[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa4-U-vCBa00CQlvxqfUGFJCz_7SLxQrWtLABglsRVi4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3074,"Sissisotien ajoilta","Relander, Oskar",1863,1930,"3074-relander-oskar-sissisotien-ajoilta","3074__Relander_Oskar__Sissisotien_ajoilta",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1907,32386,206826,false,73405,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Adventure","Historical Novels","\"Sissisotien ajoilta\" by O. Relander is a historical account written in the early 20th century.\" The narrative centers around two brothers, Antti and Olli, orphaned after their father's death during the tumultuous times of war that has ravaged their home. Faced with the destruction of their family home and the need to find a new place to live, they embark on a journey with a family friend, Yrjö Vornanen, to establish a new life in the wilderness of Ahmavaara, where they plan to build a new home and live off the land amidst the ongoing conflicts.  \"The opening of the book introduces us to a tragic scene where brothers Antti and Olli lament their lost home after it has been burned down in a raid.\" Their despair leads to the decision to leave the ruins and seek a new existence in the uncharted wilderness, accompanied by Yrjö, an experienced woodsman and friend of their late father. As they prepare for their journey, the narrative sets the stage for their arduous adventure filled with trials, survival, and the determination to reclaim a sense of home amidst the chaos of conflict and displacement. The reader gets a glimpse of the challenges ahead, including the harsh realities of living in the wilderness and the ever-present threat of their enemies. (This is an automatically generated summary.)",[],238,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu sissisotien aikaan. Orvoksi jääneet veljekset Antti ja Olli joutuvat jättämään poltetun kotitalonsa ja etsimään uutta asuinsijaa erämaasta vanhan perheystävän opastuksella. Tarina seuraa uudisraivausta ja selviytymistä luonnon keskellä levottomina aikoina.","O. Relanderin 'Sissisotien ajoilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3074. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SISSISOTIEN AJOILTA\n\nKirj.\n\nO. Relander\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Uusia asuma-aloja etsimään.\n 2. Maja ja nuotio.\n 3. Kotia varustetaan.\n 4. Uusia tulokkaita.\n 5. Koti salon sydämmessä.\n 6. Antti suolan haussa.\n 7. Liisa.\n 8. Karhu käy karjassa.\n 9. Istuimme ilokivelle.\n10. Salo kaikuu.\n11. Karhun pyynti.\n12. Ilveksen ajo.\n13. Jaakon viljanhaku-retki.\n14. Kaskenpoltto.\n15. Siemenen haussa.\n16. Ruis lainehtii.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nUusia asuma-aloja etsimään.\n\n\nPoltetun talon raunioilla istuivat Antti ja Olli surullisina ja\nmasentuneina. Vielä muutamia kuukausia sitten olivat he eläneet omassa\nkodissaan lapsellisen huoletonta elämää, vaikka levottomat ajat\nolivatkin heitä aikaisin kehittäneet. Nyt oli isä kuollut ja äiti oli\nsurujen ja huolien masentamana seurannut kohta perästä. Ennen vauras\nkotitalo oli ryöstetty ja poltettu. Jäljellä ei pojilla ollut kodistaan\nmuuta kuin hiiltyneet rauniot, muutamia aseita, joita vihollinen ei\nollut arvannut hakea piilopaikasta, ison kuusen latvasta, ja uskollinen\nHermi koira.\n\nNeuvottomina pojat katselivat toisiaan. He eivät käsittäneet, mistä\nalkaa elämää.\n\n\"Voi, jos isä olisi elossa,\" huokaili Antti.\n\n\"Ja äiti\", jatkoi Olli. \"Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä kadonnut.\nHänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö vihollinen hänetkin\nsurmannut, vaiko vangikseen vienyt!\"\n\n\"Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen\", sanoi Antti.\n\nMutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli\nveljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken\nvielä kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä\ntuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään, kalliota\nkartanonaan.\n\n\"Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä\nheiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä\nenää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut\", näin puhui\nAntti koiralleen tähystellen ympärilleen.\n\n\"Eivät ole vielä kaikki ystävät kuolleet,\" kuului ikäänkuin\nvastaukseksi Antin puheille. Ja kuusikosta vaaralta päin tulevaa\npolkua lähestyi polkua pienenpuoleinen, noin viisikymmenvuotinen\nmies. Hänellä oli omituisen kevyt käynti, vaikka ruumis olikin jo\nvähän kokoonkuivunut, niinkuin monet vaivat nähneellä, vanhalla\nmiehellä ainakin. Sinisistä silmistä tämän ruskea-, tuuheatukkaisen,\nparrakkaan miehen loisti herttainen ystävällisyys poikia kohtaan,\nkun hän laskeutui alas entiselle pihamaalle. Mies oli poikien\nisän ainainen toveri Yrjö Vornanen, partiomies, metsän kulkija,\nkarhujen kiertäjä, lintujen pyytäjä. Ollin silmät kirkastuivat,\nkun hän Yrjön näki. Oikealla kädellä antoi hän kättä ja vasemmalla\ntarttui Yrjön käsivarresta kiinni, eikä irti päästänytkään vain jäi\nsiihen riippumaan. Ja jo alkoi kiihtyneessä mielessä tuntua paljon\nturvallisemmalta.\n\nTervehdittyään poikia, istuutui Yrjö puoleksi palaneelle hirrelle,\nhyväili Hermiä ja alkoi kysellä poikien tuumia.\n\n\"Miten, poika parat, olette nyt tuumineet järjestää elämänne? Vai\noletteko osanneet tuumia ollenkaan?\"\n\n\"Mikäs tässä muukaan auttaa kuin kerjuulle lähteminen\", sanoi Antti\nomituisella vanhan ihmisen soinnulla lapsellisessa äänessään.\n\n\"Antti vainaan lapsetko kerjuulle\", huudahti Yrjö, \"ei ikinä, Karjalan\nsissien päällikön, vanhain tietäjäin, loitsijain ja metsästäjäin\njälkeläisen Roivaan, ei ikinä, ei ainakaan niin kauan kuin minä elän.\"\n\n\"Multa mitäs me voimme tehdä, talo on ryöstetty ja poltettu, eikä tiedä\nminä hetkenä vihollinen tulee uudestaan. Julma Supi aina vain himoitsee\nkostoa sissipäällikön jälkeläisille. Jos tässä jotain saisimmekin\npystyyn, niin se pian taas poltettaisiin, ja millä sen saisimmekaan.\"\n\n\"Ette tähän jäädä voi\", sanoi Yrjökin. \"Kyllähän Antti vainaan pojille\nvielä tuvan saisimme nousemaan, kun talkoisiin kutsuisimme kaikki talon\nvanhat ystävät. Mutta saisimmeko rauhassa rakentaa ja säilyisikö talo?\nEi, poika rukat. Nämä seudut ovat ainakin toistaiseksi jätettävät!\" —\n\n\"Mutta mikäpä meillä sitten on edessä muu kuin mierontie\", ehätti Antti\nsanomaan. \"Koko maakunta on ryöstetty ja hävitetty, ihmiset surmattu ja\nkarkotettu — — —.\"\n\n\"Mutta salo, suuri, tietön, sininen salo\", sanoi Yrjö ja hänen\nsilmiinsä tuli omituinen loisto. \"Vielä on kaloja joissa ja järvissä,\nmetsän riistaa erämaissa, ei mies, joka salon haltiat tuntee, koskaan\nmierontielle lähde. Katsokaa pojat pohjoiseen. Tuolla kaukana\nsiintää toisten takaa mäkien mäki, vaarojen vaara, Ahmavaara. Sinne\nlähdemme. Se on kyllä asumatonta saloa, siellä päin ei ole ainoatakaan\nihmisasuntoa. Suuret, loppumattomat suot ympäröivät sitä. Se on kuin\nsuuri vääräsääri äärettömässä suomeressä. Mutta sinne ei myöskään\nvihollisen jalka löydä.\"\n\nPojat yhtyivät Yrjön tuumiin, olivat iloisia, kun olivat päässeet\ntämän kokeneen, vanhan ystävän turviin. He olivatkin vielä kovin\nlapsia. Antti vasta neljätoista vuotta ja Olli kaksitoista, vaikka kova\nkohtalo, surulliset kokemukset olivatkin varsinkin vanhempaa, Anttia\naikaisin kehittäneet.\n\nKauan istuivat sitten ystävykset yhdessä Olli, puolittain polvillaan\nmaassa, kyynäspäillään nojaten Yrjön polviin katsoen häntä silmiin,\nAntti istuen Yrjön vieressä käsi Yrjön käsivarrella. Yrjö kuvaili\nheille elämää erämaissa ja suunnitteli, miten nyt olemaan ja elämään\nlähtisivät. Eivätkä pojat olisi voineet parempaa ja kokeneempaa ystävää\nsaada. Yrjö oli yksinäinen mies, hänen omaisensa olivat kuolleet, hänen\nkotinsa oli kauan sitten hävitetty. Hän ei ollut enää nuori, mutta\noli vielä kevyt jalaltaan ja ketterä liikkeiltään. Tuskin oli toista\nmiestä, joka niin tarkoin tunsi Pohjois-Karjalan salot, sen vaarat,\nsuot, joet, kosket. Metsämiehenä oli hän nuoruudessaan liikkunut\nlaajalti, ja sissinä, kuuluisan sissipäällikön Roivaan lähimpänä\nmiehenä kuljeksinut vieläkin laajemmalti. Lukemattomissa vaaroissa ja\nseikkailuissa oli hän kehittynyt pelottomaksi ja neuvokkaaksi, joka\nosasi jokaiseen pulmaan keinon keksiä.\n\nSiinä neuvotellessa ja keskustellessa selvisi Yrjölle ja pojille\nseuraava tuuma. He päättivät lähteä kauas Ahmavaaran suurelle\nsuosaarekkeelle, sinne jäädä asumaan, rakentaa maja ja asettua taloksi,\nkalastaa ja metsästää. Ja sittenkun olot vakaantuisivat kasketa ja\nruveta maata viljelemään. Vanhan asuinpaikkansa päättivät kokonaan\nhyljätä. Se oli nyt hävitetty ja ryöstetty. Ja se oli aivan valtatien\nvarrella jotenkin likellä rajaa, joka jakoi nykyisen Karjalan kahtia.\nNäille seuduin rajantakaiset joka tapauksessa ensimäiseksi kulkunsa\nsuuntaisivat.\n\nMatkalle päätettiin lähteä niin pian kuin mahdollista, jo senkin\nvuoksi, ettei tiedetty milloin vihollisia partiojoukkoja tänne\nilmestyisi, vaikka Roivaan talon poltettuaan olivatkin etelään päin\nkulkeneet.\n\nVanhan kodin raunioilta läksivät pojat ystävänsä kanssa tämän majalle.\nEi se mikään oikea asumus ollut, olipahan pieni maasauna vaaran\njuurella, tiheän kuusikon suojassa. Siellä ruvettiin tuumimaan, mitä\ntavaraa oli mukaan otettava. Paljoa ei ollut otettavaa, eikä sitäkään\nvoitu kaikkea ottaa, sillä kaikki vietävät olivat selässä kannettavat.\nSuuren kontin varusti Yrjö itselleen. Siihen pantiin ruutia ja lyijyä,\nmikä saatavissa oli, ja kaikenlaista pientä välttämätöntä tavaraa,\nkontin päälle sidottiin kiinni pieni pata. Antti sai kannettavakseen\nkontillisen jauhoja ja Olli suoloja. Sitä paitsi oli Yrjöllä ja Antilla\npiilukkoiset pyssyt tarpeineen, Ollilla jousi ynnä viini; kaikilla oli\npuukot ja kirveet. Vielä oli kullakin kannettavana vähän vaatteita ja\nvaippa.\n\nJäihän jäljelle vielä kaikenlaista rihkamaa, mutta se katkettiin\nkuoppaan, majan nurkkaan kivien ja lautojen alle. Majan katto\nruhjottiin, jotta maja näyttäisi vihollisen hävittämättä, jos joku\nsattuisi sen huomaamaan. Poikien isällä oli ollut jonkun verran rahaa,\nniitä ei ollut vihollinen huomannut, vaan ne olivat aivan kuin ihmeen\nkautta säilyneet kätköpaikassaan. Niitä ei voitu mukaan ottaa, sillä\nne olivat ploottuja, suuria, raskaita vaskilaattoja, neljän taalarin\narvoisia kukin. Niitä oli 21 kappaletta, sen ajan katsantokannan\nmukaan koko suuri summa. Kuljettamaan niitä olisi tarvittu hevonen.\nRahat kannettiin metsään, kaivettiin maahan, ja kätköpaikka katettiin\nhuolellisesti sammalturpeilla. Paikasta otettiin tarkat merkit, sen\netäisyys laskettiin läheisistä kallionlohkareista ja puista.\n\nNäissä valmistuspuuhissa oli ilta tullut. Viimeinen yö levättiin\nvanhoilla kotipaikoilla, sillä aamulla oli päätetty lähteä liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarjalassa elettiin raskaita aikoja. Oli jo kulunut muutamia kymmeniä\nvuosia siitä, kun ison vihan jälkeen rauha nimellisesti oli maahan\npalannut, mutta Karjalan poloisilla mailla ei se kuitenkaan päässyt\nvakaantumaan. Stolbovan rauhan jälkeen oli koko nykyinen Suomen Karjala\nvuosisadan kuulunut Ruotsille, koko nykyisen Karjalan kansa ollut yhtä\nkansaa. Ison vihan jälkeen oli se taas jaettu kahtia. Raja kulki siitä,\nmissä nyt on Viipurin ja Kuopion läänien välinen raja. Vuonna 1741\nalkoi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, jota historiassa nimitetään\n\"pikku vihaksi.\" Sodan liekki leimahti ilmituleen. Kauheasti ryöstäen\nja hävittäen kulki sekä venäläistä sotaväkeä, kasakoita ja kalmukkeja,\nettä karjalaista kansaa eteläpuolelta rajaa hävittäen, polttaen ja\nryöstäen Ruotsin puoleiseen Karjalaan. Se vähäinen määrä säännöllistä\nsotaväkeä varsinaisten upseerien johdolla, joka Ruotsilta riitti\nKarjalan puolustukseksi, ei kyennyt vastustamaan vihollista. Sen täytyi\nvetäytyä pois. Samoin tekivät virkamiehet, vieläpä papitkin, jättäen\nKarjalan kansan oman onnensa nojaan.\n\nMutta puolustamatta, vastustamatta ei Karjalan kansa suinkaan näihin\nkärsimyksiin antautunut. Se puolusti itse maitaan ase kädessä.\nKansan miehet kokoontuivat joukkoihin, omien päällikköjensä johdolla\ntaistellakseen vihollista vastaan. Tämä itsepuolustus oli oikein\nvirallisesti järjestetty. Kansa oli hallituksen puolesta asestettu ja\nsilloin tällöin oli sitä kutsuttu aseharjoituksiin.\n\nMutta sen kautta että sotaa ei käynyt säännöllinen sotaväki, sai\nse paljoa julmemman luonteen. Loppumattomia partioretkiä tehtiin\nmolemmin puolin rajaa. Ja niitä aina käytiin kostamassa. Usein\nretket muodostuivat kauhean julmiksi, koko kyläkuntia hävitettiin,\ntalot poltettiin, ihmiset surmattiin. Henkiin jääneet saivat paeta\nmetsiin ja siellä piillä vihollisia, kunnes taas uskalsivat entisille\nasuma-aloille palata, elleivät siirtyneet aivan muihin osiin maata,\nsiellä rauhallisempia asumapaikkoja itselleen hankkiakseen. Metsistäkin\nasukkaat usein haettiin, sinnekin vainolainen kulki ryöstämään ja\ntuhoamaan taivaalle kohoavan savupatsaan opastamana tai suksen\nlatua seuraten. Laajat alat Karjalaa jäivät siten autioiksi. Kaikki\nsäännöllinen elämä loppui. Kauppa seisahtui. Kirkot suljettiin.\nIhmisten oli elämän tavoissaan turvauduttava alkuperäisimpiin elämän\nmuotoihin. Mutta tuhkan alta nousi sittenkin aina uusi oras.\n\nKansan keskuudesta lähti useita oivallisia johtajia, jotka neuvokkaina,\nkestävinä ja rohkeina taistelivat ensimäisinä kotiseutunsa\npuolustukseksi. Retkillään he kokivat lukemattomia seikkailuja, joista\nmuisto on säilynyt kansan keskuudessa myöhäisiin aikoihin.\n\nTämmöinen neuvokas, urhoollinen sissipäällikkö oli ollut Antti Roivas,\nkertomuksessamme mainittujen poikien Antin ja Ollin isä. Hänen kotinsa\noli ollut Sortavalasta pohjoiseen päin Pielisjoen suulle vievän\nvaltatien varrella muutamia peninkulmia silloiselta rajalta. Hän oli\ntunnettu kaukana eteläpuolella rajaa ja sen vuoksi vaino kohdistuikin\nhäneen. Kun rajantakaiset kerran taas tekivät odottamattoman retken\nSuomen puolelle, surmasivat he kahakassa Antti Roivaan ja polttivat\nhänen talonsa. Hänen vaimonsa seurasi surun murtamana miestään. Hänen\norvoksi jääneet kodittomat lapsensa Antti ja Olli olivat nyt aikeissa\nYrjö Vornasen, Roivaan vanhan ystävän ja toverin kanssa lähteä hakemaan\nuutta kodin paikkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ylös poikaset; päivä jo on korkeella\" herätteli Yrjö poikia. Pojat\nalkoivatkin heti laittautua liikkeelle ja matkan varustuksissa ja\nmonenlaisissa pikkuhommissa ei mielikään päässyt kovin surulliseksi\npainumaan.\n\nKontit selkään, pyssyt olalle, kirveet vyölle ja niin sitä lähdettiin,\nYrjö edellä, pojat perästä ja Hermi iloisesti hyppien ympärillä.\nPohjoiseen päin suunnattiin kulku. Suurelta tieltä poikettiin kohta\nalussa metsäpoluille. Aluksi vielä liikuttiin asutuilla seuduilla,\nvaikka ne kyllä nyt olivat melkein asumattomia, sillä vihollinen oli\ntuhoten tästä kulkenut.\n\n\"Minne niin miehissä mennään,\" kuului äkkiä puhe ladon ovelta, jonka\nsivu juuri kuljettin.\n\nYrjö säpsähti, mutta tunsi samassa vanhan tutun, entisen toverin\npartioretkiltä.\n\n\"Mitäs rajalle kuuluu\", sanoi Yrjö, sillä mies oli aivan valtakuntien\nvälisen rajan kohdalta.\n\n\"Huonoja kuuluu\", yhä on vainolainen liikkeellä, monin kymmenin miehin\nsiellä rajantakaisia kuljeksii. Honkalan, Mäntyvaaran, Koivuvaaran\ntalot ovat ilmi tulessa, Honkanen itse surmattu. Pohjoiseen päin\nkuuluvat taas samoilevan.\n\nYrjön vanha seikkailijaluonne kuohahti hänen kuullessaan viestejä\nvihollisen tuhotöistä, jo alkoi mieli palaa, mutta katsellessaan poikia\ntalttui hän ja päätti noudattaa alkuperäistä aikomustaan.\n\n\"Vai on vainolainen taas liikkeellä, hyväänpä aikaan läksimmekin\",\nsanoi Yrjö.\n\nHetken aikaa puheltuaan erosivat tuttavukset toisistaan ja Yrjö lähti\npoikien kanssa taas eteenpäin.\n\nOli tultu mäkiselle seudulle, vaara kohosi toisensa takaa, kunnes\ntaimpana, korkeimpana Honkavaara nosti kaarevan selkänsä yli muiden.\nKun sen huipulle olivat tulleet, pysähtyivät matkamiehet lepäämään.\nSiinä oli metsä harvaa, joten siitä hyvästi saattoi nähdä joka\nsuunnalle.\n\nEtelässä kantoi silmä rajalle saakka. Maisema oli enimmäkseen\naaltoilevaa, vaaroja ja laaksoja ja niiden välillä pienempiä\nkangasmaita. Siellä täällä näkyi vaarojen huipuilla taloja ja kyliä;\nenin osa maisemaa oli kuitenkin tännekin päin katsoessa metsän\npeittämää.\n\n\"Mitä savua tuolla on niin paljon\", huudahti äkkiä toinen pojista.\n\n\"Siellä palaa Honkalan talo, vihollisen tuhotöitä ne ovat.\"\n\nPohjoisessa oli näköala toisenlainen. Suota, loppumatonta suota näkyi\nsilmänkantamalta, siellä täällä kangasmaasta pistävä niemeke tai\nkorkeampaa metsää kasvava suosaareke keskeytti yksitoikkoisen maiseman.\nKaukana laajan suomaiseman takaa, järvien, jokien takaa siinti ryhmäke\nvaaroja.\n\n\"Tuolla on meidän matkamme maali, tuolla siintää Ahmavaara. Sinne on\nmeidän pyrittävä\", sanoi Yrjö.\n\n\"Sinnekö saakka\", huokasi Olli totisena.\n\nYrjö rupesi selittämään Ollille, miten heidän oli mentävä: ensin\nvähän kovempaa kangasta, sitten suoseudun poikki tuonne kauas joen\nkulmaukseen, siitä tuota suosaarta kohti, jossa korkeat hongat\nkohosivat mahtavina taivasta kohden. \"Sinne pyrimme yöksi, aamulla\njatkamme eteenpäin.\"\n\nHeidän siinä puhellessaan oli Antti vähän taempana koonnut risuja\nja kuivia lehtiä pienen kasan, ottanut taskustaan tulukset, iskenyt\nteräksellä piitä, saanut kipinän taulaan tarttumaan, pannut taulan\nkuivien havunneulasten väliin ja puhaltamalla saanut ne palamaan.\nKaunis liekki jo kohosi ilmoille ja rätisten alkoivat kuivat oksat\npalaa.\n\nPalavien oksien rätinä herätti Yrjön huomion, hän käännähti ja\nnähtyään liekin hypähti siihen, alkoi maasta kiskomillaan kallion\nkarppeina tukahduttaa tulta ja saikin sen muutamassa hetkessä kokonaan\nnäkymättömiin sammumaan.\n\n\"Mitä sinä poika parka teet\", sanoi hän Antille, joka ihmeissään\nkatseli vanhan ystävänsä menettelyä, eikä ymmärtänyt, mikä hänelle\noli tullut. \"Merkkitultako sinä rupeat viholliselle laittamaan, vai\nmitä sinä? Etkö sinä kuullut, että vihollinen on tulossa tänne päin\nja näethän sinä tuolla heidän savunsa. Jos me nyt teemme suuren\nloimottavan tulen, näkevät he, että tänne päin on pakolaisia kulkenut\nja lähtevät meidän jälkiämme seuraamaan\".\n\n\"Turhahan tämä tuli olikin\", sanoi Antti häpeissään, \"mutta emmehän me\nsaata tulettakaan elää.\"\n\n\"Tulta on meidän hyvin varovaisesti pidettävä, vain hämärissä,\nsadesäällä käytettävä, niin kauan kuin tiedämme vihollisen näillä\nmailla liikkuvan.\"\n\nAikansa levättyään läksivät matkalaiset taas liikkeelle.\n\nRuskeata, punakukkaista kanervakangasta kulkiessa alkoi Hermi koira\nnuuskia ja häntäänsä heilutella. Kanervikosta kuului samassa mukavaa\nkaakotusta, ruskea metsäkana katosi silmistä samanväriseen ruskeaan\nhiekkaan.\n\n\"Se on kuin pois loihdittu,\" sanoi Olli, \"aivan selvään minä sen näin\nja tuohon paikkaan se katosi. Kas Hermiä! — Joko sait? — Tuossa on\ntoinen. — Ahaa. — Katso Yrjö, kaksi riekkoa!\" riemuitsi Olli. Hermin\navulla oli heillä piankin molemmat riekot hengettöminä käsissä.\n\n\"Näistä saamme oivan illallisen\", sanoi Yrjö, Hermistä tulee meille\nvielä paljon hyötyä. —\n\nEteenpäin kulkiessa pehmeni maa vähitellen suoksi, mutta vielä\nsiitä pääsi kulkemaan. Suohon oli tien suuntaan asetettu puita, ne\nolivat puoliksi lahonneet, kovat oksat vain törröttivät punaiseksi\nlahonneesta, murenevasta puusta. Monin paikoin olivat puut painuneet\nkokonaan veteen. Mutta maa koveni taas ja eteenpäin yhä kuljettiin,\nkunnes lähestyttiin hitaasti suon läpi kiemurtelevaa Korpijokea.\n\nSiinä näytti tie äkkiä kokonaan loppuvan. Oli kuin ranta edessä,\nei kuitenkaan järven, vaan pehmeän, puuttoman, aavan rimpisuon.\nAlkumatkasta oli suolla toki kasvanut harvaa karahkamäntyä, mutta\numpisuolia ei ollut enää niitäkään, siellä täällä vain joku matala\npajukko. Omituisen kolkolta laaja suo näytti, ja vieläkin kolkommalta\nse olisi tuntunut, elleivät viklat, kuovit ja muut kaalaajat olisi sitä\nelävämmäksi tehneet.\n\n\"Tässäpä taisikin tie pystyyn nousta\" sanoi Antti. \"Ei tuo suo ihmistä\nkannata, eikä tässä näy portaiden jälkiäkään. Ei ole tainnut ihminen\ntästä koskaan kulkea.\"\n\n\"Maltahan poikaseni\", sanoi Yrjö, \"vielä se neuvo keksitään paljon\npahempaankin paikkaan.\"\n\nSuon rannassa, vähän syrjempänä oli tiheä vesaikko. Sen huomasi Yrjö ja\nalkoi polvillaan ollen sieltä jotain penkoa. — \"Täälläpähän on\", sanoi\nhän ja veti viidakosta suksen ja toisen, kaikkiaan kolme paria.\n\n\"Mitä ihmettä\", sanoivat pojat, \"suksillako...\"\n\n\"Suksillapa niinkin, suksilla tuon pehmeän suon yli hyvästi pääsee\nkulkemaan, vaikkei siitä jalkamies muuten mitenkään pääsisi. Kontit\nselkään, sauvat käteen ja pojat hiihtämään.\"\n\nJa niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä ja pojat perästä. Hitaasti\nhiihdettiin pehmeää suota, sillä kulku oli raskasta, raskaampaa\nkuin märässä lumessa hiihtäminen. Mutta pitkä suksi vaikutti\nsen, ettei raskasta Yrjöäkään upottanut, vielä vähemmin poikia,\nsemmoisilla pehmeillä hetteillä, joista ei muuten mitenkään olisi\npäässyt kulkemaan. Monta kertaa oikein arvelutti vetiselle hetteelle\nyrittäminen. Kun hyvän aikaa oli hiihdetty, tultiin joenrantaan.\n\n\"Mitä nyt tehdään\", sanoi Olli, \"venettä ei näy missään ja yli olisi\nmentävä.\"\n\n\"Aina se keino keksitään\", tuumi Yrjö. \"Pahimmassa tapauksessa saamme\nuida yli. — Kyllä tämä on vanhastaan ylimenopaikka ja oli tässä vähän\napuneuvojakin. Kunhan katsotaan...\"\n\nYrjö hiihti läheiseen pajupensaikkoon. Siitä hän viimein sai\nuloslykätyksi, melkein vedessä rämmittyään, lautantapaisen, jonka\nhän suksisauvallaan ohjasi ulos pensaikosta paikkaan, joka oli tehty\nkovempipohjaiseksi puita suohon upottamalla. Lautta oli pahanpäiväinen,\npieni, halotuista kuusista kuusenjuurivitsaksilla yhteen nivottu.\nSe oli niin kauan vedessä ollut, että oli melkolailla vettynyt.\nSillä sitten yli mentiin. Kaikkia ei pieni, raskas lautta yhtaikaa\nkannattanut, ensinnä menivät pojat ja lykkäsivät lautan takaisin joen\nyli, sitten tuli Yrjö, kun oli ensin kätkenyt sukset pajupensaaseen.\n\nToisella puolella jokea ulottui kangasmaa likelle vettä, vähän matkaa\nylimenopaikasta aivan joen reunaankin. Joen ja kankaan välinen suomaa\nei ollut hetettä, vaan mätästävää korpimaata, jossa monenlaiset\nsuokasvit, suopursut, sarat, vihvilät ja muut rehoittivat. Eräässä\nkohdassa paistoi suo keltaisenaan muuramia. Siitä pojat ihastuivat ja\nriensivät niitä kilvan syömään. Yrjön neuvosta niitä myös poimittiin\nropeisiin, jotka valmistettiin läheisestä koivusta kiskotusta tuohesta.\n\n\"Meidän on jo aika levätä ja syödäkin, eikö liene parasta tähän\nyöpyäkin. Ilma on sateinen ja raskas, taivas pilvinen. Jos tuonne\nsuurten kuusien taa teemme tulen, niin savu tuskin nyt kauemmas näkyy.\nKun nyt syömme ensimäisen ateriamme yhdessä, niin syömme oikein\njuhla-aterian, sen saatte nähdä.\"\n\nRiekot otettiin esille. Yrjön neuvon mukaan pojat alkoivat niistä\nnokkia höyheniä, jalat, siivet ja kaula leikattiin pois ja sisus\npuhdistettiin. Sillä aikaa Yrjö kulki pitkin joen rantaa. Hän etsi\nsavea. Puhdasta savea ei näillä mailla ollut, mutta savensekaista\nlietettä hän kantoi aika kimpaleen majapaikalle, johon hän jo\naikaisemmin oli tehnyt tulen hiekkakuoppaan. Pojat olivat ihmeissään\neivätkä voineet käsittää, mitä Yrjö savella tekisi. Mutta Yrjö lupasi\nnäyttää heille, kuinka metsämies osasi omilla neuvoillaan valmistaa\nitselleen oikein oivallisen aterian.\n\nKun riekot olivat kynityt ja puhdistetut, pantiin sisään suolaa, ne\nsidottiin kokoon nauhalla ja verhottiin yltyleensä savella. Kaikkea\ntätä puuhatessa oli tulta ylläpidetty. Kuoppaan oli muodostunut\nmelkoinen joukko kuumia hiiliä ja hiekka kuopan pohjalla oli kuumennut.\nTähän kuumaan hiillokseen pantiin savikimpaleet. Hiiltä kasattiin yhä\nsavikimpaleiden päälle ja uusia poltettiin. Kuumassa mujussa kävivät\nsavikimpaleet vähitellen kuiviksi ja viimein tulivat punaisiksi.\nSilloin otti Yrjö ne tulesta ja koputti rikki kovan savikuoren.\nMiellyttävä paistin haju tuoksahti sieltä uteliaina odottaville pojille\nvastaan. Riekot olivat paistuneet kypsiksi. Yrjö palotteli linnut ja\nniin söivät siirtolaiset ensimäisen ateriansa retkellään, oivallisen\naterian: linnun lihaa, hyvästi paistettua ja viileitä, maukkaita\nmuuramia tuokkosesta.\n\nAterioitua olisi voitu lähteä vielä ajaksi eteenpäin kulkemaan, mutta\nYrjö tahtoi säästää poikien voimia ja paikka oli sovelias yöpaikaksi.\nSade oli asettunut, ilma oli lämmin ja oltiin jo siksi kaukana\nvainolaisten kulkuteiltä, ettei ensi hätään tarvinnut yllätystäkään\npeljätä. Lisäksi oltiin joen toisella puolella. Ja vaikka joki ei ollut\nkovin leveä, ei siitä vihollinen aivan huomaamattakaan yli pääsisi.\n\n\"Emme jouda majaa tekemään, aamulla lähdemme aikaisin liikkeelle, jo\nennen kylmintä aikaa yöstä, saatte tässä kuivalla hiekalla koetella\nlevätä. Ottakaa Hermi väliinne lämmittäjäksi\", sanoi Yrjö.\n\nNiin tekivätkin pojat. Siihen asettuivat kangasmaan hiekkapenkereelle.\nVieretysten viruivat kiinni toisissaan, Hermi jaloissa. Yrjö istui\nääneti vähän kauempana. Siinä viettivät yötään pakolaiset, ainaisten\nsotien karkoittamina vanhoilta asumasijoiltaan.\n\nKukin ajatteli omia ajatuksiaan. Yrjö suunnitteli tulevaisuutta\nmielessään. Hän oli niin monella retkellä ollut, niin monessa\nseikkailussa. Kauan sitten oli hänen kotinsa hävinnyt sodan liekkeihin,\nvaimo, lapsi kuolleet puutteeseen. Harvoin hän niitä muisteli. Ainaiset\npartioretket olivat hänen ajatuksensa täyttäneet. Hän oli ollut\ntoiminnan mies, antautunut kokonaan kunkin hetken tehtäviin. Joskus\nvain oli kajastus oman kodin onnesta hänen sieluunsa häämöittänyt\nja surumielinen kaiho mieleen välähtänyt, mutta ne hän oli kohta\nkarkottanut pois. Mutta nyt kuvat muinaisista ajoista heräsivät\nmieleen voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin. Kaiho heräsi taas,\nmutta se ei tehnyt niin surulliseksi kuin muulloin. Hän oli toiminnan\nmies, tottunut tunteensa suuntamaan todellisen elämän tehtäviin. Sen\nvuoksi ajatukset nytkin suuntautuivat eteenpäin. Mielessä kytevä\nkaiho määräsi niille suunnan ja antoi semmoisen voiman, että mitä hän\ntänä yönä ajatteli, tuli pitkiksi ajoiksi, melkeinpä voi sanoa, koko\nhänen loppu-iäkseen suuntaamaan hänen toimensa ja menettelynsä. Siitä\nkasvoi luja päätös, sukeusi varma elämän tehtävä, josta hän ei koskaan\nluopunut, ja joka tuotti hänelle sisäistä mielenrauhaa, ja osaltaan\nvaikutti, että niistä, jotka hänen kanssaan olivat, tuntui koko Yrjön\nolemus niin turvalliselta.\n\nHän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta\nheille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi\npartioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken kokemuksensa,\nkaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain asumusten rakentamiseksi\ntuonne kauas soiden taa suurten soiden suuren saaren harjanteille,\njossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt olivat majailleet. Hän\npäätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset ja lesket, siten kostaa\nheidän kuolemansa, poltetut talonsa, kärsimyksensä, että hän rakentaisi\nheille kodit, viljelisi heille pellot, auttaisi ja suojelisi heitä.\n\nJa hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran muuttuvan.\nHän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten kaskien\nsavun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan voimakkaiksi\nmiehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan hedelmäin\nkukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta. Niin\nvoimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään,\nettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten\nmustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä.\n\nVanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet\nhelmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti\nlepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet\nolivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt,\nhänen neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja\nkunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen\nmielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan\nsissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn.\nSenpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei yön\nsalaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta.\n\nEdessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä melkein\nsilmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein jalkain\nalla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet reunustivat\njoen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se kuitenkin\neteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi ja\nhetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen\ntäällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän\ntunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen\nelämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt\nseista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina,\nneulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla\naloilla lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja\njoen väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli\nkasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit\nlevittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja\njoesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein\npyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas, harvan\nhongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun sekaantui kankaan\nomituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön tuoksuun liittyi yön soitto,\nsalaperäisten äänien taukoamaton helketys. Toiselta puolen oli niin\nhiljaa, että kuuli verensä virtaavan ja toiselta puolen kuului koko\najan ääniä, milloin vihellystä, milloin suhinaa, milloin sirkutusta.\nJokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin iloitsi, jokin suri. Oliko se\nvikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö se kankaalla vihelsi, oliko\nse jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö se sirkutti, vai olivatko\nkaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön hiljaisuudessa.\n\nMutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon\nsalaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui\nkeveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa.\n\nOlli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän\nkuuli äitinsä laulavan:\n\n    Tuuin, tuuin poikoani,\n    Vaapotan vakaistani,\n    Tuekseni tuulisäällä.\n    Varakseni vastasäällä.\n    Kyntäjätä, kylväjätä,\n    Siemenen sirottajata,\n    Uuen tuvan tekijätä,\n    Unen saunan saattajata.\n\nKyynel vierähti silmään ja hän vaipui rauhaisaan, syvään uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu alkoi sarastaa. Sitä myöten kuin taivaanranta luoteisessa oli\nhimmennyt, oli se koillisessa vaalennut. Kaukaisen vaaran takaa\nkävi taivas yhä kirkkaammaksi, kunnes ensimäiset säteet kohoavasta\nauringosta singahtivat ylitse uinuvan suomaiseman. Kohta tuli niitä\nkimputtain, kunnes punainen valotulva kirkasti koko maiseman.\n\nUeeh! Ueeh! Ueeh! Kuului läheisen lammikon toisesta reunasta.\nPitkäkaulainen kuikka ui esille kaislikosta. — Ueeh, ueeh, se oikaisi\nkaulansa suoraksi ja sen jokainen liike näkyi selvästi häikäisevän\nkirkkaassa auringon valossa. Ja kuikka lähti uimaan eteenpäin tyyntä\nveden pintaa, ja siihen muodostui kaksi etenevää viivaa. — Ueeh! Ueeh!\nkuului päinvastaisesta reunasta lammikkoa ja rannikosta ui ulos toinen\nkuikka. Se oli naaraskuikka, joka vastasi ystävänsä kutsuun. — Ueeh!\nUeeh! ja se ui pitkin tyyntä pintaa kirkkaassa auringon valossa. Ja\nkaksi etenevää viivaa syntyi toiseenkin puoleen lammen pintaa.\n\nUeeh! huusi koiras, ueeh, vastasi naaras, ja niin yhä vuorotellen. Ja\netenevät viivat molemmilta puolin lampea lähenivät, kunnes ne yhtyivät.\nUeueue! — Ueueue! ne puhelivat keskenään, tervehtivät toisiaan,\npärisyttelivät nokkiaan, suutelivat. Sitten ne uivat hiljalleen aivan\nvieretysten eteenpäin kirkasta lammen pintaa. Hiljalleen ne äännähtivät\nuidessaan ja lammen pinnalla näkyi vain yksi pari eteneviä viivoja.\n\nKuikka on omituinen, rohkea, itsenäinen lintu. Toisina kesinä ne\nviettävät aikansa laajoilla selkävesillä yhdessä joukossa, pulikoivat,\nkalastelevat ja nauttivat vapaudestaan. Mutta joskus eroaa pariskunta\nmuista, he hakevat kaukaisen lammen, pesivät siellä, ja elävät ihanan\nkesän kahden kesken ikäänkuin nauttien pohjoisen luonnon hienoimmista\nantimista, sen salaperäisimmästä kauneudesta, jota vain harvan silmät\non avattu näkemään. Kuikka on meidän vesiemme itsenäisin, rohkein ja\nenimmin vapautta rakastava lintu.\n\nKuikan huuto herätti Yrjön haaveista. Hän pudisteli torkan ruumistaan,\noikoi jäseniään. Yön mietteet olivat vakaantuneet varmoiksi\npäätöksiksi. Selvä maali sarasti toimintahaluisen ja toimintakykyisen\nmiehen edessä.\n\nYrjö meni poikien luo, pudisti heitä varovaisesti hartioista ja sanoi:\n\"Ylös pojat! Päivä koittaa. Lähdetään liikkeelle nyt, kulkemaan kuivaa\nkangasta. Kylmin osa yötä on käsissä. Saatte sitten levätä, kun aurinko\nalkaa lämmittää.\"\n\nAamukylmästä värähdellen, unisina yrittelivät pojat ylös. Hermi oikaisi\netujalkansa suoriksi pitkin maata, nosti häntänsä pystyyn, ulvahteli\nja venytteli ruumistaan. — Kukin otti taakkansa ja niin läksivät\nmatkalaiset taas liikkeelle, äänettöminä kulkien kuivaa kangasta.\n\nPäivän ja vielä osan toistakin saivat he niin kulkea, milloin kangasta,\nmilloin korpea, milloin pehmeätä suota. Kankaalla oli kulku kepeintä,\nrauhallisesti sai kulkea suoraan eteenpäin, silloin tällöin vain oli\nkierrettävä joku kuiva, kaatunut ikihonka, joka maassa lahoi, niin\nmahtavana, ettei sen yli päässyt suuremmatta vaivatta kulkemaan.\nKorpimailla oli metsä kasvanut tiheäksi ja välistä oli varsin hankalaa\ntunkeutua tiheän kuusirikeikön läpi. Suolla oli käynti raskasta. Missä\noli suon poikki asetettu riukuja, sujui matka hyvin. Yrjö kulki riu'un\nselkää kuin tasaista lattiaa, ei ainoatakaan kertaa hänen jalkansa\nhairahtunut pehmeään suohon. Pojille se joskus sattui, etenkin jos\nväsymys alkoi askelia raskauttaa tai jos jokin lintu tai muu sattui\nhuomiota tavallista enemmän sitomaan. Raskainta oli kulku pehmeällä\nsuolla, jossa ei portaita ollut, siinä upposi jalka joka askeleella\nsyvään, saipa välistä hypätä mättäältä mättäälle, ja jos siinä harhaan\npolki, voi henki vaaraan joutua.\n\nMatkansa kolmantena päivänä keskipäivän aikaan saapuivat retkeläisemme\nvihdoinkin määränsä päähän, Ahmavaaran juurelle. Siihen eivät\nasettuneet, vaan nousivat ensimäisen vaaran yli matalaan laaksoon\nkorkeamman vaaran rinteelle, lähelle sievää salojärveä. Siihen\nasettuivat toistaiseksi. Yrjö arveli että varsinainen asuinpaikka oli\nhuolellisesti valittava, ja sen saattoivat he tehdä vasta tarkoin\nseutuja tutkittuaan. Mutta toistaiseksi oli tässä varsin hyvä olla.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMaja ja nuotio.\n\n\nMajapaikaksi valittiin loivasti viettävä hiekkapohjainen, suurien\nkuusien suojaama aukeama vähän matkaa lammen rannasta. Alempaa,\nkosteammasta paikasta kaadettiin useita näreitä ja pari isompaa kuusta.\nNiistä valmistettiin maja. Se tehtiin seuraavalla tavalla.\n\nPystytettiin viiden metrin päähän toisistaan kaksi kahden metrin\nkorkuista solakkaa pylvästä, joiden yläpää päättyi haarukkaan. Tukien\nkautta nämä pylväät vielä vahvistettiin, sillä niiden tuli kannattaa\nkoko majaa. Pylväiden päälle haarukkain varaan asetettiin pitkä\nriuku. Tämä riuku tuli majan kurkihirreksi. Sen varaan asetettiin\nviiden metrin pituisia näreriukuja. Toinen terotettu pää iskettiin\nhiekkamaahan, toinen asetettiin selkäriu'un varaan. Näitä riukuja\nladottiin vieretysten kiinni toisiinsa koko selkäriu'un mitta.\nMolempiin päihin muodostuneet kolmikulmaiset aukot täytettiin yhteen\npunotuilla kuusen oksilla, ja niiden ulkopuolelle asetettiin vielä\npystyyn rivi kuusiriukuja. Nyt oli majan kehys valmis. Sillä oli kaksi\nlyhyttä kolmikulmaista päätyseinää, ja maahan asti ulottuva, viisto\nkatto. Edestä oli se pitkin pituuttaan avonainen.\n\nSitten tehtiin katto veden pitäväksi. Isoista kuusista kiskottiin\nkuori irti isoina laattoina. Näillä \"kuusenkoskueilla\" peitettiin\nkattoriu'ut, ensin pantiin yksi kerros selkäriu'un suuntaan ja sitten\ntoinen poikittain ja limittäin. Majan pohja katettiin yltyleensä\nkuusenoksilla, sananjaloilla ja kuivilla sammalilla, jotta saatiin\noikein pehmeä vuodepeite koko majan lattialle. Selkäriukuun oli jätetty\nmuutamia vaaksan pituisia oksantynkiä. Niitä käytettiin vaarnoina,\njoihin kontit ja pyssyt ripustettiin.\n\n\"Nyt on maja valmis, eikä sen valmistamiseen ole tarvittu yhtä\nainoatakaan rautanaulaa. Ja hyvä siitä tulikin\", sanoi Yrjö\ntyytyväisenä, vaikka vähän veitikkamaisesti hymyillen.\n\nPojat katsoivat vähän oudosti toisiaan. \"Mutta mitenkäs tässä eletään,\nkun ei ole tällä puolella seinää? Eikä ole tulensijaa!\"\n\n\"Odottakaahan, kyllä tähän keino keksitään. Kesän aikana tämmöisessä\nmajassa tullaan mainiosti toimeen ja voisi tässä elää talvellakin.\nKuusenkoskueet estävät sateen sisään tunkemasta. Kun ilmat käyvät\nsateisiksi, vahvistamme vielä kattoa niillä, verhoammepa sivuseinätkin\nkoskueilla ja selkäriu'usta annamme niiden riippua jalan verran alas,\nettei tuulellakaan sade pääse majaan. Tämän avonaisen puolen eteen\nrakennamme oivan nuotion, joka meitä tasaisesti lämmittää. Siten ei\nmeitä sade haittaa, ei meihin kylmä pysty, mutta aina saamme hengittää\nraitista ilmaa ja nähdä sinisen taivaan ja armaan salon edessämme.\nTalveksi laitamme paremman asumuksen. Mutta nyt on meidän ryhdyttävä\nnuotion rakentamiseen.\"\n\nKirveet kädessä läksivät kaikki kolme, Yrjö etumaisena kankaalle.\nSiellä Yrjö valitsi kaksi vankkaa kelohonkaa, joista oli jokainen pala\nkaarnaa kauan sitten pois varissut, mutta jotka yhä lujina seisoivat\npaikoillaan. Niihin käsiksi käytiin. Kummankin juureen tehtiin tuli ja\nannettiin sen auttaa honkain kaatamisessa. Kun puoli päivää oli tulta\npoltettu, ryhdyttiin kirveillä kaatamaan. Kova oli työpaikka, mutta\nkatkesivathan ne puut kuitenkin ajallaan, romahtaen kaatuivat maahan.\nSitten leikattiin niistä kaksi noin kahden sylen mittaista kappaletta,\noksatonta suoraa, lujaa kappaletta.\n\n\"Näistä keloista saamme tarpeet vielä moneen nuotioon. Nyt vain pölkyt\nmajalle.\"\n\nSe oli kuitenkin sangen vaikea tehtävä, sillä pölkyt olivat kovin\nraskaita. Hyvän aikaa saivat kaikki kolme hiessä päin puuhata,\nennenkuin ne olivat majan edessä. Sitten ryhdyttiin nuotiota\nrakentamaan.\n\nMaa majan edestä puhdistettiin laajalti aivan puhtaalle hiekalle,\nkaikki oksat, sammaleet, kanervat, varvut poistettiin, sitten\nasetettiin toinen pölkyistä majan aukon eteen, sen suuntaan, aivan\nvaakasuoraan asentoon tuoreesta puusta veistettyjen kiilojen varaan.\nKumpaankin päähän pölkkyä pystytettiin kaksi tuoretta leppäkeppiä yksi\nkummallekin puolelle. Pölkyn harja veistettiin karkealle lastulle.\nToinen kelopölkky asetettiin sen päälle leppäkeppien varaan. Siitä oli\nalasyrjä veistetty pykälille. Pölkkyjen väliin asetettiin tuoreesta\npuusta veistetyt parin tuuman paksuiset kiilat, niin että siihen väliin\nmuodostui kapea rako, jonka molemmin puolin pölkyt olivat pykälille\nveistetyt. Tähän rakoon tungettiin kuivia, hienoja oksia ja ne\nsytettiin palamaan. Jonkun ajan perästä alkoivat kelot palaa. Tasainen\nliekki nuoleskeli ylempää keloa molemmilta puolin. Liekki ei kohonnut\nkorkealle, mutta paloi hoitamatta tasaisesti toistakin vuorokautta,\njos antoi pölkkyjen palaa loppuun. Mutta sitä ei Yrjö antanut, yöksi\nsytettiin aina nuotio palamaan ja aamulla aikaiseen se sammutettiin,\njoten yhdestä pölkkyparista riitti useammaksi yöksi.\n\nYöllä maattiin majassa pehmeällä sammalvuoteella, joka nuotion\nvaikutuksesta oli käynyt miellyttävän kuivaksi, jalat tuleen päin.\nSillä kun jalat ovat lämpimät, on koko ruumis lämmin, oli Yrjöllä\ntapana sanoa. Jaloista levisi suloinen lämmin muuhun ruumiiseen, mutta\nei kuitenkaan koskaan tullut polttavan tai pyörryttävän kuuma, niinkuin\nolisi tullut, jos olisi maattu pää tuleen päin.\n\n\"Tämmöisessä majassa saattaa asua talvellakin\", selitti Yrjö pojille,\n\"etenkin jos rakentaa kaksi majaa vastatusten ja asettaa nuotion niiden\nväliin. Kerran, vainovuonna asuimme kymmenisen miestä sellaisessa\nmajassa sydäntalvella toista kuukautta, ja hyvästi toimeen tulimme.\"\n\n\"Kertokaa meille siitä\", sanoi Antti.\n\n\"Kyllä kerrotaan, kunhan tulee sopiva aika\", sanoi Yrjö, \"nyt on meillä\nniin paljon puuhaa. Täytyy ruveta muonavarastoa kartuttamaan.\"\n\n\"Sitä minä olen paljon itsekseni ajatellut, että millä me täällä\noikeastaan rupeamme elämään. Ei hän meillä ole peltoa eikä karjaa.\"\n\n\"Metsän antimilla, poikaseni, siksi kun ajallaan ehdimme huuhdan\nlaittaa, kasketa, kylvää ja korjata. Siihen saakka ovat metsän linnut,\njärvien kalat karjanamme, marjikkomäet peltonamme. Lehmää emme myöskään\nvoi vielä hankkia itsellemme, jos sen miten kuten saisimmekin, ei ole\nsille navettaa talveksi eikä, mikä pahempi on, karjanrehua. Koetamme\nsitä kuitenkin vähän koota, niin ehkä kevättalvella, vielä jäiden ja\nsoiden kantaessa saamme lehmän tänne hankituksi.\"\n\n\"Mitä metsän antimia me sitten saamme täältä?\" tuumaili Olli.\n\n\"Lintuja: teiriä, pyitä, riekkoja vieläpä metsojakin. Mutta niitä\nemme runsaammin rupea pyytämään, ennenkuin syysmyöhällä, sillä emme\nvoi niitä pitempää aikaa säilyttää, ennenkuin ilmojen syksyllä\njäähtyessä. Tyydymme johonkin satunnaisesti saamaamme. Sen sijaan on\nmeidän nyt koottava marjoja talvenkin varalta sekä ruvettava ahkerasti\nkalastamaan. Kankaat alkavat kohta olla punaisenaan puoloja, suot ovat\nkeltaisenaan lakkoja, hauki järven vesiä halkoo. Ei mies metsässä\nnälkään kuole.”\n\n\"Mutta missä me marjoja säilytämme\", sanoi joku pojista.\n\n\"Se on meidän toinen tärkeä tehtävämme. Meidän on valmistettava\nastioita eri tarkoituksia varten. Mukavimmin me teemme niitä tuohesta.\nMutta kaikkein ensiksi lähdemme kalavesiämme tutkimaan.\"\n\nSeuraavana päivänä hyvissä ajoin läksivät miehet tutkimusmatkalleen,\nyksi kontti mukana, yksi pyssy, ja kullakin kirveensä. Yrjö poikien\nseuraamana kulki läheisen salojärven rantaa. Järvi ei ollut suuri, noin\npari virstaa pitkä vain ja puolta leveä. Nimeltään se oli Kotajärvi.\nSen jatkona oli toinen järvi Karhujärvi. Ainoastaan parin kymmenen\nsylen pituinen kapea viriävä salmi yhdisti ne.\n\nKun retkeilijät olivat tulleet tämän salmen, Hakosalmen kohdalle, sanoi\nYrjö tyytyväisenä:\n\n\"Elleivät merkit petä, pitäisi tämän salmen olla erityisesti mieluisan\nolinpaikan hauille. Tästä kulkee pienempi kala lammesta lampeen ja\nhauet vahtivat ruohikossa ja saavat niistä hyvän aterian.\"\n\n\"Ja me niistä\", iloitsi Olli.\n\n\"Näettekös pojat, miten tuolla ruohikko liikkuu.\"\n\nYrjö varusti mukanaan tuomaansa atraimeen varren ja sillä hän pian\nonnistui keihästämään aimo venkaleen. Hauet olivat jotenkin vähän\narkoja, sillä tuskin koskaan oli niitä tästä kaukaisesta paikasta\npyydystetty.\n\n\"Katsopas tuota, minkälainen venkale tuli\", riemuitsivat pojat.\n\n\"Keitetään se heti\", huudahti Olli, \"sillä minulla on kova nälkä!\"\n\n\"Vai keitetään\", pisti siihen Antti vähän ivallisesti, \"missä sinä sen\nkeittäisit. Onhan meillä pata, mutta se jäi majalle.\"\n\n\"Elä ole milläsikään, Olli, keitetäänpä vainenkin\", sanoi Yrjö.\n\"Voisihan sen hiilloksessa paistaakin, mutta keitetään kalakeittoa.\nRuvetkaa pojat haukea perkaamaan ja tulta tekemään, niin minä teen\nsillä aikaa padan.\"\n\n\"Savestako se pata tehdään kalaa niinkuin lintuakin varten?\"\n\n\"Saatpahan nähdä.\"\n\nVähän matkan päässä kasvoi sievä koivikko ja sinne Yrjö suuntasi\nkulkunsa. Sileärunkoisesta koivusta hän kiskoi suuren eheän kappaleen\npaksua tuohta. Siitä hän käänteli kokoon korkeareunaisen ison ropeen.\nNivottuaan taipeet yhteen pajun varvuilla heitti hän ropeen poikien\neteen ja sanoi: \"Tuossa on pata, vettä pataan ja pata tulelle.\"\n\nPojat katselivat ihmeissään suurta rovetta, mutta eivät ruvenneetkaan\nvastaan väittämään. He olivat niin tottuneet luottamaan Yrjön\nloppumattomaan neuvokkaisuuteen.\n\n\"Olisimmehan me voineet hakea rautapadan majalta, mutta hyvä on, että\nopitte kaikki metsänkävijän konstit, monesti ne voivat sattua hyvään\ntarpeeseen\", sanoi Yrjö.\n\nIso rove täytettiin vedellä, asetettiin kannattimien varaan ja tuli\ntehtiin alle. Vedellä täytetty tuohiastia ei syty palamaan. Se\nmutkittelee ja käyristelee jonkun verran kuumuuden vaikutuksesta,\nmutta ei pala. Vähän ajan perästä alkoi vesi ropeessa kiehahdella,\npuhdistettu ja paloiteltu hauki pantiin pataan, veteen pantiin\nhyppysellinen suoloja, jotka Yrjö sitä varten oli mukaan varustanut.\nKun vesi oli jonkun aikaa kiehua porissut, oli kalakeitto valmis.\n\n\"Ensinnä ovat vielä lusikat tehtävät, sitten vasta syömään päästään\",\nneuvoi Yrjö.\n\n\"Kaikkeen sillä Yrjöllä on neuvo\", sanoivat pojat katsellessaan,\nmiten Yrjö leikkasi pyöreät kaistaleet hienosta puhdistamastaan\ntuohesta, käänsi ne poimulle ja kiinnitti varteen, jonka oli katajasta\nvalmistanut ja pihdiksi halkaissut.\n\nOivalliselta maistui kalakeitto, jota retkeläiset totisina söivät\npaljain päin istuen pehmeillä sammalmättäillä.\n\nSyötyään läksivät ystävämme vielä tutkimaan seutuja kulkien takimaisen\nlammen rantaa. Lammen rannoilla oli melkein yltympäri paikoin kapeampi,\npaikoin leveämpi kaistale pehmeätä, tasaista, korkean ruohon kasvamaa\nmaata. Eräässä paikassa oli sievä veteen pistävä niemeke. Sitä Yrjö\nkatseli ja lähti tarkoin tutkimaan.\n\n\"Pojat\", huusi hän äkkiä, \"tulkaapa tänne katsomaan, niin saatte nähdä\njotain oikein mukavaa.\"\n\nPojat riensivätkin Yrjön luo ja hän näytti heille korkeaan heinikkoon\npoljetun, noin vaaksan levyisen, omituisen polun.\n\n\"Mitä merkillistä tässä on?\" kysyivät pojat.\n\n\"Onpa niinkin merkillistä\", sanoi Yrjö, \"tämä on metsähanhien\npolku. Niillä on se omituinen tapa, että ne aina nousevat maalle\nsamoista paikoista, ja tallaavat rantaheinikkoon mukavia pehmeitä\npolkuja. Maalla ne käyvät syömässä ja lepäämässä. Mikään muu lintu\nei tee tämmöisiä polkuja. Metsähanhi on suuri ja lihava lintu, ja\nsen liha on hyvin maukasta. Kaikesta päättäen on tässä lammessa\npesinyt hanhipariskunta. Heti sen jälkeen kun poikaset kykenevät\nuimaan, jättävät ne pesimispaikkansa ja siirtyvät lammesta lampeen,\netsien itselleen oikein korkearuohoisia, mutkikkaita rantamia\nturvapaikoikseen. Ne näet ovat loppupuolella kesää sulkasadossa eivätkä\nkykene silloin lentämään. Sen vuoksi ne heti poikien liikkeelle\nkyetessä kulkevat kapeita puroja ylös pieniin, syrjäisiin, turvallisiin\nlammikkoihin vaaralliseksi sulkasadon ajaksi. Silloin niitä on helppo\npyytää, hätääntyneinä ne vaaran ahdistaessa painautuvat kaikki\nkiinnitysten johonkin ruohoiseen poukamaan. Siitä ne millä aseella\ntahansa saa paikoilleen surmatuiksi koko karjan.\"\n\n\"Lähdetäänkö nyt heti niitä etsimään\", tuumaili Antti innoissaan.\n\n\"Emme lähde. Ensinnäkin ovat pojat vielä pieniä. Annamme niiden\nkasvaa, paremman paistin saamme niistä vähän myöhemmin. Toiseksi emme\njoudakaan niitä etsimään. Ovat voineet kulkea kauaskin. Pohjoiseenpäin\non kokonainen sarja lampia. Ensimäinen, joka on likimpänä meidän\nmajapaikkaamme, on, niinkuin jo mainitsin, Kotalampi. Sen rannalla\non joskus ollut kalastajilla kota. Täällä on joskus käyty haukia\npyytämässä, ja silloin asuttu kodassa ja siinä pyydyksiä kuivattu ja\nsäilytetty. Tämä toinen lampi on Karhujärvi. Joskus maailmassa on\nkarhu valinnut talviasuntonsa tämän lammen rannalta. Tästä ylöspäin\non Luvaslampi, Laklalampi, Valkealampi ja kauimpana pieni Korpilampi.\nTeidän on opittava nämä seudut kaikki tuntemaan, kun tänne kerran\nasumaan jäämme, niinkuin ainakin minulla on aikomus.\"\n\n\"Mutta tällä kertaa jääkööt laklat rauhaan, samoin lammet. Meille\nkoittaa nyt kiireinen työnaika. Ensin rakennamme Kota- ja Karhujärven\nväliseen viriävään salmeen katiskan, jossa pyydämme haukia.\nLinnustamaan ryhdymme myöhemmin. Samoin oravanpyyntiin. Nyt ammumme\nvain silloin tällöin jonkun metsonpojan paistiksemme. Tärkeimpänä\npuuhanamme tulee meidän kuitenkin pitää talviasunnon rakentamista ja\nkarjanrehun kokoomista ja kaikenlaista kodin varustamista.\"\n\nNäitä puhellen olivat ystävämme vähitellen palanneet keittopaikalleen\nja siitä majapaikalleen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKotia varustetaan.\n\n\nNiinkuin Yrjö oli sanonut koitti nyt kova työnaika. Mitäpä heillä\nmukanaan oli. Eväänä kontillinen suolaa. Muut eväät olivat pian\nloppuneet. Aseina oli kirveet, puukot ja pyssyt, mutta ampumavaroja\noli pidettävä hyvin säästäen, ettei ennen aikojaan puute tulisi. Siinä\noli melkein kaikki mitä mukana oli, ja niillä varoilla oli erämaahan,\nasumattomaan saloon ruvettava taloksi, asetuttava ihmisten lailla\nelämään. Jos pojat olisivat olleet vanhempia, olisi heitä varmaan\npelottanut näin erämaahan elämään asettuminen, kauas kaikista muista\nihmisistä. Mutta he olivat lapsellisia vielä eivätkä osanneet asioita\narvostella. Toiselta puolen he rajattomasti luottivat isälliseen\nystäväänsä Yrjöön. Yrjö olikin näinä muutamina päivinä, jotka olivat\nkuluneet siitä, kun he läksivät vanhoilta asuinpaikoiltaan, osoittanut\nniin suurta neuvokkaisuutta ja niin tarkkaa luonnon elämän tuntemusta,\nettä luonnollisesti pojat häneen kokonaan turvautuivat. Ja hyvältä\nse heistä tuntuikin viime aikojen monien kärsimysten jälkeen, jotka\nolivat juurta myöten järkähyttäneet poikien mieltä. Yrjö puolestaan\noli kaikkea kokenut mies ja antautui nyt kokonaan perustamaan taloa\nAhmavaaran rinteelle. Pelkoa ei elämään lähteminen näissä syrjäisissä\nseuduissa hänessä herättänyt, vaan suurta iloa hän tunsi sydämmessään\nja rohkea toimeliaisuuden henki täytti koko mielen.\n\nLampien väliseen salmeen rakennettiin katiska haukia varten.\nNäreestä halottiin pitkiä säleitä, ne nivottiin yhteen kuumassa\nvedessä haudotuilla, kierretyillä, pitkillä kuusen juurilla. Täten\nvalmistetusta seinämästä muodostettiin sokkeloinen katiska. Salmi\nlampien välissä oli erinomainen pyyntipaikka ja kaloja oli järvissä\nrunsaasti. Vuosikymmeniin ei kukaan ollut täällä kalastanut, vähän\nkoskaan. Hyvin viljalti siirtolaiset haukia saivat. Pyydystetyt hauit\nhalottiin, puhdistettiin ja kuivattiin auringon paisteessa. Täten\nkuivattua haukea uutisasukkaat sitten söivät parisen vuotta, aivan kuin\nmeillä on tapana syödä leipää. Se oli heillä jokapäiväisenä ravintona\nkotona, sitä oli heillä eväänä kaikilla matkoilla ja retkillä. Välistä\ntehtiin kalastusretkiä kaukaisempiin metsäjärviin. Siten karttui heille\nvähitellen melkoinen varasto tätä heidän \"jokapäiväistä leipäänsä\",\njoten oli ruokaa varalla niiksikin ajoiksi, jolloin ei joudettu\nkalastamaan. Muuten saatiin lammista muutakin kalaa kuin haukea, ne\nsyötiin tavallisesti keittona tai hiilloksella paistettuina.\n\nSuurempiin linnustuspuuhiin ei vielä ryhdytty. Ansoja ei vielä yhtään\nviritetty metsään. Välistä otti Hermi kiinni jonkun kaakottavan\nmetsäkanan tai toukatsun eli heinäsorsan rannan pajukosta. Mutta\nhauskinta oli, kun kuului kangasmaata kulkiessa koppelon mukava\nkotkotus hongan latvasta. Silloin tiesi, että koko metsopoikue oli\nläheisyydessä. Ja metson pojat ovat jo aikaiseen suuria, vaikka sangen\ntyperiä. Jollei koppeloa ammutuksikaan saatu, koetettiin karkoittaa\nse pois, jotta pojat jäisivät oman onnensa varaan. Pyssyllä niitä ei\nraatsittu ampua, vaan joutsella ja nuolella. Uteliaina ne honganoksalla\nkotkottivat ja katselivat alaspäin outoja metsänkulkijoita. Pojat\nkiertelivät puita ja tähtäilivät jousillaan ja lennättivät vasaman\nmetsonpoikia kohti. Jollei vasama sattunut, ei raukka ymmärtänyt\npakoonkaan lähteä, vaan siirtäytyi lähimpään puuhun taas puhelemaan ja\nkurkistelemaan. Mutta jos vasaman nuijapää sattui lintuun sopivasti,\nputosi se huumaantuneena maahan, josta sen metsämiehet tahi heidän\nkoiransa heti korjasivat. Siten saivat he välistä koko poikueen\npoimituksi ja useaksi päiväksi oivallista paistia hankituksi. Mutta\nvälistä viisas koppelomuori kaiken uhalla sai poikasensa houkutelluksi\npuusta puuhun ja viimein turvaan ohjatuksi.\n\nRakennuspuuhiin ei kohta ryhdytty. Puita kyllä kaadettiin, niistä\noksat karsittiin ja kuori kolottiin, mutta sitten ne jätettiin aukeaan\npaikkaan kuivamaan. Päätoimena oli aluksi kaikenlaisten astiain,\ntarvekalujen ja ruuhen rakentaminen.\n\nSolakoita, oksattomia, terveitä koivuja etsittiin ja niistä kiskottiin\ntuohta. Tuohi leikattiin kapeiksi, pitkiksi viipaleiksi, jotka\nkatajapuikolla liitettiin toisiinsa ja sitten kerittiin isolle kerälle.\nTämmöisiä keriä kannettiin kotiin useampia. Niistä sitten pitkin\ntalvea rakennettiin kontteja, vakkoja ja kaikenlaisia säilytyskoppia.\nMukavia astioita laitettiin marjojen säilyttämistä varten. Oksatonta\nkoivupölkkyä, joka oli parin vaaksan pituinen ja läpimitaten vajaan\nvaaksan vahvuinen, liotettiin kuumassa vedessä siksi, kunnes\nkuori saatiin eheänä irtautumaan puusta. Täten saatu tuohitorvi\nvarustettiin tiviillä puupohjalla ja kannella. Päältä se vahvistettiin\ntuohiletityksellä. Täten valmistettua astiata nimitti Yrjö pusuksi. Se\noli erinomaisen kestävä, veden pitävä ja sai sen valmistetuksi ilman\nliimaa ja nauloja ja vaikeita liitoksia, joiden valmistamiseen olisi\ntarvittu mutkikkaampia työaseita kuin veistä ja kirvestä.\n\nPusuja valmistettiin useampia, toisia melko suuria. Niillä haettiin\nlähteestä vettä. Niihin poimittiin ja niissä säilytettiin lakkoja ja\npuoloja. Puoloja muuten poimittiin suuret määrät ja pantiin toinen\nastia toisensa jälkeen talteen talven varaksi.\n\nSuurta huolta tuotti ruuhen valmistus, kun työkalut olivat niin\npuutteelliset. Se valmistettiin suuren haavan rungosta, joka pitkän\nhakemisen jälkeen vihdoin löytyi multaiselta kumpareelta. Ruuhi\nvalmistettiin runkoa kovertamalla yhdestä kappaleesta. Ei siitä komeata\ntullut eikä kantavaa, mutta asiansa se täytti, pääsi sillä yksi mies\nlammen pintaa melomaan ja olihan siitä toki paljon mukavampi katiskaa\nkokea ja uusia pyydyksiä asetella kuin rannalta käsin pulikoimalla tai\nlautanpahaselta.\n\nRehuvaroja koottiin pitkin lampien rantoja. Huononpäiväisellä sirpillä\nleikattiin heinä, joka sitten kuivattiin ja koottiin pieniin pieleksiin\nvastaisen varaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran olivat uutisasukkaat taas olleet koko päivän heinänteossa lammen\nrannalla, kun illan suussa palasivat väsyneinä majalleen. Edellisenä\npäivänä olivat he onnistuneet ampumaan viisi metsonpoikaa, jotka kaikki\noli jätetty majan seinämälle vaarnaan riippumaan yhteen nivotuista\njaloistaan. Tänä iltana oli aikomus valmistaa niistä keitto, joka\nyksitoikkoisen kalaruuan jälkeen aina maistui oivalliselta.\n\n\"Yrjö, Yrjö, kuka täällä on käynyt⁰, huusi Antti pelästyneenä.\n\n\"Mitä — käynyt?\" — vastasi Yrjö säpsähtäen, sillä näinä levottomina\naikoina täytyi aina olla varuillaan; milloin tahansa voi vainolainen\nlöytää syrjäisellekin piilopaikalle. Ja omatunto jo Yrjöä soimasi, että\nhän oli liian huolimattomasti tulta polttanut ja antanut savun kohota\nkirkkainakin päivinä taivaalle. — \"Mistä sinä siihen luuloon tulet,\nettä täällä olisi joku käynyt?\"\n\n\"Metsot ovat poissa, neljä on viety ja yksi on vain jätetty.\"\n\nMuut paikat näyttivät koskemattomilta. Marja-astioita oli yritetty\nvähän penkomaan, ja linnut viety. Ensimäiseksi katsoi Yrjö pyssyjä, ne\nriippuivat ennallaan katoksen alla vaarnoissaan. Suolakontti oli maassa\nseinämän nojassa, kieleke auki. Sekin oli koskematta.\n\n\"Ei täällä ainakaan rajantakaisia ole käynyt. Ensimäiseksi olisivat ne\nkorjanneet pyssyt, ja olisi ehkä suolakonttikin niille kelvannut.— Eikä\nole täällä käynyt ihmisiä ensinkään, sillä näkyisi niistä jokin merkki,\nvaikka jalan jälki pehmeässä nuotioporossa majan edessä.\n\n\"Tiedättekös pojat mikä se on. Se on ahma. Ei suinkaan tälle paikalle\nole suotta annettu nimeksi Ahmavaara. Ahma on tästä kulkenut ja meidän\nkustannuksellamme hankkinut itselleen hyvän aterian. Katsokaas tuossa\npuun kuoressa katoksen alla näette sen kynsien jäljetkin. Marjoja se on\nhaistellut ja yrittänyt tutkimaan, mutta suolasta se ei ole välittänyt,\nsillä suola on metsän eläimille vastenmielinen. Ja katsokaa Hermiä,\nmiten se nuuskii ja häntäänsä heiluttelee. Ja mitä se tuolta löytää. —\nSiinä on puoleksi syöty linnunruumis. — Ja katsokaa tuossa on maassa\nhöyheniä. Siinä on peto lintupaistia syönyt, höyhenet se jättää, muun\nkaiken syö. Ahma se varmaan on käynyt meidän avonaisessa aitassamme.\"\n\n\"Olisipa tuota ollut hauska nähdä\", tuumi Olli. \"Onko se suuri? Ja onko\nse vaarallinen ja käykö se ihmisenkin päälle?\"\n\n\"Mutta harmittaa minua vähän, että se meidän paistimme vei\", sanoi\nAntti.\n\n\"Harmittaa minuakin\", sanoi Yrjö. \"Ja se mikä pahinta on, kun se on\nkerran tänne tien löytänyt, löytää se toisenkin kerran. Mutta aina\nsiihenkin keino keksitään. Meidän täytyy rakentaa itsellemme aitta. Jo\nminä sitä olen ajatellut. Mutta minä tuumailin rakentaa aitan vasta\nsyksympänä, kun varsinaisesti rupeamme linnustamaan. Näyttää kuitenkin\nsiltä, kuin se olisi nyt jo rakennettava.\"\n\n\"Mutta siitä tulee suuri työ.\"\n\n\"Eipä niinkään suurta, kuin sinä näyt ajattelevan. Emme nyt semmoista\naittaa laita, kuin kylissä on, emme vilja- emmekä vaate-aittaa. Mitä\nme niillä tekisimmekään. Eihän meillä ole viljaa eikä vaatteita,\nmitä säilyttää. Me rakennamme vain pienen lintu-aitan, jommoisia\nlinnustajilla on tapana rakentaa saloille saaliinsa säilytyspaikoiksi.\"\n\nSitten Yrjö selitti minkälainen lintu-aitta on.\n\nKohta seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön. Pienempiä, jo aikaisemmin\nkaadettuja petäjiä halottiin ja katkottiin. Niistä rakennettiin patsaan\npäähän, noin neljän kyynärän korkealta poikkihakatun, karsitun ja\nkolotun puun päälle omituinen pieni tupanen. Nurkkaliitokset olivat\nyksinkertaisinta laatua. Seinät harvanlaisia, katto kuusenkoskueilla\nkatettu. Alaltaan se ei ollut paljon syltä suurempi kuhunkin\nsuuntaan sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Yhdellä\nseinällä oli oven tapainen. Sisästä varustettiin aitta vaarnoilla ja\norsilla. Aittaan noustiin hirrenpäätä myöten, johon oli veistetty\nleveät pykälät portaiksi. Tämä porras nostettiin maahan, kun milloin\nlähdettiin pitemmälle retkelle, päiväkaudeksi pois. Aittaan kannettiin\nmarja-astiat lattialle. Kuivat kalakimput ripustettiin vaarnoihin,\nsamoin linnut.\n\n\"Nyt eivät ainakaan ahmat tai muut metsän pedot pääse meidän\nsaalistamme koskemaan. Eipä kontiokaan sieltä mitään saisi, sillä\npatsasta myöten ei sinne pääse kiipeämään, eikä se taida sentään\nymmärtää nostaa porraspuuta pystyyn, vaikka onkin viisas.\"\n\nJoskus sattui sadepäiviä. Silloin vietettiin aikaa majassa. Viritettiin\nnuotio palamaan, sateen vuoksi ei se päässyt suurempaan liekkiin\nleimuamaan, mutta kuivassa kelossa lepatti sateesta huolimatta tasainen\nliekki nuoleskellen kelon reunoja. Enempää ei kesällä tarvittukaan.\nSe teki olon seinättömässä majassa rattosammaksi, esti tuntumasta\nkostealta ja lämmitti juuri tarpeeksi. Sellaisina päivinä antoi Yrjö\npoikien olla aivan jouten. Olivathan he vielä lapsia, eikä heitä\nsaanut liiaksi rasittaa. Etenkin Ollin teki mieli leikkiä. Pikku\nkivillä heitti hän veljensä kanssa noppaa tai oli tarhasilla. Petäjän\nkerkistä laitteli hän vihellyspillejä. Antti rakenteli pikku tavaroita,\npuolittain tarvekaluja, puolittain leikkikaluja, elämän ankara kulku\nkehitti hänet aikaiseen. Yrjö rakenteli tuohikaluja tai muita talouteen\ntarvittavia. Yritteli saavia tekemään, vieläpä jakkaraakin. Olihan työ\nhankalaa, kun ei ollut työkaluja, mutta vähitellen valmistui toinen\nhyödyllinen kappale toisensa jälkeen Yrjön taitavissa käsissä.\n\nToisin ajoin viruivat pojat pehmeillä sammalvuoteilla ja kuuntelivat\nYrjön tarinoita. Ne olivat poikien hauskimpia hetkiä. Yrjö oli paljon\nkokenut, oli ollut mukana monen monessa seikkailussa. Jännitetyin\nmielin pojat kuuntelivat hänen kertomuksiaan. Erittäinkin sen vuoksi\nne vaikuttivat heihin niin voimakkaasti, että useissa kertomuksissa\npoikien isä esiintyi pääsankarina. Isä oli ollut usein poissa kotoa,\nmutta milloin hän oli kotona ollut, oli hän ollut hellä lapsilleen,\nviihtynyt heidän parissaan ja puhellut heidän kanssaan. Nyt oli isä\nkuollut ja kaiho asui syvällä poikien povessa. Yrjön kertomuksien\nkautta eli isän muisto elävänä heidän mielissään ja kirkastui kaiken\nmiehuuden, uljuuden, kestävyyden ja jalomielisyyden perikuvaksi.\n\nNiin viettivät he kerrankin taas sadepäivää majassaan. Yrjö naperteli\ntuohiastiata ja pojat loikoilivat sammalvuoteella nuotion hiljalleen\npalaa lepettäessä.\n\n\"Yrjö, kertokaa meille taas jotain\", sanoi Antti, \"kertokaa jostain\nretkestä, jossa te joskus olitte yhdessä isän kanssa.\"\n\n\"Monella retkellä olimme isävainajasi kanssa. Kerran jouduimme\nsuureen vaaraan. Rajantakalaisia sissejä oli retkeillyt syvälle\nRuotsin puoleiseen Karjalaan ja jo lähestyivät meidän kotiseutujamme.\nMutta ei meidänkään puolelta toimettomia oltu. Suurissa joukoissa\nkulki asestettua väkeä rajantakalaisia vastaan. Me jakaannuimme eri\njoukkoihin Marjovaaran kylän kohdalla voidaksemme paremmin vihollisen\nhuomaamatta kulkea eteenpäin. Lähellä Tohmajärven pitäjän rajaa on\nteiden risteys. Siinä olimme päättäneet yhtyä. Antti-vainaja ja minä\nsatuimme kulkemaan yhdessä kahden kesken. Tien varrella oli talo ja\nsiihen poikkesimme syömään. Syötyä valtasi väsymys meidät ja vastoin\ntavallista varovaisuuttamme vaivuimme pian nukkumaan.\n\n\"Meidän maatessamme tulla tupsahtaa tupa kasakoita täyteen. Heti\ntupaan tultuaan ja siihen asetuttuaan alkavat he udella, tietäisivätkö\ntalon asukkaat, missä päin Roivas liikkui. Sanoivat häntä erittäin\nvainoovansa ja kiinni haluavansa. Jos saisivat, vankina veisivät\nmukanaan Venäjälle. Sillä hän se sentään oli pahin Karjalan miesten\npäällikkö, taitava ja väsymätön. Takaa-ajajat eivät olleet Roivasta\nkoskaan nähneet, mutta arvelivat hänet kyllä tuntevansa. Talon väeltä\ntiedustelivat, olivatko häntä nähneet, ja uhkasivat talon polttaa, jos\nhe uskaltaisivat Roivasta suojella.\n\n\"Ei ole tässä muita kuin talon väkeä. Kotiväkeä ovat nämä kaikki,\nniinkuin näette\", selitettiin heille.\n\n\"Hyväksi onneksi olimme mekin riisuneet pieksut jaloistamme, nutut\nhartioiltamme, jotta näytimme niinkuin kotonaan eläjiltä ainakin. Mutta\nsamalla aloimme tuumia, miten heidän käsistään pääsisimme niin pian\nkuin mahdollista. Sillä milloin tahansa saattoi viholliselle selvitä,\nkeitä me oikeastaan olimme.\n\n\"Silloin tuli talon isäntä meille avuksi. Hän karjasi äkkiä\nAntti-vainaalle: 'Ulos hevosia illastamaan sinä siitä, siinä istut ja\ntöllistelet vieraita niinkuin lehmä uutta konttia. Ei ole aika vielä\nyöpuulle asettua.'\n\n\"Ja mene sinä mukaan\", tiuskasi hän minulle, \"auttamaan Mattia.\"\n\n\"Ketterästi noudatimme me käskyä, avojaloin, paljain päin,\npaitahihasillaan riensimme pihalle. Eikä kasakoiden päähän\npälkähtänytkään meitä epäillä.\n\n\"Meidän mentyä emäntä rupesi vieraille muka sijoja valmistamaan. Siinä\npuuhassa nakkasi hän meidän pieksumme ja muut vaatteemme porstuan\nnurkkaan, vieläkin toruen ja panetellen muka laiskoja renkejään.\nPorstuasta ne sitten salaa pudotettiin porstuan perähuoneen ikkunan\nkautta tuvan peräseinämälle, josta me ne korjasimme.\n\n\"Yön hämärissä sitten hiivimme leikkaamattoman ruispellon ojia pitkin\nmetsän reunaan, siitä metsään ja niin olimme taas vapaat. Livistimme\nkuin linnut vihollisen käsistä.\"\n\n\"Oikeinko pääsitte kasakkain huomaamatta?\" — \"Eivätkö ne\nperästäpäinkään arvanneet, että Roivas oli niin vähällä ollut joutua\nheidän käsiinsä?\" utelivat pojat, jotka jännitetyn mielin olivat\nkuunnelleet Yrjön kertomusta.\n\n\"Eivätkö liene saaneet tietää.\"\n\n\"Olisi ollut hauska olla mukana\", arveli Antti, jonka nuorekas\nmielikuvitus näistä Yrjön kertomuksista joutui vireisiin.\n\n\"Kyllä se meidän isä sentään oli mies\", tuumaili Olli, joka ei omasta\npuolestaan vielä tuntenut halua seikkailuihin.\n\n\"Kasakat taisivat olla pahimmat viholliset, joiden kanssa jouduitte\ntekemisiin\", sanoi Antti.\n\n\"Pahinta ei suinkaan ollut olla kasakkain kanssa tekemisissä. Vaikeinta\noli, kun valtakuntain välillä oli olevinaan rauha. Meidän puolella\noli väki hajallaan, kukin omalla tahollaan koetellen sodan vaurioita\nkorjata. Silloin liikkui rosvoja, jotka salaa tulivat, ryöstivät ja\npolttivat. Aavistamatta tulivat silloin, kuin kotona sattui olemaan\nvain naisia tai joku yksinäinen mies. Ne olivat kauheita aikoja\nne. Eikä viranomaisista ollut mitään turvaa. Rosvo oli lahjonut\nhallituksen komisarjuksen ja saanut siltä suojeluskirjan. Eivätkä\npienimmät virkailijat uskaltaneet edes kiinni ottaa, vaikka olisivat\ntahtoneetkin.\"\n\n\"Kertokaapa niistä rosvoista, kuka niistä oli hurjin?\" Sanoivat pojat.\n\n\"Pahimpia oli Mikko Törrönen nimeltään. Hän oli Stålhandske nimiseltä\nmahtavalta herralta saanut suojeluskirjan ja sen turvissa hän elämöi\nhurjemmin kuin peto. Hän kidutti ihmisiä kauheasti saadakseen heiltä\nviimeisenkin kopekan. Kerran hakkasi hän eräältä pojalta Jaakko\nKarpanpojalta ensinnä käden ja sitten käsivarren poikki. Isä, jota\nhän ensinnä oli pahasti kiduttanut, oli lähtenyt lunnaita hakemaan ja\njättänyt pojan pantiksi. Kun isä viipyi Törrösen mielestä liian kauan,\nteki hän julman tekonsa.\n\n\"Poika sitten kävi monissa käräjissä oikeutta pyytämässä, mutta eivät\nvaan voudit uskaltaneet Törröstä vangita. Kun hänen tekonsa kävivät\nyhä julmemmiksi ja hän itse yhä röyhkeämmäksi, täytyi viranomaisten\nvihdoin sittenkin vangita hänet. Törrönen ja hänen seuralaisensa\npantiin rautoihin ja lähdettiin heitä viemään Uukuniemen käräjille.\nKun läksivät veneellä kulkemaan pitkin Pyhäjärveä, valittelivat rosvot\nrautojen kovin kiristävän heidän käsiään. Vartijat silloin helpottivat\nrautoja. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun vartijat\nvähän nukahtivat, hyppäsivät rosvot ylös, tempasivat toinen kirveen,\ntoinen miekan, iskivät vartijat kuoliaiksi. Sitten pakottivat he\nsoutajat viemään itsensä maihin ja olivat taas vapaita ja jatkoivat\nentisiä ilkitöitään.\n\n\"Ne olivat vaikeita aikoja. Vieläkin vaikeampia kuin meidän. — —\n\n\"Vaikka levottomiahan ne ovat meidänkin ajat. Ja kuka tietää koska\nrauha maahan palaa. Saammeko me sitä aikaa nähdä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksypuoleen oli ryhdyttävä varsinaista talviasuntoa rakentamaan.\nHirsiä oli jo pitkin kesää kaadettu ja jätetty päivän paisteeseen\nkuivamaan. Vaikka niitä oli kaadettu jotenkin läheltä vastaista tuvan\npaikkaa, oli niiden kuljettamisesta suuri vaiva, kun ei ollut hevosta.\nRakennustyö oli raskasta ja edistyi hitaasti, senkin vuoksi, että oli\nniin vähän työaseita ja työvoimia. Vähitellen edistyi työ kuitenkin.\nHirsikerros kohosi toisen jälkeen ja ennen talven tuloa oli tupanen\nvalmis. Eihän se suuren suuri ollut, ei paljon piilopirttiä parempi.\nMutta oli siitä sentään sateen ja pakkasen suoja, oli kodittomille koti\nmoniksi vuosiksi.\n\nKivijalkaa ei ollut kuin kulmakivet. Seinähirret olivat veistämättömiä,\npyöreitä, nurkista yksinkertaisilla salvoksilla, välit sammalilla\ntäytetyt. Välikatto oli tuvassa ja sen päällä hiekkaa estämässä lämpöä\nhaihtumasta. Sadekatto peitettiin aluksi halaistuilla näreenrungoilla\nja tuohilla. Vasta toisena kesänä tehtiin pärekatto talven kuluessa\nkiskotuista päreistä. Alaltaan oli tupa kolme syltä kultakin sivulta.\nUunina oli oven vieressä vain irtonaisista kivistä ladottu röykkiö.\nTulen sai pesään, mutta savu kohosi kivien välistä tupaan, täyttäen\nsen. Räppänän kautta se pääsi onttoa keloa myöten ulos. Miellyttävän\nlämpimän se antoi. Savu oli lämmitysaikana joskus haitaksi. Mutta pian\nse asettui pirtin yläosaan harmaana, tiheänä pilvenä, ettei läpi voinut\nnähdä. Alapuolella oli ilma puhdasta ja raitista, mutta pitkä mies ei\nsavun aikana voinut pirtissä suorana seista, sillä pää ulottui savun\nsisään, eikä siten voinut montakaan sekuntia olla. Ikkunaa ei pirtissä\nollut, vaan oven ja uunin vastaisilla seinillä oli akkunaluukut, jotka\navattiin talvella vain vähäksi aikaa päivästä. Enin osa karsinapuolta\ntupaa oli yhtenä matalana lavana. Siinä oli eläjillä makuusijansa.\nPitkin sivu- ja peräseinää kulki leveä penkki. Puolitiessä kattoon\nkulki orsia, joilla kaikenlaatuista tavaraa säilytettiin tuohivakoissa\nja suurissa tuohiropeissa. Seinällä riippui vaarnoissa pyssyt ja jouset\nsekä tuohikoppia. Uuninpesän edustalla oli avonainen liesi, jonka\nyläpuolella riippui pata hahlaimessa. Pirtti oli pimeä, kun ei ollut\nikkunoita, eikä kylmällä ilmalla voinut akkunuksia auki pitää. Pirtin\nvalaisemiseksi poltettiin pärettä, joka pistettiin uunin kulmauksen\nkohdalle kiinnitettyyn pihtiin.\n\nEihän tupanen suuri ollut, mutta juhlallinen ja iloinen oli mieli\nsiirtolaisilla, kun muuttivat omaan pirttiinsä. Moni varakkaampi\nei niin iloitse muuttaessaan uhkeaan kartanoonsa. Vaikkapa majassa\nolikin tultu jotenkin hyvin toimeen, oli se ajan oloon alkanut tuntua\ntukalalta. Ainainen nuotiotulen hoitaminen esti rauhassa nukkumasta ja\nmonesti tuntui ilma kostealta. Syyskuun viimeisinä päivinä pirttiin\nmuutettiin. Aluksi pyrki savu joka paikkaan tunkeutumaan, ennenkuin\npirtti ehti vähän kuivahtaa. Mutta vähät siitä, vaikka silmiä aluksi\nkirvelikin, illempana kohosi savu ylemmä ja suloiselta tuntui laskeutua\npehmeälle sammalvuoteelle omassa lämpimässä pirtissä. Hermi yksin jäi\nentiseen majaan asumaan. Pojat kyllä olisivat sen sisään ottaneet,\nmutta ei Yrjö antanut, hän sanoi, että sen täytyy tottua aina makaamaan\nulkona taloa vartioimassa, sehän oli sen virka.\n\nToinen rakennus, joka vielä samana syksynä valmistetuin, oli sauna.\nEi se suuri ollut sekään, eikä komea, oli vain maakuoppa, jossa oli\nmuudan hirsikerros sivuilla, kivikiuas nurkassa. Mutta kylvettiin\nsitä siinäkin. Sillä oli myöskin toinen virka. Siinä savustettiin\nkaikenlaisia pyydyksiä, ettei niissä ihmisen haju tuntuisi pelottamassa\nmetsänriistaa.\n\nSyksyllä kotitöiden ohella metsästettiin. Kesän ajalta oli runsas\nvarasto auringossa kuivattua haukea aitassa. Sitä syötiin pitkin talvea\nkuin leipää. Jonkun verran kuivattiin lintujakin ulkoilmassa, niin\nkauan kuin ilmat olivat vielä lämpimiä, jottei lihaa muuten voinut\nsäilyttää. Näin kuivatut \"linnuntäkät\" olivat varsin hyvät syödä.\n\nKylmempien ilmojen tultua alkoi varsinainen syysmetsästys. Linnuille\npantiin vipusia, rakennettiin kahoja, jäniksille pantiin rihmasia ja\nketuille viritettiin loukkuja.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nUusia tulokkaita.\n\n\nKevätpuoleen talvesta, hyvän suksikelin aikana lähti Yrjö kerran\nkäymään rintamailla. Molemmat pojat saivat jäädä kotiin, matka oli\npitkä ja vaivaloinen, pojat vielä nuoria ja Yrjö tahtoi retkillään\nnoudattaa suurinta varovaisuutta. Yrjön poissa ollessa saivat pojat\npirttiä lämpimänä pitää ja pyydyksiään tarkastella. Yrjön piti käydä\nhakemassa kaikenlaisia tarpeita, suoloja, jauhoja, ruutia ynnä muuta,\nmaksuksi vei hän mennessään muutamia kimpullisia oravannahkoja.\nAikaisin aamuhämärissä lähti Yrjö liikkeelle ja neljännen päivän\nillalla häntä oli kotiin odotettava.\n\nNeljäntenä päivänä iltapuolella alkoivat pojat odotella Yrjöä, aika\nalkoi jo ikäväksi käydä ilman heidän isällistä ystäväänsä. Hermi oli\nkoko päivän äkäisesti haukkunut metsään päin, siellä liikkui varmaan\njokin suurempi peto vaikkeivät pojat mitään sattuneet näkemään.\nEdellisenä iltana oli taivaan ranta kaukana lounaiselta kulmalta\nhulmunnut veripunaisena. Paloiko siellä taloja, oliko sodan liekki\nleimahtanut ilmituleen, oliko Yrjö seikkailuihin joutunut? Tämmöiset\nkysymykset heräsivät poikien mieleen ja heistä alkoi elämä kahden\nkesken kaukana kaikista muista ihmisistä tuntua mieltä painostavalta.\nJo aamupäivällä olivat he panneet saunan lämmitä. Illalliseksi\nvalmistivat he keittoa tuoreista kaloista, joita olivat onnistuneet\nsaamaan merroilla sulasta vedestä siltä kohdalta, missä Korpijoki\nlaskee Kotalampiin. Tupakin siistittiin ja lämmitettiin. Ja jo hyvissä\najoin iltapuolella ei pojilla ollut muuta tekemistä kuin odottaa\nYrjön tuloa. Mitä kauemmin odotettiin, sitä hitaammin kului aika.\nTuli hämärä ja tuli pimeä. Ja taaskin hulmusi lounaan kulmalta taivas\nveripunaisena. Poikien mieli kävi levottomaksi, mutta Yrjöä vaan ei\nkuulunut. Tuli yö ja poikien oli viimeinkin mentävä makuulle. Vielä\naamullakaan ei Yrjöä kuulunut ja pojat alkoivat kuvitella kaikenlaisia\nvahinkoja hänelle sattuneen. Ikävissään eivät pojat kyenneet lähtemään\nmihinkään pyydyksille tai ryhtymään varsinaisiin askareisiin. Niin\nkului päivä kului toinen ja kolmaskin. Poikain mieli oli käynyt yhä\nlevottomammaksi. Kun kolmantena päivänä jo alkoi hämärtää, rähähti\nHermi haukkumaan ja juoksi etelän puoleen. Pojat kirmasivat suksille ja\nlennähtivät Yrjölle vastaan, jonka Hermin haukunnasta huomasivat sieltä\ntulevaksi.\n\nRinteen juurelle tultuaan jäivät pojat hämmästyneinä seisomaan.\nYrjö sieltä kyllä tuli, mutta ei yksin. Hänen jälestään hiihti yli\nkeski-iän oleva nainen ja viimeksi noin yhdeksän vuotinen tyttö. Lyhyen\ntervehdyksen jälkeen saatettiin tulijat pihaan, sukset nostettiin\nseinivierelle, lumi kopisutettiin jaloista ja astuttiin tupaan. Yrjö\nselitteli, että tämmöinen se on tässä piilopirtti salon sisässä.\nVieras nainen kiitteli kaikkea, vaikka näytti kovin surulliselta.\nTyttö, joka oli suurisilmäinen, ruskeatukkainen, pysyttelihe vieraan\nnaisen vieressä ja piteli kiinni hänen vaatteistaan. Ja pojat istuivat\näänettöminä penkin reunalla oven suussa, odotellen selitystä, ketä nämä\nvieraat olivat.\n\n\"Eipä se Kerttu taida uskaltaakaan mummonsa vierestä erota\", sanoi Yrjö\ntytölle leikkisästi, \"kyllä nämä pojat ovat siivoja, etenkin tuo Olli\ntuossa.\"\n\n\"Pojat taitavat ihmetellä, ketä nämä vieraat ovat\", sanoi se vieras\nnainen. \"Minä olen teidän isävainaanne sukulainen ja tämä tyttö on\nminun poikani tytär. Yrjö toi meidät tänne, kun ei meillä ole muutakaan\nturvallista olinpaikkaa.\"\n\n\"Onko pojilla sauna valmis\", kysyi Yrjö, \"näin pitkän ja vaivaloisen\nmatkan jälkeen se maistuisi mainiolta?\"\n\n\"Joka ilta se on valmiina odotellut teidän tuloanne. Lähtekää\nkylpemään, milloin vain haluatte.\"\n\nVieraitten ollessa kylpemässä kertoi sitten Yrjö retkensä vaiheet.\nKylään tultuaan oli hän kuullut, että Suomen puolelta oli tänä talvena\ntehty partioretkiä kauas Venäjän puolelle. Pohjoisesta päin oli tullut\nuseita miesjoukkoja. Olivat selittäneet, että kerrankin oli Venäjän\npuoleisille näytettävä kovat, ne olivat niin nujerrettavat, etteivät\npitkiin aikoihin uskaltaisi rajan yli kulkea, ja että viimeinkin\nsaataisiin elää rauhassa. Näiltä seuduin oli miehiä liittynyt\npartioretkeläisten joukkoon, muiden muassa nuori Taneli Tiainen,\nRoivas-vainaan sukulaisen ja toverin poika. Retki ei ollut kuitenkaan\nonnistunut niin hyvin kuin oli toivottu. Hävittäen ja polttaen oli\nkuljettu eteenpäin. Ja vaikkakin oli voitokkaina palattu, sillä\nyllätyksenä olivat Suomen miehet rajantakalaisille tulleet ja olivat\ntakaisin vetäytyneet, ennenkuin maan asukkaat olivat ehtineet kokoontua\nsuurempiin joukkoihin vastarintaa tekemään, oli kuitenkin syntynyt\njoitakuita tuimempia kahakoita.\n\nRohkeimpia partiomiehiä oli ollut Taneli Tiainen. Ensimäisenä kulki hän\nsuomalaisten joukossa ja levitti tuhoa, mihin hän tuli. Siitä syntyi\nviha erityisesti häntä vastaan ja kun miehet kerran kulkivat metsäistä\ntietä, käytiin odottamatta heidän kimppuunsa. Pyssyn luoti kaatoi\nTaneli Tiaisen, vieläpä uhattiin polttaa hänen talonsa ja tuhota koko\nhänen sukunsa.\n\nSinne oli Taneli jäänyt, kauas kotoaan vieraaseen maahan. Kun\npartiomiehet palasivat kotiseuduilleen, toivat he tullessaan nämä\nsurulliset viestit Tanelin kotiin. Sitä ja hänen ainoata lastaan\nKerttua hoiti Tanelin äiti, Tanelin vaimo oli kuollut muutamia vuosia\nsitten. Kun vanha Liisa sai kuulla, miten hänen pojalleen oli käynyt\nja että kostoa vielä uhattiin Tanelin perheelle ja kodillekin, täytti\nhuoli ja pelko hänen mielensä. Hänen miehensä oli aikoinaan kuollut\nsamanlaisella retkellä, hänen kotitalonsa oli ryöstetty ja hävitetty,\nitse oli hän kärsinyt kidutusta, oli kerran jo maannut köysissä\nryöstetyssä talossa ja viimeisessä hetkessä pelastunut liekkien\nvallasta. Kaikki nämä ja monet muut kovat kokemukset olivat tehneet\nhäneen syvän vaikutuksen. Hän oli ruvennut laulamaan itkuvirsiä, joita\nhän yksin ollessaan hyräili. Mieli oli käynyt araksi ja surumieliseksi.\nKun taas sissisotien kova kirous kohtasi hänen perhettään, masensi se\nhänet kokonaan, hän joutui melkein suunniltaan surusta ja huolesta.\nHänestä tuntui aivan mahdottomalta ruveta elämään sissiretkeilijäin\npääkulkuväylän varrella ja siinä kostontuojia odotella, ruveta pikku\nKertun kanssa hoitamaan ja hallitsemaan taloa. Hän tuumaili hylätä\ntalonsa ja lähteä pakolaisena umpimähkään kulkemaan pohjoiseen päin\netsimään turvallisempia seutuja.\n\nJuuri kun hän oli näissä aikeissa, sattui Yrjö tulemaan kylään. Kun hän\nkuuli kerrottavan Taneli Tiaisen kohtalosta ja Liisan tuumista, meni\nhän Liisan luo. Tanelin isä oli ollut hänen partiotovereitaan. Päätös,\njonka hän oli tehnyt ensimäisenä yönä Antin ja Ollin kanssa kulkiessaan\nsalolle, ja se elämän tehtävä, joka silloin oli hänelle selvinnyt, oli\nyhä syvemmälle hänen mieleensä juurtunut. Sen ohjaamana hän nytkin\nkiiruhti Liisan luo, ja neuvoi häntä rauhottumaan ja malttamaan\nmielensä. Mutta kun Liisa sanoi, ettei hän missään tapauksessa voi\njäädä entisille asuinpaikoilleen elämään, että hän menehtyisi tässä\ntuskaan ja pelkoon, ehdotti Yrjö, että Liisa muuttaisi poikansa\ntyttären kanssa hänen luokseen asumaan Ahmavaaralle. Siellä kaukana\nsoiden takana hän varmaankin saisi elää lopun ikäänsä rauhassa.\n\nMietittyään Liisa suostui. Yrjö tahtoi heitä heti lähtemään mukaan.\nLiisan oli sen vuoksi ryhdyttävä talouttaan hajottamaan. Mitä oli\nmetallitavaraa ja vähin rahaa, kaivettiin maahan. Vaatetavara ja\npuuastiat ja tarvekalut pantiin aittaan. Tanelilta oli talon ainoa\nhevonen jäänyt retkelle. Talon kaksi lehmää ja hieho sijoitettiin\nnaapuritaloihin. Salolle niitä ei voitu viedä, kun siellä ei\nollut rehua koottuna. Kahdessa päivässä saatiin koti hajotetuksi.\nKolkolta näytti autio talo, kun kolmannen päivän aamuna tyhjän talon\nikkunaluukut suljettiin, ovet teljettiin, ja koko talo hyljättiin oman\nonnensa varaan.\n\nSuksilla läksivät kaikki aamulla aikaisin liikkeelle. Hevosia ei\nollut paljon saatavissa ja toisekseen ei tiettömään saloon ollut\nhelppo hevosella kulkea. Kaksi miestä lähti heitä saattamaan.\nKaikilla oli heillä niin suuret kantamukset tavaraa, kuin suinkin\nkantaa jaksoivat: Liisan ja Kertun vaatteita, Liisan ketrinpuu, vähin\ntalouskaluja ja jonkun verran ruokavaroja niinkuin suoloja, jauhoja,\nvoita, hiukan jäätynyttä maitoa pojille tuomisiksi, ja muutamia\nleipiä. Saattajamiehet palasivat päivänmatkan päästä takaisin. Heidän\nkantamuksensa jätettiin siihen, puuhun ripustettuina. Siitä ne Yrjö\nparin päivän perästä nouti poikien kanssa. Liisa ja pieni Kerttu\nhiihtivät hitaasti, niin, että heidän täytyi viipyä matkalla kaksi\nyötä, jotka vietettiin nuotion ääressä. Perille pääsivät kolmantena\nmatkapäivänä iltahämärissä.\n\nKaikkien näiden seikkailujen vuoksi oli Yrjö viipynyt matkallaan kolme\npäivää kauemmin kuin alkujaan oli aikonut. Poikien pelko oli kyllä\nollut luonnollinen, mutta turha. Punainen taivaanranta oli ollut vain\nlaskevan auringon säteiden aikaan saamaa eikä tulipaloa.\n\nVarsin juhlalliselta tuntui sen päivän illallinen Ahmavaaran mökissä.\nParaiksi kaikki viisi mahtuivat pienen pöydän ääreen. Juhlallinen oli\nateria pojista, kun palavan päreen valossa kerran taas söivät leipää,\nvoita ja maitoa. Poikien paraat herkut tuntuivat tulokkaista taas\nerinomaisilta.\n\nIllalla neuvoteltiin, miten elämään ruvettaisiin, päätettiin, että\nLiisa ja Kerttu jäisivät heidän kanssaan asumaan. Kyllähän mökki oli\nahdas, mutta sopu sijaa antaa, sanottiin. Heille annettiin karsinan\npuoli tupaa olin- ja asuinpaikaksi. Yrjö ja pojat vetäytyivät toiseen\nkulmaan tupaa. Askareet jaettiin myöskin: Liisa saisi hoitaakseen\nkotiaskareet, ruuan valmistuksen ynnä muut semmoiset, Yrjö ja pojat\nhoitaisivat ulkotöitä, kalastaisivat ja metsästäisivät.\n\nRattoisammaksi kävi elämä siitä pitäen Ahmavaaralla. Kun Yrjö ja pojat\npalasivat väsyneinä pyydysretkiltään, oli kotona lämmin, siistitty tupa\nja maukas ruoka odottamassa. Ennen olivat he itse saaneet toimittaa\nkaikki kotiaskareetkin, jotka monesti olivat tuntuneet varsin ikäviltä.\nYrjö mielellään puheli Liisan kanssa entisistä ajoista ja poikien\noloon toi lapsellinen Kerttu vaihtelua ja iloa. Niin kului se talvi\nhiljaisessa aherruksessa. Tuli kevät ja kesä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKoti salon sydämmessä.\n\n\nKerran kauniina keskikesän päivänä lähtivät Yrjö ja pojat tavallista\npitemmälle retkelle. Yrjö halusi käydä tarkastelemassa maita vähän\nlaajemmalti. Hän tahtoi etsiä hyviä kalastuspaikkoja, katsella sopivia\nkaskimaita sekä yleensä vastaisen varalta oppia tuntemaan kaikki\nsuot, joet, lammet ja vaarat, siltä varalta että vainolainen joskus\nulottaisi partioretkensä tännekin saakka. Näistä tuumista oli hän jo\npitkin talvea puhunut, mutta oli tullut jotain lisäksi, joka vaikutti,\nettei Yrjö saanut rauhaa, ennenkuin oli tämän tutkimusretkensä tehnyt.\nJo useamman viikon aikana oli Yrjö aina silloin tällöin huomannut\nhienon savupatsaan kohoavan koilliselta taivaankulmalta, Korpivaaran\nrinteiltä. Hän oli ensin arvellut savua satunnaisten pyydysmiesten\nmajapaikalta nousevaksi. Mutta kun savupatsas oli jo muutaman viikon\naikana noussut samasta paikasta, täytyi siinä olla pysyväisiä eläjiä.\nOlivatko ne ystäviä vai vihollisia? Olivatko nekin uutisasukkaita,\njotka samoin kuin Ahmavaaralaiset aikoivat erämaahan taloa rakentaa,\nvai olivatko pakolaisia, jotka piilopirtissä odottivat rauhallisempia\naikoja, voidakseen palata entisille asumasijoilleen. Vai oliko sinne\nasettunut retkeileviä rajantakalaisia, jotka ehkä ulottaisivat\npartioretkensä tännekin savun ohjaamina. Vai olivatko ne, mikä olisi\nollut kaikkein pahinta, rosvoja, ulkopuolella lakia eläjiä, jotka\nsieltä käsin aikoivat maan vaivana, koko seudun vitsauksena ryöstämällä\nja rosvoamalla itseään elättää. Yrjö oli ainaisilla partioretkillään\ntullut varovaiseksi. Nytkin katsoi hän viisaammaksi ottaa selkoa tuon\ntaivaalle kohoavan savun aiheesta, kuin joutua yllätyksen alaiseksi.\n\nOli Juhannuksen jälkeinen viikko, kesä oli kauneimmillaan. Puut\nloistivat alkukesän heleän kirkkaan vihreässä puvussaan, aurinko\nhelotti syvän siniseltä taivaalta, ilma oli lämmin. Tämmöisenä päivänä\nlähtivät Yrjö ja pojat aikaisin aamulla retkelleen Hermin seuraamana.\nMukana oli Yrjöllä pyssy, pojilla vaan kevyet kirveensä vyön perään\npistettyinä. Yrjöllä oli sitä paitse pieni eväskontti selässä.\nKeveissä puvuissa, tuohivirsut jaloissa, iloisin mielin läksivät\nretkeilijät liikkeelle. Vaaroja kiipesivät, soita kaatoivat, metsiä\nkulkivat, tiheiden kuusikkojen läpi tunkeutuivat ja taas uusia vaaroja\nkiipesivät. Välistä sai kiertää aika mutkia päästäkseen jonkin lammen\ntai pehmeän suon ohi. Jokien yli oli mentävä jotain kaatunutta puuta\nlauttana käyttämällä.\n\nIltapuolella lähestyivät he Korpivaaraa. Hermin kutsui Yrjö luokseen\nja pani nuoresta koivusta väännettyyn vitsasköyteen, ettei se\nennenaikojaan ilmaisisi retkeläisiä. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin.\nYrjö oli huomannut, että savu kohosi vaaran etelärinteeltä, sen\nvuoksi hän nyt kulki vaaran pohjoispuolelle, kohosi vaaran harjalle ja\nlaskeusi sieltä varovasti alaspäin.\n\nIlta oli jo tulossa. Mutta pohjolan kesä-ilta on valoisampi kuin\ntalvinen päivä. Aurinko valaisi koko maiseman toistavan kirkkaaksi.\nVaaran eteläinen rinne oli jotensakin jyrkkä, jyrkästi kaartuvien\nkallioiden alapuolella oli tasainen kenttä, suurten koivujen, leppien\nja pihlajain täyttämä. Suurina, suorina kohosivat koivut vasten\ntaivasta. Hienolehtinen latvus kimalteli ihmeen heleänä alkukesän\ntäydessä rehevyydessä. Lepät muodostivat tiheitä pensaikkoja ja pihlaja\nkukki. Vähän matkaa kallionseinämästä oli aukeama, vihanta nurmen\nkaistale puiden välissä. Loivan rinteen alapuolella oli kaksi suurta\nkuusta. Ne olivat juurelta miehen sylyyttä paksummat, äärettömän\nkorkeat ja tuuheat. Pitkät oksat ulottuivat kauas sivuille ja maahan\nsaakka muodostaen väliinsä mukavan kammion. Kuusen latvat olivat täynnä\npunaisia kävynalkuja, ne olivat kukkalatvakuusia. Kuusien juurella oli\nkahden vankan juurihaaran välissä lähde, josta liika vesi valui pois\npientä purontapaista myöten.\n\nYrjö hiipi varovaisesti lähemmäksi, jätettyään pojat Hermin kanssa\njonkun matkan päähän. Päästyään pyöreälle kallion kielekkeelle, avautui\nhänen eteensä omituinen ja aivan odottamaton näky.\n\nSiinä oli koko talous. Koivujen syvälle alas riippuvia oksia oli\nsidottu yhteen ja niistä muodostettu vitmi. Yhteen sidottujen\noksien päälle oli pantu suuri tuohilevy, siihen koottu kuivia,\npehmeitä sammalia ja niiden päälle pantu pari vaatevaippaa. Siten\noli muodostunut kehto. Kehdossa virui iloisesti potkien ja nauraen\npuolialaston pulska, noin puolitoista vuotinen poika. Nuori äiti istui\nkelopölkyllä vitmin vieressä, puheli lapsensa kanssa ja heilutteli\nvitmiä. Kaikki olivat vaatteet puutteellisia, käsivarret paljaat,\njalat kengittä, sukitta, vähät vaatteet paikoin rikki. Mutta nuoruuden\nkukoistus esti sitä huomaamasta. Tuuhea, ruskea tukka oli kauniisti\nkoottu päälaelle. Hän milloin hyväili lastaan, milloin heilutteli\nvitmiä ja välistä nauroi kilpaa pikku poikansa kanssa.\n\n\"Vahoitukkaiseen, muurekukkaiseen, pääsköilintuiseen\", sanoi hän.\nJa hän luetteli kaikki mitä kaunista tiesi, pienet linnut, kukat,\noravanpoikaiset, sinisirkkuset, tuomenkukkaset, kaikiksi niiksi hän\nkutsui poikaansa, hän vertasi häntä kauneimpaan, miellyttävimpään, mitä\nhän tiesi. Kielen kauneimmat sanat hän omisti pojalleen.\n\n\"Pienuttani, poluttani, päivyttäni.\" Ja poika nauroi ja lepersi\näidilleen. Sitten äiti keinutteli vitmiä ja lauloi:\n\n    \"Lepän lynkkä liekuttaapi,\n    Koivun konkelo pitääpi.\n    Lepän lynkkä liekuttaapi\n    Koivun konkelo pitääpi.\"\n\nSiitä vähän matkan päässä oli koivuista ja pihlajista valmistettu majan\ntapainen; siinä oli joku vaippa, vähän tarvekaluja, pyssy, konttia,\npyttyjä. Lehtimajan molemmin puolin oli pihlajoita täydessä kukassa.\n\nKuusen juurella seisoi nuori mies, iältään ei paljoa yli\nkahdenkymmenen. Hän oli kookas ja solakka. Ruskea, kihartava tukka\nnäkyi niskaan lykätyn lakin alta. Rohkeapiirteiset avonaiset\nkasvot olivat vielä parrattomat. Mies näytti tällä hetkellä vähän\nneuvottomalta. Hän oli juuri ajanut metsästä kotiin pienen, mutta\npirteän, punaisen ja valkean, kyyttöselkäisen lehmän. Kuusen juurelle,\nlähteen kohdalle oli lehmä pysähtynyt rauhallisesti märehtimään.\nNäytti niinkuin mies olisi yrittänyt lypsämään, mutta ei tiennyt mihin\nlypsäisi.\n\n    \"Lepän lynkkä liekuttaapi\n    Koivun konkelo pitääpi.\n    Ota kenkä, lypsä lehmä,\n    Anna lapsen juoda jorraa\"\n\nlauloi nuori vaimo vitmiään hypitellen ja purskahti helakkaan nauruun.\n\nMies ei kuitenkaan kenkään lypsänyt, vaan otti lähteen reunalta\nuuden suuren ropeen ja lypsi siihen voimakasta maitoa. Pienemmällä\nropeella annettiin sitten pikkupojan juoda oikein kyllälteen. Poika\njoikin, hengitti syvään ja joi uudestaan. Ja äiti nimitteli häntä jo\nmaitoparraksi ja piimäsuuksi. Nuori mies heitteli pihlajan kukkia\nvaimonsa tukkaan, antoi hänelle ropeellisen karpaloita, jotka oli\nsuolta tullessaan poiminut, maahan oli hän nakannut kimpullisen kaloja.\nKun lapsi oli kyllälteen juonut, käski mies äitiäkin juomaan. Ja\nrohkeus ja nuoruuden ilo ja onni loistivat hänen silmistään.\n\nSilloin ei Yrjö enää malttanut pysyä paikoillaan kallion kielekkeellä.\nHän viittasi odottavia poikia luokseen, jotka Yrjön alkuperäisestä\nkiellosta huolimatta olivat yhä likemmäksi hiipineet.\n\n\"Täällähän onkin ystäviä\", huudahti hän sitten iloisesti. \"Terve Anni,\nterve Jaakko! Mistä te tänne olette tien löytäneet?\"\n\n\"Kas! Yrjökö se on! Ja Antti ja pikku Olli! Mistä ihmeestä te siihen\nolette tulleet, kun ei teitä tähän saakka ole missään näkynyt, eikä\nkuulunut.\"\n\nNäin puhelivat nuori mies ja vaimo vuorotellen. Yrjö ja pojat\nlaskeutuivat kalliolta alas, kättelivät ja asettuivat nuotiopuuksi\nvarustetulle kelohongan pölkylle istumaan. Siinä sitten tekivät selkoa\nvaiheistaan.\n\nKorpivaaran asukkaat olivat hekin samoilta seuduin kotoisin, kuin\nmissä Roivas-vainaan koti oli ollut. Olivat vieläkin lähempää Venäjän\nrajaa, Kirvesvaaran kylästä. Heidänkin kotinsa oli ryöstetty.\nVanhemmat olivat Jaakolta kuolleet, koti poltettu. Jaakko, joka oli\nuhkarohkea, huoleton, seikkailunhaluinen nuori mies, olisi mielellään\nliittynyt partiojoukkoihin, jotka kokoontuivat Pielisenjoen suulle\ntaistellakseen vihollisia vastaan ja puolustaakseen kotiseutuja.\nMutta hän oli sattunut menemään naimisiin, hänellä oli nuori vaimo ja\npieni poika. Sen kesän ja koko seuraavan talven olivat he kuitenkin\nviettäneet kotiseudullaan. Mutta kovin oli elämä ollut hankalaa.\nAinaista levottomuutta. Aina oli täytynyt varoillaan olla, usein\nmuutella asuinpaikkaa. Milloin oli oman maan miehiä kulkenut niillä\nmailla, milloin vainolaisia liikkunut. Omia miehiä piti auttaa ja\nneuvoa, hankkia heille muonavaroja ja opastaa. Ja mielellään heitä\nautettiinkin, mutta siitä johtui ainainen vaara, paitse että usein\noli vaikea hankkia mitä tarvittiin. Sillä kun oma väki oli paraiksi\nehtinyt hajaantua kukin asumasijoilleen, tuli useinkin jo vainolainen\nkulkien ryöstäen ja uhaten eteenpäin, etenkin haluten kostaa niille,\njotka olivat tavalla tai toisella olleet osallisina suomalaisten\nsissijoukkojen toimiin.\n\nElämä oli sen vuoksi ollut kovin huolekasta ja vaivaloista. Ja kun\nvihdoin pitkän talven jälkeen koitti kesä, päätti nuori pariskunta\nlähteä saloon asumaan rauhattomilta rintamailta, saadakseen siellä\niloita nuoresta onnestaan ja hoidella pikku polkastaan. He olivat vielä\nniin nuoria ja huolettomia, terveitä ja rohkeita. He olivat kasvaneet\nvauraissa ja onnellisissa kodeissa eivätkä viime aikojen levottomuudet\nolleet heitä masentaneet. Elämä sinisen salon helmassa, harmaan vaaran\nliepeillä, järvien ja jokien kaloilla, metsän riistalla, rinteiden ja\nsoiden marjoilla tuntui heistä viehättävältä. Kesäkuun alkupäivinä kun\nkevättulvat olivat asettuneet, olivat he lähteneet liikkeelle. Mukaan\noli otettu, minkä kantaa jaksoivat ja lehmä. Se oli heille välttämätön,\nkun oli pieni lapsi. Matka oli ollut hyvin vaivaloinen lehmän vuoksi.\nHitaasti oli kuljettu ja pitkiä mutkia oli tehty pehmeämpiä soita\nkierrellessä: Välistä oli Tähikki parka yrittänyt suohon vaipua.\nSuurella vaivalla oli voimakas Jaakko sen aina saanut autetuksi ylös.\nMonen mutkan ja vaivan perästä olivat viimein saapuneet Korpivaaran\nrinteille ja tähän taloksi asettuneet. Näin kertoivat Jaakko ja Anni\nvaiheistaan.\n\n\"Ja tässäkö olette eläneet ja tuossa majassa maanneet?\"\n\n\"Tässä olemme olleet. Ja hyvä tässä on ollut olla. Jaakko pyytelee\nkaloja, ampuu silloin tällöin linnun. Tähikki antaa meille maitoa, ja\npikku Jaakko se kasvaa ja vahvistuu.\"\n\n\"Ettekö meistä mitään kuulleet, kun ette samoille vaaroille asettuneet\nmeidän kanssa\", kysyi Yrjö.\n\n\"Tiesimmehän teidän jonnekin lähteneen, mutta emme ollenkaan tienneet\nedes minne päin olitte kulkeneet.\"\n\n\"Tähänkö aiotte eteenkin päin jäädä?\"\n\n\"Siitäpä tuo on tuntunut. Kaunis on paikka ja suojaisa.\"\n\n\"Hyvähän tässä kesän aikana on olla, mutta kesän jälkeen tulee syksy ja\ntalvi. Eikä tuommoisessa majassa talvea eletä pikku lapsen kanssa, ei\nedes syyssateilla säätä pidetä. Lähtekää Ahmavaaralle, asettukaa sinne\nmeidän kanssamme elämään. Rakennamme yhdessä teille majan. Kalastamme,\nmetsästämme yhdessä. Ja jos vainolainen näille maille osuisi tulemaan,\nniin onhan turvallisempaa, jos elämme vähän useampia yhdessä. Meillä on\nAhmavaaralla jo vähän talon alkua. Ja kun tulee rauhallisemmat olot,\nraivaamme Ahmavaaran rinteille kasken.\" Näin selitteli Yrjö.\n\n\"Lähdemme vainenkin, miksikä emme lähtisi, vai mitä arvelee Anni\",\nsanoi Jaakko.\n\n\"Rattoisampihan on yhdessä elää. Jos vain meistä huolinette?\"\n\n\"Miksikä emme! Ja tuottehan te mukananne lehmän, joka on meidän\nasutukselle hyvin tervetullut. Meillä ei ole vielä karjaa muuta kuin\nruskohieho, jonka Liisa muori puuhasi viimeisellä talvikelillä.\"\n\n\"Liisa, kuka Liisa on? Onko teitä muitakin Ahmavaaralla eläjiä kuin te?\"\n\nNiin puhelivat tuttavat keskenään. Yrjö kertoi heidän asumuksestaan ja\nelämästään. Jaakon tuomista kaloista valmistettiin illallinen. Sitten\nasetuttiin yösijoille. Päätettiin heti aamulla ryhtyä muuttohommiin.\nYrjö ja Antti auttaisivat Jaakkoa kantamaan heidän vähiä tavaroitaan.\nAnni saisi kantaa pikku Jaakkoa ja Olli ajaa lehmää.\n\nSeuraavan päivän illan suussa saapuivat retkeläiset Ahmavaaralle.\nAluksi asettui Jaakko joukkoineen Yrjön kanssa yhteen asumaan. Ahtauden\nvuoksi makasivat miehet enimmäkseen majassa, jossa Yrjö ja pojat ensi\naikoina olivat asustaneet, naiset ja pikku Jaakko tuvassa. Kuitenkin\npäätettiin heti ryhtyä uusille tulokkaille omaa mökkiä rakentamaan.\nJaakko valitsi mökin paikan samalta rinteeltä, missä Yrjön mökki\noli. Työ sujui nyt koko joukon nopeampaan kuin ensimäistä mökkiä\nrakentaissa, työvoimia oli enemmän ja pojatkin olivat jo varttuneempia\nja tottuneempia. Ja hyvissä ajoin, vielä kesän paraimmillaan ollessa\nvalmistui Jaakolle ja hänen joukolleen asumus, vaikka se tehtiinkin\nmelkoista suuremmaksi kuin ensimäinen talo.\n\nKun siirtokunta nyt oli kasvanut ja täyttä totta oli ryhdyttävä\nAhmavaaran rinteille asumaan, oli myöskin tarkemmin mietittävä, miten\nelämä oli järjestettävä. Tähän saakka, kohta vuoden ajan olivat Yrjö\nja pojat eläneet yksinomaisesti metsän ja jokien ja järvien antimilla.\nPitkinä aikoina ei ollut leipää yhtään ruuaksi. Silloin tällöin sitä\nsyötiin vain makupaloina. Ne vähät jauhot, mitkä oli saatu, oli\nkontissa kannettu kahden päivämatkan takaa. Usein ei näitä matkoja\ntehty, jo senkin vuoksi että Yrjö ei mielellään halunnut saattaa\nolinpaikkaansa aivan yleisesti tunnetuksi. Toisekseen oli matka\nrintamaille hyvin hankala, tietöntä taivalta, pehmeitä, vain suksilla\nkuljettavia soita. Usein oli suurena osana taakasta suola. Sillä sehän\noli myös kantamalla tuotava ja ilman sitä oli aivan mahdoton tulla\ntoimeen. Leivän aseman sai täyttää kuivattu kala sekä kuivatut linnun\ntäkät. Keittoruokana käytettiin tuoretta kalaa sekä lintua, jonkun\nkerran oli rihmasista saatu jänis. Meidän aikaista lintupaistia ei\nnämä keitot olleet, sillä linnut keitettiin suolavedessä ilman muita\nlisäyksiä. Vaihteena ruokajärjestyksessä olivat marjat. Ne olivat\nmaukkaita ja terveellisiä. Lakkoja käytettiin syyskesän ja syksyn\naikana, puoloja ympäri vuoden. Niitä koottiin monet astiat täyteen\nja säilytettiin talvella jäätyneinä. Etenkin pidettiin niitä sairaan\nruokana, jos kellä sattui niitä satunnaista vaivaa tahansa olemaan,\ntuotiin aina ropeessa puoloja syötäväksi.\n\nNäinkin oli toimeen tultu, nälkäisenä ei ollut kenenkään tarvinnut\nmaata mennä. Ja nahkoja oli heillä aina sen verran varastossa,\noravan nahkoja, joku ketun ja näädän nahka, että niillä saattoivat\nitselleen vaihtaa välttämättömiä tarpeita: suolaa, ruutia, lyijyä,\nrautaa, vaatetta ynnä muuta sellaista. Mutta tämmöinen elämä tuntui\nepävarmalta, metsän ja veden riistaa oli vielä runsaasti, mutta\nvähitellen se varmaankin alkaisi vähetä ja loitota. Myöskin ikävöivät\nuutisasukkaat leipää ja maanviljelijän rauhallisempia töitä. Kun\nnyt uutisasukkaiden luku oli lisääntynyt, kun oli saatu oivallisia\ntyövoimia lisää, ruvettiin tuumimaan varsinaisten viljelysten\naikaansaamista. Peltoja ei tietysti ajateltu kuokkia, vaan kaskeamalla\naiottiin ryhtyä viljaa hankkimaan.\n\nTänä kesänä ei kuitenkaan voitu enää saada kaskea poltetuksi, koko\nseuraava talvi oli vielä elettävä metsän varassa ja vieläpä sitä\nseuraava. Mutta ensimäisiin varustuksiin oli jo tänä kesänä ryhdyttävä.\n\nNykyiseen aikaan hakataan kaskiksi lehtoja ja huonometsäisiä maita,\ntoisin silloin. Yrjö ja Jaakko valitsivat paljon asiata tuumailtuaan\nja monta päivää sopivaa paikkaa etsittyään huuhtapaikaksi parin kolmen\nvirstan päästä asumuksilta loivasti etelään viettävän vaaran rinteen,\njossa kasvoi vankkaa metsää, ikihonkia, suuria kuusia ja joukossa joku\nkoivu, jolla oli runkona paksu hirsi ja oksia ja lehtiä vain korkealla\nhonkien latvojen tasalla. Paikka valittiin melkein vaaran harjalta,\nkorkealla olevaan laakson tapaiseen viettävä rinne, jottei sinne halla\njaksaisi kiivetä, jos sattuisi aikaisin ennen viljan kypsymistä hallan\nhuuru soista kohoamaan.\n\nEnsimäiseksi tehtäväksi tuli halmeen alueen määrääminen. Se määrättiin\nhuimaavan suureksi, kokonaista viisi tynnyriä ruista oli siihen saatava\nkylvetyksi. Rohkea- ja hurjaluontoinen Jaakko, se huuhdan niin suureksi\nväkisinkin tahtoi, Yrjö olisi aluksi tyytynyt vähempään. Mutta Jaakko\nsanoi, että samalla kun tuli polttaa pienemmän kasken, polttaa se\nsuuremmankin, ja kun kerran puuhiin ryhdytään, ryhdytään suuriin,\nkerrankin on päästävä säännöllisiin oloihin, ruvettava leipää syömään,\nniinkuin ihmiset muuallakin tekevät.\n\nSeuraava tehtävä oli huuhdan rajojen merkitseminen. Se tehtiin siten,\nettä puita \"rastittiin\" aiotun huuhdan reunoja myöten, kirveellä\nveistettiin pilkkoja, \"rasteja\" puihin.\n\nSe suoritettiin niin pian kuin paikka oli saatu valituksi, jo samana\nkesänä heinäkuussa. Samana kesänä myös alkoi säännöllinen työskentely\nkaskimaalla. Ensiksi hakattiin kirveellä poikki kaikki nuoret vesat\nja hennot puut. Se oli suuri työ sekin, johon meni hyvä osa kesää,\nvaikka sitä ei aivan yhtämittaisesti tehty. Työssä olivat osallisina\nmyöskin pojat, jotka kassaroilla rapsivat poikki vesoja ja varpuja.\nSamalla kolottiin myös suuria ikihonkia ja siten seisautettiin niissä\nkasvunvoima sekä saatiin ne hiukan kuivahtamaan.\n\nKoko siirtokunnalle iloksi poltettiin jo sinä kesänä pieni kaski\naivan talojen läheisyydestä. Siitä oli edellisenä talvena kaadettu\nhirsimetsä pois rakennustarpeiksi ja polttopuiksi. \"Pitäähän tämä\ntalon ympärystä tehdä vähän iloisemmaksi ja kauniimmaksi ja hakata\ntähän vähän aukeata\", oli Yrjö tuuminut. Niinä aikoina, jolloin metsät\npeittivät suurimman osan maata, tuntui pakolaisista, jotka saivat\nelää koskemattoman ikimetsän keskellä, iloiselta saada vähän aukeata\ntalonsa ympärille. Hakattujen puiden kohdalle oli jäänyt ruma ryteikkö,\nlatvuksia, oksia ja nuoria puita. Juuresta oli jo noussut joukko\ntuoreita vesoja. Pieni ala tästä raivattiin ja varustettiin kaskeksi\nja poltettiin eräänä tyynenä heinäkuun päivänä. Tuhkamujuun sitten\nkylvettiin nauriinsiementä eli \"sylettiin\" niinkuin nauriin siemenen\nkylvämistä vieläkin nimitetään, sillä siemenet puhallettiin suusta\nja saatiin siten kylvös sopivan harvaa. Nauriin siemeniä oli Yrjö jo\nedellisenä talvena varustanut, oli ostanut niitä muutamia lusikallisia\nHernevaaran Parviaisilta.\n\nNauris nousi pian taimelle, tumman viheriät karvaiset lehdet verhosivat\nennen pitkää tiheänä peittona enimmän osan mustaa kaskimaata. Elokuun\nalkupäivinä naurismaata harvennettiin. Sieltä täältä nyhdettiin taimia.\nOllista oli aluksi hyvin sääli, kun kauniita taimia nyhdettiin maasta\npois ja siten haaskattiin muka hyvää satoa. — \"Olisivathan nuokin\nsiihen mahtuneet.\" — Mutta kun hän huomasi, että toisissa taimissa jo\noli sormenpään kokoisia nauriita ja että hän saisi ne kaikki, oli hän\nmahdottoman iloinen.\n\nSyksyllä korjattiin nauriit, ja olivat ne aika suuria, keltaisia. Mitä\nei syksyllä syöty, pantiin talven varaksi maahan kaivettuun kuoppaan.\nErinomaisen hyvältä maistui siirtolaisista nauriista valmistettu ruoka:\nhauikkaat ja lohko. Sitä paremmalta kun muuten saivat elää melkein\nyksinomaan kalan ja metsänriistan varassa. Leipää saatiin harvoin.\nMuutama vuosi oli vielä odotettava, ennenkuin oman pellon viljasta\nleipää voitaisiin paistaa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nAntti suolan haussa.\n\n\n\"En minä tätä ruokaa voi syödä\", sanoi Antti eräänä päivänä\nruokapöydässä. Pitemmän aikaa oli hän pyöritellyt suussaan lihapalasta\nja viimein väkinäisesti sen nielaissut.\n\n\"Syö keittoa, poika\", sanoi Yrjö. \"Sitä minä en voi syödä ensinkään, se\non kerrassaan inhottavaa.\"\n\n\"Eihän se hyvää ole, mutta minkä sille teet. Sanotaan että 'leikki\ntuli kun leipä loppui, tuska tuli kun tupakka loppui', mutta mitä se\ntupakan nälkäkään on suolan nälkään verrattuna. Kaikki ruoka maistaa\ninhottavalta ilman suolaa. Mutta täytyy koetella tottua siihenkin.\"\n\n\"En minä siihen koskaan totu. Vanha Liisakin sanoo, että hän mieluummin\non syömättä, kuin syö tätä tuimaa ruokaa. 'Sydänalaa tuimeltaa niin',\nhän sanoo. — Mutta minäpä lähden suolaa hakemaan\", sanoi Antti.\n\n\"Sinäkö, ethän sinä poikaseni voi lähteä\", sanoi Yrjö. \"Minunhan se\nolisi lähdettävä, mutta en oikein pääsisi lähtemään, kun loukkasin\njalkani. Lähteköön mieluummin Jaakko. Se nyt on ollut niin suuressa\ninnossa saadakseen tupaansa valmiiksi. Sinä olet vielä niin nuori, etkä\ntiedä mitä vaaroja voi sattua.\"\n\n\"Kyllä minä lähden, kun lähdenkin\", intoili yhä Antti.\n\nJa kun asiasta oli tarpeeksi keskusteltu ja Antti yhä pyysi, suostui\nviimein Yrjö.\n\nSen jälkeen kun uutisasukkaat olivat Ahmavaaran rinteille muuttaneet,\noli silloin tällöin käyty suoloja hakemassa ihmisten ilmoilta. Suolan\nsaanti oli ylimalkaan hankalaa. Sen jälkeen kun vanha Suomi oli muusta\nSuomesta lohkaistu, oli suola ollut Karjalaan tuotava joko Loviisasta\ntai Oulusta. Veneillä tuotiin sitä Saimaan eteläkulmauksista kesällä.\nHevoskyydillä talvella halki Suomen. Kun se oli näin hankalasti\nhankittavaa, oli se myös kallista. Oravan nahoilla sitä vaihdettiin.\nMutta ilman sitä ei tultu toimeen. Suola teki yksinkertaisen ruuan\nmaukkaaksi ja moni käytti sitä runsaasti, ehkä liiankin runsaasti.\nToiset sanoivat, että kun syö paljon suolaa, niin paremmin jaksaa\nkestää vaihtelevien ilmojen koleutta, syksyn kosteutta. Joka\ntapauksessa oli sen käytäntöön niin totuttu, että inhottavalta kaikki\nruoka maistui, kun suola sattui loppumaan.\n\nViime talvena oli Yrjö käynyt suolan haussa. Kevään kuluessa oli se\nvähitellen huvennut ja sydänkesällä oli se kokonaan loppunut. Yrjö ei\npäässyt hakemaan, kun oli sattunut loukkaamaan jalkansa, ja Jaakko oli\nniin innokkaasti valmistellut tupaansa, ettei ollut malttanut lähteä.\nYrjö ei mielellään päästänyt Anttia yksinään pitemmälle retkelle, mutta\nkun viime aikoina ei ollut kuulunut mitään pahempia viestejä ja kun\nsuolan puute todellakin oli niin vastenmielinen, suostui Yrjö viimein\nAntin pyyntöön ja antoi hänen lähteä yksin suolanhakuretkelle.\n\nMatkavarustuksiksi sai Antti uudet mukavat virsut jalkaansa, suuren\nkontin selkäänsä, muutamia kimpullisia oravannahkoja kupeelleen, hiukan\nkuivaa haukea evääksi ja puukon vyölleen. Aamulla lähti hän liikkeelle,\nkulki kankaita, kaaloi soita, lepäsi yönsä kangasmaan reunassa joen\npolvekkeen kohdalla, kulki lautalla joen poikki, hiihti suksilla\npehmeän rahkasuon yli, kulki taas kovempia maita, kiipeili vaarojen\nyli ja tuli niin entisille kotiseuduilleen, jossa ei ollut käynyt\nsen jälkeen kun Yrjön ja Olli-veljensä kanssa vanhempiensa kuoleman\njälkeen oli lähtenyt salolle, jonne heille sen jälkeen oli uusi koti\nmuodostunut.\n\nAntti kulki entisen kotinsa raunioille. Siinä olivat mustuneet hirret\npaikoillaan, koskematta. Lepän vesoja, horsman varsia ja angervoita\nnousi rehevinä hirsien välistä. Siihen istuutui Antti hirrelle, katseli\nkotinsa raunioita ja muisteli entistä kotiaan. Muisteli isäänsä, tuota\nuljasta miestä, Karjalan rohkeitten partiomiesten päällikköä, hellää\nperheen isää, muisteli äitiään, lapsuutensa päivien aurinkoa. Mieli\nkävi surulliseksi. Poissa olivat ne, jotka olivat hänelle läheisimmät\nolleet.\n\nMutta tosi toimi kutsui häntä. Yrjön kertomusten kautta oli isän kuva\nkirkastunut hänen mielessään sankarien sankariksi ja hänessä kyti\npalava halu tulla isän kaltaiseksi. Se ajatus hänet nytkin ohjasi\nmuistamaan retkensä tarkoitusta.\n\nYrjön neuvoa seuraten Antti kulki Hernevaaran taloon, jossa eli\nParviaisten kuuluisaa kauppiassukua. Siihen aikaan maakauppa oli\nlaissa kielletty. Mutta oli muodostunut taloja, sukuja, jotka sitä\nharjoittivat ostaen nahkoja ja muita maan tuotteita ja myöden\nvälttämättömimpiä tarpeita, suoloja, rautaa y.m. koko maakunnan\nmenestykseksi. Hernevaaralle, Parviaisten taloon suuntasi nyt Antti\nkulkunsa. Vauras talo näytti lähemmäksi tultua autiolta. Ovet olivat\nleikkimillä suljetut eikä ihmisiä näkynyt missään. Kun Antti siinä\nseisoskeli ja ovia tunnusteli, ilmestyi kuitenkin jostain vanha mies\nkysymään Antin asiata.\n\nKun Antti selitti kuka hän oli ja millä asialla hän kulki, sanoi mies:\n\"Voi poika parka, pahaan aikaanpa retkellesi läksit. Vainolainen\non taas liikkeellä. Joukottain on heitä kulkenut, eivät ole vielä\nehtineet tuhojaan tehdä, mutta kostontuumat kuuluu heillä olevan\nmielessään. Viime kevättalven aikana meidän puolen miehet retkeilivät\nkaukana Laatokan rantamailla, sitä nyt kostavat. Meidän talon väki\non vetäytynyt salolle piilopirtteihinsä. Mitenkä se Yrjö noin nuoren\nmiehen yksin päästi näin vaaralliselle retkelle.\"\n\n\"Emme me tienneet vainolaisten tänä kesänä liikkeellä olevankaan,\nja kun suolannälkä alkoi kovin tukalalta tuntua, läksin minä suolan\nhakuun.\"\n\n\"Suolaa minä sinulle vielä voin toimittaa, mutta laittaudukin sitten\npian turvallisemmille seuduille.\"\n\nMies otti Antin kontin ja oravan nahat ja katosi hetkeksi jonnekin\nrakennusten väliin. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin kontti suoloja\ntäynnä. Kontti sovitettiin Antille selkään, viilekkeet asetettiin\nmukavasti olan yli. Mies toimitti Yrjölle terveisiä, antoi Antille\nohrakokon puolikkaan käteen, toisen sanoi konttiin panneensa suolojen\npäälle ja neuvoi pojalle tien alun.\n\nRaskas taakka selässään läksi Antti kotia kohden astelemaan. Vaikka\nmies olikin häntä varoitellut, ei hän ymmärtänyt peljätä, vaan kulki\npitkin vaarojen ja talojen välistä leveätä polkua.\n\n\"Seis briha [poika]! Kunnepa proidit [kuljet]\", kuului äkkiä\npensaikosta tien varrelta. Siinä oli kuusimiehinen joukko parrakkaita\nVenäjän Karjalan miehiä nurmekkeella tuuhean kuusen ja lepikön välissä.\n\nAntti olisi mielellään lähtenyt livistämään, mutta se oli mahdotonta.\nEnnenkuin hän oli ensi hämmästyksestään toipunut, oli joukon nuorin\nmies käynyt häneen käsiksi.\n\n\"Mitä suntsassa [kontissa] kannat, talot ovat tyhjänä, asukkaat eäreh\n[pois] männeet, biegloina [pakolaisina] elävät metsiss. Tästähän saamme\noppaan\", tuumailivat miehet.\n\nAntin kontti tutkittiin ja otettiin häneltä pois ja hän itse otettiin\nvangiksi. Kun häneltä kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän viattomasti\nnimensä. Siitä rajantakaiset saivat vain uutta yllykettä, kun kuulivat\nhänen olevan kuuluisan partiopäällikön Roivaan pojan. Sen jälkeen\nAntti kuitenkin kävi varovaisemmaksi, ja kun he urkkivat, missä kylän\nasukkaat metsissä piilivät, ei Antti enää ollut halukas vastaamaan.\nToiselta puolen ei hän juuri muita piilopaikkoja tiennytkään kuin\nAhmavaaran.\n\nVenäjän Karjalan miehiä ei vielä ollut suurempaa määrää liikkeellä,\npienissä ryhmissä kulki heitä muutama kymmenkunta etujoukkoina\nodotettaville suuremmille joukoille. He eivät sen vuoksi yritelleet\nsuurempien kylien kimppuun, vaan halusivat mieluummin yllätellä\npakolaisia piilopirteissään. Tiettömille taipaleille lähteminen salojen\nkätköistä etsimään asumuksia oli kuitenkin vaikeata, sen vuoksi olivat\niloissaan, kun saivat Antin kiinni, toivoen hänestä opasta itselleen.\n\nAikansa levättyään lähtivät miehet liikkeelle, kiipesivät läheisille\nvaaroille seutuja tähystelemään. Siten tulivat he Honkavaaralle,\nsamalle, jossa Yrjö poikien kanssa oli heidän ensimäisellä retkellään\npysähtynyt saloja tarkastamaan. Vieraat miehet näkivät tästä laajan\nmaiseman edessään, näkivät vaaran vaaran takaa kohoavan, pohjoisessa\nlaajan suo-alueen ja sen takana taas uusia vaaroja. Kaukana häämöitti\nmyös Ahmavaara ilta-auringon valaisemana. Ahmavaaran kupeelta näkyi\nselvästi savupatsas suorana kohoavan taivasta vasten viimein hälveten\nnäkymättömiin.\n\n\"Katsokaa, miehet, tuolla kohoaa savu taivasta kohti, siellä on\nbiegloita, eikä niitä siellä ole äiä, sinne on meiän mentävä\",\ntuumailivat sissit. \"Pojan täytyy opastaa meidät sinne.\"\n\nAntti muisti, kuinka hän heidän ensimäisellä retkellään oli omaksi\nhuvikseen tehnyt tulen ja Yrjö siitä oli kiihtynyt. Nyt hän käsitti,\nkuinka oikeassa Yrjö oli ollut. — Varmaankin ne siellä Ahmavaaralla\nolivat laittaneet lehmisavun vain, turhan päiten tulta polttivat.\nOikein se häntä huolestutti ja harmitti. Sitä myöten kun sissit\nkatselivat savua, kohosi into heissä. Paljon siellä ei voi olla\nasukkaita, mutta ketä ovat, kenties mitä aarteita ovat sinne kätköön\nvieneet. Ja yhä kiihkeämmin alkoi mieli sinne palaa. Miehet kyllä\nkäsittivät, että sinne ei ollut niinkään helppo päästä suurten soitten\nyli, ja sen vuoksi he vaativat Anttia oppaaksi. Mutta Antti vaikka\nolikin nuori, oli jo varttunut vahvaksi ja jänteväksi, vaarallinen\naika ja metsästysretket ja monet seikkailut olivat häntä aikaisin\nkehittäneet. Ja hänhän oli Roivaan poika, Yrjön kertomukset isän\nseikkailuista olivat hänen mielessään kasvattaneet palavan halun kokea\nsamanlaisia seikkailuja. Sen vuoksi hän varmasti kieltäytyi opastamasta\nsissejä Ahmavaaralle. Sissit siitä yltyivät ja sitoivat hänen kätensä\ntiukasti kiinni. Mutta Antti pysyi lujana.\n\nIlta oli jo käsissä ja sissit päättivät joksikin aikaa asettua\nlevolle. Penkereellä vuoren rinteellä illastivat ja sitten rupesivat\nmakaamaan. Antille ei illallista annettu ollenkaan, pilkaten tutkittiin\nhänen konttiaan ja yksi sisseistä kaatoi häjyyksissään osan hänen\nsuoloistaan maahan, kalleista ja niin suuresti ikävöidyistä suoloista.\nVarovaisuuden vuoksi eivät sissit tehneet tulta, vaikka yö oli viileä.\nAntin käsiä kirvelivät tiukat siteet, jonka vuoksi hän ei voinut\nnukkua. Siinä viruessaan mietti hän kohtaloaan; millään hinnalla hän\nei olisi suostunut ohjaamaan sissejä omaan rauhalliseen kotiinsa,\nennen saisivat kiduttaa häntä vaikka miten. Päinvastoin, hän halusi\nsuoranaisesti ryhtyä kotiaan puolustamaan ja taistelemaan sissejä\nvastaan.\n\nYön kuluessa selvisi hänelle vähitellen seuraava tuuma. Joskus\npyydellessään haukia, poimiessaan muutamia ja etsiskelyssään\nvesilintuja oli hän samoillut suo-alueella laajalti ja tunsi seudut\ntarkasti päivämatkan päästä Ahmavaarasta. Hän tiesi että suo toisin\npaikoin oli niin pehmeää, ettei siitä mitenkään päässyt kulkemaan.\nEräässä paikassa pistäytyi lounaisesta käsin kovempaa maata ikäänkuin\nkapea, pitkä niemeke tähän pehmeään hyllyvään hetteeseen. Tälle\nniemekkeelle päätti hän ohjata sissit ja sitten koettaa itse paeta.\n\nYön viileyden vuoksi eivät sissit kauan maanneet, vaan nousivat jo\nkohta auringon nousun jälkeen ylös, pudistelivat vilua ruumiistaan\nja valmistautuivat liikkeelle lähtemään. Antti tuumien aikeensa\ntoteuttamista oli myöntyvinään. Valitteli vilua ja nälkää ja pyysi\nruokaa. Sissit lupasivatkin ruokaa, jos hän suostuisi opastamaan heitä\nmetsäasumukselle. He nähtävästi toivoivat sieltä itselleen mukavaa\nasemapaikkaa ja sen vuoksi olivat niin kiihkeitä sinne pääsemään. Antti\noli hädissään suostuvinaan. Hänen käsisiteitään hiukan hellitettiin ja\nniin lähdettiin liikkeelle, Antti oppaana muiden edellä.\n\nKoko päivän kulkivat miehet eteenpäin ensin vaarojen yli ja sitten\nkangasmaata ja suota. Iltapuolella joutuivat Antin ohjaamina kapealle,\nsoiden koskeen pistävälle kangasniemekkeelle. Siinä sattui olemaan\nmatala hiekkainen kunnas. Sen juurelle asettuivat sissit lepäämään,\nhyväksi onneksi ennen kuin olivat huomanneet, minkälaiseen umpimutkaan\nolivat joutuneet. Vaikka olikin kesäinen aika, oli edellinen yö\nollut kylmänlainen, eivätkä sissitkään olleet voineet paljon nukkua.\nAurinko paistoi nyt lämpimästi. Ja kun he asettuivat hiekkakummulle\nlepäämään tuuheain honkain suojaan, niin ei enää sen miellyttävämpää\nolinpaikkaa voinut löytyä. Ihana lämmin säteili kuivasta kangasmaasta\nja tuuhean hongan latvus suojeli suoranaisilta auringonsäteiltä.\nKun siihen pitkäkseen heittäytyivät, alkoi ruumista suloisesti\nraukaista. Kun vielä olivat syöneet vankan aterian kissoistaan,\nkotoa tuotua kalakukkoa, valtasi torkka väkisinkin rotevat Karjalan\nsissit. Ja miksikä eivät olisikin levänneet? Minne heillä kiire eli.\nMalttamattomina olivat lähteneet liikkeelle ennen muita, etujoukkona\nvakoilemaan ja tiedustelemaan. Pienellä kumpareella soiden keskellä\nolivat erittäin turvallisessa paikassa, tässä oli heidän hyvä levätä\nmatkan vaivoista väsyneinä.\n\nPetri niminen sissi, joka oli nuorin joukossa, pantiin vahtimaan.\nHän asettautui mukavaan asemaan ja yritteli puhelemaan Antin kanssa.\nMutta Antti oli nukkuvinaan eikä antautunut pitempiin pakeisiin.\nRuumista raukasi Petriltäkin. Yön kylmän, matkan vaivojen jälkeen\noli niin hyvä tässä lämpimällä kumpareen rinteellä loikoa. Ajatukset\nkulkivat vähitellen kauas pois Aunuksen maille. Siellä oli Petrillä\nmielitiettynsä ja hän näki ajatuksissaan kotikylänsä, josta kaikki\nmiehet olivat retkeilemään lähteneet; kotiin oli vain jäänyt naisia,\nvanhuksia ja lapsia. Naiset siellä illoin kävelivät yhdessä kylän\nkadulla, puhellen miehistään, veljistään ja ystävistään, jotka olivat\nlähteneet kaukaiseen vieraaseen maahan vanhoja seikkailuja kostamaan ja\nuusia kokemaan. Ja vähitellen sulkeutuivat Petrin silmät ja hän vaipui\nunien helmoihin, siirtyi kaukaiseen kotikyläänsä.\n\nSitä oli Antti varronnut, nyt oli tullut se hetki, jota hän oli\nodottanut. Nyt oli hänen paettava sissien käsistä, jos milloin. Mutta\nhänellä oli kädet vielä siteissä ja hän oli Petrin ja muiden sissien\nvälissä pengermän rinteellä. Pitemmän aikaa oli hän siteitään koettanut\nhivuttaa auki. Nyt hän vartiainsa nukkuessa voi käyttää hampaitaankin\napunaan. Siten sai hän viimein kätensä vapaiksi. Varovaisesti\nkohottautui hän istualleen, nelin kontin harppaili hän Petrin yli hänen\nheräämättään ja nyt ulos kankaalle pakoon. Mutta — suolat. Ne tulivat\nAntille mieleen. Niitä varten hän oli retkelleen lähtenyt ja palaisiko\nhän nyt ilman suoloja kotiin. Kyllähän yksi sisseistä oli kaatanut\nosan suoloista pois, mutta oli niitä vielä enin osa kontissa jäljellä.\n— Tuolla oli kontti muiden tavarain kanssa yhdessä kasassa, tuossa\npuolittain sissien laukun alla. Mutta laukun päällä oli yhden sissi,\npää. Varovaisesti hiipi Antti tavarain yläpuolelle ja koetti vetää\nkonttiaan esille. Kontti tulikin, mutta toinen viileke oli tarttunut\nlaukun reunassa olevaan koukkuun ja sen kautta tuli Antti vetäisseeksi\nlaukkua vähän syrjään. Mies, jonka pää oli laukulla, makasi hyvin\nkeveästi. Hän siitä melkein heräsi.\n\n\"Petri, mikä hätänä”, huudahti hän.\n\n\"Ei mikään ole hätänä\", vastasi Petri. Hän oli ajatuksissaan kaukana\nAunuksessa eikä siellä ollut mikään hätänä.\n\nAntti oli kuitenkin saanut konttinsa irti, sovitti sen selkäänsä ja\nlähti kulkemaan kankaalle. Hän suuntasi kulkunsa pehmeään rahkasuohon\npistävän kovemman maan niemekkeen kärkeen. Keveästi, puolijuoksua kulki\nhän. Jo pääsi hän viimeiseen kärkeen. Siinä oli vanhastaan kätkössä\nsuksia. Antti kiirehti pensaikkoon ja löysikin kaksi paria. Toisen\nparin otti Antti itselleen, toisen hän painoi pehmeään suohon niin,\nettei kärkeäkään näkynyt. Sitten nousi hän suksilleen ja alkoi hiihtää\nsuolle.\n\nMutta pensaikon laidassa oli kuovilla pesä ja siinä pienet poikaset.\nKuovi pelästyi Anttia, pyrähti lentoon ja alkoi huutaa — eeii, eeii,\neeii —. Omaan tapaansa hätäisesti lennellen se vihelsi ilmassa. Kuovin\nhuuto herätti herkkäunisen miehen, joka ei ollut ehtinyt vaipua\ntakaisin uneen. Hän alkoi kuunnella kuovin huutoa. Sitten nousi hän\nistualleen.\n\n\"A missä briha, Pedri\", huusi hän.\n\nPetri heräsi samassa ja muutkin sissit. Siinäkös hälinä syntyi. Kilvan\nhuusivat miehet. Ken torui Petriä, ken sadatteli poikaa.\n\n\"Petri, senkin vartia, — jos jonniinlaisia vartijoita niitä on. —\nPerhanan briha, lensi kuin lintu tiehensä. Mutta katsokaa veljet,\ntuolla menee briha. Kiinni otamme pakolaisen. Ja kun vielä kerran\nmeidän käsiimme joudut, et toista kertaa yritä. Kunhan sulan lyijyn\nvalamme kulkkuusi, niin et enää pakene.\"\n\nNiin uhkailivat miehet. Mutta suolla hiihteli Antti. Miehet\nhuomasivat hänet ja riensivät takaa-ajamaan. Antti kyllä ponnisteli\neteenpäin, minkä jaksoi, mutta pehmeässä rahkasuossa hiihtäminen on\nhyvin raskasta. Sissit eivät ensin ymmärtäneet, miksi Antti niin\nhitaasti eteni. Pari sissiä lähti pyssyt kädessä takaa-ajamaan. Mutta\nkuljettuaan parisen kivenheittoa tulivat he kovasta maasta muodostuneen\nniemekkeen kärkeen. Siinä heiltä tie katkesi. Innoissaan Petri syöksyi\nsuolle arvellen sen kannattavan häntä yhtä hyvin kuin Anttia, mutta\nupposi suohon melkein vyötäisiä myöten. Toisten miesten avulla pääsi\nhän kumminkin kohta takaisin kovemmalle maalle.\n\n\"Miten se poika suota kulkee, kun se ei meitä kannata\", tuumailivat\nmiehet. — Mutta kohta he huomasivat, että poika hiihtämällä kulki\npitkin pehmeätä suota. — \"Jos se sai tästä sukset, niin on ne toisetkin\njossain piilossa.\" Toinen mies alkoi suksia etsiä, vaikka turhaan.\nAntti sai kiittää varovaisuuttaan. Mutta toinen otti pyssynsä ja ampui\nlaukauksen Antin jälkeen. Laukaus ei kuitenkaan sattunut Anttiin,\nvaan repäisi kuoren läheisestä karahkamännystä. Pahasti kävi Antin\nmieleen, kun luoti korvan juuresta singahti. Sydän sykähti. Juoksemaan\nteki mieli lähteä, mutta se oli mahdotonta, muutaman askeleen voi\nhän heittäytyä vähän nopeammin eteenpäin, mutta sitten upposi suksi\nsyvempään, kun ei huolellisesti sitä eteen päin sovitellut ja kovempia\nletikköpaikkoja valinnut. Antti syöksyi samassa suksiltaan ja oli\nsuohon vaipua. Suksilleen hän kuitenkin pääsi ja alkoi uudestaan\nponnistella. Hiki valui päästä, jalkoja pyrki raukasemaan, mutta\neteenpäin täytyi ponnistaa. Ja mikä tuskallisinta oli, ei voinut\nnopeasti kulkea, vaan varovaisesti, hitaasti, askel kerrassaan oli\nsuksi siirrettävä aina toisen eteen, joka kerran paikka valittava.\nOlisiko nyt saanut sujahuttaa suksilla niinkuin talvella, potkaista\nsuksen sukkulana luistamaan, kiitää eteenpäin, puikkelehtaa portimona.\nMutta ei auttanut, täytyi kulkea tuskastuttavan hitaasti.\n\nTämä hidas kulku oli kuitenkin hänen pelastuksensa. Sissit eivät suksia\nlöytäneet, eivätkä voineet ilman niitä rahkasuolle lähteä. Yrittivät\nsuota kiertämään, etsimään kovempaa paikkaa. Mutta Antti oli hyvästi\nvalinnut pakopaikkansa. Kova maa muodosti tässä todellakin pitkän\nniemekkeen eikä kiertämisestä ollut puhettakaan. Molemmin puolin sai\nvirstoittain palata takasin, ennenkuin pääsi niemekkeeltä pois. Ampua\nkoettivat vielä toisen kerran, mutta sen aikuisten pyssyjen lataaminen\noli hidasta. Se vei aikansa, Antti oli sillä välin ehtinyt palasen\nkauemmaksi. Luoti ei enää sattunut niin lähelle kuin ensi kerralla.\nEi auttanut muu. Sissien täytyi päästää Antti menemään. Kiroillen ja\nsadatellen he sen tekivät, mutta eivät muuta voineet. Vielä huomasivat\nhe, että olivat Antin opastusta noudattaen tulleet varsin sopimattomaan\npaikkaan. Täytyi palata takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin.\n\n\"Isänsä poika näkyy olevan se briha\", tuumivat Aunuksen miehet, \"vielä\nsiitä tulee partiomies, jonka tekoja Aunuksen naiset saavat pelätä.\nParasta olisi ollut, jos olisimme sen pojan puuhun hirttäneet.\"\n\n\"Lapsihan tuo oli vielä\", sanoi miehistä vanhin sovittavasi.\n\nSillä välin Antti hiihteli eteenpäin. Kun toinen laukaus pamahti,\nsäpsähti hän ja säikäyksissä taas potkasi harhaan. Kolmatta laukausta\nei enää kuulunut. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, etteivät\nsissit olleet voineet ryhtyä häntä takaa ajamaan. Hän alkoi hiihtää\nvähän rauhallisemmin, pysähtyi hetkeksi lepäämään. Sillä kovasti jo\nläpätti sydän ja jalat olivat aivan puutua rasituksesta. Rauhoituttuaan\nalkoi Antti tuumia tilaansa. Saattaakseen joka tapauksessa sissit\nharhaan päätti hän, ettei kulkisi suoraan kohti Ahmavaaraa, vaan\nsuuntaisi kulkunsa paljoa lännemmäksi. Jonkun tunnin hiihdettyään,\nneuvoteltuaan joen yli, pääsi hän viimein kovemmalle maalle ja voi\nastuen kulkea eteenpäin. Mukavalta tuntui kevein askelin astuminen.\nJalat aivan itsestään maasta kohosivat. Päästyään tiheämpään metsään,\nettei enää voitu nähdä häntä, alkoi hän kaartaa oikealle ja suunnata\nkulkuaan Ahmavaaralle päin. Yöksi ei hän vielä kotiin ehtinyt. Tiheässä\nkuusikossa, vaaran rinteellä hän lepäsi yönsä ja jatkoi seuraavana\npäivänä matkaansa. Toisena päivän iltapuolella tuli hän viimein\nenemmittä seikkailuitta perille.\n\nAhmavaaralla oli jo alettu tulla levottomiksi, kun ei Anttia ollut\nkuulunut kotiin. Tuon tuostakin tähysteli Yrjö sinnepäin, mistä odotti\nAntin tulevan. Äkkiä alkoi Hermi haukkua ja juosta aivan toiselle\ntaholle. Yrjö jo alkoi ihmetellä, ketä sieltä tulisi, kun hän näki\nAntin kontti selässä astelevan vaaran kuvetta.\n\n\"Missä sinä olet viipynyt ja mistä sinä sieltäpäin tulet? — Saitko\nsuoloja?\" Näin sateli kysymyksiä Antille.\n\n\"Sainhan minä suoloja, mutta ei ole kontti enää täysi. Osan kaatoi\nvallaton Petri sissi maahan...\"\n\n\"Sissi! — Oletko sinä ollut sissien käsissä?\"\n\n\"Olenhan minä!\" Ja Antti sai tarkalleen kertoa seikkailustaan.\n\n\"Vai ovat rajantakalaiset taas liikkeellä? Vai meidän savumme\nnäkivät ja sen mukaan kulkivat. Ei auta muu kuin ryhtyä erityisiin\nvarokeinoihin. Mutta eivät ne sentään tänne taida ensi hädässä päästä.\nSuuret ovat suot välissä ja hankala on niiden yli kulkea.\"\n\nMonta vuorokautta sen jälkeen vartioitiin yöt päivät, tähysteltiin\nAhmavaaran suonpuoleiselta vaaran laelta rintamaille päin, mutta\nrajantakalaisia ei näkynyt. Muut tehtävät suuntasivat heidän kulkunsa\nmuuanne, Ahmavaaralaiset saivat jäädä rauhaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nLiisa.\n\n\nVaikkapa elämä Ahmavaaralla yleensä kuluikin rattoisasti, sillä hyvä\nsopu ja avulias mieliala vallitsi siirtolaisten kesken, oli elämä\nsiellä toisin ajoin hyvin yksinäistä. Etenkin painoi suru monesti\nvanhan Liisan mieltä, joka oli tottunut elämään ihmisten ilmoilla. Hän\noli ollut vauraan talon emäntä, ja nyt hän oli erämaassa piilopirtissä,\njossa kala ja metsänriista olivat jokapäiväisenä ravintona, leipä\nharvinaista herkkua. Hänen hyvä miehensä, hänen rohkea, voimakas\npoikansa olivat joutuneet sissisotien uhriksi. Hän oli jäänyt pienen\norpotytön ainoaksi turvaksi. Ihmekö jos hän tunsi itsensä masentuneeksi\nja surulliseksi. Miehet olivat usein pyydysretkillä tai puuhailivat\nkaskensa kanssa. Anni oli usein mukana kaskityössä. Pikku poikansa otti\nhän myös työpaikalle, siellä se makasi vitmissä, leikki ruohikossa.\nKaskesmaalla myös Olli ja Kerttu viettivät aikansa, välistä auttaen,\nminkä jaksoivat, välistä vapaina kuljeksien, poimien kukkia ja marjoja,\nlaulaen ja leikkien. Antti milloin leikki nuorempien kanssa, milloin\nyritteli miehien seuraksi.\n\nSilloin oli Liisa päiväkaudet aivan yksin kotonaan. Hän puuhaili\ntalouden askareissa. Mutta näin puutteellisissa ja yksinkertaisissa\noloissa ei niistä riittänyt työtä kovin paljon. Silloin hän mielellään\nkehräsi, jos sattui olemaan kehrättävää. Kehrinpuu ja värttinä olivat\nhänelle rakkaita. Ne hän oli tuonut mukanaan vanhasta kodistaan ja\nniitä hän säilytti tuvan paraimmassa paikassa. Niihen liittyi hänen\nrakkaimpia muistojaan. Kehrinpuun ja värttinän oli hän aikoinaan\nnuorena tyttönä saanut Taneli Tiaiselta, josta sitten oli tullut hänen\nmiehensä. Tiainen oli silloin ollut komea mies, iloinen ja uhkarohkea.\nSiksipä hänestä olikin tullut partiomies mitä hurjin, jonka nimeä\nkaukana rajan tuolla puolen vieläkin pelolla muistettiin. Kehrinpuun\nlapa oli somasti leikkauksilla kaunistettu. Sen oli Tiainen itse\ntehnyt, eikä sen vertaista ollut toista.\n\nKun Liisa muiden ollessa ulkotöissä, oli yksin tuvassa, otti hän\nesille värttinänsä. Hyppysillään veti hän syytä kuontalosta, pyöräytti\naina tuontuostakin värttinän kauas lattialle, kokosi nopeasti rihman\nvärttinään ja taas uudestaan pyöräytti taidokkaasti. Lanka syntyi\nhienoa ja tasaista. Sitä myöten kun hän kehräsi, kulkivat hänen\najatuksensa menneisiin aikoihin. Muistot synnyttivät kaihon ja kaiho\npukeutui sanoihin. Itsekseen hyräili hän omituisia sanoja. Hän\nnimitteli kuolleita omaisiaan: arvokasta miestään, uljasta poikaansa,\ntämän hentoa, kaunista vaimoa. Kielen kauneimmat sanat hän heille\nomisti, lisäillen toisen mainesanan toisen jälkeen. Siten muodostui\npuhe runontapaiseksi, jota hän hyräili kauniilla sävelellä. Kaiho\noli samalla niin suuri, että joka säkeen jälkeen esille tunkevat\nnyyhkytykset sen hetkeksi keskeyttivät.\n\nNäihin surullisiin muistelmiinsa antautui Liisa mieluimmin yksin\nollessansa. Jos silloin joku muu sattui tupaan tulemaan, ei se\nhäirinnyt Liisaa. Laulun surullisella sävelellä oli kuin lumoava\nvoima. Se sai iloisimmankin, huolettomimmankin vakavaksi. Yrjö joskus\npysähtyi porstuaan kuuntelemaan. Kaihon kajastus hänen mieleensä\nhetkeksi kohosi, mutta kohta riensi hän ulos hakien käytännöllisistä\ntoimista mielelleen viihdytystä. Lapset hiipivät vakavina hiljaa ulos,\netteivät Liisaa häiritsisi. Rohkea Jaakko vältteli tupaa, mutta hän\nei koskaan mitenkään Liisaa häirinnyt. Hartaimmin kuunteli Liisaa\niloinen Anni. Vaikkapa itkuvirret olivatkin hänelle niin outoja ja\nhänen mielentilalleen ja luonteelleen vastakkaisia, lumosivat ne hänet.\nKun hän kuuli Liisan hiljaisen laulun, ei hän voinut olla tupaan\nhiipimättä. Hän istahti penkille oven suuhun ja väkisin kiertyi kyynel\ntoisensa jälkeen silmään ja vierähti siitä poskelle. Iloinen, hilpeä,\nhuoleton Anni istui siinä totisena, pohjattoman surun loihtiman sävelen\nlumoamana.\n\nJoskus silloin Liisa tuli Annin luo, istahti hänen viereensä, pani\nkäsivartensa hänen hartioilleen ja hyrähteli:\n\n    Oi sinä minun ihanaiseni,\n    Ihalain ilmasien kannettuiseni.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKarhu käy karjassa.\n\n\n\"Mitä ihmettä nyt on tapahtunut, kun Tähikki yksin kotiin tulee, ja kas\nmiten sillä on häntä pystyssä, kun se tulla pyyhkäsee\", näin päivitteli\nLiisa muori eräänä elokuun päivänä. \"Aivanhan se on lehmä parka\nsuunniltaan, silmät seisovat päässä, vaahto valuu suusta, eikä raukka\npääse rauhoittumaan. Ja minne se rusko on jäänyt — — —? Hyvänen aika,\nmitähän lienee tapahtunut! — Tulkaapa muutkin katsomaan.\"\n\n\"Mikä muorilla hätänä\", sanoi Anni, joka sattui siitä kulkemaan.\n\n\"Rusko on jäänyt metsään, ja katso Tähikkiä. Aivan varmaan on kontio\nkarjassa käynyt. Mikä muu sen olisi raukan niin säikyttänyt. Voi\nTähikki lehmääni! — Ja rusko raiska.\"\n\n\"Lienee rusko suohon tarttunut. Eihän heti pidä pahinta uskoa.\"\n\n\"Jospa olisikin. Mutta kyllä minä vain pelkään, että kontio se on\nkarjassa käynyt. Ja jos ne sen ruskon veivät, niin siitä tuli aika\nvahinko. Mistä me nyt uuden saamme?\" Valitteli Liisa.\n\n\"Täytyy viedä sana Yrjölle, jotta lähtevät miehet yhdessä metsään\nkatsomaan, miten siellä oikein on käynyt.\"\n\nSamana päivänä läksivät Yrjö, Jaakko ja Antti kirveet vyön perässä,\npyssyt olalla metsään. Saloa hyvän aikaa kierreltyään mitään erikoista\nhuomaamatta joutuivat he Karhulammen takaiselle, suurta metsää\nkasvavalle korpimaalle. Jonkun matkaa korpimaata kuljettuaan tulivat\nmiehet aukeaman tapaiselle. Jättiläiskorkuisia kuusia kasvoi siinä\nharvakseen, maa oli epätasaista, täynnä suuria sammalmättäitä.\n\n\"Kas tuonne, ja katsopas tätä. — Kontion on tässä jäljet.\"\n\nKontio oli kaatanut nuoren hiehon. Hajallaan maassa oli rusko paran\njätteitä, sisuksia, sorkkia ja pää. Maa oli toisista paikoista veressä\nja mättäitä oli myllerretty nurin.\n\n\"Mutta ihme ja kumma\", sanoi Antti, \"onko se jaksanut syödä koko hiehon\nyhdellä kertaa? Tässähän on jäljellä vain mitättömän vähän.\"\n\n\"Ei suinkaan. Mutta karhu on viisas eläin. Se kaivaa maahan, mitä ei\nyhdellä kertaa jaksa syödä. Katsotaanpas. Tuolla on mättäitä nurin ja\nmaa mustalla mullalla. Aivan varmaan se on enimmän osan hiehoa kaivanut\ntuossa maahan. Mutta emme liikuta sitä. Annetaan olla koskematta. Emme\npelota karhua pois. Tästä rupeamme sitä vahtimaan. Se voi tehdä meille\nsuuria vahinkoja. Nyt kun se kerran on lihan makuun päässyt, voi se\npian korjata meidän tähikkimmekin.\n\n\"Meidän pitää tähän laittaa lava ja tulla tänne yöksi vahtimaan.\nTavallisesti tulee karhu toisena yönä takaisin syömään, mitä se ei\nensimäisellä kerralla jaksanut, ja minkä se on siltä varalta kaivanut\nmaahan. Sen vuoksi emme myöskään saa koskea sen maahan kaivamia lihoja.\nLähdemme nyt kotiin ja tulemme takaisin hyvissä ajoin huomenna. Karhu\nei missään tapauksessa tule ennenkuin yöllä.\"\n\nKotona tuli suuri suru, kun naiset kuulivat, että karhu todellakin oli\nruskon vienyt. Sitäkin huolestuttavampaa se oli, kun karhu liikkui näin\nlikellä heidän asuinpaikkaansa. Jos se kaataisi vielä Tähikinkin, olisi\nse sangen ikävä asia. Eikä ollut lasten ja naistenkaan hauska metsässä\nliikkua, jos siellä milloin tahansa voi odottaa kontion kohtaavansa.\n\nPäivällisen syötyään läksivät Yrjö ja Jaakko karhua vahtimaan. Pyssyt\nja ampumaneuvot oli heillä tietysti mukana, sekä kirveet. Sitä paitse\noli heillä kummallakin joitakuita aidaksia olalla. Niistä aiottiin\ntehdä lava metsään.\n\nTappopaikalle tultua valitsi Yrjö tukevan kuusen lavapuuksi. Kiivettiin\npuolitiehen kuusen runkoa ylös, siitä hakattiin pois joukko oksia.\nMukaan tuoduista aidaksista rakennettiin kuusen oksien varaan lava.\nKun kiinnitettyjen aidaksien päälle oli levitetty jonkun verran\noksia ja vähän sammalia, saatiin mukiin menevä olinpaikka. Kun vielä\noli illastettu, asettuivat miehet lavoille, odottamaan karhun tuloa\nhaaskalle yöllistä juhla-ateriata syömään.\n\nElokuu oli puolitiessä. Yöt olivat jo pimeät. Etenkin täällä metsässä,\njossa suuret kuuset kohosivat taivasta kohden, oli pimeä jo varhain\nsyvä. Kun miehet olivat saaneet kaikki järjestykseen, sijoilleen\nasettuneet, panneet aseensa sopiviin paikkoihin, ladatut pyssyt\nviereensä lavalle, pistäneet kirveet terät aidasten väliin, alkoivat he\näänettöminä odottaa. Hiljaisuus täytti luonnon. Kesäisen yön omituinen,\nsalaperäinen hiljaisuus. Korpimaasta levisi voimakas tuoksu. Kosteassa\nmaassa oli rehevä kasvullisuus. Kuusien välissä kasvoi varpuja, vesoja\nja pehmyttä pitkää sammalta. Kuuset olivat tässä harvinaisen korkeita\nja yön hämärässä ne näyttivät vielä paljoa korkeammilta, niin korkeilta\nettä tuntui siltä, kuin ei olisi koskaan niin korkeita puita ennen\nnähnyt.\n\nJaakko oli ensi kertaa mukana karhun pyynnissä. Mieli olikin hänellä\nsen vuoksi hyvin jännitetty. Kun metsämiehet olivat paikoilleen\nasettuneet, eivät he enää mitään puhuneet. Yrjö istui lavalla puun\nnojassa tarkasti kuunnellen. Jaakko oli asettunut polvilleen lavalle,\npyssy käsissä, jokainen hermo jännitettynä. Sitä myöten kun yö pimeni,\nkävi luonto salaperäisemmäksi. Yön suuri hiljaisuus, elokuun yön pimeys\ntekivät, että kuuli niin paljon, mitä ei muuten kuullut, ja näki, mitä\nei muuten nähnyt. Kuuli yön hiljaisuuden lukemattomat äänet ja näki\nyön pimeyden valon. Kuului huminaa ja suhinaa, vihellystä, sirkutusta.\nKuului linnun siipien äänetön suhina. Kuului yökehrääjän aaltoileva\nsurina. Kuului pikkulintujen vikertelevä puhelu. Sitä paitse kuului\npaljon muuta, josta ei tiennyt, mitä se oli. Oliko se oman veren\nsuhina, vai oliko se metsän äänetön soitto.\n\nSilmissä muuttui kaikki. Varjot muuttuivat toisiksi, samoin mitat, puut\nolivat monin verroin korkeammat kuin päivällä. Aukko tuolla puitten\nvälissä oli loppumattoman syvä ja tiheä näreikkö oli niin pimeä, että\nsiinä saattoi olla mitä tahansa. Mättäät maassa muuttuivat korkeiksi\npatsaiksi ja maassa lahova, sammalpeitteinen kuusi oli kuin asumuksen\nharjanne.\n\nJaakolle muistuivat mieleen lapsuuden ajoilta äiti vainaan laulut ja\nsadut.\n\n    Metsän kultainen kuningas,\n    Metsän poika, metsän tyttö,\n    Metsän ehtoisa emäntä.\n\nTapiolla metsän kuninkaalla on havuhattu, naavaparta, tuommoinen pitkä\nnaavaparta, joka näkyi riippuvan tuolla kuusen alimmalta oksalta. Ja\nmetsän emäntä oli sinisessä puvussa ja vihelteli simapillillä, aivan\nniinkuin tuolta kaukaa kuuluva omituinen salaperäinen vihellys.\n\nAlussa oli Jaakko istunut polvillaan lavalla, ruumis suorana, pyssy\nkäsissä, mutta kun ei mitään kuulunut, oli hän vähitellen vaipunut yhä\nmukavampaan asemaan, ensin istumaan ja viimein puolittain virumaan.\nPyssy oli joutunut käsistä pois, se oli vieressä lavalla. Kesäinen\nelokuun yö oli vienyt ajatukset kauas mielikuvituksen satumaailmaan.\n\nHiljainen, pitkäveteinen vihellys vaikutti kuin sähkökipinä. Yhden\nsilmänräpäyksen ajan vihellys tuntui tulevan satujen maailmasta,\nsitten Jaakko samassa oli todellisuudessa. Vihellys oli tietysti\nkarhun vihellys. Nyt se tuli aterialleen ja vihelteli tullessaan.\nHän oli usein kuullut puhuttavan karhun vihellyksestä. Samassa kun\nhänelle selvisi, että se oli karhu, oli hän polvillaan ja pyssy käsissä\nja vireissä valmiina ampumaan. Säihkyvin silmin katseli hän metsän\npimeään, joka hetki odottaen näkevänsä karhun tulevan.\n\n\"Mikä nyt, luuletko karhun tulevan kuiskasi Yrjö pannen kätensä Jaakon\nkäsivarrelle.\n\n\"Etkö kuullut karhun vihellystä?\"\n\n\"Vai sekö se oli, joka sinut saattoi niin innostumaan? Sehän oli vain\nlintu. Ei karhu enää tänä yönä tule. Tullakseen se olisi tullut jo\naikaisemmin. Ehkä se oli jo liikkeellä, kun me vielä lavaa rakensimme.\nSe ehkä kuuli kolinan, pelästyi sitä ja jätti saaliinsa sikseen. Me\npääsimme vähän liian myöhään liikkeelle. Jos se meitä pelästyi, ei se\nenää tule ollenkaan.\"\n\nSen jälkeen istuivat Yrjö ja Jaakko vielä hyvän aikaa hiljakseen\npuhellen lavallaan. Taivaan ranta yhä kirkastui, pimeä hälveni ja\npäivä koitti. Karhua ei näkynyt eikä kuulunut eikä sitä enää voinut\nodottaakaan. Miehet palasivat väsyneinä kotiinsa.\n\nSeuraavana iltana ei Yrjö enää ollut halukas lähtemään lavalle\nvahtimaan.\n\n\"Luultavasti karhu sinne eilen yritti meidän lavaa rakentaessa ja\npelästyi. Harvoin se muuten karhun pyynti lavalta onnistuukaan.\nTalvella on karhu kierrettävä ja pesäänsä keihäällä surmattava\", sanoi\nYrjö.\n\nJaakko oli kuitenkin joutunut niin intoihinsa, että hänen ehdottomasti\nteki mieli lähteä toiseksi yöksi vahtimaan. Hän arveli, että ehkä se\neilen ei ollut vielä nälissään eikä sen vuoksi yrittänytkään, vaan\nnyt tarpeeksi levättyään ensi yönä tulee ateriata jatkamaan. Antin\nteki mieli lähteä Jaakon mukaan. Vastenmielisesti Yrjö siihen vihdoin\nsuostui.\n\nIllan tullen Jaakko ja Antti lähtivät haaskan luo vartioimaan. Kaikki\noli samassa kunnossa kuin edellisenä iltana. Hiehon jätteitä ei oltu\nliikutettu. Nuoret miehet kiipesivät puuhun ja asettuivat asemilleen.\nOli vielä valoisa eikä kohtakaan voinut odottaa karhun tuloa. Jaakko\nja Antti olivat lähteneet hyvissä ajoin, ettei kävisi, niinkuin\nluulivat edellisenä iltana käyneen, ettei karhu ehtisi ennen heitä.\nAsetuttuaan lavalle alkoivat he heti jännitetyin mielin odottaa karhun\ntuloa. Etenkin oli Antti kiihtynyt. Usein oli hän kuullut vanhempain\nmiesten kertovan karhun pyynneistään, ja silloin aina oli hänessä\nherännyt voimakas halu itse saada koettaa. Ja nyt hän oli mukana karhun\npyynnissä, suuressa, synkässä, äänettömässä korvessa. Milloin tahansa\nsaattoi odottaa karhun tulevan ja silloin oli hänen, juuri hänen\nryhdyttävä sen kanssa taisteluun. Mieli oli kiihtynyt ja veri virtasi\nniin kuumasti hänen suonissaan, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan.\n\nTavattoman hitaasti kului aika. Tuli vihdoin ilta, tuli yö. Kiihtynyt\nmieli väkisinkin asettui. Aluksi olivat he kyykkysillään odotelleet\npyssyt käsissä. Mutta nuoret jäsenet vaativat osansa. Asema kävi\nensin väsyttäväksi ja viimein sietämättömäksi. Täytyi vähän jäseniään\nliikutella, oikoa jalkojaan. Siten joutuivat he vähitellen varsin\nmukavaan asentoon. Taivas oli pilvessä ja yö tavattoman pimeä, vaikka\noltiinkin vasta puolitiessä elokuuta. Tunti kului tunnin jälkeen\neikä karhua kuulunut. Alkoi sataa hyvin hienoa tuskin huomattavaa\nsadetta, äänettömänä laskeutui sitä vähitellen joka oksalle ja havupuun\nneulaselle. Nuoret miehet kääriytyivät vaippoihinsa ja viruivat\nvieretysten lavallaan. Jo kauan sitten olivat he herenneet toivomasta\nsaavansa tänäkään yönä karhua nähdä. Ajatukset kulkivat omia teitään.\nVaikkapa he asuivatkin keskellä suuria metsiä, kaukana muista ihmisistä\nja olivat tottuneet niissä liikkumaan ja olemaan, ei yö suuressa,\nmahtavassa korpimetsässä voinut olla tekemättä heihin mahtavaa\nvaikutusta. Se kiehtoi heidät kääreisiinsä ja lumosi mielet. Sitä\nmyöten kuin he väsyivät, vaipuivat he vähitellen unenhorrokseen. He\neivät enää nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään oli, vaan\nmetsä kertoi heille, mitä se hyväksi näki, kuljetellen heidät kauas\npois todellisuudesta.\n\nJonkun verran keskiyön jälkeen kun nuoret miehet olivat vaipuneet\nraskaaseen horrostilaan, heräsivät he äkkiä siitä, että lava heidän\nallaan alkoi horjahdella. Joku siellä kiskoi lavan kannattimia. Jaakko\nja Antti hypähtivät istualleen, mutta olivat pudota maahan. Yksi\nriu'uista, jonka varaan lava oli ladottu, lähti irti, osa lavapuita\nputosi alas ja niiden kanssa molemmat pyssyt. Miehet tarttuivat\nylempiin oksiin kiinni ja nousivat lavan jätteille seisomaan.\n\nLavapuiden ulkoreunan yli kurkisti esille karhunpää. Se oli hiehon\nsurmattuaan syönyt niin vahvan aterian, ettei mieli tehnyt lisää,\nennenkuin se perinpohjin oli nukkunut pehmeällä sammalvuoteella\nkaatuneen kuusen oksien suojaamassa majassaan. Sinä yönä, jolloin\nYrjö ja Antti olivat olleet vahdissa, ei se ollut pesästään\nliikahtanut. Toisena iltana perinpohjin nukuttuaan lähti se uutta\nateriaa valmistamaan itselleen maahan kaivamastaan osasta lehmää.\nPaikalle tultuaan huomasi karhu heti, että sivullisia oli käynyt\nsen varastopaikassa. Jaakko ja Antti olivat nimittäin tappopaikalle\nsaavuttuaan uteliaisuudesta katselleet karhun maahan kaivamia lihoja,\nvähän multia penkoneet. Se oli saattanut karhun levottomaksi, se\nnuuski ja huomasi, että läheisessä kuusessa oli jotain omituista. Yhtä\näänettömästi kuin se oli saapunut aitalleen, alkoi se kiivetä puuhun ja\npääsikin miesten huomaamatta aivan lavalle asti.\n\nPyssyt olivat pudonneet maahan, mutta vielä olivat kirveet jäljellä.\nKirveen hamaralla Jaakko iski karhua käpälille. Möristen karhu\nveti käpälänsä takasin, mutta samassa, kun se yritti uudestaan\nkohottautumaan, murtui toinenkin lavan kannatinpuista ja aika rominalla\nsyöksyi karhu maahan sekä lavapuut. Pahempaa oli, että Antti samalla\nkadotti tasapainon ja vierähti alas. Jaakko sai viime hetkessä siksi\ntukevasti vahvasta kuusen oksasta kiinni, että hän jäi puuhun.\nPudotessaan maahan kolahutti Antti päänsä kuusen juureen niin kovasti,\nettä joksikin aikaa meni tainnoksiin. Se oli hänen pelastuksensa. Jos\nhän olisi vähänkin liikahtanut, olisi karhu varmaankin rutistanut\nhänet kuoliaaksi. Nyt karhu, nähdessään pojan aivan liikkumatta\nviruvan maassa, nähtävästi luuli häntä kuoliaaksi, se ei poikaa aluksi\nkoskettanut, nuuski vain ensin kasvoja sitten koko poikaa pitkin\npituutta jalkoihin saakka. Siihen kului niin paljon aikaa, että\nJaakko ehti ajatuksensa koota. Kirves kädessä laskeutui hän oksalta\noksalle, kunnes hän tuli likelle maata. Kovasti kirkaisten iski hän\nkirveellä voiman takaa karhua. Kirves ei kuitenkaan sattunut mihinkään\narempaan kohtaan. Takajalkojen kohdalle tuli selkään suuri haava,\njosta alkoi vuotaa verta. Karhu ällistyi ja alkoi haavaansa nuolla. Se\noli nähtävästi elänyt siihen saakka marjoilla ja juurilla. Varmaankin\nhieho, jonka se oli tappanut, oli sen ensimäisiä liha-aterioita. Ehkä\nse sen vuoksi oli vähän arka. Ja kun Jaakko yhä kirkui ja huitoi\nkirveellään, lähti karhu tiehensä, kadoten pimeään korpeen.\n\nKarhun kadottua kiirehti Jaakko nuorta toveriaan tarkastamaan. Jaakko\nensi hetkessä luuli, että karhu oli purrut pojan kuoliaaksi. Mutta\nkuinka hän tarkastikin Anttia, ei hän huomannut hänessä mitään vammaa.\nAntti oli vain pyörtynyt. Jaakko meni läheiselle lähteensilmälle, toi\nsieltä kimpullisen vedessä liotettua suosammalta.. Sillä hän hautoi\nAntin kasvoja ja päätä. Ja pian poika toipuikin.\n\nAamun koittaessa nuoret miehet palasivat kotiinsa. Kun he olivat\nkertoneet seikkailunsa, sanoi Yrjö: \"Tänä kesänä on enää turha sitä\nväjyä. Jääköön ensi talveen. Mutta silloin me sen kierrämme, emmekä\npäästäkään käsistämme.\"\n\nSe hyvä tästä syksyisestä karhunpyynistä kumminkin oli, että karhu\nsäikkyi kauemmas, eikä sinä syksynä ketään häirinnyt. Ruskon\nkadottaminen oli joka tapauksessa suuri vahinko, etenkin Liisa sitä\npäivitteli. Ja kohta hän alkoi puhua, että ensi talvena olisi uusi\nhieho haettava jostain ihmisten ilmoilta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nIstuimme ilokivelle.\n\n\nKun Yrjö molempien poikien kanssa muutti Ahmavaaralle, oli Olli\nvielä lapsi, vasta kaksitoista vuotta. Mutta hän sai aikaisin tottua\nhyödylliseen toimintaan. Hän sai kulkea mukana kalanpyydyksiä\nasettamassa ja kokemassa. Hän sai käydä ansoja linnuille virittämässä,\nsai käydä katsomassa, oliko hauki katiskan sokkeloihin eksynyt, oliko\nteiri ansaan tarttunut tai kahaan pudonnut. Heinänteossa sai hän\nolla mukana heiniä haravoimassa ja sapilailla pielekseen kantamassa.\nAikaisin sai hän tottua kirvestä ja puukkoa käyttämään, sai hakata\npuita, kiskoa tuohta, vuoleskella kalastus- ja metsästystarpeita. Ja\nsitten sai hän olla ainaisena käsikassarana, toimitella kaikenlaisia\npikkuasioita kotosalla, auttaa toisia, missä jaksoi ja osasi.\n\nMutta sittenkin jäi vielä paljon aikaa yli ja lapsen mieli vaati\nosansa. Etenkin sen jälkeen kun Kerttu oli isoäitinsä kanssa\nmuuttanut Ahmavaaralle ja Olli oli saanut lapsellisen toverin, sai\nleikki ja lapsellinen ilo usein vallan, tempasivatpa ne monesti\nvanhemman Antinkin mukaan, joka muuten oli mielestään jo koko mies.\nLeikkikaluja salolla ei ollut sellaisia kuin nykyajan lapsilla, eikä\nollut kirjoja, joita katsella ja lueskella. Kirjoja ei ollut talossa\nainoatakaan. Mutta leikki se sujui sittenkin mainiosti. Kesällä oli\nniin paljon erinomaisen hauskoja ja mukavia leikkipaikkoja, ettei\nniissä ollut ennättää kaikissa käydäkään. Metsäpurot ja suuret kivet,\nilokivet ne olivat hauskimpia ilonpaikkoja. Tiheäin näreikköjen\nkeskellä tai tuuheain ikikuusien alla oli hauskat suojat, joissa\npehmeä sammalvuode oli lattiana ja joihin naavapartaiset, maahan asti\nulottuvat kuusen oksat muodostivat kupukaton ja seinät. Leikkikaluja\ntarjosi salo lukemattomia, niitä tehtiin kuusen kerkistä, tuohesta,\npajukepeistä, niitä oli salo täynnä, vaarat, metsät, puronpohjat. Oli\nniin monenlaisia mukavia lehtiä, joista voi kokoon kutomalla valmistaa\nvaikka kokonaisia pukuja, kukista nidottiin seppeleitä, pajun oksista\nvalmistettiin huiluja, kirjakeppejä, jotka värjättiin kauniiksi\nlepänkuorella ja rätvänän juurella, männyn kerkistä tehtiin pieniä\npyypillejä ja kuusen naavasta valmistettiin pitkä tukka ja tuuhea parta\nsille, joka halusi leikissä esittää vanhan miehen osaa.\n\nPurosta poimittiin kauniita kiviä, joilla oltiin tarhasilla ja\nnoppasilla. Ja metsästä kannettiin kotiin pahkakeppejä ja omituisia\nkasvannaisia, kääpiä, minkä mitäkin. Ja tuohesta osattiin valmistaa\nmelkein vaikka mitä: paimentorvia, ropeita, tuokkosia, palloja,\nhippejä, köyttä ja monenlaisia muita kaluja. Kun tahdottiin joskus\njuhlia viettää, oli salolla mainioita juhlasaleja, seininä mahtavat\nhongat ja kattona korkealla kaartuva sinitaivas, koristeina lumpeen\nvarsista tehdyt helminauhat ja niityn ja rannan kauneimmat kukat,\nastioina suuret lehdet ja suuret ja pienet tuokkoset. Kestityksenä\nolivat monenlaiset metsän marjat, puolat, karpalot, lakat, mesikot,\nmustikat, ja niitä oli sekä keväin että syksyin. Juhlajuomana oli\nkeväällä mahlaja, muuten lähteen raitis vesi.\n\nTalvella sujahutettiin suksilla mäkiä alas, kiidettiin suksilla yli\nlumikenttien. Ja niin tottuivat pojat suksilla liikkumaan, ettei ollut\nsitä mäkeä, jossa eivät olisi suksillaan kulkeneet. Eikä se heitä\nhäirinnyt, jos mäki oli metsäinen. Huimasta vauhdista huolimatta\nosasivat he pujotella puiden välistä, väistellä kiviä ja kantoja.\n\nMutta talvinen päivä oli lyhyt ja pimeä pitkä. Usein silloin lisäksi\npaukkui pakkanen ulkona, tai myllersi tuuli, kiidätellen lumipilviä\nedessään. Silloin oli hyvä tuvassa olla, tulen liedessä räiskyessä ja\npäreessä tuikkaessa. Silloin saatiin tyytyä näpertelemään tuohikaluja,\nnoppasilla olemaan ja supattelemaan jossain tuvan nurkassa.\n\nHauskimpana huvina talvella oli kuitenkin satujen kertominen,\narvoituksilla oleminen ja kaikenlaisten runojen laulaminen. Hauskinta\noli että semmoiseen leikkiin ottivat osaa vanhatkin. Anni oli hyvin\nsukkela arvoituksia sanomaan ja erinomaisen hauskaa hänestä oli, kun\nhän sai uljaan miehensä Hymölään ajetuksi. Kun Jaakolta oli kymmenen\narvoitusta jäänyt vastausta vaille, kun hän ei ollut tiennyt, mikä se\nkotiin katsoo metsään mennessä, mitkä ne kultaiset käet ovat, jotka yli\norren tappelevat ja mikä se kilkkaa kalkkaa luisten lukkojen takana,\nsilloin ajettiin hänet armotta Hymölään.\n\n    \"Hyi, hyi Hymölään!\n    Kuka siellä tulee?\n    Jaakko siellä tulee.\n    Mikä hänellä hevosena?\n    Kissa hänellä hevosena.\n    Mikä hänellä rekenä?\n    Kapusta hänellä rekenä.\n    Mikä hänellä piiskana?\n    Käärme hänellä piiskana.\n\n\"Kaikki Hymölän väki nauramaan.\" Ja siihen nauruun yhtyivät sydämmensä\npohjasta kaikki nuori väki. Tuntui niin lystikkäältä, että Jaakko, joka\nmuuten oli ensimäisenä kaikessa, nyt joutui niin kokonaan alakynteen.\n\nUsein naurettiin pikku Kertulle, joka myös tahtoi ottaa osaa\narvoitusten sanomiseen. Mutta hän ei oikein käsittänyt niiden ajatusta,\nvaan arveli, että jokaisen piti niitä itse tehdä ja hän tekikin niitä,\nmutta ne tulivat aina niin vaikeita, ettei kukaan niitä osannut arvata.\n\n    \"Lintunen, lintunen, kirjava lintunen;\n    Vaaralla, vaaralla, Ahmavaaralla.\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Se on mummon värttinä\", sanoi hän tyytyväisenä, kun ei kukaan ollut\narvannut hänen arvoitustaan, kätkien samassa kasvonsa mummon syliin,\nkun kaikki purskahtivat nauruun vastauksen kuultuaan.\n\nKun oli arvoituksia tarpeeksi sanottu, leikittiin välistä monenlaisia\nleikkejä, pantiin aitaa, oltiin nauriisilla, luettiin iverkiiveriä,\noltiin herrasilla ynnä monia muita semmoisia leikkejä. Ne eivät\nkuitenkaan oikein jaksaneet huvittaa muita kuin Ollia ja Kerttua.\nMutta se oli kaikista hauskaa, kun Yrjö suostui kertomaan muistelmiaan\nsissisotien ajalta, kuvaamaan niitä monia seikkailuja, joissa hän oli\nollut poikien isän kanssa.\n\nKun vanha Liisa oli puhetuulella, kertoi hän satuja Tuhkimosta,\nSyöjättärestä, Vaakalinnusta, ja muista sadun henkilöistä. Usein\nsadut päättyivät niin, että neuvokas poika lopulta sai kuninkaan\ntyttären ja puolet valtakuntaa. Viimein vietettiin häät, joissa oli\nkaikkea herkkua, yksin linnun maitoa. Tupa, jossa häitä vietettiin ei\nkuitenkaan tuntunut olevan paljon suurempi kuin Ahmavaaralaisten oma\npikkunen pirtti. Sillä häissä istui kuningas niinkuin tässä pöydän\npäässä, kuningatar vieressä, se poika pöydän tuolla puolella j.n.e.\n\nVärttinällä kehrätessään Liisa mielellään lauloi. Usein hän lauloi\nvanhoja isältään oppimia virsiä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä,\nseppä Ilmarisesta ja nuoresta Joukahaisesta. Mutta kun hän oli oikein\nvakavalla mielellä, lauloi hän Luojan virttä.\n\n\"Se on hyvä virsi\", hän sanoi, \"siinä kerrotaan samoja asioita, kuin\nmistä pappi kirkossa puhuu. Oppikaa lapset se. Täältä kumminkin\nniin harvoin kirkossa käydään, jos milloinkaan. Vieläkö niitä lie\npappejakaan koko Karjalassa.\"\n\nKun lyhempiä laulurunoja laulettiin, otti siihen osaa Anni. Hän olikin\ntaitava niissä, osasi laulaa yhtä mittaa myöhään yöhön, aina uutta ja\nuutta. Lapset osasivat nekin muutamia runoja, niinkuin \"Katti metsähän\nmenevi\", \"Ken söi kesävoin\", \"Turu, turu tulkoon\" ja muita semmoisia.\nJa kun eivät muuta osanneet, lukivat \"onni mannia.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nSalo kaikuu.\n\n\nOli ensimäisen lumen aika. Ilma oli kirkas, maa roudassa, ruoho ja puut\nhuurteessa. Lunta oli tullut vähän, sen verran vain että maa näytti\nvalkealta. Pitemmät korret, varvut pistivät lumesta esille. Lumen\nvuoksi saattoi kaikkialla vapaasti kulkea. Uutisasukkaat liikuskelivat\ntähän aikaan ahkeraan metsässä.\n\nToimena heillä oli oravain ampuminen. Pyssyillä eivät he ampuneet\noravia, vaikeasti hankittavia ampumavaroja säästääkseen, vaan\njousella ja nuolella. Nuolet olivat nuijapäitä, niillä ammuttiin\noravaa päähän. Huumaantuneena se putosi maahan, josta koira sen puri\nkuoliaaksi. Oravan nahkoja hyvin haluttiin, sillä ne olivat erittäin\nmukavat myötäviksi. Näihin aikoihin Karjalassa kansan keskuudessa\njokapäiväisissä oloissa käytiin etusijassa vaihtokauppaa. Nahkoja,\netenkin oravan käytettiin yleisesti kaupan välittäjinä. Metallirahaa\noli maakunnassa hyvin vähän. Sillä suoritettiin vain verot ja suuremmat\nkaupat. Lisäksi oli hopearaha vieläkin harvinaisempaa. Käytännössä\nolevat vaskiplootut, joista neljän taalarin harkko painoi viisi kiloa,\nolivat hyvin hankalat liikuttaa ja kuljettaa.\n\nOravan pyynti oli raitista ja hupaisaa työtä. Metsässä oli ilma niin\nläpikuultavan kirkasta ja puhdasta. Kun sattui joutumaan vaaran laelle,\njosta avautui avonainen näköala, näki kuultavan kirkkaassa ilmassa\naivan uskomattoman kauas. Suuren suo-alueen eteläpuolella oli vaarainen\nseutu, Ahmavaaralaisten entinen kotiseutu. Siellä se oli päivämatkojen\ntakana. Kesällä auer esti selvästi erottamasta seutua, eri vaarat\nsulivat yhteen harmaan siniseksi tummahkoksi juovaksi taivaan rannalla.\n\nMutta nyt erotti selvästi eri vaarat toisistaan. Kun Yrjö ja pojat\nsattuivat semmoisena kirkkaana päivänä vaaran laelle, selitteli Yrjö\nmielellään pojille paikkoja.\n\n\"Tuo kyhmyselkäinen vaara on Honkavaara, siinähän Antti yritti\nmerkkitulta polttamaan. Sivulla siitä on matalampi Koivuvaara, sen\nrinteellähän se teidän kotinne oli ja minunkin kerran maailmassa kauan\nsitten. Sen takana näkyy tasalakinen korkea vaara. Se on laeltaan\naukea, siinä on vain yksi suuri ikiaikainen koivu, se on Hernevaara.\nParviaisten, kaupankävijäin uhkea talo on sen koivun suojassa\".\n\nKaukaisen, peninkulmien takaisen Hernevaaran koivunkin erotti tänne.\nLikempänä olevilta vaaroilta, jotka nekin saattoivat olla melko\nkaukana, erotti joka kuusen, joka männyn latvan, jotka selväpiirteisinä\nreunustivat vaaran lakea ja kuvastuivat kirkasta taivasta vasten.\n\nNäillä oravan pyyntiretkillä oli Hermi suuressa touhussa. Se haukkui\nniin että salo kaikui. Ja kauas vieri haukunnan ääni hiljaisessa\nsalossa. Ja kauniilta se kuului. Tuommoisen pystykorvaisen,\ntiheätakkuisen, vilkkaan Karjalan erämiesten koiran haukunta kirkkaana\nsyyspäivänä on kuin soittoa. Se ei ulvo, ei valita haukkuessaan,\nniinkuin nykyaikaiset ylen hienot metsästyskoirat. Se ei ilmoita\npelkäävänsä kuin arka vartia yöllä, eikä ilmoita halveksivansa kuin\nkerjäläistä haukkuva piharakki. Sen haukunta on kirkas, sointuva,\nlyhyenlainen. Se iloitsee kaunista ilmaa, se ihmettelee oman äänensä\nkantavuutta, se ihmettelee omaa rohkeuttaan, se kun on ainoa, joka\nuskaltaa ja kykenee tänä kirkkaana päivänä rikkomaan salon mahtavaa\näänettömyyttä. Varmasti, kirkkaasti, lyhyesti, mutta tiheään kajahtelee\nHermin haukunta, moninkertaisen kaiun toistamana se sulaa helakaksi\nsoitoksi, kuuluen tavattoman kauas. Yksitoikkonen se on, mutta\nyksitoikkonen kuin havupuuta kasvava kangas. Metsässä kävijäin mieltä\ntämä haukunta rohkaisi ja ilostutti, ja kotonaolijat sen kulusta\nkoko päivän voivat seurata metsänkävijäin retkeä. Kuulivat heidän\nmilloin loittonevan, milloin lähenevän. Kuulivat haukunnan milloin\niloisemmasta, milloin äkäisemmästä, milloin hätäisemmästä soinnusta,\nmiten retki sujui, ilokseenko korpea vain kaiuttivat, vai joko oravaa\nahdistivat, joko olivat saamaisillaan ja joko saivat. Kuulivatpa joskus\nsenkin, että salonkävijät olivat vilahdukselta nähneet isomman otuksen\nmetsässä.\n\nKun Yrjö sattui mukana olemaan, hyräili hän mielellään metsämiehen\nvirsiä, pyyteli avukseen metsän kuningasta Tapiota ja hänen väkeään,\npyysi että he kerittäisivät metsään punaisen langan metsän kävijöille\noppaaksi, asettaisivat silkkiset, siniset paulat käsipuiksi louhikkojen\nyli, sovittaisivat porraspuut purojen poikki metsänkävijäin yli mennä.\nOllia hän erityisesti neuvoi näin laulamaan:\n\n    Läksimmä miehissä metsälle,\n    Urohissa ulkotöille\n    Kolmen, neljän koiran kanssa,\n    Viien, kuuen villahännän,\n    Seitsemän sepelikaulan,\n    Oravainen, onnervoinen,\n    Metsän kukka, metsän omena\n    Ylentäitse oksaselle,\n    Alentaitse lehväselle.\n    Poikamies on ampumassa,\n    Pentukoira haukkumassa.\n\nJa orava se näyttäytyi metsästäjille, hyppäsi puusta puuhun, juoksi\npitkin puun runkoa, sitten pitkin pisintä oksaa, sen äärimmäiseen\nkärkeen, loikkasi siitä toiseen puuhun ja siitä kolmanteen. Mutta\nalla haukkui, hyppi ja temmelsi Hermi ja pojat juoksivat ympäri\npuun, kurkistelivat ja yrittelivät. Hermin haukunta saattoi oravan\nsuunniltaan, se pysähtyi oksalle katselemaan tuota kiusoittavaa\nhaukkujaa, mutta silloin se vasama lensikin poikien jousesta.\nNuolen kovaa puuta oleva nuija sattui oravalle päähän ja sai sen\nhuumaantuneena putoamaan alas. Mutta maahan asti se ei päässyt, vaan\nputosi suoraan kita auki odottavan Hermin suuhun. Kiivaasti pudisteli\nHermi oravaa suussaan ja purasi samassa hengiltä. Pojat korjasivat\noravan laukkuunsa annettuaan ensin koiralleen palkinnoksi kynnet, ja\nläksivät innoissaan uutta saalista etsimään.\n\nJoskus sattui poikien tielle näätä. Sen nahka oli paljon arvokkaampi,\nmutta vaikeampi se oli pyytääkin, ja monta kertaa sattui, että näätä\nlivahti lopultakin poikien käsistä, kun sitä päiväkauden olivat\nvahtineet.\n\nEnsi lumen aikana oli metsänkävijöillä metsässä liikkuessa toinenkin\ntarkoitus, he tarkastivat karhun jälkiä. Viime kesänä oli karhu\nkaatanut heiltä lehmän ja niinkuin muistettanee, oli sitä kyllä\nvahdittu, mutta ei oltu saatu. Luultavasti se yhä asusti lähitienoilla,\neikä semmoinen naapuri ollut oikein mieleinen. Ilmojen pakastuessa ja\nensi lumen tullessa maalian karhu tavallisesti asettuu talvisijoilleen.\n\nYrjö liikkui myös itse mukana metsässä, voidakseen heti ryhtyä\nkiertämään karhua. Ja niin sattuikin, että kerran taas metsiä\nkulkiessaan näkivät karhun pitkät jäljet maassa. Antti ne ensimäisenä\nhuomasi. Selvästi näkyi ohuessa lumessa ja huuraisessa ruohostossa\nkarhun kämmenen jäljet, kannan ja varpaiden.\n\n\"Olli saa heti lähteä ammuttujen oravien ja Herrain kanssa kotiin\",\nsanoi Yrjö, \"me Antin kanssa ryhdymme karhua kiertämään.\"\n\n\"Mutta eihän meillä ole aseitakaan...\", sanoi Antti arvellen.\n\n\"Eihän sitä karhun kimppuun nyt vielä aiotakaan käydä. Nyt annamme\nsen maata rauhassa vielä pari kuukautta, vasta sitten käymme sen unta\nhäiritsemään. Nyt se on vain kierrettävä.\"\n\n\"Miten karhu oikeastaan kierretään?\" kysyi Antti.\n\n\"Nyt saat sen nähdä.\"\n\nKarhun jälkiä vähän matkaa kuljettuaan poikkesi Yrjö syrjään ja teki\nsuuren kaarroksen. Sitten tuli hän takaisin karhun jäljille.\n\n\"Niinkuin näet\", selitteli Yrjö Antille, \"on se tästä vielä kulkenut\neteenpäin, teemme uuden kierroksen.\"\n\nToisella kierroksella tultiin taas karhun jäljille, vasta kolmannella\nkerralla eivät enää karhun jälkiä tavanneet, vaan joutuivat pitkän\nkierroksen tehtyään vastakkaiselta puolelta karhun jäljille suunnilleen\nniille kohdin, mistä viimeksi liikkeelle lähtivät.\n\n\"Nyt on karhu kierroksessa. Niinkuin näet tästä, on karhu kulkenut\nkierroksemme sisäpuolella, mutta mistään kohdasta emme nähneet sen\njälkien kulkevan kierrospiiristämme ulos. Emme kuitenkaan nyt vielä\ntiedä, onko se löytänyt itselleen mieluisan majapaikan tämän kierroksen\nsisäpuolelta, vai onko se vain satunnaisesti pysähtynyt johonkin. Sen\nvain varmaan tiedämme, että tässä se jossain lähellä on. Tänäpäivänä\nemme kuitenkaan sen enempää tee, vaan lähdemme kotiin. Huomenna tulemme\ntähän takaisin ja kuljemme omia jälkiämme saman kierroksen kuin\ntänäänkin, silloin näemme, onko karhu vielä kierroksemme sisässä, vai\nonko kulkenut siitä ulos. Jos on kulkenut ulos, kierrämme uudestaan.\nJa niin teemme siksi kun näemme, että se pysyväisesti on jäänyt\nkierroksemme sisäpuolelle, josta päätämme, että se on lopullisesti\nasettunut talvitiloilleen. Syystalven kuluessa käymme sitten tuon\ntuostakin kierrosta tarkastamassa, etenkin säänmuutosten jälkeen. Sillä\nvoi välistä sattua, että karhu jo jonkun aikaa pesässään oltuaan lähtee\nliikkeelle uutta lepopaikkaa etsimään. Milloin on pesään tullut vettä,\nmilloin se jostain muusta syystä on alkanut tuntua epämukavalta.\"\n\nNäin puhellen palasivat Yrjö ja Antti hiljalleen kotiin. Olli oli jo\nennen kotiin ehtinyt, olipa naapureillekin ennättänyt sanan viedä.\nKiertäjäin kotiin palatessa, olikin sen vuoksi melkein koko siirtokunta\nkoolla.\n\n\"Vai kontion jäljet löysitte ja ukon tarhaan kiersitte?\"\n\n\"Kah, kierrettiinhän se.\"\n\n\"No milloinka lähdetään otson kanssa painisille\", kysyi kärsimätön\nJaakko.\n\n\"Ei sillä vielä kiirettä ole. Eihän tiedä, onko se jo sijoilleen\nkunnolleen asettunutkaan ja jos on, niin ei se vielä ole talviuneensa\nvaipunut. Se on tähän aikaan valpas, kuulee jokaisen risahduksen\nmetsässä, lähtee liikkeelle helposti. Metsässä se vielä pääsee vapaasti\nliikkumaan, kun lumi ei estä. Ja kerran liikkeelle lähdettyään, voi se\nkulkea pitkätkin matkat, ennenkuin uudestaan asettuu.\"\n\n\"Miten se talvella pesästä löydetään?\"\n\n\"Hermi koirako sen saa etsiä\", arveli Antti koiraansa hyväillen.\n\n\"Ei sitä Herminkään varaan jätetä. Kun nyt näemme, että se on\npysyväisesti talvisijoilleen asettunut, käyn minä etsimässä sen\nolinpaikan, kuljen varovaisesti sen jälkiä, kunnes löydän.\"\n\n\"Mutta millä se karhu näin talvella elää, käypäkö se liikkeellä ruokaa\nhankkimassa, vai miten se\", tuumi Olli.\n\n\"Ei se liikahda paikoiltaan koko talvessa. Pesässään vain viruu ja\nkäpäliään imee. Syksyllä se on lihava kuin mikäkin syöttiläs, mutta\nkeväällä liikkeelle lähtiessään laiha raukka.\"\n\n\"Isä ukko kertoi\", sanoi Jaakko, \"ja isä ne asiat tiesi, kun oli vanhaa\nloitsija- ja metsänkävijäsukua, että maanhaltia joka yö tuo kontiolle\nmesijuoman, mutta jos maanhaltia tietää, että metsämiehet keihäitään\nhiovat ja kuolemaa kontiolle valmistavat, tuo se sille viimeisenä yönä\nverijuoman.\"\n\nSeuraavana päivänä käytiin kierros uudistamassa ja sitäkin\nseuraavana. Kun uusia jälkiä ei näkynyt, jotka olisivat osoittaneet\nkarhun kulkeneen edelleen, päätteli Yrjö, että karhu oli asettunut\nvarsinaisille talviteloilleen. Sen jälkeen käytiin tuon tuostakin\nkierros verestämässä, ettei se lumipyryjen sattuessa pääsisi umpeen\nkatoamaan.\n\nTalven alkaessa vakaantua, pari viikkoa sen jälkeen, kun karhu oli\nkierretty, mutta ennenkuin lumipeite oli kovin vahvaksi käynyt, lähti\nYrjö kerran yksin metsään karhun pesää etsimään. Varovaisesti kulki\nhän karhun jälkiä myöten. Mitä enemmän hän eteni, sitä varovammin\nhän liikkui. Aseena oli hänellä vain keihäs kädessä ja kirves vyön\nperässä. Karhu oli kulkenut korpea ja sitten noussut kovemmalle maalle.\nKorpimaan reunassa kulki matala kallion harjanne. Osalta oli tämän\nharjanteen sivu äkkijyrkkä. Kallion seinämä ei kuitenkaan ollut korkea,\npaikotellen noin neljä metriä, paikotellen matalampi. Eräässä kohden\noli jättiläiskuusi kaatunut siihen päin. Kuusen pitkät oksat olivat\nnojassa maata ja kalliota vastaan. Ympärillä kasvoi nuorta näreikköä.\nVaikkei ollut vielä paljon lunta, oli tähän sitä jo säästynyt, niin\nettä tuo valtava murros muodosti yhtenäisen suuren lumikinoksen, josta\nkuusen oksia ja näreen latvoja pisti esiin. Tähän murrokseen näyttivät\nkarhun askeleet vievän.\n\nVähän matkan päähän murroksesta pysähtyi Yrjö. Hän ei kulkenut ensi\nkertaa karhun jälkiä. Heti huomasi hänen tottunut silmänsä, että\ntuossa se varmaan oli karhun olinpaikka. Ääneti siinä jonkun aikaa\nseistuaan, hän lähti kiertämään murrosta liikkuen hyvin varovaisesti,\njoka askeleelta etsien jalan sijaa ja työntäen oksia varovaisesti\nsyrjään. Huomattuaan, ettei murroksen toiselta puolen johtanut jälkiä\npois, palasi hän omia jälkiään myöten takaisin keihään varrella tuon\ntuostakin tasoittaen lunta. Jotain merkkiä hän tuntui samalla tekevän\nja huulet liikkuivat, liekö sitten itsekseen jotain laulellut vai\nlukuja lukenut.\n\n\"Nyt on karhu satimessa, pesässään se rauhassa makaa, siksi kun tulee\nsydäntalvi, sitten käymme sen kaatamassa.\"\n\n\"Ei ole karhun kaataminen leikinasia\", sanoi Liisa. \"Kymmenen miehen\nvoima on karhulla. On se jo monen miehen alleen musertanut. Kun ennen\nminun nuorena ollessani kylän miehet läksivät karhunpyyntiin, sattui\nkarhu raivostumaan, taittoi keihään varret ja kulki miesjoukosta läpi.\nKun Kuolismaan Matti — tunsihan Yrjö sen aikoinaan — yritti vielä käydä\nsen kimppuun, löi karhu hänet yhdellä iskulla alleen. Kämmenellään\nse kääpäsi Matin päätä, niin että hyvä osa päänahkaa lähti. Sitten\nse alkoi sysäyksestä puolitainnuksiin mennyttä Mattia pureskella. Se\npureskeli koko ruumista aina päästä jalkateriin saakka. Ei tappanut,\nvaan hiljalleen pureskeli. Lopulta se olisi siten kiduttanut Matin\nkuoliaaksi, mutta muut miehet kävivät isot kanget käsissä karhun\nkimppuun. Mörähdellen se näytteli hampaitaan, milloin oikealle, milloin\nvasemmalle. Viimein se käännähti ja nousi takajaloilleen. Mutta kun\nmiehet yksissä voimin iskivät sitä kangilla, luopui se hyökkäyksestään\nja lähti tiehensä. Matti parka sairasti useampia kuukausia sen\nretken jälkeen, ja koko elämän ikänsä sai hän pitää kauheita arpia\nkasvoissaan. Ei ole karhunpyynti leikinasia. Ei sinne lapsia missään\ntapauksessa päästetä.\"\n\n\"Vaarallinen pyynti se juuri hauskaa onkin\", intoili Jaakko.\n\n\"Ja eihän aina niin hullusti käy\", tuumaili Antti, joka alkoi pelätä,\nettei häntä otettaisikaan mukaan, jos kovin paljon vaarallisia\nkarhujuttuja kerrottaisiin.\n\n\"Eihän karhunpyynti leikkiä ole, tosi se on\", sanoi Yrjö, \"mutta se,\njoka varansa pitää, selviää suuremmastakin vaarasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Heinät alkavat loppua\", sanoi Liisa muori eräänä päivänä tupaan\ntullen, \"olisihan niitä pieleksessä joen varrella, mutta miten ne\nsieltä kotiin saadaan. Ei niitä kantamallakaan jaksa paljoa kuljettaa,\nja lumi on syvä kaataa.\"\n\n\"Ei kaatamisesta puhettakaan, suksilla kulkien ne ovat tuotavat. Kaikki\nnuori väki metsään heinänhakuun, ken suksille vain kykenee\", sanoi\nYrjö. \"Minä lähden mukaan. Minulla on jo kaksi ahkiota tekeillä, tuomme\nsitten niillä, kun ne valmiiksi saan.\"\n\nMiehissä lähdettiin sitten heinänhakuun: Yrjö, Jaakko ja hänen nuori\nreipas vaimonsa Anni sekä Antti ja Olli. Kukin nousi suksilleen\nja niin laskea sujahutettiin alas rinnettä joelle, siitä jokea ja\njokivartta pielekselle. Siellä väännettiin koivunvesasta takkavitsat,\npoljettiin takkavitsoihin aikamoiset takat heinää, nostettiin kuormat\nselkään ja lähdettiin kotiin palaamaan. Kotimatka ei luonnollisesti\nsujunut yhtä keveästi kuin menomatka. Varmasti hiihdettiin kumminkin\nsuuret heinätaakat selässä perätysten eteenpäin. Raskaampaa oli nousu\ntaakkojen kanssa vaaran rinnettä pitkin. Sauvan varassa viistoon\nkulkien ponnistettiin mäkeä ylös, niin että hiki otsalta helmeili.\n\n\"Tulihan niitä heiniä jommoinenkin määrä, riittää erääksi päiväksi,\nmutta joudetaanko aina näin joukolla käymään. Raskaaksi käy, jos yhden\nhengen täytyisi näin takkavitsalla kantamalla kaikki talven heinät\nselässään kotiin kuljettaa\", sanoi Anni.\n\n\"Sitä varten niitä ahkioita valmistetaankin\", sanoi Yrjö.\n\n\"Miten ne ahkiot oikein tehdään ja miten niitä käytetään\", tiedusteli\njoku joukosta.\n\nYrjö näytteli puolivalmiita kalujaan ja neuvoi niiden valmistusta.\nPohjaksi pantiin sylenmittainen, vaaksan levyinen, ohut lauta, sivuille\nliisteitä. Kierretyillä kuusen juurilla nämä nidottiin yhteen, toisesta\npäästä kaikki koottiin yhteen suppuun, toinen pää jätettiin auki.\n\nNäitä ahkioita sitten käytettiin paljon. Hauskaa oli nähdä, kuinka\nJaakko ja Anni, jotka ottivat työkseen heinien tuonnin, tuontuostakin\npyyhkäisivät suksillaan rinnettä alas vetäen köydestä perästään kukin\nahkiotaan. Pieleksestä täyttivät he ahkionsa heinillä ja sitten vetää\nponnistelivat kuormansa takaisin kotiin. Mutta muihinkin tarpeisiin\nahkiota käytettiin. Heillähän ei ollut hevosta eikä kovia teitä, heidän\noli aina suksilla liikuttava ja kaikki raskaammat kotiin tuotavat\nahkiolla hilattavat.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nKarhun pyynti.\n\n\nSydäntalvella joulun jälkeen Yrjö rupesi varustamaan\nkarhunpyyntiretkeä. Keihäät tarkastettiin, teriä karaistiin ja\nterotettiin. Luoteja valettiin pyssyjä varten. Sukset tarkastettiin,\nsavustettiin ja voideltiin. Suksisauvoiksi muodostettiin\nkarhunkeihäitä. Pyssyn luotia varusteissa tehtiin taikaa. Lyijystä\nvuoltiin siruja erityisiä lukuja lukien. Luodit voideltiin rasvalla,\njoka sitä varten oli valmistettu lukuja lukemalla. Oli varauduttu\nkalman, metsän voimia vastaan. Talia olisi pitänyt oikeastaan käyttää\nkolmena yönä kalmistossa, kiertää jokin hauta lukuja lukien kolmasti\nmyötäpäivään, siten hankkia siihen kalman voima. Muilla luvuilla\nsitten olisi ollut hankittava muita voimia. Mutta kalmistoa e ollut\nliki tienoilla ja liian pitkä matka oli sitä varten käydä vanhoilla\nasumasioilla. Eikä Yrjö niin paljon anoa pannut taioille, että niiden\nvuoksi olisi suurempia vaivoja nähnyt. Hän oli ripeän toiminnan mies,\noli ollut mukana niin monessa seikkailussa, että oli oppinut etupäässä\nluottamaan valppauteen, neuvokkaisuuteen ja omaan itseensä. Mutta missä\nhelposti saattoi vanhoja tapoja noudattaa, teki hän sen mielellään,\netenkin jos ne tuntuivat miellyttäviltä.\n\nToveriksi Yrjölle ja Jaakolle pyrki Antti. Pitkin talvea oli hän\nYrjöltä udellut, pääsisikö hän mukaan. Viimein oli Yrjö hänen\npyyntöihinsä suostunut. Olli katsottiin joka tapauksessa liian\nlapseksi. Sitä vastoin päätettiin ottaa Hermi miesten seuralaiseksi.\n\n\"Tänä yönä ei maanhaltia enää luokaan karhulle mesijuomaa, vaan\nverijuoman\", sanoi Antti eräänä iltana pari päivää joulun jälkeen.\n\"Ihmeissään sen karhu juopi ja aavistaa, mikä kohtalo sitä huomenna\nodottaa.\"\n\nOli päätetty seuraavana päivänä lähteä karhun pyyntiin. Vanhan tavan\nmukaan ei retkestä edeltäpäin paljoa puhuttu. Liian puhumisen sanottiin\ntuottavan huonoa onnea. Mutta tietoonhan se kumminkin oli tullut, ja\naamulla kokoontuivat kaikki Yrjön mökille lähtöä katsomaan. Liisa oli\ntapansa mukaan huolissaan ja pelkäsi pahinta, ja Anni katseli ylpeänä\nvoimakasta miestään, jonka silmistä rohkea innostus säihkyi. Nuori\nAntti oli niin jännityksissä, ettei edellisenä yönä ollut unta saanut.\n\nPäivän koittaessa lähtivät Yrjö, Jaakko ja Antti liikkeelle, suksilla\nsujahuttaen kotirinnettä alas. Oli kaunis talvinen päivä. Lunta oli\njo tullut runsaasti. Mutta kun ei vielä ollut yhtään suojapäivää\nollut, olivat puut täynnä lunta. Aluksi kuljettiin kangasmaata, jossa\noli harvemmassa suuria honkia. Mahtavat punarunkoiset puut kantoivat\nkorkeissa latvoissaan suuria lumitaakkoja. Kangasmaalta laskeuduttiin\nkorpeen. Siellä suuret, tiheäoksaiset kuuset näyttivät äärettömiltä\nlumipatsailta. Lumen peittämät oksat olivat painuneet, alas, joten\nkorkeat puut näyttivät tavallista kapeammilta, mutta myös korkeammilta.\nNäreikössä tiheään kasvavat, lumen täyttämät nuoret kuuset muodostivat\nläpinäkymättömiä lumimuureja. Auringon paisteessa tämä ääretön\nlumilinna näytti mahtavan kauniilta. Lunta oli linnan lattiat, lunta\nseinät, lunta pilarit, holvit, lunta kimalteli joka havun neulasella.\n\nOli raskas suksikeli, sillä suoja ei ollut vielä muodostanut hankea\nlumikerrosten päälle. Ja se olikin hyvä. Sillä ainahan suksimies\nsentään liikkeelle pääsi raskaammallakin kelillä, mutta karhun olisi\nollut siihen aikaan hyvin hankala liikkua, jos olisi niin käynyt, ettei\nsitä olisi saatu kaadetuksi, vaan se olisi pakosalle päässyt.\n\nEnsinnä hiihdettiin rohkeasti, iloisesti ja vapaasti eteenpäin. Lumi\npyrynä tuprusi, kun miehet viilettelivät alas mäkeä. Ja kun mäen\nalla koivulehdon läpi kulkivat, putosi puista lunta suurina keveinä\nkuontaloina, jotta miehet kävivät valkoisiksi ja niin lumisiksi,\nettä piti pysähtyä lunta pois karistamaan. Jaakko ei malttanut olla\nnauramatta ja puhelematta ja Antti uteli, mieli jännityksissä, miten\nmilloinkin oli tehtävä.\n\n\"Mitenkä se karhu pesästä saadaan, kysyi hän noustessaan pienen\nharjanteen päälle.\n\n\"Ajetaan keihäällä, jos ei muuten tule\", vastasi Jaakko, huutaa\nkajahuttaen, niin että salo kaikui, samassa kiitäen alas toista vaaran\nrinnettä, että lumiryöppy ympärillä kuohui.\n\nHermi oli otettu mukaan. Se kaaloi rohkeasti lumessa, upposi syvään,\nhyppäsi, juoksi jonkun askeleen ja upposi taas, koetti polkea sukselle,\nmutta suksi luiskahti alta pois. Iloinen se oli ja innoissaan, haukkui\nja teuhasi.\n\nKun näin iloista ääntä pitäen oli kuljettu jonkun matkaa, sanoi Yrjö,\njoka koko ajan oli hiukan paheksunut liikanaista äänen pitoa, hänestä\noli karhunpyynti vakava asia, ja vakavat asiat olivat vakavasti\ntoimitettavat. \"Nyt voitte jättää kaikki liiat puheet pois. Tässä on\nkierros.\"\n\nSiinä kulki lumessa syvät jäljet, joita pitkin talvea oli silloin\ntällöin uudistettu. Siinä oli se lumottu aita, joka oli karhun ympäri\nkäyty ja jonka yli se ei ollut uskaltanut kulkea. Siellä se oli jo\nollut pari kuukautta. Ja nyt oli aika tullut metsämiesten hakea\nriistansa. Mutta vaikkapa karhu olikin kierroksessa, lumotun aidan\nsisällä, vaikkapa se olikin kierroksen kävijän oma, oli se vielä\nsittenkin vapaa, oli korven kuningas, kymmenen miehen voimainen. Ei\nollut leikin asia sen kimppuun käydä. Siksi nuo Yrjön muutamat sanat\nkäänsivätkin mielet. Jaakko ja Antti vaikenivat, kävivät vakaviksi\nja varovaisiksi. Hermin ei annettu haukkua ja temmeltää, vaan sen\npiti kulkea muitten jäljestä ja Antti, joka hiihti viimeisenä,\nsai tehtäväkseen pitää sitä silmällä ja kun ei se malttanut pysyä\naloillaan, sai Antti taluttaa sitä hihnasta.\n\nVarovaisesti hiihdettiin eteenpäin. Yrjö hyräili metsämiehen laulua.\nPyysi metsän kuningasta avukseen, lupasi kuun hopeita, päivän\nkultia uhriksi. Karhua pyysi hän painamaan päänsä syvälle pehmeään\nsammaleeseen, eikä kuuntelemaan metsänkävijäin kulkua; jos sille jotain\npahaa sattuisi, piti sen antaa anteeksi, metsämiehet eivät muuta\nvoineet, heidän täytyi käydä karhun kimppuun.\n\nSamalla kun oikea metsästys alkoi, kun kierroksen sisään tultiin,\ntuntui metsäkin kuin lumotulta. Puut näyttivät niin tavattoman\nkorkeilta, lunta tuntui olevan niin äärettömän paljon metsässä.\nJaakosta ja Antista tuntui, niinkuin eivät koskaan olisi liikkuneet\nnäin suuressa metsässä, näin synkässä korvessa.\n\nMutta Yrjö se hiihteli ensimäisenä. Mitä syvemmälle tultiin, sitä\nvarovaisemmin hän liikkui. Oksan risahtamatta hän kulki eteenpäin,\nvältellen jokaista varpua, jokaista luokiksi kaartunutta nuorta vesaa,\njoka olisi ylitse hiihtäessä poikki rasahtanut.\n\nTuossa oli metsässä pieni kallion muodostama penger. Penkereen\nyläreunaa hiihti Yrjö, kunnes hän pysähtyi ja osoitti sauvallaan\neteensä. Siinä oli kalliopengertä vastaan kaatunut tuuhea kuusi. Sen\nhajallaan törröttävät oksat olivat koonneet lunta tavattoman kasan,\nkuin pienen talon.\n\n\"Tuossa se on\", kuiskasi Yrjö. \"Vahdi tarkalleen Hermiä, ettei se ennen\naikojaan pääse irti. Paina rukkasella sen suuta, ettei se hauku, älä\nanna ääntää yhtään.\"\n\nVarovaisesti lähestyi Yrjö yläpuolelta lumitaloa, Jaakko heti\nkintereillä. Noin kymmenisen askeleen päähän siitä tultuaan, hän\npysähtyi. Pyssyt otettiin esille. Panoksessa ne olivat jo entisestään,\nmutta tulijohtoon pantiin uutta kuivaa ruutia, pantiin myös uutta\ntaulaa sekä tarkastettiin, että pii oli paikoillaan. Keihäät olivat\nkoko matkan olleet käsissä, ne toimittivat samalla suksisauvan virkaa.\nKirveet asetettiin vyön varaan, niin että ne tarvittaissa heti\nsaataisiin esille, samoin puukot. Sitten taas kuljettiin lähemmäksi,\nkunnes tultiin aivan penkereen reunalle, lumitalon harjan yläpuolelle.\n\n\"Mikä ruskeareunainen torvi tuon lumikinoksen läpi kulkee. Mitä\nhulluja, polttaako karhu talvella tupakkaa aikansa kuluksi\", ihmetteli\nJaakko.\n\n\"Se on karhun henkireikä. Talven kuluessa sen henkireiän reunat käyvät\nnoin ruskeiksi. — Emme tältä puolelta pääse sen kimppuun. Se voisi\npyörähtää tuolta rungon toiselta puolen ulos ja kadota metsään, niin\nettemme muuta näkisi, kuin lumipilven. Meidän on kierrettävä sinne,\nsieltä se on karhu tiensä pitänyt.\"\n\nMutkan kautta kiersivät pyydysmiehet penkereeltä alas ja lähestyivät\nvastakkaiselta puolelta karhun pesää.\n\n\"Se on lähtenyt pesästä pois, tässä on lumessa jälkiä\", virkkoi äkkiä\nJaakko.\n\n\"Ei suinkaan se pois ole lähtenyt. Kas, tuonne vievät jäljet läheiseen\nkuuseen ja takaisin\", kuiskasi Yrjö. \"Karhu on käynyt tuosta nuoresta\nkuusesta taittamassa oksia, varmaankin pesässä on pieniä. Karhusta\non tuntunut koti kylmältä niin hennoille vieraille ja se on käynyt\nhakemassa kuusen oksia, tehdäkseen niillä pesän lämpimämmäksi.\"\n\n\"Mutta meidän on tästä hankala nähdä ampua karhua, voimme helposti\nampua harhaan, kun tuossa, aivan pesän suun edessä kasvaa niin paljon\npajun varpuja.\"\n\nNiin sanoen nousi Yrjö suksiltaan, hiipi aivan likelle pesän suuta ja\nrapsi puukollaan pois hyvän osan pajukkoa. Sitten hän palasi suksille.\nKutsuttuaan Jaakon toiselle puolelleen ja Antin toiselle ja kun kaikki\nolivat iskeneet karhunkeihäät viereensä maahan kärjet ylöspäin ja\nasettaneet pyssyt hanat vireissä ampuma-asentoon, käsivarren varaan,\nkirkasi Yrjö:\n\n\"Ulos ukko! Tule tänne korven kontio, tässä on mies miestä vastaan! —\nHermi irti! — Hermi, aja ulos kontio!\"\n\nJa Hermi ärähti haukkumaan ja rähisemään. Pesästä kuului mörinätä,\nmutta ulos ei karhu tullut.\n\n\"Se ei raatsi jättää poikasiaan, mutta kun se nyt kerran ulos tulee, on\nleikki kaukana. — Kontio! Ulos! On se verta verrallakin!\"\n\nUhkarohkea Jaakko oli tähän saakka mielensä malttanut. Nyt alkoi veri\nliian kuumana polttaa suonissa, hän ei enää voinut pysyä paikoillaan.\nHän kaatoi nuoren salskean koivun yhdellä kirveen iskulla, rapsi siitä\noksat pois. Näin saamansa keihäs kädessä lähestyi hän pesää ja työnsi\nsen pesän sisään.\n\n\"Joko nyt ulos tulet!\"\n\nMutta karhu tarttui riukuun kiinni ja alkoi kiskoa sitä. Silloin\nJaakko riemastui ja huusi: \"Sepä on karhu. En ole ennen karhun kanssa\nväkikarttua vetänyt. Vedetään kuka voittaa.\"\n\nMutta samassa karhu kyllästyy leikkiin. Miesten huuto, Hermin ärhäkkä\nhaukunta ja sysäykset Jaakon kangesta saattavat sen kiukustumaan, se\nunohtaa varovaisuutensa ja töytää ulos. Se pyyhkäsee etukäpälillään\nsyrjään kaatuneen kuusen kuivia oksia, jotka paukkuen taittuvat, hyppää\naimo loikkauksen, kiljasee sydämmensä tuskasta, sillä se tuntee,\nettä nyt ovat sen kahden viikon vanhat poikaset hengen vaarassa, ja\nseisoo samassa takajaloillaan kämmenet levällään vain parin, kolmen\nsylen päässä pyydysmiehistä. Hetkinen vielä ja se iskee voimakkaan\nkämmenensä miehiin ja tuhon oma on ehdottomasti se, johon se sattuu.\nSe ei enää aio paeta, ei olla varovainen. Se on peto, metsän kuningas,\njoka ateriakseen kaataa lehmän, se ei suvaitse itseään häirittävän.\nMutta se on vieläkin enemmän, se on emä, joka puolustaa poikasiaan.\nSe menee vaikka mitä vaaraa kohti, se on silmitön, hillitön vihassaan\nja raivossaan. Ja metsä kajahtaa sen karjunnasta. — Yksi hetki ja\npyydysmiehet ovat hukassa, mutta silloin painahtaakin laukaus, kolmesta\npyssystä. Karhu kiljasee, typertyy maahan, yrittää pystyyn ja kaatuu\ntaas.\n\nSilloin täyttää hurja ilo Jaakon. Uhkamielisenä syöksähtää hän karhun\nluo ja hypähtää sen selkään ratsastamaan, tarttuu karhun tuuheaan\ntakkuun kiinni ja huudahtaa ilosta. Mutta karhupa ei ollutkaan kuollut,\nvaan oli vain siihen typertynyt. Se nousee jaloilleen. Siksi voimakkaan\niskun se kumminkin oli saanut metsämiesten pyssyistä, ettei se enää\nyrittänyt vastarintaan, vaan päätti lähteä pakosalle. Se oli Jaakon\npelastus. Sillä jos se olisi takajaloilleen kohonnut, ei tiedä kuinka\nolisi käynyt. Mutta nyt kävi niin, että Jaakko sai karhun selässä\nratsastaa, jota ei monelle satu. Suuressa vaarassa hän joka tapauksessa\noli. Pyssynsä oli hän heittänyt pois. Eikä ruuhtenkaan pyssyistä mitään\napua ollut, sillä niistä oli laukaukset ammuttu, ja uutta panosta ei\nsen ajan pyssyihin yhtä helposti pantu kuin nykyajan.\n\nJuoksemaan siis läksi karhu, ja Jaakko ratsasti sen selässä pidellen\nsen takusta kiinni. Irti hän ei uskaltanut heittää, sillä silloin hän\nolisi joutunut karhun jalkoihin ja se olisi varmaan hänet iskenyt\nkuoliaaksi. Hänellä oli puukko mukana. Sen hän tempasi vyöltään ja\nkoetti iskeä sen karhun niskaan, mutta siitä se ei ollut milläänkään,\npuukko tiheän karvapeiton vuoksi vain naarmutti nahkaa. Mutta karhusta\nvuoti siksi paljon verta, että se vähän juostuaan vaipui polvilleen.\nSilloin Jaakko hyppäsi selästä pois, luullen sen siihen jäävän.\nMutta samassa oli karhukin taas jalkeilla. Nyt oli se kuitenkin min\närsyttynyt ettei se lähtenyt pakoon, eikä oikein jaksanutkaan. Se\nkääntyi kiusaajaansa vastaan. Edellä kämmenen iskulla se sysäsi Jaakon\nkumoon. Möristen ja hampaitaan näytellen kävi se Jaakon kimppuun\nyrittäen häntä puremaan. Jaakko ei ollut kaatuessaan pudottanut\npuukkoaan kädestään, mutta ei hän kyennyt itseään puolustamaan, sillä\nkarhu laski kämmenensä raskaasti Jaakon oikealle käsivarrelle. Jaakolla\nnäytti viimeinen päivä olevan käsissä. Mutta silloin oli Hermi siinä.\nKauheasti kiljuen ja haukkuen kävi se rohkeasti karhun kimppuun, purren\nsitä takajalkoihin. Ja karhu ei vielä purrutkaan Jaakkoa, vaan kääntyi\nkäpäläänsä Jaakon käsivarrelta pois nostamatta muristen ja hampaitaan\nnäyttäen Hermiä pois ajamaan, jonka lähenteleminen sitä suuresti\nhäiritsi. Silloin oli Yrjökin ehtinyt luo. Lyhytvartinen keihäs kädessä\nkävi hän Jaakolle avuksi. Arastelematta tuli hän karhua kohti ja\niski samassa, kun karhu käänsi päätään Hermiin päin voimainsa takaa\nkeihäänsä karhun rintaan. Isku oli oikein tähdätty. Punainen verivirta\npulpahti rinnasta ja karhu vaipui voimatonna maahan, kohta heittäen\nhenkensä.\n\nSamassa kimmahtaa Jaakkokin ylös yltyleensä karhun veressä, mutta\nvahingoittumattomana, ainoastaan toinen olka hellänä iskusta, minkä hän\noli karhun kämmenestä saanut.\n\n\"Sinähän olet aivan veressä, mikä sinulla on\", huudahti Antti, joka\nsiihen oli rientänyt. Hänelläkin oli keihäs tiukasti tanassa ja oli hän\nvalmis käymään karhun kimppuun.\n\n\"Jaakko on nyt kastettu karhun verellä oikeaksi karhun pyytäjäksi\",\nsanoi Yrjö. \"Ehkäpä ei sentään toisen kerran tee mieli lähteä karhun\nselässä ratsastamaan.\"\n\nIlo täytti nyt metsästäjien mielen. Tarkasteltiin kuollutta karhua,\nmittailtiin sen pituutta, arvailtiin sen ikää, koeteltiin sen kämmeniä.\n\n\"Ei ole enää lapsi se karhu, katso, miten musta karva sillä on.\"\n\n\"Se on naaras, kas kun sillä on ruskea rengas kaulassa.\"\n\n\"Varmaan sillä on pesässä pojat, mennäänpä katsomaan.\"\n\nAivan oikein. Siellä oli kaksi pientä poikasta, kaksi pientä viatonta,\njotka siinä itkivät ja ynisivät ja kaipasivat äitiään.\n\n\"Nuo viemme kotiin leikkitovereiksemme\", tuumaili Antti. Mutta\nennenkuin hän ehti varoa oli Hermi purrut pikku raukat kuoliaiksi. Se\nhetkeksi mieltä masensi. Mutta Yrjön arveltua, että se ehkä olikin\nparas, sillä niillä he niitä olisivat kotona elättäneet, valtasi taas\nilo mielet.\n\nKontion läheisyyteen tehtiin aika nuotio. Sen ympärillä hetkinen\nistuttiin ja puheltiin. Karhun pesäpaikkaa tarkastettiin. Sammalilla\noli karhu tehnyt pesän pehmeäksi pienoisilleen. Havun oksilla oli\nse sen yläpuolelta ja sivuilta vuorannut. Havuilla pesän suun\ntukkinut. Mukavan kammion oli se siten kodikseen valmistanut kaatuneen\njättiläiskuusen oksien väliin.\n\n\"Nyt lähdemme kotiin viestiä viemään\", sanoi Jaakko, joka ajatteli\nkotona odottavaa nuorta vaimoaan. Antti oli yhtä innokas päästäkseen\nOllille kertomaan tämän merkillisen metsästyksen kulusta.\n\nNuoret miehet nousivat suksien selkään ja nyt alkoi hurja kilpahiihto.\nMieli oli rohkea ja kevyt, se kuohahteli innoissaan yli reunojen.\nKarhu, metsän kuningas oli kaadettu, eikä sitä leikin teolla ollut\nsaavutettu, vaan oman hengen uhalla oli sen kimppuun käyty. Aurinko\npaistoi kirkkaana talvisena päivänä. Joka oksalla kimalteli lumi. Ja\nkun he näin iloisina, rohkeina ja voimakkaina hiihtivät eteenpäin, kun\nsuksi huimaa vauhtia suikki, kun he lumipyrynä alas mäkiä laskivat,\nvoimakkain iskuin mäkiä ylös kiipesivät ja pitkin sysäyksin tasaisella\nmaalla eteenpäin lykkäsivät, silloin heidän silmänsä avautuivat\nnäkemään metsän ihanuuden, talvisen luonnon kauneuden. Jaakon mielessä\nsilloin syntyivät nämä kauniit säkeet, joita hän sitten usein lauleli\nrohkealla, iloisella mielellä metsiä kulkiessaan.\n\n    Mun metsälle mentyäni,\n    Kuuna paistoi kuusen oksat,\n    Päivänä petäjän latvat.\n    Hopeana hongan oksat,\n    Oksat haavan haljakkoina,\n    Hopiat sisässä helkki,\n    Kullat reunalla kulisi\n    Mielusassa metsolassa.\n\nPian oli matka suoritettu ja nuoret miehet saapuivat kotiin. Miesten\nrohkeasta ryhdistä ja huimasta vauhdista kotiväki heti huomasivat, että\nmetsästys oli hyvin onnistunut. Nuori Anni riensi ylpeänä miehensä luo,\nmutta pahasti hän pelästyi, kun huomasi, että Jaakko oli yltyleensä\nveressä. Hän aivan kalpeni, kun luuli, että Jaakko oli niin pahasti\nhaavoittunut, jotta kaikki vaatteensa oli verellään tahrannut.\n\nMutta Jaakko nauroi ja sanoi puolittain laulaen:\n\n   \"Tok mie kättä käpseäisin,\n   Vaikk' ois käet kuin veressä.\n   Tok' mie suuta suihkoaisin,\n    Vaikk' ois suu suen veressä,\n    Tok' mie kaulahan kapuisin,\n    vaikk ois kalma kaulaimilla.\"\n\n\"Elä pelkää Anni, karhun on verta, ei minun.\"\n\n\"Vaikkapa ei olekaan Jaakon verta vaatteilla, niin ei paljoa\npuuttunutkaan, ennenkuin olisi karhu Jaakon murskannut. Jo painoi karhu\nkämmenellä Jaakon hartioita maahan\", selitteli Antti.\n\n\"Herra varjele, miten se metsästys oikein luonnistui?\"\n\n\"Kertokaahan oikein tarkoin koko metsästyksen kulku!\"\n\nSillä välin hiihteli Yrjö yksinään hiljalleen kotiin metsästä, hyräili\nmetsämiehen virsiä ja kiitteli metsän kuningasta, metsän ehtoisaa\nemäntää ja metsän muuta väkeä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nIlveksen ajo.\n\n\n\"Mitä sillä Hermillä on, kun se niin vimmatusti haukkuu\", sanoi Liisa\neräänä talvisena päivänä ulkoa tupaan tullessaan. \"Ei se noin oravaa\nhauku, kuulee sen jo äänestäkin, niin on haukunta äreä, että suurempi\notus sillä varmaankin on edessään.\"\n\n\"Siltä se todellakin kuuluu\", sanoi Yrjö. \"Lienee ahma, Ahmavaarahan\ntämä on nimeltäänkin. Pitääpä lähteä katsomaan.\"\n\nVähän ajan perästä tuli Yrjö takasin ja sanoi nähneensä ilveksen\njäljet. Siitä Antti joutui suureen intoon ja alkoi heti varustautua\nilveksen ajoon. Hän otti pyssyn ja ampumavehkeet, riensi ulos, nousi\nsuksilleen ja lähti hiihtäen metsään, kulkien kohti haukuntaa. Kohta\nnäki hän lumessa oudot jäljet, jotka hän Yrjön puheen mukaan tunsi\nilveksen jäljiksi. Vinhaa vauhtia alkoi hän niitä seurata, sujahuttaen\nkiivaasti eteenpäin suksillaan. Jäljet johtivat suureen metsään, sieltä\nvaaroille, rinteitä ja mäkiä ylös, toisia alas. Antti suksilla perästä.\nMäkiä hän kiipeää ylös kulkien edestakaisin viistoon, alas laskien\nhuimaa vauhtia. Vaaran takana vievät jäljet suureen kiviröykkiöön.\nSuuria paasia on siinä säännöttömästi ladottu päällekkäin. Ne\nmuodostavat kujasia ja onkaloita. Täällä on suksilla kulkeminen\nvaivaloista, mutta siitä huolimatta Antti rientää eteenpäin suksilta\nnousematta. Kiviraunion keskellä riehuu Hermi. Jäljet vievät louhikon\nsisään. Ilves on nähtävästi kulkenut louhikkoon. Hermi raapii ja potkii\nerään onkalon suulla, jonka sisään ilveksen jäljet vievät. Se ulvoo ja\nhaukkuu, lumi ja kallion karppeet sinkoilevat kauas sen voimakkaiden\njalkojen alla. Nyt se tunkeutuu onkaloon sisään, pääsee sinne niin,\nettei muuta näy kuin takaosa ruumista.\n\nMutta ilveshän on Hermiä suurempi, ei se tuohon koloon ole mahtunut.\nVarmaan se on tästä yli hypännyt. Tuolla se taitaakin olla toisella\npuolella näitä kiviä, toisessa onkalossa. Antti vetää Hermin jaloista\nulos ja ohjaa sen ilveksen olinpaikkaan. Ärhäkästi käy Hermi ilveksen\nkimppuun. Antti ei voi ampua tuonne koloon, vaikka vilahdukselta\nvälistä näkeekin osan ilvestä. Hermi rähisee ja ulvoo, ilves syljeksii.\nHermi käy ilveksen koipeen hampaillaan. Mutta ilveksellä on pitkät,\nkäyrät, terävät kynnet. Se iskee ne Hermin takaruumiiseen ja raapaisee\nison haavan Hermin lonkkaan. Silloin Hermi ulvahtaa ja päästää ilveksen\nirti. Ilves on kuitenkin huomannut Hermin vaaralliseksi vastustajaksi\nja katsoo viisaammaksi vetäytyä leikistä. Se kulkee onkaloa myöten\nperemmälle, pääsee toista kujannetta myöten ulos toiselle puolelle\nlouhikkoa, kiipeää siitä isoon kuuseen, joka seisoo äkkijyrkän\nkallioseinämän vierustalla. Kuusen latvasta se hyppää kallion päälle,\njyrkänteen yläpuolelle ja katoaa siitä metsään vaaran laelle ja sen\ntoiselle rinteelle.\n\nAntti kuulee Hermin ulvahduksesta ja vikinästä, että se on joutunut\nalakynteen, hän alkaa kutsua Hermiä pois, se tuleekin ontuen, asettuu\nmaahan ja alkaa vikisten nuolla haavaansa. Silloin katsahtaa Antti\neteensä ja näkee paraiksi, kuinka ilves kuusen latvasta hypähtää\nkallion laelle ja katoaa näkyvistä?\n\nAntissa herää metsästysinto uuteen voimaan. Hän jättää Hermin siihen\nja lähtee taas ajamaan ilvestä takaa. Mutta ilves on nyt aikalailla\nvoiton puolella. Antti ei voi tästä päästä äkkijyrkkää kalliota ylös,\nvaan hänen täytyy kiertää loitolla, ennenkuin pääsee kallion laelle,\njosta ilves on lähtenyt metsään vilistämään pohjoispuolista loivaa\nrinnettä alas. Hetkeäkään empimättä heittäytyy Antti ajamaan takaa,\nvaikka ilvestä ei enää näykään. Huimaa vauhtia kiitää hän vaaran\nkuvetta, sitten taas hiihtää, kiipeää ylöspäin, ja luisuu alaspäin,\npujotteleikse puiden välistä ja halkoo pensaikkoja. Hermi on jäänyt\nlouhikkoon, siltä on halu lähtenyt jatkaa metsästystä. Aluksi ei Antti\nhuomaakaan, ettei enää Hermin haukunta kulje hänen edellään ilveksen\naskelia myöten. Mutta sitten vähitellen, sitä myöten kuin hän loittonee\nkauemmas tutuilta seuduilta, metsän hiljaisuus alkaa hänen mieltään\npainaa. Vauhti jo alkaa vähetä, ja kiihko talttua, mutta silloin hän\nnäkee ilveksen aivan lähellä edessään. Uudestaan valtaa into hänen\nmielensä, eikä hän näe eikä kuule mitään muuta. Taas hän painaltaa\neteenpäin, minkä vähänkin jaksaa, heittäytyy vuoroin koko ruumiinsa\npainolla oikealle, vuoroin vasemmalle sukselle. Samalla hän lykkää\noikean käden sauvalla, vasemmassa on pyssy. Empimättä heittäytyy hän\nsuksillaan jyrkkiäkin metsäisiä rinteitä alas, taitavasti huimaa\nvauhtia alas kiitäessään vältellen puita, kiviä ja näreikköjä.\n\nIlves kulkee edellä. Enimmäkseen seuraa Antti jälkiä, joskus vilahtaa\nilves näkyviin. Hiki valuu Antilta pitkin ohimoita. Hän lykkää lakin\ntakaraivolle, pää on aivan märkä. Väsymys alkaa tulla, jalat pyrkivät\nraukeamaan ja kädet yrittävät voimattomina hervahtamaan sivuille. Sydän\nläpättää rinnassa ja henkeäkin välistä pyrkii ahdistamaan. Antti jo\nmonta kertaa yrittää jättämään koko ajon, mutta silloin aina hän näkee\nilveksen edessään. Sekin jo alkaa uupua, se ei enää mene niin nopeaan\nkuin ensin, ja kieli riippuu pitkällä suusta.\n\nMetsässä on kaikki valkoista, paitse puitten ruskeat rungot ja\nvihreät neulaset. Lumi peittää maan tasaiseen vaippaan. Lunta on\npuiden oksilla, lunta niiden latvoissa. Pienemmät puut kokonaan\nkatoavat lumivaippaansa. Kaikki tämä on niin omituisen valkoista. On\njo iltapäivä. Hämärtääkö jo, vai eikö talvinen, pilvinen päivä tämän\nvaloisampi olekaan. Valkonen lumi tuntuu hohtavan itsestään valoa,\nenemmän kuin sitä tulee ylhäältä taivaalta. Veri kohoaa kuumasti\nhiihtäjältä päähän. Hän ei erota muuta kuin tuon yhtenäisen valkean\nkentän. Syvennyksiä ei huomaa muusta, kuin että niillä kohdin lumi\nnäyttää omituisen heikosti tumman siniseltä.\n\nTuossa kulkee ilves aivan lähellä. Viimeisiä voimiaan ponnistellen\nkulkee Antti perästä loivaa rinnettä kiiveten ylöspäin. Siihen\nhän jo jäisi, mutta, toisella puolella on samanlainen loiva rinne\nalaspäin. Antti antaa vielä mennä alamäkeä. Hän seisoo sääret\njäykkinä suksillaan. Häikäisevän valkonen lumikenttä pyörii hänen\nsilmissään. Lumen päällä näyttää pyörivän lukemattomia, heikosti\nmustia tähtösiä. Kaikki pyörii. Valkonen kenttä tuntuu kohoavan\nkallelleen. Hän kallistaa ruumistaan vastaan, että hän muka kumminkin\npysyisi kohtisuorassa. Mutta mitä enemmän hän kallistaa ruumistaan,\nsitä enemmän kohoaa lumikenttä. Viimein raukeaa ruumis ja hän kaatua\ntupsahtaa pehmeään lumeen. Vähän aikaa pyörii kaikki hänen edessään,\nhän sulkee hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avaa, on huimaus mennyt\nohitse.\n\nHän viruu läpimärkänä, huohottaen, sydän läpättäen, jotta on haljeta,\nkaikki jäsenet raukeina, hangella. Ja muutaman askeleen päässä\nviruu ilves. Mustatäpläinen, ruskeanahkanen, tupsukorvainen eläin,\nläähättäen, kieli pitkänä suusta. Se on yhtä uupunut, kuin Antti, eikä\nole jaksanut etemmäksi mennä. Silmät kiiluvat sillä päässä ja muristen\nse koko ajan katsoo Anttia silmiin. Antti on niin uuvuksissa, ettei\nkykene liikahtamaan.\n\n\"Kukahan meistä ensinnä toipuu\", ajatteli Antti. \"Kunhan muutaman\nhetkisen vain saan huoata, niin kyllä sitten näytän.\" — Mutta ilves se\nensiksi toipui, nousi seisomaan, astui askeleen ja jo alkoi hiljalleen\njuosta. Antilla oli kyllä pyssy, mutta se oli vain piilukkoinen, suusta\nladattava. Hiihtäessä oli siitä ruuti valahtanut taulan viereisestä\nruutijohdosta pois, ruutia olisi pitänyt siihen sovittaa, ennenkuin voi\nampua, ja siihen ei Antti vielä kyennyt.\n\nKun ilves oli metsään kadonnut, virui Antti vielä hyvän aikaa\nliikkumatta hangella. Mieli asettui, sydän herkesi läpättämästä\nja koko mies vaipui raukeaan lepoon. Äkkiä vilun väristys herätti\nAntin taas tajuunsa. Hän rupesi tarkastamaan ympäristöään. Hämärä\nkietoi verhoihinsa koko luontoa. Kaikki oli valkosen harmaata. Puut\nalkoivat tummeta, näyttää pelottavan korkeilta, varjot alkoivat käydä\nsyvemmiksi. Antti ei tiennyt, missä oli. Hän oli aivan likomärkä. Ja\nruumista raukasi. Hän nousi suksilleen ja yritti lähteä liikkeelle.\nMutta hän ei tiennyt, minne hänen olisi ollut mentävä. Ilvestä takaa\najaessaan oli hän vain ajatellut ajettavaansa eikä ollut ollenkaan\nkiinnittänyt huomiota muuhun. Oli kuljettu milloin mihinkin, poikki\nvaarojen, halki metsien, milloin suoraan eteenpäin, milloin äkkiä\npoiketen sivulle oikeaan tai vasempaan. Jälkiään myöten takasin ei\nAntin tehnyt mieli lähteä hiihtämään, eikä hän luullut jaksavansakaan.\n\nTuli pimeä. Vilu alkoi ruumista puistattaa. Märät vaatteet tuntuivat\nkolean kylmiltä. Anttia alkoi pelottaa. Mitä, jos hänen täytyy jäädä\nyöksi metsään! Hän paleltuu kuoliaaksi likomärissä vaatteissaan.\n\nHän alkaa hiihtää eteenpäin. Mitä pimeämpi tulee, sitä synkemmäksi\nkäy metsä, sitä korkeammilta näyttävät puut. Suurien kuusien oksilla\non suuret lumitaakat ja niistä riippuu huurteisia, jääpuikkoisia\nnaavatukkoja. Ja Antin mieleen tulevat kaikenlaiset tarinat metsän\nhaltioista. Hän ajattelee, että metsä on nyt hänet peittänyt, hänet\nomakseen ottanut. Hän hiihtää eteenpäin, mutta ei yhtään tiedä,\nminne hän kulkee. Hän on kuin lumottu. Mutta vilun väristys, joka\ntärisyttää kangistuvia jäseniä, saa hänet taas tajuihinsa. Hän hiihtää\nyhä eteenpäin. Tuolla rinteen alapuolella näyttää metsä harvenevan,\nhän pyrkii sinnepäin. Jalat lykkivät suksia aivan huomaamatta,\nvaistomaisesti. Loivan rinteen alapuolella, metsä todella harvenee ja\nloppuu. Siinä on joki ja joen molemmilla puolilla aukeata. Joen vartta\nhetken kuljettuaan näkee hän heinäpieleksen. Nyt hän alkaa tunnustella\npaikkoja. Täällä he kävivät kesällä heinässä, tekivät pieleksen, josta\naikoivat hankikanteen aikana vetää heiniä kotiin. Mutta täältä on\npitkälti kotiin ja Antti on niin läpi viluissaan, että pelkää siihen\nkontistuvansa. Äkkiä hänelle pälkähtää ajatus päähän, johon hän tarttuu\nkuin pelastavaan korteen.\n\nHän hiihtää pieleksen luo, alkaa pieleksestä nyhtää heiniä ja kaivaa\nsiihen onkalon. Sitten hän tunkeutuu onkalon sisään, niin että jalat\nja enin osa muuta ruumista ovat pieleksen sisässä, pää ja kädet vain\npistävät esiin. Maassa on hänellä edessään pyssy ja ampumakalunsa. Hän\nottaa esille ruutia, panee sitä pienen kasan kuivien heinien päälle,\niskee teräksellä piitä, saa kipinän taulaan temmatuksi, asettaa\ntaulan ruutiin, se syttyy ja tuli tupsahtaa ilmiliekkiin, sytyttäen\nheinätukon. Siten saa Antti pienen tulen eteensä, jota hän ylläpitää,\npolttamalla heiniä, varpuja, lastuja, mitä siitä käsiinsä saa. Ruumista\nvilu värisyttää, mutta on sentään vähän parempi. Heinä ruumiin\nympärillä estää lämmintä haihtumasta ja tuli edessä antaa vähitellen\nlämpöä. Vaarallinen on kuitenkin Antin asema. Hän pyrkii vaipumaan\nhorrostilaan. Ei enää jaksa oikein ajatella, eikä jaksa seurata ajan\nkulkua, ei tiedä onko hän siihen äsken tullut, vai siinä jo kauan ollut.\n\nKun Antti oli kotoa lähtenyt, oli Yrjö ensin yrittänyt estämään, mutta\najatteli sitten, että antaa pojan koettaa. Päivä kului, eikä Anttia\nkuulunut. Ilveksen ajo viepi paljon aikaa, ajattelivat kotiväki eivätkä\nsen enempää huolissaan olleet. Iltahämärissä tuli Hermi kotiin nolona,\nhäntä koipien välissä, vähän ontuen.\n\nSillä on lonkassa terävällä kynnellä raapaistu haava. Nyt eivät ole\nasiat hyvin. Missä ihmeessä se Antti viipyy?\n\n\"Ainahan mies ilvekselle puoliaan pitää\", sanoi Yrjö.\n\n\"Vaikkapa pitää. Jotain sille on sattunut, kun se ei kotiin tule.\nEiköhän pitäne lähteä hakemaan.\"\n\nPimeään iltaan lähti Yrjö metsään. Hankalaa oli kulku, mutta hän\noli tottunut metsissä liikkumaan. Viimein parin tunnin vaivaloisen\netsimisen jälkeen löysi hän Antin heinäpieleksestä melkein tajuttomana.\nSiitä ei ollutkaan niin pitkälti kotiin, kuin Antti oli luullut. Yrjön\navulla sai hän ponnistelleeksi tämän taipaleen. Kotiin tultuaan vietiin\nhänet heti saunaan. Kun häntä siellä oli perin pohjin kylvetetty ja\nhierottu, ja kun hän sen jälkeen oli maannut oikein kyllältään, oli hän\nseuraavana päivänä taas entisissä voimissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ilves se oli mennyt menojaan. Vasta kevätpuoleen talvesta se\nammuttiin.. Silloin järjesti Yrjö ajon. Kaikki miehet lähtivät sitä\nyhdessä ajamaan. Ensimäisenä hiihti Jaakko, kevyessä puvussa ilman\npyssyä ilman muuta asetta kuin suksisauva. Toisena miehenä hiihti Yrjö\npyssyllä ja ampumavehkeillä varustettuna. Jälkijoukkona tulivat Antti\nja Olli. Antilla pyssy, Ollilla eväskontti mukana. Kohta alussa lähti\nJaakko huimaa vauhtia hiihtämään ilveksen jälkiä seuraten. Komeata\noli nähdä tämän voimakkaan, kookkaan miehen kulkua. Jokainen potkaisu\nvei tasaisella maalla sylimääriä eteenpäin, mäkeä alas mennessä lumi\ntuprusi ympärillä. Toiset hiihtivät rauhallisemmin perästä, joskus\noikasivat, kun näkivät Jaakon tehneen jyrkän mutkan.\n\nHuimasti hiihti Jaakko, kepeänä kuin näätä kiipesi hän mäkiä ja\nlumipyrynä syöksyi rinteitä alas. Mutta ilveskin oli hyvissä voimissa,\npysähtymättä se viiletteli eteenpäin. Metsien vikkelä kissa on jäntevä\nja voimakas, keveästi kuin kissa ainakin se kiipeää jyrkkiä rinteitä\nylös ja pitkin harppauksin se loikkaa metsässä eteenpäin. Sitä myöten\nkun matkaa jatkuu, kuumenee Jaakolla veri, hiki nousee päähän, mutta\nvauhtiaan hiljentämättä heittää hän vaatteensa tiepuoleen, ensin takin,\nsitten liivit. Ja taas sujuu matka entistä huimaa vauhtiaan. Mies\nhöyryää talvipakkasessa, kun hän ohkasissa vaatteissaan, palavissaan\nkiidättelee eteenpäin. Viimein alkaa ilves väsyä. Jaakko on aivan sen\nkintereillä ja yrittää jo sauvalla tavottaa sitä. Viimeisessä hetkessä\npelastautuu ilves isoon alhaalta oksattomaan petäjään. Siellä se\noksalla kyhnöttää ja kiiluvin silmin tähystää alas, tarkkaan vartioiden\nvainoojansa jokaista liikettä.\n\nJäljestä tulijat ovat koonneet Jaakon vaatteet. Mutta kun matkaa\njatkuu, jättää Yrjö kaikki kannettavat pojille ja lähtee pyssy kädessä\ntäyttä vauhtia menemään. Kohta hän tapaakin Jaakon, joka puolittain\nalusvaatteisillaan vahtii puussa kyyhöttävää ilvestä. Yrjö ampuu sitten\nilveksen puusta ja niin on vihdoinkin heillä käsissään tämä metsän\nkissa, jonka vuoksi ovat niin paljon vaivaa saaneet nähdä. Kun Antti\nja Olli saavuttavat Jaakon ja Yrjön, ovat nämä jo tehneet aimo nuotion\nmetsään ja Jaakko kuivailee märkiä vaatteitaan sen juurella. Kun siinä\non tarpeeksi levätty, vaatteet kuivattu, evästä syöty, lähdetään\nmieli iloisena rauhallisesti hiihtämään kotiin päin. Ensimäisenä\nkulkee Jaakko kuollut ilves olallaan. Iloisena ottaa nuori Anni uhkean\nmiehensä vastaan. Hänen Jaakkonsa se on sentään miesten miehiä,\najattelee hän tyytyväisenä itsekseen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nJaakon viljanhaku-retki.\n\n\nNiin metsästelivät siirtolaiset, milloin metsän petojen kanssa\ntaistellen, milloin metsän karjaa pyydystellen. Karhun taljasta saatiin\nmainio peite, jota kovimmilla pakkasilla käytettiin. Ilveksen nahka,\noravan ja näädän nahat olivat parasta kauppatavaraa, niillä vaihdettiin\nmitä välttämätöntä oli. Rintamailla käytiin hyvin harvoin ja se\nmikä sieltä tuotiin, oli selässä kannettava. Lintuja pyydettiin ja\nsaatiin runsaasti. Metsässä oli vipuja, oli kahoja. Viimeksi mainittu\noli muodostettu noin parin kyynärän pituisista, piiriin asetetuista\nkepeistä. Kun teiri istahti taitavasti poikittain asetetulle puulle\nputosikin se kapeaan suppiloon, eikä päässyt pois. Linnut säilytettiin\njäätyneinä ulkona ja oli metsälinnun liha kuukausmääriä heidän\npääravintonaan, kunnes kevätpuoleen kala taas tuli ensi sijalle.\n\nEnsimäisenä kesänä oli Jaakko jo ryhtynyt kasken valmistuspuuhiin.\nSeuraavana talvena kaski kaadettiin ja seuraavana kesänä se oli\npoltettava ja sitten elokuussa se oli kylvettävä. Mutta siementä ei\nollut vähintäkään. Jaakon vaatimuksesta oli kaski tehty mahdottoman\nsuureksi. Ei sitä vähillä määrillä kylvettäisi. Usein tästä talven\nkuluessa puhuttiin, usein huolehdittiin, miten ja mistä siementä\nsaataisiin. Kun kerran taas siemenen saannista keskusteltiin,\nehdotti Jaakko, että hän lähtisi kirkonkylän tienoille Parviaisilta\nsiemenviljoja tiedustelemaan.\n\n\"Saisihan lähteä\", arveli Yrjökin. \"Hyvähän on ajoissa tiedustella.\nTalvikelillä sieltä ehkä saisi hevosella viljan tänne kuljetetuksi\nparemmin kuin kesällä. Ovathan nyt suot jäässä, aukeilla kantaa hanki\nja metsämailla jollain tavalla pääsee kulkemaan. Ehkä sieltä saisi\nhevosenkin lainaksi.\"\n\nJa niin päätettiin, että Jaakko lähtisi Parviaisilta siemenviljaa\ntiedustamaan.\n\nSeuraavana päivänä hän lähti suksilla liikkeelle jo ennen auringon\nnousua, hiihti huimaa vauhtia eteenpäin, niin että perille pääsi jo\nsaman päivän iltana. Päivässä kulki sen matkan, mikä kesällä kuljettiin\nkahdessa.\n\nParviaisen talossa eivät viestit olleet niinkään hyvät. Siemenviljaa\ntosin vähän oli, mutta ei missään tapauksessa voitaisi antaa niin\npaljon kuin Jaakko sanoi tarvitsevansa. Ja muilla ei arveltu kellään\nolevan. Kun Jaakko pyytämällä pyysi siemeniä suureen kaskeensa,\nluvattiin viimein yksi tynnöri. Kesällä saisivat tiedustella uudestaan,\nsilloin annettaisiin lisää, jos olisi, nyt ei uskallettu enempää antaa.\nHevosia ei myöskään luvattu kuljettamaan. Hevoset olivat ainaisten\nsotien vuoksi vähissä. Ja ne, mitkä oli, tarvittiin välttämättä kotona.\n\nKun ei muuta neuvoa keksitty, päätti Jaakko viedä itse omin neuvoin\nviljan kotiin. Hän tiedusteli kylästä ahkiota ja saikin lainaksi.\nSiihen sovitti hän puolen tynnöriä ruista, toisen puolen jätti hän\ntoisella kertaa noudettavaksi ja lähti sitä hiihtäen perästään\nkuljettamaan kotiinpäin. Hitaasti edistyi kulku, mutta Jaakko oli\nvoimakas ja rohkea ja sujui se matka silläkin tavalla. Mutta hän oli\nmyöskin huoleton. Rohkeasti kulki hän kylän läpi, kylän reunasta\naukeita pelto- ja niittymaita ja sitten kyläkunnan hakametsiä.\nMennessään hän laulaa helähytteli, niin että salo kajahteli.\n\nMutta vaikka Jaakko olikin väkevä, oli moisen kuorman kuljettaminen\nhiihtäen raskasta. Kylän mailta päästyään oli hänen kiivettävä\nHonkavaaran kuvetta ylös. Vaaran harjalle päästyään oli hän aika\nlailla palavissaan ja pysähtyi lepäämään. Hän nousi suksilta pois ja\nistahti elosäkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ajatukset kulkivat edeltä\nkotiin ja hän ajatteli jo kotiintuloaan, kuinka hän ylpeänä sanoisi,\nettä sainpahan edes vähäisen. On siinä ainakin alku siemeneen ja kun\nkeritään, käydään lisää. Vielä se suuri kaski rukiilla kylvetään,\nvaikkapa saisi kuinka monta tämmöistä retkeä tehdä. Ja rukiisen leivän\nvarassa se pikku Jaakko mieheksi varttuu. Maanviljelijä ja talonpoika\nsiitä tehdään eikä mitään metsäläistä, karkulaisena, metsän antimilla\neläjää. Ja rohkea mieli kuohahti, ja rinta paisui ja hän lauloi\nkatsellen kirkkaasti paistavaa aurinkoa\n\n    Terve päivä paistamahan,\n    Terve kuu kumottamahan.\n\nSitten nousi hän taas suksilleen, kiinnitti ahkion nuoran vyötäisilleen\nja alkoi kulkea eteenpäin. Kohta tuli hän Honkavaaran laen pohjoiselle\nreunalle. Loiva rinne kasvoi harvaa metsää. Siitä oli mainio kiitää\nsuksilla alas, ahkiokaan ei haitannut huimaa vauhtia. Lumi oli\nhuikaisevan valkoista auringon kirkkaassa paisteessa. Äskeisen\nponnistuksen jälkeen tämä nopea vauhti, viileän ilman vedon palavia\nposkia sivellessä, pyrki melkein päätä pyörryttämään.\n\nMäen juurella kasvoi korpimaan reunassa kuusia tiheässä. Kahden\nnäreikön väliseen aukeamaan Jaakko ohjasi suksensa. Mutta siinä äkkiä\nahkion nuora kiskaisi Jaakkoa, niin että hän oli vähällä suin päin\nkinokseen tupsahtaa. Ahkio oli pysähtynyt, niinkuin olisi siihen\npaikkaan ollut kiinni naulittu. Kun Jaakko pari kertaa oli kiskaissut\nsaamatta sitä liikkeelle, katsoi hän taakseen.\n\nNäreiköistä oli tullut esille kaksi miestä, yksi kummaltakin puolelta\nja olivat iskeneet suksisauvansa ahkion reunaan.\n\n\"Seis mies! Minne niin kova kiire! Hyvä kun lauloit, niin helpommin\nsinut löysimme.\"\n\n\"Irti miehet minun ahkiostani, senkin sissit. Taikka minä murskaan\nteiltä pääkuoren\", kirkas! Jaakko, kohottaen suksisauvaansa.\n\nMutta miehet olivat varuillaan ja nostivat sauvansa suojelevasti eteen.\nAika rytäkkä siinä syntyi. Toinen rosvoista sai puukolla silpaistuksi\nahkion nuoran poikki. Samalla he alkoivat sauvoillaan tyrkkiä Jaakkoa\nkauemmaksi. Pahaksi onneksi ei Jaakolla ollut mitään muuta asetta kuin\nsuksisauva. Kirveensäkin oli hän sattunut panemaan ahkioon, jotta voisi\nvapaammin hiihtää ja vetää vyötäisiin kiinnitettyä ahkiota perästään.\n\nJaakko olisi kyllä puoliaan pitänyt ja olisi varmaan pian heidät\nallensa nujertanut, mutta miehet olivat hyvästi asestetut. Heillä oli\npyssyt kummallakin ja kirveet. Toinen jo tähtäsi Jaakkoa rintaan,\nmutta tämä sai pyssyn piipun syrjään sysätyksi, jotta laukauksen\npamahtaessa luoti katosi metsään melkein hipaisten Jaakon olkapäätä.\nAmmuttuaan laukauksen pyssystään, aikoi mies käyttää sitä lyömäaseena.\nJaakko tarttui kädellään siihen kiinni, mutta silloin uhkasi toinen\niskeä häntä kirveellä. Nyt ei auttanut muu, Jaakko survaisi äkkiä\nmiehiä sydänalaan, ensin toista ja sitten toista ja kun miehet vähän\nkyykistyivät kokoon, hyppäsi hän suksilleen ja lähti viilettämään\npois. Miehet olivat siihen varsin tyytyväisiä, eivätkä yrittäneetkään\ntakaa ajamaan. Toinen ampui vielä laukauksen Jaakon jälkeen, vaikkei\nse häneen sattunut. Sitten vain lennättivät haukkuma- ja uhkaussanoja\nhänen perästään.\n\n\"Hyvä, kun sillä pääsimme hänestä. Tässä olisi voinut käydä meidän\nhuonosti\", tuumivat rosvot.\n\nHarmistuneena hiihteli Jaakko eteenpäin pahoitellen, että oli\nlaulamalla päästänyt ilonsa valloilleen ja siten houkutellut sissit\ntielleen. Hän olisi ehkä vielä käynyt rosvojen kimppuun, sillä hän oli\nuhkarohkea mies ja voimia oli hänellä kuin kahdella. Mutta hän arveli,\nettä eivät sissit kahden liikkeelle lähde. Siinä missä on kaksi, siinä\non useampiakin. Minä hetkenä tahansa, hän arveli, voi odottaa näille\navuksi paljon suuremman joukon sissejä. Nolona hän hiihteli eteenpäin,\nmutta minkä sille voi. Paha onni oli häntä tällä kertaa seurannut.\n\nKotiin hän tuli vasta aamupuoleen yöstä. Hän ei edes ollut uskaltanut\nsuorinta tietä hiihtää, vaan oli kulkenut ensinnä Korpivaaralle\npäin ja sieltä vasta muuttanut suuntaa Ahmavaaralle, siten ainakin\nvaikeuttaakseen takaa ajoa. Korpivaaralla kulki lisäksi useita\nsuksilatuja eri suuntiin, sillä siellä oli monasti käyty linnustamassa,\nansoja virittämässä, ja oravia ja näätiä ampumassa.\n\nKun Yrjö aamulla sai kuulla Jaakon yöllä kotiin tulleen, riensi hän\ntiedustamaan, miten retki oli onnistunut, oliko hän siementä saanut.\nKohta Yrjön perästä tulivat pojatkin samalle asialle.\n\n\"Etpä tainnutkaan siemenviljaa saada, kun ei niitä missään näy\", sanoi\nYrjö.\n\n\"Kyllä minä niitä sain, vaikka vain yhden tynnörin, puolta tynnöriä\nläksin ahkiolla kotiin kuljettamaan, mutta sissin vietävät, pahuuksen\nrajantakalaiset veivät senkin\", sanoi Jaakko nousten vuoteeltaan\npenkille istumaan.\n\n\"Ovatko rajantakalaiset taas liikkeellä\", sanoi Yrjö säpsähtäen. \"Jos\ntäällä salolla on hyväkin elää, niin on täällä se pahakin, ettei\nkoskaan tiedä, mitä maailmalla tapahtuu. Vai on rajantakalaisia taas\nliikkeellä. Mutta kerrohan tarkalleen, mitä sinulle matkan varrella\nsattui.\"\n\nJaakko kertoi ja muut kuuntelivat.\n\n\"Kaksiko heitä vain oli. Ja minkänäköisiä miehiä olivat? Venäjän\nKarjalan puhettako puhuivat?\"\n\n\"Venäjän Karjalan puhettako, Karjalan puhettako\", toisteli Jaakko\nmietteissään. \"Tuota en tullut ennen ajatelleeksi. Ei ne sitä\ntodellakaan puhuneet, vaan aivan selvää meidän puolen kieltä. Toinen\noli punatukkainen ja punapartainen, ruma, keskikokoinen mies, toinen\npitkä, laiha, mustakulmainen, parraton, vasemman ohimon kohdalla ruma,\niso arpi.\"\n\n\"Minä melkein luulen, etteivät ne sissejä olleet ollenkaan\", sanoi\nYrjö. \"Selityksestäsi päättäen ne varmaankin olivat kuuluisat rosvot\nTörrönen ja Minkki.\"\n\n\"No nyt minä ymmärrän, miksi ne niin iloissaan olivat, kun minusta niin\nkepeällä kaupalla vapaiksi pääsivät. Ilmankos ne eivät Parviaisetkaan\ntienneet varoittaa. Eivät maininneet sissejä tänä talvena yhtään\nnäkyneen. Enkä minä sen vuoksi tiennyt varoillani olla. — Mutta mitä\nmiehiä ne Minkki ja Törrönen oikeastaan ovat? Olen minä niitä joskus\nkuullut mainittavan.\"\n\n\"Ne ovat oikeita rosvoja. Paha, että mokomat saavat irti kulkea ja\nilkitekojaan tehdä, mutta parempi kumminkin, kuin jos rajantakalaisia\ntaas alkaisi täällä samoilla. Harvoin nämä sentään talojen kimppuun\nkäyvät, jossa tietävät miehisten miesten kotona olevan. Ja tänne kauas\nsaloille, soitten taa tuskin viitsinevät tulla.\"\n\n\"Mutta miksi mokomat rosvot irti saavat liikkua, miksi niitä ei lain\nkoura tavota\", kysyi Anni.\n\n\"Nämä ne vasta merkillisiä rosvoja ovatkin; ne ovat oikein luvallisia\nja laillisia rosvoja.\"\n\n\"Mitä joutavia, luvallisia ja laillisia rosvoja, enpä mokomaa ole ennen\nkuullut\", sanoi Jaakko.\n\n\"Miksipä heitä muuksikaan kutsuisi. Heillä on kuninkaan\nkäskynhaltijalta suojeluskirja. He ovat hänelle siitä suuret lunnaat,\nsuuret lahjat maksaneet. Eivätkä nyt vallesmannit eivätkä voudit\nuskalla heitä kiinni ottaa.\"\n\n\"Kaikenlaisia niitä onkin. On sekin kuninkaan käskynhaltija.\nOikeinkohan tuo kuninkaan käskystä niin menettelee. Mikä senkin herran\nnimi lienee?\"\n\n\"Ståhlhandskehan se kuuluu olevan. Ei se kuningas siitä tiedä mitään.\nJos siitä saisikin viestin kuninkaan korviin, niin taitaisi huonosti\nsenkin herran käydä. Mutta ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu.\"\n\n\"Kaikki maan vaivat tälle meidän Karjalalle annetaankin, ainaiset\nsodat, vainot, katovuodet. Ja lisäksi ovat virkamiehet kelvottomia,\nvain maan vaivaksi ja ihmisten kiusaksi. Siksi ne pääsevätkin mokomat\nrosvot rehentelemään.\"\n\n\"No, olisi minun pitänyt puheesta huomata, että ne eivät olleet\nrajantakalaisia. Liian vähällä minä luovuin omastani. Mutta kun\nminä joka hetki odotin niitä käyvän koko parven minun kimppuuni.\nOdottakaapa, kun toisen kerran minun tielleni satutte!\"\n\n\"Ikävintä on, että siemenen hankinnassa emme ole päässeet entistään\npitemmälle.\"\n\n\"Käyn minä siellä vielä toisen kerran ja paremmin varani pidän.\nTulkootpa vielä koettamaan. Onhan minulla siellä vielä puoli tynnöriä,\nmutta enempää ei saada, vaikea oli saada tätäkään. Aluksi eivät\ntahtoneet mitään antaa. Vähissä kuuluu olevan ja välttämättömiä omiin\ntarpeisiin. Kun vaatimalla vaadin, niin viimein tynnörin antoivat.\"\n\n\"Käy se toinen puoli hakemassa nyt kohta\", sanoi Yrjö. \"Tästä puoleen\nse alkaa hiihtokelikin huonota. Ensi kesänä pitää aivan erikoiset\nneuvot pitää siemenen hankkimiseksi.\"\n\n\"Mitkä neuvot?\"\n\n\"Sittenpähän nähdään.\"\n\nJonkun päivän perästä teki Jaakko uuden retken kirkonkylään. Tällä\nkertaa suoritti hän matkan muitta seikkailuitta ja toi perille puoli\ntynnöriä ruista. Alku oli siemeneen, vaikka enin osa, neljä ja puoli\ntynnöriä oli vielä saamatta, tietymättömissä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nKaskenpoltto.\n\n\nOli kiireisimmän työn aika Ahmavaaralla. Lähestyi se aika, jolloin\nkaski oli poltettava. Ensimäisenä kesänä olivat Yrjö ja Jaakko sen\nmerkinneet ja alkaneet työn. Seuraavana talvena lumen aikana oli kaski\nkaadettu. Ja nyt toisena kesänä oli se poltettava.\n\nKoko tuo laaja ala, siihen oli laskettu menevän viisi tynnöriä\nsiementä, Ahmavaaraan kuuluvan Koivuvaaran rinteellä näytti\näärettömältä ryteiköltä. Ensimäisenä kesänä, samana, jolloin kasken ala\noli rastimalla merkitty, oli kaski-alueelta kaadettu kaikki nuoremmat\npuut, vesat ja pensaat. Niitä olivat pojat käyneet poikki rapsimassa,\nmilloin vain olivat joutaneet, Jaakon kaadellessa vanhempia puita.\nUseita suuria honkia oli myös kolottu jonkun matkaa ja hakattu niihin\nlastulle rengas ympäri rungon. Se oli tehty sitä varten, että puut\nalkaisivat kuivaa, \"eivätkä enää turhaan ottaisi voimaa maasta\",\nniinkuin Yrjö sanoi. Ensimäisenä työkesänä hakatut vesat ja pienemmät\npuut olivat nyt ehtineet jo kuivaa ja olivat herkkiä palamaan ja tulta\neteenpäin kuljettamaan. Kun talvella oli koko metsä kaadettu, oli\nlähdetty huudan alareunasta ja kaadettu siitä puut ensinnä pitkin koko\nsyrjää ja sitten ikäänkuin rivittäin aina ylempänä oleva rivi. Kaikki\npuut oli kaadettu alaspäin, siten ne olivat kaatuneet toistensa päälle\nja peittivät nyt ikäänkuin suomukset toisiaan. Kun puitten kaataminen\nenimmäkseen oli suoritettu sydäntalvella paljon lumen aikana, oli\nniistä jäänyt aika korkeat kannot törröttämään. Kaikkia puita ei\nkuitenkaan ollut jaksettu kaataa, vaan oli sinne tänne jäänyt pystyyn\nisoja lakkapäähonkia.\n\nEräänä kesäkuun sunnuntaina kävelivät Yrjö ja Jaakko kaskimaataan\nkatsomassa.\n\n\"No, on siinä ryteikköä\", sanoi Yrjö. \"On siinä sietänyt kirvestä\nkalkutella, ennenkuin nuo puut on kumoon saatu. Ja vielä siinä on\ntietämistä, ennenkuin on siemen maassa. Miten me tämän kauhean suuren\nkasken hallitsemme?\"\n\n\"Mitä joutavia. Siinä se tuli polttaa suuren kasken, missä pienenkin.\nAntaa tulen raataa. Hätäkö tässä, kun tuli laatii pellon valmiiksi.\nMutta eikös meidän ole kohta jo aika ryhtyä kaskea polttamaan?\"\n\n\"Kyllähän se tuli polttaa, mutta on siinä paljon muutakin. Mistä me\nsiemenen tämmöiseen peltoon saamme. Vaikka säätävähän se on. Kun me\nkerran olemme näin suunnattoman huuhdan laittaneet, on siihen siemen\nhankittava, pantava kaikki liikkeelle. — Mutta tässä on tällä hetkellä\nensinnä toisesta asiasta huolehdittava. Tämä kaski ei ole vielä valmis\ntänä kesänä poltettavaksi. Kun kaski kaadetaan näin koskemattomaan\nkorpeen, kaadetaan semmoinen liuta suuria puita, kypsää hirsimetsää,\nsietäisi antaa kasken kuivaa kokonainen kesä. Vasta ensi vuonna tämä\nolisi valmis poltettavaksi.\"\n\n\"Kuka sitä niin kauan yhtä kaskea kuivattaisi\", sanoi Jaakko\nmalttamattomasti.\n\n\"Niinpähän se tavallisesti tehdään. Ensimäisenä kesänä rastitaan ja\nkassaroidaan, seuraavana talvena kaadetaan, toisena kesänä kuivataan ja\nkolmantena poltetaan. Niinpä ne tekivät Lieksan suuret kaskimiehetkin\nsuurissa sukukunnan halmeissaan. Niin se tekee Tikkakin.\"\n\n\"Kuka se Tikka on\", sanoi Olli, joka oli lähtenyt miesten perästä\nmetsään ja nyt puuttui puheisiin.\n\n\"Kun tulemme kotiin, kerron Tikasta, nyt emme jouda tarinoimaan\",\nvastasi Yrjö.\n\n\"Mutta eihän meidän mitenkään sovi ruveta vielä yksi vuosi odottamaan\nja istumaan kädet ristissä. Jo on aika meidänkin kohta päästä leivän\nvarassa elämään. Joka tapauksessa menee vielä toista vuotta, ennenkuin\noman halmeen kasvua saamme maistaa. Hakataan vastaisen varaksi\nvuosittain kaskea jonkun verran ja annetaan puiroon kuivaa tarpeeksi,\nmutta tämä ensimäinen kaski meidän on nyt poltettava, jos se vain\nsuinkin on mahdollista.\"\n\n\"Kyllähän se niin on\", myönnytteli Yrjö. \"Ja sitä minäkin olen koko\najan ajatellut ja siinä mielessä työtä tehnyt.\"\n\n\"No, sittenhän se on asia selvä, ei muuta kuin määrätään päivä, milloin\nkaski poltetaan ja sen mukaan ollaan ja eletään.\"\n\n\"Milloin ensi viikolla ensi kerran tulee sopiva päivä, niin silloin\npoltetaan.\"\n\nKoitti suuren kasken polttopäivä. Päivä oli kirkas ja vieno, tasainen\netelätuuli puhalsi. Jo päivän nousun aikaan oli kaikki siirtokunnan\nväki liikkeellä, niin nuoret kuin vanhat. Kaikki olivat pukeutuneet\ntyön mukaan, yllä kevyet, huonot vaatteet, jaloissa tuohivirsut.\nSytyttäminen alettiin suuren huuhdan alareunasta. Valmistettiin\ntulisoihtuja, pistettiin tuohikäärylöitä seipäiden neniin. Soihdut\nkädessä alkoivat miehet juoksennella ympäri huuhtaa, sytytellen kuivia\nrisukasoja. Paksuna hulmusi savu monesta kohdasta, liekkiä kohosi\nilmaan ja sammui taas. Puut eivät olleet niin kuivia, että olisivat\nheti syttyneet. Mutta vähitellen pääsi liekki suuremmista risukasoista\nkovaan puuhun. Liekit nuoleskelivat kaatuneiden puiden runkoja,\nvakaantuivat palamaan, syömään puuta syvemmälti. Siitä ne levisivät\neteenpäin, kulkivat oksia, rankoja myöten viereiseen puuhun ja siitä\nseuraavaan. Vähitellen saatiin koko toinen reuna sytytetyksi. Ja siitä\nse tuli alkoi kulkea suuren hakkuuksen sisään.\n\nKun muutamia tunteja oli juoksenneltu, sytytetty ja riehuttu, pääsi\ntuli täyteen voimaan. Se alkoi kulkea eteenpäin omasta halustaan.\nKaski alkoi palaa. Nyt eivät enää palaneet risut, oksat, rangat,\nvaan paksut hirret paloivat ilmi liekissä. Tuli kävi myöskin\nsuurten, pystyyn jääneiden puiden kimppuun. Niitä oli veistelty,\njotta muka herkeäisivät turhanpäiten maata laihduttamasta. Näihin\nveistospaikkoihin oli tihkunut runsaasti pihkaa. Niihin kävivät liekit\nensinnä käsiksi. Yrittivät ylös pitkin oksatonta hongan runkoa. Moneen\nkertaan jäi yritys kesken. Mutta kuumuus kävi yhä suuremmaksi niiden\nympärillä, liekit maassa palavasta, äärettömästä puumäärästä kävivät\nyhä voimakkaammiksi, kohosivat yhä korkeammalle. Ja viimein ne saivat\nmahtavan hongankin valtaansa. Liekit onnistuivat kiipeämään hongan\nlatvaan saakka, tarttuivat oksiin ja saivat nekin valtaansa ja kohta\npaloi koko honka.\n\nMutta vieläkin suuremmoisempi oli siellä täällä pystyyn jääneiden\nkuusien palaminen. Liekit kiipesivät naavaa myöten oksalta oksalle.\nPian paloivat kaikki kuusen laajalle ulottuvat oksat. Siitä muodostui\näärettömän suuri, leveä, korkea tulipatsas, jonka liekit kohosivat\nmahdottoman korkealle, taivaalle.\n\nSitä myöten kun liekit levisivät ja tulimeri kasvoi, kävi tulen\nvoima yhä kammottavammaksi. Siitä syntyi ääretön kuumuus. Liekit\nleimahtelivat, kiemurtelivat, hulmusivat. Välistä näyttivät kielekkeet\naivan pilviä nuoleskelevan. Suunnattomat savumäärät kohosivat\ntaivaalle, peittäen sen suurien pilvien tavoin. Nämä hulmuavat\nsavupatsaat, savupilvet näkyivät mahdottoman kauas peninkulmien taa.\n\nMelkein huumaavan vaikutuksen teki liekkien soitto. Joka taholla\npaukkui ja räiskyi ja ratisi, kun liekit risukoissa temmelsivät,\npihkaiseen puuhun iskivät kiinni, oksia katkoivat, rankoja mursivat.\nTuon tuostakin sortui kasa puita rysähtäen kokoon ja välistä iso\npystyyn jäänyt puu ruskaen, räiskyen, paukkuen maahan kaatui. Tähän\nräiskeeseen ja paukkeeseen yhtyi liekkien hulmuava melu. Ne läpättivät,\nvihelsivät, humisivat, sihisivät, kohisivat. Mitä laajemmalle liekit\nlevisivät, sitä voimakkaammaksi kävi tulen kohina, se oli kuin mahtavan\nkosken pauhu.\n\nKun Yrjö ja hänen apulaisensa muutaman tunnin palavissaan olivat\njuoksennelleet halmeen reunustaa sytytellen, kohennellen ja viritellen,\nsanoi Yrjö huutaen kokoon perettään:\n\n\"Hoi Jaakko, hoi pojat, tulkaa tänne metsän reunaan. Kutsu Annia tänne\nmyös. Missä se Antti on, hae, Olli, Anttikin tänne. — No Liisa, joko on\nkeitto valmis?\"\n\nNokisina, palavissaan kokoontuivat siihen kaikki viertomiehet.\n\n\"Kyllä se nyt tuli jo omin päinkin leviää. Joudamme tässä vähän\nsyömäänkin.\"\n\n\"Lähdetäänkö kotiin?\" tuumaili Olli.\n\n\"Emme sentään kotiin voi lähteä. Ei niin hurjaa palvelijaa, kuin tuli\non, voi hetkeksikään jättää yksin. Voi syntyä suuria palamattomia\nsaarekkeita ja tuli voi pyrkiä karkaamaan ulkopuolelle luvallista\naluettaan.\"\n\n\"Kyllä siinä tuli temmeltää, ja palaapahan siinä nyt suurikin kaski\nsamalla kuin pieni. Mitä ne ovat Honkavaaralaisten kehutut kasket tämän\nrinnalla. Ei ole näillä mailla muilla moista kaskea äsken ollut\",\nkehuskeli Jaakko.\n\n\"Herra Jumala sentään sitä tulen voimaa\", sanoi Liisa. \"Kauhea se on.\nNiin se tännekin kuumottaa, ettei ole jaksaa olla. On kuin maailman\nloppu olisi käsissä, kun koko maailma palaisi.\"\n\n\"No ollaan sitä näköisiä\", sanoi Anni. \"Nokisia, repaleisia, kun\nmitäkin kummituksia. Voi sinua Jaakko parka, minkä näköinen olet!\"\n\n\"Pata kattilaa soimaa! Kuka sitä luulisi, että tämä se on Tuomivaaran\nkaunis Anni, jota koko pitäjän pojat kilvan kosiskelivat.\" Ja Jaakko\nvetäisi leikillisesti repeytynyttä paidan kulmausta Annin hartialta,\njotta nokinen, mutta pyöreä ja jäntevä olka pisti näkyviin.\n\n\"Jaakko, vielä siinä pilkkaat\", sanoi Anni, sysäsi miestään ja koetti\npeitellä itseään.\n\nKaskimaan reunaan oli Liisa valmistanut aterian ja siihen istuutuivat\nkaikki syömään.\n\n\"Siunatkoon, mikä se oli\", huudahti Liisa. Aivan lähellä heitä kaatui\nkauhealla räiskeellä ja paukkeella iso honka, sakea savu, tuhka,\nkipenet kohosivat läpinäkymättömänä pilvenä taivaalle. Mutta samassa\nliekit ulvoen ja hulmuten pääsivät taas silläkin kohdalla vallalle.\nSavu tuntui käyvän tulipunaiseksi ja samassa se olikin liekkien\ntäyttämä.\n\nKun muutama suupala oli syöty, huomasi Yrjö, että tuli pyrki huuhdan\noikean puolisesta kulmauksesta leviämään ulkopuolelle luvallista\naluettaan. Hän hypähti heti ylös ja lähti kuokan kanssa turvetta\nkiskomaan, kangella palavia rankoja nakkelemaan ja siten tulta\nhillitsemään ja ohjailemaan sitä omille aloilleen. Jaakko seurasi kohta\nperästä.\n\n\"Sinne menivät, aivanhan tässä keitto jäähtyy, kun nyt eivät malttaneet\nsyödä\", sanoi Liisa.\n\nJa keitto kerkesikin moneen kertaan jäähtyä, ennenkuin Yrjö ja Jaakko\nsaivat sen verran rauhaa, että ehtivät tulla kesken jäänyttä ateriaansa\njatkamaan.\n\nSillä välin oli Anni käynyt katsomassa pikku poikaansa, joka läheisessä\nmetsikössä leikki ja leperteli Kertun kanssa. Mutta monesti jäi\nlapsillakin leikki kesken, kun he unohtuivat katselemaan kammottavaa\nliekkien temmellystä.\n\nSyötyä läksivät kaikki taas työhön. Täällä oli rankakasaa sytyteltävä,\ntoista kohenneltava, tuolla vahdittava, etteivät liekit leviäisi alansa\nulkopuolelle. Ei siinä seisoskelemaan joudettu eikä lepäilemään.\n\nVälistä sattui joku kasken viertäjistä eksymään keskelle kaskimaata,\nkohennellessaan ja sytytellessään puukasoja. Mutta siellä oli kuumuus\nniin suuri, että oli näännyttää siihen paikkaan. Rohkea Jaakko se\npelottomimpana liikkui, vankka kanki kädessä kuljeksi yhä tulta\nautellen, aina sinne rientäen, missä eivät liekit tuntuneet oikein\nvaltaan pääsevän. Kangellaan hän hirsiä kohotteli, rankakasoja\nkäänteli, kekäleitä lennätteli. Kun hän näin jättiläisvoimiaan\nponnistellen, liekkien kuumuutta uhmaillen, tulta vain kiihoitteli,\nsattui hän joutumaan palavien puukasojen keskeen. Ensin ei hän\nhuomannut joutuneensa sulkeuksiin, vaan raastoi ja temmelsi. Viimein\nalkoi kuumuus käydä liian suureksi. Mutta kun hän yritti vetäytyä vähän\nsyrjemmäksi, ei ollut enää ainoatakaan kohtaa hänen ympärillään, missä\neivät liekit temmeltäneet.\n\n\"Hoi Anni, missä päin sinä olet, kutsuhan Yrjöä avuksi, minä en täältä\npääse pois, olen aivan liekkien piirittämällä saarekkeella.\"\n\nJaakon huudon kuuli Anni. Mutta Yrjö oli kaukana. Hän oli saatuaan\nkasken hyvään alkuun, kulkenut kasken reunaa, katsomassa, ettei\ntuli pääsisi läheiseen pystyyn metsään leviämään. Pälvipaikat saisi\nmyöhemminkin polttaa, hän tuumaili. Kun Jaakko rupesi apua huutelemaan,\nsattui hän olemaan aivan toisessa reunassa kaskimaata, eikä huuto\nkuulunut minnekään räiskeen, paukkeen ja liekkien ulvonnan vuoksi.\n\n\"Hyvä Jumala auttakoon, missä se Yrjö on. Aivan se Jaakko nyt sinne\npalaa. Pojat juoskaa hakemaan Yrjöä. Jaakko, Jaakko, onko siellä hyvin\nvaikea olla.\" Niin vaikeroitsi Anni hädissään.\n\nAntti lähtikin heti juosten Yrjöä hakemaan. Mutta tällä kertaa oli Olli\nneuvokkain. Hän teki niinkuin oli nähnyt Yrjön tekevän. Kaappasi Liisan\nvalmistaman suuren vastan, juoksi vasta kädessä läheiselle lähteelle,\nkastoi sen veteen ja palasi kaskelle. Märkä vasta kädessä kulki hän\nJaakkoa kohti isoa kumossa olevaa hirttä pitkin. Hirsi paloi jo, mutta\nkun Olli ripautteli vastastaan siihen vettä, asettuivat liekit sen\nverran, että juuri saattoi kulkea.\n\n\"Tännepäin Jaakko, tännepäin, tule tälle hirrelle, tule tätä myöten\",\nhuusi Olli.\n\nJaakko huomasi samassa, että sitä hirttä myöten oli hänen mahdollista\npäästä pois. Hän hyppäsi toiselta pulavalta hirreltä toiselle, kunnes\npääsi samalle hirrelle, jolla Olli oli. Olli lakaisi märällä vastalla\nhirren kylkiä ja tukahutteli liekkiä. Mutta siitä syntyi niin kova\nsavu, että Olli siitä joutui aivan ymmälle. Savu oli tukahduttaa hänet,\nsamalla kun se sokaisi hänet. Hän oli vähällä horjahtaa palavaan\ntulikuumaan mujuun. Silloin Jaakko nosti hänet käsivarsilleen ja juoksi\neteenpäin hirttä pitkin ja niin he molemmat pääsivät liekeistä pois.\nViimeisessä hetkessä oli Jaakko Ollin avulla löytänyt tien liekkien\nkeskeltä. Vaatteet jo kytivät ja savusivat useammasta kohdasta ja tukka\noli yrittänyt kärventymään.\n\nSamassa kun Jaakko pääsi vähän rauhallisemmalle paikalle, tuli Anni\nhänelle vastaan märkä vasta kädessä. Hän oli noudattanut Ollin\nesimerkkiä ja käynyt kastamassa vastaa lähteessä. Sillä hän paraillaan\nkylvetti miestään, kun Yrjö ja Antti puoli juoksua tulivat siihen.\n\n\"Miestäänkö se Anni kylvettää, märällä vastalla ropsii. Löyly näyttää\nolevan hyvä\", sanoi Yrjö, kun näki, ettei enää mitään vaaraa ollut.\n\n\"Nyt on meidän kaikkien alettava kulkea ympäri kasken, koeteltava saada\nreunoja palamaan ja siirtää tulta keskemmäksi. Ei tämä kaski tänä\npäivänä kumminkaan ehdi loppuun palaa\", selitteli Yrjö.\n\nNiin tehtiinkin. Seuraavana yönä ei makaamaan juuri joudettu. Vuoron\nperään miehet valvoivat ja vartioitsivat, mutta tuon tuostakin\ntäytyi kaikkien kasken reunassa lepäävien lähteä liikkeelle tulta\nhallitsemaan. Koko seuraava päivä poltettiin puurovioita kaskialueen\nkeskeltä ja sitäkin seuraava päivä. Hyväksi onneksi sattuivat ilmat\nkoko ajan olemaan kirkkaat ja tyynet, joten kaskeaminen luonnistui\nhyvin. Senkin jälkeen saivat uutisasukkaat useina päivinä poltella\npuukasoja, ja lopultakin jäi moni vahva hirsi palamatta. Kaikkialla\ntörrötti myös mustia, sylenkin korkuisia, puoleksi hiiltyneitä kantoja\npystyssä. Mutta poltettu oli kaski ja suuri taival oli kuljettu\nsäännöllisiä oloja kohti. Työtä oli kaskimaalla senkin jälkeen\nuutisasukkaille koko siksi kesäksi, niin paljon kuin jaksoivat tehdä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nSiemenen haussa.\n\n\nKun kaski oli poltettu ja kesä paraimmillaan, alkoi tulla huoli\nsiemenestä. Viime talviset siemenen hankintayritykset olivat melkein\nhukkaan menneet. Mutta siementä tarvittiin ja paljon, jotteivät suuret\npuuhat turhiksi jäisi. \"Käydään kyliltä hakemassa\", voisi joku arvella.\n\nHätäkö olisi ollutkaan, jos ei asia sen mutkikkaampi olisi ollut.\nOlisihan tämä matka vielä kuljettu, kantamalla olisi jyvät tuotu,\njoukollaan olisi niitä hakemassa käyty, ja mikä ei kerralla olisi\ntullut, se olisi toisella kerralla tuotu. Mutta siemenviljan hankinta\noli paljon vaikeampaa. Maakunta oli puhtaaksi ryöstetty. Viljaa\nei kelläkään ollut toiselle antaa, harvalla oli omiksi tarpeiksi.\nHernevaaran Parviaisilta oli viljaa aina saatu. Heiltä oli jauhoja\nAhmavaarallekin silloin tällöin haettu, ettei sentään leivän maku\nkokonaan olisi unohtunut. Sieltä oli suoloja saatu. Sieltä muu\nvälttämätön tavara. Tavallisina aikoina oli sieltä siemenviljaakin\nsaatu, olipa huonoinakin vuosina. Multa nyt olivat heidänkin varansa\nlopussa. Vainolaiset olivat sattuneet löytämään heidän viljavarastonsa,\nolivat ottaneet mukaansa, minkä voivat kuljettaa, lopun olivat\npolttaneet.\n\nNyt ei ole siemenviljaa koko maakunnassa, niin hoettiin. Ja jos\njollakulla vähin oli jossain kätkössä, meni se hyvin tarkoin omaan\nkipeimpään tarpeeseen. — Mutta siemenviljaa oli välttämättä saatava,\nmuuten meni hukkaan suuri työ, jota jo toista kesää valmistettiin.\nJa viimeinkin oli Ahmavaaralla ruvettava ihmisiksi elämään, maata\nviljelemään ja maasta elatus saamaan. Metsäläisten elämää oli jo\ntarpeeksi kauan eletty. Koko Yrjön tuuma oli myttyyn mennä. Tänne\nAhmavaaran rinteille hän oli kuvitellut uuden rauhallisemman\nasumusalueen syntyvän, suurten soiden suojaaman ja vainolaisten\nainaisilta kulkureiteiltä erottaman. Yrjö päätti panna mieluummin\nkaikki liikkeelle, kuin luopua viljelyspuuhistaan.\n\nMonenlaisia tuumia lausuttiin. Hurjaluontoinen Jaakko ehdotti, että\nlähdettäisiin suorastaan rajan taakse ryöstöretkelle ja tuotaisiin\nväkisin, mitä ei hyvällä kyetty saamaan. Yrjö ei kuitenkaan siihen\ntuumaan suostunut, hän oli kerran kaikkiaan päättänyt pysyä erillään\npelkkää onnettomuutta tuottavista partioretkistä.\n\nLiisa ehdotti, että lähdetään kerrassaan näiltä mailta pois ja\nsiirrytään jonnekin muuanne, missä saadaan elää rauhassa, jonne ei\nvainolainen retkiään ulota. Vielähän niitä lienee semmoisiakin maita.\nMutta siihen Yrjö vain lyhyesti arveli, että elettäväksi ne ovat\nnämäkin maat luotu, ei autioina olemaan.\n\nMutta jos Jaakko noudattikin, vaikka hänellä kylläkin veri kuumana\nkuohui, vanhemman ystävänsä neuvoa, ja jos Liisa suostuikin, luottaen\nYrjöön, jäämään asemilleen, niin oli useita muita, jotka eivät niin\ntehneet. Suomen puolelta tehtiin ryöstö- ja partioretkiä Venäjän\npuolelle rajaa. Siemenviljoja sieltä ei suinkaan tuotu. Se mikä\ntuotiin, se toisen kerran vietiin. Vihan liekkiä ja koston henkeä nämä\nretket ylläpitivät. Paljon miehiä sortui veljessodan kahakkoihin,\npaljon taloja hävisi sodan liekkeihin. Liisan lausumaa ajatusta myös\nmonet noudattivat, siirtyivät pois toisille asumasijoille. Ja niin\nasutus harveni, maakunta kävi autioksi. Kokonaisia kyläkuntia tuli\nasumattomiksi, melkeinpä pitäjiä.\n\nOlipa niitäkin, jotka epätoivoissaan pakenivat itään ja kaakkoon.\nSinne menivät, vihollisten turviin antautuivat, mutta sinne myös\nhävisivät, unohtivat kotinsa, kielensä, entisen elämänsä. Hämärinä\ntaruina vain siellä kaukaisessa maassa säilyi muisto entisestä kodista.\nMonien vuosikymmenien jälkeen on sieltä silloin tällöin tullut\naarteen etsijöitä, jotka perintönä kulkeneiden tietojen mukaan ovat\nhakeneet kaukaisina sota-aikoina maahan kätkettyjä aarteita. Tarkkojen\nmerkkien mukaan ovat he kaivaneet ja sitten taas kadonneet sinne,\nmistä olivat tulleetkin. Ei kukaan tiedä, ovatko he mitään löytäneet.\nSillä sivullisen he eivät ole sallineet olla saapuvilla kaivaessaan\nja kaivettuaan eivät ole kellekään kertoneet, ovatko tarinat pitäneet\npaikkaansa.\n\nJos ei Yrjö ollut halukas partioretkelle lähtemään, eikä myöskään pois\npakenemaan, ei hän antautunut puheisiinkaan semmoisten kanssa, jotka\npyrkivät turvaa hakemaan vihollisen maasta.\n\nMutta siemenviljaa oli hankittava, vaikka se sitten olisi ollut\ntuotava vaikka mistä. Monta suunnitelmaa tehtiin. Viimein päätti Yrjö\nlähteä sitä hakemaan pohjoisesta päin. Siellä oli Saimaan vesistöön\nvievien vesien varsilla satamapaikkoja, joihin veneillä tuotiin\nviljaa ja muuta kauppatavaraa Saimaan vesistön eteläosista. Sinne\npäätti Yrjö lähteä siemenen hakuun. Matka oli pitkä, toista kymmentä\npeninkulmaa, mutta minkä sille teki. Jalan ei sitä matkaa saattanut\nkulkea, ja vielä vähemmin kantamalla viljat tuoda. Hevosella oli\nmatka kuljettava ja tuotavat tuotava. Vieläpä kahdella hevosella.\nSiemeniä tarvittiin neljä ja puoli tynnöriä ja samalla oli tuotava\nsuoloja ja muuta välttämätöntä. Hevoset päätti Yrjö koettaa saada\nvuokratuiksi kirkonkylän tienoilta. Toveriksi retkelleen päätti Yrjö\nottaa Antin. Kotiin oli joka tapauksen varalta jätettävä yksi varma\nmies. Eihän voinut tietää, mitä saattoi tapahtua. Olihan vainolainen\nennenkin jo Ahmavaaralle yrittänyt. Yritys ei silloin ollut onnistunut,\nehkä se onnistuisi nyt. Toiseksi oli kaskimaalla vielä paljon työtä\ntekemätöntä ja siihen tarvittiin vaurasta miestä. Antti ei enää ollut\naivan lapsi. Ja hänestä Yrjö tahtoi kasvattaa Ahmavaaran vastaisen\nisännän. Tämmöinen pitkä vaarallinen matka olisi varmaan hänelle hyvin\nopettavainen ja kehittäväinen. Lisäksi oli Antti paljon keveämpi kuin\nkookas Jaakko ja senvuoksi hevonen keveämmin kantaisi häntä selässään.\n\nMutta vilja oli kallista siihen aikaan ja etenkin siemenvilja. Nahkoja\nei voitu sinne ruveta kuljettamaan, eivät kuuluneet siellä huolivan,\nvaan kovalla rahalla oli vilja ostettava.\n\n\"Mistä ihmeestä ne semmoiset määrät rahaa saadaan\", hoppuili Liisa\nkuullessaan mainittavan, miten siellä kaupat olivat käytävät. \"Sen\nvähän, mikä meillä rahaa oli, vei vainolainen, kun meidän talon poltti.\nAnnettiinhan niitä meidän lehmiä, annettiin yksi Sonkajaan, toinen\nLusmaan, silloin kun me tänne tulimme. Ehkä sieltä jotain voisi saada.”\n\n\"Saamatta taitavat jäädä sekä Sonkajasta että Lusmasta. Hyvä, kun\npystyssä pysyvät. Ei. Emme toisten varoihin turvaudu. Omillaan toimeen\ntulemme. On se vara pidetty tätä varten\", sanoi Yrjö.\n\n\"Vara pidetty? Kuka sen on pitänyt?\"\n\n\"Roivas!\" sanoi Yrjö. \"Antin ja Ollin isä.\"\n\n\"Roivas!\" — \"Isä!\" — \"Johan hän kuoli vuosia sitten!\"\n\n\"Antti vainaalta jäi rahaa hyvä määrä. Silloin kun minä poikien kanssa\nmuutin vanhoilta asumapaikoilta tänne Ahmavaaralle, kätkin minä nämä\nrahat maahan. Nyt on aika hakea ne esille kätköstä. Niillä ostamme nyt\nsiemenviljan, laskemme perustan uudelle elämälle, niitten avulla taas\nrupeamme säännöllisiksi maanviljelijöiksi, talonpojiksi.\"\n\n\"No mutta, miksi et ole ennen sanonut, olisi tässä rahoja ennenkin\ntarvittu.\"\n\n\"Jos olisi rahat ennen piilostaan kaivettu, olisi ne syöty ja\nmenetetty. Mutta kun niillä siemenviljan ostamme, emme niitä hävitä,\nvaan laskemme perustan uudelle elämälle. Ne rahat me kartutamme\nmonikymmenkertaisiksi. Tämän kautta minä myös oman työni ohella\nsäilytän Antille ja Ollille etuoikeuden näihin uutisviljelyksiin. —\nSitten kun aika tulee, ostamme niillä rahoilla myös hevosen.\"\n\n\"Roivas on miehistä paraimpia, sanoi monesti Taneli vainaja\", puhui\nLiisa. \"Ja hyvä ystävä oli Roivaalla\", lisäsi hän, Yrjöä katsellen.\n\nMutta pojilla hehkuivat silmät päässä. Heidän isänsä, se se lie ollut\nmies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkavarustuksiin ei kauan aikaa mennyt. Konttiin kuivaa kalaa ja joku\nlinnun täkkä evääksi, toiseen konttiin useampia kimpullisia oravan\nnahkoja ja kauneimpia näädännahkoja, kirves vyön perään, puukko vyölle,\nja miehet olivat valmiit matkalle lähteinään, Yrjö miettiväisenä ja\nvarovaisena, Antti mieli innostuksesta tulessa. Matkalle mukaan oli\nYrjö varustanut myös kaksi omituista, neliönmuotoista konttia. Mitä hän\nniillä aikoi tehdä, ei hän kellekään sanonut. Pysyi vain salaperäisesti\nvaiti, kun toiset sitä utelivat.\n\nJuhannuksen jälkeisenä viikkona lähtivät, sinne kulkivat vaaran\nrinnettä alas soille ja kankaille.\n\nKirkonkylän tienoilla oli paljon puuhaa hevosista. Suuri osa kylää oli\nautiona, niillä harvoilla, jotka olivat jäljellä, ei ollut hevosia tai\neivät he olleet halukkaita antamaan. Viimein sai Yrjö kuulla, että\nHavuvaaran Puhakat asustivat piilopirteissä Sarajärven rannalla, että\nheillä oli hevosia ja että sieltä mahdollisesti voisi saada. Sinne oli\nkyllä hyvä matka, mutta täytyi koettaa, aikeistaan ei Yrjö millään\nhinnalla suostunut luopumaan.\n\nSarajärvellä otettiin Yrjö ystävällisesti vastaan ja hevonenkin\nluvattiin, mutta vain yksi. Toinen ei ollut sellaisessa kunnossa,\nettä olisi voitu pitkälle matkalle sillä lähteä. Minkäpä sille teki,\ntäytyi olla tyytyväinen, kun sai yhdenkin hevosen. Saisivat ratsastaa\nvuorotellen.\n\nKirkonkylään palasivat Yrjö ja Antti myöhään illalla. Parisen virstaa\nkylästä pysähtyivät. Siinä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Kaikkein\ntiheimpään rikeikköön vietiin Havuvaaralaisten hevonen. Sitten otti\nYrjö omituiset neliönmuotoiset kontit selkäänsä ja niin he läksivät\njalan kylään.\n\nHe suuntasivat kulkunsa poikien entisen kodin raunioille. Sieltä\nmenivät he läheiseen metsään, mihin Yrjö heidän ensi kertaa\nAhmavaaralle lähtiessä oli kätkenyt Roivas-vainaan jättämät rahat,\npoikien perinnön. Tarkkojen merkkien mukaan löytyi paikka. Katseltuaan\nettei ketään syrjäisiä ollut lähitienoilla, ryhtyi Yrjö kaivamaan.\nKätkössä olivat rahat paikoillaan. Ne olivat raskaita suuria\nvaskiploottuja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli kaikkiaan\n21 kappaletta. Yrjö otti niitä mukaan 19, rukiin hinnaksi ja muihin\ntarpeisiin. Loput kaksi kappaletta kätki hän takaisin maahan ja peitti\nkuopan taas turpeilta ja sammalilta. Plootut sovitti hän mukanaan\ntuomiinsa kontteihin, jotka niistä tulivat aivan täyteen. Sitten\npalasivat he yhtä varovaisesti, kuin olivat tulleetkin hevosensa luo.\n\nSiellä he lopullisesti varustautuivat matkalle lähtemään. Puusatulan\netupuolelle molemmille sivuille sidottiin rahakontit tukevasti kiinni,\nniitten väliin sovitettiin eväskontit. Konttien päälle heitettiin\nvaippa. Toinen vaippa käärittiin torvelle ja sidottiin puusatulan\ntakapuolelle. Satulaan sai aluksi Antti nousta, Yrjö kulki kevein,\nripein askelin edellä. Matka joutui tällä tavalta hyvin. Hevonen oli\ntottunut astumaan nopeasti ja kuormaa kantamaan ja miehet samoin\njoutuisasti liikkumaan.\n\nMatkaa tehtiin enimmäkseen yöllä, päivällä levättiin tiheissä\nmetsiköissä tai jonkun järven tai joen poukamassa vähän matkan päässä\nteistä. Ei Yrjö myöskään ollut halukas kaikin paikoin kulkemaan tietä\nmyöten, vaan poikkesi syrjään ja kiersi suurempia, aukeita, viljeltyjä\npaikkoja. Pohjoisemmassa alkoi seutu näyttää vähemmin asumattomalta.\nTalot eivät olleet enää tyhjilleen jätetyt, ryöstettyjä tai poltettuja\noli vain harvassa.\n\nToista vuorokautta matkalla oltuaan tulivat Yrjö ja Antti Sallisien\ntaloon. Se oli Yrjölle entisestään tuttu. Talon isäntä oli Yrjön vanha\npartiotoveri. Monta retkeä olivat he yhdessä tehneet, monta seikkailua\nkokeneet. Kun talo näytti rauhalliselta ja elävältä, kulki Yrjö\nrohkeasti perille, ratsasti pihaan portaiden eteen, antoi Antin jäädä\nhevosta hoitelemaan ja astui tupaan.\n\nTuvassa oli isäntä kotosalla, tunsi kohta Yrjön ja ilostui suuresti\nnähdessään vanhan toverin. Sallinen tiedusteli Yrjön nykyisiä vaiheita\nja hänen matkansa tarkoitusta. Häneltä Yrjö sai tarkemmat ohjeet, mistä\nsiemenviljaa oli saatavissa ja millaisilla ehdoilla. Oli kuljettava\neteenpäin, kunnes tultaisiin Pyhäselän rantaan. Siinä missä Pielisjoki\nlaskee Pyhäselkään, oli vanhastaan kauppa- ja valkamapaikka. Siinä oli\nKarjalan nostoväen harjoittelupaikka. Siinä oli ruununmakasini, ja\nsitä pidettiin erittäin tärkeänä puolustuspaikkana sodan sattuessa,\nsillä siinä leveä, vuolas joki oli esteenä viholliselle. Täältä käsin\nkulkivat muutamat Kiihtelysvaaran talolliset kauppamatkoilla vesitse\naina Lappeenrannan tienoilla saakka. Sodan levottomuuksien vuoksi ei\nvarastopaikkoja kuitenkaan ollut Pielisjoen suulla. Vaan läntistä\njokivartta oli kuljettava noin viisi virstaa Utran koskille. Siellä\noli Heikkisten talo, heiltä ehkä siemenviljaa voisi saada, heiltä\njos yleensä keltään. Se vain ikävää, etteivät olleet taipuvaisia\nvaihtokauppaan, joka niihin aikoihin oli tavallisin kaupan muoto, vaan\nvaativat kovaa rahaa, koska sitä oli siellä ostopaikassakin vaadittu.\n\nMiesten näitä puhellessa tuli Antti sisään.\n\n\"Vai tämä se on Roivas-vainajan poika. Isäsi kanssa on monta retkeä\nkäyty.\"\n\nMutta Antti ei oikein malttanut miesten puheita kuunnella, jokin asia\nhänen ajatuksensa kokonaan täytti. Hän tarttui Yrjön käsivarteen, nyki\nsitä ja sanoi: \"tules Yrjö vähän ulos.\"\n\n\"No, mikä pojalla on. Voithan sinä tässäkin sanoa sanottavasi.\"\n\nAntti oli niin innoissaan, ettei voinut olla kertomatta asiataan.\nAsettaessaan hevostaan syömään, riisuessaan satulaa ja muuta kuormaa\nsen selästä, oli hän joutunut puheisiin talon nuorten miesten kanssa.\nHeiltä oli hän sattunut kuulemaan, että talossa oli nuori hevonen\nkaupan. Hän oli jo käynyt sitä katsomassakin ja oli suuressa määrässä\nsiihen mieltynyt.\n\n\"Niin, kaupan se hevonen on\", sanoi Sallinen. \"Ja teille se olisi\nkerrassaan sopiva. Se on pieni ja kevyt hevonen, joka uppoamatta pääsee\nkulkemaan semmoisilla suoperäisillä mailla, missä isompi hevonen\nehdottomasti suohon painuisi. Talvella se pahimmallakin lumipyryllä\nnoutaa tien. Mutta vaikka se on pieni, on se terhakka ja virkku. Se on\ntottunut kuormaa selässään kantamaan. Juoksussa sitä on vähän koetettu,\nmutta se astuu nopeaan. Rattosa on sen kanssa metsäpolkuja kuljeksia.\nTeille salolaisille se todellakin soveltuisi. Ostakaa pois Nopsa.\"\n\n\"Mitä me hevosella tekisimme\", sanoi Yrjö leikillään. \"Mitä teitä me\nsen kotiin saisimme, ja millä me sen elättäisimme?\"\n\n\"No, mutta ajattelepa Yrjö\", sanoi Antti innoissaan. \"Kaikkeenhan sitä\ntarvitaan, kaskea haraamaan, hirsiä vetämään, heiniä vetämään. Sillä\nsaisimme ratsastaa. Ja ajattelepa mitä Jaakko sanoo, jos me tuomme\noman hevosen kotiin. — Kyllä minä sen hoidan. Saammehan me heiniä joen\nrantamilta. Ja...\"\n\n\"Eipä siinä sitten muu auttane, pitänee käydä katsomassa\", sanoi Yrjö.\n\nUlos lähtivät sekä Sallinen että Yrjö Antin seuraamina. Nopsaa\nkatseltiin ja tutkittiin, sitä talutettiin ja suitsista juoksutettiin.\nHampaita katsottiin ja jalkoja ja lapoja koeteltiin. Viimein vei Yrjö\nSallisen syrjään. Mitä lienevät kahdenkesken puhelleet, se vain tuli\ntulokseksi, että kaupat tehtiin. Nopsa oli talossa liikaa. Ja kun\nse oli hyvään tarpeeseen, päätti Yrjö sen ostaa. Hinnasta sopivat.\nYrjö haki kontistaan muutamia raskaita vaskiploottuja, antoi lisäksi\nmuutamia kimpullisia oravan nahkoja ja pari näädän nahkaa. Ystävän\nkaupat ne sittenkin olivat. Roivas oli ollut Sallisen ystävä. Monet\nsodat, ainaiset kahakat, ainaiset vaarat olivat liittäneet ihmiset\nläheisesti toisiinsa, olivat kasvattaneet heidät avuliaiksi ja lujiksi\nystävyydessä.\n\nAntti oli aivan suunniltaan ilosta, kun Yrjö hänelle ilmoitti, että\nNopsa nyt oli hänen hevosensa.\n\nHevosen mukana seurasi suitset ja puusatula. Ja kun Yrjö ja Antti\nseuraavana päivänä läksivät matkaansa jatkamaan, saivat he kumpikin\nratsastaa omalla hevosellaan. Sallisessa oli varmasti vakuutettu, ettei\nvainolaisia oltu niillä seuduin nähty koko kesänä. Missään tapauksessa\neivät olleet siitä pohjoiseen päin kulkeneet. Matkalaiset saattoivat\nnyt huolettomasti kulkea eteenpäin päiväiseen aikaan Karjalan\nvaltamaantietä pelkäämättä joutuvansa tekemisiin vihollisen kanssa.\nMatka sujuikin nyt mukavasti, kun kummallakin oli oma hevosensa, eikä\ntoisen aina vuorostaan tarvinnut astua.\n\nSeuraavan päivän iltana Sallisesta lähdettyä he jo tulivat Pielisjoen\nsuulle. Jokivartta seurasivat sitten pohjoiseen, kunnes tulivat Utran\nkoskille. Sopivan majapaikan löydettyään jätti Yrjö Antin molempien\nhevosten kanssa siihen ja meni itse veneellä yli joen siemenviljoja\ntiedustelemaan.\n\nSiementä todellakin saatiin puoli viidettä tynnöriä, lisäksi\nkontillinen suoloja ja vähän syömäjauhoja. Maksuksi menivät mukana\ntuodut plootut, lisäksi enimmät oravan ja kaikki näädän nahat.\nVeneellä tuotiin tavarat joen yli, ja niin oltiin valmiit lähtemään\npaluumatkalle. Aikamoinen oli kuorma kahden hevosen kuljetettavaksi,\ntoiselle hevoselle puoli kolmatta tynnöriä ruista, toiselle kaksi\ntynnöriä ruista, kontti suoloja ja muuta rihkamaa. Kärrejä ei ollut,\nvaikka maantie olisi kyllä ollut melkoista osaa kohti matkasta.\nMutta näin kalliin kuorman kanssa ei ollut turvallista aina kulkea\nmaantietä pitkin, vaan täytyi olla valmis poikkeamaan metsäteille, jos\ntarvis niin vaatisi. Eikä niihin aikoihin kärrillä tavaroita juuri\nkuljetettukaan. Selkään ei myöskään voinut semmoista kuormaa sälyttää.\nSen vuoksi valmistettiin purilaat eli purit.\n\nVarustettiin kaksi pitkää riukua, kaksi pitkää hoikkaa koivuriukua.\nToiset päät valjastettiin länkiin aivan kuin reen aisat, toiset päät\nsaivat viiltää perästä. Kahdella poikkipuulla liitettiin riu'ut\ntoisiinsa. Takimmaisen poikkipuun kohdalle kiinnitettiin riukuihin\nparin, kolmen vaaksan korkuiset kannattimet ja niin olivat purit\nvalmiit. Näille aisoille sälytettiin enin kuorma, kaikki viljasäkit.\nSatuloihin kiinnitettiin vain eväskontit, vaipat ja jokin pienempi\ntavaramytty. Kun oli kaikki valmiiksi saatu, lähdettiin liikkeelle.\nHevosen selkään eivät nyt miehet voineet nousta, vaan oli heidän\nkuljettava jalan, hevosilla oli kuormissaan tarpeeksi vetämistä.\nTämmöiset ajopelit olivat siitä mukavia, että niillä pääsi kulkemaan\nmitä metsäpolkua tahansa. Riukujen toiset päät viilettivät maassa,\nniitä varten ei tarvittu leveämpää tietä kuin hevoselle astua. Ei\nmyöskään haitannut, jos tie oli epätasainen ja kivinen, riu'un päät\nluistivat huonommastakin paikasta helposti yli. Hevosia ei talutettu,\nvaan saivat ne suitset kaulalle heitettyinä vapaasti astua. Miehet\nastuivat perästä pieni vitsa kädessä ja ohjailivat hevosiaan etupäässä\npuheella ja vitsalla osottamalla. Sillä tavalla sekä hevosten että\nmiesten oli mukavinta kulkea, kukin sai liikkua vapaasti ja vastata\nitse itsestään. Hevosetkin olivat tämmöiseen kulkuun tottuneet ja\nastuivat ripeästi eteen päin hoputusta tarvitsematta.\n\nIloisella mielellä matkasivat miehet kotiinpäin. Matkaa uurastettiin\nyötä ja päivää. Yhdessä jaksossa kuljettiin aina pari peninkulmaa,\nsitten lepuutettiin ja syötettiin hevosia joitakuita tuntia ja sitten\ntaas jatkettiin matkaa, ja niin tehtiin yhtämittaa, huolimatta siitä\noliko yö vai päivä. Antti iloitsi hevosestaan ja moneen kertaan hän\nihmetteli, mitä kotiväki nyt sanoisi. Hänen uusi hevosensa näyttäytyi\ntodellakin hyväksi hevoseksi. Tyytyväisenä se veti kuormaansa, astellen\nniin joutuisasti eteenpäin, että miehet saivat ravakasti jäljestä astua\nyhdessä pysyäkseen.\n\nSitä myöten kun he lähestyivät kotiseutua, kävivät he varovammiksi.\nKaikilta, joita tavattiin, tiedusteltiin, oliko rajantakalaisia nähty\nliikkeellä. Hetkeksikään ei antauduttu huolettomaan, rauhalliseen\nkulkuun, vaan aina oli huomiokyky täysissä vireissä. Tarkoin huomattiin\njokainen outo ääni, eikä rauhoituttu, ennenkuin oli päästy selville,\nmistä mikin kolina ja risahdus aiheutui. Ei myöskään koskaan levätty\nmaantien vieressä, vaan poikettiin vähän kauemmas johonkin tiheään\npensaikkoon tai muuhun turvalliseen paikkaan. Kun lähestyttiin omaa\npitäjää, poikettiin pois valtatieltä. Syrjäkylien kautta, metsäpolkuja\nkierrettiin eteenpäin. Vaikka matka siten kävikin hankalammaksi ja vei\nenemmän aikaa, ei Yrjö tahtonut laiminlyödä mitään varovaisuuskeinoa,\nettei kallis viljanhankinta-retki menisi tällä kertaa hukkaan. Heidän\noli saatava suuri kaski kylvetyksi, oli päästävä leivästä elämään.\nSen hän oli maalikseen pannut eikä hän tahtonut jättää mitään keinoa\nkäyttämättä, sen saavuttamiseksi. Siten saivatkin he onnellisesti\nkaikki vaarat vältetyksi, kalliin saaliinsa turvaan saatetuksi.\n\nKun tultiin lähelle oman pitäjän kirkonkylää, oli vieras hevonen\nvietävä pois. Viljasäkit ja muu tavara kätkettiin näreikköön\nMustankorven laitaan. Antti jäi läheistölle vartioimaan ja Yrjö meni\nvierasta hevosta pois viemään. Puolen päivän perästä palasi Yrjö\ntakaisin ja päästiin kulkemaan viimeistä taivalta kotia kohti. Purit\nhylättiin tähän, koska loppumatkalla kulku oli kovin huonoa, oli\nsuoportaita, oli huononpäiväisiä siltoja purojen yli. Noin neljäs osa\ntavaroista sälytettiin hevosen selkään, muu oli perästä päin haettava.\n\nIlosin mielin lähdettiin viimeistä taivalta kulkemaan. Jos Yrjöllä\nja Antilla oli ollut syytä iloita hevoskauppansa johdosta, niin\nnyt se vasta näyttäytyi, että Nopsa se oli oikea hevonen heille.\nKärsivällisenä ja iloisena se oli nopein askelin astellut teitä ja\nvetänyt purikuormaa perästään. Nyt se vakavasti kantoi raskasta taakkaa\nselässään, tynnörin ruista ja vielä vähän muuta tavaraa. Olisihan sen\nkuorman kantanut muukin hevonen hyvällä tiellä, tasaisella metsäpolulla.\n\nMutta pian tultiin suolle, siihen oli tehty kapulasilta, halottuja\nmäntypölkkyjä oli pantu poikittain kahden pitkittäin asetetun riu'un\npäälle. Aikojen kuluessa olivat puut lahonneet ja osalta suohon\npainuneet. Musta suomilta oli noussut niiden päälle. Kun Nopsa tuli\nsellaiseen paikkaan, käsitti se varsin hyvin sillan rakenteen ja\nkulkupaikan vaikeuden. Se astui varovaisesti eteenpäin. Ja missä\nsilta oli suohon painunut, siinä koetteli se varovaisesti jalallaan,\nennenkuin polki. Jos puu oli siltä kohti lahonnut pilalle, etsi\nse toisen lujemman paikan. Kun se näin varovaisesti kulki, ei se\nkertaakaan polkenut harhaan, ei kertaakaan jalka pehmeään uponnut.\n\nMenihän se tämmöinen matka vielä. Verrattain turvallista ja mukavaa\noli kapulasiltaa myöten kulkeminen. Mutta kapulasiltoja ei pitkälle\nriittänyt. Kapulasiltatie kääntyi kohta luoteiseen, vanhoille kalastus-\nja karjamökeille. Ahmavaaralaisten oli käännyttävä koilliseen\nasunnottomille aloille. Hevosella ei sinne oltu koskaan kuljettu. Oli\nsoita kierreltävä, mutkia tehtävä, vähän kovempia maita etsittävä. Oli\nsentään osalta tientapaista vielä nytkin. Oli pitkinpäin suon yli pantu\nkaksi riukua rinnan ja, missä ei ollut, siihen pantiin. Omituista oli,\nettä siitäkin osasi Nopsa kulkea, pitkin riu'un selkää. Pienen puron\nyli oli huononpäiväinen sillan tapainen. Kivien varaan oli asetettu\nkaksi hirttä rinnan. Siitäkin Nopsa pääsi, kiviröykkiön yli kulki,\nhirsille kiipesi ja niitä myöten meni puron yli. Jalat viisas hevonen\nsovitti hirsien väliseen rakoon, kavioitaan sisäänpäin kallistellen.\nTämmöisissä vaikeissa paikoissa ei sitä ohjattu eikä neuvottu.\nAntti kulki edellä ikäänkuin tietä osoittaen. Nopsa seurasi vapaana\nperästä, itse katsoen ja suunnitellen, mistä ja miten paraiten pääsisi\nkulkemaan. Ihmeissään oli Antti, kun näki tämän Nopsan kulun, ei olisi\nihminen sen ymmärtävämmin ja taitavammin voinut siitä mennä.\n\nEnnenkuin perille päästiin, oli vielä mentävä joesta yli. Pieni lautta\nkyhättiin vitsaksilla yhteen nivotuista pölkyistä, sillä vietiin\ntavarat yli, Nopsa seurasi perästä uiden.\n\nTämä varovainen ja hankala kulkutapa vei paljon aikaa. Mutta perille\nviimeinkin tultiin. Kaikkiaan oli matkalla viivytty kaksitoista päivää,\nkun vihdoinkin kiivettiin Ahmavaaran rinnettä ylös. Ylpeänä ja iloisena\ntalutti Antti hevostaan kodin aukeamalle, Hermin hurjasti haukkuessa\nilosta nähdessään isäntänsä palaavan pitkältä matkalta, mutta\nihmeissään kun niin outo olento, kuin hevonen, oli eksynyt rauhalliseen\nsaloon. Hermin haukunta houkutteli muun väen ulos.\n\n\"Kenen hevosella te noita säkkejä kuljetatte\", ehätti Olli ensimäiseksi\nsanomaan.\n\n\"Saittepahan siementä\", sanoi Jaakko.\n\nMutta vanha Liisa arveli: \"No nyt minäkin alan uskoa, että loppuu tämä\nmetsäläisten elämä viimeinkin. Ehkäpä Jumala siunaa meidän työmme,\nantaa siemenestä sadon ja suo meille rukiisen leivän jokapäiväiseksi\nravinnoksemme.\"\n\n\"Ehkäpä antaa, ehkäpä antaa\", sanoi Yrjö, \"siinä on yksi kuorma, kolme\nkuormallista tavaraa on meillä vielä kätkössä Mustankorven reunassa,\nne ovat sieltä haettavat. Nyt on meillä siementä, ehkäpä Jumala kasvun\nantaa.\"\n\n\"Mutta eikö se ole kaunis, ja se on oikein meidän oma\", selitteli Antti\nkesken muiden puhetta, hevostaan näytellen. \"Ja se on niin viisas.\nOlisittepa nähneet miten se meni hirsiporrasta myöten puron yli.\"\n\n\"Onko se meidän? Mistä se on saatu? Oikeinko se tänne jääpi? Ja osaako\nsillä ratsastaa?\" kyseli Olli.\n\n\"Meidän se on. Yrjö osti sen Sallisten talosta Havuvaaralta. Ja se on\nniin sukkela astumaankin.\"\n\nVielä kesti toista viikkoa, ennenkuin kaikki tavarat oli kotiin tuotu.\nYhden retken tekivät niitä hakemaan Yrjö ja Olli, toisen ja kolmannen\nJaakko ja Olli. Menomatkan sai Olli ratsastaa ja se oli hänelle hyvin\nmieleen. — Kolme viikkoa oli mennyt siemenen hankkimispuuhassa. Monien\npeninkulmien takaa sitä oli haettu, halki melkoisen osan Karjalaa oli\nkuljettu. Paljon oli vaivaa nähty ja poikien perintö oli kätköstään\nkaivettu esille ja oli maksuksi käytetty. Ei ollut kartettu mitään\nuhrausta, ei mitään vaivaa. Ja niin oli saavutettu se, mitä oli\ntahdottu. — Viisi tynnöriä ruista ja hevonen. Eihän se meidän ajan\nmitalla paljon ollut. Mutta sen ajan oloihin nähden se oli avain uuteen\nelämään. Nyt voitiin suuri kaski kylvää. Voitiin huoletta työtä jatkaa.\n\nMutta pojilla oli ainainen ilo Nopsasta. He sitä kilvan hoitivat,\nsitä syöttivät ja juottivat. Ja vuoron perään ajoivat selässä,\nkun kaskimaalle mentiin rankoja vetämään tai joen varrelle heiniä\nkokoamaan. Ikävä vain, että oli niin huonoa ruokaa hevoselle\nannettavana. Heinää kesällä vielä oli, kun se sitä sai hakea vapaasti\nmetsästä, mistä itse halusi, mutta talven varaksi sitä korjattiin\nsoitten varsilta ja jokien, ja se oli enimmäkseen saraheinää. Jos olisi\nollut viljaa antaa, joka tämmöisille keveille, sitkeille, jänterille\nhevosille on omansa, mutta ei Nopsa parka monta kertaa viljan makuun\npäässyt, eihän sitä Ahmavaaralla vielä ollut ihmisillekään.\n\nKerran kun Olli kaskimaan reunalla söi evästään kuivaa kalaa, ja\nNopsa haukkaili heiniä hänen vieressään, ojensi hän leikin vuoksi\nkalaa Nopsalle. Hänen ihmeekseen haukkasi Nopsa ison palan ja söi sen\nmielikseen. Sen jälkeen sille usein annettiin vaihteeksi kuivaa kalaa,\netenkin milloin sitä oli syötettävä pelkällä suoheinällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvissä ajoin syyskesästä kylvettiin kaski, sinne kätkettiin nokiseen\nmaahan siemen, niin monen vaivan takaa hankittu siemen. Syksyllä\nkaunis, kirkkaan vihanta oras ilahdutti uutisasukkaiden mieltä. Laajan\nhuuhdan verhosi heleällä vaipallaan, peitti mustan maan, vain nokisia\nkantoja törrötti tiheässä sen keskeltä. Toivorikkain mielin lähdettiin\nuutta talvea kohti, ikävöimään kevättä ja kesää. Yksi vuosi oli vielä\nelettävä vesien ja metsän riistalla.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nRuis lainehtii.\n\n\nOli Juhannuksen aika, sunnuntaipäivä. Aamiaisen syötyä lähti Yrjö ulos\nkävelemään. Luonto säteili alkukesän heleässä kirkkaudessa. Koivujen\nlehdet kimaltelivat loistavan vihreinä auringon paisteessa. Yrjö ei\nkuitenkaan sitä ajatellut, vaan suuntasi kulkunsa kaskesmaalle samaa\npolkua, jota hän viime vuosina niin usein oli kulkenut. Noustuaan\nharjanteen yli ja kuljettuaan rinnettä alas ja taas toista ylös tuli\nhän suurelle aukealle metsän keskellä. Siinä oli vielä muutamia vuosia\nsitten kasvanut koskematon metsä, suuria lakkapäähonkia, tuuheaoksaisia\nkuusia ja koivuja, joilla oli rungot täysiä hirsiä. Nyt oli metsä\npoissa ja sen sijalla aaltoili viheriä laiho.\n\nSitä pysähtyi nyt Yrjö katsomaan. Vienossa tuulessa aaltoili laaja\npelto. Rukiin oras alkoi tähkää tehdä. Tasapitkä, rehevä laiho heloitti\nrehevimmillään. Tuulenhenki synnytti harmahtavan aallon, joka kiiti yli\nviheriän selänteen. Toinen, kolmas harmahtava aalto seurasi perästä.\nNyt aaltoili koko laaja laiho. Yrjöstä tuntui siltä, että se oli\nkauneinta, mitä hän eläissään oli nähnyt.\n\nIlma oli lämmin. Routa oli jo kauan sitten lähtenyt maasta, kevät\noli ollut aikainen. Kevätkesän halloja ei enää tarvinnut pelätä.\nVarmasti voi toivoa hyvää satoa. Ja Yrjö ajatteli sitä kiirettä, mikä\nheille tulisi, kun syksyllä suuri ruispelto oli leikattava. Ja sitten\npäästäisiin vihdoinkin uutisen makuun. Käsikivet oli hän jo viime\ntalvena varustanut. Niillä oli vilja kotona jauhettava.\n\nNyt oli siis saavutettu se maali, jota varten he olivat koko ajan työtä\ntehneet. Ahmavaaran rinteelle oli jo kohonnut muutamia taloja ja tässä\naaltoili suuri pelto. Ensi talvena voi koko siirtola elää rukiisella\nleivällä. Karjan alku oli heillä myös. Tästedes he voivat elää\nmaanviljelyksen ja karjanhoidon turvissa. Tästä se alkoi säännöllinen\nelämä.\n\nLuonnossa vallitsi rauha. Rauha vallitsi Yrjön mielessä. Sunnuntaista\nei täällä salolla oltu paljon tiedetty. Kirkossa ei oltu vuosiin\nkäyty. Koko uskonnollinen elämä oli vähiin kuivunut. Mutta nyt tuli\nYrjön mieleen outo sunnuntai-rauha. Vuosiin ei hän semmoista ollut\ntuntenut. Hänelle juohtui mieleen menneet ajat, jolloin hän nuoren\nvaimonsa kanssa oli käynyt kirkossa vihillä. Se oli ollut tämmöinen\nkaunis, kesäinen sunnuntaipäivä kuin tämäkin. Aurinko oli paistanut\npilvettömältä taivaalta, kun he hiljalleen olivat astelleet kirkolta\nruisoraan aaltoillessa läheisillä pelloilla ja kirkon kellojen\njuhlallisesti kumahdellessa.\n\nSama mieliala lienee muihin tarttunut. Tuolta tulivat Liisa ja Kerttu,\nJaakko ja Anni ja heidän kintereillään pikku Jaakko, tulivat Antti ja\nOlli, Yrjön ystävän pojat. Tallella olivat orvot, miehiksi alkoivat\nvarttua, kodittomilla oli nyt koti, leivättömillä oli leipää. Eikä\nvainolainenkaan ollut koskaan tänne löytänyt suurten soitten taa,\nsuurelle suosaarekkeelle suuressa suomeressä. Tallella olivat kaikki,\nvarttuneet ja edistyneet. Yrjö oli pitänyt lupauksensa, oli uuden,\nturvallisen kodin rakentanut ystäviensä perheille.\n\nKaikki Ahmavaaralaiset tulivat Yrjön luo. Yhdessä he ihailivat\nruispeltoaan. Hiljalleen kävelivät pellon reunaa. Aina pysähtyivät ja\nkatselivat. Ja heidätkin valtasi sama sunnuntai-rauha.\n\n\"Pitäisi mennä kirkkoon Jumalaa kiittämään kaikesta siitä hyvästä, mitä\nhän on meille antanut\", sanoi Liisa.\n\n\"Kiittäkäämme Jumalaa täällä, missä nyt olemme\", sanoi Yrjö.\n\nMutta pikku Kerttu sanoi: \"Minusta tuntuu, niinkuin täällä olisikin\nkirkko.\"\n\nJa rukiin oras aaltoili hiljalleen kesän vienossa tuulessa.\n\n\n\n"]