[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fy0NUmKCTSFh3boegh0sfAboUw5zZsZWMsMQBa0DhDXc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3064,"Tulipunaiset ratsastajat","Hosia, Eino",1905,1941,"3064-hosia-eino-tulipunaiset-ratsastajat","3064__Hosia_Eino__Tulipunaiset_ratsastajat",null,"romaani",[],[],"fi",1938,46197,304450,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu länsisuomalaiseen maaseutuyhteisöön, jonka elämää uskonnollinen hurmosliike järkyttää. Teos seuraa äidin ja tyttären kohtaloita heidän tempautuessaan mukaan kiihkeään lahkolaisuuteen, joka muuttaa perheen ja koko kylän arkea.","Eino Hosian 'Tulipunaiset ratsastajat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3064. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TULIPUNAISET RATSASTAJAT\n\nKirj.\n\nEino Hosia\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMultaa ja taivasta eli talo syksyn helmassa\nTulipunaiset ratsastajat\nPääsiäinen — Herran ohikäyminen\nNainen nousee Öljymäelle\n\n\n\n\n\n\nMultaa ja taivasta eli talo syksyn helmassa\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nHanna rakasti metsiä, synkkiä metsiä syksyn raskaissa, hehkuvissa\nväreissä. Käyskennellä siellä tummanloistoisten puiden alla, painavassa\nrauhassa, poimien helakanpunaisia marjoja — se oli hänen rakkain ja\nsuurin huvinsa. Syyskoivujen kullasta ikäänkuin virtasi silloin hänen\nolemukseensa salaista onnea ja kuolevien, kellastuneitten lehtien\nvilpoisuutta, hiutuvaa valoa. Ja kun tuuli kävi humisten, soivat\nmetsässä kuin urut, joiden pauhu kaikui kyliin asti, kyliin, jotka\nsijaitsivat siellä jossakin vähäisten mäkien, harjujen ja avarien\npeltojen vaiheilla.\n\nEnimmäkseen tasankoa se oli, yksitoikkoista ja laakeaa kuin\nväljä pöytä, syksyisin harmaata, ehtoovalossa mustalta hohtavaa,\nvavahduttavan salaperäistä ja samalla alakuloista. Kuin äänetön,\nkirjava matto jokilakeus levisi joka puolelle etäisyyteen, ja\nkuin värinuotioina kohosivat syksyn lehtipuut sen pinnasta.\nTalviöiden ajattomassa tähtivalossa se taas oli valkea, juhlallinen,\nmaailmankaikkeus sinänsä. Ja kaiken tämän keskellä vanhat kylät\nhuokuivat omaa mykkää rauhaansa. Mutta suvisin tasankoa elävöittivät\nviljapeltojen heleä, häilyvä kulta, siellä täällä mäkien kalteilla\nlehtipuiden himmeä, vihreä uhkeus, peltojen yllä tummina laumoina\nlentävät linnut ja kirjavat, sarvekkaat lehmät, jotka mielellään\nmaleksivat läheisen joen savisilla rannoilla, auringon polttamilla\ntöyräillä tai matalassa rantavedessä hamuten suuhunsa kahisevia,\ntummanvihreitä kiitoja, jokien karheaa, kosteaa viljaa. Ja kun tuuli\nkävi humisten, soivat tasangon takaisissa suurissa metsissä kuin urut,\ntarun jättiurut, joiden pauhu kantautui kyliin asti. — Paholainen\nsiellä soittaa, sanoivat vanhat akat silloin varoittaen lapsille,\njotka melusivat leikeissään tuvissa ja kuumilla, savisilla kujilla.\nMutta Hanna rakasti metsiä, synkkiä metsiä syksyn raskaissa, tuiman\nhehkuvissa väreissä, jotka loimottivat silmiin villin alakuloisina,\nsurullisina, oudosti haaveellisina.\n\nNytkin oli taas syksy, ja Hanna palasi metsästä kantaen marjakoppaa.\nOli ilta ja auringonlaskun aika. Punertavaa, hulmuilevaa valoa\nvirtasi auringon paahtavasta kohdusta alas maahan. Talojen ja töllien\nikkunat loivilla mäillä ja alhaalla tasangolla olivat kuin tulessa,\nleiskuavissa liekeissä. Ovien pihtipielet kuin verellä sivelty. Se oli\nihmeellistä. Taivaskin oli merkillisen painava, ahjossa kuumennetun\nraudan värinen, uhkaava. Ja nuo ihmisasumusten pihtipielet, jotka oli\nkuin verellä sivelty...! Äkillinen, kummallinen tunne alkoi riipoa\nkylää lähestyvän tytön mieltä, jota raju lahkolaisuus, uskonnollinen\nhurmio usein väritti. Oliko tulossa suuri ohikäyminen, Herran\npääsiäinen, jolloin kaikki esikoiset niissä taloissa lyötäisiin,\njoiden pihtipieliä ei ollut sivuttu karitsan verellä...? Oliko hänen\npoissaollessaan annettu käsky olla valmiina, kupeet vyötettyinä, kengät\njalassa ja sauvat kädessä, juuri kuin he kiiruhtaisivat matkalle...?\n\nHanna kulki kuin unessa pitkin savista kujaa, hevosten ja lehmien\nedestakaisin kulkemaa, rattaitten ja vankkureitten uurtamaa. Siinäkin\nhohti tuo punainen väri, auringonlaskun syvä hehku, niinkuin savikin\nolisi muuttunut harmaasta veren puuntavaksi. Kuivien olkien tuoksua\nkantautui jostakin tytön sieraimiin... pellon laitamilta sideolkien\njätteistä ja riihimailta. Kyntömaiden tuoksuakin, läheltä ja kaukaa,\nmustan, vastakäännetyn mullan hajua. Raikasta se oli. Ja kumman\nhaikeata. Se oli syksyn tuoksua... Lehmät ammuivat laitumilla ja\ntarhoissa; lypsyaika oli käsissä. Kuja kumisi ontosti Hannan jalkojen\nalla. Oli ihmeen kantava ja kirkas ilma, vilpoinen. Auringonlaskun\npunertavassa valossa näki loitolle etäisyyteen, tasangon ja hiljaisten\nmäkien iltaan. Ikkunat ja ovien pihtipielet kuulsivat lähellä ja\nkaukana iltaruskon helakanpunaisessa veressä, auringon veressä,\nhuikaisevassa hohdossa. Tuolla etäällä, mäkien ja louhikkoisten\nkumpujen takana, oli jo melkein hämärää, tummaa, vaalea sini sulautui\nsiellä hitaasti taivaan välkehtivään loimuun. Kylät odottivat saapuvan\nyön ohikäymistä...\n\nTyttö tuli kujan suusta pihaan, jota vanhat rakennukset ympäröivät.\nPihassa oli rattaat aisat pystyssä. Oli palattu kaupungista\nsyysmarkkinoilta. Vajan ovi oli auki. Koivut leimusivat pihassa ja\naittamäellä kuin kullassa ja purppurassa. Haavatkin oli niinkuin\nvereen kastettu; villeinä ja yksinäisinä ne seisoivat keskellä syksyä,\nsuruisasti havisten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli Vanhatalo, ja niin kauan kuin taaksepäin muistettiin se oli\nollut saman suvun hallussa. Nyt tähän aikaan talo oli jo jokseenkin\nrappeutunut, sen ulkonainen ja sisäinen elämä jollakin tavoin\nradaltaan suistunutta, villiytynyttä ja kummallisen harhailevaa.\nVanhaa varallisuutta oli talossa kyllä, sillä monta saituria oli\nsuvussa ollut, monta ahneuden kuningasta, joille raha oli välkkynyt ja\nkiiltänyt niinkuin tarun ihmeellinen, hohtava jalokivikruunu, mutta\ntästä huolimatta oli elämä talossa mennyt oudosti vinoon, suistunut\nkuin usvaiseen notkoon, josta sen oli vaikeata enää kohottautua.\nJokin vanha sairaus ikäänkuin jäyti suvun elinjuuria, oli jäytänyt jo\nvuosikymmeniä, rappion ruostunut sirppi suhisi...\n\nSilti oli Hannan isoisä, jota jokilakeuden kylissä oli kutsuttu\nKulta-Profeetaksi, ollut merkillinen mies, eläintenparantaja ja\nlääkemies, ennustaja ja kumma taikuri. Paljon häntä käytettiin ja\nlaajalle kuljetettiin näissä puuhissa, ja aina ukko hilasi taskussaan\nrotanverellä kirjoitettua noitakirjaa, jota hän lukea tolkkaili\nmaantiellä, taivaan tuulien alla, noutajamiehen ratasremeleissä\nistuessaan. Ja noitakirjan paksut, ankarat lehdet rapisivat\njuhlallisesti auringossa... Moni juhta ja kivuissaan ähkyvä nauta,\nmoni sika ja lammas sai häneltä avun ja armahduksen. Mutta suuri\nhourija oli loppujen lopuksi Kulta-Profeetta, hourija ja unien näkijä,\nja näihin näkyihinsä hän sortui. Siniseksi muuttui ukon naama ennen\nhänen kuolemaansa, niin kertoivat vanhat, ja hänen ennen niin musta\nja kiiltävä partansa, lopulta valkea, vetäytyi vihreään homeeseen.\nHumalassaan joutavia remuten ja ärhennellen hän siirtyi toiseen\nmaailmaan. Ja rotanverellä kirjoitettu noitakirja hävisi talosta ukon\nmukana.\n\nKustaa, Hannan isä, oli hänkin nuorempana vähän tavallisuudesta\npoikkeava, vaikka toisella tavalla kuin Kulta-Profeetta. Ei\nhän ollut mikään taikuri, ei ennustaja eikä kierrellyt seutua\neläintenparantajana, vaan olipahan vain jonkinlainen mietiskelijä\nja tyhjään katsoja, joka saattoi väliin tunnin toisensa jälkeen\nvaellella keskellä peltojen äänettömyyttä, pureskellen heinänkortta ja\nkatsellen aurinkoa ja pilvien kulkua. Kirjamieskin hän oli, lueskeli,\nkokoili kamarinsa nurkkaan vanhoja, tomuisia kirjoja, kulkukauppiaiden\nkärryissään laahaamia, risaisia ja virttyneitä. Sohi myös jousella\nviulunkieliä milloin sille päälle sattui. Ja työnsi vaatteet mullassa\npelloilla, suviseen aikaan useimmiten paljain päin, pitkin, otsalle\nvaluvin hiuksin. Myöhemmin hänestä tehtiin lautamies, jossa toimessa\nhän oli vieläkin. Istuessaan lautamiesten penkillä käräjätuvassa hän\noli päässyt vilkaisemaan syvälle ihmisluontoon, kovaan, pikkumaiseen ja\nriidanhaluiseen. Toisinaan hän ryypiskelikin yksinään, kunnes juopui.\nSilloin hän joskus pukeutui isänsä, Kulta-Profeetan, vaatteisiin,\nkauan ullakon orrella roikkuneisiin, ja salaa etsiskeli rotanverellä\nkirjoitettua noitakirjaa, jonka salaperäiset, verta puuntavat lehdet\nnäinä hetkinä leimusivat hänen silmissään kuten viimeisen tuomion\nkirjan tuliset sivut, raskaasti ja huokaillen kahisevat... Mutta hän ei\nsitä kuitenkaan löytänyt. Kylissä kerrottiin lautamiehen haeskelevan\nKulta-Profeetan vanhoja rahakätköjä, joita muka piti olla talossa.\n\nSuurten hourijain, näkijäin ja Kulta-Profeetan henki näytti yhä\nvallitsevan taloa. Ennenkuin Hanna oli syntynytkään tähän maailmaan,\noli sattunut, että hänen isänsä veli, Risto, joka siihen aikaan\noli ollut nahkurinopissa, oli tullut sekapäiseksi. Kerran, vuosia\nsitten, eräänä ehtoona auringon jo laskettua, hänet tuotiin takaisin\ntaloon mustalla, takkukarvaisella juhdalla. Niin mieletön oli Risto\nja täynnä myrskyistä levottomuutta, että hänet piti köydellä seinään\nkahlehtia, kun ei voitu häntä kohta muuallekaan sijoittaa. Siinä hän\nuneksi mielettömiä, punoi päätään ja väliin karjui, kuopi jaloillaan\npermantolankkuja, honkaisia, jyliseviä palkkeja, sekä mylvi kuin härkä.\nSyöntiaikoina joku toinen tunki raukalle ruokaa suuhun, toisen taas\npitäessä kitaa avoinna. Hän kuvitteli olevansa apostoli Johannes, jolle\nnäytettiin outoja asioita, viimeisten aikojen ja viimeisten päivien\ntapahtumia, hän näki auringon tulevan mustaksi, surupuvun kaltaiseksi,\nnäki kuun muuttuvan kuin vereksi, hän näki lisäksi maailmoiden hukkuvan\ntuleen, vereen ja tulikiven katkuun, hän tiesi seitsemän tähden\nsalaisuuden, tunsi sieraimissaan koiruohon villin tuoksun ja näki Uuden\nJerusalemin kohoavan pilvistä... Sitten hänet vietiin vaivaistaloon,\njossa hän yhä vieläkin eli. Veli Kustaa maksoi leuhkan ylläpidosta\nkunnalle vuosittain määräsumman. Köyhäintalossa häntä kutsuttiin\nNasaretilaiseksi. Hän, Risto, oli tähän aikaan kyllä jo melkoisen\nrauhallinen ja hiljainen. Hannakin kävi setäänsä silloin tällöin\nköyhäintalossa katsomassa, viipyen siellä väliin kokonaisen päivänkin.\nHe viihtyivät hyvin toistensa seurassa.\n\nTalon elämä oli jollakin tavoin sulkeutunutta, ahdistavaa. Hanna olikin\nsieltä mielellään joskus poissa... metsissä, kylissä, vainioilla ja\nsisarensa Olgan luona, joka oli naimisissa etäisessä mäkikylässä.\nHänen äitinsäkin vielä eli. Tämä oli hiljainen nainen, hidasliikkeinen\nja alinomaa mustissa vaatteissa kulkeva olento. Seudun naisia hän\nei alunperin ollut, vaan Kustaa oli tuonut hänet emännäksi taloonsa\njostain kaupungin puolesta, missä peltolakeudet olivat vielä paljon\navarampia kuin näillä main, jossa sentään oli siellä täällä jokin\nmatala, vihreä kumpu, metsäinen mäki tai harjujen jono näköalaa\nrajoittamassa. Jos Hannan äiti, Vanhatalon Maria, jotain vanhasta\nkotipaikastaan kaipasi, niin oli se ennen kaikkea virta, suuri virta,\njoka juhlallisesti ja äänettömästi kuljetti raskaita vesiään merta\nkohti. Jokin tunne, jokin etäinen, ihmeellinen aistimus veti häntä\nmatkojenkin päästä tämän lapsuuden virran puoleen. Se oli kuin taikaa,\nnoituutta. Joki oli tosin täälläkin, mutta paljon pienempi ja sameampi,\nkuumina poutasuvina melkein ojaksi kutistuva. Lehmät sen kohajavassa\nuomassa silloin kolusivat, söivät märkiä, kovia kiitoja, mölysivät\nja sotkivat saviset rannat sorkillaan. Mutta vesi virtaili kuitenkin\nalati uoman syvyydessä, milloin rajummin, milloin väsyneemmin, ja\nMariaa puolestaan lohdutti se, että tämäkin vähäinen joki jossakin\nalajuoksussaan yhtyi hänen lapsuutensa ja nuoruutensa virtaan... siellä\nauringonlaskun suunnalla, loputtomien peltomaiden helmassa, avaran\ntaivaankuvun alla...\n\nMaria oli tuonut vanhaan taloon omalaatuisen ja villin uskonnollisen\nhurmahenkisyyden, joka vuosien kuluessa yhä vahvistui.\nEräässä lähiseudun kylässä oli lisäksi muuan nainen saanut\nunissasaarnaamiskyvyn, ja hänestä oli piankin tullut hengellinen äiti\nkummalliselle lahkolle, jossa Mariakin nyt oli mukana. Hänen miehensä,\nKustaa, ei tästä pitänyt. Siitä johtuikin alituinen ristiriita heidän\nvälillään. Se heitti kuin tumman varjon koko talon ylitse, jonka\ntäytti piinaviikkojen jylhä tunnelma, Golgatan henki. Hannankin oli\nhänen äitinsä temmannut samaan kuumaan uskoon, mustaan hurmioon,\njoka hallitsi ja järkytti häntä itseäänkin. Mutta vanhana, harmain\nrakennuksin, seisoi talo keskellä hiljaista, salaperäistä jokilakeutta,\neikä kukaan tiennyt siitä myrskystä, joka ajoittain raivosi sen seinien\nsisäpuolella.\n\nKohta talon takana oli pienen matkaa kanervaa kasvavaa kangasta, jossa\noli vanhoja, nurmettuneita santakuoppia. Sitten maa kohosi vähäiseksi\nkummuksi, jossa kasvoi paitsi väkevästi tuoksuvia, punertavia kanervia\nmyös joitakin koivuja ja haapoja. Sitä kutsuttiin Myllymäeksi,\nsillä kummulla oli ikäloppu, luhistumaisillaan oleva tuulimylly.\nSenpä siivet nyt kuvastuivat veristä iltaruskoa vastaan. Kuten\nristiinpannut kädet nuo resuiset siivet kohosivat myllyn harmaasta,\nsammaloituneesta lautaruumiista, monet tuulet ja sateet kestäneestä.\nVielä Kulta-Profeetan aikana se oli ollut silloin tällöin käynnissä, se\noli huojunut raskaitten kivipariensa jylinässä ja sen siipien ahmiessa\ntaivaan tuulta, raitista humua. Ankarana se oli jylissyt kuin Jehova\nSiinailla... Nyt se oli hyljätty, unohdettu. Mutta Hanna sitä kääntyi\nkatsomaan kuistilta yli pihan, yli vajan katon. Siellä kuivalla,\nkanervaisella mäellä mylly oli, iltaisen mustana ja aaveellisena,\nsiivet uponneina tuliseen ruskoon. Tyttö katsoi sitä hetken kuin\nuneksien ja astui sitten sisälle porstuaan. Hänen kädessään oli\nmarjakoppa.\n\n— Onpa kummallinen kajastus taivaalla, sanoi Hanna äidilleen, joka\nseisoi piisin vieressä pakarissa. — Ikkunat ja ovien pihtipielet\nniinkuin verellä sivelty... koko kylässä.\n\n— Voi olla, että se on sanoma meille, arveli Maria. — Lähtöön\nkutsuvat... kupeet vyötettyinä, kengät jalassa ja sauvat kädessä\nniinkuin Israelin lapsilla heidän vapautuessaan Egyptin orjuudesta...\nKohta kai torvet kajahtavat tuomiolle. Ja nuo onnettomat tuolla\nkamarissa vain juovat sitä syntistä viinaansa. Hoilaavat... huutavat\ntuomiota ylitseen...\n\nMarian silmät säihkyivät synkästi iltaisessa hämärässä. Hän tuijotti\ntyttäreensä, joka oli laskenut marjakoppansa rahille. Hannaa ahdisti\nkummasti tuo palava katse, tutkiva, viipyvä äidinsilmäys, joka\ntunkeutui kuin hänen sielunsa pohjaan. Äiti ikäänkuin kasvoi hänen\nedessään peloittavasti, aina pakarin ruskon punaamaan kattoon saakka,\nharmaa, luiseva olento. Sieltä korkeudesta hän katsoi niinkuin\nkiihkon mustasta, salamoivasta pilvestä, ja Hanna väisti hänen\nkatsettaan. Sillä vaikka Hanna kävikin lahkolaisten luona ja heidän\nherätyskokouksissaan, oli äidin kiihko ollut hänelle aina liian\npainavaa, se nousi kuin jostain syvältä tämän olemuksen hämäristä\nkätköistä, sai ruumiillisia muotoja, lohjeten hänestä raskaasti\nja tuskallisesti kuin syntyvä lapsi äitinsä kohdusta, verisenä ja\nihmeellisenä...\n\nHiljaisuus äidin ja tyttären välillä oli äkillisen syvä ja riipaiseva,\njollakin tavoin pohjaton. Syysehtoon tuima, punertava valo täytti\nvanhan keittohuoneen. Kajastuksen siitä Hanna näki äitinsäkin\nkasvoissa, noissa synkeissä, uurteisissa kasvoissa, jotka ikäänkuin\nkeinuivat tuossa valossa sanomattoman yksinäisinä. Hän tunsi tällä\nhetkellä omituista sääliä noita vanhoja, kärsineitä kasvoja kohtaan.\n\nVihdoin Hanna sanoi:\n\n— Näin tullessani rattaat pihassa. Koska isä ja Markus palasivat\nkaupungista?\n\n— Siinä ehtoon esillä tulivat, vastasi Maria hitaasti. — Luulin\nukonilman käyvän, kun he ajoivat rattailla jyristen pihaan. Toivat\ntullessaan muitakin miehiä kylästä. Kamarissa on nyt koko roikka.\nJuovat siellä ja huutavat... syntisäkit... Ja aurinko laskee... He\neivät tiedä, että päivä on kohta lopussa. Sen sanon sinulle, Hanna,\nettä älä enää milloinkaan palaa heidän joukkoonsa, älä luovu, kaihda\ntulevaista vihaa... Jos niin kävisi, silloin olisi parempi, että\nmyllynkivi ripustettaisiin sinun kaulaasi...\n\n— Mitä te nyt, äiti, enhän minä... keskeytti Hanna hädissään\näitinsä sanat. Hän ei tiennyt, kuinka enää jatkaa. Ja hänet valtasi\nsurumielisyys ja haikea tietoisuus siitä, että hänen ja äidin tiet\nsittenkin tulisivat kerran eroamaan toisistaan. Hän ei voisi eikä\njaksaisi seurata äitiään sille rajun kiihkon ja kuuman kirkastuksen\nvuorelle, jolle tämä ajoittain nousi, ei voisi nähdä sen tumman,\nraskaan hurmion lävitse, joka peitti äidin kasvoja kuin huntu. Ja Hanna\nkääntyi ovea kohti sanoen matalasti:\n\n— Menen laitumelle katsomaan, joko Senja on lypsänyt lehmät.\n\nHanna katosi pihalle. Hän kulki yli Myllymäen kanervaisen rinteen ja\nkankaan, jota syysilta verhosi. Aurinko viipyi vielä taivaanrannalla;\nse oli hyvin suuri ja punainen, liekehtien hehkuva. Taivaan ehtoinen\nheleys oli huikaiseva, sininen, punertava ja syvän keltainen, ylempää\nvihreältä vivahtavakin. Tasanko oli tumma, etäällä melkein musta.\nSamoin kylät. Syksyiset metsät hukkuivat hämärään.\n\nOli vilpoista. Hanna oli paljain päin. Hänen mustat hiuksensa kuulsivat\nhimmeästi iltavalossa. Käsivarret olivat verhottomat. Vilppaasti ja\nsyvään hengittäen hän kulki, heiluttaen kädessään siniruudullista\npääliinaansa. Ja häntä ympäröi ehtoon kohajava hiljaisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaitumella piika Senja lopetteli lypsyä. Hän oli kyykistyneenä\nkirjavan naudan kylkeä vasten, punainen lypsinkiulu jalkojen välissä,\npolvet paljaina. Hänen silmänsä kiilsivät hämärässä. Valkea maito\nputosi sohisten kiuluun. Karjanhajua tunkeutui väkevänä sieraimiin.\nHaavan lehtien kahinaa kantautui laidunmaan ääreltä pieneltä mäeltä;\nse oli hiljaista ja alakuloista, suruista. Jostakin kuului koiran\nhaukuntaa. Muuan lehmistä kierteli ympäri kovaksi poljettua, kumisevaa\ntannerta nuuskien sieraimet levällään toisia lehmiä; se kaipasi\nhärkää... Se täytyi viedä kotiin, jossa sonni odotti ja odottaessaan\nmylvi haikeasti. Hanna tarkkaili lehmää hetken ja sanoi siitä jotain\nSenjalle. Sitten hän sitoi pääliinan hiuksiensa peitoksi ja kumartui\nlypsämään.\n\nHetkeä myöhemmin he olivat jo matkalla kotiin. Hanna työnsi aisoista\nedellään kolisevia maitorattaita, ja Senja talutti lehmää. Näin\nhe kulkivat jäljekkäin, molemmat nuoret naiset, laskevan auringon\nhäipyessä, ohenevassa iltavalossa. Naudan kyljet vaahtosivat ja se\nammui kumeasti, ääni täynnä raskasta, vapisuttavaa häränmuistoa. Siitä\nlähti epämääräinen, henkeä salpaava haju, kiiman kirpeä, kutsuva\ntuoksu. Senja naurahti toisinaan kummallisen lyhyesti, syvältä\nrinnasta. Hänen hampaansa välkkyivät hämärässä, povi kohoili kiivaasti,\nhame oli uumille kääritty. Naiset nousivat jo ylös Myllymäen rinnettä,\njoka kumisi heidän askeltensa alla.\n\nAurinko sammui kuin liekehtivä nuotio arolla. Hämärä oli jo hyvin\nsankkaa. Taivas, joka vielä äsken oli levittäytynyt niinkuin värikäs\nraiti maailman yli, kohisi nyt mustansinisenä. Kun naiset tulivat\nlehmineen ja kolisevine maitorattaineen pihaan, lenteli siellä suhisten\nedestakaisin yölepakoita, jotka julmina ja harmaina pyydystelivät\nhyönteisiä. Pihamaan täytti salaperäinen humina, joka saattoi mieleen\nkuoleman. Kuu nousi.\n\nSilloin tuli siihen tuparakennuksesta päin astellen Markus, taannoin\nisänsä kanssa kaupungista palannut, Hannan veli. Hän oli juonut, sen\nhuomasi selvästi. Senja hymyili hänelle, mutta Hanna silmäili häntä\nmoittien.\n\n— Ka, terveisiä kaupungista, sisko, sanoi Markus, eipä ole vielä\nsen jälkeen tavattukaan, Senjan kyllä näin kohta palattuani.\nKaupungintuliaisesi on tuvan penkillä, saat sen sieltä. Toin sinulle\nhuivin, ihan mustan huivin... samanlaisen toin kuin on äidilläkin.\nOlettehan muutenkin niin samanlaiset.\n\nVeli ja sisar katsoivat toisiaan tummin, uhmailevin silmin läpi\nhämärän. Sitten Hanna käännähti ja sanoi hiljaa:\n\n— Kiitos vain siitä huivista.\n\nMutta Markus huomautti jotain aidan vieressä reuhtovasta lehmästä.\nSenja purskahti nauramaan. He nauroivat molemmat, Markus ja Senja,\nmutta Hanna katsoi heihin jälleen totisena, puolittain sulkeutunein\nsilmäluomin. Kohta hän jo lähtikin kaivolle.\n\nHanna näki kaivolta Markuksen huojuvan nuorukaishahmon etenevän\nMyllymäelle päin ja katoavan hämärään. Jotakin lämmintä valui silloin\nsiskon mieleen, lämmintä ja suojaavaa. Mutta sitten hän muisti\nyhtäkkiä äidin taannoiset sanat pakarituvassa: »Älä enää palaa heidän\njoukkoonsa...» Ja hämmentyneenä, melkein ahdistuksen vallassa hän nosti\nvettä kaivosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarkus makasi kasteisessa kanervikossa Myllymäellä. Hän näki\nsiihen — paitsi mustan tuulimyllyn — pimeän, kohajavan tasangon ja\nkuun vitkallisen nousun. Joitakin tähtiäkin oli pureutunut kiinni\nmustansiniseen taivaskanteen. Kuu hohti jo tuulimyllynkin resuisissa\nsiivissä. Alempaa jokivarrelta kantautui hevosten hirnuntaa ja\npihasta Hannan ja Senjan puhelua. Muuten oli hiljaista, jollakin\ntavoin aaveellista, peikkomaista. Punainen kuu nousi, tasanko kohisi,\ntuulimyllyn siivet loksahtelivat. Markus painoi päänsä kanervikkoon.\nKylmä, raskas kaste valui hänen kuumille kasvoilleen. Humala alkoi\nhitaasti haihtua hänen ruumiistaan, joka oli matkasta uupunut.\nKoko päivän, aamunkoitosta saakka, hän oli istunut isänsä rinnalla\nrattailla... vain kaksi kertaa olivat tienvarrella levähtäneet.\nLaajoilla pelloilla oli kynnetty, ja syksyisistä kylistä oli\nkantautunut isän ja pojan korviin puimakoneiden kaikuvaa humua. Joen\ntakana olivat kulkeneet junat; mustien, välkkyvien veturien savu oli\ntoisinaan tuulen tuomana hulvahtanut yli joen heidän kasvoilleen. Eikä\nMarkuksen tarvinnut nytkään muuta kuin sulkea silmänsä, niin hän jo\ntaas oli istuvinaan huojahtelevissa ratasremeleissä ja näki juhdan\ntuuhean, heiluvan hännän, keltaisen maantien, haalean taivaan, tasangon\nja avaran jokilaakson... suuremman, paljon suuremman kuin oli tämä\nkotiseudun jokilaakso. Hitaasti virtaili väljä joki merta kohti. Ja\nmatka jatkui...\n\nNiin, matka jatkui. Markus painoi päätään yhä syvemmälle maahan. Siellä\nkaukana oli kaupunki, josta he olivat illansuussa palanneet, siellä\nruskean valakan myyneet, oli tori, oli jyskyviä tehtaita, ulkosatama,\nsininen meri... Sinne maailmalle ikävöi Markus. Oli jo kauan kaivannut.\nTäällä oli vain sitä samaa päivästä päivään... ahtautta, rähjäilyä...\näiti mustissa vaatteissa ja kasvoillaan synkeä hurmio, jota Markus\nei ymmärtänyt, ja nyt sisko oli tulemaisillaan samanlaiseksi. Ja isä\npitkine hiuksineen ... lautamies, lueskelee kummallisia kirjoja,\njoita hän ostelee kulkukauppiailta, kiertelee pelloilla, metsissä...\nNytkin hän istui kamarissa, josta Markus hetki sitten oli lähtenyt,\npäissään istui, kaupunkituulella, yllään mielettömän taikurin, kuolleen\nKulta-Profeetan vaatteet, nekin äsken ullakon orrelta haettu. Siellä\nukko istui, puhellen parille kylän isännälle joutavia ja sekaan aina\nkitkutellen viulua. Mutta isä kuitenkin.\n\nAlhaalta pihasta kuului Hannan ja Senjan keskustelua sekä sonnin\nkatkonaista, kumeaa ääntelyä. Lyhtykin niillä oli; sen valo leiskui\npienenä ja himmeänä karjatarhassa ja näkyi Myllymäelle. Markuksen\npäässä humisi, kasvot olivat kasteesta märät. Hänen teki mieli kokonaan\nupota humalan tiedottomuuteen, syvään horteeseen. Korvissa kaikui\nvielä Senjan äskeinen nauru tuolla pihalla... kuun noustessa. Se nauru\nsekaantui nyt Markuksen mielessä kiimaisen naudan tuoksuun. Häntä\ntympäisi oudosti. Mutta samalla hän oli näkevinään Senjan alasti siellä\npihalla, lähellä aitaan sidottua eläintä, jonka kylkinahka vaahtosi\nja välkkyi kuin hopea kuun väreilevässä paisteessa. Sitten nousi\nsisko jostain heidän väliinsä raskain silmäluomin, mustin hiuksin.\nMarkus vaipui taas jonnekin. Ja jälleen jatkui matka. Maantie...\nloputtomat pellot... taivas... jokilaakso... taakse katoava kaupunki...\nkuulumattomiin häipyvät junat...\n\nKun Hanna pitkän hetken kuluttua tuli Myllymäelle etsimään veljeään,\nhän tapasi tämän nukkuneena kasteisessa maassa, syystähtien alla.\nMarkuksen kasvot näyttivät kuunvalossa omituisen kalpeilta ja\nsyvälle uneen uponneilta. Hanna istahti veljensä viereen maahan.\nHän istui siinä kauan, ja hiljaisuus oli syvä heidän ympärillään.\nHannakin ikäänkuin syöksyi uneen, hiljaisuuden ajattomuuteen. Unen\nverhoja repeytyi, kiihkomielisen äidin unet kukkivat hänen mielensä\nsyvyydessä... kuului jylinää, näkyi elotulia, hohtavia, kultaisia\nvaloja, hyvin etäisiä, taivaita riipovia, ylösnousseita vainajia,\nhautansa jättäneitä, huojui tasangolla — paljastui musta kallio ja sen\nkolme ristiä, avautui taivas aina tähtien salaisuutta myöten... Tuntui\nviileältä, melkein kylmältä. Hanna otti kuin unessa veljensä pään\nhelmaansa. Tuulimylly kohosi tummana, kummitusmaisena. Vai oliko se\nautio paholaistemppeli, jota yölepakot humisten kiertelivät...?\n\nMarkus havahtui valveille ja katsoi kummastellen sisareensa, jolla oli\npäässä hänen kaupungista tuomansa musta huivi. Se välkkyi hauraasti\nkuun kelmeässä valossa. Markuksen lakki oli pudonnut maahan. Hanna etsi\nsen antamalla kätensä kulkea kovissa kanervissa pimeää, kosteaa maata\npitkin. Sitten hän asetti sen ohuesti hymyillen veljensä päähän. Se jäi\npahasti takaraivolle, ja he naurahtivat molemmat.\n\n— Tulin sinua hakemaan, sanoi Hanna vihdoin. — Nukuit äsken. Etkö tule\njo sisälle?\n\n— Onko siellä vielä miehiä isän luona? kysyi Markus vastaan.\n\n— On, vastasi Hanna vain.\n\nJa he eivät puhuneet enää mitään. Markus nousi ja lähti raskain askelin\nlaskeutumaan kummulta. Ja hän kuuli sisarensa seuraavan jäljessään\nkuutamohämärässä.\n\nKamarissa istuivat yhä miehet. Lamppu paloi pöydällä mustankiiltävän\nviinapullon vieressä. Kaikki miehet olivat hyvässä seilissä. Kustaalla\noli vieläkin yllään Kulta-Profeetan takki, perin homeinen ja väriltään\nharmaa. Taikurin henki ikäänkuin imeytyi tuon vanhan takin välityksellä\nhäneen, siltä juopuneesta lautamiehestä tuntui. Kylästä tulleet\nhuojuttivat raskaasti humaltuneina päätään ja tuijottivat eteensä\ntyhjin silmin. Toinen heistä oli Jokelan Santeri, toinen taas Tiilun\nJallu. Huone oli kuuma ja täynnä tupakansavua.\n\nKustaa oli kotvaksi tauonnut puhumasta kaupunginmatkasta ja\nmarkkinoista ja jaaritteli nyt puuta heinää seudun lahkolaisista,\njoihin hänen vaimonsakin, Maria, ja Hanna-tyttärensä olivat\nliittyneet, hullaantuneet, kaksi naista, jotka kulkivat talossa\ntuhkantummissa vaatteissa. Kiroillen ja moittien hän heistä puhui,\nlahkolaisista, sapekkaasti heitä sätti siinä pöydän ääressä istuessaan\nja Kulta-Profeetan haalistunut takki yllään, nauroikin ja kertoi\nlahkolaisten menoista joitakin yksityiskohtia. Mutta yleensä ei juttu\nsujunut enää yhtä luontevasti kuin vielä taannoin; se oli tankkailevaa\nja hitaasti etenevää.\n\nMarkuksen paluuseen eivät viinasta uupuneet miehet kiinnittäneet\nhuomiota. Jaarittelivat ja torkkuivat vain. Hän meni ikkunan luo ja\navasi sen. Viileä ehtoo humahti häntä vastaan, syöksyi savuiseen,\nkuumaan kamariin, jota syyslamppu himmeästi valaisi. Kuukin näkyi,\ntäyteläisenä ja punaisena se kellui taivaalla, joka oli mustansininen.\nVanhat omenapuut ikkunan alla huojuivat äänettömästi. Karjan ammuntaa\nkuului, lähempää ja etäämpää.\n\nMarkus heittäytyi sänkyyn vaatteet päällä ja nukkui kohta huolimatta\nmiesten turinasta. Tiilun Jallu makasi rentonaan puolittain pöydän\npäällä ja tankkaili käheällä korpinäänellä jotain käsittämätöntä,\nvanhaa tarinaa, sotkien sitä puhuessaan yhä enemmän. Lopulta hän\nherkesi ja jäi suu tylsästi auki katsomaan pitkin pöydän rosoista\npintaa. Viimein miehet lähtivät kompuroimaan pois.\n\nSilloin Kustaa sulki ikkunan, Markuksen äsken aukaiseman. Hän jäi vielä\nistumaan pöydän ääreen. Lamppu särisi, valo hehkui. Oudoksi tunsi siinä\nolonsa Kustaa, kaupunkimatkansa jälkeen, kemujen loputtua, melkein\nhaikeaksi, kumean tyhjäksi hän tunsi mielensä. Väsymyksen ja viinan\nyllyttämänä hän alkoi kuvitellakin kaikenlaista, sellaistakin, että hän\nluovuttaa talon, rappeutuneen moision pois — Markukselle ja rakentaa\nitselleen kumiseviin mäkimaihin kumman tönön, jonka ikkunoihin aurinko,\nkuu ja tähdet säihkyvät ja kuultavat. Sinne hän siirtyisi koirineen,\npyssyineen ja vanhoine, kulkukauppiaalta ostettuine kirjoineen...\nJa sitten, hyvin pitkän tuokion kuluttua, sukeltautui lautamiehen\najatuksiin hämärä tietoisuus siitä, että seuraavalla viikolla alkavat\nkäräjät, pitkät syyskäräjät. Sade valuu käräjätalon ikkunoihin. On\ntuomari, kirjuri, lautamiehet, syyttäjä ja syytetty — kaikki he ovat\nsiellä koolla. Ja sade valuu käräjätalon ikkunoihin, joiden ruutujen\nnurkkauksissa on hämähäkin seittejä... Tähän tietoisuuteen Kustaa\nnukkui, jysähti uneen, joka suhisi kuin vilja hänen aivoissaan,\nruumiissaan, kaikkialla hänen ympärillään.\n\nMutta unen sankoista usvista kohosi humalaansa nukkuneen talonpojan\nsilmien eteen hänen vaimonsa tumma hahmo; luonnottoman suurena ja\nmustana se kohosi hänen läheisyydessään, patsasmaisena. Ja se kasvoi\njoka hetki. Kohta Marian pää tavoitti kamarin katon ja työntyi sen\nlävitse taivaalle, jossa sitä ympäröivät kuu ja tähdet ja kylmä tuulen\nvonka. Tähdet putoilivat kuin lasiset helmet hänen tuhkanharmaille\nhiuksilleen, ja kuu asettui hänen olkapäälleen. Sen punainen, villi\nhohto valui hänen kaulalleen ja rinnoilleen kuin veri. Kustaa näki\nvaimonsa kokonaan peittyvän kuun viileään vereen, mutta tämä itse ei\nsitä havainnut, katsoi vain jonnekin pois. Kuinka Kustaa tällä hetkellä\ntunsikaan vihaavansa tuota naista, jonka hän näki kasvavan ylitseen,\nkasvavan hänestä erilleen niinkuin oudon puun! Ja hänen teki mieli\nottaa käsiinsä kirves ja hakata tuo kummallinen, musta, taivaaseen\nnouseva ihmispuu maahan, mutta hän ei kuitenkaan sitä tehnyt. Niin unen\nvirta tulvi yhä rajummin hänen ylitseen, kunnes hän auttamattomasti\nvajosi sen pohjattomuuteen, mustaan nieluun...\n\nVielä kerran aukeni kamarin ovi, ja kynnyksellä seisoi Maria. Hän\nkatsoi isään ja poikaan, heitti kirjavan raanun Markuksen päälle,\nsammutti kärisevän lampun ja hupi pois. Vaimo kulki eteisen mustan\npimeyden halki ja tuli pakarin takaiseen huoneen, jossa hän kohta\nvaipui kiivaaseen rukoukseen, koko olemusta vapisuttavaan. Hän oli\nsiinä kauan... lattian tomussa, ja hän oli näkevinään miehensä ja\npoikansa lojuvan jo alhaalla helvetissä, sen kuumien liekkien keskellä,\nkadotettujen paahtavassa tuskassa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nSyystuulien alkaessa lakaista maata, putosi Vanhatalon tuulimyllystä\nyksi sen lahonneista siivistä mäelle. Kummitus oli menettänyt yhden\nneljästä kädestään. Markus, joka päivästä toiseen oli kyntämässä\npelloilla, havaitsi tämän ensimmäiseksi.\n\nHän puhui siitä kerran Hannalle ja tämä taas äidilleen, Vanhatalon\nMarialle, jolla oli sen johdosta omat luulonsa ja uskonsa. Talon\nkoira, Jukka, huomasi ilmeisesti myös sen seikan, että tuulimylly oli\nmenettänyt yhden siivistään, mustanharmaa kummitus yhden risaisista,\ntaivaan tuulia ahmivista käsistään, koskapa se usein haukkui juuri\nmyllyn suuntaan, kankaalle päin.\n\nEräänä tuulisena päivänä koiralla oli lisäksi aivan erikoinen syy\nhaukkua Myllymäelle päin, sillä pitkin kuivaa, kumisevaa kangastietä,\nohi vanhojen santakuoppien, lähestyi taloa kummallinen kuorma. Kujan\nmutkan takaa tuli ensin näkyviin musta, hallavakarvainen muuli pitkine\nkorvineen. Sitten pienet rattaat, joiden istuinlaudalla kyyhötti\nharmaapartainen mies, kumarainen ukko, ajatuksissaan silloin tällöin\najokkiansa hoputtava. Harmaissa, kuluneissa vaatteissa hän siinä\nkyykki ja huolimatta siitä, että oli jo syksy, joskin vielä kuiva ja\nkaunis, hänellä oli yhä päässään leveälierinen, keltainen, kahiseva\nhattu, olkipunontainen, louhuinen ja valjuja kasvoja varjoava. Oikea\ntropiikkihattu se oli, ja sen hän oli kerran ostanut eräältä ontuvalta\näijäkaaholta, liuhuparralta, nyttemmin kuolleelta, mutta joka silloin\nvielä oli kierrellyt suurissa jokivarren kylissä kaupitellen nappeja,\nkampoja ja postikortteja sekä näytellen rahasta talojen ja tönöjen\npöydillä laiskaa, somasti kopisevaa kilpikonnaa. Sen oli ukolle\naikoinaan toimittanut, muassaan tuonut hänen tyttärensä Hulta, joka oli\nkokkina laivassa ja joka tarjoili miesväelle paitsi ruokaa myös jotain\nmuutakin, niin jokivarren kylissä kerrottiin. Sanoivathan ämmät siellä\nyhä vieläkin, että seulakauppias se on Koivusen Hulta...\n\nNiin, mustan muulin vetämissä ratasremeleissä istui tuo\ntropiikkihattuinen mies, istui siellä heinien ja saviastioiden ynnä\nkirjojen keskellä. Sillä hänellä ei ollut kaupittavana yksinomaan\nsaviastioita ja koritöitä, vaan myös kirjoja, kirjahuutokaupoista ja\nkaupunkien vanhain tavarain myymälöistä koluttuja, esille kaivettuja.\nTämä olikin yksi niistä kulkukauppiaista — ja kaikkein paras niistä —\njotka olivat Vanhatalon lautamiehelle kirjoja toimitelleet.\n\nHän oli Kalle Saarela, monet vuodet tomuisen maantien päällä elänyt\nmies, kulkukauppias, jolla toki oli pysyväinenkin majapaikka,\npunaiseksi maalattu tönö maantien laidassa, kaukana toisissa kylissä.\nSiellä oli hänen kirjavarastonsakin, vanhojen, tomuisten kirjojen\njoukko, jota hän vaali ja hoiteli. Paljon hän oli itsekin lueskellut,\nvarsinkin talvisin, jolloin hän enimmäkseen oleskeli kotosalla. Lampun\nääressä lukien hän silloin lyhensi monien huimaavien tähtiöiden\npituutta.\n\nJa paljon hän oli kierrellyt. Hänen musta, hallava Kaisa-muulinsa,\njonka hän jonakin syksynä, vuosia sitten, oli ostanut kaupungin\npuolessa eräältä posetiivinsoittajalta, Papukaijamieheksi kutsutulta,\noli ehtinyt jo ottaa monta, monta askelta, ja hänen kärryjensä\npyörät olivat laulaneet omaa unettavaa ja kovaa lauluaan hyvinkin\netäisillä maanteillä, vieraissa kylissä. Toisin ajoin kauppa kävi\nhuonosti, toisin ajoin taas hyvin. Samoin olivat ihmisetkin eri\npaikoissa erilaisia: väliin kylmiä ja ynseitä, väliin rakastavia ja\nystävällisiä. Joskus hän oli matkoillaan saanut viettää yönsä metsässä,\nhaukan salissa, kun ei ole ollut sijaa majassa. — Mutta nyt tämä\nvanha kauppias näki hyljätyn tuulimyllyn ohi ajaessaan Vanhatalon\nharmaitten, haalistuneitten rakennusten kohoavan eteensä mäen takaa\nsammaloituneiden kattojen peittäminä. Mustan muulin vetämänä ja\nvähäisten rattaitten keinahdellessa kuoppaisella tiellä hän ajoi taloon.\n\nHän oli talossa käynyt monta kertaa, lupaa kysymättä hän sai viedä\nmuulinsa talliin, juottaa sen ja antaa sille heiniä. Olkien, heinien ja\nhevoslannan tuoksut ympäröivät häntä ja tallin lämmin, syvenevä hämärä.\nHänen teki mieli heittäytyä maata heinien päälle, kääriytyä pitkään,\nkuluneeseen kulkurintakkiinsa ja viettää yönsä tallin hiljaisuudessa,\nkyntömäiltä palaavien juhtien parissa, ihmisiä kohtaamatta... Yhdessä\neläinten kanssa hän olisi silloin saanut vaipua yön pohjattomuuteen,\narmahtavaan uneen, jonkinlaiseen luonnon suureen alkutilaan, kaiken\nolevaisen kohtuun... Mutta sitten hän kompuroi kuitenkin ulos tallista\nja näki mäellä leimuavat syksyn koivut. Kynnetyistä peltomaista kohosi\nvilpoista, usvantapaista höyryä, joka punersi iltapäivän auringossa.\nHehkuvaa savua peltojen yllä... Keltaisten ja tummanpunaisten\nlehtipuiden takaa näkyi sininen, kaikuva taivaanranta. Kuului lintujen\netäisiä huutoja, pitkäveteisiä, halki sinisyyden tunkevia. Syksy oli...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällä oli talossa kuollut hevonen, ja Kustaa oli kaivanut sille\nhaudan kankaalle Myllymäen taakse. Tuhkanharmaa hämärä oli verhonnut\njo seudun. Tuon raskaan hämärän lävitse hohti kaukainen taivas kumman\nlasimaisena, salaperäisenä, synkkänä. Markus viipyi yhä pellolla,\njossa hän kulki huojahdellen auran jäljessä kasvavan pimeyden\nhelmassa. Maria-emäntä oli kylässä lahkolaisten luona. Hanna oli sen\nsijaan kotona, mutta myöhemmin ehtoolla hänkin olisi lähtevä kylään\nlahkolaisten öiseen kokoukseen.\n\nJuhdan kuolemasta ärtyneenä ja alakuloisena Kustaa istui kamarissa\ntuoksuen kostealta syysmullalta, oljilta ja äsken kuolleelta hevoselta.\nEläimen kuolemaa se tuulimyllyn siiven putoaminen taisi tietääkin...\nehkä jotain muutakin. Pöydän ääressä hän istui raskaissa mietteissä,\nselkä kumarassa. Ja kulkukauppias Saarela istui häntä vastapäätä\nsanomalehteä lukien ja hopeanharmaat hiukset laajalle otsalle valuen.\nTaannoin he olivat puhuneet kaupoista ja maailmanmenosta, syksystäkin,\njoka värikkäänä ja rajun kauniina parhaillaan kuohui kaikkialla heidän\nympärillään, leimusi kuihtuvissa puiden lehdissä, kulki noitamaisena\nsaattona teillä ja kujilla ja laahautui jylhinä, kohisevina pilvinä\nyli peltolakeuksien niinkuin Ilmestyskirjan synkät, tulipunaiset\nratsastajat...\n\nSitten he olivat keskustelleet lahkolaisista, joita Kustaa oli pahasti\nsättinyt. Mutta kuljeksiva kauppias oli sentään koettanut löytää\nheistäkin, noista kylien riivatuista, jotain hyvää. Muistaen Kristuksen\nja evankeliumin nimenomaisen käskyn hän tahtoi rakastaa kaikkia\nlähimmäisiään. Myös Tolstoi oli ihmistä tähän kehoittanut. Ihminen\neri muodoissaan olikin ukolle läheinen, jos tämä vain oli harras\ntotuudenetsijä. Kuitenkaan lahkolaiset eivät olleet häntä milloinkaan\noikein miellyttäneet. Oli hän joskus ollut heidän kokouksissaan, mutta\nheidän kiivautensa oli häntä kauhistuttanut, raju meno työntänyt\npois hillittömyydellään. Jumala oli kuin hukkunut kiihkon villiin\nmereen, jota oudot auringot, kuu ja tähdet olivat tuolloin tällöin\nvalaisseet, ja sen sijaan oli kohotettu näkyville kuvia niin räikeitä\nja tulipalohohtoisia, että hän oli ymmällä mielin katsonut niitä. Mutta\nkuvainpalvojia oli kyllä muuallakin, kaikkialla, missä oli ihmisiä, ei\nyksinomaan lahkolaisten parissa. Ei heitä tikulla tarvinnut etsiä...\nkuvainkumartajia... Epäjumalanpatsaat kohosivat niinkuin suoraan\nmaasta, monenlaisten halujen ja kiihkon väkevöittämästä mullasta,\nveripunaisesta savesta, ja ihmiset niitä sitten kumarsivat. Mutta\nvoi olla, että kerran heidän yläpuolellaan olisi suhiseva suuren\nkuvainsärkijän ruoska, ja niin he seisoisivat keskellä tyhjyyttä, koska\nkuvat oli heiltä riistetty pois...\n\nTällaisia kummallinen kulkukauppias siinä sanomalehteä lukiessaan\nmietiskeli. Mutta sitten tuli Hanna tuoden kahvia.\n\n— Joko Markus on palannut pellolta? kysyi Kustaa.\n\n— Äsken kuului tulleen pihaan, vastasi Hanna.\n\n— Taisi saada pellon kynnetyksi, koska toi auran pois.\n\nHannan mustat hiukset oli sileästi kammattu, keskeltä jakauksella.\nTyttö seisoi lampun valokehässä, jossa hänen kasvonsa erottuivat\nhimmeän vaaleina ja sulkeutuneina. Hän katsoi hymyillen\nkulkukauppias-vanhukseen, jonka lempeä ja jollakin tavoin salaperäinen\nolemus oli häntä aina miellyttänyt. Tuo parrakas ukko oli kuin\nitämaisten satujen ihmeellinen kauppias, laajalti maita ja mantereita\nkiertänyt. Miehet joivat kahvia. Markus kuului tulevan kolistellen\nporstuaan ja menevän sieltä tupaan. Silloin Kustaa kysyi:\n\n— Menetkö äitisi jälkeen kylään?\n\n— Kyllä aion mennä, vastasi Hanna hiljaa. — Vai olisiko täällä jotain\ntehtävää, etten voisi mennä? lisäsi hän arasti.\n\n— Mene sinä vain, murahti Kustaa synkästi.\n\nHe eivät puhuneet enää mitään. Hanna kaatoi miehille toiset kupit\nkahvia ja hävisi sitten huoneesta. Hän kattoi ehtoollisen tupaan.\nKaikki kokoontuivat aterialle. Kulkukauppias istui pöydän päässä.\nLampun valossa hehkuvine lempeine kasvoineen hän oli niinkuin Nasaretin\nmies, joka ristiinnaulitsemisensa aattoyönä antoi pettäjälleen kastetun\nleipäpalasen... Kuka heistä olisi oleva Juudas...? Kun ateria oli\näänettöminä syöty ja ruoka-astiat pesty ja korjattu pois, Hanna sitoi\npäähänsä mustan liinan ja lähti ulos.\n\nSyysillan kova tummuus levisi kaikkialle. Tähdet säihkyivät mustan,\nvaiteliaan maan yllä. Jossakin etäisessä talossa haukkui koira.\nKovasaviseita kujalta kantautui Hannan loittonevien askeleiden\nkumu. Kankaan takana jokiuomassa kumisi koski. Kulkukauppias-vanhus\nseisoi pihassa ja katsoi tähtiin. Muulinsa hän oli jo hoitanut yötä\nvarten. Hänen kasvonsa erottuivat valjuina ja harmaina syksyisessä\ntähtivalossa. Kuukin loisti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYli mäkien ryntäsi syksy, kuolema. Puut huiskuivat tuulessa; niiden\nlehdet hohtivat kuunvalossa aaveellisina. Vanhasta maasta kohosi märän\nmullan ja lahoavien lehtien lemua. Mutta sisältä talosta kantautui\nhanurin pauhua. Sinne oli tullut Nurkkalan Siiveri haitareineen ja\nsoitteli sitä nyt illan kuluksi. Heleinä ja poimuilevina valuivat\nsävelet ulos iltaan. Ja yli mäkien ryntäsi syksy, kuolema. Tähdet\nsäihkyivät. Puut huiskuivat mustin oksin.\n\nJa kuitenkin: kuinka katkeran ihanaa olisikaan ollut vaeltaa\nkuolevassa heinikossa noiden synkästi loimuavien puiden alla ja vetää\nvärähteleviin sieraimiinsa maahan pudonneista helakanpunaisista\nlehdistä kuun ja kuoleman villiä tuoksua... Markus oli tehnyt niin\naikaisemmin illalla; siksi hän oli viipynyt. Vietyään väsyneet juhdat\ntalliin ja ruokittuaan ne hän oli mennyt vanhojen, kallistuneiden\naittojen taakse ja harhaillut ypöyksin mäellä, jota hämärä kattoi.\nSiellä hän oli tuntenut koko olemuksellaan syksyn läheisyyden, kovan,\nraikkaan ilman väreilyn ja aavistanut, kuinka luonto ikäänkuin hiljaa\nsulkeutui kuin tarun ihmeellinen aarrearkku, jossa oli suunnaton\nsalaisuuksien paljous... Ja hänen teki mieli syöksyä tuohon kosteaan,\nkajastavan tummuuden mereen, joka häntä ympäröi, syöksyä siihen kuin\nelämän liekehtivään, sulaan alkutilaan ja huumautua siitä. Juosta,\njuosta hän olisi halunnut... juosta jotain tuntematonta kohti,\nkirpeän tuulen ja illan sivellessä hänen ruumistaan ja jäsenien kuin\nsulautuessa kylmään, epämääräiseen valoon... Ja kulkiessaan siinä\npuiden alla, ruosteisessa mäkiheinässä, hän takertui kuin hämärän\npitkiin, tuoksuviin hiuksiin, jotka humisten riippuivat taivaasta alas\nmaahan. Ja noiden hiusten lävitse kajasti kuun ruumis hekumallisen\npaljaana kuin syksyn mustassa kuolemanhuumassa häntä kutsuvana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt Markus istui tuvassa. Saveen tahraantuneet vaatteensa hän\noli muuttanut toisiin. Hän oli vaiti, luomet olivat raskaina painuneet\nmustien silmien yli. Ja haitari pauhasi. Ja siinä soitossa kuvastuivat\nrinnan hitaasti väreillen ilo ja suru, Länsi-Suomen loputtomien\npeltojen ja suurien, avarien kylien raskas rauha, tuuheitten metsien\nhumu ja jokien äänetön, aaveellinen kulku... Kustaa oli tarjonnut\nSiiverille ryypyt ja oli itsekin ottanut. Lievästi humaltuneena\nhän nojautui seinään. Lamppu heitti kummallisia varjoja kattoon ja\nnurkkiin. Ikkunat kiilsivät mustina. Koira kierteli levottomasti\ntuvassa soiton kiihdyttämällä; se haukotteli silloin tällöin ja vinkui.\nJa haitari pauhasi yhä.\n\nMutta sitten kaiken taustalta ikäänkuin nousi taas esiin se päivällä\nkuollut hevonen; se kulkea kähmi kuollein silmin kankaalla Myllymäen\ntakana, huojutteli raskasta päätään ja puhalsi sieraimistaan tulista\nkuolemanhuurua, joka oli kuin punertavaa savua. Sen jalkojen alla kärsi\nja kumisi vanha, syksyyn hukkuva maa. Ja hanurin soitossa kaikui sen\nvilli ääni, raikuva hirnunta, joka kantautui kauas toisiin kyliin.\n\nVanha kulkukauppias katsoi väsyneenä ympärilleen. Hän oli taannoin\ntullut ulkoa, jonne hän oli kuullut soiton humua; nyt hän istui tuvan\npenkillä ja punoi harmaata partaansa, rauhattomana raastoi sitä. Mitä\nhänelle oikeastaan kuului tämä... tämä humu ja meteli, tämä soitto...?\nHänen mieltään piiritti tällä hetkellä kumea, syvä tyhjyys, ja hän\nolisi mieluimmin ollut rattaittensa pohjaheinissä maantiellä vanhojen\ntähtien loiston alla. Eikö hän kerran yöllä muutamassa Porin puolen\nvajassa ollut aisalyhdyn vipajavassa valossa lukenut Zarathustraa? Eikö\nhän sitten myöhemmin ollut unessa nähnyt Nietzschen palaavan vainiolta,\nväsyneenä, sortuneena, kaikki liekehtivät haaveensa menettäneenä,\nsaveen tahraantunein vaattein, lapio olalla...? Ja hän oli ajatellut,\nettä koska kerran hän — yli-ihminen ja näkijä — menee tuossa, niin mitä\nsitten on väliä hänen, köyhän kulkukauppiaan, vaikkapa hän makaisikin\nvajojen nurkissa heinäkasoilla... Toiselta oli riistetty kaikki, mutta\nmitä häneltä sen sijaan voitaisiin riistää? Ei mitään. Ja tämä ajatus\noli silloin unessa leimahtanut hänen mieleensä ja lohduttanut kummasti\nhäntä. — Niin, mitäpä häneltä voitaisiin riistää! Mutta tässä hän\nnyt kuitenkin istui tyhjää tyhjempänä, sotkien sormillaan takkuista\npartaansa. Ja ulkona oli maaseutu, uneen vaipuvat kylät, pimeys... Ja\nsyksy. Ja puolittain lehdettömät puut, kovasti ja kuolleesti humajavat,\njoiden alta ei enää sateelta suojaa löytänyt kuten niin monasti ennen,\nsuvella... Mutta nyt raskaat pisarat valuivat paljaitten, mustien\nluuranko-oksien lomitse kuin seulasta. Minne menetkin, niin joka\npuolellasi oli pimeys, ahdistava ja päälle kaatuva. Koirat ulvoivat\npimeässä, luskuttivat kuonot taivasta kohti. Ovet olivat kiinni,\nkaikki ovet... Mitähän olisi, jos ottaisi hiukan viinaa; se oli\nmarkkinaviinojen jäännöstä, kaupungista tuotua.\n\n— Onko siellä pullossa enää mitään? kysyi hän käheästi.\n\n— No, joko sinäkin sentään heräsit, ihmetteli Kustaa. — Tuossa on\npullo... ota! Mutta hyvin tuo Siiveri soittaa. Kulauta sinäkin, Siiveri!\n\nJa Siiveri kulautti saatuaan kauppiaalta pullon. Sitten tarttui\nviisiriviseensä ja alkoi sitä tempoa taas. Hanuri välähteli hämärässä,\nsoi ja läähätti.\n\nKustaa nousi seinän viereltä, käännähteli puolihumalaisena\nkeskilattialla, naurahteli, kyykisteli ja oli tanssivinaan pikkuryssää.\nSe johdatti kulkukauppias-vanhuksen mieleen venäläiset sotamiehet,\njoiden hän oli nähnyt kerran ennen vallankumousta tanssivan ripaskaa\neräässä talossa, minne hän oli kauppamatkoillaan yöpynyt Se oli\nvilliä menoa levottomasti leiskuvien lamppujen alla pakkoluovutetussa\nlänsisuomalaisessa maalaistalossa. Sotamiehet heiluttelivat\nkivääreitään, huusivat ja hoilasivat jalkojen liikkuessa vinhasti\nTalonpoikia he olivat, venäläisiä talonpoikia likaiset, täiset sinellit\npäällä... ja Ja suomalaisia naisiakin temmelsi mukana, ryssien hutsuja,\nihan julkihuoriksi heittäytyneitä. Häpynsä menettäneitä olentoja ne\nolivat, hiukset silmillä, tehden jos mitä kun lamput sammuivat ja kuu\nvillisti paistoi... Tämä sodanaikainen muisto palautui nyt vanhan\nkulkukauppiaan mieleen hänen katsellessaan Kustaan kiertelyjä ja\nkyykistelyjä lattialla. Miehissä siinä vain oltiin. Piika-Senjakin\noli lähtenyt jonnekin kylään. — Häh hui! huusi Kustaa ja polki\njaloillaan permantoa. Palkit jylisivät. Tomu lensi. Mutta taas hän\nmuisti päivällä hautaamansa juhdan, ja kummallinen, karmiva murhe\nhulvahti kuin vesi silloin hänen mieleensä. Jostakin syystä hän muisti\nyhtäkkiä vaimonsakin, Marian, joka oli kylässä lahkolaisten luona.\nTai oikeastaan vaimon tumma kuva oli kaiken aikaa väikkynyt hänen\nmielikuvissaan. Ja hänen tolkuton tanssinsa pysähtyi alkuunsa. Hetken\nkuluttua hän jo istui kulkukauppiaan kanssa kamarissa juotuaan sitä\nennen Siiverin kanssa viinanlopun. Hän oli humaltunut. Saarela sen\nsijaan istui pöydän päässä jykevänä kuin mikäkin tomuisten maanteiden\nprofeetta.\n\nMutta Siiveri oli tuvassa sanonut hyvästi vaiteliaalle Markukselle ja\nlähtenyt. Nyt hän kulki huojahdellen yli Myllymäen kumajavan rinteen\nja laskeutui notkuvin polvin kankaan kuivaan kanervilta tuoksuvaan\nhämärään hanurin roikkuessa nahkaisesta hihnasta selässä. Hän piti\nsilmällä edempänä välkkyvää joen uomaa, jonka haapoja kasvavalla\ntöyräällä oli Nurkkalan talo. Kompastellen Siiveri häipyi kangastielle\nsyksyn kuun himmeässä valossa.\n\nTämä Siiverin lähtö oli Markukselle mieluinen; hän halusi olla\nnyt yksin. Hän nousikin ylös ullakolle ja hiipi vinttikamariin.\nSe oli syksyisen viileä ja kolkko. Mutta tämä pimeä viileys, tämä\nsalaperäinen, kohajava ullakkoilma, tämä kylmä lainehtiva tyhjyys se\njuuri salli hänen nähdä syvälle oman mielensä levottomuuteen. Hän oli\nsiellä hyvän aikaa. Kuunvalo kimalteli kuin talvinen huurre mustissa\nikkunanruuduissa.\n\nVanhan talon alakerrassa, avaran ja hataran eteisen perällä\nsijaitsevassa kamarissa istuivat sillä aikaa Markuksen isä ja\nkulukauppias Saarela. Kustaa siinä puhui, Saarela vain kuunteli\nja silloin tällöin sanoi jonkin sanan väliin. Lautamies puhui\nmerkilliselle kulkukauppias-ystävälleen, kuinka häneltä vähitellen\nikäänkuin luisuu kaikki käsistä. Vaimokin, hän kertoi karmealla,\nviiltävällä äänellä, vaimokin, ennen niin läheinen, oli kuin siirtynyt\ntoiseen maailmaan, hänelle outoon. Tuskin enää koskea itseensä antaa.\nUskostaan vain puhuu ja siitä elää, lahkolaisten luona käy. Väliin\nyökaudet on poissa kotoa. Ja aamulla hän on kuin vieras nainen, joka on\nhetkeksi pysähtynyt ovesi suupuolelle, kuollut, johon et enää mitään\nyhteyttä löydä. Puu ilman lehteä, kukka ilman loistoa... Paljaaksi\nne ovat hänet riistäneet ja täyttäneet sen sijaan sairaan kiihkon\nylenpalttisuudella. Ja jos häntä koskettaakin, miehenä lähestyy,\nniin tuntuu kuin häpäisisi jotain pyhitettyä, jonka päälaella näet\nsäteilevän kehän, raastaisi naisprofeettaa tai julkeasti pilkkaisi\npuista pyhimyksenkuvaa kirkossa. Ei huvita, sillä itsellekin\nsellaisesta koituu kärsimystä. Teitpä mitä tahansa, kaikki on toisen\nmielestä saastunutta, saatanan leimaamaa, tulisen pätsin ansainnutta.\n\nJa kuitenkin, monta vuotta sitten oli kaikki ikäänkuin toisin. Syksy\noli silloinkin, kun hän toi Marian taloonsa. Kahden he siihen aikaan\nusein käyskentelivät kanervaisella nummella ja laskeutuivat vanhoihin,\nruohottuneisiin santakuoppiin niinkuin viileisiin, ammoin hyljättyihin\nkaivoksiin. Kuinka olikaan silloin punainen Marian huulien juova,\nkuinka mustat hänen hiuksensa! Kulkivat he toisinaan myös Myllymäen\nkumajavalla rinteellä, tulisessa iltaruskossa. Taivas väliin kuin\navautui heidän edessään, oli outo ja hehkuva, ja laskeva aurinko oli\nkuin liekehtivä Karitsa valtaistuimellaan. Ja tuulimyllyn siivet\nhäilähtelivät punahohtoisina heidän päittensä yllä, kuten ne olisivat\nsyttyneet tuleen auringon liekeistä. Ehkä Maria jo niinä hetkinä näki\nnäkyjään, ruokki sieluaan kummallisella, villillä uskolla. Hän, Kustaa,\nei vain sitä tajunnut. Sokea hän oli siihen aikaan. Sillä eikö hänen jo\nsilloin olisi pitänyt nähdä sitä etäisen synkeätä ja raskasta ilmettä,\njoka hulvahti joskus kuin verho Marian silmien eteen, liukui veden\ntavoin niiden yli. Mutta mitään hän ei nähnyt. Ja kaikki oli nyt kuten\noli. Pitkin ja poikin Kustaa siinä puhui asioistaan, jopa hänen äänensä\ntoisinaan kohosi öisessä talossa humalaisen huutavaksi, sitten jälleen\nsortuakseen alakuloisen valittavaksi.\n\nMutta mitä saattoi hänelle vastata partainen Saarelan ukko, joka\nkaupitteli kylissä kirjoja, pieniä vihkosia, saviastioita, värikkäiksi\nmaalattuja koritöitä, vieläpä hattujakin, mitä hän saattoi sanoa\nlohdutukseksi? Etäisiä hänelle olivat nämä aviolliset asiat...\nvanhallepojalle, yksinäiselle! Niinpä niin, mitä hän voisi sanoa? —\njotain ylimalkaista ehkä, kärsimisestä ja muusta. Mutta mieluummin hän\nvaikeni kokonaan.\n\nKohta miehet jo nousivatkin ja menivät vielä käymään ulkona ennen\nlevolle menoa. Ja siellä he saattoivat havaita, että syysyöhön,\nvaikka se oli ikkunasta katsoen näyttänyt mustalta, liikkumattomalta\npimeydeltä, liittyikin eräänlaista himmeää valoa, kuun kumotusta\nja tähtien leimahduksia. Tämä seikka tuotti heille etäistä lohtua.\nTallista kuului ajoittaista kolahtelua, lattian jytinää, kun juhta\nhitaasti kääntyi pilttuussaan. Muuten oli hiljaista. Kustaa katsoi\nsille suunnalle, missä tiesi kylän olevan; jossakin sen etäisemmässä\ntalossa oli Maria lahkolaisten öisessä herätyskokouksessa. Ja Hannakin\noli sinne illalla mennyt. Toisten joukossa siellä riehuivat naiset,\nhänen vaimonsa ja tyttärensä, sydentummin hiuksin.\n\nMarkus oli sillä välin tullut alas ullakolta ja makasi jo miesten\npalattua sisälle. Hän näytti nukkuvan. Vanha talo oli humahtanut\ntäyteen vuorenraskasta hiljaisuutta.\n\n— Kolme lasta hänelle siitin, sanoi Kustaa äkkiä ja kuin jo unessa\nhänkin, kolme lasta, joista vanhin syntyi elokuussa. Se oli hyvä\nviljavuosi, tähkät olivat suuria ja raskaita, maa kuin hukkui viljan\npaljouteen... Ja lapsi oli tyttö, Olga. Sitten tuli vielä tyttö ja\npoika. Tämä Markus oli viimeinen, ja silloin oli syksy, joskin kirkas\nja kaunis. Pitkälti yli määräajan Maria kantoi poikaa kohdussaan aivan\nkuin tahtoen pitää häntä siellä mahdollisimman kauan... etäisiin\npäiviin... Lopulta jo ajattelin, laskeeko hän sitä elämään lainkaan.\nSynkkä hän oli jo siihen aikaan, synkkä ja omissa ajatuksissaan\nliikkuva; maailma oli tullut hänelle vieraaksi. Mutta lapsi syntyi\nsentään, poika, niinkuin anoin, tämä Markus. Maa oli silloin jo paljas\nja alaston, vilja korjattu pelloilta. Sänkimaita, tyhjiä sänkimaita...\nJa Marian kohtu muuttui sen jälkeen mahon pellon kaltaiseksi, pellon,\njossa ei enää mikään kuki eikä kasva...\n\nKustaan ääni hukkui mykkään, kumeaan katkeruuteen, ja hän sulkeutui\npois päivältä, jysähti uneen, jolloin tietoisuus lakkasi. Mutta tämän\nverkkaan kasvavan tiedottomuuden taustalla alkoi hänen silmiinsä\nkangastaa eräs unikuva, kerran aikaisemmin jo unessa nähty ja eletty\ntapahtumasarja. Maria kasvaneena läpi huoneen katon, läpi hämärän\nullakon ja talon taivaalle saakka, olkapäällään kuu, jonka hurja valo\nvalui hänen kaulalleen ja rinnoilleen — ja hän, Kustaa, työntämässä\nkylmässä vihan puuskassa veistään vaimonsa kylkeen, josta juoksi\ntulvien verta ja vettä... Mutta Marian kylmä, poistyöntävä ja mahoksi\nmuuttunut ruumis ei tästä kaikesta mitään tuntenut; se oli kuin\nsavea hänen käsissään, savea, joka hajoaa käsissä ja muuttuu tomuksi\nauringossa... — Tämä saman unikuvan toistuva näyttäytyminen saattoi\nKustaan unessa ymmälle, salaperäisen, aavistuksellisen pelon valtaan,\nja hän oli heräämäisillään. Sitten kuitenkin uni valui sakeana kuin\nmulta hänen ylitseen, hänen koko ruumiinsa peittyi siihen — hän uisi,\nuisi sen lävitse, kunnes uusi aamu koittaisi.\n\nMutta Markus oli valveilla, vaikka miehet olivat luulleet hänen\nnukkuneen. Hän oli kuullut isänsä puheen ja äänen synkeän kaiun;\nmerkillinen vaikutus oli säteillyt siitä häneen — poikaan, ja tämä\nvaikutus jatkui vielä, sillä isän kummalliset, huokaavat lauseet\nkaikuivat hänen korvissaan yhäti. — Äiti luonnottoman kauan kantamassa\nhäntä kohtunsa pimeydessä ikäänkuin tahtoen säästää hänet elämältä,\nkantaa syntymättömänä, sikiön ajattomassa tilassa etäisiin päiviin;\nisä epäillen odottamassa hänen syntymisensä aikaa ja hetkeä, joka\nvihdoin loimahtikin esiin kuin tuskanpaahtava, verinen aurinko; hänen\nsyntymisensä keskellä syksyä, keskellä tyhjiä sänkimaita ja maan\nkuolemaa, liukumisensa elämän avaraan helmaan — kaikki tuo valui\nhitaana virtana Markuksen tajunnan läpi... Ja koko vanha, öinen talo\noli olevinaan niinkuin kohtu, suuren äitiemon valtaisa kohtu, johon\nhe kaikki olivat lihansitein sidottuja, kahlittuja, pääsemättä kukaan\nsiitä irti. Ja ympärillä kajastivat syksyiset pellot, joita Markus oli\nkyntänyt, kunnes mustan maan yli oli kaatunut auringonlaskun jylhä\nvalo, syvä, ajaton hehku.\n\nTalo nukkui maan mukaisella alustalla. Samoin vanha kulkukauppiaskin\nkamarin ovipuolessa vinniltä tuodussa pukkisängyssä. Ja hänen\nkirjansa, korinsa ja saviastiansa nukkuivat nahkaisen peitteen alla\nvähäisillä matkarattailla vajakatoksessa. Muulikin torkkui tallissa\nparttaan vasten. Kuja liukui yöhön valkeana ja kuin kantaen kuuta\nselässään. Ja hyljätty tuulimylly seisoi äänettömänä vanhalla mäellään\nyön väreilevässä valossa. Se oli aivan kuin kasvanut; suurena ja\nmöhkäleisenä se leikkautui himmeän sinistä, kuutamoista taivasta\nvastaan. Koitolta katsoen näytti siltä kuin se olisi nojannut\nväsynyttä, ränstynyttä lautaruumistaan avaruuden kylmään seinään. Syksy\noli. Hiljaista oli kaikki liikkumatonta. Vain rauhaton lintujen parvi\nöisellä taivaalla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa vasta aamunkoitossa palasivat Maria-emäntä ja Hanna. Kuu näkyi\nvain hyvin vaaleana ja repaleisena taivaan laelta, jota nousevan\nauringon liekit polttivat. Se oli syksyisen aamunkoiton kylmän kaunis\nhetki. Äiti ja tytär olivat äänettöminä kulkeneet peräkkäin koko\npaluumatkansa ajan, kulkeneet halki tasangon loistavan aamun, kavunneet\nlouhikkoisille mäille, joilla lehdettömät puut viluisesti humisivat,\nja laskeutuneet sumuisiin notkoihin. Heidän edellään oli ajanut kuorma\nuskonsisaria ja -veljiä ratasremeleissä; he olivat veisanneet ja\nkohotelleet Herran toisen tulemisen kiihkossa ja odotuksessa käsiään\ntaivasta kohti. Mutta vain lintujen kirkuvat parvet olivat ylhäältä\nvastanneet heidän huutoihinsa. Ja heidän veisuunsa raskas pauhu\noli kaikunut vielä silloinkin, kun äiti ja tytär olivat poikenneet\nvaltatieltä eräälle syrjäkujalle oikaistakseen sitä pitkin kotiin.\nSinne päästyään he heittäytyivät lyhyeksi tuokioksi vuoteilleen, kunnes\npäivä jälleen alkaisi vanhan kiertonsa. Sarastus oli punainen ja\nrajusti hulmuileva, vielä yötä kohti suuntautuneita silmiä viiltävä.\nSe valui yhtämittaisena, kylmän hehkuvana virtana yli kaikuvien\nharjujen ja peltojen, yli äänettömien, aamuvarhaisten kylien, joissa\nvasta kukot olivat valveilla. Kuu lakastui lakastumistaan, kunnes se\nviimein, kyllästyneenä maailmaan ja omaan kuolleeseen valoonsa meni ja\nhirttäytyi aamunnousun leimuavaan, kohisevaan puuhun...\n\nSe oli syksyä, maaseudun syksyä. Loputonta harmautta, maisemien\nsurua. Puiden latvahuiput kurkoittuivat kirpeään ilmaan paljaina ja\nkuolemantummina. Pudonneita punaisia ja keltaisia lehtiä maassa,\nkaikkialla, tuulen yöllä puista riipimiä. Taivaan ja maan värit kylmiä,\nraskaita, melkein räikeitä. Harmaat pilvet laahautuivat hitaasti mäkien\nyli ja romahtivat jossakin sateena maahan.\n\nKulkukauppias-vanhuksen pienet, mustan muulin vetämät rattaat huojuivat\njälleen kuoppaisella maantiellä. Mutta itse hän ei nyt istunut\nrattailla, vaan siellä istui Hanna, joka oli matkalla katsomaan\nsetäänsä vaivaistaloon. Vähämielinen Risto-setä, jota köyhäintalossa\nsanoivat myös Nasaretilaiseksi, oli jo kauan veljentytärtään odottanut\nja monta kutsua hänelle lähettänyt. Hanna oli lähtenyt kotoaan vähäistä\nennen kuin sinne yöpynyt kauppias, mutta tämä oli hänet tavoittanut\ntiellä ja sitten myöhemmin pyytänyt rattailleen itse laskeutuen\nmaantielle kävelemään. Estellyt oli tyttö, mutta viimein hymyillen\ntaipunut. Ja nyt hän istui siellä kärryillä kirjojen, saviastioiden\nja korien keskellä. Ukko kulki rattaiden jäljessä pitäen oikealla\nkädellään kiinni niiden perälaudasta, vasemman heiluessa vapaana\nsivulla.\n\nÄsken vielä he olivat keskustelleet, kauppias oli kysynyt Hannalta yhtä\nja toista sekä kertonut omista matkoistaan, mainiten muun lomassa, että\nhän kesällä oli muulinsa kanssa viettänyt kaksi yötä Hangon kaupungin\nläheisessä metsässä, jossa puiden humu ja meren kohina olivat heidät\ntuudittaneet unen helmoihin. Ja Hanna oli katsonut väliin vanhukseen,\nväliin mustaan, hallavakarvaiseen muuliin suurin, miettivin silmin.\nJotakin salaperäistä, ikäänkuin peikkomaista oli hänen mielestään\nkummassakin, niin eläimessä kuin sen isännässäkin, molempia ympäröi\nkummallinen ajattomuuden tunnelma ja maanteiden ikuinen tomu,\nkumpaisenkin ylitse putoili syksyn punaisia ja keltaisia puiden lehtiä\npeittäen molemmat kuin kultaan ja purppuraan... Hyvin kauan sitten\njossakin sadussa Hanna muisti tämän kaiken eläneensä.\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nVanha Anna Haavas, köyhäintalon johtajatar, oli ulkonäöltään kuin\nmikäkin luostarin abbedissa. Tummat vaatteet, joita hän käytti,\nantoivat hänen olemukselleen kummallisen raskaan, melkein synkän\nleiman. Hän oli laiha ja erikoisen pitkä nainen ja väitettiinpä\nvielä, että hänellä oli naiseksi melkoiset ruumiinvoimat, jotka\nilmenivät varsinkin silloin, kun tuli viedä joku niskoitteleva\nvähämielinen hoidokki telkien taakse rauhoittumaan. Muutoin hän\nkohteli hoidokkeitaan jonkinlaisella lujalla lempeydellä, jossa\njoku ulkopuolinen ja asiaa tuntematon saattoi helposti havaita myös\ntylyyden piirteitä. Kenties hänen luonteessaan olikin eräänlaista\npinnallista kovuutta, ja kun hän jolloinkin näyttäytyi köyhäintalon\nulkopuolella, mikä tapahtui muuten varsin harvoin, hänen kasvoillaan\noli ikäänkuin katkeran ylpeyden naamio. Hän tahtoi kuin erottautua\ntoisista omaan maailmaansa ja sanoa: \"Minä tiedän enemmän kuin te,\nolen nähnyt enemmän...\" Ja Jumala paratkoon, eikö näin ollutkin asian\nlaita! Ainakin hän tiesi ja tunsi enemmän kuin moni noista maaseudun\nporvarisnaisista, joiden ahdasta, itsekästä ja sulkeutunutta elämää\neivät mitkään myrskyt ruhjo. He vain elävät elämäänsä kääriytyneinä\nruumiinsa ihrakerrostumiin, kunnes kuolevat pois — virrenpätkä,\nhautaluku, siinä kaikki! Mutta epäilemättä siihenkin sisältyy oma,\njoskin vaatimaton ja rajoitettu elämäntarinansa. Kukapa tietää, vaikka\nrouva Haavaskin olisi heidän laillaan vaipunut mitättömyyteen, jollei\nhänen uhrautuva työnsä olisi hänen elämälleen antanut edes jonkinmoista\nsyvyyden ja laajuuden leimaa. Sitä paitsi ainainen, jollakin tavoin\nloputtomalta näyttävä oleskelu köyhien, raadollisten ja kärsivien\nparissa oli sallinut ja salli jatkuvasti hänen silmätä syvemmälle\nelämän sisään kuin mitä sellaiselle ihmiselle oli mahdollista, joka eli\nvain itseään varten. Inhimillisestä kurjuudesta ja sen mahdollisesta\nlaajuudesta hänellä tosin ei ollut täyttä käsitystä, saattoipa se\nlisäksi olla varsin hämäräkin — hän yksinkertaisesti vain tiesi, että\nmaailmassa ei kaikki ollut kuten kohtuuden ja oikeuden mukaan olisi\npitänyt olla. Ja tämä merkillinen, synkkä, henkeäsalpaava tieto sanoi\nhänelle paljon, hän oli ikäänkuin kantanut sitä vuosien halki selässä\nolevan raskaan taakan tavoin ja sen painon alla hän oli tehnyt niinkin\npaljon kuin oli tehnyt.\n\nMutta paitsi tuo \"tieto\", sisäinen paino, oli toiselta puolen olemassa\nmyös muitakin syitä, jotka olivat hänet saaneet yhteiskunnallisen\nhuoltotyön palvelukseen ryhtymään: hänen oma toimeentulonsa. Sen\nlisäksi hänellä oli poikakin elätettävänä. Köyhän ja kaiken muun\nohella vielä juopon maalaisvirkamiehen leskenä ei hänellä suurtakaan\nomaisuutta voinut olla. Hänen ensimmäinen toimipaikkansa leskeksi\ntultuaan oli ollut lastenkoti, jossa lähinnä oli hoidettu niin\nsanottuja sotaorpoja, ja hänen oma poikansa, Verner, oli kasvanut\nyhdessä noiden orpojen kanssa. Orpokodista hän oli siirtynyt\nköyhäintaloon, ja sen muodostama ahdas toimintapiiri oli siitä asti\nollut hänen maailmansa. Alkuaikoina häntä oli täällä toisinaan\npainostanut, varsinkin talvisin, omituinen ja syvä yksinäisyys.\nLaitoksen hoito vei päivisin ajan kuitenkin siinä määrin, ettei hän\njoutunut tätä seikkaa paljoakaan pohtimaan; vasta illan tullen,\nmaaseudun talven ympäröidessä hänet joka puolelta ja etäisten kylien\nvalojen himmeinä loistaessa pimeydestä, saattoi tuo yksinäisyyden tunne\nyllättää hänet äkillisellä voimalla, ja silloin hän johtui aprikoimaan\nelämänsä johdosta kaikenlaista. Tähän yksinäisyyden aavisteluun\nsekaantui jonkinlaista levottomuutta, joka yhä kasvoi iän mukana,\npelkoa siitä, että hänen työnsä muka juoksisi hiekkaan. Vuodesta\nvuoteen häntä olivat ympäröineet köyhäintalon hoidokit: ikäloput,\nkuihtuvat vanhukset, vähämieliset, kaatumatautiset, raajarikot, sokeat,\nontuvat ja alaikäiset tylsimykset, nuo joistakin jokivarren tönöistä\nlähtöisin olevat virnottavat vesipäät, joista ei ikänä mitään tullut.\nItse Jumalan merkitseminä ne elivät elämäänsä, kunnes jonakin päivänä\nkuolivat kuin sairaat linnunpojat. Nuo hoidokit olivat vähitellen\nmuodostuneet hänelle melkeinpä vertauskuviksi tästä katoavasta ja\npettävästä elämästä, jolla ei mitään tarkoitusta eikä päämäärää ollut\neikä voinut olla.\n\nJos tämä yksinäisyys, tämä mielen salaperäinen levottomuus yllätti\nhänet öinä, jolloin oli kesä, hän jätti usein vuoteensa ja meni\nvaaleansiniseen hartialiinaan kääriytyneenä köyhäintalon puutarhaan,\njossa hän käveli edestakaisin kylmien, kasteessa kimaltelevien puiden\nalla. Tämä yksinäinen öinen kävely tuotti hänelle aina poikkeuksetta\nlohtua. Seudun syvä hiljaisuus, kasteessa säihkyvät puut, kirpeän\npuhdas yöilma, verhoutunut taivas, jonkin laitumella olevan hevosen\nsyvän raskas hirnahdus — kaikki tuo rauhoitti kummasti häntä, sai\nmelkein onnelliseksi. Hän kulki siellä ja haaveili kuumasti uudesta\nmaailmasta, uudesta koittavasta ajanjaksosta, jolloin kaikki köyhyys,\nkaikki sairaus ja kyyneleet, kaikki ihmiskunnan ulkonaiset ja sisäiset\nvammat olisi jonkin ihmeen avulla pyyhkäisty pois, eikä hän näinä\nkuvittelun hetkinä lainkaan ajatellut sitä, että tämä kaikki ikäänkuin\nkuului elämän luonteeseen, tuohon niin kutsuttuun maailmanmenoon, mistä\npaljon on puhuttu. Mutta aamun tullen hänelle kyllä selvisi, kuinka\nmahdoton tämä hänen toiveunensa oli, aina uudelleen ja uudelleen tämä\nhänelle selvisi.\n\nPahinta ja oikeastaan katkerinta tässä kaikessa oli kuitenkin se, että\nköyhyydestä ja kaikenlaisesta raadollisuudesta ei näyttänyt loppua\ntulevan: aina oli köyhäintalo täynnä. Kohta kun joku kuoli ja oli\nviety puulaatikossa yhteishautaan, jyrisivät hiekoitetulla tiellä jo\nrattaat; siellä tuotiin jotain uutta hoidokkia, joka saattoi olla\nvielä ankarammin köyhyyden runtelema kuin se, joka oli kuollut, ja —\nmikä pahinta — täynnä vaikeasti hoidettavia, löyhkääviä paiseita kuten\nLasarus. Silloin hän usein nojautui jonkinlaisessa väsymyksessä ja\ntoivottomuuden huumauksessa seinää vasten, tuntien tällaisina hetkinä\nkatkeruutta itse Jumalaakin kohtaan, Jumalaa, joka ei tehnyt mitään\ntämän asiantilan auttamiseksi, vaan antoi kaiken jatkua samanlaisena.\nMutta sitten hän äkkiä havahtui kuin täyteen tietoisuuteen ja katui\ntätä ajoittaista tyytymättömyyttään. Samalla hän aavisti, että jos\nhäneltä tämä kaikki yht'äkkiä otettaisiin pois, nämä köyhät, sairaat\nja raajarikot, niin hän varmasti tuntisi elämänsä tyhjäksi, hän ei\ntietäisi mihin ryhtyä, mihin kiinni tarttua, hänen elämänsä salaiset\nperusteet horjuisivat. Ja kerran hänen mieleensä leimahti se totuus,\njoka sitten myöhemmin kokonaan määräsi hänen elämänsä suunnan: suuri\nja syvä onni oli uhrautua toisten puolesta, auttaa heitä kantamaan\niestään. Tämän uuden uskonsa ensi huumassa hän tunsi merkillisen\npuhdasta, tyyntä alistumista, eikä hän olisi kavahtanut käsin\nkoskettamasta edes spitalista, jos sellainenkin olisi köyhäintalossa\nollut.\n\nKöyhäintalon johtajattaren, rouva Haavaksen elämässä oli muuan jakso,\njota hän jäljestäpäin tietoisesti vältti muistelemasta, ja se oli\nhänen avioliittonsa. Mutta kun hän joskus sitä muisteli, hän oli\nensin näkevinään edessään yksinäisen maaseudun kolkan, tasangon,\netäisiä kyliä, kaivonvinttejä... Näki vuosien matavan. Sitten\nmiehensä, juopottelevan maalaisvirkamiehen, jonka elämä päättyi\njuoppoparantolassa. Jokin portti ikäänkuin sulkeutui... Sumua...\nEräänlainen katkeruus miehiä kohtaan oli jäänyt hänen mieleensä tältä\najalta; se oli kuin tajunnan pohjalle pysähtynyt katkeruuden virta,\njoka ei päässyt milloinkaan valumaan pois, hän ei voinut sitä voittaa.\nHänen sielunsa oli kuin liian täysinäinen astia, muistoista raskas.\n\nToisaalta rouva Haavas oli lujasti kiintynyt poikaansa, joka\noli jo ylioppilas ja opiskeli teologiaa yliopistossa. Hän oli\nvalmistumaisillaan papiksi. Vaikka olikin myöhäinen syksy, ei Verner\nollut vielä lähtenyt pääkaupunkiin, vaan oli jäänyt maaseudulle\nviimeistelemään tutkielmaansa. Se koski Johanneksen ilmestyskirjaa, ja\ntähän työhön hän oli joutunut aivan merkillistä tietä. Kesälomiensa\naikana Verner oli äitinsä johtamassa huoltolaitoksessa tutustunut\nmoniinkin hoidokkeihin, mutta läheisemmin kuitenkin Risto Vanhataloon,\njota kutsuttiin Nasaretilaiseksi. Tämä kummallinen, partainen vanhus\nja hourija, jonka seurassa hän oli väliin viettänyt päiväkausia\nköyhäintalon puutarhassa tai alhaalla joen uomassa vanhojen, havisevien\nhaapojen juurella, oli itse siitä tietämättään kiinnittänyt hänen\nhuomionsa juuri Ilmestyskirjaan. Siitä se alkoi. Ukko ikäänkuin loihti\nhänen silmiensä eteen outoja näkyjä, vertatihkuvia houreita, jotka\nkaikki olivat Ilmestyskirjan synnyttämiä mielikuvia. Aikoinaan kylissä\nkerrottiin hänen tulleen hulluksi paljosta raamatun lukemisesta,\nlähinnä juuri Johanneksen ilmestyskirjan vuoksi, jonka hurjat näyt\nolivat kerran syöksyneet hänen ylitseen niinkuin tulvavesi, syöksyneet\nhänen yksinkertaiseen mieleensä, eikä hän voinut niitä unohtaa, ei\nvoinut.\n\nKummallisissa mietteissä oli entinen nahkurinoppilas, Kulta-Profeetan\nvanhin poika, elämänsä viettänyt. Tämän lisäksi hänellä oli, sen\nVernerkin oli havainnut, aina ollut taipumusta usvaiseen ihmisvihaan\nja elämänkaunaan. Se raivoisa hävityksen henki, joka kohisi halki\nIlmestyskirjan, oli jo siis tämänkin vuoksi hänelle läheinen.\nHän vihasi maailmaa ja sen mielettömyyttä. Ja ihmissuku — se oli\nparantumaton. Todellakin: hänen puolestaan saisi jo koittaa vihan\nsuuri, palava päivä; saisi lentää humistaa hehkuvalla keskitaivaalla\npikimusta kotka ja huutaa kaikuvalla äänellä: \"Voi, voi!\" Seitsemän\nenkeliä saisi pasunoida tuhoa ja kuolemaa, saisi ukkonen jyristä,\nmaa järistä, kalliot halkeilla, virrat ja meret muuttua vereksi...\nJuhlivat kaupungit saisivat hävitä, miten sitten olisivatkaan\nkoristautuneet kultaan ja purppuraan, tuli ja kiljuva nälkä tappaa,\nheinäsirkat saapua, verellä sekoitetut rakeet pudota humisten maahan\nja helakanpunaiset ratsastajat ravata esiin kaikissa kuumanraskaissa\ntuulissa... Kuninkaallisella otsakoristeella varustettu peto saisi\nkohota jo merestä täynnä herjausnimiä ja kantaen selässään Baabelin\nporttoa, jonka kanssa maan sortuvat valtiaat haureutta harjoittaisivat,\nja ahnaat kauppiaat rikastuisivat hänen hekumansa yltäkylläisyydestä...\nSaisivat, todella saisivat välkkyvät tähdetkin pudota maahan niinkuin\ntuulen karistamat viikunapuun raakilaat, sininen taivas saisi kääriytyä\nkokoon, vuoret ja saaret siirtyä sijoiltaan, itse maakin muuttua\npoltetun aron kaltaiseksi... Hän ei mitään pelkäisi, ei kammoaisi,\nsillä Karitsan viha ei suinkaan tulisi tarkoittamaan häntä. Hänhän\nkuuluisi niihin valittuihin, jotka saisivat Karitsan veressä vaatteensa\npestä ja valkaista ja joiden silmiin taivaan ja taivaitten taivaan\nkerran auetessa liiton pyhä arkki hohtaisi... Mitä hän siis pelkäisi!\nJa suuri rauha ja lepo kajasti vähämielisen ukon kasvoista; hän oli\nmies, jolle Jumala oli itsensä ilmaissut ja jolle seitsemän tähden\nsalaisuus oli paljastunut. Mutta näkyjensä hetkellä hän saattoi olla\nrajukin ja vääntelehtiä kuin kouristuksissa. Hän uhosi yht'aikaa syvää\nlempeyttä ja vihaa. Verner katsoi häntä joskus ihmeissään. Ja väliin\nhän suistui merkilliseen henkiseen tilaan tämän vanhan miehen seurassa\nollessaan.\n\nKöyhäintalo oli vähitellen muodostunut Vernerille jollakin tavoin\nkodiksi hänen viettäessään siellä monet loma-aikansa. Kuitenkin\nhänet siellä sai toisinaan valtaansa omituinen levottomuus ja\nraskasmielisyys, jolloin koko talo ja kuihtuvien vanhusten ja\nkaikenlaisten sairaitten, vähämielisten, kaatumatautisten ja ontuvien\nainainen läsnäolo rasitti hänen mieltään suunnattomasti. Ja tällaisina\naikoina hän oli usein hävinnyt talosta, siitä ensin äidilleen\nilmoitettuaan, teille tietymättömille, ollut milloin kirjurina ja\nmaanmittarin apulaisena, milloin taas tavallisena lotjamiehenä ja\nlastaustöissä. Näin hän oli tutustunut elämään, nähnyt sitä vähän\njoka puolelta. Aurinko, joka loisti hänelle vieraitten seutujen yllä,\noli ollut niinkuin uusi, tiet, puut, maisemat uusia. Ja junien sauhua\ntaivaanrannalla sekä kaupungin kangastus. Kaukana hänestä oli silloin\nollut koti, joka itse asiassa ei muuta ollut kuin yhteiskunnallinen\nhuoltolaitos, köyhäintalo. Kaukana kirjat, luvut, yliopisto ... Mutta\njoskus illoin, kun aurinko oli laskenut, hanuri raikunut ja suuret,\nmustat nostoraanat kohonneet korkealle laajan satama-alueen ylle,\nhän oli tuntenut syvää, ahdistavaa vierautta, joka oli täyttänyt\nväliin koko hänen olemuksensa. Ja ikäänkuin kaikkeen väsyneenä ja\nkatkeroituneena, kulttuuriinkin uupuneena hän oli juonut itsensä joskus\nnäinä iltoina sameaan, pistävään humalaan kuten jätkä. Toisinaan taas\nhän oli seuraillut jotakin naista kujien punertavaan hämärään. Yleensä\nhäntä oli näinä harhailun aikoina vaivannut suuri ja selittämätön\nmaailmanpaino; hän oli kuin laskeutunut syvälle uumeniin, elämän\nkuiluun... Ja vaikka nuo ajat olivat jo menneet, kokonaan menneet,\nhän ei ollut vieläkään täysin tuosta merkillisestä maailmanpainosta\nvapautunut. Se saattoi olla raskasmielisen, juoppouteen vajonneen\nisän verenperintöä, mutta myös jotain muuta, aivan muuta. Nuorempana\nhän väliin tällaisina hetkinä oli painanut kasvonsa seinää vasten,\nsillä sen kylmä kovuus oli oudosti rauhoittanut häntä. Kerran äiti\noli yllättänyt hänet tästä kummallisesta asennosta ja säikähtänyt\noudosti, äkillisen kovasti. Vernerin isä oli toisinaan myös tehnyt\nniin, seisonut lähellä seinää ja painanut kasvojaan siihen kuin etsien\nhajoavan kotinsa helmaa, talonsa kumeaa sydäntä sen hirsiruumiista,\nvanhasta ja toukkien kalvamasta... Se rouva Haavasta juuri oli\nsäikähdyttänytkin, että poika, Verner, itsetiedottomasti oli näin\nikäänkuin jäljitellyt kuollutta isäänsä. Muuten äiti ja poika eivät\nisästä koskaan montakaan sanaa puhuneet; tämän muisto oli heidän\nmielessään omituisesti verhoutunut, hämärtynyt kuin yöksi muuttuva\nilta...\n\nViimeksi kuluneen kesän Verner oli ollut papinapulaisena. Kysymys\npapiksi antautumisesta oli ollut hänelle vaikea. Kauan hän oli\narvellut, vaappunut sinne tänne, mutta toisaalta monet uskonnolliset\nkysymykset eivät olleet jättäneet häntä milloinkaan rauhaan. Jokin ääni\noli kuin alati puhunut hänelle palavasta pensaasta. Ja vihdoin hän oli\ntaipunut, laskenut aseensa. Silti hän ei kuitenkaan tuntenut olevansa\nmikään kutsuttu, mikään valittu tai Herran voideltu, kaukana siitä,\nmutta hän odotti, että jotain hänessä itsessään vielä tapahtuisi,\nuudistuisi ja kasvaisi, kunnes hän olisi valmis... Hän kuin tunsi\nitsessään, omassa sisäisessä elämässään ihmiskunnan epämääräisen\nkohtalon, sen kärsimykset, erehdykset, lankeemukset ja voitot;\nikäänkuin liekkien halki kulki sen tie lunastusta kohti.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nHanna nousi hitaasti ylämäkeä köyhäintaloon, joka sijaitsi vähäisellä\nkummulla; sen suuri, puinen rakennus näkyi keltaisena puutarhan\nsyksyisten, mustien puitten lomitse alas harmaalle maantielle, missä\nvanhan kulkukauppiaan kärryt kevyesti kolisten vierivät. Niissä Hanna\noli äsken istunut kauppatavaroiden keskellä. Nyt hän kulki ylös\nsantaista tietä, jota orapihlajat reunustivat, kohti köyhäintaloa,\nkohdatakseen siellä setänsä.\n\nKöyhäintalon syksyinen puutarha ja avara piha loisti ruosteenpunaisena.\nHanna oli kokonaan tuon väräjävän hohdon ympäröimä, hänen mustat\nhiuksensa kiilsivät. Mutta kärsimyskukkien tuskalliset värit olivat jo\nsammuneet. Puiden alta kantautui kuoleman sirppiä odottavien vanhusten\nlaimeita ääniä. Pihan laidalla olevalla kaivolla seisoi joitakuita\nnauravia naisia; vesi suihkusi pumpusta kylmänä, syysauringossa\nvälkkyvänä.\n\nHanna astui sisälle köyhäintalon suureen eteiseen, jossa oli kolme\novea. Erään niistä avattuaan hän kohtasi johtajattaren, rouva\nHaavaksen. Tämä seisoi ikkunanpielessä ja katsoi ulos kuolleeseen,\nruosteenpunaiseen puutarhaan. Hannan tullessa huoneeseen hän käännähti\nja alkoi hymyillä. Tulijahan oli hänelle tuttu; hän oli vähitellen\noppinut pitämään tuosta hiljaisesta tytöstä tämän käyntien aikana\ntalossa. Hanna tiedusteli setäänsä ja sai kuulla hänen olevan Vernerin\nluona ullakkokamarissa. Johtajatar kehoitti Hannaa menemään sinne,\nluvaten itse tulla pian jäljessä kahvitarjotin mukanaan.\n\nHanna lähti epäröiden nousemaan ullakon portaita. Merkillinen ujous,\nmelkein arkuus hiipi hänen mieleensä. Hän oli tosin nähnyt Vernerin jo\naikaisemminkin, vieläpä monta kertaa, mutta tämä tietoisuus ei häntä\nrauhoittanut. Vernerin kasvot alkoivat ikäänkuin uida tytön edessä\nullakon arvoituksellisessa hämärässä, ja äkillisesti huumaantuneena\nhän pysähtyi nojautuen erääseen kattopaalua kannattavaan pylvääseen.\nPäätyikkunasta tulvi ullakolle syksyn kylmää, surumielistä hohdetta,\njota koko maailma oli tällä hetkellä täynnä. Hanna näki ikkunasta\nkaistan taivasta, joka häipyi ohueen, sinipunervaan ihanuuteen. Oli\nhiljaista kuin kirkossa. Jostakin alhaalta vain kuului etäisiä ääniä.\nHetken hän jo ajatteli palata takaisin alas, mutta kääntyessään hän\nhämmennyksissään kompastui aiheuttaen lievää kolinaa.\n\nSilloin avautui ullakkohuoneen ovi, ja Verner näyttäytyi kynnyksellä.\n\n— Sinäkö siellä, äiti? kysyi hän matalasti, mutta huomasi samalla\nHannan ja naurahti. — Tekö se olittekin, joka äsken tuolla portaissa\nkompasteli! Tulitte varmaan katsomaan setäänne. Hän onkin täällä.\nKäykää sisään! — Vernerin ääni oli rauhallinen, ja se kaikui ullakolla\nkuten jossakin kalliolla. Punehtuen Hanna ojensi hänelle kätensä.\nUllakkokamarin ovelta katsoi onneton setä lempeästi häneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPöytä oli täynnä kirjoja ja papereita. Puusohvallakin, missä Hanna ja\nhänen setänsä istuivat, niitä oli. Kun Hannan setä ei ollut mikään\nhoidokki siinä mielessä, että yhteiskunta olisi häntä elättänyt, vaan\npäinvastoin hänen hoidostaan maksettiin, niin tästä johtuen hänellä oli\nköyhäintalossa sellaisia erikoisvapauksia, joita ei muilla hoidokeilla\nollut. Nytkin hän oli istunut Vernerin huoneessa pitkän hetken\nkeskustelemassa. Vernerin tutkielma Ilmestyskirjasta oli nyt valmis,\nja hän hankkiutui lähtemään pääkaupunkiin. Mutta jokin seikka oli\nhäntä vielä ikäänkuin pidättänyt täällä. Se oli tuo maaseudun kylmän\nkaunis, värejä uhkuva syksy, joka oli hänelle nyt kumman rakas, haikean\nläheinen. Eikä köyhäintalokaan ja sen elämä ollut häntä tänä syksynä\nsiinä määrin tympäissyt kuin jolloinkin aikaisemmin; siihenkin hän oli\nalkanut tottua.\n\nOikeastaan häntä oli koko syksyn painanut omituinen väsymys, joka\noli tulvan tavoin peittänyt hänen olemuksensa, ja sekin oli osaltaan\nollut syynä siihen, että hän näinkin kauan oli ollut täällä. Hannan\ntulo häntä kieltämättä virkistytti. Hän oli aina eräänlaisella\nuteliaisuudella ja mieltymyksellä katsonut tuota hiljaista,\nmustahiuksista tyttöä, jonka hän tiesi olevan seudun lahkolaisia. Mutta\nhän ei ollut koskaan pysähtynyt erittelemään tämän tunteen laatua. Sen\ntähden hän joskus Helsingissä vuokrahuoneessaan olikin kummastunut, kun\ntytön kuva, tämän mustien hiusten reunustamat nuoret kasvot, olivat\nleimahduksen tavoin näyttäytyneet hänelle tajunnan taustalta; ne olivat\nolleet niinkuin osa kotiseudun maisemasta ja olivatkin ilmestyneet\nhänelle sen tavoin, kuten monet muutkin kotiseudun asiat ja seikat.\nSitten oli kaikki kadonnut kuin kaaokseen, eikä hän ollut kesällä\ntyttöä nähnytkään.\n\nHanna puhui setänsä kanssa. Ukko hymyili, hänen partajouhensa\nkiilsivät. Verner istui pöytänsä ääressä ja sanoi silloin tällöin\nmuutaman sanan joukkoon. Mutta enimmäkseen hän oli vaiti, katsoen\nmietteissään noita kahta — nuorta, tervettä, kaunista tyttöä ja\nharmaata, höperöä vanhusta... Tuo ukko, jota köyhäintalossa sanottiin\nNasaretilaiseksi, tuo ikuinen nahkurioppilas... hän se juuri oli ollut\nsiltana heidän välillään; muuten he eivät olisi toisiaan tavanneet\nsenkään vertaa. Setänsä vuoksi tyttö oli vuosien aikana käynyt tässä\ntalossa ja yhä edelleen kävisi. Ja Hannan äänen tumma, pehmeä sävy\nhumisi Vernerin korvissa. Hänen raskas, miettivä katseensa suuntautui\nyhä useammin tytön kasvoihin, noihin rauhallisiin, puhtaisiin\nkasvoihin, ja hän ihmetteli, kuinka hän oli näin kauan saattanut olla\nniitä huomaamatta. Tai oikeastaan hän näki ne tällä hetkellä jollakin\nuudella tavalla, näki sisäisessä, syvän hellässä valaistuksessa, joka\noli hänelle aivan odottamatonta. Hänen koko olemuksensa ikäänkuin\njännittyi tämän uuden, kummallisen havainnon ja tunteen edessä.\nYht'äkkiä hän olisi tahtonut ottaa nuo kasvot käsiensä väliin, painaa\nne omiaan vasten, antaa niiden huokua mieleen, miehentajunnan pohjaan\nsaakka suloista rauhaansa, auringonpaahtaman tytönihon unohdusta. Hanna\nkatsahti häneen toisinaan arasti, jollakin tavoin verhotusti.\n\nMutta sitten Vernerin äiti kapusi ullakkokamariin tuoden kahvia. Sitä\njuodessaan he puhuivat seudun asioista, pikkutapahtumista, Vernerin\nnytkin enimmäkseen kuunnellessa. Hän oli kuin kääriytynyt omaan\nyksinäisyyteensä, tarkkaillen sieltä käsin itseään ja muita, mutta\nvarsinkin äskensyntynyttä tunnettaan, joka ei vieläkään ollut lakannut\nhänelle puhumasta omaa ihmeellistä kieltään, ei ollut tauonnut hänelle\ntoistamasta: Se on hän, jota olet odottanut; kerran tämän piti sinulle\nselvästi tiedoksi kirkastua... Mutta hän ei vieläkään tahtonut sitä\nuskoa. Kuitenkin hänen taannoinen sisäinen tyhjyytensä, joka mielen\npohjalla yhä jatkui, salli hänen nähdä ja tuntea kaiken omituisen\nselvästi ja paljaasti, ja unen kaltainen varmuus täytti hänen mielensä.\n\nAavistamatta mitään Vernerin tämänhetkisestä mielentilasta hänen\näitinsä jatkoi sillä välin keskustelua. Hanna puhui hillityllä, hiukan\naralla äänellä. Setä oli vaipunut jälleen omaan maailmaansa: hänen\nsuuri, raskas päänsä huojui kahdenpuolen. Hän ikäänkuin pohti jotain\neikä kuitenkaan sitä tehnyt. Mitäpä pohtimista hänellä oli! Hän oli\npäässyt hulluuden suunnattoman selvyyden asteelle; ei ollut enää\nolemassa mitään ratkaisemattomia arvoituksia. Vain viimeisen tuomion\nodotus, sen merkillisen, tulenpalavan päivän ja hetken odotus, jolloin\nhän lopullisesti olisi pääsevä eroon tästä hänelle arvottomasta\nolotilasta, jolloin torvet kaikuisivat yli liekehtivän maailman,\nmaan äärestä maan ääreen, ja jolloin tähtien outo salaisuus kaikille\npaljastettaisiin. Hannan tulosta hän kaikesta huolimatta iloitsi,\nse valoi hänen mieleensä omalaatuista maista lohtua ja vahvisti\nhäntä tietoisuudessa, että häntä ei oltu vielä kokonaan unohdettu\neikä jätetty oman onnensa varaan tänne yhteiskunnan kaatopaikalle,\nvaivaistaloon... Toisinaan ukko höristi korviaan niinkuin tahtoen\ntoisten keskustelusta päästä tolkulle, sitten taas vaipuakseen syvälle\nitseensä, syvälle ajatustensa ja mielikuviensa viidakkoon.\n\nKöyhäintalon johtajatar valitti juuri, kuinka täytyi koettaa elää\nvaatimattomasti ja supistaa menonsa mahdollisimman pieneen, kun palkka\noli vähäinen. Siihen puuttui vihdoin Verner selittäen ensin hymyillen,\nmutta sitten vakavaksi käyden, kuinka monet ihmiskunnan suuristakin\nmiehistä ovat aikoinaan eläneet yhtä vaatimattomasti kuin he, elleivät\nnauttineet vaivaishoitoa... Toiset heistä ovat suorastaan pyrkineet\njonkinlaiseen köyhyyden nöyryyteen. Kuten esimerkiksi Tolstoi, joka\nolisi tahtonut jakaa omaisuutensa köyhille ja elää talonpojan tavoin.\nEttei hän tässä pyrkimyksessään ulkonaisesti onnistunut, johtui hänen\nperhesuhteistaan. Hänen oli pakko jäädä Jasnaja Poljanaan. Meillä,\njoilla on ollut ja vastaisuudessa tulee olemaan sangen kyseenalainen\nonni syntyä kaikinpuolisesti köyhinä ja jotka jauhamme oman elämämme\nahtaassa, puolipimeässä myllyssä, murehdimme ja tuskailemme kaikesta\npienestä ja vähäarvoisesta, meillä sen sijaan ei voi olla näin valtavia\nristiriitoja. Sillä kun me itse olemme köyhiä, niin emme me myöskään\nvoi tuntea tuskaa siitä, että olemme jättäneet toiset pelastamatta.\nEihän meillä ole tällaiseen pelastustyöhön tilaisuutta. Kaikki\nmahdollisuudet puuttuvat. Saamme kiittää, kun edes yhteiskunnan avuin\nja turvin, vieläpä pientä palkkaa vastaan voimme auttaa niitä, jotka\novat vielä huonommassa asemassa kuin me olemme milloinkaan olleet.\n\n— En puhunut äsken nureksiakseni kohtaloani ja elämänosaani, sanoi\nrouva Haavas. — Olen tyytyväinen kohtalooni ja joskaan en ole\nhenkilökohtaisesti voinut aineellisesti auttaa huonompiosaisia,\nniin olen joka tapauksessa kuluttanut suurimman osan elämästäni\nköyhäinhoidon palveluksessa. On kai sekin jonkin arvoista?\n\n— Voi, äiti, huudahti Verner nauraen, — älähän nyt pahastu! En\nsuinkaan halunnut moittia sinua. Tiedän sinun tehneen sen, minkä olet\nvoinut. Siitähän on tämä talo todistuksena. Monet tällä seudulla kyllä\ntietävät, minkälaisessa kunnossa otit sen käsiisi ja minkälainen se\non nyt. Johduin äskeisiin mietteisiini vain välillistä tietä sinun\ntaannoisten sanojesi vuoksi.\n\nVernerin äiti hymyili pojalleen omituisen ohutta, etäistä hymyä.\nOltiin hetken vaiti. Ulkoa kantautui tuulen humua. Jokin nauta ammui\nköyhäintalon pihassa. Pilvet vaelsivat taivaanrannoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten Hannan setä alkoi puhua jotain sekavaa, mutisten puolittain\npartaansa:\n\n— Koko päivän liottelin naudannahkoja joessa, ja vesi tuli mustaksi,\nihan mustaksi. Se oli kuin Tuonelan joki... Sitten kannoin vuodat\ntaloon.\n\n— Setä muistelee niitä aikoja, kun hän oli nahkurinopissa, selitti\nHanna, laskien kätensä hetkeksi tämän olalle. Ukko katsoi häneen kuin\nlapsi.\n\n— Parkkitiinussa niitä puulla sekoittelin, mustaa, lämmintä lientä\nhämmentelin, jatkoi hän kertomustaan. — Oli siinä nahkurin pihassa\nmonenlaisia kukkasia. Ja niitä oli paljon, piha täynnä. Pitkiäkin\nne olivat, pitkiä kuin miekat... kinttuihin löivät, kun kulki pihan\npoikki vajaan tai joelle. Mutta pihan laidassa, ajotien sivussa kasvoi\nnokkosia... tomun peittämiä. Kuinka monta kertaa minäkin ne ruokkosin\npois, aina ne vain uudelleen kasvoivat...!\n\n— Miten kauan te olittekaan nahkurinopissa? kysäisi Verner.\n\nMutta ukko pudisteli päätään ja murisi jotain itsekseen. Hän ei\nmuistanut sitä enää. Monta muuta asiaa ja tapahtumaa palautui\naaveellisessa valossa silloin tällöin hänen mieleensä, samean tajunsa\npiiriin, mutta Vernerin kysymää seikkaa hän ei muistanut, eikä sitä\nmuistanut kukaan toinenkaan aivan varmasti. Sillä nahkuri Lateenin\nluona vanhemmat ihmiset tiesivät Vanhatalon Riston vain olleen\nnuoruutensa päivinä, siellä parkkeja kuivailleen, liotelleen vuotia\njoessa ja sekoitelleen nahkoja suurissa tiinuissa, joiden vieressä\nhän sekoituskanki käsissä hiljaisena seisoi, ajatuksiinsa vaipuneena,\nkuten aina, pää riipuksissa ja pahkapolvisena. Tuli siihen joskus\nnahkuri itsekin, se Lateenin äijä, huiskien hetken kuin noita vanhojen,\nmustuneitten tiinujen vaiheilla, takkuinen parta rinnalle valuen ja\nmusta nahkaesiliina päällä.\n\nTämän miehen opissa oli Risto, Vanhatalon taikurin ja\neläintenparantajan poika, joka alunperin oli kummallinen ja\nniinkuin päästään vialla, sairas ja kiihkomielinen, jollakin tavoin\nkatkera. Johanneksen ilmestyskirja oli hänen jokapäiväistä henkistä\nravintoaan. Nahkurilla oli tytär, Riitta nimeltään. Ilmestyskirjan\nnäyt sekaantuivat nahkurin oppipojan tajunnassa piankin Riitan\nlihallisiin muotoihin, herättäen hänen mielessään jatkuvan ja kalvavan\nristiriitaisuuden tunteen. Hän tunsi olevansa kuin ristiinnaulittu.\nUsein hän seisoi nahkurin talon pihassa vanhojen puiden alla tai\nnahkatiinujen ääressä pää humisten kuumana, polvet raskaina, eikä\nhän tietänyt, mitä olisi tilastaan ajatellut. Ja eräänä päivänä\nmaailma loimahti hänen silmissään täyteen ikäänkuin tulenkarvaista,\nsynkästi kipinöivää valoa, nahkuri mustine nahkaesiliinoineen sai\nsarvipäisen perkeleen muodon ja hänen tyttärensä pukeutui Baabelin\nporton inhoittavaan hahmoon. Hulluus oli alkanut. Kun Risto sitten oli\nväkipuukolla viiltänyt siekaleiksi muutamia härännahkoja, jotka hänelle\noli kaltattavaksi luovutettu, hänet köytettiin miesvoimalla kärryihin,\nja hullua lähdettiin viemään kotiin.\n\nSe oli todella mieletön matka, jota kauan seudulla muisteltiin.\nRattaitten pohjaheinissä makasi sidottuna taikurin ja\neläintenparantajan poika, Vanhatalon Risto, mutta istuinlaudalla\nkyykkivät vierekkäin Lateenin vanhan nahkuriliikkeen apumies Hulvin\nSeeveri ja itse nahkuri, Lateenin ukko, jonka takkuista partaa tuuli\nriuhtoi. Juhdan kaviot kopsuivat, ja silojen messinkiosat välkähtelivät\nsen selässä kullan tavoin. Ja aurinko laski. Sen valo huojui syvän\npurppuraisena taivaalla, soihdun lailla hulmuten ja verisenä säkenöiden\nkuin Jehovan ahjo. Mutta rattaiden pohjalla makaava Vanhatalon\nRisto uskoi tulipunaisten ratsastajien laukkaavan pauhaten esiin\nauringonlaskusta ja pilvien usvatomusta, ja hän huusi kaikuvalla,\noudosti vingahtelevalla äänellä: »Loppu tulee... maailmanloppu...!»\nHalki jokirantakylien kulki viiltäen tuo ääni. Ihmiset pysähtyivät\ntöissään. Vinttikaivojen vivut seisahtuivat naisten katsoessa\nmaantielle, jossa santa hehkui kuumana ja keltaisena. Koiratkin\ntaukosivat haukkumasta. Karjalaumojen kohua kantautui joen molemmilta\nrannoilta; siellä myös tuuli soitti ja kahisutti kaislojen vihreitä\nja tankeita peikonhiuksia, jotka häilyivät kuin vereen tahraantuneina\niltaruskon punassa... Ja tuulen hurja soitto kaikui jokilaaksossa\nniinkuin ontossa jättiläistorvessa. Metsät humisivat mustina ja\nraskasmielisinä. Mäet ja harjut, joiden ylle oli kuin vedetty ruskon\nhäikäisevät hameet, kääriytyivät vähitellen ehtoon sinisiin usviin.\nMutta taivaanrannat oli kuin viilletty auki ja niiden punainen, kiehuva\nsisusta tullut näkyviin. Ja yhä kaikui tuo mieletön ääni: \"Loppu tulee,\nmaailmanloppu!\"\n\nKuljettiin yli joen. Siltapalkit kumisivat kavioiden ja pyörien\nalla. Virta välkkyi alhaalla tummassa uomassaan aaveellisesti.\nLiikuttiin hourenäkyjen ilmapiirissä... Vasta myöhemmin ehtoolla\npäästiin Vanhatalon lähettyville. Kumajava kangas, vanhat santakuopat,\ntuulimylly mäellä siivet uponneina taivaan mereen... Aurinko oli\nlaskenut. Elokuun lopun syvä ja lämmin hämärä makasi kaiken yllä.\nViljan ja olkien etäistä, ohutta tuoksua kantautui pelloilta ja kylien\nriihistä. Kuunsirppi keinui taivaanrannalla. Se oli kuin kirpeä,\npistelevä kaktus taivaan sinisessä, suunnattomassa ruukussa... Pihassa\nkulki veli Kustaa. Hän katsoi rattaiden pohjalla makaavan veljensä\nvääristyneisiin ja houreisiin kasvoihin halki kovan äänettömyyden,\nja hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut. Ja niinkuin Job, joka on\njuuri saanut sanoman onnettomuudestansa, hän äkkiä väistyi syrjään ja\npeitti käsillään kasvonsa. Kulta-Profeetta, joka siihen aikaan vielä\neli, tuli huojahdellen talosta nojautuen paksuun, kyhmyiseen keppiin,\nraskaaseen kuin korento. Hänen partansa loisti valkeana hämärässä\nkuten lumi. Nahkuri, hänkin vanha ja ääneltään sortunut, kertoi ukolle\nkaiken Ristoa koskevan. Ja juuri silloin tämä sai uuden kohtauksen.\nHänet vietiin tupaan ja sidottiin köydellä seinään, jota ikäänkuin\nhuuhtelivat kauhun ja hurmion laineet, mustat aallot.\n\nYö tuli. Voimallisesti kasvoi tuulen vinka. Talossa valvottiin.\nVaahtopartainen Kulta-Profeetta vetäytyi rauhattomana ja synkkänä\ntuulimyllyyn, jossa hän kaatoi toriin säkillisen uusia rukiita\nkiviparin jauhettaviksi. Jossakin hänen yläpuolellaan tuulimyllyn\nsiivet ahmivat tuulta, vilpoista, öistä pyörrettä, joka tuntui\nsyöksyvän syvältä itse taivaan kohdusta, palavasta alkuhämärästä...\nJa mylly jylisi yössä kumeasti niinkuin Jehova Siinailla... Tähtiä\ntuikki taivaanlaella, myöhäisen elokuun tähtiä, syksyä enteilevinä.\nMutta myllyn katossa heilui himmeä, tomuinen lyhty, ja sen valossa\nKulta-Profeetta hitaasti tyhjensi myllyyn mukanaan tuomansa\nviinapullon, jonka sisältö ikäänkuin valui hänen sydämensä senhetkiseen\nmurheeseen kirpaisevana peittäen sen... Ja mylly kävi, raskaat\nsiivet jauhoivat yössä, siivet kolisivat ja loiskuivat korkeudessa,\nikäänkuin ne vinhasti pyöriessään olisivat lyöneet taivaan pieliin.\nNiinkuin tarun jättiläinen hääräili sisällä jauhoisessa myllyssä\nKulta-Profeetta, taikuri ja eläintenparantaja, Vanhatalon taatto, jonka\nvanhemman pojan järki oli sinä päivänä valunut kuin pellolle; täyttä\nkurkkua laulaen ja parta kauttaaltaan jauhoissa sekä viinansekaisessa\nvaahdossa tämä eriskummainen ukko siinä reuhtoen hääräili, synkeänä\ntuuhersi ja touhusi, ja hänen varjonsa lankesi mustana ja suunnattomana\nvanhan, ahtaan myllyn seinille, samalla kun hänen rämeä, karhea\nhoilotuksensa kantautui kauas yöhön... Toisinaan hän vaikeni ja\nkumartui ottamaan torista kouraansa jyviä, jotka hän yrmeänä viskaili\nsuuhunsa ja mursi harvoilla, vahvoilla hampaillaan. Ukon rohtiminen\npaita oli edestä auki, niin että leveä, karvainen rinta paistoi\npaljaana. Takkia hänellä ei ollut yllään.\n\nYön hetket kuluivat, jyvät muuttuivat jauhoiksi, mutta yhä kävi\nkivipari kumeasti kolisten, tyhjiltään kävi. Tuulimylly huojui ja\nnarisi liitoksissaan, sen siivet loskuivat ja humisivat laajoissa,\nhuokaavissa kierroksissa, ilma kohisi, kunnes tuuli lakkasi ja tuli\naivan tyyni. Mylly pysähtyi itsestään. Silloin Kulta-Profeetta\nlaskeutui huojuen öiseltä mäeltä alas pihaan ja kulkeutui kompuroiden\ntalon avaraan porstuaan ja sieltä tupaan, jossa hän raskaasti istahti\nseinään sidotun poikansa viereen penkille. Risto oli nyt hiljaa, vain\nsilloin tällöin syvä, voimakas vavahdus kulki kuin tuulen humahdus\nhänen ruumiinsa lävitse. Isä ja poika istuivat yön helmassa ikäänkuin\nnoidutussa maailmassa, jonka yli kaatuivat nousevan auringon ja Jumalan\nvarjot... Kaikki oli nyt aivan tyyntä, äänetöntä. Taivas hehkui kylmänä\nja himmeän kirkkaana... pellot hukkuivat sinertävään usvaan... kylät\nheräilivät... tuulikin aamunkoiton mukana uudelleen valveutui ja\nkahisutti vainioilla vielä leikkaamattoman viljan vahvoja korsia...\nsuuri, punainen aurinko... — Ja muutaman päivän kuluttua Risto sitten\nvietiin, ensin edemmäksi hulluinhuoneeseen, joka ei ollut muuta kuin\njonkinlaiseksi hospitaaliksi muodostettu entinen olutpryki, ja sieltä\nhänet tuotiin parantumattomana pitäjän vaivaistaloon, jossa hän siitä\nasti oli asustellut. Näin vietiin ja tuotiin Vanhatalon Risto, jota\nsanottiin myös Nasaretilaiseksi, sillä olihan hänkin kerran lyöty\nseinään kuin ristinpuuhun...\n\nMutta vielä joskus, tälläkin hetkellä, jolloin Hanna oli tullut\nhäntä katsomaan köyhäintaloon, hän eli uudelleen tuon kummallisen\nmatkan vaiheet, matkan, jonka aikana aurinko oli hänelle loistanut\ntuomiopäivän oudolla, kauhistavalla hehkulla... Hän oli nähnyt\nsellaista, jota muut eivät olleet nähneet. Ja nyt hän oli jo vanha\nmies, ja hänen tukkansa oli harmaa, aivan harmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyysilma väreili kylmänä ja puolisinisenä ikkunaruutujen takana.\nVerner etääntyi taas jonnekin. Hänen äitinsä ja Hanna joivat kahvia,\npuhuen siinä ohessa jotain pellavista, joita oli tullut tänä vuonna\nhyvin. Köyhäintalossakin pellavia oli saatu paremmin kuin moneen\nvuoteen. Hannan ääni oli lämmin ja syvä; Verner kuunteli ihmetellen\nnäitä yksinkertaisia asioita. Hän oli yht'äkkiä näkevinään Hannan\nkeskellä kullankeltaista pellavapeltoa kumaraisena nyhtämässä niitä\nmaasta. Aurinko paistaa hänen hiuksiinsa, kasvoihinsa ja paljaisiin\nkäsivarsiinsa. Pellavan kulkut helisevät vienosti, ja kuidut kulkevat\nhänen käsiensä lomitse...\n\nSetä näytti Hannalle uusia saappaitaan, sillä niidenkin vuoksi hän\noli odottanut veljensä tytärtä. Tämä vilkaisi niihin hymyillen. Rouva\nRaavaskin hymyili. Ja Verner. Näytti kuin vanhuskin olisi hetkeksi\nvapautunut raskaista, puumaisista, usein myös ylen vaihtuvista ja\nsynkän välkkyvistä mielikuvistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt Hanna oli paluumatkalla. Hän lähestyi jo syksyistä jokea,\npysähtyen sillalle. Vesi virtasi äänettömänä, harmaana, himmeästi\nvälkkyilevänä. Rannan puut törröttivät siellä täällä mustina ja\nlehdettöminä. Joissakin puissa kuitenkin oli vielä lehtiä jäljellä,\npunaisia lehtiä, syksyn puremia. Omituinen, melkein sietämätön\nsurumielisyys ympäröi samassa tytön. Hän seisoi yksin siinä ja\nkuunteli syksyn ääniä, noita onttoja, alakuloisia, syvän kaikuvia\nääniä, joita saapui hänen korviinsa taivaasta ja maasta, kaikkialta.\nSiinä oli muuttolintujen kaukaisia ääniä, tuulen humua, maahan\npudonneitten mätänevien lehtien kahinaa, varstojen tahdikasta\njyskettä, puimakoneiden kumeaa käyntiä ja etäämpää mäkikylistä\nkantautuvaa pellavaloukkujen katkonaista losketta. Kaikki tuntui\nmerkillisen irralliselta, aaveelliselta. Isä, äiti ja Markus ikäänkuin\nkulkivat etäältä hänen ohitseen, varjomaisina. Muistot viimeöisestä\nlahkolaiskokouksestakin tulvivat hänen mieleensä; ne painostivat nyt\noudosti häntä, täyttivät mielen kummallisilla aavistuksilla, repivällä\ntunteella, joka ilmeni melkein ruumiillisena. Tuntui kuin ruosteiset\nnaulat olisivat tunkeutuneet ihoon... Mutta äkkiä Hanna muisti myös\nVernerin ja tämän katseet, ja kuuma rauhattomuus hulvahti silloin hänen\nolemuksensa yli, tunkeutui syvälle sieluun asti. Ja se painoi häntä\nkoko matkan, kun hän kulki kotiin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nSeuraavana päivänä, aamusta asti, Hanna oli toisten joukossa puimassa\nviljaa, ensin vehnää, sitten ohria. Hän antoi viljaa, vahvaa,\nkahisevaa eloa pöydälle isälleen, joka puolestaan syötti sitä tappurin\nvonkuvaan kitaan. Oljet välkkyivät himmeästi niinkuin savun lävitse.\nTähkäpäät riippuivat täysinä ja painavina. Joku kylänmies kantoi\npuidut rehut aittaan, jonka päällä sotki Senja. Usein vilahtivat tomun\nkeskeltä Markuksen tummat, hiestyneet nuorukaiskasvot; hän siirsi\nviskurista valuvan viljan sivuun. Puimakone jyskyi raskaasti. Tomu\naaltoili kuin harmaa pilvi kaiken yllä. Sen helmassa työskenneltiin,\nolkia puistelevat kohlijat humisivat uuvuttavasti, ihmisten kasvot\nolivat harmaat, tomun tahraamat, jollakin tavoin kummitusmaiset.\nMutta ulkona paljaan syystaivaan alla narisi hevoskierto, joka\nsiirsi juhtien voiman puimakoneeseen. Vetopuomit, joihin hevoset oli\nvaljain kiinnitetty, kiersivät alati samaan suuntaan. Ja juhtien\nyläpuolella kiersi vetopuomien mukana suuri valurautainen hammasratas.\nAlhaalta kivialustaan nojaten ja tukevilla puusaksilla riihenseinään\nyläpäästään kiinnitettynä hevoskierto pysyi pystyssä; se narisi ja\nhuojui hitaasti, vetojuhdat kiersivät jylhinä ja vakavina, niinkuin ne\nolisivat kiertäneet aikojen alusta asti. Ajajat, keskenkasvuiset pojat,\nhuutelivat yksitoikkoisesti, kähein äänin. Lakkaamaton kierto jatkui\nharmaasta tunnista toiseen. Variksia lenteli parvissa sinne tänne\nvaakkuen kuin korpit. Ilma oli kylmä ja syksyinen.\n\nTuli puolipäivä. Juhdat päästettiin vetopuomien orjuudesta ja niille\nannettiin tallissa vettä ja silppua. Väkikin meni syömään hätäisesti\npestyin käsin ja kasvoin. Maria-emäntä liikkui vaiteliaana askareillaan\nkuten aina. Kummallinen, itseensävaipunut nainen! Tunnin kuluttua\noltiin jälleen työssä; puimakone kävi kumeasti jyskyen, hevoskierto\nnarisi, juhdat kiersivät, tomu lensi, oljet kahisivat, jyvät\nirroittuivat nirskuen tähkäpäistä, ja kaikkea tätä kesti ehtooseen\nasti. Silloin vasta hevoskierto pysäytettiin, puimakoneen humu lakkasi\nkuulumasta, ajajatkin vaikenivat ja koko päivän samaa, ahdasta\nkehää kiertäneet, huumaantuneet ja väsyneet juhdat päästettiin taas\nvaljaistaan.\n\nAurinko, suuri aurinko laski, vaipui kuin humahtaen taivaan syvyyteen.\nTuulimyllyn riutuneet siivet punersivat verenkarvaisessa ehtooruskossa.\nLoitolta kylästä kantautui kukon laulua ja pelloilta mätänevien\nperunanvarsien lemua. Kostea, tympeä tuuli puhalsi. Korvat humisivat\nvielä kokonaan täynnä puintipäivän raskaita ja kumeita ääniä. Naiset\nolivat jo menneet; Senja jo aikaisemmin lehmiä lypsämään, Hanna vähän\nmyöhemmin, karistaen kulkiessaan väsyneenä ja surumielisenä tomun\nmustista hiuksistaan, ristiruudullisesta pääliinastaan ja vaatteistaan.\nMiehet sen sijaan puuhailivat vielä jotain kujalla ja sisällä\nriihiluvassa. Hämärä tiheni ja vahveni vitkaan. Mutta juuri silloin\nkun miehet ja hevoset hitaasti kulkivat riiheltä taloa kohti, kuului\nhumua hämäräiseltä taivaalta, kaikuvia toitotuksia ja väkevien siipien\nsuhinaa. Siellä syöksyi kurkien viiltävä aura etelää kohti. Markus\nkatsoi sinne ylös... kurkia ja taivaanrannan himmenevää kumotusta päin\ntummalla, ahmivalla katseella. Ja sitten kurjet katosivat pois ihanan\nkaukaisia reittejään myöten; kaikki oli taas kuten ennenkin. Hämärä\nmuuttui vähitellen mustaksi ja painavaksi. Tuuli puhalsi.\n\nJa seuraavana päivänä Kustaa lähti käräjille lautamiehen tehtävissä, ja\nhän viipyi sillä matkalla kolme päivää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhatalo oli vuosien mataessa ja vuodenaikojen vaihdellessa\ntullut Marialle kummallisen vieraaksi, jopa siinä määrässä, että\nhän ajoittain ei tuntenut sitä edes kodikseen, vaan jonkinlaiseksi\nmajataloksi, johon hänen henkiruumiillinen olemuksensa oli ikuisessa,\nrauhattomassa kulussaan hetkeksi pysähtynyt. Ei yksin talon elämä ja\nsen sisäinen henki ollut tullut hänelle vieraaksi, vaan lisäksi sen\nlähiympäristökin ja rakennukset. Varsinkin tuparakennus, tuo vanha,\nosittain kaksikerroksinen, sammaloitunut, Kulta-Profeetan jykevistä\nkorpihirsistä rakennuttama — se varsinkin oli tullut hänelle vieraaksi,\nvieläpä jonkinlaiseksi synnin ja maallistumisen vertauskuvaksi.\nPaholaisen temppelin tavoin se kohosi multaiselta, kumisevalta\nperustaltaan mustin, synkästi kimaltelevin ikkunoin. Pitkänokkainen\ntikkakin tuli joskus ylen äänettöminä, hiukenevina iltoina takomaan\nlyhyin, enteilevin iskuin talon haalistuneisiin, myrskyn ja sateen\npiiskaamiin, tuulen syömiin ja auringon polttamiin seiniin, joissa\ntoukat olivat alkaneet elää ja kaivaa... Olihan ennen talossa juhlittu,\nvuosia, vuosia sitten, sen tiesi Maria, joka oli monta tarinaa\nnäistä juhlista ja talon aikaisemmasta elämästä kuullut. Kiertelihän\nseudulla vieläkin noita tarinoita. Se Kustaan isä, Kulta-Profeetta,\ntaikuri ja eläintenparantaja, oli ollut monessa suhteessa kumma mies,\nvaltava kooltaan, lihava ja partainen, kerrassaan jumalaton ukko, joka\nvielä kuolinpäivänäänkin oli juonut ja nauranut ja puhunut hoilaten,\nsuu vaahdossa mielettömiä. Ja jo hengen paetessa ruumiista hän oli\nhaukkunut erästä mustalaista, joka kerran syysmarkkinain aikana Porissa\noli varastanut häneltä uudet ruomat, hevosensilat ja ohjakset...\nSellainen mies oli ollut Kulta-Profeetta. Hänenpä henkensä hallitsi\nkuin yhä vieläkin taloa, hänen jättimäinen naurunsa ikäänkuin kaikui\nsen huoneissa, ja sitä Maria vihasi. Sen hävittämiseksi hän oli vuosien\nkuluessa paljon työtä tehnyt, sitä innokkaammin kuta syvemmälle hän oli\nitse vaipunut lahkolaisuuden synkkään, villiin maailmaan.\n\nJa näyttikin melkein siltä, että hän oli tässä suhteessa onnistunut,\nsillä hiljaiseksi, niinkuin kuolleeksi oli vähitellen muuttunut elämä\ntalossa. Kulta-Profeetan sitkas, väkevä henki näytti siirtyneen\npois — ehkä vanhaan, hyljättyyn tuulimyllyyn, joka riutunein siivin\nleksotti mäellä, seisoen siellä kuin jokin menneisyyden kummitus,\nhumisten tuulisina päivinä aamusta ehtooseen ja koettaen epätoivoisesti\nahmia viallisiin, lahoaviin siipiinsä tuulta. Mutta se ei siinä\nenää onnistunut, korkeintaan sen siivet toisinaan vain koleasti\nloksahtelivat, ylen ruostunut akseli äänteli, ikäänkuin itki, ja sen\nharmaa, lautainen ruumis, joka hämärässä, jauhoisessa syvyydessään\nkantoi kivistä, liikkumatonta sydäntä, vapisi kuin kouristuksissa...\n\nMaria vihasi tuota myllyäkin, koska hän siinäkin oli näkevittään\njonkinlaisen kajastuksen niiltä ajoilta, jolloin talossa oli vietetty\nkemuja ja jolloin mylly oli jauhanut viljaa hekumoitsijoiden\ntarpeisiin. Eikä se ollut ainoastaan jauhanut viljaa, vaan se oli myös\nollut juoppolallien temmellyspaikka, jossa väliin oli reuhattu läpi\nyön aamun koittoon saakka, kunnes miehet olivat lopulta uupuneina\ntorkahtaneet kuka minnekin nurkkaan — tuulien kapakassa... Sellaista\nkerrottiin. Senpä vuoksi mylly Marian mielestä olikin kuin kaiken\nmenneen vertauskuva, menneen ja iäti palaamattoman — se oli suvun\nsyntien ja pahuuden vertauskuva, vuosi vuodelta riutuva. Tästä Maria\niloitsi; hän iloitsi oikeastaan kaikesta, mikä vain joudutti talon\nsisäisen elämän suistumista siihen tilaan, jossa hän itsekin oli.\nHän näki jo ikäänkuin kärsimyksen liekkeinä nuolevan talon seiniä,\nläheistensä kasvoja, ruumista ja sielua, näki kaiken entisen haihtuvan\nkuin savu ja uuden elämän koittavan. Tätä odottaessaan hän toisinaan\ntunsi merkillistä, synkkää huumausta ja riemua.\n\nKerran unessa Maria näki Myllymäen kumajavan, kanervista ruskean\nrinteen, jonne tuulimyllyn viereen oli pystytetty neljä ristiä. Niihin\noli naulattu Kustaa, Olga, Hanna ja Markus aivan vierekkäin, kaikki\narkivaatteissaan, mutta paljain jaloin. Ja vuorotellen nousivat lehmät,\nOmena, Mansikki ja Ruskas, Myllymäelle ja nuolivat karheilla kielillään\nristiinnaulittujen verisiä jalkoja. Niiden sarvet säkenöivät luunkovina\nhelteisessä auringossa ja utareet riippuivat raskaina lähellä maata.\nSitten ne astelivat kummuilta alas peräkanaa ammuen ja huojutellen\nhäntiään. Maria kulkeutui nyt lähemmäksi unen auringon viiltävässä\nja oudossa paisteessa, johon talojen ja töllien kaivonvintit\nsyöksyivät vanhoina ja harmaina kuin hurmioituneiden lahkolaisvaimojen\nkohotetut kädet... Mutta ristinpuiden tummuus painosti raskaasti\nhänen silmiään. Hän kulki niiden ohitse kuin varjo, ristinpuissa\nriippuville omaisilleenkin vieraana. Siinä he roikkuivat vasten puita,\narkivaatteissaan, paljain jaloin, tuomion ylitsensä vetäneitä, Kustaa\nja hänen poikansa lisäksi saveen tahraantuneina, kääriytyneinä kuin\nmultaverhoon, pellon vaippaan... Harmaaseen... Ja hän, Maria, seisoi\nMyllymäellä katsoen tuomiten heihin, tylynä ja armahtamattomana. Kustaa\nkatsoi jonnekin pois, Hannan ja hänen sisarensa kasvoja peittivät\nhiukset ja Markuksen nuorukaispää oli vaipunut rinnalle. Kaikki oli\nhiljaista, jylhää. Yht'äkkiä paahtava aurinko poistui taivaalta,\nsammui suhisten kuin punainen soihtu. Seudun ylle laskeutui humahtaen\nkummallinen, kahiseva hämärä; mustat mäet ja harjut hukkuivat kuin\nmereen. Hämärän mukana tuli joukko haaskalintuja, jotka alkoivat nokkia\nristiinnaulittuja luullen näiden olevan jo kuolleita. Silloin Marian\nsielussa leimahti palamaan äkillinen sääli; hänessä tapahtunut muutos\noli niin jyrkkä, että häntä hetken oudosti huimasi. Sitten hän kumartui\nottamaan maasta ammoin pudonneen, kuivuneen koivun oksan, jolla hän\nalkoi torjua lintuja, hätistää niitä kiivaasti pois ristinpuissa\nriippuvien lasten ja miehensä päältä. Hän oli siinä mäellä, tumman\nhämärän helmassa, niinkuin raamatun vaimo Rispa, joka suojeli paaluihin\nlävistettyjen poikainsa ruumiita ketojen eläimiltä ja petolinnuilta\nelonleikkuun alusta siihen asti, kunnes vesi valui taivaasta heidän\npäälleen... Kuten Rispakin olisi hänkin, Maria, jos se olisi ollut\ntarpeellista, levittänyt säkin vuoteekseen kalliolle ja torjunut öisin\nhaaskalintujen kirkuvat laumat loitolle rakkaimpiensa äärestä. Sillä\nunen lävitse poltti rakkaus läheisiinsä kaikesta huolimatta hänen\nmieltään, varsinkin Markukseen ja Hannaan. Ja kuumassa hädässä hän\ntorjui unen mustia lintuja paalujen ympäriltä, torjui, kunnes havahtui\ntodellisuuteen ja noiden unen takaisten siipien myrskyinen suhina\nlakkasi.\n\nMaria näki paljon unia, kuumia, raskaita unisarjoja, jotka\nheittäytyivät öisin hänen ylitseen väliin rajusti kuin tulvavesi,\nväliin taas hiljaa kuin kuun hyinen, aaveellinen valo, viileästi\nliukuva hohto... — Hän kulkee unissa merkillisten maisemien\nkeskellä, tuntee pilvien putoavan pehmeästi humahtaen kämmenilleen\nja näkee rukiintähkien ulottuvan syvän keltaisina taivaaseen asti,\naineettomuuden piiriin. Toisinaan hän näissä unissaan palaa kauaksi\nnuoruuteensa, sen suruihin ja iloihin, sen salaisuuksiin, ja häntä\npainaa raskas pelko jostakin edessä olevasta, jostakin välttämättä\ntapahtuvasta. Ja hän näkee kullassa hehkuvan ja loistavan arkin\nkangastuvan kuumien viljapeltojen ylle, näkee maailmanlopun synkeän,\nkajastuksenomaisen valon, kauhistavan loimun, niin väkevän ja\nhäikäisevän, etteivät ihmisen silmät sellaista värien ja leimuavan\nvalon runsautta kestä; kuten villit hevoset syöksyvät nämä valosaitot\nhuikaisten kautta avaruuden, viiltäen kuin timantit taivaan\nsinisenhohtavia ikkunanruutuja, sen lakeaa kantta... Ja valitut\nlaulavat, mutta tuomittujen tietä valaisevat jo helvetin lieskat,\nhornan punaiset, tuliset lyhdyt, suuret kuin elolyhteet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMariaa vaivasi jokin asia, jokin vanha salaisuus vuosien takaa, kalvava\nsynnin muisto, josta hän oli tahtonut monasti puhua Kustaalle, mutta\nei ollut saanut siihen vielä rohkeutta. Kuitenkin se joskus tulisi\npäivänvaloon, sen hän tiesi, vanha tapaus, vanha synti paljastuisi\nniinkuin ammoin haudattu ruumis maasta, luurangoksi muuttunut,\nrehevän heinän alta... Ja Maria jo edeltäkäsin pelkäsi sitä päivää,\ntulista tuomion päivää, joka olisi vyöryvä hänen ylitseen kuin kuuma\nlaava vuorilta. Kustaa oli rauhallinen, raskasverinen talonpoika,\nmutta levottomuuden vallatessa mielen hän oli monasti ohjaton ja\nvihastuessaan raju; Maria ei tietänyt eikä voinut arvata, mitä silloin\ntapahtuisi, kun kaikki tulisi ilmi, paljastuisi heidän avioliittonsa\ntodellinen luonne, sen sisäinen onttous ja se huojuva pohja, jolle\nheidän liittonsa alunperin rakentui monta vuotta sitten. Hän tahtoisi\nkaikki kerran Kustaalle puhua, tunnustaa tehneensä väärin ja sitten\nnöyrästi odottaa, mitä tämä sanoisi ja tekisi. Vaikka toinen\nkirveen seinältä ottaisi, niin sittenkin hän odottaisi kuin Herran\nilmestystä... Uskonsa turviin hän oli aina paennut; se levittäytyi\nhänen ylitseen kuin suojaava katos, joka suojeli tuulelta, myrskyltä ja\nliian ankaralta paahteelta.\n\nMutta ehkä Maria joskus oli ollut toisenlainen — silloin vuosia sitten,\njolloin Kustaa ei ollut häntä vielä tuonut taloonsa, ehkä Hannan\nkaltainen, nuori, mustahiuksinen, uneksiva, omalla raskaalla tavallaan\niloinenkin. Marian silmien tummuudessa oli kuitenkin jo siihen aikaan,\nkun Kustaa oli hänet ensi kerran nähnyt eräissä häissä viulujen\nviiltävässä, huikaisevassa humussa, virrannut jotain läpikuultavan\nmustaa ja hiljalleen kiihtyvää. Niinkuin luonnossakin myrskyn edellä\nkaikki on hiljaista, äänetöntä, samoin oli myös ollut Marian olemuksen\nsyvyydessä. Kustaa vain ei ollut sitä vielä silloin vaistonnut; hän\noli syöksynyt aivan kuin silmät kiinni omaan kohtaloonsa kuten mustaan\nlampeen. Ja vuosien kuluessa oli kaikki muuttunut. Kauaksi, huimaavan\nkauaksi oli jo jäänyt niiden hääviulujen ääni, jotka villisti olivat\nsäestäneet heidän ensi tapaamiseensa liittyneitä hetkiä, kumeasti\nsoineet tuon kohtalokkaan, aavistuksista raskaan ja helteisen päivän\ntaustalla... Vuosia, vuosia oli kulunut siitä...\n\nKerran he olivat lähteneet ulos pauhaavan häähumun keskeltä. Silloin\noli jo ilta. Kuokkavieraita tungeksi pihamaalla, aittojen välissä ja\nkoivujen alla mäellä; jotkut miehet huutelivat humalassa. Mutta he\nkiersivät ympäri talon ja tulivat puutarhaan. Siellä tuoksui väkevästi,\nruoho, kukat ja omenanraakilat vanhoissa, käkkyräisissä puissa. He\nkulkivat halki puutarhan, joka hehkui auringonlaskun ruusunkarvaisessa\nvalossa, kirpaisevassa loisteessa. Kapea polku vei suoraan joen\nrantaan, ja he vaelsivat sitä pitkin. Molemmin puolin polkua kasvoi\npellavaa; sekin punersi ja hehkui auringonlaskun syvässä valossa.\nMutta se oli Marialle niinkuin orjantappuratie, tuskallinen kulkea.\nHänellä oli silloin jo syvällinen tunto omasta kohtalostaan, ja melkein\nlaahustaen hän asteli Kustaan rinnalla joelle päin. Se oli Marian\nkotiseutua, jota leveä virta halkoi, mereen laskeva. Tasankoa se oli;\nkuten monivärinen matto se levittäytyi heidän eteensä peltosarkoihin\njakautuneena, jatkuen kauas, kauas... Siellä näköpiirin rajalla oli\nkaupunki ja rauhattomien junien ja tehtaiden sauhua. Heidän takaansa\nkantautui hääviulujen ääniä, iloisen vihlovaa humua, josta pitivät\nhuolta puolittain juopuneet mustalaiset. Kylissä ääntelivät kaivot;\niltalypsyn aika oli jo ohi. Maria näki kaiken aivan kuin verhon\nlävitse. Pellavan ruskoinen punerrus ja joen siniharmaus sekaantuivat\nhänen silmissään oudosti yhteen. Kustaa puhui toisinaan hänen lähellään\njotain, mutta miehen ääni kuului Mariasta kummallisen loitolta,\nniinkuin he olisivat olleet hyvin etäällä toisistaan. Maria kuitenkin\njo tällöin tiesi, mitä heidän välillään tulisi tapahtumaan, heidän\nkohtalonsa ja elämänsä liittyisivät yhteen kaikesta huolimatta. Hän\nei sitä sisimmässään halunnut eikä tahtonut, mutta kaikki tapahtuisi\nhänen voimatta mitään sanoa tai joksikin toiseksi muuttaa. Ja he\nkiersivät rannan kautta eräälle mäelle, jossa kasvoi haapoja. Niiden\nkahisevissa lehdissä oli jo syksyn ohut, kellahtava kajo. Silloin Maria\nmuisti, kuinka hän kerran erään _toisen_ miehen kanssa oli kulkenut\nnoiden vanhojen haapojen alla. Oli ollut täysi syksy. Sadonkorjuu\noli päättynyt; pellot olivat alastomiksi riisuttuja, keltaisia\nsänkimaita. Varisseita kaurankorsia hohti himmeästi tiellä. Kaikuvassa\nilmassa henkäili syksyn, olkien ja mätänevien perunanvarsien lemua.\nJa lehtipuiden kosteat verhot valuivat maahan kuin veri... Hän ja\nAlbertti kulkivat siellä syksyisellä mäellä, jota lainehtiva hämärä\nkattoi, kulkivat siellä ja kerran heittäytyivät maahan, puiden alle,\nvarisseiden lehtien päälle. Ja puiden kulta valui heidän ylleen\nkuin rikkaan kalifin rahat... Kaikki tuo oli silloin jo ollutta ja\nmennyttä, kuten suvi ja sen loisto. Jotain muuta oli tulossa... Ja\nkun hän ja Kustaa palasivat takaisin häätaloon, kaikki oli ikäänkuin\nperuuttamattomasti sovittu, vaikka mitään varsinaisesti ei oltu\npuhuttu. Hiukan myöhemmin se tapahtui. Muut järjestivät asian hänen\npuolestaan, panivat monet sisäiset ja ulkonaiset tapaukset vyörymään.\nMaria irroitettiin kuin puu juuriltaan, kuljetettiin kolisevilla\nrattailla pois... Mutta ennen sitä hän kohtasi vielä kerran Albertin,\nja tähän heidän viimeiseen tapaamiseensa liittyi Marian salaisuus,\nse, joka häntä painoi. Monet vuodet ja vuodenajat olivat sen jälkeen\nvyöryneet hänen ylitseen. Hän oli kärsinyt hiljaisuudessa, laahannut\nmuistojaan, salaisuuttaan, hän oli hätääntynyt, sielu oli vähitellen\nkuin syttynyt synkkään paloon... Maria oli nyt kuin kulon polttama\npuu, lehdetön, paljas puu, jonka oksat haroittivat aina yhtä mustina\nkuun aavemaisessa valossa tai päivän sokaisevassa kirkkaudessa suuren\nauringon alla...\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nNiinpä vanhaa taloa vallitsivat ainainen sisäisen rajuilman uhka,\nsalaperäinen hiljaisuus, unet, katumukset, hengen ja lihan kamppailut,\nuskonhoureet ja -voitot, mutta sen ulkopuolella levittäytyivät\nhedelmälliset pellot, tummat metsät, yht'aikaa surullinen ja iloinen\nmaailma, joka nyt näyttäytyi syksyn kylmässä, sinisessä valossa.\n\nSe oli myöhäissyksyä. Puut lehdettömiä, paljain oksin. Maa aamuisin\nroudassa. Siniharmaata huurua etäisten soitten yllä. Tienvarren\nalastomissa puissa kuormista varisseita olkia menneen elonkorjuun\nmuistoina. Ilmat kylmiä, kirkkaita, sinisiä. Korkealla taivaalla\nlevottomia lintuja talven airuina. Harjut ja mäet tummia, siniseltä\nkajastavia. Pellot kynnettyjä, mustia. Luskuttavia, yhteenkokoontuneita\nkoiria teillä. Pellavaloukkujen losketta. Keskustelevia naisia pihoilla.\n\nMarkus oli merkillisessä mielentilassa. Raskas rauhattomuus kuohui\nhänen olemuksessaan, velloi hänen mieltään kuin myrsky. Syksyn jo\nvallitessa kaikkialla hän olisi tahtonut heittäytyä elämän virtaan ja\nhäipyä sen mukana — samantekevää minne... Joskus iltaisin ja pyhäisinä\npäivinä hän harhaili kauaksi pitkin joen uomaa. Avarien, syksyisten\npeltojen tuuli, löi häntä kasvoihin. Vesi joessa lainehti harmaana.\nSyksyn aurinko oli suuri ja katkera. Hän kulki kuolleessa heinässä,\njoka kankeana kahisi rannan mullassa. Joitakin verenpunaisia lehtiä\nkuulsi vielä hänen silmiinsä haapojen oksilta.\n\nKerran hän joi itsensä lievästi humalaan muutamassa kylässä joen\nvarrella. Ja maaten erään talon vajakatoksessa vankkureilla puolittain\nheiniin uppoutuneena Markus katseli tummin silmin pihalle. Sitten\nsiihen tuli muuan tyttö muka povatakseen hänelle korteista, jotka\nhänellä oli kädessään. Tytön pikimusta tukka kiilsi vajan hämärissä,\nhäilähtelevissä valovirroissa, ja hänen silmänsä katsoivat uteliaina\nvuoroin nuorukaiseen, vuoroin korttien merkkeihin. Seelia oli tytön\nnimi, Viitalan Seelia. Markus veti hänet vajassa nauraen viereensä.\nSiinä elovankkureilla alkoi jonkinlainen villi kisailu heinien\nkahistessa. Kortit sotkeutuivat heiniin, ja Seelian mustat hiukset\nputosivat Markuksen kuumille kasvoille. Tämä kumartui ja pureutui\nhuulin kiinni tytön kaulaan, jonka iho oli ruskeaa kuin pähkinän kuori.\nTyttö kiemurteli nauraen makealta tuoksuvissa heinissä, hänen harmaa\nhameensa kietoutui tiukasti jalkojen ympärille, mutta pusero, joka\npeitti naurusta hypähtelevän korkean rinnan, oli väriltään vihreä. Ja\nulkona mäellä, jonka taakse aurinko pakanallisen liekehtivänä putosi\nkuin sula vaski, kohisivat myöhäissyksyn paljaat haavat.\n\nPää kummallisesti humisten Markus nousi vankkureilta ja vetäytyi\nhuojuen pois vajakatoksen alta. Tyttö, jonka hän äsken oli niin äkkiä\npäästänyt irti, nousi myös ja alkoi etsiä kortteja heinistä. Markus oli\njo kaukana, kun tyttö vielä penkoi kuumin käsin apilalta lemahtavia\nheiniä. Mutta Markus kulki kuin unessa pitkin joen vartta ja tuli\nvihdoin suvelliselle tanssipaikalle. Punertava ehtoovalo hulmuili\nkaiken yllä.\n\nHän kulki kumollaan olevien penkkien lomitse ja nousi tanssilavalle.\nNuorukaisen askeleet kaikuivat omituisen ontosti ja koleasti\ntyhjällä lavalla, ja hänet valtasi äkkiä raskas alakuloisuus. Hän\ntunsi kiivaasti kaipaavansa kesää, samalla jostakin ikäänkuin tulvi\nhänen korviinsa hyvin etäisiä valssin tahteja; hän oli näkevinään\ntyttöjä raukeina ja hiestyneinä nousevan tanssittajiinsa nojaten\nlavalle ja aloittavan villin, kuuman tanssin... Todellakin: kerran\noli ollut taas suvi, ja hän oli täällä. Se oli humiseva, kuumuutta\ntulviva yö. Taivas oli himmeän sinertävä, samoin virta sen alla,\nöinen, liikkumaton joki. Vihreät alkukesän vainiot nukkuivat kahden\npuolen virtaa. Mutta lähellä oli ruispelto, jonka yllä aaltoilivat\nvienosti punertavat siitepölypilvet. Hedelmöityvien tähkien helakka\nhohde hukkui siitepölyyn, joka hulmusi kuin savu viljan yllä. Kun\nmeni lähelle peltoa, huokui siitä kuin kuumaa lämpöä, joka vaikutti\nihanan uuvuttavasti. Markus makasi loitompana heinäpellossa,\nnuoruuden äärettömässä ja syvässä yksinäisyydessä. Hän kuuli etäisen\nhumun tanssilavalta, lankkujen jytinän, kuuli viulun ja hanurin\nsoivan. Ja kerran hän näki erään parin kulkevan ohitseen ja katoavan\nruispeltoon... Niin hänkin olisi tahtonut tehdä juuri tänä yönä, tällä\nhetkellä, paiskautua koko painollaan heilimöivään, ihanasti kahisevaan\nviljaan, syleillä maata ja vieressä lojuvaa toista ihmistä luonnon\nsuuressa, kuumassa vuoteessa helakanpunervan siitepölyn tarttuessa\nhuojuviin tähkiin ja heidän käsiinsä ja kasvoihinsa... Mutta hän vain\nmakasi selällään heinämaassa, makeasti tuoksuvassa apilassa, tanssin\njyly, villin pyörteen humu ja soiton pauhu korvissaan sekä ympärillään\nnuoruuden suunnaton, kajastava yksinäisyys — — —.\n\nKaiken tämän Markus muisti harhaillessaan autiolla tanssilavalla.\nMieltä kirvelevä humala alkoi haihtua ja sen mukana muisto taannoisesta\nkohtauksesta vajakatoksessa, jonka hämärässä heinät olivat kahisseet\nkahden nuoren ruumiin alla. Uudet muistot ja mielikuvat tunkivat sen\npois tieltään. Hän laskeutui alas tanssilavalta ja istahti eräälle\npenkille. Kuinka surullista onkaan katsoa kesäaikaista huvittelupaikkaa\nmyöhäissyksyn riutuvassa valossa, kuinka synkältä ja hyljätyltä se\nsilloin vaikuttaakaan! Markus aisti aivan kuin koko ruumiillaan tämän\nseikan, tämän kaiken ihmisilon ohimeneväisyyden, syvän haikeuden,\nhän aisti sen kuin raa'an syystuulen kosketuksen, tuulen, jossa\noli katoavaisuuden, lakastuvien kukkien, syksyisten lehtimetsien,\nkullanhohtoisten, kylmien puutarhojen ja mätänevien lehtien pettämätön,\nhuumaava tuoksu, kuoleman tuoksu... Niin, kaiken tämän Markuskin nyt\ntunsi ja aisti. Mutta haluten kummallisesti kiduttaa itseään, haluten\nsairaasti nauttia tästä vahvasta autiuden vaikutelmasta, joka huokui\nhäntä vastaan tummien rantojen alastomista puista ja pensaista,\nläikkyvästä virrasta ja koko maailmasta, hän vain istui siinä vilun\npuistattaessa olemusta.\n\nToiselta puolen jokea, ehtoon tummenevasta helmasta, kuului koiran\nhaukuntaa. Aurinko oli jo laskenut punaiseen lieskaan, mutta sen\nheijastus näkyi vielä himmeänä kajona taivaalla, joka vähitellen\nmuuttui äärettömän tummaksi. Mutta samalla avautui hiljaa tähtien\novet ja niistä valui maahan himmeää valoa, kylmää hohtoa. Ja kaukana\nidässä kuu kimposi kuin kaikuen taivaalle, haalea syksyn kuu. Tuuli\nkävi, se soitti rannan pajuissa niinkuin viulu ja valitti huilun tavoin\nkovissa, syksyn kangistamissa kaisloissa ja korsissa. Puut humisivat,\nmaassa kahisivat lehdet. Se oli syksyn musiikkia, ajatonta ja raskaasti\nkaikuvaa, taivaaseen asti kajahtelevaa. Markus kuunteli sitä, ja\nhänestä tuntui kuin kaikkialla hänen ympärillään olisi riehunut\nkuolemantanssi, tuulen säestämä. Mätänevillä lehdillä koristellut\nolennot kapusivat tanssilavalle ja aloittivat hullun karkelon, mustan\ntanssin. Ja tuuli soitti puissa ja pensaissa ja lakastuneissa korsissa.\nTähtien timantit hohtivat vaaleina. Kylissä syttyivät valot molemmin\npuolin jokea.\n\nMarkus oikaisi kajastavassa hämärässä joelta yli savisten kyntöpeltojen\nja tuli kujalle, jota pitkin hän lähti kulkemaan. Joskus hänen\nsaappaisiinsa tarttui kujalle elonkorjuunaikana kuormista pudonneita\nvehnän- ja kaurankorsia, kangistuneita ja haalistuneita olkia. Hän\nkumartui ottamaan niitä käsiinsä, kooten mitään ajattelematta kouransa\ntäyteen, ja ehtoon hiljaisuus riippui raskaana ja kylmänä hänen\nyllään. Myllymäen musta, harittava kummitus leikkautui muodottomana\ntaivasta vastaan. Senja seisoi kaivon kannella hänen kulkiessaan siitä\nohi; tytön vahva ruumis tuoksui karjalta, navetalta. Pihassa oli\nvankkurit. Ja taaempaa aittamäeltä Markus erotti himmeässä kuutamossa\npellavariukuja. Tasanko henkäili mustana ja kuin ratkaisemattomia\narvoituksia täynnä, rannattomana. Kylistä ei kuulunut ääniä. Painava,\nsuunnaton hiljaisuus riippui hänen yllään, salaperäinen, tyly\näänettömyys, joka levittäytyi yli seudun... kauaksi, kauaksi yli\njäätyvien kyntömaiden... Markus tunsi sydämensä suureksi ja raskaaksi;\nkuten hehkuvassa auringonvalossa nopeasti kypsynyt hedelmä se riippui\nhänen nuoren ruumiinsa elämäntäydessä, kohisevassa puussa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHanna seurasi toisinaan myötätuntoisin katsein veljeään; hän aavisti\nMarkuksen mielentilan, vaistosi hänen levottomuutensa. Mutta tyttöä\nitseäänkin oli jäänyt tietty levottomuus kalvamaan siitä asti,\nkun hän aikaisemmin syksyllä oli tavannut Vernerin käydessään\nköyhäintalossa katsomassa setäänsä. Hanna ei tuntenut itseään enää\nsamaksi. Jotakin oli kuin muuttunut, alkanut elää hänessä; monet\nsisäiset tapahtumat tuntuivat hänen olemuksessaan ikäänkuin odottavan\naikaansa, toteutumisensa päivää. Siihen asti hän virvoittautuisi tässä\nsisäisen muuttumisensa paisuvassa virrassa olematta kuitenkaan itsekään\nselvillä uudesta mielialastaan, joka saattoi hänet toisinaan kumman\nhajamieliseksi ja mietteliääksi. Joskus hän oli näkevinään edessään\nVernerin tarkkaavat silmät, ja ne synnyttivät hänessä aina merkillisen\nrauhattomuuden ja suloisen ahdistuksen tunteen. Veli ja sisar välttivät\nomituisesti toisiaan tässä levottomuuden tilassaan. Kohdatessaan\ntoisensa jossakin kahden kesken he olivat kuin hämillään ja katsoivat\nvakavina toisiinsa. Heistä olisi tuntunut nyt aivan mahdottomalta\nnäyttäytyä alasti toistensa seurassa, kuten he olivat aikaisemmin\ntehneet ollessaan yhteisillä uintimatkoilla. Monasti he olivat maanneet\nvierekkäin rannan heinässä, ja kuumasti oli paistanut suven aurinko\nheidän ylitseen. Mutta nyt he ikäänkuin tiesivät toistensa salaisuuden,\nja se juuri teki heidät aroiksi ja vältteleviksi.\n\nSillä välin syksy kului; se muuttui yhä kylmemmäksi, sinisemmäksi. Joki\nkankaan takana oli usein kokonaan siniharmaan usvan peitossa. Taivaalla\noli teräksinen hohde. Savut kohosivat kylistä suoraan ilmaan hauraana,\npunertavana patsaana, ja savussa oli vahva honkainen tuoksu — ei enää\nkuivien risujen tuoksu kuten suvella... Kaivot kirahtelivat. Talvi oli\ntulossa.\n\nNaimisissa oleva sisar Olgakin tuli näinä päivinä käymään tuossa\nvanhassa talossa. Hän tuli varsinkin Markuksen vuoksi, joka olisi pian\nlähtevä sotaväkeen. Tuo vielä nuori ja elinvoimainen vaimo sileäksi\nkammattuine hiuksineen erosi Markuksesta ja Hannasta suuresti,\njopa jyrkällä tavalla, jo ulkomuotonsa perusteella. Hänessä oli\nsilmiinpistävää aistillista verevyyttä, jota tehostivat voimakas\nruumis, terveet kasvot ja huulten vahva, veripunainen juova. Hän puhui\nsyvältä rinnasta nousevalla äänellä ja nauroi paljon, mikä seikka\nyhä enemmän erotti hänet talon yleisestä hengestä, sen mielialojen\nraskaasta virrasta. Ja kuitenkin oli tämä talo, josta ensiksi näkyi\nkauaksi maantielle ikäloppu tuulimylly kumisevalla mäellä, hänen\nsyntymäkotinsa! Mutta jo nuoresta tytöstä alkaen Olga oli ollut\nsamanlainen; mikään ei voinut hänen mieltään muuttaa, ei hänen\nehtymätöntä, lainehtivaa iloisuuttaan lannistaa — ei talon kummallisen\näänetön, ajoittaisin kuin sisäänpainunut elämä, eivät äidin oudot\nnäyt ja kiihtyvä, synkkä uskonnollinen hurmio. Suvisin hän kävi usein\ntansseissa, varsinkin rukiinleikkuun aikoihin, jolloin tanssittiin\nmelkein joka ilta jossakin kylässä. Hyvinkin etäisiin kyliin, missä\nvain tiedettiin viulujen ja hanurien soivan, silloin saatettiin\nmennä ja palata vasta auringon noustessa. Silti hän oli ensimmäisten\njoukossa vainiolla, jossa hän muiden joukossa leikkasi kumarruksissa\nraskastähkäistä ruista paahtuneen poven kohoillessa kiivaasti. Kaunis\nja vahva oli Olga, kun hän kohosi suhisevan ja läikkyvän viljan\nkeskeltä niinkuin suoraan maasta, tai kun hän kulki kajakasti ammuvien\nlehmien edellä laidunmaille hiusten tuulessa hulmutessa ja paljaiden\npolvien hohtaessa uumille käärityn kirjavan hameen alta... Se oli\nsilloin, mutta nyt hän istui keskustelemassa Hannan ja Markuksen kanssa\nkasvoillaan ikäänkuin niiden mäkien ja peltojen raskas heijastus,\njoiden keskellä hän emäntänä ahersi.\n\nOlgan äitiä liitti tähän vanhempaan lapseensa oudon ristiriitainen\nsuhde. Toisaalta Maria tunsi salaista kiintymystä häneen, toisaalta\ntaas Olgan koko olemus, hänen puheensa ja naurunsa vieroittivat vanhaa,\nomiin näkyihinsä vaipunutta naista. Olgan olemus, kasvot saattoivat\nhänen mieleensä vanhoja, repaleisia muistoja, jotka hän olisi halunnut\nunohtaa, ennen kaikkea unohtaa, mutta hän ei sitä voinut. Hän näki\nOlgassa heijastuksen eräästä toisesta henkilöstä, ihmisestä, joka oli\nollut hänelle kerran hyvin rakas. Joskus hän tunsi vanhemman tyttärensä\nläheisyydessä suorastaan pelkoa, nimenomaan pelkoa ja ahdistusta,\njoka hänen täytyi muiden silmiltä salata, etteivät toiset siitä vain\nmitään tietäisi. Tämä tunne ei suinkaan johtunut Olgan läheisyydestä\nsinänsä, vaan jostakin aivan muusta, jonka hän pelkäsi kaikille\nkerran paljastuvan. Tänäkin päivänä, jolloin Olga pitkän poissaolon\njälkeen oli ilmestynyt taloon, hänet oli vallannut kohta merkillinen\njännitys, joka yhä vahvistui, kun Kustaa vihdoin ilmestyi joukkoon.\nMusta, kuuma virta ikäänkuin kulki hänen lävitseen kaiken aikaa,\nja hän tunsi häpeänsekaista nöyryyttä. Mutta äänettömästi liikkuen\naskareillaan Maria salasi muilta sisäisen tilansa. Hän näytti päässeen\nsiihen vaiheeseen elämässä, jolloin ihmisen saattaa vallata kaiken\nselittämisen tuskallinen ja kuumeinen pakko. Vain se seikka, että\nhän pelkää tulevansa lopullisesti väärin ymmärretyksi, hänet estää\nusein sitä tekemästä. Niinpä Mariakin liikkui omaistensa keskellä\nkuin vieras, virkkaen kuitenkin silloin tällöin sanan, pari. Mutta\njonakin hetkenä aitassa, jonne hän oli mennyt joitakin ruokatarpeita\nnoutamaan, hän äkkiä peitti vaistomaisesti kasvonsa. Hän muisti unensa,\njossa hän oli nähnyt omaistensa roikkuvan ristinpuita vasten Myllymäen\nrinteellä, muisti taivaanrantojen silloisen tuskallisen hehkun,\nmuisti haaskalinnut, joita hän oli puun kuivuneella oksalla torjunut\npois kuten raamatun vaimo Rispa... Samalla hän tiesi, että jotain\nratkaisevaa oli kaikesta huolimatta tulossa, sanoipa hän mitään tai oli\nsanomatta. Ja merkillinen tyhjyys ympäröi hänet. Hänen sielunsa oli\ntällä hetkellä niinkuin myöhäissyksyinen puutarha, yhtä kylmä, paljas\nja tumma kuin se...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän ollessa jo lähellä iltaa Olga ja Hanna kävelivät ulkona,\nensin vanhan talon takaisessa puutarhassa, jossa mustat, lehdettömät\nomenapuut törröttivät puolittain jäätyneessä maassa, sitten he\nkiersivät tallin ja kallistuneet aitat ja tulivat Myllymäelle.\nKanervainen, lunta odottava kangas katosi kuin autio aro heidän\nedestään kasvavaan hämärään. Taivas oli vahvojen pilvien peitossa.\nLaajoilla peltomailla kohisi tuuli. Mutta kankaalla, santakuoppien\ntakaisen pajan piipusta kohosi välkkyviä säkeniä. Siellä oli alkanut\nuusi seppä takoa, sillä vanha oli syksyllä kuollut. Ja tuulimyllyn\nsiivet nytkähtelivät ja loskahtelivat tuulessa.\n\nOlga puhui sisarelleen äidistä, joka näytti kerta kerran jälkeen\nmuuttuvan yhä omituisemmaksi ja vaiteliaammaksi. Häntä painaa jokin\nasia, se on varma, valitti Olga; ei hänen hiljaisuutensa johdu\nyksinomaan uskonnollisista asioista ja näyistä, vaan jostakin muusta\nlisäksi — ja se juuri tekee hänet kummalliseksi, jollakin tavoin\naaveelliseksi. Ihan mieltä viiltää, kun häneen katsoo. Isäkin on tullut\njurommaksi, vaipuu tuon tuosta mietteisiinsä, on kuin poissa tolaltaan.\nÄiti näyttää siirtyneen kokonaan omaan maailmaansa, vetäytyneen\nloitolle kaikista muista — isästäkin. Koko talon ilma ahdistaa, on kuin\nrajuilman edellä. Aikaisemmin ei ollut aina näin. Hyvä kun edes Markus\npääsee joksikin aikaa pois — toiseen ympäristöön, hengittämään maailman\nilmaa... vaikkapa vain sotilaskasarmilta käsin... Se tulee tekemään\nhänelle hyvää. — Näistä puhuessaan Olga tuli vähitellen surumieliseksi.\nSyystuuli viskoi hänen tuuheita hiuksiaan, niin että hänen kasvonsakin\nväliin puolittain peittyivät niiden alle. Hiukan kiihtynein sormin hän\ntyönsi ne sitten sivuun.\n\n— Älä anna äidin kokonaan vetää itseäsi omaan maailmaansa, sanoi hän\näkkiä Hannalle. — Sinä et kuulu sinne; se on sinulle liian ahdistava\nmaailma.\n\nHanna hätkähti ja katsoi sisareensa.\n\n— Mistä tiedät? kysyi hän sitten hiljaa.\n\n— Minä tiedän sen ja paljon muuta lisäksi, vastasi Olga. — Sinä olet\nnuori, kaunis ja hyvä tyttö. Kuulehan, sinun pitäisi rakastua, mennä\nnaimisiin, tulla äidiksi... Ehkäpä oletkin jo rakastunut...? Sinä\npunastut. Voi, miten kasvosi hehkuvatkaan!\n\nOlga alkoi nauraa. He seisoivat silloin vanhan tuulimyllyn seinustalla\nkovassa, puolijäätyneessä kanervikossa. Tuulimylly kohosi kuin musta\nkummitus heidän takanaan; sisarukset nojautuivat sen lahoavaan seinään.\nSyksystä huolimatta heidän oli siinä lämmin olla.\n\n— Älä hulluttele, kielsi Hanna yhtyen kuitenkin Olgan nauruun.\n\nTuo ihmeen lämmin olo, joka äsken oli vallannut heidät, jatkui vielä.\nJa sen helmassa Olgan mielessä heräsi äkkiä suuri hellyys nuorta\nsisartaan kohtaan, ja hän syleili tätä kiivaasti ja yhä nauraen. Ja\nvaikka hämärtyvä, syksyinen kangas levittäytyi kuin autio aro heidän\njalkainsa juuressa, se ei peloittanut heitä tällä hetkellä. Pieninä\ntyttöinä he olivat usein kirmanneet niinkuin huolettomat varsat tuolla\nkuivalla, kumajavalla nummella suven heleinä päivinä, ja hehkuva\naurinko oli polttanut kuin liekki heidän paljaita lapsenjäseniään.\nSitten he olivat menneet pelloille ja kätkeytyneet toisiltaan suhisevan\nviljan sekaan keltaisten tähkien heiluessa kuin kultaiset kruunut\nheidän päittensä yllä... He olivat joskus leikeistään väsyneinä\nnukahtaneetkin kuumalle pellolle; he olivat nukkuneet siellä laajassa,\nmultaisessa kehdossa, ja kaukaa oli kuulunut kylien ääniä: koiran\nhaukuntaa, lehmien ammuntaa, miesten huutoja ja vankkurien kolinaa\ntomuavilla teillä... Väliin heitä oli etsittykin ja vihdoin löydetty\nviljan keskeltä. Kuinka onnellista olikaan ollut herätä paahtavaan\npäivään, äidin läheisyyden tuntoon, viljan ja koivun lehtien kahinaan!\n— Nämä muutamat muistot lapsuudesta humisivat Olgan tajunnassa siellä\nMyllymäellä illansuussa. Mutta sitten kuului alhaalta pihasta Markuksen\nääni huutavan heitä sisälle.\n\nPäivä oli tummumistaan tummunut. Oli taas kylmä ja syksy,\nmyöhäissyksy. Taivaan pilvissä oli kellahtava väri; ne olivat\nlähestyvän talven pilviä, lumesta raskaita. Navetassa syttyi lamppu,\nsamoin tuparakennuksessa pihan perällä. Talon yläkerta vain oli\npimeänä. Sen ikkunoitakaan ei erottanut mustasta seinästä. Mutta\nmyöhemmin, kun loistoton kuu valjusti paloi taivaalla, yläkerran\nikkunatkin kimaltelivat tyhjinä ja outoina kuin vanhassa, autiossa\nkummitustalossa, missä vain peikot pitävät peliään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Katsokaahan, kun äiti nauraa! huudahti Markus yht'äkkiä\nehtoollispöydässä.\n\nKaikki katsoivat Mariaan, tuohon vanhaan naiseen, joka aterioi\nvastapäätä miestään. Hänen harmaat, alati niinkuin kuumeiset kasvonsa\nolivat tosiaan jostakin syystä vääntyneet kummalliseen hymyyn, mutta se\nsammui kohta, kun toisten huomio siihen kiintyi. Maria katsahti etäältä\npoikaansa. Markus vaikeni ja jäi katsomaan syyllisesti alas lautaseensa.\n\n— Niinpä niin, äiti nauroi todellakin, murahti lautamieskin, katsoen\nuhitellen vaimoonsa. — Ehkä ei naurua lueta synniksi, lisäsi hän sitten\nkarmealla ivalla.\n\nSilloin Maria nousi pöydästä, sillä hän oli ateriansa lopettanut. Tämä\npieni tapaus jäi omituisesti kaikkien mieliin.\n\nOlga ja Hanna keskustelivat pitkälti ohi puoliyön lapsuutensa\npimeässä kamarissa. Tähdet välkkyivät kellahtelevien pilvien lomitse.\nMyöhäissyksyinen seutu oli hyvin äänetön. Lunta ei kumminkaan satanut\nkoko yönä. Hyljätty tuulimylly seisoi tummana ja möhkälemäisenä\nmäellään, valjusti kuun valaisemana, lepakoiden kotona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarkus ei saanut unta. Ennentuntematon, kumea lähdön tunnelma, kaiken\ntulevan ikävä oli saanut hänet illalla valtaansa. Jo silloin, kun hän\nehtoollispöydässä oli kömpelösti huomauttanut äitinsä merkillisestä\nhymystä, hän oli tuntenut tuota riipaisevaa ikävää, mielen rauhatonta\naaltoilua. Ja illan kuluessa se oli yhä vahvistunut hänen seisoessaan\nulkona tähtitaivaan alla. Koko avaruus oli tuntunut kohisevan ja\nkumisevan hänen yllään kuin suunnaton jättiläisrumpu, sininen rumpu,\njota Jumala soitti... Hän oli silloin muistanut mustaliinaisen äitinsä\nja sisarensa, muistanut myös isänsä, ja hän olisi tahtonut kutsua\nheitäkin kuulemaan tätä ihmeellistä, syvää kuminaa ja soittoa, joka\noli täyttänyt ja yhä täytti koko öisen maailman. Kädestä kiinni pitäen\nhän olisi halunnut heidät tuoda paljaan, jäänsinisen taivaan alle.\nMutta yöksi kasvava ilta oli ollut kova hänen ympärillään — ja jostakin\netäältä, etäältä oli kaikunut koiran haukunta. Ja hän oli tullut\ntakaisin sisälle, paneutuen kohta sen jälkeen jurona maata.\n\nLoppuyönä, lähellä aamunkoittoa, Markus vaipui horrokseen, jolloin\nsekavat unikuvat alkoivat keinua tajunnan syvyydessä. — Unien\nlevottomat junat huojuivat kiskoilla... Hän kantaa olkapäällään\nkivääreitä, satoja kivääreitä, ja hän on nääntyä sen taakkansa alla.\nKiväärit sojottavat kuin ristit hänen päänsä päällä... Hevoset\njuoksevat, väkevät hevoset, kumisuttaen maata. Talonpoikia huojuu\nkiroillen pelloillaan, kasvoillaan kaasunaamarit... Mutta äiti seisoo\nkuin patsas ja hokee: \"Jeesus Kristus, Jeesus Kristus...\" Kasarmit\nnousevat maasta, kohottelevat tiilisiä harjojaan... Kuului humua, kuin\ntuulen pauhua. Se saapui ulkoa ja kaikui hänen horroksensa lävitse.\nKaikki katosi niinkuin palavaan kaaokseen. Hän havahtui valveille.\nSuuri, tulipunainen pallo riippui loputtomien kyntömaiden yllä idän\ntaivaalla. Se oli aurinko. Kohta loimahtaisi päivä täyteen valoonsa.\n\nOlga nojautui seinään ja puhui jotain isälleen, joka istui kamarin\npöydän ääressä nojaten puolestaan kasvoja käsiinsä. Kummankin asennossa\noli ikäänkuin jotain turvaa etsivää, itsetiedotonta hapuilua. Olgan\nvahvat hiukset läikkyivät aamuvalossa. Hänen ruumiinsakin oli vahva,\nmutta silti joustava; valmiin kypsyneen naisen henkäys aaltoili\nheräävää Markusta kohti hänen vanhemmasta sisarestaan. He hymyilivät\ntoisilleen. Markuksen rinta hohti paljaana. Hän löi siihen äkkiä\nnyrkillään, puhjeten samalla nauruun, joka kaikui porstuaan asti.\n\nJa myöhemmin aamulla Olga lähti. Lautamies meni häntä hevosella\nviemään. Hanna ja Markus seisoivat pihassa. Talo oli hiljainen kuten\naina. Juuri lähdön hetkellä Maria tuli ulos ja ojensi Olgalle jotain.\nSe oli mustakantinen raamattu. Äiti ja tytär katsoivat toisiinsa\npitkän hetken. Sitten Olgan kasvot peittyivät kuin verhon taakse, ja\nrattaat lähtivät liikkeelle. Mutta kun he olivat jo loitolla talosta,\nOlga sattui huomaamaan, että äidin antaman raamatun välissä oli jokin\npaperi, johon oli kankealla käsialalla jotain kirjoitettu. Olga\nkumartui sitä salavihkaa lukemaan, hän hätkähti ja hengitys salpautui\noudosti. Ja aivan mykkänä hän jäi tuijottamaan isäänsä ja kuin\nvieraaseen mieheen...\n\nTuuli humisi maantiellä; puhelinlangat vonkuivat. Joitakin lintuja\nkeinui noiden lankojen päällä. Varpusia. Aikoja sitten olivat pääskyset\nja kottaraiset menneet menojaan. Myöhäinen syksy oli.\n\nTalvi, talvi oli tulossa. Isä ja tytär ajoivat aivan äänettöminä. Olga\nnojautui rattaiden istuinlautaan. Maa alkoi vähitellen nousta mäkiä ja\nharjuja kohti. Taivas aukeni täällä, kylien ja peltojen yläpuolella,\nkoko valtavassa, huikaisevassa laajuudessaan. Mutta Olgasta näytti kuin\ntaivaalle olisi kajahtaen ilmestynyt Pedon salaperäinen merkki, josta\nhänen äitinsä oli niin paljon puhunut... Tuo peloittava merkki, joka\nnäkyisi kaikkiin kyliin ja kaikkiin kaupunkeihin ja joka ennakoisi\nsyvyyden myrskyä, sotaa, nälänhätää ja tulipunaisia ratsastajia...\nKohta se merkki painettaisiin ihmisten otsaan tai oikeaan käteen.\n\"Jolla on älyä, laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku\", sanoo\nIlmestyskirja.\n\n\n\n\n\n\nTulipunaiset ratsastajat\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nLamppu, joka oli levittänyt ympärilleen keltaisenpunervaa,\nhäilähtelevää valoa, oli heilunut katossa sinne tänne kuin hullu kuu.\nIlma tuvassa oli ollut raskasta, vahvaa, täynnä rajun tanssin ja suuren\nuunin paahdetta, maltaisen kiljun ja viinan hajua, ihmisruumisten\ntuoksua, nuoren, elävän lihan kirpeää tuoksua... Tanssin suihke oli\nkäynyt rosoisella lattialla, seinänvierupenkeillä oli istunut poikia ja\ntyttöjä, hanuri oli soinut ja läähättänyt, kumahdellut toisinaan tomun\nhelmassa kuin rumpu, harmaan tomun, jota oli kirvoittanut lattiasta\nniinkuin kuivasta, savisesta pellosta. Se oli ollut sotaväkeen\nlähtevien läksiäishumua, ja Markuskin oli ollut siinä mukana. Koko\nillan hän oli joko seisonut seinää vasten tai tanssinut, ja aina\nhänen ympärillään oli lainehtinut tuo sama kumea lähdön tunnelma kuin\nsinäkin iltana, jolloin Olga oli ollut käymässä vanhassa talossa. Hän,\nMarkus, oli silloin mennyt ulos kylmän, jäänsinisen taivaan alle...\nMutta nyt hän oli tanssinut, huojuen muiden mukana sekavassa pyörteessä\npainautuneena kiinni nuoreen tytönruumiiseen. Kaiken tämän savuisen,\nkuuman tuvanilman taustalla oli kuin välkähdellyt jotain uutta, jotain\ntulevaa. Ja tanssin kiertävässä humussa, tytönruumis lähellään, hän oli\ntuntenut viiltävää levottomuutta, joka oli kasvanut hetki hetkeltä.\nHuudot ja läksiäisten tolkuton meno olivat etääntyneet hänestä, tulleet\nvieraiksi ja kaukaisiksi. Viimein hän oli lähtenyt ulos tytön kanssa,\njoka oli riippunut raukeana, tanssin ja kuumuuden uuvuttamana hänen\nkäsivarressaan. — He kulkivat nyt pitkin tietä. Taivas oli hyvin\nkorkealla. Yö heidän ympärillään oli kuin musta, liikkumaton patsas,\njoka kannatteli avaruuden synkän hehkuvaa kantta. Ilmassa tuntui\nkyntömaiden ja kylmän, jäätyvän veden tuoksua. Joki oli jossakin\nlähellä pimeydessä, jota kukaan ei valaissut.\n\nMarkuksen ajatukset velloivat tajunnan syvyydessä. Vieläkin huojui kuin\nlamppu katossa, haapeavaloinen lamppu... Sinertävää savua, kuumuutta,\ntanssin humua, hiestyneitä kasvoja, huutoja, tomua, viinaa... Ja\njossakin lähestyi jo juna, odotti kasarmi, punertava, tiilinen... Uusi\nmaailma lähestyi. Mutta nyt levisivät vielä mustat, autiot kyntömaat\njoka puolella; kylät olivat pimeitä. Harjuilta päin puhalsi kylmä\ntuulen henki, joka oli kuin kaiken tulevan henkäys. Markus katsoi\ntyttöön, joka kulki hänen rinnallaan; tämänkin hän yht'äkkiä näki\njollakin tavoin uudessa valaistuksessa, vaikka tyttö oli hänelle\nollut lapsuudesta asti tuttu. Hän muisti, kuinka Martan ruumis oli\ntanssin aikana painautunut häneen, aaltoillut häntä kohti; se oli kuin\nitsetiedottomasti etsinyt häntä ja myös löytänyt.\n\nHe kulkivat tieltä alas rantaan. Vaivoin he erottivat rantaleppien\nvälistä mustana läikkyvän joen uoman. Siitä nousi myöhäissyksyistä\nkylmyyttä, joka vaikutti melkein jäiseltä. Mutta nyt, tanssin jälkeen,\nsen vaikutus oli melkein huumaava, jäisen huumaava. Markus kumartui\nottamaan joesta käteensä vettä ja sipaisi sitä Martan kuumille\nkasvoille. Tyttö kirkaisi pehmeästi pimeässä. Markus painoi kasvonsa\nhänen kasvojaan vasten, suuteli hänen märkää otsaansa, huuliaan. Taas\nhän tunsi tuon ruumiin syvän aaltoilun kuin äsken tanssin ainaisessa\nhumussa, tunsi raikkauden huulien ja nuorien tytönrintojen kosketuksen.\nHeidän ruumiinsa ikäänkuin yhtyivät mustan joen syvän raskaaseen,\najattomaan virtailuun, ajelehtivat sitä myöten jonnekin pois...\n\nKun he nousivat joen uomasta ylemmäksi rannalle, löivät rantaleppien\nlehdettömät oksat heitä pimeässä kipeästi kasvoihin. He astuivat\nkarjan suvellisiin jälkiin ja tulivat kyntöpellolle, löytämättä kohta\ntakaisin tielle. Harhaillessaan he kerran tulivat takaisin rannalle\nja tavoittivat jaloillaan jälleen nuo kovettuneet sorkkien jäljet,\njoita lehmät olivat suven heteinä päivinä painaneet rannan multaan.\nSilloin he palasivat kyntöpellolle. Kompastellen koviin, jäätyneisiin\nvakoihin he kulkivat eteenpäin, etsien tietä. Vanha, hyvä maa lepäsi\nturvallisena ja lujana heidän jalkainsa alla, se kumisi syvästi,\nraskaasti. Vahva, musta pimeys lainehti niinkuin meri kaikkialla.\nHe takertuivat toistensa käsiin, kulkivat hetken käsi kädessä, ja\npimeyden läpi kantautui heidän korviinsa tanssin vaimenevaa humua,\nsoiton pauhua. Tuuli puhalsi yhä harjuilta päin yli peltojen. Se tuntui\nkovalta, kylmältä. Hyvin himmeästi he erottivat allaan vakojen mustan,\nlaineilevan multameren, joka hävisi äänettömänä pimeyteen. Heitä\nmelkein huimasi.\n\nSamassa he pääsivät tielle. Kylä, jossa tyttö asui, oli vähäisen matkan\npäässä. Kohmettuneita olkia tarttui maasta heidän jalkoihinsa. Kerran\nhe pysähtyivät tielle; soiton ja tanssin humua ei enää kuulunut,\näkillinen hiljaisuus yllätti heidät. Markus katsoi pimeyteen...\nharjuille päin. Jossakin hyvin kaukana hän oli näkevinään äidin mustan\nliinan väikkyvän, näki Hannan salaperäisen tytönolemuksen ikäänkuin\nhuojuvan tuolla harjujen laella sanomattoman yksinäisenä ja ympärillään\nkohiseva tuuli. Ja sitten hän muisti lähtönsä, muisti taannoiset rajut\nlähtötanssit, oli kuulevinaan permantolankkujen jytinän, hanurin hurjan\nsoiton... Mutta silloin tytön ruumis läheni häntä jälleen, Martan nuori\nruumis, niinkuin se olisi uinut halki pimeyden hänen luokseen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden päivän kuluttua Markus lähti sotaväkeen. Hän istui kuten Olga\ntaannoin isänsä vieressä rattailla. Raskaat pyörät kolisivat kuten\nvankkureitten alla; tie oli kovaa, kohmettunutta. Hänen äitinsä ja\nHanna-sisko saattoivat heitä kujalla pitkälle ohi Myllymäen. Kunnes\nkohta jäähän peittyvä joki aukeni heidän eteensä. Silloin äiti ja\ntytär kulkivat vielä yli sillan ja pysähtyivät vasta toisella puolen\nvirtaa. Tuuli riuhtoi naisten hiuksia; he huojuttivat kättään kylmässä,\nsinisessä ilmassa siksi, kunnes tie tuli aivan tyhjäksi heidän\nedessään... Ja he lähtivät paluumatkalle.\n\nMutta kun naiset olivat kulkeneet taas yli sillan ja lähestyivät\nvanhoja, hyljätyitä santakuoppia, sattui pieni tapaus. Pajalta päin\njuoksi irtiriistäytynyt hevonen hurjaa vauhtia; se oli punaisenruskea,\ntähtiotsainen, valtoin. Seppä ja joku toinen mies, juhdan omistaja,\njuoksivat kiroillen sen jäljessä. Mutta säikähtynyt hevonen kiiti\neteenpäin, sen kaviot kopsuivat vinhassa laukassa, tuuhea harja\nhulmusi, lavat välkkyivät, lujat, väkevät jalat polkivat maata. Naiset\nolivat pysähtyneet tiepuoleen. Miehet juoksivat ohi heihin katsomatta.\nJoen takaa... etäältä, etäältä... kantautui nelistävän hevosen\nkavioiden kopse ‒ ‒ ‒\n\nTämä vähäpätöinen tapaus kasvoi merkillisesti Maria-emännän mielessä,\nsai laajat, omituisen kuvitteelliset mittasuhteet. Tuo loittoneva\nkavioiden kopse kaikui kuin taivaasta, kumean, kylmän sinisyyden\nrajalta, keskeltä avaruuden rajatonta syksyä. Se oli kuin lähestyvien\ntulipunaisten ratsastajien synkeää alkukohua, etäistä, huumaavaa\njylinää... Ja poika, Markus, kulki pois, oli jo loitolla hänestä.\nTaivas oli verenkarvainen, painostava. Äiti ja tytär vaelsivat ohi\nMyllymäen; vanha tuulimylly kummulla oli liikkumaton, harmaa, aivan\nkuin syksyn vinoon kallistama. Kaikki oli hiljaista, odottavaa. Kohta\nsataisi lunta, joka peittäisi mustan, kuolleen maan. Oli niin kirkas\nilma, että kirkon suippo tornikin näkyi selvästi jokilakeuden takaa,\nkaukaa. Ristiä sen huipulta ei silmä erottanut, mutta Maria tiesi\nsenkin siellä olevan. Kuin unessa, kuin kangastuksena näkyi tuo torni\nhänen silmiinsä.\n\nPoika oli lähtenyt. Ja äsken oli juossut punaisenruskea, valtoin\nhevonen jäätyneellä tiellä.\n\nKohta olisi satava lunta...\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nEi Hanna rakastanut yksin syksyn metsiä syvän raskaissa väreissä,\nvaan myös talvisia metsiä, valkeita saloja, jotka huurteisina\nsäikkyivät öisin ajattomassa tähtivalossa ja nousivat louhikkoisina\nmäkinä ylös tasangon äärillä. Ja noilta mäiltä kantautui öisin kyliin\nketun valittava ulvonta, samoin kuin syksyisin niiltä kaikui räikän\nkehräävä ääni, jolla peloiteltiin jäniksiä pois pensaista kuulien\nlävistettäviksi. Valkeat olivat nyt pellot ja metsät, valkeat kylissä\nkatot, valkeat rattaitten ja vankkureitten uurtamat tiet, valkeat\nmyös kauniit, jäiset puutarhat; vavahtamaton rauha oli laskeutunut\nkaiken yli. Ja Hanna vaistosi tuon ikäänkuin kaukaa kylien takaa\ntulvivan hiljaisuuden, joka otti hänet valtaansa. Se aivan kuin siirsi\nhänet talveen, sen kylmään piiriin, joka kiersi kyliä kuin huimaava\naita. Jonnekin etäälle olivat häipyneet suvi ja syksy, nuo toisiinsa\nliittyneet vuodenajat, ja kulkiessaan pihalla tai kahlatessaan\npuutarhan lumessa Hanna tiesi, että jotain muuta oli tulossa.\n\nEräänä iltana hän vaelsi äitinsä kanssa kylään. He kulkivat\nperäkanaa lumista mäkitietä, joka väliin painui notkoon, väliin taas\nnousi toiselle mäelle, siitä kadotukseen talvi-illan kuuraiseen,\npunertavaan hämärään, äänettömien harjujen helmaan. Kuu loisti mustien\nkuusten lomitse oudon aaveellisena; se riippui kuin noihin puihin\nkeihästettynä, verisenä ja yksinäisenä, viileästi hehkuvana. Äiti\nja tytär kulkivat sen valossa louhikkoista, tummaa harjutietä, ja\nhiljaisena levisi peltolakeus kahden puolen, valkeana ja ankarana.\nHanna tunsi olevansa kuin sidottu tuohon edellä kulkevaan harmaaseen\nolentoon, äitiinsä, joka ikäänkuin johdatti häntä jotain tuntematonta\nkohti. Hän oli ajelehtivinaan jo uusien sielullisten kokemusten\nvirrassa, kovassa pyörteessä, jossa oma voima ja apu ei merkinnyt\nmitään. Kummallinen, usvainen hämäryyskin näytti häntä ympäröivän,\nhämäryys, jossa kuitenkin liekehti valoja ja värejä, epämääräisiä\nkuvia, muistoja, haaveita.\n\nHe olivat jälleen matkalla lahkolaisten öiseen kokoukseen, jota tällä\nkertaa pidettiin Hautalan talossa. Hanna ei olisi sinne nyt mielellään\nlähtenyt, oma halu häneltä tyystin puuttui, mutta äidin sanat ja\nkatseet ja niistä kuvastunut tulinen vaatimus olivat saaneet hänet\nlähtemään tälle matkalle. Äiti oli kuin kohtalo, tumma kohtalo, joka\nvei häntä helmassaan kohden outoa maata. Mikä häntä siellä odotti, sitä\nhän ei tiennyt, mutta merkillinen hätä täytti hänen mielensä.\n\nKuu kumotti matalalla valjuna ja vertyneenä, kuin puiden jäisiin\nlatvaoksiin haavoittuneena. Tie kierteli yhä äänettömillä harjuilla\npeltoaukeiden keskellä. Kerran, vuosia sitten, oli näiden mäkien\nvaiheilla ollut kaikki toisin. Silloin niiden kupeilla olivat humisseet\nmonien tuulimyllyjen vilppaat siivet, mutta nyt noista myllyistä ei\nollut enää jälkeäkään näkyvissä. Kaikki olivat hajonneet, vaipuneet\nmaahan ja menneet sen tuulen teitä. Ikuinen tuuli oli jäljellä; se\nsoitteli mäkien vanhoissa kuusissa ja haavoissa ja valkeissa koivuissa,\njoka kevät aina uudelleen lehteen puhkeavissa. Mutta nyt oli kaikki\nhiljaista, harjujen raskas rauha sulautui talvi-iltaisten peltojen\näänettömyyteen. Punainen kuu paistoi. Jossakin etäällä haukkui koira.\n\nÄiti ja tytär olivat vaiti; koko matkan aikana he eivät olleet mitään\npuhuneet. Salaperäinen hiljaisuus lepäsi kuin vuori seudun yllä, vuori,\njonka huippu kohosi välkkyvien tähtien piiriin. Vanhatalon Marian\nmusta liina säihkyi kuun hopeisessa valossa. Tuo sysimusta pääliina\nkasvoi sitten matkan varrella omituisesti Hannan silmissä. Se ikäänkuin\npeitti häneltä maailman, kuun ja tähtien valon. Tai hän näki ne juuri\ntuon liinan lävitse tummina ja varjomaisina, kuin veden lävitse virran\npohjalta. Kuinka paljon äiti olikaan peittänyt häneltä maailman valoa,\ntämän synkästi hulmuileva liina oli kuin kietonut hänen nuoruutensakin\nmustiin poimuihinsa! Hän oli kuin vanki, kuin ristillä roikkuva,\njota valaisi villisti leimuavien soihtujen rauhaton valo. Nuoruus\noli häneltä otettu pois ja siirretty sen sijaan johonkin toiseen\nelämänasteeseen, jossa ihmissielujen kuuma viima tunkeutui polttavana\nluihin ja ytimiin.\n\nTie syöksyi nyt alas harjulta, ammoin hävinneiden myllyjen\nristittömältä hautausmaalta, jossa suvisin lehmät ja lampaat\nkiertelivät kuumassa, helteen polttamassa mäkiruohossa, kohisevien\npuiden alla. Heidän edessään oli peltoaukea, luminen tasanko; joki\noli jäänyt oikealle, kadonnut tummien mäkien taakse. Kylien valoja\ntuikki peltojen takana. Koirat yhä haukkuivat etäällä. Ja äkkiä,\nkeskellä lumen peittämiä peltoja, joita jääkylmä kuu valaisi, Hannan\nvaltasi merkillinen, syvä katkeruus äitiään, tuota edellä kulkevaa\nmustaliinaista olentoa kohtaan. Hän ei tahtonut tätä enää seurata, ei\nkulkea askeltakaan enää hänen jäljessään. Sillä hän tahtoi vihdoin\njättäytyä oman elämänsä huomaan, siirtyä loitolle tuosta kaikesta, joka\nympäröi hänen sieluaan ja ruumistaan niinkuin maailmanlopun kiivas\nvalo; Hanna tunsi jo olevansa kypsynyt ottamaan vastaan oman elämänsä —\nhän tunsi olevansa valmis... Ja hänet täytti äkillisellä voimalla saman\ntapainen tunne kuin joskus joen rannassa, kun vaatteet oli heitetty\nyltä: se oli alastomuuden huumaa, vapauden kirpeää riemua keskellä\nväkevää, läpitunkevaa auringonvaloa...\n\n— Minä en tule sinne, palaan takaisin, sanoi Hanna kumeasti, syvältä\nrinnasta. — Hänen äänensä oli täynnä kuumaa vimmaa.\n\nMaria tajusi sen, ja hän kääntyi hämmästyen katsomaan tytärtään\nkasvoihin, jotka kajastivat hänen edessään kuun hauraassa, kylmässä\nvalossa. Sitten hän tarttui molemmin käsin Hannaa olkapäihin ja veti\nhänet lähelle itseään, lähelle sitä ruumista, josta tämä oli kerran\nirroittautunut. Vasten tahtoaan Hanna joutui katsomaan äitiään suoraan\nsilmiin, joista kokonainen kiihkon maailma liekehti häntä vastaan, ja\nouto voimattomuus valui hänen olemukseensa kuin kylmä vesi. Äiti ja\ntytär seisoivat hetken näin, ajattoman hetken, lumisella peltoaukealla.\nVihdoin sanoi Maria:\n\n— Sinä _tulet_ mukaan; et palaa tältä tieltä...\n\nJa Maria kääntyi jälleen menosuuntaan. Katsomatta enää taakseen hän\nlähti jatkamaan matkaansa. Ja Hanna seurasi äitiään halki lumisen\npeltolakeuden jääkylmässä kuutamossa, eivätkä he puhuneet enää mitään.\nMutta tuo äsken alkanut voimattomuuden tunne jatkui Hannassa hänen\nlähtiessään uudelleen äitinsä jälkeen, omituinen, epätodellinen tila,\njoka painosti koko olemusta. Hetkittäin hän ajatteli, että tämä\nkaikki oli unta ja harhaa. Talvikin hänen ympärillään saattoi kuin\nmenettää ajoittain mahtinsa, äkisti vaihtaa muotoaan: lumi katosi,\nhaihtui kuin uni; maa viheriöi; puut humisivat suvisesti tuoksuavissa\nlehtiverhoissaan; vilja hehkui vainioilla kuin kulta; karja käyskenteli\nlaitumilla... härkiä, kirjavia lehmiä... ja aurinko, se paahtoi kuin\nahjo, villi, säihkyvä aurinko, jonka valo loisti niinkuin kuuma\ntuli viljan korsissa ja lehmien käyrissä sarvissa... Hän itse oli\npieni tyttö, lapsi, joka näki tämän kaiken. Juostessaan kumisevilla\nharjuilla, tuulimyllyjen hautausmailla, hän lauloi ja huimaisi heinällä\nauringon kasvoja kohti... — — — Mutta sitten repesi kuin verho Hannan\nsilmien edestä, ja hän näki taas lumisen, talvi-iltaisen tasangon,\nkylien tuikkivat valot, painavan, tummansinisen ehtootaivaan, kuun,\ntähdet ja äitinsä mustan pääliinan... Ja samalla hän tunsi, että\njotain tulisi hänelle kohta tapahtumaan — juuri tänä iltana, jolloin\ntähtitaivas levittäytyi mitattomana ja pakkasselkeänä maailman ylle.\nHän tunsi olevansa hyljätty ja yksin maailmassa; tuo yksinäisyys\nväreili kaikkialla hänen ympärillään, se kasvoi, laajeni, pauhasi\nvihdoin kuin soitto, joka valittaen häipyi vitkaan rajattomaan,\nkylmänhohtavaan avaruuteen tähtien helmaan. Ja kummallinen, synkkä\nkatkeruus alkoi samassa itää hänen mielensä pohjalla.\n\nVanhatalo tuulimyllyilleen oli jäänyt kauaksi taakse. Toisten kylien\nvalot tulivat yhä lähemmäksi. Jossakin parkaisi kaivonvintti. Koirat\nolivat vaienneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHautalan talo, joka oli seudun lahkolaisten keskuspaikka, oli kylän\nlaitimmaisia. Se oli yksi noita maanteiden varsilla sijaitsevia taloja,\njoiden ulkoseiniin ohivierivät rattaat ja vankkurit heittävät syksyisin\naina uudelleen ja uudelleen savisen ryöpyn maanteiden lokaa. Harmaa\nrakennus se oli, ja sen ikkunatkin olivat sameat, vihreäkuultoiset,\nvanhat. Kaikilta puolilta sitä ympäröi peltolakeus, tasanko, joka\nvaihtoi väriään vuodenaikojen mukaan: suvisin, viljan kypsyttyä,\nse oli kuin kullankeltainen, pehmeästi suhiseva meri; syksyisin\nkellanharmaa, törröttävin sängin; ja talvisin hohtavan valkea kuin\npaariliina. Auringon kuumuus tuntui siellä selvemmin ja paljaammin kuin\nmetsien ja mäkien varjoissa. Samoin kylmyys. Myrsky temmelsi siellä\nvapaasti, ilman rajaa ja määrää; se syöksyi kumeasti yli tasangon\nmustia metsiä kohti niinkuin korskuvien, säikähtyneiden hevosten\njoukko, jota saattoi kuin kaikkien hornan henkien ja pirujen kuoro.\nMutta kun ilma tyyntyi, vallitsi siellä kohta sen jälkeen niin ihana\nrauha kuin vain on mahdollista väljillä pelloilla — se oli viljavan\njokilakeuden hiiskumatonta rauhaa. Oli niitä, jotka sanoivat, että\nHerran henki liikkui silloin suurien peltojen yllä. Auringonnousujen\nja auringonlaskujen ajaton valo, riipaiseva hehku, idän ja lännen\ntoistuva ihme näyttäytyi täällä avarana, ikäänkuin kaiken täyttävänä.\nAurinko oli kuin uuni, jonka hehku saattoi pellot loistamaan,\nsytyttäen ne kuin tuleen. Se oli aivan kuin etäistä kajastusta siitä\nvalosta, joka ylösnousemuksen aamuna on leviävä maailman yli. Mutta\nkalpeina, myöhäisinä syysiltoina, jolloin aurinko oli vetäytynyt pois,\nkietoutunut kuin säkkiin, lankesi pimeys sitäkin sankempana, pimeys,\njoka oli täällä mustaa ja raskasta, seinämäistä. Ihminen tunsi silloin\nkahlaavansa todella pohjattomassa pimeyden meressä, yksinäisyyden surun\ntummilla riutoilla, joita vallitsivat aavemaiset äänet, suhina ja\nhumina, ja ne tuntuivat tulevan jostakin toisesta maailmasta.\n\nKoko tämä mustien metsien saartama tasanko oli vastakohtia täynnä: se\noli täynnä valoa ja pimeyttä, elämää ja kuolemaa, ja ihmiset, jotka\nsiellä elivät, imivät siitä väkevyyttä ja merkillisiä tuntoja ja\naistimuksia niinkuin valtamerestä tai kuin jostakin alkuluonnosta, joka\noli ollut mittaamattomia aikoja ja tulisi olemaan maailman loppuun.\nJa niissä kylissä, jotka joen savisilta töyräiltä levittäytyivät yli\ntasangon mustia metsiä kohti, eli myös lahkolaisuus omaa villiä,\nkummallista elämäänsä, lahkolaisuus, joka lainasi arvoituksellisen,\nsisäisen valonsa tuonpuoleisista maailmoista.\n\nJuuri täällä oli Hautalan talo, tasangon helmassa. Se oli talo, jolla\noli monta nimeä: lahkoon kuulumattomat kutsuivat sitä milloin Haudaksi,\nmilloin Taivaaksi, milloin taas Arkiksi. Enimmäkseen sitä sanottiin\nkuitenkin Haudaksi. Kumma talo se vain oli, ja tuulien syömä, jonka\nseinien sisällä olivat kuumien houreitten ja monenlaisten tuntojen\nliekit saaneet vapaasti riehua. Sen kuisti oli laho, portaat vinoon\nvääntyneet. Katto moneen kertaan päreillä paikattu. Lahoamisen ja\nvanhuuden leima vallitsi kaikkialla talossa, tuo maatunut, omituinen\ntuoksu, joka on usein havaittavissa vanhoissa puurakennuksissa. Se on\nlahoavien hirsien, ikäkulujen huonekalujen ja kadonneiden sukupolvien\njälkeensä jättämää tuoksua, kuoleman ja perikadon lemua... Mutta\nlahkolaisten mielestä talo oli temppeli, Herralle pyhitetty paikka,\njopa suuremmassa määrässä kuin etäällä peltojen takana näkyvä kirkko,\njonne he eivät milloinkaan menneet.\n\nJa jonkinlainen villi temppeli olikin tämä vanha, eriskummallinen talo,\njoka kerran maailmassa oli ollut majatalo. Siihen aikaan siellä oli\nsattunut outo tapaus. Eräänä sateisena syyskesän iltana, elonkorjuun\naikana, ilmestyi taloon muuan kiertävä kauppias, jolla oli mukanaan\npapukaija. Hän pyysi huonetta, joka hänelle annettiinkin. Maksettuaan\nsen etukäteen kauppias vetäytyi lintuineen ja kauppatavaroineen\nhuoneeseensa, jossa hän alkoi pöydän ääressä yksinään juoda jostakin\nhankkimaansa kiljua, kirpaisevaa ja kiivaasti tukkaan nousevaa. Pian\nhän oli aivan päissään, itki ja puhui yksin huoneessaan. Ulkona satoi.\nHaavat kahisivat pihassa. Kaivonvintit parkuivat ja valittivat kylissä.\nYksinäinen koira ulvoi tasangolla, tyhjillä, keltaisilla sänkimailla.\nPilvet laahautuivat kumeasti pauhaten mäkien yli. Aamulla tavattiin\njuopunut kauppias hirttäytyneenä sängyn tolpassa. Nuora oli kalvanut\nhänen kaulansa kumman kaidaksi; se törrötti pitkänä ja ohuena kuin\nkoiranputki pään ja olkapäiden välissä. Hänen musta partansa oli märkä\nja vanukkeinen. Ja papukaija räkätti ja sadatteli sen saman sängyn\ntolpan päässä, johon sen isäntä oli yöllä hirttäytynyt... Kohtalon\nirvokas asetelma! Papukaija eli talossa muutaman viikon sietämättä\nlähellään ketään ihmistä. Aina, kun joku lähestyi, tuo merkillinen\nlintu nosti hirveän, aaveellisen rähäkän, villin kirkunan, joka\nkammotti kaikkia. Syksyn tultua ja tasangon puiden loimahtaessa\nsynkkään punaan, veriseen hehkuun, se katosi jonakin päivänä, niinkuin\nse olisi lentänyt hornaan. Myöhemmin se löydettiin kuolleena vajasta\nelovankkureitten alta, jossa se makasi siivet levällään ja kynnet\nkoukussa...\n\nNiin, temppeli oli todella tuo vanha talo. Se oli monta vuotta ollut\nseudun lahkolaisten kokoontumispaikka. Monta kummallista ilta ja\nyötä sen katon alla oli vietetty, päivästä toiseenkin rukoiltu ja\nsaarnailtu. Taivaitten valo ja hornan polttava hehku olivat yhtäaikaa\ntäyttäneet niinä päivinä ja öinä talon multahirsistä aina ullakkoa,\nlepakoiden hämärää kotoa myöten. Ja avaruus sen yllä oli kohissut\nikäänkuin taivaallisten sotajoukkojen läsnäolosta. Saattoi joinakin\nöinä sattua, että kuu sammui ja aurinko heräsi loistossaan, ennenkuin\nlattian tomuun vaipuneet ihmiset havahtuivat todellisuuden tuntoon.\n\nJa kaiken tämän keskellä eli ja vaikutti merkillinen olento,\nnaisprofeetta, joka kasvoi esiin oudosta, lainehtivasta hämärästä\nniinkuin suuri, lehtevä puu väkevästä maasta, puu, joka oksillaan\nharoi taivaan ilmaa ja juurillaan kosketti läpi mustan mullan helvetin\nportaita... Suuri nainen, kookas kuin mies, lihava, ruumiikas,\njonkinlainen hedelmällisyyden perikuva esiintyöntyvine rintoineen ja\nlanteineen — todella kummallinen, vastakohtainen olento. Henki paloi\nkiihkeänä tässä naisessa, jonka lihaa ikäänkuin sisältäpäin tulevat\nliekit nuolivat. Hän kulki aina kuin tulen keskellä, ja kun hän puhui,\nnousi hänen äänensä niinkuin savusta, raskaana ja verhottuna. Toisinaan\nhän vaipui jonkinlaiseen horrokseen, unitilaan; hetken tempoiltuaan\nhänen jäsenensä asettuivat aloilleen, ruumis saavutti eriskummaisen\nlevon asteen, kuolemankaltaisen tyyneyden ja liikkumattomuuden, vain\nsuu avautui sanojen valuessa sumeana, ehtymättömänä virtana kuin unen\nportista, sanojen, jotka tuntuivat tulevan vuoroin hyvin loitolta,\nvuoroin säpsähdyttävän läheltä, toisena hetkenä kuin korkealta mäeltä\netäisenä kaikuna, toisena taas kuin syvältä notkosta tai sitäkin\nalempaa, maan alta... Pää, jota verhosivat oljenväriset hiukset,\nhuojahteli silloin tällöin puoleen ja toiseen, silmät etsivät aivan\nkuin suuntaa, samalla kuin sielu hapuili unen takaisia päämääriä\nkohti, jotka nousivat esiin tajunnan syvyydestä leimahtelevina\nnäkyinä. Hän saarnasi väliin tunnin toisensa jälkeen. Toisinaan hänet\ntässä tilassa valtasi outo hurmioituminen, joka sisältäpäin poltti\nhäntä kuin tuli. Taivas oli silloin avautunut hänelle koko kuumassa\nloistossaan; hän näki pyhien saaton, Uuden Jerusalemin ja itse Jumalan\nvaltaistuimellaan. Ja hän kumarsi Jumalalle ja kumarsi Karitsalle,\njoka istui Isänsä oikealle puolella, kumarsi myös Pyhälle Hengelle.\nSuuri kirkkaus sokaisi hänen silmänsä, värien ja valovirtojen loimut\nriipaisivat kuin tulenliekit. Mutta joskus hän näki myös helvetin\nja sarvipäisen Perkeleen saastassaan, näki kadotettujen piinan ja\nkärsimyskuilujen verisen savun... Ja kaiken aikaa hän etäisellä\näänellä kertoi, mitä hänelle oli näytetty, kertoi noille ihmisille,\nmiehille ja naisille, jotka ahtautuneina tiuhaan joukkoon kuumassa,\nhämärässä tuvassa kuuntelivat häntä ja vähitellen syöksyivät riivauksen\nvilleihin, mustiin laineisiin kuten hullaantuneet hevoset arojen\nnuotioihin... Siinä joukossa näkyi vääntyneitä, hikisiä kasvoja, nuoria\nja vanhoja, miesten ja naisten, mutta enemmistönä olivat louhuiset\nakankasvot, jotka oli kuin kirveellä veistetty. Tästä kasvojen\nsekasorrosta, aaveellisten ihmisnaamojen rytöisestä kaaoksesta nousi\nesiin myös käsiä, toisiinsa takertuvia, nousi jalkoja, jotka kiivaasti\nsätkyttelevinä näyttivät kuin eroavan vääntelehtivistä ruumiista. Ja\nkaiken yllä jättimäisen naisen hahmo, naisprofeetan huojahteleva pää,\nhulmuavat, oljenkarvaiset hiukset...\n\nTämä nainen oli Anna Hautala, entinen majatalon emäntä, joka\njo aikaisemmin oli potenut jonkinlaista hermosairautta. Kerran\npitkäperjantaina, vuosia sitten, hän oli matkoillaan tavannut erään\nkiihkomielisen lahkolaissaarnaajan, savolaisen horrospuhujan. Tämä\nantoi hänelle taivaallisen kutsumuksen julistaa parannusta ja pikaista\nmaailmanloppua. Siitä asti hänellä ei enää mielen rauhaa ollut. Niin\nvoimakkaan vaikutuksen häneen teki pitkäperjantai-illan tuskallisessa\nvalossa puoliunessa pidetty merkillinen tuomion saarna. Hänen jo\nennestäänkin uskonnollisesti sairaalloinen mielensä ammensi siitä\nuutta voimaa ja väriä, uutta kiihkoa. Pian tämän jälkeen alettiin\ntasangon ja jokivarren kylissä pitää hengellisiä kokouksia, kummallisia\nlahkolaisten menoja, jotka toisinaan kestivät taukoamatta yötäpäivää\nmonta vuorokautta. Talojen ja matalien, harmaitten töllien ikkunat\nkimaltelivat ja läikkyivät mustina ja salaperäisinä äärettömällä\njokilakeudella; yön pitkinä, hiljaisina tunteina saattoi niiden takana\ntapahtua jotain sellaista, josta muu maailma ei mitään tietänyt\nja joka ei kuulunut tähän aikaan, vaan johonkin toiseen, hämärään\nja alkukantaiseen. Se oli kuin siirtymistä syvälle menneisyyteen,\nsoutamista takaisin kohti ihmiskehityksen alkumerta — se oli mieletöntä\njuontia taikauskon mustista, liikkumattomista lähteistä... Pimeys\nsai tällöin lisää voimaa ja väkevyyttä, tuulen vinhaan kohinaan\nja huokailuun liittyi salamyhkäisiä, noitamaisia sivuääniä ja\nuninäyt sekaantuivat todellisuuteen tai kasvoivat kokonaan uudeksi\ntodellisuudeksi. Haudasta, joksi Hautalan taloa useimmiten sanottiin,\nkun ei tahdottu kutsua sitä Arkiksi tai Taivaaksi, muodostui vähitellen\nnäiden villien, huumaavien menojen keskuspaikka. Entinen majatalo\noli näin kokenut uuden muodonvaihdoksen: siitä oli tullut temppeli,\neriskummallinen kirkko — harmaa, hirsinen, rappeutunut temppeli,\njonka katosta päre toisensa jälkeen lensi suhisten tuuleen... Ja\ntuosta merkillisestä, isosta naisesta, Anna Hautalasta, jolla oli\noljenkarvaiset hiukset, tuli lahkon hengellinen äiti — hedelmällinen\näiti, joka jatkuvasti synnytti uutta kiihkoa, uutta uskoa, uusia\nnäkyjä. Ennen pitkää hänen rinnalleen kohosi toinen nainen, ontuva,\nkirkasääninen Samarin Sigrid, joka hänkin sai toisinaan kummallisia\nkohtauksia, saarnasi unissaan, joskin hyvin harvoin, mutta sitä\nuseimmin vaipui kaatumataudin salaperäiseen tuskannieluun. Hänellä\noli laihat, omituisen aineettomilta vaikuttavat kasvot, silmien ilme\nviiltävä, syvälle tunkeva. Suvisin hänen huojahteleva, tumma hahmonsa\nnähtiin usein vaeltavan viljapelloilla, sillä hän rakasti kuulla olkien\nkahinaa, tähkien suhinaa ja tuulen hyminää avarilla, keltaisilla\nvainioilla. Siellä hän näki outoja näkyjään, välkähteleviä valveuniaan,\njotka eivät olleet kotoisin tästä maailmasta. Pellotkin saivat\nhänen silmissään usein ihmeellisen, himmeän hohteen, ne kasvoivat\nsuunnattomasti, maa ja taivas ikäänkuin yhtyivät, ja huojuessaan\ntuulessa tähkät hivelivät kevyesti sinisiä taivaanrantoja... Huimaavan\netäällä kaikui Jumalan puhe...\n\nLempeä ja hiljainen oli Samarin Sigrid, uneksivakin,\ntäydellinen vastakohta Anna Hautalalle, jonka kylmä, tyly ja\narmahtamaton uskonvimma yhdistyi Sigridin syvään lempeyteen ja\nanteeksiantavaisuuteen. Sigridiä sanottiinkin lahkon keskuudessa\nAuringoksi, kun taas Anna Hautalaa kutsuttiin Myrskyksi; molemmat nämä\nniin erilaiset naiset toimivat tässä uskonnollisessa liikkeessä, jonka\njohtajan tehtävät olivat vähitellen siirtyneet heidän huostaansa.\nAnna Hautalan toimiessa sen hengellisenä äitinä, ontuva Sigrid oli\njonkinlainen Kristuksen sijainen, välittäjä, joka kunakin päivänä\ntiedusteli Jumalalta milloin mitäkin, toisen naisen antaessa näin\nsaadut tiedot ja määräykset muille liikkeen jäsenille. Sigrid oli\nmyös se, joka antoi kaikille lahkoon kuuluville ilmoituksen kautta\nsaadut raamatulliset nimet, kunkin hengellistä tasoa vastaavat, sekä\nilmoitti ajan, jolloin Herra tarkasti Siioninsa. Vielä hän piti huolta\npaastoamisesta ja rukoilemisesta.\n\nOntuvan Sigridin tehtävänä oli lähinnä toimia välittäjänä Jumalan\nja ihmisten välillä; hän oli Kristuksen sijainen maan päällä. Sillä\nKristus ei ollut milloinkaan tullut lihaksi eikä siis myöskään kärsinyt\nristinkuolemaa Golgatalla; milloinkaan ei Hänen käsiinsä ja jalkoihinsa\noltu lyöty nauloja, eikä Hänen kylkeään keihäällä puhkaistu. Hän oli\nhenkiolento kirkkaudessa, olento, joka ei koskaan ollut tuntenut\njaloissaan mullan suloista kosketusta... Ilman Kristuksen lihaantuloa\nolivat lunastus, sovitus ja anteeksianto mahdolliset, kun vain tunnusti\nsyntinsä lahkon johtajalle öisissä kokouksissa. Ja näitä tunnustuksia\nsäestivät tavallisesti kumeat äänet ja nyrkiniskut raamattuun, voihke\nja meteli, tomun noustessa niinkuin raskas pilvi permannosta. Että\nsielunpelastus oli nyt täysin varma, siitä oli syntinsä tunnustanut\nvakuuttunut, eikä Herran Ehtoollisellekaan tarvinnut enää mennä. Leipä\noli murrettu toisaalla, ja Kristuksen vuodattamaton veri juotiin\npuhtaana lähdevetenä. Ristinpuu oli verestä puhdas, eikä sitä ollut\nkärsimyksen mäelle edes pystytetty... Näin uskottiin, sillä olihan\nsynnit tunnustettu lahkokunnan johtajalle, jonka tahtoon ja tuomioon\nmuutenkin kuuliaisina alistuttiin. Alaistensa yksityisen elämänkin\ntämä tarkoin määräsi. Taloaan ei kukaan saanut myydä, ei myöskään\nmetsäänsä eikä karjaansa ilman hänen lupaansa. Jos teurastaja tuli\ntaloon ja mullikaupasta tai lampaan myynnistä oli sovittava, tehtiin\nsiitäkin ilmoitus. Muita kirjoja kuin raamattua ei saanut lukea\neikä sanomalehtiä tilata. Vaaleissa ei saanut käydä, ja jos joku\noli henkiparkansa rahalla vakuuttanut tai kuului osakkaana johonkin\nyhtiöön, hänen otsallaan oli Pedon merkki... Lahkokunnan köyhiä\njäseniä oli autettava ja tuettava; saarnamatkoista koituvat kulut\nsuoritettiin yhteisesti. Ken oli penseä ja hengelliseltä palavuudeltaan\nkylmä sekä erillään toisista kulkeva, hänet määrättiin ankaraan\npaastorangaistukseen, jota saattoi kestää neljäkymmentä vuorokautta\nyhteen menoon. Kovan, ylpeän, horjuvan ja epäuskoisen mielen\nojentamiseksi ja masentamiseksi saatettiin ihmistä myös ruoskia, olipa\nhän sitten mies tai nainen. Penkkiin köydellä sidottuna synnin orja\nsai ruoskimisen jälkeen virua yön synkässä pimeydessä ja naisprofeetan\nmaatessa Jumalan kivenä hänen päällään ja saarnatessa kolealla äänellä\nparannusta. Sillä Sana ei voi tulla lihaksi, ellei liha tule ihmisen\npäälle...\n\nSamarin Sigridin tumma, lempeä hahmo jäi kuitenkin tässä kaikessa\nenemmän taustalle Anna Hautalan esiintyessä sitäkin selvempänä\nräikeässä valaistuksessa. Tämä jättimäinen, aaveellinen nainen huojui\nhurjissa, öisissä kokouksissa kuin jonkinlainen naisjumala, kaikkialla.\nJokaiselle neljälle seinälle näytti kaatuvan hänen musta varjonsa\nyhtäaikaa. Jos oli kuutamoinen yö, sammutettiin toisinaan lamput, ja\nhän saarnasi epänaisellisen kumeasti ja raskaasti halki kuunvalon,\njota aaltoili huoneessa. Mutta kuun villiä valoa tarvittiin muuhunkin\ntarkoitukseen. Silloin kun kuu oli täysimmillään, suuri ja punainen,\nikäänkuin vereen kastettu, otettiin siunattavaksi joku mies tai\nnainen, jonka luonnollisten sukupuolisten halujen kuolettaminen oli\nosoittautunut tarpeelliseksi. Nuoret joutuivat kaikissa mahdollisissa\ntapauksissa alistettaviksi tähän siunaamismenoon. Tämän ihmeellisen\nsiunauksen uhriksi joutuva riisuttiin aivan alastomaksi huoneessa,\njonka ovi oli visusti suljettu. Sitten hänet lyötiin sänkyyn niinkuin\nkidutuspenkkiin, ja näytti kuin kuu olisi raivoisasti heittäytynyt\nyli hänen alastoman ruumiinsa, jonka jäsenet himmeästi kuulsivat\nsen valossa. Ontuva Sigrid luki nyt kaksikymmentäneljä siunausta\nraamatusta, kun taas toinen nainen asettui vuoteeseen siunattavan\nviereen, alkaen sivellä häntä kuun oudossa paisteessa ja pannen\nkätensä niiden jäsenten ja ruumiinosien päälle, jotka kulloinkin\nolivat siunattavina. Ja siunattava nuutui vähitellen raskaan\nrukouksen, saarnatulvan ja karmivien vaimon käsien alla; hän unohti\noman lihansa, taukosi kuuntelemasta verensä kohinaa valtasuonien\nvirroissa, voipui kuunvaloon kuin väsynyt eläin, ajatuksia vailla.\nMutta toisinaan saattoi sattua, ettei vielä tästäkään ollut apua,\nvaan liha kutsui yhä houkutellen maisiin, ohimeneviin aisti-iloihin.\nJa niin annettiin ikäänkuin virran tulvia hänen ylitseen: hänen oli\npuhdistauduttava ylenpalttisen sukupuoliyhteyden avulla, voivuttava\nomassa himossaan, jotta hän nääntymyksen tulessa kasvaisi kelvolliseksi\nUuden Jerusalemin, uuden, pilvistä kohoavan maan asukkaaksi, tuon pyhän\nkaupungin asukkaaksi, jonka Johannes näki näyssä laskeutuvan alas\ntaivaasta, valmistettuna kuten miehelleen kaunistettu morsian...\n\nNämä kylien riivatut pitivät yleensäkin suvun jatkamista\nonnettomuutena, sillä sanoohan raamattu: \"Voi raskaita vaimoja ja\nlapsensynnyttäjiä niinä päivinä!\" Kun lahkokuntaan kuuluvatkin vaimot\ntästä huolimatta tulivat jokilakeuden kylissä raskaiksi, se todisti\nvain sitä, että ihminen ei voi muuttua eikä lopullisesti puhdistua\nennenkuin maailmanlopun tulisena aamuna, jolloin aukenevat haudat\nsyöksevät sisältönsä ylösnousemuksen auringon liekkeihin... Kaikesta\nhuolimatta he kuitenkin tunsivat olevansa muita ihmisiä ylempänä\noleva autuaiden joukko, ja he olivat varmoja siitä, että odotetun\ntuomiopäivän kerran leimahtaessa verenpalavana maailman ylle he yksin\nsaisivat nousta pelastuksen vuorelle, kun taas muut kuolevaiset\nsyöksyisivät ikipäiviksi helvetin kuiluihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällainen oli tämä jokilakeuden suurissa kylissä toimiva salaperäinen\nlahkokunta, riivattujen joukko, jonka öiseen kokoukseen Vanhatalon\nMaria ja hänen tyttärensä jälleen olivat matkalla. Äiti ja tytär\nkulkivat vaiti. Musta varis lentää louhutti kotvan heidän yläpuolellaan\ntummalla taivaalla ja hävisi sitten tasangon iltaan. He kulkivat\nnyt lumisella maantiellä, ja kohta heidän edessään oli jo Hautalan\ntalo, harmaa, himmeästi valaistu. Sen nähtyään Hannan mielen täytti\nepätoivoinen nöyryys; hänellä oli merkillinen varmuus siitä, että\njotain ratkaisevaa hänelle tänä yönä tapahtuisi noiden vanhojen seinien\nsisäpuolella. Jääkylmä kuu riippui harjujen yläpuolella niinkuin\ntaivaankanteen kiinninaulittuna. Tie hävisi lumen peittämänä hämärään.\nJa kaiken ylle levittäytyi taivaan äänetön tähtimatto.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nOntuva Sigrid oli saarnannut ensimmäisenä; hän oli puhunut valveilla\nja lyhyesti. Hänen saarnansa olikin vain ollut jonkinlainen\nherätyskokouksen avaus vinhan virrenveisuun jälkeen. Se oli todella\nhiljainen alku kaikelle sille, mikä tuleman piti, kuin aineeton,\netäinen tuulen suhina villissä puutarhassa ennen myrskyn alkua... Nyt\nSamarin Sigrid istui tuolilla hiukan erillään muista, kumarassa istui\nja omituiset, palavat silmät puolittain raskaitten luomien varjossa.\nHän oli kuin suuri, tumma lintu siinä ääneti istuessaan. Pirtti oli\ntäynnä väkeä, miehiä ja naisia. Paitsi seinustoilla penkkejä oli\nmyös keskellä lattiaa. Hotakammat akat ja ukot, ikäänkuin omasta\nautuudestaan varmimmat, istuivat etupenkeissä kuin hiiden asujamet\nlouhuisin kasvoin; nuorempi väki oli taampana ja molemmin puolin\nseinustalla sulkien kuin elävään, lämpimään piiriinsä nuo tuvan\nkeskellä värjöttelevät haudanharmaat oliot, nuo ihmislumput. Pirtissä\nlainehti kummallinen, punertava puolihämärä. Ulkona oli talviyö, sen\nkarmea äänettömyys, jonka lävitse vanhat tähdet uivat. Kuu paistoi yli\nkylien, yli mäkien ja suuren jokilakeuden.\n\nVaikka saarnatointa hoitivat enimmäkseen naiset, jopa joskus\nlapsetkin, koska saarnapakko ei ollut miehiin nähden juuri tuottanut\ntuloksia, oli tänä yönä kuitenkin mies saarnaamassa. Mutta hän\nolikin paljon kierrellyt saarnamies Toissilmä-Samuli. Hän oli laiha,\npitkäkaulainen mies, kumaraselkäinen, kasvot harmaat, uurteiset,\nleuassa punaisenruskea partaviuhka, vasen silmä kiilsi kuolleena,\nliikkumattomana syvällä kuopassaan, mutta oikea silmä paloi kuin\nkekäle. Neljä tuntia sitten hän oli saarnansa aloittanut, mutta yhä\nhän vain puhui; hänen oikea kätensä oli taivasta päin kohotettuna\nvasemman puristaessa kuin kouristuksessa raamattua. Hiki valui\nsaarnaajan kelmeitä, ryppyisiä kasvoja pitkin, hampaattomasta suusta\ntippui vaahtoa ja ruumis vääntelehti kuin rovion liekeissä. Hänen\ntaivasta kohti kohotettu puutunut kätensä huojui uupumuksesta ja pyhää\nkirjaa puristava käsi vapisi kuin horkassa, mutta tästä huolimatta\nhän seisoi samoilla jalansijoilla hetkeksikään asentoaan muuttamatta.\nJa katkeamattomana, raskaana virtana valuivat sanat hänen suustaan.\nHänen äänensä oli vuoroin huokaileva ja käheä, vuoroin kova ja\nkiivas, ontosti rämähtelevä; toisinaan se etäisesti muistutti vanhan\nvariksen vaakumista tai myös ikälopun juhdan väsynyttä hirnumista,\ntoisinaan taas suuren eläimen kumeaa murinaa tai syvää, maanalaista\njyminää. Kuta enemmän saarnaaja kiihtyi, sitä palavammin leimusi\nhänen ainoa silmänsä, värähdellen polttavana kuin liekki joka syöpyi\nkuulijain sieluihin asti. Hän oli kuin poppamies — sielujen poppamies,\nihmeidentekijä. Ja hänen sanansa paloivat yhä synkemmällä liekillä,\ntaivas hehkui raskaankuumana ja läpitunkevan kirkkaana helvetin\nkääriytyessä verenpunaiseen usvaan. Jumala ja Saatana, taivas ja\nhelvetti — siinä ne lähtökohdat suuret kiintopisteet, joita hän\npuhuessaan alati kiersi ja joihin hän lakkaamatta palasi. Siunaus ja\ntuomio, taivas ja ikuinen piina tuntuivat yhtäaikaa purkautuvan hänen\nsuunsa kautta. Sanankuulijoiden keskuuteen syttyi kuin rovioita, jotka\npaloivat kauhealla vertauskuvallisella liekillä, maailmanlopun liekillä\nja avara, matala huone loimahti täyteen alkeellisinta ihmistuskan\nsavua mitä ajatella saattaa ja kuvitella voi. Kuului hyrskettä kuin\nsatojen rukkien hyrinä, kuului voihketta, laulavaa yksitoikkoista\nvalitusta ja käsivarsien vääntelyistä aiheutunutta lihasnatinaa.\nMiehet nouseskelivat ylös tai painuivat kuin teurastettavat närät\npolvilleen; naisten hameet kahisivat kuin siivet... Se myrsky, jota\nontuvan Sigridin hiljaisen äänen hyminä oli ennakoinut, oli nyt alkanut\ntemmeltää tässä villissä ihmistarhassa. Ihmiset huojuivat kuin puut\ntuulessa, takertuivat toisiinsa ja syleilivät synnin ja kuoleman\nhädässä. Joku akka tehdä töhnäsi polvilleen laskeutuen tunnustusta.\nKerran nuorena piikatyttönä hän oli Karikkalan talon heinäparvella\nantanut peräkkäin kahdelle miehelle, joista toinen oli odottanut sillä\nvälin alhaalla navetansillalla elokuun kuutamossa, kun toinen temmelsi\nhänen kanssaan heinissä ja suuteli hänen vartavasten sokeroituja,\nmakeita, lujia huuliaan. Tämän lisäksi hän oli toivonut avioliiton\nulkopuolella syntyneen lapsensa kuolemaa, mikä myös oli eräänä syksynä\ntapahtunut... Hän sai synninpäästön. Ja muuan toinen vaimo hiljattain\nsynnyttänyt, veti esille pakottavat rintansa, antaen maidon valua\nnisistä lattialle ja polvistuneiden päälle hedelmällisyyden lauhkeana,\nväkevänä vaahtona... Eräs nuori, hermotautinen tyttö pyörtyi; hänet\nkannettiin pois. Joku ryömi kuin koira pitkin lattiaa ulos tarpeilleen.\nTomu hulmuili ihmisjoukon ympärillä ja hekumallinen kuumuus, joka\nhuumasi aistit. Nurkassa muuan järjiltään säikähtänyt, villatukkainen\npoika, Pekolan Timo, takoi silloin tällöin nyrkillään kuin rumpua,\njoka ei muuta ollut kuin katajaisen kaaren väliin kireälle pingoitettu\nhäränrakko. Sen takomisesta syntyvä ääni hukkui yleiseen menoon ja\nvoihkeeseen. Riivattujen yllä vaappui yhä saarnaajan taivasta kohti\nojennettu käsi niinkuin puun lehdetön, törröttävä oksa...\n\nPuhuttuaan kaikkiaan lähes kuusi tuntia yhteen menoon hurjistunut\nsaarnaaja taukosi, hänen sanatulvansa katkesi ylen äkisti kuin\nveitsellä leikaten, ja hän vaipui itkien penkille. Hän oli aivan\nlopussa, henki oli täksi kerraksi lakannut puhumasta hänen suunsa\nkautta, hän oli tyhjä, jäljellä oli vain sanomaton levontarve ja itkun\nkatkera autuus. Ja hän kohotti raamatun mustan puukannen kasvojensa\npeitoksi ja itki.\n\n»Ja niinä päivinä ihmiset etsivät kuolemaa, eivätkä sitä löydä, he\nhaluavat kuolla, mutta kuolema pakenee heitä.\n\n»Ja heinäsirkat olivat sotaan varustettujen hevosten kaltaiset, ja\nniiden päässä oli ikäänkuin seppeleitä, kullan näköisiä, ja niiden\nkasvot olivat ikäänkuin ihmisten kasvot, ja niillä oli hiukset niinkuin\nnaisten hiukset, ja niiden hampaat olivat niinkuin jalopeurain hampaat.\n\n»Ja niillä oli haarniskat ikäänkuin rautahaarniskat, ja niiden siipien\nkohina oli kuin sotavaunujen jyminä, kuin monien hevosten, jotka\ntaisteluun kiitävät.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli alkanut itse Anna Hautala saarnata. Käyttäen hyväkseen\nsyntynyttä myrskyä ja kuumeisten sielujen jännitystilaa tuo\neriskummallinen naisprofeetta nousi tuvan pöydälle ja aloitti siellä\njulistuksensa. Ensiksi hän luki kohtia Johanneksen ilmestyskirjasta.\nPöytä, jolla hän seisoi, oli hämärässä nurkassa ja loitolla valosta.\nSen tähden nousi pöydälle lukemisen ajaksi myös pieni tyttö ja\nnäytti hänelle lyhdyllä valoa. Kun hän oli lukemisensa päättänyt,\ntyttö laskeutui lyhtyineen jälleen lattialle. Lapsi oli syvässä,\nhaaveellisessa haltioitumisen tilassa; hän oli näyttänyt lyhdyllä\nprofeetalle valoa — hän oli käynyt kuin Siinain vuorella Jumalan\ntykönä. Ja suuret silmät loistaen luonnotonta kirkkautta hän hiipi\nyksin yli tuvan lattian, pitäen sytytettyä lyhtyä yhä pienessä\nkädessään.\n\nNaisprofeetan tumma, kookas hahmo kuvastui suurena, ikäänkuin venyneenä\nhirsistä seinää vasten. Hänen hiuksensa törröttivät sekaisina ja\nvanukkeisina ja hermostuneet kädet vääntelehtivät ja sojottivat milloin\nilmassa kuin ruumiista irrallaan, milloin taas nykien kupeilla.\nKasvoille oli valahtanut niinkuin naamio, villi naamio, joka ei voinut\nolla tehoamatta. Koko hänen ruumiinsa lainehti ja ajelehti kuin\nsalaperäisen hurmion ja vimman meressä, jolla ei ollut rajaa eikä\npohjaa. Nojaten seinään hän vaipui toisinaan kuin uneen. Pimeyttä ja\nsuuren valon välkettä. Luonto kohisee; puut nousevat sen kamarasta\nkuin patsaat, jotka kurkoittuvat outoja tähtiä kohti. Kasvot näkyvät;\nne ovat Jumalan kasvot. Toisetkin kasvot näkyvät; ne ovat Saatanan\nkasvot Taivas hehkuu. Kadotus liekehtii. Purppuraa ja helakan punaista\nja mustaa... Kaukana valmistaudutaan jo puhaltamaan torviin, tuomion\ntorviin. Tulipunaisten ratsastajien kohu lähestyy — lähestyvät hevoset,\njoiden voima on niiden suussa ja hännässä. Peto nousee esiin merestä\nkantaen selässään ilettävyyksien salaisuutta, helakanpunaista naista,\njoka on juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajain verestä.\nMonenlaisten hävitysten aallot lyövät yli maan. Ruoho palaa, talot\nromahtavat raunioiksi, tähdet putoavat kuin kypsät hedelmät maahan,\naurinko pimenee ja kuu kadottaa valonsa. Maasta, joka on kasvattanut\nviljan, purkautuu verta, tulta ja savupatsaita, ja outojen, suurien\nheinäsirkkojen tuliset hiukset polttavat kuin liekit ihmisten\nkasvoja... Ihmiset pakenevat vuorten rotkoihin, mutta kuitenkin viha ja\njulma hävitys tapaa heidät. Olkaa valmiit ja valvokaa, sillä se päivä\non totisesti lähellä, jolloin Herra saapuu tulessa ja Hänen rattaansa\ntuulispäänä. Silloin lakkautetaan röyhkeiden kopeus ja nöyryytetään\nihmisten ylpeys, jumalattomat saavat tuomionsa ja pakanat lyödään\nJosafatin laaksossa. Pilkkaajien silmät surkastuvat kuopissaan ja\nsyntisten ruumiit mätänevät paikoillaan. Kaupungit ovat Herran käsissä\nkuin kasa akanoita, jotka heitetään tuleen kapakkoineen ja riettaine\nporttoineen. Sato on kypsynyt... Tänä suurena vihan päivänä Herran\nliekki palaa kirkkaana maailman yllä, siunaavana ja tuhoavana; kukaan\nei voi välttää sen polttavaa kosketusta, joka on tulta väkevämpi ja\nvoimallisempi erämaan myrskyä... Paatuneiden lävitse se syöksyy kuin\nmiekka, mutta autuaat se kantaa kuin kotka siivillään ikuiseen rauhaan\npyhään kaupunkiin, joka ei tarvitse valoksensa aurinkoa, kuuta eikä\ntähtiä, sillä Jumalan huikaiseva kirkkaus leviää sen yli, ja sen\nkynttilä on Karitsa.\n\nNaisprofeetta nojautui taas seinään. Hänen silmänsä olivat luonnottoman\navoimet, kuumeisen kirkkaat. Verensekainen hiki virtaili hänen\nkasvoiltaan. Povi nousi ja laski kiivaasti, hengitys oli kuin\nsalpaannuksissa. Hän oli ilmestyksen kaltainen; hän kohosi niinkuin\npunertavasta usvasta riivattujen ylle. Jotkut miehet ja naiset\nviskautuivat selälleen penkkien yli, kasvot tuvan hämärää lakea kohden,\nja takoivat molemmilla nyrkeillään otsaansa. Aukirevähtänein silmin he\nolivat näkevinään valon niin leimuavan ja kirkkaan, että se häikäisi\nsilmiä sokeuteen asti. Enkeli syöksyi, kädessään syvyyden portin avain,\nhumahtaen läpi tuvan jättäen jälkeensä kultaisen, säkenöivän vanan,\nsilmiä viiltävän. Muutamat tulivat äkisti pyhitetyiksi ja saivat\npäänsä ympärille hohtavan kehän. Eräs nainen heittäytyi kasvoilleen\nlattialle ja voihki äärettömän pelon ja ihmettelyn tähden: Josafatin\nlaakso ja sen kauheudet olivat leimahtaneet kaukaisena tuomionäkynä\nhänen silmiinsä. Kuului kumeaa jylinää niinkuin ukkosen käydessä\ntai sotavaunujen kiitäessä taisteluun. Jylinä kasvoi, täytti maan\nja taivaan ja vavahdutti hornan pilareita, joihin oli kirjoitettu\nherjauksia ja piirretty inhoittavimpien syntien tunnuskuvia... Jehovan\nkasvot näyttäytyivät äkkiä, mutta katosivat samassa; niiden muoto ja\nnäkö jäivät monille epäselviksi. Naisjumala puhui korkeudesta; hänen\nsanansa olivat väliin polttavia kuin tulenlieskat, väliin taas raskaita\nja jähmeitä kuin savikokkareet pellossa. Pirtissä oli helteistä ja\nkuumaa niinkuin heinäkuun auringossa.\n\n— Jumala on pannut kätensä meidän päällemme; me olemme pyhien joukko,\nkaikui naisprofeetan ääni ikäänkuin jostakin etäältä. — Arkki on\nmeidän, taivas on kotomme. Mitä me siis pelkäisimme! Antakaamme päivien\nkulua loppuun — levollisina suorittakaamme askareemme, leikatkaamme\nviljamme ja korjatkaamme satomme, sillä Herra on meidän kanssamme,\neikä meiltä puutu mitään. Mutta kaikki nuo muut, jotka ovat meidän\nlammashuoneemme ulkopuolella, nuo syntiset, rikoksentekijät, saastaiset\npilkkaajat, murhaajat, huorintekijät, epäuskoiset, ilkimykset ja\nvalehtelijat, heidän osansa on kerran oleva siinä järvessä, joka palaa\ntulta ja tulikiveä, ja se on toinen kuolema. Älköön kukaan teistä\nluopuko joukostamme; joka niin tekee, hänen osansa on oleva vielä\nkauheampi kuin muiden syntisten. Hänet sidotaan helvetissä häväistyksen\npatsaaseen, jossa hän saa kokea kaikki kidutuksen ja häpeän vaiheet,\nkunnes hän kuolemalla kuolee, eikä hänestä ole muuta jäljellä kuin\nverinen läiskä iäti savuavassa tulijärvessä... Mutta joka kilvoituksen\nja vainon kestää, hänen osansa on oleva ihana ja suuri taivaassa,\nUudessa Jerusalemissa.\n\nYht'äkkiä naisprofeetta vaipui pitkälleen pöydälle, vääntelehti\nsiinä kuin rovion päällä, huojutti käsiään, horisi jotain epäselvää,\nkäsittämätöntä, mutta ei kuitenkaan vaipunut tällä kertaa uneen.\nVaahdon tippuessa suusta hän nousi ylös, seisoi hetken kuin patsas\nja laskeutui sitten pöydältä alas juhlallisesti kuin vuorelta, jossa\nhän oli käynyt rukoilemassa... Jännitys ja riivaus oli muuttanut\nmuotoaan, se ei ollut enää niin repivää ja leimahtelevaa kuin\ntaannoin — se kulki nyt nautinnollisena väreilynä ja hurmauksena läpi\nolemusten, vaikuttaen jo kuuman ruumiillisesti. Naiset huojuttelivat\nruumistaan, päätään, puristelivat molemmin käsin rintojaan, kokien\nnäinä palavina, repaleisina, omituisen paljaina hetkinä ikäänkuin\nsukupuolisen nautinnon ja purkauksen eri asteet, alkaen jaksoittaisesta\nkiihtymyksestä ja päätyen huippuhurmion kautta kirpaisevaan, melkein\nsurumieliseen jälkitunteeseen. Jotkut heistä olivat vielä siinä\nasennossa, mihin olivat riivauksen ohimentyä jääneet, olivat siinä\nmerkillisessä, ikäänkuin kuuntelevassa ja äärimmäisen tarkkaavassa\nasennossa, johon ihminen toisinaan äänettöminä öinä vaipuu, kun hän\non poikkeuksellisessa ja ylikiihoittuneessa sieluntilassa. Kenellä\nolivat kasvot kattoon suunnattuina, kaulalihakset jännittyneinä,\nkenellä taas ruumis taaksepäin longallaan ja jalat levällään, kuten hän\nolisi odottanut pyhää, saastatonta yhtymistä — Hengen laskeutumista\npäälleen... Joku kämäleukainen ämmä oli vetänyt risaisen hameensa\nharmaan päänsä yli, istuen penkinsyrjällä kuin kirjava, huppupäinen\nkummitus tai ruumiillistunut painajaisnäky. Miehet istuivat kuin\npenkkeihin jäätyneinä, kasvolihakset värähdellen, kädet nyrkissä,\njännittyneinä. Nämä eriskummalliset, yhteen kokoontuneet ihmiset olivat\ntällä hetkellä niinkuin joukko haaksirikkoisia — kuin myrskyn rannalle\nheittämiä ruumiita, jotka viruvat maassa mitä erilaisimpiin asentoihin\njäykistyneinä. Äkillinen hiljaisuus oli vallannut tuvan, odotukseen\njähmettynyt aaveellinen äänettömyys. Muodottomana, möhkälemäisenä,\nharmaana odotti tämä ihmisjoukko, josta erottui valjuja, karuja\nnaamoja, käsiä, jalkoja, jäykkiä ruumiita. Oli tullut Pyhän Hengen\nvuodattamisen hetki, veisuun ja rukouksen hetki. Halpaantuneet suut\navautuivat veisuun raskaan poljennon mukaan. Ja vähitellen tuo\nkummallinen jäykistyminenkin suli, katosi pois jäsenten ikäänkuin\npalautuessa paikoilleen. Polvistuttiin rukoilemaan.\n\nHanna, joka oli koko ajan istunut äitinsä vieressä penkillä\novensuuhämärässä, oli seurannut tätä kaikkea niinkuin painajaisunen\nvilliä näkysarjaa. Kuinka vieraaksi se olikaan hänelle käynyt — tuo\nmeno, kuinka etäältä se vyöryi hänen ohitseen! Hän ei tällä hetkellä\nymmärtänyt, mikä kumma voima hänet oli sitonut ja kahlehtinut noihin\nihmisiin, noihin riivattuihin, jotka tässä kuumassa tuvassa melusivat,\nvoihkivat ja temmelsivät, viettivät kummallista, synkkää juhlaansa,\npitivät kokoustaan, palvelivat Jumalaa merkillisellä, toisista\npoikkeavalla tavalla. Nyt hänellä ei kuitenkaan enää mitään yhteistä\nheihin ollut — henkinen silta oli poissa. Kauan se olikin huojunut ja\nnotkunut syvyyden yllä, mutta viimein se oli romahtanut alas... Tuntui\nniinkuin suuri kuilu olisi yht'äkkiä ilmestynyt hänen ja tämän joukon\nvälille, ja se kuilu oli kuin Josafatin laakso, jonka pohjalla oli\npääkalloja ja kuolleitten luita ja joka kietoutui tuomionpunaiseen\nvaloon... Hän oli etääntynyt näistä ihmisistä, kulkenut jo kauan heistä\nsalaisesti erillään. Mutta sittenkin hänen elämänsä oli kuin yhdellä\niskulla muuttunut — siltä hänestä tuntui — kenties Vernerilläkin\noli tähän muutokseen jotain sisäistä osuutta. Kaikki oli muuttunut\nikäänkuin uudeksi, saanut väriä, hehkua, lisää voimaa ja väkevyyttä\n— vanha maa ja multa olivat tulleet hänelle aivan uudella tavalla\nrakkaiksi. Mutta mitä oikeastaan hänelle oli tapahtunut, sitä hän\nei itsekään tiennyt. Hänen ajatuksensa aaltoilivat sinne tänne,\nmielikuvia syntyi ja kuoli tajunnan syvyyksissä. Äiti hänen vieressään\nistui ääneti, hartioillaan musta liina. Ja vaikka he istuivat aivan\nlähetysten muiden puristuksessa, vaikka heidän ruumiinsa joka hetki\nkoskettivat toisiaan, he olivat sittenkin toisistaan kumman loitolla,\njärkyttävän kaukana, kuin eri maailmassa — tämän Hanna vaistosi.\nIhmiset voihkivat ja valittivat hänen ympärillään, heittäytyivät\nkasvoilleen ja laskeutuivat polvilleen. Yksisilmäinen saarnaaja\npuhui, huusi suu vaahdossa. Mikään sana ei koskettanut häntä. Hän oli\nmerkillisen kuollut tälle menolle. Liikkumattomana hän istui äitinsä\nvieressä penkillä, liikkumattomana, kylmänä, hiljaisena ja niinkuin\nvaipuneena omaan salaperäiseen nuoruuteensa, elämäänsä.\n\nMaria katsahti joskus tutkivasti tyttäreensä syvälle pään sisään\nvajonneilla silmillään. Ja samassa katkera, jylhä totuus valkeni\nvanhalle naiselle, hänen väsyneelle sielulleen: Hanna oli _luopio_,\nhän oli jo luopunut heistä — häneen oli tarttunut maailman rutto...\nHän olisi joutuva vainon alaiseksi jo täällä ajassa, kun asia tulisi\nmuiden uskonsisarien ja -veljien tietoon, ja kerran kuoltuaan hänet\nsidottaisiin tulisilla nuorilla häväistyksen paaluun ... Ja lopulta\nhelvetin tulijärvi vetäisi hänet nieluunsa, savuavaan syvyyteensä.\nMitä olisi tehtävä hänen pelastamisekseen? Vanhatalon Maria mietti\nkumaraisena ja synkkänä. Vihdoin hän kohoutui puolittain ja katsoi\nyli tuvan pöydällä seisovaan profeettaan; hän oli tehnyt päätöksensä.\nHän puhuisi tyttärestään profeetalle, ja tämä sai menetellä Hannan\nsuhteen kuinka parhaaksi näkisi. Jumalan kivenkin hän antaisi laskeutua\ntyttärensä päälle, jos tämä vain tulisi sillä pelastetuksi. Ja sillä\nhetkellä Maria muisti myös muitakin asioita ja seikkoja, muisti\nesimerkiksi Hannan uhman tulomatkalla tänne; se oli saatava kitketyksi\nhänestä, ennenkuin synti tytön sielussa kasvaisi suureksi puuksi, johon\nkaikki kadotuksen linnut pesänsä tekisivät.\n\nMutta Mariankin uskossa oli muuan kohta, joka jyrkästi poikkesi toisten\nuskonsisarien ja -veljien uskosta, ja se oli hänen Kristus-uskonsa.\nPäinvastoin kuin muut hän uskoi, että Jeesus oli kerran maailmassa\ntullut lihaksi ja että Hän oli kärsinyt ristinkuoleman Golgatalla ja\nnoussut kolmantena päivänä ylös kuolleista, astuen sitten myöhemmin\ntaivaaseen, kun hetki oli tullut. Maria rakasti ristiä ja rakasti\nKristusta ja salaa muilta nautti Hänen pyhää ruumistaan ja vertaan,\njonka maku oli suloinen suussa ja virvoitti sielua kuin tuuli toukokuun\nväkevinä päivinä. Hän halasi kerran päästä Kristuksen morsiameksi\nyläilmoissa. Vuosi vuodelta yhä kiihkeämmin hän odotti sitä päivää ja\nhetkeä, jolloin Kristus — ilmestyen kaikkien pyhiensä kanssa — jälleen\npainaisi jalkansa Öljymäen hehkuvaan rinteeseen. Tämä toivo piti häntä\nyllä, vei yli päivien ja öiden tummien ulappain, soi hänelle lohtua\nja voimaa. Mutta tästä kaikesta hän ei puhunut täällä, vaan kätki sen\nsielunsa sisimpään.\n\nKun naisprofeetta oli kaatunut pöydälle ja jylhä jähmettyminen levinnyt\nyli lahkolaisten, kuten he olisivat olleet salaperäisten muumioiden\njoukko, Hanna ei enää kestänyt, vaan hiipi hiljaa porstuaan. Kuinka\nraikas yöilma tekikään hyvää kuuman, tunkkaisen tuvanilman jälkeen!\nSe ihan huumasi. Hän seisahtui ulko-ovelle. Yö oli hyvin hiljainen,\ntienoot valkeat, lumiset. Kuu ei enää loistanut harjujen yläpuolelta,\nvaan oli jo siirtynyt loitolle niistä. Hanna katsoi sen valossa pihaa,\npeltoja, mäkiä, ja suuri haikeus valtasi hänet, haikeus ja pelko\njostakin, vaaran epämääräinen aavistus. Hän olisi tahtonut mennä pois,\njättää tämän kaiken, ypöyksin kuutamoisten harjujen kautta. Mutta\nsitten hän muisti äitinsä ja päätti odottaa häntä. Hanna tunsi kasvonsa\nkuumiksi, ja hän meni ulos ja vilvoitti niitä pihan lumessa. Talo\nkohosi hänen edessään uhkaavana, harmaana. Se oli lahkolaistemppeli.\n\nHannan palatessa tupaan oltiin polvistuttu rukoilemaan. Polvistuva\nihmisjoukko levisi kuin raskas aallokko hänen eteensä. Hanna etsi\nsilmillään äitiään, mutta ei löytänyt häntä. Silloin hänkin polvistui,\nettei erottuisi toisista. Samassa ilmestyi siihen äitikin jostain\nhämärästä, ehkä viereisestä huoneesta. Vanhatalon Maria katsoi\npitkään ja merkitsevästi tyttäreensä, joka tuli siitä omituisen\nlevottomaksi. Sitten vaimo polvistui rukoukseen, painaen kasvonsa\nmelkein lattiaan kiinni. Molemmat naisjohtajat kulkivat polvistuneitten\nkeskellä, kumartuen tämän tästä tarkastamaan heidän jalkapohjiaan,\noliko niissä vielä synnin tomua jäljellä. Silmistä piti silloin\nvirrata katumuksen kyynelten puhdistava virta, jos tomua oli. Ontuva\nSigrid laahusti ympäri laajaa tupaa, kierteli kahnustaen harmaata,\nhirsiseinäistä temppeliä, jonka katossa heilui savuttunut lamppu,\nja hän katsoi vaisuin silmin polvistuneiden jalkapohjia lamppurämän\nkellahtavassa valossa. Väliin hän tuokioksi pysähtyi puhuttelemaan\njotakuta, sitten taas nilkutti eteenpäin kuin haamu. Näin teki myös\ntoinen naisprofeetta, Anna Hautala, jonka kookkaan hahmon varjo huojui\nmustana seinältä toiselle, häilähdellen kuin kurjen siivet syyskuun\ntaivaalla. Hitaasti hän vaelsi laumansa keskellä, pysähtyen yht'äkkiä\nHannan taakse. Hän oli sillä hetkellä niinkuin alkuasukas-velho, joka\nvillillä, soihtujen valaisemalla noitakierroksellaan on tavannut\nuhrinsa, syyllisen ja osoittaa tätä peloittavalla vitsallaan...\nProfeetta kumartui ja pani sormensa tytön korviin ja siveli\ntunnustellen käsillään hänen silmiään, havaiten ne kuiviksi. Silloin\nhän sanoi:\n\n— Kyyneleitä, katumuksen kyyneleitä, enemmän kyyneleitä! Jalkapohjasi\novat täynnä synnin tomua... Eikö paastokaan ole sinua auttanut?\n\nMutta Hannan silmien lähteet eivät alkaneet vuotaa. Hiljaisena ja\nliikkumattomana hän oli polvillaan lattialla, ja äkillinen, syvä\nkylmyys ja yksinäisyys vavahdutti häntä tässä nöyryyden ikivanhassa\nasennossa. Sitä paitsi profeetan nihkeiden käsien kosketus tuntui\nhänestä vastenmieliseltä. Mutta naisprofeetan haaleanpunaiset ikenet\nvääntyivät kuin nurin, ja hän katsahti merkitsevästi Hannan äitiin.\nTämä nyökäytti päätään ja painautui sitten jälleen rukoukseen, vetäen\nvielä mustan liinansakin kasvojensa verhoksi. Anna Hautala lähti\njatkamaan kierrostaan. Rukoushetki jatkui yhä. Tuvan toisella laidalla\nvyöryivät taas uuden kiihtymyksen laineet. Uskonkiihkoisimmat ja\nhotakammat äijät ja ämmät siellä jälleen reuhasivat kuin riiviöt,\nmölysivät ja työnsivät itsestään ulos hajua ja pyhää henkeä. Mutta\ntällä kertaa toinen naisprofeetoista, Samarin Sigrid, asetti\nmyrskyn alkuunsa, sammutti kytevän lieskan. Hän kehoitti heitä vain\nrukoilemaan, vuodattamaan katumuksen kyyneleitä ja puhdistautumaan\nsynnin likaisuudesta, sen tukahduttavasta tomusta.\n\nHanna oli kuin unessa, häntä huimasi, ja koko tupa pyöri hänen\nsilmissään. Se kasvoi äärettömän suureksi, niin että ihmisjoukko,\njoka oli polvistuneena sen harmaan, loputtoman katon alla, näytti\njylhältä, jähmettyneeltä alkumereltä. Taivaanranta kuulsi sen takana,\nsininen, hehkuva, kylmä. Ja Hanna ojensi kätensä sitä kohti yli\npolvistuvien ihmisten, yli kumarruksissa olevien päiden, mutta se\nnäytti väistyvän yhä etäämmälle, sen syvä sini häipyi pois, kultainen\nhohto himmeni, purppura paloi loppuun auringon liekeissä. Tupa kutistui\nvanhoihin mittoihinsa — lahkolaistemppelin harmaat seinät vetäytyivät\näänettömästi takaisin niinkuin meren raskaat aallot laskuveden\naikana... Siellä täällä joku jo nousi. Miehet kohentelivat housujaan,\nähkyivät uupumuksesta. Naiset suorivat huokaillen hameitaan. Yö\noli jo pitkälle kulunut. Seurat olivat lopussa. Lähdön hetki oli\nkoittanut. Hannakin nousi, samoin hänen äitinsä. He seisoivat hetken\naivan rinnakkain. Sitten vanha vaimo väistyi tyttärensä rinnalta\nikäänkuin antaakseen toisille tietä. Hannan silmien edessä häilyi\nniinkuin punertavaa sumua... äidin kasvotkin toisinaan hukkuivat tuohon\noutoon usvaan, jossa tuvasta poistuvat ihmiset näyttivät huojuvan ja\nkeinuvan haamuina, kummituksina, riiviöinä, epämuotoisina olioina ja\nhaaveellisina menninkäisinä.\n\nSilloin se tapahtui. Hannan kietoessa mustaa liinaa päänsä verhoksi\nhän äkkiä tunsi ruumiiseensa takaapäin tartuttavan. Hänet kohotettiin\nylös lattiasta väkivaltaisin käsin ja kannettiin läpi tuvan toiseen\nhuoneeseen, missä naisprofeetta odotti muodottomana, taipumattomana,\nraskasta ruumistaan seinään nojaten. Hän oli Anna Hautala; ontuvaa\nSigridiä ei näkynyt ei kuulunut. Lamppua ei huoneessa palanut, mutta\nkuu sen sijaan paistoi ikkunan lävitse, jääkylmä kuu. Yksisilmäinen\nsaarnaaja seisoi taustalla, hämärässä. Hän oli pannut kätensä ristiin\nrinnalleen, ja pää oli kumarruksissa. Vielä oli huoneessa neljä miestä,\njotka kaikki kuuluivat lahkon salaiseen iskujoukkoon, profeettain\ntueksi muodostettuun. Nämä asettivat Hannan penkille istumaan\nnaisprofeetan viereen. Tämä otti tytön päästä kiinni ja huusi samalla\nmiehille:\n\n— Jalat poikki!\n\nSilloin miehet kävivät Hannaan jälleen käsiksi ja iskivät hänet\npermantoon. Hanna näki vain kuunvalosta esiin työntyviä karvan\npeittämiä, luisevia käsiä, jotka raastoivat häntä ja painoivat puuta\nvasten, pitivät kiinni hänen käsistään ja jaloistaan. Hän tunsi\nhirvittävän painon laskeutuvan päälleen: Sana oli tullut lihaksi ...\nJumalan voima oli hänet varjonnut... Sitten hän vaipui kuin horrokseen,\njonkinlaiseen tainnostilaan. Kuu paistoi ikkunasta, jääkylmä kuu.\nYksisilmäisen saarnaajan oikea silmä loisti ja liekehti niinkuin\nkekäle. Mutta hänen vasen silmänsä oli aivan eloton ja liikkumaton\nsyvällä kuopassaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nHanna ei myöhemmin saanut tajunnassaan muodostetuksi tämän yön\nkummallisista lopputapauksista minkäänlaista selvää kuvaa. Koko\nyö ikäänkuin hajosi hänen mielessään yhdeksi ainoaksi pitkäksi\nhourenäkyjen saatoksi, kuohuvaksi kaaokseksi. Se oli pyörrettä,\njoka heitteli häntä puoleen ja toiseen, noitatanssia, villiä ja\nkummitusmaista. Jumalan kivi — niinkuin lahkokunnan keskuudessa\nsalaperäisesti sanottiin — oli tullut hänen päälleen. Hän tunsi todella\nsuuren painon yllään ja tahtoi siitä vapautua, mutta hän ei voinut.\nKädet ja jalat olivat kuin piinapenkissä, niistä säteili tuskaa,\nvihlovaa kipua kautta hänen ruumiinsa. Samalla aivan hänen kasvojensa\ntasalta, inhasta läheisyydestä tulvi parannussaarnan ehtymätön,\nraskas virta hänen korviinsa naisprofeetan kuuman hengityksen\nlöyhkän säestämänä. Hän turtui vähitellen, nuutui, kaikki sekosi\nhänen tajunnassaan. Kaaos kuohui ja poreili. Jotakin muodotonta,\naaveellista tunkeutui hänen mieleensä ruumiillisen turtumuksen ja\npainostuksen ohella. Lihaksi tullut Sana lepäsi yhä hänen päällään —\nlämmin, tukahduttava, allensa uuvuttava vuori lihaa, luita, suonia,\nverta ja levottomia, kiihkomielisiä aivoja, joiden kuumeinen polte\ntuntui niinkuin sydämen kumea sykintä... Noiden aivojen synnyttämä\nlieska paloi kuumana ja mielettömänä hänen kasvojaan vasten. Kuunvalo\naaltoili ikäänkuin hänen lävitseen. Epätodellinen tila vahveni joka\nhetki; äkillinen ruumiin ja sielun kuume oli hänet yllättänyt. Hän ei\nhetkittäin tiennyt missä oli. Kuu näkyi ikkunasta, suuri, jääkylmä\nkuu; se nousi kuin hohtava saari tummansinisestä merestä, kantaen\nhartioillaan ikivanhoja kaisloja ja kuolleita kaloja, joiden suomukset\nvielä himmeästi välkähtelivät... Ja ikäänkuin kuun läpi kajasti hänen\nsilmiinsä muuan näky herpaisevan nääntymyksen helmasta. Se oli suuri\nolento, joka nousi esiin niinkuin maasta, pellon valtavasta kohdusta.\nOlento kasvoi sitä mukaa, kuta lähemmäksi se tuli. Se oli nainen,\njättimäinen nainen — naisjumala, jota seurasi ensin pieni tyttö kantaen\nvalkoista karitsaa, sitten joukko muita ihmisiä, miehiä ja naisia.\nAlaston naisjumala lähestyi, kasvaen mittasuhteiltaan joka hetki.\nHänen kuivat, raskaat hiuksensa humisivat tuulessa kuin honkametsät,\nja hänen suurista rinnoistaan juoksi, jopa virtaamalla virtasi maitoa\nkuin mahlaa, jota jäljessä tulevat ihmiset joivat, päihtyen siitä kuin\nväkevästä viinasta tai kuin Pedon selässä ratsastavan helakanpunaisen\nnaisen hekumasta... Samassa hän oli aivan Hannan edessä, ja tämä\ntunsi sieraimissaan hänen lihansa tuoksun, sen kirpeän maun. Hannan\nvaltasi selittämätön huimaus, ja hän luhistui maahan kuin talo\nmaanjäristyksessä. Ja hänestä tuntui kuin itse luonto olisi kaatunut\nhänen päälleen puineen kaikkineen. Multaa tunkeutui hänen suuhunsa\nja sieraimiinsa; häntä tukehdutti. Mutta kaiken aikaa hän näki kuun,\njoka suunnattoman suurena riippui maan yllä niinkuin hedelmä. Hän\nmakasi vaieten ja kuin maan multaiseen pintaan ristiinnaulittuna.\nSaviristiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksisilmäinen saarnaaja seisoi kädet ristissä rinnalla. Harmaa pää\noli kumarruksissa. Oikea silmä paloi kuin kekäle, mutta vasen oli\nkuollut ja liikkumaton. Iskujoukkoihin kuuluvat miehet pitivät\nkiinni rangaistavan tytön käsistä ja jaloista naisprofeetan maatessa\nhänen päällään ja saarnatessa parannusta. Kuu paistoi. Mutta tuvan\npuolella seisoi Vanhatalon Maria kasvot seinää vasten painettuina,\nja häntä ympäröi harmaa lahkolaistemppeli, joka äkisti oli tullut\noudon hiljaiseksi. Maria kamppaili aamunkoitossa itsensä kanssa,\nkävi äänetöntä taistelua. Hän kysyi taukoamatta itseltään, oliko\nhän menetellyt oikein antaessaan lapsensa luopiona ilmi profeetalle\nojennettavaksi ja rangaistavaksi, vai olisiko hänen ollut vielä\nodotettava, että tyttö itse kääntyisi, unohtaisi uhman, nöyrtyisi.\nMutta hän oli tehnyt, mitä tunto käski. Ja olihan Aabrahamikin\nluovuttanut poikansa Iisakin uhrattavaksi, vieläpä hän olisi itse uhrin\ntoimittanut... Jehova oli kuitenkin lähettänyt karitsan pensaaseen,\neikä hänen ollut tarvinnut poikaansa koskea. Tämä tietoisuus,\ntämä vanha raamatullinen muisto Mariaa jossakin määrin rauhoitti.\nMutta sitten alkoivat itsesoimaukset jälleen. Sielu paloi ja kärsi\nvankilassaan. Ehkä hän nyt kadottaisi lapsensa kokonaan, ehkä hän nyt\nluopuisi äidistään sekä uskonsisaristaan ja -veljistään, luopuisi\nkaikesta siitä, mihin äiti, Maria, oli hänet opastanut. Ja äkkiä Marian\nsielun täytti syvän katkeruuden ja pettymyksen viima. Olisipa Herra\nviime hetkellä lähettänyt hänellekin karitsan pensaaseen, ettei hänen\nolisi tarvinnut lastaan uhrata. Aivan kuin poissa tolaltaan Maria\nlyntysti ulos kuun ja tähtien alle. Puolittain itsetiedottomasti hän\nsuuntasi kulkunsa kuutamon valkeudessa hohtavia lumisia, hiljaisia\nharjuja kohti. Hanna saisi tulla hänen jäljessään sitten, kuin hänen\nkoetuksensa hetki oli mennyt ohitse — kun kalkki olisi häneltä otettu\npois...\n\nKun Hanna vihdoin havahtui todellisuuteen, nousten ikäänkuin pinnalle\nhoureitten virrasta, hän havaitsi makaavansa penkillä, johon hänet oli\nköydellä sidottu. Mutta hirvittävä paino oli poissa hänen päältään;\nhän hengitti taas. Jumalan kivi oli vierinyt pois... Huoneessa oli\nhyvin hämärä, melkein pimeä. Kuuta ei enää ikkunaan näkynyt, mutta\nsen valo kumotti kuitenkin etäisenä mustien ruutujen takana. Pitkä,\npitkä yö — se oli hänen nuoruutensa Getsemane ilman öistä puutarhaa,\nsen tummaa loistoa, vain kylmät, harmaat seinät ympärillä, penkkiin\nkytkettynä, köytettynä... Hetket lainehtivat hänen ohitseen kuumana,\ntuskallisena saattona. Viereisestä huoneesta, jonka ovi oli suljettu,\nkuului ääniä, kolinaa, läähättävää hengitystä — ja taas tuo kammottava,\nsärkynyt huuto: \"Jalat poikki!\" Kuului raskas mätkähdys, kun joku\nlyötiin jälleen permantoon. Siellä oli toinen nöyryytettävä, jonka\npäälle laskeutuisi Jumalan kivi. Hannaa värisytti. Kylmä hiki valui\nhänen kasvojaan pitkin. Hän yritti nousta, mutta köydet kiristivät\nhänen ruumistaan joka puolelta. Jokin raskas muisto painosti häntä.\nHän muisti kerran ennenkin olleensa saman tapaisessa tilassa kuin nyt.\nHuonekin oli sama. Se oli tapahtunut silloin, kun hänet oli siunattu\nkestämään lihan kiusauksia, kun hänen ruumiinsa oli pyhitetty, tehty\naution talon kaltaiseksi. Hänen jokainen jäsenensä ja ruumiinsa osa\noli erikseen siunattu, hänen kätensä ja jalkansa, päänsä ja silmänsä,\nsiunattu myös hänen raskaitten huuliensa punainen juova, vieläpä\nhänen nuoret tytönrintansakin, hänen lanteensa ja kohtunsa ovi...\nKuuma, kipeä häpeä oli silloin täyttänyt hänen mielensä. Alastomaksi\nriisuttuna hän oli maannut lavitsalla yllään riettaasti siunaavat kädet\nja kuun punertava hohto. Ja hänen ympärillään oli ikäänkuin lainehtinut\nlihansyntien painostava aavistus, eikä ainoastaan aavistus, vaan\nhirvittävänä todellisuutena ne oli loihdittu hänen eteensä leimuavin\nsanoin ja törkein, saatanallisin vertauskuvin. Kuumat liekit olivat\nkuin nuolleet ja polttaneet hänen ruumistaan joka puolelta, kasvoista\naina varpaitten päihin, ne olivat kiertäneet lanteet tulikuumin\nvantein, polttaneet rinnat karrelle ja tunkeutuneet sähisten kohtuun,\ntehneet hänen nuoren ruumiinsa hyljätyksi ja autioksi... Todellinen\npiinapenkki se oli ollut, tuskallinen, häpeällinen ja lihaa viiltävä.\nMutta hänen äitinsä oli sitten jälkeenpäin sanonut, että tuo kaikki\noli ollut välttämätöntä, tuo ruumiin palava kirkastus, jotta hän olisi\nJumalalle kelvollinen.\n\nNiin, äiti, missä hän oli nyt, oliko hän jo lähtenyt? Hanna muisti\niltaisen kohtauksensa äidin kanssa tulomatkalla ja tämän kummallisen\nkatseen myöhemmin rukoiltaessa tuvan lattialla, polvistuneina,\nnöyrtyneinä, ja ensi kerran tämän yön rajuissa vaiheissa hänen mielensä\nlävitse leimahti epäilys äitiään kohtaan. Oliko tällä jotain osuutta\ntyttärensä alentamisessa ja siinä tapauksessa, joka oli häntä niin\nsyvästi nöyryyttänyt, kauhistanut ja yhä kauhisti...? Varmasti oli, hän\ntiesi sen. Ja maatessaan siinä penkillä köyden puristuksessa hulvahti\nhänen mielensä täyteen kumeaa, tummaa katkeruutta sekä äitiään että\nkoko sitä väkivaltaista väärään suuntautunutta uskoa ja henkeä kohtaan,\njonka voimasta ja mielettömän kiihkon ansiosta hän nyt oli tässä\nkytkettynä ja nöyryytettynä, jotta Jumala muka tulisi ylennetyksi ja\nHänen kirkkautensa ynnä voimansa ja väkevyytensä kävisivät kaikille\nentistäkin ilmeisemmiksi. Tämä katkeruus, jota hän tällä hetkellä\ntunsi, oli vahvasti surunsekaista — se oli kuin huurretta, vilpoista\nlunta sielun pohjalla...\n\nSamassa kuului laahustavia, linkkaavia askeleita pimeän huoneen\nperältä; ne olivat askeleita, jotka syntyivät vain silloin, kun\nontuva ihminen kulki yli huoneen lattian. Että noiden salaperäisesti\nlaahustavien, kuivasti kahisevien ja kummallisesti töksähtelevien\naskeleitten aiheuttaja todella oli ontuva, siitä penkillä makaava\nHannakin oli kohta vakuutettu. Tyttö säikähti omituisesti, peläten\nuutta vaaraa, uusia sisäisiä ja ruumiillisia kärsimyksiä, uutta\nnöyryytystä, kaiken tuon toistumista, jonka alaisena hän taannoin\noli saanut olla ja yhä edelleenkin sai, juuri sitä hän pelkäsi.\nMutta yht'äkkiä leimahti pimeydessä tulitikun hauras tuike, ja sen\nvalossa Hanna näki ontuvan Sigridin sisäänpäin kääntyneet ja vaisusti\nkajastavat kasvot. Ja nuo kasvot hymyilivät hänelle. Kynttilä syttyi.\nSitten tulivat kädet, lempeät kädet, jotka etäisesti muistuttivat\nkuihtuneita, kellastuneita syyslehtiä. Nuo kädet päästivät köyden\nhänen ympäriltään. Hanna oli vapaa, ja hän nousi ylös vitkaan, tuntien\nihmeellisesti olevansa sen Jairuksen tyttären kaltainen, jonka Kristus\noli kerran herättänyt kuolleista. Jotain hänessäkin oli herännyt tällä\nhetkellä, siltä hänestä tuntui; niinkuin tuima myrsky olisi riistänyt\nhänen kasvoiltaan sysimustan verhon, joka oli niitä jo kauan verhonnut,\nestäen hänet paljain kasvoin kohtaamasta elämää... Mutta äkkiä hänet\nvaltasi jälleen sanomaton heikkous, kuumeellinen tila; hänen teki mieli\nuudelleen nöyrtyä, laskeutua polvilleen ontuvan Sigridin jalkojen\njuureen. Ja purskahtaen itkuun hän tekikin näin.\n\n— Kiitos, sopersi Hanna, hyväillen tuon kummallisen, hiljaisen naisen\nkäsiä, jolloin tämä sanoi:\n\n— Älä minua kiitä, kiitä Jumalaa, sillä minä olen vain halpa ase Herran\nkädessä. Mutta mene nyt rauhaasi, lapseni.\n\nSilloin Hanna nousi huumaantuneena ylös ja lähti huoneesta. Tyttö\nhuojui arasti halki porstuan, ja jostakin vanhan talon toisesta päästä\nkantautui parannussaarnaajan raskas pauhu vieläkin hänen korviinsa.\nOntuva Sigrid seurasi tyttöä ulko-ovelle. Katsoen Hannan jälkeen kuun\nkalpenevassa valossa hän sanoi itsekseen:\n\n— Herra, koska sinä lasket palvelijasi rauhaan?\n\nSigrid nojautui väsyneesti oven pihtipieleen. Hän seisoi kauan näin,\nsuljetuin silmin, ollen siinä värjötellessään todella kuin vanha\nharppu, jolla Jumala oli kauan soittanut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin Hanna kulki eteenpäin pitkin lumista tietä, tullen vihdoin\nharjuille, joiden yli hän vaelsi kuin unessa. Kuu oli jo hyvin vaalea.\nAurinko nousi rajun punaisena yli aamun valkean ja sinisen kylmyyden.\nTuuli kohisi harjun tuuheissa, huurteisissa puissa. Mutta kaikki\nmenneen yön näyt ahdistivat Hannan mieltä, kiusasivat ja piinasivat,\neikä hän voinut kuulla eikä nähdä muuta. Avara jokilakeus levisi hänen\nkuumeisten silmiensä eteen. Näkyi etäisiä valoja. Sitten tuli eteen\nlaaja notkelma, jolloin tasanko peltoineen ja kylineen hävisi osittain\nnäkyvistä. Hanna tunsi joutuneensa kuin toiseen maailmaan, jossa hän\nsai olla aivan yksin. Se oli mäkiharjanteiden välinen syvä ura, jonka\nhalki kulki tie.\n\nHannaa puistatti kylmyys. Kuinka monet kerrat hän olikaan kulkenut tätä\nsamaa tietä äitinsä jäljessä joko kylään lahkolaisten herätyskokouksiin\ntai sieltä pois! Väliin häntä tällaisilla matkoilla oli ahdistanut\ntalven kylmyys, väliin taas uuvuttanut suven lämpö, väliin suloinen\nviileys oli houkutellut heittäytymään maahan. Mutta milloinkaan häntä\nei ollut kylmyys siinä määrin puistattanut kuin nyt tällä myöhäisellä\npaluumatkalla. Hän pelkäsi menehtyvänsä sen kouriin. Merkillinen, kylmä\naamu! Hanna kulki valkoista notkotietä, joka ikäänkuin vei häntä yhä\nsyvemmälle kylmyyteen — jäänsiniseen maailmaan. Menneen yön synnyttämiä\nhoureisia ajatuskuvia ajelehti repaleisina tajunnan meressä. Hän,\nHanna, roikkui ristiinnaulittuna jossakin harjun puussa... Häntä\nruoskittiin luopiona, sidottiin köydellä kiinni penkkiin... Ja hänen\npäälleen laskeutui vuorenraskas paino — Jumalan kivi...\n\nMutta taas hän nousi mäelle, jossa hän näki nousevan auringon. Hänen\nhiuksensa olivat huurteessa, ja hänen kuumeessa hehkuvaa päätään\nympäröi harjujen tuima raikkaus. Se oli aamunkoittoa. Lumi, puut,\ntasanko, koko maailma punersi ja hohti. Hän kulki kuin noidutussa\nmaailmassa. Taivaan leimutessa kylmänä hänen päänsä yllä, hän jatkoi\naaveenomaista kulkuaan. Ja vihdoin hän näki edessään Vanhatalon\ntuulimyllyn. Se seisoi lumeen painuneena mäellään, ikäänkuin jauhaen\nkiviensä välissä talviaamun kylmiä hetkiä. Myllyn siivet leimusivat\njäätyneinä aurinkoa vastaan.\n\nTalon pihassa oli hevonen ja reki. Juhta oli valkeana huurteesta,\njota oli tarttunut sen karvoihin. Lähestyvä Hanna näki isänsä juuri\npäästävän sitä aisoista. Mutta sitten Kustaa, heittäen aisan käsistään\nlumeen, jäi tuijottamaan liikkumattomana eteensä. Hanna tiesi isänsä\npalanneen talvikäräjiltä, mutta miksi hän oli viipynyt matkallaan\nnäin kauan — aamunkoittoon? Mitä hänelle oli tapahtunut? Silloin\nHanna huomasi isänsä olevan juovuksissa. Vanhan miehen kasvot olivat\nkummallisesti vääntyneet. Kun hän huomasi tyttärensä, hän mutisi jotain\nepäselvää ja alkoi taluttaa juhtaa talliin. Hän huojui ja kompasteli\nhevosensa edessä, olkapäät kyyryssä. Kärsivällinen eläin pysähtyi, kun\nsen isäntäkin pysähtyi, ja se jatkoi matkaa isännän ottaessa jälleen\nmuutaman hoippuvan askeleen. Näin kulkien ihminen ja eläin katosivat\nsisälle tallin ovesta. Huurteinen ovi läiskähti itsestään kiinni\nmenijöiden jälkeen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nSille miehelle, joka juhtansa edellä katosi tallin ovesta sisälle, oli\ntodella jotain tapahtunut. Samaan aikaan, kun Hanna kylien riivattujen,\nlahkolaisten öisissä seuroissa eli omalla tavallaan jotain ratkaisevaa,\nhänen isänsäkin joutui eräänlaisten sisäisten tapausten virtaan.\nKummankin, niin isän kuin tyttärenkin, kokemuksilla oli yhteistä se,\nettä ne eräässä ratkaisevassa käänteessään sivusivat sitä vaiteliasta\nja arvoituksellista naista, joka eli talossa. Ja näiden kokemustensa\nvalossa he tekivät omat johtopäätöksensä ja ratkaisunsa, kumpikin\npäätyen ensi aluksi katkeruuteen. Mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan,\nsitä he eivät vielä tienneet. Niin isä ja tytär kokemuksineen ja\najatuksineen muodostivat kuin kaksi tietä, jotka kulkivat erillään,\nmutta yhtyivät jossakin etäällä taivaanrannalla. Ja siellä teiden\nyhtymäkohdassa seisoi merkillisenä ihmispaaluna tumma, kummallinen\nolento: vaimo, äiti, jota he molemmat kehässä kiersivät. Molemmille tuo\nliikkumaton ihmispaalu viittasi tietä pois elämästä; molemmille se oli\nmuodostunut kohtalokkaaksi. Kaikki ilmestyskirjan synkästi kohisevat\nmyrskyt tuntuivat raivoavan tuon ihmispaalun ympärillä. Mutta sen yllä\nhäilyi myös valkeus niin väkevä ja kuumasti hehkuva, että silmät olivat\nsokaistua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme päivää Kustaa oli viipynyt matkallaan, ja matkan lopussa hänelle\nsitten sattui se, mitä sattui. Sen päivän iltapuolella, jolloin käräjät\npäättyivät ja Kustaa siten vapautui lautamiehen tehtävistään, hän\nmeni erään miehen, erään toisen talonpojan, Ehkolan Aukustin kanssa\nkäräjätalon lähistöllä, aivan jokitörmällä olevaan vanhaan talorähjään,\njossa oli jonkinlainen kahvila tai oikeammin kapakka. Seutukunnan\nmiehiä kokoontui sinne tämän tästä juopottelemaan, naukkailemaan\npuolikuppisia. Korttilehtiäkin talossa joskus vinhasti läiskytettiin,\npuhumattakaan jokivarren asioista ja kuulumisista, jotka siellä tulivat\nmoneen kertaan jauhetuiksi. Talo oli, niinkuin sanottu, vanha, ja se\noli siirtynyt kuin ikäloppu koni kädestä toiseen. Niin tuimasti se oli\nvaihtanut omistajaa. Kauemmin tuossa haapojen ympäröimässä talorähjässä\noli asunut muuan päästään seonnut tuomari, jota seudulla kutsuttiin\nyksinomaan Holperiksi. Tämä mies oli suvisin usein jalkaisin kierrellyt\njokivarren kylissä, kanniskellen kainalossaan paksua, mustaa, pahoin\nkulunutta salkkua, joka muka sisälsi tärkeitä protokollia, asiakirjoja,\nkorkeimman oikeuden päätöksiä ja ensiarvoista todistusaineistoa milloin\nmitäkin henkilöä vastaan. Näitä hän sitten taloissa levitteli kaikkien\nnähtäviksi, selostellen niitä laajasti puoleen ja toiseen. Ja hänen\nilmeensä oli kaiken aikaa ankara, sulkeutunut ja juhlallinen, kuten\nainakin tuomarilla; sen talon yllä, jonne hän oli matkallaan hetkeksi\npysähtynyt, lepäsi todella ikäänkuin oikeuden majesteetti. Nämä hänen\nselostuksensa usein kuitenkin hukkuivat valtaviin naurunpurskahduksiin.\nPaitsi joillekin yksityisille oli hänestä harmia myös paikalliselle\noikeudelle, jota hän alituiseen häiritsi sättimisellään ja neuvoillaan,\njopa siinä määrin, että käräjäherrat alkoivat vihdoin vakavasti\nharkita hänen sulkemistaan johonkin hulluinhoitolaan päästäkseen\nhänestä rauhaan. Kuitenkaan tästä toimenpiteestä ei milloinkaan mitään\ntullut. Sitä paitsi hän tämän tästä kirjoitteli pitkiä kirjelmiä ja\nmielettömiä selostuksia hovioikeuteen kaivaakseen jo edeltäkäsin pohjan\nalta kihlakunnanoikeuden tuomioilta, päätöksiltä ja ratkaisuilta.\nMutta näille kirjeille vain naurettiin, eikä niitä koskaan postitettu,\nvaikka kuoren yläkulmaan olikin suurilla, koukertelevilla kirjaimilla\nkirjoitettu sana: Virkakirje. Juuri tämä sana ne kavalsikin; se oli\naina kirjoitettu samalla tapaa, vinoon ja salaisesti mahtaillen. Hullun\ntuomarin \"virkakirjeitten\" numerot nousivat poikkeuksetta miljooniin...\nMonta juttua hänellä oli yhtäaikaa vireillä, ja näihin juttuihinsa hän\nlopulta takertui kuin kärpänen hämähäkin seittiin. Eräänä päivänä löysi\nemännöitsijä, jonka kanssa hullun tuomarin kerrottiin pitäneen yhtä,\nhänet asiakirjojensa ja papereittensa keskeltä hirttäytyneenä. Emilia\nVilenius, tuomarin emännöitsijä, eli vielä, tosin köyhäintalossa, jossa\nhäntä sanottiin Tuomarin Rouvaksi. Tämä ikivanha, hassahtava ämmä ei\nmilloinkaan myöntänyt tuomarivainajaa hulluksi, väittipä hänen olleen\nmuita viisaammankin, joka ei ainoastaan tuntenut lakipykäliä, vaan myös\nkuun ja tähtien radat... Hullun tuomarin jälkeen talo siirtyi eräälle\nkaupungista maalle muuttaneelle, vararikon tehneelle kauppiaalle,\njoka perusti siihen kahvilan eli kapakan ja matkustajakodin. Sinnepä\njuuri jokivarren miehiä kokoontui joka päivä turisemaan, varsinkin\nviinamäen miehet. Mutta hullun tuomarin emännöitsijä oli köyhäintalossa\nennustanut, että tuo vanha talo tulisi kerran jäämään tulvan alle —\nsemmoiset olivat muka merkit. Ja läheltäpä jo kerran häilähti tulvan\nvaahtoinen pyrstö. Naapuritalossa, joka oli nimismiehen puustelli, oli\neräänä keväänä ollut hätä käsissä; vallesmannillekin oli tullut kiire\nsiirtää kansliassa paperinsa alahyllyltä ylähyllylle, koska vesi jo\nlainehti lattialla, niin jokivarrella kerrottiin. Mutta vallesmannin\ntalo olikin rannemmalla, ja joen ranta oli sillä kohdalla alavaa, kun\ntaas hullun tuomarin talon kohdalla rantatörmä kohosi jyrkkänä, vahvana\nja multaisena, vanhoja haapoja kasvavana, suviseen aikaan lisäksi\nvillisti heinäisenä.\n\nKun käräjiltä tulleet miehet saapuivat kolistellen talossa olevaan\nkahvilaan, ei siellä istunut ketään. Likaisenharmaat seinät,\nhaalistuneet pöydät, kolhitut tuolit, katto matalalla louhuisen\nlattian yllä — siinä se ympäristö, jossa Kustaa koki omat sisäiset\ntapahtumansa. Jokirantakapakka, jossa monet juomingit oli pidetty.\nEhkolan Aukusti oli kaupungin puolen talonpoikia, samalta seudulta\nkotoisin kuin Kustaan vaimokin, Maria, jonka Aukusti oli vuosia\nsitten hyvin tuntenut. Tämä mies oli vähitellen suuresti rikastunut\nnahkiaisten pyynnillä. Joki olikin yksi hänen varallisuutensa lähteitä.\nNahkiaisia, noita kummallisia kaloja, jotka ankeriaiden tavoin\ntakertuvat hukkuneiden ruumiisiin ja elävät ajoittaisin niistä — niin,\nnoita kaloja juuri hän tynnyreihin pantuina lähetteli pitkienkin\nmatkojen päähän. Ja hänellä oli omat varastosuojansa, kala-aittansa\nja laiturinsa joen alajuoksun varrella. Hän teki kauppaa ja viljeli\nmaata samalla kertaa. Kaiken tämän lisäksi hänellä oli vielä mylly,\njoka sekin vuoden mittaan tuotti sievoiset rahat, sillä Ehkolan mylly\noli laajalti tunnettu. Musta partaviuhka peitti Aukustin kasvojen\nalaosan, nenä oli suuri ja kiverä kuin puolikuun selkä, silmät mustat,\nnopeakatseiset ja välähtelevät.\n\nHän oli tullut käräjille todistamaan eräässä pahoinpitelyjutussa.\nTapaus oli sattunut kaupungissa markkina-aikaan, ja se oli päättynyt\nmyöhemmin kuolemaan. Tähän liittyi vielä muuan vanha, selvittämätön\nhevosvarkausjuttu, joka oli tuon pahoinpitelyn markkinoilla\naiheuttanut. Syytettynä oli ollut eräs karjakauppias, Siltalan Mikael,\njoka oli tuomittu vankilaan. Paitsi Aukustia oli todistamassa ollut\nmyös Riutalan Svante, jonka Kustaakin hyvin tunsi ja vanhastaan muisti.\nPahamaineisen rähjätalon isäntä, vetelys ja viinakurri — sellainen oli\nSvante.\n\nSaatuaan kahvinsa miehet sekoittivat siihen vahvasti viinaa joukkoon.\nHe jaarittelivat sitä juodessaan kaikenlaista, sekä paikkakunnan\nettä kaupungin puolen asioista. Suunnitellusta joen paikoittaisesta\nperkauksestakin he puhuivat. Mutta sitä mukaa kun he juopuivat,\nmuuttui myös keskustelun luonne. Ehkolan Aukusti alkoi siinä ensin\njahkailla siitä kuolemaan päättyneestä pahoinpitelyjutusta, tuosta\nsyksyisestä markkinatapauksesta, jota käräjillä oli pariinkin otteeseen\nselvitelty. Hän väitti moneen kertaan ja aina yhä äänekkäämmin\npuhuneensa oikeudessa totta. Mutta ristiriita hänen ja Riutalan Svanten\ntodistajalausunnon välillä aiheutui siitä, että Svante valehteli kuin\nperkele — hän ei puhunut sanaakaan totta. Silloinkin hän valehteli,\nkun hän tuomarin perässä toisti valan kaavan; hän ei aikonutkaan puhua\ntotta, ei yhtään luotua sanaa. Mutta hän, Aukusti, puhui kuten asia\noli. Siitä vanhasta hevosvarkaudestakin hän tiesi ja oli kuullut yhtä\nja toista. Riutalan Svantella taisikin olla oma sika kaivossa siinä\njutussa, siksi hän koetti sotkea koko asian. Mutta eipäs onnistunut. Ja\nnyt Ehkolan Aukusti kysyi kovaäänisesti Kustaalta, uskoiko tämä hänen\npuhuneen oikeudessa silkkaa totta. Silloin Kustaa vakuutti uskovansa\nja saadakseen juomatoverinsa ajatukset suuntautumaan toisaalle\nkertoi tälle erään joutavan lapsenruokkojutun. Aukusti räjähti ensin\nnauramaan, mutta synkkeni kohta ja alkoi jälleen märehtiä taannoista\nraskasta markkinamuistoa. Hän puhui siitä puolin ja poikin, musta\nparta vaahdossa ja käsiään heilutellen. Mutta Kustaa, joka käräjillä\nlautamiesten penkillä istuessaan oli saanut jutusta jo tarpeekseen,\nei jaksanut enää siitä kuulla. — Lakkaa toki, huusi hän koleasti,\nlakkaa toki jo siitä puhumasta... yhdestä ja samasta... — Ja Aukusti\nvaikeni, jääden katsomaan alas pöytään. He istuivat kotvan mitään\npuhumatta. Syntyi eräs noita äänettömiä, liikkumattomia tuokioita,\njoita juopuneidenkin kesken joskus sattuu, jolloin ei mitään puhuta,\ntuijotetaan vain pulloon, pöydänkanteen tai mistä kulloinkin satutaan\nsilmille kiinnekohta löytämään.\n\nMutta, kuten niin usein ennenkin, Kustaa sotki taas keskusteluun\nvaimonsa alkaessaan vihdoin puhua. Tämän hän sanoi pilanneen elämänsä.\nHän puhui elämästään puoleen ja toiseen, tarpoen sitä edestakaisin\nniinkuin harmaata, kovaa, savista peltoa, mutta aina hän tästä\nhuolimatta palasi vaimoonsa ja lahkolaisiin, kylien riivattuihin.\nAukusti kuunteli häntä vaieten, pää kallellaan, silmät puoliummessa.\nVihdoin hän kohotti päänsä, ryyppäsi kulauksen viinansekaista\nkahvia ja pyyhki kädellään partaansa sen näköisenä kuin hän olisi\nherkeämättä jotain muistellut. Sitten hän viimein hitaasti arveli,\ntokko Kustaa sentään kaikkea vaimostaan tietää. Silloin Kustaa aivan\nkuin havahtui valveille, äkillinen, riipaiseva sävähdys kulki hänen\nlävitseen, samalla kuin hänet valtasi merkillinen ennakkoaavistus. Ja\nkun hän kysyi, mitä hänen sitten vielä lisäksi pitäisi tietää, hänen\näänensä oli kumea, melkein karmea. Mutta Aukusti oli välttelevä, hän\nikäänkuin katui äsken sanomaansa; kannattaako kaivella enää vanhoja\nasioita, hän arveli, kannattaako kaivella... Kustaa kuitenkin vaati\nhäntä kertomaan, suonenvedontapaisesti yli pöydän toista kättään\nojentaen. Tuo luonnottomasti jäykistynyt miehenkäsi oli Aukustista\nyht'äkkiä niinkuin ristinpuun haara, ja hänet valtasi ahdistus, joka\nei ollut mitään humalaisen surumielisyyttä, hetkellistä ja tolkutonta\nraskasmielisyyttä, vaan jotain aivan muuta. Voittaakseen aikaa hän\ntäytti vitkaan piippunsa ja sytytti sen. Sitten hän veti muutamia\nsavuja, silmäillen kaiken aikaa salaa Kustaata. Tämä nojasi päätään\nkäsiinsä ja odotti.\n\nVihdoin Aukusti alkoi kertoa, hitaasti ja aina tuokioksi pysähdellen:\n\n— Se nyt on sillä tavalla, että niistä naisista ei aina tiedä...\nvarmaan näetkös. Saattaa myöhemmin tulla uskovaiseksi, pyhitetyksi,\nkuten ne lahkolaiset sanovat, mutta heilläkin on silti usein yhtä ja\ntoista takanapäin — niinkuin nyt sinunkin vaimollasi. Katsos, minä\ntiedän nämä asiat. Tunsin hänet siihen aikaan, naapureina elettiin,\nmelkein joka päivä hänet näin. Mitäs, hyvä tyttö, mutta omat vaiheensa\noli hänelläkin, ennenkuin hän joutui sinulle. — Ei voi kieltää,\netteikö Maria olisi ollut kaunis tyttö. Minkälainen hän on nyt, sitä\nen tiedä... vanhentunut tietysti on niinkuin me muutkin. Mutta silloin\nhän kyllä veti katseet puoleensa kuin piki ja terva. Olen minä nähnyt\ntyttöjä, sekä kaupungissa että maalla, mutta sellaisia hiuksia — niin\nmustia, pitkiä ja kiiltäviä — en ole nähnyt kenelläkään toisella. Ja\nhänen tummaveriset kasvonsa, kaulansa, ruumiinsa ja jalkansa — ne\nmuistan, hitto soikoon, elävästi vielä tälläkin hetkellä. Veljeni\nAlbertti rakastui häneen auttamattomasti ja Maria häneen. Jonakin\nsuvena he leimahtivat toisilleen kuin kulo. Minä olin jo sitä ennen\nrakastunut Mariaan, mutta toivottomasti; hän ei välittänyt minusta\nvähääkään. En tahdo kieltää, että tämän jälkeen vakoilin heitä milloin\nmissäkin, väliin lähellä jokea rantaleppien alla tai pitkään heinään\nkätkeytyneenä, väliin viljapelloilla, väliin taas myllyssä, vajassa\ntai heinäparvella. Kaikkialle kulkeuduin ovelasti heidän perässään,\neivätkä he koskaan nähneet minua. Makasin jossakin läheisyydessä ja\npurin joskus tuskissani oljenkortta. Heidän halailunsa ja kuiskailunsa\nsaattoivat minut suunniltani — ruumiini kuin paloi lähellä maata.\nSillä vaikka Maria jo siihenkin aikaan oli toisinaan surullinen ja\nraskasmielinen, hän oli siitä huolimatta monasti myös iloinen ja villi,\nriehuen tansseissakin ylinnä muita. Sellaiset ihmiset menevätkin usein\näärimmäisyyteen puoleen ja toiseen. He olivat antaneet toisilleen\nlempinimetkin. En enää muista, mikä oli Albertin lempinimi, mutta\nMarian oli Kenguru, sen muistan. Tuo nimi saapui veljeni sanomana\nkerran korviini suolaisessa heinikossa ja herätti minussa monenlaisia\najatuksia. Toistelin sitä, selälläni maaten, loppumattomiin.\n\nAukusti otti välillä siemauksen kupistaan ja jatkoi sitten:\n\n— En milloinkaan saanut tietää, mitä heidän välilleen lopulta tuli\ntai kuka heidän välinsä sotki. Että Marian vanhemmat olivat jostakin\nsyystä heidän seurusteluaan vastaan, sen tiesin kyllä. Kerran he\ntekivät salaa yhdessä kaupunkimatkan. Järjestin niin, että jouduin\nsamana päivänä kaupunkiin. Heiluin vankkureilla perunakuorman päällä,\nja tuuli toi silmiini maantien tomua. Kun olin sitten perillä myynyt\nperunat, aloin kierrellä kujilla heitä etsien. Mutta en nähnyt heistä\nja tammasta vilahdustakaan. Kuljin kerran laitakaupungille asti\nja sieltä takaisin... hevostorin kautta, seisoskelin kauppojen ja\nmatkustajakotien lähettyvillä, toivoen heidän tulevan ulos jostakin\nniistä. Mutta mitään en nähnyt; he olivat kadonneet juhtineen kuin\nmaan alle. Viimein illan suussa lähdin ajamaan kotiin päin. Pääni\noli painava kuin kivi. Vankkurit tärisivät ja kolisivat tiellä.\nKuulin junien tulevan ja menevän. Auringon jo laskiessa veljeni\najoi maantiellä yht'äkkiä ohitseni. Hän oli lähestynyt takaapäin\nminun huomaamattani ja ajoi ohi leveällä valtatiellä. Emme sanoneet\ntoisillemme yhtään ainoata sanaa. Veljeni istui rattailla yksin, ja\nhänen kasvonsa olivat surusta mykät. Hän häipyi hevosineen tomuun. Ja\nvasta seuraavana ehtoona näin Marian palaavan kaupungista. Hän tuli\njalkaisin ja väsyneenä, kengät maantien tomusta harmaina. Mitä heille\noli kaupungissa tapahtunut, sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä. Sen\nvain tiedän, että pian tämän jälkeen tulivat sitten ne häät, joihin\nsinäkin, Vanhatalo, saavuit, ja kun kolme päivää oli kulunut loppuun,\nmuut olivat päättäneet, että Maria tulee sinulle emännäksi. No niin,\npiru vieköön, saitpa mitä sait.\n\nAukusti purskahti äkkiä käheään nauruun. Hän iski Kustaalle silmää ja\njatkoi jälleen:\n\n— Ehkä olisit äsken tehnyt viisaammin, jos olisit antanut minun puhua\nvain siitä pahoinpitelyjutusta. Nyt sait minun puhumaan kaikesta tästä.\nNo, hyvä on. Kerronpa toki loppuun, mitä minulla on kerrottavaa. —\nMarian avioliitto sinun kanssasi oli päätetty asia. Kummallinen on\nnainen! Maria oli kenties päättänyt antautua veljelleni ennen sinulle\ntuloasi... mistäpä minä sen tietäisin. Ehkä kaikki tapahtui luonnon\npakosta, niinkuin keväisin puu käy lehteen, nurmi alkaa vihoittaa ja\npelto kasvattaa viljaa, kun siihen on siemen kylvetty... Ja kuten\nsuven jälkeen tulee syksy. — Eräänä ehtoona, siinä syksyn alussa,\nviivyin myöhään joella. Aurinko oli aikoja sitten laskenut, kun\nminä vielä kolusin levottomana rannalla muka järjestellen tulevaa\nnahkiaisten pyyntiä. Monta lotjaa kulki sillä aikaa ohitseni kaupungin\nja meren suuntaan. Muutamissa lotjissa oli halkoja, toisissa propsia.\nEräässä lotjassa soi hanuri. Tanssivatkin... saatanat, vanhanaikaista\nrytkypolkkaa menivät höyrylotjassa... Rantaheinä suhisi ja kahisi.\nVihdoin lotjat menivät menojaan, ja minä lähdin palaamaan takaisin.\nMutta ranta-aittojen luona äkkiä pysähdyin. Luulin kuulleeni jotain\nääniä, ihmishengitystä, kuin voihkinaa. Ylempänä rannalla kolusi\nhevosia; ne kuvastuivat suurina taivasta vastaan. Viitalan suolta päin\nkantautui kurkien kirkunaa. Mutta nuo hiljaiset äänet ranta-aitasta\nvetivät minua vastustamattomasti puoleensa. Heittäydyin maahan ja\nhäpeällisesti ryömien hivuttauduin hitaasti eteenpäin. Viimein olin\nranta-aitan seinustalla ja silloin näin, etteivät he olleet edes\nsulkeneet ovea. Näin muutakin... lattialla, keskellä verkkojen\nsekamelskaa — niin, siellä makasivat Albertti ja Maria. Tämä tieto\nriitti minulle. Kiiruhdin pois... takaisin joelle, painoin pääni\nveteen ja olin pitkän kotvan näin. Sitten nousin rantatöyräälle,\nmenin hevosten luokse ja puhelin niille kuin ihmisille. Kuulin vanhan\nisäni laahustavan keppinsä varassa ylös myllyn siltaa. Häntä vaivasi\nluuvalo, ja unohtaakseen ruumiilliset tuskansa hän usein öisinkin meni\nmyllyyn ja pani sen käyntiin, antaen kiviparien yön hiljaisuudessa\njauhaa pieneksi päivällä jääneen rästin. Minä menin myllyn taakse\nja heittäydyin maata lähelle vesirajaa. Mutta kaiken aikaa näin\nsilmieni edessä tuon yhtyneen ihmisparin, näin Marian ruumiin\nvavahtelevan niinkuin maan, jonka yli irtipäässeet hevoset ravaavat,\nnäin hänen hiuksensa, jotka olivat kietoutuneet mustana, läikkyvänä\nvanteena ympäri veljeni auringonpaahtaman niskan... Tiesin luonnon\ntekevän työtään kaikkialla ympärilläni, hengitin raskaasti, olin\nkuin pakahtumaisillani. Koko yön makasin siinä; en tiedä, mahdoinko\nnukkua. Aurinko nousi, ja rantaheinään ilmestyi verenpunainen väri.\nTaivaanrannalla, kaupungissa alkoivat tehtaitten piiput purkaa savuaan\nilmaan. Sinne päin ratsasti maantiellä parvi kasakoita. Kuulin heidän\nhevostensa kavioiden vinhan kopseen myllylle asti. Se oli siihen\naikaan... Mutta miksikä jatkaa! Kaikki meni, kuten meni. Sinä, joka\nolit aivan vieras, veit Marian. Albertti lähti myöhemmin Amerikkaan ja\nkuoli San Franciscossa auringonpistokseen eräänä poutakesänä, jolloin\npaljon ihmisiä siellä sortui kuumuuteen. Aurinko suorastaan nylki\nhänet paljaaksi, niinkuin minulle kertoi muuan valloista palannut\nkivityömies parisen vuotta jälkeenpäin täällä vanhassa maassa. Se oli\nhänen kohtalonsa. Mutta meidän kohtalomme eivät ole vielä täyttyneet.\nKärsi nyt sinäkin, Vanhatalo, sillä mekin olemme kärsineet. Ehkä kysyt\nMarialta ennen hänen kuolemaansa, olenko minä puhunut tässä totta. Ja\nehkä kysyt häneltä vielä, onko ensimmäinen lapsi sinun. Voi olla, että\nMaria ei ole sinua koskaan rakastanut, ja nyt hän on etsinyt lohdutusta\nuskonnosta, lahkolaisuudesta. Sillä toivo päästä kerran Kristuksen\nmorsiameksi lohduttaa muutamia yksinäisiä ja hyljätyitä naisia.\n\nAukusti nojasi raskaasti seinään ja katsoi Kustaata yli louhuisen\npöydän suoraan silmiin. Tämä ei puhunut mitään. Nojaten päätään\nkäsiinsä hän näytti pöydän ääreen nukkuneelta mieheltä, niin äänetön\nhän oli. Mutta sitten Kustaa nousi hitaasti ja meni kompuroiden\nulkoportaille. Ilta oli jo tullut. Huurteisen hämärän helmasta erottui\nluminen, jäätynyt joki, joka oli suurempi kuin hänen kotipaikallaan\nvirtaava joki. Ja tämäkin joki liittyi vielä suurempaan, vielä\nväljempään jokeen, joka vuorostaan laski mereen. Hän eli virtojen\nmaassa, äänettömien, sinertävien virtojen maassa, peltojen maassa.\nVanhoja kyliä, peltoja ja mustia, tuuheita metsiä hitaasti virtaavien\njokien varsilla. Kun Kristus toistamiseen tulee maan päälle\nhäikäisevässä kunniassaan, tällä seudulla on silloin oleva ääntä ja\npauhua, kun kaikki virrat — niinkuin sanassa sanotaan — paukuttavat\nkäsiään ja kaikki vuoret riemuitsevat ja jylisevät Hänen edessään.\n\nKustaan olemusta ympäröi äkkiä suuri autius, ja hänen teki mieli\nistahtaa portaille ja itkeä. Joen takana syttyi siellä täällä\nvaloja. Taivas peittyi pimeään leimutakseen kohta tähtien kylmässä\nvalosateessa. Kuu teki nousua. Hän katsoi kauaksi talvi-illan hämärään,\ntuntien halua lähteä sinne... joen taakse, jättää kaikki, kadota pois\ntähtien vaisussa valossa... Jossakin lähistöllä jokivarren tönössä\nnarisi vinttikaivo vihlovasti. Koira haukahti. Mutta talviset haavat\nolivat ääneti. Kustaa meni katsomaan hevostaan vajakatokseen, korjasi\nsen lointa ja antoi sille lisää heiniä. Portailla seisoi joku mies,\nkun hän palasi. Se oli Riutalan Svante, joka oli ollut käräjillä\ntodistamassa. Miehet seisoivat hetken portailla Svanten pyytäessä\nKustaalta kyytiä Riutalan taloon asti. Kustaa lupasi ottaa hänet\nrekeensä, ja he menivät yhdessä sisälle.\n\nAukusti retkotti pöydän ääressä ja joi Svanten kanssa. Samalla he\nkinastelivat taannoisesta käräjäasiasta. Heidän keskusteluunsa tuli\nnopeasti riidan sivumaku, kun Aukusti viittasi Svanten mahdolliseen\nosallisuuteen siihen vanhaan hevosvarkauteen, jota pahoinpitelyjutun\nyhteydessä oli oikeudessa käsitelty. Nyt Svante vuorostaan sanoi joen\nalajuoksun kylissä syksyllä puhutun, että Ehkolan Aukusti varasteli\npimeinä syysöinä ruumiita hautausmailta nahkiaisten syöteiksi. Monasti\noli muka nähty Aukustin lyhdyn tuike milloin miltäkin hautausmaalta.\nJo sodan aikana, kertoi Svante lisäksi kuulleensa, Ehkolan Aukusti\noli samaa peliä pitänyt, mutta silloin hän oli kuljettanut ruumiita\nrintamalta kolmella hevosella.\n\n— Että minäkö... ruumiita? soperteli Aukusti, joka humaltui yhä\nenemmän. — Ja vielä kolmella hevosella!\n\nMutta sitten hän räjähti kaikuvaan nauruun, joka sai hänen mustan\npartansa tärisemään, ja hän lisäsi:\n\n— Kymmenellä juhdalla minä niitä ruumiita vedätin. Ja viisikymmentä\nryssää tapoin omin käsin, ja ne kaikki joutuivat nahkiaisten\nsyöteiksi... perkele vieköön!\n\nJuopunut Svante katsoi Ehkolan Aukustia silmät selällään eikä tiennyt,\nmitä uskoa. Tuli lisää miehiä ja viinaa. Humu ja meteli nousi. Oltiin\nkuin ainakin kapakassa. Pomppareuhkat päällä siinä vain istuttiin\npaitsi Riutalan Svante, jolla oli yllään ikäkulu, vihreänhailakka\npalttoo. Mutta Kustaa eristäytyi yhä syvempään yksinäisyyteen. Hänen\npäässään humisi. Toisinaan hän luuli ryypiskelevänsä yhdessä hullun\ntuomarin kanssa talon yläkerrassa. Tuomari rämpytteli mahansa päällä\nviallista mandoliinia kellastuneitten papereittensa ja tomuisten\nasiakirjojensa keskellä, ja elättivaris raakkui heidän päänsä yllä.\nMutta sitten toi emännöitsijä, se Vileniuksen ämmä, joka nyt oli\nköyhäintalossa, heille tuoreita maamansikoita ja lättyjä. He söivät\nniitä ja joivat pääkalloviinaa palan paineeksi Vileniuksen ämmän\ntorjuessa loitommalle röyhkeätä elättivarista, joka alituiseen lentää\nkahisteli heidän päittensä päällä käheästi vaakkuen, nokkien ja\nsontien... Mutta yht'äkkiä Kustaan sekavaan tajuntaan piirtyi sana:\nKenguru. Paholainenko sen hänen korviinsa kuiskasi, paholainen, joka\nnyt oli verhoutunut puolittain kauppiaan, puolittain talonpojan\nhahmoon. Kenguru! Tuo sana ei jättänyt häntä rauhaan. Se piinasi häntä\nalati. Joku löi häntä olalle ja huusi hoilaten: Älä sure, lautamies,\nanna hevosen surra, sillä on suurempi pää! — Silloin Kustaa murahti\njotain epäselvää ja otti siemauksen kupista. Mitä se Ehkolan Aukusti\noli hänelle taannoin oikein kertonut? Hän muisteli otsa kurtussa. Se\nkaikki lainehti jossakin tajunnan taustalla yhtämittaisena, raskaana\nvirtana, humisi päässä, jyskytti ohimoissa. Jospa pääsisi tästä\nmerkillisestä painosta. Hän näki kuin riipaisevan salaman valossa\nvaimonsa kasvot, mutta etäisinä, vieraina. Kerran Ehkolan Aukusti\nkatsoi häntä aivan läheltä. Kaikki humala, kaikki sekava päihtymys\nnäytti Aukustin silmistä hetkeksi paenneen; hänen silmänsä olivat\nkirkkaat, vihamieliset ja läpitunkevat. Ja samassa tuo kookas mies\nnousi ja sanoi Kustaalle:\n\n— No, hyvästi, Vanhatalo! Minä lähden tästä kapuamaan tuonne\nyläkertaan. Jään sinne yöksi johonkin huoneeseen. Vasta aamulla lähden\nkotiin päin. Jäätkö sinä kylään yöksi?\n\n— En jää, pois menen. Kohta lähden ajaa vetkuttelemaan, vastasi Kustaa\nja vaipui sitten kuin mietteisiinsä. Äkkiä hän kysyi Aukustilta melkein\nkuiskaavalla äänellä:\n\n— Sanoitko sä äsken veljesi kuolleen Amerikassa auringonpistokseen...\nsen Albertin?\n\n— Kyllä sanoin kuolleen, murahti Aukusti hiukan vastahakoisesti,\nkatsahtaen samalla omituisesti Kustaaseen.\n\nSitten he eivät puhuneet enää mitään. Ehkolan Aukusti lähti meluavasta\njoukosta, ja Kustaa kuuli hänen askeleittensa kaiun yläkertaan\njohtavilta portailta. Sillä hetkellä hän toivoi, että kaikki se, mitä\ntuo joukosta poistunut ja nyt talon yläkertaan katoava mies oli hänelle\ntaannoin kertonut, olisi ollut vain unta, painajaisunta, joka päivän\ntullen hälvenisi mielestä. Mutta hän tiesi, että se oli liiankin totta.\nJa karmiva suru sai hänet valtaansa.\n\nKaupungista muuttanut, vararikon tehnyt kauppiaskin siinä kierteli\njalkojaan laahaten ja punertavia, tylsäilmeisiä, mutta samalla\nviekkaita silmiään räpytellen. Kustaa maksoi laskunsa, kaikesta\nsiitä, mitä hän ja Aukusti olivat illan kuluessa nauttineet, hän\nmaksoi. Ja viitaten kädellään Riutalan Svantelle hän kulki raskaasti\nastellen ulos. Kun hän oli saanut hevosensa ja rekensä pois\npimeästä vajakatoksesta, juopunut Svantekin siihen lopulta ilmestyi\npalttoonroike päällä. Ja paluumatka alkoi. Svante lörpötteli sitten\nkoko matkan kaikenlaista, mutta Kustaa ei puhunut montakaan sanaa.\n\nSiinä he istuivat pöydän ääressä, Vanhatalon Kustaa, Riutalan Svante\nja hänen vaimonsa Pertta. Kustaakin oli vielä poikennut Riutalaan,\ntuohon Harakkakallion vaiheilla olevaan talopahaseen, josta seudulla\noli kaikenlaisia puheita ja juttuja liikkeellä. Kerrottiin, että\nSvante oli oikea viinakurri ja vihoviimeinen vätys ja viekastelija;\nhän myyskenteli viinaa ja harjoitti väärinpelaamista. Kerrankin\nhänen sanottiin syöneen pataässän, oikein mahaansa saakka nielleen,\nkun muuten olisi pelissä ollut häviö varma. Kävi hän myös kaupungin\npuolessa, rantamaailmassa, hakemassa silakoita kuorman silloin, toisen\ntällöin ja myyskenteli niitäkin sitten kylissä, kaupitteli kuormansa\npäällä hajareisin istuen. Svanten luona istui lisäksi hänen lähes\nsatavuotias isoäitinsä. Talo, joka nojasi kallioon kuin vanha akka,\noli muuten aikamoinen rätiskö rikkonaisine ikkunoineen ja lahonneine\nseinineen sekä portaineen. Syksyisin pitivät harakat ja varikset sen\nyläpuolella sammaleisella kalliolla kokouksiaan. Silloin siellä oli\naamusta iltaan naurua ja räkätystä pilvisen taivaan alla.\n\nPöydällä paloi savuttunut lyhty, jonka Svante oli jonakin syksynä\nvarastanut erään kaupungin puolen majatalon tallista. Pirtti oli\nhyvin hämärä. Muurilla makasi puolisokea, musta kissa. Pertan silmät\nvälähtelivät lyhdyn valossa, hänen mustat hiuksensa kiilsivät. Muori\nhuojutti harmaata päätään muurin kupeella ja puhua pärisi:\n\n— Minä tiesin jo ennen sinun paluutasi, kuinka käräjillä kävi.\nTuhkasta katsoin. Et pysynyt, et pysynyt, poika, puheittesi takana.\nSiltalan Mikaelin linnaan toimititte... hyvän miehen, hyvän miehen\ntoimititte linnaan. Minullekin, vanhalle klähjälle, antoi mennä syksynä\nlampaanreiden.\n\n— Piruakos minä huolin sun lampaanreisistäsi senkin vanha harppu,\nvingahti Svante. — Mitä reisiin tulee, niin minulle riittää kyllä tuon\nPertan reidet aisoiksi... Vai linnaan toimitimme mullikauppiaan! Ja\nenkö muka pysynyt sanojeni takana? Saatana sentään. Minä kun en kärsi\nsemmoisia puheita. Loppuun asti puhuin käräjillä niinkuin oli määräkin,\nmutta se Ehkolan Aukusti sotki pelin heti alunperin. Puhui kuten olisi\nollut herrojen palkkaama. Vielä hullun tuomarin talossa kävi päälleni\nkuin vietävä.\n\n— Olitteko te sitten sielläkin? vaakkui muori.\n\n— No, siellähän sitä istuttiin ja juotiin ja tultiin lujasti känniin,\nleveili jo Svante. — Kumma, ettei tuhka tätä sulle paljastanut. Tukin\nsiellä Ehkolan Aukustin suun, kun sanoin hänen ryöstävän ruumiita\nhautausmailta nahkiaisten syöteiksi. Mutta otahan ryyppy, Vanhatalo!\n\nKustaa oli istunut vaiti. Hän oli itsekseen pahoitellut, miksi hän oli\nollenkaan poikennut tänne. Ehkä hän oli tahtonut lykätä kotiintulonsa\nhetken tuonnemmaksi. Ehkä hänen sekavassa tajunnassaan oli aikaisemmin\ntiellä myös väikkynyt jonkinlainen muistikuva rehevästä, kauniista\nPertasta ja sen vuoksi poikennut. Mutta tämäkin häntä nyt tympäisi.\nTuossa hän istui hiukset kiiltäen, povi kohoillen ja hartioillaan\nkirjava saali, jonka värit välkehtivät räikeinä lyhdyn valossa. Hän\nnauroi jollekin miehensä kanssa hampaat hohtaen, sakeaa naurua hän\nnauroi, paksua kuin taikina. Svante puhui puuta heinää päissään,\nlaulaakin hoilotti.\n\nMutta harmaa, hampaaton muori oli huokaisten paneutunut pitkälleen\npenkille ja vetänyt iänikuisen hurstin päänsä yli kuin aaveita peläten.\nMusta kissa venytteli itseään muurilla. Samea lyhty paloi pöydällä.\nKaikessa tässä oli jotakin taikamaista, painajaisomaista. Hullun\ntuomarin talossa alkaneen sisäisen tuskansa kulussa Kustaa oli joutunut\nkummalliseen noitapiiriin, jossa hänen ympärillään kierteli merkillisiä\nolentoja, punaisen kuun ja varastetun lyhdyn valaisemia. Näiden\nolentojen kirjavaan saattoon liittyi puolisokea, musta kissa, joka\nnaukui alituiseen. Ja syvä, pistävä hätä ja suru valtasivat hänet. Yö\noli jo pitkälle kulunut, ja yhä hän vain istui siinä kuin noiduttuna,\nsuussa yltyvä viinanmaku, mielessä kasvava ahdistus. — Minulla ei ole\nenää vaimoa, ajatteli hän, ei ole koskaan ollutkaan... Olen saanut\niskun, kuin puukon suoraan rintaani... Ja hänen päänsä vaipui käsien\nvaraan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas Kustaa oli maantiellä ja nyt yksin huurteisine hevosineen\naamuksi valkenevassa talviyössä. Hän ajoi hiljalleen eteenpäin.\nHarakkakallio oli jo kaukana hänen selkänsä takana; hän ajoi\ntasangolla, jota kuu valjusti valaisi. Hänen väsähtäneiden silmiensä\neteen levittäytyi vanhoja peltoja, lukemattomia kertoja kynnettyjä,\nnyt lumen alle jääneitä, peltoja, joiden ensimmäiset kyntäjät olivat\njo aikoja sitten maatuneet haudoissaan. Tuo vanhojen peltojen näky ei\ntuottanut nyt Kustaalle lohtua. Päinvastoin se saattoi hänet entistä\nalakuloisemmaksi, melkein synkäksi. Hän tunsi itsensä nyt kummallisen\nvieraaksi kaikelle. Olivatko pellotkin hänet pettäneet, niinkuin hänen\nvaimonsa oli hänet pettänyt? Olivatko nekin hänet hyljänneet? Hän ei\nollut siitä varma. Seutu levisi kylmänä ja sinisenä kaikkialla hänen\nympärillään. Kyliä liukui hänen ohitseen. Tuossa meni Hohkala, tuossa\nJallila, tuossa taas Kiirasmäki. Vilu puistatti häntä. Ja hän kumartui\nkaivamaan heinistä viinapullon. Juotuaan pitkän kulauksen hän pani\npullon takaisin heiniin.\n\nJokilakeus, tasanko jäi sekin vihdoin Kustaan selän taakse. Mäkiä\ntulvi kuin jättiläisaaltoja, kovia, lumisia hyökyaaltoja häntä\nvastaan. Hän kamppaili juhtansa kanssa niitä vastaan ja aina pääsivät\nlopulta huipulle, jolta alkoi lasku alas notkoon. Kunnes tuli eteen\ntaas uusi mäki. Hän istui niinkuin natisevassa, huojuvassa paatissa\ntässä mäkien, harjujen ja tasangon meressä; koko maailma keinui hänen\nsilmissään, kylmä, sininen maailma. Pellot nousivat niinkuin harmaat,\njylhät saviolennot pystyyn ja löivät häntä kiroten kasvoihin. Ja\nmustat, lumiset, huurteessa kimaltelevat metsät lakaisivat luutien\ntavoin taivaankantta. Tähtiä putoili kilisten ja kalisten maahan.\nKuu pyöri kuin hullu itsensä ympäri, tavoitti kuin koira häntäänsä.\nSitten hän taas muisti vaimonsa, Marian, muisti sanan Kenguru, ja hän\nalkoi nauraa hohottaa niinkuin yksinäinen peikko. Hän nauroi itsekseen\nharjulle asti, mutta siellä hän vaikeni. Maailman keinunta lakkasi;\nhän ikäänkuin putosi suuren, huurteisen tyyneyden helmaan. Seutu oli\nkuolemanhiljainen. Humala kuin irroittui hänestä sillä hetkellä, pää\ntuli kylmäksi ja raskaaksi.\n\nSinisyys hänen ympärillään oli loimahtanut täyteen punertavaa,\nvilpoista hehkua. Aurinko oli noussut; se loisti suoraan hänen edessään\ntaivaanrannalla punaisena pallona. Kajastuksen tavoin hän näki etäällä\ntuota äsken syntynyttä valoa vastaan Vanhatalon tuulimyllyn ja mäen\nlumisen, vaisusti sinertävän rinteen kietoutuneina kuin kaukaisuuden\nsinipunervaan savuun. Hän katsoi sitä kuin jotain näkyä, joka äkkiä\nloimahti esiin taivaan seinästä. Ja niin kävi, että Kustaa ajoi vähää\nennen poikki äänettömien harjujen, kun Hanna lähestyi toisaalta\nhuurteisin hiuksin ja kuumeisin kasvoin, nähden tuon saman näyn\ntalvisen aamunkoiton kylmässä Valossa. Mutta vasta pihassa isä ja tytär\nnäkivät toisensa...\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nHanna makasi kuumeessa monta päivää tuon merkillisen yön jälkeen.\nJo silloin, kun hän aamunkoitossa oli lähtenyt Hautalasta, kylien\nriivattujen kokouspaikasta, hän oli ollut kuumeessa, jonka kourissa\nruumis kuin paloi, syttyi lieskaan. Kuten kuollut hän toisinaan virui\nvuoteessa. Ajoittaisin hän houri ja menetti tajuntansa, nähden silloin\noutoja näkyjä. Väliin hän tällaisina hetkinä oli kulkevinaan niinkuin\njossakin laaksossa, joka oli täynnä ihmisiä ja johon tulvimalla tulvi\njostakin tulenpalavaa valoa. Se oli Josafatin laakso ja valo, joka\nvahvana painautui sen ylle, oli maailmanlopun valoa, tulta siitä\ntulesta, joka ei milloinkaan sammu. Kuten miekka se tunkeutui ihmisten\nlävitse, polttaen lihan luitten päältä, ja heidän oli pakko juoda\nhullaantumiseen asti Jumalan vihan maljasta, sillä sato oli kypsynyt\nleikattavaksi. Tuo kauhea, paahtava valo häilyi usein Hannan silmissä,\ntoisinaan hetkeksi vetäytyen syrjään kuin kahiseva esivaate, sitten\njälleen palaten humisten takaisin. Yhtä usein hän myös näki itsensä\nalastomaksi riisuttuna ja penkkiin sidottuna; häntä ruoskittiin, ja\nhänen päälleen laskeutui hirvittävä paino. Ja jossakin loitolla seisoi\nmustapukuinen äiti eikä tehnyt mitään häntä auttaakseen. Kaiken täytyi\nnäin tapahtua. Äidin kädet, koko olemus olivat painajaisomaisesti\nvenyneet; Hannan täytyi sulkea silmänsä päästäkseen näkemästä häntä.\nVäliin häntä ympäröi huurteinen kylmyys — hän oli yksin sen helmassa\neikä tiennyt, mihin mennä. Mutta jostakin lainehtivasta hämäryydestä,\nalkeellisten tuntojen ja riivattujen näkyjen alkumerestä syöksyi\nnäkyville tulipunaisten ratsastajien hurja saatto; ratsastajien\ntulikivenkeltaiset haarniskat hohtivat pilvissä kuin tuhannet auringot,\nja hevosten sieraimista tuprusi tulta ja savua ... Korskuen ne\nsyöksyivät hänen ylitseen, ryntäsivät eteenpäin kuten ainakin suuret\nhävittäjät, muuttaen hänet tomuksi ja tuhkaksi niinkuin kaiken muunkin\nmaan päällä —. Todellisuuskin tunkeutui ajoittaisin hänen luokseen\ntuttujen äänten hyminänä, tempaisi hänet mukaansa, sitten taas viskasi\nluotaan kuin musta, alati liikehtivä, rauhaton meri...\n\nHannan houreisista puheista oli hänen äidilleen selvinnyt monta asiaa,\nmuun muassa sekin, että hän oli ainaiseksi jollakin tavoin menettänyt\ntyttärensä. Tästä lähtien he tulisivat kulkemaan eri teitä. Hanna\nunohtaisi uskonsisarensa ja -veljensä, tempautuisi lopullisesti\nerilleen heistä ja heidän uskostaan ja näkymaailmastaan. Maailma\nolisi oleva hänen kotonsa. Jo öisessä herätyskokouksessa Hautalassa\nMaria oli tämän luopumisen vaistonnut, mutta ei näin järkyttävän\npaljaasti kuin nyt noiden kuumeisten huutojen ja sanojen yhteydessä.\nKenties Hannankin otsaan ilmestyisi Pedon merkki, kuten Maria\nnäki sen jo ilmestyneen miehensä otsaan... Tämä oli kummallisesti\nmuuttunut käräjiltä paluunsa jälkeen, muuttunut tavalla, jota Maria ei\nkäsittänyt. Kustaaseen oli ilmaantunut jotain vaanivaa, salaperäistä,\nmelkein uhkaavaa. Hän murjotteli päivät päästään, kävi työssä, ehtoisin\nei viihtynyt paikallaan. Joskus hän pistäytyi Hannan luonakin, jopa\ntoisinaan istui siellä tuntikausia kuunnellen houreisia puheita, jotka\nhän painoi mieleensä sana sanalta. Kustaallekin vähitellen paljastui\nse asia, että Hanna oli vieraantunut äidistään ja hänen mukanaan\nlahkolaisista, kylien riivatuista. Vihlova, katkera ilo virtasi\nsilloin Kustaan mieleen, ja kun hän sitten palasi Hannan luota, hän\nkatsoi merkillisesti Mariaan, joka tuli siitä yhä levottomammaksi.\nJotakin tavallisuudesta poikkeavaa virtaili nyt jossakin syvällä\ntässä miehessä, sen todella havaitsi. Hän oli kyllä aikaisemminkin\nmurjotellut kuin eläin vaimolleen, koska hän ei voinut sulattaa tämän\nsuhdetta lahkolaisiin eikä hänen etääntymistään elämästä, mutta nyt\nhänessä oli, niinkuin sanottu, jotakin aivan erikoista, jotakin\nsellaista, joka hämmensi Marian ajatukset.\n\nJa yhä kummallisempaa oli tulossa.\n\nJonakin päivänä Kustaa itse lämmitti erään pihanpuoleisen huoneen talon\nyläkerrassa. Tässä huoneessa ei koskaan oltu asuttu, mutta siellä oli\nkuitenkin pöytä, muutama tuoli ja sänky. Sinne Kustaa nyt siirtyi\nasumaan, riistäytyen eroon vaimostaan, eroon muista, ikäänkuin eroon\nkoko talon elämästä. Talon alakerrassa hän kävi vain aterioilla. Sitä\npaitsi hän joskus teki töitä kuten ennenkin ja määräsi aamuisin työt\npäiväläiselle ja rengille, jonka hän oli kylästä pestannut Markuksen\nlähdettyä sotaväkeen. Hannan jo vähitellen toipuessa kuumeestaan\nKustaa alkoi juoda. Oli hän tosin juonut ennenkin silloin tällöin,\nvieläpä päivän ja yön yhteen menoon kun sille päälle tuli, mutta\nnyt häneltä näytti siinä suhteessa kaikki holtti kadonneen. Hän oli\nväliin juovuksissa aamusta iltaan, reuhaten yläkerran huoneessa\nyllään ammoin kuolleen isänsä hailakka takki. Kustaa oli silloin kuin\nKulta-Profeetan turmeltunut toisinto, haamu menneiltä vuosikymmeniltä,\nkadonneiden päivien räikeä kajastus, kuin tomuinen riihitonttu, joka\noli ilmestynyt kujalle keskellä kirkasta päivää. Vanhojen santakuoppien\ntakana nummella pajassaan kalkutteleva seppä oli hänen ainainen\nryyppytoverinsa.\n\nTämä seppä, Vikluntin Sipi, oli paljon kierrellyt mies, kaupunkien\nkonepajoissakin työntänyt. Sittemmin hän oli kyllästynyt kaupunkeihin\nja niiden elämään, kierrellen sen jälkeen maaseudulla milloin\nmissäkin. Monessa pitäjässä hän oli vuosien mittaan jo ehtinyt takoa\nrautaa ja kengitellä hevosia. Lopulta hän oli muuttanut Vanhatalon\nnaapuriksi, alkaen takoa kankaan pajassa edellisen sepän kuoltua.\nSyksyllä tämä uusi seppä oli ilmaantunut seudulle tavarakuormineen\nja nuoremman tyttärensä Miljan kanssa; vanhempi tytär Saara oli\nsitä vastoin kulkeutunut Helsinkiin ja liittynyt Pelastusarmeijaan.\nVaimoa sepällä ei enää ollut. Kyllästyneenä miehensä alinomaisiin\nmuuttoihin ja varsinkin elämiseen maaseudun kylissä tämä oli kerran\nsyksyllä lyöttäytynyt yhteen jonkun maalarin kanssa, eläen nyt jossakin\nkaupungin puolessa. Seppä ei totisesti häntä liikaa surrut, sillä elämä\nsen naisen kanssa ei koskaan ollut leikintekoa. Semmoinen akka Sikri\noli, kärttyinen, turhan hienosteleva, kurppakaula. Parasta oli elää\nerossa. Seppä, joka oli paljon nähnyt maailmaa, oli omalla tavallaan\nvalistunut mies, mutta myöhempinä vuosinaan kovin perso viinalle.\nTuskin meni päivääkään niin, ettei hän ryyppyä tai paria ottanut\nkarkaistakseen itsensä, niinkuin hän sitä selitti, taas kestämään ahjon\nkuumuutta ja alasimen pauketta. Niinpä hän nytkin oli kohta altis\nheittäytymään Kustaan toveriksi, kun tälle tuli eteen kummallinen\njuopotteluvaihe, jolla ei näyttänyt olevan alkua eikä loppua. Väliin\nhe ryyppäsivät sepän luona suurien, hyljättyjen santakuoppien takana,\nmutta useimmiten kuitenkin Vanhatalon yläkerrassa siinä pienessä\nkamarissa, jonne Kustaa oli siirtynyt asumaan. Siellä he joivat ja\npuhuivat puuta heinää, katsellen joskus ulos ikkunasta yli pihan,\nyli Myllymäen kauaksi joen varsille, jossa vanhat pellot lepäsivät\nlumipeitteessään odottaen kevättä, joka ikäänkuin jo humisi harjujen\nja mäkien takana. Muuttaessaan talon yläkerran asumattomana olleeseen\nhuoneeseen Kustaa sanoi nousseensa vain lähemmäksi taivasta; siellä\nsitä muka kelpasi odotella viimeistä tuomiota ja maailmanloppua, jota\nriivatut kylissä ehtimiseen ennustivat ja odottivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran ilmestyi taloon Samarin Sigrid. Hän nousi portaat ontuen, mutta\nmuuten hiljaa hyypertäen, ja hänen kasvoillaan paistoi se ilo, jota\nuskovaiset ovat kaikkialla tottuneet kutsumaan iankaikkiseksi. Ontuva\nSigrid tuli katsomaan Hannaa, mutta ennenkuin hän ehti livahtaa tytön\nluokse, Maria veti hänet syrjään ja kertoi hänelle huolensa tyttärensä\nsuhteen. Sigrid kuunteli tarkkaavasti ja päätään huojutellen. Tämän\nmerkillisen naisen silmät olivat ilmeiltään etäiset ja ikäänkuin harson\npeittämät, mutta joskus niiden ilme saattoi odottamatta terästyä,\nsyventyä, muuttua läpitunkevaksi. Niin tapahtui nytkin. Maria tunsi\nitsessään tuon tarkkaavan katseen painon ja hätääntyi yhä enemmän sen\npolttavasta vaikutuksesta. Tokko hänkään, Hannan äiti, oli tyttärensä\nluopumiseen aivan syytön, arveli ontuva Sigrid. Ei olisi pitänyt tytön\nsuhteen vielä tässä vaiheessa ryhtyä siihen, mihin Hautalassa silloin\nyöllä oli ryhdytty; hän, Sigrid, sanoi sitä vastustaneensa jo lahkon\nsisärenkaan yhteisessä neuvonpidossa Hautalan peräkamarissa, jossa\nMariakin oli ollut läsnä. Hän sanoi pelänneensä, että se vieroittaisi\nHannan laatuisen tytön heistä lopullisesti. Ja niin näytti nyt käyneen.\n\n— Vahinko, todella vahinko, toisti ontuva Sigrid päätään huojutellen. —\nPidin tytöstä ja toivoin hänestä paljon.\n\nMaria katsoi häneen silmät luonnottomasti avoinna ja oudosti hehkuen.\nHän ei ollut korviaan uskoa.\n\n— Uhma ja uppiniskaisuus on meidän uskovaisten parissa aina saanut\npalkkansa, sanoi hän sitten käheästi. — Luulin menetelleeni Jumalan\ntodistajien hengen mukaisesti, kun annoin tyttäreni ilmi tästä synnistä\nkyllin ajoissa, ennenkuin hänelle ennättäisi mitään pahempaa tapahtua\nja synti hänessä juurtua.\n\nOntuva Sigrid nojautui seinään ja katsoi jonnekin pois. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n— Niin, ehkä menettelit oikein, en sitä kiellä, mutta pakotteluissa\nja rangaistuksissa on meidän keskuudessamme menty jo liian pitkälle.\nPuhutaan siitä sitten tuonnempana enemmän. Mutta missä on tyttäresi?\nHaluan hänet nähdä. Sillä usko minua, Maria, kun sanon, että tyttäresi\ntulee kaikesta huolimatta kasvamaan meitä paremmaksi. Hän tulee\nnousemaan Öljymäelle...\n\nSamarin Sigridin sanat vaikuttivat kuin ennustukselta, ja Maria tunsi\näkkiä kummallista huimausta. Eikö siis hänen tyttärensä otsassa\nollutkaan Pedon merkkiä, eikö hän ollut kadotettu...? Tämä kysymys\ntunkeutui salaman tavoin hänen mielensä lävitse, mutta sitten eräs\ntoinen ja laajempi kysymys varjosti sen. Oliko jo hajaannusta ja\nerimielisyyttä olemassa lahkon tukihenkilöidenkin keskuudessa? Mitä\nsitten muiden parissa, kun tällaista tapahtuu tuoreissakin puissa...!\nAlkavatko, alkavatko kuivua Jumalan viinimäen puut...! Niin ei saa\ntapahtua.\n\n— Saatan sinut kyllä hänen luokseen, mutisi Maria.\n\nHannan silmät loistivat suurina ja kirkkaina. Hän kulki jälleen kuin\nhenkiäänien ja mielikuvien syvästi kaikuvalla tiellä. Maria näki hänen\nhymyilevän Samarin Sigridille, mitä hän ei ollut tehnyt äidilleen\nkoko sairautensa aikana. Ja jossakin Marian äidinolemuksen syvyydessä\nriipaisi äkisti kuin miekalla viiltäen. Ontuva Sigrid pyysi saada jäädä\nyksin Hannan luokse. Silloin Maria vetäytyi pois, eikä hän koskaan\nsaanut tietää, mitä heidän välillään tapahtui tai mitä he puhuivat.\nMutta kesti lähes kaksi tuntia ennenkuin Samarin Sigrid tuli ulos\nsiitä huoneesta, jossa Hanna makasi. Hän kulki hiljaa halki porstuan\nja laskeutui hitaasti portaat Marian luokse enää menemättä. Tämä\nkatsoi pakarin lasista hänen menoaan. Ontuen, pienenä ja kumaraisena\nSamarin Sigrid — Kristuksen sijainen maan päällä — häipyi Myllymäelle\npäin. Marian teki mieli juosta hänen jälkeensä, kysyä häneltä hänen\nsuuren rauhansa salaisuutta, ottaa häntä kädestä ja nousta yhdessä\nhänen kanssaan puhtaalle, lumessa hohtavalle Myllymäelle kuin Öljymäen\nhuipulle — suomalaisen Öljymäen, jossa valkeat koivut ja suruisat\nhaavat ajasta aikaan hymisevät... Mutta jokin Mariaa pidätti, hän\ntunsi, että hänen aikansa ei ollut vielä tullut, kalkkia ei häneltä\nvielä otettaisi pois...\n\nToinenkin vierailu kylien lahkolaisten taholta tapahtui sitten\njonakin lähipäivänä, mutta se muodostui aivan toisenlaiseksi kuin\nontuvan Sigridin tekemä vierailu. Tulija oli tällä kerralla itse Anna\nHautala, tuo raju naisprofeetta, jonka osuus Hannan taannoisissa,\nsalaperäisen kuumeisissa yökokouksissa oli muodostunut niin raskaaksi\nja kohtalokkaaksi. Ilmeisesti hän nyt tuli kutsumaan eksynyttä lammasta\ntakaisin tarhaansa... Hanna, joka oli jo vähäsen liikkeellä, näki\nikkunasta oudosti kauhistuen tuon suuren naisen tulon, naisen, joka\ntaaskin ikäänkuin kantoi jäljessään painajaisunen mustaa laahusta,\nsai naisjumalan koon ja mitat... Mutta hänen tulonsa näki talossa\neräs toinenkin, ja tämä oli Hannan isä, joka jälleen istuskeli sepän\nkanssa tuossa hänelle jo tutuksi käyneessä yläkerran huoneessa,\nvähäisessä kamarissa, jonka ilmassa väreili tomun mukana epämääräinen\nviinan haju ja henki. Kustaa tunsi kohta Ison Annan, joksi Anna\nHautalaa kylissä sanottiin, ja tiesi myös, mikä asema tällä oli kylien\nriivattujen parissa ja mikä hänen osuutensa Marian elämässä. Hänessä\nnousi äkillinen viha tulijaa kohtaan, ja tätä vihaa vielä sepän kanssa\nnautittu viina vahvisti. Ja niin kävi, että Kustaa ja seppä kompuroivat\nyhdessä alas ja olivat jo porstuassa, kun profeetta saapui. He antoivat\nhänen astua yli kynnyksen, mutta sitten sanoi Kustaa:\n\n— So, so, tämän edemmäksi ei tulla, ettäs sen tiedätte.\n\nProfeetta pysähtyi hämmästyneenä, nojautui ulko-oven pihtipieleen ja\njäi katsomaan miehiä.\n\n— Tekö sen estätte? kysyi hän vihdoin.\n\n— Me juuri, vastasi Kustaa. — Hautalan profeetalla ei ole tähän taloon\nenää asiaa. Hanna saa kiittää sairaudestaan juuri teitä, helvetin\nriivatut, ja Marian laita on niinkuin on. Pois talostani sanon minä!\n\n— Ettekö sitten pelkää tulevaista vihaa? kysyi taas Anna Hautala,\nkatsoen yhä miehiä synkin, epämääräisin silmin. Ja hänen kasvonsa,\njoihin sattui talvinen valohäivä, ikäänkuin laajenivat ja paisuivat\nsitä mukaa, kuta suurempi kiihko sai niissä valtaa.\n\n— Emme pelkää, huusi nyt vuorostaan seppä, joka oli aika lailla\nhutikassa. — Emme nykyistä emmekä tulevaista, sen sanon, saatana.\n\n— Ja kuitenkin te kuulutte molemmat niihin onnettomiin, joita kerran\nkohtaa Herran koko kiivaus ja viha ja jotka viimeisenä päivänä lyödään\nja tuomitaan Josafatin laaksossa, eikä armoa ole enää oleva. Tämäkin\nhetki palajaa silloin kauhistavana päänne päälle. — Anna Hautala puhui\nsaarnaavalla äänellä, ja hänen silmänsä hehkuivat mielettömästi.\n\n— Täällä ei saarnata, kielsi Kustaa.\n\nMutta nyt tapahtui jotakin kummallista ja odottamatonta. Naisprofeetta\nAnna Hautalan seisoessa tummana, kookkaana hahmona Vanhatalon väljässä\nporstuassa miesten edessä, Maria tuli äkkiä paikalle niinkuin\ntuulispään kantamana.\n\n‒ Kustaa, mitä sinä teet, onneton, saatatko päällemme Herran vihan,\nJehovan tuomion? huusi hän merkillisen hysterian vallassa. — Ajatko\npois Herran todistajan ja voidellun...?\n\n— Ajan kuin ajankin, jankkasi Kustaa. — Kas, näin se tapahtuu.\n\nHän lähestyi rajusti kiroten Anna Hautalaa, mutta silloin tämä kohotti\nvaroittaen oikean kätensä ja sanoi kumealla, ikäänkuin syvältä hänen\nolemuksensa uumenista virtaavalla äänellä, joka pysähdytti Kustaan:\n\n— Älä koske minuun, onneton! Minä väistyn väkivallan edestä. Mutta\nHerran kosto kohtaa sinut jonakin päivänä.\n\nSamassa Hautalan naisprofeetta kääntyi ja laskeutui alas porstuan\nportaat Marian syöstessä hänen jälkeensä pihalle. Ovi läiskähti kiinni.\nKun miehet olivat kavunneet takaisin yläkertaan ja istuivat jälleen\npöydän ääressä, he näkivät ikkunasta molempien naisten kulkevan vitkaan\nMyllymäelle päin. Tuulimylly nousi lumisesta kamarastaan kuin musta\nkummitus. Koira haukkui pihassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria ei myöhemmin muistanut, mitä hän oli puhunut Anna Hautalan\nkanssa, niin kiihdyksissä hän oli silloin ollut. Mutta villin\nkatkeruutensa Kustaata kohtaan hän muisti hyvin selvästi ja paljaasti.\nKaiken mentyä ohi hän muisti ensimmäisen ajatuksensa olleen, että hänen\noli lähdettävä Vanhatalosta, koottava tavaransa ja vielä vanhoilla\npäivillään muutettava kokonaan uskonsisariensa ja uskonveljiensä\nkeskuuteen johonkin jokilakeuden monista kylistä. Ja sitten alkaa\njulistaa Herran tuloa hänkin, olla hänen piinattu todistajansa loppuun\nasti. Sillä jatkaa entistä elämäänsä talossa, sitä hän ei enää tuntenut\njaksavansa. Mutta kun hän vähitellen taas rauhoittui, hän samalla\npäätti myös jatkaa ristinsä kantamista siinä toivossa, että hänen\nelämänsä Golgata olisi oleva jo lähellä. Tänä aikana hän ikäänkuin\nvaipui syvälle oman olemuksensa uumeniin, virvoittautui sisäisen\nuskonsa alati liikehtivässä virrassa, etsi siitä uutta halua ja voimaa.\n\nKustaakin jätti moniksi viikoiksi viinan, alkaen käydä töissä ja\nliikuskella asioillaan jokivarren kylissä. Ja seppä kalkutteli\naamusta iltaan kankaan pajassa rästiin jääneitä töitään suoritellen.\nHanna parantui kuumeestaan ja toipui entiselleen. Talon elämä näytti\nulkonaisesti palautuneen vanhoihin uomiinsa, mutta pohjalla kuitenkin\nliikkui ja poreili. Salaperäinen, tyly uhka näytti makaavan alati talon\nyllä; se oli kuin ukkospilvi, joka uhkasi jylistä ja salamoida.\n\nTalvi kului. Kevät lähestyi ja Pääsiäisjuhla. Kustaan raskasmielisyys,\njoka oli hetkittäin lientynyt työssä, alkoi jälleen etsiä\nulospääsytietä kirpaisevan viinan avulla. Ja kiirastorstain tullessa\nhän jo istui vanhaan tapaansa sepän kanssa yläkerran huoneessa\nviinapullon ääressä. Myöhemmin päivällä sinne oli ilmaantunut myös\nRiutalan Svante. Sieltä heidän äänensä kantautuivat talon alakertaan,\nheidän puheensa, laulunsa ja naurunsa rähäkkä. Mariakin kuuli sen,\nja hän vaipui yhä syvemmälle omaan itseensä, omaan maailmaansa,\nunohtaakseen tuon kaiken, joka oli niin räikeässä ristiriidassa hänen\noman, hetki hetkeltä vahvenevan lunastustunnelmansa kanssa. Jonakin\ntuokiona hän otti käteensä raamatun ja alkoi sitä lukea hiljaisessa,\nlaakeassa tuvassa, jossa hän sillä hetkellä oli ihan yksin. Hannakin\noli jossain ulkona. Ihmeellisen tunteen vallassa hän luki Kristuksen\nkärsimisestä ja ristinkuolemasta, joka kasvoi ylen suureksi\ntapahtumaksi hänen silmissään. Golgatan etäisestä ristinpuusta tulvahti\nhänen sieraimiinsa kuin kärsimysveren tuoksu, ja hän hurmioitui siitä\nyhä enemmän.\n\nMutta yht'äkkiä raamattu putosi hänen käsistään helmaan. Hän jäi\nkummallisen jännittyneenä kuuntelemaan. Vanhan talon yläkerrassa miehet\njatkoivat mekastustaan. Mutta yli muiden äänien ja melun kaikui käheä,\nrepaleinen, aaveellinen huuto, joka toistui toistumistaan:\n\n— _Kenguru...! Kenguru...! Kenguruuu...!_\n\nSe oli Kustaan ääni, Maria tiesi sen; se kohosi ilmoille niinkuin\njostakin vihan, katkeruuden ja syvän pettymyksen virrasta, jatkui\nloppumattomiin pitkäveteisenä voihkeena, muunteli itseään lakkaamatta,\noli väliin kuin eläimen murinaa, väliin taas kuin huuhkaimen huutoa\ntuuheassa, pakahtuvassa korvessa... Se oli kuitenkin ihmisen ääni, ja\nMaria oli sen takaa kaukaa erottavinaan toisen äänen, toisen soinnin,\nsyvemmän, miehekkäämmän, kauan unohduksissa olleen. Murtautuen esille\nkuin vuosien raskaan painon alta toisteli sekin, mutta ei huutaen, vaan\nsyvän kumealla hellyydellä:\n\n— Kenguru... Kenguru... Kenguru...\n\nSilloin Maria kohotti raamatun kasvoilleen ja purskahti itkuun. Hänestä\ntuntui kuin vaatteetkin olisivat liukuneet hänen yltään sillä hetkellä\nja paljastaneet ruumiin, jota vuodet olivat runnelleet. Etäinen henkäys\nvaistojen maailmasta humahti kuuman tuulen tavoin tunnustellen hänen\nlävitseen. Albertti... Tämän hahmo kohosi esiin muistojen merestä\nja kallistui hänen ja raamatun yli kiirastorstai-illan väkevässä,\npunertavassa hohteessa. Ja hän otti sen vastaan pakanallisen hekuman\nvielä kerran värisyttäessä hänen koko ruumistaan kiireestä kantaan.\nMutta hänen sielustaan kohosi huuto: Jeesus Kristus, älä hylkää\nminua...! Ja jostakin alitajunnan syvyydestä kirvoittui varmana tieto:\nKustaa tuntee hänen vuosien takaisen salaisuutensa. Hän oli kuin\nalaston miehensä edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalon yläkerrassa miehet puhuivat taas puuta heinää, nauroivatkin\nja lauloivat rämein, kumahtelevin äänin. Ulkona kohahteli. Taivas\noli raskas ja harmaa, rannoilta kellahtava tai syvän sinertävä. Oli\nkiirastorstai. Ehtoo.\n\n\n\n\n\n\nPääsiäinen — Herran ohikäyminen\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nVerner oli ollut muutaman päivän kotona jätettyään taas pääkaupungin.\nPääsiäinen oli tulossa. Köyhäintaloa ympäröi maaseudun kevät. Puut\ntosin kohosivat vielä mustina ja paljaina maankamarasta, mutta\nkuitenkin niistä tuntui jo kuin uuden elämän humina, kevät. Lumi oli\npaikoin poissa maasta, joka mustana ja kosteana paljastui sen alta,\nikäänkuin odottavana. Vanha, väkevä maa riisuutui kuin kylmistä\nlumivaatteistaan ottaakseen alastomana vastaan kevään. Taivas oli\npäivästä päivään kummallisen uhkuva ja sininen. Verner kierteli\ntämän maaseudun kevään helmassa merkillisessä mielentilassa; hän ei\ntahtonut saada mistään kiinni, hän kierteli kuin keskellä sinistä\nsumua, johon koko maailma verhoutui. Levottomana ja rauhaa vailla\nhän väliin kuljeskeli ulkona tuntien kasvoillaan kevään ja raikkaan\ntuulen hivelyn, väliin hän taas sulkeutui vinttihuoneeseensa. Jokin\nTolstoin teos saattoi hänellä olla pöydällään esillä, mutta hän luki\nnyt vain tuokioittain. Hän tunsi aivonsa paljosta työstä väsyneiksi.\nEnimmäkseen hän tuijotteli ulos yli tumman, keväisen puutarhan katseen\nharhaillessa jossakin joen usvissa. Sieltä kuului ajoittaista ryskettä\nja kohahtelua, sillä jäät olivat alkaneet jo repeillä ja liikehtiä.\n\nKylissä valmistauduttiin viettämään pääsiäistä. Samoin köyhäintalossa.\nHuoneitten lattiat oli pesty ja valkaistu, ja hienoinen havujen tuoksu\nhäilyi kautta talon. Verner kierteli sisällä talossakin niinkuin\njotain etsien, tutkisteli miettien niitä harmaita ihmiskasvoja, joita\nhän kohtasi huoneissa, portaissa ja pihoilla, keskusteli äitinsä\nja köyhäintalon hoidokkien kanssa. Varsinkin hän vanhaan tapaan\nvietti aikaansa Vanhatalon Riston seurassa. Ukko palautti hänen\nmieleensä jälleen veljensä tyttären Hannan, jonka Verner oli viimeksi\ntavannut syksyllä tytön käydessä talossa setäänsä katsomassa. Tuo\nhiljainen talonpoikaistyttö oli jättänyt hänen mieleensä ihmeen\nsyvän, kirpaisevan ja elävän muiston, joka entistä läheisempänä,\nentistä hehkuvampana palasi nyt hänen tajuntaansa, kun hän taas oli\nkotiseudullaan. Ja hänet valtasi halu nähdä Hanna uudelleen, puhua\nhänen kanssaan, käyskennellä keväisen joen rannoilla ja katsella jäiden\nlähtöä sinertävän pääsiäistaivaan alla. Tämä ajatus saattoi hänet\nmelkein kuumeellisen rauhattomuuden valtaan, ja tässä mielentilassa hän\nkahlasi läpi kiirastorstain ja tumman, painostavan pitkäperjantain,\njolloin hän kävi äitinsä kanssa kirkossa. Hänen pääsiäisen aikaisiin\nmielikuviinsa ja ajatuksiinsa sotkeutui oudosti Hannan olemus,\njota ikäänkuin ympäröi lunastuksen ja maisten vaistojen jyrkkä\nristinvalaistus.\n\nSitten tuli pääsiäinen. Toisena pääsiäispäivänä, illansuussa,\nVerner kulki tiellä, jossa kimalteli ja valjusti välkkyi sameita\nvesilätäköitä. Hän suuntasi kulkunsa joelle. Jäät olivat jo liikkeessä,\nkumisten ja pauhaten ne ajautuivat eteenpäin virran paisuneessa\nuomassa. Siltakin vavahteli niiden väkevässä paineessa. Verner nojautui\nhetken sillan kaidepuuhun. Kumartuen sen yli hän katsoi alas jäihin ja\nveteen. Hänen päänsä tuli äkkiä kuumaksi ja raskaaksi; häntä melkein\nhuimasi. Siellä täällä joen molemmilla rannoilla huiskuivat vielä\nalastomat, mustat puut niinkuin kuolevat poppelit. Pilviä vyöryi halki\nsinisen pääsiäistaivaan. Vanhojen peltojen multa kajasti sekin kumman\nsiniseltä kevään aaltoilevassa valossa.\n\nVerner jatkoi matkaansa, tullen Vanhatalon lähistöllä olevalle\nkankaalle. Hän näki santakuopat ja hyljätyn tuulimyllyn, jonka\nlahonneelta katolta oli lumi jo sulanut auringon vahvenevassa\npaisteessa. Hitaasti hän nousi Myllymäelle, kierrellen siellä\nlehdettömien puiden alla varjostoissa, joissa oli vielä lunta. Hän\nkatsoi alas talon pihaan. Siellä ei liikkunut ketään. Vanhana ja\nyksinäisenä talo seisoi peltojen keskellä; se oli kuin humahtanut\ntäyteen pääsiäistä. Verner tuijotti talon mustiin, jylhästi\nvälkehteleviin ikkunoihin ikäänkuin tahtoen tunkeutua noiden ruutujen\ntakaisten kohtaloiden sisään. — Siellä oli Hanna, ajatteli hän ja lähti\nlaskeutumaan alas pihaan. Koivut törröttivät aittamäellä himmeinä ja\ntyhjin oksin.\n\nTalossa ei ollut muita kotona kuin Hanna ja piikatyttö Senja.\nMaria-emäntä oli lähtenyt lahkolaisten suureen pääsiäisjuhlaan johonkin\njokivarren kylään, ja Kustaa vietti aikaansa sepän seurassa. Hanna\nhämmästyi, kun Verner äkkiä ilmestyi talon porstuaan, jossa hän\nsillä hetkellä sattui olemaan. Hetkisen he katsoivat toisiaan mitään\npuhumatta, ja porstuan hämärä valo ympäröi heidät. Koko talo huokui\nhiljaisuutta, pääsiäistä. Sitten Verner hymyili ja sanoi terveisiä\nHelsingistä sekä Hannan sedältä köyhäintalosta. Ja yht'äkkiä Hannasta\ntuntui kaikki hyvin luonnolliselta, sekin, että Verner oli tullut.\nHänkin hymyili ja ojensi Vernerille kätensä. Tämä ehdotti, että he\nlähtisivät yhdessä katsomaan jäiden lähtöä joelle, ja Hanna suostui.\nSipaistuaan liinan päänsä ympäri tyttö seurasi Verneriä ulos, jossa\nheitä vastaan tulvahti lähenevän pääsiäisehtoon kohajava ilma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kulkivat lumesta paljastuneella rannalla, viivähtivät vilpoisten\nkevätpuiden alla ja katsoivat jäiden menoa virrassa, jäiden, jotka\nkumisten ja auringonlaskun punaamina lohkareina vyöryivät rajusti\neteenpäin lainehtivassa tulvavedessä. Rannoilla seisoskeli siellä\ntäällä ihmisiä, väistyen sitä mukaa loitommalle kuta korkeammalle tulva\njoessa nousi. Pauhua, kohinaa, veden ja jäälohkareiden välkettä, tuulen\nhuminaa virran yllä. Talojen ja töllien ikkunat leimusivat pitkin\njokivartta. Pääsiäispäivän aurinko teki laskuaan. Taivaassakin oli kuin\ntulva — värien ja valovirtojen tulva, joka heitti hohtavan kajonsa\njoen, havahtuvien puiden, sinertävien peltojen ja koko luonnon yli.\nTässä viiltävässä valossa he katsoivat toisiinsa.\n\nHannan mustat hiukset kiilsivät ja läikkyivät, Vernerin kasvot\nolivat sulkeutuneet. Kevätilma huokui väkevänä yli heidän päänsä, ja\npääsiäisehtoon kirpaiseva valo väreili heidän kasvoillaan kuin raikas\nvesi. Taas Verner näki Hannan omituisen jyrkässä ristivalaistuksessa;\ntytön kasvot leikkautuivat puhtaina ja selvinä tulvaisen joen\nmuodostamaa taustaa vastaan.\n\nVerner vetäytyi viimein lähellä olevaan rantakojuun ja istahti jonkin\nlaudan päälle. Hanna seurasi häntä sinne. Avonaisesta ovesta ja seinän\nraoista tunkeutui sisälle kojuun punertavaa valoa, joka häilähteli\nkuin harso. Kojun seinät vavahtelivat läheisen joen pauhussa ja\njäiden ryskeessä. Mutta sisältä kojusta kuultuina nuo tulvaäänet\nkantautuivat niinkuin etäämpää, vaikka he olivat niitä yhtä lähellä\nkuin taannoinkin. He puhuivat jotain pääsiäisestä, tulvasta ja keväästä\nVernerin kuunnellessa Hannan äänen totista sointia ja hänen lyhyitä,\nhiukan ujoja vastauksiaan. Ja vähitellen hänen mielessään alkoi herätä\naivan uusia tuntoja, jotka purkautuivat esiin henkisen väsymyksen alta.\nMatalalla äänellä, jota joen kohina ja jäiden ryske säestivät, Verner\npuhui elämästään, opinnoistaan Helsingissä, monistakin sellaisista\nasioista hän puhui, jotka Hannalle olivat ennestään vieraita ja\netäisiä, mutta jotka Verner teki hänelle läheisiksi ja melkein\ntutuiksi. Kummallinen, jollakin tavoin synkkä ja ristiriitainen oli\nVerner, synkkä, mutta toisaalta kuitenkin kumman valoisa. Hän kertoi\nlapsuudestaan, nuoruusvuosistaan ja köyhäintalosta, johon hänellä\näitinsä toimen vuoksi aina oli ollut läheinen suhde. Kauaksi pois\nhän nyt kuitenkin sanoi kaipaavansa; hän sanoi kaipaavansa Itämaille\nja tahtovansa nähdä Jerusalemin, Öljymäen vihreän, hehkuvan kunnaan\nja tomun kohoavan Damaskon tieltä — syvälle, syvälle Itämaille hän\nkaipasi, kuuman hiekan, seetripuiden ja kaukaisten, välkkyvien kupolien\njylhään rauhaan, sillä väsynyt hän tunsi olevansa omaan maanosaansa\nja sen riitoihin. Mutta oliko rauhaa sielläkään — Itämailla? Eivätkö\nsanomalehdet alituiseen kertoneet verisistä mellakoista juuri\nJerusalemissa, kahakoista Damaskon tiellä? Missään ei ollut rauhaa, ei\nlepoa — samaa kuohuntaa ja kaaosta kaikkialla. Ikäänkuin maailmanlopun\ntulinen hämärä olisi levinnyt jo maailman ylle.\n\nMerkillisesti valveutuen Hanna kuunteli Vernerin sanoja ja ääntä. Mutta\nyht'äkkiä hän jäi kuuntelemaan. Yli jäiden ryskeen ja tulvaveden pauhun\nhän oli kuulevinaan huojuvan puusillan suunnalta kulkevan joukon kohua\nja raskasta virrenveisuuta. Nyt kuuli sen Vernerkin, hän nousi ja meni\nulos katsomaan. Niin teki myös Hanna. Ja silloin he näkivät hehkuvan\npääsiäistaivaan alla harmaan, hitaasti eteenpäin vaeltavan joukon,\njosta erottui käsi kädessä kulkevia ihmisiä, virren poljennon mukaan\nhuojuvia. Yli joen he kulkivat kohti Myllymäkeä, ollen kuin se joukko,\njoka seurasi Kristusta hänen vaeltaessaan ristiänsä kantaen Golgatalle.\nHe olivat kuitenkin lahkolaisia, kylien riivatuita, jotka ehkä olivat\nmatkalla peltojen takaisiin vanhoihin metsäkyliin. Ainakin he sinne\npäin kulkivat.\n\nVerner ja Hanna nousivat ylemmäksi rannalle nähdäkseen vitkaan\netenevän joukon. Se vaelsi sohjoisella, keväisellä tiellä laulaen ja\nkäsiään kohotellen pääsiäisehtoon syvässä valossa. Sitten se katosi\nkankaalla kujan mutkan taakse kohotakseen vielä kerran näkyville\nMyllymäellä, joka nousi maankamarasta niinkuin kärsimyksen yksinäinen\nja outo kukkula. Ikivanhan, hyljätyn tuulimyllyn murtuneet siivet\nahmivat jylhästi kaukaisten taivaanrantojen sinihohtoa. Se käänteli\nedestakaisin, edestakaisin silpoutuneita siipiään, jotka ikäänkuin\nuppoutuivat avaruuden liekkimereen ... Sinisiä mäkiä välkkyi kaukana\ntasangon takana. Kaikki oli kumman avaraa, jollakin tavoin juhlallista.\nVirrenveisuun hyminäkin oli häipynyt kuulumattomiin, he eivät sitä\nenää erottaneet. Se oli häipynyt tuulen huminaan ja tulvaisen virran\npauhuun. Mutta Verner ja Hanna tiesivät, että se joukko, joka kiersi\nmäellä ja sitten lähti laskeutumaan sieltä alas, jatkoi yhä lauluaan.\nKummallista se oli.\n\nHe seisoivat joen töyräällä pitkän aikaa mitään puhumatta. Mutta\nsitten he jälleen ikäänkuin vaistosivat toistensa läheisyyden, ja he\npalasivat alemmaksi rannalle. Ja pääsiäisehtoon muuttuessa siniseksi\nheidän ympärillään, he yhä kulkivat rannalla, tulvaisen joen partaalla,\ntuntien sieraimissaan veden ja tuoreen, keväisen mullan tuoksun. Niin\nkuin huumiossa he kulkivat. Pellot, mäet ja kylät väikkyivät heidän\nsilmiinsä pääsiäisehtoon tuimassa valokajossa, sinisessä hohteessa.\nTästä vaeltelusta jäi heille kummallekin mielestä haihtumaton muisto.\n\nMutta vihdoin Hanna tahtoi mennä kotiin, ja niin Verner lähti häntä\nsaattamaan. He olivat tuskin päässeet santakuoppien ja Myllymäen\nvälimaille, kun he jälleen kuulivat virrenveisuuta, joka lainehti heitä\nvastaan niinkuin raskas aalto. Se oli lähtöisin talosta, Hanna tiesi\nsen jo. Lahkolaiset olivat siis menneet sisälle Vanhataloon. Ja Hanna\ntunsi äkillistä hätää, melkein pelkoa. Mitä tekivät kylien riivatut\ntalossa, jonka isäntä oli heitä siinä määrin vastaan, että oli heidän\nprofeettansakin ajanut sieltä ulos Hannan sairauden aikana, ja jonka\ntytärkin oli eronnut heistä? Ehkä tähän kaikkeen kätkeytyi jonkinlaista\nkostoa, sillä rangaistusta nuo riivatut ja uskonkiihkoiset olennot\nolivat huutaneet kylissä koko talven ajan talon ylle.\n\nHe nousivat ulkoportaita myöten talon porstuaan, jonka oven pihtipielet\noli tahrittu punaisiksi, verisiksi. Tuvan ovikin oli auki. Verner ja\nHanna seisahtuivat kynnykselle. Ja he näkivät tuvan olevan täynnä\nväkeä, miehiä ja naisia. Niitä istui penkeillä ja tuoleilla; toisia\noli polvistuneina lattialla. Mutta yli joukon kohosi taustalle kaksi\nhahmoa, jotka seisoivat seinän vieressä kädet jäykästi sivuille\nojennettuina kuin ristiinnaulituilla. Jotkut lahkolaiset häpäisivät\nheitä.\n\nNämä seinän vierellä eriskummallisessa asennossa kyyristelevät olennot\nolivat Hannan isä ja seppä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nVanhatalon Kustaa ja seppä olivat viettäneet omalla tavallaan\npääsiäistä. Santakuoppien takaisessa sepän talorähjässä he\njaarittelivat viinapullon ääressä kaikenlaista. Mutta sitten Kustaa\npaljasti sepälle pääsiäispäivän viiltävässä valossa elämänsä salaisen\nhaavan, suhteensa vaimoonsa, Mariaan. Oli hän tosin jo aikaisemminkin\nviittaillut sepälle yhtä ja toista, mutta nyt hän kertoi siinä viinan\nja oman kipeän mielensä yllyttämänä kaiken — senkin, mitä hän oli\nkäräjien päätyttyä kuullut hullun tuomarin talossa. Pettänyt oli\nvaimo häntä, pettänyt ja vetänyt nenästä, valitteli Kustaa katkerana\nsepälle. Jumalalle vihkiytynyt huora oli Maria. Mutta seppä sanoi, että\nkärsimyksensä oli kullakin, hänelläkin. Ei ollut hänenkään, sepän,\navioliitto onnistunut; vaimo oli mennyt menojaan, häipynyt toisen\nkanssa. Ja sai mennä, hän ei kaivannut, sillä siihen ei ollut syytä\neikä aihetta. He eivät olleet sopineet.\n\n— Se siinä onkin pirua, sanoi lopuksi seppä, ettei edeltäpäin tiedä,\nminkälaisen akan sattuu saamaan. Joutuu väliin ottamaan kuin sian\nsäkissä... Ja jos vielä on hullaantunut ottamaan häneltä ennakkoa,\nniin kohta istut kiinni kuin tervassa. Kyllä minullekin pian valkeni\nSikrin suhteen monta seikkaa; hän oli kärttyinen ja tyhmä, liian\nhienostelevakin sepän muijaksi. Maaseudulla hän ei viihtynyt. Minä taas\nolin kyllästynyt kaupunkeihin ja konepajoihin. Vihdoin hän hoksasi\nerään maalarin, ja he alkoivat tästä puolin pitää yhtä. Aluksi heitä\nvakoilin, tietysti vain päissäni ollessani, sillä selvänä en olisi\nviitsinyt panna kortta ristiin sen asian vuoksi. Sittemmin annoinkin\nkaiken olla oloillaan. Ja lopulta he hävisivät näkyvistäni kaupungin\npuoleen. Mutta minä muutin Miljan kanssa näille maille. Ja kuitenkin:\nolisipa sentään mukavaa, jos kaikki olisi toisin. Mutta kaikki muuttuu,\nkaikki muuttuu, vain viinalla on sama maku kuin entisinäkin vuosina...\n\n— Minun laitani on toisin, mutisi Kustaa, ihan toisin. — Ja sitten hän\nalkoi sepälle selittää, kuinka hänen laitansa oli. Hänen päänsä painui\nvähitellen käsien varaan liki pöydän kantta, silmät olivat puolittain\nummessa ja leuka vapisi. — Että hän tekikin minulle niin, valitti hän\nkerta toisensa jälkeen. — Ja vielä häiden aattona! Antautui toiselle\nmiehelle, sille Albertille, Ehkolan Aukustin veljelle. Kas, se juuri\ntekeekin Marian huoraksi minun silmissäni, olkoon hän nyt kuinka pyhä\nja Jumalalle vihkiytynyt tahansa. Ensimmäinen lapsi, joka hänestä\nsitten syntyi, ei ollut minun, sen tiedän nyt. Mutta hän ei mitään\npuhunut, ja petos kasvoi vuosi vuodelta, sillä kaiken aikaa hän on\nrakastanut sitä Amerikassa kuollutta Ehkolan Alberttia, jonka aurinko\nnylki paljaaksi suurena poutakesänä. Nahka kesi miehen päältä, niinkuin\nhänet olisi roviolla poltettu...\n\n— Niinpä niin, sanoi seppä, se oli hänen rangaistuksensa. Tarvitsiko\nmennä kähmimään toisen omaa! Mutta kovasti se sinun muijasi nyt on\nkiinni niissä uskonasioissa, raamatullisissa. Harva on se päivä, ettei\nhän tästä laappisi ohitse virsikirja kädessä tuonne rantakyliin päin.\nJa meijän Miljalle hän oli sanonut maailmanlopun tulevan pian. Niin on\nollut muka outo kajastus taivaalla menneinä öinä.\n\n— Sitä hän on hokenut jo monta vuotta, murahti Kustaa. — Kyllä se\nalituinen paasaaminen alkaa jo niin pirusti kyllästyttää, että tekisi\nmieli ottaa häntä tukasta kiinni ja heittää pellolle odottamaan niitä\ntaivaallisia sotajoukkoja ja Uutta Jerusalemia, joista hän lakkaamatta\npuhuu. Pari kertaa olen tappanut hänet unissani, sysännyt puukon\nkylkeen...\n\n— Ne ovat pahoja unia semmoiset, arveli seppä ja pudisteli päätään.\n— Kaupungin puolessa tutustuin erääseen kalakauppiaaseen, johonkin\nNyymanniin. Hänkin näki samanlaisia unia vaimostaan, jonka tiedettiin\npitävän toista miestä. Lopulta hän uneksi vaimonsa tappamisesta jo\npäivälläkin. Ja sitten muutamana syysehtoona hän hioi puukkoansa,\nkoetteli aina välillä sormellaan sen terää ja taas hioi, antoi\nkovasimen suhista. Sitten kun puukko oli kyllin terävä, hän työnsi sen\nitkien kolme kertaa mitään pahaa aavistamattoman vaimonsa rintaan. Ja\nvaimo kuoli siihen paikkaan, mutta karjakauppias heräsi kuin unesta ja\nlähti ilmoittautumaan poliisille. Niin että koita karkoittaa semmoiset\nunet mielestäsi.\n\n— Koitanhan minä, koitan, koitan, hoki Kustaa niinkuin epätoivoissaan.\n\nNäin he kumpikin kaivelivat muistojaan, pettymyksiään, yrmeinä joivat\nja murahtelivat. Mutta kesken kaiken he kuulivat ääniä ja kulkevan\njoukon kohua ulkoa. Miehet katsoivat ikkunasta tielle päin yli\nsantakuoppien. Ja he näkivät sen saman näyn, jonka Verner ja Hanna\nolivat nähneet sitä ennen heidän seisoessaan rannan töyräällä: käsi\nkädessä tiellä vaeltavat lahkolaiset. Kustaa ja seppä näkivät tuon\nkummallisen, laulavan joukon nousevan Myllymäelle, kiertävän vinhassa\nuskonhuumiossa vanhaa, rähjäistä tuulimyllyä ja sitten laskeutuvan alas\nkummulta.\n\nMariankin oli Kustaa nähnyt siinä joukossa. Tumma liina päässä hulmuten\nhänkin oli kiertänyt huumaantuneena mäellä. Kustaa oli hetkittäin\nnähnyt hänen kuvastuvan huikaisevan selvästi ehtootaivasta vastaan\nikäänkuin muista erillään, yksinäisenä. Marian mustat vaatteet olivat\nkuin syttyneet tuleen pääsiäistaivaan liekeissä ja purppurassa...\nKustaa oli katsonut vaimoaan niinkuin jotain ilmestystä.\n\nMutta samassa hänelle selvisi lahkolaisten matkan määrä. Ja hänessä\nsyttyi viha.\n\n— Ne menivät meille, sanoi Kustaa äkkiä sepälle. — Minä arvaan sen. Ne\nriivatut on ajettava pois talosta, vaikka sitten ottaisi piru.\n\n— Se on selvä, vahvisti seppäkin.\n\nJa he lähtivät ohi santakuoppien ja tuulimyllyn kulkemaan taloon. Mutta\njo loitolle he näkivät, että talon ulko-oven pihtipielet hohtivat\noudon punaisilta. Niihin oli sivelty karitsan verta, kuten Egyptissä\nkerran sinä suurena vihan ja vapahduksen yönä, jolloin Israelin lapset\nlähtivät vaeltamaan orjuuden maasta kohti Siinaita...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko tupa lainehti täynnä riivattuja, kylien lahkolaisia. Saarnan\nääntä, virren veisuuta, polvistuvia ihmisiä. Meluten, ärhennellen\nja käsiään huitoen Vanhatalon Kustaa ja seppä tulivat tähän kummaan\njoukkoon, alkaen häätää sitä ulos. Mutta silloin heihin tarttuivat\nmonet kädet. Syntyi tappelu. Iskujoukkoon kuuluvat miehet kaatoivat\nheidät lattiaan, painoivat alleen. Kerran Kustaa tunsi häivähtävän\nkasvoilleen naisen kuivat, tuuheat hiukset, ja avatessaan silmänsä\nhän näki edessään naisprofeetta Anna Hautalan vääntyneet kasvot. Ja\ntuo riivattu nainen, jonka hän aikaisemmin talvella oli ajanut pois\ntalostaan, huusi lakkaamatta hänen korviinsa rangaistuksen kuumia\nsanoja.\n\nKustaa ja seppä kamppailivat vastaan, mutta lopulta heidän oli\ntaivuttava ylivoiman alle. Sitten heidät nostettiin miehissä pystyyn\nseinää vasten kuten kirkon vaivaisukot. Lyönnein ja uhkauksin\nmiehet pakotettiin pysymään siinä asennossa, johon heidät jätettiin\nveisuun ja saarnan taas alkaessa. Kädet sivuille ojennettuina kuin\nristiinnaulituilla, päät syvälle hartioiden väliin painuneina,\nhampaitaan nirskutellen ja juovuksissa — tällaisina Kustaa ja seppä\nseisoivat uskonkiihkoisten kiduttajiensa edessä. Ja tästä asennosta ja\ntilasta Verner ja Hanna heidät tapasivat palatessaan joelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHanna tiesi heti, mitä talossa oli tapahtunut, tiesi niin tarkoin kuin\njoku läsnäolevista olisi sen hänelle kertonut. Kuten hirsiseinästä\nulos astuneina seisoivat Hannan isä ja seppä tuvan perällä. Isä oli\nkerran auttanut häntä naisprofeetta Anna Hautalan tullessa taloon\nhänen sairautensa aikana; nyt hän, Hanna, auttaisi vuorostaan isäänsä\npääsemään irti riivatuista.\n\nJa Hanna meni tupaan Vernerin jäädessä seisomaan ovelle. Kukaan\nei aluksi huomannut tytön saapumista. Verner silmäili lahkolaisia\nuteliain katsein ja valmiina kohta rientämään Hannan avuksi, jos\nkärsimysjuhlan kiihdyttämät lahkolaiset kävisivät tyttöön käsiksi tai\njotenkin häntä estäisivät. Mutta kun Hanna hitaasti kulki, ikäänkuin\nliukui läpi kuuman tuvan, vaikeni veisuu vitkaan ja lahkolaiset jäivät\nkatsomaan tyttöön kuin äkisti esiin loimahtaneeseen näkyyn. Kukaan\nei liikahtanutkaan. Hanna astui isänsä luokse, laski kätensä hänen\nolalleen ja sanoi hiljaa:\n\n— Tule pois, isä, ja tekin, seppä! Lähtekää molemmat.\n\nSillä hetkellä miehissä sammui se merkillinen lumous, jonka vallassa he\nolivat olleet; heidän sivuille ojennetut kätensä putosivat kupeille,\nveri ikäänkuin tempautui heidän suonissaan liikkeelle, humala haihtui,\nja he seurasivat tyttöä porstuaan.\n\nVanhatalon Kustaa ja seppä nousivat talon yläkertaan, mutta Hanna ja\nVerner menivät ulos. Nyt havahtuivat lahkolaisetkin, villi kohahdus löi\njoukon ylitse ja kuului naisprofeetan ääni:\n\n— Luopio, luopio kävi joukossamme.\n\nMutta Maria kohotti kätensä kasvoilleen ja itki.\n\nTalon yläkerran huoneessa murjotti kaksi miestä. Kustaa tunsi tulleensa\nhäväistyksi omassa talossaan. Häpeä ja kiukku puistattivat häntä, ja\ntuon tuosta hän puhkesi kirouksiin ja sadatuksiin, joihin seppä yhtyi.\nSitten he taas kotvaksi vaikenivat. Näin kului tunti, pari. Alhaalta\nkantautui veisuuta ja yksityisiä saarnan sanoja.\n\nMutta sitten he yht'äkkiä kuulivat kohua ja monien askeleitten ääntä.\nTalon riivatut vieraat lappautuivat ulos ja kulkivat nyt yli pihan\nKustaan heristäessä eräästä yläkerran ikkunasta nyrkkiään heidän\njälkeensä. Maria oli yhä heidän joukossaan. Vieläkään hän ei ollut\nsaanut rauhaa eikä jättäytynyt taloon, johon nyt humahti pilven tavoin\nraskas hiljaisuus.\n\nKohta kuitenkin kuului askeleita yläkertaan johtavilta portailta. Ovi\navattiin, ja kamariin astui Kustaan veli vaivaistalosta, Vanhatalon\nRisto. Hän katsoi vähämielisesti vuoroin veljeensä, vuoroin seppään ja\nsanoi sitten iloisesti:\n\n— Älkää murehtiko, sillä Kristus on noussut ylös kuolleista. Maria\nMagdaleena, Johannes ja Simon Pietari kävivät Jeesuksen haudalla ja\nnäkivät sen olevan tyhjän. Vain liinakääreet he näkivät haudassa sekä\nerikseen kokoonkäärittynä sen hikiliinan, joka oli ollut Jeesuksen\npäässä. Älkää siis murehtiko, sillä Kristus on ylösnoussut...!\n\nVanhatalon Kustaa ja seppä katsoivat häneen hölmistyneinä, mitään\npuhumatta. Mutta Risto tuli peremmälle huonetta, kysyen Hannaa ja\ntuoden terveisiä köyhäintalosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääsiäisehtoon sini tummeni. Pehmeä hämärä hulvahti kyliin. Sen\nhelmassa huojuivat ja narisivat taloissa keinut. Kiirasmäellä oli\nkelakiikku; se teki väljiä kaarteita ilmassa, joka humisi ja soi.\nKuului puhetta ja tyttöjen naurua. Mutta mäet ja harjut hukkuivat\nvahvaan tummuuteen. Lumesta paljastunut multa tuoksui ja sinersi.\nVilpoinen, kostea maa henkäili raikkaana ja väkevänä. Tulvainen\njoki virtasi vaahtoisena peltojen avaraan syliin. Jäät olivat jo\nkulkeutuneet alemmaksi; vapaana ja mustana joki lainehti keväisessä,\nkaikuvassa yössä, joksi pitkä pääsiäisiltä vähitellen muuttui.\n\nMutta Vanhatalon ulko-oven pihtipielet oli joku lahkolaisista sivellyt\nkaritsan verellä.\n\nMyöhemmin yöllä tulva joessa nousi yhä. Alavammilla paikoilla\nvesien paljous syöksyi jo pelloille. Kylissä valvottiin. Valoja\ntuikki siellä täällä pitkin kohisevaa jokivartta. Kerrottiin, että\njoen alajuoksun kylissä tyhjennettiin jo rantataloja ja -tönöjä,\nkoska vesi nousemistaan nousi ollen peittämäisillään kaikki alleen.\nMuutamat mustalaisruipat, jotka juuri olivat sieltä suunnalta tulleet,\nvahvistivat tämän kulkupuheen. Ja vieläkin alempaa — rantamaailmasta,\nkaupungin puolesta, missä virta oli jo toinen, suuri ja väljä,\nmereen laskeva, saapui viestejä tulvasta, jollaista vanhatkaan eivät\nmuistaneet milloinkaan nähneensä. Siellä oli taloja, jotka olivat\nlähes harjojaan myöten vaipuneet tulvaveteen. Niillä maanteilläkin,\njotka seurailivat joen varsia, lainehti paikoitellen vettä. Ja satoja\nja taas satoja hehtaareja peltomaita katosi näkyvistä kuin yhdellä\npyyhkäisyllä. Se oli kuin mereen uponnut maailma... Suuria hevos- ja\nkarjalaumoja liikuskeli valtoimina kylissä hirnuen ja haikeasti ammuen,\ntulvan säikähdyttäminä. Ruuhkautuneita jäitä räjäyteltiin lakkaamatta.\nKova oli hätä näillä suurilla jokilakeuksilla pääsiäisen aikaan;\ntulvaveden pauhu, jäitten ryske, itku, meteli ja mökä veivät päivien ja\nöiden rauhan. Sellaista oli nyt siellä.\n\nTäällä yläjuoksun kylissä ja varsinkin pienten sivujokien varsilla ei\nhätä sitä vastoin ollut läheskään niin suuri. Mutta kylien riivatut\npuhuivat siitä huolimatta uudesta vedenpaisumuksesta, joka uhkasi\nmaailmaa. Jumala oli tehnyt mitättömäksi Liitonmerkin: sateenkaaren\ntaivaalla ja antaisi nyt kaikkien syvyyden vesien tulvia yli maailman,\nyli syntisen sukukunnan. Arkkia pitäisi uskovaisten ryhtyä rakentamaan,\njotta he edes pelastuisivat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kuu syttyi taivaalle, vaaleanpunainen kevätkuu. Mutta samaan\naikaan, ikäänkuin kuun sytyttämänä, loimahti palamaan Vanhatalon\ntuulimylly. Useasta eri kohdasta se syttyi melkein yhtäaikaa, palaen\nkirkkaalla liekillä. Se oli kuin suunnaton soihtu, jonka itse Jehova\noli sytyttänyt valaisemaan pääsiäisyötä. Liekit hulmahtivat punaisina\nja hehkuvina mustalle taivaalle. Kuului tulen kuumaa huminaa, joka\nsekaantui tulvaveden kylmään pauhuun ja tuulen kohinaan mäillä ja\npeltolakeudella. Kiikut ja keinut pysähtyivät, niiden narina sammui\nyöhön, nauru kuoli pois. Jäätiin katsomaan tulen loimotusta, ikivanhan\ntuulimyllyn paloa. Myllymäki hohti punaisena ja kuin kullassa ja\ntulisessa purppurassa. Palava tuulimylly kuvastui öistä taivasta\nvastaan liekehtivänä ja hirmuisena niinkuin maailmanlopun merkki.\n\nMyllymäelle kokoontui ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka yrittivät\nsammuttaa tulta, sillä oli olemassa vaara, että palavasta tuulimyllystä\nlentäisi tuulen mukana kipinöitä alas mäeltä talon rakennuksiin.\nMurtuneet, tuulien syömät siivet putosivat jo maahan kuin uupuneet\nlinnut, mutta katto sortui sisään. Ja liekkien leimutessa koko mylly,\nkoko menneisyyden kummitus romahti kasaan. Eikä siitä ollut kohta\njäljellä kuin kasa kipinöivää, sammuvaa tuhkaa.\n\nPääsiäisyö oli taas hyvin tumma, oudosti kajastava. Kuu hohti\nmustansinisellä taivaalla vaaleanpunaisena. Vanhatalon Kustaa ja seppä\nharhailivat peikkomaisina autioituneella Myllymäellä. Muitakin siinä\nvielä seisoskeli ihmettelemässä tapahtumaa. Kuinka oli tuulimylly\nsyttynyt palamaan? Ei tiedetty, mitä olisi siitä arveltu. Kesken tämän\nkaiken tuli paikalle Vanhatalon Risto, joka vielä viipyi talossa.\nUkko oli paljain päin, parta märkä ja takkuinen, silmät hohtivat kuin\nkekäleet. Huojuen keskelle leimahtelevaa tuhkaa vanhus huusi käsiään\nhuitoen:\n\n— Kristus on ylösnoussut! Hänen hautansa on tyhjä... hikiliinalla...\nerikseen kokoonkäärittynä...\n\nHanna, joka oli Vernerin kanssa ollut läheisessä kylässä keinumassa,\nmeni hänen luokseen.\n\n— Setäkulta, pyysi hän, tule pois sieltä. Kuuma tuhka polttaa\nkenkäsi...!\n\nJa Hannan ja Vernerin tukemana hoippui vanhus, jota köyhäintalossa\nsanottiin Nasaretilaiseksi, mäeltä pois.\n\nMutta pihassa he kohtasivat Marian, Hannan äidin. Hänen hiuksensa\nriippuivat vanukkeisina kasvoille, silmissä oli synkkä hehku ja jos\nvalaistus olisi ollut vahvempi, Hanna olisi nähnyt, että äidin kädet\nolivat noessa ja käsivarsissa siellä täällä palohaavoja. Hän katsoi\njonnekin pois, jonnekin etäälle.\n\nJa pääsiäisyö riippui hänen yllään tuskallisena ja tummana, niinkuin\nristillä...\n\nJoelta, hyvin loitolta, kantautui kumeita paukahduksia. Siellä yhä\nräjäyteltiin ruuhkautuneita jäitä. Räjähdykset tapahtuivat sarjoittain,\nneljä laukausta aina kerrallaan lyhyin väliajoin. Ne ikäänkuin aukoivat\ntietä keväälle...\n\nNäin päättyi pääsiäinen — Herran ohikäyminen.\n\n\n\n\n\n\nNainen nousee Öljymäelle\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nVanhatalon tuulimyllyn kummallinen palo pääsiäisyönä säilyi\nmerkillisenä muistikuvana monen mielessä jokilakeudella. Se oli ollut\nkuin Jehovan soihtu, joka oli äkisti leimahtanut palamaan heleällä\nliekillä kärsimysjuhlan viimeisenä yönä... Vain raskaat myllynkivet\nKustaa oli aamulla löytänyt tuhkan joukosta. Tyhjä oli nyt Myllymäen\nkumiseva rinne. Jotkut vanhat haavat ja koivut siellä vain uupuneesti\nhumisivat. Ei kangastunut enää taivasta vastaan tuo vanha tuulimylly,\njoka harmaana ja sammaloituneena oli toista sataa vuotta seisonut\nmäellä ja ahminut siipiinsä tuulta, joka sitä oli lähestynyt milloin\nmiltäkin sinisen avaruuden kolkalta. Se oli poissa. Ainoastaan kasa\ntuhkaa osoitti, missä se oli kerran ollut. Nyt tuuli tavoitti mäellä\nvain haapojen ja koivujen oksistot, joiden läpi se ihanasti humisten\nkulki. Mutta Myllymäeksi kutsuttiin tuota kanervaista kumpua yhä\nedelleen ja kutsuttaisiin kai maailman loppuun.\n\nVahva salaperäisyys verhosi vieläkin tuulimyllyn paloa. Kustaa itse\npäätteli sen lahkolaisten sytyttämäksi. Lisäksi hän tiesi Marian\nkummallisesti vihanneen vanhaa tuulimyllyä, koska hän omituisissa\nvalveunissaan oli siinä näkevinään ikäänkuin suvun alennustilan\nvertauskuvan, paholaisen temppelin, jonne Kulta-Profeetan väkevä,\nsyntinen henki muka oli siirtynyt. Mutta Maria ei mitään vastannut,\nkun Kustaa vaimoltaan kysyi, tiesikö hän mitään myllyn palosta.\nSilloin Kustaa pani hänet pesemään omin käsin karitsanveren ulko-oven\npihtipielistä. Ja Maria teki sen. Itkien hän värjötteli porstuanovella\nmonta tuntia ja hankasi kumaraisena pihtipieliä. Eläimen veri oli kuin\nimeytynyt puuhun... Mutta Hannaa ei Kustaa päästänyt äitiään auttamaan.\n\nSitten myöhemmin keväällä, jolloin pääsiäisen aikainen tulva oli\nenää vain muisto, kylien lahkolaiset joutuivat joukolla käräjille.\nVanhatalon Kustaa oli heidät sinne haastanut kotirauhan rikkomisesta\nja väkivallan teosta. Siellä tuli ilmi yhtä ja toista lahkon\nsisäisestä elämästä, jota ihmeteltiin ja päiviteltiin. Myös tulipalon\naikaansaamisesta Kustaa heitä syytti, mutta sitä ei voitu todistaa.\nNiin asia jäi silleen. Vanhan tuulimyllyn palo pysyi edelleen\nsalaisuutena. Mutta pääsiäispäivän tapauksista Vanhatalossa lahkolaiset\nsaivat sakkoja, joiden johdosta he viettivät jokilakeuden kylissä\nkirojaisiaan. Vanhatalon Kustaa ja seppä tunsivat saaneensa hiukan\nhyvitystä, ja he juhlivat sitä omalla tavallaan.\n\nPian näiden tapausten jälkeen Ontuva-Sigrid — Kristuksen sijainen\nmaan päällä — kuoli eräällä saarnamatkallaan. Ennen kuolemaansa hän\noli alkanut saarnata lahkolaisten uskosta eroavaa oppia ja oli näin\nmenettänyt suurimmaksi osaksi heidän kannatuksensa. Vanhatalon Maria\nalkoi tästä puolin osittain hoitaa hänen tehtäviään kylien riivattujen\nkeskuudessa. Mutta kauan tämänkin jälkeen Samarin Sigridin lempeä hahmo\nikäänkuin huojui heidän yllään, niinkuin jokin kullankeltainen tähkä\nhuojuu yksinäisenä, muita tähkiä korkeammalla, väljän pellon yllä...\n\nMaria oli muuten muuttunut entistäkin hiljaisemmaksi ja\nkummallisemmaksi. Oli kuin hän ei olisi enää elänyt tässä maailmassa.\nHänen silmiensä tumma sinikin oli tullut kovemmaksi kuin ennen. Eikä\nse ollut ihme, sillä oudot näyt viilsivät hänen mieltään ja hehkuivat\nhänen silmissään jo päivälläkin. Uusi Jerusalem väikkyi alati kuin\ntaivaanrannalla, hohtaen kuin aurinko ja kimmeltäen kuin tähdet...\nLoputonta valoa säteili tuosta näystä kaiken yli.\n\nYhä syvempi nöyryyskin oli täyttänyt Marian mielen\nkiirastorstai-illasta lähtien. Vieläkin kaikui hänen korvissaan\nKustaan silloiset huudot talon yläkerran huoneesta: \"Kenguru, kenguru,\nkenguru!\" Hän tiesi, että Kustaa oli perillä hänen salaisuudestaan\n— millä tavoin tämä sitten olikin ottanut siitä selon. Kustaan\nsilmistäkin hän sen näki; ne olivat niin tarkkaavat, vaanivat ja\netäisesti pilkkaavat. Jotakin tulisi pian tapahtumaan, Maria ajatteli.\nSe raskas kohtalonpilvi, joka ikäänkuin lepäsi talon päällä, olisi\nkohta purkautuva alas sateena, myrskynä, salamoina... Tuulimyllynkin\npalo pääsiäisyönä oli kuin juuri tätä kaikkea ennakoinut.\n\nHän, Maria, oli sen erään toisen lahkolaisen kanssa sytyttänyt,\ntahrannut kätensä nokeen ja polttanut ne haavoille. Vihannut hän oli\ntuota harmaata, sammaloitunutta kummitusta, myllyrotteloa, jonka\nseinien jokaisesta rakosesta oli kuin huokunut ulos suvun menneisyys,\nhänelle vastenmielinen. Sitä paitsi hän oli kerran kuullut Kustaan\npuhuvan sepälle, kuinka he suvella menisivät yhdessä pitämään kemuja\nvanhaan tuulimyllyyn, tekisivät siitä jonkinlaisen tuulien kapakan,\nja mustalainen Kalle Hagert saisi olla heidän viinankantajanaan.\nEstääkseen ajoissa tämän uuden hullutuksen ja synnin jakson Maria\noli erään uskonveljensä avustamana sytyttänyt tuulimyllyn palamaan,\nantanut sen mennä yhdessä tulen humauksessa. Se oli samalla ollut\nkuin tulimerkkinä muille uskonsisarille ja -veljille, piinaviikon\ntulimerkkinä. Ja siinä keskellä pääsiäisyötä oli Marialle tullut väkevä\nhalu heittäytyä itse liekkeihin, hän olisi tahtonut nousta niinkuin\nprofeetta Elija tulisilla vaunuilla taivaaseen. Vain vaivoin hän\noli pidättäytynyt syöksymästä liekkeihin. Mutta sen sijaan hän oli\nantanut niiden nuolla käsiään, ja hän oli tuntenut vihlovaa nautintoa\nsen johdosta. Tulipatsaan hän oli uskonhuumassaan tahtonut pystyttää\npeltojen keskelle, mutta kaikki oli romahtanut maahan, ja jäljelle oli\njäänyt kasa tuhkaa...\n\nJa kevät kului. Eräänä päivänä talon yli lensi kumeasti huutaen kurkien\nmonipolvinen, rauhaton matkakiila ikäänkuin keinuen kiihkojensa\nrannattomalla merellä... Väkevien siipiensä hurmiokkaassa pauhussa\nne syöksyivät halki viileästi leimuavan taivaan etäistä, hehkuvaa\nilmanrantaa kohti. Pienet muuttolinnutkin saapuivat. Vanhat pellot\nkylvettiin. Ja pian täytti pellot ihana, tummanvihreä oras, joka\npäivien kuluessa kasvoi kasvamistaan, kunnes se oli valmista,\nkullankeltaista, kahisevaa viljaa. Silloin oli jo suvi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran Hanna keritsi lampaita Myllymäellä haapain alla. Oli elokuu.\nPäivä oli paahtava. Aurinko loisti tulisena keskitaivaalla. Mäen\ntakaiselta kankaalta nousi kuivista kanervista kirpeää, väkevää\ntuoksua. Mutta pelloilla säihkyi viljan kulta niin kauaksi kuin silmä\nkantoi; se välkkyi ja lainehti kuin meri, häviten viimein tummien,\nmetsäisten harjujen taakse.\n\nKeritsemättömät lampaat sekä ne, jotka jo olivat luovuttaneet villansa,\nmakailivat mäessä märehtien ja helteen uuvuttamina. Pienet keväälliset\nkaritsat lepäilivät siellä täällä emojensa kyljissä. Mutta yksi lammas\nmakasi ääneti ja sidotuin jaloin Hannan helmassa, sen kaula oli\nojennettu jäykästi eteenpäin, pää oli liikkumaton, ja suuret, kosteat\nsilmät olivat puoliummessa. Keritsimet kalisivat Hannan käsissä, ja\nvilla irroittautui lampaan ruumiista valkeina haituvina. Ylempänä\nmäellä oleva pärekoppa oli täynnä kuin valkoista lunta; pehmeää, ihanaa\nvillaa kuohui yli kopan reunojen.\n\nHanna oli sitonut päänsä ympäri kellahtavan, ristiruudullisen liinan,\njonka alta hänen hiuksensa pursusivat näkyville. Hänen kasvonsa,\nkaulansa ja käsivartensa olivat auringon polttamat. Eläimen ruumis\npainoi hänen jalkojaan ja siitä huokuva lämpö kuumensi hänen polviaan.\nMutta hänen kätensä työskentelivät väsymättä; kumarassa hän työnsi\nniinkuin kuumalla elopellolla tehdessään sitomia. Haavan lehdet\nkahisivat hänen lampaan puoleen kumartuneen päänsä yllä. Muuten\noli hyvin hiljaista. Alhaalta pihastakaan ei kuulunut ääniä. Vain\nviljapeltojen etäinen suhina kantautui tytön korviin kuin meren raskas\nhuokailu.\n\nTaivaan holvi syöksyi huikaisevan kirkkaana ja sinisenä mittaamattomiin\nkorkeuksiin. Aurinko kellui alastoman ruumiin lailla tuossa\nrajattomassa sinessä, kuumana ja ilman pilvien verhoja. Sama sini\nympäröi tänä päivänä kylläkin peltojen keskellä ja alempana joen\nsavisilla töyräillä. Ne ikäänkuin uivat siinä pettävän kaukaisina,\nkangastuksenomaisina, ohuen savun keskellä. Merkillinen ajattomuuden\ntunnelma hiipi aaltoillen kaikkialle. Ihmiset, eläimet, kukat,\nhumisevat puut, vilja ja ruoho maassa, koko luonto — kaikki tuntuivat\nyhtyvän tuohon samaan yleistunnelmaan, avaraan, kuumaan poutapäivän\nhenkeen. Kaikki olivat yhtä, hengittivät samaan tahtiin, ja luonnon\nsyvä, kumea sydän ruokki kaikkia verensä virvoittavalla väkevyydellä,\nkuten äiti syntymätöntä lastaan kohtunsa syvyydessä...\n\nHetket kuluivat. Hanna oli vaihtanut lammasta ja keritsi nyt sen päätä,\njoka oli hänen helmassaan. Hiljaista oli. Aurinko paistoi edelleen\nkuumasti. Kaikki oli samoin kuin taannoinkin, eikä kuitenkaan sitä\ntäysin ollut. Jotain oli kuin muuttunut tänä lyhyenä aikana, vaihtanut\nmuotoaan. Alhaalla tiellä kulki joku. Se oli Verner. Hän tuli joelta\npäin ohi santakuoppien. Nyt hän pysähtyi ja katsoi suoraan ylös\nMyllymäelle. Hanna ei häntä vielä nähnyt, sillä hän oli kumartuneena\nlampaan puoleen ja keritsi.\n\nVerner oikaisi halki kanervikon, kuiva mäkiruoho kahisi jo hänen\njaloissaan. Mutta puolivälissä Myllymäen rinnettä hän uudelleen\nseisahtui, heittäytyen sitten maahan. Hän jäi katsomaan ylös\nkeritsijään, Hannaan, joka istui puiden alla märehtivien lampaitten\nkeskellä. Vernerin sopi siihen nähdä tytön kasvot sivulta, hänen\npääliinan alta pursuavat hiuksensa, hänen paahtuneen kaulansa ja\ntyöskentelevät kätensä. Ja vieläkään hän ei ilmaissut itseään, sillä\nhän tahtoi ensin tarpeekseen nauttia tästä puhtaasta ja rauhallisesta\nnäystä. Hengittäen syvään hän veti itseensä kanervien, harvan\nmäkiheinän ja helteisen poutapäivän tuoksuja. Tytön kumarruksissa oleva\npää kuvastui taivasta vastaan. Verner katsoi sitä siksi, kunnes tuo\nnuori, kaunis tytönpää sulautui hänen silmissään uhkuvaan sinisyyteen,\nhaihtui kuin kuuman poutapäivän punertavaan, hulmuilevaan savuun, jota\nkoko maailma oli täynnä. Silloin Verneriä kosketti äkillisen tuskan\nlaine, joka ikäänkuin huuhtoutui hänen ylitseen, ja hän nousi maasta.\n\nHanna katsahti ylös työstään ja näki lähestyvän Vernerin. Syvä puna\ntäytti tytön kasvot, kuten punainen verho olisi hitaasti vedetty hänen\nkasvojensa yli. Hän katsoi Verneriin arasti, melkein säikähtyneenä.\nLammassakset riippuivat hervottomasti hänen kädessään. Makaavat lampaat\nnousivat ja vetäytyivät karitsoineen puiden suojaan. Verneriä suretti\naiheuttamansa häiriö; hänestä olisi ollut mieluisempaa, jos kaikki\nolisi pysynyt niinkuin aikaisemminkin — silloin, kun hän katseli tätä\nkaikkea alhaalta tieltä. Jo loitolle hän oli nähnyt Hannan Myllymäellä\nkeritsemässä lampaita...\n\n— Tekö se olette! sanoi Hanna vihdoin, hymyillen ohutta, arkaa hymyä.\n\n— Minähän se olen, vastasi Verner naurahtaen ja tervehti. — Säikytin\nteidän lampaanne, mutta saanhan siitä huolimatta istahtaa tähän\nhetkiseksi...?\n\n— Saattehan toki, huudahti Hanna. — Minä vain... olin hiukan\nhämmästynyt, kun te niin äkkiä ilmestyitte tänne mäelle.\n\n— Olen pitkällä kävelymatkalla, kertoi Verner heittäytyen maahan\nHannan läheisyyteen. — Harhailin tuolla joen uomassa. Sitten tulin\nkujaa pitkin tänne päin ja jo kauaksi näin, että joku nainen istui\nMyllymäellä ja keritsi lampaita. Tiesin jo silloin, että se olitte te\neikä kukaan muu. Halusin nähdä teidät. Tiedättekö, että minä en ole\nvoinut unohtaa sitä pääsiäistä, en myöskään teitä.\n\n— En minäkään ole sitä unohtanut, myönsi Hanna hiljaa ja alkoi jatkaa\ntyötään. — En ole unohtanut, kertasi hän vielä, katsahtaen samalla\nVernerin tummiin silmiin.\n\n— Se oli todellakin merkillinen pääsiäinen, muisteli Verner. Ne\nlahkolaiset... tulviva joki ja te, Hanna, kaikki jäivät minun\nmieleeni. Minun ei tarvitse muuta kuin ummistaa silmäni, kun\njo taas näen edessäni tuon kaiken: hehkuvan pääsiäistaivaan ja\nsen alla hurmioituneet lahkolaiset, jotka kiertävät kehässä ja\nlaulavat; pauhaava joki, tulvavettä, rajusti eteenpäin lainehtivaa,\nauringonlaskun punaamaa... ja teidän kasvonne rantakojun hämärässä...\nKohisevat kevätpuut... Karitsan verellä sivellyt oven pihtipielet...\nVanhan tuulimyllyn palo yöllä...\n\nVerner vaikeni ja jäi katsomaan eteensä. Hannan kädessä kalisivat\nkeritsimet, kenties hiukan rauhattomammin kuin taannoin, jolloin hän\noli ollut yksin. Epämääräinen jännitys oli humahtanut tytön olemukseen,\njännitys ja kiivas odotus. Hanna ei itsekään tiennyt, mitä hän odotti,\nhän vain tunsi, että jotain hämmentävää liikkui hänen ajatuksiensa\nlävitse, kuten auringon ja kuun valo hohtaa pelloilla salaperäisesti\nviljan läpi. Hän istui siinä kuin äkisti esiin leimahtaneessa valossa,\ntietämättä, mitä hän tuossa valossa tulisi näkemään. Ja vaistomaisesti\nhän kohotti päänsä ja alkoi katsoa, helmassaan sidottu eläin, suureen,\nliikkumattomaan, leimuavaan aurinkoon. Verner pureskeli maassa\nheinänkortta nähden kuin unessa tuon katseen.\n\n— Kuinka saatatte katsoa suoraan aurinkoon, eikö silmiänne häikäise?\nkysyi Verner äkkiä.\n\nHanna naurahti pehmeästi, hämillään.\n\n— Olen siihen tottunut, sanoi hän sitten. — Jo lapsesta lähtien\nolen katsonut aurinkoa enkä ainoastaan aurinkoa, vaan kaikkia\ntaivaankappaleita. Rakastan aurinkoa, kuuta ja tähtiä! Aluksi niitä\nkummallisesti pelkäsin, kuvittelin niiden johdosta kaikenlaista. Se oli\nsilloin, kun vähitellen opin tuntemaan niiden kaukaisen läsnäolon. Olin\nhullu tyttö! Mutta sitten niihin totuin ja opin niitä rakastamaan.\n\nJa yht'äkkiä hänen mieleensä loimahtivat näiden pienien muistojen\nmukana lapsuuden ajattomat vuodet, nuo puhtaat päivät, jotka olivat\ntäynnä elämän alkuhämärää, salaperäistä kajoa tulvillaan. Siihen\naikaan hän oli pelännyt taivaankappaleita: aurinkoa, kuuta ja tähtiä,\nvarsinkin aurinkoa, joka suurena, tulisena pallona loimotti päivällä\ntaivaalla ja iltaisin laski punaiseen liekkimereen. Mutta kun hän\noppi tietämään, että se valo, joka päivällä lainehti ja väreili hänen\nympärillään täyttäen maailman kirkkaudellaan, oli kotoisin auringosta,\ntuosta hehkuvasta pallosta, joka yksinäisenä kellui avaruuden sinisessä\nmeressä, silloin hän rauhoittui, ja hänet täytti omituinen, raju\nrakkaus aurinkoa kohtaan. Samoin kuuta ja tähtiä kohtaan. Voi noita\netäisiä syyskesän iltoja, jolloin tähdet ensi kerran loimahtivat\nnäkyville taivaan äärettömään, juhlavaan kupuun! Silloin hän usein\njuoksi kylmässä, kasteisessa heinässä hiukset hulmuten ja käsiään\nyhteen lyöden, tähtiä lukien. Hän antoi niille kummallisia nimiä, ja\naurinko oli hänen suuri aurinko-veljensä, josta hän oli ylpeä. Kuu\npiti häntä väliin öisin valveilla, punainen, mutta joskus myös haapea\nkuu, suuri ja ajoittain sirpiksi kuihtunut. Jokaisen kuun kuolema\ntuotti hänelle vihlovaa surua, mutta jokaisen uuden kun syntyminen\nvilliä iloa, joka huumasi häntä. — Niin se oli silloin. Mutta aurinko\noli sen jälkeen noussut ja laskenut, tähdet kulkeneet ratojaan, kuu\nkuollut ja uudelleen syntynyt, aika vierinyt... Yhä vielä hän rakasti\ntuota kaikkea, imi auringosta voimaa ja elämää, kuusta ja tähdistä\näärettömyyden janoa, taivaan nälkää.\n\n— Ettekö te sitten voi katsoa aurinkoa? kysyi Hanna ihmetellen.\n\n— Aurinko häikäisee silmiäni, mutisi Verner. — Kun hetken siihen\nkatson, olen pitkän aikaa sen jälkeen aivan kuin huumaannuksissa.\nSilmissäni liekehtii, ja koko luonto verhoutuu keltaiseen hämärään,\nkääntyy kuin ylösalaisin... Sitten vähitellen kaikki muuttuu jälleen\nentiselleen. Onko se teistä kummallista, Hanna?\n\n— En tiedä, ehkäpä se on toisilla niin. — Hanna alkoi taas keritä\nhelmassaan olevaa lammasta, koettaen rauhoittua.\n\nMutta Verner sanoi:\n\n— Minä olen ehkä silloin jonkinlainen aurinkohullu. Kuumissa\nmaissa saattavat ihmiset toisinaan tulla hulluiksi auringosta, sen\npakahduttavasta kuumuudesta ja loputtomasta loistosta; he huutavat,\ntakovat nyrkeillään otsaansa ja heittäytyvät maahan kasvoilleen...\nKenties täälläkin voi joskus sattua vähän siihen tilaan verrattavaa...\nkuumina päivinä...\n\nOli hetken hiljaista. Maailma heidän ympärillään oli aivan kuin\nhukkunut valoon, ja he olivat jääneet siihen mäelle keskelle tasankojen\nhumisevaa valomerta, vain lampaat seuranaan. Verner katsoi Hannaan\nmietteissään. Heidän välissään makasi jaloistaan sidottu eläin. — Mikä\ntuo tyttö oikeastaan oli? kysyi Verner itseltään. Mitä hän Hannasta\ntiesi? Ei paljoa. Että tyttö oli kerran, lähinnä äitinsä pakotuksesta,\nlukeutunut lahkolaisiin, se seikka ei enää merkinnyt mitään. Hän oli\nilmeisesti jo kokonaan vapautunut noiden kuumien houreitten kehästä,\njotka olivat pitäneet häntä vallassaan. Nyt elämän pyörä oli vuorostaan\ntemmannut hänet mukaansa päihdyttävään pyörteeseensä. Verner tuijotti\nyhä tyttöä voimatta katsoa muualle. — Niin, mikä hän oikeastaan oli tuo\ntyttö, joka siinä mäellä keritsi lampaita vanhojen puiden alla?\n\n— Verner näki edessään nuoret tytönkasvot, jotka olivat auringossa\npaahtuneet, nuoret ja nuoruudessaan kauniit kasvot, hiukan\nsurumieliset, sulkeutuneet, salaperäiset. Oliko hän joku uusi\nauringonpalvoja, joka sielunsa syvyydessä viritti hymnejä maalle,\nkukille, linnuille, auringolle...? Ja Vernerin muistojen meressä alkoi\nyht'äkkiä etäisenä kohista ja kaikua Franciscus Assisilaisen ihana\nAurinkolaulu; sen kiitollisuutta tulvivat säkeet havahduttivat hänet\nniinkuin unesta, ja hän tunsi taas rakastavansa maailmaa, elämää...\n\n— Oletteko nyt käynyt katsomassa setäänne? kysyi Verner vihdoin.\n\n— En aivan hiljattain, vastasi Hanna. — Olenkin aikonut sinne pian\nmennä.\n\n— Tiedättekö, että minä olen sedällenne kiitollinen kahdesta syystä?\n\n— Mistä niin? — Hanna katsahti Verneriin hämmästyneenä.\n\n— Mistä syystä setäraukalleni voi olla kiitollinen... hullulle ja\nvaivaistalon hoidokille?\n\n— Kuten sanoin: kahdesta syystä, vastasi Verner lujasti. — Ensiksikin\nhän oudoilla, synkästi vavahduttavilla puheillaan johdatti minut\ntutkimaan Ilmestyskirjaa, joka muodostui minulle niin merkilliseksi\nelämykseksi. Mutta ennen kaikkea olen hänelle kiitollinen siitä,\nettä hän opasti minut teidän pariinne, Hanna. Miksi olette minulle\njatkuvasti etäinen? Sanokaa minua Verneriksi, pyydän sitä.\n\nVerner oli puhunut omituisen tukahtuneesti, antaen käsiensä samalla\nkiivaasti kulkea läpi kuivan, auringon polttaman mäkiheinän, joka\nkovana ja karkeana viilsi hänen lihaansa. Hän olisi tahtonut pusertaa\ntytön syliinsä, tuntea huulillaan hänen lihansa maun, kuten tuntee\nruohon ja kukkien tuoksun painaessaan kasvonsa niihin. Voi, miten\naurinko poltti kasvoja, käsiä, ruumista! Taivas oli aivan pilvetön\nrajasta rajaan, taivaanrannasta taivaanrantaan. Olisi tehnyt\nmieli riisuutua kokonaan alastomaksi auringon edessä, joka tuntui\nhullaantuneen omasta voimastaan, hehkustaan. Suurena ja huikaisevana se\nloisti taivaalta kuin tulinen pätsi; sen valo säihkyi puissa, ruohossa,\ntuleentuneessa, kahisevassa viljassa, tunkeutui kuin kuuma oas lihaan,\nsaaden sen kihelmöimään kuumuuden alla. Taivas oli ikäänkuin astunut\nalas maahan siniseltä jalustaltaan.\n\nMutta niinkuin nuolet puhkoivat pääskysten siivet tätä maan yllä\nhumisevaa kuumuuden merta, ne syöksyivät väliin viljan kahiseviin\nlaineisiin kuin tyttöjen hiuksiin, sitten jälleen ponnahtivat ylös\nauringon piiriin, hohtavaan hiljaisuuteen. Sen mäen yhäkin niitä\nsuhisten lensi, jossa Hanna, Verner ja lampaat olivat. He näkivät\nniiden siipien välkynnän taivaan lakea vastaan, mutta nopeina kuin\nsalamat ne kiitivät pois. Yli poutaisten kylien ja vainioiden ne\nlensivät, ikäänkuin ne olisivat kuljettaneet nokassaan pelloilla\nraataville puolialastomille ihmisille auringon säihkyvää sanomaa,\nhedelmällisyyden evankeliumia... Ja Verner seurasi niiden lentoa\nkuumalta mäeltä, mutta Hanna oli painanut päänsä syvälle helmassaan\nolevan eläimen puoleen. Hän keritsi. Sakset kalisivat. Valkea villa\nirroittautui pehmeinä höyteinä huokailevan lampaan ruumiista.\n\nVernerin päätä huimasi kuumuus ja hänen omien ajatustensa raskas\nvellonta. Kummallinen, epätodellinen tila oli vallannut hänet,\nvähän saman tapainen tunne kuin toisinaan silloin, kun Hannan setä\noli hänelle puhunut Ilmestyskirjasta. Kuten silloin niin nytkin\nhän tunsi ikäänkuin maan repeävän allaan, huojuvan: mäki irtautui\nmultaisesta alustastaan, kohosi ilmaan, jättäen jälkeensä mustan\naukon, tulenliekkejä ja maan pohjaveden kumean pauhun... Verner\ntakertui käsin kiinni mäen harvoihin heiniin, jotka olivat kuivia\nkuin karret; äänettömästi niiden korret katkeilivat hänen sormiensa\npuristuksessa ja hajosivat maahan tuhkan tavoin. Hän näki edessään\nauringon hullaantuneet kasvot. Aurinko loisti kuin ensimmäisenä aamuna\nalkumaailman hämärässä... Hanna häipyi hänen edestään väliin kuumaan\nsineen, väliin tuli esiin äskeistäkin selvempänä. Auringon polttamin\nkasvoin ja käsivarsin hän odotti siinä, hiusten näkyessä pääliinan\nalta, rintakin puolittain paljaana ja paahtuneena. Ja pääsiäisyönä\npalanut tuulimylly soitteli risaisin siivin heidän yllään; sen\nkatkonainen humina häipyi maailmankaikkeuden ajattomaan soittoon, joka\nkaikui heidän ympärillään. Aurinko suureni suurenemistaan, kohta se\nnielisi heidät... Jossakin humisivat puut. Mutta sitten repeytyi kuin\nverho, ja huojunta taukosi. Verner irroittautui heinistä, tuntien\nolonsa samassa keveäksi ja vapaaksi; hänestä tuntui kuin hän olisi\nlaskeutunut alas ristiltä maankamaralle lihassa vielä naulain vihlova\nkirvely ‒ ‒ ‒\n\nJa hän kuuli lampaan määkyvän lähellään. Se oli sidottu lammas,\njoka makasi Hannan helmassa. Muut lampaat olivat syöntipuuhissaan\nloitontuneet alemmaksi mäelle, ja parhaillaan kerittävänä oleva lammas\nkaipasi niitä. Sen tähden se määkyi. Mutta sitten se jälleen vaipui\nomaan kärsivälliseen hiljaisuuteensa, oli niinkuin ainakin lammas, joka\nkeritsijänsä edessä on vaiti.\n\nPaahtava aurinko oli vierinyt lähemmäksi taivaanrantaa; ilma oli\nvähäisen viilentynyt. Oltiin lähellä iltaa. Myllymäki seisoi lujana ja\nmöhkälemäisenä tasangon äärellä; näkyi kaivonvinttejä, kyliä, keltaisia\nvainioita, tuuheita metsiä, joen poimuileva nauha, joitakin kirjavia\nlehmiä... Kaukana kirkon suippo torni. Verner havahtui ja katsoi\nHannaan, joka hymyili hänelle haapojen alta. He hymyilivät molemmat\nja katsoivat toisiinsa. Ja vaistomaisesti, kuin vastauksena Vernerin\näskeisiin sanoihin, Hanna ojensi tälle kätensä yli sidotun lampaan.\nVerner tarttui siihen ja painoi sen äkisti huulilleen. Siinä kädessä\noli nuoren ihon, villan ja eläimen tuoksua.\n\nTaas Verner tunsi kiivasta halua puristaa tyttö syliinsä, huumaantua\nhänestä. Tuo taannoinen epätodellinen tunne, kuumuuden aistiharha\noli kokonaan väistynyt hänen mielestään; hän tunsi elämän lähellään,\nlujana ja ihmeellisenä. Hän suuteli tytön työntekijä-käsiä ja veti\nhänet lähemmäksi, suudellen hänen kaulaansa ja kasvojaan. Hannan silmät\nolivat suuret ja salaperäiset. Verner tunsi kummallista hukkumisen\ntarvetta noihin silmiin katsoessaan.\n\nHanna, joka oli kumartunut hiukan eteenpäin vastaanottaakseen hänen\nhyväilynsä, vetäytyi nyt takaisin silmät tummina, rinta kohoillen ja\npunaiset huulet kosteina.\n\n— Ei, ei, torjui hän, ei enempää. — Ja kun Verner katsoi häneen yhä\npyytävästi, liikkumattomana, hän työnsi tämän lempeästi pois.\n\n— Mutta minähän rakastan sinua, sanoi Verner puoliääneen, matalasti.\n\n— Sen sinä olet minulle jo ilmaissut, nauroi Hanna. — En tarvitse\nparempaa todistusta! Mutta nyt minun täytyy keritä tämä lammasrukka\nloppuun. Eihän tätä voi tällaiseksi jättää: vasen kylki paljas, oikea\nvillan peitossa.\n\n— Mutta entä sinä? kysyi Verner. — Miten on sinun laitasi? Sinä et ole\nilmaissut minulle mitään.\n\n— Enkö ole ilmaissut! ihmetteli Hanna. — Sen tein äskenkin. Mutta\nhiljaa... joku kapuaa mäkeä ylös. Se on äiti; tunnen hänen laahustavat\naskeleensa.\n\nHe olivat hiljaa. Verner lojui pitkällään maassa. Hanna lopetteli\nkeritsemistä. Valkeita ja mustia lampaita vilkkui mäen alla.\nEnimmäkseen ne olivat kuitenkin väriltään valkoisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhatalon Maria sieltä todellakin tuli. Hän oli ollut katsomassa\npellavamaataan, kahlannut siellä kullankeltaisessa pellavassa,\nkulkkujen helinässä, kuuma, poutainen taivas yllään. Tällaiset\nyksinäiset harhailut olivat vähitellen tulleet hänelle syvästi\nrakkaiksi. Hän oli silloin kuin erossa kaikesta, omassa maailmassaan,\njoka oli niinkuin villi, syksyinen puutarha oudonnäköisine puineen,\npensaineen ja kukkineen, mutta jonka yli kaareutui hehkuva taivas\nluvaten lunastusta ja syntien anteeksi saantia. Kuinka maailma\nolikaan jo käynyt hänelle vieraaksi, ikäänkuin autioksi; mikään\nsiinä ei enää kiinnittänyt hänen mieltään! Hän kaipasi pois. Toiset\nmaat ja toiset taivaat kangastuivat jo hänen silmiinsä ajattomuuden\nväkevässä, huikaisevassa valossa. Samalla hän kuitenkin toivoi koko\nmaailman pelastusta, koko ristiä kantavan ihmiskunnan pelastumista.\nHän toivoi sen vihdoin jotain oppineen raskaista erehdyksistään ja\nkoettelemuksistaan. Mutta ellei näin olisi tapahtunut, ja siltä\ntodella näytti, se saisi hukkua vereen, tulikiven tuikeaan katkuun ja\nliekkisateen hurjaan huminaan. Ilmestyskirjan tulipunaiset ratsastajat\nsaivat rajun tuulenpyörteen lailla laukata maailman yli ja polkea\nkaiken jalkoihinsa, samalla kuin aurinko riippuisi mustana kuin\nkarvasäkki leimuavalla taivaalla... Mutta valitut ja Herran todistajat\nkulkisivat Karitsan verellä pestyä tietään Uuteen Jerusalemiin...\n\nKuinka etäälle hän, Maria, oli jo kulkenut omaisistaankin! Hannakin oli\ntullut hänelle kumman oudoksi sen jälkeen, kun tämä oli eronnut heistä,\nuskonsisaristaan ja -veljistään, lahkolaisista. Kukaan omaisista ei\nhalunnut eikä tahtonut häntä seurata sille arvoitukselliselle tielle,\njota hän oli lähtenyt kulkemaan. Hän oli jäänyt yksin. Ja yhä oudommin\nhehkuviksi muuttuivat aurinko ja kuu, samoin tähdet; kaikki mainen\nmuuttui etäiseksi, varjomaiseksi. Hän tiesi, että häntä pidettiin\nvähämielisenä, mutta se seikka ei häntä koskenut, ei murehduttanut.\nHän oli se kuin oli: tuleentunut ihmislyhde, jonka Jumala olisi elämän\nhelteiseltä pellolta kohta korjaava taiteensa...\n\nNiin, näin oli. Mutta kävellessään äsken pellavamaalla ja\nkuunnellessaan kulkkujen vienoa helinää Marian mielen olivat\ntäyttäneet aivan odottamatta monet maanpäälliset aistimukset, monet\ntutut talonpoikaiset näyt. Kullankeltaisten viljapeltojen surina,\nkorsimeren himmeä leimahtelu auringossa; hiljainen talo navettoineen\nja talleineen, kallistuneet aitat mäellä; tuleentuva pellava, joka oli\nsaattanut hänen mieleensä riivinpenkin ja paukkuvat loukut syyskuun\naamuna — tuo kaikki oli tuonut hänen sieluunsa lohtua, lohtua, jonka\nhän oli tiennyt maiseksi ja siis pettäväksi, mutta johon hän ei ollut\nvoinut tällä kertaa olla turvautumatta. Tuo tunne oli kuin kannatellut\nhäntä koko sen ajan, minkä hän oli viettänyt pellavamaalla, ja sitten\nhän oli halunnut mennä saman tien katsomaan myös Hannaa Myllymäelle,\nettä saisiko tyttö ennen ehtoota lampaat kerityiksi, villan kootuksi.\nJa niinpä Maria nyt nousi laahustaen ja syvään hengittäen ylös\nMyllymäen rinnettä, kulki tumman varjon tavoin haapojen ja koivujen\nalla, jossa oli hiukan vilpoisempaa, ja tuli vihdoin sille paikalle,\nmissä Hanna keritsi lammasta.\n\nMaria ei kohta havainnut maassa makaavaa Verneriä. Hän kysyikin\nHannalta, kuten he olisivat olleet kahden:\n\n— Joko pian saat lampaat kerityiksi?\n\n— Kyllä kohta, vastasi Hanna hiljaa. — Tämä lammas on viimeinen. Toiset\nolen jo kerinnyt.\n\nHannan äiti näki samassa Vernerin, joka nyt nousi häntä tervehtimään.\nMaria katsoi häneen syvälle pään sisään vajonneilla mustilla\nsilmillään, joiden ilme oli kummallisen etäinen, ikäänkuin ohi liukuva.\nJa hänen äänensäkin, kun hän puhui Vernerille, oli maanalaisen kumea ja\nläähättävä. He eivät muuten monta sanaa vaihtaneetkaan, sillä Hannan\näiti lähti mäeltä pian pois. Huojahdellen hänen tumma hahmonsa eteni\nkujalla ja viimein hävisi karjapihaan.\n\nVerner, joka oli katsonut vaimon jälkeen niin kauan kuin häntä näkyi,\nkääntyi nyt jälleen Hannan puoleen. Tämä lopetteli keritsemistä,\nsaaden sen jo tehdyksi. Sitten hän päästi tämän viimeisenkin lampaan\njalat nuorista. Lammas nousi ja lähti määkien kummulta alas notkon\nviileyteen. Mutta tyttö päästi keritsimet kädestään ja alkoi kiivaasti\nnyyhkyttää. Vernerin mieltä painosti hänen äskeinen omituinen\nkohtauksensa Hannan äidin kanssa, ja sitä syvemmin häntä nyt riipoi\nlisäksi tytön itku. Hanna koetti rauhoittua ja sanoi:\n\n— Anna anteeksi heikkouteni. Mutta minua niin säälittää äiti ja koko\nelämämme...\n\nVerner katsoi häneen mietteissään ja vaiti. Sitten hän hitaasti siirsi\nkatseensa tytöstä kohti alhaalla pihan takaa näkyvää taloa. Siellä se\nseisoi tuo haalistunein värein maalattu, kaksikerroksinen rakennus,\näänetön talo tasangon äärellä, ja sen takana oli ohdakkeinen puutarha\nvanhoine omenapuineen, nurmettuneine käytävineen ja villeine kukkineen,\njotka taivaan tuuli oli joskus maailmassa sinne kylvänyt... Vanha,\nkummallinen talo! Ja nyt vasta Verner, kuten salaman leimahduksessa,\nnäki kaiken sen kohtalokkuuden, kaiken sen sisäisen taistelun, joka\ntuohon taloon liittyi. Tuo kaikki makasi kuin sakea pilvi sen yllä.\nSiitä johtui Hannan salamyhkäinen itseensäsulkeutuneisuus, siitä hänen\nsilmiensä raskas, surumielinen sini. Ja taas Verner tunsi merkillisen\nepätodellisuuden ja irrallisuuden aallon hipaisevan itseään, lähestyvän\nhäntä kuin kummitus pimeässä. Hannakin, joka nojasi kasvojaan käsiinsä\nmaassa yhä istuessaan, näyttäytyi hänelle kuin sakeassa, hulmuilevassa\nsavussa. Mutta tuon savun Verner tahtoi hajoittaa tytön ympäriltä. Hän\ntahtoi Hannan kantaa puhtaaseen ja raikkaaseen ilmaan, elämään.\n\n— Minä aavistan jotain, valitti Hanna äkkiä, aavistan pian jotain\ntapahtuvan. Ja tämä aavistus painaa mieltäni aamusta iltaan, myrkyttää\njokaisen hetkeni, täyttää minut pelolla ja vavistuksella. Isä on tullut\nniin kummalliseksi ja... äiti on semmoinen kuin on. Jotain on tämän\nkaiken pohjalla, mutta mitä, sitä en tiedä.\n\nSilloin Verner astui hänen luokseen, istahti hänen viereensä ja veti\nhänen päänsä rintaansa vasten. Hän antoi kätensä hiljaa kulkea tytön\nhiuksista olkapäille. Näin he istuivat pitkän aikaa. Mitään ei puhuttu.\nMutta tuossa hiljaisuudessa, yhteisessä äänettömyydessä alkoi kaikua\nkuin etäisiä ääniä, ääniä, jotka tuntuivat tulevan kaukaa ja syvältä\nluonnon uumenista. Kuumuus ja kylmyys, tuulen raikkaus ja liekkien\nraju lämpö tuntuivat vuorotellen kulkevan heidän olemustensa lävitse.\nHe olivat kuin yhtyneet siinä hetkessä vuodenaikojen syvästi kaikuvaan\nrytmiin, tunteneet itsessään luonnon sisäisten tapahtumien ja muutosten\npainon. Menneen pääsiäisen näytkin alkoivat jälleen vyöryä Vernerin\ntajunnan meressä. Silloin hän oli selvimmin tajunnut kiintymyksensä\ntähän tyttöön, rakkautensa... Hanna taas puolestaan, nojautuessaan\nVerneriin ja vaistotessaan tämän ruumiin kuumuuden, tunsi sellaista,\nmitä hän ei ollut vielä ennen tuntenut. Hän ikäänkuin irtautui omasta\nitsestään, muuttuen toiseksi, uudeksi minäksi, joka oli yhtäaikaa\nrakastava nainen ja äiti. Kaikki oli kuin unta, mutta unen tummien\nvesien yli ajelehti hänen luokseen ennentuntemattomia tuntoja,\najatusliikkeitä, uusia mielteitä. Syvä lohdun valo leimahti palamaan\nhänen mielensä pohjalla, ja sen valossa hän näki tuon toisen, jota\nvasten hän nojautui.\n\nVieläkään Hanna ei tahtonut uskoa kaikkea todeksi, ja hän sanoi siitä\njotain Vernerillekin, mutta tämä vakuutti kiihkeästi ja kerta toisensa\njälkeen sen olevan totta. Tämän osoittaakseen hän kertoi tulleensa\nHannan luokse. Sillä kun hän oli nähnyt Hannan lampaita keritsemässä\nMyllymäellä haapojen alla, hänelle oli silloin kaikki selvinnyt. Hän\noli painavan levottomuuden vallassa harhaillut koko päivän; nyt hän\ntunsi itsensä rauhalliseksi ja varmaksi, ikäänkuin matkaan valmiiksi.\nHannaa hän oli ajatellut monet päivät — aina pääsiäisestä asti ja sitä\nennenkin. Pitkä sarja päiviä, jolloin hän ei ollut Hannaa nähnyt, oli\nkulunut tässä odotuksessa. Sen täytyi tapahtua, hänen täytyi kohdata\nHanna ja puhua hänelle kaikki, selvittää suhteensa häneen. Ja niin oli\nnyt tapahtunut.\n\nHannankin valtasi vähitellen sama elämänlämmin varmuus kuin Vernerin,\nja hän tarjosi raskaat, punaiset huulensa tämän suudeltaviksi. Tämä\nyhteys, tämä läheinen sekä henkinen että ruumiillinen kosketus toiseen\nihmiseen, mieheen, joka hänelle oli aivan uusi, ennentuntematon\nkokemus, järkytti ja huumasi häntä. Hanna melkein huojui, kun hän\nvihdoin nousi maasta ja mitään puhumatta kulki villakopan luo vanhan\ntuulimyllyn raunioille, jossa kasvaa rehoitti nokkosia. Vahvoin,\nruskein käsivarsin Hanna kohotti pärekopan selkäänsä, eikä hän\nvieläkään sanonut mitään.\n\nSilloin Verner kysyi:\n\n— Joko sinä lähdet?\n\n— Jo, virkkoi Hanna vain, katsahtaen nopeasti ja arasti häneen.\n\n— Mutta tapaammehan vielä illalla?\n\n— Ei, minun täytyy nyt olla yksin, koota ajatuksia, miettiä tätä\nkaikkea. — Hannan ääni oli tukahtunut ja nousi syvältä rinnasta. —\nMutta huomenna täällä samassa paikassa, illalla.\n\n— Hyvästi siihen asti; minä ymmärrän sinut, sanoi Verner, ja hän kuuli\nHannan hiljaa vastaavan.\n\nVerner katsoi tytön jälkeen tämän laskeutuessa mäeltä alas ja kantaessa\nhohtavan valkoista kuormaansa. Näin loitompaa katsoen näytti kuin\nHannan selässään kantamassa kopassa olisi ollut jotain valkeata\nkukkautua, jota hän kantoi pois...\n\nHyvän aikaa Verner vielä viipyi mäellä, heittäytyen väliin maahan,\nväliin taas nousten kiertelemään ruskeanvihreää kumpua. Hän hengitti\nsyvään raikasta, kuivaa mäki-ilmaa. Jostakin kantautui etäistä hevosen\nhirnuntaa niinkuin toisesta maailmasta. Ilta oli jo lähellä. Paahtava\nilma oli muuttunut vilpoisemmaksi. Auringon keltainen, heleä hohde\nheittäytyi kylien, mäkien ja peltojen yli kuin kullalta välkkyvä vaate.\nVerner katsoi sitä kohti; se oli nyt melkein lännessä. Se ei ollut enää\nniin tulinen, niin leimuava kuin mitä se oli ollut silloin, kun hän\noli tullut Myllymäelle, mutta sen syvä kirkkaus oli yhtä sokaisevaa.\nTaas aurinko ikäänkuin kasvoi hänen silmissään suunnattomasti, täytti\ntaivaan ja maan; se oli kuin taivaan sinisessä puutarhassa kasvava\njättiläiskukka, joka lakastumisensa hetkellä vielä kerran leimuten\naukeaisi, näyttäytyen koko loistossaan ja väririkkaudessaan...\nKuitenkaan auringonlaskun hetki ei ollut vielä tullut, se viipyi\nvielä auringon hullaantuneena polkiessa vanhoja jälkiään, sinisyyden\ntaikaympyrää.\n\nNiin teki nyt Vernerkin. Hänkin kierteli huumaantuneena mäellä, jossa\nhän äsken oli tavannut Hannan, eikä voinut muuta. Kuuman poutapäivän\nmuistot painoivat häntä suloisena taakkana. Valo, auringon ehtymätön\nlämpö hiveli hänen olemustaan niinkuin vesi; maailma oli tuota valoa\ntäynnä, se väreili kaikkialla, huuhtoi kaikkea kuin vesi maailmaa\nvedenpaisumuksessa. Ja aurinko oli pysähtynyt länteen niinkuin Noakin\narkki Araratin vuorelle. Hehkuva arkki keskellä taivaan tummansinistä\nmerta!\n\nHeikko tuulenhenki alkoi kahisuttaa haavan ja koivun lehtiä. Verner\nharhaili sinne tänne kankean mäkiheinän lyödessä häntä jalkoihin.\nToisinaan hän pysähtyi nojailemaan puihin, ja läpi väreilevän,\nkuumia kasvoja hivelevän valon hän näki Hannan sellaisena, kuin tämä\nhänet äsken jätti: Hanna hiljaa mäeltä laskeutuvana, hiukset liinan\nalta esiin hulmuten ja ylöskohotetuin, auringonpaahtamin käsivarsin\nkannatellen pehmeää, valkeaa taakkaa kuin jotain pilveä... Sitten sekin\nkuva häipyi, jäi vain tuo väreilevä valo ja tuulen hiljainen kahina\npuissa ja ruosteisessa mäkiheinässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä tuli merkillinen ilta. Luode hulmusi peltojen ja jylisevien,\nmetsäisten harjujen takana punaisena kuin veri ja tulisena kuin palava\npätsi, kietoen koko tasangon, kylät ja mäet punertavaan hohteeseen,\nkultaloimuun. Seutu oli äkkiä kuin sadun hevonen, jonka selkään oli\nkullalta välkkyvä loimi heitetty, sadun juhta, joka hiljaa rouskuttaen\nsöi hämärän tummia, taivaasta valuvia heiniä. Ja tuon välkähtelevän\nheinän lävitse kajastui sammuva aurinko ja yön rannaton niitty... Värit\npehmenivät kaikkialla. Suhiseva, leimahteleva viljameri näytti jossakin\ntasangon äärellä sulautuvan taivaanrantaan terävin, tuleentunein\ntähkäpäin, jotka loistivat himmeästi niinkuin lukemattomien lyhtyjen\ntulet. Taivas kylien yllä ikäänkuin avautui kohdittain, muodostui\ntulijärviä, veriniittyjä, palavia kaupunkeja, pilvivuoristoja,\nliekehtiviä kuiluja — eriskummallinen, hurja, mielikuvituksellinen\nmaailma, joka kietoutui laskevan auringon tuskan savuun; se oli\nhelvetti taivaassa...\n\nMutta sitten kaikki himmeni, kääriytyi kuin kokoon. Kylät muuttuivat\ntummiksi, ja mäet saivat etäisen, pehmeän, sinisen hohteen. Tähkien\nlyhdyt sammuivat, ja viljapellot lainehtivat suhisten yön laajaan\nhelmaan kuin joet mereen. Aurinko oli uponnut synnyttämäänsä\ntulijärveen. Punainen kajo luoteessa ilmaisi, minne se oli vaipunut.\nPohjoisten mäkien yllä viipyi kellahtava hohde, joka riutuen\nsammui. Siellä täällä syöksyi jokin kaivonvintti tasangolla avaraan\nhiljaisuuteen. Joelta kantautui kaislojen raukeaa kahinaa ja veden\nvilpoista tuoksua. Hanurin soittoakin jostakin jokivarren tönöstä.\nTuulen ajoittaista humua ja kahinaa puissa, kuin puhetta ja kuisketta.\nTasanko hukkui salaperäiseen, verenkarvaiseen hämärään. Kuin uneen\nvaipuva ruumis oli tuo väkevä, hedelmällinen lakeus, jonka pinnasta\nmatalat kummut ja mäet kohosivat esiin rintojen tavoin.\n\nKuu nousi, elonkorjuunajan punainen kuu, värjäten hohdollaan koivujen\nhiukset. Vilja väreili pelloilla oudosti sen valossa, paikallaan\nsuhisten ja välkkyen. Mäet upposivat siihen kuin läpikuultavaan mereen,\nja harjujen poikki menevät valkeat, kumisevat tiet näyttivät kohoavan\nkuuhun, joka tummanpunaisena riippui niiden yllä. Tomukin, joka tiestä\nkirvoittui myöhäisen hevosmiehen jäljiltä, näytti sekin nousevan kuuhun\nharmaanpunervana pilvenä. Maantomua kuun kasvoille!\n\nHanna kulki ohi Myllymäen joelle päin. Hän tahtoi nyt olla yksin omine\najatuksineen, jota ikäänkuin sulautuivat kuutamoon, olivat osa siitä\nluonnosta, joka ajattomana eli ja humisi hänen ympärillään, kasvoi ja\nversoi ja kantoi hedelmää. Ihmeellinen rauhattomuus oli ottanut hänet\nvaltaansa. Siinä kulkiessaankin hän sen tunsi. Ilta-askareensakin hän\noli suorittanut kuin unessa.\n\nPalattuaan Myllymäeltä, missä lampaita keritessään oli kohdannut\nVernerin, Hanna nousi porstuasta johtavia portaita myöten suoraan\nullakolle. Siellä säilytettiin villat siihen asti, kun niitä\ntarvittiin. Vinnin hämärässä salaperäisesti hohtaen ne jäivät\nodottamaan sitä aikaa, koppa asetettuna erään kattoa kannattavan\npylvään juurelle. Hanna jäi pitkäksi aikaa ullakon hiljaisuuteen, joka\nhumisi ja soi hänen lähellään joka puolella. Toisinaan häntä melkein\nsipaisi harhailevan yölepakon siipi, ja silloin hän aina oudosti\nvärähti, kuten joskus pikkutyttönä myöhäisinä iltoina, jolloin oli\npuhuttu kuolemasta ja kummituksista. Mutta sitten Hanna kulki läpi\nvinnin talon päätypuolelle ja painoi kasvonsa ullakonikkunaa vastaan.\nIlma oli edelleen hyvin kirkas, vaikka siinä tuntuikin jo läheinen\nhenkäys illasta. Hän näki tasangon avaruuden, etäiset mäet, harjut,\nvälkehtivät elopellot, hehkuvan taivaanrannan, mutta aivan lähellä,\nviistosti nähtynä, kohosi Myllymäen vihreä kumpu auringon pakanallisen\nkuumuuden ja valon ympäröimänä. Se oli kuin villi saari lainehtivien\npeltojen kultameressä. Hanna näki Vernerin viipyvän siellä vielä, näki\nhänen nojailevan mäen vanhoihin, tuulien vääntämiin puihin, joiden\nlehdet läikkyivät auringossa. Avopäin hän seisoi puiden alla. Ja\nyht'äkkiä Hannan tajuntaan tunkeutui siellä ullakolla lämmin tietoisuus\nsiitä, että hän rakasti tuota miestä, oli jo kauan rakastanut. Hänen\nteki mieli mennä takaisin Vernerin luokse mäelle puiden alle, auringon\nihanaan valoon ja kuumuuteen, ja sanoa hänelle kaikki. Mutta hetket\nkuluivat Hannan liikahtamatta paikaltaan, ja vihdoin hän näki ullakon\nsameitten ikkunaruutujen läpi Vernerin hitaasti, ikäänkuin viivytellen\npoistuvan mäkeä alas. Kohta häntä ei enää näkynyt. Hän katosi niinkuin\naurinkoon, joka suurena ja heleän kirkkaana liekehti jokilakeuden\ntakana. Ja Hannasta tuntui, kuin häntä olisi äsken koskettanut kuuman\npoutapäivän kangastus, kuin kaikki olisi ollutkin vain unta eikä mitään\nmuuta. Niin, siltä hänestä hetken todella tuntui, ja pettymyksen\nkiihkossa häntä halutti itkeä. Mutta sitten muistot Vernerin äskeisistä\nhyväilyistä ja suudelmista havahduttivat hänet syvästi valveille, ja\nkummallisesti huumaantuneena hän laskeutui talon alakertaan, välttäen\näitiään, tuota tummaa olentoa, joka liikkui kuin aave askareillaan. Ja\nsitten tuli ehtoo niinkuin suuri humaus; aurinko laski. Kajastuksen\nvalot sammuivat vitkaan. Seutu vaipui äänettömyyteen. Mutta ikäänkuin\ntämän suuren hiljaisuuden suojassa kimposi taivaalle punainen kuu,\nkietoen kaiken utuiseen verhoonsa, salaperäiseen, himmeään valoon,\njonka helmassa Hanna nyt kulki.\n\nHän näki santakuoppien tummat aukot kuutamossa. Kankaalla tuoksui\nkanerva kirpeästi. Mutta Myllymäen alla olevassa vähäisessä notkelmassa\nkasvoi voikukkia, jotka kuunvalossa hohtivat omituisen etäisinä,\njollakin tavoin saavuttamattomina, hänen silmiinsä. Ilmassa tuntui\nheikkoa kuminan tuoksuakin.\n\nTuli laidunmaa, jokea kohti viettävä heinäinen vainio ja haka, jossa\nkäyskenteli karjaa, kirjavia lehmiä, joiden käyrät sarvet kiilsivät ja\nvälkkyivät luunkovina kuutamossa. Ne olivat kuin maan päälle pudonneet\npuolikuut — liikkuvia, himmeästi hohtavia puolikuita pelto täynnä!\nHaassa kohahti; jokin lintu nousi sieltä räpistelevin siivin lentoon\nyli puiden tummien latvojen, ja ikäänkuin kuunvalon kannatuksella se\nliukui suhisten pois...\n\nVihdoin Hanna tuli joelle. Se oli aivan tyyni ja kuin väsynyt,\nkaislikko välkkyi ja kahisi. Hän istuutui rannalle, melkein vesirajaan.\nJa tuntien kasvonsa kuumiksi, aivan kuin auringon puremiksi, hän\nkumartui lopulta mustana läikkyvää virtaa kohden, painaen kasvonsa\nveteen. Verner ikäänkuin ui kaiken aikaa hänen silmiensä ohitse,\nedestakaisin ui. Silloin Hanna vetäytyi hymyillen loitommalle, tuntien\näkkiä ihanaa viileyttä, kuten joki olisi hitaasti ja raukeasti\nvirrannut hänen ruumiinsa lävitse...\n\nTunnin ajan, ehkä enemmän, Hanna istui siellä syvällä joenuomassa.\nKoko ajan hän ajatteli vain Verneriä ja sitä, mitä heidän välillään\noli tapahtunut Myllymäellä. Kaiken hän eli kuin uudelleen. Hän tunsi\nsinä lyhyenä aikana ikäänkuin muuttuneensa, ajatuksetkin keinuivat\nihmeellisinä ja outoina, samalla kuumina tajunnan syvyydessä.\nHiljainen, öinen suhina ympäröi hänet unen tavoin. Jostakin joen\ntakaisesta kylästä kantautui joitakin ääniä, mutta nekin häipyivät\npian kuulumattomiin. Kaikki oli hiljaista. Kuu, öinen, raskaasti\nkimalteleva joki, rannan puut — nuo kaikki sotkeutuivat hänen\ntämänhetkisiin mielikuviinsa, laajenivat ja kasvoivat. Hän ojenteli\nmaassa käsivarsiaan, joihin karisi kastetta heinän helpeistä. Pisarat\nhohtivat kuutamossa kuin kiiltomadot hänen ihollaan, ja kuljettaen\nkuumia huuliaan pitkin käsivarsiensa paahtunutta lihaa hän suuteli\nahnaasti kastepisarat pois ... Ja taas Verner ui hänen luokseen\njostakin loitolta — — —.\n\nPaluumatkallaan Hanna näki jälleen lehmiä haassa. Ne kulkea kahmivat\ntai makailivat siellä vaikenevien puiden alla suviyössä välkähtelevin\nsarvin. Raskas rauha lepäsi kaiken yllä. Hanna lähestyi noita suuria,\nhidasliikkeisiä eläimiä, taputteli niiden selkiä, siveli kirjavia\nkylkiä, ja merkillinen ilo ja hellyys lainehti hänen mielensä pohjalla.\nHänestä tuntui kuin Verner olisi kaiken aikaa ollut hänen lähellään\ntässä karjan keskellä, nukkuvien puiden alla. Tummanpunainen kuu loisti\noksien lomitse hakaan, valaisten villillä lyhdyllään ruohon, lehtevät\npuut, lehmät ja niiden keskellä astelevan huumaantuneen tytön. Ja\nsuviyö sulki kaiken helmaansa kuin äiti.\n\nHanna ei nukkunut sinä yönä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nSuvi kului. Maa kantoi runsaan hedelmän sinä kesänä; sadon runsaus\nyllätti kaikki. Vahvat tuoksut aaltoilivat näkymättöminä pilvinä\nkyliin, huumaten aistit. Päivät kulkivat raukean kuumina ohitse. Joskus\nsatoi ja ukkonen jyrähteli. Salamat leimusivat peltojen yllä.\n\nVanhatalo seisoi haalistunein värein maalatuin rakennuksin tämän\npakanallisen kuumuuden ja suvisen vehmauden ja loiston keskellä.\nTasanko näkyi sinne kullankeltaisena viljamerenä, johon sinertävä\njoki ikäänkuin laski. Mäet ja harjut kietoutuivat usein poutapäivien\npunertavaan, kuumasti välkehtivään harsoon, kuin savuun, johon talot ja\ntöllitkin hukkuivat. Mutta viljapeltojen helmoissa työnsivät ihmiset\npuolialastomina.\n\nElämä Vanhatalossa ei ollut palautunut ennalleen. Maria liikkui kuin\ntodellisuudesta irrallaan omassa maailmassaan, jonka autuas loisto\nhuikaisi silmiä. Kustaa murjotteli sekä työssä elopelloilla että\nmuulloin. Ainoastaan sepän kanssa ryypiskellessään hänen kielensä\nkantimet vapautuivat, ja hän saattoi jaaritella asioistaan pitkin\nja poikin. Mutta muulloin hän eli vaipuneena karmeaan jurouteen ja\näänettömyyteen, jolla ei tuntunut olevan rajaa eikä pohjaa. Hän oli\nkuin joutunut jonkinlaiseen noitapiiriin, jossa tuuli humisi, vilja\nkahisi ja aurinko paistoi aivan uudella ja oudolla tavalla. Joskus\nmaatessaan elokuorman päällä vankkureilla, jotka parihevosten vetäminä\nkulkivat kolisten pelloilta kotiin päin, hän tuskissaan mursi raskaita\nrukiintähkiä hampaillaan. — Vaimo, vaimo, huusi jokin ääni hänen\nsisällään, miksi minulle tämän kaiken teit...? — Mutta häntä ympäröi\nhiljaisuus. Vain elovankkurit jyrisivät kumeasti hänen allaan.\n\nKerran Kustaa aivan ajatuksettomasti hioi veistään, toista tuntia\nyhteen menoon hän sitä hioi, kunnes yht'äkkiä löi sen kiroten seinään.\n— Kenguru, kenguru, kenguru! toisteli jokin ääni taas hänen sisällään.\nSamalla hän muisti sepän puheet eräästä karjakauppiaasta, joka\nkaupungin puolessa oli tappanut puukolla vaimonsa, ja hänet valtasi\nomituinen pelko. Hän vältteli vaimoaan, mutta kuitenkin hän piti tätä\nalati silmällä. Marian ruumiskin oli tullut hänelle vastenmieliseksi;\nhän ei yrittänyt eikä tuntenut halua sitä enää lähestyä. Se oli hänelle\nkuollut.\n\nToisinaan Kustaa makaili myöhään yöhön pelloilla viljan joukossa tai\nMyllymäellä puiden alla. Väliin hän nukahtikin kesken vitkallista\najatuskulkuaan, ja kummalliset unikuvat alkoivat silloin usein kiertää\ntajunnan syvyydessä. Pääsiäisyönä poroksi palanut vanha tuulimylly\nkuvastui näissä taivasalla nähdyissä raskaissa unissa monissa eri\nmuodoissa. Se kohosi väliin äkisti maasta hänen eteensä, sen siivet\nolivat ehjät ja lujat, ja sammal karisi sen harjalta vihreänä\nsateena hänen päälleen. Tuulimylly alkoi itsestään käydä. Jossakin\nhyvin korkealla humisivat sen siivet salaperäisen voiman paineessa,\nliki taivasta ja aurinkoa ne läikkyivät. Toisinaan taas myllyvanhus\nlaskeutui alas mäen multaiselta jalustalta ja lähti huojuen vaeltamaan\njokilakeuden viljameressä, hoilaten kulkiessaan kuin juopunut ukko.\nJa miljoonat tähkät kumarsivat sille raskaitten jyvien helistessä\nsiemenkoteloissaan niinkuin helmet... Sinne tuo vanha, hoilaava\nkummitus katosi eikä enää palannut.\n\nNäki hän myös maan avautuvan, ja näin syntyneistä aukoista purkautui\nilmoille kummallisia elukoita, lehmien kaltaisia; niiden painavat\nutareet laahautuivat maassa, kun ne kulkivat sinne tänne ruohikossa ja\nsöivät. Ruusunpunainen valo hohti niiden sarvissa, ja niiden sieraimet\nolivat punaiset, syvät kuin kuilut ja sinistä savua suitsevat. Ja\npitkillä, karheilla kielillään ne hamusivat suuhunsa ruohoa. Mutta\nsitten ne katosivat yhtä äkisti kuin olivat näyttäytyneetkin, elleivät\nmuuttuneet vanhoiksi akoiksi, joita hän nyt näki niiden sijalla\nheinikossa. Alasti nuo vaimot hypähtelivät laakealla kedolla, jotta\nrinnat läiskyivät, ja heidän joukossaan oli myös Maria. Kuin tiineet\nkengurut he hyppivät milloin sinne, milloin tänne, purskahtaen tuon\ntuosta kähisevään nauruun. Tämä näky oli Kustaalle niin vastenmielinen,\nettä hän heräsi.\n\nMutta hän näki tällaisia unia ja näkyjä tänä aikana monta.\n\nPäästäkseen edes hetkeksi vaivaavilta ajatuksiltaan rauhaan Kustaa oli\ntoisinaan pelloilla auringon noususta sen laskuun. Aurinko paahtoi\nhänen muuttuneet kasvonsa kuparinvärisiksi. Ja suvi kului. Vilja\nleikattiin ja korjuu alkoi.\n\nHanna ja Verner kohtasivat toisensa melkein joka ilta. Heidän suhteensa\noli tullut yhä läheisemmäksi, siihen oli ilmestynyt eräänlaista\nkuumaa lämpöä, jonka he molemmat tunsivat. Päivisin, jolloin Hanna\noli erossa Verneristä, hän ajatteli vain tätä. Ja illalla, kun\nhe jälleen tapasivat toisensa, Hanna tunsi kummallisen kiivaasti\nVernerin läheisyyden. He käyskentelivät Myllymäen puiden alla tai\nalhaalla nummella, jossa kanervien tuoksu tunkeutui kirpeänä heidän\nsieraimiinsa. Väliin he kulkeutuivat harjulle asti puolisinisessä\nyövalossa.\n\nKerran he löysivät Kustaan nukkuneena Myllymäeltä. Hän oli paljain\npäin, ja hänen hiuksensa olivat kasteesta märät. Oudot aavistukset\nikäänkuin häilyivät tämän taivasalla nukkuvan miehen yllä; ne olivat\nkuin näkymättömiä lintuja, jotka vaakkuen lensivät sinne tänne. Hanna\nmuuttui silloin äkkiä surumieliseksi, ja kumartuen syvään isänsä yli\nhän herätti tämän. Kustaa katsoi ensin tyttäreensä, sitten Verneriin.\nJa ikäänkuin jostakin hämillään vanha mies etsi käsiinsä hattunsa,\npainoi sen syvälle päähänsä, nousi maasta ja lähti mitään puhumatta\nmäeltä pois. Kumaraisena hän katosi heidän näkyvistään — putosi kuin\nyön pohjattomaan kaivoon.\n\nHanna katsoi alakuloisena Verneriin, sitten hän painoi päänsä tämän\nrintaa vasten ja nyyhkytti. Verner antoi kätensä kerta toisensa\njälkeen liukua tytön mustia hiuksia pitkin. He eivät tienneet, kuinka\nkauan he viipyivät Myllymäellä. Aika kuin suli heiltä pois. Yö oli\nhyvin hiljainen. Tummassa yövalossa säihkyivät heidän yllään koivujen\nja haapojen lehdet varhaissyksyä kuultavina. Ja mäki oli äänetön ja\nvavahtamaton etäisen, sinertävän taivaan alla.\n\nMutta Hanna ei sinä yönä voinut olla ajattelematta isäänsä, sitä vanhaa\nmiestä, jonka he äsken olivat tavanneet nukkuneena mäellä ja joka\nsitten oli kadonnut yön laajaan helmaan unissakävijän tavoin. Jotakin\nkummallista ja yksinäistä oli ollut tuossa kaikessa, jotakin sellaista,\njoka lakkaamatta nousi esiin tajunnan syvyyksistä ja riipoi mieltä\nkuin syksyn tuuli puiden lehtiä. Mutta Hannan hiukset olivat mustat ja\nkiiltävät, ja Vernerin käsien kosketus oli lohdullinen ja turvallinen.\nHänen kätensä upposivat väliin kokonaan tytön hiuksiin niinkuin mustiin\nlaineisiin, jotka himmeinä sulautuivat yöhön. Ja Hanna antautui\nsurumielisenä noiden lohtua tuovien käsien vietäväksi.\n\nSe, mitä Hanna oli jo kauan hämärästi aavistellut, tapahtui sitten\neräänä päivänä. Harmaa kohtalonpilvi talon yllä alkoi jyristä ja\nsalamoida. Sattui niin, että juuri tänä päivänä, illansuussa, piti\nalkaa jokilakeuden lahkolaisten suuret syysjuhlat, jotka jatkuisivat\npari päivää ja yötä. Mariakin oli valmistautunut lähtemään. Hän oli\npukeutunut mustiin vaatteisiin, ja hänellä oli kädessä pieni nyytti.\nMutta kun Maria oli jo lähdössä, Kustaa astui äkkiä hänen tielleen ja\nmutisi hampaittensa välistä:\n\n— Sinä et mene enää niiden riivattujen juhliin, et!\n\nMaria ei vastannut siihen mitään, katsoi vain miestään kuin jostakin\nhyvin loitolta. Sitten hän taas oli jo menossa. Mutta silloin Kustaa\nkävi vaimoonsa käsiksi, nosti hänet koholle ilmaan ja alkoi taakkoineen\nkavuta portaita ylös ullakolle. Hänen kasvonsa olivat kovat ja harmaat,\ntaipumattomat. Äkillinen viha väänsi ne tuntemattomiksi.\n\n— Etkös jo vähitellen ala uskoa, että ne käynnit on lopetettava,\npuhui Kustaa käheästi, etkö usko sitä, mitä? Sinä avionrikkoja ja\nvalehtelija! Missä nyt on rakastettusi, Kenguru? Hänen luunsa mätänevät\nAmerikassa...\n\nMaria sulki silmänsä. Kustaa puristi häntä lujilla, pitkillä\nkäsivarsillaan niin, että henki oli salpautua. Hän ei yrittänytkään\nvapautua miehensä otteesta, joka oli kuin kuoleman ote. Syvä\nvoimattomuus oli vallannut hänet. Vaikka Kustaa olisi tahtonut hänet\ntappaa, hän ei sittenkään olisi kamppaillut vastaan. Hänen olemuksensa\noli humahtanut täyteen nöyryyttä ja kuoleman aavistusta. Oli kuin olisi\nväkevä tuuli puhaltanut hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse.\n\nVanhan talon yläkerrassa Kustaa työnsi vaimonsa puutarhan puolella\nolevaan ullakkokamariin ja löi sitten oven kiinni. Mutta hän avasi\nsen kohta jälleen ikäänkuin jonkin ajatuksen pakottamana. Ja katsoen\nMariaan hän kysyi yrmeästi:\n\n— Onko se mielestäsi totta, mitä äsken sanoin, kun kannoin sua tänne,\nvaimo...?\n\n— On, kaikki on totta, vastasi Maria hiljaa. — Olen suuri syntinen,\nristinpuussa kuolleen pahan ryövärin kaltainen.\n\nSilloin Kustaa sulki uudelleen oven. Ja tällä kertaa hän lukitsi sen ja\notti avaimen käteensä, mutisten itsekseen jotain sekavaa. Kompuroiden\nhän lähti laskeutumaan alakertaan. Näin erosivat toisistaan mies ja\nvaimo. Talo oli sillä hetkellä oudon äänetön, eikä tapausta ollut\nkukaan nähnyt.\n\nMaria jäi yksin. Ja tuo sama tunne, joka oli vallannut hänet äsken\nKustaan tylyjen käsivarsien puristuksessa tämän kantaessa häntä tänne,\nhallitsi häntä yhä vielä. Hänen päätään huimasi, ja hän nojautui\nseinään. Tumma hämärä varjosti hänen silmiään. Jotain aaveellista\ntunkeutui samassa hänen mieleensä. — Hänen luunsa mätänevät Amerikassa,\nniin Kustaa sanoi. Mutta mistä Kustaa tämän kaiken tiesi? Hän olisi\nhalunnut sitä mieheltä kysyä, mutta tämä oli jo poissa ja ovi lukossa.\nEhkä oli niin, että kaikki paljastuisi kerran ja oli pakko paljastua...\nMielikuva lahkolaiskokouksestakin vilahti Marian mieleen; hän näki\nhäikäisevässä valossa uskonsisaret ja -veljet... Häntä tukehdutti\nomituisesti, ja hän meni ikkunan luo ja avasi sen.\n\nSyksyisen puutarhan Maria näki alapuolellaan ja kullankeltaisten\nlehtien välkkeen. Etäällä jokilakeuden vanhoja peltoja, sinertäviä\nmäkiä ja tummia syysmetsiä. Mutta eräällä taholla Maria näki punertavan\nsavupilven nousevan metsänreunan yläpuolelle. Sillä suunnalla oli\neilisestä asti riehunut metsäpalo. Muuan lapsuudenaikainen muistikuva\nleimahti sillä hetkellä Marian väsyneeseen mieleen. Hän oli kerran\npienenä tyttönä nähnyt viljapellon palavan heleällä liekillä. Se\noli syttynyt tuleen niistä kekäleistä, kipinöistä ja liekehtivistä\npuunoksista, joita tuuli heitti viljan sekaan palavasta metsästä.\nKuiva, kahiseva vilja paloi jokeen saakka suurien tähkien hehkuessa\nkuumina savumeressä. Tuhkaa jäi pellolle, vain tuhkaa ja palanutta\nmultaa... Sitten Maria muisti vanhan tuulimyllyn palon, jonka hän\nitse oli sytyttänyt pääsiäisyönä. Kuten tulipatsas se oli kohonnut\ntaivaalle. Se oli lisäksi ollut kuin merkkinä siitä, että uusi\najanjakso oli koittanut alennustilassa eläneen suvun elämässä. Näin hän\noli silloin uskonut.\n\nMutta nyt Maria värjötteli ypöyksin jossakin talon yläkerran lukitussa\nhuoneessa. Ja äkkiä hänelle selvisi, kuinka yksinäinen ja outo hän oli\ntässä talossa — omassa kodissaan. Häntä ei sinne enää mikään sitonut,\nhän saisi jo lähteä, häipyä kuin varjo talosta. — Markus! Niin,\nMarkuksen, joka oli kaukana sotaväessä, hän olisi halunnut vielä nähdä\nmaallisin silmin, mutta hän ei sitä voinut. Kaikki oli häneltä luisunut\npois.\n\nPunertava savupilvi metsänreunan yläpuolella oli hälvenemäisillään;\ntasangon takainen metsäpalo oli saatu rajoitetuksi. Metsänrantojen\nyli oli humahtanut tumma tyyneys. Mutta läntistä taivaanrantaa alkoi\nrajusti polttaa auringonlaskun liekehtivä hehku. Siellä huimaavan\netäällä oli kuin tulinen portti — Uuden Jerusalemin kultainen portti.\nSe kasvoi ja laajeni Marian silmissä hetki hetkeltä, sen loisto tuli\nniin häikäiseväksi, etteivät silmät enää kestäneet siihen katsoa.\nKaikki sekosi Marian silmissä äärettömäksi valojen pyörteeksi, hän oli\njo ikäänkuin keskellä taivaan humisevaa kehää, jossa hän uudelleen\nkohtasi vuosien jälkeen Albertin. Koko taivaan valtakunnan hän näki\navautuvan eteensä. Ja suuri riemu täytti hänen mielensä. Jos Maria\njolloinkin aikaisemmin oli tuntenut eräänlaista hengellistä ylpeyttä,\nse väistyi nyt hänen mielestään pohjattoman ilon ja nöyryyden tieltä.\n\nTajuamattaan Maria avasi ikkunan, katsoen yhä taivaanrantaan, joka\nloisti, hehkui ja kutsui. Elämä ja kaikki hänessä ikäänkuin lakkaamatta\nvirtasi sitä kohti. Hän kumartui syvälle yli ikkunalaudan, ojennetuin\nkäsin, ja huimaava, heijaava tunne paisutti hänen päätään. Eikä\nhänellä ollut mitään selvää tietoa siitä, mitä hänelle sillä hetkellä\ntodella tapahtui. Jonkinlaisen äkillisen viillon hän tunsi käyvän läpi\nruumiinsa, kun hän ikäänkuin liukui ilman halki. Sitten kumea jysähdys,\nja kaikki oli hiljaista, juhlallisen äänetöntä. Tuulen kahinaa vain\nvanhoissa jalavissa ja omenapuissa.\n\nMaria makasi maassa, ja hänen päästään, jonka hän pudotessaan oli\nlyönyt kiveen, valui verta. Hänen harmaantuneet hiuksensa tulivat\nvähitellen kauttaaltaan punaisiksi, kuten ne olisivat hehkuneet\naamunkoiton valossa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nMaria ei kuitenkaan ollut silloin vielä kuollut, kun hänet löydettiin\nvanhasta, villiytyneestä puutarhasta ja kannettiin sisälle taloon.\nHän oli vain vaipunut syvälle tajuttomuuden tilaan, josta hän ei enää\ntäysin havahtunut. Ja kun Markus, jolle oli kohta lähetetty tieto\ntapahtumasta, kahden päivän kuluttua tuli kotiin, hän tapasi äitinsä\njo kuolleena. Näinä kahtena päivänä Marian päätä oli alati polttanut\nniinkuin tulinen piikkiseppele. Jonkinlaisina heräämisen hetkinä\nhän oli nähnyt Kristuksen laskeutuvan kirkkaudessaan Myllymäelle ja\nodottavan häntä. Kustaa oli pidellyt vaimonsa kättä omassaan, ja\nsanattomasti he olivat antaneet toisilleen anteeksi, mies ja vaimo,\npitkien, raskaitten vuosien ikäänkuin joen tavoin virratessa toinen\ntoisensa jälkeen heidän ohitseen. Mutta samalla miehen oli täyttänyt\nvihlova, katkera tunne, joka oli aiheutunut siitä tiedosta, että\nkuoleman täytyi ensin tulla, ennenkuin anteeksianto oli käynyt heidän\nvälillään mahdolliseksi. Ja suru oli saanut Kustaan valtaansa. Syvän\ntummuuden täyttäessä koko talon, koko jokilakeuden, Maria oli kuollut.\n\nSitten Marian ruumis pestiin, puettiin kuolinvaatteisiin ja asetettiin\narkkuun. Kolmen päivän kuluttua se haudattiin. Nasaretilainen —\nVanhatalon Risto — liittyi hautajaissaattoon vaivaistalon kujansuusta.\nNojautuen puolittain Hannaan partainen vanhus, jonka silmiä\nIlmestyskirjan synkästi hehkuvat näyt olivat polttaneet, veisasi\nhaudalla muiden mukana. Mutta kirkonkellojen kumea kajahtelu, jota hän\nei ollut vuosiin kuullut niin läheltä, huumasi häntä kummallisesti,\nteki syvästi rauhattomaksi. Niin, niin, maasta sinä olet tullut ja\nmaaksi pitää sinun jälleen tuleman... Paluumatkalla ukko oli kovin\nuupunut, eikä hän puhunut mitään. Saattoväki vaelsi pitkin maantietä.\nAurinko paistoi yli syksyisen tasangon. Ja joki lainehti vanhojen\npeltojen helmoissa niinkuin maailman loppuun...\n\nMarkus katseli ympärilleen talossa, ja hänen silmänsä täytti\nmerkillinen hautavalo, joka verhosi kaiken. Äiti oli poissa, tuo\nhiljainen, surumielinen nainen. Talo oli äänetön, kuin täynnä tasangon\nkirpaisevaa varhaissyksyä — räikeänpunaisia, kosteita puiden lehtiä\noli suhisten lentävinään jo sisälle huoneisiinkin, lattioille,\npöydille, tuoleille, vuoteisiin... Mutta toisinaan alkoi tämän kumean\näänettömyyden takaa ikäänkuin kuulua etäisiä ääniä: sotilaskasarmien\nhumua, komppanioiden marssiastuntaa, ammuntojen kaikuvia ääniä,\ntaisteluharjoitusten pauhua... Ja nuo äänet irroittivat hänet taas\nhetkeksi pois talon elämästä, kasvavasta syksystä. Hän oli jälleen\nkuin kaukana Kannaksella, näki meren, etäällä Kronstadtin, sen\npunertavat tehtaanpiiput ja merikirkon pyöreän, kimaltelevan kupoolin.\nMeren rannan kuuma, keltainen hiekka hehkuu... Ihmisiä hiekkaan\nkaivautuneina, miehiä ja naisia paljain, paahtunein jäsenin. Nuoria\nnaisia hiekalla, auringossa, meren vaahdossa... Soittoa. Hänen\nsilmiensä ohi liukui kuvia tuosta etäisestä maailmasta, johon hän\nei päässyt käsiksi. Hän kuvitteli tanssivansa nuorien, ihmeellisten\nolentojen kanssa lähellä merta... Heidän kätensä olivat viileät ja\nraikkaat, kasvot kuin syvällä unessa... Ja heidän hiustensa tuoksuvat\nhunnut häivähtivät hänen kasvoilleen... Mutta sitten hänen eteensä\nnousi taas äidin tumma hahmo, hiukset veren värjääminä, pää kuin\npiikkiseppeleen ympäröimänä, vanha, kaunis ja nöyrä pää... Hän oli\nvanhassa talossa, keskellä syksyä, katsellen ympärilleen syvässä\nhautavalossa. Ja suru sai hänetkin valtaansa.\n\nHannan näki Markus kuitenkin merkillisesti muuttuneen hänen\npoissaolonsa aikana. Sisaren olemuksesta humisi nyt kuin uusi elämä.\nMarkus katsoi häntä usein ihmetellen. Ja kerran hän näki Hannan\nkulkevan Vernerin kanssa harjuille päin. Silloin oli ehtoo, ja\nhiekkaiset harjut hohtivat sinipunervassa valossa. Markus seisoi\nkuolevassa heinikossa ja katsoi heidän jälkeensä niin kauan kuin heitä\nnäkyi. Ja hän ymmärsi yht'äkkiä kaiken Hannaa koskevan. Lämmin hellyys\nvirtasi hänen mieleensä ajatellessaan sisartaan.\n\nJonakin päivänä Markus harhaili metsäisillä mäillä puiden alla. Päivä\noli kaunis. Puiden lehdet hehkuivat helakanpunaisina ja keltaisina\nsinisessä ilmassa. Jokilakeuden kylistä kantautui puimakoneiden\nraskasta humua. Seuraavan päivän aamuna Markus lähtisi jatkamaan\npalvelusaikaansa sotaväessä; loma olisi lopussa. Ja minkälainen loma?\nÄiti oli poistunut elävien mailta, ennenkuin hän oli ennättänyt kotiin.\nKummallinen, syvä hautavalo oli häntä täällä kaiken aikaa ympäröinyt.\nMutta äsken hän oli tavannut Stormin Martan, sen saman tytön, jonka\nkanssa hän oli kerran tanssinut kuumassa, savuisessa tuvassa ja sitten\nvaellellut joen rannalla ja pimeillä pelloilla sotaväkeen lähtönsä\nedellisenä iltana. Tytön hän oli kohdannut kuljeskellessaan määrää\nvailla jokilakeudella ja kuluttaessaan näin lomansa viimeisiä tunteja.\nHän oli laskeutunut harjutieltä alas pelloille Markusta kohti niinkuin\njostakin toisesta maailmasta, kasvot hohtaen nuorina auringossa.\nStormin talo oli siinä aivan lähellä. Syksyinen karjalauma kierteli\nmoisiolla heidän seisoskellessaan kylään johtavalla oikotiellä.\nMarkus kertoi sotaväestä ja olostaan siellä. Martta kuunteli häntä\nhymyillen, sanoen silloin tällöin sanan tai pari. Mutta kaiken\npohjalla oli sittenkin jotain muuta; se ilmeni vain tuokioittain ja\narasti, ikäänkuin jatkoksi jo loitolle jääneen lähtöillan tapauksille.\nNuo silloiset pienet tapaukset, jotka he kumpikin hyvin muistivat,\nkuuluivat edellisen syksyn piiriin, ja nyt oli jo toinen syksy edessä.\nHe kohtaisivat vielä illalla.\n\nSiellä koivujen ja haapojen alla tutuilla mäillä Markus eli tuon\ntaannoisen tapaamisen uudelleen lämpimänä jälkitunteena, joka\nvärähdytti hänen nuorta ruumistaan merkillisesti. Hän oli jälleen\nnäkevinään tytön läheisyydessään sellaisena, kuin hän oli seisonut\nsiellä Stormin talon vaiheilla peltojen keskellä. Martan nuoret,\niloiset kasvot ikäänkuin keinuivat hänen edessään jossakin tuolla\nkosteitten, raskaasti hehkuvien syyslehtien varjossa. Hautavalo, surun\nharmaa seitti oheni hänen ympärillään tuon suloisen näyn virvoittaessa\nhänen mieltään. Ja silmäillessään vanhaa taloa alhaalla pihassa\nnuorukaisen valtasi äkillinen varmuus. Hänen, Markuksen, täytyi palata\nsotapalveluksen päätyttyä tänne ja tuoda tuohon suurien peltomaiden\nliepeillä olevaan taloon uutta elämää.\n\nJa kun Markus sitten myöhemmin illalla kohtasi Martan, tuo\npäätös hänen mielessään yhä vahvistui, saaden kuin tukea niistä\nohimenevistä hetkistä, jotka hän vietti tytön seurassa. He harhailivat\njokilakeudella, ja ehtoo muuttui vähitellen yöksi heidän ympärillään.\nJa kerran he heittäytyivät vierekkäin villiin, kuolevaan heinikkoon.\nMäet ja harjut verhoutuivat sinertävään tummuuteen. Tähdet syttyivät\nkorkeudessa heidän päittensä yllä, himmeät syystähdet. Linnut\nhuutelivat silloin tällöin kajakasti jokilakeudella. Sakenevasta\ntummuudesta kuului hevosten hirnuntaa. Mutta alhaalta joelta\nkantautui kaikuvia räjähdyksiä, kumeaa pauketta ja jylinää. Töiden\njouduttamiseksi työskenneltiin joenperkaustyömaalla syksyn tullen\nmyös öisin lyhtyjen leimuavassa valossa. Tässä monenlaisten äänien\nvirtailussa, ikäänkuin loputtomassa kajahtelussa he viettivät viimeiset\nhetket ennen eroamistaan, kylmän, himmeästi yövalossa välkkyvän heinän\nviiltäessä heidän nuorta, kärsimätöntä lihaansa.\n\nLehmien ammuessa jokilakeuden vanhoilla pelloilla kauniina, kaikuvana\nsyysaamuna, sinertävien sumujen keskellä, Markus lähti isänsä ja\nHannan saattamana. Hän meni suorittamaan sotapalveluksensa loppujaksoa\nkaikesta huolimatta uuden uskon ja luottamuksen kannustamana. Sillä\nMarkus tunsi selvääkin selvemmin, että uusi elämänjakso odotti häntä\nmiehuuden salaperäisellä, huumaavalla kynnyksellä.\n\nMutta isä ja tytär palasivat takaisin taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyinen, väriloistoinen ja villiytynyt puutarha oli se hämärä\nkeskus, johon Kustaa poikansa lähdön jälkeen miltei joka ilta palasi,\nse huokaava, painostava noitapiiri, joka veti häntä oudolla tavalla\npuoleensa. Ei hän toimittanut puutarhassa hedelmäsadon korjuuta, ei,\nvaan sama näky kiusasi ja kidutti häntä siellä aina, merkillisesti\nahdisti — niin, saattoi epätoivoon, Maria, jonka hän oli teljennyt\ntalon ullakkokamariin, makaamassa ruohikossa kasvot ja mustanharmaat\nhiukset veren tahraamina... Sanotaan murhamiesten ennemmin tai\nmyöhemmin palaavan takaisin murhapaikalle jonkin selittämättömän voiman\npakottamana. Jotain saman suuntaista teki nyt Kustaakin. Hän uskoi\najaneensa kummallisen, kiihkomielisen vaimonsa itsemurhaan. Kukaan ei\ntästä kylläkään mitään tietänyt, mutta se ei häntä rauhoittanut. Ja\nhän saattoi kierrellä omaan loistoonsa pakahtuvassa puutarhassa väliin\nmyöhään yöhön, kunnes hän vihdoin lopen väsyneenä meni nukkumaan tai\nHanna tuli häntä noutamaan sisälle. Kerrankin tyttö tuli sinisessä\nyöpuvussaan puutarhaan paljaat jalat kasteesta märkinä ja katsoen\nisäänsä levottomin, verhoutunein silmin. Syksyn viimeisenä satona\nkuulsi vanhojen omenapuiden oksilla raskaita, punaisia hedelmiä,\njoista Hanna alakuloisena pudotti ohikulkiessaan muutamia maahan.\nOmenat putoilivat kumahtaen ruohikon tummuuteen, josta tyttö ne kokosi\nhelmaansa. Sitten hän meni isänsä luokse ja otti häntä hymyillen\nkädestä kiinni, puristaen sitä omassaan. Hetken isä ja tytär seisoivat\nvierekkäin hiljaisessa puutarhassa, jota kova, sininen tummuus verhosi.\n\n— Miksi te kuljette täällä puutarhassa myöhään yöhön, isä? kysyi Hanna\nvihdoin.\n\n— En tiedä, vastasi Kustaa vältellen. — Älä siitä välitä. Mutta yöt\novat jo kylmiä, tyttöseni; älä tule enää ulos noin... yöpukimissasi!\n\nJa isä ja tytär menivät sisälle kumpikin tuntien selittämätöntä painoa\nja ahdistusta.\n\nToisinaan Kustaa myös laskeutui vanhoihin santakuoppiin niinkuin\nhyljättyihin kaivoksiin, uskoen jo kaiken menettäneensä. Heittäytyen\npitkälleen maahan ja takertuen kiinni turpeisiin hän itki ja kiroili\nsiellä muiden näkemättä. Kuten Job hän kirosi, kirosi vaimonsa muiston,\nkirosi kaiken, mitä omisti, kirosi pellotkin, jotka olivat hänelle\ntuottaneet taas kuluneenakin suvena niin runsaan sadon. Mutta heti\njälkeenpäin hän katui ja pyyteli anteeksi vanhalta, hyvältä maalta,\nmullalta, kuten elävältä olennolta, pyyteli anteeksi kuolleelta\nvaimoltaankin. Kaiken aikaa kylmä, sininen ilma hänen yläpuolellaan\nikäänkuin kajahteli kellojen kumahduksista. Se oli kuin Marian\nhautajaiskellojen humua...\n\nKerran Kustaa jaaritteli asioistaan taas sepälle. Rommin huumaamana\nhän kysyi, eikö hänen olisi parasta lähteä jokivarren kyliin, pysähtyä\nkujille ja teiden risteyksiin ja julistaa kaikille olevansa vaimonsa\ntappaja, riisua itsensä paljaaksi kaikkien nähden...? Sillä jos hän,\nKustaa, olisi antanut Marian vain kulkea omaa tietään, hän eläisi\nkenties vielä tänäkin päivänä. Mutta seppä varoitti häntä tätä\ntekemästä. Hän ihan kiivastui ja huusi kimeästi:\n\n— Se nyt on helvettiä, ettet sinä pääse siitä hurskaasta hullusta irti,\nvaikka hän on jo kuollut ja kuopattu! Anna hänen luittensa lahota\nrauhassa. Tai oma asiasi... sen puolesta...\n\nKustaa vaikeni. Oli ilta, ja auringonlaskun hehku levisi Myllymäen\ntakana kuin taivaan purppuranpunainen huntu. Kuinka olivatkaan\nihmeellisiä nuo suurten jokilaaksojen auringonlaskut, jotka muuttivat\njoetkin punahohtoisiksi! Niinkuin verta olisi hitaasti lainehtinut\nmerta kohti... Nytkin ihan silmiä viilsi ja häikäisi. Sepän Milja tuli\nhiljaa kävellen sillalta päin pitkin kujaa. Hänenkin nuoret, hauraat\nkasvonsa hehkuivat ikäänkuin siinä valossa, joka ei ollut kotoisin\ntästä maailmasta. Olisiko pian tuleva se aika, jolloin korppikin olisi\nmuuttuva valkeaksi? Kaikki väreili, humisi ja keinui. Myllymäki tuolla\nsantakuoppien takana peittyi sinipunervaan verhoon. Kustaa hieraisi\nsilmiään. Näkikö hän näkyjä? Eikö Maria seisonut Myllymäen rinteellä\nverisin hiuksin, jotka hulmusivat lieskan tavoin taivasta vastaan...?\nVarmasti se oli vain näky, vain kangastus, joka kohta huuhtoutuisi\npois. Mutta Myllymäki hohti kirkkaassa, helakassa valossa, niinkuin\nolisi hohtava Öljymäen rinne Herran toisen tulemisen hetkellä...\n\nViljan puinnin kylissä jatkuessa Kustaa vähitellen rauhoittui.\nKaikenhan oli pitänyt käydä juuri niin kuin oli käynyt.\n\nJa jonakin päivänä ilmestyi taloon kulkukauppias Saarela, tuo\nmerkillinen, hiljainen mies, joka kuljetti kärryjensä pohjilla\nkauppatavaransa joukossa myös kirjoja. Hänellekin Vanhatalon Kustaa\nullakkokamarissa taas kevensi itseään. Partainen vanhus kuunteli\nhäntä tarkkaavaisesti. Hän oli tullut hiukan huonokuuloiseksi, mutta\nKustaan puheesta hän kuitenkin sai selvän, ja sen synkkä, omituisen\nkuuma sisältö murehdutti häntä. He keskustelivat kauan syystuulen\npuhaltaessa yli vanhan talon. Kun he viimein laskeutuivat kompuroiden\nalakertaan, Kustaa oli vaitelias ja rauhallinen. Vanhus oli lääkinnyt\nhänen sisäisiä haavojaan sillä viisaudella, jonka ihminen saa\nhellittämättömässä ja läheisessä yhteydessä luonnon kanssa.\n\nVielä saman päivän iltana ukko lähti muuleineen maantielle. Siellä\nhän ajoi, vanheneva mies, syystähtien alla, väliin torkkuen,\nväliin miettien. Avaruus kaareutui hänen yläpuolellaan maailman\nhimmeänä, kaukaisena kattona, ja sen alla hän ajatuksissaan pohti\nniitä kysymyksiä, joiden varaan hän uskoi ihmisen elämän ja hänen\nmaailmankatsomuksensa lähinnä rakentuvan. Ja vaikka maailma oli\nsaastunut ja ihminen loitontunut syvimmästä tarkoituksestaan, hän\nsaattoi näinä yksinäisinä hetkinä kuitenkin tuntea outoa, kirpaisevaa\nonnea, niinkuin hän olisi päässyt jo lähemmäksi tuota sinistä, etäistä\nhohtoa, ihmeellistä tähtisumua, joka iäisenä ja koskemattomana\nlainehtii maailman yllä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannan ympäröi nyt syksyn kova, sininen kirkkaus, sen syvä, katoava\nihanuus. Se avautui hänelle aivan toisella tavalla kuin ennen, kuuman\nläheisellä, melkein ahmivalla kiihkolla hän omaksui sen kuin jonkin\nuuden, esiin nousevan maailman näyt. Hän oli havahtunut niinkuin\npitkästä, polttavasta painajaisunesta kirkkaaseen, korkenevaan päivään,\njoka humisi hänen ympärillään täynnä toiveita ja tietoista odotusta.\nJoskus tämä kaiken tulevan aavistelu uuvutti häntä ihmeellisesti,\nherättäen hänessä hämärän vastavaikutuksen. Oli hetkiä, jolloin ruumiin\nomistaminen tuotti hänelle omituista, etäistä kipua. Hän olisi silloin\nhalunnut sulkeutua kuin aarrearkku omaan yksinäisyyteensä, jota syksyn\noheneva, kirpeä ilma kattoi. Salaperäinen askeettisuuden henkäys\nsaattoi tällaisina hetkinä humahtaa äkillisenä, kylmänä viimana hänen\nolemuksensa lävitse. Hän olisi tahtonut nousta alastomana Myllymäelle,\nsyyskuun verihaapain ja kasteesta märkien koivujen kultaisen loiston\nalle, tuntea ruumiissaan, päästä jalkoihin, kylmien tuulien hivelyn,\nauringon kirpaisevan viillon ja raikkaan maan kosketuksen paljaissa\njalkapohjissaan, nauliutua kuin hiljaa kiinni syksyn suureen\nristinpuuhun, joka luonnon uumenista nousten kohotti tummaa, ankaraa\nhuippuaan avaruutta kohti. Ja hänen sydämensä oli raskas ja rauhaton.\nMutta sitten hän muisti Vernerin, ja kuuma riemu huuhtoutui silloin\nhänen ylitseen.\n\nAjatellessaan kadonneita vuosia Hannasta tuntui, kuin hän olisi\nkulkenut kiirastulen liekkien halki, niin täysin uudistuneeksi\najatuksiaan ja sisäisiä tuntojaan myöten hän nyt tunsi itsensä.\nToisinaan hän ei ollut lainkaan itseään tuntea. Lämmin tunteiden virta\nkulki lakkaamatta hänen lävitseen; hän oli kuin vasta-auennut kukka,\njoka ahmii sisäänsä ilmaa, valoa, aurinkoa...\n\nUsein Hannan tajuntaan nousi tumma, hämmentävä muistikuva äidistä,\nmutta sitä ympäröi nyt merkillinen ylimaallinen valaistus, ilman\nkatkeruuden häivää. Äidin kiihkomielisyys, synkkä elämästä\netääntyminen, hänen tiedoton itsevaltaisuutensa, mitä hän osoitti\nhalutessaan johdattaa toisen omalle, arvoitukselliselle tielleen,\nhänen veristen hiuksiensa muisto — kaikki tuo väistyi vähitellen\ntaka-alalle, jäi vain jonkinlainen kirkastunut mielikuva naisesta, joka\nristiänsä kantaen oli vaeltanut yksinäistä kärsimystietään, ikäänkuin\nalati nousten yhä korkeammalle ja korkeammalle, sinne, missä mainen\nilma muuttui kylmäksi ja ohueksi, läpikuultavan kirkkaaksi, elämä\nkaukaiseksi. Joskus Hanna ajatuksissaan siirtyi elettävien hetkien\nulkopuolelle — äitinsä haudalle, missä hän kuuli kellojen kajahtelun ja\ntunsi setävanhuksen nojaavan olkaansa vasten...\n\nVerner oli nyt papinapulaisena eräässä lähipitäjässä ja saapuisi talven\ntullen noutamaan häntä sinne, jolloin heidät vihittäisiin. Siihen\nasti Hanna olisi täällä, niin oli sovittu. Hanna kävi silloin tällöin\ntervehtimässä setäänsä ja köyhäintalon johtajatarta, Vernerin äitiä.\nRouva Haavas, tuo yksinäinen nainen, oli hänelle tänä aikana tullut\njonkinlaiseksi äidin sijaiseksi. Köyhäintalon syksyisessä puutarhassa,\njonka loisto vitkaan sammui, he viettivät väliin pitkiä hetkiä yhdessä\nneuloen ja hiljaisesti keskustellen. Mutta enimmäkseen Hanna oli\nkuitenkin kotona valmistellen elämänsä lähenevää muutosta ja hoitaen\ntalon emännän tehtäviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kului kaunis syksy. Kuu kuoli ja toinen syntyi. Joskus hyvin kauan\nsitten, pienenä tyttönä, Hanna oli kaikuvina, tummina syysiltoina\nollut veljensä kanssa joella ja naaraillut pitkillä saitoilla mustasta\nvirrasta punaista kuuta... Tämän Hanna muisti yht'äkkiä jostakin syystä\nriipiessään pellavia Myllymäellä. Hän oli yksin. Vielä äsken oli\nsiellä ollut myös Senja, mutta hänen riivinpenkkinsä oli nyt tyhjä.\nHän oli lähtenyt kylään jollekin asialle. Niin oli Hanna jäänyt yksin\nmäelle, ja auringonpaahtamin käsivarsin hän löi pitkiä, tuoksuvia\npellavia riivinrautaan irroittaen niistä siemenet. Pellavat hän asetti\nläjiin, jotka sitten sidottaisiin ja vietäisiin jokeen. Niistä tulisi\nvesipellavia, jotka myöhemmin kuivattaisiin kedolla syysauringon\npaisteessa.\n\nPäivä oli kovin kirkas, sininen. Hetket kuluivat. Hanna riipi\npellavia, löi niitä riivinrautaan. Senjan penkki oli yhäti tyhjänä.\nÄsken oli lentänyt lauma kurkia etelää kohti. Hanna oli kuulevinaan\nvieläkin korvissaan niiden kaikuvat huudot ja siipien rajun suhinan.\nNuo kadonneet linnut olivat jättäneet Hannan oudosti riipaisevan\nja läikähtelevän mielialan valtaan. Hän oli yksin mäellä, keskellä\nsyyskuisten peltojen hiljaisuutta. Kerran suvella, hänen lampaita\nkeritessään, Verner oli ilmestynyt sinne hänen luokseen. Hannasta\ntuntui, kuin tämä olisi jälleen ollut jossakin hänen lähellään\npuiden alla ja seurannut katseellaan hänen auringossa välkähtelevien\nkäsivarsiensa liikkeitä, kun hän huimaisi pellavia vasten\nriivinpenkkiä. Ja sininen ilma soi ja humisi, kuten sekin olisi yhtynyt\ntähän ripeään työntahtiin ja syksyn surumieliseen riemuun.\n\nArkipäivän jylhä virta kuljetti Hannaa kuin laineilla. Äidinkin\nkirkastunut hahmo näkyi mäellä Ontuvan Sigridin rinnalla, ja he\nkatsoivat häneen — ei tuomiten, hän tiesi sen, vaan iloiten. Sitten he\nkatosivat lainehtivaan valoon. Taivas hohti tuolla vanhojen peltojen\ntakana silmiä huikaisevasti. Ja siinä mäellä haapojen ja koivujen\nsyksyisen loiston alla pellavia riipiessään Hanna tunsi, että kipinä\nsiitä sarastuksesta, joka kerran on leviävä ylitse maiden ja merien —\nylitse hautojen, oli singahtanut hänenkin sieluunsa... Hän ei ollut\nturhaan kulkenut kiirastulensa lävitse.\n\nKaukaa sinisestä tyhjyydestä tulvi yli peltojen ja honkametsien kuin\nlakkaamaton äänien virta, joka humisi tytön ympärillä. Sanomaton, ihana\ntyyneys levisi kaikkialle — syksyn tyyneys. Joki välkkyi peltojen\nhelmoissa; väsyneenä se lainehti niinkuin maailman loppuun.\n\nHanna kumartui jälleen ottamaan maasta käsiinsä kimpun pellavia, vetäen\nne sitten kuin unessa hiljaa heläjävän riivinraudan lävitse. Se oli\nhänen harmaa harppunsa, jota hän soitti arkipäivän jylhässä valossa,\nmustien kyntömaiden keskellä, syksyn kullassa hehkuvan mäen huipulla.\n\n\n\n"]