[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDaiGM_ASPlJZ7MgKsJpehee6p9b95jOVe2mlXq3U2b0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3067,"Länsi-Intian merisissejä","Stockton, Frank R.",1834,1902,"3067-stockton-frank-r-lansi-intian-merisisseja","3067__Stockton_Frank_R.__Länsi-Intian_merisissejä",null,"tietokirja",[14,15],"seikkailu","sota",[],"fi",1898,1917,45454,322863,false,73386,[25,26],"Buccaneers -- Juvenile literature","Pirates -- Juvenile literature",[28,29,30],"Adventure","History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - Warfare","\"Länsi-Intian merisissejä\" by Frank R. Stockton is a historical account written in the early 20th century. The book explores the lives and exploits of notorious pirates, particularly the famous \"bukanierit,\" who operated in the Caribbean during the early modern period. The narrative delves into the daring adventures of these pirates, highlighting key figures, their motivation, and the romanticized perception of their lives.  The opening of the work introduces the notion of piracy as an alluring profession, particularly from the perspective of youth, who perceive it as a life of freedom and adventure reminiscent of legendary figures like Robin Hood. The protagonist reflects on romantic notions while contrasting them with the harsh realities faced by historical pirates. Information is provided about the origins of piracy in the Caribbean, notably focusing on the \"bukanierit\" and their rise amid geopolitical tensions with the Spaniards. As the passage unfolds, it detailed how conditions led to the creation of a pirate brotherhood as these sailors transitioned from mere cattle traders to well-armed marauders against their oppressors. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",280,"Teos esittelee Karibianmeren rosvojen ja bukanierien historiaa sekä heidän tunnettuja seikkailujaan. Kertomukset Mustaparrasta, kapteeni Kiddistä ja Henry Morganista kuvaavat sissien elämää, ryöstöretkiä ja merirosvouden kehitystä 1600- ja 1700-luvuilla.","Frank R. Stocktonin 'Länsi-Intian merisissejä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3067. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ\n\nKirj.\n\nFrank R. Stockton\n\n\nEnglannista suomentanut\n\nO. A. Joutsen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Uljaat bukanierit.\n     II. Eräitä merirosvouden oppi-isiä.\n    III. Oppilaita ammatissa.\n     IV. Pietari suuri.\n      V. Tarina helmisissistä.\n     VI. Portugalin Bartolomeuksen seikkailut.\n    VII. Sissi, joka ei osannut uida.\n   VIII. Kuinka Bartolomeus lepäsi.\n     IX. Sissi-kirjailija.\n      X. Brasilian Rocin tarina.\n     XI. Taistelutavat muuttuvat.\n    XII. Tarina julmasta L’Olonais'sta.\n   XIII. Kuolleista noussut L’Olonais.\n    XIV. Laajaperäistä ryöstelyä.\n     XV. Kosto kohtaa.\n    XVI. Sissi-ruhtinas.\n   XVII. Kuinka Morgan käytti munkkeja ja nunnia kilpinään.\n  XVIII. Sissit jälkiapajaa kokemassa.\n    XIX. Morgan tiukalla. — Hänen lopullinen mahtinsa ja kunniansa.\n     XX. Kertomus ylevämielisestä sissistä.\n    XXI. Bukanieri katoo; sissi astuu sijaan.\n   XXII. Suuri Mustaparta astuu näyttämölle.\n  XXIII. Mustaparran mainehikas loppu.\n   XXIV. Keltanokka mustan lipun alla.\n    XXV. Bonnet jälleen rintamalla.\n   XXVI. Taistelu hietasärkillä.\n  XXVII. Kuusiviikkoinen merirosvo.\n XXVIII. Helmaväkeä sissintöissä.\n   XXIX. Merirosvo pienestä pitäen.\n    XXX. Meksikon lahden sissi.\n   XXXI. Aarteenkätkijä-sissi.\n  XXXII. Todellinen kapteeni Kidd.\n\n\n\n\nI luku.\n\nULJAAT BUKANIERIT.\n\n\nPoikuusvuosinani minun mieleni paloi ruveta merirosvoksi, koska elämä\nsiinä ammatissa kuvastihen ajatuksissani niin rajattoman vapaana ja\nmistään riippumattomana. Kaikkinainen vallanalaisuus oli alkanut\nminusta maistua niin kovin rasittavalta; ja lukiessani uljaitten\nmerisissien seikkailuista olin itsetiedottomasti valinnut heidän\nelämästään sellaiset piirteet, jotka minua erikoisesti miellyttivät, ja\nkokonaan jättänyt huomaamatta ammatin nurjat puolet.\n\nTodenteossa oli suurin haluni kohota jonkinlaiseksi merien Robin\nHoodiksi. [Kuuluisa skottilainen rosvopäällikkö, jonka elämää ja\nurotekoja Walter Scott on romaaneissaan ihannoinut. Suom. huom.]\nMinäkin tahdoin riistää rikkailta heidän aarteitaan jakaakseni ne\nköyhien ja tarvitsevien kesken; iskeä pitkän, matalan, mustan parkkini\nkiinni kauppakaljaasien kylkiin; ja lastattuani niistä alukseni täyteen\nkultaharkkoja ja kalliita kankaita olisin laskenut jonkun kurjan\nkyläpahasen rantaan ja tehnyt sen asukkaat rikkaiksi ja onnellisiksi\nkoko heidän loppuiäkseen.\n\nAina minä olisin ollut vapaa kuin merilintu. Mieheni olisivat olleet\nminulle ehdottoman kuuliaiset; minun sanani olisi ollut heidän\nainoa lakinsa. Itse olisin ratkaissut, oliko mikin teko milloinkin\nankarasti oikeudenmukainen, jalomielinen ja täysin rajattoman valtani\narvoinen. Ja kun viimein olisin väsynyt purjehtimaan, olisin vetäytynyt\nsaarelleni, jonka asema jonkin kauniin, lauhkean valtameren helmassa\nolisi ollut ainoastaan minun ja miesteni tiedossa; ja siellä olisin\nviettänyt onnen päiviä kirjojeni, taideteosteni ja kaikenlaisten muiden\nkauppalaivoista valtaamieni aarteiden keskellä.\n\nSellainen oli minun käsitykseni merisissien elämästä. Minä en olisi\ntappanut ketään; pelkkä mustan lippuni näkeminen olisi riistänyt\najatuksen vastarintaan rupeamisesta uhreiltani, jotka yhtä vähän\nolisivat ryhtyneet kamppailemaan minua vastaan, kuin joku lihava\npiispa olisi rohjennut kohottaa kättään Robin Hoodia ja tämän\niloisia veikkoja vastaan. Ja minä luulen, että ajatukseni pyörivät\nenemmän kuvittelemieni urhotöiden hyväksymisessä ja hylkäämisessä,\nkuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista minun säännöllisessä\nkoulupoikaelämässäni.\n\nOlen maininnut näistä varhaisista mielikuvitelmistani sen takia,\nettä olen huomannut monilla aikuisillakin — eikä vain lapsilla ja\nnuorisolla — olevan jokseenkin samanlaisen käsityksen merirosvoudesta\nkuin minulla oli koulupoikavuosinani. He tietävät kyllä, että nuo\nsissit olivat julmia rikoksentekijöitä, rosvoja ja murhamiehiä; mutta\nnäiden uljas ja seikkailurikas elämänlaatu, heidän uhkarohkeutensa ja\nretkiensä kiihoittava jännitys antavat heille samanlaista romantillista\nmielenkiintoa ja hurmaa, joka liittyy keskiajan rosvoritarien\npersooniin. Jälkimmäiset hypähtivät panssaroitujen orhiensa selkään\nja kalistellen pitkiä lyömämiekkojaan rautaisia jalustimia vastaan\nratsastivat avaraan maailmaan sen ylpeän itsetietoisuuden valtaamina,\nettä voivat tehdä mitä ikänä mielivät, kunhan vain tehtävä oli heidän\nmaineensa arvoinen. Edelliset jälleen nousivat nopeakulkuisiin\nhaahtiinsa, levittivät purjeet tuuleen ja kiitivät ärjypäiden laineiden\nharjoilla tuntien hekin samaa ylpeää itsetietoisuutta, että voivat\ntehdä kaikkea mikä vain vastasi heidän kuntoaan.\n\n\u003Ctb>\n\nEnsimmäiset Atlantilla liikkuvat merisissit harjoittivat jaloa\n\"ammattiaan\" hyvin jokapäiväisessä muodossa ja tuskin ollenkaan\nvastustusta kohdaten. Ne olivat noita kuuluja \"bukanierejä\", joka\nalkuperältään ranskalainen sana merkitsee \"lihankuivaajaa\".\n\nEräät Länsi-Intian eli Antillien saarista, nimenomaan San Domingo eli\nHaiti — Kolumbuksen Hispaniola — vilisivät aivan kirjaimellisesti\nuuden ajan alkupuolella nautaeläimiä täynnä. Se oli johtunut siitä,\nettä espanjalaiset valloittajat olivat surmanneet alkuasukkaat miltei\nsukupuuttoon ja jättäneet saarten sisäosat karjalaumojen valtaan, jotka\nsikisivät suunnattomasti. Rantamilla oli muutamia harvoja siirtoloita,\nmutta niiden eivät espanjalaiset antaneet käydä kauppaa toisten\nkansallisuuksien kanssa, niin että saarelaiset kärsivät puutetta\nenimmäkseen kaikesta, mitä eivät omalta maaperältään saaneet.\n\nMutta kauppalaivoja, jotka purjehtivat Europasta tuohon osaan\nKaraibin merta, kuljettivat reippaat ja uhkarohkeat merimiehet, jotka\ntietäessään, että San Domingossa oli viljalti nautakarjaa, eivät\nepäröineet laskea noihin pieniin satamapaikkoihin verestääkseen\nmuonavarojaan tuoreella lihalla. Saaren asukkaat olivat taitavat\nsäilyttämään lihaa savustamalla ja kuivaamalla auringonpaisteessa,\nsamalla tapaa kuin Pohjois-Amerikan intiaanien oli tapana tehdä.\n\nPian alkoi San Domingoon tulla niin paljon laivoja muonanhankintaan,\nettei saarella riittänyt väkeä pyydystämään eläimiä ja kuivaamaan\nniiden lihaa. Senvuoksi nuo alukset tavallisesti ankkuroivat johonkin\ntyyneen lahdenpoukamaan ja niiden miehistö nousi maihin hankkimaan\nlihavarastoja — eikä vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Siitä\nsaivat laivamiehet sitten nimekseen \"bukanierit\", \"lihankuivaajat\".\n\nKun espanjalaiset saivat vihiä tästä uudesta teollisuudenhaarasta,\njoka oli alkanut kukoistaa heidän alueensa rajamailla, rupesivat he\najamaan takaa bukanierien laivoja missä vain näkivät ja upottivat niitä\nsäälittä väkineen päivineen. Mutta heillä ei ollut tarpeeksi aluksia\nestääkseen kuivatun lihan maastavientiä. Sangen monia europpalaisia\nkauppa-aluksia — etupäässä englantilaisia ja ranskalaisia — laski\nedelleen San Domingon rannoille; puhumattakaan kaiken maailman\nmetsästävistä purjehtijoista, jotka tekivät pyyntiretkiä saaren\nsisäosiin. Kun nämä uskaliaat veikot saivat kuulla, että espanjalaiset\nyrittivät sulkea heidän kauppareittinsä, päättivät he panna kovan kovaa\nvastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät\npitämään puolensa Espanjan vartiolaivoille.\n\nTäten syntyi yhtämittainen ja melkein loppumaton sissisota\nespanjalaisten ynnä muihin kansallisuuksiin kuuluvien \"lihankuivaajien\"\nvälillä; ja oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista,\ntekivät jälkimmäiset sitä myöhemmin oikein mielihalusta, kun\nvain tiesivät, missä edellisten kimppuun sopi käydä. Pysyen iäti\nuskollisina vanhalle itsevaltaiselle ja julmalle menettelylleen\namerikkalaisissa alusmaissaan kävivät espanjalaiset katkeraa ja\nveristä sotaa rannikkorosvoja vastaan, jotka rohkenivat häiritä heidän\nkauppaliikennettään Länsi-Intian ja emämaan välillä; ja toiselta puolen\nolivat nämä yhtä villejä ja verisiä sodankäynnissään espanjalaisia\nvastaan. Puolustaessaan itseään vastustajien hyökkäyksiltä he alkoivat\nvuorostaan käydä näiden kimppuun missä vain löysivät tilaisuutta, ensin\nmerellä ja sitten maallakin. Espanjalaisten julma sodankäynti oli\nkoskettanut niiden elinharrastuksia, ja juuri Espanjaa ja sen alusmaita\nvastaan heidän sissisotansa nimenomaan kohdistuikin.\n\nKun bukanierit olivat alkaneet päästä yhdysymmärrykseen ja muodostaa\nvarsinaisia ammattijärjestöjä keskuudessaan, ottivat he itselleen\nyhteisen nimen: \"Rannikkoveljekset\". Muu maailma, nimenomaan\nespanjalaiset, nimittivät heitä merisisseiksi, merirosvoiksi\nja bukaniereiksi. Jälkimmäisen nimityksen piti ilmaista heidän\nammattinsa laittomuutta, kun taas heidän itsensä käyttämä tulkitsi\nheidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa; ja suurimmalta osalta he\nesiytyivätkin uskollisesti vaaran ja voiton hetkinä toistensa veljinä\nja tovereina.\n\n\n\n\nII luku.\n\nERÄITÄ MERIROSVOUDEN OPPI-ISIÄ.\n\n\nJo historian varhaisimmassa alussa on ollut merirosvoja, jotka kukin\nalallansa hankkivat mainetta ja kuuluisuutta; mutta edellä kuvailemamme\nbukanierit erosivat monessa suhteessa vanhemmista ammattiveljistään.\n\nHyvin harvoin lähti asestettu laiva Europan satamista Atlantin\nyli varta vasten harjoittamaan merirosvousta Amerikan vesillä ja\nrannoilla. Aluksi olivat melkein kaikki nimeltä tunnetut bukanierit\nkauppalaivureita. Mutta olosuhteet, jotka heitä ympäröivät uudessa\nmaailmassa, tekivät heistä merisissejä, joiden katalat teot eivät olisi\nvoineet tulla kysymykseenkään maapallon muilla puolilla.\n\nNuo tavattomat olosuhteet ja houkuttelevat kiusaukset eivät missään\nsuhteessa lievennä näiden vanhojen Atlantin sissien poikkeuksellisen\njulkeaa häikäilemättömyyttä; mutta meidän on kuitenkin otettava ne\nhuomioon voidaksemme oikein selittää Länsi-Intian saaristossa tavaksi\ntulleita hirmutekoja. Bukanierit olivat uhkarohkeita ja säälittömiä\nveikkoja, jotka harjoittivat jatkuvasti rajua ammattiaan senvuoksi,\nettä se tuotti heille suurta hyötyä, että olivat oppineet rakastamaan\nsitä ja vihdoin että sen kautta voivat osaltaan tarmokkaasti kostaa\nyhteiselle viholliselle. Mutta me emme saa kumminkaan luulla, että\nhe ensimmäisinä aloittivat merirosvouden näillä vesillä; sitä oli\nharjoitettu siellä jo paljon ennen heidän aikojaan. Siellä oli toiminut\neräitä suuria oppi-isiä, joiden koulussa nuorempi polvi oli saanut\nhyvän harjautumisen jalossa ammatissaan.\n\nOllaksemme oikeudenmukaisia tutkijoita merirosvouden historian alalla\nme emme saa säikähtyä, vaikka vastaamme sattuisi tulemaan suuriakin\nnimiä ja mainehikkaita miehiä. - Me pidämme siis uljaasti kiinni\ntotuudesta; ja vaikka me kaikki otammekin hatut päästämme ja kumarramme\nsyvään, niin rohkenemme väittää, että Kristoffer Kolumbus se ensiksi\nkäytännöllisesti harjoitti merisissin ammattia Karaibin merellä.\n\nLähtiessään kolmella pikku laivallaan keksimään tuntemattomia maita\nja väyliä oli hän Espanjan hovin valtuutettu löytöretkeilijä, ja hän\nlähtikin matkaan yhtä rehellisin aikomuksin ja sama laillisuuden-\nja oikeudentunto mielessään kuin mikä hyvänsä nykypäivien\ntutkimusmatkailija. Mutta keksittyä muutamia uusia maita, jotka olivat\nrikkaat luonnontuotteista ja kaikkien lain asettamien raja-aitojen\ntakana, muuttuivat suuren tutkimusretkeilijän mielipiteet vähitellen.\nOllessaan nyt sivistyneen maailman rajapyykkien ulkopuolella hän\nasetti itsensä myöskin sivistyneen maailman lakien rajapyykkien\nulkopuolelle. Ryöstely, omaisuuden hävittäminen ja murhaaminen\nmeriretkikuntain päällystöjen puolelta, joilla tietysti ei ole mitään\nvaltuutusta sellaiseen menettelyyn, ei ole mitään muuta kuin tavallista\nmerirosvoutta. Ja kun Kolumbus lakkasi olemasta lakeja noudattava\ntutkimusmatkailija, ja kun hän — vastoin niiden kuninkaallisten\nhenkilöiden lausumia toiveita ja ohjeita, jotka olivat hänet\nlähettäneet tälle matkalle — rupesi ryöstämään ja raiskaamaan juuri\nlöytämiään maita sekä orjuuttamaan ja sukupuuttoon hävittämään niiden\nrauhallisia asukkaita, niin tuli hänestä siten merirosvouden suuri\noppi-isä, jolta myöhemmät bukanierit ja merisissit oppivat monta heille\nhyödyllistä asiaa.\n\nMeidän ei ole tarvis ruveta syvemmältä punnitsemaan Kolumbuksen\nmenettelyä Länsi-Intian saarten asukkaita kohtaan. Hänen toinen\nmatkansa ei ollut mitään muuta kuin tavallinen ryöstöretki. Hän oli\nlöytänyt kultaa ja muita rikkauksia näillä saarilla ja huomannut, että\nniiden asukkaat olivat yksinkertaisia, rauhallisia ihmisparkoja, jotka\neivät osanneet eivätkä tahtoneetkaan tapella. Siksipä oli niin helppoa\ntunkeutua noiden turvattomien saarten lahdelmiin, panna alkuasukkaat\nvallanalaisiksi ja riistää heiltä heidän vaivannäköjensä hedelmät.\n\nKullan hankkiminen ja kaikenlainen muu ryöstö näytti olevan tämän\nespanjalaisen retkikunnan ainoana päämääränä; asukkaat tehtiin\norjiksi ja pantiin mitä raskaimpiin töihin, niin että niitä kuoli\njoukottain. Yhdelläkin kertaa lähetettiin kolmesataa orjaa Espanjaan.\nVerikoiria, joita Kolumbus oli tätä tarkoitusta varten tuonut mukanaan,\nkäytettiin ajamaan takaa intiaaniparkoja, jotka yrittivät paeta\nsortajainsa käsistä; ja joka suhteessa kohdeltiin Haiti-saarta, joka\noli Kolumbuksen toiminnan päänäyttämö, aivan kuin olisivat sen asukkaat\ntehneet itsensä syypäiksi hirvittävään rikokseen omistaessaan aarteita,\njoita espanjalaiset himoitsivat itselleen.\n\nKuningatar Isabella oli kovin moista julmaa ja väärää menettelyä\nvastaan. Hän lähetti takaisin heidän kotimaahansa orjat, jotka\nKolumbus oli laahannut mukanaan Espanjaan, ja hän antoi nimenomaisen\nmääräyksen, ettei alkuasukkaita enää saanut orjuuttaa, vaan että niitä\noli kohdeltava lempeästi ja inhimillisesti. Mutta Atlantin valtameri on\navara, ja ollen kaukana kuninkaallisesta isäntäväestään antoi Kolumbus\nsangen vähän arvoa sen käskyille ja toivomuksille. Käymättä pitemmälle\ntämän aikakauden historiaan mainitsemme ainoastaan, että juuri hänen\nsyyksensä pantujen julmuuksien takia Kolumbus menetti päällikkyytensä\nja kuljetettiin raudoissa kotia Espanjaan.\n\n\u003Ctb>\n\nOn toinenkin mainehikas henkilö 16:nnella vuosisadalla, joka harjoitti\nmerirosvoilua uudessa maailmassa ja siten vaikutti loistavana\nesimerkkinä näillä seuduilla myöhemmin toimiville bukaniereille ja\nmerisisseille. Sekään ei ollut mikään vähempi mies kuin Sir Francis\nDrake yksi Englannin kaikkein suurimpia merisankareita.\n\nMahdollista on, että Drake elämänuransa alussa oli hyvinkin\nlainkuuliainen ja järjestystä rakastava henkilö, koskapa kuningatar\nElisabet nimitti hänet laivaston kappalaiseksi, ja hänen sanotaan\nalkuaan olleen — vaikka sitä on toiselta puolen epäiltykin — erään\nkirkkoherran viransijaisenakin. Mutta taipumuksiltaan hän oli\npelkästään merimies eikä mitään muuta; ja suoritettuaan useita\nmerimatkoja, joilla osoittihe olevansa hyvä soturi ja laivanpäällikkö,\nlähti hän vuonna 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiaan,\nvaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista valtuutusta.\n\nEnglanti ei silloin ollut sodassa Espanjan kanssa, ja kun Drake\npurjehti neljän pienen laivansa kanssa keskiyön aikaan Nombre de\nDiosin pikku kaupungin satamaan, ällistyivät sen asukkaat yhtä\npaljon kuin minkä nykyaikaisen pienen merikaupungin asukkaat hyvänsä\nneljän vihollislaivan tullessa ryöstämään ja hävittämään heidän\nkotisijojaan. Nuo rauhalliset espanjalaissukuiset kaupunkilaiset eivät\nolleet sotakannalla minkään toisen sivistyneen kansakunnan kanssa,\neivätkä he voineet ymmärtää, kuinka asestettuja miesjoukkioita äkkiä\npurkautui heidän kaduilleen ja torille kokoonnuttuaan ammuskeli\nmusketeillaan ilmaan ja törähytteli torviinsa, herättäen jok'ainoan\nsielun sikeimmästä unesta. Sisääntunkeutujat olivat jättäneet osan\nmiehiään kaupungin ulkopuolelle, ja kun nämä kuulivat ammunnan ja\ntorventörähtelyt torilta, laukoivat hekin ampuma-aseitaan. Kaikki tämä\nmeteli ja räiske säikähytti niin kelpo kaupunkilaisia, että monet\nheistä syöksähtivät ylös vuoteistaan ja ennättämättä pukeutuakaan\npakenivat kaupunkia ympäröiville vuorille. Mutta kaikki kaupunkilaiset\neivät sentään olleet yhtä pelkureja, vaan neljä- tai viisitoista heistä\nvarustautui itsekin aseilla ja riensi ulos puolustamaan kaupunkiaan\nnoita tuntemattomia rähinänpitäjiä vastaan.\n\nJoka ammatissa ovat vast'alkajat — olivatpa he sitten pianonsoittajia,\ntaidemaalareja tahi vaikkapa merisissejäkin — useinkin arkailevia\nja itseensä-luottamattomia. Niinpä kävi tässä tilaisuudessa Francis\nDrakenkin ja hänen miestensä, jotka vasta aloittelivat merisisseinä ja\nosoittivat nyt selvästi, etteivät vielä olleet lainkaan perillä tuossa\nylevässä ammatissa.\n\nKun nuo neljä- tai viisitoista espanjalaista saapuivat torille ja\ntapasivat siellä pienen parven aseellisia englantilaisia, laukaisivat\nhe paikalla tuliluikkunsa niitä kohti, ollenkaan tietämättä ja\nvälittämättä, keitä ne olivat. Tämä uljas ja odottamaton vastarinta\nnäyttää säikähyttäneen Drakea ja hänen miehiään ainakin yhtä\npaljon kuin heidän torvensa ja muskettinsa olivat säikähyttäneet\nkaupunkilaisia, niin että englantilaiset vetäytyivät kiireimmiten pois\nkaupungista. Tullessaan siihen kohtaan, jonne olivat jättäneet väkensä\njäännöksen, he huomasivat näiden jo edeltäpäin laputtaneen tiehensä\nja ottaneen veneet myötänsä. Draken ja hänen urhojensa täytyi siis\nkeventää liiat vaatteet yltänsä sekä kahlaten ja uiden pyrkiä takaisin\npikku laivoihinsa. Saalista eivät he olleet saaneet hiventäkään, ja\nsurmansa tapasi koko metelissä yksi ainoa espanjalainen, joka oli\nkurottunut liian kauas akkunastaan katsomaan, mikä oli hätänä, ja\npudotessaan taittanut niskansa.\n\nOliko Draken omatunto ehkä osallinen tämän hänen, ensimmäisen\nmerirosvoyrityksensä kehnoon onnistumiseen vai ei, sitä emme kykene\npäättämään; mutta pian antoi hän omalletunnolle palttua ja yritti\nuudelleen ja paljon paremmalla menestyksellä. Hän sai joiltakin\nintiaaneilta vihiä, että Panaman kannaksen poikki oli tulossa\nkulta- ja hopeaharkoilla lastattu espanjalainen muulikaravaani,\njonka ainoina varjelijoina olivat muulinajajat. Kauppiailla, joille\ntuo aarrelähetys kuului, ei näet ollut aavistustakaan, että niillä\nmaailmanäärillä sattui olemaan ihmisiä, joiden teki mieli riistää\nheiltä heidän kalleutensa. Mutta Drake ja hänen miehensä tulivat kohta\nhuomaamaan, että heidän oli vallan yhtä helppo pysähdyttää ja ryöstää\nmuulikaravaani kuin jälkeentulevaisten Suuren lännen naamioitujen\nrosvojen pysähdyttää siirtolaisparvi tahi postivaunut. Kaikki kulta\nkorjattiin parempaan talteen, mutta hopeaharkot olivat liian raskaita\nrosvojen laahata mukanaan.\n\nPari päivää myöhemmin Drake ja hänen miehensä saapuivat muutamaan\nTienristeys-nimiseen majataloon, jossa tappoivat viisi tai kuusi\nrauhallista kauppiasta; mutta he pettyivät suuresti, kun eivät\nlöytäneetkään yhtään kultaa, vaikka talo oli muuten täynnänsä\nkaikenlaista kauppatavaraa. Kun hänen miehensä eivät pelillä eivätkä\nmillään kyenneet kuljettamaan mukanaan raskaita tavarakääröjä,\npolttivat he majatalon kaikkine sisällyksineen ja palasivat\nlaivoihinsa, purjehtien matkoihinsa ennen saatuine saaliineen.\n\nMitä tämä urhea ent. kappalainen itse itsestään ajattelikin, niin\nainakin espanjalaiset pitivät häntä täydellisenä merisissinä eivätkä\nsiinä suuresti erehtyneetkään. Suurella matkallaan maapallon ympäri,\njonka Drake aloitti vuonna 1577, hän iski tuontuostakin espanjalaisten\nsiirtoloiden kimppuun niinkuin merikotka saaliinsa niskaan. Hän poltti\nkaupunkeja, ryösti aarteita ja anasti kauppalaivoja — ja osoittihen\ntäydellä todella olevansa mallikelpoinen ensi luokan merisissi.\n\nTuon matkansa maapallon ympäri hän oli pakoitettu tekemään juuri\nryöstämänsä runsaan saaliin takia. Hän ei näet uskaltanut palata\nkotimaahan samaa tietä kuin oli tullut, sillä siellä voivat\nmahdollisesti kostajat tahi toiset riistäjät olla vastassa. Siksipä hän\npurjehdittuaan Magellanin salmesta ja yritettyään turhaan Kalifornian\npaikoilla löytää paluutietä Tyynestä merestä Atlanttiin, jatkoi matkaa\nedelleen länteen päin, kunnes tuli Hyväntoivonniemen kohdalle ja siitä\nseurasi Afrikan länsirannikkoa Europan vesille.\n\nTämä mainio merirosvoretki synnytti suurta suuttumusta Espanjassa,\njoka edelleen eli rauhallisissa väleissä Englannin kanssa. Ja\nyksinpä Englannissakin nousi vaikutusvaltaisia miehiä neuvomaan\nkuningattarelle, että viisainta oli olla tunnustamatta hallituksen\nosallisuutta Draken toimiin ja palauttaa Espanjalle sen alamaisilta\nriistetyt tavarat. Mutta \"neitsytkuningatar\" Elisabet ei ollut\ntarpeeksi naisellinen sellaista tekemään. Hän rakasti uljaita miehiä\nja urheita tekoja ja oli ylpeä Drakestaan. Sen sijaan, että olisi\nrangaissut tätä, hän päinvastoin osoitti hänelle suurta kunniaa ja\ntulipa hänen laivaansa syömään päivällistäkin sen saavuttua Deptfordin\nsatamaan.\n\nKolumbus ei siis ollut ainoa merirosvouden suuri oppi-isä. Mainehikas\nSir Francis Drake, joka Englannin laivaston vara-amiraalina otti osaa\nsen taisteluun Espanjan suurta armada-laivastoa vastaan, oli mainion\ngenovalaisen arvokas ammattitoveri.\n\nNämä kuuluisat historialliset henkilöt on tässä mainittu sen takia,\nettä vääryyttä tehtäisiin niille reippaille merenkulkijoille, jotka\nEnglannista, Ranskasta ja Hollannista lähtien purjehtivat noille\nläntisen maailman kaukaisille vesille harjoittaakseen lainkuuliaista\nkauppaa ja merenkulkua, mutta joista myöhemmin tuli täyskelpoisia\nmerisissejä, jollei koetettaisi osoittaa, että heillä oli loistavia\nesikuvia jalolla elinurallaan.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nOPPILAITA AMMATISSA.\n\n\nKolumbuksen löytöjen jälkeen tuntuivat espanjalaiset olevan sitä\nmieltä, että koko siihen asti tuntematon maailma joka taholla kuului\nheille ja ettei millään muulla kansallisuudella saanut olla mitään\ntekemistä Atlantin toisella puolella, eipä edes oikeutta ryhtyä\nomasta aloitteestaan löytämään uusia maita. Jos Espanjan valtaamien\nmaiden alkuasukkaat kieltäytyivät maksamasta veroa tai uhraamasta\nelämäänsä kullan etsimiseen herroillensa, tahi jos vieraiden Europan\nvaltain laivat uskalsivat kauppatoimia varten poiketa heidän\nsiirtoloihinsa, niin oli espanjalaisilla aina sama vastaus valmiina:\nhävityssota Hispaniolan, nykyisen San Domingon ja Haitin, rauhallisia\nasukkaita sekä puolustussota Länsi- ja Luoteis-Europan parrakkaita ja\nkaraistuneita merenkulkijoita vastaan. Sellaisen kohtelun alaisina\nalkuasukkaat heikontuivat ja hävisivät vähitellen sukupuuttoon, mutta\nbukanierien lukumäärä, rohkeus ja voima sen sijaan yhä kasvoivat.\n\nBukanierit muistuttivat monessa suhteessa Amerikan myöhempiä\ncowboy'ta (karjapaimenia). Nuoret miehet Englannin ja Ranskan hyvistä\nperheistä päättivät usein viettää ainakin osan elämästään seikkailuja\nja mahdollista voittoakin etsimässä ja purjehtivat sitä varten\nLänsi-Intiaan kokoamaan kultaa ja kunniaa taisteluissa vihatuita\nespanjalaisia vastaan. Monesti he salasivat oikeat sukunimensä ja\nvalitsivat uusia, merisissiammattiin paremmin soveltuvia ja, kuten\nmyöhemmän ajan karjaapaimentavat ja intiaaneja metsästävät cowboyt,\nerityisen vapaan ja mukavan pukutyylin. Ulkoasun muuttumisen rinnalla\ntapahtui myöskin tapain ja elinlaadun muutos; merisissin ammatti opetti\npian miehensä hurjiksi ja rohkeiksi, kaikista opituista tavoista ja\nkotimaan laeista riippumattomiksi mellastelijoiksi.\n\nJa niin täydellisesti tunnustettiin tämä riippumattomuus\nvirallisestikin, että kun Espanjan hallituksen puolelta kuningatar\nElisabetille esitettiin valituksia bukanierien tihutöistä sen\nlänsi-intialaisissa alusmaissa, vastasi kuningatar, ettei hänellä ollut\nmitään tekemistä mainittujen merisissien kanssa; sillä vaikka nämä\nsyntyperältään olivatkin englantilaisia, niin olivat he ammattiinsa\nryhtyessään lakanneet olemasta hänen alamaisiaan, joten espanjalaisten\noli puolustautuminen samalla tavoin kuin ainakin itsenäistä kansakuntaa\nvastaan.\n\nMutta miesten, jotka ovat kasvaneet sivistyneessä yhteiskunnassa ja\ntottuneet kunnioittamaan sen lakeja, on sittenkin mahdoton kokonaan\nirtautua kaikesta siveellisyyden ja hyväin tapain vaikutuksesta.\nNiinpä kerrotaan muutamasta bukanieripäälliköstä, että hän,\nsatuttuaan sunnuntaipäivänä nousemaan maihin erään siirtolan\nrantaan, vei koko väkensä suoraan kirkkoon. Kun ei ole luultavaa,\nettä millään merirosvolaivalla seurasi erityisiä sissikappalaisia,\nniin näyttävät tilaisuudet ottaa osaa yleiseen jumalanpalvelukseen\nolleen hyvin harvinaiset. Tämä sissipäällikkö lienee tahtonut\nosoittaa, että bukanieritkin osasivat kirkossa käyttäytyä muiden\nkunniallisten ihmisten tavoin; ainakin kerrotaan, että kun muuan hänen\nmiehistään esiytyi häiriötä synnyttävällä tavalla, nousi hurskas\nkapteeni julmistuneena penkistään ja ampui omalla kädellään julkean\nkirkkorauhanhäiritsijän paikalla kuoliaaksi.\n\n\u003Ctb>\n\nEräs samaan aikaan elänyt ranskalainen näyttää olleen lämminsydäminen\nihmisystävä; sillä luettuaan espanjalaisten amerikkalaisissa\nalusmaissaan tekemistä hirmutöistä päätti hän jättää kotinsa\nja perheensä, ruveta bukanieriksi ja tehdä kaiken voitavansa\nespanjalaisten sortamain alkuasukasten hyväksi. Hän antautui suureen\ntehtäväänsä sellaisella innolla ja hartaudella, että ansaitsi aikaa\nmyöten kunnianimen \"Hävittäjä\"; ja jos hänen tapaisiaan ihmisystäviä\nolisi esiytynyt useampia, ei kohtakaan olisi ollut yhtään espanjalaista\nniillä saarilla, joista nämä aikanaan olivat hävittäneet tai\nkarkoittaneet intiaanit tieltään.\n\n\u003Ctb>\n\nMuuan toinen ranskalainen joutui kotimaassaan suuriin velkoihin;\nja kun hänen kunniantuntonsa kielsi häntä enää elämästä toisten\nihmisten kustannuksella, päätti hänkin lähteä Atlantin taa ja\nruveta merisissiksi. Hän toivoi, että onnetar olisi hänelle siksi\nsuosiollinen, että hän muutaman vuoden kuluttua voisi espanjalaisilta\nryöstämäinsä aarteiden kera palata kotimaahan, maksaa kaikki velkansa\nja elää sitten loppuikänsä yleistä kunnioitusta nauttivana kansalaisena.\n\nMyöskin järjestäytyminen osoittihen tarpeelliseksi, kun nuo uskaliaat\npurjehtijat alkoivat viettää säännöllistä merisissin elämää. Tietysti\noli vaikeaa saada moisia vapautta ja hurjastelua kiihkeästi rakastavia\njoukkioita alistumaan muutamain harvain päällikköjen komentoa\ntottelemaan. Mutta itsesuojelusvaisto pakoitti sittenkin heidät\nvalitsemaan itselleen keskuudestaan johtajia, ja lakeja säädettiin\nyhteisen toiminnan helpottamiseksi. Tällä tapaa bukaniereista kehittyi\nhirvittävä valta, joka toisinaan voittikin espanjalaiset meri- ja\nsotavoimassa.\n\nOn muistettava, että bukanierit elivät sangen merkillisenä ajankohtana.\nNiin pitkälle kuin Amerikan historia ulottuu, voi sitä nimittää\nveren ja kullan aikakaudeksi. Vastalöydetyissä uusissa maissa ei\nvallinnut mitään lakeja, joita Europassa kansat ja yksityiset olivat\ntottuneet noudattamaan. Länsi-Intian saarilla ja läheisellä Amerikan\nmantereella oli saatavissa kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia muita\nkallisarvoisia luonnontuotteita; ja kun espanjalaiset purjehtivat\nvaltaamaansa osaan uutta maailmaa, tulivat he yksistään noutamaan näitä\naarteita. Alkuasukkaat olivat heikkoa rotua ja kykenemättömiä itseään\npuolustamaan. Espanjalaisten tehtävänä oli ainoastaan koota kaikki\nmitä voivat löytää, ja kun he eivät enää kyenneet löytämään mielestään\nkylliksi aarteita, pakottivat he poloiset alkuasukkaat etsimään niitä\nheille. Täällä oli siis sellainen maailmankolkka ja vallitsi sellainen\naika, että ihmiset voivat tehdä mitä ikänä mielensä teki, kunhan vain\ntunsivat olevansa kylliksi voimakkaat siihen; eikä sopinut olettaakaan,\nettä mikään Europan kansallisuus voi toivoa itselleen yksinoikeutta\nhyötyäkseen sellaisesta asiaintilasta.\n\nSiksipä kävikin niin, että kun espanjalaiset ryöstivät ja rääkkäsivät\nminkä voivat löytämiensä maiden alkuperäisiä asukkaita, rupesivat\nenglantilaiset, ranskalaiset ja alankomaalaiset bukanierit vuorostaan\nryöstämään ryöväreiltä itseltään. Espanjasta lähti matkaan suuria\naluksia, joilla ei ollut minkäänlaista kauppatavaraa vietävänä\nAmerikaan, mutta jotka palasivat takaisin lastinaan kaikkia niitä\nkalliita metalleja ja muita arvokkaita tuotteita, mitä suinkin oltiin\nsaatu riistetyksi onnettomilta alkuasukkailta. Uuden maailman kulta-\nja hopeakaivoksissa oli tosin työskennelty jo pitkät ajat ennenkin ja\nmelkoisella menestyksellä; mutta alkuperäiset työskentelytavat eivät\nenää tyydyttäneet espanjalaisia, jotka nyt pakottivat intiaaniparkoja\nherkeämättömään orjantyöhön, kunnes heitä suurin joukoin surkeasti\nmenehtyi rääkkäyksistä. Välistä pakotettiin heitä työskentelemään\nkuusi kuukautta yhtä mittaa maanalaisissa kaivoksissa; ja kun heitä\nsiellä kuoli suurin määrin tahi he karkailivat läpitunkemattomiin\naarniometsiin, syntyi ajatus tuottaa Afrikasta työtä jatkamaan\nsitkeämpiä neekerejä laivanlastittain.\n\nHelposti huomaa, että bukanierejä kovin houkutteli halu sekautua\nkolmantena tekijänä tähän liiketoimintaan. Suuren aarrelaivan\nvaltaaminen, jonka täyttämisessä espanjalaisilla oli ollut niin\npaljon huolta ja vaivaa, oli merisissien kannalta katsoen mainio\nurhoteko. Ja vaikka sellainen vaatikin huikeaa uhkarohkeutta ja melkein\nyliluonnollisia ponnistuksia, niin olivat juuri nämä ominaisuudet\nuseimmille bukaniereille oleellisia.\n\nSeuraavissa luvuissa esitetään eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia\nnäistä hurjista veikoista — miehiä, joilla rosvouskiihko ei yhtynyt\nuusien maiden ja rikkaudenlähteiden keksimishaluun, vaan jotka olivat\nyksinomaan merirosvoja ja sillä alalla hankkivat itselleen mainetta\nmerenkulun historiassa.\n\n\n\n\nIV luku.\n\nPIETARI SUURI.\n\n\nKuuluisimpia ensimmäisistä varsinaisista merisisseistä oli muuan\nranskalainen, joka oli tunnettu liikanimellä Pietari suuri. Tämä mies\nnäyttää olleen niitä seikkailijoita, jotka eivät olleet bukanierejä\nsanan varhaisemmassa merkityksessä (kauppiaita ja merenkulkijoita,\njotka saapuivat Espanjan siirtomaihin pyydystämään karjaa ja kuivaamaan\nsen lihaa sekä tarpeen tullessa taistelemaan espanjalaisia vastaan,\njos nämä sekautuivat häiritsemään heidän ammattiaan), vaan miehiä,\njotka tulivat Europasta varta vasten ryöstääkseen espanjalaisten\nomaisuutta sekä maalla että merellä. Moniaat heistä perustivat itsekin\njonkinlaisen siirtolantapaisen pienelle Tortuga-saarelle Haitin\npohjoisrannikolla; ja näiden joukosta kohosi Pietari suuri pian muita\nmahtavammaksi. Hän kokosi kyllä ympärilleen sissijoukon; mutta vaikka\nhänellä itsenäisenä sissinäkin oli suuri maine, näyttää kuluneen kauan,\nennenkuin hän johtajana saavutti erityistä menestystä.\n\nPietarin ja hänen miestensä mielentilan täytyi olla jotenkin matalalla,\nkun he kerran isossa, kanootintapaisessa purressa risteilivät\nHispaniolan rannikolla. Heitä oli kaikkiaan yhdeksänkolmatta miestä,\neikä heidän ollut onnistunut tavoittaa itselleen mistään heidän\ntarkoitukseensa soveltuvaa isompaa alusta. He olivat olleet jo\nhyvän aikaa aivan umpimähkään aaltojen ajeltavina, tähystellen joka\nhaaralta jotakin espanjalaista laivaa, jonka kimppuun olisi voinut\nkäydä, mutta mitään sellaista ei Hinautunut taivaanrannalle. Heidän\nruokavaransa alkoivat käydä vähiin, ja miehet olivat nälkäisiä ja\nperin tyytymättömiä. He olivat yhtä tukalassa asemassa kuin aikoinaan\nKolumbuksen merimiehet, juuri ennenkun nämä, pitkän, vaivaloisen\nmatkansa jälkeen keksivät merkkejä lähestyvästä maankamarasta.\n\nPietarin ja hänen miestensä ollessa melkein epätoivon partaalla he\nonneksi älysivät etäällä, tyynellä ulapalla ison laivan. Riemusta\nkarjaisten ja läähättäen hypähti joka mies pystyyn sitä tähyämään.\nSitten he tarttuivat airoihin ja rupesivat olan takaa soutamaan\nkohti. Mutta lähemmä tultuaan he huomasivatkin, ettei vieras alus\nollutkaan mikään kullalla ja kallisarvoisilla mausteilla lastattu\nkauppalaiva, vaan espanjalainen sotalaiva, vieläpä oikein iso, koska\nkantoi mastossaan vara-amiraalin lippua. Se oli peräti ällistyttävä\nja masentava huomio — aivan kuin jalopeuralle, joka nälkäisenä\npiileskellen tiheikössä kuulee lähestyvää ryskettä ja kavahtaa\nmahtavaan hyppyyn, mutta sitten ikäväkseen huomaa, ettei saaliinsa\nolekaan mikään lihava sarvas, vaan suunnaton villi norsu.\n\nMutta nuo purressa kyyröttelevät yhdeksänkolmatta merisissiä olivat,\nkuten kerrottu, perin nälkäisiä. He eivät olleet tosin tulleet näille\nvesille väijymään sotalaivoja, mutta vielä vähemmän he halusivat\nmenehtyä nälkään ja janoon. Eikä ollut epäilystäkään, ettei tuossa\nisossa espanjalaisessa aluksessa ollut yllin kyllin ruokaa ja juomaa;\nja ilman ravintoa eivät he enää voineet elää päivää tai paria kauempaa.\n\nNäin ollen Pietari päätti ilman pitkiä epäröimisiä, että jos vain\nhänen väkensä seurasi häntä, oli espanjalaisten kimppuun hyökättävä;\nja hänen esitettyä kysymyksen heille vannoivat miehet kaikki yhdestä\nsuusta tottelevansa häntä niin kauan kuin hengenkipinää oli heidän\nruumiissaan. Tosin tuntui suoralta kuolemankitaan suistumiselta käydä\nlaivan kimppuun, jossa oli lukuisasti tykkejä sekä väkeä monta kertaa\nenemmän kuin heidän vähäinen joukkonsa oli. Mutta toiselta puolen oli\nkuolema yhtä varma, jos he edelleenkin jäisivät aaltojen ajeltaviksi\nautiolla meren selällä. Ja ehkäpä voi ilmautua jotakin suotuisaa\nmahdollisuutta; siinä toivossa he alkoivat lähestyä saalistaan,\nvaikkakin hitaasti, sillä tuulta ei ollut paljon nimeksikään.\n\nEspanjalaisella sotalaivalla huomattiin piankin tuo ulapalla kiikkuva\npieni pursi ja päällikölle vietiin sana. Hänen huomiotaan se ei\nkuitenkaan kiinnittänyt, sillä hän oli parast’aikaa pelaamassa korttia\nupseeriensa kanssa; ja vasta neljännestunnin kuluttua hän suvaitsi\nnousta kannelle silmäämään vierasta purtta, joka oli jo paljon\nlähempänä.\n\n\"Mitä? Sehän on vain kanootti!\" naurahti päällikkö vastaukseksi\njoidenkuiden upseeriensa ehdotukseen, että tykinluodilla lähetettäisiin\ntuo hauskaa peliä häirinnyt hyttynen merenpohjaan. Päällikön mielestä\nse oli turhaa ruudin haaskaamista. Hän ei tietänyt, mitä miehiä\nveneessä oli eikä siitä välittänytkään; mutta jos he tulisivat kyllin\nlähelle, voisi väkipyörällä hinata heidät veneineen päivineen ylös\nlaivankannelle ja toimittaa tutkinnon heidän kanssaan. Sitten palasi\npäällystö rauhallisesti korttipöydän ääreen.\n\nJos Pietari suuri ja hänen miehensä olisivat tietäneet pääsevänsä niin\nmukavasti laivan kannelle, olisivat he olleet suuresti iloissaan.\nMiekoilla, puukoilla ja pistooleilla he olisivat sitten näyttäneet\nespanjalaisille mitä väkeä olivat, ja amiraali olisi saanut\nhuomata, että nälkäiset merisissit voivat olla hyvinkin tukalia\ntutkimuksenesineitä.\n\nMutta tästä tietämättöminä ollen näytti heistä perin hankalalta päästä\nkipuamaan suuren sotalaivan kannelle, ja siksipä he hillitsivät\nnälkäänsä ja kiihkoaan ja päättivät odottaa yöntuloa. Heti kun tuli\ntarpeeksi pimeä, meloivat he aivan hiljaa alusta kohden, jossa kaikki\nelämä ja vartionpito tuntui tauonneen. Valot olivat kaikki sammutetut,\nja kannella lepäilevät merimiehet eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään\nympäröivältä pimeältä merenselältä.\n\nVeneen tultua aivan lähelle sotalaivaa käski sissipäällikkö joukkueensa\nhaavurin — sellainenkin taitoniekka oli heillä mukanaan — tekemään\nhaavasahallaan ison reiän purren pohjaan. Tämä toimenpide todistaa\nsissien hurjanrohkeaa luonnetta. Ylivoimainen, milteipä mahdoton\ntehtävä oli heillä nyt edessään, ja ainoastaan silmitön, sokea uljuus\nvoi antaa heille siinä menestystä. Peräytyminen uppoavassa veneessä oli\nmahdotonta; siis oli heidän uskallettava kaikkensa ja voitettava tahi\nkuoltava vihollislaivan kannella.\n\nKun veden jo puoleksi täyttämä vene kosketti sotalaivan kylkeen,\ntarttuivat sissit jokaiseen köydenpätkään ja jokaiseen muuhun alas\nulottuvaan esineeseen ja kapusivat laivankylkeä ylös niinkuin\nyhdeksänkolmatta kissaa, ponnahtaen kannella olevain merimiesten\nkimppuun. Nämä olivat aivan äärimmäisyyteen saakka ällistyneet ja\ntyrmistyneet. He eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet niin niitäkään,\nja nyt oli pimeästä sukeltanut esiin mokoma joukko hurjannäköisiä\nmiehiä tuimat tapparat ja pistoolit kourissa.\n\nJotkut heistä kumartuivat katsomaan alas laivan kyljelle, mistä nuo\noudot miehet olivat oikein tulleet, mutta he eivät nähneet yhtään\nmitään, sillä pursi oli jo mennyt pohjaan. Silloin heidät täytti\ntaikauskoinen kauhu; he luulivat joutuneensa tekemisiin avaruudesta\ntipahtaneiden ilmeisten paholaisten kanssa, sillä mistään muualtakaan\neivät nuo hirtehiset saattaneet tulla. Yrittämättäkään puolustautua\nhoipperehtivat espanjalaiset hurjan pelon valtaamina sinne tänne\nkannella ja koettivat piiloutua mikä minnekin, ymmärtämättä edes nostaa\nvaroitushuutoakaan.\n\nLaivan päällikkö istui upseeriensa kera yhä vielä korttipöydän\nääressä — voittiko hän siinä pelissä vai hävisi, siitä eivät vanhat\nhistorioitsijat tiedä kertoa mitään. Mutta äkkiä sekautui uusi tulokas\npeliin. Se oli Pietari suuri, jolla oli parhaat valtit kädessään.\nIso pistooli kädessä vaati hän espanjalaista amiraalia heti paikalla\nantautumaan. Hölmistynyt \"hidalgo\" (aatelismies) katsahti ympärilleen.\nJokaisen upseerin korvallisella piteli hurjannäköinen merirosvo\npistoolia. Päällikkö myönsi hävinneensä pelissä.\n\nLopputyö kävi helposti. Sissien hajautuessa ympäri laivaa oli sen\nväki pyrkinyt parhaan mukaan piiloutumaan. Ken heistä rohkeni yrittää\npuolustautua, se ammuttiin tai iskettiin kuoliaaksi; ja kun kajuuttain\novet oli laivanväen perästä teljetty lujasti kiinni ulkopuolelta, oli\nPietari suuri ison espanjalaisen sotalaivan kaikkivaltias kapteeni.\n\nVarmaa on, että voitolliset sissit ensimmäiseksi työkseen kiirehtivät\nlaittamaan itselleen vankan illallisen, jonka ääressä muistelivat\nmonias tunti sitten vielä viilettäneensä merenpintaa vähäisessä\npurressa, peläten sen pian sisältävän vain heidän nälkään menehtyneet\nruumiinsa.\n\nTämä tavaton menestys tietystikin aiheutti suuren muutoksen Pietari\nsuuren ja hänen miestensä oloissa ja ammatissa. He olivat nyt kaikki\njärjestään kylläisiä ja äveriäitä miehiä. Paitsi sitä että vallattu\nlaiva oli täynnänsä ruokavaroja, oli siinä suuri kultaharkkoaarre,\njota se oli ollut juuri kuljettamassa Espanjaan. Purjehtien saaliineen\npitkin Hispaniolan rannikkoa Pietari ryösti ja ampui upoksiin kaikki\nkohtaamansa espanjalaiset alukset. Vangeista eloonjääneet pantiin\nauttamaan sissejä purjeiden hoidossa; ja palattuaan kohta puoleen\ntakaisin Ranskaan luopui Pietari suuri sissielämästä ja eli lopun\nikänsä mahtavana ja rahakkaana herrana.\n\n\n\n\nV luku.\n\nTARINA HELMISISSISTÄ.\n\n\nTavallisen rosvon ja yleensä pahantekijän elämäntarina saa enimmäkseen\naina huonon lopun, vaikka hänellä saattaisi olla menestystäkin\nrikoksellisella urallaan. Se tosiasia sisältää terveellisen opetuksen\nsuurelle osalle ihmiskuntaa, jolla on halu tehdä pahaa ilman että siitä\nkoituisi sille ikäviä seurauksia. Äsken kertomamme Pietari suuren\nelämäntarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista opetusta, tahi\nei ainakaan se ole tullut jälkimaailman tietoon; ja toden teossa sen\nvaikutus senaikuisiin seikkailijoihin oli hyvin epäterveellinen.\n\nKun Pietari suuren ihmeellinen menestys tuli tunnetuksi, ruvettiin\nTortugan vesillä merirosvousta harjoittamaan vallan vimmatusti.\nJokainen takkuparta veijari, joka omisti pahaisen purren ja sai\nparikymmentä samanlaista takkupartaa seuralaisekseen, kiirehti ulos\nulapalle valtaamaan rikasta espanjalaista kaljuunaa, joksi siihen\naikaan sanottiin kaikkia isoja aluksia, olivatpa ne sota- tai\nkauppalaivoja.\n\nMutta merisissien hurja lauma ei kasvanut ainoastaan englantilaisista\nja ranskalaisista merimiehistä, joita toveriensa mainio onni\nviekoitteli; vaan monet seikkailuhaluiset miehet, jotka eivät ikinä\nolleet aikoneet lähteä Englannin tai Ranskan kamaralta merirosvousta\nharjoittamaan, saivat nyt varmasti päähänsä, että tämä ammatti se\nsittenkin oli kaikista tuottavin, ja lähtivät valtameren poikki varta\nvasten pyydystämään kotiapalaavia espanjalaisia laivoja.\n\nMutta kun ei Tortugan vesillä riittänyt tarpeeksi tätä ammattia\nhyödyttäviä aluksia, lähtivät sissisiirtolaiset koettamaan onneaan\nLänsi-Intian muissa osissa; ja kerrotaan, että kuukauden päiväin\nkuluessa Pietari suuren mainiosta voitosta Tortugaan kuljetettiin kaksi\nsuurta hopeaharkoilla lastattua espanjalaista laivaa ja kaksi muuta\narvokassisältöistä kauppa-alusta sissien saaliina.\n\nMuuan noita aarrelaivojen perässä risteileviä seikkailijasankareita oli\neräs Pietari suuren maanmies, tunnettu nimellä \"Ranskan Pietari\". Hän\noli hyvä merimies ja pystyi vaikka minkälaiseen merikahakkaan; mutta\npitkän aikaa hän sai luovia pitkin Karaibin merta keksimättä yhtään\nmitään anastamisen arvoista. Vihdoin, kun muona rupesi loppumaan ja\nhänen miehensä nurisemaan, päätti Pietari, että parempi kuin palata\ntyhjin käsin Tortugaan oli koettaa uudella ja rohkealla tavalla\nonneansa.\n\nErään mannermaan ison virran suuhun olivat espanjalaiset laittaneet\nhelmikalastamon; ei näet ollut sitä aarretta maanpäällistä eikä\nmerenalaista, jota he eivät olisi koettaneet saada omakseen.\n\nJoka vuosi saapui pyyntiaikaan tusinan verta ja enemmänkin\nhelmenpyyntialuksia tuolle särkälle, suojanaan kulloinkin sotalaiva.\nRanskan Pietari tiesi tästä; ja kun hän ei ollut avoimella merellä\ntavannut ainoatakaan ryöstettävää espanjalaista kauppa-alusta, päätti\nhän lähteä kokemaan, oliko helmenpyytäjiltä jotakin hyvää saatavana.\nSellainen ryöstötapa oli bukaniereille siihen aikaan vielä aivan uutta;\nmutta sittenpähän vasta kaiken tietää, kun on kaikkea yrittänyt, ja\ntällä haavaa oli sissipäällikön erittäin tärkeää yrittää edes jotakin\nilmikapinata estääkseen.\n\nLähetessään rannikkoa virran suistamon kohdalla otatti hän purrestaan\nmastot alas ja soudatti sen sukkelasti helmenpyytäjälaivastoa\nkohti, aivan kuin olisi aikonut liittyä siihen ruti rauhallisessa\ntarkoituksessa. Eikä toden teossa ollut syytä pelätäkään, että\nespanjalaiset olisivat epäilleet merirosvojen uskaltavan soutuveneellä\nlähetä juuri sitä rannikon kohtaa.\n\nHelmenpyyntialukset olivat kaikki ankkurissa ja niiden miehistö\nuutterasti toimessaan. Ulompana merellä, jonkin matkan päässä virran\nsuusta, kellui sotalaiva kaikessa levossa. Intiaanisukeltajat\nmolskahtivat haikaloja pelkäämättä veteen ja noutivat pohjasta\nsimpukoita, jotka laivamiehet huolellisesti avasivat löytääkseen\njalohelmiä — yhtä rauhallisina kuin jos olisivat poimineet öljymarjoja\nkotoisissa metsissään.\n\nMutta jotakin pahempaa kuin haikaloja oli liikkeellä näillä\nrauhallisilla vesillä; eivätkä mitkään rosvot, jotka Espanjan vuorilta\nlaskeutuvat alas pahaa-aavistamattomaan maalaiskylään, olleet niin\njulmia kuin nuo hurjat veikot, jotka hiipivät pyyntimiesten luokse\nRanskan Pietarin pikku purrella.\n\nTuon viattoman näköisen purren, jota helmenpyytäjät arvatenkin pitivät\njonkun mannermaan hedelmä- ja vihanneskaupustelijan veneenä, sallittiin\nhäiritsemättä soutaa pyyntilaivaston suurimman aluksen kupeelle, jossa\noli muutama tykkikin ja joitakuita aseellisia miehiä suojana.\n\nHeti kun Pietarin vene satutti espanjalaisen aluksen kylkeen,\nryntäsivät sissit ylös sen kannelle miekat ja pistoolit kourassa\nja hirvittävä kamppailu alkoi. Espanjalaiset olivat kyllä perin\nällistyneet, mutta heitä oli paljon enemmän kuin hyökkääjiä ja he\npitivät rohkeasti puoltaan. Mutta ryntäävillä miehillä, jotka kalvava\nnälkä on saattanut hurjiksi epätoivosta, on suuri etu puolellaan;\nja kauan ei kestänytkään, ennenkun he olivat herroina laivalla. Ne\nespanjalaisista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa, pakotettiin\nrosvojen palvelukseen, ja heidän laivastaan Pietari huomasi saaneensa\nkelpo aluksen käytettäväkseen.\n\nSotalaiva, jonka varjeluksen alainen helmenpyyntilaivasto oli, oli\nsiksi etäällä, ettei siitä ollenkaan huomattu taistelun menoa; ja jos\nolisi huomattukin, ei se olisi ennättänyt apuun, sillä kun ilma oli\naivan tyyni, ei se olisi päässyt purjehtimaan virran suulle. Pietari\noli siis täysin turvassa sen puolelta.\n\nMutta vaikka hän oli vallannutkin espanjalaisen aluksen, ei hän\nollut siksi typerä, että olisi kiskonut alas sen lipun ja vetänyt\nomansa sijaan. Hän oli tosin saanut hyvän saaliin, mutta se ei vielä\ntyydyttänyt häntä. Todennäköistä oli, että purressa oli runsas\nvarasto vastapyydettyjä helmiä, mutta toisissa pursissa saattoi\nniitä olla vieläkin enemmän. Hän sai siis päähänsä vallata koko\nhelmenpyytäjälaivaston.\n\nMutta sitä hän ei voinut yrittääkään, ennenkuin sotalaiva oli ensin\nhänen hallussaan. Omaten nyt kelpo aluksen ja paljoa monilukuisemman\nmiehistön kuin tänne tullessa — henkiin jääneet espanjalaiset\npakotettiin työskentelemään tykkien ääressä ja muutenkin auttamaan joka\ntavalla omia maanmiehiään vastaan — päätti Pietari käydä sotalaivan\nkimppuun.\n\nParahiksi rupesi tuulemaan maalta päin, niin että hän purjeiden avulla\njoutui hyvän matkaa avoimelle merelle. Espanjan lippu liehui hänen\nsuurmastostaan, ja hän toivoi pääsevänsä epäluuloja herättämättä\nsotalaivan kupeelle, niin että sissit voivat kivuta ylös sen kannelle\nverityöhönsä.\n\nMutta silloin sattui jotakin, mitä Pietari ei ollut osannut\narvata tapahtuvaksi. Kun sotalaivan päällikkö huomasi, että\nhelmenpyytäjäveneistä yksi yritti jättää toverinsa ja painua avoimelle\nmerelle, ei hän voinut selittää sitä muuten kuin että se yritti\nlähteä karkuun helmisaaliineen käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, ettei\ntuuli ollut vielä kerinnyt sotalaivan purjeisiin. Näistä epäilyksistä\nvoimme päättää, etteivät rosvot niinä aikoina aina olleet pelkkiä\nammattirosvoja.\n\nKohta kun espanjalainen kapteeni oli huomannut, että yksi sen\nvartioitavista pursista lähti liikkeelle virran suulta, sai hän tuulta\npurjeisiinsa ja lähti paikalla vinhaa vauhtia ajamaan takaa epäiltyjä\nhelmivarkaita, joita hän päätteli omiksi kelvottomiksi maanmiehikseen.\n\nTuuli vahveni nopeasti; ja kun Pietari ja hänen miehensä näkivät, että\nsotalaiva heitä ilmeisesti epäillen piirsi vankkaa vauhtia heidän\nperässään, heittivät he kaiken toivon päästä epäluuloja herättämättä\nsen kupeelle. Heidän täytyi siis luopua koko helmilaivaston\nvaltaamisaikeista ja tyytyä siihen, että saivat edes tähänastisen\nsaaliinsa onnellisesti korjuuseen. Niinpä hekin vetivät joka\npurjetilkun mastoihin, ja jännittävä merijahti alkoi.\n\nSäikähtyneet sissit olivat liiankin hätäisiä pakoon pyrkiessään.\nHe eivät olleet pystyttäneet ainoastaan niin paljon purjeita kuin\nheidän aluksensa voi kantaa, vaan kohottaneet niitä liiaksikin. Tuuli\ntuimeni, ja äkkiä katkesi suurmasto aika jyrinällä. Se teki lopun\npakoonpyrkimisestä; ja hirvittävä meritaistelu alkoi nyt. Ranskan\nPietari ja hänen miehensä olivat tottuneita sellaiseen työhön, ja\npettymys ja epätoivo kannusti heitä panemaan kaikki voimansa alttiiksi;\nmutta espanjalaiset olivat mieslukuisemmat ja paremmin asestetut, ja\nsissit saivat pahoin selkäänsä.\n\nMutta tuon ranskalaisen ja hänen pienen sissijoukkonsa uljuudessa\ntäytyi olla jotakin suurenmoista ja tosisankarillista, joka sai\nespanjalaisen kapteenin antamaan heille arvoa. Muuten ei ole\nselitettävissä heidän saamansa hyvä kohtelu hänen puoleltaan.\n\nHeitä ei näet surmattu miekalla eikä viskattu mereen, ei edes viety\nrannikolle orjuuteen — joilla kolmella tapaa silloin sotavankeja\nkohdeltiin. Heidät vain yksinkertaisesti laskettiin maihin ja\npäästettiin vapauteen mennäkseen mihin mielensä teki.\n\nTätä Ranskan Pietarin rohkean yrityksen noloa loppua surkuteltiin\nyleisesti ei vain Tortugassa, vaan myöskin Englannissa ja\nRanskassa. Jos uljaan bukanierin olisi onnistunut vallata koko\nhelmenpyyntilaivasto, olisi hänen maineensa kajahdellut kummallakin\npuolella Atlantin merta; ja jos hän edes olisi kyennyt viemään\nkorjuuseen tuon ainoankin anastamansa purren, joka oli isoin ja\nrikkain kaikista, olisi hän voinut viettää loppuikänsä varakkaana ja\narvossapidettynä miehenä. Ei ihmettä, että sen suurmaston rikkoutuminen\noli särkeä niin hyvin Pietarin ja hänen miestensä kuin koko hänen\nsuuren ihailijapiirinsä sydämet.\n\n\n\n\nVI luku.\n\nPORTUGALIN BARTOLOMEUKSEN IHMEELLISET SEIKKAILUT.\n\n\nEdellisissä luvuissa olemme nähneet, että etupäässä englantilaiset,\nranskalaiset ja hollantilaiset merenkulkijat kävivät yhdistetyin voimin\nsissisotaa espanjalaisia vastaan Länsi-Intian saarilla ja vesillä.\nSiksipä tuntuu hiukan omituiselta tavata muuan Portugalinkin mies\nsekautuneena tuohon Pohjois- ja Etelä-Europan merenkulkijain väliseen\nerikoiskaappaukseen. Mutta vaikka Portugali ja Espanja ovatkin läheisiä\nnaapureita, ovat molemmat maat olleet usein tuimassa sodassa keskenään,\neivätkä niiden edut ja pyyteet ole suinkaan olleet yhteisiä. Mutta\nollen joka suhteessa naapuriaan vähäväkisempi voi Portugali toivoa\nhyötyvänsä läntisen maailman vastakeksityistä rikkauksista ainoastaan\nsiten että sen merenkulkijat yhtyivät toisten kansojen merenkulkijain\nkanssa ryöstämään kotiapalaavia espanjalaisia aarrelaivoja.\n\nNäistä Portugalin merisisseistä oli mainioin muuan urho, jota\nkotimaansa mukaan sanottiin \"Portugalin Bartolomeukseksi\". Hän nimitti\nitseään \"flibustieriks\", joka on väännös englantilaisesta sanasta\n\"freebootieri\" (vapaa purjehtija), mitä nimeä itsenäiset, ylemmistä\npäälliköistä ja järjestöistä riippumattomat meriseikkailijat käyttivät\nitsestään.\n\nMutta olipa tuo Bartolomeus minkä niminen hyvänsä, niin bukanierinä\nhän kumminkin teki itsensä kuuluisaksi Karaibin merellä. Hän ei\nuraansa aloittaessaan ollut mikään tyhjätasku, kuten useimmat muut\nammattitoverinsa. Hänellä oli jonkin verran pääomaa sijoittaa\nnäihin \"liikeyrityksiin\", ja tullessaan Länsi-Intiaan oli hänellä\nhankittuna pienenlainen purjealus, jossa oli neljä vähäistä tykkiä ja\nvalikoitu miehistö karaistuneita veikkoja, niistä epäilemättä monet\nammattirosvoja ja toisetkin palaen halusta kunnostaa itseään sisseinä;\nsillä myöhempinä aikoina tuskin lienee Kalifornian kultakentillä ollut\nsen suurempaa viehätystä uhkarohkeihin seikkailijoihin kuin Atlantin\nkultarikkailla ulapoilla 17:nnen vuosisadan uskalikoille.\n\nKaraibin merelle tultuaan Bartolomeus arvatenkin ensin kävi Tortugassa,\ntuossa sen ajan merirosvojen pääkortteerissa ja lähti sitten kokemaan\nniitä reittejä, joita pitkin aarrelaivat kulkivat Amerikan mannermaalta\nHavanaan Kuban saarelle tahi San Domingoon. Vihdoinpa näiden\npyydystäjäin silmiin kuvastuikin kaukaa ulapalta saalis, mutta heille\nkävi kuten pyöriäistenpyytäjälle, jonka väkäkeihään eteen sattuukin\ntuima miekkavalas. Hitaasti lähestyvä laiva osoittihe olevansa\niso espanjalainen kaljaasi, jonka tykkiaukoista paistoi ainakin\nkahdenkymmenen kiljukurkun mustat kidat ja jonka miehistön täytyi olla\npaljon lukuisampi kuin sen ahdistajat.\n\nEspanjalaiset kauppalaivatkin olivat tähän aikaan sangen vahvasti\nvarustetut pitkää ja vaarallista matkaansa varten, niin että vaikka\neivät kuuluneetkaan Espanjan sotalaivastoon, olivat ne usein hyvinkin\npienempäin sotalaivain veroisia. Ja tällainen vankkahampainen kala se\nnyt sattui parahiksi Bartolomeuksen apajaan.\n\nMutta sissit ja kalamiehet eivät saa nilviä ja persoa. Heidän täytyy\nottaa saalis vastaan ja tehdä parhaansa saadakseen sen nuottansa\npohjaan, kävi miten kävi. Bartolomeus ja hänen miehensä pitivät\nsuurmaston ympärillä lyhyen neuvottelun ja päättivät yrittää\nonnenkaupalla espanjalaisen aluksen kimppuun.\n\nNiinpä liukui pieni rosvopursi pullistunein purjein ja liehuvin lipuin\nisoa espanjalaista vastaan, jossa oltiin ylen ällistyneitä tulijan\nrohkeudesta, mutta jäätiin kuitenkin odottamaan sitä kokka tuuleen päin\nja tykkimiehet valmiina palavin sytyttimin. Tultuaan kyllin lähelle\nvoidakseen nähdä ja käsittää sen aluksen koko suuruuden ja varustukset,\njonka kimppuun aikoivat hyökätä, eivät sissit vastoin espanjalaisten\nodotusta kääntäneetkään purjeitaan ja paenneet tiehensä minkä\nkerkisivät, vaan kävivät haikailematta suoraan isoa, kömpelöliikkeistä\nvastustajaansa kohti, jonka miehistönä oli tavallisia, aseidenkäyttöön\nvähemmin perehtyneitä pikipöksyjä.\n\nHavaitessaan pikku purren hullumaisen yrityksen päätti espanjalainen\npäällikkö antaa sille kouraantuntuvan läksytyksen, jotta se vastaisen\nvaralta oppisi erottamaan isot laivat pienistä, ja vihollisen tultua\nluodinkantamalle komensi laukaisemaan kaikki alahangan tykit sitä\nkohti. Espanjalaisessa aluksessa oli väkeä seitsemänkymmentä miestä ja\nsen lisäksi vielä paljon matkustajia ja varsinaiseen meri väkeenkin\nkuuluvia henkilöitä, jotka kapteenin käskyn kuultuaan syöksyivät\nkannelle katsomaan, kuinka sissipursi painuisi aaltojen alle.\n\nMutta espanjalaisen tykit olivat tähdätyt huonosti ja niiden isot\nluodit lensivät mereen tekemättä mitään tuhoa; ja ennenkun ne\nennätettiin ladata uudestaan tai kömpelö alus kerkisi kääntää toisen\nleveän kylkensä sitä kohti, olikin Bartolomeuksen pursi jo sen kupeessa\nkiinni. Hän ei ollut laukaissut ainoatakaan tykkiänsä, tietäen etteivät\nniiden rakeet pystyisi tekemään mitään moiselle isolle kuvatukselle.\nHänen tarkoituksenaan oli ratkaista ottelus rehellisellä käsikahakalla\nmies miestä vastaan espanjalaisen aluksen kannella.\n\nSissit olivat kaikki valmiina tuliseen kamppaukseen. He olivat\nriisuneet päältään takkinsa ja paitansa, aivan kuten aikoisivat käydä\nnyrkkitaisteluun; ja miekat hampaiden välissä ja puukot ja pistoolit\nvyössä he kapusivat kuin apinat suuren laivan kupeita ylös. Mutta\nespanjalaisetkin olivat urhoollisia miehiä ja kelpo sotureita, ja heitä\noli yli kaksi vertaa enemmän kuin rosvoja; ja eipä kulunut kauankaan,\nennenkuin jälkimmäiset huomasivat, etteivät he kyenneetkään valtaamaan\nsotalaivaa kiipeämällä sen kannelle. He hyppäsivät laidan yli niin\npian kuin pääsivät, jättäen jäljelle muutamia miehistään kuolleina\nja haavoitettuina. Päästyään omaan purteensa he soutivat vähän\nmatkaa kauemmaksi hengähtääkseen ja varustautuakseen toisellaiseen\nkamppailuun. Voitolliset espanjalaiset kiirehtivät nyt pääsemään\nerilleen tuosta puolivillien hurjimusten täyttämästä purresta, mikä\nolisikin ollut heille helppoa, jos olisivat kyenneet käyttämään\ntykkejään paremmin kuin tuonoin.\n\nMutta suureksi ihmeekseen he huomasivat, etteivät he voineet tehdä\ntykeillään mitään eivätkä edes kyenneet kääntämään alustaan sivuittain,\njotta olisivat voineet ampua tehokkaampia yhteislaukauksia. Bartolomeus\nja hänen miehensä viskasivat syrjään miekat ja pistoolit ja tarttuivat\nmusketteihin, joita heillä oli runsaasti. Heidän purtensa oli vain\nvähän matkan päässä espanjalaisesta, niin että jokainen mies,\njoka vain pisti päänsä näkyviin ampumarei'istä tahi nousi rikiin\npurjeita järjestämään taikka muuten näyttäytyi, tiesi olevansa mainio\ntähtäyspilkku rosvoille. Näiden pursi voi liikkua miten tahansa, sillä\nsen kuljettamiseen tarvittiin vain muutama harva mies ja voi siten\nvälttyä espanjalaisten luodeilta; ja sen parhaat ampujat lennättivät\nkannella maaten surmanluoteja missä vain näkivät espanjalaisen pään\npistäytyvän esiin.\n\nViisi pitkää tuntia kesti tämä epätasainen taistelu. Se muistutti aivan\nrullasiimalla ja notkealla vavalla varustetun onkimiehen kamppailua\nison, lihavan lohen kanssa, jonka on saanut käymään syöttiinsä.\nMies ei saa lohta heti maalle, mutta toiselta puolen ei lohikaan\nvoi vetää miestä veteen; ja sitkeydellään mies viimein väsyttää\nkalan, kunnes saa työnnetyksi haavinsa sen alle. Mutta Bartolomeus\nei kumminkaan voinut toivoa saavansa vihollislaivaa haaviin. Tämän\nmiehistä oli jo niin monta saanut surmansa, että miesluku kummassakin\nalkoi jo olla yhtä suuri. Silloin hän taas uhkarohkeasti ryntäsi\npurrellaan aivan espanjalaisen kupeeseen kiinni ja komensi miehensä\nuudestaan kapuamaan ylös kannelle. Nyt ei ottelus tullutkaan niin\nepätasaiseksi kuin edellisellä kerralla. Espanjalaiset eivät kyllä\nenää olleet ylivoimaisia, mutta he taistelivat epätoivon hurjuudella,\nja ryöväreistä sai tulisessa kamppailussa kymmenen surmansa ja neljä\nhaavoittui. Mutta vielä hullummin kävi espanjalaisille; enemmän kuin\npuolet niistä, jotka eivät aikaisemmin olleet tulleet ammutuiksi, sai\nnyt surmansa sissien pistooleista ja hukareista, ja ennen pitkää oli\niso laiva Bartolomeuksen vallassa.\n\nSe oli verinen ja hirvittävä voitto. Suuri osa hänen omista miehistään\nvirui kuolleena tai kuolemaa tehden kannella, ja espanjalaisista\noli vain neljäkymmentä jäänyt eloon ja niistäkin melkein kaikki\nhenkihieveriin silvottuina.\n\nNiinhyvin bukanierien kuin espanjalaisten tapana oli viskata säälittä\nmereen kaikki sotavangit, jotka eivät kyenneet työhön, mutta\nBartolomeuksessa näyttää olleen jäljellä hiukan inhimillisempiä\ntunteita. Hän ei surmauttanut vankejaan, vaan panetti ne kaikki\nveneeseen pyrkimään turvaan minne pääsivät; ja jäi itse viidentoista\nterveen miehen kanssa hoitamaan isoa laivaa, joka olisi tarvinnut\nviittä kertaa suuremman miehistön.\n\nMutta miehet, jotka moisissa olosuhteissa kykenivät valloittamaan\nniin mahtavan aluksen, tunsivat kykenevänsä kuljettamaankin sitä\nvähälukuisuudestaan huolimatta. Ennenkun ryhtyivät purjeita\nhoitelemaan, puhdistivat he tarkoin kuolleiden taskuista kellot, rahat\nja korut ja viskasivat ruumiit kannelta mereen, käyden sitten lähemmin\ntarkastamaan minkälaisen saaliin olivat saaneet. Ja sitä kelpasikin\nkatsella. He löysivät rahaa 75,000 Espanjan, kruunua sekä ainakin\nviittä kertaa arvokkaamman kaakaovaraston, mikä kaikki ynnä lisäksi\nlaivan ja sen kaiken kalustuksen arvo oli melkoinen omaisuus niinä\naikoina.\n\nSittenkun voitonriemuiset sissit olivat arvioineet saaliinsa ja\nkorjanneet uuden, upean aluksensa purjeet ja rikin, siirsivät he\nsiihen kaikki mieluiset tavarat vanhasta purrestaan ja jättivät sen\najelehtimaan, suunnaten itse kulkunsa Jamaikaa kohti. Mutta tuuli ei\nollut heille suotuinen, eikä heillä ollut tarpeeksi miehiä hoitamaan\npurjeita myötäiseen suuntaan, niin että heidän täytyi käydä ankkuriin\nP. Antoniuksen niemen kohdalle Kuban saaren länsipäässä odottaakseen\npääsyä Jamaikan ystävällisille vesille.\n\nKotvan aikaa täällä lekoteltuaan he lähtivät uudelleen jatkamaan\nmatkaa, mutta pianpa he kauhukseen huomasivat kolme espanjalaista\nlaivaa tulevan vastaansa. Mahdotonta oli yrittää vähällä väellä\nsaada niin suuri alus korjuun vihamiehiltä, ja vielä mahdottomampi\nkoettaa puolustautua suurta ylivoimaa vastaan; se tehtävä nousi yli\nBartolomeuksenkin uskalluksen. Siksipä hän jäi rauhassa odottamaan,\nkunnes espanjalaiset laivat olivat saapuneet kohdalle, niistä pantu\nyhdestä vene vesille ja sen miehistö kavunnut ylös hänen kannelleen.\nEräs espanjalaisista kapteeneista oli huomannut, että oudossa laivassa\noli jotakin merkillistä, kun sen riki ja purjeet kantoivat selviä\nmerkkejä vereksestä hirvittävästä taistelusta; ja hän tahtoi ottaa\nselon asiasta. Nähtyään, että kourallinen merirosvoja piti hallussaan\nniin isoa laivaa, vangitsi hän helposti Bartolomeuksen ja hänen\nmiehensä, riisti heiltä kaikki mitä heillä oli yksinpä vaatteetkin\nheidän päältänsä, ja työnsi heidät raudoissa tyrmään miettimään onnen\nvaihettelevaisuutta.\n\nEspanjalaisista laivoista siirrettiin harvalukuinen miehistö\nkuljettamaan vallattua alusta, ja sitten lähti koko pieni laivasto\npurjehtimaan Campeachyn kaupunkia kohti Yukatanin niemimaan\nlänsirannalle.\n\nYksi ainut tunti oli kääntänyt Bartolomeuksen ja hänen miehensä\nonnen vallan surkealla tavalla. Tunti sitten he olivat mässänneet ja\nriemuinneet komean saaliinsa parhaassa kajuutassa; ja nyt he viruivat\nalastomina ja kahleissa kurjassa vankikopissa, tietäen että päivän tai\nparin perästä heidät joko myötäisiin orjiksi tahi ehkäpä hirtettäisiin.\n\nMutta tuskin on luultavaa, että monikaan heistä katui entisyyttään\ntai sortui epätoivoon, sillä sellaiset tunteet olivat sisseillä ylen\nharvinaisia.\n\n\n\n\nVII luku.\n\nSISSI, JOKA EI OSANNUT UIDA.\n\n\nMatkatessaan Campeachya kohti joutui tuo pieni espanjalainen laivasto\nmyrskyn käsiin, joka hajoitti laivat toisistaan, niin että se, joka\nkuljetti vangittua Portugalin Bartolomeusta ja hänen miehiään, ennätti\nensimmäisenä määräsatamaan.\n\nSen kapteeni ei vielä tietänyt, minkä arvokkaan saaliin hän oikein\noli saanut. Hän luuli sissejä tavallisiksi bukaniereiksi ja näyttää\naikoneen käsitellä heitä omina yksityisvankeinaan, jotka kaikki rotevia\nmiehiä ollen kelpaisivat hyvin laivaväen joukkoon pistettäviksi. Mutta\nkun laiva oli saatu turvallisesti ankkuriin ja kaupungissa oli levinnyt\ntieto, että sen vankityrmässä oli sissijoukko, saapui maalta paljon\nihmisiä töllistelemään noita hurjia veikkoja niinkuin mitäkin häkkiin\nahdettuja ulkomaan villipetoja.\n\nNäiden uteliain katsojain joukossa oli muuan kaupungin kauppias, joka\noli ennen nähnyt Bartolomeuksen ja kuullut monista hänen urhotöistään.\nHän kääntyi senvuoksi kapteenin puoleen ja ilmoitti, että tällä\noli laivassaan eräs maailman pahimpia merirosvoja, jonka tihutyöt\ntunnettiin liiankin hyvin kaikkialla Länsi-Intiassa ja joka siis oli\njätettävä siviiliviranomaisten käsiin. Tämä esitys ei kuitenkaan\nmiellyttänyt kapteenia, joka tähän asti oli huomannut Bartolomeuksen\nolevan sangen rauhallisen miehen sekä sen ohessa perin väkevän,\nniin että hänestä saattoi tulla arvokas lisä laivamiehistöön. Mutta\nkauppias, joka tiesi sissin tehneen pahaa vahinkoa Espanjan kaupalle,\nsuuttui kapteenin taipumattomuudesta ja meni kohta kertomaan asian\nkaupungin kuvernöörille. Tämä arvohenkilö lähetti heti muutamia\nupseereja laivaan vaatimaan sissipäällikköä hänelle luovutettavaksi.\nMuut rosvot saivat jäädä tyrmään, mutta Bartolomeus korjattiin erikseen\ntoiseen laivaan. Kauppias, joka näkyi tietävän koko joukon asioita\nhänestä, kertoi viranomaisille, että tuo hirveä sissi oli jo monesti\njoutunut vangiksi, mutta aina päässyt pujahtamaan pakoon. Sen vuoksi\nhänet nyt lyötiin entistä vankempiin rautoihin ja toimenpiteisiin\nryhdyttiin hänen hirttämisekseen seuraavana päivänä; sillä kaiken\nkuulemansa perusteella ei kuvernööri pitänyt rosvoa yhtään parempana\nkuin metsänpetoa, jonka ilman mitään tutkimusta ja tuomiota voi huoleti\nottaa hengiltä.\n\nMutta laivassa oli muuan espanjalainen sotamies, joka tuntuu hiukan\nsäälineen, ehkäpä ihailleenkin uskaliasta sissiä; ja hän arveli,\nettä jos hirttämisen todellakin piti tapahtua huomenissa, niin oli\nkohtuullista, että uhrikin saisi siitä tietää; ja viedessään ruokaa\nBartolomeukselle hän kertoi tälle häntä uhkaavasta kohtalosta.\n\nSissipäällikkö oli kumminkin mies, joka tahtoi itse sanoa sanottavansa\nkaikessa, mitä hänen tietensä tapahtui; ja saatuaan kuulla\nhuomispäiväisestä huvituksesta hän rupesi heti vaivaamaan päätänsä\najatuksella, että mikäs nyt neuvoksi tulisi. Mokomassa pälkähässä ei\nhän vielä koskaan ollut, mutta silti hän ei menettänyt malttiaan, vaan\nrupesi kohta nakertautumaan irti kahleista, jotka arvatenkin olivat\nhyvin kömpelöä tekoa. Vihdoin viimein, vaikka iho ja liha pahoin\nrepeytyi, onnistui hänen saada jalkansa irti renkaista ja voi nyt\nliikkua vapaasti kuin tiikeri häkissään. Sitten seurasi kysymys, miten\nläpäistä tästä häkistä. Se kävisi ehkä helpostikin päinsä, sillä kohta\noli aika jonkun vanginvartijan tulla alas ruumaan, ja hänestä oli\njättimäisen sissin huokea selviytyä. Mutta seuraava aste tässä todella\ndraamallisessa pakokohtauksessa kävisi melko lailla vaikeammaksi, sillä\npäästäkseen laivasta olisi Bartolomeuksen pakko uida rantaan, ja hän\nei todellakaan osannut uida, mikä seikka tuntuu sangen merkilliseltä\nlahjattomuudelta niin kuuluisasta ja kokeneesta merirosvosta\npuhuttaessa. Ahtaassa vankitörmässä keksi hänen tuskallisesti tähystävä\nsilmänsä kaksi isoa saviruukkua, jotka aikoinaan olivat sisältäneet\nespanjan-viiniä. Niitä hän päätti käyttää jonkinlaisena uimapussina eli\nhengenpelastajana vedessä ollessaan. Lisäksi löysi hän vanhan puukon —\nja se kourassa istahti hän nyt odottamaan vanginvartijan tuloa.\n\nTämä saapui pimeän tultua Lyhty kädessä laskeusi mies ruumaan\nkatsomaan, oliko vanki varmassa tallessa, ja heti kun hän oli selvästi\nnäkyvissä, karkasi Bartolomeus hänen kimppuunsa Siitä syntyi hirvittävä\nkamppaus, mutta sissi oli vikkelämpi ja väkevämpi, ja pian virui\nvartija kuolleena permannolla. Sitten kiipesi Bartolomeus molemmat\nruukut kainalossaan sukkelasti ja äänettömästi lyhkäisiä portaita\nylös, tuli pilkkosen pimeässä kannelle, syöksyi laivan laidalle ja\nhyppäsi alas mereen. Ensin hän vajosi pinnan alle, mutta huolellisesti\ntulpatut ja ilmaapitävät ruukut nostivat hänet pian ylös ja kannattivat\nhäntä kellumassa. Laivassa syntyi kohta hälinää ja melua, musketteja\nlaukaistiin siihen suuntaan, mistä molskahdus oli kuulunut, mutta\nei ainoakaan luoti osunut sissiin eikä hänen ruukkuihinsa; ja pian\nuiskenteli hän jo silmän näkemättömissä ja korvan kuulemattomissa.\nPotkien molemmilla jaloillaan ja meloen toisella kädellään, toisen\npusertaessa ruukkuja rintaa vasten, onnistui hänen vihdoin päästä\nrantaan, josta alkoi juosta minkä sääret kannattivat kaupungin takana\noleviin synkkiin metsiin.\n\nMutta sinne tultuaan hän alkoi pelätä, että espanjalaiset hänen\npakonsa keksittyään usuttaisivat verikoiria hänen jäljilleen —\njota keinoa nämä paljon käyttivätkin paenneita vankeja ja orjia\ntakaa-ajaessaan — ja siksipä hän ei tuntenut itseään turvalliseksi\npainuessaan jälleen rannikolle päin, jota hän koko ajan oli pitänyt\nsilmällä pelastukselleen parhaimpana paikkana. Jos koirat osuivat hänen\njäljilleen, oli hän hukassa. Epätoivoinen sissi päätti silloin, ettei\nantaisi verikoirille mitään mahdollisuutta ja kääntyi uudelleen metsän\npimentoihin, joiden suoperäisissä kätköissä hän viipyi kolme päivää,\ntietäen että vesi hävitti hänen jälkensä koirien vainulta. Syötävänä\nhänellä oh vain vesikasvien juuria, mutta hän oli tottunut koviin\npäiviin. Usein kuuli hän koirain etäistä haukuntaa nevantakaiselta\nkuivalta maalta, ja joskus pilkotti yön aikaan pimeästä tulisoihtuja,\njoilla hän arvasi vainoojainsa metsää valaisevan.\n\nMutta viimein kumminkin alkoi näyttää siltä, kuin olisi takaa-ajosta\nluovuttu; ja kun ei enää kuullut koirain haukuntaa eikä nähnyt\ntulisoihtuja, uskalsi Bartolomeus lähteä nevaseuduilta ja jatkaa\nmatkaa rannikkoa pitkin. Paikka, jonne hän pyrki, oli nimeltään Golpho\nTriste eli Surullinen lahti ja sijaitsi noin 200 kilometrin päässä\nkarkaamiskohdalta; siellä voi hän toivoa tapaavansa joitakin ystäviä.\nTultuaan ulos metsän pimennosta hän nousi matalalle kunnaalle ja\nkatseli taaksensa kaupunkiin päin. Sen tori oli kirkkaasti valaistu, ja\nsen keskellä hänen silmänsä eroitti hirsipuun, jossa hänen oli ollut\nmäärä roikkua; ja tuo näky epäilemättä oli omiaan virittämään hänen\nuupuneita voimiaan pitkän pakomatkan alussa.\n\nNiitä hirvittäviä koetuksia ja vaaroja, joita Bartolomeus sai\nkärsiä taivalluksellaan rannikkoa pitkin, kykeni kestämään vain\nkaikkein vankin ja karkaistuin mies. Nevalta hän oli löytänyt vanhan\nkurpitsapullon, jonka hän oli täyttänyt makealla vedellä — sillä\nrannikolla ei ollut muuta kuin suolaista merivettä saatavana — ja\nravintona hänellä oli ainoastaan rantakallioilta löytämiään raakoja\nsimpukoita; mutta juuriateriain jälkeen maistuivat simpukatkin\nmukiinmeneviltä ja antoivat hänelle jonkin verran voimia, joiden\ntarpeessa hän oli. Hyvin usein tuli vastaan virtoja ja puroja, joiden\nyli oli kahlattava, ja aina hän näki ne täynnä alligaattoreja, niin\nettei ylimeno suinkaan ollut hupaisaa. Hän säikytti niitä kauemmaksi\npaiskomalla veteen kiviä, ja sitten kiireimmiten sujahti vaarallisen\npaikan ohitse. Toisin ajoin ulottui tiheitä metsiä melkein rantaan\nsaakka, ja niiden halki hänen oli pyrittävä, vaikka kuulikin\npetoeläinten kiljuntaa kaikkialla ympärillään.\n\nMutta vihdoin tuntui tie nousevan hänelle pystyyn, kun vastaan tuli\nsisämaasta mereen purkautuva leveä virta, josta ei päässyt yli eikä\nympäri. Hän kiersi sen rantaa pitkän matkaa ylöspäin, mutta se pysyi\naina niin leveänä ja vuolaana, ettei voinut ajatellakaan kahlata sen\npoikki. Miesparka ei osannut uidakaan, eikä hänellä ollut enää mukanaan\nnoita ruukkuja, joiden turvissa kelluen hänen oli onnistunut päästä\nlaivasta maihin. Mutta hänen asemassaan oleva mies ei saanut säikähtää\nedes tästäkään; hän oli jo uskaltanut ja kestänyt niin paljon, että\nhänen oli pakko uskaltaa edelleenkin; ja takaisin palaaminen olisi\nhänelle ollut varma tuho.\n\nTuskaisin silmin rantaa tähystellessään hän viimein keksi erään\nsuotuisan seikan, jota tavallinen kulkija tuskin olisi huomannutkaan.\nAivan vesirajassa hän älysi virtaa myöten soluneen vanhan, märäntyneen\nmaalaispöydän, jonka levystä pisti näkyviin jokunen pitkä ja\nkömpelötekoinen, ruostunut naula. Suurella vaivalla hän kiskoi ne\nirti puusta ja takoi niitä kivillä niin kauan kunnes ne saivat\ntölskän veitsenterän muodon. Näillä työkaluilla hän rupesi majavan\ntavoin nakertamaan poikki kasvavia solakoita puita, jotka punoi\nköynnöskasveilla ja pajuvitsoilla lautantapaiseksi, kyllin vankaksi\nkannattamaan hänet vedenpinnalla. Saatuaan lauttansa vesille sovittihen\nhän tarkoin sen keskikohdalle, jotteivät alligaattorit päässeet\npuraisemaan häntä sääriin, ja sauvoi pitkällä karahkalla itsensä virran\npoikki, kunnes vihdoin toisella rannalla tapasi kovaa maata jalkainsa\nalla.\n\nMutta pitkällekään ei sissimme ollut ennättänyt taivaltaa virran toista\nrantaa myöten, kun häntä kohtasi uusi ja vaikea vastus, nimittäin\niso mangrovemetsikkö. Tämä merkillinen puulaji kasvaa vetisillä\nja liejuisilla paikoilla ja lähettää oksistaan alas lukemattomia\nilmajuuria, jotka yhdessä varsinaisten maajuurien kanssa kutoutuvat\nvallan toivottomaksi sokkeloksi muutenkin niin vaikeakulkuisessa\nmaaperässä. Sellaisen metsikön läpi ei edes haikarankaan ollut\nmahdollista päästä, mutta Bartolomeus-poloisella ei ollut muutakaan\ntietä määräpaikkaansa. Ei yksikään meidän päiväimme urheilijoista tai\nsirkustaiteilijoista olisi kyennyt suorittamaan sellaista matkaa,\njonka tuo urhea merirosvo rautaista tarmoaan ponnistaen kulki —\ntahi oikeastaan ei kulkenutkaan, vaan _lensi_. Viidenkolmatta tai\nkolmenkymmenen kilometrin matkalla hän ei näet kertaakaan laskenut\njalkaansa maahan, s.o. liejuun, veteen tai juurille, vaan heittäytyi\nkäsivoimillaan ilmassa oksalta oksalle aivan kuin mikäkin iso apina,\nkavuten vain toisinaan jollekin vahvalle haarukalle lepäämään ja henkeä\nvetämään. Jos hänen kätensä tai käsivartensa olisi kertaakaan pettänyt\nja hän pudonnut alas pohjattomaan mutaan, olisi hän siitä kylvystä\ntuskin hengissä päässyt. Mutta hänen jäsenensä eivät pettäneet. Vaikka\nhäneltä saattoikin puuttua sirkusvoimistelijan siroutta ja sulavuutta,\nolivat hänen lihaksensa vahvat ja epätoivo antoi niille moninkertaista\ntarmoa; ja niin heilahteli ja lensi, lensi ja heilahteli hän oksalta\noksalle, kunnes viimein oli läpäissyt koko kaamean metsän ja päässyt\naukealle rannikolle.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\nKUINKA BARTOLOMEUS LEPÄSI VAIVOISTAAN.\n\n\nKaksi viikkoa kesti tuo Bartolomeuksen seikkailuista ja vaaroista rikas\npakomatka, ennenkun hän viimein saapui Golpho Tristen eli Surullisen\nlahdelman pieneen kaupunkiin, jossa hän toivomansa mukaan tapasi eräitä\nsissitovereita. Nyt kun vastukset oli voitettu ja sankarimme voi\njuurien ja raakojen simpukkain asemesta ravita itseään kukkuraisilla\nkelpo aterioilla ja venytellä väsyneitä jäseniään mukavassa vuoteessa,\nolisi hänen luullut antautuvan pitkälliseen lepoon; mutta sepä ei\nkuulunut tämän karkaistuneen sissin tapoihin. Sen sijaan että olisi\nsaapunut ystäväinsä pariin lopen väsyneenä ja raihnaisena, vaivojen\nja nälän uuvuttamana, tulikin hän tulisena ja tarmokkaana ja palaen\nhalusta päästä tekemään uusia urhotöitä niin pian kuin suinkin. Hän\nkertoi heille kaikki, mitä oli tapahtunut, mitkä ihmeelliset hyvän ja\nkovan onnen potkaukset peräkkäin olivat seuranneet häntä; ja kuvattuaan\ntäten kaikki kokemansa seikkailut ja vaarat hämmästytti hän yksin noita\nhurjanrohkeita ja karkaistuja sissiveikkojaan vaatimalla heitä panemaan\nhäntä varten kuntoon pienen, parillakymmenellä miehellä varustetun\naluksen, jolla hän pääsisi kostamaan espanjalaisille ja korjaamaan\nvanhan maineensa.\n\nUhkarohkeat ja tavattomat teot kuuluivat merirosvojen ammattiin, ja\nmiettimisestä tuuman toimeenpanemiseen heillä yleensä kului varsin\nlyhyt aika; ja niin sai Bartolomeus kun saikin haluamansa aluksen\nmiehistöineen, jolla hän heti lähti aavalle merelle. Viikon päivät\nsaalista etsiskeltyään sai hän näkyviinsä sen pienen satamakaupungin,\njossa hänen onnensa tähti tuonoin oli käynyt niin paksuun pilveen; ja\npysyen varovaisesti rannikon turvissa odotti hän pimeän tuloa, ennenkun\nuskalsi laskea satamaan. Joltisenkin matkan päässä rannasta oli\nankkurissa sama iso espanjalainen laiva, jonka ruumassa hän oli ollut\nvankina ja josta hänen oli ollut määrä joutua torille hirsipuuhun.\nLaivan näkeminen täytti hänen mielensä hurjalla raivolla, jommoista\nvoivat tuntea vain merirosvot ja verikoirat.\n\nPienen aluksen hitaasti lähetessä rannikkoa pitkin isoa laivaa luulivat\njälkimmäisen miehet, että se oli jokunen rannikon kauppahaahti, koska\nniin pienet purret vain ani harvoin saapuivat avoimelta mereltä\nsatamaan, ja päästivät sen luottavaisesti kupeelleen. Mutta heti kun\nmolemmat alukset sattuivat yhteen, kapusi Bartolomeus vihollislaivan\nkylkeä ylös melkein yhtä sukkelasti kuin aikaisemmin oli saviruukut\nkainalossa viskautunut sen kannelta alas; ja jok'ainoa hänen miehistään\nseurasi häntä, jättäen purren oman onnensa nojaan.\n\nEi yksikään sielu isolla laivalla ollut osannut varustautua taisteluun.\nEntinen vanha juttu uudistui: mikäpä vaara voi uhata oman maan\nsatamassa rauhallisena lepäävää laivaa? Sissit puolestaan hehkuivat\ntaisteluhalua, ja heitä johti mies, joka oli lujasti päättänyt vallata\nvihollislaivan, uhraamatta edes ajatustakaan sille mahdollisuudelle,\nettä itse voi saada surmansa yrityksessä. Kamppauksesta tuli\npikemminkin verisauna kuin tavallinen käsikahakka; ja hyvinkään moni\nvastustajista ei edes kyennyt saamaan selville mistä oikein oli\nkysymys, ennenkun alus jo oli sissien vallassa.\n\nHeti kun Bartolomeus oli herrana laivalla, käski hän katkaisemaan\nankkuriköyden ja nostamaan purjeet, sillä hän tahtoi päästä ulos\nsatamasta niin pian kuin suinkin. Taistelu, ei ilmeisesti ollut\nherättänyt huomiota kaupungissa, mutta satamassa oli joukko muita\nlaivoja, joiden seuraa sissi mieluimmin tahtoi välttää. Niin pian kuin\nsai komean saaliinsa purjehduskuntoon, antoi hän sen viilettää vinhaa\nvauhtia väljemmille vesille.\n\nJa mainio saalis se olikin, paljon suurempi, paremmin varustettu\nja rikkaammasti lastattu kuin se laiva, joka häneltä edellisessä\nseikkailussa oli takaisin valloitettu. Lastina siinä oli kallisarvoisia\nkauppatavaroita, kuten yleensä kaikissa espanjalaisissa laivoissa\nnoihin aikoihin, joiden kova kohtalo oli joutua merirosvojen\nkäsiin. Jos uljaat sissimme olivat laulaneet hurjia sissilauluja ja\ntyhjentäneet kuohuvia maljoja ensiksi valtaamansa espanjalaisen laivan\nkajuutassa, niin olivat heidän laulunsa nyt vielä hurjempia ja maljansa\nylivuotavaisempia, sillä tämä saalis oli melkoista arvokkaampi.\n\nMutta ei edes sissilläkään ole aavistusta siitä, miten huomenissa\nsattuu käymään. Bartolomeusta leikkikalunaan pitävä kohtalo\nnostatti Pinos-saaren lähistöllä (Kuban länsikärjestä eteläänpäin)\nmeren mahtavasti kuohumaan, ja ärjypäät aallot paiskasivat\nvallatun aarrelaivan ja sen riemuitsevan sissimiehistön julmille\nrantakallioille. Alus särkyi palasiksi, lasti vyörähti syvyyteen ja\nBartolomeuksen ja hänen miestensä onnistui töin tuskin pelastua pieneen\nveneeseen ja soutaa sillä pois noilta miesten syöjiltä sijoilta. Sinne\nmeni aaltojen alle kaikki äskeinen saalis, aseellinen mahti ja kuohuva\nvoitonriemu, jotka vielä vähäinen hetki sitten olivat täyttäneet\nrohkeiden seikkailijain unelmat ja mielet.\n\nHarvain ihmisten elämässä onni niin oikullisesti vaihteleekaan\nkuin tuon Portugalin Bartolomeuksen. Mutta viimeksi kertomastamme\nhaaksirikosta lähtien se näyttää kääntyneen hänelle järjestään\nvastaiseksi. Hänellä oli vielä monen monituisia seikkailuja senkin\njälkeen, mutta ne päättyivät hänelle alati nurjasti ja samalla siis\nsuotuisasti Espanjan aarrehaaksille; ja koko loppuelämänsä ajan hänellä\noli kovaonnisen merisissin maine. Hän oli niitä miehiä, joiden menestys\ntuntuu tykkänään riippuvan heidän omista ponnistuksistaan. Hän kykeni\nselviämään pahimmistakin pälkähistä, — espanjalaisten tykkitulesta,\nmahtavasti varustetuista laivamiehistöistä, käsi- ja jalkaraudoista,\nvaltameren ja raivoisain virtain vaaroista — vaikkei osannutkaan uida\n—, verikoirista, alligaattoreista, hirvittävistä metsänsokkeloista ja\nkaameista rämeistä, joiden läpi ei mikään tavallinen kuolevainen olisi\nvoinut tunkeutua — kaikista niistä hän selvisi voitollisesti.\n\nMutta heti kun häntä kohtasi hyvä onni — sellainen mitä merisissi voi\nparhainta toivoa — kävi kaikki hullusti. Portugalin Bartolomeuksessa\nei ollut miestä pitämään onnettaren hameenliepeistä kiinni. Hän ei\nkumminkaan ollut merisissi vallan tavallista lajia, ja senvuoksi\nolisi hänen pitänyt olla tyytyväinen tavallisuudesta poikkeavaan\nelämänuraansa. Todennäköisesti hän viimein asettui asumaan Jamaikaan,\nmutta hänen loppuelämäänsä ei tarkemmin tunneta. Jos kova kohtalo\npakotti hänet ansaitsemaan leipänsä jollakin halvalla ammatilla, esim.\nkauppaamalla hedelmiä katujen kulmissa, niin varmaa on, ettei hän ikinä\nmyynyt ainuttakaan banaania tai appelsiinia käymättä kiinni ohimeneväin\nkurkkuun. Portugalin Bartolomeuksen luontoisen miehen tapoihin ei\nkuulunut istua hiljaa yhdessä kohden ja odotella halukkaita ostajia.\n\n\n\n\nIX luku.\n\nSISSI-KIRJAILIJA.\n\n\nMonenlaista väkeä liikkui noina aikoina merirosvojen lipun alla. Jotkut\nniistä saavuttivat kukin omalla tavallaan enemmän mainetta kuin toiset,\nmutta muuan joukosta oli aivan ainokainen laatuaan. Hän oli kyllä sissi\nkuten toisetkin, mutta ei nähtävästi kaikkein sotaisimpia heistä,\nsillä kertoessaan aikalaisilleen ja jälkipolville rannikkoveljesten\nmerkkiteoista ei hän varmaankaan olisi unohtanut mainita omiakin\ntuhotöitään, jos hänellä niitä olisi ollut mainittavana. Hän oli\nsäyseäluontoinen mies, joka hurjan ammattinsa rauhallisina väliaikoina\nmielellään vaihtoi pistoolin, musketin ja tapparan sulkakynään —\noikealle bukanierille todella perin harvinaiseen aseeseen.\n\nTämä mies oli nimeltään Juhana Esquemeling, syntyperältään\nhollantilainen tai ranskalainen. Hän purjehti Länsi-Intiaan v. 1666,\nollen ranskalaisen Länsi-Intian Kauppaseuran palveluksessa. Hän\nlähti maailmalle rauhallisena kauppakirjurina ja arvasi silloin yhtä\nvähän joutuvansa merirosvon verintahrattuun ammattiin kuin kertovan\nkirjallisuuden alalle, joita kumpiakin hän kumminkin lopulta tuli\nharjoittamaan.\n\nSiihen aikaan oli ranskalaisella Länsi-Intian Kauppaseuralla siirtola\nTortuga-saarella, jonka saaren — kuten olemme huomanneet — alkujaan\nasuttivat kaikenlaiset ja -asteiset bukanierit, lihankuivaajista\naina tavallisiin merirosvoihin asti. Ranskan tukkukauppiaat ottivat\nvarustaakseen tälle meriäharhailevalle väestölle sen tarvitsemia\nkauppatavaroita ja rakennuttivat varastopaikkoja merenkulkijain\ntarpeeksi. Ostajia olikin aina kosolti, sillä bukanierit olivat\nhalukkaat hankkimaan itselleen mitä hyvänsä vain saivat europpalaista\ntavaraa. Hyvin tekivät siellä kauppansa kelpo viinit, maustimet,\noivalliset tuliaseet ja ampumavarat, pystyvät tapparat ja hyvin usein\nhienot vaatteetkin, joissa kelpasi komeilla maissa ollessa. Mutta\nheillä oli omat kauppatapansa, sillä vaikka he halusta ostivatkin\nkaikkea, mitä ranskalaisilla kauppiailla oli tarjona, ei heitä\nsuinkaan saanut hoputtaa maksamaan ostoksiaan. Sissi ei yleensä ollut\nsenluontoinen mies, että hän paljon välitti maksamisesta. Jos hän sai\njollakin tapaa käsiinsä tavaraa mitä lajia hyvänsä, otti hän mieluimmin\nsen omankädenoikeudella haltuunsa; eikä häntä suurestikaan surettanut,\njos tämäntapainen kaupanteko sisälsi ryöväystä tahi vaikkapa\nmiesmurhiakin. Paljoa ikävämpi juttu oli maksaa ostoksensa helisevällä\nhopealla.\n\nTämä Tortugan saarelaisten ajattelutapa oli jo kauan tuttu\nranskalaisille kauppa-asiamiehille, jotka senvuoksi pyysivät\nemämaataan auttamaan heitä velkain perimisessä; ja joukko viranomaisia\nlähetettiinkin tätä varten sinne. Mutta vaikka he olivatkin varustetut\nsekä virkavaltuuksilla että pistooleilla ja miekoilla, eivät he\nkumminkaan kyenneet tekemään mitään bukaniereille, ja monien turhain\nyritysten perästä koko toimi jäi sikseen. Kun ei kaupanteosta täten\nollut mitään hyötyä, luopuivat ranskalaiset kauppiaat siitä, määräten\nasiamiehensä muuttamaan tavalla tai toisella kauppavarastot rahaksi ja\npalaamaan kotia. Tortugalla pidettiin suurenmoinen huutokauppa, jossa\nkäteisellä myytiin kaikki jäljelläolevat tavarat, puodit tiskeineen ja\nvarastosuojineen — jopa muun irtaimiston muassa kauppa-apulaisetkin\norjiksi enimmän maksaville!\n\nTällöinpä huomasi Juhana-parkamme kauppiasuransa saaneen arveluttavan\nkäänteen. Hänet osti muuan ranskalaisista viranomaisista, joka oli\njäänyt saarelle, ja hän kuvaa uutta herraansa ilmeiseksi paholaiseksi.\nHän sai tehdä, kovasti työtä, syödä kurjasti ja kokea julmaa kohtelua;\nja lisätäkseen vielä hänen kurjuuttaan tarjoskeli isäntä hänelle\nvapautta noin 1,500 markan suuruisesta summasta. Hän olisi voinut yhtä\nhyvin vaatia 15 tuhatta tahi 15 miljoonaakin, sillä orjaparalla ei\nollut penniäkään omaisuutta.\n\nVihdoin hän onnekseen kääntyi kipeäksi; ja silloin isäntä, joka oli\nyhtä ahne kuin julmakin, pelkäsi työjuhtansa saattavan kuolla ja myi\nhänet muutamalle lääkärille, aivan niinkuin sairas hevonen joskus\nmyydään eläinlääkärille, jotta tämä mahdollisesti voi potilaasta vielä\nsaada kalua.\n\nUusi isäntä kohteli Esquelemingiä hyvin, niin että tämä saatuaan\nlääkkeitä ja kunnollista ravintoa kykeni jälleen jaloilleen ja oli\npalvellut lääkäriä noin vuoden ajan, kun tämä tarjosi hänelle vapauden,\njos hän heti varoihinsa päästyään suorittaisi sen hinnaksi 500 markkaa.\nEdullinen kauppa se oli lääkärillekin, sillä hän oli itse maksanut\norjastaan vain 350 markkaa. Se oli tietysti Esquemelingin mieleen,\nja tehtyään kirjallisen sopimuksen isäntänsä kanssa astuskeli hän\nnyt Tortugan kuumia hiekkakenttiä vapaana ja onnellisena miehenä.\nMutta köyhä hän oli edelleenkin kuin kirkonrotta. Hänellä ei ollut\nmuuta kuin vaaterisat päällään, eikä hän tietänyt keinoa millä pitää\nitseään hengissä, saatikka miten saada maksetuksi vapautensa hinnan.\nHän yritti jos jonkinlaista toimeentuloa, mutta siinä maanääressä ei\nollut ainuttakaan mahdollisuutta pennittömälle nuorelle liikemiehelle;\nja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että ainoa keino henkiparan\npitimeksi ja pään päästimeksi oli liittyä merisissien \"vapaaseen\nveljeskuntaan\".\n\nOudolta mahtoi musteen, kynän ja kyynäräkepin ritarista tuntua\nyhtyminen veristen, partaniekkain merirosvojen joukkoon, mutta mikäpä\nmuukaan auttoi; elää piti, ja rosvous oli ainoa mahdollinen ammatti\nent. kauppakirjurillemme. Jostakin syystä — vaikka tuskinpa juuri hänen\npersoonallisen uljuutensa ja uhkarohkeutensa takia — hänet otettiinkin\nsuosiollisesti vastaan Tortugan rannikkoveljesten toveruspiiriin.\nEhkäpä nämä pitivät hänestä hänen pehmeäluontoisuutensa tähden, joka\nniin suuresti erotti hänet muusta joukosta. Kenenkään ei tarvinnut\npelätä häntä, ja yleensähän me ihmiset voimme sietää keskuudessamme\nsellaista raukkaa, jonka rinnalla me tunnemme oman etevämmyytemme.\n\nMitä Esquemelingiin itseensä tulee, niin sai hän pian mitä korkeimman\nkäsityksen sissitovereistaan. Hän silmäsi heihin ylöspäin kuten ainakin\nmerkillisiin sankareihin; ja heistä tietysti tuntui perin kutkuttavalta\ntavata niin kiitollinen ja harras kuulija, jolle kukin voi laajasti\nkertoilla urhotöistään. Koko Länsi-Intiassa oli tuskin toista niin\nälykästä ja tarkkaavaa kuulijaa kuin Juhana Esquemeling, ja jos hän\nkuulijantoimestaan olisi vaatinut vaikkapa palkkaakin, niin olisi sitä\nvarmaankin hänelle mieluusti maksettu.\n\nJa pian tämä hänen palava ihailunsa bukanierien sankaritöitä kohtaan\nkypsytti hänessä päätöksen, että ne oli tehtävä tunnetuiksi koko\nmaailmalle, ja hän rupesi kirjoittamaan muistiin niin monien sissien\nelämäkertoja ja seikkailuja kuin suinkin sai tietoonsa.\n\nHän pysyi bukanierien parissa useita vuosia, kooten ahkerasti aineksia\nkirjallista suurtyötänsä varten. Palattuaan vihdoin kotimaahansa 1672\nhän julkaisi sen nimellä: \"_Amerikan Bukanierit_, eli Tosiperäinen\nKertomus Bukanierien Viime Vuosina Länsi-Intian Rannikoilla\nToimittamista Huomattavimmista Yrityksistä j.n.e., Kirjoittanut Juhana\nEsquemeling, Itse Bukanieri ja Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä\".\n\nYlläolevasta kirjannimestä päättäen seurasi kirjallinen sissimme\ntodellisena kronikoitsijana tovereitaan heidän monilla matkoillaan ja\nyrityksissään, ja vaikka hän mainitseekin olleensa \"Läsnäolija Noissa\nMurhenäytelmissä\", ei hän koskaan kersku ottaneensa itse osaa mihinkään\njulmuuksiin, joka seikka todistaa hänen olevan senaikuisiin oloihin\nkatsoen erinomaisen vaatimaton ja tunnollinen historioitsija. Jotkut\nkuitenkin epäilevät hänen puolueettomuuttaan, koska hän ranskalaisia\nsuosien aina ylisti senmaalaisten merirosvojen sankarillisuutta,\nylevämielisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta pani kaikki erinomaiset\njulmuudet ja veriset tihutyöt englantilaisten niskoille. Mutta oli\nmiten oli, Esquemelingin kirja saavutti suuren menestyksen. Alkujaan\nhollanninkielellä kirjoitettuna se pian käännettiin englanniksi,\nranskaksi ja espanjaksi. Se sisälsi paljon valaistusta merisissien\nhistoriaan; ja sangen monet edelläkerrotuista ja jäljempänä seuraavista\nhämmästyttävistä seikkailuista ovat lainattuja tämän sissi-kirjailijan\nteoksesta.\n\n\n\n\nX luku.\n\nBRASILIAN ROCIN TARINA.\n\n\nPuhuttuamme äskeisessä luvussa sangen säyseästä ja rauhallisesta\nsissistä, joka oli tyyni vaarinottaja ja historioitsija ja joka — jos\nvielä eläisi — kelpaisi tulla valituksi mihin kirjailijayhdistykseen\nhyvänsä, aiomme nyt kertoa oikeasta puhdasverisestä merirosvosta, jonka\nmastonhuipusta varmastikin olisi liehunut musta lippu pääkalloineen ja\nristiinpantuine sääriluineen, jos tuo kerskaileva merkkikuva jo olisi\nollut muodissa senaikuisilla merisisseillä.\n\nTätä kuuluisaa bukanieriä kutsuttiin nimellä Roc (Kallio), koska\nnimi hänelläkin piti olla ja hänen oikeata nimeänsä ei tunnettu;\nsyntyperältään hän oli brasilialainen, vaikka hollantilaisista\nvanhemmista. Päinvastoin kuin useimmat ammattiveljensä ei hän ollut\nvähitellen suistunut rosvoksi. Aikaisimmasta nuoruudestaan lähtien ei\nhänellä ollut vähintäkään taipumusta millekään muulle alalle. Heti\nmieheksi vartuttuaan hän oli verentahraama merirosvo, jonka mielihalu\npaloi loistaviin urhotöihin. Pian hänelle tarjottiin hyvin miehitetyn\nja asestetun rosvolaivan päällikkyys. Sitten hän suoritti ensimmäisen\nitsenäisen sotatoimensa käymällä hopeaharkoilla lastatun espanjalaisen\nlaivan kimppuun; vallattuaan sen hän purjehti saaliineen Jamaikaan,\njoka oli yksi englantilaisten bukanierien suuria varastopaikkoja.\nSiellä hänen menestyksensä herätti huomiota, hänen erinomaisille\npäällikönlahjoilleen lausuttiin yleinen tunnustus, ja kohtapa hänet\ntunnettiin Länsi-Intian ylisissin ylpeällä nimellä.\n\nTämä kuuluisa brasilialainen lienee ollut hirvittävän näköinen mies.\nHän oli roteva ja voimakas, kasvot lyhyet ja hyvin leveät, poskipäät\nulkonevat ja koko kasvojenmuoto arvatenkin muistuttava paljon\nverikoiran kuonoa. Kulmakarvat hänellä olivat tavattoman isot ja\ntuuheat, ja niiden alta vilkuilivat pienet, terävät silmät synkeästi\nympärilleen. Häntä ei kukaan voinut lannistaa katselemalla häntä kauan\nja tuikeasti silmiin. Hänellä oli tapana kävellä päivät umpeensa\npaljastettu tappara, terä ylöspäin, käsivarrella, ja ken hyvänsä\nrohkeni tuijotella häneen kummeksivasti tai ivallisesti, se sai äkkiä\ntuntea tuon tapparan terän ruumiissaan.\n\nHän oli mies, joka vaati kaikilta ehdotonta alistumista, ja jos hänen\nväestään joku olisi osoittautunut tottelemattomaksi tahi vaikkapa vain\nhidastelevaksi, olisi hän paikalla iskenyt hänet hengiltä. Mutta vaikka\nhän olikin niin tuima ja tulitappurainen virkatoimissaan — tarkoitan,\netsiessään saalista mereltä selälliseltä — niin oli hän joutohetkinään\nvielä hankalampi muita kohtaan. Palatessaan pyyntiretkiltään\nJamaikaan heittäytyi hän suin päin etsimään vaihetusta ja virkistystä\nkestämistään vaaroista ja vaivoista, ja hänen pääasiallisena\nvirkistyksenään oli ylenmääräinen juopottelu. Paljas tappara kädessä\nhän juovuttuaan riehui villinä katuja pitkin, tavoittaen aseellaan\njokaista vastaansattuvaa. Kaupunkilaiset jättivät mikäli mahdollista\nkadut tykkänään hänen hoteisiinsa, ja varmaa on, että näitä hänen\nvierailultaan Jamaikassa aina harmilla ja pelolla odotettiin.\n\nMutta Roc ei ollut vain verinen merirosvo, hän oli myöskin peräti\npuhdasverinen sissi. Siitä alkaen kun hän kykeni itse määräämään\nyksilöllisen uransa, oli hän ollut merirosvo, eikä ollut syytä otaksua,\nettä hän milloinkaan vaihtaisi tätä uraa toiseen. Hänen luonteeseensa\nei kuulunut maltillinen harkinta eikä pidättyväisyys. Tyyniluontoinen\nEsquemeling lienee tuskin koskaan nähnyt Roc-sankariaan laukkaamassa\ntäydessä hirtehisen raivossa katuja pitkin, sillä jos hän olisi\ntälle silloin vastaan sattunut, olisi hänen kirjansa arvatenkin\njäänyt keskeneräiseksi. Hän vakuuttaa meille, että silloin kun Roc ei\nollut juovuksissa, oli hän yhtä arvossapidetty kuin pelätty; mutta\narvonantoakin on monenlaista, ja Rocin nauttima varmaankin sisälsi\nenemmän pelkoa kuin persoonallista kunnioitusta.\n\nKuten olemme nähneet, alkoi bukanierien viha espanjalaisia kohtaan\nLänsi-Intiassa hyvin aikaisin, ja todennäköistä on, että jollei\nsiellä olisi ollut espanjalaisia, ei koko bukanieri-ammattia olisi\nsyntynytkään. Kaikista espanjalaisia kohdanneista julmuuksista vievät\nkuitenkin Rocin harjoittamat voiton. Vihansa kaikkea espanjalaista\nkohtaan hän sanoi johtuvan tämän kansallisuuden hänen vanhemmilleen\nosoittamasta tylyydestä, ja sissitoiminnassaan hän näyttää noudattaneen\nperiaatetta, ettei verisinkään julmuus ollut kylliksi tehokas\nespanjalaisia kohtaan. Koko hänen elämäntyönsä sisällyksenä oli katkera\nkostosota espanjalaisia siirtoloita ja merenkulkijoita vastaan. Ani\nharvoin hän antoi armoa vangeilleen ja käytti kaikkia mahdollisia\nkidutuskeinoja pusertaakseen heiltä tietoja siitä, missä saisi käsiinsä\ntavoittelemiaan aarteita. Bukanierien historiassa ei ole toisia niin\nhirvittäviä lukuja kuin Brasilian Rocin nimeen liittyvät. Hän oli\noikein esikuvallinen merirosvo.\n\nRocilla oli yleensä erittäin hyvä menestys yrityksissään, ja hän toi\nrunsaita saaliita maakortteeriinsa Jamaikassa; mutta vaikka hän ja\nhänen miehensä olivat rikkaita miehiä saapuessaan maihin, ei tätä\näveriäisyyttä kestänyt kauan. Sen ajan bukanierit olivat kaikki suuria\ntuhlareita ja vieläkin pahempia pelureita; ja jotenkin tavallista\noli, että he viikon päivät maissa oltuaan olivat menettäneet milteipä\nvaatteetkin yltään. Silloin ei ollut muu apuna, kuin lykätä laiva\nuudelleen vesille ja käydä etsimään uutta saalista. Tässä suhteessa\nRocin elämä oli samanlaista kuin toistenkin rannikko veljesten, eroten\nsiitä vain ylenmääräisessä toiminta- ja nauttimistarmossaan; mutta\nhänellä oli vireä äly ja aina uusia aatteita, ja hän kykeni asettumaan\nolosuhteiden mukaan.\n\nNiinpä hän kerran luovaili laivallaan Campeachyn ulkopuolella\nnäkemättä mitään ryöstämisen arvoista. Silloin hän päätti lähteä\npienelle partioretkelle tarkastamaan, oliko lahdella ehkä mitään\nkelposisältöisiä espanjalaisia laivoja, jotka odottelivat suotuisaa\ntilaisuutta merelle lähteäkseen. Hän astui muutamien harvojen\nluotettavien miesten kera pieneen veneeseen ja soudatti itsensä aivan\nrauhallisesti satamaan tähyämään saalista. Jos hänellä olisi ollut\nEsquemeling mukanaan ja hän olisi lähettänyt tämän säyseäluontoisen\nmiehen tuomaan haluttuja tietoja, olisi hänelle itselleen käynyt paljon\nparemmin; mutta nyt sissipäällikkö päätti mennä itse, ja siitä tuli\nhänelle ikävyyksiä. Tuskin oli satamassa olevissa laivoissa huomattu\nvene lähestyväksi, jossa perää piti tuuheakulmainen, leveäleukainen\nmies ja airoja hoiti useampi karvaposkinen, tuimannäköinen soutaja\nkuin oli tarpeen, niin niissä heti soitettiin hätätorvea. Pelätty\nsissi tunnettiin kohta, ja tuossa tuokiossa hän joutui miehineen\nverivihollistensa vangiksi. Rocin oli täytynyt luottaa kovin paljon\nomiin voimiinsa tahikka läsnäolonsa tyrmistyttävään vaikutukseen; mutta\ntällöin hän ainakin surkeasti erehtyi. Hän oli työntänyt päänsä suoraan\njalopeuran kitaan, ja jalopeura loksautti arvelematta leukansa kiinni.\n\nKun sissipäällikkö ja hänen miehensä saatettiin kuvernöörin eteen,\nei hän voinut odottaakaan mitään laillista tutkintoa. Espanjalaiset\nkohtelivat sissejä henkipattoina, villeinä petoina, joita oli lupa\nsurmata missä niitä vain kiikkiin joutui. Niinpä viskattiin Roc\nväkineen vankityrmään odottamaan hirsinuoraa seuraavana päivänä. Mutta\njos espanjalainen kuvernööri olisi paremmin tuntenut uhrinsa, olisi hän\nsurmauttanut heidät jo samana iltana.\n\nVarusväen käydessä tarpeellisiin toimenpiteisiin näyttääkseen\nvaroittavaa esimerkkiä kaikille liikarohkeille merisusille, vaivasi\nRoc puolestaan aivojaan keksiäkseen keinoa, millä päästä tuosta\narveluttavasta pälkähästä. Tilanne oli sellainen, että ensimmäisen\nyrityksen täytyi ehdottomasti onnistua. Tässä ei pelastanut sellaiset\nkeinot kuin Portugalin Bartolomeuksen käyttämät: ei ollut yksinäistä\nvahtimiestä, jonka äkillisellä päällekarkauksella voi helposti\nvoittaa; ei merellä rauhallisesti keinuvaa laivaa, josta viiniruukut\nkainalossa voi päästä suojelevalle maakamaralle. Roc ja hänen miehensä\nviruivat yksinäisessä vankityrmässä kovalla maalla, keskellä vankkaa\nlinnoitusta; niin että vaikka he olisivatkin saaneet tyrmän oven\nauki, olisi heidät kohta ympäröinyt ylivoimainen sotilasjoukko.\nLannistumattomasta rohkeudestaan ja väkevistä käsivarsistaan ei\nheillä tässä tilanteessa ollut lainkaan etua, jollei sukkela äly\ntullut avuksi. Ja Rocilla olikin ylen määrin älykkäisyyttä, johon hän\nvoi menestyksellä turvautua. Vankilassa oli muuan orja, arvatenkin\neuroppalainen, joka toi hänelle ruokaa ja juomaa; ja tämän avulla\ntoivoi sissi voivansa tehdä kuvernöörille kepposen. Hän lupasi\nantavansa orjalle, jos tämä auttaisi häntä — ja sen hän vakuutti olevan\naivan helppoa tehdä —; kylliksi rahaa, jotta hän voi ostaa itsensä\nvapaaksi ja palata kotimaahansa. Se oli suuri kiusaus miesparalle,\njoka näyttää kotioloissaan olleen hyvinvoipa englantilainen tai\nranskalainen. Orja suostui esitykseen ja sai ensi työkseen hommata\nkirjoitusneuvot Rocille, joka rupesi heti laatimaan kirjelmää, millä\ntoivoi pelastavansa nahkansa.\n\nLahdelle tullessaan oli Roc nähnyt ison ranskalaisen laivan ankkurissa\njonkun matkan päässä satamasta, ja hän laati nyt kirjeensä siten,\nkuin olisi se tullut tuon laivan kapteenilta. Kapteenin nimissä\nhän osoitti kirjeen kuvernöörille ja mainitsi kuulleensa tämän\nvanginneen ja aikovan piammiten teloittaa eräitä rannikkoveljeksiä,\njoita kohtaan hän — kuten ranskalaiset tähän aikaan ylipäänsä —\ntunsi harrasta mielenkiintoa. Tästä mutkattomasta menettelystä\nharmistuneena uhkasi ranskalainen kapteeni — yhäti Rocin käden kautta\n— että jos noille kelpo miehille, jotka eivät ainakaan tällöin olleet\ntehneet pahaa kellekään, tapahtuisi mitään vääryyttä, hän osoittaisi\naivan yhtä suurta armottomuutta jok'ainoalle espanjalaiselle, joka\nkonsanaan joutuisi hänen käsiinsä. Ja vielä pitemmällekin uskalsi\nurhea kirjoittaja mennä: hän vannoi sielunsa autuuden kautta, että\nranskalaiset ja bukanierit yhdistetyin voimin kostaisivat kuvernöörin\ntihutyön niin hyvin Campeachyn kaupungille kuin kaikille kohtaamillensa\nespanjalaisille laivoille. Kun orja palasi Rocin luo, antoi tämä\nhänelle kirjeen sekä seikkaperäisiä neuvoja, mitä hänen sillä oli\ntehtävä. Hänen oli varustettava itselleen niin hyvä valepuku, ettei\nherättäisi kenenkään huomiota, sitten yöllä lähdettävä ulos kaupungista\nja palattava varhain aamulla ja sanoa, että tuon ranskalaisen laivan\nväki oli jättänyt tämän kirjeen hänen tuotavakseen kuvernöörin omaan\nkäteen.\n\nOrja suoritti osansa mahdollisimman hyvin. Huomenissa, päivän\nkoittaessa, hän ilmestyi jälleen kaupunkiin märkänä ja rannikon liejun\ntahraamana, ja hänet laskettiin ilman epäilyksiä sanomineen kuvernöörin\npuheille. Täytettyään täten tehtävänsä hän esiytyi vankilassa taas\nhalpa-arvoisena orjana, jonka toimena oli kantaa ruokaa vangeille.\n\nKuvernööri luki saamansa kirjeen hyvin sekavin tuntein; hän tiesi, että\nsataman edustalla ankkurissa lepäävä ranskalainen laiva oli iso ja\nhyvin asestettu, eikä hän muutenkaan erittäin rakastanut ranskalaisia\naluksia. Kerran ennen oli pieni ranskalais-englantilainen sissilaivasto\nvalloittanut kaupungin ja pidellyt sitä hyvin pahasti, eikä kuvernööri\nmielellään suonut samanlaista tapausta uusiutuvaksi. Kaupungissa\nei tällöin sattunut olemaan erityisen voimakasta espanjalaista\nsuojelusvartiota; eikä voinut arvatakaan minkälainen sissilaivasto\nsaattaisi laskea satamaan, jos tulisi tiedoksi, että kuuluisa Roc oli\nsaanut surmansa Campeachyssa. Tavatonta oli, että vangilla sattui\nolemaan niin mahtavia ystäviä aivan lähellä, jonka vuoksi kuvernööri\notti Rocin asian perin pohjin harkittavakseen. Muutaman tunnin\npohdinnan jälkeen hän päätti parhaaksi päästä Rocista erilleen niin\npian kuin mahdollista. Hän tunsi olevansa aivan samassa asemassa kuin\nmies, joka on varastanut karhunpennun ja sitten kuulee emäkarhun\nkarjunnan metsän pimennosta. Niinkuin tämä nakkaa sukkelasti saaliinsa\nsylistään ja jatkaa matkaansa aivan kuin ei tietäisi metsässä karhuja\nolevankaan, niin tunsi kuvernöörikin turvallisimmaksi kohdella pelättyä\nrosvoa tavalla, joka ei aiheuttaisi kostotoimenpiteitä hänen ystäväinsä\ntaholta.\n\nRoc ja hänen miehensä kirvotettiin siis kahleista ja vietiin\nkuvernöörin eteen, joka sanoi heille, että koska heitä ei oltu\ntavattu missään pahanteossa, niin päästettiin heidät nyt vapauteen ja\nkuljetettaisiin Englantiin — kumminkin sillä ehdolla, että he tästä\nlähin heittäisivät sissitoimen sikseen ja rupeisivat rauhallisiksi\nkansalaisiksi siinä siivossa ammatissa, minkä kukin itselleen valitsisi.\n\nSiihen ehtoon Roc ja hänen miehensä suostuivat tietysti iltistään. He\nlupasivat pyhästi luopua merirosvoudesta ja astua mitä pikimmin hyveen\nja kansalaiskunnon leveille laduille. Satamassa oli laiva lähdössä\nEspanjaan, ja siinä myönsi kuvernööri heille vapaan matkan valtameren\ntoiselle puolelle. Epäilemättä olisivat sissit mieluummin lähteneet\nranskalaisella laivalla; mutta taivutettuaan nuo yhteiskunnan hylkiöt\nelämänparannukseen ei kuvernööri halusta sallinut heidän heti joutua\nsellaisten arveluttavien veikkojen seuraan kuin ranskalaiset; eikä\nRoc myöskään sen pitemmältä asiasta puhunut, sillä hän arvasi, kuinka\nhämilleen ranskalainen kapteeni tulisi, jos kuvernööri olisi vedonnut\ntältä muka saamaansa kirjeeseen.\n\nValtamerimatkalla Roc säilytti hyvätuulisuutensa, sillä hän tiesi sen\nolevan tarpeen: hän ei hairahtanut kortinpeluuseen, ei ylenjuomiseen\neikä humalaisen rähinään. Päinvastoin hän osoitti olevansa niin\nkunnollinen ja altis merimies, että kapteeni salli hänen ottaa osaa\nlaivaväen töihin. Roc osasi paljon muutakin kuin murhata ja ryöstää;\nintiaaneilta hän oli oppinut pyytämään kaloja jousella ja nuolilla, ja\nmatkalla meren yli istui hän kaikkina vapaahetkinään ylhäällä rikissä\nja ammuskeli vedenpintaan kohoavia kaloja. Saaliinsa hän myi laivan\npäällystölle, ja sanotaan hänen tällä tapaa ansainneen kokonaista\npuolikolmatta tuhatta markkaa. Jos se on totta, niin oli kalaruoka\nsiihen aikaan perin kallista; mutta se osoittaa toiselta puolelta, että\njos Rocilla olisi ollut halua antautua kunnialliseen ammattiin, olisi\nhän kalanpyynnillä ansainnut enemmänkin kuin jokapäiväisen leipänsä.\nJoka tapauksessa hän hyvällä käyttäytymisellään sai aikaan, että häntä\nja hänen miehiään laivalla kohdeltiin mitä parhaiten.\n\nMutta kun tämä seurue elämänparannusta tekeviä merirosvoja oli päässyt\nEspanjaan ja omiin valtoihinsa, muistivat he yhtä vähän Campeachyssa\nvannomaansa valaa kuin mitä muita sissielämässä tekemiään kelpo\npäätöksiä hyvänsä. Heillä ei tosin ollut laivaa eikä varojakaan sen\nostoon; mutta tavalla tai toisella hankkivat he itselleen uudestaan\nylipääsyn Länsi-Intiaan ja esiytyivät pian Jamaikassa yhtä korskeina ja\nverenhimoisina bukaniereinä kuin konsanaan aikaisemmin.\n\nRoc ei ollut ainoastaan luopunut kaikesta elämänparannuksesta,\nvaan päättänyt alkaa sissitoimen vielä paljon suuremmassa mitassa\nkuin koskaan ennen. Sitä varten hän oli liittoutunut erään vanhan\nranskalaisen bukanierin kanssa, jolla oli kuvaava liikanimi Tributor\n(Pakkoveron-kiskoja); ja kohtapa molemmat toverit olivat haalineet\nympärilleen lukuisan joukon saaliinhimoisia veikkoja, joiden kanssa\nlähtivät valloittamaan muuatta espanjalaista siirtolakaupunkia.\nMenetettyään kaikki ennen kokoomansa rikkaudet ja oltuaan niin kauan\npakotettu tulemaan toimeen vaivaisella kalanpyynnillä, hehkui uljas\nsissimme halusta päästä yhdellä reimalla iskulla ansaitsemaan sitä\nenemmän. Jos se onnistui, voi hän korjattuaan sissikunniansa ajatella\nvetäytymistä viisaan lepoon.\n\nKaupunki, jonka kimppuun Rocin ja Tributorin hyppyset syhyivät, oli\nnimeltään Merida ja sijaitsi Yukatanin niemimaalla. Vaikka yritys\nolikin rohkea, jopa kovin uskallettukin, niin olivat he kumpikin\nmiehiä sitä toimeenpanemaan. Roc oli aikoinaan virunut Meridankin\nvankityrmässä, ja tuntien siis ainakin osaksi kaupunkia luuli hän\nheidän voivan rauhassa nousta maihin jonnekin ylemmäksi rannikolle ja\nsitten epäluuloja herättämättä lähestyä kaupunkia maan puolelta. Jos se\nkävi päinsä, oli heidän helppo yllättää pahaa-aavistamaton varusväestö,\nsurmata se viimeiseen mieheen saakka ja sitten ruveta kaupungin\nherroiksi.\n\nMutta jo alussa meni heidän aikeensa myttyyn; heti heidän maihin\nnoustuaan keksivät heidät muutamat intiaanit, jotka riensivät Meridaan\nlennättämään sanaa uhkaavasta vaarasta. Kun siis Roc tovereittensa\nkanssa läheni kaupunkia, oltiin siellä jo varailla ja valmiit antamaan\nheille lämpimät tervetuliaiset: varusväki oli aseissa, tykit ladatut ja\nkaikki kaupunkiin johtavat tiet ja polut vartioituja. Mutta sekään ei\npeloittanut sissejä; he kävivät yhtä tuimasti ryntäämään, kuin olivat\ntottuneet merellä iskemään kiinni espanjalaiseen aarrelaivaan. Pian he\nsaivat kumminkin havaita, että maataistelu on hiukan toisenlaista kuin\nmerikamppailu. Jälkimmäisessä sattuu peräti harvoin, että hyökkääjäin\nkimppuun käydään takaapäin; siksipä olivatkin Roc ja hänen väkensä\nperin ikävästi yllätettyjä, kun metsien kautta kiertänyt ratsuväkiparvi\nodottamatta iski heihin kiinni selkäpuolelta. Jouduttuaan varusväen\nraehaulia syytävien tykkien ja muskettien ynnä ratsumiesten pitkäin\nkeihäiden ja tapparain väliin olivat sissit ilmeisessä rotanloukussa,\neikä heidän täydellinen tappionsa odotuttanut kauan. Tributor ja suuri\njoukko sissejä sai surmansa, ja Roc, tuo kuuluisa Brasilian Roc,\nhäpäisi nimensä surkealla tavalla.\n\nTämä ikimuistettava tapaus vaikutti kerrassaan tärisyttävästi\nJuhana Esquemelingiin, jolla oli tietona Meridan tapahtumat ja\njoka on mistäkin laveasti kertonut historiassaan. Hän ei olisi\nosannut ajatellakaan, että hänen ihailtu sankarinsa Roc — Brasilian\nRoc — kehtasi häpeällisellä paolla pelastaa nahkansa löylystä,\njossa oli pahoin saanut selkäänsä, jättäen toveriensa raadellut\nruumiit tappotanterelle. Hän oli ollut niin vakuutettu tämän urhon\nvoittamattomuudesta ja ainakin hänen lannistumattomasta tarmostaan,\nettä hän aivan masentuneena ja ikäänkuin persoonallisen hävyntunnon\nvaltaamana aivan lyhyesti kertoo, miten Roc katalasti käänsi\nselkänsä samalla kertaa entisille periaatteilleen kuin voitollisille\nvihollisilleenkin. Ja tämän paon jälkeen hurjapää kerskuri katoaa\nkerrassaan hänen historiastaan. Toiselta taholta tiedämme hänen\nedelleenkin eläneen Jamaikassa ja arvatenkin jatkaneen epävakaista\nammattiaan; mutta Juhana Esquemeling ei sanallakaan enää mainitse hänen\nvastaisista urhotöistään.\n\n\n\n\nXI luku.\n\nTAISTELUTAVAT MUUTTUVAT.\n\nEpävarmuus Länsi-Intian asioissa rupesi suuresti huolettamaan\nEspanjan hallitusmiehiä. He olivat löytäneet uuden maanosan, ottaneet\nsen haltuunsa ja tavanneet siellä rajattomia aarteita joka laatua,\njoita he hyvin kipeästi tarvitsivatkin. Näitä aarteita kuljetettiin\nEspanjaan niin pian kuin niitä oli saatu kiskotuksi irti onnettomilta\nalkuasukkailta ja kootuksi rannikolle lastausvarastoihin; ja kaikki\nolisi käynyt niinkuin pitikin, jollei odottamatta olisi noussut mitä\ntuntuvimmaksi esteeksi lukuisa joukko laeista piittaamattomia miehiä,\njotka oikeastaan muodostivat erityisen kansakunnan ja jotka jatkuvasti\npitivät pyhimpänä pyrintönään anastaa espanjalaisilta kaiken sen,\nmitä nämä olivat saaneet anastetuksi intiaaneilta. Englannin, Ranskan\nja Hollannin hallitukset elivät ylipäätään rauhassa Espanjan kanssa;\nmutta samalla ne valitettavasti myöskin tyytyivät kaikessa rauhassa\nkatselemaan, miten niiden valtikan alta lähteneet merimiehet yhtyivät\nnujertamaan Espanjan merenylistä kauppaa — tosin sangen yksipuolista\nkauppaa, se täytyy myöntää.\n\nEikä Espanjaa hyödyttänyt mitään, vaikka valittikin naapurimaiden\nhallituksille niiden kansallisuutta olevien bukanierien röyhkeydestä.\nNe näet eivät panneet rikkaa ristiin estääkseen niiden satamista\nlähteneiden sissien rosvotoimia. Espanja sai yksinään koettaa parastaan\nnäiden ryöstönhalun hillitsemiseksi ja rankaisemiseksi. Sissit\nolivat yhtä liukkaita kuin uhkarohkeitakin, ja vaikka espanjalaiset\nkävivät säännöllistä merisotaa niitä vastaan, näytti niiden luku vain\nlisäytyvän eikä vähenevän. Joka kerta kun espanjalainen kauppalaiva oli\nvallattu ja sen kullat, hopeat ja kalliit ryydit viety Tortugaan tahi\nJamaikaan jaettavaksi hurjain vekkulien kesken, kasvoi innostus tuohon\ntuotteliaaseen ammattiin yhä suuremmaksi rannikkoveljesten kesken\nja yhä laajemmalle ulottui sitä harjoittavien toiminta. Englannista\nja Ranskasta lähti yhä uusia nopeakulkuisia aluksia näille vesille,\ntuoden mukanaan hyökkäys- ja puolustusasemia hyvin, mutta siveellisillä\nperiaatteilla ja koetellulla kansalaiskunnolla sitä kehnommin\nvarustettuja seikkailijoita; ja Espanjan Länsi-Intiassa liikkuvat\nsotalaivat huomasivat piankin, että niitä vastassa toimi monessa\nsuhteessa sangen säännöllinen ja itsenäinen merivalta.\n\nBukanierit eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet mitään mahtia\ntahi vanhoja hyviä tapoja; lainkaan välittämättä merisodan laeista\nvoi vallan pikkuruinen pursi hyökätä ison sotalaivan kimppuun ja —\nsen pahempi — enimmäkseen vallatakin sen. Ja joka suhteessa alkoi\nEspanja huomata joutuneensa siihen ikävään asemaan, että se toimi\nvain tavaranhankkijana kaikkien kansallisuuksien henkipatoille\nmerenkulkijoille.\n\nTajuten, ettei voinut lainkaan vähentää sissialusten lukua, päätti\nEspanja vähentää omain, aarteita kuljettavani laivainsa lukua.\nKauppatavarain ja jalometallien tuonnissa Amerikasta emämaan\nsatamiin tapahtui järjestelmällinen muutos. Lasteja keskitettiin\nyhteen muutamiin harvoihin varastoihin; ja mitä ennen oltiin\nkuljetettu kolmella laivalla, se koottiin nyt yhteen ainoaan isoon\nlaivaan, joka oli sekä asestuksen että miehistön puolesta niin hyvin\nvarustettu kuin suinkin, jotta yritteliäät sissit mikäli mahdollista\nturhaan polttaisivat näppinsä sen kylkiä vastaan. Hyvin usein\ntästä menetelmästä olikin toivottu hyöty, vaikka rosvot välistä\nkokoutuivat ahdistamaan sellaista mahtialusta niin lukuisin parvin\nja niin tulisella vimmalla, että onnistuivat saamaan sen käsiinsä,\njolloin heidän saaliinsa oli suurempi kuin he ennen olivat osanneet\nuneksiakaan. Mutta tämä tapahtui verraten harvoin, ja jonkin aikaa\nvoivat espanjalaiset kuljettaa julman ryöstöhalunsa tuotteita jotenkin\nturvallisesti kotimaahan.\n\nToiselta puolen tämä menetelmä aiheutti muutoksen myöskin sissien\nsodankäynnissä. Kun kullankaivajat eivät enää löydä ikävöimäänsä\nkeltaista metallia jokien pohjalta ja tavallisista huuhtomoista, käyvät\nhe niiden vuorien kimppuun, joista joet irroittavat kultamurusensa,\nmurskaavat kalliojärkäleitä hienoksi ja etsivät saalistaan itse\nsen alkulähteistä; samalla tapaa bukanierit, nähdessään turhiksi\nyrityksensä riistää espanjalaisilta saaliin merenylisellä matkalla,\nryhtyivät nyt anastamaan sitä varastopaikoilta ennen laivoihin\nlastaamista.\n\nTämä uusi menettelytapa pakotti heitä puolestaan liittymään yhteen\nisolukuisiksi parviksi, oikeiksi partionkävijäsotajoukoiksi, jotka\nkaikkein pelätyimpäin päällikköjen johdolla kävivät järjestelmälliseen\nhyökkäys- ja ryöstösotaan Espanjan amerikkalaisia Kaupunkeja ja\nsiirtoloita vastaan. Sangen monet näistä Espanjan rikkauksien\nlastauspaikoista olivat linnoittamattomia ja suojattomia, ja usein\nkukistuivat varustetutkin paikat bukanierien vimmaisista ryntäyksistä.\nNe ryöstämiset, joukko— surmat, polttamiset ja kaikenlaiset julmuudet,\njoita maankamaralla ruvettiin harjoittamaan, veivät kohta voiton\nkaikista aikaisemmin merellä toimeenpannuista. Taisteluun osaaottavain\njoukkojen luku, saaliin runsaus ja hävityksen vimma olivat tietysti\npaljon suuremmat maakuin merisodassa; edellisessä sodankäynti tapahtui\nverrattomasti suuremmissa mittasuhteissa. Sisseistä tuli uskaliaimpia\nja julmimpia valloittajia mitä historia tuntee. Heitä eivät sitoneet\nmitkään lait, eivät yleiset siveyssäännöt eivätkä vakiutuneet\nsodankäyntitavat. He eivät säälineet eivätkä säästäneet niin mitään,\neivät edes itseäänkään, ja menettelivät joka suhteessa aivan kuin\nvillipedot — paitsi siinä, että villipedotkin saaliin tapettuaan ja\nsuuhunsa ahmattuaan käyvät hyväksi aikaa lepäämään ja sulattamaan\nruokaansa. Mutta sissit eivät joutaneet lepäämäänkään; kerrallinen\nsyönti antoi heille vain uutta ruokahalua.\n\nOli ajankohtia, jolloin sekä hengen että omaisuuden puolesta\ntuntui turvallisemmalta purjehtia meren poikki sissialuksella kuin\nespanjalaisella kaljaasilla, tahi asua jossakin sivistymättömässä\nyhdyskunnassa Tortugassa tai Jamaikassa, kuin uskaltaa asettua hyvin\njärjestettyyn ja hallittuun espanjalais-amerikkalaiseen kaupunkiin,\njolla oli virkamiehensä, vallituksensa ja varusväkensä.\n\nPeräti omituinen sissiyhteiskunta, oikea rosvokansa syntyi noilla\nkaukaisilla vesillä ja rannoilla, jonka yksilöt lisäytyivät kuin sienet\nsateen jälkeen; kaikilla ainoana tarkoituksena ja elintehtävänä riistää\ntoisilta riistäjiltä niiden saalista, ja menestyen merkillisessä\nammatissaan niin, että uhkasivat riistää näiltä kaiken sen, mitä ne\nverellä ja julmuudella olivat onnistuneet pusertamaan esiin Amerikan\nneitsyellisestä maakamarasta ja sen poloisilta asujilta. En tiedä,\nmuodostuiko uusia yhdyskuntia vuorostaan riistämään verin tahrattua\nsaalista näiltä toiskäden ryöväreiltä; mutta varma on, että jos\nsellaisia olisi syntynyt, olisi niiden jäsenillä ollut perin runsaat\nvarat jaettavanaan.\n\n\n\n\nXII luku.\n\nTARINA JULMASTA L'OLONAIS'STA.\n\n\nEdellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka bukanierien voima viimein\nkasvoi niin väkeväksi, että uuden maailman aarteilla lastatun\nespanjalaisen laivan oli arveluttava yrittääkään Karaibin mereltä\nAtlantille, ja kuinka tästä johtuvan saaliin vähenemisen takia\nsissien oli pakko muuttaa sodankäyntiään: espanjalaisten alusten\nsijasta koettaa sotilaallisesti järjestetyin partiojoukoin valloittaa\nrannikkokaupunkeja, himotun saaliin varastopaikkoja.\n\nNäiden maajoukkojen johtajain keskuudessa teki itsensä erittäin\nmainituksi muuan täydellinen hirtehinen nimeltä Frans L’Olonais, joka,\nkuten nimestäkin näkyy, oli syntyjään ranskalainen. Noina aikoina\noli tavallista, että sotapalvelukseen vietiin väkisin sellaisia\nraukkoja, jotka eivät olleet kyenneet pitämään huolta itsestään ja\nomista asioistaan. Kovaonnisia velallisia ja muita ihmispoloisia\nmyivät heidän velkojansa ja oikeudenomistajansa aivan kuin orjia\nsotilasvärvääjille ynnä muille inhimillistä työvoimaa tarvitseville.\nUsein oli ainoana erotuksena isännän ja orjan välillä vain se,\nettä edellisellä oli rahaa, jälkimmäisellä ei ollenkaan. Poikia ja\ntyttöjä myytiin määrätyiksi vuosiksi palvelemaan ruokapalkalla uusia\nisäntiään. Sellainen ostokki oli L’Olonais’kin, jonka isäntänsä vei\nmonien muiden onnettomuustoverien mukana Länsi-Intiaan. Siellä hän eli\ntäydellisessä orjuudessa mieskuntoisuuteensa asti, jolloin kauppakirjan\nmukaan isännän hallintovalta taukosi, ja Frans L’Olonais'sta tuli pian\nvapain ja riippumattomin ihmisolento mikä maankamaralla milloinkaan on\nastuskellut.\n\nHän aloitti itsenäisen elämänuransa Hispaniolan (Haitin eli San\nDomingon) saarella, pitäen ammattinaan nautakarjan pyytämistä ja\nteurastamista, siis bukanierinä sanan varsinaisessa merkityksessä.\nMutta kuten useimmat ammattitoverinsa rupesi hänkin pian sissiksi\nja palveli aluksi tavallisena merimiehenä heidän laivoillaan. Tässä\ntoimessa hän osoitti niin suurta kelpoisuutta ja uljuutta, että\nmuuan Tortugan sissipäälliköistä antoi hänelle laivan miehistöineen,\njolla hän pääsi aloittamaan liikeasioita omaan lukuunsa. L’Olonais'n\nsissiura oli muuten samanlainen kuin useimpain muidenkin senaikuisten\nbukanierien, paitsi että hän osoitti vangiksi saamiaan espanjalaisia\nkohtaan vallan tavatonta julmuutta, joka kaipaa vertaansa noidenkin\npäiväin verihistoriassa. Vallattuaan espanjalaisen laivan nautti hän\nyhtä paljon vankiensa kidutuksesta ennen niiden lopullista kuolemaa\nkuin anastetun saaliin arvioimisesta. Hän hankki itselleen pian\nsellaisen julmurin maineen koko Länsi-Intiassa, että espanjalaisten\nlaivain miehistöt, joiden kimppuun tämä peto ihmishahmossa\nkävi, mieluimmin ottivat kuoleman vastaan laivansa kannella tai\nmerenpohjassa, kuin vahingossakaan antautuivat L’Olonais'n käsiin.\n\nKaikki raakalaisuus, julmuus ja kataluus, mitä yksityisinä\npiirteinä esiytyi kaiken maailman merirosvoissa, näytti yhtyneen ja\npersonoituneen tämän hirtehisen olemuksessa. Hän ei ollut niin uljas ja\njoka suhteessa kykenevä mies kuin Brasilian Roc, jota voi pitää sissin\npuhtaimpana tyyppinä ja tavallaan todellisena sankarina. Lyhyessä\najassa vakiinnutti L’Olonais maineensa aikakautensa verenhimoisimpana\nja konnamaisimpana merirosvona. Mutta sitten sattui kovaksi onneksi\nhänen laivansa tekemään haaksirikon lähellä Campeachyn kaupunkia. Hän\nja hänen miehensä pelastuivat turvallisesti maihin; mutta pian keksivät\nmuutamat kaupunkilaiset heidät ja kiidättivät sanan varusväelle, joka\nlähti rosvoja vastaan ja hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuima ottelus\nsyntyi, mutta espanjalaiset olivat ylivoimaiset ja pääsivät voitolle.\nRosvoista saivat useat surmansa, ja jäljelle jääneet ja haavoittuneet\notettiin vangiksi.\n\nHaavoitettujen joukossa oli L’Olonais’kin; mutta tietäen, että jos\nhänet tunnettiin, voisi hän kaikista vähimmin odottaa armoa, ryömi hän\npiiloon pensaikkoon, sekoitti hiekkaa haavoista vuotavaan vereensä ja\ntahrasi sillä kasvonsa. Siten onnistui hänen pettää espanjalaiset, niin\nettä nämä taistelukenttää tarkastaessaan luulivat häntäkin joksikin\nalhaisarvoiseksi surmatuksi rosvoksi ja jättivät hänen ruumiinsa\nrauhaan.\n\nSotilaiden lähdettyä vankeineen kaupunkiin nousi kuolleeksi luultu\nruumis pikaisesti pystyyn ja pakeni metsään, missä pysyttelihen niin\nkauan kuin hänen haavansa paranivat ja sallivat hänen jatkaa matkaa\npitemmälle. Hän riisui päältään isot merisaappaansa, pistoolivyönsä ja\nmuut sissitamineet ja täydensi kehnoa ulkoasuaan muutamasta köyhästä\nintiaanimajasta varastamallaan vaipalla ja hatulla sekä alkoi sitten\nurheasti astella kaupunkia kohti. Hän näytti vallan tavalliselta\nmaankulkijalta, ja vartijat päästivät hänet ilman muuta sisään. Hän\nlöysikin pian suojaa päänsä päälle ja vähän ruokaa syödä ja alkoi\nkoteutua Campeachyn hyvässä kaupungissa.\n\nKaupungissa vallitsi suuri riemu merirosvoista saadun voiton takia,\nja L’Olonais yhtyi yleiseen iloon, varsinkin kun sai tietää oman\narvoisan persoonansa suureksi osaksi aiheuttaneen sen. Viranomaiset\nolivat näet ankarasti tutkineet vankityrmään työnnetyiltä sisseiltä\nheidän päällikkönsä kohtaloa; ja kun nämä yksin suin vakuuttivat\ntämän saaneen surmansa taistelussa, oli ihastus tuon pelätyn roiston\nkuolemasta rajaton. Sitä pidettiin taivaan voimien persoonallisena\nkosketuksena hurskaan kaupungin asioihin; ilotulia poltettiin,\nriemuvirsiä laulettiin ja kaupungin kaikissa kirkoissa pidettiin\nkiitosjumalanpalveluksia.\n\nTämä oli kaikki L’Olonais'n mieleen, hän liittyi nuorukaisten ja\nneitojen joukkoon tanssimaan ilovalkeiden ympärillä ja avusti kauniilla\nbassoäänellään kuorolauluissa, joissa hänen perin ansaittua kuolemaansa\nja häntä odottavaa iankaikkista tuomiota jylhästi kuvattiin. Mutta\nL’Olonais ei tyytynyt pelkkiin riemuhypähdyksiin ja niiden hänessä\nsynnyttämiin turvallisuudentunteisiin. Hän teki tuttavuutta moniaiden\norjuuteen joutuneitten englantilaisten kanssa; ja huomaten nämä\ntyytymättömiksi kovaan kohtaloonsa uskalsi hän kertoa heille olevansa\näskeisestä taistelusta pakoonpäässyt merisissi sekä tarjosi heille\nvapautta ja rikkautta, jos yhtyisivät hänen tekemäänsä suunnitelmaan.\nHän olisi kyllä helposti päässyt yksin lähtemään kaupungista, mutta\nhänen luontoisensa mies ei tahtonut olla tyhjin toimin. Hän tarvitsi\naluksen, jolla voi taas aloittaa vaarallisen ammattinsa, ja miehiä\nsitä hoitamaan. Niinpä hän taivutti orjat varastamaan pienen purren,\nja siinä lähti seurue yöpimeässä turvallisesti Campeachystä ja\nohjasi kulkunsa Tortugaa kohden, joka — kuten olemme kertoneet —\noli bukanierien pääkortteeri, \"kaikenlaisten ihmiskunnan hylkiöiden\ntyyssija ja merirosvouden harjoituskoulu\".\n\n\n\n\nXIII luku.\n\nKUOLLEISTA NOUSSUT L'OLONAIS.\n\n\nTortugan rantaan palaava sissi herätti yleistä hämmästystä entisissä\ntovereissaan, jotka olivat luulleet hänen saaneen surmansa Campeachyn\nverilöylyssä.\n\nHän oli tosin aivan pennitön, mutta hänelle ominaisen taivuttelukyvyn\navulla onnistui hänen saada haltuunsa isonlainen alus, jonka hän\nmiehitti jumalattomimmalla valikoimalla konnia ja hirtehisiä, mikä\nmilloinkaan on laivan kantta polkenut.\n\nPerehdyttyään äskeisessä ottelussa hyvin maataisteluun ei hän nyt\nlähtenytkään merelle laivoja vaanimaan, vaan ohjasi aluksensa muuatta\nKuban pohjoisrannikolla olevaa pienoista siirtolaa kohti nimeltä De\nlos Cayos, josta hän arveli helposti saavansa hyvän saaliin. Siellä\nasui uutteria tupakka-, nahka- ja sokerikauppiaita, joiden omituinen\nlastaustapa lupasi L’Olonais'lle menestystä. Meri sen paikan edustalla\noli hyvin matalaa, niin etteivät isot laivat päässeet lähelle rantaa,\nvaan oli tavarat kuljetettava pienillä soutu- ja purjeveneillä\nniihin. Kun rosvo ei uskaltanut purjehtia suoraan satamaan, luovi\nhän rannikolla jonkun matkan päässä ja aikoi anastaa muutamilta\nkalastajilta heidän veneensä lähestyäkseen niillä kaupunkia. Mutta\nkalastajat tunsivatkin hänen aluksensa rosvolaivaksi, jopa eräät,\njotka ennen olivat nähneet L’Olonais'n, tunsivat hänet itsensäkin\nsen kannelta. He soutivat kiireen vilkkaa kaupunkiin ilmoittamaan\nuhkaavasta vaarasta, ja sieltä lähetettiin heti sana saaren\nkenraalikuvernöörille Havanaan, että julma merirosvo L’Olonais oleskeli\nlaivallaan lähellä siirtolaa, jonka kimppuun hän epäilemättä aikoi\nkäydä.\n\nSaatuaan tämän yllättävän sanoman oli kenraalikuvernöörin vaikea\nuskoa sitä todeksi. Olihan Campeachysta tullut luotettava tieto\nL’Olonais'n kuolemasta, ja Havanankin asukkaat olivat jo pitäneet\nriemujuhlaa sen johdosta. Kuullessaan, että tuo Länsi-Intian vitsaus\nsittenkin oli elossa ja aikoi hyökätä rauhallisen pikku kylän kimppuun\nhänen omalla saarellaan, tuli ylin hallitusmies täyteen yhtä paljon\nihmetystä kuin raivoa; mutta ollen sukkelatoiminen mies hän päätti\nottaa härkää sarvista kiinni ja varusti hyvin asestetun ja miehitetyn\nlaivan purjehtimaan suoraa päätä De los Cayosiin, kieltäen sen\nkapteenia palaamasta takaisin, ennenkun oli hävittänyt maan päältä koko\nrosvojoukon, lukuunottamatta sen johtajaa. Tämä ihmiskunnan iljetys oli\ntuotava Havanaan kenraalikuvernöörin itsensä tuomittavaksi. Käskyjensä\npikaista toimeenpanoa varten pani kenraalikuvernööri mukaan jättimäisen\nneekeripyövelin, jonka oli määrä hirttää rosvot.\n\nEspanjalaisen sotalaivan saapuessa De los Cayosiin oli sen tulosta\ntietämätön L'Olonais jatkanut varustelujaan siirtolan valloittamiseksi.\nHän oli hankkinut käsiinsä kaksi isoa intiaanikanoottia, joilla hänen\nmiestensä oli määrä soutaa rantaan. Mutta nyt muuttui tilanne ja sen\nmyötä hänen suunnitelmansakin. Tavallinen seikkailija, joka aikoessaan\nkahdella soutuveneellä vallata suojattoman pikku siirtokunnan\nyht'äkkiä näkeekin sen turvaksi tulevan ison sotalaivan tykkeineen\nja muskettisotureineen, olisi kiiruimmiten koettanut niin pian kuin\nsuinkin etäytyä koko Kuban rannikolta. Mutta senaikuiset sissit\ntuntuivat hyvin vähän välittävän olosuhteiden äkillisistä muutoksista.\nHeistä oli vallan samantekevää, oliko vihollinen, jonka kimppuun oli\nkäytävä, voimiltaan heitä heikompi tai väkevämpi: kun tuli tapella,\nniin tapeltiin!\n\nLuonnollisesti ei L’Olonais enää voinut salavihkaa soutaa kaupunkiin\nryöstöä aloittamaan niinkuin oli aikonut; mutta päämääräänsä ei hän\nsilti ajatellutkaan heittää. Kun espanjalainen sotalaiva asettui hänen\nja saaliin väliin, tahtoi hän raivata sen tieltään, jos suinkin kävi\npäinsä.\n\nTällöin oli hänen pakko turvautua sotajuoneen, ja samoin hän tarvitsi\nisompaa miesvoimaa kuin hänellä oli käytettävänään. Senvuoksi hän\notatti kiinni moniaita rannikolla kalastavia miehiä ja panetti ne\nmolempiin kanootteihin soutamaan. Sitten pimeän tultua hän antoi\nveneiden hiljalleen liukua sotalaivaa kohti. Tämä lepäsi ankkurissa\nvähän matkan päässä rannasta; ja kun sen kansivahti kello kahden aikaan\naamuyöstä näki parin kanootin ilmestyvän pimeästä, luuli hän niitä\nrannikon kalastajaveneiksi. Hän pysähdytti ne huudollaan ja tiedusti,\ntiesivätkö niiden soutajat mitään lähistöllä väijyvästä sissilaivasta.\nL’Olonais arvasi, että hänen ja hänen miestensä vieras puheenparsi\nilmaisisi heidät, ja senvuoksi hän käski erään vangitsemansa kalastajan\nvastata, etteivät he olleet nähneet mitään sissejä; jos näitä olisikin\nollut tienoilla, olivat ne arvatenkin puittaneet tiehensä kuultuaan\nespanjalaisen sotalaivan saapumisesta. Sitten sallittiin kanoottien\nmennä tiehensä; mutta niiden tie oli vallan toisenlainen kuin miksi\nlaivan kapteeni olisi sen otaksunut, jos olisi niistä mitä tietänyt.\n\nNe soutelivat pimeässä edestakaisin sotalaivan lähettyvillä, kunnes\nvihdoin vähää ennen päivänkoittoa kävivät rohkeasti ryntäämään sen\nkimppuun, yksi kummaltakin puolelta. Ennenkun vahti ennätti herätä\nhölmistyksestään, oli yli kaksikymmentä sissiä jo kannella, pelätty\nL’Olonais etummaisena.\n\nTällaisessa tilanteessa ei tykeillä ollut merkitystä, ja kun\nmiehistö yritti rynnätä kannelle, huomasi se, ettei tapparoista\neikä pistooleistakaan ollut paljon suurempaa apua. Sissit olivat\netukynnessä; he olivat heti nujertaneet vahdin ja varjelivat kantta\nkaikilta alhaalta päin tulevilta. Merisotilaalla täytyy olla kovin\ntulinen luonto, jos hän uskaltaa työntää päänsä esiin ovi- tai\nakkunaaukosta, kun kolme neljä paljasta säilää odottaa tilaisuutta\nhalkaistakseen sen. Sittenkin syntyi kannella kova ottelus; upseerit\nryntäsivät esiin kajuutoistaan, ja jotkut kaikkein uskaliaimmat\nmerimiehet rohkenivat rynnätä keskelle kiehuvaa temmellystä. Sissit\npuolestaan tiesivät joutuvansa varmasti alakynteen, jos vastustajia\npääsisi liiemmaksi purkautumaan esiin, ja he tappelivat jokainen kolmen\nmiehen voimalla ja raivolla; ja raivoisa kamppaus päättyi siten, että\njok'ainoa espanjalainen upseeri ja merimies, joka ei ollut saanut\nsurmaansa tai tullut pahoin haavoitetuksi, pakotettiin peräytymään\nkannen alle, jonka luukut voittajat huolellisesti telkesivät.\n\nKorskeana ja voitonriemuisena seisoi L’Olonais nyt valtaamansa aluksen\nkannella, ja ollen vakavain periaatteiden mies päätti hän tässäkin\ntilaisuudessa kunnialla kannattaa mainettansa. Paljastaen karvaisen\nja lihaksisen oikean käsivartensa heilutti hän raskasta ja terävää\nmiekkaansa ja komensi miehensä saattamaan kannen alta vangit yksitellen\nhänen eteensä. Hän tahtoi antaa espanjalaisille opetuksen, etteivät\nvast’edes pyytämättä sekautuisi hänen toimiinsa, ja veritekoihin\nvanhastaan ihastuneena häntä halutti omakätisesti jakaa tätä opetusta.\n\nHeti kun vanki toisensa perään saatettiin ylös kannelle L'Olonais'n\neteen, katkaisi tämä häneltä kaulan, ja tätä menoa jatkui,\nkunnes teloitettujen lukumäärä oli noussut yhdeksäänkymmeneen.\nViimeiseksi tuotiin mestauspaikalle tuo väkevä neekeriorja, Havanan\nkenraalikuvernöörin rosvojoukkoa teloittamaan varta vasten lähettämä\npyöveli. Tämä, jolla ei ollut soturin rohkeutta, pelkäsi surkeasti\nja rukoili armahdusta. Huomaten, että miesparalta voi pusertaa esiin\nuutisia, kyseli L’Olonais häneltä kaikenlaista kenraalikuvernöörin\naikeista hänen suhteensa; ja kun vapiseva neekeri lopetti kertomuksensa\nvakuuttamalla, ettei ollut tullut omasta halustaan, vaan isäntänsä\nkäskystä hirttämään sissiparven sen päällikköä lukuunottamatta, niin\nnauroi julmuri ääneensä ja iski pään poikki häneltäkin ja ruumis muiden\nuhrien mukana nakattiin mereen.\n\nNyt ei suurella sotalaivalla ollut enää ainuttakaan espanjalaista\npaitsi yhtä, jonka L’Olonais oli säästänyt sanansaattajakseen.\nSissipäällikkö meni kajuuttaan, etsi käsiinsä kirjoitusneuvot ja\nlaati Havanan kenraalikuvernöörille kirjeen, jossa m.m. sanottiin:\n\"Tästä lähin en anna armoa yhdellekään espanjalaiselle. Ja minulla on\nhyvät toiveet, että pian teloitan teidät itsennekin samalla tavalla\nkuin ne, jotka lähetitte minua vastaan. Sillä tavalla kostan sen\nhuomaavaisuuden, jota aioitte osoittaa minulle ja tovereilleni.\"\n\nKun tämä kirje joutui Kuban kenraalikuvernöörin käsiin, raivosi hän\nja melkein vaahtosi vimmasta. Joutua ensin tappiolle tuota kuolleista\nylösnoussutta hirtehistä vastaan ja sitten vielä saada noin törkeä\nkirje — se oli enemmän kuin hän jaksoi sulattaa; ja upseeriensa ja\nvirkamiestensä läsnäollessa hän vannoi hirveän valan, ettei hänkään\npuolestaan antaisi armoa ainoallekaan bukanierille. Jok'ikinen tuon\nkirotun ammatin harjoittaja saisi loppunsa heti hänen käsiinsä\nlangettuaan.\n\nMutta Havanan ja sen ympäristön asukkaat tulivat hyvin hämilleen\nkuullessaan ylimmän hallitusmiehensä uhkauksesta. Tähänkin asti he\nolivat eläneet alituisen vaaran alaisina, joka heitä uhkasi sissien\npuolelta, varsinkin ne, jotka pitivät kalastusta ja merenkulkua\nammattinaan; ja pelätä sopi, että sissit heitä odottavasta kohtalosta\nkuultuaan kohtelisivat aivan samalla tapaa kaikkia espanjalaisia,\nrauhallisissakin toimissa tavoittamiaan. He laittoivat tämän\njohdosta lähetystön huomauttamaan kenraalikuvernöörille, että\nhänen kostoaikeensa tulisi pahimmin kohdistumaan espanjalaisiin\nsiirtolaisiin, sillä bukanierit voivat tuottaa näille paljon enemmän\nvahinkoa kuin hän konsanaan pelätyille rannikkoveljeksille; ja he\npyysivät nöyrimmästi, että hän suvaitsisi armossa peruuttaa valansa,\njollei halunnut tuottaa hallitsemalleen väestölle pahempia seurauksia\nkuin mitä nälkä ja rutto ikänä voi aiheuttaa.\n\nKun ylhäinen virkamies oli hiukan tyyntynyt, älysi hän itsekin,\nettä tässä puheessa oli koko joukko perää; ja hän tunsi\nyleisen turvallisuuden nimessä olevansa pakotettu luopumaan\nyleiskostohankkeistaan.\n\nL'Olonais puolestaan oli nyt saanut haltuunsa komean laivan, joka ei\nollut äskeisessä taistelussa kärsinyt vähintäkään vauriota. Mutta hänen\npieni joukkonsa, josta muutamia oli kahakassa saanut surmansa tahi\npahoin haavoittunut, oli riittämätön kuljettamaan laivaa; ja lisäksi\nhän huomasi pettymyksekseen, että siinä oli perin vähän ruokavaroja,\nsillä laivaa Havanasta lähetettäessä oli luultu kyseessä olevan\nvain lyhyen risteilyn. Hurja tapparanheiluttaja oli samalla älykäs\njärkiniekka ja päätteli senvuoksi, ettei hän näin ollen kykenisi\nmihinkään isompaan yritykseen; ja puristettuaan itselleen vähän\nlisäväkeä ja ruokavaroja De los Cayosista sekä ryöstellen muutamissa\nmuissa välillä olevissa pikku satamissa hän kuljetti laivansa Tortugaan.\n\n\n\n\nXIV luku.\n\nLAAJAPERÄISTÄ RYÖSTELYÄ.\n\n\nL'Olonais'n saapuessa Tortugan pahamaineisille rannoille ottivat\nsissiyhdyskunnan jäsenet hänet vastaan niinkuin kunniakkaan sankarin\nainakin. Hänhän ei ollut ainoastaan vallannut komeaa espanjalaista\nsotalaivaa, vaan myöskin puraissut Havanan ylpeätä hallitsijaa\nraudoitettuun kantapäähän ja päälle päätteeksi omalla kädellään iskenyt\npään poikki lähes satakunnalta tämän soturilta. Nekin, jotka eivät\nennen olleet pitäneet häntä erityisessä arvossa, yhtyivät nyt yleiseen\nylistysvirteen. Moista sankaria ja urhotekoa ei vielä ollut ilmautunut\nmerirosvouden historiassa.\n\nEipä ihme, että uusia suurenmoisia hankkeita alkoi viritä\nteurastajaurhon aivokopassa. Lähinnä päätti hän varustaa ison\nretkikunnan valloittamaan Maracaibon tärkeää kauppakaupunkia\nUudessa Venezuelassa. Se oli tehtävä, joka kohosi tavallisten\nbukanieriyritysten yläpuolelle. Hän ryhtyi heti värväämään kokoon\noikeata sotajoukkoa ja -laivastoa, jonka yliamiraalina hän tuli\ntoimimaan. Siihen aikaan sattuikin Tortugassa olemaan paljon\ntoimettomia sissejä, jotka olivat ylen halukkaat purjehtimaan pelätyn\nmerikuninkaan johdolla.\n\nMutta niin hyvin laivain hankkimisessa kuin miesten värväämisessä\noli raha tarpeen, ja sitä saadakseen onnistui L'Olonais'n taivuttaa\nosalliseksi yritykseensä Tortugan sissien etevin luotonantaja. Tämä\noli vanha, aikansa palvellut merirosvo nimeltä Mikael de Basco,\njoka kylliksi varoja koottuaan oli asettunut rauhassa nauttimaan\nkorkotuloistaan. Hän oli tärkeä henkilö saarella, sillä hän oli samalla\nsen ylin hallitusmies. Vanhan rosvon kuultua L'Olonais'n suurenmoisesta\nretkikunnasta syttyi hänen sielunsa uuteen hehkuun; kykenemättä\nvanhanakaan pysyttelemään kotosalla upeassa kartanossaan, kun niin\nsuuria hankkeita oli vireillä, tarjoutui hän auttamaan sissipäällikköä\npääomallaan, jopa itsekin liittymään osalliseksi retkeen rupeamalla\nmaavoimien johtajaksi. Tämä tarjous oli kaikin puolin L'Olonais'n\nmieleen, sillä vanhan Bascon maine ankarana miekkamiehenä oli tunnettu\nsekä Amerikassa että Europassa.\n\nKun kaikki varustelut olivat valmiit, nostatti L'Olonais purjeet\nja lähti kahdeksalla laivalla matkaamaan Maracaiboa kohti. Välillä\nanastettiin kaksi espanjalaista alusta, joissa oli rikkaat lastit, ja\nvihdoin saavuttiin sen kaupungin edustalle, joka oli määrä valloittaa\nja ryöstää puti puhtaaksi.\n\nMaracaibo, joka sijaitsee samannimisen ison merenlahden tai oikeammin\nsisäjärven suulla Karaibin meren etelärannalla, oli rikas kauppa- ja\nmerikaupunki ja sen 3—4,000 asukasta olivat äveriästä väkeä, jotka\nasuivat upeissa taloissa, silloinkun eivät oleskelleet sisempänä maassa\nolevissa maakartanoissaan. Joka suhteessa oli tämä kaupunki siis omiaan\nvetämään puoleensa saaliinhimoisia rosvoja; mutta vaikeudetta ei sitä\nvoinut lähestyä. Ollen niin huomattava ja tärkeä paikka oli se myöskin\nasianmukaisesti varustettu. Eräällä satamassa olevalla saarella oli\nvahva linnoitus, ja toisella hiukan etäämpänä sijaitsevalla saarella\nkorkea torni, jonka huipussa vartijat yötä päivää tähystelivät,\nlähestyikö mereltä päin vihollisia. Näiden kahden saaren välinen salmi\noli ainoa väylä, josta kaupunkiin voi laivalla tulla. Mutta nämä\nvarustukset luodessaan olivat viranomaiset pitäneet silmällä vain\nsäännöllisiä merivoimia, osaamatta ottaa lukuun sissien yhdellä haavaa\nkavalaa ja hurjanrohkeaa sodankäyntitapaa.\n\nL'Olonais oli liian viisas asettaakseen laivansa alttiiksi linnoituksen\ntulelle, johon vastaamaan hänen harvat laivatykkinsä olivat kovin\nheikot; [Vanhain puulaivain aikana oli suhde meri- ja maatykistön\nvälillä päinvastainen kuin nykyään. Suom. huom.] ja siksipä hän ei\nvälittänyt satamasta sen enempää kuin ei sitä olisi ollutkaan, vaan\nohjasi aluksensa muutamaan meren yhteydessä jonkun matkan päässä\nkaupungista ja ulkopuolella tornin näköpiirin olevaan järveen. Siellä\nsissit nousivat maihin ja uiden takaapäin linnoitusta kannattavalle\nsaarelle kävivät sen kimppuun. Tämä tapahtui varhain aamun koittaessa.\nVarusväki oli ylen ällistynyt tästä mantereelta käsin tulevasta\nhyökkäyksestä; ja vaikka soturit taistelivat urhoollisesti kolmen\ntunnin ajan, täytyi heidän luovuttaa vallitus toisensa perään\nryntääjille, ja niin moni heistä kuin suinkin kykeni ui vuorostaan\nsalmen poikki mantereelle ja kaupunkiin.\n\nTäten saatuaan linnoituksen valtaansa jätti L’Olonais siihen vähäisen\nvarusväen ja palasi enimpäin miestensä kera takaisin laivoihin, laski\nniillä suoraan lahden pohjaan ja antaen tykkien jyristä ankkuroi\nsisäsatamaan hämmästyneiden kaupunkilaisten silmäin eteen.\n\nKuultuaan pakoon pötkineeltä varusväeltä, että linnoitus oli\nmenetetty, valtasi Maracaibon asukkaat kauhu ja pelko, sillä nyt\nhe olivat aivan suojattomat. He tiesivät, että uskaliaiden sissien\nainoana tarkoituksena oli ryöstö ja hävitys, ja senvuoksi kaikki\nkynnellekykenevät kiiruhtivat sisämaahan päin kantaen mukanaan\nkalleuksiaan niin paljon kuin voivat. Kaupunki tyhjeni väestä aivan\nkuin olisi koleera tai musta surma odottamatta uhannut sitä; ja\neivätköhän asukkaat olisikin mieluummin nähneet viitakemiehen niiden\nmuodossa lähestyvän talojaan kuin moisten maankuulujen julmurien\nhahmossa.\n\nHeti kuin L'Olonais hurjine tovereineen oli noussut kaupunkiin,\nantautuivat he hurjaan mässäykseen. Merimatkan loppupuolella oli heidän\nravintonsa ollut niukka, niin että he nyt talojen hyvin varustettuihin\nkellareihin päästyään korvasivat tappionsa yltäkylläisesti. Vasta\nseuraavana päivänä muistuivat liikeasiat heidän mieleensä, ja\nmiesparvia lähetettiin ylt’ympärinsä maaseudulle etsimään pakolaisia\nkäsiinsä ja puristamaan näiltä heidän mukaansa ottamat kalleudet. Mutta\nvaikka paljon poloisia, vapisevia asujamia tavattiin ja laahattiin\ntakaisin kaupunkiin, ei heiltä löydetty mainittavassa määrässä rahaa\neikä arvoesineitä. Silloin rupesi L'Olonais antamaan näytteitä\nsiitä, kuinka paljon kauheampi vieras hän oli kuin surmaavimmatkaan\nkulkutaudit. Hän kidutti pirullisella tavalla vankiparkoja, miehiä,\nnaisia ja lapsia, pakottaakseen heidät ilmaisemaan, minne olivat\naarteensa kätkeneet. Ken uskalsi pysyä taipumattomana tai kenellä ei\nmaallisia tavaroita suuresti ollut, siltä hän usein omankätisesti\nsilpoi jäseniä ja uhkasi tapattaa omaiset ja ystävät uhrin silmäin\nedessä, ennenkun tälle itselleen antoi armoniskun.\n\nKaikkia tämän ihmispedon Maracaibossa harjoittamia julmuuksia ei voi\nkirjassa kuvatakaan. Yksin Juhana Esquemelingkin sen valloituksesta\npuhuessaan niistä enimmäkseen vaikenee. Ja kuitenkin oli tulos\nlaihanlainen: kaksi viikkoa kestäneen verisaunan jälkeen oli saalis\nniin vähäinen, että rosvojen oli pakko kääntää silmänsä muualle\nsaadakseen ryöstönhimonsa kunnollisesti tyydytetyksi.\n\nMaracaibo-järven etelärannalla, noin 65 km. päässä sissien juuri\nhävittämästä kaupungista, oli toinen varakkaan- ja isonpuoleinen\nsiirtola nimeltä Gibraltar, ja sinne käänsi L’Olonais laivainsa kokat.\nMutta nyt he eivät voineetkaan lähestyä kaupunkia huomaamatta ja\nodottamatta, sillä sanomat heidän hirmutöistään olivat ennättäneet\nsinne, ja siellä oltiin valmiit heitä vastaanottamaan. Heidän kaupunkia\nlähetessään lennähti hätälippu vartiotornin huippuun, ja kaikki aseihin\nkykenevät kiiruhtivat rantaan. Semmoisen kaupungin kimppuun käyminen\noli uhkateko, sillä espanjalaisilla oli tuhatkunta soturia ja rosvoja\noli vain 380. Mutta epäröiminen ei ollut L'Olonais'n luonteen mukaista.\nTapansa mukaan hän ei ajatellutkaan pommittamista eikä muuta merisotaan\nkuuluvaa temppua; laskettuaan maihin ensimmäiseen sopivaan kohtaan hän\nkokosi miehensä ja piti heille sytyttävän puheen. Hän antoi heidän\nymmärtää, kuinka vaikea yritys heillä oli edessä; mutta vakuutti\nsamalla heidän jo niin tottuneen espanjalaisia lyömään, että jos he\nnyt kaikki yhtenä miehenä seuraisivat häntä, oli kaupunki varmasti\npian heidän vallassaan. Hän kuvasi, kuinka häpeällistä oli peräytyä\nyrityksestä vihollisen muodollisen ylivoiman takia, ja päätti puheensa\nuhkaamalla ampua omalla kädellään jok'ainoan, joka silmänräpäyksen\najaksikaan jäisi vitkastelemaan. Tämän kaunopuheisuuden innostamina\nsissit kaikki heristivät nyrkkiä ja vannoivat seuraavansa häntä, minne\nikinä hän heitä veisi.\n\nSen he uskollisesti tekivätkin; ja L’Olonais, jolla oli hyvin valju\nmuisto suorimmasta kaupunkiin vievästä tiestä, johdatti heidät\nsulaan suohon, missä tuo kallisarvoinen valikoima kaiken maailman\nhirtehisiä juuttui polviaan myöten hetteeseen, kykenemättä kaikista\nponnistuksistaan ja sadatteluistaan huolimatta pääsemään yli taikka\nympäri. Tässä tukalassa asemassa heidät pahimmoiksi keksi muuan\nkaupungista saapunut ratsastajaparvi, joka alkoi syytää luoteja\nkiikkiinjoutuneeseen rosvoparveen. Espanjalaiset luulivat, että voitto\noli nyt helposti saavutettu ja että heidän tarvitsi vain pysytellä\nrämeen reunalla ja ammuskella pyristeleviä veitikoita, jotka eivät!\npäässeet edes miekkoja mittelemään heidän kanssaan. Mutta nuo veitikat\nolivat karkaistuja sissejä, joissa henki oli sitkeämpi kuin kissassa ja\njotka eivät suinkaan mielineet jäädä suohon ammuttaviksi kuin varpuset.\nMiekoillaan he katkoivat puista alasriippuvia oksia ja valmistivat\nniistä itselleen jonkinmoisen kannattavan polun, jota myöten vihdoinkin\npääsivät kovalle maalle. Mutta siellä oli jälleen heitä vastassa\nvielä isompi espanjalaisjoukko suojassa multavallien takana. Tykit\nja musketit alkoivat syytää raehauleja heidän riveihinsä, ja pauke\nja meteli oli niin huumaava, etteivät taistelevat voineet; kuulla\njohtajainsa käskyjä.\n\nTuskin koskaan ennen lienevät bukanierit joutuneet niin vimmattuun\nmaataisteluun osallisiksi kuin täällä. Pian ryntäsivät espanjalaiset\nesiin vallitustensa takaa, ja L'Olonais'n ja hänen miestensä oli\npakko peräytyä. Jos sissipäällikkö vain olisi löytänyt tien takaisin\nlaivoilleen, olisi hän kaikista edellisistä kerskauksistaan huolimatta\nkiitollisesti käyttänyt sitä hyväkseen; mutta se oli mahdotonta,\nsillä espanjalaiset olivat kaataneet puita ja rakentaneet murroksen\nsissien ja rannan väliin. Yhä tiukemmaksi muuttui näiden tilanne,\nsillä espanjalaiset tyytyivät ammuskelemaan heitä kaukaa eivätkä\nantaneet heille tilaisuutta rehelliseen käsiaseitten käyttelyyn. Yksi\ntoisensa perään kaatui sissejä L'Olonais'n viereltä, ja hän huomasi\npiankin joutuvansa auttamattomasti alakynteen, jollei keksisi jotakin\nsotajuonta.\n\nÄkkiä suihkasi hän käskyn miehilleen kääntyä takaperin ja juosta niin\nkauas vallitusten turmiollisesta läheisyydestä kuin suinkin. Sissit\npyrähtivät hajalleen aivan kuin silmittömässä paossa, ja riemuhuudoin\njuoksivat espanjalaiset heidän kintereilleen. Taistelevain etäännyttyä\nniin kauas vallituksista, etteivät espanjalaiset ensi tuokiossa\nolisi ennättäneet takaisin niiden suojaan, komensi L'Olonais — joka\njuostessaan oli koko ajan vilkuillut taakseen — miehensä äkkiä\npysähtymään ja ryntäämään kiilana pahaa-aavistamattomien vainoojain\nkimppuun. Niin suuri oli jälkimmäisten ällistys tästä sotajuonesta,\nettä sissit voivat melkein vastarinnatta hakata heitä maahan, ja\nkerrotaan heitä kahteensataan kellistyneen taistelutantereelle.\nMuutenkin oli kömpelöllä musketilla varustettujen sotilaiden hankala\npitää käsikahakassa puoltansa raivoisain sissien miekkoja vastaan, ja\npian hajausivat eloonjääneet espanjalaiset surkeassa paossa metsiin.\n\nSissit kokoutuivat järjestyneihin riveihin ja marssivat suojattomaan\nkaupunkiin, joka antautui heille laukausta päästämättä. Ja L’Olonais\nmiehineen, jotka vielä tunti sitten näyttivät olevan varman perikadon\nomat, riensi riemuiten torille, veti alas Espanjan lipun ja kohotti\nomansa sijaan. Nyt he olivat Gibraltarin herroja. Harvoin lienee\nylivoimaisen kaupungin valloitus niin heikoilla voimilla paremmin\nonnistunut.\n\n\n\n\nXV luku.\n\nKOSTO KOHTAA.\n\n\nGibraltariin saavuttuaan huomasivat sissit, että suurin osa\nkaupunkilaisia oli paennut; jäljellejääneet vangittiin heti ja\nteljettiin tuomiokirkkoon, jonka valloittajat varustivat tykeillä\nja muuttivat linnoitukseksi peläten espanjalaisten palaamista.\nTäten turvattuaan asemansa he rupesivat elämöimään kaupungissa\nniinkuin kesyttäjän häkistä karannut petoeläinlauma. Talosta taloon\nkierrettiin ja ryöstettiin kaikki, mikä oli ryöstämisen arvoista;\nja kun ei saalis sittenkään tyydyttänyt ryöstäjiä, kiduttivat he\nvankeja vaatien näitä ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Useilla\nonnettomista ei ollut mitään aarteita kätkettynä eivätkä senvuoksi\nvoineet niitä ilmaista; toiset taas kuolivat sankarillisesti puhumatta\nmitään salatuista kalleuksistaan. Kun koko kaupunki oli nuuskittu\nläpikotaisin, lähetettiin partiojoukkoja läheisiin maakyliin etsimään\nlisää ryöstösaalista, ja kaikki, mikä oli kantamisen arvoista, kelpasi\nhakijoille.\n\nLähemmä kolme viikkoa kesti tätä ryöstämistä, ja törkeässä\njulmuudessaan antoivat rosvot suuren osan vangeistaan menehtyä\nnälkään tuomiokirkossa. Kaupungissa ei tosin ollutkaan paljon muuta\nsyötäväksikelpaavaa kuin teurastettujen muulien lihaa, jota enimmät\nvangit eivät voineet nauttia; mutta vähinkin inhimillisyyden piirre\nolisi pakottanut päästämään nuo rääkätyt uhrit vapauteen etsimään itse\nsyötävää.\n\nPidettyään kuukauden päivät hirmuhallitusta Gibraltarissa huomasivat\nL'Olonais ja hänen miehensä ajan tulleen lähteä tiehensä, kun ei\nkaupungissa ollut enää mitään otettavaa; mutta tyytymättöminä saaliinsa\nvähyyteen he yrittivät vielä viimeistä keinoa. Metsissä piileskeleville\nespanjalaisille lähetettiin sana, että jolleivät he kahden päivän\nkuluessa toimittaisi rosvoille 10,000 kultarahaa, polttaisivat nämä\nkaupungin poroksi. Mitä hyvänsä poloiset kaupunkilaiset ajattelivatkin\ntästä röyhkeästä vaatimuksesta, ei heidän ollut helppo koota sellaista\nsummaa; ja kun nuo kaksi päivää kuluivat, ilman että pakkoveroa\nsuoritettiin, toteuttivat rosvot heti uhkauksensa ja sytyttivät\nkaupungin useista kohdista tuleen. Nähdessään tuhon uhkaavan kotejansa\nespanjalaiset ilmoittivat suorittavansa vaaditun määrän, jos tulipalo\nsammutettaisiin. Rahanhimosta eikä suinkaan ihmisrakkaudesta L'Olonais\nkomensikin miehensä sammutustöihin, mutta nämä eivät pitäneet sen\nparempaa kiirettä kuin että kokonainen kortteli ja siinä sijaitseva\nkaunis kirkko paloivat poroksi.\n\nNyt vasta rosvot lähtivät takaisin laivoilleen laahaten mukanaan\nkaiken saaliinsa ynnä lisäksi noin viisisataa orjaa, ainoat\ntuomiokirkkovankeudessa henkiinjääneet. Näille oli luvattu vapaus\nmäärätystä lunastussummasta; mutta kun heillä ei ollut millä maksaa,\nraahattiin kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset kaikkein\nhirvittävimpään orjuuteen julmain kiduttajainsa käsiin.\n\nTuo pahain henkien laivasto nosti sitten purjeensa ja lähti järven yli\nMaracaiboa kohti. Kaupungin kohdalle tultua sai L'Olonais päähänsä\nkiskoa sen jo tyhjiksi ryöstetyiltä asukkailta vielä viimeinen vero;\nankkurit laskettiin ja kaupunkiin lähetettiin sana, että jollei\nsieltä sisseille heti toimiteta 30,000 kultarahaa, laahattaisiin\nkaikki asukkaat orjuuteen ja kaupunki poltettaisiin. Ihmisparat\nlähettivät silloin edustajia tinkimään rosvojen kanssa pakkoverosta,\nja neuvottelun kestäessä tunkeutuivat sissit kirkkoihin ja veivät\nniistä laivoihin pyhäinkuvat, ehtoollisastiat, jopa kellotkin.\nVihdoin sovittiin ryöstösumma 20,000 kultarahaksi, jonka lisäksi\nkaupunkilaisten piti toimittaa laivoihin 500 päätä nautakarjaa.\nSitten vasta rosvot lähtivät ryöstettyjen raukkojen sanomattomaksi\nhelpotukseksi tiehensä.\n\nMutta annapas olla — kuinka kuvata kaupunkilaisten kauhua, kun kolmen\npäivän perästä sama sissilaivasto uudestaan ilmestyi kaupungin\nedustalle! Nyt ei siellä ollut enää mitään ryöstettävää, ja rosvot siis\nvimmoissaan polttaisivat kaupungin perustuksia myöten. Niin hullusti\nei sentään käynyt. Päällikkölaivasta souti yksi ainoa mies veneellä\nrantaan ja vaati L'Olonais'n nimessä kunnollista luotsia luotsaamaan\nlaivastoa satama-aluetta piirittäväin riuttojen lävitse ulos avoimelle\nmerelle. Ihmisten tuntema huojennus puhkesi hullunkurisiksi hypyiksi\nrannalla, luotsi lähetettiin paikalla ja L'Olonais poistui vielä kerran.\n\nHän ei ohjannut laivastoaan suoraan Tortugaan, vaan poikkesi\nmuutamalle pienelle saarelle lähelle Hispaniolaa, missä asui\nranskalaisia bukanierejä. Tämä poikkeus tapahtui saaliin jakamista\nvarten. Tuntuu omituiselta, että nuo hirtehiset noudattivat keskenään\noikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta tosiasia kuitenkin on,\nettä tässä suhteessa vallitsi ankarat lait. Se kai johtui pelkästä\nitsevarjelusvaistosta, sillä ilman tasaista saaliinjakoa ei mikään\nmahti maailmassa olisi pystynyt pitämään ahneita veijareita koossa.\n\nEnnenkuin varsinaiseen palkitsemiseen ryhdyttiin, jaettiin ensin\n\"kipurahat\" haavoittuneille. Oikean käsivarren menetys korvattiin noin\n3,000 markalla tai kuudella orjalla, vasemman käsivarren menetys 2,500\nmarkalla tai viidellä orjalla; oikean jalan hinta oli 2,500 markkaa\ntai viisi orjaa, vasemman jalan 2,000 markkaa tai neljä orjaa; ja\ntoisen silmän tai yhden sormen 500 markkaa tai yksi orja. Sitten vasta\njaettiin loput rahat ja arvoesineet sekä terveiden että sairaiden\nkesken; ja surmansa saaneiden osuudet ottivat heidän ystävänsä vastaan\njättääkseen ne kotia tultuaan sureville perheille.\n\nKoko saalis nousi noin 1,300,000 markkaan rahassa sekä sen lisäksi\nsuureen määrään kalliita kauppatavaroita, kulta- ja jalokiviesineitä\nynnä orjia. Kun sisseillä ei ollut jalokivistä juuri mitään käsitystä,\nottivat monetkin koreita värillisiä kiviä mieluummin kuin monin\nkerroin arvokkaampia mutta pienempiä timantteja. Kun jako viimein oli\nkaikella asianmukaisella rähinällä ja kinastelulla suoritettu loppuun,\nlähtivät sissit kotimatkalle Tortugaan nauttimaan rikkauksistaan.\nSiellä vasta elämä alkoi: syötiin, juotiin ja pelattiin; kapakat eivät\nolleet koskaan olleet niin kukkuroillaan mässääjiä; ryöstökalleudet\nmyytiin kahdenteenkymmenenteen osaan arvostaan; ja noin kolmiviikkoisen\nhurjastelun jälkeen olivat useimmat L'Olonais'n miehistä yhtä köyhiä\nkuin suurelle sissiretkelle lähtiessäänkin. Ryöstösaalis hupeni aivan\nyhtä pian kuin se oli hankittukin.\n\nKun noilla veijareilla ei enää ollut mitään jäljellä, oli pakko lähteä\nuudestaan merelle saalista noutamaan; ja L'Olonais, joka oli päässyt\noikein kaupunkien hävittämisen makuun, suunnitteli retkeä Nikaraguaan,\njossa joukko kukoistavia kaupunkeja ja kyliä odotteli ryöstäjiä.\nHänellä oli jo niin onnellisen johtajan maine, että miehiä tarjoutui\nhänelle enemmän kuin hän voi vastaanottaa.\n\nHän lähti matkaan kuudella isolla laivalla ja seitsemättäsadan miehen\nkanssa, poiketen Kuban rannikolle ryöstääkseen muutamilta köyhiltä\nkalastajilta heidän veneensä, joita tarvitsi matalilla vesillä. Tyynet\nsäät hidastuttivat suuresti matkaa, ja lopulta laivat Nikaraguan\nrannikon asemesta ajautuivat Hondurasin lahteen. Sinne tultua olivat\nruokavarat loppuneet, niin että täytyi nousta maihin kokemaan seutua.\nLaivat jätettiin ankkuriin ja miehet lähtivät taivaltamaan rannikkoa\npitkin. He ryöstelivät intiaanihökkelejä ja espanjalaiskyliä ja\nhävittivät pieniä rantakaupunkeja, ottaen mukaansa kaiken arvokkaan\nsekä polttaen loput. Ihmisiä kidutettiin tunnustamaan missä heidän\nrahansa ja kalleutensa olivat, miehiä ja naisia silvottiin palasiksi;\nL'Olonais'n mielihuvi oli kiskaista kieli sellaisen raukan suusta,\njoka ei voinut tai tahtonut mitään tunnustaa, ja kerrotaanpa hänen\nraivoissaan joskus repineen sydämenkin uhrinsa rinnasta ja puraisseen\nsitä leveillä hampaillaan. Usein asettuivat espanjalaiset vastarintaan,\nväijyen rämeiden reunalla ja murrosten takana, mutta kykenemättä\nestämään hurjimusten voittokulkua.\n\nVihdoin he saapuivat San Pedro-nimisen kaupungin edustalle, jota\nsuojeli teräväorainen pensasaita, mutta orat eivät voineet pidättää\nsissejä. Tuiman taistelun jälkeen asukkaat lupasivat antautua,\njos saisivat kaksituntisen aselevon. Se myönnettiinkin, ja sen\nkestäessä kaupunkilaiset haalivat kiiruimmiten kokoon kalleutensa ja\npakenivat metsiin. Kahden tunnin kuluttua L'Olonais miehineen marssi\nkaupunkiin; mutta hajautumatta ympärinsä taloihin saalista etsimään\nhe seurasivatkin pakolaisia metsän pimentoon. He arvasivat, että tuo\nkaksituntinen aselepo oli tingitty vain heidän himoitsemansa saaliin\npoiskuljettamiseksi, ja he saivatkin takaisin miltei kaikki, mitä\nkaupungista oli viety.\n\nMutta kaupungin valloittamisesta ei L'Olonais'lle kuitenkaan ollut\nsuurta hyötyä, sillä hän ei saanut sieltä tarpeeksi ruokavaroja\nväelleen. Niitä oli heillä niin vähän, että nälkä uhkasi kaikesta\nsiitä kullasta ja hopeasta huolimatta, mitä saaliiksi oli saatu.\nSenvuoksi he palasivat uudelleen rannikolle; jos ei sieltäkään löytyisi\nruokaa, voivat he ainakin kalastaa merestä. Matkalla tekivätkin miehet\nitselleen sitä varten verkkoja erään näillä seuduilla runsaasti\nkasvavan ruohon sisäsäikeistä.\n\nSissit luovivat rannikolla lähes kolmisen kuukautta vaanien muutamia\nodottamiaan espanjalaisia laivoja, joista toivoivat hyvää saalista.\nYhden niistä he tapasivatkin ja valloittivat tuiman taistelun jälkeen,\nmutta eivät sen lastista paljoa hyötyneet.\n\nSitten L'Olonais ehdotti miehilleen, että lähtisivät Guatemalaan, mutta\nsilloin häntä kohtasi odottamaton este. Bukanierit olivat odottaneet\ntältä retkeltä hyvääkin saalista, mutta nyt oli mennyt kuukausi\ntoisensa perästä, ilman että toiveet olivat käyneet toteen. Heillä\noli sangen vähän kalleuksia ja vielä vähemmän syömistä, he olivat\nalakuloisia ja nälkäisiä, ja suurin osa kieltäytyi lähtemästä enää\nkauemmaksi. Vain moniaat olivat siksi kunnianhimoisia, että vannoivat\nennen kuolevansa kuin palaavansa Tortugaan yhtä tyhjinä kuin olivat\nlähteneet; he taipuivat seuraamaan L'Olonais’ta, minne hän heitä vain\nveisi, ja heillä tämä miehitti retkikunnan isoimman laivan, jota hän\nmuutenkin oli tähän asti komentanut. Muiden alusten lähtiessä takaisin\nTortugaan sai L'Olonais suurella vaivalla laivansa selvitetyksi siitä\nriuttojen ympäröimästä lahdelmasta, jossa se oli ollut ankkurissa, ja\npurjehti De las Pertas-nimisiä autioita hietasärkkiä kohti. Mutta sen\nrannoille tultua hänen iso laivansa joutui auttamattomasti kiikkiin\nkarille.\n\nHuomattuaan mahdottomaksi saada alusta millään ilveellä irti rupesivat\nsissit hajoittamaan sitä ja rakentamaan lankuista isoa venettä. Se\noli peräti vaikea työ, mutta muukaan ei auttanut. Uimalla he eivät\nvoineet pelastua, eikä laivasta siinä, tilassa ollut mitään apua.\nTyöhön ruvetessa ei heistä ollut yhdelläkään aavistusta, miten venettä\noikein rakennetaan; siksipä kuluikin useita kuukausia, ennenkun\nsiitä kalua syntyi. Aikansa kuluksi ja henkensä pitimiksi he välillä\npyysivät kaloja ja istuttivat ranskalaisia papuja, jotka kuudessa\nviikossa kasvattivat hedelmän; leipää he leipoivat mukana olevista\nvehnäjauhoista.\n\nL'Olonais ei koskaan eläessään ollut rakentanut venettä yhtä vähän\nkuin tehnyt mitään muutakaan kunniallista työtä; ja niinpä kävikin\nsen valmistuttua ilmi, ettei se kannattanut heitä kaikkia. Täytyi\nsiis vetää arpaa, ketkä pääsivät veneeseen ja keiden täytyi jäädä\nsaarelle odottamaan siksi kun toiset tulisivat noutamaan heitä pois.\nL’Olonais tietysti itse lähti mukaan ja ohjasi onnen kaupalla purren\nNikaragua-virran suulle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi yhdistynyt\nparvi espanjalaisia ja intiaaneja, jotka surmasivat heistä enemmän\nkuin toisen puolen ja estivät toisia nousemasta maihin. Olisi nyt\nluullut, että L'Olonais henkiinjääneiden kanssa olisi soutanut takaisin\nhietasärkille noutamaan siellä odottelevat toverinsa, sillä veneeseen\nolisivat nyt kaikki mahtuneet; mutta sitäpä he eivät tehneetkään, vaan\nkääntyivät itäänpäin Cartagenan rannikkoa kohti.\n\nOman onnensa nojaan jätetyt miespoloiset pelasti De las Pertasin\nkolkoilta rannoilta muuan toinen sissilaiva, mutta L'Olonais'n itsensä\nkorjasi viimeinkin se paha henki, joka oli antanut hänen niin kauan\ntemmeltää maailmassa ihmisten inhoksi. Niillä rannoilla, joille he nyt\nolivat tulleet, eivät he tavanneetkaan mitään kukoistavia kaupunkeja,\nruokavaroilla siunattuja kyliä eikä rauhallisia maanviljelijöitä,\njoita olisi kelvannut ryöstää ja kiduttaa, vaan sen sijaan eräitä\nintiaaniheimoja, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä \"bravos\" eli\nvillit ihmiset. Nämä luonnonlapset eivät olleet koskaan tahtoneet\nantautua rauhallisiin tekemisiin valkoisten ihmisten kanssa; ja heitä\noli espanjalaisten ollut mahdoton kukistaa ja sivistää tahi oikeammin\norjuuttaa. He olivat kuitenkin kuulleet kerrottavan L'Olonais'n ja\ntämän hurjain veikkojen urhotöistä; ja tavattuaan nyt nämä omilla\nrannoillaan syttyivät he pahempaan raivoon kuin olivat tunteneet ketään\ntoisia heidänrotuisiaan kohtaan.\n\nSissit olivat tähän asti aina voittaneet kaikissa taisteluissa\njuuri tavattomalla hurjuudellaan ja säälimättömyydellään, joka\nvastustajissa synnytti vastentahtoista pelkoa. Mutta nyt he joutuivat\nottelemaan todellisten villien kanssa, jotka olivat vielä hurjempia ja\nsäälimättömämpiä kuin he itse. Melkein kaikki sissit saivat surmansa ja\nL'Olonais itse joutui vangiksi. Hirmuiset voittajat paloittelivat hänet\nelävältä paistaen jäsenet nuotiovalkealla, ja kun tämä epäinhimillisin\nkaikista ihmisolioista oli tyyten kadonnut villien suihin, polttivat\nhe luutkin tuhaksi ja hajoittivat sen tuulen vietäväksi. Sellaisen\nhyvinansaitun lopun sai L'Olonais julmuri.\n\n\n\n\nXVI luku.\n\nSISSI-RUHTINAS.\n\n\nJonakin vuonna 16 vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Englannissa\nmuutamassa Walesin syrjäisessä kolkassa poikalapsi. Sen isä oli pieni\nvuokratilallinen, äiti hoiti navettaansa ja kanaparveaan, eikä kenkään\nolisi voinut uskoa, että näin rauhallisessa syrjäseudussa syntyneestä\nja kasvaneesta poikasesta tuli maailman mahtavin ja pelättävin\nmerisissi. Mutta niin kuitenkin kävi.\n\nPojan nimi oli Henrik Morgan, ja vauraammaksi varttuessaan tunsi hän\nsuurta vastenmielisyyttä kaikkiin maanviljelystöihin. Niin väkevä\noli tämä vastenmielisyys, että hän nuorukaiseksi tultuaan karkasi\nkotoaan rannikolle ja pyrki merille. Hänen onnettarensa johtikin hänet\nmuutamaan Länsi-Intiaan lähtevään laivaan; ja kun hänellä ei ollut\nrahaa, millä maksaa matkaansa, noudatti hän silloin yleisesti käytettyä\ntapaa ja möi itsensä kolmeksi vuodeksi eräälle siirtolaisasiamiehelle,\njoka hankki työväkeä lännen viljelysmaille. Pestauspaikassa näin\nvärvätyt kulkivat palkkatyöläisen nimellä, mutta uuteen maailmaan\ntultua heitä yleisesti kutsuttiin orjiksi ja kohdeltiin sellaisina.\n\nBarbados-saarelle tultua nuori Morgan myytiin eräälle\ntupakanviljelijälle, ja kolmivuotisen vuokra-aikansa kuluessa hän sai\narvatenkin paljon kovempaa työtä ja kohtelua kuin kotona mikään hänen\nisänsä työmiehistä. Mutta heti vapaaksi tultuaan hän lähti Jamaikaan,\njossa laittomassa saaressa nuori mies tunsi itsensä vapaammaksi ja\nriippumattomammaksi kuin missään muualla maailmassa.\n\nTäällä vuorostaan vilisi filibusterivärvääjiä, ja Morgan päätti ruveta\nkäytännöllisesti opettelemaan merirosvoutta. Hän ei ollut merimies eikä\nmetsästäjä, jollaisesta olojen pakosta vähitellen tuli bukanieri, vaan\nhän valitsi vapaaehtoisesti sissin uran. Jamaikasta oli juuri lähdössä\nbukanierialus, ja siihen Morgan otti pestin. Hän oli kaikkeen pystyvä\ntoveri ja harjautui tuota pikaa reippaaksi merimieheksi.\n\nKolme tai neljä matkaa tehtyään hänellä jo oli maine harvinaisesta\nkylmäverisyydestään ja edullisten seikkain vaarinottamiskyvystään, niin\nettä hän nautti toveriensa kunnioitusta. Näille ominaisuuksille hänen\nvaltainen menestyksensä perustuikin. Hän osoittautui harkitsevaksi\nmyöskin raha-asioissa, ja säästettyään kokoon joltisenkin rahamäärän\nhän liittyi yhteen muutamien sissitovereiden kanssa ja osti oman\nlaivan, johon rupesi päälliköksi. Tästä laivasta tuli pian oikea\nespanjalaisten vitsaus Länsi-Intian vesillä; ei yksikään toinen alus\nollut niin laajalti tunnettu ja pelätty, ja näissä maanäärissä asuvat\nenglantilaiset olivat yhtä ylpeät nuoresta maanmiehestään kapteeni\nMorganista, kuin olisi hän ollut vihollista vastaan säännöllisesti\ntoimiva ja hallituksen tunnustama amiraali.\n\nEräältä retkeltä palatessaan tapasi Morgan Jamaikassa vanhan bukanierin\nnimeltä Mansvelt, joka kokosi isonlaista laivastoa purjehtiakseen\nmannermaan rannikkoja ryöstelemään. Tämä yritys tuntui Morganista\nlupaavalta ja hän liittyi siihen, valittuna viisitoista alusta\nkäsittävän sissilaivaston vara-amiraaliksi. L'Olonais'n ja toisten\nsissien menestyksellisten urhotekojen jälkeen olivat hyökkäykset\nkaupunkien kimppuun tulleet hyvin suosituiksi bukanierien keskuudessa,\njoiden johtajat alkoivat väsyä ammatin vähittäistoimintaan, s.o.\nyksityisten laivain onnenkaupalla kaappaamiseen.\n\nMansveltin joukkoon otti osaa paitsi 600 taistelevaa sissiä myöskin\nerityinen historioitsija, nimittäin Juhana Esquemeling, jonka kynää\nretkikunta saa kiittää maineensa säilymisestä jälkimaailmalle.\n\nLaivasto ohjasi kulkunsa kohti P. Katarinaa Costa Rican rannikolla,\njonka saaren espanjalaiset olivat lujasti linnoittaneet sekä ruoka-\nja ampumatarvevarastoksi että vankilaksi. Sissit nousivat maihin ja\nhyökkäsivät uljaasti linnoituksia vastaan, jotka — vaikka olivatkin\nkivestä ja tykeillä hyvin varustetut — eivät kyenneet pidättämään\ntavallisella hyvällä onnella ja silmittömällä hurjuudella ryntääviä\nbukanierejä. Nämä kiipesivät ketterästi kuin oravat vallien yli\nja masentivat helposti ällistyneet tykkiniekat käsikahakassa.\nTässä tilaisuudessa Morgan osoitti niin suurta uljuutta, että\nvangiksijoutuneiden espanjalaistenkin täytyi kiittää hänen\npersoonallista rohkeuttaan ja päällikkökykyään.\n\nSissit käyttivät hyvin voittonsa. He valloittivat muutamia vähäisempiä\nP. Katarinan vieressä olevia saaria ja veivät niiden tykit\npäälinnoitukseen, jonka he panivat erinomaiseen puolustuskuntoon.\nSinne he sijoittivat saaliinsa, vankinsa ja orjansa ja varustivat sen\nrunsailla ruoka- ja ampumatarpeilla.\n\nOn luultavaa, että Mansvelt tätä suunnitelmaa tehdessään ajatteli\nluoda saaresta pysyväisen keskuspaikan sissitoiminnalle, siemenen\nvarsinaiselle itsenäiselle bukanierivaltiolle. Jos tämä ajatus olisi\ntoteutunut, on hyvin luultavaa, että koko Länsi-Intian saaristo olisi\nnykyjään rikas ja riippumaton valtakunta, jonka perustajia olisivat\nolleet reippaat sissipäälliköt Mansvelt ja Morgan.\n\nJärjestettyään olot P. Katarinassa purjehtivat sissit mannermaalle\nhyökätäkseen Nata-nimisen sisämaakaupungin kimppuun, mutta se matka\nei ollut heille onneksi. Maakunnan espanjalainen kuvernööri oli\nkuullut heidän tulostaan ja marssitti heitä vastaan niin ylivoimaisen\njoukon, että sissit pitivät viisaimpana peräytyä. Se oli heidän\nsodankäynnissään hyvin harvinaista, mutta Morganilla ei ollut\nainoastaan hurjaa uskallusta, vaan myöskin paljon aito walesilaista\nharkitsemiskykyä.\n\nHe palasivat siis laivoihinsa, poikkesivat P. Katarinaan jättäen\nsinne lisää varusväkeä erään ranskalaisen \"Simo-herran\" johdolla, ja\npurjehtivat Jamaikaan. P. Katarinassa oli kaikki varustettu pysyväistä\nomistusta varten, juomavettä oli siellä runsaasti, saaren maaperä oli\nviljelyskelpoista ja Simo-herralle luvattiin yhä lisää väkeä, jotta hän\nvoi ylläpitää saarta säännöllisenä sotasatamana sissilaivastoille.\n\nTästä kaikesta ei kumminkaan tullut mitään pysyväistä. Uusia\napulähetyksiä ei tullut, Mansvelt kuoli ja espanjalaiset kokosivat\nmelkoisen laivaston, jolla valloittivat saaren ja vangitsivat\nSimo-herran miehineen. Se oli Morganille suuri pettymys; mutta hän\nnieli harminsa ja varustihe uusiin yrityksiin.\n\nTähän aikaan häntä jo pidettiin sissien ylimpänä päällikkönä\nLänsi-Intian vesillä, ja pian oli hänellä komennettavanaan kaksitoista\nlaivaa ja seitsemänsataa seikkailijasoturia. Kaikki oli valmiina\nmatkaanlähtöä varten; tarvitsi vain harkita, mihin suuntaan retki oli\ntehtävä.\n\nJoku huomautti, että olisi hyödyksi tehdä hyökkäys itse Kuban\npääkaupunkia Havanaa vastaan; siellä oli suuri joukko pappeja,\nmunkkeja ja nunnia, ja jos nämä voitaisiin vangita, saisi heistä\nlunnaat paljon suuremmat kuin mitä hyötyisi tavallisen pikku kaupungin\nvalloittamisesta. Mutta Havana oli liian hyvin puolustettu merirosvoja\nvastaan, niin että tämä tuuma täytyi hylätä. Monia muita esityksiä\ntehtiin, kunnes viimein muuan karkulainen Espanjan armeijasta antoi\nhyvän aatteen. Hän kertoi toisesta Kuban kaupungista, johon hän tiesi\npääsyn; se oli Port-au-Prince, joka sijaitsi niin kaukana sisämaassa,\nettei se ollut vielä koskaan joutunut ryöstön alaiseksi. Kuullessaan\ntällaisesta tähän asti vielä aivan koskemattomasta herkkupalasta sissit\ntulivat riemuihinsa aivan kuin koulupojat, jotka keksivät omenapuun\ntäynnä makeita hedelmiä keskellä korjattua puistoa.\n\nKun Morganin laivasto oli saapunut Port-au-Princeä lähinnä olevaan\nsatamaan, nousi hän miehineen maihin ja lähti marssimaan kaupunkia\nkohti. He eivät kuitenkaan päässeet hyökkäämään sen kimppuun niin\nsalakähmää kuin olivat toivoneet. Muuan hänen espanjalaisista\nvangeistaan oli hypännyt veteen, heti kun laivat laskivat ankkuriin,\nja uituaan rannalle kiirehtinyt minkä käpälistä pääsi uhattuun\nkaupunkiin ilmoittamaan sen kuvernöörille lähestyvästä vaarasta. Täten\nvaroitettuna tiesi uljas kuvernööri mitä paikalla oli tehtävä. Hän\nmarssitti sotilasjoukon vastaan sille tielle, josta sissien täytyi\ntulla, kaadatti isoja puita ja rakennutti niistä vahvan murroksen.\nSen taakse asettuivat sotamiehet tykkeineen ja musketteineen, ja\ntullessaan sissit odottamatta tapaisivatkin kaupungin etupuolelta hyvin\nvarjelluksi.\n\nKun Morgan kaukaa huomasi murroksen, arvasi hän espanjalaisten saaneen\nvihiä hänen aikeestaan ja komensi miehensä pysähtymään. Hän oli aina\nvälttänyt kaikkea tarpeetonta ponnistusta; ja sen sijaan että olisi\njäänyt kahakoimaan murroksessa väijyväin vastustajain kanssa, käski\nhän joukkonsa poiketa tieltä ja kiertämään vaaranpaikan. Sen takana\noli laaja aukea, jolla jälleen yhdyttäisiin hyökkäämään suojattoman\nkaupungin kimppuun. Mutta suureksi hämmästyksekseen he kohtasivatkin\nkentällä melkoisen vihollisen ratsastajaparven.\n\nSissit eivät koskaan olleet hevosmiehiä, eivät rauhan aikana eivätkä\nsodassa mutta heidän uljuutensa oli lannistumaton. Nelituntisen\nhurjan taistelun jälkeen he voittivat ja hajoittivat sekä ratsuväen\nettä avuksi rientäneet jalkasoturit ja valtasivat kaupungin. Siellä\nhe saivat suuren joukon vankeja, jotka he sulkivat kirkkoihin sekä\nlähettivät partioparvia ympärinsä maaseutua ottamaan kiinni pakolaisia.\nSitten alkoi tavallinen hurja meno, kidutus, ryöstö ja mässäys. Vankien\ntarpeista ei ollenkaan välitetty, niin että niistä monet kuolivat\nnälkään; toisia he rääkkäsivät julmalla tavalla pakottaakseen heidät\nilmaisemaan kätkönsä. Sissit olivat tulleet siinä mielessä että\nkorjaisivat kaupungista kaiken millä oli vähintäkin arvoa. Sittenkin\nkun näytti siltä, että poloisilta kaupunkilaisilta oli riistetty\nkaikki, mitä heillä oli, pantiin heidän suoritettavakseen kaksi kovaa\npakkoveroa: toinen sillä uhalla, että heidät joka henki raastettaisiin\norjuuteen, ja toinen sen ikävyyden estämiseksi, että kaupunki\npoltettaisiin poroksi.\n\nKaksi viikkoa odottivat sissit näiden verojen kokoamista, sallien\nkaupunkilaisten lähteä maaseudulle tapaamaan paenneita tuttaviaan,\njoilla ehkä olisi jotakin aarteita tallessaan. Siihen aikaan ei\nollut pankkeja niinkuin nykyjään, vaan kaikki säilyttivät rahansa ja\nkalleutensa omissa hoteissaan; ja kun vaara uhkasi vihollisen puolelta,\nriensivät ihmiset kuljettamaan niitä kätköön niin paljon kuin voivat\nkantaa muassaan.\n\nEnnenkun aarteenetsijät palasivat, teki Morgan tärkeän keksinnön: muuan\nneekeri saatiin kiinni kuljettaessaan kirjeitä eräille kaupunkilaisille\nläheisen Santiagon kaupungin kuvernööriltä, joka varoitti heitä\npitämästä liikaa kiirettä pakkoverojen suorittamisessa, sillä hän\noli tulossa kaupungin avuksi vahvan sotilasjoukon kera. Kirjeet\nluettuaan Morgan huomasi viisaimmaksi muuttaa aikeitaan. Hän ilmoitti\nkaupunkilaisille, että pakkoverojen asemesta hän tyytyi viiteensataan\nnautaeläimeen, jotka kaupunkilaisten tuli teurastaa, suolata ja saattaa\nhänen laivoilleen. Sen nämä ilolla lupasivatkin tehdä, ja kerättyään\nkaiken saaliinsa sekä muonaa pitkiksi ajoiksi purjehtivat sissit\nviimein tiehensä.\n\nMorgan suuntasi kulkunsa muutamalle pienelle saarelle perustaakseen\nsinne tarvevaraston ja jakaakseen saaliin miestensä kesken. Mutta\njako ei käynyt aivan sissien mieleen. Morgan arvioi koko saaliin noin\n250,000 markaksi, ja kun kaikki olivat saaneet osansa, huomasivat\nmonetkin, ettei se riittänyt edes heidän Jamaikassa tekemäinsä velkojen\nmaksamiseen. Heistä tuntui saalis kovin vähäiseltä niin rikkaasta ja\ntähän asti koskemattomasta kaupungista, ja heissä heräsi epäilyksiä,\nettä heidän johtajansa oli jaossa katsonut liian paljon omaa etuaan.\n\nToinenkin seikka synnytti tyytymättömyyttä tässä hurjassa joukossa.\nMiehet näyttävät olleen persoja ydinmehulle, ja kun Port-au-Princen\npoloiset asukkaat suolasivat laivoihin meneviä lihoja, sekautuivat\nsissit toimeen ja korjasivat haltuunsa ydinluita, joita keittivät ja\nnauttivat herkun ollessa tuoresta. Muuan ranskalainen oli siepannut\nerittäin mehevän luun ja pannut sen korjuun, josta eräs englantilainen\nlöysi sen ja anasti itselleen.\n\nVanhoissa englantilaisissa lastenlauluissa syytetään Walesin asukkaita\npahoin varastelemisesta ja eritoten ydinluiden himosta. Niinpä\nkerrotaan, kuinka muuan\n\n    Taffy oli Walesista\n    ja aika suuri varas,\n    huonomp' ei sille kelvannut\n    kuin ydinluista paras.\n\nKuinka herkkusuun Taffyn kävi, sitä emme tiedä; mutta Morgan oli\nWalesista, hän oli siis varkaiden sukua; muuan hänen maanmiehistään\noli varastanut ydinluun, ja siitä syntyi tora. Ranskalainen vaati\nenglantilaista rehelliseen kamppailuun herkkupalan takia, mutta\njälkimmäinen oli suuri lurjus, hyökkäsi takaapäin vastustajansa\nkimppuun ja iski häneltä kallon halki.\n\nNyt nousivat kaikki seurueen ranskalaiset jäsenet raivostuneina\nkapinaan, ja haluten viihdyttää heitä panetti Morgan murhamiehen\nrautoihin ja lupasi Jamaikaan tultua asettaa hänet oikeuden\ntutkittavaksi ja tuomittavaksi. Mutta siihen eivät ranskalaiset enää\ntyytyneetkään; he olivat saaneet mielestään liian vähän saalista niin\nrikkaan kaupungin ryöstämisestä ja epäilivät englantilaisten toveriensa\ntahtovan joka suhteessa petkuttaa heitä. Suurin osa heistä sanoutui\nirti Morganin palveluksesta ja purjehti tiehensä, ja Morgan sai palata\nJamaikaan puolella väellä, arvatenkin toivoen, että Kuban sarvikarja\nolisi saanut sisältää aivan luutonta lihaa.\n\n\n\n\nXVII luku.\n\nKUINKA MORGAN KÄYTTI MUNKKEJA JA NUNNIA KILPINÄÄN.\n\n\nKun Walesin bukanieri lähti uudelle ryöstöretkelle, oli hänellä pelkkiä\nenglantilaisia seurassaan ja oli näiden lukumäärä paljon pienempi\nkuin edellisellä kerralla. Ilmoittaessaan urhoilleen, että matkan\nmääränä tällä kertaa oli Porto Bellon lujasti linnoitettu kaupunki\nmannermaalla, syntyi joukossa yleinen murina, sillä Porto Bello oli\nespanjalaisten vahvimpia varustuksia, jonka kimppuun hyökkääminen niin\nvähillä voimilla tuntui melkein mielettömältä. Mutta Morgan piti heille\npuheen, jolla koetti sytyttää heidän vastahakoisia ja uppiniskaisia\nmieliään. Hän kehui, että vaikka heidän lukunsa oli vähäinen, oli\nheidän koeteltu kuntonsa ja urheutensa sitä suurempi; ja mitä\nvähemmän heitä oli mukana yrityksessä, sitä suurempi tuli kunkin osa\nolemaan saaliinjaossa. Enemmän kuin persoonalliset ylistelyt vaikutti\nvarmaankin jälkimmäinen mahdollisuus sissien päättäväisyyteen, ja he\nlupasivat seurata johtajaansa minne hän heitä vain veisi.\n\nPorto Bellon lähettyville tultua huomattiinkin, että kaupunki\noli sangen kova pähkinä purtavaksi, sillä sitä suojeli monta eri\nlinnaketta. Sankarit nousivat kuitenkin maihin ja saivat yhden niistä\nvaltaansa, jonka jälkeen se sytytettiin palamaan varusväkineen\npäivineen, vaikka eloonjääneet olivat armoa vastaan antautuneet\nvangeiksi. Mutta sillä ei kaupunki kuitenkaan ollut valloitettu, ja sen\nkuvernööri uhkasi puolustaa sitä viimeiseen veripisaraan asti. Sissit\nsotivat kuin raivot paholaiset; he ampuivat jok'ainoan miehen, jonka\nnäkivät valleilla tykkien ääressä. Heidän epätoivoiset rynnäkkönsä\npäävarustusta vastaan eivät kumminkaan onnistuneet, ja Morgan oli\njo kahden vaiheilla kääntyäkö takaisin vai vieläkö uhrata miehiään\ntoivottomalta näyttävässä taistelussa. Linnaväki oli lukuisa ja hyvin\nvarustettu ja syyti syytämistään tulikuulia, kiviä ja heittokeihäitä\nryntääjäin niskaan.\n\nVihdoin sai Morgan onnellisen aatteen. Hän pani miehensä tekemään\nrynnäkköportaita, jotka olivat niin korkeat, että ulottuivat muurien\nharjalle, ja niin leveät, että kolme, neljä miestä mahtui niille\nrinnatusten. Jos ne saataisiin onnellisesti pystytetyksi muureja\nvastaan, niin oli hän varma, että hänen tiikerimäisen raivot ja\nnotkeat miehensä uhallakin pääsisivät linnoituksen herroiksi. Pahinta\noli, että portaiden kantajat ammuttaisiin linnoituksesta sitä mukaa\nkuin he uskalsivat paljastaa itsensä. Mutta se ei ollutkaan Morganin\nmielessä. Hän oli vallannut eräitä esikaupungeissa sijaitsevia munkki-\nja nunnaluostareita, ja näiden onnettomat asujamet hän komensi nyt\ntarttumaan portaisiin ja kantamaan ne muureille asti. Hän luuli, ettei\nespanjalainen kuvernööri sallisi miestensä surmata näitä viattomia ja\nkatolilaisten suuresti kunnioittamia ihmisiä.\n\nMutta kuvernööri pysyi uskollisena valalleen, ja puolustajat ampuivat\npoloisia portaidenkantajia aivan samalla tapaa kuin sissejäkin. Munkit\nja nunnat huusivat hirmustuneina maanmiehilleen, että nämä toki\nsäästäisivät heitä, mutta soturit tottelivat sokeasti komentajansa\nkäskyä. Jouduttuaan siten ystäväin luotisateen ja kamalasti karjuvain\nsissien tapparain ja pistoolien väliin kaatuivat uhriparat joukoittain;\nmutta peläten enimmän jälkimmäisiä saattoivat henkiinjääneet heistä\nsittenkin joitakuita portaita muureille asti. Ulvoen ja riehuen\nkävivät sissit sitten väkirynnäkköön. Kuvernööri kaatui miekka\nkädessä päälinnoituksen joutuessa hyökkääjäin valtaan; ja huolimatta\nsotilaiden ja kaupunkilaisten epätoivoisesta puolustuksesta sai\nsissien tavanmukainen hurja rohkeus voiton. Jokaisella heistä näytti\nolevan yhdeksän henkeä ja yhdeksän kättä, joista jokainen heilutti\nsurma-asetta.\n\nKun taistelu oli ohitse, seurasi verisen murhenäytelmän tavanmukainen\ntoinen kohtaus. Sissit rupesivat mässäämään ja harjoittamaan kaikkea\nmahdollista julmuutta asukkaita kohtaan, esittäen lopuksi tavallisen\nuhkauksensa, että jolleivät nämä epätoivoiset ja jo kylliksi ryöstetyt\nihmispoloiset hankkisi kokoon suunnatonta pakkoveroa, niin kaupunki\npoltettaisiin poroksi.\n\nEnnenkun se oli maksettu, sai Panaman kuvernööri kuulla Porto Bellon\ntapahtumista ja lähetti vahvan miesjoukon sitä auttamaan. Mutta tällä\nkertaa eivät sissit peräytyneetkään niin sukkelasti. Morgan tiesi,\nettä espanjalaisten täytyi saapua muutaman kapean solan kautta ja\nasetti sinne miehiään, jotka puolustivat paikkaa niin tuimasti, että\ntulijain oli pakko vetäytyä takaisin. Tuon kuvernöörin täytyi olla\nperehtynyt sotatieteeseen; hän oli perin hämmästynyt kuullessaan,\nettä sissipäällikkö vähemmällä kuin neljänsadan miehen voimalla\noli onnistunut valloittamaan niin pelättävän kaupungin kuin Porto\nBellon, jota oli puolustanut paljon monilukuisempi varusväki sekä\naseidenkäyttöön tottuneet urheat asukkaat; ja haluten tutustua sissien\ntavattomaan sodankäyntiin toimitti hän ajutanttinsa Morganin luo\npyytäen tätä lähettämään hänelle \"muutamia vähäisiä näytteitä niistä\naseista, joilla hän niin tuimasti oli vallannut moisen ison kaupungin\".\nSissipäällikkö otti lähettilään hyvin kohteliaasti vastaan ja lähetti\ntämän mukana kuvernöörille pistoolin ja muutamia luoteja pyytäen häntä\n\"vastaanottamaan nämä vaatimattomat näytteet niistä aseista, joilla\nPorto Bello oli vallattu, ja säilyttämään niitä luonaan vuoden ajan\",\njonka jälkeen Morgan lupasi itse saapua Panamaan noutamaan ne takaisin.\n\nTätä kohteliasta kirjevaihtoa jatkoi kuvernööri palauttamalla pistoolin\nja luodit monien kiitosten kera sekä lähettämällä hänelle kauniin\nkultasormuksen; kuitenkin lisäten, ettei Morganin tarvinnut vaivautua\ntulemaan Panamaan saakka, sillä jos hän sen tekisi, sattuisi hänen\nkäymään aivan toisin kuin Porto Bellossa.\n\nMorgan pani sormuksen sormeensa ja lykkäsi vastauksen toimittamisen\nmyöhemmäksi. Heti kun pakkovero oli kerätty kokoon ja suoritettu,\nnousivat sissit laivoihinsa ja lähtivät tiehensä. Kun Porto Bellosta\nsaatu saalis oli laskettu, huomattiin sen nousevan sangen isoon summaan\nja joka mies sai runsaan osuuden.\n\nKapteeni Morganin varustautuessa uudelle retkikunnalle ilmoittautui\nmelkoinen määrä sissejä mukaan, ja hän komensi kaikki laivansa\nja miehensä kokoutumaan pienen Lehmäsaari-nimisen luodon luo\nHaitin lounaisrannikolla. Muuan suuri ja erittäin hyvin varustettu\nenglantilainen laiva oli äskettäin saapunut Jamaikaan Uudesta\nEnglannista, ja sekin liittyi mainitussa paikassa Morganin joukkoon.\nSen valitsi päällikkö amiraalilaivakseen, se kun oli paras ja isoin\nalus koko laivueessa.\n\nPaitsi näitä oli satamassa toinenkin kelpo alus, joka kuului eräille\nranskalaisille bukaniereille; ja sitäkin halusi Morgan mielellään\nkomentonsa alaiseksi, mutta ranskalaiset sissit olivat vihamielisiä\nenglantilaisia ammattiveljiään kohtaan ja he kieltäytyivät kunniasta.\n\nVaikka Morgan olikin urhea mies, oli hän toiselta puolen yhtä\nhalpamainen, ja hän päätti jollakin ilkijuonella kostaa ranskalaisille\nheidän haluttomuutensa. Hiukan aikaisemmin oli näiden alus avoimella\nmerellä kohdannut englantilaisen laivan ja saanut siltä jonkun määrän\ntarvitsemiaan ruokavaroja. Mutta kun ranskalainen kapteeni sattui\nolemaan yhtä köyhä rahasta kuin syötävästä, ei hänellä ollut maksaa\nsaamastaan, vaan antoi Jamaikassa maksettavaksi osoitetun velkakirjan,\njota ei kumminkaan oltu sittemmin lunastettu.\n\nSe juttu sopi hyvin Morganin juoniin ja hän lähetti ranskalaisen laivan\nkapteenille ja moniaille tämän upseereille kohteliaan kutsun tulla\nsyömään päivällistä hänen laivaansa. Ranskalaiset suostuivat kutsuun;\nmutta heidän saavuttuaan Morganin alukseen ei tämä saattanutkaan heitä\nruokasalonkiin, vaan alkoi morkata heitä tuonnottain englantilaisille\ntehdystä petoksesta ja käski lopuksi miestensä viedä vieraat laivan\ntyrmään. Mieli suuresti keventyneenä tästä oikeudenjakamisesta kävi hän\nitse upseereineen käsiksi pöydälle katettuun mahtiateriaan.\n\nPäivällinen päättyi juhlallisemmin kuin oli ajateltukaan.\nSissit viettivät kostojuhlaa syömällä ja juomalla, laukomalla\npistooleja ja kaikenlaista metelikästä rähinää pitämällä. Keskellä\nilontemmellystä pääsi — jollakin selvittämättömällä tavalla —\ntulikipinä ruutikellariin, laiva paukahti pirstaleiksi ja kolmensadan\nenglantilaisen sissin ja ranskalaisten vankien hengettömät ruumiit\nlensivät korkealle ilmaan. Ainoat hengissä pelastuneet olivat Morgan ja\nhänen upseerinsa, sillä ruokasalonki sijaitsi laivan peräosassa kaukana\nruutisäiliöstä.\n\nTämä hirvittävä tapaus sai tietystikin sissit pahoin hämille. Mutta\nMorgan saavutti piankin mielenmalttinsa ja vakuutti, että hänen\nranskalaiset vankinsa olivat kostoksi räjähdyttäneet omainkin henkiensä\nkaupalla laivan ilmaan. Yhä näytellen oikeamielisen tuomarin osaa\nhän vaati nyt ranskalaista laivaa korvaukseksi menettämänsä sijaan.\nSen miehistön vastalauseet eivät auttaneet vähääkään; ylivoimaiset\nenglantilaiset valtasivat aluksen ja toimittivat sen väen Jamaikaan\npitkäaikaiseen vankeuteen.\n\nTuollaiset julmuudet kuin Morganin espanjalaisia munkkeja ja\nnunnia kohtaan harjoittama olivat yksin noinakin verisinä aikoina\nkuulumattomat sivistyneiden kansain sodankäynnissä. Mutta Morgan ja\nhänen sissinsä eivät olleetkaan mitään sivistyneitä sodankävijöitä,\nvaan rosvoja ja murhamiehiä ja sellaisina raakalaisia pahemmat.\n\n\n\n\nXVII luku.\n\nSISSIT JÄLKIAPAJAA KOKEMASSA.\n\n\nMorganin matkanmääränä tällä kertaa oli Bahamasaaristoon kuuluva\nSavona-saari, jonka lähettyvillä odotettiin suuren ja rikkaalla\nlastilla varustetun espanjalaisen laivaston kulkevan. Mutta avoimella\nmerellä tapasivat hänet ankarat vastatuulet, jotka aiheuttivat\npitkällistä viivytystä kauan, ja muutenkin hän poikkesi usein maihin\nryöstelemään, surmaamaan ja polttamaan, niin että kun hän viimein\nsaapui Savonaan, ei hän löytänyt puoliakaan laivoistaan ja miehistään\nkokoutuneiksi. Niin vähillä voimilla hän ei uskaltanut käydä vahvan\nespanjalaisen laivaston kimppuun, ja siksipä hän oli kiitollinen, kun\nmuuan oivallinen ranskalainen sissi tarjoutui hänelle neuvonantajaksi.\n\nTämä mies oli ollut L'Olonais'nkin kumppanina kaksi vuotta sitten,\nkun tuo julmuri oli hävittänyt Maracaibon ja Gibraltarin kaupungit\nKaraibin meren eteläosassa: hän oli silloin hyvin perehtynyt noiden\nkaupunkien linnoituksiin ja puolustusvehkeisiin ja ehdotti nyt\nMorganille, että niiden kimppuun oli helppo ja hyötyisä hyökätä.\nVarmaa oli, ettei niiden puolustusneuvoja oltu vielä ennätetty korjata\nja etteivät ne siis tarjonneet hyökkääjälle niin väkevää vastarintaa\nkuin aivan koskemattomat kaupungit; ja yhtä epäilemätöntä oli toiselta\npuolen, että niiden asukkaat olivat jo ennättäneet koota siksi paljon\nomaisuutta, että jälkiapajaa kannatti käydä kokemassa.\n\nNiinpä lähti villi veijarijoukko purjehtimaan kohti Maracaibo-järveä,\njonka suussa sijaitsi samanniminen kaupunki ja eteläpäässä Gibraltar.\nTultuaan tarpeeksi lähelle edellisen ulkolinnoituksia he ankkuroivat\nlaivansa vahtitornista näkymättömiin ja sousivat veneillä erään\nlinnakkeen kimppuun. Siellä Morganin kunniakas sissiura oli vähällä\nsaada äkkinäisen lopun. Espanjalaiset olivatkin äkänneet sissien tulon,\nja juuri tästä linnakkeesta kaupunkilaiset tekivät ison rotanloukun,\njohon aikoivat houkutella Morganin miehineen varman tuhon omiksi. Joka\nsorkka linnakkeesta oli kiirehtänyt kaupunkiin, portit olivat avoinna\nja ruutimakasiiniin oli sovitettu hitaasti palava sytytyslanka, jonka\nviimeinen pakoon pyrkivä espanjalainen viritti tuleen.\n\nMutta vanhin ja viisainkin rotta olisi käynyt helpommin loukkuun kuin\ntuo älykäs sissipäällikkö. Tavatessaan portit avoimina ja linnoituksen\ntyhjänä väestä hän epäili kohta jotakin koiranjuonta, ja katsellen\nympärilleen hän huomasi savuavan sytykkeen. Heti paikalla hän astui sen\npäälle ja sammutti valkean. Jos hän olisi viivytellyt jonkun minuutin\nkauemmin, olisi hän miehineen lentänyt muurikivien mukana yläilmoihin.\n\nNyt soutivat sissit kaupunkiin ja valloittivat sen miekaniskutta.\nKun kaupunkilaiset näkivät juonensa epäonnistuneen, vetäytyivät he\nmiehissä etäälle ympäristöön. Voitonriemuiset sissit hajautuivat ympäri\nautioksi jätettyä kaupunkia etsimään saalista ja asukkaita. Jota vain\nhuvitti, se valitsi tyhjän talon asunnokseen, ja kirkosta tehtiin\nyleinen kokouspaikka, jossa mässättiin koko yö, kunnes aamun koittaessa\nlähdettiin tavoittamaan pakolaisia.\n\nKolmisen viikkoa Morgan ja hänen miehensä pitivät oikeata paholaisen\nmenoa Maracaibossa. Heidän siellä harjoittamansa julmuudet vetivät\nvertoja L'Olonais'n samassa paikassa kaksi vuotta aikaisemmin tekemille\nurhotöille. Saatuaan kyllänsä he lähtivät sitten järveä pitkin\nvierailemaan Gibraltarissakin.\n\nSiellä uudistui vallan sama juttu. Taaskin oli sanoma ihmispetojen\ntulosta jouduttanut asukkaat pakenemaan tiehensä. Koko kaupunkiin oli\njäänyt vain yksi olento, vähäjärkinen raukka, joka ei ollut ymmärtänyt\nmennä muiden mukana. Tätä poloista kidutettiin tunnustamaan aarteidensa\nkätköpaikka, ja kun hän oli vienyt pyövelinsä sinne, löydettiin jokunen\nsaviastia ja kuparikolikko, jota enempää ei moinen olento voinut\nomistaakaan. Kostoksi pettyneet rosvot rääkkäsivät hänet julmalla\ntavalla kuoliaaksi.\n\nViisi viikkoa olivat Gibraltarin lähiseudut vuorostaan katalain\nkauhujen näyttämönä. Sissit panivat toimeen mitä hurjimpia ja\nuhkarohkeimpia ajometsästyksiä löytääkseen asukasparkoja, jotka olivat\nhajonneet ympäröiville saarille ja vuorille. Vaikka rosvot saivat\nkokoon joltisestikin saalista, kohtasi heitäkin monet onnettomuudet.\nMoniaat hukkuivat tulvista paisuneisiin virtoihin, ja toiset menettivät\nmyrskyissä ja sateissa hyvän joukon kantamuksiaan.\n\nVihdoin päättyi ryöstäminen tavalliseen pakkoveroja polttouhkaukseen,\njonka jälkeen Morgan arveli ajan olevan täpärän poislähtöön, sillä jos\nespanjalaiset ennättäisivät koota tarpeeksi voimia Maracaibo-järven\nsuulle, voisi hän jäädä satimeen. Vero osaksi maksettiin, osaksi\nluvattiin suorittaa myöhemmin, jonka jälkeen sissit nousivat\nlaivoihinsa ja lähtivät purjehtimaan pois, vieden mukanaan moniaita\narvokkaita panttivankeja lopun pakkoveron vastineeksi.\n\nMaracaibon kaupungin luo tultua Morgan huomasi sen vielä autioksi,\nmutta näki myöskin pelkäämänsä satimen viritetyksi, josta ei näyttänyt\nvoivan päästä pakoon keinolla millään. Lähitienoon espanjalaisille\nsotavoimille oli lähetetty sana Maracaibon valloituksesta ja ryöstöstä,\nja kolmisensataa espanjalaista sotalaivaa kellui järveä samannimiseen\nmerenlahdelmaan yhdistävässä leveässä salmessa. Ja mikä vielä pahempi,\nse merilinnoitus salmen suussa, jonka sissit tullessaan olivat\ntavanneet aivan autiona, oli nyt vankasti miehitetty ja varustettu\nmonilla isoilla tykeillä, niin että ainakin tämän kerran elämässään\nrosvot olivat joutua suunniltaan pelästyksestä. Heidän pienet laivansa\neivät kestäisi ottelussa espanjalaisia sotalaivoja vastaan; ja eivätkä\nhe missään tapauksessa hengissä pääsisi pujahtamaan satamaa vartioivan\nlinnoituksen tykkien ohitse.\n\nMutta näin kaameassa tilanteessa heidän uljas päällikkönsä näytti,\nmikä hän oikein oli miehiään. Ryhtymättäkään kerjäämään armoa\nespanjalaisilta hän lähetti heidän amiraalilleen kirjeen, jossa uhkasi\npolttaa poroksi jok'ainoan talon Maracaibossa, jollei saisi laivoilleen\nvapaata pääsyä merelle. Tähän julkeaan vaatimukseen amiraali vastasi\npitemmällä kirjeellä, jossa ilmoitti Morganille rupeavansa pommittamaan\ntämän laivoja, jos hän yrittäisi lähteä järveltä, ja tarpeen tullessa\nseurata niitä avoimelle merelle, niin ettei niistä lastuakaan jäisi\njäljelle. Mutta suuressa sydämenhyvyydessään hän lupasi kumminkin\nsisseille vapaan pääsyn, jos nämä luovuttaisivat hallustaan kaiken\nsaaliinsa, vankinsa ja orjansa. Jos he kieltäytyivät suostumasta tähän\nehtoon, laskisi hän salmeen veneitä, jotka olisivat täynnä sotamiehiä,\nja antaisi jok'ainoan sissin sortua miekanterään.\n\nVastaanotettuaan tämän kirjeen kutsui Morgan miehensä kokoon kaupungin\ntorille, luki heille espanjalaisten uhkavaatimuksen ja kysyi, mitä he\nmielivät tehdä. Kuullessaan, että heidän oli pakko luopua saaliistaan,\nvannoivat hurjimukset yksimielisesti tahtovansa ennen joutua joka\nmies perikatoon kuin menetellä noin miehuuttomasti. Siispä päätettiin\nraivata tie ulos satimesta tahi jäädä paikoilleen elävänä tai kuolleena.\n\n\n\n\nXIX luku.\n\nMORGAN TIUKALLA. — HÄNEN LOPULLINEN MAHTINSA JA KUNNIANSA.\n\n\nTänä tuimana hetkenä esiytyi oikean neuvon antaja. Se oli muuan\nkekseliäs sissi, joka ehdotti Morganille, että laadittaisiin\npolttolaiva eräästä pienenpuoleisesta, järven eteläpäässä anastetusta\naluksesta. Mutta espanjalaisten epäluulojen välttämiseksi olisi\nse taklattava tavalliseksi sissilaivaksi, jotta vihollinen ilolla\npäästäisi sen lähelle itseään saadakseen iskeä sen kimppuun.\n\nMorgan oli ylen ihastunut etevästä tuumasta, ja polttolaiva\nvarustettiin aika joutua kuntoon. Kaupungista kerättiin kaikki pihka,\nterva ja tulikivi mitä löydettiin, vietiin alukseen ja sullottiin\nyhteen muiden helposti palavain aineiden kanssa. Kannelle asetettiin\npystyyn puupölkkyjä, joilla oli hatut ja kauhtanat päällä kuin miehillä\nainakin sekä tapparat ja tuliaseet kupeella. Kylkiin puhkaistiin\nampumareikiä ja niistä työnnettiin uhkaamaan toisia mustaksi siveltyjä\npölkkyjä mukamas kanuuniksi. Siten tuosta rauhallisesta kauppapurresta,\njoka nyt oli tulenarka kuin kuiva kuusenkäpy, saatiin jotenkin\npelättävältä näyttävä merirosvoalus. Muukin laivasto pantiin kuntoon,\naarteet ja vangit tungettiin niihin ja koko laivue lähti hitaasti\npainumaan espanjalaisia kohden, polttolaiva etunenässä.\n\nNähdessään mokoman mitättömän laivaston lähenevän päätti espanjalainen\namiraali upottaa sen pohjaan; ja kun johtava alus näytti pyrkivän\nsuoraan hänen päällikkölaivaansa päin ikäänkuin iskeäkseen siihen\nkiinni, antoi hän ampumatta sen lähetä. Harvat polttolaivan\nkannella olevat sissit iskivät joutuisasti entrauskeksinsä kiinni\namiraalilaivaan, sytyttivät polttoaineet palamaan sekä hyppäsivät\nsitten mereen uiden henkensä edestä lähintä omaa laivaansa kohti,\nennenkun espanjalaiset pääsivät edes käsitykseen mitä oli tekeillä.\nPolttolaiva oli kohta ilmitulessa, liekit nieleskelivät isoa laivaa, ja\ntämän miehillä oli työ ennättää uimasille, ennenkun se vajosi.\n\nErään lähelläolevan espanjalaisen laivan päällikkö säikähti niin\ntuosta odottamattomasta tuhosta, että käänsi laivansa karille, ja\nsenkin miehet pyrkivät uiden maihin minkä kerkesivät. Kolmannen laivan\nkimppuun kävivät sissit urhoollisesti ja valtasivat sen tuota pikaa;\nja kun se oli paljon isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, nousi\nMorgan siihen. Tätä menoa jatkui, ja pian oli tilanne aivan muuttunut.\nEspanjalaisilla ei ollut enää yhtään alusta hallussaan, ja Morgan\nkomensi uljasta laivastoa ja voitonriemusta hullaantunutta miehistöä.\n\nVoitto on yhtä tärkeä asia sisseille kuin mille muille ahdingossa\nolleille ihmisille tahansa, mutta harvatpa lienevät pilanneet voittonsa\nihanuutta niin kurjalla ahneudella kuin Morgan ja hänen miehensä.\nPäiväkaudet he etsivät saalista valtaamistaan ja upottamistaan\nespanjalaisista aluksista. Jälkimmäiset olivat kyllä uponneet, mutta\njotenkin matalassa salmessa niiden korkeat peräkeulat kohosivat\nvesirajan yläpuolelle, ja niissä juuri säilytettiin laivain rahavarat\nja tärkeimmät tavarat ynnä upseerien kalleudet. Tässä työssä\naherrettiin hiki hatussa, vaikkei vielä ollut edes tietoa, miten päästä\nlinnoituksen ohi ja saada saalis korjuun.\n\nKun hylyistä oli kerätty kaikki mahdollinen saalis, tuli taas aika\nkääntyä kiristämään kaupunkia tavallisella uhkavaatimuksella.\nPoloiset asukkaat, jotka hyvin tiesivät, mikä heitä odotti,\nlähettivät linnoitukseen paenneelle amiraalille hartaan pyynnön, että\nhän päästäisi hirtehiset rauhassa menemään tiehensä. Mutta tämä,\nDon Alonzo, oli läpeensä espanjalainen luonne; hän ei sallinut,\nettä kaupunki maksaisi mitäkään veroa, eikä tahtonut antaa turvaa\nrosvoillekaan. Kaupunkilaiset tiesivät kuitenkin, mikä heille oli\nparempi, ja suorittivat veron, osaksi rahassa, osaksi karjassa;\nja Morgan lähetti amiraalille kirjeen, jossa lupasi itse hoitaa\nulospääsynsä.\n\nMutta ennenkun ryhtyi antamaan viholliselle nujertavaa iskua, tahtoi\ntarkka ja ahne sissipäällikkö turvata itsensä ystäväinsäkin puolelta.\nSaaliista oli hyvä osa toisissa laivoissa, ja hän pelkäsi, että\nniiden komentajat onnellisesti satamasta päästyään purjehtisivat\nsitä menoaan pitäen tavarat hyvänään. Senvuoksi hän käski keräämään\nkaiken saaliin päällikköalukseen, ja jokainen mies alistettiin niin\ntarkan ruumiillisen tarkastuksen alaiseksi kuin missä uuden ajan\ntullitoimistossa ikään, jotteivät vain pääsisi salaamaan rahoja ja\narvoesineitä lakkareissaan ja vaatteiden alla. Sitten toimitettiin\njako ja jokaisen osalle tuli aimo saalis, Morganin tietysti pidettyä\nhuolta siitä, että hän sai enimmän, ja nyt vasta hän tunsi itsensä\nturvalliseksi. Hänellä oli osuutensa omalla laivallaan, ja se oli\nhänelle tärkeämpi kuin kaikki muut asiat yhteensä. Nyt seurasi vaikea\nkysymys, miten päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Suurin osa\nsissien aluksia oli aivan pieniä, jotka kohta hajoaisivat linnoituksen\nruvetessa pommittamaan, ja miesten rohkeudesta ja vankoista\nkäsivarsista ei tässä tapauksessa ollut ollenkaan apua. Morganin oli\ntaas pakko turvautua sotajuoneen.\n\nKun kaikki oli valmiina lähtöä varten, ankkuroi Morgan laivastonsa\njonkun matkan päähän linnoituksesta, mutta ei kuitenkaan niin kauas,\netteivät espanjalaiset olisi voineet seurata hänen liikkeitään. Sitten\nhän antoi joukon asestettuja miehiä nousta veneisiin ja soutaa salmen\nsenpuoleiselle rannalle, joka oli lähinnä linnoitusta. Veneet laskivat\nmaihin pienen metsikön taa, mutta miehet eivät nousseetkaan rannalle,\nvaan laskeutuivat veneiden pohjaan, niin ettei heitä voitu kauempaa\nhuomata. Sitten veneet näennäisesti tyhjinä, kukin ainoastaan parin\nmiehen soutamana, palasivat sissilaivan luo tullakseen uudestaan\ntäysinä rantaan. Tämä meno uudistui kerta toisensa perästä, niin että\nlinnoituksessa tultiin siihen käsitykseen, että Morgan kuljetti koko\nväkensä maihin hyökätäkseen yön tultua linnoituksen kimppuun takaapäin.\nEspanjalainen amiraali otti todeksi tuon kömpelön sotatempun, siirrätti\nkiireellä linnoituksen isot tykit rantaa kohden ja asetti suuremman\nosan varusväkeä sille puolelle olemaan valmiina antamaan sisseille\ntuntuvan opetuksen, heti kun nämä yön koittaessa uskaltaisivat käydä\nrynnäkköön siltä taholta.\n\nKun tuli pimeä ja luode alkoi virrata merelle päin, nostivat\nsissilaivat ankkurin ja alkoivat ajautua linnoitusta kohti. Morganin\nvakoojat olivat keksineet joitakin noista espanjalaisten liikkeistä,\nja siihen luottaen painoi hän eteenpäin luottaen rohkeasti onneensa,\nvaikka varman surman suuhun hänen laivastonsa olisi joutunut, jos\nlinnoituksesta olisi huomattu sen tulo. Luultavaa on, että hän oli\nottanut kaikki nämä asianhaarat huomioon ja tunsi itsensä vakuutetuksi\nsiitä, että hänen iso laivansa pääsee aarteineen turvallisesti\nmenemään, vaikka kaikki pienemmät alukset ammuttaisiinkin upoksiin; ja\nniiden kohtalo häntä jotenkin vähän huoletti.\n\nMutta espanjalaiset eivät pimeässä yössä älynneet laivaston äänetöntä\ntuloa aikaveden liepeillä, sillä he kaikki vartosivat varustuksen\ntoisella puolella maalta päin odottamainsa sissien tuloa. Hitaasti\nlipuivat sissilaivat linnoituksen jylhien muurien sivuitse, ja sitten\nkurimuksen onnellisesti läpäistyään kohottivat kaikki mitä kiiruimmin\npurjeensa ja hyvän tuulen turvin laskettivat nopeata vauhtia avoimelle\nmerelle. Vasta kun viimeinen alus oli purjehtinut linnoituksen ohi,\nälyttiin siellä petos ja käännettiin kiireesti tykit meren puolelle,\nmutta tuimasta ammunnasta ei enää ollut mitään tulosta. Sissit etenivät\nkaiken vaaran ulkopuolelle ja laskivat sitten uudelleen ankkurin\npäästääkseen maihin suuremman osan vankejaan, joista heille oli vain\nhaittaa purjehtiessa. Espanjalaisia pilkatakseen laukaisi Morgan\nkymmenkunta kaikkein järeintä tykkiään linnoitusta kohti, mutta sen\nnöyryytetty varusväki ei enää vastannut ainoallakaan laukauksella.\n\n\u003Ctb>\n\nMinkälaisia halveksittavia lurjuksia nämä rosvot oikein olivat\ntoisiaankin kohtaan, näkyy seuraavasta. Kun Morgan ja hänen miehensä\nmonien myrskyjen ja vastoinkäymisten jälkeen vihdoin pääsivät\nsaaliineen turvaan Jamaikaan, tapasivat he siellä paljon niitä\ntovereitaan, jotka eivät olleet kyenneet liittymään heihin yhteisellä\nyhtymäpaikalla Savona-saaren luona. Nämä kovaonniset veitikat, jotka\neivät tietäneet, minne Morgan laivaston toisen puolen kanssa oli\nlähtenyt, olivat itse koettaneet onneaan joissakin yrityksissä, mutta\nolivat kokeneet vähemmän menestystä kuin onnettomuuksia. Maracaibosta\ntulijat, joilla oli taskut täynnä rahaa, vain pilkkasivat ja häpäisivät\nkovaonnisia tovereitaan eivätkä ajatelleetkaan jakaa heille mitään\nrunsaasta saaliistaan.\n\nBukanierikapteeni Morgan oli nyt mahtava mies, ja tyytymättä\ntähänastiseen menestykseensä ja rikkauteensa rupesi hän varustamaan\nuutta suurta matkaa, joka laajuudessaan enemmän muistutti oikeaa\nsotaretkeä kuin tavallista sissiyritystä. Hän kokosi entistä isomman\nlaivaston, jossa oli kokonaista kaksituhatta miestä, ja tällä\narmeijalla hän hyökkäsi Panaman kannaksen länsirannalla olevan Panaman\nkaupungin kimppuun, jonka tietysti tavallisella onnellaan valloitti.\nHänen hirmutekonsa tässä isossa kaupungissa olivat muuten samanlaiset\nkuin vähäväkisemmissäkin paikoissa, paitsi että ne tapahtuivat paljon\nlaajemmassa mitassa. Melkein koko kaupunki poltettiin poroksi, ja\njulmuudet sen onnettomia asukkaita kohtaan olivat sanoinkuvaamattomat.\n\nEnnenkun lähti kannaksen poikki marssimaan Panamaa kohti, oli Morgan\nvalloittanut uudestaan Pyhän Katarinan saaren, josta hänelle tuli\nhyvä asemapaikka sotatoimiaan varten; ja samoin lähellä sijaitsevan\nChagresin linnan mannermaalla, jonne hän sitten Panaman valloitettuaan\nja hävitettyään palasi saalista jakamaan.\n\nTällöin syntyi rosvojen keskuudessa suuri hämminki ja tyytymättömyys.\nMelkoinen osa heistä syytti kovaäänisesti Morgania siitä, että tämä oli\nomavaltaisesti anastanut päältä käsin kaikki kallisarvoisimmat esineet,\nvarsinkin kulta- ja jalokiviaarteet, niin että heille tuli vain sangen\nvähäinen osa Panamasta saadusta saaliista. Tässä syytöksessä tuntuukin\nolevan paljon perää, sillä tuhannen markan osinko miestä kohti oli\nitseteossa hyvin vähän niin rikkaan kaupungin ryöstöstä. Tyytymättömyys\nja murina yltyivät yhä äänekkäämmiksi, niin että juonikas Walesin mies\nrupesi pelkäämään nahkaansa omain urhojensa puolelta. Aivan salaa hän\nsen vuoksi eräänä pimeänä yönä lähti aarteidensa ja muutamain harvain\nuskottujen kera isolla laivallaan pakoon Chagresista Jamaikaan.\n\nKun jäljellejääneet sissit, joista tällä kertaa suurin osa oli\nranskalaisia, huomasivat päällikkönsä pujahtaneen heidän käsistään,\nsyntyi tavaton hälinä; ja jos he olisivat kyenneet heti lähtemään hänen\njälkeensä, olisivat he valmistaneet Morganille samanlaisen tulisen\nsaunan kuin minkä tämä niin usein oli kuumentanut espanjalaisille.\nMutta Morgan oli pitänyt huolen, etteivät he päässeet hänen jäljilleen.\nHeidän laivansa olivat hajallaan eivätkä lainkaan purjehduskunnossa,\nruoka- ja ampumavaroja oli heille jätetty vain tuiki vähän, ja siksi\ntäytyi heidän jättää kostonsa myöhempään kertaan.\n\nPoloinen sissikirjailijamme Esquemeling, joka tälläkin kertaa oli\nniiden mukana, jotka huonon onnen perivät, kuvaa kirjassaan surullisia\ntunteitaan seuraavasti: \"Kapteeni Morgan jätti meidät kaikki niin\nsurkeaan kurjuuteen, että elämämme loppuun asti käsitämme sen\npalkinnoksi kaikesta entisestä pahuudestamme. Kunhan vain olisimme\nsiitä oppineet paremmin järjestämään vastaisen elämämme ja toimintamme.\"\n\nSaavuttuaan aarteidensa kanssa turvallisesti Jamaikaan sai Morgan\naatteen palata Pyhään Katarinaan, varustaa saaren mahtavaksi\nkeskuslinnoitukseksi kaiken maailman merisisseille ja sitten huudattaa\nitsensä heidän ylimmäksi päällikökseen ja kuninkaakseen. Mutta\nennenkun hän sai kaikki varustelunsa valmiiksi, tapahtui Jamaikan\nhallintoasioissa kohtalokas muutos: Englannin kuningas oli vihdoinkin\nsuvainnut ottaa kuuleviin korviin Espanjan hallituksen äänekkäät\nvalitukset ja kutsunut siihenastisen kuvernöörin kotiin vastaamaan\nsiitä, että oli suosinut ystävällisen vallan siirtomaita havittelevia\nmerirosvoja, sekä lähettänyt sinne uuden hallitusmiehen, jolla\noli ankarat ohjeet hillitä kaikin tavoin sissien toimintaa niissä\nmaanäärissä.\n\nTämä oli kova kolaus Morganille, ja hän jätti kiireesti kaikki\ntähänastiset varustelunsa uusia sissiyrityksiä varten. Mutta hän oli\nliian viisas antautuakseen vain ilman muuta syytettyjen penkille, jolla\ntiesi varman tuomion kohtaavan itseään. Meneteltyään mitä julmimmasti\nespanjalaisia kohtaan suurimman osan ikäänsä ja petkutettuaan omia\ntovereitaan aivan tunnottomasti, päätti hän sukkelasti luoda nahkansa\nja koettaa uudesta asiaintilasta pusertaa itselleen niin paljon hyötyä\nkuin mahdollista.\n\nHän oli nyt rikas ja mahtava henkilö Jamaikassa, ja hänen onnistui\nsiihen määrään luikertaa uuden kuvernöörin suosioon, että kun tämä\nterveyssyistä oli pakotettu pian palaamaan takaisin Englantiin, asetti\nhän entisen suurrosvon sijaansa saaren ylimmäksi hallitusmieheksi eli\nsijaiskuvernööriksi. Ja vielä paremminkin potkaisi onni Morgania:\nEnglannin kuningas Kaarlo II, joka oli kuullut paljon hänen mainiosta\nsodankäyntikyvystään ja persoonallisesta urhoollisuudestaan, mutta\nnähtävästi vähemmän veitikan ilkitöistä, suvaitsi koroittaa hänet\nritarinarvoon, ja siten tuli tuosta ihmispedosta muuan Englannin\naateliston kukkia nimellä Sir Henry Morgan. [Ritari (_Knight_)\non Englannin alin aatelisarvo, joka ei siirry perinnöllisenä\njälkeläisille. Sekä sen että seuraavan aatelisarvon,_Baronetin_,\nhaltijat käyttävät nimensä edessä aatelistunnusta _Sir_ (herra);\njälkimmäinen arvo on perinnöllinen. Suom. huom.]\n\nUudessa arvoasemassaan Morgan oli hyvin ankara entisiä tovereitaan\nkohtaan, ja kun näistä joku vangittuna tuotiin hänen eteensä, oli hän\nahkera tuomitsemaan pakkotyötä ja hirttonuoraa rikoksista, joista hän\nitse olisi ansainnut satakertaisen rangaistuksen.\n\nTähän aikaan Juhana Esquemeling jouduttihen kiireimmiten Europaan,\nsillä hänellä oli kerrottavana maailmalle urhotöistä, joita kohtaan\nhra sijaiskuvernöörillä ei saattanut olla vähintäkään ymmärtämystä ja\nmielenkiintoa. Hän pääsi turvallisesti perille ja kirjoitti mainion\nkirjansa; ja jollei hänellä olisi ollut niin hyvää onnea, olisivat\naikalaiset ja jälkimaailma jääneet tietämättömyyteen paljosta, mitä\ntuo Walesin rauhallisilla viheriöillä kunnailla kasvanut poikanen oli\ntoimittanut uuden maailman vesillä ja manterilla.\n\nMutta sijaiskuvernöörinäkin ollessaan Morgania epäiltiin osallisuudesta\nmoniin sissiyrityksiin, samanaikaisesti kuin hän verisesti rankaisi\ntoisia, ja Kaarlo II:sen kuoltua hänet kuljetettiin Englantiin\nvastaamaan hallitustoimestaan ja viskattiin vankeuteen. Miten hänen\nsitten lopulta kävi, sitä emme tiedä. Sir Henry Morganin historia on\nyhdellä kertaa pimein ja loistavin lehti merisisseyden aikakirjoissa.\n\n\n\n\nXX luku.\n\nKERTOMUS YLEVÄMIELISESTÄ SISSISTÄ.\n\n\nJutustettuamme niin laajalta kaikenlaisista epäinhimillisistä\nkonnantöistä, joita bukanierit Länsi-Intiassa harjoittivat, on\nvirkistävää tavata poikkeuksiakin säännöstä tuossa ammatissa; ja\nsenvuoksi olemme iloiset voidessamme kertoa tarinan miehestä, joka\nkyllä oli läpeensä onnenritari ja merisissi, mutta silti omisti\nerinäisiä valoisia luonteenpuolia, jotka antavat hänelle korkean aseman\nvertaistensa joukossa.\n\nVarhemmin olemme viitanneet erääseen ranskalaiseen aatelismieheen, joka\npahoin velkautuneena ei keksinyt muuta keinoa päästä irti karhuistaan\nkuin ruveta harjoittamaan jonkinlaista ammattia tai liiketointa. Hän ei\nollut saanut kauppiaskasvatusta eikä perehtynyt mihinkään käsityöhön,\nja siksi oli hänen pakko valita jokin elinkeino, johon erityistä\nvalmistusta ei tarvittu.\n\nTarkoin punnittuaan kaikkia vähäisiä mahdollisuuksiaan hän päätti\nvihdoin antautua merisissiksi ja kirjailijaksi. Nykypäivinäkin monet\nihmiset arvelevat, että nämä elinkeinot ovat erityisesti sopivat\nsellaisille, joilla ei ole ollut varoja eikä tilaisuutta kehittää\nitseään millään muulla tavalla leipäänsä ansaitsemaan.\n\nSe ranskalainen aatelismies, jonka seikkailuita nyt käymme kertomaan,\noli aivan toisenlainen mies kuin Juhana Esquemeling, joka oli\nkovaonninen sissikirjailija eikä mitään muuta. Entinen kauppakirjuri\nei voinut kerskailla sapelin- ja pistoolinkäyttämistaidollaan.\nHänen elämänosanaan oli vain katsella, kuinka hänen hurjemmat ja\nkarkaistuneemmat kumppaninsa tappelivat, ryöstivät ja polttivat, ja\nhänen ainoa aseensa oli kynä, jolla hän piirteli paperille toveriensa\nurhotyöt ja siten tahtoen tai tahtomattaan riisti näiltä kaiken\nihmiskunnon.\n\nMutta Monsieur Raveneau de Lussan oli sekä bukanieri että kirjailija;\nja kun hän oli päättänyt sissiuransa, kirjoitti hän kirjan, jossa\nkuvasi sen juurta jaksain ja osoitti samalla, että vaikkei hän\nollutkaan kasvatettu liike-elämää varten, oli hänellä kumminkin hyviä\naatteita rahain hankkimiseen.\n\nJa vielä enemmän — hänellä oli sangen hyvä ajatus omasta arvostaan\nja maineestaan; sen sijaan että olisi antanut seikkailunsa toisten\nihmisten kuvattavaksi — jos nimittäin kukaan olisi pitänyt niitä sen\narvoisina —, otti hän itse hoitaakseen asian. Hän oli saanut hyvän\nkasvatuksen ja elänyt aikansa ylimyspiireissä, ja kun jälleen palasi\nnoihin piireihin, halusi hän maalata sille kuvan itsestään bukanierinä.\nKuvat ja käsitykset sellaisista eivät tavallisessa muodossaan olleet\nlainkaan mieluisat Ranskan ylempien piirien silmissä, ja siksipä Mr.\nde Lussan tahtoi mielellään liittää kuvaansa myötätuntoa ja ihailua\nherättäviä sankaripiirteitä. Hän lähti bukanieriksi riistämään Espanjan\naarteista riittävän osan maksaakseen velkansa ja kohotakseen taas\nkunnialliseen asemaan ja toimeentuloon; ja estääkseen sissiuraansa\ntulemasta kuvatuksi aikalaisille tavalliseen halventavaan ja moittivaan\ntyyliin hän päätti kuvata sen itse.\n\nKun tahtoo esiytyä hyvässä valossa ihmisten silmissä, on usein eduksi,\nettä sankari itse kertoo elämänsä omalta näkökannaltaan, varsinkin\njos elämässä sattuu olemaan pimeitäkin puolia; ja mahdollisesti saa\nde Lussan kiittää mainettaan ylevämielisenä merisissinä juuri siitä\nkirjasta, jonka hän sepitti vaihdettuaan tapparan kynään. Mutta\nvaikka hän olisikin antanut urhoteoilleen miellyttävämpää väriä kuin\nne todella ansaitsivat, niin me saamme siitä olla vain iloisia.\nSillä vaikka sissi de Lussan olisikin jossakin määrin kirjailija de\nLussanin mielikuvituksen luoma, niin olemme sen kautta saaneet paljon\nviehättävämmän ja romantillisemman kertomuksen kuin mitä tavallinen\nporopeukalo-sissi olisi kyennyt aikaansaamaan.\n\nMr. de Lussanin todella hyviä ominaisuuksia oli m.m. hurskasmielisyys.\nHän oli aina ollut uskonnollinen luonne — monista heikkouksistaan ja\nhakauksistaan huolimatta; ja kelpo katolilaisena hän alati piti arvossa\nkirkkoja, pappeja ja jumalanpalvelusta. Sekä purjehtiessaan Atlannin\npoikki laivallaan, jonka miehistönä oli korea valikoima vintiöitä\nmonesta Europan kansakunnasta, että noustuaan maihin läntisellä\nmantereella halusi hän yhä säilyttää vanhan maailman hurskaat tavat ja\nmenot.\n\nHänellä oli vankka voima käytettävänään, johon kuului paljon toisiakin\nrappiollejoutuneita aatelismiehiä ja kokeneita miekankäyttäjiä, niin\nettä hän mantereelle noustuaan kykeni valtaamaan erään vähäisen\nkaupungin. Heikko vastarinta oli pian kukistettu, ja ylevämielinen\nmerisissimme huomasi olevansa onnellinen valloittaja, jonka\nsäälistä kokonaisen yhdyskunnan henki ja onni riippui. Asettaen\nuskonnollisen kelpoisuutensa ylimpään sijaan vei hän heti joukkonsa\nkaupungin kirkkoon, jossa paikkakunnan papiston täytyi toimittaa\nkiitosjumalanpalvelus ja laulaa _Te deum_. Vasta kun velvollisuudet\ntaivasta kohtaan oli suoritettu, muistettiin maallisetkin\nvelvollisuudet, ja de Lussan lähetti miehensä kiertämään ympäri\nkaupunkia ja ryöstämään kaikki, mikä kelpasi mukaan ottaa.\n\nApaja koettiin kaikella ahkeruudella, mutta kun saalis oli kerätty\nkokoon, kävi ylevämielinen päällikkö sangen arvelevaiseksi ja\ntyytymättömäksi. Kelpo kaupunki tuntui kaikesta päättäen olevan\nkoko joukon köyhempi kuin oli kuviteltu, ja de Lussan päätti, että\ntavalla tai toisella oli haavi pantava kiertämään uudelleen. Tätä\npulmaa pohtiessaan hän sattui kuulemaan, että joukko aatelisnaisia\noli rosvojen tulosta kuultuaan paennut jonkun matkan päässä olevalle\nsokerin viljelystilalle, ajatellen etteivät hurjat vainolaiset\nymmärtäisi lähteä kaupunkia kauemma kalaan.\n\nMutta siinä jalosukuiset naiset suuresti erehtyivät. Heti saatuaan\nasiasta vihiä lähetti de Lussan miesjoukon vangitsemaan heidät ja\ntuomaan takaisin kaupunkiin. Heillä ei tosin saattanut olla huostassaan\npaljoakaan rahaa tai jalokiviä, mutta kun he kuuluivat arvokkaisiin ja\ntoivottavasti varakkaisiinkin perheisiin, voisi näiltä puristaa kelpo\nlunnaat heidän puolestaan. Naisparat saatettiin varmaan talteen, kunnes\nheidän omaisensa ja ystävänsä saivat haalituksi kokoon tyydyttävät\nlunnaat; päästettyään sitten heidät vapaiksi de Lussan arvatenkin\nkehoitti heitä menemään kirkkoon ja kiittämään taivasta siitä, että\nolivat joutuneet niinkin säädyllisten sissien käsiin.\n\nRyöstelyretkillään pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa ylevämielinen\nsissipäällikkö keksi montakin ikävää seikkaa, jotka suuresti\nloukkasivat hänen hienotunteisuuttaan ja joista hänellä ei\narvatenkaan ollut matkalle lähtiessään aavistustakaan. Sellaisen\npettymyksen tuottivat hänelle m.m. moniaat hänen omaan joukkoonsa\nkuuluvat englantilaiset bukanierit. Näillä poloisilla ei näet ollut\npikkuistakaan kunnioitusta uskontoa kohtaan.\n\nHeti johonkin kaupunkiin tai kylään tultua nuo juuttaat usein ensi\ntyökseen marssivat kirkkoon, tervasivat pyhäinkuvat, silpoivat\nalttarikoristeet miekoillaan permannolle ja varastivat hopearistit,\nkynttiläjalat, jopa — kauheata sanoakin — pyhät ehtoollisastiat.\nSellainen menettely kerrassaan hirmustutti de Lussania. Kirkkojen\nhäväistys ja niiden kalleuksien ryöstö oli hänestä kuolemansynti,\neikä hän koskaan sallinut mitään sellaista, jos vain voi estää sen.\nValloitettuaan kaupungin, jossa oli rikkaita luostareja ja kirkkoja,\nkielsi hän jyrkästi ryöstämästä niitä ja tyytyi vain vastaanottamaan\nkelpo korvaussumman, jonka munkit ja papit olivat velkapäät myöntämään\nhänen hurskaasta menettelystään.\n\nMutta pakanallisia englantilaisia oli vaikea pitää silmällä. He\ntahtoivat ryöstää kirkon omaisuutta yhtä kernaasti kuin maallikoillekin\nkuuluvaa, ja syntisten teitä oli hurskaan päällikön tukala valvoa. Jos\nhän olisi arvannut moista tapahtuvan, olisi hän valinnut joukkoonsa\npelkästään ranskalaisia.\n\nToinen seikka, mikä tuotti hienolle aatelismiehelle pettymystä ja\nikävyyttä, oli bukanierien nauttima maine naisten keskuudessa. Hän\nhuomasi piankin, että naisilla Espanjan siirtomaissa oli mitä hirvein\nkäsitys kuuluisan \"rannikon ritariston\" tavoista. Paljon enemmän\nkuin miehet pelkäsivät naiset maitakiertäviä sissejä, pitäen näitä\nkamalina kannibaaleina, joiden himo oli ihmislihan perään, varsinkin\nkun se oli nuorta ja hentoa. Tämä merkillinen tietämättömyys vaeltavan\nritariston todellisesta luonteesta suretti syvästi de Lussania.\nOllen tosi aatelismies ja kelpo ritari hän surkutteli suuresti noita\nyksinkertaisia olentoja, joilla oli niin nurja käsitys hänestä ja hänen\nmiehistään, ja missä vain oli tilaisuutta, koetti hän saada käsiinsä\njoutuneet naiset vakuutetuiksi siitä, että hän mieluummin oli kokonaan\nsyömättä kuin olisi himoinnut naisia eineekseen.\n\nEräässä tilaisuudessa, kun hän kohteliaasti saattoi nuorta neitosta\nsäilytyspaikkaan, jossa tämän yhdessä muiden hyväsukuisten naisten\nkanssa piti varrota lunnaidensa maksupäivää, joutui hän aivan ymmälle,\nkun neitonen kyyneleet silmissä rukoili, ettei hän toki paikalla\nnielaisisi häntä. Tämmöinen eriskummallinen puhe loukkasi kohteliaan\nranskalaisen tunteita niin syvälti, ettei hän siinä tuokiossa kyennyt\nmitään vastaamaan; ja kun hän vihdoin hämmästyksestä toinnuttuaan\ntiedusti, kuinka neiti voi niin järjettömiä puhella, vastasi tämä, että\nhän oli katsellut häneen niin nälkäisesti, että hän oli pelännyt ettei\nmies jaksaisi odottaa, kunnes... Siinä neitonen mykistyi, sillä hän ei\nvoinut saada sanotuksi: kunnes hänet oli valmistettu pöytään pantavaksi.\n\n\"Mitä hullua!\" huudahti ylevämielinen bukanieri. \"Luuletteko te, että\nminä aion ahmaista teidät kadulla?\" Ja kun tyttöpoloinen ei itkultaan\nvoinut mitään vastata, vaipui ritarikin nyreään äänettömyyteen, jota\njatkui, kunnes molemmat saapuivat määräpaikkaan.\n\nSankarillamme oli nyt kaksi päämäärää edessään. Ensiksikin hänen piti\nkahmaista haltuunsa niin paljon aarteita kuin suinkin voi löytää, ja\ntoiseksi näyttää maan väestölle, varsinkin naispuoliselle, että vaikka\nhän olikin tavallaan yhteiskunnan kovaosaisia, oli hän kuitenkin\nsäilyttänyt kelpo aatelisen mielenlaadun ja hurskaat tavat.\n\nOn hyvin luultavaa, että ensimmäinen näistä tarkoitusperistä ei aina\nluonnistunut niin hyvin kuin hän oli toivonut. Hyvä joukko saalista\noli kyllä kertynyt, mutta osa siitä oli sellaista, jota ei käynyt\nhelposti rahaksi vaihtaminen eikä mukaan vieminen; ja sitten oli hänen\nkintereillään joukko ahneita ja tunnottomia lurjuksia, jotka alati\nkorkeaäänisesti vaativat saaliikseen niin paljon rahaa, jalokiviä\nja muita pieniä tilaa vaativia arvoesineitä kuin suinkin saivat\npäälliköltään kiristäneeksi. Tästä joukon ahneudesta johtui, että hänen\noma osansa kutistui paljon pienemmäksi kuin esim. Morganin, joka osasi\nparemmin pitää puolensa.\n\nToisessa tarkoitusperässään oli hänellä sen sijaan enemmän menestystä,\nja näytteeksi siitä kerromme ainoastaan seuraavan hänelle sattuneen\nhupaisan ja merkillisen seikkailun. Hän oli ruvennut piirittämään\nmuuatta suurenpuoleista kaupunkia, joka oh vahvasti varustettu, ja\nvasta tuimain ottelujen jälkeen hänen onnistui valloittaa se. Voiton\nsaatuaan hän tietysti marssitti miehensä kirkkoon kiittämään taivasta\n— harhauskoisten englantilaistenkin täytyi tulla mukaan, vaikka\ntoinen juttu oli, millä tavalla he sitten jumalanpalveluksen jälkeen\nrupeisivat huvittamaan itseään. Kirkosta hajaannuttiin katselemaan,\nmitä kaupunkilaisilla oli arvoesineitä tallessaan. Tällä matkalla teki\npäällikkö tuttavuutta monensäätyisten kaupunkilaisten, m.m. erään\nerittäin kauniin nuoren espanjattaren kanssa.\n\nTämä kaunotar huomasi joutuneensa hyvin huolettaviin olosuhteisiin\nkaupungin valloituksen jälkeen. Hän oli ollut naimisissa erään\nkaupungin kaikkein arvokkaimman säätyhenkilön, sen rahastonhoitajan\nkanssa, jolla oli ollut melkoinen omaisuus ja yksi kaupungin\nkomeimpia taloja; mutta taistelussa sissejä vastaan oli mies saanut\nsankarikuoleman, ja nyt nuori vaimo ei ollut ainoastaan tullut\näkisti leskeksi, vaan joutunut noiden jumalattomain merirosvojen\nkäsiin, joiden pelkkä nimikin jo herätti kuolettavaa kauhua kaikissa\nespanjalaisissa. Ei siis ihmettä, että hän surulla ja vavistuksella\nodotti, mitä lähin tulevaisuus hänelle uutta huolta toisi.\n\nKuten jo kerrottu, seurasi juhlajumalanpalvelusta yleinen\nryösteleminen; joka talo nuuskittiin tarkoin ja vapisevain asukkaiden\npiti itsensä kantaa kaikki kalleutensa noille hurjimuksille, jotka\nraivosivat ja repivät heidän kauneissa suojissaan, kiroilivat julmasti,\nkun eivät löytäneet mielestään tarpeeksi, ja nauraa hohottivat, kun\njostakin salaisesta kätköstä odottamatta keksivät lisää rahoja tai\njalokiviä.\n\nBukanierien upseerit olivat tietysti pitämässä puoltansa aarteita\netsittäessä; ja niinpä sattui, että Mr. de Lussan omassa korkeassa\npersoonassaan, kultanyörinen takki yllä ja sulkaniekka hattu päässä,\nvalitsi äskettäin edesmenneen rahastonhoitajan palatsin erityisen\nhuolenpitonsa ja tutkimisintonsa esineeksi.\n\nOivan kapteenin esiytyminen surevan lesken luona vaikutti tähän sangen\nyllättävästi. Pelkäämänsä hurjan ja raivoisan raakalaisen asemesta,\njoka hampaat irvessä ja veriset vaaterääsyt yllä olisi kohta karannut\nhänen kimppuunsa, hän näkikin kohteliaan ja siroasuisen aatelismiehen,\njoka halusi toimittaa tehtävänsä hälinättä ja mellastamatta niinkuin\nmikä hienotunteinen veronkantaja ikinä. Jos kaikki bukanierit olisivat\nyhtä höyliä väkeä kuin tämä, niin olivat hän ja kaikki hänen ystävänsä\nturhalla pelolla vaivanneet itseään.\n\nDe Lussan ei suorittanut tutkimuksiaan loppuun yhdellä kertaa, ja\nseuraavain parin kolmen päivän kuluessa oppi nuori leski jotakuinkin\ntuntemaan sissien luonnetta ja tapoja yleensä ja tämän sissipäällikön\nerittäin; ja hän huomasi, kuinka suuressa määrässä hänen kohtelias\nvieraansa erosi muusta rosvoseurasta. Hän oli kiitollinen siitä\nhienotunteisesta tavasta, millä tämä siirsi hänen omaisuuttaan omaan\nhaltuunsa; samoin huvitti tuon hienoon maailmaan tottuneen miehen\nseurustelu häntä sanomattomasti — ja annapa olla, kolmen päivän perästä\ntunsi kuumaverinen espanjatar hyvinkin suurta myötätuntoa ritariaan\nkohtaan. Koko kaupungissa ei hänen mielestään ollut toista mokomaa\nmiestä, jota olisi voinut verratakaan kohteliaaseen bukanierikapteeniin.\n\nPianpa tajusi de Lussan menestyksensä; sillä kun sissien tapana ei\nollut kauan viipyä paikassaan, oli nuoren naisen — jos tahtoi antaa\nrahainsa ja aarteidensa valloittajan tietää, että tämän oli onnistunut\nvalloittaa hänen sydämensäkin — pakko jouduttaa asiaa. Ja ollen\nsangen sukkelatuumainen ilmaisi hän seuraavalla käynnillä suoraan de\nLussanille rakastavansa tätä ja tahtovansa ruveta hänen vaimokseen.\n\nRitarillinen ranskalainen tuli hyvin ymmälle tästä imartelevasta\ntunnustuksesta ja esityksestä. Se miellytti häntä suuresti — mutta\nhän ei voinut oikein ymmärtää sitä. Rouvan mieshän oli kuollut vasta\njokunen päivä sitten — hän itse oli ottanut vaikuttavaa osaa siihen\nsurulliseen tapaukseen ja myöskin toimittanut tuon kelpo miehen\nkunnolla hautaan — ja hänestä tuntui jotenkin luonnottomalta, että\nnuori leski piti niin erinomaista kiirettä hankkia häitä, ennenkun\npeijaispidotkaan vielä olivat lopussa.\n\nHän voi vain yhdellä tapaa selittää itselleen tämän äkillisen muutoksen\nmurheesta uuteen kiintymykseen. Hän uskoi, että tämän maan ihmiset\nolivat samanlaisia kuin heidän kukkansa ja hedelmänsä. Appelsiineja\nsaattaa tippua puista täysin kypsinä, mutta kukat kukkivat yhäti\nedelleen. Aviomiehet ja -vaimot tahi rakastajat ja rakastetut voivat\nkuolla, mutta tämän kansan troopillisissa sydämissä ei tarvinnut uusia\nkiintymyksiä herätä, sillä rakkauden kukka asui niissä ikuisesti,\nkunhan vain ilmautui sille uusi poimija.\n\nKun de Lussan ei ollut lähtenyt tälle retkelleen nimenomaan\nnaimakauppoja tekemään, vaikka kuinkakin houkuttelevia tilaisuuksia\nilmautui, on luonnollista, että hän hellävaroen ilmaisi leskelle\najatuksensa. Mutta kun hän seikkaperäisemmin tutustui tämän tuumiin,\nniin rupesi hän ajattelemaan, että asiaa kannatti pohtia.\n\nNuori nainen ei ollut mikään ajattelematon hupakko, joka antoi\näkkihurmauksen kiehtoa itsensä. Ennenkun hän oli tunnustanut\nasettavansa de Lussanin etusijaan kaikista tuntemistaan miehistä,\noli hän tarkoin tutkinut tämän luonnetta ja käytöstä sekä mitä\nhuolellisimmin punninnut asiaa; ja kaiken tämän perusteella oli hän\nsommitellut suunnitelmia, jotka hänen mielestään saattaisivat sen\nonnelliseen täytäntöön molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.\n\nTutustuessaan näihin suunnitelmiin hämmästyi de Lussan yhtä paljon\nrouvan käytännöllisestä mielevyydestä kuin hänen äkillisestä\nrakkaudentunnustuksestaan. Kaunotar tiesi aivan hyvin, ettei ritari\nvoinut ottaa häntä mukaansa. Eikä hän omasta puolestaan halunnutkaan\nlähteä, sillä hän ei tuntenut yhtään myötätuntoa sellaisiin rajuihin\nseikkailuihin ja mokomiin hurjiin seuralaisiin. Hänen ihanteenaan oli\nrauha ja mukavuus ja onnellinen kotielämä. Lyhyesti sanoen: hän toivoi,\nettä kaunis kapteeni eroaisi joukostaan ja jäisi hänen luokseen.\n\nLuonnollisesti seikkailijan silmät levisivät suuriksi hänen tällaista\npuhetta kuullessaan; mutta rouva ei vielä ollut tyhjentänyt koko\nasevarastoaan, vaan jatkoi suunnitelmainsa selittämistä.\n\nHän tiesi yhtä hyvin kuin kapteeni itse, etteivät tämän miehet sallisi\npäällikkönsä jäädä aarteineen kaupunkiin elämään kaikessa mukavuudessa,\nsillä aikaa kuin heidän itsensä pitäisi ilman johtajaa jatkaa\nsäännötöntä uraansa kaikenlaisten vaarojen ja vastusten alaisina,\nehkäpä tappion ja kuolemankin uhkaamina. Jos hän ilmoittaisi eroavansa\nmiehistään, niin nämä todennäköisesti surmaisivat hänet. Mikään\nrauhallinen ero joukon ja sen päällikön välillä ei siis voinut tulla\nkysymykseen, eikä rouva sellaista tahtonut esittääkään.\n\nHänen suunnitelmansa oli aivan toinen. Niin pian kuin mahdollista,\nmieluimmin jo samana iltana, piti de Lussanin lähteä aivan\nrauhallisesti kaupungista ja matkata jonkun matkan päähän ympäristöön.\nRouva hankkisi hänelle hevosen ja neuvoisi hänelle selvän tien,\njota hän jatkaisi tiettyyn piilopaikkaan, josta bukanierit eivät\nhuolellisimmalla hakemisellakaan häntä löytäisi. Kun nämä olisivat\nkadottaneet kaiken toivon kapteeninsa suhteen, arvelisivat he\nvarmastikin tämän joutuneen kuljeksivien intiaanien käsiin — sillä\nmahdotontahan oli, että hän ilman heidän tietämättään voisi saada\nsurmansa kaupungissa —, jättäisivät etsimisen sikseen ja lähtisivät\nuusiin seikkailuihin.\n\nSittenkun bukanierit olisivat matkoissaan eikä vaaraa enää heidän\npaluustaan, voisi urhea ja kohtelias kapteeni — joka ei enää ollut\nmikään bukanieri — turvallisesti tulla kaupunkiin, missä nuori leski\nolisi mitä onnellisin saadessaan sanoa häntä miehekseen, viedä hänet\nkauniiseen taloonsa ja tehdä hänet koko sen suuren omaisuuden herraksi\nja valtiaaksi, minkä autuaasti nukahtanut rahastonhoitaja oli jättänyt\njälkeensä.\n\nTämä oli todella viehättävä tarjous — kaunis vaimo ja kaunis\nvarallisuus. Mutta leski lupasi vielä enemmänkin. Hän tiesi hyvin, että\nritari, joka äskettäin oli valloittanut ja ryöstättänyt kaupungin,\ntuntisi asemansa hiukan arkaluontoiseksi uusien kansalaistensa\nkeskuudessa, ja sen vuoksi oli hän valmis torjumaan mielitiettynsä\ntieltä kaikki tukaluudet, mitkä mahdollisesti voisivat hänessä herättää\narveluja.\n\nHän vakuutti käyttävänsä kaiken suuren vaikutusvaltansa kaupunkilaisiin\nja viranomaisiin, jotta nämä eivät suinkaan nurjin silmin katselisi\nsissi-sulhasta, vaan myöntäisivät hänelle saman korkean viran, mikä\nhänen edeltäjänäänkin oli ollut, nimittäin rahastonhoitajan toimen.\nJa kun de Lussan ällistyneenä huomautti, että tuommoinen onnenkeikaus\ntoki oli mahdotonta, lähti tulinen nuori leski heti toimeen ja hankki\ntodellakin kaupungin kuvernööriltä ja muilta viranomaisilta näiden\nallekirjoittaman vakuutuksen, että jos hra kapteeni tosiaan suostuisi\nrouvan esityksiin, niin kaikki, mitä tämä oli luvannut, pidettäisiin\npyhänä.\n\nNytpä joutui ylevämielinen sissimme oikein ymmälle, ja vaikka hän\nensin oli ajatellut suorastaan hylätä kosinnan, rupesi hän vähitellen\nhuomaamaan monia hyviä puoliakin naimahaluisen lesken esityksessä —\nehkäpä oli lemmekäs avioliitto, ylhäinen asema ja kaikki muut mukana\nseuraavat ajalliset edut sittenkin parasta, mitä hän elämältä voi\ntoivoa osakseen. Ensiksikin, jos hän naisi tuon viehättävän olennon ja\nasettuisi tähän kaupunkiin kaikkien kunnioitusta nauttivana henkilönä\nja korkea-arvoisena virkamiehenä, niin vapautuisi hän kaikesta\nsissielämän kurjuudesta, joka yhä enemmän oli ruvennut kyllästyttämään\nhäntä — ei vain toveriensa epämieluisain ominaisuuksien vuoksi,\nvaan myöskin siksi, että maakunnassa noustiin vastarintaan sissejä\nvastaan ja espanjalaisten voimat kasvoivat päivä päivältä. Seuraavassa\notteluksessa hän mahdollisesti saisi musketin luodin ruumiiseensa, joka\ntekisi äkisti lopun hänen elämästään ja jättäisi kunniavelat kotona\nRanskassa maksamatta. Toisekseen, sissiretket eivät aineellisessakaan\nsuhteessa olleet, kuten jo mainittu, vastanneet hänen toiveitaan.\nJollei hän voinut palata kotimaahan taskuissa kylliksi rahaa\nkuolettaakseen karhunsa, niin ei hänen ollut ajattelemistakaan sinne\npalata. Kaiken kaikkiaan tuntui sangen järjelliseltä ja tyydyttävältä\najatus, että jollei hän vastaisuudessa voinut rauhallisena ja\nkunniallisena miehenä asettua vanhuudenlepoon Ranskassa, niin yhtä\nhyvä ja parempikin oli viettää rauhallista ja kunniallista elämää jo\nmiehuudenkukoistuksessa täällä Amerikassa.\n\nOn helppo kuvitella, kuinka ajatukset ranskalaisen seikkailijan\naivoissa oikein pyörivät. Mitä enemmän hän ajatteli kaunista leskeä,\nvarallisuutta ja kunnioitettua asemaa, sitä enemmän hän vihasi hurjaa\nseuraansa ja tähänastista tointaan. Jos hän olisi todella voinut\nluottaa viranomaisten vakuutteluihin, niin olisi hän epäilemättä\nsuostunut naimatarjoukseen. Mutta — ja nyt seurasi iso \"mutta\" — nuo\nviranomaiset olivat espanjalaisia ja hän oli ranskalainen. Viikko\nsitten tuon kaupungin asukkaat olivat vielä olleet onnellisia, eläneet\nrauhassa ja hyvinvoinnissa. Nyt heiltä oli riistetty suuri osa heidän\nomaisuuttaan, monet olivat kärsineet persoonallista loukkausta, toiset\nsaaneet surmansa, useitten talot oli hävitetty. Ja hän oli sen joukon\njohtaja, joka nuo tihutyöt oli pannut toimeen. Tokko sittenkään oli\ntodennäköistä, että he unhottaisivat kärsimänsä vääryyden ainoastaan\nsen takia, että hän oli nainut rikkaan naisen heidän keskuudestaan ja\nsuostunut vastaanottamaan heidän rahastonhoitajansa toimen?\n\nPaljon uskottavampaa oli, että heti kun hänen miehensä olivat\npuittaneet tiehensä, he unhottaisivat antamansa lupaukset ja\nmuistaisivat ainoastaan hänen käytöstään heitä kohtaan; ja että, vaikka\nhän ehkä eläisikin siihen asti kuin ennättäisi naida lesken ja ottaa\nvastaan luottamustoimen, niin ei kuluisi kauankaan, ennenkun nuori\nvaimo olisi uudelleen leski ja virka jälleen haltijaa vailla.\n\nNiinpä päätti de Lussan ummistaa silmänsä ja korvansa houkuttelevilta\ntarjouksilta ja mieluummin elää vapaana bukanierinä kuin siirtyä\ntuonelaan ukkomiehenä ja ent. rahastonhoitajana. Hän ilmoitti\nihanalle leskelle, että hänen kutsumuksensa oli pysyä perhesiteistä\nriippumattomana ja lähteä uudelleen kovaan, kalseaan maailmaan\ntaistelemaan, polttamaan, ryöstämään ja osoittamaan kohteliaisuuksia\nnaisille. Sitten, peläten, että mustain silmäin kyyneleet voisivat\nsaada hänet horjumaan, hän joudutti joukkonsa kokoon ja lähti\nsaaliineen surumielin matkoihinsa, jättäen jälkeensä murehtivan\nkaunottaren ja nyrkkiä puivat kaupunkilaiset.\n\nJos nuoren espanjattaren kiintymys pulskaan bukanieriin olisi ollut\nniin syvä, että hän olisi unohtanut hänen karkean ammattinsa ja\nkaikesta huolimatta seurannut sydämensä valittua, niin olisi hän\narvatenkin ollut ylpeä miehestään, sillä niinä aikoina naiset kaikkein\nenimmän ihailivat miehekästä uljuutta ja sotaista kuntoa. De Lussan\nsaikin pian tilaisuuden osoittaa, ettei hän ainoastaan ollut kelpo\nsoturi, vaan myöskin kykenevä kenraali; ja hänen myöhemmät toimensa\nKeski-Amerikan länsirannikolla olivat pikemminkin järjestettyä\nsodankäyntiä kuin kurittomain bukanierien partioretkiä.\n\nHän piiritti ja valloitti vahvan Panaman kaupungin, jolla aina oli\nerityinen vetovoima sisseihin, ja sen jälkeen hän marssi pitkin\nkannaksen länsirannikkoa valloittaen ja ryöstäen monia muita\nkaupunkeja. Kun hän tästä lähtien hoiti raha-asioitaan järkevällä\ntavalla, koitui hänelle retkistään melkoista hyötyä, ja ajan pitkään\nhän huomasi jo kykenevänsä luopumaan ammatista ja palaamaan Ranskaan.\n\nMutta palatessaan takaisin kunnianarvoisiin seurapiireihin hän\nhalusi tehdä sen kunnianarvoisan miehen hahmossa. Hän nakkasi\npois töyhtöhattunsa, ison tapparansa ja raskaat pistoolinsa ja\npukeutui tavallisen hienostuneen ja rauhaarakastavan aatelismiehen\nasuun. Hän hankki itselleen vaikutusvaltaisia tuttavia Ranskan\nsiirtomaissa Länsi-Intiassa ja sai näiltä suosituskirjeitä Ranskan\nsuurrahastonhoitajalle sekä palasi kotimaahan ylimyksenä, joka\nonnistuneilla liikeyrityksillä uudessa maailmassa oli hankkinut\nitselleen suuren rikkauden.\n\nSissi, jolla ei ainoastaan ollut miellyttäviä persoonallisia\nominaisuuksia ja käytännöllistä rahainhankkimisja säilyttämisvaistoa,\nvaan sen ohessa myöskin huomattavaa kirjallista kykyä, oli harvinaisuus\nvertaistensa joukossa. Ja niinkuin hän kirjassaan on kuvannut omaa\nelämäänsä ja toimiansa, on hän jälkimaailmalle säilynyt ylevämielisen\nseikkailijan loistavana perikuvana.\n\n\n\n\nXXI luku.\n\nBUKANIERI KATOO; SISSI ASTUU SIJAAN.\n\n\nLänsi-Intian ja Etelä-Amerikan bukaniereistä oli kasvanut varsin\npelättävä laittomain ja säälittömäin meriseikkailijain yhdyskunta.\nAlettuaan valtaamalla Espanjan aarrelaivoja, joiden lastit oli\nverellä ja hiellä puristettu uuden maailman alkuasukkailta, he olivat\nvoimistuneet käydäkseen espanjalaisten siirtomaakaupunkien ja -linnojen\nkimppuun. Mutta sitä mukaa kuin heistä tuli varsinaisia sodankävijöitä\nja he liikkuivat säännöllisin pikku armeijoin, alkoi sivistyneen\nmaailman huomaavaisuus herätä. Panama esim. oli Espanjan tärkeimpiä\nkaupunkeja uudessa maailmassa; Englanti eli sovinnossa Espanjan kanssa;\nkun siis etupäässä englantilaisista seikkailijoista kokoonpantu\nsotilasvoima Englannin alamaisen johdolla valloitti ja ryösti tuon\nespanjalaisen kaupungin, joutui Englanti varsin tukalaan asemaan:\njollei se käynyt kurittamaan valtikkansa alaisia bukaniereja, oli se\nvaarassa joutua sotaan Espanjan kanssa.\n\nSenvuoksi lähetettiin siis Jamaikaan uusi englantilainen kuvernööri\nankarin ohjein käyttää kaikkea valtaansa pitääkseen kurissa bukaniereja\nja nujertaakseen heidän järjestönsä, ja samassa mielessä tämä korkea\nvirkamies kotiin palatessaan pani varkaan kaitsemaan varkaita,\nasettamalla bukanierikapteeni Morganin tuomitsemaan ja hirttämään\nentisiä ammattiveljiään.\n\nMutta myöskin rauhallisia suostutteluja käytettiin uhkausten ja\nrangaistusten rinnalla bukanierien taivuttamiseksi luopumaan\nlaittomasta elinkeinostaan, ja aulein lupauksin koetettiin heitä\nhoukutella asettumaan Jamaikaan lainkuuliaisina kansalaisina.\nHeille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaista apua, jos rupeisivat\nrauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kauppamiehiksi.\n\nNämä hunajakakut eivät kuitenkaan houkutelleet rannikkoveljeksiä;\ntoimintahaluisen seikkailijan ja rauhassa maleksivan maanviljelijän\nvälillä on suuri ero. Monet heistä, huomaten mahdottomaksi\nlähteä partioretkille laivain saannin vaikeuden takia, palasivat\nammatin alkuperäiseen haaraan ja rupesivat lihankuivaajiksi ja\n-kaupustelijoiksi; toisten taas kerrotaan mieluummin vetäytyneen\nvillien intiaanien pariin elämään heidän mistään riippumatonta\nluonnonelämäänsä kuin antautuivat kunniallista elinkeinoa harjoittamaan.\n\nMyöskin Ranskan hallitusmiehet olivat hyvin toimeliaita hillitsemään\nmaanmiestensä bukanieritointa; ja tästä lähtien voi sanoa, että\nrannikkoveljesten järjestö, jonka päämääränä oli Espanjan kaupan\nja siirtomaiden kuristaminen, itse teossa lakkasi olemasta. Mutta\ntästä ei kuitenkaan saa olettaa, että bukanieritoimen herpautuessa\nmerisissiammatti olisi sellaisenaan kuollut. Kun me tervaamme\nampiaispesän, niin hävitämme sen kautta kiukkuisen ja säälittömän\nyhdyskunnan, mutta ampiaisia emme sillä tapa, vaan hajoitamme sen\nyksilöt laajalle entistä kiukkuisempina.\n\nSamalla tapaa kävi niiden bukanierien, jotka eivät tahtoneet luopua\nsissielämästään. Ajettuina tiehensä Jamaikasta, San Domingosta, jopa\nkuuluisasta tyyssijastaan Tortugastakin, he löysivät turvapaikan\nainoastaan Uudesta Providencesta Bahama-saaristosta, ja sielläkään\neivät he saaneet viipyä kauan. Sitten he hajautuivat kaiken maailman\nvesille. He eivät enää olleet bukanierejä, s.o. minkään järjestön\njäseniä, eivätkä he enää myöskään pitäneet yksinomaisena päämääränään\nsodankäyntiä Espanjaa vastaan, vaan he kävivät sotaa yhtä tuimasti\nkaikkia kansallisuuksia vastaan. Englannin ja Ranskan kauppahaahdet,\njotka ennen olivat olleet turvassa heiltä, olivat nyt mieluisia\nsaaliita näille uusille merisisseille, joita eivät johtaneet mitkään\nerityiset ystävyyden- eikä vihamielisyydentunteet. Järjestäytymisensä\nkadottaneina he herpautuivat pelkurimaisiksi eivätkä enää käyneet\nlinnoitettujen kaupunkien eivätkä jykeiden sotalaivain kimppuun. He\ntyytyivät ahdistamaan rauhallisia kauppa-aluksia, ryöstäen ne puti\npuhtaiksi ja sitten irvisuin upottaen ne miehineen päivineen meren\nsyvyyteen.\n\nKuten jo mainittu, harjoitettiin tätä uudenaikuista sissitointa\nkaikilla maailman merillä. Mutta tottuneina vanhastaan saamaan\nhedelmällistä saalista uuden maailman rannikoilta pysyttelivät he\nainakin aluksi mielihalusta juuri niillä vesillä, ja esityksessämme\ntyydymmekin seuraamaan heidän toimintaansa siellä. Mutta heidän\ntoimintapiirinsä laajeni suunnattomasti entisestään. Heidän apajansa\neivät enää sijainneet yksinomaan Länsi-Intian luonnonsiunaamilla\nseuduilla, missä jo oltiin katkerasta kokemuksesta viisastuttu ja\nryhdytty ponteviin toimenpiteisiin heidän varaltaan.\n\nNykyisten Yhdysvaltain etelä- ja itärannikko oli tuttu jo vanhoillekin\nbukaniereille, joiden sanotaan ensimmäisinä laskeneen jalkansa Pohjois-\nja Etelä-Karolinan rannoille, kauan ennen kun niihin maataviljeleviä\nsiirtolaisia oli asettunut ja kun intiaani- ja puhveliparvet olivat\nmaisemain ainoina elähyttäjinä. Nämä varhaisemmat bukanierit käyttivät\nusein niiden lahdelmia ja luonnonsatamia turvapaikkoinaan, joihin\nvoivat ankkuroida jakaakseen saaliin keskenään, hankkiakseen lihaa ja\nraitista vettä ja joissa voivat levätä mitään häiriöitä pelkäämättä.\nJa luonnollista oli, että kun espanjalaisia vihaavasta bukanieristä\ntuli ajan vaatimuksesta riippumaton sissi, joka ei pelännyt eikä\ntotellut minkään kansakunnan lippua, niin hän entistä mieluummin ja\nturvallisemmin koteutui Karolinan rauhallisille rannoille.\n\nKun tämä maanääri tuli asutuksi ja sen pääpaikka Charles Town, nykyinen\nCharleston, kasvoi tärkeäksi kauppakaupungiksi, tarjoutui sisseille\nsiellä paljon enemmän elämännautintoja kuin ennen pelkkäin intiaanien\nsiellä samoillessa. He kävivät ahkeraan pienissä rannikko- siirtoloissa\nja purjehtivat rohkeasti itse Charlestoninkin satamaan. Mutta toisin\nkuin ennen Porto Bellon ja Maracaibon onnettomat asukkaat, eivät\nAmerikan siirtolaiset lainkaan säikähtäneet nähdessään merisissilaivan\nsaapuvan satamaansa, sillä he tiesivät sen saapuvan rauhallisena\nkaupankävijänä eikä ryöstönhaluisena vihollisena.\n\nVarhaisempain englantilaisten siirtolaisten vaurastumista esti suuresti\nemämaan heitä kohtaan harjoittama nylkyripolitiikka. Heidän ei ollut\nsallittu tuottaa tarpeitaan mistään muualta kuin Englannin satamista,\nja tuotteensa heidän oli samaten myytävä yksinomaan Englannin\nkauppiaille — siis aivan samanlainen menettely, jota pahoin moitittu\nEspanjakin harjoitti omia siirtomaitaan kohtaan. Kaikesta, mitä he\nostivat, täytyi heidän maksaa oikein nylkyrihinnat, ja omia tavaroitaan\nei heillä ollut lupa kuljettaa niille markkinoille, missä olisivat\nsaaneet niistä parhaan maksun.\n\nSiksipä olikin sissilaivan ilmestyminen Charlestonin satamaan hyvin\ntervetullut näky. Sellainen oli yleensä täynnä ryöstötavaraa, jota\nkapteeni voi myydä säällisiin hintoihin, ja miehillä oli taskuissa\nrunsaasti Espanjan kultaa, jota he eivät kitsastelleet vaihtaa\nväkijuomiin ja muihin merikarhulle tarpeellisiin tavaroihin, joiden\nhintoja kaupungin kauppiaat voivat huoleti koroittaa mieltänsä myöten.\nTämä ystävällinen kaupankäynti sissien ja Karolinan siirtolaisten\nvälillä paisui niin tuntuvaksi, että yhteen aikaan siellä tunnettiin\nvain yksinomaan Espanjan kultakolikolta, joita sissit olivat laskeneet\nliikkeeseen.\n\nMutta sissi oli harvoin siksi hienotunteinen, että ymmärsi jättää\nystävänsä rauhaan, kun asiat oli toimitettu; ja useinpa sattui,\nettä he, tyytymättä ryöstämään sellaisia laivoja, joita heidän\nkauppatuttavansa Charlestonissa olivat tottuneet pitämään muukalaisina,\npurjehtivatkin julkeasti rannikkoa pitkin etsien saalista laivan\nlipusta välittämättä. Ja kun sissilaiva, jonka kapteeni ja suurin osa\nmiehistöäkin oli englantilaisia, tapasivat Englannin lippua kantavan\nison kauppalaivan, oli sellainen sille aivan yhtä makea pala kuin jos\nse olisi ollut espanjalainen, ranskalainen tai hollantilainen; ja jos\nmiehistö oli kyllin häpeämätön yrittääkseen vastarintaa, sai se seurata\nlaivansa mukana merenpohjaan.\n\nVihdoin kävivät sissit niin uskaliaiksi yrityksissään, että Englannin\nhallitus ei ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin ainoastaan nujertaakseen\nsissitoimen, vaan rangaistakseen kaikkia siirtolaisia, jotka rohkenivat\nkäydä kauppaa sen harjoittajani kanssa. Näille asetuksille sissit\nnauraa hohottivat ja siirtolaiset myhäilivät, ja Charlestonissa\noli paljon kelpo väkeä, joka uskalsi viittailla, että jos kuningas\ntahtoi heitä auttamaan häntä sissien nujertamisessa, niin pitäisi\nhänen näyttää heille ensin keino, miten saada hyviä tavaroita\nkohtuuhintoihin. Niinpä jatkoivat sissit kauppalaivojen ahdistelua\nmissä vain tilaisuutta oli, ja Karolinan asukkaat odottivat edelleen\nkärsimättöminä markkinapäiviä, jotka aina seurasivat sissilaivan\nsaapuessa rantaan. Mutta tätä asiaintilaa ei kuitenkaan voinut kauan\njatkua, ja aika tuli, jolloin Charlestonin asukkaat muuttivat mieltään.\nSiirtolaiset alkoivat kasvattaa riisiä ja tupakkaa suurissa määrin\nja niistä kertyi niin runsaita satoja, että siirtolain varallisuus\nrupesi tuntuvasti vaurastumaan. Mutta myöskin sissit tunsivat suurta\nmielenkiintoa riisi- ja tupakkalasteihin, ja kun he olivat siepanneet\nkiinni neljä tai viisi näillä tavaroilla kuormattua Charlestonin\nlaivaa, niin keksivät tuon kaupungin asukkaat aivan äkkiä hallituksen\nankarain toimenpiteiden järjellisyyden. Sissi oli tästä lähin heidän\nsilmissään aivan sietämätön ilkiö, joka ei tyytynyt varastamaan\nainoastaan kaikkien maiden tuotteita ja myymään niitä heille saaliisiin\nhintoihin, vaan joka julkesi varastaa juuri heidän tavaroitaan, heidän\nkelpo tupakka- ja riisilastejaan, joiden oli määrä mennä Englantiin.\n\nCharlestonin asukkaat tulivat täyteen pyhää kiukkua; ja kun tähän\naikaan kaupunkiin tuli parvi sissejä, jotka heidän toverinsa jonkin\nriidan takia olivat työntäneet rannalle, ja nämä rupesivat haastelemaan\nmuka kärsimästään haaksirikosta ja vetosivat vanhain ystäväinsä\navuliaisuuteen, niin vanhat ystävät työnsivätkin heidät tyrmään, ja\naivan lyhkäisen oikeudenkäynnin jälkeen seitsemän miestä yhdeksästä\ntapasi itsensä killumasta hirsipuussa.\n\nTällainen vastaanotto, joka uudistui niin tiheään, että mereltä\nsaapuvat sissilaivat näkivät rantoja koristamassa kosolti hirsipuita,\njoissa heidän tovereitaan riippui, jäähdytti meriseikkailijain\nintoa tuntuvasti; ja monien vuosien mittaan välttivät he ennen niin\nystävällistä Charlestonin satamaa kuin ruttopesää.\n\n\n\n\nXXII luku.\n\nSUURI MUSTAPARTA ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.\n\n\nNiin kauan kun Karoliinan asukkaat olivat mahdissaan ja kykenivät\nvangitsemaan ja teloittamaan heidän kauppaansa häirinneitä sissejä,\nvälttivät Atlantin merisudet heidän satamiaan, mutta tuota mahtia\nei kestänyt pitkälti. Puhkesi verisiä ja hävittäviä intiaanisotia,\nsiirtomaiden valta ja varallisuus heikkenivät ajan mittaan, ja silloin\nalkoi Charlestonin satama uudelleen vetää sissilaivoja puoleensa.\n\nSilloin risteili muuan kaikkein aikain kuuluisimpia merirosvoja\nPohjois-Amerikan Atlantin-puoleisella rannikolla, alkaen Uudesta\nEnglannista (Yhdysvaltain koillisimmasta valtiosta) aina Länsi-Intiaan.\nSe mies oli kapteeni Edward Thatch eli Theatch, joka kuitenkin oli\npaljon tunnetumpi Mustaparran nimellä. Hän oli yhtä hirvittävä\nulkonäöltään kuin rajulta luonteeltaan. Liikanimensä hän sai\njuhlallisesta mustasta parrasta, jota hänen turhamaisuutensa vaati\npalmikoimaan heleänvärisillä nauhoilla moniksi pitkiksi säikeiksi,\njoita hän mielellään piti korvainsa takana. Eräät senaikuiset\nkirjailijat väittivät, että pelkän parran näkö herätti kaikissa\nAmerikan rannikon satamissa, suurempaa kauhua kuin tulihäntäisen\npyrstötähden ilmestyminen. Rehevällä rinnallaan hän kantoi\nsilkkinauhassa kokonaista kolmea pistooliparia nahkakoteloissa, ja nämä\nynnä vyöhön pistetty puukkopari, kupeella roikkuva mahtava tappara\nja tuo suurenmoinen musta parta panivat polvet tutisemaan miltä\nmerenkulkijalta tahansa.\n\nKaikista kertomuksista päättäen Mustaparta näyttää olleen kiihkeän\ntoiminnan mies. Lepohetkinäkin, taistelun ja ryöstelyn harvoina\nväliaikoina, hänen rauhaton sielunsa vaati aina jotakin jännitystä.\nKerran hän istui perämiehensä ja parin kolmen matruusin kanssa\nruokapöydässä, ja kun ateria oli syöty, otti hän rinnaltaan parin\npistooleja, viritti niiden hanat ja työnsi ne pöydän alle. Se\neriskummainen toimenpide sai yhden matruuseista äkkiä muistamaan,\nettä hänellä oli jotakin tärkeää toimitettavaa kannella ja hän katosi\nhytistä kiireimmiten. Toiset jäivät istumaan ja ihmettelemään suut\nammollaan, että mikäs kapteenin päähän nyt pisti. Kohta se heille\nselkenikin, sillä hän laukaisi pöydän alitse kummankin pistoolin.\nPerämies sai luodin reiteensä, toisien mennessä osumatta ohi.\nSelitykseksi mainitsi kapteeni, että jollei hän silloin tällöin\npaukuttelisi miehiinsä, nämä pian unohtaisivat, kenen kanssa ovat\ntekemisissä.\n\nToisen kerran hän keksi uuden leikin: hän kokosi upseerinsa ja\nmiehistön kannelle ja sanoi, että nyt ruvetaan leikkimään hornaa.\nSitten seurasi koko joukko häntä alas ruumaan. Kaikki luukut ja\nmuut kolot tukittiin tarkoin, ja Mustaparta rupesi valaisemaan\nnäyttämöä hornan ilovalkeilla, tulella ja tulikivellä. Rikki ja\nfosfori roihusivat, savua tuprusi ja todella hornamaiset loimot\nlieskasivat hurjimusten aaveentapaisilla kasvoilla. Veijarit rupesivat\nkakistelemaan ja tukahtumaan ja rukoilivat kapteenia, että hän\npäästäisi hornaan vähän raitista ilmaa; mutta Mustaparta oli luvannut\nheille lystin leikin ja valmistautui sytyttämään lisää rikkiroihuja.\nHän nauraa hohotti miesparkain vääristyneille kasvoille, joista silmät\nuhkasivat pullistua kuopistaan. Kun luukut viimein väännettiin auki,\noli jo muutamia miehistä henkihieverissä, mutta teräksinen kapteeni ei\nollut edes aivastanutkaan.\n\nKahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella oli Mustaparta valinnut\npäämajakseen erään lahdelman Pohjois-Karolinan rannikolla, ja siellä\nhän hallitsi yksinvaltiaana kuninkaana, jota lähistön siirtolaiset\nolivat yhtä hätäisiä tottelemaan ja palvelemaan kuin kauppalaivurit\nolivat hätäisiä välttämään sitä rannikon kohtaa. Eräällä matkallaan\nMustaparta eteni rannikkoa pitkin aina Hondurasiin asti, missä\nsieppasi monta hyvää saalista; ja kun joidenkin vallattujen laivain\nmiehistöt liittyivät häneen — vaihtoehtona tavallisesti oli joko\nliittyminen häneen tahi hyppäys laudalta mereen — palasi hän\npohjoiseen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hänellä oli silloin\nyksi iso laiva, jossa oli 40 tykkiä, kolme pienempää alusta ja niissä\nkaikkiaan 400 miestä; tämä oli jo melkoinen laivasto uudemman ajan\nriippumattomille merirosvoille, jotka yksin ja omin voimin kävivät\najojahtia. Paluumatkalla Mustaparta poikkesi Etelä-Karolinan rannikolle\nja ankkuroi Charlestonin sataman edustalle. Hän tajusi täysin\nkaupunkilaisten nykyisen mielentilan eikä yhtään pelännyt, että he\nkiiruhtaisivat hänen ruumiillaan koristamaan laituriansa.\n\nMustaparta kävi viipymättä työhön käsiksi. Kun ei Karolinan\nviljelysmaiden omistajilla ollut aavistustakaan, että rosvot olivat\nheitä täällä odottelemassa, saapui mereltä useita hyvälastisia laivoja\nsatamaan ja kävivät järjestään loukkuun. Varsinkin yksi niistä oli\narvokassisältöinen, sillä siinä oli — paitsi kallista lastia —\nlukuisia matkustajia, joiden joukossa useita arvohenkilöitä, jotka\nolivat matkalla Englantiin. Eräs näistä oli muuan hra Wragg, joka oli\nmaakuntaneuvoston jäsen. Olisi luullut Mustaparran tyytyvän laivaan\nja lastiin ynnä rahoihin ja päästäneen matkustajat vapaasti menemään;\nmutta hän oli yhtä suuressa määrässä kauppias kuin ryöväri, ja kun\nonnenpotkaus nyt oli lennättänyt hänen syliinsä joukon arvokkaita\nmiehiä, niin hän arveli panna heidätkin markkinoille myytäväksi\nnähdäkseen minkä hinnan heistä saisi. Hän ei tosin tällä haavaa ollut\nerityisessä rahan tai muonan tarpeessa, mutta hänen väkensä tarvitsi\nkipeästi lääkkeitä, ja siksipä päätti hän myydä vankinsa pillereistä,\nlaastareista ja lääketipoista.\n\nHän pani kolme sissiä veneeseen ja heidän mukaansa erään matkustajista,\nhra Marksin, jonka tuli toimia Mustaparran valtiollisena asiamiehenä,\nja lähetti seurueen viemään kaupungin kuvernöörille viestin, että\njollei tämä paikalla lähettänyt vaadittuja lääkkeitä — noin 1,500\nmarkan raha-arvosta — sekä päästänyt lähetystöä rauhassa palaamaan,\nniin nostaisi hän, Mustaparta, kaikki laivassa olevat vangit\nraakapuitansa koristamaan.\n\nVene läksi soutamaan etäiseen kaupunkiin, ja Mustaparta odotti kaksi\npäivää sitä palaavaksi; mutta kun menijöitä ei kuulunut takaisin,\njulmistui hän suuresti luullessaan lähetystönsä työnnetyksi tyrmään; ja\nvähällä piti, etteivät hra Wragg ja tämän toverit joutuneet hirteen.\nMutta ennenkun hän ennätti tyydyttää kostonhimoaan, sai hän uutisia\nveneestä. Se oli kaatunut lahdella kumoon ja oli vain töin tuskin\npäässyt Charlestoniin. Mustaparta odotti vielä päivän tai pari; mutta\nkun ei sittenkään kuulunut sen kummempaa, ei hän enää vähääkään\nepäillyt Charlestonin kirotun väen käyttäneen omankädenoikeutta hänen\nlähettiläitään kohtaan ja vannoi, että jok'ainoa vangitsemansa mies,\nnainen ja lapsi oli heti hirtettävä.\n\nVankiparat olivat tietysti hirveässä epätoivon tilassa hra Marksin yhä\nviipyessä. He tiesivät hyvin, ettei Mustaparralta ollut odottaminen\narmoa, jos lähetystön matka epäonnistuisi; ja he tiesivät myöskin,\netteivät Charlestonin asukkaat kernaasti alistuneet moiseen julkeaan\nvaatimukseen. Täten olivat he pelossa ja vapistuksessa yötä päivää;\nja kun heille viimein ilmoitettiin, että hirttonuora jo odotti heitä,\nkadottivat he viimeisen rahtusenkin mielenlujuuttaan. He ehdottivat\nnyt puolestaan, että jos heidän maanmiehensä todella aikoivat uhrata\nheidät mokomain kurjain rohtojen takia, niin he henkensä pelastukseksi\ntahtoivat liittyä Mustapartaan, näyttää hänelle oikean reitin satamaan\nja yhdessä sissien kanssa kostaa epäkelvoille kaupunkilaisille.\n\nTämä ehdotus oli mainiosti Mustaparran mieleen. Hänestä oli\noikein suurenmoista pilaa se, että kunnianarvoisa [_Honourable_,\nparlamentinjäsenten arvonimi Englannissa ja myöhemmin myöskin\nkorkeinten viranomaisten Yhdysvalloissa. Suom. huom.] hra Wragg yhtyisi\nhänen kanssaan tappelemaan muita neuvoston jäseniä vastaan. Hän\nperuutti siis teloituskäskyn ja komensi vangit olemaan valmiit käymään\nrosvojen kanssa kaupungin kimppuun.\n\nTällävälin vallitsi Charlestonissa hirveä hämminki. Kun kuvernööri\nja hänen kauttaan kaupunkilaiset saivat kuulla Mustaparran julkean\nvaatimuksen, tulivat he täyteen hämmästystä ja raivoa; ja jos olisi\nollut keinoa päästä onnettomain vankien avuksi, niin olisi jok'ainoa\naseihin kykenevä mies kaupungissa liittynyt retkeen. Mutta heillä ei\nollut ainoatakaan sotalaivaa eikä myöskään tykkejä, millä asestaa jokin\nsatamassa olevista kauppa-aluksista. Kuvernöörillä ja neuvostolla\nei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin myöntyä Mustaparran\nvaatimukseen, varsinkin kun tiesivät, että tuon hirtehisen tapana oli\npysyä sanassaan; ja mitä tehtävä oli, se piti tehdä pian, sillä hyvän\nesimaun rosvojen omavaltaisuudesta antoivat nuo kolme lähettilässissiä,\njotka elämöivät kaduilla kuin jo olisivat kaupungin herroja. Noiden\nhirtehisten julkeus suututti niin kaupunkilaisia, että oli syytä pelätä\nniiden kostavan heille heidän herransa ja mestarinsa vielä suurempi\nröyhkeys.\n\nLääkeaineet kerättiin siis kiireimmiten ja hra Marks rosvojen kera\nlähetettiin viemään niitä perille. Emme tiedä, oliko tuo ilmetty\nriiviö Mustaparta tyytyväinen tähän asiainkäänteeseen vai pettynyt.\nArvatenkin olisi häntä paremmin huvittanut lähteä vankiparkaansa kanssa\nCharlestoniin takavarikoimaan väkipakolla nuo siunatut lääkkeet;\njoka tapauksessa hän otti ne vastaan ja riistettyään vangeilta yksin\nvaatteetkin päältä laski heidät miltei Aatamin puvussa maihin pyrkimään\nkaukaiseen Charlestoniin miten parhaiten kykenivät. Heillä oli vallan\nsurkea matka aarniometsäin ja hetteisten soiden kautta, ja varsinkin\nnaiset ja lapset saivat sanomattomasti kärsiä. Eräs näistä lapsista\noli hra Wraggin pikku poika, josta sittemmin yleni niin mainio mies\nsekä kotona siirtomaassa että emämaassa Englannissakin, että kun hän\nkuoli Ranskan suuren vallankumouksen alkuvuosina, hänelle asetettiin\nmuistotaulu Westminster Abbeyn kirkkoon Lontoossa — kunnianosoitus,\njonka Englanti myöntää ainoastaan kaikkein suurimmille pojilleen ja\njonka hän amerikkalaisista ensimmäisenä sai osakseen.\n\nSaatuaan täten rohdoksia riittämiin asti, jotta miehistön terveys\nei joutunut kärsimään Charlestonin satamasta siepatun saaliin\nsulattamisesta, palasi Mustaparta rauhalliseen päämajaansa\nPohjois-Karolinan kunnaiden kaltaille ja piti pitkää kissaviikkoa,\nkestiten maakunnan kuvernööriä ja muita ylimyksiä mitä parhaiten.\nHänellä oli runsaasti rahoja takanaan ja hän tuhlasi niitä auliisti, ja\nsiksipä häntä pidettiin sillä seudulla suuressa arvossa — varsinkin kun\nei kurottanut kättänsä vieraidensa taskuihin.\n\nMutta tähän velttoon joutilaisuuteen Mustaparta pian kyllästyi, ja\ntuhlattuaan rahansa loppuun hän lähti hankkimaan lisää. Hän lykkäsi\nvesille pienenlaisen purren, otti viranomaisilta asianmukaiset\npaperit laillista kauppamatkaa varten erääseen Länsi-Intian satamaan\nja purjehti tiehensä rehellisesti kuin mikä hyvänsä Uuden-Englannin\nkapakalanpyytäjä. Bathin kaupungin viranomaiset olivat tulleet laivalle\npuristamaan vierasvaraisen isäntänsä kättä ja toivottamaan hänelle\nonnellista matkaa.\n\nAikansa merillä oltuaan hän palasi Bathiin hinaten perässään isoa\nranskalaista kauppalaivaa, jossa ei ollut yhtään sielua laivaväkeä\nmutta kallisarvoinen lasti sokeria ja muita tavaroita. Hän sanoi\nlöytäneensä laivan ajelehtimasta merellä selällisellä ja pitäneensä\nsen laillisena saaliinaan, koska siinä ei ollut ainuttakaan haltijaa\neikä laivamiestä. Kun tunsi tuon pelätyn sissin luonteen ja tiesi,\nkuinka uskomatonta oli, että kapteeni ja miehistö olisivat hyljänneet\niltistään niin kalliin lastin, sopii kummeksia, kuinka helposti Bathin\nkorkeat viranomaiset ottivat uskoakseen Mustaparran jutun ja julistivat\nhänet saaliinsa herraksi.\n\nMutta omantunnon täytyy höltyä arveluttavassa määrässä, kun seurustelee\ntuttavallisesti merirosvon kanssa; ja vaikkapa kaupungissa täytyi olla\nälykkäämpiäkin ihmisiä, jotka mastojen ja purjeiden surkeasta tilasta\nvoivat arvata laivalla tapahtuneen murhenäytelmän, niin ei yksikään\nääni rohjennut kohota epäilemään Mustaparran puheen luotettavuutta.\n\n\n\n\nXXIII luku.\n\nMUSTAPARRAN MAINEHIKAS LOPPU.\n\n\nNyt tunsi Mustaparta olevansa Atlantin länsirantain herra. Hän kemuili,\nkiroili ja hurjasteli mahtavammin kuin koskaan ennen ja risteili tavan\ntakaa rannikolla siepatakseen saaliin tai pari, jotta itsellään ja\nmiehillään olisi aina jotakin pataan pantavaa.\n\nEräällä matkallaan hän tuli Filadelfiaan, ja maihin noustuaan hän\nlähti katselemaan, mimmoinen paikka se oli; mutta sankarin tulosta\ntiedon saatuaan lähetti valtion kuvernööri joutuun hänelle sanan,\nettei kveekarikaupungissa [Nykyisten Yhdysvaltain alueella alottivat\neuropalaisen asutuksen varsinaisesti Englannista katolismielisten\nStuart-sukuisten kuninkaiden sortamat puritaanit ja kveekarit\n(jälkimmäinen lahkokunta vastaa jotenkin meidän laestadiolaisia), jotka\n1600-luvun alkupuolella saapuivat kahdella laivalla heidän johtajastaan\nWilliam Pennistä nimensä saaneeseen Pensylvaniaan. Omituinen olojen\nkehitys on vienyt siihen, että P:n pääkaupungista Filadelfiasta on\nnyttemmin tullut katolilaisuuden pääpaikka Yhdysvalloissa. Suom. huom.]\nkaivattu mitään mustasydämisiä ja palmikkopartaisia merirosvoja,\npanettaen samalla vankilan kuntoon kutsumattomain vieraiden varalle,\njos nämä kaikesta huolimatta saapuisivat kaupungin kaduille kävelemään.\nMutta Mustaparta oli tarpeeksi perehtynyt rikosoikeudellisiin\ntoimenpiteisiin ja vältti mokomaa epäystävällistä pesää.\n\nPohjois-Karolinan rannikkoväestö alkoi jo viimein kyllästyä Mustaparran\njoukkoon. Harva heidän laivoistaan, suuri tai pieni, vältti ahneiden\nrosvojen ryöstelemistä. Kun mikä levänsä rannikkoa pitkin kulkeva\nkauppa-alus tahi New-Foundlannin turskanpyyntipursi oli joutunut\nrosvojen tielle, sai olla varma, ettei Mustaparta jättänyt lastin\ntakavarikoimista. Pohjois-Karolinan asukkaat olivat ylen halukkaat\npääsemään irti tästä ikävästä suursyömäristä, mutta hallitukseen\nvetoaminen ei paljoa hyödyttänyt; ja vaikka kelpo naapureilla\nEtelä-Karolinassa oli hyvä halu auttaa, sattui näillä tänä ajankohtana\nolemaan liian vähän voimia käytettävänään ja liiaksi huolta oman\nturvallisuutensa varjelemisessa.\n\nTietämättä tahi välittämättä siirtolaisten katkerasta mielialasta häntä\nkohtaan jatkoi Mustaparta kehnoja retkiään. Muun muassa hän kohteli\nerään valtaamansa pikku aluksen väkeä niin kovakouraisesti, että\nPohjois-Karolinan ylimykset kääntyivät Virginian valtion kuvernöörin\nSpotswoodin puoleen pyytäen hänen apuaan hirmulaisten tuhoamiseksi.\nVirginialaiset olivat halukkaat tekemään voitavansa, maakuntaneuvosto\nsääsi palkinnon Mustaparran ja hänen miestensä vangitsemisesta, ja\nkuvernööri uskalsi omalla vastuullaan mennä vielä pitemmälle, sillä hän\narvasi ajan pian tulevan, jolloin sissit rohkenisivat ruveta liikkumaan\nVirginiankin vesillä.\n\nHampton-Roadsin satamassa sattui silloin olemaan kaksi pientä\nenglantilaista sotalaivaa, ja vaikkei kuvernöörillä ollut emämaan\nhallituksen valtuutusta rosvojen hävittämiseen, varusti hän kaksi\ntykkivenettä omilla varoillaan ja miehitti ne noiden sotalaivojen\nparhaimmilla sotaurhoilla. Veneiden päälliköksi hän pani kapteenit\nBrandin ja Maynardin, molemmat uljaita ja kokeneita meriupseereita.\nKaikki varustelut toimitettiin mitä suurimmassa salaisuudessa — sillä\njos Mustaparta olisi saanut vihiä, olisi hän arvatenkin puittanut\nmatkoihinsa — ja sitten lähtivät molemmat tykkiveneet merelle\ntoimeenpanemaan kuvernöörin käskyä, että Mustaparta oli vangittava\nelävänä tai kuolleena. Tehtävä oli hyvin arveluttava, mutta sekä Brand\nettä Maynard olivat uhkarohkeita miehiä ja tottuneet aina käymään\nsinne, minne päällystö vain lähetti heidät.\n\nVirginialaiset olivat saaneet tietää, että rosvojoukko oli eräällä\nlaivalla Ocracoke-salmessa. Sinne saavuttuaan tapasivatkin takaa-ajajat\nsuureksi ilokseen saaliin. Nähdessään kaksi sotapurtta laskevan lahteen\narvasivat sissit paikalla, mistä oli kysymys, ja varustautuivat\ntaisteluun. Heti kun vainoojat olivat tulleet ampumamatkan päähän,\nlaukaisutti Mustaparta kahdeksan suuta myöten ladattua tykkiä heitä\nvastaan, ryhtymättä sen pitemmältä rauhanhierontaan tai odottamatta\nedes antautumisvaatimusta.\n\nEsirippu oli noussut ja näytelmä alkoi, ja sangen vilkas näytelmä\nsiitä tulikin. Virginialaiset laukaisivat vuorostaan täydet kyljet\nrosvolaivaa vastaan ja olisivat käyneet veneillä hyökkäämään sen\nkannelle, jollei Mustaparta olisi ennättänyt heitä aikaisemmin.\nEntraus eli kiinni-iskeminen ja kannellekipuaminen oli aina sissien\nmieluisin taistelutapa. Heillä oli harvoin isoja tykkejä matkassaan,\neivätkä he muutenkaan olleet harjautuneita eivätkä taipuvaisia\ntaistelemaan pitemmältä matkalta. Kernaimmin he ryhtyivät käsikahakkaan\nvihollistensa kanssa ja surmasivat näitä niiden omain alusten kannella.\nSellaisessa ottelussa olivat he kuin kotonaan ja melkein aina\nvoitollisia, sillä harvat yksin Englannin sotalaivastonkaan väestä\nkykenivät vastustamaan noita rotevia, säihkysilmäisiä hurjimuksia,\njotka kapusivat laivankylkiä ylös kuin pantterit ja taistelivat\nraivoisasti kuin verikoirat. Mustaparta oli saanut tarpeekseen\ntykkitulesta eikä jäänyt odottamaan vihollisen entrausta. Hypähtäen\nparinkymmenen miehen kanssa veneeseen soudatti hän sen kapteeni\nMaynardin komentamaa tykkivenettä kohti, ja muutaman minuutin perästä\nhe jo temmelsivät sen kannella.\n\nNyt seurasi hirvittävimpiä kahakoita mies miestä vastaan, mitä\nmerisotain historia tuntee. Sissit olivat usein ennenkin yhtyneet\nhurjaa vastarintaa tekeviin merimiehiin, mutta mokomia kylmäverisiä\nja sotataitoisia vastustajia eivät he vielä koskaan olleet tavanneet.\nTeräsaseet kalskahtelivat yhteen, pistoolit pamahtelivat, savu peitti\nvälisti koko nujerruksen ja veri vuosi virtoina; ja vaikea oli\nkummankin puolen siinä sekamelskassa erottaa ystävää vihollisesta.\nMustaparta itse liehui ylinnä, kumartuen ja hypähtäen joka taholle,\nheiluttaen raskasta tapparaansa kuin elomies varstaansa; ja vaikka moni\npistooli laukaistiin häntä kohti ja usein kokonainen parvi vihollisia\nryntäsi hänen päälleen, pysyi hän yhäti pystyssä, ja merisotilas\ntoisensa perästä kaatui kannelle viittomaan hänen veristä uraansa.\n\nMutta mahtava sissi ei ollut tullut tappelemaan halpa-arvoisten\nmerimiesten kanssa. Hänen haukansilmänsä etsiskelivät kapteeni\nMaynardia. Pianpa hän tämän löysikin, ja ensi kerran eläessänsä tapasi\nsissipäällikkö vertaisensa. Maynard oli harjautunut miekkailija, ja\nkuinka tiheään Mustaparran tappara vilkkuikin hänen korvallisillaan,\nniin aina väisti hän sen iskut, ja hänen oma säilänsä uursi ahkeraan\nverisiä viiruja rosvon tummaan hipiään. Huomatessaan vihdoin, ettei\nkyennyt tapparalla tuhoomaan vastustajaansa, sieppasi tämä äkkiä\nvasemmalla kädellä yhden rinnallaan riippuvista pistooleista ja tähtäsi\nvihollistaan aivan läheltä vasten naamaa. Mutta Maynard oli vielä\nkerkeämpi: nopeasti kuin salama lähetti hän miekkansa terän raivoisan\nsissin kurkkuun; suuri Mustaparta kaatui väkevästi hurmehtien alas\nkannelle, ja seuraavassa tuokiossa lopetti kapteeni hänen inhan uransa.\nJohtajansa kaaduttua harvat eloonjääneet sissit luopuivat pitemmästä\nottelusta ja hyppäsivät laidoilta mereen toivoen kykenevänsä uimaan\nomalle laivalleen. Voitto oli täydellisesti Virginian miesten.\n\nNoiden ihmispetojen harja sankarillisuus, ihmeellinen sitkeys ja\nelinvoimaisuus hämmästytti suuresti heidän vastustajiaan, jotka jo\nmonesti ennen eläessään olivat olleet koetuksessa kovain kamppailijain\nkanssa. Heidän päivänpaahtamat ja karvaiset ruumiinsa näyttivät olevan\npinnaltaan pelkkää hamppuköyttä, antura-nahkaa ja Intian kumia, ja\npahimmatkaan täräykset, jopa avoimet haavatkaan eivät tuntuneet\nniihin paljoa vaikuttavan. Ennen kaatumistaan oli Mustaparta saanut\nMaynardilta ynnä muilta vastustajiltaan kokonaista viisikolmatta\nhaavaa, mutta siitä huolimatta hän taisteli vielä kuin tiikeri, kunnes\narmoton teräs puhkaisi hänen kurkkunsa. Kun hengästynyt kapteeni\ntyönsi verisen säilänsä huotraan, tiesi hän kamppailleensa kovimman\nkamppailun, mikä hänen osakseen eläissään sattui.\n\nHävitettyään täten merirosvopesän Ocracoke-lahdessa purjehtivat\nmolemmat tykkiveneet Bathin satamaan, missä pakottivat epäkelvot\nviranomaiset luovuttamaan hallustaan Mustaparran ennenmainitusta\nranskalaisesta laivasta ryöstämät ja varastoonpanemat tavarat. Sitten\nhe palasivat ylpeästi lähtöpaikkaansa Hampton-Roadsiin, pelätyn\nMustaparran poikkihakattu pää heiluen sen purren märssytangossa,\njonka kannelle hän oli hyökännyt keksiäkseen sen hänelle siihen asti\ntuntemattoman tosiasian, että harjautunut, rehellinen miekkamies osaa\notella yhtä hyvin kuin tuiminkin tappelupukari, vaikka tämä kantaisi\npartaansa kuinka monessa palmikossa tahansa ja vannoisi vihaa kaikille\nhyveille.\n\n\n\n\nXXIV luku.\n\nKELTANOKKA MUSTAN LIPUN ALLA.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan alussa eleli Bridgetownin kaupungissa\nBarbados-saarella aika rattoisa, keski-ikäinen herrasmies nimeltä\nStede Bonnet. Hän oli varoissaan, ja luovuttuaan majurin arvoisena\nsotilasuralta Englannin armeijasta hän oli asettunut tähän kauniiseen\npaikkaan, jossa eli kaikessa mukavuudessa ja nautti naapuriensa yleistä\nkunnioitusta ja suosiota.\n\nMutta jostakin syystä sai tämä rauhallinen ja arvossapidetty\neläkkeellä-eläjä päähänsä, että hänestä piti tuleman merirosvo. Jotkut\nkertovat tämän hullumaisen ajatuksen virinneen hänen päässään sen\njohdosta, että hänen vaimonsa oli jotenkin omavaltainen ja katkeroitti\npahoin ukkosensa kotielämän; mutta tarvitaan sitä jotakin muutakin\nkuin pelkkää tohvelivallan veroista, ennenkun säyseäluontoinen,\nrajun nuoruudenajan ohi ennättänyt, virasta-eronnut upseeri lähtee\nryöstämään ja murhaamaan lähimmäisiään. Vielä merkillisemmältä tuntuu\ntuo päähänpisto, kun entinen majuri oli perinpohjainen \"maarapu\", joka\nei ollut vähintäkään perehtynyt purjehdukseen. Hän oli ollut merellä\nvain matkustajana, ja silloinkin aina surkeasti merikipeänä; ja jos hän\nolisi kuullut puosun komentavan miehiään käärimään kölin kokoon tahi\nhissaamaan ankkurin ylös märssytankoon, niin oli se hänestä varmaankin\nollut aivan paikallaan. Hän oli hyvin huvitettu historiasta ja lueskeli\nkernaasti päivän uusinta kirjallisuutta. Hän tunsi hyvän seuraelämän\ntavat ja tiesipä jotakin maanviljelyksestäkin ja karjanhoidosta; mutta\njos hänet olisi pantu laivassa perää pitämään, olisi hän erehtynyt\nsurkeasti ylä -ja alahangasta.\n\nMutta huolimatta kaikesta — täydellisestä kykenemättömyydestään\nsellaiseen elämään ja kaikkien järjellisten syiden puutteesta — piti\nmajuri Bonnetista tulla merirosvo, ja hänestä tulikin. Hänellä oli\nkylliksi varoja ostaakseen kaljaasin, rustatakseen sen kuntoon ja\nhankkiakseen siihen miehistön; ja kaiken tämän hän teki syvimmässä\nrauhassa Bridgetownissa, kenenkään kuolevaisen aavistamatta muuta,\nkuin että kelpo majurin päähän oli pistänyt huvitella vähän\nkauppapurjehduksella. Kun kaikki oli valmista, pujahti hän eräänä\npimeänä yönä ulos satamasta, ja keinuillessaan turvallisesti\naavalla merellä astui hän komentosillalle, pani käsivarret ristiin\nrinnalleen, rypisti kulmakarvojaan ja julisti juhlallisesti rupeavansa\nmerirosvoksi. Voi olla kyseenalaista, oliko tämä juhlallisuus\ntodella tarpeen, sillä hänen seitsemäntoista miestänsä olivat kaikki\nmaailmanlopun hirtehisiä, jos jostakin kansallisuudesta ulos maailmaan\npotkaistuja, jotka hän oli haalinut kokoon pikku kaupungin pahimmista\nkapakoista ja varkaankätköpaikoista ja jotka kyllä arvasivat, mille\nmatkalle aiottiin, kun kerta heidänlaisiaan tarvittiin mukaan.\nMutta jollei Stede Bonnet olisi julistanut itseään merirosvoksi,\nniin on mahdollista, ettei hän itsekään olisi uskonut sellainen\nolevansa; ja niinpä levitti hän mastoon mustan lipun pääkalloineen\nja ristiinpantuine sääriluineen, veti huotrasta miekkansa ja komensi\nperämiehen ohjaamaan aluksen Virginian rannikolle.\n\nVaikka urhealla majurilla itsellään olikin niin vähän tottumusta\nmerielämään eikä lainkaan perehtymystä merirosvouteen, olivat hänen\nmiehensä kaikki vanhoja merikarhuja; ja ne, jotka eivät olleet ennen\nolleet sissejä, oppivat pian ammatin. Virginian vesille tultua\nsiepattiin kohta kiinni pari kolme kauppapurtta, lastit muutettiin\nBonnetin laivaan, aluksista tehtiin iloiset kokot ja miehistöt\npäästettiin veneinensä rannikolle.\n\nTämä olikin tullut yleiseksi tavaksi sisseillä, sillä vaikka he muuten\nolivat tylyjä ja ahneita, eivät he kuitenkaan vanhain bukanierien\ntavoin huvitelleet itseään rääkkäämällä ja teloittamalla vankejaan. He\neivät tunteneet näitä kohtaan samanlaista ylimalkaista verivihaa kuin\nrannikkoveljekset espanjalaisia kohtaan, ja siksi laskivat he vankinsa\njollekin autiolle rannalle tai yksinäiselle luodolle, antaen niiden\ntulla toimeen miten parhaiten voivat.\n\nMutta pian kävi Bonnet julmemmaksi luonteeltaan, koettaessaan\njäljitellä kirjallisuudesta tuntemiaan ja ihailemiaan vahvoja merisusia\nniin tarkalleen kuin suinkin. Hän oli aina ollut sovinnaisuuksien mies,\nja samaten kuin hän siivoissa seurapiireissä eläessään oli tyystin\nnoudattanut ympäristönsä tapoja, tahtoi hän nyt matkia bukanierejakin\nsiten, että pani vankinsa \"laudalta hyppäämään\", kun rannikko sattui\nolemaan sopimattoman kaukana. Onnettomat raukat astutettiin yksitellen,\nkädet selän taakse köytettyinä, laivan reunalle kiinnitetylle\nponnahduslaudalle, ja tikarin- ja miekanterällä kutkuttaen pakotettiin\nheidät hyppäämään mereen. Sitten, mielet suuresti keventyneinä\nvankiensa kohtalosta, laskivat sissit iloisesti tiehensä.\n\nUudella merirosvopäälliköllä oli alusta pitäen ihmeellinen menestys.\nOllen kyllästymätön ryöväri sieppasi hän yhden kauppahaahden toisensa\nperästä Virginian rannoilta aina Uuden Englannin itäisimpään kärkeen\nsaakka, poiketen etelään palatessaan Charlestonin sataman edustalle,\njosta valtasi uusia lihavia lasteja, ja asettui sitten sulattamaan\nvanhaa saalista ja väijymään uutta johonkin Pohjois-Karolinan\nturvalliseen merenpoukamaan, jotka vanhastaan olivat sissien suosimia\ntyyssijoja.\n\nBonnetin laivan nimi oli _Revenge_ (Kosto), joka sopi sille yhtä\nhuonosti kuin sen päällikölle ammattinsa, sillä majurilla ei\nollut kostettavaa yhdellekään ihmiselle, jollei omavaltaiselle\naviopuolisolleen. Mutta \"Kosto\" oli niin monen muunkin kuuluisan\nsissilaivan nimenä, että Bonnetin oli tietysti tässäkin suhteessa\nseurattava jaloja esikuvia.\n\nHyvin usein jälestäkinpäin oli hän kiivennyt komentokannelle, ottanut\nmahtipontisen sävyn ja ruvennut saarnailemaan miehilleen, mutta vain\nkeksiäkseen sen, että nämä ymmärsivät purjehdusta ja merirosvousta\npaljon paremmin kuin hän. Kaikki merikomento jäi niinmuodoin hänen\ntottuneille alapäälliköilleen, mutta siitä huolimatta oli miehillä\nhyvin hauskaa maarapu-kapteeninsa kanssa. Mellastus ja vallattomuus\nkohosivat, varsinkin kun oli saatu hyvä saalis, hirvittäväksi, eikä\nuseinkaan puuttunut paljoa, etteivät sissit viskanneet majuria mereen\nja ottaneet laivaa ja sillä harjoitettua urheilua tykkänään omiin\nhoteisiinsa. Mutta silloin esiytyi Bonnet toisessa valossa. Kirjoistaan\nhän tiesi, että kapteeni on herra laivassaan ja sissikapteeni\nvarsinkin kuin puolijumala; hän luki vallattomille lujaa lakia,\nlyötätti perämiehellä ja puosulla pahimmat hurjastelijat rautoihin\nja käytteli \"yhdeksänhäntäistä kissaa\" yhtä hartaasti kuin ennen\nmaaväessä palvellessaan komentokeppiään. Miehistö tuli vähitellen\nhuomaamaan, että vaikkei kapteeni ymmärtänyt merenkulusta enempää kuin\nmaisemamaalauksesta, ei hän silti sietänyt omavaltaisuutta laivassa\nenempää kuin ennen kotioloissaankaan.\n\nTarpeeksi levättyä komensi Bonnet nostamaan purjeet ja kääntämään\nkokan etelään päin — tai oikeammin käski jonkun toisen pitämään huolta\nsiitä, että näin tuli tehdyksi — ja purjehti Hondurasin lahteen, jossa\nsiihen aikaan oikein vilisi merirosvoja. Siellä kohtasi hän ensi kerran\nmainitun oppi-isänsä, kuulun Mustaparran. Ei ole epäilemistäkään,\nettä aloitteleva oppilas viehättyi hyvin ammatin suurmestariin ja\nettä heistä tuli vankat ystävät. Mustaparta varusteli parhaillaan\nisonpuoleista retkeä ja ehdotti Bonnetille, että tämä laivoineen ja\nmiehineen liittyisi mukaan. Siihen suostui toinen mielellään, ja\nyhdessä lähtivät molemmat kapteenit riistaa pyytämään. Pianpa vanha\nkokenut toveri huomasi, ettei hänen yhtiökumppanistaan ollut lainkaan\nmerimieheksi. Asiaa pitemmälti pohtimatta hän kutsutti Bonnetin\nlaivalleen ja ilmoitti tälle hyvin kuivasti, ettei hänestä ollut niin\nkelpo laivan päälliköksi; hän jää nyt siltä tieltään vain Mustaparran\nlaivaan ja tämä lähettää jonkun alipäälliköistään _Revengea_\nohjaamaan Siitä päätöksestä ei käynyt vetoominen. Puoli tuntia sitten\noli kovaonninen rosvo-urheilija vielä ylpeästi, leuka pystyssä ja\nkäsivarret ristissä rinnalla mitellyt oman laivansa kantta; ja nyt\nhänet komennettiin katselemaan Mustaparran lokikirjaa tai tekemään\nmuuta hyödyllistä mihin kykeni. Taisi siinä viraltapantu kapteeniparka\npurra hampaita yhteen ja kiroilla hengessään, mutta tällä kertaa\nhän oli kohdannut entistä kotiristiään kovemman, jonka liepeiltä ei\npäässytkään ottamaan lipettiä.\n\n\n\n\nXXV luku.\n\nBONNET JÄLLEEN RINTAMALLA.\n\n\nArvaa hyvin, ettei _Revengen_ entinen päällikkö tuntenut itseään\ntyytyväiseksi istuessaan Mustaparran laivan purjehduskopissa ja\npiirrellessään lokikirjaan jokapäiväisiä ennätyksiä. Hän totteli uutta\nisäntäänsä, sillä tällä oli merkillinen kyky saada kaikki tottelemaan\nitseään; mutta vaikka hänen pitikin näyttää tyytyväistä naamaa, niin\nvarma on, ettei hän silti vähemmän vihannut käskijäänsä. Hän seurasi\ntätä monilla riistarikkailla risteilyillä, ollen m.m. mukana mainiolla\nCharlestonin-matkalla, kun Mustaparta vaihtoi hra Wraggin ja tämän\nonnettomuustoverit muutamiin laatikollisiin lääketarpeita.\n\nTätä onnekasta menoa jatkui vielä moniaan aikaa, kunnes Mustaparta\narveli koonneensa taas kerrakseen saalista ja purjehti pitämään\nvirka-vapautta erääseen Pohjois-Karolinan lahdelmaan, jossa hajoitti\nväkensä. Niin kauan kun hän oleskeli maissa runsaasti rahoja\ntaskussaan, ei hän pitänyt suurta kuokkija-joukkoa ympärillään,\njoka ahneesti kärkkyi osaansa hänen onnestaan. Bonnet sai myöskin\nmennä menojaan, mutta peri sentään laivansa takaisin. Jos Mustaparta\njolloinkin tarvitsi häntä ja hänen miehiään, niin siitä kyllä aikanaan\ntieto toimitettaisiin.\n\nTämä oli kova kolaus Stede Bonnetille, joka taaskin oppi käsittämään,\nettä hän oli vielä poloinen vast’alkaja, märkäkorvainen keltanokka\nmerirosvon ammatissa. Mutta silti ei hänen rakkautensa tähän\nollut sammunut; merellä ja vapaalla sissielämällä oli edelleenkin\neriskummainen viehätys häneen. Mutta maineensa menetettyään täytyi\nhänen miettiä uutta sodankäyntitapaa, ja siihen tarjoutuikin parahiksi\ntilaisuus. Tähän aikaan Englannin kuningas Yrjö, haluten lopettaa\nmerirosvouden omilta alueiltaan, julkaisi kuulutuksen, jossa lupasi\narmon kaikille sisseille, jotka ilmautuisivat laillisten viranomaisten\nluo ja vannotulla valalla lupaisivat elämänparannusta. Samoihin\naikoihin syttyi sota Englannin ja Espanjan välillä. Seuraten herkällä\nkorvalla päivänuutisia sai Bonnet nämä asianhaarat pian tietoonsa ja\nnäki niissä kohtalon sormen hänenkin varalleen. Nythän hänellä oli\ntilaisuus pukeutua sutena lammasten vaatteisiin ja aloittaa uudelleen\nsissiura aluksikin julkeasti kieltäytymällä kaikesta sissitoimesta.\n\nHän jätti siis _Revengen_ ankkuripaikkaan ja matkusti Bathiin\nkuvernöörin luo, vannoi valat ja kirjoitti nimensä asiapaperien alle,\njoiden avulla hän rosvopäälliköstä muuttui laillista merenkulkua\nharjoittavan brittiläisen kaapparialuksen kuljettajaksi. Palattuaan\nkaikki viralliset paperit taskussa laivaansa hän otti asianmukaisen\nselvitystodistuksen matkaa varten P. Thomas-saarelle, joka oli\nbrittiläinen laivastoasema ja jonne hän selitti lähtevänsä saamaan\namiraalilta ohjeita yksityisluontoisia tehtäviä varten.\n\nNyt puuttui Bonnetilta vain miehistö laivaansa. Tietystikään ei hänen,\nnykyisessä kunniallisessa asemassaan ollen, käynyt kuulusteleminen,\noliko satamassa kenties virkavapaita merirosvoja; mutta toisella tavoin\nauttoi onnetar häntä. Hän muisti, että Mustaparta viime purjehduksensa\npäättäessään oli laskenut osan miehistään oman onnensa nojiin\nmuutamalle läheiselle saarelle. Sinne kiiruhti Bonnet ja löysikin\nnoista maailman ja kapteeninsa murjomista poloisista vielä hyvän osan\nhengissä sekä tarjoutui ottamaan heidät mukaansa P. Thomasin saarelle,\njos sitoutuisivat tekemään palvelusta hänen laivassaan. Siihen\ntarjoumukseen tietysti suostuttiin riemuiten, ja kohta oli _Revenge_\ntäysin miehitetty mallikelpoisilla merirosvoilla.\n\nKaikki nämä varustelut veivät hyvän joukon aikaa, niin että kun\nBonnet viimein oli valmiina lähtemään merelle, sai hän kuulla\nuutisia, jotka kiirehtivät häntä nopeasti muuttamaan mieltänsä ja\nmatkasuunnitelmaansa. Hän oli arvellut, että Mustaparta, jonka\nkelvotonta ja ylimielistä käytöstä hän ei voinut muuten muistella kuin\nvihan vimmalla, oli jäänyt maihin pitemmäksi aikaa makeanleivänpäiviä\nviettämään; mutta nytpä kertoikin hänelle muutaman pienen kauppalaivan\nkapteeni, että tuo vanha sankari myöskin varusteli itseään uudelle\nretkelle ja että hän paraikaa touhusi laivallaan Ocracoke-salmessa.\nSilloin pani Bonnet käsivarret ristiin rinnalleen ja polki jalkaa\nkomentosiltaan. Nyt oli tullut sopivin hetki, jolloin hänen laivansa\nvoi kunnialla ansaita nimensä. Hän tahtoi kostaa Mustaparralle!\n\nLeppymätön Bonnet lähti merelle sangen sotaisessa mielentilassa. Hän\nvälitti enää viisi laillisesta kaapparipurjehduksesta, vielä vähemmän\nentiseen rosvotoimeen ryhtymisestä; hän oli matkalla kurittamaan\nmustamielisintä ja mustapartaisinta konnaa, mikä milloinkaan oli\nmerillä liikkunut — kavalaa veijaria, joka ei ollut ainoastaan pahoin\nmenetellyt koko maailmaa, vaan erityisen uskottomasti juuri häntä, omaa\nsissitoveriaan kohtaan. Jospa hän vain saisi _Revengen_ tuon hirtehisen\nlaivan kylkeen kiinni, niin hän näyttäisi, miten keltanokkakin kykeni\nsissioikeutta jakamaan.\n\nOcracoke-lahdelmaan tultuaan sai Bonnet suureksi pettymyksekseen\nkuulla, että Mustaparta oli jo lähtenyt sieltä. Edellisestä tiedämme,\nettä loukatun maailmanjärjestyksen kosto kohtasi tätä aivan toiselta\ntaholta. Siitä ei kuitenkaan Bonnetilla ollut aavistusta, vaan hän\njatkoi tulisesti vihamiehensä takaa-ajoa. Jos kiukkuinen majuri olisi\nyhdyttänyt hurjan sissikapteenin, olisi siitä syttynyt taistelu, joka\nolisi yhdellä kertaa vapahtanut maailman kahdesta suuresta kelmistä, ja\nurhea Maynard olisi kadottanut sen kunnian, että hänen kätensä kautta\nkaatui aikakauden pelätyin merirosvo.\n\nBonnet oli kelpo soturi ja urhoollinen mies, ja vaikka hän ei\nosannutkaan kuljettaa laivaa, osasi hän kumminkin käyttää miekkaa ehkä\nparemminkin kuin Mustaparta; niin että luultavaa on, että jos hän\noli tavoittanut tämän, olisi molemipen kapteenien välillä syntynyt\nyksityinen kahdenkamppailu ilman armoa ja sääliä, tietystikin suureksi\nhuviksi molempain vaihettelua rakastaville miehistöille.\n\nMutta Mustaparran kohtaaminen ja kurittaminen ei ollut suotu Bonnetin\nosaksi. Melkoisen ajan hypeltyään tyhjän perässä heitti hölmistynyt\nmajuri turhan takaa-ajon sikseen ja käänsi huomionsa muihin asioihin.\nEnsi työkseen hän muutti laivansa nimen; kun hänen ei ollut sallittu\nkostaa, ei hän huolinut purjehtia \"Kostollakaan\". _Revengesta_\ntehtiin _Royal James_ (Kuninkaallinen Jaakko). Kun hän ei muutenkaan\naikonut pitää Bathissa vannomiaan valoja, päätti hän polkea kaiken\nlainkuuliaisuuden kantojensa alle, ja osoittaakseen nurjuuttaan\nmaan lailliselle hallitsijalle Yrjö II:selle nimitti hän laivansa\nmaanpakoon ajetun Jaakko II Stuartin pojan mukaan, joka ranskalaisten\navulla tavoitteli takaisin isänsä kruunua Hannover-sukuiselta\nvallan-anastajalta.\n\nMutta ei vain laivansa nimeä, vaan myöskin oman nimensä hän muutti.\nStede Bonnet, ent. majuri kuninkaallisessa brittiläisessä armeijassa,\ntulisi ehkä merirosvona vangiksi jouduttuaan saamaan paljon kovemman\ntuomion kuin tavallinen sissiurheilua elinkeinonaan pitävä merikarhu.\nSenvuoksi risti hän itsensä kapteeni Thomasiksi, jolla nimellä hän\nmyöhemmin onkin tunnettu.\n\nKun näistä esivalmisteluista oli suoriutunut, kutsui hän väkensä kokoon\nkannelle ja julisti heille, että aikoi luopua koko P. Thomasin-matkasta\nja kaikesta lainkuuliaisesta kaapparipurjehduksesta sekä alkavansa\njälleen vanhan rakkaan sissielämän; niin muodoin hän antoi heidän\nymmärtää, että samaten kuin hän nyt oli merirosvokapteeni, olivat\nhekin valikoitu väki merirosvoja. Monet miehistä tulivat hyvin\nihmeisiinsä, sillä he olivat luulleet Bonnetin jo luopuneen kaikesta\nmerirosvoilusta saatuaan Mustaparralta niin pahoin nokalleen. Mutta\nnyt heidän käsityksensä kapteenista muuttui koko joukon. Monilla\nristeilyillään oli tämä sentään jo perehtynyt jotenkin purjehtimiseen\nja osasi antaa asiallisia käskyjä miehilleen. Myöskin hänen sammumaton\nvihansa Mustapartaa kohtaan ja itsepäinen takaa-ajonsa tämän jäljillä\noli omiaan koroittamaan hänen arvoaan miehistön silmissä; sillä se mies\nei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, joka etsimällä etsi tilaisuutta\nselvittääkseen välinsä aikakauden pelätyimmän merisuden kanssa. Niinpä\nsuostuivat he mielihyvällä muuttamaan reittiä, nostamaan merirosvojen\nmustan lipun ja seuraamaan kapteeniaan minne tämä vain veisi heitä.\n\nBonnet purjehti pitkin Virginian rannikkoa ottaen useita lasteja\nja kääntyi sitten Delaware-lahteen, jossa tapasi vielä runsaammin\nsaalista, menetellen yleensä sangen mahtavasti ja röyhkeästi\nkauppalaivureita kohtaan. Samaa käytöstä hän osoitti mantereenkin\nasujille. Kerran kun hän Lewesin kaupungin vesille tultuaan päästi\njoukon vankeja maihin, lähetti hän viranomaisille sanan, että jos hänen\nvenemiehensä kohtaisivat mitään ikävyyksiä kaupunkilaisten taholta,\nniin hän tykeillään pommittaisi kaupungin maan tasalle. Kun asukkailla\nei ollut lainkaan puolustusneuvoja, olivat he sangen mielissään, että\npääsivät rosvoista näinkin hyvin eroon.\n\nVähän aikaa tämän jälkeen valtasi uljas sissikapteeni kaksi hyvin\nkallisarvoista lastia, ja kun ei keskellä merta nähnyt mahdolliseksi\npurkaa niitä omaan laivaansa, antoi hän anastettujen alusten\nmiehistöjen jäädä paikoilleen ja käski heitä seuraamaan häntä minne hän\nvain menisi. Muutaman päivän perästä kohdattiin kolmaskin laiva hyvin\npitkän matkan päässä, ja Bonnet lähetti soutuveneellä sen kapteenille\nsanan, ettei hänen kanssaan ollut leikittelemistä, ja ellei vieras alus\npaikalla yhtyisi _Royal Jamesiin_, niin ammuttaisi hän sen upoksiin.\n\nJonkun ajan kuluttua poikkesi Bonnet erääseen Pohjois-Karolinan\nsatamaan korjauttamaan _Royal Jamesia_, joka oli alkanut vuotaa pahoin,\nja kun ei muuten nähnyt mahdolliseksi saada tarvitsemiaan lankkuja ja\npölkkyjä, anasti hän väkevämmän oikeudella muutaman lähellä olevan\npurren ja käski miehensä ottamaan sen rungosta kaikki tarveaineet.\n\nEnnen olemme nähneet, että Pohjois-Karolinan väestö yleensä vältti\nriitaisuuksia merirosvojen kanssa, ja Bonnet olisi kaiketi saanut\nviipyä satamassa niin kauan kuin häntä halutti ja korjata laivansa\nmerikelpoiseksi, jos olisi sovinnolla hankkinut ja rahalla maksanut\nsiihen tarvittavat lankut ja pölkyt. Mutta kun hän nyt omankäden\noikeudella ryhtyi heidän omaisuuteensa, niin oli se enemmän kuin\nhekään jaksoivat kärsiä. Siirtolasta siirtolaan levisi sanoma Bonnetin\nröyhkeästä käytöksestä, ja pian oli kaikkialla Pohjois-Karolinassa\ntietona, että sinne oli saapunut merirosvo, joka varustelihen\nryöstämään pitkin rannikkoa.\n\nKun huhu tästä tuli Charlestoniin, tulivat sen asukkaat suuresti\nkuohuksiin. Ei ollut näet kauan siitä, kun Mustaparta niin julkeasti\noli vieraillut tämän kaupungin satamassa. Rohkeimmat miehet nostivat\nkovan melun ja huusivat, että jos mokomia hirtehisiä vielä kerran\nrohkenisi näyttäytyä, satamassa, niin olisi niille pantava kova kovaa\nvastaan. Kaupungilla itsellään ei tosin nytkään sattunut olemaan\nsotakelpoista laivaa, jolla mennä lähestyviä sissejä vastaan, mutta\nmuuan varakas ja vaikutusvaltainen kaupunkilainen hra William Rhett,\nmeni kuvernöörin puheille ja tarjoutui omalla kustannuksellaan\nvarustamaan retkikunnan, joka lähtisi käännyttämään takaisin kaupunkia\nuhkaavan vaaran.\n\n\n\n\nXXVI luku.\n\nTAISTELU HIETASÄRKILLÄ.\n\n\nKun tuo yleistä kunnioitusta nauttiva hra William Rhett oli saanut\nkuvernööriltä toimekseen käydä omalla uhallaan ja vastuullaan pelättyä\nsissiä vastaan, jonka ilkivaltaisuus oli niin säikähdyttänyt kunnon\nkaupunkilaisia, otti hän lain nimessä haltuunsa kaksi satamassa\nmakaavaa isoa purtta nimeltä _Henry_ ja _Sea-Nymph_ (\"Merenneito\"),\npalkkasi niihin omalla kulullaan hyvin asestetut miehistöt ja sijoitti\nkumpaankin kahdeksan vähäistä tykkiä. Kun kaikki oli valmista,\noli hra Rhettillä käytettävänään olosuhteisiin nähden jotenkin\npelättävä sotavoima; ja jos hän olisi päässyt vesille muutamaa päivää\naikaisemmin, olisi hän voinut harjoittaa miehiään merisotaan ennen\nvarsinaiseen viholliseensa yhtymistään. Juuri kun hänen laivansa olivat\nvalmiit purjehtimaan, sai hän näet tietää, että muuan rosvolaiva oli\nsiepannut pari kolme kauppahaahta aivan sataman edustalla; ja vaikka\nhän kiireimmiten kohotti purjeensa ja lähti julkean öykkärin perään,\nristeillen edestakaisin rannikolla, oli tämän jo onnistunut korjata\nitsensä ja saaliinsa näkymättömiin.\n\nSitten hra Rhett, joka ei ollut sen parempi merimies kuin Stede\nBonnetkaan sissiuransa alussa, lähti rohkeasti rannikkoa ylöskäsin\nKap Fear River-joen suulle, jossa oli kuullut vainoamansa merirosvon\npiileksivän. Sinne tultua hän huomasi, ettei virtaa ylös käynytkään\nhelposti nouseminen, sillä hänen matruusinsa olivat aivan outoja\ntällä rantaman taholla; ja vaikka laivat kulkivat hyvin varovaisesti\neteenpäin, ei se onnistunut paremmin kuin että molemmat pian luoteen\ntultua kävivät karille matalille hietasärkille.\n\nSe oli kyllä ikävä sattuma, vaikkei perin turmiollinen, sillä\nkummankin, purren perämiehet tiesivät, että vuoksen tullessa alukset\njälleen kohoisivat särkiltä. Mutta joka tapauksessa esti se hra\nRhettiä kohta käymästä sissilaivan kimppuun, jonka mastonhuiput\nselvästi näkyivät korkean niemekkeen takaa jonkun matkan päässä virran\nyläjuoksulla.\n\nBonnet puolestaan — elikkä kapteeni Thomas, kuten hän nykyjään nimitti\nitseään — sai kohta vihiä, että kaksi hyvännäköistä laivaa oli käynyt\nkarille virran suulla; ja haluten luonnollisesti tietää, mitä väkeä ne\nolivat, lähetti hän iltapimeässä kolme veneellistä asestettuja miehiä\nottamaan selvää asianlaidasta. Kun veneet palasivat \"Kuninkaalliseen\nJaakkoon\" ja ilmoittivat, etteivät molemmat karillekäyneet alukset\nolleetkaan mitään helposti sulatettavia kauppahaaksia, vaan sangen\nkovasti purtavia tykkiveneitä täynnä aseellisia miehiä, oli kapteenilla\ntäysi syy panna käsivarret ristiin rinnalleen, vetää kulmakarvansa\nryppyyn ja astella tuimasti edestakaisin komentokannella. Hän oli varma\nsiitä, että nuo tykkiveneet olivat Charlestonista; ja jos ne olivat\nEtelä-Karolinan kuvernöörin lähettämät vasituisesti häntä vastaan,\nniin oli tilanne todellakin huolettava. Hänet oli suljettu virran\nyläpuolelle, eikä hänellä ollut kuin yksi taistelukelpoinen alus\nvihollisen kahta vastaan; ja jollei hänen onnistunut solua merelle,\nennenkun Charlestonin laivat ennättivät päästä hänen kimppuunsa,\nniin oli sangen todennäköistä, että hänen sissiuralleen, jopa\nelämänuralleenkin tulisi äkillinen loppu. Jos _Royal James_ olisi ollut\nvalmis purjehtimaan, niin olisi Bonnet arvatenkin pimeässä haparoinut\njonkun syrjäväylän kautta ulos merelle, vähääkään välittämättä\nkarillekäyneiden tykkiveneiden ponnistuksesta.\n\nMutta matkaan ei niinkään voitu heti lähteä, sillä hänen laivassaan oli\nvielä paikkaamista ja parsimista. Siksipä varustihen Bonnet kaikella\ntarmolla joukkonsa kera ankaraan taisteluun. Hän tiesi, että vuoksen\ntultua molemmat vihollispurret irtautuisivat särkiltä, ja että silloin\nsyntyisi säännöllinen meritaistelu Kap Fear Riverin tyynillä vesillä.\nKoko yön hänen miehensä laittoivat ahkerasti kantta selväksi tulevaa\nottelua varten; ja koko yön myöskin hra Rhett väkineen piti tarkoin\nsilmällä vihollisen liikkeitä, ladaten samalla tykkinsä, muskettinsa ja\npistoolinsa suuta myöten raehauleilla.\n\nVarhain päivän koittaessa Etelä-Karolinan laivain aamuvirkku väki,\njoka oli nyt saanut purtensa irti särkältä ja ankkuroinut ne, näki\nvihollislaivan mastonhuippujen rupeavan liikehtimään pitkin etäisen\nniemen sivua; ja kohtapa tulikin Bonnetin alus täysin näkyviin, ja\nsen kääntyessä niemenkärjen ympäri huomasivat he vihollisen tulevan\nsuoraan heitä vastaan. Sekä _Henry_ että _Sea-Nymph_ nostivat\nankkurin ja kohottivat purjeensa, ja niin oltiin kummallakin puolella\nvalmiit käymään säännölliseen meritaisteluun, jota yhdellä taholla\njohti virasta eronnut ja vasta vähitellen merimieheksi perehtynyt\njalkaväen majuri ja toisella yksityinen, siihen saakka rauhassa\nelellyt Etelä-Karolinan herrasmies, jolla oli yhtä vähän kokemusta\npurjehduksessa kuin sodankäynnissäkin.\n\nTykkiveneissä oltiin täysin selvillä siitä, että sissipäällikön\npäätarkoituksena oli päästä avoimelle merelle niinpian kuin suinkin,\neikä lähinnä heidän kimppuunsa hyökkääminen. Tietysti voivat he seurata\nvainottua alusta ulos merellekin ja taistella siellä, jos vain heidän\npurtensa olisivat yhtä joutuisat; mutta selälle päästyä olisi sisseillä\nkaksikinkymmentä mahdollisuutta puikkiakseen pakoon, sen sijaan että\nnyt virran yläpuolelle satimeen jouduttuaan ei heillä olisi yhtään.\n\nSiksipä ei hra Rhett ollutkaan halukas päästämään heitä käsistään, vaan\ntahtoi lyödä heidät virralla. Kun siis _Royal James_ täysin purjein\nlasketti virtaa alaspäin, koettaen mahdollisimman etäältä sivuuttaa\nylivoimaisen vihollisensa, komensi hän laivansa asettumaan sen tielle\nja koettamaan käännyttää sitä vastakkaisen rannan matalikolle. Tämä\ntemppu suoritettiinkin hyvällä menestyksellä. Molemmat Charlestonin\npurret karkasivat niin sukkelaan ja reimasti _Royal Jamesia_ vastaan,\nettä tämän oli pakko kääntyä rannalle, jossa hölmistyneet sissit\nhuomasivat käyneensä pääsemättömästi karille hietasärkälle. Kolmea\nminuuttia myöhemmin iski _Henry_ vuorostaan kiinni särkälle — ja annapa\nolla — myöskin \"Merenneito\", joka kovaksi onneksi kumminkin tarttui\npohjaan niin kauaksi toveristaan, ettei niistä voitu taistella rinnan\nja yhteisin voimin.\n\nTäten istua kököttivät nuo kaikki kolme tähän ikimuistettavaan\nmeritaisteluun osaa-ottavaa laivaa aivan avuttomina hietasärkällä, ja\nniiden tilanne oli sitä tukalampi, kun seuraavan vuoksen tuloon asti\noli vielä aikaa nelisen tuntia, jota ennen ei yksikään niistä pääsisi\nliikkeelle. Niiden keskinäinen asema oli myöskin sangen hankala —\n_Henry_ ja _Royal James_ makasivat niin likekkäin, että hra Rhett olisi\nvoinut ampua pistoolilla majuri Bonnettin, jos tämä olisi tarjoutunut\nmaalitauluksi, kun taas _Sea-Nymph_ oli niin etäällä, ettei se voinut\nlainkaan sekautua taisteluun ja sen miehet saivat vain katsella matkan\npäästä, mitä toisissa laivoissa tehtiin.\n\nMutta vaikkeivät voineet lähetä eivätkä välttääkään toisiaan, eivät\nsissit eivätkä hra Rhettin miehet silti olleet halukkaita lykkäämään\nottelua vuoksen tuloon asti, vaan alkoivat paukutella toisiaan\ntykeillä, musketeilla ja pistooleilla, niin että rantamat kajahtelivat,\nja linnut ja kalat mahtoivat olla hyvin ihmeissään moisesta paukkinasta\nnäillä muuten niin rauhallisilla vesillä.\n\nKun luode yhä eteni ja vesi särkillä kävi yhä matalammaksi, rupesi\nkumpikin taisteleva alus kallistumaan ja vieläpä molemmat samalle\nkyljelle, niin että _Henryn_ kansi tuli aivan alttiiksi _Royal Jamesin\ntulelle_. Se oli Bonnetille ja tämän miehille suureksi eduksi,\nvarsinkin kun he itse saivat pysytellä laivansa rungon suojassa. Mutta\nhra Rhett ja hänen karolinalaisensa olivat kaikki urheita poikia ja\npamauttelivat musketeillaan ja pistooleillaan mistä vain näkivät sissin\npään pistävän esiin, samalla kun heidän tykkinsä uurtelivat _Royal\nJamesin_ kylkeä minkä ennättivät.\n\nViisi pitkää tuntia jatkui tätä eriskummallista meritaistelua.\nKummankin aluksen tykkien täytyi olla sangen pienireikäisiä, kun ne\neivät näin lyhyellä matkalla — pistoolinkantamalta — saaneet muutetuksi\nvastustajaa vallan seulaksi. Persoonallinen urheus kummallakin\npuolella oli sangen suuri, ja monta miestä sai surmansa. Yhteen aikaan\nnäytti onni kallistuvan Bonnetin puolelle, ja silloin käski hän\nkerskailevasti nostamaan mustan merirosvolipun mastoon, samalla kun\nhänen miehensä luikkasivat Etelä-Karolinan pojille: \"täällä ollaan,\ntulkaa vangitsemaan meidät!\" Tähän vastasi riitapuoli hurraa-huudoilla\nja kahta ankarammalla tulella.\n\nMutta jopa alkoi vuoksi nousta, ja molemmilla taistelevilla laivoilla\ntiedettiin, että se, joka ensin irtautuisi särkältä, saisi suuren edun\nvastustajansa rinnalla ja mahdollisesti voittaisi kamppauksessa. Jo\nvyöryi vuoksi jokea ylös mahtavana aallokkona, ja tykkien ja muskettien\nyhä paukkuessa seurattiin kummassakin aluksessa melkein henkeä\nvetämättä merkkejä siitä, kumpi niistä ensin kohoutuisi karilta.\n\nJa kohtapa kuului riemunkarjunta Etelä-Karolinan miesten suusta:\n_Henryn_ runko se ensin tutisi sitä kaulailevain aaltojen\npuserruksesta; sen mastot kohosivat hitaasti suoraan taivasta kohden,\nkansi painui jälleen vaakasuoraksi ja laiva irroittautui hitaasti,\nmutta varmasti pohjasta, vastustajan yhä vielä kiikkuessa kallellaan.\nNyt ei sisseillä enää ollut voitontoivoa; koht’ikään pääsisi toinenkin\nKarolinan laiva irti, ja silloin kävisivät molemmat yhdessä heidän\nkimppuunsa. _Royal Jamesilla_ syntyi kova hälinä ja neuvottomuus.\nSen miehistö oli miltei taipuvainen antautumaan ja ostamaan henkensä\nvaikka kovillakin ehdoilla; sillä helpommin sentään pelastaisi nahkansa\nlaillisen tuomioistuimen edessä kuin langetessa ase kädessä raivoisain,\nylivoimaisten vihollisten käsiin.\n\nMutta majuri Bonnet ei tahtonut kuullakaan sellaista puhetta.\nMieluummin sanoi hän viskaavansa tulisoihdun ruutisäiliöön ja\nräjähdyttävänsä itsensä, laivansa ja miehensä ilmaan. Vaikka hänellä ei\nollutkaan merimiehen taitoa, oli hänellä sotilaan uljas, herpaantumaton\nmieli, jonka hän oli säilyttänyt rosvoksikin alennuttuaan. Mutta\npäällikkö jäi yksin omalle puolelleen, ja hänen tusinan verta\neloonjääneitä miehiään julisti julmalla karjunnalla antautuvansa. Kun\nhra Rhett laski _Royal Jamesin_ kupeelle aikoen rynnätä sen kannelle\npuhdasta tekemään, heitti tämän miehistö aseensa pois ja selitti\ntyytyvänsä vaikka mihin ehtoihin.\n\nSiten päättyi tuo mainio meritaistelu hietasärkällä, ja samalla\nmyöskin Stede Bonnetin sankariura. Hän ja hänen miehensä kuljetettiin\nkahlehdittuina Charlestoniin, jossa sisseistä enimmät tuomittiin\nkuolemaan ja hirtettiin. Keltanokka-merirosvo, joka oli Amerikan\nrannoilla tehnyt pahempaa hävitystä kuin moni ammatin suurmestari,\nsäästettiin toistaiseksi ja sai tyrmässä odottaa tuomiotaan. Muuten\nnäytti — omituista kyllä — siltä, kuin olisi yleinen mieliala\nCharlestonissa ollut lempeämpi rosvopäällikköä kuin hänen alaisiaan\nmiehiä kohtaan, vaikka hän itse teossa oli suurempi heittiö kuin nuo\nlapsuudestaan asti väärälle tielle sortuneet hirtehiset. Hänen entiseen\nasemaansa, virka-arvoonsa ja sivistystasoonsa kiinnitettiin huomiota,\nvaikka niiden juuri olisi pitänyt painaa vaakalauta alas hänen\nviakseen. Sillä kun sellaisessa asemassa ollut mies syystä tai toisesta\nalentui kurjaksi rosvoksi ja murhamieheksi, niin ansaitsi hän paljon\nkovemman tuomion kuin hänen johdettavanaan olleet raa'at raukat, jotka\nehkä eivät paremmasta elämästä tietäneet mitään.\n\nAikansa vankilassa istuttuaan jotenkin höllän silmälläpidon alaisena\npääsi Bonnet pakenemaan, mutta kovaksi onnekseen joutui uudelleen\nvanhan vastustajansa hra Rhettin käsiin, joka näytti tulleen hänen\nkostonhengekseen. Mutta niin suuri oli tuo omituinen myötätuntoisuus\nCharlestonin asukkaissa häntä kohtaan ja siksi paljon aikaa jo kulunut\nhänen tihutöistään, että niiden muisto oli kalvennut; ja useat\nhelläsydämiset kaupunkilaiset — joiden omaisuutta hän oli ryövännyt ja\nläheisiä sukulaisia surmannut — jo miettivät, että parempi olisi antaa\nkurjan laputtaa matkoihinsa.\n\nTuntien kaupunkilaisten suosiollisen mielialan laskeusi Stede Bonnet\nröyhkeytensä satulasta ja kirjoitti Etelä-Karolinan kuvernöörille\nkirjeen, jossa nöyrästi rukoili armoa. Mutta kuvernööri ei säälinyt\nhirtehistä, joka paollaan oli rikkonut antautuessaan vannomansa valan\n— että tekisi elämän-parannusta ja alistuisi laillisen tuomioistuimen\ntuomittavaksi —, vaan hirtätti hänet yhtä korkealle kuin aikaisemmin\nhänen rikoskumppaninsa.\n\n\n\n\nXXVII luku.\n\nKUUSIVIIKKOINEN MERIROSVO.\n\n\nSamaan aikaan kuin Stede Bonnetin seikkailurikas elämä päättyi,\nilmestyi New Yorkin vesille hyvin vaatimaton merisissi. Se oli\nmuuan Rikhard Worley, joka tosin harjoitti merirosvoutta sangen\nvähäisessä mittakaavassa, mutta joka pitämällä tarkkaa huolta sen\ntuottavasta liikepuolesta saavutti huomattavia tuloksia. Hän lähti\nruoskimaan Atlantin kauppaa avonaisella veneellä, jossa miehistönä\noli vain kahdeksan miestä. Näin vähäisellä voimalla purjehti hän\npitkin Uuden Jerseyn rannikkoa kaapaten veneeseensä kaikki, mitä\nsai kalastajapursista ja pienistä kauppahaahdista, kunnes tuli\nDelaware-lahteen, jossa uhkarohkealla yrityksellä valloitti itselleen\nkoko ison kuunarin.\n\nKun sanoma tästä tuli Filadelfiaan, syntyi siellä suuri hälinä ja\nihmiset toistivat liioitellen juttua, kunnes avonaisesta, yhdeksän\nmiehen kuljettamasta veneestä tuli iso laiva, täynnä hampaisiin asti\nasestettuja merirosvoja. Filadelfiasta uutinen levisi New Yorkiin,\njonka hallitusta varoitettiin koko rannikkoa uhkaavasta vaarasta. Heti\nvarustettiin jälkimäisessä kaupungissa retkikunta ajamaan takaa ja jos\nmahdollista hävittämään tuo rosvoalus, ennenkun se ennätti sikäläiseen\nsatamaan tekemään tuhoa siellä jo olevissa ja sinne pyrkivissä\nkauppalaivoissa.\n\nTuntuu omituiselta, että moinen vähäinen vene kykeni synnyttämään\nniin suurta mieltenkuohua noissa kahdessa isossa Pohjois-Amerikan\nvaltiossa; mutta muistettava on, että harva kauppalaiva tähän aikaan\npääsi rauhassa palaamaan satamaan rannikkoa ristiin rastiin kiertäviltä\nrosvoaluksilta, ja toisekseen suurenivat huhut suurenemistaan, kun ei\nsanomalehtiä eikä sähkölennätintä ollut tietoja välittämässä, vaan ne\nkulkivat suupuheina merenkulkijain ja matkustajain myötä.\n\nNewYorkista lähteneellä retkikunnalla oli perin nolo menestys.\nSe purjehti päiväkausia merellä näkemättä jälkeäkään epäillystä\nrosvopurresta ja sai kääntyä takaisin aivan tyhjin toimin. Worleyllä\nsitävastoin oli paljon enemmän menestystä. Hän valtasi erään purren,\njoka oli paljon isompi ja vankempi kuin hänen omansa, ja siihen asettui\nhän miehineen ruveten harjoittamaan rosvotointa paljon isommassa\nmitassa. Delaware-lahden kummallakin rannalla sekä Uuden Jerseyn\nvesillä sieppasi hän kaiken, mikä tielleen sattui, ja teki kolmen\nviikon aikana nämä tienoot perin tukaliksi kaikille rauhallisissa\naikomuksissa kulkeville aluksille. Jos Worley olisi toiminut\nkauppa-alalla, olisi hänen liikkeensä tunnuslauseena ollut: \"Nopea\nmyynti ja vähäinen voitto\", sillä yötä päivää risteili _New York's\nRevenge_ (\"New-Yorkin kosto\") — joksi hän oli ristinyt uuden laivansa\n— idästä länteen ja pohjoisesta etelään nuuskien jokaista tilaisuutta\npakkoluovuttaa tilavaan ruumaansa rahoja, kalliita kauppatavaroita ja\nelintarpeita kaikista vastaansattuvista aluksista, olivatpa nämä kuinka\npieniä ja mitättömiä hyvänsä.\n\nFiladelfian asukkaille alkoi tulla hätä käteen; sillä kun avoimesta\nveneestä oli niin pian sukeutunut kannellinen pursi, voi purresta kohta\nkasvaa kokonainen laivasto, ja kaikki olivat tähän aikaan kuulleet\nPorto Bellon hävityksestä ja kaikista muista bukanierien tihutöistä.\nÄlyten välittömän vaaran ja pikaisen toiminnan välttämättömyyden\nlähetti Pennsylvanian valtion kuvernööri kirjelmän Sandy Hookiin, missä\nsilloin majaili brittiläinen sotalaiva _Phoenix_, ja pyysi toimittamaan\ntämän laivan Delawarelahteen tekemään lopun merirosvoudesta niillä\nvesillä. Katsoen siihen, että Worley vasta nelisen viikkoa oli\nharjoittanut tuotteliasta ammattiansa ja siitäkin ajasta hyvän osan\nvain avonaisella venosella, oli ison sotalaivan lähettäminen häntä\nvastaan kylläkin suuri tunnustus hänen ahkeruudestaan. Mutta vähäistä\nkärppääpä ei tuo hyppyyn valmistunut jalopeura tavannutkaan missään.\n_Phoenixin_ purjehtiessa rannikkoa pitkin ja tutkiessa tyystin\njokaisen sataman ja poukaman Uuden Jerseyn ja Pennsylvanian kupeilla,\nputkahtikin \"New Yorkin Kosto\" ulos avoimelle merelle ja pyrki sitten\netelään päin löytääkseen rauhallisempia metsästysmaita.\n\n\u003Ctb>\n\nJätämme nyt Worleyn aluksen kyntämään edelleen keula etelää kohti ja\nsiirrymme hetkeksi Charlestoniin, missä sangen tärkeitä asioita oli\ntekeillä. Etelä-Karolinan kuvernööri oli hyvin pelännyt, että sissit\nyleisesti tulisivat kostamaan Stede Bonnetin puolesta, joka silloin\nvielä istui vankeudessa odottamassa tuomiotaan; ja jos tämä junkkari\nnyt tuomittaisiin kuolemaan ja teloitettaisiin, niin voi Charleston\nehkä odottaa ylivoimaista rynnäkköä merirosvojen puolelta. Tätä peläten\noli hän pyytänyt Englannin hallitusta lähettämään sotalaivan tämän\nkaupungin turvaksi. Mutta ennenkun mitään apua oli tullut, levisi\nCharlestonissa huhu, että muuan toinen kuuluisa rosvopäällikkö nimeltä\nMoody oli ilmestynyt satama-alueen ulkopuolelle, missä ryösteli\nparaikaa varsin uutterasti ohikulkevia kauppalaivoja; ja pelätä\nsopi, että hän vain odotteli toisia sissejä saapuviksi, jolloin ne\nyhteisvoimin kävisivät kaupungin kimppuun ja vapauttaisivat Bonnetin\ntelkien takaa.\n\nTällöin huomasivat kelpo kaupunkilaiset, että heidän täytyi toimia\nomin voimin odottamatta apua emämaan hallitukselta. Jos sataman\nedustalla risteili rosvoja, niin oli heidän mentävä kohtaamaan\nja lyömään ne, ennenkun ne uskaltaisivat tulla itse kaupunkiin.\nKuvernööri ja maakuntaneuvosto päättivät varustaa pienen laivaston\nniitä vastaan. Neljä kauppalaivaa varustettiin tuota pikaa tykeillä,\nmiehillä ja ampumatarpeilla, ja niiden päällikkyys olisi epäilemättä\nuskottu jälleen hra Rhettille, jollei kuvernööri ja tämä olisi\nvarhemmin sattuneet pikku kinaan keskenään. Kaupungissa ei ollut\nainuttakaan meriupseeria saapuvilla — päällikkyys oli siis annettava\nsiviilimiehelle, ja kuvernööri Johnson päätti tällä kertaa itse koettaa\nonneansa merisankarina. Olihan hra Rhettkin tuonnottain niittänyt\nlaakereita, niin mikseikäs hänkin?\n\nEnnenkun kuvernöörin pieni laivasto, johon kuului myöskin Bonnetilta\nvallattu _Royal James_, oli valmis nostamaan purjeensa, sai hän\nuutisia, joista huomasi, ettei hän ollut lainkaan liian aikaisin\nryhtynyt varusteluihinsa. Hänelle näet ilmoitettiin, että kaksi\nlaivaa, niistä toinen aika iso alus, toinen järeästi asestettu pursi,\noli taaskin saapunut ulkosatamaan asettuen ankkuriin Sullivanin\nsaaren taa. Todennäköistä oli, että se oli Moody, joka palattuaan\njoltakin ulomma merelle tekemältään retkeltä siellä odotteli lisää\nsissilaivoja saapuviksi ryhtyäkseen sitten rynnäkköön kaupunkia\nvastaan; ja siksipä oli tärkeä lähteä heti paikalla hänen kimppuunsa,\nennenkun hän sai lisävoimia. Kun oli suotavaa, etteivät sissit\npyrähtäisi karkuun, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät niiden\nkanssa kilpasille, tehtiin nämä niin rauhallisten kauppakaljaasien\nnäköisiksi kuin voitiin. Niiden tykit kätkettiin ja suurin osa\nmiehistöä piiloutui kannen alle. Sitten nuo neljä laivaa lähtivät\nsatamasta ja tulivat varhain aamun koittaessa sissien näkyviin. Kun\nisosta laivasta ja tykkiveneestä huomattiin nuo neljä viattoman\nnäköistä kauppahaahta, varustauduttiin niissä heti valtaushankkeisiin.\nAnkkurit nostettiin ylös, purjeet kohotettiin, ja musta lippu liehuen\nkummankin mastosta ohjasivat sissialukset kulkunsa Charlestonin\nlaivastoa kohti. Kohtapa ne saavuttivatkin etunenässä kulkevan _King\nWilliamin_, jonka kapteenille karjaistiin antaumisvaatimus. Silloin\nantoi kuvernööri Johnson, joka itse oli _Mediterranean_-laivassa,\nja voi hyvin kuulla tuon tömyriputken lävitse huudetun kehoituksen,\nkaikille aluksilleen sovitun merkin. Paikalla tapahtui äkillinen\nmuutos. Peitteet kiskaistiin pois otaksuttujen kauppalaivain\ntykkiaukoilta, aseellisia miehiä purkautui esiin luukuista, Englannin\nlippu nostettiin ylpeästi liehumaan mastojen huippuun ja yhdistyneen\nlaivaston kahdeksanseitsemättä tykkiä lähetti jyrisevän tervehdyksen\nhölmistyneille merirosvoille.\n\nPelättävämpi molemmista sissialuksista oli rynnännyt niin lähelle\nhaluamaansa saalista, että kahden kuvernööri Johnsonin laivan,\n_Sea-Nymphin_ ja _Royal Jamesin_ — jotka vielä joku aika sitten olivat\nniin tuimasti pehmittäneet toisiaan, mutta nyt suloisessa sovussa\nkiirehtivät yhdessä kurittamaan merirosvoja — onnistui päästä sen ja\navoimen meren väliin ja siten katkaista siltä pakotie.\n\nMutta vaikkei sissipäällikkö kyennyt pakenemaan, niin näytti hän\nosaavansa taistella uljaasti ja vastasi molempain häntä ahdistavain\nlaivain tykki- ja muskettituleen yhtä tuimasti. Nuo kolme laivaa olivat\nniin lähellä toisiaan, että niiden raakapuut melkein koskettivat\ntoisiaan, joten taistelu tavallaan muuttui hirvittäväksi käsikahakaksi.\nNelisen tuntia kesti miltei taukoamatonta tykkien pauketta, muskettien\nräiskettä ja laivahirsien räsähtelyä, ja savu oli niin sakea, että\ntaistelevain oli vaikea erottaa toisiaan. Etäältä voivat Charlestonin\nasukkaat, seisten kauniin satamansa kaltailla, kuulla ja nähdä\ntaistelua, ja sanomattakin arvaa, mikä kiihoitus oli vallannut koko\nkaupungin.\n\nMutta kun _Royal James_ ja _Sea-Nymph_ viimein tulivat niin lähelle\nrosvolaivaa, että molemmilta laidoiltaan voivat luodeilla lakaista sen\nkantta pitkin, niin jopa monet sen miehistä luopuivat taistelusta ja\nryntäsivät pakoon kannen alle. Silloin molemmat Charlestonin laivat\niskivät rynnäkkökeksinsä kiinni vihollisalukseen ja niiden väki hyppäsi\nsen kannelle. Tällöin alkoi varsinainen käsikahakka pistooleilla ja\nmiekoilla. Sissipäällikkö ja osa hänen miehiään pysyttelivät yhä\nkannella ja tappelivat kuin tiikerit; ja vasta kun he kaikki olivat\nsaaneet surmansa säilästä tai luodeista, voivat Charlestonin soturit\nolla varmat voitostaan.\n\nKohta saivat rannalla odottelevat nähdä riemullisen näyn:\n\"Kuninkaallinen Jaakko\" ja \"Merenneito\" lähestyivät hitaasti satamaan,\nvälissään vallattu merirosvoalus, ja kaikkien kolmen mastonhuipuissa\nliehui ylpeästi Englannin lippu.\n\nToinen sissialus, joka oli kooltaan isompi, näytti olevan onnekkaampi\nkuin toverinsa, sillä kun oli vapaa pääsy merelle. Sitä se aikoi\nkäyttääkin hyväkseen, virittäen kaikki purjeensa pakoon puikkiakseen.\nMutta sitä ei kuvernööri Johnson sallinut. Kun siviilimies lähtee\nmeritaisteluun, tahtoo hän näyttää parhaansa, eikä kuvernööri olisi\nsuvainnut ihmisten uskovan, että hra Rhett olisi häntä kykenevämpi\namiraali. Hän komensi _Mediterraneanin_ ja _King Williamin_ myöskin\nnostamaan jokaisen purjetilkun mastoihin ja kiirehtimään täyttä joutua\npakoonpuikkivan merirosvolaivan perässä. Jälkimmäisessä koetettiin\nkyllä tehdä kaikki voitava, nakattiin tykit, jopa laivaveneetkin\nmereen, jotta alus keventyisi, mutta kaikki oli turhaa. Kuvernöörin\nalukset olivat parempia purjehtijoita, ja kun _King William_ oli\nlaskettanut muutaman tykinluodin pakolaisen runkoon, hinattiin siinä\nmusta rosvolippu alas ja antauduttiin armoille.\n\nIlmeistä oli, ettei tässä aluksessa ollut samoja hurjia merirosvoja\nkuin toisessa laivassa; ja kun kuvernööri Johnson astui sen kannelle,\nhuomasi hän suureksi ihmeekseen, ettei se todella ollutkaan mikään\nsissilaiva, vaan muuan englantilainen alus, jonka merirosvot tuonaan\nolivat valloittaneet ja vieneet mukanaan Charlestonin satamaan. Se oli\nkuljettanut Englannista joukon pakkotyövankeja ynnä n.s. \"puoliorjia\",\ns.o. sellaisia, jotka olivat sitoutuneet palvelukseen siirtomaiden\nviljelysmailla määrävuosiksi. Näiden joukossa oli kuusineljättä\nnaistakin, jotka pelosta puolikuoliaina lankesivat ällistyneiden\nEtelä-Karolinan miesten jalkoihin. Kun sissit olivat vallanneet tämän\nlaivan, oli heidän päällikkönsä väkisin tai mielisuosiolla ottanut\nosan sen miehistöstä ja matkustajista riveihinsä, pannen muutamia omia\nmiehiään heitä komentamaan ja työntäen loput matkustajista tyrmään\nlastiruumaan.\n\nTäten oli kaunis saalis saatu jotenkin vähällä vaivalla; ja _King\nWilliam_ ja _Mediterranean_ palasivat Charlestoniin anastamansa laiva\nmukanaan, tietäen saavansa riemullisen vastaanoton ihastuneilta\nkaupunkilaisilta, joiden innostusta toisen vallatun rosvopurren\nsaapuminen jo oli sytyttänyt melko korkealle.\n\nMutta kuvernööri Johnsonia kohtasi muutakin, joka teki häneen paljon\nvaltavamman vaikutuksen kuin kaikki kaupunkilaisten hurraa-huudot.\nSe oli hänen oma suuri ällistyksensä huomatessaan, ettei ollutkaan\nnujertanut Moodya. Itse sitä aavistamatta oli hän voittanut toisen\npelätyn sissin, Worleyn, jonka tihutyöt olivat synnyttäneet sellaista\nkauhua pohjoisilla vesillä ja jonka uhkaava lähestyminen oli\nhirmustuttanut koko Etelä-Karolinan rannikkoväestöä. Kun sanoma levisi\ntästä hämmästyttävästä asiankäänteestä, pantiin kaupungissa liput vielä\nhurjemmin liehumaan ja hurraahuudot kajahtelivat kahta voimakkaammin.\n\nTällaisen lopun sai vajaan kuuden viikon kuluttua Rikhard Worleyn\nsankariura — hänen, joka epäilemättä suoritti enemmän mainehikkaita\nsissitöitä niin lyhyessä ajassa kuin mikään toinen kuuluisa merirosvo.\n\n\n\n\nXXVIII luku.\n\nHELMAVÄKEÄ SISSINTÖISSÄ.\n\n\nHistoriassa tapaamme useita esimerkkejä naisista, jotka ovat\nsuorittaneet miehentöitä ja aina antautuneet näyttelemäänsä osaan niin\nsuurella hartaudella kuin olisivat tosiaankin kuuluneet vastakkaiseen\nsukupuoleen; nykypäivinä sellaisia esimerkkejä nähdään vielä paljon\nenemmän kuin entisinä aikoina. Johanna D’Arc pukeutui panssariin ja\njohti urheasti kokonaista armeijaa, ja monet muutkin naiset ovat\nkunnostautuneet sotilaallisissa yrityksissä; mutta perin harvinaista\non, että joku heistä olisi ruvennut merirosvoksi. On kuitenkin\nkaksi naispuolista sissiä, jotka aikoinaan tekivät nimensä hyvinkin\ntunnetuiksi Amerikan rannikoilla.\n\nKuuluisampi näistä naississeistä oli nimeltään Maria Reed. Hänen isänsä\noli englantilainen kauppalaivuri, ja hänen äitinsä tapana oli purjehtia\nyhdessä miehensä kanssa. Tällä äidillä oli vanhempi lapsi, poika,\njosta hänen Englannissa elävä anoppinsa toivoi suuria. Mutta poika\nkuoli nuorena, ja peläten, ettei varakas anoppi jättäisi omaisuuttaan\ntyttölapselle, päätti neuvokas äiti näytellä pientä komediaa ja\nuskotteli koko maailmalle, että hänen toinenkin lapsensa oli poika.\n\nKun siis tuo pikku tyttönen, jota äitinsä ja isänsä hänen syntymästään\nasti olivat nimittäneet Mariaksi, oli kasvanut lapsenkoltustaan, puki\näiti hänet pojan vaatteisiin ja esitti Englantiin palattuaan hänet\npoikana anopille. Koko homma oli kuitenkin turhaa, sillä muori kuoli\npian jättämättä omaisuudestaan yhtään mitään otaksutulle poikaselle.\nKuitenkin arveli huolekas äiti, että Maria menestyisi maailmassa\nparemmin poikana ja totutti senvuoksi lapsensa edelleen käyttämään\npojanvaatteita sekä pani hänet aloittamaan elämänkamppailuansa\nasiapoikana. Mutta kenkien kiilloittaminen ja asioillajuoksu ei\nollut Marian mieleen. Hän oli kyllä halusta poikana, mutta hänen\nmielikuvituksensa vaati vaihtelevampaa elämää; merimiehen lapsena\npaloi hänenkin mielensä merille, ja niinpä hän eräänä päivänä karkasi\npalveluspaikastaan ja rupesi ruudinkantajapojaksi muutamaan sotalaivaan.\n\nPian kuitenkin tyttönen huomasi, ettei tällainen merielämä tyydyttänyt\nhäntä, ja kasvettuaan sen verran, että näytti hoikalta kulkuripojalta,\nkarkasi hän sotalaivastakin eräässä Englannin satamassa ja lähti\nFlanderiin, arvellen sotilaana menestyvänsä ehkä paremmin kuin\nmerimiehenä. Hän pääsikin muutamaan jalkaväkirykmenttiin, kehittyi\naikaa myöten kelpo soturiksi ja otti osaa useihin taisteluihin, laukoen\nmuskettiaan ja heiluttaen painettiaan yhtä innokkaasti kuin miehiset\nvierustoverinsa.\n\nMutta jalkaväessä saa nähdä ja kokea monta kovaa, ja vaikka Maria\nolikin innokas taistelun tuoksinassa, ei hän jaksanut marssia pitkälti\ntäysissä varuksissa ja tamineissa. Senvuoksi vaihtoi hän jalkaväen\nratsuväkeen, ja nelistäessään hevosenselässä hän tunsi vasta olevansa\noikeassa olossaan. Mutta nytpä hänen polkemansa sukupuolivaisto otti\nkostaakseen hänelle. Samassa rykmentissä palveli muuan hyvännäköinen\nnuorukainen, ja tähän Maria rakastui aivan naisen tavalla. Kun hän\nviimein rohkeni ilmaista toverilleen, kuinka asiat olivat, vastasi tämä\nensi ällistyksestä toinnuttuaan yhtä tulisesti hänen tunteisiinsa.\nMolemmat päättivät luopua sotilasalalta, toimittivat tuota pikaa\nitsensä mieheksi ja vaimoksi ja rupesivat pitämään pientä ravintolaa.\nKumpikin oli ratsupalveluksessaan hyvin mieltynyt hevosiin, ja kun\neivät muuten voineet tyydyttää mielihaluaan, ristivät he kapakkansa\n\"Kolmen hevosen majataloksi\" ja olivat hyvin mielissään, kun heidän\nvieraansa ratsastaen saapuivat pöydän ääreen, sen sijaan että olisivat\njalan astuneet kynnyksen yli.\n\nMutta tätä onnellista kotielämää ei kestänyt kauan. Marian mies kuoli,\nja kun ei halunnut yksin pitää ravintolaa, pukeutui hän uudelleen\nmieheksi ja lähti sotapalvelukseen. Sekään ala ei kumminkaan enää\nmiellyttänyt häntä, hänen halunsa paloi jälleen merelle, ja hän otti\nmatruusinpestin erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan.\n\nNyt näytti urhea mies-nainen saavan kyllikseen elämän vaihtelua.\nLaiva joutui Englantilaisten merirosvojen kynsiin, ja kun hänkin\noli englantilainen ja näytti siltä kuin hänestä tulisi hyvä sissi,\npakotettiin hänet liittymään rosvoihin. Silloin pääsi Maria ensi kerran\nhuolettoman vapaan ja seikkailurikkaan sissielämän esimakuun. Kun tämä\njoukkue hajosi, lähti hän Uuden Providencen saarelle ja pestautui erään\nyksityisen laivanomistajan palvelukseen. Mutta kuten näihin aikoihin\nusein sattui, julisti laivan miehistö heti avovedelle päästyään itsensä\nriippumattomaksi sissijoukkueeksi, veti mustan lipun mastoon ja lähti\nomintakeisesti meriä hävittämään.\n\nMaria Reed oli nyt vakituinen sissi; hänellä oli pistooli vyössä,\ntappara kupeella ja koko muukin ulkomuoto uskaliaan merirosvon tapaan.\nHänellä ei valitettavasti ollut partaa, jota olisi käynyt kirjavin\nnauhoin palmikoiminen, mutta sen sijaan oli hänen ihonsa jo tarpeeksi\nkarhea ja ruskettunut vaikuttaakseen pelkoa ja vapistusta vangiksi\notetuissa ihmispoloisissa. Tosin kerrotaan, ettei hän erittäin\nrakastanut sissielämää; mutta hänellä näytti olevan periaatteena, että\nmihin ryhtyy, se on kunnolla tehtävä. Hän oli yhtä valmis laukomaan\npistoolia, heiluttamaan tapparaa ja kiroilemaan kuin tuuheapartaiset\ntoverinsa.\n\nMuita taas tavoitti tuon reippaan merisissin hänen sukupuolensa kirous.\nHän sattui jälleen — rakastumaan. Muutamasta kauppalaivasta oli\nvangiksi joutunut hyvin pulska ja rattoisa nuori merimies, jonka Maria\npäätti pitää omana osuutenaan saaliista. Ja hänellä oli yhä vielä vanha\nviehätysvoimansa. Ensimäiseen satamaan saavuttua hän muuttui jälleen\nnaiseksi ja nuoripari pistäytyi papin pakinoilla. Kun heillä ei ollut\nmuutakaan tiettyä elinkeinoa, jäivät he edelleen sissilaivaan. Elämä\nsiinä ei kumminkaan erikoisesti miellyttänyt kumpaakaan nuorikkoa, ja\nhe päättivät vaihtaa alaa niin pian kun kävi päinsä. Maria oli suuresti\nkiintynyt aviomieheensä, joka oli tyyni ja kaikin puolin miellyttävä\nmies; ja kun tämä rakkaudesta häneen oli ruvennut sissiksi, ei hän\ntietänyt, miten oikein palkita häntä siitä.\n\nAlttiudessaan meni hän kerran niinkin pitkälle, että suoritti\nkaksintaistelun hänen puolestaan. Muuan toinen sissi oli tavalla tai\ntoisella loukannut nuorta aviomiestä, ajatellen että moista maitopartaa\njokainen saa kohdella miten halusi. Mutta maitopartapa tulistuikin\npuolestaan ja haastoi loukkaajan rehelliseen kahdenkamppaukseen. Vaikka\nMaria muuten kunnioittikin miehensä urhoutta, piti hän häntä kuitenkin\nliian perehtymättömänä tällaisiin rosvojenkeskisiin kinastuksiin. Hän\nsai hänet pysymään kauniisti aloillaan, kun laiva poikkesi eräälle\npienelle saarelle, ja suoritti itse hänen edestään mallikelpoisen\nkaksintaistelun pistoolilla ja miekalla. Miessissi ja naississi\niskivät raivoisasti yhteen — toista kannusti loukattu miehekkäisyys,\ntoista loukattu rakkaus; pistoolit pamahtelivat, säilät säkenöivät ja\ntaistelu päättyi siten, että mies jäi kuolleena rantahiekalle ja Maria\npalasi ylpeänä laivaan, miehistön ja varsinkin kiitollisen puolison\ninnokkaasti osoittaessa suosiotaan.\n\nSissiurallaan Maria tapasi toisenkin naississin nimeltä Anna Bonny,\nja näistä kahdesta, laatuaan ainokaisesta naisesta tuli oikein\nhyvät ystävät. Anna oli hyvää sukua, erään irlantilaisen tuomarin\ntytär, joka tyttärensä vielä vakaisena lapsena ollessa oli muuttanut\nmaanviljelijäksi Karolinaan. Äidin kuoltua tytär rupesi emännöimään\ntalossa, mutta hänen olentonsa ja taipumuksensa olivat paljon\nenemmän miesmäisiä kuin naisellisia. Hän oli hyvin pikaluontoinen ja\nhäikäilemättömän terhakka; kerrotaan, että kun hän oli suutahtanut\nerääseen kotonaan palvelevaan nuoreen englannittareen tämän\nhuolimattomuuden tai röyhkeyden takia, sieppasi hän kohta lihaveitsen\nja haavoitti tyttöä rintaan.\n\nEi siis ihmettä, että moista raivotarta maakartanon hiljainen,\nyksitoikkoinen elämä rupesi kyllästyttämään; ja tutustuttuaan muutamaan\nnuoreen merimieheen, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin vaatteet\npäällään, hän hetken oikusta rakastui tähän ja he vihityttivät itsensä\nsalaa. Siitä vihiä saatuaan isä, joka näkyy olleen yhtä tuittupäinen\nkuin tytär, karkoitti nuoren parin heti kotoaan. Kuumaveristä Annaa\ntämä elämänmuutos vain miellytti, hän omisti itselleen miehensä\nammatin ja lähti hänen kanssaan merille, saapuen ensi matkallaan\nUuteen Providenceen. Siellä hänelle avautui aivan uusi maailma. Saari\noli sissien suosittu yhtymäpaikka, ja Anna tunsi olevansa aivan kuin\nkotonaan noiden uskaliaiden ja raakain merirosvojen parissa, joiden\nseikkailuja hän aina oli ihaillut. Tutustuessaan lähemmin näihin\nurhoihin rupesi hän halveksimaan pelkkiä kömpelöitä tervajakkuja,\njoista oli samantekevää, palvelivatko siivossa kauppalaivassa vai\nsankarihohteen kultaamissa sissipursissa; ja viimein hylkäsi hän\nmiehensä ja liittyi erääseen kapteeni Rackhamiin, joka oli aikansa\nmielenkiintoisimpia ja uskaliaimpia merirosvoja.\n\nAnna siirtyi uuden miehensä laivaan, pukeutui miehenvaatteisiin,\nripusti miekan kupeelleen ja työnsi pistooliparin vyöhönsä. Monilla\nmatkoilla seurasi hän kapteeni Rackhamia, ottaen osaa kaikkiin\nvaaroihin ja taisteluihin. Vihdoin kohtasi uljasta seikkailijatarta\nsuuri suru. Hänen miehensä joutui kiinni ja tuomittiin kuolemaan.\nNyt ei hänellä ollut muuta elämänmahdollisuutta tarjona kuin jatkaa\nrosvoilua omintakeisesti; kuitenkin osoitti hän olevansa aivan\ntoisenluontoinen kuin Maria Reed. Ennenkun hänen miehensä teloitettiin,\nsallittiin hänen käydä tämän puheilla. Sen sijaan että olisi\nlohduttanut häntä ja murehtinut hänen kohtaloaan, silmäili hän vain\nylenkatseellisesti kahlittua hirtehistä ja sanoi, että jos tässä olisi\nollut miestä miehen tavalla taistelemaan ja puolustautumaan, ei hänen\nnyt olisi tarvinnut kuolla kuin koira. Sanoi ja lähti.\n\nKapteeni Rackhamin joutuessa vangiksi oli Maria Reed miehineen hänen\nlaivallaan; ja mahdollista on, että Annan syytöksessä miehensä\npelkurimaisuudesta oli jotakin perää. Kuten mainittu, olivat molemmat\nnaiset keskenään hyvät ystävät ja molemmat uljaita sotureita; ja\nsotalaivan iskiessä kiinni heidän alukseensa olivat he seisoneet\nvierekkäin kannella ja taistelleet hurjan urhoollisesti, vaikka suurin\nosa miehistöä ja itse kapteenikin olivat niin säikähtyneet murhaavasta\ntulesta, etteivät olleet pitäneet kunnollisesti puoltaan, vaan ennen\nantautuneet vangiksi kuin kaatuneet miekka kädessä.\n\nMaria ja Anna olivat niin kiukustuneet moisesta pelkuruudesta, että\nolivat syöksähtäneet sulkuportaille ja kiihkoisesti kehoittaneet\narkailevia tovereitaan tulemaan toki puolustamaan laivaa, vapauttaan,\nmainettaan ja henkeänsä; mutta kun ei tästä ollut apua, olivat\nhe vimmastuneina ampuneet miesjoukkoon ja surmanneet yhden sekä\nhaavoittaneet moniaita muita. Kaikesta huolimatta oli laiva joutunut\nvihollisen käsiin, ja molemmat naiset yhdessä vähien eloonjääneiden\nmiesten kera lyötiin rautoihin ja vietiin Englantiin tuomittaviksi.\n\nVankeudessa ollessaan Maria vakuutti, että hän ja hänen miehensä\nolivat lujasti päättäneet luopua merirosvoudesta ja ruveta\nrauhallisiksi kansalaisiksi. Mutta oikeuden edessä kertomus kaikista\nhänen sissitöistään vaikutti tuomareihin enemmän kuin kaikki hänen\nvakuuttelunsa, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet kuitenkin vapahti\nteloituksesta ankara kuume, johon hän kuoli pian tuomionsa saatuaan.\n\nToinenkin sissiraivotar, Anna Bonny eli viimeksi Anna Rackham, sai\nsaman tuomion osakseen; mutta oikeudenkäyttö oli noina aikoina niin\nmutkallista, että tuomion toimeenpano sitkistyi ja pitkistyi, kunnes\nhänet viimein armahdettiin ja päästettiin vapauteen. Emme tiedä, kuinka\nhän sen jälkeen käyttäytyi; mutta varmaa on, että hän oli viimeinen\nnaispuolinen merirosvo.\n\nOn monia miesten toimia, joita nainen voi toimittaa yhtä hyvin kuin\nmies ja joihin hänen luonteensa luulisi paremmin sopivankin, mutta\nsissin-ura tuntuu hänelle sentään käymättömältä. On sanottu, että\nnainen mielellään liioittelee kaikkea, kun joutuu kiihkeyden valtaan;\nmutta en ole koskaan kuullut miessissistä, joka olisi siihen määrään\nraivostunut toveriensa pelkuruudesta, että olisi vihanvimmassa ampunut\nnäitä kuoliaiksi ja jättänyt vaimonsa ylenkatseellisin sanoin pyövelin\nkäsiin.\n\n\n\n\nXXIX luku.\n\nMERIROSVO PIENESTÄ PITÄEN.\n\n\nKAHDEKSANNENTOISTA vuosisadan alussa eli Lontoon Westminster\nnimisessä kaupunginosassa poikanen, joka valitsi jo hyvin varhain\nvastaisen elämänuransa. Melkein kaikilla pojillahan on tällaisia\nsuunnitelmia; mikä tahtoo tulla suureksi sotasankariksi, mikä lähteä\ntutkimaan tuntemattomia maanääriä, mikä taas tyytyy makeiskauppiaan\nvaatimattomaan toimeen. Mutta enimmäkseen nuo lapsuuden-unelmat iän\nvarttuessa haihtuvat ja muuttuvat aivan toisenlaiseksi; siitä pojasta\nesimerkiksi, joka makeiskauppiaana luuli parhaiten tyydyttävänsä\nmakeistenhimoaan, saattaakin tulla rehevä rovasti.\n\nMutta Edvard Low — poika, josta tässä käymme kertomaan — oli\nmonessa suhteessa aivan toisenlainen kuin useimmat ikätoverinsa.\nMerirosvon-ura viehätti hänen lapsellista turhamaisuuttaan, eikä hän\nainoastaan ruvennut merirosvoksi jo varhain, vaan pysyi sinä elämänsä\nloppuun saakka. Hän oli paljon rotevampikasvuinen ja väkevämpi kuin\nkaikki leikkitoverinsa, ja näiden keskuudessa hän piankin saavutti\nhurjan rosvon maineen. Jos toisilla pojilla oli jotakin, mitä Nedin\n[Englantilainen lyhennys nimestä Edward; samoin kuin Jack nimestä\nJohn, Bill nimestä William (Wilhelm), Andy nimestä Andrews (Antti),\nTom ja Tommy nimestä Thomas, Harry nimestä Henry j.n.e. Suom. huom.]\nmieli teki — olipa se omena, pallo, kuparikolikko tai mitä hyvänsä —\nniin anasti hän sen väkevämmän oikeudella, aivan samoin kuin merirosvo\nvaltasi kalliin tavaralastin kauppalaivurilta.\n\nJa muutenkin muistutti nuori Low merellisiä oppi-isiään — hän oli yhtä\njulma ja säälimätön kuin nämä. Jos hän epäili uhrinsa piiloittaneen\nhänen himoitsemiaan aarteita, niin kidutti hän tätä kaikella sillä\nilkeydellä, mikä pahantapaisen nulikan päähän voi pistää, siksi\nkuin toisen raukan oli pakko tunnustaa, mihin oli kätkenyt portin\naukaisemisesta saamansa lantin tahi pallon, jolla Ned oli nähnyt hänen\nleikkivän. Ennen pitkää tämä nuori katurosvo tuli niin pelätyksi\nikätoveriensa kesken siinä kaupunginosassa, että kaikki välttivät\nmielellään seurustelemasta hänen kanssaan.\n\nEpäilemättä Ned Low oli perinyt tuon roistomaisen ominaisuutensa\nsuvultaan, sillä eräästä hänen veljestäänkin tuli rohkea ja kuuluisa\nvaras, joka oli keksinyt vallan uuden ja Lontoossa sittemmin suuresti\nsuositun rosvoamistavan. Tämäkin veli oli jo nuorena hyvin roteva\nnulikka, ja hänen tapanaan oli pukeutua kantajaksi — sellaiseksi,\njoka pienestä maksusta kantaa ihmisten tavaroita ja toimittaa heidän\nasioitaan kaupungilla. Varhain aamulla lähti hän iso kori päälaellaan\nravaamaan tiheäliikkeisimpiä katuja pitkin, saaden ihmiset uskomaan,\nettä hän oli paraikaa virkaansa toimittamassa. Mutta korissa ei\nollutkaan mitään tavallisia tavaroita, perheenemäntien toriostoksia\ntai kauppiaiden ostajainsa kotiin lähettämiä kääryjä, vaan niiden\nsijasta erinomaisen näppärä ja älykäs seitsenvuotias poikanen — saman\nmainion Low-perheen nuorimpia jäseniä. Ison veljen ravatessa täyttä\nkyytiä tiheän ihmistungoksen läpi työnsi tämä toivorikas nuorimmainen\nvesa kätensä äkkiä reunan yli ja sieppasi jonkun herran päästä hatun,\njopa valetukankin (sellaisia käyttivät siihen aikaan kaikki arvokkaat\nkansalaiset; ne olivat lampaanvillasta, tuuheita ja taitehikkaasti\nkäherrettyjä ja riippuivat hartioille asti). Sen tehtyä katosi kori\nkantajineen ja sisällyksineen, ennenkuin hatuton ja valetukaton\nherrasmies ennätti toipua ällistyksestään ja rientää pitkäsäärisen\nLowin perään.\n\nTämä uusi tapa katuvarkautta lienee ollut hyvinkin tuottoisa,\nsillä krutakaluunaisesta hatusta ja yökeästä valetukasta maksoi\nvarkaankätkijä hyvän hinnan, ja ja korin nuorta siepposissiä oli\nopetettu välttämään kehnoja päähineitä ja virttyneitä valetukkia.\nVanhempi Low sai paljon eteviä jäljittelijöitä, ja monikin kunnon\nlontoolainen toivoi varmaan, että muoti sallisi liimata valetukan\nkiinni päälakeen tai kiinnittää kolmikulmahatun nauhalla leuvan\n\nNed Lowin vartuttua väkeväksi nuoreksi veitikaksi hän kyllästyi\njoutavanpäiväiseen pikkunäpistelyyn Lontoon kaduilla ja otti pestin\nlaivaan, joka purjehti Amerikkaan. Hän nousi maihin Bostonissa, ja\nkun hänen oli pakko tehdä työtä elääkseen — sillä varastelemisen\nmahdollisuutta ei hänellä oudossa paikassa ollut vielä tarjona — rupesi\nhän oppiin eräälle laivanrakentajalle. Mutta kun hän ei koskaan ollut\nperehtynyt eikä saanut makua mihinkään vakavaan ammattiin, riitautui\nhän pian mestarinsa kanssa, karkasi tiehensä ja otti pestin muutamaan\nHondurasiin lähtevään laivaan.\n\nSiellä hän ansaitsi leipänsä aluksi hakkaamalla aarniometsissä\npunapuita, mutta riitautui jälleen työnantajansa — saman laivan\nkapteenin — kanssa ja oli raivoissaan vähällä tappaa tämän. Yritys\nei tosin onnistunut, mutta silloin päätti hän kostaa toisella\ntapaa: hän taivutti puolelleen tusinan verran pahimpia öykkäreitä\ntyötovereistaan, he anastivat yhdessä veneen, soutivat sillä lähelle\nrantaa ankkuroineeseen kuunariin ja valtasivat sen. Sitten nostivat\nhe ankkurin ja purjehtivat tiehensä, jättäen kapteenin harvain\nuskollistensa kanssa autiolle rannalle tulemaan toimeen miten parhaiten\ntaisivat ja elättämään itseään punapuun lehdillä, jolleivät parempaa\nruokaa metsistä löytäisi.\n\nNyt oli nuori Low oma herransa merellä, kun hänellä oli laiva ja siinä\nkaksitoista reilua veijaria sekä voi näillä tehdä mitä ikänä mielensä\nteki. Ensi työksi tietysti sommiteltiin musta lippu pääkalloineen ja\nsääriluineen, se hinattiin mastoon ja miehistö julisti kuuluvansa\nmerirosvojen vapaaseen veljeskuntaan. Se oli Lowin kunnianhimoisten\nunelmain huippu, eikä hänellä enää ollutkaan ammatissa juuri paljoa\nopittavaa. Varaspoikasesta merirosvoksi oli vain kukonaskel.\n\nMutta punapuuta lastaavassa kuunarissa ei tietenkään ollut tykkejä\neikä paljon muitakaan aseita, joten Low huomasi olevansa sangen\nkehnosti varustettu uutta ammattiaan varten. Hankkiakseen tarvittavia\n\"liikevälineitä\" purjehti hän sen vuoksi erääseen Länsi-Intian saareen,\njossa oli vakituinen sissien varastopaikka, ja siellä hänet hyvä\nonnensa satutti yhteen muutaman Lowther nimisen miehen kanssa, joka oli\nvanha kokenut merirosvo.\n\nLowin saapuessa pikku satamaan omatekoinen rosvolippu uljaasti\nmastossa liehuen otti Lowther hänet erittäin hyvänsuovasti vastaan\nja ehdotti ennen pitkää, että vasta-alkava liikemies ottaisi hänet\nyhtiökumppanikseen. Siihen tarjoukseen tietysti mielihyvin suostuttiin,\nja Lowsta tuli aliamiraali pieneen, kaksi alusta käsittävään\nrosvolaivastoon, joka oli täysin varustettu aseilla ja ampumavaroilla\nja kaikella, mikä kuului aavalla merellä harjoitettuun rosvoammattiin.\n\nYhtiötoveruus molempain veijarien välillä ei kumminkaan kestänyt\nkauan. He saivat monta kallisarvoista lastia, mutta mitä enemmän\nsaalista tuli Lowin osaksi, sitä suuremman ajatuksen hän myöskin sai\nomasta kunnostaan ja halusi kiihkeästi päästä itsenäisesti liikettä\nharjoittamaan. Kun he sitten onnistuivat valtaamaan ison purjealuksen,\npäätti hän, ettei enää olisi kenenkään renkinä, vaan rupeaisi itse\nisännäksi. Yhtiösopimus purettiin rauhallisesti ja Lowista tuli\nuuden laivan omistaja. Tässä oli miehistöä kaksiviidettä miestä, ja\nhinattuaan sen mastoon merirosvolipun erosi Low entisestä päämiehestään\nja lähti harjoittamaan ammattia omaan laskuunsa.\n\nAluksi asettui hän joksikin aikaa lepäämään Bostoniin, ja näyttää hän\nerikoisesti mieltyneen Uuteen Englantiin, johon tunteeseen sen valtion\nasukkaat eivät kuitenkaan olleet halukkaat vastaamaan.\n\nEnsi töikseen Uuden Englannin vesillä Low valtasi muutaman Rhode\nIslandin satamaan pyrkivän purren. Siirrettyään siitä omaan\nlaivaansa kaiken tavaran, mitä luuli tarvitsevansa, riisti hän\naluksesta raakapuut, purjeet ja touvit, toisin sanoen teki sen\naivan merikelvottomaksi; sen lisäksi löi hän vielä sen kapteenin\nja rauhallisen miehistön henkihieveriin. Kaiken tämän teki hän sen\nvuoksi, etteivät rannikon asukkaat eivätkä toiset merellä kulkevat\nlaivat saisi mitään tietää hänen rosvouksestaan. Sitten hän purjehti\nkiiruimmiten avomerelle. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta onnistui\nraiskatun aluksen kuitenkin päästä muutaman pikku saaren rantaan, josta\nsen pahoinpidelty miehistö pienellä veneellä souti Rhode Islandiin\nilmoittamaan julkean rosvon aivan kaupungin satamavesillä tekemästä\nilkityöstä.\n\nTästä tiedon saatuaan lähetti Rhode Islandin kuvernööri heti\nrummuttajia hälyttämään muiden lähellä olevain satamapaikkain väestöä\nja kokoamaan vapaaehtoisia kostoretkelle rosvoja tavoittamaan. Niin\nsuuri oli suuttumus Lowin ilkityöstä, että vapaaehtoisia kiiruhti\nsuuri joukko tarjoamaan kuvernöörille palvelustaan ja kaksi laivaa\nvarustettiin niin sukkelasti rosvoja takaa-ajamaan, että vaikka niiden\nkapteenit olivat kuulleet tapauksesta vasta aamulla, olivat he valmiit\nlähtemään merelle ennen päivänlaskua. Kaikki purjeet kohotettiin ja\nparasta kiirettä pidettiin; mutta vaikka Lowin laiva saatiinkin pian\nnäkyviin, oli se kumminkin paljon parempi purjehtija, ja vihasta\nkuohuvain takaa-ajajain oli pakko palata takaisin tyhjin toimin.\n\nSeuraava Lowin liiketemppu oli kerrassaan suuremmoinen. Purjehtien\nrannikkoa pitkin tuli hän erääseen Rosemary nimiseen satamaan\nMarbleheadin luona, jossa hän tapasi kokonaista kolmetoista\nkauppalaivaa ankkurissa. Sellainen näky oli merirosvosta yhtä mieluinen\nkuin ison kultaharkon keksiminen kullankaivajasta.\n\nHänen olisi ollut helppo noukkia saalista noista pikku satamassa\nrauhallisesti lepäävistä aluksista, sillä ne olivat aivan\nasestamattomat eivätkä niiden miehistöt olisi rohjenneet ruveta\nvähäisimpäänkään vastarintaan. Mutta hänen kunnian- ja saaliinhimonsa\noli vielä suurempi — hän päätti vallata ne kaikki. Purjehtien rohkeasti\nlaivojen keskeen veti hän pelätyn mustan lipun mastoon ja huusi\ntömyrillä jokaiselle alukselle, jonka ohi hän kulki, että sen oli\nantauduttava suosiolla, muuten ei annettaisi armoa kapteenille eikä\nmiehistölle. Kun niissä kaikissa oli vain rauhallisia kaupankävijöitä,\nei vastarintaan lainkaan ryhdytty, ja niinpä tarkasti ahne rosvo\njokaisen aluksen vuoroonsa ja anasti omaan ruumaansa kaiken, mitä\nniissä oli anastamisen arvoista.\n\nMutta hän ei tyytynyt rosvoamaan ainoastaan lastia. Haluten komentaa\nkokonaista laivastoa eikä vain yhtä laivaa valitsi hän valtaamistaan\nkauppa-aluksista parhaat itselleen ja pakotti niiden miehistöt\nvannomaan hänelle uskollisuudenvalan. Ja kun yksi niistä oli isompi ja\nparempi kuin hänen oma laivansa, siirtyi hän siihen ja lähti sitten\nuudella laivastollaan risteilemään Pohjois-Amerikan rannikkovesiä.\n\nIhmeellinen menestys olikin Lowilla tosiaan liiketoimessaan.\nAloitettuaan pienellä, aseettomalla kuunarilla, jossa oli vain\nkaksitoista merimiestä, oli hän nyt päässyt Amerikan vesien ehkä\nisoimman merirosvolaivaston päälliköksi, Kukaties miten mahtavaksi hän\nvielä olisi kohonnutkaan, jollei luonto olisi käynyt hämmentämään hänen\nrohkeaa peliään; useimmat Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleiset satamat,\nvarsinkin eteläiset, olivat näet tällöin helppotöisiä apajia Lowin\nlaivastolle.\n\nMutta hänen purjehtiessaan Länsi-Intiaan, arvatenkin varustaakseen\nlaivojaan tykeillä, musketeilla ja ampumavaroilla alkavaa suurta\nkaappaus-retkeilyä varten, tavoitti hänet hirveä myrsky; ja\npelastaakseen edes laivansa sen käsistä oli hänen pakko heitättää\nmereen suurin osa Marbleheadissa saamastaan kallisarvoisesta saaliista,\nniin että kun laivat viimein pääsivät suojaan muutaman pikku saaren\nsatamaan, kiittivät rosvot onneaan, että olivat edes saaneet henkensä\npelastetuiksi.\n\nJotkut laivoista olivat kuitenkin hajautuneet erilleen päävoimasta,\nkaikki jälellejääneet olivat kärsineet pahoja vaurioita, ja kallis\nsaalis oli tyyten hukattu. Masentuneen sissipäällikön oli pakko\nruveta paikkailemaan vammojaan ja yrittämään uusia ryöstöretkiä\npaljon vähäisemmillä voimilla. Korjailtuaan miten kykeni laivojaan\nja lähdettyään uudelleen merelle hän tapasi saaren lähettyvillä\nhaaksirikkoutuneen aluksen, josta äskeinen myrsky oli riistänyt purjeet\nja katkonut mastot ja joka nyt oli aivan tuuliajolla. Sen poloinen\nmiehistö kaipasi mitä kipeimmin apua, ja nähtyään laivoja lähenevän he\nviittoilivat hartaasti niitä tulemaan paikalle.\n\nAvun antaminen ei kuitenkaan kuulunut tuon hirtehisen tapoihin. Sen\nsijaan ryösti hän hylystä yli 25,000 markkaa rahaa, ruokatavarat ja\nyleensä kaiken, millä oli jotakin arvoa. Sen urhotyön tehtyään hän\npurjehti laivoineen tiehensä, jättäen poloiset haaksirikkoutuneet\nmyrskyjen ja nälkäkuoleman tuhottaviksi.\n\nSitten hän aloitti pitkän sarjan rosvotöitä. Hän valtasi monilukuisia\nkauppahaaksia ja harjoitti niiden miehistöjä kohtaan sanomatonta\njulmuutta, niin että hänen musta maineensa tuli lavealti kuuluksi ja\npelätyksi. Hänen hirmutekojensa luetteleminen ei maksa vaivaa eikä\nilahuta lukijaa, siksi yksitoikkoinen ja sydämetön on niiden historia.\nVanhemmat merisissit eli bukanierit olivat kaikesta huolimatta\nolleet uljaita sankareja; he olivat käyneet pelkäämättä vahvasti\nvarustettujen sotalaivain ja linnoitettujen kaupunkien kimppuun, ja\nheitä johti ainakin alussa kansallinen veriviha espanjalaisia kohtaan,\njotka itsekin olivat julmia riistäjiä alusmaissaan ja kohtelivat\ntylysti kaikkia vesillään tapaamiaan vieraiden kansallisuuksien\nlaivoja. Mutta Low ja hänen tapaisensa olivat vain kurjia varkaita,\nrosvoja ja murhamiehiä, jotka välttivät vaarapaikkoja ja tyytyivät\nryöstämään rauhallisia kauppa-aluksia ja kiduttamaan niiden aseettomia\nkuljettajia. Mitään loistavia meritaisteluja ei heidän historiansa\ntarjoa.\n\nErotettuaan useimmat muut toverilaivat seurastaan ja pitäen\nkäytettävänään vain kaksi sattui Low kerran näkemään hyvän matkan\npäässä isonlaisen aluksen, jota hän runsaan saaliin toivossa lähti heti\najamaan takaa. Mutta saalis sattuikin olemaan muuan englantilainen\nsotalaiva, joka risteili rannikolla väijymässä juuri näitä samoja\nrosvoja, joiden tihutyöt olivat pakottaneet Englannin hallituksen\nryhtymään tavallista pontevampiin toimiin.\n\nKun molemmat sissilaivat, mustat liput mastojensa huipussa ja suuri\njoukko hampaisiin asti asestettuja hylkiöitä kannellaan, lähenivät\notaksuttua kauppalaivaa, kääntyikin tämä yht’äkkiä niiden ihmeeksi\nja laukaisi kokonaisen leveän kyljen täyden järeitä tykkejä niitä\nvastaan. Rosvot vastasivat tuleen, sillä hekin olivat hyvin asestetut\neikä heidän muukaan auttanut näin lähelle jouduttuaan, mutta taistelu\npäättyi lyhyeen. Lowin sisarlaiva joutui kohta liikekyvyttömäksi\nvihollisen luodeista, ja sen älyttyään tuo hirtehinen lakkautti heti\ntulensa, käännätti oman laivansa ja joka purjetilkku levällään kiirehti\nmitä joutuisimmin pois taistelupaikalta, jättäen toverinsa tietyn tuhon\nomiksi.\n\nJälellejäänyt rosvolaiva vallattiin helposti, ja pian sen jälkeen\ntuomittiin viisikolmatta sen väestä kuolemaan ja hirtettiin Rhode\nIslandissa. Roistomainen Low sensijaan pääsi turvallisesti pakenemaan\nja jatkamaan kurjaa uraansa. Hänen loppuvaiheitaan ei tunneta,\nvaikka sekään ei ole mahdotonta, että hänen omat miehensä, moisesta\nraukkamaisuudesta vimmastuneina, vapauttivat maailman eräästä sen\nkaikkein kehnoimmista hylkiöstä.\n\n\n\n\nXXX luku.\n\nMEKSIKON LAHDEN SISSI.\n\n\nViime vuosisadan alussa puuhaili Meksikon lahden vesillä ja rantamilla\nmuuan erittäin toimelias ja älykäs merirosvo, jota historiassa ja\nsuupuheessa on kuvattu loistavin ja romantillisin värein. Se oli\nranskalainen Juhana Lafitte, laajalti tunnettu \"Meksikon lahden sissin\"\nnimellä; ja vaikka hänen urhotyönsä ovat kaikkein mainehikkaimpia\nkoko merirosvouden historiassa, oli hänessä itse teossa niin vähän\ntavallisen merisissin vikaa, että oikeastaan epäilyttää lukea häntä\ntässä kirjassa kuvattujen sankarien joukkoon.\n\nLafitte oli ranskalainen seppä, joka jo nuorukaisena kahden\nveljensä kera siirtyi New Orleansiin, missä he menestyivät hyvin\nhevosenkengittäjinä ja muissa tämän ammatin haaroissa. Siitä huolimatta\nei hän tuntenut oikein viihtyvänsä vasaran ja alasimen ääressä; hänen\nmielensä tähtäsi korkeammalle, ja vihdoin hän heitti hevosenkengityksen\nsikseen ja aloitti molempain veljiensä kera puolittain laillistetun\nkaapparitoimen. [Ennen aikaan kahden valtion käydessä sotaa\nkeskenään jakoivat niiden hallitukset n.s. \"kaapparivaltuuksia\"\nyksityisille laivureille, jotka asestivat aluksensa ja kävivät\ntavallaan laillista sissisotaa vihollisinaan kauppalaivoja vastaan.\nKuuluisin ja samalla melkein viimeinen kaikista kaapparilaivoista\noli Pohjois-Amerikan kansalaissodan aikana orjavaltioiden varustama\n_Alabama_, joka uskaliaan päällikkönsä kapteeni Semmesin johtamana\noli tekemäisillään lopun koko Unionin merikaupan käynnistä ja joka\n— Englannissa kun oli rakennettu varta vasten tähän tarkoitukseen —\noli aiheuttaa sodan myöskin Yhdysvaltain ja Englannin välille, kunnes\npitkällisten neuvottelujen jälkeen äkäinen valta maksoi edelliselle\nliki 40 miljoonaa markkaa vahingonkorvaukseksi Alabaman tuottamista\nvahingoista. Suom. huom.]\n\nNoihin aikoihin kihisi Meksikon lahti täynnänsä pieniä aluksia, jotka\nnimittivät itseään \"privatiereiksi\" eli kaappareiksi, vaikka itse\nteossa olivat jotenkin puhtaita rosvoaluksia. Sota oli puhjennut\nyhdeltä puolen Englannin ja Espanjan ja toiselta puolen Ranskan\nvälillä, ja siksipä antoivat molempien edellämainittujen maiden\nhallitukset mieluisesti merenkulkijoilleen kaapparivaltuuksia\nRanskan kaupankäynnin hävittämiseksi. Mutta samaan aikaan olivat\nmonet Keski-Amerikan pienet tasavallat karistaneet niskoiltaan\nEspanjan ikeen, ja niiden kaapparit pitivät puolestaan espanjalaisia\nlaivoja laillisena saaliinaan ja samalla myöskin englantilaisia,\nkoska nämä molemmat maat olivat keskenään liitossa. Ja kun moniaita\nranskalaisiakin kaappareita yhtyi samaan peliin, niin arvaa, kuinka\nsekavaksi kaikki merenkulku ja kaupankäynti näillä vesillä oikein\nmuodostui. Siitä tuli todella kaikkien sota kaikkia vastaan, jokaisen\nkäsi oli kohotettu toista vastaan ja sissitoimi kehittyi oikein\nkultaisimpaan kukoistukseensa. Mutta yhdessä suhteessa menettelivät\nkaikki nämä kaapparit — joita niin usein pidettiin silkkoina sisseinä\nja jotka todella sellaisina toimivatkin, kun heillä ei ollut aikaa\neikä paljon haluakaan syventyä ratkaisemaan vaikeita valtio-opillisia\nongelmia uhriensa kansallisuudesta — kuitenkin saman pakottavan\nperiaatteen mukaan: lastattuaan ruumansa täyteen ryöstösaalista oli\nniiden piammiten pyrittävä johonkin turvalliseen paikkaan, missä saivat\nsen varmaan korjuun. Tällaiseksi kaapparisatamaksi muodostui ajan\npitkään ennen muita; paikkoja Baratarialahti noin puolen seitsemättä\npeninkulmaa eteläänpäin New Orleansista, jonka asema erittäin hyvin\nsoveltui tähän tarkoitukseen, ja sinne lahden pohjaan syntyikin\npian iso ja kukoistava siirtola, johon kaikkien kansojen kaapparit\nkuljettivat mereltä korjatun satonsa turvaan.\n\nTietystikään ei niin verraten syrjäisessä ja äskettäin vielä aivan\nautiossa paikassa kuin Baratariassa ollut ketään, joka olisi\nkyennyt ostamaan satamaan saapuneita kalliita lasteja, mutta tämän\nkauppaliikkeen harjoittajain suurena päämääränä oli koettaa saada\ntavaransa salaa kuljetetuksi Louisiana-valtion pääkaupunkiin New\nOrleansiin ja siellä muuttaa ne rahaksi. Se ei tosin voinut käydä\npäinsä julkisesti ja laillista tietä, sillä Yhdysvallat olivat tällöin\nrauhallisissa väleissä Englannin, Ranskan ja Espanjan kanssa eivätkä\nsallineet tuoda mihinkään satamaansa tavaroita, jotka olivat ryöstetyt\nnäiden maiden kauppalaivoista. Senvuoksi oli kaapparien keinoteltava\nne Baratariasta New Orleansin salakuljettajain ja kaikenlaisten muiden\nvälikäsien kautta ja niiden onnellisesti perille tultua myytävä ne\njälkimäisen kaupungin kauppiaille, ilman että tulliviranomaisia välillä\nollenkaan vaivattiin.\n\nTämä oli suuri ja suotuisissa olosuhteissa sangen tuottelias\nliikekeino. Mutta Juhana Lafittessa olikin miestä yrittämään juuri\nsellaista, eikä kulunutkaan kauan hänen Baratariaan asettumisestaan,\nennenkun hän oli siirtolan mahtavin mies ja kaiken tullikavalluksen\nylitirehtööri. Ja annapa olla — hankittuaan täten vaikutusvaltaisen\naseman kaapparien keskuudessa sai hän päähänsä ruveta itsekin\nkaappariksi, ja sellaisena me kohtaammekin hänet merirosvouden\nhistoriassa.\n\nLafittella ei tosin itse teossa ollut lainkaan edellytyksiä tälle\nalalle. Hän oli ollut seppä ja kengitysmestari siitä asti kuin kynnelle\nkykeni eikä tuntenut purjehdustaitoa eikä meriasioita enempää kuin\nsonettien sepittämistä. Hän ei edes yrittänyt, niinkuin aikaisemmin\nkuuluisa Bonnet, antaa toisten hoitaa purjehdusta hänen asemastaan,\nsillä hänellä ei ollut erityistä halua uskoa itseään pettäväin aaltojen\nhuomaan, ja kaikki minkä hän teki, toimitti hän mieluummin varmalla\nmaakamaralla. Hänen sanotaan olleen vain kahdesti iässään merellä: ensi\nkerran, kun lähti Ranskasta, ja toisen kerran, kun lähti Louisianasta,\neikä se tapahtunut kummallakaan kerralla \"Iloisen Rogerin\" alla, kuten\nmustaa merirosvolippua toisinaan nimitettiin. Tästä syystä ei Lafittea\noikeastaan voisi sanoakaan merirosvoksi; mutta kun häntä on yleisesti\nsellaisena pidetty, niin päästämme hänet mukaan samaan kehnoon seuraan,\njonka tihutöistä tässä kirjassa on tarinoitu.\n\nJuhana Lafitten tarmo ja liikemieskyky ei ollut tunnettua ainoastaan\nBaratariassa, vaan New Orleansissakin asti. Kaapparit huomasivat\nhänen hoitavan heidän asioitaan perin hienolla aistilla ja älyllä, ja\nhaluten käyttää hänen apuaan edelleen hyväkseen joutuivat he vähitellen\nriippuvaisiksi hänestä ja heidän täytyi kaikessa totella häntä.\n\nToiselta puolen joutui New Orleansin kauppakin riippuvaiseksi niistä\nsuurista tavaramääristä, joita Lafitten johdolla sinne salaisesti\nkuljetettiin. Sangen monet tukku- ja vähittäiskauppiaat, joita ei\nvaivannut liika tunnollisuus, olivat iloiset voidessaan ostaa noita\ntullittamattomia tavaroita perin huokeasta hinnasta ja myydä jälleen\nmelkoisella voitolla; mutta rehelliset kauppiaat sen sijaan, jotka\nsaivat maksaa tavaroistaan markkinahinnat, olivat ylen julmistuneita\nyhäti lisäytyvästä salakuljetuksesta, joka oli heidän turmiokseen.\n\nVihdoin oli Yhdysvaltain hallituksen, jonka sota Englannin kanssa\nvuoden 1812 tienoilla läheni loppuaan, pakko ryhtyä nopeihin\ntoimenpiteisiin New Orleansin lakiakiertäviä kauppiaita vastaan ja\nlähetti senvuoksi pienen sotalaivaston hävittämään perin juurin\nsalakähmäisen liiketoimen Baratariassa.\n\nLafitten molemmat veljet olivat New Orleansissa hänen asiamiehinään,\nja toinen heistä vangittiin ja työnnettiin tyrmään, jonka jälkeen\nkaupungin sotasataman päällikkö, komendöörikapteeni Patterson määräsi\nretkikunnan kiireimmiten purjehtimaan Baratariaan, hävittämään\nsen satamassa tapaamansa alukset, valloittamaan kaupungin ja\ntakavarikoimaan kaikki sieltä löydetyt tavara-varastot.\n\nKun Juhana Lafitte sai kuulla näistä ankarista toimenpiteistä häntä\nvastaan, täytyi hänen pitkän ranskalaisen nenänsä venyä vielä\npitemmäksi, sillä tietenkään ei hän kyennyt asevoimin puolustamaan\npientä siirtolaansa säännöllistä sotalaivastoa vastaan. Vaikk'eivät\nisot laivat saattaneetkaan päästä lahden pohjukkaan asti, voivat ne\nlähettää maihin aseellisia venekuntia, joita vastaan hänen oli turha\nruveta rimpuilemaan. Mutta juuri silloin sattui varsin eriskummallinen\ntapaus.\n\nVahva englantilainen laivasto oli näihin aikoihin vallannut Pensacolan\nkaupungin Floridassa, ja kun se mietiskeli rynnätä New Orleansiakin\nvastaan, päätti englantilainen ylipäällikkö — joka tiesi Lafitten\nsissisiirtolasta Baratariassa ja arveli, että sen karkaistuneista\nja uhkarohkeista seikkailijoista voisi olla apua viimeksimainitun\nkaupungin valloittamisessa — toimittaa lähettilään Lafitten\npuheille ottamaan selkoa, kannattiko tämän mahtavan kaappari- ja\nsalakuljettajapomon kanssa ruveta aseveljeyteen.\n\nTykkivene _Sophia_ lähetettiin siis kapteeni Lockeyerin komentamana\nBaratariaan kohtaamaan Lafittea, ja saapuessaan sataman edustalle\nrupesi se ampumaan merkkilaukauksia kiinnittääkseen siirtolan\nväestön huomiota puoleensa. Tämä räiske tietystikin synnytti suurta\nmieltenkuohua Baratariassa, ja kaikki kotosalla oleva väki riensi\nrantapenkereelle katsomaan, mikä oli hätänä. Mutta sotalaiva oli niin\netäällä, ettei sen kansallisuutta voitu huomata, jonka vuoksi Lafitte\npäätti soutuveneellä lähteä kuulustelemaan asianlaitaa. Epäilemättä hän\npelkäsi, että tuo nyt oli se Yhdysvaltain sotalaiva, jonka määrä oli\nhävittää hänen siirtolansa. Mutta joka tapauksessa täytyi hänen lähteä\nsitä vastaan ja koettaa kauneilla sanoilla torjua vaara, joka uhkasi\nhänen tärkeimpiä etujaan.\n\nJo ennen laivalle saapumistaan hän älysi suureksi ihmeekseen, ettei\nse ollutkaan amerikkalainen vaan englantilainen tykkivene, ja kohta\nnäki hän veneen laskettavan alas ja tulevan häntä vastaan. Siinä oli\npaitsi soutajia kapteeni Lockeyer kahden upseerin kanssa; veneiden\ntavattua toisensa ilmoitti kapteeni, kuka hän oli, ja tiedusteli, oliko\nhra Lafitte tätä nykyä Baratariassa, sanoen tuovansa tälle tärkeitä\nasiapapereita. Epäluuloinen ranskalainen ei kohta ilmoittanut itseänsä,\nvaan sanoi Lafitten nykyjään kyllä olevan Baratariassa; ja vasta kun\nmolemmat veneet lähenivät rantaa, ilmaisi hän, kuka oli.\n\nKun rannalla seisova kaappariparvi näki brittiläiseen univormuun\npuettujen upseerien nousevan maihin, eivät he olleet lainkaan\nmielissään vierailusta, sillä joku aika sitten oli pieni englantilainen\njoukko käynyt täällä tehden aikamoista vahinkoa heidän varastoilleen.\nMutta Lafitte rauhoitti ystävänsä, vei upseerit taloonsa ja kohteli\nheitä tosi ranskalaisella vieraanvaraisuudella — johon hyvin kykenikin,\nsillä kaapparit olivat kasanneet hänen taloonsa kaiken maailman\nylellisyystavaroita.\n\nAvattuaan kapteeni Lockeyerin tuoman paperipinkan ällistyi Lafitte\nkovin. Eräät niistä olivat virallisia kuulutuksia, joissa Louisianan\nväestöä uhattiin Suur-Britannian aseellisella kostolla, jollei kaupunki\nsuosiolla alistuisi tämän vallan alaiseksi; mutta tärkein paperi\noli tarjous, jossa brittiläisten sotavoimain ylipäällikkö Meksikon\nlahdella, översti Nichols, kehoitti Lafittea ja hänen miehiään\nliittymään aluksineen Englannin laivastoon, luvaten vastalahjaksi\nBaratarian asukkaille yleisen anteeksiannon, Lafittelle itselleen\nlaivaston kapteenin valtakirjan ja paljon muuta hyvää. Mutta jollei\nBaratarian väki hyvällä tahtonut yhtyä englantilaisiin sotimaan\nYhdysvaltain satamakaupunkeja vastaan, hävitettäisi heidän siirtolansa\nja aluksensa kaikki heidän varastonsa takavarikoitaisiin.\n\nLafitte oli nyt pahassa pälkähässä. Häntä ei lainkaan haluttanut\nruveta englantilaiseksi laivastonkapteeniksi, sillä hänen\nhevosenkengitystaitonsa ei auttanut vähääkään purjehtiessa; toisekseen\nhän ei ollenkaan rakastanut englantilaisia ja hänen mielenkiintonsa\ntässä sodassa oli tykkänään Yhdysvaltain puolella. Mutta nyt oli\ntässä englantilainen ylipäällikkö, joka vaati häntä liittolaisekseen\nYhdysvaltoja vastaan, uhaten vastakkaisessa tapauksessa tuhota hänet ja\nhänen siirtolansa. Toiselta puolen varusteli Yhdysvaltain kuvernööri\nretkikuntaa Baratariaan valmistaakseen sille aivan samanlaisen kohtalon.\n\nBaratarian herra lienee näyttänyt jotenkin hullunkuriselta, jos olisi\npukeutunut täysiin sotavaruksiin; mutta hän oli älykäs ja pitkänäköinen\nmies ja luotti enemmän käytännölliseen valtiotaitoon kuin aseturvaan.\nHän oli nyt hullussa myllyssä, josta ainoastaan aito gallialainen\nnokkeluus voi pelastaa hänet.\n\nEnsi työkseen hän viivytteli suoran vastauksen antamista kapteeni\nLockeyerin tuomiin esityksiin. Hän vakuutti tälle, että hänen oli\nensin saatava neuvotella miestensä kanssa mitä oli tehtävä, sillä\njoukossa oli paljon jäykkäniskaista väkeä, joka ei halunnut mitään\nyhteistoimintaa Englannin kanssa; senvuoksi hän pyysi ajatusaikaa kaksi\nviikkoa. Kapteeni Lockeyer näki itsekin, ettei ollut helppo taivuttaa\nmoisia levottomia ja riippumattomia veitikoita, joista monet vihasivat\nenglantilaisia, heti astumaan näiden palvelukseen. Senvuoksi hän piti\nviisaimpana myöntyä Lafitteen pyyntöön ja purjehti tiehensä, luvattuaan\npalata Baratariaan kahden viikon perästä.\n\nSelvittyään tällä tapaa englantilaisista kiiruhti älykäs diplomaatti\nLafitte kohta asettumaan tekemisiin Yhdysvaltain viranomaisten kanssa.\nHän lähetti Louisianan kuvernöörille hra Claibornelle kaikki kapteeni\nLockeyeriltä saamansa asiakirjat sekä niiden myötä kirjeen, jossa\nselosti tälle kaikki, mitä Baratariassa juuri oli tapahtunut; tämän\nkautta saivat Yhdysvallat ensimmäiset luotettavat tiedot Englannin\nvihamielisistä aikeista Mobilea ja New Orleansia vastaan. Lafitte\nilmoitti kuvernöörille, ettei hänellä ollut lainkaan halua nousta\naseihin uutta isänmaatansa vastaan — jonka vapautukseen Englannin\nvaltikan alta hänen maanmiehensä kenraali Lafayetten johdolla olivat\nottaneet niin tehokasta osaa —, vaan että hän päinvastoin oli valmis\nmiehineen joka tavalla auttamaan Yhdysvaltoja yhteistä verivihollista\nvastaan, kunhan vain Baratariaa vastaan suunnitellusta hyökkäyksestä\nluovuttaisiin, hänen veljensä vapautettaisiin vankeudesta ja hänelle ja\nkaikille hänen miehilleen myönnettäisiin yleinen armahdus. Edelleen hän\nkirjoitti, että jollei kuvernööri suostuisi tähän, niin hän mieluimmin\nlähtisi miehineen Baratariasta iki-päiviksi; he olivat valmiit mihin\npersoonallisiin uhrauksiin hyvänsä hengen, tavaran ja toimeentulon\npuolesta, ennenkun taipuivat pakostakaan kohottamaan aseitaan\nYhdysvaltoja vastaan. Samaan tapaan kirjoitti Lafitte myöskin eräälle\nLouisianan kongressin jäsenelle, ja molemmat kirjeet olivat erittäin\ntaitavasti laaditut vaikuttamaan vastaanottajissa mitä parhainta\nluottamusta häneen.\n\nKuvernööri kutsui heti kokoon neuvottelukokouksen ja luki sille\nLafittelta tulleet asiapaperit ja kirjeen. Kokouksessa lausuttiin\njulki kaksi mielipidettä; ensiksikin, että kaikki nuo englantilaisten\nuhkaukset taisivat olla vain Lafitten sepustamia väärennöksiä, jotta\nhän niiden avulla välttyisi häntä Yhdysvaltain puolelta uhkaavasta\nrangaistuksesta; ja toiseksi, että — oli asianlaita miten hyvänsä\n— Yhdysvaltain viranomaisten arvolle ei ollut sopivaa ruveta\nminkäänlaisiin neuvotteluihin ja sopimuksiin kurjain merirosvojen ja\nsalakuljettajani kanssa.\n\nKeskustelun tuloksena oli päätös, että vastaamatta lainkaan Lafitten\njulkeisiin ehdotuksiin oli vain kiiruhdettava rangaistusretkikunnan\nlähettämistä Baratariaan. Niinpä lähti komentaja-kapteeni Patterson\nkohta purjehtimaan Mississippi-jokea alas ja hyökkäsi niin tuimasti\nBaratariaa vastaan, että useimmat sen aluksista ammuttiin pohjaan tai\npoltettiin, paljon väkeä joutui vangiksi ja kaapparitavaraa sotilaiden\nhaltuun sekä koko siirtola surkeasti hävitettiin. Lafitte uskollisinten\nmiestensä kanssa oli kohta paennut metsiin ja siten säästynyt vangiksi\njoutumasta.\n\nSovittuna aikana saapui kapteeni Lockeyer Baratarian sataman edustalle\nja ampui merkkilaukauksia kokonaista kaksi vuorokautta, saamatta\nminkäänlaista vastausta. Peläten petosta Lafitten puolelta ei hän\nuskaltanut lähteä maihin veneellä, vaan oli pakotettu palaamaan\ntakaisin, lainkaan aavistamatta, mitä Baratariassa tällävälin oli\ntapahtunut.\n\nKun Lafitten kuvernööriä Claibornelle lähettämäin asiakirjain sisältö\ntuli yleisesti tunnetuksi, eivät Louisianan asukkaat eikä muukaan\nYhdysvaltain väestö ollut ollenkaan tyytyväinen kuvernöörin ja hänen\nneuvostonsa päätökseen ja menettelyyn Baratariaa kohtaan; ja eräs\netevä New Yorkin lakimies, hra Edward Livingston, esiytyi julkisesti\nLafitten puolustajana, todistaen tämän menetelleen niin rehellisesti ja\nlainkuuliaisesti kuin kelpo kansalaisen tulikin.\n\nJo ennenkun kaikki Lafitten ilmoitukset oli huomattu täysin\ntodenperäisiksi ja ennenkun englantilaiset olivat ryhtyneet\nhirvittävään hyökkäykseensä New Orleansia vastaan, oli Yhdysvaltain\nsotavoimain ylipäällikkö maan eteläosassa, kenraali Jackson,\npainattanut hyvin hurjan julistuksen englantilaisten kehnoa\nsodankäyntitapaa vastaan, ne kun Yhdysvaltoja vahingoittaakseen eivät\nsurkeilleet haalia puolelleen sellaisia \"hornan hirtehisiä\" kuin\nLafitte ja tämän joukko olivat!\n\nMutta yleinen mielipide oli edelleen \"Meksikon lahden sissin\"\npuolella, ja kun New Orleansin kohtalo rupesi näyttämään yhä\narveluttavammalta, oli kenraali Jackson viimein mielissään, kun\nvoi lopulta vastaanottaa ja käyttää hyväkseen Lafitten ja tämän\nmiesten uudistettua avuntarjousta. Sangen monet Baratarian entisistä\nkaappareista ja salakuljettajista ottivat Yhdysvaltain puolella osaa\nverisiin taisteluihin New Orleansin luona; ja heidän apunsa oli niin\ntähdellinen, että Yhdysvaltain presidentti Madison antoi julistuksen,\njossa Baratarian entisille asukkaille luvattiin täydellinen\nanteeksianto ja unhotus entisistä pahoista töistään, kun olivat\nparantaneet itsensä ja kunnostautuneet isänmaan puolustuksessa.\n\nLafitte ja hänen miehensä olivat nyt siis vapaita ja nuhteettomia\nYhdysvaltain kansalaisia, voivat elää pelkäämättä lain kouraa ja ryhtyä\nmihin kunnialliseen ammattiin hyvänsä; mutta se ei vielä tyydyttänyt\nLafittea. Hän oli rehellisesti hylännyt yhteisen vihollisen houkuttelut\nja koettanut parhaansa mukaan auttaa maatansa; hänen tarjouksensa\noli eväten ja pilkaten poljettu jalkoihin; häntä oli kohdeltu kuin\nkurjaa pahantekijää; hänen miehiään oli vangittu ja hänen omaisuuttaan\nhävitetty; eikä häneen oltu kiinnitetty huomiota, ennenkun hallitus\nkipeimmin tarvitsi hänen apuaan.\n\nLoukattuna ranskalaisen sydämensä pohjaan saakka päätti Lafitte eräiden\ntoveriensa kanssa pudistaa jaloistaan tuon maan tomut, joka oli niin\nkehnosti palkinnut hänen lainkuuliaista hartauttaan, ja aloittaa\nelämänuransa uudestaan jossakin muussa Amerikan mantereen osassa.\nKohta kuultiin hänen purjehtineen Meksikon lahdelle — matkan määrää\nei tiedetty, vaan arveltiin siksi jotakin Keski-Amerikan satamaa; ja\nkun hänestä ja hänen seuralaisistaan ei sittemmin kuultu enää mitään,\notaksuttiin yleisesti heidän joutuneen haaksirikkoon ja saaneen\nsurmansa kohta heidän lähtönsä jälkeen nousseessa ankarassa myrskyssä.\nJotkut kumminkin väittävät hänen asettuneen Yukatanin niemelle, jossa\nkuoli kovalla maankamaralla, niinkuin oli elänytkin, vuonna 1826.\n\nMutta Lafitten kuolema ei ole sen epämääräisempi kuin se mainenimikään,\njonka hänelle romantillinen aika antoi. Jälkeentulevain mielestä\n\"Meksikon lahden sissi\" on perin sopimaton nimitys maakravulle, joka\nvain kahdesti eläessään oli ollut merellä — rauhallisena matkustajana.\n\n\n\n\nXXXI luku.\n\nAARTEENKÄTKIJÄ-SISSI.\n\n\nKaikista historiassa, taruissa tai kansanlauluissa kuvatuista\nmerisisseistä on satumaisin hohde kutoutunut erään mustan lipun\nromantillisen sankarin ympärille, jonka nimen kaikkien maiden\nkoulupojat tuntevat seikkailukirjoistaan. Tarkoitamme kuuluisaa\nkapteeni Kiddiä.\n\nItse teossa ei kapteeni Kidd kuitenkaan ollut mikään tyypillinen\nsissi. Kun kaikki muut merisissit tekivät itsensä tunnetuiksi ja\npelätyiksi inhoittavina rosvoina, varkaina ja murhamiehinä, oli\nkapteeni Kiddin maine aivan toisenlainen. Hän ei ainakaan hävittänyt\nAmerikan rannikkoja niinkuin toiset, vaan hautasi sen kätköihin\nmuista maailmanosista kasaamiaan aarteita. Juuri tämä salaperäinen\naarteenkätkemis-into on kapteeni Kiddistä tehnyt satujen romantillisen\nsankarin. Aarniohaudat, salatut aarteet, ovat aina kiihoittaneet\nkaikkien kansojen alkeellista mielikuvitusta, ja tuon kuuluisan sissin\nhahmon ympäri on sekä todellisuus että mielikuvitus kutonut kirjavimmat\nlankansa.\n\nToinen juttu on, että itse teossa on olemassa kaksi kapteeni Kiddiä:\ntoinen tarun, toinen todellisuuden. Seuraavassa käsittelemme kumpaakin\nerikseen sen mukaan kuin niitä tunnemme.\n\nKuten jo sanottiin, kertovat miltei kaikki tarinat kapteeni Kiddin\ntavan takaa nousseen maihin nykyisten Yhdysvaltain koillisrannikolla,\njopa erinäisiin sisämaan kohtiinkin, kätkeäkseen ainoastaan hänelle\ntiettyihin aarnioihin kaiken maailman meriltä kokoilemiaan aarteita.\nVähin joka paikassa Uudessa Jerseyssä tahi Long Islandissa osoittavat\nvanhat ihmiset salaperäisellä kammolla paikkoja, joissa muistotaru\nkertoo kummituskapteenin kaivaneen maahan kultia, hopeita ja kalliita\nkiviä. Kaivamaan pakotetut sotavangit, jotka kapteeni oli surmannut ja\nnakannut aarteittensa päälle, kummittelevat perästäpäin peloittavina\nhaamuina kätköjen ympärillä. Epälukuisia kertoja ovat rohkeat sielut\nyrittäneet etsiä aarteita niistä kohdista, joiden päällä aarnivalkeat\novat liekinneet — millä tuloksella sitten, on toinen juttu. Moniaat\nnäistä yrityksistä suunniteltiin niin suuremmoisessa mitassa, että\nne muistuttavat kullankaivajain retkiä Kaliforniaan sikäläisten\nkultalöytöjen alkuaikoina. Kokonaisia yhtiöitä ja retkikuntia\njärjestettiin, liikepääoma koottiin osakemaksuilla ja kaivaustyöt\nuskottiin erittäin taitavain aarteenkaivajainsinöörien johdettaviksi.\nEipä ole kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun tällainen retkikunta\nvarustettiin etsimään kapteeni Kiddin aarteita Nova Scotialta\nPohjoisesta jäämerestä — siis seuduilta, missä Kiddin tuskin voi uskoa\nkoskaan käyneen. Suuria kaivaustöitä toimitettiin perillä monessa\nkohdin, vesi tulvasi merestä ja täytti kaivannot, mutta ajettiin\nmahtavilla höyrypumpuilla takaisin. Lorun loppu oli se, ettei mitään\nmuita aarteita löydetty kuin ammoisina aikoina maaperään hautautuneiden\nvalaiden luita, ja retkikunta sai pitkin nenin palata. Mutta tämäkin\njuttu vain osoittaa, kuinka sitkeästi vielä nykypäiväinkin ihmisissä\nistuu usko kapteeni Kiddin kätkettyihin aarteisiin.\n\n\u003Ctb>\n\nSeuraava tarina poikkeaa vähän tavallisista Kidd-jutuista ja kerrotaan\nsitä muutamalla pienellä \"Hannan huuto\" nimisellä rannikkosaarella Kap\nCodin tienoilla; saaren nimi selviää tarinasta.\n\nKierrellessään rannikkoa pitkin etsimässä sopivaa kätköpaikkaa\naarteilleen keksi kapteeni Kidd tämän asumattoman luodon, joka\nhänestä oli ihan mainio tuohon tarkoitukseen. Hän laski maihin\nhurjine seuralaisineen, jotka laahasivat laivasta mukanaan arkkuja ja\nlaatikoita täynnä kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Näiden rosvojen\ntapana sanotaan olleen, että he aina kaivoivat kuopan niin isoksi, että\nsiihen mahtui aarteen kera myöskin yhden kaivajan kuoliaaksi isketty\nruumis — kummittelemaan sitten haudan ympärillä yötä ja päivää ja\nkarkoittamaan pitkäkyntistä väkeä loitolle.\n\nTällä kertaa oli kapteeni Kiddin saaliin joukossa nuori,\nylhäis-sukuinen neitonen nimeltä Lady Hanna; ja kun rosvopäällikkö ei\ntietänyt, mitä hän olisi muutakaan tehnyt moisella saaliilla, päätti\nhän surmata vangin ja haudata hänet aarteiden mukana, jotta hänen\nhaamunsa sitten vaikuttaisi niinkuin varoittava sakkotaulu ympäri\nkuljeskeleviin joutilaisiin.\n\nSelvää oli, että kun Lady Hanna rannalle tultuaan sai kuulla, mikä\nkohtalo häntä odotti, puhkesi hän sydäntäsärkeviin valitushuutoihin,\njotka eivät lakanneet edes sittenkään kun hänet oli surmattu ja\nkuopattu, vaan jatkuivat edelleen paksun multakerroksen läpi. Vielä\nnytkin vakuuttavat Kap Codin luona asuvat vanhat ihmiset, että surmatun\nneidon huuto kuuluu varhain sumuisina aamuhetkinä hänestä nimensä\nsaaneelta luodolta mantereelle.\n\n\u003Ctb>\n\nMuutkin tarinat kapteeni Kiddistä ovat jokseenkin samanlaisia, riippuen\nkulloinkin rannikkoväestön luonteesta ja mielikuvituksen runsaudesta.\nNäytteeksi otamme tähän seuraavan, jossa on koko paljon dramaallista\nelävyyttä.\n\nOli kaunis kesäilta seitsemännellätoista vuosisadalla. Muuan nuori\nmies nimeltä Abner Stout lähti nuorikkonsa Marin kanssa kävelemään\nmerenrannalle. He asuivat pienessä kylässä Uuden Jerseyn rannikolla.\nAbner oli kelpo kirvesmies, mutta perin köyhä; hän ja hänen vaimonsa\nolivat kuitenkin köyhyydessäänkin hyvin onnelliset ja lähtivät nyt\nmerenrannalle katselemaan täysikuun kumotusta laineilla, niinkuin\nnuorten rakastavain tapana on ollut ammoisista ajoista.\n\nHeidän tultua pienelle, matalaa pensastoa kasvavalle jyrkänteelle,\njosta voi luoda ensi silmäyksen aavalle valtamerelle, seisahtui Abner\näkisti ja osoitti Marille muuanta tavatonta nähtävää. Pienen lahdelman\nsuulla näkyi selvästi, aivan kuin kirkkaassa päivänvalossa, laiva\nankkuroituna ja alaslasketuin purjein.\n\nKotvan aikaa tuijotteli Abner tuota outoa näkyä aivan ällistyneenä,\nsillä koskaan ennen ei ollut alus, ei iso eikä pieni, laskenut tuohon\nvähäiseen lahdelmaan. Kauempana rannikolla oli puolisen peninkulman\npäässä oikea satama, johon kaikki kauppalaivat poikkesivat. Mitähän\ntuolla oudolla laivalla oli täällä tekemistä?\n\nHarvinainen vieras oli hyvin pitkä ja hyvin matala mustaksi maalattu\nkuunari, jonka huikean korkeat mastot kallistuivat taaksepäin aivan\nkuin iskuun viritettyinä, ja isonmaston huipussa lepatteli jotakin,\njoka näytti mustalta lipulta. Aavistus oikeasta asianlaidasta välähti\nAbnerin mieleen. \"Kumarru paikalla pensaaseen piiloon, Mari\", kuiskasi\nhän. \"Se on rosvolaiva!\" Samassa heittäytyivät molemmat pitkäkseen\nsuojelevain pensasten taa, mutta niin että voivat hyvästi tähystellä\nlehvien lomitse, mitä rannalla tapahtui.\n\nMustan kuunarin kannella näkyi vilkasta liikettä, ja pian putkahti sen\nkyljeltä vesille iso vene, jota alettiin soutaa rivakasti rannalle\nmelkein sitä kumpua kohti, jolla nuori pari kyyrötti piilossa.\n\"Lähdetään heti pois tästä\", kuiskutti Mari, vapisten koko ruumiiltaan.\n\"Rosvoja ne ovat, ja ne tulevat suoraan tänne!\"\n\n\"Makaa hiljaa! Makaa hiljaa paikallasi!\" sanoi Abner. \"Jos nousemme\npystyyn ja lähdemme näiden pensaiden takaa, niin ne kohta hoksaavat\nmeidät ja lähtevät peräämme. Makaa aivan hiljaa eläkä liikuta\nsormeakaan!\"\n\nVapiseva Mari totteli miestänsä, ja molemmat makasivat aivan\nhievahtamatta, pamppailevin sydämin ja tuskin uskaltaen hengittääkään,\nmutta silmät selällään tarkoin seuraten tulijoita. Vene lähestyi\nnopeasti rantaa. Abner laski kymmenen miestä airoissa ja yhden perää\npitämässä. Vene näytti olevan raskaassa lastissa, ja soutajat vetivät\nolan takaa.\n\nNytpä laski vene jo kahiliston lävitse rantaan ja sen yksitoista\nkuljettajaa hypähti maihin. Ei enää voinut epäilläkään mitä väkeä\nne olivat. Jokaisella oli kupeellaan isot tapparat ja pistoolit\nja peränpitäjä oli hyvin iso ja hartiakas, päässä vanhanaikuinen\nsulkaniekkahattu. \"Se on kapteeni Kidd\", kuiskasi Abner vaimolleen, ja\ntämä puristi hänen kättään ilmaistakseen, että hänestä oli miehensä\narvannut oikein.\n\nTulijat nousivat ylemmäksi rantapenkereelle ja katselivat ympärilleen,\nikäänkuin etsien jotakin. Mari vapisi ja pelkäsi, että he pian\nsaattaisivat tulla pensaston halki heidän piilopaikkaansa, mutta Abner\ntiesi asian paremmin. Hän arvasi että miehet olivat nousseet rantaan\nhautaamaan aarretta, niinkuin isot merikyyhkyset tulevat rantahiekkaan\nhautaamaan munansa, ja että ne nyt katselivat sopivata kätköpaikkaa.\n\nNyt kuului iso mies antavan matalalla äänellä käskyn seuralaisilleen,\njotka kohta jättivät hänet itsekseen ja palasivat veneelle. Hyvän\nmatkaa rannasta seisoi iso, myhkyräinen ja myrskyjen pieksämä petäjä.\nSitä kohden astui rosvopäällikkö ja jäi seisomaan sen juurelle, selkä\nrunkoon päin ja tähystäen taivaalle. Ilmeisesti hän katseli jotakin\nmerkkitähteä. Taivas oli kirkkaassa kuutamossa melkein tähdetön, mutta\nkun Abner katseli samaan suuntaan kuin kapteeni, näki hän yksinäisen,\nheloittavan tähden.\n\nYhä tuohon tähteen, tuijottaen lähti kapteeni astumaan jäykästi\neteenpäin, harpaten hyvin pitkiä askelia. Yks, kaks, kolme, neljä,\nviisi, kuusi, seitsemän. Sitten hän seisahtui, kiersi kannallaan loven\nhiekkaan ja kääntyi kohtisuoraan vasempaan, niin että hänen leveä\nselkänsä oli yhdensuuntainen viivan kanssa, jonka olisi voinut ajatella\nvedetyksi petäjästä tähteen.\n\nTästä viivasta vasemmalle käsin rosvo astui jälleen seitsemän pitkää\naskelta eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi, kiersi kannallaan ympäri\nja luikkasi miehilleen. Nämä tulivat juoksujalkaa kanget ja lapiot\nkourassa ja alkoivat kaivaa tuimasti sitä kohtaa jonka kapteeni oli\nkorollaan merkinnyt.\n\nSelvää oli, että miehet kaivoivat maahan kuoppaa, sillä se oli kohta\nniin syvä, etteivät ylempää katselevat nähneet pohjaa. Sitten kapteeni\nkäski lopettamaan kaivamisen, ja kaikki palasivat veneelle.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua — joka Marista tuntui pitkältä kuin\niankaikkisuus — näkyivät rosvot raastavan isoja arkkuja ja tynnöreitä\nveneestä kuopalle. Kun ne kaikki oli saatu avatuiksi, astui kaksi\nmiestä alas kuoppaan ja toiset ojentelivat niille tavarakääröjä.\nAhkerasti ja taitavasti siinä työskenneltiin — nähtävästi pantiin\nsaalista varastoon — kunnes melkein kaikki, mitä veneestä oli tuotu,\noli saatu säilyyn. Maahan jäi vielä muutamia pitkiä kääröjä, joita Mari\narveli kangastapeteiksi, mutta Abner kalleiksi persialaisiksi matoiksi\ntai joiksikin sentapaisiksi.\n\nNyt astui kapteeni syrjään ja poimien maasta pieniä tikkuja ja\noksia valitsi niistä kymmenen, ja asettaen ne toiseen käteensä niin\nettä niiden päät pistivät näkyviin, palasi hän miestensä luo. Nämä\nkokoutuivat hänen ympärilleen, ja hän ojensi heitä kohti tikkuja\npitelevän käden.\n\n\"Ne vetävät arpaa!\" huohotti Abner tukka pystyssä, ja Mari vapisi\npahemmin kuin koskaan ennen.\n\nJoka mies veti arvan, ja yksi heistä, joka näytti nuorelta pojalta,\nastui pari askelta eteenpäin toveriensa piiristä. Hänen päänsä oli\nkumarassa ja käsivarret ristissä rinnalla. Kapteeni virkkoi muutaman\nsanan, ja nuori sissi astui yksinään haudan partaalle.\n\nMary sulki nyt silmänsä tiivisti, mutta Abnerin olivat ihka selällään.\nKuului äkkiä pistoolin kimakka paukahdus — lyhyt, valittava voihkaus,\nja nuorukaisen hengetön ruumis putosi kuoppaan. Tuota pikaa paiskattiin\nsen päälle jäljellä olevat tavarat, turkikset, matot ja mitä kaikkea\nne olivat. Sitten rupesivat miehet lapioillaan luomaan kuoppaa\numpeen, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli se täytetty aivan maan\ntasalle. Mitä tavarain sijalta oli jäänyt hiekkaa ja multaa ylitse,\nsen miehet kantoivat lapioillaan mereen; sitten he tasoittivat kuopan\nkohdan siististi, pistelivät maahan kuivia oksia, kiviä ja villin\nviiniköynnöksen vesoja, niin ettei tavallinen silmä olisi huomannut\neroa sen ja muun rantapenkereen välillä.\n\nKun työ oli tehty antoi iso kapteeni taas käskyn matalalla äänellä,\nsissit palasivat veneelleen, työnsivät sen veteen ja soutivat\nnopeasti kuunariin. Ankkuri vedettiin ylös ja tummat purjeet\nnostettiin mastoihin. Pitkä, matala alus lähti liikkeelle ja katosi\npiankin tummenevain vesien taa, mustan lipun ylhäällä mastonhuipussa\nlepattaessa viimeisiä jäähyväisiä autiolle rannalle ja siihen\nkätketylle aarteelle.\n\n\"No, nyt me juoksemme tiehemme\", kuiskasi Mari-parka, joka — vaikka ei\nsuljettujen silmäluontensa takaa ollutkaan nähnyt kaikkea — kuitenkin\nkuvitteli kaikenlaisia hirmuja, sillä kun rosvot olivat menossa\nveneelleen, oli hän laskenut ne ja nähnyt vain yhdeksän miestä kymmenen\nasemasta lähtevän kapteenin kanssa. Abnerista oli vaimonsa neuvo hyvä,\nja he kiirehtivät viidakon halki kotiinsa niin sukkelaan kuin sääret\nkantoivat.\n\nMutta seuraavana päivänä Abner tuntui olevan aivan muuttunut mies.\nHänellä oli paljon työtä tehtävänä, mutta hän laiminlöi sen kokonaan.\nSellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut! Tuntikausia istui hän\ntupansa edustalla tuijotellen taivaalle ja laskien: yks, kaks, kolme,\nneljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten pyörsi hän pikku penkkinsä\nympäri ja laski uudestaan seitsemään.\n\nTämä arvoisa nuori pari asui pienessä talossa, jossa oli iso kellari,\nja koko iltapäivän puuhasi Abner tyhjentämässä tätä kellaria, kantaen\nulos kaikki, mitä siellä säilytettiin. Hänen vaimonsa ei kysellyt\nmitään; hän arvasi, että Abner ajatteli jotakin hyvin tähdellistä.\n\nIllallisen syötyään ja kun useimmat muut kyläläiset olivat jo käyneet\nlevolle, sanoi Abner Marilleen: \"Otetaanpa kumpikin lapiot ja minä\notan vielä sangon ja lähdetään kävelemään tuonne rannalle. Jos joku\nnäkee meidät, niin luulee hän meidän menevän kaivamaan äyriäisiä\nrantahiekasta.\"\n\n\"Oi, ei sinne, rakas Abner!\" kuiskasi Mari. \"Siellä emme tohdi kaivaa.\nMuista tuota nuorta merirosvoa. Hänet me melkein ensimmäiseksi\nkohtasimme!\"\n\n\"Olenhan minä sitä ajatellutkin\", sanoi Abner; \"mutta eikö sinustakin\nole kaikkein kristillisin teko, mitä ruumiille voimme tehdä, että\nkaivamme sen ylös tuosta kuopasta ja hautaamme viereen oikeaan hautaan?\"\n\n\"Oh, ei!\" huudahti Mari, \"elä puhu tuollaisia juttuja! Ajattelepas\nhänen haamuaan! Ne tappoivat hänet ja työnsivät tuohon kuoppaan, jotta\nhänen aaveensa varjelisi niiden aarretta. Tiedäthän sinä, Abner, yhtä\nhyvin kuin minäkin, että sellainen on niiden hirveä tapa!\"\n\n\"Kyllähän tuon kaiken tiedän\", vastasi Abner, \"ja juuri sen vuoksi\nhaluankin mennä sinne tänä yönä. En luule, että hänen haamunsa on\nvielä ennättänyt saada näkyväistä muotoa. Mutta ottakaamme hänet nyt\nylös kuopasta, Mari rakas, ja haudatkaamme hänet oikein kunniallisesti\nsyrjempään — ja sitten!\" Hän katsahti vaimoonsa palavin silmin.\n\n\"Mutta, Abner\", esteli Mari, \"luuletko, että se on oikein tehty?\"\n\n\"Tietystikin se on oikein. Nuo aarteet eivät kuulu lainkaan rosvoille.\nJos me otamme ne, niin olemme tehneet aarrelöydön, ja lain mukaan ovat\nne silloin meidän. Ja aattelepas, Mari-kulta, kuinka köyhiä me olemme\ntänä yönä ja kuinka rikkaita huomenissa! Tule, ota sanko! Nyt meidän\npitää lähteä.\"\n\nJuosten melkein koko matkan — sillä he pitivät niin kiirutta, etteivät\nkerjenneet puhelemaankaan — saapuivat Abner ja Mari jyrkänteelle, ja\nkavuten sukkelaan sen rinnettä alas rantapenkereelle seisoivat he pian\nsillä hirvittävällä paikalla, missä kapteeni Kidd ja hänen miehensä\nolivat seisoneet edellisenä yönä. Ja tuossa seista törrötti samainen\nvanha, myhkyräinen petäjä, ojennellen uhkaavasti kahta kuivettunutta\noksaansa heitä kohti.\n\nHukkaamatta hetkeäkään kävi Abner puun luo, asettui selin sitä vastaan\nja katsahti sitten taivaalle. \"Mitä tähteä luulet hänen tähystelleen\nviime yönä, Mari-kulta?\" sanoi hän vaimolleen. \"Tuolla on nyt alhaalla\nyksi hyvin kirkas tähti, ja toinen vähän ylempänä, ja kolmas siitä\noikealle päin, mutta paljon heikompivaloinen.\"\n\n\"Eiköhän se ollut tuo kirkas, minä arvelisin\", virkkoi Mari. Ja\nsitten Abner, tuijottaen jäykästi kirkkaaseen tähteen, alkoi astui\neteenpäin. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Kääntyen\nkohtisuorasti vasempaan päin astui hän uudestaan seitsemän askelta. Ja\nsitten luikkasi hän sukkelaan Maria tulemaan ja kaivamaan.\n\nKymmenkunnan minuuttia kaivoivat he kiihkeästi, sanaakaan sanomatta,\nja saivat esiin ison harmaan kalliojärkäleen. \"Tämä ei olekaan\noikea kohta\", kivahti Abner. \"Meidän täytyy alkaa alusta. Minä en\nkatsonutkaan oikeaan tähteen. Sen täytyy olla tuo ylempänä oleva.\"\n\nSuuremman osan yöntienoota Abner ja Mari puuhasivat hiki otsassa\nrantapenkereellä. Abner asettui uudelleen selin isoon petäjään, laski\nseitsemän askelta eteenpäin, kääntyi vasempaan ja laski taas seitsemän\naskelta eteenpäin. Nyt törmäsi hän pientä, kituliasta mäntyriuskaa\nvastaan. Tietenkään ei sekään ollut oikea paikka.\n\nKuu alkoi pian laskea, ja yhä enemmän tähtiä tuli näkyviin, niin että\nAbnerilla oli varaa valikoida, vaikka se tietysti hämmensi häntä yhä\nenemmän. Yhä uudelleen hän mittaili, mutta kun tuli toisten seitsemän\naskeleen päähän, huomasi hän, ettei siitäkään rosvojen kaivospaikka\nvoinut löytyä.\n\nIlmeisesti oli jotakin kierossa. Abner raapi korvallistaan ja arveli,\nettei hän nytkään ollut valinnut oikeaa tähteä, mutta Marin mielestä\neivät hänen säärensä olleet tarpeeksi pitkät. \"Tuo rosvopäällikkö\",\nsanoi hän, \"oli iso mies ja astui pitkiä askeleita. Seitsemän hänen\naskelettaan vie kauemmas kuin sinun seitsemän, Abner.\"\n\nAbner otti nyt vähän pitempiä askeleita; mutta vaikka hän ja hänen\nvaimonsa ahersivat ja mittailivat päivänkoittoon asti, eivät he\nvoineet keksiä kohtaa, jota olisi kannattanut ruveta kaivamaan, ja\nviimein saivat he tyhjin toimin ja murheellisin mielin palata tyhjään\nkellariinsa.\n\nKun eivät seuraavatkaan yritykset onnistuneet sen paremmin, kertoivat\nhe asiasta muutamille naapureilleen; ja nyt alkoi oikein kihistä\nkaivajia, ei ainoastaan Abnerin ja Marin osoittamalla paikalla, vaan\npeninkulmamäärin pitkin koko rannikkoa, ja juttua kerrottiin ja\nkerrottiin yhä uudestaan, niin että se on elänyt aina meidän päiviimme\nsaakka. Mutta kapteeni Kiddin kätkettyä aarretta ei vain ole löytynyt.\n\n\u003Ctb>\n\nTässä muutamia piirteitä siitä romantillisesta satuhämystä, joka\nväikkyy kuuluisan aarteenkätkijä-sissin hahmon ympärillä. Epälukuisissa\nkansanlauluissa, suusanallisissa tarinoissa ja seikkailukirjoissa\non tuota aihetta yhä uudelleen käsitelty. Mutta mistään rosvotöistä\nAmerikan rannikoilla ei niissä yleensä ole puhetta. Seuraavassa luvussa\nannamme muutamia piirteitä todellisen kapteeni Kiddin elämästä ja\nluonteesta.\n\nXXXII luku.\n\nTODELLINEN KAPTEENI KIDD.\n\nWilliam Kidd — eli Robert Kidd, sillä kumpaakin nimeä on historiassa\nkäytetty — oli kauppalaivuri, jolla oli vaimo ja perhe New Yorkissa.\nHän oli yleistä arvoa nauttiva mies ja pidettiin etevänä merimiehenä.\nVuoden 1690:n tienoilla, kun sota oli syttynyt Englannin ja Ranskan\nvälillä, sai hän kaapparivaltuudet, ja parissa kolmessa ensi kahakassa\nranskalaisten laivain kanssa hän osoittihen myöskin kykeneväksi\nsodankävijäksi ja laivanpäälliköksi.\n\nMoniaita vuosia myöhemmin purjehti hän Englantiin, ja siellä\nviipyessään hän sai aivan erikoisluontoisen määräyksen. Tähän aikaan\nteki Englannin hallitus parastansa lopettaakseen merirosvoilun Amerikan\nrannikoilla, ja New Yorkin äsken nimitetty kuvernööri, Sir George\nBellomont, suositteli kapteeni Kiddiä sopivaksi mieheksi johtamaan\njotakin sissejä vastaan lähetettävää laivaa. Ottaessaan täten vastaan\nmeripoliisin päällikön toimen ei Kidd sitoutunut kruunun palvelukseen,\nvaan erään harvalukuisen rahamiesyhtiön, jonka tarkoituksena ei ollut\nainoastaan kauppaliikkeen suojeleminen ja merirosvojen nujertaminen,\nvaan myöskin näiltä saadun saaliin korjaaminen parempaan talteen.\n\nKiddillä oli siis toimena kahdenlainen tehtävä, nimittäin häiritä\nhallituksen valtuuttamana kaapparina ranskalaisten kaupankäyntiä\nPohjois-Amerikan rannikoilla ja yksityisen, hallituksen suosiman yhtiön\nnimessä hävittää merirosvoilua samoilta vesiltä. Hänellä oli määräys\nkorjata talteen kaikki sisseiltä riistetty saalis yhtiömiesten hyväksi,\njosta kymmenykset tulivat Englannin kuninkaan kukkaroon.\n\nKidd lähti Englannista isolla, 70-kanuunaisella ja 80-miehisellä\n_Adventure_- (\"Seikkailu\") laivalla, ja jo ylimenomatkalla kaappasi\nhän erään ranskalaisen laivan, jonka vei voittosaaliina New Yorkiin.\nSiellä hän varusti miehistönsä melkoista suuremmaksi kuin Englannissa\noli ajateltu tarpeelliseksi; lupaamalla sievoisen osuuden kaikista\nranskalaisista tai sissilaivoista keräytyvästä saaliista hän sai\nsuuren joukon reippaita ja aseidenkäyttöön tottuneita pikipöksyjä\npalvelukseensa, niin että kun _Adventure_ lähti New Yorkista\nensimmäiselle varsinaiselle vartiomatkalleen, oli siinä miehistöä 155\nmiestä, kaikki karkaistua väkeä.\n\nMutta tällä vastaleivotulla merikomisarjuksella oli varsin merkillinen\nkäsitys toimialastaan: sen sijaan että olisi jäänyt ohjeittensa mukaan\nsuorittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan rannikkovesillä,\npurjehtikin hän hilpein mielin Madeiraan, kiersi Hyväntoivonniemen\nnokan, sivuutti Madagaskarin ja päätyi Punaiselle merelle — siis aivan\nsama juttu, kuin jos varkaita kotikaupunkinsa kaduilta kiinniottamaan\nkomennettu NewYorkin poliisi purjehtisikin suoraapäätä Intian Mogulin\nmaahan.\n\nNäille maailmanäärille saapuessaan tuli laveatuumainen kapteeni\nolleeksi merellä kokonaisen vuoden hävittämättä ainoaakaan ranskalaista\ntai merirosvoalusta, eikä ollut hankkinut saalista penninkään edestä\nomiin eikä yhtiön osakasten taskuihin. Hänen miehensä olivat tietysti\nhyvin ihmeissään tällaisesta poliisitoimen hoitamisesta, josta ei\nkellekään, varsinkaan heille itselleen lähtenyt yhtään helisevää\nhyötyä. Mutta Punaiselle merelle tultua piti kapteeni heille uljaan\npuheen, jossa sanoi antavansa palttua merirosvojen ajelulle ja\nrupeavansa sen sijaan itse merirosvoksi, ja tyytymättä tullaamaan\nranskalaisia laivoja — johon hänellä oli laillinen valtuutus —\naikoi hän käydä jok'ainoan merillä liikkuvan laivan kimppuun, mitä\nkansallisuutta ne olivatkin, kunhan niissä vain oli kelpo saalista\nkorjattavana. Edelleen selitti hän tulleensa näille itäisille vesille\nyllättääkseen erään Mokkasta tulevan ja kaikilla itämaan kalleuksilla\nlastatun kauppalaivaston, jota näihin aikoihin odotettiin saapuvaksi\nPunaisen meren aliseen osaan. _Adventuren_ miehistö, joka oli\nväsynyt pitkälliseen työttömyyteen ja joutavaan juoksuun, tervehti\nyksimielisellä hyväksymisellä kapteenin suunnitelmaa ja suostui\nrupeamaan merirosvoiksi.\n\nKidd odotteli hyvän aikaa ikävöityjä Mokkan laivoja, mutta kun\nei niitä kuulunut, käänsi hän huomionsa toisaalle. Hän yllätti\nerään maurilais-laivan, jossa oli englantilainen kapteeni; ja kun\nMarokko ei tähän aikaan sattunut olemaan sotakannalla Englannin\nkanssa ja laivan kansallisuuden siis olisi pitänyt suojella sitä\nEnglannin hallituksen lähettämältä vartioalukselta, rikkoi Kidd\ntäten muodollisestikin työsopimuksensa ja kansainväliset merilait\nsekä ilmaisi sissiluonteensa. Kaikella mahdollisella kidutuksella ei\nmaurilaisilta saatu muuta saalista kuin pikkuisen rahaa, mutta Kiddin\nja hänen miestensä ruokahalu oli herännyt, ja he jatkoivat uljaasti\nriistanpyyntiretkeään itäisen maailman vesillä.\n\nJonkun ajan kuluttua _Adventure_ yhdytti erään komean englantilaisen\nlaivan nimeltä _Royal Captain_ (\"Kuninkaallinen kapteeni\"), mutta\nvaikka siinä oli oikein suuta-vetistävä lasti, jätti Kidd sen kumminkin\nrauhaan. Hän ei ollut sissiurallaan vielä karkaistunut kylliksi käymään\nenglantilaisella laivalla ja miehistöllä toisen englantilaisen laivan\nja miehistön kimppuun. Siispä \"Seikkailu\" tervehti \"Kuninkaallista\nkapteenia\" kaikilla asiaankuuluvilla menoilla ja alukset erkanivat\ntoisistaan. Mutta tällainen haikaileva tunnollisuus ei ollut Kiddin\nlaivaväen mieleen. He olivat jo päässeet saaliin makuun ja himoitsivat\nenempää; tässä oli nyt ollut suun edessä uljaslastinen englantilainen\nlaiva, joka olisi ollut helppo valloittaa — ja annapa, kun tuo vietävän\nkapteeni nyt päästi sen niine hyvineen menemään, heidän äännekkäistä\nvastalauseistaan ja murinastaan yhtään välittämättä.\n\nMiehistä oli vallankin muuan tykkiniekka, William Moore nimeltään,\nniin töykeä harmissaan, että unohti merikurin ja joutui kapteenin\nkanssa ankaraan riitaan, joka päättyi siten, että Kidd iski häntä\nrautapantaisella sangolla päähän, jotta kallo halkesi ja mies kuoli\nseuraavana päivänä. Siitä kapina kohta asettui.\n\nKapteenilla oli sentään muodollisia tunnonvaivoja uransa vaihtamisen\ntakia; sillä vaikka hän nyt oleilikin toisella puolella maapalloa\nottain saalista mistä sai, piti hän kumminkin varansa, ettei vain\nsanoma hänen tihutöistään ennättäisi kotimaahan ennen häntä.\nSenvuoksi hän kerran vallattuaan oivan laivan, jonka lastin\nkorjasi omaan ruumaansa, piti neuvoa, että valtaus saisi tavalla\ntai toisella laillisen luonteen. Laiva oli maurilainen ja sen\nkapteeni hollantilainen — siis kaksikin syytä jättää se tähän\naikaan rauhaan; mutta neuvokas Kidd pakotti erään matkustajista\nkirjoittamaan todistuksen siitä, että alus olikin ranskalainen. Kun\ntoiset matkustajat pistooli ohimolla olivat vannoneet sen todeksi ja\nvahvistaneet asiakirjan allekirjoituksillaan; pisti Kidd myhäillen\npaperin taskuunsa ja päästi miespahat menemään paljaiksi riisuttuina.\nJos siis nousisi kysymys hänen tointensa luvallisuudesta, voi hän\nrehellisellä naamalla lyödä pöytään laillisen ja asianmukaisen\ntodistuksen.\n\nKidd raivosi sitten Itä-Intian vesillä kuin tuuliaispää, iskien\npahaa-aavistamattomain kauppahaaksien kimppuun milloin siellä\nmilloin täällä ja kooten hyvää ansiota. Vihdoin yhtyi hän oikeaan\nherkkupalaan, Armeniasta tulevaan _Quedagh Merchantiin_, jota\nmyöskin kuljetti englantilainen kapteeni. Kiddin omatunto oli jo\nkäynyt anturanahkaiseksi eikä hän enää epäröinyt käydessään minkään\nlaivan kimppuun. Tuo iso kauppahaaksi kaapattiin, ja sen lasti oli\narvokkaimpia, mitä koskaan oli merirosvojen käsiin joutunut, sillä\nyksistään Kiddin oma osuus saaliista vastasi enempää kuin 300,000\nmarkkaa. Tällainen makupala oli kiireimmiten korjattava talteen, ja\nrupeamatta siirtämään lastia merellä omaan alukseensa vei hän vallatun\nlaivan mukanaan Madagaskariin, jossa hän myöskin voi päästä sen\nmatkustajista eroon. Täällä tapasi Kidd ensimäisen merirosvolaivan koko\npitkällä matkallaan. Sitä komensi muuan englantilainen sissi nimeltä\nCulliford. Kiddin olisi oikeastaan, poliisivaltuuksilla kun vielä oli\nvarustettu, pitänyt iskeä tämän niskaan; mutta rosvon luonto voitti\nhänessä ahneuden ja hän päinvastoin teki aseveljeyden Cullifordin\nkanssa, jotta tästedes käytäisiin yhdistetyin voimin saalista pyytämään.\n\nTätä toveruutta ei kuitenkaan kestänyt pitkälti, sillä kapteeni Kidd\narveli jo ajan tulleeksi, jolloin hänen oli palattava kotia tekemään\nesimiehilleen tiliä toimestaan. Kun hän oli harjoittanut rosvoustaan\nniin etäisellä maailmankolkalla, toivoi hän voivansa uskotella Sir\nGeorge Bellomontille ja muille isännille, että hänen kokoamansa saalis\noli peräisin ranskalaisista ja sissilaivoista ja että sitä jaettaessa\nhän voi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan oman osuutensa. Hän ei\nkumminkaan palannut takaisin _Adventurella_, koska koko saaliinsa\nei olisi siihen mahtunut, vaan keräsi sen kaiken äskenmainittuun\n_Quedagh Merchantiin_, poltti vanhan laivansa ja lähti iloisin mielin\nkotimatkalle.\n\nMutta Länsi-Intiaan tultuaan uuttera merien vartija sai suureksi\nällistyksekseen ja murheekseen todeta, että tieto hänen urhotöistään\nIntian merellä olikin ennättänyt ennen häntä kotimaahan, ja että\nsiirtomaan-viranomaiset olivat niin sydämistyneet että olivat\nlähettäneet kiertokirjeitä ympäri Englannin amerikkalaisia siirtomaita,\njoissa käskettiin vangitsemaan Kidd heti kun hän ilmestyisi johonkin\nAmerikan satamaan. Tämä oli hyvin masentava tieto runsasta saalista\nkotiintuovalle kapteenille, mutta ei hän silti antautunut epätoivoon.\nHän tiesi, että rahat vaikuttavat usein yhtä voimakkaasti ihmisten\nmieliin kuin palavinkin oikeudenharrastus. Sir George Bellomont, joka\nnyt asui NewYorkissa, oli hänet matkaan lähettäneen yhtiön ensimmäisiä\nmiehiä, ja Kidd toivoi, että kuvernööri runsaan saaliin nähdessään\nunhottaisi häntä vastaan tehdyt kurjat kantelut. Siinä tapauksessa hän\nvoi palata vaimonsa ja lastensa luo sievoinen omaisuus mukanaan ja\nastua pelotta tutkijakunnan eteen selvittämään toimintaansa etäisillä\nvesillä.\n\nKidd ei tietystikään ollut niin houkkamainen, että olisi kiirehtinyt\nNewYorkiin _Quedagh Merchantilla_ ja siten vienyt mukanaan yhden\ntärkeimmistä todistuskappaleista itseään vastaan; ei, vaan hän\nosti pienen purren, johon sovitti puhtaan rahan ja kaikkein\nkallisarvoisimman saaliin ja jätti ison laivansa lopputavaroineen\nLänsi-Intiaan erään veijaritoverin hoteisiin, läheten pikku purrella\nvarovaisesti Uuden Jerseyn rantoja. Haluten hartaasti saada\netukäteen tietää, minkälainen vastaanotto häntä odotti, poikkesi hän\nDelaware-lahteen tultuaan muutamaan pikku satamaan ottamaan lisää\nruokavaroja; siellä hän kuuli, että hänellä oli sangen vähän toivoa\npäästä perhettään katsomaan ja saada esimiestensä taholta sellainen\nvastaanotto kuin onnekkaalta matkalta kotia-palaava ansiokas merimies\nvoi odottaa. Pienessä kyläpahasessa tunsivat moniaat hänet, ja kohta\nlevisi NewYorkiin sanoma, että tuo hirtehisen merirosvo Kidd luimisteli\njossakin lähirannikolla. Tykkivene lähetettiin silloin heti häntä\nottamaan kiinni, ja huomaten mahdottomaksi enää piileksiä NewYorkin\nläheisyydessä, sittenkun hänet oli keksitty, purjehti Kidd pohjoiseen\npäin ja laski Long Islandin salmeen pääkaupungin edustalla.\n\nSinne tultuaan varoi tuo viisas veijari kumminkin käymästä loukkuun\nja rupesi näyttelemään paimenkoiran osaa, joka muka vahingossa oli\ntappanut vartioimiaan lampaita. Joka tavalla hän koetti vakuuttaa\nviattomuuttaan ja hämmentää kaikkia hänelle tukalia todistuksia. Hän\nkirjoitti Sir George Bellomontille, että hän olisi kiiruhtanut tämän\nluo tekemään tiliä toimestaan ja tuomaan tälle voitto-osuutensa,\njollei olisi kotivesille tultuaan saanut kuulla, että hänestä kierteli\nkaikenlaisia ilkeämielisiä ja kunniallekäypiä huhuja.\n\nTällä väliajalla, jolloin odotteleva sissikapteeni ei tietänyt mitä\noikein tehdä ja mihin ryhtyä, luulevat ne, jotka uskovat Kiddin\nhaudattuun aarteeseen, hänen kätkeneen kalleimman saaliinsa eri\npaikkoihin, jotta eivät ne ainakaan joutuisi nuuskijain käsiin, jos\nhänet vangittaisiin. Muuan sen ajan hurjia juttuja on, että eräs\nsotalaiva oli ajanut kapteeni Kiddin purtta edellään Hudson-virtaa\nylöspäin ja että sissit, huomatessaan etteivät vesitse pääsisi pakoon,\nolivat upottaneet purtensa ja paenneet rannalle laahaten mukanaan niin\npaljon kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä kuin olivat saattaneet kantaa\nsekä haudanneet ne jonnekin Dunderberghin juurelle. Hyvä osa vuoren\nkalliopintaa on myöhemmin louhittu murskaksi etsittäessä kätkettyä\naarretta, mutta mitään löytämättä. Tosiasia on kumminkin, ettei\ntulimmaisessa tuskassa tietoja odotteleva Kidd, hievahtanut mihinkään\nLong Islandin kupeelta. Hän pelkäsi saapua New Yorkiin, vaikka olikin\nahkerassa yhteydessä kaupungin kanssa ja sai perheensäkin laivaansa.\n\nMutta tähän aikaan sattui todellakin tapaus, joka antoi aihetta\nkaikkiin Kidd-taruihin. Pelätessään joka hetki viranomaisten iskevän\nkiinni häneen ja hänen alukseensa, tuntui kapteenista arveluttavalta\npitää niin kallisarvoista lastia luonaan, jonka vuoksi hän nousi\nmaihin Gardinerin saarelle Long Islandin rannikolla ja hankki saaren\nomistajalta luvan haudata joukon liiketavaroita talteen tämän alueelle.\nSe oli vallan suoraa menettelyä. Hra Gardiner tiesi aarteesta, ja\nkun Kidd myöhemmin todistettiin syypääksi merirosvouteen, kaivettiin\nkaikki kätketyt tavarat maasta ja luovutettiin hallitukselle. Tämä\nnäyttää olevan ainoa tapaus, jolloin Kidd todella hautasi jotakin\nrannikolle, ja siitä ovat kaikki nuo kolmattasataa vuotta kummitelleet\naarteenkätkemisjutut saaneet alkunsa.\n\nKiddin pursi viipyi moniaita viikkoja Long Islandin salmessa; sitten\nhän sai rohkeutta ja lähti Bostoniin tapaamaan eräitä siellä asuvia\nvaikutusvaltaisia henkilöitä. Hän sai vapaasti liikkua kaupungilla\nviikon päivät, ja sitten vasta hänet vangittiin.\n\nKiddin loppuvaiheet on pian kerrottu. Hänet lähetettiin raudoissa\nEnglantiin oikeuden eteen ja siellä hänet tuomittiin kuolemaan, ei\nainoastaan merirosvouden harjoittamisesta, vaan myöskin tykkiniekka\nWilliam Mooren murhasta. Hänet teloitettiin ja hänen päätön ruumiinsa\nripustettiin kahleissa Thames-virran rantapenkereelle, jossa se heilui\nvuosikausia peloitukseksi ja varoitukseksi kaikille ilkeämielisille\nmerenkulkijoille.\n\nKiddin oikeusjutun ja teloittamisen aikaan syntyi arkkiveisu, jota\nlaulettiin laajalti Englannissa ja Amerikassa. Se oli hyvin pitkä,\nsisältäen alun kolmattakymmentä säettä. Suomennamme niistä tähän eräitä.\n\n    Robert Kidd minä olin, mun seilatessain, mun seilatessain,\n    Robert Kidd minä olin, mun seilatessain,\n    Robert Kidd minä olin,\n    Lain Jumalan polin\n    Ja hurjasti elin, mun seilatessain.\n\n    Hyvät neuvot mä sain, mun seilatessain, mun seilatessain,\n    Hyvät neuvot mä sain, mun seilatessain,\n    Hyvät neuvot mä sain,\n    Mun taatoltain:\n    Elä ihmisiks' ain, mun seilatessain.\n\n    Ne neuvot ne jäi, mun seilatessain, mun seilatessain,\n    Ne neuvot ne jäi, mun seilatessain\n    Ne neuvot ne jäi,\n    Ja mä kuljin vain näin\n    Aina hornahan päin, mun seilatessain.\n\n    Minä murhasin, löin, mun seilatessain, mun seilatessain,\n    Minä murhasin, löin, mun seilatessain,\n    Minä murhasin, löin\n    Ain' päivin ja öin,\n    Kehen säiläni sattui, mun seilatessain.\n\n    Minä ryöstin ja rosvosin, seilatessain, mun seilatessain,\n    Minä ryöstelin vain, mun seilatessain,\n    Minä ryöstelin vain.\n    Mitä käsiini sain\n    Hopeit', kultia ain', mun seilatessain.\n\n    Iso itku oli Ranskassa, seilatessain, mun seilatessain,\n    Iso itku oli Ranskassa, seilatessain,\n    Iso itku oli Ranskass',\n    Ja myöskin Spanjass',\n    Kun vein niiden aartehet, seilatessain.\n\n    Mut loppun' jo löi, minut tuomittihin, minut tuomittihin,\n    Mut loppun' jo löi, minut tuomittihin,\n    Mut loppun' jo löi,\n    Paha omansa vei,\n    Minut kauheaan kuolemaan tuomittihin.\n\n    Tulit vanhat ja nuoret katsomahan, mua katsomahan,\n    Tulit vanhat ja nuoret katsomahan,\n    Tulit katsomahan\n    Kuinka rangaistaan\n    Mua julmasti nyt, tulit katsomahan.\n\n    Ota oppia siit, sinä pieni ja suur, ota oppia siit,\n    Sinä pieni ja suur, ota oppia siit,\n    Sinä pieni ja suur,\n    Paina mieleesi juur,\n    Kuinka syntisen käy, ota oppia siit.\n\nKerrotaan, ettei Kidd oikeuden edessä osoittanut mitään katumusta,\nvaan väitti olevansa vain valheellisten ja ilkeämielisten kadehtijain\nuhri, jotka olivat tehneet väärän valan häntä vahingoittaakseen.\nMyöskin syytti hän ylhäisiä työnantajiaan, jotka olivat varta vasten\nlähettäneet hänet rosvoilta rosvoamaan ja jotka siis aloitteentekijöinä\nolivat paljon syyllisemmät häntä, joka muka oli ollut vain verraten\nviaton välikappale heidän käsissään. Mutta mitkään verukkeet eivät\nhäntä pelastaneet, hänen syyllisyytensä oli tuomareille päivänselvä,\nja tuo kaikissa suhteissa mitä kelvottomin mies sai ansaitun julman\nrangaistuksen.\n\nKehnompaa veijaria lienee tuskin koskaan purjehtinut mustan lipun\nturvin. Hallituksen valtuuttamana upseerina hän itse harjoitti\nniitä rikoksia, joita lopettamaan hänet oli lähetetty; hän petti\nomia miehiään, ryösti ja kidutti omia kansalaisiaan ja ystäviään\nja menetteli konnamaisesti yksin Länsi-Intian alkuasukkaitakin\nkohtaan. Näiden oli tapana tuoda ruokavaroja sisseille, jotka hyvät\nnaapuruusvälit säilyttääkseen yleensä maksoivat heille runsaasti\ntuomisistaan. Kidd kannatti intiaaneilla laivaansa täyden lastin\nruokavaroja, ja kun lähdön aika tuli, nostatti hän ankkurin ja purjehti\ntyytyväisenä tiehensä, maksamatta vesipisarastakaan alkuasukkaille,\njotka jäivät perin noloina rannalle katselemaan kelvottoman jälkeen.\n\nVaikka kapteeni Kidd siis oli kaikkea muuta kuin ihailtava sankari,\non hänen maineensa kuitenkin säilynyt halki vuosisatojen suurempana\nkuin monen suuripiirteisimmän sissiluonteen, ja hänen nimensä on\ntavallaan edustanut koko sissitointa jälkimaailman silmissä. Ja siihen\nomituiseen, nurinkuriseen seikkaan ovat epäilemättä antaneet aihetta\ntarut hänen muka maahan kätkemistään aarteista, jotka ovat hyväilleet\nihmisten kurjaa kullanhimoa.\n\n\n\n"]