[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXEAz6EuZGUjDyDKxVHckfxu6KqdKipUtd00zeHFxb28":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},3065,"Musta aurinko","Hosia, Eino",1905,1941,"3065-hosia-eino-musta-aurinko","3065__Hosia_Eino__Musta_aurinko",null,"romaani",[],[],"fi",40682,271225,true,[],[],[],"Romaani seuraa orvon pojan vaellusta poikkeuksellisten ihmisten ja yhteiskunnan hyljeksittyjen parissa. Tarina sijoittuu ruttokesän painostavaan tunnelmaan, jossa kalakuolemat ja uskonnollinen kiihko luovat odotusta maailmanlopusta ja enteellisistä tapahtumista.","Eino Hosian 'Musta aurinko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3065.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUSTA AURINKO\n\nKirj.\n\nEino Hosia\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1941.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMaailman portilla\n  1. Pieni kohtalo ajan virrassa\n  2. Köyhän aurinko\n  3. Sateenkaari pilvissä\n\nKohtalo meren rannalla\n  1. Yksinäinen huvila meren äärellä\n  2. Musta uni\n  3. Jaakobin painia\n  4. Emilia odottaa\n\nHirviöt\n  1. Saarnaaja\n  2. Hirviöt\n  3. Ristiinnaulitseminen\n\nTaivaspuolelle\n  1. Pieni tuntematon pääsee taivaspuolelle\n  2. Perätuvan neljä asukasta — Jumalanpalvelus\n  3. Onnellinen kesä\n  4. Portti sulkeutuu\n\n\n\n\n\n\nMaailman portilla\n\n\n    Koko pitkän päivän istui\n    hän nurkassa yksinään.\n    Oli hänellä ruohonkorsi\n    ja varpu käsissään.\n\n                   Uuno Kailas\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nPieni kohtalo ajan virrassa\n\n\nEräänä suvena puhkesi joessa kalarutto. Haaskojen lemu kohosi\nautioituvasta virrasta rantaheinässä kahlaavien eläinten sieraimiin.\nRannoilla kulkevat ihmisetkin tuon kuuman, ellottavan tuoksun\ntunsivat. Joen molemmin puolin makasi sinertävässä mudassa veden\nheittämiä kuolleita kaloja, joiden suomusten hopea hohti silmiin\nniinkuin Tuonen kuun kylmä valo. Kylissä, aina kaupunkiin asti,\nihmeteltiin tätä ilmiötä. Olipa niitäkin, jotka näkivät siinä huonojen\naikojen, jopa viimeisten päivien, enteen. Jokivarrella kiertelevät\nlahkolaissaarnaajat saivat tuosta tapahtumasta sanoihinsa uutta\nkiivautta ja voimaa, ja he pitivät nyt varmana, että Kristuksen toinen\ntuleminen olisi oleva pian käsillä. Kohta olisi aukeneva taivaan\nhehkuva portti, ja Herra sotajoukkoineen olisi näyttäytyvä kaikille\nkansoille valossa ja leimuavassa kirkkaudessa. Mutta virta jatkoi\nkulkuaan merta kohti, väljä, tumma virta. Juhlallisena ja äänettömänä\nse virtasi, ikäänkuin välinpitämättömänä siitä, mitä sen hämärässä\nsyvyydessä tapahtui, ja kuitenkin murheellisena niinkuin äiti, joka\nkohdussaan kantaa kuollutta lasta... Ehtoitten punertavanhaapeassa\nvalossa, viiltävässä kajastuksessa, kahlailivat lypsynaikaa odottavat,\nsuuriutareiset lehmät rannoilla ja tuntiessaan sieraimissaan mätänevien\nkalojen tuoksun, ne päästivät suustaan kummallisia, surullisia\näännähdyksiä, jotka saattoivat muuttua kajahteleviksi, noitamaisiksi\nmylväisyiksi, yli kylien kuuluviksi. Säikkyvien nautojen kurkut\nkumisivat kuin torvet, jotka julistivat luomakunnalle perikadon\nkoittoa. Ja joen yllä väreili ruttokesän sairas kuumuus, painostava\nhelle ja iankaikkinen auringonvalo. Kuolleita kaloja... kuolleita\nkaloja... Ne rapisivat jaloissa kuin kuparirahat, ja niiden suomusten\nhopeinen hohto loisti silmiin niinkuin Tuonen kuun kylmä valo. Ihmisiä\nja eläimiä kulki rannalla tuossa punertavassa valossa... ja mainen\ntuuli vei kauaksi, kauaksi haaskojen lemun...\n\nKalarutto oli Timon lapsuuden toinen suuri muisto. Ensimmäinen oli\nauringonpimennys, joka tapahtui vuosia sitten. Aurinko muuttui silloin\nkokonaan mustaksi, ja syvä hämärä sulki maailman piiriinsä, siniseltä\nhohtava hämärä, joka ei ollut valoa eikä pimeyttä. Ihmisiä kokoontui\nrantatöyräille katsomaan yli joen kohti aurinkoa, joka mustana kiekkona\nkellui taivaalla. Edempänä pellolla näkyi myös hevosten varjoja; nekin\nnäyttivät sinisiltä tässä kalman valossa. Sinisiä hevosia, jotka\nhirnuivat villisti päin sammuvaa aurinkoa... Talot ja kaivonvintit\nirtautuivat kuin omasta ympäristöstään ja huojuivat sinne tänne tässä\npettävässä, väreilevässä valossa. Pieni Timo näki kauhistuneena tämän\nkaiken. Ja takertuen äitiinsä hän alkoi kiivaasti itkeä ja huutaa.\nHän pelkäsi, että aurinko otettaisiin heiltä pois. Samoin kuin noina\nauringonpimennyksen outoina hetkinä hän meni näinä päivinä kuin\nsekaisin ja heittäessään joskus onkipahasensa kaloista tyhjenevään\nvirtaan, hänen päätään oudosti huimasi. Ruttoisten kalojen äänetön\nmurhe peitti harmaan rievun tavoin monet viikot Timon mielen. Mutta\nhänen äitinsä puolestaan näki tässä kaikessa jotain enteellistä,\nnimenomaan heitä koskevaa. Hän jäi ihan kuin ihmetellen odottamaan\njotain.\n\nHe asuivat siihen aikaan nahkuri Grönqvistin talossa. Pihan perällä\noli hotelo, rapistunut puurakennus, jonka kaksi huonetta oli heidän\nasuttavinaan; muu osa rakennuksesta oli vajana, jossa tuoreitten, vielä\nparkitsemattomien vuotien ohella säilytettiin kaikenlaista kamaa.\nToinen rakennus, jossa nahkuri itse iäkkään äitinsä kanssa asui, oli\ntiilinen ja valkoiseksi maalattu. Se oli vanha talo jokirannassa, ja\nsitä ympäröi nahkojen ja kuivuneiden parkkien haju, joka kesäisin\noudosti sekaantui läheisten viljapeltojen ja jokiveden tuoksuihin.\nEi voitu sanoa Grönqvistin vanhan nahkuriliikkeen viimeksi kuluneina\nvuosina enää menneen hyvin; sen loistoaika oli auttamattomasti jo\nollutta ja mennyttä. Pari lähiseudulle perustettua nahkatehdasta\nolivat tehneet tällaiset pienet nahkuriliikkeet tarpeettomiksi. Ukko\nGrönqvist jatkoi kuitenkin liikettään tästä huolimatta, pitipä vielä\napumiestäkin, Jokelan Svantea, Timon isää. Hänellä oli jo kylliksi\nrahaa välittääkseen liikoja nahkuriliikkeensä tilasta. Kunhan jotain\ntehtävää oli vanhallapojalla ajankuluksi, ja parkkitiinu oli siihen\ntarkoitukseen yhtä hyvä ja sopiva kuin jokin muukin. Työtä riitti aina\nkahdelle miehelle. Nahkuri Grönqvist oli hänkin jo vanha, joten hänen\nyhä elossa oleva äitinsä oli vallan ikäloppu, hampaaton mummo, lahonnut\npökkelö. Silti Grönqvistin Tiina hoiti vielä poikansa taloutta.\n\nOltiin kaupungin ja meren läheisyydessä. Kaupungin etukylää jo näkyi\n— risteileviä, kapeita kujia, maalattuja ja maalaamattomia tönöjä ja\ntalohökkeleitä. Jossakin tönössä oli navettakin, jossa ammui lehmä ja\nkiekui resuinen kukko. Näissä maaseudun rajalla olevissa vanhoissa\ntaloissa ja hökkeleissä asui monenlaisten ammattien harjoittajia,\njoiden joukossa oli suutareita ja räätäleitä, nurkkakauppiaita ja\nsekatyöläisiä, seppiä, maalareita ja pontikanmyyjiä. Aivan lähistöllä,\njokivarrella, sijaitsi suuria sahoja loppumattomme lautatapuleineen.\nSahojen humu ja monenlaiset äänet alhaalta joelta, lotjien ja proomujen\nmeno, täyttivät tienoon laajalta alalta epämääräisellä, kumisevalla\nelämällään. Niin, edessä levittäytyi kaupunki, takana maaseutu —\nviljava ja heinäinen peltojen maailma, jossa siellä täällä kohosi jokin\nmäki ja ikivanha, oman onnensa nojaan jätetty harmaa tuulimylly.\n\nTämä kaikki muodosti niinkuin Timon lapsuuden avaran kehyksen, joka yhä\nväljeni ja väljeni kuta vanhemmaksi hän tuli. Merkillinen lapsenkohtalo\nnäytti hänessä kehkiytyvän esiin alkukaaoksen syvyydestä. Kuten\nkitulias kukka hän hitaasti puhkesi ummustaan. Ja hänen äitinsä seurasi\ntuskallisen tarkasti tuota poikkeuksellista kehitystä niinkuin valmiina\npuhaltamaan lapsensa sieraimiin kohta elävän hengen, jos tämä kesken\nraukeaisi.\n\nTimon varhaislapsuus muodostuikin ratkaisevaksi koko hänen\nmyöhemmälle elämälleen. Se oli ikäänkuin täynnä haihtumatonta usvaa,\nkulkemista toisesta eriskummallisesta taudinpuuskasta toiseen. Tässä\nyhtämittaisessa kamppailussa hän tuli vähitellen araksi, umpimieliseksi\nja kovin herkäksi. Hänen pieni pojansielunsa paisui ihmeellisistä\naistimuksista, joita hän otti vastaan maasta ja ilmasta, kaikkialta\nluonnosta. Kaukainen valkeus tunkeutui vähitellen sielun kaaoksen\nkeskelle, liikkumaton usva alkoi oheta. Mutta jo hyvin varhain Timo\nalkoi uskoa, että yksinäisyys oli tämän ajoittaisen sisäisen valkeuden\nvälttämätön edellytys; toisten joukossa hän menetti sen. Ikäistensä\nseuraa hän vältteli. Häntä pidätti siitä pelko joutua pilkan alaiseksi\nsekä omituinen himo yksinäisyyteen. Lapsuuden kajastavassa murheessa\nhän kehittyi nopeammin kuin toiset hänen ikäisensä lapset. Hänen\nläpikuultavat kasvonsa muuttuivat jo aikaisin ilmeiltään vanhahtaviksi,\nkuihtuneiksi. Ukonkasvot hintelän pojanruumiin kannattamana.\nKummallista naamiota kantava lapsi...\n\nMonet yksinäiset hetkensä Timo vietti lukemalla niitä ihmeellisiä\nkirjoja, joita hän sai käsiinsä milloin mistäkin. Ne aivan kuin\nottivat häntä kädestä ja kuljettivat syvälle sadunomaiseen elämäänsä.\nMerkillisiä mielikuvia lainehti alati hänen sielunsa usvassa;\ntodellisuus sulautui uniin. Karvaiset menninkäiset harhailivat sinne\ntänne; lohikäärmelaivat kulkivat humisten virralla; etäiset, sinertävät\nmäet kääriytyivät outoon noitaverhoon; sadun soihtuja syttyi ja\nsammui... Hän puheli puille, kukille, eläimille ja auringolle. Pieni,\nkeltainen oljenkorsi jossakin kujalla oli hänen ystävänsä, jolle hän\nkuiskaten kertoi kaikki salaisuutensa.\n\nNiinpä sairaudesta tuli vähitellen hänen voimansa, salaperäinen ja\npettämätön. Sen syvässä valossa hän näki elämän ja kuoleman, ihmiset\nja eläimet, maan ja taivaan... Se oli kuin jokin ihmeellinen särmiö,\njohon taittui itse auringonkin valo. Muiden maailma ei ollut hänen\nmaailmansa. Hänellä oli oma pieni maailmansa, jossa hän eli, ja se\noli hänen ajatustensa ja kuvittelujensa maailma, pienuudessaankin\nväljä ja rikas, hänen ainoa turvapaikkansa. Siinäkin maailmassa oli\ntaivas, auringon kultaista hohtoa, puiden lehtien kimallusta ja kukkien\nautuasta satusiintoa. Päivät ja yöt vaihtuivat siellä ilman tuskaa,\nhaaveen ohuina, ja sininen avaruus kaikui rannasta rantaan suurien\ntähtien soitosta. Hänen oli siinä maailmassa hyvä olla. Parasta oli\nsulkeutua kokonaan sinne niinkuin simpukka kuoreensa, jota valtameren\naallokko keinuttaa helmassaan.\n\nJa siinä maailmassa Timo todellisuudessa poissaolevana elikin. Suviseen\naikaan hän mielellään usein viipyi hiljaa suhisevalla peltoaukealla,\njossa siellä täällä mäkien yksinäisyydessä törrötti jokin maatuva\ntuulimylly tai hitaasti käyskenteli kirjavia lehmiä. Myös joki oli\nhänelle rakas, sen viileässä uomassa hän viihtyi, loputtomasti\nihmetellen veden kummaa kajastusta ja välkettä, joka vitkaan sammui\nsinertävässä kaukaisuudessa, häipyi pois kuin kangastus... Ja hän tunsi\nitsensä onnelliseksi, vaikka hän olikin pienimmistä pienin ja aina\nyksin.\n\nToisinaan Hilja, Timon äiti, katsoi lastaan ikäänkuin ihmetellen, hän\nei puhunut mitään, katsoi vain ja ihmetteli. Hän ei tahtonut rikkoa\npoikansa ympärille kasvanutta hiljaisuutta, joka niinkuin tuleentunut\nvilja alati suhisi tämän läheisyydessä; aivan kuin vaistomaisesti hän\nvaroi sitä tekemästä. Mutta joskus hän kuitenkin saattoi viedä Timon\nmukanaan kirkkoon lähtiessään sitä siivoamaan. Kirkonsiivooja oli Timon\näiti ollut jo monta vuotta.\n\nNämä käynnit muodostuivat Timolle aina tavallisuudesta poikkeaviksi\nelämysten sarjaksi. Äidin tehdessä työtään hän kuljeskeli sillä aikaa\nypöyksin kirkon käytävillä, katseli kummastellen seinillä olevia\npyhimysten ja suuripartaisten profeettojen kuvia, nousi urkuparvelle\nja sieltä tapulin vilpoisaan korkeuteen, suurten kellojen vaiheille,\nlähelle naakkojen pesiä. Avara, päätähuimaava maailma paljastui hänelle\ntäällä, äänettöminä riippuvien kellojen alla.\n\nTapulin luukusta hän katsoi ulos, kuvitellen ilman ympärillään olevan\ntäynnä kellojen pauhua, jylhiä kumahduksia. Maailma levittäytyi\nalhaalla kumman outona, peloittavan suurena. Peltoja, peltoja ja\nkyliä... joki, joka hitaasti virtasi ikäänkuin taivaan kasvoille...\nkaupunki... himmeä, unenomainen häivähdys merestä... Kaikki tämä\ntulvahti hänen pojansilmiinsä jonkinlaisena maailmannäkynä, jota hän\nei vielä jaksanut täysin tajuta eikä ymmärtää. Se oli niinkuin villi,\nsalaperäinen noitapiiri, jossa tapahtui paljon hänelle käsittämätöntä.\nJa ollessaan tapulissa, hiljaisten kellojen alla, hän katsoi tätä\nkaikkea kuin pilvien tasalta, Jumalan tyköä. Jossakin kirkon\nsyvyydessä, alhaalla, missä oli pyhimysten ja profeettojen kuvia ja\naskeleitten kuluttamia, jymähteleviä palkkeja, siellä oli äiti pienenä\nja kumaraisena, luuta tai tomuriepu kädessä. Äiti ja poika jollakin\ntavoin välttelivät toisiaan kohdatessaan joskus kirkon käytävissä ja\nportaissa. Selittämätön, ylimaallinen paino tuntui väliin laskeutuvan\nvanhan, tyhjyyttään kumisevan kirkon yli, jota arkipäivän raskas rauha\nympäröi.\n\nKummallisia tarinoita Timo usein kuuli äitinsä kertovan tästä kirkosta,\nvarsinkin sen moneen kertaan korjatusta porstuahuoneesta, jossa kerran\noli ollut jalkapuu ja huoranpenkki. Unessa oli Hilja ollut istuvinaan\ntuolla rosoisella, ammoin sitten jo pois viedyllä huoranrahilla,\nja häntä oli syljetty niinkuin ainoastaan syntistä vaimoa voidaan\nsylkeä, olentoa, jota saatana oli koskettanut hännällään... Hän oli\nsilloin aina havahtunut oman syvän kärsimyksensä ja häpeänsä tuntoon.\nJa puhdistaessaan pyhäkköä sunnuntaita varten Hilja joskus kuvitteli\nKristuksen seisovan jossakin läheisyydessä, saman Kristuksen, jonka\nristinpuun juureen eräs toinen nainen oli kerran kumartunut tuona\npimeänä, kohtalokkaana hetkenä, jolloin maa järisi, kalliot halkesivat,\nhaudat aukenivat ja temppelin esivaate repesi humahtaen kahtia. Timon\näiti heittäytyi toisinaan omituisen kiivaasti tuon maailmanhetken\nsyvyyteen, maailmanhetken, joka huokui hänen ylitseen lohtua ja\nlunastuksen jylhää riemua.\n\nHiljalla oli taipumusta uskonnollisiin pohdiskeluihin. Monet yksinäiset\nhetket tyhjässä kirkossa olivat ikäänkuin kasvattaneet hänet siihen.\nTämä pieni nainen, joka päivät päästään liikkui askareissaan, saattoi\nomissa kuvitelmissaan elää aivan kuin toista, kuumempaa elämää kuin\nmuuten todellisuudessa. Unia hän näki valveillaankin, keskellä päivää,\npuhumattakaan yöstä, jolloin hänen sielussaan humisi kokonainen villi\nunien tarha. Hän saattoi toisinaan kuvitella joen rannalla kasvavia\nlehtipuitakin Libanonin seetripuiksi, joiden latvat ulottuivat\npyörryttävän ylös, syöksyen syvälle pilvien ihanaan, virvoittavaan\nmultaan... Niiden autuas humina kantautui taivaan rannasta toiseen ja\ntoi lohtua hänen mieleensä. Nuo vanhat puut odottivat kerran joutuvansa\nsuuren, Herralle pyhitetyn Temppelin rakennuspuiksi. Mutta öisin taas\nhelvetin seitsemän tulivirtaa painoivat monasti auki hänen hätääntyneen\nsielunsa luukut, polttaen karrelle kaiken... Kunnes jälleen Uuden\nSiionin näyt kantoivat hänet takaisin unen helmaan.\n\nArkipäivät kuitenkin usein hävittivät nämä hänen kuvitelmansa,\nvasta hiljaiset puhdistushetket kirkossa, jossa ei ollut ketään\nmuita, palauttivat ne tyhjien holvien alla jälleen hänen mieleensä\nuudistuneella voimalla. Miehelleen hän ei näitä kuvitelmiaan ja uniaan\nkertonut, vaan vaistomaisesti hän varoi sitä tekemästä. Hän tiesi, että\nSvante olisi nauranut ja ehkä suuttunut, jos hän olisi niistä puhunut.\nEi, parempi oli olla kokonaan kertomatta.\n\nSvantea itseään ajoivat omat kuvitelmansa, mutta aivan toisenlaiset,\njyrkästi vastakkaiset. Päivän häärittyään työssään nahkurin apumiehenä\nmilloin nahkojen kimpussa, milloin taas parkkitiinujen ääressä, hän\nillan tullen aina kulkeutui kaupunkiin, jonka etukylissä hän viipyi\nmyöhäiseen yöhön. Näinä aikoina, jolloin elettiin maailmansodan\nloppuvaihetta ja lähestyvän vallankumouksen merkeissä, Timon isässä\nkasvoi esiin hämärä usko suurista mullistuksista ja köyhälistön\ntulevasta vallasta. Hän näki olevansa kaikessa tässä mukana, näki jo\nikäänkuin perustusten horjuvan ja maailman muuttavan muotoaan, näki\nköyhyyden vaihtuvan rikkaudeksi ja rikkauden taas valuvan kilisevänä\nja kalisevana kultavirtana tyhjyyteen... Vanha aurinko oli painumassa\nmailleen samalla kun uusi nousi punaisena maailman ylle. Se oli köyhän\naurinko, joka nyt teki nousuaan, häikäisten silmät verenkarvaisella\nhehkullaan. Sen ankarassa ja kuumassa valossa olisi palava poroksi\nkaikki vanha ja aikansa elänyt, niinkuin aroheinä se olisi palava, ja\nliekit kulkeutuisivat maasta maahan...\n\nTimon isä oli tänä aikana todella omien näkyjensä, omien kuvitelmiensa\nriivaama. Ne juuri ajoivat hänet joka ehtoo kaupunkiin, missä elämällä\noli toiset muodot kuin maaseudulla ja missä hän saattoi puhua samoin\najattelevien kanssa. Jotain oli tapahtumassa, mutta mitä, siitä ei\nmitään varmaa tiedetty. He istuivat käsipelin pauhussa savuisissa\njokirantakuppiloissa ihmetellen ja odottaen. Pehmeä hämärä kietoi\nvanhat talot helmaansa; tuuliviirit niiden katoilla natisivat ja\nkitisivät pyöriessään tuulessa; lotjat ja proomut keinuivat joella; ja\nsuurilta sahoilta kantautui yövuorojen humu. He vain istuivat myöhään\nyöhön, työvaatteensa riisuneet miehet, ja puhuivat, kuuntelivat ja\nkuiskailivat.\n\nKokonainen huhujen meri ikäänkuin vyöryi idästä länteen. Huhut olivat\nkuin villien naakkojen lauma, jonka kirkuna tunkeutui veitsen tavoin\nhermoihin. Toiset puhuivat jopa maailmanlopusta. Oli nähty kummallinen\nkehä kuun ympärillä öisin, ja lintujen suhiseva joukko oli peittänyt\njonakin päivänä auringon niin, että se oli ollut kuin poriseva\npuuropata. Nousi esiin saarnamiehiä, muun muassa eräs seppä, joka oli\naikansa takonut rautaa ja kengitellyt juhtia. Mutta sitten hän oli\nkerran juovuksissa murskannut moukarilla toisen jalkansa ja satuttanut\nsitä paitsi päänsä. Tämä onnettomuus oli saanut hänet kokonaan\nhylkäämään ammattinsa. Ontuvana miehenä hän oli aloittanut uuden,\nihmeellisemmän elämänjakson. Hänestä tuli maallikkosaarnaaja. Kylästä\nkylään kulkien hän julisti merkillistä evankeliumia — evankeliumia,\njoka oli eriskummallista sekoitusta, kiihkoisan uskonnollisuuden ja\naineellisuuden kaaosta. Tätä entistä seppää kutsuttiin tästä puolin\nSaarnaajaksi.\n\nMutta se suvi, jolloin virrassa oli puhjennut kalarutto, ei ollut vielä\nloppuun kulunut ja syksyksi vaihtunut, kun Saarnaaja joutui vankilaan.\nMiksi hänet teljettiin vankikoppiin, siitä ei päästy oikein selville,\nmutta yleisesti arveltiin sen olevan jossakin yhteydessä hänen\nsaarnaajatoimensa kanssa. Sitä ennen oli Timo ehtinyt tutustua häneen.\nJa se tapahtui kerran iltamyöhällä vanhojen haapojen alla jokirannassa,\njossa saarnamieheksi heittäytynyt seppä istui Timon tullessa sinne.\n\nSyvenevä, pehmeä hämärä levittäytyi silloin hitaasti peltojen yli.\nSinertävää sumua häilyi joella. Veden mukana ajelehti lukemattomia\nkuolleita kaloja, jotka makasivat liikkumattomina kyljellään, evääkään\nvärähtämättä. Niiden suomukset välkähtelivät joen tummalla pinnalla\nkuin sammumaisillaan olevat tähdet. Nuo kuolleet kalat ajelehtivat\nja ajelehtivat pitkin iltaista virtaa, säihkyivät himmeinä, lyhtyjen\ntavoin, ja viimein sammuivat, kuin haihtuen ajattomuuteen. Entinen\nseppä ja Timo katselivat rannalta, haapojen alta, tuota kuoleman\nmäärätöntä leikkiä. Se oli kuin unta, uutta todellisuutta, jossa\nkaikki muuttui, sai uuden värin ja hohteen, siirtyi lähelle suurta\ntuhoutumista ja kuolemaa. Sitten nousevan kuun ruumis viskautui\näänettömästi, pitkin pituuttaan virtaan, jonka yltä usva vitkaan\nhälveni. Niin, kuun ruumis, alastomuudessaan aineeton, jonka lävitse\nkuolleet kalat uivat...\n\nTimo heitti kuin painajaisunessa onkensa virtaan, jonka välkehtivästä\nsyvyydestä nousi mädänneen haju, kuvottava tuoksu. Jokin kuollut kala\ntölväisi ohiajelehtiessaan ongensiiman kelluvaa korkkia, joka värähti\nniinkuin koukkuun olisi tarttunut kala. Äkillinen, selittämätön\nlapsenkauhu tarttui Timoon, ja hän pudotti kirkaisten onkensa jokeen.\nSilloin Saarnaaja nousi ja tuli hänen luokseen. Ja Timo tunsi itseään\ntalutettavan jonnekin pois kuunkehän alta. Virta jäi jatkamaan\nloputonta matkaansa, tuhatvuotista matkaansa, kuljettaen mukanaan\nsalaperäistä lastiaan.\n\nOntuva saarnamies, joka kerran maailmassa oli ollut seppä, nousi\nruohoiselle rantatöyräälle Timoa kädestä taluttaen. Miehen musta\npartakuontalo hohti illan valossa. Timo oli lievässä kuumeessa ja aivan\nkuin kokonaan poissa tolalta. Hilja laittoi kotona pojan sänkyyn ja\nnosti peitteen hänen ylleen. Mutta Timon isä, Svante, joka ei tänä\niltana ollut mennyt kaupungin puoleen, murisi jotain sen tapaista,\nettei pitäisi aamusta ehtooseen maleksia joella auringonpaisteessa,\nkovassa helteessä. Sekapäiseksi se tekee ihmisen... Se on niin\nkummallinen... se aurinko, kirkas ja paahtava... Ei siihen saa\nkatsoa... Ja se kalarutto sitten... löyhkä tuntuu rantatörmälle\nsaakka...\n\nMutta Timo ei tätä kuullut; hänen päässään kohisi, ja levottomia\nmielikuvia uiskenteli tajunnan virrassa. Hän oli kulkevinaan pitkin\njoen pohjaa. Kaikkialla hänen ympärillään oli vettä ja kuolleitten\nkalojen hitaasti eteenpäin ajelehtivia parvia. Toisinaan kuului\nautioituvalta virralta vieno, aavemainen kalina, kun elottomat kalat\ntörmäilivät kuin kuparilantit toisiaan vastaan... Hänkin alkoi\najelehtia noiden kalojen mukana. Ja juuri hänen edessään, silmien\ntasalla, uiskenteli muuan vanha kala, jonka kaikki suomukset olivat\nkarisseet pois; paljaana ja rutonsyömänä se liikkui eteenpäin veden\nkuljettamana. Timon valtasi vähitellen kauhu tämän eriskummallisen\nyhteisvaelluksen kestäessä, ja hän huusi läpi veden. Silloin hän\nnäki, että hänen edellään joella kulkivat isä ja se kauhea, ontuva\nseppä, jonka musta parta liehui tuulessa. He kulkivat joella, ja vesi\nkannatti heidät. Timo ui kaikin voimin heitä kohti, saavuttaen heidät\nvihdoin. Isä huomasi hänet ja nosti ylös vedestä, heittäen hänet kuin\nsäkin selkäänsä. Näin he vaelsivat pitkin virtaa kuolleitten kalojen\nkahistessa heidän jaloissaan niinkuin kankea suolaheinä. Ne liukuivat\nvarjon tavoin heidän ohitseen, kadoten vitkaan näkyvistä...\n\nPitkän aikaa jatkui tuota aavemaista liukumista ja veden salaperäistä\nloisketta. Kaikkeen tähän sekaantui isän ja Saarnaajan keskustelun\nkatkelmia. He puhuivatkin myöhäiseen yöhön — Svanten kuitenkin\nenimmäkseen synkkänä kuunnellessa saarnamiehen kummallisia sanoja. He\neivät päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä oli tulossa: Timon isän\nmielestä oli tulossa köyhälistön vallankumous ja valtakausi; Saarnaajan\nmielestä taas ensin Antikristuksen aika, sitten tuhatvuotinen\nvaltakunta. Ja hän selosti tätä maailman muuttumista laajasti, monin\nkääntein. Svante kyllästyi viimein auttamattomasti ja vaikeni kokonaan.\nHetken päästä hän lähti ulos.\n\nSiellä oli hiljaista. Jostakin jokivarrelta vain kuului lehmän\nammumista; siellä päin oli karjaa kahlailemassa ruohoisilla\nrantatöyräillä. Joki virtaili hitaasti; se välkkyi öisesti,\nraskasmielisesti. Oli elokuu, väkevä viljanleikkuun kuukausi. Taivaan\nväri oli ohuesti sininen, siinä oli jo ikäänkuin etäinen kajahdus\nsyksystä. Jotain salaisesti uhkaavaakin siinä oli, aivan kuin taivas\nolisi ollut raskas tulikivien painosta. Svanten mieleen tulivat entisen\nsepän puheet maailmanlopusta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta. Mutta\nsitten hän oli näkevinään jossakin punaisen lipun liehuvan, kuuli\njoukkojen humun ja näki oudon auringon nousevan... köyhän auringon...\n\nSaarnaaja, joka oli jäänyt yöksi, oli vielä valveilla Svanten\npalatessa takaisin sisälle. Silmät avoinna hän tuijotti seinään,\nsuuret, kiihkomieliset silmät selkosen selällään. Svantekaan ei\nsaanut unta. Hän oli kuulevinaan niinkuin maanalaista jyminää. Pää\noli raskas. Hän oli istuvinaan taas jossakin jokirantakuppilassa,\njoka oli täynnä miehiä, työvaatteensa riisuneita, ihan kuin juhlaan\nvalmistuneita. Köyhien sadonkorjuu olisi kohta lähestyvä. Kaikkeen\ntähän liittyi eräänlaista tuhon aavisteluakin. Jokivarren entisen\nsepän tulikivenkatkuiset sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan. Ei\nollut mitään varmuutta mistään. Jokikin löyhkäsi, kalat kuolivat ja\nmätänivät... Kuumuus, mätäkuun uuvuttava paahde ahdisti. Svante heitti\npeiton päältään ja makasi alasti vaimonsa vieressä. Ja vihdoin uni\nvaltasi hänet kuin raskas päihtymys. Hänen paljas ruumiinsa erottui\nhämärästä ikäänkuin venyneenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian tämän jälkeen Saarnaaja sitten katosi seudulta, joutui vankilaan.\n— Vainottiinhan Kristustakin, oli hän sanonut. — Syksy tuli. Kurkien\nparvet lentää humistivat yli seudun, yli kylien ja peltojen, kadoten\nnäkyvistä viiltävin toitotuksin. Pellot riisuttiin kuin alastomiksi.\nPuimakoneiden jyskyvä laulu kaikui kylissä. Joen yllä lepäsi syksyn\nkova, huumaava kirkkaus. Kalarutto oli tauonnut kylmien öiden tultua,\nmädänneen löyhkä ei enää tuntunut, sillä kalanraadot olivat jo\nhuuhtoutuneet pois tai lahonneet paikalleen. Mätäkuun painajainen oli\nväistynyt. Virtaava vesi huokui puhdasta ja kylmää raikkautta.\n\nEhtoot alkoivat olla oudon vahvoja, aivan kuin läpipääsemättömiä.\nTähdet ilmestyivät taas näkyville, iäisinä kelluen taivaan meressä.\nJoskus näyttäytyi kaita kuunsirppi, tyynesti kimmeltävä. Syksyn noita\ntuli joka ilta kaukaisista kylistä kolisevilla, sysimustilla rattailla\nistuen; se katsoi yli maailman harmaan kaihin puoliksi peittämin silmin\nja havaitsi himmeästi ehtoon. Silloin se nousi kärryjensä pohjalla\ntutiseville jaloilleen ja pysähdytti samalla mustan juhtansa, joka\noli tullut kumman kirjavaksi kuolleista kukista, puiden lehdistä ja\nperhosten siivistä, sen niljaiseen ja kurttuiseen nahkaan tarttuneista.\nNoita ojensi kätensä taivaalle ja sytytti kuunsirpillä aisalyhtyynsä\nvipajavan liekin... Näin kertoi Timolle nahkurin muori, vanha\nGrönqvistin Tiina, tuo hallavahiuksinen nainen, joka paksun korennon\nvarassa usein tölväili rantatöyräillä, tuijotellen kyliin kahden puolen\njokea. Hän se oli ennustanut kalarutonkin tulon.\n\nTämä oli kuitenkin vallankumoussyksyä, syksyä, jolloin alastomiksi\nriisuutuvat puutkin humisivat ikäänkuin levottomammin kuin muina\nsyksyinä tätä ennen olivat humisseet. Timokin sen tunsi. Isä oli\nalkanut olla iltaisin yhä enemmän poissa, yhä useammin tapahtui, että\nhän ei palannut ennenkuin aamuyöllä, silloinkin esiintyen rauhattomana,\närtyneenä, jollakin tavoin elämän tavallisesta menosta poissaolevana.\nKunnes tuli päivä, jolloin hän ei enää mennyt työhönkään nahkurille.\nSe tapahtui jolloinkin kevättalvella. Hän vietti aikaansa kaupungissa\npunakaartilaisten ja venäläisten joukossa, itsekin koristautuneena\npunaisilla nauhoilla. Köyhälistön verinen sadonkorjuu, jota Svante\noli päivästä toiseen odottanut, oli nyt alkanut. Kaupungissa ja\njokivarsikylissä tapahtui lakkaamatta ryöstöjä, jopa joitakin\nmurhiakin; joka päivä lähti miehiä rintamalle junissa tai meluavissa ja\nhoilaavissa hevoskuormissa. Sekasorto ja levottomuus kasvoivat; ihmisiä\npakeni metsiin ja etäisimpiin kyliin. Antikristuksen palavat päivät,\njoista vankilassa oleva jokivarren entinen seppä oli puhunut, näyttivät\nnyt tulleen.\n\nNahkuri Grönqvistin talossakin, jonka pihanperärakennuksessa Timo\näitinsä kanssa tähän aikaan kahden asui, tapahtui jotain kohtalokasta.\nTimo löysi nahkurin eräänä päivänä halkoliiteristä verissään makaamassa\nja kuolleena. Uudet huopasaappaat, jotka hänellä oli ollut jaloissaan,\nolivat nyt poissa, samoin hänen ruskea villapaitansa. Ukon tuuhea\nparta vaahtosi veressä. Kauhusta väristen ja huutaen Timo pakeni pois\nliiteristä.\n\nTämä tapaus jäi kokonaan hämärän peittoon, ja uusien tapausten vyöry\npeitti sen pian alleen. Ainoa, joka rouva Grönqvistin ohella sitä\najatteli ja jatkuvasti itsekseen pohti, oli Timon äiti. Hänellä oli\ntapauksen suhteen omat epäilyksensä ja luulonsa. Ne suuntautuivat hänen\nomaan mieheensä Svanteen, jonka hän epäili olleen veriteossa mukana\ntavalla tai toisella. Hän tiesi, etteivät hänen miehensä ja nahkurin\nvälit olleet aivan hyvät. Varsinkin viimeksi kuluneena aikana, jolloin\nSvante oli alituiseen puhunut vain vallankumouksesta ja köyhälistön\ntulevasta vallasta, oli ollut kiihtynyt ja katkera, olivat heidän\nvälinsä olleet kireät. He olivat usein riidelleet purevin sanoin ja\nhuutavin äänin. Nahkuri oli tempoillut vihaisena takkuista partaansa\nja uhannut ajaa apumiehensä perheineen talosta, ja Svante puolestaan\noli hämärästi viittaillut tuleviin tapahtumiin. Hilja oli monasti\nkuullut heidän kinastelevat äänensä milloin tuvasta, milloin vajasta ja\nparkkitiinujen äärestä. Sinäkin päivänä, jolloin Svante oli lähtenyt\nkaupunkiin palaamatta kotiin moneen päivään, hän oli jälleen tapansa\nmukaan riidellyt isäntänsä kanssa ja loppujen lopuksi heittänyt\ntuoreen, verisen mullinnahan hänen kasvoilleen. Manaillen ja sadatellen\nhän oli lähtenytkin.\n\nSamana päivänä, jolloin Timo oli halkoliiteristä löytänyt nahkurin\nruumiin, Grönqvistin Tiina sanoi Timon äidille:\n\n— Sano mitä sanot, mutta Svante hänet tappoi.\n\nSilloin Hilja aivan kuin kutistui kasaan. Hän oli monta päivää\nniinkuin kuumeessa, ja outo hätä ajoi häntä rauhattomana paikasta\ntoiseen. Jotakin kumman muodotonta ja hämärää liikkui nyt alati\nhänen silmissään; öisin hän ei saanut unta. Näinä päivinä ja öinä,\njolloin Svante pysytteli näkymättömissä, hän ajatteli vain yhtä\nasiaa: kummallista verityötä, joka oli tapahtunut talossa. Se oli\nhänestä käsittämätöntä. Ja taas hänen mielessään alkoi liikkua jotain\nhämärää, jonkinlaista sekavaa ajatususvaa, joka ei lopultakaan saanut\nminkäänlaisia selviä muotoja, liikehtipä vain ikäänkuin sulassa,\nkuumassa alkutilassaan levottomasti sinne tänne etsien ulospääsyä,\npurkautumistietä.\n\nJokivarrelta kuului usein kajahtelevia kiväärinlaukauksia; toisella\npuolen jokea tulivat ja menivät junat — sotilasjunat täynnä miehiä,\npunakaartilaisia ja venäläisiä sotamiehiä, oli melua ja meteliä,\nvallankumoushulinaa ja kansalaissodan veristä humua ja järkytyksiä.\nNäiden kohtalokkaiden päivien keskellä muuttui tuo hiljainen nainen,\nTimon äiti, vanhassa jokirantatalossa, missä oli tapahtunut murha,\nomituisen vieraaksi kaikelle, ikäänkuin jollakin tavoin noidutuksi. Hän\ntuli muun muassa äärimmäisen herkäksi äänille. Jokivarrelta kantautuvat\nkiväärinlaukaukset kajahtivat kuin jossakin hänen oman olemuksensa\nuumenissa, lumen öiset kohahdukset säpsähdyttivät, ja kylistä kuuluva\ntuulimoottorien ja kaivonvinttien talvinen kitinä riipoi hermoja\nveitsen tavoin. Tänä aikana hänelle oli lisäksi tullut tavaksi mennä\njonakin yön kohtana ulos. Huimaavan tähtitaivaan näkeminen häntä\naina kummallisesti rauhoitti, sai hänet kuin irtautumaan itsestään,\nomasta epämääräisestä tuskastaan, pelostaan. Se teki hänet aivan kuin\nsuuremmaksi ja rohkeammaksi, jonkin tuntemattoman kokonaisuuden osaksi.\nHän oli taas kuin kirkossa, sen mahtavien holvien alla, jossa kävi\nlakkaamaton ajaton humina.\n\nEräänä tällaisena yönä, jolloin Hilja taas oli jättänyt poikansa\nyksin nukkumaan ja seisoi pihassa tähtien alla, hän yht'äkkiä lähti\nkulkemaan yli pihan toista rakennusta kohti. Oven taakse päästyään hän\nkoputti. Viimein vanha rouva Grönqvist aukaisi hiukan ovea ja katsoi\nepäluuloisena ulos, huomaten portailla seisovan Timon äidin. Hän seisoi\nsiinä pienenä ja äänettömänä, hartialiina pään yli heitettynä. Jotain\nkummallista ja verhottua oli tällä hetkellä koko hänen olemuksessaan.\nNäytti kuin hän olisi kulkenut unissaan.\n\n— No, mikä nyt on hätänä, kun tulet näin keskellä yötä? kysyi\nGrönqvistin Tiina käheällä äänellä.\n\nVastaamatta mitään Hilja puristautui vanhaa naista vasten kuin\nhädässä ja alkoi itkeä. Hän ei tiennyt, miksi oli tullut, mutta\nhänestä tuntui siltä, että niin täytyi tapahtua. Ja nojautuessaan\nvanhuksen kuihtuneeseen rintaan ja tietäessään, että hänen lähellään\noli sen miehen äiti, jonka murhaajaksi hän epäili omaa miestään, pois\nmennyttä, hänessä alkoi jotain elää ja pyrkiä ilmoille. Hänet valtasi\nkuumeinen levottomuus; hän tahtoi jollakin tavoin sovittaa Svanten\npuolesta, ottaa hänen rikoksensa kantaakseen, koska hän ei itse tullut\nsovittamaan, ei palannut kotiin. Kaikki pyöri hänen päässään. Hän oli\nnäkevinään kuin suuren ristin kohoavan eteensä himmeässä tähtivalossa,\nristin, joka huojui hänen yllään puun tavoin. Tuska paisutti hänen\nrintaansa, niinkuin hän jo olisi ottanut omakseen Svanten rikoksen.\nMutta samalla hänessä koko ajan kaikui jokin sivuääni. Mitä hyötyä on\ntästä kaikesta? Enhän voi auttaa murhatun äitiä, luoda hänen poikaansa\nuudelleen, herättää häntä henkiin. Kaikki oli mennyttä. Svanteakaan hän\nei milloinkaan enää takaisin saisi, hän oli kuollut, vaikka eli. Ja\nHiljaa puistatti vilunpuuska.\n\nMutta sitten hän jälleen tajusi vanhan naisen läheisyyden ja hänen\nkysymyksensä: hänen täytyi jollakin tavoin selittää tulonsa syy. Se\ntuntui kuitenkin mahdottomalta, sillä hän voinut sitä itselleenkään\ntäysin selittää. Jokin hämärä tunne oli aivan kuin sysännyt hänet\nliikkeelle, saanut hänet tekemään sen, minkä teki. Hän oli kolkuttanut\novea ja herättänyt nukkuvan vanhuksen, kuten talossa olisi ollut\ntulipalo — jos tämä sitten oli nukkunutkaan. Kukapa nyt nukkuisi —\ntällaisena aikana! Niin, hän oli tahtonut sovittaa, mutta mitä hän\nvoisi tehdä? Ja hänen kätensä heltisivät tuon toisen ympäriltä.\n\n— En tiedä, mikä minua vaivaa, sanoi Hilja vihdoin soinnuttomasti.\n— En saanut unta ja ajattelin, että tekin valvoisitte ja niin tulin\nlähteneeksi tänne. Ajattelin sitä isännän kuolemaa. Jos sen on tehnyt\nSvante, niin minä en tiedä sitten, mitä tässä oikein tekisin.\n\nJa hän alkoi uudelleen itkeä.\n\n— Älähän nyt, kielteli rouva Grönqvist. — Tiedänhän minä, että sinä\net ole siinä millään tavoin osallisena. Mene nyt nukkumaan, puhutaan\naamulla enemmän.\n\nHän kääntyi ja lähti huojuen kulkemaan yli pihan omalle puolelleen\nrouva Grönqvistin katsoessa ajatuksiinsa vaipuneena hänen jälkeensä.\nSitten hänkin laahusti takaisin sisälle. Yö kului. Kaupungista päin\nkuului ajoittaisin laukauksia. Tähdet sammuivat. Aamu sarasti,\nkevättalven aamu. Tuulimoottorit ja kaivot narisivat ja vinkuivat\njokivarren taloissa ja tölleissä, sillä täytyihän karja kuitenkin\njuottaa ja ruokkia. Näin kului aamukin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta päivän rajalla Svante tuli arvaamatta käymään kotona. Hän\nratsasti pakkoluovutetulla hevosella, jonka karva välkehti huurteisena,\nsatulassa hän istui ja kivääri oli poikittain selässä. Timo, joka\nei enää ollut mennyt vanhaan kouluunsa, koska se oli suljettu, näki\nhänet ensiksi ja huusi siitä äidilleen. Sidottuaan juhdan puuhun\nSvante tuli tupakamariin ja haali siellä kasaan joitakin vaatteitaan\nja tavaroitaan, jotka hän sulloi hermostuneella kiireellä venäläiseen\nsotilasreppuun. Hänen vaimonsa ja poikansa seurasivat äänettöminä\nnäitä puuhia. Svante tuskin sai heiltä yhtään luotua sanaa. Kuitenkin\nhänen vaimossaan oli jotain verhottua, jotain uhkaavaa, kun hän siinä\nseisoi seinään nojaten ja katsoen Svanteen. Hänen silmänsä olivat\ntulleet kummallisen palaviksi ja vaipuneet syvälle pään sisään. Niin,\nsiinä seisoivat äiti ja poika seinän vieressä kuin häntä syyttäen,\näiti uhkassaan ikäänkuin kasvaneena, musta liina pään yli heitettynä,\nhuppuun kääriytyneenä. Tämän kaiken Svante huomasi puolella silmällä,\nja hänet valtasi merkillinen epävarmuus, vaikka hän yritti vielä hiukan\nleveillen puhua kaikesta tapahtuneesta ja köyhälistön lopullisesta\nvoitosta. Tämä puhe haihtui kuitenkin savun tavoin tyhjään ilmaan.\nKohta hän jo heitti täyteen ahdetun repun selkäänsä ja lähti ulos.\nSilloin Hiljakin äkillisesti havahtui ja seurasi miestään pihalle.\nTimon hän hiljaa käski jäädä kamariin; hän melkein kuiskasi tämän\npojalleen, joka vetäytyi vavahtaen kynnykseltä takaisin.\n\nTimon valtasi yht'äkkiä merkillinen jännitys, joka levisi kuin puutumus\nkautta hänen pienen ruumiinsa. Hän ei pitkään hetkeen voinut liikahtaa\npaikaltaan. Kun hän vihdoin saattoi sen tehdä, hän meni ikkunan ääreen\nja katsoi pihalle. Hän näki isänsä ja äitinsä tulevan vajan suunnalta,\nisä vähän edellä reppu heiluen selässä, äiti jäljessä hitaasti astellen\nkuin hautajaissaatossa. Irroitettuaan hevosen puusta isä kääntyi äkkiä\nikäänkuin jonkin ajatuksen yllättämänä ja löi äitiä ratsupiiskalla\npoikittain selkään. Nähtyään tämän vihreältä kuultavan ikkunan lävitse\nTimon valtasi sellainen järkytys, että hän ei sitä kestänyt, vaan\nvaipui tainnoksissa penkille.\n\nMutta hänen äitinsä ei tästä vielä silloin tiennyt, kun hän seisoi\npihassa piiskaniskun huumaamana. Heti, kun he olivat tulleet ulos,\nHilja oli salamyhkäisen näköisenä pyytänyt miestään seuraamaan häntä\nvajaan. Ja Svante teki niin, vastenmielisesti tosin, mutta teki\nkuitenkin, olipa hän silloin eräänlaisen hämmennyksenkin vallassa.\nMelkein niinkuin pakosta hän seurasi umpimielistä vaimoaan vajaan,\nkoneellisesti siirtäen jalkansa toisen eteen. Vajassa makasi paareilla\nvielä hautaamatta murhattu nahkuri, ukko Grönqvist, pestynä hän\nlepäsi ja kuin jollakin tavoin venytettynä, silmät suljettuina,\nmutta suu avoimeksi loksahtaneena. Hän ikäänkuin siinä yhä kyseli\nhätääntyneenä ja saiturin kiivaudella varastettuja huopasaappaitaan\nja villapaitaansa. Pitkä, punertava partakuontalo levisi\nkahtiajakautuneena vainajan rinnalle.\n\nSvante tuijotti häneen kuin lumoutuneena; hän ei voinut hetkeen siirtää\nkatsettaan kuolleesta. Hänen päätäänkin huimasi. Sillä hetkellä hän ei\nnähnyt muuta kuin tuon ruumiin, joka lepäsi hänen edessään paareilla.\nSe makasi niinkuin avaruudessa pyörivän maapallon päällä ja kaikki,\nmikä oli luontoa, humisi ja kohisi sen ympärillä. Jotain epämääräistä\nväikkyi Svanten silmissä. Jos hänellä olisi ollut parihevoset ja\nsyvänmaan aura, hän olisi silloin tahtonut kyntää tuon lahoavan ruumiin\nkääntyvän maan alle, sen multaiseen ytimeen. Sielläpä se sitten olisi\nollut... loitolla kirkuvien haaskalintujen ulottuvilta... Hän tunsi\nvihaavansa tuota kuollutta, joka oli syyttävänä noussut hänen eteensä\nniinkuin Manalasta, vihasi vaimoaankin, joka oli hänet tänne kauheaan,\nhämärään vajaan johdattanut. Aivan vartavasten tämä oli sen tehnyt.\nTuon tuosta Svante hätkähti oudosti ja katsoi epäillen ympärilleen.\nVähitellen hänet valtasi raivo.\n\n— Miksi toit minut tänne? kysyi hän melkein huutaen.\n\n— Älä puhu niin kovalla äänellä, varoitti Hilja silloin. — Rouva\nGrönqvist saattaisi vielä kuulla, murhatun äiti näes. Mitä sitten\nsanoisit, jos hän nyt tulisi tänne?\n\nSvante vaikeni äkkiä ja jäi katsomaan vaimoaan suoraan silmiin,\nja siinä katseessa oli merkillistä jäykkyyttä ja etäinen vivahdus\nepätoivosta. Mutta lopulta siihen ilmestyi jotain uhkamielistäkin, ja\nhän sanoi:\n\n— Mitäpä minä sanoisin; vallankumous vaatii omat uhrinsa.\n\n— Vai vaatii, kertasi Hilja katkerasti.\n\nMutta silloin Svante oli jo menossa puuhun sidotun hevosen luokse.\nHilja kulkeutui hänen jäljessään pihalle. Ja sillä hetkellä hänessä\naivan kuin jotain ratkesi katsoessaan poistuvaa miestään.\n\nHän ei tiennyt, mitä hänelle oikeastaan tapahtui, epäilykset ja\nunettomat yöt ikäänkuin kasaantuivat hänen päälleen, ja hän oli\nrusentua sen taakan alle. Tämän hämärän sieluntilan pohjalta\nkirvoittuivat sitten ne sanat, jotka lopullisesti saattoivat Svanten\npois tolalta.\n\n— Sinä olen murhaaja, murhaaja!\n\nSanottuaan tämän Hilja itsekin säikähti sanojaan, mutta kuitenkin hän\nyhä toisti soinnuttomasti: — Sinä olet murhaaja, sinä, sinä...!\n\n— Vaikene, vaimo! huusi Svante, ja hänen äänensä tuntui nousevan\nsyvältä rinnan kumeista uumenista. — Minä en häntä murhannut...\nkuulitkos, en tappanut...\n\nKokonaan suunniltaan Svante huimaisi hevospiiskalla vaimoaan selkään,\nkaksi tai kolme kertaa hän löi, hän ei sitä varmasti jälkeenpäin\nmuistanut. Hilja seisoi liikahtamatta iskujen alla, vetäen vain mustan\npääliinansa kasvojensa suojaksi. Hän tunsi ruumiissaan kärsimyksen\nsamassa tulevan lihaksi ja uuden ihmisen syntyvän kirvelevän tuskan\npaineessa. Samaan aikaan hänessä jotain myös kuoli, valui pois kuin\nveri. Melkein ruumiillisesti hän tunsi, kuinka kaikki se, mikä hänet\noli kerran sitonut tuohon mieheen, joka häntä löi, poistui hänestä; hän\ntuli kovaksi ja tyhjäksi.\n\nSilloin lähestyi heitä pihan yli korennon varassa huojuen\nnahkurivainajan äiti. Hänen vuosien valkaisemat hiuksensa putosivat\nkulkiessa hajalleen olkapäille niinkuin jähmeä vaahto. Ne oli sisältä\nlähtiessä ilmeisesti vain hätäisesti kietaistu sykkyrälle, joka lyhteen\ntavoin nyt kahisten hajosi. Nuo hajallaan hapsottavat hiukset, harmaat\nkasvot ja ylöskohotettu nyrkki toivat hänen olemukseensa tällä kertaa\njonkinlaista vanhuuden viileyttä, jota surunsekainen viha ja kiukku yhä\nlisäsivät. Paksu, kyhmyinen sauva, jota hän piti toisessa kädessään,\nkolisi jäätyneeseen maahan. Hänessä oli jotain noitamaista, kun hän\nsiinä lähestyi harvat hampaat torrollaan. Kevättalven aamupäivä ympäröi\nhäntä kylmänä ja huurteisena.\n\n— Vai lyöt vielä vaimoasikin, huusi hän jo kaukaa. — Ensin menet\nhäpäisemään isäntääsi, jonka olet saattanut pois päiviltä, sitten lyöt\npäälle vaimoasi. Voi sinua onnetonta!\n\n— Hulluja olette molemmat, kirkaisi Svante aivan kalpeana ja nousi\nsamassa hevosen selkään. — Minä en häntä tappanut, olenhan sen jo\nsanonut.\n\n— Vai et tappanut, sanoi nahkurin muori, vanha rouva Grönqvist, vai et\ntappanut! — Ja hän purskahti mielettömään nauruun. — Ensin murhataan ja\nryöstetään ja sitten tullaan vielä ruumista häpäisemään, jumalattomat.\n\n— Varo kieltäsi, ämmä, tai joudut vallankumousoikeuteen niin totta kuin\nolen tässä, uhkaili Svante.\n\nMutta rouva Grönqvist ei tästä säikähtänyt. Surusta ja vihasta\nhuumaantuneena hän heilutti korentoa käsissään, huutaen samalla\nkimeästi:\n\n— Ei ole sillä väliä minne minut laahaatte, vanhan ihmisen, mutta varo\nsinä puolestasi luitasi!\n\nTöintuskin Svante ehti väistellä mielettömän vanhuksen iskuja, jotka\nsattuivat kohahtaen tyhjään ilmaan. Vihdoin tämä kompastui ja tuiskahti\nkasvoilleen lumeen. Hilja riensi häntä auttamaan. Ja sillä välin Svante\nlähti. Eivätkä he enää toisiaan tavanneet. Auttaessaan vanhaa naista\nylös maasta Hilja kuuli kaiken aikaa korvissaan hevosen kavioiden\nkopseen, joka loittoni loittonemistaan ja viimein lakkasi kokonaan\nkuulumasta. Tuohon kavionkopseeseen päättyi hänen elämänsä eräs vaihe,\nja äskeiset piiskaniskut hän tunsi vielä kirvelevinä selässään...\n\nNojautuen Hiljaan rouva Grönqvist kulki yli pihan omalle puolelleen.\nJokirantatalossa oli kaikki kumman hiljaista. Jostakin joen takaa\nkuului koiran haukuntaa, ja kylissä vingahtelivat tuulimoottorit ja\nkaivot taas. Oli jo aivan päivä. Aurinko loisti yhä kirkkaammin,\nkevättalven aurinko. Vanhan talon tiiliset seinät ihan hohtivat. Rouva\nGrönqvist oli kummallisesti muuttunut. Oli kuin äskeinen kohtaus\nolisi vienyt häneltä kaikki voimat. Kulkien kokonaan Hiljan varassa\nhän siirteli kuin unessa jalkojaan ja puhua höpisi itsekseen. Hän\noli yht'äkkiä saanut päähänsä, että hänen poikansa vielä eli, eli ja\nparkitsi nahkoja ja laittoi niitä vajan orsille kuivumaan. Niin, hänen\npoikansa olisi elävä vielä kauan, kauemmin kuin hän itse, kauemmin\nkuin moni muu. Vielä kymmenien vuosien kuluttua hän olisi pitelevä\nkäsissään silloin lopetettujen härkien nahkoja, jotka hän olisi laskeva\nparkkitiinun pohjalle ja niitä sitten puisella huljalla sekoitteleva.\nNäin tosiaan tulisi käymään, vanhaksi, vanhaksi hän tulisi elämään.\nHänen hiuksensa valuisivat jäkälänharmaina olkapäille, ruumis vääntyisi\nkäyräksi kuin puolikuun sarvi, rypyt kulkisivat naamalla niinkuin joet\nmaisemien halki, mutta keuhkot toimisivat yhä kuin pajassa palkeet — ja\nhän vain eläisi, eläisi... Ne kiväärit, joilla nyt ihmisiä ja eläimiä\nammuttiin, olisivat jo aikoja sitten ruostuneet käyttökelvottomiksi\nja toisia olisi kiireesti tehty, entistä tehokkaampia, kun hän vielä\neläisi. Hän olisi näkevä uusien sotien syttyvän ja taas rauhan\nlaskeutuvan maan päälle niinkuin lumen taivaasta tammikuun iltana —\nja hänen poikansa vain laittelisi vuotiaan, lioittelisi niitä yhä\nharmahtavassa virrassa, kylmässä ja alati virtaavassa joessa, jota\nvalaisisivat milloin aurinko, milloin kuu ja tähdet, nuo taivaan\nhehkuvat lamput, milloin ei sen yllä maannut painava, liikkumaton\npimeys...\n\nNahkurivainajan äiti, vanha rouva Grönqvist, joka kerran oli ennustanut\nkalarutonkin puhkeamisen joessa, mikä myöhemmin oli sitten puhjennut\ntäydellä voimalla — niin, tämä hallavahiuksinen vanhus, jota Timon\näiti nyt kädestä pitäen talutti kuin lasta yli pihamaan, purskahti\näkkiä kovaan, vinkuvaan nauruun. Hilja katsahti häneen pelästyneenä.\nTuo nauru kiiri yli lumisen pihan ja viskautui kuin vihainen, sähisevä\nkissa päin vajan seinää, tauoten viimein kuulumasta. Sekapäiseksi\nnäytti vanha nainen tulleen, aivan kuin poissaolevaksi.\n\nJa vaikka nahkuri, ukko Grönqvist, paria päivää myöhemmin haudattiin\nkaikessa hiljaisuudessa, hänen ikäloppu äitinsä piti yhä oman\nuskonsa. Päivät päästään hän puhua pälpätti puuta heinää, muuttuen\nvähitellen aina enemmän ja enemmän rauniokasaksi, maaksi ja mullaksi.\nMuistinsakin hän näytti menettäneen. Sen sijaan, että hän olisi\npuhunut parhaillaan riehuvasta kansalaissodasta, muoripaha kahvia\nlatkiessaan hölisi jotain sekavaa Titanicin haaksirikosta, tuosta\nvuosia sitten tapahtuneesta kauheasta merionnettomuudesta, koska uskoi\nihmisten sen tähden hätäilevän ja olevan levottomia. Jokivarrella\nusein päivien mittaan kajahtelevat kiväärinlaukaukset häntä kuitenkin\naina kummasti hätkähdyttivät, niinkuin lapsikin säikähtää äkillistä\ntuulen tohinaa, raivopäistä puuskahdusta, joka hetken kohisee\nnurkissa ja soittaa villisti savupiipuissa... Samoin nuo tylyt äänet,\nlaukaukset, herättivät Grönqvistin Tiinankin kuin unesta ikään, surun\nja murheen hämmentävästä nuutumuksesta. Mutta hän saattoi silloin\ntoki lohduttautua sillä, että mitään ajattelemattomat miehet siellä\nampuivat talvehtimaan jääneitä viimeisiä sorsia — jos se nyt oli\nmikään lohdutus... Salaa muilta ne tekivät monenlaista pahaa nuo\njokivarren vallattomat nuoret miehet, melkein pojat vielä. Kanoja hän\nnousi ruokkimaan väliin keskellä yötäkin, saaden ne ensin kovasti\nkotkottelemaan, sitten säikyttäen ne orsiltaan alas, ja koko ajan\nmuori vain heitteli yhtenä pilvenä jyviä ympärilleen minkä ennätti.\nVoi sitä kaakatusta ja siipien räpinää, mikä siitä syntyi! Talossa\nhän liikuskeli kuin kummitus, huudellen vanhaa, kuollutta poikaansa\nmilloin kahville, milloin syömään. — Panin sulle uutta pullaakin, sanoi\nhän joskus ypöyksin tuvassa ollessaan, niinkuin pitkän, louhuisen\npöydän takana olisi todellakin entiseen tapaan istunut hänen ainoa\npoikansa, joka haisevan parkkitiinun äärestä oli tullut kahville hänen\nkutsumanaan. Hänen sakea, käheä äänensä, joka tuntui nousevan hänen\nmaaksi muuttuvan ruumiinsa syvyydestä, kaikuikin portailla alituiseen\nja oli tehdä Hiljan, Timon äidin, hulluksi.\n\nNäytti siltä kuin tässä vanhassa jokirantatalossa, jossa oli tehty\nkauppaa eläinten nahoilla ikimuistoisista ajoista, olisi tänä aikana\neletty jollakin tavoin toista elämää kuin muualla. Vain Hilja tempautui\najoittaisin irti siitä kehästä, johon päivät täällä olivat hänet\nsaattamaisillaan, mutta vain tunteakseen ajan painon entistäkin\nraskaampana. Saadakseen rauhaa hän vetäytyi toisinaan kirkkoon,\nmutta sielläkin, häväistyssä pyhäkössä, missä jumalanpalveluksia ei\ntoistaiseksi pidetty, kaikui hänen korvissaan ikäänkuin loittoneva\nkavioiden kopse, hän kuuli hevospiiskan viuhinan, laukauksia, näki\nlaulavan miesjoukon, välkkyviä pistimiä... Toisinaan taas, varsinkin\nehtoon edellä, humahti kyliin niin pahaenteinen hiljaisuus, että monet\nodottivat jo maailmanloppua. Taivaanrantojen etäinen kajastus muuttui\nsekin kevättä lähestyttäessä yhä rauhattomammaksi, yhä hehkuvammaksi,\nniinkuin taivaalla olisi jo sytytetty viimeisten päivien lyhdyt ja\nsoihdut näyttämään tietä Kunnian Kuninkaalle.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKöyhän aurinko\n\n\nSvante tiesi, mitä hän puhui sanoessaan, ettei hän tappanut nahkuria,\nentistä isäntäänsä, ukko Grönqvistiä. Sillä se oli totta. Mutta tästä\nhuolimatta hän tunsi kätensä aivan kuin veren tahraamiksi. Seikka oli\nse, että hän oli jonakin iltana eräässä lähiseudun kylässä juonut\nitsensä pähkähumalaan. Heitä oli ollut samassa sakissa neljä tai\nviisi miestä, kaikilla kiväärit ja punaiset nauhat karvalakeissa.\nMyöhemmin yöllä, aamun rajalla, he alkoivat kahdella hevosella ajaa\nkaupunkiin päin. Aurinko jo nousi, kumman punaisena ja suurena se\nkohosi taivaanrannalla, lumiset peltolakeudetkin värjäytyivät punaiseen\nhohteeseen. Ja kylät kaivonvintteineen, kaupunki, jota he juhtien\nvetäminä lähestyivät, koko maailma — kaikki loimotti punaisena. Maailma\nikäänkuin syntyi heidän edessään sillä hetkellä uutena ja verisenä;\nkuten lapsi se lepäsi avaruuden polttavassa helmassa... Svante hymyili\nhumalassaan ja katsoi aurinkoa. Hänet valtasi vähitellen kummallinen\nhuumaus, hän näki ympärillään vain punaista, se levittäytyi kuin matto\nmaailman yli, ja sitä mattoa pitkin köyhät kulkivat valtakuntaansa...\n\nMutta siinä reennokalla istuessaan Svante muisti yht'äkkiä nahkuri\nGrönqvistin, jonka työssä hän oli ollut monta vuotta. Kaikki\nriitansakin, joita hänellä oli ukon kanssa ollut, hän muisti tämän\nrajun, veripunaisen kajastuksen keskellä. Tuo lihava, partainen mies,\njoka oli viettänyt elämänsä rahojensa, vuotiensa ja parkkitiinujensa\nparissa, näyttäytyi hänelle tällä hetkellä kaiken sen ruumiillistumana,\njota hän vihasi ja jota vastaan hän taisteli. Ja Svante tunsi\nsuorastaan olevansa jonkinlainen yhteiskunnan mullistaja, olojen\nmuuttaja, epäkohtien poistaja. Hän tunsi tilinteon suuren päivän\nkoittaneen. Vieressään istuvalle Rönkän Valtolle, joka kerran oli\nistunut pahoinpitelystä ja lampaanvarkaudesta linnassa, hän puhui\nnäistä, sanoen muun lomassa, että se nahkuri Grönqvistikin pitäisi\nraivata pois vallankumouksen tieltä, sillä tämä oli yksi niistä\nlukemattomista kaadettavista puista, jotka sulkivat köyhiltä tien\nuuteen elämään. Muutakin hän siinä puhui, humalassaan jaaritteli, ja\nRönkän Valto, jonka hiukset putosivat mustina ja vanukkeisina matalalle\notsalle, painoi kaiken tämän mieleensä. Hän ihaili salaa Svantea ja\npiti häntä esikuvanaan, kuunteli häntä loputtomiin ja ammensi hänen\nkatkeruudestaan uutta voimaa.\n\nJa kahta päivää myöhemmin Rönkän Valto eräässä talorähjässä kaupungin\npuolessa, missä he silloin sattuivat majailemaan, kuiskasi Svanten\nkorvaan tiedon siitä, että _se_ oli tehty. Kun Svante sitten kysyi,\nmitä hän tällä puheellaan tarkoitti, Valto kertoi hymyillen, että\nhänkin puolestaan oli kaatanut jo yhden puun raivatakseen tietä\nköyhille, tappanut Svanten entisen isännän, nahkuri Grönqvistin.\nHän oli mennyt aamuhämärässä halkoliiteriin, jossa Grönqvistin ukko\nparhaillaan puuhaili nahkojensa kanssa lioitellen niitä puitten päälle\nkuivumaan, ja hän ampui tämän liiterin kynnykseltä. Tämän kuultuaan\nSvante nosti äkisti käden otsalleen eikä tiennyt mitä sanoa. Hänen\npäätään huimasi oudosti, ja hän värisi kuin vilutautinen.\n\nSitten jonkin ajan kuluttua hän teki sen matkansa, joka saattoi\nhänet kokonaan pois tasapainosta ja teki hänen mielensä synkäksi ja\nsekasortoiseksi. Hän käväisi ratsain kotonaan noutaakseen vaatteensa ja\njoitakin tavaroitaan, mutta ennen muuta ottaakseen selvän siitä, millä\ntolalla asiat talossa oikeastaan olivat. Ja hänen oma vaimonsa näytti\nsiellä perillä hänelle nahkurin ruumiin ja kutsui häntä murhaajaksi.\nHän puolestaan löi vaimoaan hevospiiskalla. Murhatun ikäloppu\näiti, kohta sataa lähentelevä, huimi talon lumisella pihalla häntä\nkorentomaisella kepillään ja kutsui hänkin murhaajaksi. Paluumatkallaan\nläpi puolittain tyhjentyneiden kylien ja ohi suurien, äänettömien\nsahojen Svante ei muuta ajatellut kuin kohtaustaan näiden kahden naisen\nkanssa eikä muuta nähnyt kuin nahkuri Grönqvistin, joka makasi vajassa\npaareilla, punertava parta valuen rinnalle kahtiajakautuneena ja silmät\nsuljettuina, mutta suu auki... Näin kului hänen paluumatkansa hevosen\nselässä pitkin vanhaa joenrantatietä. Taaksejääneistä puolityhjistä\nkylistä kantautui kukonlaulua ja koiran haukuntaa. Ja Svante tunsi,\nettä jotain merkillistä oli hänelle tapahtunut; hän oli katkonut kaikki\nsiteet entiseen elämäänsä.\n\nTaas meni muutama päivä. Svante tahtoi unohtaa kaikki entisyyden\nmuistot, jotka usein vielä nousivat hänen eteensä kuin aaveet. Hän\neli nyt toista elämää, punaista, raskasta elämää, täynnä verta ja\nmultaa. Jotain uutta pyrki hänessä esille raivoisasti. Hän ei tahtonut\nenää ajatella vaimoaan, ei nahkuria, jonka kuolemaan hän oli omalla\ntavallaan vikapää, eikä hänen kohta satavuotiasta äitiään. Kaikki hän\ntahtoi unohtaa ottaakseen vastaan uuden elämän menneisyydestä vapaana,\nköyhän auringon nousun... Vaimonsa yhteydessä hän ei kuitenkaan voinut\nunohtaa sitä, ettei tämä ollut seurannut häntä uudelle tielle — olipa\nkaiken lisäksi kutsunut häntä murhaajaksi. Olkoon sitten kirkon\nsiivoojana; hänellä sitä vastoin oli oma temppelinsä, jota hän ei\nhyljännyt. Loistavanpunaisena se kohosi, yli maailman näkyvänä, ja\nkaikkien maiden köyhät kokoontuivat sinne...\n\nTänä aikana, jolloin Svante liikkui kivääri olkapäällä, hän\nvietti usein öitään erään proletaarinaisen seurassa. Tämä nainen,\njota sanottiin Saariston Lintaksi, oli jollakin tavoin julkea ja\nmustalaismaisen värikkäisiin vaatteisiin pukeutuva, mutta hän oli\nsaavuttanut kummallisen vaikutusvallan Svanteen, pitäen häntä kuin\nvankinaan. Svantea tämä seikka joskus vaivasi, mutta hän ei voinut\nsille mitään. Joka ilta hän kulkeutui erääseen autioon talorotteloon\njokivarrella kohdatakseen Lintan siellä. Talon autius ja syvenevä kauna\nvaimoaan kohtaan lisäsivät Svanten ajatuksissa tämän suhteen katkeraa\nsuloa ja antoivat sille määrätynlaisen sävyn ja värin.\n\nKerran, kun Svante jälleen oli matkalla tuohon jokirantataloon, hän\nnäki talon läheisyydessä jonkun puuhun nojautuvan, mustan olennon.\nMies seisoi aivan liikkumatta ja oli vielä vetänyt leveälierisen\nhatun silmilleen, joten hänen harmaat kasvonsa näkyivät kajastavassa\nhämärässä vain puolittain. Svante lähestyi häntä merkillisen,\nepämääräisen tunteen vallassa. Kun hän oli päässyt miehen kohdalle,\nhän pysähtyi. Silloin hän tunsi tämän Saarnaajaksi, tuoksi\neriskummalliseksi mieheksi, joka useissa jokivarren kylissä oli\nriivannut ihmisiä ja viimein joutunut vankilaan.\n\n— Hä, tekö se olettekin ja kun minä tässä ajattelin, että kuka siinä\nseisoskelee! huudahti Svante ihmetellen. — Koska olette päässyt pois\nvankilasta?\n\n— En ole vielä päässyt pois vankilasta, koska elän, vastasi\n\nSaarnaaja hitaasti. — Tämä elämähän sinänsä on vankila ja me ihmiset\nvankeja.\n\nHän seisoi siinä lehdettömän, hiljaa kohajavan puun alla laihana ja\npitkänä, kulunut, haalistunut palttoo yllä ja risainen hattu silmillä;\nhän oli kuin kummitus, aave, tarun salaperäinen olento, joka kasvoi\nsitä suuremmaksi kuta kauemmin häneen katsoi. Svante katsoi häneen\npitkän aikaa, ei voinut katsettaan poiskaan siirtää. Jokivarren entinen\nseppä puolestaan ei häneen vilkaissutkaan.\n\n— Voihan sitä niinkin sanoa, arveli Svante lopulta ja pyyhkäisi\nkädenselällä suutaan. — Mutta liittykää meihin, liittykää punakaartiin,\nniin vapaudutte sen avulla paitsi kapitalismista myös kaikesta\nmuustakin, joka orjuuttaa ihmistä, esimerkiksi turhasta uskonkamasta...\n\nSaarnaaja päästi kuivan, käheän naurun.\n\n— Vai vapautuisin, kertasi hän syvällä ivalla. — Kuulehan, ystäväni,\nte ette kykene vapauttamaan ketään, sillä teidän leikkinne on kohta\nlopussa, sen saatte nähdä. Ja mitäs minä huolin muutenkaan, minullahan\non kaartini, uskovaisten suuri lauma, jonka johtajana on Kristus.\nTekisit viisaasti, jos yhtyisit juuri tähän kaartiin, jota Saatanakaan\nkaikkine sotajoukkoineen ei milloinkaan voita. Usko on meidän kilpemme\nja vahvuutemme on Jumalasta.\n\n— Ennustatteko te meidän häviötämme, vai mistä te sen tiedätte? kysyi\nSvante jännittyneesti.\n\n— Se ei ole yksinomaan ennustus, vaan lisäksi selvä tieto, vastasi\nSaarnaaja varmasti. — Tulenhan juuri maailmalta tänne ja näin\nmatkallani yhtä ja toista. Kaikkialla teidän joukossanne oli vain\nhajaannusta ja sen sanon, että ennenkuin tämä kevät on loppuun kulunut,\nte lähdette täältä kaikkine hynttyinenne satoina hevoskuormina.\n\n— Olisikohan tuo totta? epäili Svante. — Ei, se ei voi olla totta. Te\nvalehtelette, perkele! — Ja Svante tarttui molemmin käsin Saarnaajan\nolkapäihin, pudistellen häntä kuin hedelmäsadon korjaaja omenapuuta,\njosta omenat putoavat joka puolelle kumisten maahan. — Sanokaa, että\nvalehtelette, toisti hän.\n\n— Sitä en sano, kielsi Saarnaaja, sillä puhuin totta. Kesän tultua\ntiedät, jos silloin vielä elät, kuinka totta olen nyt puhunut. Hellitä\nsiis kätesi minusta, on parempi niin. Ja mitäs sitten kyselet, kun et\nkerta usko.\n\n— Te olette omituinen ihminen, mutisi Svante hellittäen kätensä\nhänestä. — Piru teistä ottakoon selvän.\n\nSaarnaaja nosti palttoonkauluksensa ylös, ja kohta hän oli hävinnyt\nsakenevaan hämärään, jossa oli vienosti sinipunerva kajastus, kuten\nkeväällä usein on. Hän oli liukunut siihen kuin varjo tai kuin kala\nveteen, eikä Svante tiennyt, oliko koko kohtaus tuon merkillisen\nmiehen kanssa ollut pahaa unta vaiko todellisuutta. Mutta että se\noli ollut todellisuutta, sen Svante sai joka tapauksessa pian nähdä\nja tuntea. Kävi niin kuin saarnamieheksi heittäytynyt entinen seppä\noli ennustanut: punaiset hankkiutuivat lähtemään seudulta satoina\nhevoskuormina. Kaikki tapahtui toisin kuin Svante odotti ja toivoi. Se\noli sittenkin kuin painajaisunta.\n\nTämä painajaisuni alkoi siten, että rintamalta saapui kevään tullen\nilman lupaa kurittomia joukkoja, päivä päivältä yhä enemmän. Kaikki\nnäytti olevan hajoamistilassa. Taloja ryöstettiin. Kiväärinlaukausten\nsäestämänä villi tanssimusiikki kaikui sieltä täältä. Rintamalta\ntulleet likaiset, ryysyiset miehet tanssivat punaisiin pukeutuneiden\nnaisten kanssa. Se oli oikeata viimeisten päivien tanssia; jotkut\nsaattoivat tanssia aamusta iltaan, välillä vain syöden, juoden,\nmässäten ja vaatekappaleitaan yltään heitellen, kunnes menehtyneinä\nheittäytyivät maata lattialle.\n\nJokivarren taloista ryöstettyjä hevosia oli kaikkialla: kujilla,\npihoilla, jokirannan vajoissa, kaikenlaisten katoksien alla. Samoin\nrattaita, vankkureita ja heinäkasoja. Temmellettiin, kiroiltiin,\nlauottiin tarkoituksettomasti kivääreitä, monenlaista sälyä ja tavaraa\nsotkettiin keväisten teiden lokaan. Missään ei ollut enää mitään\nmieltä eikä järkeä. Maataloista kokoon haalittua puimatonta viljaakin\nkasattiin suuret määrät rattaiden pohjille, jotta niistä olisi sitten\nirroitettu jyvät siellä kaukana perillä, mutta missä, sitä ei tietänyt\nkukaan — ehkä Venäjällä, ehkä jossakin muualla, kenties etäällä\nSiperiassa... Niin, jossakin siellä kaukana, paljaan taivaan alla, ne\nolisi puitu kukaties savista tannerta vastaan, kumahtelevaa tannerta,\nlasten ja vaimojen odottaessa ruokaa ja juhtien torkkuessa vahvassa\nauringonpaisteessa. Perikadon sadonkorjuuta!\n\nKaiken tämän hulinan ja sekasorron keskellä huojui joitakin profeettoja\nniinkuin muinoin Israelin kansan keskuudessa ennen Jerusalemin\nlopullista hävitystä; nämäkin profeetat moittivat ja varoittivat\nluopunutta kansaa ja ikäänkuin välähdyttivät näkyviin, säikähtyneiden\nsilmien ohi, Herran vihan miekkaa, joka on verta täynnä ja rasvaa\ntiukkuva... Eräs näistä saarnaajista löydettiin sitten joen rannalta\npuuhun sidottuna ja kuolleena, raskas, jouhinen parta nostettuna yli\nharmaitten kasvojen. Häntä oli ammuttu läpi pään ja rinnassa sekä\noikeassa kyljessä oli pistinhaavoja... Näytti tulleen nyt vihdoin se\naika, jolloin vaimot kantavat kohduissaan olkia ja synnyttävät akanoita\nja jolloin kansat poltetaan kuin kalkki, kuin katkotut orjantappurat.\n\nMuuan akka tulla laapusti jonakin päivänä maalta kaupunkiin tapaamaan\ntytärtään, joka oli liittynyt naispunakaartiin ja hankkiutui lähtemään\nVenäjälle — niin, tämä ämmä kertoi, että hänen kylässään olivat\nalkaneet jo pukitkin veisata, ja tali tippui niiden kyljistä suurina\nlaikkoina. Kaikenlaiset tuonenkurjet, kissapöllöt ja pelikaanit\nlentää louhuttivat kylien yllä, mykät puhuivat ja rammat hyppivät\nkuin hirvet suolla... Oli se aikaa, voi totisesti! Eräs pahkaposki\nsuutari taas puhui värisevällä äänellä Konatun kellarista, josta hän\noli lapsuudessaan kuullut kerrottavan ja joka oli kilometrejä pitkä,\nmaanalainen kellari. Sen piti sijaita juuri näillä mailla. Se olisi\noivallinen suoja ja sodanaikainen piilopaikka. Miehissä sitä pitäisi\nlähteä etsimään, arveli suutari. Mutta ketään hän ei saanut mukaansa\ntuota maanalaista kellaria etsimään. Se jäi kummallisesti vain\nväikkymään muutamien ihmisten ajatuksiin — syvällä maan alla sijaitseva\nkellari, pimeä, kilometrejä pitkä, ikäänkuin maan sisimpään tutkaimeen\nulottuva. Ei paistanut sinne aurinko eikä kumottanut kuu, mullanraskas\npimeys vain lainehti läpi kellarin päästä päähän, pimeys, jota eivät\nkyenneet valkaisemaan omituiset syvyyden kukat loisteellaan eivätkä\nkellarin seinustoilla makaavat luurangot...\n\nMutta sitten unohtuivat tarinat Konatun kellaristakin, kun tapausten\nyhtämittainen hyöky peitti kuin meri kaiken, koko maanpiirin. Svante\nkulki näinä päivinä niinkuin puulla päähän lyötynä. Se punainen,\nraskas elämä, jota hän oli viimeksi kuluneena aikana elänyt, näytti\nlysähtäneen kasaan, muuttuneen painajaisuneksi, missä kaikki oli\nhämärää, peikkomaista, noiduttua ja missä kaikki tapahtui rauhattomalla\nkiireellä, villin rajusti. Joskus hänen eteensä nousi kuin sinisestä\nusvasta Saarnaajan musta hahmo, julistaen kaiken häviötä. Ja kuitenkin\nkevät teki tuloaan jo täydellä voimalla; lumi suli, jäät lähtivät ja\nmaa aivan kuin oikoi jäseniään kuten heräävä ihminen. Aurinko tuli\npäivä päivältä yhä suuremmaksi ja loistavammaksi. Valo virtasi siitä\nalas niinkuin hedelmällinen maito, saaden aina iltaisin ihmeen syvän\nkullan hohteen. Mutta maan tasalla odottivat rattaat, vankkurit ja\nhevoset lähtövalmiina. Se yö, jolloin pakolaiskuormat lähtisivät\nliikkeelle, oli jo lähellä, ja sitä yötä tultaisiin jälkeenpäin\nmuistamaan lähtöyön nimellä.\n\nEräänä päivänä, jolloin matkallelähtö näytti jo väistämättömältä,\nSvante harhaili jälleen kujilla kivääri olkapäällä roikkuen ja\nkohtasi odottamatta jossakin lapsijoukossa oman poikansa, Timon. Hän\nei ollut tätä nähnyt kotona käyntinsä jälkeen. Äiti ja poika olivat\nsilloin seisoneet seinänvierellä aivan äänettöminä ja seuranneet\nhänen lähtövalmistelujaan. Svante tuli nytkin, kohdatessaan poikansa,\nyhdistäneeksi äidin ja pojan kiinteästi toisiinsa. Poikansa takana\nhän oli näkevinään vaimonsa hahmon, hiljaisena, mutta samalla kuin\nsisältäpäin palavana, tuomitsevana. Vanha kauna vaimoaan kohtaan\npuhkesi Svantessa uudella voimalla. Tällä hetkellä, jolloin hän tunsi\nkaiken menettäneensä ja odotuksessaan pettyneensä, hän tahtoi jollakin\ntavoin kostaa vaimolleen ennen lähtöään. Niin, tuolle naiselle, joka\noli jättänyt hänet ratkaisevalla hetkellä yksin, vieläpä kutsunut\nhäntä murhaajaksi, hänelle Svante halusi kostaa. Ja niinpä on hänenkin\nsydämensä lävitse, kuten Svanten, näinä kovan onnen päivinä miekka\nkäyvä... Sillä Svanten mielessä leimahti jo eräs ajatus, muuan\nsuunnitelma. Hän ottaisi heidän poikansa mukaansa, kun lähdön hetki\nkoittaisi, veisi hänet pois täältä — Venäjälle.\n\nTämä suunnitelma ei ollut siinnyt hänen aivoissaan yksinomaan kostosta,\nvaan siihen liittyi läheisesti hämärä toive, että hänen pojastaan\nkerran kasvaisi suuri köyhälistön johtaja, jonkinlainen uusi Marx.\nSvante oli huomannut poikansa olevan jollakin hämärällä tavalla\nerikoisen, toisista poikkeavan; kenties hänen elämänsäkin tulisi\nmuodostumaan erikoiseksi, suureksi. Kenties hän olisi tavoittava sen\nhuipun, jota kohti Svante oli turhaan pyrkinyt, kenties hän olisi saava\nnähdä köyhien Kaanaanmaan ja johdattava heidät sinne... Svante tunsi,\nettä tämä ajatus, tämä haave oli hänessä itänyt jo vuosia, ei se ollut\npelkästään nyt käsillä olevan hetken synnyttämä. Katsoessaan poikaansa\nhäntä merkillisesti huimasi; hän oli näkevinään tämän jo seisovan\npuhujalavalla, hän kuuli suuren kansanjuhlan humua, näki lippuja, ja ne\nolivat kaikki punaisia... Hän olisi pelastava poikansa köyhälistölle\nja sen asialle korjaamalla hänet pois hyökkäävän porvariston ja\ntaantumuksen jaloista. Sen hän olisi todella tekevä.\n\nKyliin oli levinnyt äkkiarvaamatta huhu, että lähtö tapahtuisi\nseuraavana yönä. Äitinsä tietämättä Timo oli lähtenyt etsimään isäänsä,\njonka hän tahtoi tuoda takaisin kotiin. Siinä kujalla hän nyt nyki\nja nyki isäänsä kädestä, vaikka hän tätä kaiken aikaa kummallisesti\npelkäsi ja kaihtoi. Svante puhuikin pojalleen salaperäisesti jostakin\nlähdöstä, mutta se olisi tapahtuva vasta yöllä... silloin he lähtisivät\nyhdessä kotiin... Tätä ennen Timo saisi odottaa isäänsä eräässä talossa\njokirannassa. Ja Svante vei Timon siihen taloon, missä hän öisin oli\nkohdannut sen naisen, josta hänen vaimonsa ja poikansa eivät mitään\ntietäneet.\n\nTimo oli yksin; isä oli hetki sitten lähtenyt jonnekin. Hän katsoi\nympärilleen puolipimeässä huoneessa, jota seinässä oleva lyhty vain\npuutteellisesti valaisi. Penkillä, lyhdyn alla, oli kaksi kynttilää\nvaralta. Huoneessa oli ainoastaan yksi ikkuna ja senkin päälle oli\nvedetty luukku, joten päivänvaloa ei siellä ollut. Kylmäkin tässä\nhuonepahasessa oli, sitä ei varmaankaan ollut lämmitetty moneen\npäivään. Oksainen, suurirakoinen lattia erottui himmeästi lyhdyn\nvalossa. Lattialla oli läjä olkia ja kirjava hursti; oljet olivat\nsekaisin ja hurstikin yhdessä rytyssä. Timosta näytti kuin oljilla\nolisi reuhattu, ankarasti painiskeltu. Isä oli kehoittanut häntä\npaneutumaan pitkäkseen oljille ja yrittämään unta, jos odotus\nalkaisi häntä kyllästyttää. Mutta Timoa se ei haluttanut. Hän tunsi\nvaistomaista inhoa noita tanattuja olkia kohtaan, mutta syytä tähän\ninhoonsa hän ei tiennyt. Se oli vain eräänlainen hämärä tunne, joka\nvahvistui hetki hetkeltä. Isäänsäkin hän oli yht'äkkiä alkanut epäillä.\nTokko isä veisikään häntä yöllä kotiin, vaikka niin oli luvannut. Ehkä\nhän viekin jonnekin muualle, kauaksi... Tuo mies, joka oli lyönyt\näitiäkin hevospiiskalla selkään.\n\nTuo tapaus kuvastui taas selvästi Timon pojantajunnassa, hän ei voinut\nsitä unohtaa. Jälleen hän näki silmissään kotipihassa sattuneen\nkohtauksen, näki äidin kyyristyvän piiskan alla, sitten pysyvän\nliikkumattomana, pääliina kasvoilla... Hän oli silloin vaipunut\npenkille, ja hänestä oli tuntunut kuin suuri virta olisi vetänyt\nhänet syvälle nieluunsa. Sama kauhu tarttui häneen nytkin täällä\nautiossa talossa jokirannassa. Hän yritti avata ovea, mutta se oli\nulkoapäin lukittu, hän potki ja huusi, kaikki oli yhtä turhaa. Kukaan\nei vastannut hänen huutoihinsa. Jostakin etäältä, talon ulkopuolelta,\nkantautui humua ja meteliä, laukauksia ja rattaitten losketta; läheltä\ntaas tulvivan joen kohinaa, veden taukoamatonta virtailua. Mutta itse\ntalossa oli syvän hiljaista.\n\nTämä hiljaisuus alkoi Timoa vihdoin painaa, ja hänkin muuttui\näänettömäksi. Kuin pieni hiiri hän hiipi nurkkaan. Jostakin hyvin\nsyvältä alkoi hänen mieleensä tulvia kummia, satuisia mielikuvia.\nHän taisikin olla noiden vanki, jonkun koukkunokkaisen noitaämmän\nloihtima; noita oli jättänyt hänet kotvaksi yksin keittääkseen väkevää\ntaikajuomaansa mustassa padassa tai lämmittääkseen uuninsa, jotta\nvoisi polttaa hänet siellä. Jo kuului kuivien risujen rätinää ja\nliekkien rajua huminaa ja ylitse kaiken noidan käheä, raapiva nauru.\nKäsiä sukeltautui esiin pimeydestä tavoittamaan häntä, nousi näkyviin\nhenkiä, huokaavia olentoja, sumumaisia, joilla oli korvat kuin aasilla\nja silmät kuin herrasvaunujen varsilyhdyt. Niiden päät huojuivat\nikäänkuin irrallaan ruumiista jossakin seipäitten nenissä, ja niiden\njaloissa kahisivat räpylät. Kuului huminaa ja valitusta ja etäistä\nnaurunhohotusta. Henget liikkuivat sinne tänne, ajelehtivat kuin virran\nmukana, ja liikkuessaan ne suhisivat tuleentuneen viljan tavoin.\nKuten kauriit vuorilla ne kapusivat seiniä pitkin ja irvistelivät ja\nkuiskailivat milloin mistäkin.\n\nTimo seisoi liikkumatta, kuin ristillä, hän ei tiennyt, kuinka kauan\nhän näin seisoi. Mutta monta tuntia hän uskoi siinä seisoneensa ja\nkuunnelleensa, samalla paikalla ja samoilla jalansijoilla. Äkkiä hän\nkirkaisi; ovi oli auennut, ja joku olento astui sisälle huoneeseen. Nyt\nse tuli lyhdyn häilähtelevässä valossa häntä kohti, ja sillä oli jokin\nhäkki kädessä. Kuului pahaenteisiä rääkäisyjä, kevyttä hypähtelyä,\nkuin narrin tanssia. Timo peitti kasvonsa molemmilla käsillään eikä\nliikahtanut paikaltaan. Hän oli kuin nauliutunut kiinni lattiaan.\n\nTulija oli kuitenkin vain Saariston Linta, jonka Svante oli lähettänyt\nkatsomaan Timoa ja samalla tuomaan hänelle ruokaa ja ajankuluksi\npapukaijan. Sen Svante oli ottanut poikaansa ajatellen erään vanhan,\nrikkaan rouvan talosta, joka oli tullut ryöstetyksi. Muusta hän ei\nollut välittänyt. Ja papukaijan Linta nyt kiikutti Timolle, joka\nkatsoi sitä vieläkin pelästyneenä. Mutta papukaijakin puolestaan\nvaikutti säikähtyneeltä; se rääkyi alinomaa ja hypähteli levottomana\nja harmistuneena häkissään. Lyhdyn sameassa valossa se häilähteli ja\nvälkähteli kummallisesti.\n\n— Älähän pelkää, pojuseni, rauhoitti Linta Timoa. — Isäsi lähetti sulle\ntämän korean papukaijan ja ruokaa. Syöhän nyt mahasi täyteen.\n\nMutta Timo ei alkanut syödä. Hän katseli vuoroin Lintaa, vuoroin\npapukaijaa syvällä epäluulolla ja sisäänpäin kääntyneellä\ntarkkaavaisuudella. Eikä hän vieläkään liikahtanut paikaltaan. Äskeinen\nkauhu ei tahtonut hellittää hänestä otettaan, se virtasi hänessä\nniinkuin vesi ja kannatteli häntä pelon ja ahdistuksen kylmässä\nilmapiirissä. Elämä oli kuin äkkiä muuttunut noitametsäksi, jossa\nhumisi ja suhisi, leimahteli ja kohahteli ja jossa saattoi tapahtua\nkaikenlaisia peloittavia asioita. Hämärästi hän tunsi joutuneensa\nennentuntemattomien tapausten virtaan, jossa hän oli aivan avuton.\nHuoneeseen tullut vieras nainenkin peloitti.\n\n— No, syö nyt, kehoitti Saariston Linta toistamiseen, syöhän nyt, että\nsitten jaksat.\n\nHän asetti tuomisensa penkille, lyhdyn alle. Siinä oli leipää, voita,\nlihaa ja maitoa. Svante oli hänelle kertonut ottavansa pojan mukaansa,\nkun lähtö koittaisi, mutta hän, Linta, oli sitä vastustanut. Eihän\npojasta voinut olla muuta kuin vastusta, kun oli edessä sellainen\nmatka, jolle yöllä piti lähteä. Mutta Svante oli ollut tässä asiassa\njärkähtämätön, jopa hän oli puhunut aivan päättömiä, huitonut käsiään\nja hermostuneesti kiroillut. Pojalleen Svante oli kieltänyt matkasta\npuhumasta yhtään mitään, tuosta merkillisestä, lähenevästä matkasta,\njoka kaikille muillekin oli vielä sankan hämärän peitossa. Muutenkin\nhän oli ollut poikansa suhteen kummallisen salaperäinen, ei edes\nLintalle ollut uskoutunut. Jotakin Svantella oli mielessä, jotakin\nsellaista, josta hän ei halunnut muille puhua. Linta katsoi Timoa\nmietteissään. Mitä tuossa pojassa oli vai oliko mitään, jonka vuoksi\nkannatti tulla salaperäiseksi? Pojankolli, laiha, vähäläntä, omituinen.\n\nLinta oli pahantuulinen, hermostunut. Kaikki näytti ratkeilevan,\nmenevän pilalle, koko elämä. Mitä siitä matkastakin tulee, jolle\nyöllä lähdettäisiin, minne jouduttaisiin? Svanten ystävätär, joka oli\ntuonut Timolle evästä ja papukaijan, oli pahoin levoton ja surullinen,\nvaikka hän koettikin vielä olla iloinen ja julkea, rehentelevä. Omalla\ntavallaan hän oli tänä aikana koettanut olla Timon isän tukena,\nsekä sanoin että teoin hän oli koettanut sitä olla... Hän oli muun\nmuassa vakuuttanut vakuuttamasta päästyäänkin, että voitto tulisi,\nköyhien suuri voiton aamu valkenisi kohta häikäisevänä; Ranskan\nvallankumouksesta hän oli lukenut ääneen Svantelle, ja Robespierren,\nDantonin ja Marat'n ikäänkuin vereen kastetut hahmot olivat liukuneet\nheidän aukirevähtäneiden silmiensä ohitse monina kohtalokkaina iltoina;\nja öisin pahnoillakin hän oli maatessaan palvellut Svantea, kietonut\nhänet intohimonsa puristukseen... Niin se oli ollut. Mutta nyt, jolloin\nkaikki näytti myttyyn menneeltä, Svante oli muuttunut poistyöntäväksi\nja kärsimättömäksi, salamyhkäiseksi ja omia ajatuksiaan hautovaksi.\nEi mikään saanut häntä muuttumaan. Mutta jos he pääsisivät Venäjälle,\nolisi Svante jälleen hänen, ja he tekisivät yhdessä työtä uuden\nmaailman ja yhteiskunnan puolesta. Näin Linta uskoi. Svanten pojallekin\nhänen täytyisi olla hyvä. Kenties Svante toivoikin juuri sitä. Ehkä\nSvanten pojasta kasvaisi heitä suurempi ja parempi. Jotain tällaista\nSvante oli taannoin hänelle sekavasti viittaillut. Ja ehkä juuri tämä\najatus saikin hänet ottamaan pojan mukaansa tuolle pitkälle matkalle.\n\nNähdessään Timon yhä seisovan liikkumattomana seinänvierustalla Linta\ntarttui hänen käteensä ja talutti yli lattian penkin ääreen, jossa eväs\noli.\n\n— Kas, tässä on ruokaa, hyvää leipää ja voita, lihaakin, houkutteli\nSaariston Linta Timoa. — Täti menee nyt taas vähäsen ulos. Ole sinä\nsillä välin kiltisti täällä. Älä pelkää mitään, ei sinua täällä kukaan\nhätyytä eikä syö. Ja nythän sulla on vielä papukaijakin seuranasi.\nHyys, hyys hymylään!\n\nLinta loittoni ovelle päin ja kulkiessaan kahisutti olkia lattialla.\nKun hän oli oven jälkeensä sulkemaisillaan, Timo ryntäsi yht'äkkiä\novelle ja yritti päästä ulos hänen mukanaan, mutta tuo vieras nainen\ntyönsi hänet takaisin sisälle. Hetken Timo huusi ja potki ovella,\nmutta vetäytyi sitten jälleen seinän varjoon, jonne hän jäi. Ruokaan\nhän ei koskenut. Melu ja kohu ulkona yhä yltyi, etenevien kuormien\nloske ja kolina. Sitten oli taas välillä ahdistavan hiljaista. Timo\nja papukaija tuijottelivat toisiaan läpi keltaisen hämärän. Toisinaan\npapukaija äänteli oudosti, kurahteli, torui ja kirkui. Väliin se taas\nhypähteli levottomasti häkissään, pyöri kuin mielettömässä kuoleman\ntanssissa itsensä ympäri. Timo vaipui vähitellen pelon ja väsymyksen\nhorteeseen. Ja siinä tilassa hän oli vielä silloinkin, kun Saariston\nLinta tuli toistamiseen huoneeseen viedäkseen hänet pois autiosta\njokirantatalosta. Silloin oli jo myöhäinen ilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTimo kulkeutui ulos jokirantatalosta Saariston Lintan mukana. Linta\nkantoi vasemmassa kädessään papukaijahäkkiä, oikeassa käsipuolessa taas\npuolittain roikkui Timo. Papukaija kirkui nyt lakkaamatta. Kuu oli\nnoussut ja valaisi omituisella hohteella tulvaisen joen ja osan märkää,\nlivettävää rantaa, jota pitkin Linta ja Timo kulkivat. Lehdettömät puut\nhuojuivat varjomaisina, mustina. Oksistoissa kävi surullinen kahina.\nJoitakin tyhjiä lotjia ja proomuja keinui joella. Yhteenkytkettyinä ne\nliikahtelivat paikallaan taukoamatta tulvaveden painosta.\n\nHe nousivat eräässä rantatörmän laakeammassa kohdassa ylös ja\ntulivat kujalle, joka oli täynnä miehiä, naisia ja hevosia. Niin,\njokivarren taloista ryöstettyjä hevosia rattaineen ja vankkureineen.\nUseilla rattailla oli jo täysi kuorma, toiset taas olivat vielä\ntyhjiä. Oli kova huuto ja meteli, jotkut hevoset hirnuivat villisti,\njopa karjahtelivat peloissaan. Edessäpäin ammuskeltiin, laukottiin\nkivääreitä ilmaan. Monet miehistä olivat jokseenkin päissään, ja\nrattailla istuen he yhä joivat rojuaan, köyhien viinaa, vahvaa kuin\npirun verta. Kiroiltiin ja huudettiin, naiset kirkuivat. Muuan\npäihtynyt akka mekasteli yksinään eräillä resuisilla matkarattailla,\njotka joskus maailmassa olivat kuuluneet jokivarren hevospostille\n— ja hänpä ne sitten olikin postimatkoillaan miltei loppuun\nkuluttanut. Juuri näillä rattailla istui tämä rettelöivä ämmä ja\nojenteli kuunvalossa kyhmyistä kaulaansa, joka oli kaita kuin lossin\nvarppi. Joittenkin toisten rattaitten nokalla huojui seipäännenässä\nkirkkomaalta kannettu pääkallo, jonka irvistelevään suuaukkoon joku\njuopunut hulttio kaatoi pullostaan viinaa täyttä kurkkua nauraen.\nSiellä täällä häilähteli keväisessä, nahkeassa kuutamossa tulipunaisia\nnauhoja ja riepuja, jotka näyttivät melkein mustilta. Niitä roikkui\njuhtien siloissa, kärryjen aisoissa, miesten lakeissa ja naisten\nhiuksissa. Jossakin pauhasi hanuri, kaksikin yhteen pelaten. Se oli\nhullua joukkoa, vallankumouksesta ja häviön aavisteluista synkästi\npäihtynyttä, jonkinlaista maailmanlopun joukkoa, joka kohta lähtisi\nvaeltamaan herra ties' minne... Ja kaiken yllä paistoi liikkumaton kuu,\npaistoi niinkuin oli iät kaiket paistanut. Vanhat talot, jotka nekin\nnäyttivät tässä valaistuksessa kummallisen mustilta, olivat äänettömiä\nja murheellisia, aivan kuin kokoon vetäytyneitä, kasaan painuneita.\n\nSaariston Linta, taluttaen Timoa ja kantaen toisessa kädessään\npapukaijahäkkiä, pujotteli meluavan joukon lomitse ja etsiskeli\nSvantea, joka oli luvannut odottaa heitä juuri näillä main. Hän\nseisoikin erään hevosen vieressä ja piti ohjasnuoria kädessään.\nYrmeästi viitaten Lintalle hän käski tätä kiirehtimään, sillä\nmatkanteko alkaisi aivan kohta. Ja tuskin Linta ja Timo olivat nousseet\nrattaille, kun pakolaiskuormat jo lähtivät liikkeelle pitkänä,\nloputtomana jonona. Jälkipäässä vain vielä tehtiin kuormia. Mutta pian\nnekin joutuivat matkaan. Ja niin kuljettiin yli sillan. Joki jakaantui\nkaupungin kohdalla kahteen haaraan, keskelle muodostui luoto, jossa\noli vanha kesäravintola. Sen tiesi Svante, joka istui Lintan rinnalla\nrattailla Timon istuessa papukaijan kanssa perällä. Hajalle se olisi\nlähtiessä pitänyt räjähdyttää... tuo paviljonki, kaupungin herrojen\nkesäinen ryyppäyspaikka, jossa monet pullot oli vuosien kuluessa\ntyhjennetty, monet totit tehty. Ja köyhät olivat katsoneet päältä.\nRäjähdyttää, hajalle ampua se olisi pitänyt. Mutta nyt se oli jo\nmyöhäistä.\n\nKuljettiin myös ohi kirkon, jonne muutama päivä sitten oli viety\nsonni, jostakin jokivarren talosta vartavasten sinne laahattu. Ja\neläin oli sitten teurastettu alttarin edessä merkiksi siitä, että uusi\naika oli koittanut ja järjen palvelus alkanut, uuspakanuus veressä\nja tulen välkkeessä... Oli tanssittukin, puolialastomina riehuttu,\nja hanurit olivat soineet ja ryssien balalaikat... Samaan aikaan oli\nsoitettu myös kelloja tapulissa, pantu ne vinhaan liikkeeseen, ja\nkauas oli kaikunut tämä helvetillinen soitanto, kellojen moikina...\nNuo vanhat kirkonkellot olivat sillä hetkellä ikäänkuin purskahtaneet\nnauruun, valtavaan jättiläisnauruun, jonka kaiku oli vavahduttanut\ntaivaan pieliä. Ne olivat nauraneet ihmiskunnalle, maailmalle, koko\ntälle synkälle ja tulenpalavalle ajalle — tuo nauru oli kiirinyt yli\nkaiken ja häipynyt viimein maailmankaikkeuteen... Ja kelloja olivat\nsoittaneet Timon isä, Svante, ja Rönkän Valto, joka oli tappanut\nnahkuri Grönqvistin. Yläruumiit paljaina ja uumilla tulipunaiset vyöt\nhe olivat soittaneet ja lyöneet kelloja, kunnes olivat väsyneinä ja\nkuuroina suurien, raskaitten kellojen kumusta vaipuneet polvilleen\nlattiapaalujen päälle.\n\nTultiin hevostorille, jonka halki vaelsivat jyristen nämä\neriskummalliset kuormat, häviten tummana jonona öisille kujille,\näänettömien puutalojen väliin. Mutta ensimmäiset kuormat kulkivat\nsilloin jo maantiellä. Tänä merkillisenä ja ikimuistettavana yönä\neivät nukkuneet muut kuin lapsista pienimmät... Katkeamaton, kumea\njylinä piti kaikki valveilla. Se oli rattaitten losketta, kummallisen\noutoa, ja se kaikui kuin syvältä maan uumenista. Oliko kokonainen kansa\nlähtenyt liikkeelle, oliko alkanut uusi kansainvaellusten aika, vai\nolivatko viimeiset ajat käsillä...? Kukaan ei antanut vastausta, ei\nmitään tiedetty, ihmisen ajatus haihtui kuin savu...\n\nVihdoin Timon isäkin ajoi hevostaan keskellä maaseutua ja ääretöntä\npeltojen merta. Pellot erottuivat mustina kuunvalossa. Tuuli puhalsi\njoen suunnalta heidän ylitseen. Pilvet kulkivat levottomina yli\ntaivaan, yli kuun villien kasvojen, jotka aina tuokioksi peittyivät\nnäkyvistä. Taivaanrannat punersivat siellä täällä etäisten tulipalojen\nhehkusta. Joskus nuo kaukaiset liekit loimahtivat korkealle,\nikäänkuin tavoittaakseen itse Jumalan istuimen... He kulkivat noita\nliekkejä kohti niinkuin jättiläishyönteiset, jossakin mielen pohjalla\nväikkyen tuhon katkera aavistus. Kaupunki jäi kauaksi taakse, jäivät\ntutut jokirantakylät, jotka häipyivät yöhön tuulimoottoreineen ja\nkaivonvintteineen. Palaisivatko he enää koskaan näille maille?\n\nTimo katsoi häikäistyneenä noita eri suunnilla riehuvia etäisiä\ntulipaloja, jotka saattoivat taivaanrannat hehkumaan. Hänen pelkonsa\nsyveni ja kasvoi vähitellen kumman suureksi, jollakin tavoin\nruumiilliseksi. Öinen avaruus kaiken yllä oli huikaisevan autio,\ntummansininen, täynnä aavemaista valoa. Se uuvutti häntä suuruudellaan\nja viimein vaivutti hänet unen horteeseen. Hän liukui peräistuimelta\nrattaitten pohjalle, heinien päälle. Papukaija hänen vieressään\nrääkäisi kerran, mutta vaikeni sitten. Svante ja Linta puhelivat\nhiljaa jossakin edessäpäin istuinlaudalla. Kuului laulua ja miesten\nremuamista. Kuu paistoi suurena ja outona taivaalla; se oli muuttunut\nhyvin himmeäksi, savuharson verhoamaksi. Loputtomana karavaanina,\nkilometrejä pitkänä, ajoivat pakolaiskuormat pitkin kevätöistä\nmaantietä itää kohti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo päivä, kun Timo heräsi papukaijan villiin ääntelyyn. Heti hän\nmuisti kaiken, muisti äidin, muisti olonsa autiossa jokirantatalossa ja\nöisen matkalle lähdön. Syvä ikävä viilsi sillä hetkellä hänen mieltään,\nse aivan kuin juurtui häneen yht'äkkiä ja muuttui pysyväiseksi\ntunteeksi. Maailma oli tullut yön aikana oudoksi, missään ei ollut enää\nmitään tuttua, kaikki oli muuttunut vieraaksi. Kylät, talot, mäet,\npellot ja metsät, jotka humisivat tummina ja raskasmielisinä — niin,\nkoko maailma oli vieras ja peloittava. Maantie seuraili yhä jokivartta,\nmutta jokikin oli kuin vieras, etäinen kylmässä siniharmaudessaan.\nJa taivas, joka kohosi korkeana ja sinisenä ja niinkuin kannatellen\nsuurta, ihanaa aurinkoa, vähitellen lämpenevää. Taivas, joka oli päivän\najaksi kätkenyt kuunsa ihmisten ja eläinten silmiltä ja antanut sen\nsijaan auringon... Sekin oli vieras, koska se loisti hänelle oudon\nmaailman yllä. Tuli taas vastaan keväisiä kyliä, peltoja, niittyjä.\nJälleen katosivat mäet ja harjut, upposivat etäisyyden avaraan\nmereen... taakse. Maa oli nyt tasankoa, peltolakeutta, vielä väritöntä,\nharmaata. Taivaanrannalla, sinisessä usvahämärässä, riippui junien\nsauhua. Kevään helakkaa taivasta vastaan kuvastui myös vielä jatkuvien\ntulipalojen kirpeä puna, helvetillinen hehku...\n\nJa yhä matoi loputon matkue eteenpäin satojen kärryjen ja vankkureitten\npauhulla ja kolinalla. Aamunkoitossa oli hevosia vähän lepuutettu\nja syötetty. Mutta tästä Timo ei mitään tietänyt, sillä hän oli\nvielä silloin nukkunut. Nyt hän oli valveilla ja näki isänsä istuvan\nvieraan naisen rinnalla rattailla, joissa hän ja papukaijakin olivat.\nTimo tunsi vihaavansa heitä molempia... noita kahta edessäistujaa,\nisäänsä ja tuota vierasta naista, joka oli käynyt hänet noutamassa\nsieltä tyhjästä jokirantatalosta odottaville rattaille ennen yhteistä\nsuurta lähtöä ja joka aikaisemmin oli tuonut hänelle hiukan ruokaa ja\npapukaijan. Molempia hän vihasi. Molemmat olivat tuottaneet kärsimystä\nja kipua hänen äidilleen — ja riistäneet vielä hänetkin, Timon,\nmukaansa. Tiellä odottaville rattaille hänet oli raahattu, ja siitä\nasti hän oli saanut istua niissä ollenkaan tietämättä, minne häntä\nvietiin. Mutta karata hän tahtoi heidän käsistään, heidän ryöstetyiltä\nrattailtaan, kohta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa hän olisi sen\ntekevä. Ja sitten hän olisi palaava sinne, missä oli äiti... vanhaan\ntaloon, vanhan taivaan alle. Siellä oli tuttu joki ja mäillä ikäloppuja\ntuulimyllyjä, puilla tuettuja... Ja aurinkokin olisi oleva tuttu...\nPuut tuttuja, nuo tuuheat ja humisevat puut... Kohta olisi tuleva kesä,\nja lehmät ja lampaat laskettaisiin laitumille, vilpoisiin hakoihin...\nHevoset hirnuisivat kuumilla rantatöyräillä...\n\nMutta vielä jatkui mieletön matka kohti itää, eikä pelastumisen\nmahdollisuutta näyttänyt olevan. Satoja, tuhansia hevosia ja\nrattaita maantiellä. Ja rattailla miehiä, naisia ja esiintyöntyviä\nkiväärinpiippuja, jotka välkähtelivät synkästi auringossa. Miehet\nolivat enimmäkseen päissään, juopuneina he hoilasivat, jopa monet\nnaisistakin, joiden hiuksissa hulmusivat tulipunaiset nauhat. Silloin\ntällöin kajahteli kiväärinlaukauksia. Sivuutettiin tyhjiä kyliä, joista\nasukkaat olivat paenneet metsiin käydäkseen vain aamuin ja illoin\ntaloissa salavihkaa eläimiä ruokkimassa sekä lehmiä lypsämässä. Joskus\npysähdyttiin näihin äänettömiin kyliin ja katsottiin, mitä voitaisiin\nottaa mukaan matkalle. Näin vaellettiin eteenpäin, yhä vain eteenpäin.\n\nTimon isä oli enimmäkseen äänetön, Lintan kanssa vaihtoi vain\nsilloin tällöin sanan tai pari. Syöntihetkinä hän murjotteli, katsoi\neteensä. Hän oli kuin kaiken toivonsa menettänyt mies. Toisinaan hän\nsilmäili poikaansa mietteissään, ikäänkuin jotain punniten. Sitten\nhän taas vaipui itseensä. Mutta iltapuhteella, kun tuuli tyyntyi\nja rusko hohti tummanpunaisena lännessä, kaukana takana, silloin\nSvante aivan kuin heräsi. Maailma humahti täyteen punertavaa valoa,\nja tuon valon voimasta hänessä virkosi eloon pettävä toivo, ettei\nkaikki vielä ollutkaan mennyttä, vaan että he jossakin voisivat koota\nvoimansa uuteen rynnistykseen, todella viimeiseen taistoon, joka\nolisi päättyvä voittoon. Niin, laskeva aurinko, josta valui maahan\nihmeellistä valoa, punaista kuin veri ja väkevää kuin jättiläispuiden\nmahla, se häntä virvoitti. Tuosta niinkuin alkutilaansa palautuvasta\nauringosta hän kuvitteli syntyvän uuden auringon, köyhien auringon,\njohon maailmanvallankumouksen koko hehku ja kaikkea uudistava voima\nolisi keskittynyt. Se loistaisi yli koko maailman, kaikkien köyhien ja\nkaikkien rotujen keskuuteen, havahduttaen heidät uuteen elämään...\n\nJa sillä välin päivä nyhti auringon utareista viimeisiä valopisaroita,\njotka putosivat hedelmällisenä vaahtona maan ahnaaseen kiuluun... Ennen\npitkää pakolaiskuormat vaelsivat syvässä hämärässä. Tulipunaiset nauhat\nmuuttuivat jälleen mustiksi, ja kiväärinpiippujen teräksinen hohto\nsammui... pistintenkin välke, julma kiilto katosi. Kolisten vyöryivät\nsadat ja taas sadat väsyneitten hevosten vetämät rattaat ja vankkurit\ntuntemattoman yön helmaan. Tulipalojen etäisiä liekkejä alkoi jälleen\nleiskua tuolla ja täällä taivaanrannoilla; ne näyttivät seuraavan heitä\nkoko matkan tuhoa ennustavina. Tuota levotonta, synkkää leiskuntaa\nseuratessa näytti kuin jotkut oudot, kauhistavat avaruuden pedot\nolisivat kirmanneet pitkin kaikuvia taivaanrantoja, pitkät, punaiset\nkielet roikkuen ulkona vaahtoavista kidoista... Pakolaiskuormissa\nheittelehtivät lapset purskahtivat vaistomaisesti itkuun, mutta miehet\nalkoivat kiroilla.\n\nTätä yötä Timo ei nukkunut kokonaan, ja hän näki pysähdyspaikkojen\nsekasorrossa monta sellaista näkyä, jonka merkitystä hän ei vielä\ntäysin tajunnut. Hän näki isänsäkin juovan vieraan naisen kanssa,\njoka istui heidän rattaillaan. He puhuivat sekavasti ja nauroivat ja\nväläyttelivät keväisessä hämärässä lujia, valkeita hampaitaan. Sitten\nisä ojensi kätensä, molemmat kätensä, ja veti naisen syliinsä... Timo\nsulki silloin kummallisesta häpeästä silmänsä. Papukaija hypähteli\nhäkissään ja kirkui. Punertavan savun verhoama kuu paistoi sen häkkiin,\nja se näki häkkinsä varjon liikkumattomien rattaitten pohjaheinissä...\nJostakin kantautui märkien olkien tuoksua... Svante suuteli Lintaa\nniskaan, tuota villiä proletaarinaista, joka vielä rattaillakin oli\nlukenut hänelle Ranskan vallankumouksesta ja lietsonut häneen uutta\npaloa ja voimaa. Hevoset, joiden lukumäärää oli mahdotonta laskea,\nkohosivat suurina ja tummina kuutamossa, hikiset, väkevät lavat\nvälkkyvinä. Rönkän Valto kuljeskeli rähisten ja reuhaten kuormalta\ntoiselle, musta nahkatakki yllä ja nahkuri Grönqvistin ruskea huivi\nkaulassa roikkuen sekä lisäksi ukolle kerran kuuluneet huopasaappaat\njaloissa. Pauhu ja meteli eivät tauonneet hetkeksikään. Vastahakoisesti\nmukaanotetut akat kyykkivät rattailla ja vankkureilla, mutta nuoremmat\nnaiset kiertelivät miesten joukossa, nauroivat ja peuhasivat. Useita\npareja upposi vahvaan, sinipunervaan hämärään. Kotvan kuluttua he\npalasivat muiden joukkoon vaatteet keväisen maan kosteudesta märkinä...\nJa sitten pantiin juhdat taas puihin ja lähdettiin jatkamaan matkaa.\n\nSeuraavana päivänä Timolle tuli vihdoin tilaisuus jättäytyä eroon\nnäistä punaisista pakolaiskuormista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaantie oli muuttunut niinkuin loputtomaksi virraksi ja he kaikki\nrutonsyömiksi ihmiskaloiksi, jotka uiskentelivat eteenpäin sameassa\nvedessä tuhosta ja kuolemasta pelastautuakseen.\n\nSe tapahtui eräässä kylässä, jonne oli tuokioksi pysähdytty. Timon isä\nkeskusteli muutamien punakaartilaisten kanssa jonkin talon kaivolla, ja\nLinta riehui kivääri kädessä missä milloinkin. Hän oli villin näköinen,\nhiukset huiskin haiskin ja maantien tuulissa ja kevään auringossa\nkahvinruskeiksi paahtuneet kasvot vihaisissa väänteissä. Joukkoon oli\nlevinnyt huhu, ettei Venäjälle milloinkaan päästäisikään, koska tie\nsinne oli lyöty jo umpeen. Linta ja monet muut väittivät tätä huhua\nperättömäksi, ja he lietsoivat uutta toivoa ja vihaa herpautuneisiin\nmieliin. Kuten tulinen naisprofeetta Linta riehui pakolaisjoukon\nkeskellä, hurjuudessaan lumoavana ja heiluttaen kivääriä päänsä yllä.\n\nMutta levottomuus ei kuitenkaan täysin väistynyt. Kaiken lisäksi muuan\nvanha akka sai jonkinlaisen hermokohtauksen ja alkoi kirkua. Hänen\nkäskettiin vaieta, mutta hän kirkui yhä, mistään välittämättä hän huusi\nmielettömästi. Silloin akka uhattiin ampua, jollei hän kohta herkeäisi\nhuutamasta. Hän lähti laapustamaan jalkaisin pitkin maantietä, häviten\nvalittaen vihdoin näkyvistä... Tulipalojakin leiskui ja hulmusi taas\ntaivaanrannoilla. Huimaava puna yhtyi taivaan väräjävään sineen. Kuului\nkaukaista ammuntaakin, niinkuin räjähdyksiä.\n\nTimo, joka oli ypöyksin värjötellyt rattailla ja katsellut pelokkaana\nympärilleen, nousi äkkiä tämän sekasorron keskellä ylös ja tarttui\npapukaijahäkkiin. Sitä jännityksestä vavahtelevassa kädessään\nriiputtaen hän laskeutui rattailta maahan ja livahti kenenkään\nhuomaamatta läheiseen talliin. Siellä hän näki portaat, jotka\njohtivat heinäparvelle. Hän nousi hiljaa noita horjuvia rappusia\nylös ja kätkeytyi heiniin. Sydän kumeasti pamppaillen Timo makasi\nheinäparvella, ja papukaijakin hänen vieressään oli kumman hiljaa,\nniinkuin se olisi aavistanut kaiken. Kului muutama hetki näin. Meteli\nulkona jatkui. Sitten hän yht'äkkiä kuuli nimeään huudettavan. Se oli\nSaariston Lintan hurja, käheäksi muuttunut ääni, ja vähän myöhemmin\nhuuteli jo isäkin, Svante. Mutta Timo ei hiiskahtanutkaan. Pihalta\nkantautui torailua, ja jokin vieras, raaka ääni huusi rämeästi:\n\n— Vieköön hänet piru, sen poikapahasen! Ei tässä jouduta yhtä\nhaeskelemaan, kun monta on vaarassa, oikein helvetillisessä liemessä...\n\nKerran tai pari Svante vielä huusi poikansa nimeä, mutta tämä ei\nvastannut nytkään. Ja kohta alkoi kuulua poisvierivien rattaitten ja\nvankkureitten kolinaa. Sitä jatkui pitkän, pitkän aikaa, kokonaisen\niäisyyden. Kun Timo viimein rohkeni katsoa ulos heinäparven pienestä,\ntomuisesta ikkunasta, kaikki oli jo hiljaista ja autiota. Mutta hänen\nsiinä seisoessaan ja ajatellessaan, mitä hän nyt tekisi, talon pihaan\najoi yksinäinen mies vanhalla, valkoisella hevosella. Uusi pelon laine\nhuuhtoutui äkisti Timon ylitse, mutta se hävisi vähitellen, kaikkosi\npois, hänen nähdessään miehen kaikessa rauhassa päästävän hevosensa\naisoista ja juottavan sen kaivolla. Kaivettuaan sille ratasten pohjilta\nvielä heinätukonkin eteen mies asettui istumaan kärryjen aisalle alkaen\nitsekin jotain syödä, joutessaan nävertää ja kalvaa.\n\nMies oli pitkä ja laiha, melkein luurankomainen, mutta kuitenkin\nleveähartiainen. Tummat kasvot olivat puolittain ruskean\nparran peitossa, silmät välkähtelivät vilkkaina, mutta samalla\nraskasmielisinä, pää kääntyili syödessä puoleen ja toiseen. Hänen\nvaatteensakin olivat kummalliset, tavallisuudesta poikkeavat,\npuolittain sotamiehen, puolittain siviilimiehen vaatteet. Päässä\nhänellä oli risainen venäläinen sotilaslakki, jaloissa taas likaiset\nvormusaappaat, jotka varmasti olivat nähneet parempiakin päiviä, ja\nkuluneita housuja kannatteli nahkavyö, kiiltävällä soljella varustettu.\nTästä vyöstä roikkui nahkainen pistoolinkotelo. Timo ei ollut tällaista\nmiestä ennen nähnyt, ja yhä suuremmaksi hänen kummastuksensa kasvoi,\nkun hän tutustui tähän mieheen.\n\nRohkaistuaan lopullisesti itsensä Timo kompuroi alas heinäparvelta,\nkantaen kädessään yhä papukaijahäkkiä. Lintu kärähteli hiljaa,\nmelkein vaivalloisesti. — Mikähän siihen on tullut? ajatteli Timo\nalakuloisesti. Mutta silloin hän oli jo pihamaalla. Nähdessään hänet\nmies pihalla alkoi laulaa:\n\n    »Marakatti, punatakki, posetiivin päällä!\n    Mitä sinä, äijä, soittelet täällä?»\n\n— No, hellurei, huusi hän sitten, lakaten laulaa hoilottamasta. — Minä\nkun luulin jo jääneeni yksin tähän maailmaan, mutta sieltäpä sentään\ntulla taaperrat sinä. Kuinkas muuten hurisee?\n\nTimo laski papukaijahäkin maahan ja purskahti itkuun.\n\n— No, no, älähän itke, lohdutti mies, ei tässä hullummin käy kuin on\nluotu. Mitäs sinulla on siinä häkissä? Kas vain, papukaija! Enkös sitä\narvannut. Mutta on kuolemankielissä. On kai saanut sopimatonta ruokaa.\n\n— Kuoleeko se? kysyi Timo, unohtaen itkunsa.\n\n— Se on vissi se, että kuolee, ei se muuten noin kurahtelisi, vastasi\nmies ja meni papukaijahäkki kädessä kaivolle. — Annetaan sille vähän\nvettä, niin nähdään, mitä se siitä tuumii, puheli hän mennessään\nTimolle, joka seurasi häntä aivan kantapäillä.\n\nMutta papukaija ei huolinut vedestä, ja hetken päästä se jo oikaisi\njalkansa ja kuoli.\n\n— Se oli lorun loppu, sanoi nyt tuo vieras, ruskeapartainen mies, kuoli\nse. Haudataan se tuonne pihanlaitaan tai heitetään pikemminkin tallin\ntaakse tunkiolle. Sielläpä se mätänee...\n\n— Mistä sinä olit tämän papukaijan saanut? kysyi mies Timolta tultuaan\ntallin takaa.\n\n— Isä sen minulle antoi, vastasi Timo itku kurkussa.\n\n— Ja missä on isäsi?\n\n— Hän meni niissä kuormissa, jotka tästä äsken lähtivät.\n\n— Punaisissa pakolaiskuormissako? ihmetteli mies. — Kerrohan nyt\ntarkkaan, mistä sinä olet ja miten olet tänne joutunut. Vai oletko\njostakin tästä lähitienoilta?\n\n— Een, sanoi Timo ja alkoi sitten tankkaillen kertoa, mitä hänelle\noli tapahtunut... matkalle lähdöstä, isästään ja Saariston Lintasta,\nkaikesta hän kertoi unohtamatta papukaijaakaan, joka äsken oli kuollut.\nSiinä vieraan talon pihalla, asujaimista sodan vuoksi tyhjän, hän\nnäistä puhui lähellä valkoista hevosta ja kummallista, parrakasta\nmiestä, jota hän ei tuntenut ja josta hän ei mitään tietänyt. Kun hän\nviimein lopetti, sanoi mies:\n\n— Teit viisaasti, kun erosit niistä kuormista, sillä he ajavat kyllä\npäin helvettiä. Venäjälle on tie tukossa, sen tiedän minä. Sinne he\neivät pääse. No, toiset heistä saavat oikopäätä nikkelinukutuksen,\ntoiset taas saavat periä taivaan vankileireissä... Se on sen laulun\nloppu.\n\n— Mitä se on se nikkelinukutus? kysyi Timo. Mies purskahti kovaan,\nrepivään nauruun.\n\n— Sinäkö olet ainoa muukalainen Jerusalemissa, ettes sitä tiedä,\nsanoi hän vihdoin yskien. — Se on samaa kuin saada paukahtaen lyijyä\nkalloonsa. Mutta hei, nyt lähdemme ajamaan äitimuorisi luokse; minä\nvien sinut sinne. Olen näes kans matkalla sinne rantamaailmaan tällä\nhevoskopukalla, jonka löysin hyljättynä tienohesta.\n\nJa hetken kuluttua he ajoivat jo kaukana maantiellä. Takaisin kotiin...\n\nHe istuivat vierekkäin rattailla. Jonakin hetkenä kääntyi tuo outo,\nparrakas mies Timon puoleen ja virkkoi suu hymyssä:\n\n— Sano minua tästä lähtien enoksesi, eno-Viljamiksi.\n\nTimo nyökkäsi hänelle päätään puoliunessa ja hymyili vastaan. Kohta hän\njo nukahti. Eno-Viljami laski hänet varovaisesti heinille, rattaitten\npohjalle, Timon siitä heräämättä. Levottomasti hän kyllä nukkui.\nHänen päässään humisi ja pyöri. Sekavia kuvia väikkyi pojantajunnan\nsyvyydessä, kaikki kasvaen suhdattomiin...\n\nHän seisoo suurella pallolla, joka pyörii jylisten taivaalla kuun ja\ntähtien joukossa, ja hän heiluttaa kädessään papukaijahäkkiä. Papukaija\nkirkuu lakkaamatta, huutaa ja räkättää. Mutta sitten Timo näkee eteensä\nlaskettavan maantien niinkuin pilvistä, suunnattoman pitkän, kuten\nharmaa matto se lasketaan hänen eteensä, ja tomu pöllähtää siitä\ntukahduttavana pilvenä, kirpeänä utuna. Ja maantie on täynnä hevosia,\njotka hirnuvat kumeasti, ikävöivästi, maantien tuulen riuhtoessa niiden\nharjajouhia ja auringon paahtaessa väkeviä, alati vetäviä lapoja...\nPaljon ihmisiäkin siellä on, ja he istuvat rattailla, joita hevoset\nvetävät. Kaikki kulkevat samaan suuntaan. Timokin istuu rattailla\nja papukaija, joka on jo kuollut. Lasittunein silmin se värjöttelee\nääneti häkissään. Isä istuu edessä ja joku vieras, tuuheahiuksinen\nnainen, joka lukee kovalla äänellä jotain kirjaa. Taivas heidän\nyläpuolellaan on aivan tulipunainen. Sitten kaikki häviää näkyvistä.\nTulee suuripartainen mies, joka heittää papukaijan taivaalle. Se syttyy\ntuleen ja palaa hetken kuin lyhty...\n\nMutta Timo ei nähnyt enää mitään. Hän nukkui, nukkui — — —\n\nEno-Viljami ajoi valkoista hevosta. Hän mietti ja muisteli,\nsuuripesäinen piippu roikkui hänen toisessa suupielessään. Kaikki oli\näänetöntä. Pyörien raskasta ratinaa vain kuului ja tuulen pehmeää\nhuminaa. Valkeita pilviä uiskenteli taivaan meressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaukana, kaukana ajoi punainen, sekasortoinen pakolaiskaravaani\neteenpäin. Se oli kansa maantiellä, avaran taivaan holvin alla,\nveren hajussa, tulipalojen loimussa... Satoja ja taas satoja hevosia\nvetämässä tätä liikkuvaa kansaa, jolla oli yksi ainoa päämäärä: itä,\nVenäjä... Timon isä, Svante, oli yksi joukosta. Poikansa katoamisesta\nlähtien hän oli ollut yhtämittaa juovuksissa. Ei voinut hän toivoansa\nkiinnittää enää poikaansakaan, josta piti aikanaan tulla suuri\nköyhälistön johtaja, maailman herättäjä, punainen Kristus... Tuo kaikki\njäi nyt tulematta. Kaikki oli menetetty. Sen tähden hän joi. Sillä\njäljellä olivat vain odottavat vankileirit, hautausmaat ja puiset tai\nkiviset seinät, joihin ammuttaviksi tuomitut voivat kuolinhetkellään\nväsynyttä selkäänsä nojata... Köyhälistön kuolinkelloja hän oli\ntainnutkin silloin soittaa, kun hän Rönkän Valton kanssa oli huiminut\nsuuria kirkonkelloja tapulissa... siellä kaukana kotona...\n\nJa sinä päivänä, jolloin Timo oli hukkunut isältään, eikä Jokelan\nSvantella ollut enää poikaa, johon olisi toivonsa kiinnittänyt, sinä\npäivänä aurinko laski pilveen, minne ruskokin nopeasti sammui. Tuskin\noli köyhän aurinko noussut, kun se jo laski, upposi ikäänkuin veren\ntahraamana taivaanrannan taakse... etäälle, saavuttamattomiin. Ja pilvi\npeitti sen kuin musta säkkikangas.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSateenkaari pilvissä\n\n\nTodella merkillisen ja eriskummallisen miehen oli Jokelan Svanten\npoika, Timo, kohdannut ja saanut matkatoverikseen, kun hän oli eronnut\npunaisista pakolaiskuormista ja kohtalokas paluumatka alkanut. Jo sillä\nhetkellä, kun Timo oli laskeutunut kuolemaa tekevine papukaijoineen\nalas heinäparvelta, nähtyään vieraan talon pihaan hevosella ajaneen\nmiehen, hän oli hämärästi vaistonnut jotain sellaista, mistä hänellä\nei aikaisemmin ollut mitään aavistusta. Häntä ympäröi kohta niinkuin\ntarujen ja satujen ihmeellinen ilmakehä, joka yhä vain vahvistui matkan\nkestäessä. Niin, eno-Viljami... Tämä nimi palautui aina myöhemmin\nTimon mieleen kummallisen tarunomaisena. Eno-Viljami liittyi omalla\ntavallaan niiden satuolentojen joukkoon, jotka kansoittivat Timon\nmielikuvituksellisen maailman.\n\nEno-Viljami tai eno-Seveerus, molemmat nämä nimitykset olisivat\nsopineet yhtä hyvin, sillä ne olivat hänen nimiään kumpainenkin, ja\nsukunimi oli Vileen. Mutta tuskin tätä vanhan vaunumaakarin poikaa\nolisi enää rantamaailmassa tunnettu, niin monta vuotta hän oli ollut\nsieltä poissa ja tällä aikaa suuresti muuttunut. Hän oli tullut\nmelkein kuin toiseksi ihmiseksi, syntynyt uudestaan maailman avarasta,\njauhavasta kohdusta. Kenties ne monet, monet rattaat ja kuomuvaunut,\njotka entisinä vuosina olivat lähteneet vaunumaakari Vileenin talosta,\nolivat ikäänkuin jo ennustaneet sitä, että hänen pojastaan olisi tuleva\nkulkuri ja maapallon kiertäjä. Kuten sitten oli tullutkin.\n\nPaljon hän oli todella harhaillut maailmaa, nähnyt sitä vähän\njoka puolelta, ollut merilläkin ja kolunnut monia satamia. Hän\noli nähnyt punaisen kuun loistavan Kultaisen sarven yllä; hän oli\nnähnyt ikivanhan Niilin ja ollut hiilenlastaajana Port Saidissa,\nSuezin kanavan suulla... Hänenkin ruumiinsa oli mustana kuvastunut\nEgyptin syvänsinistä taivasta vastaan, kun hiilenlastaajat olivat\nnousseet pitkässä jonossa ja olkapäillään raskaat hiilikorit huojuvia\nsiltoja myöten odottaviin laivoihin... Hän oli tehnyt työtä Kaspian\nsuurilla nafta-alueilla ja nähnyt kuumien öljypatsaiden suihkuavan\nmaanalaisista öljykerrostumista kymmenien metrien korkeuteen, ja hän\noli muiden mukana nostanut öljyä sangolla kuin vettä kaivosta...\nMaailmansodan alkaessa hän oli kyllästyneenä lyöttäytynyt erääseen\nkaukaasialaiseen rykmenttiin ja taistellut Karpaateilla. Peräytyvän,\nsekasortoisen venäläisen armeijan mukana hän oli vihdoin repaleisena\nja epätoivoisena, niinkuin kaikki muutkin, kulkeutunut takaisin itään,\nyhtämittaa vain itään, kuohuvalle Venäjälle... Liekehtivä rintama oli\nmurtunut, vallankumous alkanut... Pirstaleiksi lyötyjä kivääreitä,\nvereen tahraantuneita sinelleitä, tulipaloja, murhia... Myrskyinen juna\n— Pietari... Sinne hän oli parahiksi ennättänyt nähdäkseen ryysyisten,\nrettelöivien sotamiesten ammuskelevan santarmeita ja upseereita\nTalvipalatsin portailta. Muutamia päiviä hän oli viettänyt kuohuvassa,\nvallankumouksellisessa Pietarissa, ja ne päivät olivat olleet kuin\npunainen painajaisuni, tapauksia täynnä. Lenininkin hän oli nähnyt ja\nkuullut puhuvan kansajoukoille rautatievaunun kuperalta katolta...\nKaiken vanhan hän oli nähnyt hajoavan niinkuin tuhka tuuleen.\n\nNäiden päivien varjot olivat sitten seuranneet häntä kaikkialle...\nhalki Suomen kansalaissodan, johon hän ei ollut osallistunut, tänne\nasti. Hänestä oli vähitellen tullut kaiken menneen muistelija, samalla\nhänessä oli jotain raunioitunutta. Hänen ihanteensa, mikäli hänellä\nniitä oli koskaan ollutkaan, olivat hukkuneet Bakun naftahöyryihin\nsekä maailmansodan ja vallankumouksen kuohuihin. Ja nyt hän oli kuin\nvanhan, vuosia sitten pirstoiksilyödyn proletaarisen maailmankuvan\nruumiillistuma. Jotain uutta oli noussut tilalle — niin, jotain uutta,\nmutta siitä hän ei enää saanut kiinni. Hän oli kuitenkin salaisesti\nylpeä siitä, että hänen elämänsä oli kerran saanut arvoituksellista\nloistoa suurista, maailmaa mullistavista tapauksista.\n\nJa siinä maantiellä hän nyt ajoi tienohesta löytämällään valkealla\nhevosella ja rattailla poika, jonka hän taas oli löytänyt tyhjilleen\njätetyn talon pihasta papukaijahäkki kädessä. Hänestä oli tullut\neno-Viljami... Ja hän riisui yltään rähjäisen sotilastakin ja kaivoi\nnyytistään esiin harmaan siviilitakin, jonka hän veti ruumiinsa\nverhoksi. Sotilaslakkinsakin, joka sekin oli venäläistä perua, hän\nvaihtoi leveälieriseen hattuun. Hevosta hän ei näiden puuhiensa vuoksi\nsilti pysähdyttänyt... tuota valkoista hevosta, josta hän ei tiennyt,\nmistä se oli kotoisin. Ei ollut tämä ainoa hevonen, joka näinä aikoina\njoutui hukkaan; tienoheen olivat punaiset tämänkin jättäneet. Ja hän\noli hypännyt rattaille ja alkanut ajaa sen enempää asiaa pohtimatta.\nOlipa vain itsekseen siunannut hyvää onneaan, kun oli saanut juhdan,\nmillä ajaa. Kukaties se olikin kotoisin jostain näiltä main, koska se\nmeni mielellään eteenpäin, kulki pitkin santaista maantietä omasta\nhalustaan niinkuin olisi ollut jo koti lähellä. Parasta pitää ohjakset\nlöyhällä, niin se voi poiketa hyvällä lykyllä jostain kujansuusta\nkotipihalleen. Se oli vanha ja viisas hevonen, hyvämuistinen.\n\nTimo ei ollut eno-Viljamia tuntea herätessään. Hetken hän katsoi\nsilmät pyöreinä. Mutta sitten hän huomasi eno-Viljamin panneen\nylleen toisenlaisen takin ja vetäneen silmilleen hatun, mustan ja\nleveälierisen. Ja silloin Timo hymyili. Eno-Viljami alkoi tarinoida\nhänelle kaikenlaista siinä maantien päällä ja vapaan, tuulisen taivaan\nalla. Kolisevat, hitaasti eteenpäin vierivät rattaat muuttuivat\nvähitellen Timon alla niinkuin taikamatoksi, joka kiidätti häntä\nmaanäärestä maanääreen. Eno-Viljami, tiepuolesta löydetty valkea\nhevonen, maantie, kaikki sekosivat hänen silmissään yhdeksi ainoaksi\nsadun ja tuulen pyörteeksi. Hänen oli yht'äkkiä hyvä olla. Rattaat\nkeinahtelivat. Maantie eli. Maailma humisi. Avaruudessa heidän\nyläpuolellaan kaikui yhtämittainen valtaisa soitanto, jolla ei ollut\nvertaa ja joka yön tultua yhä vain vahvistui ja kasvoi. He kulkivat\npitkiä taipaleita aivan ääneti kuunnellen vain tuota soittoa, avaruuden\nhelähteleviä urkuja, joita tuuli ja tähdet soittivat... Ja maantie\nnäytti jatkuvan loppumattomiin, kumiseva maantie.\n\nKeskiyön aikaan he pysähtyivät lepuuttamaan hevosta maantien varteen.\nTimo nukkui jälleen rattaitten pohjaheinissä kääriytyneenä eno-Viljamin\npaksuun, kuluneeseen päällystakkiin. Mutta maankiertäjä valvoi ja\npoltti piippuaan, katsellen samalla vuoroin taivaalle, vuoroin pitkin\nmaantietä, joka häipyi yöhön. Jotain merkillistä liikkui hänen\nmielensä pohjalla, selittämätöntä levottomuutta ja ikävää, mikä\naiheutui kotiseudun läheisyydestä... syntymäseudun, jossa hän ei ollut\nvuosiin käynyt. Mutta itse yökin tuli vähitellen rauhattomaksi ja\nkeskeytti hänen mietteensä. Tuuli koveni, muuttui melkein myrskyksi.\nTimo havahtui äkkiä hereille ja katsoi pelokkaasti ympärilleen.\nJoitakin jälkeen jääneitä punaisia pakolaiskuormia vieri monien\nrattaitten jylinällä heidän ohitseen. Ihmiset erottuivat kuormista\nmustina, liikkumattomina möhkäleinä, aivan kuin kivettyneinä... Heidän\nkadottuaan näkyvistä alkoi eno-Viljamikin asettaa valkoista juhtaa\naisoihin. Pian he olivat taas jo menossa, olivat sillä matkalla, jonka\nloppuvaiheessa Timolle tapahtui jotain kohtalokasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän tähän asti mykkänä pysynyt valkea ajokkinsa hirnui yht'äkkiä\npitkään ja iloisesti. Silloin oli jo täysi päivä, ja he olivat\nkulkeneet pitkälti, tuuli oli tauonnut aamunkoitossa. Mutta vähäistä\nennen, kun hevonen alkoi hirnua, he olivat sivuuttaneet muutamia\nratsastavia punakaartilaisia, jotka olivat kadonneet hirmuvauhtia\ntoiseen suuntaan, itään. Kova kiire niillä oli näyttänyt olevan,\nhevosten kaviot vain helähtelivät keväistä maantietä vasten. Siinä\noli lähellä talo, jokirannassa, vanhoine rakennuksineen. Ja aivan sen\nläheisyydessä oli toinen talo. Valkon lähestyessä nyt tätä ensimmäistä\ntaloa, se alkoi jälleen hirnua. Silloin tuli talon pihasta maantielle\nmuuan mies, vanha ukko, kirjava huivi kaulassa. Hän jäi katsomaan\nsilmät vetisinä heidän tuloaan. Äkkiä hän sai itseensä eloa ja\nastui levitetyin käsivarsin keskelle maantietä. Eno-Viljami ja Timo\ntuijottivat ukkoa kuin hullua tai kummitusta.\n\n— Hei, älkääs ajako tämän talon ohitse tällä hevosella, sillä se on\nmun, huusi ukko sortuneella äänellä. Ja aivan kuin peläten, että\nhevonen sittenkin pääsisi livahtamaan häneltä pois, hän tarttui\nmolemmin käsin sitä suitsista.\n\n— Vai teitin se on, sehän on hyvä, vastasi eno-Viljami ja laskeutui\nnauraen alas rattailta. — Kuulkaas nyt, se on tämän asian kanssa\nsillä tavalla, että minä löysin hevosenne punaisten jäljiltä maantien\nvierestä ja toin sen kotio. Kas, ajattelin niin, että kai se kotiinsa\nlöytää tai joku sen edes maantiellä tuntee. Ja niin näyttää nyt\nkäyneenkin.\n\n— Juu, hevonen on mun, toisti ukko, mutta nyt kokonaan muuttuneella\näänellä ja taputellen hevostaan kaulaan, harjan alle. — Veivät\ntämänkin, puheli hän siinä suruissaan, vanhan lusan. Kaksi hevostani\non vielä sillä tiellä, mahtanevatko koskaan enää löytyäkään. Kiitoksia\nvaan, että toitte tämän Valkon kotio. Mutta kai te tahtoisitte siitä\nvähän löytöpaikkaa, edes muutaman kympin...?\n\n— Ei, antaa sen löytöpaikan jäädä silleen, kielsi eno-Viljami. — Kun\npääsimme hevosellanne tulemaan tähän saakka, näin kauaksi, on siinä\nlöytöpaikkaa yllin kyllin.\n\nSilloin ukko, jonka leuassa viipoitti hauska partaviuhka ja kaulassa\nkirjava huivi, alkoi eno-Viljamilta kysellä hänen sukuperäänsä ja\nkuultuaan, että hän oli vaunumaakari Vileenin kerran merimieheksi ja\nmaailmankiertäjäksi heittäytynyt poika, ukko pyysi heitä poikkeamaan\nhetkeksi taloon. Siihen eno-Viljami suostui. Ukko ajoi nyt löydetyn\nValkon pihaan eno-Viljamin ja Timon seuratessa jäljessä. Talon takaa,\njokirannasta, kantautui vanhojen haapojen ajoittaista kahahtelua.\nKoira haukkui pihassa tulijoita, mutta vanhus käski käreällä äänellä\nsitä vaikenemaan. Päästäessään hevostaan rattaitten edestä ukko kertoi\nolevansa Järvelän Anton ja vaunumaakari Vileenin hän oli tuntenut\nhyvin, olipa hänen kanssaan joskus ryypännytkin kaupungissa ollessaan.\nMutta sitten vaunumestari oli kuollut, ja paljon maailma oli siitä\najasta muutenkin muuttunut. Hänkin oli ostanut tämän talon, joka\naikoinaan oli ollut herraskartanona, eräältä etäiseltä sukulaiseltaan,\nvanhalta tuomarilta, silloin kaupunkiin muuttaneelta ja nyttemmin\njo kuolleelta. Sen ajan muistona oli vielä jokirannassa, suurien\nhaapojen ja vaahterain alla, lahoava huvipaviljonki, jonka räystäitten\nalle pääskyset nyt suvisin pesivät... Hän, Järvelän Anton, oli taloa\nlaajentanut ostamalla peltoja naapureiltaan. Jotain vanhaa olikin\ntalossa, jotain iäksi mennyttä. Eno-Viljami veti sen ilmaa sisäänsä\nkuin vinttikoira, ja hän tunsi sieraimissaan maan tuoksua ja ammoin\nkuihtuneiden puiden lehtien hajua, lahonneen lemua...\n\nVanhus puheli kaivolla hevostaan juottaessaan edelleen kaikenlaista,\nlopulta hän sentään talutti juhdan talliin ja antoi sille heiniä\neteen. Emäntäkin, hailakkahiuksinen Järvelän Seliina, siihen viimein\ntuli ihmettelemään. Yhdessä nyt hiljaisessa tallissa ihmeteltiin ja\nkatseltiin kadonnutta ja jälleen löydettyä valkoista hevosta, jonka\nmerkillinen ja odottamaton vanhuuden seikkailu oli ollutta ja mennyttä\nja onnellisesti päättynyttä. Sitten ukko näytti eno-Viljamille vajan\nhämärissä tämän isän tekemiä kaksia rattaita sekä mustia kuomuvaunuja.\nRattaat oli vartavasten teetetty, mutta vaunut olivat joutuneet taloon\njostakin huutokaupasta, käyttökelpoiset olivat vielä nekin... Kaukaisia\nmuistoja tulvi eno-Viljamin tajuntaan... isä... rivi valmistuneita ja\nvielä valmistamattomia rattaita ja vaunuja... ja hän pienenä poikana\nleikkimässä niiden keskellä...\n\nMentiin siitä viimein sisälle taloon. Eno-Viljami, jota Järvelän\nAnton kutsui Seveerukseksi, jäi ukon kanssa kamariin, mutta Timon vei\nemäntä, hiljainen Seliina, pakarin pöydän päähän syömään pannukakkua\nja rusinasoppaa. Timon kohta oli jo selvitetty ja hänen matkaansa\npäivitelty, ukko oli kiroillutkin. Kun vievät vielä lapsetkin mukanaan\nVenäjälle... Nyt Anton oli ottanut kaapistaan esille pullon viinaa ja\npuolikkaan rommia, jotka hän laski pöydälle.\n\n— Kun saatiin se hevonenkin takaisin, Valkko meinaan, selitteli ukko\nlaseihin kaataessaan, niin täytyy tässä ottaa pienet napanterit. On\nse nyt ollut aikaa, voi perkele... Kuusi häkillistä heiniä meiltäkin\nveivät ja kolme hevosta, joista nyt yks saatiin takaisin, kun sinä,\nSeveerus, toit. Ja vielä niillä pistimillään uhkailivat... Piru\nvieköön! Taisi olla jo viimeinen roikka, joka tästä äsken meni\nohi... selkähevosilla. Kenenkähän hevosia nekin olivat...? Sen\nnahkuri Grönqvistinkin tappoivat siellä kaupungin puolessa. Epäilevät\nnahkurin apumiestä teon tekijäksi... — se kun kuuluu olevan ihan\ntulipunakommunisti.\n\nYrmeänä ja sisuuntuneena ukko maistoi lasistaan pitkän siemauksen.\nEno-Viljami oli vain puolella korvalla häntä kuunnellut. Mitäpä hän\nolisi kuunnellut! Hän oli saanut jo tarpeekseen sodasta ja verestä,\nhäntä kyllästytti nyt siitä kuulla. Rauhaa hän tahtoi... ja aurinkoa,\nhän eli suven odotuksessa, tahtoi lämmitellä ja maata auringossa,\nlevätä kuumuutta henkivän maan päällä ja pureskella ajatuksissaan\nheinänkortta... Tätä hän nyt halusi.\n\n— Olet tainnut kiertää paljon maailmaa, jutteli taas ukko. — Mutta\nmistä sinä nyt olet tulossa?\n\nRupeamatta ukolle sen paremmin matkoistaan kertomaan eno-Viljami alkoi\nlaulaa rallattaa:\n\n    »Täss' on yks' ruski Iivana,\n    mi tullut Pietarist',\n    eikä ollut bolseviikki\n    eikä tavarist'.\n    Nevan yli tänne ui, sanoi:\n    Hospod pomilui,\n    täällä kaikki ompi haroshii!»\n\nJärvelän Anton pärähti vinkuvaan nauruun ja sanoi:\n\n— Vai Pietarista sinä olet tulossa! Siellä sitä taisikin olla eri\nhulinaa. Sen Nikolainkin ovat jo pistäneet penkkiin...\n\n— Niin ovat pistäneet, myönsi eno-Viljami vain siihen ja alkoi katsella\nulos ikkunasta joelle päin. Siellä se näkyi lahoava paviljonkikin\nrannan töyräällä, vaahterain ja haapain alla, niinkuin muistona\nmenneiltä ajoilta se siellä kyhjötti. Muistoja se taas saattoi\neno-Viljamin mieleen. Hän katsoi pöydän toisella puolen istuvaa\nukkoakin, viinasta ja rommista hiljalleen juopuvaa. Eikö hänenkin\nharmaissa kasvoissaan ollut jotain tuttua, aikaisemmin nähtyä? Eikö\ntuon vanhuuden ja maatuneisuuden pohjalta häivähtänyt häntä vastaan\nmuistoja? Ja yht'äkkiä eno-Viljami hymyili ajatuksissaan.\n\n— Muistelen tässä, sanoi hän hitaasti, että olen tainnut teitin joskus\npikkupoikana nähdä. Ettekös te, Järvelä, juuri ollutkin se mies,\njoka kerran siellä isäukon luona entisinä päivinä nukuitte läpi yön\ntuomari Nyykvistin edellisenä päivänä valmiiksi tulleissa vaunuissa? Ne\nvedettiin sitten miehissä keskelle hevostoria ja siellä vasta aamulla\nheräsitte. Eikös vaan se näin ollut?\n\n— Taisipa olla, muisteli Anton ja oli vieläkin kuin hämillään tästä\nvanhasta tapauksesta, joka nyt kaivautui äkkiä esille kesken kaiken. —\nOlimme vähän ryypänneet, kertoi hän sitten kuitenkin, isäsi, Markkulan\nGustaf, se irvileuka ja merikapteeni, ja minä. Vaunuvajassa olimme\nja hiukan siinä paiskeltiin korttejakin lautaan. Minä istuin tuomari\nNyykvistin vaunuissa ja lopulta sinne nukahdin. Hakivat siihen hätään\nlisää miehiä ja alkoivat kiskoa vaunuja ulos vajasta ja sitten pitkin\nkujaa hevostorille. Taisin siinä välillä kyllä herätäkin, mutta\najattelin, että antaapa äijien vain vetää junnata, koska heittiä se\nnäyttää huvittavan. Nukahdin taas ja aamulla heräsin hevostorilla. En\nensin tiennyt, missä olin, mutta lopulta arvasin asian. Kaikenlaista\npeliä silloin pidettiin, hulluteltiin jos jollakin sortilla.\n\nEno-Viljami oli virkistynyt näistä vanhoista, kivuttomista muistoista.\nHänen partansa kiilsi ja läikkyi, silmät välkkyivät iloisesti,\nrommikin alkoi jo humista päässä. Tuon tuosta hän räjähti nauruun,\nmaailmankiertäjän vapaaseen nauruun, niin väkevään, että sen voimasta\nputoili vuosien karstaa katosta. Mutta Järvelän Anton oli jälleen\nalkanut kehua vaunumestari Vileeniä.\n\n— Kukaan ei tehnyt parempia rattaita kuin hän, puhui ukko kovalla\näänellä. — On mulle jälkeenpäinkin tehnyt Rutasen Oskari tuolta\nmäkikylistä, mutta hän ei saa luontoa rattaisiin, ei vaikka itkis.\nPeruna-aurankin hän teki meille menneenä syksynä, ja se oli joka\ntaholle väärä kuin pirun muorin selkä... Muutenkin se sun isäsi oli\nmukava ja suoraluontoinen mies; hänen kanssaan sai puhua asiat halki\neikä sitten jälkeenpäinkään turhia konistu. Takanapäinhän jotkut\nihmiset pruukaavat piestä sitä pahaa suutaan, mutta isävainaasi,\njumalauta, ei kuulunut niihin.\n\nSeliina toi miehille kahvia kamariin.\n\n— Kun se Valkkokin löytyi, niin otettiin tässä vähän niinkuin sen\nkunniaksi, puolusteli Anton siinä pöydännokalla istuessaan, vaikka\nhänen vaimonsa ei ollut mitään puhunut, ei kamariin tullessaan eikä nyt\nkahvikuppeja pöydälle asetellessaan. Vähän myöhemmin hän vain jotain\nkysyi eno-Viljamilta aivan kuin ohimennen ja johon tämä vastasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTimo oli pakariin kuullut ukon puheet nahkuri Grönqvistin murhasta\nja muusta. Hän ymmärsi jo paljon asioita. Tänne saakka oli siis jo\nlevinnyt tieto, että hänen isäänsä epäiltiin nahkurin murhaajaksi. Hän\nhuokasi ja pää painui pöytää vasten. Syöntikin uuvutti. Samalla häntä\nkuristi outo hätä ja surun etäinen aavistus. Hänen koko olemuksensa\nikäänkuin jäykistyi kuuntelemaan ja odottamaan. Tuli siihen Seliinakin\nkamarista ja kehoitti Timoa menemään piian sänkyyn maata, jos häntä\nväsytti. Hän menikin ja kääriytyi peitteeseen. Unen ja toden rajoilla\nhän keinui. Mutta hän havahtui kohta merkillisesti valveille, kun eräs\nuusi henkilö kuului tulleen kamariin.\n\nHän oli nainen, ja Timo herkistyi heti kuuntelemaan hänen ääntään\nsairaalloisella tarkkaavaisuudella ollenkaan tietämättä syytä siihen.\nTämä tulija puhui jotain hätääntyneellä äänellä. Maantieltä, loitompaa\nkylästä, oli äsken löydetty kuolleen naisen ruumis. Hänen päänsä oli\nruhjoutunut, ja ruumiissa siellä täällä oli selviä kavioiden jälkiä.\nVarmasti hän oli joutunut taannoin ohiratsastaneiden punakaartilaisten\njalkoihin, kun ei ollut huomannut kyllin ajoissa väistää. Tämän paikan\nihmisiä vainaja ei ollut. Onnetonta tapausta ihmeteltiin; takaisin\nkamariin rientänyt Seliinakin alkoi sitä valitella ja huokailla, Ukko\nkuului kiroilevan aina joukkoon. Eno-Viljami oli vaiti. Jotain kumman\nuhkaavaa oli koko hetken yllä, jotain pimeää ja arvoituksellista.\nKukonlaulua kantautui navetasta.\n\nSitten lähdettiin kuin yhteisestä sopimuksesta katsomaan ruumista, joka\noli kannettu naapuritalon pihamaalle. Timokin nousi ja lähti muiden\njälkeen. Hän tuli niinkuin unessa porstuaan ja sieltä pihalle. Toiset\nmenivät jo maantiellä, eno-Viljami ja Järvelän Anton edellä, naiset\nheidän jäljessään.\n\nRuumis lepäsi kahden lankun päällä naapuritalon pihalla. Kaikki\nvastatulleet kumartuivat sitä katsomaan, muita ihmisiä, aikaisemmin\npaikalle saapuneita, seisoskeli äänettömänä loitommalla. Kovassa\nlaukassa rynnänneiden hevosten kaviot olivat naista pahoin ruhjoneet,\nmutta eivät niin paljon, ettei häntä olisi voinut tuntea. Kukaan\nei häntä kuitenkaan tuntenut. Mutta sitten Timo tuli kenenkään\nhuomaamatta pihaan ja katsoi toisten välistä ruumista. Äkkiä hän päästi\nsydäntäsärkevän kirkaisun ja heittäytyi pitkälleen maahan, huutaen\nkaiken aikaa:\n\n— Äiti, äiti, äiti...!\n\nKaikki hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan Timoa. Kukaan ei ollut\ntullut tätä mahdollisuutta ajatelleeksi.\n\n— Onko kuollut... tämä nainen, joka tässä makaa, todella äitisi? kysyi\nvihdoin eno-Viljami.\n\n— Se on äiti, äiti, huusi Timo itkien.\n\nNiin, lankuilla käppyrässä makaava kuollut nainen oli Timon äiti.\nPoikansa katoamisen jälkeen hän oli ollut surusta ja epätoivosta\nmiltei sekaisin. Hän oli tuntenut jääneensä yksin maailmaan, eikä hän\nollut tiennyt mitä tehdä. Samaan aikaan nahkurivainajan sukulaiset\nkävivät noutamassa iäkkään Tiina Grönqvistin toiselle paikkakunnalle ja\nkäskivät hänen muuttaa talosta. Svantea pidettiin yleisesti nahkurin\nmurhaajana, ja niin heittäytyi ihmisvihan hyöky joka puolelta Timon\näidin ylitse. Vähän toivuttuaan Hilja toimitti pojastaan seudulla\ntiedusteluja ja selville kävi, ettei tämä ainakaan ollut jokeen\njoutunut, sillä hänet oli nähty viimeksi lapsijoukossa kujilla, vieläpä\nkaupungin puolessakin. Lopulta muuan vanha nainen kertoi lähtöyönä\nselvästi nähneensä Timon punaisissa pakolaiskuormissa. Svante oli\nsiis ottanut pojan mukaansa ilmoittamatta siitä mitään hänelle. Sillä\nhetkellä Hiljassa särkyi jotain lopullisesti ja vetäen ristiraitaisen\nliinan tiukemmin päänsä yli, hän lähti niinkuin varjo pois.\n\nSamana päivänä Timon äidin nähtiin kulkevan pitkin maantietä. Hän\nkulki sivuilleen katsomatta, niinkuin pitkin virran pohjaa hän kulki\npäällään tuskan vesien mittaamaton paino. Mutta päivä oli lauha,\nihanasti keväinen. Hilja katsoi loitolle laajalla peltolakeudella. Hän\nnäki taivaanrannan, joka oli oudon punainen tulipalojen kajastuksesta,\nylempää vihertävänsininen ja siellä täällä keltaisia viiruja,\nläpihohtavia juovia. Vieraita kyliä kaivonvintteineen. Etäisyydessä\nväikkyviä sinisiä mäkiä... Kerran syöksyi juna kohisten hänen ohitseen\nkaupungista päin. Veturi kiilsi mustana hänen silmiinsä, mustana ja\nmuodottomana. Ja vaunujen särjetyistä ikkunoista ulos sojottavien\nkiväärinpiippujen saatto vilisi kohajavassa tyhjyydessä synkän\nlevottomasti ja uhkaavasti. Mutta juna syöksyi ryskyen ja huojuen\neteenpäin. Sen pauhu kuoli pois. Hän oli taas yksin hiljaisuuden\nkeskellä, ja hän laahusti hitaasti, ikäänkuin tunnustellen ylikäytävän\npoikki. Kiskot jäivät vähitellen kauaksi hänen taakseen.\n\nSanomaton ikävyys painoi Hiljan mieltä, sydän aivan kuin kutistui\nsen kourissa, kutistui ja kuivui. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä kovin\nvanhaksi, loppuun eläneeksi. Mutta sitten hän muisti, että kaukana\nmaantiellä vaelsivat hänen edellään punaiset pakolaiskuormat ja\njossakin noissa kuormissa oli hänen poikansa. Tämä tietoisuus toi hänen\nmieleensä lohtua ja voimaa. Vaikka maailman ääriin hän olisi vaeltava\nlöytääkseen lapsensa. Ohi kylien ja kaupunkien, ohi autiomaiden hän\nvaeltaisi, eikä väsymys olisi tuleva niin suureksi eikä aurinko niin\npolttavaksi, että se estäisi häntä matkaansa jatkamasta. Ja viimein hän\nlöytäisi poikansa. Alati tämä virvoittava päämaali keinuen ajatuksissa\nhän kulki eteenpäin keväisen tuulen ja taivaan alla, halki alakuloisten\npeltomaiden.\n\nJoitakin kuormia kulki hänen ohitseen, katosivat kolisten pois,\nhäipyivät näkyvistä. Hän oli jälleen kahden oman tuskansa kanssa; se\nharhaili kuin lihaksi tulleena hänen vierellään, eriskummallisena,\ntummana olentona, jonka pää hipoi taivaankantta. Se katsoi hänen\npuolestaan yli vanhojen peltojen ja kylien, yli mäkien ja harjujen,\nnähden jossakin kaukaisuudessa pienen pojan istuvan rattailla, keinuvan\nmaantien heijassa häntä odottaen, äitiään kaivaten... Äidintuska kertoi\nhänelle tämän. Ja hän ojensi vaistomaisesti kätensä kohden tuota\nleimahtelevaa, salaperäistä sinisyyttä, jota kaukaisuudeksi sanotaan,\nikäänkuin tahtoen painaa itseään vastaan koko maailman omistaakseen sen\nmukana myös poikansa...\n\nTuli ilta. Aurinko laski. Hämy putosi tiheänä maan päälle. Lähellä\nja kaukana, peltojen keskellä, muuttuivat vanhat kylät hiljaisiksi.\nHämymeri laajeni ja tiheni hänen ympärillään, kohta se jo ympäröi\nhänet kuin hämähäkin seitti, kohtalon jättiläisseitti, joka riippui\ntaivaan ja maan välillä. Mutta sitten tuon siniharmaan seitin lävitse,\nylhäältä, alkoivat tähdet hohtaa kutsuvina ja kullanvälkkeisinä. Hän\nkatsoi niitä kohti, kunnes hänen päätään alkoi huimata. Silloin hän\npainoi sen alas rinnalle ja kulki näin pitkän aikaa. Vanhan maan hän\ntunsi jalkainsa alla ja tiesi sen kannattelevan hänen poikaansakin\njossakin kaukana edessäpäin.\n\nHilja kulki läpi yönkin, kaksi kertaa vain tiepuolessa levähtäen.\nSitten hän taas jatkoi matkaansa. Taivas oli hänelle hyvin läheinen\ntänä yönä, jolloin hän kulki sen rajattoman holvin alla poikaansa\netsien, läheisempi kuin se oli ollut koskaan ennen hänen elonpäiviensä\naikana. Hänkin kuuli tuon ajattoman soiton, jonka eno-Viljami ja Timo\nnäinä samoina yön hetkinä yhdessä tajusivat kasvavan suureksi, koko\navaruuden täyttäväksi. Tänä yönä Timon äiti vaelsi tuskan paineessa\nkuin itse taivaan lävitse, tuon kaikuvan tyhjyyden halki, jota tähdet\nvalaisivat. Ja kun aamu koitti, se revähti kuin auki hänen edessään ja\nkullanhohtoinen sinisyys paljastui auringon täydessä valossa. Hän uskoi\nnähneensä Jumalan valtaistuimellaan ja Hänen ristiinnaulitun poikansa\nIsänsä oikealla puolella taivaassa.\n\nJoki välkkyi etäältä Hiljan silmiin. Pelloilta nousi höyryntapaista\nusvaa. Maa alkoi olla jo mäkisempää. Juuri noista mäkikylistä kantautui\nhänen korviinsa kukonlaulua. Hän laahusti eteenpäin ajettunein jaloin,\npäättäen levähtää vasta myöhemmin päivällä jossakin tienvarren\ntalossa. Se osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi. Kohtalo täyttyi\nhänen kohdaltaan, sen seitti vedettiin umpeen... Mutta hänellä ei\nollut mitään tietoa siitä, mitä hänelle sillä hetkellä oikeastaan\ntapahtui. Sillä kun hän taakseen katsomatta oli juuri ylittämäisillään\nmaantien, hän kaatui tielle kuin salaman iskusta. Täydessä laukassa\neteenpäin syöksyvien hevosten kaviot polkivat hänen ruumistaan. Kuten\nIlmestyskirjan neljä kauhistuttavaa ratsastajaa ne olivat ilmestyneet,\nnuo villiintyneet hevoset, maantien mutkan takaa, eikä hän ollut niiden\ntuloa etäämpää kuullut. Siis kaikki oli tullut yllättäen niinkuin\nhirmumyrsky...\n\nMutta vähän edempänä ajoivat eno-Viljami ja Timo valkoisella hevosella\nhiljalleen häntä kohti, joutuen kuitenkin poikkeamaan siihen taloon,\njonne Timon äitikin oli aikonut poiketa levähtämään...\n\nKun hänet vihdoin tavattiin poikkiteloin maantiellä makaamassa, hän oli\njo silloin kuollut. Hänen takaraivonsa oli ruhjoutunut ja siitä juoksi\ntielle verta. Ja hänen koko ruumiinsa oli taipunut eteenpäin niinkuin\nottamaan vastaan sitä, josta hän ei mitään tietänyt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTimon äidin ruumis oli siirretty Järvelän Antonin ehdotuksesta heille.\nUkko oli saanut päähänsä, että hän lähtisi eno-Viljamin ja Timon mukana\nhevosella kaupungin puoleen, ja he veisivät ruumiin mukanaan. Ja kun\nruumis oli tavalla tai toisella saatava pois, Seliinakin suostui tähän.\nViranomaisille ei täällä voitu tapahtumasta ilmoittaa, kaikki kun oli\nvielä sekaisin kansalaissodan jäljiltä. Ja ruumiita oli vähän joka\nhaaralla... Ruumisarkunkin oli Anton luvannut antaa ja ihan ilmaiseksi.\nHänen lähes satavuotiaana kuollut isänsä oli nimittäin tehnyt niitä\ntaloon varastoon vanhoilla päivillään. Kumman halun oli ukko silloin\nsaanut; kun hänellä ei ollut maailmassa enää muutakaan tehtävää, niin\nhän alkoi joutessaan tehdä ruumiskirstuja. Paitsi itseään varten hän\nteki niitä vielä varastoonkin kymmenkunta kappaletta. Äijän kuoltua\nAnton niitä sitten tarvittaessa myyskenteli vähin erin. Yksi arkku oli\nvielä jäljellä, ja se nyt otettiin alas vajan orsien päältä. Sillä\nvälin oli taloon tullut myös ruumiinpesijä, Mölkkärin Fiinu, vanha\nakka, jolla oli terävät, tuikahtelevat silmät kuin noidalla. Tottunein\nkäsin hän pesi Timon äidin hiukset ja paljastetun ruumiin puhtaiksi\nverestä. Puki hänet sitten kuolinpaitaan, jonka jälkeen hänet pantiin\narkkuun. Joitakin kylän akkoja oli tätä toimitusta seuraamassa. Siinä\nkammion ovella he kyykkivät niinkuin Manalan valtakunnan nahkapukuiset\nedustajat, yrittäen vedet silmissä vähän veisatakin Jordanin virrasta,\nUudesta Jerusalemista ja muusta, mutta ei siitä juuri mitään tullut. Ja\npian he äänettöminä vaipuivatkin kuoleman outoon surunautintoon.\n\nNyt oli syöty ja juotu, ja matkalaiset olivat valmiina lähtemään\njälleen maantielle. Mutta silloin Järvelän Anton työnsi puolihumalassa\nmustat, nelipyöräiset vaunut esille vajasta ja sanoi lähdettävän\nnäillä. Ruumisarkkukin sopisi niihin paremmin kuin tavallisille\nkirkkorattaille, väitti ukko, ja mitä klossirattaisiin tulee, niin\nniillä nyt ei kumminkaan mentäisi. Johan niillä istuessa tulisi\ntakapuolikin rakoille pitkällä matkalla! Vaunuja ei kuitenkaan\nollut käytetty moniin Herran vuosiin ja emäntä vastusti nytkin\nniiden esilleottoa, sanoen sitä pelkäksi pilanteoksi. Mutta Anton\noli horjumaton. Eno-Viljamin avustamana hän alkoi rasvata vaunujen\npyöriä, jotka kitisivät ja kirkuivat kuivuuttaan. Oli siinä murinaa ja\nähkinää, kun ukko vaunujen alla selällään maaten rasvaili linjaaneita.\nVihdoin oli kaikki kunnossa, hevonen pantu aisoihin ja ruumis kannettu\nvaunuihin, mustan kuomun alle. Pestyään kätensä Järvelän Anton\nveti itsekin ylleen mustan takin ja sen päälle vielä vihertävän,\nhaalistuneen palttoon. Ja niin oltiin valmiita lähtöön.\n\n— Kaikki on haroshii, sanoi Anton, heilauttaen kättään hyvästiksi\npihassa seisoville, Seliinalle ja muille akoille.\n\nMutta silloin Seliina astui itkeä niiskuttaen lähtöä tekevien vaunujen\nluokse ja asetti Timon äidin arkulle kimpun kukkia. Timolle itselleen\nhän antoi suuren rinkelin ja pussillisen vastaleivottuja vehnäpullia.\nTämä pieni, odottamaton tapaus järkytti Timon koeteltua mieltä\näkillisellä voimalla; se kasvoi hänen ajatuksissaan äärettömiin, ja\nhän purskahti kuumaan itkuun. Hän itki yhä vielä, kun vaunut lähtivät\nliikkeelle.\n\nJärvelän Anton vilkuili ympärilleen humalaisen tarkkaavaisuudella\najaessaan vaunut ulos pihasta maantielle. Ukko oli tosiaan hieman\ntönässä, mutta hän yritti peittää sitä jonkinlaisen hätäisen\narvokkuuden vaippaan, joka ei ollut sen lujempaa tekoa kuin että sen\nsaattoi koska vain parhaaksi näki taas karistaa hartioiltaan. Hevonen,\njoka veti heidän vaunujaan pitkin maantietä, oli väriltään ruskea eikä\nvalkoinen, niinkuin oli se hevonen, minkä eno-Viljami oli löytänyt\npunaisten jäljiltä tiepuolesta. Tämän hevosen häntä oli lisäksi\näkäisessä solmussa. Sitä oli pidetty piilossa eräässä jokirantaladossa,\njoten se ei joutunut punaisiin kuormastoihin, niinkuin Valkko ja kaksi\nmuuta hevosta olivat joutuneet entisestä herrasmoisiosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMustat kuomuvaunut vierivät jo kaukana maantiellä... nuo vanhat,\nhuojuvat vaunut, jotka olivat kuin kajastus menneiltä päiviltä,\nhajoava, tielle sortuva, neljän pyörän päällä kulkeva kuvatus, vihreän\nhomeen peittämällä kuomulla varustettu... Ja ne kolme elävää ihmistä,\njotka istuivat vaunujen sisäpuolella, olivatko ne sen parempia? No,\nehkäpä sentään hiukan. Kuskipukilla istui kaksi miestä, toinen vanha\nukko, jonka yllä oli haalistunut palttoo ja kaulassa kirjava huivi,\ntoinen taas voimakas, jollakin tavoin kuitenkin hieman rappeutunut\nmaailmankiertäjä, musta, leveälierinen hattu päässä. Peräistuimella\nkyyristeli ypöyksin pieni, keltahiuksinen poika, joka oli nukkunut\nitkuunsa suuri rinkeli kädessä. Ja natisevien vaunujen pohjalla lojui\nruumisarkku, jossa oli pojan äiti. Mutta he ikäänkuin kuljettivat\nsiinä muutakin... muistoja hautaan... ihania ja karvaita muistoja he\nkuljettivat mukanaan. Ja päivä läheni jo iltaa. Aurinko teki laskuaan\nruskon hulmutessa lännen reunalla, huimaavan kaukana. Sen villissä\npaisteessa he nyt ajoivat, ja tuosta ikuisesta roviosta heittyi etäinen\nkajastus heidänkin kasvoilleen. Mutta maantiellä, heidän takanaan,\nhäilyivät aaveellisesti yhä pitenevät iltavarjot...\n\nHe eivät pääsisi ennen aamua perille.\n\nJa oliko heillä sitten mitään kiirettä, eikö päivä ollut huomennakin?\nMiksi ihminen säikähtää iltavarjoja, olivatpa ne kuinka pitkiä ja\nvenyneitä tahansa? Eivätkö ne ennakoi yötä, johon ihminen ja luonto\nsulautuvat ja joka kerran on kaiken loppu? Tarvitseeko sitä pelätä?\nEi suinkaan. Eno-Viljami nojautui väsyneesti taaksepäin, ja hänen\nvalvoneet silmänsä räpyttelivät iltaruskon liekeistä huikaistuneina.\nTässä hän nyt kulkee eläimen hiljalleen viemänä aivan kuin elämänsä\nalkulähdettä kohti. Kun hän monien raskaitten vuosien jälkeen sen\ntekee, hänellä on kuollut mukanaan, vieraan naisen ruumis, tielle\nsortuneen. Onko hänellä muuta? Ei paljoa. Suunnilleen yhtä paljaana hän\ntulee maailman kohdusta kuin äitinsäkin kohdusta. Ja kaikki on loppujen\nlopuksi samantekevää.\n\nEtäisiä muistikuvia uiskenteli eno-Viljamin tajunnan pohjalla, avaria\nmuistoja, jotka hipoivat maailman eri laitoja. Ne loitontuivat,\npeittyivät hetkeksi kuin usvaan, palasivat takaisin — ja mitä hänellä\noli jäljellä? Kasa muistoja, kuin kourallinen maantien santaa, joka\nkarheana ja rakeisena kiilsi ja välkehti auringossa...\n\nUkko hänen vieressään puhui jotain partaansa. Sitten hän veti\nnahkapeitteen alta kontin, jonka hän oli salaa sinne asettanut.\nKontista hän nosti esille viinapullon.\n\n— Eiköhän tässä vähän otettaisi... poikakin näyttää nukkuvan, sanoi hän\nja katsoi pienillä silmillään eno-Viljamia, joka jälleen oli vaipunut\nmuistoihinsa. Niin, miksei, ajatteli eno-Viljami, piippu ja viina —\nsiinä miehen lohtu. Mutta mikä naisen? No, hän etsiköön lohtuaan itkun\nautuudesta... Ja vanhojen vaunujen keinahdellessa kuoppaisella tiellä\nhe vaihtoivat pulloa kädestä toiseen, kunnes Järvelän Anton pisti\ntyhjän pullon takaisin kontin pimeyteen.\n\nVastaantulijoita oli perin vähän; maantie oli kumman tyhjä punaisten\npakolaiskuormien mentyä. Maa oli tasaista, tasaista kuin pöytä. Peltoja\nloppumattomiin. Maata ja taivasta... Kyliä. Kaivonvinttien narinaa.\nEtäistä laulua. Siipien havinaa avaruudessa. Lintuja, lintuja... Yö\ntulee ja sulkee kaiken helmaansa, kuin hämärään noitapiiriin. Kuuluu\nsuhinaa, kaukaista kolketta, tuntemattomia ääniä, joista ei mitään\ntiedä. Puut nousevat tummina maasta, huojutellen latvojaan taivaan\nvapaudessa. Syttyvät tähdet, himmeinä, keväisinä. Kaikki vaikenee...\n\n— Tuikkaanpa tulen noihin lyhtyihin, on mukavampi niin, sanoi Järvelän\nAnton ja sytytti vaunujensa varsilyhdyt, joihin hän oli kotona varannut\nkynttilät. Hauras valo alkoi keltaisena häilähdellä heidän edellään\nmaantien mustassa pinnassa. Ja he istuivat kuskipukilla, keinahtelivat\npuoleen ja toiseen kuomuvaunujen heilahdusten mukaan, kuljettivat\nmuistojaan hautaan...\n\n— Ja minä avaan arkunkannen, sanoi eno-Viljami, avaan kannen, jotta\nvainajakin näkee tähdet...\n\nArkunkansi ei ollut vielä naulattu kiinni. Timon äiti tuli näkyviin\nvalkeassa puvussaan, joka hohti kummasti silmiin etäisessä\ntähtivalossa. Hänen kasvonsa erottuivat liikkumattomina syvästä\nhämärästä ja täynnä paistavaa rauhaa. Eno-Viljami tuijotti niihin kuin\nlumottuna. Hän oli nähnyt paljon kuolleita, verisiä, ruhjoutuneita\nruumiita... sodassa... Mutta koskaan ei kuolema ollut häneen\nvaikuttanut niinkuin nyt, näin riipaisevasti, merkillisesti. Ehkä\nsentään kerran aikaisemminkin, muisteli hän. Eräs työläistoveri\nBakussa, naftahöyryjen keskellä... Tuleen syttynyt petroleumilähde...\nsavupatsas, joka ulottuu taivaaseen... Kaameassa maailmanlopun\nkajastuksessa tuo palanut ruumis, ystävä Bakun ajoilta... Eno-Viljami\nkatsoi katsomistaan kuolleen naisen kasvoja.\n\nSiihen heräsi Timokin.\n\n— Äiti, sanoi hän hymyillen ja osoitti sormellaan vainajaa, äiti on\ntullut hakemaan minua.\n\nMutta sitten hän kirkaisi, muisti yht'äkkiä kaiken, ja hänen\npieni ruumiinsa alkoi kummallisesti nytkähdellä päästä jalkoihin.\nEno-Viljami sulki kiireesti arkunkannen. He olivat pitkän aikaa ihan\nhiiskahtamatta, aivan kuin jotain peläten. Kukaan ei puhunut mitään.\nTaivaskin tähtineen oli laskeutunut niinkuin alemmaksi. Kuului\nvain vaununpyörien ratinaa maantien sannassa ja hevosen kavioiden\nsynnyttämää ääntä, terävää kopsetta. Öinen maantie ikäänkuin lainehti\nheidän allaan loputtoman virran tavoin, se kumisi hiljaisessa,\nsalaperäisessä yössä, vei maanalaista sanomaansa heidän tulostaan,\nkannatteli kuollutta äitiä, joka oli tullut hakemaan poikaansa,\nkannatteli kasvonsa peittävää, hytisevää poikaa, kannatteli heitä\nkaikkia... Kuinka kummallista elämä onkaan! ajatteli eno-Viljami\nvihdoin. Me ajattelemme siitä kaikenlaista ihmeellistä, värikästä.\nSe on kuin sateenkaari pilvissä, täynnä värejä, häilyvää valoa,\nonnenhaavetta — kuka kaipaa ja odottaa mitäkin. Mutta usein se on myös\nruumisarkku rattailla.\n\nJärvelän Anton nosti palttoonkauluksensa pystyyn ja hoputti hevostaan.\nÄkkiä hän oli näkevinään jotain valoa edessäpäin, kuin liekkien\nleiskuntaa.\n\n— Pettävätkö silmäni, sanoi ukko, vai näetkö sinä, Seveerus, tuolla\nmaantien laidassa jotain valoa?\n\n— Se tulee nuotiosta, vastasi eno-Viljami. — Varmaankin siellä on\nmustalaisia yötä viettämässä taivasalla.\n\nNiin olikin asian laita. Mustalaisia siellä todella oli, he istuivat\nkedolla kahden nuotion ääressä, keskustellen, laulaa rallittaen ja\ntorkkuen. Kolme hevoskuormallista heitä lienee siinä kaikkiaan ollut.\nHevoset seisoivat puihin kiinnitettyinä vähän syrjempänä, syöden\nrouskuttaen heiniä. Mustien kuomuvaunujen lähestyessä mustalaiset\nhavahtuivat ja jäivät ihmetellen katsomaan niiden tuloa. Lopulta joku\nmiehistä tunsi Järvelän Antonin, koskapa hän nousi ja tuli maantielle.\nMuut jäivät odottavina istumaan. Nuotioiden liekit valaisivat\nrauhattomasti mustalaisnaisten kirjavia, olkapäiden ympärille\nkiedottuja saaleja, saaden ne salaperäisesti hohtamaan. Timokin unohti\nhetkeksi surunsa ja jäi yli äitinsä arkun katsomaan tuota öistä,\nkirjavaa näkyä.\n\n— Järvelähän siinä tulee, huudahti maantielle noussut mustalainen,\njonka Järvelän ukko taas puolestaan tunsi Larin Kalleksi.\n\n— Minne nyt olette menossa yösydännä ja vielä tällaisilla maailmanlopun\nvehkeillä? ihmetteli Larin Kalle.\n\n— Sanotko sä mun vaunujani maailmanlopun vehkeiksi, murisi Järvelän\nAnton. — Kaupungin puoleen muuten menemme.\n\nSilloin Larin Kalle alkoi siinä hevoseen nojaten valitella, ettei sodan\nvuoksi ole voitu edes markkinoita pitää, yhtään kunnon hevoskauppaa\nei ollut syntynyt pitkään aikaan. Niinpä hän sitten kysyikin Järvelän\nAntonilta, eikö tämä vaihtaisi hevosta, mutta siihen vastasi ukko:\n\n— Se on sillä lailla, että kun kuljetetaan ruumista, niin ei hierota\nhevoskauppaa. Enkä vaihtaisi muutenkaan.\n\nTaikauskoinen Larin Kalle säikähti ja väistyi loitommalle\nvaununlyhtyjen valopiiristä.\n\n— Onko vaunuissa sitten ruumis? kysyi hän hampaat kalisten.\n\n— On kuin onkin, vastasi Järvelän Anton.\n\n— Sotako tappoi? kysyi Larin Kalle vielä.\n\n— Tavallaan, tavallaan, myönteli ukko ja samalla hoputteli jo hevostaan.\n\nMustat kuomuvaunut lähtivät huojuen ja kolisten liikkeelle. Larin\nKalle ja muuan maantielle kähminyt akka, Tuikan Viija, nuuskivat ja\nhaistelivat velhomaisesti tuuleen. Ei mitään sijaa ollut epäilykselle;\nselvä kuolleen haju, kalman tuoksu tuntui sieraimissa... Kohta syntyi\nkova metakka. Nuotiot sammutettiin, hevoset asetettiin rattaitten\neteen ja kuhnailevia ämmiä kiroiltiin. Kuitenkin olivat kaikki pian\nmaantiellä ja rattailla. Kun hautaan vietävä vainaja oli kotvaksi\npysähtynyt yönviettopaikan kohdalle, ei sinne voinut enää jäädä.\nKuolemaa se semmoinen tiesi ja muutakin pahaa. Ja öinen maantie nieli\nmetelöivän matkueen avaran, tähtiä tuikkivan taivaan alla.\n\n— Joo, pois ne lähtivät ajamaan, puheli Järvelän Anton siinä\nkuskipukilla eno-Viljamille, kun hevonen jossakin maantien kohdassa\npysähtyi uudelleen, nostaen samalla häntänsä ylös ja levittäen\ntakajalkansa. — Ne pelkäävät kuolleita kuin surmaa... semmoisia ne\novat mustalaiset. Kyllä minä tiedän. Näkyi siellä muuten toisten\njoukossa valkean ääressä istua mäsöttäneen se Tuikan Viijakin. Eksyin\nkerran mustalaisten luokse Huiskan tölliin jokivarrelle. Pörräsin\nsiellä puoleen yöhön öljylampun valossa ja löin kortteja lautaan\nmustalaisruippain kanssa. Kova meno ja meteli oli tuvassa, huiske ja\nhälinä. Kesken kaiken ennusti tuo samainen suurimahainen Tuikan Viija,\nettä minusta tulee muka kerran Kiinan keisari... Juu, keisari, se olisi\njotain se. Mutta ämmäkin oli aikamoisessa hönössä eikä tiennyt, mitä\nhän siinä leksotteli.\n\nHevonen oli taas liikkeellä, ja Järvelän Anton kertoi murahdellen vielä\njotain Tuikan Viijasta, tuosta poskiruusuisesta akasta, joka näki unia\nkeisareista ja kultaisista portinpielistä... Mutta Timo oli painanut\nsilmänsä umpeen. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Kummallisia mielikuvia\nsyntyi ja kuoli hänen tajunnassaan; niissä oli noitia, leimuavia\nrovioita, taikasauvojen kolketta ja noitalamppujen ihmeellistä\ntuiketta... Hänen äsken näkemänsä mustalaiset, jotka viettivät yötään\ntaivasalla, olivat loihtineet hänessä esille kokonaisen mielikuvien\nvirran. Mutta sitten hän taas muisti arkussa makaavan äitinsä, ja\nkaikki sammui hänen mielessään. Hän oli yht'äkkiä niinkuin puupökkelö,\njoka oli asetettu vaunujen takaistuimelle, pieni, liikkumaton kasa\nlihaa, luita ja vaateriepuja mustan kuomun varjossa... Äidin kuolema\noli aivan kuin riistänyt hänet paljaaksi, tehnyt hänestä tyhjän...\n\nHe olivat syöttäneet ja juottaneet hevostaan eräällä maantien varrella\nolevalla kaivolla ja jatkaneet sitten jälleen matkaansa. Nyt aamu\njo valkeni. Vanha, muuttumaton maa paljastui heille taas aamun\nhelakassa valossa. Tasamaata kilometrikaupalla, peltoja, kyliä —\nkaikki eno-Viljamille yhä tutummaksi tulleita. Joki, joka taannoin oli\netääntynyt maantiestä, tuli myös näkyviin. Siniharmaana tuon joen näky\ntulvahti matkalaisten silmiin; vapaana ja avarana se lainehti. Oli\nkevät, ja kalaruttoa ei enää muistellut kukaan muu kuin Timo, jonka\näiti oli jäänyt hurjasti laukkaavien hevosten jalkoihin... Mutta virran\nraikkaassa syvyydessä uiskentelivat nuoret, terveet kalat onnellisina\nja suomukset hopeisina välkähdellen. Vedenpinta oli kuin täynnä\nliikkuvia tähtiä tai niinkuin jonkin unikaupungin himmeästi hohtavia\nvaloja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli mennyt muutama päivä, ja näinä päivinä oli tapahtunut paljon.\nEno-Viljami ja Timo olivat asuneet eräässä vanhassa matkustajakodissa,\njonka ikkunoista näkyi joelle, näkyi myös silta ja vastapäisellä\nrannalla oleva pellavatehdas. Hinaajien vetämiä lotjia ja proomuja\nnäki jo joka päivä matavan joella. Timon äiti oli haudattu ja nahkuri\nGrönqvistin talossa olleet huonekalut myyty. Ne osti muuan jokivarren\nsuutari, tosin hyvin halvasta hinnasta. Näin Timo sai hiukan perintöä.\nOli tullut tieto, että Saariston Linta, joka oli lähtenyt seudulta\nTimon isän kanssa samoilla rattailla punaisessa pakolaiskaravaanissa,\noli tavattu kuolleena maantiellä lähellä Hämeenlinnaa, japanilaisen\njalkaväenkiväärin irtonainen pistin syvälle rintaan upotettuna... Joku\noli hänet siinä tuntenut. Kuolema oli hänen kohdaltaan ollut alaston ja\njulma juttu, johon ei ollut enää mitään lisättävää. Mutta Timon isää ei\nenää tavattu, ei kuolleena eikä elävänä. Tokko hän sentään oli päässyt\nVenäjälle, mutta ei tiedetty, minne muuallekaan hän olisi kadonnut.\nPoissa hän vain oli ja pysyi. Kenties hän oli uponnut siihen tuhansien\nruumiitten mereen, joka jähmeänä ja raakana lainehti vankileirien\nvaiheilla... Oli miten oli, orpona Timoa oli nyt joka tapauksessa\npidettävä.\n\nTämä seikka saattoi eno-Viljamin miettimään. Ottaessaan Timon mukaansa\nhän oli kuin samalla ottanut tämän vastuulleen. Hänen oli kerran\njollakin tavoin tehtävä tili tästä pienestä elämästä, joka oli hänen\nhaltuunsa uskoutunut; hän ei voinut jättää sitä ajelehtimaan oman\nonnensa nojaan. Sen jälkeen, kun Järvelän Anton oli lähtenyt pois,\neno-Viljami oli paljon yksin. Hän enimmäkseen kierteli vanhoilla\npaikoilla, joista tulvi häntä vastaan kaikenlaisia muistoja. Vileenin\ntaloa ei enää ollut. Sen paikalla oli nyt jokin muu rakennus.\nVaunuvajakin oli poissa...\n\nKaikki oli muuttunut. Väkeä oli paljon kaupungissa, miehiä, kivääreillä\nvarustettuja, valkonauhaisia. Sota oli kyllä jo lopussa. Rauhaa\netsiessään eno-Viljami kuljeskeli rannoilla, vanhojen puiden alla, ja\nmakaili keväisillä töyräillä. Kerran tällaisella kävelyretkellään hän\nkohtasi odottamatta erään miehen, jota hän ei heti tuntenut, mutta\njonka hän varmasti tiesi joskus tavanneensa. Eno-Viljami muisteli\nja muisteli, ja vihdoin se hänelle valkeni. Hampurissa, siellä\nhän oli kohdannut tämän mustapukuisen miehen ja se oli tapahtunut\neräässä merimieskapakassa. Siellä oli sinä iltana ollut jonkinlaista\ntappelun nujakkaa, jossa häntäkin oli lyöty hiukan puukolla. Silloin\noli kapakkaan tullut merimiespappi, pastori Kalmelus, ja hän oli\nrauhoitellut miehiä. Tappelu olikin loppunut siihen paikkaan. Juuri\ntämä mies oli hänet hoitanut jälleen lähtökuntoon, ja hänet eno-Viljami\nnyt monen vuoden jälkeen kohtasi näillä yksinäisillä kävelyretkillään.\n\nSen illan he viettivät yhdessä, merimiespappi ja maailmankiertäjä.\nEno-Viljami oli ilmestynyt pastori Kalmeluksen eteen niinkuin maan alta\nnousseena, hän oli tervehtinyt ja kiittänyt viimeisestä, hymyillen\nsamalla tuota sisäänpäin kääntynyttä hymyä, jonka heränneet muistot\nusein ihmisessä synnyttävät. Pastori Kalmelus oli katsonut vanhaa\nmaapallonkiertäjää kuin kummitusta, sitten muistin salama oli iskenyt\nhänen tajuntaansa, ja hän oli ojentanut kätensä. Nyt he istuivat\nyhdessä ja puhuivat vanhoista muistoista. Monenlaisten vaiheiden\nlävitse he molemmat olivat kahlanneet. Pastori Kalmelus kertoi, ettei\nhän ollut enää merimiespappina, vaan sanoi viettävänsä hiljaista\nyksityiselämää omassa merenrantahuvilassaan. Eno-Viljami puolestaan\nkertoi Timosta ja hänen kohtalostaan. Entinen merimiespappi kuunteli\ntarkkaavasti, kysellen tämän lisäksi vielä yhtä ja toista ja lopuksi\nvaipuen mietteisiinsä. Hyvästellessään eno-Viljamia sinä iltana hän\nlupasi tulla heitä katsomaan seuraavana päivänä.\n\nHän tulikin tuo mustapukuinen mies, ja Timo kuuli ensi kerran hänen\näänensä, lempeän, soinniltaan matalan. Silloin Timo kohottautui ja\nnäki edessään merkilliset kasvot, hyvin kalpeat ja kapeat; alaosa\nnoista kasvoista oli ohuen, kiharan parran peitossa. Niin ihmeellisiä\nja hienoja kasvoja Timo ei muistanut milloinkaan ennen nähneensä.\nHe istuivat tällä hetkellä matkustajakodissa, tuossa joen varrella\nsijaitsevassa talossa, jonka omisti muuan eno-Viljamin etäinen\nsukulainen. Timon mentyä ostamaan eno-Viljamille tupakkaa, pastori\nKalmelus kertoi mielellään ottavansa Timon luokseen merenrantahuvilaan\nainakin siksi aikaa, kunnes sotaorpojen huolto saataisiin\njärjestetyksi. Eno-Viljami oli tästä asian saamasta käänteestä\nhyvillään. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä... Hän oli\najanut partansa pois ja oli muutenkin kuin toinen mies. Kohta hän taas\nolisi lähtevä.\n\nEnnen merimiespapin tuloa eno-Viljami oli puhunut Timolle Tahitista.\nEhkä hän olisi lähteväkin juuri Tahitiin, missä aurinko oli suuri ja\nkuuma, ehkä hän olisi kerran kuoleva siellä luonnon ylenpalttisen\nrunsauden ja loiston keskellä... Kaukaa ikäänkuin lähestyi häntä taas\nlevoton, värikäs elämä, raskaudessaan ihana ja kaunis, joka pauhasi\nkuin villin kumea soitto hänen ympärillään.\n\nMyöhemmin päivällä he aterioivat yhdessä. Pastori Kalmelus ja\neno-Viljami puhuivat keskenään kaiken aikaa Timon jurotellessa\nyksinään. Päättyneestä sodasta he puhuivat sekä merimiesten huollosta\nvieraissa satamissa. Kalmelus kertoi olleensa Lontoossa maailmansodan\nalkaessa ja sinne hän oli jäänytkin pitkiksi ajoiksi, kunnes hän\nviimein oli yhdessä vaimonsa kanssa päässyt pujahtamaan Norjaan ja\nsieltä kotiin.\n\nNäin kului ateria loppuun. Ja tämä oli entisen merimiespapin viimeinen\nkosketus maailmankiertäjien ja merimiehien kanssa. Tuo merkillinen,\nrauhaton maailma, joka oli häntä niin monta vuotta ympäröinyt ja\njonka ilmaa hän oli hengittänyt, tuo maailma oli jo häipynyt hänen\nulottuviltaan. Hän eli nyt aivan kuin toista elämää.\n\nTimolle oli jo ilmoitettu, että hän olisi lähtevä pastori Kalmeluksen\nmukana tämän huvilaan. He eivät enää tulisi näkemään toisiaan,\neno-Viljami ja Timo. Maailmankiertäjä hymyili hänelle rohkaisevasti,\nmutta heidän erotessaan Timo kuitenkin itki. Uusi vaihe oli silloin\njo alkanut hänen pienessä, kärsivässä elämässään, loimahtanut esiin\nniinkuin kaukainen valo. Mustapukuinen mies hymyili surullista, ohutta\nhymyä ja kysyi Timolta jotain. Mutta kesti kotvan ennenkuin tämä\nsaattoi puhua mitään.\n\nKun merimiespappi ja Timo olivat lähteneet, eno-Viljami kierteli vielä\nrannoilla. Hän näki jokisatamassa, sillan tuolla puolen, kohoavan\nnostoranan. Mustana se kuvastui taivasta vastaan. Hinaajien ääniä...\nlotjia, proomuja... Valkeita lokkeja joen yllä... menossa merelle\npäin... Sieltä puhalsi raikas tuuli, ikuinen tuuli... Elämä oli\ntaas kuin sateenkaari pilvissä... Tahitiin, Tahitiin, Tahitiin...\nEtelänristin alle...\n\n\n\n\n\n\nKohtalo meren rannalla\n\n\n    Kohtalo hiipii meitä kohti\n    aina ikäänkuin sukkasillaan.\n\n                     Edouard Estaunié.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nYksinäinen huvila meren äärellä\n\n\nHuvilan läheisyyteen pysähtyivät matkarattaat, joista laskeutuivat\nKristian ja pieni poika. Emilia painoi kasvonsa kosteaan ikkunanruutuun\nkatsoakseen heidän tuloaan. Hän näki Kristianin kulkevan vanhana\nja kumaraisena huvilaa kohti, ja hänen suuri kätensä oli vieraan,\npienen olennon kädessä. Tuon pojan kasvot, jotka ikäänkuin uivat\nhänen lähelleen läpi kevään hohtavan ilman suunnattoman avuttomina,\nkasvoivat ja laajenivat hänen silmissään joka hetki. Niissä oli jotain\nsyvällisen hämärää, melkein kohtalokasta. Hän katsoi niihin odottaen\nja ihmetellen. Kohtaloako Kristian nyt toi hänen luokseen lapsen\nhahmossa...?\n\nSe oli oikeastaan monessakin suhteessa käänteentekevä päivä, jolloin\nentinen merimiespappi Kristian Kalmelus oli eno-Viljamin opastamana\nlöytänyt Timon. Tuoda tämä vähäinen, omituinen, ehkä turmeltunutkin\nolento yksinäiseen merenrantahuvilaan — se oli aluksi ollut vain pelkkä\najatus, joka oli häivähtänyt hänen tajuntansa halki. Mutta sitten\nse oli kiteytynyt päätökseksi, jopa hän oli tuntenut jonkinlaista\nsielullista vapautumistakin tarttuessaan tuon pienen, kodittoman\nihmisen käteen siellä jokirannan vanhassa matkustajakodissa. Ja niin\nhe olivat kulkeutuneet yhdessä meren äärelle, hiljaiseen huvilaan.\nMutta talon kosteana kajastavan ikkunan takaa katsoi heidän tuloaan\nKristianin vaimo, oudoksuen ja miltei säikähtyneenä hän katsoi.\n\nTuosta keväisestä iltapäivän hetkestä oli nyt kulunut toista vuotta,\nmutta rouva Kalmelus muisti sen vielä hyvin selvästi. Kristian kuoli\npian sen jälkeen, mutta se kummallinen, hiljainen olento, jonka hän\nsilloin oli tuonut mukanaan, jäi huvilaan. Itsellään heillä ei lapsia\nollut. Kristian oli tuonut kotiinsa tuon orvoksi jääneen pojan niinkuin\ntällä teollaan lyhentääkseen jotain velkaa, mikä hänelle oli raskaitten\nvuosien aikana karttunut maksettavaksi. Timo palautti usein Kristianin\nmieleen erään toisen lapsen, jonka hän merimiespappina ollessaan oli\nkerran ohimennen nähnyt Lontoossa East Endin puolella. Tämän lapsen\nkasvot, jotka olivat yht'äkkiä ilmestyneet hänen eteensä itä-Lontoon\nsumusta, olivat merkillisesti havahduttaneet hänet. Nuo lapsen kasvot\nolivat olleet niinkuin vanhuksen kasvot, joihin nälkä ja kurjuus olivat\nsyöpyneet kuin myrkyllinen kaasu. Poika oli liukunut Kristianin ohitse\nikäänkuin varjo, ikäänkuin painajaisunen kiduttava näky, eikä hän ollut\nmitään saanut tehdyksi tuon raukan hyväksi. Hän oli kadonnut sumuun\narvoituksellisine kärsimyskasvoineen, kadonnut jättiläiskaupungin\nsumumereen niinkuin elävä, liikkuva vahakuva... Mutta tavatessaan\nTimon, joka oli kuin tuon East Endin lapsen velipuoli maanosan toisella\nlaidalla, Kristianin oli vallannut selittämätön liikutus ja hän oli\najatellut, että Jumala oli nyt antanut hänelle tilaisuuden ojentaa\nihokkaansa... Ja hän oli sen myös tehnyt.\n\nMutta toisaalta Kristiania kuitenkin usein vaivasi ajatus, että\ntämän teon merkitys tulisi olemaan lähinnä vain vertauskuvallista\nlaatua. Sillä mitä merkitsee yhden sairaan, kitukasvuisen olennon\npelastaminen silloin, kun tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä kärsii\nja tuhoutuu maapallon eri puolilla kaikkien rotujen keskuudessa. Se\npieni olento, joka kerran oli tullut häntä vastaan sumussa East Endin\npuolella, oli ollut vain yksi lukemattomista muista. Ja sitä paitsi:\neikö hänen syvästi raamatullisessa mielikuvassaan ihokkaasta, jonka\nhän muka antoi sille, jolla sitä ei ollut, eikö tuossa kaikessa ollut\njotain asenteellista, jotain erikoisuuden tavoittelua tai parhaassa\ntapauksessa jonkinlaista maan tasalle laskeutunutta kristillistä\nvertauskuvallisuutta...? Poisannettu ihokas — syvemmässä mielessä\nse juuri onkin Kristuksen opin toteuttamista maan päällä. Mutta\nvalitettavasti tuo siunattu ajatus ei kuitenkaan ole näyttänyt\nkristillistä maailmaa laajemmalti vavahduttaneen, sillä jos näin\ntodella olisi tapahtunut, ei köyhyys olisi nyt niin suuri eikä\ntyytymättömyys niin äänekäs, tuskallinen, syvän kumea ja kuohuva\nkuin tänä aikana oli laita maailmassa. Antaa sille, jolla ei mitään\nole, vähentää köyhyyttä ja yhteiskunnallisia vastakohtaisuuksia,\nmataloittaa rikkauden suuria kerrostumia, jotka kohoavat kuin vuoret\ninhimillisen köyhyyden mittaamattomasta tasangosta — eikö tämä ole\ninhimillisyyden vaatimusten mukaista? — Mutta oli tuon asian laita\nsitten kuinka tahansa, jotainhan ihmisen on pakko tehdä omantuntonsa\nrauhoittamiseksi, ajatteli Kristian aina lopuksi hiukan ivallisesti.\nNiinpä hänkin oli vihdoin ojentanut ihokkaansa sille, jonka tiesi sitä\ntarvitsevan...\n\nSiitä vähäisestä olennosta, jonka Kristian oli tuonut huvilaan,\nhän itseasiassa suuresti piti, rakastikin häntä, ei oman henkisen\nsovituksensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että tämä oli yksi niistä\npienimmistä, joiden lopulta on taivaan valtakunta... Hän ajatteli\nnimenomaan näin, jopa hän tunsi jonkinlaista usvaista iloakin\nantaessaan kätensä joskus viivytellen kulkea Timon kasvojen yli. Ja\nseuratessaan tuon poikkeuksellisen lapsen hiljaista oloa puutarhassa,\nsuhisevien puiden alla, humahti tämän yksinäisen pojan olemuksesta\nhäntä vastaan niinkuin kokonainen pieni, ihmeellinen maailma. Hän\niloitsi silloin, että hän oli tullut, vaikkapa vain ohimennenkin, tuota\nhyljättyä maailmaa koskettaneeksi. Ja monina opetustunteina, jolloin\nKristian täytti niinkuin jotain pohjatonta kaivoa, kasvoi heidän\nvälilleen vähitellen salainen, henkinen side. Se kuitenkin katkesi\nsillä hetkellä, jolloin entistä merimiespappia kohtasi äkillinen,\nkuolemaan päättynyt halvaus.\n\nMutta sitä ennen Kristian Kalmelus saattoi nähdä ja tuntea tuon\nhämärän, aran ja kaoottisen sielun avautuvan hänelle. Oli kummallista,\nkuinka suuresti epäluuloinen Timo luotti Kristianiin. Hän antautui\nsokeasti tämän valtaan, ja Kristian tunsi edesvastuunsa pojasta yhä\nvain kasvavan. Timo paljasti hänelle kaiken, elämänsä koko hädän,\nja mitä hän jätti kertomatta, sen järkyttynyt Kristian itsestään\ntajusi. Ja Kristian lähestyi entistä varovaisemmin, kaikki aistimet\nsisäisesti herkistyneinä, tätä omituista sielunmaailmaa, johon jo\nvarhain oli langennut kärsimyksen syvä valo. Se ei oikeastaan ollut\nenää mikään lapsen sielu, vaan se oli liian aikaisen kärsimyksen\nyksinäiseksi tekemä sielu, joka oli särkemäisillään rajansa ja liikkui\nnyt orpona ja kummallisena sekasortoisten, ihmeellisten aistimusten\nhämärissä. Kristian tunsi usein tuimaa hämmästystä syventyessään näihin\nsairaisiin, levottomiin sielunliikkeisiin.\n\nKerran he jälleen olivat tavalliseen tapaansa puutarhassa, huvilan\ntakana. Ja se päivä oli lauantai. He olivat hyvin lähellä multaa,\nruohonhelpeitä, puita ja kukkia. Ilma heidän ympärillään oli ihmeen\nohutta ja kirkasta, jollakin tavoin ajatonta, ja hiljainen, tuskin\ntuntuva tuuli kantoi heidän kuuluviinsa kirkonkellojen soittoa\nuseammaltakin suunnalta.\n\nTimo katsoi multaa aivan läheltä, hän painoi sormensakin siihen\nja tunsi outoa nautintoa. Multa oli raskasta, mustaa ja viileää,\nsiihen yhtyi heidän ympärillään häilyvän ehtootaivaan sini.\nKirkonkellot kumisivat kaiken aikaa värähtelevänä avaruus jylynä.\nKaupunkiin johtavalta tieltä ei kuulunut tällä hetkellä ajopelien\nlosketta. Merikin oli vaitelias. Elämä oli kuin seisahduksissa. Ilma\nkokonaan sinistä. Koko puutarhan elämä tuhansine eri muotoineen ja\nvivahduksineen lähestyi heitä kuunvalo-hauraana, he saivat upota\nsiihen niinkuin tuoksuvaan virtaan. Taivaanruusut, unikot, leukoijat,\nleijonankidat ja asterit — kaikki nämä tuoksuivat suloisesti\nheidän läheisyydessään, ja niiden katseet avasivat eteen pienet\npohjattomuudet... Muutamia perhosia, erivärisiä, lensi sinne tänne.\nKristianin mukanaan puutarhaan tuoma kirja oli avoinna maassa.\n\nJonakin tällaisena hetkenä vanha merimiespappi sitten yht'äkkiä\ntavoitti puutarhan hennon ruohon lävitse Timon laihan käden ja\nvaipui samalla merkilliseen liikkumattomuuteen. Timo katsoi häneen\nsäikähtyneenä ja viimein huusi kipeästi, äänekkäästi. Lopulta tuli\nhuvilan puutarhaan rouva Kalmelus, joka kerran eräänä raikkaana\niltapäivän hetkenä oli kosteana kiiltävän ikkunan takaa katseellaan\nseurannut Kristianin ja pienen tuntemattoman tuloa.\n\nKristianin kasvoilla näkyivät jo selvästi halvauksen jäljet. Hän\nkoetti puhua, mutta sanat eivät enää kirvonneet kuuluville hänen\npuoliavoimesta suustaan. Levottomia, sammuvia mielikuvia vain\najelehti niinkuin uppoavia veneitä ajatusvirrassa: merimiesasema\nmaailmankaupungin liepeillä; risteileviä, etäisiä valoja; maanalaisen\njunan tummaa kulkua... Emilia yrittää hymyillä hänelle urhoollisesti\njylisevän vaunun kuolleessa, järkyttävässä hämärässä... Pieni, köyhä\nolento sumussa East Endin puolella... Hautaus merellä... Pauhaava\nvirranuoma, harmaata, hitaasti lainehtivaa tulvavettä, sateenkaaren\nliekkejä... Ne kohoavat, täyttävät taivaan, salaperäisen avaruuden...\nrajasta rajaan... Hän tunsi itsensä pieneksi ja köyhäksi kaiken tämän\nrinnalla.\n\nSilmillään Kristian vielä jaksoi totisesti hymyillä vuoroin Timolle,\nvuoroin hänen ylitseen kumartuneelle vaimolleen, joka oudosti\nhätkähti tämän hymyilevän, rohkean ja kirkkaan katseen edessä. Emilia\ntajusi sillä hetkellä sen sanattoman pyynnön, mikä tuohon mykkään\njäähyväiskatseeseen sisältyi. — Pidä huolta pojasta minun lähdettyäni,\nnäytti se sanovan. Mutta hän katsoi jonnekin sivuun...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin tuli myöhemminkin olemaan, sen jälkeen, kun Kristian oli jo\nviety hautausmaalle. Aina kun Emilia näki holhokkinsa, hänen silmänsä\nkatsoivat jonnekin pois. Jo silloin, kun tämä keskenkasvuinen poika\noli ilmestynyt huvilaan, hän oli tuntenut tätä kohtaan epämääräistä\nvihaa, eikä Kristian ollut saanut hänestä tuota tunnetta juurrutetuksi\nirti. Mutta samalla hän jollakin oudolla tavalla pelkäsi ja kaihtoi\ntätä lasta, niinkuin hän olisi nähnyt siinä keinuvan oman tulevan\nkohtalonsa siemenen. Tämä seikka pikemminkin suurensi kuin vähensi\nhänen vastenmielisyyttään Timoa kohtaan. Mutta Kristian oli kiihkeästi\nhalunnut pitää pojan luonaan huvilassa, ja ainoastaan se oli estänyt\nhäntä työntämästä lasta pois. Sitä paitsi Emilia oli tietoisesti myös\ntahtonut tehdä Kristianin mieliksi antamalla Timon olla. Hänen miehensä\nkun oli viimeisinä elinvuosinaan ollut jollakin tavoin murtunut ja irti\nkaikesta, omien ajatustensa maailmassa elävä. Mutta siitä, että Timo\notettaisiin jonkinlaiseksi kasvatiksi, ei heidän välillään koskaan\nollut puhetta. He olivat välttäneet kaikkea keskustelua tästä seikasta,\njoka vain olisi synnyttänyt erimielisyyttä. Niin oli asia saanut jäädä.\nKuitenkin Kristian oli sitä kaiken aikaa salaisesti toivonut.\n\nTimo oli jo siinä iässä, että hän saattoi huvilassa tehdä pieniä\npalveluksia: pilkkoa puita, kantaa kaivosta vettä ja kitkeä\nrikkaruohoja puutarhassa kukkien ja puiden juurilta. Siellä hän\nusein viettikin pitkät päivän hetket, valjut kasvot hymyssä ja pää\npainuksissa, ypöyksin hän oli kuolleen merimiespapin puutarhassa,\nhumisevien puiden alla. Puutarha oli rikas ja merkillinen; se oli monta\nvuotta ollut Kristianin ahkeran työn alaisena. Kukkalajien tuoksuva,\nrehevä runsaus huikaisi siellä silmiä, ja monenlaisten hedelmäpuiden\noksakaarteet muodostivat suloisen viileitä holvistoja, Ja puiden\njuurilta säihkyivät kutsuvina unikoiden katseet, hehkuvat ja väreissään\nloistavat. Se oli yksinäisen Timon valtakunta...\n\nKuningas hän tunsi näinä hetkinä olevansa, satujen kruunupäinen\nkuningas, joka hallitsi suurta maata seitsemän meren takana. Suurta ja\nihmeellistä, kukkivaa valtakuntaa, jonka rannoilla huokui seitsemän\nsinisen meren kirpeä, suolainen riemu ja ikävä... Hänen pieni\nolemuksensa usein hukkui kukkien tuoksuvaan mereen, kunnes se jälleen\njossakin päivän kohdassa nousi näkyviin niinkuin jonkin salaisen\npontimen kohottamana. Ensin ilmestyi pää, sitten kapeat, laihat hartiat\nja niin vähitellen koko ruumis honteloiden jalkojen kannattelemana.\n\nKaikki alkoi tämän jälkeen vieriä omaa, tuntematonta rataansa vanhassa\nhuvilassa lähellä kaupunkia ja merta. Se oli kuin maanalaisen junan\nonttoa, jylisevää kulkua. Kristian oli kuollut, ja rouva Kalmelus\nja Timo ynnä lisäksi puolikuuro naispalvelija elivät nyt kolmisin\nmerenrantahuvilassa, olivat eläneet näin jo toista vuotta. He\nmuodostivat kuin väkivaltaisesti yhteen kytkeytyneen ihmiskolmikon.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nMusta uni\n\n\nMeri oli ihmeellinen, ääretön, avaruuteen yhtyvä meri. Se oli\nkauneudessaan alakuloinen, syvyydessään mittaamaton, levoton, alati\nliikehtivä erämaa. Etäältä se oli autio, mutta rannoilla huojuivat\nkahisten kaislat, joiden juurilta katsoivat outojen levien kukkasilmät,\nTäälläkin Timo vietti joskus aikaansa etsien rannalta hohtavia,\nmerilintujen tuomia raakunkuoria. Mutta toisinaan hän heittäytyi\nselälleen rannalle ja katsoi vihreitten kaislojen ylitse jonnekin\npois... Suloista oli yksinäisyys suuren meren äärellä.\n\nVäljä, heinää kasvava rantalakeus saattoi Timon väliin kummalliseen\nkiihkoon. Irrallisia muistikuvia varhaislapsuuden ajalta palautui\nsilloin hänen tajuntaansa. Heinä häilyy kuutamossa, ruosteinen\nheinä... Äiti nauraa hänen kasvojansa päin hiljaa ja pehmeästi... Joki\nlainehtii, verkkaan lainehtii kaikuvassa yössä ja uittaa kosteassa\nhelmassaan kuun hymyilevää poikaa, tuudittaen sitä kuin äiti lastaan...\n\nNäillä ajatuskuvilla ei ollut mitään yhtenäisyyttä, ne työntyivät vain\nesiin kuin laumastaan eksyneet linnut sumusta ja katosivat jälleen.\nTimo katsoi sekä mennyttä että tulevaa, koko maailmaa, niinkuin himmeän\nikkunan takaa. Hänelle oli merimiespapin kuoleman jälkeen tullut\ntavaksi oleskella mahdollisimman paljon poissa huoneesta, joko sitten\npuutarhassa tai kaukana rannoilla. Hetki kasteisen puun alla avarassa\naamussa saattoi olla sanomattoman autuas. Ja päivän säteilevän holvin\nalla rannoilla kahlatessaan hän väliin unohti kaiken, ja hän tunsi\nlähestyvänsä vapaana hetkien saattoa.\n\nKoko tämä erilaisten tuntojen sarja asui Timossa kuitenkin syvästi\nitsetiedottomana. Hän ei ollut läheskään selvillä oman henkensä\nliikkeistä. Mikään muu kuin pelko ei ollut herännyt hänessä\ntietoiseksi. Kaikki muu oli vielä uinuvaa ja hämärää, pelko yksin\noli tietoista, omituinen, liikahtamaton, jatkuva säikähdyksen tila.\nSe oli ympäröinyt nimettömänä häntä jo varhaislapsuuden ajattomina\nvuosina. Äiti, eno-Viljami ja lyhyt päivien jakso merimiespapin lähellä\nhuvilatalossa olivat Timon elämässä vain olleet niinkuin häikäisevät\nvälähdykset mustassa unessa, kuin kolme valoisaa kohtaa tummassa\nkankaassa...\n\nMutta nyt Timo oli jäänyt jälleen yksin, ja arkana kuin orpo lintu hän\naina ehtoolla hiipi merenrantahuvilan ulko-ovesta sisälle eteiseen ja\nsieltä Kristianin vanhaan huoneeseen, missä tomuiset kirjat olivat\nhyllyillään. Täällä he olivat monasti vierekkäin istuneet Kristianin\nopettaessa Timoa. Ennentuntematon lämpö oli näinä hiljaisina tunteina\nvirrannut hänen pojanolemukseensa. Mutta nyt jokin vaisto, jokin\nalitajuinen tunto sanoi Timolle, että hän oli siellä liikaa. Tämä\nseikka lisäsi yhä hänen arkuuttaan, vahvensi sitä outoa säikähdyksen\ntilaa, jonka kahleissa hän eli. Mielellään hänen nähtäisiin lähtevän.\nJokainen katse, jokainen kärsimätön kädenliike käski häntä pois. Vain\nmulta ja kukkien liekit kutsuivat kuumasti puoleensa. Muu kaikki\nikäänkuin työnsi luotaan, yksin se vanha nainenkin, joka huvilassa\nasui. Tämä katsoi häneen aina hyvin vieraasti. Timo tunsi aavistuksen\ntavoin rouva Kalmeluksen vastenmielisyyden häntä kohtaan. Se teki hänet\nsurumieliseksi, araksi ja levottomaksi. Hän ei tiennyt, mitä tehdä.\nSisälläkään ei haluttanut olla. Tuntien puistattavaa yksinäisyyttä Timo\nmeni puutarhaan kohdatakseen säkenöivän auringonvalon, jota hulvahti\npuiden oksien lomitse hänen ja kukkien yli. Se oli hyvä ja turvallinen\nmaailma. Hän vajosi siihen tuntien syvää, miltei kipeää unohdusta.\n\nTimo muisti aina tällaisina hetkinä hyvin läheisesti merimiespapin,\njonka vieressä hän oli ennen istunut puutarhan ruohikossa, Kristian oli\nmyös toisinaan keinunut riippumatossa sanomalehteä tai kirjaa lukien.\nJa hänen ympärillään oli humissut ja välkehtinyt koko se pieni maailma,\njonka hän raskaitten vuosien kuluessa oli vähitellen muodostanut\nmieleisekseen.\n\nMutta rouva Kalmelus oli tavallisesti pysytellyt sisällä huvilassa.\nHän oli usein kummastuen ajatellut Kristianin suhdetta kasveihin\nja kukkiin; hän ei ollut sitä koskaan oikein ymmärtänyt. Ja yhä\nvieläkin, Kristianin kuoltua, hän tätä ihmeellistä seikkaa toisinaan\najatteli. Emilialle ei puutarha merkinnyt sitä, mitä se oli merkinnyt\nKristianille ja tämän kerran mukanaan tuomalle pojalle, Timolle.\nMutta hänkin saattoi tästä huolimatta joskus tuntea hillittyä riemua\nhavaitessaan ulos tullessaan puutarhan kutsuvan loiston. Ja hänen\nkasvoilleen ilmestyi silloin hymy, joka äkisti herätettynä vaikutti\nnäillä kasvoilla melkein luonnottomalta, aavemaiselta.\n\nKristian ja Timo olivat kuitenkin vasta täysin joka aistimin tajunneet,\nmitä merkitsi puutarha. Heidän hiljaiset, kahdenkeskiset hetkensä\nsiellä olivat väliin olleet ihmeen onnellisia. Heistä molemmista oli\ntuntunut siltä, kuin he silloin olisivat saaneet yhtyä johonkin uuteen,\nennentuntemattomaan todellisuuteen. Mutta nyt Timo sai tavoittaa yksin\ntämän pienen maailman, aivan yksin.\n\nKesä läheni loppuaan, mutta syksy pysytteli vielä ikäänkuin piilossa;\nse ei ollut vielä syöksynyt esiin, vaan heitti vasta varjonsa iltojen\nkumotakseen. Heinien helpeissä ja puiden lehdissä viipyi vielä raskas\nvihreys, ja kukkien loisto oli iloista ja yltäkylläistä, huolettomasti\ntuhlailevaa. Ja meri oli tummansininen, kesäinen, avaruutta kuvastava.\nYksinäisessä merenrantahuvilassa elettiin hiljaista, eristettyä elämää.\n\nTimo, joka oli jättänyt koulunkäyntinsä kesken, toimitteli huvilassa\npieniä askareita, mutta rouva Kalmelus ei ollut häneen siitä huolimatta\ntyytyväinen, katsoipa hän usein tähän vieraasti ja vihamielisestikin.\nHän salli pojan oleskella huvilassa vain Kristianin muiston vuoksi, ei\nmuuten. Emilia tosin koetti taistella itsensä irti siitä painostavasta\ntunteesta, joka aivan kuin veti hänet piiriinsä kohta, kun hän näki\nTimon läheisyydessään, mutta hän ei siinä onnistunut. Se oli säälin ja\nvastenmielisyyden ristitunnetta. Joskus hän näki kummallisia, mustia\nunia, riipaisevia näkyjä, jotka piinasivat jälkimuistollaan vielä\npäivälläkin. Silloin hän aina tuskastuneena ajatteli, miksi Kristian\noli ollenkaan tuonut tätä eriskummallista, pientä olentoa huvilaan,\nKristian oli jossakin suhteessa ollut hyvin omituinen.\n\nTämä vanheneva nainen tuli nyt yksin maailmaan jääneenä vähitellen\nkovin rauhattomaksi, hermostuneeksi. Hän oli viettänyt aina jokseenkin\neristäytynyttä elämää. Kaupungin ja huvila-alueen asukkaista hän\nei montakaan tuntenut Suurimman osan elämästään hän oli viettänyt\nulkomailla, lähinnä Lontoossa, Kristianin rinnalla merimiesasemilla.\nSuurkaupunki oli omituisesti merkinnyt hänet; se oli tehnyt hänestä\njuurettoman ja kodittoman ihmisen, maailmassa viihtymättömän. Paljoa\nhän ei kuitenkaan ollut Euroopasta nähnyt ja ehjäksi vaikutelmaksi\nsulattanut. Hän oli nähnyt vain merimiesasemia, suurien satama-altaiden\nöljyistä vettä, laivoja, mastojen huippuja ja niiden ympärillä\nkierteleviä valkeita lokkeja... Niin, niitä hän oli nähnyt. Hampuri,\nRotterdam, Lontoo... Toimestaan luovuttuaan Kristian oli sitten ostanut\nsen hiukan jo rappeutuneen huvilan, jossa Emilia nyt vietti elämänsä\nloppujaksoa. Kristian oli korjauttanut sen, laittanut puutarhan,\nhoitanut kukkiaan. Nyt hän oli poissa, ja Emilia tunsi jääneensä\nlopullisesti yksin.\n\nSunnuntaisin hänen nähtiin käyvän usein kirkossa, kumartuvan sen\njylhien holvien alla. Mutta tarvittavat ostokset suoritti aina\npalvelija, joka ei ollut enää nuori hänkään. Muutoin he elivät\nsulkeutuneina yksinäiseen huvilaan, joka seisoi rehevän, väriloistoisen\npuutarhan keskellä vähäisen matkan päässä kaupungista, meren äärellä.\nTästä hiljaisesta, vanhasta huvilasta tuli tänä aikana kummallisten\nkuvittelujen keskus. Päivät kulkivat siellä oudosti hajalla. Poika\neli elämäänsä toisaalla, vanha nainen toisaalla, ja kumpikin seurasi\nväsyneenä toisensa askeleita äänettömässä huvilatalossa.\n\nYöt olivat pahimmat.\n\nTimo vietti päivänsä ulkona — missä lienee viettänyt — palaten\nsisälle vain joskus syöntiaikoina. Mutta ehtoon kajasteessa, jolloin\ntaivaalla jo viileästi paloi kuu, hän ilmestyi merimiespapin entiseen\nhuoneeseen, tomuttuneiden kirjojen keskelle. Siellä hän kohta\nvaipui syvään horrostilaan, jota kesti aamuun saakka. Mutta vanha\nnainen huvilan toisessa päässä oli aina silloin herkästi valveilla\najatusten kiertäessä omaa, kummallista rataansa. Kun hän sitten kesken\nkuvitelmiensa hetkeksi hervahti uneen, se oli katkeilevaa ja unikuvien\ntiuhasti saartamaa. Hän katsoi niihin avonaisin silmäterin, jäsenet\njäykkinä, kunnes havahtui todellisuuteen, joka oli öistä hämyä ja\nelokuisen kuun ohutta kimallusta täynnä. Raollaan olevasta ikkunasta\nhuokui puutarhasta sisälle huoneeseen hitaasti mätänevien kasvien\nlemua. Tuntui kuin koko huone olisi ollut sitä täynnä... mädänneen\ntuoksua, alkusyksyn pakahduttavaa hengitystä, kalman hajua...\n\nSilloin Emilia saattoi nousta vuoteestaan ja lähteä hiljaa, kuin jonkin\nsalaisen voiman työntämänä, kuolleen Kristianin huoneeseen, jossa\nnyt nukkui muuan pieni olento, Timo. Hän seisahtui ovelle valkeassa\nyöpaidassaan. Ilma oli huoneessa ummehtunutta, ja aavemaisessa\nkuunsäteilyssä tanssivat tomuhiukkaset. Mutta hän näki muutakin, näki\nvaljut pojankasvot, joilla väikkyi nukkuessa ihmeen ohut, vanha hymy.\nEmilia katsoi ovelta noihin kalpeisiin, syvälle uneen uponneisiin\nkasvoihin kuin lumottuna, katsoi, kunnes hänen silmänsä tulivat kuumaa\nitkua täyteen, ja hän lähti laahaavin askelin pois.\n\nYön syvyydestä kantautui meren raskas huokailu. Huvila hukkui\narvoitukselliseen hiljaisuuteen, joka nieli paljaiden jalkojen äänen...\nPuutarhassa odottivat kukat pelokkaina syksyn kuurasormien kosketusta.\n\nPäivät kuluivat, syksyn tuntu vahveni, puutarhassa hehkuivat\nalastomina ja räikeinä syksyn helakat värit. Emilia käveli kuihtuvassa\npuutarhassa, ja avaruus hänen yllään oli keltainen, kylmä ja\nsynkästi liekehtivä. Ensi kerran elämässään hän nyt syvemmin tunsi\nepätoivon jäistä huumausta. Hän pysähteli kulussaan ja nojaili\nruumistaan lehdettömiin puihin, tuntien maailman tyhjäksi ja elämän\ntarkoituksettomaksi.\n\nPitkä tavarajuna vieri kumisten ohitse. Musta, välkähtelevä veturi\nviskasi ohuen savukiehkuran huvilan puutarhan ylitse kuin harmaan\nhaamukäsivarren. Silloin Emilia meni sisälle, sulkeutuen huoneeseen.\nJa hänen ympärillään oli kaikki kummallisesti vaiti. Kuin lyöty haahka\nhän kyyristeli huoneessaan, ja kuohuva kärsimättömyys sai hänet\nvääntelemään käsiään helmassansa. Hän näki niiden muuttuneen kovin\nharmaiksi, verettömiksi ja kuihtuneiksi; ne natisivat kuolleesti\nnivelissään.\n\nHän muisti sillä hetkellä Kristianin hyvin selvästi ja läheisesti,\njollakin tavoin aineellisesti, muisti myös vuosien takaisen rakkautensa\nhäneen. Kuinka hän olikaan silloin janonnut hänen rakkauttaan!\nHän muisti janonneensa Kristianin ruumistakin ja sen läheisyyttä,\neikä hän hävennyt muistaessaan tämän. Mutta Kristian oli elänyt\nankarassa yksinäisyydessään, lukenut tutkien kirjojaan, hoitanut\nmerimiesasemaansa, ja maailmankaupunki oli kohissut äärettömänä, tylynä\nja vieraana heidän ympärillään... joka puolella minne katsoikin. Ja\nvuosia myöhemmin hän oli askarrellut huvilansa puutarhassa kaiket\nkesät ja palvonut kukkiensa kauneutta. Kristian oli lähestynyt häntä\naina etäältä, jos oli lähestynyt. Kuinka hän olikaan siitä kärsinyt!\nMutta vuodet olivat syöksyneet pois ja niiden mukana hänen rakkautensa\nintohimo pisara pisaralta. He olivat vanhentuneet, heidän kasvonsa\nolivat tulleet uurteita täyteen, ja he olivat käyneet vieraiksi\ntoisilleen. Jokainen uusi vuosi oli tavannut heidät entistä vanhempina,\nväsyneempinä, nöyrempinä. Heidän ylitseen oli kerran vyörynyt\ninhimillisen vääryyden aalto, joka oli ollut hukuttamaisillaan heidät.\nLontoon merimiesasemasta, jota Kristian oli monia vuosia uskollisesti\nhoitanut, oli muodostunut hänelle suuren kärsimyksen lähtökohta. Hänen\nuransa merimiespappina oli väkivaltaisesti katkaistu, häneltä oli\nriistetty kunnia, vieläpä suurin osa hänen maallisesta omaisuudestaan.\nHäntä oli syytetty epärehellisyydestä, johon hän ei koskaan ollut\neksynyt. Monet hänen työtovereistaan olivat lyöneet häntä. Tämä katkera\nkokemus oli ollut pohjana sille syvälle ja jyrkälle eristäytymiselle,\njoka oli leimaa-antava Kristianin myöhemmälle elämälle. Kristian\noli joutunut kulkemaan kristityn tavallista tietä, kärsimyksen ja\nnöyrtymisen tietä, ja Emilia oli etäältä seurannut häntä. Heidän\nsilmänsä olivat alkaneet katsoa oudosti pois, kuin olisivat ne jo\npyrkineet katsomaan ulkopuolelle ihmisten maailman. Niin he päivien\nkatoavassa virrassa olivat tunteneet vähitellen siirtyvänsä ikuista\nliki. Kristian oli jo lähtenyt pois, ja hän olisi lähtevä kohta\njäljessä.\n\nTaas hän tunsi sielussaan tuon suuren autiuden vihlaisun, joka äsken\npuutarhassa oli painautunut kylmänä hänen läheisyyteensä. Mutta tällä\nkertaa siihen liittyi tietoista mullan ikävöintiä, kaipausta päästä\npois maailmasta, missä hänellä ei ollut enää mitään tehtävää. Hän\nistui yhä samalla paikalla liikkumatta; vanhalla sohvalla hän oli\nkyyristellyt siitä asti, kun hän oli palannut syksyisestä puutarhasta.\nVarjot heittäytyivät jo joka puolelta vanhan, kumaraisen naisen ylitse.\nHän näki niiden lävitse maailman tulevan täyteen auringon säteilevää,\nehtoista kajastusta, näki vielä puutarhan edessään himmenevän niinkuin\nunessa ja kuuli Timon tulevan kotiin meren rannalta. Taas oli edessä\nyö ja unimaailman rannaton tasanko, missä sysimustat hevot hirnuvat\nja ravaavat vauhkoina kaikkiin tuuliin, kantaen selässään muodottomia\nolentoja ja missä oudot kukat kohottavat raukeita latvojaan ja linnut\nkirkuvat tuntemattomia unihuutojaan vaeltajalle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta seuraavana päivänä, kohta aamulla, Emilia kutsui Timon\nluokseen huoneeseensa. Tämä ei ollut vielä ennättänyt lähteä ulos,\nja niinpä hän siis tuli hiljaisena ja vieroksuvana. Emilia katsoi\neteensä seisahtuneeseen lapseen ja ajatteli hiukan katkerana, ettei\nhän ollut löytänyt tuossa pienessä, merkillisessä olennossa mitään\nkosketuskohtaa. Jurosti ja sekavasti tämä vastasi hänen kysymyksiinsä\nja tuli melkein iloiseksi, kun Emilia hänet vihdoin lähetti pois.\n\nJa koko sen päivän Emilia oli kovin liikkumaton, niin liikkumaton,\nettä hänen vanha palvelijattarensa säikähti katsoessaan emäntäänsä\nkasvoihin. Jostakin hyvin kaukaa hän oli kuulevinaan Kristianin\ntoistuvan, uupuneen äänen sanovan:\n\n— Emilia, Emilia, rakasta häntä, ota hänet lapseksesi, pese hänen\njalkansa...!\n\nMutta hän vaikeroi käsiään väännellen:\n\n— En voi enempää kuin olen tehnyt, en voi!\n\nJolloinkin iltajunan lähtöaikaan hän sitten meni ulos. Hämäryys\npainautui häntä vasten tiheänä ja aineettomana. Avaruudessa vaelsivat\npilvet. Kuuta ei näkynyt. Hän kumartui koskettamaan molemmin käsin\nmaata ja kukkien suloisia, väistyviä latvoja, mutta hänen sormiensa\nlomitse kulki vain joitakin märkiä, kulottuneita korsia. Silloin hän\nnaurahti äkkiä koleasti ja meni takaisin sisään.\n\nMutta Kristianin huoneen suljetun oven takana hän pysähtyi, kuvitellen\nkuolleen miehensä keskustelevan siellä Timon kanssa. Tämä ajatus\nkosketti häntä niin voimakkaasti, että hän tahtomattaan avasi oven\nkatsoakseen, oliko Kristian huoneessaan. Se oli kuitenkin tyhjä.\nTomuisten, vanhain kirjain omituisen kuiva tuoksu hulvahti häntä\nvastaan. Mutta silloin, kun hän vähiten aavisti, hiipi pimeästä\nnurkasta ikkunan sumeaan valojuovaan pieni olento. Sairaista kasvoista\nkatsoivat loisteettomat silmät odottavina ja vihamielisinä häntä kohti.\nEmilia uskoi nähneensä näyn ja sulki parkaisten oven. Huvilan ulko-ovi\noli auki, ja hän näki kappaleen mustaa merta ja sen yllä kulkevia\npilviä.\n\nYöllä hän näki tällaisen unen.\n\nHän tappoi kirveellä Timon ja silpoi hänen pienen ruumiinsa\nkappaleiksi, jotka hän kätki vähäiseen arkkuun. Kaikkea tätä tehdessään\nhän tunsi outoa, melkein aistillista nautintoa. Julma, kuuma hurmio\nikäänkuin valui hänen ruumiinsa jokaiseen jäseneen. Pienen arkun\nhän vei puutarhaan ja kaivoi siellä sitä varten kuopan erään vanhan\nomenapuun alle. — Olen kuin lapsensa tappanut äiti, ajatteli hän hautaa\nkaivaessaan. — Tämä ajatus herätti hänessä mielenvikaisen hilpeyden\nmyrskyn. Hornamainen nauru vapisutti hänen vaimonruumistaan kiireestä\nkantapäähän... Omenapuun syksyn koskettamat lehdet paloivat räikeällä\npunalla hänen yllään.\n\nEhtoo oli jo silloin syvästi himmeä, kun hän sai kuopan täytetyksi\nmullalla, himmeä, mutta hohtavaa kajastusta täynnä. Se oli kuin\nylösnousemuksen kaukaista, autereista valohämyä, jota tällä hetkellä\nhäilyi tulvien maailman yllä. Ja sormiensa ollessa vielä syvällä\nkosteassa mullassa hän näki Kristuksen seisovan edessään.\n\nTämä sanoi hänelle surullisena:\n\n— Totisesti minä sanon sinulle: kaiken, minkä olet jättänyt tekemättä\nyhdelle näistä pienimmistä, sen olet jättänyt tekemättä minulle...\n\nJa Kristus kosketti häntä naulanreikäisellä kädellään; hän tunsi\nkuolevansa, mutta niin oudolla tavalla, että hän selvästi,\npaljastavassa kirkkaudessa näki, mitä hänen ympärillään tapahtui. Näki\nsenkin, että hänen kätensä olivat yhä syvällä mullassa, sen viileään\njähmeyteen uponneina, eikä hän saanut tuskaisista ponnistuksistaan\nhuolimatta niitä siitä irroitetuiksi. Kristian kulki hänen ohitseen\nmitään puhumatta. Katsoessaan vaimoonsa hänen silmissään oli oudosti\npettynyt, katkera ja synkkä välke.\n\nMutta sillä hetkellä Emilia näki Kristuksen sanansa voimalla avanneen\nuudelleen haudan ja sen pohjalla olevan arkun kannen. Timon silvotut\njäsenet olivat verisinä hänen edessään. Vapahtaja kosketti niitä hiljaa\nja hellävaroen, niinkuin kosketetaan kärsimystä. Ja jäsenet liittyivät\ntoisiinsa, niihin virtasi elämä kuin toukokuun kukkaan. Timon ruumis\nponnahti ylös mullasta, ja hän näki sen yht'äkkiä tulleen kauniiksi\nja terveeksi. Hehkuvista pojankasvoista katsoivat silmät rohkeina ja\nikuisuusraikkaina. Kristus otti häntä kädestä, ja he lähtivät yhdessä\nkulkemaan puutarhan takaa hohtavaa valoa kohti Kristianin seuratessa\nheitä. Niin he hävisivät autereen onnellisiin liekkeihin. Hän jäi\nyksin, molemmat kädet mullan vankina.\n\nEmilia heräsi omaan itkuunsa ja katsoi säikähtyneenä yön lävitse\nlaihoja, puutuneita käsiään. Taannoinen uni painoi vielä raskaasti\nhäntä.\n\nMaailman täytti suuri kohina. Oli tuulta, sadetta ja myrskyä. Kuulosti\nsiltä kuin olisivat mahtavat, maanalaiset jättiläisjunat lakkaamatta\njylisten kulkeneet kumeasti kaikuvien betonikaupunkien alla... Syyskuun\nsade piiskasi raivokkaasti ikkunaruutuja. Valtava kohina vavahdutti\nvanhan merenrantahuvilan seiniä. Myrsky.\n\nEmilia nousi ja laapusti hitaasti ikkunan eteen. Kaukana häilyi\nkaupungin valoja, haaleina ja epätodellisina. Meri, rannaton\nvesierämaa, liikehti levottomasti, vihertävät aallot nousivat ja\nlaskivat syöksyen myrskyn ajamina kauaksi yöviileälle hietikolle.\nSade taukosi vähitellen, pilvet hajaantuivat. Emilia seisoi ikkunan\ntakana äänettömänä ja katseli. Hänessä paloi halu syöksyä syvälle\ntuohon mitattomaan, kosteaan maailmaan. Mutta hän seisoi kuitenkin\nliikahtamatta ja voimattomana paikoillaan, verettömät huulet\nomituisesti eteenpäin työntyneinä. Hän katsoi yhä öisen huoneensa\nahtaudesta avaruuden huikaisevaa kehää ja väljää merta, jonka\nmustansiniseen, rauhattomaan pintaan ikäänkuin heijastuivat ikuisuuden\ntummat värit.\n\nEnsimmäisten aamujunien riipovat valot tapasivat hänet vielä siinä.\nNe katosivat rannikon usvaan ulkosataman suuntaan, mutta hän jäi yhä\nseisomaan ikkunan eteen kuin odottaen jotakin...\n\nPäivä oli taas alkanut, uusi päivä tyyntyneenä ja hiukan kylmänä;\nihanan sinisenä ja avarana se oli alkanut. Niin, yhtä aikaa nuorena ja\nväkevänä, vanhana ja kärsivänä se oli alkanut, kunnes yö sen jälleen\nristiinnaulitsisi iltaruskon kylmiin liekkeihin...\n\n\n\n\nKOLMASLUKU\n\nJaakobin painia\n\n\nYksinäinen merenrantahuvila puutarhansa keskellä upposi vähitellen\nkokonaan illan tiheneviin varjoihin. Mutta kaupungissa syttyivät\nhuojahtelevat lyhtyvalot, punaiset kuin peikonsilmät. Päivä oli ollut\nkylmä ja tuulinen, ontosti kaikuva. Ja aurinko oli meren yllä ollut\nkuin siteestään auennut, palava lyhde, joka oli vitkaan sammunut\njääkylmässä iltaruskossa... Pohjatuulen huokauksessa lensi lintujen\näänetön joukko avaruuden poikki kadoten etelän hämyyn. Rannikkotaloissa\nsiellä täällä tuikki tulia.\n\nTänä iltana kutsui vanhassa huvilassa asuva rouva uudelleen luokseen\nhuoneensa surulliseen hämärään hiljaisen kasvattinsa. Kynttilä paloi\npöydänkulmalla keltaisella, liekehtivällä valolla. Emilia oli usein\nnäinä pimeinä iltoina turvautunut kynttilään, sen haaleaan valoon,\nsähkövalon alaston räikeys kun toisinaan häiritsi häntä, vaikuttaen\nomituisesti hänen kiusaantuneeseen hermoelämäänsä.\n\n— Tule vain lähemmäksi, pyysi rouva Kalmelus, hymyillen samalla\nmuikeasti, melkein velhomaisesti. — Tule lähemmäksi.\n\nTimo ei liikahtanutkaan.\n\n— Etkö kuule, vai pelkäätkö minua? Tiedäthän, ettei minua tarvitse\npelätä.\n\nJa Emilia tuli kankein, kummallisen väsynein ja jäykin jaloin\nlähemmäksi. Hän otti Timon pienen pään käsiensä väliin ja veti sen liki\nitseään. Kuuma säikähdys valtasi Timon, ja hän repi itseänsä irti.\nMutta vanhan naisen kädet olivat takertuneet kouristuksenomaisesti\nhänen kasvoihinsa. Pöydänkulmalla palava kynttilä loi aavemaista\nheijastusta huoneen seinille. He kamppailivat sen kelmeässä hohteessa.\n\n— Miksi pyristelet... pelkäätkö? mutisi Emilia läähättäen. — En\ntee sinulle mitään pahaa. Hyväilen vain, lapseni... Kristianin\njäähyväismuisto...\n\nHän säikähti omaa nauruaan, joka oli omituisen katkonaista ja kuin\nsyvältä jostakin toisesta maailmasta noussutta. Hänen ikenensä olivat\ntyöntyneet punaisina ja alastomina näkyville. Hän havaitsi itsekin\ntulleensa äkkiä kovin rumaksi ja inhoittavaksi. Levottomuus ja pelko\nhiipivät hänen mieleensä. Ja hänestä tuntui kuin hän ei kamppailisikaan\nheikon pojan kanssa, vaan jonkin hämärän, peloittavan voiman, voiman,\njoka oli häntä monta kertaa väkevämpi. Taas tuo hiljainen lapsi\näkillisesti, luonnottomasti kasvoi hänen edessään, ja hän näki tuon\nkasvun tapahtuvan ikäänkuin ruumiillisesti. Ja hänen eteensä loimahti\nvihreältä kuultava ikkuna, jonka lävitse hän näki Kristianin ja pienen\ntuntemattoman tulon puutarhan läpi... Sitten hänen kätensä kirposivat\nkuin itsestään Timon kasvoista. Huomatessaan päässeensä vapaaksi\nTimo syöksyi pimenevään iltaan, mutta Emilia heittäytyi voihkaisten\nvuoteeseensa. Siellä hän makasi liikkumattomana, puutunein jäsenin,\nkatsoen ääneti ikkunaan. Hän kuuli huvilan ulko-oven käyvän, mutta\nhänen ajatuksensa olivat sameat, eikä hän voinut itselleen selittää,\nmitä tuo myöhäinen ovenavaus merkitsi. Kaikki oli taas hiljaa.\n\nJonakin yön vaikenevana hetkenä sammui sitten kynttilä loppuun\npalaneena raukeasti sihisten. Huone tuli pimeäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuultuaan aamulla vanhalta, puolikuurolta palvelijattareltaan, Martta\nHuivilta, Timon yöllä kadonneen huvilasta, Emilia nauroi ontosti.\nMutta sulkeuduttuaan kohta tämän jälkeen huoneeseensa hänet valtasi\nsisäinen hätä. Mitä hän olikaan illalla tehnyt pojalle! Pidellyt hänen\nkuihtuneita kasvojaan, upottanut sormensa niihin. Palvelijakin oli\näsken eteisessä katsonut häneen niin kummallisesti, ikäänkuin vaanien.\nVarmasti hänkin tiesi jotakin. Oli ehkä kuullut ääntä ja kolinaa hänen\nhuoneestaan illalla kuuroudestaan huolimatta. Mikä saikaan hänet sillä\ntavalla menettelemään! Mutta hän oli kaiken aikaa ollut kuin unessa,\nkuin riivattu. Ei hän ollut läheskään tiennyt, mitä teki; kädet olivat\ntoimineet itsetiedottomasti kuin kuumehoureissa. Oliko hän sillä\nhetkellä vihannut Timoa? Ei, vihannut hän ei ollut, tuntenut ehkä\nvain vastenmielisyyttä. Mutta hän oli öisiä uniansa säikkyen tahtonut\nhyvittää jollakin tavoin Timolle, laiminlyödylle, yksinäiselle pojalle\nosoittamansa kylmyyden, pakottaa itsensä hyväilemään häntä, päästä\nhänen lähelleen kuten Kristian oli päässyt. Kun hän sitten oli käsin\nkoskettanut noita kasvoja, tuntenut lähellään tuon olennon, joka oli\nhermostuttanut häntä Kristianin kuolemasta asti, silloin hänet olikin\näkkiä vallannut usvainen raivo ja lempeyden varjolla hän oli luisevilla\nsormillaan painanut Timon laihat pojankasvot vakoihin. Ja nyt hän oli\nkarkoittanut huvilasta lopullisesti tuon pienen tuntemattoman...\n\nJoskus muulloin tämä tieto ehkä olisi tuottanut Emilialle sameaa\niloa, mutta nyt se saattoi hänet, omituista kyllä, karttuvan\nsynkkämielisyyden valtaan. Se osoitti hänelle niinkuin sokaisevassa\nleimahduksessa, kuinka suuressa määrin hän itse oli menettänyt\nelämänkelpoisuutensa. Rakkautta hän oli koettanut itsessään tekemällä\ntehdä, tietämättä rakkauden olevan kaiken pakon yläpuolella. Siksipä se\nei ollutkaan hänessä elänyt ja kasvanut, hän oli tullut hedelmättömäksi\npuuksi, joka odotti vain kirvestä juurelleen... Hän ei ollut jaksanut\nkietoa luonaan asunutta lasta edes myötätunnon verhoon, ja siksi oli\nkaikki muuttunut tyhjäksi ja kylmäksi niinkuin marraskuun virta,\njonka alastomilla, kuuraisilla rannoilla ei enää mikään kuki eikä\nkasva. Hän tunsi menettäneensä viimeisenkin siteen, mikä hänet vielä\noli yhdistänyt Kristianiin. Tämän lempeästi syyttävät, murheelliset\nuneksijansilmät tuntuivat katsovan alati häneen kuoleman hämärästä.\nPoishakattava puu hän oli — tyhjä, vähäpätöinen, toukansyömä hotelo,\njonka maahan kaatuminenkaan ei synnyttäisi ääntä, vaan kaikki\ntapahtuisi hiljaa, kenenkään sitä erikoisesti merkillepanematta.\nJoku ehkä seudulla vain sanoisi: »Sekin kuuluu kuolleen...» Sitten\nkaikki hänen ympärillään olisi vaikeneva syksyisen mullan kohmeeseen.\nMutta jos hän olisi pysyttänyt Timon luonaan, kytkenyt hänet itseensä\nmyötätunnon sitein, niin olisi varmaankin edes pieni ajatus, pieni\nvaloisa muisto jäänyt hänestä elämään omaa kirkasta, aineetonta\nelämäänsä yhden eloonjääneen ihmisen sieluun tänne maan päälle.\n\nJa yht'äkkiä Emilia tunsi syvästi kaipaavansa tuota pientä,\nmyötätuntoista, maanpäällistä ihmisajatusta, joka pyyteettömänä hänet\nkerran saattaisi ikuisuuden ovelle. Mutta se ajatus oli lähtenyt\nhänen luotaan viime yönä pienen, surullisen olennon muodossa. Jotakin\nkallisarvoista ja katoamatonta oli sillä hetkellä etääntynyt hänestä.\nHän tunsi tämän aivan puuduttavan katkerasti, ja kipeä sekaannus\nvaltasi hänen mielensä.\n\nVihdoin Emilia kutsui palvelijan luokseen ja käski hänen lähteä\nulos katsomaan, näkyisikö Timoa missään. Martta lähti linkkaavin\naskelin, mutta palasi tunnin kuluttua ilmoittaen, ettei pojasta\nnäkynyt jälkeäkään. Hän oli käynyt kaupungissa asti, katsonut pitkin\nmerenrantaakin kauas pohjoiseen ja etelään: ei vilahdustakaan. Emilia\nkatsoi kuuroon Marttaan, niinkuin hän ei olisi oikein nähnyt tätä,\nvaikka he seisoivat molemmat samassa huoneessa, lähellä ikkunaa.\nVihdoin hän sanoi:\n\n— Jätä yöksi ulko-ovi auki; hän voi vielä palata.\n\n— No, kolkuttakoon sitten, murisi vanha, itsepäinen palvelija, joka\noli tottunut sanomaan ajatuksensa julki. — Kolkuttakoon, sillä ovea ei\nhänen vuokseen voi jättää avoimeksi. Tulisi vielä varkaita...\n\nMutta Emilian kasvot tulivat sillä hetkellä harmaiksi, ja hän sanoi\nkiihtyneesti, moittien:\n\n— Hän ei kolkuta. Hän on niin arka; se sinun pitäisi tietää. Jätä siis\novi auki, että hän pääsisi sisään. Älä väännä sitä lukkoon.\n\nMartta lähti huoneesta päätään pudistellen. Hänestä tuntui, että hänen\nemäntänsä alkoi vanhetessaan tulla yhä omituisemmaksi.\n\nHuvilassa oli aivan äänetöntä.\n\nIllalla Martta piti ulko-ovea auki emäntänsä nukkumaan menoon asti.\nHän sai odottaa sitä kauan, ja hän tuli lopulta kovin kärsimättömäksi.\nUni oli toisinaan jo lähellä, mutta häntä piti valveilla pelko, että\nhuvilan ulko-ovi jäisi sulkematta ja he olisivat näin alttiina kaikelle\nsille nimettömälle uhkalle, jota huokui yöstä ja pimeydestä. Vihdoin\nhän raollaan olevasta ovesta näki emäntänsä sammuttavan valon ja\nmenevän vuoteeseensa. Miksi lienee niin kauan valvonut? Odotettuaan\nvielä hetken vanhan rouvan nukkumista Martta nousi vuoteestaan ja hiipi\nhiljaa sulkemaan eteisen ovea.\n\nYö oli hyvin musta. Oudon avara, syvä hiljaisuus oli ottanut kaiken:\nihminen ei kulkenut, koira ei haukkunut, meri ei aaltoillut... Musta\nhiljaisuus vain, liikkumaton jätti, rannaton kuin valtameri.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nEmilia odottaa\n\n\nTimo ei ollut palannut yöllä, ei myöskään seuraavina päivinä ja öinä.\nHän oli ja pysyi poissa. Yö, joka oli hänet ahmaissut helmaansa, piti\nsaaliinsa. Mutta joka aamu kysyi rouva Kalmelus palvelijaltaan:\n\n— Onko hän palannut?\n\nJa joka aamu vastasi Martta:\n\n— Ei ole palannut.\n\n— Oliko ulko-ovi avoinna? kysyi Emilia sitten.\n\n— Avoinna oli kuin syntisen suu, mutisi piika jurosti sulkien\npuolittain silmänsä.\n\nHeidän keskustelunsa päättyi nyt tähän. Mutta se toistui samansävyisenä\nseuraavana aamuna — ja niin aina joka aamu. Emilia odotti yhä\nyksinäisyydessään. Tähän odotukseen liittyi myöhemmin hätä: oliko\nTimo kuollut ja oliko hänestä tullut tämän kuoleman aiheuttaja.\nTaannoin näkemänsä kauhu-unen muisto humahti hänen tajuunsa\nahdistavan läheisenä. Ja hän alkoi entistä kiihkeämmin odottaa pienen\ntuntemattoman paluuta.\n\nMutta Timoa ei kuulunut sinne enää palaavaksi. Tuo\nsulkeutuneisuudessaan salaperäinen olento pysyi jatkuvasti poissa.\nSen sijaan huvilan murheellisesti auki leksottava ulko-ovi ahmaisi\neräänä mustana iltana sisäänsä laihan kulkukissan, joka varjon tavoin\nsyöksyi oviaukosta eteisen liikkumattomaan, seinämäiseen pimeyteen.\nSe oli hyvin surkea, laiha ja väsynyt; väriltään se oli yhtä musta\nkuin oli ilta, jonka avarasta, kuolemanviileästä helmasta se oli\ntullut. Ja se alkoi elää omaa hiljaista kissanelämäänsä yksinäisessä\nmerenrantahuvilassa, eikä sitä ajettu sieltä pois. Päinvastoin näytti\nkuin sen ilmestymisestä olisi oltu jollakin tavoin iloisia, sillä\nhiiret olivat huvilassa lisääntyneet suuresti, jopa pieniksi laumoiksi\nsaakka. Ne olivat tulleet hyvin rohkeiksi, kun niitä ei millään\ntavoin ahdistettu. Pimeässä ne loikkivat jo julkeasti huoneisiin ja\nsynnyttivät kaikkialla haurasta, sihisevää ääntä, mieltäpainostavaa,\naavemaista kuisketta. Hiirenlannankin kuiva, kirpeä tuoksu tunkeutui\nusein öisin sieraimiin. Mutta laihan kulkukissan ilmestyminen huvilaan\noli niille peloittava tapaus. Se oli hyvin raivoisa, sillä nälkä huusi\nsen jokaisessa jäsenessä. Kohta eteisessä se tappoi kaksi hiirtä,\nja kun Martta, puolikuuro palvelija, tuli kompuroiden sulkemaan\nulko-ovea tavalliseen tapaansa rouva Kalmeluksen käytyä levolle, liukui\nmusta kissa äänettömänä varjona huoneeseen, jossa se jatkoi veristä\nleikkiänsä syvässä pimeydessä. Se oli peloittava teurastaja.\n\nMutta aamulla vanha palvelija parkaisi nähdessään mustan kulkukissan\nvuoteensa jalkapuolessa. Sen vatsa oli öisen syömäjuhlan aikana kovasti\npullistunut. Nyt se katsoi raukeasti heräävää ihmistä edessään, katsoi\nraollaan olevin silmäviiruin ja raaputti kynsillään väsyneesti peitettä.\n\nSinä aamuna oli Martalla kerrottavana emännälleen pieni tapaus.\nHe päättivät antaa kissan olla huvilassa, koska siitä saattaisi\nollakin pelkkää hyötyä. Se jäi siis, ja yhtä laiha kuin se oli ollut\ntullessaan, yhtä lihava se oli vähän myöhemmin. Ajan mittaan se\ntuli yhä lihavammaksi. Kissan liikkuessa huvilassa vanhasta, hiukan\nummehtuneesta huoneesta toiseen, sen vatsa viisti lattiaa. Niin lihava\nse oli. Mutta pahinta oli se, että eläimen oli hankala liikkua ja\nettä sen silmät melkein kokonaan peittyivät lihavien poskien varjoon.\nPunertavat viirusilmät kiilsivät vain laimeina ja loisteettomina\nmustien karvojen alta. Sen oli varsin työlästä erottaa enää hiirtä,\netenkin pimeässä. Ylensyöminen oli tehnyt sen vaarattomaksi hiirien\nvaltakunnalle. Niihin kahteen ihmiseen, jotka elivät sen lähellä\nhuvilassa, se suhtautui hiljaisella, pidättyvällä halveksunnalla.\nKerran se purikin Emiliaa käteen.\n\nMustan kissan ilmestymisessä huvilaan Emilia näki jonkinlaisen enteen.\n— Se on kuoleman airut, ajatteli hän. Ja hän alkoi omituisesti suosia\ntuota eläintä, kutsuen sitä monenlaisilla lempinimillä, ikäänkuin siten\nlepyttääkseen jo edeltäkäsin suurta, mustaa vierastaan. Mutta eläin\ntorjui salaisella äkäisyydellä kaikki lähentymisyritykset. Niin katkesi\nsekin alkuunsa, ja Emilia painui jälleen omaan yksinäisyyteensä, jolla\nei tuntunut pohjaa olevan.\n\nToisinaan viimeksi kuluneet vuodet ikäänkuin väistyivät kummallisesti\npois, ja hän oli kulkevinaan Kristianin rinnalla Thamesin rannalla\nLontoossa. Ja virralta välkkyivät sumusta venheiden lyhdyt... Mutta\njossakin maanalaisen junan täyteen ahtautuneessa vaunussa hän oli äkkiä\nnäkevinään Timon tai jonkun hänen kärsimysveljensä. Se oli vähäinen,\nrepaleinen poika ja ilmeisesti hyvin nälkäinen; hänen kasvojensa\nsanaton syytös tunki sieluun asti. Emilia nojautui Kristianiin,\nsillä häntä huimasi eikä ollut istuinsijaa, mihin laskeutua. Kaikki\nolivat täynnä, vaunun käytävälläkin tungeskeli ihmisiä, vieraita\nolentoja, joiden kasvot näyttivät maanalaisen junan oudossa valossa\nkuolemankeltaisilta, aivan kuin balsamoiduilta. — Mihin me menemme?\nkysyi hän kuin unessa Kristianilta. — Merimiessairaalaan, vastasi\nKristian oudolla äänellä. Ja he hukkuivat taukoamattomaan pauhuun,\nahdistavaan pimeyteen. Se oli kuin ikuisuuden juna, jonka lävitse\nsuhisi vaunusta vaunuun kaukainen valo. Juna pysähtyi. He nousivat\näänettöminä kadulle olemuksissaan surullinen viileys. Sumua, sumua,\nsumua... Miljoonia valoja. Katujen ääretön, pauhaava sekasorto.\nThamesia ei näy, ei valaistuja venheitä sumussa ... Merimiessairaalassa\nkuumehoureinen haaksirikkoutunut, joka saa sakramentin ja kuolee...\n\nIrtautuminen näistä valhehetkistä täyteen tietoisuuteen muodostui aina\ntuskalliseksi ja katkeraksi. Olevaisuus tuntui ympäröivän kaikilta\ntahoilta tylynä, ja elämä kääriytyi niinkuin saita, viluinen vanhus\nvaatteisiinsa... Hänet täytti tällöin sisäisen kapinan villi huumaus,\nja hän tunsi hämärää katkeruutta Jumalaa kohtaan, joka oli jättänyt\nihmisen tänne maan päälle oman onnensa nojaan. Ihminen kiertää\ntaakkoineen päivien kehässä, kukin omassa noitapiirissään, mutta kukaan\nei häntä auta, sillä itse Kolmiyhteyskin pysyttelee kirkkaudessaan\netäällä ja saavuttamattomissa ihmisten inhasta maailmasta. Paljon,\npaljon aikaa oli kulunut siitä, kun muuan suuri Opettaja otettiin\nalas ristiltä Golgatalla. Sen jälkeen oli ristiinnaulittu monta,\nmonta oli myös poltettu ja kuoliaaksi kidutettu, monta ammuttu ja\nmonen kulmille kohotettu pistelevä orjantappurakruunu... Mitä tästä\nkaikesta oli ollut hyötyä?... Kaikki oli ollut turhaa ja on vastakin\nsitä oleva. Niin, turhaa, turhaa... Maailma ei muutu, eivätkä ihmiset\nja kansat ota mistään opikseen, eivät suurimmistakaan onnettomuuksista\nja kärsimyksistä. Turhaan oli pystytetty ristinpuita ihmissuvun\nvapahtamiseksi, turhaan marttyyrit kärsineet polttokuoleman; turhaan\noli laava virrannut Messinaan, yhtä turhaan riehunut Verdunin\nhelvetti!...\n\nMutta kuitenkin, kaikitenkin, ihmisessä asuu toivo ja kaipaus tähtiä\npäin. Niinpä hänkin jälleen turvautui tähän, se otti häntä kuin\nkädestä ja johdatti pois — jonnekin syvälle ja loitolle... Kaikesta\nhuolimatta hän tunsi silmiensä vähitellen avautuvan iäisyydelle,\nkuten Kristianin silmät olivat avautuneet sitä ennen, mutta toisella\ntapaa. Kristian oli koko elämänsä ajan ollutkin iäisyysihminen, jopa\nsiinä määrin, että itse elämä ja sen muodot olivat jo varhain käyneet\nhänelle vieraiksi. Ja sitä mukaa kun aika vei Emiliaa yhä etäämmäksi\nKristianin kuolemasta, sitä mukaa tämän muisto muuttui hänelle yhä\naineettomammaksi ja ylimaallisemmaksi, mutta sellaisena hän nyt rakasti\nsitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuvila oli vajonnut syvälle lumien maailmaan, viileään valkeuteen.\nNäytti kuin se olisi kutistunut ja muuttunut yhä äänettömämmäksi.\nMusta, ylen lihava kissa hiipi siellä raukeasti huoneesta toiseen,\nkierteli kyyristellen kahta yksinäistä naista ja katsoi heihin\nviistoin, vihamielisin silmin. Pientä tuntematonta ei näkynyt eikä\nkuulunut. Hän näytti kokonaan häipyneen seudulta. Joka päivä Emilia\nkatsoi kuolleen, kuurassa kimaltelevan ja säkenöivän puutarhan halki\nodottaen tielle. Se oli kuitenkin aina yhtä tyhjä ja harmaa. Joskus\nsiellä vain kulki maalaisten juhtia sekä joitakin yksinäisiä kulkijoita.\n\nTänä aikana, jolloin äänettömyys ja yksinäisyys vanhassa\nmerenrantahuvilassa oli entistä syvempää, painui Emilia pieneksi ja\navuttomaksi. Hän oli kuin lapsi jälleen, tutiseva, omiin askeliinsa\nkompasteleva lapsi. Ja hän oli alkanut uskoa Timon olevan vielä\nhuvilassa, mutta jostakin syystä kujeilevan hänen kanssaan, kun hän\noli niin levoton, vanha ja avuton. Tämä omituinen usko valtasi hänen\nmielensä väliin kokonaan. Hän oli hyväilevinään suojaavin käsin\nkodittoman Timon pientä ruumista, ja silloin hän aina suloisesti\naavisti Kristianin kiitollisen katseen ja hymyn jostakin hyvin\nkaukaa... Hänen oli silloin ihmeellisen hyvä ja autuas olla, ja hänen\nsieluntilansa saattoi väliin näinä hetkinä saavuttaa huikaisevan syvän\nunohduksen asteen. Outo, ennentuntematon hellyys ikäänkuin valui\nsuloisena puutumuksena hänen kuihtuviin käsivarsiinsa.\n\nMutta silloin hänen tajuntaansa jälleen yht'äkkiä riipaisten\nkosketti ympäröivän todellisuuden jylhä kylmyys, ja hän näki itsensä\nyksinäisenä, elämänsä tuhoon tuomittuna. Ei edes hänen kuolemassa\nhäipyvää sieluansa olisi seuraava maanpäällinen myötätunto. Taas häntä\nläheni tuo kohmeinen hätä, joka oli pitänyt hallussaan hänen tuhkaksi\nhajoavaa olemustaan viimeksi kuluneet ajat. Mutta kun ilta tuli, vanhus\nkuuhkaili jälleen kummallisesti irrallaan todellisuuden maailmasta.\n\nSeuraavina aamuina Emilia taas kiihkeästi kyseli palvelijalta, oliko\nTimo palannut, ja saatuaan entisen vastauksen hän painui tavalliseen\nliikkumattomuuteensa. Martta oli useammin kuin kerran kehoittanut\nemäntäänsä ilmoittamaan pojan kummallisesta katoamisesta kaupungin\npoliisikonttoriin, mutta tämä ei ollut tahtonut siitä kuulla\npuhuttavankaan. Hän tulee itse, ajatteli Emilia, vapaaehtoisesti; jos\nhän kerran haluaa palata, niin kyllä hän sen myös tekee ennemmin tai\nmyöhemmin. Ellei hän taas sitä halua tehdä, ei häntä saa siihen millään\ntavoin pakottaakaan.\n\nMusta kissakin saattoi pysytellä hänen näkyvistään poissa päivän\ntai kaksi, mutta oli sitten jonakin aamuna jälleen hänen vuoteensa\njalkapuolessa katsoen häneen punertavilla, vihamielisillä silmillään.\nNoistakin pienistä silmistä, himmeistä, viirumaisista näkökalvoista,\ntuntui liekehtivän sitä epämääräistä kovuutta, jota hän tunsi ja oli\naina tuntenut elämästä vastaansa liekehtivän.\n\nRuokkiakseen edes jollakin ajatuksiaan, noita hämäriä, väsähtäneitä\najatuksiaan, Emilia painautui etäisen nuoruutensa kysymyksiin,\nkuvitellen niiden olevan muka edelleen ajankohtaisia. Niinpä hän eli\nuudelleen myrskyisen naisemansipaation ajan ja kiihkeän Nora-taistelun,\nnuhdellen samalla naiivisti ajatuksissaan julkeata Strindbergiä, joka\noli kutsunut Ibseniä »vanhaksi ukoksi», »mursuksi» ja herra ties'\nmiksi. Monta muutakin vanhaa kiistakysymystä sukeltautui tällöin hänen\najatuksiinsa, kunnes hän sitten äkisti havahtuen huomasi kehityksen\nkulkeneen jo kauaksi niistä. Maailmansota lukemattomine risteineen oli\nerottavan seinän tavoin tuon ajan ja nykyhetken välissä. Ja hän tunsi\ntämän johdosta usein tuskallista hämmennystä.\n\nKaikkea tätä huumaantuneena ajatellessaan hän taas jysähti tuohon\nkatkeraan, kohtalonomaiseen odotuksen tunnelmaan, joka tänä aikana\nitsepintaisesti hallitsi hänen sielunmaailmaansa, Kuoleman tuuli tuntui\nhuminoivan tuon odotuksen lävitse. Alituinen kuume riuhtoi hänen\nruumistaan, jossa sielun karvas pettymys yhtyi ruumiin pettymykseen.\nRakastaja Kuolema oli jo ikäänkuin ottanut hänet valtaansa, leikki\nhänellä ja taivutti öisin outoon, hedelmättömään hekumaan. Se tuntui\nväliin laskeutuvan ahdistavalla painollaan hänen ylleen, pitkien käsien\nsamalla kiertyessä hänen olemuksensa ympärille niinkuin tarun linnun\nharmaat siivet; hänen hengityksensä salpautui ja ruumiin lävitse kulki\nkuin kirpaiseva, halkileikkaava tuskan oas... Se oli maisen pelon,\nepätoivon ja kuoleman yhtymystä, ylimaallista huumaa, joka värisytti\nhäntä vielä aamullakin auringon kohotessa jääkylmälle, ohuesti\nsiniselle taivaalle. Musta kissakin kasvoi hänen silmissään joka päivä\npeloittavasti, se takertui toisinaan kiinni lattiaan ja voihki kuin\nruumiillistunut suru yksinäisessä merenrantahuvilassa, jonka täytti\nvanhuuden ja syvän kuihtumuksen lemu...\n\nMitä hän oikeastaan odotti? Pientä Timoa ja ehkäpä jotain muuta vielä\nlisäksi. Lapsen hän oli itse karkoittanut luotaan; hän ei ansainnut\nsaada häntä enää takaisin. Tämän hän kipeästi tajusi, mutta odotti\nsiitä huolimatta, koska hän nyt vasta, kadotettuaan hänet, ymmärsi\ntuon pienen olennon arvon tyhjälle, tarkoituksettomalle elämälleen.\nTimon mahdolliseen ja kuviteltuun paluuseen kohdistuvan odotuksensa\nlisäksi eli hänen tajunnassaan tänä aikana jonkinlainen hämärä,\npaisuva aavistus jostain tapahtumasta, joka nimenomaan juuri häntä\nvarten kasvoi ihmisaistimin tajuttavaan, murskaavaan ja ratkaisevaan\nmuotoonsa. Tuo tapaus läheni häntä jo nousuveden kiihkoisalla pauhulla.\nHän odotti sitäkin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jouluaatto. Martta oli ostanut joulupuun, pienen, pöydällä\npidettävän kuusen, ja kantanut sen huvilaan. Sen latvaan hän kiinnitti\nkauniin tähden ja oksille kimaltelevia hopealankoja ja kynttilöitä,\njotka paloivat loppuun jouluyön hiljaisuudessa. Kun Emilia jonakin yön\nkohtana astui ulos portaille, hän havaitsi koko avaruuden olevan tähtiä\ntäynnä; ne olivat tarttuneet, niin hänestä sillä hetkellä näytti,\nikäänkuin toistensa käsiin, ja näin muodostui valtava, riemuitseva\npiiri, säihkyvä kehä, joka kaikuen pyöri vaikenevan maailman yllä.\nKaukaisen tallin tapaus kosketti häntäkin, ja hän seisoi siinä kauan\nkuunnellen iäisten tähtisarjojen soittoa...\n\n\n\n\n\n\nHirviöt\n\n\n    Me etsimme onnea ja löydämme\n    vain kurjuutta... mutta kurjuutemme\n    on suuruutemme seuraus\n    ja suuruutemme on kurjuutemme\n    seuraus... sillä ihminen tietää,\n    että hän on kurja. Hän on kurja,\n    koska hän sen tietää; mutta hän on\n    suuri, koska hän tietää, että\n    hän on kurja. Mikä mielikuvituk-\n    sellinen olio tämä ihminen onkaan!\n\n                                       Pascal.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nSaarnaaja\n\n\nSe mies, jonka Timon isä, Jokelan Svante, oli kerran kapinakeväänä\ntavannut autioksi jätetyn talon vaiheilla jokirannassa ja joka oli\nkehoittanut häntä liittymään Kristuksen sotajoukkoihin, se mies\noli sittemmin kadonnut kuin kivi veteen. Ei tiedetty, minne hän\noli joutunut. Jotkut arvelivat hänen joutuneen uudelleen vankilaan\nja nytkin yhtä salaperäisellä tavalla kuin edellisellä kerralla.\nMutta näin ei kuitenkaan ollut asian laita. Hän eli kyllä seudulla,\nmutta tällä kertaa pääasiassa kaupungin etukylissä tai syvemmällä\nrantamaailmassa. Vankilasta paluunsa jälkeen tämä mies, jota näillä\nmain yhä edelleen kutsuttiin Saarnaajaksi, oli muuttunut kummallisen\nhiljaiseksi. Saarnaajatoimensa hän oli jättänyt, mutta sen sijaan hän\noli heittäytynyt kerjäläiseksi ja irtolaiseksi. Hänen ruumiinsa oli\ntullut täyteen kerjäläisen tekohaavoja, takin toinen hiha oli roikkunut\npetollisen tyhjänä, ja hänen kurkkunsa oli kitissyt kuin tuuliviiri\nvilppaitten tuulien pyörteissä. Hän ansaitsi leipänsä ojentamalla\nhaavaista kättään porttikäytävissä ja syrjäkujien laidoilla. Ja hänessä\nasui yhtä aikaa Lasaruksen nöyryys ja Juudaksen julkeus, eikä hän enää\npuhunut niinkuin ennen. Mutta kaikesta tästä huolimatta monet kuitenkin\ntunsivat hänet vankilasta palanneeksi Saarnaajaksi. Lopulta hän taukosi\nammattimaisesti kerjäämästäkin, hankkien tämän jälkeen leipänsä milloin\nmilläkin tavoin, jopa väliin entiseen sepänammattiinsakin palaten.\n\nSaarnaaja oli omalla tavallaan yhä uskonnollinen, jopa\nkiihkomielisyyteen asti; samalla hän kuitenkin saattoi toisinaan puhua\nsellaista, joka oli irvokkaasti ristiriidassa hänen uskonnollisuutensa\nkanssa. Hänellä oli kuin kahdet kasvot, toisilleen vastakkaiset. Hänen\npuhuessaan ihmisistä ja elämästä huokui koko hänen olemuksensa synkkää\nironiaa, johon jokainen hänen ajatuksensa hukkui. Mutta puhuipa hän\nmistä tahansa, hänen äänensä oli kaiken aikaa hiljainen, lempeä ja\nnöyrä — maallikkosaarnaajan ääni...\n\nAnkaran kiihkon oli ontuva seppä kerran synnyttänyt useissa jokivarren\nkylissä. Hänen ympärilleen oli vähitellen muodostunut lahko,\neriskummallinen joukko ihmisiä, miehiä ja vaimoja, jotka iltaisin\nkokoontuivat yhteen eri kylissä. Oppinsa seppä johti ihmisruumiista,\njoka taisi siittää ja synnyttää, kärsiä, luoda ja nauttia, vieläpä\nmaailmanlopussa kohota ylösnousemuksen outoon ja korkeaan hurmioon.\nHenki huokui omaa elämäänsä ruumiin syvyydessä ja oli sen yhteyteen\nkytketty. Nämä ihmiset, jotka päivät raatoivat pelloilla tai\npitelivät riihiluuvissa varstan notkuvaa vartta illoin vaipuakseen\nkuolemanraskaaseen uneen, monet näistä ihmisistä omaksuivat kummallisen\nsepän opit. Ruumis merkitsi heille elämää, sen nykyisyyttä, jatkumista\nja tulevaisuutta. Kun ruumis kitui tautien kourissa, elämäkin meni\nvinoon. Kun ruumis oli terve, kukki peltojen multakin, työnsi humisten\nvälkkyvää laihoa raskain tähkin. Kaikki vertauskohdat heiltä puuttuivat\n— paitsi luonto, multa ja ruumis, jotka sulautuivat yhteen...\nKristuksen ruumiin osaa näissä kokouksissa näytteli kova, rukiinen\nleipä, joka kierteli kädestä toiseen. Sitä suudeltiin ja purtiin.\nLouhittuna ja muodottomana se viimein vietiin takaisin Saarnaajalle,\njoka oli pannut sen liikkeelle. Kaiken tämän keskeltä kohosi tuo väkevä\nseppä ilmestyksen tavoin, nyrkit roikkuen raskaina alas niinkuin\nmoukarit.\n\nSe aika oli hänen elämänsä vahvinta aikaa. Maailmansodan aikana\ntälle vähäpätöiselle maalaissepälle selvisi oma syvällinen\njulistajantehtävänsä, hänen eteensä avautui huikaisevia etäisyyksiä.\nJa kun Jumala kaikkivaltiudessaan sääti, että hänen tuli moukarilla\njalkansa murskata ja tuntea suussaan kasvoiltansa valuneen veren\nmaun loukatessaan myöskin päänsä, ei hänelle jäänyt enää epäselväksi\nse, mitä hänen tuli tehdä. Kauas jokivarren kyliin hän lähti\nsaarnaamaan, ja hurmiossaan hän tunsi olevansa uusi Kristus, joka\nvaelsi Jerusalemiin. Hänen tiensä koristettiin koivun lehdillä, ja\nvaimot levittivät sille vaatteita. Mutta kuinka hänelle lopuksi kävi?\nGolgata aukesi hänenkin eteensä. Hänet raastettiin vankilaan, ja olo\nja elämä siellä myrkytti hänet kummallisesti. Siitä asti hän tunsi\nsielunsa olevan niinkuin madoissa, inha tyytymys ja haluttomuus valtasi\nkaiken. Hän ei pystynyt enää muuhun kuin kerjäämään. Mutta olisiko\nhänen tarvinnut vankilaa säikkyä? Ketäpä profeetoista eivät isämme\nvainonneet? Ja tässä juuri piilikin hänen tyytymättömyytensä ydin.\nHänen olisi pitänyt jatkaa samalla tiellä. Mutta sen sijaan hän olikin\nmuuttunut kovin hiljaiseksi, ja sitä hiljaisemmaksi hän tuli, kuta\nloitommalle aika vei häntä ympäröivästä elämästä, todellisuudesta.\nHänen silmissään kyti usein oudostuttava, askeettinen hehku.\nUskonnollinen kiihko valtasi yhä enemmän hänen sielunsa aloja. Se oli\nkuin rautainen, kuuma puristus sielun ympärillä. Mutta samalla häntä\nhallitsi eräänlainen usvainen katkeruus, katkeruus sen johdosta, että\nhän tunsi elämänsä valuneen niinkuin hiekkaan. Ja mitä hän olikaan\nsiitä kuvitellut vuosia sitten seppänä ollessaan, moukarin raskaassa\npaukkeessa, säkenien ympäröimänä...!\n\nOikeastaan elämä oli ilveillyt hänen kustannuksellaan. Hän oli\nnäytellyt Kristusta ikäänkuin nähdäkseen, mitä Hänelle tänä aikana\ntehtäisiin, jos Hän nyt maailmaan ilmestyisi. Ja hänet oli suljettu\nvankilaan murhamiesten, irtolaisten ja taskuvarkaitten joukkoon...\nNiin oli hänelle tehty. Mutta maantie ja vankila — olivatko ne\nhänen paikkojaan, olinsijojaan? Eikö hänen paikkansa päinvastoin\nollut suurilla puhujalavoilla, osoittamassa ihmisille uutta tietä,\nohjaamassa heitä todellista vapautta kohti? Eikö hänen tehtävänsä\nollut julistaa uuden elämän sanomaa, vangeille vapautusta ja sokeille\nnäkönsä saamista, lohduttaa köyhiä ja sairaita, asettaa riivattuja ja\nkoskettaa kädellään spitaalisia...? Eikö tämä kaikki kuulunut hänen\ntehtäviinsä? Kuului. Omasta apostolisesta tehtävästään hän oli yhä\nvieläkin järkähtämättömästi vakuutettu. Mutta hän tunsi jollakin tavoin\naikansa jo menneen ohi; hän ei olisi saava enää ääntään kuuluville.\nAika oli muuttunut sellaiseksi, että jos halusi saada äänensä\ntoisten kuultavaksi, täytyi huutaa niinkuin markkinoilla, raa'asti\nja karkeasti... Ja hänen äänensä oli jo käheä, vanha ja kulunut — se\ntuskin herättäisi enää muuta kuin sääliä, pilkkaa ja naurua...\n\nNäin tuo entinen seppä, jota kylissä sanottiin Saarnaajaksi, näki\nelämänkehän kohdallaan menevän jo auttamattomasti umpeen. Joskus\nhänen sekavaa ajatusmaailmaansa riipaisi ikäänkuin taivainen salama,\nja hän näki itsensä sen häikäisevässä valossa pienenä ja alastomana,\nkerjäläistä köyhempänä. — Sen tähdenkö tänne maailmaan synnyin, että\ntämä seikka minulle vihdoin valkenisi? ajatteli hän usein katkerasti.\nKuinka väistämättömän tyhjältä, hyödyttömältä ja tarkoituksettomalta\nhänestä tuntuikaan ihmisen elämä! Pahempaa helvettiä kuin se ei voi\nolla olemassa, missään eivät saatanallisemmat liekit polta, muuta ja\nruntele ihmisen kasvoja pahemmin kuin juuri täällä, jota sanotaan\nmaailmaksi, elämäksi. Kaikki täällä on sattumanvaraista, vain\nerilaisten viettien ristiaallokkoa. Sanot mitä sanot, huudat mitä\nhuudat, se ei kuitenkaan kanna yli melun, yli elämän markkinarähinän...\n\nMutta sattui sitten tapaus, josta puhuttiin paljon eri kylissä ja\njoka taas saattoi Saarnaajan ilmoille ja ihmisten hampaisiin. Hän sai\nvähäisen perinnön. Muuan vanha nainen jokivarrella, Saarnaajan entisiä\nuskonsisaria ja etäinen sukulainen, kuoli ja oli pikkuvarakkaana\ntestamentannut osan rahallisesta omaisuudestaan ontuvalle sepälle,\nSaarnaajalle. Tätä ihmeteltiin ja useat epäilivät, että Saarnaaja oli\nuhkailuilla saanut puolittain sekapäisen kuolevan hellittämään osan\nrahoistaan. Hän oli muka uhannut naista helvetillä, sanonut tehneensä\npaholaisen kanssa kontrahdin, jolla hän luovuttaisi eukon tälle siinä\ntapauksessa, ellei rahoja tulisi, muutenkin manaillut ja noitunut.\nTämän tästä Saarnaajan oli nähty menevän kuolevan luokse hänen\nviimeisinä päivinään. Olipa hän saanut tuon perinnön sitten haltuunsa\nmiten tahansa, rahaa hänellä joka tapauksessa nyt joksikin aikaa oli,\neikä sitä voitu ottaa häneltä poiskaan.\n\nJa nyt tapahtui toinenkin kumma. Jokivarrella, vähän matkan päässä\nkaupungista sisämaahan päin, kohosi rannan töyräällä autioksi jätetty,\nrappeutunut ja lahoava oluttehdas eli olutpryki, joksi sitä seudulla\ntavallisesti kutsuttiin. Menneen ajan haikeana vertauskuvana se siinä\nseisoi, vanhojen haapojen ja koivujen keskellä. Mutta eli vielä niitä,\njotka muistivat tuon oluttehtaan olleen käynnissä. Siitä oli jo\nvuosikymmeniä vierähtänyt. Hiljaista ja rauhallista oli silloin ollut\naika. Prykin kyläksi sanottiin oluttehtaan mukaan yhä vielä sitä vanhaa\njokivarsikylää, jossa se sijaitsi. Se oli kolmikerroksinen, puusta\nrakennettu ja haalistunein värein maalattu. Monet sen ikkunoista olivat\nrikkonaiset ja ovet rempallaan. Lukemattomat yölepakot, nuo maailman\nsalaperäisimmät imettäväiset, pitivät hyljättyä oluttehdasta tähän\naikaan kotinaan, liikkuivat siellä haurain siivin yön tummina hetkinä\nja pakenivat jälleen piilopaikkoihinsa esiin laukkaavan, häikäisevän\npäivän tieltä. Mutta talvisin ne roikkuivat aivan hiljaisina jaloistaan\noluttehtaan pimeimmissä ja ikivanhoissa loukoissa, roikkuivat ja\nheiluivat äänettömästi siellä niinkuin hirtetyt merirosvot raakapuun\nnokassa... Jotkut lähiseudun irtolaisista ja kulkureista viettivät myös\nsen suojissa silloin tällöin öitään.\n\nTähän taloon Saarnaaja siirtyi asumaan, vuokraten oluttehtaan\nkonttorihuoneen itseään varten eräältä kauppiaalta. Tämä oli talon\ntakavuosina ostanut, aikoen rakentaa paikalle kauppakartanonsa, mutta\nsen rakentaminen oli siirtynyt vuodesta toiseen. Saarnaaja osti\njostakin huutokaupasta muutamia huonekaluja, pöydän, pari tuolia ja\nsängyn, jotka hän kaikki kuljetutti oluttehtaalle, sen tomuiseen\nkonttorihuoneeseen kannettaviksi. Ja sinne hän ne kantoikin, sitä\nennen sanottavasti huonetta siivoamatta. Muutaman kerran vain veti\nluudankynällä riipaisten yli rakoisen lattian ja heitti roskat ulos\nikkunasta. Sitten hän alkoi siellä asua. Se oli kylissä uusi ihmettelyn\naihe, uusi kumma. Muuttaa noin vain asumaan ammoin hyljättyyn\nolutprykiin ja asettua siellä taloksi. Moista ei oltu ennen nähty eikä\nkuultu.\n\nTämän tapahtuessa oli kesä, joskin jo syksyyn kallistumassa.\nElopelloilla oltiin aamusta iltaan, mullan kuumassa tuoksussa ja\nviljan kahinassa. Taivaanlaella tuikkivat illoin jo tähdet, ensin\npieninä, himmeinä ja kevyinä niinkuin kultahaituvat, sitten ilta\nillalta yhä suuremmiksi ja raskaammiksi tullen. Vihdoin tuli näkyviin\nkuukin, ilmestyen hengästyneenä tummansiniselle taivaalle, punaisena\nja paisuneena, raskaana olevan vaimon tavoin se laahusti yli kylien\nja hedelmällisten viljapeltojen, yli joen, johon se upotti huojuvan\npaalun, siirtyäkseen sitten jälleen pois... Ontuva seppä tilkitsi\nhataraa huonettaan vanhassa olutprykissä ja kokoili puita talven\nvaralle. Monia vuosia lämmittämättä olleen kaakelimuurinkin hän\nkorjautti, että se olisi lämmityskunnossa kylmien ilmojen tultua. Mutta\npäivän loputtua hän aina istui oluttehtaan entisessä konttorihuoneessa\nja kuunteli ehtoon ääniä, puiden lehtien suhinaa, kaivonvinttien\nkitinää, koirien haukuntaa kylistä ja lehmien suuriäänistä ammumista.\nJoskus vavahdutti ilmaa sonnin katkonainen, aaltoileva mylvintä, joka\nkumeana ja kaikuen kiiri pitkin taivaanrantoja. Se oli kuin jokin\nvaltaisa alkuhärkä, tarujen jättihärkä, jonka selkä hipoi pilviä...\nKuunnellessaan noita ikuisesti muuttumattomia, alkukantaisia maaseudun\nääniä tuntuivat ne Saarnaajasta tulevan kaukaa aikojen takaa jostakin\ntoisesta ympäristöstä ja toisesta ajasta. Ja hän itsekin tunsi\nkuuluvansa ikäänkuin johonkin toiseen aikaan, näkijöiden, profeettojen,\ntaikurien ja noitien aikaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy tuli. Koivut vanhan olutprykin ympärillä hohtivat kullan tavoin,\nja haavat kylpivät niinkuin veressä. Taivaan peitti kylmä sinisyys.\nMuuttolinnut tekivät jo lähtöä; suurissa parvissa ne lensivät kylien ja\nvastakäännettyjen peltojen yllä jättäen hyvästejään. Lehmät ammuivat\npelloilla ja rannoilla ja kahmivat levottomina töyräillä paisunein\nutarein ja savisin sorkin. Illoin syttyivät kylissä tulet, jotka\nvälkähtelivät kahden puolen jokea kuin helmiketju tytön kaulassa...\nAution ja hyljätyn oluttehtaan eräästä toisen kerroksen ikkunasta hohti\ntuli muiden mukana mustaan iltaan. Ja joskus nähtiin häilähtelevässä\nvalovirrassa tumma, pitkä varjo, joka liikkui ontuen edestakaisin.\nOlisi luullut siellä kummittelevan.\n\nEhtoot muuttuivat yhä salaperäisemmiksi ja pimeämmiksi. Taloissa\ntytöt kertoivat toisilleen kummitusjuttuja, ja kulkiessaan yli\nsäkkipimeiden pihojen akat huokailivat ja vetivät pääliinansa\ntiukasti tuhkanharmaitten hiuksiensa peitoksi. Oli tullut noitien ja\naaveitten aika, jolloin pimeältä maantieltä joskus kantautuva kärryjen\nloskekin sai oudon, enteellisen kaiun. Jossakin jokivarren talossa\nsuven jälkeen juuri navettaan tuotu lehmä saattoi yht'äkkiä, ilman\nsilminnähtävää syytä, luhistua hämärässä parressa polvilleen, hetken\nsiinä korista silmät nurin päässä ja sitten kuolla. Toisessa talossa\ntaas kukko lentää räpisteli hulluna ja hirveästi kotkotellen päin\nseiniä, näkemättä mitään, kunnes heitti henkensä. Sanoivat jotkut\npilkkakirveet, että kukko tappoi itsensä, kun sillä ei ollut enää\nmuutakaan tekemistä; kanat olivat valmiiksi poljettuja, poikaset\ntehtyjä ja talvi vastassa... Mutta vanhat, totiset akat sanoivat, että\ntaikuutta se oli semmoinen, selvää noituutta. Ja he katsoivat epäillen\nvanhasta olutprykistä paistavaa tulta. Ei ollut oikein, että hyljätyssä\noluttehtaassa alettiin asua ja entisen sepän tapainen hyypiö, synkeä\nkansanvillitsijä, jonka musta partakuontalo hohti kauas kuin korpin\nsiipi, ryhtyi siellä kummittelemaan. Noituutta hän siellä harjoitti,\ntaikoi tauteja ihmisiin ja eläimiin, nostatti kaikki helvetin vallat\npitämään pimeyden suojassa peliään. Oli kuitenkin myös niitä, jotka\nolivat vielä Saarnaajan vaikutuksen alaisina ja puolustivat häntä.\n\nMutta kaikesta tästä tietämättömänä Saarnaaja asuskeli olutprykissä,\nsen rähjäisessä konttorihuoneessa, jonka hän oli laittanut kamarikseen.\nSamasta huutokaupasta, josta hän oli ostanut vähäiset huonekalunsa,\nhän oli huutanut myös vanhan puukantisen raamatun. Sitä hän nyt\nlueskeli ja tutki, käänteli verkkaan sen kellastuneita lehtiä. Ja\nnäinä syksyn hiukenevina iltoina, jolloin pimeys kasaantui kuin raskas\npaino koko maanpiirin ylle ja jolloin puut ojentelivat niinkuin vereen\ntahraantuneita, haavaisia lehtiään ikkunoiden valopiirissä, näinä\npitkinä iltoina syttyi vähitellen uusi toivo entisen sepän mielessä,\nleimahti tuleen kuin liekki. Hän alkoi ajatella, ettei hänen aikansa\nvielä ollutkaan mennyt, vaan että hän nyt yksinäisyyteen vetäytyneenä\nkasvaisi uusia tehtäviä ja uusia hengen voittoja varten. Niinkuin\nJohannes Kastaja vetäytyi korpeen valmistuakseen suureen edelläkävijän\ntehtäväänsä, niin hänkin vetäytyi tuohon ikivanhaan röttelöön, jota\nkaikki kammosivat uskoen siellä muka kummittelevan, ja jossa sen tähden\nmitä syvin yksinäisyys oli ehdoton ja taattu asia. Kukaan ei taloon\neksynyt. Yksin hän sai siellä olla, yksin kävellä pihassa alastomiksi\nriisuutuneiden puiden alla, kahlata maahan pudonneiden lehtien\nkahisevassa sohjossa, josta tarttui hänen kenkiinsä ikäänkuin syksyä\nja kuolemaa. Niin, tästä yksinäisestä, hyljeksitystä talosta hän olisi\nlähtevä ulos maailmaan, olisi huutavana äänenä korvessa ja valmistaisi\nHerran tietä. Kaikki laaksot hän täyttäisi, kaikki vuoret ja mäet\nalentaisi, väärät ojentaisi ja koliat tasaiseksi tieksi tekisi...\n\nNäin hänet tapasi uusi innostuksen myrsky, vähän saman tapainen kuin\nkerran hänen seppänä ollessaan, silloin, kun hän murskasi moukarilla\njalkansa ja tunsi väkevän veren maun suussaan. Mutta hän ei kuitenkaan\nvielä lähtenyt maailmalle, vaan jäi toistaiseksi odottamaan. Ja sillä\nvälin hän muuttui ruumiiltaan yhä laihemmaksi, yhä kummitusmaisemmaksi,\nollen kohta kuin luukasa, jonka ympärille oli kaikessa kiireessä\nkiedottu kappale karvaista, auringon sitkeäksi korventamaa nahkaa.\nRuumis oli lisäksi köyryinen, ja silmät loistivat syvältä pään sisältä,\nniinkuin jostakin notkon pohjalta saattaa kuultaa pari yksinäistä\nlamparetta tai synkkää lähteensilmää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli totta, ettei taloon, tuohon entiseen olutprykiin, kukaan muu\nmilloinkaan eksynyt kuin joku kulkuri, joka ei muualta ollut yösijaa\nsaanut. Mutta talvi sinne tuli lopulta, peitti sen katon valkoiseen\nvaippaan, käväisi pihassa ja tuiskutti sisään niihin huoneisiin, joista\noli ikkunat rikki. Tuuli puhalsi, riuhtoi puita ja ulisi valittaen\nolutprykin savutorvissa. Nurkissa ryskyi ja paukkui; koko iänikuinen\nrakennus natisi liitoksissaan. Olisi luullut sen hajoavan, luhistuvan\npaikoilleen. Mutta se pysyi koossa kuin onnen kaupalla. Yölepakot,\njotka elokuun pimenevinä iltoina ja öinä olivat Saarnaajaa häirinneet\nnahkeitten siipiensä oudon kuivalla kahinalla, olivat jo vetäytyneet\noluttehtaan pimeisiin nurkkiin nukkumaan talviuntaan. Ja sitten\njälleen taukosi myrskykin, tulivat pakkaset ja joki vetäytyi kireään,\nkirkkaaseen jäähän, joka vuorostaan pian peittyi lumeen. Rauha valtasi\njokilaakson, talven rauha, ja punertavina kohosivat savupatsaat kylistä\nsuoraan taivasta kohti.\n\nSaarnaajalle oli tällä välin sattunut jotain merkittävää; hän oli\nsaanut seurakseen toverin, pienen ihmisen. Ja tämä toveri oli\nTimo, joka eräänä marraskuun iltana oli lähtenyt pois yksinäisestä\nmerenrantahuvilasta, rouva Kalmeluksen luota. Pian tämän jälkeen\nSaarnaaja oli jonakin iltana, ennen lumentuloa, tavannut Timon\ntalsimasta pitkin jokivartta ohi hyljätyn ja äänettömän olutprykin. Hän\noli menossa vanhalle kotipaikalleen vietettyään sitä ennen kaksi yötä,\nrouva Kalmeluksen tietämättä, huvilan puutarhamajassa. Muistaen Timon\nvanhastaan ja kuultuaan, kuinka hänelle oli käynyt, Saarnaaja otti\npojan luokseen. Ja seuraavana päivänä ruuanhakumatkalla tuo kuvatus jo\njulisti kylällä, että hän oli ottanut kasvatin. Hänen puheilleen vain\nnaureskeltiin.\n\nNäin joutui Jokelan Timokin, sotaorpo, vanhan olutprykin asukiksi.\nHänen hävinneeseen kotiinsa, nahkuri Grönqvistin entiseen taloon, oli\noluttehtaalta vain kivenheiton matka.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nHirviöt\n\n\nTimon varhaisin kosketus Saarnaajan kanssa liittyi siihen kuumaan\nkesään, jolloin joessa oli kalarutto. He olivat silloin istuneet\njokirannan pehmeässä iltahämyssä, ja Saarnaaja oli lopuksi taluttanut\nhänet kotiin. Koko tuossa pienessä tapauksessa, joka oli ikäänkuin\nhäipynyt mätänevien kalojen tuoksuun ja illan salaperäiseen hohtoon,\noli jo sinänsä ollut jotain enteellistä. Se oli aivan kuin viitannut\neteenpäin, siihen aikaan, jolloin he jälleen kohtaisivat toisensa.\nTästä keskenkasvuisesta pojasta, jota ahdistivat sairaus ja eräänlaiset\nkohtaukset ja jonka koulunkäynti oli sen vuoksi jäänyt kesken,\ntästä pojasta tuli nyt todella entisen sepän kasvatti. Heti heidän\nensimmäisenä yhteisenä iltanaan tuo kummallinen, ontuva mies puhui\nhänelle paljon vanhan oluttehtaan konttorihuoneessa. Hiljaisella,\nlempeällä äänellä hän puhui, ja Timo kuunteli häntä. Vähitellen hän\nomituisesti turtui kaikelle muulle; hän ei kuullut enää muuta kuin\ntuon hiljaisen äänen, joka puhui hänelle. Ja yht'äkkiä hänestä tuntui,\nettä hän oli kuullut tuon syvän nöyryyden äänen koko elämänsä ajan —\nniin, syntymästään asti aina näihin päiviin saakka, jolloin hän taas\noli aivan avuton, vieraitten armoilla. Hän antautui kokonaan tuon äänen\nvietäväksi, uiden sen sameassa virrassa. Saarnaaja ikäänkuin otti Timon\npienen, kärsivän elämän omiin käsiinsä.\n\nTätä iltaa seurasi salaperäinen yö oluttehtaan konttorihuoneessa, jossa\npaikalleen lahoavan vanhan puurakennuksen aavemainen tuoksu ympäröi\nheitä joka puolelta. Huone oli tämän sortuvan talon huoneista pienin.\nHeillä oli kynttilä, jonka himmeässä valossa he näkivät toisensa —\nTimo ja Saarnaaja. Sepän parta hohti mustana kynttilän valossa, hänen\nsilmänsä hehkuivat hiljaa kytevien kekäleiden tavoin, ja hänen moukarin\nmurskaama jalkansa lepäsi suoraksi ojentuneena sängynlaidalla terveen\njalan roikkuessa alas lattialle. Timo oli jostain löytänyt ammoin\nkuolleen pöllön. Katsellessaan raatoa kynttilänvalossa hän huomasi sen\nolevan puoleksi rottien repimän. Silloin hän viskasi sen käsistään pois\npimeään käytävään.\n\nSaarnaaja kehoitti Timoa paneutumaan maata sänkyyn, itse hän tulisi\nmyös sinne... samaan sänkyyn. Tämä seikka arvelutti Timoa jostakin\nsyystä; häntä peloitti maata tuon miehen vieressä, jonka silmät\nhohtivat syvältä päästä häntä kohti niinkuin kekäleet sammuvasta\ntuhkasta. Mutta muutakaan neuvoa ei ollut, ja arasti hän hiipi nurkassa\nolevaan resuiseen vuoteeseen. Saarnaaja sammutti kynttilän ja paneutui\nhuokaisten hänen viereensä. Oli kylmää ja pimeää. Tähdet tuikkivat. He\ntorkkuivat siinä toistensa läheisyydessä. Timosta tuntui kuin hän olisi\nmaannut ruumiin vieressä paareilla, ja häntä puistatti. Mutta kesken\nkaiken Timo uupui väsymykseensä. Hän näki unessa vanhan merimiespapin\nseisovan jossakin lähettyvillä ja suojaavan häntä. Tällä oli niinkuin\nKristuksen ääni... ja Kristuksen kädetkin — hellät, siunaavat,\nnaulanreikäiset... Timo katsoi lumoutuneena noita ihmeellisiä käsiä,\nkunnes ne upposivat pimeyteen, ja koko hänen olemuksensa lävitse kulki\nunen väreilevä virta.\n\nTimo alkoi käydä Saarnaajan mukana kylässä ruuanhakumatkoilla. Heille\nnaureskeltiin takanapäin... näille hyljätyn olutprykin asukeille.\nSaarnaaja oli aina totinen, melkein jylhä, mutta Timo hymyili vastaan\nnoille naurajille. Ja hänet nähdessään monet vaikenivat; hänen ohut,\nmieleenpainuva hymynsä oli kuin häivähdys jostain toisesta maailmasta.\nKummallisena pidettiin tuota paria ja heidän yhteistä, salamyhkäistä\nelämäänsä autiossa, kummitusmaisessa hökkelitalossa, entisessä\noluttehtaassa. Muutamat olivat taipuvaisia näkemään tässä kaikessa\njotain hirvittävääkin, irvokasta ja hirvittävää. Heitä alettiinkin\njokivarren lähikylissä kutsua hirviöiksi... — Tuolla ne hirviöt taas\ntulevat, sanottiin, kun ikkunasta nähtiin heidän lähestyvän. Että tämä\nnimitys olikin, ainakin mitä Saarnaajaan tulee, peloittavan sattuva,\nse pian saatiin nähdä. Mutta kenenkään mieleen ei edes juolahtanut\nauttaa Timoa millään tavoin. No, antoihan sentään joku emäntä hänelle\ntoisinaan vastaleivotun leivän tai nokareen voita — se oli kyllä totta.\n\nPaljon ei Saarnaajalla ja hänen kasvatillaan yhteistä ollut. Timolla\nolivat omat kuvitelmansa, Saarnaajalla taas omansa. Mutta niinkuin\nTimon isä oli toivonut pojastaan kerran tulevan suuren köyhälistön\njohtajan, samoin ontuva seppä alkoi nyt vuorostaan kuvitella, että\nhänen kasvatistaan kerran olisi tuleva suuri saarnamies ja apostoli,\nvoimallinen Herran viinimäen työmies. Tätä ajatellen hän alkoi Timoa\nkasvattaa ja vetää omaan suuntaansa. Joskus hän näki pojan omituisten\nkohtausten uhrina, kohtausten, joiden laatua ja luonnetta hän ei oikein\ntajunnut, mutta jotka hän otaksui kaatumatautikohtauksiksi. Silloin\nhänelle näyttäytyi yhä ilmeisempänä kasvattinsa poikkeuksellinen ja\nsuuri tulevaisuus. Olivathan monet profeetoista ja apostoli Paavalikin\nsairastaneet tätä pyhää tautia ja nähneet sen aikana näkyjään;\ntulevaiset ajat, taivas ja helvetti olivat heille näinä hetkinä\npaljastuneet... Ei voinut muuta kuin uskoa, että tästä pojasta, jonka\nhän oli ottanut luokseen, aikaa myöten kasvaisi jotain merkillistä.\nNäkijä hänestä olisi tuleva ja profeetta. Mitä siis siitä, vaikka häntä\nnyt ympäröisivätkin hyljätyn oluttehtaan lahoavat seinät, kun hän\nkerran olisi saava nähdä taivaan koko mittaamattomassa loistossaan...\nHän, Saarnaaja, johdattaisi pojan maailmaan, kun aika olisi tullut.\nYhdessä he aloittaisivat työnsä. Ja Herran viinimäki olisi silloin\nkaikuva heidän äänistään.\n\nAjan pitkään Saarnaajassa alkoi näkyä kummallisia ylpeyden piirteitä\nkuin hän jo olisi se, joksi hän kuvitteli kerran tulevansa. Nekin\nkuvitelmat, jotka hän vähää aikaisemmin oli liittänyt pieneen\nkasvattiinsa, hän nyt kylmäverisesti siirsi oman itsensä yhteyteen,\nkuvitellen kohta olevansa näkijä, profeetta ja uuden uskonnon\nperustaja. Kaiken tämän hän todella uskoi mahdolliseksi. Hän tosin\ntiesi olevansa hengessä köyhä ja vaivainen, eikä maan tomukaan ollut\nhänestä kaukana, mutta juuri tällaiset usein olivatkin vaikuttaneet\nmullistavasti, ja heillä oli ollut kyky nähdä näkyjä ja syvälle\ntulevaisiin aikoihin. Näin suuruuden hulluus ajoi hänen päähänsä toinen\ntoistaan eriskummallisempia ajatuksia. Samalla hänessä alkoi tapahtua\njonkinlainen sielullinen hajoaminen, lopullinen sortuminen. Mutta\nniinkuin sammuvassa tuhkassa saattaa vielä leimahtaa liekki hereille,\nsamoin leimahti ajoittaisin tässä merkillisessä sepässä valveille\ntodella polttava ajatus, syövyttävä kiihko ja voima. Silloin hänen\nrintansa paisui, silmät hehkuivat ja kädet hapuilivat tyhjää ilmaa.\nTämä kaikki oli kuin häivähdystä entisestä voimasta, nääntyvän hengen\niltaista ruskotusta, josta ei kuitenkaan puuttunut tiettyä loistoa.\n\nTänä aikana hän turvautui usein myös viinaan, jota hän ei ollut\nkäyttänyt sitten kun joskus seppänä ollessaan, ja siitä oli jo monta\nvuotta kulunut. Hän saattoi juoda useita päiviä yhteen menoon, välillä\nvain härskiintynyttä silliä harvoilla hampaillaan pureskellen. Mutta\npäissäänkään hän ei koskaan alkanut reuhata eikä puhua kovaäänisesti,\npäinvastoin hän silloin muuttui jollakin tavoin tärkeämmäksi,\nsamalla kun häneen ilmaantui lisää arvokkuutta ja teennäistä\nvaikutuksen tavoittelua. Näinä pitkinä hetkinä hänen päässään humisi\nkokonainen mielikuvien metsä, jolla ei ollut äärtä eikä määrää. Vanha\noluttehdaskin muuttui väliin kummallisesti hänen silmissään joksikin\naivan toiseksi; se muuttui kuin kirkoksi, jossa hän saarnasi. Mutta\nkirkko oli aivan tyhjä, ja sen käytävässä oli kahden puolen ovia kuin\nmatkustajakodissa. Se oli lopulta kuin jonkinlainen haamujen hotelli,\njonka katolla oli kuitenkin kullassa hehkuvia sipulitorneja... Hän ei\ntiennyt, mitä olisi oikein ajatellut tästä. Kuun paikalla hän näki\neräänä yönä taivaalla villin hevosen, jonka harja oli kuin liekeissä.\nIlman ratsastajaa se ravasi pitkin taivaankantta, kaikuvasti hirnuen\nja huimien hännällään tähtiä kasvoihin... Toisella kertaa taas hän\nnäki alhaalla panimohuoneessa suunnattoman avaran mäskitiinun reunalla\nistuvan tuhannen pirua, jotka heiluttelivat surumielisinä karvaisia\nkinttujaan tietämättä mitä tehdä. Silloin hän luki niiden ylitse jonkin\nrukouksen, ja ne pakenivat kauhistuneina.\n\nEnimmäkseen Saarnaaja tällaisina päivinä vain makaili. Sänky hänen\nallaan oli väliin niinkuin vaappuva paatti, väliin taas kuin vaunut,\njotka kuljettivat hänet syvälle hornaan, sen liekehtivään hämärään.\nSiellä kaikuivat vaivattujen huudot, pauhasi syntinen soitto ja\nperkele-juhlien villi meno, jolla ei ollut mitään rajoja. Toisinaan\nsänky muuttui kuin taikamatoksi, joka humisten kiidätti hänet\navaruuteen, keskelle äärettömän hiljaisia tähtikenttiä. Mutta ne\nhaihtuivat äkisti hänen silmistään, ja hän havaitsi taas makaavansa\nsängyssä olutprykin entisessä konttorihuoneessa. Äänettömyyden helmasta\nhän kuuli niinkuin hirttonuoran narinaa, joka piinasi korvia. Joskus\nhänen ruumiinsa lävitse kulki odottamatta vahva mainen tunne, tuima\nlihallinen häivähdys, kirpeä kajastus nuoruuden etäisiltä päiviltä. Se\nkuumotti kuin tulinen aurinko, kihelmöi lihassa...\n\nKun Saarnaaja näistä harhanäyistään selvisi, hän ei tarttunut pulloon\nmoneen päivään. Tuntui kuin vanha oluttehdas juuri olisikin johdattanut\nhänen mieleensä viinan ja lopulta kietonut hänet hetkeksi sen\npauloihin. Raskas turtumus kuvastui hänen kasvoistaan, ja kävellessään\nhän ontui entistä enemmän, siltä todellakin näytti. Timoa, joka\nliikuskeli talossa kuin varjo, hän usein tarkasteli mietteissään. Ja\ntässä hämärässä välitilassa nousi alitajunnan haudoista entisen sepän\nmieleen joitakin merkillisiä muistumia ja ajatusriekaleita, joita hän\nalkoi kehitellä. Ne koskivat Timoa ja hänen oleskeluaan Kalmeluksen\nhuvilassa, jonne vanha merimiespappi oli hänet vienyt vähäistä ennen\nkuolemaansa. Saarnaaja oli Timon puheista saanut selville, että leski,\njoka tähän aikaan asui palvelijattarensa kanssa kahden huvilassa, oli\nkohtalaisen varakas, mutta muuten aivan yksinäinen. Hän ei silloin\nollut kiinnittänyt noihin puheisiin suurtakaan huomiota, mutta\nnyt palautuivat pojan kertomukset hyvin selvinä hänen mieleensä,\nvarsinkin kaikki, mikä koski yksinäistä papinleskeä. Ja hän palasi\nyhä uudelleen ja uudelleen tähän, kysyen Timolta hyvin tarkkaan niitä\nolosuhteita, joissa vanhus eli. Saarnaaja pani tällöin merkille\nsen voimattoman katkeruuden, joka aina ilmeni tuossa vähäisessä,\nkituliaassa olennossa hänen puhuessaan vanhasta rouva Kalmeluksesta,\nkun taas keskustelun siirtyessä kuolleeseen merimiespappiin hänen\nkasvonsa oudosti kirkastuivat. Silloin hän näytti muuttuvan melkein\nonnelliseksi; hän oli kahlailevinaan jälleen ihanassa auringonvalossa,\nkukkien keskellä. Ja omituista oli, että entisessä sepässäkin kohta\nalunperin vuorottelivat — yksinäisestä huvilanväestä puhuttaessa —\nvastenmielisyys ja myötätunto, riippuen siitä, kummasta oli kulloinkin\nkysymys: kuolleesta merimiespapista vaiko hänen vaimostaan.\n\nEi ole kuitenkaan varmaa, jäikö Saarnaajan tajuun jo tässä vaiheessa\njotain itämään, mutta varmaa taas toisaalta joka tapauksessa oli, että\nhuvilassa elävän vanhuksen kohtalo oli tällöin ikäänkuin päätetty\nhänen synkissä, alitajuisissa mielteissään. Kohta ne kypsyisivät\ntietoisiksi ajatuksiksi ja teoiksi. Kaiken aikaa polttivat hävittävät\najatukset hänen päätään, nuolivat aivojen seinämiä tulisten lieskojen\ntavoin. Hän oli muuttunut oudon rauhattomaksi, alati mietteissään\nolevaksi, ja hänen kasvonsa olivat syviä uurteita täynnä. Samalla\nhänen koko olemuksessaan oli jotain hämärää, salaperäistä ja uhkaavaa.\nTuo jännittynyt uhka näytti ulottuvan hänen vialliseen jalkaansakin,\njoka törrötti jäykkänä sivulle kuin väärä petäjänoksa. Toisinaan\nhän kierteli alakerroksessa olevaa suurta keittosammiota aivan kuin\nhänellä olisi siinä ollut olutkeitos valmistumassa, kierteli sitä ja\nkatsoi huolestuneena sen mustuneita, lahoavia laitoja. Sitten hän\ntaas nousi toiseen kerrokseen ja löntysti konttorihuoneeseen, jonne\nhän jäi pitkäksi aikaa. Ehkä hänen pitäisi jotain tehdä, ajatteli hän\ntällöin, ehkä hänen jo pitäisi lähteä ulos maailmaan — saarnaamaan,\nparantamaan sairaita ja ontuvia, koskettelemaan kädellään spitaalisia,\njulistamaan vangeille vapautuksen sanomaa ja sokeille näkönsä\nsaamista. Kaikkea tätä hänen pitäisi kohta ryhtyä tekemään. Mutta\nikäänkuin tämän suuren tehtävän edessä kajasti eräs toinen, pienempi\ntehtävä, joka olisi suoritettava sitä ennen. Se tehtävä kuvastui hänen\nmielessään omituisena, jollakin tavoin tarunomaisena, niinkuin jylhänä\nlegendana, joka tunki näkymättömiä juuriaan hänen sieluunsa saakka.\nJa tämän tehtävän tapahtumapaikkana tulisi olemaan se yksinäinen\nmerenrantahuvila, jonka Timo oli hänen mieleensä tuonut.\n\nMonet päivät Saarnaaja kulki näissä mietteissä, ja vähitellen hänelle\npaljastui tehtävän oikea luonne. Hänen tuli valaista äkillisellä\nvalolla rouva Kalmeluksen sielun perimmäiset sopukat, osoittaa hänelle\nhänen yksinäisyytensä ja eristäytyneisyytensä koko järjettömyys, sillä\nihmisen tuli elää myös toisia varten, hän ei ollut maailmassa yksin.\nJättämällä tekemättä yhdelle niistä pienimmistä sen, minkä Kristus\nvaati, oli tämä nainen tehnyt suuren rikoksen, josta hän ansaitsisi\ntulla rangaistuksi. Mutta millä tavoin häntä olisi rangaistava, sitä\nSaarnaaja tahtoi vielä harkita. Joka tapauksessa hän tunsi saaneensa\nJumalalta tämän tehtävän, ja hän olisi suorittava sen loppuun.\nSaattaakseen naisen kylmän ja ynseän sydämen vapisemaan ja antaakseen\nyleensäkin tapahtumalle ulkonaista ja salattua syvyyttä hän olisi\nlähtevä kasvattinsa kanssa merenrantahuvilaan keskiyöllä, jolloin\nmaailma oli tumma tai aivan pimeä ja jolloin iäiset tähdet saattoivat\ntuikkia vanhalla taivaalla. Hän olisi silloin naulitseva tuon naisen\nhänen oman kylmyytensä, armahtamattomuutensa ja yksinäisyytensä\nristiin, käyttäen nauloina hänen omia tekojaan. Ja vanha, hyödytön\nvaimo olisi vaipuva hänen jalkoihinsa niinkuin lankavyyhti... Sillä\nhetkellä, jolloin tämä tapahtuisi, alkaisi hänen tehtävänsä loppujakso.\nHelvetin seitsemän tulivirtaa saisivat silloin kohista vanhan naisen\nylitse, nuolla hänen ruumistaan liekehtivillä laineillaan, saattaa\nhänet taipuisaksi, nöyräksi ja katuvaksi. Kun rouva Kalmelus sitten\nolisi antanut hänelle rahaa omaksi sovituksekseen ja hyljeksimänsä\nlapsen puolesta, lunastanut elämän ja kuoleman panttinsa, silloin olisi\ntaivaskin oleva lähellä ja Vapahtajan helma, jonne hän, Saarnaaja,\nolisi johtava tämän paljon rikkoneen olennon. Tuossa kaikessa, mikä eli\nja liikkui Saarnaajan tajunnassa, oli pohjalla jotain mielenvikaista\nja synkästi haaveellista, jota hän ei itsekään täysin ymmärtänyt. Kuin\npuu se kasvoi hänen olemuksensa uumenissa, sielun pohjamudassa, käyden\npäivä päivältä yhä muodottomammaksi, yhä vääristyneemmäksi.\n\nTimo vietti aikaansa yksin. Hän harhaili usein vielä joen rannoilla,\nmutta tuossa määrättömässä vaelluksessa ei ollut enää samaa viehätystä\nkuin ennen. Jotakin oli muuttunut, häipynyt pois. Jokikin oli nyt\nkuollut ja jäinen, rannat lumisia. Jossakin kaukana yhtyi taivaan\nloputon, harmaa lakeus meren harmauteen. Mutta eläessään vanhassa\nolutprykissä Saarnaajan kasvattina Timo oli suostutellut jokikylien\nmonilukuiset, nälkiintyneet kulkukissat ystävikseen. Kimmeltävinä\nkuutamoiltoina hän saattoi houkutella nuo kodittomat eläinrukat\nperässään jokirantakopeille. Siellä jokilaakson syvässä äänettömyydessä\nhän seurusteli näiden mustien, valkeitten ja harmaitten ystäviensä\nkanssa, puheli, hyväili ja antoi niille ruokaa, jota vaivoin oli\nhankkinut kylistä. Ja kissarukat, käpäliänsä lumesta nostellen,\nympäröivät hänet joka puolelta, ne luottivat häneen, kapusivat polville\nja katsoivat pitkään pienillä tähtisilmillään. Kuu loisti taivaan\nsinisessä katossa, lumi välkähteli, mutta mustien, kallellaan olevien\nrantakoppien luona jatkui suloinen leikki — kodittomien yhteinen\nkuutamoleikki... Ja loppujen lopuksi joitakin kissoja, kulkeutui Timon\nmukana myös olutprykiin, yöpyen sinne. Paitsi Saarnaajaa ja Timoa asui\nvanhassa oluttehtaassa tästä puolin kulkukissojakin, joilla ei ollut\nkotia eikä emäntää. Saarnaaja ei näistä uusista asukkaista oikein\npitänyt, mutta antoi niiden kuitenkin olla.\n\nTänä aikana palautui rouva Kalmelus vain harvoin Timon mieleen. Hänelle\nei yleensä ollut jäänyt mitään selvää kuvaa oleskelustaan yksinäisessä\nmerenrantahuvilassa. Ainoat, jotka siltä ajalta olivat jaksaneet\nhänessä kasvaa ihmeellisen kirkkaiksi ja väkeviksi muistikuviksi,\nolivat merimiespappi ja puutarha loistavine kukkineen. Puutarhan\nhiljaista, tuoksuvaa elämää Timo tunsi joskus syvästi kaipaavansa,\nsamoin vanhaa merimiespappia, hänen hillittyä puhettaan ja hänen\nmiettiviä kasvojaan, joista paistoi viisaus ja hyvyys. Toisinaan hän\ntoivoi vielä kerran pääsevänsä tuon huvilan puutarhaan edes hetkeksi,\nmutta silloin viilsi häntä liian katkerana muisto rouva Kalmeluksen\nynseydestä ja salaisesta vihasta. Erikoisen selvästi Timo muisti sen\nkummallisen illan, jolloin hän oli sitten lähtenyt pois vanhuksen luota\näänettömästä huvilasta. Ei hän sinne enää palaisi.\n\nMutta kerran jonakin iltana Timo kuitenkin kulki Saarnaajan seurassa\nhuvilan ohitse jokikyliin päin kantaen olkapäällään yhtä monista\nnelijalkaisista ystävistään. Timo näki Kalmeluksen ulko-oven olevan\nvielä auki. — Ketähän näin myöhään odottavat, ajatteli hän. — Hän\npysähtyi ja jäi miettimään vanhahtavat pojankasvot ohuissa rypyissä.\nSaarnaaja silmäili sillä välin pitkin katsein huvilaa, niinkuin\nhän olisi jotain arvioinut. Silloin Timo otti yht'äkkiä kissan\nolkapäältään, kumarsi ja työnsi sen lempeästi huvilan ovesta sisään.\nHän ei itsekään tiennyt, miksi näin teki, mutta hän oli jostakin syystä\nkovin kiihtynyt ja oudon villi tunne puistatti hänen ruumistaan. Musta\nkissa ei tullut takaisin ulos. — Kunpa pitäisivät sen, ruokkisivat,\najatteli Timo. Se oli hyvin kurja, resuinen ja laiha. — Ilta oli\nsäkkipimeä. Saarnaaja hapuili ovea, mutta vetäytyikin sitten takaisin.\nSeisottuaan hetken pihassa kuin kummitus Saarnaaja lähti jatkamaan\nmatkaa, ja Timo seurasi häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana, kun ilmassa ja taivaanrannoilla oli jo kevään väkevä,\nhimmertävä välke ja auringonlasku oli ihmeellisen raju ja hehkuva,\nikäänkuin lännen taivasta aukova, Saarnaaja ja Timo — molemmat\nhirviöt — palasivat jokikylistä vanhaan olutprykiin. Jokilaakson lumi\npunersi auringonlaskussa. Saarnaaja kulki edellä lumisten haapain ja\nhuurteisten koivujen alla, Timo hänen jäljessään. Oli aivan hiljaista.\nKun he tulivat oluttehtaalle ja Saarnaaja avasi retkottavan ja\nsaranoillaan kitisevän oven, livahti sisältä heitä vastaan viisi tai\nkuusi kissaa, toiset mustia, toiset harmaita ja valkeita. Laihoina\nja pörhökarvaisina ne katosivat heidän näkyvistään niinkuin varjot.\nSilloin Saarnaaja sanoi Timolle, että he lähtisivät vielä tänään,\nvähäistä ennen keskiyötä, rouva Kalmeluksen huvilaan. Timo vavahti eikä\ntiennyt mitä tästä ajatella.\n\nHe kiersivät pimeässä suuren keittosammion, josta tuntui vielä\nnousevan aivan kuin oluen makea tuoksu, tapasivat lahonneet portaat\nja alkoivat kompuroiden nousta niitä ylös. Saarnaaja raapaisi valkean\ntulitikkuun, ja hetken häilyi pieni, surkea valo heidän edessään,\nvalaisten rottien kalvamia portaita ylen niukasti. Vihdoin he pääsivät\ntoisen kerroksen käytävään ja sitä tietä konttorihuoneeseen. Saarnaaja\nsytytti kynttilän. Toisen kynttilän, jota hän ei vielä sytyttänyt, hän\nasetti vanhaan, tomuiseen myrskylyhtyyn ja laski sen sitten ovensuuhun\nlattialle. Sen jälkeen hän riisui harmaan takkinsa ja veti ylleen\nmustan, tosin hihoistaan kuluneen takin, jota hän oli entisinä vuosina\nkäyttänyt saarnamatkoillaan. Se antoi hänelle eräänlaista haalistunutta\njuhlavuutta. Vaihdettuaan näin takit hän istuutui ja syventyi lukemaan\nraamattua, puukantista, Välkkilän mummon huutokaupasta ostettua. Hän\naivan kuin valmistautui johonkin tehtävään, eikä Timo uskaltanut häntä\nhäiritä. Näin kului tunti, toistakin.\n\nVihdoin raamatun raskaat puukannet sulkeutuivat, ja Saarnaaja nousi.\nHän meni ikkunan luokse ja tirkisteli ulos. Omituinen, houremainen\nsynkeys kuvastui hänen kasvoistaan, synkeys, tyhjyys ja karvas\npettymys. Mutta sitten niihin ilmestyi jotain uhkaavaakin ja raskasta\npäättäväisyyttä katseen pysyessä kuitenkin harhailevana. Sepän äänikin\noli karmea ja outo, kun hän sanoi:\n\n— Tämä tuli täällä sisällä tekee minusta vielä perkeleen.\n\nHän koputti nyrkillä rintaansa, ja hänen silmänsä liekehtivät syvällä\nkuopissaan. Surkean hullunkurisesti tuo kuvatus alkoi terveen jalkansa\nvarassa hypähdellä lattialla. Ellei Timo olisi ollut niin peloissaan\nkuin hän oli, olisi hän varmaan nauranut tälle näylle. Mutta nyt hän\nsen sijaan kääntyi seinään päin ja oli vähällä purskahtaa itkuun.\nJokin muodoton ja tuntematon hipaisi häntä; hän tunsi hirveätä\npelkoa. Saarnaaja tanssi huoneessa kuin noitatanssia. Kynttilä\nlepatti pöydällä, seinillä häilähtelivät varjot. Lopulta seppä laski\nmoukarin murskaaman jalkansakin lattialle ja pysähtyi. Kaikki oli\nhetken aivan hiljaista. Sitten Timo kysyi sopertaen, minkä vuoksi he\nlähtevät Kalmeluksen huvilaan. Hän ei enää haluaisi sinne palata,\nhänhän pelkäsi sitä paikkaa, kaihtoi tästä puolin kaikin tavoin.\nMutta Saarnaaja vastasi heidän lähtevän muistuttamaan Timon entistä\nkasvatusäitiä kristityn velvollisuuksista, osoittamaan hänelle uutta\ntietä ja tarvittaessa myös häntä rankaisemaan, vetämään hänet koville,\njos hän ei vähällä taipuisi ja nöyrtyisi. Hän, Saarnaaja, olisi\naloittava uuden herätystyönsä juuri tästä naisesta, sen hän oli nyt\nsaanut päähänsä. Entistä rajumpi ja entistä kuumempi herätysaalto olisi\nhänestä saava alkunsa ja lähtevä liikkeelle ajautuakseen jossakin\nkumeasti pauhaten ihmiskunnan tummaan, villiin rantaan. Hän olisi oleva\nse merkkipaalu, se tiennäyttäjä, johon tultaisiin katsomaan ja jota\nkohti vaimot kohottaisivat lapsiaan siunattaviksi. Tällainen hän oli,\nSaarnaaja, entinen seppä, jota jokikylissä haukuttiin hirviöksi ja\njoka oli niin laiha, että hän näytti ristiltä levittäessään sivuille\nmolemmat luisevat kätensä... Pitkin ja poikin hän siinä puhui näistä\nkaikista aivan kuin Timo olisi niistä jotain ymmärtänyt, mutta hän\nei toki maininnut mitään niistä jäisistä pohjatunnoista, jotka\nhitaasti liikkuivat jossakin hänen olemuksensa syvyydessä. Sanaakaan\nhän ei niistä hiiskunut, vaan salaisesta vaistosta vaikeni. Hän oli\nkypsymäisillään peloittavaan varmuuteen jostakin, joka synkästi huimasi\nja häikäisi häntä.\n\nMyöhemmin illalla Saarnaaja johdatti peitetyllä viekkaudella\nkeskustelun jälleen rouva Kalmelukseen ja tämän elämäntapoihin. Mutta\nTimo vastaili jurosti ja vältellen; hän ei halunnut siitä enää puhua.\nHän tunsi itsensä syvästi uupuneeksi ja hän tahtoi unohtaa vanhuksen\nja hänen puutarhansa kukkineen. Sitä paitsi hän oli jonkinlaisella\nhämärällä, alitajuisella tavalla näkevinään Saarnaajan jatkuvissa\nkyselyissä eräänlaista tuimaa tarkoituksellisuutta, joka aavistuksen\npainolla tunkeutui niinkuin kylmä viima hänen olemuksensa lävitse.\n\nEhtoon hiljaisuus kasvoi yhä. Vanhaa olutprykiä ympäröi himmeässä,\nkeväisessä tähtivalossa kuultava äänetön maailma. Jostakin jokilaakson\nsyvyydestä, hyvin loitolta, kantautui ajoittain salaperäisiä, väkeviä\nääniä. Siellä kevät teki työtään ratkoen joen jääpeitettä kuin\ntimantilla leikaten. Ihmeellisiä hetkiä syntyi, kasvoi ja tuhoutui\nkaikkialla heidän ympärillään. Aavistelevaa suhinaa taivaassa ja maan\npäällä. Sininen ilta ikäänkuin vavahteli ja kumahteli avaruuteen\nsaakka. Jokikylät peittyivät salaperäiseen hämyyn, joka sakeni kuin\nsavu hetki hetkeltä. Tähdet tulivat selvemmiksi ja suuremmiksi, toiset\nmieltä hämmentävän kirkkaiksi. Linnunrata alkoi väreillä ja särehtiä,\naivan kuin soida. Viiltävässä kaipuussaan suunnattomana se syöksyi\nhalki taivaan, kadoten viimein etäisesti hehkuvaan tähtiusvaan.\n\nMutta Saarnaaja oli vaipunut kokonaan raskaaseen ajatusmaailmaansa,\nuppoutuen siihen kuin suon mustaan silmäkkeeseen. Tyhjyys nousi kuin\nseinä joka puolelta, lainehtiva tyhjyys. Sen lävitse kajasti maailma\nmerkillisenä unennäkönä, jonka piiristä nousi esiin ihmisiä, huojuvia\npuita, kallistelevia siltoja, taloja, kokonaisia kyliä, missä eläimet\nääntelivät ja kumisuttivat tannerta... Hän itse oli kulkevinaan\nsuurta puuristiä kantaen peltojen multameressä, ja kasvatti oli hänen\nseurassaan, kulki jäljessä varjon tavoin. Mutta sitten hän havahtui\nyht'äkkiä syvästi valveille, ja edessä oleva tehtävä palautui hänen\nmieleensä ihmeen suurena ja täynnä sisäistä voimaa ja salamyhkäisyyttä.\nTänä yönä hän olisi aloittava uuden vaiheen elämässään, tänä\nmaailmanhetkenä hän olisi sytyttävä palamaan merkkitulensa, hehkuvan\nsoihtunsa, joka saattaisi kylät hämmennyksen valtaan. Tässä\ninnostuksen puuskassa, joka läheni jonkinlaista huumausta, hän\nnousi ja meni jälleen ikkunan ääreen. Nyt vallitsi täydellinen ja\npakahduttava hiljaisuus niinkuin suurien noitapyhien aattoina. Ei\nkuulunut hiiskahdustakaan. Yö oli tullut. Sen kaikkiyhteisyydessä he\ntällä hetkellä olivat — houraileva saarnamies ja keskenkasvuinen,\nalkuunsa kuihtunut poika. He tunsivat sisimmässään yön hallitsevan\näänettömyyden ja uhkan. Omalla erikoisella, toisistaan poikkeavalla\ntavalla heidän ajatuksensa tänä kohtalokkaana yönä koskettivat tuota\nyksinäisessä merenrantahuvilassa elävää vanhusta, joka tosin tällä\nhetkellä oli vielä hämyisessä huoneessaan, vailla välitöntä kosketusta\ntähän ajattomaan yöhön, mutta jonka vähän myöhemmin himmeä tähtivalo,\nkuulemansa äänet ja omituinen, ennakoiva tunne kutsuivat ulos...\n\nTimolle itselleen jäi tästä illasta ja yöstä vain muutamia säröisiä\nmuistikuvia sieltä täältä. Mutta eräitä ydinhetkiä, keskeisiä\ntapahtumia hän muisti jälkeenpäinkin järkyttävän selvästi ja\nalastomasti. Tällaisia tapahtumia oli muun ohessa heidän lähtönsä\nvanhasta oluttehtaasta sekä se, mitä sattui Kalmeluksen öisessä\nhuvilassa. Jonakin alkuyön hetkenä Saarnaaja otti lattialta\nmyrskylyhdyn, painoi hatun päähänsä ja kehoitti Timoa seuraamaan\nhäntä. Timo tunsi kummallista alakuloisuutta ja hämärää pelkoa, mutta\nlähti kuitenkin vastahakoisesti seuraamaan Saarnaajaa. He laskeutuivat\nhitaasti portaita alas pohjakerrokseen, kiersivät jälleen suuren\nkeittosammion ja tulivat ulko-ovelle. Heidän takanaan kuului hiljaista\ntassutusta. Ne olivat kulkukissoja, jotka olivat heidän säikyttäminään\nlähteneet liikkeelle ja hiiviskelivät nurkissa. Vanha olutpryki jäi\näänettömänä törröttämään rantatöyräälle kuin hyljätty kummitustalo.\n\nHe kulkivat yli paukahtelevan kevätjään; joen yli kulki sillä kohdalla\nkapea, tallattu polku, joka nyt kevään tullen oli noussut koholle\nympäröivästä jään pinnasta. Vastarannalla oli joitakin kallellaan\nolevia vajoja ja varastosuojia, joissa oli mustat valeikkunat. Timo\noli aina omituisesti kammonnut noita valeikkunoita tietämättä oikein\nsyytä siihen. Mutta tällä kertaa ne töintuskin erottuivat ulkoseinistä\nhimmeässä yövalossa. Luminen kuja kulki näiden vajojen vieritse;\nkujan toisella puolen oli vanhoja rantatönöjä, vajojen puolella taas\nhuojahteleva lankkuaita, joka kuitenkin päättyi pian. Heidän edessään\noli valtatien monipolvinen nauha, etäisiin maakyliin johtava. Mutta\ntämä eriskummallinen pari kääntyi kulkemaan merelle päin. Lumi oli\ntieltä jo paikoin poissa; se oli ohutta ja mustunutta, kevätlunta.\nTaivas heidän yläpuolellaan oli tähtiä täynnä. Mieltäriipaiseva\nhiljaisuus kaikkialla. Jostakin etäältä kantautui vain yöjunan\nkiireinen kohu, mutta sekin loittoni pian kuulumattomiin.\n\nSaarnaaja kulki huokaillen ja otsa rypyssä, katse suunnattuna niihin\nharvoihin kaupungin valoihin, joita hän näki vasemmalta, joen toiselta\npuolen, ja jotka vähitellen häipyivät kauaksi heidän taakseen. Hänen\noikeassa kädessään roikkui lyhty, sytyttämätön, vanha myrskylyhty.\nTimo katsoi älyttömästi siihen... himmeäruutuiseen lyhtyyn, joka\nvaappui tuon hurjan kuvatuksen kädessä. Hän hieroi silmiään kuvitellen\nnäkevänsä unta, painajaisunta. Seppä ikäänkuin kasvoi suunnattomasti\nTimon edessä, lyhtykin hänen kädessään oli hetkittäin niinkuin talo. Se\nhuojahteli kuin tuulessa saarnamiehen onnahdusten mukaan ja välkähteli\ntummasti Timon silmissä sinne tänne. Matkaa Kalmeluksen huvilaan meren\näärelle oli useita kilometrejä, mutta koko aikana he eivät puhuneet\nmitään. Timo oli väsynyt ja ikäänkuin jotain taakkaa kantaen hän\nlaahusti saarnamiehen jäljessä eteenpäin merkillisessä äänettömyydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaarnaaja ja Timo — nuo molemmat hirviöt — olivat jo silloin eteisessä,\nsyvässä hämärässä, kun vanhus seisoi ulko-ovensa kynnyksellä\ntarkkaillen Linnunradan juovaa taivaalla. Saarnamiehen kädessä huojui\nyhä sytyttämätön myrskylyhty, johon hän kuitenkin kohta olisi sytyttävä\nlevottoman, keltaisen liekin... Timo seisoi hänen rinnallaan pienenä\nja avuttomana, epämääräisen pelon jäykistämänä. Hänestä tuntui, ettei\nhän saisi ääntä suustaan, jos hänen pitäisi tällä hetkellä jotain\nsanoa tai huutaa. Hän oli kuin sidottu hiljaisuuteen, jonka uhka\nlisääntyi hetki hetkeltä. Saarnaajakin tunsi jonkinlaista ahdistusta,\nja hänen ruumiissaan humisi niinkuin myrskyinen puu, kiihkon outoja,\nveriruskeita lehtiä oksissaan kantava. Hänen teki mieli huutaa yöhön:\nOta minulta pois tämä kalkki! Mutta hän tunsi kaiken olevan jo\njollakin tavoin myöhäistä. Uusi, kauhea voima pyrki hänestä ulos kuin\nvereen tahraantunut, käsiään ojenteleva lapsi, tuhon ja hävityksen\neriskummallinen sikiö... Ja yht'äkkiä Saarnaaja tunsi hämäännyttävää,\npeloittavaa katkeruutta kaikkea kohtaan. Hetket kulkivat hänen\nohitseen niinkuin harmaa, hajallaan oleva rosvojoukko: jokainen\nhetki riisti mukaansa osan hänen hermovoimaansa. Mieletön haaveilu\nja villi, repaleinen uskonnollinen kuvittelu kamppailivat entisessä\nsepässä yhtäaikaa. Häntä huimasi. Hän nojautui seinään ja teki itsensä\npieneksi. Vanhus laahusti heidän ohitseen, kadoten sisään. Hän ei ollut\nheitä nähnyt.\n\nJa Saarnaaja sytytti lyhtynsä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Kalmelus oli kahlannut sen päivän lävitse niinkuin hauraassa\nunessa ja ilman syvempää kosketusta hetkien menoon. Hänen väsynyt\nhenkensä oli kimmonnut ikäänkuin irti ruumiista, jota lyhyet,\nhoipertelevat jalat kannattivat. Kun ilta jo syöksyi yli yön tumman,\narvoituksellisen rajan, vanhus lähti vielä huojahdellen huvilan\neteiseen, joka oli kevättalvisten tähtien särkynyttä valoa täynnä.\nHän oli ollut kuulevinaan melua eteisestä, kuin askelten kaikua,\nja ajatus Timon, kadonneen kasvattinsa, paluusta lennähti iloisen\nvaisuna hänen aivojensa halki. Mutta eteiseen tultuaan hän havaitsi\nkaiken äänettömäksi, kuoleman tyhjäksi ja ulko-oven mustana auki\nammottavaksi. Kumaraan vääntynyt pieni nainen kuunteli hetken ovella,\nkatsoi tähtipilkettä ja Linnunradan kaarta. Tietoinen ja pohjaton\nkodittomuuden tunne kulki yht'äkkiä riipaisten hänen sielunsa usvan\nhalki. Sitten hän käännähti ja lähti sisälle laahaavin, lyhyin askelin,\nkantaen sielunsa pohjalla tuota vahvenevaa maanpäällisen kodittomuuden\ntuntoa, niinkuin nainen kantaa helmassaan kapaloihin käärittyä lasta...\nTämä lyhyt paluumatka ulko-ovelta takaisin huoneeseen oli hänelle kovin\nraskas. Samalla se ihmeellisesti heijasti kuoleman jylhää, synkän\nihanaa valoa. Martta, joka oli valvoen odottanut emäntänsä levolle\nmenoa sulkeakseen salaa huvilan ulko-oven, oli nukahtanut. Unen musta\nvaippa oli humahtanut hänen kuuroutensa yli. Merenrantahuvila oli\nyöhiljainen.\n\nMutta kun Emilia oli jälleen huoneessaan ja makuulle hankkiutumassa,\nhän oli uudelleen kuulevinaan vaimeaa melua ja hiljaisia askeleita.\nTällä kertaa tuohon ääneen liittyi jonkin putoavan esineen kolahdus.\nHän kuuli kaiken aivan selvästi, omituisen alastomasti, mutta kuitenkin\nkuin ohuen, verkkomaisen kalvon lävitse. Äänet jatkuivat, mutta\nhiljaisempina, kuin varoen. Aavisteleva, ennakoiva tunne häivähti\nvanhan naisen tajuun. Hän palasi pimeyden halki takaisin ovelle. Siellä\nhäneen lankesi läheisen lyhdyn keltainen heijastus, vaisu hohto,\njoka sulki koko hänen olemuksensa piiriinsä. Se oli kuin ikuisuuden\naurinko, joka äkisti syttyi loistamaan suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta\nsitten hän näki lyhdyn takaa häivähdyksen kolkosta, mustasta miehestä,\nvillistä, luisevasta olennosta. Valepukuinen kuolema! Kuuma säikähdys\nvirtasi hänen ruumiinsa lävitse kiireestä kantaan, hänen suunsa eteen\npainui kuin läppä ja sydän seisahtui jysähtäen. Hän kaatui lattialle,\nlähelle huoneen kynnyspuuta. Jalat koukussa hän jäi makaamaan, kasvot\nlattiaan päin kääntyneinä. Siinä maatessaan hän oli kuin hangelle\njäätynyt lintu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaarnaaja laski hämmästyksen lyömänä lyhtynsä lattialle. Hetkeen hän ei\nollut selvillä siitä, mitä todella oli tapahtunut. Hän oli vain nähnyt\nnaisen laahustavan eteensä lattialle, kaatuvan suulleen vaivalloisesti\nja kuivasti kolisten niinkuin vanha, viallinen tuoli... Naisen kasvoja\nei näkynyt, näkyi vain takaraivo ja harmaita hiuksia. Seppä kumartui\nlyhtynsä valossa katsomaan vanhuksen ruumista. Siinä kumarruksissa\nseisoessaan vilahti hänen päähänsä omituinen ajatus, että tämä kaikki\noli vain veristä harhaa, jolla ei ollut eikä voinut olla mitään\nliittymäkohtaa todellisuuteen. Mutta kun hän ojensi hapuillen kätensä,\nkiertyi hänen pitkien sormiensa ympärille joitakin hiuksia, kahisevia,\nharmaita jouhia, jotka hajallaan riippuivat lattialle kepertyneen\nvanhuksen päässä. Ja ikäänkuin pitkäisen leimahduksessa hänelle selvisi\nkauhea totuus. Rouva Kalmelus oli kuollut.\n\nTimo, saarnamiehen kasvatti, joka tähän asti oli seisonut taempana,\ntyöntyi nyt äkkiä esiin, ja nähdessään lyhdyn valopiirissä lattialla\nmakaavan rouva Kalmeluksen hän päästi vihlovan kirkaisun. Silloin\nSaarnaaja havahtui ja kohotti varoittaen kätensä. Timo mykistyi kohta\nja vetäytyi takaisin ovelle. Hänen ruumiinsa vavahteli kauttaaltaan.\nSyvä ruumiillinen ja henkinen voimattomuus oli saanut hänet valtaansa,\npääkin painoi kovin. Koko hänen ruumiinsa uiskenteli kuin virrassa\nveden painaessa joka puolelta. Hän näki Saarnaajan liikkuvan lyhty\nkädessä haamun tavoin huoneessa, näki hänen askartelevan jotain\nnurkassa olevan piirongin edessä ja viimein vetävän jonkin sen\nlaatikoista auki. Siellä hän penkoi hetken, mutta sulki sen pian ja\nveti auki toisen laatikon. Lopulta hän työnsi taskuihinsa jotakin, ehkä\nrahaa. Mutta Timo ei voinut paikaltaan liikahtaa. Hän tunsi hirvittävää\npelkoa. Outo, unenomainen tunne virtasi hänen olemuksensa lävitse\nniinkuin vesi.\n\nSillä välin Saarnaaja kulki tarkastellen ympäri huonetta. Hänen\nlyhtynsä valo sattui milloin mihinkin, häilähteli seinissä, lattiassa,\npöydänkannessa, tuoleissa. Pöydällä hän näki Uuden Testamentin ja\nvirsikirjan, ahtaen nekin taskuunsa. Vihdoin hän palasi lattialla\nviruvan ruumiin luokse ja katsoi sitä hyvän aikaa. Loppujen lopuksi\nhän käänsi sen selälleen, kasvot ylöspäin. Rouva Kalmeluksen kasvot\nnäyttivät valjuilta ja kauhun vääntämiltä lyhdyn valossa. Saarnaajan\nsilmät paloivat synkällä liekillä ja hengitys kävi puuskittain. Äkkiä\nhän otti liivintaskusta linkkuveitsensä, veti sen terän auki ja\npiirsi sillä sitten läpi kankaan vainajan rintaan syvän ristinmerkin,\njotta kaikki tietäisivät Herran palvelijan olleen viimeisellä\nhetkellä huoneessa läsnä, kuten hän sillä hetkellä ajatteli. Ja\nsamassa hänestä haihtui kaikki hämmennys, epävarmuus ja säikähdys,\nminkä rouva Kalmeluksen äkillinen kuolema oli hänessä herättänyt, ja\nsijalle tuli nyt jotakin suunnattoman arvokasta, apostolimaista. Näin\njuuri täytyikin käydä, hänen silmiensä tulen, profeetan läpitunkevan\nkatseen, täytyi polttaa poroksi tuon naisen, joka oli niin pahasti\nlyönyt laimin velvollisuutensa kristittynä; Jumala oli käyttänyt\nhäntä välikappaleenaan, työaseenaan. Mitä siis siitä, vaikka hänen\nsuunnitelmansa rouva Kalmeluksen rankaisemisesta ja käännyttämisestä\najautuivatkin karille, kun kerran täyttyivät korkeammat suunnitelmat\nja aivoitukset. Hänen äsken vainajan piironginlaatikosta ottamansa\nrahat tulisivat käytettäviksi uuden perustettavan seurakunnan hyväksi.\nSillä olihan Kristuksen opetuslapsillakin ollut keskuudessaan yhteinen\nrahastonsa, jota tosin oli hoitanut Juudas Iskariot.\n\nMillä tavoin he pääsivät samana yönä takaisin rotteloiseen olutprykiin,\nsiitä jäi Timolle vain epäselvä käsitys, sekasortoinen muistikuvasarja,\njolla ei ollut alkua eikä loppua. Villikissatkin olivat hyljätyssä\noluttehtaassa tänä yönä tavallista rauhattomampia. Ne juoksivat sinne\ntänne, vikisivät ja maukuivat, väliin pysähtyivät pimeässä tuijottamaan\nvälkkyvillä kultasilmillään, sitten taas alkoivat juoksennella ympäri\ntaloa. Saarnaaja lojui pitkällään sängyssä niinkuin kuollut. Hän ei\nliikahtanutkaan. Mutta hänen päänsä oli polttavan kuuma, ja hänen\najatuksensa temmelsivät hurjina. Timo makasi penkillä kuin pieni mytty.\nLyhtyä ei näkynyt missään; sen vipajavan valokeilan ärsyttämänä seppä\noli heittänyt sen paluumatkalla sirpaleiksi tiehen.\n\nMutta kaukaa ja korkealta, taivaanrantojen syvyydestä, kantautui\nihmeellistä huminaa: lähestyvä kevät... Timo kuuli tuon humun, ja hänen\nteki mieli upota kuumaan itkuun. Hänen kuumeinen ruumiinsa oli oudosti\njännittynyt, kuunteleva, pelkoa täynnä. Sitten tuon jäykistyneen\nolennon lävitse kävi humahdus niinkuin puiden oksistoissa vinhan tuulen\nkulkiessa niiden ylitse. Hän vaipui levottomaan uneen, putosi siihen\nkuin mustaan kaivoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Kalmeluksen kasvot olivat jo saaneet tuon tutunomaisen, jylhän\nilmeen, joka sinänsä kuuluu kuoleman olomuotoon ja joka vitkaan sulkee\nelämän pois itsestään, olipa tuo elämä sitten ollut minkälaista\ntahansa. Jämeä, kiristynyt ilme ihmisen kasvoilla yhä vain vahvistuu,\nkuta kauemmaksi hän etääntyy siitä jylhästä hetkestä, jolloin elämän\nsammuminen hänessä tapahtui.\n\nKenet oli rouva Kalmelus kohdannut yöllä huoneensa ovella? Se kysymys\nkierteli hämäränä seudulla, kun kuultiin, että hänet oli tavattu\nkuolleena ja veitsellä viilletty ristinmerkki rinnassa ja että hänen\nyksinäisessä huvilassa olleet rahansa, jokapäiväiset käyttövaransa,\noli ryöstetty. Hänen kuolemansa aiheuttajaksi todettiin piankin\nsydänhalvaus — mutta ristinmerkki, kuinka se oli hänen rintaansa\nilmestynyt, kuka sen oli viiltänyt? Kuta enemmän tapausta pohdittiin,\nsitä synkempään hämärään se näytti peittyvän. Palvelijatar, kuuro\nHuivin Martta, ei tiennyt kertoa siitä mitään; hän oli nukkunut\nkoko yön. Sen sijaan hän tiesi kertoa yhtä ja toista merkillistä\nitse emännästään, rouva Kalmeluksesta; hän kertoi siitäkin, kuinka\nkiihkeästi tämä oli kasvattinsa kadottua aina joka ilta pyytänyt häntä\njättämään huvilan ulko-oven avoimeksi pojan paluun varalta, vaikka\nei erikoisemmin ollut Timosta pitänytkään. Mutta hän, Martta, oli\naina salaa sulkenut oven myöhemmin yön rajalla — paitsi yhtenä yönä,\njolloin hänen emäntänsä oli pysytellyt poikkeuksellisen kauan valveilla\nniinkuin jotain odottaen; hän oli vihdoin nukkunut, ja silloin oli\nkummallinen, ristinmerkkejä viiltelevä varas astunut sisälle huvilan\nauki leksottavasta ovesta... Tämä kaikki tuntui kovin oudolta ja\nhämärältä. Huivin Martta, tuo vähäpätöinen, paljosta osattomaksi jäänyt\nnainen, kohosi nyt yhdellä iskulla ylös unohduksen katkerasta alhosta\nihmisten tietoisuuteen. Hän tunsi yht'äkkiä olevansa tärkeä henkilö\ntapausten virrassa, ja auliisti hän jakoi uteliaille naapureille\nomituisen emäntänsä salaisuuksia, jotka ikäänkuin väreilivät vielä\ntämän elottoman ruumiin ympärillä. Vanhan palvelijattaren kuurouskaan\nei tällä kertaa estänyt keskustelua; uteliaiden kärsivällisyydellä\nei ollut rajoja, vaan useita kertoja peräkkäin he saattoivat saman\nkysymyksensä toistaa, huutaa hoilottaa tuon tylsän olennon korviin.\nMutta kuinka mieletöntä tämä jatkuva uteleminen oli ja kuinka vähän\nse kykeni itse asiassa valaisemaan kuolleen naisen arvoitusta ja\nhänen sisintä olemustaan, sitä ei kukaan tullut ajatelleeksi, ja tätä\nhalpamaista ilveilyä, panettelua ja juoruilemista jatkettiin yhä. Myös\nTimo, rouva Kalmeluksen entinen kasvatti, pääsi tästä painostavasta\nhuomiosta osalliseksi; hyväntekeväisyyden varjolla etsiskelivät monet\nomaan lihavuuteensa läkähtyvistä huvila-alueen rouvista tuota köyhää,\nhyljättyä olentoa käsiinsä saadakseen häneltä, jos se osoittautuisi\nmahdolliseksi, lisätietoja kuolleesta papinleskestä. Mutta häntä ei\nlöydetty. Sillä muut kuin läheisten jokikylien asukkaat eivät tienneet\nhänen asustelevan vanhan saarnamiehen kanssa autiossa olutprykissä.\n\nPoliiseita liikuskeli yksinäisessä, rappeutuneessa merenrantahuvilassa\nnuuskien jälkiä, mutta mitään selvyyttä ei toistaiseksi saatu. Tottapa\ntotuus kuitenkin kerran paljastuisi hämärän takaa, siihen luotettiin.\nJa se paljastuikin, mutta toisella tavalla kuin oli odotettu. Sitä\nennen liikkui seudulla tapauksen johdosta monenlaisia huhuja. Puhuttiin\njos mitä. Eräskin nainen sanoi uskovansa, että ristinmerkki oli\nvoinut ihmeellisen heijastuksen tavoin ilmestyä rouva Kalmeluksen\nrintaan, samoin kuin ristiinnaulitun naulanreiät saattoivat ilmestyä\nihmisen käsiin ja jalkoihin; hän sanoi tällaisista tapauksista\njoskus lukeneensa. Mutta tämä kiihkoisan uskonnollisuuden värittämä,\nmielikuvituksellinen selitys ei läheskään kaikkia tyydyttänyt. Joku\noli ristinmerkin vartavasten veitsellä tehnyt vainajan rintaan;\nnäin karkeaan ja kovaan ratkaisuun uskoivat useimmat. Kaiken tämän\nlisäksi yritettiin myös ruumista tutkimalla löytää tämän salaisuuden\nratkaisu. Sulkeutunutta elämää viettäneen rouva Kalmeluksen äkillinen\nja odottamaton mainen seikkailu, joka oli alkanut tuntemattoman, mustan\nmiehen kohtaamisella öisessä huvilassa, jatkui nyt ruumishuoneessa.\nSiellä hänen lopullisesti todettiin kuolleen sydänhalvaukseen, jonka\ntaas oli aiheuttanut jokin ankara säikähdys, kuten otaksuttiin. Voitiin\nmyös havaita, että paljon keskustelua herättänyt ristinmerkki vainajan\nrinnassa oli kuoleman jälkeen veitsellä viilletty. Loppujen lopuksi\ntuossa kuolleessa ihmisrauniossa ei ollut enää mitään tarkastettavaa ja\nse voitiin haudata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Kalmeluksen vanha palvelija saapui kohta ruumiinavauksen jälkeen\nheränneen itsetuntonsa kannustamana merenrantahuvilasta kaupunkiin.\nHuivin Martta oli pukeutunut haalistuneeseen, mustaan pukuun, jonka\npapinleski oli hänelle kerran antanut, ja hänen kuuroissa korvissaan\nheiluivat ohuet, kullalla silatut korvarenkaat. Hän meni suoraan Vallin\nruumisarkkuliikkeeseen, joka sijaitsi vanhassa puutalossa. Talon\ntoisessa päässä työskenteli neljä puuseppää, jotka valmistivat arkut ja\nmaalasivat ne. Myöskin siellä oli kaksi naista, toinen vanhempi, toinen\nnuori tyttö, jotka taas puolestaan verhosivat kirstut mustilla tai\nvalkeilla kankailla ja väliaikoina neuloivat selättömiä ruumispaitoja.\nHe olivat kuin kuolemaan vihkiytyneet papittaret, nuo kaksi naista.\nToisessa päässä taloa tapahtui ruumisarkkujen myynti, ja siellä oli\narkkukauppias itse. Koko talossa elettiin kuoleman merkeissä; kaikki se\ntyö, mitä siellä tehtiin, tehtiin kuolleita varten, ei eläviä.\n\nSinä aamuna, jolloin ruumisarkkuliikkeeseen ilmestyi rouva\nKalmelus-vainajan mustiin pukeutunut palvelija, keskusteli kauppias\nkonttorihuoneessaan vuokralaisensa suutari Västin kanssa eräästä\ntapauksesta, joka juuri silloin oli sattunut rantamaailmassa. Tapaus\noli se, että kaupungissa oli edellisenä iltana joutunut poliisin käsiin\nmuuan mies, oikea kehveli, joka pidemmän aikaa oli lähitienoilla ja\nedempänä jokikylissä kaupitellut valurautaisia hautaristejä. Risteissä\noli kuitenkin nimet tehty perin kömpelösti ja näkyi, että niissä oli\njolloinkin aikaisemmin ollut aivan toinen nimi. Tämä seikka herätti\nmonessa, epäilyksiä ja vihdoin siitä ilmoitettiin viranomaisille.\nSelville kävi, että kysymyksessä oli kuin olikin rikos; ristit oli\notettu hautakummuilta, maalattu uudestaan ja sitten hakattu niihin\nuudet nimet. Useilta lähiseudun hautausmailta olikin kadonnut\nristejä ja nimilaattoja. Epäilykset kohdistuivat nyt tähän ristejä\nkaupittelevaan mieheen, Viitalan Oskariin, ja tunnustihan hän lopulta\nruman tekonsa, kun koville pantiin. Kun hän oli monista muistakin\nkolttosistaan tunnettu, epäiltiin nyt lisäksi, että hän oli käynyt\nsäikyttelemässä rouva Kalmeluksen kuoliaaksi, viiltänyt veitsellä hänen\nrintaansa ristinmerkin ja ryöstänyt hänen kotona olleet rahansa. Tätä\nei kumminkaan saatu näytetyksi toteen, Viitalan Oskari itsekin kielsi\nkaiken ja joutui tästä viimeisestä syytöksestä aivan pois tolalta.\nMutta oli niitä, jotka siihen päivään asti, jolloin kaikki tuli ilmi,\nuskoivat Viitalan Oskarin tässäkin suhteessa syylliseksi. — Tätäpä\ntapausta arkkukauppias pohdiskeli kovaäänisesti suutarin kanssa juuri\nsillä hetkellä, kun ovikello liikkeen puolella kilahti.\n\nSen kutsumana arkkukauppias kompuroi liikkeeseensä, koettaen loihtia\nnaamaansa edes jonkinlaista vakavuutta, surun ja osanoton ilmettä.\nSuutari, jota sanottiin myös ruumisarkkukauppiaan hovinarriksi,\nseurasi tätä kaupan puolelle. Ovensuuhun oli pysähtynyt haalistunut,\nmustapukuinen olento, jota kauppias verkkaan ja kumarrellen\nruumisarkkurivien välistä lähestyi kasvot tehdyn osanoton\nvastenmielisessä väänteessä. Suutari tunsi asiakkaan oitis, ja hän\nsanoikin puoliääneen vuokraisännälleen:\n\n— Et taida tietääkään, että tuo on nyt sen rouva Kalmeluksen\npalvelijatar... sen papinlesken, joka kuoli ja jonka rintaan oli\npiirretty ristinmerkki... Huuda tuolle piialle korvaan. Se on perhanan\nkuuro. Pirukin sen kanssa puhuessaan läkähtyisi.\n\nRuumisarkkukauppias hätkähti hiukan, mutta rauhoittui sitten ja muutti\nilmeensä nopeasti arvokkaaksi, samalla alentuvaksi. Eihän tässä\nollutkaan tällä kertaa kysymys asiakkaan henkilökohtaisesta surusta,\nvaan paljaasta velvollisuusostosta, kylmästä arkun hankinnasta. Ja\nniin alkoi kovaääninen kaupankäynti ruumisarkkurivien välissä, jossa\naina vallitsi viileä ja raskas hämärä. Nähdäkseen yksityiskohtaisesti\narkut ja voidakseen tehdä niiden välillä vertailuja, oli tarpeellista\ntoisinaan sydänpäivälläkin ottaa huoneeseen valo. Sähkön kylmässä,\npaljastavassa valossa näyttäytyi odottavien arkkurivien koko\njärkyttävä surullisuus ja monet ostajat purskahtivat äänekkääseen\nitkuun lopullisesti masennettuina. Mutta tällä kertaa ei kuulunut\nitkua sähkövalon leimahtaessa palamaan... Arkkukauppias oli nyt\nvalinnut hieman meluavan myyntitavan monista muista, sillä hän tahtoi\nhämätä tuon kuuron ja tylsän olennon ostamaan rouvavainajalleen\nmahdollisimman kalliin arkun. Siinä sivussa yritti kauppias udella myös\nvähäisen kuolleesta rouva Kalmeluksesta ja hänen rintaan viilletystä\nristinmerkistään, hyötymättä kuitenkaan näistä tiedusteluista\npaljon mitään. Suutari poistui omalle puolelleen, ja arkkukauppias\nkeskitti tämän jälkeen kaiken huomionsa tuon kalliin arkun myyntiin.\nTämä onnistuikin häneltä yli odotusten. Ruumisarkku, jonka Martta\nosti emännälleen, oli todella kallis, hyvin kallis, ja sen laidat\nolivat mustemmat mustinta unta, mutta jaloissa, molemmissa päissä ja\nkansikoristeissa kiilsi hopeaväri hohtaen kuin talven lumi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli kuihtunut, keltainen möhkäle, joka nyt ruumishuoneessa\nasetettiin arkkuun. Ja se haudattiin vanhaan merenrantakalmistoon,\nsamaan paikkaan, johon jo aikaisemmin oli haudattu muuan vanha\nmerimiespappi — Kristian Kalmelus. Hautapaikan oli Kristian eläessään\nheille molemmille rahalla lunastanut. — Saattajia ei ollut; kuuro,\nmustapukuinen palvelijatar vain ypöyksin siinä lähellä kuuhkaili\nkasvoillaan tylsä, ajatukseton liikkumattomuus. Haudankaivaja seisoi\nlapioonsa nojaten hiukan loitommalla, samoin joitakin lähipaikan\nihmisiä; he olivat tulleet katsomaan sen naisen hautaamista, jonka\nrinnassa oli veitsellä viilletty ristinmerkki... Papin sanat hukkuivat\ntuon tuosta kiihtyvän kevättuulen kohinaan. Kalmiston vanhat, vielä\nlehdettömät koivut huojuivat tummina ja valkeina kuin aaveet. Kaukaa\nmereltä kantautui yhtämittainen mahtava kohu, äärettömyyteen ulottuva.\nKuolema ja ylösnousemus! Ja kuitenkin: mikä syvä äänettömyys heitä\ntällä hetkellä ympäröi! Se oli hautausmaan juhlallista hiljaisuutta,\nkaameaa, ahdistavaa rauhaa.\n\nKerran syksyn tullen... tähtien syttyessä... oli merimiespappi vienyt\nTimon tälle samalle hautausmaalle meren äärelle. Kristian Kalmeluksessa\noli tällöin, kuten ainakin, jotain nöyrää, hänen äänensä hiljeni, ja\nhän ikäänkuin vapisi sen rauhan keskellä, joka kohosi nurmettuneista\nhautakummuista ja hukkui tähtiin. Hän kertoi kasvatilleen, että samat\ntähdet, jotka loistivat tämän hautausmaan yllä, loistivat kaikkien\nmaailman hautojen yllä kaikissa maanosissa ja kaikkien merien\nrannoilla... Ja Timo nojasi päätään vanhan merenrantakalmiston tummiin\npuihin heidän pysähdellessään milloin siellä, milloin täällä. Hän\nkatsoi ihmetellen tähtiin.\n\nMerenrantahuvila tuli nyt melkein autioksi. Tuossa uudelleen\nränstyneessä talossa oleskelivat enää vain iäkäs, puolikuuro\npalvelija ja musta, ylen lihava kissa, joka oli muuttunut entistä\nylimielisemmäksi. Se tuntui omalla tavallaan hallitsevan yksinjäänyttä,\nhuvilasta pois hankkiutuvaa umpimielistä ihmistäkin.\n\nMutta eräänä iltana, jolloin kevät jo loi avaraa, väkevästi\nhulmuilevaa kajastustaan kaikkialle, katosi kissakin mustan varjon\nlailla autioituvasta talosta. Varmaan sen muodottomaksi lihonneessa\nolemuksessa oli alkanut jotain kuohua; se oli alkanut jälleen kaivata\nsalaperäistä, raisua kulkurielämää ja nälän kuumeista kiihkoa. Sitä\npaitsi toisten kissojen vihlovat kutsuhuudot kantautuivat jo ehtoisin\nkujilta, pihoilta ja aidoilta... Oli miten oli, mutta jäljettömiin\nse vain oli kadonnut. Huvilaan oli jäänyt paikalleen lahoava\nihminen yksin, vaitelias nainen, jonka sekaviin puheisiin eivät\nviranomaisetkaan sanottavaa merkitystä panneet, kun häntä kuulustelivat\nhuvilassa sattuneen merkillisen tapauksen johdosta.\n\nParia päivää myöhemmin kerrottiin erään liuhupartaisen ukon hirttäneen\nhyvin lihavan mustan kissan vanhaan raitaan omassa pihassaan. Hirtetyn\nkissan ruumis heilui tuon raidan oksassa siksi, kunnes tylyt ihmiskädet\nkiskoivat sen sieltä alas ja heittivät tunkiolle. Tapaus tietenkin\nsinänsä oli varsin vähäpätöinen eikä ollut tietoa siitä, oliko\nkulkukissa sama, joka varkain tulleena oli aikansa maleksinut rouva\nKalmelus-vainajan luona huvilassa. Tuollaisia kodittomia, naukuvia\neläimiä harhaili joki- ja merikylissä lukemattomia. Mahdotonta niistä\noli ottaa selkoa, eikä kukaan sitä olisi halunnutkaan tehdä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nRistiinnaulitseminen\n\n\nMuutamia päiviä ja öitä oli jo kulunut siitä yöstä, jolloin Saarnaaja\nja Timo olivat tehneet merkillisen, kohtalokkaan vierailunsa rouva\nKalmeluksen luokse yksinäiseen merenrantahuvilaan. Nuo päivät\nolivat muodostaneet yhden ainoan pyörteisen kaaoksen. Saarnaajalle\nitselleenkään ei jäänyt niistä mitään selväpiirteistä muistikuvasarjaa,\njärjellistä tuntoa, saati sitten hänen kasvatilleen. Suurimman\nosan tuosta sisäisestä hämäräajasta he olivat viettäneet vanhassa\nolutprykissä, Saarnaaja enimmäkseen maaten ja Timo harhaillen\noluttehtaan typötyhjissä huoneissa tai alhaalla jokirannassa aikaansa\nviettäen. Kylään he kulkeutuivat vain ruokaa hakiessaan. Mutta siellä\nheitä katsottiin epäillen. Kukaan ei uskonut entistä seppää siksi\nuudeksi Messiaaksi, joksi hän itseään kuvitteli. Päinvastoin tuossa\nluurankolaihassa miehessä nähtiin jotain kummitusmaista, haamumaista,\njolla säikyteltiin kiukuttelevia lapsia. Tämän miehen ja todellisuuden\nvälillä hulmuili alati kuin musta verho. Kuumeiset, myrskyiset\nsieluntilat seurasivat toinen toistaan. Hän katsoi elämää ja maailmaa\nkuin savustetun lasin lävitse. Taivaalla hän näki auringon varjon,\nja aurinko oli verhoutunut niinkuin karvasäkkiin — se oli musta kuin\ntuomiopäivänä. Kuu oli valunut verenä pilviin, jotka vyöryivät sakeina\nja purppuranpunaisina äänettömien kylien ja peltojen yllä...\n\nVälillä hän taas kohosi kuin aallonharjalle, todellisuuden jylhään\ntuntoon, ja hän näki itsensä kevään huikaisevassa valossa ikäänkuin\npaljaaksi riistettynä, alastomana, hengessä köyhänä. Mutta aina\ntuokioittain syttyi hänen aivoissaan palamaan muuan muistikuva: hän\nrouva Kalmeluksen ruumiin yli kumartuneena viiltämässä ristinmerkkiä\ntämän ruumiiseen. Tuosta öisestä tapauksesta levisi salaperäistä valoa\nkoko hänen silloisen olotilansa ylle. Siinä valossa hän näki uuden\ntiensä kajastavan, näki uuden elämänsä ja tehtävänsä salatut perusteet.\n\nKerran Saarnaaja pesi kasvojaan olutprykin pihassa. Timo istui maassa\njossakin hänen lähellään. Vanhan, osittain murtuneen vinttikaivon\nsivussa oli juhtien juomaruuhi, ja siinä entinen seppä virutteli\nvedellä harmaita, valjuja kasvojaan. Hän tunsi kuivissa huulissaan\nniinkuin veren ellottavan maun. Kylmä vesi selvensi tuokioksi jonkin\nverran hänen ajatuksiaan, mutta vain tuokioksi. Jossakin taivaan\näärettömässä kuvussa loisti kevään uusi aurinko, joka poltti hänen\nkorkeuteen suunnatut kasvonsa kuiviksi ja häikäistyneiksi. Silmiä\nkirvelsi, suussa viipyi yhä kuvottava veren maku.\n\nTimo istui maassa ja aisti omituisen kipeästi vastapuhjenneiden\nsilmujen tuoksun, aisti kevään, joka muodosti jyrkän vastakohdan hänen\nelämänsä nykyiselle sisäiselle menolle. Vetäessään kiivain henkäyksin\nsisäänsä kevättä ja sen nuorien silmujen tuoksua hänessä puhkesi\nkukkaan syvällä piillyt, varhaisvanha katkeruus. Tuo kaikki, joka\nhäntä tällä hetkellä ympäröi, ja kylien monenlaiset äänet kuuluivat\nkuin johonkin toiseen maailmaan, huimaavan kaukaiseen, johon hänellä\nei ollut oikeutta astua. Hän oli kuin kytketty näkymättömällä köydellä\nkiinni entiseen seppään, kummaan, villiintyneeseen saarnamieheen, joka\nnyt pesi partaisia kasvojaan juhtien juomaruuhessa. Ja jälleen hän\noli näkevinään myös rouva Kalmeluksen riutuneet, peloittavan totiset,\nlyhdyn valaisemat kasvot. Silloin hän peitti voihkaisten silmänsä.\n\nMutta vähitellen Timo tuli oudosti tunnottomaksi. Hän ei ajatellut\nenää mitään. Hervottomana hän makasi maassa niinkuin valtavien\nvankkureitten pohjalla. Koko hänen pientä olemustaan ympäröi aivan\nerikoinen, raskas kylmyys, joka alkoi jaloista ja jatkui niistä muualle\nruumiiseen. Lahoavan puun ja mädänneitten olkien lemua tunkeutui\nhänen sieraimiinsa. Sitä kantautui... tuota karvasta lemua... aution\noluttehtaan vaiheilta. Timo vaipui kuin uneen. Kuului vain vanhojen\nlehtipuiden ajaton suhina, kaivonvintin narina ja veden loiske sepän\npestessä yhä kasvojaan hevosten juomaruuhessa, jonne hän oli kaatanut\nvettä. Hän pesi kasvoistaan kuin vuosien likaa, jotta hän olisi silloin\npuhdas, kun uusi vaihe hänen elämässään alkaisi.\n\nSe alkoikin seuraavana päivänä, mutta toisella tavalla se tapahtui kuin\nSaarnaaja kuvitteli. Hänen saarnamatkastaan kyliin ei tullut mitään\neikä hänen uudesta apostolisesta vaiheestaan — tuo matka, jonka piti\nolla uusien, laajalle ulottuvien saarnamatkojen alkuna, jäi iäksi\ntekemättä. Hänet naulittiin kuin ristinpuuhun ja kaikki messiaaniset\nharhaverhot riisuttiin häneltä.\n\nTimo oli silloin jokirannassa, olutprykin törmän alla. Oli aamupäivä.\nSaarnaaja oli jäänyt sisälle olutprykiin. Hiljaista oli. Keväinen\njoki virtaili äänettömästi, puolittain täynnä tukkeja ja propsipuita.\nRantavajojen valeikkunat paistoivat mustina joen toiselta puolen. Timo\nistui rannalla pää rinnalle vaipuneena ja mietteissään. Mutta äkkiä\nhän havahtui. Hän oli kuulevinaan ylhäältä rantatörmältä joitakin\nääniä, jotka hitaasti loittonivat oluttehtaan pihan suuntaan. Silloin\nhän nousi töyräälle ja näki kolme poliisia sekä joitakin kyläläisiä\nolutprykin pihassa; he olivat jo sisälle menossa. Timo tuijotti hetken\nheidän jälkeensä aukirevähtänein silmin. Sitten hän lähti kompuroimaan\ntuota talorotteloa kohti omituisen järkkyneenä ja vavahtelevin olkapäin.\n\nVanhassa olutprykissä oli todellakin kyläläisiä ja poliisimiehiä.\nHe etsivät käsiinsä Saarnaajaa, entistä jokivarren seppää, ontuvaa\nkummitusta ja hirviötä, joksi häntä myös kutsuttiin. Kylissä liikkui\nkaikenlaisia huhuja. Rouva Kalmeluksen palvelijatar oli nyt vasta\njälkeenpäin havainnut, että huvilasta oli kadonnut paitsi rahaa\nlisäksi asuinkamarin pöydältä Uusi Testamentti ja virsikirja. Yhteen\nääneen päiviteltiin tätä kummallista varasta eikä tiedetty, mitä\nolisi siitä ajateltu. Sitten muuan kalakauppias kertoi olleensa\nsamana yönä, jolloin kuolleen rouva Kalmeluksen rintaan oli viilletty\nristinmerkki, myöhään hevosellaan matkalla pitkin jokivartta, ja hän\noli nähnyt Saarnaajan ja tämän kasvatin olevan myös liikkeellä; he\nolivat kulkeneet peräkanaa merelle päin. Nyt yhdistettiin nämä kaksi\neri tapausta keskenään. Uskottiin, että juuri Saarnaaja eikä kukaan\nmuu oli käynyt tuona yönä rouva Kalmeluksen luona merenrantahuvilassa,\nsäikyttäen vanhan naisen siellä kuoliaaksi, tehden hänen rintaansa\nristinmerkin ja varastaen hänen huvilassa olleet rahansa, Uuden\nTestamenttinsa ja virsikirjansa. Näiden huhujen johdosta viranomaiset\npäättivät vihdoin pidättää vanhan olutprykin asukin kuulusteluja\nvarten ja panettaa hänet toisen kerran vankilaan, jos se osoittautuisi\nvälttämättömäksi.\n\nMutta Saarnaajaa ei löydettykään oluttehtaasta, vaikka se etsittiin\nläpikotaisin. Arveltiin hänen ennättäneen lähteä jonnekin jokivarrelle\nkuljeskelemaan. Eräs asia täällä kuitenkin täysin selvisi, se\nnimittäin, että Saarnaaja oli käynyt rouva Kalmeluksen luona ja tehnyt\nkaiken sen, mistä häntä epäiltiinkin. Tomuisen konttorihuoneen pöydältä\nlöydettiin Uusi Testamentti ja virsikirja, ja niissä molemmissa oli\nEmilia Kalmeluksen nimi. Tämä oli epäämätön todistus Saarnaajan\nsyyllisyydestä, sillä hänpä siellä oli Timon kanssa kahden asustellut.\nJokaisen mielestä hän oli nyt varas ja ruumiinhäpäisijä...\n\nKun kaikki olivat jo lähdössä pois, eräälle kyläläiselle juolahti\nmieleen katsoa siihen suureen sammioon, jossa olut oli entisinä aikoina\nkeitetty. Hän tirkisteli hetken sen pohjaan ja ilmoitti sitten, että\nheidän etsimänsä mies oli siellä. Kaikki kokoontuivat nyt keittosammion\nympärille. Huomatessaan joutuneensa satimeen Saarnaaja nousi ylös\nyläruumis paljaana kylkiluiden pongottaessa selvästi näkyviin. Hänen\ntukkansa roikkui vanukkeisena otsalle, ja musta parta oli märkä kuin\nveteen kastettu. Housut riippuivat löyhästi jaloissa nahkavyön varassa\njättäen ison navan paljaaksi. Hän tuijotti villisti toisesta toiseen.\nViimein hän näki Timonkin, joka jännittyneenä seisoi ovensuupuolessa.\n\n— Hahaa, huudahti silloin Saarnaaja ja osoitti sormellaan Timoa.\n— Sinä Juudas Iskariot! Olet antanut minut ilmi fariseuksille ja\nkirjanoppineille. No, mitäs siitä, olen valmis ristiinnaulittavaksi.\nKoko maailman synnit tahdon ottaa kannettavakseni ja laskeutua\nkuoltuani tuonelaan, jossa lopullisesti löisin saatanan ja murskaisin\nkäärmeen pään... Pukekaa siis minut purppuravaippaan, vääntäkää\norjantappuroista kruunu ja pankaa se päähäni. Valmis olen lähtemään\nGolgatalle...\n\nMuutakin hän siinä puhui muuttuen hetki hetkeltä yhä sekavammaksi,\nyhä mielettömämmäksi. Rähjäinen olutprykikin muuttui hänen silmissään\nsynagogaksi, jossa häntä, Herran todistajaa, piestiin ja vainottiin.\nTämä Kristuksen kärsimyshistorian kylmäverinen sovittaminen\nviinaprännin viheliäiseen tapaukseen suututti ja hämmästytti kaikkia.\nHe katsoivat kiukkuisina tuohon varkaaseen ja ruumiinhäpäisijään,\njoka seisoi siinä aamupäivän karttuvassa valossa puolittain alasti ja\nsilmät palaen kuin hiilet päässä. Nousten esiin mustasta, lahonneesta\nkeittosammiosta niinkuin hornan kuilusta hän heilutti käsiään ja\nruumistaan peikon tavoin. Kesti kotvan ennenkuin jokainen oli selvillä\nsiitä, että hyljätyn oluttehtaan keittosammiosta kohonnut mies oli\npäästään sekaisin, hulluksi tulemaisillaan, ellei hän jo ollut sitä.\nMuutaman läsnäolevan naisen valtasi äkillinen kauhu ja he vetäytyivät\novelle päin.\n\nMutta sillä välin eräät miehistä vetivät Saarnaajan kokonaan ulos\nsammiosta ja löivät hänet lattiaan. Poliisi työnsi hänen ranteisiinsa\nkäsiraudat... Naiset etsivät nyt Timoa, saarnamiehen kasvattia, mutta\nkaikkien huomion ollessa kiintyneenä hulluun seppään hän oli kadonnut,\nhävinnyt kuin maan alle. Häntä ei löydetty mistään. Saarnaaja yksin\nmakasi sidottuna permannolla ruumis täynnä olutsammion pohjasta\ntarttunutta tomua ja törkyä.\n\nOlutprykistä lähti ulos merkillinen kulkue, jonka etupäässä ontui\nSaarnaaja kahden poliisin välissä, ja heidän jäljessään vaelsi joitakin\nkyläläisiä, miehiä ja naisia. He kulkivat poikki oluttehtaan pihan\nlehteen puhkeavien koivujen ja haapojen alla ja hävisivät vitkaan\njokikyliin päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän kuluttua tästä kierteli seudulla muuan tavallisuudesta\npoikkeava kulkupuhe. Kalmeluksen huvilan puutarhassa oli joku käynyt\nja riipaissut kaikki ihanat kevätkukat varsistaan irti ja koonnut ne\ntuoksuviin, monivärisiin kasoihin. Tyhjiksi riistettyjen, hentojen\nkukkavarsien itku täytti nyt puutarhan. Tämä pieni, kummallinen\ntapaus jäi kokonaan hämärän peittoon. Rouva Kalmelus, joka oli ollut\naivan yksin maailmassa, vailla ketään omaista tai sukulaista, oli\ntestamentissaan määrännyt huvilansa, missä hän oli viettänyt niin\nmonta yksinäistä vuotta meren ajattomassa kohinassa ja huokailussa,\nluovutettavaksi kaupungille. Ja sitä oli korjausten jälkeen käytettävä\nköyhien, kodittomien ja sairaitten lasten hoitolana. Huvilan\nkorjauksiin tarvittavat varatkin hän oli kaupungin käytettäväksi\nluovuttanut. Näin sitten myöhemmin meneteltiinkin. Timo vain ei\nhyötynyt tästä toimenpiteestä mitään. Hän oli jo liian vanha, kohta\nrippikouluiässä; ei häntä voitu hevin sijoittaa lasten joukkoon.\nMutta toiselta puolen taas hän oli liian pieni ja vähäpätöinen sekä\nkuvitelmiltaan outo ja lapsenomainen elääkseen aikaihmistenkään\nmaailmassa.\n\n\n\n\n\n\nTaivaspuolelle\n\n\n    Totisesti minä sanon teille: kaiken,\n    minkä olette jättäneet tekemättä\n    yhdelle näistä pienimmistä, sen\n    olette jättäneet tekemättä minulle.\n\n             Matteuksen evankeliumi 25:45.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nPieni tuntematon pääsee taivaspuolelle...\n\n\nKun kesä tuli kukkineen, Timo harhaili yhä näillä merenrantatienoilla.\nHänen annettiin kulkea ja kerjätä, eikä kukaan kiinnittänyt häneen\nmitään huomiota. Yönsä hän vietti missä milloinkin, tavallisesti\nulkosalla, meren rannalla, maalle vedettyjen ja kumoon käännettyjen\nveneitten alla. Ja ne yöt olivat kovin ihmeellisiä, sinisiä,\nsalaperäistä valoa hulveisillaan. Päivät kuumia, kedot täynnä\nkukkasilmiä, mutta ilmassa häilyivät vienosti välkkyillen lintujen\nsiivet... Rantamaan talonpojat ja kalastajat kertoivat hänestä\nkaupungissa kummia asioita. Jotkut olivat nähneet hänen kapuavan\noksaisiin kalliomäntyihin ja ääntelevän niistä selittämättömiä\nsanoja taivasta kohti. Kun sitten oli kysytty, mitä hän siellä\nyksinään puheli, hän oli vain katsonut eteensä kummallisesti palavin\nsilmin. Eräs vanha kalakauppias kertoi lisäksi kerran jokisatamassa\nnähneensä hänet alasti seisomassa meren rannan kasteisessa heinässä.\nKalakauppiaan huomattuaan oli tuo pieni, merkillinen olento kumartunut\nalas, niin että aamuauringossa ihanasti välkähtelevä heinä oli kokonaan\npeittänyt hänet näkyvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten muutamana päivänä Timo vietiin rääsyiksi kuluneissa\nvaatteissaan köyhäintaloon.\n\nTimon oli oikeastaan köyhäintalossa hyvä olla. Se oli kaupungin\nulkopuolella, korkealla mäellä, pitkä, keltaisella värillä maalattu\ntalo, kaksikerroksinen. Näin suuressa ja komeassa talossa Timo ei ollut\nasunut koskaan aikaisemmin. Ja siellä oli puutarhakin kukkineen, kaunis\npuutarha, aivan kuin kuolleen merimiespapin talossa meren rannalla.\nMutta köyhäintalon puutarha oli vielä suurempi ja avarampi, vielä\nvärikkäämpi ja tuoksuvampi kuin oli se. Puutarha oli vaivaistalon\ntaivaspuoli; joku oli antanut sille sen nimen. Siellä havisivat vanhat\npuut, koivut, vaahterat, omenapuut ja tummat, suhisevat jalavat.\nHäilyivät kukat ja lensivät ristiin rastiin moniväriset perhoset. Timo\nistui tai makasi siellä tuoksuvassa ruohikossa ukko-Andreaksen kanssa.\nHe väliin puhuivat, väliin taas pelasivat »Mylly-Mattia», mutta joskus\nhe eivät tehneet kumpaakaan. Silloin he vain makailivat ruohikossa\nja antoivat hetkien humista ohitseen kukkien ja ruohonhelpeitten\nsuhinassa, autuaassa, arasti ikuisuutta enteilevässä. Se oli\nköyhäintalon taivaspuoli.\n\nMutta, kun he nousivat puutarhasta pihaan, jonka varjostoissa ähkyivät\nvaivaiset tai mölysivät sekavasti hourupäät, he tunsivat vavahtaen\nastuneensa takaisin surkean todellisuuden piiriin. Se oli köyhäintalon\nhornanpuoli — vaivaisten, hourupäisten ja kaatumatautisten helvetti...\n\nTimokin tuli jakaneeksi köyhäintalon kahteen osaan: taivaspuoleen ja\nhornanpuoleen. Ja ukko-Andreas, vaikka hän olikin uskovainen mies ja\nentinen lahkolainen, hyväksyi vaisusti hymyillen tämän jaoituksen.\nHän ei nähnyt mitään syntiä siinä, että Timo puutarhassa, kukkien\nsuloisessa siinnossa, näki jo kokonaisen pienen taivaan ja että hän\ntaas köyhäintalon synkeällä pihanpuolella, vaivaisten harmaassa\njoukossa, näki hornan kauhistavat, pimeät, tuskan katkeraa savua\nsuitsevat kuilut, tosin vielä vähäpätöiset, mutta kuitenkin kipeää\nesimakua antavat. He kaksi viettivät nämä säteilevät suven päivät\nenimmäkseen taivaspuolella tai myös jokitörmän alla, sudenkorentojen\nhiljaisessa surinassa, notkuva ongenvapa kädessä.\n\nAndreas-ukko, jonka Timo oli tavannut köyhäintalossa, oli tämän\nyhteiskunnallisen huoltolaitoksen monivuotinen hoidokki. Hän oli jo\nvanha ja harmaa, pieni, köyryselkäinen, tutiseva vanhus, joka oli\nmuuttunut lapseksi jälleen. Sellainen hän oli. Andreaksesta ja Timosta\noli kohta tullut ystävät. Ennen Timon tuloa vaivaistaloon Andreas\nolikin tuntenut itsensä kovin yksinäiseksi, ja hän oli monina hetkinä\njo halannut kiihkeästi kuolemaa. Kaikki oli autioitunut Andreaksen\nympärillä, muuttanut muotoaan kuin syyskuun maisema. Kukaan ei enää\ntahtonut kuunnella hänen puheitaan, jotka vuosi vuodelta olivat\nmuuttuneet yhä tolkuttomammiksi.\n\nTimo yksin kuunteli häntä ja oli hänen kanssaan. Poika näki kukkien\nsiinnossa taivaan... Se oli vanhuksesta kovin somaa, hän saattoi\nvuoroin nauraa, vuoroin itkeä sille. Nauraa siksi, että heilläkin,\nkahdella köyhällä, vaivaisella, oli oma salainen aarteensa, joka\noli kätkettynä kukkien loistaviin teriin. Itkeä siksi, että inha\ntodellisuus oli niin lähellä ja saattoi joka hetki armotta rikkoa\nheidän hauraan satumaailmansa. Mutta he paimensivat uskollisesti\nsitä. He olivat niinkuin kaksi saituria, joilla oli yhteinen aarre\nsilmälläpidettävänä. Eivät kenellekään he sitä ilmaisseet. Vain kukat\nja humisevat puut olivat heidän uskottujansa.\n\nOli jotakin, josta he eivät koskaan puhuneet, ja se oli kysymys siitä,\nmistä Timo oli tullut. Samahan se oli Andreas-ukolle, mistä Timo oli\ntullut, hänelle riitti, että oli saanut ystävän, joka oli hänelle hyvin\nkallis täällä — köyhäintalossa. Kuolleesta äidistään ja merimiespapista\nTimo kyllä joskus puhui Andreakselle, puhui muistelevin, onnellisin\nkasvoin. Eno-Viljamistakin, joka oli kaukana maailmalla, ehkä taas\nmerillä, hän toisinaan näinä hetkinä kertoi, mutta ei mitään muuta\naikaisemmasta elämästään. Oli niinkuin olisi aina noussut jonkinlainen\nhimmeä seinä näiden pienten muistelusten eteen, kun hän joskus yritti\nniistä puhua. Hänelle tuotti kuitenkin helpotusta se, ettei Andreas\nmenneitä paljon kosketellutkaan. Ukko oli suurimmaksi osaksi menettänyt\nmuistinsa ja näin kadottanut jokseenkin tyystin kosketuskohdat\nmenneeseen elämään, pois syöksyneisiin vuosiin. Päivien lyhyet tuokiot\nyksinään muodostivat tänä aikana hänen elämänsä ja liittivät hänet\nhetkien rataan. Mennyt päivä oli hänelle samanlainen kuin huominen:\nkummastakaan hän ei mitään tiennyt.\n\nTimo näki köyhäintalossa joitakin tuttuja ukkoja ja akkoja jokivarren\nkylistä. Mutta oli muuan ihminen vaivaistalossa, jonka näkeminen\ntäällä herätti hänessä kummastusta. Tämä ihminen oli Raalan Aukusti,\nsama mies, jonka Timo oli monasti kuullut jokivarrella kitkuttelevan\nviuluaan, pahoin pilalle mennyt, rappeutunut olento. Jokin aika sitten\nhänestäkin oli tullut vaivaistalon asukki. Aukusti oli niin sanottu\nhiljainen hullu ja vielä lisäksi keuhkotautinen. Hänet oli lähetetty\nkaupungin maalaiskunnasta köyhäintaloon, kun ei tiedetty, mitenkä hänen\nsuhteensa voitaisiin toisinkaan menetellä. Hän piirteli nurmikolla\nmaaten päivät päästään purjelaivoja, oudonnäköisiä, mielivaltaisia.\nEriskummallisia nimiäkin hän niille antoi, ja ne olivat milloin\nJumalan, milloin taas Saatanan laivoja, jotka purjehtivat kylmien\ntuulien vieminä huimaavan kaukana avaruuden merellä...\n\nTämä omituinen, hiljainen kuvittelija aiheutti kuitenkin köyhäintalossa\npian Timon tulon jälkeen sarjan rettelöitä. Eräänä päivänä Aukusti\nyllätettiin käymälässä nuoren, heikkomielisen tytön kanssa. Tytön hän\noli houkutellut pihalta käymälän ahtauteen... Molemmat raastettiin nyt\ntakaisin vaivaistalon pihamaalle eikä juuri lempeästi, tyttö vielä\ntämän lisäksi puolittain riisuttuna. Hän oli kalpea ja tylsä, tuuheat\nhiukset olivat keltaiset. Tultuaan näin häirityksi sukupuolisissa\npuuhailuissaan Aukusti sai odottamattoman ja huumeisen raivokohtauksen,\njollaista hän ei aikaisemmin ollut saanut. Riistäytyen irti hän\nhyökkäsi uudelleen tytön kimppuun paljastaen laajalti hänen lihaansa,\nnuorta lihaansa, jonka syvyydessä vähävaloinen, mieletön sielu kituen\npaloi. Hän painoi tytön maahan, ja tämä vaipui tylsänä ja ääneti\nselälleen; hän oli kuin teuraaksi vietävä lammas, jonka silmien\nalistunut nöyryys viiltää oudosti mieltä.\n\nKöyhäintalon johtaja Mikael Rosberg, jota lähiseudun köyhien parissa\ntavallisesti sanottiin Kaljupää-Ruuspekiksi, menetti nyt ollessaan\nmuutenkin jostain hermostunut kokonaan malttinsa. Aukusti vietiin\nväkisin pois ja sidottiin vesikääreeseen. Että hän oli keuhkotautinen,\nsitä he eivät tällä hetkellä muistaneet, kukaan siitä ei ainakaan\nmitään maininnut. Hän sai maata vesikääreessä luvattoman kauan. Kun\nhänet viimein päästettiin vapaaksi, hän oli rauhallinen, aivan liian\nrauhallinen voidakseen olla herättämättä huomiota. Hän oli sairas ja\ntäydessä kuumeessa. Ennen yötä hän jo houraili. Ja aamun sarastaessa\nhän kuoli.\n\nTapaus tuli viranomaisten tietoon. Sen johdosta pidettiin\nvaivaistalossa tutkimus, jossa kävi ilmi yhtä ja toista.\nRaivokohtauksen jälkeinen käsittely oli tehnyt hullusta, lopun, hän\nkun oli keuhkotautinen ja sydämen toiminnaltaan lisäksi pitkällisen\nviinan juonnin heikontama. Mutta tapaus vaiennettiin, ja Mikael Rosberg\nsai jäädä paikalleen, sillä hänen yhteiskunnalliset ansionsa olivat\nmerkillepantavan suuret ja monipuoliset, niin suuret, että ne oli pakko\nhuomata muussakin yhteydessä kuin häntä varten kerran kirjoitettavassa\nhautapuheessa, jossa ei Raalan Aukustin kohtalosta taas mitään\nmainittaisikaan.\n\nSillä viikolla vietiin köyhäintalosta hautausmaalle kolmen hoidokin\nruumiit. Yksi niistä oli Aukustin ruumis. Ja kohta oli Raalan Aukustin\ntarina muuttunut köyhäintalossa pelkäksi legendaksi. Hänen elämänsä oli\nollutkin kaiken aikaa niinkuin harhanäky tai vaara huhu, joka hetken\nharhailee kylästä toiseen ja sitten raukenee omaan mahdottomuuteensa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nPerätuvan neljä asukasta — Jumalanpalvelus\n\n\nKöyhäintalon pitkän eteiskäytävän päässä oli viimeisenä hoidokkisuojana\nlavea huone, jota sanottiin perätuvaksi. Täällä Timo vietti yönsä\nkolmen muun hoidokin seurassa. Yksi näistä oli Andreas-vanhus.\nJäljelläolevasta kahdesta hoidokista oli varsinkin Job merkillinen.\nHänen oikea nimensä oli Johannes Vaala; Jobiksi häntä alettiin\nkutsua vasta sen jälkeen, kun hän sai päähänsä, että hän, juuri hän\neikä kukaan muu, oli Job, Jumalan vaivaama mies. Sitä ennen häntä\nsanottiin myös Entiseksi Ylioppilaaksi. Se hän todella olikin. Hän\noli maailmansodan alkuvuosina joutunut köyhyyden tähden keskeyttämään\nlukunsa, ja hän oli palannut takaisin köyhälistön maailmaan, josta oli\nlähtenytkin. Sen jälkeen hän oli vaipunut kurjuuteen ja menettänyt\nvihdoin järkensä onnettomuuksiensa ja kummallisten mietiskelyjensä\nvuoksi. Silloin hänet oli tuotu köyhäintaloon, jossa hänelle\nmyönnettiin se erikoinen kunnia, että hän sai rauhallisimpina hetkinään\npelata šakkia Kaljupään kanssa. Ja oli omituista havaita, mitenkä tämä\nmielettömyydessään merkillisiä ajatuksia kuohuva mies saattoi toisinaan\npelata ihmeen kirkkaasti, jopa taitavasti, ikäänkuin hulluuden\ntunkasta puhdistunein aivoin. Kykenipä hän joskus tekemään Kaljupäästä\n»Matinkin», vieläpä tämän peräti häviölle saattamaan. Silloin\nhuoltolaitoksen johtaja, jonka suuresti korostunut omanarvontunto\noli näin kärsinyt huomattavan kolauksen, ei katsonut Jobia erikoisen\nsuosiollisesti, kun taas toisessa tapauksessa hän antoi tälle usein\nylimääräisen tupakka-annoksen.\n\nMutta sinä kauniina kesänä, jolloin Timo ilmestyi köyhäintaloon, ei\nJobin juuri nähty pelaavan Kaljupään seurassa. Hän oli siihen liian\nrauhaton. Vanhat painajaisnäyt pimittivät jälleen hänen elämäänsä,\nharhailivat kuin vainajien henget sinne tänne. Hän sanoi taas\nastuneensa kuumana riehuvan helvetin piiriin. Timo näki hänen usein\nöisin nousevan kävelemään lattialle laihana kuin haamu, sinertävät\nalushousut roikkuvina. Joskus Job valvoi ikkunanpielessä näinä\nvaloisina, ajattomina öinä aamuun asti. Aamulla vaivaistalossa\nkiekuivat tuimasti kukot, lehmät ammuivat, hoidokit liikkuivat,\nkulkivat raahustaen ulos ja sisään, mutta Job istui yhä rahilla\nikkunanpielessä. Ja taivas tuli siniseksi, aurinko kuuman hohtavaksi.\nKöyhäintalon puutarhassa nauroi Pikku-Liisa. Valkea kissa naukaisi.\nPuut hukkuivat vihreän tummina auringonvaloon. Job vain istui\nikkunanpielessä ja tuijotti ruutujen lävitse jonnekin pois. Minne?\nKukapa siitä mitään tiesi. Tällaisina hetkinä Timo melkein pelkäsi\nJobia, varsinkin hänen silmiensä kuolleesti loistavaa katsetta.\n\nToisinaan Job laahautui väsyneesti puutarhaan — taivaspuolelle, Timon\nja Andreaksen luokse. Silmissä outo, harhaileva ilme hän istuutui\numpimielisenä ruohikkoon vanhojen puitten alle. Saattoi kulua monta\ntuntia niin, ettei hän puhunut sanaakaan, ei edes liikahtanut.\nPuutarhassa oli hiljaista, hyvin hiljaista. Heitä ympäröi lämmin suvi,\nauringonvalo ja ihmeellinen ajattomuus. Mutta kerran oli heidän luonaan\npuutarhassa köyhäintalossa olevia lapsia, seudun tyttöjen, köyhien,\nhyljättyjen olentojen avioliiton ulkopuolella synnyttämiä. Heitä oli\nkolme: Pikku-Liisa, Lauri ja Kaaleppi. Myöhemmin tuli joukkoon vielä\nSokea-Katri pitäen helmassaan köyhäintalon lumivalkoista kissaa, Täti\nTöpsöhäntää. He leikkivät vanhojen puiden alla. Ja Pikku-Liisa oli\npistänyt Jobin käteen sinisen kukan. Job katsoi sitä ja hymyili...\nAndreas ja Timo vaikenivat.\n\nMutta kesken leikin huudahti Lauri:\n\n— Lauletaan jotain!\n\n— Lauletaan vaan, sanoi Kaaleppi. — Laula sinäkin, Timo. Mutta mitä\nlauletaan?\n\n— Lauletaan Kiraffi-laulu, ehdotti Pikku-Liisa.\n\nJa lapset lauloivat helein äänin köyhäintalon puutarhassa\nKiraffi-laulun. Pikku-Liisa, Lauri, Kaaleppi ja Sokea-Katri lauloivat\nalkuun päästyään vielä toisenkin laulun, »Enkeli taivaan lausui\nnäin...» Job kuunteli heitä äärettömän tarkkaavasti, ja himmeää,\ntuskallista valoa tunkeutui hänen repaleiseen sieluunsa. Se oli kuin\nauringonvaloa, joka tulvii sisään vankilan ahtaasta ikkunasta... Vanhat\npuut humisivat heidän yllään vihrein, raskain lehdin, korret häilyivät,\nkukat tuoksuivat ja taivaasta tulvi läpihohtavaa valoa alas maahan...\nalas köyhäintalon pihaan ja puutarhaan. Timo ja Andreas olivat alkaneet\npelata »Mylly-Mattia». Timo ei pelännyt nyt Jobia, ei hänen silmiensä\nkatsetta. Koko päivä oli kuin onnellisten hetkien saatto. Taivas iltaan\nasti huikaisevan sininen, korkea ja kirkas.\n\nMutta auringon painuessa lännen liekkimereen Job synkistyi jälleen.\nHän ei hymyillyt enää. Ja kun yö saapui raskain vaunuin pitkin\nlaajaa, tummaa tietä, ei se lahjoittanut vanhalle, köyhälle\nylioppilaalle unta. Timo näki taas hänen valvovan ja vääntelehtivän\nvuoteessaan. Yön jähmeinä hetkinä hän vaipui yhä syvemmälle sisäiseen\nkärsimykseensä. Katkerana hän ajatteli, että kaikkeus oli kieltänyt\nhäneltä senkin armahtavan lahjan, jollainen uni ihmiselle on. Miksi\nhän ei saanut rauhaa, jota hän isosi, missä viipyi lepo? Riehuivatko\nhänessä hornanhenget, vai oliko aina kekseliäs Jahve luovuttanut\nhänet taivaallista vedonlyöntiä vastaan Saatanalle niinkuin ainakin\nnuhteettoman, nöyrän Jobin? Mutta hän sitä vastoin ei ollut nöyrä eikä\nnuhteetonkaan. Hän ei paennut pienuuteensa julmien jumalien edessä. Hän\nkapinoi, hän syyti kirouksen sanoja kärsimyksensä tulessa. Tulkoot,\nraivotkoot, lyökööt verille, hän kuitenkin katsoo säikkymättä tyhjyyttä\npäin. Hän tahtoo ja hän uskaltaa sinkauttaa tuohon ihmistä ympäröivään\ntyhjyyteen katkeran haasteen, pettyneen ihmisen väkevän huudon.\n\nNäin ajatteli Johannes Vaala, entinen lakitieteen ylioppilas —\nköyhäintalon Job, joka kiihkeästi odotti yön siunattua lepoa. Mutta\ntuo hämärä ajatustaistelu ikäänkuin heitti hänet etäälle unesta\narvoitukselliseen todellisuuteen, jonka syvyydessä hän nyt paljaaksi\nriistettynä makasi niinkuin aaltojen viskaama haaksirikkoutunut\njossakin oudolla rannikolla... Kuitenkin vähitellen, hetkien syöksyessä\ntoisiansa vastaan, alkoi häntä ympäröivän tyhjyyden pohjalla jotain\nliikkua. Se oli alussa hämärää kuin savu, mutta sitten se vitkaan\nkirkastui kuin sarastuksen ihme. Hän raukeni siihen, hän tunsi sen\nviileän kosketuksen — se oli rauha, se oli lepo, jonka syvyydessä\nodotti autuas lohtu. Hän vaipui siihen kokonaan, sieluineen ja\nruumiineen. Mutta ulkona loputtomassa avaruudessa olivat auenneet\nsyvyyden akkunat: siellä satoivat maahan raskaitten pilvien vedet. Koko\nmaanpiiri kahisi.\n\nKun Timo aamulla heräsi, hän näki Jobin makaavan lattialla. Tämä oli\njälleen unessa liikkunut, kompastunut omiin saappaisiinsa ja kaatunut.\nSarastus lankesi huikaisten suoraan hänen kas- voillensa. Job heräsi.\nHänen silmänsä olivat jälleen tyhjät ja autiot, ja hän huusi äänellä,\njonka ontto kaiku kantautui halki köyhäintalon, ettei hän halunnut eikä\ntahtonut nousta, koska vain lattian tomu oli hänelle sovelias paikka.\nSiihen huutoon heräsivät toisetkin, nousivat ja pukivat ylleen. Sitten\nAndreas kumartui huokaisten ja veti housut Jobin jalkoihin. Tämä antoi\nsen tapahtua vastustelematta kuin pieni, hyvin kasvatettu lapsi, jota\npuetaan.\n\nNeljäs perätuvan hoidokeista oli muuan entinen kivityömies Hannu\nParkkila. Hän kulki kainalosauvain varassa, koska hänen oikea jalkansa\noli kerran työpaikalla sattuneessa onnettomuudessa pahoin ruhjoutunut.\nNyt hän oli hyvin vanha ja höperö. Hänen ainoa surunsa elämässä\noli enää vain se, ettei hän ollut milloinkaan päässyt matkustamaan\npikajunassa, aina vain tavallisessa junassa, joka kulkee yhden\nasemavälin ja sitten taas pysähtyy... Hän hoki alituiseen ilmoille tätä\nelämänsä surua, harhaillen kainalosauvojensa varassa sinne tänne ja\nrääkyen käheästi niinkuin maakylien ikäloppu varis. Ja hänelläkin oli\nollut toisenlainen aika. Hän oli ollut kivityömies ja työläisjohtaja.\nMutta vuosien mataessa eteenpäin hän oli auttamattomasti murtunut.\nNyt hänellä ei enää ollut muuta surua kuin ammoin pois häipyneiden\npikajunien muisto, pikajunien, jotka olivat hänet jättäneet ottamatta\nmukaansa... Hänen rakkain paikkansa köyhäintalossa oli heinäinen\njokitörmä, mistä hän saattoi seurata ohikulkevia junia, niiden tuloa ja\nmenoa. Niin supistuu vähitellen surujenkin piiri, kun kaiken peittää\nunhoituksen vaippa, niinkuin talven tullen peittää kuura puut ja maat...\n\nAndreas, Job ja Hannu muodostivat Timon läheisyydessä kummallisen\nkolmikon. Heistä jokaisesta hän omalla tavallaan piti, mutta rakkain\nja läheisin oli hänelle kuitenkin Andreas-vanhus, jonka hän oli\nlöytänyt köyhäintalon puutarhasta — taivaspuolelta. Timon ja Andreaksen\nkuunnellessa pohtivat Job ja Hannu usein pitkinä iltoina merkillisiä\nasioita. He turisivat salaperäisinä väliin puoleen yöhön. Ja taivas\nlainehti köyhäintalon yllä öisenä ja tummana. Puutarhassa oli\nhiljaista. Joelta kantautui ääniä jostakin ohikulkevasta lotjasta.\nHanurin soittoakin, käsipelin vinhaa, poimuilevaa juoksutusta...\n\nJoka toinen sunnuntai kävi kaupungista pappi köyhäintalossa pitämässä\njumalanpalveluksen ja jakamassa Herran Ehtoollista sitä haluaville.\nJumalanpalvelus toimitettiin tavallisesti avarassa tupahuoneessa, mutta\nkesäisin kauniilla ilmalla usein myös puutarhassa — taivaspuolella.\nSinnepä eräänäkin sunnuntaina papin tullessa hoidokit vääntäytyivät\nkuihtunein, natisevin jäsenin. Kokoontui silloin köyhäintalon\npuutarhaan kummallinen joukko: siinä oli ikäloppuja vanhuksia,\nviurunaamaisia ukonlahoja ja hampaattomia, keltaisia ämmiä, jotka\nkuuluivat jo enemmän Manalan valtakuntaan kuin tähän maanpäälliseen\nelämään; oli sairaita ja ontuvia, Lasaruksia täynnä paiseita; oli\ntylsämielisiä ja kaatumatautisia, sokeita, kuihtuneita ja raajarikkoja;\noli näkijöitä ja tuhkastakatsojia, hourailijoita ja mitään\nnäkemättömiä; oli suupaltteja ja ratki mykkiä, vilu- ja rintatautisia\nja verensäjuoksuttajia. Kahden äärimmäisyyden välimailla hoippui alati\ntämä harmaa joukko; elämän ja kuoleman, unen ja toden, järjellisyyden\nja järjettömyyden välillä. He vaappuivat kuin kuilun partaalla. Yksi\nyhteinen piirre heissä oli, se nimittäin, että he kaikki olivat köyhiä,\nsairaita ja vaivaisia. Ja kun heihin itsekuhunkin sattuisi kuoleman\nkaivattu viilto, enkeli veisi varmaan jokaisen Aabrahamin helmaan,\nsillä rikasta miestä ei täällä ollut yhtään...\n\nNyt istua värjötteli tuo eriskummallinen joukko köyhäintalon\npuutarhassa vanhojen, havisevien puitten alla, odotellen\njumalanpalveluksen alkamista. Saattaisi myös Raamatun tarinaa\nmuistellen kuvitella, että he olivat niinkuin Betesdan lammikolle,\nLammasportin lähelle, kokoontunut sairaitten, vaivaisten, kuihtuneitten\nja ontuvien joukko, joka odotti vuodesta toiseen ihmeitä tekevän,\nparantavan veden kuohuttamista. Säälittävämpää ja mieltä masentavampaa\ninhimillistä näkyä kuin oli se, joka tällä hetkellä avautui\nkatseltavaksi köyhäintalon puutarhassa, on tuskin hevin löydettävissä.\nTämän kuihtuneen, kuoleman sirppiä odottavan tuleentuneen ihmisviljan\nhelmasta kohosi kuitenkin kuten kolme kukkaa autiolla arolla. Ne olivat\nPikku-Liisan, Laurin ja Kaalepin nuoret, terveet, mutta köyhät äidit,\njotka lapsiaan elättäessään kuluttivat voimiaan kaupungin maalaiskunnan\nomistamilla köyhäintalon pelloilla ja hoitivat sen karjaa.\n\nAndreas, Job, Hannu ja Timo, perätuvan asukkaat, istuivat vähän\nerillään muista, muodostaen oman maailmansa. Taivas oli sininen,\nhimmeä. Tuulet seisoivat. Puut olivat vaiti. Lehmät ammuivat etäällä\nlaitumella ja lampaat söivät ruohoa läheisessä mäkirinteessä. Oli\nsunnuntai köyhäintalossa. Pappi ja Kaljupää tulivat puutarhaan.\nOdottava hoidokkijoukko kyyristeli vanhain puitten alla harmaana ja\nvaiteliaana. — Harmaata, tylsää, penseätä joukkoa, oli pappi sanonut\nkerran köyhäintalon johtajalle näistä sanankuulijoista. — Niin,\nsitä he ovat, oli myöntänyt Job, joka oli sattunut olemaan silloin\nlähellä. Mutta mitäpä tehdä? — sitä he ovat kuin ovat, muuksi he eivät\nmuutu. Ehkä asia kuitenkin olisi autettu sillä, että pastori toisi\nkaupungista tänne vaivaistaloon jumalanpalveluksen ajaksi muutaman\nvaununlastillisen aristokratiaa, joka asetettaisiin peittäväksi\nverhoksi pastorin ja tämän Lasarus-joukon välille... — Job, joka siihen\nasti oli ollut pastorin erikoisessa suosiossa, oli sillä hetkellä\ntullut tälle vieraaksi; he eivät olleet sanaa vaihtaneet sen jälkeen.\n\nPappi asettui puutarhapöydän taakse, ja jumalanpalvelus alkoi.\nTimo vaipui kummallisen liikkumattomuuden tilaan, jota kesti koko\njumalanpalveluksen ajan. Kohta alkuvirren tummat, raskaat laineet\nikäänkuin tuudittivat hänet siihen. Harmaa, jylhä joukko hänen\nlähellään oli täynnä laimeaa odotusta. Hampaattomat ämmät pitivät\nkuihtuneissa käsissään paksuja, mustakantisia kirjoja, hakasilla ja\nkultaisilla ristinkuvilla varustettuja.\n\nPappi oli alkanut puhua. Mistä hän puhui? Rikas mies ja Lasarus-aiheen\nhän oli jo kuluttanut loppuun. Se oli lähtemättömästi painunut näiden\nihmisten mieliin raskaana totuutena. »Oli rikas mies, joka pukeutui\npurppuraan ja hienoihin liinavaatteisiin ja eli joka päivä ilossa\nkomeasti. Oli myös kerjäläinen, Lasarus nimeltään, joka makasi hänen\novensa edessä täynnä paiseita ja pyysi saada ravinnokseen niitä muruja,\njotka putosivat rikkaan pöydältä. Ja koirat tulivat ja nuolivat\nhänen haavojaan.» Köyhän kohtalo — siinä se totuus, joka jylhänä\ntietona oli painunut heidän sielunsa syvyyteen. Sillä totta oli, että\njokainen heistä oli omalla tavallaan kokenut itsessään ja elämässään\nLasarus-kohtalon. Kuinka mieletöntä onkaan ihmisen elämä, kuinka\nvähäinen on hänen osansa! Kun elämäntuet pettävät, takertuu ihmissielu\nepätoivon rajuudella tuonpuoleisiin ajattomiin maailmoihin, mutta nekin\nverhoutuvat läpitunkemattomaan sumuun... — Pappi puhui nöyryydestä ja\nihmisen alistumisesta.\n\nMutta eivätkö he olleet vieläkään tarpeeksi nöyrtyneet? Eikö maantomu\njo ollut heidän kotonsa? Eivätkö he olleet alistuneet kohtaloonsa,\neivätkö he olleet rampoja, sokeita, halpautuneita, julmien tautien\nkiduttamia ja täynnä paiseita, eivätkö koirat tulleet ja nuolleet\nheidän haavojaan, eivätkö he olleet saaneet Lesken, Orvon ja\nMuukalaisen tavoin koota tähkäpäitä suurilta sänkipelloilta, jotka\neivät olleet heidän omiaan? Mutta Golgatan tummalla kunnaalla seisoo\nvereen tahraantunut ristinpuu lunastuksen todistajana.\n\nJoku halpautunut akka, joka oli kantamalla tuotu puutarhaan, hyrskähti\nyht'äkkiä itkuun. Häneen yhtyi kohta toinen. Uhman juonteet sulivat\njäyhiltä, riutuneilta kasvoilta. Oli vain pohjaton lohtu ja Kristuksen\nnaulanreikäiset kädet... Pappi yhä puhui, nyt lohduttaen, tuoden\nvapahduksen kuumaa sanomaa ja niinkuin tahtoen koko olemuksellaan\nsanoa: »Tulkaa, sillä kaikki on valmista!» Kuoleman sirppi suhisi\nnäkymättömänä tuleentuneen ihmisviljan yllä. Sadonkorjuuaika olisi\nkohta käsillä. Taivas säteili. Sunnuntai köyhäintalossa.\n\nTimo oli vaipunut kuin uneen. Papin sanat, itkun hyrske, harmaan\njoukon kohu, kaikki nuo äänet tuntuivat hänestä kovin kaukaisilta. Job\ntuijotti kiinteästi pappiin. Hannu vaikutti tylsältä, ajatuksettomalta;\nkuluneet kainalosauvat olivat hänen vieressään nurmikolla. Andreas\noli vaipunut syvälle itseensä. Kumminkin ukko näki ja kuuli omalla\ntavallaan kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtui, vaikka se sitä mukaa\nunohtuikin. Merkillistä kyllä, uskovainen Andreas ei toivonut tällä\nhetkellä mitään muuta niin hartaasti kuin sitä, että jumalanpalvelus\nloppuisi ja koko se joukko, joka nyt täytti köyhäintalon puutarhan\nriistäen siltä sen salaperäisen, suvisen lumon, jälleen siirtyisi\nkuivunein jäsenin taivaspuolelta hornanpuolelle... Andreas-vanhus oli\nitsekäs salaisuuksiensa keskellä. Hän katsahti Timoon. Tämä näytti\nnukkuvan. Mutta hän havahtui kummallisesti sillä hetkellä, jolloin\npappi sanoi ääntään hiljentäen:\n\n— Iankaikkisesta iankaikkiseen, amen!\n\nNiin, niin, iankaikkisesta iankaikkiseen... Loppuvirren aikana sai\nmuuan nuori tyttö-hoidokki kaatumatautikohtauksen. Hän sai niitä\nusein, se tiedettiin, eikä kukaan kiinnittänyt tapaukseen mitään\nhuomiota. Korkeintaan joku katsoi häneen tylyin silmin. Tyttö makasi\nhetken sykkyrässä maassa ja kohoutui sitten vaahtoisin, valjuin\nhuulin... Eriskummallinen joukko hoippui silloin jo puutarhasta pois.\nHalpautuneita kannettiin, raajarikkoja tuettiin, sokeita talutettiin.\nOmin apunsakin kulkevia oli. Näin vaelsi tämä tomuun ja tuhkaan vaipuva\njoukko vanhojen puiden alla.\n\nAndreaskin nousi, sillä hän halusi käydä ripillä, jota pappi jakoi\nköyhäintalon ala-aulassa. Timo myös kulkeutui sinne samean ihmisvirran\nmukana. Ja Job ja Hannu kainalosauvoineen. Timo näki Herran\nEhtoollisella käyvien vanhusten kasvojen jylhyyden. Andreas oli oudon\nliikkumaton ja poiskatsova ottaessaan vastaan Kristuksen ruumiin ja\nveren.\n\nNäin päättyi eräs sunnuntainen aamupäivä köyhäintalossa. Ilta- päivällä\nhe onkivat kaloja virrasta, joka leveänä ja suvisen kirkkaana lainehti\nheidän ohitseen mereen. Andreas-ukko ja Timo siinä vaan onkivat, sillä\nHannu vahtaili junaa ja Job makasi ylempänä rantatöyräällä vanhojen\njättihaapojen alla.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nOnnellinen kesä\n\n\nTimo oli jälleen tänä aikana saanut kiinni vanhasta lapsenuskostaan,\njonka äiti ja myöhemmin merimiespappi olivat häneen kerran istuttaneet,\nmutta jonka hän hetkeksi oli kadottanut. Saattoipa hän toisinaan\nköyhäintalon puutarhassa tai alhaalla jokiuomassa tavoittaa omituisen\nsyvän kirkkauden asteen, jolloin hän tunsi ihmeellistä vapauden huumaa;\nhän tunsi ikäänkuin irtautuvansa omasta sairaasta olemuksestaan ja\nleijailevansa niinkuin vapaa henki ulkopuolella ruumiinsa vankilaa\nihanassa tyhjyydessä, tähtiä liki. Silloin hän uskoi taivaan Jumalan\npuhuvan; se oli rajattoman onnellinen hetki sinisen taivaan alla,\ntuuheassa puutarhassa tai avarassa virranuomassa.\n\nTimo joutui joskus surumielisen hämmennyksen valtaan muistaessaan,\nkuinka hän varhaislapsuuden kärsimyksissä oli saattanut kuvitella\nitseänsä Jeesuksen vertaiseksi ja toivoa päähänsä orjantappuroista\npunottua pistelevää kärsimyskruunua... Mutta Jumala oli varmaan\nsilloin hymyillyt hänelle, eikä Hän myöhemminkään tulisi häntä\nsiitä rankaisemaan. Sillä hän ei enää ajatellut niin... Hän oli\nlapsenomaisesti nöyrtynyt, ja sairauden ja kurjuuden syvyyksistä hän\noli löytänyt uuden todellisuuden, jota ympäröi ihmeellinen, avara ilma.\nHän tunsi ikäänkuin lähenevänsä lintujen suloista, unenomaista elämää,\njota hän syvästi rakasti. Sininen taivas tuli hänelle kuvittelun\nväkevien siipien huminassa tutuksi...\n\nKerran Andreas ja Timo istuivat jälleen köyhäintalon puutarhassa\nvanhojen puitten alla. Heitä ei vaadittu töihin köyhäintalossa, koska\nAndreas oli jo liian vanha osallistumaan töihin pelloilla ja Timo taas\nliian heikko. Heidät jätettiin kahden oman onnensa nojaan hiljaiseen\nmaailmaansa. Se olikin heille mieluisinta. Toisten hoidokkien joukossa\nhe tänä ihanana suvena olivat vain syödessä ja nukkuessa. Ja silloinkin\nhe olivat ikäänkuin jollakin tavoin kaiken ulkopuolella. Pitkässä\nyhteispöydässä köyhäintalon ruokailuhuoneessa syödessään he saattoivat\nsalaisesti hymyilläkin toisilleen ja iskeä silmää pöydänkulmalla\nnuhjottaessaan. — Kaksi hullua, sanottiin.\n\nNyt he istuivat rakkaaksi käyneessä pienessä taivaassaan köyhäintalon\ntakaisessa puutarhassa. Oli sunnuntai jälleen, mutta sellainen\nsunnuntai, jolloin pappi ei tulisi taloon. Kirkkojen kellot\nolivat äsken vaienneet, ja niiden äänet olivat uponneet aamuiseen\navaruusmereen niinkuin kaukaisuuteen rukouksia kuljettavat purjeet.\nLäheinen kaupunkikin oli hiljainen. Ei hälyä, ei tehtaitten savua.\nAinoastaan junat liikkuivat silloin tällöin kiskoilla mustien veturien\nläikkyessä auringossa. Niiden pauhu kantautui köyhäin- talon puutarhaan\nkuitenkin vain vaimeana jylynä. Täällä oli rauhaa ja hiljaisuutta,\nkukkien siintoa ja lehtien välkettä. Ruohikko oli suloisen viileätä\nvanhain vaahterain alla. Hiukan kasteinen ruoho kiilsi heidän silmiinsä\nraikkaasti, sadunomaisesti. Ja lintujen siipinuolet puhkoivat somasti\nväreilevää sinisyyttä, vielä aamuisesti hulmuilevaa.\n\nSilloin kysyi Timo yht'äkkiä vieressään istuvalta Andreakselta:\n\n— Luuletko Jumalan olevan siitä vihoissaan, kun me sanomme tätä\npuutarhaa taivaaksi?\n\nAndreas mietti hetken otsa kurtussa.\n\n— En uskoisi, vastasi hän vihdoin huokaisten. — Luulen Jumalan vain\nitsekseen nauravan touhuillemme ja ottavan meidät pian luokseen sinne —\noikeaan taivaaseen...\n\nOli kotvan äänetöntä, vain puut humisivat heidän yllään, suuret, vanhat\npuut. Linnut visersivät. Sitten kysyi Timo jälleen:\n\n— Luuletko sinä Jumalan tykönä taivaassa olevan köyhäintaloa?\n\nTätä kysymystä aprikoi Andreas vielä kauemmin kuin äskeistä. Hän\nvälillä unohtikin sen, niin että Timo sai kysyä sitä toistamiseen.\nSilloin ukko heittäytyi oikein selälleen ruohikkoon miettimään.\n\n— Ei, vastasi hän viimein varmasti, ei voi olla vaivaistaloa siellä,\nmissä ei enää ole rikkaita eikä köyhiä. Kaikki ovat samanarvoisia Hänen\nedessään.\n\nTämä vastaus oli Timolle syvästi lohdullinen. Hänen mielestään häipyi\nsekin katkeruuden hiven, mikä ehkä vielä oli viipynyt sielun pohjalla.\nJumala ei hänelle enää ollut ikivanha, kitsas ukko, vihastuksessaan\npeljättävä, vaan hyvä, kaikkialla läsnäoleva kirkkaus, jota tuli\nlähestyä rohkein mielin niinkuin kesän suurta aurinkoa. — Jumala on\nhyvä, ei häntä tarvitse pelätä, oli kerran sanonut hänelle eno-Viljami.\nNiin se oli. Hän oli hyvä ja läheinen. Jumala puhui hänelle kukkien\nsuhinassa ja etäisten tähtisarjojen avaruusloimussa liki äärettömyyttä.\nSe huimasi ihmeellisesti.\n\nSe oli onnellinen kesä köyhäintalossa, onnellisin, minkä Timo oli\nelämässään viettänyt. Hän ikäänkuin puhdistui sen aikana, sisäisesti\npuhdistui ja kasvoi jotain uutta ja ihmeellistä varten. Elämän kasaama\nkuona karisi hänestä pois, jäi ainoastaan puhdistunut ja vapaa henki,\ntosin vielä pieneen, mitättömään ruumiiseen sidottu. Hänen kasvonsa\nolivat käyneet merkillisen läpikuultaviksi, ja kun hän mereen juoksevan\nvirran partaalla, tumman uoman syvyydessä, piteli käsissään ongenvapaa,\nerottuivat laihojen käsien suonet kovin selvinä ja sinisinä. — Ei hän\nelä enää pitkiä aikoja, sanottiin köyhäintalossa. Kaikesta saattoi\nhavaita, että sairas Timo valmistui kohtaamaan vanhaa Andreasta\nsuuremman ja kauniimman taivaan kuin mitä oli köyhäintalon puutarha\nkaikessa loistossaan ja kukkarunsaudessaan.\n\nAndreas ei voinut estää pientä kateuden häivettä saapumasta sameaan\nmieleensä tämän johdosta. Ukko kuitenkin karkoitti sen kohta sieltä ja\nkatsoi entistä rakkaammin ystäväänsä pienillä, sumuisilla silmillään. —\nVai sinä, vekkuli, yrität tehdä vanhalle miehelle semmoisen kepposen.\nMutta tulen sinne pian minäkin... Näin ajatteli vanhus katsellessaan\nhymyillen Timoa, hänen kasvojaan, ja pientä olemustaan.\n\nItse oli Andreas muuttunut jo aivan tuntemattomaksi, muukalaiseksi,\nhöperyytensä ja sisäisen kodittomuutensa vuoksi. Hän kuvitteli\nolevansa kuningas jossakin suuressa valtakunnassa, jonka olemassaolon\nhän muka vain yksin tiesi. Sinne oli linnuntietäkin mitaten tuhannen\npeninkulmaa, kertoi hän. Huihii! Ja hän vihelsi aina päälle ilmaistuaan\nsalaisuutena jollekin tuon mahdottoman etäisyyden. Tehostaakseen\nmahtiaan ukko parka punoi itselleen vielä kruununkin Timon kuolinkesän\nruiskukista ja koivunvarvuista. Tuo kummallinen, hullunkurinen koristus\noli Andreaksen päässä joka päivä, eikä kukaan hennonnut riistää sitä\nsiitä pois. Illoin hän liikuttavan hellästi ja varoen aina asetti\nkruununsa köyhäintalon perätuvan ikkunalle. Ja kuinka huimaavaa olikaan\nsen jälkeen vaipua ylpeään kuningasuneen!\n\nKuu paloi öisin taivaanrannalla niinkuin Jumalan pensas. Mutta päivän\ntullen liikkuivat sirpit kypsyneessä, kahisevassa viljassa vainioilla.\nRaskastähkäinen vilja koottiin sitomiin ja kuhilaihin. Sadonkorjuuaika\noli tullut...\n\nKuumia päiviä. Aurinko oli suuri ja loistava kuin unessa.\nTaivaanrannoilla ajelehti usein punertavaa savua. Kaupunki kajasti\npeltojen takana kuin tulinen pätsi.\n\nDamaskon tienä säteili maantie, joka vei kaupunkiin. Sadonkorjuuaika\noli tullut köyhäintaloonkin... Vanhukset katsoivat vuoron perään\nodottaen tielle, ikäänkuin odottaen tummaa leikkuumiestä, kuluneella\nviikatteella varustettua merkillistä pääkallomiestä, jonka vainiona\non koko maailma ja jonka vilja huojuu taivaanrannasta taivaanrantaan\nkaikkien vuodenaikojen ollessa hänen sadonkorjuuaikaansa. Talven\nhankienkin yllä, kylmien tähtien säihkeessä, hän kulkee salaperäisine\nviikatteineen elonsa leikkuussa...\n\nJob ja Kaljupää olivat alkaneet taas pitkästä aikaa pelata šakkia,\ntällä kertaa pyöreän pöydän ääressä köyhäintalon puutarhassa. Jobilla\noli taannoin ollut jälleen levoton vaiheensa, jolloin pelaaminen hänen\nkanssaan oli ollut mahdotonta. Mutta nyt hänellä oli rauhallisempi\naikansa. Pohdiskelunsa hän oli toistaiseksi jättänyt — ja Kuolemalle,\nsuurelle sadonkorjaajalle, hän näytti halveksien kieltään...\nAavemaisina kohosivat hänen sekavan tajunsa piiriin entiset ajat; hän\nryhdistyi taas, oli kuin toinen mies, tosin syvästi itseään säälivä,\nrepaleinen. Tällaisina hetkinään hän saattoi Kaljupäälle jaaritella\nusein pitkin ja poikin sellaisia asioita, joista tällä ei ollut\naavistustakaan, niin huoltolaitoksen johtaja kuin hän olikin. Kaljupää\nkuuntelikin häntä joskus pelin lomassa kunnioittavasti hämmästyneenä,\nkuin mykkänä tämän syvän, hukkuvan tiedon ja hävittävän kärsimyksen\nedessä.\n\n— Tässä nyt olen köyhäintalon hoidokkina, sanoi Job valitellen.\n— Ja kerran minä suunnittelin maalarin ammattia. En tavallisen\nlankkumaalarin, en, vaan taiteilijan uraa, sitä juuri ajattelin.\nMinä tiedän, mikä oli Michelangelo, tunnen Sikstiiniläiskappelin\nihmeet ja Viimeisen tuomion näyt. Ja kuitenkin olen köyhäintalossa!\nMikä helvetillinen hävyttömyys kohtalon puolelta! Voi sun piru ja\ntummanpunainen perkele kumminkin!\n\nJob katsoi kiukkuisesti ympärilleen. Hän tunsi olevansa niinkuin van\nGogh, tuo synkkä ja riivattu maalarinero. Sillä häntäkin, Jobia, olivat\nohjanneet omat syvät ja rajut näkynsä; ellei näin olisi ollut asian\nlaita, ei hän nyt, lempo soikoon, olisi köyhäintalossa pienen kaupungin\nliepeillä, ei totisesti olisikaan.\n\nMutta taas hän rauhoittui ja puheli kuin itsekseen:\n\n— Katsokaahan tuonne pellolle, lehtevien puiden lomitse näkyvälle\npellolle, jossa laitoksenne hoidokit parhaillaan suorittavat\nelonleikkuuta. Ellen tietäisi, että se on yksi suomalaisista\nviljapelloista, saattaisin väittää sen olevan van Gogh'in »Pelto\nProvencessa». Samaa tummaa ankaruutta, samaa jäyhää rauhaa on\nmolemmissa — molempien yllä henkäilee elämä ja kuolema yhtäaikaa...\nKarua liikettä ja lainehtivaa viljaa näen näissä maalauksellisissa\nkuvissa. Ja värejä... Salaperäistä valoa, jota ikäänkuin säteilee\nkellahtavista tähkäpäistä kumaraisten leikkaajien kasvoille... Niin,\nkaiken tämän näen ohuesti sinisen ilman lävitse, näen ja kuulen,\nmutta samalla tiedän, että paljon on minulta iäksi mennyt. Näyilleni\nen voi ikänä minkäänlaista muotoa antaa, en enempää kirjallista kuin\nmaalauksellistakaan, mutta yhden seikan voin toki vielä kohdaltani\ntoteuttaa — voin silpoa veitsellä toisen korvani, kuten van Gogh...\nJumalille kiitos, että sen voin tehdä! Se ei todellakaan ole liian\nmyöhäistä...\n\nJa Job otti salamannopeasti kuluneen hoitolatakkinsa alta tavallisen\npöytäveitsen ja kohotti sen kasvojensa tasalle. Mutta silloin oli\nKaljupää hänen kimpussaan. Ja hän kaatoi puutarhapöydän koettaessaan\nriistää hullulta veistä pois. Tämä onnistuikin.\n\n— Mihin me joutuisimme, sanoi Kaljupää pahasti läähättäen, jos te\ntäällä vielä kaiken muun lisäksi ryhtyisitte neroja jäljittelemään!\nPiru meidät kaikki lopulta perisi, se on varma. Ruokapöydästäkö tämän\nveitsen puhalsit?\n\nJob ei vastannut mitään. Hän itki. Kaljupääkin vaikeni. Huoltolaitoksen\njohtajalla oli oma salainen heikkoutensa tämän hoidokin suhteen.\nHän ei ainoastaan järjestänyt tälle säälistä kaikenlaisia pieniä\netuja köyhäintalossa, vaan hän oli myös päättänyt — Jobin kerran\nkuoltua — hankkia omalla kustannuksellaan hänelle arkun. Ei mitään\nköyhäinhoitolautakunnan arkkua, vaan tyylikkään, kauniisti tumman...\n\nSirpit liikkuivat kypsyneessä, kahisevassa viljassa vainioilla. Ruis\nkoottiin sitomiin ja kuhilaihin. Sadonkorjuuaika oli tullut... Viljan\nsanomattoman kaunis liike vienossa tuulessa taukosi vähitellen. Värit\nsammuivat kuin mustassa yössä soihtujen liekit, ja pellot peittyivät\nsänkimaiden mykkään, kuolleesti keltaiseen hämärään.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nPortti sulkeutuu\n\n\nTimon lähtö tapahtuikin sitten syksyllä, mutta aivan toisella tavalla\nkuin köyhäintalossa oli odotettu. Puutarha hohti silloin jo kokonaan\nverikeltaisena ja taivas oli harmaampi kuin kesällä, niinkuin jollakin\ntavoin ankarampi. Andreas-ukon ja Timon taivaaseen köyhäintalon takana\noli saapunut suru; se oli muuttunut, kutistunut, käynyt kuolleeksi ja\nikäväksi. Poissa oli siitä suvinen avaruus, se oli ahdas, tukahduttava,\nmaa punaisten, mätänevien lehtien peitossa. Siitä ei enää löytänyt\nlohtua. Aamunkoitot olivat kylmiä, sinisiä, kirkkaita. Ja päivien\nhalki kulki kuolema. Auringon loisto läpi maiseman surun oli väkevän\nkeltaista ja Sairas Timo kulki siellä, kulki täällä, eikä näyttänyt\nviihtyvän missään. Hän aivan kuin odotti jotain, yhä vain odotti.\nAndreas katsoi häntä usein pitkän hetken ihmeissään eikä saanut hänestä\nselvää.\n\nEräänä päivänä Timo kulki ypöyksin maantiellä. Hän oli kummallisen\nrauhaton, mihinkään valtatien varrella näkemäänsä hän ei jaksanut\nkiinnittää huomiotaan. Silmät harhailivat kiinnekohtaa löytämättä.\nAndreas oli jäänyt köyhäintalon lakastuvaan puutarhaan yksin kruunu\npäässään. Mutta hänen oli täytynyt lähteä. Ei hän ymmärtänyt sitä\noikein itsekään, mutta siltä se oli tuntunut. Oli ollut lähtiessä niin\nkipeä tunne sydänalassa. Timo tiesi, että Andreas-vanhus katsoi yhä\nvieläkin hänen jälkeensä köyhäintalon syksyisen helakasta puutarhasta,\nheidän pienestä maanpäällisestä taivaastaan, katsoi tuskaisin, sumein\nsilmin... Niin katsoi kuin hän olisi aavistanut jotain.\n\nPuhelinlangat humisivat jossakin korkealla Timon yläpuolella. Joen\ntakana kiskoilla kulki pitkä, harmaa tavarajuna. Vaunut huojahtelivat,\nvierivät kumeasti kolisten päämääräänsä. Kaukaa tasangolta kantautui\nmuuttolintujen ääniä; niiden siivet liehuisivat kohta korkealla\nmaailman yllä, avaruuden laella.\n\nTimo kulki hitaasti lähelle monitaloista, rikasta kylää, josta\nkohosivat syyskuun haalean siniselle taivaalle monet siantappo-savut.\nKöyhäintalo jäi yhä kauemmaksi. Jotakin hänen takanaan ikäänkuin\nsulkeutui. Mutta yht'äkkiä hän muisti, kuinka hän siellä köyhäintalon\npuutarhassa oli joskus halannut käsiinsä Tuhannen ja yhden yön\ntarinoita. Vielä kerran hän olisi silloin halunnut lukea kertomukset\nAladdinista ja hänen lampustaan, Sindbad Merenkulkijasta, Ali Babasta\nja neljästäkymmenestä ryöväristä. Hän ei kuitenkaan ollut saanut enää\nnoita tarinoita lukeakseen, ne olivat häipyneet häneltä jäljettömiin.\nMutta köyhäintalon puutarha kaikessa loistossaan oli väliin ollut kuin\njokin Bagdadin monista puistoista, noista tuuheista ja salaperäisistä\npuistoista, joissa tapahtui paljon ihmeellisiä asioita. Ja hän, Timo,\noli ollut toisinaan kuin Aladdin, jolla oli kädessä taikalamppunsa. Hän\noli hieraissut sitä kädessään ja heti oli Henki tullut ja kysynyt, mitä\nhän halusi. Väliin hän oli halunnut nähdä äitinsä, ja sillä hetkellä\noli äidin kirkastunut haamu ilmestynyt köyhäintalon puutarhaan. Joskus\nhänen toivomuksestaan oli vanhojen, ryhmyisten puiden alle ilmestyneet\nmerimiespappi ja eno-Viljami. Näin olivat olleet köyhäintalon\npuutarhassa kaikki hänen ajelehtivan, ikäänkuin kädestä toiseen\nsiirtyneen elämänsä hyvät henget. Mutta toisinaan öisin, kun hän oli\nkatsonut ulos ikkunasta, oli puiden alla kuljeskellut Saarnaaja,\ntuo kauhea, ontuva seppä, jonka musta parta oli hohtanut kuutamossa\nkuin korpin siipi. Ja murhattu Grönqvistin ukko oli myös ilmestynyt\nnahkaesiliinoineen, samoin isä-Svante vieraan naisen seurassa. Lopuksi\noli paksun korennon varassa löntystänyt esiin Grönqvistin Tiina, joka\nkerran oli ennustanut kalaruton puhkeamisen joessa. Kaikki he olivat\ntulleet ja taas häipyneet niinkuin olivat elämässäkin tehneet. Ja\nsamassa hän muisti sen auringonpimennyksen, jonka hän oli pienenä\nlapsena nähnyt, muisti mustaksi muuttuneen auringon ja kalman valon.\nMutta eikö tämä musta aurinko ollut seurannut häntä halki pienen,\nharhailevan, levottoman elämän, eikö valo ollut huuhtoutunut siitä\najoittain kokonaan pois?\n\nYht'äkkiä Timo heittäytyi ruohikkoon ja alkoi itkeä. Hän itki kauan\nja katkerasti syyskuun maantien partaalla, kulottuneessa, tomuisessa\nheinikossa, rikkaan ja monitaloisen kylän siintäessä jossakin\nedessäpäin. Kun hän viimein nousi, hän näki auringon säihkyvän jo\nlaskupuolellaan outona ja punaisena. Siellä oli meri, mutta siellä\nloitolla oli myös kaupunki. Hän lähti kulkemaan hiljaa, tuon tuostakin\npysähdellen, köyhäintaloa kohti. Hän horjahteli, kerran kaatuikin,\nmutta nousi jälleen ylös toivoen pääsevänsä vaivaistalon puutarhaan\nAndreaksen luokse...\n\nMutta kuljettuaan pienen matkan hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä\nennen sitä. Hän oli kuin unessa, hänen oli paha olla. Maa vaappui.\nKaikki kietoutui kuin harsopilveen: maantie, joki, rannat, läheinen\nkaupunki... Köyhäintalokin oli siirtynyt ihmeellisen etäälle. Häntä\nylönannatti, huimasi. Taivaan kuperalla kannella säihkyivät keltaiset\nja helakanpunaiset värisaitot, jotka vitkaan sulautuivat siniseen\ntaustaansa; ne olivat kuin monivärisiä jättiläistähkiä, jotka huojuivat\ntuulessa taivaan rannattomalla pellolla...\n\nSillä hetkellä Timon ruumiiseen tarttuivat kuin mustan painajaisen\nkädet. Ruumis vavahteli niiden puristuksessa ja pää heilui kapeilla\nolkapäillä kuten syysyön tuulessa kuihtuva kukka. Rinnassa viilsi kuin\npuukon terä. Pää kohisi kuumana. Kosketus todellisuuteen, hetkien\nmenoon, taukosi väliin, väliin taas tuntui sitäkin raskaampana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy.\n\nKaikkialla muuttui, vaihtui, tummeni... Kaikki ikäänkuin kuoli pois\nvoidakseen jälleen herätä ylösnousemuksen riemuun.\n\nKöyhäintalo seisoi yksinäisenä maisessa, punertavassa kajastuksessa.\nSyysloistoisa puutarhakin oli kokonaan uponnut siihen...\n\nTimo tunsi tuimaa halua painaa päänsä veteen, päänsä, joka oli kuuma\nja raskas. Joki kuljetti syysvesiään syvällä uomassaan. Hän lähti\nhoippumaan sinne. Kaikki muu unohtui — vain vesi, kylmä syysvesi\nvälkkyi ihmeellisenä muistituntona himmenevässä tajunnassa.\n\nHän astui lautalle, jossa vaivaistalon naisten oli tapana pestä\npyykkiä. Nyt se oli tyhjä. Vesi syyskuun virrassa, suureen, siniseen\nmereen kulkevassa, oli syvän tummaa, avaruuden valkeita varjopilviä\ntäynnä. Sekin ikäänkuin kutsui häntä vaikenevien rantojen keskellä.\n\nMaailma Timon ympärillä tuli vähitellen ihmeen siniseksi. Sini\nympäröi hänet joka puolelta, se ikäänkuin kantoi häntä yli\nlainehtivan virran... Ja Timo heittäytyi syvässä huumeessa lautan\nreunalle. Kuivuneet koiranputket suhisivat vienosti hänen takanaan\ntöyräällä. Ylempänä huojui jokin yksinäinen, uhmaileva horsma — oikea\nkuningashorsma keskellä syksyä ja kuolemaa. Hänen elämänsä musta,\ntuskallinen uni repeytyi tällä hetkellä ihmeellisesti kahtia ja\nkallisarvoisia muistikuvia syöksyi näkyville alitajunnan syvyydestä. —\n— — Äiti hymyilee ja ojentaa rakkaat kätensä... Onnellinen, yksinäinen\npäivä jossakin kaukana meren rannalla. Auringon hohtoa laineilla.\nKaukaisen junan ääntä, häipyvää pauhua. Vihreitten kaislojen humina\ntunkeutuu tajunnan pohjaan asti.\n\nTimo painoi nauttien kasvonsa virtaan. Kylmä, musta syysvesi, kuolleita\nlumpeenkukkia ja rantapuiden lehtiä kuljettava, huumasi oudosti. Siinä\noli kuin hengähdys toisesta maailmasta. Äkillinen, kipeä riemu kävi\nkoko hänen olemuksensa lävitse. Hän teki hapuilevan, puoleksi tietoisen\nliikkeen...\n\nMusta, kimalteleva vesi sulkeutui niinkuin hauras satuportti. Lautta\noli tyhjä; sen lahoavien hirsien raoissa häilyi kellahtava heinä\nmurheellisesti syystuulessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksi päivä oli jälleen kiertänyt kehänsä umpeen. Mutta aamulla nousisi\nuusi aurinko valaisemaan elämän ja kuoleman yhteistä, arvoituksellista\nvaellusta täällä maailmassa.\n\n\n\n"]