[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLhDRCaP-GOifXPEKO4rkO_8aJTZZrFwjg7vRChu1sbM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},307,"Ilman menestyksettä","Dickens, Charles",1812,1870,"307-dickens-charles-amp-collins-wilkie-ilman-menestyksetta","307__Dickens_Charles_&_Collins_Wilkie__Ilman_menestyksettä","Joulukertomus, yhdessä Wilkie Collinsin kanssa","romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1867,37143,242952,false,19934,[23],"England -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction",[25,26],"British Literature","Novels","\"Ilman menestyksettä\" by Charles Dickens and Wilkie Collins is a novella written in the early 19th century. This work intertwines themes of poverty, motherhood, and societal welfare within the backdrop of London, focusing on the lives of abandoned children and the struggles of their mothers. As the story unfolds, significant characters emerge, including Sally, a compassionate caretaker at a foundling hospital, and a mysterious mother searching for her child.  The opening of the narrative introduces readers to a cold November night in London, where a mother anxiously waits outside a foundling hospital, reflecting on her turbulent past as she seeks her child. The atmosphere is heavy with tension as the mother encounters Sally, the caretaker. Their conversation reveals the mother's desperation and the emotional weight of her plea. The latter half of the opening shifts in time to fourteen years later, depicting a joyful yet chaotic scene in the foundling hospital where children are fed, hinting at the ongoing themes of innocence and loss that will shape the narrative. This initial segment sets the stage for the exploration of fate, resolve, and the mother-child bond central to the story. (This is an automatically generated summary.)",[],393,"Dickensin ja Collinsin yhteistyönä syntynyt joulukertomus alkaa lontoolaisesta löytölastenhuoneesta vuonna 1835. Tarina seuraa orpojen kohtaloita, salattuja identiteettejä ja elämän odottamattomia käänteitä 1800-luvun Englannissa.","Charles Dickensin ja Wilkie Collinsin 'Ilman menestyksettä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 307. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ILMAN MENESTYKSETTÄ\n\nJoulukertomus\n\n\nKirj.\n\nCHARLES DICKENS ja WILKIE COLLINS\n\n\nSuomentanut [No Thoroughfare, 1867] O. G. C.\n\n\nG. L. Söderström, Porvoo, 1870.\n\n\n\n\n\n\nVuosiluku on 1835, päivä on Marraskuun 30:nes. Pyhän Paavalinkirkon\nsuuri kello Lontoossa näyttää 10:ttä tuntia illalla. Kaikki kaupungin\npienemmät kirkonkellot jännittävät metallisia kurkkujansa. Muutamat\nalkavat nenäkkäästi ennen suuren tuomiokirkon raskasta kelloa; toiset\nalkavat hitaisesti, kolme, neljä, viisi lyömää sen jälkeen, mutta\nkaikki soveltuvat ne niin toisiinsa, että ilmaan jättävät helinän,\nikäänkuin olisi siivillä varustettu Kronos isä itse, joka nielee omia\nsikiämiä, hirmuisella viikatteellansa tehnyt helähtävän iskun ilmaan,\nlentäessään kaupungin yli.\n\nMutta mikä se on kello, joka lyöpi toisia hitaammasti, joka kaikuu niin\npaljon likempänä korvaa ja tänä iltana on niin suuresti jälessä, että\nkerkeää ainoastaan osaa ottaa jälki-kaikunaan? Se on Löytölastenhuoneen\nkello.\n\nEnnen aikaan otettiin löytölapset vastaan ilman minkäänlaisia\ntiedustelemisia portissa olevaan kätkyeesen; nyt vaaditaan sen sijaan\nkaikenlaisia tietoja lapsista ja ne otetaan vastaan ikäänkuin armosta;\nheidän äitiensä taas täytyy jättää kaikki vastainen vaariin ottaminen\nlapsistaan, niinkuin myös kaikki luonnolliset vaatimuksensa heitä\nkohtaan.\n\nIlta on kaunis, ohuein pilvien läpi loistaa täysikuu. Päivä on ollut\nihan toista luontoa, sillä kadut ovat mustat liasta ja mudasta, jonka\ntihiä sumu on tehnyt vielä sakeammaksi. Tuo hunnulla peitetty\nrouvasnainen, joka kävelee edes takaisin löytölasten huoneen takaportin\nedustalla, tarvitsee kyllä tänä iltana hyviä jalka-varustuksia.\n\nHän kävelee levotonna edes takaisin, välttäen ajurien pysäyspaikkaa, ja\nseisahtuu usein suuren neliskulmaisen kartanonmuurin läntiseen päähän,\nkasvot porttia kohden. Mielensä näyttää levottomalta. Kirkas\ntaivaankansi hänen päänsä ylitse kehoittaa häntä toivomaan, mutta\nlikaantuneet kadunkivet allansa muistuttavat mailman vastuksista ja\nkoetuksista. Niinkuin askeleensa alituisella ristin rastiin\nkävelemisellä olivat rakentaneet ikäänkuin sokkelon mutaan, niin olivat\nkentiesi hänen elämänsä jäljet ja vaiheet solmeuneet ikäänkuin\nmonimutkaiseksi ja sekasortoiseksi verkoksi.\n\nLöytölastenhuoneen takaportti aukenee, ja nuori nainen tulee ulos.\nRouvasnainen menee syrjään, huomaa että portti hiljaa suljetaan\nsisäpuolelta, ja alkaa seurata nuorta naista.\n\nKaksi kolme katua on kuljettu äänetönnä, ennenkuin se, joka seuraa\njäljestä, ojentaa kätensä ja koskee edelläkävijään. Nuori nainen\npysähtyy ja kääntyy kummastellen.\n\n\"Te koskitte minuun eilenkin illalla, mutta käännettyäni päätäni, ette\ntahtoneet puhua. Miksi seuraatte minua kuin äänetön haamu\"?\n\n\"Se ei ollut siitä syystä etten tahtonut puhua\", -- vastasi\nrouvasnainen hiljaisella äänellä, -- \"vaan siitä etten voinut, vaikka\nkoetin puhua.\"\n\n\"Noh! mitä tahdotte minulta? Olenko koskaan tehnyt teille mitään\npahaa\"?\n\n\"Ette koskaan.\"\n\n\"Tunnetteko minua?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mitä te sitten tahdotte minulta?\n\n\"Tässä paperissa löytyy kaksi guineeaa. Ottakaa vastaan tämä\nvähäpätöinen lahja, niin minä selvitän syyn!\"\n\nNuoren naisen kauniit ja rehelliset kasvot punastuivat ja hän vastasi:\n\"Siinä suuressa laitoksessa, johon olen kuuluva, ei löydy yhtään\ntäysi-ikäistä ihmistä eikä lastakaan, jolla ei ole hyvää sanaa\nSallylle. Minä olen Sally. Pidettäisiinkö minua samassa armossa, jos\nminua voitaisiin lahjoa?\"\n\n\"Ajatukseni ei ole ollut teitä lahjoa; tahdoin vaan antaa teille pienen\nvähä-arvoisen palkinnon.\"\n\nVakaasti, mutta ilman vihatta, painaa Sally tarjoovan käden kiinni ja\nlykkää sen syrjään.\n\n\"Jos minä voin tehdä jotaan teidän edestä, jota en tahdo tehdä itse\nasian tähden, niin erehdytte suuresti, jos luulette minun tekevän sitä\nrahain tähden. Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Olettehan yksi lastenhoitajista hospitaalissa; minä näin teidän\ntulevan sieltä sekä eilen että tänä iltana.\"\n\n\"Niin olen. Minä olen Sally\".\n\n\"Teidän kasvoissa ilmoittaikse hellä kärsiväisyys, joka saattaa minun\nuskomaan, että pienet lapset teihin pian mielistyvät.\"\n\n\"Se on, Jumala teitä siunatkoon, tosi.\"\n\n\"Minä olen onneton äiti pienelle lapselle, joka nykyisin on tullut\nteidän hoidon alle. Minulla on rukous teille esiteltävänä.\"\n\nKunnioittaen tätä luottamusta vieraan rouvan puolelta, joka nyt on\nlaskenut huntunsa alas, vetää Sally, jonka koko olento on luonnollinen\nja teeskentelemätön, sen jälleen eteen ja rupee itkemään.\n\n\"Tahdotteko kuulla rukoukseni?\" kysyy rouva hartaasti -- \"ettehän tahdo\ntukkia korvianne särjetyn sydämmen tuskalliselta rukoukselta?\"\n\n\"O! Jumala, Jumala!\" huokaa Sally. \"Mitä saatan minä sanoa? mitä tehdä?\nÄlkää puhuko rukouksista. Rukoukset kannetaan Jumalan eteen, joka on\nkaikkein isä, eikä lastenhoitajain ja niiden vertaisten eteen. Ja\nsitten, näetten, tulen minä vaan olemaan puolen vuotta enään\npalveluksessani, siksikuin toista nuorta naista keretään opettaa minun\nammattiini. Sillä minä olen menevä naimisiin enkä olisi lähtenyt ulos\nollenkaan tänä iltana, yhtä vähä kuin eilenkään, jos ei Dick -- se\nnuori mies, jolle rupean vaimoksi -- makaisi sairaana ja minä hänen\näitinsä ja sisarensa apuna tahtoisi valvoa hänen tykönänsä.\"\n\n\"Ah! hyvä, rakas Sally --\" vaikertaa rouva ja tarttuu hänen hameesen --\n\"niin totta kuin teillä on se toivo, joka minulta on rauvennut; niin\ntotta kuin teille aukenee sileä tie elämän läpi, joka minulle ei enää\nvoi tapahtua; niin totta kuin voitte toivoa tulla kunnioitetuksi\nvaimoksi ja jaloksi äitiksi, niin totta kuin olette elävä, rakastava\nnainen, niin kuulkaa Jumalan tähden harras rukoukseni!\"\n\n\"Ah! Ah! Ah!\" huokaa Sally suuressa tuskassa. \"Mitä minä voin tehdä?\nKatsokaa kuinka käännätte omia sanojani minua vastaan! Minä kertoon\nteille, että olen aikeessa naida, ainoastaan selvittääkseni teille,\nettä, jos tahtoisinkin, niin en voi teitä raukkaa auttaa, ja nyt\nsaatatte minun uskomaan että se oli julmasti minulta tehty mennä\nnaimiseen eikä teitä auttaa. Sanokaa, onko se kauniisti teiltä\nraiskalta tehty?\n\n\"Kuulkaa minua, rakas Sally! Rukoilemiseni ei koske vastaista apua,\nvaan mitä jo on tapahtunut. Sen voitte täyttää kahdella sanalla.\"\n\n\"Vai niin. Tämähän pahenee pahenemistaan,\" sanoi Sally. \"Mistä minä\ntietäisin ne kaksi sanaa, joita tarkoitatte?\"\n\n\"Sen tiedätte. Mikä nimi on annettu minun lapsi raukalleni? En kysy\nenempätä. Olen lukenut lastenhuoneen asetukset ja tiedän, että hän on\nkastettu ja kirjoitettu kirjaan jollaan sukunimellä. Hän kastettiin\nviime maanantai iltana. Kuinka ovat häntä kutsuneet?\"\n\nEllei Sally olisi sitä estänyt, niin olisi rouva heittäynyt polvilleen\nhänen eteensä sen sivukadun syvään mutaan, jonne olivat eksyneet. Se\noli väestä tyhjä, toisessa päässään suljettu kuja, joka vei\nLöytölastenhuoneen pimeähän puutarhaan.\n\n\"Heittäkää! heittäkää! minun käy mieleksi ikäänkuin aikoisin tehdä\njotaan hyvää. Antakaa! minä vielä katson teidän kauniita silmiä.\nLaskekaa molemmat kätenne minun käsiini ja luvatkaa sitten, ettette\nkysy enempää kuin ne kaksi sanaa.\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\n\"Ja ettette koskaan väärinkäytä niitä, jos minä sanon ne teille.\"\n\n\"Ei koskaan! Ei loskaan.\"\n\n\"Walter Wilding.\"\n\nRouva painaa kasvonsa lastenhoitajan rintaan, vetää häntä syliinsä,\nlukee siunauksen ja sanoo: \"Suudelkaa häntä minun puolestani\" ja on\nsamassa kadonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosiluku on 1847, päivä on ensimmäinen pyhä lokakuussa. Pyhän\nPaavalinkirkon suuri kello on puolivälissä 2. Tänä päivänä on\nLöytölastentuoneen kello yhdessä tuomiokirkon kellon kanssa.\nJumalanpalvelus kappelissa on lopetettu, ja löytölapset syövät\npuolista.\n\nTavallisuuden mukaan on paljon katselijoita atrioimisissa, kaksi tai\nkolme hallitusjäsentä, koko perheitä rahvaasta, pienempiä joukkoja sekä\nmies- että naispuolia ja yksityisiä henkiä eri kansaluokista. Kirkas\nsyysaurinko loistaa raittiisti ja iloisesti saleihin ja raskaat\nikkunat, joidenka kautta se paistaa, ynnä paneilatut seinät, joihin se\nheijasee, johdattavat mieleen Hogarthin mainioita tauluja. Tyttöin ja\nnuorempain lasten ruokasali näyttävät paraiten vetävän katselijoita\nluokseen. Siististi puetut vartiattaret kulkevat hiljaa järjestettyin\npöytäin ympäri; katselijat kävelevät taikka seisahtavat mielensä\nmukiin, ja kuiskuttavatkin usein keskenänsä ja monet kasvoinmuodot\nherättävätkin syystä huomiota puoleensa. Muutamat katselijoista ovat\nalinomaisia vieraita täällä ja ovat saaneet tuttavia nuorisossa. He\nnojautuvat alas ja puhuvat pari sanaa nuoren tuttavansa kanssa.\nJokaisella lapsella oli määrätty sijansa pöydässä. Vieraitten\nsydämellisyydelle ei suinkaan ole viaksi luettava, että näillä sijoilla\ntavallisesti nähdään hyvänsävyisiltä näyttäviä lapsia. Täänkaltaiset\nkohtaukset, ehkä kuin vähäpätöisiä, katkaisevat miellyttävällä tavalla\npitkien laveain salien ja siellä järjestettyin ruokapöytäin ikävää\nyksimuotoisuutta.\n\nLäsnäolijain joukossa on eräs huntuun puettu rouva ilman kumppalitta.\nNäyttää kuin uteliaisuus ja sattumus ensi kerran olisi vienyt hänen\ntänne. Hän näyttää hämmästyneeltä ja kävellessään pitkin pöytärivejä\novat askeleensa viivytteleväiset ja käytöksensä ujo. Viimein hän tulee\npoikalasten ruokasaliin, jossa ei näe yhtään vierastajaa, kun aukasee\noven.\n\nMutta juuri oven vieressä seisoo sattumalta vanha, vartioitseva nainen,\njonkunmoinen emännöitsiä, jolle rouva tekee muutamia yksinkertaisia\nkysymyksiä: kuinka monta poikalasta siellä on; millä ijällä ne\ntavallisesti päästetään ulos mailmaan: näyttävätkö ne usein halua\npäästä merelle j.n.e. Näin hän jatkaa yhä alenevalla äänellä, kunnes\nviimein kysyy: \"Kuka näistä on Walter Wilding?\"\n\nÄmmä pudistaa päätänsä. Se on vastoin asetuksia.\n\n\"Tiedättekö kuka on Walter Wilding?\"\n\nVartiatar tuntee kuinka terävästi rouvan silmät tutkivat hänen kasvoja\nja laskee silmänsä laattiaan, jotteivät mitään ilmoittaisi kääntymisellä\nehkä oikealle kohdalle.\n\n\"Tiedän kyllä, mutta minulla ei ole oikeutta ilmoittaa mitään nimeä\nvieraille.\"\n\n\"Noh hyvä! Sitten hän voitte häntä osoittaa ilman mitään puhumatta.\"\n\nRouvan käsi lähenee hiljaa vartiatarta. Viipymys ja äänettömyys.\n\n\"Minä menen ympäri pöytiä --\" sanoo vartiatar nähtävästi ilman rouvaa\npuhuttelematta. \"Seuratkaa minua silmillänne. Se poika, jonka tykönä\nseison ja jota puhuttelen, ei ole se, jota kysytte, vaan se, jota\nkosken, se on Walter Wilding. Älkää enää puhutelko minua ja menkää\nvähän syrjään.\"\n\nSukkelasti seuraten viittausta, rouva menee edemmäksi saliin ja\nkatselee ympärillensä. Heti sen jälkeen vartiatar menee arvelevaisesti\nalas pitkin pöytien ulkopuolta, vasemmalle, läpi koko rivin, kääntyy\ntakaisin ja menee pitkin sisäpuolta. Salaa iskien rouvalle silmää hän\nnojautuu alas, kallistuen eteenpäin ja puhuu. Se poika, jota hän\npuhuttelee, nostaa päätänsä ja vastaa. Kuunnellen mitä poika vastaa,\nhän panee hellämielisesti ja luonteasti kätensä sen pojan olkapäälle,\njoka istuu vieressä oikealla puolella, ja että tämä tekemänsä tulisi\nselvästi näkymään, taputtelee hän häntä pari kertaa ennenkuin lähtee.\nSitten hän kävelee vielä kerran ympäri pöytiä, ilman muihin koskematta,\nja menee ulos toisessa päässä suurta salia olevasta ovesta.\n\nAtria on lopetettu, ja rouva menee myös alas pitkin pöytäin ulkosivua,\nalkaen vasemmalta ja pitkin koko riviä, kääntyy ja tulee takasin pitkin\nsisäpuolta. Onneksi hänelle on sillä aikaa useampia vieraita tullut\nsaliin, seisoen siellä täällä erillään. Hän lykkää huntunsa syrjään,\nseisahtuu pojan viereen, jota oli vartiatar taputellut ja kysyy häneltä\nkuinka vanha hän on.\n\n\"Kolmannella toista\" -- vastaa poika, katsoen kysyjätä kirkkailla\nsilmillä.\n\n\"Oletko terve ja tytyväinen täällä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Saatko sinä ottaa vastaan tämän konfektin minulta?\"\n\n\"Saan, jos tahdotte olla niin hyvä ja antaa sen.\" Nojauten tätä\ntoimitusta varten alas, koskee rouva otsallaan ja hivuksillaan pojan\nkasvoja, ja peittäyten jällensä huntuunsa menee hän ulos ovesta\ntaaksensa katsomatta.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\nEsirippu nousee.\n\n\nCity nimiseen osaan Lontoon kaupunkia erääsen kartanoon, jolta puuttui\nulosmentävää sekä vaunuille että jalkamiehille ja joka oli jyrkän,\nliukkaan, ja monimutkaisen kadun varrella, mikä katu yhdistää\nTower-Street- ja Middlesex-puolet Themsiä, oli suuri viininkauppahuone\nWilding & C:o asettanut toimitus-konttorinsa. Ikäänkuin leikillä\ntunnustaakseen tämän sisällepääsyn vaikeata laatua, kantoi\nlikimmäinen paikka, josta pääsi joen yli, (jos muuten kukaan ilkeän\nhajun tähden tunsi halua siihen) nimen Kaulantaittaja-porras,\nniinkuin kartano itse vanhoina aikoina aivan osoittavaisesti oli\nkutsuttu \"Raajarikko-loukoksi.\"\n\nMoniaita vuosia ennen 1861 olivat jo ihmiset herjenneet kulkemasta\njoen poikki \"Kaulantaittaja-portaan\" luota ja lautturit laskemasta\nmaalle sen tienoille. Pieni livakka katukivitys oli pitkällisellä\nitsensä-kieltämisellä painunut jokeen, ja pari kolme katkennutta vaajaa\nynnä ruostunut rautainen kiinnitysrengas, oli kaikki mitä enään jälellä\noli kadonneista \"Kaulantaittaja\"-laitoksista; sillä tosin sattui joskus\nsysillä lastattu lossivene sinne eksymään ja muutamat ahkerat niinkuin\nmudasta syntyneet sydenvetäjät sinne ilmautumaan jättäen lastinsa\nympäristölle, jälleen lykäten ulos rannasta ja kadoten; mutta\nenimmästipä koko liikenne Kaulantaittaja-portaan ympärillä oli siinä,\nettä kuljetettiin edes takaisin täysinäisiä tai tyhjiä vateja ja\npulloja viinikauppiasten Wilding & C:o kellareista. Mutta tämäkin\ntoimitus tapahtui sattumaisilta ja useimmiten tuli tuo likainen irstas\njoki-luuska pyörähtäen ihan yksin ja nuoli sivumennessä ruostunutta\nrautarengasta portaassa, ikään kuin olisi kuullut puhuttavan\nDogista ja Adrian merestä ja tahtoisi mennä naimisiin hänen korkean\nvapaa-sukuisuutensa Lord-mayorin kanssa, joka valvoo tätä\nsiivottomuutta.\n\nMuutamia satoja askeleita oikealle kädelle vastapäätä olevalla mäellä\n(kun, näet, tätä lähestyi Kaulantaittaja-portaan rinteen puolelta) oli\nRaajarikko-loukko. Siellä oli tuossa Raajarikko-loukossa pumppu,\nsiellä kasvoi Raajarikko-loukossa myöskin yksi puu, ja koko\nRaajarikko-loukko oli Wildingin & C:on oma, noiden viinikauppiasten,\njoittenka kellarit olivat kaivetut sen alle, ja joitten huvila tahi\nasumahuone kohosi ilmaan sen ylitse. Siihen aikaan kuin kauppiaita asui\nCityssä oli se todella ollutkin huvilana, jota vielä osoitti muun\nmuassa tuo komea, ilman mitään näkyvää tukea oven yli oleva katos, joka\noli ikään kuin taivas vanhanaikuisen saarnastuolin yli. Tätä paitse oli\nsillä useampia pitkiä ja kaitaisia viivannäköisiä ikkunoita, jotka\nolivat niin järjestetyt vakaisen tiilirakennuksen pitkäpuoleen, että\ntekivät sen oikein suhtasopuisesti rumaksi. Katon päälle oli lisäksi\nvielä rakennettu kupooli kelloneen.\n\n\"Kun viidenkolmatta vuotias mies voipi panna hattunsa päähän ja sanoa:\nTämä hattu on koko tämän omaisuuden omistajan oma hattu, niin luulen,\nherra Bintrey, että hän, lörpättäjänä olematta, voi saada luvan olla\nsydämmellisesti kiitollinen. En tiedä miten teistä näyttää, vaan\nminusta se niin näyttää.\"\n\nNäin lausui herra Walter Wilding asianajajallensa omassa konttorissaan,\nja antaaksensa työn seurata lausetta, otti hän hattunsa alas naulasta\nja painoi sen päähänsä. Sitten hän ripusti sen jälleen seinälle, jottei\nrikkoisi luonnossansa olevaa ujoutta vastaan.\n\nHerra Walter Wilding oli rehellinen ja suora mies, eikä näyttänyt\npaljon kokeneensa mailmaa. Ihonsa oli erinomaisen punainen ja valkea,\nja ruumiinsa, vaikka muuten kaunis varreltansa, liiaksi paksu ja raskas\nniin nuorelle miehelle; tukkansa oli pitkä, ruskea ja kiherä, ja\nkirkkaista sinisistä silmistään kieli hyväntahtoisuus ja leppeys. Sitä\npaitsi hän oli hyvin halukas puhumaan, mutta puheliaisuutensa oli\ntyytyväisyyden ja kiitollisuuden väkinäinen seuraus. Herra Bintrey sitä\nvastaan oli varovainen mies väijyvillä silmillä; suurella, kallellansa\nolevalla kaljupäällä, joka hiljaa mutta sydämmen pohjasta nauroi hänen\nmielestään naurettavaa puheen, käden tahi sydämmen liiallista\navoisuutta.\n\n\"Jaa\" -- sanoi herra Bintrey -- \"jaa ha! ha! ha!\"\n\nKirjoituspöydällä seisoi karafiini, kaksi viinilasia ja kori pieniä\nkorppuja.\n\n\"Maistuuko teille tämä viiden ja neljänkymmenen vuoden vanha\nportviini?\" kysyi Wilding.\n\n\"Niin josko maistuu\" -- sanoi Bintrey --. \"Joo! kyllähän se!\"\n\n\"Se onkin parahasta päästä meidän paraammassa kellarissa, jossa pidämme\nviiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniämme.\"\n\n\"Tuhannen kiitosta, herra\", sanoi Bintrey -- \"tämä on erinomaisen\nhyvää.\"\n\nNostaen lasipikaria päivää vasten ja antaen sille hellän silmäyksen,\nnauroi hän taas itsekseen hullutukselle tarjota niin hyvää portviiniä.\n\n\"Ja nyt\" -- sanoi Wilding lapsellisella ilolla kuin sai puhua\nasioistaan -- \"luulen meillä olevan kaikki järjestettynä, herra\nBintrey.\"\n\n\"Kaikki järjestettynä\" -- sanoi Bintrey.\n\n\"Kumppani saatu kauppa-nimeemme --\"\n\n\"Kumppani saatu kauppa-nimeen\" -- sanoi Bintrey --\n\n\"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä --\"\n\n\"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä\", sanoi Bintrey.\n\"Tarjoutuminen tapahtuu Raajarikko-loukossa, suuri Tower-Streetin katu,\nkymmenestä kahteentoista -- nimittäin huomenna.\"\n\n\"Toimitukset rakkaan äiti vainajani jälkeen lopetetut.\"\n\n\"Lopetetut\" -- sanoi Bintrey.\n\n\"Ja kaikki kulut maksettu.\"\n\n\"Maksettu\" -- virkkoi Bintrey irvistellen, \"luultavasti sille että oli\nmaksettu ilman mitään vastaanpanemista.\n\n\"Minä tulen aina vielä liikutetuksi, herra Bintrey, kun muistelen\nhellää äitivainajaani\" -- sanoi herra Wilding ja kyyneleet nousi hänen\nsilmiinsä, joita hän pyhki nenäliinallaan. \"Tiedätte kuinka syvästi\nminä häntä rakastin, ja niinkuin hänen neuvonantajansa lakiasioissa\ntiedätte myös kuinka hellästi hän rakasti minua. Kuin äiti ja lapsi me\nrakastimme toisiamme eikä silmänräpäyksenkään tyytymättömyyttä tahi\nriitaa ollut meidän keskenämme aina siitä ajasta asti kuin hän otti\nminua huostaansa -- kolmetoista vuotta yhteensä! ja viimeisinä\nkahdeksana vuonna olin minä hänen salaa tunnustettu lapsi! Te tunnette\nelämänkertomukseni, herra Bintrey; ei tunne sitä kukaan tarkemmin kuin\nte.\"\n\nHerra Wilding huokasi näin lausuessaan ja pyhki silmiään,\nkoittamattakaan sitä salata.\n\nHerra Bintrey lakki vaan tuota nauruttavaa portviiniänsä, ja sanoi,\nannettuaan sen pyöriä hetken suussa:\n\n\"Minä tunnen sen jutun.\"\n\n\"Rakas äiti vainajani, herra Bintrey,\" -- pitkitti viininkauppias --\n\"oli tullut häpiällisesti petetyksi ja oli paljon kärsinyt; mutta tässä\naineessa oli äiti vainajani huulet aina lukitut. Keneltä ja millä\nlailla hän petettiin, tietää ainoastaan taivas; kallis äiti vainaja ei\nilmi antanut pettäjätään.\"\n\n\"Hän oli tehnyt sen päätöksen,\" sanoi Bintrey, antaen taas viinin\npyöriä suussaan, \"ja osasi olla vaiti.\"\n\nLystillinen silmään-isku lisäsi melkoisen selvästi. \"Pirun paljoa\nparemmin kuin te koskaan tulette osaamaan.\"\n\n\"Kunnioita isääs ja äitiäs, että kauvan eläisit maan päällä\" -- sanoi\nWilding huo'aten lausuessansa tätä Jumalan käskysanaa \"Ollessani\nlöytölastenhuoneessa en voinut ymmärtää miten noudattaisin tätä käskyä\nja pelkäsin aina eläväni ainoastaan lyhyen ajan mailmassa, mutta\nmyöhemmin tulin minä kunnioittamaan ja rakastamaan äitiäni syvästi ja\nhellästi, niinkuin minä vieläkin kunnioitan ja rakastan hänen\nmuistiansa. Seitsemän onnellista vuotta sitten\" -- jatkoi Wilding\nsamalla viattomalla supistuneella äänellä ja samoilla vilpittömillä\nkyyneleillä -- \"lähetti äitini minua oppiin Pebblenpojan & Veljenpojan\nluoksi, jotka olivat edelliseni tässä kaupassa, niinkuin myös\nlempeä huolensa toimitti, että minua kirjoitettiin jäseneksi\nviinikauppias-ammattiin ynnä -- ynnä -- kaikkia, mitä hellä äiti tiesi\nparasta olevan. Päästyäni lailliseen ikään, lahjoitti hän minulle sen\nosan tässä kauppatoimessa, jonka hän oli perinyt, osti rahoillaan ulos\nkauppa-yhtiöstä herrat Pebblenpoika & Veljenpoika ja asetti sen sijaan\nherrat Wilding & C:o ja määräsi testamentissaan minun ainoaksi\nperilliseksi kaikkeen, mitä hänellä oli, paitse tuohon murhesormukseen,\njonka te kannatte sormessanne. Ja nyt, herra Bintrey,\" lisäsi hän ja\nliikutetut tunteensa puhkesivat jälleen kyyneliin, \"nyt hän on poissa.\nVähän yli puolen vuotta sitten tuli hän tänne ulos, nähdäksensä omilla\nsilmillä kirjoitettuna portin yli: 'Wilding, & C:o Viininkauppiaat'.\"\n\n\"Surullista, mutta yhteinen kohtalo\" -- virkkoi Bintrey. \"Varhain tahi\nmyöhään täytyy meidän kaikkien lähteä.\" Ja mielihyvää osoittavaisena\nhuokauksena lähetti hän tuota viiden ja neljänkymmenen vuotista\nportviiniä kaikkein viinien yhteistä tietä.\n\n\"Jos en nyt\" -- jatkoi Wilding, pistäen nenäliinan lakkariin, ja\npyhkien silmiä kädellä -- \"voikkaan enää näyttää kuinka korkiasti\nkunnioitin ja rakastin kallista äitiäni, johon sydämmeni tunsi itsensä\nvedetyksi niin selittämättömällä lailla, silloin kuin hän ensikerran\nvieraana puhutteli minua, istuessani pyhäpäivällispöydässä, niin voin\nkuitenkin näyttää, etten häpee oltuani löytölapsi, ja että minä, joka\nen itse ole tietänyt kuka isäni oli, tahdon olla sitä kaikille\nalamaisilleni. Sentähden\" -- jatkoi Wilding, jonka sydän puhuessaan\njoutui aivan lämpimäksi -- \"sentähden haluan minä taitavan\nemännöitsiän, joka ymmärtää hoitaa Wilding & C:on, Viinikauppiasten,\ntaloutta tässä Raajarikko-loukossa, jotta jälleen osaksikaan voisin\nsaada toimeen vanhan välin isännän ja palvelijan välillä, sen nimittäin\nettä joka päivä saada istua pöydän päässä, jonka ääressä väkeni\natrioitsee, syödä samasta vadista ja juoda samasta maljasta, ja että\nkaikki minun palveluksessa olevaiset saattaisit asua saman katoa alla\nminun kanssa ja me kaikki yhdessä -- -- -- suokaa anteeksi, herra\nBintrey, mutta tuo vanha vikani, korvain humiseminen on taas\näkkiarvaamatta karannut päälleni, ja olisin teille kiitollinen jos\ntaluttaisitte minua pihalle.\"\n\nPelästyksissään siitä kun näki, miten äkkiä veri nousi luottilaansa\npäähän, talutti herra Bintrey häntä viipymättä pihalle, joka olikin\naivan helposti tehty, koska konttori, jossa olivat keskustelleet, oli\npihapuolelle päin. Siellä alkoi nyt asianajaja luottilaansa\nviittauksesta kaikin voimin pumpata ja luottilas pesi molemmilla\nkäsillä päätä ja kasvoja, ottipa vieläkin oivallisen kulauksen raikasta\nvettä. Käytettyänsä näitä keinoja vakuutti hän nyt voivansa paljoa\nparemmin.\n\n\"Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne\n-- sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding\npyhki itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan.\n\n\"Ei, sitä en tee\" -- vastasi Wilding katsoen ylös. -- \"En suinkaan\nteekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?\"\n\n\"Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!\"\n\n\"Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?\"\n\n\"Ah! te lopetitte -- mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni\nalkamalla nyt heti uudestaan.\"\n\n\"Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani\nrupesivat humisemaan, herra Bintrey?\"\n\n\"Kesken vateja ja maljoja\" -- vastasi asianajaja auttaakseen häntä\nuralle -- \"asua saman katon alla teidän kanssa -- ja te kaikki\nyhdessä.\" --\n\n\"Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri.\"\n\n\"Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni\"\n-- sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. -- \"Koittakaamme vielä\nkerran pumppua!\"\n\n\"Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin\nyksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut\nsille itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan.\nTämän ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa\nkahden kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani\nenemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni\nyksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani\nalamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin\niloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra\nBintrey, vaan minusta se tuntuu niin.\"\n\n\"Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän\" -- vastasi\nBintrey -- \"ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän.\" --\n\n\"Minusta\" -- sanoi h:ra Wilding lempeästi -- \"tuntuu se toiveelliselta,\nhyödylliseltä ja iloiselta!\"\n\n\"Teidän sijassanne\" -- rupesi asianajaja uudestaan -- \"en\nantaisi\" -- -- --\n\n\"En annakaan, en. Ja sitten on Händel.\"\n\n\"Kuka?\" kysyi Bintrey.\n\n\"Händel, Mozart, Haydn, Purcell, Greene ja Mendelsohn. Minä osaan\nköörit näihin kaikki ulkoa. Ne kuuluivat yhteisiin lauluihimme\nLöytölastenhuoneen kappelissa. Miksi emme siis oppisi niitä laulamaan\nyhdessä?\"\n\n\"Mitkä oppisivat niitä yhdessä?\" kysyi asianajaja terävästi.\n\n\"Isäntä ja palvelijat.\"\n\n\"Ah! niinkö arvelette!\" -- vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli\nodottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. -- \"Se on toinen\nasia.\"\n\n\"Se ei ole mikään toinen asia, herra Bintrey, ihan sama asia, osa siitä\nsiteestä, joka tulee meitä yhdistämään. Me tulemme laittamaan\nlaulukunnan pienessä, hiljaisessa kirkossa täällä lähellä, ja sitten\npyhänä iloittuamme laulamisella yhdessä, menemme hyvillä mielin kotiin\nsyömään aikuisen puolipäiväsen toistemme kanssa. Mikä nyt minua\nhuolettaa on saada pikimmiten tämän elämän järjestyksen toimeen, jotta\nuusi kauppakumppalini löytäisi sen jo perustettuna tullessaan talohon.\"\n\n\"Jumala antakoon siihen onnea ja menestystä!\" sanoi Bintrey ja nousi\nylös. -- \"Ottakoon se kasvaakseen ja viheriöitäkseen! Tuleeko Ladlen\nJanne myös ottamaan osaa Händeliin, Mozartiin, Haydniin, Purcelliin,\nGreeniin ja Mendelsohniin?\"\n\n\"Sitä tahdon toivoa.\"\n\n\"Jumala antakoon että onnistuisi!\" -- sanoi Bintrey suurella\nhartaudella -- \"Hyvästi, herra!\"\n\nYstävät antoivat toisilleen kättä ja erosivat, jonka jälkeen nykyinen\nylikyypäri Herrojen viinikauppiasten Wilding & C:on kellarissa, ennen\nsitä ylikyypäri herrojen Pebblenpojan ja Veljenpojan kellarissa,\nkysyttyänsä ensinnä lupaa kolkuttamalla ovea rystysillään, astui\nsisälle herra Wildingin luoksi erään välioven kautta, joka oli\nrakennettu konttorin ja sen kammarin väliin, jossa kirjoittajat\nasuivat.\n\nHän oli hitainen ja jykeä mies, kuuluva ihmisellisen järjestyksen\nmukaan juomatehdasrenkien luokkaan, jonka vaatteet olivat röijy ja\nhousut vahvasta, kuluneesta verasta ynnä suuri esiliina jostakin\naineesta ovi-maton ja häränvuodan välillä.\n\n\"Tää seikka koskeva ylöspitoa ja asuntoa, nuori herra Wilding\" -- --\nalkoi hän.\n\n\"Mitä tarkoitatte, Janne?\"\n\n\"Itseni puolesta, nuori herra Wilding -- ja toisen puolesta en o'o\nkoskaan puhunut enkä aiokaan vasta -- niin en huoli paljon ylöspidosta\nja asunnosta, mutta jos teillä on halu ruokkia ja majauttaa minua, niin\nottakaa. Minä pureskelen apettani yhtä hyvin kuin kukaan muukin, enkä\nhuoli niin paljon siitä, missä minä sitä pureskelen, kuin siitä, mitä\nminä pureskelen ja kuinka paljon saan pureskella. Tulevatko kaikki\nasumaan tässä huoneessa, nuori herra Wilding? Ne kaksi muuta kyypäriä,\nne kolme viininvetäjää, ne molemmat oppipojat ja työmiehet?\"\n\n\"Tulevat; toivon että me kaikki tulemme olemaan yksi perhe.\"\n\n\"Varmaan! Sen toivon minäkin että ne tulevat olemaan!\"\n\n\"Ne? Sanokaa me, Janne!\"\n\nLadlen Janne pudisteli päätä.\n\n\"Älkää sitä odottakokaan minun iällisyydeltä ja senlaisilta\nkohtauksilta, jotka minun luonnon-laatua ovat tehneet, nuori herra\nWilding! Kun herrat Pebblenpoika ja Veljenpoika sanoivat minulle: näytä\nsinä vähän lloisemmalta, Janne! niin vastasin niille monta kertaa:\nkyllä se ei ole teille vaikea, hyvät herrat, olla iloisina, jotka\nolette harjauneet ryyppäämään viininne kurkkulaen kautta, vaan minä\nolen kaiken ikäni imenyt viinini hikireikien kautta, ja silloin se\nvaikuttaa toisin, se tekee ihmisen alakuloiseksi. Toista on, hyvät\nherrat, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, kaataa viiniä\npikariin ruokasalissa huutaen 'Hip! hip! hurraa!' tahi 'maljanne,\nystävät!' ja toista saada sitä sisäänsä hikireikien läpi matalassa\npimeässä kellarissa ja lemehtyneessä ilmassa. Täällä nousee kuplat ja\nsiellä höyryt, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, ja siinä on\nkoko eroitus. Koko elinkauteni olen minä ollut kyypärinä innolla ja\nhengellä, vaan mikä seuraus on ollut? Joo! että olen niin köyhä kuin\nihminen saattaa olla, etten voi löytää toista ihmistä, jota\nalakuloisuus niin kiusaa kuin minua. 'Kaaja maljaan! kaaja! anna viinin\nkuohuilla! Hei kuinka hyvältä tuntuu ruumiissa!' niin sanotaan\nlaulussa ja voipi olla hyvinkin totta; mutta koetappa kaataa itseesi\nhikireikien läpi maan alla silloinkin, kun ei ole halua, niin saatpa\nnähdä!\"\n\n\"Se tekee minulle pahaa kuulla, Janne. Olin muuten miettinyt, että\ntahtoisitte ottaa osaa laulu-yrityksiimme tässä huoneessa.\"\n\n\"Minäkö? Ei, ei, nuori herra Wilding, ette tarvitse peljätä minun\ntulevan sekoittamaan varislaulun sievyyttä, niinkuin sananlasku sanoo.\nMinä olen ainoastaan kelpaava koneeksi, joka osaa pureskella apettansa\nkellarissanne, herra; mutta se on teille sydämmestä suvaittu, jos\nluulette kannattavan pitää senlaista kalua huoneessanne.\"\n\n\"Sen luulen, Janne.\"\n\n\"Noh, sitten hyvä! Kauppatoimen sana on lakini. Aiottehan ottaa nuoren\nherra George Vendalen kumppaliksi vanhaan kauppatoimeen?\"\n\n\"Aion kyllä, Janne.\"\n\n\"Vielä useampia muutoksia siis! Mutta ette saa enään muuttaa\ntoimikunnan nimeä, ette ensinkään, nuori herra Wilding! Se oli jo paha\ntehdä sitä 'itseksenne & C:o.' Paljoa parempi olis ollut, jos olisitte\nantaneet sen pitää nimensä Pebblenpoika ja Veljenpoika, jolla aina oli\nonni ja menestys. Ei pitäisi koskaan muuttaa onnea, kun se on hyvä,\nherra Wildinq?\"\n\n\"Kaikessa tapauksessa en ai'o enää muuttaa kauppahuoneen nimeä, Janne:\"\n\n\"Se ilahuttaa minua, ja nyt hyvästi, nuori herra Wilding! Mutta\nkuitenkin\", napisi Janne sulkiessaan ovea ja puistaen päätänsä, \"ei\nolisi pitänyt koskea nimehen. Olisi ollut paras onnea seurata eikä sitä\nsolmita.\"\n\n\nEMÄNNÖITSIÄ TULEE.\n\nSeuraavana päivänä istui viininkauppias ruokasalissaan\nvastaanottaakseen hakijoita talossaan avonaiseksi julistettuun\nammattiin. Se oli vanhan-aikuinen huone, kaunistettu puuhun\nleikatulla kukka-seppeleellä; lattia, joka oli tammesta, oli peitetty\nkuluneella itämaalaisella matolla, ja huonekalut olivat ruskeasta\nmahonkipuusta, jotka kalkki olivat olleet uudet Pebblenpojan ja\nVeljenpojan aikana. Salin iso kenkki oli aikanansa nähnyt monta komeata\npuolipäivällistä, joita Pebblenpoika ja Veljenpoika olivat valmistaneet\nkauppa-ystävillensä, sen vanhan ohjeen mukaan että uhrattu salahka ei\nole hukassa, kun sillä saadaan valaskala, ja Pebblenpoika ja\nVeljenpojan suuri, kolmikulmainen tallrikinlämmittäjä, joka oli\nrakennettu niin että täytti koko kamiinin etupuolen, vartioitsi allansa\nolevata kiviarkun-muotoista potelli-kopsaa, joka, aikoinaan oli\nsisältänyt monta mittaa Pebblenpojan ja Veljenpojan viiniä. Mutta pieni\npunaposkinen vanha kanki-palmikolla varustettu nuorukainen, jonka kuva\nrippui seinällä ja selvästi näkyi olevan herra Pebblenpoika eikä\nVeljenpoika, oli paneutunut levolle toiseen kiviarkkuun, ja\ntallrikinlämmittäjä oli joutua nyt yhtä kylmäksi kuin hän. Kullatut\nmustat aarnit, jotka, mustat kuulat suussa, istuivat kullattuin\nrenkaitten päässä ja kantoivat haaraisen kynttiläjalan, näyttivät siltä\nkuin jos he vanhoina päivinänsä kokonaan olisivat menettäneet halun\nleikitellä kuulilla, ja, surumielisesti osoittaen renkaitansa, he\nikäänkuin tahtoivat tehdä tuon tavallisen lähetyssaarnaja-kysymyksen,\njosko eivät vielä olleet vapauttansa ansainneet ja josko eivät olleet\naarneja ja veljeksiä.\n\nSamaten kuin Columboa tarvittiin uuden mailman löytämiseksi, niin\ntarvittiin juuri tämmöistä aamua Raajarikkoloukon löytämiseksi. Päivä\nja lämmin tunkeutui sisälle aukastujen akkunain kautta ja valaisi\nrouvasnaisen kamiinin yli rippuvaista kuvaa, joka muuten olikin ainoa\nseinien koristus huoneessa.\n\n\"Äitini hänen viidennellä kolmatta vuodellansa\", -- sanoi Wilding\nitsekseen, silmillään haaveksivasti seuraten auringonsäteitä maalatun\nkuvan kasvoilla, \"olen mitä ripustanut seinälle tuohon, että saisit\nvieraat ihastella häntä hänen nuoruutensa ja kauneutensa\nkukoistuksessa. Äitini hänen viidennelläkymmenellä vuodella olen minä\npannut omaan, yksinäiseen kammariini pyhäksi muistoksi itselleni. Ah,\noletteko te, Jarvis?\"\n\nNämät viimeiset sanat sanoi hän eräälle konttoristille, joka oli\nkoputtanut ovelle ja nyt sieltä tirkisteli.\n\n\"Minä se olen, herra. Tahdoin vaan ilmoittaa, että kello on lyönyt\nkymmenen, ja että siellä on usiampia naisihmisiä konttorissa.\"\n\n\"O! sinä hyvä Jumala!\" sanoi viininkauppias, tullen punaisemmaksi,\nmissä ennen oli punainen, ja valkeammaksi, missä entisestään oli valkea\nposkillaan, \"onko siellä useampia? Niin monta kuin useampia? Sitten\nteen parasta, jos alotan ennenkuin tulee vielä enemmän. Tahdon\npuhutella niitä toinen toisensa perästä, siinä järjestyksessä kuin ovat\ntulleet, Jarvis!\"\n\nSukkelasti varustaen itseään nojaustuoliin pöydän eteen\nkirjoitus-neuvojensa taakse, aikoi herra Wilding, asetettuansa ensiksi\ntuolin toisellekin puolelle pöytää vastapäätä omaa, toimitustansa\nsuurella pelvolla.\n\nHän sai nyt kärsiä sitä juoksua, joka tällaisissa toimituksissa on\nniin tavallista. Siellä ilmestyi tuo aina tavattava laji naisia ilman\ntunteitta, sekä toisia ylimäärän herkkä-tunteisia. Sinne tuli\nsaaliin-himoisia leskejä, jotka tulivat häntä anastamaan painaten\nkainaloonsa sateensuojaansa, ikäänkuin olisi tämä ollut hän itse, jota\npuristivat. Siellä oli ylpeitä naimattomia naisia, jotka olivat\nparempia päiviä nähneet ja tulivat varustettuina papintodistuksilla\nuskonsa puhtaudesta, ikään kuin olisi hän ollut Pyhä Pietari\navaiminensa. Siellä oli leppeitä naimattomia naisia, jotka tulivat\npäästäksensä naimiseen hänen kanssa. Siellä oli emännöitsiöitä\nammatiltaan, jotka, tuimat kuin vanhat partasuut korpraalit,\näksierauttivat häntä taloushoitamisessa, sen sijaan että itse\nantautuisivat tutkinnon alle. Siellä oli nääntyväisiä potilaita, jotka\neivät pitäneet niin paljon palkasta, kuin yksinäisen sairashuoneen\nvakavasta turvasta. Siellä oli hellätunteisia naisia, jotka\npurskahtivat itkuun joka sanan jälkeen ja joita sitte piti virvoittaman\nlasilla kylmää vettä. Siellä tulivat muutamat parittain, toinen\nerinomaisen kaunis toinen erinomaisen ruma, joista kaunotar hyvin\ntyydyttäväisellä tavalla vastasi kaikkiin kysymyksiin, kunnes viimeksi\nhavaittiin, ettei hän ollutkaan hakija ammattiin, vaan ystävä rumalle,\njoka sillä aikaa syvällä äänettömyydellä ja nähtävällä vihalla oli\nsilmiänsä mullistellut.\n\nHyväntahtoisen viinikauppiaan yksinkertainen sydän rupesi jo\nepäilemään, kun viimein ilmautui hakija, joka oli toisia aivan\nerilainen. Se oli nainen noin viidenkymmenen vuoden paikoilla, ehkä\nnäytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat merkilliset vakavan muotonsa\nvuoksi ja hänen käytöksensä osoitti hiljaa ujostelemattomuutta ja\ntasaista mielenlaatua. Kauniissa sovussa tämän vakavuuden ja tasaisen\nmielenlaadun kanssa oli hänen äänensä, kun hän kysymykseen: \"minkä\nnimen saan luvan kirjoittaa ylös\" vastasi: \"nimeni on Sara Goldstraw.\nMieheni, herra Goldstraw, on monta vuotta sitten kuollut ja meillä ei\nollut yhtään lasta.\"\n\nKymmenen kysymystä oli töin tuskin saanut niin pallon selvitystä\nmatkaan toisilta hakijoilta. Hänen äänensä soi niin suloiselta herra\nWildingin korviin, kun tämä kirjoitti muistoonpanojansa paperille, että\nherra Wilding viipyi melkoisen aikaa tässä toimessa. Katsoen jälleen\nylös oli rouva Goldstrawin silmät luonnollisesti sillä aikaa vaeltaneet\nhuoneen ympärillä ja palasivat nyt takaisin häneen rautakamiinista.\nKatsantonsa osoitti, että hän mieluisesti suostui tutkimukseen ja oli\nvalmis antamaan todenmukaisia vastauksia.\n\n\"Sallittehan että teen muutamia kysymyksiä?\" sanoi ujosteleva\nviininkauppias.\n\n\"Aivan mielelläni, herra; muutenhan en olis tullutkaan tänne.\"\n\n\"Oletteko ennen palvelleet emännöitsiänä?\"\n\n\"Ainoastaan yhden kerran. Olen palvellut samaa rouvaa, erästä leskeä\nkaksitoista vuotta, aina siitä asti kuin kadotin mieheni. Rouva oli\nkivuloinen ja kuoli nykyjään ja siinä näette syyn miksi olen mustaan\npuettu.\"\n\n\"En epäilekkään siis, että hän on teille antanut kauniimpia\ntodistuksia\" -- sanoi herra Wilding.\n\n\"Sen toivon rohkenevani sanoa. Luulin tekeväni teille vähemmin vaivaa,\njos kirjoitin ylös hänen testamentin-suorittajain nimet ja asunnon ja\notin paperin mukaani\".\n\nNäin sanoen pani hän paperilipun pöydälle.\n\n\"Te muistutatte minua eriskummaisella tavalla, rouva Goldstraw\", sanoi\nWilding ottaessaan vastaan paperin, \"eräästä käytännöstä ja äänestä,\njotka olen ennen tuntenut. Ne eivät olleet jonkun vissin erityisen\npersonan omia -- siitä olen vakaa, ehkä en muista asian oikeata laitaa\n-- vaan jotaan yleistä, mutta sen kuva oli suloinen ja hyvämielinen.\"\n\nHymyillen vastasi nainen:\n\n\"Oli miten olikin niin ilahuttaa se minua kuulla.\"\n\n\"Jaa\" -- sanoi viininkauppias miettiväisesti kerraten viimeiset sanansa\nja sukkelasti luoden silmänsä emännöitsiään -- \"kuva oli suloinen ja\nhyvämielinen, mutta se on myös kaikki mitä voin muistaa asiasta. Muisto\non välisti kuin puoleksi unehtunut unelma. En tiedä kuinka näyttää\nteistä, rouva Goldstraw, mutta minusta se näyttää niin.\"\n\nLuultavasti se näytti rouvastakin niin, kosk'ei mitään virkkanut\nvastaan. Herra Wilding tarjoutui heti menemään keskustelukseen\npaperissa nimitettyin, \"Doctors Commons\" asianajaja-yhteyteen\nkuuluvain, herrojen kanssa, johon rouva Goldstraw kiitollisuudella\nsuostui. Ja koska ei ollut mainittu palkkaakana, ilmoitti herra Wilding\nrouvalle mahdolliseksi että hän jo parin tiiman perästä saisi tulla\ntakaisin, jota rouva Goldstraw mielellään lupasi. Sanalla sanottu:\nherra Wildingin tarkastelemiset saivat tyydyttäväisimmän vastauksen ja\nseuraus siitä oli, että rouva Goldstraw samana iltana käskettiin omia\naivan halpoja ehtojansa vastaan saapuville tulemaan seuraavana päivänä\nja asettumaan emännöitsiäksi Raajarikkoloukkoon.\n\n\nEMÄNNÖITSIÄ PUHUU.\n\nSeuraavana päivänä tuli rouva Goldstraw ottaaksensa vastaan\nemännöitsiä-toimitustaan.\n\nJärjestettyänsä kapineensa omassa kammarissaan, antoi uusi emännöitsiä\nilmoittaa, että odotti niitä käskyjä ja neuvoja, joita isäntänsä\nluultavasti halusi antaa hänelle. Viininkauppias vastaan-otti rouva\nGoldstrawia ruokasalissa, jossa olivat puhuneet eilispäivänä, ja\nvaihetettuansa tavalliset kohteliaisuuden osoitukset, istuivat he alas\nkeskustelemaan talon asioista.\n\n\"Mitä ensinnäkin atrioihin tulee, sire,\" sanoi rouva Goldstraw, \"onko\nminun pitäminen huoli useista vai muutamista?\"\n\n\"Jos onnistun saamaan toimeen erään vanhanaikaisen tuuman\" -- sanoi\nherra Wilding -- \"niin saatte usiampia, joista on teidän huolta\npitäminen. Minä olen yksin ja naimaton, rouva Goldstraw, ja tahdon elää\nkaikkein niiden kanssa, jotka ovat palveluksessani, niinkuin olisimme\nyhteen perheesen kuuluvia. Siihen aikaan asti tulette ainoastaan\npitämään huolta minusta ja uudesta kauppakumppalistani, jota kohta\nodotan tänne. Mitkä ja minkälaiset kumppalini tavat lienevät, sitä en\nvoi vielä sanoa, mutta itsestäni saatan mainita, että olen mies, joka\ntoimitan toimitettavani kellon lyönnin mukaan, ja ruokahaluni on niin\nmuuttumaton että voitte punnita sen melkeen luodille.\"\n\n\"Kuinka on suurus asettaminen, sire?\" kysyi rouva Goldstraw -- \"onko\nmitään erittäin.\"...\n\nHän herkesi ja jätti lauseen päättämättä; silmänsä kääntyivät\nhitaisesti isännästään katselemaan kamiinin friisiä, ja jos hän olisi\nollut vähemmin taitava ja harjautunut emännöitsiä, niin olisi herra\nWilding luullut, että hänen huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa.\n\n\"Kello kahdeksan on suurusaikani\" -- lausui taas herra Wilding -- \"yksi\nhyveistäni on, etten koskaan kyllästy paistettuun sianlihaan ja yksi\nvioistani, että aina epäilen kananmunain tuoreutta.\"\n\nRouva Goldstraw katsahti takasin häneen, vaan mielensä näytti vielä\nolevan hiukan jaettuna isännän ja hänen kamiini-friisinsä välillä.\n\n\"Minä juon teetä\" jatkoi herra Wilding, \"ja olen aina innokas\nsaadakseni sen määrätyllä ajalla, kun se on valmistettu. Jos teeni\nseisoo liiaksi kauvan.\" --\n\nNyt taas herkesi Wilding ja jätti lauseensa kesken. Jos ei hän olisi\nollut toimessa selvittää hänelle niin tähdellistä ainetta kuin\nsuurustaan, niin olisi rouva Goldstraw luullut, että _hänen_ huomionsa\nalkoi eksyä jo puheen alussa.\n\n\"Jos teenne tulee seisomaan liiaksi kauvan, sire?\" -- sanoi\nemännöitsiä, kohteliaasti solmiten isännältä kadonnutta puheen säiettä.\n\n\"Jos teeni saa seisoa liiaksi kauvan\" uudisti koneenmukaisesti\nviininkauppias, jonka ajatukset väikkyivät yhä loitommaksi hänen\nsuuruksestaan ja jonka silmät yhä tarkemmasti iskivät emännöitsiän\nkasvoihin. \"Jos teeni -- -- mutta mikä Jumalan nimessä, rouva\nGoldstraw, se käytöstapa ja ääni on, josta te muistutatte? Tänä päivänä\nse johtuu minun mieleeni paljoa voimakkaammasti kuin eilen puhuessani\nteidän kanssanne. Mitä hän tuo mahtaa olla?\"\n\n\"Niin, mitähän se mahtaa olla?\" pitkitti rouva Goldstraw.\n\nNämät sanat hän lausui, mutta ajatuksensa olivat nähtävästi muualla, ja\nviininkauppias, joka vielä odottaen katsoi häneen, huomasi että hänen\nsilmänsä vaelsivat kamiini-friisiin. Ne asettuivat hänen äitinsä\nkuvaan, joka rippui siellä, ja tarkastelivat sitä senkaltaisella\nkeveällä kulmain rypyttämisellä, joka seuraa puoleksi tietämätöntä\nmuiston ponnistusta. Herra Wilding lausui:\n\n\"Se on minun rakas äitini viidennessäkolmatta vuodessansa.\"\n\nRouva Goldstraw kiitti häntä, että oli vaivannut itseänsä selvittämällä\nhänelle, kenenkä kuva se oli, ja sanoi taasen kirkastuneella otsalla\nettä se oli erittäin kauniin rouvan kuva.\n\nHerra Wilding, jonka entinen hämmennys uudestaan palasi, teki vielä\nyrityksen jälleen saadaksensa tuota kadotettua muistoa, joka oli niin\nlikeisessä ja kuitenkin niin selkenemättömässä yhteydessä uuden\nemännöitsiänsä äänen ja käytös-tavan kanssa.\n\n\"Suokaa anteeksi että teen kysymyksen, joka ei koske minua eikä\nsuurustani\" sanoi hän. \"Oletteko koskaan palvelleet ennen kuin\nemännöitsiänä?\"\n\n\"Olen, sire. Astuessani ulos mailmaan, palvelin minä lapsipiikana\nLöytölastenhuoneessa.\"\n\n\"Kas siinä se minulla nyt on!\" sanoi viininkauppias, vetäen tuoliansa\ntakaisin. \"Se on juuri niiden käytös-tavasta siellä kuin muistutatte\nminua!\"\n\nIhmetteleväisesti silmäili häntä rouva Goldstraw ja kasvonsa väri\nmuuttui; hän loi silmänsä lattiaan ja istui hiljaisena äänetönnä.\n\n\"Mikäs nyt on?\" kysyi herra Wilding.\n\n\"Tarkoitatteko olleenne Löytölastenhuoneessa?\"\n\n\"Varmaan; ja sitä en häpeä tunnustaa.\"\n\n\"Sillä nimellä, jota nyt kannatte?\"\n\n\"Nimellä Walter Wilding.\"\n\n\"Ja rouvasnainen?\" --\n\nRouva Goldstraw herkesi äkisti ja katseli nähtävällä levottomuudella\nkuvaa.\n\n\"Tarkoitatte äitiäni\" keskeytti Wilding.\n\n\"Teidän -- äitinne\", jatkoi emännöitsiä niinkuin vasten mieltänsä --\n\"ottiko hän teitä pois Löytölastenhuoneesta? Kuinka vanha olitte\nsilloin?\"\n\n\"Yhden -- ja kahdentoista vuoden välillä. Tämä on koko romaani, rouva\nGoldstraw!\"\n\nVilpittömällä ja puheliaalla tavallansa kertoi hän nyt jutun tuosta\nrouvasta, joka oli puhutellut häntä hänen syödessänsä päivällistä\nmuitten poikain kanssa Löytölastenhuoneessa sekä kaikkia mitä sen\njälkeen oli tapahtunut.\n\n\"Äiti raukkani ei olisi koskaan saanut selvää minusta,\" lisäsi hän,\n\"ellei olisi tavannut muutaman naisvartioista, jonka kävi häntä\nsääliksi ja joka lupasi koskea siihen poikaan, jolla oli nimi Walter\nWilding, kävellessänsä ympäri pöytiä; ja tällä tavalla löysi minua\njälleen äitini, jätettyänsä hyvästit minulle, pienenä kapalolapsena\nollessani, Löytölastenhuoneen portissa.\"\n\nKun rouva Goldstraw näitä sanoja kuuli, painui hänen kätensä, joka\ntähän asti oli levännyt pöytää vasten, auttamattoman alas polville ja\nhän istui katsellen uutta isäntäänsä kuolleen-kelmeillä kasvoilla ja\nsilmillä, jotka osoittivat sanomatonta kauhistusta.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi viininkauppias. \"Kuulkaapa, onko muuten\nmitään menneistä ajoista, jota mun pitänee asettaa yhteyteen teidän\nkanssa? Johtuu mieleeni, että äitini kertoi eräästä hengestä\nhospitaalissa, jonka hyvyydelle hän oli paljon kiitollisuutta velkaa;\nsillä koska hän oli jättänyt minulle jäähyvästit kapalolapsena\nollessani, niin ilmoitti hänelle muuan lastenpiioista minkä nimen olin\nsaanut laitoksessa. Oliko tämä lapsipiika ehkä te?\"\n\n\"Jumala suokoon anteeksi -- minä se olin, herra!\"\n\n\"Jumala suokoon anteeksi?\"\n\n\"Olisi parempi kun palattaisiin jälleen siihen, mitä minulla on\ntoimittamista tässä talossa, jos rohkenen niin sanoa,\" virkkoi rouva\nGoldstraw. \"Teidän suurusaikanne on siis kello kahdeksan. Syöttekö\npuolipäivästänne keskellä päivää?\"\n\n\"En tiedä mitä teen keskellä päivää, enkä voi puhua\nemännöitsiä-toimituksista mitään, ennenkuin selvitätte, miksi kadutte\näitilleni osoitettua hyvyyttänne, josta hän viimeiseen hetkeen asti\nkiitollisuudella mainitsi. Ette suinkaan tee minulle hyvää vaiti\nolemisellanne, joka päin-vastoin säikähyttää, kiivastuttaa minua, ja\nsaattaa korvani humisemaan.\"\n\nUudestaan nosti hän kätensä otsaa kohden ja punaiset kasvonsa menivät\nvielä punaisemmaksi.\n\n\"Kovaa on,\" sanoi emännöitsiä, \"täytymys, astumaisillani\npalvelukseenne, lausua sanoja, jotka kenties karkoittavat minulta\nsuosionne. Vaan olkaa hyvä, muistakaa, että minä, kuinka tahansa asia\npäättyy, puhun ainoasti siitä syystä, että olette sen vaatineet, ja\nkoska huomaan, että vaiti-oloni tekee teidät levottomaksi. Sanoessani\ntuolle rouva-raukalle, jonka kuva teillä on rippuva tuolla, minkä\nnimen hänen lapsensa oli saanut kasteessa, joka tapahtui\nLöytölastenhuoneessa, unhoitin minä velvollisuuteni, josta, pelkään,\nsurkuteltavia seurauksia on tapahtunut. Tahdon puhua teille totuuden\nniin selvästi kuin saatan. Muutamia kuukausia sen jälkeen, kuin olin\nilmoittanut rouvalle hänen lapsensa nimen, tuli toinen rouvas-nainen --\nmuukalainen -- laitokseemme siinä aikeessa että hän omakseen ottaisi\nyhden lapsistamme. Hänellä oli siihen tarpeellinen lupa, ja, otettuansa\nusiampia lapsista likempään tarkastukseen ja tutkintoon, tulematta\nminkäänlaiseen päätökseen, mieltyi hän äkkiarvaamatta erääsen niistä\nlapsista -- se oli poika -- jotka olivat pantut minun hoidon alle.\nKaikella muotoa, koettakaa olla vakaa, sir! Ei auta enään salaaminen.\nSe poika, jonka muukalainen rouvas-nainen otti mukaansa, oli tuon\nrouvan lapsi, jonka kuva rippuu seinällä!\"\n\nHerra Wilding hyppäsi ylös.\n\n\"Mahdotonta!\" huusi hän kiivaasti. \"Mitä te juorittelette? Mikä se on\nnaurettava tarina, jonka kerrotte minulle? Tuossahan on hänen kuvansa!\nEnkö ole sitä jo sanonut teille? Äitini kuva!\n\n\"Kun tämä rouva-raukka monta vuotta jälemmin otti teidät pois\nhospitaalista,\" sanoi rouva Goldstraw, \"jouduitte sekä hän että te\njulman erehdyksen uhriksi.\"\n\nHerra Wilding vaipui taas alas tuolille.\n\n\"Huone juoksee ympäri minun kanssani,\" sanoi hän. \"Pääni. Pääni!\"\n\nPeljästyksissään nousi emännöitsiä ylös ja aukasi ikkunat; mutta\nennenkuin ennähti ovelle huutaaksensa apua, lievensi äkkiä purahtava\nkyynelten virta sitä painoa, joka ensin uhkasi viedä häneltä hengen.\nHän viittasi rukoilevalla tavalla rouva Goldstrawille, ettei hän\njättäisi häntä, ja rouva pysyi siis paikallaan kunnes itku asettui.\nViininkauppias alkoi vähitellen taas tointua ja kohotti päätänsä, mutta\nkatseli myös rouvaa mielensairaan ihmisen kiivaalla ja vääjäämättömällä\nharmilla.\n\n\"Erehdyksen uhriksi!\" sanoi hän toistaen hurjalla äänellä rouvan\nviimeiset sanat. \"Mistä tiedätte, ettette itse saata olla erehdyksen\nuhrina?\"\n\n\"Valitettavasti siihen on vähän toivoa, sir, ja minä selvitän teille\nsyyn, kun tulette parempaan tilaisuuteen kuunnella minua.\"\n\n\"Paikalla! Nyt paikalla!\"\n\nÄäni, jolla hän lausui, vakuutti rouva Goldstrawia siitä, että olisi\nsurkeata antaa hänen ainoastaan silmänräpäyksen lohduttaa itseänsä\nsillä turhalla toivolla, että hän ehkä oli erehtynyt. Muutamat sanat\nvielä tekisivät tälle toivolle lopun ja hän päätti niitä lausua.\n\n\"Olen maininnut teille,\" sanoi hän, \"että eräs muukalainen rouvasnainen\nomakseen otti sen rouvan lapsen, jonka kuva rippuu tuolla kamiini-uunin\nyläpuolella, joka rouva vei pienen lapsen mukaansa. Olen yhtä varmaa\nsiitä, kuin että nyt istun täällä ja että suureksi mielipahakseni olen\npakoitettu tuottaa teille surua, sir. Olkaa nyt hyvä ja seuratkaa minua\najatuksillanne noin kolme kuukautta sen ajan jälkeen. Minä olin silloin\nLöytölastenhuoneessa Lontoossa, odottaen saadakseni muutamia lapsia\nmukaani maalla olevaiseen laitokseemme. Eräänä päivänä oli kysymys\nantaa nimeä muutamalle poikalapselle, joka nykyjään on otettu vastaan.\nTavallisesti nimitettiin lapset adressi-kirjan mukaan, mutta nyt sattui\nyksi johtajista juuri käydä läpi sisäänkirjoitus-luetteloa ja koska hän\nnäki ulosotetun lapsen, Walter Wildingin, nimen olevan poispyhityn,\nsiitä luonnollisesta syystä että lapsi oli ikuiseksi viety meiltä,\nsanoi hän: 'Tässä on joutilas nimi; annetaan tämän uuden löytölapsen,\njoka tänä päivänä on otettu vastaan, saada se omakseen.' Lapsi\nkastettiin ja sai pitää annetun nimen, ja se lapsi oli te, sir.'\" --\n\nViininkauppiaan pää vaipui hänen rinnallensa.\n\n\"Se lapsi olin minä!\" kuiskutti hän itsekseen turhaan koettaen pitää\nuudesta mielenjohdosta kiini. Se lapsi olin minä!\"\n\n\"Vähän aikaa siitä kuin teitä otettiin löytölasten laitokseen, sir,\"\njatkoi rouva Goldstraw, \"jätin minä palvelukseni pitääkseni häitä. Jos\najattelette tarkemmin asiaa, huomaatte itse kuinka erehdys tapahtui.\nYksi eli kaksitoista vuotta kului, ennenkuin rouva, jota olette\npitäneet äitinänne, tuli uudestaan Löytölastenhuoneesen, hakiaksensa\npoikaansa ja ottaaksensa hänen ulos. Rouva ei tiennyt muuta kuin että\nlapsensa oli nimitetty Walter Wilding; naisvartia, joka säälitteli\nhäntä, tiesi ainoastaan osoittaa hänelle ainoata Walter Wilding\nnimistä, joka löytyi laitoksessa, ja minä, joka yksin olisin saattanut\nvalaista asiata, olin kaukana sieltä ja kaikesta mikä koski laitosta.\nEi ollut mitään olemassa ei niin mitään, joka olisi estänyt tätä\nsurkuteltavaa erehdystä. Sydämmeni todella surkuttelee teitä, sir!\nTeidän on ajatteleminen -- ja kaikella syyllä -- että se oli\nonnettomassa hetkessä kuin minä (ehkä tosiaan aavistamattani) tulin\ntätä emännöitsiä-ammattia hakemaan. On mielestäni niinkuin ansaitsisin\nnuhtelemista, koska en voinut sen enempää hillitä itseäni. Jos vaan\nolisin voinut olla sitä osoittamatta, mistä tuo kuva ynnä omat sananne\nmuistuttivat minua, niin ette koko elinkautenanne olisi tarvinneet\nsaada tietää, mitä nyt tiedätte.\"\n\nHerra Wilding katsoi yht'äkkiä ylös. Hänen luonnossansa asuva oikeuden\ntunto heräsi väittääksensä emännöitsiän viimeistä lausetta vastaan, ja\nsieluansa koitti hän vahvistaa sitä järistystä vastaan, jota oli\nkärsinyt.\n\n\"Olisitteko siis salanneet tätä asiaa minulta, jos olisitte voineet?\"\n\n\"Toivon että aina olisin puhunut totuuden, jos olisi kysytty minulta\",\nvastasi rouva Goldstraw, \"ja tiedän että se ehkä onkin parempi minulle,\nettei tuo salaisuus enään rasita mieltäni. Mitä se nyt hyödyttää\nettä --\"\n\n\"Mitäkö hyödyttää? Mutta, suuri Jumala, jos kertomuksenne on\ntodenmukainen --\"\n\n\"Olisinko nykyisessä tilassani sen teille kertonutkaan, ellei se olisi\ntodenmukainen ollut?\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi viininkauppias. \"Teidän täytyy kärsiä\nvikojani. Tämä hirvittävä havainto on minulle vielä jotaan\nkäsittämätöntä. Me rakastimme toisiaan niin sydämmestä -- minä tunsin\nolevani niin onnellinen ollessani hänen poikansa. Hän kuoli minun\nsylissäni, rouva Goldstraw, kuoli siunaten minua niin kuin yksin äiti\nsaattaa siunata lapsensa. Ja nyt monen vuoden kuluttua saan kuulla että\nhän ei ollutkaan äitini! voi! voi! En tiedä enään mitä puhun!\" sanoi\nhän ja se malttavuus, jonka vaikutuksen alla hetken oli puhunut,\nliekutti ja sammui -- \"Se ei ollut tästä hirvittävästä surusta,\njosta oli aikomukseni puhua, vaan jotaan muuta. Niin, oikeen! Te\nhämmästytitte, loukkasitte minua vasta, kun sanoitte tahtovanne salata\nasiaa minulta, jos olisi ollut mahdollista. Älkää enään niin puhuko. Se\nolisi ollut rikos. Salata sitä. Teidän tarkoituksenne on hyvä, en tahdo\nsaattaa teitä pahoille mielin; olette hyvänluontoinen nainen, mutta\nette arvaa minkälaisessa pulassa olen. Hän jätti minulle kaiken\nomaisuutensa, siinä täydessä luulossa että olin lapsensa, mutta nythän\nen olekkaan lapsensa ja olen anastanut toisen ihmisen perinnön ja\nvahingossa saanut hänen nimensä ja säätynsä. Sitä miestä täytyy hakea\nja löytää! mistä voin tietää, ettei hän tällä hetkellä kärsi puutetta\nja kenties ei hänellä ole leipä-palaista suuhun panna. Ainoa toivoni\nvoidakseni kantaa tätä onnen koettamusta on tehdä jotaan, joka olisi\nvoittanut äitini mieli-suosiota. Varmaan tiedätte, rouva Goldstraw,\nenemmän asiasta kuin mitä jo olette ilmaisseet. Kuka tuo muukalainen\nrouvasnainen oli, joka otti lapsen omakseen. Kuulittehan ainakin hänen\nnimensä.\"\n\n\"En koskaan, sire. En ole sen enemmin nähnyt enkä kuullut\npuhuttavankaan hänestä.\"\n\n\"Eikö hän mitään maininnut ottaessaan lasta mukaansa? Tutkikaa\nmuistoanne. Varmaan hän jotaan sanoi.\"\n\n\"Ainoastaan yhden seikan muistelen. Sinä vuonna vallitsi erinomaisen\nkova kivuloisuus, ja monta lasta makasi taudissa. Kun rouvas-nainen\nlähti pienen pojan keralla, sanoi hän hymyillen minulle: 'älkää\nhuolehtiko hänen terveydestä. Hän tulee kasvatettavaksi paremmassa\nilma-alassa kuin tämä on, sillä aion viedä häntä mukaani Sveitsin\nmaahan.'\"\n\n\"Sveitsin maahan? minnekä siellä?\"\n\n\"Sitä ei maininnut, sire.\"\n\n\"Ja tämä heikko lanka vaan johdatukseksi\", sanoi herra Wilding. \"Ja\nneljännes osa vuosisataa on kulunut siitä kuin lapsi vietiin pois. Mitä\nminun pitää tekemän?\"\n\n\"Toivon ett'ette pane pahaksi rohkeuttani, sir\", sanoi rouva Goldstraw;\n\"mutta miksi vaivaatte aivoanne sillä, mitä teidän muka on tehtävänä?\nEttehän tiedä josko hän edes elääkään ja jos niinkin olisi, eihän ole\nluultavaa, että hän kärsii puutetta. Se rouvas-nainen, joka otti hänen\nomaksi lapseksensa, oli syntyisin korkeaa sukua, sen näki helposti, ja\nlienee myös vakuuttaneen löytölasten lapsihuoneen johtajia voivansa\nelättää ja kasvattaa lasta, sillä muuten hän ei olisi sitä saanut\nmukaansa. Teidän sijassanne -- suokaa anteeksi että puhun niin\nvapaasti -- olisin lohdutettu sillä, että olen rakastanut tuota\nrouva-raukkaa, jonka kuva teillä on seinällä, rakastanut häntä kaikessa\nvilpittömyydessä niinkuin äitiäni, ja että hän samalla vilpittömyydellä\non rakastanut minua niinkuin omaa lastansa. Kaikki mitä hän antoi\nteille, antoi hän juuri tämän rakkauden tähden. Se ei muuttunut hänen\nelinaikanansa ja vakuutukseni on, että se pysyy yhtä muuttumattomana\nteidänkin elinaikananne. Kuinka teillä saattaakaan olla parempi oikeus\npitää mitä olette saaneet, kuin juuri tämä?\"\n\nHerra Wildingin järkähtämätön rehellisyys älysi heti vääryyden\nemännöitsiän mielen-johdossa.\n\n\"Ette ymmärrä minua\", sanoi hän. \"Juuri sen vuoksi, että rakastin\nhäntä niin sydämmestä, pidän minä velvollisuutenani, pyhänä\nvelvollisuutenani, tehdä hänen pojallensa oikeutta. Jos hän elää,\ntäytyy minun sekä hänen että itseni tähden koettaa saada hänestä selvä.\nMinä näännyn tämän kovan koetuksen alle, jos en voimallisesti ja\nviipymättä ota toimittaakseni kaikkea mitä omatuntoni käskee. Minun\ntäytyy puhutella neuvonantajatani laki-asioissa ja saada häntä\nliikkeelle ennenkuin panen levolle tänä iltana.\"\n\nSamassa meni hän seinässä olevan puhe-torven luoksi ja huusi sen\nläpitse alas konttoriin.\n\n\"Jättäkää minut nyt, rouva Goldstraw, hetkeksi\", sanoi hän. \"myöhemmin\npäivällä olen paremmin tilaisuudessa puhua teidän kanssanne. Kyllähän\nsovimme -- toivon että hyvinkin sovimme -- kysymättä siitä mitä on\ntapahtunut. Eihän se ollut teidän syynne; älyän kyliä ettei se teidän\nsyy ollut. Kas niin! antakaa nyt tänne kätenne ja tehkää talonhoidon\nkanssa miten tahdotte -- nyt en voi siitä mitään puhua.\"\n\nRouva Goldstraw oli juuri pääsemäisillänsä ovelle, kuu tämä aukeni ja\nherra Jarvis astui sisään.\n\n\"Lähettäkää sana herra Bintreylle\" -- sanoi viininkauppias, \"että\ntahdon heti puhutella häntä.\"\n\nKonttori-herra jätti vasten tahtoansa toistaiseksi tämän käskyn\ntoimittamisen esittelemällä \"herra Vendale'a\" ja osoittamalla sisään\nnuorta Wilding & Co:n kauppahuoneen osakasta.\n\n\"Suokaa anteeksi hetkeksi, Yrjö Vendale\", sanoi Wilding, \"minulla on\nJarvis'elle sana sanottava. Lähettäkää noutamaan herra Bintrey'tä\"\ntoisti hän, \"ja viipymättä.\"\n\nMentyänsä laski herra Jarvis kirjeen pöydälle.\n\n\"Se on luultavasti meidän kirjeenvaihtajilta Neuschâtelissa, sir\",\nsanoi hän -- \"siinä on Sveitsin postimerkki kirjeessä.\"\n\n\nUUSIA HENKILÖITÄ NÄKYMÖLLÄ.\n\nSanat \"Sveitsin posti-merkki,\" jotka seurasivat niin äkkiä\nemännöitsiän mainitsemata Sveitsin maata, jouduttivat herra\nWildingin mielen-liikutusta niin kiihtyneelle kannalle, ettei\nuusi kauppa-kumppani saattanut olla sitä huomaamatta.\n\n\"Mitäs on tapahtunut, Wilding?' kysyi hän hätäisellä äänellä, mutta\nvaikeni samassa katsoen ympärillensä etsiäksensä jotaan näkyvää syytä\nhänen kauhistuneesen mielialaansa.\n\n\"Hyvä Yrjö Vendale\" -- vastasi viininkauppias surullisella katsannolla,\nojentaen kättänsä enemmin niinkuin apua tarvitseva kuin joka\ntervetulemisiansa sanoo -- \"hyvä Yrjö Vendale, asia on se, etten minä\nkoskaan enää pääse minuksi. Se on vasta mahdotonta, että koskaan\npääsisin minuksi takaisin; sillä toden teolla en ole enään minä itse.\"\n\nUusi kauppa-kumppani, ruskean-verevä kaunis mies, melkein samassa iässä\nkuin Wildingkin, sukkelalla, vakavalla katsannolla ja raittiilla\nkäytöksellä, vastasi ihan luonnollisella hämmästyksellä:\n\n\"Ette te itse?\"\n\n\"En enään se, joksi luulin itseni\" -- vastasi Wilding.\n\n\"Mutta miksi te siis kaikkien kummituksien nimessä olette luulleet\nitsenne, jota ette nyt olisikaan\" kuului taas kysymys samalla\nujostelemattomalla suoruudella, joka olisi voittanut paljo\nvarovaisemman ihmisen luottamusta. \"Saattanen tehdä tämän kysymyksen,\nilman että minua pidetään liian julkeana, koska olemme kerran\nkauppa-kumppaneja.\"\n\n\"Kas niin! nyt taas!\" huusi Wilding ja nojausi takaperin\ntuolillensa hämmentyneellä silmänluonnilla katsahtaen Vendaleen.\n\"Kauppa-kumppaneja! Minulla ei ollut oikeutta mennä tähän\nkauppa-toimeen, joka ei koskaan ollut määrätty minulle. Ei ollut\nkoskaan äitini tarkoitus että se tulisi minun omakseni. Arvelenpa\nolleen hänen äitinsä tarkoitus että se tulisi hänen omakseen -- jos\nmuuten mitään arvelen taikka ketään tarkoitan.\"\n\n\"Kas niin, kas niin!\" väitti kauppa-kumppali hetken kuluttua ja otti\nhänestä vaarin sillä vakavalla luottamuksella, jota väkevä luonto aina\nvaikuttaa, kun todella tahtoo heikompaa auttaa. \"Mikä tahansa lieneekin\nväärässä, niin te ette ole syypää siihen; siitä olen täydellisesti\nvakuutettu. En olisi ollut kolme vuotta yhdessä teidän kanssanne\nentisen kauppa-toimikunnan konttorissa, jos nyt epäilisin teitä. Siihen\nolemme olleet liiaksi hyvät ystävät nuorempina; antakaa minun siis\naloittaa kumppali-toimitustamme näyttämällä itseäni hyödyllisenä ja\nojentamalla mitä mahdollisesti on joutunut väärään. Onko kirjeellä\nmitään asian kanssa tekemistä?\"\n\n\"Haa!\" huusi Wilding ja kätensä lensi aivoille, \"Nyt taas. Pääni!\npääni! Sen olin unhoittanut. Sveitsin posti-merkki.\"\n\n\"Tarkemmin katseltuani havaitsen, että kirje on aukaisematta, jonka\ntähden sillä kaiken mahdollisuuden mukaan ei ole asian kanssa\nyhteyttä,\" sanoi Vendale tyynnyttäväisellä vakuutuksella. \"Onko se\nteille vai meille yhteisesti?\"\n\n\"Meille yhteisesti\" vastasi Wilding.\n\n\"Enköhän siis aukaise ja lu'e sitä teille, jotta päästäisiin selville\nsiitäkään.\"\n\n\"Kiitoksia! Kiitoksia!\"\n\n\"Kirje on meidän sampanjaa-tekeviltä ystäviltämme Neuschâtelissä.\n'Korkeastikunnioitettu herra! Olemme saaneet kunnioitetun kirjeenne 28\npäivältä äsken kulunutta kuuta, jossa ilmoitatte meille, että olette\nottaneet herra Vendalen kumppaliksenne kaupassa, josta syystä pyydämme\nteidän vastaan-ottaa vakuutukset onnen-toivotuksistamme. Sallikaa\nmeidän myös käyttää tätä tilaisuutta erittäin esitelläksemme teidän\nsuosioonne herraa Jules Obenreizer'iä' -- Se on mahdoton!\"\n\nWilding katsoi ylös äkkinäisellä pelästyksellä ja sanoi:\n\n\"Mikä on?\"\n\n\"Mahdoton nimi\" -- vastasi kumppalinsa huolettomasti. \"Obenreizer!\n'Erittäin esittelemme teidän suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä,\njolla tästä päivästä luettu on täysi valta olla meidän asiantoimittaja,\nja jolla jo on ollut kunnia tehdä herra Vendalen tuttavuutta hänen\nomassa (tuon mainitun herra Obenreizerin) isänmaassaan, Sveitsissä.'\nAivan oikeen! Kah! missä minun on olleet ajatukseni? Nyt muistan; kun\nhän matkusteli veljen tyttärensä kanssa.\"\n\n\"Veljen?\" --\n\nVendale oli niin homsuttanut viimeisiä sanoja lukiessaan, ettei Wilding\nniitä kuullut.\n\n\"Kun hän matkusteli veljen-tyttärensä kanssa. -- Obenreizerin\nveljentyttären kanssa\" -- lisäsi hän melkeen liiaksi selvittäväisellä\ntavalla, \"veljentytär Obenreizerille. Tapasin niitä ensimmäisellä\nmatkallani Sveitsissä, matkustin jonkun aikaa niiden seurassa, kadotin\nniitä näkyvistäni saman vuoden kuluessa; tapasin net jälleen\nviimeisellä matkallani Sveitsissä ja en ole sittemmin niitä nähnyt.\nObenreizer! Obenreizerin veljentytär! Aivan oikeen! Kun tarkemmin\najattelen, on nimi kuitenkin mahdollinen. Herra Obenreizerilla on\nmeidän täysi luottamuksemme, emmekä epäile teidänkään tulevan arvossa\npitämään ansioitansa. Kauppahuone Desfresnier & C:o on kirjettä\nasianomaisesti allekirjoittanut. Noh miksei! otan päälleni käydä heti\nherra Obenreizerin luona selvittämässä asiaa hänen kanssa. Se voi\nmyöskin selvittää tuota kirje seikkaa. Ja sanokaa nyt suoraan, rakas\nWilding, mitä muuten voin selvittää teille, niin koetan tehdä\nparastani.\"\n\nMielellään antaen toisen näin ottaa huolta hänestä ja hyvin\nkiitollinen, siitä, kertoi rehellinen viininkauppias nyt elämänsä\nvaiheet, johdatukseksi jo alussa juhlallisesti kutsuen itseänsä\npetturiksi.\n\n\"Arvattavasti siitä syystä panitte käskemään herra Bintreytä tänne,\nastuessani sisään?\" kysyi kumppali mietittyänsä hetken itsekseen.\n\n\"Niin oli!\"\n\n\"Hän on kokenut ja älykäs mies ja halajan suuresti kuulla hänen\najatuksensa. Rohkenen kuitenkin sanoa omaa ajatustani teille, ennenkuin\nolen kuullut hänen, koska aikani ei myönnä viipymistä. Suoraan sanottu:\nen katso tätä asiaa samalta kannalta kuin te, enkä käsitä tilaanne\nsamalta perustukselta kuin itse teette. Että olisitte petturi, rakas\nWilding, se on ihan hullutusta, sillä ei kukaan saata olla petturi,\njoka ei ehdolla ja tahdolla ota osaa petokseen, ja sen hän ette\nkoskaan ole tehneet. Mitä taas siihen tulee, että teitä teki rikkaaksi\nmieheksi se rouva, joka luuli teitä pojaksensa, ja jota teidän, hänen\nesittämistänsä todistuksista, täytyi pitää äitinänne, niin ajatelkaapa\neikö tämä tapahtunut noista keskinäisistä kohdista hänen ja teidän\nvälillä. Näin tuli vähitellen ajan joutuessa te hänelle hyvin rakkaaksi\nniinkuin hän teille. Se oli teille, teille itselle, jolle hän, minun\nkäsitykseni mukaan, lahjoitti nämät maalliset edut, ja häneltä, häneltä\nitseltään otitte net vastaan.\"\n\n\"Hän luuli,\" väitti Wilding, \"että minulla oli luonnolliset vaatimukset\nhäneltä, joita ei olutkaan.\"\n\n\"Totuus väitöksessänne täytyy minun myöntää\" vastasi kumppali. \"Mutta\nluuletteko, että, jos hän puolen vuotta ennen kuolematansa olisi\nhuomannut sen, mitä nyt olette keksineet, luuletteko että tämä olisi\nhävittänyt muistosta net ajat, jotka olitte yhdessä eläneet ynnä sen\nkeskinäisen rakkauden, jonka tunsitte toisianne kohtaan, sitä suurempi,\nkuta tarkemmin tulitte toisianne tuntemaan?\"\n\n\"Se minkä luulen\" -- sanoi Wilding, joka luottavalla\nyksinkertaisuudellansa piti ainoastaan itse teko-asiasta kiini --\n\"voipi yhtä vähän muuttaa totuuden kuin ottaa auringon alas taivaasta.\nTotuus on, että omistan mitä oli toiselle aiottu.\"\n\n\"Hän on kenties jo kuollut\" -- sanoi Vendale.\n\n\"Mahdollista! mutta voipi yhtä hyvin olla elossa\" -- vastasi Wilding.\n\"Ja jos hän elää, enkö siis ole -- tietämättä, sen myönnän -- ryöstänyt\nhäntä tarpeeksi? Enkö ole ryöstänyt häneltä koko sitä syvää\nonnellsuutta, joka täytti sieluni ja henkeni, kun tämä jalomielinen ja\nminulle niin kallis nainen,\" -- hän ojensi kätensä kuvaa vastaan --\n\"sanoi olevansa minun äitini? Enkö ole häneltä ryöstänyt sitä\nlempeyttä, jonka hän niin ylellisesti antoi minulle? Enkö sitä paitse\nvielä ole ryöstänyt häneltä sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jonka\nosoittamisesta olin niin ylpeä? Sen tähden kysyn itseltäni, Yrjö\nVendale, ja kysyn teiltä, missä hän on? Mikä hänestä on tullut?\"\n\n\"Niin, kuka sen voi tietää?\"\n\n\"Mutta siitä juuri täytyy minun koettaa saada tietoa. Minun täytyy\nkuulustella ja lakkaamatta etsiä häntä. Sillä aikaa elän koroilla minun\nosastani -- hänen osasta olisi minun pitänyt sanoman -- tässä kaupassa,\nja kokoon hänelle mitä jääpi. Jos löydän hänen, turvaan ehkä\njalomielisyyteensä, mutta jätän hänelle kaikki pois. Sen minä teen, ja\nsen päälle vannon, niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä\" --\nsanoi Wilding suudellen kuvan sormia ja sitten kätkien silmänsä niihin\n-- \"niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä ja kuin minulla oli\ntuhansia syitä olla hänelle kiitollinen!\"\n\nNäin lausuen painui hän taas kokoon.\n\nMutta kauppa-toverinsa nousi ylös tuolista, jossa oli istunut, astui\nviereensä ja laskien kätensä hiljaa hänen olkapäällensä, sanoi hän:\n\n\"Olen jo ennen tätä päivää tiennyt, Walter, että olette rehellinen mies\npuhtaalla omalla-tunnolla ja jalomielisellä sydämellä. Minulle se on\nsuuri onni saadakseni vaeltaa elämän läpitse niin suoran ja luotettavan\nmiehen rinnalla ja tunnen olevani siitä suuresti kiitollinen. Käyttäkää\nminua niinkuin omaa kättänne ja luottakaa minuhun kuolemaan saakka.\nÄlkää pitäkö huonompaa ajatusta minusta, ehkä vakuutan että voittavin\ntunteeni tällä hetkellä on epäselvä. Minä säälin rouvaa ja teitä sen\ntähden että keskinäinen välinne ei ollut semmoinen kuin luulitte.\nPaljoa enemmin kuin tuota tuntematonta miestä (jos hän muuten koskaan\non kasvanut mieheksi) sen tähden että hän tietämättä tungettiin\npaikaltaan. Teitte oikeen kun lähetitte käskemään herra Bintreytä\ntänne. Minkä neuvon hän tulee teille antamaan luulen osaksi olevan\nminunkin. Malttakaa kuitenkin mielenne tässä painavassa asiassa. Tarkka\nhuoli on pidettävä tämän asian salaamisesta, sillä jos me sen ilman\nvaromatta ilmaisemme, niin varmaan siitä on nouseva petollisia\nvaatimuksia, vääriä valoja ynnä kaikenlaisia sala-vehkeitä, joita\nahneus ja oman voiton pyynti aina matkaan panevat. Muuta minulla nyt ei\nole sanomista, Walter, kuin muistuttaa teitä, että myitte minulle yhden\nosan kaupassanne, nimen-omaan päästäksenne enemmästä työstä kuin\nterveytenne salli teitä tehdä, ja että minä nimen-omaan otin sen\npäästäkseni toimitukseen, jota rakastan.\"\n\nNäillä sanoilla ja, hyvästiksi lyöden kätensä toverinsa olkapäälle,\nlähti Yrjö Vendale konttoriin ja sieltä hetken päästä herra Jules\nObenreizerin kortteliin.\n\nKääntyen Soho Sqvare nimisen, kaupungin osan pohjoiseen puoleen päin\npunastuivat hänen ahvettuneet kasvonsa punastumistaan. Tällaisen\npunastumisen varmaan Wildingkin, jos olisi ollut tarkempi vaarinottaja\ntahi vähemmin omilta huoliltaan raskautettuna, helposti olisi\nhuomannut, silloin kuin kauppakumppalinsa luki erästä paikkaa\nSveitsiläisen kirjeen-vaihtajan kirjeessä, jota paikkaa hän oli lukenut\nsangen sekavaisesti.\n\nKauan aikaa jo oli kummallinen siirtokunta vuorilaisia asunut pienessä,\naukeassa Soho nimisessä osassa Lontoon kaupunkia. Sveitsiläisiä\nkellontekiöitä, sveitsiläisiä hopea- ja juveli-seppiä, sveitsiläisiä\nkauppiaita, jotka toivat maahan sveitsiläisiä soitto-toosia ja\nsveitsiläisiä leikkikaluja asuu täällä toistensa vieressä.\nSveitsiläisiä opettajia soitannossa, piirustuksessa ja kielissä,\nsveitsiläisiä käsityöläisiä ja palkollisia, jotka sattumalta olivat\njääneet palveluksetta, ahkeroita sveitsiläisiä pesijöitä, sekä\nmies- että naispuolisia, Sveitsiläisiä tuntemattomalla elinkeinolla,\nrehellisiä niinkuin petollisiakin Sveitsiläisiä, sangen luotettavia\nsekä sangen luottamattomia Sveitsiläisiä, kaikki ovat supistetut Soho\nSqvaren keskelle, jossa myös löytyy siivottomia sveitsiläisiä\nravintoloita, kahviloita ja huoneita matkustavaisille, sveitsiläistä\nruokaa ja juomaa, sveitsiläinen jumalan palvelus pyhänä ja\nsveitsiläisiä kouluja arkipäivinä. Myös täällä olevaiset englantilaiset\nravintolat käyttävät jonkunmoista murtevaa Engelskaa ammatissaan,\nilmoittaen ikkunoissaan sveitsiläistä viinaa ynnä muita väkeviä, ja\nmelkeenpä joka ilta lainaten kestihuoneitansa sveitsiläisille\nystävyyden- ja vihollisuudentaisteluille. --\n\nUusi osakas Wilding ja kumppanien kauppatoimessa seisahtui oven eteen,\njohon oli messinkipellille piirretty nimi \"Obenreizer.\" Tämä ovi vei\nsuureen huoneesen, jonka alakerrassa myytiin sveitsiläisiä kelloja.\nSoitettuansa oven kelloa tuli hän heti sveitsiläiseen kotiin. Valkea\nporsliini-uuni seisoi talvella käytettävänä huoneessa, johon oli\nvierasta ohjattu; peitettymättömään lattiaan oli useampia eri puulajia\nlovitettu kauniin mallin mukaan; huone näytti ylipäänsä paljaalta ja\nahkerasti pestyltä ja pieni neliskulmainen, kukilla koristettu matto\nsohvan edessä, ynnä sametilla koristettu kamiinifriisi kelloneen ja\nkukkavaasineen, joihin oli pantu konstitekoisia kukkia, tekivät\nkatselijaan saman vaikutuksen kuin jos Parisilainen olisi\nasuntohuoneeksensa asettanut maitokamarin.\n\nTaidolla tehty vesi-mukaelma juoksi alas myllyrattaasta kellon alla.\nVendale ei ollut kauvan seisonut tämän edessä, seuraten sitä silmillä,\nennen kuin herra Obenreizer hämmästytti häntä, sanoen ihan hänen\nvieressään selvällä engelskalla ainoastaan vähän murtaen:\n\n\"Sydämmellisesti tervetultuanne! Kuinka minua ihastuttaa saada teitä\nnähdä!\"\n\n\"Pyydän anteeksi! En kuullut teidän tulevan.\"\n\n\"Eipä haittaa! Olkaa hyvä ja istukaa!\"\n\nPäästäen vieraansa käsivarsia, joita hän, syleilemisen asemesta, oli\nkeveästi likistänyt kyynäspäistä istui herra Obenreizerkin alas ja\nsanoi hymyillen ja uudestaan likistäen vieraansa kyynäspäitä:\n\n\"Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä terveenä.\"\n\n\"En tiedä\" -- sanoi Vendale vastattuansa tervehdyksiin -- \"oletteko jo\nkuulleet mainittavan minusta kirjeen-vaihtajiltamme Neuschâtelissa?\"\n\n\"Olen kuin olenkin.\"\n\n\"Yhteydessä kauppa-huoneen Wilding & Co:n kanssa?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Eikö ole se kummallista, että minun kauppa-huoneen Wilding & C:o\nosakkaana piti tuleman teitä tervehtimään Lontoossa ja tuoman teille\nkauppa-huoneen tervehtimiset?\"\n\n\"Ei ollenkaan kummallista! Mitäs minä aina sanoin matkustaessamme\nyhdessä vuorilla? Me sanoimme niitä suuriksi jopa suunnattomiksi, mutta\nmailma on niin pieni -- ettemme helposti pääse toisia tapaamasta.\nMailmassa löytyy niin vähän ihmisiä, että lakkaamatta risteilevät\ntoistensa askeleita. Niin, mailma on niin erinomattain pieni, että töin\ntuskin ihmisestä pääsee. Eipä sillä\" -- lisäsi hän mielittelevällä\nhymyilemisellä taas likistäen vieraansa kyynäspäitä -- \"että kukaan\nhaluaisi teistä päästä.\"\n\n\"Sitä tahdonkin toivoa, monsieur Obenreizer.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä ja sanokaa mister Obenreizer täällä isänmaassanne.\nMielin kutsuttaa niin, syystä että minä rakastan teidän maatanne.\nJumala suokoon että voisin tulla Englantilaiseksi! Mutta olenhan jo\nsyntynyt. Ja te? Vaikka olette syntyneet niin korkeasta suvusta, olette\nkuitenkin alentaneet itseänne kaupan-toimituksiin. Vaan odottakaapa!\nViini? Onko se täällä Englannissa kauppa vai ammatti? Kenties kuuluu se\njohonkin ihannetaiteista?\"\n\n\"Herra Obenreizer\" -- sanoi Vendale vähän hämillänsä -- \"olin\nainoastaan tyhmä poika nulikka, joka vasta oli päässyt täysi-ikäiseksi,\nkun minulla ensi kerta oli huvi matkustaa teidän seurassa, ja kun te,\nminä ja mamseli, teidän veljentyttärenne -- -- -- toivon että hän on\nterveenä?\"\n\n\"Kiitoksia! hän voipi hyvin.\"\n\n\"Kun, sanon minä, me yhdessä kärsimme muutamia pieniä vaaroja jääkelien\nseassa. Jos minä silloin lapsellisella joutavuudella vähän ylpeilinkin\nsukuani, niin toivon kuitenkin, että se oli ainoastansa esitelläkseni\nitseäni. Se oli tyhmästi minulta tehty; mutta tunnette ehkä\nEnglantilaista sananparttamme: Niinkauvan kuin elämme, opimme.\"\n\n\"Teette kovin paljon puuhaa niin vähäpätöisestä asiasta,\" vastasi\nSveitsiläinen. \"Ja olettehan, hitto vieköön, sittenkin korkeasta\nsuvusta.\"\n\nYrjö Vendalen hymyileminen ilmoitti vielä hiukan harmia kun hän\nvastasi:\n\n\"No niin! vanhemmistani pidin paljon, ja kun ensi kerran matkailimme\nyhdessä, herra Obenreizer, olin ehkä vähän ylpeä vastikään saatuani\nkäsiini sen perinnön, jonka olivat minulle jättäneet. Toivon sen tähden\nettä se enemmin oli nuorukaisen puheen ja sydämmen avoisuutta kuin\nkerskaamisen taipumusta.\"\n\n\"Pelkkää puheen ja sydämmen avoisuutta eikä mitään kerskaamista!\" sanoi\nObenreizer. \"Te itseänne liioin huoletatte; minähän se muutoin aloitin.\nMuistan aivan elävästi vielä tuota iltaa, kun istuimme veneessä\najelehtaen tyyneä järveä, johon vuoret ja laaksot, kukkulat ja\nkuusimetsät kuvautuivat, muistan myös että silloin koetin tehdä\nkuvauksen kurjasta lapsuudestani --- köyhästä mökistämme vesiputouksen\npartaalla, jota äitini näytteli matkustavaisille; navetasta, jossa\nmakasin lehmän vieressä; pöllöpäästä velipuolestani, joka aina istui\noven suussa, ellei hän hiipinyt vuoria alas kerjätäkseen;\nsisarpuolestani, joka myötään kehräsi ja nojasi mahdottoman suuren\nkaula-ajoksensa isoa kiveä vastaan; kuinka minä olin nälkäytynyt,\nalaston poika raukka, kahden, kahden kolmen vuoden vanha, kuin he sitä\nvastoin olivat täysiä miehiä ja naisia kovilla kourilla minua\nlyödäkseen -- minua ainoata lasta isäni toisessa naimisessa, jos se\nmuutoin oikeaa naimista olikaan. Mikä siis oli luonnollisempi kuin että\nvertasitte itseänne minuun sanoen: Olemme yhden ikäiset; minä samalla\naikaa istuin äitini polvella isäni vaunuissa ja ajelin pitkin Lontoonin\nrikkaita katuja, ympärilläni ylellisyyttä ja kaukana likaisesta\nköyhyydestä. Sellaiset ovat 'minun' muistot, teidän muistoja vastaan.\"\n\nHerra Obenreizer oli mustatukkainen nuori mies, jonka mustaverisen ihon\nläpitse ei noppaakaan punaista ruskottanut. Kun nousi väri jokaisen\nmuun ihmisen kasvoille, ilmestyi hänen kasvoihin tuskin näkyvä\ntykytys, ikäänkuin olisi se kone-rakennus, jonka oli paneminen lämpimä\nveri liikkeelle, vielä kyllä paikoillaan, mutta kuivettuneena ja\nravistuneena. Hän oli vahva ruumiiltansa, jäsenensä olivat oikean\nsuhtaiset ja kasvot kauniit. Moni olisi ehkä miettinyt että joku muutos\nhänen ulkonaisessa muodossa olisi häntä tehnyt mieluisemmaksi, mutta ei\nkukaan voinut sanoa minkälaisen tämän muutoksen piti oleman. Jos\nhuulensa olisivat voineet muuttua jotensakin paksummiksi ja kaulansa\nhienommaksi, niin olisi kenties tämä moite tullut poistetuksi.\n\nHerra Obenreizerin merkillisin omituisuus oli kuitenkin siinä, että --\nnähtävästi hänen omasta vapaasta tahdostaan -- hänen silmäinsä ylitse\nsaattoi levetä eräs nimetön sumu, joka näkymättömiin peitti kaiket muut\nhänen tunteittensa osoitukset paitsi tarkkaa vaarinottavaisuutta eikä\nainoastaan hänen silmissänsä vaan ylipäänsä kasvoissansa, tästä ei\nkuitenkaan seurannut että hänen vaarin-ottavaisuutensa kokonaan olisi\nollut käännetty ainoasti siihen, jonka kanssa hän haasteli, eikä\nmyöskään niille äänille ja esineille, jotka olivat hänen ympärillänsä;\nvaan se oli pikemmin jonkunlainen lavea huomaus kaikista sellaisista\nasioista, jotka painoivat hänen omaa taikka, hänen tiedon mukaan,\nmuiden sydäntä.\n\nTähän asti oli päästy kanssapuheessa kun tuo mainittu sumu levesi herra\nObenreizerin kasvoin ylitse.\n\n\"Tuskin tarvinnen mainita,\" sanoi Vendale, \"että tämän käyntini\ntarkoitus on vakuuttaa teitä Wilding & C:on ystävyydestä, meidän\nluottamuksestamme teihin ynnä toivostamme olla teille hyödyksi.\nToivomme myös kohta pääsevämme tilaisuuteen osottaa teille\nkestillisyyttämme, mutta emme vielä ole päässeet aivan järjestykseen,\nsillä kumppalini, joka juuri näinä aikoina on askaroinnut taloutemme\ntoimeen panemista, on tässä toimessa tullut häirityksi eräältä\nodottamattomalta tapaukselta. Luultavasti ette tunne herra Wildingiä?\"\n\nHerra Obenreizer häntä ei tuntenut.\n\n\"Teidän pitää kohta tavata toistanne. Hänen käy varmaan mieleksi saada\ntuttavuutta teidän kanssa rakentaa, ja luulen myös voivani ennustaa,\nettä teillekin käy yhtä mieleksi päästä hänen tuttavaksi. Varmaan ette\nole kauan asuneet täällä Lontoossa herra Obenreizer?\"\n\n\"Vasta näinä päivinä olen ottanut vastaan tämän asioitsija-sijan.\"\n\n\"Mamseli, veljentyttärenne -- -- ei ole -- ei ole vielä naitu?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\nYrjö Vendale katseli ympärillensä ikäänkuin etsiäkseen jotaan merkkiä\nhänen läsnäolostansa.\n\n\"Onko hän oleskellut Lontoossa?\"\n\n\"Hän oleskelee Lontoossa.\"\n\n\"Milloin ja missä saisin kunnian itse tervehtiä häntä?\"\n\nPoistaen tuon sumun kasvoiltansa, ja, niinkuin ennenkin, likistäen\nvieraansa kyynäspäitä, sanoi herra Obenreizer haluttomasti:\n\n\"Seuratkaa minua porrasta ylös!\"\n\nJokseen hämillänsä nopeudesta, jolla etsimänsä tapaaminen hänelle\nmyönnettiin, seurasi Yrjö Vendale isäntäänsä portaita ylös. Huoneen\ntoisessa kerroksessa aivan sen kamarin päällä, jota he vasta jättivät,\noli kamari, joka sekin oli Sveitsiläiseen tapaan koristettu. Tässä\nhuoneessa istui nuori neiti ikkunan vieressä ja työskenteli\ntapiserineulosta, ja vanhempi rouvasnainen istui pää ihan likellä\nporsliin-uunia (vaikka nyt oli kesä ja uuni lämpimänä) ja pesi\nhansikkaita. Nuorella neidellä oli erinomattain rikas, kaunis vaaleva\ntukka, somasti järjestetty valkoisen otsan ympärille, joka oli\nympyräisempi kuin tavallinen englantilainen muoto, niinkuin myös hänen\nkasvot ja varsi ehkä olivat vähän pyöreämmät kuin useampain\nyhdeksäntoistavuotisten englantilaistyttöin. Hänen käytöksensä osoitti\ntavallista enemmin miellyttävää vapautta ja poskien värin sekä\nkirkkaitten harmaitten silmien erinomainen puhtaus ja terveys\nosoittiikse selvästi raittiin vuori-ilman vaikuttamana. Ehkä pukunsa\nylimalkaan oli englantilaista mallia, tirkisteli kuitenkin Sveitsi ulos\nhänen koreista liivistä ja väijyi hänen kummallisilla kaistoilla\nkoriotetussa sukassa sekä hopeasoljella varustetussa kengässä. Vanhempi\nrouvasnainen, joka istui nojaten jalkojansa alempaa uuninfranssia\nvastaan, polvi täynnä hansikkaita, joista yksi, vedetty vasempaan\nkäteensä, parasta aikaa puhdistettiin, oli todenmukainen, ehkä\nerilaatuinen, Sveitsiläinen ilmestys, aina leveästä, tyynynnäköisestä\nselästään ja raskaista sorkistaan (jos tätä sanaa sopii käyttää)\nalkaen, niin siihen mustaan nauhaan saakka, joka oli sidottu kovasti\nhänen kaulansa ympäri esteeksi alkavaa kaulanajosta vastaan, tahikka,\nvielä ylempänä, suuriin vasken-karvaisiin kulta-korvarenkaisiin saakka\ntahi, vieläkin ylempänä, tukkapukuunsa saakka mustasta, rautalangalle\nlevitetystä harsikosta.\n\n\"Muistatteko tätä herraa, miss Marguerite?\" kysyi Obenreizer nuorelta\nneideltä.\n\n\"Sen luulen tekeväni\" -- vastasi neiti vähän hämmästyneenä ja ujosti\nnousten tuoliltaan -- \"eikö se ole herra Vendale?\"\n\n\"Niin muka luulisin;\" sanoi Obenreizer kuivasti. \"Herra Vendale! Rouva\nDor!\"\n\nVanhempi rouvasnainen nousi puoleksi istualtaan, hansikka levitetty\nvasemmalle kädelle ikään kuin joku hansikkamaakarin kyltti, katseli\npuoleksi leveän olkapäänsä ylitse, mulskahti jälleen alas ja pitkitti\nhieromistaan.\n\n\"Rouva Dor\", sanoi nauraen Obenreizer, \"on niin hyvä että pitää minua\nvapaana pilkuista ja reijistä. Hän tuntee heikkouteni, että aina tahdon\nolla siisti ja puhdas, ja käyttää aikansa poistamallansa persoonastani\nkaikki pilkut ja tähneet.\"\n\nKorkealle ilmaan nostaen kädelle levitettyä hansikkaa ja tarkasti tätä\ntutkien keksi rouva Dor tässä hetkessä pahan pilkun herra Obenreizerin\npersoonassa, ja hieroi ja kihnutti hansikkaa kaikin voimin. Yrjö\nVendale istui tapiseri-kehyksen viereen (puristettuansa ensiksi pientä\nkättä, jota Vendalen sisäänastuma oli pidättänyt sen työssä) ja heitti\nsamalla hartaudella kuin pyhiin-vaeltaja, joka viimein on pyhään\npaikkaan päässyt, salaisen silmänluonnin neitosen, liivin sisäpuolella\nkätkettyhyn, kultaristiin. Obenreizer seisoi keskellä lattiata peukalot\nliivinlakkareissa ja kasvot sumussa.\n\n\"Hän sanoi tuolla alahalla, miss Obenreizer,\" lausui Vendale, \"että\nmailma on niin pieni, ettei voi toinen välttää toistansa. Minä olen\npäin vastoin havainnut sen olevan liiaksi suuren, siitä asti kuin\nviimeksi teitä näin.\"\n\n\"Oletteko siis matkailleet hyvin kaukana?\" kysyi tyttö.\n\n\"En niinkään kaukana, koska joka vuosi olen palannut Sveitsiin; mutta\nolisin saattanut toivoa -- ja olenkin tosiaan monta kertaa toivonut --\nettei pieni mailma antaisi pitkällisiin eroamisiin niin hyvää\ntilaisuutta, kuin se todellakin antaa. Jos olisi mailma pienempi ollut,\nkentiesi olisin tavannut teitäkin useammin.\"\n\nKaunis Marguerite punastui ja loi pikaisen salaisen silmäyksen rouva\nDor'een.\n\n\"Viimein meitä kuitenkin löysitten, herra Vendale; vaan kentiesi\nkadotatte meitä kohta taas nä'östänne.\"\n\n\"Sitä en tahdo uskoa. Asianhaarojen omituinen yhteensattumus, joka toi\nminulle onnen tavata teitä, kehoittaa minua toivomaan vastakohtaa.\"\n\n\"Mikä se on omituinen asiainhaarain yhteensattumus, jos saan kysyä?\"\n\nSuloinen sveitsiläinen vivahdus tässä lauseessa ja ääni, jolla\nviimeiset sanat sanottiin, tekivät sen Yrjö Vendalelle erinomaisen\nmiellyttäväiseksi, samalla kertaa kuin hän taas huomasi salaisen\nsilmäyksen rouva Dor'een. Vaikka pikainen kuin salama näytti se\nkuitenkin osoittavan jonkumoista varoitusta, jonka tähden Vendale tästä\nhetkestä hiljaisuudessa piti rouvaa silmällä.\n\n\"Se, että sattumaisilta olen tullut osakkaaksi yhteen kauppa-toimeen\nLontoossa, jonka tykönä herra Obenreizer sattumaisilta juuri tänä\npäivänä on nimen-omaisesti hyväksi esitelty, jopa sen lisäksi vielä\nsemmoiselta kauppa-toimelta Sveitsissä, jonka kanssa meillä molemmilla,\nniinkuin näyttää, on kauppa-asioita. Eikö hän ole tätä teille\nmaininnut?\"\n\n\"Ei,\" puuttui tässä puheesen herra Obenreizer, vapaa tuosta sumustansa,\n\"sitä en ole vielä maininnut miss Margueritelle. Mailma on niin pieni\nja yksmuotoinen, että iloinen hämmästys välisti on tarpeellinen. Asia\non tosiaan niinkuin hän sanoo, miss Marguerite. Hän tuolla, joka on\nniin korkeata sukua, ja on saanut niin siveän kasvatuksen, hän on\nalentanut itseänsä kaupan-tekoon. Kaupantekoon! Ihan kuin me köyhät\ntalonpojat, jotka olemme hiipineet ylös ojista!\"\n\nPilvi levesi neiden valkoiselle otsalle ja hän loi silmänsä alas\nlattiaan.\n\n\"Mutta kaupalle se on hyvää!\" pitkitti Obenreizer suurella\ninnostuksella. \"Se ylevöittää kauppaa. Kaupan onnettomuus ja alennus on\nettä koko halvempi kansa -- esimerkiksi me köyhät talonpojat -- saattaa\nantautua sille elämän-radalle ja sen avulla kohota. Katsokaa, hyvä\nystäväni Vendale;\" pitkitti hän voimakkaasti, \"miss Margueriten isä,\nvanhin velipuoleni, joka nyt olisi kaksi kertaa vanhempi teitä ja\nmeitä, jos vielä eläisi, vaelsi ilman kengittä melkeen ryysyissä pois\nilkeästä vuoren-solasta, jossa asuimme, vaelsi vaeltamistaan, sai\njoskus ruokaa muulien ja koirien joukossa eräässä ravintolassa kaukana\npäälaksossa, otti palvelusta siellä, tuli tallirengiksi, kokiksi, ja\npääsi viimein paikan isännäksi. Semmoisena otti hän minua tykönsä\n(saattoiko hän ottaakaan velimiestäni, tuota mielipuolista kerjääjää,\ntahi sisartansa, tuota kehräävää kummitusta?) ja pani minua oppiin\nnaapurin ja ystävänsä mainion kellonsepän luoksi. Vaimonsa kuoli miss\nMargueriteä synnyttäessä. Mitä seisoi testamentissaan, ja mitkä olivat\nMargueriten isän viimeiset sanansa minulle kun kuoli ennenkuin lapsi\noli päässyt täysi-ikäiseksi? Näin hän sanoi: 'Kaikki tulee\nMargueritelle paitsi niin ja niin paljon vuodessa sinulle. Olet nuori,\nvaan teen sinua kuitenkin hänen holhojaksi; sillä sinä olet\nalhaisimmasta ja köyhimmästä talonpojan säädystä ja niin olin myös\nminäkin sekä Margueriten äiti; me olemme kaikki kurjia talonpoika\nraukkoja ja sitä et saa koskaan unhoittaa.' Sama on myös useimpain\nmaanmiesteni laita, jotka nyt pitävät kauppaa Soho-korttelissa täällä\nLontoossa. He ovat ennen olleet talonpoikia, halpasukuisia, orjailevia\nSveitsin talonpoikia. Kuinka hyvää ja etevää eikö siis ole kaupalle\" --\ntässä hän muuttui iloiseksi ja likisti taas tapansa mukaan nuoren\nviininkauppiaan kyynäspäitä -- \"kun sitä herrasmiehet viljelevät ja\njalostavat.\"\n\n\"Sitä en voi huomata\" -- sanoi Marguerite palavin poskin ja kiivaalla\nsilmäyksellä. \"Minun mielestäni jalostamme kauppaa yhtä hyvin me\ntalonpojat.\"\n\n\"Noh! noh! miss Marguerite\" -- sanoi Obenreizer. \"Muistakaa että\npuhutte ylpeässä Englannissa.\"\n\n\"Minä puhun ylpeällä totuudella\" -- vastasi hän ja asettui jälleen\nlevollisesti työhönsä -- \"enkä ole Englantilainen, vaan Sveitsiläisen\ntalonpojan tyttö.\"\n\nLauseessaan oli jotaan, asiata päättävää, jota vastaan Vendale ei\ntahtonut väittää. Hän sanoi siis vaan hyvin totisena.\n\n\"Minä yhdyn täydellisesti teidän ajatukseenne, miss Obenreizer, ja olen\njo lausunut tässä talossa samaa mielipidettä, jota herra Obenreizer\nitse voipi vakuuttaa\" -- jota kuitenkaan tämä ei tehnyt.\n\nVendalella oli viekkaat ja terävät silmät, ja tuon tuossakin\ntarkastellen rouva Dorea huomasi hän jotaan tuon leveän selän takana,\njota mainittu rouva tarjosi vieraalle nähtäväksi. Hansikkain\npuhdistamisessa oli, näet, eräs suuri pantomimillinen ilmeys. Se kävi\nhyvin hiljaa ja varovaisesti kun Vendale puhui Margueriten kanssa, jopa\nherkesi lopulla kokonaan, ikäänkuin olisi hän pysähtynyt työssään\nkuunnellaksensa. Kun Obenreizer oli lopettanut puheensa talonpojista,\noli rouva hieronut hansikkaansa kaikin voimin, ikäänkuin olisi puhe\nvoittanut hänen erinomaista suosiotansa, ja pari kertaa kun tuo\nhansikka, jota rouva piti silmiensä edessä, nostettiin ilmaan taikka\nkun toinen sen sormista kohosi toinen aleni, luuli Vendale mainitun\nhansikkaan tehneen jonkun sananlennätin-merkin Obenreizerille, joka\ntodellakin ei koskaan ollutkaan kääntänyt sille selkäänsä, ehkä tämä ei\nollut sitä muka ollenkaan huomaavinansa.\n\nVendale oli myös havainnut että se tapa, jolla Marguerite poisti tuota\nainetta, jota Obenreizer jo kaksi kertaa oli alkanut, osoitti jotaan\nharmia holhojaa vastaan, jota harmia hän nähtävästi koitti hillitä --\nikäänkuin olisi Margueriten mieli tehnyt häntä nuhdella, jos vaan\nuskaltaisi. Hän oli myöskin havainnut -- vaikka tämä kyllä oli\nvähäpätöinen asia -- että Obenreizer ei ollut Margueriteä lähestynyt\nenemmin kuin alustakaan, ikäänkuin olisi niitten välillä ollut\nmäärätyitä rajamerkkejä. Ei kertaakaan hän myöskään ollut häntä\npuhutellut käyttämättä sanaa \"miss\", vaikka sen käyttämisessä aina oli\nollut joku melkeen havaamaton pilkan osoitus. Ja nyt johtui Vendalelle\nensi kerta mieleen, että tuo omituisuus tämän miehen käytännössä, jota\nhän ei ollut ennen voinut selvittää, oli joku ehkei aina huomattava\npilkkaamisen halu. Hän tunsi itsensä vakuutetuksi siitä että Marguerite\njollaan tavalla pidettiin vankina oman vapaan tahtonsa puolesta; ehkä\nhän teki molemmille vastarintaa vakavalla mielen-kuvituksellansa, joka\nkuitenkaan ei riittänyt häntä vapauttamaan. Vakuutus tästä teki nuorta\nviininkauppiasta vielä taipuvammaksi mielistymään neitoon, kuin ennen.\nSanalla sanottu, hän oli hurjasti rakastunut neitoon ja vakaasti\npäättänyt käyttää tätä tilaisuutta, joka viimein oli tarjoutunut\nhänelle.\n\nTällä kertaa mainitsi hän vaan sivumennen, että Wilding & C:o pian\ntulisi pyytämään miss Obenreizeria hänen läsnäolemisellaan\nkunnioittamaan taloansa -- vanhuutensa tähden merkittävä paikka, ehkä\nainoastaan nuorten miesten asuma -- eikä pitentänyt tervehtimistään\ntavallisen määrän ylitse. Tultuansa alas isäntänsä seuraamana, näki\nhän Obenreizerin kauppa-konttorin olevan tässä päässä porstuata.\nKonttorissa oli useampia renttuisia miehiä muukalaisessa puvussa, joita\nObenreizer, päästäksensä sivutse, lykkäsi syrjään muutamilla sanoilla\näitinkielellänsä.\n\n\"Maanmiehiäni,\" selvitti hän, seuraten Vendalea portille, \"köyhiä\nmaanmiehiäni! Kiitollisia ja uskollisia kuin koirat. Hyvästi! Tavataan\ntoiste. Kuinka tuleekin se minua ilahuttamaan!\"\n\nKaksi keveää likistystä kyynäspäästä saattoi Vendalea ulos kadulle.\n\nIhana Marguerite kehyksensä vieressä ja rouva Doren leveä selkä\nsananlennättimensä kanssa, väikkyivät edellänsä Raajarikko-loukkoon.\nHänen tänne tullessa, oli Wilding sulkenut itsensä sisään Bintreyn\nkanssa; ja koska kellarin-ovet sattumalta seisoivat auki, sytytti\nVendale kynttelin halkaistuhun kepin päähän ja meni alas tehdäkseen\ntarkastelun kellareissa. Ihanan Margueriten kuva väikkyi uskollisesti\nedellänsä, mutta rouva Doren leveä selkä jäi ulkopuolelle.\n\nKellarit olivat aika laajat ja aika vanhat. Täällä oli ollut\nholvi-käytävä silloin kuin menneet ajat eivät vielä olleet menneinä;\nmuutamat luulivat sen kuuluneen erääsen luostariin, toiset johonkuhun\nkappeliin, vieläpä toiset johonkuhun pakanalliseen temppeliin. Oli mikä\nolikin, nyt se teki yhtä. Jokainen saattoi tehdä miksi tahtoi puoleksi\nlahonnutta pylvästä eli haljennutta holvia. Mennyt aika jo oli sen\nkanssa menetellyt niinkuin se tahtoi, ei huolinut ensinkään\nvastaväitöksistä.\n\nSuljettu ilma ynnä ummehtunut haju ja jyrisevä kolina, joka kuului\nylhäältä kaduilta, soveltui, eroten jokapäiväisen elämän ikävästä\nyhtäläisyydestä, hyvin yhteen kauniin Margueriten kanssa, joka teki\nvastarintaa molemmille kaitsijoillensa. Vendale käveli kävelemistään\nkunnes kääntyessään nurkan ympäri, näki yhdenlaisen kynttilän kuin\nminkä itse kantoi.\n\n\"Oho! oletteko siellä, Janne?\"\n\n\"Eikö olis parempaa syytä minulla sanoa: Oho! oletteko täällä, master\nVendale? Se kuuluu minun ammattiini olla täällä, mutta ei teidän.\"\n\n\"No, no! älkää nyt möriskö, Janne!\"\n\n\"Oh! en minä mörise\" -- vastasi kyypäri; \"jos joku mörisee, niin se on\nse, mitä minä olen saanut sisääni hikireikien kautta, enkä minä.\nVarokaa ettei joku _teissä_ rupea mörisemään, master Yrjö. Pysykää\ntäällä siksi että höyryt alkavat vaikuttaa, niin kyllä saavat teistäkin\nkiini.\"\n\nKyypärin nykyinen toimitus oli pistää päänsä pakkaushuoneisin, tehdä\nmittauksia ja laskea lukua päässään sekä kirjoittaa havainnot\nhärjänvuotamoiseen muistokirjaan, joka näytti olevan osana hänestä\nitsestään.\n\n\"Ne saavat kyllä kiini teistä\" -- jatkoi hän sitten kuin oli saanut\nmittauskeppinsä kahden tynnyrin päälle, kirjoittanut viimeisen\nhavainnon kirjaansa ja oikaissut selkäänsä -- \"siihen voitte luottaa!\nOlette siis nyt ruvenneet kauppa-toimeenne, master Yrjö?\"\n\n\"Niin olen tehnyt ja toivon ettei teillä ole sitä vastaan mitään,\nJanne?\"\n\n\"Ei _minulla_, Jumala varjelkoon siitä! Vaan höyryillä on teitä vastaan\nse, että olette liiaksi nuori. Olette molemmat liiaksi nuoret!\"\n\n\"Väkevyys siinä väitöksessä vähenee aina päivä päivältä, Janne.\"\n\n\"Se on tosi, master Yrjö; mutta minä en päivä päivältä vähennä\nväkevyyttä siinä väitöksessä, että minä jo olen liiaksi vanna, enkä\nsiis tule tilasuuteen nähdä erittäin suurta parannusta teidän tykönä.\"\n\nTämä vastaus näytti itse Ladlen Jannelle niin soveliaalta, että\nröhkäisi karkeaan nauruun ja vielä kerran uudisti lauseensa samalla\nnaurun röhkäisemisellä tuolle \"parannusta teidän tykönä.\"\n\n\"Mutta mille ei ole naurettava, master Yrjö,\" jatkoi Janne, jälleen\noikasten selkäänsä -- \"on se, että nuori master Wildinq on mennyt\nvaihettamaan onnea. Huomatkaa sanani! Hän on vaihtanut onnea ja tulee\nsen kohta havaitsemaan. En ole lystin vuoksi koko elinaikaani asunut\ntäällä alhaalla. Siitä, mitä täällä näen, tiedän milloin rupee\nsatamaan, ja milloin jälleen lakkaa, milloin rupee tuulemaan, ja\nmilloin taas tyvenee. Ja siitä mitä nyt näen täällä alhaalla tiedän\nmyös että onnemme on muuttunut.\"\n\n\"Onko näillä katossa kasvavilla ilkiöillä mitään tekemistä\nennustuksenne kanssa?\" kysyi Vendale nostaen kynttilänsä mustia,\npiikkisiä sieni-möhkäreitä kohden, jotka rippuivat alas katosta ja\nnäyttivät vallan inhoittavilta. \"Olemmehan tulleet maineesen näitten\nsienien kautta kellarissamme!\"\n\n\"Se on totta, master Yrjö\" -- sanoi Ladlen Janne ottaen pari askelta\ntakaperin -- \"ja jos tottelette neuvoani, niin annatte niiden olla\nrauhassa.\"\n\nOttaen tynnyrillä makaavaa vapaa ja sillä hiljaa kaivaen sitkeitä\nsieniä kysyi Vendale:\n\n\"Tosiaanko? Miksi niin?\"\n\n\"Ah, ei niinkään paljon siitä syystä, että syntyvät viinihöyryistä ja\nsiis voitte niistä arvata mitä lajia kyypäri vetää sisäänsä kun\nelinkautensa vaeltaa täällä ympäri, eikä myöskään niin paljon siitä,\nettä nämät sienet päästyänsä määrättyyn aikaan vaurastumistilaan,\nmuuttuvat madoiksi, jotka putoovat alas päällemme,\" -- vastasi Janne\nyhä pitäen itsensä etäällä -- \"kuin enemmin eräästä toisesta syystä.\"\n\n\"Mistä muusta syystä?\"\n\n\"Jos olisin teidän sijassa, sir, niin en koskisi niihin! Sen selvitän\nteille jos seuraatte minua täältä ulos. Mutta huomatkaa ensiksi heidän\nväriänsä, master Yrjö.\"\n\n\"Kyllä, sen teen.\"\n\n\"Se on hyvä. Tulkaa siis pois täältä, sir.\"\n\nHän lähti edeltä kynttylänensä ja Vendale seurasi jälestä, hänkin\nkynttyläneen. Saatuansa hänen kiini, sanoi Vendale paluumatkalla:\n\n\"No, Janne! mikäs kumma nyt oli heidän värissä!\"\n\n\"Eikö se ole juurikuin hyytynyt veri, master Yrjö?\"\n\n\"Niinpä melkeen.\"\n\n\"Enemmin kuin melkeen, minusta,\" vastasi Janne puistellen totisesti\npäätänsä.\n\n\"Vaikkapa niinkin! annetaan siis olla aivan kokonaan, jos tahdotte;\nmitä sitten?\"\n\n\"Master Yrjö, ne sanoo\" -- -- --\n\n\"Kuka sanoo.\"\n\n\"Mistä minä tiedän kuka?\" -- vastasi kyypäri, nähtävästi harmissa\nrohkeasta kysymyksestä. -- \"Ne, näetten! Ne, jotka sanovat kaikkia,\nymmärrättekö? Kuinka minä voin sanoa kuka se Ne on, jos ette itse tiedä\nsitä?\"\n\n\"Se on totta! Jatkakaa!\"\n\n\"Ne sanoo, että joka sattuu saamaan tuommoisen tukon mustanpunaisia\nsieniä suoraan rinnallensa, hän tulee murhatuksi niin varmaan kuin\nmailma on.\"\n\nPysähtyen suu naurussa, kohdataksensa vanhan kyypärin silmiä, joita\ntämä oli kyntteliinsä luonut ikäänkuin uneksiva lausuen mainitut sanat,\ntunsi Vendale yhtäkkiä raskaan käden putoavan rinnallensa. Ja kun hän\nsilmänräpäyksessä seurasi sitä kättä, joka oli häntä tavoittanut ja\njoka käsi ei ollut muun kuin opastajansa -- näki hän että tämä oli\nlyönyt hänen rinnaltansa tukon sieniä, jotka samassa putosivat maahan.\n\nTuokion katseli hän kyypäriin yhtä kauhistuneena kuin tämä häneen,\nmutta samassa he tulivat päivänvaloon kellarin portaitten päähän ja\nennenkuin Vendale raittiisti juoksi niitä ylös sammutti hän sekä\nkynttelinsä että kauhistavan taika-uskonsa.\n\n\nWILDING LÄHTEE.\n\nSeuraavana päivänä edeltä puolenpäivää läksi Wilding yksinään\nulos ilmoitettuansa kotona, että, jos herrat Vendale eli Bintrey\nkävisivät häntä kyselemässä, niille sanottaisiin että hän oli mennyt\nLöytölasten-huoneesen: Vasten kaikkia, mitä kauppa-kumppalinsa oli\nhänelle puhunut, vasten myös mitä hänelle oli muistuttanut laki-asiain\nneuvon-antajansa, joka oli ollut samasta ajatuksesta kuin edellinenkin,\npysyi Wilding järkähtämättömänä päätöksessään. Löytää kadonnutta\nnuorukaista, jonka paikkaa itse oli omistanut, oli tästä hetkestä\nelämänsä päätarkoitus, ja kuulustelemin Löytölasten-huoneessa oli\nselvästi ensimmäinen askele haluttua löytöä varten. Tästä syystä läksi\nnyt viininkauppias Löytölasten-huoneesen.\n\nKartanon hänelle ennen niin tuttu muoto näytti hänestä nyt yhtä oudolta\nkuin kamiinifriisin yli rippuvan kuvan. Rakkahin muistonsa siitä\npaikasta, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvana, oli siitä nyt\nijäksi poistunut. Kummallinen vasta-hakoisuus valtasi häntä, kun hän\nsisälle astuessa ilmoitti asiansa; sydäntänsä pakoitti, kun istui\nyksinään odotus-salissa, sill'aikaa kuin lähetettiin noutamaan\nlaitoksen rahaston-hoitajaa, jonka kanssa hän tahtoi puhua ja\npakinomisen alkaessa voi hän ainoastaan laskea vaivalla selittää\ntulonsa tarkoitusta.\n\nRahaston-hoitaja kuunteli häntä katsannolla, joka lupasi tarpeellista\nhuomiota, vaan ei enempääkään.\n\n\"Meidän täytyy,\" sanoi hän kun puheen vuoro tuli hänelle, \"olla\nvarovaiset kaikissa kysymyksissä, joita meille vieraat tekevät.\"\n\n\"Tuskinpa saatatte pitää minua vieraana,\" sanoi Wilding tavallisella\nsuoruudellaan, \"koska ennen mailmassa minäkin olin yksi lapsi-raukoista\ntäällä.\"\n\nRahaston-hoitaja vastasi kohteliaasti, että tämä seikka herätti hänessä\nerinomaista osan-ottamista hänen vierastansa kohden, mutta pyysi\nkuitenkin saada tietää oikeat syyt näihin kysymyksiin, jonka tähden\nWilding ilman kiertelemättä ilmoitti syynsä, koittamattakaan mitään\nsalata.\n\nRahaston-hoitaja nousi ylös ja meni edeltä toiseen huoneesen, jossa\nlaitoksen pöytäkirjat säilytettiin.\n\n\"Kaikki ne tiedot, jotka kirjamme voivat antaa, ovat kernaasti teidän\nkäytettävinä,\" sanoi hän; \"vaan niin monen vuoden kuluttua pelkään\ntämän myös olevan ainoan tiedon, jonka saatamme teille tarjota.\"\n\nKirjat tarkasteltiin ja muistutus, joka niissä löydettiin, kuului\nseuraavalla tavalla:\n\n[3:mas päivä Marraskuuta 1836. Ottanut otto-pojakseen ulos\nLöytölastenhuoneesta poikalapsen nimeltä Walter Wilding. Ottajan nimi\nja sääty: rouva Jane Anne Miller, leski. Asuntopaikka: Lime-Tree Lodge,\nGroombridge Wells. Suosia-lauseita ynnä muita tietoja ovat jättäneet:\nHänen kunnioitettavuutensa John Harker, Groombridge Wells, ja herrat\nGiles, Jeremie ja Giles, pankkiirit, Lombard Street.]\n\n\"Ja siinäkö kaikki?\" kysyi viininkauppias. \"Ettekö sittemmin ole\nkuulleet mitään rouva Milleristä?\"\n\n\"Emme mitään; siinä tapauksessa kyllä löytyisi joku muistutus\nkirjoissa.\"\n\n\"Saanko ottaa kopian kirjoituksesta?\"\n\n\"Aivan mielellään. Mutta olette vähän liikutettuna? Enkö minä saa\nkirjoittaa sen teille?\"\n\n\"Ainoa neuvoni tässä asiassa,\" sanoi Wilding surumielisesti silmäellen\nkopiaa, \"on kuulustella rouva Milleriä entisessä korttelissa, ja katsoa\nvoivatko nuot herrat, jotka häntä suosittivat, jollaan tavalla minua\nauttaa\".\n\n\"Tosiaan, se on ainoa keino, jonka minäkin nykyjään voin keksiä,\"\nvastasi rahaston-hoitaja. \"Olisin sydämmestäni toivonut saattavani\njättää teille parempia tietoja!\"\n\nNäillä jäähyväis-sanoilla kehoituksena pitkitti Wilding\nkeksimis-matkaansa; joka oli alkanut Löytölastenhuoneen portilla.\nEnsimmäinen pysäyspaikka oli tietysti pankkiirein konttori\nLombard-street kadun varrella. Kaksi osakkaista kauppatoimessa eivät\nottaneet vastaan sattunaisia kävijöitä, mutta tehtyänsä alusta muutamia\nvälttämättömiä esteitä myöntyi kolmas antamaan kirjurinsa tutkia\n\"M\"-kirjaimella merkittyä pääkirjaa. Leski-rouva Millerin kontto\nlöydettiin, vaan ristitettynä kahdella pitkällä viivalla, joista läkki\njo oli vaalennut ja alahalla syrjässä seisoi kirjoitettuna: \"kontto\npäätetty 30 päivä Syyskuussa 1837.\"\n\nNäin oli ensimmäinen paikka matkalla saavutettu ja _Ilman\nMenestyksettä_! Lähetettyänsä kirjasen Raajarikkoloukkoon ilmoituksella\nkauppa-kumppanillensa, että hän kentiesi tulisi viipymään moniaita\ntuntia, lähti Wilding höyry-jonolla toiseen pysäyspaikkaan matkallansa\nrouva Millerin kortteriin, Groombridge Wells.\n\nÄitejä ja lapsia matkusti hänen seurassa; äitejä ja lapsia tapasi\ntoisiansa pysäyspaikalla; äitejä ja lapsia oli puotissa, joihin\npoikkesi kyselemään tietä. Joka paikassa astui hänen eteensä tuo hellin\nja kalliin side ihmisellisissä oloissa suloisena ja onnellisen päivän\nihanassa valossa. Kaikkialla muistutettiin hän siitä sydämmessään\nhaudotetusta harhauksesta, josta hän niin äkkiä oli herätetty -- siitä\nkadonneesta muistokuvasta, joka oli hajonnut ikäänkuin kuvaus\nkuvastimessa.\n\nEikä sieltä täältä kyseskellen, hän ei kuitenkaan saanut selvää\nsellaisesta paikasta, jolla olisi nimenä ollut Lime-Tree Lodge.\nNähtyänsä erään asioitsian konttorin meni hän sinne tuoden viimeisen\nkerran kysymyksensä esiin. Asiotsia viittasi suoraan kadun poikki\nmonella ikkunoilla varustettuun vanhaan puurakennukseen, joka näytti\njonkunmoiselta tehtaalta, vaikka oli olevinaan ravintola.\n\n\"Tuolla, sir,\" sanoi hän, \"oli Lime-Tree Lodge kymmenen vuotta\ntakaperin.\"\n\nToinen paikka oli saavutettu ja taas _Ilman Menestyksettä_.\n\nYksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä jälillä. Herra Harker,\npappismies, joka muitten muassa hänkin oli antanut tietoja rouva\nMilleristä, ei vielä ollut tavoitettuna. Koska samassa tuli muutamia\ntuttuja, jotka vaativat asioitsijan huomiota, lähti Wilding pois katua\nalaspäin erääsen kirjakauppaan, jossa kysyi hänen kunnioitettavuuden\nJohn Harkerin nykyistä adressia.\n\nKirjankauppias oli nähtävästi sekä harmistuneena että kummastuksissa\nkysymyksestä eikä vastannut.\n\nWilding uudisti kysymyksensä.\n\nKirjankauppias otti pöydältään pienen siistin kirjan yksinkertaisessa\nsiteessä, ojensi sen vieraalle näyttäen nimilehteä:\n\nKunnioitettavan herran John Harkerin marttyri-kuolema Uudessa\nSeelandissa. Kertonut eräs entinen seurakuntalaisensa.\n\nWilding laski kirjan jälleen pöydälle.\n\n\"Pyydän anteeksi\" sanoi hän, ajatellen ehkä omaa marttyriyyttänsä.\nHiljainen kirjankauppias vastasi kumarruksella, ja Wilding meni.\n\nKolmas ja viimeinen paikka, ja kolmas ja viimeinen kerta _Ilman\nMenestyksettä_!\n\nMikä nyt oli tehtävänä? Nähtävästi ei löytynyt muuta neuvoa kuin\npalata Lontoosen, pettyneenä joka haaralla. Paluumatkallansa katseli\nWilding tuon tuostakin kopiaa, jota oli saanut Löytölasten huoneen\npöytäkirjoista. Yksi epätoivon monista muodoista -- kohta surkuteltavin\nkaikista -- on se, joka itsepäisesti rakastaa pukeutua Toivon\nvale-pukuun. Heittämäisillään mitätöntä paperia ulos vaunun ikkunasta\npidätti Wilding yhtäkkiä kätensä.\n\n\"Kentiesi saattaa tuo vielä viedä johonkuhun keksintöön,\" arveli hän.\n\"Niinkauvan kuin elän en tahdo erkauda tästä ja kuolemani jälkeen\nlöytävät testamenttini suorittajat sen saman sinetin alla kuin\ntestamenttinikin.\"\n\nNyt johdatti sana testamentti rehellistä viininkauppiasta uudelle\nmielen uralle, ehkä päätarkoituksensa ei kuitenkaan jäänyt unehduksiin.\nHänen täytyi aivan hetimmiten tehdä testamenttinsa.\n\nSanat \"Ilman Menestyksettä\" olivat alkuperäisesti herra Bintreyn\nkäyttämät tässä asiassa. Ensimmäisessä pitkällisessä keskustelussa,\njoka pidettiin asiasta, oli tämä terävä-järkinen mies satoja kertoja\nkieltävällä päänsä-pudistamisella toistanut: \"Ilman Menestyksettä,\nherra, Ilman Menestyksettä! Minun mieleni mukaan tämä tuuma on kokonaan\nilman menestyksettä, ja neuvoni on siis, että rauhallisesti pysytte\nsiinä missä olette.\"\n\nTämän pitkän keskustelun kuluessa oli potelli tuota\nneljänkymmenenviiden vuoden vanhaa portviiniä tuotu pöydälle\nvirvoitukseksi herra Bintreyn kurkulle, vaan kuta selvemmästi hän näki\nlasinsa pohjaa, sitä selvemmästi näkyi myös hänestä, ettei tällä\nasialla ollut mitään menestystä, ja kerta kerralta oli hän laskenut\ntyhjennetyn lasinsa pöydälle sanoen: \"Ilman menestyksettä, herra\nWilding! Eläkää rauhassa ja olkaa kiitollinen.\"\n\nVarmaa on, että syy rehellisen viininkauppiaan haluhun tehdäksensä\ntestamenttinsa tuli hellimmästä omastatunnosta, ehkä se kyllä on\nmahdollista, että hän, vaikka tietämättä, tunsi jonkunlaisen\nlievityksen kun sai laskea oman neuvottomuutensa kahden muun ihmisen\nniskoille, jotka aikanansa astuisivat hänen sijaansa. Oli miten\ntahansa, niin seurasi hän hartaasti tätä uutta mielen-johtoa ja\nkiirehti kiirehtimistään pyytämään Yrjö Vendalea ja herra Bintreytä\nkohtaamaan häntä Raajarikko-loukossa ja vastaanottamaan hänen\nluottamustaan.\n\n\"Koska me nyt kaikki kolme olemme koossa ja ovet suljettuina,\" alotti\nherra Bintrey kääntyen uudelle osamiehelle, \"täytyy minun, ennenkuin\nmeidän ystävämme (ja minun luottilaani) antaa meille tarkempia tietoja\najatuksistaan, muistuttaa, että olen tässä asiassa neuvonut yhdellä\nlailla kuin olen kuullut teidänkin neuvoneen, herra Vendale, ja jota\njokainen järjellinen ihminen olisi neuvonut. Olen sanonut hänelle että\nhänen välttämättömästi pitää säilyttämän salaisuutensa ja puhuteltuani\nsekä hänen läsnä ollessa että poissa ollessa rouva Goldstrawia olen\nminä vakaa siitä että jos joku on uskottava (mikä _jos_ tässä kyllä on\npainava), niin saamme huoletta uskoa häntä tässä asiassa. Olen\nteroittanut meidän ystävämme (ja minun luottilaani) huomiota senkin\npäälle, kuinka hän, ryhtymällä satunnaisiin tiedustelemisiin,\narvaamatta tulisi ei ainoastaan houkuttelemaan pirua liikkeelle\nkaikenlaisten petturien muodoissa, vaan myös hävittämään omaisuntensa.\nNyt tiedätte, herra Vendale ettei meidän ystävämme (ja minun\nluottilaani) tahdo hävittää omaisuuttaan, vaan päin vastoin säilyttää\nsen sille, jonka hän pitää -- vaan jonka minä en voi sanoa pitäväni --\nlaillisena omistajana, jos semmoinen laillinen omistaja koskaan tulee\nlöytymään. Erehtyisin suuresti, jos semmoinen omistaja koskaan\nlöytyisi, vaan se nyt on yhtä. Herra Wilding ja minä olemme kuitenkin\nyhdestä mielestä siinä, ettei omaisuus saa hävitä. Olen suostunut herra\nWildingin tahtoon tuo tuostakin lähettää ilmoituksen aviisiin, josta\nse, joka mahdollisesti jotaan tietää tuosta omaksi-otetusta lapsesta,\njoka sillä ja sillä ajalla otettiin ulos Löytölasten-huoneesta,\nvarovaisesti kutsutaan löydyttää itsensä minun konttorissa, ja olen\nvelvoittanut itseäni määrätyillä ajoilla panemaan mainittu ilmoitus\naviisiin. Meidän ystävältämme (ja minun luottilaaltani) olen saanut\ntietää, että olen kutsuttu tänne vastaanottamaan käskyjänsä ja pitämään\ntahtonsa, vaan pyydän teitä huomaamaan, etten siltä virkani-puolesta\nole hyväksynyt kumpaistakaan.\"\n\nNäin puhui herra Bintrey kääntyen välisti toiseen välisti toiseen\nkuulijoista, mutta, ehkä muutoin tarkka huolenpidossaan\nluottilaastansa, hän ei kuitenkaan voinut olla nauramatta Wildingin\ninnostuneelle hommaamiselle, ja katseli häneen ehtimiseen vilkkuvin\nsilmin ikään kuin olisi hän ollut joku oitis nauruttava ilmiö.\n\n\"Ei mikään voi olla selvempi,\" sanoi Wilding. \"Toivoisin vaan, että\nminun pääni olis yhtä selvä kuin teidän, herra Bintrey.\"\n\n\"Havaatteko mitään huminaa korvissanne?\" sanoi asianajaja huolellisella\nsilmäyksellä, \"niin heittäkää se -- puheemme, näetten, vastaseksi.\"\n\n\"Ei, kiitoksia! Ei tarvitse!\" sanoi Wilding. \"Mitä aioin sanoa oli.\" --\n\n\"Älkää kiihoittako itseänne, herra Wilding,\" pyysi asianajaja.\n\n\"En, sitä en tee,\" vastasi viininkauppias. \"Tekisittenkö te, herra\nBintrey ja Yrjö Vendale, joitakuita esteitä jos teitä nimitettäisiin\ntestamenttini suorittajiksi, tahi voittenko heti vastata siihen\nsuostumalla?\"\n\n\"Minä suostun puolestani,\" sanoi Vendale mielukkaasti.\n\n\"Minä myös,\" sanoi herra Bintrey ei varsin niin mielukkaasti.\n\n\"Kiitän teitä molempia, sydämmestäni. Testamenttiani koskevat\nmääräykset ovat lyhyet ja selvät, ja olette ehkä hyvät ja kirjoitatte\nne heti paperille. Kaiken irtonaisen ja kiinteän omaisuuteni määrään\nminä ilman eroituksetta ja ehdotta teille, että te maksatte kaikki\ntodenmukaiselle herra Wildingille, siinä tapauksessa että tämä mies\nilmautuu ja oikeaksi nähdään kahden vuoden kuluessa luettuna\nkuolemapäivästäni. Muussa tapauksessa tulette antamaan koko summan\nlahjaksi Löytölastenhuoneelle.\n\n\"Onko tämä koko teidän määräyksenne, herra Wilding?\" kysyi Bintrey\nhetken viivyttyä, jona toinen ei toistansa ollut katsonut.\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Ja tämän määräyksen oikeudesta olette vahvasti vakuutettu?\"\n\n\"Vahvasti, ilman ehdoitta; kaikin puolin.\"\n\n\"Siis ei muuta ole,\" sanoi asianajaja kohottaen olkapäitänsä, kuin\nasettaa sen lailliseen muotoon, allekirjoituttaa ja todistuttaa sen.\nMutta onko teillä niin kiire? Ettehän toki kuole niin pian, herra?\"\n\n\"Milloin kuolema tulee, Herra Bintrey,\" vastasi Wilding totisesti,\n\"sitä ette tiedä te enkä minä; sen tietää ainoastaan korkeampi viisaus.\nMutta minulle olisi rakasta jos niin pian kuin mahdollista saisin\ntämän painon rinnaltani poistetuksi.\"\n\n\"Nyt olemme taas asian-ajajana ja luottilaana,\" sanoi Bintrey hetken\nmelkeen liikutettuna. \"Jos Herra Vendalelle ja teille sopii kahdeksas\npäivä tästä luettuna, samalla tunnilla, kuin nyt, niin panen ylös\nmuistokirjaani, että silloin löydytän itseni täällä.\"\n\nSuostumus tehtiin ja kävikin toteen määrätyllä ajalla; testamentti\nallekirjoitettiin laillisesti ja Bintrey pani sen tarkkaan säilyyn\nmuitten luottilasten paperein joukkoon, jotka Bintreyn konttorin\nrautahyllyillä olivat kätkettynä erityisiin rauta-arkkusiin, itsekunkin\nomistajan nimi-merkki päällä ikään kuin olisi tämä lain pyhä paikka\nollut joku ahdas luottilasten suku-hauta.\n\nSuuremmalla innolla kuin mitä hän viimeisinä aikoina oli osoittanut\nasioissa, jotka hänelle tuntuivat vähemmin mieluisilta, alkoi Wilding\nnyt asettaa yksinkertaista talous-hoitoansa, jossa voimakkaasti tulivat\nhäntä avuksi ei ainoastaan rouva Goldstraw, vaan myös herra Vendale,\njonka luultavasti teki mieli mitä pikimmiten antaa päivällis-pitoja\nObenreizer-perheelle. Ainakin kävi niin, että, kun kaikki oli\njärjestyksessä, kutsuttiin Obenreizerit, holhoja sekä holhottavansa,\npäivällisille Raajarikko-loukkoon, johon kutsumukseen myös rouva Dor\noli suljettu. Jos Vendale tätä ennen oli korvia myöten rakastunut --\njota ei epäiltäkö -- niin upottivat nämä päivälliset häntä\nkymmenentuhatta syltä rakkauden syvyyteen. Ja kuitenkin, jos olis\nvaikka henkensä antanut, hän ei saanut tilaisuutta puhua sanaakaan\nkahden kesken ihanan Margueriten kanssa. Kuinka varmaan tämmöinen\nsuloinen hetki näkyikin tulevan, niin seisoi aina arvaamatta Obenreizer\nsumukasvoin vieressä, tahi ilmausi rouva Doren leveä selkä hänen\nsilmäinsä eteen. Aivan hänen tulemisesta poislähtöön saakka ei nähty\ntätä äänetöntä ämmää silmänräpäystäkään edestäpäin, paitsi hänen\nsyödessään mutta siitä hetkestä asti, kuin hän, oivallisen syömisen\nperästä, oli vetäynyt takaisin vieras-saliin, oli hän kääntynyt kasvot\nseinää vasten.\n\nMutta olipa toki Margueriten nähtävä, olipa Marguerite kuultava, olipa\nMarguerite vielä välistä koskettavanakin neljän viiden viehättelevän,\nvaikka mieltä hämmentävän tunnin kuluessa. Kun hän käveli vanhoissa,\npimeissä kellareissa, talutti Vendale häntä kädestä; kun hän lauloi\nillalla valaistussa vierassalissa, piteli Vendale, seisoen vieressä,\nhänen hansikkaita ja olisi mielellään niitä vaihettanut jokainoata\ntilkkaa vastaan tuosta viiden ja neljänkymmenen vuoden vanhasta\nportviinistä, jos olisi se ollut vaikkapa viisi ja neljäkymmentä kertaa\nvanhempaa ja sen hinta viisi ja neljäkymmentä kertaa viis ja\nneljäkymmentä puntaa tusinasta. Ja vielä kun vieraat jo olivat menneet\nmatkoihinsa ja kynttelit olivat sammutetut Raajarikkoloukossa,\ntuskautti hän itseään alituisilla kysymyksillä: Tokkohan Marguerite\nluuli, että hän häntä ihasteli? Arvasiko Marguerite kuinka hän häntä\nrakasti? Tokko Marguerite aavistikaan, että oli voittanut hänen\nelämälle ja kuolemalle. Ja samaa suuntaa meni yhä vaan: tokko vai tokko\nei? sävelikköä ylös ja sävelikköä alas, yli viivoja, viivain alle,\nlakkaamatta. Oi! sä levoton ihmis-sydän raukka! Kuinka ihmeellistä\najatella että ihmiset, jotka jo tuhansia vuosia takaperin ovat olleet\nmuumioina, nekin tekivät ihan samaa, ja kuitenkin kaikki ilman\npoikkeuksetta keksivät salaisuuden, kuinka vasta pääsisivät lepoon!\n\n\"Mitä ajattelette, Yrjö,\" kysyi Wilding seuraavana päivänä häneltä,\n\"Obenreizerista? -- Minä en kysy mitä ajattelette mamseli\nObenreizerista.\"\n\n\"En tosiaan tiedä,\" vastasi Vendale, \"enkä ole koskaan tiennyt mitä\nhänestä ajattelisin!\"\n\n\"Hän on sivistynyt mies ja tarkka-päinen\" -- sanoi Wilding.\n\n\"Kieltämättä, hänellä on tarkka pää.\"\n\n\"Hän on hyvä muusikko.\"\n\n\"Kieltämättä, hän on hyvä muusikko.\"\n\n\"Ja puhuu hyvin.\"\n\n\"Niin,\" sanoi Yrjö Vendale mietiskellen, \"ja puhuu hyvin. Tiedättekö,\nWilding, että välistä kun ajattelen häntä, niin johtuu mieleeni, että\nhän ei ole yhtä hyvin vaiti.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte? Hän ei olen röyhkeän puhelias.\"\n\n\"Ei suinkaan, enkä tarkoita sitä minäkään. Vaan kun hän on vaiti, niin\nei ole hyvä olla häntä epäluulolla kohtelematta ehkä kentiesi ilman\nsyyttä. Ottakaa esimerkiksi joku, jota tunnette ja pidätte rakkaana,\nottakaa kuka tahansa.\"\n\n\"Se on pian tehty, rehellinen ystäväni,\" sanoi Wilding, \"otanpa\nteidän.\"\n\n\"Sitä en tahtonut enkä odottanut,\" vastasi Vendale nauraen; \"vaan\nolkoon menneeksi, ottakaa minä. Ajatelkaapa hetken. Onko se seikka,\nettä hyväksymisellä katsotte kasvojani, kuinka erilaiselta nämät\nvälistä voivatkin näkyä, onko se varsinaisesti perustettu katsantooni,\nvaiti ollessani?\"\n\n\"Niinpä luulen,\" sanoi Wilding,\n\n\"Niin luulen minäkin. Nähkää nyt, koska Obenreizer puhuu -- tahi toisin\nsanottu kun hän saapi mielensä mukiin haastella -- niin hän pääsee\njokseenkin hyvästi asiasta; mutta koska häneltä puuttuu tilaisuutta\npakisemaan, niin hänen käypi melkeen kehnosti. Se on siitä syystä kun\nsanon että hän ei ole vaiti yhtä hyvin kuin hän puhuu. Ja kun\npikaisesti ajattelen semmoisia kasvoja, joita tunnen, ja joita en usko,\nniin tekee minun nyt, kun ajattelen asiata, mieli päättää että eivät\nosaa hyvin olla vaiti.\"\n\nKoska tämä väite kasvojen-tutkinto-opissa oli ihan uusi Wildingille,\noli hän alusta vähän hidas myöntämään sen oikeutta, kunnes viimein,\nkysyen itseltään oliko rouva Goldstraw hyvin vaiti, ja muistaessaan\nettä tämän kasvot, hänen vaiti ollessansa, kehoittivat luottamukseen,\ntuli varsin iloiseksi niinkuin ihminen ainakin tulee, kun hän saapi\nsitä uskoa, mitä hän mieluisasti haluaa uskoa.\n\nKoska Wildingin terveys ja iloisuus kuitenkin ainoastaan hitaasti\npalasi jälleen, johdatti Vendale hänen mieleen toisen virkistymiskeinon\n-- kentiesi oli tässä Obenreizeriläisiä syrjä-tarkoituksia\nvaikuttamassa -- nimittäin nuo soitannolliset tuumat palvelioitten\nkanssa, ja mitenkä laulukoulu kotona talossa ynnä yhteinen kööri\nlikimmäisessä kirkossa oli toimeen pantava. Koulu tuli pian toimeen, ja\nkoska muutamilla palvelioista jo ennestään oli vähäinen soitannollinen\nsivistys ja taisivat laulaa kelpo lailla, niin seurasi yhteinen kööri\nkohta jälestä. Tätä johdatti ja opetti enimmästi Wilding itse, joka\ntoivoi saattavansa tehdä alammaisistaan yhtä monta löytölasta, mitä\nkoski heidän kykyä laulaa pyhien köörien laulannossa.\n\nKoska nyt Obenreizerit olivat tottuneita laulajia, niin seurasi siitä,\nettä nekin kutsuttiin osaa ottamaan näihin laulu-seuroihin ja kun oloja\nholhottavansakin puolesta oli antanut suostumuksensa, seurasi siitä\nmyös luonnollisesti että Vendalen elämä muuttui -- muuttui rajattoman\norjuuden ja tenhouksen elämäksi. Sillä vanhassa, synkässä kirkossa,\njossa rakas veljeskunta pyhäpäivinä kokoontui viiden kolmatta hengen\nlukuisena oli, se \"hänen\" äänensä, joka säkeneen tavalla valaisi\npimeimmätkin loukot ja sai muurit pylvinensä vavahtamaan, ikäänkuin\nolisivat ne olleet kappaleita Vendalen omasta sydämestä.\n\nVaan eipä nämä taivaalliset pyhäpäivät sittenkään pitäneet vertoja\nniille keskiviikko-soitannoille, jotka tapahtuivat kotona\nyksinkertaisessa perheessä. Näissä tiloissa istuikse miss Obenreizer\npianon eteen ja lauloi lauluja aitinkielellänsä, lauluja isänmaastaan,\nlauluja, jotka kuiskasivat Vendalen korviin: \"Nouse ylös matelemasta\ntasaista maata; tule kanssani kauas ihmisten joukkosta; seuraa minua\nkun nousen korkeammalle ja korkeammalle ja sulaan yhteen etäiseen\nsiniin; nouse kanssani korkeammalle kukkulalles ja rakasta minua\nsiellä.\" Ja silloin olivat kaunis liivivaate, kaistoilla kaunistetut\nsukat ja hopea-soljilla koristetut kengät, yhtä hyvin kuin korkea otsa\nja kirkkaat silmänsä täynnä todellista Alppi-kevättä kunnes laulu\nvaikeni.\n\nMutta Vendale itsekään ei joutunut semmoiseen intoon näistä lauluista\nkuin Ladlen Janne, vaikka eri lailla. Myötäänsä kieltäen muka\ntahtovansa pilata \"laulun sieveyttä\" ottamalla osaa siihen ja osoittaen\nsyvimpää ylenkatsetta sävelikköä ja muita soitannon alkeis-perustuksia\nvastaan -- jotka myös todellakin harvoin huvittavat sellaisia, jotka\nainoastansa kuulijoina läsnä olevat -- piti Janne alusta alkaen koko\ntämän tuuman turhana yrityksenä ja kaikki laulajat olivat hänen\nmielestään ulvovaisia munkkeja. Mutta kun yhtenä päivänä hänkin huomasi\n\"laulun sieveyttä\" eräässä sveitsiläisessä laulussa, niin myönsi hän\nnyt molemmille alakyypärillensä heikon toivon löytyvän että muka\nheistäkin aikoja myöten voisi jotaan tulla. Muuan Händelin ylistysvirsi\nvoitti vielä enemmin hänen suosiota, ehkä hän tekisi sen väitöksen,\nettä tämä suuri sävelniekka jokseen kauvan on mahtanut olla jossaan\nulkomaalaisessa kellarissa, koska osasi kertoa samaa asiata niin monta\nkertaa, joka hänen mielestä oli aivan varma merkki siitä, että hän\nyhdellä toi toisella tavalla oli saanut sitä sisäänsä.\n\nKolmas kerta kun herra Jarvis soitti huilua ja toinen herra viulua ja\nmolemmat sitten yhdessä suorittivat duettiä, niin saatti tämä hänen\nsemmoiseen kummastukseen, että hän ihan omasta päästä tuli sanoneeksi\nDa Capo, joita sanoja hän useita kertoja toisti, ikään kuin olisi hän\nkaikessa sovinnossa kutsunut jotaan tämän nimistä naista joka ehkä oli\nlaulajaisissa joutunut hänen suosioon. Vaan tämä olikin myönteinen\ntodistus hänen tovereinsa ansioista; sillä koska kahdensoitto\nensimäisenä keskiviikko-iltana oli lopetettu, ja heti sen jälkeen miss\nObenreizerin ääni alkoi kuulua, istui hän, ikään kuin lumottuna,\navosuin loppuun asti; sitten hän nousi juhlallisesti ylös tuoliltaan,\nja puheen johdannoksi tehden kumarruksen, joka erittäin tarkoitti herra\nWildingiä, puhkesi hän seuraaviin imarteleviin sanoihin: \"Tämän\njälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata\" eikä tahtonut sen\nperästä enään muilla sanoilla antaa perheen soitannollisille lahjoille\nkunnioitustansa.\n\nTällä tavalla syntyi omituinen tuttavuus miss Obenreizerin ja\nLadlen Jannen välillä. Marguerite nauroi niin hilpeästi Jannen\nkohteliaisuudelle ja tuli kuitenkin samalla kertaa niin hämille siitä,\nettä Janne, soitannon lopetettua, rohkaisi itsensä hänelle sanomaan\ntoivovansa, ettei hän ollut niin höyrypäinen, jotta olisi mitään\nsopimatonta puhunut? Marguerite vastasi häntä leppeällä hempeydellä,\njohon Janne teki syvän ja kömpelöisen kumarruksen.\n\n\"Aikaa myöten te kyllä tulette onnea muuttamaan, miss,\" sanoi Janne\nyhdenlaisella syvällä kumarruksella. \"Senlaiset ihmiset, kuin te,\nvoitte tuoda onnen tänne jälleen takaisin.\"\n\n\"Minäkö? Tuoda onnen tänne jälleen,\" vastasi hän viehättävällä\nengelskallaan ja ihanalla kummastuksella. \"Tosiaan en ymmärrä teitä;\nminä olen niin typerä.\"\n\n\"Nuori herra Wilding,\" selvitti Janne suosiollisesti, kyllä\nMargueritelle yhtä käsittämättömästi, \"muutti onnen ennenkuin otti\nnuoren Yrjö herran osakkaaksi kauppaan. -- Sen sanon suoraan ja sen\nsaatte nähdä. Vaan tulkaa te, miss Obenreizer, ja laulakaa onni tänne,\nniin se ei voi tehdä vastusta.\"\n\nNäin sanoen läksi Janne syvillä kumarruksilla takaperin ulos\nhuoneesta; mutta koska hänellä oli kaikenlaiset etu-oikeudet, ja koska\nvasten-tahtoinen voitto miellyttää nuoruutta ja kauneutta, niin kyseli\nMarguerite häntä tulevana kertana iloisin silmin.\n\n\"Missä minun Janneni on?\"\n\nJa niin tuotiin Janne sisään ja otettiin häntä käteen, joka sitten jäi\ntavaksi.\n\nToinen tapa syntyi seuraavalla lailla. Janne oli vähän vähänkuuloinen.\nItse hän siitä syytti \"höyryjä,\" joka voi olla hyvinkin todenmukaista.\nMikä lieneekin ollut syynä, sen vaikutus oli ainakin nähtävä. Ensi\nkerta oli häntä nähty kiipeilevän pitkin seinää vasempi käsi vasemman\nkorvan takana, kunnes hän pääsi aivan lähelle laulajatarta; ja siinä\noli hän sitten pysynyt siksi kun lausui yllä mainitut imarteelliset\nsanat ystävillensä. Seuraamana keskiviikkona havaittiin, että Janne\npurema-koneena oli menettänyt melkoista voimaa puolipäiväisillä\nollessa, ja pöydän ympärillä kuiskattiin että tämä oli selitettävä\nhänen erinomaisista toiveista miss Obenreizerin laulun suhteen, ja että\nse tapahtui pelkästä pelvosta jäädä laulajaisissa ilman sopivaa paikkaa\njossa hän oikein voisi kuulla miss Obenreizerin laulua. Tämä kuiskutus\ntuli myös herra Wildingin korviin, ja tavallisella hyvän-tahtoisuudella\ntoimitti hän illalla ennenkuin laulu alkoi, Jannelle sijaa\nensimmäiselle riville. Siitä tuli tavaksi että Marguerite seuraavina\niltoina ennenkuin istuikse pianon eteen aina kysyi herra Vendalelta\n\"missä minun Janne herrani on?\" ja että Vendale silloin aina toi hänen\nesiin ja asetti hänen aivan lähelle Margueriteä. Näin kaikkien\nnähtävänä hän osoitti syvintä ylenkatsetta ystäviensä soitannollisia\nyrityksiä vastaan ja ihaili ainoastaan Margueriten laulua. Hän tässä\nsitten istua röhötti ikään kuin aapis-kirjan kesytetty takajaloilla\nseisova sarvikuono kuunnellen ja ihaellen laulua; ja jos joku silloin\nhänen selkänsä takaa rohkeni kysyä: \"Noh kuinka on mielestänne tämä,\nJanne?\" oli hän aina valmis vastaamaan nuot merkilliset sanat,\nikäänkuin olisi hän juuri siinä hetkessä ne keksinyt: \"Tämän jälkeen\nsaatatte kaikki todellakin panna maata!\"\n\nMutta Raajarikko-loukon viatonten huvitusten ja lystillisten\nleikkipuheitten ei ollut sallittu kauvan kestää. Niitten alla oli jo\nalusta alkaen piilonnut ankara totuus, josta jokainen perheen-jäsen\ntiesi, mutta josta kaikki hiljaisen sopimuksen kautta olivat olleet\nmainitsematta. Herra Wildin'gin terveyden laita ei ollut hyvä.\n\nHän olisi ehkä voinut kärsiä sen kovan kohtauksen, joka oli koskenut\nhänen elämänsä peritunteisin, tahi voittaa sitä tietoansa että hänellä\noli toisen ihmisen omaisuus, vaan molemmat yhteensä olivat hänelle\nliiaksi raskaat. Taistellessaan näitten kaksoiskyöpeleitten kanssa\nnääntyi hän päivä päivältä nääntymistänsä. Eroomattomat kyöpelit\nistuivat hänen kanssansa atrioitsemassa, söivät hänen tallrikiltaan,\njoivat hänen viinilasistaan ja väijyivät hänen sänkynsä takana yöllä.\nAjatellessaan luuleteltun äitinsä lempeyttä oli hänen mielestään ikään\nkuin olisi sen varastanut, ja vaikka alamaisensa kunnioitus ja\nmielen-hartaus kyllä välistä häntä vähän elähyttikin ja virkistytti,\nnäytti näiden onnellisiksi tekeminenkin hänestä petokselliselta, koska\ntämä muka oli tuntemattoman perillisen tehtävä velvollisuus ja ilo.\n\nVähitellen vaipuivat näin hänen ruumiinsa voimat hänen tuskittelevaisen\nmielen painon alle, hänen käyntinsä menetti jäntevyytensä, harvoin loi\nhän silmänsä maasta ylös. Hän tiesi olevansa syytönnä tähän surulliseen\nerehdykseen, mutta tiesi myös olevansa kykenemätön sitä poistamaan; ja\nviikot päivät yhä vierivät eikä ilmestynyt ketään, joka olisi vaatinut\nhäneltä pois hänen nimensä ja omaisuutensa. Ja nyt alkoi hänessä\nherätä epä-selkoinen tieto usein palaavasta aivojen hämmennyksestä,\nsillä pitkät hetket, välistäpä koko vuorokausi, katosivat häneltä\nselvittämättömällä tavalla tietämättömiin.\n\nKerran seisahtui hänen muistonsa kun hän oli ruokapöydän ääressä, eikä\npäässyt liikkeelle ennenkuin seuraavana aamuna; toinen kerta pysähtyi\nse, kun hän löi laulu-tahtia ja pääsi silloin käymään vasta keskellä\nyötä, kun hän kauppa-toverinsa kanssa käveli pihalla kuun valossa. Hän\nkysyi Vendalelta, joka aina oli kohteliaisuutta täynnä ja valmis\navuliaisuuteen, mitenkä tämän laita oikeastaan oli, mutta sai vaan\nvastukseksi: \"Ette ole olleet oikeen terve, siinä kaikki:\" Hän haki\nselvitystä palvelioittensa kasvoista, vaan nämä käänsivät sen kaikki\nleikiksi sanoen: \"Sepä hupaista että nyt olette paljon terveemmän\nnäköinen, sir;\" tahi: \"Toivon voimanne paremmin nyt, sir,\" -- joista ei\nmitään selvitystä ollut.\n\nViimein täytyi Walter Wildingin, oltuansa ainoastaan viisi kuukautta\nVendalen kanssa kauppa-kumppalina, laskeuta sairasvuoteelle ja\nemännöitsiänsä tuli sairashoitajaksi.\n\n\"Maatessani tässä teillä ei mahda olla mitään sitä vastaan että teitä\nkutsun Sallyksi, rouva Goldstraw,\" sanoi viininkauppias parka.\n\n\"Se tuntuu minusta paljon luonnollisemmalta kuin kaikki muut\nnimitykset, sir, ja minä olen siihen hyvin mieltynyt!\"\n\n\"Kiitoksia, Sally! Luulenpa, Sally, että minulla viimeisinä aikoina on\nollut useampaa halvauksen kohtausta. Eikö niin ole, Sally? Nyt voitte\nsen mielellään minulle tunnustaa.\"\n\n\"Niin tosiaan on laita, sir!\"\n\n\"Ah, siinä siis selitys!\" sanoi hän vakaasti. \"Katsokaa, Sally, herra\nObenreizer puhuu mailmasta, että se on niin pieni, jotta ei ensinkään\nole ihmeteltävä kuin samat ihmiset niin usein kohtaavat toisiaan eri\npaikoilla ja eri ajoilla elämässä. Vaan tuntuupa kummasta, Sally, että\nminun, niin sanoakseni, piti joutuman Löytölastenhuoneesen sinne\nkuollakseni.\"\n\nHän ojensi Sallylle kätensä, jota tämä puristi lempeästi.\n\n\"Ette toki vielä kuole, rakas herra!\"\n\n\"Niin sanoi myös herra Bintrey, mutta arvelenpa, että hän erehtyi.\nVanhat lapsuuden tunteet palajavat minuhun jälleen takaisin, Sally --\ntuo vanha hiljaisuus ja rauha, ennenkun tavan mukaan vaivuin uneen.\"\n\nJa hetken kuluttua sanoi hän leppeästi: \"Suudelkaa minua, Sally!\" ja\nnähtävää oli, että hän luuli makaavansa entisessä kodissaan\nLöytölastenhuoneessa.\n\nNiinkuin Sally ennenkin oli kumartunut orpolapsien ylitse, kumartui hän\nnytkin isättömän ja äidittömän miehen ylitse, ja painoi huulensa hänen\notsalle, kuiskaten:\n\n\"Jumala siunatkoon teitä!\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä!\" vastasi hän samalla äänellä. Vielä hetken\nkuluttua, loi hän silmänsä ylös, nyt jälleen tointuneena, ja sanoi:\n\n\"Älkää minua liikuttako paikasta, Sally, vaikka aion puhua muutaman\nsanan. Minä makaan niin levollisesti näin. Luulenpa, että hetkeni on\ntullut. En tiedä kuinka teistä näyttää, vaan...\"\n\nNyt hän hetkeksi joutui tainnuksiin, vaan tointui vielä kerran.\n\n\"En tiedä kuinka näyttää teistä, Sally, vaan minusta se näyttää niin.\"\n\nJa näin täydellä tunnolla ja järjellä lopetettuaan mieli-lauseensa, oli\nhetkensä tullut ja hän kuoli.\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\nVendale kosii.\n\n\nKesä ja syksy olivat menneet; Joulu ja Uusivuosi olivat tulossa.\n\nTestamentin-suorittajina, jotka rehellisesti tahtoivat täyttää\nvelvollisuuksiaan vainajata kohtaan, olivat Vendale ja Bintrey useammat\nkerrat pitäneet kiivaita keskusteluja. Laki-mies oli heti alusta\njulistanut, että oli ihan mahdotonta ryhtyä mihinkään uuteen toimeen\nasiassa, koska ainoat mahdolliset tutkimukset kadonneesta jo olivat\ntehdyt itse Wildingin toimesta sillä menestyksellä, että aika ja\nkuolema yhdessä eivät olleet hänestä jättäneet vähintäkään jälkeä.\n\nJos tehtäisiin sanomalehtiin ilmoitus siitä miehestä, jolla oli oikeus\nomaisuuteen, niin olisi tarpeellista siinä mainita kaikenlaisia pieniä\nseikkoja joka taas yllyttäisi puolet kaikista Englannin veijareista\nesittelemään itsiään varsinaiseksi Walter Wildingiksi. \"Jos löydämme\ntilaisuutta päästä kadonneen jäljille, niin käyttäkäämme se, vaan ellei\nniin yhtykäämme uuteen neuvotteluun ensi tulevana vuosi-päivänä\nWildingin kuolemasta.\" Tämä oli herra Bintreyn neuvo, ja Vendalen\ntäytyi antaa asian jäädä vastaiseksi, ehkä hän kernaasti olisi\nnoudattanut ystävä vainajansa mieltä.\n\nJos Yrjö Vendale kääntyi huolistaan menneistä päivistä tulevaisiin,\nolivat hänen toiveensa yhtä epäselkoisella kannalla kuin ennenkin.\nKuukausia oli kulunut ensimmäisestä käynnissään Soho-Sqvaressa, ja tällä\npitkällä ajalla oli ainoana kielenä, millä hän oli Margueriten kanssa\nsaanut puhua lempeydestään, ollut silmien kieli, sopivissa tiloissa\nautettuna käden puristuksella.\n\nMikä tuo sitten oli vastus, joka aina asettui hänen tiellensä? Sama\njärkähtämätön vastus, joka alusta alkaen oli sulkenut häneltä tien.\nKuinka sopivaiselta tahansa näyttikin tilaisuus päästä Margueriten\nkanssa kahden kesken puheelle saivat Vendalen yritykset kuitenkin\nmuuttumatta aina saman päätöksen. Kaikissa sattumaisimmissakin tiloissa\noli herra Obenreizer viattomimmalla tavalla aina hänelle vastukseksi.\n\nMutta vanhan vuoden viimeisenä päivänä tuli taas odottamaton tilaisuus\nviettää iltaa Margueriten seurassa ja tätä tilaisuutta päätti Vendale\nuudestaan käyttää puhuakseen hänen kanssa kahden kesken. Ystävällinen\nkirje Obenreizeriltä kutsui näet häntä uudenvuoden-päivänä pieniin\npäivällispitoihin Soho-Sqvareen.\n\n\"Tulemme olemaan ainoastaan neljä henkeä\" -- kuuluivat sanat kirjeessä.\n\n\"Tulemme olemaan ainoastaan kaksi ennen illan loppua\" -- päätti\nVendale.\n\nEnglannissa uudenvuoden päivänä annetaan ja vastaan-otetaan\npuoli-päivällispidot niinkuin muulloinkin ilman muuta, vaan\nmuissa maissa pidetään tätä päivää suurena lahjain antamisen ja\nvastaan-ottamisen tilaisuutena. Välistä on mahdollista noudattaa\nvieraita tapoja ja Vendale ei pelännyt kokeen tekemistä. Vaikeampi oli\nhänen päättää minkälaisen hänen uudenvuoden-lahjansa Margueritelle\npitäisi oleman. Talonpojan tyttären arka arvonsa tunto, joka\nkipeimmästi tunsi eroituksen oman ja hänen yhteiskunnallisten asemain\nvälillä, oli varmaan hiljaisuudessa nouseva häntä vastaan, jos hän\nuskalsi tarjota hänelle kallista lahjaa, ja köyhänkin miehen varoilla\nostettava lahja oli siis ainoa, jonka hän toivoi, antajan vuoksi,\nlöytävän tien tytön sydämmeen. Vakaa-mielisesti vastustaen kiusausta,\ntimanttein ja rupiinein muodoista kiusausta, osti Vendale nastion,\nGenualaisen taidekalun, joka oli yksinkertaisin ja vaatimattomin\nkoristus, jonka hän löysi juveleerarin puodissa.\n\nHän pisti lahjansa salaa Margueriten käteen, kun Marguerite tätä\nhänelle ojensi tervehtiäksensä Vendalea päivällis-pidoille määrättynä\npäivänä.\n\n\"Tämä on ensimmäinen uudenvuoden-päivä, jota vietätte Englannissa,\"\nsanoi Vendale. \"Sallitteko minun käyttää samaa tapaa kuin teidän\nkodissanne harjoitetaan?\"\n\nMarguerite kiitti vähäisen hämillänsä, katsellen pientä rasiaa,\nepä-tietoisena mitä tuo mahtoi sisältää; vaan kun hän sen aukaisi ja\nnäki kuinka huolellisesti yksinkertaisesti Vendalen pieni muistinlahja\noli valittu, tajusi hän kohta Vendalen syitä ja käänsi häntä kohtaan\niloiset kasvonsa, joissa selvään oli luettava hänen mielipiteensä:\n\"tunnustan todellakin että olette minua ilahuttaneet ja miellyttäneet.\"\nEi milloinkaan hän Vendalen mielestä oli ollut näin kauniina kuin\ntällä hetkellä. Hänen talvi-pukunsa tummanruskea silkki-hame mustan\nsametti-liivin kanssa, joka nousi kaulaan asti ja pehmeästi ympäröitsi\nsitä pienellä joutsen-höyhenisellä seppeleellä -- koroitti vastakohdan\nkoko voimalla hänen ihonsa hohtavaa valkeutta.\n\nVasta silloin kuin Marguerite hänestä kääntyi peiliä vastaan\npannaksensa uuden lahjansa entisen sijaan, tuli Vendale havaitsemaan\nettä muitakin läsnä-olijoita oli huoneessa. Hän näki nyt Obenreizeria,\njoka tapansa mukaan likisti hänen kyynäspäätänsä ja kuuli tämän äänen\nhienolla ivauksella kiittelevän häntä kohteliaisuudestaan Margueriteä\nkohtaan: \"Kuinka siisti ja yksinkertainen lahja, hyvä herra! Minkä\nhienon aistin se osoittaa!\" -- Nyt vasta huomasi myös Vendale, että\npaitsi häntä itseä vielä toinenkin vieras, mutta ainoastaan yksi, oli\nsaapuvilla, jota Obenreizer esitteli hänelle maanmiehenänsä ja\nystävänään. Ystävän kasvot olivat homehtuneet, ja ystävän ruumiinvarsi\npaksu ja puhlakka. Hänen ikänsä muistutti ihmisellisen elämän syksystä,\nja illan kuluessa osoitti hän kaksi silmiin-astuvaa omaisuutta, toinen:\nolla vaiti; ja toinen: tyhjentää potelleja.\n\nRouva Dor ei ollut huoneessa, eikä hänelle ollut jätetty sijaakaan\npöydässä kun ruualle ruvettiin. Obenreizer ilmoitti, että hyvän rouvan\nyksinkertainen tapa oli syödä puolipäivällistään \"keskellä päivää.\"\nMyöhemmin illalla oli hän lausuva puolustus-syitänsä.\n\nVendale ihmetteli oliko tuo hyvä rouva Dor tällä erää vaihtanut\ntoimitustansa puhdistaa Obenreizerin hansikkaita toimitukseen\nlaittaa Obenreizerin ruokaa. Varmaa oli, että ruokalaitokset olivat\nkeitto-taidon mestari-teoksia, joittenka kanssa Englannin kätkyessä\nvielä makaavan keitto-taidon tuotteet eivät olleet verrattaviakaan.\nPäivällinen oli oiva, ehkä yksinkertainen. Mitä viiniin tulee, niin\npyörivät tuon äänettömän ystävän silmät juhlallisesta innostuksesta.\nVälisti hän sanoi: \"Hyvä!\" kun uusi potelli tuotiin esiin, ja välisti\nhän sanoi: \"Ah!\" kun tyhjennetty kannettiin ulos, ja sillä oli kaikki\nhänen puoleltansa illan huviksi loppunut.\n\nVaiti-olo on välistä tarttuva. Raskautetut omilta salaisilta\nhuoliltaan, näkyivät Marguerite ja Vendale joutuneen äänettömän\nystävän painavaisen vaikutus-voiman alle. Edesvastaus kanssapuheen\nylläpitämisestä rippui siis kokonaan Obenreizerin hartioilla, ja hän\nkantoikin takkansa kuin mies. Hän aukaisi sydämmensä sivistyneenä\nmuukalaisena ylistäen Englannin kunniaa. Muitten aineitten loppuessa\npalasi hän aina tähän tyhjentymättömään lähteesen, ja sai jälleen\nvirran juoksemaan yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Hän ihasteli Englannin\nkorkea-kasvuista, voimakasta kansaa; hän ihmetteli sen komeita\nkaupunkeja ja yhteisiä rakennuksia ynnä kiiteltävää järjestystä näitten\nylläpitämisessä. Hän kiitti Englannin kansallista hallitusta ja ylisti\nsen lakien vapamielisiä perusteita varsinkin oikeuden käynnissä y.m.\ny.m.; sanalla sanottu ihastuksensa oli niin täydellinen, että hän\nviimein, ennenkuin päivällis-pidot loppuivat, pyysi luvan pitää\nvähäisen puheen, joka päättyi sanoilla: Eläköön vanha Englanti! hip!\nhip! huraah!\n\nTuskin oli Obenreizerin ääni veisannut tämän englantilaisen\nylistysvirren viimeistä säveltä, tuskin oli tuo äänetön ystävä saanut\nviimeisen viini-pisaran kurkkuunsa, kun hiljainen kolkutus ovelle\nhäiritsi juhlaa. Palvelija-tyttö astui sisään ja meni suoraan isäntänsä\nluoksi pieni kirje kädessä. Obenreizer aukaisi kirjeisen ja luettuansa\nsen teeskentelemättömällä harmilla, ojensi hän sen ystävälleen ja\nmaanmiehellensä. Vendale sitä vastoin tunsi itsensä ikään kuin\nvirkistyvän nähdessänsä koko tätä hommaa. Oliko hän tuossa\nharmittavaisessa kirjeisessä saanut liittolaisen? Oliko tuo niin\nhartaasti odotettu hetki nyt ainakin tulemaisillaan? \"Pelkäänpä, ettei\ntässä muu auta;\" sanoi Obenreizer maanmiehellensä. \"Pelkäänpä että\nmeidän en lähteminen.\"\n\nÄänetön ystävä antoi hänelle kirjeisen takasin, nykähytti paksuja\nhartioitansa ja kaasi viimeisen kerran viiniä pikariinsa. Viljavat\nsormensa puristivat hartaasti potellin kaulaa ja halasivat sitä\nlempeällä hyvästi-heittämisellä. Hänen pallon-pyöreät silmäinsä\nkatselivat himeästi, ikään kuin sumun lävitse, Vendalea ja Margueriteä.\nSortunut äänensä kärisi ja sai arvaamatta matkaan kokonaisen lauseen:\n\n\"Luulenpa\" -- sanoi hän --, \"että tekisi mieleni juoda vähän enemmän\nviiniä!\"\n\nTästä ponnistuksesta tukehtumaisillaan hän huokahti raskaasti ja läksi\novea kohti.\n\nObenreizer kääntyi Vendaleen syvällä mielipahan katsannolla.\n\n\"Minä olen niin liikutettuna, niin hämilläni, oikeenpa ikävöittää\"\n-- -- -- alkoi hän. \"Muuan maanmiehistäni on joutunut onnettomuuteen;\nhän on yksin eikä ymmärrä teidän kieltänne ensinkään, josta syystä minä\nynnä hyvä ystäväni täällä emme näe muuta neuvoa kuin lähteä häntä\nauttamaan. Mitä osaankaan sanoa puolusteekseni? En voi kuvata kuinka\npahoilla mielin olen, kun minun täytyy menettää teidän seurustelemisen\nhuvi ja kunnia.\"\n\nHän vaikeni, nähtävästi odottaen että Vendale ottaisi hattunsa ja\nmenisi; vaan tämä, joka nyt älysi onnellisen hetken lähestyvän, päätti\ntehdä vastoin hänen luuloansa ja mieltänsä. Hän vastusti siis\nObenreizeriä taitavasti tämän omilla aseilla.\n\n\"Älkää nyt kaikin mokomin panko niin pahaksenne,\" sanoi hän. \"Minä\nodotan aivan mielelläni täällä siksi kuin palaatte.\"\n\nMarguerite punastui ja kääntyi ompelu-kehäänsä akkunan vieressä.\nSumu ilmeysi Obenreizerin silmissä ja hymyileminen tuli vähän\nteeskennellyksi hänen huulillensa. Sanoa Vendalelle, ettei häntä ollut\nodottaminen takaisin hyvään aikaan, ei käynyt laatuun, koska oli\nvaarallista loukata semmoista miestä, jonka hyvä ajatus oli hänelle\nsuuresti tarpeellinen hänen kauppa-toimessaan; hän tyytyi siis, niin\npaljon kuin mielensä malttoi, tappioonsa ja vakuutti että Vendalen\nesitys sekä miellytti että ilahutti häntä. \"Se oli muka niin\nvapaamielisesti, niin ystävällisesti, niin Englantilaiseen tapaan\ntehty!\"\n\nHän käveli hetken askaroiden, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotaan\npoissa-olevata, meni kaksi-puolisesta ovesta ulos toiseen huoneesen,\ntuli jälleen takaisin, hattu ja päällystakki kädessä, syleili Vendalen\nkyynäspäitä luvaten piammiten palata, ja katosi näkymättä äänettömän\nystävänsä keralla.\n\nVendale kääntyi akkuna-loukkoon, johon Marguerite oli istautunut\ntyöllensä. Huoneessa istua röhötti nyt, ikäänkuin olisi hän kadosta\npudonnut tahi lattian läpi noussut, -- vanhan tapansa mukaan, kasvot\nuunia vastaan -- odottamattomana esteenä rouva Dor itse. Hän nousi\npuoleksi pystöön; katsoi puoleksi leveäin olkapäittensä yli Vendalea ja\npudota pulskahti jälleen alas tuoliinsa. Työskentelikö hän? Varmaan.\nTekikö hän, niinkuin ennenkin, Obenreizerin hansikkaita puhtaaksi? Ei;\nhän parsi sukkia.\n\nAsian laita oli nyt toivoton. Vendale mietti vakavasti kaksi seikkaa.\nOliko mahdollista pistää rouva Dorea kammiinin-uuniin? Ei; hän ei olisi\nmahtunut sinne. Oliko mahdollista pitää rouva Dorea, ei elävänä\nnaisena, vaan muuna huone-kaluna? Voisiko hän katsella tätä rehellistä\neukkoa samoilla silmin kuin pöytä, jonka päälle satunnalta oli\nheitetty jonkulainen hiuspuku harsikosta? Varmaan; sen hän voi ja\nsen hän tekikin ilman erityistä omantunnon vaivaamista. Mentyänsä\nistumaan vanhan-aikuiseen akkuna-loukkoon aivan Margueriten ja hänen\nompelu-kehänsä viereen, ilmaantui vähäinen liikutus mainitussa\nhuone-kalussa, mutta mitään ääntä siitä ei kuulunut. Muistaa tulee,\nettei ole aivan helppo liikuttaa tällaista raskasta kalua, josta taas\nseuraa se etu, ettei tarvitse pelätä sen niin äkkiä kaatuvan.\n\nÄänetönnä ja varsin hämillä kallistihe kaunis Marguerite ompelunsa yli\nja neuloi ikäänkuin olisi henkensä rippunut neulan terässä. Sill'aikaa\najeli hänen kasvoillansa hohtavat ruusut ja lumenvalkoinen vaaleus, ja\nsormensa osoittivat levotonta, kuumeen-tapaista toimeliaisuutta. Itse\ntuskin vähemmässä tuskassa älysi Vendale kuitenkin tarpeelliseksi\nhiljaa ja varovaisesti johtaa häntä siihen tunnustukseen, jonka hän\nhalusi itse tehdä sekä siihen vielä suloisempaan tunnustukseen, jota\nhän itse ikävöitsi saada kuulla. Naisen rakkaus harvoin voitetaan\näkkinäisellä rynnäköllä, se myöntyy vähitellen lähestymisen kautta, ja\nkuuntelee mieluisammin hiljaista ääntä.\n\nVendale johdatti hänen muistoonsa heidän entistä yhdessä-oloansa, kun\nmatkustivat Sveitsissä, ja tapaukset tästä onnellisesta, kadonneesta\najasta elähyttivät jälleen heidän mieltänsä. Vähitellen katosi\nniinikään Margueriten ujous; hän hymyili, tuli puheliaaksi, katseli\nVendalea, laiskotteli neulomisessaan ja pisti usein neulansa väärään.\nMolempain äänet alenivat alenemistaan ja kasvonsa kallistuivat heidän\npuhuessaan aina likemmäksi toisiansa. Mutta rouva Dor? Rouva Dor\nkäyttäiksi juuri kuin enkeli, hän ei ollut mitään näkevinään, ei\nvirkkanut sanaakaan, parsi vaan ahkerasti Obenreizerin sukkia. Kun\nrouva Dor tässä toimessaan veti sukkaa vasemmalle käsivarrellensa ja\naina väliinsä nosti tätä käsivartta ilmaan, jotta valo paremmin\nsattuisi hänen työhönsä, ilmestyi kummallisia ja kuvaamattomia hetkiä,\njolloin rouva Dor näytti ikäänkuin ylös-alasin istuvalta ja omia ilmaan\nnostettuja sääriänsä tarkastelevalta. Sitä myöten kuin aika kului,\ntapahtuivat nämä ilmaan nostamiset aina pitemmällä väli-ajalla. Tuo\ntuostakin nyykähytteli musta harsikkopuku, painui raskaasti alaspäin ja\nvirkkui jälleen. Pieni läjä sukkia vieri hiljaa rouva Doren polvilta ja\njäi makaamaan huomaamatta laattialle. Mahdottoman suuri villalanka-kerä\nseurasi sukkia ja pyörähti hiljaa pöydän alle. Musta harsikko-puku\nnyykähytti, painui alaspäin ja virkkui jälleen, nyykähytti vielä\nkerran, painui alas ja ei virkkanutkaan sen enemmin. Monen-säveleinen\näänähdys, kuuluva puoleksi niinkuin suuren kissan hyrräys, puoleksi\nkuin höylän viiltäminen pehmeätä kaulaa vastaan, kohosi rakastavaisten\nalentuneitten äänten ylitse, kajahdellen säännön mukaisella väliajalla\nhuoneessa. Luonto ja rouva Dor olivat tehneet liiton auttaaksensa\nVendalea. Rehellisin naisista nukkui.\n\nMarguerite kohosi tuoliltansa, pysähyttääkseen rouva Doren kuorsausta,\nsitä emme tahto sanoa, vaan kuuluvaa unta; mutta Vendale pani kätensä\nhänen käsivarrelleen ja painoi häntä jälleen alas istumaan.\n\n\"Antakaa hänen olla\" -- kuiskasi hän. \"Minä olen odottanut tilaisuutta\nuskoakseni teille salaisuuden. Sallikaa sen nyt tapahtuvan.\"\n\nMarguerite istuihe jälleen ja tahtoi tarttua neulaansa, vaan turhaan;\nsilmänsä sekä sormensa pettivät, hän ei löytänyt mitään.\n\n\"Olemme puhuneet,\" sanoi Vendale. \"niistä ajoista jolloin ensikerran\nsatuimme yhteen ja jolloin ensikerran matkustelimme toistemme seurassa.\nMinulla on tunnustus tehtävä, koska olen erästä asiaa salannut.\nPuhukaamme ensimmäisestä matkustelemisestani Sveitsissä, luettelin\nteille kaikki ne mielen liikutukset, joita toin muassani kotia\nEnglantiin, paitse yhden ainoan. Saatatteko arvata mikä tämä mielen\nliikutus on?\"\n\nMargueriten silmät tarkastelivat ahneesti ompelusta ja kasvonsa\nkääntyivät vähän syrjään. Alkoipa ilmauda levottomuuden merkkiä kauniin\nliivinsä alla nastion tienoilla. Hän ei vastannut, vaan Vendale ahdisti\nhäntä armahtamatta kysymyksellään.\n\n\"Voitteko arvata mikä mielen-liikutus Sveitsissä se on, josta en ole\nvielä teille maininnut?\"\n\nMargueriten kasvot kääntyivät taas Vendalea kohtaan ja hieno hymyilys\nleikitteli hänen huulillansa.\n\n\"Ehkä se on joku mielen-liikutus vuoriloista?\" vastasi hän viekkaasti.\n\n\"Ei; se tulee paljon syvemmältä.\"\n\n\"Taikka sitten järvistä?\"\n\n\"Ei; järvet eivät ole tulleet minulle päivä päivältä rakkaammiksi.\nJärvillä ei ole mitään yhteyttä nykyisen onnellisuuteni toiveitteni\nkanssa vastaisuudesta. Marguerite! kaikki, mikä antaa elämälle arvonsa\nrippuu yhdestä sanasta teidän huulilta; Marguerite, -- minä lemmin\nteitä!\"\n\nNeitosen pää vaipui alas, ja Vendale tarttui hänen käteensä. Hän veti\nhäntä tykönsä ja katseli häntä. Kyyneleet tulivat neiden silmiin, jotka\nhän oli maahan luonut ja vuosivat kauniita poskiansa alas.\n\n\"Ah! herra Vendale,\" sanoi hän. \"Olisi ollut kauniimmin tehty teiltä\npitää salaisuutenne. Oletteko unhoittaneet sen välin, joka eroittaa\nmeitä. Ei milloinkaan se voi tapahtua!\"\n\n\"Ainoasti yksi väli voipi meitä eroittaa, Marguerite, ja se on se,\njonka itse teette. Oma lemmityiseni! minun silmissäni ei löydy mitään\nkorkea-arvoisempaa kuin sinun hyvyytesi, sinun ihanuutesi! O! kuiskaa\nminulle se ainoa pieni sana, että tahdot ruveta vaimokseni!\"\n\nHän huokasi suru-mielisesti.\n\n\"Muistakaa sukuanne,\" sammalti hän, \"ja muistakaa minuakin.\"\n\nVendale veti häntä vielä likemmäkseen.\n\n\"Jos viivyttelette semmoisilla esteillä,\" sanoi hän, \"niin täytynee\nminun uskoa, että olen loukannut teitä.\"\n\nHän vävähti ja katsoi ylös.\n\n\"O! ei! ei!\" sanoi hän viattomuudessaan; mutta samana hetkenä, kun\nnämät sanat olivat päässeet huuliltansa, älysi hän minkä merkityksen\nVendale oli niille antava. Hänen tunnustuksensa oli vasten tahtoansa\ntullut ilmi, ja ihana punastus kaunisti nyt poskiansa. Hän teki heikon\nponnistuksen päästäkseen irti rakastajansa syleilyksestä, katsoi häntä\nrukoillen silmiin ja tahtoi puhua, vaan sanat keskeysivät Vendalen\nsuuta suikatessa.\n\n\"Päästäkää minut, herra Vendale!\" sanoi hän sortuneella äänellä.\n\n\"Kutsu minua Yrjöksi.\"\n\nHän painoi päänsä hänen rintaansa, ja vihdoin oli nyt koko sydämensä\nhänen omana.\n\n\"Yrjö!\" kuiskasi hän.\n\nNeiden käsivarret kietoutuivat lempeästi hänen kaulaansa, ja ujosti\nkoskien huulillansa hänen kasvoja, kuiskasi neiti nuot viehättäväiset\nsanat: \"minä lemmin sinua!\"\n\nSillä suloisella hetkellä, joka tästä seurasi, kuului kolina portin\naukaisemisesta ja sulkemisesta selvästi talvisen kadun hiljaisuudessa.\n\nMarguerite kavahti.\n\n\"Antakaa minun mennä,\" sanoi hän; \"Hän on tullut takaisin.\"\n\nHän riensi ulos huoneesta, taputtaen sivumennessä rouva Dorea\nolkapäähän. Ämmä heräsi kaikuvalla kuorsauksella, tuijotti ensiksi\nyhden sitten toisen olkapäänsä yli, katseli alas helmaansa, vaan ei\nkeksinyt sieltä sukkia, ei villalankaa, ei parsinneulaa. Samassa kuului\naskeleita portaista.\n\n\"Mon Dieu!\" sanoi rouva Dor ja värisi kuin haavan lehti. Vendale kokosi\nylös sukat ja lankakerät ja nakkasi kaikki yhtenä tukkona rouvan\nolkapään yli.\n\n\"Mon Dieu!\" huusi rouva Dor toistamiseen, kun tämä villa-tulva putosi\nalas hänen avaraan syliinsä.\n\nOvi aukeni, ja Obenreizer astui sisään. Ensimmäisellä silmäyksellään\nhuoneen ympäri hän huomasi Margueriten poissa-olon. \"Kuinka?\" kiivastui\nhän, \"onko veljeni tytär mennyt? Eikö hän ole täällä huvittamassa\nteitä, minun poissa-ollessani? Se on anteeksi antamaton asia. Minä tuon\nhänen paikalla alas.\"\n\nVendale pidätti häntä.\n\n\"Minä pyydän että annatte miss Obenreizerin olla,\" sanoi hän. \"Huomaan\nettä olette tulleet takaisin ilman ystävättänne.\"\n\n\"Niin, ystäväni jäi sinne lohduttamaan onnetonta maanmiestämme, Se oli\nsydäntä leikkaava näky, herra Vendale! Huoneen haltiat koron-kiskojalla\n-- koko perhe kyynelissä! Me syleilemme kaikki toisiamme äänettöminä.\nYksin ihmeteltävä ystäväni ei kadottanut malttiansa, vaan lähetti\npaikalla noutamaan pullon viiniä.\"\n\n\"Saanko puhua muutaman sanan kahden kesken teidän kanssanne, herra\nObenreizer?\"\n\n\"Aivan mielelläni.\"\n\nSitten kääntyi hän rouva Doreen.\n\n\"Te näännytte kokonaan levon puutteesta, hyvä rouva; herra Vendale\nsuopi kyllä anteeksi.\"\n\nRouva Dor nousi ylös ja alkoi matkustella kylki edellä kamiinista\nsänkyyn päin, vaan pudotti tällä matkalla sukan. Vendale otti sen ylös\nhänelle ja aukasi yhden kaksois-ovista, vaan pari askelta astuttuaan\npudotti rouva taas kolme sukkaa. Vendalen kumartuessa niitäkin\npoimimaan, joutui Obenreizer väliin, pyytäen anteeksi ja\nvaroittavaisesti iskein silmää rouva Dorelle, joka tunnusti tämän\nhuomanneensa sillä, että uudestaan pudotti kaikki sukat yhteen\nläjään ja sitten kauhistuneena tallusti pois onnettomuutensa\nnäytelmä-paikalta.\n\nObenreizer kokosi vihoissaan sukkia molemmilla käsillä, ja huutaen:\n\"mene! sen\" -- -- -- heilutti hän myttyä ilmassa. Rouva Dorelta kuului\nvielä yksi: \"Mon Dieu,\" ennenkuin katosi likimmäiseen huoneesen, johon\nhäntä seurasi kokonainen pilvi sukkasia.\n\n\"Mitä teidän on ajatteleminen, herra Vendale,\" sanoi Obenreizer,\nlukiten ovea, \"tämmöisestä ikävästä seka-sorroksesta perheessä. Oikeen\nminun täytyy hävetä itse omani puolesta. Me alotamme uutta vuotta niin\nkehnosti kuin mahdollista on; kaikki on mennyt nurin tänä iltana. Olkaa\nhyvä ja istukaa -- ja sanokaa mitä saan tarjota teille. Näyttäisimmekö\nvielä kunnioituksemme yhdelle teidän oivallisista englantilaisista\ntavoista? Koetanpa olla, mitä englantilainen kutsuu iloiseksi ja\nlystiksi. Minä esittelen 'groggia'.\"\n\nVendale kielsi groggin, kaikella kunnioituksella oivallista tapaa\nkohtaan.\n\n\"Haluaisin puhua teille yhdestä asiasta, joka on minulle varsin\ntärkeä,\" sanoi hän. \"Olette epäilemättä havainneet, herra Obenreizer,\nettä minä jo kauan olen suuresti ihaellut teidän veljenne tytärtä.\"\n\n\"Tosiaan olette varsin hyvä; veljeni tyttären nimessä minä kiitän\nteitä.\"\n\n\"Ja olette myös ehkä havainneet, että ihastukseni miss Obenreizeriin on\nkohonnut hellempään ja syvempään tuntoon --?\"\n\n\"Sanommeko ystävyyteen, herra Vendale?\"\n\n\"Sanokaa rakkauteen, niin olemme totuutta likempänä.\"\n\nObenreizer kavahti tuolilta. Tuo tuskin nähtävä tykytys, joka hänessä\noli likeisin aste punastumiseen, ilmausi yhtäkkiä kasvoihinsa.\n\n\"Te olette miss Obenreizerin holhoja;\" jatkoi Vendale, \"ja pyydän nyt\nteitä osoittamaan minulle suurinta hyvyyttä kuin koskaan voitte, sillä\nettä annatte hänen minulle vaimoksi.\"\n\nObenreizer vaipui taas tuolillensa.\n\n\"Te oikeen hämmästytätte minua, herra Vendale!\" sanoi hän.\n\n\"Minä odotan kunnes rauhoitutte jälleen,\" vastasi Vendale.\n\n\"Vielä muuan sana, ennenkuin voin rauhoittua! Ettehän ainakaan ole\npuhuneet tästä asiasta mitään veljeni tyttärelle?\"\n\n\"Olen! Minä olen avannut koko sydämeni hänelle, ja on syytä\ntoivoa.\" -- --\n\n\"Kuinka?\" keskeytti häntä Obenreizer; \"te olette kosineet veljeni\ntytärtä, kysymättä siihen ensiksi minulta lupaa.\"\n\nHän löi nyrkkinsä pöytään, ja hukkasi ensi kerran siitä asti, kun\nVendale oli tullut häntä tuntemaan, kokonaan aivonsa avaimet.\n\n\"Hyvä herra!\" jatkoi hän, \"mikä on tämä käytös? Kuinka taidatte\npuolustaa tällaista menetystä kunniallisena miehenä, joka puhuu toisen\nkanssa?\"\n\n\"Minä taidan puolustaa sitä sillä, että se on muuan meidän\nenglantilaisista tavoista,\" vastasi Vendale vakaasti, \"ja niitähän te\naina olette kiittäneet. Totta puhuen, herra Obenreizer, en voi sanoa,\nettä minä katuisin mitä olen tehnyt, sen vaan voin vakuuttaa, että\nkäytökseni ei ole lähtenyt ehdollisesta ylenkatseesta teitä kohtaan. Ja\ntämän nyt selvitettyäni, pyydän teitä sanomaan suoraan ja rehellisesti,\nmitkä väitökset teillä on tehtävänä kosimistani vastaan.\"\n\n\"Minulla on se tärkeä muistutus tehtävänä,\" vastasi Obenreizer, \"että\nte ja veljenitytär seisotte niin erilaisella sivistyksen kannalla. Hän\non köyhän talonpojan tytär, ja te olette ylhäistä sukua. Te osoitatte\nmeille kunnian,\" -- lisäsi hän, ja koetti jälleen asettua tavalliselle\nkohteliaalle kannallensa, -- \"joka tosin ansaitsee meidän kiitollista\nmyöntämistä; mutta eroitus on liian silmiin pistävä; uhraus on liian\nsuuri. Englantilaiset ovat ylpeätä kansaa, herra Vendale! Minä tunnen\ntämän tarpeeksi, käsittääkseni että avioliitto, sellainen kuin te\nolette esittäneet, olisi herättävä yleistä häiriötä täällä. Ei yhtäkään\nkättä ojennettaisi talonpoikaselle vaimollenne, ja paraat ystävänne\nhylkäisivät teidät.\"\n\n\"Malttakaapa hetki,\" puuttui Vendale tässä puheesen. \"Ilman röyhkeyttä\nrohkenen sanoa, että tunnen maanmieheni ylimalkaan ja ystäväni erittäin\nparemmin kuin te. Kaikkein niitten nähden, joitten ajatus on minkään\narvoinen, olisi syy naimiseeni selvästi vaimoni itsen ylevyys. Jos en\nolisi vakaa -- huomatkaa, että sanon vakaa -- siitä, että voin tarjota\nhänelle paikan, jonka hän saattaa vastaan-ottaa ilman vähintäkään\nmasentumista, niin en olisi koskaan pyytänytkään häntä vaimokseni. Onko\nteillä vielä useampia väitöksiä tehtävinä? Onko teillä mikään\npersoonallinen väitös minua vastaan?\"\n\nObenreizer levitti molemmat kätensä, ikäänkuin osoittaaksensa\njonkunlaista kohteliasta kieltoa.\n\n\"Persoonallinen väitös?\" virkahti hän. \"Sellainen kysymys, hyvä herra,\nsaattaa vaan tehdä mieleni karvaaksi!\"\n\n\"Me olemme molemmat kauppiaita,\" pitkitti Vendale, \"ja teillä on syytä\nvaatia, että teille näytän voivani elättää vaimoa. Varallisuuteni\nlaita käypi selittäminen parilla sanalla. Vanhemmiltani olen perinyt\nkaksikymmentätuhatta puntaa, joitten toisesta osasta minä elinaikanani\nvaan kannan koron, joka taas, siinä tapauksessa, että satun kuolemaan\nja jättämään jälkeeni vaimon, tulee hänen omakseen. Jos kuoltuani jätän\njälkeeni lapsia, niin tulee itse pääoma jaettavaksi niiden välillä,\nheidän päästyänsä täyteen ikään. Toisen puolen rahoistani saan minä\nvapaasti käyttää, sen olen jo pannut viinikauppaan, jota luulen vielä\nvoivani melkoisesti isontaa. Ylipäänsä lasken minä tuloni tästä\nlaitoksesta kahteentoistasataan puntaan vuodelta, ja kun tähän\npannaan lisäksi elatusrahani, niin nousee vuotinen tuloni nykyään\nviiteentoistasataan puntaan, vaan minulla on paraat toiveet\nsaattaakseni vielä korottaa tätä summaa. Kysyn sen vuoksi, onko teillä\nmitään väittämistä minua vastaan varallisuuteni puolesta?\"\n\nAhdistettuna viimeiseen varustukseensa saakka, nousi Obenreizer ylös ja\nkäveli edes takaisin huoneessa. Selvästi näkyi, ettei hän tällä\nhetkellä tiennyt mitä sanoisi tahi mitä tekisi.\n\n\"Ennenkuin vastaan tähän kysymykseen,\" sanoi hän hetken mietittyään,\n\"täytyy minun pyytää että saan puhutella miss Margueritea. Mainitsitte\näsken, muistaakseni, että toivotte hänen hyväksyvän niitä tunteita,\njoilla olette häntä kunniottaneet.\"\n\n\"Minulla on se arvaamatoin onni, että tiedän hänen lempivän minua,\"\nvastasi Vendale.\n\nObenreizer vaikeni: sumu-pilvi levisi silmäinsä yli, ja tuskin\nhavaittava veren tykytys ilmaantui taas hänen kasvoihinsa.\n\n\"Jos tahdotte olla hyvä ja suoda anteeksi, että jätän teidät vähäksi\naikaa yksinänne,\" sanoi hän mittelevällä kohteliaisuudella, \"niin\nhaluaisin mielelläni puhua pari sanaa veljenityttären kanssa.\"\n\nHän kumarsi ja meni ulos.\n\nYksin jääneenä kääntyivät Vendalen ajatukset luonnollisesti\ntutkistelemaan mahdollista syytä Obenreizerin käytökseen. Tämä oli\nkoettanut estää hänen kosimistansa ja teki nyt esteitä naimisellekin,\nvaikka se nähtävästi tarjosi etuja, joita ei hänenkään varovaisuus\nsaattanut epäillä. Käytöstänsä oli mahdoton käsittää.\n\nEtsiessään vastausta tähän kysymykseen, johtui Vendalen mieleen, että\nObenreizer oli melkein samalla ijällä kuin hän; ja että Marguerite,\ntarkoin mitattu, ei ollut Obenreizerin kanssa niin erittäin läheisessä\nsukulaisuudessa, koska vaan oli hänen velipuolensa tytär. Hän kysyi\nsiis itseltään rakastuneen helposti heränneellä luulevaisuudella, oliko\nhänellä ehkä kilpailija kosimisessaan voitettavana, samoin kuin hänellä\noli holhoja suostutettavana. Tämä ajatus lensi hänen aivonsa läpi\nsilmänräpäykseksi, vaan ei kauemmin. Muisto Margueriten suutelosta joka\nvielä hehkui poskessansa, johdatti hänelle suloisesti mieleen, että\nhetkenkin luulevaisuus nyt oli rikos lemmittyänsä vastaan.\n\nAsiaa tarkemmin tutkittuaan, näytti hänen mielestä Obenreirerilla\nolevan yksi tahi toinen syy tällaiseen käytökseen. Margueriten kauneus\nja suloisuus olivat kalliita koristuksia tässä pienessä perheessä, jolle\nne antoivat erinomaisen lumouksen, niinkuin ne Obenreizerillekin\ntuottivat jonkinlaista mahtavuutta, minkä kautta hän aina osasi tehdä\nhuoneensa viehättäväiseksi. Näitä Margueriten miellyttäviä omaisuuksia\nhän aina enemmin tahi vähemmin tiesi käyttää omain, itsekästen\ntarkoitustensa edistämiseksi. Oliko hän se mies, joka tahtoi menettää\ntällaisia etuja, saamatta sijaan mahdollisesti suurimpaa korvausta\nniitten menettämisestä? Yhdistys Vendalen kanssa naimisen perustuksella\ntarjosi tosiaan luotettavia etuja; mutta Lontoossa löytyi monta sataa\nnuorta miestä, paljoa rikkaampaa ja mahtavampaa kuin Vendale. Oliko\nmahdollista, että tämän miehen kunnian-himo tavoitti itselleen\nkorkeampia etuja, kuin mitä Vendalen esittämä naiminen hänen veljensä\ntyttären kanssa lupasi hänelle. Vendalen tätä itseltään kysyessä,\nilmausi mainittu mies uudestaan hänen viereensä, antamaan vastausta\nsiihen, taikka ei antamaan.\n\nNähtävä muutos oli tapahtunut Obenreizerilla, kun hän jälleen istuutui.\nKäytöksensä ei ollut niin vakava ja surutoin kuin ennen, ja\nsuupielissään näkyi jälki jostakin mielen-liikutuksesta, joka ei vielä\nollut asettunut. Hän oli puhunut jotakin Vendalesta tahi itsestään,\njoka oli herättänyt Margueriten inhon ja ensi kerran pakoittanut hänen\nlausumaan omaa vakaata tohtoansa. Asian laita saattoi olla niin, mutta\naivan varmaa tuo ei ollut. Ainoasti niin paljon voi sanoa, että hän\nnäytti siltä kuin olisi tullut tappiolle.\n\n\"Minä olen puhunut veljenityttären kanssa;\" alotti hän, \"ja saanut\ntietää ettei teidänkään vaikutus-voima ole riittänyt tekemään häntä\nsokiaksi sille epä-suhtaisuudelle säädyn puolesta, joka seuraa\ntarjoustanne.\"\n\n\"Rohkenenko kysyä,\" sanoi Vendale, \"onko tämä ainoa päätös, johon\nolette tulleet puhuttuanne miss Obenreizerin kanssa.\"\n\nSilmänräpäyksen leimaus lensi Obenreizerin sumu-pilvestä.\n\n\"Voitto on teidän puolella,\" vastasi hän pistävällä nöyryydellä. \"Jos\nvaaditte minua sitä tunnustamaan, niin myönnän sen näillä sanoilla.\nVeljenityttären ja minun tahto olivat tätä ennen yhtäpitävät, herra\nVendale; mutta te olette astuneet meidän väliin, ja teidän tahtonne on\nnyt hänenkin. Kotimaassani tiedämme koska olemme voitettuna ja\nmyönnämmekin sen, panematta asiaa erittäin huoleksi, ja niin aivon\nminäkin nyt tehdä, mutta ainoasti muutamilla ehdoilla. Ottakaamme\nrahavarojanne vielä tarkastellaksemme. Minulla on yksi väitös tehtävä\nteitä vastaan, hyvä herrani -- hyvin kummallinen ja rohkea väitös\ntämmöiseltä vähän-arvoiselta mieheltä.\"\n\n\"Minkälainen se väitös on?\"\n\n\"Te olette osoittaneet minulle kunnian pyytää nuorta sukulaistani\nvaimoksi. Tällä erää täytyy minun -- aina suurimmalla kiitollisuudella\nkieltää pyyntönne.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Siitä syystä ettette ole tarpeeksi rikas.\"\n\nNiinkuin Obenreizer oli ennustanut hämmästytti tämä väittämys kokonaan\nVendalea, ja hän istui hetken aivan äänettömänä.\n\n\"Vuotinen tulonne on viisitoista sataa puntaa;\" jatkoi Obenreizer.\n\"Köyhässä kotimaassani lankeaisin minä polvilleni teidän edessänne ja\nsanoisin: 'mikä ruhtinaallinen omaisuus', mutta rikkaassa Englannissa\nistun minä liikkumatta sanoen: 'kohtuullinen toimeen-tulo, herraseni,\nvaan ei enempääkään!' Omaisuutenne olisi ehkä riittävä vaimolle, joka\nolisi syntyänsä omasta säätystänne, mutta ei se ulotu kuin puoleksi\nvaimolle, joka on muukalainen halvasta suvusta ja jota kaikki turhat\nluulot yrmivät. Jos veljenitytär menee naimiseen teidän kanssanne, niin\ntulee hänelle jo alusta vaikea työ saadaksensa itselleen sitä arvoa,\njossa hän on pidettävä teidän vaimona. Niin, niin, tämä nyt kyllä ei\nole teidän ajatuksenne, vaan se on minun ja tulee järkähtämättä\npysymään minun ajatuksena. Nuoren sukulaiseni tähden vaadin minä, että\ntämä työ tulee niin huokeaksi kuin mahdollista on, ja ne maalliset\nedut, joita hän avukseen tarvitsee, ovat myös sulan oikeuden mukaan\nhänelle hankittavat. Sanokaa nyt, herra Vendale, taitaako vaimonne\nviidellätoistasadalla punnalla vuoteensa asua kaupungin parhaassa\nosassa -- ja pitää palvelijaa, joka avaa hänelle ovet, pöydän-kattajaa,\njoka passaa häntä syödessä, tahi hevoisia ja vaunuja ajaaksensa? Minä\nluen vastauksen silmistänne, se on kieltävä. Noh, yks asia vielä, niin\nolen lopettanut! Onko totta, että nainen, sellainen kuin teidän maanne\nsivistyneet, taiteelliset ja lempeät naiset, ja joka asuu Lontoon\nparhaassa korttelissa, jolla on palvelija, joka avaa hänelle oven,\npöydän-kattaja, joka passaa häntä syödessä, ja hevoiset ja vaunut\najaaksensa, onko totta, sanon minä että sellainen nainen heti kohta\nylenee neljä askelta vaimon-puolien mielestä? Onko vai ei?\"\n\n\"Tulkaa jo asiaan,\" sanoi Vendale. \"Te pidätte tätä kysymystä ehtona.\nMitkä ovat siis ne ehdot, joita vaaditte?\"\n\n\"Halvimmat ehdot, hyvä herra, joilla saatan toimittaa vaimonne nuot\nneljä askelta ylös. Teidän täytyy enentää nykyistä tuloanne kahta\nsuuremmaksi; tarkin säästäväisyys ei tule Englannissa vähemmällä\ntoimeen. Mainitsitte äsken, että toivotte melkoisesti voivanne isontaa\nviini-kauppaanne. Olkaa siis ahkera ja suurentakaa se. Perin juurin\nolen minä hyväntahtoinen mies, ja sinä päivänä, jolloin selvillä\ntodistuksilla näytätte vuotisten tulonne nousevan kolmeentuhanteen\npuntaan, silloin on nuoren sukulaiseni käsi teidän oma, jos nimittäin\npyydätte sitä minulta.\"\n\n\"Saanko kysyä, oletteko antaneet miss Obenreizerille tiedon tästä\nehdosta?\"\n\n\"Olen kyllä. Hän antaa minulle vielä hiukan arvoa, herra Vendale, ja\nsuostuu ehtoihini. Toisin sanoen: hän antaa holhojansa huolen pidon ja\navaramman maailman-tuntemuksen johdattaa itseänsä.\"\n\nNäin sanoen nojausi hän takaperin tuoliinsa vakaalla luottamuksella\nnykyiseen asentoonsa ja paraalla tuulellaan.\n\nSiinä tilassa, johon Vendale nyt oli joutunut, näytti hänestä suora\nvetominen oikeuteensa kokonaan toivottomalta, sillä hänellä ei ollut,\nniin sanoaksemme, pohjaa jalkainsa alla. Joko Obenreizerin väitökset\nolivat hänen itsensä ajattelemat taikka hän ainoastaan tahtoi venyttää\nnaimis-asiata toivoen ajan kuluessa saattavansa sen kokonaan tyhjäksi\ntehdä, niin kummassakin tapauksessa oli kaikki vastarinta Vendalen\npuolelta nykyään turhanpäiväistä. Ei ollut muuta neuvoa kuin myöntyä ja\nkoettaa saada niin hyvät ehdot kuin mahdollista.\n\n\"Minä panen vastaan\" -- alkoi hän.\n\n\"Arvattavasti; sen tekisin minäkin teidän sijassanne,\" sanoi\nObenreizer.\n\n\"Mutta jos niin olisi,\" sanoi Vendale, \"että suostuisin ehtoihinne,\nniin sallikaa minunkin puoleltani määrätä kaksi ehtoa. Ensiksi toivon\nminä saavani tuontuostakin käydä tervehtimässä veljenne tytärtä.\"\n\n\"Ahaa! Käydä tervehtimässä veljeni tytärtä! Ja tehdä häntä yhtä\nnaimakiihkoiseksi, kuin itse olette? Jos nyt kieltäisin, kävisittekö\nhänen tykönä ilman minun luvatta?\"\n\n\"Aivan varmaan.\"\n\n\"Mikä viehättävä vilpittömyys! Ihan englantilaista! Te saatte käydä\nhäntä tervehtimässä, herra Vendale, vissillä päivillä, jotka me\nyhteisesti määräämme, vaan mitä vielä?\"\n\n\"Väitöksenne vuotisia tulojani vastaan on minua aivan hämmästyttänyt,\"\npitkitti Vendale, \"ja tahtoisin sen tähden vastaiseksi hankkia\nitselleni turvan senkaltaisesta hämmästyksestä. Nykyisen ajatuksenne\njälkeen tarvitsen minä, kyetäkseni naimiseen, kolmentuhannen punnan\nvuotisen rahatulon; mutta mistä minä tiedän, ett'ette, sitä myöten kuin\ntietonne Englannin maasta kasvaa, yhä korota vaatimuksianne?\"\n\n\"Selvällä Englannin kielellä,\" sanoi Obenreizer, \"merkitsee tämä, että\nepäilette sanaani!\"\n\n\"Uskotteko te minun sanaani, jos ilmoitan teille, että olen kaksin\nkerroin enentänyt tulojani?\" kysyi Vendale. \"Ellei muistoni petä,\nvaaditte vasta juuri täydellisiä todistuksia.\"\n\n\"Tosiaan! viekkaasti! Te osoitatte muukalaisen sukkeluutta samassa\nkuin englantilaisen perin-pohjaisuutta. Ottakaa vastaan paraat\nonnen-toivotukseni ja samalla kirjallisen lupaukseni.\"\n\nHän nousi ylös, istui kirjoitus-pöydän ääreen, kirjoitti muutamia\nrivejä ja ojensi paperin Vendalelle syvällä kumarruksella.\nSuostumuskirja oli aivan suora ja selvä -- ja allekirjoitettu\ntunnollisella tarkkuudella.\n\n\"Oletteko tyytyväinen kirjoitukseeni?\"\n\n\"Olen kaikin puolin.\"\n\n\"Sepä minua ilahuttaa kuulla. Me olemme tässä vähin otelleet -- ja\nolleet erinomaisen sukkelat ja viisaat molemmin puolin. Nyt on\nkauppamme selvillä, emmekä pidä toisillemme vihaa. Ja lopuksi, herra\nVendale, lyökäämme käsi käteen, niinkuin rehelliset miehet!\"\n\nVendale ojensi hänelle kättä, suuresti kummastellen Obenreizerin\näkkinäistä muutosta toisesta luonnosta toiseen.\n\n\"Milloinka rohkenen toivoa taas saadakseni tavata miss Obenreizeria?\"\nkysyi hän ja nousi ylös lähteäksensä.\n\n\"Tehkää hyvin ja käykää huomenna tykönäni,\" sanoi Obenreizer, \"niin\nsaatamme sen asian päättää, mutta ennenkuin lähdette, niin ottakaamme\n'groggi.' Eikö? Noh! sitten kätkemme sen siksi kuin olette saaneet\ntulonne nousemaan kolmeen tuhanteen puntaan. Olispa hupaista tietää,\nmilloin tuo tapahtunee.\"\n\n\"Muutamia kuukausia takaperin laskin minä arviolta lukua kauppani\nlaajentamisen mahdollisuudesta\", sanoi Vendale, \"ja ellei laskuni ole\nväärä, niin olen tehnyt tuloni kahta suuremmaksi.\"\n\n\"Ja olette naineet\" -- -- sanoi Obenreizer.\n\n\"Ja olen nainut\" -- toisti Vendale -- \"tästä päivästä vuoden kuluttua!\nHyvästi!\"\n\n\nVENDALE SAATTAA HÄIRIÖTÄ MATKAAN.\n\nKun Vendale seuraavana aamuna tuli konttoriinsa, olivat nuo ikävät ja\nkuivat toimitukset Cripple Cornerissa häneltä saaneet uuden ja\nelähyttävän viehätyksen. Marguerite oli nyt tullut osalliseksi niihin.\nKoko se koneisto, joka Wildingin kuoltua oli pantu liikkeelle\nsaadakseen tietoja huoneen asioista -- pääkirjain päättäminen, luvun\nlaskeminen \"aktivoista,\" luvun pitäminen kaupan-kaluista, j.n.e. -- oli\nnyt muuttunut koneistoksi, joka antoi hänelle tietoa kuinka pian\nnaimisensa voi tapahtua. Tarkastettuansa kirjurin antaman tilinteon, ja\nverrattuansa erinäisiä summia toisiinsa, käänsi Vendale huomionsa\nviini-varastoon ja lähetti alas kellariin pyytämään luetteloa sen\nsisällyksestä.\n\nPääkyyppäri oli tuskin pistänyt päänsä ovesta isäntänsä yksityiseen\nhuoneesen, ennenkuin Vendale huomasi, että hänen näkönsä oli kokonaan\ntoinen kuin ennen. Jotakin erinomaista oli epäilemättä tapahtunut tänä\naamuna. Ladlen Jannen liikunnossa oli jonkinlaista melkeen elävyyden\ntapaista ja kasvonsa miltei osoittaneet iloisuutta.\n\n\"Kuinka on laitanne?\" kysyi Vendale. \"Onko mitään tapahtunut?\"\n\n\"Haluaisin sanoa yhden asian,\" vastasi Janne. \"Nuori herra Vendale, en\nole koskaan tahtonut kehua itseäni profeetaksi.\"\n\n\"Noh! kuka sen on sanonutkaan?\"\n\n\"Ei yksikään profeeta ole minun tietääkseni,\" jatkoi Janne, \"kuluttanut\nenintä aikaansa maan alla. Ei yksikään profeeta ole, mitä tahansa\nlieneekin saanut sisäänsä, ikänänsä saanut sisäänsä viiniä hikireikien\nkautta aamusta iltaan monen vuoden kuluessa. Kuin minä, siitä syystä\nettä nuori herra Wilding oli muuttanut kaupan toimi-nimen, sanoin\nhänelle, että hän siinä samassa oli muuttanut kaupan onnen, kehuinko\nminä silloin itseäni profeetaksi? En, sitä en tehnyt. Onko se, mitä\nhänelle sanoin, käynyt toteen? On niinikään. Pebblenpojan ja\nVeljenpojan aikana ei koskaan tapahtunut erhetystä tavaralähetyksessä,\njoka oli kauppahuoneellemme jätetty. Vaan nyt on tapahtunut erhetys.\nOlkaa hyvä ja merkitkää, että se tapahtui ennenkuin miss Marguerite oli\nkäynyt täällä, jonkatähden ei tämä siis sotine sitä vastaan mitä\nennustin, että Marguerite laulaisi onnen tänne takaisin. Lukekaa tätä\",\npäätti Janne, viitaten sormella, joka ei näyttänyt saaneen muuta kuin\nlikaa sisäänsä hikireiistä, erääsen paikkaan luettelossa. \"Vasten\nluontoani on pahan ennustaminen sille huoneelle, jota palvelen, mutta\nminä pidän velvollisuutenani pyytää teitä lukemaan tuota, herra.\"\n\nVendale luki kuin seuraa:\n\n\"Huom. Sveitsiläisen sampanjan suhteen! Erhetys on havaittu\nkauppahuoneelta Desfresnier & C:o tulleessa lähetyksessä.\"\n\nVendale keskeytti lukemisen ja katsoi vieressään olevaan muistokirjaan.\n\n\"Se oli Wildingin aikana\" -- muistutti hän. Viinin-saalis silloin oli\nerittäin runsas, ja hän otti niin paljon kuin sai. Onhan Sveitsin\nsampanja ollut hyvää, vai kuinka?\"\n\n\"En tahdo sanoa, että se on huonoakaan ollut, herra;\" sanoi kyyppäri.\n\"On saattanut hapata ostajaimme kellareissa tahi särkeä niiltä pullot,\nvaan en tahdo sanoa sen näyttäneen huonolta meidän kellareissa.\"\n\nVendale luki edemmäksi luettelossa: \"Tarkemmin tutkittuamme kirjoja,\nhavaitsemme, että lootain lukumäärä on aivan oikea; vaan kuusi niistä,\njoiden merkki vähän eriää toisista, on aukaistu ja havaittu sisältävän\npunaista viiniä eikä sampanjaa. Merkkein yhtäläisyys on luultavasti\nvaikuttanut erhetyksen Neuschâtelista lähetettäessä. Erhetys koskee\nvaan kuutta koria.\"\n\n\"Onko tämä kaikki?\" kysyi Vendale ja nakkasi luettelon syrjään.\n\nJannen silmät seurasivat synkästi löyhyilevää paperia.\n\n\"Iloitsen nähdessäni että otatte tämän asian niin huokealla mielellä\nvastaan,\" sanoi hän. \"Välistä tapahtuu, että yksi erhetys tuopi toisen\nseurassaan. Joku pudottaa erhetyksestä palasen apelsiinikuorta kadulle,\nja toinen tulee erhetyksestä sen päälle lankeemaan, ja sitten saadaan\njotakin toimittamista lasaretissa ja ihminen joutuu Raaja-rikoksi koko\nelinajakseen. Minua ilahuttaa nähdä että otatte asian niin huokeasti.\nPebblenpojan ja Veljenpojan aikana me emme olisi ottaneet sitä niin\nkeveästi ennenkuin lopun olisimme nähneet. Tahtomatta ennustaa pahaa\nhuoneellemme, nuori herra Vendale, soisin kuitenkin, että tämä olisi\nonnellisesti tullut ja mennyt. Toivon teidän ei pahastuvan, herra;\"\nsanoi kyyppäri, avaten oven mennäkseen ja katsoen vielä kerran\nsynkkämielisesti taakseen ennenkuin löi oven lukkoon; \"myönnän\nmielelläni että olen hourupäinen ja vähän alakuloinen luonnoltani, vaan\nminä olen kauvan palvellut Pebblenpojan ja Veljenpoikaa, ja toivon että\nonnellisesti pääsisitte noista kuudesta punaviinin korista.\"\n\nYksin jääneenä purskahti Vendale nauruun ja tarttui kynään.\n\n\"Lienee parasta, että kirjoitan muutamia sanoja Desfresnier & Co:lle\nennenkuin kaikki unhottuu,\" ajatteli hän ja kirjoitti heti\nseuraavaisesti:\n\n\"H. H. Paraillaan toimitamme viinivarastomme lukemista, ja olemme\nsiinä huomanneet pienoisen erhetyksen teidän puolelta viimeisessä\nsampanja-lähetyksessä. Kuusi lootaa sisälsi nimittäin punaista viiniä,\njotka täten lähetämme takaisin. Asia on helposti korjattu jos saadaan\ntoisia sijaan, taikka muussa tapauksessa, jos meidän äsken maksamaamme\nrätinkiin, juuri 500 puntaa, panette näitten kuuden loodan hinnan\nmaksetuksi.\n\n                                         Kaikella kunnioituksella\n                                              Wilding & C:o\"\n\nTämä kirje lähetettiin heti postiin, ja Vendale kohta unhotti koko\nasian. Mieleensä johtui aineita, hänestä paljoa tähdellisempiä. Päivän\nkuluttaa edemmäksi, meni hän, väli-puheen mukaan, Obenreizerin luo.\nSeuraus keskinäisestä sopimuksesta täällä oli, että Vendale sai luvan\nviettää määrätyt illat viikossa Margueriten seurassa, kuitenkin vaan\nkolmannen hengen läsnä ollessa, josta viimeisestä ehdosta Obenreizer ei\nmillään muotoa tahtonut luopua. Ainoa myönnytys, minkä salli, oli,\nettä jätti Vendalelle vapaan oikeuden valita mainitun kolmannen hengen.\nLuottaen entiseen kokemukseensa, tämä ei kauan epäillyt ennenkuin hän\nsiihen ammattiin valitsi tuon oivallisen eukon, joka parsi Obenreizerin\nsukkia. Kuultuansa mikä ankara edesvastaus oli hänelle pantu, näyttäysi\nrouva Dor arvaamatta uudelta kannalta hengellisessä edestymisessä. Hän\nodotti kunnes Obenreizerin terävät silmät olivat hänen jättäneet -- ja\nkatsoi sitten Vendaleen, vaivihkaa iskien hänelle silmää.\n\nAika vieri ja sen kanssa myös onnelliset ilta-hetket Margueriten\nluona. Kymmenentenä päivänä siitä, jona Vendale oli kirjoittanut\nsveitsiläiselle kauppa-huoneelle, makasi vastaus kirjoitus-pöydällänsä,\nmuitten samana päivänä tulleitten kirjeitten joukossa. Vastaus kuului\nnäin:\n\n\"H. H. Pyydämme anteeksi tapahtuneesta pienestä erhetyksestä. Samalla\nkertaa täytyy meidän valitettavasti lisätä, että hyväntahtoisesti\nantamanne ilmoitus on johdattanut meitä toiseen odottamattomaan\nhuomaukseen. Asia on hyvin ankara sekä teille että meille. Likemmät\nkohdat ovat seuraavaiset:\n\n\"Koska meillä ei enään ollut sen vuoden sampanjaa, josta viimein\nlähetimme teille, niin olimme aikeessa, esityksenne mukaan, panna\nrätinkiinne maksetuksi nuot kuusi korillista. Ryhtyessämme tähän\ntoimeen, saattoivat erityiset meidän kauppa-liikkeelle omituiset tavat\nmeitä tutkimaan sekä pankki-kirjaamme että pää-kirjaa, jonka kautta\nolemme tulleet täysin vakuutetuksi siitä, ettei mikään sellainen rahan\nlähetys, josta mainitsette, ole tullut meidän kauppa-huoneelle osaksi,\nja saaneet varman tiedon, ettei sellaista summaa ole meidän konton\nkautta pankkiin maksettu.\n\n\"Sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, olisi turhaa vaivata teitä\nkaikilla pienimmilläkin seikoilla. Rahat ovat epäilemättä varastetut\nmatkallansa teidän ja meidän välillä. Muutamat omituiset asianhaarat,\njoita olemme havainneet petoksen tavan suhteen, saattavat meitä\nuskomaan, että varas on toivonut kykenevänsä suorittaa puuttuvan summan\npankkiireillemme, ennenkuin vuotinen tilin-tekomme saattaisi asian ilmi.\nTavallisen järjestyksen mukaan tämä tilinteko olisi tapahtunut vasta\nkolmen kuukauden perästä, ja tämän ajan olisimme siis, ellei kirjeenne\nolisi tullut, kokonaan olleet tietämättä tapahtuneesta varkaudesta.\n\n\"Mainitsemme tätä viimeistä seikkaa, koska se näkyy todistavan, että\nmeillä tässä ei ole tekemistä tavallisen varkaan kanssa. Tähän asti ei\nmeillä ole ollut minkäänlaista epäluuloa, kuka varas olisi, vaan\ntoivomme teidän auttavan meitä asian ilmi saattamisessa ensiksikin\nsillä lailla, että tarkastelette tuota -- arvattavasti väärennettyä --\nkuittia, joka epäilemättä on tullut teidän haltuun kauppa-huoneen\nnimessä annettuna. Olkaa hyvä ja katselkaa onko kuitti kokonaan\nkirjoitettu, vai onko se numerolla ja päivä-luvulla painettu lanketti,\njonka ainoastaan tarvitsee täyttää summalla. Tämän, niinkuin näyttäisi,\nvähäpätöisen kysymyksen vastaaminen on, sen vakuutamme, hyvin tärkeä.\nLevottomuudella ja halulla odotamme vastaustanne ja olemme kaikella\nkunnioituksella H. H:n\n\n                                                     uskolliset\n                                                 Desfresnier & C:o.\"\n\nVendale laski kirjeen pöydälle ja istui hetken aikaa aivan liikkumatta,\ntointuaksensa kovan onnen kohtauksesta. Tällä aikaa, koska, enemmin\nkuin milloinkaan, tulojensa isontaminen huoletti häntä, uhkasi häntä\nviidensadan punnan tappio. Ajatellen Margueritea veti hän pienen\navaimen lakkaristaan ja aukaisi seinään rakennetun rauta-kaapin, jossa\ntalletti kauppa-huoneen kirjoja ja tähdellisiä papereita.\n\nVielä etsiessään kaapista väärennettyä kuittia vavahti hän äkkiä, kun\nkuuli vieraan äänen ihan vierestään.\n\n\"Pyydän tuhat kertaa anteeksi;\" sanoi ääni. \"Taidanpa tulla\nsopimattomalla ajalla?\"\n\nVendale kääntyi ympäri ja seisoi Margueriten holhojan edessä silmä\nsilmää vastaan.\n\n\"Olen tullut tänne,\" jatkoi Obenreizer, \"tiedustelemaan voinko olla\nteille joksikin hyödyksi. Toimitukset kutsuvat minua muutamaksi\npäiväksi Manchester'iin ja Liverpool'iin. Saattaisinko ehkä samalla\nkertaa toimittaa teille jotakin? Teillä on täysi valta käyttää minua\nasiamiehenä, joka matkustaa kauppa-huoneen Wilding & C:on puolesta.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä ja odottakaa hetki;\" vastasi Vendale, \"minä olen\npalkalla valmis puhumaan kanssanne.\"\n\nHän kääntyi uudestaan kaappiin päin ja rupesi etsimään papereista.\n\n\"Te tulette tänne,\" jatkoi hän hetken vaiti oltua, \"ajalla,\nsemmoisella, kun ystävälliset tarjoukset ovat minulle erinomaisia. Olen\ntänä päivänä, näette, saanut ikäviä sanomia Neuschâtelista.\"\n\n\"Ikäviä sanomia!\" sanoi Obenreizer. \"Desfresnier & C:lta?\"\n\n\"Niin. Muuan rahasumma, jonka lähetimme heille, on varastettu, ja minä\ntulen kadottamaan viisisataa puntaa. -- Mitäs nyt?\"\n\nKun Vendale äkkiä kääntyi ja toisen kerran loi silmänsä huoneen yli,\nnäki hän kirjerasiansa makaavan laattialla ja Obenreizerin polvillaan\npoimimassa ylös sen sisällystä.\n\n\"Kömpelyyteni on syypää tähän,\" sanoi Obenreizer. \"Tuo hirveä\nsanoma, jota mainitsitte, hämmästytti minua kovasti; otin askeleen\ntakaperin.\" --\n\nKirjeitten kokoominen, jotka olivat hajalla pitkin laattiata, veti\nhänen huomion taas puoleensa, jottei joutanut lausettaan päättää.\n\n\"Älkää vaivatko itseänne,\" sanoi Vendale, \"joku kirjureista voipi ne\npoimia ylös.\"\n\n\"Mikä kauhea sanoma!\" toisti Obenreizer yhäti kokoellen kirjeitä. \"Mikä\nkauhea sanoma!\"\n\n\"Jos tahdotte lukea kirjeen;\" sanoi Vendale, \"niin havaitsette\netten ole ollenkaan liioitellut. Se makaa aukaistuna tuolla\nkirjoitus-pöydällä.\"\n\nHän etsi sillaikaa etsimistään ja löysi viimeinkin väärennetyn kuitin.\nSe oli yksi noista numerolla ja päivä-luvulla painetuista lanketeista,\njoita sveitsiläiset kirjeessään mainitsivat. Vendale kirjoitti ylös\nsekä numeron että päivä-luvun. Kätkettyänsä kuitin jälleen ja\nlukittuansa kaapin oven, sai hän aikaa tarkemmin katsella Obenreizeria,\njoka istui kaukana akkunan-loukossa ja luki kirjettä.\n\n\"Tulkaa tänne kamiinin tykö,\" sanoi Vendale. \"Näytättehän aivan\npaleltuneelta. Minä soitan tänne enemmin hiiliä.\"\n\nObenreizer nousi ylös ja käveli vitkaan takaisin kirjoitus-pöydän tykö.\n\n\"Marguerite tulee tästä sanomasta varmaan yhtä murheelliseksi kuin\nminä,\" sanoi hän ystävällisesti. \"Mitä aivotte nyt tehdä?\"\n\n\"Minä olen Desfresnier ja C:n vallassa,\" vastasi Vendale, \"enkä voi,\ntietämättömyydessäni asian oikeasta laadusta, tehdä muuta kuin mitä he\nneuvovat. Kuitti, jonka vast'ikään löysin, on kirjoitettu painettuun ja\nnumeroittuun lankettiin. Näkyy olevan erittäin tähdellistä, että se\nlöytyy. Koska olette olleet heidän palveluksessa, niin tunnette varmaan\nheidän menetys-tapoja asiain toimittamisessa. Aavistatteko mitä aikovat\ntehdä?\"\n\nObenreizer esitteli jonkunlaisen luulon.\n\n\"Saanko nähdä kuittia?\" kysyi hän.\n\n\"Voitteko pahoin?\" sanoi Vendale, kummastellen muutosta hänen\nkasvoissa, jonka nyt vasta oikein huomasi. \"Mutta menkäähän kamiinin\neteen. Oikeinhan vapisette vilusta; toivonpa ett'ette tule kipeäksi.\"\n\n\"Ei suinkaan,\" vastasi Obenreizer; \"vaan olen ehkä kylmistynyt. Olispa\nEnglantilainen ilmanne saanut vähän armahtaa Englantilaisten tapojenne\nihailijaa. Antakaa ma katson kuittia.\"\n\nVendale aukaisi rauta-kaapin, ja Obenreizer siirsi tuolinsa kamiinin\neteen ja lämmitteli käsiänsä liekillä.\n\n\"Antakaa ma katson kuittia!\" sanoi hän vielä kerran, kun Vendale palasi\npaperi kädessä.\n\nSamassa tuli mies sisään, uusi takka hiiliä sylissä, ja Vendale käski\nhänen syytää niitä melkoisesti, jotta aika liekki syttyisi. Mies\nnoudatti käskyä onnettomalla innolla. Astuessaan edemmäksi ja\nnostaessaan hiilikoppaa tarttui jalkansa mattoon, jotta mies parka\nlensi silmälleen ja kaasi koko hiilistön valkeaan, joka tuosta aivan\ntuokiossa sammui. Harmaan-keltainen savu-pilvi nousi yhtäkkiä ilmaan,\nvaan ei yksikään tuli-kipinä ilmoittanut mistä se nousi.\n\n\"Nuhjus!\" sanoi Obenreizer puoleksi itsekseen ja heittäen mies parkaan\nsilmäyksen, jota tämä vielä kauvan jälestäpäin muisteli.\n\n\"Ehkä haluatte astua konttorin puolelle?\" kysyi Vendale. \"Meillä on\nsiellä toinen kamiini.\"\n\n\"Mitäpä vielä; ollaan täällä!\"\n\nVendale ojensi hänelle kuitin, vaan Obenreizerin halu sitä tutkimaan\nnäytti tukehtuneen yhtä äkkiä kuin valkea kamiinissa. Hän heitti vaan\npikaisen silmäyksen paperiin ja sanoi:\n\n\"En ymmärrä tätä ensinkään. Minun on mieleni paha etten voi olla teille\nhyödyksi tässä asiassa.\"\n\n\"Minä kirjoitan tänä iltana postissa Neuschâteliin,\" sanoi Vendale\ntoisen kerran sulkien kuitin lukon taa. \"Täytyy odottaa ja katsella\nmitä seuraa.\"\n\n\"Postissa tänä iltana!\" kertoi Obenreizer. \"Malttakaa ma katson!\nKahdeksan tai yhdeksän päivän perästä saatte vastauksen, ja siksi ehdin\nminäkin takaisin. Jos ehkä voin hyödyttää teitä kauppa-matkailijana,\nniin toivon että annatte minun sen tietää. Ehkä lähetätte minulle\nkäskynne kirjallisesti? Olen siitä kiitollinen. Minä ikävöitsen kovin\nkuulla minkälaisen vastauksen saatte Neuschâtelista. Kentiesi on kaikki\nvaan erhetystä! Olkaa huoletta, ystäväiseni, olkaa huoletta!\"\n\nHän oli tullut ilman erityistä kiirettä, vaan nyt hän sieppasi hattunsa\nja jätti hyvästi ikäänkuin ei olis hetkeäkään pois antaa.\n\nYksin jääneenä alkoi Vendale kävellä edes takasin syvissä ajatuksissa.\n\nEntinen mieli-piteensä Obenreizerista oli vähän hämmentynyt hänen\nkäytöksestään tässä tilassa, ja hän luuli nyt itsensä ensi kerran\nelämässään olleen liian pikainen ja kova arvostellessaan\nlähimmäistänsä.\n\nObenreizer oli näet kuultuansa Vendalelle tapahtuneen kovan onnen\nosoittanut kauhistuksen, joka näytti olevan peräti todellinen, eikä\nmikään kohteliaisuuden vaikuttama. Vaikka hänellä oli huolta omista\nasioistansa ja hän nähtävästi oli jonkun äkillisen kivun vallassa, oli\nhän sekä puhunut että käyttänyt itsensä ikäänkuin tuttava joka\nsurkuttelee ystävänsä onnettomuutta. Vendale olisi Margueriten tähden\nuseasti halunnut pitää parempaa ajatusta hänen holhojasta, vaan tähän\nasti oli kaikki yrityksensä siinä kohden olleet turhat. Nyt olivat\nkuitenkin luontonsa jalommat tunteet heränneet ja kumosivat sen\ntodistuksen, joka tähän asti oli näyttänyt vastustamattomalta.\n\n\"Kentiesi,\" arveli hän, \"olen minä ainakin erhettynyt päättämyksessäni\ntästä miehestä.\"\n\nAika vieri, ja sen ohessa tulivat ja menivät myös nuot ihanat\nilta-hetket Margueriten seurassa. Kymmenen päivää oli taas kulunut\nsiitä kuin Vendale kirjoitti sveitsiläiselle kauppa-huoneelle ja taas\nmakasi vastaus kirjoitus-pöydällä muitten samana päivänä tulleitten\nkirjeitten joukossa:\n\n\"H. H. Kauppa-liikkeemme vanhempi osakas on tähdellisissä asioissa\nmatkustanut Milano'on. Hänen poissa-ollessa ja hänen täydellä\nsuostumuksella, kirjoitan nyt toistamiseen teille kadonneitten rahojen\njohdosta.\n\n\"Keksimisenne, että väärennetty kuitti on kirjoitettu yhteen meidän\nnumeroituista ja painetuista lanketeista on saattanut meidät sangen\nsuureen hämmästykseen. Kun raha-lähetyksenne varastettiin, löytyi\nainoastaan kolme avainta siihen arkkuun, jossa kuittilankettiamme aina\nsäilytetään. Minulla oli yksi, kauppa-kumppanillani toinen, ja kolmas\noli erään persoonan hallussa, joka siihen aikaan nautitsi täydellistä\nluottamustamme meidän palveluksessa. Me saattaisimme yhtä hyvin epäillä\nitsiämme kuin häntä; vaan nyt lankee epäluulo kuitenkin hänen\npäällensä. En raski ilmoittaa teille, kuka tämä persoona on, niinkauan\nkuin löytyy hänelle mahdollisuutta päästä viattomana siitä tutkinnosta,\njoka nyt on tehtävä. Suokaa varovaisuuteni anteeksi; syyt ja perusteet\nsiihen ovat rehelliset.\n\n\"Se muoto, johon tutkimisemme nyt täytyy pukeutua, on aivan\nyksinkertainen. Käsi-ala teidän kuitissa täytyy asian-ymmärtäväin\nmiesten, jotka ovat meidän käytettäviä, verrata muutamain kirjoitusten\nkanssa, jotka sattuvat olemaan hallussamme. Näitä kirjoituksia en voi\nlähettää teille syystä, jotka kyllä hyväksytte, kun tulette ne\ntietämään. Pyytäisin siis teitä lähettämään kuitin minulle tänne\nNeusthâteliin ja saan minä varoitukseksi vielä lisätä muutamia rivejä.\n\n\"Jos mainittu persoona, joka nyt on epäluulon alaisena, todella on se,\njoka tämän väärennyksen ja varkauden on tehnyt, niin on minulla\nsyytä peljätä, että huomionsa jo on herännyt varovaisuuteen. Ainoa\ntodistus-kappale häntä vastaan on teidän käsissänne, ja varmaan hän\nmullistaa maat ja taivaat sen saadakseen ja hävittääkseen. Sen vuoksi\nsaan kiihkeästi kehoittaa teitä, ettette lähettäisi kuittia postissa.\nLähettäkää se minulle piammiten yksityisen persoonan kanssa ja\nvalitkaa lähettilääksenne vaan semmoinen mies, joka on kauan ollut\npalveluksessanne, joka on harjaantunut matkustamaan ja osaa ranskan\nkieltä; uljas ja luotettava mies, josta voipi vakaasti päättää, ettei\nhän salli kenenkään muukalaisen päästä tuttavuuteensa. Älkää\nilmoittako kellenkään -- sanani jälkeen ei kellenkään -- paitse\nsanansaattajallenne, miten asia nyt on kääntynyt. Kuitin turvallinen\ntänne-pääsy rippuu kentiesi siitä, että sanasta sanaan seuraatte\nneuvoani.\n\n\"Lopuksi saan vielä lisätä, että ajan-säästäminen nyt on kovin\ntarpeellinen. Useampia kuitti-lanketeistamme kaivataan, ja mahdotonta\non arvata, mitkä uudet petokset voivat tapahtua, ellemme saa varasta\nkäsiimme.\n\n                                                  Nöyrä palvelianne\n                                                  Desfresnier & C:o.\n                                                  Rolland'in kautta.\"\n\nKen oli hän, jota epäiltiin? Vendalen tilassa ei ollut helppo sitä\narvata.\n\nKenen hän lähettäisi Neuschâteliin? Uljaita ja luotettavia miehiä tosin\nkyllä löytyi Cripple Cornerissa, vaan mistä ottaa sellainen mies, joka\noli tottunut ulkomailla matkustamaan, joka taisi ranskan kieltä ja\njosta voi vakaasti päättää, ettei hän sallisi muukalaisien päästä\ntuttavaksensa? Ainoastaan yksi mies löytyi, jossa kaikki nämät\ntarpeelliset asiat olivat yhdistettynä, ja se oli Vendale itse.\n\nTosiaan oli kauppansa jättäminen häneltä suuri uhraus, ja vielä\nsuurempi Margueriten jättäminen. Viisisataa puntaa rippui tulevasta\ntutkinnosta, ja herra Rolland'in neuvo kirjeessä oli sanasta sanaan\nseurattava.\n\nKuta enemmän Vendale asiata mietti, sitä selvemmin huomasi hän\ntarpeelliseksi itse lähteä matkalle.\n\nKätkiessään kirjeen ynnä kuitin, muistutti eräs mielen johto häntä\nObenreizerista. Nyt näytti mahdollisemmalta kuin ennen saada tietoa\nkuka tuo epäluulon alainen voi olla. Luultavasti tiesi Obenreizer sen.\n\nTämä mielen johto oli tuskin herännyt hänessä, ennenkuin ovi aukaistiin\nja Obenreizer astui sisään.\n\n\"Soho Square'ssa sanottiin, että teitä odotettiin kotia tänä iltana,\"\nsanoi Vendale tervehdittyänsä häntä. \"Kuinka olette jaksaneet maalla?\nVoitteko paremmin nyt?\"\n\nTuhansia kiitoksia. Obenreizer oli voinut hyvin ja oli nyt paljoa\nterveempi. Ja mitä uutta täällä? Oliko tullut kirjettä Neuschâtelista?\"\n\n\"Varsin kummallinen kirje,\" vastasi Vendale. \"Asia on tehnyt uuden\nmutkan, ja kirje vaatii minun salaamaan vastaiset toimemme kaikille\nilman eroituksetta, oli kuka tahansa.\"\n\n\"Ilman eroituksetta!\" matki Obenreizer. Näin sanoen läksi hän taas\nmiettien akkunan ääreen toisessa päässä huonetta, ja katseltuansa siitä\nhetken, palasi hän jälleen Vendalen luoksi. \"Lienee se unhotus heiltä,\"\notti hän taas puhuakseen; \"muussa tapauksessa he tuskin olisivat minua\neroittaneet.\"\n\n\"Se on herra Rolland, joka kirjoittaa\", sanoi Vendale, \"ja niinkuin\nsanotte, lienee tuo varmaan unhotus häneltä. Tämä ajatus asiasta on\ntähän asti minulta jäänyt tarkkaamatta. Minä halusin neuvotella teidän\nkanssa, juuri kuu astuitte sisään, ja nyt minua sitoo erityinen kielto,\njoka kentiesi ei ollenkaan ole määrätty teitä varten. Harmillista!\"\n\nObenreizerin sumuiset silmät kiintyivät tarkasti Vendaleen.\n\n\"Kentiesi enemmin kuin harmillista,\" sanoi hän. \"Minä lähdin tänne\ntänä päivänä, ei ainoastaan saadakseni kuulla uutisia, vaan myös\ntarjotakseni teille apuani sanan-saattajana, kaupan-hierojana eli minä\ntahansa tahtoisitte käyttää minua. Uskotteko että minäkin olen saanut\nkirjeitä, jotka pakottavat minun päätäpahkaa lähtemään Sveitsiin?\nSuullisia sanomisia, kirjeitä, todistuksia, mitä tahansa olisin teiltä\nvoinut viedä muassani Desfresnierille ja Rolland'ille.\"\n\n\"Olette juuri se mies, jota tarvitsen,\" vastasi Vendale. \"ei viittäkään\nminuutia takaperin päätin vasten tahtoani itse lähteä Neuschâteliin,\nkoska en tuntenut ketään täällä, jonka olisin uskaltanut panna\nedestäni. Tahdon kuitenkin vielä kerran lukea kirjeen.\"\n\nHän aukaisi rauta-kaapin ottaakseen sieltä kirjeen, ja vasta\nkatsottuansa taakseen jos olivat kahden kesken, kävi Obenreizer pari\naskelta hänen jälessään, seisahtui sitten ja mittasi Vendalea\nsilmillään. Vendale oli pitempi ja nähtävästi myös voimakkaampi heistä.\nObenreizer kääntyi pois ja lämmitteli kamiinin edessä.\n\nSillaikaa luki Vendale kolmannen kerran viimeistä osaa kirjeestä. Siinä\nseisoi selvä varoitus -- siinä seisoi tuo loppu-lause, joka vaati sen\nymmärtämistä ja tulkitsemista sanasta sanaan. Käsi, joka ojasi Vendalea\npimeässä, ohjasi häntä ainoastaan tällä ehdolla. Iso rahasumma oli\nvaarassa, ja kauhean epäluulon piti ensinnä toteutua. Jos hän menetteli\noman mielensä mukaan, ja sitten jotakin tapahtuisi, joka häiritsisi\njärjestettyjä tuumia, kenen syyksi vahinko silloin oli luettava?\nKauppamiehenä Vendalella ei ollut kuin yksi tehtävä. Hän kätki taas\nkirjeen.\n\n\"Tosiaan vallan harmillista!\" sanoi hän Obenreizerille. \"Tuo unhotus\nherra Rolland'in puolelta saattaa minua pahaan pulaan, ja tekee\nkeskinäisen välimme yhtä ikäväksi kuin naurun alaiseksi. Mutta mitä\nvoin tehdä? Minä työskentelen sangen tärkeässä asiassa ja\ntyöskentelenpä aivan pimeässä. Muuta neuvoa mulla ei ole kuin\nohjeekseni ottaa kirjeen kirjaimia eikä sen henkeä. Älyätte varmaan,\nettä, jos en olisi ollut näin sidottu, minä ilomielin olisin nautinnut\nauttavaisuuttanne.\"\n\n\"Ei sen enempää siitä asiasta!\" vastasi Obenreizer. \"Teidän sijassanne\nolisin tehnyt ihan samalla lailla. Minä en ole ensinkään loukattu, hyvä\nystäväiseni, vaan kiitän teitä päin vastoin hyväntahtoisuudestanne.\nKaiken mokominhan kuitenkin tulemme olemaan matka-kumppaleita, koska te\narvattavasti, niinkuin minäkin lähdette hetimiten?\"\n\n\"Se olkoon päätetty; vaan ensiksi täytyy minun puhua Margueriten\nkanssa.\"\n\n\"Arvattavasti! arvattavasti! Puhukaa hänen kanssa illalla ja käykää\nminua noutamaan kun lähdette rautatielle. Lähdemmekö pikajunalla tänä\niltana?\"\n\n\"Lähdetään tänä iltana.\"\n\nOli jo myöhempi kuin Vendale luulikaan, kun hän pysäytti vaununsa\ntunnetun huoneen eteen Soho-Sqwaressa. Kaikellaiset tähdelliset\ntoimitukset, jotka seurasivat hänen äkkinäistä lähtöänsä, olivat\nanastaneet suuren osan sitä aikaa, jonka hän oli toivonut saavansa\nviettää Margueriten parissa.\n\nHämiksensä ja iloksensa oli Marguerite yksin salissa, kun hän astui\nsisään.\n\n\"Meillä ei ole paljon aikaa, Yrjö,\" sanoi hän; \"mutta rouva Dor on\nollut hyvä minua kohtaan, ja me saamme viettää nämät minuutit\nitseksemme.\" Nyt kiersi Marguerite käsivarret hänen kaulansa ympäri ja\nkuiskasi: \"Oletko tehnyt mitään, joka on voinut loukata Obenreizeria?\"\n\n\"Minäkö?\" kysyi Vendale kummastellen.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi hän. \"Minun täytyy kuiskata se sinulle. Muistat varmaan\ntuon pienen valokuvan, jonka sain sinulta. Se sattui tänäpänä makaamaan\nkamiinin-friisillä, josta hän sen löysi. Hän katseli sitä ja minä näin\nhänen kasvonsa peilissä. Tiedän varmaan, että olet häntä loukannut; hän\non kostonhaluinen ja armoton, ja samalla äänetön kuin hauta. Älä\nmatkusta hänen kanssansa, Yrjö; älä lähde hänen seuraan!\"\n\n\"Oma ystäväiseni,\" vastasi Vendale, \"sinä annat turhain luulojen\npeljättää itseäsi. Obenreizer ja minä emme ole koskaan olleet parempia\nystäviä kuin juuri tällä erää.\"\n\nEnnenkuin enemmän ehdittiin sanoa, alkoi laattia likimmäisessä\nhuoneessa vavista jonkun raskaan ruumiin liikunnosta, ja heti sen\njälkeen näyttäikse rouva Dor.\n\n\"Obenreizer!\" huusi tämä hyväntahtoinen olento kuiskaavalla äänellä ja\nupposi silmänräpäyksessä tavalliselle istuimelleen kamiinin viereen.\n\nObenreizer tuli sisään matka-salkku rippuva olkapäällä.\n\n\"Oletteko valmis?\" kysyi hän Vendalelta. \"Saanko teille ottaa jotaan\nmukaani? Teillä ei ole matka-salkkua, vaan minulla on. Tämä papereita\nvarten tehty paikka on oleva teidän käytettävänä.\"\n\n\"Kiitoksia tarjouksestanne,\" vastasi Vendale; \"minulla on ainoastaan\nyksi tähdellinen paperi, ja siitä täytyy minun itse pitää huolta. Tässä\nse on,\" lisäsi hän katsellen povitaskuansa, \"ja tässä sen täytyy olla\nkunnes pääsemme Neuschâteliin.\"\n\nVendalen näin puhuessa tarttui Marguerite hänen käteensä ja puristi\nsitä hartaasti, katsellen ankarasti Obenreizeria; vaan ennenkuin\nVendale huomasikaan oli jo Obenreizer kääntynyt ja oli nyt\njättämäisillään hyvästit rouva Dorelle.\n\n\"Hyvästi, ihana veljentytär;\" sanoi hän kääntyen Margueritea kohti. \"Ja\nnyt pois Neuschâteliin, ystäväni!\"\n\nNäin sanoen hän keveästi koski Vendalen povi-taskuun, ja kulki edeltä\novelle.\n\nVendalen viimeinen silmäys tarkoitti Margueriteä ja Margueriten\nviimeiset sanat hänelle olivat:\n\n\"Älä lähde.\"\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\nLaaksossa.\n\n\nOli noin keski-paikoilla Helmikuuta kun Vendale ja Obenreizer lähtivät\nmatkaan, ja koska talvi oli kova, niin ei ollut matkakaan erittäin\nhupainen; päin vastoin oli tämä aika kaikille matkustavaisille varsin\nkamala, ja tultuansa vihdoin Strasburgiin, löysivät matkustajamme tämän\nkaupungin suuret ravintolat melkeen tyhjinä, ja ne harvat ihmiset,\njoita he siellä tapasivat, ja jotka Englannista tahi Parisista\nkaupan toimissa olivat kulkeneet Sveitsin sisämaihin, olivat hekin\npaluu-matkalla.\n\nUsea Sveitsin rauta-teistä, joita matkailijat nykyjään kulkevat ilman\nvastuksitta ja vaivoitta, olivat siihen aikaan melkeen kokonaan\nmahdottomat kulkea, sillä moniaita ei oltu vielä alettukaan rakentaa ja\nuseimpia parhaillaan rakennettiin. Niissä rautatien-jaksoissa, joita\nmyöten jo kuljettiin, kohtasi vielä pitkät matkat vanhaa maantietä,\njossa liikenne usein talven aikana tykkänänsä taukosi; toisaalla löytyi\nheikkoja paikkoja, joissa uusi laitos kovalla pakkaisella tahi äkkiä\nnousevalla pyryllä ei ollut luotettava.\n\nStrasburgissa kerrottiin useita juttuja tien vaivaloisuuksista ja ehkä\nuseat näistä jutuista olivat ylenmäärin väännetyt, saivat kuitenkin\nkummallisimmatkin jonkunlaisen todenmukaisuuden siitä ainoasta syystä,\nettä ihmiset toden-teolla palasivat matkoiltaan kesken. Koska tie\nBaseliin kuitenkin oli auki, niin pysyi Vendale järkähtämättä\npäätöksessään matkustaa eteenpäin, ja Obenreizerin päätös oli tietysti\nsama kuin Vendalen, sillä nyt hänen oli noista kahdesta valitseminen,\njoko jäädä elin-ajakseen onnettomaksi taikka hävittää se todistus,\njonka Vendale vei muassaan, jos vaikka tähän tarpeesen täytyisi murhata\nVendalen.\n\nNäiden molempain matkustavaisten keskinäinen suhta oli ihan erilainen.\nObenreizer, joka Vendalen toimen-sukkeluudesta näki turmion uhkaavan\nja jokaisen tunnin kuluessa huomasi tämän turmion aina enemmän\nläheneväksi, vihasi häntä villin metsäelävän kavaluudella. Hän oli aina\ntuntenut erästä vainun-kaltaista inhoa Vendalea vastaan, johon syy oli\nehkä haettava vanhassa riitaisuudessa herran ja talonpojan välillä,\nkentiesi myöskin Vendalen luonnon julki-suoruudessa, kentiesi hänen\nkauniimmassa ulko-muodossakin, taikkapa tämän menestyksessä etsiessä\nMargueriten lempeä; ja viimeksi mainitut syyt olivat ehkä painavimmat.\nJa nyt hän tätä paitsi Vendalessa havaitsi metsästäjän, joka vainosi\nhäntä elämän ja kuoleman uhalla. Vendale sitä vastoin, joka aina\njalomielisesti oli taistellut ensimmäistä epä-luuloansa vastaan, älysi\nnyt velvollisuutensa olevan kaikin voimin vastustella tätä epäluuloa ja\nlakkaamatta sanoi hän itselleen: \"Hän on Margueriten holhoja. Välimme\non varsin ystävällinen; hän on itse esittänyt matka-seuruutta ja\nhänellä ei voi olla minkäänlaisia itsekkäitä sivutarkoituksia tällä\nikävällä matkustamisella.\" Näihin kaikkiin seikkoihin, jotka puhuivat\nObenreizerin puolustukseksi, lisäsi sattumus vielä yhden tapauksen,\nsilloin kuin he, oltuansa matkalla kahta vertaa kauemmin kuin\ntavallisesti, vihdoin tulivat Baseliin.\n\nMatkustajat olivat syöneet myöhäisen puolipäiväisen, ja olivat\nyksinänsä eräässä huoneessa ravintolassa, jonka akkunoista nähtiin\nsivutse juokseva Rheinin-virta, väkivaltainen ja syvä, paisunut ja\nkohiseva. Vendale makasi sohvalla ja Obenreizer käveli edes takaisin\nlaattialla, välistä seisahtaen akkunan eteen katsellakseen kuinka\nkynttiläin valo kaupungista kuvastui pimeään veteen -- ja ehkä\najatellen mielessään: \"Ah! jos voisin syöstä hänen tuonne alas!\"\nvälistä pitkittäen käyntiänsä silmät kiinteästi tuijottaen laattiaan.\n\n\"Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänen murhaan, jos täytyy?\"\nTämmöisiä kohisi virta, kohisi, väsymättä kohisi hänen kävellessä\nedestakaisin laattialla.\n\nTämä sävel kuului hänestä viimein niin selvään, että hän pysähtyi\najatellen parasta olevan laulaa matka-toverillensa toisen säveleen.\n\n\"Rheinin-virta kohisee tänä iltana\", sanoi hän hymyillen, \"ihan\nsamalla tapaa kuin tuo vedenputous kotonani, jota äitini osoitti\nmatkustavaisille ja josta olen ennenkin maininnut. Senkin ääni muuttui\nilman mukaan ikäänkuin juoksevan virran kohina. Ollessani kello-sepän\nopissa muistan sen vielä suhisseen minun korviini pitkin päiväkausia:\n'ken sä olet, pieni raukkaseni? ken sä olet, pieni raukkaseni?'\nMuistelenpa vielä sen toisissa tiloissa, kun sen ääni oli kolakka, ja\nmyrsky raivosi vuoren solassa, kohisseen: 'Bum, bum, bum. Lyö hänet,\nlyö hänet, lyö hänet!\" Ikään kuin vihastunut äitini -- jos tuo minun\näitini lienee ollutkaan!\"\n\n\"Jos hän oli äitinne!\" sanoi Vendale, joka vähitellen oli noussut\nistumaan. \"Jos hän oli äitinne? Miksi niin sanotte?\"\n\n\"Niin, mitä minä tiedän?\" vastasi toinen jäykästi, nostaen käsiänsä ja\nantaen niiden jälleen pudota alas. \"Minä olen niin halvasta suvusta,\nettei siitä ole puhumistakaan. Olin hyvin nuori, ja kaikki muut\nperheessä olivat täysi-ikäiset ja niin kutsutut vanhempani ijälliset.\nEikö voi olla kaikki mahdollista tällaisessa tapauksessa?\"\n\n\"Oletteko koskaan epäilleet -- --?\"\n\n\"Olen jo kerran sanonut, että epäilen noitten kahden todellista\nnaimista,\" vastasi hän, taasen nostaen käsiänsä, ikäänkuin\npoistaaksensa tätä ikävää puheen-ainetta. \"Vaan mailmaan olen minä\ntullut, jos en olekkaan ylhäisestä suvusta siinnyt. Ja mitä se muutoin\nasiaan tekee?\"\n\n\"Kumminkin olette aina Sveitsiläinen,\" sanoi Vendale seuraten häntä\nedes takasin silmillään.\n\n\"Mistä minä sen tiedän?\" vastasi hän lyhyesti ja seisahtui katsoen\ntaakseen. \"Jos sanon teille: kumminkin olette aina Englantilainen --\nmistä sen tiedätte?\"\n\n\"Siitä, mitä olen lapsuudestani kuullut.\"\n\n\"Niin, sen verran tiedän minäkin itsestäni.\"\n\n\"Ja,\" lisäsi Vendale, \"varhaimmista muistoistani.\"\n\n\"Niin minä myös. Yhdenlaiset ovat minunkin tietoni itsestäni -- jos\ntämä on mikään vakava todistus.\"\n\n\"Eikö nämät todistukset teitä tyydytä?\"\n\n\"Tyydyttäneväthän kaiketi. Ei mikään tässä mailmassa ole verrattava\ntäyttymykseen. Se on vaan lyhyt sana, mutta voimallisempi kuin pitkät\ntodistukset ja järkipäätelmät.\"\n\n\"Te ja Wilding vainaja olitte syntyneet samana vuonna ja melkeen\nyhden-ikäiset,\" sanoi Vendale, miettiväisesti katsellen kuinka hän\nkäveli edestakaisin laattialla.\n\n\"Niinpä melkeen.\"\n\nVoisiko ehkä Obenreizer olla tuo kadonnut perillinen? Oliko tuossa\nhänen opissa mailman pieneydestä, joka alinomaa makasi hänen\nkielellänsä, kentiesi syvempi merkitys, kuin itse arvasikaan? Oliko tuo\nsveitsiläinen kirje niin pian seurannut rouva Goldstrawin ilmoittamisia\nsen tähden, että hän oli tämä lapsi, joka nyt oli kasvanut täydeksi\nmieheksi? Mailmassa, jossa niin monet syvyydet vielä ovat tutkimatta,\nsaattoi tämä olla hyvinkin mahdollista. Ne sattumukset eli lait --\nkutsuttakoon niitä miksi tahansa, -- jotka olivat perustaneet Vendalen\nja Obenreizerin keskenäistä tuttavuutta ja johdattaneet heitä yhteen\ntäällä eräänä talvis-iltana, olivat tuskin vähemmin ihmeteltävät, koska\nne, tarkasteltuna tältä kannalta, näyttivät koettavansa edistää jotain\njärjestyksellistä ja käsitettävää tarkoitusta.\n\nVendalessa herätetyt ajatukset kiihtyivät kiihtymistään hänen\nseuratessaan miettivin silmin Obenreizeriä, joka yhä käveli\nedestakaisin virran alinomaa kohistessa: \"Missä häntä ryöstän, jos\nvoin? Missä hänet murhaan, jos täytyy?\" Ei ollut ensinkään pelkäämistä,\nettä Vendalen kuolleen ystävän salaisuus tulisi hänen huuliltaan ilmi;\nvaan niinkuin hänen ystävänsä oli vaipunut tämän painon alle, niin\ntunsi Vendalekin paljoa pienemmässä perinnössään kuinka raskaasti häntä\npainoi se asia, joka hänelle oli uskottu, ja kuinka vaikea\nvelvollisuutensa seurata himmeimpiäkin jälkiä oli. Hän kysyi samassa\nitseltään, näkisikö hän mielellään että tuo mies olisi todellinen\nWalter Wilding? Ei. Kuinka hyvänsä koettikin sysätä epäluulonsa\nsyrjään, niin ainakaan hän ei mielellään tahtonut suostua asettamaan\ntätä miestä vilpittömän, suoran ja lapsellisen kauppakumppalinsa\npaikalle. Hän kysyi äkkiä itseltään; soisiko mielellään tämän miehen\ntulevan rikkaaksi? Ei: Obenreizerin valta Margueriten yli oli jo\ntarpeeksi suuri, rikkaus sen tietysti enentäisi. Soisiko hän mielellään\ntämän miehen olevan Margueriten holhojana, jos kohta toteen\nnäytettäisiinki, ettei hän ollut kaukaisimmassakaan sukulaisuudessa\nhänen kanssansa? Ei. Vaan nämät olivat mietteitä, jotka eivät saaneet\nhämmentää uskollisuuttansa vainajaa vastaan; hänen oli vaariin\nottaminen että nämät mietteet kulkisivat onnellisesti sivutse, ja että\nne vaan vahvistaisivat häntä hänen päätöksessään rehellisesti täyttää\nvelvollisuuksiansa. Ja pikemmin kuin luulikaan onnistui hänen malttaa\nmieltänsä niin täydellisesti, että ilman vasta-hakoisuutta seurasi\nsilmillään matka-toveriansa, tämän alinomaa kävellessä edestakaisin\nlaattialla, -- tämä matkatoveri, jonka hän luuli synkästi\nmietiskelevän sukuansa, eikä toisen ihmisen -- vähintäin hänen --\nväkivaltaista murhaamista.\n\nTie Baselista Neuschateliin oli oivallisempi, kuin mitä siitä oli\njuteltu, sillä ilmat olivat sen viimeisinä päivinä tehneet\nkulettavammaksi. Aasit ja muulin-ajurit olivat samana iltana palanneet\npimeässä ja sanoivat muita vaivaloisuuksia ei löytyvän, kuin\nkoettelemuksia kärsimykselle, siloille, rattaan-akseleille ja\nruoskan-siimoille. Vuokrattiin kohta hevoiset ja vaunut, joilla\nmatkustavaisemme seuraavana aamuna ennen päivän noustua lähtisivät.\n\n\"Onko teillä tapana lukita ovenne iltaisilla, näin matkustellessanne?\"\nkysyi Obenreizer, lämmitellen käsiänsä valkean ääressä Vendalen\nhuoneessa, ennenkuin lähti omaansa.\n\n\"Ei; sitä tehdäkseni nukun minä liian raskaasti.\"\n\n\"Onko teillä niin hyvä uni?\" kysyi hän ihmettelevällä silmäyksellä.\n\"Mikä onni!\"\n\n\"Kaikkea muuta paitse onnea olisi talon toisille asukkaille,\" sanoi\nVendale, \"jos minua herätettäisiin aamulla ulkopuolelta sänkykammarini\novea.\"\n\n\"Minäkään en lukitse oveani,\" sanoi Obenreizer; \"vaan antakaa minun\nSveitsiläisenä, joka tuntee maantavat, antaa teille neuvon.\nMatkustaessanne isänmaassani kätkekää aina paperinne -- niinkuin\ntietysti rahannekin pään-aluksenne alle; aina samaan paikkaan.\"\n\n\"Ette juuri puhu hyvää maanmiehistänne,\" sanoi Vendale nauraen.\n\n\"Maanmieheni,\" vastasi Obenreizer, \"ovat luultavasti niinkuin useimmat\nmuutkin ihmiset, ja useimmat ihmiset ottavat mitä saavat. Hyvästi!\nKello neljä siis aamulla!\"\n\n\"Hyvästi! Kello neljä!\"\n\nJäätyänsä yksin kohensi Vendale kekäleitä, peitti ne valkoisella\ntuhalla ja istuikse malttaaksensa mieltään. Ajatuksensa pyörivät vielä\nviimeisen aineen ympäri, ja virran kohina ei auttanut niitä, vaan piti\nne pikemmin valveella. Istuessaan näin ja miettien, katosi ennestäänkin\nvähäinen unenhalunsa ja, huomattuansa ettei olisikaan miksikään\nauttanut mennä levolle, jäi hän istumaan kamiinin eteen täysissä\nvaatteissa. Marguerite, Wilding, Obenreizer, matkustamisen tarkoituksen\ntuhansia epäilyksiä ja toiveita ajeli yht'aikaa mielessään.\nKaikellaiset esineet häntä vastasivat, paitse uni, joka piti itsensä\nkaukana hänestä.\n\nNäin istuttuansa kauvan aikaa syvissä mietteissä kamiinin edessä, paloi\nkynttilä alas jalkaansa ja sammui; vaan tämä ei mitään tehnyt, koska\noli tarpeeksi valoa kamiinin valkeasta. Hän heitti käsivartensa\ntuolinkarmille, nojasi leukansa käteen ja istui yhä miettien.\n\nHän istui valkean ja sängyn välissä ja kun valkea liehui kohisevan\nvirran viimasta, liehui myös hänen oma varjonsa sängyn yli. Hänen\nasemansa antoi varjolle puoleksi surullisen puoleksi rukoilevaisen\nmuodon. Silmänsä katsoa tuijottivat siihen lakkaamatta, kunnes viimein\nrupesi luulemaan, että se olikin Wildingin eikä hänen oma varjonsa.\n\nVähäinen aseman muuttaminen saisi varjon katoamaan, ja tämän muutoksen\ntehtyänsä, katosikin vallattoman mielensä kuvelma. Nyt istui hän\npimeässä loukossa kamiinin vieressä vastapäätä huoneen ovea.\n\nOvi oli varustettu pitkällä, kömpelöisellä rautaha'alla ja tämän hän\nnyt näki hiljaa ja varovaisesti nostettavan. Ovi aukeni hiukan, ja meni\njälleen kiini, ikäänkuin olisi ilman viima sitä liikuttanut. Mutta hän\nhavaitsi, ettei haka enään mennyt paikalleen.\n\nOvi aukeni uudestaan aivan hiljaa, kunnes oli niin paljon tilaa, että\nihminen mahtui lävitse. Nyt se jäi seisomaan auki, niinkuin joku olisi\nvarovaisesti pitänyt siitä kiini. Ihmisen haamu astui viimein sisään,\nkasvot käännettynä sänkyä vastaan ja jäi seisomaan äänetönnä oven\nvieressä. Hetken kuluttua otti haamu askeleen eteenpäin ja sanoi\nkuiskaten:\n\n\"Vendale!\"\n\n\"Mikä on hätänä?\" vastasi tämä ja hyppäsi ylös. \"Kuka siellä on?\"\n\nSe oli Obenreizer, joka nyt hänkin vuoroonsa antoi kuulla hämmästyksen\nhuudahuksen nähdessään Vendalen tulevan vastaansa ihan odottamattomalta\ntaholta.\n\n\"Ei sängyssä?\" sanoi hän, tarttuen Vendalea hartioihin, ikäänkuin\ntekisi hänen suuresti mieli painiskella hänen kanssansa. On jotain\nkuitenkin väärässä.\"\n\n\"En älyä mitä tarkoitatte;\" sanoi Vendale, repien itsensä irti.\n\n\"Sanokaa ensiksi, ett'ette ole kipeä.\"\n\n\"Kipeä? En ollenkaan!\"\n\n\"Minä näin ilkeän unen teistä. Miksikä olette vielä vaatteissa?\"\n\n\"Yhtä paljon syytä on minullakin kysyä teiltä, ystäväni, miksikä olette\nylhäällä ja riisuttu.\"\n\n\"Sen olen jo maininnut. Näin ilkeän unen teistä ja sitten on minun\nollut mahdotonta nukkua. Oli mahdotonta pysyä huoneessani, tietämättä\nmiten teidän oli laitanne, ja vaikea oli minun tulla tännekin. Minä\nolen kauvan seisonut ovenne takana ja epäillyt, menisinkö sisälle.\nToisen on kyllä helppo nauraa unelle, joka ei ole häntä vaivannut. Vaan\nmissä kynttilänne on?\"\n\n\"Se on loppunut.\"\n\n\"Minulla on yksi alkamaton huoneessani. Lähdenkö sitä noutamaan?\"\n\n\"Jos olisitte niin hyvä.\"\n\nObenreizerin huone oli ihan vieressä ja hän ei viipynyt kuin\nsilmänräpäyksen. Palattuansa kynttilällä, heittäysi hän polvilleen\nkamiinin eteen ja sytytti sen; mutta hänen siihen tarkoitukseen\npuhaltaessaan tulta hiileen havaitsi Vendale, katsahdessaan alas, hänen\nhuulensa olevan vaaleat ja vapisevan jostaan mielenliikutuksesta.\n\n\"Niin,\" sanoi Obenreizer, asettaen sytytettyä kynttilää pöydälle, \"se\noli ilkeä uni. Katselkaapa vaan minkä näköinen olen!\"\n\nHänen jalkansa olivat paljaat; punainen villapaitansa oli auki\nkauluksesta, ja hiat käärityt kyynäspäihin asti; ahtaat sukkahousut,\njotka ulottuivat nilkka-luihin asti, oli muuten ainoa pukunsa.\nVartalonsa näytti notkealta ja tuimalta, ja silmänsä olivat erinomaisen\nkirkkaat.\n\n\"Jos minun olisi täytynyt painiskella varkaan kanssa, kuten unessa\nnäin,\" sanoi Obenreizer, \"niin olen siihen toimitukseen täydesti\npuettu.\"\n\n\"Ja aseissa myös näemme;\" sanoi Vendale silmäellen hänen vyötänsä.\n\n\"Tämän veitsen minä aina kannan vyölläni kun matkustelen;\" vastasi hän\njäykästi ja veti veitsen puoleksi tupesta. \"Eikö teillä ole tämmöistä?\"\n\n\"Ei. Minulla ei ole mitään sellaista.\"\n\n\"Eikä pistoolejakaan?\" lisäsi Obenreizer, luoden silmäyksen pöydälle ja\nsieltä koskemattomalle pään-alukselle.\n\n\"Ei niitäkään.\"\n\n\"Te Englantilaiset olette niin hyvän-luuloiset! Aiotteko panna\nnukkumaan?\"\n\n\"Sen olisin jo aikaa tehnyt, vaan en saa unta.\"\n\n\"Niin on minunkin laitani onnettoman unen-näköni perästä. Valkeani on\nmennyt samaa tietä kuin teidän kynttilä. Suvaitsetteko minun istua\ntäällä teidän tykönä. Kello on jo yli kahden ja kohta on aika lähteä\nmatkalle, jottei enään kannata mennä levolle.\"\n\n\"Niin minustakin,\" sanoi Vendale; \"istukaa tähän ja pitäkää minulle\nseuraa.\"\n\nObenreizer meni huoneesensa järjestämään pukuansa ja palasi hetken\nkuluttua väljä kappa hartioilla ja tohvelit jalassa. Ystävät istausivat\nyksi kummallekin puolelle kamiinia.\n\nVendale oli lisännyt puita uuniin ja Obenreizer oli huoneestaan ottanut\nmukaansa potellin ja pienen pikarin, jotka hän pani pöydälle.\n\n\"Halpaa ravintolan konjakkia, pelkään mä,\" sanoi hän ja täytti\npikarin; \"se on ostettu matkalla eikä verrattava teidän konjakkiin\nRaajarikko-loukossa; mutta teidän on valitettavasti juotu selväksi.\nKylmä yö, kylmä aika yöllä, kylmä maa ja kylmä huone tekevät tämän\nkuitenkin tyhjää paremmaksi. Maistakaa!\"\n\nVendale otti pikarin ja ryyppäsi sen puoleksi.\n\n\"Miltä tuntuu?\"\n\n\"Sillä on karkea jälki-maku,\" sanoi Vendale ja laski väristyksellä\npikarin pöydälle; \"eikä ole minun mieleeni.\"\n\n\"Aivan oikeen,\" sanoi Obenreizer, kasteltuansa kieltänsä pikarissa ja\nmaiskuttaen huulilla; \"sillä on tosiaan karkea jälki-maku, joka ei ole\nminunkaan mieleen. Uh! Mutta voimaa siinä on, koskahan palaa.\"\n\nHän oli, näet, viskannut jäännökset pikarista kamiiniin.\n\nMolemmat matkustavaiset nojasivat toisen kyynäspäänsä pöydälle ja\npäätänsä käteen, ja katselivat leimuavaisia kekäleitä. Obenreizer pysyi\nvalveella ehkä äänetönnä; mutta Vendale, joka oli oivallisemman ryypyn\nottanut, tunsi kohta väristyksiä ja repimisiä suonissa ja hermoissa.\nKerran hän hyppäsi pystöön ja katseli tuimasti ympärillensä, vaan\nvaipui kohta kummallisimpiin ja hämmentäväisiin unelmiin. Hänellä oli\npaperinsa kätkettynä lompakkoon sisimmäisessä povi-taskussa\nkiininapitetun päällys-takin alla; vaan mitä hyvänsä uneksikin,\nkeskeytti häntä kuitenkin aina horroksissaan joku tuskallinen luulo\npapereistansa, ehkä ei päässyt täydellisesti heräämään. Häntä tapasi yö\nVenäjän aromailla -- joku tuntematon antoi tämän nimityksen seudulle --\nMargueriten seurassa, ja kuitenkin tunsi hän vieraan käden hiljaa\nkulkevan lompakkoa myöten päällys-takkinsa alla, maatessansa itse\nunessa valkean vieressä. Haaksi-rikkoisena ajelehti hän aavalla merellä\navonaisessa aluksessa, ilman vaatteitta ja ilman muuta suojaa kuin\nvanha purje, ja kuitenkin kehoitti häntä heräämään ja nousemaan eräs\ntunto hiipivästä kädestä, joka koetteli kaikkia taskujansa, etsiäkseen\npapereita, vaan ilman mitään löytämättä. Hän luuli olevansa vanhassa\nkellarissa Raajarikko-loukossa, johon sänky Baselin ravintolasta oli\nmuutettu ja Wilding -- joka, vasten hänen luuloansa, ei ollutkaan\nkuollut -- puisteli häntä kuiskaten hänen korvaansa: \"Katselkaapa tuota\nihmistä! Näettekö, että hän on noussut tuolilta ja parast'aikaa etsii\nja kääntelee pään-alustaanne? Minkä tähden hän tuota tekee, jos hän ei\ntahtoisi saada käsiinsä paperia, joita kannatte lähellä rintaanne?\nHerätkää!\" Ja kuitenkin nukkui hän nukkumistaan ja eksyi uusiin\nunelmiin.\n\nValveella ja liikkumatta, nojaten päätä käteensä sanoi hänen\nmatka-kumppalinsa viimein: \"Vendale! meitä huudetaan! Kello on neljä!\"\nJa kun Vendale aukasi silmänsä näki hän syrjästä Obenreizerin sumuisia\nkasvoja.\n\n\"Olette nukkuneet raskaasti,\" sanoi hän; \"seuraus vaivaloisesta\nmatkasta ja vilusta.\"\n\n\"Nyt olen minä hereillä,\" sanoi Vendale ja hyppäsi ylös, ehkä\nhorjuvilla jaloilla. \"Ettekö itse ole nukkuneet?\"\n\n\"Olen luulemma nukahtanut hiukan, vaikka olen mielestäni koko ajan\nollut katsovinani hiljaa ja kärsiväisesti valkeaan. Kuitenkin täytyy\nmeidän nyt pestä itsiämme ja einehtiä ja sitten lähteä matkalle. Kello\non yli neljän, Vendale; se on yli neljän!\"\n\nTätä hän sanoi pitääkseen hereillä Vendalea, joka jälleen oli\nvähällä vaipua uneen, ja joka pukiessaan ja einehtiessään nukahti\nuseita kertoja, vaikka hän koneenmukaisesti liikkui. Vasta päivän\nkoittaessa sai hän jonkulaisen selvemmän tunnon ajamisesta, kulkusten\nhelinästä, ankarasta pakkasesta, luiskahtavista hevosista, jyrkistä\nvuoren-rinteistä, lehdettömistä metsistä, ja pysähdyksestä jonkun\nravintolan edessä, jossa täytyi kulkea navetan läpitse tullakseen\nkesti-huoneesen. Hän ei ollut tähän asti tietänyt paljoa muuta, kuin\nettä Obenreizer koko päivän oli istunut miettiväisenä hänen vieressään\nja useasti katsellut häntä tutkivilla silmäyksillä.\n\nMutta kuin hän horroksistaan tointui, ei istunutkaan enään Obenreizer\nhänen vieressään. Vaunut olivat pysähtyneet tien varrella olevan\nravintolan eteen, ja rivi pitkiä kaitaisia kärryjä, jotka olivat\ntäytetyt viini-tynnyreillä ja vedetyt vahvoilta hevosilta sinisillä\nvempeleillä ja päähisillä, oli myös siellä hakenut majaa. Ne tulivat\ntieltä päin, johon matkustavaisemme aikoivat, ja Obenreizer, joka ei\nenään ollut mietteisin vaipuneena vaan iloinen ja hilpeä, puhutteli\netuimmaista ajajaa. Sill'aikaa kuin Vendale valvaantui ja saadakseen\nverensä liikkumaan, juoksi edes takaisin raittiissa ilmassa, lähtivät\nkärryt taas matkalle ja kaikki ajajat tervehtivät Vendalea ajaessaan\nohitse.\n\n\"Mitä väkeä nuo on?\" kysyi Vendale.\n\n\"Ne ovat meidän -- Desfresnier & C:on -- viinin-kuljettajia,\" vastasi\nObenreizer.\n\nHän hymyeli itsekseen ja sytytti sikarin.\n\n\"Tänäpänä olen minä ollut varsin ikävä matkakumppani,\" sanoi Vendale;\n\"en ymmärrä ensinkään mikä minua vaivaa.\"\n\n\"Ette saaneet nukkua viime yönä, ja veri nousee useasti päähän\ntämmöisellä pakkasella,\" sanoi Obenreizer, \"sen olen havainnut. Mutta,\nkuten nyt näyttää, olemme matkustaneet turhaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Niin, kauppa-huoneen päällysmies on tällä erää Milanossa. Niinkuin\ntiedätte on meillä viinin-kauppa Neuschatelissa ja silkki-kauppa\nMilanossa. No niin, koska silkki viimeisinä aikoina on vaatinut\nsuurempaa huolen-pitoa kuin viini, niin on Desfresnier äkkiarvaamatta\nkutsuttu Milanoon, ja Rolland, toinen osakas, hänen lähdettyä,\nsairastunut, ja lääkärit ovat kieltäneet häntä puhumasta kenenkään\nkanssa. Neuschatelissa odottaa teitä kirje näistä asioista. Minä kuulin\nsen ensimmäiseltä viinin-kuljettajalta, jonka kanssa näitte minun\nhaastelevani. Hän sanoi saaneensa terveisiä teille, jos tapaisi teitä\nmatkalla. Mitä nyt aiotte tehdä? Kääntyä takaisin?\"\n\n\"Matkustaa eteenpäin;\" vastasi Vendale.\n\n\"Eteenpäin?\"\n\n\"Niin eteenpäin. Vuorten yli Milanoon.\"\n\nObenreizer herkesi polttamasta katsellakseen Vendalea. Sitten veti hän\ntaas syvän savun, silmäellen tietä ylöspäin ja alaspäin ja kiviä\njalkainsa juuressa.\n\n\"Minulla on tähdellinen asia toimitettavana,\" sanoi Vendale; \"useita\nnoista kaivatuista lanketeista voidaan käyttää samalla lailla, ellei\npahemminkin; minua on kehoitettu aikaa menettämättä auttamaan\nkauppa-huonetta varkaan kiini saamisessa eikä mikään saa minua\nkääntymään takaisin!\"\n\n\"Eikö?\" sanoi Obenreizer, ottaen sikarin suustaan ja nauraen, sitten\nojensi hän matka-kumppanilleen kätensä ja lisäsi: \"no, ei totta maar\nmikään elämässä siis minuakaan enään saa palaamaan! Hoi, kuski! Anna\nmennä!\"\n\nAjettiin pitkin yötä. Lunta oli tuiskunut, vaan nyt alkoi vähin suveta,\njotta täytyi väsyneitten hevosten tähden enemmiten ajaa kävellen.\nAurinko oli noin tunnin aikaa ollut näkyvissä, kun vaunut seisahtuivat\nerään ravintolan eteen Neuschatelissa kuljettuansa kaksitoista\npeninkulmaa kahdeksassa kolmatta tunnissa.\n\nNautittuansa pikaisen virvoituksen ja vaatteita muutettuansa, lähtivät\nmatka-toverit yhdessä Desfresnier & C:n konttoriin, jossa saivat\nviinin-kuljettajan mainitseman kirjeen, joka sisälsi vääräntäjän\nkeksimiseen tarpeelliset kirjoitus-mallit. Koska Vendale pysyi\njärkähtämättä päätöksessään matkustaa kiireimmittäin eteenpäin, oli\nainoastaan määrääminen, mitä tietä valittaisiin kuljettavaksi Alppien\nyli.\n\nOpastajain ja muulin-ajurein ajatukset noista kahdesta teistä, jotka\nveivät toinen S:t Gothardin toinen Simplonin vuorisolain läpitse, olivat\nihan erilaiset, ja molemmat nämät paikat olivat vielä liiaksi kaukana\nheistä, että saaduista tiedoista olisi mitään erityistä hyötyä ollut,\nvarsinkin koska hyvin hyvästi tiesivät, että pyry-ilma yhdessä tunnissa\nsaattoi kokonaan muuttaa teitten äskeistä tilaa, jos oli tämä vaikka\nkuinka todenmukaisesti kuvailtu. Vaan koska tie Simplonin yli näytti\nylimalkaan olevan luotettavin, päätti Vendale sitä seurata. Obenreizer\nei ollut ollenkaan osaa ottanut keskusteluun, eikä virkannut sanaakaan.\n\nEteenpäin ja yhä eteenpäin meni matka Genf'iin, Lausanne'en,\npitkin järven aavaa rantaa Peway'hin, ja sieltä mutkistelevaitten\nvuori-kulmain välitse ihanaan Rhonen laaksoon. Ikävä yksi-äänisyys\nvaunu-rattaitten pyörimisessä yötä päivää alkoi vihdoin kuulua\nmatkustavaisten korvissa ikäänkuin hyrisevältä kellon-koneelta, joka\nniille ilmoitti ajan kulkua. Äkkinäistä suvi-ilmaa seurasi nyt ankara\npakkanen pimeän ja sumuisen ilman kanssa, Alppien vuori-kukkulat\nnäkyivät etäältä ja kuvastivat lika-harmaata taivasta vasten, ja\nläheisimmillä ja matalimmilla harjanteilla oli niin kosolta\nheijaisevan-valkeaa lunta, että järvet, virrat ja kosket sen rinnalla\nnäyttivät melkeen sameilta ja likaisilta, ja kylätkin saivat\nvaalennetun ja likaisen muodon. Oli tauonnut tuiskumasta ja lunta ei\nnäkynyt teillä. Harmaa sumu, joka leveni laakion yli ja jääti\nmatkustavaisten hiukset ja vaatteet, oli ainoa vaihe ikävällä matkalla.\nJa lakkaamatta pyörivät rattaat yötä päivää ja lakkaamatta soittivat\nne toisen matkatoverin korvissa sitä nuottia, joka nyt oli tullut\nRheininvirran soitelman sijaan: \"Aika ryöstää häntä elävänä on mennyt,\nminun täytyy hänet murhata.\"\n\nVihdoin ehtivät pieneen köyhään Briegin kaupunkiin Simplon-vuoren\njuurella.\n\nOli jo pimeä illalla kun tulivat tänne, vaan kuitenkin havaitsivat\nkuinka kääpiön-kaltaisilta näytti sekä ihmiset että rakennukset\ntäällä, verrattuna niihin jättiläisvuoriin, jotka kohosivat heidän\nympärillänsä. Tänne täytyi jäädä yöksi, ja täällä oli lämmintä,\nruokaa ja viiniä, sekä sen jälkeen taas keskustelu opastajain ja\nkyyti-miesten kanssa. -- Neljään päivään ei ollut yksikään ihminen\nkulkenut vuoren-solan läpitse. Vuori oli toisella puolen lumirajaa\nliian pehmeä rattaille, vaan ei sentään tarpeeksi kova reelle. Lunta\noli jo monta päivää tuntunut olevan ilmassa, vaan, kumma kyllä,\nsitä ei vielä satanut; kuitenkin oli varmaan pyry-ilma kohta tulossa.\nAjo-kaluilla ei ollut yrittäminenkään päästä läpitse, ja matka oli\ntehtävä joko muuleilla taikka jalkasin, vaan kummassakin tapauksessa\ntäytyi taitavimmille opastajille maksaa tavallista korkeampi palkka,\nolkoon sitten että onnistuivat saattamaan matkustavaiset ylitse, tahi\npakoitettiin palaamaan kesken.\n\nTähänkään keskusteluun ei ottanut Obenreizer osaa, vaan istui hiljaa ja\näänetönnä kamiinin edessä, polttaen sikaria, kunnes huone oli tyhjänä\nja Vendale lykkäsi asian hänen päätettäväksi.\n\n\"Pah!\" tuhisi hän. \"Olen kyllästynyt noihin vaivaisiin raukkoihin\nja heidän ammattiinsa. Se on loppumatta sama virsi heidän\nvirka-toimituksesta tänään, ikäänkuin vuosia takaperin, ollessani itse\nryysyinen poika nulikka. Mitä me kaksi siis tarvitsemme? Niin, me\ntarvitsemme laukun selkään ja vahvan, rautakiskoisen sauvan käteen.\nOpastajaa emme tarvitse ensinkään; me tulisimme vaan häntä opastamaan,\nsen asemesta että hän opastaisi meitä. Jätämme kapsäkit tänne ja\nkävelemme yhdessä vuoren yli. Olemmehan ennenkin matkustaneet yhdessä\nvuorten yli, ja olenhan minä syntyisin vuori-asukas ja tunnen tämän\nsolan -- mieliipä sanoa maantien -- ihan ulkoa. Armosta sallittakoon\nnoiden raukkain hoitaa virkaansa muitten tarpeeksi; vaan meitä he eivät\nsaa viivyttää ansaitaksensa enemmän rahaa, joka heillä kuitenkin on\nainoana tarkoituksena.\"\n\nHyvillään toivosta päästäkseen pulasta ja voidaksen katkaista sekaisen\nsolmun, antoi Vendale -- voimakas, pelkäämätön ja vakava päätöksessään\nlähteä matkalle, kuten olikin, ja sentähden myös taipuva viimeiseen\nviittaukseen, -- mielellään suostumuksensa. Kahden tunnin kuluessa oli\nkaikki matkaan tarpeelliset neuvot ostettuna ja laukut pakattuna.\nSitten pantiin levolle.\n\nHerättyänsä aamulla hämärässä näkivät he puolet kaupungin asukkaista\nkokoontuneena kaitaiselle kadulle katselemaan heidän lähtöänsä. Väki\nhaasteli keskenänsä joukoissa, opastajat ja kyytimiehet kuiskasivat\nloitompana ja katselivat tuon tuostakin taivasta. Ei kukaan toivonut\nheille onnea matkalle.\n\nKun alkoivat ylös nousemistansa vuorelle, näkyi vilahdukselta aurinko\nmuuten muuttumattomalla taivaalla, ja muutti hetkeksi kaupungin soleat\ntornin-huiput hopean hohtaviksi.\n\n\"Hyvä ennustus-merkki!\" sanoi Vendale, vaikka aurinko katosi vielä\nhänen puhuessansa. \"Esimerkkimme tulee ehkä aukasemaan solaa tältä\npuolen.\"\n\n\"Erehdys! Ei kukaan tule meitä seuraamaan,\" vastasi Obenreizer katsoen\nensin ylös taivaalle ja sitten alas laaksoon. \"Me tulemme olemaan\nkahden kesken tuntureilla.\"\n\n\nTUNTUREILLA.\n\nTie oli jotensakin mahdollinen kävelijöille, ja ilma kävi ohuemmaksi ja\nkeveämmäksi hengähdykselle, kuta korkeammalle matkailijat nousivat.\nPimeys ja sumu pysyivät kuitenkin samalla kannalla kuin edellisinä\npäivinäkin; kummallinen tainnos ja kuoleman-hiljaisuus vallitsi\nluonnossa; näytti ikäänkuin olisi sen voima hetkeksi tau'onnut\ntoimituksissaan. Sekä näön- että kuulon-aistille oli vaivaksi se, että\ntapahtuva ilman-muutos niin kauvan viipyi. Tyyneys oli sangen painava\nja näytti antavan yhtä vakavia varoituksia kuin raskaat pilvet tahi,\noikeemmin sanottu, raskas pilvi; sillä taivas näytti olevan ainoastaan\nyhdeltä ainoalta suurelta pilveltä peitetty ja pimitetty.\n\nEhkä siis auringon valo oli pimitetty, oli matkailijoilla kuitenkin\nvapaa näky-ala joka haaralle. Alhaalla ja takanansa olevassa\nRhonen-laaksossa voivat he selvästi eroittaa synkeän ja uhkaavan\nlyyjyn-karvaisen virran moni-mutkaista juoksua. Kaukana etäällä ja\nkorkealla pilvien rajalla nostivat vuoren-kukkulat jäiset päänsä ja\nhirvittäviä lumi-tönkäleitä rippui tien yli, jota myöten heidän oli\nkäveleminen. Oikealla puolella, syvässä heidän jalkainsa alla,\navasivat kauheat syvyydet kitansa, ja kosket kuohuivat hurjassa\nvimmassa. Joka haaralta kohosi mahtavia tuntureita ja pilviin ulottuvia\nvuoren-kukkuloita. Jättiläis-maisema, jota ei mikään vaihteleva\nvalon-vilaus eikä ainoakaan auringon-säde lieventänyt, vaan jolla\nkaikilta puolin oli sama tumma ja himeä väri, kuvautui kuitenkin ihan\nselvästi jylhyydessään. Tosiaan luulisi kahden yksinäisen ihmisen\nsydänten vähän värisevän, jos heidän peninkulmittain ja monta tuntia\nperätysten täytyisi matkustaa läpi epälukuisan joukon äänettömiä ja\nliikkumattomia ihmisiä -- ainoastaan ihmisiä kuin itsekin ovat -- jotka\nkaikki katselisivat heitä synkeillä ja uhkaavilla silmillä; mutta\nkuinka paljoa enemmin heidän sydämensä kauhistuisi, kun matkustus\ntapahtuisi läpi luonnon mahtavimpia luomia, joittenka uhkaus yhdessä\nsilmän-räpäyksessä voipi toteutua!\n\nKuta korkeammalle nousivat, sitä epätasaisemmaksi ja vaivaloisemmaksi\ntuli tiekin, vaikka tämä seikka ei ensinkään peloittanut Vendalea, joka\nvaan tuli uljaammaksi ja iloisemmaksi kuta korkeammalle he ehtivät\nja kuta enemmän matka kului. Obenreizer ei puhunut monta sanaa,\nvaan käveli myötäänsä kumppalinsa edellä uutterana, väsymättä ja\nikäänkuin innostunut jostaan vakavasta päätöksestä. Molemmat olivat\nvoimakkaat, notkeat ja kestäväiset ruumiinsa puolesta ja siis aivan\nsopivaiset tälläiseen vaellukseen. Mitä ennustuksia tuo syntyänsä\nvuorimaalainen luki ilman ja tunturein merkeistä, jotka toiselle\nolivat selittämättömiä seikkoja, net hän kätki sydämensä pohjaan.\n\n\"Voimmeko keritä vuoren yli tänä päivänä?\" kysyi Vendale.\n\n\"Enpä usko;\" vastasi toinen. \"Niinkuin näette, on täällä lunta paljoa\nkosommalta, kuin oli aiempana. Kuta korkeammalle ehdimme, sitä\nkosommalta sitä ilmautuu, ja kävelymme on jo puoleksi muuttunut\nkahlaamiseksi. Muutenkin ovat päivät niin lyhyet nykyjään. Jos voimme\nennättää viidenteen pako-paikkaan ja asettua luostari-majaan yöksi,\nniin saatamme olla hyvinkin tyytyväiset.\"\n\n\"Mutta eikö ole pelkäämistä että yöksi nousee pyry,\" kysyi Vendale\nhartaasti, \"ja että me kentiesi jäämme lumen alle?\"\n\n\"Vaaroja meillä on tarpeeksi joka taholla ympärillämme,\" vastasi\nObenreizer varovaisella silmäyksellä eteen- ja ylöspäin, \"jotta\nparasta lienee pitää suunsa kiini. Oletteko kuulleet puhuttavan\nGantherin-sillasta?\"\n\n\"Kyllä, olen itsekin kerran kulkenut sen yli.\"\n\n\"Kesä aikanako?\"\n\n\"Niin, silloin kuin matkat tavallisesti tehdään.\"\n\n\"Niin, mutta tähän aikaan vuodessa on matkaileminen täällä ihan\ntoista,\" sanoi Obenreizer ilkkuvaisesti, ikäänkuin olisi hän huonolla\ntuulella ollut. \"Minkä-kaltainen vuoren-sola tähän aikaan vuodessa on,\nsen tuntevat herrat matkailijat aivan vähän.\"\n\n\"Te olette opastajani,\" vastasi Vendale hyväntahtoisesti, \"ja minä\nluotan teihin.\"\n\n\"Niin olen,\" sanoi Obenreizer, \"ja aionkin viedä teidät matkanne\nperille. Tuossa näkyy silta edessämme.\"\n\nOlivat nyt tulleet jylhään ja kamoittavaan vuoren-rotkoon, jossa lunta\nmakasi kosolta ympärillä sekä allansa ja päänsä yli. Puhuessansa\nviittasi Obenreizer sormella siltaan ja tarkasteli Vendalen kasvoja\nomituisella mielen ilmauksella omissa kasvoissansa.\n\n\"Jos minä nyt opastajananne olisin antanut teidän kulkea edellä, ja\nkehoittanut teitä huudahtamaan pari kertaa, niin olisi kauheita\nlumi-tönkäleitä kentiesi syöksynyt alas vuorilta, ja nämät ei\nainoastaan tappaneet, vaan myös haudanneet teidät ikuisiksi päiviksi.\"\n\n\"Se voipi kyllä olla mahdollista.\"\n\n\"Se on aivan varmaa. Mutta tämä nyt ei kuulu opastajan toimeen. Menkää\nsiis äänetönnä eteenpäin; muuten saattaisi seuraus varomattomuudestamme\nolla se, että lumi-vyöry minun musertaisi ja peittäisi. Käykäämme siis\neteenpäin.\"\n\nMahdottoman suuri lumi-kinos makasi sillalla, ja niin kauheita\nlumi-tönkkiä rippui ulkonevista kallion-seinistä heidän päänsä yli,\nettä näytti ikäänkuin olisivat kulkeneet valkoisissa pilvissä\nmyrskyisellä taivaalla. Obenreizer käveli hitaasti edellä, taitavasti\nkäyttäen sauvaansa, johon nojausi sitä myöten kuin kulki askel\naskeleelta edemmäksi ja katsellen ylös päin kyyristyneellä niskalla,\nikään kuin valmis vastustelemaan alas vyöryviä lumi-tönkkiä. Vendale\nseurasi häntä kiireesti kintereissä kiini. Olivat vielä vaarallisen\ntien keski-paikoilla, kun yhtäkkiä takanansa tapahtui hirmuinen\nlumi-vyöry, jota seurasi pamahdus ikään kuin ukkosen jyrinä. Obenreizer\npani kätensä Vendalen suulle ja viittasi sormellaan polkuun heidän\ntakanansa. Tämä oli silmän räpäyksessä muuttunut tuntemattomaksi;\nlumi-lohkare oli vierinyt sen ylitse ja sitten syöksähtänyt syvyyden\npohjassa olevaan koskeen.\n\nMatkustavaisten tulo yksinäiseen ravintolaan, vähän matkan päässä\nvaarallisesta sillasta, herätti monta kummastuksen huutoa huoneesen\nsuljettujen ihmisten huulilta.\n\n\"Aikomuksemme on viipyä ainoastansa hetken aikaa täällä ja\npitkittää matkaamme hiukan levähdettyämme,\" sanoi Obenreizer, astuen\ntakka-valkean eteen ja pudistaen lumen vaatteistansa. \"Tälle herralle\non erittäin tähdellistä päästä kiireimmästi perille; sanokaa että niin\non, Vendale.\"\n\n\"Se on ihan totta, että tähdelliset toimitukset kutsuvat minua;\"\nvakuutti Vendale, \"ja että minun välttämättömästi täytyy päästä\ntoiselle puolelle.\"\n\n\"Kuulette nyt itse. Ystävälläni on vallan kiire, ja emme tarvitse\nneuvojanne eikä apuanne. Minä olen yhtä hyvä opastaja kuin kukaan\nteistä, maanmiehet. Antakaa meille nyt vaan jotaan syödäksemme ja\njuodaksemme.\"\n\nKun he pimetessä suurella tuskalla ponnistettuansa päästä pitkin yhä\ntukalammaksi käyvää tietä, tulivat siihen paikkaan, jossa heidän oli\nmäärä yötä viettää, antoi Obenreizer täälläkin uteliaalle väelle samat\ntiedot samoilla sanoillakin, kuin viimeisessä paikassa. Astuttuansa\nedemmäksi valkean eteen pudistaaksensa lumen vaatteistaan ja\nriisuakseen kastuneita saappaita jaloistansa, kokoontuivat maja-paikan\nasukkaat kummastuneina heidän ympärillensä ja kuuntelivat tarkasti\nObenreizerin selityksiä.\n\n\"Paras että heti pääsemme selville toistemme kanssa, hyvät ystävät.\nTällä kerralla --.\"\n\n\"On\" lisäsi Vendale ja jatkoi nauru-suin lausetta -- \"hyvin tähdellisiä\ntoimituksia, jotka kutsuvat häntä, jotta hänen välttämättömästi täytyy\npäästä toiselle puolelle.\"\n\n\"Kuulette nyt itse. Hänelle on vallan tähdellistä päästä perille,\nemmekä tarvitse neuvojanne eikä apuanne. Minä olen syntynyt ja kasvanut\nvuorilla, ja toimitan hänelle opastajan virkaa. Älkää siis vaivatko\nmeitä lörpötyksillänne, vaan toimittakaa meille iltasta, viiniä ja\nsänkyjä.\"\n\nSama peljättävä tyyneys vallitsi tuon ankaran kylmän yön. Päivän\nnoustessa lumi ei nytkään kultautunut tahi punertunut ainoastakaan\nvalon-säteestä. Äärettömässä lumi-korvessa vallitsi joka suunnalla sama\nikävä, kalman-karvainen vaaleus; ilma oli yhtä raskas ja liikkumaton\nkuin ennenkin, ja taivas yhtä sumuinen ja tuiman-näköinen.\n\n\"Matkamiehet!\" huusi heille leppeä ääni ovessa juuri kuin olivat\nvalmiit laukku selässä ja sauva kädessä taas aloittamaan vaellustansa.\n\"Muistakaa yksi seikka! Viisi on paikkaa toisiansa likitysten, joissa\nvoitte hakea suojaa vaarallisella matkallanne, ja sitten tulee\npuu-risti ja sitten viimeinen maja-talo. Älkää eksykö tieltä ja jos\ntuulis-pää tulee, niin etsikää heti suojaa!\"\n\n\"Nuot kurjat pirut luulevat olevansa velkapäät puhua korkean muka\nvirkansa puolesta,\" sanoi Obenreizer osoittaen halveksivalla tavalla\nkädellänsä taappäin. \"Te Englantilaiset syytätte meitä sveitsiläisiä\noman voiton pyynnöstä, ja todellakin näyttää kuin olisitte siinä kohden\noikeassa.\"\n\nEnnenkuin jättivät majatalon olivat he pistäneet laukkuihinsa vähän\nruokaa, sellaista kuin oli täällä saatavana ja jota katsoivat\ntarpeelliseksi ottaa mukaansa matkalle. Kannettavansa jakoivat sillä\ntavoin, että Obenreizer kantoi viinin laukussaan ja Vendale viinapullon\nynnä leipää, lihaa ja juustoa.\n\nKaalattuansa kappaleen matkaa lumessa, joka tielläkin ulottui heille\npolviin asti -- kuinka syvältä sitä muualla oli, sitä ei voinut määrätä\n-- ja ollessansa juuri pahimmalla paikalla tässä jylhässä ja\nhirvittäväisessä erämaassa, rupesi lunta satamaan. Alussa putosi\nainoastaan muutamia hiuteita hyvin harvaan, vaan ei aikaakaan niin\nrupesi tulemaan tiheämmältä, ja viimein alkoi tuuli yht'äkkiä, ilman\nmitään näkyvää syytä, tupruta sakeana pilvenä ilmassa. Ensimäinen\nmuutos ilmassa oli tuskin tapahtunut, ennenkuin jääkylmä tuulen viima\nviuhuen sukaisi tien yli ja pieksi matkailijoita kasvoihin. Kohta\nraivosi myrsky heidän ympärillänsä ja koko luonto oli villittömässä ja\nhurjassa metelissä. Kaikki ikäänkuin kahleissa pidetyt voimat ja äänet\nnäyttivät nyt silmän räpäyksessä päässeen irti.\n\nRaju-ilman alkaessa olivat matkailijat lähellä erästä noita kamaloita\nsuojamia, joitten läpitse tie kulkee; se oli eräs vuoreen koverrettu,\nvahvojen pylvästen kantama, luola. Tähän paikkaan he pyrkivät ja tänne\nhe onnellisesti pääsivätkin raju-ilman pahimmillaan raivotessa. Myrskyn\nvinkuna, veden suhina, jymisevä ryske alasvyörivistä lumi-vuorista ja\nkallion-lohkareista, julmat ja kauheat äänet, jotka nousivat jokaisesta\nkuilusta lähellä ja loitolla, synkkä yömusta pimeys ympärillä,\ntupruava lumi, jota tuuli lennätti suojamaan ja joka hetkeksi teki\nmatkustavaisten silmät sokeiksi, hurja, hillitsemätön hävityksen-himo,\njoka näytti valloittaneen koko luonnon, äkillinen muuttumus\nepä-luontoisesta hiljaisuudesta pauhaavaiseen jyrinään -- kaikki nämä\nseikat ynnä tieto siitä, että pohjaton syvyys aukoi kitansa ihan heidän\njalkainsa juurilla, täytyi välttämättömästi saattaa veri hyytymään\nheidän ruumiissa, jos kohta ei läpi tunkeva tuulikaan, joka oli jäätä\nja lunta täynnä, olisikin sitä tehnyt.\n\nObenreizer, joka väsymättä käveli edes takaisin suojamassa, viittasi\nVendalelle tulla häntä auttamaan laukun aukaisemisessa. Parhaiksi\nvoivat eroittaa toisiansa pimeässä, vaan toinen ei kuullut sanaakaan\nmitä toinen puhui. Vendale noudatti kehoituksen, ja Obenreizer sai\nviinipullon käsiinsä, täytti matka-pikarinsa ja käski viittauksella\nVendalea sitä tyhjentämään, pysyäksensä lämpimänä, kehuen viinin\nparemmaksi virvoituskeinoksi kuin paloviinan. Vendale noudatti tämänkin\nviittauksen, Obenreizer oli myös ryyppäävinänsä ja molemmat kävelivät\ntaas edes takaisin vieretysten suojamassa. Molemmat tiesivät että\nturmio tulisi, jos heittäisivät maahan nukkumaan.\n\nLumi lensi tupruten sisälle suojamaan, ja nosti suuria kinoksia sen\netäisimpään päähän, josta heidän oli ulosmeneminen, jos tahtoivat\npäästä vielä vankeudestaan, sillä palaaminen oli nyt vaarallisempi kuin\neteenpäin kulkeminen. Kohta alkoi lumi kokonaan tukkia uloskäytävää ja\ntunnin kuluttua makasi se jo niin korkeana että peitti viimeisenkin\npäivän-valon. Lunta yhtä mittaa sataessa jähtyi ilmakin jähtymistään,\nkunnes viimein oli mahdollista kaivaa itsensä ulos tahi kiivetä\nkinosten ylitse. Raivoova myrsky alkoi nyt asettua, ja sen asemesta\ntuli tasainen ja sakea lumen-sato. Tuon tuostakin se kuitenkin aina\nhetkeksi uudestaan virkeni, vaan lakastui jälleen, ja väli-aikoina\nputosi lumi raskaissa hiuteissa.\n\nHe olivat noin pari tuntia olleet kamalassa kammiossaan, kun Obenreizer\nlähestyi sen etäisintä suuta ja kömpi ulos suojamasta, välistä uppoen\nkainaloita myöten kinoksiin, välistä kiiveten niiden yli pää edeltä ja\nruumis viistäen suojaman kattoa. Vendale köhmi hänen jälessä, vaan\nilman selvää tietoa ja miettimisen voimaa; sillä sama unen-kaltainen\nhorros, jonka hän tunsi Baselissa, vaivasi häntä nytkin ja valloitti\nvastustamatta hänen aistinsa.\n\nKuinka kauan hän oli kahlaellut kinoksissa päästäkseen ulos suojamasta,\nja mitä esteitä vastaan hänen siinä oli taisteleminen, siitä hän ei\ntiennyt mitään, vaan heräsi tainnoksistaan sen kautta, että Obenreizer\noli käynyt hänen kimppuunsa ja että he hurjasti painivat lumessa.\nHänelle johtui yhtäkkiä mieleen mitä päällekarkaajansa kantoi vyöllä,\nhän tarttui siihen kiinni, veti sen ulos, tavoitti häntä sillä, paini\nuudestaan hänen kanssa, tavoitti häntä uudestaan, sysäsi hänet syrjään\nja seisoi hänen kanssaan silmä silmää vasten.\n\n\"Minä lupasin viedä teitä matkanne perille,\" sanoi Obenreizer; \"ja olen\nnyt täyttänyt lupaukseni. Täällä loppuu elämänne matka; ei mikään voi\nsitä enään pidentää. Te nukutte jo tuossa seisoessanne.\"\n\n\"Rosvohan olette! Mitä olette minulle tehneet?\"\n\n\"Te olette tyhmä raukka; olen nukuttanut teitä uni-juomalla. Te olette\njo kerran tätä ennen osoittaneet olevanne tyhmä raukka, sillä minä\nsaatoin teidät jo kerran horroksiin matkalla, koetellakseni uni-juoman\nvoimaa. Niin, te olette alusta loppuun asti olleet tyhmää tyhmempi,\nsillä minähän se olen varas ja väärentäjä, ja muutaman hetken perästä,\nkun makaatte horroksissa ja liikkumatonna jalkaini edessä, ryöstän minä\nteiltä kaikki paperinne ja todistuksenne varasta ja väärentäjää\nvastaan, joita kannatte taskussanne!\"\n\nKavaluudella voitettu mies parka koetti turhaan pudistaa unen\njäsenistään; se oli jo päässyt semmoiseen valtaan hänestä, että hän\ntylsä-mielisyydessään ihmetteli, kuka heistä oli haavoitettu, ja oliko\nse hänen vai Obenreizerin veri, joka punersi lumen hänen vieressänsä.\n\n\"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt, että näin käytätte itseänne minua\nkohtaan?\" kysyi hän synkällä äänellä ja sammaltavalla kielellä. \"Minkä\ntähden pyritte murhaajakseni?\"\n\n\"Mitäkö pahaa olette minulle tehneet? Olisittehan saattaneet minut\nonnettomuuteen, ellen olisi katkaissut matkanne. Kirotulla kiireellänne\nestitte minua takaisin maksamasta rahoja niin varhain, että olisin\nvälttänyt asian ilmi-tulon. Mitä pahaa olette minulle tehneet?\nOlettehan aina olleet tielläni, ei ainoastaan kertaa eikä kahdesti,\nvaan alinomaa. Enkö koettanut päästä teistä erille heti tuttavuutemme\nalussa? Vaan se ei onnistunut, ja sen vuoksi kuolette nyt!\"\n\nVendale koetti järjestää ajatuksiansa, puhuakseen jotakin ja ottaakseen\nylös sauvansa, jonka oli kadottanut. Vaan kun ei onnistunut sen\nlöytäminen koki hän kömpiä eteenpäin ilman mihinkään nojaumatta. Mutta\nkaikki oli turhaa, ihan turhaa. Hän kompastui ja lankesi silmilleen,\nniin että jäi makaamaan aivan syvän kuilun partaalle, jonka sivutse tie\nkulki.\n\nTainnoksissa, puoleksi nukkuneena, kykenemätönnä nousemaan ja seisomaan\njaloillansa, pimenneellä näöllä ja heikonneella kuulolla, teki hän\nkuitenkin niin väkevän ponnistuksen, että hetkeksi jälleen tointui.\nNojautuen käsivarsiinsa, kohotti hän päätä ja näki Obenreizerin\nseisovan vakaana vieressänsä, vieläpä ymmärsikin mitä hän sanoi.\n\n\"Kutsutte minua murhaajaksi,\" virkahti hän katkeralla, pilkallisella\nnaurulla. Nimi vaikuttaa sangen vähän asiaan. Ja kuitenkin olen\nminäkin pannut henkeni alttiiksi, sillä vaaroja kaikenlaisia on minua\nympäröitsemässä ja kentiesi ei minulle onnistukaan elävänä päästä\ntäältä! Myrsky alkaa uudestaan raivota. Minun täytyy saada paperinne\nheti paikalla. Joka hetki on mulle kallis, henkeni rippuu siitä että\njoudun.\"\n\n\"Malttakaa vähän!\" huusi Vendale tarttuen viimeisellä hurjalla\nvoiman-ponnistuksella ahneisin käsiin, jotka jo koperoivat hänen\ntaskuansa. \"Antakaa olla! Älkää koskeko! Menkää matkaanne! Jumala\nsuojelkoon Margueritea! Kaikeksi onneksi ei hän koskaan saa tietää\nmillä tavalla kuolin. Astukaa vähän edemmäksi, jotta saan katsella\nveren-himoisia kasvojanne. Ne johdattanevat nyt mieleeni erään\nhuolettavan muiston.\"\n\nKun Obenreizer näki, kuinka raivoisasti Vendale taisteli pysyäksensä\nselvillä, pelkäsi hän, että maassa makaava mies hetkeksi saisi voimansa\ntakaisin, vieläpä kentiesi viiden miehen väkevyydenkin, eikä vielä\nuskaltanutkaan lähestyä. Katsoa tuijottaen vihollistansa tuimilla\nsilmillä, sammalti Vendale seuraavaiset katkennaiset sanat:\n\n\"Ei se saa tapahtua -- pettänyt vainajan luottamusta -- väärät\nvanhemmat -- vääryydellä peritty omaisuus -- tutkia asiaa.\" --\n\nPäänsä painui rintaan, ja hän vaipui taas maahan ihan kuilun partaalle.\nVaan Obenreizer rupesi heti ahneilla kynsillään koperoimaan hänen\npovi-taskussaan. Vendale huusi vielä kerran tuskallisesti: vaan vieri,\nhurjasti irti ponnistellen, vuoren rinteen yli, syöksyi päistikkaa alas\nsyvyyteen ja katosi viha-miehensä silmistä ikäänkuin haamu ilkeässä\nunessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyrsky raivosi uudestaan ja asettui jälleen. Hirvittävät vuoren-äänet\nherkesivät parkumasta, kuu nousi taivaalle kumottamaan, pehmiää lunta\nsatoi tasasesti ja hiljaa maahan.\n\nKaksi miestä ynnä kaksi suurta koiraa tuli ulos luostarimajan portista.\nMiehet katselivat huolellisesti ympärillensä ja taivasta kohden, ja\nkoirat pehtaroivat lumessa, ja viskasivat sitä ilmaan käpälillään.\n\nToinen miehistä sanoi toiselle:\n\n\"Arvelenpa että nyt uskallamme lähteä liikkeelle. Ehkä tapaamme heidät\njossakin suojamassa.\"\n\nNyt ottivat kumpanenki korin selkään, vahvan rauta-kiskoisen sauvan\nkäteen, ja tekivät kumpikin paulan vahvasta köydestä, johon pujottivat\nitsensä kainaloihin asti jotta olivat kiini sidotut toisiinsa.\n\nYhtäkkiä koirat lakkasivat leikillisistä ilveistään lumessa, katsoivat\nalas polkua myöten, nostivat kuononsa ilmaan, nuuskivat jälleen polkua,\nhätäilivät ja ärjähtivät viimein yhtaikaa kovasti haukkumaan.\n\nMiehet katselivat koiria ja molemmat koirat katselivat miehiä vähintään\nyhtä viisailla silmillä.\n\n\"Eteenpäin avuksi! Avuksi!\" huusivat miehet, ja iloisesti, kaikuvasti\nhaukkuen juoksivat koirat tietä myöten eteenpäin.\n\n\"Kaksi hullua lisäksi!\" sanoivat miehet pysähtyen ja katsoen etehensä\nkuun valossa. \"Onko mahdollista? Ja toinen päälliseksi vielä nainen!\"\n\nKumpikin koira piti lähestyvää naista hameen liepeestä kiinni, ja veti\nhäntä muassaan. Nainen taputteli niitä lähestyen miehiä tottuneen\nvuoren-kulkijan askeleilla. Häntä seurasi raskas-jalkainen miehenpuoli,\njoka hikoili ja ähkyi liiallisesta ponnistuksestaan.\n\n\"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, minä olen\nteidän maassanne syntynyt ja kasvanut, ja me etsimme kahta herraa,\njotka ovat kulkenet vuoren-solan kautta ja aikoivat majataloon\nillaksi.\"\n\n\"He tulivatkin sinne, mamseli!\"\n\n\"Kiitetty olkoon taivas, oh, kiitetty!\"\n\n\"Mutta valitettavasti lähtivät jälleen matkalle, ja me olemme juuri\naikeessa mennä heitä etsimään, vaan meidän on täytynyt odottaa, kunnes\nmyrsky asettui. Se on raivonnut julmasti näillä paikoin.\"\n\n\"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, suokaa minun\nlähteä mukaanne! Antakaa minun, Jumalan tähden, seurata teitä! Toinen\nnoista herroista on tuleva mieheni! Minä lemmin häntä, o, niin\nsuuresti, niin suuresti! Niinkuin näette, en ole ollenkaan väsynyt.\nMinä olen suvultani talonpoikainen tyttö, ja olen kohta näyttävä\nteille, että osaan taitavasti sitoa itseni köyteenne kiinni. Omilla\nkäsilläni minä sen teen ja vakuutan että olen rohkea ja voimakas. Mutta\nantakaa Jumalan tähden! Jos häntä on kohdannut onnettomuus, niin\nlempeni hänet löytää, kun ei mikään muu enää auta. Polvillani, hyvät\nystävät, ja sen rakkauden nimessä, jonka äitinne osoittivat isillenne\naikanansa, rukoilen minä teitä!\"\n\nRaa'at, vaan hyväntahtoiset miehet tulivat liikutetuiksi.\n\n\"Tarkkaan tutkittu hän voipi olla oikeassa,\" tuiskasi toinen miehistä\ntoiselle. \"Hän näkyy osaavan vuorilla vaeltaa. Katsopa vaan, kuinka\nihmeellisesti hän on tänne tullut! Mutta tuo herra vieressänne,\nmamseli?\"\n\n\"Hyvä Janne,\" sanoi Marguerite hänelle äitinkielellänsä. \"Te jäätte\nkyllä tänne odottamaan minua, eikö niin?\"\n\n\"Jospa tietäisin, kuka teistä on antanut tuon neuvon,\" ärisi Janne\nkatsellen miehiä tuimilla silmillä, \"niin antaisin hänelle semmoisen\nkeikahduksen, että hän seisoisi pää lumessa. Ei, hyvä mamseli; minä\nseuraan teitä niinkauan kuin henkeni käy, ja kuolen mielelläni teidän\nedestänne, jos en parempaa voi tehdä.\"\n\nKuun joutuisa kulku taivalla varoitti heitä menettämästä aikaa tyhjiin\nlörpötyksiin, ja koska koiratkin näyttivät levottomilta, tulivat\nmolemmat miehet pian päätökseen. Köysi, johon olivat sitoutuneet\nkiinni, vaihetettiin pitempään; molemmat vieraat sidottiin siihen,\nMarguerite etunenään ja sitten kyypäri toiseksi, ja näin lähdettiin\nmatkaan suojamia tutkimaan. Väli ei tosiaan ollut pitkä, koska kaikki\nviisi suojamaa ynnä lähimmäinen maja-talo oli ainoasti kuuden Englannin\npenikulman päässä, vaan tietä oli vaikea osata vahvan lumisateen\njälestä.\n\nHetken perästä tulivat kuitenkin, eksymättä, siihen suojamaan, jossa\nVendale ja Obenreizer olivat etsineet suojaa. Toinen lumimyrsky oli\nnäillä tienoin raivonnut niin kovasti, että kaikki jäljet heistä\ntykkänään olivat kadonneet; vaan koirat juoksivat edes takaisin kuonot\nmaassa ja näyttivät varmaan tietävän asiansa. Kun meidän neljä\nvaeltajaa hetkeksi pysähtyi suojaman toiseen päähän, johon myrsky oli\nkoonnut kauheita kinoksia, rupesivat koirat taas hätäilemään, juoksivat\nympäri, haistelivat ja etsivät ja näyttivät kadottaneen vainun\njäljistä.\n\nKoska molemmat opastajat tiesivät että leveä, syvä kuilu oli oikealla\nkädellä, niin olivat he poikenneet liian paljon vasemmalle. Heidän\ntäytyi nyt suurella vaivalla kahlata lumessa päästäksensä uudestaan\noikealle tielle. Seuran johtaja oli seisahtanut, ja katseli par'aikaa\nympärillensä, löytääkseen joitakin tunnettuja merkkiä tiestä, kun\ntoinen koirista rupesi kaivamaan lumessa kappaleen matkaa heidän\nedessänsä. Kaikki kiiruhtivat nyt sinne, luullen jonkun siihen\nkaatuneen ja uupuneen. Eivät he kuitenkaan löytäneet ketään, vaan lumi\noli sillä paikalla pilkkuja täynnä, ja tarkemmin katsottua näkyivät\npilkut olevan punaisia.\n\nToinen koira oli sill'aikaa laskeunut vatsalleen ihan kuilun partaalle\nja katseli alas syvyyteen värisevillä jäsenillä ja pidättäen itsiänsä\netu-käpälillä, jottei vierisi alas. Se koira, joka oli löytänyt pilkut\nlumesta, juoksi nyt, hänkin, toisen viereen, ja molemmat alkoivat nyt\njuosta edestakaisin ulvoen ja haukkuen ja osoittaen kaikenlaisia\nlevottomuuden merkkiä. Vihdoin seisahtuivat molemmat aivan kuilun\npartaalle, nostivat kuononsa pystyyn ja päästivät yht'aikaa pitkän,\nvalittavaisen ulvonnan.\n\n\"Siellä on joku alhaalla,\" sanoi Marguerite.\n\n\"Niin luulen minäkin,\" vastasi yksi miehistä. \"Käykääpä vähän takaperin\nte molemmat, jotka olette jälimmäisinä, niin astumme, me toiset,\nlikemmäksi ja katsahdamme alas.\"\n\nJälkimmäinen miehistä sytytti kaksi tuli-soittoa, jotka hän otti\nkopastaan, ja oijensi net, toisen ensimmäiselle, toisen Margueritelle,\njoka seisoi häntä lähinnä. Soitot päästettiin alas köysillä ja\nMarguerite ynnä toinen oppaista laskeusivat polvilleen kuilun\npartaalle, tarkasti seuraten silmillänsä liekkiä, ja liikuttaen sitä\nvälistä vasemmalle, sitä myöten kuin kuun valo alhaalla taisteli\npimeitten varjojen kanssa. Sydäntä leikkaava huuto Margueritelta\nhäiritsi pitkällistä äänettömyyttä.\n\n\"Herra Jumala! Tuolla, alhaalla, jossa jäätynyt vuoren seinä ulkonee\nvirran ylitse, näen minä ihmisen makaavan.\"\n\n\"Missä paikassa, mamselli, missä?\"\n\n\"Tuolla, suurella litteällä jää-lohkareella suoraan koirain alla.\"\n\nMies, joka oli seurannut johtajana, vetäysi takaisin kasvot kalman\nkarvaisina, ja yhteinen äänettömyys vallitsi taas. Eivät kuitenkaan\nkaikki olleet toimettomina, sillä Marguerite oli taitavilla ja\nsukkelilla sormilla viidessä minuutissa irroittanut sekä itsensä että\njohtajan köydestä.\n\n\"Näyttäkää minulle kopat! Ovatko nämät kahdet köydet ainoat, joita\nmeillä on?\"\n\n\"Ainoat täällä, vaan majatalossa.\" --\n\n\"Jos hän elääkin vielä -- minä tiedän että se on ylkämieheni -- niin\nhän on kuollut ennenkuin ehditte sinne ja jälleen takaisin. Rakkaat\nopastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, katselkaa minua;\nkatselkaa käsiäni. Jos ne vapisevat taikka hutiloivat liikkeissään,\nniin pidättäkäät minua väkivallalla; vaan jos olen vikkelä ja vakava\nkädeltäni, niin täytyy teidän auttaa minua pelastamaan häntä.\"\n\nNyt kiersi hän toisen köyden käsivartensa ja vyötäröittensä ympäri\njonkunlaiseksi tröijyksi tahi haarniskaksi, teki siihen useampia\nsolmuja, sitoi sitten kumpaisenki köyden pään yhteen, astui jalallansa\nsolmun päälle, kiinnitti sen kaikin voimin ja oijensi sitten köyden\nmiehille, jotka vetäisivät solmun vielä lujempaan.\n\n\"Hän on haltioissaan!\" sanoivat miehet toisillensa.\n\n\"Se on kaikkivaltias Jumala, joka antaa minulle rohkeutta ja voimaa\ntällä hetkellä,\" sanoi Marguerite. \"Tiedätte itse, että minä\nvertaamatta olen kevein meistä kaikista. Antakaa minulle viina-pullo ja\nlaskekaa minut alas hänen tykö. Joutukaa sitten enempää apua noutamaan\nja vahvempaa köyttä. Kun olette sen saaneet minulle tänne, niin köytän\nsen hänen vyötäröittensä ympäri. Näettehän että hoksaan millä lailla se\npitää tehtämän, katselkaapa vaan tätä solmua! Oli hän hengissä taikka\nei, niin laitan hänet tänne ylös, taikka kuolen minä hänen kanssaan.\nMinä rakastan häntä tuhannen kertaa enemmin kuin henkeäni. Taidanko\nenempää sanoa?\"\n\nMiehet kääntyivät nyt katselemaan hänen seura-kumppaniansa, vaan hän\nmakasi pyörryksissä lumella.\n\n\"Laskekaa minut alas hänen tykönsä,\" pyysi Marguerite hartaasti ja otti\nkäteensä pienet nuorasta riippuvat soppa-pullot. \"Antakaa minun päästä\ntuonne alas, muuten minä syöksyn sinne, jos menisin vaikka mäsäksikin.\nOlen talonpojan tyttö enkä tiedä mikä pyörtymys ja pelko on. Laskekaa\nminut alas!\"\n\n\"Niin, mutta, mamseli, hän on luultavasti kuolemaisillansa taikka jo\nkuollut!\"\n\n\"Kuollut tai ei, pitää ylkämieheni pää lepäämän minun rintaani vastaan,\nmuuten minä syöksyn alas!\"\n\nVoitettuina hänen vakavan luottamukseensa kautta, myöntyivät miehet\nvihdoin laskemaan häntä alas, sillä varovaisuudella, jonka tottumus oli\nheille opettanut ja vaarallinen tila vaati. Itse ohjasi hän matkaa\nmolemmilla käsillään jyrkkää jäistä kallioseinää myöten alaspäin, ja\nsyvemmälle häntä laskettiin, kunnes kuului alahalta huuto: \"Tarpeeksi!\"\n\n\"Onko se ylkämiehenne, ja onko hän kuolleena vai elävänä?\" kysyivät\nmiehet yihäältä kumartuen kuilun yli.\n\nVastaus tuli kohta: \"Hän on tainnoksissa, vaan sydämensä sykkii, sykkii\nrintaani vastaan.\"\n\n\"Kuinka makaa hän?\"\n\nHuudettiin alahalta: \"Jäälohkareella. Hänen allansa on sulanut ja\nminunkin alla sulaa mitä kerkeää. Joutukaa! Jos kuolemme, niin kuolen\nilolla.\"\n\nToinen miehistä juoksi kiireen kautta pois koirien kanssa; toinen pisti\nliehuvan soiton lumeen seisomaan ja koetti saada tainnoksissa olevaa\nkyypäriä virkomaan. Hierottu hetken aikaa lumella ja saamansa vähän\nviinaa suuhunsa pääsi Ladlin Janne kohta taas jaloillensa, vaikka vielä\noli aivan pyörryksissä eikä tiennyt missä oli.\n\nSaapuville jäänyt Sveitsiläinen vartioitsi kuilun partaalla ja huusi\ntuon tuostakin aina alhaalla odottavalle tytölle: \"Pysykää toivossa! Ne\novat kohta täällä. Kuinkas on?\"\n\nVastaus kuului: \"Sydämensä sykkii vielä. Minä lämmitän häntä siten että\npitelen häntä sylissäni. Olen päästänyt köyden itsestäni irti, sillä\njää sulaa allamme, ja köysi eroittaisi meidät mutta en pelkää\nollenkaan.\"\n\nNyt katosi kuu vuoren-kukkulain taa ja koko syvyys makasi pimeyden\npeitossa. Huudettiin alaspäin: \"Kuinkas on laitanne?\" ja vastaus\nkuului: \"Painumme syvempään ja syvempään, vaan sydämensä vielä sykkii.\"\n\nVihdoin ilmoitti koirain haukunta ja tulen-vilahdus lumella että apu\noli lähellä. Kolme -- ellei neljäkymmentä ihmistä, varustettuna\nlyhdyillä, soitoilla, paareilla, köysillä, peitto-vaatteilla ynnä\npuilla valkean tekemiseksi ja kaikenlaisilla virvoitus-aineilla,\nlähestyi kiireisillä askeleilla. Koirat juoksivat hätäillen toisesta\ntoiseen, paneusivat taas mahallensa vuoren-rinteelle, juoksivat jälleen\nherrainsa tykö, heiluttivat häntää ja nuolivat isäntäinsä käsiä,\nsanalla sanottu, pyysivät hekin tavallansa ihmiset joutumaan.\n\nHuudettiin alas: \"Jumalan kiitos! kaikki on valmis! kuinka on\nlaitanne?\"\n\nHuudettiin ylös: \"Painumme yhä vielä, ja olemme aivan jähmettyneet\nkylmästä. Sydämensä ei enään tykytä minun sydäntäni vastaan. Ei kukaan\nsaa tulla alas lisäämään painoamme. Laskekaa vaan alas köysi.\"\n\nValkea leimahti ylös ilmaan, soitot valaisivat kuilun seiniä, ja\nlyhtyjä ynnä vahva köysi päästettiin alas. Miehet näkivät ylhäältä,\nkuinka hän kääri sen makaavan ympäri monin kerroin ja sitoi sen kiinni.\n\nHallitsevan kuoleman-hiljaisuuden läpi kuului alahalta: \"Nostakaa ylös!\nvarovaisesti!\"\n\nKun ruumis kohosi jäälohkareelta ja alkoi heilua ilmassa taivaan ja\nmaan välillä, näkivät he tytön ikään kuin madon kiemuroitsevan pelvosta\nja tuskasta.\n\nEi mitään ilon-huutoa kajahtanut kun miehet asettivat ruumiin paareille\nja toiset laskivat uuden köyden alas. Taas kuului haudan hiljaisuudessa\nhuuto: \"Nostakaa ylös! varovaisesti!\"\n\nVaan nyt kun oli tyttökin saatu onnellisesti ylös kuilun partaalle, nyt\nkaikui yhteinen ilon huuto, nyt itkivät kaikki, kiittivät Jumalaa, ja\nsuutelivat tytön vaatteita sekä jalkoja, ja koirat hyväilivät häntä,\nnuolivat hänen jääkylmiä käsiänsä sekä lämmittelivät hänen jähtynyttä\nrintaansa suurilla, rehellisillä villa-päillänsä.\n\nMutta Marguerite repi itsensä irti kaikista ja vaipui lemmittynsä yli\npaareille, kädet hänen liikkumattoman sydämensä päällä.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\nKello-lukku.\n\n\nSeuraavaisten tapausten näytelmä-paikka on rehellinen Neuschatelin\nkaupunki, ja Huhtikuun aika on käsissä. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu\npienessä, valoisassa huoneessa, joka on julkisen notarin konttori,\nvaikkei sitä siksi luulis ensi katsannossa. Kaksi miestä on huoneessa,\ntoinen notari itse, punaisen verevä, hyvän-tahtoinen ja kaunis, vankka\nmies, enimmin etsitty ja käytetty notari Neuschatelissa, ja ympäri\nmaakuntaa yleisesti tunnettu nimellä \"maitre Voigt.\" Hän oli\nkansan-mielinen mies, kunniassa pidetty ja rakastettu kansalaisiltansa\nsekä virkamiehenä että ihmisenä. Hänen monituiset rakkauden-työt sekä\nyhtä monituiset omituisuudet olivat aikoja sitten johdattaneet häntä\nyleisön huomioon hauskassa pienessä kaupungissa. Pitkä ruskean-värinen\nhännys-takkinsa ynnä musta kalottinsa olivat paikan vakinaisia\nlaitoksia, ja hänellä oli nuuska-toosa, jolla, suuruuden puolesta, ei\nlöytynyt vertaisensa koko Euroopassa.\n\nToinen mies notarin konttorissa ei ollut niin hyvän-näköinen ja\nmiellyttävä kuin tämä. Se ei ollutkaan muu kuin Obenreizer.\n\nKonttori oli sisustettu omituiseen, melkeen idylliseen muotoon, ja\nEnglannissa ei olisi ensinkään sopinut niin arvossa pidettävän miehen,\nkuin notari oli, pitää tällaista virkahuonetta. Tämä oli, näet, pieni\nihana huone, rakennettu pihanpuoleen, josta yksi osa oli laitettu\nkauniiksi kukkatarhaksi. Joukko vuohia syöskenteli ihan oven-kynnyksen\nedustalla ja lehmä käveli niin lähellä konttorin akkunaa, että piti\nikäänkuin seuraa kirjurille. Eri vuoden aikoina nähtiin kaikenlaisia\nruusuja tirkistelevän akkunoista sisään. Maitre Voigtin mehiläiset\nsurisivat pitkin kesää konttorissa, lensivät yhdestä akkunasta sisään\nja toisesta ulos, ja huvittelivat siellä niin mielellään, ikäänkuin\nolisivat luulleet saattavansa imeä mettä tuon hyvän notarion leppeästä\nsydämestä. Iso soitto-toosa, joka oli asetettu kamiinin-friisille,\nliritteli usein Fra Diavolon ouverturea taikka valittuja kappaleita\nsoitelmasta \"Wilhelm Tell\" elävyydellä, jota täytyi hillitä kun joku\nneuvon kysyjä tuli sisään, vaan joka jälleen pujahti heläjämään heti\nkuin vieras pääsi ovesta ulos.\n\n\"Olkaa hyvässä turvassa, ystäväni!\" sanoi maitre Voigt lohduttavalla\näänellä ja isällisellä lempeydellä taputtaen Obenreizeria polvelle.\n\"Huomenna saatte alottaa uuden elämän täällä konttorissani.\"\n\nObenreizer, joka tekeytyi hyvin murheelliseksi ja alakuloiseksi, nosti\noikean käden, jossa piteli valkeaa nenäliinaa, sydäntänsä kohti.\n\n\"Tässä,\" sanoi hän, \"tässä asuu kiitollisuus. Vaan sanoja puuttuu,\njoilla sitä ilmoittaisin.\"\n\n\"Ta, ta, ta! Älkää koskaan minun kanssani lörpöttäkö kiitollisuudesta.\nEn voi kärsiä että ihmistä vääryydellä kohdellaan, ja se oli aivan\nsattumuksesta kuin oijensin teille käteni. Paitse sitä en ole vielä\nniin varma, että olisin nuoruuteni päiviä unhottanut. Isänne lähetti\nminulle ensimmäisen neuvon-kysyjän; riita koski erästä viini-tarhan\nkappalta, josta harvoin saatiin muutamia rypäleitä. Olenko siis mitään\nvelkaa isänne pojalle? Totta kaiketi, minä olen velassa isällenne\nosoitetusta ystävyydestä ja minä maksan velkani hänen pojallensa.\nTuohan oli aika somasti sanottu, eikö niin?\" lisäsi maitre Voigt\nhyvillänsä. \"Suokaa anteeksi että minä palkitsen omia ansioitani\nnuuskapriisillä!\"\n\nObenreizer loi silmänsä alas, ikäänkuin ei hän olisi ansainnut sitä\nkunniaa, joka tuli katsojalle osaksi nähdessään notarin nuuskaavan.\n\n\"Sallikaa minun vielä pyytää teiltä yhtä suosion-osoitusta,\" sanoi hän\njälleen nostaen ylös silmänsä. \"Älkää seuratko sydämenne kehoitusta\ntässä asiassa. Olette vasta saaneet yleisen silmäyksen tilaani.\nEnnenkuin annatte minulle jotakin toimitettavaksi konttorissanne,\ntäytyy teidän kuulla kaikki, mitä minusta väitetään sekä edukseni että\nmoitteekseni. Malttakaa, siksi kun terve arvostelusvoimanne, yhtä hyvin\nkuin oivallinen sydämenne, tunnustaa, että minulla on oikeutta teidän\nhyväntahtoisuuteenne ja hyvään ajatukseenne. Siinä tapauksessa\ntaitaisin minä kantaa päätäni pystyssä katkerimpiakin vihamiehiäni\nvastaan, ja koettaisin rakentaa uuden elämän-rakennuksen hyvän nimeni\nja maineeni rauniolle, jotka olen menettänyt.\"\n\n\"Kuni tahdotte,\" sanoi maitre Voigt. \"Te haastelette taitavasti,\npoikaseni. Huomatkaa sanani: teistä tulee vielä kuuluisa asian-ajaja!\"\n\n\"Asia on pian kerrottu,\" jatkoi Obenreizer. \"Vastukseni ja vaivani\nalkoivat sen herran kuoltua, jonka seurassa viime talvena matkustin\ntänne Englannista. Herra Vendale oli likeisin ystäväni ja minä rakastin\nhäntä sydämeni pohjasta.\"\n\n\"Herra Vendale,\" puuttui notari puheesen, \"niin, niin! Aivan oikein.\nOlen useammat kerrat tämän kuun kuluessa kuullut sen nimen mainittavan\nja nähnyt sen päivälehdissäkin. Sehän oli tuon nuoren englantilaisen\nnimi, joka hukkui Simplon-vuoren solassa? Ja samassa tilassahan tekin\nsaitte tuon naarman poskeenne ja kaulaanne?\"\n\n\"Aivan niin, ja vieläpä omasta veitsestäni,\" sanoi Obenreizer ja nosti\nkätensä naarmaan, joka nähtävästi oli ollut pitkä ja syvä haava.\n\n\"Niin omasta veitsestänne,\" toisti notari, \"ja yrittäessänne häntä\npelastaa. Hyvä, hyvä. Se oli kauniisti tehty teiltä. Vendale! Niin,\naivan oikein. Se on kumma, että näinä viimeisinä aikoina useasti on\njohtunut mieleeni että minun tykönäni muinoin kävi neuvonkysyjä sillä\nnimellä.\"\n\n\"Mutta maailma on niin pieni, hyvä herra Voigt,\" virkkoi Obenreizer,\n\"niin aivan pieni.\"\n\nKuitenkin hän pani muistoonsa että notarilla ennen muinoin oli ollut\nneuvonkysyjä sillä nimellä.\n\n\"Niinkuin jo mainitsin, alkoivat vastukseni ja onnettomuus tämän\nrakkaan matka-toverini kuoltua. Mitä tapahtuu? Kun minä pelastan töin\ntuskin henkeni ja tulen Milanoon, jossa minua kylmäkiskoisesti\nkohtelevat herrat Desfresnier & C:o, ja pian sen jälkeen panevat minun\nviraltani. Minkä tähden? Sitä eivät tahdo selittää. Minä kysyn,\ntahtovatko ahdistaa kunniaani. Ei vastata mitään. Minä kysyn onko\nheillä syytä epäilemään minua. Ei sanaakaan. Minä kysyn onko heillä\ntodistuksia minua vastaan. Ei vieläkään vastata. Minä kysyn, mitä minun\npitää ajatella tästä asiasta, ja vastaus viimein kuuluu: 'Teillä on\noikeus ajatella mitä tahdotte. Mitä herra Obenreizer ajattelee on\nDesfresnier & C:lle ihan yhtä!' Ja siinä kaikki.\"\n\n\"Ja siinä kaikki,\" toisti notari ja otti priisin.\n\n\"Vaan onko siinä tarpeeksi?\"\n\n\"Ei ole tarpeeksi, ei ole,\" vastasi maitre Voigt. \"Desfresnier & C:n\npäämiehet ovat kotoisin samasta kaupungista kuin minäkin ja arvossa\npidettäviä miehiä, vaan heillä ei oli oikeutta äänettömällä epäluulolla\nhävittää toisen ihmisen hyvää nimeä ja mainetta. Syytöksen taitaa\nnäyttää valheeksi, vaan kuka voipi kumota epäluulon?\"\n\n\"Teidän oikeuden-tuntonne, jalo suosijani,\" sanoi Obenreizer, \"kuvaa\nyhdellä sanalla asian julman laadun. Vaan onko se siihen loppunut? Ei.\nEi, sillä mitä tämän jälkeen seuraa?\"\n\n\"Se on totta, poika raukkaseni,\" sanoi notari lohduttavaisella\nnyykähdyksellä; \"sitten nousee holhun-alaisenne teitä vastaan.\"\n\n\"Nousee minua vastaan on liian lempeä sana. Holhun-alaiseni kääntyy\ninhoituksella pois minusta. Hän kiusaa minua. Hän ei tottele valtaani,\nvaan turvautuu rouva Dor'in kanssa erääsen englantilaiseen laki-mieheen\nnimeltä Bintrey, joka, kehoitettuani tyttöä antautumaan minun valtaani,\nvastaa, ettei hän tahdo sitä tehdä?\"\n\n\"-- ja lopuksi kirjoittaa,\" lisäsi notari muuttaen suurta nuuska-toosaa\ntoiseen paikkaan, hakeaksensa kirjettä paperein joukosta, \"että hän\ntahtoo itse tulla tarkemmin puhumaan asiasta minun kanssani.\"\n\n\"Oikeenko totta?\" sanoi Obenreizer vähän kummastellen. \"Noh, sanokaapa\najatuksenne. Eikö minullakin ole laillisia oikeuksia?\"\n\n\"Varmaan, poikaseni, varmaan!\" vastasi notari. \"Laillisia oikeuksia on\njokaisella, joka ei ole rikollinen.\"\n\n\"Ja kuka kutsuu minua rikolliseksi?\" kysyi Obenreizer kiivaasti.\n\n\"Ei kukaan. Kärsikää sortamisia tyvenellä mielin. Jos Desfresnier\n& C:o kutsuisi teitä rikolliseksi, niin tietäisimme kyllä miten\nmenettelisimme.\"\n\nNäin sanoen ojensi hän Bintreyn lyhyen kirjoituksen Obenreizerille,\njoka sen luettuansa sanoi:\n\n\"Kun tämä englantilainen laki-mies kirjoittaa tulevansa teidän tykö\nasiasta likemmin keskustelemaan, niin hän sillä tarkoittaa, että hän\ntulee tekemään tyhjäksi valtani holholaiseni ylitse.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Siitä olen täydellisesti vakuutettu. Minä tunnen hänet, hän on\nitsepäinen ja riitaa rakastava mies. Sanokaapa, hyvä herra Voigt, eikö\nvaltani nuoren holholaiseni yli ole suojeltu muiden sekaantumisesta\nsiihen asti että hän joutuu täysi-ikäiseksi.\"\n\n\"Niin kieltämättä suojeltu.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tahdon myös pitää kiinni oikeuksistani, ja\nlaillisilla neuvoilla pakoittaa häntä taipumaan valtaani, sillä,\"\nlisäsi Obenreizer muuttaen vihaisen äänensä kiitolliseen nöyryyteen,\n\"sen olen teille velvollinen, hyvä herra, teille, joka niin\nuskollisesti olette ottaneet sorrettua miestä turvaanne ja\npalvelukseenne.\"\n\n\"Olkaa vaan huoletta\", sanoi maitre Voigt; \"ei sanaakaan enempää siitä\nasiasta, eikä kiitoksia ensinkään. Tulkaa tänne huomenna aamulla,\nennenkuin toinen kirjurini tulee -- noin seitsemän ja kahdeksan\nvaiheella. Tapaatte minun silloin täällä, ja minä ilmoitan itse sitten,\nmitä teillä on tästä lähtien tehtävänä. Mutta menkää nyt, menkää!\nMinulla on kirjeitä kirjoitettavina, enkä tahdo kuulla sanaakaan\nenään.\"\n\nJätettyänsä hyvästi ja vakuutettuna siitä, että oli voittanut\njalo-mielisen, vanhan notarin suosiota, sai Obenreizer aikaa miettiä\nmitä jo oli pannut muistoonsa, että, näet, maitre Voigt'illa ennen\nmuinoin oli ollut neuvon-kysyjä nimeltä Vendale.\n\n\"Luulenpa melkein tarkasti tuntevani Englannin,\" ajatteli hän,\nistuessaan lavitsalla ulkona notarin pihalla, \"ja tuota nimeä en ole\ntavannut siellä paitse\" -- ja tässä loi hän pelkäävän silmäyksensä --\n\"'hänellä' ainoastaan. Onko mailma siis todellakin niin pieni, etten voi\npäästä hänestä nytkään, vaikka hän on kuollut? Viimeisellä hetkellään\ntunnusti hän pettäneensä jonkun vainajan luottamuksen ja vääryydellä\nomistaneensa toisen perintöä. Hän käski minun pitää huolta asiasta, ja\nsitten hän käski minun mennä vähän matkaa edemmäksi, jotta kasvoini\nnäkeminen hänelle muistuttaisi asian varsinaista laatua. Miksikä juuri\nminun kasvot? Jos niiden näkeminen taisi virkistyttää hänen muistoansa,\nniin asia varmaan koskenee minua. Olen vakuutettu siitä, etten\nerhettynyt, sillä sanansa ovat siitä hetkestä asti soineet korvissani.\nOliskohan tuolla vanhalla pöllöpäällä tuolla sisällä papereita\nhallussansa, jotka voisivat antaa minulle tiedon koko tästä salaisesta\njutusta, ja tuoda todistuksia ilmi, jotka korottaisivat minun\nrikkauteen ja mahtavuuteen samalla kertaa kuin peittäisivät 'hänen'\nnimeä häpeällä? Eräänä iltana hän Basel'issa väkisin tahtoi minua\nkertomaan varhaisempia lapsuuteni muistoja. Miksi hän niin olisi\ntehnyt, ellei hänellä ollut mitään tarkoitusta sillä?\"\n\nMaitre Voigtin kaksi suurinta pukkia sysäsi häntä sarvillansa,\najaakseen häntä pois, ikäänkuin rangastukseksi sille hävittömälle\ntavalle, jolla hän ajatuksissaan oli puhunut heidän herrastaan. Hän\nnousi ylös ja pötki matkaansa kiireen kautta. Sitten hän käveli kauan\njärven rannalla, ihan yksinään ja syvissä mietteissä.\n\nSeitsemän ja kahdeksan välillä seuraavana aamuna tuli hän notarion\nkonttoriin. Maitre Voigt istui yksinänsä ja puuhaili moniaiden paperien\njärjestämistä, jotka olivat hänelle lähetetyt edellisenä iltana.\nMuutamilla sanoilla selitti nyt ukko Obenreizerille konttorissa\nharjoitettua menetystapaa ynnä ne työt ja toimitukset, jotka tulivat\nhänen osakseen. Kello ei ollut vielä kahdeksaa lyönyt, kun notari\nilmoitti päättäneensä ensimmäiset, tarpellisimmat neuvomiset.\n\n\"Minä vien teitä ympäri huoneisin,\" sanoi maitre Voigt, \"vaan ensiksi\ntäytyy minun kätkeä nuo paperit. Ne ovat kunnallis-hallitukselta, ja\ntarkasti vaariin otettavat.\"\n\nObenreizer näki tässä heti tilaisuuden keksiäkseen sen piilopaikan,\njossa isäntänsä salaiset paperit säilytettiin.\n\n\"Enkö minä voisi säästää teiltä sitä vaivaa?\", kysyi hän. \"Enkö minä\nsaattaisi kätkeä noita papereita teidän ohjauksenne jälkeen?\"\n\nMaitre Voigt nauroi hiljaa itseksensä, lukitsi laukun, jossa paperit\nolivat hänelle lähetetyt, ja antoi sen Obenreizerille.\n\n\"Koettakaa,\" sanoi hän. \"Kaikki tähdelliset paperini ovat kätketyt\ntuonne.\"\n\nNäin sanoen viittasi hän sormella suureen, rautanauloilla kiskottuhun,\ntammi-oveen toisessa päässä huonetta; mutta kun Obenreizer tuli\novelle, havaitsi hän ihmeekseen, ettei ollut minkäänlaista neuvoa sen\naukaisemiseksi. Siinä ei näkynyt lukkua eikä salpaa ja -- ihmeellisintä\nkaikista! -- ei avaimen reikääkään.\n\n\"Luultavasti tuohon piilo-paikkaan on toinen ovi?\" kysyi Obenreizer.\n\n\"Ei ole,\" vastasi notari. \"Arvatkaa vielä.\"\n\n\"Onhan siihen joku akkuna?\"\n\n\"Ei sitäkään. Akkuna on muurattu kiinni. Ainoa tie sinne on tuon oven\nkautta. Epäilettekö voivanne selittää tuon sekaisen vyhdin?\" virkahti\nmaitre Voigt riemuten. \"Kuunnelkaa, ystäväiseni, sanokaa minulle,\nkuuletteko mitään oven takaa.\"\n\nObenreizer kallisti korvaansa kuunnellaksensa, ja hyppäsi yhtäkkiä\ntakaperin ovelta.\n\n\"Nyt mä hoksaan!\" sanoi hän. \"Minä kuulin siitä puhuttavan ollessani\nkello-sepän opissa. Veljekset Perrin ovat vihdoin onnistuneet tekemään\nmainion kello-lukkunsa, ja se on teillä!\"\n\n\"Oikein!\" sanoi maitre Voigt. \"Se on tosiaan kello-lukku! Tuossa näette\nvielä, nuori ystäväni, yhden niistä kapineista, joita rehelliset\nihmiset tässä kaupungissa kutsuvat 'pappa Voigt'in hullutuksiksi.'\nMielelläni. Naurakoot mitä nauravat. Vaan varkaat ei varasta _minun_\navaimia, eivätkä riko minun lukkujani. Ei mikään maallinen voima, ellei\nmuurin-murtaja tahi kruuti-nelikko, voi liikuttaa tätä ovea, ennenkuin\npieni oven-vartijani, joka laulaa: 'Tick-tick,' noudattaen käskyäni\nsanoo: 'Astu sisään! Suuri ovi tottelee 'Tick-tick'tä, ja pieni\n'Tick-tick' tottelee minua.' Tuo ovi,\" sanoi maitre Voigt ja näpähytti\nsormiansa, \"on kaikkien varkaitten kiusana kristikunnassa.\"\n\n\"Saisinko nähdä sen käyvän?\" kysyi Obenreizer. \"Antakaa uteliaisuuteni\nanteeksi, hyvä herra Voigt; vaan tiedättehän, että minäkin kerran olin\njokseenki taitava työn-tekijä kello-sepän ammatissa.\"\n\n\"Jaa, sen saatte kyllä,\" sanoi maitre Voigt. \"Paljoko kello nyt on? Se\non minuuttia vailla kahdeksan. Olkaa varoillanne nyt, niin saatte\nminuutin perästä nähdä kuinka ovi aukenee itsestään.\"\n\nMinuutin kuluttua aukeni raskas ovi sisällepäin, ikäänkuin olisi\nnäkymättömät kädet sen avanneet, ja näytti katsojalle pimeän kammion.\nKolme seinää oli täynnä hyllyjä laattiasta kattoon asti, ja hyllyillä\nseisoi rivittäin arkkusia, kaunista sveitsiläistä kirjotusta, joihin\nnotarin neuvon-pyytäjäin nimet olivat koreilla kirjaimilla maalatut\netupuoleen.\n\nMaitre Voigt sytytti kynttilän ja vei Obenreizerin kammioon.\n\n\"Saatte nähdä kellon,\" sanoi hän ylpeästi. \"Minulla on suurin kummitus\nkoko Eroopassa, ja se näytetään ainoastansa muutamille, joille tuo\netu-oikeus annetaan. Tämän etu-oikeuden annan minä isänne pojalle. Te\nolette yksi niistä valituista, jotka saavat tulla kanssani sisään.\nKatsokaa, tuossa se on seinällä oikealla puolen ovea!\"\n\n\"Aivanhan se on kuin tavallinen seinä-kello!\" sanoi Obenreizer. \"Vaan\neipä olekaan, huomaan nyt, ettei siinä ole kuin yksi viisari.\"\n\n\"Ei, lempo vieköön, olekaan tavallinen seinä-kello,\" sanoi maitre\nVoigt. \"Ei, ei, ystäväni. Tuo ainoa viisari kulkee ympäri taulua, ja\nsitä myöten kuin minä tahdon, määrää hän ajan, milloin ovi aukenee.\nKatsokaa itse, viisari osoittaa nyt kahdeksan, ja kello kahdeksan\naukeni ovi, kuni havaitsitte.\"\n\n\"Aukeneeko ovi useimmin kuin kerran vuorokauteensa?\" kysyi Obenreizer.\n\n\"Useammin kuin kerran vuorokaudessa?\" toisti notari hilpeällä harmilla.\n\"Ette tunne 'Tick-tick'tä,' ystäväiseni. Hän aukaisee oven niin usein\nkuin tahdon. Katsokaapa taulun alapuolelle. Siinä on seinään tehty\npuoli ympyrä teräksestä, ja tässä on viisari (niin sanottu\n'oijentaja'), joka liikkuu minne käteni sen kääntää. Ottakaa\nhuomataksenne että tuohon teräksiseen puoli-ympyrään on piirretty\nnumeroita, jotka ovat minulle ohjeeksi. Numero I merkitsee: aukene\nkerta vuorokautena! Numero II aukene kahdesti j.n.e. Joka aamu\nluettuani kirjeeni ja määrättyäni mitä minun on tekeminen päivän\nkuluessa, asetan minä oijentajaa. Tekeekö mielenne katsella, miten sitä\nasetan? Mikäs päivä meillä nyt on? Keskiviikko. Hyvä! Tänä päivänä\nkokoontuu meidän ampuma-yhteys, ja koska ei ole paljo tekemistä, niin\nannan puolen jouto-päivän. Kello kolmen jälkeen täällä ei ole mitään\ntyötä tänä päivänä. Mutta kätkekäämme ensiksi kirjalaukku, jossa on\nkunnallis-hallituksen paperit. Kas niin! Emme tarvitse vaivata\n'Tick-tick'tä' aukaisemaan ovea, ennenkuin huomen-aamulla kello\nkahdeksan. Hyvä! Minä annan viisarin jäädä seisomaan kahdeksalla, ja\nlykkään oijentajan takaperin numeroon I ja lukitsen oven, ja lukossa\nse sitten pysyy, ilman aukeamatta, aamuun asti, kunnes kello lyö\nkahdeksan.\"\n\nObenreizerin sukkela mielen-juoksu sai hänen älyämään, kuinka saisi\nkello-lukun pettämään herransa luottamuksen, ja jättämään paperinsa\nhänen käytettäväksi.\n\n\"Kuulkaapa, herra Voigt,\" sanoi Obenreizer, kun notari oli valmis\nsulkemaan oven, \"ettekö näe tuolla jotakin liikkuvan arkkusten välissä\nlattialla?\"\n\nMaitre Voigt kääntyi takaisin katsoakseen arkkuisten väliin, ja samassa\nlykkäsi Obenreizerin sukkela käsi oijentajan numerosta I numeroon II.\nJos ei notari sen enempää katselisi teräksistä puoli-ympyrää, niin ovi\naukenesi kello kahdeksan tänä iltana yhtä hyvin kuin seuraavana aamuna\nsamaan aikaan, ilman kenenkään tietämättä siitä, paitse Obenreizer\nyksin.\n\n\"Ei se ollut mitään,\" sanoi maitre Voigt. \"Murheenne ja vaivanne ovat\ntärisyttäneet hermojanne, nuori ystäväni. Mahtoi olla varjo\nkynttilästäni, jonka näitte, tahi joku rusakka parka, joka eläen ja\nasuen vanhan lakimiehen paperissa, hiipi kynttilänvaloa pakoon. Hiljaa.\nKuulen toisen kirjurin olevan konttorissa. Työhön, työhön, ja laskekaa\ntänä päivänä ensimmäinen perustus-kivi uuden onnenne rakennukseen!\"\n\nNäin sanoen lykkäsi hän Obenreizerin leppeästi edellensä, sammutti\nkynttilän, heitti vielä hellän silmäyksen kelloon, vaan huomaamatta\noijentajan asemaa kellon alapuolella, ja lukitsi jälleen raskaan\ntammisen oven.\n\nKolmen aikana suljettiin konttori. Notari ynnä alammaisensa,\npaitsi yksi ainoa, menivät kaikki katselemaan maaliin-ampumista.\nObenreizer oli sanonut, ettei häntä haluttanut ottaa osaa julkiseen\njuhlallisuuteen; ei kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt. Luultiin\nhänen menneen ulos yksinäisyydessä kävelemään.\n\nHuone oli ollut ainoastaan muutamia minuuttia suljettuna, kun\nvaate-kaapin ovi notarin kammarissa aukeni ja Obenreizer astui ulos.\nHän meni akkunan tykö, aukaisi luukut, katseli oliko hänelle tie\navoinna puutarhan läpi hiipiäksensä näkymättä pois, palasi jälleen\ntakaisin ja istuutui notarin nojaus-tuoliin. Hän oli suljettu huoneesen\nja hänen täytyi odottaa viisi tuntia ennenkuin kello löi kahdeksan.\n\nNämät viisi tuntia mietti hän, osaksi lukien pöydällä makaavia kirjoja\nja päivälehtiä, osaksi miettimisellä, ja osaksi kävelemisellä edes\ntakaisin laattialla. Aurinko laskeusi, ja nyt hän pani akkunan-luukut\nkiini, ennenkuin sytytti kynttilän. Tämän tehtyä, ja koska aika\nlähestyi lähestymistään, otti hän kellonsa käteen, odottaen ja tarkasti\nsilmäellen tammi-ovea.\n\nKellon kahdeksaa lyödessä aukeni ovi hiljaa ja vitkaan.\n\nHän luki nyt järjestään ensimmäisessä rivissä olevain arkkusten\npäälle-kirjoitukset, vaan ei löytynyt yhtään sellaista nimeä kuin\nVendale. Hän muutahti syrjään ensimmäisen rivin ja tarkasteli takana\nolevia vanhempia ja pienempiä arkkusia, vaan neljään ensimmäiseen oli\npiirretty ranskalaisia ja saksalaisia nimiä. Viidennen arkkusen\nkyljessä oli nimi melkein mahdoton lukea. Hän kantoi sen ulos huoneesen\nja tutki sitä tarkkaan, sillä se oli peitetty tomulla ja lialla, ja\nsiinä seisoi nimi Vendale.\n\nAvain rippui arkun kanteen sidotussa nauhassa, ja avattuansa kannen,\nlöysi hän arkkusen pohjalta neljä irtonaista paperia, jotka hän levitti\npöydälle ja alkoi lukea. Tuskin oli hän minuutin ajan lukenut, kun\nhimoa ja ahneutta osoittavaiset kasvonsa muuttuivat tuiman hämmästyneen\nja odotuksessaan pettyneen kaltaisiksi. Vaan hetken mietittyä,\nkopioitsi hän papereita, kätki ne jällen arkkuseen, asetti tämän taas\npaikalleen, sulki oven, sammutti kynttilän ja luikahti matkaansa.\n\nSillaikaa kun varas ja murhaaja hiipi puutarhan kautta pois, seisahti\nnotari ynnä toisen miehen kanssa, joka häntä seurasi, portin eteen.\nLyhdyt olivat viritetyt kaitaisella kadulla, ja notarilla oli portin\navain kädessä.\n\n\"Ette suinkaan saa mennä huoneeni sivutse, herra Bintrey\", sanoi hän,\n\"vaan tehkää minulle se kunnia, että astutte sisään. Tämä päivä on\nkaupunkilaisillemme puoli juhlapäivä -- maaliin-ampumisemme -- mutta\nväkeni kyllä kohta palaa kotia. Olipa tuo oikea sattumus että tulitte\njuuri minulta kysymään tietä ravinto-huoneesen. Ottakaa nyt minun\ntalossani kipinä ruokaa ja juomaa ennenkuin menette sinne.\"\n\n\"Kiitoksia paljo, ei tänä iltana,\" vastasi Bintrey, \"vaan saanko tulla\ntykönne huomenna kello kymmenen aikana aamulla.\"\n\n\"Minulle olis sangen hupaista, hyvä herra, kohta päästä tilaisuuteen\nhyvittää sorretun avun-etsijäni kunniaa\", vastasi rehellinen notari.\n\n\"Sen sortamisen laita voipi olla niin ja näin -- mutta sananen\nkorvaanne!\"\n\nHän kuiskasi notarille jotakin korvaan ja meni. Kun emännöitsijä\nillalla palasi kotiin, näki hän notarin seisovan liikkumatonna portin\nedessä vaan portti vielä lukossa.\n\n\nOBENREIZERIN VOITTO.\n\nTaas muuttuu näytelmä-paikka -- Simplon-vuoren juureen sveitsiläiselle\npuolelle.\n\nEräässä pimeässä ja ikävässä kammarissa Brieg'in kaupungin ainoassa\nravintolassa istuivat herra Bintrey ja maitre Voigt keskustellen\nlaki-asioissa. Herra Bintrey etsi jotakin paperi-laukustaan, ja maitre\nVoigt katseli erästä lukittua ovea, joka oli maalattu tumman-ruskeaksi,\njotta näyttäisi mahonki-puusta olevan, ja joka vei sisimmäiseen\nkammariin.\n\n\"Eikö hänen pitäisi jo olla täällä?\" kysyi notari, muuttaen paikkaa ja\nkatsellen toista ovea toisessa päässä huonetta, joka oli keltaiseksi\nmaalattu, jotta näyttäisi hongasta olevan.\n\n\"Hän on jo täällä,\" vastasi Bintrey, kuunneltuansa hetken.\n\nKeltaisen oven avasi palvelija, ja Obenreizer astui sisään.\n\nTervehdittyänsä maitre Voigt'ia sydämellisyydellä, joka saatti\nnotarin oikein hämille, teki hän jäykän ja kylmän kumarruksen herra\nBintrey'lle.\n\n\"Mistä syystä on minua kutsuttu Neuschatelista tänne Alppien juurelle?\"\nkysyi hän istuttuansa alas tuolille, jonka Bintrey, oli hänelle\ntarjonnut.\n\n\"Siitä saanette täydellisen selityksen ennen kuin keskustelumme on\nlopetettu,\" vastasi Bintrey. \"Vaan ensiksi sallinette minun ottaa\ntutkiaksemme keskinäisiä asioitamme. Kirjeen-vaihto on ollut teidän ja\nveljenne tyttären välillä, herra Obenreizer. Minä olen täällä hänen\nasiamiehenä.\"\n\n\"Eli toisin sanottu, te, joka olette laintunteva sekä taitava mies\nolette tulleet tänne puolustamaan lain-rikkomista.\"\n\n\"Erinomaisen viisaasti esitetty!\" sanoi Bintrey. \"Kuinka huokea\neikö virkani olis, jos kaikki ihmiset, joitten kanssa minulla on\ntekemistä, olisivat niin viisaat kuin te. Olen tullut tänne\npuolustamaan lain-rikkomusta -- se en teidän ajatuksenne asiasta. Olen\ntullut tänne saadakseni toimeen sovinnon teidän ja veljenne tyttären\nvälille -- se on minun ajatukseni.\"\n\n\"Sovinnon toimeen saamiseen tarvitaan vähintään kaksi henkeä,\" vastasi\nObenreizer; \"ja siinä tapauksessa minä en rupee toiseksi. Laki\noikeuttaa minun määräämään holholaiseni tekemistä, kunnes hän joutuu\nlailliseen ikään, ja koska se aika ei vielä ole tullut, niin aion minä\npitää oikeudestani kiini, ja sen pituinen se!\"\n\nTässä aikoi maitre Voigt puuttua puheesen, vaan herra Bintrey saatti\nhänen vaikenemaan armahtavalla lempeydellä, ikäänkuin olisi hän\nviihdytellyt lemmittyä lapsukaista.\n\n\"Ei, ystäväiseni, ei sanaakaan. Älkää kiihoittako itseänne ilman\ntarvetta, vaan jättäkää minulle kaikki.\"\n\nSitten kääntyi hän taas ja puhui Obenreizerille.\n\n\"Minä en löydä muuta, johon olisitte verrattava, kuin kallioon, ja\n_kalliokin kuluu_ ajan mennessä. Rauhan ja sovinnon -- niin, oman\nkunnianne tähden, pyydän teitä olemaan vähän myöntyväinen. Jos\ntahtoisitte jättää huolen-pidon holhoamisestanne ystävälle, jonka minä\ntunnen, niin vakuutan teille, ettei hän laskis veljenne tytärtä\nsilmistänsä ei yötä eikä päivää.\"\n\n\"Ihan turhaan hukkaatte omanne sekä minun ajan,\" vastasi Obenreizer.\n\"Jos ei veljeni tytärtä kahdeksan päivän sisällä anneta minun haltuuni,\nniin kutsun minä lakia avukseni, ja jos ette lakia tottele, niin\nryöstän hänet väkivallalla.\"\n\nTämän mainittuansa nousi hän ylös, ja maitre Voigt katseli taas\ntumman-ruskeaa ovea, joka vei sisimmäiseen kammariin.\n\n\"Vaan armahtakaapa vähäisen tyttö parkaa,\" pyysi Bintrey. \"Muistakaa\nkuitenkin, kuinka hiljakkoin hän kadotti ylkämiehensä. Eikö mikään voi\nteitä lepyttää?\"\n\n\"Ei mikään.\"\n\nHerra Bintrey nousi nyt myös ylös ja katsoi maitre Voigt'iä, jonka\nkäsi alkoi väristä, ja jonka silmät vielä, ikäänkuin jostakin\nvastustamattomasta lumouksesta, olivat kiinitetyt ruskeaan ovehen.\nObenreizer, joka heitä epäluuloisasti tarkasteli, katsoi myös samaan\nsuuntaan.\n\n\"Siellä on joku kuuntelija tuolla sisällä!\" huusi hän, terävällä ja\ntutkivalla silmäyksellä herra Bintreyhin.\n\n\"Siellä on kaksi, jotka kuuntelevat,\" vastasi Bintrey.\n\n\"Kutka ne ovat?'\n\n\"Sen saatte kohta nähdä.\"\n\nTämän vastauksen annettuansa, korotti hän äänensä ja lausui\nseuraavaiset kaksi sanaa -- jotka alinomaa, melkein joka tunti päivästä\nkuuluvat ihmisten huulilta:\n\n\"Astukaa sisään!\"\n\nTumman-ruskea ovi aukeni ja nojautuen Margueriten käsivarteen seisoi\nVendale, näyttäen kasvot, jotka olivat kadottaneet ahvettuneen värinsä,\nja käsi siteessä, murhaajan edessä, ikäänkuin kuolleista noussut\nihmisen haamu.\n\nSiinä äänettömyydessä, joka nyt seurasi, oli häkissä istuvan linnun\nviserrys pihalta ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Maitre Voigt\nnyhkäisi hiljaa Bintreytä kupeesen, osoittaen sormella Obenreizeriin,\nja kuiskasi:\n\n\"Katselkaapa häntä!\"\n\nKauhistus oli halvannut kaiken muun liikunnon, paitse veren,\npahan-tekijän ruumiissa. Kasvonsa olivat kalman-karvaiset, ja ainoa\nverevyyden merkki, joka näkyi, oli eräs siniseen vivahtava punainen\njuova naarmassa, joka oli seuraus siitä, että uhrinsa oli häntä\nhaavoittanut leukaan ja kaulaan. Ääntämättä, hengähtämättä ja\nliikkumatta, kuin oli, näytti ikään siltä, kuin olisi se kuolema, johon\noli Vendalen tuominnut, kohdannut häntä itseään tätä nähdessänsä.\n\n\"Jonkun meistä pitää häntä puhutella,\" sanoi maitre Voigt. \"Teenkö minä\nsen?\"\n\nVielä kerran keskeytti Bintrey rehellistä notaria, ja pyysi saada itse\njohdattaa keskustelua. Kieltävällä viittauksella kädellänsä sai hän\nnotarin vaikenemaan, ja lähetti seuraavilla sanoilla myös Vendalen ja\nMargueriten pois huoneesta:\n\n\"Tarkoitus edes-astumisellanne on saavutettu, ja jos nyt tahtoisitte\neritä täältä, niin se ehkä auttaisi herra Obenreizeria jälleen\ntointumaan.\"\n\nJa auttikin nähtävästi. Kun olivat ovesta ulos päässeet, niin veti hän\nsyvän hengähdyksen lievennyksestä, etsi itselleen tuolin, josta oli\nvasta noussut, ja istuutui jälleen alas siihen.\n\n\"Antakaa hänelle ajatuksen aikaa,\" sanoi maitre Voigt.\n\n\"Ei sovi, sillä en tiedä miten hän tulis sitä käyttämään,\" sanoi\nBintrey, ja kääntyen taas Obenreizeriin lisäsi hän: \"Minun on\nvelvollisuuteni itseäni kohtaan -- huomatkaa, etten myönnä sen olevan\nteitä kohtaan -- selvittää käytöstäni tässä asiassa ja ilmoittaa, mitä\ntässä on tehty minun neuvostani ja minun edesvastauksellani ainoasti.\nKäsitättekö lausettani?\"\n\n\"Aivan hyvin.\"\n\n\"Johdattakaa sitten mieleenne se aika, jolloin matkustitte Sveitsin\nmaahan herra Vendalen seurassa,\" alotti Bintrey. \"Olitte tuskin olleet\nneljäkolmatta tuntia matkallanne, kun veljenne tytär, huolimatta\nomasta vaarastaan, keksi ja käytti keinon, jota ei teidänkään\ntarkkapäisyys voinut ennakolta arvata. Hän seurasi, näette,\nylkämiehensä jälessä, ilman kenenkään neuvoa tahi lupaa siihen\nkysymättä ja ilman muuta seura-kumppania kuin eräs kyyppäri herra\nVendalen palveluksessa.\"\n\n\"Mistä syystä hän seurasi minua matkallani, ja kuinka sattui kyyppäri\ntulemaan hänen seura-kumppaniksi?\"\n\n\"Hän seurasi teitä siitä syystä\", vastasi Bintrey, \"että pelkäsi jotakin\ntapahtuneen teidän ja Vendalen välillä, jota salattiin häneltä, ja sen\ntähden, että hän todenmukaiseksi uskoi teidän voivan edistää omia\netujanne tahi tyydyttää vihaanne millä keinoin hyvänsä, vieläpä\nrikoksellakin. Heti lähdettyänne, hän myöskin oli kääntynyt kyyppäriin,\nherra Vendalen palvelijaan, saadaksensa tietää, oliko jotakin\ntapahtunut hänen isäntänsä ja teidän välillä. Naurettava taika-usko ja\ntavallinen sattumus, joka kerran kohdannut hänen isäntäänsä tämän\nkellarissa, oli kyyppärin ajatuksissa asettanut herra Vendalen\nyhteyteen jonkunlaisen suuren vaaran kanssa, joka uhkasi hänen\nhenkeään. Veljenne-tytär oli viekotellut häneltä tunnustuksen, joka\nteki entisen pelkonsa ja kauhistuksensa kymmenen kertaa isommaksi. Kun\nnyt kyyppäri ymmärsi, minkä onnettomuuden oli matkaan-saattanut,\nsovitti hän vapaehtoisesti vikansa ainoalla keinolla, joka oli hänelle\nmahdollinen. 'Jos isäntäni on vaarassa,' sanoi hän, 'niin on\nvelvollisuuteni pitää huolta teistä.' Siis matkustivat he pois yhdessä,\nja tällä kertaa kumminkin osoitti taika-usko hyötynsä, niin muodoin\nkuin se saatti veljenne tyttären lähtemään matkaan ja siis vaikutti,\nettä ihmisen henki pelastettiin. Oletteko tähän asti ymmärtäneet\nminua?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ensimmäisen tiedon rikoksestanne,\" jatkoi Bintrey, \"sain minä\nkirjeestä, jonka veljenne tytär kirjoitti. Kaikki, mitä tarvinnette\ntietää, on, että hänen rakkautensa ja jalomielisyytensä keksi uhrinne\nhermottoman ruumiin ja oli avullisena häntä henkiin saatettaessa.\nSill'aikaa kun hän makasi avutonna Briegin ravintolassa, Margueriten\nhoidon alaisena, sain minä Margueritelta kirjallisen käskyn tulemaan\nhänen tykönsä. Ennenkuin lähdin matkalle, sanoin minä rouva Dorelle\ntietäväni, että miss Obenreizer oli hyvässä turvassa, ja missä hän piti\nmajaa, jota vastoin rouva Dor puolestansa ilmoitti, että veljenne\ntyttärelle oli tullut kirje, jonka hän näki olevan teiltä. Tämän\nkirjeen otin mukaani ja toimitin myös, että vastaisetkin kirjeet\ntulisivat meidän käsiimme. Tultuani Brieg'iin, havaitsin minä vaaran\nherra Vendalen hengen puolesta jo olevan ohitse, ja päätin sen tähden\njouduttaa teidänkin tilintekopäivää, herra Obenreizer. Desfresnier\n& C:o eroitti teidät palveluksestansa niitten ilmoitusten johdosta,\njotka salaisuudessa annoin heille teistä. Tällä tavoin riisuttuani\nteiltä hyvän nimenne ja maineenne, johon teillä ei ollut mitään\noikeutta, oli seuraava tehtäväni, ottaa teiltä pois valtanne veljenne\ntyttären suhteen. Tähän tarkoitukseen en minä ainoastaan ajatellut\nsalaisesti kaivaa maata jalkainne alta, vaan myös tunsin suuren\nhuvituksen taistellessani teitä vastaan omilla aseillanne. Minun\nneuvoni mukaan on totuus tässä asiassa huolellisesti salattu tähän\npäivään saakka, ja se ansa, johon vihdoin olette tarttuneet, on --\nmistä syystä, sen huomaatte nyt yhtä hyvin kuin minä -- viritetty juuri\ntähän paikkaan. Ainoastaan yksi luotettava keino löytyi, jolla voitiin\nhämmentää se pirullinen malttavaisuus, joka tähän saakka on tehnyt\nteidät niin vaaralliseksi ihmiseksi. Se keino on nyt koetettu ja --\nniin, katsokaa vaan minuun -- on näkynyt kelpaavan. Mitä vielä on\ntehtävänä,\" lopetti Bintrey, ottaen laukustaan muutamia kirjoitettuja\npapereita, \"on vapauden toimittaminen veljenne tyttärelle. Olette\nsyypää murhan yritykseen sekä väärentämiseen ja varkauteen, ja meillä\non selvät todistukset teitä vastaan käsissämme. Jos teitä tuomitaan\nlain-rikkojaksi, niin tietänette itse, miten käypi holhojavaltanne, ja\nmitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että olisin mieluisemmin\nryhtynyt tähän neuvoon; vaan minulle on esitetty arveluita, joita en\nole voinut vastustaa, ja tämän keskustelun täytyy, kuten jo olen\nsanonut, loppua sovinnolla. Jos tahdotte kirjoittaa nimenne näitten\nrivein alle, jonka kautta luovutte kaikesta vallasta veljennetyttären\nyli, ja sitoudutte siihen, ett'ette täst'edes koskaan enään ilmesty\nEnglannissa eikä Sveitsissä, niin minä puolestani allekirjoitan\nlupauksen, joka vakuuttaa teidät vapaaksi kaikesta vastaisesta\nvainoomisesta meidän puolelta.\"\n\nObenreizer otti, sanaa virkkaamatta, kynän käteensä ja allekirjoitti\nvaaditun luopumuksen. Saatuansa sitä vastaan luvatun vapaus-kirjeen\nvastaisesta vainoomisesta, nousi hän ylös, mutta ei sen enempää\njouduttanut poislähtöänsä, vaan jäi seisomaan maitre Voigt'ia\ntirkistäen. Omituinen hymy liikkui huulillansa ja eriskummainen loiste\nleimahti sumuisista silmistään.\n\n\"Odotatteko vielä mitään?\" kysyi Bintrey.\n\nObenreizer viittasi ruskeaan ovehen.\n\n\"Kutsukaa heidät vielä kerta tänne\", vastasi hän. \"Minulla on vielä\nvähä sanomista heidän läsnä-ollessa, ennenkuin menen matkaani.\"\n\n\"Sanokaa se minulle. En kutsu heitä enään.\"\n\nObenreizer kääntyi maitre Voigt'iin.\n\n\"Muistatteko, että kerroitte minulle, että teillä ennen muinoin oli\nollut eräs englantilainen luottilas nimeltä Vendale?\"\n\n\"Noh, mitähän sitten?\" kysyi notario.\n\n\"Herra Voigt, kello-lukkunne on pettänyt teidät.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Olen lukenut kirjeet ja todistukset luottilaanne arkkusessa, ja\nottanut niistä kopiat, joita kannan taskussani. Eikö vieläkään ole\nsyytä kutsua heitä?\"\n\nNotari parka katsella tuijotti auttamattomalla kummastuksella\nObenreizeristä Bintrey'hin ja hänestä taas takaisin Obenreizer'iin;\nvaan sitten miehistyi hän jälleen, vei virka-veljensä vähän syrjään, ja\nkuiskasi hänelle jotakin korvaan. Herra Bintrey'n kasvot näyttivät\nensin yhtä kummastuneilta, kuin maitre Voigt'in, vaan yht'äkkiä ne\nsaivat toisen muodon, ja nuorukaisen ripeydellä juoksi hän ovelle, joka\nvei sisimmäiseen kamariin, katosi hetkeksi sen taa ja palasi sitten,\ntaluttaen Margueritea ja Vendalea kädestä.\n\n\"Nyt, herra Obenreizer,\" sanoi Bintrey, \"on viimeinen peli teidän.\nVetäkää se!\"\n\n\"Ennenkuin luovun oikeudestani tämän nuoren neitosen holhojana,\" sanoi\nObenreizer, \"täytyy minun ilmoittaa salaisuus, joka likisästi koskee\nhäntä, ja pyytäessäni hänen huomiota kertomukseeni, saan minä sen\nohessa myös ilmoittaa, ettei minua tarvitse uskoa ainoastansa\nsanoistani, sillä minä olen varustettu kirjallisilla todistuksilla,\nkopioilla alkuperäisistä, joiden totuuden maitre Voigt itse voipi\nvakuuttaa. Merkitkää tämä tarkkaan, ja sallikaa minun johdattaa\nmuistoanne kauas menneisin aikoihin -- helmikuun alkuun vuonna 1836.\"\n\n\"Ottakaa vaari päivästä, herra Vendale,\" sanoi Bintrey.\n\n\"Tämä on ensimmäinen todistukseni,\" sanoi Obenreizer, ottaen povestaan\npaperi-lehden. \"Tämä on kopia kirjeestä, jonka eräs englantilainen\nnainen on kirjoittanut sisarellensa, leskelle. Kirjoittajan nimen\nsäästän lopuksi, jota vastoin minä olen valmis ilmoittamaan sen lesken\nnimen, jolle kirje oli kirjoitettu. Kirjeen päällekirjoitus kuuluu\nnäin: 'rouva Jane Anne Miller, Groombridge Wells, Englanti'.\"\n\nVendale hämmästyi ja aukasi huulensa puhuakseen, vaan Bintrey pidätti\nhäntä paikalla, niinkuin sitä ennen oli pidättänyt maitre Voigtia.\n\n\"Ei,\" sanoi itsepäinen lakimies, \"jättäkää tämä minulle.\"\n\nObenreizer pitkitti.\n\n\"En tarvitse vaivata teitä kuuntelemaan ensimmäistä osaa kirjeestä,\nvaan saatan selittää sen sisällyksen parilla sanalla. Kirjeen\nkirjoittajan tila oli siihen aikaan tämä. Hän oli kauan asunut\nSveitsissä miehensä kanssa -- oli pakoitettu siihen miehensä terveyden\ntähden. Kahdeksan päivän kuluessa oli heidän muuttaminen uuteen\nasuntopaikkaan Neuschatelis-järven rannalla, jotta siellä kahden viikon\nkuluttua olisivat valmiit vastaan-ottamaan rouva Milleriä vieraaksensa.\nSitten kääntyy kirjeen-kirjoittaja tähdelliseen perheen-asiaan. Hän\nynnä miehensä olivat kauan eläneet lapsetonna ja molemmat olivat jo\nluopuneet toivosta saadakaan enään semmoista, he ikävöitsivät\nyksinäisyyttänsä ja kaipasivat jotakin, joka olisi elämätänsä\nsuloistuttanut, jonka tähden olivat päättäneet omaksensa ottaa jonkun\nlapsen. Tässä alkaa nyt tähdellisempi osa kirjeestä, ja tästä tahdon\nsiis lukea sen teille sanasta sanaan, niinkuin kirjeessä seisoo.\"\n\nHän käänsi ensimmäisen lehden kirjeestä -- ja luki ääneensä seuraavaa:\n\n\"Mielitkö auttaa meitä, siskoseni, saamaan uutta yritystämme toimeen?\nOllemme itse englantilaisia, haluaisimme ottaa englantilaisen\nlapsenkin. Tämän luulen paraiten onnistuvan löytölasten-huoneessa, ja\nmieheni neuvon-antajat laki-asioissa kyllä neuvovat sinua Lontoossa,\nmiten on asiassa menetteleminen. Valitsemisen saat tehdä kokonaan\nmielesi jälkeen, ainoastaan niillä kahdella ehdolla, että hän on poika,\neikä vuotta vanhempi -- Tahdotko nyt minun tähteni kärsiä tätä vaivaa\nja tuoda lapsen muassasi, kun tulet Neuschateliin?\n\n\"Minun täyttyy vielä lisätä muutamia sanoja mieheni ajatuksesta tässä\nasiassa. Koska hän tahtoo säästää lapselta kaiken vastaisen mieli-pahan\ntunteen, joka ehkä voisi syntyä, jos lapsemme havaitsisi oikean\nsukuperänsä, niin tulee se kantamaan mieheni nimen ja kasvatettavaksi\nsiinä uskossa, että hän on oma poikamme. Mitä hänelle jääpi\nperittäväksi kuolemamme jälkeen, tulee hänelle vakuutetuksi ei\nainoastaan englantilaisten lakein mukaan tämmöisissä tapauksissa, vaan\nmyös sen mukaan, mikä tässä maassa on tapana, sillä niin kauan olemme\njo asuneet tässä maassa, että epäiltävä on, eikö meitä sovi pitää\nsveitsiläisinä. Ainoa varovaisuus, joka tätä paitse on vaarin otettava,\non, että välttäisimme asian ilmitulon löytölasten-huoneesta\ntulevaisuudessa. Nyt on nimemme jokseenkin harvinainen ja jos meitä\nkirjoitettaisiin laitoksen päiväkirjoihin, niin saattaisi siitä aina\njotakin seurata. Sitä vastoin on tuhansilla ihmisillä sama nimi kuin\nsinulla, ja jos tahtoisit sinä kirjotuttaa nimesi pöytäkirjaan, niin ei\nasian ilmituloa siltä puolelta tarvitsisi pelätä. Lääkärimme käskystä\nme nyt muutamme erääsen paikkakuntaan, jossa entiset olomme ovat ihan\ntuntemattomat; ja jos suinkin sopii, niin tee hyvin ja tuo mukanasi\nvieras lapsen-tyttö, kun tulet meille. Asian näin ollessa, sopii sinun\nsanoa, että lapsi on minun poikani, jota viedään äitinsä tykö sisarensa\nhoidon alla. Ainoa palvelija, jonka otamme myötämme entisestä kodista\non oma piikani, johon saatamme vakaasti luottaa. Niin hyvin Englannissa\nkuin Sveitsissä kuuluu lakimiesten virkaan olla vaiti silloin kun\ntarvitaan, jotta siinäkin kohden voimme olla huoletoinna, ja siinä nyt\non salaisuutemme! Vastaa ensi postissa, hyvä siskoseni, lupaatko ruveta\nliittoon meidän kanssa!\"\n\n\"Salaatteko vielä sen nimen, joka kirjoitti tämän kirjeen?\" kysyi\nVendale.\n\n\"Säästän nimen viimeiseksi,\" vastasi Obenreizer, \"ja ryhdyn nyt\ntoiseen todistukseeni, ainoastaan pieni paperi-lippu, niinkuin näette,\nja sen Sveitsiläisen notarin käytettävä, jonka oli määrä kokoon panna\nasia-kirjat. Se kuuluu näin: 'Kolmantena päivänä Maaliskuuta 1838\nomaksi otettu Löytölasten-huoneesta Lontoossa eräs poika-lapsi, joka\nlaitoksen kirjoissa on kutsuttu nimellä Walter Wilding. Se, jonka\nnimelle lapsi kirjoitettiin pöytäkirjaan, oli leski-rouva Jane Ann\nMiller, joka tässä asiassa menetteli naidun, Sveitsissä asuvan\nsisarensa puolesta.' Vielä kipinä kärsimystä!\" lisäsi Obenreizer,\nnähdessään Vendalen repivän itsensä irti Bintrey'stä ja hyppäävän\nseisaalle. \"En tahdo myöskään salata nimeä teiltä. Kaksi pientä\npaperi-lippua vielä, ja sitten olen päättänyt. Nyt tulee kolmas\ntodistus! Se on erään tohtori Ganz'in kirjoittama heinäkuulla v. 1838;\nhän vielä elää ja pitää virkaa Neuschatelissa. Tohtori todistaa --\nsaatte paikalla lukea sen itse ensiksi -- hoitaneensa mainittua lasta\nkaikissa hänen lapsitaudissa; toiseksi: että se mies, joka oli ottanut\nlapsen omaksi pojakseen, kuoli kolme kuukautta ennen tämän todistuksen\ntehtyä; ja kolmanneksi: että samana päivänä, jolloin todistus\nkirjoitettiin, jättivät leski ynnä piikansa Neuschatelin, ja lähtivät\nEnglantiin lapsen kanssa. Liitettyäni vielä yhden renkaan lisäksi, on\ntodistus-vitjani valmis. Piika jäi rouvansa palvelukseen tämän\nkuolemaan saakka, joka tapahtui vasta muutamia vuosia takaperin,\nja voipi valallansa ottaa toteennäyttääkseen lapsen kasvamisen\nnuorukaiseksi, ja siitä mieheksi, sillä miehuuden ijällä hän nyt on.\nTuossa on hänen adressinsa Englannissa -- ja siinä, herra Vendale, on\nneljäs ja viimeisen todistukseni!\"\n\n\"Miksi käännytte minuun?\" kysyi Vendale, kun Obenreizer laski\nkirjoitetun adressin pöydälle hänen eteensä.\n\n\"_Sen vuoksi että te olette mainittu mies!_ Jos veljeni-tytär menee\nnaimiseen teidän kanssanne, niin saa hän miehekseen ihmisten yhteisestä\narmosta kasvatetun seka-sikiön! Jos veljeni-tytär menee naimiseen\nteidän kanssanne, niin saa hän miehekseen petturin ilman nimettä ja\nsuvutta, ja joka on valhetellut olevansa englantilainen 'gentlemanni'\nkorkeasta ja jalosta suvusta!\"\n\n\"Hyvä!\" lausui herra Bintrey. \"Eriskummaisen viisaasti esitetty, herra\nObenreizer! Nyt puuttuu ainoastaan muuan sana, niin on asia päätetty.\nHän menee naimiseen -- ja, uskokaa minua, peräti teidän vehkeittenne\nkautta -- miehen kanssa, joka perii kauniin omaisuuden, ja jonka\nsyntyperä tekee hänen ylpeämmäksi kuin ennen talonpoikaisesta\nvaimostansa. Yrjö Vendale, toivottakaamme testamentin-suorittajina\ntoisillemme onnea! Kalliin ystävä vainajamme hartain toive eläessänsä\non nyt täytetty. Olemme löytäneet kadonneen Walter Wildingin. Niinkuin\nherra Obenreizer äsken sanoi -- te olette mainittu mies!\"\n\nVendale ei kuullut mitä hän sanoi; mielensä oli taipunut ainoastaan\nyhteen ajatukseen, hän kuuli ainoastaan yhden äänen. Margueriten sormet\npudistivat innokkaasti hänen kättänsä, Margueriten ääni kuiskasi\nhänelle: \"En koskaan ole minä lempinyt sinua, Yrjö, niin hartaasti kuin\ntällä hetkellä!\"\n\n\n\n\nESI-RIPPU.\n\n\nOllaan toukokuussa. Cripple Corner'issa on pidot, uunin piiput\nsavuavat, yhteinen ruoka-sali oli koristettu seppeleillä, ja talon\narvoisa emännöitsijä, rouva Goldstraw, on hyvin toimissaan; sillä\njuuri tänä kauniina päivänä viettää Cripple Cornerin herra häitä\nkaukana vieraalla maalla, nimittäin pienessä Brieg'in kaupungissa\nSimplon-vuoren juurella, jossa Marguerite on pelastanut hänet hengen\nvaarasta.\n\nIloisesti soivat kellot pienoisessa Brieg'in kaupungissa, ja kadun yli\nliehuu lippusia poikittain, ja kaikkialla kuuluu pyssyn pamahduksia ja\nmessinki-torvien helisevä soitto. Viini-tynnyreitä, koristettuina\nkirjavilla nauhoilla, on vieritetty kadulle kirjavan teltin alle\nravintolan edessä, ja jokainen, joka haluaa, saa mielensä mukaan\nnauttia iloa ja riemua. Kellot ja lippuset, akkunoista riippuvat\nvaatteet, pyssyn laukaukset ynnä torvensoitto, kaikki nämät oudot\ntapaukset ovat ihastuttaneet ja elähyttäneet pienen kaupungin\nrehellisiä asukkaita.\n\nYö on ollut myrskyinen ja vuoret ovat peitetyt lumella, mutta tänä\npäivänä loistaa aurinko kirkkaasti, ilma on niin puhdas, kaupungin\nsoleat tornin huiput hohtavat kuin hopea, ja Alpit näyttävät\nkaukaisilta, valkoisilta hattaroilta tumman-sinisellä taivaalla.\n\nPienoisen kaupungin hyväntahtoiset ja teeskentelemättömät asukkaat ovat\npoikkipuoleen katua rakentaneet kunniaportin, jonka kautta morsius-pari\non juhlallisesti palaava kirkosta. Portin etupuolella luetaan seuraava\npäälle-kirjoitus: \"_Kunnioitettu ja rakastettu olkoon Marguerite\nVendale_!\" Sillä hänestä ollaan ylpeät melkein jumaloitsemalla. Näiden\nodottamattomien tervehdys-sanain hänen uudella nimellänsä pitäisi muka\nihastuttaa morsianta, ja sentähden onkin niin toimitettu, että häntä\nsaatetaan kirkolle mutkaista taka-katua myöten, joka aivan helposti\nmenestyy pienessä Briegin kaupungissa mutkaisine katuinensa.\n\nNyt on kaikki järjestetty, ja kirkkoon mentiin jalkasin. Morsian ja\nylkämies, notari Neuschatelista, lakimies Lontoosta, rouva Dor ynnä\neräs outo, vahva, salamielinen englantilainen, tunnettu nimellä\nZhoé Ladelle, ovat kaikki kokoontuneet ravintolan parhaasen,\njuhlallisesti puettuun huoneesen. Rouva Dor näkyy nyt puettuna\npuhtaisin hansikkoihin, tällä kertaa omiinsa, ja molemmat käsivartensa\nkiertyttyinä morsiamen kaulan ympäri; jonka tähden rouva, ollaksensa\nloppuun asti itsensä kaltainen on kääntänyt leveän selkänsä muulle\nseuralle.\n\n\"Suo anteeksi, kaunis lapsukaiseni,\" pyytää rouva Dor, \"että minä\nsaatin olla hänen kissanansa.\"\n\n\"Kissanansa, rouva Dor?\"\n\n\"Niin, jonka täytyy istua vartioitsemassa pientä ihanaa hiirtä,\"\nselitti rouva Dor katuvaisella huokauksella.\n\n\"Olettehan kuitenkin paras ystävämme! Sano, Yrjöseni, sinäkin, eikö\nollut rouva Dor paras ystävämme?\"\n\n\"Varmaan, lemmityiseni! Kuinka me ilman hänettä olisimme tulleet\ntoimeen?\"\n\n\"Olette molemmat niin ylevä-mieliset,\" sanoo rouva Dor, vastaan-ottaen\ntämän lohdutuksen, vaan lankee taas katumukseen. \"Mutta kuitenkin\nalotin minä kissana.\"\n\n\"Niin, mutta ikäänkuin kissa sadussa, hyvä rouva Dor\", sanoo Vendale\nsuudellen häntä poskelle, \"olitte kuitenkin oikea nainen, ja sen vuoksi\nosoittikin sydämenne myötätuntoisuutta muitten rakkaudelle.\"\n\n\"En tahdo millään muotoa tässä estää rouva Dorea saamasta syleilyksiä,\"\nsaarnaa herra Bintrey, kello kädessä, \"enkä rohkene liioin moittia että\nolette tunkeuneet tänne loukkoon kuni kolme sulotarta; tahdon vaan\nmuistuttaa, että lienee jo aika mennä. Mikä on teidän ajatuksenne,\nherra Ladle?\"\n\n\"Se on ihan selvä,\" vastasi Janne taipuvaisella irvistyksellä.\n\"Ylimalkaan olen minä nyt paljoa selkeämpi, kun olen, näette,\nniin kauan vierinyt maan pinnalla. En ole ennen koskaan ollut näin\nkauan yhtä päätä pinnalla, ja tämä on tehnyt mulle oikein hyvää.\nCripple Corner'issa olin liian paljon maanpinnan alla, ja tuolla\nSimplon-vuorella olin liiaksi korkealla sen yli, mutta täällä olen\ntavannut keski-suunnan, herra. Ja jos minä joskus maistelen iloisten\nparissa, niin se tapahtukoon tänä päivänä, kun juodaan malja:\n'Suojelkoon Jumala heitä molempia!'\"\n\n\"Niin minustakin!\", sanoo Bintrey. \"Mutta me, herra Voigt, olkaamme\nolevinamme ranskalaisia ja laulakaamme: Allons, marchons.\"\n\nKaikki kääntyvät oveen, jossa saattoväki heitä odottaa, ja sitten\nmennään kirkkoon, jossa parikunnan vihkimys onnellisesti tapahtuu.\nParahiksi ovat juhlalliset menot alkaneet, niin käsketään notariota\nkäymään pikimmältään ulkona, ja palattuansa jälleen kirkkoon, on\nvihkimys jo ohitse. Hän seisahtuu Vendalen viereen ja taputtaa häntä\nolkapäähän.\n\n\"Käykää tuota pikaa syrjä-ovella, herra Vendale, vaan yksinänne.\nJättäkää vaimonne minun haltuuni.\"\n\nKirkon syrjä-ovella seisoivat nuot kaksi miestä luostarimajasta, jotka\njo tunnemme. He ovat läpikastuneet lumesta ja väsyneet matkastaan, vaan\ntoivotettuansa onnea ja menestystä hänelle, panee kumpikin leveän\nkätensä Vendalea rinnalle, ja katsellen häntä totisilla silmillä sanoo\ntoinen heistä hiljaisella äänellä:\n\n\"Ne ovat taas täällä, herra! Paarinne -- ihan samat paarinne!\n\n\"Paarini täällä? Mitä vasten?\"\n\n\"Hiljaa! Vaimonne tähden hiljaa! Matka-toverinne sinä päivänä -- --\"\n\n\"Miten on hänen?\"\n\nMies katselee kumppaniansa, ja tämä häntä. Kumpasenkin käsi makaa\nvakavasti Vendalen rinnan päällä.\n\n\"Hän oli viipynyt muutamia päiviä ensimmäisessä pakopirtissä, herra;\nilma oli välistä hyvä, välistä paha.\"\n\n\"Noh, ja sitten?\"\n\n\"Toissa päivänä tuli hän meidän maja-taloomme ja tahtoi, nukuttuansa\nhetken laattialla, valkean ääressä, kaapuunsa peittyneenä, mennä\nseuraavaiseen majataloon, ennenkuin pimeä tulisi. Häntä peloitti paljon\ntämä osa matkasta, ja hän luuli tien vielä huononevan seuraavana\npäivänä.\"\n\n\"Noh, kuinka sitten kävi?\"\n\n\"Hän kulki yksin, ja juuri kun pääsi suojaman sivutse, niin tuli\nlumivyöry -- ihan samanlainen kuin se joka vieri alas teidän takananne\nlähellä Ganther siltaa --.\"\n\n\"Ja tappoi hänet?\"\n\n\"Me kaivoimme hänen ylös tukehtuneena ja musertuneena. Vaan puhukaamme\nnyt vaimostanne. Asian laita on semmoinen, että olemme kantaneet miehen\ntänne paareilla, saadaksemme hänet haudatuksi, ja meidän täytyy kulkea\ntätä samaa katua. Vaimonne ei tarvitse häntä nähdä. Olisi synti ja\nhäpeä kantaa paareja kunniaportin kautta, ennenkuin vaimonne on siitä\nkulkenut. Kun lähdette kirkosta, niin me, jotka kannamme paareja,\npoikkeemme oikealla lähellä olevalle syrjä-kadulle ja asetumme paarein\neteen; mutta varoittakaa vaimoanne kääntämästä silmiänsä siihen katuun.\nAika joutuu, ja vaimonne ehkä jo kaipaa teitä. Hyvästi!\"\n\nVendale menee takasin kirkkoon ja panee morsiamensa käden oman terveen\nkäsivartensa alle. Kirkon pääportilla odottaa heitä juhlavaatteisin\npuettu saattoväki, ja nyt astutaan katua alaspäin kelloin soidessa,\npyssyin pamahtaessa, lippusten liehutessa, torvien helistessä ja\ninnostuneen kaupungin riemutessa, itkiessä ja hymyillessä. Päät\npaljastetaan, mistä Marguerite kulkee sivutse, äidit näyttävät häntä\nlapsillensa, kaikki ihmiset siunaavat häntä. \"Taivaan siunaus rakkaalle\ntytölle! Katso, kuinka hän kävelee nuoruudessaan ja kauneudessaan, hän\njoka niin uskalasti pelasti ylkänsä hengen.\"\n\nTultuansa oikealta puolelta kohtaavan syrjä-kadun nurkkaan puhuttelee\nVendale morsiantansa ja kääntää hänen huomiota vasemmalla kädellä\noleviin akkunoihin. Päästyänsä nurkan sivutse vähän edemmäksi, sanoo\nhän; \"Älä katso taaksesi, lemmityiseni!\" ja kääntää samassa itse\npäänsä. Hän näkee nyt takanansa paaren ynnä sen kantajan katoavan\nkunniaportin kautta kirkkomaalle, vaan itse astuu hän morsiamensa ynnä\nhääjoukon kanssa alas ihanaan, auringon loisteessa kiiltävään laaksoon.\n\n\n\n"]