[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEeEC7K8sobf3ZKK3183y10TNTaML77mNiRAaYf5baTI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3068,"Kanervakukkia","Stenvall (Kivi), Hanna",1860,1938,"3068-stenvall-hanna-kanervakukkia","3068__Stenvall_Hanna__Kanervakukkia","Runokiehkura","runous",[],[],"fi",1905,null,3804,21967,false,73387,[23],"Finnish poetry",[25],"Poetry","\"Kanervakukkia: Runokiehkura\" by Hanna Stenvall is a poetry collection written in the early 20th century. The book explores themes of love, nature, and national identity, reflecting the emotional landscape of the time. It is likely influenced by both personal experiences and a cultural context that values romanticism and connection to the Finnish landscape and heritage.  The collection is divided into three sections: \"Religion and Fatherland,\" \"Nature and Life,\" and \"Memories and Stories of Love.\" Through her verses, Stenvall expresses a deep connection to her homeland, Finland, showcasing the beauty of its seasons, landscapes, and cultural heritage while also delving into the complexities of love and longing. The poems capture various moods, from joy in the natural world to melancholy in love, often linking personal emotions to broader nationalistic sentiments. Stenvall's voice is portrayed as a gentle echo of her famous uncle, Aleksis Kivi, as she navigates her own poetic journey amidst a rich cultural backdrop. (This is an automatically generated summary.)",[],255,"Runokokoelma sisältää Aleksis Kiven veljentyttären tunnelmallisia säkeitä uskonnosta, isänmaasta, luonnosta ja rakkaudesta. Teoksen kieli ammentaa kansanrunouden perinteestä ja kuvaa herkkiä elämänvaiheita.","Hanna Stenvallin 'Kanervakukkia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3068.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KANERVAKUKKIA\n\nRunokiehkura\n\n\nSolmiellut\n\nHANNA STENVALL (Kivi)\n\n\n\n\nHelsingissä\nOsakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag,\n1905.\n\n\n\n\n\n\n     Runoutta mieleen rientää\n     itsestänsä ilman vaan,\n     jahka Luonnon äidinhelmaan\n     pääsee vienoon vaipumaan.\n     Luonto haavelahjojansa\n     antaa lempilapselleen;\n     lapsi haaveet ilmi haastaa,\n     kutoo runokukkaseen.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nNämä runot, kirj. J.H.E.\nHanna Stenvall, kirj. Hilja Liinamaa\nLukijalle, kirj. A.V.F.\n\nI. USKONTO JA ISÄNMAA.\n\nRunoilija Aleksis Kivi\nMatkalainen\nVeneessä\nKallis — kalliimpi\nJoulukuusi\nIltakello\nEloni aika\nTaivahan joulu\nMielikuvitus\nHiljaa!\nKouluoppilaan huokaus\nIsäin maalle\nKaikuos kannel!\nVäinämöisen soitto\nKevätruno\nAamurusko\nLaula\nIsänmaan laulu\n\nII. LUONTO JA ELÄMÄ.\n\nAleksis Kivi itselleen\nKevät\nKevätiltana\nKesän tuliaisiksi\nKesäruno\nKesäyön laulu\nKasteen helmeitä\nKukan kuiske\nKukan hoito\nSydämeni laatu\nKukkanurmi\nIhanteet\nKosken kuohu\nSalolampi\nIltalaulu\nIltatähti\nAuringon lasku\n\nIII. LEMMEN MUISTOJA JA TARINOITA\n\nValitus\nPois, pois!\nHiljaa\nKeinussa\nKultaansa ikävöivä rannalla\nPetetty poika\nLempiväiset\n\n\n\n\nNämä runot\n\n\nElämää syvästi tuntevan sydämen tunnelmat, siinä muodossa, johon ne\ntri A.V. Forsman on kohennellut, ansaitsevat, minun ymmärtääkseni,\njulkisuutta ja onnistuneimmat niistä kohoavat maamme parhaimman\nlaulelmarunouden tasalle samalla kuin ne, ilman liikatunteisuutta,\nlämpimästi likenevät kansanlasten sydämenväreitä, raivaten syvissä\nriveissä runoudelle tietä.\n\nTuusulassa 10/1 1905\n\nJ.H.E.\n\n\n\n\nHanna Stenvall (Kivi).\n\n\nHuvittavaa on tutustua Aleksis Kiven veljentyttäreen, jonka sielussa\nluonto on säilyttänyt kipinän sitä suurta neronsoihtua, joka hänen\nsedässään sammui kaihoksi kansallemme.\n\nHanna Stenvall on syntynyt tammik. 10 pnä 1860 Siuntiossa, ja on hänen\nisänsä, Juhani Stenvall, Aleksin vanhin veli. Hanna tuli 12-vuotiaana\nvanhempainsa mukana Nurmijärven Palojoen kylään, jossa vielä vanhan\nisänsä kanssa asuu. Nuorena oppi hän neulomista äidiltään ja tällä hän\nnyt isäänsä ja itseään elättää. — Siinä Hannan vähäiset elämänvaiheet.\nVuoden sai hän käydä kansakoulua, senkin säännöttömästi. Täällä heräsi\nhänessä lukuhalu ja oppi hän kirjoittamaan. Hän on käsiinsä saamiaan\nkirjoja lukemalla kokenut rikastuttaa henkeään. Ulkonaisia edistäviä\nvaikutuksia on hän saanut tuskin nimeksikään.\n\nHanna itse puhuu vuosistaan elämästään, kuinka hän lasna leikki\nhuoletonna luona lempeän äidin. Mutta auennut nuoruus toi\nmielikuvituksen lennon. Tuli ahtaaksi kotimökki. Mutta pois ei päässyt.\nEi ollut hälle siipiä suotu. Mihin ikävissään uskoa, mihin toivoa! Ja\nsilloin turvautui runollisen tytön mieli lohdutuksiin tähtitarhain\niki-ilosta.\n\nHannan sydän sykkii isänmaalle, jaloille aatteille, joitten maininki\nsattui hälle kuultaviin. Siksi hän laulelee, kiitellen isänmaata,\njonka nurmikon helmassa, kukkarantaisten purojen loisketta kuullen\nkului aika. Hälle lauloi luonto kehtolaulut, aamutuulahdus toi\nkummat kuvitukset, ja niin nousi rinnasta laulun vieno ääni, jonka\nhän tuntee sointuvan Suomen soittoon. — Tämä ei ole mitään uutta.\nMutta mitäpä laulaa salon lapsi, jonka rinta on täysi käsittämättömiä\nunelmia, joihin elämä ei tuo selvikettä — salon lapsi, joka jää\nosattomaksi opista ja sivistyksen riennoista. Köyhyyden kieltäymystä ja\nyksinäisyyden kaihoa, — siinä on Hannan elämän oppi.\n\nSatuin hänen tuttavuuteensa matkaillessani paikkakunnalla. Hän näytteli\nminulle kyhäelmiään, joilla on huomattavan alkuperäinen väritys.\nNe todistavat, että hänessä on runohenkeä. Muoto on paikottain\nodottamattoman sujuva, vaikka se on paikottain aivankin puutteellista.\n\nHanna Kivi on kuin heikko kaiku Aleksin voimakkaammasta laulusta. Hän\non semmoinen runottarensa ja unhotetun elämänsä tähden.\n\nHilja Liinamaa.\n\n\n\nTämä luonnekuvaus, joka tekijän luvalla tähän uudestaan painetaan,\nseuraa paria Hanna Stenvallin runoa, jotka Hilja Liinamaa on julkaissut\nUudessa Kuvalehdessä 1898, N:o 24. — Hänen niihin tekemiään korjailuja on\ntässäkin osaksi noudatettu.\n\nJulkaisija\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\n    Sa kysyt runoilijaa. — Köyhä tyttö,\n    laps kansan, kylä-ompelija vaan,\n    mi neulallansa aamust' iltaan asti\n    ahertaa ahkerassa toimestaan,\n    niin kannikkansa hankkii kerraksensa\n    ja puuhaa avuks isä-vanhallensa.\n\n    Mut moni mielikuva ommeltuupi\n    samassa ompelijan kankaaseen\n    ja moni kyynel siihen vierii, vierii,\n    ja helmittääpi halvan ompeleen:\n    niin raskasta on ihanteita kantaa,\n    kun niille ei voi elon lahjaa antaa.\n\n    Te, siskot, veikot, runosiskoanne\n    oi, hellin mielin halpaa vaalikaa,\n    mi \"Kanervansa\" teille lahjaks kantaa,\n    ja toivoo teistä niiden suosijaa,\n    ja iloitkaa, ettei oo kukkaa vailla\n    ees köyhä nummi Suomen salomailla.\n\nHelsingissä 9 p. Maaliskuuta 1903\n\nA.V.F.\n\n\n\n\n       Aleksis Kiven muistolle\n           pyhittää\n       \"Kanervakukkansa\"\n\n                  Tekijätär.\n\n\n\n\n\n\nI. USKONTO JA ISÄNMAA.\n\n\n\n\nRUNOILIJA ALEKSIS KIVI.\n\n\n    Nuo Ilman immet, hengettäret hennot,\n    ne laulun loivat surusointuisan:\n    se tenhokkaat toi sulle aatteen lennot,\n    sen sointu koski syämes pohjahan.\n\n    Sa vastakaiun aloit viritellä:\n    Oi, Ilman immet, teille laulelen!\n    Jos alkaiskin tää ääni värähdellä,\n    niin kuulkaa virttä särö-äänisen!\n\n    Ja laulun ääni kauemmaksi kaikui,\n    ja Immet loihti siihen tenhoaan;\n    vaan laulu suvun syvät synnyt raikui\n    ja siks sai laulajansa sortumaan.\n\n\n\n\nMATKALAINEN\n\n\n    Oon outo matkalainen maan\n    ma täällä maailmassa;\n    tuoll' oikea on kotimaa\n    ylhäällä taivahassa,\n    miss' yhä Herraa kiittää voin\n    ja uusin soittaa kanteloin. —\n    Oi autuasta, ihanaa,\n    kun kotiin mennä saa!\n\n    Matkalla usein maistaa saan\n    ma monta vaivaa, tuskaa,\n    vaan jos ma Herraan turvaun,\n    ei hylkää Hän mua koskaan.\n    Hän tukee mua heikkoa,\n    jok' oon niin huono, horjuva;\n    taas vie hän tietään tasaista\n    mua henkens' armolla.\n\n    Ah, koska pääsen levolle? —\n    Kun päättyy päivätyöni,\n    ja uusi päivä koittaapi,\n    kun poistunut on yöni.\n    Se päivä kestää iäti,\n    siin' itse Herra loistaapi\n    tuoll' istuimellaan kirkkaalla\n    valittuin seurassa.\n\n\n\n\nVENEESSÄ.\n\n\n    Soutakaamme! — Vesi päilyy\n    ja mun tunteheni väilyy.\n    Poies kauas kaukomaille\n    mieleni nyt samoaa:\n    näköalat kaukaisuuden\n    lumoovaisen ihanuuden\n    minulle nyt heijastaa.\n\n    Soutakaamme, ettei myrsky\n    meitä kohtaa ja sen tyrsky\n    venostamme kaataa saa!\n    Viittanamme meill' on tähti,\n    joka oppaaksemme lähti\n    elontietä ohjaamaan.\n    Viekäämme niin venhoamme,\n    että rantaan seisahdamme, —\n    elon rauhanvalkamaan!\n\n\n\n\nKALLIS — KALLIIMPI.\n\n\n    Ma muistan ajan, muistan muinaisen,\n    kun leikin löin mä kera siskojen.\n    Kuink' aika silloin hupaisesti kulki\n    ja äiti lempeä mun syliins' sulki\n    ja huoletonna siinä lepäsin,\n    siks taas kun äidin suukkoon havahdin!\n\n    Mut aika yhä eespäin rientävi\n    ja lapsuusaika kauas kaikkoopi.\n    Nyt näköala käypi ahtaammaksi\n    ja kotitupa varsin tukalaksi.\n    Tuo muutos mulle mailman uuden luo,\n    mi virvoitusta sieluhuni suo.\n\n    Kun päivän heltehessä työtä teet\n    ja käsivartes vaipuu uupuneet,\n    kuink' antaa virkistystä raitis juoma!\n    Sa arvelet, se onpi taivaan tuoma,\n    kun lähtehestä kirkkaast' ammennat\n    ja sillä janoasi sammutat.\n\n    Yks lähde on, mi lähteen nimen kantaa\n    ja sairahalle terveyttä antaa:\n    Se Kristus on, tuo lähde elävä,\n    mi jokaiselle tarjoo vetensä,\n    ja jalostuttaa mielen, voiman tuo,\n    sen janoissaan vaan tilkan siitä juo.\n\n\n\n\nJOULUKUUSI.\n\n\n    Oi, kuusi, miten kaunoinen\n    oot juhlapuvussasi,\n    sun kynttilät ne tuikkivat\n    sun tummill' oksillasi!\n    Sä, lasten paras ystävä,\n    suot heille lahjais ihmeitä.\n\n    Vaan jos nyt sulta karsitaan\n    kaikk' koreus ja valo\n    ja kotiis taas sa vietäisiin,\n    jok' onpi korven salo,\n    ei kukaan silmääns' sinuun luo,\n    ei kauneuttas tietoon tuo.\n\n    Niin ihminenkin itsestään\n    on valkeutta vailla,\n    mut Herra kun vain valaisee,\n    tuon puun hän loistaa lailla\n    ja lähimmäisten hyväksi\n    hän hedelmänsä tarjoopi.\n\n\n\n\nILTAKELLO\n\n\n    Iltakello hiljaa soipi,\n    päiväntyö on päättynyt,\n    ihmistenkin sydämihin\n    lepo, lohtu valuu nyt.\n\n    Herran rauhaa maille huokuu\n    huokuu myöskin sydämiin,\n    vapaina ne kohoavat\n    avaruuksiin ylhäisiin.\n\n    Elon huolet, jotka täällä\n    oloamme synkistää,\n    illoin soiton sävel hoivaa,\n    rintaan sulo rauha jää!\n\n\n\n\nELONI AIKA\n\n\n    Niinkuin virta vierivä\n    on elämäni juoksu.\n    Sen ilo, onni pettävä\n    on vain kuin kukan tuoksu.\n    Se hetken pienen hajahtaa,\n    vaan kohta jälleen katoaa;\n    kun myrsky kukan murtaa.\n\n    Oi, elo, miten muuttuva\n    sa toki olet täällä!\n    Ken todellista onnea\n    on löytänyt maan päällä?\n    Kun onni parhain hymyypi,\n    sen alla toki lymyypi\n    vain mielikarvautta.\n\n    Äl', ihminen, siis maallisiin\n    sun toivoasi heitä,\n    vaan ylennä sun mielesi\n    ja tutki Luojan teitä,\n    niin mailman meno halpenee,\n    sen riemut riutuu, kalpenee\n    vuoks iäisyyden rauhan\n\n\n\n\nTAIVAHAN JOULU\n\n\n    \"Taivahass' on varmaan joulu”,\n    mietti pieni poikanen,\n    kun hän istuu ikkunassa\n    tähtösiä katsellen.\n\n    \"Oi, jos minä oisin siellä,\n    kussa on niin valoisaa!\n    Siellä kai on joulukuusi,\n    josta valot heijastaa.”\n\n    \"Äiti kulta, sano mulle,\n    kussa kulkee taivaan tie!\n    Oi, jos mull' ois siivet suuret,\n    moiset, jotka sinne vie!”\n\n    Äiti hymyilevi hälle:\n    \"Lapsi kulta, ole vaan\n    aina kiltti, niin sä viimein\n    pääset sinne asumaan!\" —\n\n    \"Kuka viepi minut sinne?\n    Vietkö sinä, äitini?\n    Tuleeko myös taata sinne\n    sekä kaikki siskoni?\" —\n\n    Rakas lapsi, se on Jeesus,\n    lasten paras ystävä.\n    Pyydä Häntä viemään. Hän on\n    tie ja totuus, elämä.”\n\n\n\n\nMIELIKUVITUS\n\n\n     Aatos liiteleepi yli ilmojen,\n     sieltä tavatakseen kalliin aartehen.  —\n     Miksi lannistuu tuo raukka voimaton? —\n     Siksi että siivet sillä heikot on.\n\n     Mutta säde valon toisin välkähtää:\n     vapahana halki ilmain kiidättää.\n     Vapahana jälleen kahlehista maan\n     tomun lapskin liitää valon valkamaan.\n\n\n\n\nHILJAA!\n\n\n    Hiljaa, hiljaa! Nyt öisen henki\n    valloittaapi jo sydämenki.\n    Se rauhaa tuoko vai taistelon?\n    Useinpa aaltoset siinä pauhaa,\n    kun koko luonto jo nauttii rauhaa;\n    mut sydän sykkivi rauhaton.\n\n    Hiljaa, hiljaa! Niin kaikuu kerran,\n    kun sulle kuuluvi kutsu Herran,\n    ja sydän lepohon uinahtaa.\n    Vaan elon uuden se taasen saapi:\n    kun kuolon kahlehet kirpoaapi,\n    se kukkaan uutehen puhkeaa.\n\n\n\n\nKOULUOPPILAAN HUOKAUS.\n\n\n    Ah, Herra, mua auta, Sa,\n    nyt vuodell' aljetulla!\n    Suo Sinuss' saada turvani,\n    kun täytyy minun olla\n    vieraalla maalla outona,\n    miss' onpi vaarat tarjona! —\n    Niist' armos suojelkohon!\n\n    Sun armohelmaas, Jumala,\n    nyt kaikki tahdon kantaa.\n    Sa onnea suo minulle,\n    jok' aivon itsen antaa\n    Sun tahtoasi tuntemaan;\n    siin' yhä aina kasvamaan! —\n    O, Herra, mua auta!\n\n    Ma heikko olen, voimaton\n    hyvvyyteen itsestäni.\n    Suo taitoa, Sun käskyjäs\n    mun pitää mielessäni!\n    Ja muisti mulle lahjoita,\n    mun korvain pidä avoinna\n    ett' opetuksen kätken!\n\n    Myös opettajat vahvista\n    Sun voimallasi täällä!\n    He valistusta kansasi\n    kohentavat maan päällä, —\n    etteivät hukkaan kylväisi,\n    vaan että siitä nousisi,\n    hedelmä runsas, kallis!\n\n\n\n\nISÄIN MAALLE.\n\n\n    On maani, Suomi, armahin,\n    en sitä vaihtaisi\n    pois eteläisiin ilmoihin,\n    ne miten lumovi.\n    Tääll' aurinkoinen kirkkaampi,\n    ja kesäöiset haastaapi\n    syvimmän syämmen tunteita,\n    joit' ei suo vieras maa.\n\n    Tääll' yksin metsän suojassa\n    saan rauhass' astella,\n    Sen humina tuo muistiini\n    noit' entisaikoja:\n    kun esi-isät maamme tään\n    ne raivasivat kirveellään\n    ja nälän, vainon torjuivat,\n    sen meille jättääkseen.\n\n    Oi, Suomen lapsi, työtä tee\n    sun maast etehen,\n    niin kukoistaa se kauniina,\n    maa esi-isien!\n    Jonk' eestä henkens' antoivat\n    ja päivän kuorman kantoivat,\n    niin pojat majain matalain\n    kuin linnain ylpeiden.\n\n    Sa viimein hellään syliisi\n    kuin äiti suljet mun,\n    kun päiväntyöni päätteheks\n    saan haudan siunatun.\n    Ah, jos niin elää taitaisin,\n    ett' onneks sulle olisin,\n    pois poistain kaiken turmion\n    mun synnyinmaastani!\n\n\n\n\nKAIKUOS KANNEL!\n\n\n    Kaikuos kannel ja, soittosi soikoon,\n    laulusi Suomeni saloille tuo,\n    kaikuos kannel ja intoa loihdi,\n    Sydämiin loihtios lämpöinen vuo!\n\n    Kaikuos kannel, kun aamusen koitar\n    Kunnaille pukee jo kultaisen vyön!\n    Kaikuos kannel, kun kansamme herää,\n    käynyt on työhön ja voittanut yön.\n\n    Kaikuos kannel, ett' usvat ne haihtuu\n    Kukka se umpunsa avata saa.\n    Kaikuos kannel, ett' toivomme varttuu,\n    vaalien kansamme onnea vaan.\n\n\n\n\nVÄINÄMÖISEN SOITTO.\n\n\n    Kun Väinämöinen kanteloa soitti,\n    niin luonto kummastellen kuunteli,\n    ja  Veden immyt lainehista nousi\n    ja lintujenkin ääni vaikeni.\n\n    Ja Väinön kansa tunsi soiton suuren:\n    se veljesliittohon sen yhdisti,\n    ja taistellessa eestä tiedon valon\n    se korven kautta tiensä raivasi.\n\n             * * *\n\n    On autioita erämaita vielä,\n    miss' ei saa valon säde soihdullaan\n    niin sydänjuuriakin lämmitellä,\n    ett' tiedon taimi kantais laihoaan.\n\n    Vaan syämiss' elää kykkivissä toivo:\n    kun Väinön kannel täyden kaiun saa,\n    se valon työhön soinnuttaapi kaikki —\n    työkenttä yhteinen on isänmaa.\n\n\n\n\nKEVÄTRUNO.\n\n\n    Terve tullos taasen tänne,\n    kevät kaunis, Pohjolaan!\n    Elonvoimat taasen elpyy\n    heräjämään uudestaan.\n    Kuni luontoon virtaa valo,\n    valos luo myös sydämiin;\n    uutta voimaa vala meihin,\n    valon tiellä taistajiin!\n\n    Niinkuin talven vallan alle\n    vaipui luonto kahleisiin,\n    odotellen kesän aikaa\n    kunnes kahle poistettiin, —\n    vapahana elon nesteet\n    valui jälleen soluissaan,\n    tainnoksistaan taimi nousi\n    kesää uutta alkamaan;\n\n    Suomi samoin uinaeli\n    tiedon, taidon tarpeessa,\n    nytkin viel' on heikko taimi,\n    kunnes saapi varttua,\n    kunnes valo kaikkivallan\n    sitäkin saa lämmittää:\n    silloin kukkahan se puhkee,\n    kukkimahan aina jää.\n\n\n\n\nAAMURUSKO.\n\n\n    Kas kuinka kauniist' tuolla ruskottaa:\n    se aamun koita kirkast' uskottaa.\n    Jo idän ranne yhä laajenee\n    ja valon voima kaikkivallallansa\n    itsensä murtaa yöhyt-kahleistansa\n    ja öisen haamut pakoon rientelee\n\n    Kuin aamurusko onpi Suomen kansa:\n    se herännyt on öisest' unestansa\n    ja huomen kaunis sille hymyilee.\n    Oi, Herra, suojele Sa Suomeamme!\n    Sun sanas valossa kun vaellamme,\n    meit' öiset vallat eivät vangiks tee.\n\n\n\n\nLAULA!\n\n\n    Laula, laula, Suomen lapsi,\n    anna äänes helkkää!\n    Laulu poistaa murheen usmat:\n    sydän suurna välkkää.\n\n    Laula laulua puhtahimmat,\n    suloks synnyinmaamme!\n    Laulaissasi rintoihimme\n    uutta voimaa saamme.\n\n    Laula, että öisen varjot\n    maasta häviääpi,\n    että aamunkoitto armas\n    työmme elvyttääpi!\n\n\n\n\nISÄNMAAN LAULU\n\n\n    Suomi, armas isänmaani,\n    sulle soikoon lauluni!\n    Mua hellit, niinkuin äiti\n    lapsiansa hellivi;\n    annat nurmet kukkapinnat,\n    kuni linnan lattiat,\n    annat virrat kuohurinnat,\n    kukkarannat rauhaisat.\n\n    Mua varten onpi nämät,\n    annetut mun nautita:\n    Enkö sitten kiitteleisi,\n    ylistäisi Suomea!\n    Kehtohos ma illoin nukun,\n    hellästi mua tuuditat;\n    aamulla kun herään jälleen,\n    käsilläs mua kannatat.\n\n    Koska aalto sinertävä\n    hiljaa muistaa rantoja,\n    nousee väreet sieluhuni,\n    joita en voi kertoa.\n    Sun, oi Suomi, nämät ovat\n    lahjas, joit' en oivalla,\n    koska eteheni annat\n    näköjä niin armaita!\n\n    Näitä nähdessäni povi\n    huokaukseen puhkeaa,\n    tunteitani tulvivia\n    sanaverhoon en mä saa.\n    Mutta laulun vieno ääni\n    nousten raukan rinnasta\n    lintuin ääneen säveltyypi:\n    oi, sa Suomi suloisa!\n\n\n\n\n\n\nII. LUONTO JA ELÄMÄ.\n\n\n\n\nALEKSIS KIVI ITSELLEEN.\n\n\n    Kun osattaret muille\n    ne kehräsi säikehen,\n    sen mulle vain, oi mulle\n    ne kehräsi lyhyen.\n\n    Kun kohtalon koura kova\n    sen katkaisi irralleen,\n    niin surun niin syvän, niin syvän\n    se jätti sydämeen.\n\n    Oi osattaret, miksi\n    mua ette te säälineet! —\n    Jos ette koskaan, koskaan\n    ois rihmaanne kehräilleet!\n\n\n\n\nKEVÄT\n\n\n    Jo luonto eloon virkoaa,\n    sen kasvit heräjää,\n    jo puihin lehti puhkeaa,\n    ja maa jo vihertää,\n    ja silmäns auki järvi luo,\n    iloisna kohden rantaa tuo\n    se vaahtovaisen aaltonsa,\n    mi välkkyy kirkasna.\n\n    Ja linnut kilvan palajaa\n    taas Suomen saloihin,\n    ja salot kaikuu laulantaa\n    myös läpi öisetkin,\n    ja kesäyöt nuo ihanat,\n    ne tunteitamme puhuvat,\n    kun kaikki hiljaa hengähtää,\n    ja luonto lepäjää.\n\n    Vaan idänranne-purppura\n    jo hohtain punertaa,\n    ja säteet aurinkoisesta\n    ne maille sinkoaa,\n    ja kukka silmäns' aukaisee,\n    ja aamukaste helmeilee,\n    ja lehdon lintu visertää,\n    ja aamu heräjää.\n\n\n\n\nKEVÄTILTANA\n\n\n    Jo nietos sulaa maasta,\n    ja kesä lähenee,\n    ja koko luontoon taasen\n    eloa virtailee.\n\n    Jo nurmen nukka vertyy,\n    kun päivyt lämmön suo,\n    ja kukka päänsä nostaa,\n    ja välkkyy virran vuo.\n\n    Pois valkoharson heittää\n    nuo neidot Vellamon,\n    ja Ahti aallokoissa\n    virittää kantelon.\n\n    Ma venhossani soudan\n    ja katson, kuultelen:\n    oi suloutta suurta\n    mun maani keväisen!\n\n    Yön varjot tumman väreen\n    luo kalvoon järvyen,\n    ja kevätilta uinuu,\n    vaan herää suvehen.\n\n\n\n\nKESÄN TULIAISIKSI\n\n\n    Kesä kaunis Pohjolassa,\n    meitä taasen tervehdät,\n    suloisella suudelmallas\n    kaikki kasvit herätät.\n\n    Kuollehena mik' on ollut,\n    taasen virkoo elämään,\n    linnut pienet puistikossa\n    säätelevät säveltään.\n\n    Kukan hoikkaa vartaloa\n    hellästi sä suojoat,\n    aamukasteen kirkkahilla\n    helmill' yhä kostutat.\n\n    Ihanuuttas ihaella\n    onpi lyhyt aika vaan:\n    täältä muutat; sitten syksy\n    pitää kaikki kahleissaan.\n\n    Helleyttä ei oo sillä:\n    kukat kauniit kaatelee,\n    vihoitellen viima käypi,\n    luonnon sulon raatelee.\n\n    Kolkoks' käypi sydämeni,\n    näitä katsellessani. —\n    Viivy, viihdy, kesä kaunis,\n    virkistytä mieltäni!\n\n\n\n\nKESÄRUNO\n\n\n    Nyt uinuva luonto taas herää\n    ja kahleista irrottuu maa,\n    ja kukka se nuppunsa avaa,\n    kun auringon suutelon saa.\n    Nuo järvenkin välkkyvät laineet\n    jo hopeahohteessa ui,\n    ja puroset syliinsä liittää. —\n    Taas luonto jo vapautui.\n\n    Sa huminaa honkien kuulet —\n    se tuutti sun unelmihin —\n    ja henkien kuiskeita luulet\n    myös kuulevas luonnossakin.\n    Ne kuiskaa: nyt ylös työhön\n    käy innolla, tarmolla vaan;\n    työ kansasi eestä on kallis,\n    et jouda sa uinailemaan.\n\n    Koko luonto se huokuvi rauhaa,\n    ei riitaa, ei vainoa sois,\n    ja ihminen luonnon on herra, —\n    miks rauhaa ei rakastaa vois?\n    miks vaino on ihmisten kesken?\n    miks' ei rakkaus vallita saa? —\n    Siks' hongatkin suruisna huokaa\n    elon kiistaa raastelevaa.\n\n\n\n\nKESÄYÖN LAULU\n\n\n    Nyt kesän kauneutta ma tahdon laulella:\n    kuink' ilman henk' on raitis ja nurmi vihanta,\n    kuin valoisat on öiset, nuo lietoherttaiset,\n    ja tuovat mieleen haaveet, niin armaat, kaunoiset!\n\n    Ma istun tyynehessä tään lahden varjossa,\n    yön kuiskehia kuulen ja lintuin laulua.\n    Ne visertäen viuhuu mun pääni päällitse,\n    ja kukat kastehiset tuo tuoksun minulle.\n\n    Ja aurinkoisen kehä se kultaa hohtaapi,\n    jäähyvästit se meiltä jo pian ottaapi:\n    Se kultaileepi seudun, sen pukee purppuraan\n    ja veden lainehisin luo helohohdettaan.\n\n    Vaan kunnahilla hiljaa yön henki kohoaa\n    ja tummaan terheneensä maat, vedet verhostaa,\n    ja kuutamoisen kruunu sen päässä kimmeltää,\n    ja hartioillaan vienot nuo tähdet välkkyää.\n\n    Sä Pohjan kesäyöhyt, valollas vakaalla\n    tuot tuntehia sieluun, tuot rintaan kaihoja.\n    Mun lauluni on heikko sun suloa kerrontaan,\n    mut sydämeni sulkee sun muistoa aarteenaan.\n\n\n\n\nKASTEEN HELMEITÄ\n\n\n    Aamusella astuelin\n    tuolla kukkanurmella,\n    uinaileva luonto siinä\n    henkäili niin hiljaisna.\n\n    Lintuin äänet yksin raikui\n    elon tointa ilmaisten,\n    ne kun lauloi laulujansa\n    Herraa hyvää kiitellen.\n\n    Aamun kirkas valo voitti,\n    öisen sumut karkoitti,\n    aurinkoisen säde koitti,\n    kaiki eloon heräsi.\n\n    Kukka kaunis päätään nosti,\n    kyynel sillä silmästään,\n    kirkkahana helmiellen\n    alas maahan vierähtää:\n\n    Miksi itket, kaunis kukka?\n    Suutelonhan hellän soi\n    sulle armas aurinkoinen\n    ja sun umpus auki loi.\n\n    Sulo-tuoksullasi sitten\n    hurmaat meidät ihmiset.\n    Etkö tuota nähdessäsi\n    iloitse? Oi, etpä, et. —\n\n    Ah, jo tiedän, miksi itket:\n    onhan luonto turmeltu;\n    viatonta siin' ei löydy,\n    hyv' on pahaks muutettu.\n\n    Eikä ihme, että sulla\n    kyyneleet käy vuotamaan; —\n    paremp' ois sun, ettet enää\n    silmääs auki loisikaan!\n\n\n\n\nKUKAN KUISKE\n\n\n    Kukka ihanainen kasvoi metsässä,\n    siinä valittaen yksin jääneensä:\n    \"Sisko mulla tuossa oli vieressäin,\n    nyt on hänkin poissa, ainut ystäväin\".\n\n    Neito hiljallensa astui metsässä,\n    kuuli kukan kuiskeen, otti käteensä,\n    armahalleen antoi kotiin tullessaan:\n    nuorukainen painoi vasten poveaan.\n\n\n\n\nKUKAN HOITO\n\n\n    Kukkaa kaunokaista hoida hellästi;\n    varo, ettei helle häntä kuivaisi,\n    vesain juuret hennot kätke multahan,\n    mutta latvat nosta ylös ilmahan.\n\n    Ja kun maahan juuret syvään tunkeutuu,\n    näet, miten niistä nousee kukkapuu.\n    Toivos täyttyneeksi vasta silloin näät,\n    edessäs kun näet kukat täyteläät.\n\n    Niinkuin kukka auringosta kasvun saa,\n    ihminenkin valon lahjaa kaipajaa.\n    Valon lahjan Luoja hälle parhaan suo,\n    kun hän maansa eteen työnsä uhriks tuo.\n\n\n\n\nSYDÄMENI LAATU\n\n\n    Ah, jo tunnen sydämeni laadun:\n    niinkuin virtaa tuuli velloaa,\n    sydämeni samoin kuohahtaapi,\n    sen kun tunteen tuuli liikuttaa.\n\n    Tai kuin aurinkoisen valo taittaa\n    sätehiään veden kalvossa,\n    sydän onnen-kuviaan myös luopi,\n    jotka särkyvät taas samassa.\n\n    Ja kun myrskyn sauhu pauhinalla\n    vettä kohden rantaa kuohuttaa,\n    niin myös rinnastani myrskyn aallot\n    huokauksiin ilmi puhkeaa.\n\n\n\n\nKUKKANURMI\n\n\n    Kukat nurmella loistavat hohdossaan,\n    kesäpäivyt kun lämpöä suo;\n    vaan kumma, kun katselen tarkemmin,\n    miks sulkemat nuppunsa nuo?\n\n    Yön usma ja viima niin kylmästi\n    kävi hienoihin helpeisiin,\n    siks painuvi runko ja peittyvi pää\n    suruharsosen suojuksiin.\n\n    Vaan toivoni onpi, nietos ei voi\n    sen juuria jäädyttää:\n    Maa, josta se elonsa nesteen joi,\n    sen uudesti synnyttää.\n\n\n\n\nIHANTEET\n\n\n    Kuu heitti valoansa\n    ja tähdet kirkkahat\n    ne veteen kuvastuivat,\n    \"kuin siin' ois taivahat\". —\n    Niin mietti pieni tyttö,\n    mi lähteen reunalla\n    siin' ihmetellen seisoi,\n    ihaillen taivasta.\n\n    \"Oi onko taivas tuossa,\n    tuon veden pohjassa,\n    ja onko siellä maata\n    ja puita, kukkia?\n    Oi, kuinka haluaisin\n    ma nähdä näitäkin!\n    Nyt äidille mä kerron:\n    on taivas toinenkin.\"\n\n    Vaan vieno tuulen henki\n    veen pintaan värähtää,\n    ja kuva-taivahasta\n    et mitään silmään jää.\n    Ei ollutkaan se totta:\n    tuo lähde vietteli,\n    ja tosi-taivas yksin\n    tuoll' ylhääll' yleni.\n\n    Monesti ihminenkin\n    luo luulo-onnelan,\n    luo siihen ihanteensa,\n    tuon sarjan kirjavan,\n    vaan onnettaren oikku\n    ne pian runtelee,\n    ja kauniit unelmamme\n    niin tyhjään raukenee.\n\n\n\n\nKOSKEN KUOHU\n\n\n    Oi, kosken kuohu vaahteva,\n    sa miten liet niin raivoisa,\n    mi yhä riehut, rauhaton,\n    kun luonto muuten tyyni on?\n\n    Ah, jopa tiedänkin mä sen:\n    sa olet kuva sydämen,\n    kenenkä sydän rauhaton,\n    kuin kuuma koski on.\n\n    Oi, sydän, miksi saanutkaan\n    oot lailla kosken pauhaamaan,\n    mi aaltos aina kuohuun luot\n    ja tuntees suotta ilmi tuot?\n\n    Vaan viimein Luojan käskien\n    tuo koski talttuu kuohuinen,\n    kun taisteluista vapaana\n    on sydän löynnyt lepoa.\n\n\n\n\nSALOLAMPI\n\n\n    Vuoren jylhäkön kupehella\n    salolampi niin tyynenä on,\n    sen kalvoa tuulosen henki\n    vain tuutinut on lepohon.\n\n    Ja taivahan sinervä laki\n    sen pintahan loistoa luo;\n    sitä tuuhea lehvikkö suojaa,\n    kukat rannalla tuoksuaan tuo.\n\n    Ma mietin: ah lammen jos lailla\n    muin sydän myös rauhaisa ois,\n    johon vihurin viima ei koskis,\n    ja taivaskin loistoa lois!\n\n\n\n\nILTALAULU\n\n\n    Hymyellen lempeänä\n    aurinkoinen laskeuu\n    lännen rantaan, sille siinä\n    kehto vieno valmistuu.\n\n    Illan hohde kukkulamme\n    pukee punapurppuraan,\n    vieno tuuli tuutielee\n    kaikki kasvit nukkumaan.\n\n    Linnun laulu sointuvainen\n    lehdossa jo lakkasi,\n    öisen henki helmahansa\n    luonnon kaiken anasti,\n\n    kunnes taasen valon voima\n    pimeyden poistaapi,\n    kuolleet eloon herättääpi, —\n    aamu nuori loistaapi.\n\n\n\n\nILTATÄHTI\n\n\n    Kun iltasella istun ja tähtiä katselen,\n    niin johtuu mieleheni tuo aika entinen:\n    kuin moni onnen tähti sen taivaan valaisi —\n    vaan virvatulta ollen, pian tyhjään hälveni.\n\n    Sa iltatähti kaunis ja kaikist' ihanin,\n    tien osote oot varmaan, mi viittaat kotihin.\n    Siis sammukoot muut tähdet, nuo harhavalot, vaan!\n    Sun valos armahaisin ei sammu konsanaan!\n\n\n\n\nAURINGON LASKU\n\n\n    Aurinkoinen armahainen, länteen olet lähtevä,\n    jäähyväiset olet meille jälkehesi jättävä.\n    Matka sull' on edessäsi, vaikka toivot lepoa,\n    lännen piirto purppurainen peittää sinut vaippaansa.\n    Kultakehdoss' et sä viihdy, unen luotas karkoitat,\n    aamuruskon kultasiivin ylöspäin taas kohoat.\n\n\n\n\n\n\nIII. LEMMEN MUISTOJA JA TARINOITA\n\n\n\n\nVALITUS\n\n\n    Sammu, valo aurinkoisen,\n    piile pilven taakse vaan!\n    Öisen usma, levittele\n    varjosi nyt maailmaan!\n\n    Siinä sydämeni tunteet\n    ehkä uneen nukkuvi,\n    vaan tuo kaunis kesäilta\n    säilyy muistiss' iäti.\n\n    Ilta kaunis nyt kuin silloin,\n    koska kultain erosi:\n    aurinko se lähti mailleen,\n    vuorten kupeet kultaili.\n\n    Nyt on kaikki autiota,\n    poissa sulo entinen;\n    kussa ennen onnen löysin,\n    vaivun valtaan kaihojen!\n\n\n\n\nPOIS, POIS!\n\n\n    Pois, pois! Näin rinnassani soi.\n    Mi kumma tunne minut valtioi!\n    Pois, pois! Ma täältä toivoisin\n    yön ikikeston tummaisiin tupihin.\n\n    Pois, pois! — Ei ollut ennen niin,\n    sun vaivuin minä onnen unelmiin.\n    Pois, pois! — Voi, ettei vienyt ois,\n    mun armast' ystäväistäni Tuoni, pois!\n\n    Pois, pois! — On lempi viehkeä,\n    mut ystävä nyt lepää kylmänä,\n    Pois, pois! Sen silmä suloinen\n    nyt vaipunut on iäks unehen.\n\n    Pois, pois! Mun salli kanssasi\n    nyt jättää elon levoton maininki!\n    Pois, pois! Jo kutsuu kuolo tuo,\n    se levätä mun luonas jälleen suo.\n\n\n\n\nHILJAA\n\n\n    Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu\n    tuolta laakson helmasta. —\n    Lemmen jumalatar siellä\n    soittaneeko kannelta?\n\n    Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu,\n    kuuluu yhä hiljempään:\n    impi siinä istui nuori, —\n    mitä mietti mielessään?\n\n    Hiljaa, Hiljaa soitto kuuluu;\n    immen poski kalpenee,\n    ja hän nurmikolle vaipuu\n    viereen vienon kanteleen.\n\n    Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu,\n    kuuluu vain kuin valitus. —\n    Nousee mulla'i rinnastani,\n    hiljaa tumma huokaus.\n\n\n\n\nKEINUSSA\n\n\n    Ma keinussa yksinäin istun\n    näin illalla kuutamoyön. —\n    Oi, annanko keinua hiljaa\n    ja mieleni mietteihin lyön?\n    Ei, vaan korkeelle nouskohon keinu,\n    kuin ennenkin muinoisin vaan,\n    kun impeni kanssa ma kiidin,\n    ja unholaan jätimme maan!\n\n    Vaan hervonnut käteni vaipuu,\n    pois, poissa mun impeni on;\n    unelmoissa nyt viihtyä tahdon:\n    seis, keinuni malttamaton!\n    viel' impeni valkean liinan\n    toki kerran heiluvan näin,\n    mut lyhyt oli lempeni muisto, —\n    ja yksinpä taasen ma jäin.\n\n\n\n\nKULTAANSA IKÄVÖIVÄ RANNALLA\n\n\n    Mä rannalle käyskelen yksinäin vaan,\n    kun ilta jo varjonsa luopi.\n    Ah, tokkopa sieltä mä lohtua saan,\n    vai tuskanko mulle se tuopi?\n    Oi, aalto, sa sääliös sydäntäni! —\n    Vaan huoaten virkat sa viestejäsi.\n\n    Sä sanoman saatat tuon murheellisen:\n    täss' armaani hauta nyt luodaan.\n    Ma rannalla istun ja itkien\n    ma katson kuin luitasi tuodaan,\n    ne rannalle lainehet lakaisee\n    ja muistoksi minulle heittelee.\n\n    Ja meri se synkän katseensa luo\n    ja surusta ain' yhä pauhaa,\n    ja hoivaksi mulle taivaalta suo\n    kuu himmeä hymyään lauhaa,\n    ja tähdet mua vienosti katselevat,\n    vaan kaikk' ovat lohdut tenhottomat.\n\n    Ma nimesi rakkahan kirjoittaa\n    nyt santahan tahdon, oi kulta,\n    ja kukan myös tahdon ma istuttaa:\n    se lemmen muisto on multa.\n    Taas rannalle sitten mä käyskellä saan,\n    mun kukkaani itkulla kostuttamaan.\n\n\n\n\nPETETTY POIKA\n\n\n    Ulapalla aallokossa\n    vene nopsaan liitääpi;\n    venehessä istuu poika,\n    kullan luo mi kiitääpi.\n    Lemmestä kun sydän sykkii,\n    rinta riemuin aaltoaa,\n    odotellen onnen rantaa\n    silmä ahnas katsastaa.\n\n    Määräpäähän päästyänsä.\n    toivoi saavans' sulkea\n    rakkahansa rinnoillehen,\n    iki-siteen solmita;\n    vaan — oi, horna! — petettynä\n    poika maahan vaipuupi;\n    tyhjä virvatuli oli\n    onnensa, min kuvaili.\n\n    \"Laine, mulle lempes anna,\n    viihdytä mun tunteeni!\n    Raivoava olet sinä,\n    niinkuin oma rintani.\n    Lemmestä se ennen sykki,\n    uskollisna alati,\n    vaan mun kultain minut petti:\n    turha siis on eloni.\"\n\n\n\n\nLEMPIVÄISET\n\n\n    Jo öisen huntu nyt hulmahtaapi\n    ja lepoon luonto jo uinahtaa,\n    vaan aatoksissansa impi yksin\n    tuoll' asteleepi päin rantamaa.\n    Mi hänet valtaa nyt surun kauhu? —\n    Ah, suoko lepoa aallon pauhu?\n\n    Ja Aallotarten luo tultuansa\n    Hän niiden kuuntelee laulantaa\n    ja näkee Vellamon tuutivana:\n    se häntä luokseen nyt viittoaa, —\n    \"Jos syliin Vellamon tuonne vaipuis,\n    niin silloin huoletkin kaikki haipuis!”\n\n    \"Jää hyvästi, sinä isän koti!\n    Kenties en näe sua konsanaan.\n    Ma sulo-muistona rintaan suljen\n    tuon lapsuus-onnelan ainiaan.\n    Oi, lempi, onni, ne elon luovat;\n    vaan miksi mulle ne tuskan tuovat?\"\n\n    Näin impi istuvi hetken vielä\n    ja aallon loisketta kuuntelee\n    ja odotellen hän katsoo, katsoo:\n    jo vene verkkahan lähenee.\n    Se sulhons' onpi, mi siellä rientää\n    ja hänet noutaa ja tuskat lientää.\n\n    \"Oi armahin, sinut kerran omaan!\"\n    Näin nuorukainen nyt huudahtaa\n    ja povellensa hän immen painaa:\n    \"Ei meitä kukaan voi erottaa!\n    Sun lempes kautta voin kaikki voittaa,\n    viel' onnen tähtikin meille koittaa!\"\n\n    \"Oi sinne rietkäämme, missä myrskyt\n    ei lemmen kukkia riistää voi,\n    miss' armahainen on iki-kesä\n    ja linnut kauniisti lauleloi!\n    Ja Onnetar se nyt meitä johtaa,\n    siks kunne ruusujen nurmi hohtaa.\"\n\n\n\n"]