[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFPCo4Rt9C-XVOb2yIimKgleYvTPXIprtQj_MPyAgqgQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3069,"Tervanpolttajat","Pulkkinen, Salomo",1873,1952,"3069-pulkkinen-salomo-tervanpolttajat","3069__Pulkkinen_Salomo__Tervanpolttajat","Ynnä muita kertomuksia Pohjan periltä","novelli",[],[],"fi",1904,null,10254,64240,false,73400,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Tervanpolttajat: Ynnä muita kertomuksia pohjan periltä\" by Salomo Pulkkinen is a collection of short stories written in the early 20th century. The stories explore the lives and struggles of people in rural Finland, often focusing on labor-intensive tasks like tar burning and the nuances of daily life. Through relatable characters like Antti and his wife Liisa, the work delves into themes of hardship, resilience, and the interconnectedness of community.  At the start of the collection, the narrative introduces Lehtilahden Antti, who is preparing to burn tar in his newly built tar pit, a vital task for his livelihood. His wife, Liisa, worries about the logistics of the tar-burning process, particularly the “hautahamari” (fire tool) while their relative Kanalan Jussi offers unwelcome commentary. The scene illustrates their rural life, highlighting the practical challenges they face as well as the light banter between characters. As the fire is ignited, their hopes and anxieties about the outcome unfold, setting the stage for both the physical labor involved and the underlying dynamics of their interactions amidst the backdrop of the Finnish countryside. (This is an automatically generated summary.)",[],233,"Pohjois-Suomen kansanelämää ja arkea kuvaava novellikokoelma. Tarinat kertovat muun muassa tervanpoltosta, maaseudun työstä ja paikallisista ihmiskohtaloista 1900-luvun alussa.","Salomo Pulkkisen 'Tervanpolttajat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3069. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TERVANPOLTTAJAT\n\nYnnä muita kertomuksia Pohjan periltä\n\n\nKirj.\n\nSALOMO PULKKINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1904.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä. Porvoo, 22 p. Marrask. 1904.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTervanpolttajat.\nPakeneva onni.\nKannan pahennus.\nSuolle taloksi.\nTervajoella.\nRuotipoika.\nMarkkinaturkki.\n\n\n\n\nTervanpolttajat.\n\n\nLehtilahden Antti oli juuri saanut tervahautansa viimeiset puut\nladotuiksi; hän istui nyt pirttinsä sivupenkillä vuoleskellen\nlapionvartta sillä aikaa kun emäntänsä Liisa kirnusi eteisen penkillä\npuolisvoita. Liisa oli koko viikon huoletellut että mistä se saadaan\nhautahamari sitten kun hauta sytytetään, vaan Antin mielestä oli tuo\nasia niin vähäpätöinen että ei monesti vastannut Liisalle mitään tämän\naina uudistaessa kysymyksensä hautahamarista; arveli vain toisinaan\nettä: Viisi minä veisaan hämäristä, kunhan saisi sytytysyöksi vain\nvähän työ-apua. Antti aikoi puolisten syötyä lähettää Liisan kysymään\nLovaniemen Juusoa, jos se olisi kotosalla, että eikö sopisi tuota\nniinkun käydä vähän apuna hautaa sytytettäessä. Vaan se homma jäi\nkuitenkin nyt aivan kokonaan, kun pirttiin astui Kanalan Jussi, Antin\nlankomies, kantaen suurta eväsnyyttyä.\n\nKun Antti oli pistänyt kättä lankomiehelleen ja kysynyt kuulumiset,\nmeni hän suoraa päätä sanomaan Liisalle, että lankomies, Kanalan Jussi,\non tullut vieraaksi, joten nyt ei tarvitakaan enää käydä Lovaniemessä\nrukoilemassa avuksi Juusoa, joka ei kuitenkaan ole mikään mestari\nniihin asioihin.\n\n— Niinpä kylläkin, sanoi Liisa, parasta on ettei tarvitse Juusoon\nturvautua. Eikös se Juuso ole semmoinen laiska vötkylä, ja kuitenkin\npitäisi kaikki hoito olla nenällä haistain. Kyllä minä muistan viime\nsyksynä kun se täällä oli navetan nosto-aikana, kun minä pirautin vähän\njyviä kahven sekaan, niin vaikka muut eivät siitä tienneet mitään,\nelähän ollakaan, Lova-Juuson nenä on siitä kippurassa. Köyhä mies ja\nniin ranttu. No jo sit — — —\n\n— Elähän, kuulehan vielä, sanoi Antti, Kanalan Jussilla oli iso nyytty\nmukana; siinä nyytyssä voipi olla eväitä ja hyväpä ollakin; Jussi ei\nole milloinkaan käynyt niin jotta sillä ei olisi mukana metson takat,\nkapahauit, juustoleivät ja ryynikukot. Ajattelepas nyt, Liisa, kun\nsaadaan mies omin ruokinsa työhön. Se tosiaan sattuikin oikein paraassa\njamassa. Elähän nyt muuta, vaan laitahan puolista meille yhteen\nJussin kanssa, niin minä jo ennakolta lähden puhumaan Jussille siitä\ntervaruukista.\n\n— No jokos siellä Kanalan puolessa ovat ihmiset tervojaan polttaneet?\nkysyi Antti lankomieheltään ensi sanoikseen, jotta siitä olisi\nmukavampi sitten livahtaa puhumaan omasta tervaruukista.\n\n— Kyllä ne muutamat ovat tainneet jo polttaa; taitaa teilläkin olla\ntervaruukki; minä siitä tässä tuonoin jo kuulin.\n\n— Niin on, aivan poltto-valmis. Minä tässä ajattelin lähettää kylästä\nhakemaan apulaista, vaan koska sinä nyt tähän satuit tulemaan, niin\nemme tarvitse lähteä kylään.\n\n— Vaan entä hautahamari, mistä se saadaan? Arvatenkin itse ette osaa,\nsillä te olette syntynyt ja kasvanut siellä etelän puolessa, missä ei\ntervaa ruukata ollenkaan, ja minä taas'en ymmärrä tervaruukin päälle\nmitään, sillä minä olen koko ikäni elänyt vieraana koko tervahommalle,\nhuomautti Kanalan Jussi.\n\nMutta Antti sanoi olevan naurettavan lapsellista puhua hautahamarista;\nsanoi useita kertoja sattumalta nähneensä miten Lontta-Lassi aina\nSutilan haudalla lapion kanssa kiertää kännisti hautaa, miten aina\nkurikan kanssa nousi haudan päälle ja hieman kierona suin hyppäsi\nvuoroin toisen ja toisen jalkansa varaan, sitten aina poleskeli ympäri\npäällystä, löi vuoroin kurikalla ja taas tasakäpälässä hyppäsi, ja\nsitä tekostaan teki kunnes laskeusi sieltä alas, otti lapion ja sillä\nremautteli hieman multaa haudan rintaan. »Siinä se sitten on se koko\nhamarin mahti. Minusta näytti että siinä oli tuli, joka viisaimman työn\nteki, paraan konstin arvasi. Sitä samallaista mahtia sitä kyllä on\nmeilläkin. Annahan kunhan tuossa auringon laskeutuessa tyyntyy, niin\nsyöstetään vain tuli haudan rintaan. Saat nähdä lankomies sitten, miten\nhauta palaa, tuli mestarin työt tekee. Me vain päältä katsomme, juomme\nkahvia ja laskemme tervaa.»\n\nIltatyyni tuli ja Lehtilahden Antti oli pian lankomiehensä kanssa tulta\nvirittämässä turpeilla katetun haudan ympärille, josta alkoi heti\nnousta valkeanharmaa savu ensin sameana pilvenä korkeuteen ja sieltä\nlaskeusi sitten alas leviten pitkin Lehtijärven vesisinistä pintaa.\n\nTuli vain hiljaisen huminan kanssa kohosi vähitellen ylös haudan\nulkopintaa lankomiesten alituisesti hautaa kierellessä ja nakatessa\naina lapiollaan multaa siihen kohti, mistä sininen savu nousi. Tulen\nhumina ja riske alkoi kuulua jo kulmilta ja se tiesi sitä että tuli oli\njo noussut niin ylös. Kaikki näytti jo voitetulta, siispä Antti sanoi\nlankomiehelleen. Kanalan Jussille: »Nyt tässä ei ole mitään hätää;\nistutaanhan tuohon mättäälle, katsotaan miten hauta palaa ja jutellaan\nmaailman asioista.»\n\nAntti rupesi nyt Jussille esittelemään: »Mitähän ajattelisit, jos tuo\nLehtiniemen kallio olisi kokonaan kultaa, tahi kokonaan muuttuisi\nkullaksi? Kelpaisikos tässä paikassa sitten elellä?» Mutta mitäs\ntapahtuikaan. Molempain miesten järvelle katsoessa oli hiilivalkea\nloimahtanut yltäyleensä koko haudan ympärille.\n\n— Voi mikä tuli! sanoi Antti, nyt se palaa kyllä meiltä väkisellä. Hän\notti lapion ja alkoi kaikin voimin multaa syytää päristämään haudan\npäälle. Vaan Jussi ei hievahtanut paikaltaan, katsoi vaan miten Antin\nlapiosta lenti multa ja katosi aina liekkien sekaan. Antti ei ensin\nsitä huomannut, vaan luuli Jussinkin samalla tavalla tulta sammuttavan.\nSitten kuitenkin sattuivat Antin silmät jouten istuvaan Jussiin ja hän\nsanoi heti:\n\n— Etkö sinä, Jussi kulta, näe että hauta palaa väkivalkeassa. Miksi\nistut jouten, etkä sammuta?\n\n— Minä luulen että se ei ole hätävalkea, ei, se ei ole muu kuin\nhikivalkea, huomautti Jussi ollen vieläkin istuallaan.\n\nAntti ei usko Jussin puhetta, sanoo Jussille vaan että: »minähän näen\nsilmilläni että tämä palaa ja sinä vain istua tollotat, sinä; istut\nkuin kanto etkä ajattele sitä, etkä huoli, jos minun vuosikautinen\ntyöni palaa tuhkaksi, ilman että saisin siitä yhtään sankollista\ntervaa.»\n\nJussi vain ei nouse ylös. Sitävastoin että olisi noussut edes\nseisoalleen, heittäypi hän pitkälleen kaltevan mättään rintamaan,\nhaukotellen ja samalla kämmenillään peittäen laihan ja litteäposkisen,\npitkän naamansa.\n\nAntti luuli nyt Jussin tekevän hänelle suoranaista pilaa. Sen vuoksi\nharmista ja vihasta vapisevilla käsillään alkoi tapailla jotain\nsujuvata, josta antaisi lankomiehelle oivan langonryypyn, mutta\nennenkuin oli ennättänyt tuumansa toteuttaa, oli liekki vähitellen\nkadonnut pois ja sen sijaan taas nousi vaan valkoisen-harmaa, paksu\nsavupatsas.\n\n— Enkös minä sulle sanonut jo, että se on vain hikivalkea, eikä pala\nkauvan, loimuaa tuossa vaan vähän aikaa ja sitten sammuu?\n\nAntti ei tähän Jussin puheeseen vastannut mitään; pyyhiskeli vaan\ntakkinsa liepeellä leveää otsaansa ja täysiruskeapartaista leukaansa ja\nsitten taas, katsoen ylös nousevaan savupatsaaseen, virkkoi:\n\n— Tuossa savun illistellessä juohtui taas mieleeni eräs keksintö, joka\najoi pois äskeisen suuttumuksen.\n\nKeksintöä ei hän saattanut salata Jussilla ja sen vuoksi alkoi:\n\n— No, voi sen peijakas, tuota savun paksuutta, mikä tuosta nousee.\nJos tuo savu olisi kaikki rahakalua, jos se kaupaksi kävisi ja sen\nkiini saisi, niin eipä sitten rahasta puutetta. Siinä mahtaisi olla\njotakin ainetta, tärpättihappoa tahi kukapa tuon tiesi, jos siinä\npiilee hyvinkin kalliita aineita. Sitä tutkimaan tarvittaisiin joku\nkemisti, mutta huolivatkos ne sitä semmoista asiaa tutkia, josta\nmeikäläinen talonpoika hyötyisi, vaurastuisi ja eläisi. Sen sijaan että\ntutkisivat tervasavuja, pakkasenpesiä ja hallan hautoja, tutkivat vaan\nhiiriä, sisiliskoja ja sammakoita, jotta mitä ainetta ne sisältävät,\nmistä ovat kokoonpannut ja rakennetut. Mene, ota selvä Luojan töistä\nihmisviisaudella. Vaan kun tuo tervassavu meikäläisenkin tallukan\nnenään jo peninkulmien päähän tuoksahtaa niin rohdosmaiselle, niin\nei meissä tarvitseisi olla kuin edes jokunen hyppy kemist'ismiä niin\nsilloin me tietäisimme mihin tervasavu kelpaa.\n\nJussi oli koko ajan ihmeissään ja ääneti kuunnellut tuota Antin\nkeksintöä tervasavun rahakaluksi muuttamisesta sekä samalla katsonut\nsoikeilla tummilla silmillään, miten Antin leukaparta hiljaa sekä\nmuutoin epäsäännöllisesti lepatti, kun puhui uusista keksinnöistä.\nViimein kysyi hän Antilta:\n\n— Mikä se on se komisti? Onko se sellainen kone, taikka elä ‒ ‒ ‒?\n\n— Ihminen, ihminen. Se on semmoinen herrasmies, paljon herrempi kuin\nkauppias Pelkonen taikka vallesmanni.\n\n— No aina se tuo etelän mies on viisaampi meitä Pohjanmaan tolloja.\n\nAntti alkoi nyt Jussille tuumata, että eiköhän lähdetä ja kierretä\ntuo hauta. »Ja jos minä nousen tuonne haudan päälle, niin minä näytän\nsulle, Jussi, miten se Lontta-Lassi kierolla suin hautaa polki. Vaan\nkatsoppas kuin tässä juurella on tuommoinen huokonen; tuosta se\nensiksi tuli menee silmään ja silloin emme saa tervaa, emme kuivan\nkepin nenään, ja entäs tuossa, siinäpä on vielä isompi. Lyöhän, Jussi,\nturvetta huokoseen, niin minä äsäyttelen multaa. Aivan sillä lailla,\nniin! Polkasehan jalallasi niin sitten se pysyy —!»\n\n— Enpä polkase. Johan minä nyt kenkäni poltan, paraat kenkäni, joita ei\nole sen enempää pidelty kuin viitenä sunnuntaina käyty kirkossa.\n\n— No siristä sitten ne rajasi jaloistasi pois, moinen kirkkomies.\n\n— Vai niin että minä tässä nyt jalkani polttaisin; millä pakon!\n\n— No ota sitten tämä lapio, niin minä näytän sinulle, Jussi; näytän\nmallia haudan polttoon, mallia työn tekoon ja mallia ihmisyyteen. Vaan\njos sinussa on vähääkään miestä, niin nouse tuonne päälle! Ehkäpä\nsiellä saat jotakin kemiallista tuntea aivoissasi. Itsensä edelle sitä\nei ole käynyttä, sanoi Antti ja samassa peräytyi muutamia askelin\ntakaperin sekä, ottaen muutamia hyppyjä kepin kanssa, hyppäsi suoraan\nhaudan päälle, väänti leukansa kieroksi ja sanoi, hyppien vuoroin\ntoisella ja toisella jalalla raskaammasti:\n\n— Näin se näkyi Lontta-Lassi tekevän, aivan näin. Mutta tämä toinen\npuoli painuu vain alemmaksi; on pehmyt kuin höyhenpolsteri. Vaan tämä\ntoinen puoli on kova kuin kivi. Siinä on kyllä vielä aivan kirkkaat\npuut ja muualta tämä hauta on jo aivan hiilellä. Tuopa nyt oli ihme\nettä yksi kohta jäi palamatta. Juuri puoli päälakea jäi palamatta.\nToinen puoli on kyllä aivan hiilellä ja pehmyt, vaan tämä toinen\npuoli, tämä ei anna vähääkään perään. Tähän saisi nyt tulla hyppimään\nkaksitoista miestä hevosen kanssa.\n\n— Se näkyy olevan kani, sanoi Jussi; vaan en niinäkään nyt muista,\nmiten se siitä pois kulutetaan. Siihen on kyllä semmoinen erityinen\nkonsti, mutta kukas sen nyt tuli ja muisti. Eikös siinä kulmalla ole\naivan kirkkaat säröksen nenät, katsoppas Antti?\n\n— Niin on, aivan kovat ja kirkkaat.\n\n— Minä muistelen, että kanin kohta se pitää hyvin visusti kattaa\nturpeella ja mullalla, vaan matalampi kohta aukaista, niin minä olen\nkuullut. Mutta omapa on hautasi; tee niinkuin tahdot.\n\nMutta sitä ei Antti uskonut ollenkaan, ei uskonut syttyvän ennestään jo\nsammuneen paikan tukkimalla ja sammuvan, liiaksi palavan paikan auki\nrepimällä, jonka tähden sanoi Jussille:\n\n— Ei kelpaa se sinun neuvosi. Se oli viisautta, jota tänä päivänä ei\nvielä panna käytäntöön. Ei ainakaan tällä ruukilla ja tässä paikassa.\nOn parasta nyt, Jussi, kun katsot päältä valmista, kun minä rupean\nhautaani kohentamaan. Tuosta kanin päältä ensin turpeet kaikki tuohon\nmatalammalle puolen ja syttöjä särösten nenään, revippäs tuolta\nkannosta tuohta. Sytytetään niitä hyvä kerppu palamaan tämän kanin\npäälle, niin saadaanpa heti nähdä, miten se alkaa lutistua toisen\npuolen tasalle.\n\nJussi repi tuohin melkoisen vihkon, joka sitten asetettiin kanin\npäälle painojen avulla. Sitten pantiin tuli tuohien nurkkiin, jotka\nheti rupesivat siinä palaa leimuamaan, tupruttaen mustaa savua entisen\nvalkoisen savun rinnalla ylös korkeuteen, jossa savut sitten liittyivät\nyhdeksi.\n\n— Luulisitkos, Antti, sanoi Jussi tuosta tuohensavusta sen kemistin\nlöytävän mitään rahaista ainetta? Eikös se näytä paljon jykevämmältä\ntuon entisen valkoisen savun rinnalla?\n\nAntti ei vastannut nyt Jussille mitään, sillä tuommoinen tuntui hänen\nmielestään vähän pilkkapuheelta näin tärkeässä asiassa. Pelko kokeen\nonnistumisesta teki Antin milteipä levottomaksi katsoessaan loimuavaan\ntuohiläjään.\n\nTuohet ne kyllä paloivat kaikki ja iloisesti paloivatkin, vaan tuli ei\ntarttunutkaan särösten neniin. Palaneet tuohen hiilet vierivät alas\nkaltevaa haudan rintaa ja kanista äskeisen loimun sijaan nousi nyt\nhiljalleen mustan-sinertävä savu.\n\n— Eipä se syttynyt; ei koe onnistunut, sanoi Antti. Mutta meillä on\nenempi konstia kuin tätä hautaa polttaessa tarvitaan. Ei tosin sinulla,\nJussi, näy olevan mitään tolkkua, mutta viisautta ei ole jakaja\njakanutkaan yhdellä mitalla, toiselle se on antanut enemmän ja toiselle\ntaas vähemmän. Sinä sitä näyt saaneen kyllä vähemmän, mutta se ei ole\nsinun oma syysi. Ajatteleppas nyt, Jussi, jos minäkin olisin tässä niin\ntoimeton kuin sinä, mikä meidät sitten hyvä hyvittäisi? Sano kuitenkin\npaksusta päästäsi konsti, miten saada tuo kani palamaan!\n\n— Sen sanon mitä äsken jo sanoin, että kanin päälle pitää panna visu\nkallo turpeesta ja mullasta ja vastakkaiseen kulmaan reikä, se on minun\nkonstini, sanoi Jussi.\n\n— Ei kelpaa mulle sun mahtisi; niitä saat muille loruta, loruin\nniille, jotka niitä uskovat. Minulla on vielä konsti semmoinen, joka\nsinun päähäsi ei olisi juolahtanut, vaikka kuinkakin vanhaksi olisit\nelänyt. Koetetaanpas laskea tervaa, eikö lähtisi edes sen vertaa että\nsaataisiin sytöksi tuohon kaniin. Hei, tappi auki ja tynnyri alle!\nsanoi Antti ja kiskasi tapin auki.\n\nMutta sen sijaan että olisi tullut tippaakaan tervaa, kitkusi sieltä\nvähän kylmää savua.\n\n— Unta luulisi olevan koko homman, sanoi Antti ja painoi tapin kiini.\n\n— Ei näytä tästä ruukista saatavan tervaa, ei edes omaan sytökseen.\nVaan ei tässä sen vuoksi hätää tule. Minulla on vielä sankollinen\nvanhaa tervaa. Sen käyn tänne ja poltan tuossa kanin päällä perinnöksi,\nannan perinnöksi sen tälle helotukselle. Sitä se nyt vaatii ja ilman\nsitä emme tule saamaan lippaakaan. Lisän kanssa se voi porosta nousee,\nsanotaan, ja niin se käypi nytkin.\n\nNäin puhuessaan lähti Antti astua lippomaan aikoen mennä tervan\nnountiin.\n\nKun Antti oli kadonnut näkymättömiin, tuli Liisa toista tietä kantaen\nkuparinkirkasta kahvipannua, keitettynä valmiiksi, jota toi nyt yön\nvalvoneille työmiehille, kysyen ensi sanoikseen: »Joko on monta\ntynnyriä täyteen laskettu?»\n\n— Ei yhtään ole laskettu, eikä taida kovin monta laskeakkaan, vastasi\nJussi alakuloisen näköisesti.\n\n— No, minkätähden? oli Liisan tiukka kysymys. Palaahan tuo! minkätähden\nsiitä sitten ei lasketa? Aika komiastihan tuo palaa.\n\n— Palaa se kyllä mistä palaa ja miten palaa, vaan katsoppas tuota kania\ntuosta kulmalta, palaako sekin. Siinä on vielä aivan kirkkaat puut,\nvaikka muualta on palanut, painunut ja latistunut noin, noin matalaksi,\njaaritteli Jussi ja vielä lisäsi, että Antti aikoo tuohon kaniin kaataa\nvanhaa tervan, jotta sitten syttyisi ja rupeaisi palamaan. Sitä juuri\nlähti sieltä kotoa hakemaan. Se koetti sitä jo tuohien avulla polttaa,\nvaan ei syttynyt.\n\n— Ymmärrätkö sitä sinä sitten paremmin sen asian päälle; ymmärrätkö ja\nluuletko että Antti ei osaa eikä tajua koko polton päälle? kysyi Liisa\nJussilta.\n\n— Ymmärtäköön jos tahtoo, vaan eritapaan minä olisin polttanut, jos\nminun valtani olisi ollut, eritapaan jo aivan alusta alkaen. Vaan se\ntuntuu minua pitävän tuhmana tollona, joka en ymmärtäisi mitään, ja\nettä viisaus ja tajunta ovat yksin hänen päässään. Mutta kunhan se\nsieltä kotoa tuopi nyt sen tervasankon ja kaataa sitten tuohon tuon\nnystyrän päälle, niin tässä nähdään vielä oikea rekkola, nähdään\nsemmoinen loimu että näkevät Varisrannallekin että Antin hauta siellä\nnyt palaa.\n\n— Semmoinen äikkäpäinen möykärihän se on. Jos luulet sinä olevasi\nviisaampi, niin kun se nyt tänne tulee, laitetaan se sitten täältä\njonnekin muka tärkeään asiaan, ja ota sinä sitten oikeen miehen\ntarmolla hoitaaksesi ja polttaaksesi tuo hauta. Siitä muutoin ei saada\nmitään, ei juuri mitään, puhui Liisa äänellä, joka muistutti hänen\nsaaneen jo kauvan tuntea ikävää eläessään Antin kanssa.\n\n— Lähetä vain, vaan en usko että se lähtee. Sitten olet mestari,\njos saat menemään. Samassa työntyi puiden takaa näkyviin Antti\nleveäliepeisine hattuineen, kantaen selässään keppiin kiinnitettyä\ntervasankkoa, jonka laskettuaan maahan arveli:\n\n— No ei sitä leikillä leipää syödä tervanpoltostakaan.\n\nLiisa käski hänen paikalla tulla kahville ja alkoi sitten puhua Antille\ntotena uutisena, Möttös-Reetan kertomana, kuinka Reeta oli nähnyt erään\ntuntemattoman miehen kokevan Antin rysiä Virtasalmen matalassa ja\npäästävän rysästä monta monituista suurta haukia, liekö ollut lohiakin.\nKalat olivat tietysti olleet suuria, kun olivat veneessä pitäneet\nsellaista loisketta, että oli kuulunut Juurikkasalmelle asti.\n\nAntti kuunteli tarkasti Liisan puhetta ja hillitsemätön viha muutti\nkoko hänen kasvonsa mustanpunaisiksi.\n\n— Se roisto ei ole ollut kukaan muu kuin Viteikön Jakke. No puhuikos se\nReeta, mihin se sitten olisi ne rysät pannut?\n\n— Muistelen vähän että oli repinyt, sanoi Liisa, ja huomautti Antille\nettä on parasta mennä ottamaan selvä asiasta että miten se oikeastaan\nonkaan.\n\n— Niinpä tietenkin teen, otan selvän asiasta, otan oikein tarkan\nselvän. Minun rysäni eivät saa enää rauhaa minun omilla kalavesilläni,\ntuopa olisi vietävän kummaa, vaan jos ikään Viteikön Jakke on\ntiennyt käpälänsä minun rysiini puuttua, niin sen kopluamisen pitää\nJakelle tulla maksamaan, jotta ei haluta toista kertaa hiipiä minun\nkalavesilleni ja rysilleni. Hänen pitää oppia tietämään, ett'ei minun\nrysästäni kaloja viedä niinkään. Ne kalat, sanon minä, janottavat vielä\nkauvan Jakkea. Sit'ei ole minun nimeni Antti, jos ei janota.\n\nAntilta unohtui nyt koko tervanpoltto sikseen; ei maininnut\nJussillekaan mitään siitä, miten tulisi tästä lähtien hautaa hoitaa.\nSitä ei hän muistanut sentähden, että oli mielensä ja ajatuksensa niin\ntarkoin kiinnittänyt siihen kalastusjuttuun. Se vei häneltä maltin eli\noikean tajunnan pois.\n\nPuhuen vieläkin uhkaavin sanoja Jakkea kohtaan, lähti Antti\npuolijuoksua mennä hilpomaan ensin kotiin ja sieltä kotirannasta sitten\nveneellä Virtasalmelle.\n\nVaan maikalla muisti hän että mitenhän siellä sen tervaruukin käypi,\nkun se jäi sen paksujärkisen Jussitollukan varaan. Olisi ollut\nvälttämättömästi tarvis sanoa se, jotta ei san yhdellä kertaa sitä\ntervaa kaataa sen kanin päälle, vaan sitä on pantava vähitellen,\nsen mukaan kuin tarve vaatii, tahi sikäli kuin se kani siitä rupeaa\npalamaan. Mitäpäs muuta kuin palaa takaisin sanomaan. Antti ei tosin\nmalttanut käydä aivan Jussin luona, vaan huusi kuitenkin sanottavansa\nhaudan hoitamisesta etempää, johon Liisa vastasi huutamalla:\n\n— Joo joo, kyllä, kyllä! Menehän nyt joutuin!\n\nJussi otti nyt raskaan, tuoreesta koivusta tehdyn kurikan, nousi haudan\npäälle ja alkoi sillä mököttää siihen kanin kohtaan, ja sen sijaan,\nettä Antti käski tervan kanssa se sytyttää palamaan, kattoi Jussi sen\nvisusti multaturpeella, kuokki samalta kohdalta juuren auki ja teki\nvastakkaiseen kulmaan reiän.\n\nTätä Jussin työtä katsoi Liisa tarkasti ja kysyi viimein Jussilta:\n\n— Luuletko sinä saatavan tästä ruukista enää yhtään tynnyriä tervaa?\n\n— Luulen saatavan muutamin, mutta tämä hauta sai jo mennä niin huonolle\nkurssille että tästä täytyy nyt hukata monta monituista tynnyriä. Ja\nkukas sen tietää varmaan, miten sattuu ja käypi tässä vielä. Kukapas\ntiesi minkälaisen pohjan se on Antti laittanut, ja monta muuta? — Jussi\nlähti kiertelemään hautaa ja siellä kierrellessään sattui silmäämään\nhalssin puoleen. Vaan mikäs näky täällä!\n\n— Voi Rötkösen iltanen ja Liisan-Antun namunen, kun terva tulee omia\nteitään, piipun alatse multaa myöten valuen halssiin! Tule sinä,\nLiisa, katso mistä terva juoksee! Nyt saisi olla se yöllinen Antin\nkemisti, oikea Lapin tietäjä, joka ajaisi tuon tervan takaisin oikeaan\nreikäänsä. On niin paljon että tartun tuohon kynään ja revin kokonaan\npois semmoisen rakenteen, jolla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä.\n\n— Niinpähän näkyy, sanoi Liisa. — Huonot laitokset, huonot seuraukset.\nMitenpä etelänmies osasi tervaa ruukata, jota ei ole ikinä nähnyt\nei tehnyt, ja liekö tuo ehkä hänelle muutoinkaan luontaista. Tämä\nmaa tässä on vähän saviperäistä ja sentähden tuskinpa tässä imee maa\nkovin paljon tervaa itseensä. Poltahan sinä, Jussi, hautaa paraan\nmalttisi mukaan, niin minä ammennan kiululla tuota tervaa tuosta\nhalsista tynnyreihin. Eipä tässä nyt muu auta kuin ottaa pois mitä\nannetaan. Se Antti-rukka olisi paljon luontaisempi maanviljelijä kuin\ntervanruukkari. Nyt tämä näin sattui että ruvettiin muka reistaamaan,\njos tuo onnistuisi; vaan ei, ei luottanut kun ei ole osattu, ei todella\nosattu.\n\nAntti meni oikopäätä suoraan Virtasalmelle ja löysi sieltä rysänsä\naivan eheinä sekä niin täynnä kaloja ettei parempaan saaliiseen ollut\nyhtynyt viime kolmen vuoden aikana. Mutta nyt heräsi Antissa ajatus,\nmitenkä tuo rysien repimis- ja kalojen vientiuutinen oli syntynyt,\nmistä Möttös-Reeta tuon jutun löysi? Jokohan tuo Reeta tuon aivan\nomasta päästään laklatteli! Eikö tuo olisi tiennyt, missä se Virtasalmi\non, missä minun rysäni ja kalavetenä Viteikön Jaken se kyllä tuntee\nkaukaakin, tuntee edestä ja takaa, siitä ei ole epäilemistäkään.\nMiksipäs se ei Jakkea tuntisi kun jo kerran pojankin sille teki. Liekö\nvielä nytkin Jakelle vihoissaan, kun ei Tuokkoa pojalle käräjissä\nvoittanut. Ja jokohan tuo kepponen oli Reetan huikentelevasta kaulasta\nlähtenyt, aikeessa siten Jakelle kostaa, kun tiesi minun tulivihaseksi\nmieheksi ja luuli että minä kuullessani Jaken kalanpyydyksille pahaa\ntehneen, menisin suoraan Jakkea rusikoimaan. Ohoh, en minä vielä niin\npöljä ole ja tuskinpa tulen olemaankaan! Olisit itse, Reeta, nyt\ntuossa, niin valehtelemastasi muikkisin tuolla huoparimen pyyryllä\npitkin pintojasi; semmoinen juorulakkari ja intohimojen tyyssija.\n\nOli niin tyyni ja herttainen kesäaamu ja Antille oli sattunut mukaan\nse paras ahvenonki, jolla Antti aina ne suurimmat ahvenet veteli. Hän\ntuli siinä ajatelleeksi että jokohan nyt nokkaan tuossa muutaman kerran\nveteen tuota ahvenonkea, niin pian näen mitä tuohon tarttui. Vaan\nsiellähän rupesi heti tarttumaan puolenkyynärän pituista ahventa toinen\ntoisensa jälestä, että Antilta unhottui tykkänään pois tervanpoltto ja\nkotiin lähtö. Kun Antti oli satayksikolmatta ahventa vetänyt ongella\nveneeseensä, sitten vasta lähti huovata nyökyttelemään Lehtilahtea\nkohden, veisaten itsekseen vanhaa lempivirttään: »Miksi kiukuitsevat\npakanat».\n\nLiisa oli tervaa ammentaessaan tervannut sekä kätensä että vaatteensa\nja oli nyt juuri kun Antti kotiin tuli, parasta aikaa käsiään pesemässä\nja muuttamassa puhtaampia vaatteita päälleen.\n\n— Etpä usko, Liisa, sanoi Antti, kuinka paljon minä sain kaloja:\nviisitoista haukia ja satayksikolmatta suurta ahventa. Sinun täytyy nyt\nsanoa että minä olen se oikea kalamies, jonkunlaista saapi hakea kaukaa\nja kauvan, eikä sittenkään löydy.\n\n— Kyllähän sinä kaloja saat, vaan sanopas minkälainen tervanruukkari\nsinä olet? Sika olet tervanpolttajaksi, sanon minä. Kun laittaa\nsillälailla pohjan hautaan, niin pahasti kynät ja muut, jotta terva\njuosta ölvöttää kynän alatse eikä itsestään kynästä tule tippaakaan.\n\n— Se Kanalan Jussi on niin huono-onninen että, kaikki käypi reten,\nkaikki sattuu nurinkurin, mikä joutuu vain hänen silmiensä eteen, sanoi\nAntti. Mutta joko sinä Liisa olet katsonut, mitä se kanalaisen nyytti\nsisältää? Minulla on nyt oikein hirmuinen nälkä. Otetaanpas se Jussin\nnyytti esille ja lihmotaan siitä kaikki paraat eväät.\n\n— Ei siinä nyytissä ole mitään syötävää; tosin syötävää, vaan muutoin\nparemmin lehmäin eväitä. Se Jussi sanoi niitä turnipsiksi, ne ovat\npaljon nauriille sukua, vaan muutoin paksuja kuin pölkynpäitä. Se\nJussi toi meille niitä näkeeksi, jotta eikö meilläkin ruveta niitä\nkasvattamaan, selitti miehelleen Liisa.\n\nMutta Antti sanoi: »Onpa mies vähän lapsellinen kun lähtee nauriita\nkantamaan pitäjästä toiseen. Kyllä minun käsivarteni eivät olisi niin\nhalvat, jotta lähtisin tuon taipaleen naurisnyyttiä kantamaan ja niillä\nvielä häpäisemään toista ihmistä. Meillehän tuo kyllä välttää, vaan\nolisi sen tehnyt joillenkin muille arvokkaammille ihmisille, niin siitä\nei hyvä tulisi.\n\nJussi astuu pirttiin, kädet mustina kuin ainakin tervankeittäjällä, ja\nilmoittaa Antille että nyt on jo hauta palanut kaikki ja saatu tervaa\nse mikä on saatu, ei vähääkään oikealla tavalla, vaan hätyyttämällä.\n\n— Montako tynnyriä sinä laskit sitten? kysyi Antti.\n\n— Laskit. Hm. Siinä oli laskemista; sehän valui omia teitään suoraan\nhalssiin, ja siitähän sitä piti sitten ammentaa tynnyriin. Kyllä Liisa\njo tietää tervaa tarponeensa. Kymmenen tynnyriä siellä on aivan täyttä\nja yksi vajaa. Siinä ne sitten ovat.\n\n— Kymmenen tynnyriä tervaa ja kymmenen syltä runsaasti puita, olivatkin\noikein lihavia puita, kuusi vuotta olleet kolottuina ja kaksi\njatkoksella. Kylläpä se nyt meni polusta, meni aivan polusta, meni\nmonivuotinen työni, puuni ja kuka sen tietää mitä sitä vielä menee.\nOlen ottanut velkaa porvarilta niitä vastaan 200 markkaa ja terva\nkuuluu nykyisin maksavan vain 12 markkaa tynnyri. Paljon parempi olisi\nettä tämä minun nykyinen elämäni olisi unta, olisi oikean sian unta.\nVarsinkin tämä minun tervahommani olisi saanut olla unta, siitähän\nminun olisi sitten hyvä herätä todellisuuteen. Mutta entäs nyt; minä\nkun nyt vien ne kymmenen tynnyriä tervaa porvarille velastani, velka\njääpi auki sittenkin. Minä vähän luulen että viimeisestä velasta\nastuu syksyllä porvari kantapäille, viepi verkot ja veneet, hevoset\nja heinäsuovat Sen teki se kirottu tervaruukki. Sano, lanko Jussi, jo\nsuoraan, että minusta tuli Kota-Mikko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjan vuosiratas oli neljätoista kertaa pyörähtänyt ympäri, kun taaskin\nKanalan Jussi on Lehtilahteen Antin luo tullut kylään. Lehtijärvi kuten\nennenkin laineillaan huuhtoo Lehtiniemen ruskeanharmaata kalliota.\nAntin vuosikymmeniä vanha täysi-parta on harmentunut ja hänen leveät\nhartiansa painuneet entistä kumarammiksi. Mutta suurempi muutos on\ntapahtunut Antin työ-aloissa ja viljelyksissä. Entinen pieni, pimeä ja\nränsistynyt puunavetta on kadonnut kokonaan pois ja sijaan on tehty\nuusi, kivinen, akkunoilla valaistu navetta. Päärakennusta ei tosin\nnäy korjatun sitten, viime näkemän, vaan onpa sen sijaan tehty paljon\nviljamaata. Se tervahaudan pohja, jossa Antti Kanalan Jussin kanssa\ntervaa poltti neljätoista vuotta sitten, on joutunut viljamaiden\nkeskelle. Viljamaiden takaa näkyy vankka, hyöteäkasvuinen metsä, joka\nulottuu samallaisena takalaitaan, Rastisuohon asti. Antti ei ole sitten\nneljäntoista vuoden ruukannut tervaa ollenkaan, sen hän on katsonut\nsulaksi tappioksi, eikä polttopuiksi koskaan kaatanut muita kuin\nkitukasvuisia ja toisia puita rasittavia puita, mutta ennen kaikkia\nkoivuja. Antti on opettanut poikansakin yhtä täsmällisiksi metsän\nhoidossa, että eivät pojatkaan tapauksessakaan käy yli Antti isän\nmääräysten. Saha-yhtiöitten asiamiesten silmiin on jo aikoja sitten\npystynyt tuo Lehtilahden Antin metsä. Se on jo kierretty ja silmäilty\nristiin rastiin, mutta kauppoihin ei ole sovittu. Palstottain,\nsummakaupalla myöntiä pitää Antti hulluutena ja sanoo sen, joka niin\ntekee, rikkovan luonnonlakia ja yhteiskuntajärjestystä vastaan.\n\nAntti sanoo usein: jos minä myön metsää, niin minä myön kantaluvulla\nja itse merkitsemiäni puita. Minun paras ihanteeni on hyvin hoidettu\nja kasvatettu metsä. Raastaa sitä putipuhtaaksi, sitä minä en salli,\nainakaan elinaikanani.\n\nAsiamies kaiketi luuli kerran saavansa Antin tekemään palstakauppoja\nerityisemmällä konstilla. Tultuaan kerran Lehtilahteen, sanoi hän\nAntille: Nyt tällä kuukaudella on puutavarain hinta paljon huojistunut\nja näyttää tämä aikakausi siltä että se tulee yhäkin huojistumaan,\nvaan siitä huolimatta maksan minä sulle Antti vielä sen entisen,\nkorkean taksan mukaan, jos tahdot nyt myödä metsäsi. Mutta Antti ei myö\npalstottain ei vaikka kuin paljon annettaisiin, sanoo vain: Rahaa sitä\nkyllä aina saapi, mutta semmoista metsää kuin minulla on, en minä saisi\nsijaan rahallakaan.\n\nPaljon saapi Antti rahaa vuosittain karjan tuotteilla. Turnipsi, jota\nkerran Kanalan Jussi kantoi Lehtilahteen näytteille, on nyt Antin\nmielestä paras kasvilaji; jos meillä ei turnipsia olisi, niin ei meillä\nmaitoakaan olisi, on aina tapana Antin sanoa.\n\nKun Antti lähti lankomiehelleen, Kanalan Jussille, näyttelemään\nojamaita, joutuivat he siellä siihen kohtaan, jossa kerran yhdessä\ntervaa polttivat. Se kohta ei ollut ruvennut heiniä kasvamaan yhtä\npaljon kuin muualta, vaikka oli koetettu sitä paikkaa lannoittaakkin.\nJussin kysymykseen: Minkätähden tuossa kasvaa noin vähän? vastasi\nAntti: »Sen teki se kirottu tervaruukki».\n\n\n\n\nPakeneva onni.\n\n\nKesä kaunistuksineen oli jo vierähtänyt tuhansien joukkoon. Syksy\nriehuvina myrskyineen oli juuri käsillä.\n\nKesärannan Leuno vaimonsa kanssa oli jo parisen viikkoa ollut\nkalanpyydystyksellä, huolimatta siitä että toiset talot olivat pottunsa\naivan vähäksi jo kuokkineet. Kesärannan Leunolla tavallisesti oli\nkaikki Lyöt oikeassa järjestyksessä, vähän niinkuin muista edellä,\nvaan se hyvä kalansaalis oli nyt viivyttänyt niin että peltotyöt\nolivat sen takia vähän unohtuneet. Mutta eräänä päivänä oli tuuli\nkääntynytkin pohjoiseen, ilma äkkiä muuttunut kylmäksi ja samana iltana\nkuuropilveltä satoi jo lunta, ei vähempää kuin sen aikuista mittaa\nviisi tuumaa vahvalta, vaikka suurin osa lehteä oli vielä puissa.\n\nOliko päivän tapaukset aiheena Leunon tyytymättömyyteen kotielämässään,\nvai jotakin sivullista laatua, siitä kyllä ei kukaan liennyt niin\nerityisesti kertoa; tiettiin vaan että Leuno oli uhannut lähteä\nlämpimämpiin maihin, maihin, joissa syksyn vilulta saapi rauhassa\nviljansa maasta korjata, pottunsa kuokkia ja nauriinsa listiä.\n»Amerikkaan, Amerikkaan, joka on se oikea ihmisten asuinpaikka,\nniinkuin päivä yön rinnalla Suomeen verrattuna», oli Leuno sanonut\nJa vielä: »Tämä kuuluukin alkujaan olleen lappalaisten maa, vaan\nsuomalaiset sitten pöyhkeyksissään tunkeutuneet tänne, tänne kurjille\nkujille, poloiselle Pohjanmaalle».\n\nTämä tuuma ei jäänytkään lastenlauluksi, vaan se muuttui tositoimeksi.\nJa ensi sunnuntaina oli seurakunnan kirkossa luettavana seuraava\nkuulutus:\n\n»Amerikkaan muuton takia myödään t.k. 17 pnä vapaaehtoisella\nhuutokaupalla Kesärannassa Leuno Mattisen omistama puoli maata\nja kaikellaista irtainta omaisuutta. Huudot ovat samana päivänä\nmaksettavat.»\n\nKesärannan Leunon koko omaisuus muuttui näin yhtenä päivänä puhtaaksi\nrahaksi, paitsi jotakin irtainta, kaksi lehmää ja talven ruoka niille\njäivät myömättä. Leunon aikomus näet oli lähteä yksin matkalle ja\njättää lapseton vaimo tänne niin kauvaksi kun on ehtinyt Amerikassa\nsaada talousolot järjestetyiksi sikäli että ne varmasti takaavat\npettämättömän toimeentulon aina vanhuuden päiviin asti: sitten vaimokin\nkutsua heti pois.\n\nKolmen päivän perästä sen jälkeen soi eronhetki ja se oli molemmin\npuolin katkera; monta kyyneltä vierähti vaimon poskille jo ennen eroa,\neikä se ollut kivestä Leunonkaan sydän. »Ethän tehne niinkuin muutamat\nsiellä, Amerikassa kuuluvat tekevän, niinkuin ne jotka — toisen akan,\nsiellä ottavat», muistutti vaimo vielä erotessakin.\n\nNäin hajosi Leunon ja hänen vaimonsa mallikelpoiseksi kehittynyt,\nonnesta ja ilosta loistava, herttainen koti, koti, jonka myötäonnen\nseuraamina yksimielisesti säästäväisyydellä ja ahkeruudella vanhain\npäiväin varalta itsellensä olivat perustaneet.\n\nNuo jätetyt kaksi lehmää ja pieni rahasumma antoivat kyllä vaimolle\nensi kahtena vuotena yltäkylläisen toimeentulon, vaan se ei kuitenkaan\nläheskään tuntunut entisen kotionnen arvoiselta. Amerikasta joka viikon\npostissa Leunolla saapuneet kirjeet kuvasivat tosin tyytyväisyyttä\nuusiin oloihin; tervennä oli perille päässyt, heti siellä työtä saanut\nja tavannut muutamia tuttaviakin. Sieltä ajatusten lomasta pisti\nesiin kuitenkin aina viittaava katumuksen tunne, joka oli omiansa\nkatkeroittamaan vaimon heikkoa mieltä. Mutta uskollinen ja eheä\nrakkaus, joka puhtaana syntyen, ajan kaiken säilyen, loi aina uutta\ntoivoa synkistyneeseen sydämeen, ehkäpä vielä yhtymisestä kerran, jos\nei täällä Suomessa, niin siellä merien takana sitten, se piti yllä.\n\nNäin siirryttiin ajassa eteenpäin, saaden Amerikasta aina uusia\ntietoja. Leuno nyt tosin kirjoitti vaimolleen harvemmin kuin ensin,\nmutta sen sijaan tuli sivullisiltakin tietoja. Nämä tiesivät kertoa\nLeunon vajonneen juoppouden tielle ja sen mukana muihin pahoihin\ntaipumuksiin, johon viittasivat myöskin ne harvat kirjeet, joita\nLennolta aina vainionsa sai. Kirjeessä valitti nyt Leuno vaimolleen\nhuonoa terveyttään, rahainsa kadottamista y.m. Tämä tietenkään ei\nvaimoa enää ihastuttanut, vaan tuli se entisen ikävän ja huolen\nlisäksi, jota hän sydämessään kantoi.\n\nVaimon asiat kotimaassa olisivat nyt jo vaatineet Leunon\nrahanlähetystä, mutta kun vaimo kirjeessä tuli siitä maininneeksi, ei\nLeuno siihen vastannut mitään ja silloin katkesi kokonaan kirjeenvaihto\nLeunon puolelta. Epätoivo valtasi nyt kokonaan vaimon. Kuinka hänen\nrakas miehensä olisi voinut noin tylyksi tulla? Ainoa lohdutus oli vain\najatus että jos kirjeet matkalla todellakin olisivat hukkaan joutuneet,\nkuten monesti luullaan tapahtuvan.\n\nMutta johtaessa mieleen noitten sivullisten kertomuksia katosi\nviimeinenkin toivon kipinä vaimon sydämestä ja täytyi tunnustaa nuo\nkertomukset miehensä synteihin vajoamisesta tosiksi, synteihin,\njoista täällä ollessa ei aavistustakaan ollut. Onko mahdollista että\nsallimus asettaa hänet vielä viimeiselle pykälälle muitten kuolevaisten\njoukossa? Onko mahdollista että joutuu vaivaistalon loukkoon muitten\nonnettomain kanssa jakamaan sitä peittämätöntä häpeää ja kurjuutta,\njonka siellä osakseen saapi enimmiten se, jolla tunnetaan olleen\nparemman toimeentulon edellytykset, vaan tavalla tahi toisella\nkuitenkin sinne on joutunut.\n\nNew-Yorkin satamaan laskee suuri siirtolaislaiva eräänä syyskuun\npäivänä, tuoden mukanaan matkustajia kaikista Euroopan maista.\nLaivan tuloa odottaa maalla suuri kansanpaljous, monta tirkistävää\nsilmää, jotka ovat tulleet vastaanottamaan kutsutulta sukulaisiaan\ntahi tuttaviaan, myöskin niitä jotka samassa laivassa aikovat lähteä\nEurooppaan. Kukin kansallisuus tervehtii siinä omalla tavallaan, mutta\nsydän, useassa eritapauksessa, tuntee kaiketi sitä samaa, vaikkakin\ntosin eri mitalla. Suomalainen tervehtiessä puristaa lujasti kättä,\nmutta jos kohtaus on erityisempää laatua, pistetään suuta kiertäen\nmolemmin käsin toistensa ympärille. Tuolla sattuu vasta laivassa\ntullutta keski-ikäistä naista vastaan eräs elähtänyt mies. Sopiipas\nnyt tuossa nähdä ovatko hyvinkin tuttuja toisilleen. Epäilyksestä\nvapisevat kädet koskettavat vaan vähän toisiaan, mutta eroavat sitten\nheti. Silmä katsoo silmää niinkuin niissä säkenöisi vielä pieni kipinä\nsiitä tulesta, joka kerran syttyi ja paloi, paloi monta monituista\nonnen vuotta, muinoin siellä rakkaassa kotimaassa. »Tunnetko sinä\nminua?» kysyi viimein nainen. »Miksi en nyt sinua tuntisi, vaan\nminkästähden sinä tulit tänne nyt, kun juuri tässä laivassa oli\naikomukseni matkustaa Suomeen», sanoi mies. — »Minun oma Leunonihan\nsinä oletkin, rakas mieheni, jota ikävällä olen ajatellut nämä viisi\nvuotta, jotka mielestäni ovat olleet paljoa pitemmät kuin koko siihen\nasti eletty ikäni. Miksikäs et ole kirjottanut etkä lähettänyt rahaa\njota olisin jo kovasti tarvinnut Tulin juuri sinua katsomaan ja vieläpä\nlöysinkin näin pian. Multa voi sentään kun olet paljon vanhentunut\ntäällä ollessasi; et suinkaan näytä ensinkään terveeltä.» Leuno oli\ntodellakin vanhentunut; hänen pulska muotonsa, kimaltelevat poskipäänsä\nolivat rumiksi kuihtuneet; eloisat sinisilmät syvälle painuneet ja\nharmistuneet; luontonsa nähtävästi tylsistynyt, sielunsa ja ruumiinsa\nturmiolle tullut. Hän ei ollenkaan ihastunut vaimonsa tulosta, vaan\npäinvastoin tuli hyvin levottomaksi, änkyttäen aina: »Minähän olisin\ntullut nyt heti Suomeen. Kyllä olit houkka kun tänne tulit — minun\nristikseni.»\n\nLeuno päätti nyt kuitenkin vaimonsa kanssa matkustaa siihen\nkaupunkiin, johon vaimonsa pilotti osoitti ja osti itselleen asemalta\nrautatiepiletin. Asemakello löi ensimäisen kerran kun he yhdessä\nastuivat vaunuun ja istuivat vaunuun penkille. Äänettömänä tuijotti\nLeuno eteensä niinkauvan kunnes asemakello löi kolmannen kerran ja heti\nsilloin junan lähtiessä eteenpäin mitään virkkamatta syöstyi Leuno ulos\nvaunun ovesta ja hyppäsi asemalle takaisin ja vaimo jäi vaunuihin,\njunan kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin lähtiessä kiitämään. Sanomaton\nkauhun tunne valtasi nyt vaimon. Hän näki jo ettei hänen ennen\nrakastettu miehensä ollut sama, vaan petomainen petturi ja uskoton\nilkimys, joksi hän tässä vieraassa maassa noiden viiden vuoden kuluessa\noli muuttunut. Vaimo tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi tässä\nelämässä, tunsi kadottaneensa nyt jo viimeisenkin toivonsa ja katui\nlähteneensä koko tälle matkalle, jossa vielä outojen ihmisten parissa\non odotettavana vain onnettoman elämä mahdollisine kärsimyksilleen.\n\nMääräpaikkaansa saavuttuaan löysi vaimo suomalaisten asumuksia ja\nsattumalta myöskin samalta paikkakunnalta olevan henkilön, jolle hän\nkertoi matkastaan tänne ja että hän tullessaan New-Yorkin satamassa\noli jo löytänyt miehensä, joka oli aivan toisellaiseksi muuttunut kuin\nkoton lähtiessään oli ja että se junan liikkeelle lähtiessä mitään\nvirkkamatta karkasi vaunusta pois. Tätä kertoessaan peitti vaimo\nmolemmilla käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.\n\nTämä henkilö, jonka vaimo ensin löysi, vei hänen sitten toisten\ntuttavainsa luokse, jotka tiesivät kertoa Leunosta ja hänen elämästään\ntäällä. Se oli Amerikkaan tultuaan ollut ensin hyvin alakuloisen\nnäköinen, ei paljon puhunut mitään. Syvämietteisen näköisenä istuen\nkuului aina puhkeuneen syviin huokauksiin, mutta sitten joutuneen\nhuonoon seuraan, joka vietteli hänet juoppouteen ja sen sivulla muuhun\nirstaiseen elämään, tarvitsematta kuitenkaan käydä vankilassa kun yhden\nainoan kerran, joka tuli toisen pahoinpitelystä.\n\nNämä tuttavat hankkivat nyt vaimolle työnansiota ja hän tuli heidän\nluokseen asumaan. Mutta hänen mielensä oli niin murtunut ettei hän\nmitenkään täällä vieraassa maassa tahtonut viihtyä. Hänen silmänsä\nharhailivat aina ympärilleen pälyen, milloinka tuo raatelevaksi pedoksi\nmuuttunut miehensä tulisi vastaan ja kukapa tiesi missä mielessä.\n\nEräänä päivänä luettiin kuitenkin paikkakunnan sanomalehdessä uutisena\nettä siirtolainen, työmies Leuno Mattinen t.k. 27 pnä oli kaupungin\ntakalistolla ryöstetty ja murhattu.\n\nTämä uutinen moninkertaisesti runteli vaimon jo ennestään särjettyä\nsydäntä. Hän käsitti nyt täydellisesti mitä on elämä, elämä ilman\nonnea, mikä ja mistä onnettomuus, se on tyytymättömyyden palkka,\nitsensä hillitsemättömäin, himojensa orjain palkka.\n\nNiin pian kun vaimo oli saanut kootuksi kyytirahat paluumatkaa varten,\njätti hän hyvästit kultaiselle Amerikalle ja tunsi itsensä vasta oikein\nturvalliseksi kun oli astunut jalkansa vanhan kotoisen kynnyksen yli.\nMutta hänellä oli nyt myöskin sitä, jota ilman Amerikassa käymättä ei\nolisi ollut. Hänellä oli nyt rikas elämänkokemus.\n\n\n\n\nKunnan pahennus.\n\n\nSe oli sellainen harmaahapsinen, tai paremmin liinanvalkeatukkainen,\nvanha, pienen mökin ukko, joka hiljaisena, tyytyväisenä istuskeli\npienen pirttinsä loukossa, tuudittaen pienintä pienokaistaan, samalla\nkun toinen, vähän vanhempi istui polvella, yhä vanhemman lattialla\nleikkiessä toisten, vanhempain lasten kanssa. Tämä kohtaloonsa\ntyytyväinen vanhus oli yksi niistä monista kovaosaisista, joiden\nsallimus ei ole suonut sen ensimäisen kanssa loppuun asti elää, vaan\nodottamatta temmannut sen pois. Sen oli kuolon peruuttamaton sääntö\nniin määrännyt ja siksi sen tuli niin tapahtua. Mutta tämä kovaosaisen\nkohtalo saattoi hänelle kuitenkin monta ilon hetkeä. Hänellä oli nyt\nnäin monta sirkeäsilmäistä pienokaista, jotka nuorehko, asemaansa\ntyytyväinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt. Hän hyvin viihtyi\nperheensä parissa, eikä koskaan ollut tyytymätön, ei silloinkaan kun\nusein ainoa leipäpala täytyi jakaa pienokaisille ja itse jäädä ilman.\nHäntä senvuoksi aina nimitettiin kunnan pahennukseksi, vaikka monessa\nsuhteessa hän olisi sopinut hyväksi esimerkiksi niille, jotka häntä\nsiksi nimittivät.\n\nEhkä annammekin kylän miesten itsensä lausua tästä pienen mökin\nvanhuksesta, joka ilmitulee seuraavista keskusteluista:\n\n— Terveisiä kirkolta. — No, mitäs sinne kirkolle nyt kuuluu? Oliko\nsairaita tai kuolleita?\n\n— Ei ollut sairaita, vaan kiitos tehtiin kahdellenkin kuolleelle.\n— Ne ovat olleet varmaankin Koskelan emäntä ja Kemppaisen lapsi. —\nNepä kuuluivat olevan. — Olikos muita kuulutuksia? — Oli niitä kyllä\npaljonkin, vaan eihän niitä tässä nyt kaikkia muista. — Kuuluutettiinko\nkunnankokousta? — Ei kuulutettu, vaan se oli juuri tänään nyt — Mitäs\nsiinä sitten nyt kokoiltiin? — Siinä oli monta eri asiaa, oli paljon\nköyhiäkin, joille anottiin apua, mille lääkkeiden ostoon ja mille taas\naivan suorastaan leipään. — Ketäs kaikkia ne sitten olivat? — Sille\nTörmänkylän harmaapääukolle ja sen joukolle pyyti kylän piirimies\ntaaskin jauhoja. Ei kuulunut entuudestaan olevan leivän palaa, vaikka\nviikon lopulla oli taaskin tehty ukolle pienokainen. — Senpä minä\ntiedän! Se ukko lapsineen, sanon minä, syöpi vielä tämän kunnan\nonteloksi. Niin se tulee käymään, siitä minä olen aivan varma. Ei\nkonnalle toki enää pitäisi myöntää apua ja jos myöntää kerran, on ukko\nsilloin erotettava koko siitä mökistä pois ja annettava kiertää kylää\nkuten Lökö-Pekka ja moni muu, varoen samalla ettei se enää koskaan\nsaa käydä vaimonsa ja lastensa luona. Sen minä tekisin, jos minun\nvallassani olisi. Milloin minä vaan olen käynyt kunnankokouksessa,\non kuin sanottu että siellä on aina kysymys harmaapääukon joukon\nelatuksesta. Se on kunnan pahennus, sanon minä sen verran.\n\nTasalleen neljä viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta,\nkun taaskin on kunnankokous, jossa myöskin pyydetään apua köyhille,\nm.m. tuolle harmaapääukolle Törmänkylässä. Nyt ei pyydetä ainoastaan\njauhoja, vaan vielä rahaakin lääkkeiden ostoon nuorimman lapsen\nedelliselle, jota kuului vaivaavan tuntematon, hivuttava tauti. Nuo\näskeiset miehet ovat myöskin tulleet kokoukseen, tehden keskenään\nvalmiin ehdotuksen, jonka harmaapääukon asiassa aikoivat kokoukselle\nesittää. He istuivat ovipenkillä vieretysten, keskenään supisten kun\npiirimies sanoo jokaisen kuultavasti: »Harmaapääukon joukolla ei ole\ntaaskaan mitään syötävää ja nuorimman edelliselle lapselle olisi\nvälttämätön hankkia lääkkeitä; se näkyy olevan tuiki sairaloinen».\n\n— Eiköhän harmaapääukon kohtaan olisi aika ruveta miettimään sopivampia\nkeinoja. Minä ainakin luulen tarvitsevan, eli, jos tätä menoa entiseen\ntapaan saa vaan yhä jatkua, on se koko kuntamme vienyt itselaiseensa\nkurjuuteen, kuului ovipenkiltä.\n\n»Ei suinkaan», »mitäs vielä», kuului ukkoa puolustavia ääniä\nperäpenkiltä monesta suusta ja kysyivät samalla mitä he sitten ukon\nsuhteen ehdottaisivat.\n\n— Me ehdottaisimme että ukko karkotettaisiin ensin mökistään pois\nja annettaisiin hänen kylää kiertäen elättää itseänsä; muu joukko\nannettaisiin olla mökissään, johon sitten annettaisiin ruokavaroja\nvähitellen eli tarpeen mukaan.\n\n— Ohoh! Sepä uutta, sanoi puheenjohtaja ja luuli sellaisen toimenpiteen\nolevan aivan lainvastaista, koska kumminkin on selvä asia että hän on\nisäntä kotonaan, joskin se on pieni eli aivan kuten me muutkin, paitsi\nettä häneltä nyt puuttuu varoja ja työkykyä perheensä elatukseksi, jota\njuuri nyt pyydetään, ja on meillä valta ainoastaan myöntää näitä tahi\nei, mutta ei karkottaa.\n\nAsiasta syntyi nyt miesten kesken vilkas keskustelu, jossa ei\npuheenvuoroa ensinkään maltettu odottaa, vaan sanoen kukin\nmielipiteensä asiasta, puhuivat yhtäaikaa, toiset nopeammin ja toiset\nharvemmin. Muutamat kokivat piirimiestä taivuttaa ottamaan sittenkin\nluon karkotushomman asiakseen, mutta hän ei kuitenkaan siihen millään\nehdolla suostunut Sitten kysyttiin noilta ehdotuksien tekijöiltä,\nolisivatko he halukkaat häätämään mökistään tuota ukkoa, johon toinen\nheistä hyvin mielellään suostui.\n\nKokouksen enemmistö päätti kuitenkin yksimielisesti antaa\nharmaapääukolle pyydetyn avun, joten tuo mökistään karkottaminen jäi\nnoiden kahden miehen mielivaltaan; tehkööt sen, jos tahtovat, omalla\nluvallaan ja edesvastuullaan.\n\nSyksyn pureva pakkanen alkaa päivä päivältä käydä yhä kireämmäksi,\njäätäen sateesta lionnutta maan pintaa, samalla kun Emäjoen juokseva\nvirta laskee alas hienoa jään riittaa, tyynempien suvannoiden\nkohdalla liittyäkseen sitten yhteen. Harmaapääukkokin on nyt jättänyt\npienokaiset äidin tuuditettaviksi ja tullut itse nakertamaan pirttiinsä\npolttopuuta vettyneestä ja oksaisesta kuusentyvestä, jota samalla\nvanhimmat lapset kilvalla pirttiin kantavat. Äkkiarvaamatta ilmestyy\nnyt ukon eteen mies, jonka silmät vihasta ja kiukusta säkenöivät,\nsamalla ilmaisten siihen syyn.\n\n— Minä sinulle, ukko, olen nyt paha vieras, sanoi hän. Minä kunnan\nnimessä käsken sinun nyt tästä pökinästäsi muuttamaan pois ja menemään\nkerjäten kiertämään ympäri kyliä. Siellä et saa palata mökkiin niin\nkauan kun joukkoasi kunnan varoilla elätetään.\n\nVanhukselle, joka pitkän ikänsä kuluessa oli nähnyt ja kuullut\nhyvin monellaista, oli kuitenkin tämä aivan ensikertaista. Hän\noli nähnyt ikänsä pitkään myöskin nälkää ja vilua, ollut ankaran\ntaudin runtelemana, pelastunut monesta uhkaavasta vaarasta, saaden\nkuitenkin väliin nähdä onnellisempiakin päiviä; nämä toki piti vanhus\ntavallisina, jotka aina sattuvat, katsomatta ihmisen muotoa, arvoa tai\nrikkautta. Vähän niinkuin hämmästyneenä kysyi vanhus: »Kuka se on, joka\non käskenyt minun lasteni luota tästä nyt lähteä pois? Minähän olen\ntässä kotonani.»\n\n— Etkö jo ole kuullut että se on kunta, joka vaatii ja syystäkin, siitä\nettä kunnan monta vuotta on pitänyt jo joukkoasi elättää aivan niinkuin\narmoleivällä; etpähän tuota itse enää ansainne yhtään jauhokourallista.\nMutta kyllä — — — No olkoon se jo sanomalta; ei ole huuten huokeampi,\neikä parkuen parempi.\n\n— Tottapa tuota sitten pitänee lähteä, vaan kyllä sentään sietäisi yksi\npäivä olla vielä kotona että paikkaileisimme tässä vaatteita, sanoi\nvanhus.\n\nKylänmies ei kuitenkaan halunnut enää mitään kuulla, vaan nopein\naskelin rienti takaisin sinne, josta oli tullutkin.\n\nMökillä syntyi nyt vilkas toiminta. Nuori vaimo rupesi vanhuksen\nvaatteita paikkaamaan kerjuulle lähtöä varten ja itse vanhus korjusteli\nkenkänsä päälle venytettyä tullokasta, kiikuttaen samalla nukkuvaa,\npienintä pienokaista. Kun lapset näkivät eriskummallista olevan\ntekeillä, kuullen myöskin siitä mitä äskeinen vieras sanoi, kysyivät\naina toistamiseen: »Minnettä te itä, nyt lättöö?» Ja kun vanhus selitti\nettä hänen täytyy nyt lähteä kerjäämään, niin lapset pillahtivat\nkaikki yhtäaikaa itkemään, sanoen: »En minä, en minä, en minäkään anna\nitän mennä», jota kuullessa voimakas mielenliikutus valtasi ukon ja\nitkusilmin alkoi puhua siitä kohtalosta, johon hän, vielä noin haudan\npartaalla, oli joutunut. Mielenliikutus oli niin kova että vanhasta\nheikosta ruumiistaan katosi viimeisetkin voimat, joten täytyi jättää\ntyönsä kesken ja painua pitkin pirtin periseinustaa maata, itkien\nsydämen pohjasta.\n\nSamassa astuu pirttiin naapurin vaimo ilmoittaen että vanhukselle\nosoitettu kirje on kirkonkylän postitoimistossa; sitä ei kuuluttu\nannettavan muille kuin ainoastaan itselleen vanhukselle. Tämän kuultua\nhaihtui osaksi vanhuksen pahamieli ja alkoi miettiä, kuka todellakin\non niin hyvä ihminen että hänellekin vielä kirjoittaisi. Arvoitus\noli sitten vasta selitetty kun vanhus sai mainitun kirjeen avata.\nHänen vanhin poikansa, ensimäistä vaimon, oli parisenkymmentä vuotta\nollut tiellä tietymättömällä, mutta kirjeessä ilmoitetaan hänet nyt\nkuolleeksi ja että poika eläessään oli ottanut henkivakuutuksen\ntuhannesta markasta, joka nyt tulee vanhuksen hyväksi. Tuo pojan\nkuolonilmoitus toi tosin vanhukselle paljon surunkin, sillä hän oli\nhänet miehuutensa päivinä kaikkein hellimmällä rakkaudella kasvattanut.\nMutta tuo kerjuulle lähtö ja lapsista eroaminen tämän ilmoitetun\nperinnön kautta oli nyt poistettu ja sen vanhus sittenkin piti\npääasiana.\n\nSiirrymme nyt ainoastaan neljä viikkoa ajassa eteenpäin. Vanhus nytkin,\nkuten äsken kerrottuna päivänäkin, sahata kitkuttelee puita pirttinsä\nuunin lämmittämiseksi, sillä eroituksella vain että hän on nyt\ntuhannen markan omistaja. Hänen eteensä ilmestyy nytkin mies, se sama\nkylänmies, josta jo edellä kerrottiin, ei nyt häätäjänä, vaan lainan\nanojana. Häneltä, oli vallesmanni ottanut punttiin ainoan hevosen ja\npari parasta lehmää, jotka määrättynä päivänä tulevat huutokaupalla\nmyötäviksi. Kättäpistäen tervehtii mies vanhusta ja tarjona sitten\nsuuhun tupakkaa, jonka jälkeen ilmoittaa asiansa, pyytäen lainaksi\nainoastaan vain kolmeasataa markkaa. Vanhus luki heti miehelle rahat ja\nsanoi sitten: »Elkäämme koskaan enää hätyyttäkö toisiamme».\n\n\n\n\nSuolle taloksi.\n\n\nKaitainen välimatka erotti suurimmasta kylän ryhmästä Risulan Villen\nkovalle karikkokankaalle rakennetun talon huoneineen ja paksulla\nkiviaidalla ympäröityinä neliskulmaisina peltoineen. Villen Ristiinan\nmuuttaessa ympäröi taloa vanha risuaita, josta talo lienee nimensäkin\nsaanut. Pellot oli kuokittu oikullisen moninurkkaisiksi ja niistä\nlähteneet kivet kasattu kaikki raunioihin keskelle peltoa.\n\nTätä kaikkea kauhistuen, miehen tekona kummastellen, ryhtyi Ville\nheti Risulaan muutettuaan parannuspuuhiin, latoen peltorauniot kaikki\naidaksi talon ympärille sekä kuokkien pelloilta saaret ja niemekkeet\npois, joten ne heti muodostuivat suorakulmaisiksi. Mutta tuota yhtä,\nnavetantauspeltoa, sitä ei tahtonut mitenkään saada niin nurkilliseksi\nkuin toiset pellot olivat Yhdeltä kulmalta tuli vastaan syvä notkelma\nja toisaalta jylhä kivilouhikko. Mutta täsmällisyytensä vuoksi tahtoi\nVille tämänlaiset esteet käsivoimin murtaa rikki.\n\nOli lämmin ja kirkas kevätpäivä juhannuksen edellä päivänä muutamana,\nkun Risulan Ville oli navetantauspeltonsa takanurkalla vääntämässä\nylös viimeistä alakiveä, jonka kanssa hän oli nujunnut koko kuluneen\npäivän, varhaisesta aamusta asti ja oli nyt juuri aivan vähällä saada\nsen kuopastaan maanpäälle, mutta pahaksi onneksi se taas muljahti\nkuoppaansa takaisin. Villen likisin naapuri, Katiskan Risto oli\npaluumatkalla, käytyään Nevasuon takana, etsien illalla karjasta\npoisjäänyttä sonnimullikkata ja sattui nyt poikkeamaan Villen\nkuokosmaan kautta. Kun muutoinkin oli vähän asiaa, meni Villen luo ja\nistahtaen kivelle alkoi:\n\n— Kyllä et sinäkään, Ville, leikillä leipää syö, kun tämmöiseen\nkivilouhikkoon peltoa olet tehnyt.\n\nVillekin rupesi nyt istumaan, vaikka vieraan työmaalle sattuessa se\noli harvinaista; istuen Ristoa vastapäätä ja pyyhkien hikeä otsaltaan\nalkoi vaikeroida, kuinka luomakunnassa ja varsinkin maanviljelyksen\nalalla ihmisten etuun katsoen on kaikki sattunut nurinpäin. Paras\npeltomulta ja maa olisi alankomailla, mutta siellä pitää valtiutta\nhyinen halla, ijänikuinen routa ja turmeleva ruostevesi, jonkavuoksi\nmeidän ihmistenlasten täytyy kiipeillä ylös vaaroille, joille pellon\nsaapi ainoastaan hyvin suurella työllä, niinkuin tämäkin tässä\nsilmiemme edessä. Tätä nyt vaan täytyy jyystää, purkaa ja silittää,\nsaadakseen leivänpalan elääkseen. Katiskon Risto olisi kyllä\nluonnostaan ollut ehkäpä innokas maanviljelijä, mutta taloudellinen\nahdinko oli hänet samoin kuin kylän toisetkin asukkaat syöstänyt sille\npohjalle että maanviljelys oli jäänyt takapajulle ja elämä kokonaan\nriippui nyt satunnaisista työnansioista. Mutta talvella ajaessaan\nrahtikuormia kaupungista oli hän sattunut kuulemaan matkalla muutamassa\nkestikievarissa agronoomin kokouksessaan yleisölle esittävän muiden\nmaanviljelysneuvojen ohella myöskin suonviljelystä, että moni suo\nköyhässä maassamme omaa suuria rikkauksin, jos niitä vaan osattaisiin\nsieltä oikealla tavalla eloon herättää. Sanoipa kertoneen vielä senkin\nennen kuulemattoman seikan, että suonviljelys täyttää tarkoituksensa\nvasta silloin kun koko talonsa on muuttanut sinne. Näitä kaikkia kertoi\nnyt Risto Villelle, ei nyt varsin senkään vuoksi että Ville näitä itse\nkäytännössä tulisi toteuttamaan, vaan paremmin lohdutukseksi väsymystä\ntuntevalle naapurille.\n\nKuultuaan Riston kertomuksen sai Villen koko muoto erityisemmän\nvärinsä. Hän rupesi nyt ajattelemaan, olisiko tuossa Riston puheessa\nperää ja oliko agronoomi todellakin sanonut voivan suota niin hyvällä\nmenestyksellä viljellä ja oliko hänellä esittämistään asioista\ntodellakin oma kokemus. Riston pois lähtiessä sanoi Ville vielä:\n»Tahdon heti ottaa selvän, voipiko suota hyvällä menestyksellä viljellä\nja siksi annan tuonkin kiven tuossa haudassaan maata vielä niinkauvan\nkunnes Novasuo oikein tarkoin on tutkittu ja talon muutto sinne\npäätelty».\n\nSeuraavalla viikolla olivat kaikki koko Katiskankylän isännät\nkaupunkimatkalla noutamassa rahtikuormia eräälle vasta paikkakunnalle\nmuuttaneelle suurelle kauppaliikkeelle. Myöskin Risulan Ville\nmatalajalkaisella ruunallaan oli samassa joukossa paluumatkalla,\nmutta ei samalla asialla kuin toiset. Hänellä oli kaupungissa ollut\nomia ostoksia ja yksi sellainen asia, josta hän ei puhunut paljon\nkenellenkään, ajeli vaan jotenkin keveällä kuormalla ja vähän\netupuolella toisista kylänsä miehistä, joten aivan vähän yksikään\nheistä sai matkalla Villeä puhutella. Kuiskailtiin kyllä miesten kesken\nRisulan Villeltä olevan joku erilaisempi elämän käännekohta tekeillä,\nvaan mitä laatua sen piti olla, ei yksikään osannut oikein selittää.\n\nSeuraavana sunnuntaina iltapäivällä olivat kaikki Katiskonkylän\nvalttimiehet tapansa mukaan taas kokoutuneet Katiskon Riston\navaraan pirttiin juttelemaan tapauksista viikon varrella ja tällä\ntavalla aikaansa kuluttamaan. Pehkosen Tuomas jutteli ensin\nkaupunkitapauksista viime käyntikerralla. Kertoi muun muassa aivan\nvarsin ilkeyksissään suututtaneensa siellä yhden kauppaneidin,\ntinkaamalla kahvikilopuoliskon hintaa, vaan kun ei sekään auttanut,\nhaukkuneensa lopuksi jotenkin hävyttömästi ja menneensä sitten ostamaan\ntoisesta kaupasta. Huonekuntainen Perttu Liepponen esitteli heti sen\njälkeen erästä yhteistoimintaa: yhteistä kieltäytymistä rahdinvedosta\nkauppiaille, jos vaan eivät suostu nostamaan rahtipalkkaa yhdellä\npennillä jokaiselta kg:lta, joten siitä ajanpitkään keräytyisi meille\nrahdinvedättäjille melkoinen summa.\n\nSillanpään Jussi huomautti, ettei se toimenpide hulluinta olisi,\njos vaan se yksistään rahtimiesten vallassa olisi, vaan luuli että\nkauppamiehillä on kyllä valta puolellaan, valta tilata rahtimiehet\nmuualta, hankkia rautatie tahi muu ilmapallo, jolloin tämän kylän\nasukkaat jäisivät aivan tyhjäntoimittajiksi, nälkään nääntymään, ja\narveli sen vuoksi olevan edullista pysyä liikemiehille uskollisina\nilman noita liikoja vaatimuksia, ottaen vastaan sen niitä he\nmielihyvällä antavat.\n\nMutta talon toisen pirtin isäntä Katiskon Hermanni tiesi kaikista\nkummallisimman seikan. Tiesi että Risulan Ville ensi viikon perjantaina\ntulee pyytämään kylän jokahisen talon miestä hevosineen talkoossa\nmuuttamaan taloansa Nevasuon saarelle ja että juuri tätä hanketta\nvalmistaakseen on Ville viime viikolla kaupungissa kulkenut. Tiesi\nkertoa että juuri eilen oli agronoomi Villen vaatimuksesta käynyt\nNevasuota syynäämässä ja kuulemma on Villen aikomuksen Nevasuon\nsaarelle hyväksynyt. Tämä isännän kertoma uutinen, se se lie herättänyt\njokahisen talossa olevan korvan kuulemaan sitä ääntä, joka pirtissä\nsyntyi. He tekivät nyt tästä Villen taloushommasta laskelmia ja\npäätöksiä monella eri tavalla, kunnes paikalla sattunut kylän kuppari\navasi leveän suunsa ja kertoi mitä hän juuri viime yön aikana Risulassa\noli nähnyt ja kuullut. Siellä oli emäntä ollut varsin pahalla tuulella.\nOli aivan lakkaamatta haukkunut isäntää siitä suolle muuttohommasta,\noli sanonut jäsentaudin jo ennestään tarpeeksi suuria pahkoja\ntehneen nilkkoihin ja käsivarsiin, joten, jos nyt vietäisiin suolle\nkylmää vettä kahlaamaan, jäytäisi tauti koko ruumiin päästä päähän\npilalle. »Ja entäs lapset?» oli emäntä sanonut. Jokaisessa niissä jo\nentuudestaan on elttataudin oireet. Niihin nyt jos oikea suoeltta\ntulisi, olisi kait riittämään asti mieliharmia.\n\nKuppari kertoi isännän illalla narrailleen vain emäntää ja käskeneen\nkupata leuvan nenään että senkään ajan malttaisi vaiti olla ja lähtisi\npaha veri pois. Mutta eipäs onnistunut! Emäntä oli saunassakin isäntää\nhaukkua napsutellut ja leuvan nenään kupparin imemä sarvi oli emännän\npauhatessa pudonnut aina pois, vaikka kuppari sanoi moneen kertaan\nvarottaneensa olemaan edes hetken ääneti, että veri ennättäisi\nsarveen keräytyä. Tämä kupparin kertomus antoi yhä vaan lisää vauhtia\njo ennestään hyvään alkuun päässeelle ilveilylle, johon talon\nveitikkamainen poika lisäsi vielä sen seikan, että Risulan Villestä\nperheineen kuulemma tulee eräs uusi laji suoruippia, joita ei vielä\nole yliopiston lintukokoelmassa. Mutta pojan isä tarttui pojan tukkaan\nmolemmin käsin kiini sanoen: »Vai sinä poika nostattelet semmoista\njuorua, josta uusi rikoslaki varmaan voisi rangaista». Risto pysyi koko\najan totisena ja lopussa vasta sanoi: »Leikkinä te kyllä Villen homman\npidätte ja olkoon se vaikka sitä, kuitenkin minä olen ensimäinen Villen\njälestä suolle muuttaja ja luulenpa vähän että minun yllytyksestäni\nVillekin on puuhaan jo ruvennut». Tämä Riston puhe vakautti miesten\nmielet entiselleen ja heti oltiin taas kiini rahdinveto-tarinassa,\njonka nyt oli alkuun pannut Männikön Tahvo.\n\nSeuraavan viikon perjantaina oli suuri liike Risulan ja Nevasuon\nvälillä. Nyt näet oli Villen talkoopäivä talon muuttamisessa,\njohon kutsun mukaan oli saapunut kaksikymmentäviisi hevosta ja\nviidettäkymmentä miestä. Muuttomatkaa oli vaan kolme vanhaa paaluväliä,\nsiksi joutui työ niin että muutettiin koko talo yhtenä päivänä, paitsi\nriihikartanoa, joka jäi vielä vanhalle paikalle.\n\nLukemattomia vuosia on Ville jo asunut uudella paikallaan Nevasuon\nsaarella, herättäen eloon luonnon kahlehtimia Nevasuon rikkauksia.\nSiinä työssä Ville ei olekaan pettynyt. Toiset talot kun eivät\nuskaltaneet heti seurata Villen esimerkkiä, jolloin heillä olisi\nollut vielä vähän jälellä taloudellisia voimia, kävi se myöhemmin\nheille mahdottomaksi, sillä he olivat kaikki sortuneet aina kurjimpaan\nköyhyyteen. Ainoa taattu elinkeino, joka heillä vielä jälellä oli,\njohon olivat tottuneet, jolle kaiken elämänsä uhranneet ja voimansa\nja aikansa kuluttaneet, oli rahdinveto ja tervankeitto niinkauvan kun\nmetsä viimeiseen asti oli tarkattu. Mutta sitten oli jälellä enää vain\nrappeutunut talo, lama hevonen ja kädessä rikkinäiset kintaat.\n\nNäin oli Risulan Villen suuremmoinen homma hyvästi onnistunut,\nsamalla kun kylän toiset talolliset olivat epäuskossaan ja suuressa\nsaamattomuudessaan luistaneet kurjuutta kohti.\n\n\n\n\nTervajoella.\n\n\nTervajoki, jota lähdemme nyt ylöspäin matkustamaan, laskee vetensä\nPyhännänjoen kautta emäjokeen Ristijärvellä.\n\nKun lähdemme Tervajokea nousemaan ylöspäin, ei olo alkumatkasta muuta\nniin huomattavaa kuin että joki nakkaa mutkan puoleen ja toiseen,\nikään kuin se oikullisena salomaalaisten kulkureittinä varsin\nhalusta tahtoisi muukalaisena sinua eksyttää. Sanottua vyyhteilyä\nsaat matkustaa pitkälti. Se kuitenkaan ei sinua ikävystytä, mutta\nparemmin huvittaa nähdä molemminpuolin jokea miellyttävän näköiset\nniittyniemekkeet Ei kaukana joen vasemmalla sivustalla näkyy sakean\nmetsän peittämänä Luolavaura-niminen maisema luolineen ja kallioineen.\nVaaran pohjoispuolisella liepeellä on todellakin varsin kamalan\nnäköisiä luolia ja komeroita, joissa ilvesten on huomattu asustavan ja\npitävän pesiään. Joki ikäänkuin uteliaisuudesta on pistäytynyt tuon\nvaaran alla, sillä nyt se ottaa aivan eri suunnan. Vieläkin niitä\nkauniita niittyniemiä, kunnes vastaasi tulee koski, nimeltä Pitkäkoski,\njohon toistakymmentä vuotta sitten raivattiin valtion kustannuksella\nkulkuväylä, jolla on suuri merkitys tämän perukkakunnan elintarpeiden\nhankkimiselle kesäpuolella vuotta.\n\nKosken alla sen vasemmanpuolisella rannalla näkyy pari pientä\nsoutuvenettä. Ylempänä, niin kaukana kuin silmäsi erottaa, on maisema\nnimeltä Kääriönvaara, jossa lähi toisiaan asuu kolme eri mökkiläistä.\nJo useamman vuosikymmenen nämä mökit täällä ovat olleet, nähden\naika-ajoin kurjimpaakin kurjuutta, ollen kaukana ihmisten ilmoilta\npuutteen ja köyhyyden painostamina. Näistä kustakin sanotaan olevan\nerityisempi historia, joka elämäntarinana olisi mitä hauskin kuulla,\nmutta nämä pienet rivit eivät siihen tilaa myönnä. Lyhyesti sanottu\nvain: Jokunen häjyntapainen on paennut tänne erämaan yksinäisyyteen,\nolemasta rauhallisten ihmisten tiellä ja vastuksena.\n\nKoskenniskasta ylöspäin muuttuu joki virtavammaksi ja kohta ollaan\ntoisen kosken alla. Mutta sitä ennen on mentävä joen pahimmat ja\nkonstillisimmat mutkat. Siinä näyttää joki ikäänkuin hätäyksissään\ntormelehtaneen puoleen ja toiseen, mieltäpitäen vähän että jos olisikin\nryöhältää suoraan Laajanlahden solakkaan Pyhäntäjärvellä, mutta sepä\nolikin luonnon voimille mahdotonta, sillä vastassa oli lujaperäinen,\nkorkea Hietavaaran maisema.\n\nNyt on paras vetää vene törmälle ja mennä jalkaisin ylöspäin, vaan sitä\nennen sopii käydä vähän ylempänä vaaralla Tuohilehdon talossa, jossa\nasukkaat ovat toimellista ja uutteraa väkeä ja ystävänä ottavat vieraan\nvastaan.\n\nPalattuamme joelle takaisin emme löydä mitään merkillistä ylöspäin\nnoustessa ennenkuin Louhenkoskella. Sen yläosassa on kaksi jyrkkää\nputousta, joista alimmainen on ylimmäistä suurempi, joten ylimmäinen\nikäänkuin antaa vauhtia alimmaiselle. Siinä, etenkin tulvan aikana on\nsellainen vesiputous, jolle Imatralta saapi vertoja hakea. Seisoessasi\nputouksen luona korkealla törmällä tunnet julkaisi alla maan tärisevän\nja tullaksesi toverisi puheen täysin ymmärtämään, täytyy silmilläsi\nseurata puhujan suunliikettä.\n\nNäin luonnon kauniilla paikalla sopii ottaa vähän lepoa ja istahtaa\nkivelle joen rannalla. Mutta jos luot silmäsi takapuolelle jokea,\nnimittäin päivän puolelle, huomaat siellä luonnon valmistamia\ntyyny-istuimia; ne ovat lempisammalten peittämät kallion kielekkeet ja\nmättäät, takana varjostava, humiseva kuusikko ja istuintasi ympäröi\nkukkiva pihlajapensas, jonka tuoksusta nauttien olet kohta tuudittanut\nmitä sikeimpään uneen, josta herättyäsi utelias mielesi tahtoisi nähdä\nvieläkin enemmän ja erilaista kuin mitä silmiesi edessä on. Koski\nloppuu nyt kokonaan ja tulee jotenkin tyyni suvantovesi, molemmin\npuolin kauniita niittyniemiä, mutta yhä etempää Piettivaara, josta on\ntaruja menneiltä ajoilta, sekä toisaalla laaja Louhenkangas surullisine\nnäytöksineen.\n\nNäillä tienoin jokea kerrotaan erään kerran muutaman miehen nähneen\nsuuren hau'in, jota hän sitten rupesi pyydystämään. Mukanaan olevan\njänislangan silmusti mies hau'in kaulaan, jolla aikoi vetää sen\nmaalle. Muita nyt tuli voimain koetus miehen ja kalan välillä. Kalan\nhyökyillessä topri mies toisella kädellään koivusta kiini, samalla kun\ntoisella kädellään piti langasta. Kala kuitenkin vei voiton ja pelasti\nkauniin lihansa miehen käsistä, suureksi harmiksi pyydystäjälle.\n\nKappaleen matkaa alempana olisi eräs tarina ollut kerrottava, joka\noli vähällä unhottua. Tarina ei nyt ole niin erähäisen kummallinen,\nvaan ehkä paremmin harvinainen. Siellä on laaja parrakkoniittyniemeke,\njossa niittytyöjye ilman isäntää oli heinän niitossa auringon kuumasti\npaistaessa heinäkuun alkupäivinä. Tuota kovaa parrakkoheinikkoa\nei renki sitten taipunut niittämään muutoin kuin että piian piti\njuomatuopilla kantaa joesta vettä heinikkoon. Tarina ei kerro missä\nmielessä tämä tapahtui, mutta meidän ehdottomasti tuo renki täytyy\ntuomita laiskaksi ja piika taas varsin nöyräksi palvelijaksi.\n\nPalattuamme siihen missä äsken olimme, on edessämme hävitetty\nLouhenkangas ikävine näytöksineen. Petäjikkö kuin linna kasvoi muinoin\nkankaalla. Mutta vähää ennen isonjaon käyntiä, ehkäpä kateudesta, osa\npetäjikköä on maahan kaadettu, jälellä olevista osa sen jälkeen myöty\nsahayhtiölle aivan polkuhinnasta, viimeiset taas tuuli maahan kantanut\nja lopullisen hävityksen tehnyt tuli. Laaja, miljoonia kantava maa-ala,\njoka jaon kautta joutui kolmen talon osaksi, on näin ikävällä tavalla\ntullut hävitetyksi. Ulompana joesta kankaan selänteeltä löytyy leveä\npolkutie, ei kuitenkaan rattailla ajettavaa leveyttä. Kun lähdet tietä\nylöspäin nousemaan, voipi sattua että näet kaukaa, silmän kantaman\npäästä pölisevän mullan tuulispään tavoin pilvenä nousevan ilmaan\nja pilven sisästä näet liikkuvan olennon. Meikäläinen ei tuota pidä\njuuri minäkään ihmeenä, sillä se tietää mikä liike tavallisesti\ntiellä on. Lähemmäksi tultua näkyykin että se on tervan vedättäjä.\nHevonen on valjastettu vasituisten aisain väliin ja aisain alaneniin\non kiinnitetty kaksi tervatynnyriä, joitten hevosen vetäessä täytyy\npyöriä. Vedettävä matka on niin pitkä että pitkänä juhannuskesän\npäivänä ehtii yhdellä hevosella tuoda yhden kerran vaan. Suuret vaivat\nnäkee hevonen, vaikka ei helppoa liene miehellenkään. Tällä tavalla\ntätä tietä ajan pitkään on kuletettu jo äärettömät summat, jotka sitten\non käytetty yhtä suuren köyhyyden lieventämiseksi.\n\nTietä ylöspäin noustessa täytyy kerran vielä mennä joesta poikki,\nmuutoin on sitä pitkälti, kokonaisen nälkärupeaman pituudelta. Vihdoin\nviimeinkin aukeaa eteen järvi. Sen nimi on Tervajärvi, pituudeltaan\nnoin 4 ja leveydeltään 1,5 km. Istahdat rannalle ja leväytät väsyneitä\njalkojasi, samalla kun läikkyvän järven takaa näet kallioita ja vaaroja\npetäjikkömetsineen, joitten omistaja on kruunu. Maisemia näkyy Kuhmon\npuolelta asti, jossa latvavesienkin lähtöpaikat ovat.\n\nPieni silmäys vain nyt tämän kylän-perukan elämänvaiheisiin sen\nnykyiseltä ajalta. Tosiasia on että kulkuneuvojen huonous on\nosaltaan lamauttanut näiden talojen ehkä jo entuudestaan häilyvää\nelämäntoimintaa. Luulen että ne talot ja talojen osat, jotka täällä\nautioiksi syrjämaiksi ovat joutuneet, ovat sen tehneet edellämainitun\nseikan vuoksi. Kun viimekesäinen kato antoi aihetta työpalkkain\nhankkimiseen paikkakunnalla, rohkenivat kylän toimellisimmat miehet\nesittää läänin hätäapukomitealle hätäaputyönä kyläntien tekopuuhan\nkylänsä nurkalle. Mutta pyyntöä piti myöskin seurata asianymmärtäväin\npuoltolause. Vaan kukapa kurjia puolustaisi, onnettomia auttaisi? Tien\nalkupäälle tosin perukan asukasten mielihyviksi varoja myönnettiin.\nPyydettiin keskuskomitealta varoja jatkon rakentamiseen. Myönnettiin,\nehkä vieläkään ei perille asti. Ehkäpä tulevaisuus jatkaa tien perille\nasti, jolloin vaivoissa ja vastuksissa sitkistynyt kylän asujamisto\nuupumattoman tarmonsa vakauttamana ja tulevaisuuteen luottaen\nmuurahaisen tavalla ja ahkeruudella näyttää vielä jo kauvan valtateiden\nvarrella asuneille, miten kaukaisen Tervajärven ympärillä asutaan ja\neletään.\n\nNyt olemme siis vieläkin Tervajärven rannalla ja kentiesi haluamme\npistäytyä taloon. Ehkäpä kävelemmekin nyt kylän takimaiseen taloon,\nViitavaaran kruununtorppaan. Sinne pääsemme noin 3:men km matkalla.\nSinä aavistat menevämme nyt taloon, jossa silmiinpistävä epäjärjestys\nja lika kuuluvat tavallisuuteen, mutta se käypi nyt aivan päinvastoin.\nJos kiertelet koko torpan ympäriinsä, et löydäkään muuta kuin\njärjestystä. Samoin huoneiden sisältä. Kahvi, jota kuparin kirkkaasta\nja puhtaasta pannusta saat, maistuu luonnollisen hyvältä. Samoin muukin\nruoka. Sinua nyt jo kovasti väsyttää, vaan mieluummin haluat kohteliaan\nja leikkiäkin suvaitsevan isännän ja emännän kanssa tarinoida elämän\nja tapausten eri aloilta, kunnes viimein uupuneena rupeat vetelemään\nsynkimmän sydänmaan rauhallista unta.\n\n\n\n\nRuotipoika.\n\n\nMartinmäen isäntä oli emäntäänsä jo monta monituista kertaa varottanut\nsiitä että talossa piti olla aina huonoa sekaleipää kerjäläisten\nvaralta ja varsinkin ruotipojalle, joka aina talossa oli. Mutta nyt oli\nemäntä vastoin tavallisuutta ollut huoleton, kun oli sekajauhojen ja\nruotipojan leivän antanut loppua viimeiseen kannikkaan asti, isännälle\nsiitä ilmoittamatta.\n\nOli maanantai-aamu heinäntekoajan alussa, kun työväki puuhaili niitylle\nlähtöä. Ruotipojan myöskin olisi pitänyt lähteä mukaan, vaan nyt se ei\nkäynyt laatuun sentähden että ruotipojan oma sekaleipä oli loppunut\nja tavallista työväen leipää ei sopinut ruotipojalle antaa juuri sen\nvuoksi, että hän ei kuitenkaan piisannut työnteossa renki Aapelille.\n\nKelpo nuhdesaarnan sanottuaan emännälle ja työväen niitylle\nlaitettuaan, meni isäntä ruotipojan kanssa aittaan. Aitan\nnurkkahinkalon pohjalla oli vielä vähän hallavuoden aikuisia\nohrankahuja. Niitä pyyhiskeli isäntä sieltä säkkiin ja käski sitten\nruotipojan mennä myllyyn jauhattamaan. Niistä emännän pitäisi sitten\ntehdä ruotipojalle leipää.\n\nViimeisen sekaleipäkannikan saatuaan evääksi lähti poika kahusäkki\nselässä myllyyn, johon oli kolmen kilometrin matka.\n\nIsäntä itse aikoi niitylle lähteä vasta tiistaiaamuna, jolloin\nruotipoika myöskin jo joutuisi. Tämän maanantaipäivän ajatteli hän\nuhrata talon järjestämiseen, varsinkin naistehtäväin puolella. Keskellä\nparasta touhua, päivän helteessä, johtui isännän mieleen myöskin\nmyllymies. »Sitten sen välttää», sanoi isäntä, »jos siellä myllyssä\nkäypi samoin kuin viime syksynäkin, jolloin pussi joutui myllyn navan\nympärille ja puolet jyvistä oli vuotanut koskeen.»\n\nKeskellä kaikkea kiirettä lähti isäntä juosten myllyyn ruotipojan\njauhattamista katsomaan.\n\nSulku on vielä auki, myllystä kuuluu jyrinä ja poika jyvätuutin\nlauteilla selällään kellien laulaa:\n\n    »Mylläri itse päältä junttaa.»\n\n— Ääh, mylläri itse, sanoi isäntä. Oletkos sinä ajatellut, jos pussi\nvuotaa nyt niinkuin teki viime syksynäkin.\n\n— En ole ajatellut, eikähän noista suurta vahinkoa tule, jos jokunen\njyvä pirahtaakin, sanoi poika.\n\nIsäntä katsoi tuuttiin ja kun näki siellä vielä parisen kappaa jyviä\nolevan, sulki myllyn ja meni portaita alas myllyn alle katsomaan, onko\nmyllyn pussi hatara. Poika tuli siihen huomioon, että kun isäntä on\nmennyt myllyn alle, on mylly pantava pyörimään, jotta isäntä siten\nparemmin saisi huomion myllyn tilasta. Ei muuta kuin poika painoi sulun\nauki ja mylly rupesi pyörimään. Mutta ai ja voi, mikä tuli! Poika\nitsekin jo huomasi tekonsa pahaksi, kun isäntä keikkelehtää kosken\naalloissa, milloin käsi tahi jalka, milloin pää vedestä näkyy. Alempana\nloppuu koski, jossa molemmilla rannoilla kiertää vesi ylöspäin,\nkulettaen suvannossa leijailevaa vesivaahtoa. Takapuolisella rannalla\non pajupehko, siitä saapi isäntä molemmilla käsillään kiini ja vetäytyy\ntörmälle.\n\nNyt ei ruotipoika tohtinut enää isännän näkyviin tulla ollenkaan, sillä\nhän arvosi jo edeltäpäinkin mikä rangaistus isännän kädestä olisi\nseurauksena.\n\nKun poika ei tullut kotiin eikä lähitienoilta muuallakaan nähty,\ntultiin kaikkialta siihen vakaumukseen että poika oli menettänyt\nitsensä.\n\nUutinen pojan katoamisesta unehtui viimein kaikilta; ei ollut\nsellaista, joka etsimiseen olisi ryhtynyt. Pojalta oli äiti kuollut ja\nisää ei ollut olemassakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJatkaessamme kertomusta siirrymme vuotta kolmisenkymmentä eteenpäin.\nMartinmäen vanha isäntä vielä elää, mutta emäntä jo aikoja sitten on\nkätketty maan poveen. Entisessä talossaan Martinmäessä asuu vielä\nvanhus, ei isäntänä, mutta pientä eläkettä nauttivana. Eräiden sekavain\nasiain pelottamana rupesi vanhus pojalleen Vilkolle eläkkeelle, mutta\npojan taloudenhoito meni kaikki nurinpuolisesti, joten monta vuotta ei\npoika saanut taloa hallita, ennen kuin se joutui vieraisiin käsiin.\n\nVieras kun tuli taloa hoitamaan, ei antanutkaan elatusvanhuksen\nsyödä pöydältä työväen kanssa kuten oma poika teki, vaan pakotti\ntyytymään siihen osaan, joka pojan kanssa oli kirjallisesti\nmäärätty. Nyt alkoivat vanhukselle nuo elätin surulliset päivät; ei\nystävällistä sanaa, ei ruokaa riittämään asti ja sekin vähä huonoa.\nIkävän, puutteen, vilun ja nälän kuihduttamana koivuiseen keppiinsä\nvarautuneena, syviin mietteihin vaipuneena istuu vanhus pirtin loukossa\neräänä huhtikuun päivänä, vieläpä puhkeaa huokauksiin: »Tyhmästi\nminä sittenkin tein, kun pojalleni möin talon eläkettä vastaan ja\npettämättömän toivoni, tyttäreni, annoin lähteä Amerikkaan. Tänä\npäivänä on talo taas myöty kruununvoudin luona, eikä tiedä minkälainen\nkiduttaja tähän tulee. Voi jos päiväni olisivat päättyneet!»\n\nSamassa ilmestyi vanhuksen eteen puhtaisiin vaatteihin puettu mies ja\nnainen, jotka tervehdykseksi vanhukselle ojentivat kätensä. Vanhus\nepäilevänä nostaa lattiaan luodut silmänsä ylös ja kysyy: »Ketä te\nolette?» Nainen puristaen lujasti vanhuksen kättä, sanoo: »Eikö isä\nenää tunne minua. Minä olen tyttärenne Hanna ja tämä on minun mieheni;\nolemme nyt tulleet Amerikasta teitä hoitamaan vanhalla ijällänne.»\nVanhuksen silmät nyt kirkastuvat ja hymyilevänä katsoo hän heihin\nmolempiin, mutta miehen silmiin katsoessaan hymähtää: »Amerikkalainen».\nMies toistamiseen tarttuu vanhuksen käteen ja sanoo: »Varmaan ette\nenää minun tunne, sillä minä olin vielä nuori silloin kun myllyn\nsulusta laskin vettä päällenne ja olitte vähällä hukkua. Minun täytyi\nsilloin paeta ja nöyrimmästi pyydän nyt sitä teiltä anteeksi. Minä\npelkäsin teidän kiuhtuvan vihaanne, että te kostaessanne minulle\nlöisitte luuni murskaksi, sentähden juuri pakenin. Mutta Jumala, joka\nkaikki asiat kääntää parhain päin, on nytkin toimittanut niin, että\npahin hylkyläisenne vanhalla ijällänne on tullut teitä lohduttamaan,\nelättämään ja hoitamaan. Minä olen nyt rakkaimman tyttärenne mies ja\nvävypoikannne ja olemme tänä päivänä ostaneet tämän talon; voitte siis\nnyt olla vakuutettu toimeentulostanne ikänne viimeisinä päivinä.»\n\nKuinka tämä kaikki on mahdollista! olisi vanhus mielellään tahtonut\nsanoa, mutta ikävän ja huolen runtelemana oli hänen tajunsa jo niin\nlahonnut, ettei huomattavaa sanaa tullut sinne eikä tänne päin.\n\n\n\n\nMarkkinaturkki.\n\n\n— Oliko montakin muokattavaa lammasnahkaa siellä Hetteen perällä, josta\nJussi nyt tuletkin?\n\n— Ei sen useampaa kuin sille pojan viikarille turkiksi; niistä\nkuuluttiin aikovan markkinaturkki jouduttaa. No jo siitä talosta hentoo\nvesittelemättä toiseen paikkaan lähteä. Minullaisella miehellä siinä\nnäkyi oikein tosi ikävä tulevan ja tuntuu ikäänkuin älyn päälle kävisi,\nkun ne siinä pitävät niin sanomattoman suurta rätinätä.\n\n— Mitä kaikkea ne siinä sitten hommasivat?\n\n— Mitä ne hommasivat. Se alituinen hammaslelu keskenään. Hävyttömät!\nYhtenä iltana se sitten kumma oli tulla. Koiranpentu oli ne\nlammasnahat saanut kynsiinsä hämärätuntia nukuttaessa ja oli repinyt\nne pahanpilalle. Itse ukko julmistui silloin kovasti koiranpennulle ja\nolisi tainnut antaa heti kukakäski, vaan poika äitinsä kanssa joutui\nväliin, eikä paljoa puuttunut silloin ettei ukolta niskoja muserrettu\nluontokappaleen puolesta, niinkuin itse sanoivat. No se poika se vasta\nkoko luikku on. Sen kanssahan minun piti nahkojakin vetää ja siinä se\nkun laulaa läikätti aivan lakkaamatta; se minun vanhaa mieltäni varsin\ntympäsi. Lauloi vielä mitä rumimpia roistojen rällätyksiä, joita älyn\nihminen ei toki hentoisi huuliltaan päästää. Mutta oli sitä minullakin\nmieltä. Minä aivan varsin tahallani jätin nahkoista reunat koviksi ja\nkeskustan vetelin kuta pehmeämmäksi, joista tuli sitten kuin suureen\npäähän taivutettu hattu.\n\n— Mistäs päin se nyt raatari kulkee?\n\n— Minähän kävin Hetteenperän pojalle markkinaturkkia ompelemassa. Ei\nkyllä missään nimessä olisi sinne nyt joutanut, kun siellä vaarallakin\nolisi pitänyt käydä sulhasvaatteet tekasemassa, vaan se poika pani\nsemmoisen kivaltin että siinä ei auttanut ilo, ei armo.\n\n— Taisivat turkkinahat, niinkuin muutkin kapistukset olla oikein ehta\nhyviä.\n\n— Ei olleet hyviä, vaan semmoisen miehen turkiksi ne kyllä välttivät.\nNo siinä se on moinen miehen alku. Se alituisesti laulaa läilättää,\nvaikka ei osaa nuottiakaan ja muutoinkin puhuu hyvin typerästi. Oi-niin\nsanomattoman ikävä ollakseni että kiitin kun pääsin siitä talosta\nerilleni. Yhtenä iltana sain vielä oven takaa salaa kuunella kun\nkeskenään puhuivat, että muka minä söisin liian paljon voita ja maitoa,\nenkä osaisi ommella niin hyvästi kun se ja se. Häjyyksissäni heitin\nsitten pojan turkin hartioihin oikein lomahtamalla liikaa nahkaa, että\nhuomaisivat markkinoillakin kaikkein suurimmastakin joukosta, missä\nHetteenperän poika hömmöttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mitäs kaikkea sinne markkinoille kuuluu? Olivatko lammas- ja\noravannahat kalliita ja oliko muutoin paljon rahvasta, myöskin\nHetteenperän poika uuden turkkinsa kanssa?\n\n— Näkyi Hetteenperän poikakin uuden turkkinsa kanssa, mutta muutoin\nhuonolla onnella. Hän lähti torilta keskuskatua astua hötkyttelemään,\nsamalla sommitellen sanoiksi kauppiasten ovenpäälliskylteistä nimiä,\nkun samassa eräs mustalainen ajoi vastaan. Sitä poika ei huomannet\nennenkuin aisa oli pukannut turkista toisen povipuolen kokonaan irti.\nNähkääs, uudesta markkinaturkista!\n\n\n\n"]