Elotalkoot ynnä muita pakinoita

ELOTALKOOT YNNÄ MUITA PAKINOITA

Kirj.

Urho Karhumäki

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.

SISÄLLYS:

Elotalkoot Omatekoinen joululahja Emäntä hyvä kotona, pirtin lämminnä pitävi Aamuhetki kullan kallis Simo siltoja tekevi, Martti maata vahvistavi Ukonilmalla niittyladossa Kuutamohiihtäjä Perunapellolla Seppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman Ken kesät kaiket kaloja onkii Käsi hyvän tekevi, silmä sitä katselevi Ensimmäinen pääsky Ei tule elo etsimättä, kala jalan kastumatta Herra se on herrallakin, isännälläkin isäntä

ELOTALKOOT

Elotalkoot, sadonkorjuun työ- ja riemujuhlat, ovat useimmilla seuduilla maassamme jäämässä jo muistojen joukkoon, kuten elosirpit ja riihivarstatkin. Vain joskus, pyhäisin tai lauantai-illoin nähdään enää jonkun muonamiehen tilkkuviljelmällä pieni talkoon pihaus. Ohikulkijasta näyttää kuin naapurit ja ystävät säälistä olisivat kokoontuneet joutoiltansa kuluksi vähäväkiselle almunsa antamaan.

Mutta nämä heikkovoimaisuuttaan häpeilevät nurkkatalkoot ovat vain kalpeita varjokuvia entisaikojen jymytalkoista, todellisista työn juhlista, jolloin elo ja elon voima humisi keltaiselta viljapellolta vihertäviin metsiin, jolloin suuri pelto tai halmeviljelmä nykäistiin kuhilaalle yhtenä häipyvänä iltahetkenä.

Mitä hyötyä oli tuollaisesta työvoiman kasaamisesta? Jos yhdellä pellolla oli täyttä, niin toisella oli tyhjää. Ja eikö matkoihin ja talkootouhuihin käytetty aika kulunut aivan hukkaan? Kieltämättä, mutta tähän voidaan vanhan puolustamiseksi hyvällä syyllä sanoa: Eikö juhliin, joukkokatselmuksiin ja muihin manöövereihin kulutettu aika tältä tähtäimeltä ottaen aina juokse hukkaan? Muinaiset talkoot vastasivat nykyajan kansanjuhlia voimistelunäytöksineen ja urheilukilpailuineen. Ne olivat seutukunnan vuotuisten saavutusten juhlanäytöksiä ja samalla parhaimmillaan olevien nuorten miesten ja naisten tiukkaotteluisia mestaruuskilpailuja. Mutta siirtykäämme jo muistoissamme pakinahetkeksi talkootaloon ja sen pelloille.

Huono viljavuosi ei suosinut elotalkoita, enempää kuin heikkoasuntaisen talon huonossa kasvukunnossa oleva viljapeltokaan. Kun kyläkunnassa levisi tieto jonkin talon talkookutsuista, arvattiin näkemättä: Siellä on iso pelto rukiilla ja on kasvanut hyvin! Jonkinlaista vuoroitusta oli myös määrä noudattaa, niinkuin lukukinkereiden pidossa. Pitäjällä olisi ruvettu nälvimään, jos sama talo joka vuosi olisi elopellolleen talkoita järjestellyt. Tarvitseeko talo kunnanapua, vai mitä tämä merkitsee?

Talkookutsuja tuskin voitiin lähetellä ennen kuin päivää paria aikaisemmin. Isännän oli tarkoin huomioitava sekä pellon vaatimuksia että taivaan merkkejä. Sade olisi pilannut koko puuhan. Sitä paitsi olisi naurettu sellaista isäntää, joka niin huonoissa väleissä oli pilvienpitäjän kanssa, ettei edes omaksi talkoopäiväkseen voinut poutaa järjestää. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat parhaat talkoopäivät, perjantai oli jo lauantain aatto ja maanantai yleinen rokulipäivä.

Koskaan ei ison talon elotalkoita järjestetty sunnuntai-illaksi, ei kai sitä lakikaan olisi sallinut, ja sitä paitsi tällainen ahnehtiminen olisi koitunut häpeäksi talolle, minkä vuoksi arvostaan pitävä talo ja talkoonpitäjä ei milloinkaan liene erehtynyt tähän syntiin.

Emännän talkoopuuhat alkoivat jo vähintään viikkoa aikaisemmin. Hänen oli tehtävä ja teetettävä monet työt: pesemiset, leipomiset ja paistamiset. Muutamissa taloissa tuvan lattiakin pestiin, vaikka juhannuksesta ei vielä ollut kulunut kahtakaan kuukautta. Vehnätaikinaa varten tarvittiin kokonainen »puudan» pussi jauhoja, sokeria tuotiin suuri toppa, komein mitä kirkonkylän kauppiaan makasiinin nurkasta löytyi, siihen vielä monet muut pitotarvikkeet: hiivat, väskynät, rusinat ja »kartemummat». Oli siinä isännällä muistettavaa joka sormen varalle. Ankarasti kotoa lähtiessä vielä varoiteltiin, ettei mitään saanut unohtaa.

Näin iloisesti touhuten talkoita jo päiviä ennen valmisteltiin, mutta suurelle tallipässille talkoonaatto oli murheen päivä, ellei tämä ollut niin viisas, että hyvän sään aikana eteni kaukaisemmille laitumille, jolloin raskas velvollisuus siirtyi pahaa aavistamattoman härkämullin tukevammille niskoille.

Talkoopäivä valkenee poutaisena ja isäntä jo hyvillään ollen kehaisee: Aina meidän talkoissa päivä paistaa, — jos pieni ukkospilvi vähän rivauttaa, niin piristää se vain leikkuumiehiä! Mutta taivaan merkkejä on katseltu suurella mielenkiinnolla muuallakin talkootalon tanhuvilla. Monella seutukunnan tyttärellä on koreimmat liinaisensa ulkona liehumassa, eikä poikamiehillekään ole samantekevää, tuleeko talkooillaksi pouta vaiko sade. Etanaltakin sitä on tiedusteltu, milloin tämä verkkaisa säänennustaja on sattumalta kynsiin saatu.

Pouta tulee, sitä näyttävät etanan sarvet, ja mihinkä siitä pääsisikään, koska vähintään viidelläkymmenellä sydämellä toivotaan ja sadalla silmällä selvitetään. On kai muiden joukossa joku pahojaan toivoskeleva karsas silmäkin, mutta mitäpä merkitsee muutama kateensilmä elotalkoiden aurinkoisten toivomusten edessä!

Niin kallistuu päivä iltapuoleen hupaisen odotuksen merkeissä. Jokapäiväiset työt on tehty tavallista rivakammin pois tieltä niin talkoopaikassa kuin muissa taloissa. Pitotalon nuorin vesa, joka toimii sekä tähystäjänä että pikalähettinä, hyppyyttää jo tupaan sanaa:

— Tulevat! Isolla portilla painaa väkeä tien täydeltä!

Emäntä hätistelee aputyttöjään, ja isäntä kiiruhtaa tielle vastaan.

— Pitää käydä talon kautta! Ei meillä passaa niin suoraa päätä pellolle!

Joukko tekee mutkan talon kautta, koska muutoin ei passaa. Ilakoiden, naureskellen käydään. Päivänsilmä leikkii välkkyvillä rintasoljilla ja kirkkaaksi kiilloitettujen sirppien terillä.

Emäntä kaataa kahvia kuppeihin korkeassa kaaressa suuresta kiiltävästä pitopannustaan. Sokeria on kahdessa astiassa ja lihavia vehnäpullan kämpäleitä kori kukkuroillaan. Hieman katsastellaan, kuka menisi ensiksi ottamaan, ei kauan, sillä pellolle on kiire. Emäntä tarjoilee vehnästä toisellekin kupille. Kukaan ei ota, täytyy jokaisen tuon verran tietää, mikä sopii, mikä ei.

Soljutaan ulos ja pellolle. Sinne on varkain pujahtanut muutamia uusia talkoomiehiä. Isäntä komentaa heidätkin ensinnä emännän hoiviin. — Eihän tässä vielä mitään ole tehtykään, puolustelevat ahdistetut. Ei kelpaa, alistua täytyy jokaisen talkootalossa.

Väki jakautuu elosaroille. Nopeita vaihtoja, ylihyppyjä tapahtuu ryhmityksissä. Ei olla tietävinään, mihin kukin asettuu, tiedetään se kuitenkin. Itsestään ilmestyy »kellokas» joka saralle. Ääneenkin arvostellen hän jo valikoitsee: Älkääpäs siellä kaikkia kahjuja meille! Suopellon Linda tänne, se on kova poika leikkaamaan! — Vai on kova poika! piikitellään toisella taholla.

Pian jako joutuu selväksi, joka saralle kuusi tai seitsemän sirppimiestä, joista runsas puoli naisia. Joku Linda tai Manda jollakin saralla aloittaa jo. Hänen liinan liehauksensa on lähtömerkki, äänetön, mutta tehoisa. Selät koukistuvat, sirpin terät välkähtelevät. Komea rintama alkaa edentyä hyppien, tempoen, oieten ja mutkistellen kuin alamäkeen kierivä jättiläiskäärme.

Leikkuurintamassa hääräävät nuoret miehet ja naiset. Poikaset ja vanhemmat miehet jättäytyvät sitelemään. Sitomamiehet eivät oikeastaan kuulukaan kilparyhmiin. He voivat sovussa vaihtaa sarkaakin, tai omien sitoimien loppuessa siirtyä luokosaralle. Työkilpa ja kompakilpa kuuluu leikkaajille, ja aina on joukossa niitä, jotka pitävät kummastakin puolesta hyvää huolta. Kaikkein vanhimmat miehet ovat jättäytyneet kuhilaiden tekoon. Kolme miestä sen työn kerkiäisi, mutta neljä on aina parempi. Sen vuoksi ei kuhiloitsevilla ukoilla ole pahempaa kiirettä. Silloin tällöin he istahtavat ojan reunalle ja pistävät tupakaksi kenen kukkarosta kulloinkin. Juttu porisee kuin piipunpesä. Sivautetaan kompa koppina takaisin leikkuumiehille, jos he kokeillessaan ovat sattuneet sen kuhilantekijöille heittämään. Pojat saattavat kehoittaa vanhoja miehiä ahkeroimaan, koska talonemäntä ei muka muutoin anna heille illalla ruokaa. — Vanha mies? Tiedätkö nulkki, kuka on vanha mies?

Vaihteeksi vaarit neuvoskelevat ensikertalaisia leikkuumiehiä ja muita tomppeleita, minkälaista jälkeä talkoopellolla on tehtävä: Lyhyt sänki! Pitkä jälki! Olki juuresta poikki! Siinä temppu, jota ei joka poika vielä taidakaan.

Mutta leikkuurintama etenee kuin myrskyn käsissä. Jättiläiskäärme heittää luokkia, kiskaisee itsensä siitä suoraksi taas, koska parhaimmatkin sankarit talttuvat ja alkavat vilkuilla taakseen saatuaan tarpeekseen etumatkaa. Tuskin ollaan vielä puolitiessä, kun kohaus käy saralta saralle: Pilvi nousemassa! Se on emännän kahvipilvi, ei sen vaarallisempi. Sitä ei olla huomaavinaan, mutta otetaan kuitenkin vastaan ilmeisellä ilolla. Emäntä itse hoitelee pannua, joka välkkyy laskevan auringon loisteessa ja on kaikinpuolin antoisan näköinen, kuten emäntä itsekin. Aputytöllä on kuppikori ja maitohinkillinen kermaa, ehkä hieman »lantattua», kermaa se on kuitenkin. Pikkuinen poika, se tähystäjä ja lähetti, on joutunut pullakuskiksi.

Kuhilasvaarit nousevat pannun ääreen käskemättä, sitten kehoituksin sitomamiehet ja kaikki muutkin vuorollaan. Emäntä nostaa ja kaataa, kehoittelee panemaan enemmän sokeria sekaan ja ottamaan kämpälettä, ettei kukaan vain unohtaisi. Pikkuisen pojan mielestä se on turhaa. Kyllä ne muutenkin ottavat. Mutta jos joku ottaa kaksi kämpälettä, niin hänen ehkä täytyy juosta hakemassa kotoa lisää pullanpaloja, sen vuoksi hän pitää juojia salaisesti silmällä.

Kuhiloitsijoille ja vanhemmille naisihmisille annetaan kolmannet kupit ja niin saadaan pannu lopulta tyhjäksi. Emäntä ja aputyttö lähtevät, talkooväki nousee saroilleen. Talon poika saa luvan jäädä kaljaämpärin kantajaksi. Se on hänelle helppo ja mieluisa tehtävä. Oikeastaan siinä ei ole mitään tehtävää, nostaa vain ämpäriä silloin tällöin kuhilaan vierestä kuhilaan viereen, istuu ja katselee, miten hikiset leikkaajat käyvät sammuttamassa janoaan.

Punakat tytöt tulevat naureskellen ja tarjoavat toinen toisilleen. Tuuli sepii heidän hiuksiaan ja aurinko paistaa niihin kuin keltaiseen lyhteeseen. Pojat tulevat tyttöjen jäljessä, mutta he eivät tarjoile toisilleen, juovat kaksi, kolmekin kipollista mieheen. Toiset menevät, Jussi ja Kalle jäävät hieromaan kellokauppaa. Jussilla on 15-kivinen ankkuri, Kallen kellossa on 24-kiveä. Siitä huolimatta Jussi haukkuu Kallen kellon pataramaksi. Siinä on muka niin harvat kuoretkin, että ampiainen raosta avoimin siivin läpi lentäisi. Mutta kyllä Kallekin osaa omasta puolestaan. Jussin kelloa ei kukaan kehtaisi vasikkansa kaulaan ripustaa. Kuitenkin Kalle lopuksi lupaa markan ja piikin väliä ja hetken vielä tingittyään he tekevätkin kaupan.

Kuhilasvaaritkin käyvät ryypyllä, kaivavat tupakkamällin poskestaan ja juotuaan pistävät sen poskeensa jälleen. Poikaa tuo vähän ilkeyttää ja hän toivoo, etteivät tytöt tulisi enää juomaan, eivätkä he tulekaan. On jo iltahämärä ja koko elopelto kohta kuhilaalla. Kuuluu huikea huuto: Kesämäen Kaisa on saaressa, Antti joudu auttamaan! Eipä tiedä, joutuuko Antti, sillä pian koko sirppijoukko nousee naureskellen taloon päin ja vaarit taittelevat viimeisiä kuhilashattujaan.

Paras osa talkoista on vielä jäljellä, ateria ja tanssi. Lihakeitto ei varmaankaan kesken lopu ja rusinasoppaa on suuri saavillinen ääriään myöten täynnä. Emäntä on kauha kädessä ja kehoittelee lisää ottamaan.

Pikkupoika saa myös soppalautasensa. Jos herkkua jää, niin hän saa sitä vielä huomenna ja seuraavanakin päivänä. Nukuttaa ja väsyttää, eipä hän kuitenkaan malta lähteä vielä vinttikamariin, vaan pujahtaa kiuasrapulle tanssia katselemaan. Pelimanni soittaa Ellun polkkaa ja Saksan polkkaa ja »vanhaa loikkaa». Poika tuntee kuulemalta kaikki ne, osaa viheltää, tanssia ei osaa. Kylän isot pojat osaavat sitä paremmin. Ylinnä, milteipä aina pyörähtelevät lattialla Niko ja Aakku kantapäitään paukuttaen. Heidän päänsä keikkuvat ja lapikasvarret letkahtelevat somasti. Tytöt nauravat ja ovat hyvillään, ne tytöt, jotka pääsevät Aakun ja Nikon kanssa tanssimaan.

Nyt tanssi vaihtuu piirileikiksi. Ja taas kuuluu Aakun ja Nikon ääni ylinnä muita: Soutelin, soutelin kultani kanssa Ongelmajoen suulla. Mikäpä, etteivät saattaisi soudellakin Ongelmajoella, tuollaiset veikeät pojat, yhtä hyvin kuin Murronjoella tai Tornionjoella... Niko ja Aakku nikkaavat veikeästi silmää ja sitten tytöt ihan kilvassa hyppäävät heidän kanssaan pyörimään.

— Tänne uunilleko se nukahti, raasu parka! Eihän se mikään ihme, kun on niin paljon saanut juosta, talkoopäivänä!

Ei kuulu soittoa eikä laulua. Ketään ei ole enää tuvassa. Pöydät ja penkit on nostettu tavallisille paikoilleen. Lamppu valaisee tuvan katossa, mutta ulkona paistaa kuu. Talkoot ovat päättyneet. Suuri elopelto on täynnä keltaisia kuhilaita.

OMATEKOINEN JOULULAHJA

Näinä päivinä on taas lukemattomia kertoja puhuttu ja yhä puhutaan asiasta, joka on vanha tuttu, kerran vuodessa kuitenkin aina uusi: Mitä joululahjaksi isälle, äidille, mummolle ja vaarille, isolle siskolle ja veljelle ja niille kaikkein pienimmille, joita kansakunnan tulevaiseksi onneksi monessakin joulua odottavassa talossa on vielä epälukuinen määrä. Tätä mielenkiintoista asiaa ei kenenkään tarvitse yksikseen pohtia, ellei itse halua. Nykymaailman aikaan riittää hyviä neuvonantajia kaikkeen. Sanomalehtien kymmenet mainossivut esittelevät mitä kiintoisimmalla tavalla parhaita joululahjoja. Kaupunkien eriväriset mainostulet ja kauppatalojen ikkuna-asetelmat valaisevat tätä samaa asiaa: Parhaimmat joululahjat! Mieluisimmat joululahjat ostatte täältä! Käykää sisään ja katsokaa! Ja totisesti onkin nykyhetken joulunäyttelyssä nähtävää! Varmaan vanha joulupukki menee tätä elämän ylitsevuotavaisuutta katsellessaan päästään pyörälle, saatikka tavallinen kuolevainen ihminen.

Mikä todellisuudessa lienee parhain joululahja? Vaarallinen kysymys, joka aiheuttanee jyrkästi toisistaan eroavia kannanilmaisuja. Kuusivuotiaan Sirkan epäämätön vastaus on: Nukke, joka avaa silmänsä. Yhdeksänvuotias insinöörin alku haaveilee »teknoa», ykköstä tai kakkosta tai ehkä vain lisälaatikkoa. Pukki on »kenu» mies, ellei hän osaa ottaa tätä hurskasta toivomusta huomioonsa. Nelitoistavuotiaan Villen näkimissä välkkyvät murtomaasukset kiintositeineen ja mikäli Villenkin mielialoja oikein tunnemme ja tulkitsemme, tekisi mieli vakuuttaa, että pukki ei todellakaan ymmärrä, mihin korkea virka-asemansa häntä velvoittaa, ellei hän tätäkin harrasta toivomusta ota huomioonsa, mahdollisuuksien ja paikallisten inventaarioiden mukaan.

Vaari halunnee kourallisen sikaareja ja mummo kilon pussin kahvikultaa. Molemmista niistä saadaan sellaista alkuainetta, joka suloisesti lämmittää vanhan sydänalaa. Kumpi suloisemmin? Älkäämme puuttuko yksityisseikkoihin ja arkaluontoisiin makuasioihin.

Vanhempien, varsinkin äidin mielestä on taas jokin käytännöllinen joululahja kaikkein parhain: esimerkiksi: Sukat, kengät, hiihtolakki, villapusero. Ennakko-, useinpa jälkitilityksissäkin asianomaiset saajat joskus järisevät, ettei sellainen ole mikään joululahja, se olisi saatu muutoinkin. Kaikista huolehtivan äidin puolesta meidän täytyy huokaisten todeta, että tämä on kiittämättömästi sanottu, tällainen lahjansaaja ja rintaperillinen ei yhteen vuoteen ansaitsisi lämmintä villatakkia, ei lahjaksi eikä muutoinkaan.

Monet nuoret ja vanhemmatkin ihmiset asettavat hyvän kirjan ensi tilalle joululahjojen joukossa. Niin tekevät poikkeuksetta myös kirjojen kustantajat ja kirjakauppiaat ja epäilemättä myös ns. kirjantekijät, ainakin ne, jotka sinä joulukautena ovat huippusaavutuksilleen kirjamarkkinoilla. Sivumennen sanoen tulkoon mainituksi, että kirjaa tekevissä piireissä pidetään kirja joululahjan antamista ja tietenkin myös ostamista jonkinlaisena ulkokohtaisena mittapuuna kansalaisen valistuneisuudesta yleensä ja...

Mutta pakinan otsakkeenahan on: Omatekoinen joululahja. Vaikka kyllähän kirjalahjakin saattaa joskus omatekoinen olla... ja nyt aiheeseen:

Omatekoinen joululahja on rakkaudella tehty työ, johon sisältyy tekijänsä koko silloinen aikaansaannos määrättyä henkilöä ja tarkoitusta varten ajateltuna. Se saattaa olla suuri ja arvokas tai hyvinkin pieni ja vähäpätöinen. Mutta yksi yhteinen ominaisuus jokaiselle omatekoiselle lahjalle kuuluu: Se lämmittää sekä tekijäänsä että saajaansa. Siinä on jotakin samaa, mitä kaikessa antaumuksella luodussa työssä, jota vaativammassa mielessä katsottuna nimitämme taiteeksi. Omatekoisen joululahjan väri on puun pihkaominaisuudella varustettu. Se kihoaa sisältäpäin ja lämmittää vuosien, jopa vuosikymmenien jälkeen.

Kirjoittaja on sattumalta nähnyt tällaisella kiho-ominaisuudella patinoituja joulu- ja muistolahjoja. Lukija varmaan myös on niitä nähnyt. Ne lahjat, joista seuraavassa tulee puhetta, ovat olleet vähäisiä vähäisimpienkin joukossa, mutta rohkenen väittää, että niiden taiteellinen tunnepitoisuus ja alkuperäisyyden jalo laatuominaisuus ovat kuitenkin parhaimman mainesanan arvoisia.

Syrjäisessä salotorpassa elää rehjustelee pikkuinen miehenalku, jonka nimi on Vihtori. Omia housujakaan ei ole vielä tällä miehellä, mutta isän puukkoa hän lainailee ja käyttelee sitä luontaisella kätevyydellä. Vihtori rakentelee joululahjaa nuoremmalle Kaisu-siskolleen, pientä pärerekeä vain tytön räsynukkea varten. Lahja joutuu ajoissa valmiiksi. Odotellaan joulua. Mutta ennen sitä tulee odottamaton vieras, kuoleman viikatemies kuristavan kurkkumädän hahmossa ja korjaa parempaan talteen räsyniekat, niin Kaisun kuin Vihtorin. Eipä mikään ihmetapahtuma sellaisenaan. Tällaista sattui ja sattuu vieläkin salokylän torppakulmilla, jossa ei ole lääkäreitä eikä seerumeita.

Voidaan helposti kuvitella, että yksinäisessä torpassa oli hiljainen, surumielinen jouluelo. Mutta vielä murheellisempi se olisi ollut, ellei olisi jäänyt Kaisun räsynukkea ja Vihtorin sitä varten näpertelemää kirkkorekeä. Nämä joutavat kapineet olivat pyhäinjäännöksiä salokylän pienessä kodissa pitkän aikaa. Kenties ne ovat mustan piirongin päällä muistokoristeina yhä vieläkin.

Toinen paljon nykyaikaisempi kuva. Eräs ystäväni, leskimies, käytti jatkuvasti harvinaisen risaista kaulaliinaa. Selvitykseksi täytyy minun heti ilmoittaa, että en juuri hevillä huomaa siinä mielessä katsottuja naapurieni risaisuuksia, en tarpeeksi omianikaan, mutta tässä oli jotakin niin erikoista, että huomaamatonkin sen havaitsi. Olin jo monta kertaa mielinyt vihjaista: Voi, hyvä veli, etkö saa vähän ehjempää kaulaliinaa, onhan nuo sinun muutkin kamppeesi joten kuten mukiinmenevät. Maltoin kuitenkin mieleni ja sain siitä palkkani. Kerran yhdessä ulos lähtiessämme hän selitti arvoituksen kysymättä:

— Katso, tämä kaulaliina on Siiri-vainajani kutoma joululahjaksi. Minä tiedän, että minun pitäisi säästää jo tätä, mutta yksinkertaisesti en voi tehdä sitä. Tiedäthän, jos ihmisellä on jokin heikkous...

Hänellä oli nähtävästi eräs toinenkin heikkous, mutta onneksi pääsimme ovesta pimeälle pihamaalle. Hän karisti kurkkuaan ja sai luontonsa takaisin.

— Joka kerta, kun kierrän tämän liinan kaulani ympärille, tunnen selvästi Siirin läheisyyden. Hän oli erinomaisen tekevä ihminen, suorastaan taiteilija, mitä tulee makuaistiin ja sorminäppäryyteen. Ja entä hänen sormiensa kosketus! Voi, poika, jos sinä yhden kerrankin olisit saanut niitä tuntea!

Tähti tuikahti taivaalla. Hän jatkoi, minä vaikenin.

— Sinä luulet minua höperöksi, jos sanon kaiken, mitä tunnen. En olekaan niin orpo ja yksinäinen kuin kuvittelet. Siiri käy usein minua tervehtimässä tämän kaulaliinan ja muidenkin pienten käsilahjojensa välityksellä. Sinä varmaankin olet kuullut tarinan siitä venäläisestä insinööristä, joka käsillään loihti esiin avaruudesta mitä sointuvimpia ääniaaltoja. Tämä Siirini kaulaliina on yksi sellainen taikakapine. Sopivassa mielentilassa ollessani se vetää hänet luokseni. Näen hänen kasvonsa, kuulen hänen äänensä, tunnen mitä suloisimmin hänen läsnäolonsa kaikilla aisteillani.

Vieraat eivät tietenkään ota tätä herkkämielisen ystäväni kertomusta aivan täydestä, minäpä otin sillä kertaa melkein täydestä. Hänen äänensä värähteli lämpimästi ja se tähtikin edessämme vilkahteli niin tutunomaisesta Ystäväni oli sillä hetkellä onnellinen mies. Jos risainen Siiri-vainajan kaulaliina kykeni hänelle usein tällaisia nautinnon hetkiä loihtimaan, niin sehän oli todella taikaliina ja loistavasti suorittanut tehtävänsä.

Vielä kolmas esimerkki, koska tämäntapaiset uskonasiat vaativat aina vahvan todistusketjun. Viimeinen on yhtä tosi kuin nuo edelliset, todempikin.

Pieni poika tietää syntymäpäivänsä lähestyvän ja nukahtaa onnellisiin odotuksiin. On tapana, että tämän pojan sängyn viereen tuolille asetetaan Nukku-Matin vierailun aikana pieniä antimia, tavallisesti niin monta kappaletta kuin miehellä on ikävuosia, väliin pieniä leivoksia, joskus karamelleja tai viinirypäleitä, väliin niitä kaikkia ja vielä punaisia kynttilöitäkin suuhunpantavien keskelle. Kyseellisenä vuotena, jolloin mies täytti viisi vuotta, päätettiin tehdä omassa verstaassa lentokone. Tehtiinkin se, yhteisvoimin, koska kerran oli niin päätetty, mutta täytyy tunnustaa, että kyllä se oli jokseenkin tökerötekoinen lentokone, yhtä hyvin ja paremminkin sitä olisi voinut nimittää kalanperkauslaudaksi, sukankuivaustelineeksi, paistinpannunjalaksi tai niiksi tahansa. Ei tekijöissä vikaa ollut, mutta mistä kaupungissa mitään tekee, tylsällä patapuukolla ja poikkiteräisellä linkkuveitsellä, puukolla nihraten täytyi laudatkin katkaista.

Pantiin se hökötys mahtavasti Tiiraksi nimitettynä kuitenkin syntymäpäivätuolille ja muuta siistimpää rojua päälle, ettei siipitasoja alta näkynyt. Saapa nähdä, mitä mies sanoo.

Herätään hyvissä ajoin ja lauletaan kuorossa »Jaakko kultaa». Mies havahtuu, nousee istumaan ja hieroo silmäkuoppiaan. Kaivaa vielä kummallakin nyrkillään ja saa kuin saakin luomensa auki.

— Lentokone!

Se kajahtaa niin riemuitsevan sydämen pohjasta, että kömpelötekoinen kone oli lattialle pompahtaa, vaikka se ei suinkaan sitä vähillä tehnyt. Ja sitten kun sitä lähemmin tarkasteltiin ja kokeiltiinkin peiton päällä, ei siitä löytynyt mitään vikaa, ei niin pienintäkään enempää ulkonäössä kuin rakenteessa. Se oli miehen rakkain kapine ja jatkuvasti käytännössä monta päivää ja viikkoa. Sen moottorit ja potkurit ja siipitasot ja ohjauslaitteet olivat lopulta tipotiessään, mutta yhä se liikkui ja rähisi täysi häkä päällä huoneesta huoneeseen ja kadullekin saakka.

Sellaisia ominaisuuksia omaa ainoastaan omatekoinen syntymäpäivä- ja joululahja.

Joulu on lähellä ja hyvällä puolella. Jäljellä on oikeastaan vain ne kaksi parhainta päivää. Mutta näinä päivinä ehtii vielä paljon, jos harrastus oikea ja totinen on. Ostakaamme rahalla joululahjoja, koska ilmankaan emme osaa olla ja koska kirja on erinomainen joululahja. Käytännöllisiä vaatekappaleita myös joka tapauksessa talven tullen tarvitsee perheeseen ostaa. Älkäämme kuitenkaan unohtako omatekoisia joululahjoja. Niissä, vain niissä viihtyvät jatkuvasti kotihaltijoiden siunaavat henget.

Vielä ehtii, jos kiirettä pitää. Pojat, puukko käteen ja katajikkoon! Sieltä äidille kaunista keränpohjaa, koreakoukeroista katajanaulaa, pussikoukkua ja puhdistusvispilää! Ja tytöt, mitä ihmeitä te teettekään vielä kiiltävillä virkkausneuloillanne ja porsliiniväreillänne! Sitä ei sivullinen rohkene kuvitellakaan.

Entä Siirit, Annat ja Elinat! Kutokaa meille kaulaliinoja! Todennäköisesti te elätte kauemmin kuin me, mutta siltä varalta, että sattuisi käymään päinvastoin, ommelkaa kaulaliina ystävällenne. Teidän näppärien sormienne taiteelliset tuntumat lämmittävät myös eläessänne elävää miestänne, häntäpä ne vasta lämmittävätkin. Mitenkä sanookaan vanha suomalainen sananlasku juuri tästä asiasta. Se sanoo niinkuin elämän kouluttama taiteilija sanoo. Siihen ei voi rahtuakaan lisätä, enempää kuin pois jättää:

Lämmin on paita liinainenkin oman äidin ompelema! Vilu on vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä.

EMÄNTÄ HYVÄ KOTONA, PIRTIN LÄMMINNÄ PITÄVI

Rasiahon vaari, kahdeksaakymmentä ikävuottansa yksinäisenä eleskelevä leskimies, on köpötellyt talon perheentupaan radiota kuuntelemaan. Sen ääni vahvistetaan tämän vierailun tapahtuessa mahdollisimman kuuluvaksi, sillä kovaa pitää puhua, kovaäänisenkin, milloin vaarille puhuu. Hänen kuulonsa, joka on ollut heikonpuoleinen jo parikymmentä vuotta, on viime aikoina käynyt yhä heikommaksi. Hän köpöttelee aivan vastaanottimen ääreen ja käsi nousee korvan taakse. — Onkohan hän kuulevinaan? tirskahtelevat nuoret tytöt omassa nurkassaan. He kuulevat hyvin sinnekin ja ymmärtävät vielä paremmin, omasta mielestään.

Kuuluttaja ilmoittaa pakinan nimen. Vaari saa selvän vain muutamasta sanasta, mutta ne ovat tuttuja sanoja ja hän arvaa lopun. Sitten edelleen hän tapailee pakinoitsijan sanoja ja lyhyitä katkolauseita: Hyvä emäntä... kotipirtti... hiillosleipä... kirnupiimä...

Joku tupaantulija kolauttaa ovea, vastaanottimessakin sirisee ja särisee, ettei vaari saa enää mitään selvää. Mutta vanha tuttu lauseparsi ja siihen liittyneet irralliset sanat ovat lämmittäneet hänen vanhaa sydäntään, niinkuin muutamia tuikkulamppuja tai talikynttilöitä olisi sytytetty palamaan. Valolamppuja hän näkee tuikahtelevan myös koneen sisällä, ellei tuikahtelisi, niin ei vähääkään ääntä lähtisi.

Jo taas kuuluu jotakin. Vaari saa muutamista sanoista kiinni ja alkaa lämmittää juttua omilla lampuillaan. Se käy laatuun. Tuntuupa kuin kuulo palautuisi korvaan, kuulemattomaankin, ja kun vielä vähän aikaa kuluu ja sisäiset korvat herkistyvät, alkaa näkyä vaimovainajan, sen hyvän emännän kasvot lämpöisen pirtin hämyvalossa.

On ankara talvi, kuten taannoisvuosina usein. Lunta on metsäisilläkin paikoilla syvemmälti kuin hevosella jalkoja. Kun mies vahvassa hangessa pakkastamineissaan pyörähtelee, kaataa puuta, tallaa tietä, hakata röykyttelee kyynärän vahvuuteen jäätynyttä multahaudan reunaa, niin monta kertaa päivän mittaan hänelle muistuu mieleen lämmin kotoinen pirtti ja leipomapöydän ääressä puuhaileva nuori emäntänsä. Pitempiin muisteloihin ei siinä ole aikaa. Päivä on lyhyt, töitä paljon ja pakkanenkin pian huomauttelee, jos siinä pitemmäksi aikaa jää kotoisilla mietteillä käsiänsä lämmittelemään.

Tulee toki ilta kylmästäkin päivästä. Hevonen on riisuttu talliin, saanut kuivan loimen selkäänsä ja nilkkansa lumikikkareista puhtaaksi. Valjaat kainalossa astuu mies pihatietä pirttiin päin. Ihme, etteivät ole vielä pystyvalkeaa takan perään sytyttäneet. Pirtin lämpö ja tuoreen leivän haju syöksähtävät ovella vastaan, tänäänhän olikin leipomispäivä.

Lamppuun tuli! Isä tuli tupaan! riemuitsevat lapset. Pimeästä kuuluu kepeitä keskilattiaa läheneviä askeleita, ja kohta sävähtää kattolampun kohdalla keltapyöryläinen raapaisutuli valaisten naisen kasvot. Hänen kätensä nousee, lampun lasi rapsahtaa. Ottaakohan tuli? Jos lampun sydämessä on vahva karsi, niin ei ota. Ei ota... ottaa... eipäs sittenkään. Sydämen kartta pitäisi tikun päällä rapsuttaa. Hän tekeekin sen ennen kuin mies on päässyt ajatuksensa loppuun. Nyt on tikku jo hyvin lyhyt. Kunhan et sormiasi polttaisi sillä! Jo syttyy viimeisessä hetkessä. Tarkka ja huolekas vaimo ei polttanutkaan sormiaan. Virkistyvä liekki juoksee sydämen reunaa, kunnes saa kierroksensa kiinni. Etäisempi valo kiertää omaa ympyräänsä pehmoisesti pirtin seiniä tunnustellen.

Mies nostaa hevosvaljaansa ovensuunaulaan, nykäisee märät kintaat rukkasistaan ja asettelee ne uunin reunalle kuivumaan. Saappaansa hän myös riisuu, sarkanutunkin kuoraisee. Mitään raskaampaa vaatetta ei tarvita lämpöisessä pirtissä.

Tällä välin puuhailee hyvä emäntä omissa tehtävissään. Hän valmistelee pöydän päähän miehelle päivällisateriaa. Leipäkoriin hän nostaa puolilämmintä liesikkoleipää. Sen viereen hän asettaa pienelle lautaselle vastasuolattua mehevää voita, sillä kirnuaminenkin on sattunut leipomapäiväksi. Leipäkorin ja voilautasen viereen tulee täysi tuopillinen kirnupiimää. Nyt hän rientää jo uunin luo ja palaa sieltä lämpöistä keittokuppia kämmenissään keikuttaen. Pohjastaan se lienee liiankin lämmin, koska noin kädestä käteen heittää.

— Käy syömään, isä! Se tulee sekin kuin lämpöistä keittokuppia keikuttaisi. Liiankin lämpöistä tuo olisi vieraan kuultavaksi, mutta omat lapsetpa tässä vain... Sen saattaa käsittää vaikka heidän sanomakseen, koko perheen yksimieliseksi kehoitukseksi työnsä vuoksi aterialtaan myöhästyneelle miehelle.

Mielellään sellaista kehoitusta tottelee. Mies kävelee permannon yli ja istuu pöytään. Lapset asettuvat kirjojensa, emäntä rukkinsa ääreen.

Mutta mies käy syömisen toimeen, vetää tupestansa puukon ja viiltää sillä liesikkoleipää, puolikkaan kerrassaan. Se on ohkaista ja makeaa. Vastakirnuttu voi leivontapäiväisessä pirtissä on peräti notkeaa, vaivattomasti se taipuu lämpöisen leivän kuoren kohoutumien mukaan alkaen pian alta päin rasvaista sulaa hiertää.

Keitto on luusoppaa, eikä leivinuunissa lämmitetylle sopalle mikään tavallinen keitos vedä vertaa. Perunat ovat hautuneet möyhyksi, luuydin on vuotanut niiden höysteeksi, pienet ryynijyväsetkin ovat antaneet parhaimpansa. Kukapa uskoisikaan, että muutamasta jyvästä heltiää luukeittoon noin paljon alkuperäistä jumalanviljan voimaa.

Mies syö verkalleen jokaisesta haukkauspalasta ja keittolusikallisesta nauttien. Koiranpennun villava häntä sipsahtelee pöydän jalkojen välissä, kissan silmä kiiltää penkin vieressä kuin messinkinappi. Karvakäpälä käpsäisee jalkapöytään, pehmoinen kylki tönäisee säärivarteen. Joku nuoremmista kaksijalkaisista nykii ja tuhahtelee niskapuolessa. Onpa niitä kerääntynytkin jo siihen joka puolelle. Myös emäntä on sen huomannut ja hätäilee rukkinsa ylitse: Kas näitä, kun eivät anna isän edes rauhassa syödäkään.

Kaikesta huolehtivana hän olisi jo valmis hätistelemään tungeksijoita ulommaksi, pysäyttää rukkinsa aikoen nousta. Mies naurahtaa: Anna olla! Antaa toki emäntä heidän olla, kunhan eivät pahoin häiritsisi isää.

Niskapuolen tährijäinen kiertää kaulapuoleen, saa pienen voileivän ja tulee tyytyväiseksi. Kissalle mies antaa suuntäyden hyvää purua. Tuollainen iso kissan vötkäle saisi jo itse pureskella syötävänsä ja varmaan sen tekisikin, ellei poikasena olisi tullut opetetuksi pahalle tavalle. Koiran pentu ei ole saanut vielä mitään. Se nostaa oikeata käpäläänsä miehen polvelle ja huomauttelee siitä. Älä... älä hätiisi kuole! Lienet päivällä jo osuuksista huolta pitänyt.

Pentu saa kuitenkin kokonaisen luun, kun mies ensin on sen joka puolelta nuoleskellut. Se on saalis, jota ei joka talossa polvenpukkauksesta annetakaan pienelle piskille palkaksi, ei aina anneta tässäkään talossa, mutta koska nyt on näin lämmin pirtti, leppoisa ilta ja hyvä emäntä... joka leipoo ja kirnuaa, keittelee verrattomat luukeitot ja hautoo ne uunissa...

Muutamissa taloissa ei anneta koiralle makukeiton luuta pyhäpäivänäkään. Luut kuivataan leivinuunissa ja pannaan uudestaan keittoon monta monituista kertaa. Niin tehdään jossakin muussa talossa, jossa on rikastumisella liian kova kiire. Meidän talossa on hyvä emäntä, joka ei kuivaa luuta nuole, eikä nuoleta koirallakaan.

Liesikkoleipä on jo kokonaan lopussa ja voilautasessa suuri pykälä. Piimätuoppi on tyhjä ja luusopasta ei jälkeäkään. Lämpöinen on yhä äsken lämminnyt pirtti, tyytyväisellä miehellä mitä parhain olo. Kattolamppu palaa tasaisella liekillä, ja emännän rukki hyrrää. Seinäkello naksahtaa viiden lyönteihinsä, riittääpä puhdetta, ennenkuin yhdeksään asti päästään. Miehellä on puhdetöitä, hevosvaljaitten ja kenkien korjaamista, mutta niihin hän kerkiää, vaikka puolituntisen levähtääkin.

Jopa on kylläisellä miehellä lämpöisen pirtin penkillä verraton olo! Koira, joka on saanut luunsa selväksi, hipsittelee luokse häntäkiemura penkinreunaa ripsien. Nyt se on jo varsin lähellä, nyysäilee selvähenkisellä kuonollansa, lipaisee leppeällä kielellänsä käteen. Pian kissakin joutuu kiittelemään. Mikäpä ettei kiittäisi omaksi huvikseen. Mutta se ei koiran tapaan tyydykään sivumennen tapahtuviin lipsaisuihin, vaan hyppää miehen rinnan päälle, siprii silmiään, koprii ja kehrää.

Kehräilee myös hyvä emäntä lämpöisen pirtin uuniseinällä. Jalka keikkuu ja polkee, käsi nousee ja laskee. Harmaa villainen hahtuva kiertyy pyörivälle rullalle juoksevana viivana. Kuinka monta hahtuvaa hän elämässään lieneekään jo kiertänyt yhteen? Niistä tulisi heppoisa tuulen läpäistävä köysi maasta taivaaseen asti!

Mies silittelee kissan selkää korvan juuresta hännän nippuun, katselee siristävin silmin hyvää ja työteliästä emäntäänsä, joka paistaa leivät, keittää ja kehrää. Kyllä on hän leppoisa ja viitseliäs vaimoihminen, puolitusinaisen perikuntansakin muiden töiden lomassa on synnyttänyt, ruokkinut ja vaatettanut. Työtä on siinä tehty ja monenmoista vaivaa nähty niin yöllä kuin päivällä. Mutta siitä huolimatta on kotoinen pirtti talvipakkasillakin ollut lämmin, leipä tuore ja keitto maukas...

Jo miehen pitäisi nousta puhdetöihinsä, koska emäntäkin noin ahkerasti rukkiansa pyörittelee. Vielä hän kuitenkaan ei malta irroittaa siristeleviä silmiänsä pirtin lämpöisistä nähtävyyksistä, eipä kissaakaan viitsisi heti hätistellä, koska se vihdoin on löytänyt sopivan paikan ja kyyristynyt kehräilemään.

Onpa onni, että on tuollainen emäntä, kuin ainainen kesä olisi talossa. Mitä elämä olisi ilman häntä, talon pirttikään talvipakkasilla? Vieras nainen tuiskaisee tulen takkaan, hoitaa pellit jos muistaa. Keitokset ovat kylmät, voi kokkareissa, likilaskuista hyvänkin vuoden leipä. Semmoista on elämä emännättömässä talossa, vihoviimeistä koko komento. Oma emäntä talossa olla pitää!

Jospa sattuu paha emäntä? Sattuu, kenelle sattuu, onnellaan mies metsää kulkee. Eikä pahoja emäntiä mahtaisi ollakaan, elleivät miehet itse tekisi niitä. Miksi eivät kohtele, niinkuin hyvää emäntää pitää kohdella. Itselleen siitä palkat ja palkinnot saisivat, sulavaiset voit pehmoisen leivän päälle oman pirtin lämpöisessä.

— Huomio, huomio! Tähän loppui tämän iltainen pakinamme: Emäntä hyvä talossa, pirtin lämminnä pitävi!

— Joko se nyt loppui? Pianpa tänään loppuikin! touhuaa Rasiahon vanha isäntä. Nuoremmat huutavat hänen korvaansa, että pappa jäisi kuuntelemaan orkesterisoittoa, jota minuutin kuluttua seuraa.

— Mitä minä rimputuksista, vanha mies. Enhän kuulekaan sellaisia!

— Ettekö kuullut pakinaakaan?

— Häh?

Kuuntelihan pappa sisäkorvillaan, mutta ei kuule enää. Pimeän eteisen ja pihatien yli hän köpsii omaan lämpöiseen pöksäänsä.

Kuinka paljon siitä tuleekaan jo vuosia, kun Karoliina lähti? Hyvä emäntä oli Karoliina. Pirtin lämminnä piti ja pitää vieläkin. Hahtuvaköyttä kehräili ja kehrää vieläkin maasta taivaaseen asti. Kuinka hän voi niin lämpöisesti katsella pitkän ajan ja matkan takaa? Hyvä emäntä vain voi noin katsella: kuoltuaankin pirtin lämminnä pitävi.

Niin Rasiahon vanha isäntä miettii pihan ylitse omalle puolelleen köpsiessään, miettii sängyssäänkö sitä asiaa vielä pitkän aikaa. On puhdetta, ennenkuin yhdeksään päästään. Kuu katselee ikkunasta pyöreällä naamallansa. Kaukana on Karoliina, hyvä emäntä. Eipä tiedä, onko hän niin kovinkaan kaukana. Tänä iltana taas tuntuu kuin läheltä katsoisi ja lämmittäisi.

AAMUHETKI KULLAN KALLIS

— Isä!

— No?

— Tässä minun kirjassani on sananlaskuja.

— Niitä on kirjoissa tuhansittain, kirjoittamatta ehkä enemmänkin vielä.

— Mikä on sananlasku?

— Sananlaskuko? Se on, tuota... se on lause, viisas lause, johon aikaisemmin eläneet ihmiset ovat puristaneet parhaimman tietonsa niinkuin... miten sanoisinkaan, kuin äiti puristaa ämpärillisen viinimarjoja parin litran säilykepurnukkaan, juoksevan mehun vain, ymmärrätkö?

— Kyllä, mutta onko tässäkin sananlaskussa puristettua mehua?

— En tiedä, mitä tarkoitat, annahan kuulua!

— Aamuhetki kullan kallis.

— Siinäpä sitä vasta onkin.

— Selitä se!

— Aina sinulle pitää kaikkea selittää. Tiedätkö, on paljon helpompaa kysyä kuin selittää. Koetanhan kuitenkin niinkuin osaan... Myöhemmin voit löytää siihen joko itse tai toisten avustamana parempia selityksiä. Sanohan uudelleen mainitsemasi sananlasku ja ajattele joka sanaa.

— Aamu—hetki—kullan—kallis.

— Montako sanaa sanoit?

— Neljä.

— Kolme minä luulisin, mutta olkoon nyt neljä, koska sinä niin tulit huomanneeksi. Mitä, muuta tiedät aamusta?

— Se on päivän pää ja ilta on saman päivän häntäpää.

— Aivan oikein, vaikka ei niitä tavallisesti näin nimitetä. Tiedätkö sinä, mitä sana hetki merkitsee?

— Ei... en minä sitä tiedä...

— Mieti sitä pieni hetki.

— No, siinä sinä itse sanoit sen!

— Tosiaan. Kai ymmärsit, mitä tarkoitin?

— Pikkuista aikaa.

— Juuri sellaista, ajan poikasta, sinun kokoistasi tai vieläkin pienempää. Neljään sanaan tiivistetystä sananlaskusta ei käy selville onko kysymyksessä kevät-, kesä-, syys- vaiko talviaamun poikanen. Mitä sinä siitä asiasta arvelet?

— Eiköhän se ole kesäaamu.

— Miten sellaista luulet?

— Kun siinä puhutaan kullasta.

— Niin, kesäaamuna ovat kaikki kalliotkin kultaa keltaisenaan. Etpä ollutkaan niin tietämätön kuin olit olevinasi. Mutta osaatko sanoa, mitä kullan kallis merkitsee?

— En osaa.

— No, tiedäthän sinä, että kulta on kallista metallia, milteipä kalleinta, mitä maailmassa löydetäänkään. Kaikki ihmiset käyttävät sitä omaisuutensa arvon mittana. Kun sotaiset ja epävarmat ajat tulevat, kätkevät he ensinnä kullan maanalaisiin kehäteihinsä. Niin ihmiset muutoinkin tekevät, kiinnittävät liiaksi ajatuksensa kuolleeseen kultaan.

— Sen vuoksiko sinäkin niin usein katselet sormuksen lävitse?

— Mitä, katselenko minä? Minun kullan katselemisen! ei ole vaarallista. Siitä näkyy vain viheriäistä maailmaa ja vallattomia pikku poikia. Nyt me jo käsitämme, että kulta on arvokasta, vaikeasti saatavaa ja säilytettävää omaisuutta. Sitä sananlaskuvertauksemmekin tarkoittanee. Jos tahtoisimme varustaa sen lisäselvityksillä, voisimme sanoa esimerkiksi: Kesäaamun pieni poikanen, jonka äitiaurinko unestansa herättelee, on virkeä, punaposkinen ja kaunis. Se on omalle äidillensä hyvin rakas, kallisarvoisempi kuin suurempikaan kullanpala. Riittääkö tämä selitys sinulle?

— Ei riitä. Kerro vielä kesäaamun satu.

— Sinä olet täyttymätön. Oikeastaan olet jo niin vanhakin, että itse saisit kertoa tuon sadun naapurin pikku Suville ja Juhanille tai heidän Mirri-kissalleen.

On poutaisen kesäpäivän aamu. Heräät keveästä unestasi niinkuin joku höyhenellä kasvojasi sivelisi. Huone on jo valoisa, koska aurinko on hyvin virkku ja varhainen tähän vuoden aikaan. Kenties sinun itsesi tekisi mieli vielä nukahtaa ja vetää peittoa korviin, mutta jos muistat, mistä meillä juuri on ollut kysymys, niin kapsahdatpa käskemättä jaloillesi. Käsillä on kohta juuri se aika: aamuhetki, kullan kallis.

— Mistä sen tiedämme?

— Tunnemme ja aavistamme. Se väreilee valkenevan makuuhuoneen katossa ja seinillä, tanssii ilmassa, hypähtelee peitollamme, jopa kasvoillamme kuin pieni näkymätön oravanpoikanen. Korvissamme kuulemme sen iloisen tervehdyksen: Nouse ylös! Tule ulos pihaan ja niitylle, pian, pian!

— En minä niin pian pääse.

— Tietysti pääset, ethän sinä mikään unikeko ole. Hyppäät tuolin viereen ja pukeudut kahdessa minuutissa.

— Minuutissa.

— Arvasinhan sen. Jätä kengät tai ota ne käteesi, meidän on kiirehdittävä, sillä aamupoikanen voi karata käsistämme ennen kuin huomaamillekaan. Avaamme oven ja astumme pihamaalle. Jalkeilla ei vielä ole ketään muita kuin se aamu hetki, kesäaamun vikkelä pikkupoikanen paljain jaloin kuten sinä. Se syöksähtää eteemme, nauraa vasten kasvojamme ja tuoksuaa nenäämme. Näetkö häntä?

— En näe muuta kuin Peni-koiramme ja punaisia ja valkoisia kukkia...

— Ne juuri kuuluvat kesäaamuun. Katso, miten Peni pelmuaa ja voimistelee. Kaikkia jalkoja pitää venyttää, eteen ja taakse... noin... ja sitten korvaa pitää rapsuttaa. Nyt se puhdistaa nenänsä ruohonenäliinaan ja kaapii maata kummallakin etukäpälällään... kas... kas... Osaatko arvata, miksi Peni noin nyysää, kuopii ja voimistelee?

— Sillä on niin hauskaa.

— Niin on. Ja kun nuorella koiralla tai muulla elävällä olennolla on oikein hauskaa, niin sen täytyy tehdä juuri kuin Peni aamulla. Peni kiskoo, nyysää ja voimistelee elämän vireyttä itseensä sekä itsestänsä irti. Eihän siitä muutoin kasvaisi sitä vireätä ja valpasta koiraa, miksi se tahtoo kasvaa. Aamupoikanen on sen hyvä ystävä ja auttaa sitä näissä harjoituksissa. Se auttaa kaikkia pikkukoiria, kissan, jäniksen, linnun ja oravan poikia yhtä halukkaasti kuin kahdella jalalla juoksevia ihmisen lapsia. Kuten huomaat, on aamuhetken pikkupoikasella aurinkoäitinsä auttavainen ja lämmin sydän. Mutta nyt lähdemme eteenpäin, koska Penikin jo lähti. Mihinkä menisimme?

— Penin perässä.

— Minnekä Peni hävisi?

— Eiköhän se juossut kalliolle auringon nousua katselemaan.

— Luultavasti, sinnehän muinoin meni vanha vakainen karhukin ketun kanssa vetoa lyötyään, oletko kuullut tämän jutun?

— En ole kuullut, kerro se!

— Kettu ja karhu kiistelivät tiedoistansa, kuten niin monta kertaa. Karhu oli hävinnyt kilvoitteluissa, sillä kettu oli viisas sekä viekas. Mutta karhu oli ilmatieteilijä ja ehdotti kerran, että kilvoiteltaisiin siitä, kumpi ensiksi huomaa auringon nousun. Tietysti kettu oli valmis. Se päätti pitää varansa kuten aina. Se hyppeli vuorilta laaksoihin ja tarkasteli taivasta joka puolelta. Hätäisenä miehenä se kuitenkaan ei ollut tullut panneeksi merkille, että aurinko nousee idästä. Karhu sen sijaan tiesi tarkoin auringonnousun ajan ja paikan. Se asettui jo illalla nukkumaan kallion korkeimmalle kivelle kasvot itäänpäin. Sen vuoksi se huomasi heti auringon ensimmäiset säteet, avasi punaisen suunsa ja huusi alas laaksoon: Aurinko nousee!

— Kuuliko kettu sen?

— Kuuli ja miekkoselle tuli hätä käteen, koska sitä harmitti kovasti mahdollinen häviönsä. Se hyppäsi myös kivelle ja pyöri ympäri häntäänsä tavoitellen ja huuteli ehtimiseen: Missä kussa! Missä kussa! Missä! Kussa!

— Se oli sille oikein.

— Ihan parahiksi veijarille! Mutta nytpä olemmekin jo itse joutuneet kesäiseen mäkeen. Täältä voisimme menestyksellisesti ottaa osaa auringonkeksimiskilpailuun unikekojen kanssa. Aurinkohan onkin juuri nousemassa. Arvaahan, mistä sen voimme päättää?

— Kun taivaanranta punoittaa noin kovasti.

— Niin. Jos oikein hiljaa ja herkästi osaisimme huomioida, niin kuulisimme ehkä, miten sen pitkät, tuliteräiset sakset leikkaavat yön sumuisia seittejä lyhyin terävin haukkauksin: rits! rats! kohta pitkin, kilometrin mittaisin viilloin: shiii... uuuuh!

Eipä sen tuliteräsaksien edessä isommatkaan kangaskääröt kauan kestä. Nyt juuri auringon reuna on viiltämässä viimeisetkin pidäkkeensä. Jokohan huudamme kuin se ilmatieteilijä Nalle kekkuli-ketulle. No, yhtä aikaa:

— Aurinko nousee! Ethän sinä huutanutkaan.

— Muusithan sinä. Oikeastaan tällaisena juhlahetkenä ei saakaan huutaa, vain hartaalla äänellä voi ilmoittaa ihmeellisen tosiasian, kuten sinä juuri ja Nalle-kaimamme ennen muinoin.

— Katso nyt tarkkana ympärillisesi, mitä ihmeitä tapahtuukaan muutamassa hetkessä. Aurinko nousee vähääkään kiirehtimättä, silti varmasti ja tasaisesti kuin taivas vetäisi yläreunasta ja maa työntäisi alhaalta päin. Niin se nousee uutta päivää, uutta kesää ja elämää rakentamaan tuo lämmin ja kultainen elämänpyörä, ihmeitten ihme itse! Nyt sen kirkkaat sakset ovat vaihtuneet radioaallon nopeudella eteenpäin kiitäviksi sädekimpuiksi. Ne kultaavat vuoren seiniä, metsiä ja niittyjä. Muutamien puiden latvoihin, talojen uuninpiippuihin ja päiväpuolen ikkunoihin ne puhaltavat pitkän suihkauksen lämmintä elämänvirtaansa. Luulisi siinä suihkutuksessa koko maailman unestansa heräävän.

— Eikö se herääkin?

— Herää yleensä kaikki, joissa elävä henki on. Katso mitä tahansa, pientä tai suurta puuta, lehteä, kukkasilmua, viljan kortta tai ruohon orasta, jokainen niistä auringonnousuhetkenä aukoo silmiänsä.

— Ei kai niillä silmiä olekaan.

— Etteikö olisi? Katsohan tarkemmin! Mitä näet siellä?

— Pieniä pisaroita.

— Niin kirkkaita pisaroita! Kastehelmiksi niitä tavallisesti sanotaan, mutta yhtä hyvin voisimme nimittää niitä ruohojen ja lehtien aamusilmiksi. Niitä kimaltelee auringon nousun aikaan maassa ja puissa lukemattomat määrät. Kukin kasvi vetää juurillansa niitä esiin maan mehuista ja kihottaa ne eläviksi silmiksi keväisiin kasvoihinsa. Nyt kuulet jo varmaan monenmoisia iloisia ääniäkin. Mistähän ne tulevat?

— Linnut laulavat.

— Taidatpa tunteakin useita niistä?

— Tunnen minä pääskysen ja kottaraisen ja västäräkin minä tunnen.

— Ne kaikki ovat kesäaamun laulajia ja onhan niitä monia muita, sadoittain, tuhansittainkin metsissä ja puistoissa.

— Pääskynenpä laulaa viirissä.

— Ja kottarainen pönttökoivunsa latvassa.

— Mutta kiuru laulaa niin korkealla, ettei näy ollenkaan, muuta kuin se laulu.

— Tuskinpa näkyy sitäkään, kuuluu vain. Tokkohan sinä käkeäkään olet nähnyt, kuulet vain sen heleän kukunnan kesäiseltä mäeltä. Niihin yhtyvät omilla tahoillansa ja äänillänsä monet muut metsän, pellon ja laidunmaiden laululinnut. Järven kahilistosta kuuluu pesäänsä rakentelevan heinäsorsaparin rankahtelu. Tosin sorsan laulu ei liene meidän mielestämme erikoisen kaunista, mutta siinä, kuten kaikissa aamun äänissä on hartautta ja elämäniloa, sen mahdolliset epäpuhtaudet häviävät luonnon korkeakattoisessa juhlahuoneessa. Kuulehan vielä yksi asia! Etkö menisi tänä iltana ja muinakin kesäiltoina aikaisin nukkumaan?

— Minkä vuoksi?

— Että jaksaisit nousta aamuisin varhain ylös. Nyt kai jo ymmärrät ja muistat sananlaskun kolme sisältörikasta sanaa?

— Muistan kyllä: Aamuhetki kullan kallis!

SIMO SILTOJA TEKEVI, MARTTI MAATA VAHVISTAVI

Suomi on vesien ympäröimä ja vesien pirstoma, maapohjaltaanko monin paikoin hyvin vetinen maa. Runollista kieltä käyttäen on usein kauniisti puhuttu Suomi-tyttärestä, jota Itämeriäiti syleilee. Tuhansien järviemme maine on tunnettu jo monessa vieraassakin maassa. Viimeaikaiset tutkijat ovat todenneet, ettei maassamme ole järviä ainoastaan tuhansia, vaan jopa kymmeniä tuhansia, joten todellisuus tässäkin tapauksessa on satua suurempi, ehkäpä myös ihmeellisempi.

Mutta lieneekö kukaan runoilija laulanut meidän soittomme tuhatlukuisuutta, tai onko kukaan tutkija tarkalleen määritellyt niiden mittaamattomia pinta-aloja, mustien mujujen hirvittäviä syvyyksiä tai laskenut litroina niiden pintaturpeeseen, pohjamutiin ja mutien alle kätkettyjen vesimassojen määrää? Siitä taitaisi tulla liian suuri urakka uskaliaimmallekin tiedemiehelle ja mittatarkkuudenkin laita mahtaisi useissa tapauksissa olla niin ja näin.

Suomen suo on usein penikulmia pitkä, kilometrejä leveä, kilometrejä syväkin, niin ainakin väitetään niistä hirmuisista soista, joiden syvyyttä ei ole mitattu sen jälkeen, kun metsän pisin riukupuu tai kahdenkymmenenviiden sylen mittaisen pyykkinarun päähän sidottu kivikään ei ole pohjaa löytänyt. Neva sijaitsee tavallisesti alhaalla laaksossa. Se saattaa yllättäen tulla vastaamme korkealla mäelläkin suurten kallioiden kaukalossa kuin mikäkin jättiläismuorin pesusaavi, joka on unohtunut sinne ylös purisemaan. Saavin laudat ovat kovat ja kuivat että rapisevat. Mutta kokoon sullottu pesuvaate on märkä ja purisee. Miksi ei muori nosta sitä sieltä esiin ja puristele vettä tukevin kourin? Avaisi edes saavinsa pohjatapin, niin vaate itse, kokoon sullottunakin kuivattelisi itsensä joten kuten. Surkea on veteen unohdetun osa, ei kuiva eikä mätäne!

Olkoon suo suuri tai pieni, ylhäällä tahi alhaalla, joka tapauksessa se kätkee sisällensä arvaamattoman määrän mustaa vettä, epämääräistä syvyyttä ja pohjatonta pimeyttä. Sen kasvillisuutena on kalpea valkosammal, metrin, kymmenenkin metrin kerrostumin, voimakkaasti tuoksuava suopursu ja räkämänty, jonka vaivaisen elon ainoana toivontähtenä on kuoleman odottaminen. Sitä vain ei kuulu, ei kuulu, vaikka tukka on kuiva kuin kulo ja jalkapohjat mätähaavoja täynnä.

Mutta tekisimme suolle suurta vääryyttä, jos unohtaisimme sen kesäiset antimet: punaisen kirpeät karpalomarjat ja kullankeltaiset muuraimet. On suorastaan luonnonihme, mistä ja millä voimalla suorämeittemme veretön rahka kykenee imemään pintaansa nuo ihanat antimet. Suo varmaan ei pystyisikään siihen ilman auringon apua. Pohjolan pitkät kesäpäivät aurinko kiertelee suota ja suon reunoja, lämmittää ja vetää, suutelee suon mättäihin nuo kirsikanpunaiset, kullankeltaiset mehupisarat, kirkkaimman elohunajan, mitä salaperäinen suo syvyyksiinsä kätkee.

Aurinko olisi antelias, mutta suo itse on kade. Se ei suopein silmin katsele, että ihminen ja ihmisen lapsi lähtee sen mehuisia antimia itsellensä pyydystämään. Epämieluisten vieraittensa karkoittamiseksi se keksii kaikennäköisiä esteitä ja peloittimia. Kuiva oksankarahka koukkaa verinaarmun marjamiehen paljaaseen säärivarteen, reunalätäkköjen ruosteinen rapa tirskahtelee hänen vaatteilleen, jopa kasvoilleen saakka.

Jos tuo uskalikko rauhanhäiritsijä kuitenkin keinottelee itsensä ensimmäisten puolustuslinjojen lävitse, niin ei lopullinen voitto ole hänen käsissään eikä lähelläkään. Hänen on valloitettava vielä monta sitkeästi puoliaan pitävää varustusta, joista vaarallisin ja kiusallisin on suopinnan petollisuus. Et koko laajalla lakeudella löydä yhtä ainoata kohtaa, johon täydellisesti voisit luottaa. Astu miten kukoistavalle mätäskohoutumalle tahansa, aina se hyllyy ja vajoaa.

Vaivalloista rämpimistä on suonkävijän kulku. Hän pelkää jalkojensa kastumista, sääriensä riittämättömyyttä, jopa pohjattoman rämeen kaikkinieleväisyyttä, josta kaameat kansantarinat kulkevat perintätietona sukupolvesta toiseen. Suon toinen laita häämöttää hallavan sumun lävitse kaukaisena ja epämääräisenä, kilometrin rämpiminen tällä petollisesti vaivaavalla vesipohjalla rasittaa enemmän kuin puoli penikulmaa kuivan maan käymäpoluilla.

Kuitenkin kulkija pyrkii suolle, niinkuin hallava suon henki jollakin vastustamattomalla voimalla häntä sinne vetäisi. Uudisviljelijän laiha lehmä rämpii sinne varhaiskevään ensimmäisenä laidunpäivänään, pitäisi muka saada kielensä kärjelle suon ensimmäisiä kevätantimia pumpulituppoisia nevaluippuja. Saa kai joskus, mutta usein myös nämä antimet jäävät lehmäparalle saavuttamattomiksi ihanteiksi. Ne ovat petollisen suon syöttejä, valkoisia valekukkasia ruosterapaisen nevahetteen ympärillä, mutta kohtalokas pyydyskuoppa on jo ennen sitä. Lehmä ei palaa kotiin ensimmäisen laidunpäivänsä iltana, ei toisenkaan, ei enää milloinkaan. Viikkojen kuluttua etsivä emäntäpoloinen löytää kesäisen maidonantajansa hettonevan kuoleman kuopasta, pää mättäälle retkahtaneena, lasittuneissa silmissä jähmettynyt kauhu.

Nevalle ja nevalammelle pyrkii myös metsätalon pirtin nuorimmainen, kaksijalkainen »mullikka», sillä liikanimellä joskus äkkipikaisuudessa häntäkin nimitetään, koska on uppiniskainen eikä tottele, tässä suolle pyrkimysvimmassaan nimittäin. Monissa talouspuuhissaan askartelevan aikuisäidin on perin vaikea ymmärtää, mikä vimmatun voima poikaakin vetää lehmän tuhotiloille, alas surkealle suolle. Poika itse perustelee pyrkimyksiään miehevillä sanoilla: Kas ne onkikalat! — Paremmat kalat padassa kuin nevalammessa!

— Kalat!

Nuoren lehmän menetys on äidille vielä liian kipeä asia. Hän on valmis kirpeän sanansa lisäksi keksimään suolle kirmaavan kalamiehen ajankuluksi kaikenlaatuisia tehtäviä, ettei ainakaan toimettomuuden vuoksi tarvitse mennä. Löytyy toki tehtäviä sydänmaan talossa nuorellekin miehelle: Pirtin lattian lakaisemista, lapsen lullaamista, kasvipenkkien kastamista, vasikoitten paimentamistakin aurinkoisella aholla.

Poika ei puhu mitään, koska ei parane puhua, mutta suo kutsuu ja lampi vetää askareita tehdessäkin, ja kun hän mielestään on ahkeroinut äidin töissä niin paljon kuin yhdeltä päivältä kohtuudella voidaan vaatia, eivät häntä pidätä enää kiellot eikä rangaistuksen uhka, onki olalle, matoaski taskuun ja sitten polkua alas nevalle, niin että paljaat jalkapohjat vilkahtelevat.

Pitkän alamaan kipiteltyään hän on päässyt jo suon laitaan. Sieltä uhoo vastaan muuraimen kukan ja muiden suoyrttien voimakkaat tuoksut, kostea sammalturve harjaa hauskasti paljaita säärivarsia, lämpöinen suovesi pursuu ja tirskahtelee suihkuten varpaitten välistä. Tarpomista, jännittävää hyppelemistä mättäältä mättäälle jatkuu yhä, lampeakaan ei vielä näy, mihin lienee painunut räkämäntyjen ja suurten mättäiden taakse.

Tulee pienempiä lätäköltä, joita on kierreltävä. Niiden yläpuolella ilmassa surahtelee suuria sudenkorentoja kuin pieniä ihmeellisiä lentokoneita. Niiden temppuilemisia on pysähdyttävä ihastellen ihmettelemään. Pienet lentomestarit ovat sellaisia taitureita, etteivät aina viitsi edes temppuilla, koska muutoinkin ilmassa pysyvät. Kalvokirkkaat siivet vain hivenen verran värisevät, mutta lennokki pysyy hievahtamatta paikallaan pitkän hetken. Se on kalamiehestä ihmeitten ihme. Suu auki, rävähtämättömin silmin hän sitä katselee. Jos joku toinen rämeen vielä pienempi mestarilentäjä asian huomaisi, niin voisi se huoletta lentää pojan avoimesta suuportista sisään ja ulos.

Mutta aika rientää. Kalamiehellä on tavattoman hupaisa iltapäivä, tulkoonpa mustia tirriä isiä viisi tai viisikolmatta. Hän saattaa tempaista sellaisen kaukaa suolta pienestä keittopadan kokoisesta lähdesilmäkkeestä. Siellä on sittenkin kaloja, nevan alla suuressa pimeässä kellarissa! Jospa hän itse olisi tuollainen pieni ahven, että saisi sukeltaa nevakellarin laidasta laitaan!

Lammen ja suon salaperäisesti hurmaavassa hengessä kuluu onkimiehen iltapäivä huomaamatta auringon laskuun. Ahvenentirriäisiä ei ole montakaan. Sipulipenkki on kastamatta, pikkusisko lullaamatta, lehmistä olisi lypsyaikana pitänyt olla kärpäsiä ripsumassa. Kaikista niistä on vielä tänä iltana tiliä tehtävä. Suo ja suolampi on tehnyt miehellensä pahat tepposet. Mutta vetäkäämme armollinen esirippu loppuselvitysten ylitse, koska ne tuottavat asianomaisillekin enemmän murhetta kuin iloa, niin tässä kuin muissa suurten soitten rannoille rakennetuissa taloissa.

Tuossa näemme toisen suonkävijän, jonka ikä märkäperäisen nevan äärellä askaroidessa on livahtanut ehtoopuoleen. Liian lohdulliselta ei näytä hänenkään lopputilinsä, vaikka mies elinikänsä on taistellut suon menninkäisiä vastaan pitkät rupeamansa ankarasti raataen.

Halla on kaivautunut ojittamattomista rämeistä talon orasmaiden kimppuun syksyin keväin, pahoina vuosina keskikesälläkin. Kaikki suoviljan vihervä on tällöin kalpeaksi valahtanut, osa pellonkin antimista on usein hävinnyt suopaholaisen täyttymättömään kitaan. Nämä vuodet ovat koskeneet sisukkaaseen kuokkamieheen enemmän kuin hän itselleenkään myöntää. Hänen hartiansa ovat kokoon painuneet, halla on tarttunut pysyväisesti kankean harjastukan latvuksiin ja polvitaipeissa nakertelevat pienet kihtihiiret pahojen ilmojen edellä.

Eipäs hänen kuitenkaan ole tarvinnut jättää tönöänsä kylmilleen, kuten entisaikaan monen suuren suon reunalle asettuneen miehen oli pakko tehdä. Poika on jo jatkamassa niin ojia kuin sarkoja. Viemäreitähän ne nykyismaailman aikoihin kaivavat jo yhteisvoimin, jopa itse ukko kruunukin suuremmilla soilla avustelee. Sitä kelpaa viemäriksi sanoa, tätä suurta yhteisviemäriä. Sen reunat ovat luiskat ja väljä on siinä vedenjuoksu. Hallan kyntyset harvoin enää viljasaran laitaan pystyvät, mahtaneeko olla vanhuuden reumatismia jo senkin pahuuksen nivelissä?

Vaarin oma suokuokka on jo vahvassa ruosteessa, eikä hän muutenkaan enää juuri kykenisi tappeluksiin vanhan riitaveljensä kanssa, mutta vanhalta muistilta hän pitää vihaa suon harmaapartaiselle vainoojalle, jurnuttelee ja murnuttelee itsekseen päivästä päivään. Mitäs ovat nämä sumuiset ja soskaiset syysviikotkaan? Vanhan häijyn kotkotuksia tuolla alhaalla suolla! Kun ei itse pääse enää ketaroilleen, niin puskee tuolla tavoin vihojaan. Joulu on kohta käsissä ja vetelien vesien takana polttopuut ja karjanrehut... kaikki mitä talossa tarvitaan!

Eivät kai ne juuri vielä kaikki ole. Eikä joulukaan vielä ole, mutta vaari on äreähkö suon menninkäisille, jotka yhä ovat hänen vihapitojaan, samoin kuin reumatismihiirille, koska ne vaivatut nakertavat pahimmin syyspuolen sumuisina aikoina.

Mutta eräänä iltana ulkokierroksilla käydessään hän tuntee maan kapisevan jalkojensa alla, näkee tähdet, kuun keikan ja linnunradan.

Kapsahtaapa jälleen kepeästi äijän askel pihatiellä. Hän keikistää itään, katsahtaa pohjoiseenkin. Hyvät ovat taivaan merkit! Lakkaatpas taas puoleksi vuodeksi pirisemästä ja purisemasta ja huurujasi keittelemästä, sinä siellä suolla! Äijä kääntyy tupaan kuin nuori mies, ovi paukahtaa kannoilla. Napsahtaa esiin myös kirkastuvan marraskuun illan viimeinen ilouutinen vanhan miehen valituilla sanoilla:

Simo siltoja tekevi, Martti maata vahvistavi!

UKONILMALLA NIITTYLADOSSA

Koivumäen Kalle, takaliston mökkiläinen on heinäkuun aamuvarhaisella lähtenyt lampiniitylle korteikkoa niittämään. Anna-Liisa ja lapset ovat jääneet kotiin peltopientareitten kuivia heiniä pöyhöttelemään. Oikeastaan tämä on Kallen juhlapäivä, tämä yksinäinen niittopäivä kaukana lampiniityllä. Vuoden muina päivinä ehtii kotinurkissa tarpeekseen kuunnella eukon pärpätystä ja lasten kalinaa, tällainen yksivakainen mies, niinkuin on tämä Koivumäen Kalle, pienen talon isäntämies, eli mökinmies, sopii sanoa miten vain. Oikeastaan Kalle vaatimattoman luonnonlaatunsa mukaisesti pitää enemmänkin tästä jälkimmäisestä, mökkiläinen hän on, mikäpä muu, eihän mökkikään ole paljon entisestään muuttunut.

Kalle on jättänyt eväskonttinsa ja piimäleilinsä katveeseen ladon sillan alle. Siinähän se on vanha tuttu, kylmä lähdesilmäkekin muutaman askeleen tuntumalla, niinkuin jääkellarin luukku, kansi vain on kadonnut minne lienee. Siitä syystä jäät ovat sulaneet mukavan tuntuiseksi juomavedeksi, lähdevedeksi. Jo aamulla eväitä jättäessään on Kalle vuolaissut tuohilipin ja päivän mittaan hörppäissyt maan kirkasta viinaa useampaan otteeseen.

Hiostavan helteinen on ilman tuntu, vaikka taivas oli poutainen, eikä pilvenlonkaletta näy missään päin. Ukkosta on kuitenkin jo ilmassa, Kalle tuntee sen ytimissään, hetken viikatetta heilutettuaan jo nahoissaankin, punoittaa ja hiostaa keveissä aivinaisissa vielä sittenkin, vaikka kouraisee paidan pajupehkoon.

Kortteikko kahisee ja vesi polskuu. Kallen ei tarvitse monta kertaa rautaansakaan teroittaa, koska pillirakenteinen ruokoheinä katkeaa helposti, ei kumartele eikä tiedustele niinkuin peltopientareen punakarvainen jussinparta: Tästäkö? Tästäkö? Ja niittolakeus tulee selvä, niin tinkimättömän puhdas kuin kaljupäisen pään jakaus. On somaa tämä lammen niitto... on se... on se... sihahtelee viikatteen terä ja ilmassa sinkoilevat vesipisarat välkkyvät kuin värikkäät lasipalaset tai sateenkaaren sirpaleet.

Kalle on syönyt aamiaisensa, ryypännyt lähdevettä ja makaillut ladossa kotvan aikaa. Nyt hän niittelee jälleen. Puolipäivän aurinko kiertelee korkealla, pistää soikean laaksolämpäreen pohjaan kuin tulisella veitsen terällä. Tänään ei käy edes tuuli ja vaikka kävisikin, niin ei se täällä tuntuisi, ylitse hujeltaisi mäkipuiden latvoja pitkin. Mutta mitäpä Koivumäen Kalle välittäisi hiestä ja helteestäkään. Kestänee kai tätä yhden päivän köyhän syhyinen ruumis, kun muistelee keskitalven viluisia päiviä, niin kestäisi vaikka viikon.

Hän kahlaa virkistystä saadakseen syvään veteen ruohikon taakse, milteipä umpisukkeluksiin saakka. Pärskien, vettä valuen hän palaa sieltä niittolakeutensa eteen ja sivaltelee uusin voimin. Se on voimanrehua lehmälle, tuo korteheinä, niin sanovat. On kai se lehmälle, koska miehellekin, viikatelakeus kuin kiljun pintaa.

Mutta jopa osaa lekottaa, tuo päivä. Rautaansa teroittaen Kalle katselee ympärilleen. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin... No niin, arvasinhan sen!

Vuoren taakse lännen taivaalle on ilmestynyt vähäinen pilvenlonka, niinkuin jokin vuoren menninkäinen maakiven nokkaa taivasta kohden vipuaisi. Kun se kerran maasta on irtautunut, niin nopeasti nousee. Kalle myös panee toimeksi ja hujauttelee leveää etua pyyhkien kuin urakkamies. Urakka hänellä siinä on olevinaankin: Kulmalan aitaan ja paluumatkalla pitkin rantaa nuo räippeet, joita suoraa lakeutta painaessa ei ole viitsinyt palautua räpsimään. Tunnin työ siinä vielä on, vaikka hyvinkin huiskii, Kalle arvaa sen enempiä tunnustelematta. Hän on jo aikaisempinakin hellepäivinä joutunut tekemään saman urakan lonkapilven kanssa kilvoitellen.

Se leviää ja nousee kuin hyvällä hiivalla höystetty taikina, ero on vain siinä, että toinen on pieni ja valkoinen, toinen suuri ja musta. Noinkohan ehtivät saada luokonsa kuivina latoon. On siellä melskettä ja touhua. Kallea aivan naurattaa, kun hän niittäessään hikisten silmäripsiensä lävitse katselee, miten tyttöjen tukkatupsut leiskuvat ja miten hanakasti Anna-Liisa alushameisillaan heinäkarheen ääressä mylleröitsee, pauhaakin hieman, milloin hengeltänsä ja touhultansa kerkiää. Niinkuin tämä nyt olisi hyväkin maailman asia, jos muutama heinätuppu ehtii kuivana orren alle tai saa niskaansa pisaran sadevettä.

Maailmaa mullistava asia ei mahtaisi olla tämäkään, vaikka lampiniityn kortteikosta jokin lämpäre jäisi lyömättä ennen ukkospilven ensimmäisiä pisaroita, mutta Kalle katselee tätä asiaa omasta urakkamiehen näkökulmastaan ja pitää hyvinkin tärkeänä, ettei mitään jäisi.

Se on omalaatuista ja jämerää kilpajuoksua, josta ei vielä tiedä, kumpiko voittaa, vai voittaako kumpainenkaan, tasapeli mahtaisi olla kaikkein parhain ratkaisu. Kalle painaa rautaa teroittamatta, hikeä pyyhkäisemättä, mutta kyllä vain painelee pilvikin. Se on pullauttanut leveän vyötäröpaikkansa jo kokonaan vuoresta irti, jymäytellyt muutamia voimantäyteisiä uhkavaatimuksiaan, kuin hyvääkin vastustajaa uumoillen ja puskee nyt Valtaherran itsepäisyydellä suoraan mustasilmäisen lampilaakson ylitse. Tuulentuntuma ottaa vastaan, mutta mitäs voimattoman vastaanotoista, onpahan juuri sen verran, että on kiihottamassa Valtaherran voimantuntua.

Taivas tummuu, aurinko pimenee. Ukkonen täräyttelee jo muutamia kertoja tulta kipenöivällä raudallaan, väläyttelee ja räväyttelee kuin taivaan kuoren vahvakudontaista palttinaa vihapäissään repeleisi. Kovinpa onkin tänään äreällä päällä, eikä ole enää varsin kaukanakaan. Kalle huiskii viimeistä korteikkonientään, toisella kädellään kurkotellen koukkailee, koska ei ole enää joutavinaan veteen asti. Eihän näistä ladontäytettä, tuleehan tehdyksi ja lakkaa viheriöitsemästä.

Hän saa niemensä loppuun ennen sadetta, mutta tarkalla se piti. Kun hän viivähtää hieman kortteita syliinsä kahmiessaan, niin muutamia pisaroita roiskii jo niskaan ladolle kiirehtiessä.

Nyt Kalle makailee jo vatsallaan matalaovisen niittylatonsa permannolla. Puolikuivia kortteita on ryntäiden pehmikkeenä juuri sen verran, että pyöreiden permantopuiden harjapuoli tuntuu kyynärpäiden alla. Kortteista uhoaa nenään nahkea, hieman imelähkö hettomaan ja lampiveden haju. Kalle vetää sitä sieraimiinsa pitkin siemauksin, mutta hitaasti pidätellen laskee ulos. Olihan somaa kuitenkin, kun tuli tuo ranta jo selväksi. Lienevät saaneet kotonakin kuivat heinänsä korjuun ja pureskelevat suolaheinän vartta karjaladossa. Kalle pureskelee vain haurasta kortteen vartta. Jotakin makua toki siinäkin on, heinä kuin heinä.

Mutta sinilieskaiset salamat säihkyvät taajaan ja herra Ukkonen räväyttelee pitkillä käsivarsilla taivaallista palttinaansa. Jos tuollaisen säväyksen saisi päänupista selkäruotoon, niin eipä mies tuskin enempää tarvitsisikaan yhdellä kertaa. Kovin pieneksi ja heikko voimaiseksi Kalle arvioitsee ihmismuurahaisen, paremmankin, tämän maan matosia ja taivaan palttinoita mittailevan Majesteetin tuliperäisen kyynärkepin edessä.

Sanovat, ettei salama hevin lyö alhaisille maille eikä niittylatoihin. Ei kai se lyö, ellei lyö. Jos lyö, niin lyö, minkäs teet, ota koreasti vastaan, pidä hyvänäsi ja oikaise tallukkasi. Hiukan hirvittävää se on, paljonkin jos sitä rupeaa ajattelemaan pahimmalta kantiltaan. Mutta onkos ihmisen pakko ajatella näin korkeita asioita juuri siltä pahimmalta puoleltaan. Ennemminkin sopinee toivoa, että ei lyö ja jos lyö niin... niin, no, siihen taas tultiin kuin jänis kierrokseltaan. Siihen aina juontuu ihmispoloinen, milloin järkipahansa avulla pyrkii liian korkeita asioita pohtimaan.

Niinpä Kalle sitten vain katsoo ja ihmettelee, imeskelee haurasta kortepilliä, ottaa kaiken, mitä annetaan, niin kauan kuin annetaan.

Sanovat että maissa ja taivaissa latautunut sähkön voima se aika ajoittain noin jyllää ja ettei ihmisillä ja muilla vähäisillä luontokappaleilla ole siinä pelissä napin osaa, paitsi jos sattuu nokkansa pistämään kolmanneksi sopivaan aikaan, niin... Niin, no. Niin se käy aina, jos pikkuinen pistää lusikkansa isoisempien rokkapataan.

Ukonilma on nyt juuri lampiniityn kohdalla ja täysi häkä päällä, sinivaaleat tulenlieskat lyövät ristiin rastiin, ladon seinähirsien ja kattolautojen lävitsekin. Näin järvikortteillaloikoilevasta Koivumäen Kallesta sekä tuntuu että näyttää. Hän ei välitä sanottavasti enää tärinöistä, mahtuuhan ääntä maailmaan, mutta salamat, nuo sinivaaleina säväyttelevät tulimiekat, ne vihlovat ilkeästi luihin ja ytimiin. Sen tuntee nahoissaan aavistuksen verran aikaisemmin ja siunaaman ajan jälkeenpäin. Lieneekö ihmiselläkin solmupaikoissaan sähisevää taivaan sähköä? Jos on, niin pysyhän koreasti aloillasi, älä turhanpäiten nosta heiveröistä henkeäsi isoisempien taistelutantereille.

Niin Koivuniemen Kalle latonsa sillalla maaten varoo ja varoittelee. Ukonilma on tällä kertaa ja tällä kohdalla sanonut sanottavansa ja on jo painumassa lännen puoleisen harjumaan ylitse toisiin mäkiin, kyläkuntiin ja lampilaaksoihin.

Mutta muheva vesipilvi on päässyt vasta parhaimmalle kohdalle ja vetäisee suurireikäiset suihkusiivilänsä esiin. Aluksi se on tipautellut hiljalleen sinne ja tänne, noin vain kuin tarkkuustuntumia tapaillen. On kai piankin löytänyt sopivat tähtäimet, koska rapinan vauhti kiihtyy. Kun Kalle hetkistä myöhemmin nostaa päänsä kortteista ja katsahtaa järvelle, on se kuin herneitä pomppoileva seulanpohja. Minuutti vielä ja niityn kohdallakin painaa vettä kuin ongenvapaa. Pisarat, äkäiset kuin rakeet, roiskivat ladon kynnyshirteen jo hienona suihkupärskeenä sisäänkin vatsallaan makaavan miehen kasvoihin. Kalle vetäytyy peremmälle kiskoen kortteita mukanaan. Turhaanhan tämä... saattaisi pienet roiskeet kestää aikuinen mies, mutta kun tässä muutenkin on niin mukavaa.

Ukkossalamat ovat ajaneet jo, ties minne, eikä Kalle tunne salaman läväyksiä enää solmupaikoissaan. Veri vain niin somasti kiertelee ja johtolangoissa läikähtelee, niinkuin sulavalla linjamentillä lämpimin sormin siveltäisiin käsiä alas ja jalkoja ylös veren pesäkeskuksiin päin.

Hyvää tekee, tuo sade suviviljoille, juurikasveille ja laidunmaillekin. Kalle siristää silmiään ja näkee niittylatonsa pienestä oviaukosta taivaallisen onkiviidakon lävitse, miten makoisesti kaivattu sade itsekunkin odottajan kohdalla vaikuttaa niin pelloilla kuin hakamailla, kotikartanon navettaladossakin, jossa Anna-Liisa ja muut kuivanheinän väet kyynäspäihinsä nojaillen pisaroiden leikkiä siirottelevat.

Myöhäinen kauranvarsi on vasta helpeille herumassa. Tuollainen sade se mittaa kiskoo! Kun näinkin sopivaan aikaan saa hyvänpäiväisen rajauksen niskaansa, niin korttelikaupalla vielä kaulaansa venyttää. Entäs perunantaimi, juuren puoleen se on jo vettä vetämässä, kiskoo kuin ratin suuhun. Huomisaamuna heitetään tuoreet mullat niskaan, silloinpa alkaa mukulanteko! Silmiään siristellen Kalle näkee pelkkää tyytyväisyyttä myös laidunmaalla. Uusi oras nousee vielä näpeästi, juomapaikat kirkastuvat, mullikan takapuoli kepeästi heilahtelee.

Ja hyvää se aina tekee tämmöisen ukkosvaarun ylitsekäyminen Anna-Liisankin äkkipikaisille aivoituksille, tasautuu ja lakkaa räjähtelemästä, se ylenpalttinen liikalataus. Sopivalla tavalla kiukku ukkosilmalla hänessäkin purkautuu, jymähtelee sitten enää vain kaikujen kaikuna etäisemmillä kukkuloilla, kuten taivaallinen ukkonen kohta ikään.

Kalle loikoilee mukavissa mietteissään kotvan aikaa, nousee vähitellen siitä ja räpistelee heinänporot housuistaan. Voisi hän kalppia niityn reunoja tunnin tai puoli. Ei viitsi! Ja päivähän se on huomennakin. Perunanmultaussahratkin on jo tänä iltana aseteltava kuntoon, vaikkapa ajaisi jo iltamyöhällä puolet vaoista.

Hän käväisee ennen kotiin lähtöään uimassa. Lammen vesi on leppoisaa kuin rieskamaito. Valkoinen lumpeensilmä nyökkii vastaan. Suuri ahven ajaa särkeä pitkän aikaa pinnalla mulikoiden.

KUUTAMOHIIHTÄJÄ

On olemassa kuutamosonaatti, kuutamoserenaadi ja kuutamovalssi. Onko mahdollisesti olemassa myös kuutamosinfonia? Sitä asiaa en tunne, vaikka olenkin orkesterimusiikin suuri ihailija, vaistovaraisesti etäämmältä kuulastelija.

On olemassa monipuolinen kokoelma myös kuutamorunoutta, luulenpa voivani melkoisen varmasti vakuuttaa, että noin viisikymmentä prosenttia kaikkien aikojen lyyrikoista aloittaa runoratsastuksensa kuutamosta ja kuutamossa.

On olemassa myös kuutamokuvaamataidetta, tässäkin maassa hyvin runsaasti, kuten jokainen arvoisa lukija varmaan omin silmin on joutunut toteamaan. Ehkäpä parhaillaan tätä juttua lukiessanne on mielessänne Munsterhjelmin tuttu jäljennös tai jonkin vähemmän kuuluisan kuutamokuvaajan alkuperäismaalaus: Suomalainen talvimaisema, kumollaan oleva vene lunta puolillaan, täysi kuu taivaanlaella.

Kuutamon luonteeseen kuuluu hiljainen ääntely, ja keveä, milteipä kissamainen liikehtely. Siksi kukaan runoilija, enempää kuin säveltäjä ei ole intoutunut sepittämään kuutamomarssia. Sen vuoksi taidemaalari ottaa kuutamotaulunsa aiheeksi lumisen venheen, värisevän järvenpinnan tahi puiston penkillä haaveilevan nuoren parin. Kaikissa niissä on väärentämätöntä kuutamokeveyttä. Tätä samaa keveää kuutamohiljaisuutta voi jokainen meistä tuntea myös »Koskenlaskijan morsiamissa»: »Äl' armas Annani vaalene.» Vaikka kuuluisa Pyörtäjäkoski on kysymyksessä, niin kohina on etäinen ja tunnelma häiritsemätön. Täysikuu paistaa ja tyyni suvanto värisee lehtipuiden alla. Entäpä tämä kaikille tuttu säe: »Kuuhut paistaa heleästi — kuollut ajaa keveästi.» Siinä jos missään on väärentämätöntä kuutamotuntua kaikesta kaameudestaan huolimatta.

Juuri tämän vuoksi, ikivanhoja perinnäistapoja noudattaen kuutamohiihtäjäkin ottaa suksensa eteisen nurkasta vähin äänin ja häviää ladulle hiiren hiljaa.

Mikäli hän on ns. vanhan ajan hiihtäjä on hänellä pitkät haapaveteläiset ja kipparakärkiset hiihtokengät. Heti pihamaalta hän laskettaa niityille tahi järven jäälle. Siellä on valoisa kuutamo ja turvallinen hiihtomaasto. Todennäköisesti hän kuitenkin on nykyisen ajan murtomaaravuri kiintositeineen ja remmisauvoineen. Pitämättä enempää suden kuin lampaan puolta lähdemme hänen kannoilleen, koska hänen matkansa kuutamohiihtäjänä on vaiheikkaampi. Vertauskuvallisesti puhuen se tulee olemaan laulu, valssi, serenaadi, ehkäpä se sinfoniakin, jota vielä ei ole sävelletty.

Hän kipuaa maantien korkeiden lumivallien ylitse edessä päin häämöttävään männikkömäkeen koettaen heti saada käsiinsä sopivan ladun pään. Maantien laidassa niitä on enemmän kuin mäen puolessa, sillä useimmat säikeet tuntuvat vetävän yhteen köyteen päin.

Hän vainuaa parhainta, ei mitään siivottomaksi laahattua, vaan oikeata kunnollista latua, johon on jäänyt ja jäätynyt rehellinen väliseinä hienolla valkearakeisella välitäytteellä.

Onko sellaista hiihtolatua olemassakaan muualla kuin ehkä pakinoitsijan mielikuvituksessa? Kyllä on ollut ja on edelleen. Jos arvoisa vanhempi lukija toisen silmänsä ummistettuaan tähtäilee vuosikymmenien ylitse siunattuun nuoruutensa aikaan, näkee hän tällaisia mitä hurmaavimpia kahden viivan latuja sokerisantatäytteellä toisistaan erotettuja, melkein miten paljon tahansa.

Ja mikä mieluisinta, niitä on yhä vieläkin. Kuluneen pakkashelmikuun aikana on meillä ollut mitä riemullisin tilaisuus vanhan tuttavuuden uudistamiseen tällaisiin latuihin Suomen lumisissa metsissä. Nyt on meillä hiihtotalvi, pitkästä aikaa. Mitä välittäisimme siitä, vaikka pääkaupungin satama tukkeutuukin muutamiksi viikoiksi, vaikka Murtaja saa läppävikoja ja Jääkarhu huokailee kivitalon korkuisten ahtojääröykkiöiden keskellä.

Suomalainen hiihtolatu puskee voitollisesti eteenpäin, vastoinkäymisistä huolimatta. Penkkiurheilija, älä luimistele noin tyytymättömästä tässä ei ole nyt talviolympialaisista kysymys ja vaikka olisikin. Suurin piirtein katsoen ne antoivat hiihtoladulla meille kunniakkaita voittoja ja reiluja tappioita, juuri niinkuin pitääkin, että maassa ja maailmassa vallitsisi hyvän tahdon pohjalta lähtevä tappeluhenki.

Sitä paitsi meillähän on aina vara erottaa vanha suomalainen, yhä voittamaton hiihtolatumme kansainvälisestä alppiladusta, joka lienee rakennettu joidenkin maasta taivaaseen työntyvien suolavuorten kupeisiin minne lieneekään. Ainakaan sitä ei vielä tähän päivään mennessä ole osattu rakentaa kunnollista välitäytettä käyttäen ja nähtävästi se juuri tämän vuoksi hiihtäjiemme mielestä enemmän nousee kuin laskee.

Mutta hyvä ystävämme, kuutamohiihtäjä, jonka äsken laitoimme suksille, on jo varmaankin päässyt kylärinteen jyrkänteestä harjun takaiseen mäntymetsään. Kuvitelkaamme, että kuu paistaa, vaikka ei paistaisikaan. Se on välttämätöntä, ymmärtääksemme oikein kuutamohiihtäjää ja hänen mielijohteitaan.

Etäämmästä, noin viidenkymmenen metrin näkökulmasta katsoen teemme heti yllättävän huomion. Kuutamohiihtäjästä on vaikea sivustakatsojan päätellä, onko hän mies vai nainen, herra vai työmies, rouva vai neiti. Mutta miksi ihmeessä meidän pitäisi sen vuoksi jotakin päätellä? Olkoon vaikka Nyyrikki tahi Mielikki, vaikka itse ukko Tapio, joka on lähtenyt pihatanhuvilleen iltatarkastusta pitämään.

Hän kohentaa hieman vaatetustaan ja sujauttaa suksensa ketterästi parhaimmille kaksoisladuille. Me viivana jälkeen. Jos siinä hetkenkin aikailemme, niin edeltäjä karkaa näköpiiristämme.

Turhaa pelkoa, ei oikea kuutamohiihtäjä minnekään karkaa. Hän tyrkkäisee työnnön silloin tällöin, potkaisee joustavan keveästi milloinkaan liikoja jännittämättä. Latu kahisee hänen suksiensa alla. Santarakeinen välitäyte varisee hänen suksilleen ja pirisee pienenä ryöppynä suksen kantapäillä jokaisen potkun jälkeen. Luisto on kuutamohiihtäjän suksissa melkeinpä poikkeuksetta mitä parhain, olipa alla sitten Kivaa, Luistoa, norjalaisten voiteita tai vain tavallista suomalaista kantotervaa.

Jos kuutamohiihtäjämme on luonnoltansa irtiottavaa laatua, niin hän menee tai on ainakin menevinään kuutamoladulla vallan hirmuista vauhtia. Puut ja kannot vain vilisevät hänen silmissään, kuu ja kaksitoista tähteä kumartelevat hänelle. Mutta hyvin usein on hänen itsensä kumarrettava heille, aina milloin latu pujottelee matalarunkoisten riippakuusien alitse. Se kulkee näistä ahtaista porteista melko usein, niinkuin oikean notkeaselkäisen suomalaisen murtomaaladun pitääkin tehdä.

Hyvin valitussa hiihtomaastossa on välkeitäkin maita ja näköaloja. Ellei kuutamohiihtäjä tällaiselle päästyään pysähdy silmäilemään ympärilleen, on hän liian tuittupäinen kutsuvieras tähän ateneumiin. Varsin herkullisia asetelmia talvimetsän maalaus-, kuvanveisto- ja koristelutaide kuutamoisena iltapuhteena katselijalleen tarjoaa.

Tuossa kallion reunassa on satavuotias tattarimänty. Jos katselet sitä kuumana kesäpäivänä tai talvihohtoisena kuutamoiltana, on ero suuri kuin yöllä ja päivällä. Kesäpäiväisestä piikkipisteliäisyydestä ei ole jäljellä merkkiäkään. Ukko on pehmeä ja muheva valkoisine lammasnahkareuhkoineen, koirannahkarukkasineen ja kolmen sukan tallukoineen. Kuuluupa miltei kuin se hampaattomalla suullansa vätystäisi: Mikäpä hätä tässä! Mennäänhän kesään päin vain että keikkuu! Kunhan vain saisi kopatuksi tuon tulipäisen hiilen tuolta piipunpesääni... kä-kä-kä...

Entäpä kuusimuori tuolla toisen kallion laidassa? Mesevä on tänä iltana muorinkin muoto ja mielenlaatu. Entä vartalo ja sen varjo? Sehän on valehtelematta viidenkymmenen metrin mittainen, ääriviivoiltansa kuin torppatalon perunapelto. Hänen hartioillaan ja uumenillaan kiertää valkoisenkirjava villahuivi, semmoinen »saali», jota ei nähdäkään kenen tahansa tyttölapsen ympärillä. Muori on kiertänyt liinan laskoksista toisen korvan somasti esiin, halunnee kaiketi kuunnella, mitä kuutamohiihtäjillä mahdollisesti on keskenään kuiskuteltavaa. Muori on sentään nainen, olkoon vaikka parempikin kuutamomuori.

Tuo lienee perheen sylivauva, katajapienokainen kuutamon puolella, suuren maakiven suojassa. Voi, kipenettä, miten kokonaan, nenänipukkaansa myöten hänet on valkoisiin nahkoihinsa sonnustettu. Vain pieni, juomalasin suun kokoinen hengitysreikä on varattu. Muuten on lämpöistä sekä alla että päällä. Kelpaa siinä pienen pojan kelliskellä!

Mutta kuuta itseään emme vieläkään ole nähneet, vaikka hänen kättensä töitä jo neljännestunnin olemme ihaillen ihmetelleet. Missä kummassa ukko itse piilottelee?

Hiihtelemme, kallistelemme hiljalleen. Uudet, uusien taiteilijoiden pehmeät asetelmat: muorit, vaarit, neitsytmadonnat, lentävät kotkat, kiitävät hirvet, tuhatsilmäiset tilhiparvet tulevat ja menevät. Kulissien vaihdokset käyvät äänettömästi kuin satuteatterissa. Nykäys vain sinnepäin, tännepäin ja taas on edessämme uusi kuvaelma.

Mutta missä ihmeessä on mestari itse? Tuolla vihdoinkin hän on, tuolla suuren korpikuusen latvahaarukassa, niinkuin olisi pudotettu juuri viiden sormen kourakuppiin. Jos vaka vanha Väinämöinen asetti hänet tuolla tavoin, niin eipä ihme, että Pohjan neitoihin mieltynyt Seppo Ilmarinen antoi houkutella itsensä kuuta tavoittelemaan. Olisi hänen asemassaan lähtenyt kuka tahansa. Kuutamohiihtäjä edessämme on häipynyt ladulleen.

Lähtekäämme mekin. Hanki kutsuu, latu vetää, kuutamoillan kiehtova salaperäinen latu.

PERUNAPELLOLLA

Eräänä kevätpäivänä istuskeli muutamia pieniä poikia lämpöisessä santakuopassa. He lausuivat toivomuksia siitä, mitä kukin mieluimmin ottaisi, jos heti saisi mitä haluaisi, jos toivottu herkkupala lennähtäisi ilmasta suuhun, niinkuin kärpänen joskus lentää ihan toivomatta.

Eräs olisi ottanut palasokeria kokonaisen laatikollisen. Toinen halusi napoleoni-karamellejä, jotka olivat parhainta herkkua, mitä hän tiesi maailmassa olevan. Kolmas toivoi ranskanpullasta tehtyä hunajavoileipää, oikein suurta. Vuoronsa mukaan toivoi jokainen parhainta, mitä osasi. Viimeisenä esiintyi Ville, pieni pojan nöpönen, oikeastaan liiankin pieni niin tietoviisaiden miesten seuraan. Kukaan ei sentään tahtonut kiistää, että hän liikoja toivomuksessaan olisi vaatinut. Näin se kuului: Jos saisin kupillisen uusia perunoita ja lautasellisen äidin kirnuamaa voita, en mitään muuta haluaisi!

Suurempien toivomusten miehet naurahtelivat nöpöselle ja hänen perunatoivomuksilleen. Mutta he olivat jo lähes puoli päivää leikkineet santakuopassa, nälkä hiveli vatsanpohjassa ja aurinko paistoi. Se sulatteli olemattomiin sokerit, karamelli-napoleonit, hunajavoileivätkin, vain nöpösen uudet perunat ja äidin kirnuama voi jäivät voittajina toivomusten taistelutantereelle: Voi, kun olisi ollut kupillinen paistiperunoita ja lautasellinen voita!

Pikkuinen nöpönen santakuopan pohjalla lausui paikkansa pitävän totuuden: Peruna ja voi jäävät voittajiksi aina puolipäiväisen työn jälkeen.

Nyt seuraavina, toivottavasti kaunistuvina syyskuun loppupäivinä varautuu Suomen kansa jälleen yksimielisenä isommille ja pienemmille perunamailleen. Onpa taas touhua ja hälinää, heiluu kuokkaa ja haarukkalapiota, kopisee koppaa ja kärrynkoria, nähdään värikkäiden syysmetsien peltolaaksoissa lasta ja naista, miestä ja hevosta, möyrivää ja pyörivää ylösottokojetta jos minkäkin moista. Perunapellolle kauniina syyspäivänä lähtevät nekin, jotka maamiehen muuhun kesäiseen työhön eivät ole päässeet tahi pystyneet: käsityöläiset, eri ikäiset ja kokoiset koululaiset, muorit ja vaarit. Perunapellossa on taikaa ja perunankaivaja on aina sisimmältä pohjaltaan jonkinlainen aarteenkaivaja.

Täytyykö tämä väite todistaa? Se on helppo tehtävä kauniin perunaviikon aattoiltana. Onko kukaan teistä koskaan tavannut perunanviljelijää, joka olisi ollut tyytymätön perunasatoonsa? Jos hän perunannostopäivänä näyttää hapanta naamaa, niin johtuu se ehdottomasti joko tupakannälästä, hammassärystä tai jostakin muusta syystä. Maanviljelijä voi saada huonon sadon viljasta, rahamies huonon koron sijoituksestaan, talon vanha eläkevaari mitättömän saaliin lahnankudusta, mutta huono sato perunasta olisi sekä järjen että luonnonvastaista.

Pakinoitsijan kotipaikkakunnalla eleskeli vaarivuosinaan Teemu-niminen jämerä ikämies, joka oman kertomansa mukaan aikoinaan voimallisesti oli vaikuttanut muun muassa Turkin sodassa. Nyt hän eleli Liisoineen ns. ruokkovaarina, mutta jämerä ja pelätty mies hän yhä vielä oli varhaisemmissa nuorisopiireissä. Muiden luvallisten elinkeinojensa ohella Teemu harrasteli myös perunan viljelyä. Täsmälleen nelikon hän jätti siemeneksi ja istutti sen Kustaan päivänä jonkin ruotutalon peltoon, ei milloinkaan peräkkäin samaan peltoon, sillä viisaana miehenä Teemu hyvin käsitti vuoroviljelyksen tärkeyden.

Oli taas kerran joukko poikia Teemun sängyn ympärillä, aikuisiakin renkimiehiä, koska vanhat taistelu tarinat ovat aina olleet muodissa ja koska Teemun sängyn lähettyvillä joka sunnuntai-ilta yhä vielä tapahtui jotakin. Kysäiseepä joku poikanen sitten sotamuistelmien lomassa, että mitenkäs ne Teemun perunat tänä vuonna ovat kasvaneet? Seurasi jännittävä hetki.

— Jaa mitenkäkö perunat kasvaneet! Kaikkia kyseletkin, tolvana! Minullehan tulee perunanvarsiakin tänä vuonna, etteivät mahdu helvettiinkään.

Paljon tuli Teemulle sinä vuonna perunaa, sillä lämpökellari hänen käsityksissään oli jokseenkin tilava paikka. Sinne mahtui turkin keisari ja kaikki mahomettilaiset ja sen lisäksi vielä tarhantäysi kelvottomampia liittolaisia »Dubnei-Gornijakin» valleilta. Mutta Teemun perunanvarret eivät sinne mahtuneet.

Historian kertomusten mukaan on peruna istutettu ja juurrutettu suurella vaivalla Eurooppaan ja tietenkin vielä suuremmalla tuskalla Suomen maan kiviseen maaperään. Mutta peruna on siitä ihmeellinen kasvi, että kerran alkuun päästyään se jurii omalla painollaan eteenpäin. Koko lyhyen kasvukautensa se näin hellittämättä juurtuu ja möyrii, hajoittaa ja hakee juurensa yhä syvemmälle ja leveämmälle siihen multapenkereeseen, joka sen hallittavaksi on annettu. Eikäpä riitä, että se itse myyrästäisi, se panee omistajansakin juurtumaan pellon multaan. Olkoonpa hän sadan hehtaarin suurpellon omistaja, nelikollisen ruokkoviljelijä tai viiden litran aikaisen perunan kerholainen, niin hän mielenkiinnolla kuuntelee säätiedoituksia tai katselee omia taattuja taivaanmerkkejään: Saisi tullakin jo hyvä sateenropsaus, tekisi niin hyvää perunalle! Kas, vetää, vetää tuulta pohjoisen puoleen, jos tuosta räväyttää selkeän yön, niin panee perunanvarret, pakkanen pakana!

Näin hän huolella, ilolla ja murheella seuraa perunansa vaiheita istutuspäivästä nostamispäivään, pellosta kuoppaan ja kuopasta peltoon, elää ja kasvaa itse perunoittensa kanssa, eikä tämä pellossa ja perunassa eläminen ole suinkaan niin vähäarvoinen seikka, miksi me sen kapalla ja nikkelimarkoilla mitaten usein pyrimme arvioimaan. Mutta siirtykäämme toki jo pakinan varsinaiseen aiheeseen: syksyiselle perunapellolle.

Siitä on kulunut jo vuosia. Aleeni sen asian tarkemmin muistaa. Jo kesällä perunavakoja nyhtäessämme olimme panneet merkille, että tulee hyvä perunavuosi, varsi kasvoi, että jutisi, ja jos jokin mukula vahingossa muljahti päivänvaloon, niin eipä kehdannut sitä enää takaisin peittää, niin komea nähtävyys se oli. Kaiken lisäksi tuli vielä kauniit nostoilmatkin, poutaista ja lämmintä, ei öisinkään liian viileää.

Vanha Lehtinen, jolla myös oli viljelmäosuus perunapellossamme, oli jo edellisinä päivinä rapsinut viikatteella varret kasaan. Kun Aleeni sitten määrättynä kauniina päivänä sahroineen ja hevosineen ja apuväkineen nousi pellolle, oli kaikki lakeaa.

Keskeltä sarkaa aukaistaan ensimmäinen vako. Aleenin hevonen tietää ohjastamatta, mistä on kuljettava, vahvat varrentyngät jutisevat ja muheva multa kiehuu sahran terän edessä kahta puolta. Sitä mukulan mahtavuutta ja perunan siivoa! Monta kertaa on Aleeni ollut perunapellolla, Lehtinen vielä useammin, mutta tällaista potaatin kiehumista eivät he kumpainenkaan tätä ennen ole nähneet.

Tuollaista vakoa kelpaa ruveta kaivamaankin. Metrin, puolentoista levyisenä luokoliinana jää karhepää kaivajan jälkeen, eikä asiaansa intoutuva poimija tarvitse pienten koppaansa ollenkaan, pieniä yksinkertaisesti ei ole olemassakaan. Mutta suurten kukkupää koppaa täytyy hänen tyhjentää kärryn koriin sitä useammin.

Vakoja avautuu, toinen ja kolmas, yhtä yltäkylläisen täyteläisiä. Nyt on kaikilla kaivajilla jo oma vakonsa, suuremmat kopat, korit ja laatikot alkavat täyttyä nopeasti. Aurinko kohoaa korkeammalle ja santarakeinen multa kuivahtaa. Suuret perunapesäkkeet pulpahtavat paisteiselle karheelleen yhä puhtaampina. Siinä maan elo kukoistaa värikkäänä, kultaisena ja keltaisena, pellolla, astioissa, naapuripellolla ja astioissa, kaikkialla, minne katsotkin.

Kaivuumiehet ja poimijat juttuavat leppoisasti kesäisistä asioistaan, perunasta etupäässä. Mitä kaikkea perunasta saakaan: Perunalaatikko se on poikaa, kun täysimaitoon tehdään, jaa, jaa! Kyllä vain lipittelet hoputtamatta kalakeittoakin, tuoreista ahvenista ja uusista perunoista! En minä sentään vaihtaisi mihinkään keittoon paistettuja uuniperunoita koururasvan kanssa! Etkö jouluaattoillan silppulaatikkoonkaan, joka tehdään sipuleista, sianlihasta ja viipaleperunoista?

Jokaisen oma on kunkin hyvä, riitelemättä niillä herkutellaan. Päivän silmä hymyilee ja paistaa. Se keskustelee säteilevää kieltään suoraan perunoitten kanssa, joita se tätä ennen tänä kesänä tuskin on nähnytkään, vaikka niin hedelmällisessä yhteistyössä kolme kuukautta ovat olleet keskenään. Olenpas siinä jokin tekijä ollut minäkin, puhisee muheva multa Aleenin sahran edessä Olet! Sinäpä vasta oletkin! myöntelevät isot mukulat ja hyppelevät iloissaan sinne ja tänne.

Kun vakoja on taas tarpeeksi auki, ajamme Aleenin kanssa kuivahtaneita perunoita kellariin kuorman toisensa jälkeen. Heittelemme hehdon laatikoita kuin karvarukkasia, mitäs ne kahden miehen käsissä painaisivat. Mutta perunat kyllä painavat. Lehtinen punnitsee suurta mukulaa vavahtelevassa kädessään, ihmettelee. Osaapa painaa! Kuinkahan paljon tuo painaakaan! Päätetään viedä päivällisaikana punnittavaksi, tämä ja pari muuta suurempaa.

Sittenpä käväistäänkin päivällisellä. Emäntä on pääruoaksi valmistanut perunasosetta. Se on hyvää ruokaa, yhtä maailman maukkaimmista, vaikka kukaan ei tainnut perunapellolla tulla sitä herkkuruokien joukossa maininneeksi. Lisätäänkin muusia ja puhutaan edelleen perunoista ja perunankaivuista, vaihteeksi perunalaaduistakin: Se on satoisa ja makea peruna tämä uptotaatta! Puritaani taas on hirmun aikainen! Aikainen se on ruusunpotaattikin! Lehtisellä on puolitoista vakoa sitä, eikä hän mielellään näe, että vanha hyvä palvelija maininnoitta unohdettaisiin.

Sopivan lepohetken jälkeen jatkuu perunankaivuu mullan höyrähdellessä, päivän lämmittäessä, vakojen vähentyessä ja kellarin täyttyessä. Riipaisemme ylös myös Lehtisen perunat, nekin jäljellä olevat ruusunpotaatit, kun kerran värkit ovat hyvässä kunnossa. Lehtisen perunat pannaan säkkiin ja suut narulla visusti kiinni.

Kun pelto vihdoin on selvänä, on päiväkin lopussa. Illalliseksi on emäntä uunissaan kypsentänyt perunapaistikkaita. Se on voisulan kanssa sentään sitä kaikkein parasta herkkua. Kas perunan paras on juuri siinä kuoren alla, se vitamiini, nähkääs! Se on niin herttaisen mukava käsitelläkin sellainen kuorimaton vitamiiniperuna, ei muuta kun kerran puhaltaa ja poskeensa hivauttaa!

Aurinko on laskenut jo mailleen, mutta huomenna se jälleen nousee, ensimmäisen perunaviikon ensimmäisenä nostopäivänä. Toivottavasti kaikissa tasavallan kouluissa annetaan perunalupaa tänä vuonna ja ensi vuonna ja niin edelleen tulevaisiin aikoihin saakka.

Ja toivottavasti perunanviljelys joskus vielä tehdään kaikille pakolliseksi, niinkuin humalanviljelys oli ennen muinoin Ruotsin vallan aikoihin.

Ja sitten on laissa määrättävä myös perunankaivuulomaa kaikille, kaikille: Yleisradion kuuluttajille, kansallisteatterin näyttelijöille, hallituksen jäsenille ja tasavallan presidentille. Eduskunta voi huolella aloittaa työskentelynsä vasta perunankaivun jälkeen.

Ja toivottavasti jokainen sitten kaivaa omin käsin ainakin osan omista perunoistaan ja paistaa ne, puhaltaa irtoroskat pois ja syö kuorineen, karsineen joko ilman tai voisulan kanssa. Sillä vitamiinia me kaikki tarvitsemme, sitä numeroa ja laatua, mitä peruna ja perunapelto niin runsaassa määrin viljelijälleen antavat.

SEPPÄ SYÖPI SELVÄN LEIVÄN, AURANPAINAJA PAREMMAN

Jokapäiväisen leivän hankkimista itsensä ja läheisimpiensä elannon ylläpitämiseksi pidetään yleensä niin tärkeänä, että monet täydellä syyllä tunnustavat sen pääelinkeinokseen. On tosin loistavia poikkeuksiakin. Muutamat ovat huolettomia kuin taivaanlintuset, eivät niitä eivätkä kokoo riiheen, mutta siitä huolimatta elävät, jopa hyvin ja iloisesti. Nämä esimerkit panevat ajattelijan vakavasti epäilemään jokapäiväiseen murehtimisen tarpeellisuutta.

Myös monista hyvistä ominaisuuksistaan tunnetun Suomen kansan keskuudessa on kautta aikojen ollut erilaisiin yhteiskuntaluokkiin ja arvokuntiin kuuluvia yksilöitä, jotka ovat osanneet työn ottaa oikeasta näkökulmasta. Pakinanpitäjän muistoon on varhaisilta nuoruusvuosilta jäänyt eräs nuorukainen, juuri tätä viisasta sukua.

Hänen isänsä oli ankara työmies. Sattuu näet usein, että viisaalla miehellä on tyhmä isä, harvemmin päinvastoin. Talossa oli riihipäivä ja isä pyyteli poikaa riihenpuintiin. Poika vain makaili tuvan sängyssä selällään ja haukotustensa lomasta vastaili: Enkä viitsi. Minun ruumiini ei tunnu kaipaavan työtä, riihenpuintia ei ensinkään. Kun ukko yksinään oli lähtenyt riihelle, perusteli poika minulle, kokemattomalle miehenalulle vakaumustansa vanhojen viisaiden sanoilla. Ei työ herkkua ole, riihityö ei varsinkaan. Jos se herkkua olisi, niin herrat sen olisivat meiltä jo vieneet.

Kuulin sen silloin vasta ensi kerran, siksi kaiketi se on jäänytkin niin mieleeni. Nyt sen kuulitte myös te, herrat. Toivottavasti tämä kirkas totuus kirpaisee ja leikkaa kuin kylmä jääpuikko ihon ja paidan välissä. Laiskureita, työn vieroksijoita te herrat olette ja olette aina olleet. Tämän lisäksi olette te myös suuria herkuttelijoita, kuten ahkeran miehen viisas poika sananlaskullansa todisteli.

Onneksi käsite herra on sekä laaja että venyväinen. Herroja on monta laatua: Maaherroja, kirkkoherroja, aatelisherroja, nappulaherroja, keppiherroja, tunnetaanpa suomenkielessä sellainenkin herra, jonka määräävänä lisäkkeenä on häntä, siis häntäherroja. Tämä on totinen tosi, vaikka nyt onkin mätäkuun loppupäivien lämpöinen ilta.

Tapaus on sattunut Hämeen maassa. Herra haastoi talonpojan oikeuteen solvauksesta. Tuli päivänselvästä toteennäytetyksi, että talonpoika oli nimitellyt kantajaa häntäherraksi. Vastaaja ei yrittänytkään luikerrella, vaan tunnusti avomielisestä Joo, kyllä asia on, niinkuin korkealle oikeudelle on tässä esitetty ja todistettu. Kyllä minä niin sanoin.

— Kuinka te sillä tavalla? moitiskeli tuomari.

— No, miksikä minä häntä olisin sanonut, ellen minä häntä herraksi olisi sanonut?

Vastaaja katseli neuvoa anelevin silmin herroihin, niin tuomariin kuin kantajaan.

— Jaaha, tuota, aivan oikein. Enpä tosiaan itsekään ymmärrä miksi muuksi te olisitte voinut häntä nimittää, ratkaisi viisas Salomo hetken harkittuaan. Nähtävästi hän tunsi herran ja katsoi käytetyn lisäkkeen sopivaksi hänen nimensä eteen. Luonnollisesti kanne hylättiin ja häntäherra sai maksaa kulut sekä todistajille että vastaajalle.

Mutta mitä tekemistä tällä kaikella on paljon lupaavan pakinaotsikon ja tekstin kanssa? Ei yhtään mitään. Minkä vuoksi sillä pitäisi olla sen kanssa jotakin tekemistä? Miksi ne eivät saisi kulkea omia teitään sekä nimi että juttu, näin mätäkuun lopussa. Kiertäväthän kaksi läheisesti yhteen kuuluvaa toinen toistaan usein tavallisinakin aikoina: aita peltoa, poika tyttöä ja kissa kuumaa puurokuppia.

Saattaa tähän kiertelyyn yhtenä päävaikuttimena olla myös se seikka, että seppä on sekä tosielämässämme että mielikuvituksessamme aina esittänyt ja tulee vastakin esittämään mitä arvokkainta persoonallisuutta, kuten myös otsikkosananlaskumme toinen asiakas, kyntömies eli auranpainaja.

Meillä on täällä Helsingissä tunnettu K.K.K., kolmen Kallen kuvapatsas, jonka ohitse pakinoitsija tuhansien kansalaisten tapaan kesäisin kulkee avopäin vain sen vuoksi, että mainittu taideteos esittää kolmea kovaa seppää moukarit kädessä.

Ja mikäpä historiallinen, esihistoriallinenkaan aihe antaa meille toista niin jyhkevää urosta kuin on kalevalainen seppo Ilmarimme. Järjenlahjoiltansa hän oli tosin hieman heikompi kuin lauluveikkonsa vaka vanha Väinämöinen, mutta käytännöllisissä taidoissa samoin kuin rakkausasioissa sen sijaan monin verroin häntä taitavampi ja onnekkaampi.

Seppä on kuuluisa ja arvossa pidetty mies kansan keskuudessa. Tässä puhellaan nyt taas vähän vuosien takaisista, joten ei voida täytenä totena vakuuttaa, sopiiko tämä enää nykyisiin oloihin, seppiin ja sepän tarvitsijoihin Suomen maassa.

Hän oli erikoisammatiltansa pyssyseppä. Varsinaisten sesonkiensa väliajoilla hän taoskeli ja teritteli muutakin: vesureita, kirveitä ja viikatteita. Vastenmielisesti hän kuitenkin tällaisia reiättömiä aseita teki ja korjaili. Tämän vuoksi häntä oli vaikea saada kotoansa lähtemään. Mutta hyvin vastenmielisesti myös taloista lähdettiin hänen tai jonkun muun teräsepän kotiin työaseita kanniskelemaan, koska joka talossa oli paja ja alasin ja valmiiksi poltetut hiilet ja mikä kiusallisinta: Sepän kotiin vietyjä työaseita ei juuri koskaan saatu määräaikaan kunnostettuina takaisin.

Mutta jos seppä jollakin ihmeen konstilla saatiin houkutelluksi taloon, niin silloin kelpasi. Kaikki työaseet tulivat tuliteräkuntoon, sillä eihän seppä kesken aikojaan kehdannut lähteä talosta. Eikä työ tullut liian kalliiksikaan, koska ruoalle ja muulle »»ylöspidolle» laskettiin myös jonkinlainen arvo.

Seppä oli nokinen mies, mutta »hantvärkkärien» joukossa hänen tilansa oli numero yksi. Suutaritta ja räätälittä tultiin vanhoja korjaillen vuosi aikoihin, hätätilassa kaksikin, mutta sepättä ei. Kuinka lähdettiin halkometsään, jos kirveen terä oli kasassa? Mitenkä mentiin heinään ja elopellollekaan, elleivät viikatteet ja sirpit olleet »kallitut». Vain harva ammattitaidoton mies uskalsi itse käydä teräaseittensa kimppuun, vaikka olikin paja ja hiilet ja vaikka hän kenkien ja vaatteiden korjailemisessa olisi ollut puolimestari. Teräraudankäsittelyssä ja katkaisemisessa tarvittiin Ilmarisen taitoa ja taikaa. Näin ollen oli luonnostaan lankeavaa, että milloin seppä taloon saatiin, hänet hyvin syötettiin ja juotettiin, varta vasten limppuleivät ja hiivataikinat leivottiin. Jos palaamme vielä varhaisempiin aikoihin, jolloin petäjäisellä sekoitettu leipä oli pirtin asujainten arkipäiväisenä ruokana, niin silloinkin jo talon kamarin puolelle »ruukatussa hantvärkkärin» pöydässä: Seppä söi selvän leivän. Sellainen pokko tämä mustanenä taitomies on ollut Suomenmaassa kaikkina aikoina.

Mutta auranpainaja on syönyt paremman leivän, rohkenee vanha sananlasku kuitenkin väittää. Kuinka tämä on käsitettävissä? Eipä muutoin kuin että selvä leipä ei merkitse aina parhainta leipää. Omakohtaisesta kokemuksestaan tietää vielä nykyisenkin ajan ihminen, erittäinkin monilaatuisen tehdasleivän armoille joutunut kaupunkilainen tämän väittämän hyvinkin todeksi. Kaikkein kirkkaimman lasikaapin koreimmasta paperikääreestä esiin kaivettu suurmyllyn lumivalkoisista herkku jauhoista mitä hygieenisimmin valmistettu valkoinen leipä jättää hänen vatsansa tyytymättömäksi ja sulatusrauhasensa apeaksi, jopa niin että asianomaisen omistajan tekee mieli lähteä maaseudun elovainiolle tähkäpäitä poimimaan ja rukiinjyviä pureskelemaan. Tätä älköön otettako suurisuuntaisesti kehittyneen jauho- ja leipäteollisuutemme moitteeksi, ei millään muotoa, mutta kun tässä nyt on selvästä ja parhaasta leivästä puhe, niin totuus on tuotava esiin, vaikka se pudottaisi kiven jauho- ja leipätehtailijan leipään. Teidän monilaatuisesta ja muuten niin erinomaisesta tehdasleivästänne puuttuu jotakin. Te tietysti kiistätte ankarasti vastaan. Arvovaltaisimpien tiedemiesten pettämättömillä numeroilla te meille yksinkertaisille kuluttajillenne todistelette valkoisen patentti- ja pakettileipänne erinomaisuutta. Se on kaunista ja maukasta. Mitään ravintoaineksia ei siitä puutu, ei edes vitamiinejakaan. Niitä voidaan luetella jo kuin kohta »pokstaaveja» aapiskirjan kannesta: A... B... C... D... E...

Näin te meille iskette päin taulua, ja kuitenkin me uppiniskainen kuluttajakansa, ainakin me, jotka vihreässä nuoruudessamme olemme syöneet auranpainajan tukevata leipää, hiljaisessa mielessämme kapinoimme. Onhan tämä leipää tämäkin, mutta ei tämä ole sitä parhainta leipää! Tästä puuttuu... Kovistettaessakaan emme osaa sanoa mitä ravintoaineita ja vitamiineja siitä puuttuu. Ei kai siitä puutu mitään, taitaa olla enemmän kuin sataprosenttisesti sekä ravintoa että vitamiineja. Kuitenkin me jankutamme: Tästä tehdasleivästä puuttuu... ehdottomasti puuttuu jotakin...

No, miksikä emme sitä sanoisi, koska olemme jo näinkin pitkälle uskaltaneet: Parhaimmastakin tehdasleivästä puuttuu alkuperäisen maatiaisleivän maku, jota myös toisella nimellä leivän siunaukseksi sanotaan. Mitä se on ja mitä siihen kuuluu? Sitä emme osaa teille tarkemmin selittää emmekä nykyaikaisilla prosenttikartoilla esittää.

Vanhojen muistojen ja elokuisen illan aavistelujemme mukaan siihen kuuluu: mullan tuoksumista, tähkän nyökkimistä, keltaisen korren kahinaa, savun tupruamista, varstan kolkkumista, kuivien jyvien rapinaa, veden solinaa, kiven jyrinää, ja uudisjauhoja valkoisessa säkissä. Sitten vielä: lämpiävä uuni, käännetty pöytä, pitkät leipälaudat, kymmenittäin kauniita taikinamöykkyjä sekä niiden takana erinomaisen tuttu leipoja kääräistyine hihoineen ja hymyilevine äidinkasvoineen. Kaikista näistä ja vielä monesta muusta muodostuu sopivan nostatuksen jälkeen se maatiaisleivän maku ja siunaus, jota viisainkaan tiedemies ei osaa prosenttikartoillansa esittää.

Kun Suomen kodeissa elokuussa istutaan illallispöytään, on suuressa pyöreässä korissa poutakesän valkoista uudiseloa: reikäleipää, ohkaisempaa hiilikkoa tahi hiivalla nostatettua rieskaa. Elokuisena lauantai-iltana on aterioitsijan hiljaisessa mielessään syytä tunnustella sitä. Eihän ole sanottu, nauttiiko hän aina tätä maan alkuperäisillä antimilla höystettyä voiman leipää ja vaikka nauttisikin. Lämmittävä muisto kätkee vuosikymmeniksi mukaansa näkymättömän elämänsiunauksen, niinkuin auranpainajan alkuperäinen leipä.

KEN KESÄT KAIKET KALOJA ONKII...

Ken kesät kaiket kaloja onkii... Te hyvät lukijat tiedätte, minkälainen on tämän tunnetun ja paljon sanovan suomalaisen sananlaskun loppupuoli. Mahdollisesti se saattaa olla eri puolilla maata erilainen, hyvinkin monenlainen, mutta sen tarkoitus on aina sama, se on suoraan sanoen hävytön, tuhansien järvien maan uutterimman kalamiehen sisäisiä tunteita syvästi loukkaava. Tämän vuoksi se jääköön tässä paikassa kokonaan mainitsematta, kiertelyn ja kieräilyn varaan, kuten aina, milloin asiaa ei voida eikä uskalleta sanoa muutamalla sanalla.

Miksi sitten tärkeän kalastuselinkeinomme jaloin haara on maan vanhimmilta ja viisaimmilta tällä tavalla nälvitty ja vähäiseksi arvioitu? Juuri tämän vuoksi, satojen tuhansien jalojen onkimiesten syyttömästi riistetyn kunnian tähden on pakinoitsijan, entisen halveksitun onkimiehen, nyt käytävä jaloon taisteluun sekä entisten että nykyisten, vieläpä vasta tulevaistenkin virkatoveriensa kunnian puolesta.

Arvaan kyllä varsin hyvin, että onkimiehet viime kesänäkin suorittivat jännittävää ja voimia kysyvää vahtipalvelustansa lukemattomissa paikoissa: vene- ja laivalaitureilla, vesikivillä, rantamättäillä, vuotavien venerotteloiden perä- ja kokkatuhdoilla, risuaidan johteilla, saramättäillä, rantapuiden juurakoilla, vieläpä ammoin kaatuneiden tervashonkamurjaaneiden mustissa haarukoissa kykkien.

Tämä puolustuspuhe, tahi valkaisupyykki ei ehkä tule arvoisien virkatovereiden kuuluville. Mutta eihän tämä saarna ole onkimiehille aiottukaan. Paremminkin se on tarkoitettu kaikille niille suulasteleville ja viisasteleville kotikissoille, jotka milloinkaan eivät ole käpäläänsä onkiveteen kastaneet, vaikkakin hyvällä halulla, maiskuttelevin huulin ovat toisten vaivannäköjen ansiosta monta kertaa makeaan liemeen puhaltaneet.

Oi, kuulkaatte siis vanhan, usein pilkatun onkimiehen opetussaarna! Tämän jälkeen menkää saunaan, kylvettäkää itsenne lepän oksista ja pihanokkosista tehdyllä vastalla ja sitten perin pohjin puhdistautukaa lähimmässä onkivedessä. Vasta tämän jälkeen olette kelvolliset nauttimaan sitä herkullista kalakeittoa, jonka emäntänne urhoollisten onkimiesten ansiosta nautittavaksenne asettaa.

Miten monta, aivan aiheetonta ylistyshymniä maailmassa on veisattu taidemiehelle, tiedemiehelle, valtiomiehelle, miekkamiehelle, maamiehelle, karjamiehelle, kauppamiehelle ja virkamiehelle.... Tahi vain miehelle, paljaalle miehelle, jolla useinkaan ei ole muita ansioita, kuin että housujansa kannattelee tukevien henkseleiden avulla.

Mihinkä on tässä ylistyksen ja kunnian ryöppyaallokossa unohdettu urhoollisista urhoollisin, mistään esteistä ja vastuksista lannistumaton onkimies! Tuhansien menneitten sekä tulevaisten onkijataistelutovereitten puolesta kysyn teiltä, kuivakäpälät, toisen ja totisemman kerran: Mihin on juhlapäivällisiä, muistokirjoituksia ja ansiomerkkejä jaettaessa unohdettu miesten mies: onkimies? Kansa vaikenee. Ei tiedä, mitä vastaa.

Kysymme vielä kolmannen kerran: Eikö onkimies omassa ammatissansa ole yliveto kaikista ammatti-, virka- ym. miehistä? Tarvittaessa hän on kaikkia niitä ja sen lisäksi mies vielä aivan erikoista luokkaa: onkimies ilman vertaa vertaistensakaan joukossa! Pitääkö tämä päivänselvä asia teille todistaa?

Koska sitä vaaditte, niin olemme valmiit. Käykäämme asiat pykälä pykälältä. Ensimmäinen väite kuului: Onko onkimies taiteilija? Iskemme suoralta kädeltä silmää räpäyttämättä. Hän on taiteilija, jopa suuri taiteilija: maalari, säveltäjä ja kirjailijakin, joka käyttelee yhtä vaivattomasti sekä runoa että proosaa. Katsokaa onkimiehen varjokuvaa sisälammen tyynessä rantavedessä! Siinä seisoo hievahtamatta elävä pikkumies, paljaskinttu, lippalakki. Kaarnakoho pylkkii lumpeen kukan luona, miehen silmä pyöreä kuin tinanappi...

Kotimatkallaan hän viheltelee kahteen kertaan kaikki osaamansa rekiveisut, polkat ja piirilaulut. Jos hyvä kalaonni on ollut, sepittelee hän omasta päästänsä tusinan verran uusia, laulelee, viheltelee ja naputtelee varpaillansa tahtia.

Entäpä kotoiset kalakaskut sitten? Aikuisille ja lapsille, kaikille hän on valmis kuvaamaan parhaita temppujaan: Mistä tuli tuo ja tuo kala, miten narrasi tai oikoisenaan tärppäsi sylen tai puolentoista syvyydestä juuri silloin, kun aurinko hävisi pikkuhetkeksi pilveen ja suuri sininen sudenkorento levitetyin siivin pysähtyi kohon kohdalle tuijottelemaan. Entäs ne kalat, jotka ovat lampeen pudonneet näkymättöminä tai vaikkapa puoliksi näkyväisinäkin. Niissä kaloissa vasta on mielikuvituksen lentoa ja voimaa! Ei niitä räätälin nauhoilla mitata eikä rautapääpuntarilla punnita! Täysin omaperäistä, lennokasta kieltä siinä käytetään ja mittakin venyy ja venyy, kuten elävä voima aina elävän kertojan käsissä venyy: Oli se ainakin noin... noin... noin pitkä! Ainakin puolitoista, ellei kaksi kiloinen!

Onkimies on armoitettu taiteilija, käyttipä hän välineinään sitten värejä, säveleitä tai sanoja. Mikä oli todistettava.

Toinen väittämä kuuluu: Onkimies on tiedemies. Kuten tunnettua, on jokaisen tiedemiehen kallis, jopa ylpeilemisen arvoinen ominaisuus hänen hellittämätön uutteruutensa. Hänen tunnuslauseensa on ja tulee olla: Kaikki tieteen hyväksi. Jos hän on oikea, suuresta kutsumuksestaan tietoinen mies, on hän aina valmis yhden ihmiskunnalle hyödyllisen jopa hyödyttömänkin hyttysen vuoksi uhraamaan uuden hattunsa, kuukauden kesälomansa, vasta vihityn vaimonsa, kerta kaikkiaan sanottuna kaiken muun paitsi »kärpästänsä», joka muiden mielestä tuskin on minkään arvoinen.

Eikö veljemme onkimies osoita juuri samanlaista hellittämätöntä uutteruutta ja luonteen uljuutta kärpäsensä vuoksi, jota kaikki nauravat. Hän istuu, kököttää veneensä perässä sääskien, paarmojen ja polttiaisten keskellä iltakaudet saamatta mitään. Hän matkustaa etäisestä Intiasta maapallon ympäri Lapin Kolttakönkääseen, seisoo kolme kuukautta vesikivellä rullavapa kädessä, ja sitten kun vihdoin puolen vuoden vaivojen ja huikeiden matkakulujen palkkioksi saa yhden kalan, on hän maailman onnellisin mies, kokoaa kampsunsa, lyö rintoihinsa ja sanoo: All right!

Onkimies on tiedemies, mikä oli todistettava.

Onkimies on myös valtiomies eli ns. diplomaatti. Mikä on valtiomiehen suurin ominaisuus? Puhua paljon, sanoa vähän, johtaa syötti houkuttelevimpiin kiemuroihinsa ja sitten ratkaisevalla hetkellä nopealla tempauksella napata koukku huuleen. Eikö taitava onkimies menettele juuri samalla tavalla? Onko onkimies oppinut taitonsa valtiomieheltä vaiko valtiomies onkimieheltä? Tämän kiintoisan kysymyksen jätämme arvoisan kuivakäpäläisen lukijan itsensä vastattavaksi. Toteamme vain läpilyövällä itsetietoisuudella:

Onkimies on suuri valtiomies eli diplomaatti, joka oli todistettava!

Seuraava vastustajamme on maamies. Jaa-a! Kuka sinustakaan maamies tuollaista uskoisi, sinä, joka onkimiehen parhaimpana iltapäivänä käyskentelet ruskein rinnoin ja tyytyväisin mielin viheriöitsevien heinäseipäittesi keskellä! Itse olet ollut mitä intohimoisin onkimies neljä-, viisi- jopa kuusikymmentä vuotta sitten, mutta nyt kun paljaskinttuinen nuorempi vesasi kuopii perunakuokalla saunan takaa matoja, hävitäkseen mitä äänettömämmin kiehtovan metsäpolun pimentoihin, keksii sinun kaikkinäkevä haukansilmäsi hänet, etkä malta olla murahtamatta: Joko taas! Ken kesät kaiket kaloja onkii.

Mutta jos rohkenet väittää ääneen, ettei pojastasi tule kunnon maamiestä, koska hän kesäiseen aikaan käväisee ongella miltei joka ilta, niin... niin en tiedä enää, mitä sanoisinkaan. Ehkäpä sanon vain: Katso, miten vikkelästi hänen kuokkansa kärki heiluu tuolla saunan takana. Siitä on aikaa, jolloin itse noin nopeasti olet heiluttanut kuokkaa, lienetkö kertaakaan sen jälkeen, jolloin itse olit hänen kokoisensa onkimies. Sanomme hiljaa, etteivät kaupunkilaiset kuulekaan: Hänestä tulee aikoinaan hyvä maamies. Onkimies on maamies, joka oli todistettava.

Niin oudolta kuin se monesta ehkä tuntuukin, on onkimies myös kauppamies. Milloin hän saa puoli kiloa särkiä tahi neljänneskilon painoisen ahvenen, on suorastaan ihme, ellei hän tunnin kuluessa ole ensiluokan kauppamies. Meidän vaarimme tapasi ennen muinoin aina kysäistä ongelta palaavalta puolustuspuheen pitäjältä: Halpenikos se kalan hinta paljonkin tänä päivänä? Silloin ei vielä radiossa ilmoitettu kalojen tukkuhintoja. Jospa olisikin niin tehty, olisi äijä saanut villat luonnossa takaisin.

Ja lopuksi: Onkimies on mitä nuhteettomin virkamies. Virka se on onkimiehenkin virka, ja jolla virka on, pitäköön virastansa vaarin. Kukapa valtakunnan virkamies tekeekään tämän sen uskollisemmin kuin jokaikinen onkimies. Ei häntä estä pouta, sade, eipä edes tihkusade, ei ukkosilmakaan. Vaikka äidit ja muorit puhuvat metsälampien veden äijistä ja suurisuisista möyriäisistä, jotka joka hetki ovat varomatonta onkimiestä uhkaamassa, niin poika menee sittenkin metsälammelleen, koska kutsumuksensa ei anna hänelle rauhaa.

Veljeni onkimies, ei löydy sinun vertaasi ahkeruudessa, uskollisuudessa eikä elintapojenkaan nuhteettomuudessa. Mitäs välitämme vaikka maailma meitä pilkkaa. Se pilkka sattuu maailman omaan nilkkaan, vaikka se ylimielisyydessään ei sitä huomaa.

Kaikki me loppujen lopuksi olemme vain onkimiehiä. Jokainen yrittelee omalla kivellään ja omilla koukuillaan, yksi saa ahvenia, toinen särkiä. Mutta vaikka emme saisi kuin kinaisia kiiskinpoikia, emme väsy onkimiseen. Toivossa on niin hauska elää. Jos toivon kadotamme, on kaikki hukassa ja elämä lipuu käsistämme.

No, lähtekää nyt saunaan! Haloo, onkimiehet siellä! Tulkaa tekin jo! Eikö teillä olekin jo keittokalat kopassa! Hyvä liemi kyllä tulee muutamastakin kalasta, yhdestäkin kalasta, jos se on noin... noin... pitkä... noin puolitoistakiloinen.

KÄSI HYVÄN TEKEVI, SILMÄ SITÄ KATSELEVI

Hyvää päivää, »Röömannin» Janne! Ja hyvää vuoden jatkoa! Ennen muinoin sinä olit ensimmäinen mies sitä toivottamaan, kiertelit paljon ja kerkisit sanoa sen monelle.

Enpä tiedä, oletko sinä enää Röömannin Janne. Ehkä olet jo supisuomalainen »Vihreämies».... Röystinperä... Rytösavu... No, toden tunnustaen myönnän kuulleeni, että sinä jo Linnankosken suurena herätyshuudon vuotena muutit nimesi suomalaiseksi Saarioksi. Mutta suomalainen mies sinä jo sitä ennenkin olit, niin suomalainen, etten suomalaisempaa ole ennen enkä jälkeen tavannut.

Sinä Röömannin Janne olit pitäjän kuuluisa suutari, et mikään puusuutari, vaan laajoilla aloilla tunnettu nahkasuutari, mestarien parhaimpia. Et itse ehkä täysin tietänytkään, miten tärkeä mies sinä meidän tavallisten kansalaisten ja kansalaisten alkujen tietoisuudessa olit. Pitäjän ensimmäinen mies, ehdottomasti! Jos olisi pitänyt tehdä valintoja vaikka laajemmillakin aloilla, niin eipä hevillä olisi löydetty vertoja, ei ainakaan pääpitäjän vallesmannissa, joka tiesyyneillä kulkiessaan oli olevinaan niin suurta herraa, ettei koko maassa parempaa, ei kenraalikuvernöörissäkään, jonka nimi siihen aikaan oli »Poprikohvi» ja josta muutoin kyllä paljonkin puhuttiin.

Lienee tarpeetonta mainita, että minä toinen tämän pakinan henkilöistä olin ns. luukkuhousuilla varustettu pojannaskali jossakin mäkipitäjän »mäessä», johon sinut oli tavanmukaisesti kuukausia aikaisemmin tilattu jalkinemestariksi.

Seutukunnan tärkeimpänä miehenä sinua kumarreltiin ja hövelisti pyydettiin, suoraan sanoen rukoiluinkin monta kertaa. Yleisesti tunnettu tosiasia oli, ettei sinua, Röömannin Jannea saatu jalkinemestariksi mihin taloon tahansa. Ethän sinä joka taloon parhaimmalla tahdoiksikaan ehtinyt. Viikossa oli vain kuusi arkipäivää silloinkin. Jos suutarimestarilta, vaikkapa hyvältäkin vaaditaan enemmän kuin kenkäpari päivässä, niin se on jo liikoja vaadittu, vai mitä arvelevat nykyisen ajan paremmilla teknillisillä välineillä varustetut jalkinemestarit?

Kuten sanottu, ei sinua saatu siis joka vuosi jokaiseen taloon. Niihin taloihin täytyi korvikkeeksesi pyytää »Suutar-Miijaa» tai jotakin muuta toisen tai kolmannen luokan mestaria. Mutta talon napisevaa nuorta kansaa, palkollisia ja omaa perikuntaa lohdutettiin laihoilla lupauksilla: No, älkää nyt siinä... Hyviä kenkiä Miijakin tekee...

Luuletko, että tämä arvovaltaiselta taholta annettu päiväkäsky tyydytti heitä? Ei sitten alkuunkaan. Napina yltyi rauhoittaviksi tarkoittavista tiedonannoista. Jos olisi ilmoitettu: Röömanni tulee meille vasta kahden kuukauden perästä, olisi tyydytty, vaikka paljain jaloin syyspakkasissa kärvistelty. Röömanni ei tule ollenkaan... Se oli milteipä samaa kuin hallayö ja kesätön vuosi. Miijako tulee... Rajasuutari!... Röömanni ei tule tällaiseen taloon... Enkä jää enää minäkään! Isoaholle tai Lehtomäkeen otan pestin. En rupea olemaan elinikään! mokomassa paikassa, mihin Röömanni ei milloinkaan tule!

Tällaista melskettä kuului talon karjapihoilta, jos olit lähettänyt lopullisesti tiedon, ettet tule. Ai, miten odotettu herra sinä olitkaan. Mutta joka tapauksessa olit äärettömän joustava mies ja osasit hoidella sekä tilauksesi että lupauksesi. En tiedä, onko siinä ehkä hieman itsekehua, kuitenkin minun täytyy mainita, että meille tulit joka vuosi tai ainakin joka toinen vuosi, ja me odotimme pitkien kuukausien seitsenpäiväisiä viikkoja laskeskellen. Me lohduttelimme toisiamme: Ensi kevännä Röömanni ainakin tulee! Tai: koska Röömanni keväällä tulee, niin minäkin sitten otan pestin vielä ensi vuodeksi.

Sinä puolestasi puskit töitä vapaapäiviä pitämättä ehtiäksesi meille lupaamaasi aikaan. Vain kahdesti vuodessa hävitit arkisia päiviä: Saarijärven nuorisoseuran arpajaisten ja Jyväskylän syysmarkkinoiden aikaan, matkat kun olivat pitkät eikä käytännössä ollut vielä nykyajan nopeakulkuisia maantiekeikkureita.

Mutta oli pitäjässä sellaisiakin taloja, joihin sinä et tullut milloinkaan, jostakin syystä... Niissä taloissa asusteli syksy päivien pitkäveteinen hämärä. Ei saatu kunnon palvelijoitakaan, vain joitakin »miinan jusseja» tai »jussin miinoja», naurettavia nahjuksia tai aisansa yli horjahtaneita rempsanoita, jotka eivät muille kelvanneet. Omat pojat ja tyttäretkin karkkoutuivat aikuisen kynnelle päästyään Pietarsaaren »Aaholmaan» lastaustöihin, jopa Amerikan mantereelle asti. No, oli kai näihin muitakin syitä, mutta yksi syy olit sinä. Miksi et milloinkaan joutunut muutamiin taloihin?

Mutta mihin olit varmasti luvannut, niin myös varmasti tulit. Sinut kyydittiin edellisestä paikasta talon parhaimmalla hevosella ja kirkkoreellä tai rattailla. Kampetta oli istuimen alla sekä päällä ja iloinen virnistys aina aurinkoisilla kasvoillasi. Astuit tupaan punaiseksi maalattu kalulaatikko toisessa, haitaripussi toisessa kainalossasi, ja kyytimies kantoi lestipussia.

Sitten alkoi eri vilske koko talossa. Hääräsi isäntä ja puuhasi emäntä, nuori väki juoksenteli käskyläisinä aittoihin ja ullakoille, jopa saunaan asti. Nahkakääröt, jotka jo viikkoja aikaisemmin oli kirkonkylän nahkurista tuotu, haettiin aitan parvelta esiin, naisten oli etsittävä hyvää pellavaista liinaa vuorikankaaksi, miesten vanhoja saapasvarsia ja kenkärajoja välipohjien täyteaineeksi. Liisteripatakin oli joudutettava liedelle kiireen vilkkaa.

Tällä välin sinä itse avasit punaisen laatikkosi ja hauskoja pitäjän uutisia rupatellen levittelit ihmeelliset kapistuksesi varta vasten tupaan tuodulle matalajalkaiselle suutarinpöydälle peräseinän ikkunan alle. Miten paljon hyviä työkaluja sinulla olikaan: naskaleja ja pohjaporia, puukkojakin puoli tusinaa: puupäisiä, visapäisiä ja nahkapäisiä. Voi, sitä sinun nahkapuukkoasi! Se oli kiverä näin päin ja noin päin ja niin ohkainen ja lyhyt terä siinä oli, niinkuin hevosenkengän naula olisi litistetty, vääristetty ja toisesta reunastansa liipattu kirpaisevan teräväksi.

En milloinkaan ymmärtänyt, miten niin joutavanpäiväinen puukonterä osasi olla niin terävä. Arvoitus se asia on minulle yhä vieläkin. Tosin sinä hioit ja liippasit sitä usein. Tätä varten sinulla oli pitkä kovasinkivi, johon taitavasti sylkäisit mälliä poskesta toiseen muuttaen. Liippavyösi oli pitkä ja mustankiiltävä kuin käärmeen nahka. Sen sinä ensitöiksesi löit naulalla penkin reunaan kiinni...

Hupaisa olisi muistella kaikkea, tulosi ensi hetkestä lähtösi viime hetkeen. Mutta eihän nyt ole aikaa enää perinpohjaisuuteen kuten silloin oli. Muistatko, miten sinun viidellätoista kivellä käyvä ankkurisi napsutteli ikkunan välipuussa. Monta kertaa painoit sen korvaani vasten ja sanoit: kuuntelepas, poika! Muistatko, miten kerran kahmaisin syliini meidän suuren tiikerijuomuisen kissan, sinä asetit ankkurikellosi kissan pystykorvaan ja minä kuiskasin toiseen: Kuuntelepas, poika! Ja kissa kuunteli.

Ja muistatko yhtä aamupäivää sinä syksynä, jolloin teit minulle ensi kerran uudet saappaat, tarkoitan kokonaan uusista nahoista varsia ja varren suuvuoreja myöten? Minua oli juoksutettu monta kertaa ja moneen paikkaan niiden saappaiden vuoksi, vanhaan riiheenkin pimeän aikana, muutoin en olisi mennyt sinne suurin surmin. Mutta Ottoveli, joka jo siihen aikaan oli leuoistansa hyvä, kehtasi letkauttaa: Tehdään tupakarhullekin saappaat, uusista nahoista, jos tilkkuja jää!

Siitä syntyi rähäkkä, jopa suoranainen tappelu.

Olin siihen aikaan pirhakaksi tunnettu tupakarhu, tukkanuottasilla oltaessa ehkä irtiottavaisempi kuin viitisen vuotta vanhempi velimieheni tallikarhu. Sinä yllytit meitä, mikä ei ollut kauniisti tehty. Isä naureskeli selällään peräsängyssä, eikä keittopuuhissa häärivä äitikään ollut mitään huomaavinaan. Velimies, joka pohjimmaltaan oli rauhan mies, antoi perään ja sinä sanoit: Tuota, tupakarhu, kuulepas! Tänään tehdään ne sinun uudet saappaasi. Tule antamaan mittaa! Äiti sanoi hiukan äreähköllä äänellä: Hae kyökin piirongin laatikosta uusi harmaa sukka!

Minä hain ja palasin tupaan kiireen vilkkaa. Sinä leikkasit jo nahkapuukollasi sanomalehden laidasta mittanauhaa ja pian oli minun harmaasukkainen jalkani tukevalla polvellasi. Paperisuikale, joka sinun taitavan sormesi ohjaamana kulki pitkin jalan sisäsivua, kutkutteli hauskasti ja muutenkin oli niin mukavaa, ettei tahtonut osata ollakaan. Tuli pituusmitta ja merkkipykälä, rinnan vahvuus ja pykälä, jalkapöytä ja pykälä, varpaitten ympärys ja pykälä...

Olit ollut talossa jo pari viikkoa, eikä nahkoja ollut enää kovin paljon jäljellä, riittämiin kuitenkin. Sinä mittelit mallit, kiveräteräisellä puukollasi leikkelit varret, päälliset ja suuvuorit, uudesta nahasta kaikki. Pohjiin ja korkolappuihin lyötiin uutta ruskeata pohjanahkaa, niin että kumisi.

Teit uudet pitkät pikilangatkin, vyyhtesit ne vasemman kyynärpääsi ja sormihaarukoittesi välissä. Pikesit ne peukalosi alla vetäen suurella mustalla pikilapullasi ja viimeksi laitoit harjakset molempien lankojen kumpaankin päähän.

Muistan sen värssynkin, jota harjaksia kiinnittäessäsi lauloit. Näin se kuului:

    — Ja jollei noita kirotuita konehia ois...
    niin sioissakin harjakset ois!

Meidän sikojemme harjakset mahtoivat olla heikonpuoleisia, koska meillä silloin jo oli pyörivä kirnu ja pahasti mouruava separaattori.

Pohjausnaulat olivat sinulta loppuneet ja sanoit: Tupakarhu, käväise hakemassa uunin päältä kuiva koivuinen pölkky. Ei minuuttia kestänyt, kun se oli hyppysissäsi. Sahasit palan, vuoleskelit listoja ja napistelit ne nauloiksi suurella visapääpuukollasi. Saappaani olivat jo kumpikin omalle lestilleen pinnattuina ja päälliset pikilangoilla taitavasti aluspohjiin neulottuina. Sekin vasta ihmeellinen toimitus niputuksineen, naputuksineen ja suuren naskalisi hämmästyttävän paikalleen osuneine pistokopraisuineen.

Seuraa pohjien naulaus. Pieni saappaani lepää värähtämättömänä polveasi vasten tiukan nahkahihnan pusertamana. Saippuapalaan tuikaistu naskalipora jutkahtelee vaivattomasti ruskeaan nahkaan. Sitten alkaa paukkua: naps... naps... naula ja lyönti... naula ja lyönti. Vain pari kertaa häthätää korjaiset puukollasi murskautunutta naulanpäätä. Kukaan muu tuvassa ei huomaa sitä kuin minä. Naulaus päättyy. Hinkkaat ja hankaat vasaranvarrella ja mustalla lakkatupolla, pohjien reunatkin vedät lakalla mustiksi. Ennen illallista annat uudet saappaat käteeni ja katsot niihin vielä kerran. Sitten katsot silmiini iloisilla, ystävällisillä silmilläsi ja sanot: Kas niin, siinä ne ovat! Minun käteni vapisevat jännityksestä. Äiti sanoo: Kuinka sanot! Sanoin: Suur kiitos!

Sanon sen vieläkin: Suur kiitos! Ymmärrän ja tunnen erittäin hyvin, miten on syntynyt suomalainen sananlasku: Käsi työn tekevi, silmä sitä katselevi! Sen käsittää jokainen, joka on nähnyt ensimmäisten saappaittensa valmistuksen alusta loppuun.

ENSIMMÄINEN PÄÄSKY

Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäisen, pääskysestä ei päivääkään! Peippo tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpimämmän!

Jokainen muuttolintu, jopa keväinen variskin, on pohjolan asukkaalle pimeän ja kylmän talven jälkeen sielua virkistävä tuttavuus. Omalla erikoisella tavallaan kukin niistä pakinoitsee keväästä ja kesästä, joka on taas tulossa. Talven valta on jälleen taitettu. Yhä korkeammassa kaaressa kiertää päivän kehrä taivaan sinivalkoista kupukattoa, kiertää ja lämmittää, tänään enemmän kuin eilen. Niin kaaristuu ja korkenee keväisen auringon kultainen rata, tasasuhtaisesti kummastakin päästä mittaa venyttäen. Viikko viikolta, päivä päivältä rientää luomakunta nousevaa päivää kohti, kuten päivä omasta puolestaan luomakuntaa kohti.

Mutta muuttolinnut hoitelevat tämän jokavuotisen herätys- ja riemujuhlan »kulissien vaihdoksessa» viestikyyhkysen osaa, kyyhkynen itsekin muiden mukana valittavalla äänellään koko luomakunnalta toitottaen: Kyyhh-kyyhh-kymmenen munaani! Minä hullu vaihdoin ne kanan kahteen munaan! Älkäämme kuitenkaan keväisenä aamuna ottako tätä valitusvirttä liian raskaalta kannalta. Ylitsekuohuva rakkauden korkeaveisu etsii erilaatuisia ilmentämismuotoja, riemusävelistä valitusvirsiin, helisevästä naurusta hereimpiin kyyneliin.

Sitä on tässä keväisten viestintuojien suuressa pataljoonassa rakastajaa ja rakastettavaa jos jonkinlaatuista. Loistavin ilmestys heidän joukossaan kuitenkin on afrikkalainen siirtolaisemme, sekä italialainen että abessinialainen kirjeenvaihtajamme, valkorintainen solisti, tämä kaikkien kaipaama ja kaikkien rakastama kesäinen konserttimestarimme, jota me arkikielellä nimitämme vain pääskyksi, terva-, törmä-, ranta- tai haarapääskyksi.

Keväisen pääskyn näköpiiriin ilmestymisessä on pyhäisen aattotunnelman herkkäsointuista värinää, jotakin taivaallisten urkupillien hyminää. Suvivirren alkusoittoa se on, tunnemme sen ensimmäisistä sävelistä.

Emme kevätjuhlan hurmiossakaan toki pyri väittämään, että tämä valkorintainen konserttimestarimme olisi virheetön pikkuenkeli. Kärpästen, itikoitten, jopa suppupaarmojenkin mielestä se päinvastoin lienee itse lentävä paholainen, kauhistuttavin moolokki, mitä maanpiiri päällänsä kantaa. Eikähän pääsky meidän ihmistenkään näkökulmasta katsoen ihan aina esitä hienointa ja kauneinta, mitä kuvitella saatamme. Ja mitäpä voitaisi inkaan sanoa heinäkuun pääskynpoikasista, noista avosuisista ahmateista, jotka syövät syömättömätkin ja sitten tämän ahnastamisensa seurauksena harjoittavat ulkokuistien aidakkeilla taitamattomasti maalarinammattia.

Mutta tällä kertaapa ei olekaan kysymys emon hyönteisillä herkuttelevista ahmattipoikasista, vaan keväisestä pääskystä, tuosta jalosta ristiretkeilijästä ja uskonsankarista, joka aavojen merien, suurten maiden ja maanosien ylitse lentäen ja verenhimoisten vihollistensa vaanivat kynnet ja verkotkin kiertäen on voitollisesti kilvoituksensa päättänyt.

Tällaisesta pääskystä ja taistelujen sankarista ei voida liikoja sanoa, milloin se voittajana on selviytynyt pitkältä matkaltansa pärekattoisten räystäittemme alle. Asettakaamme kuitenkin varmuuden vuoksi tarpeellinen välimatka konsertinantajan ja hänen kuulijansa välille. Neljä vuosikymmentä lienee sopiva määrä, kevätillan kuulakkata taivasta vasten tarkastellen.

On leuto ilta lämpimän päivän jälkeen. On annettu jo lupa riisua takki ja lakki sekä kengätkin jalasta. Tuuli käy eteläisiltä meriltä päin. Tämän tietää mainiosti myös siitä, että viirilipun kärkipuoli ruokakellotapulin tangossa aidan päädyssä katselee Valkolaan ja Ilomäkeen päin. Suuri, lämpöinen aurinko on juuri laskeutumassa Peuralan ja Mannisenmäen väliseen punertavaan taivaan mereen, jonka takana on Pohjanmaan maakunta ja aava sininen meri, josta pikkupojat onkivat silakoita kirkkailla hopeaongillansa.

Pikkuinen miehenalku silmäilee auringon laskun tuntemattomiin etäisyyksiin. Hän tuskin kauankaan joutaa ajattelemaan noin etäisiä, vaan pikemminkin omaa ahvenonkeaan, kohojaan ja koukkujaan sekä pyöreätä Penikkalampea, joka sekin on vielä hänelle kylliksi kaukaisten matkojen ja toiveitten takana. Käytännöllisiä askartelujakin on tätä paljon puhuttua ja kauan toivottua Penikkalammen kalamatkaa varten tehtävä, on tehtykin jo. Silloin sirahtaa yht’äkkiä tuuliviiristä kuin saksilla leikaten: Sirveit! Serveit!

Poika katselee vähän aikaa ihmetellen, sitten viivana tupaan. — Päätky on tullut! Tulkaa pian kattomaan! Tytöt juoksevat ja isä tulee. Tulee äitikin, kun on pyyhkinyt kätensä. Hän käy pihalle saakka sanansaattajan luokse. He katselevat ja kuuntelevat käsikkäin. Poika ihmettelee ja äiti itkee, ei tosin ääneen, eikä pääskyä häiritsevästi. Hänen itkunsa on sellaista hereätä, kyynelkosteata äidinitkua, jota nähdään joka päivä ja johon ei tarvita edes asiaakaan, vain puoli värsyä pääskyn viserrystä.

— Mitä äiti nyt taat itkee? tiedustaa poika. Hän ei osaa sanoa vielä ässää, eikä ärrää, vaikka osaa kummastella jo äidin itkuja.

— Ilosta äiti vain... kun pieni pääsky ystävämme on niin pitkän matkan takaa tullut meitä tervehtimään. Kuuntele, miten se laulaa!

Poikanen ei tiedä, miten pitkän matkan takaa pääsky on tullut, eikä hän ymmärrä, mitä se pieni ystävä viirissä laulaa. Kun yhden värsyn aika on kuunneltu, täytyy hänen äidiltä kysäistä, mitä pääsky oikein lauloikaan.

Se on niin sukkelaa kieltä, ettei äitikään sitä täysin ymmärrä. Nähtävästi se on sama laulu, jonka äidin äiti jo aikoinaan oli kuullut. Näin ensimmäinen viiripääsky silloin oli laulanut:

Sirveit! Serveit! Sanoivat minun Neitsyt Maarian silkkiä ja samettia varastaneen! Herra Jeesus tämän tietää!

He kuuntelevat tarkasti, onko pääskyllä vielä sama laulu, mutta pääsky ei laula enää, istuu vain ja katselee. Silloin lentää tallin katon ylitse toinen pääsky, räpyttää vähän aikaa ilmassa siivillään ja istahtaa viirilaikan reunalle. Siitä ensimmäinen pääsky innostuu ja laulaa pitkän laulun:

Sirveit! Serveit! Sanoivat minun Neitsyt Maarian silkkiä ja samettia varastaneen! Herra Jeesus tämän tietäää!

Se oli sama laulu. Äiti tunsi sen ja pikkuinen poika ymmärsi siitä joka sanan, vaikka pääsky lauloikin sukkelaan.

Äiti pyyhiskeli kyyneleensä ja meni töilleen.

Hän ei koskaan joutanut pitkää aikaa seurustelemaan parhaimpienkaan vieraittensa kanssa. Mutta pojalla oli enemmän aikaa. Hän heittäytyi kyynärpäittensä varassa pihanurmikolle mietiskelemään.

Pääsky oli kovin vähäpätöinen, milteipä yhtä pieni kuin hänen nyrkkiin puserrettu kämmenensä ja kuitenkin se osasi laulaessaan lausua ässät ja ärrät terävästi. Sitä kuuntelija kadehtien kummasteli.

Ja pääsky pysyi siivillään ilmassa. Tänä iltana se oli lentänyt suuren Haarajärven ja Kuitulan talon ylitse. Vielä kauempaa se oli tullut, sinisen meren takaa. Siellä pikkupojat onkivat silakoita hopeaongella, ja äidit suolasivat kiiltäviä kaloja suuriin valkoisiin kalanelikkoihin, joita kaupassa myytiin, niin isä oli sanonut. Kaiken tämän pieni pääsky oli nähnyt, koska osasi lentää.

Syvästi oman vähäpätöisyytensä tuntien katselee poika viirin pääskyä ja kuvittelee sen lentomatkoja suuren silakkameren ylitse. Minkälainen mahtoikaan olla pääskyn kieli, jolla noin hyvin saattoi ässät ja ärrät leikata... sirveit... serveit... Niin kirkkaasti pääsky lauloi, että poika tuskin uskalsi ajatellakaan, jos ääneen yritteli, niin huonosti kävi... tilveit... telveit... hella Jeetut... Mutta kyllä kai Herra Jeesus ymmärsi, miten vaikeata ässän ja ärrän lausuminen silloin oli, kun ei saanut niitä irti. Kyllä hän sen ymmärsi, koska tiesi senkin, ettei pääsky ollutkaan Neitsyt Maarian silkkiä ja samettia varastanut, niinkuin ihmiset väittivät.

Pojan näitä mietiskellessä oli toinenkin kuuntelija tullut viiripääskyn lauluja ihastelemaan. Se oli suuri juovikas kissa, jonka kanssa pikku mies oli hyvä tuttu, hyvissä väleissäkin, joskus pahoissakin, miten sattui. Kissa asettui makailemaan pihanurmikolle ja lierutteli häntäänsä. Kadehtien mirri kuunteli pääskyn liverryksiä, kuvitteli sekin varmaan ihanista lentomatkoista silakkameren ylitse.

Toinen pääsky, se joka myöhemmin oli tullut laulavan pääskyn seuralaiseksi viirilaikan selälle, syöksähteli jo pihamaan solissa kevään kärpäsiä pyydystellen. Se vie! sirahti pääsky läheltä kissan ylitse lentäessään. — Vie te! Älä tule liian lähelle! varoitteli poika hyvin aavistaen viiksiniekan seuralaisensa kavalat aikomukset.

Mutta pääsky ei ollut varoituksista tietääkseenkään, vaan lenteli yhä rohkeammin kissan ohitse. Silloin poika asettui mirrin viereen pitkälleen ja tarttui sitä hännästä kiinni. Jos mirri vain yrittäisikin kopata kilttiä pääskyä käpäliinsä, niin hän ottaisi molemmin käsin kiinni hännästä kuin paistinpannun varresta ja heittäisi mirrin katolle, niinkuin pojat heittivät ensimmäiset kylpyvihtansa helluntailauantaina.

Onnekseen mirri ei yrittänyt kopata pääskyä, eikä pikku pojan tarvinnut heittää sitä katolle. Niin pääskynen lenteli ja nieli kärpäsiä ja toinen viserteli viirin nupissa.

Ilta oli joutunut. Äiti kutsui pikkumiehen syömään ja nukkumaan. Vielä sängyssä hän ajatteli pääskysiään, kunnes uni tuli. Silloin hän sai valkorintaisen paidan ja pitkät siivet kuin keritsimen terät. Hän lensi Haarajärven ja Kuitulan talon ylitse, suuren rannattoman merenkin ylitse ja katseli korkealta, miten pikkupojat onkivat hopealta välkähteleviä silakoita läkkiämpäriin.

EI TULE ELO ETSIMÄTTÄ, KALA JALAN KASTUMATTA

Elo! Lyhyt, mutta eloisa sana! Käsite tunnettaneen kaikkialla maassamme, ainakin jos sen eteen liitetään jompikumpi niistä sanoista, jotka siihen tavallisesti kuuluvat: veden erä, metsän elo!

On ollut aika, eipä kovinkaan kaukainen, jolloin Suomen kansa sai pääasiallisimman toimeentulonsa veden erästä ja metsän elosta, syrjäseuduilla saanee osittain vieläkin. Tosiasia kuitenkin lienee, että suurin osa nykyisen ajan niin sanotuista erämiehistä ei henkensä elättämiseksi enempää kuin perheensä ylösrakentamiseksi harjoita näitä muinaisten esi-isiemme elinkeinoja. Useinkaan he eivät edes etsi metsän eloa, vaan mainittu elo etsii heitä. Se tulla pöllähtää jalorotuisten loppakorvien ajamana avonaisten peltoteiden risteykseen parhaimmalle passipaikalle, ettei hänen, etsijän, — anteeksi: etsittävän — tarvitse muuta kuin hanattoman hauliruiskunsa liipasimia napsutella. Kerrotaan joskus sattuvan sellaisiakin ihmeitä, että elo pyllähtää nurinniskoin etsittävänsä eteen. Tavallisimmin se kuitenkin jatkanee matkaansa rapisevin kyntysin. Jos tämä on väärää puhetta, niin langetkoon syy siitä edellisten puhujien ja kirjoittajien tiliin. Näin asia sanoin ja kuvin esitetään sanoma- ja aikakauslehdissä meillä ja kaikkialla sivistyneessä maailmassa.

Entä miten lienee jalkojen kastumisen laita? Taitanee olla sekin tarua vanhoilta ajoilta. Ainakin saapasnahka-, kumijalkine- ja voidetehtailijat kilvassa ja kivenkovaan väittävät, ettei heidän patenttinahoissaan, kumeissaan ja rasvoissaan jalka kastu kastamallakaan, niin että vaikka erämies näillä heidän ihannejalkineillaan silkkaan veteen astuisi, niin jalat sittenkin pysyvät kuivina. Vesi ei tule reikään, vaan reikä veteen. Mitäs siihen sanotte, te vanhan vaivalloisen erän kävijät? Pitäneekö tehdä ajanmukainen korjaus koko sananparteen? Tästä nykyaikaisesta näkökulmasta katsottuna se kuuluisi ehkä: Tulee elo etsimättä, kala jalan kastumatta.

Eipäs kuitenkaan ryhdytä suutaroimaan vanhojen viisaiden sanomaa, ei ainakaan ennenkuin visusti ja tarkoin on syvennytty asian alkusyihin ja vaikuttimiin. Mutta heti ensi otteessa teemme sen merkillisen huomion, että itse käsite tahi erä on viime vuosina laajentunut arvaamattomassa määrässä. Lintu, jänis ja vedenkala esittävät siinä enää vain kuin suljetun sisärenkaan kolmihenkistä johtokuntaa.

Erään kuuluu meidän aikanamme edellämainittujen perustajajäsenten lisäksi marjat, sienet, suksiladut, kinttupolut, salmet ja saaret, metsät ja vuoret, kotoiset näköalapaikat, Lapin erämaat ja valkohuippuiset tunturit. Siinä onkin jo erää ja eloa, suurta ja pientä, eikä se monessakaan tapauksessa enää juokse eteemme, vaan meidän on etsittävä sitä, vaivattava ja kastettava jalkaa sekä nauhoitetuissa että nauhoittamattomissa patikkamiehen saappaissamme.

Mitä moninaisimpia välineitä myös tulee käytäntöön nykyiserän laajaperäisessä ja monipuolistuneessa pyynnissä. Yksi lähtee uistimineen ja rullavapoineen, toinen pyssyineen ja rotukoirineen, kolmas pakka- tai filmikameroineen, neljäs telttoineen ja selkäreppuineen ja viides pyörineen tai murtomaasuksineen. Saattaapa muutama eränpyytäjä lähteä matkaan ilman mitään ja palaa silti takaisin täysin virkistyneenä, paljon nähneenä ja nauttineena kuvat suljettuna sydämen tarkoin tiivistettyihin kasetteihin, joissa ajan hampaalla ei ole mitään tekemistä.

Mitä verrattomia ja aina mielessämme pysyviä elämyksiä meillä jokaisella sisältyykään esimerkiksi lapsuusaikojemme marja- ja sienimatkoihin. Niiden »erä» on useimmassa tapauksessa aineellisesti arvioiden ollut varsin vähäpätöinen, vaivan etsiskelyn ja vastuksen takainen. Eikä se suinkaan ole tullut eteemme jalan kastumatta. Onpa paljas säärivartemme sillä erämatkalla usein saanut monia pitkiä ja verestäviä raapamia asiaankuuluville muurahaisruiskutuksineen. Mutta jälkeenpäin muistellen unohdamme vaivat sekä harmit ja muistamme ainoastaan vaivantakaisen löydön ja sen mukanaan tuomat nautinnot. Tällaisia pieniä »erälähteen» silmäkkeitä voimme itse kukin tänä syysiltana palauttaa muistimme komeroista esiin.

Äitini muisteli vielä kuolinvuoteellaankin pikkutyttösenä tekemäänsä mansikkamatkaa. Aikaa tällöin jo oli työntynyt väliin lähes seitsemänkymmentä vuotta, mutta se ei vähääkään hämännyt hänen muistinäkemystään, päinvastoin se kirkasti pienen kesäisen tapahtuman seesteisemmäksi kuin se alkuaan oli ollutkaan.

Tietysti oli kesä ja aurinko paistoi, eikä ukkospilviäkään näkynyt kotoa lähdettäessä. Heitä oli kaksi samanikäistä tyttöstä ja heillä kummallakin oli marja-astioina isän tekemät kauniit tuohiset. He olivat juoksennelleet vasikkahaan ahomaita sinne ja tänne löytämättä juuri mitään. He olivat pelänneet jo eksymistänsäkin. Toisinaan he olivat kuulevinaan etäistä ukkosen jyminää ja Vanhalan suuren sonnin kimeitä kiljahteluja. Kodin vasikkakaan ja naapurin lehmälaitumen välillä oli risuaita, jota vihainen sonni ei olisi huomannut ollenkaan, jos sen pyöreänä verestävä silmä olisi keksinyt marjamatkoillaan liikuskelevat tyttöset.

Näin vaarat monelta taholta uhkasivat pieniä marjamiehiä, mutta sitten he vihdoin keksivät koivujen ympäröimällä ahopälvekkeeltä punaisena kukoistavan mansikkapaikan. Sillä hetkellä he unohtivat vihaisen sonnin, metsän takana jyrähtelevän ukkosen, kaikki mahdolliset vaaransa. He hypähtivät punaiseen marjamaahan ja ryhtyivät kilvassa poimimaan.

Kuten sanottu oli tästä pikkutapahtumasta kulunut aikaa jo lähes seitsemänkymmentä vuotta. Monta sotaa oli tällä välin käyty ja lopetettu. Kertojan itsensäkin kohdalle oli sattunut monia pienempiä ja suurempia elämäntapahtumia, joiden olisi luullut täysin pimittävän lapsuusvuosien pienen mansikkamaan Paanalan aholla. Mutta etäinen muistikuva valaisi ja lämmitti yhä punaisilla mansikoillaan, jotka loistivat kuin kiiltomadot syysiltaisessa ruohistossa. Viimeiselle, tuntemattomalle retkelleen valmistautuva matkamies lämmitteli ja herkutteli etäisen lapsielämyksensä verrattomilla mansikoilla, unohti edessänsä avautuvan kuolemankorven pimeät laaksot ja näki ehkä toivotun päämääränsäkin kesäpäivän aurinkoisena mansikka-ahona.

Eräs pakinanpitäjälle läheinen elon hankkija muistelee usein sieniretkeä, jonka yhteistoimin teimme. Siitäkin on jo vierähtänyt aikaa pari vuosikymmentä, joten muistikuva hyvinkin olisi ehtinyt väljähtyä, ellei olisi pitänyt henkeä sisässään.

Olimme syyskuisena iltapäivänä lähteneet nummelle sienestämään, kuten nuori pari usein mielellään tekee, silloin ja vasta. Korit keikkuivat käsissä, koreissa voileivät ja pöytäveitset, taisipa värillinen sienikarttakin olla, toimituksen kun piti tapahtua tieteen viimeisen sanan mukaan.

Metsäinen eksyttävä nummi tuli vastaan sieltä päin, mistä pitikin, mutta sieniä löytyi huonosti, tuskin ollenkaan, vain joitakin vihertäväksi kuivuneita lampaankääpiä ja madonsyömiä lehmäntatteja, joita paremman puutteessa vuoleskelimme eheää lihaa löytämättä. Tietysti söimme voileipiämme ja ihailimme luonnonnähtävyyksiä siellä ja täällä. Väliin istuimme puolukkamättään juurelle ja maistelimme punaista elonmannaa, jota luonto marjoistansa meille tarjoili. Mutta sieniä emme löytäneet, vaikka varta vasten sieniretkelle olimme lähteneet.

Iltapuoli alkoi jo lähetä. Erätoverini, joka tuttavallisessa pakinapuheessa tunnustaen on aina ollut hieman arka metsässä, arveli, että pitäisi jo kotiinpäin jouduttautua, pakinanpitäjä taas, hän kun ei metsässä pelkää edes senkään vertaa kuin muualla, oli edelleen vahvasti sitä mielipidettä, että sienet ensin on löydettävä. Väkevämmän tahtoon alistuen käyskenneltiin auringonlaskua kohti ja jouduttiin piankin hauskasti viettävään vihertävillä sammalmatoilla päällystettyyn kuusikkorinteeseen.

Silloin elävä sienilaidun yht’äkkiä avautui hämmästelevien silmiemme eteen kuin taivaasta tipahtaneena. Puiden juuret kukoistivat keltaisenaan pirteitä ja siroja pikarikantarelleja. Niitä näytti riittävän niin paljon kuin koteihimme mahtuisi, enemmänkin vielä. Ne olivat puhtaita ja madottomia. Päivä paistoi heleästi niiden kuulakkaiden korvien lävitse. Jokainen sieni ja sieni ryhmä näytti houkuttelevan luokseen: Katso, miten kaunis ja puhdas olen! Älä unohda minua!

Emme unohtaneet. Leikkasimme ja ihastelimme. Keltaiset korvat keikahtelivat ja kermainen rieska tirisi. Väliin täytyi työ keskeyttää vain sulasta nautinnon riemusta. Oli kiiruhdettava katsomaan, oliko toisen mättäässä yhtä kauniita tai ehkä vielä kauniimpia sieniä. Aurinko tirkisteli oksien välistä ja punahattuinen palokärki tillautteli ylempänä kuivassa puussa. Se näki meidät, vaikka me emme nähneet sitä. Kimeällä äänellänsä se varoitteli meitä liiaksi innostumasta.

Täyteläisten koriemme kukuksi löysimme kotimatkalla vielä komeita kukkasieniä. Vaikka olikin jo hämärää ja jännittävää kotiin osaamisen vuoksi, niin emme yhtään pelänneet. Puoliyöhön perkailimme ja keittelimme saalistamme, ja talvella sieniä syödessämme ja nyt yhä vuosikymmenien jälkeen muistelemme ihanata erämatkaamme. Ei tarvitse sanoa muuta kuin: Muistatko sitä sienimatkaa? niin toinen heti muistaa. Silmät kirkastuvat ja kantarellit alkavat kukoistaa.

Lopuksi muistelen vielä erästä viimekeväistä marjamatkaani sen erikoisuuden vuoksi, että kevätmarjastus on melko harvinaista.

Jouduin viettämään yötä keski-Pohjanmaalla, Ylivieskan kirkonkylässä. Heräsin varhain aamulla, päivä paistoi jo pirteästi. Mitähän tekisi? Lähtisikö kahden tunnin aamulenkille vai ottaisiko vielä makeat unet? Tuli tehdyksi, kuten aurinko kehoitteli, lähdin lenkille.

Tie oli tasaista ja kuivaa. Kiuru lauleskeli taivaan rajoilla, mutta teeret, varikset ja muut raskaan sarjan linnut iloittelivat metsien ja peltojen tasalla. Tuntematon tie oli patikoitsijalle yllättävän hupaisa. Jokaisella taholla, pihaportilla ja halkopinollakin oli oma erikoisuutensa.

Tiepuolessa pellon keskellä kiinnitti huomiotani kahden sylen mittainen, tiheä ja tasaoksainen tattaripetäjä. Sitten oli metsän keskellä asianajotoimisto ja jalkineliike, vielä leipurinliikekin oli pystytetty keskelle metsää. Sellaistakaan ihmettä en ollut ennen nähnyt. Katselin niitä ihmetellen, kuten ensikertalainen uutta näkemäänsä katselee.

Metsäleipurin takamaalla asteli vastaani itse väärentämätön Pietari Päivärinta. Tervehdin patriarkkaa lapsuuden aikaisen Puutteen Matti-tuttavuuden perusteella ja Pietari vastasi kohteliaasti tervehdykseeni.

Sitten ilmestyi valkoisia paperipuupinoja ja eräs pöllintekijä. Puhelimme ajankohtaisista kysymyksistä: keväisestä säästä, kuorimaraudoista ja paperipuun kuorimishinnoista. Totesimme yksimielisesti, että hinta voisi olla pari kolme markkaa korkeampi motilta tekemättä yhtiötä sanottavasti köyhemmäksi enempää kuin työntekijää peloittavasti rikkaammaksi. Puhelimme sopuisasti, aurinko paistoi ja pihka tuoksui.

Matka jatkui, kunnes odottamatta tuli vastaan mitä satoisin puolukkakangas. Marjat olivat juuri vapautuneet hangen alta. Ne olivat niin mehuisia ja maukkaita, että en milloinkaan muista nauttineeni mitään niiden veroista maan hedelmää. Hyppelin mättäältä mättäälle, maistelin litran, kaksi. Marjojen makea mehuisuus lisääntyi vain, ja lisääntyy tietysti muistoissa edelleen päivä päivältä ja vuosi vuodelta.

Elo ei tule etsimättä, kala jalan kastamatta. Mutta kun se etsien tulee, niin se tulee nauttimisen arvoisena. Hyvät lukijat! Kertokaa perhepiirissänne tänä iltana kodin nuorimmille yksi parhaimmista eräkaskuistanne ja huomenna, kauniina syyssunnuntaina lähtekää uutta eloa etsimään! Se maksaa vaivan, ellei heti, niin myöhemmin, kenties vasta vuosikymmenien perästä.

HERRA SE ON HERRALLAKIN, ISÄNNÄLLÄKIN ISÄNTÄ

Suomen kansalla on ollut suuri hiihtosunnuntai, Salpausselän kisapäivä. Näillä suurkisoillamme on ollut onni matkassaan ensi vuodestansa alkaen: hyvä keli usein, paljon hyviä hiihtäjiä ja mäenlaskijoita sekä kymmenin tuhansin innostuneita katselijoita aina. Omat poikamme ovat niissä kunnialla edustaneet maatansa. Kärkipään miehiä on kyllä usein vaihdettu, kuten hyvä tapa näissä juhlissa vaatii. Saman miehen luonto ja kunto eivät kestä kovinkaan monia »Salpausselkiä» eikä »Holmenkolleneita» ainakaan samana talvena, eivätkä muutenkaan. Uudet verekset voimat hiovat valppaina kynsiään syöksähtäen arvelematta esiin, milloin pienikin rakoutuma ilmestyy. Voittajan kruunu kimaltelee heidän silmissään ylen kirkkaana, eikä luontoa ole herpauttamassa vielä menettämisen pelko.

Hiihtoladulla jos missään on parempikin mies yhä uudestaan saanut nahoissaan tuntea ja sisimmässään tunnustaa paikkansa pitäväksi sananlaskun kirpaisevan totuuden: On se herra herrallakin, isännälläkin isäntä. Niin on! Valitettavasti! Onneksi on, kuulemme jonkun huikeimpiaan uneksuvan tulevan Salpausselän voittajan kuiskaisevan. Kuiskaise vain! Jos voitat kerran, niin olkoon onneksesi. Kerran häviätkin yhtä varmasti kuin voitit, varmemminkin vielä.

Vain lyhyt silmäys Suomen hiihdon historiaan kykenee väittämän meille täysin uskottavasti todistamaan. Uros toisensa jälkeen on saanut väistää ladulta voittajansa tavoittamana. Jokainen kilpahiihtäjä, voittonsa rehellinen ja uskalikko puolustaja on kerran saanut korvissansa kuulla erään peloittavan sanan. Kirjoitettuna, jopa lausuttunakin se on säyseä sana. Siinä ei esiinny mitään kovia kerakkeita eikä hampaisiin koskevia täryäänteitä, kuten monissa muissa suomalaisissa huudahdussanoissa. Harjoittamatta lapsikin taitaa sen sanoa. Mutta hihkaisepa se kovan kilpailun tuoksinassa edeltäjällesi hiihtoladulla, niin tuntuu hänestä kuin visanuijalla iskettäisiin pääkuoreen. Tämä sana ei ole kadottanut voimatehoaan turhaankaan lausuttuna. Näinkin on monta kertaa tapahtunut, milloin heikkoverinen kilpailija ankarassa kestävyyskamppailussa on yliarvioinut voimansa. Sanaa ei lausuta nimennössä eikä omannossa, vaan vaatimattomasti osannossa ja kuitenkin tämä meltoäänteinen sana tässäkin sijamuodossaan kykenee säikäyttämään huono-onnisen edeltäjän henkihieveriin saakka. Mikä on tämä taikasana? Vaikka Suomen tuhatpäinen kilpahiihtäjien kaarti varsin hyvin sanomattakin sen tietää niin sanottakoon se kumminkin. Se kuuluu: Latua!

Aapo Luomajoki! Sinä Suomen kilpahiihtäjäveteraanien kuuluisin edeltäjä, ikämiesten ihmeellinen »Nestori», kuinka monta kertaa hihkaisit sen tulipalopakkasessa Oulun meren jäällä loppuun ajetun edeltäjäsi niskaan? Kunnes taikasanan sieppasi huuliltasi Haapaveden salskea poika, sukulaismiehesi Ritolan Jussi. Sinusta, Ritolan Jussi, käy tarumainen jälkimaine. Sanotaan, että komealla hiihdollasi Suomessa sekä Ruotsissa saavutit nimellesi sellaisen mainekehän, että perin vaikea on kenenkään toisen loistavampaa hankkia. Täällä etelässä päin kiertää sellainenkin juttu, että sinä ennen ratkaisevaa kilpailuasi treenasit uuninpankolla maaten ja pässin lihaa syöden. Saattoihan se olla joku toinenkin kuuluisista pohjanmiehistä. Olitpa sinä tai joku muu, ei siinä mitään häpeämistä ole. Tulokset olivat silloiseen aikaan ja hiihtovälineisiin katsoen vallan hirmuisia. Niitä ei hiihdetty suolasilakan eikä sintupiimän voimalla, se on vannomatta varma asia.

Mutta kilpamiehen kohtalokas sana kajahti vuorollaan Jussi Ritolankin korviin. Joku uusi kellokas sen taas riemulla hihkaisi, joku näistä: Aitamurto tahi Kääriä, Aholan Antti tahi Hepoahon Otto... Tai oliko ehkä Aution Asarias keski-Suomen mailta vaiko peräti Jussilan Kalle, Iijoen verevä veteraani?

Kunnes jälleen löytyi herra herrallekin, Jussilan Kallellekin. Latua! Latua! kaikui tai kähisi nuorten kruununtavoittelijoiden peloittava kaarti niin pohjoisesta kuin etelästä, keski-Suomesta, jopa sydän-Hämeestäkin. Entäpä Kymenlaakso, tuo suuren virran jäätymätön suistomaa? Suomen myöhäisemmän hiihtokauden eli »keskiajan» historia ihan vilisee uusia nimiä ja tekijöitä. Mutta kilpaladulla on taikasana edelleen sama, pehmeä ja ytimiä pehmentävä, sanotuinpa se millä murresävähtymällä tahansa.

Latua... latua! vaativat Hämeen hartiakkaat pojat ja kuuluisat Vesan veljekset teiskolaisella tenoriäänellään. Latua! vihjaisee ihmeellinen Koskenkorvan Matti, ketun nopeudella ja suden sitkeydellä varustettu Suomen hiihdon hiljainen suurmies Haapaveden saloilta. Sama sammumaton sana kimmahtaa Virolahden Niskoilta, Eetulta ja Jussilta, noilta tasaisen maan ja jäätyneen ladun hirmukiitäjiltä, jotka voittoisille kilpamatkoilleen vetävät vanavedessään kotikylän miestä kuin heinää: Tasat, Harjut, Messelit...

Tulee uusi aika ja uskonpuhdistus. Pitkä suksi vaihdetaan puolipitkään, tallukka ja kippurakärki kovapohjaiseen kiintosidekenkään. Ohuen palttinapaidan päälle vedetään ketjunauhoilla kokoon kiskaistavaa tuulikangasta. Noustaan järven jäältä metsäisiin mäkiin pientä, joskus suurtakin rähinää pitäen. Mutta kun vihdoin on kotiuduttu Suomen vaihtelevaan luontaismaastoon, niin tullaan tyytyväisiksi, jopa riemullisiksi aivan. Tämäpä ihmeellistä! Nyt hiihto vasta oikealta hiihdolta tuntuu! Totta ystävät, mutta älkäämme eksykö viitoitetulta kilpaladulta.

Uuden ajan vaihtelevassa maastossa käy kilvoittelu ladusta entistä kiihkeämmän taistelun merkeissä. Vanhat kuuluisat hiihtoseudut ja hiihtäjäsuvut lähettävät yhä tuleen parhaita poikiaan, jopa pojanpoikiaan, ja heidän rinnallansa uudet taannoisina aikoina osattomiksi jääneet vaativat vuoroaan. Tuskin löytynee enää sitä Suomen maakuntaa ja maakunnan osaa, Ahvenanmaata lukuunottamatta, joka ei ainakin joskus olisi lähettänyt huomattavimpiin hiihtokilpailuihimme ladunhuutajaa.

Valtakamppailun Salpausselän henkeä salpaavilla murtomailla aloittivat Haapaveden Niku ja Pihlajaveden Raivio sopuisasti huudellen, ankarasti kirien, mutta milteipä heti kohta liittyi leikkiin muukin Suomi: Keski-Suomi, Kyminlaakso, Kuopio, Kainuu ja Karjala sitkeine Lappalaisineen, Holmenkollenin voittaja-Collinineen, Vuorisineen, Eskelisineen, Saarisineen, Liikkasineen, Karppisineen, Jalkasineen ja Niemen Pekkoineen. Ja eilis- ja tämänpäivän riemullisen Salpausselän kunniaksi julistettakoon: Nurmeloineen, Huupposineen, Heikkisineen, Forselleineen, Kurikkaloineen ja Silvennoisineen, joita hyvän onnen sattuessa mahtuu kansainvälisissä kilpailussa puolitusinaa tusinaan, Salpausselällä enemmänkin. Mutta sittenkin on yhä voimassa taikasana, tuo lätyssana, vätyssana, jonka edessä ei yksikään poika horjumatta seiso: Latua! Latua!

Ei sääntöä, ettei poikkeusta, kilpahiihtäjänkään vaikeasti hallittavalla ladulla. Mikäli perintätietoihin on uskomista, on Suomen niemellä kerran hiihdellyt kilpamies, jolta kukaan ei kyennyt eikä uskaltanut pyytää latua. Tämä ainutlaatuinen uros, Lieto Lemminkäinen, oli muissakin edesottamuksissaan paljon aikaansaava poika.

Kalevalainen, siis kunnioitettavan vanha, historiallinen totuushan lyhyesti kerrottuna on tämä: Lemminkäinen, aikakautensa kuuluisin murtomaahiihtäjä menee Pohjolan emännältä tytärtä kosimaan. Mitä sanoo kuuluisa Pohjan akka? Ei kysele miehen rikkauksia, ei utele mainetodistuksia, sanoa tämäyttäähän vain: Enpä anna tyttöäni miehille mitättömille. Äsken tyttöjä anele, kuulustele kukkapäitä, kun sa hiihät Hiien hirven, Hiien peltojen periltä.

Siinä oli urakkata kerrakseen hyvällekin hiihtäjälle. Mitä tekee Lemminkäinen?

Kengitteli keihojansa, jännitteli jousiansa. Kävi Kaupin kartanohon, päätyi Lyylikin pajahan. Hieroskellaan siinä sitten kauppoja, niinkuin hiihtäjä ja suksimestari monta kertaa myöhemminkin ovat tehneet, kunnes Lemminkäinen ratkaisee: Tee lyly lykittäväksi, kalhu kalpoeltavaksi. Lähen hirven hiihäntähän Hiien peltojen periltä. Mestari innostuu ja tekee työtä käskettyä: Syksyn lylyä laati, talven kalhua kaversi, päivän vuoli sauvan vartta, päivän sompoa sovitti.

Niin hyvät suksimestarit, sellaisella huolella mestarihiihtäjän kilpakalu on tehtävä. Mutta kyllähän maksoi, jos luistikin. Saukon maksoi sauvan varsi, sompa ruskean roposen! Sentään voitelu kuului samaan kauppaan ja kehut kaupantekijäisiksi: Voiti voilla suksiansa, talmasi poron talilla. Sanovi sanalla tuolla: Liekö tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, tuon lylyni lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista?

Lemminkäiseltäkö olisi uskallusta puuttunut! Sanoi veitikka verevä: Kyll’ on tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa tuon lylyn lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista.

Mitä sitten enää muuta kuin saukot pöytään, jousi selkään ja nuoliviini olkapäälle. Kaupin pihasta alkoi tämän Suomen maineikkaimman murtomaahiihtäjän kuuluisa kilparata. Hiiet olivat hirvensä taitavasti rakentaneet. Hiitten neuvoilla varattuna se paineli jo hiihtomiehen edellä parhainta vauhtiansa: Nyt sie juokse Hiitten hirvi, jalkoa jalo tenava. Ja hirvi juoksi: Niinpä juoksi Hiitten hirvi, poropeura poimetteli, Pohjan aittojen alatse, Lapin lasten tanteritse.

Lemminkäinen pyyhälsi perässä: Hiihti soita, hiihti maita, hiihti auhkoja ahoja. Tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä.

Vaihtelevaa oli maastokin, melkein kuin Salpausselän rinteillä: Liukui linnat, liukui lannat, liukui maat meren-takaiset. Hiihti kaikki Hiien korvet, kaikki Kalman kankahatki.

Jännitystä ei puuttunut murtomaahiihtäjän radalta Lemminkäisenkään aikoina, sillä: Surma jo suutansa avavi, Kalma päätä kallistavi, nielläksensä Lemminkäistä. Ei tarkoin tavannutkana, ennättänyt ensinkänä.

Sellainen kilpahiihtäjä oli Lemminkäinen. Mutta monta kertaa tämäkin voittamaton uros hikoili, nöyrtyi, jopa masentuikin, ennenkuin tavoitti Hiitten hirven, jonka kultaisissa kuolaimissa vihdoin talutteli Pohjan akalle tyttären lunnaiksi.

Mutta kun Lemminkäinen lähti toiseen ansiotehtävään, Tuonen joutsenta pyytämään, oli siitä seuraamuksena miehen tuho. Kaikkensa uhraava, yliluonnollisiin voimiin uskova äiti parka keräili satapiikkisellä haravalla hänen ruumiinsa kappaleita Tuonelan joesta ja pieni mehiläinen nouti taivaisia voitehia. Niin saatiin uros eläväksi jälleen. Näin siis tähänkin ainutlaatuiseen ja voittamattomaan kilpahiihtäjäämme täysin soveltuu vanha sananlasku: On se herra herrallakin, isännälläkin isäntä.