[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWvTIEMqp_GsGwDYG6JIJs7e-zo7ieV4gwoaFqT66Sdw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3070,"Mikaeli Kohlhas","Kleist, Heinrich von",1777,1811,"3070-kleist-heinrich-von-mikaeli-kohlhas","3070__Kleist_Heinrich_von__Mikaeli_Kohlhas","Saksalainen tapakuvaelma Lutheruksen ajoilta","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1810,1884,21385,145319,false,73372,[24,25,26],"Germany -- History -- 1517-1648 -- Fiction","Historical fiction","Revolutionaries -- Fiction",[28,29],"German Literature","Novels","\"Mikaeli Kohlhas: Saksalainen tapakomedia Lutheruksen ajoilta\" by Heinrich von Kleist is a novella published in 1810. When a horse trader's animals are unlawfully seized by a nobleman, he seeks justice through legal channels—only to find the courts corrupted by aristocratic influence. After his wife dies attempting to deliver a petition, Kohlhaas abandons the law and begins a violent campaign of vengeance. This tale of betrayed justice escalates from a simple property dispute into an explosive confrontation between one man's moral outrage and the established order. (This is an automatically generated summary.)",[],281,"1500-luvun Saksaan sijoittuva historiallinen kertomus kertoo hevoskauppias Mikaeli Kohlhasista, joka kokee viranomaisten taholta vääryyttä. Hänen tinkimätön oikeudenmukaisuuden tavoittelunsa muuttuu väkivaltaiseksi kapinaksi yhteiskuntaa vastaan. Teos tarkastelee yksilön oikeustajun ja vallitsevan lain välistä ristiriitaa uskonpuhdistuksen ajan levottomuuksissa.","Heinrich von Kleistin 'Mikaeli Kohlhas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3070. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MIKAELI KOHLHAS\n\nSaksalainen tapakuvaelma Lutheruksen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nHEINRICH VON KLEIST\n\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapaino,\n1884.\n\n\n\n\n\n\nMikaeli Kohlhas.\n\n\nHaweljoen rannoilla Saksan maakunnasta Brandenburg'issa eli\nkuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muuan hevoskauppias, nimeltä\nMikaeli Kohlhas, erään koulunopettajan poika, sekä samalla kertaa\naikansa hurskasmielisimpiä ja hirveimpiä ihmisiä. Tätä verratonta\nmiestä olisi hänen kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka voinut\npitää hyvän kansalaisen esikuvana. Eräässä kylässä, jolla vieläkin\non hänen nimensä, oli hänellä talo, jossa hän rauhallisesti eli\nammatistaan, hevosten kasvattamisesta ja myymisestä. Lapset, jotta\nvaimonsa hänelle lahjoitti, kasvatti hän Jumalan pelvossa ahkeruuteen\nja rehellisyyteen; ei ollut ketään hänen naapureistansa, jota ei\nhänen hyväntekeväisyytensä ja oikeudentuntonsa olisi hyödyttänyt,\nsanalla sanoen: kaikki, jotka olivat olleet jossakin yhteydessä\nhänen kanssansa, olisivat siunanneet hänen muistoansa, ellei eräs\nseikka olisi saattanut häntä harhateille; hänen väkevä tunteensa\nsiitä, mikä on oikeata, yhteydessä itsepäisyyden kanssa, joka jo meni\nuppiniskaisuuteen saakka, teki, näet, hänestä sekä kapinoitsijan että\nmurhamiehen.\n\nKerran kuljetti hän ratsahin muutamia nuoria hevosia, jotka kaikki\nolivat hyvin ruokitut ja kiiltokarvaiset, ja jotka hän aikoi viedä\nulkomaille. [Jo ennen tätä aikaa oli Saksan valtakunta melkein\nkokonaan hajoutunut monenlaisiin pienempiin ja suurempiin valtioihin,\njotka olivat niin itsenäisiä, että niitä hyvin kyllä voi sanoa\n\"ulkomaiksi\" toistensa suhteen. Todisteena valtioitten yhteydestä\noli pääasiallisesti ainoastaan yhteinen keisari, joka silloin asui\nWien'issä ja tuomioistuin, joka oli perustettu tuomitsemaan rikoksia\nmaanrauhaa vastaan.] Hän teki juuri laskuja, mitenkä hän käyttäisi sen\nvoiton, jonka hän toivoi näistä markkinoista saavansa — osittain, kuten\nhyvät talouden hoitajat tavallisesti, saadaksensa sillä uutta voittoa,\nosittain hyödyksi ja huviksi heti paikalla — kun hän saapui Elbejoelle\nja saksilaisella alueella muhkean ritarilinnan edustalla huomasi\npuomin, jota hän ei ennen tällä tiellä ollut nähnyt. Hän pysyi alallaan\nhevosineen hetkisen, vaikka juuri ankarasti myrskysi ja satoi, sekä\nhuusi puomin vartiata, joka heti kurkistikin akkunasta, jörömäisenä\nkasvoiltansa. Hevoiskauppias pyysi, että puomi nostettaisiin.\n\n— Mitä uusia laitoksia nämät ovat? kysyi hän, kun vartia hyvän ajan\nkuluttua tuli huoneesta ulos.\n\n— Maaherran myöntämä etuoikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle, vastasi\ntämä, aukaisten samassa puomin.\n\n— Vai niin! sanoi Kohlhas. Onko junkkerin nimi Wenzel? ja hän\ntarkasteli linnaa, joka loistavine salkoineen kohosi korkealle yli\nseudun. — Onko vanha herra kuollut?\n\n— Hän kuoli halvauksesta, vastasi vartia: nostaen samassa puomin ylös.\n\n— Hm, sepä oli vahinko, jatkoi Kohlhas; hän oli kunnioitusta ansaitseva\nvanha herra, joka iloitsi siitä, että ihmiset kulkivat; hän edisti\nkauppaa ja liikettä, missä vaan voi, ja teetti kerran kivilaskoksen sen\nvuoksi, että eräs minun tammoistani loukkasi jalkansa siinä, missä tie\nmenee kylään. No, mitä minun sitten tulee maksaa? kysyi hän, ottaen\nvastenmielisesti tuulessa liehuvan viittansa alta rahat, joita vartia\nhäneltä vaati. — Kyllä, kyllä, vanhus! lisäsi hän kun vartia sopisi:\nkiireesti, kiireesti! Kohlhas valitti pahaa säätä ja lausui, että\nheille kummallekin olisi ollut parempi, jos tuo salpapuu olisi saanut\njäädä metsään kasvamaan. Samassa antoi hän vartialle rahat ja aikoi\nratsastaa eteenpäin, mutta oli tuskin ehtinyt salpapuun alle, kun hän\nkuuli toisen äänen tornista huutavan: Seis siellä, sinä hevoshuijari!\nsamassa näki hän linnanvoudin sulkevan akkunan ja kiirehtivän hänen\nluoksensa tielle.\n\n— No mikähän nyt taas mahtaa olla asiana? kysyi Kohlhas itseltänsä ja\npysähtyi hevosineen. Linnanvouti tuli, napiten vielä yhden päällysnutun\nsuuren vatsansa suojaksi, ja kysyi, kääntyen selin tuuleen päin,\nolisiko Kohlhasilla passia?\n\n— Passia? sanoi Kohlhas jotenkin hämmästyksissään.\n\nLinnanvouti katseli häntä syrjästä ja sanoi, että ilman maaherran\nluvatta ei kukaan hevoskauppias saanut hevosineen mennä rajan ylitse.\n\nHevoskauppias vakuutti, että hän oli kokonaista seitsemäntoista kertaa\nkulkenut rajan ylitse ilman tuollaista lupakirjaa ja että hän tarkoin\ntunsi hänen ammattiansa koskevat määräykset; tämä mahtoi olla jokin\nerehdys, ja hän pyysi senvuoksi voudin asiaa ajattelemaan ja ettei\nhäntä hänen vahingoksensa viivytettäisi, sillä hänellä oli pitkä päivän\nmatka.\n\nVouti vastasi, ettei hän enään kahdeksattatoista kertaa pääsisi\nrajan ylitse. Säädös oli hiljakkoin julaistu ja Kohlhas'in täytyisi\njoko lunastaa passi tahi palata jälleen sinne, mistä oli tullutkin.\nHevoskauppias, jota jo alkoi suututtaa nämät laittomat kiskomiset,\nastui vähän mietittyänsä alas hevosensa selästä, jätti sen\npalvelijansa huostaan ja sanoi aikovansa itse puhua asiasta junkkeri\nvon Tronkan kanssa. Hän astui ylös linnaan voudin seuraamana, joka\nhöpisi jotakin likaisista rahankiskojista ja miten hyödyllistä\nolisi niitä nytistää, ja molemmat astuivat saliin toinen toistansa\näkäisesti silmäillen. Sattui juuri niin, että junkkeri istui pikarin\nääressä muutamain iloisten ystäväin parissa hauskojen pilapuheiden\naikaansaaman hillitsemättömän naurun kaikuessa, kun Kohlhas lähestyi\nhäntä valitustansa esittääksensä. Junkkeri kysyi, mitä hän tahtoi,\nja ritarit vaikenivat nähdessään vieraan miehen. Mutta tuskin oli\nKohlhas ehtinyt hevosiansa koskevaa pyyntöä esittääkään, ennenkuin koko\njoukko, huutaen: hevosia! missä ne ovat? riensi akkunaan saadaksensa\nniitä nähdä; ja huomattuansa tuon loistavan parven, kiinihtivat he\njunkkerin ehdotuksesta alas pihalle. Sade oli tau'onnut; linnanvouti,\nlinnanhoitaja ja rengit kokoontuivat herrojen ympärille, ja kaikki\ntarkastelivat eläimiä. Toinen kiitti piirtopäätä rautiota, toinen\nkastanjan ruskeata, joku taputteli mustankeltais-täplikästä kimoa, ja\nkaikkein mielestä hevoset olivat kuin hirviä, ja he sanoivat, ettei\nparempia hevosia maassa ole kasvatettu.\n\nKohlhas vastasi iloisesti, että hevoset eivät olleet parempia kuin ne\nritaritkaan, jotka niillä tulisivat ratsastamaan, ja kehoitti heitä\nniitä ostamaan. Junkkeri, joka mielistyi suuresti väkevään rautiaasen,\nkysyi sen hintaa, ja linnanhoitaja kehoitti häntä ostamaan parin\nmustia, nyt kun he juuri olivat työhevosten tarpeessa. Kun Kohlhas oli\nhinnan ilmoittanut, katsoivat ritarit sen kuitenkin liian kalliiksi,\nja junkkeri sanoi, että hevoskauppiaan täytyisi ratsastaa ympyriäisen\npöydän ritarien luokse ja etsiä kuningas Arthur [tarkoittaa Keskiajalla\npaljon luettua ritaritarinaa kuningas Arthurista ja ympyriäisen\npöydän ritareista] käsille, ennenkuin hän saisi niin korkean hinnan.\nKohlhas, nähtyänsä linnanvoudin ja hoitajan kuiskuttelevan keskenänsä\nja heittämän samassa selkeitä silmäyksiä hevosiin, teki himmeästä\naavistuksesta, mitä voi, saadaksensa luovutetuksi hevosensa.\n\nHän sanoi junkkerille: herra, minä olen ostanut hevoset kuusi kuukautta\nsitten 25 guldenista; antakaat minulle 30, niin saatte hevoset!\n\nKaksi ritareista, jotka seisoivat junkkerin vieressä, huomautti\nkylläkin selvästi, että hevoset olivat sen arvoisia, mutta\njunkkeri sanoi, että rautiaasta hän kyllä jotakin antaisi, mutta\nei työhevosista, ja oli juuri tiehensä menemäisillään, kun Kohlhas\narveli, että he ehkä tekisivät kaupan, kun hän toiste tulisi sinne\nhevoseen, sanoi jäähyväiset ja tarttui hevosensa ohjaksiin eteenpäin\nratsastaaksensa.\n\nSamassa astui linnanvouti joukosta esiin ja sanoi Kohlhas'in jo kerta\nkuulleen, ettei passitta kenkään saanut matkustaa. Kohlhas kääntyi\njunkkeriin ja kysyi olisiko asian laita todellakin niin, josta hänen\nammattinsa tulisi paljon haittaa kärsimään. .\n\nJunkkeri vastasi, hämmästynein muodoin poistuessaan: Niin Kohlhas,\npassi sinun on lunastettava. Puhu linnanvoudin kanssa ja ratsasta\nsitten tiehesi.\n\nKohlhas vakuutti hänelle, ettei hän ensinkään tahtonut kiertää niitä\nvaatimuksia, jotka hevosten maastaviennin suhteen olivat olemassa,\nlupasi lunastaa passin mennessään Dresdenin kaupungin läpitse ja\npyysi päästä ainoastaan tämän kerran, hän kun ei ollut tiennyt tästä\nvelvollisuudesta mitään.\n\n— No, sanoi junkkeri, kun vettä taas alkoi sataa ja myrsky vinkuen\npuhalsi hänen tuimien jäsentensä läpitse, antaa sen veijarin mennä!\nTulkaa, sanoi hän ritareille, kääntyi pois ja aikoi nousta linnaan.\n\nMutta linnanvouti arveli, kääntyen junkkeriin, että Kohlhas'in\nkuitenkin täytyisi jättää joku pantti vakuudeksi passin lunastuksesta.\nJunkkeri seisahtui taas linnan portille. Kohlhas kysyi, minkälainen\npantti hänen olisi annettava, rahassako vai tavarassa? Linnanhoitaja\nmutisi partaansa, että hän voisi jättää itse hevoset.\n\n— Niin, mietti linnanvouti, sepä onkin parasta; kun passi on\nlunastettu, voi hän noutaa hevoset milloin vaan haluaa.\n\nHämmästyneenä noin hävyttömästä vaatimuksesta, sanoi Kohlhas\njunkkerille, joka seisoi viluissaan pitäen nuttunsa lievettä vatsansa\nedessä, että hän juuri hevosiensa myymisen takia oli matkalla, mutta\nkun samassa tuulen vihuri heitti joukon rakeita ja vesipisaroita\nportista pihalle, huusi junkkeri, tehdäksensä lopun tästä jupakasta:\n\n— Jollei hän tahdo jättää hevosiansa, niin ajakaat hänet takaisin\npuomin ylitse! Sen sanottuaan poistui hän.\n\nKohlhas, hyvin älyten, että hänen tässä täytyi peräytyä ylivoiman\nedestä, päätti täyttää vaatimuksen, koska asia ei muuten päinsä käynyt,\nirroitti hevoiset ja vei ne erääsen talliin, jonka linnanvouti hänelle\nosoitti. Hän jätti yhden rengeistään niitä hoitamaan, antoi hänelle\nrahaa ruokaan ja rehuihin, kehoitti häntä pitämään hevosista hyvän\nhuolen, siksi kun hän palaisi takaisin, ja jatkoi, vieden muassaan\njälellä olevan hevosjoukon, matkaansa Saksiin £eipzig'in kaupungin\njuuritte markkinoille kahdella päällä siitä, olisiko todellakin\ntuollaista veroitusta säädetty Saksin maalle, vahingoksi vasta\nvaurastuvalle hevoshoidolle.\n\nKohlhas päästyänsä Dresden'in kaupunkiin, missä hänellä oli talo ynnä\nmuutamia tallia eräässä esikaupungissa, hän kun sieltä tavallisesti\nkävi kauppaa pienemmillä markkinoilla, meni hän kanseliin; siellä\nsai hän neuvosherroilta, joista hän muutamia tunsi, tietää, mitä hän\nitsekin heti oli arvellut, että tuo passijuttu olikin aivan perätön.\nKohlhas, joka pyynnöstä sai näiltä tyytymättömiltä neuvosherroilta\nkirjallisen selityksen sen valheellisuudesta, ihmetteli junkkerin\nhäpeämättömyyttä, vaikk'ei hän oikein vielä arvannut, mitä junkkerilla\noli mielessä; ja kun se hevosjoukko, minkä hän oli muassaan tuonut,\noli muutaman viikon kuluttua myyty, palasi hän mielihyvillään kaupasta\nTronkenburg'iin, tuntematta muita katkeria tunteita, kuin maailman\nyleisistä puutteista.\n\nLinnanvouti, jolle hän näytti selityksen, ei siihen mitään sanonut;\nja Kohlhas'in kysymykseen, voisiko hän nyt saada hevosensa takaisin,\nvastattiin, että hän saisi mennä ne itse noutamaan. Mutta jo mennessään\npihan poikki sai Kohlhas kiusaksensa tietää, että hänen renkinsä\noli lyöty pahanpäiväiseksi ja karkoitettu tiehensä muutamia päiviä\nsenjälkeen kun hän oli Tronkenburg'iin jätetty, kuten sanottiin,\nsopimattoman käytöksensä vuoksi. Hän kysyi mieheltä, jolta hän tämän\ntiedon sai, mitä renki oli tehnyt, ja kuka sillä välin oli hevosia\nhoitanut, johon tämä vastasi, ettei hän sitä tiennyt; sitten meni\nhän talliin, missä hevoset olivat, ja hänen sydämensä alkoi jo käydä\nlevottomaksi pelottavista aavistuksista. Mutta miten suuresti hän\nhämmästyi, kun hän kahden kauniin ja hyvin hoidetun hevosensa sijassa\nnäki parin laihtuneita ja kuivia hevosluuskia, korkealla luusolmut,\njoita näyttiin voitavan ripustaa likeisempään koukkuun, harja ja karva\ntakussa, ilman ruokkoa ja hoitoa; eläimellisen kurjuuden todellisia\nkuvia!\n\nKohlhas, jolle hevoset heikosti hirnuivat, kysyi, hirveästi\nsuutuksissaan, mikä niihin oli tullut? Vieressä oleva mies vastasi,\nettei mikään onnettomuus ollut niitä kohdannut, ne olivat kyllä saaneet\nhyvän ruo'an, mutta kun juuri oli ollut elonleikkuun aika ja oli puute\nvetojuhdista, oli niitä hiukkasen käytetty ulkotöissä. Kohlhas murisi\ntästä häpeällisestä ja ilkeästä väkivaltaisuudesta, mutta tuntiessaan\nvoimattomuutensa, vaikeni hän ja varustautui jo hevosineen jättämään\ntämän ryöväriluolan, sillä muutahan ei ollut tehtävänä; mutta samassa\ntulikin linnanvouti, joka oli kuullut sanakiistan, ja kysyi mitä oli\nasiana?\n\n— Mitäkö on asiana! vastasi Kohlhas; ken on antanut junkkeri von\nTronkalle ja hänen väellensä oikeuden käyttää minun hevosiani\npeltotöihin? Onko tuo ihmisellistä? kysyi hän vielä, kun koetti\nratsuruoskalla kerran lyöden saada eloa noihin uuvutettuihin eläimiin,\njotka eivät siitä liikahtaneetkaan.\n\nLinnanvouti katsoi hetken uhkaavasti Kohlhas'iin ja sanoi sitten:\n\n— Mikä rötkäle! Ikäänkuin ei teidän tulisi kiittää jumalaa, että\nvielä vähän on henkeä teidän eläimissänne? Kukapa niitä olisi täällä\nhoitanut, kun teidän renkinne on pötkinyt tiehensä? Eikö sitäpaitsi\nollut kohtuullista, että hevoset peltotöistä ansaitsivat sen ravinnon,\nmikä niille annettiin? Lopuksi lisäsi hän, ettei Kohlhas'in pitänyt\nmelua pitää, muuten hän kutsuisi koirat esiin, ja niiden avulla hän\nkyllä saisi rauhaa kartanolla.\n\nKohlhas'in sydän sykki kiivaasti hänen nuttunsa alla, hän tunsi jo\nhalun heittää tuon möhömahaisen solvaajan ovesta ulos, mutta hänen\noikeuden tuntonsa, joka oli kultakappaleen tapainen, horjui vielä;\nhän ei vielä ollut sydämensä tuomioistuimen edessä varma siitä, että\nhänen vastustajansa tässä oli syyllinen; vihaansa tukehuttaen meni\nhän hevosten luokse, joitten harjoja hän suoritteli, samassa kun hän\näänettä mietiskeli asian suhteita ja kysyi, ääntänsä hilliten, mistä\nhairahduksesta renki oli linnasta karkoitettu?\n\nLinnanvouti vastasi:\n\nSenvuoksi, että se heittiö niskoitteli täällä kartanolla; senvuoksi,\nettä hän kieltäytyi vaihtamasta tallia, vaikka se oli välttämätöntä,\nja vaati, että kahden junkkerin, jotka tulivat Tronkenburg'iin, olisi\npitänyt antaa hevostensa seisoa koko yön maantiellä hänen juhtiensa\ntähden.\n\nKohlhas olisi mielellään antanut hevosten täyden hinnan, jos nyt\nolisi saanut rengin käsille, voidaksensa verrata hänen lausuntonsa\nlinnanvoudin puheesen. Hän seisoi siinä vielä, suoritellen hevostensa\ntakkuuntuneita harjasuortuvia ja tuumien mitä tehtävänä olisi asiain\ntällä kannalla ollessa, kun kaikki äkkiä muuttui siitä, että junkkeri\nWenzel von Tronka samassa tuli kotiin eräästä jänisajosta ja ratsasti\nlaukkaa linnan pihaan, perässään joukko ritaria, palvelijoita ja\nkoiria. Kun hän kysyi, mitä oli tapahtunut, otti linnanvouti heti\nsuunvuoron, ja koirien haukkuessa vieraan nähtyänsä, ja ritarien\nkoettaessa hillitä niitä, kertoi hän junkkerille, asiaa ilkeimmällä\ntavalla vääristellen, mitä melua tämä hevoshuijari oli nostanut siitä,\nettä hänen hevosiansa oli hiukan käytetty, ja lisäsi, että Kohlhas ei\ntahtonut tunnustaa hevosia omiksensa.\n\nKohlhas huudahti:\n\n— Ne eivät ole minun hevosiani, herra; ne eivät ole niitä hevosia,\njotka olivat 30 guldenin arvoisia! Minä tahdon hyvin hoidetut, karskit\nhevoseni takaisin.\n\nJunkkeri astui hevosen selästä, jolloin pilaan haihtuva kalpeus lensi\nhänen kasvoillensa, ja sanoi:\n\n— Jollei tuo houkka tahdo ottaa hevosiansa takaisin, olkoon ottamatta!\nTule, Günther! huusi hän lyöden tomua housuiltansa, tule, Hannu!\nViiniä! huusi hän sitten, kun oli ovella ritariensa seurassa, ja astui\nhuoneesen.\n\nKohlhas sanoi, että hän ennemmin hankkisi nylkyrin ja antaisi nylkeä\nhevoset, kuin veisi ne talliinsa Kohlhasenbrück'iin, semmoisina\nkuin ne nyt olivat. Huolimatta sen enempää niistä, jätti hän ne\nsiihen seisomaan, heittäytyi ruskonsa selkään, vakuuttaen kylläkin\nymmärtävänsä hankkia itsellensä oikeutta tässä asiassa, ja ratsasti\ntiehensä.\n\nHän oli jo täydessä vauhdissa paluumatkalla Dresden'in kaupunkiin, kun\nhän, ajatellessaan renkiänsä ja sitä valitusta, joka linnassa oli tätä\nvastaan tehty, rupesi ratsastamaan käyden; ja ennenkuin hän oli ehtinyt\ntuhannen jalkaa eteenpäin, kääntyikin hän takaisin Kohlhasenbrück'iin,\nkuullaksensa ensin renkinsä selityksen asiasta, johon häntä kehoitti\nsekä viisaus että varovaisuus. Sillä joku lempeämpi tunne ja se,\nmitä hän jo oli kokenut maailman vaillinaisuuksista, taivutti häntä\nmyöntämään, että hän oikeudella oli kadottanut hevosensa, jos vaan,\nkuten linnanvouti oli väitlänyt, rengillä tässä oli jonninlaista syytä.\nToinen tunne sitävastoin — ja tämä juurtui häneen yhä syvemmälle, kuta\nedemmäksi hän matkusti, sillä kaikkialla, mihin hän poikkesi, kuuli\nhän puhuttavan oikeuden loukkauksista, joita Tronkenburg'issa joka\npäivä harjoitettiin matkustavaisia vastaan — toinen ja yhtä jalo tunne\nsanoi hänelle, että, jos kaikki tämä — ja siltä todella näyttikin\n— oli paljasta kekseliäisyyttä, niin olisi hänen velvollisuutensa\nhankkia kaikin voimin itsellensä kärsimien solvauksiensa hyvitystä ja\nkansalaisillensa tulevaisuuden turvallisuutta.\n\nNiin pian kuin hän oli päässyt kotiansa Kohlhasenbrück'iin, syleillyt\nuskollista puolisoansa Lisbeth'iä ja suudellut lapsiansa, jotka\nriemuitsivat hänen ympärillänsä, kysyi hän heiltä heti Herseä,\nensimäistä tallirenkiänsä, ja olivatko he mitään hänestä kuulleet.\n\n— Kyllä, rakas Mikaeli, vastasi Lisbeth. Herse, ajattelepas! noin\n14 päivää sitten tuli tuo miesparka julkeasti pieksettynä tänne,\nniin lyötynä, että hän tuskin voi hengittääkään. Me asetimme hänet\nvuoteelle, mihin hän jäi makaamaan verta sylkien, ja monen kysymyksen\nperästä saimme kuulla kertomuksen, jota ei kukaan voinut oikein\nymmärtää: että sinä olisit jättänyt hänet Tronkenburg'iin muutamien\nhevosten hoitajaksi, joita ei tahdottu laskea menemään, ja että häntä\nolisi julmimmilla rääkkäyksillä pakoitettu linnasta lähtemään, sekä\nettä hänen oli ollut mahdoton saada hevosia mukaansa.\n\n— Vai niin, sanoi Kohlhas, ottaen viitan yltänsä; onko hän sitten jo\nparantunut jälleen?\n\n— Jotensakin, vastasi vaimo, mutta hän sylkee verta vielä. Minä aijoin\nheti lähettää miehen Tronkenburg'iin hevosia hoitamaan, siksi kun sinä\ntulisit; sillä kun Herse on aina näyttänyt puhuneen totta ja olleen\nuskollinen meitä kohtaan, miten ei kukaan toinen, en minä saattanut\nollenkaan epäillä hänen sanojansa, joiden totuutta niin moni seikka\nvahvisti, enkä uskoa, että hän olisi hevoset jollakin muulla tavalla\nkadottanut; mutta hän pyysi sydämellisesti, etten minä lähettäisi\nketään tähän ryövärien luolaan, ja että mieluisemmin luopuisin\neläimistä, kuin uhraisin ihmisen niiden vuoksi.\n\n— Vieläkö Herse makaa vuoteen omana? kysyi Kohlhas, riisuen liinan\nkaulastaan.\n\n— Hän on jo muutamia päiviä sitten alkanut käyskellä kartanolla. Sinä\nsaat kyllä nähdä, miten hänen laitansa on, ja että tämä tapaus on\nyksi noista hävyttömyyksistä, joita matkustavia vastaan harjoitetaan\nTronkenburg'issa.\n\n— Se on minun kuitenkin ensin selville saatava. Kutsu hänet minun\nluokseni, jos hän on jalkeilla! Näin sanoen istui Kohlhas nojatuoliin,\nja hänen vaimonsa, joka hänen tyyneydestänsä oli sangen iloissaan, meni\nmiestä noutamaan.\n\n— Mitenkä olet sinä käyttänyt itsesi Tronkenburg'issa? kysyi Kohlhas,\nkun Herse Lisbethin kanssa astui huoneesen; en ole sinuun juuri\nsuuresti tyytyväinen.\n\nMies, jonka vaaleilla kasvoilla näkyi pari punaista pilkkua, oli\nhetkisen äänettä ja sanoi sitten:\n\n— Siinä teillä on oikeus, isäntä, sillä erään sytytyslangan\nkappaleen, joka minulla sattumalta oli muassani, ja jolla aijoin\npistää tuleen tuon ryövärien pesän, josta minut karkoitettiin, heitin\nminä Elbejokeen, kun kuulin lapsen huoneessa parkuvan ja tuumailin:\npolttakoon linnan tuhaksi jumalan tuli, minä en sitä tahdo tehdä.\n\nHämmästyneenä sanoi Kohlhas:\n\n— Mutta mitä sinä teit, että sinut ajettiin pois Tronkenburg'ista?\n\n— Erään huonon kepposen vaan, isäntä, vastasi Herse pyyhkien hikeä\notsaltansa; mutta tehtyä tekoa emme voi peruuttaa. Minä en tahtonut\nsallia, että hevosia peltotöissä kovin rasitettiin, sanoin, että\nne olivat liian nuoria ja että ne eivät vielä milloinkaan olleet\njyväkuormia vetäneet.\n\nKoettaen hämillä-oloansa salata, arveli Kohlhas, ettei Herse tässä\nollut selvää totuutta puhunut, sillä jo keväällä olivat hevoset olleet\njoitakuita kertoja kuorman edessä.\n\n— Olisithan helposti saattanut linnassa, jatkoi hän, jossa kuitenkin\nolit jonkinlaisena vieraana, käyttäytyä vähän sävyisämmin, kun oli\ntärkeätä saada elot pian korjuun.\n\n— Niinhän minä teinkin, hyvä isäntä, sanoi Herse; minä ajattelin, kun\nhe osoittivat tyytymättömyyttä, ettei siitä juuri taitaisi hevosille\nvahinkoa olla; kolmantena aamupäivänä valjastin minä ne ja ajoin kolme\nviljakuormaa niillä latoon.\n\nKohlhas loi hämmästyneenä katseensa maahan sanoen: Siitä eivät minulle\nole mitään virkanneet, Herse!\n\nHerse vannoi, että asia niin oli. Minun niskoittelemiseni oli siinä,\nsanoi hän, ett'en minä tahtonut valjastaa hevosiani uudestaan puolen\npäivän aikana, kun ne tuskin olivat ehtineet mitään syödä, sekä siinä,\nettä minä vastasin linnanvoudille ja hoitajalle, kun he ehdottelivat\ntahtovansa antaa minulle rehuja ilmaiseksi, jotta minä voisin pistää\nteidän antamanne rahat omaan taskuuni, kaikessa muussa palvelevani\nheitä, mutta en tässä, ja kääntäen heille selkäni menin matkaani.\n\n— Mutta ei suinkaan sinua senvuoksi Tronkenburg'ista kartoitettu?\n\n— Ei, se tapahtui toisen hairauksen vuoksi; illalla, näetten, vietiin\nkahden Tronkenburg'iin tulleen ritarin hevoset talliin ja minun\nhevoseni sidottiin tallin oven pieleen; ja kun minä otin hevoset\nlinnanvoudilta, joka ne siihen oli asettanut, ja kysyin, mihin eläimet\nnyt sijoitettaisiin, osoitti hän minulle, ruoteista ja laudoista tehdyn\nsikoläätin linnan muurin vieressä.\n\n— Aattelit varmaankin paikan olleen niin huonon hevosille, että se oli\nenemmän sikoläätin, kuin tallin kaltainen?\n\n— Se oli sikoläätti, isäntä hyvä, totta tosiaan, oikea sikoläätti,\njossa siat juoksivat edes takaisin ja jossa minä en voinut suorana\nseisoa.\n\n— Ehkäpä ei ollut muuta suojaa hevosille, ja ritarien hevosilla oli\nehkä tavallansa etuoikeus?\n\n— Tila oli kyllä ahdas, sanoi Herse matalammalla äänellä, ja linnassa\noli seitsemän ritaria. Jos te olisitte ollut siellä, olisitte ehkä\nsaaneet asetetuksi hevoset vähän tiuhempaan. Minä tahdoin kuulustella\ntallia kylästä, mutta linnanvouti vastasi, että hänen täytyi pitää\nhevoset näkyvissänsä ja ett'en minä saisi viedä niitä linnasta pois.\n\n— Hm! Mitä sinä sitten teit?\n\n— Kun linnanhoitaja sanoi, että nuot kaksi vierasta viipyisivät\nainoastaan yön siellä ja aamulla heti lähtisivät ratsastamaan\neteenpäin, vein minä hevoset läättiin. Mutta seuraava päivä meni, eikä\nmitään muutosta tullut, ja kolmantena päivänä kuulin, että herrat\njäisivät linnaan muutamaksi viikoksi.\n\n— Mutta ei suinkaan sikoläätissä ollutkaan niin huono oltava, kuin\nensin arvelit?\n\n— Ei, totta se! Kun minä olin paikan puhdistanut, kävi kyllä päinsä\nsiellä olo. Minä maksoin piialle vähän, että hän muuttaisi siat pois,\nja toimitin niin, että hevoset voivat esteettömästi seisoa päivällä;\nminä otin, näetten, aamuisin laudat ruoteilta ja asetin ne jälleen\nillalla paikalleen, hevoset kurkistelivat nyt katon aukosta, kuten\nhanhet, ja katselivat Kohlhasenbrück'iin tahi muihin paikkoihin päin,\nmissä olisi ollut parempi olla.\n\n— No, mutta minkä kumman tähden he sinut sitten sieltä pois ajoivat?\n\n— Niin, isäntä, senvuoksi, että tahtoivat päästä minusta eroon, sillä\nhe eivät saaneet kiusata hevosia, niinkauan kuin minä olin siellä.\nJokapaikassa, kartanolla ja linnanpihassa, osoittivat he minulle\näkäistä muotoa ja olivat aina ilkeäpintaiset minua vastaan, ja kun minä\najattelin: olkaa, miten olettekin, minä en siitä välitä mitään, niin\nkäyttivät he ensi tilaisuutta hyväksensä ja ajoivat minut pois.\n\n— Mutta minkä johdosta? Tottahan heillä jotakin syytä siihen täytyi\nolla?\n\n— Se on tietty, isäntä, ja hyvin pätevä syy heillä olikin! Illalla\ntoisena päivänä, jonka olin sikoläätissä viettänyt, irroitin minä\nhevoset, jotka siellä olivat likaantuneet, ja aikomukseni oli niitä\nuittaa; mutta juuri kun minä pääsen linnanportille, kuulen minä\nlinnanvoudin ja -hoitajan ryntäävän ulos linnantuvasta minun perääni\npalvelijoineen, koirineen, karikot kädessä, ja huutavan ikäänkuin\nmielipuolina: Ottakaa kiinni tuo jankuttaja! Portinvartia asettuu\ntielle minun eteeni, ja kun minä kysyn häneltä, mitä tuo raivoisa\njoukko, joka juoksee minua kohden, tahtoo ja mitä sillä on mielessä,\nvastaa linnanvouti: mitäkö me tahdomme! ja tarttuu molempain hevosten\nohjaksiin. Mihin sinä viet hevoset? kysyy linnanvouti ja käy minua\nrinnuksiin. Minä vastaan: aioin mennä uittamaan niitä; luuletteko te\nherra, että minä.... Uittamaan! kiljuu linnanvouti, kyllä minä opetan\nsinut uimaan, karkuri, ja samassa tempaa hän ja linnanhoitaja, joka\noli käynyt kiinni jalkaani, minut alas hevosen selästä, niin että minä\nputoan pitkää pituuttani rapaan. Karkuri! mitenkä te voitte semmoista\nluulla, huudan minä; onhan tallissa vielä jälellä minun omaa tavaraani:\nhevosloimi, silat ja palttinapakka! Mutta samassa kun linnanhoitaja\nkulettaa pois hevoset, syöksyvät vouti ja palvelijat minun kimppuuni\npotkien ja suomien minua ruoskilla ja sauvoilla, niin että minä näännyn\npuolikuolleena maahan linnanportin taakse! Ja kun minä kysyn: Mihinkä\nte hevoset viette? ja koetan nousta pystyyn, kiljuu linnanvouti:\nUlos sinä linnanpihalta! ja huudetaan, ot' kiin', Musti! ot' kiin',\nTuuna! ot' kiin', Pilkki! ja enemmän kuin tusina koiria karkaa minun\nkimppuuni. Silloin sain minä aseen käteeni, ja kolme koiraa käpertyi\nkuolleena minun viereeni; kuitenkin, kun minun surkeasti raadeltuna\ntäytyi väistyä, kuuluu pillin ääni: Koirat kartanolle, portti kiinni ja\nsalpa eteen! Ja tunnottomana vaivuin minä tielle.\n\nVaaleana, mutta teeskennellyllä hymyllä, sanoi Kohlhas: Eikö kuitenkin\ntarkoituksenasi ollut jättää linna, Herse? ja kun mies katsoi maahan,\nkasvoillaan tumma puna, jatkoi hän: Tunnusta se, sinä et pitänyt\nsikoläätistä ja tuumailit, että hevoset toki viihtyisivät paljoa\nparemmin Kohlhasenbrück'in tallissa!\n\n— Oi, jätinhän minä sinne hevosloimen ja silat, niinikään\npalttinapakan. Jos minun tarkoitukseni olisi ollut karata linnasta,\nolisin kait pistänyt taskuuni ne kolme guldenia, jotka käärittynä\npunaiseen silkkihuiviin olivat seimen takana. Voi, kun te noin puhutte,\nkadun minä, ett'en sytyttänyt tulikivilankaa, jonka heitin menemään!\n\n— No, no! En minä mitään pahaa tarkoittanut; minä uskon jok'ainoan\nsanan, minkä olet puhunut, ja jos niin tarvitaan, olen minä valmis\nottamaan ehtoollisen sen vakuudeksi. Mieltäni pahoittaa, ettei sinun\nole paremmin käynyt minun palveluksessani. Rauhoitu kuitenkin; oikeus\non sinulle tuleva.\n\nSitten nousi Kohlhas istuimeltaan ja kirjoitti luettelon niistä\ntavaroista, jotka rengiltä olivat jääneet sikoläättiin, ilmoitti\nniiden arvon, kunkin kappaleen erikseen, kysyi kuinka suuriksi Herse\narveli kustannukset sairashoidosta ja ruo'asta ja antoi hänen lähteä,\ntarjottuansa hänelle kättä.\n\nSitten kertoi hän vaimolleen koko jutun laadun ja alkuperusteet,\nselitti olevansa valmiin vaatimaan julkista tutkintoa asiassa, sekä\nolevansa iloissaan, kun vaimo oli yhtä mieltä. Vaimo, näet, sanoi,\nettä moni muu linnaan saapunut matkustavainen olisi ollut vähemmän\nkärsivällinen kuin hänen miehensä, ja arveli hyväksikin työksi,\nettä saataisiin tuollainen väkivaltaisuus estetyksi. Kohlhas kehui\nhäntä oivalliseksi vaimoksi, iloitsi tämän ja huomisen päivän hänen\nja lastensa kanssa ja lähti, niinpian kuin toimensa sen myönsivät,\nDresden'in kaupunkiin, jättääksensä valituksensa oikeuden huostaan.\n\nPäästyänsä mainittuun kaupunkiin, laati hän erään tuntemansa lakimiehen\navulla valituskirjan, jossa hän, juurta jaksain kerrottuansa ne\nvääryydet, joita junkkeri Wenzel von Tronka oli harjoittanut sekä häntä\nitseänsä että hänen renkiänsä Herseä ivastaan, pyysi, että junkkeri\nlain mukaan rangaistaisiin, tuomittaisiin laittamaan hevoset samaan\nhyvään tilaan, missä ne ennen olivat, ja palkitsemaan sen vahingon,\nminkä hän ja hänen renkinsä olivat kärsineet. Asia oli todella\nselvä. Se seikka, että hevoset olivat laittomasti linnaan pidätetyt,\nloi ratkaisevan valon kaikkiin muihinkin kohtiin ja vieläpä, jos\notaksutaankin, että hevoset ainoastaan sattumalta olivat sairastuneet,\noli kuitenkin hevoskauppiaan vaatimus saada ne terveinä takaisin,\ntäydellisesti oikeutettu. Häneltä ei myöskään puuttunut ystäviä\nkaupungissa, ja nämät lupasivat tukea hänen oikeata asiaansa; hänen\nlaaja hevoskauppansa ja se rehellisyys, millä hän sitä harjoitti, oli\nsaattanut hänet tunnetuksi ympäri maata ja varsin monen mielisuosioon.\nMuutamia kertoja oli hän kutsuttu päivällisille asianajajansa luokse,\nja tämä, joka oli hyvin arvossa pidetty mies, lainasi hänelle rahaa\noikeudenkäyntikulunkien suorittamiseksi. Jonkun viikon kuluttua palasi\nKohlhas vaimonsa Lisbeth'in luokse Kohlhasenbrück'iin täydellisesti\nrauhoittuneena oikeudenkäynnin päätöksen suhteen.\n\nKului kuitenkin muutamia kuukausia, ja vuosi oli jo melkein mennyt\numpeen, ennenkuin hän sai pienintäkään ilmoitusta Dresden'istä,\nmitenkä asiat olivat, vielä myöhemmän sai hän tietää, että juttu jo\noli ratkaistu. Käännyttyänsä monta kertaa turhaan tuomio-istuimen\npuoleen, kysyi hän vihdoinkin asianajajaltaan erityisessä kirjeessä\nsyytä tähän äänettömyyteen ja sai silloin tietää, että hänen asiansa\noli korkeamman oikeuston käskystä kokonaan myttyyn pantu Dresdenin\noikeudessa. Kun hevoskauppias hämmästyneenä tästä kirjoitti takaisin\nja kysyi, kuinka se oli mahdollista, annettiin hänelle tieto, että\njunkkeri Wenzel von Tronka oli sukua junkkerille Hintz ja Kuntz\nvon Tronkalle, joista edellinen oli vaaliruhtinaan juomanlaskija,\njälkimäinen hänen kamarijunkkarinsa. Asianajaja neuvoi häntä vielä\nsitäpaitsi, ett'ei hän enään nostaisi mitään kysymystä tästä seikasta\noikeuden kautta, vaan ainoastaan koettaisi saada hevoset takaisin,\njotka olivat Tronkenburg'issa, sekä ilmoitti hänelle vielä, että\njunkkeri, joka juuri oleskeli pääkaupungista, oli antanut käskyn jättää\nhevoset hänelle. Kirje päättyi pyynnöllä, että Kohlhas, jollei hän\nollut tyytyväinen tähän asian päätökseen, siinä tapauksessa kääntyisi\ntoiseen asianajajaan.\n\nKohlhas oli juuri tähän aikaan Brandenburg'in kaupungissa, mihin\nmaaherra Henrik von Gensau, jonka hallitusalalla Kohlhasenbrück'in oli,\naikoi melkoisella rahasummalla, mikä oli kaupungin osaksi langennut,\nperustaa hyväntekeväisyydenlaitoksia sairaita ja köyhiä varten.\nErittäinkin puuhaili maaherra innokkaasti erään terveydenvesilähteen\nlaittamisessa, joka oli muutamassa kylässä niillä seuduilla ja jonka\nterveellisestä vaikutuksesta taudinlyömiin ihmisiin luultiin paljoa\nparempaa, kuin mitä tulevaisuus osoitti; ja kun hän siihen aikaan,\njolloin hän oleskeli hovissa, oli tullut tuntemaan Kohlhas'in ja oli\nollut paljon asioissa hänen kanssansa, antoi hän Hersen, joka aina\ntuosta surullisen muistettavasta päivästä saakka Tronkenburg'issa oli\nhengittäessänsä tuntenut tuskallista pistosta rinnassaan, koetella\ntuon pienen lähteen vaikutusta. Tapahtui niin, että Henrik von Gensau\njuuri oli saapuvilla tekemässä muutamia määräyksiä kylpylaitoksensa\nsuhteen, johon Kohlhas oli Hersen johdattanut, kun Kohlhas eräältä\nlähettliläältä, jonka hänen vaimonsa oli hänen luoksensa lähettänyt,\nsai tuon masentavan kirjeen asianajajaltansa Dresden'istä. Maaherra,\njoka huomasi puhuessaan lääkärin kanssa, että kyynel Kohlhas'in\nsilmästä putosi tuolle avonaiselle kirjeelle, lähestyi häntä\nystävällisesti ja kysyi, mikä häntä murhetutti? Hevoskauppias ojensi\nhänelle mitään vastaamatta kirjeen, ja tuo jalo mies, joka ymmärsi\nsen ilkeän vääryyden, jota Tronkenburg'issa oli Kohlhas'ille tehty,\nja jonka seurauksista Herse vielä makasi sairaana, löi Kohlhas'ia\nolalle, kehoittaen häntä pitämään mielensä lujana; maaherra lupasi itse\nkoettaa hankkia hänelle hyvitystä asiassa. Illalla, kun hevoskauppias\nmaaherran pyynnöstä oli tullut hänen luoksensa, sanoi tämä hänelle,\nettä hänen tulisi kirjoittaa anomus Brandenburg'in vaaliruhtinaalle,\nynnä lyhyt selitys asiasta, liittää siihen asianajajan kirje, sekä\npyytää hänen turvaansa sitä väkivaltaa vastaan, jota hänelle oli\nharjoitettu saksilaisella alueella. Sitäpaitsi lupasi maaherra itse\nsaattaa kirjeen vaaliruhtinaan käteen, muitten kirjeiden keralla,\njotka jo olivat valmiina; Brandenburg'in vaaliruhtinas silloin\nepäilemättä kääntyisi asiasta Saksin vaaliruhtinaan puoleen, ja tätä\nenempää Kohlhas luultavasti ei tarvitsisi oikeutensa hankkimiseen\nDresden'in tuomioistuimessa, vaikka junkkeri ja hänen sukulaisensa\njuonittelisivatkin. Sydämellisellä ilolla kiitti Kohlhas maaherraa\ntästä hänen hyväntahtoisuutensa osoituksesta; siitä hän ainoastaan\noli pahoillaan, sanoi hän, ett'ei hän heti ollut pannut asiaa alkuun\nBerlin'issä Brandenburg'in vaaliruhtinaskunnan pääkaupungissa,\nvaan oli ensin asiaa ajanut Dresden'issä. Sittenkun Kohlhas oli\nlaatinut valituskirjansa ja jättänyt sen maaherralle, palasi\nhän Kohlhhasenbrück'iin, enemmän kuin milloinkaan varmana asian\nonnellisesta päättymisestä. Hän sai kuitenkin jo muutaman viikon\nkuluttua eräältä neuvosherralta, kun tämä oli matkalla Potsdam'iin\nmaaherran asioilla, sen surullisen ilmoituksen, että vaaliruhtinas oli\njättänyt asian kanslerillensa, kreivi Kallheim'ille, ja ett'ei tämä,\nmiten parasta tässä olisi ollut menetellä, kääntynytkään Dresden'in\nhoviin, eikä pyytänyt laillista tutkintoa tehdystä väkivallasta, vaan\noli vaatinut tarkempia tietoja junkkeri von Tronkalta. Neuvosherra,\njonka vaunut seisoivat Kohlhas'in huoneen edustalla, ja jolle oli\nannettu toimeksi ilmoittaa hevoskauppiaalle, miten hänen asiansa oli\nkäynyt, ei voinut antaa tyydyttäviä vastauksia hänen kysymyksiinsä,\nmiksikä vaaliruhtinas oli siten menetellyt. Hän lisäsi ainoastaan, että\nmaaherra oli käskenyt lausua Kohlhas'ille terveisiä, ja toivonut, että\nhän olisi kärsivällinen tässä asiassa. Neuvosherralla näytti olleen\nkova kiire matkustamaan eteenpäin, ja vasta tämän lyhyen keskustelun\nlopulla sai hevoskauppias tietää, että kreivi Kallheim oli junkkeri von\nTronkan lanko, seikka, joka teki vielä epätietoisemmaksi, pääsisikö tuo\nalhainen hevoskauppias milloinkaan oikeutensa perille, kun hänellä oli\nniin mahtavia vastustajia.\n\nKohlhas, jolla ei enään ollut mitään iloa ei hevoskaupastansa eikä\ntalostansa eikä kartanostansa; tuskin vaimostaan ja lapsistaankaan,\nodotti koko seuraavan kuukauden kamaloissa aavistuksissa. Aivan\ntäsmälleen tämän ajan kuluttua tuli, kuten oli arveltukin, Herse,\njonka tautia kylpy oli vähän helpottanut, Brandenburg'ista takaisin,\ntuoden muassaan vaaliruhtinaalta suuren kirjeen, jota seurasi kirjoitus\nmaaherraltakin, missä luettiin, että hän oli hyvin pahoillaan siitä,\nett'ei voinut tehdä mitään Kohlhas'in asian eduksi; hän lähetti hänelle\nvaltiokanslian lausunnon, ja neuvoi häntä noutamaan hevoset, mitkä oli\nTronkenburg'iin jättänyt, ja muuten olemaan äänettä asiasta. Lausunto\nsisälsi: \"että sen kertomuksen mukaan, joka oli jätetty Dresden'in\noikeuteen, on Kohlhas nostanut riidan turhan päiten; junkkeri, jonka\nluoksi hän hevoset oli jättänyt, ei ollut millään muotoa häneltä niitä\nkieltänyt; hänen tarvitsisi ainoastaan lähettää joku linnaan niitä\nnoutamaan, tahi antaa junkkerille tieto, mihin tämä ne voisi lähettää,\nmutta kaikessa tapauksessa pitäisi hänen säästää valtiokansliaa\ntuollaisista koirankurista ja riidanjankutuksista.\"\n\nKohlhas, joka ei juuri suuresti pitänyt väliä hevosista eikä niiden\narvosta, vaan enemmän siitä, että oikeutta kiellettiin häneltä ynnä\nhänen palvelijaltansa, kun he kerran olivat vääryyttä kärsineet, kuohui\nvihasta, kun hän sai tämän kirjeen. Joka kerta, kun jotakin hälinää\nkuului ulkoa, silmäili hän harmillisimmalla tunteella, mitä milloinkaan\noli hänen rinnassaan riehunut, portille päin, nähdäksensä, olisiko\nsiellä mahdollisesti ehkä junkkerin väkeä, jotka jollakin kaunistelulla\ntoisivat hänelle hevoset takaisin, nälkääntyneinä ja kiusaantuneina.\n\nPäivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa kuitenkin ilman mitään\nkuulumatta. Viimein sai hän tietää eräältä tuttavalta, joka kävi\nhäntä tervehtimässä, että hänen hevosiaan, nyt niinkuin ennenkin,\nkäytettiin töissä, samoin kuin junkkerin omiakin. Hän pyysi nyt\nluoksensa naapurinsa, erään tilanomistajan, joka jo kauan oli\ntuumaillut laajentaa kartanonsa alaa, ostamalla ne maaosat, jotka\nsiihen sattuivat, ja tiedusteli häneltä, kun hän oli tullut, mitä\nhän kaikkiaan tahtoisi antaa hänen maistansa sekä Brandenburg'in\nettä Saksin alueilla, taloineen ja rakennuksineen, irtaimen ja\nkiinteän kanssa. Lisbeth, hänen vaimonsa vaaleni kuultuansa nämät\nsanat; hän kääntyi pois sekä kumartui pienimmän lapsensa puoleen,\njoka leikitsi lattialla, ja silmäykset, joissa kuolema kuvastui,\nlensivät pojan punaisten poskien ohitse — hän istui, leikiten äitinsä\nkaulaliinalla — Kohlhas'iin ja siihen paperiin, mikä tällä oli\nkädessä. Tilanomistaja katseli ihmeissään Kohlhas'ia ja kysyi, mikä\nhänet oli saattanut noin kummallisiin tuumiin, johon hevoskauppias\nvastasi niin suurella huolimattomuudella, kun hän teeskennellä\nvoi, että ajatus Hawelin rannalla olevan maatilansa myymisestä ei\nollutkaan aivan hiljakkoin syntynyt; olihan siitä seikasta jo usein\nollut puhetta; hänen talonsa Dresden'issä oli verraten tähän tilaan\nainoastaan rasituksena, jota ei juuri voinut puheesenkaan ottaa, ja\nsanalla sanoen: jos naapuri tahtoisi myöntyä hänen tuumaansa ja ostaa\nmolemmat talot, niin olisi hän heti valmis tekemään kauppakirjan siitä\nhänen kanssansa. Hän lisäsi väkinäisellä pilanteolla, että eihän\nkoko maailma ollut Kohlhasenbrück'issä, voisihan löytyä seikkoja,\njoiden suhteen tämä asia, katsoen siihen, miten kunnollinen perheen\nisä hoitaa talouttansa, oli jotenkin ala-arvoista ja vähäpätöistä;\nsuoraan sanoen: hänen mielensä oli kääntynyt, sen hän tahtoi hänelle\nilmoittaa, suuriin yrityksiin, joista ehkä piankin saataisiin kuulla\npuhuttavan. Rauhoittuneena näistä sanoista, sanoi tilanomistaja\nvaimolle, joka tavan takaa suuteli lastansa, että ei suinkaan mies\nkuitenkaan heti vaatisi maksua, sekä asetti keppinsä ja hattunsa,\njotka hän oli pitänyt polviensa välissä, pöydälle, ottaen lukeaksensa\nsen paperiarkin, joka oli hevoskauppiaan kädessä. Kohlhas selitti\nhänelle, siirtyen lähemmäksi, että se oli kauppakontrahti, jonka hän\noli kirjoittanut, ja jossa, jos he kaupasta sopisivat, maksu oli\nmäärätty suoritettavaksi 4 viikon kuluttua; hän näytti hänelle, että\nkontrahdista puuttui ainoastaan allekirjoitukset ja summat, niinhyvin\nostosumma kuin se vahingonkorvaus, johon hän lupaa suostua, jos hän 4\nviikon kuluessa tahtoisi kaupan purkaa, ja hän kehoitti häntä vieläkin\nkerran ilmoittamaan mielensä, vakuuttaen ettei hän itse suintaan\nolisi kohtuuton, eikä tahtoisi tehdä liikoja mutkia. Vaimo käveli\nedestakaisin huoneessa, hänen rintansa kohoili niin, että kaulavaate,\njolla poika leikitteli, oli pudota hänen olkapäiltänsä. Talonomistaja\nsanoi, että eihän hän ollenkaan voinut päättää, minkä arvoinen talo\nDresdenissä oli, jonka vuoksi Kohlhas otti esiin muutamia kirjeitä,\njoita oli kirjoitettu silloin kun se ostettiin, ja vastasi, että hän\nluopuisi siitä sadasta gulden'ista, vaikka kirjeistä nähtiin, että\nse oli hänelle itselleen maksanut sataviisikymmentä. Tilanomistaja,\njoka vielä kerran luki kauppaehdot ja myöskin huomasi niissä olevan\nkaupanrikkomis-oikeuden, sanoi, jo puolittain suostuneena ostoon, että\nniitä hevosia, jotka olivat tallissa, hän ei tarvinnut; mutta kun\nKohlhas vastasi, että ei hänkään ollut halukas niitä myymään, sekä\nettä hän sitäpaitsi tahtoisi itsellään pitää muutamat aseet, jotka\nolivat erinäisen huoneen seinällä, viivytteli tilanomistaja hetkisen\nja uudisti vihdoin tarjoumuksensa, jonka hän jo kerran oli tehnyt\nedestakaisin kävellessään laattialla, puoleksi todella, puoleksi\npilkoillaan, ja joka oli aivan turha tilan arvoon katsoen. Kohlhas\ntyönsi paperin ja mustetta tilanomistajan eteen, ja sittenkun tämä,\njoka ei tahtonut uskoa omia silmiänsä, vielä kerran uteli häneltä,\noliko tässä pelkkä tosi kysymyksessä, ja hevoskauppias siitä hieman\nsuutuksissaan kysyi, luuliko hän hänelle pilkkaa tehtävän, niin otti\nhän yhtäkaikki ajattelevin muodoin kynän käteensä ja kirjoitti;\nkuitenkin pyyhki hän pois sen kohdan, missä puhuttiin vahingon\nkorvauksesta, jos myyjä katuisi kauppaansa. Hän sitoutui antamaan\nsadan guldenin lainan Dresden'issä olevaa taloa vastaan, jota hän\nei millään ehdolla tahtonut oston kautta itsellensä saattaa, ja\nantoi hänelle täyden vapauden purkaa kaupan kahden kuukauden ajalla.\nHevoskauppias heltyi tästä hänen menettelystänsä ja puristi lämpimällä\nsydämellisyydellä hänen kättänsä. Ja kun he lopuksi olivat suostuneet\nsiitä, mikä olikin pääehtona, että neljäs osa ostosummasta olisi heti\nilman lyhennystä maksettava ja loppu kolmen kuukauden kuluttua Hampurin\npankkiin, pyysi Kohlhas viiniä pöytään iloitaksensa niin tärkeän\nasian onnellisesta päättymisestä. Hän sanoi palvelustytölle, joka\npullot toi, että tämä käskisi renki Sternbald'in satuloimaan rautikon\nhänelle; hän aikoi ratsastaa pääkaupunkiin, jossa, kuten hän sanoi,\nhänellä oli toimituksia, ja lupasi heti palattuansa suoraan ilmoittaa\nsen, mitä hänen nyt täytyi salassa pitää. Sitten ryhtyi hän lasia\ntäyttäessään kyselemään yhtä ja toista Puolalaisista ja Ruotsilaisista,\njotka silloin juuri olivat sodassa keskenänsä, kietoi tilanomistajan\nmonenlaisin valtioasiallisiin arveluihin siitä, joi vielä kerran hänen\nkanssansa hyvän kaupan vuoksi ja otti häneltä vihdoin jäähyväiset.\n\nTilanomistajan mentyä, heittäytyi Lisbeth miehensä rinnalle.\n\n— Jos minulla ja niillä lapsilla, jotka minä olen sinulle synnyttänyt,\non jotakin sijaa sinun sydämessäsi, huudahti hän, ja joll'et sinä vielä\nole meitä hylännyt, en tiedä, minkä vuoksi, niin sano minulle, mitä\nnämät kaikki sinun hirveät puuhasi merkitsevät?\n\n— Rakas eukkoni, en tahtonut tehdä sinua levottomaksi, kun asiat vielä\novat alallansa, vastasi Kohlhas. Minä olen saanut oikeuden lausunnon,\njossa minulle kerrotaan, että minun valitukseni junkkeri Wenzel von\nTronkaa vastaan on turhaa riitaa, ja kun tässä kohdassa ei saa olla\nmitään väärinkäsitystä, niin olen minä päättänyt vielä kerran ja\nomakätisesti jättää osiani maaherralle.\n\n— Miksikä sitten tahdot myydä talosi? huusi vaimo, nousten istuimeltaan\nhurjan näköisenä.\n\nHevoskauppias vastasi, sulkien hänet hellästi rintaansa vasten:\n\n— Sen vuoksi, rakas Lisbeth, että minulla ei ole halua jäädä maahan,\njossa ei tahdota suojella minun oikeuksiani. Ennen olisin koirana, kuin\nihmisenä, jos minun pitää olla jaloin poljettavana! Olen varma siitä,\nettä minun vainioni tässä tapauksessa ajattelee aivan samoin.\n\n— Mistä tiedät, kysyi vaimo lempeästi, ett'ei sinun oikeuksiasi tahdota\nsuojella? Jos sinä lähestyt ruhtinasta sävyisästi rukouskirjallasi,\nkuten sinun tulee, mitenkä sinä sitten tiedät, että se sysätään\nsyrjään, tahi ett'ei kukaan tahdo sinua kuulla?\n\n— Hyvä, vastasi Kohlhas, jos minun pelkoni tässä suhteessa on turha,\nniin ei talonikaan ole silloin myyty. Ruhtinas itse, sen tiehän, on\noikeutta rakastava; ja jos minun ainoastaan onnistuu päästä hänen\npuheillensa niiden välitse, jotka häntä ympäröivät, niin en epäilekään,\nettä minä silloin tyytyväisenä ja iloisena palaan sinun luoksesi ja\ntöihini jo ennen viikon loputtua. Ja mahdan minä siten, lisäsi hän\nvaimoansa suudellen, saada olla sinun luonasi, siksi kunnes päiväni\npäättyvät!\n\n— Viisainta kuitenkin on, jatkoi hän, että minä varustan itseäni\nkaikkeen, ja mielelläni tahtoisin senvuoksi, että sinä poistuisit\njoksikin aikaa, kun se on helposti tehtävissä, ja matkustaisit\nlapsinemme tätisi luo Schwerin'iin, jota matkaa sinä jo muutenkin olet\nkauan tuuminut.\n\n— Mitä! huudahti hänen vaimonsa, minunko pitää matkustaa rajan ylitse\nlapsineni tädin luokse Schwerin'iin! ja tuska ahdisti hänen rintaansa.\n\n— Niin, vastasi Kohlhas, ja heti paikalla, jos vaan mahdollista on,\nniin ett'en minä miltäkään taholta tule häirityksi niissä tuumistani,\njoita asiassani ja sen puolesta ai'on toimeen panna.\n\n— Oi, minä ymmärrän sinut! huokasi Lisbeth. Sinä et nyt tarvitse muuta\nkuin hevosia ja aseita, kaikki muut saa se ottaa, joka haluaa. Sen\nsanottuansa heittäytyi hän tuolille ja rupesi itkemään.\n\nKohlhas sanoi heltyneenä:\n\n— Rakas Lisbeth, mitä nyt aatteletkaan? Jumala on siunannut minut\nvaimolla, lapsilla ja omaisuudella; pitääkö minun tänä päivänä ensi\nkerran toivoman, että asian laita ei niin olisi?\n\nHän istahti ystävällisesti vaimonsa viereen, joka hänen näin puhuessaan\noli uudestaan heittäytynyt hänen kaulaansa.\n\n— Sano minulle, sanoi Kohlhas, sivellen syrjään kutria vaimonsa\notsalta, mitä minun on tehtävä? Pitääkö minun heittää sikseen asiani?\nMenenkö Tronkenburg'iin ja pyyhän ritarin antamaan hevoset minulle\ntakaisin, nousen niiden selkään ja ajan tänne kotiin sinun luoksesi?\n\nLisbeth ei uskaltanut vastata myöntämällä, kuten hän kuitenkin\nmielellään olisi tahtonut. Hän pudisti itkien päätänsä ja peitti\nmiehensä posket kuumilla suuteloilla.\n\n— No hyvä, huudahti Kohlhas, kun sinä itsessäsi tunnet, että minun\npitää päästä oikeuteni perille, jos minä voin vastedeskin työskennellä\nammatissani, niin suo sinä myöskin se vapaus minulle, jota minä sen\nhankkimiseksi tarvitsen.\n\nSitten nousi hän istuimeltaan ja sanoi rengille, joka hänelle ilmoitti\nrautikon jo satuloiduksi, että seuraavana päivänä oli ruskea pari\nvaljastettava kyyditsemään hänen vaimoansa Schwerin'iin. Lisbeth\nlausui, että jotakin hänen mieleensä juolahti; hän nousi ja pyyhkien\nkyyneleet silmistänsä tiedusteli mieheltänsä, joka oli istunut\nkirjoituspöydän ääreen, eikö tämä sen sijaan, että itse menisi,\ntahtoisi jättää hänelle rukouskirjaa ja antaa hänen mennä Berlin'iin\nviemään sitä maaherralle.\n\nKohlhas tuntien itsensä useastakin syystä heltyneeksi tämän\ntarjoumuksen vuoksi, veti vaimonsa polvellensa istumaan ja sanoi:\n\n— Rakas vaimoni, eipä liene tuo varsin mahdollista; vaaliruhtinasta\nympäröitsee lukuisa ihmisjoukko, ja sitä, joka yrittää hänen\npuheilleen, kohtaa monet vaikeudet.\n\nLisbeth vastasi, että naisen oli tuhat kertaa helpompi päästä hänen\nluoksensa, kuin miehen.\n\n— Anna minulle vaan rukouskirja, jatkoi hän, ja jos sinä ainoastaan\ntoivot, että se olisi hänen käsissään, niin menen minä takuusen siitä,\nettä hän sen saa.\n\nKohlhas, joka oli nähnyt monta todistetta vaimonsa rohkeudesta ja\nviisaudesta, kysyi, mitenkä hän aikoi menetellä tässä. Lisbeth vastasi,\nettä hän, asuessaan Schwerin'issä, usein oli tavannut vaaliruhtinaan\nlinnanhoitajan, ja että he niinmuodoin olivat tuttavat keskenänsä,\nsanalla sanoen, Kohlhas'in tulisi vaan antaa hänen käyttää hyödyksensä\ntätä, ynnä muita seikkoja, joista olisi turhaa ruveta laveammalta\nselvää tekemään.\n\nKohlhas suuteli häntä sydämellisimmällä ilolla, sanoi suostuvansa hänen\nehdoitukseensa, ja että hänen tarvitsisi ehkä ainoastaan linnanhoitajan\nemäntää puhutella, päästäksensä maaherran pakinoille linnaan; sitten\nantoi hän hänelle rukouskirjan, valjastutti ruskot ja lähetti hänet\nhyvin varustettuna matkalle, uskollisen palvelijansa, Sternbald'in,\nseurassa.\n\nMutta tämä matka oli kaikista niistä toimista, mihin hän asiansa vuoksi\noli ryhtynyt, kaikkein onnettomin. Jo muutamain päiväin perästä palasi\nSternbald takaisin, ajaen jalka jalalta kartanolle, ja vaunuissa\nmakasi Kohlhas'in vaimo pitkänään, rinta pahoin loukattuna. Kohlhas,\njoka kalpeana lähestyi vaunuja, ei voinut saada selkoa, mikä tämän\nonnettomuuden oli matkaan saattanut. Linnanhoitaja ei ollut, kuten\nrenki kertoi, ollut kotona; heidän oli niinmuodoin täytynyt ottaa\nasunto eräässä majatalossa lähellä linnaa. Tästä majatalosta oli\nLisbeth lähtenyt seuraavana aamuna, käskettyänsä rengin jäämään hevosia\nhoitamaan, ja vasta illalla oli hän palannut tässä tilassa. Näytti\nsiltä, että hän olisi liian uskaliaasti tunkeutunut maaherran luokse\nja ilman hänen tietämättänsä, sekä häntä ympäröiväin vartiain raa'asta\nintoilusta saanut tölmäyksen rintaansa keihään varresta. Niin kertoivat\nkumminkin ne henkilöt, jotka illan puoleen olivat hänet tainnoksissa\nmajataloon saattaneet. Itse ei hän voinut tuskin mitään sanoa, sillä\nveri tulvasi suusta. Rukouskirjan oli sitten muuan ritari häneltä\nottanut. Sternbald sanoi tahtoneensa heti nousta hevosen selkään ja\ntuoda ilmoituksen tästä onnettomasta tapauksesta, mutta vaimo oli,\nvastoin kaikkien avuksi hankittujen lääkärien esitystä, pysynyt\npäätöksessään, että hänet piti vietämän Kohlhasenbrück'iin ilman sanan\nsaattoa hänen miehellensä.\n\nKohlhas vei nyt vaimonsa, matkasta riutuneena kun tämä oli, vuoteelle,\nja niin eli hän vielä muutamia päiviä, saaden ainoastaan suurella\nvaikeudella hengitetyksi. Turhaan koetettiin saada häntä tointumaan,\njotta päästäisiin selville siitä, mitä oli tapahtunut; hän makasi\ntuossa, silmät ummessa ja liikkumattomina, mitään vastaamatta. Vasta\nvähää ennen kuolemaansa tuli hän vielä kerran selvälle järjellensä.\nSillä kun muuan Lutherinuskoinen pappi (vaimo oli, näet, miehensä\nesimerkkiä noudattaen mennyt tähän uskontoon, jota siihen aikaan oli\nleviämässä) seisoi hänen vuoteensa ääressä ja selvällä, juhlallisella\näänellä luki kappaleen raamatusta, katsahti hän äkisti tähän,\nsilmissään synkkä mielenilmaus, otti raamatun hänen kädestään,\nikäänkuin olisi tahtonut, ett'ei hänelle mitään luettaisi, käänteli sen\nlehtiä sinne tänne ja näytti jotakin paikkaa hakevan. Vihdoin osoitti\nhän Kohlhas'ille, joka istui vuoteen ääressä, sormellansa tätä värssyä:\n\"Rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä\nvihaavat\". Sitten puristi hän miehensä kättä, loi häneen toivottoman\ntunteellisen katseen ja kuoli.\n\nKohlhas suuteli kyynelten valuessa hänen poskiansa myöten, kuollutta\nvaimoansa; sitten ummisti hän hänen silmänsä ja meni huoneesta ulos.\nTuolla sadalla guldenilla, jonka tilanomistaja jo oli hänelle antanut\nhänen talostansa Dresdenissä, toimitti hän hautajaiset, joita olisi\npikemmin luullut ai'otuiksi jollekin ruhtinattarelle, kuin noin\nalhaiselle vaimolle: hän tilasi, näet, tammi-arkun, joka oli metallilla\nheloitettu, sisällä silkkiset päänalukset, hopea- ja kulta-ripsuilla\nkoristetut, kaivatutti 8 kyynärää syvän haudan, sisältä kalkilla ja\nkivillä muuratun. Hän seisoi itse, nuorin lapsi käsivarrellaan haudan\nääressä ja tarkasteli työn menoa. Kun hautauspäivä tuli, asetettiin\nruumis, joka oli aivan lumiivalkea, nähtäväksi saliin, jonka seinät hän\noli verhonnut mustalla veralla. Pappi oli juuri lopettanut liikuttavan\npuheensa kuolleen paarien ääressä, kun Kohlhas sai kirjoituksen\nvaaliruhtinaalta, sen valituskirjan johdosta, jonka vainaja oli\nasianomaisille jättänyt. Siinä sanottiin, että Kohlhas'in tulisi noutaa\nhevoset Tronkenburg'ista, ja ettei hän enään vankeusrangaistuksen\nuhalla saisi ryhtyä tuohon asiaansa. Kohlhas pisti kirjoituksen\ntaskuunsa ja antoi nostaa arkun ruumisvaunuihin. Niinpian kuin hauta\noli peitetty ja siihen risti pystytetty, sekä vieraat, jotka olivat\nruumista seuranneet, ottaneet jäähyväiset, laski Kohlhas vielä kerran\npolvilleen kuolleen vuoteen viereen, joka nyt oli tyhjänä, ja rukoili.\n\nRukous ei kuitenkaan mahtanut olla sitä laatua, kuin olisi pitänyt,\nsillä sen sijaan, että hän olisi tuntenut itsensä vahvistuneeksi\nkestävyydellä kärsimään sitä vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kun\nhän ei laillista tietä saanut asiallensa oikeutta, vakaantui hänessä\nsen kautta vaan vielä enemmän tuo päätös, jonka hän ennen jo oli\nitsessään melkein päättänyt, nimittäin: _hän vaati millä hinnalla\nhyvänsä itsellensä oikeutta_. Hänen syntyperäinen itsepäisyytensä\nmuuttui uppiniskaisuudeksi niiden vastoinkäymisten kautta, jotka\nhäntä kohtasivat; ja vaimonsa kuolema, jonka hän, murheen ja vihan\nsokaisemana, myöskin liitti junkkeri von Tronkan syyksi, sai hänen\nkärsimyksensä pikarin kuohumaan yli ääriensä voimalla, jota hänen\nsiveellinen tarmonsa ei voinut hillitä.\n\nHän istuutui pöytänsä ääreen ja laati kirjoituksen, jossa hän\nasiansa oikeuden perusteella vaati junkkeri Wenzel von Tronkan\nkolmen päivän kuluessa, siitä kun hän oli kirjeen saanut, tuomaan\ntakaisin ne hevoset, jotka hän oli anastanut ja työssä tärvellyt,\nKohlhasenbrück'iin ja tallissa siellä, joko itse tahi toisten kautta\nomalla kustannuksellaan, ruokkimaan niitä kunnes ne tulisivat entiseen,\nhyvään karvaansa jälleen. Tätä vaatimusta lähetti hän miehen ratsain\nviemään, ja käski hänen palata Kohlhasenbrück'iin heti kun oli paperin\nperille jättänyt. Kun nuot kolme päivää olivat kuluneet, eikä hevosista\nmitään kuulunut, kutsui hän Hersen huoneesensa; tälle kertoi hän, mitä\nhän oli junkkerilta vaatinut, nim. hevosten kotiin kulettamista, ja\nkysyi häneltä, tahtoisiko hän ratsastaa hänen ja muiden renkien muassa\nTronkenburg'iin niitä noutamaan. Niinpian kuin Herse oli ymmärtänyt\nhänen ajatuksensa, alkoi hän riemulla huutaa: Niin, jospa sinä päivänä\nolisi niin, kuin tänään, isäntä! ja heitti lakkinsa ilosta ilmaan.\nKohlhas valmisteli nyt itseänsä, antoi viedä lapset vaunuilla rajan\nylitse, kutsui sitten yön tultua toiset rengit kokoon, seitseniän\nlu'ultansa, kaikki vakaita kuin tammi, antoi heille aseita ja hevoset,\nsekä lähti nyt liikkeelle Tronkenburg'iin päin.\n\nTällä pienellä joukolla tunki hän jo kolmannen päivän hämärissä\nlinnaan; puomi- ja portti-vartia, jotka lörpöttelivät keskenänsä\nportilla, ratsastettiin kumoon, ja kun kaikki ulkohuoneukset, jotka\nKohlhas ja hänen väkensä oli tuleen pistänyt, ratisivat ja räiskyivät\nilmitulessa, juoksi Kohlhas kiertoportaita ylös torniin, karkasi,\nlyöden ja iskien, voudin ja linnanhoitajan kimppuun, jotka puoliksi\nalastomina istuivat korttia lyömässä; sen jälkeen hän ryntäsi itse\nlinnaan hakemaan junkkeri Wenzel'iä käsiinsä. Junkkeri, joka juuri\näsken suurella ivanteolla oli lukenut hevoskauppiaan hänelle lähettämän\nkirjallisen vaatimuksen ystävillensä, jotka olivat hänen luonansa, oli\ntuskin kuullut Kohlhas'in äänen ukkosena kaikuvan linnan pihalta, kun\nhän äkkiä ja kuolon kalpeana huusi herroille: Ystävät, pelastakaat\nitsenne! ja kiiruhti tiehensä. Astuessaan saliin, sai Kohlhas käsiinsä\njunkkeri Hannu von Tronkan (Wenzel'in veljen), joka tuli häntä vastaan,\ntarttui tämän rinnuksiin ja heitti hänet salin nurkkaan; ja sill'aikaa\nkun toiset ritarit, jotka olivat ryhtyneet aseisin, olivat joutuneet\nrenkien valtaan, urkki hän, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli.\nKun tuo heitosta tointunut ritari ei voinut siihen vastata, potkasi\nKohlhas kahden huoneen ovet säpäleiksi, joten hän pääsi linnan\nsivurakennuksiin, ja hän haki ristiin rastiin nämät. Kun hän ei\nketään tavannut, meni hän linnanpihalle, asettaaksensa väkeä vahtiin\nuloskäytäville. Sillä välin oli tuli jo levinnyt ulkohuoneuksista\nitse linnaan, ja kaikkiin sivurakennuksin, joista sakea savu nousi\ntaivasta kohden ja silloin heitettiin raivostuneen Hersen riemuhuutojen\nkaikuessa linnanvoudin ja -vartian ruumiit voutihuoneen avonaisesta\nakkunasta pihalle. Kun Kohlhas astui alas linnanportaita, heittäytyi\nvanha luulevainen emännöitsijä rukoillen hänen jalkoihinsa. Kohlhas\nseisahtui portaille ja kysyi tältä, missä junkkeri Wenzel von Tronka\noli, ja kun tämä heikolla, vapisevalla äänellä vastasi, että hän luuli\nhänen paenneeksi kappeliin, kutsui Kohlhas luoksensa kaksi renkiänsä,\njoilla oli soihdut kädessä, antoi heidän, kun avaimia ei ollut, murtaa\nkirveillä ja kangilla kappelin ovet auki, mullisti ylösalaisin alttarit\nja penkit, mutt'ei kuitenkaan kiusakseen löytänyt junkkeria. Tapahtui,\nettä muuan nuori mies, joka oli palveluksessa Tronkenburg'issa,\nkiirehti esiin juuri samassa kun Kohlhas tuli takaisin kappelista, ja\nhänellä oli tarkoituksena saada junkkerin ratsuhevonen ulos suuresta\ntallista, jota liekit uhkasivat. Samassa huomasi Kohlhas omat kaksi\nhevostansa, jotka olivat eräässä olkikattoisessa vajassa; hän kyseli\nrengiltä, miksikä tämä ei pelastanut niitä, ja kun renki vastasi,\npistäessään avainta mainitun tallin oveen, että johan vaja on aivan\ntulen vallassa, tempasi Kohlhas avaimen hänen kädestään, heitti sen\nlinnanmuurin ylitse ja ajoi rengin, lyöden häntä selkään, tiuhaan kuni\nrakeet, miekan lappeella, palavaan vajaan ja pakoitti hänen, ympärillä\nolevain nauraa virnistellessä, pelastamaan hevoset. Kun renki, pelosta\nvaaleana, hetkistä ennemmin kuin vaja hänen takanaan syöksyi maahan,\noli tullut sieltä ulos, kulettaen hevosia ohjista, ei hän enään\nnähnytkään Kohlhas'ia. Hän tapasi linnanpihalta hänen; ja kun hän\nsiellä kyseli hevoskauppiaalta, joka monesti käänsi hänelle selkänsä,\nmitä hän näillä hevosilla aikoi tehdä, nosti Kohlhas äkkiä miekkansa,\nkasvot hirveän näköisinä, mutta hillitsi itsensä kuitenkin, heittäytyi\nmitään vastaamatta hevosensa selkään, ratsasti linnan portille ja\nodotti siellä hiljaisuudessa aamun koittoa.\n\nKun aamu tuli, oli koko linna poroksi palanut, paitsi muuria, jotka\nvielä seisoa törröttivät, eikä siellä ollut ketään muita, kuin\nKohlhas ja hänen seitsemän renkiänsä. Hän hyppäsi hevosensa selästä\nja urkkieli vielä auringon kirkkaassa valossa kertaalleen koko\nalueen, jossa ei enään yhtään pimeätä solaa eikä sopukkaa löytynyt.\nKuinka katkeralta se tuntuikin hänen silloiselle mielialallensa,\njoka karkoitti kaikki paremmat tunteet, täytyi hänen varmasti\nuskoa, että kostoretki oli niin huonosti onnistunut, jotta junkkeri\nWenzel oli päässyt pakoon. Hän lähetti sentähden Hersen muutamien\ntoisten renkien keralla hakemaan tietoja, mihin päin junkkeri oli\npaennut. Erittäinkin oli hän levoton erään rikkaan, Erlabrunn nimisen\nnunnaluostarin tähden, joka oli Mulda-joen rannalla, ja jonka abbedissa\n(päänunna), Antonia von Tronka, oli seuduilla tunnettu hurskaaksi,\navuliaaksi ja jumaliseksi naiseksi; sillä liian selvänä piti tuo\nonneton Kohlhas sen, että junkkeri, niin tyysten tarkoin kuin häneltä\nkaikki tarpeellisimmatkin oli ryöstetty, oli ottanut pakonsa tähän\nluostariin, varsinkin kun sen päänunna oli hänen oikea tätinsä, joka\noli kasvattanut häntä hänen ensimäisessä nuoruudessaan. Saatuansa tätä\nseikkaa koskevia ilmoituksia, nousi hän vouti-torniin, jossa vielä\noli huone asuttavassa kunnossa, ja kirjoitti siellä tuon niin sanotun\n\"Kohlhas'in kuulutuksen\", jossa hän kielsi kaikkia maan asukkaita\nmillään tavalla auttamasta junkkeri Wenzel von Tronkaa, jonka kanssa\nhän kävi laillista sotaa ja sen ohessa velvoitti hän kaikkia yleiseen,\nsiitä vapauttamatta junkkerin ystäviä ja sukulaisiakaan, jättämään\njunkkerin hänen käsiinsä; jolleivät niin tekisi, rankaisisi hän heidät\nkuolemalla, ja kaikki, mitä heillä omaa olisi, poltettaisiin tuhaksi.\nTätä kuulutusta antoi hän vieraitten ja matkustavaisten levitellä\nseudulle, antoipa hän vielä rengillensäkin, Waldmann'ille, kopian\nsiitä, käskien hänen viemään sen neiti Antonialle Erlabrunn'iin. Sitten\npuhutteli hän muutamia nuoria miehiä, Tronkenburg-perheen alustalaisia,\njotka olivat tyytymättömät junkkeriin ja jotka saaliin himosta\nlupasivat astua hänen palvelukseensa. Hän varusti ne jalkaväeksi,\nmiekoilla, keihäillä ja tikareilla, sekä asetti ne istumaan\nratsasmiesten taakse. Kun hän sitten oli muuttanut kaikki, mitä hänen\nväkensä oli muassaan tuonut, rahaksi ja jakanut summan heidän keskensä,\nlepäsi hän muutaman tunnin linnan portilla surullisen työnsä jälkeen.\n\nNoin puolen päivän aikaan tuli Herse ja vakuutti Kohlhas'ille sen,\nmitä hän jo oli aavistanutkin, — hän joka aina aavisti pahinta, ja\npahaltahan tuo mahtoikin tuntua hänen nykyiseen mielentilaansa — että\njunkkeri oleskeli Erlabrunn'in luostarissa, tätinsä, vanhan neiti\nAntonia von Tronkan, luona. Arvattavasti oli hän pelastanut itsensä\nlinnan taanpuolisen oven kautta ja laskeunut alas pieniä, katolla\npeitettyjä portaita myöden, jotka veivät muutamien veneiden luoksi\nElbejoelle. Kuitenkin Herse kertoi, että junkkeri sydänyön-aikana oli\nveneellä tullut muutamaan joen varrella olevaan kylään, ilman airoja ja\nperäsintä, suureksi kummastukseksi niille, jotka olivat kokoontuneet\nTronkenburg'in paloa katselemaan; ja sitten oli hän matkustanut\najopelillä kylästä Erlabrunn'iin. Kohlhas huokasi syvään, kun hän sai\ntämän tiedon; hän kysyi, olivatko hevoset satuloidut, ja kun siihen oli\nmyöntävä vastaus annettu, käski hän pienen joukkonsa nousta hevosten\nselkään ja saapui jo kolme tuntia sen jälkeen Erlabrunn'in edustalle.\nKaukaisen ukkosen jyminä kuului etäältä taivaan rannalta, kun hän\nväkinensä ratsasti luostarin kartanolle, joka miehellä tulisoihtu\nkädessä. Waldmann-renki tuli häntä vastaan ja ilmoitti, että kuulutus\noli säntilleen perille jätetty, kun samassa päänunna ja luostarin\nvouti ilmestyivät holvikaarroksen alle vilkkaassa sanan vaihdossa.\nKun luostarinvouti, pieni, vanha, valkotukkanen mies, loi ankaria\nsilmäyksiä Kohlhas'iin, ja pukeutui haarniskaansa, sekä huusi uljaalla\näänellä niille miehille, jotka häntä ympäröivät, että he rupeaisivat\nhätäkelloa soittamaan, astui abbedissa, hopeainen ristiinnaulitun kuva\nkädessään, vaaleana kuin palttina, portaita alas ja heittäytyi ynnä\nkaikkine nunninensa polvilleen Kohlhas'in hevosen eteen. Herse ja\nSternbald kävivät käsiksi luostarinvoutiin, joka oli aseeton, ja veivät\nhänen vankinaan hevostensa väliin. Sillä välin tiedusteli Kohlhas\nabbedissalta, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, johon abbedissa\nvastasi, irroittaen samassa suuren avain-kimpun vyöltänsä:\n\n— Hän on Wittenberg'issä.\n\nKun hän vielä vapisevalla äänellä lisäsi: pelkää Jumalaa, äläkä\nharjoita mitään vääryyttä! käänsi Kohlhas, jonka nämät sanat jälleen\nheittivät tyydyttämättömään kostonhimonsa helvettiin, hevosensa ja oli\njuuri sanomaisillaan: Pistäkäät luostari tuleen! kun kirkas salama löi\naivan hänen viereensä. Kääntäessään hevosensa abbedissaan päin, kysyi\nhän tältä, oliko hän saanut hänen kuulutuksensa.\n\nTuskin kuuluvalla äänellä vastasi abbedissa: Juuri nyt.\n\n— Milloin?\n\n— Niin totta Jumala minua auttakoon, sain minä sen kaksi tuntia\nsenjälkeen kun veljeni poika oli täältä lähtenyt.\n\nWaldmann, johon Kohlhas käänsi synkät silmäyksensä, vakuutti sopertaen\ntämän seikan totuuden ja sanoi, että Mulda-joki, joka oli sateesta\npaisunut, oli estänyt häntä perille pääsemästä, ennenkuin vasta\näskettäin. Kohlhas rauhoittui, ja äkkinäinen, hirveä kuurosade, joka\nsammutti soihdut ja lotisten putosi pihan kivilaskokselle, helpotti\ntuskaa hänen onnettomasta sydämessään; hän käänsi hevosensa, nosti\npikaisesti hattuansa abbedissalle ja sanoen: Seuratkaat minua,\nkumppanit! junkkeri on Wittenberg'issä! kannusti hän hevostansa ja\nratsasti ulos luostarin pihasta.\n\nKun yö saavutti hänet, otti hän majansa erääsen ravintolaan tien\nvieressä, missä hänen täytyi pysyä alallansa yhden päivän, syystä\nettä hevoset olivat kovin uupuneet; ja kun hän hyvin älysi, ettei\nhän voisi uhata sellaista paikkaa, kuin Wittenberg oli, joukolla,\njossa oli vaan kymmenen miestä — sillä niin lukuisa se nyt oli — niin\nlaittoi hän toisen kuulutuksen, jossa hän, lyhyesti kerrottuaan,\nmitä oli tapahtunut, kehoitti jokaista \"hyvää kristittyä\", kuten\nhän lausui, \"palkasta ja muista sodan eduista rupeamaan hänen\npuolellensa junkkeri von Tronkaa, kaikkein kristittyjen yhteistä\nvihollista vastaan.\" Eräässä toisessa kuulutuksessa mainitsi hän\nitseänsä \"vapaaksi, itsenäiseksi, ainoastaan Jumalaa tottelevaksi\nherraksi\" — sairasmielistä ja hurjaa haaveksimista, joka kuitenkin\nyhteydessä hänen rahamaineensa ja saaliinhimon kanssa saattoi hänelle\nyltäkyllin sitä sotilas-roistoväkeä, joka kuningaskunnan ja Puolan\nvälisen rauhan kautta oli joutunut leivättömäksi, niin että hänellä\noli vähän yli kolmenkymmenen miehen, kun hän vetäytyi Elben oikean\npuolista rantaa, Wittenberg'iä tuhaksi polttamaan. Hän majoittui\nhevosineen ja miehineen vanhaan, rappeutuneesen tiilimajaan siinä\nsynkässä metsässä, joka siihen aikaan ympäröitsi tätä kaupunkia, ja\nhän oli tuskin saanut tietoa Sternbald'ilta, jonka hän valepu'ussa\noli lähettänyt kaupunkiin kuulutusta viemään, että se siellä oli\njulistettu, kun hän joukkoinensa lähti liikkeelle Helluntain-aattona\nja pisti kaupungin useasta kohden tuleen, asukkaiden maatessa sikeintä\nuntansa. Sen ohessa naulasi hän, väkensä etukaupunkia ryöstäessä, erään\nkirkon ovipieleen kuulutuksen, missä luettiin: \"että hän, Kohlhas, oli\nkaupungin palamaan sytyttänyt, ja että hän, jollei junkkeria hänelle\njätettäisi, niin perinpohjin hävittäisi sen, ett'ei hänen, kuten sanoi,\ntarvitsisi junkkeria minkään seinän takaa hakea.\" Asukkaitten kauhu\ntästä hirmuisesta teosta oli sanomaton, ja niinpian kuin liekit, jotka\ntänä kaikeksi onneksi tyynenä kesä-yönä saivat valtaansa ainoastaan\nyhdeksäntoista rakennusta, niiden joukossa kuitenkin yhden kirkon, oli\naamukoittoon saatu jotenkin tukeutetuiksi, lähetti vanha maanvouti\nOtto von Gorgas yhden kolmenkymmenen-miehisen joukon ottamaan vangiksi\ntuota hirmuista, raivoavaa miestä. Päällikkö, joka joukkoa johdatti\nja jonka nimi oli Gerstenberg, menetteli kuitenkin niin typerästi,\nettä koko yritys, sensijaan että olisi kukistanut Kohlhas'in, antoi\ntälle sangen vaarallisen, sotaisen voittopuolen; sillä kun sotilas\njakoi väkensä moneen osastoon, saadaksensa siten, kuten hän luuli,\npiiritetyksi ja voitetuksi Kohlhas'in, hyökkäsi tämä hänen kimppuunsa\nensin toiselta, sitten toiselta suunnalta, pitäen väkensä koossa, ja\nGerstenberg sai niin perinpohjaisen tappion, että seuraavan päivän\nillalla ei enään seisonut Kohlhas'ia vastassa yhtään miestä siitä\njoukosta, jossa oli kaupunkilaisten pelastuksen toivo. Hevoskauppias,\njoka tässä taistelussa oli kadottanut muutamia miehiä, pisti seuraavana\naamuna kaupungin uudestaan tuleen, ja hänen murhapoltto-toimensa olivat\nniin hyvin edeltäpäin tuumitut, että hän taaskin sai poltetuksi joukon\nrakennuksia ja melkein kaikki varastohuoneet etukaupungissa. Sitten hän\ntaas naulasi äskenmainitun kuulutuksen, tällä kertaa itse Raatihuoneen\noveen, liittäen siihen kertomuksen päällikkö Gerstenberg'in kohtalosta,\nsen, jonka maavouti oli häntä vastaan lähettänyt ja hän voittanut.\nMaanvouti, joka tästä röyhkeydestä hirveästi suuttui, asettui muutamien\nritarien kanssa sadanviidenkymmenen miehen etunenään. Hän antoi\njunkkeri Wenzel'ille vartian, joka suojelisi häntä kansan väkivaltaa\nvastaan, tämä kun tahtoi häntä kaupungista ulos; ja sittenkun\nhän oli asettanut vartiat kaikkiin seudun kyliin sekä kaupungin\nympärys-muurille, estääksensä äkkikarkausta, lähti hän itse matkaan,\nvangitsemaan, kuten hän sanoi, sen lohikäärmeen, joka maata hävitti.\nHevoskauppias oli kuitenkin kyllin varovainen väistämään vihollistansa,\nja kun hän kiireellä kululla oli vietellyt maanvoudin viisi penikulmaa\nkaupungista, ja niiden erilaisten toimien kautta, joihin hän ryhtyi,\nsaanut tämän siihen uskoon, että hän, Kohlhas, ylivoimaa väistäen,\ntahtoi tunkea Brandenburg'in alueelle, kääntyi hän kolmannen yön tultua\näkkiä takaisin, ratsasti tuimaa vauhtia Wittenberg'iin ja sytytti\nkaupungin kolmannen kerran tuleen. Herse oli se, joka valepu'ussa\nhiipi sinne ja pani toimeen tämän hirmuisen uhkayrityksen. Puhalsi\ntuima pohjatuuli ja tulipalo matkaan saattoi senvuoksi niin suuren\nhävityksen ja yltyi niin pian, että kolmea tuntia ei kulunut, kun\nneljäkymmentäkaksi huonetta, kaksi kirkkoa, useita luostareja ja\nkouluja sekä itse maanvoudin virkahuone olivat raunioina ja tuhkana.\n\nMaanvouti, joka päivän tultua luuli, että hänen vastustajansa on\nBrandenburg'in maalla, hämmästyi suuresti, saatuansa kuulla, mitä\ntapahtunut oli. Pikakulussa palasi hän takaisin, ja näki kaupungin\nilmikapinassa. Ihmisiä oli tuhansittain kokoontunut junkkerin asunnon\nedustalle, joka oli parruilla ja paakuilla sulettu, ja he raivoissaan\nkirkuen vaativat, että hänet piti vietämän pois kaupungista. Kaksi\npormestaria, nimellä Reuters ja Otto, jotka virkapu'ussaan olivat\npaikalla koko maistraatin etunenässä, koettivat turhaan selittää, että\nolisi odotettava sen sanankiidättäjän palaamista, joka oli lähetetty\nvaltiokanslian puheenjohtajalle pyytämään lupaa siihen, että saataisiin\nviedä junkkeri Dresden'iin, jonne hän monesta syystä halusi päästä.\nHillitsemätön, keihäillä ja korennoilla varustettu rahvas ei pitänyt\nlukua näistä puheista, ja aikomus oli juuri käydä erään neuvosherran\nkimppuun, joka kehoitti ryhtymään ankariin puolustustoimiin, ja tehdä\nrynnäkkö huoneesen, missä junkkeri oli, sekä hajottaa se maan tasalle,\nkun maavouti Otto von Gorgas ilmestyi kaupunkiin ratsumiesjoukkonsa\netunenässä. Tämän arvokkaan miehen, joka oli pelkällä läsnäolollaan\ntottunut vaatimaan kansalta sekä kunnioitusta että tottelevaisuutta,\noli onnistunut, ikäänkuin korvaukseksi tuosta onnistumattomasta\nyrityksestä, josta hän palasi, saada vangiksi kolme miestä, jotka\nolivat joutuneet erilleen murhapolttaja-joukosta kaupungin muurien\nedustalla; ja kun hän, samassa kun nämät miehet kansan silmäin edessä\nlyötiin rautoihin, vakuutti maistraatille järkevässä puheessa, että\nhän pian aikoi kulettaa itse Kohlhas'inkin vangittuna takaisin ja\nettä hän jo oli hänen jälillänsä, niin onnistui hänen kaikkein\nnäiden rauhoittavaisten asianhaarojen kautta saada kokoontuneen\nkansan tuskan hälvennetyksi ja sen suostumaan junkkerin kaupungissa\nviipymiseen, siksi kun sanankiidättäjä oli ennättänyt Dresden'istä\ntakaisin. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja meni muutamien ritarien\nseuraamana, sittenkun paalut ja muut piirityslaitokset ensin oli\npoistettu, huoneesen, missä hän tapasi tavantakaa pyörtyvän junkkerin\nkahden lääkärin käsivarsilla, jotka koettivat saada häntä virkoamaan\nlääkkeillä ja kiihoittavilla aineilla. Kun herra Otto von Gorgas\nhyvin tiesi, että nyt ei ollut otollinen aika ruveta sananvaihtoon\nhänen kanssansa siitä sopimattomasta käytöksestä, mihin hän oli\nollut syypää, sanoi hän ainoastaan, heittäen junkkeriin halveksivan\nsilmäyksen, että hän pukisi yllensä ja oman turvallisuutensa vuoksi\nseuraisi häntä ritari-vankilan huoneesen. Kun junkkeri haarniskaan ja\nkypärään puettuna näyttäytyi kadulla maavoudin ja lankonsa, kreivi\nvon Gerschaun keralla, kohosi taivasta kohden Jumalaa pilkkaavia ja\nhirmuisia kirouksia häntä vastaan. Kansa, jota maasoturit tuskin\nvoivat hillitä, kutsui häntä verenimijäksi, kurjaksi maan ja ihmisten\nkiusaajaksi, Wittenberg'in kaupungin kiroukseksi ja Saksin turmioksi;\nja surullisen matkan perästä läpi tuon hävitetyn kaupungin, jolla\najalla hän monasti huomaamattansa pudotti kypärinsä, jonka yksi\nritareista jälleen takaapäin asetti hänen päähänsä, saapuivat he\nvihdoin vankilaan, missä Wenzel katosi erääsen torniin vahvan vartion\nsuojassa. Silloin taas tuotti sanankiidättäjän palaaminen, muassansa\nvaaliruhtinaallinen lausunto, uutta murhetta kaupungille. Sillä maan\nhallitus, jonka puoleen Dresden'in porvaristo nöyrällä pyynnöllä tähän\nsuuntaan oli välittömästi kääntynyt, ei tahtonut tietääkään junkkerin\npääkaupungista olosta, ennenkuin murhapolttaja oli saatu kukistetuksi,\nvieläpä hallitus vaati maavoudin suojelemaan junkkeria siellä, missä\ntämä nyt oleskeli, kaikella sillä voimalla, mitä hänen käytettävänänsä\noli, jotavastoin Wittenberg'in kaupungin rauhoittamiseksi kuulutti,\nettä viidensadan miehen suuruinen sota-joukko Meissenin prinssin\nFredrikin johdolla jo lähestyi suojelemaan asukkaita Kohlhas'in\nvastaisista hyökkäyksistä. Maanvouti ymmärsi hyvin, ett'ei tuollainen\nlausunto mitenkään voisi rauhoittaa kansaa; sillä useat pienet\netuisuudet, joita hevoskauppias oli itsellensä voittojensa kautta\nhankkinut, muutamissa kohdin ulkopuolelta kaupunkia panivat liikkeelle\nvarsin levottomia huhuja siitä voimasta, mihin hänen joukkonsa oli\nkasvanut, ja se sota, mitä hän kävi yön pimeydessä valepukuun puetulla\nroistoväellä, pi'ellä, oljilla ja tulikivellä, olisi, niin sanomatonta\nja tavatonta kuin se olikin, voinut tehdä tehottomaksi suuremmankin\nsotavoiman, kuin se, millä Meissenin prinssi samoili eteenpäin. Lyhyen\nmiettimisen jälkeen päätti maanvouti senvuoksi olla mitään virkkaamatta\nsiitä kirjoituksesta, jonka hän oli saanut. Hän naulasi ainoastaan\nkadunkulmiin kirjeen, missä Meissenin prinssi ilmoitti tulonsa.\nUmpinaiset vaunut, jotka päivän koittaessa ajoivat ulos ritarivankilan\npihasta, kääntyivät aseellisten ratsumiesten seuratessa Leipzig'iin\nmenevälle tielle, jonka ohessa ratsumiehet sanoillansa viittailivat,\nettä he aikoivat Meissenburg'iin. Kun kansa täten oli rauhoittunut tuon\nonnettomuutta matkaansaattavan junkkerin suhteen, jonka perässä tuli\nja miekka kulkivat, lähti maanvouti itse liikkeelle kolmensadan miehen\nsuuruisella joukolla, yhtyäksensä Meissen'in prinssin kanssa.\n\nSillä välin oli Kohlhas'in voima tuossa erinomaisessa asemassa,\nmikä hänellä mailmassa oli, kasvanut sataan yhdeksään mieheen;\nja kun hän vielä Jessen'issä oli saanut aseita, joilla hän mitä\ntäydellisimmin varusti joukkonsa, niin teki hän, saatuansa ilmoituksen\nsiitä kahdenkertaisesta vaarasta, joka oli häntä kohtaamaisillaan,\npäätöksen vastustaa sitä myrskyn nopeudella, ennenkuin se hänen\ntavoittaisi. Jo seuraavana päivänä teki hän yöllisen päällekarkauksen\nMeissen'in prinssin kimppuun, jossa kahakassa hän tosin suureksi\nsuruksensa kadotti Hersen, joka kaatui hänen viereensä ensimmäisten\nluotien lävistämänä. Harmistuneena tästä tappiosta löylytti\nhän kolmetuntisessa ottelussa prinssiä, joka ei kyennyt pitämään\nväkeänsä koossa, niin, että tämän täytyi päivän koitossa useitten\ntappelusta saatujen haavojensa ja miehistön epäjärjestyksen vuoksi\nperäytyä takaisin Dresden'iin. Kohlhas, joka tästä menestyksestä tuki\nuhkarohkeaksi, kääntyi taas maanvoutia vastaan, ennenkuin tämä vielä\noli prinssin onnettomuudesta tietoa saanut, karkasi hänen kimppuunsa\nkeskellä päivää julkisessa tappelusta Damerow'in kylän luona ja\ntaisteli hänen kanssansa aina yöhön saakka, kärsien suuren mieshukan,\nmutta saaden yhtä suuren voiton. Olisipa hän epäilemättäkin vielä\nseuraavana päivänä tehnyt hyökkäyksen maanvoutia vastaan, joka oli\nvetäytynyt Damerow'in kirkkotarhaan jälellä olevan miehistönsä kanssa,\njollei tämä vakoojien kautta olisi saanut tietoa prinssin tappiosta\nMühlberg'in luona ja sen vuoksi katsonut paraammaksi marssia takaisin\nWittenberg'iin odottamaan sopivampaa aikaa. Viisi päivää sen jälkeen\nkuin nämät joukot olivat hajallensa lyödyt, oli Kohlhas Leipzig'in\nedustalla, jonka hän pisti tuleen kolmesta kohden. Siinä kuulutuksessa,\njota hän tässä tilaisuudessa levitteli, sanoi hän itseänsä \"arkkienkeli\nMikaelin linnanhaltijaksi\", joka oli tullut tulella ja miekalla\nrankaisemaan sitä pahuutta, mihin koko mailma oli vaipunut, niissä,\njotka tässä sodassa pitivät junkkerin puolta. Sen ohessa antoi hän\nLützen'in linnasta, jonka hän äkki-karkauksella oli haltuunsa ottanut,\nkäydä kansaan huudon, joka kehoitti sitä liittymään häneen, joten\nse saisi kaikki asiansa parempaan järjestykseen, ja tämä kuulutus\noli jonkinlaisella mielettömyydellä allekirjoitettu: \"Annettu meidän\nvastaiselta maailmanhallitus-istuimeltamme, Lützen'in arkkilinnasta\".\n\nHyväksi onneksi Leipzig'in asujamille esti kestävä sade tulen\nleviämistä, niin että ainoastaan muutamia rihkamapuotia Meissenburg'in\nseuduilla joutui liekkien uhriksi, ja varsinkin kun palosammutusaseet\nsaatiin hyvin pian paikalle. Kuitenkin oli kauhistus kaupungissa tuon\nraivoisan murhapolttajan saapuvilla-olon vuoksi ja sentähden, että\njunkkeri oli siellä, sanomattoman suuri ja tuskallinen. Kun eräs 180\nmiehinen joukko, joka oli kaupungista Kohlhas'ia vastaan lähetetty,\ntuli lyötynä takaisin, ei kaupungin hallituksella ollut muuta\ntehtävissä, kun se ei tahtonut panna alttiiksi kaupungin rikkauksia,\nkuin sulkea tyystin tarkoin portit ja antaa väestön vartioida yöt\npäivät muurien edustalla. Turhaan naulautti maistraatti kuulutuksia\nympäristön kyliin vakuuttaen niissä varmasti, että junkkeri ei ollut\nMeissenburg'issa. Hevoskauppias taas samallaisilla julistuksilla\nväitti, että junkkeri oli siellä, ja selitti, että jos hän ei siellä\nolisikaan, tulisi hän yhtäkaikki menettelemän samaten kuin jos hän\nsiellä olisi, kunnes se paikka oli ilmoitettu, missä hän oleskeli.\nVaaliruhtinas, jolle sanankiidättäjän kautta oli ilmoitettu vaara,\njoka uhkasi Leipzig'in kaupunkia, antoi vastaukseksi, että hän jo\nparaillaan kokoeli neljäntuhannen miehen suuruista sotajouktoa,\njonka johdattajaksi hän itse rupeaisi ja lähtisi ottamaan Kohlhas'in\nvangiksi. Hän antoi Otto von Gorgas'ille ankarat nuhteet siitä\numpimielisestä ja ajattelemattomasta viekkaudesta, jota hän oli\nkäyttänyt pelastaaksensa Wittenberg'iä murhapolttajasta; ja kertoa ei\nvoi sitä hämmennystä, joka syntyi koko Saksissa ja erittäinkin sen\npääkaupungista, kun siellä saatiin tietää, että kyliin Leipzig'in\nympäristöllä oli levitetty Kohlhas'ille kuulutus, ei tietty, kenenkä\ntoimesta, että junkkeri oleskeli sukulaistensa Hintz'in ja Kuntz'in\nluona Dresden'issä.\n\nAsiain tällä kannalla ollessa otti tohtori Martti Lutherus,\nrauhaarakentavan sanan voimalla ja sen arvollisuuden tukemana, minkä\nhänen asemansa mailmassa hänelle antoi, toimekseen koettaa palauttaa\nKohlhas'in takaisin inhimilliseen järjestykseen, perustaen yrityksensä\nsiihen hyveen määrään, joka ennen kuitenkin oli löytynyt murhapolttajan\nrinnassa, kirjotti hän julkisen ilmoituksen hänelle ja asetti sen\nnähtäville kaikkiin kaupunkeihin ja asuttuihin paikkoihin Saksin\nvaaliruhtinaskunnassa.\n\nSen sisältö oli seuraava:\n\n \"Kohlhas, sinä joka sanot kantavasi vanhurskauden miekkaa, miten\n uskallat sinä hurja sitä tehdä, umpisokean intohimosi raivossa,\n sinä, joka itse olet täynnä jumalattomuutta pää-laesta kantapäihin\n saakka? Sentähden että maanvoudin, jonka alamainen sinä olet, sanotaan\n kieltäneen sinulta oikeutta muutamain vähäpätöisten tavarain riidassa,\n nouset sinä, onneton, tuli ja miekka kädessä, ja karkaat niinkuin\n erämaan susi rauhalliseen yhteiskuntaan, jota hän suojelee. Sinä,\n joka viettelet ihmisiä tekosyillä, täynnä vääryyttä ja pahuutta,\n luuletko sinä, syntinen, siten pääseväsi vapaaksi Jumalan edessä sinä\n päivänä, jona kaikki sydämen salaisuudet valkeuteen tulevat? Mitenkä\n sinä voit sanoa, että oikeutesi sinulta on kielletty, sinä, jonka\n kurjan sydämen itsekoston yllytys on kiihoittanut ja joka, sittenkuin\n ensimäiset veltot yrityksesi ovat menneet turhaan, ehkä olet heittänyt\n sikseen kaikki puuhat oikeutesi saavuttamiseksi? Onko kourallinen\n oikeuden vahtimestareita ja kaupungin palvelijoita, jotka unohtavat\n perille viedä jonkun tulleen kirjeen, tahi jättävät huostaansa jonkun\n päätöksen, jonka heidän olisi pitänyt toimittaa asianomaisen käsiin,\n sinun esivaltasi? Ja sen minä sinulle sanon, sinä Jumalan pilkkaaja,\n että sinun esivaltasi ei tiedä mitään sinun asiastasi — mitä minä\n sanon! — että maaherra, jota vastaan sinä olet noussut, ei edes\n tunne sinun nimeäsikään, niin että kun sinä kerran astut Jumalan\n tuomioistuimen eteen häntä syyttämään, voi hän vapaalla katsannolla\n sanoa: Herra, minä en tehnyt mitään vääryyttä tätä miestä vastaan,\n sillä hänen olemuksensa oli minun sielulleni tuntematon. Tiedä, että\n se miekka, jota sinä kannat, on ryövärin ja murhanhimoisen miekka;\n kapinoitsija sinä olet, etkä oikean Jumalan sotilas; sinun loppusi\n maanpäällä on mestauslava ja teilaus; toisessa elämässä kirous, joka\n on pahojen töiden ja jumalattomuuden viimeinen palkka.\n\n                                           Martti Lutherus.\"\n\nKohlhas tuumaili juuri karvastelevin mielin uutta suunnitelmaa\nLeipzig'in tuhaksi polttamiseen, sillä siitä julistuksesta, joka sen\nympäristön kyliin oli nähtäväksi lyöty, niin, että junkkeri Wenzel\noli Dresden'issä, ei hän pitänyt mitään lukua, kun ei siinä ollut\nmitään allekirjoitusta, vielä vähemmän maistraatin, jota hän oli\npyytänyt. Sternbald ja Waldmann taasen, jotka suureksi hämmästyksekseen\nhuomasivat julistuksen, joka yön aikana oli naulattu linnan porttiin,\nodottivat monta päivää turhaan, että Kohlhas näkisi sen; sillä he eivät\nmielellään tahtoneet hänelle puhua tästä asiasta. Sialla hän tosin\nnäyttäytyikin, synkkänä ja mietiskelevänä, mutta ainoastaan antaaksensa\nlyhyitä käskyjänsä; hän ei nähnyt julistusta. Vihdoin päättävät he\nsen vuoksi eräänä aamuna, kun hän aikoi hirtättää kaksi miestä, jotka\nolivat vasten hänen tahtoansa käyneet seuduilla ryöstämässä, huomauttaa\nhäntä siitä. Hän tuli juuri aiotulta hlrtto-paikalta, tuli samalla\nnaurettavalla komeudella, jota hän oli osoittanut sitten tuon viimeisen\nkuulutuksensa. Kansan arasti väistyessä hänen tieltänsä, kannettiin\nnäet suurta kherubin-miekkaa hänen edessänsä punaisilla kulta-tupsuilla\nvarustetulla nahka-tyynyllä, ja kaksitoista miestä seurasi häntä\npalavat tulisoihdut kädessä. Silloin kulkivat äsken mainitut Sternbald\nja Waldmann edestakaisin sen pilarin ympärillä, jossa julistus oli,\ntavalla, joka herättäisi huomiota. Kun Kohlhas syvissä mietteissä,\nkädet selän takana, tuli portille, katsahti hän ylöspäin ja säpsähti;\nja kun miehet hänet nähtyänsä kunnioituksella astuivat syrjään, meni\nhän hajamielisesti heitä silmäillen pilarin luokse. Mutta kuka voi\nsanoa, mitä hän nyt sielussansa tunsi, kun näki tuon paperin, jonka\nsisältö syytti häntä jumalattomuudesta, ja jonka alla oli kaikkein\nkallein ja arvokkain nimi, minkä hän tunsi, Martti Lutheruksen nimi!\nTumma puna lensi hänen kasvoillensa; ottaen kypärin päästänsä hän luki\npaperin, kahteen kertaan alusta loppuun, kääntyi sitten epävakavin\nsilmäyksin miehiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mulla hän\nei mitään sanonut; hän otti paperin pois pilarista, luki sen vieläkin\nkerran läpitse ja huusi:\n\n— Waldmann, anna satuloida minun hevoseni! Sitten sanoi hän:\n\n— Sternbald, seuraa minua linnaan! Ja hän lähti.\n\nEnempää, kuin nuot paperille kirjoitetut muutamat sanat, ei tarvittu\nmasentamaan häntä koko hänen hirmuisuudessansakin. Hän puki itsensä\nthürinkiläiseksi arentimieheksi sanoi Sternbald'ille, että eräs\nsangen tärkeä toimitus vaati häntä lähtemään Wittenberg'iin, jätti\nhänelle muutamien luotettavampain miesten läsnä ollessa sen joukon\npäällikkyyden, joka jäi Lützen'iin, ja lähti matkalle Wittenberg'iin\npäin, vakuuttaen kolmen päivän kuluttua ehtivänsä takaisin, jolla\najalla ei mitään hyökkäystä ollut pelättävänä.\n\nVieraalla nimellä majoittui Kohlhas erääsen majataloon, ja niinpian\nhiin yö oli tullut, lähti hän vaippaansa kietoutuneena Lutheruksen\nluokse tämän asuntoon. Lutherus, joka istui kirjoitus-pöydässänsä\nkirjojen ja paperien keskellä ja näki tämän merkillisen miehen\naukaisevan oven ja sisälle päästyänsä lykkäävän salvan eteen,\nkysyi hänellä, ken hän oli ja mitä hän tahtoi. Tuskin oli mies,\njoka kunnioituksella piti hattua kädessään, aralla tunteella siitä\npelästyksestä, minkä hänen sanansa vaikuttaisivat, vastannut, että hän\noli Mikaeli Kohlhas, hevoskauppias, ennenkuin Lutherus huusi:\n\n— Mene pois minun luotani!\n\nHän lisäsi sitten kirjoituspöydästänsä nousten ja lähestyessään kellon\nvedintä:\n\n— Sinun henkesi on rutto ja sinun läsnä-olosi kadotus!\n\nPaikaltansa liikahtamatta veti Kohlhas pistolin taskustansa ja sanoi:\n\n— Korkeasti kunnioitettava herra, jos te koskettekaan kellon\nvetimeen, ojentaa tämä pistoli minut hengetönnä teidän jalkainne eteen;\nistukaa ja kuulkaa minua; paremmassa turvassa ette ole niiden enkelien\nseurassa, joiden kiitoslauluja te kirjoitatte, kuin minun luonani.\n\n— Mitä sinä tahdot? kysyi Lutherus, istuen tuolillensa.\n\n— Kumota sen teidän ajatuksenne minusta, että minä muka olisin perin\njumalaton mies. Avonaisessa kirjeessänne olette sanoneet minulle, että\nminun esivaltani ei tiedä minun asiastani mitään. Hyvä, hankkikaa\nsitten minulle suojeluskirje, niin minä matkustan Dresden'iin ja\nesittelen asian esivallalle.\n\n— Onneton, hirmuinen mies! sanoi Lutherus, samalla kertaa hämmästyneenä\nja rauhoittuneena Kohlhas'in sanoista, kuka antoi sinulle oikeuden\nhyökätä junkkeri von Tronkan kimppuun omavaltaista tuomiotasi\ntäyttääksesi, — kun et häntä hänen linnassaan käsiisi saanut, miekalla\nja tulella rangaista koko sitä yhteiskuntaa, joka häntä suojelee?\n\n— Korkeasti kunnioitettava herra, vastasi Kohlhas, oikeuden lausunto,\njonka sain Dresden'istä, on saattanut minun siten menettelemään, kuin\nmenetellyt oikein. Sota, jota minä käyn yhteiskuntaa vastaan, johtuu\nsiitä, että minä olen tästä yhteiskunnasta hyljätty.\n\n— Hyljätty! huudahti Lutherus, katsoen tuimasti Kohlhas'iin; mikä\nmielettömyys villitsee sinun ajatuksiasi? Kuka tahtoisi hyljätä\nsinua siitä yhteiskunnasta, jossa sinä olet elänyt; missäpä onkaan\ntapahtunut, niinkauan kuin valtiolaitos on olemassa ollut, että joku\nhenkilö, olkoonpahan sitten ken hyvänsä, olisi jostakin yhteiskunnasta\nhyljätty, jos hän itse on tahtonut siihen huilua!\n\n— Hyljätyksi, sanoi Kohlhas, nyrkkiänsä puristaen, katson minä sen,\njolta kielletään lakien suojelusta; sillä niiden suojelusta tarvitsen\nminä, harjoittaakseni rauhallista tointani, senpätähden minäkin\nansaittuine omaisuuksineni liityn semmoiseen yhteiskuntaan, ja se, joka\nkieltää minulta lain suojelevaa kättä ja karkoittaa minut erämaan\nvillien joukkoon, hän antaa itse minulle — voitteko kieltää sen? —\naseen käteen puolustaakseni itseäni.\n\n— Kuka on kieltänyt sinulta lakien suojelusta? huudahti Lutherus.\nEnkö minä kirjoittanut sinulle, että ne valitukset, joita sinä olet\ntehnyt, ovat maaherralle aivan tuntemattomia. Jos valtion palvelijat\nhänen selkänsä takana panevat riitoja myttyyn, tahi jollakin muulla\ntavalla hänen tietämättänsä häpäisevät hänen korkeata nimeänsä, ketä\nmuuta paitsi Jumalaa uskallat sinä silloin vaatia tuomitsemaan häntä\ntuollaisten palvelijain valitsemisesta, ja oletko sinä, pahantapainen\nja hurja ihminen, valtuutettu senvuoksi hänelle tuomiota langettamaan?\n\n— No hyvä, vastasi Kohlhas, koska maaherra ei hylkää minua, palaan\nminä myös takaisin hänen suojelemaansa yhteiskuntaan, hankkikaa\nminulle, pyydän vieläkin, suojeluskirja Dresden'iin, niin annan minä\nsen joukon, jonka olen Lützen'in linnan luokse koonnut, hajautua, ja\nesitän vieläkin kerran ne valitukset, joita tähän saakka ei ole korviin\notettu, maan tuomioistuimelle.\n\nLutherus heitti paperinsa ylösalaisin pöydälle, eikä puhunut\nmitään. Uhkaava asema, joka tällä ihmisellä valtiossa oli, saattoi\nhänet tyytymättömäksi, ja miettien sitä vaatimusta, jonka Kohlhas\nKohlhasenbrück'istä oli junkkerille tehnyt, kysyi Lutherus häneltä,\nmitä hän nyt voisi odottaa Dresden'in tuomioistuimelta.\n\n— Junkkerin rankaisemista lakien mukaan, vastasi Kohlhas, hevoset\nsaatettakoon entiseen kuntoonsa, ja korvausta annettakoon siitä\nvahingosta, jota sekä minä että Mühlberg'in luona kaatunut renkini,\nHerse, olemme saaneet kärsiä meille tehdyn väkivaltaisuuden vuoksi.\n\n— Vahingon korvausta! huudahti Lutherus. Suuria summia olet sinä\nottanut sekä juutalaisilta että kristityiltä vekseliä ja pantteja\nvastaan, voidaksesi siten tyydyttää hurjaa kostonhimoasi; otatko nekin\nlukuun, kun niistä kysymys tulee?\n\n— Jumala varjelkoon minua, vastasi Kohlhas; taloani ja tilaani ja sitä\nhyvää toimeentuloani, joka minulla on ollut, en minä takaisin pyydä,\nyhtä vähän kuin kustannuksia vaimoni hautajaisista. Hersen vanha äiti\nsaa tehdä laskun kustannuksista poikansa hoidosta ja ylläpidosta ja\nluettelon siitä, mitä häneltä Tronkenburg'issa katosi, ja sen vahingon\nsuuruuden, jonka minä sain kärsiä, kun en saanut hevosiani myydyksi,\nantakoon hallitus jonkun asiantuntevan arvostella.\n\n— Hurja, käsittämätön ihminen! sanoi Lutherus, katsoen häntä tuimasti\nsilmiin, sittenkun sinun miekkasi on julmemmin, kuin ajatella voi,\njunkkerille kostanut, mikäpä pakoittaa sinua niin itsepintaisesti\nvaatimaan oikeuden päätöstä häntä vastaan, joka, kun se vihdoinkin\nlankee, niin perin vähässä määrässä häneen koskee?\n\nKohlhas vastasi, kyyneleen vieriessä hänen poskeansa myöden alas:\n\n— Korkea-arvoinen herra, tämä asia on maksanut minulle minun\nvaimoni; Kohlhas tahtoo näyttää maailmalle, ettei hän väärää asiaa\npuolustaessaan ole perikatoon joutunut. Suostukaa näissä suhteissa\nminun tahtooni ja antakaa oikeuden ratkaista; kaikessa muussa, mistä\nvoi riitaa syntyä, myönnyn minä teidän tahtoonne.\n\n— Kuule siis, sanoi Lutherus, se, mitä sinä nyt vaadit, on oikeuden\nmukaista, jos muuten asian laita niin on, kuin yleensä luullaan;\nja jos sinä, ennen kuin ryhdyit omakätiseen kostonpuuhaasi, olisit\nymmärtänyt toimittaa asiasi maaherran ratkaistavaksi, niin en yhtään\nepäile, että sinun vaatimustasi olisi tyystin tarkoin noudatettu. Mutta\netköhän kuitenkin, jos kaikkia mietimme, olisi siinä tehnyt paremmin,\njos Vapahtajasi tähden olisit antanut junkkerille anteeksi, ottanut\nhevoset, noussut niiden selkään, vaikka laihtuneitakin olivat, ja\nsyöttänyt ne jälleen lihaviksi tallissasi Kohlhasenbrück'issä?\n\n— Kentiesi, vastasi Kohlhas astuen akkunan luokse, kentiesi ei. Jos\nminä olisin tietänyt, että ainoastaan uhraamalla rakkaan vaimoni hengen\ntulisin saamaan hevoseni entisiin voimiinsa, ehkäpä siinä tapauksessa\nolisin menetellyt, niinkuin te sanotte, korkea-arvoinen herra, enkä\nolisi välittänyt vakallisesta kauroja, josko niitä sitten olisi mennyt\nenemmän tahi vähemmän; mutta kun asia nyt on minulle tullut niin\nkalliiksi, saa se, minun mielestäni, mennä menoansa loppuun saakka.\nLangetkoon tuomio sellainen kuin minä odotan, ja hoitakoon junkkeri\nminun hevoseni entisilleen.\n\nLutherus sanoi, samassa kun hän, ajatustensa lentäessä eri suunnille,\njälleen otti Kohlhas'in paperin käteensä, että hän tahtoi ruveta\nkeskusteluun vaaliruhtinaan kanssa Kohlhas'in puolesta; sillä välin\npitäisi tämän pysyä alallansa Lützen'in linnassa; milloin ruhtinas\nmyöntäisi hänelle täyden turvallisuuden, siitä antaisi Lutherus\njulkisella kuulutuksella tiedon. — Tosin en tiedä, lisäsi hän,\nkun Kohlhas kumartui alas hänen kättänsä suudellaksensa, antaako\nvaaliruhtinas armon käydä oikeudesta, sillä, kuten olen kuullut, on hän\nkoonnut sotajoukon ja aikoo ottaa sinut vangiksi Lützen'in linnassa;\nminä kuitenkaan, niinkuin jo sinulle sanoin, en ole voimiani säästävä,\nsaadakseni kaikki hyvin onnistumaan.\n\nNäin sanoen nousi hän istuimeltaan ja aikoi antaa Kohlhas'in mennä.\nTämä arveli, että Lutheruksen puhuminen hänen puolestansa tulisi\nolemaan täytenä vakuutena asian luonnistumisesta; Lutherus tarjosi\nhänelle kätensä hyvästi jätöksi, mutta silloin laskeutui Kohlhas äkisti\npolvilleen hänen eteensä ja sanoi, että hänellä oli vielä toinenkin\nrukous sydämellänsä. Helluntain aikana, jolloin hän tavallisesti\noli käynyt Herran pöytään, oli hän laimin lyönyt kirkossa käyntinsä\nsotapuuhiensa vuoksi, ja nyt pyysi hän Lutheruksen tekemään hänelle\nsen palveluksen, että ilman erinäisiä valmistuksia ripittäisi hänet ja\nsenjälkeen antaisi hänelle pyhän sakramentin.\n\nLutherus tuumaili hetkisen ja sanoi, tuimasti häneen katsoen:\n\n— Kyllä, Kohlhas, sen tahdon tehdä. Mutta Herra, jonka ruumista sinä\nanot, antoi anteeksi vihollisillensa. Tahdotko sinä, lisäsi hän, kun\nKohlhas hämmästyneenä katsoi häntä, samaten antaa anteeksi junkkerille,\njoka on tehnyt vääryyttä sinua vastaan, mennä Tronkenburg'iin noutamaan\nhevosesi ja ratsastaa niillä Kohlhasenbrück'iin, siellä ne voimiinsa\nsyöttämään?\n\n— Korkea-arvoinen herra, sanoi Kohlhas hämillänsä, tarttuen samassa\nLutheruksen käteen, eihän Herrakaan antanut anteeksi kaikille\nvihollisillensa. Suokaa minun antaa anteeksi vaaliruhtinaalle,\nmaaherralle, linnanvoudille ja -hoitajalle, herroille Hintz ja Kuntz ja\nniille, jotka muuten ovat minua tässä asiassa loukanneet, mutta suokaa\nminun, jos niin tapahtua voi, saada pakoittaa junkkeria ruokkimaan\nhevoseni entiseen kuntoonsa.\n\nHänen näin puhuessaan käänsi Lutherus hänelle selkänsä tyytymättömällä\nsilmäyksellä ja nykäsi samassa kellon vetimestä; muuan palvelija\nkynttilä kädessä ilmestyi etehiseen. Kohlhas nousi ällistyneenä\njaloilleen, silmiänsä pyyhkien, ja kun palvelija turhaan koetti saada\novea auki, se kun oli salvassa, ja kun Lutherus taas istui paperiensa\nääreen, aukaisi Kohlhas itse miehelle.\n\nPikaisesti silmäiltyään vierastaan, sanoi Lutherus palvelijallensa:\n\n— Näytä valkeata tämän miehen alas mennä!\n\nPalvelija, ollen jotenkin hämillään tästä vierailusta, otti portin\navaimen seinästä, ja odottaen vierasta lähtemään, meni hän takaisin\nhuoneen puolittain avonaiselle ovelle. Kohlhas hypisteli liikutettuna\nhattuansa, sanoen:\n\n— Niinmuodoin en minä voi, korkea-arvoinen herra, päästä osalliseksi\nsiitä hyvästä työstä, jota teiltä pyysin: saada rikokseni sovitetuiksi?\n\n— Vapahtajasi kanssa? — et! vastasi Lutherus. Mitä maanherraan tulee,\ntahdon parastani koettaa, kuten sinulle lupasin.\n\nJa silloin osotti hän palvelijalle, että hän enempää viivyttelemällä\ntekisi, mitä oli määrätty. Kohlhas puristi tuskallisella huokauksella\nkädet rintaansa vasten, seurasi miestä, joka vei häntä portaita alas,\nja katosi.\n\nSeuraavana aamuna lähetti Lutherus Saksin vaaliruhtinaalle kirjeen,\nmissä hän — annettuansa ankaran sivu-iskun herroille Hintz ja Kuntz\nvon Tronkalle, jotka, edellinen kamarijunkkarina, jälkimäinen\njuomanlaskijana kuuluivat ruhtinaan likeisimpään seurueesen ja jotka,\nkuten yleiseen tiettiin, olivat estäneet Kohlhas'in valituskirjan\nperille tulemasta — ilmoitti hänelle sillä vapaamielisyydellä, joka\noli Luthruksella omituista, että asiain ollessa näin ikävällä kannalla\nei ollut mitään muuta tehtävissä, kuin hyväksyä hevoskauppiaan\nehdoitus, ja katsoen siihen, mitä jo on tapahtunut, myöntää hänelle\ntäysi vapaus, että hän uudestaan voisi alkaa oikeudenkäyntiänsä.\nYleinen mieli, huomautti Lutherus, on varsin epäiltävässä määrässä\nKohlhas'in puolella, niin että itse Wittenberg'issä, jonka hän kolmasti\noli polttanut, kuului ääniä hänen puolustukseksensa; ja kun Kohlhas\nepäilemättä, tuomioistuimen hylkäämänä, antaisi asiansa katkerilla\nmuistutuksilla tulla kansan tiedoksi, voisi kansa joutua niin suuressa\nmäärässä harhaan, että valtion vallalla ei olisi enään mitään\ntehtävänä. Hän lausui, että tässä tilaisuudessa olisi parasta jättää\nkaikki epäilykset siitä, olisiko soveliasta ryhtyä keskusteluihin\naseisin tarttuneen valtion jäsenen kanssa; tämä oli todella, sen mukaan\nkuin häntä kohtaan oli menetelty, jätetty, jos niin saattaa sanoa,\nulkopuolelle valtion suojelua, ja, sanalla sanoen, pitäisi häntä nyt,\nLutheruksen tuuman mukaan, että saataisiin asia päättymään, paremmin\npitää jonakin vieraana valtana, joka oli maahan hyökännyt (ja voisihan\ntämä olla jossakin määrin oikeakin, kun hän oli ulkomaalainen), kuin\nhallitusta vastaan nousseena kapinoitsijana.\n\nVaaliruhtinas otti vastaan tämän kirjeen juuri kun Meissen'in\nprinssi Kristian, valtakunnan yli-sotapäällikkö ja Mühlberg'in luona\nlyödyn ja haavojansa vielä sairastavan Meissen'in prinssin Fredrikin\nsetä, oli saapuvilla linnassa, samoin kuin suurkansleri kreivi\nWrede, valtiokanslian presidentti kreivi Kallheim, juomanlaskija ja\nkamarijunkkari Hintz ja Kuntz von Tronka, jotka olivat ruhtinaan\nnuoruuden ystäviä ja uskottuja. Kammarijunkkari, herra Kuntz, joka\nsalakirjurina piti huolta herransa salaisesta kirje-vaihdosta, ollen\noikeutettu käyttämää» hänen nimeänsä ja sinettiänsä, otti ensiksi\npuhuaksensa ja koetti leveästi ja laveasti selittää, ettei hän\nmilloinkaan olisi tukehuttanut niitä valituksia, joita hevoskauppias\noli hänen sukulaisestansa, junkkerista, oikeusistuimelle tehnyt,\nellei hän väärien ilmoitusten kautta olisi ruvennut pitämään niitä\naivan perättöminä ja joutavanpäiväisinä riidan-hankkeina; ja sitten\nkäänsi hän puheensa asiain nykyiseen tilaan. Hän huomautti, että\nhevoskauppiaalla ei Jumalan eikä ihmisten lain mukaan ollut oikeutta\ntämmöisen hairahduksen tähden ryhtyä niin hirmuiseen omankäden-kostoon,\njota hän oli harjoittanut; hän kuvaili sitä kunnian loistetta,\njoka lankeisi tämmöisen uppiniskaisen päähän, jos hänen kanssansa\nryhdyttäisiin keskusteluihin, ikäänkuin jonkun laillista sotaa\nkäyvän vallan kanssa; se häpeä, johon vaaliruhtinaan korkea henkilö\ntästä joutuisi, tuntui hänestä niin mahdottomalta kärsiä, että hän\nkaunopuheliaisuutensa innossa mieluummin, kuten hän sanoi, tahtoisi\nkokea mitä muuta hyvänsä, kuin nähdä tuon hurjan kapinoitsijan\nyrityksien johtavan tarkoitettuun päämäärään, mieluummin nähdä\njunkkeria väki-vallalla vietävän Kohlhasenbrück'iin tahi johonkin\nmuualle hevosia syöttämään, kuin kuulla, että Lutheruksen ehdotus\ntässä tapauksessa olisi hyväksytty. Oikeuden suurkansleri kreivi\nWrede lausui, puolittain Kuntz'iin kääntyneenä, surkuttelemisensa\nsiitä, ettei ennemmin ollut ilmaantunut noin hienotunteista\nhuolenpitoa ruhtinaan kunniasta, kun asiaa ensiksi esiteltiin; hän\nselitti vaaliruhtinaalle, mitenkä vaarallista oli käyttää valtion\nvoimaa ilmeisesti väärän asian puolustukseksi ja huomautti, katsoen\nsiihen mies-lukuun, joka hevoskauppiaalla vielä maassa oli, että\nväkivaltaisuuksien verkko tällä tavoin voisi kohoutua äärettömyyteen\nsaakka, sekä lausui suoraan, että oikeus aivan yksinkertaisesti, jos se\nheti paikalla ja ilman henkilöön katsomatta korvaisi sen hairauksen,\nmihin oltiin vikapääksi tultu, voisi repiä rikki tämän verkon ja\nonnellisesti pelastaa hallituksen noin rumasta asiasta. Ruhtinaan\nkysymykseen, mitä Meissen'in prinssi Kristian asiasta arveli, vastasi\ntämä, samassa kunnioituksella kääntyen suurkansleriin, että sellainen\najatustapa, jota viimeinen puhuja oli osoittanut, tosin synnytti\nhänessä mitä suurinta kunnioitusta, mutta kun kansleri tahtoi puolustaa\nKohlhas'ia hänen oikeuksiinsa, kosketti hän samalla Wittenberg'in,\nLeipzig'in ja koko häviötä kärsineen alan vahingonpalkkion tahi\nkuitenkin rangaistuksen vaatimuksia. Valtion järjestys oli tähän\nmieheen katsoen niin hämmentynyt, että sitä tuskin enään voitaisiin\nentiselleen palauttaa oikeustieteellisellä perusohjeella. Sen vuoksi\noli hän kammarijunkkarin kanssa yhtä mieltä siinä, että tässä piti\nturvattaman siihen voimaan, joka juuri tällaisia tapauksia varten on\nolemassakin, nimittäin tarpeeksi suureen sotajoukkoon, joka ottaisi\nvangiksi tahi karkoittaisi hevoskauppiaan, joka oleskeli Lützen'issä.\n\nKammarijunkkari lausui, noutaen samassa istuimia vaaliruhtinaalle ja\nprinssille sekä nöyrästi asettaen ne esille huoneesen, että häntä\nihastutti, jotta mies prinssin oikeuden tunnolla ja nerolla oli samaa\nmieltä kuin hän itsekin kysymyksessä olevassa arveluttavassa asiassa.\nMutta prinssi, käyden käsiksi tuoliin, siihen kuitenkaan istumatta,\nja kiivaasti katsoen kammarijunkkaria silmiin, vakuutti hänelle,\nettei hänellä ollut yhtään syytä iloita tästä yhdenmukaisuudesta,\nkun ensimäisenä toimena luonnollisesti tulisi olemaan juuri hänen\nvangitsemisensa ja syyttämisensä maaherran nimen väärin käyttämisestä.\nSillä jos tarve vaatisikin, että oikeuden valtikan edessä annettaisiin\nunheesen jäädä koko joukko pahoja tekoja, jotka sisältyivät tässä\nasiassa itsessään sekä sen kautta olivat alkunsa saaneet, ja jotka\nolivat liian laajat oikeuden tutkinnon alle vedettäviksi, niin\nei tämä kuitenkaan tulisi koskemaan ensimäistä menettelyä, joka\noli näihin aihetta antanut, sillä ainoastaan kammarijunkkarin\nhengiltä-tuomitsemisen kysymys voisi antaa valtiolle oikeuden\nhevoskauppiaan kukistamiseen, \"jolle itse olemme antaneet käteen sen\nmiekan, mitä hän käyttää, ja jonka asia, kuten tietty, on aivan oikea\".\n\nVaaliruhtinas, johon näistä sanoista hölmistynyt junkkeri loi\nsilmäyksensä, kääntyi pois, koko kasvoiltaan punastuen, ja meni\nakkunan luokse. Kun kaikki olivat seisoneet hetkisen neuvottomassa\näänettömyydessä, sanoi kreivi Kallheim, että tällä tavoin ei suinkaan\npäästäisi siitä loihtupiiristä, mihin oli kietouduttu. Samalla\noikeudella voitaisiin nostaa kannetta prinssin omaa veljenpoikaa,\nprinssi Fredrik'iä vastaan: kummallisella matkallaan Kohlhas'ia\nvastaan oli hänkin monella tavalla väärinkäyttänyt hänelle annettuja\nmääräyksiä, ja hän oli luettava niiden joukkoon, jotka olivat valtaan\nsaattaneet sen häiriötilan, missä nyt oltiin. Kun vaaliruhtinas,\nharhailevin silmäyksin ympärilleen katsellen, astui erään pöydän\nääreen, otti juomanlaskija herra Hintz von Tronka puhuaksensa ja sanoi,\nettä hän ei voinut käsittää, mitenkä päätös, joka tässä oli tehtävänä,\nvoisi jäädä huomaamatta niin viisailta miehiltä, kuin ne, jotka tässä\nläsnä olivat. Hevoskauppias oli, senmukaan kuin puhuja tiesi, luvannut\nantaa joukkonsa, jolla hän oli maahan hyökännyt, käydä hajalle, jos hän\nsaisi täyden turvallisuuden matkustaa Dresden'iin ja asiansa uudestaan\ntutkittavaksi; mutta eihän siitä seurannut, että hänelle annettaisiin\nhänen rikoksellinen omankäden-kostonsa anteeksi; nämät ovat kaksi\neri oikeuden käsitettä, jotka tohtori Lutherus näkyy toisiinsa\nsekoittaneen, niinkuin valtioneuvostokin.\n\n— Kun hevosia koskeva tuomio on langennut Dresden'in oikeudessa,\njatkoi hän, nostaen sormensa nenälleen, tulkoonpa se sitten millainen\nhyvänsä, niin eihän meitä mikään estä vangitsemasta Kohlhas'ia hänen\nmurhapoltoistaan ja ryöväyksistään. Se on valtioviisas kiekaus,\njohon yhtyy sekä valtiomiesten että maailman mielipiteiden edut ynnä\njälkimaailman mieltymys.\n\nKun sekä prinssi että suurkansleri ainoastaan halveksivalla\nsilmäyksellä vastasivat näihin sanoihin ja keskustelu näkyi niinmuodoin\nloppuneen, sanoi vaaliruhtinas tahtovansa ensi valtioneuvoston\nkokoukseen saakka miettiä niitä eri mieliä, joita oli ilmi tuotu.\n\nNäytti siltä, kuin olisi toimi, jonka prinssi oli määrännyt\nensimäiseksi askeleeksi vaaliruhtinaan lemmikkiä vastaan, poistanut\nvaaliruhtinaalta kaiken halun ryhtymään Kohlhas'in kanssa taisteluun,\njohon jo kaikki oli valmistettu. Kuitenkin antoi hän suurkanslerin,\nkreivi Wreden, jonka mielipide näkyi hänestä olevan kaikkein viisain,\njäädä hänen luoksensa, ja kun tämä näytti hänelle kirjeen, mistä\nkävi selväksi, että hevoskauppiaan voima oli todellakin kasvanut\nneljäänsataan mieheen, vieläpä että hän, sen yleisen tyytymättömyyden\nvuoksi, joka maassa vallitsi kammarijunkkarin laittomuuksien tähden,\nvoisi saada sen aivan pian kaksin- vieläpä kolminkin kertaiseksi, niin\npäätti vaaliruhtinas enempää viivyttelemättä seurata niitä neuvoja,\njotka Lutherus oli hänelle antanut. Hän jätti senvuoksi koko Kohlhas'in\nasian johdonpidon kreivi Wreden haltuun, ja muutamia päiviä sen jälkeen\njulistettiin kuulutus, jonka pääasiallinen sisältö oli seuraava:\n\n— Me y.m., y.m. Saksin vaaliruhtinas, myönnämme, ottaen erittäinkin\ntohtori Martti Lutheruksen puolustuspuheen armolliseen huomioomme,\nMikael Kohlhas'ille, hevoskauppiaalle Brandenburg'in maakunnasta,\ntäyden suojeluksen hänen matkatakseen Dresden'iin, saadaksensa jättää\nasiansa tutkittavaksi, ehdoilla että hän kolmen päivän perästä,\ntästä tiedon saatuansa, peittää aseensa pois; tullen hän kuitenkin,\nsiinä tapauksessa että hän, mikä luultavaa ei ole, saisi hevosia\nkoskevan asiansa Dresden'in oikeudessa hyljätyksi, omavaltaisten\noikeudenhankkimisen yritystensä tähden, lain koko ankaruudella\nrangaistavaksi. Muussa tapauksessa annetaan hänelle ja hänen\nmiehistöllensä armoa oikeuden asemesta ja täydellinen anteeksi antamus\nSaksissa tehdyistä väkivaltaisuuksista.\n\nHeti kohta kun Kohlhas oli saanut Lutherukselta yhden kappaleen näitä\nkuulutuksia, joita naulattiin näkyviin maan kaikille torille, hajotti\nhän, niin ehdollisia kuin kuulutuksen eri kohdat olivatkin, väkensä\nja jakeli heille jokaiselle lahjoja, kiitteli heitä ja antoi heille\nsopivia neuvoja. Kaikki, mitä hän saaliiksensa oli saanut: rahat, aseet\ny.m. jätti hän vaaliruhtinaan omaisuutena Dresden'in oikeuden istuimen\nhaltuun, ja sitten kun hän oli lähettänyt Waldmaun'in kirjettä viemään\ntilanomistajalle Kohlhasenbrück'iin, saadaksensa, jos mahdollista oli,\ntalonsa takaisin, ja toimittanut Sternbald'in Schwerin'iin noutamaan\nhänen lapsensa, joita hän taas halusi nähdä luonansa, jätti hän\nLützen'in linnan ja lähti, tiellään ilmoittamatta kenellekään, kuka hän\noli, ja kantaen taskussaan omaisuutensa lopun arvopapereissa, matkalle\nDresden'iin.\n\nPäivä alkoi koittaa, mutta koko kaupunki oli vielä uneen vaipuneena,\nkun hän koputti Pirnan esikaupungissa olevan pienen talonsa oveen,\njonka talon hän oli tilanomistajan oikeuden tunnosta saanut pitää, ja\nsanoi Tuomaalle, vanhalle portinvartijalle, joka taloa silmällä piti ja\npelästyneenä ja hämmästyneenä aukaisi oven hänelle, jotta hän menisi\nkansliaan ilmoittamaan Meissen'in prinssille, että Kohlhas oli saapunut\nkaupunkiin. Meissen'in prinssi, joka tämän tiedon saatuansa katsoi\nparhaaksi ottaa heti selville, missä suhteessa tähän mieheen oltiin,\ntapasi jo, kun hän vähää senjälkeen näyttäytyi muutamien ritarien ja\nkuorma-renkien seurassa, äärettömän ihmis-paljouden kokoontuneena\nniille kaduille, jotka veivät Kohlhas'in asunnolle. Tieto siitä, että\nmurhanenkeli, joksi Kohlhas'ia nyt sanottiin, oli tullut — hän, joka\nvainosi kansan rasittajia tulella ja miekalla — oli saattanut koko\nDresden'in kaupungin ja etukaupungin liikkeelle. Oli pakko sulkea\novi uteliaalta rahvaalta, joka ankarasti tunki esiin, poikien taas\nkiivetessä akkunoihin, saadaksensa lähemmin tarkastaa murhapolttajaa,\njoka huoneessaan nautti suurustansa. Niinpian kuin prinssi vartioiden\navulla, jotka tekivät tilaa hänelle, oli tullut huoneesen ja astunut\nKohlhas'in kammioon, kysyi hän tältä, joka puoli-pukeissaan seisoi\nerään pöydän ääressä, oliko hän hevoskauppias Kohlhas. Tämä otti\nvyöltään kirje-laukun, mikä sisälsi papereita, jotka selvittivät\nhänen olo-suhteensa, ojensi sen kohteliaasti prinssille ja vastasi\nkysymykseen: olen; hän lisäsi, että hän, hajoitettuansa joukkonsa\nmaaherran hänelle antaman suojelus-kirjan johdosta, oli tullut\nDresden'iin hevosia koskevaa asiaansa oikeudessa ajamaan junkkeri\nWenzel von Tronkaa vastaan. Hät'hätää vilaistuansa Kohlhas'iin,\njolloin kuitenkin jo ehti tarkastamaan hänet päästä kantapäähän\nsaakka, silmäili prinssi papereita, jotka olivat kirje-laukussa, pyysi\ntietää Lützen'in tuomioistuimen antamain todistusten tarkoitusta,\nmitkä koskivat niitä tavaroita, jotka Kohlhas oli sen haltuun\njättänyt vaaliruhtinaan rahastohuoneen hyväksi, ja tehtyänsä sitten\nuseita kysymyksiä Kohlhas'in lapsista, hänen varallisuudestansa ja\nsiitä, mitenkä hän vast'edes aikoi elää, sekä huomattuansa kaikista\nmiehen mielialan olevan sellaisen, että hänen suhteensa voitiin olla\nvarsin tyynenä, antoi hän hänelle kirjeet takaisin sanoen, ett'ei\nhänen oikeudenkäyntiänsä vastaan mitään estettä ollut, ja että hänen\nainoastaan tuli suorastaan kääntyä tuomioistuimen suurkanslerin, kreivi\nWreden, puoleen. Vielä lisäsi prinssi, lyhyen vaitiolon jälkeen, mennen\nakkunan luoksi ja ihmettelevin silmin katsellen sitä väen paljoutta,\njoka oli kokoontunut huoneen edustalle:\n\n— Sinun on ehkä paras ottaa ensipäiviksi itsellesi vartia, joka\nsuojelee sinua huoneessasi, samoin kuin ulkonakin liikkuessasi.\n\nHämmästyneenä katsoi Kohlhas eteensä sanaakaan virkkaamatta.\n\n— Niin, niin, sanoi prinssi, astuen taas ikkunan ääreen, syytä itseäsi\nseurauksista, jos kiellät.\n\nJa sitten kääntyi hän oveen päin, aikoen mennä.\n\n— Armollinen herra, sanoi Kohlhas, asiaa harkittuansa, tehkää miten\ntahdotte. Antakaa minulle sananne siihen, että vartia poistetaan,\nmilloin vaan haluan, niin minulla ei ole mitään väittämistä sitä\nivastaan.\n\nPrinssi vastasi, senhän seuraavan itsestään, ja ilmoitettuansa niille\nkolmelle maasoturille, jotka saapuville tulivat, että mies, jonka luona\nhe tulisivat olemaan, oli vapaa, ja että heidän tulisi ainoastaan\nsuojelusvartijoina häntä seurata, silloin kun hän liikkui ulkona, jätti\nhän hevoskauppiaan hyvästi, tehden kädellään suosiollisen liikkeen, ja\npoistui.\n\nOli noin puolen päivän aika, kun Kohlhas kolmen maasoturinsa ja\näärettömän väkijoukon seuraamana, joka ei yrittänytkään hänelle mitään\npahaa tekemään, varsinkin kun rahvasta oli poliisi varoittanut,\nmeni suurkanslerin, kreivi Wreden luoksi. Suurkansleri otti hänet\nlempeydellä ja ystävyydellä vastaan etehisessään ja keskusteli hänen\nkanssansa kokonaista kaksi tuntia. Annettuansa Kohlhas'in kertoa\nasian juoksun alusta loppuun saakka, osoitti hän hänet kaupungin\nerään mainion asianajajan luokse, jotta saisi heti haaston laadituksi\nja oikeuteen jätetyksi. Kohlhas lähti viivyttelemättä asianajajan\nasuntoon; haasto tehtiin aivan yhtäpitäväiseksi ensimäisen kanssa,\njoka oli hylätty, ja siinä vaadittiin, että junkkeri oli lain mukaan\nrangaistava, että hänen oli saattaminen hevoset entiseen kuntoon ja\nkorvaaminen vahingot, mitkä Kohlhas sekä hänen Mühlberg'in luona\nkaatunut renkinsä, Herse, olivat kärsineet, — jälkimmäisen vahinko\nHersen vanhan äidin hyväksi; sitten palasi hän kotiinsa väkijoukon\nseuraamana, joka yhä vielä tungeksi hänen ympärillään, päättäen olla\nlähtemättä ulos kaupungille muulloin kuin tärkeiden toimien vaatiessa.\n\nSillä välin oli junkkerikin laskettu vankeudestaan Wittenberg'issä;\nja sittenkun hän oli parantunut vaarallisesta taudista, joka oli\nrasittanut hänen jalkaansa, sai hän Dresden'in oikeuden-istuimelta\nhaaston saapua sinne vastaamaan hevoskauppias Kohlhas'in häntä\nvastaan nostamaan kanteesen, että hän olisi Kohlhas'ilta ottanut\nparin hevosia ja turmellut ne. Tronka veljekset, kammarijunkkari ja\njuomanlaskija, hänen sukulaisensa, joiden huoneilla hän majautui,\nkohtelivat häntä suurimmalla nyrpeydellä ja halveksimisella; he\nnimittivät häntä kurjaksi raukaksi, joka saattoi häpeätä heidän koko\nperheelleen, ja selittivät hänelle, että hän välttämättömästi tulisi\nhävittämään asiansa, sekä vaativat häntä heti ryhtymään toimiin,\nsaadaksensa selkoa hevosista, jotka hänen oli kaikkein ihmisten\npilkaksi ja ivaksi jälleen voimiinsa syöttäminen. Heikolla, vapisevalla\näänellä sanoi junkkeri, että hän oli kurjin ihminen maan päällä; hän\nvannoi, ettei hän tietänyt juuri mitään koko tuosta riidasta, joka\noli syössyt hänet onnettomuuteen, ja että linnanvouti ja -hoitaja\nolivat syypäät kaikkiin, he kun hänen tietämättänsä olivat hevosia\nsyksyllä käyttäneet, niitä liiallisesti rasittaneet ja osittain\nomilla pelloillaan turmelleet. Tämän sanottuansa istui hän tuolille\nja pyysi sukulaisiansa, etteivät he loukkauksillaan ja solvauksillaan\nsaattaisi häntä samaan tautiin, josta hän vast'ikään oli päässyt.\nSeuraavana päivänä kirjoittivat herrat Hintz ja Kuntz, joilla itsellä\noli maatiloja lähellä maahan palanutta Tronkenburg'ia, junkkerin\npuolesta, kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, niiden siellä oleville\nhoitajille ja arenti»miehille, että ne hankkisivat tietoja hevosista,\njotka katosivat tuona onnettomuuden päivänä, jona linna paloi, ja\njoista ei sen jälkeen kukaan ollut mitään kuullut. Wutta kun linna\noli hävitetty ja kaikki asujamet paenneet tahi surmatut, eivät herrat\nsaaneet mitään muuta tietää, kuin että muuan mies, jota murhapolttaja\noli ajanut eteenpäin, miekan lappeella hosuen, oli pelastanut hevoset\npalavasta majasta, missä ne seisoivat, ja että mies, kysyttyänsä mitä\nhän niillä tekisi ja mihinkä hän ne veisi, ei ollut saanut mitään\nvastausta hurjistuneelta murhapolttajalta. Junkkerin vanha, luulevainen\nemännöitsijä, joka oli paennut Meissen'iin, antoi kirjalliseen\nkysymykseen sen vastauksen, että mies aamulla tuon hirmuisen yön\njälkeen oli lähtenyt kulkemaan Brandenburg'in rajalle päin, kulettaen\nhevoset muassaan. Mutta kaikki tiedustelut, joita siellä päin tehtiin,\nolivat turhat, ja näytti siltä, kuin olisi joku hairaus ollut syynä\ntähän ilmoitukseen, koska junkkerilla ei ollut yhtään renkiä, joka\nolisi ollut Brandenburg'in alueelta, tahi joltakin sinne vievän tien\nvarrella olemalta seudulta. Eräät dresdeniläiset, jotka muutamia\npäiviä Tronkenburg'in palon jälkeen olivat olleet Wilsdrus'issa,\nsanoivat, että siihen aikaan oli sinne tullut eräs mies, muassaan kaksi\nhevosta, joita hän talutti riimuista; ja kun elukat olivat sangen\nviheliäisessä tilassa, eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi, oli hän ne\nsijoittanut muutamaan läävään erään lammaspaimenen luona, joka oli\nottanut ne jälleen voimiin saattaaksensa. Monesta eri syystä näkyi\ntodenmukaiselta, että nuot olisivat puheena olevat hevoset; mutta\npaimen Wilsdrus'issa oli, sen mukaan mitä sieltäpäin tulevat ihmiset\ntiesivät kertoa, jo kauan sitten myynyt hevoset — kelle, siitä ei\ntietty mitään.\n\nKolmas huhu, jonka liikkeelle panijasta ei saatu mitään tietoa,\ntiesi, että hevoset olivat kuolleet ja kuopatut nylkyrin hautaan\nWilsdrus'issa. Herrat Hintz ja Kuntz, joille tämä asian käännös tuntui\nmitä hauskimmalta, joka helposti voidaan ymmärtää, he kun siten\nolisivat päässeet hevosia tallissaan syöttämästä, johon he muuten\nolisivat olleet pakotetut, kun junkkerilla itsellään ei ollut tallia,\nhalusivat kuitenkin, päästäksensä täyteen varmuuteen, saada tälle\nilmoitukselle parempaa tukea. Herra Wenzel von Tronka lähetti sentähden\nperinnöllisenä lääni- ja valtaherrana Wilsdrus'in oikeuden istuimelle\nkirjoituksen, jossa hän, tehtyänsä lavean selityksen hevosista, mitkä,\nkuten hän sanoi, olivat hänen huostaansa uskotut ja satunnaisen\ntapauksen kautta kadonneet, pyysi oikeudenistuinta parhaimmalla tavalla\ntiedustelemaan niiden olopaikkaa ja pakoittamalla vaatimaan sitä,\njonka hallussa ne olivat, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, runsasta\npalkintoa vastaan kaikista kulungeista, tuomaan ne kammarijunkkari\nKuntz'in talliin Dresden'iin. Tästä seurasi, että todella muutamia\npäiviä myöhemmin tulikin se mies, jolle paimen Wilsdrus'issa oli\nhevoset myönyt, tuoden ne perin uupuneina ja horjuvina, kärryjensä\nperään sidottuina kaupungin torille. Mutta herra Wenzel'in ja vielä\nenemmän Kohlhas'in paha onni tahtoi, että tuoja oli pyöveli, eli,\nniinkuin häntä myös joskus mainittiin, Döppeln'in \"nylkyri\".\n\nHeti kun herra Wenzel kammarijunkkarin läsnä ollessa oli kuullut\nmainittavan, että muuan mies oli tuonut kaupunkiin kaksi mustaa\nhevosta, jotka olivat Tronkenburg'in palosta pelastuneet, lähtivät\nnämät kumpikin, ottaen mukaansa muutamia renkiä, linnantorille, missä\nnylkyri oli, ottamaan hevoset haltuunsa ja kulettamaan ne kotiinsa,\njos ne, näetsen, olivat samat, jotka olivat olleet Kohlhas'in omia.\nMutta mitenkä harmittavasti hämmästyivätkään ritarit, kun näkivät\naina yhä lisääntyvän ihmisjoukon kokoontuvan noiden kaksipyöräisten\nrattaitten ympärille, joihin hevoset olivat sidotut, tätä näkyä\nkatsomaan ja suurimmalla ivanteolla huutamaan toisillensa, että\nhevoset, joiden tähden valtakunnan perustukset horjuivat, jo nyt\nolivat joutuneet nylkyrin käsiin. Junkkeri, käyskennellen rattaitten\nympärillä ja katsellen noita kurjia eläimiä, jotka näkyivät olevan\nnääntymäisillään, sanoi hämillään, että ne eivät olleetkaan ne\nhevoset, jotka hän Kohlhas'ilta oli ottanut; mutta herra Kuntz loi\nmusertavan, mielikarvautta täynnä olevan silmäyksen veljensä poikaan,\nja heittäen viittansa taaksepäin, niin että hänen kunniamerkkinsä ja\nritarinvitjansa tulivat näkyviin, meni hän nylkyrin ääreen ja kysyi\nhäneltä, olivatko nuot mustat hevoset samat, jotka Wilsdrus'in paimen\noli huostaansa ottanut ja junkkeri Wenzel von Tronka, jonka omat ne nyt\nolivat, oli pyytänyt sikäläisen oikeuden istuimen hänelle toimittamaan.\n\n— Nuot mustatko? sysäsi nylkyri, joka, pitäen vesisankoa kädessään,\njuuri juotti suurta, hyvin hoidettua hevosta, mikä hänen rattaitansa\nveti. Laskettuansa sangon kädestänsä, otti hän kuolaimet hevosensa\nsuusta, sanoen, että ne hevoset, jotka olivat kärryihin sidottuina,\noli hän ostanut Hainicher'in sikopaimenelta; mistä tämä ne oli saanut\ntahi olivatko tulleet Wilsdrus'in paimenen hoteilta, siitä ei hänellä\nollut vähintäkään tietoa.\n\n— Wilsdrus'in oikeuden asiamies, sanoi hän, ottaen taas sangon\nkäteensä ja asettaen sen rattaitten viereen, oli sanonut, että hänen\ntulisi viedä hevoset Dresden'iin Tronka herrojen luokse, mutta\nse junkkereista, jonka luokse häntä etupäässä oli osoitettu, oli\nKuntz. Tämän sanottuansa kääntyi hän pois, kaataen sen veden, jonka\nhevonen oli sankoon jättänyt, kivilaskokselle. Kamarijunkkari, joka\nilkkuvan väkijoukon häntä silmäillessä ei voinut saada nylkyriä,\nmikä tunnottomassa innossaan työtään toimitteli, katsomaan häneen,\nsanoi olevansa kamarijunkkari Kuntz von Tronkan, ja että nuot kaksi\nhevosta, jotka miehen piti hänen luoksensa tuoman, oikeastaan olivat\nerään hänen sukulaisensa omat, että eräs mies, joka oli Ironkenburg'in\npalosta päässyt tiehensä, oli vienyt ne Wilsdrus'in paimenelle, mutta\nalkuperäisesti olivat ne hevoskauppias Kohlhas'in hevosia. Hän kyseli\nmieheltä, joka hajasäärin seisoi hänen edessään pukuansa järjestellen,\neikö hän tästä mitään tiennyt, ja eikö Hainichen'in sikopaimen, —\nsiitä se kaikki riippui — ollut ostanut hevosia Wilsdrus'in paimenelta\ntahi joltakin kolmannelta mieheltä, joka taas puolestaan olisi saanut\nne mainitulta paimenelta. Nylkyri sanoi saaneensa käskyn tuoda nämät\nhevoset Dresden'iin, nostaaksensa Tronka herrojen kotoa rahat niistä;\nkaikesta tästä lorupuheesta ei hän ymmärtänyt mitään. Olivatko hevoset\nolleet Pekalla tahi Hannulla tahi Wilsdrus'in paimenella, ennenkuin\nMainichen'in sikopaimenen käsiin joutuivat, se oli hänestä aivan\nyhdentekevä, kunhan ne vaan eivät olleet varastetut.\n\nTämän sanottuansa meni hän, ruoska leveässä selässään riippuen, erään\nruokakojun luokse torin varrella, saadaksensa, nälkä kun hänen oli,\nsuurusta itsellensä. Kammarijunkkari, joka ei tiennyt, mitä oli tehtävä\nnäiden hevosten suhteen, jotka Hainichen'in sikopaimen oli myynyt\nDöppeln'in nylkyrille, jos ne eivät olleetkaan Kohlhas'in hevosia,\nkehoitti junkkerin sanomaan jotakin; ja kun tämä vaalein, vapisevin\nhuulin vastasi, että parasta olisi ostaa hevoset huolimatta siitä\nolivatko Kohlhas'in tahi ei, poistui kamarijunkkari väkijoukosta,\nkäärien viittansa ympärilleen, kokonaan epätietoisena, mitä hänen tuli\ntehdä ja sanoa. Hän kutsui luoksensa vapaaherra von Wenk'in, erään\ntuttavansa, joka ratsasti katua eteenpäin, ja uhalla päätettyänsä,\nettei paikalta lähtisi juuri sentähden että väkijoukko, katsellen\nivallisesti häntä ja pitäen niistinliinoja suunsa edessä, vaan näkyi\nodottavan hänen pois lähtöänsä, puhjetaksensa yleiseen nauruun, pyysi\nhän vapaaherran ratsastamaan suurkansleri kreivi Wreden luoksi ja\nkoettamaan hänen välityksensä kautta saada Kohlhas'in sinne hevosia\nkatsomaan.\n\nSattuipa juuri niin, että Kohlhas oli erään oikeudenpalvelijan kautta\nkutsuttu suurkanslerin luokse, antaaksensa muutamia tarpeellisia\nselityksiä niistä tavaroista, mitkä hän oli jättänyt Lützen'in\ntuomioistuimen haltuun, ja hän seisoi salissa kanslerin edessä, kun\nvapaaherra vastamainitulla asialla astui huoneesen. Kun suurkansleri\näkäisin muodoin nousi istuimeltaan ja antoi hevoskauppiaan, jota\nvastatullut ei tuntenut, seisoa alallaan paperinensa, mitkä hänellä oli\nkädessä, kertoeli vapaaherra hänelle pulan, mihinkä herrat von Tronka\nolivat joutuneet: Döppeln'in nylkyri oli Wilsdrus'in tuomioistuinten\ntekemän epäselvän vaatimuksen johdosta tuonut kaupunkiin kaksi hevosta,\njoiden tila oli niin kurja, että junkkeri Wenzel'inkin oli täytynyt\nepäillä, voisiko niitä tunnustaa Kohlhas'in omiksi, jonka tähden,\njos kuitenkin tahdottaisiin ostaa niitä nylkyriltä ja koetettaisiin\nsaada niitä junkkerin tallissa jälleen jaloillensa, olisi aivan\nvälttämätöntä, jotta Kohlhas ensin niitä tarkastaisi, ett'ei mitään\nepäilystä asian suhteen olisi.\n\n— Olkaa niinmuodoin hyvä, lopetti hän, ja toimittakaa vartiain kautta\nhevoskauppias kotoaan torille, missä hevoset ovat.\n\nSuurkansleri vastasi, ottaen silmälasit nenältänsä, että vapaaherra\nerehtyi suuresti, jos hän luuli, että hänellä, kanslerilla, oli oikeus\nantaa kulettaa Kohlhas'ia minne vaan junkkeri tahtoi. Sitten esitti hän\nhänelle hevoskauppiaan, joka seisoi hänen takanansa, ja pyysi, asettaen\njälleen lasit nenällensä, vapaaherran tässä asiassa kääntymään itse\nKohlhas'in puoleen. Tämä, joka ei yhdelläkään kasvojensa väräyksellä\nosoittanut, mitkä mietteet hänen sielussansa liikkuivat, sanoi\nsuostuvansa lähtemään torille tarkastamaan hevosia, jotka nylkyri oli\nkaupunkiin tuonut. Kun vapaaherra hämillänsä kääntyi Kohlhas'iin päin,\nastui tämä taas esiin suurkanslerin pöydän ääreen, ja annettuansa\nhänelle papereistansa, jotka hän kirjelaukussaan piti säilössä, vielä\nmuutamia selityksiä Lützen'issä tekemien lahjoitustensa suhteen,\nheitti hän hyvästi. Vapaaherra, joka kasvoiltansa tulipunaisena oli\nmennyt akkunan eteen, teki myöskin hyvästijättönsä, ja molemmat\nlähtivät niiden kolmen maasoturin seuraamina, jotka Meissen'in prinssi\noli Kohlhas'ille vartiaksi antanut, linnantorille, perässänsä suuri\nihmis-joukko. Kammarijunkkari herra Kuntz, joka huolimatta monen\nystävänsä nuhteista, oli koko ajan pysynyt paikallaan väkijoukon\nkeskellä aivan Döppeln'in nylkyrin takana, astui heti kun vapaaherra\ntuli Kohlhas'in kanssa hevoskauppiaan eteen ja kysyi häneltä, pitäen\nkomeudella ja arvokkaisuudella miekkaa kainalossaan, oliko ne hevoset,\njotka seisoivat rattaitten vieressä, hänen. Hevoskauppias, kohteliaasti\nkäännyttyänsä ja otettuansa lakin päästään sen herran edessä, joka\nhänelle tämän kysymyksen oli tehnyt ja jota hän ei tuntenut, meni\nmitään vastaamatta kaikkien ritarien seuraamana nylkyrin rattaitten\nluokse. Pysähdyttyänsä kolmentoista askeleen päähän kärryistä ja siitä\nhätämältään tarkastettuansa hevosia, jotka horjuvin jaloin seisoivat,\npää riipuksissa, syömättä niitä heiniä, jotka nylkyri oli niiden eteen\nheittänyt, kääntyi hän taas kammarijunkkariin päin sanoen:\n\n— Armollinen herra, nylkyri on aivan oikeassa; nuot hevoset, jotka\ntuossa ovat rattaisin sidottuina, ovat minun.\n\nSitten katsahti hän siihen herrajoukkoon, joka häntä ympäröitsi, otti\nvielä kerran hatun päästänsä ja lähti vartiainsa seuraamana taas\ntorilta pois. Kohlhas'in ilmoituksen johdosta astui kammarijunkkari\nheti ja reippaasti, niin että hänen kypäritöyhtönsä huojui, nylkyrin\nluokse ja heitti hänelle rahakukkaron; ja sillaikaa kun nylkyri kukkaro\nkädessä rahoja tarkasteli ja lyijykammalla hiuksia otsaltansa suki,\nkäski kammarijunkkari erään renkinsä irroittaa hevoset ja viedä ne\nkotiin. Renki, joka isäntänsä häntä huutaessa oli eronnut ystäviensä\nja sukulaistensa seurasta, menikin todella suorastaan hevosten luoksi\nsuuren lammikon ylitse, joka oli niiden jalkoihin syntynyt. Mutta\ntuskin oli hän ottanut riimut käsiinsä päästääksensä hevoset irti,\nkun mestari Himboldt tarttui hänen käsivarteensa ja lennätti hänet\nrattaitten luota pois, ärjyen:\n\n— Älä koske noihin rakkariluuskiin!\n\nMiehen astuessa takaisin lammikon ylitse, sanoi hän kammarijunkkarille,\njoka seisoi paikallaan tuosta kohtauksesta mitään virkkaamatta,\nettä hänen tuollaiseen toimeen pitäisi hakea joku nylkyrin renki.\nKammarijunkkari, vihasta vaaleana hetkisen katseltuansa mestari\nHimboldt'ia, kääntyi häneen selin ja huusi, ojentaen päätänsä\nympärillä olevien ritarien ylitse, vahtia; ja kun sitten muuan upsieri\nvapaaherra von Welk'in toimesta oli tullut linnasta, muassansa muutamia\nvaaliruhtinaan henkivartioita, vaati kammarijunkkari häntä, tehtyänsä\nlyhyen selityksen niistä riidan yllytyksistä, joihin kaupungin porvarit\nolivat ryhtyneet, ottamaan niiden alkuunpanijan, mestari Himboldt'in\nsäilöön. Hän tarttui tätä jälkimäistä rinnukssiin ja syytti häntä\nsiitä, että hän oli sysännyt hänen renkinsä rattaitten luota ja häntä\npahoin kohdellut, kun tämä isäntänsä käskystä aikoi päästää irti\nhevoset. Mestari Hiniboldt pääsi ketterällä kiekauksella silmille päin\npujahtamaan kammarijunkkarin käsistä.\n\n— Armollinen herra, sanoi hän, jos 20-vuotiselle neuvotaan, mitä hänen\ntulee tehdä, se ei ole mitään kiihoittamista eikä yllyttämistä. Kysykää\nhäneltä tahtooko hän vastoin tavallisuutta ja kohtuutta puuttua noihin\nhevosiin, jotka ovat rattaisin sidottuina; jos hän sen tehdä haluaa,\nsittekin kun minä olen hänelle tämän kaiken sanonut, niin tehköön aivan\nkernaasti minun puolestani; minä en nosta mitään kysymystä, vaikka hän\nvielä ne tappaisi ja nylkisin.\n\nHimboldt'in vaiettua kääntyi kammarijunkkari renkiin ja kysyi häneltä,\noliko hänestä jossakin suhteessa arveluttavaa täyttää käskyä, irroittaa\nhevoset ja kulettaa ne kotiin; ja kun renki tunkeutuen porvarien\njoukkoon peloissaan vastasi, että hevoset olisivat ensin tehtävät\nkunniallisiksi, ennenkuin häneltä voitaisiin semmoista vaatia, niin\njuoksi kammarijunkkari hänen taaksensa, repäisi perheen vaakunamerkillä\nvarusketun hatun hänen päästänsä, polki sen jalkojensa alle, karkoitti\nvihan vimmassa rengin miekan iskuilla torilta ja käski hänen heti\npaikalla jättää renginpaikkansa.\n\n— Lyökää tuo verikoira maahan! huusi mestari Himboldt; ja kun porvarit\ntästä tapauksesta kiivastuneina kokoontuivat yhteen ja tunkivat vahdin\nsyrjään, heitti mestari kammarijunkkarin kumoon, vimmastunut kun\noli ja senvuoksi myöskin ajattelematon, riisti viitan, kauluksen ja\nkypärin häneltä, tempasi miekan hänen kädestään ja sinkautti sen hurjan\nvoimalla kauas torille. Turhaan huusi junkkeri Wenzel, päästyänsä\npois kansantungoksesta, ritareille, että kiiruhtaisivat hänen setänsä\napuun; ennenkuin ritarit olivat askeltakaan tässä tarkoituksessa\nottaneet, oli jo esiin tunkeva ihmisjoukko hajoittanut ne sinne ja\ntänne, niin että kammarijunkkari, joka kaatuessaan oli saanut haavan\npäähänsä, oli alttiina koko joukon raivolle, joka ei enään voinut\nitseänsä laisinkaan hillitä eikä ohjata. Ainoastaan pieni joukko\nratsastavia maasotureita, joka sattumalta kulki torin poikki ja jonka\nvaaliruhtinaan henkivartioitten päällikkö apuun kutsui, voi pelastaa\nhänet. Karkoitettuansa rahvaan tiehensä, otti päällikkö kiinni tuon\nvimmastuneen mestari Himboldt'in, ja kun muutamat ratsumiehet lähtivät\nviemään häntä vankeuteen, nosti kaksi ystävää tuon pahoin pidellyn,\nverissään viruvan kammarijunkkarin maasta ja vei hänet kotiin. Niin\nonnettomasti päättyi tämä rehellinen ja hyväätarkoittava yritys hankkia\nhyvitystä hevoskauppiaalle siitä vääryydestä, mitä hänelle oli tehty; ja\nainoastaan sentähden, että ennakkoluuloja ja yksinkertaisuutta, joka\npiti hevoset nylkyrin käsissä saastuneina, oli asiaan sekaantunut.\n\nVäkijoukon hajotessa sitoi Döppeln'in nylkyri, joka oli tehnyt\ntehtävänsä, hevoset muutamaan lyhty-paaluun, kun hän ei enään viitsinyt\nvartoa niiden korjuusen viejää; ja siihen ne jäivät, kenenkään\npitämättä niistä minkäänlaista huolta, koko päiväksi seisomaan, pilkan\nja ivan esineiksi katupojille ja tyhjäntoimittajille, niin että, kun\neläimillä ei ollut mitään ruokkoa eikä hoitoa, poliisiviraston oli\npakko ottaa ne korjuusen ja yön tullessa käskeä Dresden'in nylkyrin\nviemään ne kaupungin ulkopuolella olevaan nylkyrihuoneesen, kunnes\nehdittäisiin ryhtyä toisiin toimiin.\n\nVaikka hevoskauppias itse asiassa oli syytön tähän tapaukseen, synnytti\nse kuitenkin kaupungin vieläpä paremmissa ja oikeudentuntoisemmissakin\napean mielialan, joka oli hyvinkin haitallinen hänen oikeudenkäyntinsä\nmenestymiselle. Hänen kaltaistansa pidettiin aivan mahdottomana\nmaakunnassa kärsiä. Yksityisissä kodissa samoinkuin julkisissa\npaikoissa moitti voittamistaan alaa mielipide, että ilmeinen vääryys\nja asian sikseen jättäminen olisi parempi kuin antaminen oikeutta\nmiehelle, joka noin mitättömästä seikasta ja ainoastaan hurjan\nitsepintaisuutensa tyydytykseksi uhkasi koko maakuntaa. Kohlhas\nparan onnettomuudeksi täytyi itse suurkanslerinkin, joka oikeutensa\ntunnossa inhosi Tronka-perhettä, vahvistaa ja levittää tätä mielialaa.\nOli, näetsen, miltei mahdotonta enää saattaa Dresden'in nylkyrin\nhuostassa olevia luuskia siihen kuntoon, missä hevoset olivat olleet\nKohlhasenbrück'in tallista lähteissään; ja joskin se olisi ollut\nmahdollista, jos luuskista vielä olisikin huolella ja tarkalla hoidolla\naikaa voittaen voitu saada kunnollisia hevosia, niin oli häpeä, johon\njunkkerin suku kaikesta tästä olisi joutuva, niin suuri, ett'ei\nsuvun valtiollisen tärkeyden tähden, se kun oli maakunnan ensimäisiä\nja jaloimpia, ei mikään näyttänyt sopivammalta ja tarkoituksen\nmukaisemmalta, kuin rahaan turvaaminen. Muutamia päiviä vasta kerrotun\ntapauksen jälkeen tekikin presidentti kreivi Kallheim kirjallisesti,\nvammojansa sairastavan kammarijunkkarin nimessä, tällaisen ehdotuksen\nsuurkanslerille. Tämä kirjoitti Kohlhas'ille kirjeen, jossa hän\nkehoitti häntä rahaan tyytymään, jos hänelle semmoisia tarjottaisiin;\nmutta hän pyysi myöskin, ettei presidentti häntä yksityisillä kirjeillä\ntässä asiassa vaivaisi, ja neuvoi kammarijunkkaria kääntymään\nsuorastaan itse hevoskauppiaan puoleen, jota hän kuvaili sangen\nsopuisaksi ja sävyisäksi mieheksi. Hevoskauppias, jonka tahdonvoima\ntodellakin oli murtunut sen johdosta, mitä torilla oli tapahtunut,\nmukautui sen tähden suurkanslerin antamaan neuvoon, eikä odottanut\nmuuta kuin tilaisuutta saadaksensa suostua junkkerin tahi hänen\nsukulaistensa tekemään tarjoumukseen. Mutta juuri tälläistä ensimäistä\naskelta ujostelivat nuot kopeat ritarit, joita kanslerin vastaus oli\nsiihen lisäksi suuresti loukannut. He näyttivät seuraavana aamuna\nhänen kirjeensä vaaliruhtinaalle, kun tämä kävi haavojansa potevaa\nkammarijunkkaria katsomassa; ja heikolla, surullisella äänellä kysyi\nsairas, pitikö hänen, joka jo oli pannut henkensäkin alttiiksi,\nsaadaksensa asian sovituksi vaaliruhtinaan mielen mukaan, nyt vielä\nuhrata kunniansa maailman moitteille ja ruveta rukoilemaan sovintoa\nja anteeksi antoa mieheltä, joka oli saattanut hänelle ja hänen\nperheellensä kaikkea häpeää, mitä ajatella voi. Luettuansa kirjeen\nkysyi vaaliruhtinas hämillään kreivi Kallheim'ltä, eikö tuomioistuin\nvoinut ottaa päätöksensä perusteeksi sitä seikkaa, että hevosia oli\nmahdoton enää entiseen kuntoon saattaa, ja tämän johdosta määrätä\njunkkerin maksamaan rahapalkinnon, yhtä suuren kuin hevosista, jos ne\nolisivat kuolleet?\n\n— Armollinen herra, vastasi kreivi, ne ovat kuolleet, kuolleet\nvaltio-oikeuden kannalta katsoen, kun niillä ei enää ole mitään arvoa,\nja ne ovat varmaankin jo ruumiillisestikin kuolleet, ennenkuin ne\nsaadaan nylkyrin luota ritarien talliin.\n\nVaaliruhtinas pisti kirjeen taskuunsa, sanoen aikovansa itse\nkeskustella asiasta suurkaslerin kanssa; sitten lohdutti hän\nkammarijunkkaria, joka kiitollisena kohousi vuoteeltansa, ja läksi,\nkehoitettuansa häntä pitämään terveydestään tarkkaa huolta.\n\nTällä kannalla olivat asiat Dresden'issä, kun Lützenn'istä päin nousi\ntoinen, vielä kovempi rajuilma, jonka salamat nuot häjyt ritarit\nkylläkin vikkelästi osasivat johtaa hevoskauppiaasen, joka, vaikka hän\ntosin oli menetellyt ajattelemattomasti itseänsä ja muita vastaan,\nkuitenkaan ei ollut syypää kaikkiin sattuviin rettelöihin. Juhana\nNagelschwidt, eräs niistä henkilöistä, joita Kohlhas oli koonnut\nja jälleen, sittenkun vaaliruhtinaan suojeluskirje oli julistettu,\nhajottanut, oli, näetsen, muutamien viikkojen kuluttua nähnyt hyväksi\nuudestaan koota kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin taipuvaa roistoväkeä\nBöhmin rajalle ja omatekoisesti jatkaa sitä ammattia, mihin Kohlhas\noli hänet johdattanut. Osaksi saattaaksensa takaa-ajavan poliisin\npelkoon, osaksi saattaaksensa maan väestön vanhaan tapaan ottamaan\nosaa hänen konnantöihinsä, kutsui tämä heittiö itseänsä Kohlhas'in\nsijaiseksi. Viisaudella, jota hän oli oppinut entiseltä isännältään,\npani hän liikkeelle huhun, että vaaliruhtinaan julkinen suojeluskirje\nei koskenutkaan kaikkia niitä Kohlhas'in miehiä, jotka rauhallisesti\nolivat kotiinsa palanneet; Kohlhas oli muka itse Dresden'iin päästyänsä\njulmalla viekkaudella heitetty vankeuteen ja asetettu vartiain\nalaiseksi. Ilmoituksessa, joka oli aivan samankaltainen kuin ne, joita\nKohlhas oli julistellut, esiintyivät niinmuodoin Nagelschwidt'in\nmurhapolttajat tavallisena, sotaa käyvänä joukkona, joka oli\npukeutunut aseisin ainoastaan Jumalan kunniaksi, valvoaksensa tehtyjen\nväkivaltaisuuksien anteeksi antoa, jonka vaaliruhtinas oli Kohlhas'ille\nluvannut. Mutta — kuten mainittu on — vähät huoli Nagelschwidt\nJumalasta ja Kohlhas'ista, kunhan vaan sai tekosyynsä nojalla vapaasti\npolttaa ja ryöstää!\n\nNiinpian kuin ritarit Dresden'issä saivat tiedon tästä tapauksesta,\neivät he voineet hillitä iloansa, sillä se antoi asialle aivan toisen\nmuodon. He huomauttivat kavalilla ja tyytymättömyyttä osoittavilla\nmuistutuksilla, mikä harhateko oli tehty, kun, huolimatta heidän\nmonista ja vakaista varoituksistaan, oli myönnetty Kohlhas'ille\njulkinen suojelus-kirje, ikäänkuin olisi siten ollut tarkoituksena\nantaa viittaus kaikellaisille pahantekijöille seuraamaan hänen\nesimerkkiänsä; eivätkä he tyytyneet ainoastaan siihen, että olivat\ntäysin luottavinaan Nagelschwidt'in selityksiin ja uskovinaan\nhänen yksinomaisesti sen vuoksi aseisin tarttuneen, jotta saisi\nvääryyttä kärsineen isäntänsä turvallisuuden suojatuksi, vaan\nlausuivatpa vielä julki sen mielipiteen, että Nagelschwidt'in\nmurhapolttajana-esiintyminen oli ainoastaan paljaita vehkeitä,\nmihin Kohlhas oli häntä yllyttänyt hallitusta peloittaaksensa ja\npakoittaaksensa sen tekemään asiasta semmoisen päätöksen, jota nipusta\nnappiin olisi yhtäpitäväinen hänen mielettömän itsepintaisuutensa\nvaatimusten kanssa. Menipä juomanlaskija, herra Hintz, niinkin\npitkälle, että hän muutamille ystävillensä ja hovimiehille, jotka\nolivat kokoontuneet hänen ympärilleen vaaliruhtinaan etehisessä,\nsanoi Lützen'issä olevan ryövärijoukon hajoittamisen turhaksi\ntuulenpieksämiseksi; ja kerrottuaan paljon hauskaa suurkanslerin\noikeudentunnosta, huomautti hän monella älykkäästi keksityllä\nmutkittelullansa, että murhapolttaja-joukko nyt, niinkuin ennenkin,\nasusteli vaaliruhtinaskunnan metsissä ja odotti ainoastaan\nhevoskauppiaan viittausta lähteäksensä uudestaan liikkeelle tulella ja\nmiekalla tuhoja tekemään.\n\nMeissenin prinssi Kristian, joka oli suuresti paljoillaan tästä\nasiain käänteestä, lähti paikalla linnaan vaaliruhtinaan puheille, ja\nhuomatessaan selvästi ritarien aikovan, jos vaan suinkin mahdollista\noli, kukistaa Kohlhas'in uusien rikosten nojalla, pyysi hän lupaa\nsaadakseen viipymättä kuulustella hevoskauppiasta tästä asiasta.\n\nJotenkin hämmästyneenä siitä, että oli kaupunginpalvelijan seuraamana\nkäsketty kansliaan tulemaan, meni Kohlhas sinne, käsivarrellaan\nmolemmat pienet poikansa, Henrik ja Leopold. Sternbald, renki, oli,\nnäet, edellisenä päivänä saapunut ja tuonut muassaan viisi hänen\nlastansa Mecklenburg'in maakunnasta, jossa ne olivat oleskelleet. Monet\nmonituiset ajatukset, joista tulisi liian laveaksi kertoa, kehoittivat\nKohlhas'in ottamaan nämät kaksi lastansa mukaansa tutkintoon, kun\nne, nähdessänsä häntä pois vietävän, katkerin kyynelin sitä häneltä\npyysivät. Katseltuansa mielihyvällä lapsia, jotka Kohlhas oli laskenut\nmaahan kummallekin puolellensa, ja ystävällisesti kysyttyänsä heidän\nikäänsä ja nimiänsä, kertoi prinssi, mihin ilkiivaltaisuuden tekoihin\nhevoskauppiaan entinen apumies Nagelschwidt oli ryhtynyt Erz-vuoriston\nlaaksoissa, ja antaen Kohlhas'ille yhden tämän niin sanotuista\nkuulutuksista, vaati hän hänen esiintuomaan, mitä hänellä ehkä olisi\nsyyttömyytensä toteennäyttämiseksi sanottavaa. Kuinka suuresti\nhevoskauppias kauhistuikin häpeällisistä ja petollisista vehkeistä,\noli hänelle kuitenkin — niin oikeatuntoisen miehen edessä kuin prinssi\noli — jotenkin helppo tyydyttävällä tavalla todistaa perättömiksi\nsyytökset, jotka olivat häntä ivastaan tähdätyt. Hän huomautti, että\nasiain tällä kannalla ollessa, kolmannen miehen välitys ei ollenkaan\nollut tarpeen hänen riitajutussansa, joka nyt näytti sangen hyvin\nmenestyvän; hän näytti sen ohessa muutamista kirjeistä, jotka hänellä\noli muassaan ja joita hän prinssin nähtäviksi pani, kuinka peräti\nvalheellista oli, että Nagelschwidt olisi taipuisa tekemään hänelle\nminkäänlaista avun tarjousta, Kohlhas kun vähää ennen joukkonsa\nhajoittamista Lützen'issä oli aikonut muutamista väkivaltaisuuksista\nja muista konnantöistä, joita Nagelschwidt oli tehnyt, hirtättää hänet\n— josta rangaistuksesta ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen\njulistaminen oli hänet pelastanut; hän ja Nagelschwidt olivat päin\nvastoin veri-vihollisia. Prinssin suostumuksella istui Kohlhas heti\npöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen Nagelschwidt'ille, missä näytti\njulkeaksi valheeksi tekosyyn, johon nojautuen entinen toverinsa\nuudestaan oli noussut kapinaan — sen tekosyyn, näet, että muka saisi\ntoimeen Kohlhas'ia ja hänen joukkoansa kohtaan täyttämättä jääneen ja\nsuojeluskirjeessä luvatun anteeksi-antamuksen; ilmoitti hänelle, ettei\nhän, Kohlhas, Dresden'issä ollutkaan vankeudessa eikä vartiain alainen,\nja että päinvastoin hänen oikeudenkäyntinsäkin oli menestymäisillään.\nLopuksi jätti hän Nagelschwidt'in niistä väkivallan-harjoituksista,\njoita tämä suojeluskirjeen julkaisemisen perästä oli Erz-vuoristossa\ntehnyt, lain koko ankaruuden rangaistavaksi, varoitukseksi koko\nsille joukolle, joka kapinoitsijan ympäri oli kerääntynyt. Tähän\nkirjeesen liitettiin myös muutamia kohtia siitä rikostutkinnosta,\njota hevoskauppias oli Nagelschwidt'in suhteen Lützen'in linnassa\npitänyt, ja joka koski noita vastamainituita roistontöitä — kaikki\ntämä, jotta kansa näkisi, minkälainen heittiö Nagelschwidt oli, ja\nettä hän jo kerta oli ollut hirsipuuhun tuomittu ja siitä ainoastaan\nvaaliruhtinaan suojeluskirjeen kautta pelastunut. Kun kirje oli\nkirjoitettu, rauhoitti prinssi Kohlhas'ia ja sanoi, että epäluulo,\njohon hevoskauppias, seikkojen tällä kannalla ollessa, oli tässä\ntutkinnossa joutunut, kokonaan oli poistettu; vakuutti hänelle, että,\nniinkauan kun hän Dresden'issä viipyi, myöskin pysyisi voimassaan\nhänelle myönnetty suojeluskirje; ojensi vieläkin kerran kätensä\nKohlhas'in pojille ja antoi heille muutamia hedelmiä pöydältä; sitten\njätti hän Kohlhas'in hyvästi ja antoi hänen lähteä.\n\nSuurkansleri, joka aivan hyvin huomasi, mikä suuri vaara uhkasi\nKohlhas'ia, teki kaikkia, mitä voi, saadaksensa hänen oikeudenkäyntinsä\npäättymään, ennenkuin se kietoutuisi ja sekaantuisi muihin tapauksiin.\nMutta tällainen kietoutuminen, sepä olikin juuri noiden valtioviisaiden\nritarien toivo ja tarkoitus, ja sensijaan että he vaitiolollaan\nikäänkuin olisivat myöntäneet viallisuutensa ja koettaneet vaikuttaa\nhelpon tuomion langettamiseen, alkoivat he nyt kavaloilla ja\nviisastelevilla mutkillaan aivan kokonaan kieltää kaiken syyllisyyden\nomalta puoleltaan. Milloin sanoivat he, että Kohlhas'in hevoset\nainoastaan linnanvoudin ja -hoitajan omavaltaisesta menettelystä,\njosta junkkeri muka ei laisinkaan tiennyt, olivat otetut takavarikkoon\nTronkenburg'issa, milloin vakuuttivat he taas, että hevoset jo sinne\ntullessansa olisivat olleet kovassa ja vaarallisessa yskässä, ja\nvetosivat tässä kohden todistajiin, joita lupasivat hankkia; mutta\nkun he kuitenkaan laveilla tutkimuksillaan ja selityksillään eivät\npitkälle päässeet, ottivat he lopulta pakonsa erääsen vaaliruhtinaan\nmääräykseen, jossa hevosten vientiä Brandenburg'ista Saksin alueelle\ntodellakin oli kielletty silloin raivoavan eläintaudin johdosta — ja\ntämähän päivän selvään muka todisti, ettei junkkeri ollut ainoastaan\noikeutettu, vaan vieläpä velvollinenkin ottamaan korjuusen hevoset,\njotka Kohlhas oli rajan ylitse tuonut.\n\nKohlhas, joka sillä välin vähäisestä vahingonpalkkiosta oli saanut\ntakaisin ostaa maatalonsa tuolta rehelliseltä tilanomistajalta\nKohlhasenbrück'issä, halusi saada tämän kauppansa laillisesti\nvahvistetuksi ja päästä ainakin muutamiksi päiviksi matkustamaan\nkotiinsa, joko sitten syyskylvön vuoksi tahi paremmin, niinkuin sopii\najatella, saadaksensa selville, minkälainen hänen todellinen asemansa\nDresden'issä oli, asianhaarain näin merkillisellä ja arveluttavalla\nkannalla ollessa. Jättäen kotiin vartiansa, joka hänelle oli\nsuojeliaksi annettu, meni hän sen vuoksi suurkanslerin luokse ja sanoi\nhänelle, tilanomistajan kirje kädessään, että hän aikoi, jollei hänen\ntarvitsisi olla oikeudessa läsnä, lähteä kaupungista ja matkustaa\nBrandenburg'iin sekä viipyä siellä noin 14 päivää, jonka ajan kuluttua\nhän lupasi palata kaupunkiin takaisin. Suurkansleri vastasi, katsoen\nhäneen miettivillä ja epäselvillä silmillä, että Kohlhas'in läsnä-olo\nnyt juuri oli erinomaisen tärkeä, erittäinkin siitä syystä että oikeus\nvastapuolueen viekkaitten väitösten ja lainkiertelemisten tähden\ntarvitsi häneltä tietoja ja selityksiä tuhansiin ennen aavistamattomiin\nkohtiin. Kun Kohlhas neuvoi hänet kääntymään asian-ajajan puoleen,\njoka hyvin tunsi kaikki seikat, ja sävyisästi, mutta hartaasti\npysyi pyynnöstään, luvaten supistaa poissa olonsa 8 päiväksi,\nsanoi suurkansleri, hetkisen vaiti oltuansa, hänestä erotessaan,\ntoivovansa, että Kohlhas siinä tapauksessa pyytäisi matkapassin\nMeissen'in prinssiltä Kristianelta. Kohlhas, joka suurkanslerin\nkasvojen piirteistä sangen hyvin ymmärsi päättää asian todellisen\nlaadun, vakaantui tämän kautta vielä enemmän päätöksessään ja istui\nheti kirjoittamaan kanslian esimiehelle, Meissen'in prinssille,\nkirjeen, missä, mitään syytä ilmoittamatta, pyysi matkapassin\nKohlhasenbrück'iin 8 päiväksi. Vastaukseksi tähän pyyntöönsä sai\nhän erään linnanpäällikön, vapaaherra von Wenk'in allekirjoittaman\nkanslia-kirjoituksen, jossa hänelle ilmoitettiin, \"että hänen pyyntönsä\nnäytettäisiin hänen korkeudellensa vaaliruhtinaalle, ja niinpian\nkuin hänen kaikkein korkein suostumuksensa oli saatu, lähetettäisiin\npassi Kohlhas'ille.\" Kun Kohlhas asiamieheltänsä kuulusteli, mistä\nsyystä kirjoitus oli vapaaherra Sigfrid von Wenk'in allekirjoittama\neikä Meissen'in prinssin, jonka puoleen hän oli kääntynyt, sai hän\nvastaukseksi, että prinssi kolme päivää sitten oli matkustanut\nmaatiloilleen, ja että kansliatoimet hänen poissa ollessansa olivat\nuskotut linnanpäällikön, vapaaherra Sigfrid von Wenk'in huostaan, joka\noli äsken mainitun samannimisen herran setä.\n\nKohlhas, jonka sydän kaikkein näiden seikkain vuoksi alkoi levottomasti\nsykkiä, odotti useampia päiviä vastausta tehtyyn pyyntökirjaansa,\njoka vielä asian ilmeisen pitkittämisen tähden oli näytettävä itse\nvaaliruhtinaalle. Vieri kokonainen viikko ja vielä enemmänkin, mutta\nmitään vastausta ei kuulunut, vielä vähemmin mitään oikeuden-käynnin\npäätöstä. Kohlhas tuskastui. Odotettuansa turhaan kaksitoista päivää,\npäätti hän vakavasti koettaa saada hallituksen osoittamaan todellisen\nmielialansa hänen suhteensa — oli se minkälainen tahansa — ja ryhtyi\ntekemään kansliassa hartaita muistutuksia pyydetyn passin johdosta.\nMutta kuinka hämmästyikään hän, kun hän seuraavana päivänä, joka\nmyöskin jo oli kulunut tuota odotettua vastausta kuulumatta, illan\ntullessa, syvältä miettien nykyistä asemaansa ja erittäinkin tuota\nsuojeluskirjettä, jonka tohtori Lutherus oli hänelle toimittanut, astui\ntakimmaisen huoneen akkunan eteen, eikä siellä nähnyt partioita, jotka\nMeissen'in prinssi oli hänelle hänen kaupunkiin tultuansa antanut, ja\njoille hän oli määrännyt olopaikaksi pienen sivurakennuksen kartanolla!\nTuomaalta, tuolta vanhalta talonmieheltä, jonka hän luoksensa kutsui,\nkysyi hän, mitä tämä tiesi.\n\n— Isäntä, vastasi Tuomaa huo'aten, kaikki ei ole, niinkuin oleman\npitäisi; maasoturit, joita tänään on useampia kuin ennen, ovat illan\nkuluessa jakautuneet ympäri koko huoneen; niitä seisoo kaksi, kilpi ja\nkeihäs kädessä, kadulla ulko-oven edessä, kaksi puutarhassa taka-ovella\nja kaksi vielä makaa porstuassa olkilyhteellä.\n\nKohlhas vaaleni, mutta kääntyi palvelijaan, sanoen yhdentekeväksi,\nkunhan vaan olivat saapuvilla; sitten käski hän Tuomaan mennä etehiseen\nja sytyttää kynttilöitä sotureille, jotta heidän ei tarvitsisi olla\npimeässä. Kun hän lisäksi oli aukaissut kadun puoleisen akkunan ja\ntullut vakuutetuksi ukon ilmiantojen todellisuudesta — sillä vartioita\nvaihdettiin juuri paraikaa kaikessa hiljaisuudessa — laskeutui hän\nlevolle, vaikka ajattelemattakaan nukkua. Tuomispäivää varten oli hänen\npäätöksensä tehty; hän ei tahtonut myöntää hallitukselle oikeuden\nhaahmoakaan, se kun itse selvästi rikkoi sitä sopimusta vastaan, jonka\nse hänen kanssansa oli tehnyt. Jos hän todellakin oli vanki, jota hän\nei enään epäillytkään, tahtoi hän myöskin pakoittaa hallitusta selvään\nja julkisesti näyttämään, että niin oli.\n\nHeti kun seuraavan päivän aamu rupesi valkenemaan, käski hän renkinsä\nSternbald'in valjastaa hevoset vaunujen eteen ja ajaa esille; hän\nilmoitti sen ohessa lähtevänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, joka\noli hänen vanha tuttavansa, ja jota hän muutamia päiviä takaperin\noli käsketty lapsinensa käydä tervehtimässä. Maasoturit kun tämän\nkuulivat, panivat kaiken viisautensa yhteen, pitivät silmällä sitä\nliikettä, minkä tämä päätös talossa synnytti, ja lähettivät salavihkaa\nerään joukostansa kaupungille. Ei aikaakaan, niin saapui poliisimies,\nmuassansa useita kaupunginpalvelijoita, paikalle, mutta poikkesi\nvastapäätä olevaan huoneesen, ikäänkuin hänellä siellä olisi ollut\nasioita toimitettavina. Kohlhas, joka paraillaan puetti poikiansa,\nhuomasi nämät hankkeet; hän antoi tahallansa vaunujen seista pitemmän\najan huoneen edustalla, kuin mitä tarpeellista oli; ja kun hän arvasi,\nettä poliisi oli valmiina varustuksissaan, lähti hän huoneestansa,\nlapset muassaan. Sivumennen sanoi hän sotamiehille, jotka seisoivat\novella, ett'ei heidän tarvitsisi häntä seurata, nosti sitten pojat\nvaunuihin, suuteli ja lohdutti pieniä tyttäriänsä, jotka määrän mukaan\ntulisivat kotiin jäämään vanhan talonhoitajan tyttären luokse. Mutta\ntuskin oli hän itse päässyt vaunuihin, kun jo poliisimies, perässään\nkaupunginpalvelijajoukko, astui esiin vastapäätä olevasta huoneesta ja\nkysyi, mihin hänellä oli aikomus lähteä. Kohlhas'in vastaukseen, että\nhän aikoi matkustaa maalle, ystävänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse,\nsanoi poliisipalvelija, että hänen siinä tapauksessa tulisi hiukkasen\nodottaa, koska Meissen'in prinssin käskystä muutamia ratsastavia\nmaasotureita pantaisiin häntä seuraamaan. Kun Kohlhas naurusuin kysyi,\nluuliko poliisipalvelija, ett'ei hän vartiamiehittäkin säilyisi\nystävänsä kodissa, joka oli häntä vieraaksi luoksensa kutsunut, vastasi\npoliisipalvelija sävyisästi ja miellyttävällä äänellä, ettei vaara\ntosin ollut aivan suuri, mutta etteivät sotamiehetkään tulisi millään\ntavoin hänelle rasitukseksi olemaan. Kohlhas muistutti tähän vakavasti,\nettä Meissen'in prinssi oli antanut hänelle, hänen Dresden'iin\ntullessansa, vapauden käyttää vartioita tahi olla niitä käyttämättä.\nKun poliisipalvelija ihmetteli tätä ja varovilla lauseilla muistutti,\nettä Kohlhas koko ajan kaupungissa ollessaan oli käyttänyt vartioita,\nniin kertoi Kohlhas hänelle, mistä syystä vartioita ensi aluksi\noli hänelle annettu. Poliisipalvelija puolestaan vakuutti hänelle,\nettä poliisin tilapäinen esimies, linnanpäällikkö ja vapaaherra von\nWenk, luuli velvollisuudeksensa alituisen huolenpidon Kohlhas'in\nturvallisuudesta, ja pyysi hänen itsensä, jollei hän tähän tahtonut\ntyytyä, menemään kansliaan, saadaksensa erhetyksen, joka kentiesi oli\nperusteena vapaaherran nykyisille toimille, korjatuksi. Kohlhas kun\ntämän esityksen kuuli, päätti sitä noudattaa. Käyköön syteen tahi\nsaveen, asemansa oli vihdoinkin selville tuleva. Sykkivin sydämin astui\nhän vaunuista, antoi talonhoitajan kantaa lapset porstuaan ja riensi,\npoliisipalvelija ja vartiat muassansa, kansliaan, rengin jäädessä\nvaunuinensa huoneen edustalle häntä odottamaan.\n\nTapahtuipa niin, että linnanpäällikkö, vapaaherra von Wenk, juuri\nparaillaan, kun hevoskauppias astui seuransa kanssa saliin, monen\nritarin läsnä ollessa tutki muutamia Nagelschwidt'in joukkoon kuuluvia\nmiehiä, jotka edellisenä iltana oli otettu vangiksi Leipzig'in\nseuduilla. Nähtyänsä Kohlhas'in, astui vapaaherra heti hänen eteensä\nja kysyi, mitä hän tahtoi. Kun hevoskauppias kohteliaasti kertoi\naikovansa mennä päivällis-vieraaksi Lodewitz'in tilanhoitajan luokse\nja haluavansa saada jättää sotamiehet, joita hän ei tarvinnut, kotiin,\nvastasi vapaaherra, jonka kasvojen väri vaihteli ja jolla näkyi\nolevan kielellään sanoja, joita hän ei kuitenkaan julki puhunut,\nettä Kohlhas tekisi viisaasti, jos jäisi rauhallisesti kotiinsa ja\ntällä kertaa jättäisi tykkönään Lodewitz'in matkansa. Tähän lopetti\nhän keskustelunsa ja sanoi, kääntyen poliisipalvelijaan, että käsky,\nmikä Kohlhas'in suhteen oli annettu, oli tarkasti noudatettava, ja\nettei hevoskauppias saisi kaupungista mihinkään lähteä, jollei häntä\nvartiajoukko seuraisi. Kun Kohlhas tämän johdosta kysyi, oliko hän\nvanki ja oliko hänen uskominen, että suojeluskirja, joka hänelle koko\nmaailman edessä oli juhlallisesti turvattu, oli ihan mitätön, niin\nkääntyi vapaaherra kiivaasti häneen, kasvoiltansa tulipunaisena,\nastui aivan hänen nenänsä eteen ja hoki, katsoen häntä terävästi\nsilmiin: niin, niin, niin! kääntyi häneen sitten selin ja meni\njälleen Nagelschwidt'in miesten luoksi. Kohlhas oli saanut tietää,\nminkä hän halusi. Hän läksi ulos salista hyvin älyten, että ainoa\npelastuskeinonsa, mitä hänelle enään oli mahdollinen, nimittäin\npako, tämän kansliassa käynnin kautta oli tullut hänelle entistään\nvielä vaikeammaksi, mutta hän ei kuitenkaan ollut mielipahoissaan\nkäynnistänsä, sillä hän näki nyt, että hän oli vapaa velvollisuudestaan\nsuojeluskirjeen ehtojen täyttämiseen nähden. Kotiin päästyänsä riisutti\nhän hevoset valjaista ja astui suuresti surullisena ja alakuloisena\nhuoneesensa. Kaupunginpalvelijat lukitsivat kaikki käytävät,\njotka veivät kartanoon, joll'aikaa poliisipalvelijat, mielinkielin\nloruellen, että kaikki tämä mahtoi olla jotakin väärinkäsitystä,\nvakuuttivat Kohlhas'ille, että pääovi nyt, kuten ennenkin, oli hänen\nkäytettävänänsä.\n\nMaasoturien ja kaupunginpalvelijain ahdistamana oli Nagelschwidt tällä\nvälin joutunut niin kaikinpuoliseen ja pahaan pulaan, että hän, kun\nhäneltä puuttui apukeinoja hankkeittensa toimeenpanemiseen, ryhtyi\nviettelemään Kohlhas'ia juoniinsa. Kun hän eräältä matkustajalta oli\nsaanut jotenkin tarkkoja tietoja hevoskauppiaan oikeudenkäynnistä,\nuskoi hän, huolimatta siitä ilmi-vihollisuudesta, joka hänen\nja Kohlhas'in välillä vallitsi, voivansa saattaa tämän uuteen\nliittolaisuuteen kanssansa. Siinä tarkoituksessa lähetti hän hänelle\nkirjeen, joka oli kirjoitettu tuskin ymmärrettävällä kielellä, ja jossa\nehdotettiin: että jos Kohlhas tahtoisi jälleen tulla Alttenburg'in\nalalle ja ottaa huostaansa sen joukon, joka entisen joukon jäännöksistä\noli sinne kokoontunut, niin ottaisi Nagelschwidt auttaaksensa häntä\npakoon vankeudesta Dresden'istä ja tuodakseen hänelle avuksi hevosia,\nväkeä ja rahaa, jota paitsi hän, Nagelschwidt, vast'edes lupasi\nolla tottelevaisempi ja kaikin puolin säädyllisempi ja parempi kuin\nennen; uskollisuutensa ja ystävyytensä todistukseksi suostui hän itse\nlähtemään Dresden'iin Kohlhas'ia vankeudesta vapauttamaan.\n\nPahaksi onneksi sairasti mies, jonka huostaan Nagelschwidt oli uskonut\nKohlhas'ille menevän kirjeen, jo nuoruudestansa lankeavaa tautia, ja\neräässä kylässä lähellä Dresden'iä joutui hän taasen tämän ankaran\ntaudin valtaan. Hänen hervotonna maatessaan havaitsivat muutamat hänen\navuksensa rientäneet henkilöt kirjeen, joka nenäliinaan käärittynä\noli hänen povessansa. Hän vangittiin sentähden heti, kun hän jälleen\noli tointunut, ja vietiin vartiain alaisena Dresden'in kansliaan,\näärettömän ihmisjoukon seuratessa. Linnanpäällikkö von Wenk lähti, heti\nkun oli lukenut kirjeen, viipymättä vaaliruhtinaan luokse linnaan,\nmissä hän, paitsi valtiokanslian presidenttiä kreivi Kallheim'ia,\ntapasi myöskin junkkerit Hintz ja Kuntz von Tronka, joka viimeksi\nmainittu nyt jo oli parantunut. Junkkerit olivat siitä mielipiteestä,\nettä Kohlhas oli nyt ilman enempää tutkimista syylliseksi julistettava\nja tuomittava salaisesta yhteydestä Nagelschwidt'in kanssa; he\nlausuivat mielipiteensä tueksi sen, ett'ei tuollaista kirjettä\nolisi voitu kirjoittaa, joll'ei hevoskauppiaskin puolestaan olisi\nennen samallaisia lähetellyt, ja joll'ei ylipäänsä rikoksellinen ja\nvaarallinen yhteys olisi olemassa näitten henkilöitten välillä.\nVaaliruhtinas kieltäytyi jyrkästi ainoastaan tämän kirjeen perusteella\nrikkomasta sitä vapaata suojeluslupaa, jonka hän oli Kohlhas'ille\nantanut; hänellä oli vastoin toisten ajatuksia se mielipide, että\nNagelschwidt'in kirjeestä jonkinlaisella todenmukaisuudella voitiin\npäättää, ett'eivät nämät miehet olleet olleet missään aikaisemmassa\nyhteydessä keskenänsä. Presidentin ehdotuksesta hän viimein, kauan\narveltuansa, suostui siihen, että annettaisiin Nagelschwidt'in\nlähettämän miehen viedä kirjeensä Kohlhas'ille, ikäänkuin mies olisi\nollut yhtä vapaa kuin ennenkin; täten saataisiin muka urkituksi,\ntahtoisiko Kohlhas siihen vastata — ja mitä. Mies, joka oli heitetty\nvankeuteen, vietiin siis seuraavana aamuna kansliaan, missä\nlinnanpäällikkö antoi hänelle kirjeen takaisin ja lupauksen, että hän\npääsisi vapaaksi ja saisi rangaistuksensa anteeksi, jos hän tahtoisi\nviedä kirjeen hevoskauppiaalle, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nTähän katalaan petokseen antoikin mies paikalla vietellä itsensä,\nja salavihkaa hiipi hän Kohlhas'in luoksi, asiaksensa sanoen, että\nhänellä oli krapuja kaupan, joita eräs poliisipalvelija olisin hänen\nkessuunsa torilla pannut. Lastensa katsellessa krapuja luki Kohlhas\nkirjeen. Jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, olisi hän varmaan\npaikalla käynyt tuota miesheittiötä niskaan ja työntänyt hänet oven\ntakana olevien sotamiesten käsiin; mutta nyt, kun hän päinvastoin oli\naivan vakuutettu siitä, ett'ei minkään lain mukainen temppu maailmassa\nvoinut pelastaa häntä siitä vaarasta, mihin hän oli kietoutunut, loi\nhän surullisen silmäyksen mieheen, jonka hän tunsi, ja kysyi, missä hän\nasui, sekä käski hänen jälleen tulla muutaman tunnin päästä, jolloin\nhän lausuisi päätöksensä hänen isäntänsä lähettämän kirjeen suhteen.\nHän antoi Sternbald'in, joka sattumalta tuli huoneesen, ostaa muutamia\nkrapuja mieheltä, ja kun tämä oli tehty ja molemmat lähteneet ulos,\nistui hän onnettomuudeksensa kirjoittamaan Nagelschwidt'ille kirjeen,\njoka pää-asiallisesti oli seuraavaa sisältöä:\n\nEnsiksi hän suostui Nagelschwidt'in ehdotukseen, että tämä lähettäisi\nhänelle Neustadt'iin Dresden'in edustalle vaunut, jotka vapauttaisi\nhänet siitä valmistelevasta vankeudesta, missä häntä ja hänen\nlapsiansa pidettiin. Päästäksensä nopeammasti kulkemaan, tarvitsisi\nhän kaksi hevosta Wittenberg'iin matkallansa. Maasoturit, jotka häntä\nvartioitsivat, luuli hän kyllä lahjomisella puolelleen voittavansa;\nmutta siinä tapauksessa, että olisi tarvis käyttää väkivaltaa, olisi\nparas toimittaa pari uskaliasta, karskia ja hyvissä aseissa olevaa\nmiestä Neustadt'iin Dresden'in luokse. Kaikkein niiden kustannuksien\nkorvaamiseksi, joita nämät toimet matkaan saattaisivat, lähettäisi hän\nmiehen muassa käärön, joka sisältäisi noin kolmekymmentä kultarahaa, ja\njonka käyttämisestä mies sitten tekisi tilin Nagelschwidt'ille. Lopuksi\nhylkäsi hän ehdotuksen, että Nagelschwidt itse tulisi Dresden'iin\nhäntä vapauttamaan; päinvastoin antoi hän hänelle vakavan käskyn jäädä\npaikoilleen Altenburg'in alalle johdattamaan väkeä, joka ei voinut\npäämiehettä toimeen tulla.\n\nKun mies jälleen illan puoleen palasi, jätti Kohlhas hänelle kirjeen\nja kultakäärön, muistutti häntä pitämään siitä tarkan vaarin ja antoi\nhänelle samassa hänen omalle osallensa runsaanlaisen lahjan.\n\nTuskin oli mies saanut viedyksi saamansa kirjeen linnanpäällikölle,\nennenkuin suurkansleri, joka, kuten tiedämme, innokkaasti harrasti\nsitä, että Kohlhas laillista tietä saisi asiansa ajetuksi, eroitettiin\nvirastansa, ja presidentti, kreivi Kallheim nimitettiin hänen sijaansa\ntuomioistuimen esimieheksi. Kohlhas vangittiin samassa touhussa\nvaaliruhtinaan käskystä ja vietiin, raskaisin rautakahleisin pantuna,\nkaupungin vankitorniin. Häntä syytettiin nyt hänen kirjeensä nojalla,\njoka jäljennöksinä naulattiin kaupungin kaikkien katujen kulmiin.\nJa kun hän tuomarin pöydän edessä vastasi myöntämällä kysymykseen,\ntunnustiko hän omaksensa käsikirjoituksen, joka hänelle näytettiin,\nniin tuomittiin hän pyövelin renkien nipisteltäväksi tulikuumilla\npihdeillä, sekä kappaleiksi hakattavaksi ja poltettavaksi hirsipuun ja\nmestauspyörän välillä.\n\nTällä kannalla olivat nyt asiat Dresden'issä, kun Brandenburg'in\nvaaliruhtinas ryhtyi toimiin pelastaaksensa Kohlhas'in ylivallan\nja mielivaltaisuuden käsistä, Eräässä hallituksen kirjeessä, joka\nlaitettiin Saksin vaaliruhtinaskunnan valtiokansliaan, pyydettiin,\nettä Kohlhas Brandenburg'in alamaisena Brandenburg'in hallitukselle\nluovutettaisiin. Rehellinen kaupunginpäällikkö Henrik von Gensau\noli, näet, eräällä kävely-retkellä Spree-joen rannoilla kertonut\nBrandenburg'in vaaliruhtinaalle tämän merkillisen miehen elämänvaiheet,\nsekä hämmästyneen ruhtinaan kysymysten johdosta maininnut erhetyksen,\njohon itse vaaliruhtinas oli joutunut syypääksi, ensimäisen\nkanslerinsa, kreivi Sigfrid von Kallheim'in leväperäisten toimien\ntähden. Kiivaasti suuttuneena tästä vaati vaaliruhtinas ensimäiseltä\nkanslerilta selitystä asiassa, ja kun hän huomasi, että kreivin ja\nTronka-perheen sukulaisuus oli syynä Kohlhas'ille tehtyyn vääryyteen,\neroitti hän paikalla kanslerin virasta ja osoitti hänelle muutenkin\nepäsuosiotaan sekä määräsi herra Henrit von Gensau'n ensimäiseksi\nkanslerikseen.\n\nSattuipa niin, että juuri tähän aikaan Puolan kuningaskunta, joka\noli riidassa Saksin maaliruhtinaan kanssa, teki Brandenburg'in\nvaaliruhtinaalle yhtämittaa hartaita esityksiä, saadaksensa hänen\nryhtymään puolellensa Saksia vastaan. Herra Gensau, joka ei\ntuollaisissa asioissa tavallisesti hämilleen joutunut, toivoi sen\nvuoksi kylläkin voivansa täyttää vaaliruhtinaan käskyn Kohlhas'in\nasiaan nähden ja hankkia vääryyttä kärsineelle oikeutta, panematta\nkumminkaan yleistä turvallisuutta alttiiksi vaaralle arveluttavammassa\nmäärässä, kuin mitä yksityisen asiaan katsoen kohtuullista on. Sen\nvuoksi ei hän ainoastaan vaatinut, että Kohlhas, sen täydellisesti\nmielivaltaisen, Jumalaa ja ihmisiä häpäisevän menettelyn tähden,\njolla häntä oli kohdeltu, ehdottomasti ja viipymättä luovutettaisiin\nBrandenburg'in hallitukselle, jotta häntä, jos hän oli syyllinen,\nvoitaisiin tuomita Brandenburg'in lakien mukaan myöskin niistä\nrikoksista, joita Dresden'in hovi ehkä esiin toisi asianvalvojansa\nkautta Berlin'issä; vaan hän pyysi sitäpaitsi passia asianajajalle,\njonka Brandenburg'in vaaliruhtinas katsoi tarpeelliseksi lähettää\nDresden'iin valvomaan Kohlhas'in oikeutta junkkeri Wenzel von Tronkaa\nvastaan. Kammarijunkkari herra Kuntz von Tronka, joka Saksin valtion\nvirkamiesten muutoksessa oli nimitetty valtiokanslian presidentiksi,\nja joka siinä kiusauksessa, missä hän oli, monestakin syystä ei\nolisi tahtonut mitenkään puolustaa Berlin'in hovia, vastasi herransa\nnimessä, joka itse oli hyvin alakuloisena tuon hänelle lähetetyn\nvaaliruhtinaallisen kirjoituksen tähden, \"että suuresti ihmeteltiin\ntylyyttä ja kohtuuttomuutta joka Dresden'in hovilta kielsi oikeuden\nlakiensa mukaan tuomita Kohlhas'ia niistä pahoista teoista, joita\nhän oli Saksin maassa harjoitellut, kun kuitenkin oli varsin hyvin\ntunnettu, että hänellä oli melkoinen kiinteä omaisuus Saksin\npääkaupungista, sekä ett'ei hän ensinkään kieltäytynyt tunnustamasta\nitseään Saksin alamaiseksi.\" Mutta kun Puola jo kokosi viidentuhannen\nmiehen suuruisen sotajoukon Saksin rajalle, ja pääkansleri, herra\nHenrik von Gensau selitti, \"että Kohlhasenbrück, — se paikka, josta\nhevoskauppiaalla oli nimensä — oli Brandenburg'in alueella, ja että\nKohlhas'in kuolemantuomion täyttäminen olisi katsottava kansainoikeuden\nloukkaukseksi\", niin kutsui vaaliruhtinas, kammarijunkkarin herra\nKuntain omasta kehoituksesta, tämä kun tahtoi vetäytyä syrjään\nkoko tästä asiasta, Meissen'in prinssin Kristianen takaisin hänen\nmaatiloiltansa ja päätti, kuultuansa muutaman sanan tältä ymmärtävältä\nmieheltä, täyttää Brandenburg'in vaaliruhtinaan vaatimuksen ja\njättää Kohlhas'in Berliin'in hovin huostaan, kuten vaadittu oli.\nVaikka prinssiä suuresti harmitti koko Kohlhas'in asia, täytyi hänen\nkuitenkin, alakuloisen herransa tahdon mukaan, ottaa sen ajaminen\nhaltuunsa, ja hän kysyi senvuoksi ruhtinaalta, mistä rikoksista tämä\ntahtoi hevoskauppiasta syytettäväksi Berlin'in kammari-oikeudessa.\nKun tuota kova-onnista kirjettä, minkä Kohlhas oli Nagelschwidt'ille\nkirjoittanut, ei voitu pitää minään ratkaisevana todistuksena, siitä\nsyystä, että se oli laadittu syytetyn ollessa varsin arveluttavissa\nolosuhteissa, eikä myöskään Kohlhas'ille annetun vapautuskirjeen\nvuoksi, missä tälle oli luvattu anteeksi antamusta, uskallettu mainita\nhänen varhaisempia ryöstelemisiään ja murhapolttajaan, niin päätti\nvaaliruhtinas antaa Wien'iin hänen majesteetillensa keisarille,\njoka silloin oli koko Saksan valtakunnan pää, kertomuksen niistä\nhyökkäyksistä, joita Kohlhas oli Saksiin tehnyt, ja valittaa tästä,\nkeisarin säätämää yleistä maanrauhaa ivastaan tehdystä rikoksesta, sekä\nsamalla pyytää, että keisari, joka ei ollut mihinkään suojeluskirjaan\nsidottu, yleisen syyttäjän kautta vetäisi Kohlhas'in vastuunalaiseksi\nBerliin'in hovioikeuteen.\n\nKahdeksan päivää sen jälkeen vei ritari Fredrik von Malzahn, jonka\nBrandenburg'in vaaliruhtinas oli Dresden'iin lähettänyt Kohlhas'ia\nnoutamaan, kahleisin isketyn hevoskauppiaan ynnä hänen viisi lastansa,\njotka hänen rukouksistansa oli haettu löytölasten huoneista ja\nlaitoksista turvattomia varten, Berlin'iin.\n\nTällä aikaa oli vaaliruhtinas oleskellut valtakunnan rajalla ja ottanut\nosaa erään maakreivin toimittamaan metsästykseen. Heti Dresden'iin\npalattuansa kutsutti hän luoksensa Meissen'in prinssin Kristianen ja\nkysyi häneltä, joko hän oli Wien'iin lähettänyt lakimiehen, jonka oli\nmäärä keisarille valittaa Kohlhas'in maanrauhan rikkomisesta. Kun\nprinssi vastasi, ett'ei vaaliruhtinaallinen syyttäjä ainoastaan ollut\njo aikoja sitten matkustanut Wiein'iin, vaan myöskin, sieltä tulleen\nilmoituksen mukaan, jättänyt valituksensa sikäläiseen valtiokansliaan,\ntuli vaaliruhtinas sangen levottomaksi ajattelemattomasta kiireestään;\nhän oli muka käskenyt, ettei valituksia edeltäkäsin puolustettaisi.\nMutta prinssi selitti, että syyttäjä oli menetellyt hallituksen\nmääräysten mukaan; viivytteleminen olisi ollut tässä varsin\nhaitallinen, kun brandenburgilainen asianajaja varsin suhteettomasti\najoi asiaansa junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan ja oli jo vaatinut\noikeudelta, että hevoset heti paikalla otettaisiin nylkyrin huostasta\nhyvään karvaan ruokittaviksi, sekä, huolimatta vastapuolen väitöksistä,\njo saanutkin vaatimuksensa toimeen. Silminnähtävästi liikutettuna\nkatkaisi vaaliruhtinas keskustelun. Hänellä oli muuan erityinen asia,\njosta hän olisi tahtonut Kohlhas'ilta selvitystä: erään mustalaisakan\nennustuksesta, näet, joka jollakin tavalla oli Kohlhas'in kanssa\nyhteydessä. Taikauskoinen kun vaaliruhtinas oli, kuten sangen useat\nsiihen aikaan, puuttui hän tähän lorupuheesen, eikä sen vuoksi\ntahtonut Kohlhas'ia kuolemaan tuomittavaksi. Hän kirjoitti sen tähden\nsydämellisen ja hartaan kirjeen keisarille, missä hän pyysi, syistä,\njotka hän vastaisuudessa tulisi ilmoittamaan, peruutetuksi valituksensa\nKohlhas'ia vastaan. Keisari vastasi hänelle valtiokanslian kautta \"että\ntämä mielenmuutos häntä suuresti kummastutti; että hän juuri Saksin\nhovin tekemien valitusten johdosta jo oli valtakunnan ylihallitsijana\nmäärännyt erään keisarillisista asessoreista Berlin'iin vetämään\nKohlhas'ia syytöksen alaiseksi rikoksesta maanrauhaa vastaan, ja\nettä asian nyt täytyi mennä menoansa\". Tämä kirje masensi kokonaan\nvaaliruhtinaan, häntä kun kaiketi myöskin omatuntonsa vaivasi siitä\nvääryydestä, millä Kohlhas'ia oli kohdeltu, jos kohtakin tämä oli\nrikoksia tehnyt; ja kun hänen suruksensa vähän aikaa sen jälkeen\nBerlin'istä tuli yksityisiä kirjeitä, joissa mainittiin, että asiaa\nkäytettiin kammarioikeudessa, ja että Kohlhas epäilemättä, huolimatta\nhänen asianajajansa kaikista ponnistuksista, tulisi saamaan loppunsa\nmestauspölkyllä, niin päätti vaaliruhtinas vielä kerran koettaa\npelastaa hänen Brandenburg'in vaaliruhtinaan kautta ja pyysi sentähden\ntältä yksityisessä kirjeessä, että hevoskauppiaan henki säästettäisiin.\nHän vetosi siihen, että suojeluskirjan perustuksella selvän järjen\nmukaan ei voitu sallia hänen kuolemantuomionsa toimeenpanemista; hän\nvakuutti, että, katsomatta siihen näennäiseen ankaruuteenkin, mitä\nKohlhas'ia vastaan oli käytetty, hän ei milloinkaan ollut tarkoittanut\nKohIhas'in kuolemaa — ja tämä vaaliruhtinaan vakuutus oli epäilemättä\ntodellisuuden kanssa yhtäpitävää; hän kertoi kuinka rauhattomaksi\nhän olisi joutuma, jos se suojelus, jota oli uskoteltu, että Kohlhas\nsaisi Berlin'issä nauttia, lopullisesti syöksisi tämän suurempaan\nvaaraan, kuin jos hän olisi Dresden'iin jäänyt ja siellä saanut\ntuomionsa Saksin lakien mukaan. Brandenburg'in vaaliruhtinas, joka oli\nhavaitsevinansa tässä esityksessä paljon arveluttavaa ja epäselvää,\nvastasi, että järtähtämättömyys, jolla keisarin asianvalvojat tässä\njutussa menettelivät, ei millään muotoa sallinut Saksin vaaliruhtinaan\ntoivon toteuttamista, eikä myös mitään poikkeusta näin ankarista\nmääräyksistä; hän selitti, mitenkä perin tarpeellista olisi näyttää\njoku kauhistnttava esimerkki, olletikin kun Nagelschwidt yhä vaan\njatkoi julmuuksiansa ja jo Sanomattomalla rohkeudella ulotutti ne\nBrandenburg'inkin alueelle; hän ilmoitti, että, jollei vaaliruhtinas\ntahtoisi kaikkea tätä huomioonsa ottaa, hänen olisi kääntyminen\nkeisarin puoleen, sillä jos Kohlhas'in pelastukseksi jotakin mahtisanaa\nlausua tahdottaisiin, voisi se tulla ainoastaan sieltäpäin.\n\nSillä välin oli Kohlhas, kuten kerrottu on, saapunut Berlin'iin ja\nvaaliruhtinaan erityisestä käskystä viety ritarilliseen vankilaan,\nmissä häntä ja hänen viittä lastansa kohdeltiin kaikin puolin\nniin suopeasti kuin vaan mahdollista oli. Heti kun keisarin\nasianvalvojat olivat Wien'istä Berlin'iin saapuneet, saatettiin\nKohlhas kammarioikeuden edessä syytökseen yleisen maanrauhan\nrikkomisesta. Onneton hevoskauppias väitti turhaan, ettei häntä\ntällaisesta rikoksesta eikä myöskään hänen Saksissa harjoittamistansa\nväkivaltaisuuksista voitu syyttää, sillä näistähän hän oli käynyt\nsopimukseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa; hänen täytyi kauhistuksekseen\nkuulla, ett'eivät valtuutetut, jotka keisaria edistivät, voineet tätä\nhänen puolustustaan mihinkään huomioon ottaa. Hän rauhoittui kumminkin,\nkun hänelle ilmoitettiin että hän Dresden'issä asiassaan junkkeri\nWenzel von Tronkaa vastaan tulisi saamaan täyden tyydytyksen.\n\nKohta sen jälkeen — sattumalta juuri samana päivänä, jona\nkammarijunkkari saapui Berlin'iin — päättyi Kohlhas'in asia\nkammari-oikeudessa, hevoskauppias tuomittiin miekalla mestattavaksi.\nVaikka tätä rangaistustapaa pidettiin kunniallisena — sen alaiseksi,\nnäetsen, eivät joutuneet muut kuin rikokselliset aatelismiehet ja\njalosukuiset — ei kukaan kumminkaan uskonut, että se todenteolla\nKohlhas'ia kohtaisi. Kuultiin ja toivottiin, näet, että vaaliruhtinas,\njoka oli osottanut suurta mielisuosiota Kohlhas'ia kohtaan, muuttaisi\ntuomion vankeudeksi, jos kohtakin pitkälliseksi ja kovaksi. Mutta niin\nei tapahtunut. Vaaliruhtinas allekirjoitti, sittenkun hän suurella\ntarkkuudella oli tutkinut kaikki asiakirjat, Kohlhas'in kuolemantuomion\nja määräsi mestauspäiväksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain.\n\nHeti kun vaaliruhtinas oli allekirjoittanut tuomion, luettiin se hänen\nkäskystänsä Kohlhas'ille. Tämä vapautettiin kahleistansa, ja paperit,\njotka koskivat hänen omaisuuttansa ja jotka häneltä Dresden'issä oli\ntakavarikkoon otettu, annettiin hänelle takaisin. Kun eräs virkamies,\njonka oikeudenistuin oli hänen luoksensa lähettänyt, kysyi häneltä,\nmitä määräyksiä hän tahtoi tehdä omistamainsa tavarain suhteen, laati\nhän erään oikeuden asiamiehen avulla testamenttinsa, jossa antoi\nkaiken omaisuutensa lapsillensa ja määräsi rehellisen ystävänsä,\nKohlhasenbrück'in tilanomistajan heidän holhojaksensa. Siitä hetkestä\nsaakka ei ole mitään verrattava levollisuuteen ja tyytyväisyyteen,\nmitä hänessä hänen viimeisinä päivinään vallitsi. Vaaliruhtinaan\nnimenomaisesta käskystä oli hänen vankihuoneensakin avattu, ja\nkaikilla hänen ystävillänsä, — ja paljo hänellä näitä kaupungissa\nolisin, — oli yöt päivät vapaa pääsy hänen luoksensa. Niinpä sai hän\nvielä mielihyväksensä nähdä kirkkoherra Jakob Freifing'inkin astuvan\nhänen vankihuoneesensa ja tohtori Martti Lutheruksen lähettiläänä\nantavan hänelle tältä omakätisen, epäilemättä sangen merkillisen\nkirjeen, joka sittemmin on hävinnyt. Freifing'in kädestä sai Kohlhas\nkahden brandenburgilaisen papin läsnä ollessa vastaan ottaa Herran\npyhän ehtoollisen.\n\nKaupunkilaisten ollessa yleisessä mielen jännityksessä — sillä he\nluulivat yhä vieläkin, että keisarin valtasana pelastaisi Kohlhas'in\nkuolemasta — koitti palmusunnuntain perästä tuon kamalan maanantain\naamu, jolloin Kohlhas oli sovittava rikoksensa ja huimat omanoikeuden\nhankkeensa. Vahvan vartia-joukon seuraamana astui hän, käsivarrellaan\nmolemmat poikansa — sillä tämän armonosoituksen oli hän erityisesti\nitsellensä pyytänyt — ja Jakob Freifing'in taluttamana vankihuoneensa\nportin edustalle, ja sieltä vietiin hän sitten kuolemaan.\n\nMestauspaikalle ehdittyänsä huomasi hän sinne jo ennakolta saapuneen\nBrandenburg'in vaaliruhtinaan, joka istui hevosensa selässä äärettömän\nihmisjoukon keskellä, ympärillänsä seurue, jossa myöskin arkkikansleri\nHenrik von Gensau nähtiin. Vaaliruhtinaan oikealla puolella oli\nkeisarillinen asianvalvoja Frans Müller, kuolemantuomion kopia\nkädessään, vasemmalla taasen Kohlhas'in oma asianajaja, lakiviisas\nAnton Zänner, Dresden'in hovioikeuden tuomio kourassansa. Keskellä\npuoleksi avonaista, väkijoukon muodostamaa piiriä näkyi vihdoin airut,\njoka, mytty kainalossaan, hillitsi kahta lihavuudesta kiiltävää ja\nmaata jaloillaan kuopivaa hevosta. Arkkikansleri herra von Gensau\noli, näet, tyysten tarkoin ja ilman pienintäkään supistusta pannut\ntäytäntöön tuomion, mikä junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan oli\nlangetettu Dresden'issä. Nylkyrin käsistä saatuina olivat — tuomion\nmääräyksen mukaan — Kohlhas'in kuuluisat hevoset ensinnä tehdyt\nkunniallisiksi, joka aikakauden käsityksen mukaan oli tapahtunut\nsillä taivalla, että lippua oli heilutettu niiden ylitse; sitten\nolivat ne jälleen entisiin voimiinsa ruokitut ja viimein, asiaa\nvarten erityisesti valitun lautakunnan kautta, annetut Kohlhas'in\nasianajajalle Dresden'in torilla. Mestauspaikalla luovutettiin ne nyt\njulkisesti hänelle itselleen.\n\nKun Kohlhas vartiainsa seuraamana astui vaaliruhtinaan eteen, sanoi\ntämä:\n\n— Tänäpäivänä, Kohlhas, on hetki tullut, jona sinulle oikeutesi\njulistetaan. Katso, tässä annan minä sinulle takaisin kaikki, mitä\nsinulta väkivallalla Tronkenburg'issa otettiin ja mitä minun oli\nvelvollisuus maanherranasi takaisin hankkia: hevoset, kaulaliinan,\nrahat ja liinavaatteet, ynnä Mühlberg'in luona kaatuneen renkisi Hersen\nsairashoito- ja holhouskustannukset. Oletko tyytyväinen?\n\nLukiessaan kiiluvin silmin tuomiota, joka arkkikanslerin viittauksesta\nhänen käteensä annettiin, laski Kohlhas molemmat lapsensa, jotka hän\nkäsivarrellaan kantoi, viereensä maahan; sitten, huomattuansa tuomiossa\nvielä erään kohdan, jonka nojalla junkkeri Wenzel väkivaltaisuudestaan\noli tuomittu 2-vuotiseen rangaistus-vankeuteen, heittäytyi hän aivan\ntunteittensa valtaamana polvilleen vaaliruhtinaan eteen ja ilmoitti\nettä hänen suurin toiveensa, oikeutensa perille pääseminen, nyt oli\ntoteutunut. Sen lausuttuansa meni hän hevosten luokse, taputteli niiden\nturpeita kauloja, tarkasti niitä, ja huudahti iloisella äänellä: minä\nlahjoitan ne pojilleni Henrik'ille ja Leopold'ille! Kansleri, herra\nHenrik von Gensau kumartui hevosensa selästä lempeästi häneen päin, löi\nhäntä olkapäälle, lupasi hänelle vaaliruhtinaan nimessä, että hänen\nviimeinen tahtonsa pyhänä pidettäisiin, ja kehoitti hänen määräämään\nnoiden toistenkin tavarain suhteen, mitä hän paraaksi katsoi. Silloin\nhuusi Kohlhas luoksensa Herseu ivanhan äidin, jonka hän sattumalta oli\nhuomannut väkijoukosta, ja sanoi tälle, osottaen kädellään tavaroita:\n\n— Kas tässä, nämät ovat teidän!\n\nRahat, mitkä hänelle itsellensä olivat vahingon palkkioksi\nmäärätyt, antoi hän niinikään Hersen äidille tämän vanhojen päivien\ntoimeentuloksi ja hauskuudeksi.\n\n— Nyt Kohlhas, hevoskauppias, kuului tämän laupeudentyön jälkeen\nvaaliruhtinaan vakava ääni; sinä, joka täten olet saanut hyvityksen,\nvalmista sinäkin nyt itsesi antamaan hyvitys hänen keisarilliselle\nmajesteetillensa, jonka säätämän maanrauhan sinä rikkonut olet! Kohlhas\nkun tämän kehoituksen kuuli, otti heti hatun päästänsä, heitti sen\nmaahan ja sanoi olevansa siihen valmis. Sitten nosti hän vielä kerran\nlapsensa syliinsä, pusersi niitä kauan rintaansa vasten, laski ne\nhiljaa jälleen maahan ja jätti ne Kohlhasenbrück'in tilanhoitajalle,\njoka kuumia kyyneliä vuodattaen vei ne pois mestauspaikalta.\n\nKohlhas seurasi orvoksi jääviä lemmittyjänsä silmillänsä, kunnes ne\nolivat näkyvistä kadonneet; sitten nousi hän vakavasti mestauslavalle\nja asetti itse pölkylle päänsä, jonka pyövelin kirves yhdellä iskulla\nkatkasi.\n\nTähän loppuu kertomus hevoskauppias Kohlhas'ista, joka sielultaan\nja mieleltään oli perinpohjin oikeatuntoinen mies, mutta joka antoi\ntaipumattoman itsepintaisuutensa hairahduttaa itsensä tarttumaan sekä\nomaksi että muiden turmioksi aseisin, hankkiaksensa itse itsellensä\noikeutta, kun hänen olisi ollut jättäminen kosto Jumalan käteen,\nsilloisten seikkain estäessä häntä pääsemästä oikeutensa perille.\n\nLäsnäolijain surkutellessa Kohlhas'in surullista loppua pantiin\nhänen ruumiinsa arkkuun ja vietiin etukaupungin kirkkotarhaan, missä\nse kunniallisesti haudattiin. Sillaikaa kun tämä tapahtui kutsutti\nvaaliruhtinas vainajan pojat luoksensa ja ilmoitti heille, että he\nvaaliruhtinaan kustannuksella kasvatettaisiin aatelislasten koulussa.\nSaksin vaaliruhtinas, joka niinikään oli ollut läsnä mestauksessa,\npalasi sangen pian takaisin Dresden'iin ruumiiltaan ja sielultaan\nmurtuneena. Mitenkä hänen sittemmin kävi, se saadaan tietää\nhistoriasta. — Vielä viime vuosisadalla eli Mecklenburg'in maakunnassa\nKohlhas'in jälkeläisiä, voimallisia ja kunniallisia.\n\n\n\n"]