[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJS8KFPlka1b_SLSXJyQU4L6Etix7tLjxfq_F5etitjw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3071,"Puutarhuri","Tagore, Rabindranath",1861,1941,"3071-tagore-rabindranath-puutarhuri","3071__Tagore_Rabindranath__Puutarhuri","Suorasanaisia runoelmia","runous",[],[15],"nobel","fi",1913,6827,42537,false,73399,[23,24,25],"Bengali poetry -- Translations into Finnish","Indic poetry -- Translations into Finnish","Tagore, Rabindranath, 1861-1941 -- Translations into Finnish",[27,28],"Poetry","Nobel Prizes in Literature","\"Puutarhuri: Suorasanaisia runoelmia\" by Rabindranath Tagore is a collection of poems written in the early 20th century. The work explores themes of love, nature, and spirituality, reflecting the deep philosophical and emotional currents characteristic of Tagore's writing. It presents a series of lyrical expressions, revealing the beauty and complexity of the human experience.  The collection features a variety of voices and perspectives, often centering on the interplay between nature and human emotions. The poems delve into the joys and sorrows of love, the longing for connection, and the profound reflections on existence. Tagore employs rich imagery and an evocative style, capturing moments of intimacy and contemplation, as well as the simplicity and wonder of everyday life. Each poem serves as a meditation on the beauty of life, the painful aspects of love, and the serenity found within the natural world, inviting readers to engage with their own feelings and experiences. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Leino, Eino",274,"Kokoelma intialaisen nobelistin suorasanaisia runoelmia, jotka käsittelevät rakkautta, luontoa ja elämän kiertokulkua. Teos koostuu lyyrisistä ja mietiskelevistä teksteistä, joissa puhujana esiintyy usein palvelija tai rakastettu.","Rabindranath Tagoren 'Puutarhuri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3071.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","PUUTARHURI\n\nSuorasanaisia runoelmia\n\n\nKirj.\n\nRABINDRANATH TAGORE\n\n\n\nSuomentanut\n\nEino Leino\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n1\n\n\n_Palvelija_\n\nSäälikää palvelijaanne, kuningatar!\n\n_Kuningatar_\n\nVastaanotto on loppunut ja minun kaikki palvelijani ovat poistuneet.\nMiksi tulet niin myöhäisellä hetkellä?\n\n_Palvelija_\n\nSilloin kun aikanne muiden kanssa on päättynyt, on minun hetkeni tullut.\n\nSaavun kysymään, mitä viimeisellä palvelijallanne on tekemistä.\n\n_Kuningatar_\n\nMitä voit odottaa, kun olet niin myöhään tullut?\n\n_Palvelija_\n\nPäästäkää minut yrttitarhanne tarhuriksi!\n\n_Kuningatar_\n\nMitä hullutusta tämä on?\n\n_Palvelija_\n\nTahdon jättää muun toimeni.\n\nHeitän miekkani ja peitseni tomuun. Älkää lähettäkö minua pitkille\nmatkoille! Älkää pyytäkö mitään uusia voittoja minulta! Mutta sallikaa\nminun tulla yrttitarhanne tarhuriksi.\n\n_Kuningatar_\n\nMitkä olisivat velvollisuutesi?\n\n_Palvelija_\n\nPalvella joutilaita päiviänne.\n\nTahdon pitää tuoreena ruohotien, jota aamuin kävelette ja jolla\nkuolemaa odottavat kukkaset joka askeleella teidän jalkaanne ylistäen\ntervehtivät.\n\nTahdon tuudittaa teitä _saptaparnan_ oksien keinussa, missä varhaisen\nillan kuu yrittää suudella läpi lehtien teidän heleitä helmojanne.\n\nTahdon täyttää hyvänhajuisella öljyllä lampun, joka palaa vuoteenne\nvierellä, ja koristaa jalkajakkaranne sandelipuun ja safranin\nkummallisilla kuvioilla.\n\n_Kuningatar_\n\nMitä tahdot palkaksesi?\n\n_Palvelija_\n\nLuvan saada pitää kädessäni pientä kättänne, herkkien lotus-umppujen\nkaltaista, ja sirottaa kukkaköynnöksiä nilkkoihinne; kirjailla\njalkapohjanne _ašokan_ terälehtien punaisella mehulla ja suudella pois\njokaisen tomuhiukkasenkin, joka mahdollisesti olisi kiintynyt niihin.\n\n_Kuningatar_\n\nPyyntösi on täytetty, palvelijani. Pääset yrttitarhani tarhuriksi.\n\n\n\n\n2\n\n\n\"Ah, runoilija, ilta lähestyy; hapsesi harmenevat.\n\n\"Kuuletko yksinäisissä ajatuksissasi viestin haudan tuolta puolen?\"\n\n\n\"Ilta on tullut\", sanoi runoilija, \"ja minä kuuntelen, sillä joku voi\nkutsua minua kylästä myöhälläkin.\n\n\"Minä valvon, sillä voi tapahtua, että nuoret, eksyneet sydämet tapaavat\ntoisensa ja kaksi kiihtynyttä silmäparia rukoilee säveliä taittamaan\nheidän hiljaisuutensa ja puhumaan heidän puolestaan.\n\n\"Kenpä kutoisi heille intohimoisia lauluja, jos minä istuisin elämän\nrannalla miettien kuolemaa ja mitä sen takana on?\n\n\"Varhaisen ehtoon tähti häviää.\n\n\"Hautajaisrovion hehku sammuu vähitellen hiljaisella joella.\n\n\"Sakaalit huutavat kuorossa aution talon kartanolta kapean kuunkairan\nvalossa.\n\n\"Jos joku vaeltaja, kotinsa jättäen, tulee tänne valvomaan yönsä ja\npainunein päin kuuntelemaan pimeyden muminaa, kuka kuiskisi hänen\nkorvaansa elämän salaisuuksia, jos minä sulkisin oveni ja koettaisin\nvapautua kuolevaisen velvollisuuksista?\n\n\"Vähäpätöistä on, että hapseni harmenevat.\n\n\"Olen iäti niin nuori ja niin vanha kuin nuorin ja vanhin tässä kylässä.\n\n\"Eräiden hymyt ovat suloiset ja yksinkertaiset ja toisten silmät\ntuikkivat veitikkamaisesti.\n\n\"Eräiden kyyneleet kumpuavat päivänvaloon ja toisten kyyneleet piilevät\npimentoon.\n\n\"Kaikki he kaipaavat minua, eikä minulla ole aikaa tuumia haudantakaista.\n\n\"Olen kaikkien kanssa yhtaikainen, ja mitä merkitsee, että hapseni\nharmenevat?\"\n\n\n\n\n3\n\n\nAamulla minä heitin verkkoni mereen.\n\nVedin esille synkästä syvyydestä kumman kauniita ja kumman muotoisia\nesineitä — eräät loistivat kuin hymyily, toiset kimallelivat kuin\nkyyneleet, toiset punertivat kuin morsion poskipäät.\n\nKun menin kotiin päiväntaakkoineni, istui lemmittyni jouten\nyrttitarhassa ja poimi rikki kukkien lehtiä.\n\nPysähdyin hetkiseksi, laskin sitten hänen jalkojensa juureen kaiken\nsaaliini merellisen, ja seisoin äänetönnä.\n\nHän vilkaisi niihin ja sanoi: \"Mitä kummia nuo ovat? En tiedä mihin ne\nkelpaavat!\"\n\nPainoin pääni alas häpeissäni ja ajattelin: \"En ole taistellut niiden\npuolesta, en ole torilta ostanut niitä. Ne eivät ole mitään sopivia\nlahjoja hänelle.\"\n\nNiin minä heitin yön kuluessa ne yksitellen kadulle.\n\nAamulla tulivat matkamiehet, kokosivat ne maasta ja veivät vieraille\nmaille mukanaan.\n\n\n\n\n4\n\n\nVoi minua, miksi he rakensivat huoneeni kauppalan katuvieremälle?\n\nHe kiinnittävät lastilaivansa minun puitteni läheisyyteen.\n\nHe tulevat ja menevät ja vaeltavat kuhun tahtovat.\n\nIstun ja vartioin niitä; aikani kuluu niin. En voi sysätä syrjään\nniitä, ja niin menevät päiväni.\n\n\nÖin päivin kaikuvat heidän askeleensa oveni ulkopuolelta.\n\nTurhaan minä huudan: \"En tunne teitä.\"\n\nEräitä heistä tunnen sormin, toisia sieraimin, valtimoni veri on heidät\ntuntevinaan, ja toiset heistä ovat tutut minun unelmilleni.\n\nEn voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: \"Tulkaa talooni\nkuka haluaa. Tulkaa, tulkaa!\"\n\nAamulla soi kello temppelissä.\n\nHe tulevat vasut käsissänsä.\n\nHeidän jalkansa ovat ruusunpunaiset. Heidän kasvoillaan on varhaisen\naamun rusko.\n\nEn voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: \"Tulkaa\nyrttitarhaani kukkia poimimaan. Tulkaa tänne!\"\n\n\nKeskipäivällä soi kello palatsin portissa.\n\nEn tiedä, miksi he jättävät työnsä ja viipyvät aitaukseni läheisyydessä.\n\nKukat heidän kutreillaan ovat kalpeat ja kuihtuneet.\n\nHeidän huilujansa sävelet ovat sortuneet.\n\nEn voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: \"Siimes on\nvilpoinen minun puitteni alla. Tulkaa, ystävät!\"\n\n\nIllan tullen soittavat sirkat viidakoissa.\n\nKenpä lähestyy hiljaa ja kolkuttaa somasti ovelleni?\n\nVain vaivoin näen hänen kasvojaan, sanaakaan ei ole sanottu, ylt'ympäri\non avaruus vaiti.\n\nEn voi sysätä syrjään äänetöntä vierastani. Katson läpi pimeyden hänen\nkasvojaan, ja unelmien hetket kiitävät ohitse.\n\n\n\n\n5\n\n\nOlen levoton. Ikävöin etäisiä.\n\nSieluni halajaa koskettaa kaukaisuuksien ääriä.\n\nOi Suuri Tuonpuoleinen, oi huilun läpitunkeva kutsu!\n\nIäti unohdan, ettei minulla ole siipiä lentää mukana ja että olen\nsidottu tähän paikkaan.\n\n\nOlen kiihtynyt ja valvon, olen vieras vieraassa maassa.\n\nSuusi henkäys saapuu minulle kuiskien toivoa, joka on mahdoton.\n\nSydämeni tuntee kielesi kuin se olisi omansa.\n\nOi kaukaa-etsittävä, oi huilun läpitunkeva kutsu!\n\nIäti unohdan, että en tunne teitä, ettei minulla ole siivitettyä\nhevosta.\n\nOlen huoleton, olen vaeltaja oman sydämeni.\n\nMikä sinun harhailevista haaveistasi muovautunee pilvien sineen\nväsyneinä hetkinäsi!\n\nOi Kaukoteinen, oi huilun läpitunkeva sävel!\n\nUnohdan, iäti unohdan, että portit taloni, jossa yksin asun, ovat\nkiinni kaikkialta.\n\n\n\n\n6\n\n\nKesy lintu oli häkissä, vapaa lintu metsässä.\n\nHe kohtasivat toisensa, kun heidän hetkensä oli tullut, ja se oli\nsalliman syy.\n\nVapaa lintu liversi: \"Oi lemmittyni, lentäkäämme metsään!\"\n\nHäkkilintu kuiski: \"Tule lähemmä, eläkäämme molemmat häkissä!\"\n\nVirkkoi vapaa lintu: \"Missä on tilaa levittää siipensä takana telkien?\"\n\n\"Ah\", liversi häkkilintu, \"jos lentäisin ulos, mistä löytäisin pilvisen\nleposijani?\"\n\nVapaa lintu virkkoi: \"Laula minulle, armaani, metsämaan lauluja!\"\n\nHäkkilintu sanoi: \"Istu vierelleni, tahdon opettaa sinulle opittuja.\"\n\nMetsälintu liversi: \"Ei, ah ei! Lauluja ei opita.\"\n\nHäkkilintu sanoi: \"Sen pahempi minulle, en taida metsämaan lauluja.\"\n\nSuuri on heidän lempensä kaukomieli, mutta he eivät voi koskaan lentää\nsiivetyksin.\n\nHäkin telkien läpi he katsovat, ja turha on heidän toivonsa tutustua.\n\nHe lyövät siipiään kaihoten ja laulavat: \"Tule lähemmä, lemmittyni!\"\n\n\nVapaa lintu liversi: \"En voi, pelkään häkin suljettua ovea.\"\n\nHäkkilintu kuiski: \"Ah, siipeni ovat voimattomat ja kuolleet\"\n\n\n\n\n7\n\n\nOi äiti, nuori kuninkaanpoika on kulkeva ovemme ohitse — kuinka voin\ntoimittaa työni tänä aamuna?\n\nNäytä minulle, kuinka olen kutrini palmikoiva; virka minulle, minkä\npuvun olen pukeva ylleni.\n\nMiksi katsot minuun niin pelästyneenä, äiti?\n\nTiedänhän, ettei hän ole edes vilkaiseva ikkunaani; tunnen, että hän on\ntuokiossa sivuuttava katsantoni; ainoastaan huilun turha humu on tuleva\nnyyhkien luokseni tulevaisuudesta.\n\nMutta nuori kuninkaanpoika on kulkeva ovemme ohitse, ja minä olen sitä\nsilmänräpäystä varten paneva parasta päälleni.\n\n\nOi äiti, nuori kuninkaanpoika kulki ovemme ohitse ja aamun-aurinko\nleimusi hänen vaunuistaan.\n\nKohotin hunnun kasvoiltani, repäisin rikki rubiinikäädyn kaulaltani ja\nheitin sen hänen tielleen.\n\nMiksi katsot minuun niin pelästyneenä, äiti?\n\nTiedän, ettei hän poiminut maasta käätyäni; tiedän, että se musertui\nhänen pyöriensä alle ja jätti jälkeensä vain punaisen pilkun tien\ntomuun, eikä kukaan tiedä, mikä lahjani oli ja kenelle.\n\nMutta nuori kuninkaanpoika kulki ovemme ohitse, ja minä heitin\nhohtokiven poveltani hänen tielleen.\n\n\n\n\n8\n\n\nKun lamppu sammui vuoteeni vieressä, heräsin varhaisten lintujen kanssa.\n\nIstuin avoimen akkunani ääressä tuore seppel hajahapsillani.\n\nNuori vaeltaja tuli katua pitkin ruusuisen aamun autereessa.\n\nPäärlyketju oli hänen kaulallaan, ja auringon säteet kimmelsivät hänen\nkruunussaan. Hän seisahtui oveni eteen ja kysyi kiivaasti huudahtaen:\n\"Missä hän on?\"\n\nUjostuin niin, etten voinut sanoa: \"Minä se olen, nuori vaeltaja, minä\nse olen.\"\n\n\nHämärtyi, eikä lamppu ollut sytytetty.\n\nPalmikoin huolettomasti hiukseni.\n\nNuori vaeltaja tuli vaunuin painuvan päivän hehkussa.\n\nHänen hevostensa suut olivat vaahdossa ja hänen pukunsa tahrautunut.\n\nHän astui vaunuistaan oveni edessä ja kysyi väsyneellä äänellä: \"Missä\nhän on?\"\n\nUjostuin niin, etten voinut sanoa: \"Minä se olen, väsynyt vaeltaja,\nminä se olen.\"\n\n\nOn huhtikuun yö. Lamppu palaa huoneessani.\n\nLempeä tuuli leyhähtää etelästä. Meluisa papukaija nukkuu häkissään.\n\n\nMekkoni on riikinkukon kaulan värinen, ja vaippani on viheriä kuin\nnuori heinä.\n\nIstun lattialla ikkunani ääressä ja vahdin autiota katua.\n\nHalki pimeän yön toistan toistamistani: \"Minä se olen, epätoivoinen\nvaeltaja, minä se olen.\"\n\n\n\n\n9\n\n\nKun yksin illansuussa kuljen lemmenkohtaukseeni, eivät linnut laula,\ntuuli ei tuulahda ja huoneet ovat hiljaiset kadun kahden puolen.\n\nKuulen omien pohkeitteni kaiun joka askeleella ja arastun.\n\nKun istun parvekkeellani ja kuuntelen hänen askeliaan, ei puunlehti\nlepata ja virran vesi on liikkumaton kuin miekka uneen uupuneen\nsotilaan polvilla.\n\nOma sydämeni lyö kiihkeästi. En tiedä, kuinka sitä hiljentäisin.\n\n\nKun lemmittyni tulee ja istuu vierelleni, kun ruumiini värisee ja\nsilmäluomeni painuvat umpeen, silloin yö pimenee, tuuli puhaltaa lampun\nsammuksiin ja pilvet heittävät huntunsa yli tähtien.\n\nOman poveni hohtokivi kiiltää ja valaisee. En tiedä, kuinka sitä\npiilottelisin.\n\n\n\n\n10\n\n\nJätä työsi, morsian! Kuuntele, vieras on tullut.\n\nKuuletko, hän pudistaa sirosti oven ketjua?\n\nKatso, etteivät pohkeesi pidä melua ja etteivät askeleesi ole liian\nkiireiset häntä kohtaamaan.\n\nJätä työsi, morsian! Vieras on tullut yön lähetessä.\n\n\nEi, se ei ole mikään aavetuuli, morsian, älä pelkää!\n\nOn täysikuutamoinen ilta huhtikuussa; varjot ovat kalpeat kartanolla;\nkeskitaivas säteilee valkeutta.\n\nPeitä kasvosi hunnulla, jos sinun täytyy, mene ovelle lamppu kädessä,\njos pelkäät.\n\nEi, se ei ole mikään aavetuuli, morsian, älä pelkää!\n\nÄlä vaihda sanaakaan hänen kanssaan, jos ujostelet, seiso ovipielessä,\nkun tapaat hänet.\n\nJos hän kyselee ja jos tahdot, voit sulkea silmäsi äänetönnä.\n\nÄlä anna kalista rannerenkaittesi, kun lamppu kädessä johdat sisälle\nhänet.\n\nÄlä vaihda sanaakaan hänen kanssaan, jos ujostelet!\n\n\nEtkö vieläkään ole lopettanut työtäsi, morsian? Kuuntele, vieras on\ntullut.\n\nEtkö ole sytyttänyt lamppua karjamajaan?\n\nEikö uhrivasusi ole valmis illan jumalanpalvelusta varten?\n\n\nEtkö ole asettanut punaista onnenmarkkaa tukkasi jakaukselle ja\njärjestänyt pukuasi yötä varten?\n\nOi, morsian, etkö kuule, vieras on tullut?\n\nJätä työsi!\n\n\n\n\n11\n\n\nTule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!\n\nJos palmikoitu tukkasi on pudonnut hajalleen, jos tukkasi jakaus ei ole\nsuora, jos mekkosi nauhat eivät ole kiinni, älä välitä siitä!\n\nTule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!\n\n\nTule nopein askelin yli nurmen.\n\nJos kaste estää askeleitasi, jos nilkkahelyjesi renkaat höltyvät, jos\nhelmet tippuvat ketjustasi, älä välitä siitä!\n\nTule nopein askelin yli nurmen!\n\n\nNäetkö, kuinka pilvet piirittävät taivaan?\n\nKurkiparvia pyrähtää lentoon etäisiltä jokipalteilta, ja puuskapäiset\nrajutuulet kohisevat yli nummen.\n\nSäikähtyneet karjat rientävät omettoihinsa kylässä.\n\nNäetkö, kuinka pilvet piirittävät taivaan?\n\nTurhaan sinä sytytät iltalamppusi —- sen liekki lepattaa ja sammuu\ntuulessa.\n\nKuka voi tietää, eivätkö silmäluomesi ole lampunkarstalla maalatut?\nSillä silmäsi ovat sadepilviä pimeämmät.\n\nTurhaan sinä sytytät iltalamppusi — se sammuu.\n\n\nTule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!\n\nEllei seppel ole solmittu, kenpä siitä välittää; ellei nilkkakääty ole\nkiinnitetty, anna sen olla!\n\nTaivas on pilvien peitossa — on myöhäistä.\n\nTule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!\n\n\n\n\n12\n\n\nJos tahdot saada askarta ja täyttää ruukkusi, tule lammelleni!\n\nVesi tahtoo kiertyä jalkoihisi ja solista salaisuuksiaan.\n\nSaapuvien sateiden varjo lankeaa hietikolle ja pilvet riippuvat\nalhaalla yli puiden sinisten viivojen niinkuin raskaat suortuvat yli\nkulmiesi.\n\nTunnen hyvin askeliesi poljennon, ne kaikuvat sydämessäni.\n\nTule, ah tule Iammelleni, jos tahdot täyttää ruukkusi!\n\n\nJos tahdot olla jouten ja istua huoletonna ja antaa ruukkusi kellua\nvetten päällä, tule, ah tule lammelleni!\n\nRuohorinne on viheliäinen, ja sen tuolla puolen kukkivat monet\nmetsäkukat.\n\nAjatukseni tahtovat harhautua ulos tummista silmistäsi niinkuin linnut\npesistään.\n\nHuntusi tahtoo pudota jalkoihisi.\n\nTule, ah tule lammelleni, jos tahdot istua joutilaana!\n\n\nJos tahdot jättää leikkisi ja sukeltaa veteen, tule, ah tule lammelleni!\n\nJätä rannalle sininen vaippasi; sininen vesi tahtoo sinut peittää ja\npiilottaa.\n\nLaineet tahtovat seisoa varpaillaan suudellakseen niskaasi ja korvaasi\nkuiskiakseen.\n\nTule, ah tule lammelleni, jos tahdot veteen sukeltaa!\n\n\nJos sinun on pakko tulla hulluksi ja syöksyä kuolemaasi, tule, ah tule\nlammelleni!\n\nSe on viileä ja sen syvyys on ääretön.\n\nSe on synkkä kuin uni ilman unelmia.\n\nSen syvyydessä ovat yö ja päivä yksi, ja laulut ovat siellä\nhiljaisuutta.\n\nTule, ah tule lammelleni, jos tahdot syöksyä kuolemaasi!\n\n\n\n\n13\n\n\nEn kysynyt mitään, seisoin vain metsän rajassa takana puun.\n\nAamunkoiton silmät olivat vielä uupuneet, oli kastetta ilmassa.\n\nKostean ruohon veltto tuoksu tuntui maan yllä lepäävässä ohuessa udussa.\n\nLypsit lehmää banaanipuun alla käsilläsi, herkät ja tuoreet kuin voi.\n\n\nSeisoin liikkumattomana.\n\nEn sanonut sanaakaan. Näkymätön lintu lauloi viidakosta.\n\nMangopuu pudotti kukkiaan kyläraitille ja mehiläiset tulivat suristen\nyksitellen.\n\nLammikon vierellä avattiin Shivan temppelin ovi, ja esilaulaja aloitti\nlaulunsa.\n\nAstia polviesi varassa lypsit lehmää.\n\nSiinä seisoin tyhjine astioineni.\n\nEn sinua lähestynyt.\n\nTaivas heräsi temppelikellon soidessa.\n\nAjettujen karjojen kaviot olivat tomun tiellä pöllyttäneet.\n\nNaiset tulivat joelta pulputtavat ruukut lanteillaan.\n\nRannerenkaasi helisivät, ja vaahto kuohui yli ruukun.\n\nAamu koitti koittamistaan, enkä sinua lähestynyt.\n\n\n\n\n14\n\n\nKuljin katua pitkin, en tiedä miksi, ja iltapäivä oli kulunut ja\nbambunoksat kahisivat tuulessa.\n\nVinojen varjojen ojentuneet käsivarret pitivät kiinni väistyvän valon\nkantapäistä.\n\n_Koelit_ olivat laanneet laulustaan.\n\nKuljin katua pitkin, en tiedä miksi.\n\n\nMajaa veden vieremällä varjoaa sen yli riippuva puu.\n\nEräs oli askareissaan, ja hänen rannerenkaansa soivat sopesta.\n\nSeisoin tämän majan edessä, en tiedä miksi.\n\nKapea, kiemurteleva tie kulkee poikki monien sinappiketojen ja\nmangometsien.\n\nSe käy sivu kylän temppelin ja joen maallenousupaikan.\n\nPysähdyin tämän majan luo, en tiedä miksi.\n\nMonta vuotta sitten oli tuulinen maaliskuun päivä, jolloin kevään\nhumina kuului heikosti ja mangonkukat tippuivat tomuun.\n\nPoriseva vesi hyppeli ja nuoli messinkiastiaa, joka oli\nmaallenousuportaalla.\n\nAjattelen tuota tuulista maaliskuun päivää, en tiedä miksi.\n\n\nVarjot syvenevät ja karjat palajavat tarhoihinsa.\n\nValo on harmaa yksinäisillä niituilla, ja kyläläiset odottavat lauttaa\nrannalla.\n\nHitaasti palajan minä samoja jälkiäni, en tiedä miksi.\n\n\n\n\n15\n\n\nJuoksin niinkuin myskipeura juoksee metsän varjossa oman tuoksunsa\nhulluttamana.\n\nYö on yö toukokuun keskivaiheilla, ja tuuli tuulee etelästä.\n\nPoikkean tieltä ja kävelen edelleen, etsin mitä en voi saada, saan mitä\nen etsi.\n\n\nKarkeloiden saapuu oman toivoni kuva sydämestäni.\n\nKimmeltelevä kangastus väikkyy esille.\n\nKoetan torjua sitä luotani, se ilkkuu minulle ja johtaa harhaan minut.\n\nEtsin mitä en voi saada, saan mitä en etsi.\n\n\n\n\n16\n\n\nKäsi liittyy käteen ja silmä kiintyy silmään: niin alkaa sydäntemme\ntaru.\n\nOn kuutamoinen maaliskuun yö; hennan suloinen lemu leijailee ilmassa;\nhuiluni lepää hylättynä maassa, eikä seppeleesi ole vielä valmis.\n\nLempemme on yksinkertainen kuin laulu.\n\n\nSilmäni juopuu huntusi safraninväristä.\n\nJasmiiniseppel, jonka solmit minulle, paisuttaa sydäntäni kuin kiitos.\n\nTämä on antamisen ja peittelemisen leikkiä, ilmoittamisen ja\nsalailemisen iloa; hiukan hymyä, hiukan ujoutta ja hiukan suloista,\nhyödytöntä vastustelemista.\n\nLempemme on yksinkertainen kuin laulu.\n\n\nEi mitään salaista nykyhetken takana; ei pyrkimystä mahdottomaan; ei\nvarjoja hurmauksen takana; ei haparoimista pimeyden syvyydessä.\n\nLempemme on yksinkertainen kuin laulu.\n\n\nMe emme pyri pois kaikista sanoista iäiseen äänettömyyteen; emme\nkurkota käsiämme tyhjyyteen toivottomia tavoittaaksemme.\n\nMeille riittää mitä annamme ja saamme.\n\nEmme ole pingoittaneet iloa äärimmäisyyteen, niin että tuskan viini\nolisi esiin pusertunut.\n\nLempemme on yksinkertainen kuin laulu.\n\n\n\n\n17\n\n\nKeltainen lintu laulaa heidän puussaan ja saa sydämeni ilosta\nhypähtämään.\n\nMe molemmat asumme samassa kylässä, ja tämä on yksi ilonaiheemme.\n\nHänen kaksi mielilammastaan tulevat laitumelle tarhamme puitten\nsiimekseen.\n\nJos ne harhautuvat viljavainioillemme, otan ne syliini.\n\nKylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.\n\nMinun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset, ja hänen nimensä on Ranjana.\n\n\nVain yksi kenttä on välillämme\n\nMehiläiset, jotka ovat parveutuneet puutarhamme käytävään, lentävät\netsimään hunajaa heidän tarhastaan.\n\nHeidän laituriltaan heitetyt kukkaset tuo virta meidän uimarantaamme.\n\n_Kusm_-kukkasilla täytettyjä koreja tuodaan heidän nurmiltaan meidän\ntorillemme.\n\nKylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.\n\nMinun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset, ja hänen nimensä on Ranjana.\n\n\nKapea tie, joka kiemurtelee heidän taloonsa, tuoksuu keväisin\nmangonkukilta.\n\nKun heidän liinakylvönsa on kypsä leikattavaksi, kukkii hamppu meidän\nvainioillamme.\n\nTähti, joka hymyilee heidän majansa yllä, vilkuttaa meillekin silmäänsä.\n\nSade, joka saattaa heidän säiliönsä ylivuotamaan, ilahduttaa meidän\n_kadam_-metsiämme.\n\nKylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.\n\nMinun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset ja hänen nimensä on Ranjana.\n\n\n\n\n18\n\n\nKun kaksi sisarusta käy vettä noutamaan, he tulevat tälle paikalle ja\nhymyilevät.\n\nHeidän täytyy arvata, että joku seisoo puiden takana, milloin hyvänsä\nhe mennevätkin vettä noutamaan.\n\n\nKun nuo kaksi sisarusta tulevat tälle paikalle, kuiskaavat he\ntoisilleen.\n\nHeidän on täytynyt arvata sen jonkun salaisuus, joka seisoo puiden\ntakana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.\n\n\nHeidän ruukkunsa läikähtävät äkkiä ja vesi vuotaa yli, kun he lähtevät\ntältä paikalta.\n\nHeidän on täytynyt arvata, että jonkun sydän sylkyttää, jonkun joka\nseisoo puiden takana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.\n\n\nNuo kaksi sisarusta katsahtavat toisiinsa, kun he tulevat tälle\npaikalle, ja he hymyilevät.\n\nOn naurua heidän nopeissa nilkoissaan, joka saa aikaan epäjärjestystä\nerään mielessä, joka seisoo puiden takana, milloin he mennevätkin vettä\nnoutamaan.\n\n\n\n\n19\n\n\nPäivä toisensa jälkeen tulee ja menee.\n\nMene ja anna hänelle kukka hiuksistani, ystäväni.\n\nJos hän kysyy, kuka sen on lähettänyt, niin rukoilen, älä virka hänelle\nnimeäni — sillä hän vain tulee ja menee.\n\n\nHän istuu tomussa puun alla.\n\nSirota siihen kukkia ja lehtiä istumapaikaksi.\n\nHänen silmänsä ovat surulliset ja ne tuovat surua minun sydämelleni.\n\nHän ei puhu siitä, mitä hänellä on mielessään; hän vain tulee ja menee.\n\n\n\n\n20\n\n\nMiksi suvaitsee tuo vaeltava nuorukainen tulla ovelleni aamun\nkoittaessa?\n\nKun käyn sisälle tai ulos, kuljen joka kerta hänen ohitseen, ja minun\nsilmäni ovat kuin isketyt kiinni hänen kasvoihinsa.\n\nEn tiedä, onko minun hänelle puhuttava vai oltava vaiti. Miksi hän\nsuvaitsee tulla ovelleni?\n\n\nHeinäkuun pilviset yöt ovat synkät; syksyn taivas on pehmeänsininen;\nkevään etelätuuliset päivät ovat levottomia.\n\nHän kutoo joka päivä lauluja uusine sävelmineen.\n\nPalajan työstäni ja silmäni sumentuvat. Miksi hän suvaitsee tulla\novelleni?\n\n\n\n\n21\n\n\nKun hän nopein askelin kulki ohitseni, kosketti hänen helmansa minua.\n\nTuntemattomalta sydämen saarelta saapui äkkiä lämmin kevätleyhkä.\n\nTunsin heikon kosketuksen, joka haihtui silmänräpäyksessä kuin\nrikkinäisen kukan terälehti tuuleen.\n\nSe lankesi yli sydämeni kuin hänen ruumiinsa huokaus ja hänen sydämensä\nkuiske.\n\n\n\n\n22\n\n\nÄlä säilytä itsellesi sydämesi salaisuutta, ystäväni!\n\nSano se minulle, vain minulle kaikessa hiljaisuudessa.\n\nSinä, joka hymyilet niin somasti, kuiski vienosti, korvani ei ole\nkuuleva sitä, vain sydämeni.\n\n\nYö on syvä, talo hiljainen, lintujen pesät unen tuudittamat.\n\nPuhu minulle epäröivien kyynelten halki, läpi sopertavien hymyjen, läpi\nsuloisen kainouden ja tuskan, kerro minulle sydämesi salaisuus.\n\n\n\n\n23\n\n\n\"Tulo luoksemme, nuorukainen, kerro meille totuus, miksi on hulluutta\nsilmissäsi?\"\n\n\"En tiedä, millaisen villin unikin viiniä lien juonut, niin että\nsilmiini on syttynyt tämä mielipuolisuus.\"\n\n\"Oh häpeä!\"\n\n\"Hyvä, toiset ovat viisaita, toiset tyhmiä, toiset huolellisia, toiset\nhuolettomia. On silmiä, jotka hymyilevät, ja silmiä, jotka itkevät — ja\nhulluus on minun silmissäni.\"\n\n\n\"Nuorukainen, miksi seisot niin hiljaa puun varjossa?\"\n\n\"Jalkani ovat minun sydämeni taakasta uupuneet, ja minä seison hiljaa\nsiimeksessä.\"\n\n\"Oh, häpeä!\"\n\n\"Hyvä, toiset käyvät tietään, toiset jäävät paikoilleen, toiset ovat\nvapaita, toiset vangittuja — ja minun jalkani ovat minun sydämeni\ntaakasta uupuneet.\"\n\n\n\n\n24\n\n\n\"Mitä alttiit kätesi minulle antavat, sen otan. En pyydä mitään muuta.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä\ntoisella on.\"\n\n\n\"Jos on joku harhautunut kukka minua varten, tahdon kantaa sitä\nsydämessäni.\"\n\n\"Mutta jos siinä olisi okaita?\"\n\n\"Kestäisin ne.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä\ntoisella on.\"\n\n\n\"Jos kerrankin vain kohottaisit armaat silmäsi minun kasvoihini, tekisi\nse elämäni suloiseksi kuoleman jälkeen.\"\n\n\"Mutta jos niiden katse olisi vain julma?\"\n\n\"Niin antaisin niiden lävistää sydämeni.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä\ntoisella on.\"\n\n\n\n\n25\n\n\n\"Usko rakkauteen, vaikka se tuottaa surujakin! Älä sulje sydäntäsi!\"\n\n\"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää.\"\n\n\n\"Sydän on olemassa, lemmittyni, vain lauluna, kyyneleenä pois\nannettavaksi.\"\n\n\"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää.\"\n\n\n\"Ilo on hauras kuin kastehelmi; kun se nauraa, se kuolee. Mutta suru on\nluja ja kestävä. Anna suruisan rakkauden herätä silmissäsi!\"\n\n\"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää.\"\n\n\n\"Lotus kukkii auringossa ja kadottaa kaikkensa. Se ei tahtoisi jäädä\numpuksi iäisen talven sumuun.\"\n\n\"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää.\"\n\n\n\n\n26\n\n\nPuhu minulle, lemmittyni! Kerro minulle sanoin, mitä lauloit.\n\nYö on synkkä. Tähdet ovat pilviin piiloutuneet. Tuuli huokaa läpi\nlehvien.\n\nHeitän hapseni hajalleen. Sininen viittani kietoo minut kuin yö. Painan\npääsi povelleni; ja siellä suloisessa yksinäisyydessä tahdon kuiskia\nsinun sydämellesi. Tahdon sulkea silmäni ja kuunnella. En tahdo katsoa\nkasvoihisi.\n\nKun sanasi ovat päättyneet, istumme hiljaa ja äänettöminä.\n\nVain puut kuiskivat pimeydessä.\n\nYö kalpenee. Päivä koittaa. Me katsomme toistemme silmiin ja käymme eri\npolkujamme.\n\nPuhu minulle, lemmittyni! Kerro minulle sanoin, mitä lauloit.\n\n\n\n\n27\n\n\nOlet iltapilvi, uiva unteni taivaalla. Muovailen ja kirjailen sinut\nrakkauteni ikävöimisessä. Olet omani, omani, Asuja äärettömien\nunelmieni.\n\n\nJalkasi ovat ruusunpunaiset sydäntoivoni hehkusta; sinä Poimija\npäivänlaskulaulujeni tähkäin!\n\nHuulesi ovat katkeran suloiset maistuen minun tuskani viiniltä.\n\nOlet omani, omani, Asuja yksinäisten unelmieni!\n\n\nIntohimoni varjolla olen silmäsi tummentanut, sinä Kävijä syvien\nkatseitteni!\n\nOlen vanginnut ja kiehtonut sinut sävelteni verkolla, lemmittyni.\n\nOlet omani, omani, Asuja kuolemattomien unelmieni!\n\n\n\n\n28\n\n\nSydämeni, metsälintu, on löytänyt taivaansa sinun silmissäsi.\n\nNe ovat aamun kehto, tähtien kuningaskunta.\n\nLauluni ovat haihtuneet niiden syvyyteen.\n\nSalli minun vain liidellä sillä taivaalla, sen yksinäisyyden\näärettömyydessä.\n\nSalli minun vain halkaista sen pilvet ja levittää siipeni sen auringon\nautereessa.\n\n\n\n\n29\n\n\nKerro minulle onko tämä kaikki totta, lemmittyni, kerro minulle onko se\ntotta.\n\nKun nämä silmät välähtäen salamoivat, sydämesi pimeät pilvet vastaavat\nsiihen myrskyllään.\n\nOnko totta, että huuleni ovat suloiset, kuin ensimmäisen ujon lemmen\navoin umppu?\n\nViipynevätkö vaalentuneen toukokuun muistot vielä jäsenissäni?\n\nHelkkäneekö maa kuin harppu sävelistä, jalkani sitä koskettaessa?\n\nOnko siis totta, että kastehelmet herahtelevat yön silmistä, kun minä\nnäyn, ja huomenrusko iloitsee, kun se ruumiini huolittaa?\n\nOnko totta, onko totta, että lempesi vaelsi yksin läpi aikakausien ja\nmaailmojen minua etsien?\n\nMinut vihdoin löytäen, vuosien ikäväsi sai siis täydellisen rauhan\nminun sanoissani, minun silmissäni, minun huulissani ja minun\nhulmuavissa suortuvissani?\n\nOnko siis totta, että Äärettömän salaisuus on kirjoitettu tälle minun\npienelle otsalleni?\n\nKerro minulle, lemmittyni, onko tämä kaikki totta.\n\n\n\n\n30\n\n\nLemmin sinua, lemmittyni. Suo anteeksi minulle minun rakkauteni.\n\nKuin lintu, joka eksyy radaltaan, olen joutunut paulaan.\n\nKun sydämeni sylkähti, kadotti se huntunsa ja tuli alastomaksi. Verhoa\nse säälillä, armas, ja suo anteeksi rakkauteni.\n\nEllet voi lempiä minua, armas, suo anteeksi minulle minun tuskani.\n\nÄlä katso karsaasti minuun etäisyydestäsi.\n\nTahdon hiipiä takaisin soppeeni ja istua pimeydessä.\n\nMolemmin käsin peitän paljaan häpeäni.\n\nKäännä kasvosi pois minusta ja suo anteeksi minulle tuskani.\n\n\nJos lemmit minua, armas, suo minulle anteeksi minun iloni.\n\nKun sydämeni on onnenjoella syntynyt, älä hymyile turmiokkaalle\nantautumiselleni.\n\nKun istun valtaistuimellani ja hallitsen sinua lempeni hirmuvallalla,\nkun jumalattaren lailla jaan sinulle suosiotani, niin siedä ylpeyteni,\narmas, ja suo minulle anteeksi minun iloni.\n\n\n\n\n31\n\n\nÄlä mene pois, lemmittyni, kysymättä lupaani.\n\nOlen valvonut koko yön, ja nyt silmäni ovat uniset ja raskaat.\n\nPelkään kadottavani sinut nukkuessani.\n\nÄlä mene pois, lemmittyni, kysymättä lupaani.\n\n\nKavahdan ylös ja kohotan käteni sinua koskettaakseni.\n\nKysyn itseltäni: \"Onko se unta?\"\n\nJospa vain voisin vangita sinun jalkasi sydämeni rakkaudella ja pitää\nne kiinni povellani!\n\nÄlä mene pois, lemmittyni, kysymättä lupaani.\n\n\n\n\n32\n\n\nEtten tulisi sinua liian helposti tuntemaan, leikit kanssani.\n\nNaljailet nauruin peittääksesi kyyneleitäsi.\n\nTunnen, tunnen temppusi.\n\nEt sano koskaan sanaa, jonka tahdot sanoa.\n\n\nEtten sinua ylistäisi, petät tuhansin tavoin minua.\n\nEttä erehtyisin sinua rahvaaseen kuuluvana pitämään, seisot syrjässä.\n\nTunnen, tunnen temppusi.\n\nEt kulje koskaan tietä, jota sinun olisi kuljettava.\n\n\nVaatimuksesi on suurempi kuin muiden, siinä vaitiolosi syy.\n\nTorjut lahjani leikillisellä huolettomuudella.\n\nTunnen, tunnen temppusi.\n\nEt tahdo koskaan ottaa, mitä sinun olisi ottaminen.\n\n\n\n\n33\n\n\nHän kuiskasi: \"Luo auki silmäsi, lemmittyni!\"\n\nNuhtelin ankarasti häntä ja sanoin: \"Mene.\" Mutta hän ei liikkunut\npaikaltaan.\n\nHän seisoi edessäni ja piti kiinni molemmista käsistäni. Minä sanoin:\n\"Jätä minut!\" Mutta hän ei mennyt.\n\nHän lähensi kasvonsa liki korvaani. Minä katsoin häneen ja virkoin:\n\"Mikä häpeä!\" Mutta hän ei liikkunut paikaltaan.\n\nHänen huulensa koskettivat minun poskeani. Minä värisin ja sanoin:\n\"Sinä uskallat liikaa!\" Mutta hän ei hävennyt.\n\nHän pisti kukan hiuksiini. Minä sanoin: \"Se on tarpeetonta.\" Mutta hän\nei liikkunut paikaltaan.\n\nHän otti kukkakiehkuran kaulaltani ja meni pois.\n\nMinä itken ja kysyn sydämeltäni: \"Miksi hän ei tule takaisin?\"\n\n\n\n\n34\n\n\nEpäilevä hymy kulki yli silmiesi, kun tulin sanomaan hyvästit sinulle.\n\nOlen tehnyt sen niin usein, että luulet minun pian palajavan.\n\nToden sanoakseni asuu sama epäily minunkin mielessäni.\n\nSillä kevään päivät tulevat takaisin kerta kerralta. Täysikuu sanoo\nhyvästit ja uudistaa käyntinsä, kukat palaavat ja punertavat vuosi\nvuodelta oksiltaan, ja näin minäkin sanon hyvästejä vain palatakseni.\n\nMutta säilytä mielikuvasi vielä tuokio; älä lähetä sitä pois\nepäkohteliaan kiireesti.\n\nKun sanon, että jätän sinut ainiaaksi, pidä se totuutena ja salli\nkyynelsumun hetkiseksi syventää tumma silmä nurkkasi.\n\nKun palajan, voit hymyillä niin veitikkamaisesti kuin tahdot.\n\n\n\n\n35\n\n\nHalajan lausua syvimmät sanat, mitkä minulla on sinulle sanottavana;\nmutta minä en uskalla, sillä pelkään sinun nauravan.\n\nSiksi nauran itselleni ja särjen salaisuuteni pilantekoon.\n\nPeläten, että niin tekisit, vaihdan tuskani valkeudeksi.\n\n\nHalajan virkkaa sinulle totisimmat sanat, mitkä minulla on sinulle\nsanottavana; mutta minä en uskalla, pelkään ettet uskoisi niitä.\n\nSiksi verhoan ne valheeseen ja puhun päinvastoin kuin ajattelen.\n\nPeläten, että niin tekisit, teen tuskani ilmeisesti järjettömäksi.\n\n\nHalajan käyttää kalleimpia sanoja, mitä minulla on sinulle sanottavana;\nmutta en uskalla, peläten, ettei minulle maksettaisi samoilla arvoilla.\n\nSiksi nimittelen kovilla nimillä sinua ja kerskun tuntemattomalla\nankaruudellani.\n\nHaavoitan sinua, peläten, ettet koskaan tuutisi tuskaa.\n\n\nHalajan istua vaiti sinun vierelläsi; mutta en uskalla, ettei sydämeni\nnousisi huulilleni.\n\nSiksi lavertelen ja livertelen äänekkäästi ja kätken sydämeni sanojen\ntaa.\n\nPeläten, että niin tekisit, kohtelen tuskaani karkeasti.\n\n\nHalajan mennä pois vierelläsi; mutta minä en uskalla, peläten, että\ntulisit tuntemaan pelkuruuteni.\n\nSiksi kannan pääni korkealla ja saavun luoksesi huoletonna.\n\nSilmiesi ainainen luottamus säilyttää tuskani ikituoreena.\n\n\nHalajan mennä pois vierelläsi; mutta minä en uskalla, peläten, että\ntulisit tuntemaan pelkuruuteni.\n\nSiksi kannan pääni korkealla ja saavun luoksesi huoletonna.\n\nSilmiesi ainainen luottamus säilyttää tuskani ikituoreena.\n\n\n\n\n36\n\n\nOi hulluus, sinä oivallinen juoma!\n\nJos polkaiset ovesi auki ja leikit hullua julkisuudessa;\njos tyhjennät laukkusi yöllä ja ristit kätesi varovasti;\njos vaellat kummallisilla teillä ja ilvehdit hyödyttömillä asioilla;\net kysy järkeä etkä mieltä;\njos levität purjeesi ennen myrskyä ja halkaiset ruorisi kahtia;\nsilloin tahdon seurata sinua, toveri, ja juopua ja mennä koirien luo.\n\nOlen tuhlannut päiväni ja yöni alati viisaiden naapurien seurassa.\n\nSuuri tieto on harmentanut hiukseni ja liika valvominen on kasvoni\nsumentanut.\n\nVuosiksi olen koonnut ja kasannut asioiden palasia ja sirpaleita.\n\nMurskaa ne ja tanssi niiden päällä ja sirota ne kaikkiin tuuliin.\n\nSillä minä tunnen tuon korkeamman viisauden: juopua ja mennä koirien\nluo.\n\n\nSalli kadota kaikkien monimutkaisten aprikoimisten, anna minun eksyä\ntieltäni toivottomasti!\n\nSalli hurjan raivon myrskytuulen tulla ja irroittaa kaikki ankkurini!\n\n\nMaailma on kunnon ihmisillä ja työmiehillä kansoitettu, hyödyllisillä\nja etevillä.\n\nMonet huolettomat kulkevat edellä ja monet vakavat tulevat jäljestä.\n\nSalli heidän tulla onnellisiksi ja kukoistaa ja minun olla hullu ja\narvoton!\n\nSillä minä tunnen sen, joka on kaiken työn loppu: juopua ja mennä\nkoirien luo.\n\n\nVannon luopuvani tällä hetkellä kaikista vaatimuksista tulla\nkunnollisten riveihin luetuksi.\n\nLuovun oppini ylpeydestä ja kyvystä arvostella, mikä on oikein ja\nväärin.\n\nTahdon särkeä muistojeni astian ja viimeisen kyynel- pisarani maahan\nhylkyttää.\n\nTahdon kastaa ja kimmellyttää nauruni marjanpunaisen viinin vaahdolla.\n\nTahdon repiä mielettömyyden riekaleiksi sivistyneisyyteni ja\nvakavuuteni tuntomerkit.\n\nLupaan pyhästi tulla arvottomaksi, juopua ja mennä koirien luo.\n\n\n\n\n37\n\n\nEi, ystäväni, minusta ei koskaan tule askeettia, mitä hyvänsä\nsanonettekin.\n\nMinusta ei koskaan tule askeettia, ellei hän yhdessä minun kanssani\nlupaudu siihen.\n\nLuja päätökseni on, että ellen löydä siimeikästä tyyssijaa ynnä\nkatumustyöni seuralaista, ei minusta tule askeettia.\n\n\nEi, ystäväni, en ole koskaan jättävä kotiani ja kotiliettäni enkä\nvetäytyvä metsien yksinäisyyteen, ellei raikkaat naurunkaarteet\nkajahtele sen varjoissa ja ellei jonkun safraninvärisen vaipan\nhelma sen tuulessa heilahtele; elleivät vienot kuiskeet syvennä sen\näänettömyyttä.\n\nMinusta ei koskaan tule askeettia.\n\n\n\n\n38\n\n\nKorkea-arvoinen herra, anna anteeksi näille kahdelle syntiselle! Kevään\ntuulet puhaltavat tänään hurjin pyörtein ja ajavat pois tomua ja\nkuolleita lehtiä; niiden keralla heittyvät hukkaan kaikki sinun hyvät\nopetuksesi.\n\nÄlä sano, isä, että elämä on turhuus.\n\nSillä me olemme kerrankin tehneet aselevon kuoleman kanssa ja meistä on\ntullut muutamiksi tuoksuviksi hetkiksi kuolemattomia.\n\n\nVaikka kuninkaan armeija saapuisi ja syöksyisi kimppuumme\nväkivaltaisesti, me pudistaisimme vain päätämme surumielisesti ja\nsanoisimme: \"Veljet, te häiritsette meitä. Jos teitä tämä hälinä\nhuvittaa, menkää ja metelöikää käsivarsinenne muualla! Vasta muutamia\nhetkiä sitten meistä on tullut kuolemattomia!\"\n\nJos saapuisi ystävällisiä ihmisiä, jotka paneutuisivat ympärillemme,\nme kumartaisimme heille nöyrästi ja sanoisimme: \"Tämä eriskummainen\nonni huumaa meidät. Tila on niukka siinä äärettömässä taivaassa, jossa\nme asumme. Sillä kukkaset tulevat parvittain kevätaikaan, ja uutterain\nmehiläisten siivet sipaisevat toisiaan. Pieni taivaamme, jossa vain\nasumme me kaksi kuolematonta, on mielettömän, järjettömän ahdas.\"\n\n\n\n\n39\n\n\nPyydä jumalaa pyyhkimään pois kaikki jäljet, joita ovat jättäneet\nlähtevien vieraiden askeleet!\n\nPaina hymyillen povellesi, mikä on helppoa, läheistä ja yksinkertaista!\n\nTänään on juhla varjojen, jotka eivät tiedä kuolinhetkeään.\n\nSalli naurusi kaikua tarkoituksettomana ilona kuin valo, joka vedessä\nvipajaa.\n\nSalli elämäsi tanhuta valoisasti Ajan särmällä kuin kaste lehden\nterällä karkeloi.\n\nSalli harppusi helistä soinnuin, joiden rytmit ovat haihtuvat ja\nkatkonaiset!\n\n\n\n\n40\n\n\nJätit minut ja menit tiehesi.\n\nLuulin, että surisin sinua ja asettaisin yksinäisen kuvasi sydämeeni,\nkultaisen laulun kehyksiin.\n\nMutta, ah turmiokas onneni, aika on lyhyt.\n\n\nNuoruus kalpenee vuosi vuodelta; kevään päivät haihtuvat kerkeästi;\nhauraat kukkaset kuolevat tyhjästä, ja viisaan miehen varoitus kuuluu,\nettä elämä on vain kastehelmi lotuksen lehdellä.\n\nYlenkatsoisinko tätä kaikkea ja tuijottaisin vain hänen jälkeensä, joka\nkäänsi selkänsä minulle?\n\nSe olisi tyhmää ja hassua, sillä aika on lyhyt.\n\nSitten tulkoot sateiset yöni roiskuvin jaloin! Hymyile, kultainen\nsyksyni; tule, huoleton huhtikuu, heittäen laajalti suukkojasi!\n\nSinä tulet ja sinä, ja sinä myöskin.\n\n\nTe lemmittyni, te tiedätte, että me kaikki olemme kuolevaisia. Onko\nviisasta antaa sydämensä särkyä vuoksi ihmisen, joka ottaa pois oman\nsydämensä? Sillä aika on lyhyt.\n\n\nOn suloista istua runosopessaan ja soinnutella säkeisiin, että sinä\nolet koko maailmani.\n\nOn sankarillista syleillä surujaan ja päättää olla vailla lohdutusta.\n\n\nMutta uusi hahmo pilkistää sisälle ovestani ja kohottaa silmänsä minun\nsilmiini.\n\nEn voi muuta kuin kuivata kyyneleeni ja muuttaa lauluni sävelet.\n\nSillä aika on lyhyt.\n\n\n\n\n41\n\n\nJos tahdot, lakkaan laulustani.\n\nJos sydämesi paisuu siitä yli ääriensä, otan silmäni pois sinun\nkasvoiltasi.\n\nJos äkkiä säikyt siitä kävelylläsi, siirryn syrjään ja valitsen toisen\ntien.\n\nJos siitä häiriytyy seppeltesi solmiminen, tahdon välttää puutarhaasi.\n\nJos siitä vesi velloutuu ja hurjistuu, en laske purttani laituriisi.\n\n\n\n\n42\n\n\nVapauta minua suloutesi taakasta, lemmittyni! Ei enää tätä suudelmien\nviiniä.\n\nTämän taivaallisen suitsutuksen sauhu tukahduttaa sydämeni.\n\nAvaa ovet ja tee tilaa aamunkoitolle!\n\nOlen sinuun haihtunut ja hukkunut hyväilyjesi laskoksiin.\n\nVapauta minut loihdustasi ja anna minulle takaisin miehuuteni, että\nvoisin tarjota sinulle vapautuneen sydämeni.\n\n\n\n\n43\n\n\nPidin hänen käsiänsä puserrettuina vasten poveani.\n\nKoetan täyttää käteni hänen ihanuudellaan, ryöstää suuteloin hänen\nsuloisen hymynsä ja juoda silmin hänen katseittensa tummuuden.\n\nAh, mutta missä se on? Ken voi sinen taivaalta tavoittaa?\n\nTahdon tarttua hänen kauneuteensa; se ilkkuu minulle ja jättää käsiini\nvain ruumiin.\n\nPalajan pettyneenä ja väsyneenä.\n\nKuinka voi ruumis koskettaa kukkaa, jota vain henki saisi koskettaa?\n\n\n\n\n44\n\n\nSydämeni ikävöi yötä päivää, lemmittyni, kohdata sinua — tuota\nkohtausta, joka on kuin kaikkinielevä kuolema.\n\nPuhalla pois minut niinkuin myrsky; ota minulta kaikki, mitä minulla\non; särje minun uneni ja ryöstä unelmani! Autioita koko maailmani!\n\nKeskellä tätä hävitystä, tätä hengen äärimmäistä alastomuutta,\nyhtykäämme yhdeksi kauneudessa!\n\nVoi turhaa toivoani! Missä on yhtymisen toivo, ellei sinussa, Jumalani?\n\n\n\n\n45\n\n\nLopeta siis viimeinen laulu ja erotkaamme!\n\nUnhota tämä yö, silloin kun yö on ohitse.\n\nKetä koettaisin vangita syliini? Unelmia ei voi saada vangiksi.\n\nKiihkeät käteni pusertavat tyhjyyttä povelleni, ja siitä minun sydämeni\nmurtuu.\n\n\n\n\n46\n\n\nMiksi lamppu sammui?\n\nVarjostin sitä vaipallani ja tahdoin tuulelta suojata sitä, siksi\nlamppu sammui.\n\n\nMiksi kukka kuihtui?\n\nPusersin sen tuskaisella lemmellä vasten sydäntäni, siksi kukka kuihtui.\n\n\nMiksi virta kuivui?\n\nRakensin padon sen poikki, että se minua hyödyttäisi, siksi virta\nkuivui.\n\n\nMiksi katkesi harpunkieli?\n\nKoetin pingoittaa siitä säveltä, joka oli sille ylivoimainen, siksi\nkatkesi harpunkieli.\n\n\n\n\n47\n\n\nMiksi saat minut häpeämään yhdellä katseellasi?\n\nEn ole tullut kerjäläisenä.\n\nVain kiitävän tuokion seisoin pihasi kolkassa, puutarhanaitasi\nulkopuolia.\n\nMiksi saat minut häpeämään yhdellä katseellasi?\n\n\nEn taittanut yhtään ruusua tarhastasi, en poiminut yhtään hedelmää.\n\nNöyrästi valitsin paikkani varjossa tien varrella, missä jokainen\nvieras vaeltaja saa seisahtua.\n\nEn poiminut yhtään ruusua.\n\n\nNiin, minun jalkani olivat väsyneet ja sadekuuro lankesi.\n\nTuuli ulvoi heiluvissa bambunoksissa.\n\nPilvet piirsivät taivaan korkeudessa kuin tappiosta pakenevat ajatukset.\n\nMinun jalkani olivat väsyneet.\n\nEn tiedä, mitä minusta ajattelit, enkä ketä odotit ovellasi.\n\nSalaman leimahdukset häikäisivät odottavia silmiäsi.\n\nKuinka voin tietää, että saatoit nähdä minut pimeässä?\n\nEn tiedä, mitä minusta ajattelit.\n\n\nPäivä on päättynyt ja sade on laannut hetkiseksi.\n\nJätän varjoni puun alla sekä puutarhasi sopen ja istumapaikkani\nruohikolla.\n\nPimeys on langennut; sulje ovesi; menen tietäni.\n\nPäivä on päättynyt.\n\n\n\n\n48\n\n\nKunne kiirehdit vasuinesi tässä myöhäisessä illassa, sillä toripäivä on\npäättynyt?\n\nKaikki ovat jo taakkoinensa kotiutuneet; kuu pilkistää kylän puitten\ntakaa.\n\nLauttaa kutsuvien äänten kaiku vierii yli tumman veden etäisille\nsoille, missä villisorsat nukkuvat.\n\nKunne kiirehdit vasuinesi, sillä toripäivä on päättynyt?\n\n\nUni on laskenut sormensa yli maan silmien.\n\nVaresten pesät ovat vaienneet ja vaiti on bambunlehtien humina.\n\nKyntömiehet, vainiolta palanneina, levittävät mattonsa pihamaalle.\n\nKunne kiirehdit vasuinesi, sillä toripäivä on päättynyt?\n\n\n\n\n49\n\n\nOlen poiminut kukkasi, oi maailma!\n\nPusersin sen vasten sydäntäni, ja sen piikit pistivät minua.\n\nKun päivä kalpeni ja yö tuli, huomasin, että kukka oli kuihtunut, mutta\ntuska pysyi.\n\n\nOlet kasvava vielä paljon ylpeitä ja hyvänhajuisia kukkia, oi maailma!\n\nMutta aika poimia kukkasia on minulta ohitse eikä minulla ole ruusua\npimeydessäni, vain tuska pysyy.\n\n\n\n\n50\n\n\nEräänä aamuna tuli sokea tyttö yrttitarhaani tarjoamaan minulle\nlotuslehdellä peitettyä kukkakiehkuraa.\n\nKiersin sen kaulaani, ja silmäni kyyneltyivät,\n\nSuutelin häntä ja sanoin: \"Olet sokea kuin kukatkin ovat.\n\n\"Et tiedä itse, kuinka kaunis lahjasi on.\"\n\n\n\n\n51\n\n\nKeskellä elämän touhua ja pauhinaa, oi Kauneus, hakattu kiveen, seisot\nmykkänä ja hiljaa, yksin ja etäisenä.\n\nSuuri Aika istuu rakastuneena jalkojesi juuressa ja mumisee:\n\n\"Puhu, puhu minulle, lemmittyni; puhu, morsiameni!\"\n\nMutta sinun puheesi on suljettu kiveen, oi järkähtämätön Kauneus!\n\n\n\n\n52\n\n\nRauha, sydämeni, salli eron hetken tulla suloiseksi!\n\nÄlä salli sen muodostua kuolleeksi, vaan täydelliseksi.\n\nSalli lemmen sulaa muistoihin ja tuskan lauleloihin.\n\nSalli taivaslennon päättyä niinkuin siivet yli pesän sulkeutuvat.\n\nSalli kättesi viimeisen kosketuksen olla vieno kuin yö- kukkanen.\n\nSeiso hiljaa, oi kaunis Loppu, hetkinen ja virka viimeiset sanasi\näänettömyydessä.\n\nKumarrun puoleesi ja pidän lamppua kädessäni tietäsi valaistakseni.\n\n\n\n\n53\n\n\nHaaveen pimentyviltä poluilta etsin lempeä, joka oli edellisessä\nelämässä minun.\n\n\nHänen talonsa oli aution kadun päässä.\n\nHänen pörröinen riikinkukkonsa torkkui illan tuulessa orrellaan ja\nkyyhkyset vaikenivat sopessaan.\n\n\nHän laski pois lamppunsa porttikäytävään ja seisoi edessäni.\n\nHän suuntasi suuret silmänsä kohti kasvojani ja kysyi hiljaa: \"Voithan\nhyvin, ystäväni?\"\n\nYritin vastata, mutta me olimme puhekykymme kadottaneet ja unohtaneet.\n\nMinä ajattelin ja ajattelin: mutta meidän nimemme eivät mieleeni\njuolahtaneet.\n\nHänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ojensi oikean kätensä minulle. Minä\ntartuin siihen ja seisoin hiljaa.\n\n\nLamppumme liekki oli lepattanut illan tuulessa ja sammunut.\n\n\n\n\n54\n\n\nVaeltaja, täytyykö sinun lähteä?\n\nYö on hiljainen ja pimeys lepää metsän yllä.\n\nLamppu loistaa parvekkeellamme, kukkaset ovat kaikki tuoreet, ja\nnuorekkaat silmät valvovat vielä.\n\nOnko jäähyväishetkemme tullut?\n\nVaeltaja, täytyykö sinun lähteä?\n\n\nMe emme ole sitoneet jalkojasi itsepintaisilla käsi- varsillamme.\n\nOvesi ovat auki. Ratsusi seisoo satuloituna portilla.\n\nJos olisimme koettaneet estää lähtöäsi, olisimme sen tehneet vain\nlauluillamme.\n\nJos koetimme joskus sinua pidättää, teimme sen vain silmillämme.\n\n\nVaeltaja, puutumme keinoja sinua täällä pidättää. Meillä on vain\nkyyneleemme.\n\nMikä sammumaton liekki palaa sinun silmissäsi?\n\nMikä rauhaton kuume kulkee suonissasi?\n\nMikä pimeyden viesti kutsuu sinua?\n\nMinkä ilkeän taian olet taivaan tähdistä lukenut, mikä yön salainen,\nsinetillä suljettu sanoma on astunut outona ja hiljaisena sydämeesi?\n\n\nEllet välitä iloisista kohtauksista, jos sinun täytyy päästä lepoon,\nväsynyt sydän, sammutamme lamppumme ja harppumme kielet vaietkoot.\n\nOi vaeltaja, mikä uneton henki keskiyön sydämen syvyydestä on sinua\nkoskettanut?\n\n\n\n\n55\n\n\nKutsutko jälleen?\n\nIlta on tullut. Väsymys kietoo minua kuin itsepintaisen lemmen\nkäsivarret.\n\n\nKutsutko minua?\n\nOlen antanut kaikki päiväni sinulle, julma valtiatar, aiotko ryöstää\nmyöskin yöni?\n\nJossakin on kaiken loppu ja jossakin voinee omata pimeyden\nyksinäisyyden.\n\nTäytyykö sinun äänesi se puhkaista ja minua haavoittaa?\n\n\nEikö ehtoo soita mitään unen säveliä sinun portillasi?\n\nEivätkö tyynisiipiset tähdet lasken koskaan taivaalta sinun\nsäälimättömän tornisi ylle?\n\nEivätkö kukkaset koskaan varise tomun suloiseen kuolemaan sinun\ntarhassasi?\n\n\nTäytyykö sinun kutsua minua, sinä levoton joku?\n\nAnna silloin lemmen suruisten silmien turhaan valvoa ja itkeä!\n\nAnna lampun palaa autiossa talossa.\n\nAnna lautan viedä uupuneet työmiehet koteihinsa.\n\nMinä jätän taakseni unelmani ja riennän kohtaamaan sinua.\n\n\n\n\n56\n\n\nVaikka ilta saapuu hitain askelin ja on ilmoittanut, että on laattava\nkaikkien lauleloiden;\nvaikka kaikki toverisi ovat käyneet lepoon ja sinä olet väsynyt;\nvaikka pelko vaanii pimeässä ja taivaan kasvot ovat hunnutetut;\nvielä, lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!\n\nSe ei ole metsän lehtien välkyntää, meri se on, paisuva kuin pimeä,\nmusta käärme.\n\nSe ei ole kukkivien jasmiinien karkeloa, se on kuuhuen kimmellystä.\n\nAh, kussa on päivänvihreä ranta, missä sinun pesäsi?\n\nLintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!\n\nYksinäinen yö saartaa polkuasi, aamunkoitto nukkuu varjoisten kumpujen\ntakana.\n\nTähdet laskevat hetkiä henkeään pidättäen, heikko kuu ui yön syvyydessä.\n\nLintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!\n\n\nEi ole mitään toivoa, ei vaaraa sinulle.\n\nEi sanaa, ei kuisketta, ei kyyneleitä.\n\nEi kotia, ei vuodetta, missä levätä.\n\nOn vain oma siipiparisi ja tietön taivas.\n\nLintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!\n\n\n\n\n57\n\n\nMuistan erään lapsuuteni päivän. Uitin paperi purtta kanavassa.\n\nOli sateinen heinäkuun päivä; olin yksin ja leikissäni onnellinen.\n\nUitin paperipuittani kanavassa.\n\n\nÄkkiä sakenivat myrskypilvet, tuulenpuuskat tulivat ja sade lankesi\nvirtoina.\n\nMutaiset sadepurot kohisivat ja paisuttivat virran, niin että purteni\nupposi.\n\nAjattelin katkerasti sydämessäni, että myrsky oli tahallaan onneni\nhävittänyt; että kaikki sen pahanilkisyys oli suunnattu minua vastaan.\n\n\nPilvinen heinäkuun päivä on pitkä tänään, ja minä olen ajatellut\nkaikkia elon leikkejäni, joissa olen jäänyt häviölle.\n\nHerjasin kohtaloani niiden monien tepposten vuoksi, joita se on tehnyt\nminulle, kun äkkiä muistin paperipurteni, joka oli uponnut kanavaan.\n\n\n\n\n58\n\n\nPäivä ei ole päättynyt, markkinat eivät ole vielä loppuneet, markkinat\njoen rannalla.\n\nPelkäsin, että aikani oli mennyt hukkaan ja että olin viimeisen pennini\nkadottanut.\n\nMutta ei, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä.\n\nKohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.\n\n\nMyyminen ja ostaminen on ohitse.\n\nKaikki aartehistot ovat kasatut kokoon molemmin puolin, ja minun on\naika mennä kotiin.\n\nMutta, ovenvartija, kysytkö tulliasi?\n\nÄlä pelkää, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole\nkaikessa vetänyt nenästä minua.\n\n\nTuulen tyyneys uhkaa myrskyä, eivätkä turmiokkaat pilvet lännessä\nennusta hyvää.\n\nHiljainen vesi vartoo tuulispäätä.\n\nKiirehdin joen yli kulkemaan, ennenkuin yö minut yllättää.\n\nHoi, lauttamies, sinä odotat palkkaasi!\n\nKyllä, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole\nkaikessa vetänyt nenästä minua.\n\n\nTien varrella, puun varjossa, istuu kerjäläinen. Ah, hän katsoo\nkasvoihini arasti toivoen!\n\nHän luulee, että olen rikas päivän säästöistäni.\n\nKyllä, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole\nkaikessa vetänyt nenästä minua.\n\n\nYö pimenee ja katu yksinäistyy.\n\nTulenkipinät hiiluvat läpi lehtien.\n\nKen olet sinä, joka seuraat minua hiipivin, hiljaisin askelin?\n\nAh, tiedän, että toivosi on ryöstää kaikki säästöni. En tahdo tuottaa\nsinulle mielipahaa.\n\nSillä minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa\nvetänyt nenästä minua.\n\n\nTulen kotiin keskiyöksi. Käteni ovat tyhjät.\n\nOdotat tuskaisin silmin ovellani, vaiti ja unetonna.\n\nKuin uupunut lintu lennät povelleni kiihkeässä rakkaudessa.\n\nOi, oi Jumalani, paljon on vielä jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa\nvetänyt nenästä minua.\n\n\n\n\n59\n\n\nEt mitään loppumatonta hyvää anna, suvaitsevainen ja sumuinen äiti,\ntomu!\n\nKulutat voimasi täyttääksesi lastesi suut, mutta ravintosi on niukka.\n\nIlosi lahja, jonka suot meille, ei ole koskaan täydellinen.\n\nLeikkikalut, joita laitat lapsillesi, ovat hauraita.\n\nEt voi täyttää kaikkia nälkäisiä toiveitamme, mutta miksi sinut sen\nvuoksi hylkäisin?\n\nHymysi, tuskan varjostama, on suloinen nähdä silmilleni.\n\nRakkautesi, joka ei tunne täyttymystä, on kallis sydämelleni.\n\nPovesi on ruokkinut meitä elämällä, mutta ei kuolemattomuudella; siksi\nvalvovat silmäsi ainiaan.\n\nAikakausia olet värein ja lauluin työskennellyt, mutta vieläkään ei\ntaivaasi ole valmis, ainoastaan sen heikko mielikuva.\n\nKyynelsumu on kauneusluomiesi yllä.\n\nTahdon tyhjentää lauluni mykkään sydämeesi ja lempeni sinun lempeesi.\n\nTahdon turvata sinut työllä.\n\nOlen nähnyt vienot kasvosi ja rakastan murheellista tomuasi, Äiti Maa.\n\n\n\n\n60\n\n\nMaailman vastaanottosaleissa viihtyvät yksinkertaiset heinänkorret\nsamalla nurmikolla päivänsäteiden ja keskiyön tähtien kanssa.\n\nNiinpä jakavat lauluni tyyssijansa maailman sydämessä pilvien ja\nmetsien sävelten kanssa.\n\nMutta, rikas mies, sinun hyvinvoinnillasi ei ole mitään osaa auringon\niloisen kullan ja mietiskelevän, kimmeltävän kuun yksinkertaisesta\nsuuruudesta.\n\nKaikkisyleilevän taivaan siunaus ei ole langennut sen yli.\n\nKun kuolema tulee, se kalpenee, kuihtuu ja hajoaa tomuksi.\n\n\n\n\n61\n\n\nKeskiyöllä sanoi askeetiksi aikovainen:\n\n\"Nyt on aikani jättää kotini ja etsiä Jumalaa. Ah, kuka on niin kauan\npitänyt minua tässä harhaluulossa?\"\n\nJumala kuiskasi: \"Minä.\" Mutta miehen korvat olivat suljetut.\n\nNukkuva lapsonen rinnoillaan makasi hänen vaimonsa rauhallisessa\nlevossaan vuoteen toisella puolen.\n\nMies sanoi: \"Kuka olet sinä, joka olet minua niin kauan hulluttanut?\"\n\nÄäni sanoi jälleen: \"Jumala.\" Mutta mies ei kuullut sitä.\n\nLapsi nyyhki unissaan ja puristautui lähemmä äitiään.\n\nJumala käski: \"Seis, hullu, älä jätä kotiasi!\" Mutta mies ei kuullut\nvieläkään.\n\nJumala huokasi valittaen: \"Miksi vaeltaa palvelijani minua etsimään ja\nsamalla jättää minut?\"\n\n\n\n\n62\n\n\nOli toukokuu. Tukahduttava iltapäivä tuntui äärettömän pitkältä. Kuiva\nmaa ammotteli janoisena helteessään.\n\nSilloin kuulin joelta äänen, joka sanoi: \"Tule, armahaiseni!\"\n\nSuljin kirjani, avasin ikkunan ja katsoin ulos.\n\nNäin suuren, suonvärisen puhvelin seisomassa joen rannalla tyynine,\nkärsivällisille silmineen; ja nuoren puhvelin polvistuvana vedessä ja\npyytävänä sitä uimaan.\n\nHymyilin huvittuneena ja tunsin suloisen henkäyksen sydämessäni.\n\n\n\n\n63\n\n\nMiksi kuiskit niin hiljaa korviini, oi Kuolema, minun Kuolemani?\n\nKun kukkaset putoavat illan suussa ja karjat palajavat omettoihinsa,\nhiivit hiljaa minun vierelleni ja puhut sanoja, joita en tajua.\n\nNäinkö sinun täytyy etsiä ja saavuttaa minut uneliaan muminan ja\nkylmien suuteloiden oopiumilla, oi Kuolema, minun Kuolemani?\n\nEikö häitämme seuraa mitkään komeat juhlamenot?\n\nEtkö tahdo kiinnittää seppeltä ruskeihin, kihariin kutreihisi?\n\nEikö ole ketään, joka kantaisi lippua sinun edessäsi ja eikö yö ole\npunaisten soihtujen loimosta valaistuva, oi Kuolema, minun Kuolemani?\n\n\nTule rauskuvine raakunkuorinesi, tule unettomassa yössä!\n\nPue minut karmosiinipunaiseen vaippaan, tartu käteeni ja ota minut!\n\nValmista valjakkosi kärsimättömästä tömistelevine hevosineen oveni\neteen!\n\nKohota huntuni Ja katso minua ylpeästi silmiin, oi Kuolema, minun\nKuolemani!\n\n\n\n\n64\n\n\nTulemme leikkimään tänä yönä kuoleman leikkiä, morsiameni ja minä.\n\nYö on synkkä, pilvet taivaalla oikulliset ja aallot merellä raivokkaat.\n\nOlemme jättäneet untemme vuoteen, sysänneet auki oven ja päässeet ulos,\nmorsiameni ja minä.\n\nIstumme keinussa, ja hurja myrskytuuli meitä takaa tuudittelee.\n\nMorsiameni syöksyy ylös peläten ja riemuiten, värisee ja kietoutuu\nrintapieliini.\n\nKauan olen häntä hellästi säilyttänyt.\n\nLaitoin hänelle kukkaisvuoteen ja suljin ovet estääkseni kiusallisen\nvalon hänen silmiltään.\n\nSuutelin häntä somasti suulle ja kuiskin armaita sanoja hänen\nkorviinsa, siksi kun hän puoliksi taintui raukeaan riutumukseen.\n\nHän on haihtunut epämääräisen sulouden pohjattomaan terheneen.\n\nHän ei vastannut kosketukseeni, lauluni eivät voineet häntä herättää.\n\nYöllä on myrskytuulen viesti vierinyt meille.\n\nMorsiameni värisi ja nousi, hän tarttui käteeni ja tuli ulos.\n\nHänen hapsensa lentävät tuulessa, hänen huntunsa hulmuaa, hänen\nkukkakiehkuransa kahisee hänen povellaan.\n\nKuoleman henkäys on kutsunut hänet elämään.\n\nMe seisomme silmä silmää, sydän sydäntä vasten, morsiameni ja minä.\n\n\n\n\n65\n\n\nViheliäisten ja keltaisten riisivainioiden yli luovat syksyn varjot\npilviään, joita nopsa-askelinen päivä ajelee. Mehiläiset unohtavat imeä\nhunajaansa; valon juovuttamina ne liehuvat ja surisevat kuin hullut\n\nSorsat joen saarissa hälisevät ilosta tyhjän takia.\n\nÄlkää antako kenenkään palata kotiinsa tänä aamuna, veljet, ainoankaan\nei työhön!\n\nValloittakaamme hyökkäyksellä sininen taivas ja työstäkäämme aarteet\navaruuden!\n\nNauru kulkee ilmassa kuin vaahto virralla.\n\nVeljet, tuhlatkaamme aamumme arvottomiin lauleloihin!\n\n\n\n\n66\n\n\nKen olet, lukija, joka luet laulujani vuosisatoja tämän jälkeen?\n\nEn voi lähettää sinulle yksinäistä kukkaa tämän keväämme runsaudesta,\nen yksinäistä kultajuovaa pilvien korkeudesta.\n\nAvaa ovesi ja katso ympärillesi!\n\nKokoa tuoksuvia muistoja kukkivasta tarhastasi, vuosisatoja sitten\nkuihtuneiden kukkien muistoja!\n\nTunteos sydämesi ilossa elävä riemu, joka lauloi eräänä kevään aamuna\nkaiuttaen hilpeät sävelensä halki vuosisatojen.\n\n\n\n"]