[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd3UajBqXv-oz_aKPCrLRz6z4Eu6d3wMAHrTSPJNcsBQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3072,"Elotalkoot ynnä muita pakinoita","Karhumäki, Urho",1891,1947,"3072-karhumaki-urho-elotalkoot-ynna-muita-pakinoita","3072__Karhumäki_Urho__Elotalkoot_ynnä_muita_pakinoita",null,"muistelmat",[],[],"fi",1937,18379,127311,true,[],[],[],"Pakinakokoelma sisältää lyhyitä kirjoituksia maaseudun perinteistä ja arkisista askareista. Teksteissä käsitellään muun muassa elotalkoita, sadonkorjuuta ja muita katoavia kansantapoja havainnolliseen ja humoristiseen sävyyn.","Urho Karhumäen 'Elotalkoot ynnä muita pakinoita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3072. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ELOTALKOOT YNNÄ MUITA PAKINOITA\n\nKirj.\n\nUrho Karhumäki\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nElotalkoot\nOmatekoinen joululahja\nEmäntä hyvä kotona, pirtin lämminnä pitävi\nAamuhetki kullan kallis\nSimo siltoja tekevi, Martti maata vahvistavi\nUkonilmalla niittyladossa\nKuutamohiihtäjä\nPerunapellolla\nSeppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman\nKen kesät kaiket kaloja onkii\nKäsi hyvän tekevi, silmä sitä katselevi\nEnsimmäinen pääsky\nEi tule elo etsimättä, kala jalan kastumatta\nHerra se on herrallakin, isännälläkin isäntä\n\n\n\n\nELOTALKOOT\n\n\nElotalkoot, sadonkorjuun työ- ja riemujuhlat, ovat useimmilla\nseuduilla maassamme jäämässä jo muistojen joukkoon, kuten elosirpit\nja riihivarstatkin. Vain joskus, pyhäisin tai lauantai-illoin nähdään\nenää jonkun muonamiehen tilkkuviljelmällä pieni talkoon pihaus.\nOhikulkijasta näyttää kuin naapurit ja ystävät säälistä olisivat\nkokoontuneet joutoiltansa kuluksi vähäväkiselle almunsa antamaan.\n\nMutta nämä heikkovoimaisuuttaan häpeilevät nurkkatalkoot ovat vain\nkalpeita varjokuvia entisaikojen jymytalkoista, todellisista työn\njuhlista, jolloin elo ja elon voima humisi keltaiselta viljapellolta\nvihertäviin metsiin, jolloin suuri pelto tai halmeviljelmä nykäistiin\nkuhilaalle yhtenä häipyvänä iltahetkenä.\n\nMitä hyötyä oli tuollaisesta työvoiman kasaamisesta? Jos yhdellä\npellolla oli täyttä, niin toisella oli tyhjää. Ja eikö matkoihin ja\ntalkootouhuihin käytetty aika kulunut aivan hukkaan? Kieltämättä,\nmutta tähän voidaan vanhan puolustamiseksi hyvällä syyllä sanoa:\nEikö juhliin, joukkokatselmuksiin ja muihin manöövereihin kulutettu\naika tältä tähtäimeltä ottaen aina juokse hukkaan? Muinaiset\ntalkoot vastasivat nykyajan kansanjuhlia voimistelunäytöksineen ja\nurheilukilpailuineen. Ne olivat seutukunnan vuotuisten saavutusten\njuhlanäytöksiä ja samalla parhaimmillaan olevien nuorten miesten ja\nnaisten tiukkaotteluisia mestaruuskilpailuja. Mutta siirtykäämme jo\nmuistoissamme pakinahetkeksi talkootaloon ja sen pelloille.\n\nHuono viljavuosi ei suosinut elotalkoita, enempää kuin heikkoasuntaisen\ntalon huonossa kasvukunnossa oleva viljapeltokaan. Kun kyläkunnassa\nlevisi tieto jonkin talon talkookutsuista, arvattiin näkemättä: Siellä\non iso pelto rukiilla ja on kasvanut hyvin! Jonkinlaista vuoroitusta\noli myös määrä noudattaa, niinkuin lukukinkereiden pidossa. Pitäjällä\nolisi ruvettu nälvimään, jos sama talo joka vuosi olisi elopellolleen\ntalkoita järjestellyt. Tarvitseeko talo kunnanapua, vai mitä tämä\nmerkitsee?\n\nTalkookutsuja tuskin voitiin lähetellä ennen kuin päivää paria\naikaisemmin. Isännän oli tarkoin huomioitava sekä pellon vaatimuksia\nettä taivaan merkkejä. Sade olisi pilannut koko puuhan. Sitä paitsi\nolisi naurettu sellaista isäntää, joka niin huonoissa väleissä oli\npilvienpitäjän kanssa, ettei edes omaksi talkoopäiväkseen voinut poutaa\njärjestää. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat parhaat talkoopäivät,\nperjantai oli jo lauantain aatto ja maanantai yleinen rokulipäivä.\n\nKoskaan ei ison talon elotalkoita järjestetty sunnuntai-illaksi, ei kai\nsitä lakikaan olisi sallinut, ja sitä paitsi tällainen ahnehtiminen\nolisi koitunut häpeäksi talolle, minkä vuoksi arvostaan pitävä talo ja\ntalkoonpitäjä ei milloinkaan liene erehtynyt tähän syntiin.\n\nEmännän talkoopuuhat alkoivat jo vähintään viikkoa aikaisemmin.\nHänen oli tehtävä ja teetettävä monet työt: pesemiset, leipomiset\nja paistamiset. Muutamissa taloissa tuvan lattiakin pestiin, vaikka\njuhannuksesta ei vielä ollut kulunut kahtakaan kuukautta. Vehnätaikinaa\nvarten tarvittiin kokonainen »puudan» pussi jauhoja, sokeria tuotiin\nsuuri toppa, komein mitä kirkonkylän kauppiaan makasiinin nurkasta\nlöytyi, siihen vielä monet muut pitotarvikkeet: hiivat, väskynät,\nrusinat ja »kartemummat». Oli siinä isännällä muistettavaa joka sormen\nvaralle. Ankarasti kotoa lähtiessä vielä varoiteltiin, ettei mitään\nsaanut unohtaa.\n\nNäin iloisesti touhuten talkoita jo päiviä ennen valmisteltiin, mutta\nsuurelle tallipässille talkoonaatto oli murheen päivä, ellei tämä ollut\nniin viisas, että hyvän sään aikana eteni kaukaisemmille laitumille,\njolloin raskas velvollisuus siirtyi pahaa aavistamattoman härkämullin\ntukevammille niskoille.\n\nTalkoopäivä valkenee poutaisena ja isäntä jo hyvillään ollen kehaisee:\nAina meidän talkoissa päivä paistaa, — jos pieni ukkospilvi vähän\nrivauttaa, niin piristää se vain leikkuumiehiä! Mutta taivaan\nmerkkejä on katseltu suurella mielenkiinnolla muuallakin talkootalon\ntanhuvilla. Monella seutukunnan tyttärellä on koreimmat liinaisensa\nulkona liehumassa, eikä poikamiehillekään ole samantekevää, tuleeko\ntalkooillaksi pouta vaiko sade. Etanaltakin sitä on tiedusteltu,\nmilloin tämä verkkaisa säänennustaja on sattumalta kynsiin saatu.\n\nPouta tulee, sitä näyttävät etanan sarvet, ja mihinkä siitä\npääsisikään, koska vähintään viidelläkymmenellä sydämellä toivotaan\nja sadalla silmällä selvitetään. On kai muiden joukossa joku pahojaan\ntoivoskeleva karsas silmäkin, mutta mitäpä merkitsee muutama\nkateensilmä elotalkoiden aurinkoisten toivomusten edessä!\n\nNiin kallistuu päivä iltapuoleen hupaisen odotuksen merkeissä.\nJokapäiväiset työt on tehty tavallista rivakammin pois tieltä niin\ntalkoopaikassa kuin muissa taloissa. Pitotalon nuorin vesa, joka toimii\nsekä tähystäjänä että pikalähettinä, hyppyyttää jo tupaan sanaa:\n\n— Tulevat! Isolla portilla painaa väkeä tien täydeltä!\n\nEmäntä hätistelee aputyttöjään, ja isäntä kiiruhtaa tielle vastaan.\n\n— Pitää käydä talon kautta! Ei meillä passaa niin suoraa päätä pellolle!\n\nJoukko tekee mutkan talon kautta, koska muutoin ei passaa. Ilakoiden,\nnaureskellen käydään. Päivänsilmä leikkii välkkyvillä rintasoljilla ja\nkirkkaaksi kiilloitettujen sirppien terillä.\n\nEmäntä kaataa kahvia kuppeihin korkeassa kaaressa suuresta kiiltävästä\npitopannustaan. Sokeria on kahdessa astiassa ja lihavia vehnäpullan\nkämpäleitä kori kukkuroillaan. Hieman katsastellaan, kuka menisi\nensiksi ottamaan, ei kauan, sillä pellolle on kiire. Emäntä tarjoilee\nvehnästä toisellekin kupille. Kukaan ei ota, täytyy jokaisen tuon\nverran tietää, mikä sopii, mikä ei.\n\nSoljutaan ulos ja pellolle. Sinne on varkain pujahtanut muutamia uusia\ntalkoomiehiä. Isäntä komentaa heidätkin ensinnä emännän hoiviin. —\nEihän tässä vielä mitään ole tehtykään, puolustelevat ahdistetut. Ei\nkelpaa, alistua täytyy jokaisen talkootalossa.\n\nVäki jakautuu elosaroille. Nopeita vaihtoja, ylihyppyjä tapahtuu\nryhmityksissä. Ei olla tietävinään, mihin kukin asettuu, tiedetään\nse kuitenkin. Itsestään ilmestyy »kellokas» joka saralle. Ääneenkin\narvostellen hän jo valikoitsee: Älkääpäs siellä kaikkia kahjuja meille!\nSuopellon Linda tänne, se on kova poika leikkaamaan! — Vai on kova\npoika! piikitellään toisella taholla.\n\nPian jako joutuu selväksi, joka saralle kuusi tai seitsemän\nsirppimiestä, joista runsas puoli naisia. Joku Linda tai Manda jollakin\nsaralla aloittaa jo. Hänen liinan liehauksensa on lähtömerkki, äänetön,\nmutta tehoisa. Selät koukistuvat, sirpin terät välkähtelevät. Komea\nrintama alkaa edentyä hyppien, tempoen, oieten ja mutkistellen kuin\nalamäkeen kierivä jättiläiskäärme.\n\nLeikkuurintamassa hääräävät nuoret miehet ja naiset. Poikaset ja\nvanhemmat miehet jättäytyvät sitelemään. Sitomamiehet eivät oikeastaan\nkuulukaan kilparyhmiin. He voivat sovussa vaihtaa sarkaakin, tai omien\nsitoimien loppuessa siirtyä luokosaralle. Työkilpa ja kompakilpa kuuluu\nleikkaajille, ja aina on joukossa niitä, jotka pitävät kummastakin\npuolesta hyvää huolta. Kaikkein vanhimmat miehet ovat jättäytyneet\nkuhilaiden tekoon. Kolme miestä sen työn kerkiäisi, mutta neljä on aina\nparempi. Sen vuoksi ei kuhiloitsevilla ukoilla ole pahempaa kiirettä.\nSilloin tällöin he istahtavat ojan reunalle ja pistävät tupakaksi kenen\nkukkarosta kulloinkin. Juttu porisee kuin piipunpesä. Sivautetaan kompa\nkoppina takaisin leikkuumiehille, jos he kokeillessaan ovat sattuneet\nsen kuhilantekijöille heittämään. Pojat saattavat kehoittaa vanhoja\nmiehiä ahkeroimaan, koska talonemäntä ei muka muutoin anna heille\nillalla ruokaa. — Vanha mies? Tiedätkö nulkki, kuka on vanha mies?\n\nVaihteeksi vaarit neuvoskelevat ensikertalaisia leikkuumiehiä ja muita\ntomppeleita, minkälaista jälkeä talkoopellolla on tehtävä: Lyhyt sänki!\nPitkä jälki! Olki juuresta poikki! Siinä temppu, jota ei joka poika\nvielä taidakaan.\n\nMutta leikkuurintama etenee kuin myrskyn käsissä. Jättiläiskäärme\nheittää luokkia, kiskaisee itsensä siitä suoraksi taas, koska\nparhaimmatkin sankarit talttuvat ja alkavat vilkuilla taakseen saatuaan\ntarpeekseen etumatkaa. Tuskin ollaan vielä puolitiessä, kun kohaus\nkäy saralta saralle: Pilvi nousemassa! Se on emännän kahvipilvi, ei\nsen vaarallisempi. Sitä ei olla huomaavinaan, mutta otetaan kuitenkin\nvastaan ilmeisellä ilolla. Emäntä itse hoitelee pannua, joka välkkyy\nlaskevan auringon loisteessa ja on kaikinpuolin antoisan näköinen,\nkuten emäntä itsekin. Aputytöllä on kuppikori ja maitohinkillinen\nkermaa, ehkä hieman »lantattua», kermaa se on kuitenkin. Pikkuinen\npoika, se tähystäjä ja lähetti, on joutunut pullakuskiksi.\n\nKuhilasvaarit nousevat pannun ääreen käskemättä, sitten kehoituksin\nsitomamiehet ja kaikki muutkin vuorollaan. Emäntä nostaa ja kaataa,\nkehoittelee panemaan enemmän sokeria sekaan ja ottamaan kämpälettä,\nettei kukaan vain unohtaisi. Pikkuisen pojan mielestä se on turhaa.\nKyllä ne muutenkin ottavat. Mutta jos joku ottaa kaksi kämpälettä, niin\nhänen ehkä täytyy juosta hakemassa kotoa lisää pullanpaloja, sen vuoksi\nhän pitää juojia salaisesti silmällä.\n\nKuhiloitsijoille ja vanhemmille naisihmisille annetaan kolmannet kupit\nja niin saadaan pannu lopulta tyhjäksi. Emäntä ja aputyttö lähtevät,\ntalkooväki nousee saroilleen. Talon poika saa luvan jäädä kaljaämpärin\nkantajaksi. Se on hänelle helppo ja mieluisa tehtävä. Oikeastaan siinä\nei ole mitään tehtävää, nostaa vain ämpäriä silloin tällöin kuhilaan\nvierestä kuhilaan viereen, istuu ja katselee, miten hikiset leikkaajat\nkäyvät sammuttamassa janoaan.\n\nPunakat tytöt tulevat naureskellen ja tarjoavat toinen toisilleen.\nTuuli sepii heidän hiuksiaan ja aurinko paistaa niihin kuin keltaiseen\nlyhteeseen. Pojat tulevat tyttöjen jäljessä, mutta he eivät tarjoile\ntoisilleen, juovat kaksi, kolmekin kipollista mieheen. Toiset menevät,\nJussi ja Kalle jäävät hieromaan kellokauppaa. Jussilla on 15-kivinen\nankkuri, Kallen kellossa on 24-kiveä. Siitä huolimatta Jussi haukkuu\nKallen kellon pataramaksi. Siinä on muka niin harvat kuoretkin, että\nampiainen raosta avoimin siivin läpi lentäisi. Mutta kyllä Kallekin\nosaa omasta puolestaan. Jussin kelloa ei kukaan kehtaisi vasikkansa\nkaulaan ripustaa. Kuitenkin Kalle lopuksi lupaa markan ja piikin väliä\nja hetken vielä tingittyään he tekevätkin kaupan.\n\nKuhilasvaaritkin käyvät ryypyllä, kaivavat tupakkamällin poskestaan ja\njuotuaan pistävät sen poskeensa jälleen. Poikaa tuo vähän ilkeyttää ja\nhän toivoo, etteivät tytöt tulisi enää juomaan, eivätkä he tulekaan. On\njo iltahämärä ja koko elopelto kohta kuhilaalla. Kuuluu huikea huuto:\nKesämäen Kaisa on saaressa, Antti joudu auttamaan! Eipä tiedä, joutuuko\nAntti, sillä pian koko sirppijoukko nousee naureskellen taloon päin ja\nvaarit taittelevat viimeisiä kuhilashattujaan.\n\nParas osa talkoista on vielä jäljellä, ateria ja tanssi. Lihakeitto ei\nvarmaankaan kesken lopu ja rusinasoppaa on suuri saavillinen ääriään\nmyöten täynnä. Emäntä on kauha kädessä ja kehoittelee lisää ottamaan.\n\nPikkupoika saa myös soppalautasensa. Jos herkkua jää, niin hän saa\nsitä vielä huomenna ja seuraavanakin päivänä. Nukuttaa ja väsyttää,\neipä hän kuitenkaan malta lähteä vielä vinttikamariin, vaan pujahtaa\nkiuasrapulle tanssia katselemaan. Pelimanni soittaa Ellun polkkaa ja\nSaksan polkkaa ja »vanhaa loikkaa». Poika tuntee kuulemalta kaikki\nne, osaa viheltää, tanssia ei osaa. Kylän isot pojat osaavat sitä\nparemmin. Ylinnä, milteipä aina pyörähtelevät lattialla Niko ja Aakku\nkantapäitään paukuttaen. Heidän päänsä keikkuvat ja lapikasvarret\nletkahtelevat somasti. Tytöt nauravat ja ovat hyvillään, ne tytöt,\njotka pääsevät Aakun ja Nikon kanssa tanssimaan.\n\nNyt tanssi vaihtuu piirileikiksi. Ja taas kuuluu Aakun ja Nikon ääni\nylinnä muita: Soutelin, soutelin kultani kanssa Ongelmajoen suulla.\nMikäpä, etteivät saattaisi soudellakin Ongelmajoella, tuollaiset\nveikeät pojat, yhtä hyvin kuin Murronjoella tai Tornionjoella... Niko\nja Aakku nikkaavat veikeästi silmää ja sitten tytöt ihan kilvassa\nhyppäävät heidän kanssaan pyörimään.\n\n— Tänne uunilleko se nukahti, raasu parka! Eihän se mikään ihme, kun on\nniin paljon saanut juosta, talkoopäivänä!\n\nEi kuulu soittoa eikä laulua. Ketään ei ole enää tuvassa. Pöydät ja\npenkit on nostettu tavallisille paikoilleen. Lamppu valaisee tuvan\nkatossa, mutta ulkona paistaa kuu. Talkoot ovat päättyneet. Suuri\nelopelto on täynnä keltaisia kuhilaita.\n\n\n\n\nOMATEKOINEN JOULULAHJA\n\n\nNäinä päivinä on taas lukemattomia kertoja puhuttu ja yhä puhutaan\nasiasta, joka on vanha tuttu, kerran vuodessa kuitenkin aina uusi:\nMitä joululahjaksi isälle, äidille, mummolle ja vaarille, isolle\nsiskolle ja veljelle ja niille kaikkein pienimmille, joita kansakunnan\ntulevaiseksi onneksi monessakin joulua odottavassa talossa on vielä\nepälukuinen määrä. Tätä mielenkiintoista asiaa ei kenenkään tarvitse\nyksikseen pohtia, ellei itse halua. Nykymaailman aikaan riittää\nhyviä neuvonantajia kaikkeen. Sanomalehtien kymmenet mainossivut\nesittelevät mitä kiintoisimmalla tavalla parhaita joululahjoja.\nKaupunkien eriväriset mainostulet ja kauppatalojen ikkuna-asetelmat\nvalaisevat tätä samaa asiaa: Parhaimmat joululahjat! Mieluisimmat\njoululahjat ostatte täältä! Käykää sisään ja katsokaa! Ja totisesti\nonkin nykyhetken joulunäyttelyssä nähtävää! Varmaan vanha joulupukki\nmenee tätä elämän ylitsevuotavaisuutta katsellessaan päästään pyörälle,\nsaatikka tavallinen kuolevainen ihminen.\n\nMikä todellisuudessa lienee parhain joululahja? Vaarallinen kysymys,\njoka aiheuttanee jyrkästi toisistaan eroavia kannanilmaisuja.\nKuusivuotiaan Sirkan epäämätön vastaus on: Nukke, joka avaa silmänsä.\nYhdeksänvuotias insinöörin alku haaveilee »teknoa», ykköstä tai\nkakkosta tai ehkä vain lisälaatikkoa. Pukki on »kenu» mies, ellei hän\nosaa ottaa tätä hurskasta toivomusta huomioonsa. Nelitoistavuotiaan\nVillen näkimissä välkkyvät murtomaasukset kiintositeineen ja\nmikäli Villenkin mielialoja oikein tunnemme ja tulkitsemme, tekisi\nmieli vakuuttaa, että pukki ei todellakaan ymmärrä, mihin korkea\nvirka-asemansa häntä velvoittaa, ellei hän tätäkin harrasta toivomusta\nota huomioonsa, mahdollisuuksien ja paikallisten inventaarioiden mukaan.\n\nVaari halunnee kourallisen sikaareja ja mummo kilon pussin kahvikultaa.\nMolemmista niistä saadaan sellaista alkuainetta, joka suloisesti\nlämmittää vanhan sydänalaa. Kumpi suloisemmin? Älkäämme puuttuko\nyksityisseikkoihin ja arkaluontoisiin makuasioihin.\n\nVanhempien, varsinkin äidin mielestä on taas jokin käytännöllinen\njoululahja kaikkein parhain: esimerkiksi: Sukat, kengät, hiihtolakki,\nvillapusero. Ennakko-, useinpa jälkitilityksissäkin asianomaiset saajat\njoskus järisevät, ettei sellainen ole mikään joululahja, se olisi\nsaatu muutoinkin. Kaikista huolehtivan äidin puolesta meidän täytyy\nhuokaisten todeta, että tämä on kiittämättömästi sanottu, tällainen\nlahjansaaja ja rintaperillinen ei yhteen vuoteen ansaitsisi lämmintä\nvillatakkia, ei lahjaksi eikä muutoinkaan.\n\nMonet nuoret ja vanhemmatkin ihmiset asettavat hyvän kirjan\nensi tilalle joululahjojen joukossa. Niin tekevät poikkeuksetta\nmyös kirjojen kustantajat ja kirjakauppiaat ja epäilemättä myös\nns. kirjantekijät, ainakin ne, jotka sinä joulukautena ovat\nhuippusaavutuksilleen kirjamarkkinoilla. Sivumennen sanoen tulkoon\nmainituksi, että kirjaa tekevissä piireissä pidetään kirja joululahjan\nantamista ja tietenkin myös ostamista jonkinlaisena ulkokohtaisena\nmittapuuna kansalaisen valistuneisuudesta yleensä ja...\n\nMutta pakinan otsakkeenahan on: Omatekoinen joululahja. Vaikka kyllähän\nkirjalahjakin saattaa joskus omatekoinen olla... ja nyt aiheeseen:\n\nOmatekoinen joululahja on rakkaudella tehty työ, johon sisältyy\ntekijänsä koko silloinen aikaansaannos määrättyä henkilöä ja\ntarkoitusta varten ajateltuna. Se saattaa olla suuri ja arvokas\ntai hyvinkin pieni ja vähäpätöinen. Mutta yksi yhteinen ominaisuus\njokaiselle omatekoiselle lahjalle kuuluu: Se lämmittää sekä tekijäänsä\nettä saajaansa. Siinä on jotakin samaa, mitä kaikessa antaumuksella\nluodussa työssä, jota vaativammassa mielessä katsottuna nimitämme\ntaiteeksi. Omatekoisen joululahjan väri on puun pihkaominaisuudella\nvarustettu. Se kihoaa sisältäpäin ja lämmittää vuosien, jopa\nvuosikymmenien jälkeen.\n\nKirjoittaja on sattumalta nähnyt tällaisella kiho-ominaisuudella\npatinoituja joulu- ja muistolahjoja. Lukija varmaan myös on niitä\nnähnyt. Ne lahjat, joista seuraavassa tulee puhetta, ovat olleet\nvähäisiä vähäisimpienkin joukossa, mutta rohkenen väittää, että niiden\ntaiteellinen tunnepitoisuus ja alkuperäisyyden jalo laatuominaisuus\novat kuitenkin parhaimman mainesanan arvoisia.\n\nSyrjäisessä salotorpassa elää rehjustelee pikkuinen miehenalku, jonka\nnimi on Vihtori. Omia housujakaan ei ole vielä tällä miehellä, mutta\nisän puukkoa hän lainailee ja käyttelee sitä luontaisella kätevyydellä.\nVihtori rakentelee joululahjaa nuoremmalle Kaisu-siskolleen, pientä\npärerekeä vain tytön räsynukkea varten. Lahja joutuu ajoissa valmiiksi.\nOdotellaan joulua. Mutta ennen sitä tulee odottamaton vieras, kuoleman\nviikatemies kuristavan kurkkumädän hahmossa ja korjaa parempaan talteen\nräsyniekat, niin Kaisun kuin Vihtorin. Eipä mikään ihmetapahtuma\nsellaisenaan. Tällaista sattui ja sattuu vieläkin salokylän\ntorppakulmilla, jossa ei ole lääkäreitä eikä seerumeita.\n\nVoidaan helposti kuvitella, että yksinäisessä torpassa oli hiljainen,\nsurumielinen jouluelo. Mutta vielä murheellisempi se olisi ollut, ellei\nolisi jäänyt Kaisun räsynukkea ja Vihtorin sitä varten näpertelemää\nkirkkorekeä. Nämä joutavat kapineet olivat pyhäinjäännöksiä salokylän\npienessä kodissa pitkän aikaa. Kenties ne ovat mustan piirongin päällä\nmuistokoristeina yhä vieläkin.\n\nToinen paljon nykyaikaisempi kuva. Eräs ystäväni, leskimies, käytti\njatkuvasti harvinaisen risaista kaulaliinaa. Selvitykseksi täytyy\nminun heti ilmoittaa, että en juuri hevillä huomaa siinä mielessä\nkatsottuja naapurieni risaisuuksia, en tarpeeksi omianikaan, mutta\ntässä oli jotakin niin erikoista, että huomaamatonkin sen havaitsi.\nOlin jo monta kertaa mielinyt vihjaista: Voi, hyvä veli, etkö saa vähän\nehjempää kaulaliinaa, onhan nuo sinun muutkin kamppeesi joten kuten\nmukiinmenevät. Maltoin kuitenkin mieleni ja sain siitä palkkani. Kerran\nyhdessä ulos lähtiessämme hän selitti arvoituksen kysymättä:\n\n— Katso, tämä kaulaliina on Siiri-vainajani kutoma joululahjaksi. Minä\ntiedän, että minun pitäisi säästää jo tätä, mutta yksinkertaisesti en\nvoi tehdä sitä. Tiedäthän, jos ihmisellä on jokin heikkous...\n\nHänellä oli nähtävästi eräs toinenkin heikkous, mutta onneksi pääsimme\novesta pimeälle pihamaalle. Hän karisti kurkkuaan ja sai luontonsa\ntakaisin.\n\n— Joka kerta, kun kierrän tämän liinan kaulani ympärille, tunnen\nselvästi Siirin läheisyyden. Hän oli erinomaisen tekevä ihminen,\nsuorastaan taiteilija, mitä tulee makuaistiin ja sorminäppäryyteen. Ja\nentä hänen sormiensa kosketus! Voi, poika, jos sinä yhden kerrankin\nolisit saanut niitä tuntea!\n\nTähti tuikahti taivaalla. Hän jatkoi, minä vaikenin.\n\n— Sinä luulet minua höperöksi, jos sanon kaiken, mitä tunnen. En\nolekaan niin orpo ja yksinäinen kuin kuvittelet. Siiri käy usein minua\ntervehtimässä tämän kaulaliinan ja muidenkin pienten käsilahjojensa\nvälityksellä. Sinä varmaankin olet kuullut tarinan siitä venäläisestä\ninsinööristä, joka käsillään loihti esiin avaruudesta mitä sointuvimpia\nääniaaltoja. Tämä Siirini kaulaliina on yksi sellainen taikakapine.\nSopivassa mielentilassa ollessani se vetää hänet luokseni. Näen\nhänen kasvonsa, kuulen hänen äänensä, tunnen mitä suloisimmin hänen\nläsnäolonsa kaikilla aisteillani.\n\nVieraat eivät tietenkään ota tätä herkkämielisen ystäväni kertomusta\naivan täydestä, minäpä otin sillä kertaa melkein täydestä. Hänen\näänensä värähteli lämpimästi ja se tähtikin edessämme vilkahteli\nniin tutunomaisesta Ystäväni oli sillä hetkellä onnellinen mies. Jos\nrisainen Siiri-vainajan kaulaliina kykeni hänelle usein tällaisia\nnautinnon hetkiä loihtimaan, niin sehän oli todella taikaliina ja\nloistavasti suorittanut tehtävänsä.\n\nVielä kolmas esimerkki, koska tämäntapaiset uskonasiat vaativat aina\nvahvan todistusketjun. Viimeinen on yhtä tosi kuin nuo edelliset,\ntodempikin.\n\nPieni poika tietää syntymäpäivänsä lähestyvän ja nukahtaa onnellisiin\nodotuksiin. On tapana, että tämän pojan sängyn viereen tuolille\nasetetaan Nukku-Matin vierailun aikana pieniä antimia, tavallisesti\nniin monta kappaletta kuin miehellä on ikävuosia, väliin pieniä\nleivoksia, joskus karamelleja tai viinirypäleitä, väliin niitä\nkaikkia ja vielä punaisia kynttilöitäkin suuhunpantavien keskelle.\nKyseellisenä vuotena, jolloin mies täytti viisi vuotta, päätettiin\ntehdä omassa verstaassa lentokone. Tehtiinkin se, yhteisvoimin, koska\nkerran oli niin päätetty, mutta täytyy tunnustaa, että kyllä se oli\njokseenkin tökerötekoinen lentokone, yhtä hyvin ja paremminkin sitä\nolisi voinut nimittää kalanperkauslaudaksi, sukankuivaustelineeksi,\npaistinpannunjalaksi tai niiksi tahansa. Ei tekijöissä vikaa ollut,\nmutta mistä kaupungissa mitään tekee, tylsällä patapuukolla ja\npoikkiteräisellä linkkuveitsellä, puukolla nihraten täytyi laudatkin\nkatkaista.\n\nPantiin se hökötys mahtavasti Tiiraksi nimitettynä kuitenkin\nsyntymäpäivätuolille ja muuta siistimpää rojua päälle, ettei\nsiipitasoja alta näkynyt. Saapa nähdä, mitä mies sanoo.\n\nHerätään hyvissä ajoin ja lauletaan kuorossa »Jaakko kultaa». Mies\nhavahtuu, nousee istumaan ja hieroo silmäkuoppiaan. Kaivaa vielä\nkummallakin nyrkillään ja saa kuin saakin luomensa auki.\n\n— Lentokone!\n\nSe kajahtaa niin riemuitsevan sydämen pohjasta, että kömpelötekoinen\nkone oli lattialle pompahtaa, vaikka se ei suinkaan sitä vähillä\ntehnyt. Ja sitten kun sitä lähemmin tarkasteltiin ja kokeiltiinkin\npeiton päällä, ei siitä löytynyt mitään vikaa, ei niin pienintäkään\nenempää ulkonäössä kuin rakenteessa. Se oli miehen rakkain kapine\nja jatkuvasti käytännössä monta päivää ja viikkoa. Sen moottorit ja\npotkurit ja siipitasot ja ohjauslaitteet olivat lopulta tipotiessään,\nmutta yhä se liikkui ja rähisi täysi häkä päällä huoneesta huoneeseen\nja kadullekin saakka.\n\nSellaisia ominaisuuksia omaa ainoastaan omatekoinen syntymäpäivä- ja\njoululahja.\n\nJoulu on lähellä ja hyvällä puolella. Jäljellä on oikeastaan vain ne\nkaksi parhainta päivää. Mutta näinä päivinä ehtii vielä paljon, jos\nharrastus oikea ja totinen on. Ostakaamme rahalla joululahjoja, koska\nilmankaan emme osaa olla ja koska kirja on erinomainen joululahja.\nKäytännöllisiä vaatekappaleita myös joka tapauksessa talven tullen\ntarvitsee perheeseen ostaa. Älkäämme kuitenkaan unohtako omatekoisia\njoululahjoja. Niissä, vain niissä viihtyvät jatkuvasti kotihaltijoiden\nsiunaavat henget.\n\nVielä ehtii, jos kiirettä pitää. Pojat, puukko käteen ja katajikkoon!\nSieltä äidille kaunista keränpohjaa, koreakoukeroista katajanaulaa,\npussikoukkua ja puhdistusvispilää! Ja tytöt, mitä ihmeitä te teettekään\nvielä kiiltävillä virkkausneuloillanne ja porsliiniväreillänne! Sitä ei\nsivullinen rohkene kuvitellakaan.\n\nEntä Siirit, Annat ja Elinat! Kutokaa meille kaulaliinoja!\nTodennäköisesti te elätte kauemmin kuin me, mutta siltä varalta, että\nsattuisi käymään päinvastoin, ommelkaa kaulaliina ystävällenne. Teidän\nnäppärien sormienne taiteelliset tuntumat lämmittävät myös eläessänne\nelävää miestänne, häntäpä ne vasta lämmittävätkin. Mitenkä sanookaan\nvanha suomalainen sananlasku juuri tästä asiasta. Se sanoo niinkuin\nelämän kouluttama taiteilija sanoo. Siihen ei voi rahtuakaan lisätä,\nenempää kuin pois jättää:\n\nLämmin on paita liinainenkin oman äidin ompelema! Vilu on vaippa\nvillainenkin vaimon vierahan tekemä.\n\n\n\n\nEMÄNTÄ HYVÄ KOTONA, PIRTIN LÄMMINNÄ PITÄVI\n\n\nRasiahon vaari, kahdeksaakymmentä ikävuottansa yksinäisenä eleskelevä\nleskimies, on köpötellyt talon perheentupaan radiota kuuntelemaan.\nSen ääni vahvistetaan tämän vierailun tapahtuessa mahdollisimman\nkuuluvaksi, sillä kovaa pitää puhua, kovaäänisenkin, milloin vaarille\npuhuu. Hänen kuulonsa, joka on ollut heikonpuoleinen jo parikymmentä\nvuotta, on viime aikoina käynyt yhä heikommaksi. Hän köpöttelee aivan\nvastaanottimen ääreen ja käsi nousee korvan taakse. — Onkohan hän\nkuulevinaan? tirskahtelevat nuoret tytöt omassa nurkassaan. He kuulevat\nhyvin sinnekin ja ymmärtävät vielä paremmin, omasta mielestään.\n\nKuuluttaja ilmoittaa pakinan nimen. Vaari saa selvän vain muutamasta\nsanasta, mutta ne ovat tuttuja sanoja ja hän arvaa lopun. Sitten\nedelleen hän tapailee pakinoitsijan sanoja ja lyhyitä katkolauseita:\nHyvä emäntä... kotipirtti... hiillosleipä... kirnupiimä...\n\nJoku tupaantulija kolauttaa ovea, vastaanottimessakin sirisee ja\nsärisee, ettei vaari saa enää mitään selvää. Mutta vanha tuttu\nlauseparsi ja siihen liittyneet irralliset sanat ovat lämmittäneet\nhänen vanhaa sydäntään, niinkuin muutamia tuikkulamppuja tai\ntalikynttilöitä olisi sytytetty palamaan. Valolamppuja hän näkee\ntuikahtelevan myös koneen sisällä, ellei tuikahtelisi, niin ei\nvähääkään ääntä lähtisi.\n\nJo taas kuuluu jotakin. Vaari saa muutamista sanoista kiinni ja alkaa\nlämmittää juttua omilla lampuillaan. Se käy laatuun. Tuntuupa kuin\nkuulo palautuisi korvaan, kuulemattomaankin, ja kun vielä vähän aikaa\nkuluu ja sisäiset korvat herkistyvät, alkaa näkyä vaimovainajan, sen\nhyvän emännän kasvot lämpöisen pirtin hämyvalossa.\n\nOn ankara talvi, kuten taannoisvuosina usein. Lunta on metsäisilläkin\npaikoilla syvemmälti kuin hevosella jalkoja. Kun mies vahvassa hangessa\npakkastamineissaan pyörähtelee, kaataa puuta, tallaa tietä, hakata\nröykyttelee kyynärän vahvuuteen jäätynyttä multahaudan reunaa, niin\nmonta kertaa päivän mittaan hänelle muistuu mieleen lämmin kotoinen\npirtti ja leipomapöydän ääressä puuhaileva nuori emäntänsä. Pitempiin\nmuisteloihin ei siinä ole aikaa. Päivä on lyhyt, töitä paljon ja\npakkanenkin pian huomauttelee, jos siinä pitemmäksi aikaa jää\nkotoisilla mietteillä käsiänsä lämmittelemään.\n\nTulee toki ilta kylmästäkin päivästä. Hevonen on riisuttu talliin,\nsaanut kuivan loimen selkäänsä ja nilkkansa lumikikkareista puhtaaksi.\nValjaat kainalossa astuu mies pihatietä pirttiin päin. Ihme, etteivät\nole vielä pystyvalkeaa takan perään sytyttäneet. Pirtin lämpö ja\ntuoreen leivän haju syöksähtävät ovella vastaan, tänäänhän olikin\nleipomispäivä.\n\nLamppuun tuli! Isä tuli tupaan! riemuitsevat lapset. Pimeästä kuuluu\nkepeitä keskilattiaa läheneviä askeleita, ja kohta sävähtää kattolampun\nkohdalla keltapyöryläinen raapaisutuli valaisten naisen kasvot. Hänen\nkätensä nousee, lampun lasi rapsahtaa. Ottaakohan tuli? Jos lampun\nsydämessä on vahva karsi, niin ei ota. Ei ota... ottaa... eipäs\nsittenkään. Sydämen kartta pitäisi tikun päällä rapsuttaa. Hän tekeekin\nsen ennen kuin mies on päässyt ajatuksensa loppuun. Nyt on tikku jo\nhyvin lyhyt. Kunhan et sormiasi polttaisi sillä! Jo syttyy viimeisessä\nhetkessä. Tarkka ja huolekas vaimo ei polttanutkaan sormiaan.\nVirkistyvä liekki juoksee sydämen reunaa, kunnes saa kierroksensa\nkiinni. Etäisempi valo kiertää omaa ympyräänsä pehmoisesti pirtin\nseiniä tunnustellen.\n\nMies nostaa hevosvaljaansa ovensuunaulaan, nykäisee märät kintaat\nrukkasistaan ja asettelee ne uunin reunalle kuivumaan. Saappaansa hän\nmyös riisuu, sarkanutunkin kuoraisee. Mitään raskaampaa vaatetta ei\ntarvita lämpöisessä pirtissä.\n\nTällä välin puuhailee hyvä emäntä omissa tehtävissään. Hän valmistelee\npöydän päähän miehelle päivällisateriaa. Leipäkoriin hän nostaa\npuolilämmintä liesikkoleipää. Sen viereen hän asettaa pienelle\nlautaselle vastasuolattua mehevää voita, sillä kirnuaminenkin on\nsattunut leipomapäiväksi. Leipäkorin ja voilautasen viereen tulee täysi\ntuopillinen kirnupiimää. Nyt hän rientää jo uunin luo ja palaa sieltä\nlämpöistä keittokuppia kämmenissään keikuttaen. Pohjastaan se lienee\nliiankin lämmin, koska noin kädestä käteen heittää.\n\n— Käy syömään, isä! Se tulee sekin kuin lämpöistä keittokuppia\nkeikuttaisi. Liiankin lämpöistä tuo olisi vieraan kuultavaksi, mutta\nomat lapsetpa tässä vain... Sen saattaa käsittää vaikka heidän\nsanomakseen, koko perheen yksimieliseksi kehoitukseksi työnsä vuoksi\naterialtaan myöhästyneelle miehelle.\n\nMielellään sellaista kehoitusta tottelee. Mies kävelee permannon yli ja\nistuu pöytään. Lapset asettuvat kirjojensa, emäntä rukkinsa ääreen.\n\nMutta mies käy syömisen toimeen, vetää tupestansa puukon ja viiltää\nsillä liesikkoleipää, puolikkaan kerrassaan. Se on ohkaista ja makeaa.\nVastakirnuttu voi leivontapäiväisessä pirtissä on peräti notkeaa,\nvaivattomasti se taipuu lämpöisen leivän kuoren kohoutumien mukaan\nalkaen pian alta päin rasvaista sulaa hiertää.\n\nKeitto on luusoppaa, eikä leivinuunissa lämmitetylle sopalle mikään\ntavallinen keitos vedä vertaa. Perunat ovat hautuneet möyhyksi, luuydin\non vuotanut niiden höysteeksi, pienet ryynijyväsetkin ovat antaneet\nparhaimpansa. Kukapa uskoisikaan, että muutamasta jyvästä heltiää\nluukeittoon noin paljon alkuperäistä jumalanviljan voimaa.\n\nMies syö verkalleen jokaisesta haukkauspalasta ja keittolusikallisesta\nnauttien. Koiranpennun villava häntä sipsahtelee pöydän jalkojen\nvälissä, kissan silmä kiiltää penkin vieressä kuin messinkinappi.\nKarvakäpälä käpsäisee jalkapöytään, pehmoinen kylki tönäisee\nsäärivarteen. Joku nuoremmista kaksijalkaisista nykii ja tuhahtelee\nniskapuolessa. Onpa niitä kerääntynytkin jo siihen joka puolelle. Myös\nemäntä on sen huomannut ja hätäilee rukkinsa ylitse: Kas näitä, kun\neivät anna isän edes rauhassa syödäkään.\n\nKaikesta huolehtivana hän olisi jo valmis hätistelemään tungeksijoita\nulommaksi, pysäyttää rukkinsa aikoen nousta. Mies naurahtaa: Anna olla!\nAntaa toki emäntä heidän olla, kunhan eivät pahoin häiritsisi isää.\n\nNiskapuolen tährijäinen kiertää kaulapuoleen, saa pienen voileivän\nja tulee tyytyväiseksi. Kissalle mies antaa suuntäyden hyvää purua.\nTuollainen iso kissan vötkäle saisi jo itse pureskella syötävänsä ja\nvarmaan sen tekisikin, ellei poikasena olisi tullut opetetuksi pahalle\ntavalle. Koiran pentu ei ole saanut vielä mitään. Se nostaa oikeata\nkäpäläänsä miehen polvelle ja huomauttelee siitä. Älä... älä hätiisi\nkuole! Lienet päivällä jo osuuksista huolta pitänyt.\n\nPentu saa kuitenkin kokonaisen luun, kun mies ensin on sen\njoka puolelta nuoleskellut. Se on saalis, jota ei joka talossa\npolvenpukkauksesta annetakaan pienelle piskille palkaksi, ei aina\nanneta tässäkään talossa, mutta koska nyt on näin lämmin pirtti,\nleppoisa ilta ja hyvä emäntä... joka leipoo ja kirnuaa, keittelee\nverrattomat luukeitot ja hautoo ne uunissa...\n\nMuutamissa taloissa ei anneta koiralle makukeiton luuta\npyhäpäivänäkään. Luut kuivataan leivinuunissa ja pannaan uudestaan\nkeittoon monta monituista kertaa. Niin tehdään jossakin muussa talossa,\njossa on rikastumisella liian kova kiire. Meidän talossa on hyvä\nemäntä, joka ei kuivaa luuta nuole, eikä nuoleta koirallakaan.\n\nLiesikkoleipä on jo kokonaan lopussa ja voilautasessa suuri pykälä.\nPiimätuoppi on tyhjä ja luusopasta ei jälkeäkään. Lämpöinen on yhä\näsken lämminnyt pirtti, tyytyväisellä miehellä mitä parhain olo.\nKattolamppu palaa tasaisella liekillä, ja emännän rukki hyrrää.\nSeinäkello naksahtaa viiden lyönteihinsä, riittääpä puhdetta, ennenkuin\nyhdeksään asti päästään. Miehellä on puhdetöitä, hevosvaljaitten ja\nkenkien korjaamista, mutta niihin hän kerkiää, vaikka puolituntisen\nlevähtääkin.\n\nJopa on kylläisellä miehellä lämpöisen pirtin penkillä verraton olo!\nKoira, joka on saanut luunsa selväksi, hipsittelee luokse häntäkiemura\npenkinreunaa ripsien. Nyt se on jo varsin lähellä, nyysäilee\nselvähenkisellä kuonollansa, lipaisee leppeällä kielellänsä käteen.\nPian kissakin joutuu kiittelemään. Mikäpä ettei kiittäisi omaksi\nhuvikseen. Mutta se ei koiran tapaan tyydykään sivumennen tapahtuviin\nlipsaisuihin, vaan hyppää miehen rinnan päälle, siprii silmiään, koprii\nja kehrää.\n\nKehräilee myös hyvä emäntä lämpöisen pirtin uuniseinällä. Jalka keikkuu\nja polkee, käsi nousee ja laskee. Harmaa villainen hahtuva kiertyy\npyörivälle rullalle juoksevana viivana. Kuinka monta hahtuvaa hän\nelämässään lieneekään jo kiertänyt yhteen? Niistä tulisi heppoisa\ntuulen läpäistävä köysi maasta taivaaseen asti!\n\nMies silittelee kissan selkää korvan juuresta hännän nippuun, katselee\nsiristävin silmin hyvää ja työteliästä emäntäänsä, joka paistaa leivät,\nkeittää ja kehrää. Kyllä on hän leppoisa ja viitseliäs vaimoihminen,\npuolitusinaisen perikuntansakin muiden töiden lomassa on synnyttänyt,\nruokkinut ja vaatettanut. Työtä on siinä tehty ja monenmoista vaivaa\nnähty niin yöllä kuin päivällä. Mutta siitä huolimatta on kotoinen\npirtti talvipakkasillakin ollut lämmin, leipä tuore ja keitto maukas...\n\nJo miehen pitäisi nousta puhdetöihinsä, koska emäntäkin noin ahkerasti\nrukkiansa pyörittelee. Vielä hän kuitenkaan ei malta irroittaa\nsiristeleviä silmiänsä pirtin lämpöisistä nähtävyyksistä, eipä\nkissaakaan viitsisi heti hätistellä, koska se vihdoin on löytänyt\nsopivan paikan ja kyyristynyt kehräilemään.\n\nOnpa onni, että on tuollainen emäntä, kuin ainainen kesä olisi talossa.\nMitä elämä olisi ilman häntä, talon pirttikään talvipakkasilla? Vieras\nnainen tuiskaisee tulen takkaan, hoitaa pellit jos muistaa. Keitokset\novat kylmät, voi kokkareissa, likilaskuista hyvänkin vuoden leipä.\nSemmoista on elämä emännättömässä talossa, vihoviimeistä koko komento.\nOma emäntä talossa olla pitää!\n\nJospa sattuu paha emäntä? Sattuu, kenelle sattuu, onnellaan mies\nmetsää kulkee. Eikä pahoja emäntiä mahtaisi ollakaan, elleivät miehet\nitse tekisi niitä. Miksi eivät kohtele, niinkuin hyvää emäntää pitää\nkohdella. Itselleen siitä palkat ja palkinnot saisivat, sulavaiset voit\npehmoisen leivän päälle oman pirtin lämpöisessä.\n\n— Huomio, huomio! Tähän loppui tämän iltainen pakinamme: Emäntä hyvä\ntalossa, pirtin lämminnä pitävi!\n\n— Joko se nyt loppui? Pianpa tänään loppuikin! touhuaa Rasiahon\nvanha isäntä. Nuoremmat huutavat hänen korvaansa, että pappa jäisi\nkuuntelemaan orkesterisoittoa, jota minuutin kuluttua seuraa.\n\n— Mitä minä rimputuksista, vanha mies. Enhän kuulekaan sellaisia!\n\n— Ettekö kuullut pakinaakaan?\n\n— Häh?\n\nKuuntelihan pappa sisäkorvillaan, mutta ei kuule enää. Pimeän eteisen\nja pihatien yli hän köpsii omaan lämpöiseen pöksäänsä.\n\nKuinka paljon siitä tuleekaan jo vuosia, kun Karoliina lähti? Hyvä\nemäntä oli Karoliina. Pirtin lämminnä piti ja pitää vieläkin.\nHahtuvaköyttä kehräili ja kehrää vieläkin maasta taivaaseen asti.\nKuinka hän voi niin lämpöisesti katsella pitkän ajan ja matkan takaa?\nHyvä emäntä vain voi noin katsella: kuoltuaankin pirtin lämminnä pitävi.\n\nNiin Rasiahon vanha isäntä miettii pihan ylitse omalle puolelleen\nköpsiessään, miettii sängyssäänkö sitä asiaa vielä pitkän aikaa.\nOn puhdetta, ennenkuin yhdeksään päästään. Kuu katselee ikkunasta\npyöreällä naamallansa. Kaukana on Karoliina, hyvä emäntä. Eipä tiedä,\nonko hän niin kovinkaan kaukana. Tänä iltana taas tuntuu kuin läheltä\nkatsoisi ja lämmittäisi.\n\n\n\n\nAAMUHETKI KULLAN KALLIS\n\n\n— Isä!\n\n— No?\n\n— Tässä minun kirjassani on sananlaskuja.\n\n— Niitä on kirjoissa tuhansittain, kirjoittamatta ehkä enemmänkin vielä.\n\n— Mikä on sananlasku?\n\n— Sananlaskuko? Se on, tuota... se on lause, viisas lause, johon\naikaisemmin eläneet ihmiset ovat puristaneet parhaimman tietonsa\nniinkuin... miten sanoisinkaan, kuin äiti puristaa ämpärillisen\nviinimarjoja parin litran säilykepurnukkaan, juoksevan mehun vain,\nymmärrätkö?\n\n— Kyllä, mutta onko tässäkin sananlaskussa puristettua mehua?\n\n— En tiedä, mitä tarkoitat, annahan kuulua!\n\n— Aamuhetki kullan kallis.\n\n— Siinäpä sitä vasta onkin.\n\n— Selitä se!\n\n— Aina sinulle pitää kaikkea selittää. Tiedätkö, on paljon helpompaa\nkysyä kuin selittää. Koetanhan kuitenkin niinkuin osaan... Myöhemmin\nvoit löytää siihen joko itse tai toisten avustamana parempia\nselityksiä. Sanohan uudelleen mainitsemasi sananlasku ja ajattele joka\nsanaa.\n\n— Aamu—hetki—kullan—kallis.\n\n— Montako sanaa sanoit?\n\n— Neljä.\n\n— Kolme minä luulisin, mutta olkoon nyt neljä, koska sinä niin tulit\nhuomanneeksi. Mitä, muuta tiedät aamusta?\n\n— Se on päivän pää ja ilta on saman päivän häntäpää.\n\n— Aivan oikein, vaikka ei niitä tavallisesti näin nimitetä. Tiedätkö\nsinä, mitä sana hetki merkitsee?\n\n— Ei... en minä sitä tiedä...\n\n— Mieti sitä pieni hetki.\n\n— No, siinä sinä itse sanoit sen!\n\n— Tosiaan. Kai ymmärsit, mitä tarkoitin?\n\n— Pikkuista aikaa.\n\n— Juuri sellaista, ajan poikasta, sinun kokoistasi tai vieläkin\npienempää. Neljään sanaan tiivistetystä sananlaskusta ei käy selville\nonko kysymyksessä kevät-, kesä-, syys- vaiko talviaamun poikanen. Mitä\nsinä siitä asiasta arvelet?\n\n— Eiköhän se ole kesäaamu.\n\n— Miten sellaista luulet?\n\n— Kun siinä puhutaan kullasta.\n\n— Niin, kesäaamuna ovat kaikki kalliotkin kultaa keltaisenaan. Etpä\nollutkaan niin tietämätön kuin olit olevinasi. Mutta osaatko sanoa,\nmitä kullan kallis merkitsee?\n\n— En osaa.\n\n— No, tiedäthän sinä, että kulta on kallista metallia, milteipä\nkalleinta, mitä maailmassa löydetäänkään. Kaikki ihmiset käyttävät sitä\nomaisuutensa arvon mittana. Kun sotaiset ja epävarmat ajat tulevat,\nkätkevät he ensinnä kullan maanalaisiin kehäteihinsä. Niin ihmiset\nmuutoinkin tekevät, kiinnittävät liiaksi ajatuksensa kuolleeseen\nkultaan.\n\n— Sen vuoksiko sinäkin niin usein katselet sormuksen lävitse?\n\n— Mitä, katselenko minä? Minun kullan katselemisen! ei ole vaarallista.\nSiitä näkyy vain viheriäistä maailmaa ja vallattomia pikku poikia.\nNyt me jo käsitämme, että kulta on arvokasta, vaikeasti saatavaa ja\nsäilytettävää omaisuutta. Sitä sananlaskuvertauksemmekin tarkoittanee.\nJos tahtoisimme varustaa sen lisäselvityksillä, voisimme sanoa\nesimerkiksi: Kesäaamun pieni poikanen, jonka äitiaurinko unestansa\nherättelee, on virkeä, punaposkinen ja kaunis. Se on omalle äidillensä\nhyvin rakas, kallisarvoisempi kuin suurempikaan kullanpala. Riittääkö\ntämä selitys sinulle?\n\n— Ei riitä. Kerro vielä kesäaamun satu.\n\n— Sinä olet täyttymätön. Oikeastaan olet jo niin vanhakin, että itse\nsaisit kertoa tuon sadun naapurin pikku Suville ja Juhanille tai heidän\nMirri-kissalleen.\n\nOn poutaisen kesäpäivän aamu. Heräät keveästä unestasi niinkuin joku\nhöyhenellä kasvojasi sivelisi. Huone on jo valoisa, koska aurinko\non hyvin virkku ja varhainen tähän vuoden aikaan. Kenties sinun\nitsesi tekisi mieli vielä nukahtaa ja vetää peittoa korviin, mutta\njos muistat, mistä meillä juuri on ollut kysymys, niin kapsahdatpa\nkäskemättä jaloillesi. Käsillä on kohta juuri se aika: aamuhetki,\nkullan kallis.\n\n— Mistä sen tiedämme?\n\n— Tunnemme ja aavistamme. Se väreilee valkenevan makuuhuoneen katossa\nja seinillä, tanssii ilmassa, hypähtelee peitollamme, jopa kasvoillamme\nkuin pieni näkymätön oravanpoikanen. Korvissamme kuulemme sen iloisen\ntervehdyksen: Nouse ylös! Tule ulos pihaan ja niitylle, pian, pian!\n\n— En minä niin pian pääse.\n\n— Tietysti pääset, ethän sinä mikään unikeko ole. Hyppäät tuolin\nviereen ja pukeudut kahdessa minuutissa.\n\n— Minuutissa.\n\n— Arvasinhan sen. Jätä kengät tai ota ne käteesi, meidän on\nkiirehdittävä, sillä aamupoikanen voi karata käsistämme ennen kuin\nhuomaamillekaan. Avaamme oven ja astumme pihamaalle. Jalkeilla ei vielä\nole ketään muita kuin se aamu hetki, kesäaamun vikkelä pikkupoikanen\npaljain jaloin kuten sinä. Se syöksähtää eteemme, nauraa vasten\nkasvojamme ja tuoksuaa nenäämme. Näetkö häntä?\n\n— En näe muuta kuin Peni-koiramme ja punaisia ja valkoisia kukkia...\n\n— Ne juuri kuuluvat kesäaamuun. Katso, miten Peni pelmuaa ja\nvoimistelee. Kaikkia jalkoja pitää venyttää, eteen ja taakse...\nnoin... ja sitten korvaa pitää rapsuttaa. Nyt se puhdistaa nenänsä\nruohonenäliinaan ja kaapii maata kummallakin etukäpälällään... kas...\nkas... Osaatko arvata, miksi Peni noin nyysää, kuopii ja voimistelee?\n\n— Sillä on niin hauskaa.\n\n— Niin on. Ja kun nuorella koiralla tai muulla elävällä olennolla on\noikein hauskaa, niin sen täytyy tehdä juuri kuin Peni aamulla. Peni\nkiskoo, nyysää ja voimistelee elämän vireyttä itseensä sekä itsestänsä\nirti. Eihän siitä muutoin kasvaisi sitä vireätä ja valpasta koiraa,\nmiksi se tahtoo kasvaa. Aamupoikanen on sen hyvä ystävä ja auttaa sitä\nnäissä harjoituksissa. Se auttaa kaikkia pikkukoiria, kissan, jäniksen,\nlinnun ja oravan poikia yhtä halukkaasti kuin kahdella jalalla\njuoksevia ihmisen lapsia. Kuten huomaat, on aamuhetken pikkupoikasella\naurinkoäitinsä auttavainen ja lämmin sydän. Mutta nyt lähdemme\neteenpäin, koska Penikin jo lähti. Mihinkä menisimme?\n\n— Penin perässä.\n\n— Minnekä Peni hävisi?\n\n— Eiköhän se juossut kalliolle auringon nousua katselemaan.\n\n— Luultavasti, sinnehän muinoin meni vanha vakainen karhukin ketun\nkanssa vetoa lyötyään, oletko kuullut tämän jutun?\n\n— En ole kuullut, kerro se!\n\n— Kettu ja karhu kiistelivät tiedoistansa, kuten niin monta kertaa.\nKarhu oli hävinnyt kilvoitteluissa, sillä kettu oli viisas sekä viekas.\nMutta karhu oli ilmatieteilijä ja ehdotti kerran, että kilvoiteltaisiin\nsiitä, kumpi ensiksi huomaa auringon nousun. Tietysti kettu oli valmis.\nSe päätti pitää varansa kuten aina. Se hyppeli vuorilta laaksoihin ja\ntarkasteli taivasta joka puolelta. Hätäisenä miehenä se kuitenkaan ei\nollut tullut panneeksi merkille, että aurinko nousee idästä. Karhu\nsen sijaan tiesi tarkoin auringonnousun ajan ja paikan. Se asettui jo\nillalla nukkumaan kallion korkeimmalle kivelle kasvot itäänpäin. Sen\nvuoksi se huomasi heti auringon ensimmäiset säteet, avasi punaisen\nsuunsa ja huusi alas laaksoon: Aurinko nousee!\n\n— Kuuliko kettu sen?\n\n— Kuuli ja miekkoselle tuli hätä käteen, koska sitä harmitti kovasti\nmahdollinen häviönsä. Se hyppäsi myös kivelle ja pyöri ympäri häntäänsä\ntavoitellen ja huuteli ehtimiseen: Missä kussa! Missä kussa! Missä!\nKussa!\n\n— Se oli sille oikein.\n\n— Ihan parahiksi veijarille! Mutta nytpä olemmekin jo itse joutuneet\nkesäiseen mäkeen. Täältä voisimme menestyksellisesti ottaa osaa\nauringonkeksimiskilpailuun unikekojen kanssa. Aurinkohan onkin juuri\nnousemassa. Arvaahan, mistä sen voimme päättää?\n\n— Kun taivaanranta punoittaa noin kovasti.\n\n— Niin. Jos oikein hiljaa ja herkästi osaisimme huomioida, niin\nkuulisimme ehkä, miten sen pitkät, tuliteräiset sakset leikkaavat yön\nsumuisia seittejä lyhyin terävin haukkauksin: rits! rats! kohta pitkin,\nkilometrin mittaisin viilloin: shiii... uuuuh!\n\nEipä sen tuliteräsaksien edessä isommatkaan kangaskääröt kauan kestä.\nNyt juuri auringon reuna on viiltämässä viimeisetkin pidäkkeensä.\nJokohan huudamme kuin se ilmatieteilijä Nalle kekkuli-ketulle. No, yhtä\naikaa:\n\n— Aurinko nousee! Ethän sinä huutanutkaan.\n\n— Muusithan sinä. Oikeastaan tällaisena juhlahetkenä ei saakaan huutaa,\nvain hartaalla äänellä voi ilmoittaa ihmeellisen tosiasian, kuten sinä\njuuri ja Nalle-kaimamme ennen muinoin.\n\n— Katso nyt tarkkana ympärillisesi, mitä ihmeitä tapahtuukaan\nmuutamassa hetkessä. Aurinko nousee vähääkään kiirehtimättä, silti\nvarmasti ja tasaisesti kuin taivas vetäisi yläreunasta ja maa työntäisi\nalhaalta päin. Niin se nousee uutta päivää, uutta kesää ja elämää\nrakentamaan tuo lämmin ja kultainen elämänpyörä, ihmeitten ihme\nitse! Nyt sen kirkkaat sakset ovat vaihtuneet radioaallon nopeudella\neteenpäin kiitäviksi sädekimpuiksi. Ne kultaavat vuoren seiniä, metsiä\nja niittyjä. Muutamien puiden latvoihin, talojen uuninpiippuihin ja\npäiväpuolen ikkunoihin ne puhaltavat pitkän suihkauksen lämmintä\nelämänvirtaansa. Luulisi siinä suihkutuksessa koko maailman unestansa\nheräävän.\n\n— Eikö se herääkin?\n\n— Herää yleensä kaikki, joissa elävä henki on. Katso mitä tahansa,\npientä tai suurta puuta, lehteä, kukkasilmua, viljan kortta tai ruohon\norasta, jokainen niistä auringonnousuhetkenä aukoo silmiänsä.\n\n— Ei kai niillä silmiä olekaan.\n\n— Etteikö olisi? Katsohan tarkemmin! Mitä näet siellä?\n\n— Pieniä pisaroita.\n\n— Niin kirkkaita pisaroita! Kastehelmiksi niitä tavallisesti sanotaan,\nmutta yhtä hyvin voisimme nimittää niitä ruohojen ja lehtien\naamusilmiksi. Niitä kimaltelee auringon nousun aikaan maassa ja puissa\nlukemattomat määrät. Kukin kasvi vetää juurillansa niitä esiin maan\nmehuista ja kihottaa ne eläviksi silmiksi keväisiin kasvoihinsa. Nyt\nkuulet jo varmaan monenmoisia iloisia ääniäkin. Mistähän ne tulevat?\n\n— Linnut laulavat.\n\n— Taidatpa tunteakin useita niistä?\n\n— Tunnen minä pääskysen ja kottaraisen ja västäräkin minä tunnen.\n\n— Ne kaikki ovat kesäaamun laulajia ja onhan niitä monia muita,\nsadoittain, tuhansittainkin metsissä ja puistoissa.\n\n— Pääskynenpä laulaa viirissä.\n\n— Ja kottarainen pönttökoivunsa latvassa.\n\n— Mutta kiuru laulaa niin korkealla, ettei näy ollenkaan, muuta kuin se\nlaulu.\n\n— Tuskinpa näkyy sitäkään, kuuluu vain. Tokkohan sinä käkeäkään olet\nnähnyt, kuulet vain sen heleän kukunnan kesäiseltä mäeltä. Niihin\nyhtyvät omilla tahoillansa ja äänillänsä monet muut metsän, pellon\nja laidunmaiden laululinnut. Järven kahilistosta kuuluu pesäänsä\nrakentelevan heinäsorsaparin rankahtelu. Tosin sorsan laulu ei liene\nmeidän mielestämme erikoisen kaunista, mutta siinä, kuten kaikissa\naamun äänissä on hartautta ja elämäniloa, sen mahdolliset epäpuhtaudet\nhäviävät luonnon korkeakattoisessa juhlahuoneessa. Kuulehan vielä\nyksi asia! Etkö menisi tänä iltana ja muinakin kesäiltoina aikaisin\nnukkumaan?\n\n— Minkä vuoksi?\n\n— Että jaksaisit nousta aamuisin varhain ylös. Nyt kai jo ymmärrät ja\nmuistat sananlaskun kolme sisältörikasta sanaa?\n\n— Muistan kyllä: Aamuhetki kullan kallis!\n\n\n\n\nSIMO SILTOJA TEKEVI, MARTTI MAATA VAHVISTAVI\n\n\nSuomi on vesien ympäröimä ja vesien pirstoma, maapohjaltaanko monin\npaikoin hyvin vetinen maa. Runollista kieltä käyttäen on usein\nkauniisti puhuttu Suomi-tyttärestä, jota Itämeriäiti syleilee.\nTuhansien järviemme maine on tunnettu jo monessa vieraassakin maassa.\nViimeaikaiset tutkijat ovat todenneet, ettei maassamme ole järviä\nainoastaan tuhansia, vaan jopa kymmeniä tuhansia, joten todellisuus\ntässäkin tapauksessa on satua suurempi, ehkäpä myös ihmeellisempi.\n\nMutta lieneekö kukaan runoilija laulanut meidän soittomme\ntuhatlukuisuutta, tai onko kukaan tutkija tarkalleen määritellyt niiden\nmittaamattomia pinta-aloja, mustien mujujen hirvittäviä syvyyksiä tai\nlaskenut litroina niiden pintaturpeeseen, pohjamutiin ja mutien alle\nkätkettyjen vesimassojen määrää? Siitä taitaisi tulla liian suuri\nurakka uskaliaimmallekin tiedemiehelle ja mittatarkkuudenkin laita\nmahtaisi useissa tapauksissa olla niin ja näin.\n\nSuomen suo on usein penikulmia pitkä, kilometrejä leveä, kilometrejä\nsyväkin, niin ainakin väitetään niistä hirmuisista soista, joiden\nsyvyyttä ei ole mitattu sen jälkeen, kun metsän pisin riukupuu tai\nkahdenkymmenenviiden sylen mittaisen pyykkinarun päähän sidottu\nkivikään ei ole pohjaa löytänyt. Neva sijaitsee tavallisesti alhaalla\nlaaksossa. Se saattaa yllättäen tulla vastaamme korkealla mäelläkin\nsuurten kallioiden kaukalossa kuin mikäkin jättiläismuorin pesusaavi,\njoka on unohtunut sinne ylös purisemaan. Saavin laudat ovat kovat ja\nkuivat että rapisevat. Mutta kokoon sullottu pesuvaate on märkä ja\npurisee. Miksi ei muori nosta sitä sieltä esiin ja puristele vettä\ntukevin kourin? Avaisi edes saavinsa pohjatapin, niin vaate itse,\nkokoon sullottunakin kuivattelisi itsensä joten kuten. Surkea on veteen\nunohdetun osa, ei kuiva eikä mätäne!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlkoon suo suuri tai pieni, ylhäällä tahi alhaalla, joka tapauksessa\nse kätkee sisällensä arvaamattoman määrän mustaa vettä, epämääräistä\nsyvyyttä ja pohjatonta pimeyttä. Sen kasvillisuutena on kalpea\nvalkosammal, metrin, kymmenenkin metrin kerrostumin, voimakkaasti\ntuoksuava suopursu ja räkämänty, jonka vaivaisen elon ainoana\ntoivontähtenä on kuoleman odottaminen. Sitä vain ei kuulu, ei kuulu,\nvaikka tukka on kuiva kuin kulo ja jalkapohjat mätähaavoja täynnä.\n\nMutta tekisimme suolle suurta vääryyttä, jos unohtaisimme sen kesäiset\nantimet: punaisen kirpeät karpalomarjat ja kullankeltaiset muuraimet.\nOn suorastaan luonnonihme, mistä ja millä voimalla suorämeittemme\nveretön rahka kykenee imemään pintaansa nuo ihanat antimet. Suo varmaan\nei pystyisikään siihen ilman auringon apua. Pohjolan pitkät kesäpäivät\naurinko kiertelee suota ja suon reunoja, lämmittää ja vetää, suutelee\nsuon mättäihin nuo kirsikanpunaiset, kullankeltaiset mehupisarat,\nkirkkaimman elohunajan, mitä salaperäinen suo syvyyksiinsä kätkee.\n\nAurinko olisi antelias, mutta suo itse on kade. Se ei suopein silmin\nkatsele, että ihminen ja ihmisen lapsi lähtee sen mehuisia antimia\nitsellensä pyydystämään. Epämieluisten vieraittensa karkoittamiseksi\nse keksii kaikennäköisiä esteitä ja peloittimia. Kuiva oksankarahka\nkoukkaa verinaarmun marjamiehen paljaaseen säärivarteen,\nreunalätäkköjen ruosteinen rapa tirskahtelee hänen vaatteilleen, jopa\nkasvoilleen saakka.\n\nJos tuo uskalikko rauhanhäiritsijä kuitenkin keinottelee itsensä\nensimmäisten puolustuslinjojen lävitse, niin ei lopullinen voitto\nole hänen käsissään eikä lähelläkään. Hänen on valloitettava vielä\nmonta sitkeästi puoliaan pitävää varustusta, joista vaarallisin ja\nkiusallisin on suopinnan petollisuus. Et koko laajalla lakeudella löydä\nyhtä ainoata kohtaa, johon täydellisesti voisit luottaa. Astu miten\nkukoistavalle mätäskohoutumalle tahansa, aina se hyllyy ja vajoaa.\n\nVaivalloista rämpimistä on suonkävijän kulku. Hän pelkää jalkojensa\nkastumista, sääriensä riittämättömyyttä, jopa pohjattoman rämeen\nkaikkinieleväisyyttä, josta kaameat kansantarinat kulkevat\nperintätietona sukupolvesta toiseen. Suon toinen laita häämöttää\nhallavan sumun lävitse kaukaisena ja epämääräisenä, kilometrin\nrämpiminen tällä petollisesti vaivaavalla vesipohjalla rasittaa enemmän\nkuin puoli penikulmaa kuivan maan käymäpoluilla.\n\nKuitenkin kulkija pyrkii suolle, niinkuin hallava suon henki jollakin\nvastustamattomalla voimalla häntä sinne vetäisi. Uudisviljelijän\nlaiha lehmä rämpii sinne varhaiskevään ensimmäisenä laidunpäivänään,\npitäisi muka saada kielensä kärjelle suon ensimmäisiä kevätantimia\npumpulituppoisia nevaluippuja. Saa kai joskus, mutta usein myös nämä\nantimet jäävät lehmäparalle saavuttamattomiksi ihanteiksi. Ne ovat\npetollisen suon syöttejä, valkoisia valekukkasia ruosterapaisen\nnevahetteen ympärillä, mutta kohtalokas pyydyskuoppa on jo ennen sitä.\nLehmä ei palaa kotiin ensimmäisen laidunpäivänsä iltana, ei toisenkaan,\nei enää milloinkaan. Viikkojen kuluttua etsivä emäntäpoloinen löytää\nkesäisen maidonantajansa hettonevan kuoleman kuopasta, pää mättäälle\nretkahtaneena, lasittuneissa silmissä jähmettynyt kauhu.\n\nNevalle ja nevalammelle pyrkii myös metsätalon pirtin nuorimmainen,\nkaksijalkainen »mullikka», sillä liikanimellä joskus äkkipikaisuudessa\nhäntäkin nimitetään, koska on uppiniskainen eikä tottele, tässä suolle\npyrkimysvimmassaan nimittäin. Monissa talouspuuhissaan askartelevan\naikuisäidin on perin vaikea ymmärtää, mikä vimmatun voima poikaakin\nvetää lehmän tuhotiloille, alas surkealle suolle. Poika itse perustelee\npyrkimyksiään miehevillä sanoilla: Kas ne onkikalat! — Paremmat kalat\npadassa kuin nevalammessa!\n\n— Kalat!\n\nNuoren lehmän menetys on äidille vielä liian kipeä asia. Hän on\nvalmis kirpeän sanansa lisäksi keksimään suolle kirmaavan kalamiehen\najankuluksi kaikenlaatuisia tehtäviä, ettei ainakaan toimettomuuden\nvuoksi tarvitse mennä. Löytyy toki tehtäviä sydänmaan talossa\nnuorellekin miehelle: Pirtin lattian lakaisemista, lapsen lullaamista,\nkasvipenkkien kastamista, vasikoitten paimentamistakin aurinkoisella\naholla.\n\nPoika ei puhu mitään, koska ei parane puhua, mutta suo kutsuu ja lampi\nvetää askareita tehdessäkin, ja kun hän mielestään on ahkeroinut äidin\ntöissä niin paljon kuin yhdeltä päivältä kohtuudella voidaan vaatia,\neivät häntä pidätä enää kiellot eikä rangaistuksen uhka, onki olalle,\nmatoaski taskuun ja sitten polkua alas nevalle, niin että paljaat\njalkapohjat vilkahtelevat.\n\nPitkän alamaan kipiteltyään hän on päässyt jo suon laitaan. Sieltä uhoo\nvastaan muuraimen kukan ja muiden suoyrttien voimakkaat tuoksut, kostea\nsammalturve harjaa hauskasti paljaita säärivarsia, lämpöinen suovesi\npursuu ja tirskahtelee suihkuten varpaitten välistä. Tarpomista,\njännittävää hyppelemistä mättäältä mättäälle jatkuu yhä, lampeakaan\nei vielä näy, mihin lienee painunut räkämäntyjen ja suurten mättäiden\ntaakse.\n\nTulee pienempiä lätäköltä, joita on kierreltävä. Niiden yläpuolella\nilmassa surahtelee suuria sudenkorentoja kuin pieniä ihmeellisiä\nlentokoneita. Niiden temppuilemisia on pysähdyttävä ihastellen\nihmettelemään. Pienet lentomestarit ovat sellaisia taitureita, etteivät\naina viitsi edes temppuilla, koska muutoinkin ilmassa pysyvät.\nKalvokirkkaat siivet vain hivenen verran värisevät, mutta lennokki\npysyy hievahtamatta paikallaan pitkän hetken. Se on kalamiehestä\nihmeitten ihme. Suu auki, rävähtämättömin silmin hän sitä katselee. Jos\njoku toinen rämeen vielä pienempi mestarilentäjä asian huomaisi, niin\nvoisi se huoletta lentää pojan avoimesta suuportista sisään ja ulos.\n\nMutta aika rientää. Kalamiehellä on tavattoman hupaisa iltapäivä,\ntulkoonpa mustia tirriä isiä viisi tai viisikolmatta. Hän saattaa\ntempaista sellaisen kaukaa suolta pienestä keittopadan kokoisesta\nlähdesilmäkkeestä. Siellä on sittenkin kaloja, nevan alla suuressa\npimeässä kellarissa! Jospa hän itse olisi tuollainen pieni ahven, että\nsaisi sukeltaa nevakellarin laidasta laitaan!\n\nLammen ja suon salaperäisesti hurmaavassa hengessä kuluu onkimiehen\niltapäivä huomaamatta auringon laskuun. Ahvenentirriäisiä ei ole\nmontakaan. Sipulipenkki on kastamatta, pikkusisko lullaamatta, lehmistä\nolisi lypsyaikana pitänyt olla kärpäsiä ripsumassa. Kaikista niistä on\nvielä tänä iltana tiliä tehtävä. Suo ja suolampi on tehnyt miehellensä\npahat tepposet. Mutta vetäkäämme armollinen esirippu loppuselvitysten\nylitse, koska ne tuottavat asianomaisillekin enemmän murhetta kuin\niloa, niin tässä kuin muissa suurten soitten rannoille rakennetuissa\ntaloissa.\n\nTuossa näemme toisen suonkävijän, jonka ikä märkäperäisen nevan äärellä\naskaroidessa on livahtanut ehtoopuoleen. Liian lohdulliselta ei näytä\nhänenkään lopputilinsä, vaikka mies elinikänsä on taistellut suon\nmenninkäisiä vastaan pitkät rupeamansa ankarasti raataen.\n\nHalla on kaivautunut ojittamattomista rämeistä talon orasmaiden\nkimppuun syksyin keväin, pahoina vuosina keskikesälläkin. Kaikki\nsuoviljan vihervä on tällöin kalpeaksi valahtanut, osa pellonkin\nantimista on usein hävinnyt suopaholaisen täyttymättömään kitaan. Nämä\nvuodet ovat koskeneet sisukkaaseen kuokkamieheen enemmän kuin hän\nitselleenkään myöntää. Hänen hartiansa ovat kokoon painuneet, halla on\ntarttunut pysyväisesti kankean harjastukan latvuksiin ja polvitaipeissa\nnakertelevat pienet kihtihiiret pahojen ilmojen edellä.\n\nEipäs hänen kuitenkaan ole tarvinnut jättää tönöänsä kylmilleen, kuten\nentisaikaan monen suuren suon reunalle asettuneen miehen oli pakko\ntehdä. Poika on jo jatkamassa niin ojia kuin sarkoja. Viemäreitähän\nne nykyismaailman aikoihin kaivavat jo yhteisvoimin, jopa itse ukko\nkruunukin suuremmilla soilla avustelee. Sitä kelpaa viemäriksi sanoa,\ntätä suurta yhteisviemäriä. Sen reunat ovat luiskat ja väljä on siinä\nvedenjuoksu. Hallan kyntyset harvoin enää viljasaran laitaan pystyvät,\nmahtaneeko olla vanhuuden reumatismia jo senkin pahuuksen nivelissä?\n\nVaarin oma suokuokka on jo vahvassa ruosteessa, eikä hän muutenkaan\nenää juuri kykenisi tappeluksiin vanhan riitaveljensä kanssa, mutta\nvanhalta muistilta hän pitää vihaa suon harmaapartaiselle vainoojalle,\njurnuttelee ja murnuttelee itsekseen päivästä päivään. Mitäs ovat nämä\nsumuiset ja soskaiset syysviikotkaan? Vanhan häijyn kotkotuksia tuolla\nalhaalla suolla! Kun ei itse pääse enää ketaroilleen, niin puskee\ntuolla tavoin vihojaan. Joulu on kohta käsissä ja vetelien vesien\ntakana polttopuut ja karjanrehut... kaikki mitä talossa tarvitaan!\n\nEivät kai ne juuri vielä kaikki ole. Eikä joulukaan vielä ole,\nmutta vaari on äreähkö suon menninkäisille, jotka yhä ovat hänen\nvihapitojaan, samoin kuin reumatismihiirille, koska ne vaivatut\nnakertavat pahimmin syyspuolen sumuisina aikoina.\n\nMutta eräänä iltana ulkokierroksilla käydessään hän tuntee maan\nkapisevan jalkojensa alla, näkee tähdet, kuun keikan ja linnunradan.\n\nKapsahtaapa jälleen kepeästi äijän askel pihatiellä. Hän keikistää\nitään, katsahtaa pohjoiseenkin. Hyvät ovat taivaan merkit! Lakkaatpas\ntaas puoleksi vuodeksi pirisemästä ja purisemasta ja huurujasi\nkeittelemästä, sinä siellä suolla! Äijä kääntyy tupaan kuin nuori mies,\novi paukahtaa kannoilla. Napsahtaa esiin myös kirkastuvan marraskuun\nillan viimeinen ilouutinen vanhan miehen valituilla sanoilla:\n\nSimo siltoja tekevi, Martti maata vahvistavi!\n\n\n\n\nUKONILMALLA NIITTYLADOSSA\n\n\nKoivumäen Kalle, takaliston mökkiläinen on heinäkuun aamuvarhaisella\nlähtenyt lampiniitylle korteikkoa niittämään. Anna-Liisa ja lapset\novat jääneet kotiin peltopientareitten kuivia heiniä pöyhöttelemään.\nOikeastaan tämä on Kallen juhlapäivä, tämä yksinäinen niittopäivä\nkaukana lampiniityllä. Vuoden muina päivinä ehtii kotinurkissa\ntarpeekseen kuunnella eukon pärpätystä ja lasten kalinaa, tällainen\nyksivakainen mies, niinkuin on tämä Koivumäen Kalle, pienen talon\nisäntämies, eli mökinmies, sopii sanoa miten vain. Oikeastaan Kalle\nvaatimattoman luonnonlaatunsa mukaisesti pitää enemmänkin tästä\njälkimmäisestä, mökkiläinen hän on, mikäpä muu, eihän mökkikään ole\npaljon entisestään muuttunut.\n\nKalle on jättänyt eväskonttinsa ja piimäleilinsä katveeseen ladon\nsillan alle. Siinähän se on vanha tuttu, kylmä lähdesilmäkekin\nmuutaman askeleen tuntumalla, niinkuin jääkellarin luukku, kansi vain\non kadonnut minne lienee. Siitä syystä jäät ovat sulaneet mukavan\ntuntuiseksi juomavedeksi, lähdevedeksi. Jo aamulla eväitä jättäessään\non Kalle vuolaissut tuohilipin ja päivän mittaan hörppäissyt maan\nkirkasta viinaa useampaan otteeseen.\n\nHiostavan helteinen on ilman tuntu, vaikka taivas oli poutainen,\neikä pilvenlonkaletta näy missään päin. Ukkosta on kuitenkin jo\nilmassa, Kalle tuntee sen ytimissään, hetken viikatetta heilutettuaan\njo nahoissaankin, punoittaa ja hiostaa keveissä aivinaisissa vielä\nsittenkin, vaikka kouraisee paidan pajupehkoon.\n\nKortteikko kahisee ja vesi polskuu. Kallen ei tarvitse monta kertaa\nrautaansakaan teroittaa, koska pillirakenteinen ruokoheinä katkeaa\nhelposti, ei kumartele eikä tiedustele niinkuin peltopientareen\npunakarvainen jussinparta: Tästäkö? Tästäkö? Ja niittolakeus tulee\nselvä, niin tinkimättömän puhdas kuin kaljupäisen pään jakaus. On somaa\ntämä lammen niitto... on se... on se... sihahtelee viikatteen terä ja\nilmassa sinkoilevat vesipisarat välkkyvät kuin värikkäät lasipalaset\ntai sateenkaaren sirpaleet.\n\nKalle on syönyt aamiaisensa, ryypännyt lähdevettä ja makaillut ladossa\nkotvan aikaa. Nyt hän niittelee jälleen. Puolipäivän aurinko kiertelee\nkorkealla, pistää soikean laaksolämpäreen pohjaan kuin tulisella\nveitsen terällä. Tänään ei käy edes tuuli ja vaikka kävisikin, niin ei\nse täällä tuntuisi, ylitse hujeltaisi mäkipuiden latvoja pitkin. Mutta\nmitäpä Koivumäen Kalle välittäisi hiestä ja helteestäkään. Kestänee kai\ntätä yhden päivän köyhän syhyinen ruumis, kun muistelee keskitalven\nviluisia päiviä, niin kestäisi vaikka viikon.\n\nHän kahlaa virkistystä saadakseen syvään veteen ruohikon taakse,\nmilteipä umpisukkeluksiin saakka. Pärskien, vettä valuen hän palaa\nsieltä niittolakeutensa eteen ja sivaltelee uusin voimin. Se on\nvoimanrehua lehmälle, tuo korteheinä, niin sanovat. On kai se lehmälle,\nkoska miehellekin, viikatelakeus kuin kiljun pintaa.\n\nMutta jopa osaa lekottaa, tuo päivä. Rautaansa teroittaen Kalle\nkatselee ympärilleen. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin... No\nniin, arvasinhan sen!\n\nVuoren taakse lännen taivaalle on ilmestynyt vähäinen pilvenlonka,\nniinkuin jokin vuoren menninkäinen maakiven nokkaa taivasta kohden\nvipuaisi. Kun se kerran maasta on irtautunut, niin nopeasti nousee.\nKalle myös panee toimeksi ja hujauttelee leveää etua pyyhkien kuin\nurakkamies. Urakka hänellä siinä on olevinaankin: Kulmalan aitaan\nja paluumatkalla pitkin rantaa nuo räippeet, joita suoraa lakeutta\npainaessa ei ole viitsinyt palautua räpsimään. Tunnin työ siinä vielä\non, vaikka hyvinkin huiskii, Kalle arvaa sen enempiä tunnustelematta.\nHän on jo aikaisempinakin hellepäivinä joutunut tekemään saman urakan\nlonkapilven kanssa kilvoitellen.\n\nSe leviää ja nousee kuin hyvällä hiivalla höystetty taikina, ero on\nvain siinä, että toinen on pieni ja valkoinen, toinen suuri ja musta.\nNoinkohan ehtivät saada luokonsa kuivina latoon. On siellä melskettä\nja touhua. Kallea aivan naurattaa, kun hän niittäessään hikisten\nsilmäripsiensä lävitse katselee, miten tyttöjen tukkatupsut leiskuvat\nja miten hanakasti Anna-Liisa alushameisillaan heinäkarheen ääressä\nmylleröitsee, pauhaakin hieman, milloin hengeltänsä ja touhultansa\nkerkiää. Niinkuin tämä nyt olisi hyväkin maailman asia, jos muutama\nheinätuppu ehtii kuivana orren alle tai saa niskaansa pisaran sadevettä.\n\nMaailmaa mullistava asia ei mahtaisi olla tämäkään, vaikka lampiniityn\nkortteikosta jokin lämpäre jäisi lyömättä ennen ukkospilven ensimmäisiä\npisaroita, mutta Kalle katselee tätä asiaa omasta urakkamiehen\nnäkökulmastaan ja pitää hyvinkin tärkeänä, ettei mitään jäisi.\n\nSe on omalaatuista ja jämerää kilpajuoksua, josta ei vielä tiedä,\nkumpiko voittaa, vai voittaako kumpainenkaan, tasapeli mahtaisi\nolla kaikkein parhain ratkaisu. Kalle painaa rautaa teroittamatta,\nhikeä pyyhkäisemättä, mutta kyllä vain painelee pilvikin. Se on\npullauttanut leveän vyötäröpaikkansa jo kokonaan vuoresta irti,\njymäytellyt muutamia voimantäyteisiä uhkavaatimuksiaan, kuin hyvääkin\nvastustajaa uumoillen ja puskee nyt Valtaherran itsepäisyydellä suoraan\nmustasilmäisen lampilaakson ylitse. Tuulentuntuma ottaa vastaan, mutta\nmitäs voimattoman vastaanotoista, onpahan juuri sen verran, että on\nkiihottamassa Valtaherran voimantuntua.\n\nTaivas tummuu, aurinko pimenee. Ukkonen täräyttelee jo muutamia kertoja\ntulta kipenöivällä raudallaan, väläyttelee ja räväyttelee kuin taivaan\nkuoren vahvakudontaista palttinaa vihapäissään repeleisi. Kovinpa onkin\ntänään äreällä päällä, eikä ole enää varsin kaukanakaan. Kalle huiskii\nviimeistä korteikkonientään, toisella kädellään kurkotellen koukkailee,\nkoska ei ole enää joutavinaan veteen asti. Eihän näistä ladontäytettä,\ntuleehan tehdyksi ja lakkaa viheriöitsemästä.\n\nHän saa niemensä loppuun ennen sadetta, mutta tarkalla se piti. Kun\nhän viivähtää hieman kortteita syliinsä kahmiessaan, niin muutamia\npisaroita roiskii jo niskaan ladolle kiirehtiessä.\n\nNyt Kalle makailee jo vatsallaan matalaovisen niittylatonsa\npermannolla. Puolikuivia kortteita on ryntäiden pehmikkeenä juuri sen\nverran, että pyöreiden permantopuiden harjapuoli tuntuu kyynärpäiden\nalla. Kortteista uhoaa nenään nahkea, hieman imelähkö hettomaan ja\nlampiveden haju. Kalle vetää sitä sieraimiinsa pitkin siemauksin, mutta\nhitaasti pidätellen laskee ulos. Olihan somaa kuitenkin, kun tuli tuo\nranta jo selväksi. Lienevät saaneet kotonakin kuivat heinänsä korjuun\nja pureskelevat suolaheinän vartta karjaladossa. Kalle pureskelee vain\nhaurasta kortteen vartta. Jotakin makua toki siinäkin on, heinä kuin\nheinä.\n\nMutta sinilieskaiset salamat säihkyvät taajaan ja herra Ukkonen\nräväyttelee pitkillä käsivarsilla taivaallista palttinaansa. Jos\ntuollaisen säväyksen saisi päänupista selkäruotoon, niin eipä mies\ntuskin enempää tarvitsisikaan yhdellä kertaa. Kovin pieneksi ja heikko\nvoimaiseksi Kalle arvioitsee ihmismuurahaisen, paremmankin, tämän maan\nmatosia ja taivaan palttinoita mittailevan Majesteetin tuliperäisen\nkyynärkepin edessä.\n\nSanovat, ettei salama hevin lyö alhaisille maille eikä niittylatoihin.\nEi kai se lyö, ellei lyö. Jos lyö, niin lyö, minkäs teet, ota koreasti\nvastaan, pidä hyvänäsi ja oikaise tallukkasi. Hiukan hirvittävää se\non, paljonkin jos sitä rupeaa ajattelemaan pahimmalta kantiltaan.\nMutta onkos ihmisen pakko ajatella näin korkeita asioita juuri siltä\npahimmalta puoleltaan. Ennemminkin sopinee toivoa, että ei lyö ja jos\nlyö niin... niin, no, siihen taas tultiin kuin jänis kierrokseltaan.\nSiihen aina juontuu ihmispoloinen, milloin järkipahansa avulla pyrkii\nliian korkeita asioita pohtimaan.\n\nNiinpä Kalle sitten vain katsoo ja ihmettelee, imeskelee haurasta\nkortepilliä, ottaa kaiken, mitä annetaan, niin kauan kuin annetaan.\n\nSanovat että maissa ja taivaissa latautunut sähkön voima se aika\najoittain noin jyllää ja ettei ihmisillä ja muilla vähäisillä\nluontokappaleilla ole siinä pelissä napin osaa, paitsi jos sattuu\nnokkansa pistämään kolmanneksi sopivaan aikaan, niin... Niin, no. Niin\nse käy aina, jos pikkuinen pistää lusikkansa isoisempien rokkapataan.\n\nUkonilma on nyt juuri lampiniityn kohdalla ja täysi häkä päällä,\nsinivaaleat tulenlieskat lyövät ristiin rastiin, ladon seinähirsien ja\nkattolautojen lävitsekin. Näin järvikortteillaloikoilevasta Koivumäen\nKallesta sekä tuntuu että näyttää. Hän ei välitä sanottavasti enää\ntärinöistä, mahtuuhan ääntä maailmaan, mutta salamat, nuo sinivaaleina\nsäväyttelevät tulimiekat, ne vihlovat ilkeästi luihin ja ytimiin. Sen\ntuntee nahoissaan aavistuksen verran aikaisemmin ja siunaaman ajan\njälkeenpäin. Lieneekö ihmiselläkin solmupaikoissaan sähisevää taivaan\nsähköä? Jos on, niin pysyhän koreasti aloillasi, älä turhanpäiten nosta\nheiveröistä henkeäsi isoisempien taistelutantereille.\n\nNiin Koivuniemen Kalle latonsa sillalla maaten varoo ja varoittelee.\nUkonilma on tällä kertaa ja tällä kohdalla sanonut sanottavansa ja\non jo painumassa lännen puoleisen harjumaan ylitse toisiin mäkiin,\nkyläkuntiin ja lampilaaksoihin.\n\nMutta muheva vesipilvi on päässyt vasta parhaimmalle kohdalle\nja vetäisee suurireikäiset suihkusiivilänsä esiin. Aluksi se on\ntipautellut hiljalleen sinne ja tänne, noin vain kuin tarkkuustuntumia\ntapaillen. On kai piankin löytänyt sopivat tähtäimet, koska rapinan\nvauhti kiihtyy. Kun Kalle hetkistä myöhemmin nostaa päänsä kortteista\nja katsahtaa järvelle, on se kuin herneitä pomppoileva seulanpohja.\nMinuutti vielä ja niityn kohdallakin painaa vettä kuin ongenvapaa.\nPisarat, äkäiset kuin rakeet, roiskivat ladon kynnyshirteen jo hienona\nsuihkupärskeenä sisäänkin vatsallaan makaavan miehen kasvoihin. Kalle\nvetäytyy peremmälle kiskoen kortteita mukanaan. Turhaanhan tämä...\nsaattaisi pienet roiskeet kestää aikuinen mies, mutta kun tässä\nmuutenkin on niin mukavaa.\n\nUkkossalamat ovat ajaneet jo, ties minne, eikä Kalle tunne salaman\nläväyksiä enää solmupaikoissaan. Veri vain niin somasti kiertelee ja\njohtolangoissa läikähtelee, niinkuin sulavalla linjamentillä lämpimin\nsormin siveltäisiin käsiä alas ja jalkoja ylös veren pesäkeskuksiin\npäin.\n\nHyvää tekee, tuo sade suviviljoille, juurikasveille ja laidunmaillekin.\nKalle siristää silmiään ja näkee niittylatonsa pienestä oviaukosta\ntaivaallisen onkiviidakon lävitse, miten makoisesti kaivattu sade\nitsekunkin odottajan kohdalla vaikuttaa niin pelloilla kuin hakamailla,\nkotikartanon navettaladossakin, jossa Anna-Liisa ja muut kuivanheinän\nväet kyynäspäihinsä nojaillen pisaroiden leikkiä siirottelevat.\n\nMyöhäinen kauranvarsi on vasta helpeille herumassa. Tuollainen sade\nse mittaa kiskoo! Kun näinkin sopivaan aikaan saa hyvänpäiväisen\nrajauksen niskaansa, niin korttelikaupalla vielä kaulaansa venyttää.\nEntäs perunantaimi, juuren puoleen se on jo vettä vetämässä, kiskoo\nkuin ratin suuhun. Huomisaamuna heitetään tuoreet mullat niskaan,\nsilloinpa alkaa mukulanteko! Silmiään siristellen Kalle näkee pelkkää\ntyytyväisyyttä myös laidunmaalla. Uusi oras nousee vielä näpeästi,\njuomapaikat kirkastuvat, mullikan takapuoli kepeästi heilahtelee.\n\nJa hyvää se aina tekee tämmöisen ukkosvaarun ylitsekäyminen\nAnna-Liisankin äkkipikaisille aivoituksille, tasautuu ja lakkaa\nräjähtelemästä, se ylenpalttinen liikalataus. Sopivalla tavalla kiukku\nukkosilmalla hänessäkin purkautuu, jymähtelee sitten enää vain kaikujen\nkaikuna etäisemmillä kukkuloilla, kuten taivaallinen ukkonen kohta\nikään.\n\nKalle loikoilee mukavissa mietteissään kotvan aikaa, nousee vähitellen\nsiitä ja räpistelee heinänporot housuistaan. Voisi hän kalppia niityn\nreunoja tunnin tai puoli. Ei viitsi! Ja päivähän se on huomennakin.\nPerunanmultaussahratkin on jo tänä iltana aseteltava kuntoon, vaikkapa\najaisi jo iltamyöhällä puolet vaoista.\n\nHän käväisee ennen kotiin lähtöään uimassa. Lammen vesi on leppoisaa\nkuin rieskamaito. Valkoinen lumpeensilmä nyökkii vastaan. Suuri ahven\najaa särkeä pitkän aikaa pinnalla mulikoiden.\n\n\n\n\nKUUTAMOHIIHTÄJÄ\n\n\nOn olemassa kuutamosonaatti, kuutamoserenaadi ja kuutamovalssi. Onko\nmahdollisesti olemassa myös kuutamosinfonia? Sitä asiaa en tunne,\nvaikka olenkin orkesterimusiikin suuri ihailija, vaistovaraisesti\netäämmältä kuulastelija.\n\nOn olemassa monipuolinen kokoelma myös kuutamorunoutta, luulenpa\nvoivani melkoisen varmasti vakuuttaa, että noin viisikymmentä\nprosenttia kaikkien aikojen lyyrikoista aloittaa runoratsastuksensa\nkuutamosta ja kuutamossa.\n\nOn olemassa myös kuutamokuvaamataidetta, tässäkin maassa hyvin\nrunsaasti, kuten jokainen arvoisa lukija varmaan omin silmin on\njoutunut toteamaan. Ehkäpä parhaillaan tätä juttua lukiessanne on\nmielessänne Munsterhjelmin tuttu jäljennös tai jonkin vähemmän\nkuuluisan kuutamokuvaajan alkuperäismaalaus: Suomalainen talvimaisema,\nkumollaan oleva vene lunta puolillaan, täysi kuu taivaanlaella.\n\nKuutamon luonteeseen kuuluu hiljainen ääntely, ja keveä, milteipä\nkissamainen liikehtely. Siksi kukaan runoilija, enempää kuin säveltäjä\nei ole intoutunut sepittämään kuutamomarssia. Sen vuoksi taidemaalari\nottaa kuutamotaulunsa aiheeksi lumisen venheen, värisevän järvenpinnan\ntahi puiston penkillä haaveilevan nuoren parin. Kaikissa niissä on\nväärentämätöntä kuutamokeveyttä. Tätä samaa keveää kuutamohiljaisuutta\nvoi jokainen meistä tuntea myös »Koskenlaskijan morsiamissa»: »Äl'\narmas Annani vaalene.» Vaikka kuuluisa Pyörtäjäkoski on kysymyksessä,\nniin kohina on etäinen ja tunnelma häiritsemätön. Täysikuu paistaa ja\ntyyni suvanto värisee lehtipuiden alla. Entäpä tämä kaikille tuttu säe:\n»Kuuhut paistaa heleästi — kuollut ajaa keveästi.» Siinä jos missään on\nväärentämätöntä kuutamotuntua kaikesta kaameudestaan huolimatta.\n\nJuuri tämän vuoksi, ikivanhoja perinnäistapoja noudattaen\nkuutamohiihtäjäkin ottaa suksensa eteisen nurkasta vähin äänin ja\nhäviää ladulle hiiren hiljaa.\n\nMikäli hän on ns. vanhan ajan hiihtäjä on hänellä pitkät\nhaapaveteläiset ja kipparakärkiset hiihtokengät. Heti pihamaalta hän\nlaskettaa niityille tahi järven jäälle. Siellä on valoisa kuutamo ja\nturvallinen hiihtomaasto. Todennäköisesti hän kuitenkin on nykyisen\najan murtomaaravuri kiintositeineen ja remmisauvoineen. Pitämättä\nenempää suden kuin lampaan puolta lähdemme hänen kannoilleen, koska\nhänen matkansa kuutamohiihtäjänä on vaiheikkaampi. Vertauskuvallisesti\npuhuen se tulee olemaan laulu, valssi, serenaadi, ehkäpä se\nsinfoniakin, jota vielä ei ole sävelletty.\n\nHän kipuaa maantien korkeiden lumivallien ylitse edessä päin\nhäämöttävään männikkömäkeen koettaen heti saada käsiinsä sopivan ladun\npään. Maantien laidassa niitä on enemmän kuin mäen puolessa, sillä\nuseimmat säikeet tuntuvat vetävän yhteen köyteen päin.\n\nHän vainuaa parhainta, ei mitään siivottomaksi laahattua, vaan oikeata\nkunnollista latua, johon on jäänyt ja jäätynyt rehellinen väliseinä\nhienolla valkearakeisella välitäytteellä.\n\nOnko sellaista hiihtolatua olemassakaan muualla kuin ehkä pakinoitsijan\nmielikuvituksessa? Kyllä on ollut ja on edelleen. Jos arvoisa vanhempi\nlukija toisen silmänsä ummistettuaan tähtäilee vuosikymmenien ylitse\nsiunattuun nuoruutensa aikaan, näkee hän tällaisia mitä hurmaavimpia\nkahden viivan latuja sokerisantatäytteellä toisistaan erotettuja,\nmelkein miten paljon tahansa.\n\nJa mikä mieluisinta, niitä on yhä vieläkin. Kuluneen pakkashelmikuun\naikana on meillä ollut mitä riemullisin tilaisuus vanhan tuttavuuden\nuudistamiseen tällaisiin latuihin Suomen lumisissa metsissä. Nyt\non meillä hiihtotalvi, pitkästä aikaa. Mitä välittäisimme siitä,\nvaikka pääkaupungin satama tukkeutuukin muutamiksi viikoiksi, vaikka\nMurtaja saa läppävikoja ja Jääkarhu huokailee kivitalon korkuisten\nahtojääröykkiöiden keskellä.\n\nSuomalainen hiihtolatu puskee voitollisesti eteenpäin,\nvastoinkäymisistä huolimatta. Penkkiurheilija, älä luimistele noin\ntyytymättömästä tässä ei ole nyt talviolympialaisista kysymys ja vaikka\nolisikin. Suurin piirtein katsoen ne antoivat hiihtoladulla meille\nkunniakkaita voittoja ja reiluja tappioita, juuri niinkuin pitääkin,\nettä maassa ja maailmassa vallitsisi hyvän tahdon pohjalta lähtevä\ntappeluhenki.\n\nSitä paitsi meillähän on aina vara erottaa vanha suomalainen, yhä\nvoittamaton hiihtolatumme kansainvälisestä alppiladusta, joka lienee\nrakennettu joidenkin maasta taivaaseen työntyvien suolavuorten\nkupeisiin minne lieneekään. Ainakaan sitä ei vielä tähän päivään\nmennessä ole osattu rakentaa kunnollista välitäytettä käyttäen ja\nnähtävästi se juuri tämän vuoksi hiihtäjiemme mielestä enemmän nousee\nkuin laskee.\n\nMutta hyvä ystävämme, kuutamohiihtäjä, jonka äsken laitoimme suksille,\non jo varmaankin päässyt kylärinteen jyrkänteestä harjun takaiseen\nmäntymetsään. Kuvitelkaamme, että kuu paistaa, vaikka ei paistaisikaan.\nSe on välttämätöntä, ymmärtääksemme oikein kuutamohiihtäjää ja hänen\nmielijohteitaan.\n\nEtäämmästä, noin viidenkymmenen metrin näkökulmasta katsoen teemme\nheti yllättävän huomion. Kuutamohiihtäjästä on vaikea sivustakatsojan\npäätellä, onko hän mies vai nainen, herra vai työmies, rouva vai neiti.\nMutta miksi ihmeessä meidän pitäisi sen vuoksi jotakin päätellä? Olkoon\nvaikka Nyyrikki tahi Mielikki, vaikka itse ukko Tapio, joka on lähtenyt\npihatanhuvilleen iltatarkastusta pitämään.\n\nHän kohentaa hieman vaatetustaan ja sujauttaa suksensa ketterästi\nparhaimmille kaksoisladuille. Me viivana jälkeen. Jos siinä hetkenkin\naikailemme, niin edeltäjä karkaa näköpiiristämme.\n\nTurhaa pelkoa, ei oikea kuutamohiihtäjä minnekään karkaa. Hän\ntyrkkäisee työnnön silloin tällöin, potkaisee joustavan keveästi\nmilloinkaan liikoja jännittämättä. Latu kahisee hänen suksiensa alla.\nSantarakeinen välitäyte varisee hänen suksilleen ja pirisee pienenä\nryöppynä suksen kantapäillä jokaisen potkun jälkeen. Luisto on\nkuutamohiihtäjän suksissa melkeinpä poikkeuksetta mitä parhain, olipa\nalla sitten Kivaa, Luistoa, norjalaisten voiteita tai vain tavallista\nsuomalaista kantotervaa.\n\nJos kuutamohiihtäjämme on luonnoltansa irtiottavaa laatua, niin hän\nmenee tai on ainakin menevinään kuutamoladulla vallan hirmuista\nvauhtia. Puut ja kannot vain vilisevät hänen silmissään, kuu ja\nkaksitoista tähteä kumartelevat hänelle. Mutta hyvin usein on\nhänen itsensä kumarrettava heille, aina milloin latu pujottelee\nmatalarunkoisten riippakuusien alitse. Se kulkee näistä ahtaista\nporteista melko usein, niinkuin oikean notkeaselkäisen suomalaisen\nmurtomaaladun pitääkin tehdä.\n\nHyvin valitussa hiihtomaastossa on välkeitäkin maita ja näköaloja.\nEllei kuutamohiihtäjä tällaiselle päästyään pysähdy silmäilemään\nympärilleen, on hän liian tuittupäinen kutsuvieras tähän ateneumiin.\nVarsin herkullisia asetelmia talvimetsän maalaus-, kuvanveisto- ja\nkoristelutaide kuutamoisena iltapuhteena katselijalleen tarjoaa.\n\nTuossa kallion reunassa on satavuotias tattarimänty. Jos katselet\nsitä kuumana kesäpäivänä tai talvihohtoisena kuutamoiltana, on ero\nsuuri kuin yöllä ja päivällä. Kesäpäiväisestä piikkipisteliäisyydestä\nei ole jäljellä merkkiäkään. Ukko on pehmeä ja muheva valkoisine\nlammasnahkareuhkoineen, koirannahkarukkasineen ja kolmen sukan\ntallukoineen. Kuuluupa miltei kuin se hampaattomalla suullansa\nvätystäisi: Mikäpä hätä tässä! Mennäänhän kesään päin vain että\nkeikkuu! Kunhan vain saisi kopatuksi tuon tulipäisen hiilen tuolta\npiipunpesääni... kä-kä-kä...\n\nEntäpä kuusimuori tuolla toisen kallion laidassa? Mesevä on tänä iltana\nmuorinkin muoto ja mielenlaatu. Entä vartalo ja sen varjo? Sehän on\nvalehtelematta viidenkymmenen metrin mittainen, ääriviivoiltansa kuin\ntorppatalon perunapelto. Hänen hartioillaan ja uumenillaan kiertää\nvalkoisenkirjava villahuivi, semmoinen »saali», jota ei nähdäkään kenen\ntahansa tyttölapsen ympärillä. Muori on kiertänyt liinan laskoksista\ntoisen korvan somasti esiin, halunnee kaiketi kuunnella, mitä\nkuutamohiihtäjillä mahdollisesti on keskenään kuiskuteltavaa. Muori on\nsentään nainen, olkoon vaikka parempikin kuutamomuori.\n\nTuo lienee perheen sylivauva, katajapienokainen kuutamon puolella,\nsuuren maakiven suojassa. Voi, kipenettä, miten kokonaan,\nnenänipukkaansa myöten hänet on valkoisiin nahkoihinsa sonnustettu.\nVain pieni, juomalasin suun kokoinen hengitysreikä on varattu.\nMuuten on lämpöistä sekä alla että päällä. Kelpaa siinä pienen pojan\nkelliskellä!\n\nMutta kuuta itseään emme vieläkään ole nähneet, vaikka hänen kättensä\ntöitä jo neljännestunnin olemme ihaillen ihmetelleet. Missä kummassa\nukko itse piilottelee?\n\nHiihtelemme, kallistelemme hiljalleen. Uudet, uusien taiteilijoiden\npehmeät asetelmat: muorit, vaarit, neitsytmadonnat, lentävät kotkat,\nkiitävät hirvet, tuhatsilmäiset tilhiparvet tulevat ja menevät.\nKulissien vaihdokset käyvät äänettömästi kuin satuteatterissa. Nykäys\nvain sinnepäin, tännepäin ja taas on edessämme uusi kuvaelma.\n\nMutta missä ihmeessä on mestari itse? Tuolla vihdoinkin hän on, tuolla\nsuuren korpikuusen latvahaarukassa, niinkuin olisi pudotettu juuri\nviiden sormen kourakuppiin. Jos vaka vanha Väinämöinen asetti hänet\ntuolla tavoin, niin eipä ihme, että Pohjan neitoihin mieltynyt Seppo\nIlmarinen antoi houkutella itsensä kuuta tavoittelemaan. Olisi hänen\nasemassaan lähtenyt kuka tahansa. Kuutamohiihtäjä edessämme on häipynyt\nladulleen.\n\nLähtekäämme mekin. Hanki kutsuu, latu vetää, kuutamoillan kiehtova\nsalaperäinen latu.\n\n\n\n\nPERUNAPELLOLLA\n\n\nEräänä kevätpäivänä istuskeli muutamia pieniä poikia lämpöisessä\nsantakuopassa. He lausuivat toivomuksia siitä, mitä kukin mieluimmin\nottaisi, jos heti saisi mitä haluaisi, jos toivottu herkkupala\nlennähtäisi ilmasta suuhun, niinkuin kärpänen joskus lentää ihan\ntoivomatta.\n\nEräs olisi ottanut palasokeria kokonaisen laatikollisen. Toinen\nhalusi napoleoni-karamellejä, jotka olivat parhainta herkkua, mitä\nhän tiesi maailmassa olevan. Kolmas toivoi ranskanpullasta tehtyä\nhunajavoileipää, oikein suurta. Vuoronsa mukaan toivoi jokainen\nparhainta, mitä osasi. Viimeisenä esiintyi Ville, pieni pojan nöpönen,\noikeastaan liiankin pieni niin tietoviisaiden miesten seuraan. Kukaan\nei sentään tahtonut kiistää, että hän liikoja toivomuksessaan olisi\nvaatinut. Näin se kuului: Jos saisin kupillisen uusia perunoita ja\nlautasellisen äidin kirnuamaa voita, en mitään muuta haluaisi!\n\nSuurempien toivomusten miehet naurahtelivat nöpöselle ja hänen\nperunatoivomuksilleen. Mutta he olivat jo lähes puoli päivää\nleikkineet santakuopassa, nälkä hiveli vatsanpohjassa ja aurinko\npaistoi. Se sulatteli olemattomiin sokerit, karamelli-napoleonit,\nhunajavoileivätkin, vain nöpösen uudet perunat ja äidin kirnuama voi\njäivät voittajina toivomusten taistelutantereelle: Voi, kun olisi ollut\nkupillinen paistiperunoita ja lautasellinen voita!\n\nPikkuinen nöpönen santakuopan pohjalla lausui paikkansa pitävän\ntotuuden: Peruna ja voi jäävät voittajiksi aina puolipäiväisen työn\njälkeen.\n\nNyt seuraavina, toivottavasti kaunistuvina syyskuun loppupäivinä\nvarautuu Suomen kansa jälleen yksimielisenä isommille ja\npienemmille perunamailleen. Onpa taas touhua ja hälinää, heiluu\nkuokkaa ja haarukkalapiota, kopisee koppaa ja kärrynkoria, nähdään\nvärikkäiden syysmetsien peltolaaksoissa lasta ja naista, miestä\nja hevosta, möyrivää ja pyörivää ylösottokojetta jos minkäkin\nmoista. Perunapellolle kauniina syyspäivänä lähtevät nekin, jotka\nmaamiehen muuhun kesäiseen työhön eivät ole päässeet tahi pystyneet:\nkäsityöläiset, eri ikäiset ja kokoiset koululaiset, muorit ja vaarit.\nPerunapellossa on taikaa ja perunankaivaja on aina sisimmältä\npohjaltaan jonkinlainen aarteenkaivaja.\n\nTäytyykö tämä väite todistaa? Se on helppo tehtävä kauniin perunaviikon\naattoiltana. Onko kukaan teistä koskaan tavannut perunanviljelijää,\njoka olisi ollut tyytymätön perunasatoonsa? Jos hän perunannostopäivänä\nnäyttää hapanta naamaa, niin johtuu se ehdottomasti joko\ntupakannälästä, hammassärystä tai jostakin muusta syystä. Maanviljelijä\nvoi saada huonon sadon viljasta, rahamies huonon koron sijoituksestaan,\ntalon vanha eläkevaari mitättömän saaliin lahnankudusta, mutta huono\nsato perunasta olisi sekä järjen että luonnonvastaista.\n\nPakinoitsijan kotipaikkakunnalla eleskeli vaarivuosinaan Teemu-niminen\njämerä ikämies, joka oman kertomansa mukaan aikoinaan voimallisesti\noli vaikuttanut muun muassa Turkin sodassa. Nyt hän eleli Liisoineen\nns. ruokkovaarina, mutta jämerä ja pelätty mies hän yhä vielä oli\nvarhaisemmissa nuorisopiireissä. Muiden luvallisten elinkeinojensa\nohella Teemu harrasteli myös perunan viljelyä. Täsmälleen nelikon hän\njätti siemeneksi ja istutti sen Kustaan päivänä jonkin ruotutalon\npeltoon, ei milloinkaan peräkkäin samaan peltoon, sillä viisaana\nmiehenä Teemu hyvin käsitti vuoroviljelyksen tärkeyden.\n\nOli taas kerran joukko poikia Teemun sängyn ympärillä, aikuisiakin\nrenkimiehiä, koska vanhat taistelu tarinat ovat aina olleet muodissa ja\nkoska Teemun sängyn lähettyvillä joka sunnuntai-ilta yhä vielä tapahtui\njotakin. Kysäiseepä joku poikanen sitten sotamuistelmien lomassa,\nettä mitenkäs ne Teemun perunat tänä vuonna ovat kasvaneet? Seurasi\njännittävä hetki.\n\n— Jaa mitenkäkö perunat kasvaneet! Kaikkia kyseletkin, tolvana!\nMinullehan tulee perunanvarsiakin tänä vuonna, etteivät mahdu\nhelvettiinkään.\n\nPaljon tuli Teemulle sinä vuonna perunaa, sillä lämpökellari hänen\nkäsityksissään oli jokseenkin tilava paikka. Sinne mahtui turkin\nkeisari ja kaikki mahomettilaiset ja sen lisäksi vielä tarhantäysi\nkelvottomampia liittolaisia »Dubnei-Gornijakin» valleilta. Mutta Teemun\nperunanvarret eivät sinne mahtuneet.\n\nHistorian kertomusten mukaan on peruna istutettu ja juurrutettu\nsuurella vaivalla Eurooppaan ja tietenkin vielä suuremmalla tuskalla\nSuomen maan kiviseen maaperään. Mutta peruna on siitä ihmeellinen\nkasvi, että kerran alkuun päästyään se jurii omalla painollaan\neteenpäin. Koko lyhyen kasvukautensa se näin hellittämättä juurtuu\nja möyrii, hajoittaa ja hakee juurensa yhä syvemmälle ja leveämmälle\nsiihen multapenkereeseen, joka sen hallittavaksi on annettu. Eikäpä\nriitä, että se itse myyrästäisi, se panee omistajansakin juurtumaan\npellon multaan. Olkoonpa hän sadan hehtaarin suurpellon omistaja,\nnelikollisen ruokkoviljelijä tai viiden litran aikaisen perunan\nkerholainen, niin hän mielenkiinnolla kuuntelee säätiedoituksia tai\nkatselee omia taattuja taivaanmerkkejään: Saisi tullakin jo hyvä\nsateenropsaus, tekisi niin hyvää perunalle! Kas, vetää, vetää tuulta\npohjoisen puoleen, jos tuosta räväyttää selkeän yön, niin panee\nperunanvarret, pakkanen pakana!\n\nNäin hän huolella, ilolla ja murheella seuraa perunansa vaiheita\nistutuspäivästä nostamispäivään, pellosta kuoppaan ja kuopasta\npeltoon, elää ja kasvaa itse perunoittensa kanssa, eikä tämä pellossa\nja perunassa eläminen ole suinkaan niin vähäarvoinen seikka, miksi\nme sen kapalla ja nikkelimarkoilla mitaten usein pyrimme arvioimaan.\nMutta siirtykäämme toki jo pakinan varsinaiseen aiheeseen: syksyiselle\nperunapellolle.\n\nSiitä on kulunut jo vuosia. Aleeni sen asian tarkemmin muistaa. Jo\nkesällä perunavakoja nyhtäessämme olimme panneet merkille, että tulee\nhyvä perunavuosi, varsi kasvoi, että jutisi, ja jos jokin mukula\nvahingossa muljahti päivänvaloon, niin eipä kehdannut sitä enää\ntakaisin peittää, niin komea nähtävyys se oli. Kaiken lisäksi tuli\nvielä kauniit nostoilmatkin, poutaista ja lämmintä, ei öisinkään liian\nviileää.\n\nVanha Lehtinen, jolla myös oli viljelmäosuus perunapellossamme,\noli jo edellisinä päivinä rapsinut viikatteella varret kasaan. Kun\nAleeni sitten määrättynä kauniina päivänä sahroineen ja hevosineen ja\napuväkineen nousi pellolle, oli kaikki lakeaa.\n\nKeskeltä sarkaa aukaistaan ensimmäinen vako. Aleenin hevonen tietää\nohjastamatta, mistä on kuljettava, vahvat varrentyngät jutisevat\nja muheva multa kiehuu sahran terän edessä kahta puolta. Sitä\nmukulan mahtavuutta ja perunan siivoa! Monta kertaa on Aleeni ollut\nperunapellolla, Lehtinen vielä useammin, mutta tällaista potaatin\nkiehumista eivät he kumpainenkaan tätä ennen ole nähneet.\n\nTuollaista vakoa kelpaa ruveta kaivamaankin. Metrin, puolentoista\nlevyisenä luokoliinana jää karhepää kaivajan jälkeen, eikä asiaansa\nintoutuva poimija tarvitse pienten koppaansa ollenkaan, pieniä\nyksinkertaisesti ei ole olemassakaan. Mutta suurten kukkupää koppaa\ntäytyy hänen tyhjentää kärryn koriin sitä useammin.\n\nVakoja avautuu, toinen ja kolmas, yhtä yltäkylläisen täyteläisiä.\nNyt on kaikilla kaivajilla jo oma vakonsa, suuremmat kopat, korit ja\nlaatikot alkavat täyttyä nopeasti. Aurinko kohoaa korkeammalle ja\nsantarakeinen multa kuivahtaa. Suuret perunapesäkkeet pulpahtavat\npaisteiselle karheelleen yhä puhtaampina. Siinä maan elo kukoistaa\nvärikkäänä, kultaisena ja keltaisena, pellolla, astioissa,\nnaapuripellolla ja astioissa, kaikkialla, minne katsotkin.\n\nKaivuumiehet ja poimijat juttuavat leppoisasti kesäisistä asioistaan,\nperunasta etupäässä. Mitä kaikkea perunasta saakaan: Perunalaatikko se\non poikaa, kun täysimaitoon tehdään, jaa, jaa! Kyllä vain lipittelet\nhoputtamatta kalakeittoakin, tuoreista ahvenista ja uusista perunoista!\nEn minä sentään vaihtaisi mihinkään keittoon paistettuja uuniperunoita\nkoururasvan kanssa! Etkö jouluaattoillan silppulaatikkoonkaan, joka\ntehdään sipuleista, sianlihasta ja viipaleperunoista?\n\nJokaisen oma on kunkin hyvä, riitelemättä niillä herkutellaan.\nPäivän silmä hymyilee ja paistaa. Se keskustelee säteilevää kieltään\nsuoraan perunoitten kanssa, joita se tätä ennen tänä kesänä tuskin on\nnähnytkään, vaikka niin hedelmällisessä yhteistyössä kolme kuukautta\novat olleet keskenään. Olenpas siinä jokin tekijä ollut minäkin,\npuhisee muheva multa Aleenin sahran edessä Olet! Sinäpä vasta oletkin!\nmyöntelevät isot mukulat ja hyppelevät iloissaan sinne ja tänne.\n\nKun vakoja on taas tarpeeksi auki, ajamme Aleenin kanssa kuivahtaneita\nperunoita kellariin kuorman toisensa jälkeen. Heittelemme hehdon\nlaatikoita kuin karvarukkasia, mitäs ne kahden miehen käsissä\npainaisivat. Mutta perunat kyllä painavat. Lehtinen punnitsee suurta\nmukulaa vavahtelevassa kädessään, ihmettelee. Osaapa painaa! Kuinkahan\npaljon tuo painaakaan! Päätetään viedä päivällisaikana punnittavaksi,\ntämä ja pari muuta suurempaa.\n\nSittenpä käväistäänkin päivällisellä. Emäntä on pääruoaksi valmistanut\nperunasosetta. Se on hyvää ruokaa, yhtä maailman maukkaimmista, vaikka\nkukaan ei tainnut perunapellolla tulla sitä herkkuruokien joukossa\nmaininneeksi. Lisätäänkin muusia ja puhutaan edelleen perunoista ja\nperunankaivuista, vaihteeksi perunalaaduistakin: Se on satoisa ja makea\nperuna tämä uptotaatta! Puritaani taas on hirmun aikainen! Aikainen se\non ruusunpotaattikin! Lehtisellä on puolitoista vakoa sitä, eikä hän\nmielellään näe, että vanha hyvä palvelija maininnoitta unohdettaisiin.\n\nSopivan lepohetken jälkeen jatkuu perunankaivuu mullan höyrähdellessä,\npäivän lämmittäessä, vakojen vähentyessä ja kellarin täyttyessä.\nRiipaisemme ylös myös Lehtisen perunat, nekin jäljellä olevat\nruusunpotaatit, kun kerran värkit ovat hyvässä kunnossa. Lehtisen\nperunat pannaan säkkiin ja suut narulla visusti kiinni.\n\nKun pelto vihdoin on selvänä, on päiväkin lopussa. Illalliseksi on\nemäntä uunissaan kypsentänyt perunapaistikkaita. Se on voisulan kanssa\nsentään sitä kaikkein parasta herkkua. Kas perunan paras on juuri\nsiinä kuoren alla, se vitamiini, nähkääs! Se on niin herttaisen mukava\nkäsitelläkin sellainen kuorimaton vitamiiniperuna, ei muuta kun kerran\npuhaltaa ja poskeensa hivauttaa!\n\nAurinko on laskenut jo mailleen, mutta huomenna se jälleen nousee,\nensimmäisen perunaviikon ensimmäisenä nostopäivänä. Toivottavasti\nkaikissa tasavallan kouluissa annetaan perunalupaa tänä vuonna ja ensi\nvuonna ja niin edelleen tulevaisiin aikoihin saakka.\n\nJa toivottavasti perunanviljelys joskus vielä tehdään kaikille\npakolliseksi, niinkuin humalanviljelys oli ennen muinoin Ruotsin vallan\naikoihin.\n\nJa sitten on laissa määrättävä myös perunankaivuulomaa kaikille,\nkaikille: Yleisradion kuuluttajille, kansallisteatterin näyttelijöille,\nhallituksen jäsenille ja tasavallan presidentille. Eduskunta voi\nhuolella aloittaa työskentelynsä vasta perunankaivun jälkeen.\n\nJa toivottavasti jokainen sitten kaivaa omin käsin ainakin osan omista\nperunoistaan ja paistaa ne, puhaltaa irtoroskat pois ja syö kuorineen,\nkarsineen joko ilman tai voisulan kanssa. Sillä vitamiinia me kaikki\ntarvitsemme, sitä numeroa ja laatua, mitä peruna ja perunapelto niin\nrunsaassa määrin viljelijälleen antavat.\n\n\n\n\nSEPPÄ SYÖPI SELVÄN LEIVÄN, AURANPAINAJA PAREMMAN\n\n\nJokapäiväisen leivän hankkimista itsensä ja läheisimpiensä elannon\nylläpitämiseksi pidetään yleensä niin tärkeänä, että monet täydellä\nsyyllä tunnustavat sen pääelinkeinokseen. On tosin loistavia\npoikkeuksiakin. Muutamat ovat huolettomia kuin taivaanlintuset, eivät\nniitä eivätkä kokoo riiheen, mutta siitä huolimatta elävät, jopa hyvin\nja iloisesti. Nämä esimerkit panevat ajattelijan vakavasti epäilemään\njokapäiväiseen murehtimisen tarpeellisuutta.\n\nMyös monista hyvistä ominaisuuksistaan tunnetun Suomen kansan\nkeskuudessa on kautta aikojen ollut erilaisiin yhteiskuntaluokkiin ja\narvokuntiin kuuluvia yksilöitä, jotka ovat osanneet työn ottaa oikeasta\nnäkökulmasta. Pakinanpitäjän muistoon on varhaisilta nuoruusvuosilta\njäänyt eräs nuorukainen, juuri tätä viisasta sukua.\n\nHänen isänsä oli ankara työmies. Sattuu näet usein, että viisaalla\nmiehellä on tyhmä isä, harvemmin päinvastoin. Talossa oli riihipäivä ja\nisä pyyteli poikaa riihenpuintiin. Poika vain makaili tuvan sängyssä\nselällään ja haukotustensa lomasta vastaili: Enkä viitsi. Minun\nruumiini ei tunnu kaipaavan työtä, riihenpuintia ei ensinkään. Kun ukko\nyksinään oli lähtenyt riihelle, perusteli poika minulle, kokemattomalle\nmiehenalulle vakaumustansa vanhojen viisaiden sanoilla. Ei työ herkkua\nole, riihityö ei varsinkaan. Jos se herkkua olisi, niin herrat sen\nolisivat meiltä jo vieneet.\n\nKuulin sen silloin vasta ensi kerran, siksi kaiketi se on jäänytkin\nniin mieleeni. Nyt sen kuulitte myös te, herrat. Toivottavasti tämä\nkirkas totuus kirpaisee ja leikkaa kuin kylmä jääpuikko ihon ja paidan\nvälissä. Laiskureita, työn vieroksijoita te herrat olette ja olette\naina olleet. Tämän lisäksi olette te myös suuria herkuttelijoita, kuten\nahkeran miehen viisas poika sananlaskullansa todisteli.\n\nOnneksi käsite herra on sekä laaja että venyväinen. Herroja on monta\nlaatua: Maaherroja, kirkkoherroja, aatelisherroja, nappulaherroja,\nkeppiherroja, tunnetaanpa suomenkielessä sellainenkin herra, jonka\nmääräävänä lisäkkeenä on häntä, siis häntäherroja. Tämä on totinen\ntosi, vaikka nyt onkin mätäkuun loppupäivien lämpöinen ilta.\n\nTapaus on sattunut Hämeen maassa. Herra haastoi talonpojan oikeuteen\nsolvauksesta. Tuli päivänselvästä toteennäytetyksi, että talonpoika\noli nimitellyt kantajaa häntäherraksi. Vastaaja ei yrittänytkään\nluikerrella, vaan tunnusti avomielisestä Joo, kyllä asia on, niinkuin\nkorkealle oikeudelle on tässä esitetty ja todistettu. Kyllä minä niin\nsanoin.\n\n— Kuinka te sillä tavalla? moitiskeli tuomari.\n\n— No, miksikä minä häntä olisin sanonut, ellen minä häntä herraksi\nolisi sanonut?\n\nVastaaja katseli neuvoa anelevin silmin herroihin, niin tuomariin kuin\nkantajaan.\n\n— Jaaha, tuota, aivan oikein. Enpä tosiaan itsekään ymmärrä miksi\nmuuksi te olisitte voinut häntä nimittää, ratkaisi viisas Salomo hetken\nharkittuaan. Nähtävästi hän tunsi herran ja katsoi käytetyn lisäkkeen\nsopivaksi hänen nimensä eteen. Luonnollisesti kanne hylättiin ja\nhäntäherra sai maksaa kulut sekä todistajille että vastaajalle.\n\nMutta mitä tekemistä tällä kaikella on paljon lupaavan pakinaotsikon ja\ntekstin kanssa? Ei yhtään mitään. Minkä vuoksi sillä pitäisi olla sen\nkanssa jotakin tekemistä? Miksi ne eivät saisi kulkea omia teitään sekä\nnimi että juttu, näin mätäkuun lopussa. Kiertäväthän kaksi läheisesti\nyhteen kuuluvaa toinen toistaan usein tavallisinakin aikoina: aita\npeltoa, poika tyttöä ja kissa kuumaa puurokuppia.\n\nSaattaa tähän kiertelyyn yhtenä päävaikuttimena olla myös se seikka,\nettä seppä on sekä tosielämässämme että mielikuvituksessamme\naina esittänyt ja tulee vastakin esittämään mitä arvokkainta\npersoonallisuutta, kuten myös otsikkosananlaskumme toinen asiakas,\nkyntömies eli auranpainaja.\n\nMeillä on täällä Helsingissä tunnettu K.K.K., kolmen Kallen kuvapatsas,\njonka ohitse pakinoitsija tuhansien kansalaisten tapaan kesäisin kulkee\navopäin vain sen vuoksi, että mainittu taideteos esittää kolmea kovaa\nseppää moukarit kädessä.\n\nJa mikäpä historiallinen, esihistoriallinenkaan aihe antaa meille\ntoista niin jyhkevää urosta kuin on kalevalainen seppo Ilmarimme.\nJärjenlahjoiltansa hän oli tosin hieman heikompi kuin lauluveikkonsa\nvaka vanha Väinämöinen, mutta käytännöllisissä taidoissa samoin\nkuin rakkausasioissa sen sijaan monin verroin häntä taitavampi ja\nonnekkaampi.\n\nSeppä on kuuluisa ja arvossa pidetty mies kansan keskuudessa. Tässä\npuhellaan nyt taas vähän vuosien takaisista, joten ei voida täytenä\ntotena vakuuttaa, sopiiko tämä enää nykyisiin oloihin, seppiin ja sepän\ntarvitsijoihin Suomen maassa.\n\nHän oli erikoisammatiltansa pyssyseppä. Varsinaisten sesonkiensa\nväliajoilla hän taoskeli ja teritteli muutakin: vesureita, kirveitä\nja viikatteita. Vastenmielisesti hän kuitenkin tällaisia reiättömiä\naseita teki ja korjaili. Tämän vuoksi häntä oli vaikea saada kotoansa\nlähtemään. Mutta hyvin vastenmielisesti myös taloista lähdettiin hänen\ntai jonkun muun teräsepän kotiin työaseita kanniskelemaan, koska\njoka talossa oli paja ja alasin ja valmiiksi poltetut hiilet ja mikä\nkiusallisinta: Sepän kotiin vietyjä työaseita ei juuri koskaan saatu\nmääräaikaan kunnostettuina takaisin.\n\nMutta jos seppä jollakin ihmeen konstilla saatiin houkutelluksi taloon,\nniin silloin kelpasi. Kaikki työaseet tulivat tuliteräkuntoon, sillä\neihän seppä kesken aikojaan kehdannut lähteä talosta. Eikä työ tullut\nliian kalliiksikaan, koska ruoalle ja muulle »»ylöspidolle» laskettiin\nmyös jonkinlainen arvo.\n\nSeppä oli nokinen mies, mutta »hantvärkkärien» joukossa hänen\ntilansa oli numero yksi. Suutaritta ja räätälittä tultiin vanhoja\nkorjaillen vuosi aikoihin, hätätilassa kaksikin, mutta sepättä ei.\nKuinka lähdettiin halkometsään, jos kirveen terä oli kasassa? Mitenkä\nmentiin heinään ja elopellollekaan, elleivät viikatteet ja sirpit\nolleet »kallitut». Vain harva ammattitaidoton mies uskalsi itse käydä\nteräaseittensa kimppuun, vaikka olikin paja ja hiilet ja vaikka hän\nkenkien ja vaatteiden korjailemisessa olisi ollut puolimestari.\nTeräraudankäsittelyssä ja katkaisemisessa tarvittiin Ilmarisen\ntaitoa ja taikaa. Näin ollen oli luonnostaan lankeavaa, että milloin\nseppä taloon saatiin, hänet hyvin syötettiin ja juotettiin, varta\nvasten limppuleivät ja hiivataikinat leivottiin. Jos palaamme vielä\nvarhaisempiin aikoihin, jolloin petäjäisellä sekoitettu leipä oli\npirtin asujainten arkipäiväisenä ruokana, niin silloinkin jo talon\nkamarin puolelle »ruukatussa hantvärkkärin» pöydässä: Seppä söi selvän\nleivän. Sellainen pokko tämä mustanenä taitomies on ollut Suomenmaassa\nkaikkina aikoina.\n\nMutta auranpainaja on syönyt paremman leivän, rohkenee vanha sananlasku\nkuitenkin väittää. Kuinka tämä on käsitettävissä? Eipä muutoin kuin\nettä selvä leipä ei merkitse aina parhainta leipää. Omakohtaisesta\nkokemuksestaan tietää vielä nykyisenkin ajan ihminen, erittäinkin\nmonilaatuisen tehdasleivän armoille joutunut kaupunkilainen tämän\nväittämän hyvinkin todeksi. Kaikkein kirkkaimman lasikaapin koreimmasta\npaperikääreestä esiin kaivettu suurmyllyn lumivalkoisista herkku\njauhoista mitä hygieenisimmin valmistettu valkoinen leipä jättää hänen\nvatsansa tyytymättömäksi ja sulatusrauhasensa apeaksi, jopa niin että\nasianomaisen omistajan tekee mieli lähteä maaseudun elovainiolle\ntähkäpäitä poimimaan ja rukiinjyviä pureskelemaan. Tätä älköön otettako\nsuurisuuntaisesti kehittyneen jauho- ja leipäteollisuutemme moitteeksi,\nei millään muotoa, mutta kun tässä nyt on selvästä ja parhaasta\nleivästä puhe, niin totuus on tuotava esiin, vaikka se pudottaisi\nkiven jauho- ja leipätehtailijan leipään. Teidän monilaatuisesta\nja muuten niin erinomaisesta tehdasleivästänne puuttuu jotakin. Te\ntietysti kiistätte ankarasti vastaan. Arvovaltaisimpien tiedemiesten\npettämättömillä numeroilla te meille yksinkertaisille kuluttajillenne\ntodistelette valkoisen patentti- ja pakettileipänne erinomaisuutta. Se\non kaunista ja maukasta. Mitään ravintoaineksia ei siitä puutu, ei edes\nvitamiinejakaan. Niitä voidaan luetella jo kuin kohta »pokstaaveja»\naapiskirjan kannesta: A... B... C... D... E...\n\nNäin te meille iskette päin taulua, ja kuitenkin me uppiniskainen\nkuluttajakansa, ainakin me, jotka vihreässä nuoruudessamme olemme\nsyöneet auranpainajan tukevata leipää, hiljaisessa mielessämme\nkapinoimme. Onhan tämä leipää tämäkin, mutta ei tämä ole sitä parhainta\nleipää! Tästä puuttuu... Kovistettaessakaan emme osaa sanoa mitä\nravintoaineita ja vitamiineja siitä puuttuu. Ei kai siitä puutu\nmitään, taitaa olla enemmän kuin sataprosenttisesti sekä ravintoa että\nvitamiineja. Kuitenkin me jankutamme: Tästä tehdasleivästä puuttuu...\nehdottomasti puuttuu jotakin...\n\nNo, miksikä emme sitä sanoisi, koska olemme jo näinkin pitkälle\nuskaltaneet: Parhaimmastakin tehdasleivästä puuttuu alkuperäisen\nmaatiaisleivän maku, jota myös toisella nimellä leivän siunaukseksi\nsanotaan. Mitä se on ja mitä siihen kuuluu? Sitä emme osaa teille\ntarkemmin selittää emmekä nykyaikaisilla prosenttikartoilla esittää.\n\nVanhojen muistojen ja elokuisen illan aavistelujemme mukaan siihen\nkuuluu: mullan tuoksumista, tähkän nyökkimistä, keltaisen korren\nkahinaa, savun tupruamista, varstan kolkkumista, kuivien jyvien\nrapinaa, veden solinaa, kiven jyrinää, ja uudisjauhoja valkoisessa\nsäkissä. Sitten vielä: lämpiävä uuni, käännetty pöytä, pitkät\nleipälaudat, kymmenittäin kauniita taikinamöykkyjä sekä niiden takana\nerinomaisen tuttu leipoja kääräistyine hihoineen ja hymyilevine\näidinkasvoineen. Kaikista näistä ja vielä monesta muusta muodostuu\nsopivan nostatuksen jälkeen se maatiaisleivän maku ja siunaus, jota\nviisainkaan tiedemies ei osaa prosenttikartoillansa esittää.\n\nKun Suomen kodeissa elokuussa istutaan illallispöytään, on suuressa\npyöreässä korissa poutakesän valkoista uudiseloa: reikäleipää,\nohkaisempaa hiilikkoa tahi hiivalla nostatettua rieskaa. Elokuisena\nlauantai-iltana on aterioitsijan hiljaisessa mielessään syytä\ntunnustella sitä. Eihän ole sanottu, nauttiiko hän aina tätä\nmaan alkuperäisillä antimilla höystettyä voiman leipää ja vaikka\nnauttisikin. Lämmittävä muisto kätkee vuosikymmeniksi mukaansa\nnäkymättömän elämänsiunauksen, niinkuin auranpainajan alkuperäinen\nleipä.\n\n\n\n\nKEN KESÄT KAIKET KALOJA ONKII...\n\n\nKen kesät kaiket kaloja onkii... Te hyvät lukijat tiedätte, minkälainen\non tämän tunnetun ja paljon sanovan suomalaisen sananlaskun loppupuoli.\nMahdollisesti se saattaa olla eri puolilla maata erilainen, hyvinkin\nmonenlainen, mutta sen tarkoitus on aina sama, se on suoraan sanoen\nhävytön, tuhansien järvien maan uutterimman kalamiehen sisäisiä\ntunteita syvästi loukkaava. Tämän vuoksi se jääköön tässä paikassa\nkokonaan mainitsematta, kiertelyn ja kieräilyn varaan, kuten aina,\nmilloin asiaa ei voida eikä uskalleta sanoa muutamalla sanalla.\n\nMiksi sitten tärkeän kalastuselinkeinomme jaloin haara on maan\nvanhimmilta ja viisaimmilta tällä tavalla nälvitty ja vähäiseksi\narvioitu? Juuri tämän vuoksi, satojen tuhansien jalojen onkimiesten\nsyyttömästi riistetyn kunnian tähden on pakinoitsijan, entisen\nhalveksitun onkimiehen, nyt käytävä jaloon taisteluun sekä entisten\nettä nykyisten, vieläpä vasta tulevaistenkin virkatoveriensa kunnian\npuolesta.\n\nArvaan kyllä varsin hyvin, että onkimiehet viime kesänäkin suorittivat\njännittävää ja voimia kysyvää vahtipalvelustansa lukemattomissa\npaikoissa: vene- ja laivalaitureilla, vesikivillä, rantamättäillä,\nvuotavien venerotteloiden perä- ja kokkatuhdoilla, risuaidan johteilla,\nsaramättäillä, rantapuiden juurakoilla, vieläpä ammoin kaatuneiden\ntervashonkamurjaaneiden mustissa haarukoissa kykkien.\n\nTämä puolustuspuhe, tahi valkaisupyykki ei ehkä tule arvoisien\nvirkatovereiden kuuluville. Mutta eihän tämä saarna ole onkimiehille\naiottukaan. Paremminkin se on tarkoitettu kaikille niille\nsuulasteleville ja viisasteleville kotikissoille, jotka milloinkaan\neivät ole käpäläänsä onkiveteen kastaneet, vaikkakin hyvällä halulla,\nmaiskuttelevin huulin ovat toisten vaivannäköjen ansiosta monta kertaa\nmakeaan liemeen puhaltaneet.\n\nOi, kuulkaatte siis vanhan, usein pilkatun onkimiehen opetussaarna!\nTämän jälkeen menkää saunaan, kylvettäkää itsenne lepän oksista ja\npihanokkosista tehdyllä vastalla ja sitten perin pohjin puhdistautukaa\nlähimmässä onkivedessä. Vasta tämän jälkeen olette kelvolliset\nnauttimaan sitä herkullista kalakeittoa, jonka emäntänne urhoollisten\nonkimiesten ansiosta nautittavaksenne asettaa.\n\nMiten monta, aivan aiheetonta ylistyshymniä maailmassa on veisattu\ntaidemiehelle, tiedemiehelle, valtiomiehelle, miekkamiehelle,\nmaamiehelle, karjamiehelle, kauppamiehelle ja virkamiehelle.... Tahi\nvain miehelle, paljaalle miehelle, jolla useinkaan ei ole muita\nansioita, kuin että housujansa kannattelee tukevien henkseleiden avulla.\n\nMihinkä on tässä ylistyksen ja kunnian ryöppyaallokossa unohdettu\nurhoollisista urhoollisin, mistään esteistä ja vastuksista\nlannistumaton onkimies! Tuhansien menneitten sekä tulevaisten\nonkijataistelutovereitten puolesta kysyn teiltä, kuivakäpälät, toisen\nja totisemman kerran: Mihin on juhlapäivällisiä, muistokirjoituksia\nja ansiomerkkejä jaettaessa unohdettu miesten mies: onkimies? Kansa\nvaikenee. Ei tiedä, mitä vastaa.\n\nKysymme vielä kolmannen kerran: Eikö onkimies omassa ammatissansa\nole yliveto kaikista ammatti-, virka- ym. miehistä? Tarvittaessa hän\non kaikkia niitä ja sen lisäksi mies vielä aivan erikoista luokkaa:\nonkimies ilman vertaa vertaistensakaan joukossa! Pitääkö tämä\npäivänselvä asia teille todistaa?\n\nKoska sitä vaaditte, niin olemme valmiit. Käykäämme asiat pykälä\npykälältä. Ensimmäinen väite kuului: Onko onkimies taiteilija? Iskemme\nsuoralta kädeltä silmää räpäyttämättä. Hän on taiteilija, jopa suuri\ntaiteilija: maalari, säveltäjä ja kirjailijakin, joka käyttelee yhtä\nvaivattomasti sekä runoa että proosaa. Katsokaa onkimiehen varjokuvaa\nsisälammen tyynessä rantavedessä! Siinä seisoo hievahtamatta elävä\npikkumies, paljaskinttu, lippalakki. Kaarnakoho pylkkii lumpeen kukan\nluona, miehen silmä pyöreä kuin tinanappi...\n\nKotimatkallaan hän viheltelee kahteen kertaan kaikki osaamansa\nrekiveisut, polkat ja piirilaulut. Jos hyvä kalaonni on ollut,\nsepittelee hän omasta päästänsä tusinan verran uusia, laulelee,\nviheltelee ja naputtelee varpaillansa tahtia.\n\nEntäpä kotoiset kalakaskut sitten? Aikuisille ja lapsille, kaikille\nhän on valmis kuvaamaan parhaita temppujaan: Mistä tuli tuo ja tuo\nkala, miten narrasi tai oikoisenaan tärppäsi sylen tai puolentoista\nsyvyydestä juuri silloin, kun aurinko hävisi pikkuhetkeksi pilveen\nja suuri sininen sudenkorento levitetyin siivin pysähtyi kohon\nkohdalle tuijottelemaan. Entäs ne kalat, jotka ovat lampeen pudonneet\nnäkymättöminä tai vaikkapa puoliksi näkyväisinäkin. Niissä kaloissa\nvasta on mielikuvituksen lentoa ja voimaa! Ei niitä räätälin nauhoilla\nmitata eikä rautapääpuntarilla punnita! Täysin omaperäistä, lennokasta\nkieltä siinä käytetään ja mittakin venyy ja venyy, kuten elävä voima\naina elävän kertojan käsissä venyy: Oli se ainakin noin... noin... noin\npitkä! Ainakin puolitoista, ellei kaksi kiloinen!\n\nOnkimies on armoitettu taiteilija, käyttipä hän välineinään sitten\nvärejä, säveleitä tai sanoja. Mikä oli todistettava.\n\nToinen väittämä kuuluu: Onkimies on tiedemies. Kuten tunnettua, on\njokaisen tiedemiehen kallis, jopa ylpeilemisen arvoinen ominaisuus\nhänen hellittämätön uutteruutensa. Hänen tunnuslauseensa on ja\ntulee olla: Kaikki tieteen hyväksi. Jos hän on oikea, suuresta\nkutsumuksestaan tietoinen mies, on hän aina valmis yhden ihmiskunnalle\nhyödyllisen jopa hyödyttömänkin hyttysen vuoksi uhraamaan uuden\nhattunsa, kuukauden kesälomansa, vasta vihityn vaimonsa, kerta\nkaikkiaan sanottuna kaiken muun paitsi »kärpästänsä», joka muiden\nmielestä tuskin on minkään arvoinen.\n\nEikö veljemme onkimies osoita juuri samanlaista hellittämätöntä\nuutteruutta ja luonteen uljuutta kärpäsensä vuoksi, jota kaikki\nnauravat. Hän istuu, kököttää veneensä perässä sääskien, paarmojen\nja polttiaisten keskellä iltakaudet saamatta mitään. Hän matkustaa\netäisestä Intiasta maapallon ympäri Lapin Kolttakönkääseen, seisoo\nkolme kuukautta vesikivellä rullavapa kädessä, ja sitten kun vihdoin\npuolen vuoden vaivojen ja huikeiden matkakulujen palkkioksi saa\nyhden kalan, on hän maailman onnellisin mies, kokoaa kampsunsa, lyö\nrintoihinsa ja sanoo: All right!\n\nOnkimies on tiedemies, mikä oli todistettava.\n\nOnkimies on myös valtiomies eli ns. diplomaatti. Mikä on valtiomiehen\nsuurin ominaisuus? Puhua paljon, sanoa vähän, johtaa syötti\nhoukuttelevimpiin kiemuroihinsa ja sitten ratkaisevalla hetkellä\nnopealla tempauksella napata koukku huuleen. Eikö taitava onkimies\nmenettele juuri samalla tavalla? Onko onkimies oppinut taitonsa\nvaltiomieheltä vaiko valtiomies onkimieheltä? Tämän kiintoisan\nkysymyksen jätämme arvoisan kuivakäpäläisen lukijan itsensä\nvastattavaksi. Toteamme vain läpilyövällä itsetietoisuudella:\n\nOnkimies on suuri valtiomies eli diplomaatti, joka oli todistettava!\n\nSeuraava vastustajamme on maamies. Jaa-a! Kuka sinustakaan maamies\ntuollaista uskoisi, sinä, joka onkimiehen parhaimpana iltapäivänä\nkäyskentelet ruskein rinnoin ja tyytyväisin mielin viheriöitsevien\nheinäseipäittesi keskellä! Itse olet ollut mitä intohimoisin\nonkimies neljä-, viisi- jopa kuusikymmentä vuotta sitten, mutta nyt\nkun paljaskinttuinen nuorempi vesasi kuopii perunakuokalla saunan\ntakaa matoja, hävitäkseen mitä äänettömämmin kiehtovan metsäpolun\npimentoihin, keksii sinun kaikkinäkevä haukansilmäsi hänet, etkä malta\nolla murahtamatta: Joko taas! Ken kesät kaiket kaloja onkii.\n\nMutta jos rohkenet väittää ääneen, ettei pojastasi tule kunnon\nmaamiestä, koska hän kesäiseen aikaan käväisee ongella miltei joka\nilta, niin... niin en tiedä enää, mitä sanoisinkaan. Ehkäpä sanon vain:\nKatso, miten vikkelästi hänen kuokkansa kärki heiluu tuolla saunan\ntakana. Siitä on aikaa, jolloin itse noin nopeasti olet heiluttanut\nkuokkaa, lienetkö kertaakaan sen jälkeen, jolloin itse olit hänen\nkokoisensa onkimies. Sanomme hiljaa, etteivät kaupunkilaiset kuulekaan:\nHänestä tulee aikoinaan hyvä maamies. Onkimies on maamies, joka oli\ntodistettava.\n\nNiin oudolta kuin se monesta ehkä tuntuukin, on onkimies myös\nkauppamies. Milloin hän saa puoli kiloa särkiä tahi neljänneskilon\npainoisen ahvenen, on suorastaan ihme, ellei hän tunnin kuluessa ole\nensiluokan kauppamies. Meidän vaarimme tapasi ennen muinoin aina\nkysäistä ongelta palaavalta puolustuspuheen pitäjältä: Halpenikos\nse kalan hinta paljonkin tänä päivänä? Silloin ei vielä radiossa\nilmoitettu kalojen tukkuhintoja. Jospa olisikin niin tehty, olisi äijä\nsaanut villat luonnossa takaisin.\n\nJa lopuksi: Onkimies on mitä nuhteettomin virkamies. Virka se on\nonkimiehenkin virka, ja jolla virka on, pitäköön virastansa vaarin.\nKukapa valtakunnan virkamies tekeekään tämän sen uskollisemmin kuin\njokaikinen onkimies. Ei häntä estä pouta, sade, eipä edes tihkusade,\nei ukkosilmakaan. Vaikka äidit ja muorit puhuvat metsälampien\nveden äijistä ja suurisuisista möyriäisistä, jotka joka hetki ovat\nvaromatonta onkimiestä uhkaamassa, niin poika menee sittenkin\nmetsälammelleen, koska kutsumuksensa ei anna hänelle rauhaa.\n\nVeljeni onkimies, ei löydy sinun vertaasi ahkeruudessa, uskollisuudessa\neikä elintapojenkaan nuhteettomuudessa. Mitäs välitämme vaikka maailma\nmeitä pilkkaa. Se pilkka sattuu maailman omaan nilkkaan, vaikka se\nylimielisyydessään ei sitä huomaa.\n\nKaikki me loppujen lopuksi olemme vain onkimiehiä. Jokainen yrittelee\nomalla kivellään ja omilla koukuillaan, yksi saa ahvenia, toinen\nsärkiä. Mutta vaikka emme saisi kuin kinaisia kiiskinpoikia, emme väsy\nonkimiseen. Toivossa on niin hauska elää. Jos toivon kadotamme, on\nkaikki hukassa ja elämä lipuu käsistämme.\n\nNo, lähtekää nyt saunaan! Haloo, onkimiehet siellä! Tulkaa tekin jo!\nEikö teillä olekin jo keittokalat kopassa! Hyvä liemi kyllä tulee\nmuutamastakin kalasta, yhdestäkin kalasta, jos se on noin... noin...\npitkä... noin puolitoistakiloinen.\n\n\n\n\nKÄSI HYVÄN TEKEVI, SILMÄ SITÄ KATSELEVI\n\n\nHyvää päivää, »Röömannin» Janne! Ja hyvää vuoden jatkoa! Ennen muinoin\nsinä olit ensimmäinen mies sitä toivottamaan, kiertelit paljon ja\nkerkisit sanoa sen monelle.\n\nEnpä tiedä, oletko sinä enää Röömannin Janne. Ehkä olet jo\nsupisuomalainen »Vihreämies».... Röystinperä... Rytösavu... No, toden\ntunnustaen myönnän kuulleeni, että sinä jo Linnankosken suurena\nherätyshuudon vuotena muutit nimesi suomalaiseksi Saarioksi. Mutta\nsuomalainen mies sinä jo sitä ennenkin olit, niin suomalainen, etten\nsuomalaisempaa ole ennen enkä jälkeen tavannut.\n\nSinä Röömannin Janne olit pitäjän kuuluisa suutari, et mikään\npuusuutari, vaan laajoilla aloilla tunnettu nahkasuutari, mestarien\nparhaimpia. Et itse ehkä täysin tietänytkään, miten tärkeä mies sinä\nmeidän tavallisten kansalaisten ja kansalaisten alkujen tietoisuudessa\nolit. Pitäjän ensimmäinen mies, ehdottomasti! Jos olisi pitänyt\ntehdä valintoja vaikka laajemmillakin aloilla, niin eipä hevillä\nolisi löydetty vertoja, ei ainakaan pääpitäjän vallesmannissa, joka\ntiesyyneillä kulkiessaan oli olevinaan niin suurta herraa, ettei koko\nmaassa parempaa, ei kenraalikuvernöörissäkään, jonka nimi siihen aikaan\noli »Poprikohvi» ja josta muutoin kyllä paljonkin puhuttiin.\n\nLienee tarpeetonta mainita, että minä toinen tämän pakinan henkilöistä\nolin ns. luukkuhousuilla varustettu pojannaskali jossakin mäkipitäjän\n»mäessä», johon sinut oli tavanmukaisesti kuukausia aikaisemmin tilattu\njalkinemestariksi.\n\nSeutukunnan tärkeimpänä miehenä sinua kumarreltiin ja hövelisti\npyydettiin, suoraan sanoen rukoiluinkin monta kertaa. Yleisesti\ntunnettu tosiasia oli, ettei sinua, Röömannin Jannea saatu\njalkinemestariksi mihin taloon tahansa. Ethän sinä joka taloon\nparhaimmalla tahdoiksikaan ehtinyt. Viikossa oli vain kuusi arkipäivää\nsilloinkin. Jos suutarimestarilta, vaikkapa hyvältäkin vaaditaan\nenemmän kuin kenkäpari päivässä, niin se on jo liikoja vaadittu, vai\nmitä arvelevat nykyisen ajan paremmilla teknillisillä välineillä\nvarustetut jalkinemestarit?\n\nKuten sanottu, ei sinua saatu siis joka vuosi jokaiseen taloon. Niihin\ntaloihin täytyi korvikkeeksesi pyytää »Suutar-Miijaa» tai jotakin\nmuuta toisen tai kolmannen luokan mestaria. Mutta talon napisevaa\nnuorta kansaa, palkollisia ja omaa perikuntaa lohdutettiin laihoilla\nlupauksilla: No, älkää nyt siinä... Hyviä kenkiä Miijakin tekee...\n\nLuuletko, että tämä arvovaltaiselta taholta annettu päiväkäsky\ntyydytti heitä? Ei sitten alkuunkaan. Napina yltyi rauhoittaviksi\ntarkoittavista tiedonannoista. Jos olisi ilmoitettu: Röömanni tulee\nmeille vasta kahden kuukauden perästä, olisi tyydytty, vaikka paljain\njaloin syyspakkasissa kärvistelty. Röömanni ei tule ollenkaan... Se\noli milteipä samaa kuin hallayö ja kesätön vuosi. Miijako tulee...\nRajasuutari!... Röömanni ei tule tällaiseen taloon... Enkä jää enää\nminäkään! Isoaholle tai Lehtomäkeen otan pestin. En rupea olemaan\nelinikään! mokomassa paikassa, mihin Röömanni ei milloinkaan tule!\n\nTällaista melskettä kuului talon karjapihoilta, jos olit lähettänyt\nlopullisesti tiedon, ettet tule. Ai, miten odotettu herra sinä\nolitkaan. Mutta joka tapauksessa olit äärettömän joustava mies ja\nosasit hoidella sekä tilauksesi että lupauksesi. En tiedä, onko siinä\nehkä hieman itsekehua, kuitenkin minun täytyy mainita, että meille\ntulit joka vuosi tai ainakin joka toinen vuosi, ja me odotimme pitkien\nkuukausien seitsenpäiväisiä viikkoja laskeskellen. Me lohduttelimme\ntoisiamme: Ensi kevännä Röömanni ainakin tulee! Tai: koska Röömanni\nkeväällä tulee, niin minäkin sitten otan pestin vielä ensi vuodeksi.\n\nSinä puolestasi puskit töitä vapaapäiviä pitämättä ehtiäksesi meille\nlupaamaasi aikaan. Vain kahdesti vuodessa hävitit arkisia päiviä:\nSaarijärven nuorisoseuran arpajaisten ja Jyväskylän syysmarkkinoiden\naikaan, matkat kun olivat pitkät eikä käytännössä ollut vielä nykyajan\nnopeakulkuisia maantiekeikkureita.\n\nMutta oli pitäjässä sellaisiakin taloja, joihin sinä et tullut\nmilloinkaan, jostakin syystä... Niissä taloissa asusteli syksy päivien\npitkäveteinen hämärä. Ei saatu kunnon palvelijoitakaan, vain joitakin\n»miinan jusseja» tai »jussin miinoja», naurettavia nahjuksia tai\naisansa yli horjahtaneita rempsanoita, jotka eivät muille kelvanneet.\nOmat pojat ja tyttäretkin karkkoutuivat aikuisen kynnelle päästyään\nPietarsaaren »Aaholmaan» lastaustöihin, jopa Amerikan mantereelle asti.\nNo, oli kai näihin muitakin syitä, mutta yksi syy olit sinä. Miksi et\nmilloinkaan joutunut muutamiin taloihin?\n\nMutta mihin olit varmasti luvannut, niin myös varmasti tulit. Sinut\nkyydittiin edellisestä paikasta talon parhaimmalla hevosella ja\nkirkkoreellä tai rattailla. Kampetta oli istuimen alla sekä päällä\nja iloinen virnistys aina aurinkoisilla kasvoillasi. Astuit tupaan\npunaiseksi maalattu kalulaatikko toisessa, haitaripussi toisessa\nkainalossasi, ja kyytimies kantoi lestipussia.\n\nSitten alkoi eri vilske koko talossa. Hääräsi isäntä ja puuhasi\nemäntä, nuori väki juoksenteli käskyläisinä aittoihin ja ullakoille,\njopa saunaan asti. Nahkakääröt, jotka jo viikkoja aikaisemmin oli\nkirkonkylän nahkurista tuotu, haettiin aitan parvelta esiin, naisten\noli etsittävä hyvää pellavaista liinaa vuorikankaaksi, miesten vanhoja\nsaapasvarsia ja kenkärajoja välipohjien täyteaineeksi. Liisteripatakin\noli joudutettava liedelle kiireen vilkkaa.\n\nTällä välin sinä itse avasit punaisen laatikkosi ja hauskoja pitäjän\nuutisia rupatellen levittelit ihmeelliset kapistuksesi varta vasten\ntupaan tuodulle matalajalkaiselle suutarinpöydälle peräseinän ikkunan\nalle. Miten paljon hyviä työkaluja sinulla olikaan: naskaleja ja\npohjaporia, puukkojakin puoli tusinaa: puupäisiä, visapäisiä ja\nnahkapäisiä. Voi, sitä sinun nahkapuukkoasi! Se oli kiverä näin päin\nja noin päin ja niin ohkainen ja lyhyt terä siinä oli, niinkuin\nhevosenkengän naula olisi litistetty, vääristetty ja toisesta\nreunastansa liipattu kirpaisevan teräväksi.\n\nEn milloinkaan ymmärtänyt, miten niin joutavanpäiväinen puukonterä\nosasi olla niin terävä. Arvoitus se asia on minulle yhä vieläkin.\nTosin sinä hioit ja liippasit sitä usein. Tätä varten sinulla oli\npitkä kovasinkivi, johon taitavasti sylkäisit mälliä poskesta toiseen\nmuuttaen. Liippavyösi oli pitkä ja mustankiiltävä kuin käärmeen nahka.\nSen sinä ensitöiksesi löit naulalla penkin reunaan kiinni...\n\nHupaisa olisi muistella kaikkea, tulosi ensi hetkestä lähtösi viime\nhetkeen. Mutta eihän nyt ole aikaa enää perinpohjaisuuteen kuten\nsilloin oli. Muistatko, miten sinun viidellätoista kivellä käyvä\nankkurisi napsutteli ikkunan välipuussa. Monta kertaa painoit sen\nkorvaani vasten ja sanoit: kuuntelepas, poika! Muistatko, miten\nkerran kahmaisin syliini meidän suuren tiikerijuomuisen kissan, sinä\nasetit ankkurikellosi kissan pystykorvaan ja minä kuiskasin toiseen:\nKuuntelepas, poika! Ja kissa kuunteli.\n\nJa muistatko yhtä aamupäivää sinä syksynä, jolloin teit minulle ensi\nkerran uudet saappaat, tarkoitan kokonaan uusista nahoista varsia ja\nvarren suuvuoreja myöten? Minua oli juoksutettu monta kertaa ja moneen\npaikkaan niiden saappaiden vuoksi, vanhaan riiheenkin pimeän aikana,\nmuutoin en olisi mennyt sinne suurin surmin. Mutta Ottoveli, joka\njo siihen aikaan oli leuoistansa hyvä, kehtasi letkauttaa: Tehdään\ntupakarhullekin saappaat, uusista nahoista, jos tilkkuja jää!\n\nSiitä syntyi rähäkkä, jopa suoranainen tappelu.\n\nOlin siihen aikaan pirhakaksi tunnettu tupakarhu, tukkanuottasilla\noltaessa ehkä irtiottavaisempi kuin viitisen vuotta vanhempi\nvelimieheni tallikarhu. Sinä yllytit meitä, mikä ei ollut kauniisti\ntehty. Isä naureskeli selällään peräsängyssä, eikä keittopuuhissa\nhäärivä äitikään ollut mitään huomaavinaan. Velimies, joka\npohjimmaltaan oli rauhan mies, antoi perään ja sinä sanoit: Tuota,\ntupakarhu, kuulepas! Tänään tehdään ne sinun uudet saappaasi. Tule\nantamaan mittaa! Äiti sanoi hiukan äreähköllä äänellä: Hae kyökin\npiirongin laatikosta uusi harmaa sukka!\n\nMinä hain ja palasin tupaan kiireen vilkkaa. Sinä leikkasit jo\nnahkapuukollasi sanomalehden laidasta mittanauhaa ja pian oli minun\nharmaasukkainen jalkani tukevalla polvellasi. Paperisuikale, joka sinun\ntaitavan sormesi ohjaamana kulki pitkin jalan sisäsivua, kutkutteli\nhauskasti ja muutenkin oli niin mukavaa, ettei tahtonut osata ollakaan.\nTuli pituusmitta ja merkkipykälä, rinnan vahvuus ja pykälä, jalkapöytä\nja pykälä, varpaitten ympärys ja pykälä...\n\nOlit ollut talossa jo pari viikkoa, eikä nahkoja ollut enää kovin\npaljon jäljellä, riittämiin kuitenkin. Sinä mittelit mallit,\nkiveräteräisellä puukollasi leikkelit varret, päälliset ja suuvuorit,\nuudesta nahasta kaikki. Pohjiin ja korkolappuihin lyötiin uutta\nruskeata pohjanahkaa, niin että kumisi.\n\nTeit uudet pitkät pikilangatkin, vyyhtesit ne vasemman kyynärpääsi ja\nsormihaarukoittesi välissä. Pikesit ne peukalosi alla vetäen suurella\nmustalla pikilapullasi ja viimeksi laitoit harjakset molempien lankojen\nkumpaankin päähän.\n\nMuistan sen värssynkin, jota harjaksia kiinnittäessäsi lauloit. Näin se\nkuului:\n\n    — Ja jollei noita kirotuita konehia ois...\n    niin sioissakin harjakset ois!\n\nMeidän sikojemme harjakset mahtoivat olla heikonpuoleisia, koska meillä\nsilloin jo oli pyörivä kirnu ja pahasti mouruava separaattori.\n\nPohjausnaulat olivat sinulta loppuneet ja sanoit: Tupakarhu, käväise\nhakemassa uunin päältä kuiva koivuinen pölkky. Ei minuuttia kestänyt,\nkun se oli hyppysissäsi. Sahasit palan, vuoleskelit listoja ja\nnapistelit ne nauloiksi suurella visapääpuukollasi. Saappaani olivat\njo kumpikin omalle lestilleen pinnattuina ja päälliset pikilangoilla\ntaitavasti aluspohjiin neulottuina. Sekin vasta ihmeellinen toimitus\nniputuksineen, naputuksineen ja suuren naskalisi hämmästyttävän\npaikalleen osuneine pistokopraisuineen.\n\nSeuraa pohjien naulaus. Pieni saappaani lepää värähtämättömänä polveasi\nvasten tiukan nahkahihnan pusertamana. Saippuapalaan tuikaistu\nnaskalipora jutkahtelee vaivattomasti ruskeaan nahkaan. Sitten alkaa\npaukkua: naps... naps... naula ja lyönti... naula ja lyönti. Vain pari\nkertaa häthätää korjaiset puukollasi murskautunutta naulanpäätä. Kukaan\nmuu tuvassa ei huomaa sitä kuin minä. Naulaus päättyy. Hinkkaat ja\nhankaat vasaranvarrella ja mustalla lakkatupolla, pohjien reunatkin\nvedät lakalla mustiksi. Ennen illallista annat uudet saappaat käteeni\nja katsot niihin vielä kerran. Sitten katsot silmiini iloisilla,\nystävällisillä silmilläsi ja sanot: Kas niin, siinä ne ovat! Minun\nkäteni vapisevat jännityksestä. Äiti sanoo: Kuinka sanot! Sanoin: Suur\nkiitos!\n\nSanon sen vieläkin: Suur kiitos! Ymmärrän ja tunnen erittäin hyvin,\nmiten on syntynyt suomalainen sananlasku: Käsi työn tekevi, silmä\nsitä katselevi! Sen käsittää jokainen, joka on nähnyt ensimmäisten\nsaappaittensa valmistuksen alusta loppuun.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN PÄÄSKY\n\n\nKuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäisen,\npääskysestä ei päivääkään! Peippo tuo suven sanoman, pääsky päivän\nlämpimämmän!\n\nJokainen muuttolintu, jopa keväinen variskin, on pohjolan asukkaalle\npimeän ja kylmän talven jälkeen sielua virkistävä tuttavuus.\nOmalla erikoisella tavallaan kukin niistä pakinoitsee keväästä ja\nkesästä, joka on taas tulossa. Talven valta on jälleen taitettu. Yhä\nkorkeammassa kaaressa kiertää päivän kehrä taivaan sinivalkoista\nkupukattoa, kiertää ja lämmittää, tänään enemmän kuin eilen. Niin\nkaaristuu ja korkenee keväisen auringon kultainen rata, tasasuhtaisesti\nkummastakin päästä mittaa venyttäen. Viikko viikolta, päivä päivältä\nrientää luomakunta nousevaa päivää kohti, kuten päivä omasta puolestaan\nluomakuntaa kohti.\n\nMutta muuttolinnut hoitelevat tämän jokavuotisen herätys- ja\nriemujuhlan »kulissien vaihdoksessa» viestikyyhkysen osaa, kyyhkynen\nitsekin muiden mukana valittavalla äänellään koko luomakunnalta\ntoitottaen: Kyyhh-kyyhh-kymmenen munaani! Minä hullu vaihdoin ne\nkanan kahteen munaan! Älkäämme kuitenkaan keväisenä aamuna ottako\ntätä valitusvirttä liian raskaalta kannalta. Ylitsekuohuva rakkauden\nkorkeaveisu etsii erilaatuisia ilmentämismuotoja, riemusävelistä\nvalitusvirsiin, helisevästä naurusta hereimpiin kyyneliin.\n\nSitä on tässä keväisten viestintuojien suuressa pataljoonassa\nrakastajaa ja rakastettavaa jos jonkinlaatuista. Loistavin ilmestys\nheidän joukossaan kuitenkin on afrikkalainen siirtolaisemme, sekä\nitalialainen että abessinialainen kirjeenvaihtajamme, valkorintainen\nsolisti, tämä kaikkien kaipaama ja kaikkien rakastama kesäinen\nkonserttimestarimme, jota me arkikielellä nimitämme vain pääskyksi,\nterva-, törmä-, ranta- tai haarapääskyksi.\n\nKeväisen pääskyn näköpiiriin ilmestymisessä on pyhäisen aattotunnelman\nherkkäsointuista värinää, jotakin taivaallisten urkupillien hyminää.\nSuvivirren alkusoittoa se on, tunnemme sen ensimmäisistä sävelistä.\n\nEmme kevätjuhlan hurmiossakaan toki pyri väittämään, että tämä\nvalkorintainen konserttimestarimme olisi virheetön pikkuenkeli.\nKärpästen, itikoitten, jopa suppupaarmojenkin mielestä se päinvastoin\nlienee itse lentävä paholainen, kauhistuttavin moolokki, mitä maanpiiri\npäällänsä kantaa. Eikähän pääsky meidän ihmistenkään näkökulmasta\nkatsoen ihan aina esitä hienointa ja kauneinta, mitä kuvitella\nsaatamme. Ja mitäpä voitaisi inkaan sanoa heinäkuun pääskynpoikasista,\nnoista avosuisista ahmateista, jotka syövät syömättömätkin ja sitten\ntämän ahnastamisensa seurauksena harjoittavat ulkokuistien aidakkeilla\ntaitamattomasti maalarinammattia.\n\nMutta tällä kertaapa ei olekaan kysymys emon hyönteisillä\nherkuttelevista ahmattipoikasista, vaan keväisestä pääskystä,\ntuosta jalosta ristiretkeilijästä ja uskonsankarista, joka aavojen\nmerien, suurten maiden ja maanosien ylitse lentäen ja verenhimoisten\nvihollistensa vaanivat kynnet ja verkotkin kiertäen on voitollisesti\nkilvoituksensa päättänyt.\n\nTällaisesta pääskystä ja taistelujen sankarista ei voida liikoja\nsanoa, milloin se voittajana on selviytynyt pitkältä matkaltansa\npärekattoisten räystäittemme alle. Asettakaamme kuitenkin varmuuden\nvuoksi tarpeellinen välimatka konsertinantajan ja hänen kuulijansa\nvälille. Neljä vuosikymmentä lienee sopiva määrä, kevätillan kuulakkata\ntaivasta vasten tarkastellen.\n\nOn leuto ilta lämpimän päivän jälkeen. On annettu jo lupa riisua\ntakki ja lakki sekä kengätkin jalasta. Tuuli käy eteläisiltä meriltä\npäin. Tämän tietää mainiosti myös siitä, että viirilipun kärkipuoli\nruokakellotapulin tangossa aidan päädyssä katselee Valkolaan ja\nIlomäkeen päin. Suuri, lämpöinen aurinko on juuri laskeutumassa\nPeuralan ja Mannisenmäen väliseen punertavaan taivaan mereen, jonka\ntakana on Pohjanmaan maakunta ja aava sininen meri, josta pikkupojat\nonkivat silakoita kirkkailla hopeaongillansa.\n\nPikkuinen miehenalku silmäilee auringon laskun tuntemattomiin\netäisyyksiin. Hän tuskin kauankaan joutaa ajattelemaan noin etäisiä,\nvaan pikemminkin omaa ahvenonkeaan, kohojaan ja koukkujaan sekä\npyöreätä Penikkalampea, joka sekin on vielä hänelle kylliksi kaukaisten\nmatkojen ja toiveitten takana. Käytännöllisiä askartelujakin on tätä\npaljon puhuttua ja kauan toivottua Penikkalammen kalamatkaa varten\ntehtävä, on tehtykin jo. Silloin sirahtaa yht’äkkiä tuuliviiristä kuin\nsaksilla leikaten: Sirveit! Serveit!\n\nPoika katselee vähän aikaa ihmetellen, sitten viivana tupaan. — Päätky\non tullut! Tulkaa pian kattomaan! Tytöt juoksevat ja isä tulee.\nTulee äitikin, kun on pyyhkinyt kätensä. Hän käy pihalle saakka\nsanansaattajan luokse. He katselevat ja kuuntelevat käsikkäin. Poika\nihmettelee ja äiti itkee, ei tosin ääneen, eikä pääskyä häiritsevästi.\nHänen itkunsa on sellaista hereätä, kyynelkosteata äidinitkua, jota\nnähdään joka päivä ja johon ei tarvita edes asiaakaan, vain puoli\nvärsyä pääskyn viserrystä.\n\n— Mitä äiti nyt taat itkee? tiedustaa poika. Hän ei osaa sanoa vielä\nässää, eikä ärrää, vaikka osaa kummastella jo äidin itkuja.\n\n— Ilosta äiti vain... kun pieni pääsky ystävämme on niin pitkän matkan\ntakaa tullut meitä tervehtimään. Kuuntele, miten se laulaa!\n\nPoikanen ei tiedä, miten pitkän matkan takaa pääsky on tullut, eikä hän\nymmärrä, mitä se pieni ystävä viirissä laulaa. Kun yhden värsyn aika on\nkuunneltu, täytyy hänen äidiltä kysäistä, mitä pääsky oikein lauloikaan.\n\nSe on niin sukkelaa kieltä, ettei äitikään sitä täysin ymmärrä.\nNähtävästi se on sama laulu, jonka äidin äiti jo aikoinaan oli kuullut.\nNäin ensimmäinen viiripääsky silloin oli laulanut:\n\nSirveit! Serveit! Sanoivat minun Neitsyt Maarian silkkiä ja samettia\nvarastaneen! Herra Jeesus tämän tietää!\n\nHe kuuntelevat tarkasti, onko pääskyllä vielä sama laulu, mutta pääsky\nei laula enää, istuu vain ja katselee. Silloin lentää tallin katon\nylitse toinen pääsky, räpyttää vähän aikaa ilmassa siivillään ja\nistahtaa viirilaikan reunalle. Siitä ensimmäinen pääsky innostuu ja\nlaulaa pitkän laulun:\n\nSirveit! Serveit! Sanoivat minun Neitsyt Maarian silkkiä ja samettia\nvarastaneen! Herra Jeesus tämän tietäää!\n\nSe oli sama laulu. Äiti tunsi sen ja pikkuinen poika ymmärsi siitä joka\nsanan, vaikka pääsky lauloikin sukkelaan.\n\nÄiti pyyhiskeli kyyneleensä ja meni töilleen.\n\nHän ei koskaan joutanut pitkää aikaa seurustelemaan parhaimpienkaan\nvieraittensa kanssa. Mutta pojalla oli enemmän aikaa. Hän heittäytyi\nkyynärpäittensä varassa pihanurmikolle mietiskelemään.\n\nPääsky oli kovin vähäpätöinen, milteipä yhtä pieni kuin hänen nyrkkiin\npuserrettu kämmenensä ja kuitenkin se osasi laulaessaan lausua ässät ja\närrät terävästi. Sitä kuuntelija kadehtien kummasteli.\n\nJa pääsky pysyi siivillään ilmassa. Tänä iltana se oli lentänyt\nsuuren Haarajärven ja Kuitulan talon ylitse. Vielä kauempaa se oli\ntullut, sinisen meren takaa. Siellä pikkupojat onkivat silakoita\nhopeaongella, ja äidit suolasivat kiiltäviä kaloja suuriin valkoisiin\nkalanelikkoihin, joita kaupassa myytiin, niin isä oli sanonut. Kaiken\ntämän pieni pääsky oli nähnyt, koska osasi lentää.\n\nSyvästi oman vähäpätöisyytensä tuntien katselee poika viirin pääskyä\nja kuvittelee sen lentomatkoja suuren silakkameren ylitse. Minkälainen\nmahtoikaan olla pääskyn kieli, jolla noin hyvin saattoi ässät ja ärrät\nleikata... sirveit... serveit... Niin kirkkaasti pääsky lauloi, että\npoika tuskin uskalsi ajatellakaan, jos ääneen yritteli, niin huonosti\nkävi... tilveit... telveit... hella Jeetut... Mutta kyllä kai Herra\nJeesus ymmärsi, miten vaikeata ässän ja ärrän lausuminen silloin oli,\nkun ei saanut niitä irti. Kyllä hän sen ymmärsi, koska tiesi senkin,\nettei pääsky ollutkaan Neitsyt Maarian silkkiä ja samettia varastanut,\nniinkuin ihmiset väittivät.\n\nPojan näitä mietiskellessä oli toinenkin kuuntelija tullut viiripääskyn\nlauluja ihastelemaan. Se oli suuri juovikas kissa, jonka kanssa\npikku mies oli hyvä tuttu, hyvissä väleissäkin, joskus pahoissakin,\nmiten sattui. Kissa asettui makailemaan pihanurmikolle ja lierutteli\nhäntäänsä. Kadehtien mirri kuunteli pääskyn liverryksiä, kuvitteli\nsekin varmaan ihanista lentomatkoista silakkameren ylitse.\n\nToinen pääsky, se joka myöhemmin oli tullut laulavan pääskyn\nseuralaiseksi viirilaikan selälle, syöksähteli jo pihamaan solissa\nkevään kärpäsiä pyydystellen. Se vie! sirahti pääsky läheltä kissan\nylitse lentäessään. — Vie te! Älä tule liian lähelle! varoitteli poika\nhyvin aavistaen viiksiniekan seuralaisensa kavalat aikomukset.\n\nMutta pääsky ei ollut varoituksista tietääkseenkään, vaan lenteli\nyhä rohkeammin kissan ohitse. Silloin poika asettui mirrin viereen\npitkälleen ja tarttui sitä hännästä kiinni. Jos mirri vain yrittäisikin\nkopata kilttiä pääskyä käpäliinsä, niin hän ottaisi molemmin\nkäsin kiinni hännästä kuin paistinpannun varresta ja heittäisi\nmirrin katolle, niinkuin pojat heittivät ensimmäiset kylpyvihtansa\nhelluntailauantaina.\n\nOnnekseen mirri ei yrittänyt kopata pääskyä, eikä pikku pojan tarvinnut\nheittää sitä katolle. Niin pääskynen lenteli ja nieli kärpäsiä ja\ntoinen viserteli viirin nupissa.\n\nIlta oli joutunut. Äiti kutsui pikkumiehen syömään ja nukkumaan.\nVielä sängyssä hän ajatteli pääskysiään, kunnes uni tuli. Silloin hän\nsai valkorintaisen paidan ja pitkät siivet kuin keritsimen terät.\nHän lensi Haarajärven ja Kuitulan talon ylitse, suuren rannattoman\nmerenkin ylitse ja katseli korkealta, miten pikkupojat onkivat hopealta\nvälkähteleviä silakoita läkkiämpäriin.\n\n\n\n\nEI TULE ELO ETSIMÄTTÄ, KALA JALAN KASTUMATTA\n\n\nElo! Lyhyt, mutta eloisa sana! Käsite tunnettaneen kaikkialla\nmaassamme, ainakin jos sen eteen liitetään jompikumpi niistä sanoista,\njotka siihen tavallisesti kuuluvat: veden erä, metsän elo!\n\nOn ollut aika, eipä kovinkaan kaukainen, jolloin Suomen kansa sai\npääasiallisimman toimeentulonsa veden erästä ja metsän elosta,\nsyrjäseuduilla saanee osittain vieläkin. Tosiasia kuitenkin lienee,\nettä suurin osa nykyisen ajan niin sanotuista erämiehistä ei henkensä\nelättämiseksi enempää kuin perheensä ylösrakentamiseksi harjoita näitä\nmuinaisten esi-isiemme elinkeinoja. Useinkaan he eivät edes etsi metsän\neloa, vaan mainittu elo etsii heitä. Se tulla pöllähtää jalorotuisten\nloppakorvien ajamana avonaisten peltoteiden risteykseen parhaimmalle\npassipaikalle, ettei hänen, etsijän, — anteeksi: etsittävän — tarvitse\nmuuta kuin hanattoman hauliruiskunsa liipasimia napsutella. Kerrotaan\njoskus sattuvan sellaisiakin ihmeitä, että elo pyllähtää nurinniskoin\netsittävänsä eteen. Tavallisimmin se kuitenkin jatkanee matkaansa\nrapisevin kyntysin. Jos tämä on väärää puhetta, niin langetkoon syy\nsiitä edellisten puhujien ja kirjoittajien tiliin. Näin asia sanoin\nja kuvin esitetään sanoma- ja aikakauslehdissä meillä ja kaikkialla\nsivistyneessä maailmassa.\n\nEntä miten lienee jalkojen kastumisen laita? Taitanee olla sekin\ntarua vanhoilta ajoilta. Ainakin saapasnahka-, kumijalkine-\nja voidetehtailijat kilvassa ja kivenkovaan väittävät, ettei\nheidän patenttinahoissaan, kumeissaan ja rasvoissaan jalka\nkastu kastamallakaan, niin että vaikka erämies näillä heidän\nihannejalkineillaan silkkaan veteen astuisi, niin jalat sittenkin\npysyvät kuivina. Vesi ei tule reikään, vaan reikä veteen. Mitäs\nsiihen sanotte, te vanhan vaivalloisen erän kävijät? Pitäneekö\ntehdä ajanmukainen korjaus koko sananparteen? Tästä nykyaikaisesta\nnäkökulmasta katsottuna se kuuluisi ehkä: Tulee elo etsimättä, kala\njalan kastumatta.\n\nEipäs kuitenkaan ryhdytä suutaroimaan vanhojen viisaiden sanomaa, ei\nainakaan ennenkuin visusti ja tarkoin on syvennytty asian alkusyihin ja\nvaikuttimiin. Mutta heti ensi otteessa teemme sen merkillisen huomion,\nettä itse käsite tahi erä on viime vuosina laajentunut arvaamattomassa\nmäärässä. Lintu, jänis ja vedenkala esittävät siinä enää vain kuin\nsuljetun sisärenkaan kolmihenkistä johtokuntaa.\n\nErään kuuluu meidän aikanamme edellämainittujen perustajajäsenten\nlisäksi marjat, sienet, suksiladut, kinttupolut, salmet ja saaret,\nmetsät ja vuoret, kotoiset näköalapaikat, Lapin erämaat ja\nvalkohuippuiset tunturit. Siinä onkin jo erää ja eloa, suurta ja\npientä, eikä se monessakaan tapauksessa enää juokse eteemme, vaan\nmeidän on etsittävä sitä, vaivattava ja kastettava jalkaa sekä\nnauhoitetuissa että nauhoittamattomissa patikkamiehen saappaissamme.\n\nMitä moninaisimpia välineitä myös tulee käytäntöön nykyiserän\nlaajaperäisessä ja monipuolistuneessa pyynnissä. Yksi lähtee\nuistimineen ja rullavapoineen, toinen pyssyineen ja rotukoirineen,\nkolmas pakka- tai filmikameroineen, neljäs telttoineen ja\nselkäreppuineen ja viides pyörineen tai murtomaasuksineen. Saattaapa\nmuutama eränpyytäjä lähteä matkaan ilman mitään ja palaa silti takaisin\ntäysin virkistyneenä, paljon nähneenä ja nauttineena kuvat suljettuna\nsydämen tarkoin tiivistettyihin kasetteihin, joissa ajan hampaalla ei\nole mitään tekemistä.\n\nMitä verrattomia ja aina mielessämme pysyviä elämyksiä meillä\njokaisella sisältyykään esimerkiksi lapsuusaikojemme marja- ja\nsienimatkoihin. Niiden »erä» on useimmassa tapauksessa aineellisesti\narvioiden ollut varsin vähäpätöinen, vaivan etsiskelyn ja vastuksen\ntakainen. Eikä se suinkaan ole tullut eteemme jalan kastumatta. Onpa\npaljas säärivartemme sillä erämatkalla usein saanut monia pitkiä ja\nverestäviä raapamia asiaankuuluville muurahaisruiskutuksineen. Mutta\njälkeenpäin muistellen unohdamme vaivat sekä harmit ja muistamme\nainoastaan vaivantakaisen löydön ja sen mukanaan tuomat nautinnot.\nTällaisia pieniä »erälähteen» silmäkkeitä voimme itse kukin tänä\nsyysiltana palauttaa muistimme komeroista esiin.\n\nÄitini muisteli vielä kuolinvuoteellaankin pikkutyttösenä tekemäänsä\nmansikkamatkaa. Aikaa tällöin jo oli työntynyt väliin lähes\nseitsemänkymmentä vuotta, mutta se ei vähääkään hämännyt hänen\nmuistinäkemystään, päinvastoin se kirkasti pienen kesäisen tapahtuman\nseesteisemmäksi kuin se alkuaan oli ollutkaan.\n\nTietysti oli kesä ja aurinko paistoi, eikä ukkospilviäkään näkynyt\nkotoa lähdettäessä. Heitä oli kaksi samanikäistä tyttöstä ja heillä\nkummallakin oli marja-astioina isän tekemät kauniit tuohiset. He olivat\njuoksennelleet vasikkahaan ahomaita sinne ja tänne löytämättä juuri\nmitään. He olivat pelänneet jo eksymistänsäkin. Toisinaan he olivat\nkuulevinaan etäistä ukkosen jyminää ja Vanhalan suuren sonnin kimeitä\nkiljahteluja. Kodin vasikkakaan ja naapurin lehmälaitumen välillä oli\nrisuaita, jota vihainen sonni ei olisi huomannut ollenkaan, jos sen\npyöreänä verestävä silmä olisi keksinyt marjamatkoillaan liikuskelevat\ntyttöset.\n\nNäin vaarat monelta taholta uhkasivat pieniä marjamiehiä, mutta sitten\nhe vihdoin keksivät koivujen ympäröimällä ahopälvekkeeltä punaisena\nkukoistavan mansikkapaikan. Sillä hetkellä he unohtivat vihaisen\nsonnin, metsän takana jyrähtelevän ukkosen, kaikki mahdolliset\nvaaransa. He hypähtivät punaiseen marjamaahan ja ryhtyivät kilvassa\npoimimaan.\n\nKuten sanottu oli tästä pikkutapahtumasta kulunut aikaa jo lähes\nseitsemänkymmentä vuotta. Monta sotaa oli tällä välin käyty ja\nlopetettu. Kertojan itsensäkin kohdalle oli sattunut monia pienempiä\nja suurempia elämäntapahtumia, joiden olisi luullut täysin pimittävän\nlapsuusvuosien pienen mansikkamaan Paanalan aholla. Mutta etäinen\nmuistikuva valaisi ja lämmitti yhä punaisilla mansikoillaan, jotka\nloistivat kuin kiiltomadot syysiltaisessa ruohistossa. Viimeiselle,\ntuntemattomalle retkelleen valmistautuva matkamies lämmitteli ja\nherkutteli etäisen lapsielämyksensä verrattomilla mansikoilla, unohti\nedessänsä avautuvan kuolemankorven pimeät laaksot ja näki ehkä toivotun\npäämääränsäkin kesäpäivän aurinkoisena mansikka-ahona.\n\nEräs pakinanpitäjälle läheinen elon hankkija muistelee usein\nsieniretkeä, jonka yhteistoimin teimme. Siitäkin on jo vierähtänyt\naikaa pari vuosikymmentä, joten muistikuva hyvinkin olisi ehtinyt\nväljähtyä, ellei olisi pitänyt henkeä sisässään.\n\nOlimme syyskuisena iltapäivänä lähteneet nummelle sienestämään, kuten\nnuori pari usein mielellään tekee, silloin ja vasta. Korit keikkuivat\nkäsissä, koreissa voileivät ja pöytäveitset, taisipa värillinen\nsienikarttakin olla, toimituksen kun piti tapahtua tieteen viimeisen\nsanan mukaan.\n\nMetsäinen eksyttävä nummi tuli vastaan sieltä päin, mistä pitikin,\nmutta sieniä löytyi huonosti, tuskin ollenkaan, vain joitakin\nvihertäväksi kuivuneita lampaankääpiä ja madonsyömiä lehmäntatteja,\njoita paremman puutteessa vuoleskelimme eheää lihaa löytämättä.\nTietysti söimme voileipiämme ja ihailimme luonnonnähtävyyksiä siellä\nja täällä. Väliin istuimme puolukkamättään juurelle ja maistelimme\npunaista elonmannaa, jota luonto marjoistansa meille tarjoili. Mutta\nsieniä emme löytäneet, vaikka varta vasten sieniretkelle olimme\nlähteneet.\n\nIltapuoli alkoi jo lähetä. Erätoverini, joka tuttavallisessa\npakinapuheessa tunnustaen on aina ollut hieman arka metsässä, arveli,\nettä pitäisi jo kotiinpäin jouduttautua, pakinanpitäjä taas, hän kun\nei metsässä pelkää edes senkään vertaa kuin muualla, oli edelleen\nvahvasti sitä mielipidettä, että sienet ensin on löydettävä. Väkevämmän\ntahtoon alistuen käyskenneltiin auringonlaskua kohti ja jouduttiin\npiankin hauskasti viettävään vihertävillä sammalmatoilla päällystettyyn\nkuusikkorinteeseen.\n\nSilloin elävä sienilaidun yht’äkkiä avautui hämmästelevien silmiemme\neteen kuin taivaasta tipahtaneena. Puiden juuret kukoistivat\nkeltaisenaan pirteitä ja siroja pikarikantarelleja. Niitä näytti\nriittävän niin paljon kuin koteihimme mahtuisi, enemmänkin vielä.\nNe olivat puhtaita ja madottomia. Päivä paistoi heleästi niiden\nkuulakkaiden korvien lävitse. Jokainen sieni ja sieni ryhmä näytti\nhoukuttelevan luokseen: Katso, miten kaunis ja puhdas olen! Älä unohda\nminua!\n\nEmme unohtaneet. Leikkasimme ja ihastelimme. Keltaiset korvat\nkeikahtelivat ja kermainen rieska tirisi. Väliin täytyi työ keskeyttää\nvain sulasta nautinnon riemusta. Oli kiiruhdettava katsomaan, oliko\ntoisen mättäässä yhtä kauniita tai ehkä vielä kauniimpia sieniä.\nAurinko tirkisteli oksien välistä ja punahattuinen palokärki\ntillautteli ylempänä kuivassa puussa. Se näki meidät, vaikka me\nemme nähneet sitä. Kimeällä äänellänsä se varoitteli meitä liiaksi\ninnostumasta.\n\nTäyteläisten koriemme kukuksi löysimme kotimatkalla vielä komeita\nkukkasieniä. Vaikka olikin jo hämärää ja jännittävää kotiin osaamisen\nvuoksi, niin emme yhtään pelänneet. Puoliyöhön perkailimme ja\nkeittelimme saalistamme, ja talvella sieniä syödessämme ja nyt yhä\nvuosikymmenien jälkeen muistelemme ihanata erämatkaamme. Ei tarvitse\nsanoa muuta kuin: Muistatko sitä sienimatkaa? niin toinen heti muistaa.\nSilmät kirkastuvat ja kantarellit alkavat kukoistaa.\n\nLopuksi muistelen vielä erästä viimekeväistä marjamatkaani sen\nerikoisuuden vuoksi, että kevätmarjastus on melko harvinaista.\n\nJouduin viettämään yötä keski-Pohjanmaalla, Ylivieskan kirkonkylässä.\nHeräsin varhain aamulla, päivä paistoi jo pirteästi. Mitähän tekisi?\nLähtisikö kahden tunnin aamulenkille vai ottaisiko vielä makeat unet?\nTuli tehdyksi, kuten aurinko kehoitteli, lähdin lenkille.\n\nTie oli tasaista ja kuivaa. Kiuru lauleskeli taivaan rajoilla, mutta\nteeret, varikset ja muut raskaan sarjan linnut iloittelivat metsien\nja peltojen tasalla. Tuntematon tie oli patikoitsijalle yllättävän\nhupaisa. Jokaisella taholla, pihaportilla ja halkopinollakin oli oma\nerikoisuutensa.\n\nTiepuolessa pellon keskellä kiinnitti huomiotani kahden sylen\nmittainen, tiheä ja tasaoksainen tattaripetäjä. Sitten oli metsän\nkeskellä asianajotoimisto ja jalkineliike, vielä leipurinliikekin\noli pystytetty keskelle metsää. Sellaistakaan ihmettä en ollut ennen\nnähnyt. Katselin niitä ihmetellen, kuten ensikertalainen uutta\nnäkemäänsä katselee.\n\nMetsäleipurin takamaalla asteli vastaani itse väärentämätön Pietari\nPäivärinta. Tervehdin patriarkkaa lapsuuden aikaisen Puutteen\nMatti-tuttavuuden perusteella ja Pietari vastasi kohteliaasti\ntervehdykseeni.\n\nSitten ilmestyi valkoisia paperipuupinoja ja eräs pöllintekijä.\nPuhelimme ajankohtaisista kysymyksistä: keväisestä säästä,\nkuorimaraudoista ja paperipuun kuorimishinnoista. Totesimme\nyksimielisesti, että hinta voisi olla pari kolme markkaa korkeampi\nmotilta tekemättä yhtiötä sanottavasti köyhemmäksi enempää kuin\ntyöntekijää peloittavasti rikkaammaksi. Puhelimme sopuisasti, aurinko\npaistoi ja pihka tuoksui.\n\nMatka jatkui, kunnes odottamatta tuli vastaan mitä satoisin\npuolukkakangas. Marjat olivat juuri vapautuneet hangen alta. Ne olivat\nniin mehuisia ja maukkaita, että en milloinkaan muista nauttineeni\nmitään niiden veroista maan hedelmää. Hyppelin mättäältä mättäälle,\nmaistelin litran, kaksi. Marjojen makea mehuisuus lisääntyi vain, ja\nlisääntyy tietysti muistoissa edelleen päivä päivältä ja vuosi vuodelta.\n\nElo ei tule etsimättä, kala jalan kastamatta. Mutta kun se etsien\ntulee, niin se tulee nauttimisen arvoisena. Hyvät lukijat! Kertokaa\nperhepiirissänne tänä iltana kodin nuorimmille yksi parhaimmista\neräkaskuistanne ja huomenna, kauniina syyssunnuntaina lähtekää uutta\neloa etsimään! Se maksaa vaivan, ellei heti, niin myöhemmin, kenties\nvasta vuosikymmenien perästä.\n\n\n\n\nHERRA SE ON HERRALLAKIN, ISÄNNÄLLÄKIN ISÄNTÄ\n\n\nSuomen kansalla on ollut suuri hiihtosunnuntai, Salpausselän kisapäivä.\nNäillä suurkisoillamme on ollut onni matkassaan ensi vuodestansa\nalkaen: hyvä keli usein, paljon hyviä hiihtäjiä ja mäenlaskijoita\nsekä kymmenin tuhansin innostuneita katselijoita aina. Omat poikamme\novat niissä kunnialla edustaneet maatansa. Kärkipään miehiä on kyllä\nusein vaihdettu, kuten hyvä tapa näissä juhlissa vaatii. Saman miehen\nluonto ja kunto eivät kestä kovinkaan monia »Salpausselkiä» eikä\n»Holmenkolleneita» ainakaan samana talvena, eivätkä muutenkaan. Uudet\nverekset voimat hiovat valppaina kynsiään syöksähtäen arvelematta\nesiin, milloin pienikin rakoutuma ilmestyy. Voittajan kruunu kimaltelee\nheidän silmissään ylen kirkkaana, eikä luontoa ole herpauttamassa vielä\nmenettämisen pelko.\n\nHiihtoladulla jos missään on parempikin mies yhä uudestaan saanut\nnahoissaan tuntea ja sisimmässään tunnustaa paikkansa pitäväksi\nsananlaskun kirpaisevan totuuden: On se herra herrallakin, isännälläkin\nisäntä. Niin on! Valitettavasti! Onneksi on, kuulemme jonkun\nhuikeimpiaan uneksuvan tulevan Salpausselän voittajan kuiskaisevan.\nKuiskaise vain! Jos voitat kerran, niin olkoon onneksesi. Kerran\nhäviätkin yhtä varmasti kuin voitit, varmemminkin vielä.\n\nVain lyhyt silmäys Suomen hiihdon historiaan kykenee väittämän meille\ntäysin uskottavasti todistamaan. Uros toisensa jälkeen on saanut\nväistää ladulta voittajansa tavoittamana. Jokainen kilpahiihtäjä,\nvoittonsa rehellinen ja uskalikko puolustaja on kerran saanut\nkorvissansa kuulla erään peloittavan sanan. Kirjoitettuna, jopa\nlausuttunakin se on säyseä sana. Siinä ei esiinny mitään kovia\nkerakkeita eikä hampaisiin koskevia täryäänteitä, kuten monissa muissa\nsuomalaisissa huudahdussanoissa. Harjoittamatta lapsikin taitaa sen\nsanoa. Mutta hihkaisepa se kovan kilpailun tuoksinassa edeltäjällesi\nhiihtoladulla, niin tuntuu hänestä kuin visanuijalla iskettäisiin\npääkuoreen. Tämä sana ei ole kadottanut voimatehoaan turhaankaan\nlausuttuna. Näinkin on monta kertaa tapahtunut, milloin heikkoverinen\nkilpailija ankarassa kestävyyskamppailussa on yliarvioinut voimansa.\nSanaa ei lausuta nimennössä eikä omannossa, vaan vaatimattomasti\nosannossa ja kuitenkin tämä meltoäänteinen sana tässäkin sijamuodossaan\nkykenee säikäyttämään huono-onnisen edeltäjän henkihieveriin saakka.\nMikä on tämä taikasana? Vaikka Suomen tuhatpäinen kilpahiihtäjien\nkaarti varsin hyvin sanomattakin sen tietää niin sanottakoon se\nkumminkin. Se kuuluu: _Latua!_\n\nAapo Luomajoki! Sinä Suomen kilpahiihtäjäveteraanien kuuluisin\nedeltäjä, ikämiesten ihmeellinen »Nestori», kuinka monta kertaa\nhihkaisit sen tulipalopakkasessa Oulun meren jäällä loppuun ajetun\nedeltäjäsi niskaan? Kunnes taikasanan sieppasi huuliltasi Haapaveden\nsalskea poika, sukulaismiehesi Ritolan Jussi. Sinusta, Ritolan Jussi,\nkäy tarumainen jälkimaine. Sanotaan, että komealla hiihdollasi Suomessa\nsekä Ruotsissa saavutit nimellesi sellaisen mainekehän, että perin\nvaikea on kenenkään toisen loistavampaa hankkia. Täällä etelässä päin\nkiertää sellainenkin juttu, että sinä ennen ratkaisevaa kilpailuasi\ntreenasit uuninpankolla maaten ja pässin lihaa syöden. Saattoihan se\nolla joku toinenkin kuuluisista pohjanmiehistä. Olitpa sinä tai joku\nmuu, ei siinä mitään häpeämistä ole. Tulokset olivat silloiseen aikaan\nja hiihtovälineisiin katsoen vallan hirmuisia. Niitä ei hiihdetty\nsuolasilakan eikä sintupiimän voimalla, se on vannomatta varma asia.\n\nMutta kilpamiehen kohtalokas sana kajahti vuorollaan Jussi Ritolankin\nkorviin. Joku uusi kellokas sen taas riemulla hihkaisi, joku näistä:\nAitamurto tahi Kääriä, Aholan Antti tahi Hepoahon Otto... Tai oliko\nehkä Aution Asarias keski-Suomen mailta vaiko peräti Jussilan Kalle,\nIijoen verevä veteraani?\n\nKunnes jälleen löytyi herra herrallekin, Jussilan Kallellekin.\nLatua! Latua! kaikui tai kähisi nuorten kruununtavoittelijoiden\npeloittava kaarti niin pohjoisesta kuin etelästä, keski-Suomesta, jopa\nsydän-Hämeestäkin. Entäpä Kymenlaakso, tuo suuren virran jäätymätön\nsuistomaa? Suomen myöhäisemmän hiihtokauden eli »keskiajan» historia\nihan vilisee uusia nimiä ja tekijöitä. Mutta kilpaladulla on taikasana\nedelleen sama, pehmeä ja ytimiä pehmentävä, sanotuinpa se millä\nmurresävähtymällä tahansa.\n\nLatua... latua! vaativat Hämeen hartiakkaat pojat ja kuuluisat Vesan\nveljekset teiskolaisella tenoriäänellään. Latua! vihjaisee ihmeellinen\nKoskenkorvan Matti, ketun nopeudella ja suden sitkeydellä varustettu\nSuomen hiihdon hiljainen suurmies Haapaveden saloilta. Sama sammumaton\nsana kimmahtaa Virolahden Niskoilta, Eetulta ja Jussilta, noilta\ntasaisen maan ja jäätyneen ladun hirmukiitäjiltä, jotka voittoisille\nkilpamatkoilleen vetävät vanavedessään kotikylän miestä kuin heinää:\nTasat, Harjut, Messelit...\n\nTulee uusi aika ja uskonpuhdistus. Pitkä suksi vaihdetaan puolipitkään,\ntallukka ja kippurakärki kovapohjaiseen kiintosidekenkään. Ohuen\npalttinapaidan päälle vedetään ketjunauhoilla kokoon kiskaistavaa\ntuulikangasta. Noustaan järven jäältä metsäisiin mäkiin pientä, joskus\nsuurtakin rähinää pitäen. Mutta kun vihdoin on kotiuduttu Suomen\nvaihtelevaan luontaismaastoon, niin tullaan tyytyväisiksi, jopa\nriemullisiksi aivan. Tämäpä ihmeellistä! Nyt hiihto vasta oikealta\nhiihdolta tuntuu! Totta ystävät, mutta älkäämme eksykö viitoitetulta\nkilpaladulta.\n\nUuden ajan vaihtelevassa maastossa käy kilvoittelu ladusta entistä\nkiihkeämmän taistelun merkeissä. Vanhat kuuluisat hiihtoseudut\nja hiihtäjäsuvut lähettävät yhä tuleen parhaita poikiaan, jopa\npojanpoikiaan, ja heidän rinnallansa uudet taannoisina aikoina\nosattomiksi jääneet vaativat vuoroaan. Tuskin löytynee enää sitä Suomen\nmaakuntaa ja maakunnan osaa, Ahvenanmaata lukuunottamatta, joka ei\nainakin joskus olisi lähettänyt huomattavimpiin hiihtokilpailuihimme\nladunhuutajaa.\n\nValtakamppailun Salpausselän henkeä salpaavilla murtomailla aloittivat\nHaapaveden Niku ja Pihlajaveden Raivio sopuisasti huudellen,\nankarasti kirien, mutta milteipä heti kohta liittyi leikkiin muukin\nSuomi: Keski-Suomi, Kyminlaakso, Kuopio, Kainuu ja Karjala sitkeine\nLappalaisineen, Holmenkollenin voittaja-Collinineen, Vuorisineen,\nEskelisineen, Saarisineen, Liikkasineen, Karppisineen, Jalkasineen ja\nNiemen Pekkoineen. Ja eilis- ja tämänpäivän riemullisen Salpausselän\nkunniaksi julistettakoon: Nurmeloineen, Huupposineen, Heikkisineen,\nForselleineen, Kurikkaloineen ja Silvennoisineen, joita hyvän onnen\nsattuessa mahtuu kansainvälisissä kilpailussa puolitusinaa tusinaan,\nSalpausselällä enemmänkin. Mutta sittenkin on yhä voimassa taikasana,\ntuo lätyssana, vätyssana, jonka edessä ei yksikään poika horjumatta\nseiso: Latua! Latua!\n\nEi sääntöä, ettei poikkeusta, kilpahiihtäjänkään vaikeasti\nhallittavalla ladulla. Mikäli perintätietoihin on uskomista, on Suomen\nniemellä kerran hiihdellyt kilpamies, jolta kukaan ei kyennyt eikä\nuskaltanut pyytää latua. Tämä ainutlaatuinen uros, Lieto Lemminkäinen,\noli muissakin edesottamuksissaan paljon aikaansaava poika.\n\nKalevalainen, siis kunnioitettavan vanha, historiallinen totuushan\nlyhyesti kerrottuna on tämä: Lemminkäinen, aikakautensa kuuluisin\nmurtomaahiihtäjä menee Pohjolan emännältä tytärtä kosimaan. Mitä\nsanoo kuuluisa Pohjan akka? Ei kysele miehen rikkauksia, ei utele\nmainetodistuksia, sanoa tämäyttäähän vain: Enpä anna tyttöäni miehille\nmitättömille. Äsken tyttöjä anele, kuulustele kukkapäitä, kun sa hiihät\nHiien hirven, Hiien peltojen periltä.\n\nSiinä oli urakkata kerrakseen hyvällekin hiihtäjälle. Mitä tekee\nLemminkäinen?\n\nKengitteli keihojansa, jännitteli jousiansa. Kävi Kaupin kartanohon,\npäätyi Lyylikin pajahan. Hieroskellaan siinä sitten kauppoja, niinkuin\nhiihtäjä ja suksimestari monta kertaa myöhemminkin ovat tehneet, kunnes\nLemminkäinen ratkaisee: Tee lyly lykittäväksi, kalhu kalpoeltavaksi.\nLähen hirven hiihäntähän Hiien peltojen periltä. Mestari innostuu ja\ntekee työtä käskettyä: Syksyn lylyä laati, talven kalhua kaversi,\npäivän vuoli sauvan vartta, päivän sompoa sovitti.\n\nNiin hyvät suksimestarit, sellaisella huolella mestarihiihtäjän\nkilpakalu on tehtävä. Mutta kyllähän maksoi, jos luistikin. Saukon\nmaksoi sauvan varsi, sompa ruskean roposen! Sentään voitelu kuului\nsamaan kauppaan ja kehut kaupantekijäisiksi: Voiti voilla suksiansa,\ntalmasi poron talilla. Sanovi sanalla tuolla: Liekö tässä nuorisossa,\nkansassa kasuavassa, tuon lylyni lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista?\n\nLemminkäiseltäkö olisi uskallusta puuttunut! Sanoi veitikka verevä:\nKyll’ on tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa tuon lylyn lykkijäistä,\nkalhun kannan potkijaista.\n\nMitä sitten enää muuta kuin saukot pöytään, jousi selkään ja nuoliviini\nolkapäälle. Kaupin pihasta alkoi tämän Suomen maineikkaimman\nmurtomaahiihtäjän kuuluisa kilparata. Hiiet olivat hirvensä taitavasti\nrakentaneet. Hiitten neuvoilla varattuna se paineli jo hiihtomiehen\nedellä parhainta vauhtiansa: Nyt sie juokse Hiitten hirvi, jalkoa\njalo tenava. Ja hirvi juoksi: Niinpä juoksi Hiitten hirvi, poropeura\npoimetteli, Pohjan aittojen alatse, Lapin lasten tanteritse.\n\nLemminkäinen pyyhälsi perässä: Hiihti soita, hiihti maita, hiihti\nauhkoja ahoja. Tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä.\n\nVaihtelevaa oli maastokin, melkein kuin Salpausselän rinteillä: Liukui\nlinnat, liukui lannat, liukui maat meren-takaiset. Hiihti kaikki Hiien\nkorvet, kaikki Kalman kankahatki.\n\nJännitystä ei puuttunut murtomaahiihtäjän radalta Lemminkäisenkään\naikoina, sillä: Surma jo suutansa avavi, Kalma päätä kallistavi,\nnielläksensä Lemminkäistä. Ei tarkoin tavannutkana, ennättänyt\nensinkänä.\n\nSellainen kilpahiihtäjä oli Lemminkäinen. Mutta monta kertaa tämäkin\nvoittamaton uros hikoili, nöyrtyi, jopa masentuikin, ennenkuin tavoitti\nHiitten hirven, jonka kultaisissa kuolaimissa vihdoin talutteli Pohjan\nakalle tyttären lunnaiksi.\n\nMutta kun Lemminkäinen lähti toiseen ansiotehtävään, Tuonen joutsenta\npyytämään, oli siitä seuraamuksena miehen tuho. Kaikkensa uhraava,\nyliluonnollisiin voimiin uskova äiti parka keräili satapiikkisellä\nharavalla hänen ruumiinsa kappaleita Tuonelan joesta ja pieni\nmehiläinen nouti taivaisia voitehia. Niin saatiin uros eläväksi\njälleen. Näin siis tähänkin ainutlaatuiseen ja voittamattomaan\nkilpahiihtäjäämme täysin soveltuu vanha sananlasku: On se herra\nherrallakin, isännälläkin isäntä.\n\n\n\n"]