[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8ML-lvKzV2WhnzKzRmn5hLUXYdNgXTjsMwT1fQW5fog":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3075,"Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa","Meurman, Agathon",1826,1909,"3075-meurman-agathon-poimintoja-jaakko-fellmanin-muistiinpanoista-lapissa","3075__Meurman_Agathon__Poimintoja_Jaakko_Fellmanin_muistiinpanoista_Lapissa",null,"muistelmat",[],[],"fi",1906,1907,66180,447572,false,73424,[23],"Lapland -- Description and travel",[25,26,27,28],"Archaeology & Anthropology","Biographies","History - Other","Religion/Spirituality","\"Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa\" by A. Meurman is a historical account written in the early 20th century. The work compiles the observations and experiences of Jaakko Fellman, a Finnish pastor who served in the northern regions of Lapland during the early 19th century, highlighting both his personal journey and the cultural aspects of the indigenous Sámi people. The likely topic of the text revolves around Fellman’s life, his commitment to his congregation, and descriptions of the social, cultural, and environmental conditions in Lapland at that time.  The opening of the account introduces Jaakko Fellman, who shares details about his appointment as the parish priest in Utsjoki and Inari, and describes his challenges in adapting to the harsh conditions of the Lapland wilderness. He recounts his journey to his new posting, detailing the difficulties faced en route, including extreme weather and isolation. Fellman reflects on his efforts to support and educate the local Sámi population, emphasizing his desire to improve their material conditions while also documenting their traditions and belief systems. The narrative sets the stage for a deeper exploration of Fellman’s impact on the community and the intricate relationship between the indigenous people and the changing socio-political landscape of early 19th century Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],292,"Valikoima pappi Jaakko Fellmanin muistiinpanoja hänen Lapin-vuosiltaan 1820-luvulla. Teos kuvaa Utsjoen ja Inarin asukkaiden elämää, tapoja, uskomuksia sekä pohjoista luontoa ja papin arkisia kokemuksia erämaapitäjissä.","A. Meurmanin 'Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 3075. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","POIMINTOJA JAAKKO FELLMANIN MUISTIINPANOISTA LAPISSA\n\nKoonnut ja suomeksi toimittanut\n\nA. Meurman\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n       Alkulause.\n    I. Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.\n   II. Suomen Lapin asukkaat.\n         1. Johdatus.\n         2. Lappalaisten muinaisuskonto.\n         3. Lappalaisten lauluista ja saduista.\n         4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.\n         5. Uutisasukkaiden vaikeudet.\n  III. Lapin ilmanala.\n   IV. Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.\n    V. Porontaljojen näytteellepano.\n   VI. Käynti Matti Samulin luona..\n  VII. Kirkollisia ja siveellisiä oloja.\n VIII. Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.\n   IX. Joulumarkkinat Inarissa 1821.\n    X. Käräjät Inarissa 1827\n   XI. Matkaseikkailuja.\n  XII. Sairaus.\n XIII. Ruijassa.\n  XIV. Kemin markkinat.\n   XV. Käynti Venäjän Lapissa.\n  XVI. Eronhankkeita ja lopullinen ero Lapista.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nVasta neljä vuotta pappina oltuaan nuori Jaakko Fellman nimitettiin\nUtsjoen ja Inarin kirkkoherran virkaan, johon hän astui v. 1820 ja oli\nsiinä kahdettatoista vuotta eli vuoteen 1831, jolloin hän kokonaan\nheikontuneen terveytensä vuoksi tästä virasta erosi. Koko tällä ajalla\nhän kirjoitti omista ja seurakuntansa oloista ruotsiksi muistiinpanoja,\njotka 1906 painettuina julaistiin, täyttäen neljä paksua nidosta, ja\njotka monipuolisen ja runsaan sisällyksensä tähden ovat saavuttaneet\nhyvin ansaittua huomiota.\n\nInnokkaana lapinkansan ystävänä ja lämpimänä sielunpaimenena ei\nhän välttänyt vaivaloisimpia ja hengenvaarallisiakaan matkoja,\nkun virkatoimet niitä vaativat, koskivat ne sitten kuulutettujen\njumalanpalvelusten pitämistä, sairaiden luona käymistä tai vanhojen ja\nraihnaiden palvelemista, kun nämä eivät kyenneet saapumaan kirkolle.\nLämpimällä rakkaudella, joka huokuu kaikissa hänen kirjoituksissaan,\nhän liittyi kovaonnisiin seurakuntalaisiinsa ja sai heidän puoleltaan\nyhtä vilpittömän ja lämpimän tunnustuksen ja rakkauden palkinnokseen.\n\nMutta kuten niin moni maamme etevistä sielunpaimenista ei Fellmankaan\nharrastanut ainoastaan seurakuntalaistensa hengellistä kehitystä vaan\nmyös heidän aineellisten olojensa parantamista. Milloin hän tarjoutuu\nopettamaan heitä polttamaan tervaa juurikkaista, milloin hän neuvoo\nheille uusia ketunpyytämistapoja, milloin hän taas kehottaa silloin\nvielä tuskin alussa olevaan potaatinviljelykseen, jota hän koettaa\nedistää lahjoittamalla siementä. Ja aina avoimella silmällä hän\ntutkii mitä viljelyksen mahdollisuuksia kullakin paikkakunnalla on\nolemassa, kehoittaa etenkin karjanhoitoon missä hän huomaa ruohoisia\njokivarsia, ja esittää palkittaviksi uutteria uutisviljelijöitä, jopa\nitsekin perustaa uutistalon Inariin, siten kehoittaakseen lappalaisia\nyhtäläisiin yrityksiin; ja moni uutistalo syntyikin siellä hänen\naikanaan. Tuon tuostakin hän istuu puheenjohtajana lappalaisten\nkotokäräjissä. Ja kun kihlakunnan käräjiä aina vuodesta 1812 ei oltu\npidetty Utsjoella eikä Inarissakaan, ja lappalaisten oli pakko ajaa\nkäräjäasiansa Enontekiäisissä, jonne Utsjoelta oli 37 ja Inarista 22\npeninkulmaa, puuttui Fellman, kohta Lappiin tultuaan, tähänkin asiaan,\nja saatiinkin vihdoin aikaan että vuodesta 1827 alkaen kihlakunnan\noikeus taas istui Inarissa.\n\nMutta laajemmallekin ulottui hänen näköpiirinsä. Jo vuonna 1822\nFellman lähettää silloiselle valtiosihteerille paroni Rehbinderille\n\"Kertomuksen Utsjoen kirkkoherrakunnan nykyisestä tilasta ja ehdotuksia\nsen parantamiseksi\". Siinä hän muun muassa, tiettävästi ensimäisenä,\non huomauttanut välttämättömäksi ja Suomen lappalaisten elämänehdoksi,\nettä heille suodaan maakaistale Jäämeren rannalla, sekä että heille\n1820-luvun rajankäynnissä Venäjän ja Norjan valtakuntien välillä\npidätettäisiin se oikeus Jäämereen, joka heillä ikivanhoista ajoista\non ollut. Samaa asiaa hän muistuttaa rajankäyntikommissioonille 1826.\nMutta kaikki turhaan, ja turhiksi ovat jääneet myöhemmätkin yritykset\nsamaan suuntaan. Mainitsemme vain lyhyesti muut hänen laveasuuntaiset\nehdotuksensa, kuten esim. kauppalan perustamisen Patsjoen suulle,\nPatsjoen perkkaamisen uittoväyläksi, ryhtymisen valaanpyyntiin ja\nkarjanhoidon edistämiseen. Keisarilliselle Suomen talousseuralle\nFellman kirjoittaa taloudesta Utsjoella, joka kirjoitus jo 1826\nilmestyi painosta. Hän tutkii eräässä kirjoituksessa kysymykseen\ntullutta ehdotusta Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan, toisessa\nhän pyytää että rukoushuone rakennettaisiin Venäjän alueelle Inarin\nporolappalaisille; ja kyllä paljonkin aikansa edellä me hänet tapaamme,\nkun hän eri kirjoituksissa neuvoo kotimaisten rehukasvien viljelemiseen\nja — ihmeeksi — kehoittaa kalanviljelykseen Suomessa ja Suomen Lapissa,\njossa hän itse oli yrittänyt kokeilla tällä alalla.\n\nOlisihan jo tässäkin kyllin yhden miehen osaksi. Mutta Fellman oli\nsen lisäksi etevä tiedemies etenkin kasvi- ja eläintieteen alalla.\nSemmoisena hän oli kirjevaihdossa useain kotimaisten ja ulkomaalaisten\ntiedemiesten kanssa, ja tästä kirjevaihdosta näkyy, kuinka suuressa\narvossa häntä pidettiin. Lapin kasvi- ja eläinkunnasta hän on\nkirjoittanut laajoja selontekoja.\n\nMutta kielitiedekään ei ollut hänelle vieras. Lappalaisten opetuksessa\noli heidän oma kielensä kielletty; kaikki opetus oli annettava\nsuomeksi. Jos suomenkieli olikin Suomesta karkoitettu matalimpiin\nmökkeihin, niin saihan se Lapissa rehennellä herrana. Tätä vääryyttä\nFellman ei sietänyt. Itse hän pian oppi lapinkieltä, eikä hätävaraksi\nvaan; täydellisesti hän siihen perehtyi ja esiintyi kirjailijanakin\ntällä kielellä. Hän kokosi suuren joukon kansanlauluja ja taikoja,\ntutki lappalaisten muinaisuskontoa ja heidän satujansa ja julkaisi\nniistä arvokkaita kirjoituksia. Monien ponnistuksien jälkeen hän saikin\nlapinkielen käyttämisen kiellon peruutetuksi sekä seurakuntalaisten\nettä itsensä suureksi iloksi.\n\nNäin laajoille aloille ulottuvan elämäntyön suorittaja ansaitsee tulla\ntunnetuksi maanmiestensä keskuudessa laajemmalle kuin voi levitä hänen\nyllämainitut muistiinpanonsa, jotka suurimmaksi osaksi ovat varsinaisia\ntiedemiehiä varten. Jaakko Fellmanin elämäkerta olisi liitettävä\nkansamme muiden merkkimiesten sarjaan. Mutta kukapa rohkenisi ruveta\nkilpailemaan hänen kanssaan sen kertomuksen vilkkaudessa, elävyydessä\nja viehättäväisyydessä, jolla hän itse esittää oloaan ja havaintojaan\nLapissa. On tuntunut sentähden luonnollisemmalta, että nämä olot ja\nhavainnot tulevat lukijan silmien eteen Fellmanin omilla sanoilla.\nNiitä kahtatoista vuotta, joina hän eli ja vaikutti Lapissa, on\nhän kuvannut muistiinpanojensa ensimäisessä osassa, 680 sivuisessa\nnidoksessa, kukin vuosi eri jaksona. Siinä laveudessa niitä nyt ei\nvoida suomeksi julkaista, vaan on niistä etupäässä lappalaisia koskevat\ntärkeämmät kohdat poimittu ja aineiden mukaan järjestetty. Siten on\nsyntynyt tämä kuvaus Jaakko Fellmanista. Ainoastaan varsin vähäisessä\nmäärässä hän tässä esiintyy tiedemiehenä, lukija vain viittauksista\nhuomaa, että hän niilläkin aloilla liikkuu. Mutta silloiset olot\nLapissa, Fellmanin kuvaukset Lapin ja lappalaisten elämästä ja hänen\ntoimistaan niiden keskuudessa, toivottavasti viehättävät sitä lukijaa,\njoka harrastaa maamme oloja ja maamme toimimiesten tuntemista.\nFellman oli syntynyt Rovaniemellä 1795 maaliskuun 25 päivänä ja\nkuoli 8 p. samaa kuuta 1875 kirkkoherrana Lappajärvellä, jossa hän\ntoimi 43 vuotta. Hänen esi-isänsäkin olivat kolmessa polvessa olleet\nlappalaispappeina, yhteensä ja yhtämittaa 120 vuotta.\n\nA. M.\n\n\n\n\nI.\n\nMatka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.\n\n\nPätevien hakijoitten puutteessa oli Utsjoen kirkkoherranvirka\nollut jonkun aikaa avoinna. Pohjoinen ilmanala ja paikan etäisyys\nsivistyneestä maailmasta peloitti. Vuonna 1817 oli hallitus\nsuonut Lapinmaan pastoreille ylennysoikeuden edullisempiin\nkirkkoherranpaikkoihin Suomessa, kun olivat kunnollisesti hoitaneet\nvirkaa Lapinmaassa; ja vaikka vaikeudet Suomen pohjoisimman seurakunnan\nhoidossa pelottivatkin minua, voittivat kuitenkin ne tulevaisuuden\ntoiveet, jotka siihen liittyivät. Määrättynä syyskuussa 1819 alkamaan\nväliaikaisena virantoimitustani Lapinmaassa, sain saman vuoden\njoulukuussa valtakirjan Utsjoen ja Inarin kirkkoherranvirkaan. Riensin\nuusiin oloihini, enkä edes malttanut paljonkaan käydä tien varrella\nasuvien ystävieni luona, jotka sanoivat minulle ikuiset jäähyväiset,\nkun heidän liioitteleva mielikuvituksensa näki minut jo haudattuna\nLapin lumikinoksiin tai jähmettyneenä sen hirvittävässä pakkasessa.\nSaavuttuani Tornion seuduille, tapasin muutamia pohjoisesta palaavia\nmatkustajia, jotka ilmoittivat minulle, että matkustus Inariin ja\nUtsjoelle tähän aikaan ja niin suurella porojoukolla, kuin tarvitsin,\noli mahdoton, ellen saisi vastaani juhtia sitä 200:n kilometrin\npitkää erämaan taipaletta varten, joka eroittaa Inarin Sodankylästä,\njonka vuoksi parin viikon viivytys viimemainitussa paikassa kävisi\ntarpeelliseksi. Eihän tuo tuntunut kehottavalta, ja eroa sivistyneestä\nmaailmasta katkeroitti lisäksi vaikein kaikista, ero Rovaniemessä\nasuvasta äidistäni, joka, silloin leskenä, aina oli kieltänyt minua\nlähtemästä Lappiin vastaista menestystäni silmällä pitäen. Miltei puoli\npenikulmaa hän minua kodista seurasi, varoittaen hoitamaan terveyttäni,\nkarttamaan tunturien jyrkkiä kalliokuiluja vaappuvassa poropulkassa, ja\nennen kaikkea lähtemästä erämaahan ilman riittäviä eväitä. Jos olisin\naina noudattanut tahi voinut noudattaa näitä äidin rakkauden antamia ja\nsen kyyneleillä minuun juurruttamia neuvoja, en olisi niin usein saanut\nkärsiä nälkää näissä erämaissa, enkä olisi niin kauvan kieltäytynyt\nvastaanottamasta sitä ruokatavarain runsasta varastoa, jonka hän sai\nminut ottamaan mukaani.\n\nSuotuisassa ilmassa ja hyvällä kelillä jatkui matkaa keskeytymättä\nKiurujärven uutistaloon, 4 1/2 penikulmaa pohjoiseen Sodankylän\nkirkolta. Täällä sain jo kokea miltä tuntuu Lapissa oleminen. Oli\npakko viipyä Kiurujärvellä kaksi vuorokautta kyytiä odottamassa, ja\nminun täytyi siellä oleskella varsin kurjassa hökkelissä, jossa asui\ntalonväki, jotkut köyhät lappalaiset, jotka täällä viettivät talvea, ja\njoukko koiria ja kissoja. Hirveä haju saastutti ilmaa, ja syöpäläisiä\nvilisi kaikkialla. Toisen päivän iltana, kun kietoutuneena vaippaani\nsuojellakseni itseäni savulta, loikoilin pirtin nurkassa, kuulin äkkiä\nihmisääniä ja ahkioiden narinaa pihasta. Noustuani kaikui vastaani\näänekkäästi: \"Porot ovat täällä, laita meille tupakkaa ja viinaa!\" Kun\nsuostuin pyyntöön, virkistyivät miehet, ja kun kaikki valmistukset\nolivat suoritetut, lähdettiin kello 4 aamulla matkaan. Keli oli hyvä,\ntie auki, ja kaikki ennusti niin huoletonta päivää, kuin yleensä\non mahdollista talvimatkalla 68:lla pohjoisasteella. Mutta koiran\nsäikähyttämänä renkini poro tuimassa vauhdissaan rikkoi viinalekkerini\npohjan, ja tuo kovassa ilmanalassa matkustavalle välttämätön tavara\nmeni hukkaan. Vielä kuljettiin 1/2 penikulmaa ja vasta Purnuavansaaren\npienellä kunnaalla, suunnattomalla nevalla pysähdyttiin. Porot söivät,\nnuotio viritettiin ja pakkasen kiihoittama ruokahalu höysti niukat\nruokalaitoksemme, kun kyytimiehet käskivät rientämään lähtöön, sillä\nkova ilma oli tulossa. Tuskin olimme lähteneet, kun jo puhkesi kauhea\nmyrsky, ja vaivoin jaksoivat hyvät poromme kestää niitä raekuuroja\nja ikäänkuin pitkin maata vyöryviä pilviä, jotka meitä kaikkialla\nympäröitsivät, ja jotka eivät haihtuneet ennenkuin puolentoista tunnin\njälkeen saavuimme metsän reunaan, josta lähtien puiden suojassa\nvaikeuksitta jatkoimme matkaa yösijaan Korvasen uutistaloon, jonne\nsaavuimme kuljettuamme sinä päivänä 7 penikulmaa.\n\nTänne oli pari päivää sitä ennen saapunut kaksi lappalaista\nkyyditäkseen minua 14:llä porollaan Inariin 200 virstaa, jolla matkalla\nei tavata ainoatakaan ihmisasuntoa. Semmoinen joukko poroja näyttää\nehkä liialliselta, mutta kun yksi poro ei jaksa kuljettaa enemmän kuin\n8 — 10 leiviskää, ja useita poroja on aina muassa varalta, niin ei\nollut porojen luku ylenpalttinen. Kyytimieheni pian minuun mielistyivät\nkun noudatin Lapissa matkustavaiselle välttämätöntä kohteliaisuutta\ntarjoamalla tupakkaa ja viinaa; ja ilma oli erämaassa ollut siksi\nsuotuisa, että kyyditsijäni porojen tulomatkalla tekemät jäljet\nolivat ensimäisenä matkapäivänä näkyvissä. Koko tällä taipaleella,\njolla tavallisesti kuluu 4 — 5 päivää, en viipynyt kuin 3 päivää,\nja ainoastaan kaksi yötä olin pakoitettu viettämään metsässä. Maa\noli kaikkialla, paitsi nevoilla ja tuntureilla, metsää kasvavaa ja\ntunturiselänteen poikki oli ainoastaan penikulma matkaa. Kaikkialla,\nmissä poroja syötettiin, voitiin nuotioita virittää, eikä muuta\nvaikeutta sattunut, kuin pakko kävellä vuorenrinnettä ylös, kun poro\nei jaksanut ajajaansa vetää. Metsä oli vaivaismäntyä, koivua ja\nnevakoivua; ainoastaan silloin tällöin matkan alussa tavattiin jokunen\nvaivaiskasvuinen kuusi. Itse tunturit olivat romanttisen kauniit;\nmutta siellä ollaan alituisessa vaarassa syöksyä kuiluihin pitkin sitä\npeilinliukasta jäätä, jonka muodostaa vuorenjyrkänteiltä valuva vesi\nja joka vaihtelevin värein säteilee tuhansissa kummallisissa muodoissa\nsekä tekee matkustamisen yhä huolestuttavammaksi, kun iljanne on sekä\nporoille että pulkalle varsin vaarallinen.\n\nKello 4 aikaan puolisen jälkeen saavuin määrättynä lauvantaina\nInarin kirkolle; jossa väki jo oli koossa. Jo edeltäkäsin oli\nkyyditsijäni, minun tietämättäni, lähettänyt lappalaisilla, joita\nheidän kirkkomatkallaan tapasimme, tiedon kirkolle, että uusi pappi\nkohta saapuu. Vastaani tulikin väkijoukko lakit kädessä ystävällisesti\ntervehtien, ja eräs nuori lappalainen riensi irroittamaan porohihnan,\njonka silmukka oli kiinnitetty käsivarteeni, ja taluttamaan poroani.\nMinua sitten saattoi väki pappispirtille, jonne tultua nuorat,\njoilla olin kiinnitetty pulkkaan, irrotettiin. Minut nostettiin\npulkasta, ja jokainen koetti olla minulle avullinen; yksi pudisti\nlumen turkistani, toinen lappalaiskintaistani, toinen taas tavoitteli\nlakkiani, sitä kuivatakseen; lyhyesti sanoen, kaikki olivat liikkeellä.\nHeidän surullisen synkissä kasvoissaan ilmeni palvelemisen halu ja\nhyväntahtoisuus, ja yhä huusivat tiellä seisovat: _puorest, puorest!_ —\nJumalan rauha — samalla kun ojensivat kätensä tervehdykseksi.\n\nVihdoin aukeni sen huoneen ovi, joka 40 vuotta on ollut papin asuntona\ntäällä, ja johon sydämestäni halusin vapautuakseni poronnahkapuvustani,\njossa olin, ollut kolme päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa. Tuvan\npinta-ala oli 7 kyynärää kumpaankin suuntaan; sen korkeus lattiasta\nkatonrajaan 2 1/4 kyynärää, ja keskikohdalta 3 1/4 kyynärää. Uunin\nasemasta siinä oli harmaasta kivestä tehty avonainen takka (s.o. ilman\npeltiä). Huonekaluston muodostivat seinäpenkit, hirsistä seinään\nsalvattu vuoteentila, joka anasti ainakin kuudennen osan huoneesta,\nsekä kahdesta veistetystä lankunpätkästä tekaistu pöytä ja siinä kaksi\ntuohkosta, toisessa kirkasta tunturivettä, toisessa lumensekaista, jota\nLappalaiset mieluummin juovat syystä että se on kylmempää.\n\n [Eikäpä tuo pappilarakennus, joka Inarin kirkonarkistossa löytyvien\n asiakirjain mukaan korjattiin vuonna 1825 samalla kun siihen\n lisättiin kamarikin, siten uudistetussa kunnossaankaan ollut paljoa\n tyydyttävämpi. Vuonna 1828 Inarissa pidetyn rovastintarkastuksen\n pöytäkirjassa annetaan nimittäin siitä seuraava kuvaus:\n\n \"1:ksi. Yksi kamari, äsken rakennettu pienistä mäntyhirsistä, 4 kyyn.\n 2 tuumaa lattiasta välikattoon, 7 k. leveä, 4 k. 14 t. pitkä. Lattia\n on tehty irrallaan olevista, kapeista ja kirveellä halaistuista\n laudoista. Vesikatto ja välikatto, joka on peitetty turpeilla, on\n samanlaatuisista laudoista. Akkuna on 11 k. korkea, 15 t. leveä ja\n on kiinnitetty seinään ilman kehyksiä; kamarin ovi on kirveellä\n veistetyistä ja höylätyistä laudoista. Uuni harmaasta kivestä ilman\n peltiä. Muutoin on huone, kun se on huonosti salvattu ja tilkitty,\n siksi vetoinen, ettei siinä terveyttä turmelematta saata asua.\n Ankarassa pakkasessa siinä ei voi oleskella muuta kuin turkkeihin\n käärittynä. Kun takassa on tuli, kuumentaa se liiaksi uuniin\n kääntynyttä ruumiin puolta, jota vastoin toista puolta jäätää pakkanen.\n\n \"2:ksi. Tupa kamarin edessä on 4 k. 2 t. korkea lattiasta välikattoon,\n 7 k. leveä ja 5 1/2 k. pitkä. Muutoin kaikki muut osat samanlaiset\n kuin kamarissa. Kalustoa ei ollut muuta kuin 2 huonoa pöytää, vuode ja\n vanha penkki.\"]\n\nSynkät tunteet valtasivat minut tulevaisuuteen nähden, kun oli moinen\nhuone asuttavana 69:llä pohjoisasteella — mutta en saanut kauvan niihin\nantautua, sillä pian oli tupa täynnä ihmisiä, jotka lukkarin johdolla\ntulivat ilmaisemaan ilonsa saapumisestani. Tämä lukkari oli vanha mies\nja hän oli hoitanut tätä virkaa 54 vuotta 5:n ruplan vuosipalkalla.\nMinulle asetetut kysymykset kuuluivat: Onko maassa rauha? Riehuuko\nsiellä tauteja? Onko matkalla sattunut onnettomuuksia? Mitä pidätte\nuudesta asemastanne? y.m. Kylän vanhin eli kylännimismies piti suurella\npuuhalla huolta matkakalujeni kantamisesta huoneeseen ja silojen sinne\nripustamisesta; tuvan seinää vastaan pystytettiin pulkkani, jonka\nnokka ulottui räystään yli. Eräs pitäjäläisistä, joka oli määrätty\npalvelijakseni täällä oloni aikana, kysyi halusinko syödä. Kysyttyäni,\nmitä hänellä oli tarjottavana, hän vastasi: \"Mitä suinkin haluat:\nlihaa, kalaa, ydintä, muuramia, olenpa onnistunut lampaanlihaakin\nsinulle hankkimaan.\" Kaikki läsnäolijat saivat ryypyn ja toivat toisena\npäivänä lahjojansa, muun muassa erästä sara-heinää, jota lappalaiset\nkäyttävät kengissään sukkien verosta, sekä poron ja lampaanmaitoa.\nPienessä padassa oli maito saanut jäätyä möhkäleeksi tikun ympärille,\njoka nyt oli kädensijana, kun jäätynyt maitomöhkäle, hieman sulatettuna\nvalkean ääressä, irtaantui astiasta ja tarjottiin minulle. Illallinen\ntuotiin savun mustuttamassa puukupissa, ja lihaliemessä oli paljon\nporonkarvoja, joita aina lappalaisen ruokaa valmistaessa putoilee\nkeittoastiaan.\n\nOllessani täällä kaksi sunnuntaita ei kokoontuneesta väestä yksikään\nlähtenyt kotiinsa, johon toisilla oli 100 jopa 120 virstaa, vaan\nhe saapuivat miehissä Herran huoneeseen. Arkipäivinä pidettiin\nlukukinkerit ja rippikoulu. Silloin kun ei ollut toimitusta kirkossa\ntai rukoushuoneessa tapasin seurakuntalaisia lukemassa ja laulamassa\nkojuissaan. Harva luki lapinkieltä, useimmat suomea sujuvasti, ja\nLutherin katkismuksen sekä Gezeliuksen tai Sibeliuksen selitykset\nulkoa; sitä paitsi muutamia raamatunlauseita, Athanasiuksen\nuskontunnustuksen ja Davidin psalmeja.\n\nNyt oli jo jokaisen aika lähteä kotiinsa, minun Utsjoelle, jossa\npastorin asumapaikka on. Suorin matka sinne oli 150 virstaa. Vanhat\nja nuoret kokoontuivat pulkkani ympärille, istuessani kiinnitettynä\nsiihen. Miehet paljastivat päänsä ja lukkari ilmoitti, että seurakunta\ntahtoisi laulaa jäähyväisiksi. Hän alkoi virren enkelien varjeluksesta\nja kaikki läsnäolijat yhtyivät siihen; sitten luettiin siunaus, porot\nlaskettiin liikkeelle ja pian kulkusten kilinään ja koirien haukuntaan\nhukkui näiden hyvien luonnonihmisten surun ilmaisut eron johdosta ja\nheidän usein uudistamansa huudot: \"tervetuloa jälleen!\"\n\nTänä päivänä matkaa jatkettiin vain kolme penikulmaa lappalaiskotaan,\nainoaan, johon voidaan matkalla Inarista Utsjoelle yöpyä. Viisi\ntai kuusi korttelia korkea ovenaukko oli kuitenkin siksi ahdas,\netten mahtunut siitä, ennenkuin olin 36 asteen pakkasessa riisunut\ntalvipukuni kodan ulkopuolella, ja ryömien nelin kontin onnistuin\nvihdoin pääsemään sisään. Seuraavana vuonna sinne saapuessani oli ovi\nsuurennettu, mutta valitettiin kylmyyttä huoneessa. Talonisäntä oli\nyksin kotona, opettaen muutamia pieniä lapsia lukemaan ja laulamaan.\nPian loimusi tuli arinalla, joka ainoastaan muutaman neliökyynärän\nsuuruiseen huoneeseen verrattuna oli suunnattoman suuri. Loimu, kuumuus\nja savu karkoittivat minut ulkoilmaan, josta hyväntahtoinen isäntäni\npian kutsui minut takaisin tarjoutuen valmistamaan ateriaa. Kaksi\npataa, toinen 10 kannun vetoinen, toinen vähän pienempi, olivat jo\ntulella. Edelliseen pantiin hienoksi survottua pettua, ja toisesta,\njossa keitettiin kalaa, otettiin muutamia palasia; nämä survottiin\nhienoksi ja sekoitettiin pettuun, josta muodostui paksu velli. Kala\nlaitettiin minulle; isäntä lapsineen rupesi syömään pettuvelliä. Sen\nruokahalun kiihottamana, jolla nuo pienet lapset särpivät mustaa\nruokaansa, minäkin yritin sitä maistaa, mutta kirpeä pihkanmaku teki\nminulle mahdottomaksi lusikallisenkaan nielemisen. Tämä ateria, omien\nvarojeni jäännöksillä höystettynä, oli heidän ainoa tänä päivänä.\n\nMatkaa jatkettiin seuraavana aamuna ja kahden päivän perästä saavuin\nUtsjoelle, menetettyäni Utsjoen virtavissa koskissa, jotka eivät jäädy\ntalvisinkaan, kokovuotisen sokerivarastoni. Astuin uuteen asumukseeni,\njossa paitsi kyökkiä oli kolme välttävää kamaria, mutta kaikki\nilman uunia, joiden asemasta oli ainoastaan lappalaisten käyttämiä\nharmaakivitakkoja. Huone oli rakennettu pienistä hirsistä ja seinät\nsiksi huonosti varustetut, että rakojen läheisyyteen pantu kynttilä\nsammui ilmaviiman vaikutuksesta. Rikkinäisten akkunain, seinänrakojen\nja savutorven kautta oli lunta tuiskuttanut sisään siksi paljon, ettei\nvalkeata voitu sytyttää ennenkuin usean tunnin työn jälkeen. Vähitellen\nsai tuli aikaan jonkinmoista lämpöä, ja minä matkakumppaneineni\nlaskeuduin nukkumaan. Yöllä nousin jäätävän pakkasen herättämänä\njuomaan, mutta turhaan tartuin vesiastiaan — siinä ei enää ollut muuta\nkuin jäätä. Suurempiin korjauksiin rakennuksessa ei voitu ryhtyä\nennenkuin kesällä, ja asuminen niin huonosti varustetussa asumuksessa\ntuli vielä epämieluisammaksi, syystä että lämmittäminen kävi varsin\nkalliiksi, koska mäntyä ei enään kasva Utsjoen kirkon pohjoispuolella,\neikä täällä ole muuta metsää kuin koivupensaita. Kun lisäksi ei vielä\nollut ainoatakaan ihmisolentoa, paitsi minua ja matkakumppaneitani,\nlähempänä kuin kahden penikulman päässä, en päästänyt kyytimiehiäni\nlähtemään, ennenkuin olivat koonneet melkoisia kasoja parin kolmen\nkyynärän pituisia koivuja, joiden oksat usein olivat yhtä pitkiä ja\npaksuja kuin runkokin. Yhdeksänä päivänä heidän lähtemisensä jälkeen\nen nähnyt muita ihmisiä kuin ne kaksi palvelijaa, jotka olin tuonut\nmuassani. Kymmenentenä päivänä saapui rahvas jumalanpalvelukseen.\n\nUtsjoen lappalaiset ovat enemmän paimentolaisia kuin inarilaiset,\nhe ovat harjaantumattomampia lukemaan ja osaavat huonommin kuin\nheidän etelämpänä asuvat naapurinsa suomea, jonka käyttäminen oli\nuskonnonopetuksessa pakollinen. Huomattavia poikkeuksia tietysti\nlöytyy. Inarilaiset, joilla on vain vähän poroja, asuvat talvisin\nsamoissa, useimmiten puusta rakennetuissa mökeissä ja viettävät niissä\njokseenkin toimetonta elämää. Porolappalaiset Utsjoella sitä vastoin\nmuuttelevat siirrettäviä asuntojaan useasti viikossa yhä paimentaen\nlaumojansa, ja kalastajat, jotka hirsien puutteessa talvisin asuvat\nturpeista kyhätyissä hökkeleissään, viettävät kesänsä kalastuspaikoissa\njäämeren rannikolla. Kuitenkaan ei puutu Utsjoen lappalaisiltakaan\nvirkeätä uskonnonoppimisen harrastusta, ja he käyvät usein ja\nhartaudella jumalanpalveluksissa. Heidän kirkkoveisuunsa on kuitenkin\nmitä huonoin eikä ole omiansa herättämään hartautta muissa. Yrittäen\ntoinen toisensa ääntä voittamaan, muistuttaa heidän laulunsa virran\npyörteissä taistelevaa ihmisen hätähuutoa. Sitävastoin inarilaiset\novat koraalilaulussa etevämmät kuin mikään rahvas, jonka olen kuullut\nlaulavan, — seurauksena heidän ahkerista hartaustoimituksistaan\nkodeissa, jommoisia Utsjoella harvemmin sattuu, koska siellä kaikki\nperheenisät eivät, kuten Inarissa, lue saarnakirjasta sunnuntain\nsaarnaa. Keskitalven aikaan saapuu Utsjokelaisia kirkkoon tavallisesti\n10 — 12 henkeä, joka sunnuntai, milloin pastori ei ole matkustanut\nInariin; ainoastaan joka kolmas sunnuntai he tulevat miehissä ja\nsilloin jatkuvat toimitukset kaksi, kolme päivää. Kun joskus kesälläkin\npidetään jumalanpalveluksia, ei niihin saavu kuin 7 — 8 henkeä, koska\nuseimmat toukokuun alussa, karttaaksensa sääskiä ja hyönteisiä,\nlähtevät Jäämeren rannikolle. Ja jos paikalla sattuu olemaan\nnorjalainen pappi, avustaa hän heitä papillisilla toimilla, kuten taas\nNorjan lappalaisetkin, jotka jäkälän puutteessa saapuvat Utsjoelle,\nsiellä käyttävät pappia.\n\nLappalaisten yleinen siirtyminen suvella suo heidän kirkkoherralleenkin\nlomaa siihen aikaan oleskelemaan maan asutuimmissa seuduissa; eikä\nollut kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuloani yksikään pappi kestänyt\nkesän viettoa Utsjoella, jonka alastomat vuoret ja kalliot jo ensi\nsilmäyksellä synnyttävät synkän mielialan. Niiden jyrkänteistä ja\nrotkoista lumi usein kajostaa elokuussa, eikä jäät Utsjoen järvistä\ntavallisesti lähde ennenkuin heinäkuun alussa. Suvi on sittenkin täällä\nkuten muuallakin mieluisin vuodenaika, etenkin jos ei arastele sääskiä,\njotka täällä miljoonittain ympäröivät ihmistä. Päivä ja yö ovat\nsilloin yhtäläiset; ukkosta harvoin kuulee ja vielä harvemmin sattuu\npitkällisiä sateita; mutta sittenkin täydellinen eristys maailmasta\nsaattaa syvään synkkämielisyyteen, ja vaikkei varkaita ja rosvoja,\npaitsi kenties jotakin Vuoreijasta karannutta linnavankia, tarvitse\npelätä, on tämä yksinäisyys kuitenkin kammottava ja synkkä, eivätkä\nsitä tunnetta vähennä ne sudet, joita öisin näkee ja kuulee, vaikkeivät\nne täällä hyökkää edes koirienkaan kimppuun, arvattavasti sentähden,\nettä ne porolaumoista saavat runsaasti elatusta.\n\nKesän aikana on papilla ani harvoin virantoimituksia. Sitä vuoden aikaa\nolenkin minä senvuoksi käyttänyt opintoihin, luonnontieteellisiin\nja fysikaalisiin havaintoihin, kalastukseen ja metsästykseen. Mutta\nusein jo elokuussa hyönteiset häviävät, lunta sataa, katoaa, tulee\nuudestaan, ja kasvit kuihtuvat. Syyskuun alussa lehdet kellastuvat\nja sen keskivaiheilla koivut ovat menettäneet kauneutensa. Lokakuun\nensi päivinä revontulet alkavat näkyä, järvet jäätyvät, riekko\nja kärppä pukeutuvat luonnon väreihin, ja Mantojärvikin, joka\nsyvyytensä tähden kauvimmin antimillaan hyödyttää papin kyökkiä,\njäätyy kuukauden loppupäivinä, jolloin tavallisesti on 20 — 30 asteen\npakkanen. Selkeällä ilmalla aurinko vielä näkyy marraskuun 20 p:nä,\nmutta se onkin viimeinen kerta vuodessa. Päivät käyvät pimeiksi, yöt\nunettomiksi. Sittenkin elämä toisesta syystä käy mieluisemmaksi. Kun,\nnäet, lappalaiset palaavat Norjasta, saa joka viikko nähdä ihmisiä ja\npuhutella heitä, ja heidän vähäpätöisetkin uutisensa, jotka supistuvat\nkertomuksiin kalastuksesta, tavarain hinnoista ja ostajista sekä\nvastaisista Ruijan suurkäräjäin jäsenistä, eivät ole näillä autioilla\nseuduilla viehätystään vailla.\n\nVähää ennen joulua posti saapuu Suomesta, tuoden ruununvoudin\nkantoluettelon ja yksityisiä kirjeitä, mitkä neljän, mitkä kymmenen\nkuukauden vanhoja. Mikä juhla! Useat seurakunnan jäsenet tulevat nyt\nkirkolle uutisia kuulemaan. Ensimäinen kysymys on: Onko maassa rauha?\nElääkö keisari? Onko hän terve? Onko piispa terve? Ovatko kristityt\nrauhassa muhamettilaisilta ja pakanoilta? — Mutta tammikuun 25:nen ja\n30:nen päivän vaiheilla, jolloin aurinko taas nousee taivaanrannan\nyli, on vieläkin suurempi juhla, jonka arvoa täysin käsittää yksin se,\njolta sen suloinen näky on puuttunut enemmän kuin kaksi kuukautta.\nMikä majesteettinen kauneus, kun sen ensimäiset, uudestaan näkyvät\nsäteet kultaavat taivaanrannan reunaa! En ole koskaan kyyneleittä\nvoinut nähdä tätä ilmiötä. Näitä kyyneleitä ei sovi oudoksua, jos kohta\nniitä osaksi saa vuotamaan myös maailmasta ja sivistyneiden ihmisten\nseurustelusta eristetty elämä, josta puuttuu monet mukavuudet, joita\njollekin sivistysasteelle kohonnut ihminen jo pitää välttämättömyytenä.\n— Lappalaisetkin muinoin viettivät auringon palaamisen juhlaa.\n\nVarmuudella täällä ei voida toivoa muuta syötävää kasvikunnasta kuin\nmuuramia ja suolaheinää. Lauhkeampina suvina menestyvät nauriit ja\nretiisit, lauhkeimpina myös pinaatti. Jauhoja ja suoloja saadaan\nvenäläisistä laivoista Jäämeren rannoilla. Lihaa ja kalaa on\nyllinkyllin, ja siirtomaatavaraa tuodaan joka tai joka toinen vuosi\nOulusta 95 penikulman päästä. Tämän kirkkoherrakunnan nykyinen väkiluku\nei ole 900 henkeä suurempi, mutta kun pinta-ala on 260 neliöpenikulmaa,\nniin se ei suinkaan vähässä määrässä lisää papillisen toimituksen\nvaikeuksia täällä.\n\nPaitsi määrättyjä matkoja Inariin sattuu usein muita, kuten\nOutakoskelle, 80 virstaa Utsjoelta, Patsjoelle 250 v. ja Kyrön kylään\n220 virstaa täältä, jonka tähden virkamatkojen pituus vuodessa tekee\nnoin 2,000 virstaa, jolloin useimmasti saa viettää yöt hangella\ntaivasalla, koska lappalaiskotia harvoin tapaa.\n\nPalaan nyt kuvaamaan ensimmäistä vuottani Lapissa. Sittenkun papilliset\ntoimitukset Utsjoella ja Inarissa olivat suoritetut, jättivät\nlappalaiset minulle jäähyväiset täksi talveksi huhtikuussa ja oleskelin\nsitten yksin pappilassa palvelijani kanssa. Yöt tulivat valoisammiksi\nja sen ohessa heräsi toivoni kesän tulosta, jota kaipasin sitä enemmän,\nkoska tullessani tuomani ruokavarat olivat lopussa. Jauhoja oli kyllä\njo saapunut Norjasta, mutta minulla ei ollut paistinuunia. Jäätyneestä\nmaasta en saanut savea, itse muuratakseni uunin, ja kun joskus halusin\nherkutella leivällä, täytyi vatkutettua taikinaa paistaa takan hiilillä\ntahi kypsentää rautapellillä. Maa alkoi paljastua paikoittain, riekot\nkisailivat nurkkien ympärillä ja lisäsivät vesilintujen melun ohessa\nunettomuuttani. Joka päivä tein pitkiä kävelymatkoja ympäristössä,\njossa ei ollut teitä, ei polkua eikä asuntoa, jossa ei huomannut\nmitään viljelystä ja jossa alastomat vuoret ja kivilouhikot tuottivat\nkipua jalkoihin. Useissa kohdin oli sulava lumi muodostanut suuria\npuroja, jotka syöksyivät alas pilvenkorkuisilta vuorilta, jonkun\npäivän jälkeen taas kadotakseen. Voima, jolla ne sieltä tulivat, oli\nsiksi kova, että ne vyörittivät rinteistä kiviä. Pehmeään maaperään\nmuodostivat nämä syvänteitä, joissa pienet elävät syksyllä menettivät\nhenkensä. Joskus kuului vuorilla vyöryvien lumikinosten pauhua. Tämä\ntapahtui kesäkuussa, jolloin aurinko keskiyölläkin jo oli 2 à 3 astetta\ntaivaanrannan yläpuolella.\n\nPitkän aikaa oli jo erakkoelämätäni vaihtelutta kestänyt. Eräänä yönä,\nkun lintujen kova melu esti minua nukkumasta aina kello kahteen saakka\naamulla, nousin liikkuakseni luonnon helmassa, jossa jo muutama ruohon\nkorsi pistäytyi ylös maasta, ja kuullakseni likeisen vuoren juurella\nlintujen laulua, jota kesti läpi vuorokauden, ellei rajuilma sitä\nestänyt. Akkunastani huomasin silloin kaksi hanhea, ja ne saivat minut\najattelemaan ruoka-aittaani, joka oli kokonaan tyhjä. Toinen hanhista\nkaatui pyssynlaukauksesta etehisestäni, ja rientäessäni sitä ottamaan\nnäin savua kirkon likellä siaitsevasta lappalaiskodasta. Ainoastaan\nse, jolta kaikkinainen ihmisseura on puuttunut, saattaa käsittää iloni\nnähdessäni tämän varman todistuksen ihmisten läsnäolosta. Riensin\nkotaan ja tapasin siellä naapurivaimon, joka, jäätyään yksin omaistensa\nlähtiessä Jäämeren rannalle kalastamaan, oli tänne paennut kahden\nlehmänsä kanssa uhkaavaa nälänhätää välttääkseen ja nyt huvitti minua\nkertomuksillaan ennen minua täällä olleista papeista sekä kestitsi\nminua lehmiensä maidolla. Parasta mitä minulla oli — viinaa ja\nkuivattua lihaa — leipää ei ollut — pantiin pöydälle tervetulleelle\nvieraalle, ja hän korvasi vieraanvaraisuuteni lahjoittamalla minulle\nriekkoja, joita hän pyysi ansoilla, houkutellen heitä niihin matkimalla\nheidän ääntään.\n\nJuhannus-aikaan alkoi lohenpyynti. Pappilan kalastuspaikka 3/4\npenikulman päässä tuotti minulle jokapäiväistä työtä, ja aika kului\nvähitellen, kunnes heinäkuun loppu palautti muistiini lupaukseni\ntoimittaa elokuun aikana papillisia tehtäviä Inarin seurakunnassa.\nSuvitie sinne käy halki nevojen ja rämeiden 220 virstaa, mutta kun\ntienopasta ei saatu, täytyi minun ryhtyä toiseen keinoon ja päätin\nkulkea alas Varankivuonoon Tenojokea pitkin ja sitten ylös Patsjokea\nInarinjärvelle. Lähdin heinäkuun 31 p:nä, mutta en saapunut Inariin\nennenkuin vasta elokuun 27 p:nä. Viivytys ei aiheutunut matkan\npituudesta, vaan niistä tavattomista vaikeuksista ja esteistä, joita\nläheisyydessä asuvat Venäjän lappalaiset saivat aikaan matkallani\nPatsjokea myöten, jota venematkaa ei kukaan silloin vielä ollut tehnyt.\nMatkalla näki yleensä kivisiä ja hedelmättömiä rantoja ja matkan\nikävyyttä lisäsi sekin, että meidän täytyi viimeisenä viikkona syödä\npaljasta kalaa, jota pyysimme omilla verkoillamme. Olimme onnellisia\njos saimme rannoilla kootuiksi joitakuita sipuli- ja suolaruohoja\nyksitoikkoisen ruuan höysteeksi. — Oleskeltuani kahdeksan päivää\nKyrön kylässä ja Inarissa, lähdin paluumatkalle, ensiksi jalkaisin 10\npenikulmaa Jorgastakin kalastuspaikalle, sieltä 17 penikulmaa veneellä\npitkin Inarin- ja Tenojokea. Syyskuun 10 p:nä olin taas kotona,\nkuljettuani 72 penikulmaa.\n\nLappalaiset eivät vielä olleet palanneet Jäämeren rannoilta. Kolmen\nviikon aikana en nähnyt yhtään ihmistä, eikä Mikonpäivänäkään,\njolloin jumalanpalvelus pidettiin, saapunut kuin toistakymmentä\nhenkeä. Lunta oli jo maassa; lyhyet päivät tiesivät vastaista pitkää\npimeyttä ja jääsohjoa näkyi joessa. Kolmen viikon kuluttua lappalaiset\nosaksi palasivat, ja Pyhäinmiesten päivänä heitä oli jo 23 kirkossa.\nRippikoulu alkoi ja työni lisääntyi. Sitä keskeytti ainoastaan käynti\nnimismiehen luona, joka asui kahden penikulman päässä. Yksin kulkien\ntuntemattomissa seuduissa, olin sillä matkalla vähällä menettää henkeni.\n\nTämä yritys sai minut pelkäämään vastaisia matkoja ja pysyin kotona\njoulukuun keskivaiheille saakka, jolloin pappi tavallisesti matkustaa\nInariin. Päivällisaikana istuuduin pulkkaan ja saavuin samana päivänä\nMierasjärven kotaan, jonne oli 60 virstaa. Sieltä toivoin silloisella\nhyvällä kelillä saapuvani seuraavana iltana Inariin. Lähdimmekin\nmatkaan klo 2 aamulla, mutta pitkälle emme päässeet ennenkun kyytimies\nilmotti, että rajuilma raivosi tuntureilla, jonka vuoksi olisi\nparasta odottaa sen loppumista. Aavistamatta sen voimaa vaadin matkan\njatkamista, mutta pian tuli niin ankara lumipyry, että töin tuskin\nlöysimme takasin majapaikkaamme, jossa voitelimme haavottuneet kasvomme\nrasvalla. Kaksi vuorokautta täytyi meidän viipyä täällä ennenkuin\nrajuilma salli meidän jatkaa matkaamme tunturien poikki.\n\nInarissa viivyin kaksi viikkoa. Joulun viidentenä päivänä lähdin sieltä\npaluumatkalle ja saavuin Utsjoelle joulukuun viimeisenä päivänä.\nRahvas oli jo koolla seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Illan\nloppupuoli kului pakinoidessa. Niistä lukemattomista tähdistä, jotka\ntuikkivat kirkkaalta taivaalta, ennustettiin hyvää muurainsatoa ensi\nvuonna. Pidettyämme iltarukouksen erosimme. Muistellessani kohtaloltani\nLapissa nukahdin, ja siten oli ensimäinen vuosi sielläolostani loppunut.\n\nKuluneen vuoden viimeisen illan olin viettänyt hiljaisissa mietteissä,\niloisessa nöyryydessä ja luottamuksessa kaitselmukseen. Hilpeällä\nmielellä heräsin virkistävästä unesta ja tervehdin uutta vuotta\nrukouksella että toinenkin vuoteni Lapissa loppuisi yhtä onnellisesti\nkuin ensimäinen oli loppunut. Nyt astui sisään kirkonisäntä Samuli\nMatinpoika Laiti toivottaen minulle sydämmellisesti samaa mitä olin\nhartaudessa anonut. Laiti oli yleisesti arvossa pidetty ukko, jonka\nulkonäkökin herätti kunnioitusta. En tahtonut tuntoakaan tuota varsin\ntuttua vanhusta, niin komeaksi hän oli varustautunut juhlan kunniaksi.\nPitkä parta oli leikattu, kalju pää oli peitetty valetukalla, jonka\nLaiti 1781 oli saanut lahjaksi rakkaalta rippi-isältään, kirkkoherra\nHögmanilta, ja pitkä uusi peurannahkainen turkki oli hänen yllään. Hän\njatkoi: \"Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi\nsanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: \"_Vähä ja paha on minun\nelämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan_. Siunaan\nteitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja\nvuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei\nminun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja\nettä te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa\nvanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen. Laiti\noli kestänyt monta onnettomuutta, mutta enimmin hän suri kahden\npienokaisensa kuolemaa. Se tapahtui 1799, kun hän perheineen seurasi\nporolappalaisia opettaen heidän lapsiaan. Äkkinäinen tulva, jonka\naiheutti Tenojoessa patoutuneet jäät, vei muassaan hänen vasta\nrakennetun mökkinsä ja sen mukana molemmat lapset, jotka hukkuivat.\n(Tarkemmin kerron tästä tapauksesta vastedes.)\n\nTuo hyvä kirkonisäntä ei ollut vielä lopettanut puhettansa, joka oli\ntäynnä raamatunlauseita ja kuvauksia, kun naapurinvaimo, leski Ella\nHelander ja hänen kanssaan lukkari Juuso Pietarinpoika, hänkin vanha\nja seurakunnassa arvossa pidetty, saapuivat kumpikin toivottamaan\nminulle hyvää uutta vuotta. Viimemainittu ilmoitti lapsenkasteen\nsuoritettavaksi, joka heti tapahtuikin. Sitten toinen tervehdyskäynti\nseurasi toistaan lukuisasti kokoontuneen rahvaan puolelta. Joukossa\noli myös monta Norjan lappalaista. Jokainen tahtoi _paapa puorastet_\n(tervehtää pappia).\n\nKello kymmenen ajoissa soitettiin toisen kerran kirkkoon. Se oli\nlähtömerkki. Kokoontunut väki kulki hitaasti ja järjestyksessä,\nvaivoin kahlaten syvässä lumessa, kirkkoon päin, joka on noin\n150 syltä pappilasta. Nyt oli koossa lukuisa ja kirjava joukko\nkumpaakin sukupuolta, vanhoja ja nuoria. Äidit kantoivat pieniä\nlapsiaan lappalaiskehdoissa. Astuessaan temppeliin rahvas pysähtyi\navaraan sakaristoon; vanhan tavan mukaan lukkari täällä piti\nrukouksen lapinkielellä valmistuksena jumalanpalvelukseen kirkossa.\nSeurakunnassa ilmeni silloin syvä ja liikuttava hartaus. Sitten\nastuttiin varsinaiseen kirkkoon ja asetuttiin paikoilleen. Astuin\nalttarille ja aloin toimituksen. Laulussa epämieluiset ja terävät\näänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa\nsanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella\näänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä.\nAlttaripalveluksen päätyttyä nousin saarnastuoliin. Kirkonisäntä\nLaiti oli pyytänyt ja saanut lupaukseni tulkita Lapinkielellä\nsaarnani niinkuin joskus oli tapahtunut edeltäjienikin aikana. Hän\nnousi nyt suorittaaksensa tehtävänsä ja asettui ensi rivin penkin\nkorvalle, jonka ohi ainoa käytävä kirkossa viepi kuoriin. Lukiessani\nsaarnarukousta tuo patriarkkaalinen vanhus seisoo liikkumattomana\nsilmät minuun kiinnitettyinä. Saarnan alkusanat olivat: _Katso, nyt\non otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä_. Ja heti kun olin\nsanat lausunut kuului tämä lauselma Laidin miehekkäällä äänellä\nlapiksi: _Katsa, de tal lā täkkolas aigge! de tal lā aivdogas vuoda\npeivve!_ Siten kirkonisäntä lauselma lauselmalta käänsi koko saarnani,\nnoudattaen tarkoin nousua tai laskua äänessäni ja liikkeitäni. Koko\nseurakunta vuodatti kyyneleitä, ja se aiheutui pääasiallisesti siitä\nliikuttavasta lämmöstä, jolla Laiti vuodatti taivaalliset totuudet\nkuulijain sydämiin. Kun luettiin Isä meidän, polvistui hän kääntyneenä\nseurakuntaan päin, ja kaikki tekivät samoin. Jumalanpalveluksen\nloputtua poistui kansa kirkosta hitain askelin ja riveissä, samoin\nkuin se oli sinne tullutkin. Palattuamme pappilaan rahvas pysähtyi\npuoliympyrään asumuksen portaitten eteen, sydämellisesti kiittäen\nsaarnasta, ja etenkin siitä, että Laiti oli saanut heidän kielelleen\ntulkita Jumalan sanaa.\n\nKokoontuneista seurakuntalaisista oleskeli suurin osa kirkolla\nseuraavat seitsemän päivää, ja Loppiaiseksi saapui uusia tulokkaita,\nosaksi Utsjoelta, osaksi Norjasta. Sillä aikaa toimitettiin joka päivä\nyhteisiä aamu- ja iltarukouksia sekä katkismuskuulusteluja, ja muutama\nkerta täydellinen jumalanpalveluskin. Loppiaisen jälkeen poistui kansa.\nTammikuun 27 p:nä oli taas koossa melkoinen joukko, mutta saman kuun 28\np:nä vain 7 henkeä.\n\n\n\n\nII\n\nSuomen Lapin asukkaat.\n\n\n\n1. Johdatus.\n\n\nEi edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin\nvallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä\npelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa\nmukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen\nalaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten\nhyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin\npuolelta. Tätä viimemainittua tunsivat etenkin ne, joiden\nonnettomuudekseen täytyi suorittaa veroja, ei ainoastaan yhdelle, vaan\nkahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ja vihdoin he saivat kovaa\nkokea tunkeilevien uutisasukkaiden puolelta, jotka heille usein tekivät\nväkivaltaa ja vääryyttä, joita hallitus ei ollut tarkoittanut.\n\nVallinneet olot ovat siten pakottaneet Lappalaiset siirtymään perimpään\npohjolaan, hallittuansa muinoin ei ainoastaan niitä alueita, joita\nvielä Lapiksi mainitaan, vaikka niiden suurimmalla osalla jo asuukin\nvierasrotuisia kansoja, vaan vielä lisäksi laajoja aloja niiden\neteläpuolella Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Siten on\nSuomen Lapissa tähän aikaan ainoastaan Utsjoki yksinomaan lappalaisten\nkotipaikkana, sillä heihin ovat sulautuneet sinne siirtyneet\nsuomalaiset ja norjalaiset.\n\nYhä vieläkin lappalaiset pitävät suomalaisia, joista he erosivat vasta\nviimemainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan.\nEivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta\nkieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin\nhelposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan\nmaanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa\nkieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista\nsuomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin. Niinpä ovat\nesim. monet talonpojat, jotka asuvat Simon ja Livon jokilatvoilla\nPudasjärvellä ja Kemissä, lappalaista alkuperää. Sama on laita\nKuusamossa ja Sodankylässä, jopa useimmissa Suomen pohjoisissa\npitäjissäkin. Toiselta puolen tavataan ei vain Utsjoella vaan useissa\nmuissakin Lapin pitäjissä lappalaisia, jotka polveutuvat suomalaisista,\nmutta ovat jo kansallisuudeltaan lappalaistuneet siihen määrään, että\nsen, jolla ei ole tarkkaa silmää siinä suhteessa, on vaikea havaita\nheidän vierasta alkuperäänsä.\n\nMuinoin ovat lappalaiset olleet useille vihollisten hyökkäyksille\nalttiit. Niin oli semminkin Kemin Lapin asukasten laita. Sillä nämä\nhyökkäykset tulivat aina idästäpäin. Kuitenkin kerrotaan Kemijärvellä,\njoka vanhaan aikaan myös oli Kemin Lappia, että ruotsalaiset jo\nammoisina aikoina hävittivät siellä kaksi suurta lappalaiskylää,\nRiuhtalan ja Termuslahden.\n\nVenäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu.\nKummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin,\nryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin.\nNiinpä sanotaan ryöstävän joukon murhanneen \"_Sompion kardossa_\"\nkaikki ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin.\nMutta kyllä tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin\neräs johtaja Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja\nurhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.\n\nLappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan heitä\nsanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi.\nEnsinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja\nkalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona\non, paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset\nporonsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin\njättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella kauvas,\neikä hän siis voi seurata porolaumaansa. Paimentolaislappalaiset\nhankkivat elatuksensa paimentamalla ja hoitamalla tilallisten poroja,\nvaikka heillä joskus on omiakin.\n\nPoro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaan\nUtsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyy\nainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.\nEi ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataan\nEnontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.\n\nMitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin\nsiirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja\nnotkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.\n\nSiirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja\nedellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin jälkimäinen,\nmutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä kuin lappalainen.\n\nElämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus lappalaisten\nja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys ja\nvarsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla, ryhtyivät\nlappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin\npaikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa.\nSiten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi\npohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen\neivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan\nhävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai,\nkuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22 p:ltä\nheinäkuuta 1638, \"ne elämöivät heidän metsissään kaskea kaataen\nja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten menetetään\nturkikset\". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei alkanut kuitenkaan\nsillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan lappalaisten alueelle.\nIlmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi harjoittivat metsästystä ja\nkalastusta ainoastaan vissinä vuoden aikoina, mutta sen kautta he\nkuitenkin väittivät saaneensa nautinto-oikeuden anastamillaan alueilla.\nMutta mikä lieneekään ensin aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne\npohjanperille, etenkin Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan\nsiirtymiset olleet monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja\nsyyskuun 3 p:ltä 1695 Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen\npohja maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä\nsanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava\nkuningas Kaarlo Yhdennelletoista.\n\nSuomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin,\njulistuskirjalla 27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin,\njotta siellä asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja\nkäyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi\nsen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet\nhyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan\nitselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan\nloukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin\nmaa-alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta\nvarsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta\njulistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus\nilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.\n\nMutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei\nsittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä,\nsillä heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja\nilmaantuikin ei ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan\nlaitumienkin tähden. Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja\nasustamiselle, sinne he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta\ntarkastetuiksi itselleen uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen\nnautinto-oikeus ei paljoa painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että\nohjesäännössä Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään\nsilmällä \"ettei ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta,\nnevoilta ja vuorilta, jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa\nvaan ei uutisasukkaalle hyödyksi\". Jos lappalaisen naapuruus kävi\nuutisasukkaalle kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti\nhänet, sytyttämällä metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.\n\nLappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös\nuutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati\nlisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä\nSodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille\noli luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin\novat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat\njoutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan\nuutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti\nlisääntynyt, mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei\njää mitään, josta voisivat elää ja verojaan suorittaa.\n\nKun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen,\nsiirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita\nerämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin\neteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat\nelantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen,\nmaanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696 ja\n1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.\n\nEn ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset ja\nlappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai ovatko\nvasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu. Pysykäämme\nsiis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota nykyään pidetään\nLapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset paimentolaiskansana ensin\nkatosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä perheestä, jotka v. 1718 siellä\nasuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin 10. Vuonna 1760 ei enää\nollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä joko siirtyneet pois tai\nruvenneet maanviljelijöiksi.\n\nSamoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia\nlappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti\ntavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä\nEnontekiäisissä.\n\n\n\n2. Lappalaisten muinaisuskonto.\n\n\nJokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat\nvaltavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt.\nSen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa saanut,\nettä myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen suurempi tai\nniukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.\n\nLuonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua suuremmissa\nryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan anteliaisuus rikastuttaa\nkansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti varustetuilla temppeleillä,\nkallisarvoisilla jumalankuvilla, jumalanpalveluksen ulkonaisella\nkomeudella ja monilla siihen liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä\naineellisissa että henkisissä oloissa edistyy verrattain ripeästi.\n\nAinoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä,\nsemminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä\nLapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin lappalainen\nkesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime aikoihin saakka\novat olleet ainoat keinot ihmisen elämän mahdollisuudelle; jossa siitä\nsyystä ihmisten oli pakko elää toisistaan kaukana olevissa kodissa;\njossa maaperän hedelmättömyys ja ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla\nestää kaiken kasvullisuuden; jossa vallitsee suurimmaksi osaksi talvi\nja jossa sentähden ikuinen jää peittää korkeimmat vuorenhuiput ja\npysyy nevoilla ja soillakin monessa paikassa sulamatta; jossa siis,\nkuten Ovidius laulaa: Lumi vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa\nkatkaise, kun pohjatuuli sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.\n\nPakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä muusta\nmaailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi.\nNiissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä\nkehity hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen\nvaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja\nehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.\n\nSemmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen\nuskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän\nvetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden\naikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja\nrukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi.\nHe eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan.\nHeidän jumalanpalvelukseltaan puuttui kaikki ulkonainen komeus, eikä\nheillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.\n\nMutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti\nvelvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein\njokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä\nasetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi\nSeitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.\n\nTämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät\nlupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä\nhenkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella,\njosta vasta enemmän.\n\nMutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia\nperheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka,\njohon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän\npuolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä\nasioita, joku sitä varten kutsuttu \"noide\". Kuten yleensä seitakuvilla,\noli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi\nmetsänriistalla ja muulla hyvällä.\n\nNäille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin\nuhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti\nasema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin\njumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin\nhuomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri\nkiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan\nläheisyydessä.\n\nSeitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista\nScheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.\n\nSemmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli\npuinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari\nja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu\nmuulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne\nkoristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen\noksilla, sillä seita piti viheriästä.\n\nSemmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla.\nSiten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet\npitää nimensä \"_passe_\" eli \"_ailesvarre_\" (pyhä vuori). Lukuisasti\ntavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin\nluona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre,\nAilesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja,\njoilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden\nhartausharjoituksia.\n\nNaisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista\nseurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin\npaikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty\npääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai\nnaimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli\nasetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset\nyleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi\neivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä\nuhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka\nlappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri\novea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.\n\nLappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta\nkivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin\n_Muorra Jubmel'iksi_ (puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen\npaikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien\nrannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta\nmyöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen\nvieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut\npuutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne\nmilloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja\nkasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen\nkuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat\ntulta ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.\n\nLuonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat\nkivijumalia, oli se, että _Gedgge Ibmel_ eli _Jubmel_, joksi yhteisesti\nkaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana\nkuin _Muorra Jubmel_ ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa\nhe pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin\nolivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita\njulistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään\ntarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen\npäällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut\nnäkemään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 penikulmaa\nInarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea,\nkiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin\nvalkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi.\nSe asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen.\nToisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä\nPalelojavrella, penikulma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman\nkiven siellä kerrotaan olevan pienen kallion kokoisen, mutta pienen\nkiven vaan patalakin veroisen.\n\nSuuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat\nihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon\nseudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti\nihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin\nasetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli\nmuka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja\npalvelijoitaan.\n\nSellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi,\nkerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki\nlaskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun\njoki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.\n\nIhmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi\n(kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin\nPasse gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita oli myös kivijumalien\nyleisenä nimityksenä.\n\nPienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään\nsamanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.\n\nKumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan\nainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin\npyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin\nporonverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala\noli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen\noli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta\nvoitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville\nsiinä käytetystä vihkimispuheesta: \"Voidellaan pyhä seitani, syö tai\nole syömättä, olet sittenkin jumalani\".\n\nSemmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa,\nettä he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat\nseisoivat, runsaan saaliin.\n\nMutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää\nhoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä\nuseammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat\nja lihavammat sen antimet — tietysti sillä edellytyksellä, että sitä\nosattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada\nnoitarummulta, tältä lappalaisen arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa\nhänen tärkeimmissä toimissaan.\n\nKivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava\ntai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää\nja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää\nhyvänään.\n\nTavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain,\nnostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia.\nKun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin\nuhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja\nkäsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän\npäätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.\n\nJos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi\njollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä\notettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat\nporonsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin\nsiirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun\nkalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen,\nrupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.\n\nNiille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat\nlappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja\nparjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai\npolttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä\naikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät\nkristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit\nja kirkonmiehet.\n\nLappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli\nikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken\nmainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei\naina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi\nhaluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri\njumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten\näsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa\npoltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin\nkuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen\nseidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut\nsaatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin\npihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä\nsanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: \"Jos minun huonosti käy,\nkokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä\npaikassa ja muutan toiseen.\" Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia\nepäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta,\nettä hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset\nkouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät\nkuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin\npuhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.\n\nMutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä\ntuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea\nja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan\npolttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa\nkertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta\nolla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: \"Kerrotaan Luulajan\nLapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa,\njolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta\nkertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse,\njoka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä\nollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos\nhän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen\ntuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin\npetkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja.\nLappalainen pani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren\nhirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti,\nsillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla\naineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi\nollut rasvaamatonta kiveä.\n\n\"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon,\njonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen\nalkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän\npuolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin\nrukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä\nhänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten\nkuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli\nlappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut,\narvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat\nja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa\nruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin\nvihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä\noli tapahtunut.\"\n\n\n\n3. Lappalaisten lauluista ja saduista.\n\n\nSoittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista\nharrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu soitto\noli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua. Paitsi\nmonenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää pakanuuden\najan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi vaan jumalien\nkunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen suorittamisessa, oli\nheillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita, kuten tuohi- tai\npuutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä pajunkuorista tehtyjä\npuhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja sitten heillä tunnettu.\nMutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä niissä ei ole tapana\nsoittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa tanssisoittoa suoritetaan\nviululla.\n\nLauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän\nharrastusta. Laulujansa he nimittävät \"juoigam\" eli \"juoigem\", ja\nlaulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he\nkäyttävät sanaa \"lavl\" tai \"lavllo\" ja laulaa virsiä on \"lavllot\".\n\nNäitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin\nyksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin\nhilpeällä, milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun\nlaulun tulee ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys,\nja kun se on ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen\ntottumattomille korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen\nja sisältää nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja\nloppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä\nkuten aa, oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa\nyksityisten tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa\nyksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen.\nSisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja\nvarsin puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla\nmoninaisilla äänillä.\n\nMutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut,\nlappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin\nlaulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla\ntekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä\nlehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta\npuusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin toisesta,\nmilloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä ilmenee\nhänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.\n\nPoroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen\npysyy ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset\npaimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee\nlaulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se\naiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe.\nEsimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja\njota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja\netsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin\nsattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä sanat:\n\n    Laiha susi\n    pitkähäntäinen.\n\nMutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy\nloppumattomiin.\n\nOikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi kun\nhän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta pidetään\nnykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että vaarallisena,\nkoska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän kuitenkaan\nei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele onkin se, niin\nväitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan. Venäjän lappalaisten\nkertoman mukaan paholainen siihen opetti vanhan akan, joka sitoutui\nopetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä nuolemaan pois perkeleen syljen.\nVoihan helposti otaksua, että papit entisaikoina saivat lappalaisiin\nistutetuksi tämän käsityksen joikaustaidon synnystä.\n\nMutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka\ntavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla\nn.s. Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös\nyliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi\nlappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita\nlaulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia,\njoiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi. Kun\nniitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä ollessa,\njohti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide. Nämä laulut\nelävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään henkilön muistossa.\nJa hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi maallisen\nrangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta arkatuntoisuudesta.\nSillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa tuottavien laulujen, niin\nsanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman muistettaviksi. Joskus luulin\nmyös huomanneeni, että joskin muutoin oltiin taipuvaisia sanelemaan\nminulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä ja toista pois, joka muka\noli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin syytä epäillä väitteen\ntodellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina pois kiroukset, kun\nhän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut niitä oppia,\nvaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet muistissa.\n\nSillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on\nsyvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet\nelinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä,\nmiten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä\nettä hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin\nvalistunut ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu\nkuningas Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun\najanhengen vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka\npahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi,\nvaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten\nkansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle\nolivat lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja\nkuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan\nsaada tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m.\nkirjoista.\n\nMutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita\nkäytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen hävittämisessä,\ntäytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden ja tosipappien\nharrastuksille koettaa sytyttää tämänkin luonnonkansan keskuudessa\nikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa siihenkin ihmiselle arvoisen\nja taivaallisten totuuksien kanssa yhtäpitävän elämänkatsomuksen.\n\nKuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin\ntuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä\nmuistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen\nteinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset\nperkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo\naikoja sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin\nvihdoin erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään\nettä olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä\nsyntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten\nmaallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en\nminä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin\nminulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset, mitä\nsaamen-kielellä kirjoitin muistiin.\n\nHänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän nuoruudessaan\noli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä, semminkään ei\nkristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta valtaa.\nItselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat saaneet\nhänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli tullut\nhänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista\noli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja\nsyvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta ylistää\nVapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli tullut\nosalliseksi.\n\nNäiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se, miten\nlappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa metsästystä ja\nhyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he vaativat, että jumalat\nmonenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut uhrit, ja vihdoin uhaten,\nettä ellei jumala anna mitä he pyytävät, eivät he ainoastaan hylkää\nhäntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois ne sarvet, joita jo olivat\nhänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.\n\nLappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja\nsynkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista\nelämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa,\nvaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.\n\nKuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on romanttista,\nniin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja, ojia, vesiä\ny.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten oma voima,\nvaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo, jonka avulla\nmetsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita suurtöitä.\nJättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan uumenista\nja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat, joiden apua\nmyös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.\n\nSuomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka\nlappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys\nja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan siihen,\nettä ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä kumpikin kansa\non erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo ennenkuin\nsuomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle kehityskannalleen,\nolivat lappalaiset eronneet suomalaisista. Kosketuskohtia oli heidän\nvälillään kuitenkin senkin jälkeen monenmoisia. Ei siis ihmettäkään,\nettä suomalainen laulu on vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä\nsekään, että viimemainitun kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden\nolojen johdosta, joissa lappalaiset ovat eläneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa, kuinka\nAasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti useimmat\nkorkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset voittivat\njättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia, jotka\nterävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet, jotka\nolivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa asunnoissa; kuinka\nhe uskoivat esi-isiensä henkien avulla suorittaneen sankaritekoja\ntaistellessaan jootteja, skyyttejä, karjalaisia ja muita kansoja\nvastaan, joiden kanssa olivat joutuneet tekemisiin; kuinka kupari-,\nhopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit lennättivät lappalaisia\nsankareita kallioihin rakennettuihin kuningaslinnoihin kaukaisissa\nmaissa, joissa useat heistä olivat suorittaneet suurtekoja ja siitä\nsyystä otettiin kuninkaiden turviin, ja joissa monet heistä, kuten\nRuobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin uskotaan mitä hullunkurisimpia\nsatuja, ja usein kyllä vakuutetaan, että niissä kerrotut seikkailut,\nmitä laatua lienevätkin, ovat tapahtuneet äsken manalaan menneiden\nsukupolvien aikana. Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi\nkuluneella vuosisadalla, ovat olleet vaikeissa taisteluissa\njättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita senkaltaisia olentoja vastaan,\njotka olivat niin väkeviä, että ne viskelivät kokonaisia vuoria,\nkaatoivat laivoja y.m., ja niin suunnattomia, että janoissaan ollessaan\njoivat tyhjäksi koko järven. Usein kuulee puhuttavan noidista,\njotka keskenään kilpailivat noitataidossa sillä koettaen toinen\ntoistaan vahingoittaa, ihmisistä, joita noiduttiin eläimiksi, ja\njoiden täytyy semmoisessa muodossa vaeltaa maan päällä, ynnä muuta\nsamanlaatuista mielettömyyttä. Saa niinikään kuulla satuja siitä,\nkuinka Pelko taisteli paholaista vastaan ja voitti hänet, Peivaan,\nAkimelekin, Torajan, Lavrekan ja muiden sankarien urostöistä, ja myös\nkaikenmoisista muista tapahtumista.\n\n\n\n4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.\n\n\nLappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa\nkahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli\naiheuttanut.\n\nMahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että Lapinmaa\naikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen valtakunnan\nalaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään otaksumista, että etenkin\nKuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi syntynyt siten, että rahvas\nsuostui siihen, saadakseen olla rauhassa Venäjän puolelta tehdyiltä\nrosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan Kuusamon pitäjästä luulee\nkuitenkin, että semmoinen suostumus oli tehty \"rajakäynnissä Kaarlo IX\naikana\", siis Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Mutta tämä otaksuminen,\njoka kenties perustuu siihen, että silloin Ruotsin ja Venäjän\nvälillä solmittiin rauha, on luultavasti kokonaan perätön. Sillä\nuseammin lienevät meikäläiset häirinneet Venäjän puolta kuin Venäjän\nraja-asukkaat häiritsivät Suomen Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi,\nettä veronkanto Suomen Lapista, ja siis tietystikin välittömästi\nrajalla olevasta Kuusamosta, toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän\npuolelta, joka juuri mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta\nTornion Lapissa, josta siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin\nvaltakunnalle.\n\nTodenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille valloille\nole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu, eikä\njonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan yksinkertaisesti\nsiitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita nautittiin vieraan\nvaltakunnan alueella.\n\nVielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja\nporojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä\naloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä\njäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella\ntapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää\nporoja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 —\n3 kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä\nilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat\nlumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa\nlaitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara\nkuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella\nmahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat\n(hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa jokin\ntauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.\n\nSemmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa huomioon,\njos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu talvella tekemään\nlaajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia. Merenrannikolla, jota\nlappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet kaikille yhteisinä, ei\njäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että porolaumat siellä\nvoisivat elää kautta talven. Useammin kuin metsäseuduissa peittää\nsiellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan vaikeuta poron ruuan\nhankintaa vaan myös helpottaa suden hyökkäyksiä. Talven tullessa\nporolaumat sentähden lähtevät sisämaihin, jonne niiden omistajien\ntäytyy tahtoen tai tahtomattaan niitä seurata. Keväällä puhaltaa\nalituisia merituulia, ja porot, jotka haluavat kulkea vastatuuleen,\nsuuntaavat kulkunsa merenrannikolle, jossa lappalaiset pienten\nkoiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin niemiin. Siellä ne ovat\nparemmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta, joten niitä on helpompi\npaimentaa ja pitää koossa.\n\nNiinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella,\neikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja,\nmajavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään.\nMutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan samoilevat\npaikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja hiirien\nperässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen siementen saanti\nmäärää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan jälessä, jonka pesää\nse käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä missä hän luuli riistaa\nlöytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se ei estänyt kalastajaakaan\nharjottamasta ammattiaan, missä hän vain luuli sen kannattavan.\nKalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä satunnaisista syistä olla\nmelkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis jossakin paikassa on niukka,\nsaattaa se olla varsin runsas toisessa paikassa, joka ei ole varsin\nkaukana.\n\nKaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin, että\nporolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan\nvaltion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen suvella\npyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella, vieraatkin,\nhuolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen sisäosiin.\n\nSiten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän\ntoisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten\nluona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina\npitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo silloin\nsamanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten.\nAinoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä,\najojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta\nsuvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään\neivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi\nnäkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten\nkäytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot\nsitä vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä\ntoisessa valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen,\nlapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä\nja lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän\njäämerelle kalastamaan.\n\nNoita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin\nkirjoitettuina kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä\npakotettiin sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle\nvaltakunnalle. Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin\nkauvan kun verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat\nsaaneet nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja\nsiten vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen,\njota sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.\n\nNiinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä kertomuksessa:\n\"Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän novgorodilaisia lähettejä\nsaapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla ei ollut mitään voimaa\nkieltäytyä, kullekin varojensa mukaan\". Kuitenkin tuntuu siltä, että\nainakin myöhempinä aikoina, jolloin järjestyneempiä oloja saatiin\naikaan, lukuun otettiin veroa määrätessä myöskin se aika, jolloin\nverotettu oli oleskellut valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja.\nSiitä riippui kai se, että esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin\nRuotsille kokovero, vaan Norjalle ainoastaan puolivero.\n\nAsian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla\nvieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella\ntavata muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden\nrajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor\nIvanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat\nruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt,\nvaan pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien\nelatustansa milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa,\nsuorittaen veroa kummallekin.\n\nKukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta,\njoita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat,\nja kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista\navustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa veroa\nkootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman\nvaltakunnan etuja.\n\nMutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan tunnustaneet\nmuuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina pitivät oikeana\nHerranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he valittivat, kun\nverot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee nimityksessä \"Miin\nkonagas\" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät tarkoittaessaan\nRuotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa nimitettiin\n\"Karjel\" eli \"Ruossa konagas\" ja Norjan \"Vuona könagas\" s.o. Vuonoin\nkuningas.\n\nMinun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden mukaan\nnäissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle usealle\nvaltakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin\nainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä jousivero\nSuomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä kesäkuuta\n1801.\n\nVarsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs 1588\nvuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa suoritettiin\nveroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot Enontekiäisten\nPeltojärven kylässä.\n\nViimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594.\nKoska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken mainitun\nvuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen kanto näkyy siis\nlakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595, jolloin Venäjä Ruotsin\neduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa, johon Peltojärvenkin\nkylä kuului.\n\nNäyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena jousiverosta\npitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen tullen, suoda\njoitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä pyysivät. Semmoista\ntapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi tuottaa Venäjältä\nviljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.\n\nVenäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä\nRuotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin\npitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto\nsaataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus\nsyrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin valituksiin\nsen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä lisäyksellä, että\nkunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä alamaisistaan,\nettä ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä tulisivat autetuiksi.\nNiin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen anomus uusittiin\nvaltiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman muuta tulosta, kuin\nettä kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18 p:ltä 1766 vaati läänin\nmaaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien kauppiaita avustamaan Kemin\nLapin asukkaita tarpeellisella viljalla.\n\nMutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille,\nsillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen, joka\nmyös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa erityisiä\ntarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä on\njoitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden\npaikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.\n\nKeminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin)\nkruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä,\nSodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja\nInarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus\nlakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle\nmenevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli\nKittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.\n\n\n\n5. Uutisasukkaiden vaikeudet.\n\n\nOlemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti\nLappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on\nmyös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin\nsuhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden.\nNälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista asutusta\nKemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat katovuosien\n1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743 seuraukset, kuten näkyy\nNiilo Fellmanin muistelmista onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet\nKemijärveä, verratessa niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista\nvuosina 1748 ja 1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.\n\nPerinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet ainoastaan\nmonta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös lukuisia\nsiirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja Sodankylästä; sillä\nsielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen metsissä ja kalan\npuutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä matkoilla, jonka\ntähden siellä useat talot jäivät autioiksi.\n\nNäiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli\nvielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin\nseuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811\nkylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen\nparempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu\nmitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin elukat\nja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden eläinten\nraatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin nälänhätää\npakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne, joilla vielä\njoku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen, alastomina\nja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa seuraavana\nvuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä kalastajina.\nMonet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle, jossa he piankin\nkääntyivät kreikkalaiseen uskoon.\n\nToisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni\nautioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään\nja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa pettua\nsyöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan tienvarrelle\nlepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan vaipuivat erämaassa\nkuolemaan.\n\nSuurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta\neteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan\npuutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain\nnälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka\nhallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui\nnäkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he myös\nhalukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.\n\nVaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat\nkuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla\nravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui\nusein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis\ntaas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat\nkasvot.\n\nTilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa\nnimeltä \"Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä\" sanoo\nnäin: \"Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on\nmahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä,\nkasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan.\nUseat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua\nmetsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin\nhenkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa.\nJumpruttain lainattiin jauhoja, ja takaisin maksettaessa syntyi usein\nriitoja kukkurasta. Maitohorsma suolaruohon ohessa ja koivunkuori\nolivat herkkuisia leivän aineita. Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen\nja Majavajärvi elivät koko kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen\n(Menyanthes trifoliata) korsista ja juurista, joita paistettiin\ntuokkosissa. Niistä tuli verikakun näköisiä möhkäleitä, joita syötiin\npäretikulla ja käytettiin eväänä matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat\nsiihen kalaa, eikä hyljätty hevosraatojenkaan luita.\"\n\nPaljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta\nravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten\nonnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch,\njoka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.\n\nMutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus talvella\n1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja ne,\njoilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia\nitselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan\nmyös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi\nsuvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä\nsiemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä vuonna\nkylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja useat tilat\nsiellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat siirtyneet\npaikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja asettuivat\nasumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi vieraitten asumina.\n\nSinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat\nparemmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka. Talojen\nja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön hyvinvointi on\nuskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu luonnonetuja. Jos\nsiis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat suuremmat, kuin mitä\nne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus Keminlapin tilallisessa\nväestössä, eritoten verojen vähyyden tähden, piankin tulla yleiseksi.\nRovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan 7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli\nsilloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä olivat syyneissä arvioidut,\n26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16 manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12\nmanttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain manttaalia, jotka silloin eivät\nvielä olleet veronalaisia.\n\nTalot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki kruununluontoiset.\nAinoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi ostettu. Ensimäinen\nperinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän 45:stä manttaalista on\nkuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia perinnöksi ostettuja.\n\nNiille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan\nkohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin\nvastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762\nikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla\nSuomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on niinikään,\nmikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830 alamaisesti\ntehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin oikeus saada\nkruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina merkityiksi\nmaakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2 p:ltä 1831 on\nilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.\n\nMaataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka\naiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan\ntalonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin\nsiellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin\nehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä\non yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella\npaikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on kuoltuaan\njättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400 riksiä\npuhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset korjaavat\nenemmän viljaa kuin mitä omassa taloudessa tarvitaan, ja ylijäämät\nhuolellinen säästää katovuosia varten. On niitäkin, jotka töistä,\n20:stä tahi 25:stä lehmästään — eräässä talossa Kittilässä tapasin\n30:täkin — myyvät 25, jopa 50 ja vieläpä useammankin leiviskän voita\nvuodessa. Usealla on sitäpaitse melkoinen joukko poroja, joista hän,\nmuuta hyötyä mainitsematta, saa lihaa, sarvia ja vuotia myytäväksi.\n\nMetsänriistakin on talollisille melkoinen tulolähde. Mutta kun\npaikkakunta on kaukana merestä, ei ole vielä, mitä itse metsään tulee,\nymmärretty sen runsaista aarteista ammentaa. Paitsi talontarvepuita,\non saatu joku vähäinen tulo potaskan polttamisella, jota on ruvettu\nharjoittamaan Kuusamossa, sekä myymällä sahapölkkyjä, joita viedään\nKittilästä ja Sodankylästä erääseen sahalaitokseen Rovaniemellä.\n\nInari on köyhä seutu. Se on ylänkömaata ja näyttää etelästä saapuneelle\nkarulta, viljelykselle mahdottomalta, semmoiselta, josta viljelijän\nkaikki vaivat menevät hukkaan; sillä jäätyneitä järviä ja jokia\ntavataan täällä vielä kesäkuussa, ja tunturien lumikinokset tekevät\nilman vielä Juhannuksen jälkeen tuuliseksi ja kylmäksi. Mutta kun\nsuvella tulee Utsjoelta Inariin, viriävät muissakin melkein samat\ntunteet kuin norjalaisessa, joka uhmattuansa Jäämeren myrskyjä ja\naaltoja Ruijasta saapuu tänne. Moni Ruijalainen on minulle sanonut:\n\"Oi, mikä ihana maa tämä Inari, täällä tahtoisin elää talvet ja muuttaa\nrannikolle keväällä; kuinka mainioita metsiä tapaakaan täällä, mitä\nsomia honkia, kuten aarniometsässä, josta puhutaan Salomo kuninkaan\najoilta; ihme, ettei täällä viljellä ohraa\". Norjalainen pitää ohran\nviljelemisen mahdollisena kaikkialla missä honka menestyy. Tosin\ntuntuukin ilma täällä toisenlaiselta kuin Norjan Ruijassa ja Utsjoella,\njoissa pohjoistuuli suvellakin saa lumen ja pyryilman liikkeelle, ja\nsaattaapa heinä- ja elokuullakin sattua semmoisia. Pihkaa tuoksuva\nhonka suokin suvella mieluisan viileyden Inarissa, josta kylmyys\nja pahat ilmat silloin näkyvät olevan karkoitetut. Aarniometsien\nkautta virtaa jokia hymyilevien laaksojen läpi, ja ruohoiset rannat\nja saaret ennustavat täällä hyvää tulevaisuutta karjanhoidolle;\nmutta siitä ei voi paljon koitua, niinkauvan kuin heinänteko on\njätetty naisille, lapsille ja ukoille, mieskuntoisen väen Jäämerestä\npyytäessä turskia tai sen lahdissa onkien monenmoisia kaloja, tai\nvaanien peuroja tuntureilla, ajattelemattakaan maan muokkaamista,\njohon varatkaan eivät kai riitä. Inarissa ei tosin honka pääse samaan\npaksuuteen ja pituuteen kuin Kemin ja Tornion vesiväylien varsilla,\nmutta aarniometsiä täällä tavataan useammin kuin etelämmässä. Syynä\nsiihen on selvästi se, että vaikka ruotsalaisille ja suomalaisille,\njotka halusivat asettua uutisasukkaina Lappiin, vakuutettiin melkoisia\netuja, ei heitä mainittavassa määrässä ole saapunut. Lappalainen pitää\nmetsästä huolta, sillä jos metsä palaa, niin tuhoutuu jäkäläkin, johon\nhänen toimeentulonsa perustuu. Uutisasukas sitä vastoin sytyttää metsän\nasuntonsa ympärillä, saadaksensa parempaa laidunta karjallensa. Kun\nsuvet ovat kuivat, leviävät metsäpalot suurille aloille, koska niitä\nalussa ei tahdottu, ja sittemmin ei voitu sammuttaa. Hitaasti on\nuutisasutus edistynyt Inarissa. Mutta on se sielläkin alulla.\n\nOlen toisessa paikassa kertonut, miten tohtori Deutsch, seuralaistensa\nkanssa, ja minä saavuimme uutisasukkaan Tuomas Kyrön taloon Ivalojoen\nvarrella. Varakkaalta ja hauskalta se tuntui. Isäntä toi meille\nrieskamaitoa hopeapikarissa, jonka hänelle oli lahjoittanut Keis.\nSuomen talousseura. Kääntyen minun puoleeni, kun olin hänelle tuttu,\nkysyi hän nöyrästi ja häveliäästi, kuinka suuria herroja seurassani\nkulki, ja pitikö hänen panna rintapieleensä mitalinsa, jota kuitenkin\npidin tarpeettomana, kun muka nyt oli niin myöhäinen. Mutta toisena\naamuna ukko esiintyi juhlapuvussa, mitali rinnassa. Tätä uutteraa\nsuomalaista ei ollut peljättänyt perimmäisen pohjolan syvät kinokset ja\njylhät tunturit, joiden takana hän oli pohjattomista nevoista hankkinut\nitselleen toimeentulon. Kunnaalle joenlaakson yläpuolelle hän oli\nrakentanut asuntonsa, tummiin pilviin kohoavien honkametsien suojaan,\nsieltä silmäilläkseen niitä syviä nevoja, jotka hän, kuivaamalla ja\nkeväällä tulvavedellä kastamalla, oli muuttanut heinämaiksi. Peltoa\nhänellä tosin ei vielä ollut kuin noin 2 — 3 tynnyrinalaa, mutta hän\nkorjasi suvella kokonaista 300 kuormaa heiniä, joilla hän ruokki\nmelkoisen karjan ja sen avulla pakotti ohran tuleentumaan ja hyvää\nsatoa antamaan tässä pohjoisessa ilmanalassa.\n\nMitä vankka, uupumaton, ahkera suomalainen saa aikaan erämaassa, siitä\non Tuomas Kyrö kuvaavana esimerkkinä. Hän syntyi 1776 Sodankylän\nKittilän kylässä, jossa hänen isällään oli talo. 1804 hän nai vielä\nelossa olevan vaimonsa Anna Pietarintyttären Peltovuoman. Paitsi\nkuuttakymmentä riksiä sai hän perinnöksi vanhan tamman, viisi lehmää ja\nlampaan, jota vastoin talo, joka oli kruununtila, siirtyi vanhemmalle\nveljelle. Näiden perityiden elukkain ruokkiminen niillä heinillä,\njoita hän saattoi koota Kittilän vielä jakamattomista soista, kävi\nvaikeaksi. Mutta hän oli kuullut puhuttavan Ivalojoen hedelmällisistä\nrannoista, ja hän lähti sinne metsästysmatkalle, löytääksensä siellä,\nmikäli mahdollista, sopivan paikan uutistalolle. Seutu miellytti\nhäntä, mutta parhaat paikat olivat jo 1760-luvulla tarkastetut Kyrön\nkruununtilalle, ainoalle, joka siihen aikaan oli Ivalon vesijakson\nvarrella. Tila oli kuitenkin ensimäisen perustajan kuoleman jälkeen\nollut autiona, ja hänen neljää poikaansa olivat sukulaiset Kittilässä\nhoitaneet ja kasvattaneet. Mutta kun he olivat varttuneet ja naineet,\npäättivät he jatkaa vanhempiensa alkamaa viljelystä, ja jakoivat\nsiinä tarkoituksessa jo nurmettuneet avarat tilukset neljään osaan.\nYksi pojista luopui kuitenkin toivosta saada osansa viljellyksi ja\nlähti kalastajaksi Varanginvuonoon. Tämän osan osti Tuomas, ja 60:sta\nriksistään hän maksoi suostutun kauppasumman, 55 riksiä. Palattuansa\nkotia hän lähti vaimonsa ja jonkun viikon vanhan poikansa, hevosensa,\n5 lehmänsä ja lampaansa kanssa, sekä kalustona hyvä pyssy, jotkut\nkirveet, viikatteet ja verkot, 30:n penikulman taipaleelle erämaan\nhalki rakentaaksensa itselleen talon jylhään metsään. Pyssyllään ja\nverkoillaan hän matkalla hankki elatusta perheelleen, ja syyskuun 20\np:nä 1805 hän majautui kunnaalle Ivalojoen rannalla synkkään metsään\nja noin penikulman päähän siitä paikasta, jossa Kyrön uutisasutus\nsijaitsi. Vaikka vuodenaika olikin myöhäinen, onnistui hänen\nkuitenkin koota sen verran kuihtunutta ruohoa, että siitä riitti\nelatusta hänen elukoillensa, jonka ohessa hän myös ryhtyi asumuksen\nrakentamiseen. Kalastusta ja metsästystä täytyi myöskin harjoittaa\nelatuksen hankkimiseksi; mutta tästä kaikesta huolimatta oli asunto ja\nelukkain suojat valmistuneet 8 viikon ajalla. Saattaa käsittää millä\nmielihyvällä perhe muutti uuteen, tulisijalla varustettuun asuntoonsa,\nvietettyänsä koko rakennusajan nuotiotulen ääressä. Nyt hän oli noin\n21 vuotta asunut tässä paikassa, kaksi penikulmaa ylempänä Ivalojoen\nlaskupaikasta Inariin, ja omisti 20 lypsävää lehmää, 3 hevosta ja 100\nlammasta, lisäksi vielä joukon poroja. Vuonna 1819 hänellä oli ollut\n130 lammasta, joista susi oli puolet tappanut.\n\nSuvella 1820 tarkastuksessa ja arvioimisessa, jota hänen pyynnöstään\ntilalla pidin lappalaisnimismiehen Juhana Morottajan ja kihlakunnan\nlautamiehen Martti Matinpoika Wallen avustamana, arvosteltiin:\nasuinrakennus, joka oli 24 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 5\nkyynärää korkea perustuksesta katonrajaan saakka ja sisälsi kaksi tupaa\nja kamarin tulisijoineen, sekä muut rakennukset, nim. 2 navettaa, kaksi\nlammashuonetta ja niihin kuuluvat heinäladot, navettakyökki, sauna,\ntalli, viisi kalu- ja vilja-aittaa, riihi ja jalkamylly, yhteensä 430\nhopearuplaksi; kulut 2 tynnyrinalan suuruisen pellon muokkaamisessa 80\nruplaksi; 130 heinäkuorman alan perkaaminen ja ojittaminen niityksi\n950 ruplaksi; vanhojen metsistyneiden niittyjen parantaminen, josta\nennen oli saatu 30, mutta nyt 60 kuormaa, 600 ruplaksi; 14,000 kyynärää\naitaa 140 ruplaksi; siis kaikkiaan 2,200 hopearuplaksi. Ensimäisinä\nvuosina ei hänen talossaan ollut muita kuin hän itse, hänen vaimonsa\nja silloin pieni poikansa. Nyt on siinä kuusi täysi-ikäistä henkilöä;\npaitsi äskenmainittuja renki ja 2 piikaa. Tämä työvoima oli tietysti\nsuvisin riittämätön laajojen niittyjen korjaamiseen, mutta silloin\noli hänellä tässä apuna runsas liha-, voi- ja jauho y.m. varastonsa.\nMelkein jokainen metsästäjä, joka elokuussa täältä lähti likeisille\ntuntureille peuranajoon, etsi täältä eväitä. Niitä he saivatkin,\nmutta ainoastaan sillä ehdolla, että he ainakin viikon ajan olivat\nheinänkorjuuta avustamassa, jonka tehtyään saivat kolmen viikon eväät\nlainaksi. Mutta oli siitä toinenkin etu. Metsästäjä ei siten ainoastaan\ntottunut heinäntekoon, vaan työ viritti hänessä halua karjanhoitoon,\nja hän huomasi, että kun metsästys ja kalastus usein epäonnistuivat,\nuutisasukkaan aitasta sensijaan ei koskaan puuttunut voi, liha, taljat\nja villat, kaikki sellaista tavaraa, joka paikkakunnalla ja semminkin\nNorjassa meni hyvin kaupaksi. Metsästäjän vaivaloinen ja alituinen\ntaistelu metsänpetoja vastaan sateessa, kuivuudessa, myrskyssä\nja pyryilmassa, ei voinut suojata häntä köyhyydestä, ja vanhana\nmenetetystä terveydestä, jota vastoin uutisasukas silloin nautti rauhaa\nmökissään lapsiensa hoitamana; ja kun metsästäjä hävitti tai karkoitti\nkaukaisiin erämaihin metsän elukat, joten hänen toimeentulonsa\nkävi yhä vaikeammaksi, parantuivat sitä vastoin uutisasukkaan olot\nvuosi vuodelta. Usein olivat lappalaiset, jotka metsästyksellä ja\nkalastuksella elivät kädestä suuhun, ihmetelleet hänen kestävyyttään\ntyössä, josta hän vasta tulevaisuudessa sai korvausta; mutta kyllä he\njo rupesivat huomaamaan, että hän yhä edistyi varmemmin ja paremmin\nkuin he, ja moni heistä osti jo häneltä vasikan tai lehmän — ikävä\nvain että hinnat olivat jotensakin korkeat, ja ettei täällä semmoisia\nmuualla ollut saatavissa.\n\nTuomas oli onnistunut asuinpaikan valitsemisessa. Hän oli heti\nkiinnittänyt huomionsa niihin syviin soihin ja nevoihin, jotka\nympäröivät sitä korkeata metsää kasvavaa multavaa kunnasta, johon\nhän oli asuntonsa rakentanut. Hän puhkasi ne töyryt, joiden välissä\njoki kulki, ja johti siten veden pois soista, jotka sitten rupesivat\nheinää kasvamaan. Nämä ojat, jotka olivat vain muutaman sylen pituisia,\nolivat siten kaivetut, että kevään tulvavesi niiden kautta virtasi\nsoille ja toi niihin mutaa, josta kasvullisuus edistyi. Vähässä\najassa olivat siten nuo rämeiset, epäterveelliset ja vesiperäiset\nlaaksot ja nevat, jotka hänen tänne asettuessaan ympäröivät hänen\ntaloansa, muuttuneet lujiksi heinää kasvaviksi kentiksi, joista hän\nsai melkoista lisää niihin heiniin, joita hän korjasi perkaamistaan\nmaaniityistä. Kaiken sen lannan, jota Tuomas ei voinut käyttää pieniin\npeltoihinsa, hän levitti sellaisille niityille, joihin ei noussut\ntulvavesi, ja sai siten varsin runsaasti kasvavia maaniittyjä. Pyhiin\nkirjoihin ukko oli hyvin perehtynyt. Kirkossa hän aina kävi, kun tiesi\npapin tulevan, mutta harvoin niissä kokouksissa, joihin lappalaiset\nväliajoilla saapuivat. Joka pyhä hän luki kappaleen raamatusta tai\nsaarnakirjasta, ja oli varsin hyvillään, jos joku vieraskin saapui\nniihin hartaushetkiin, joita hän piti talonväkensä kanssa.\n\nPaitsi Tuomas Kyröä on tässä mainittava Puljun uutistalon isäntä\nKittilässä. Kun vuonna 1828 terveyteni parantamisen tähden olin\noleskellut Oulussa, saavuin paluumatkalla Puljun uutistaloon, pohjoisin\ntalo Kittilässä ja lähimmistä naapureista kolmen penikulman päässä.\nTalo oli kauvan ollut sangen kurja uutisasunto, mutta nykyinen isäntä,\njoka noin 15 vuotta sitten osti sen parillakymmenellä riksillä,\non uutteruudella, mutta valitettavasti myöskin turmiollisella\nviinanmyynnillä lappalaisille, päässyt varallisuuteen. Hänellä oli\njo noin 20 lehmää, 50 à 60 lammasta ja samanverran poroja. Hän kylvi\nvuosittain, vaikka asuikin tunturin juurella, 3 à 4 tynnyriä ohraa,\nja viime kymmenenä vuotena on ainoastaan yhden kerran halla tehnyt\nvahinkoa. Karjastaan hän vuodessa möi 40 à 50 leiviskää voita, osaksi\ntunturilappalaisille, osaksi Norjaan, josta hän osti venäläisiä\nruisjauhoja. Hänen pöydällään näin sentähden yhtä hyvää leipää kuin\nikinä talonpojilla Suomessa. Asunto sitävastoin ei ollut kiitettävä.\nPaitsi varsin siivotonta savupirttiä — jossa isäntä, hänen perheensä\nja muu talonväki asui ja sai sopia tilasta muutamien nälkäisten ja\nkeskenään riitaisten koirien, useiden lampaiden ja jonkun vasikan\nkanssa — oli hänellä toisessa rakennuksessa vierashuone, jossa oli\ntavallinen harmaasta kivestä tehty uunikin. Mutta tällä kertaa se oli\ntäynnä poronsarvia, eikä se siis ollut varsinaiseen tarkoitukseensa\nkäytettävissä. Navetta oli paras, ja tietysti runsaimmin tuottavakin\nrakennus talossa. Hänen ainoa hevosensa käveli ulkona pihalla ja sai\nsilloin tällöin heinätukon. Kun se joskus koetti tunkea navettaan\npäästäksensä suojaan raivoavalta ilmalta, karkoittivat naiset\nsen heti sieltä. Sen karva olikin ainakin kolme kertaa pitempi\nkuin hyvin hoidetun hevosen. Muutoin onkin huomattava, että mitä\nedemmäksi pohjoiseen tullaan, sitä surkeammasti hoidettuna tapaa\ntämän luonnostaan jalon eläimen, sillä talvellakaan ei sille anneta\nmuuta suojaa ilmaa ja tuulta vastaan kuin avoin vaja navetan ja\nheinäladon välissä, ja niin niukasti ruokaa, ettei olekaan varsin\nharvinaista, että sitä täytyy nostaa jaloilleen, kun se, heti kun maa\non paljastunut, ajetaan vielä harmaalle laitumelle. — Mutta on löytynyt\nja löytyy monta muutakin tarmokasta uutisviljelijää Lapissa, ja on\nsiellä tilaa vieläkin runsaassa määrässä, ei vain etelässä vaan myöskin\npohjoisessa.\n\nSe joka esimerkiksi pohjoisimman Lapin yleensä karuilta mailta saapuu\nLuton, Nuottijoen, Ivalon tahi Kaamasjoen, monin paikoin ruohoisille\nrannoille ja reheviin metsiin, tuleekin ajatelleeksi, eikö olisi\nsuotava, että ainakin joku osa vangeistamme siirrettäisiin näihin\nseutuihin, käyttääkseen hyväkseen täällä olevia elatuslähteitä. Ainakin\nvoitaisiin niitä panna täällä vapaalle jalalle samalla menestyksellä\nkun Norjan kartoitettuja Ruijassa — kunpa vain heitä seuraisi pappi\nja valistunut sekä oikeutta rakastava virkamies — sillä ehdolla\nja velvollisuudella että täällä viljelevät itselleen uutistaloja.\nMitä mainioita karjanlaitumia täällä vähän ajan perästä olisikaan,\njos jokainen semmoinen työmies saisi omakseen sen maan, jota hän\nviljelee. Tuollainen siirtolaiskunta kuitenkaan ei voisi menestyä ilman\nmukavaa myynti- ja lastauspaikkaa. Sitä varten olisi tarpeen muutama\npenikulma Jäämeren nyt autiota merenrannikkoa Patsjoen ja Karabellan\nvälissä. Sillä varmaa on, että meidän tunturintakaiset lappalaiset ja\nuutisasukkaat eivät voi hyvin menestyä, suurimmillakaan uhrauksilla\nvaltion puolelta, ellei Suomelle suoda maapalstaa jäämeren rannikolla.\n\n\n\n\nIII.\n\nLapin ilmanala.\n\n\nUtsjoella jo tammikuun keskivaiheilla tekee etelän kaunis rusko\npuolipäivän ajan valoisammaksi, saa ilman selkeämmäksi ja\nläpikuultavammaksi, karkoittaa tähtitaivaan siintävän hämärän ja\nherättää pitempien päivien toivon. Tammikuun loppupuolella alkaa\nnäkyä päivän sappeja etelästä taivaanrannalla, ja nekin ennustavat\nauringon palaamista. Ne ovat siis yhtä mieluisia kuin tervetulleitakin\nilmiöitä, vaikka niitä usein seuraa pakkanen, lumituiskut ja pahat\nsäät. Tammikuun viimeisinä päivinä tai helmikuun alussa, riippuen\nilmasta, näkyy vihdoin todellinen aurinko täydessä loistossaan.\nSilloin usein pakastaa ankarasti, mutta yleensä pilvisen talven\nsijasta tulee nyt selkeämpi ilma ja tähtien valaisemia öitä. Pyryilmat\nkäyvät harvinaisemmiksi, lunta ei sada yhtä usein kuin ennen ja\npuolipäivän aurinko lämmittää. Mutta vaikka aurinko päivä päivältä\nnousee korkeammalle, on vielä päiväntasauksen aikana keväällä\ntäysi talvi ja mainio keli. Ensimäinen kevätlintu, lumivarpunen,\nsaapuu jo maaliskuun viimeisinä päivinä, jolloin ei ole vielä\nkevään merkkejäkään. Sanotaan myös, että tämä lintu joskus täällä\ntalvehtiikin. Huhtikuun alussa ei hämäryys puoliyönkään aikana muutu\npimeydeksi, mutta 20 asteen pakkanen ei ole silloin vielä harvinaista.\nTässä kuussa saapuu vihdoin kaivattu kevät, sillä vaikka yöt ovat\nkylmiä, puhdistaa aurinko oksat ja risut lumesta ja kuurasta.\nPuolukan, sianpuolan ja variksenmarjan varret nostavat näkyviin\nedellisen vuoden marjansa, jotka ovat tuleentuneet kinosten alla,\nlumivarpunen ja västäräkki visertelevät, jään aukot koskissa suurenevat\nja maidonvalkoinen joutsen muistuttaa tulollansa etelän ihanuutta.\nTuhatlukuisina laumoina porot silloin, toinen toisensa jäljissä,\nseuraavat omistajiansa merenrannikolle. Kun he lähenevät pappilaa,\nantavat paimenet käskyn koirillensa ajaa porot läheiseen rantaan, sillä\nlappalaiset tahtovat silloin aina, jos ovat omia pitäjäläisiä, käydä\npuhuttelemassa ja jäähyväisiä sanomassa papilleen. Ero tapahtuu harvoin\nilman liikutuksen ja surun ilmaisuja sen johdosta, että kaitselmus\non asettanut niin, ettei Utsjoen pappi, samoin kuin Norjan papit,\nsuvella muuta merenrannalle. Yksinäisyydessäni ajattelin usein, että\njos suuri keisarimme saisi tietoonsa asian oikean laadun, hän kyllä\nlahjoittaisi tälle kovaonniselle kansalle aution Karabellan niemimaan\nsuvi- ja kalastuspaikaksi, jossa se oman pappinsa palvelemana saisi\nomassa kirkossaan ylistää Jumalaa ja kiittää häntä meren antamasta\njokapäiväisestä leivästä.\n\nEi missään niin ikävöidä auringon tuloa, eikä se missään ole niin\ntervetullut kuin Lapissa. Se ilmaisee tulollaan, että kuukausia\nkestänyt yö nyt on lopussa. Se tyynnyttää myrskyt ja tuottaa\nlievennyksen sairaille. Se sulattaa jäät, jotka ovat kasaantuneet\nmaan äidilliselle povelle, se poistaa sen valkoiset peitteet, ja\nVellamon neidet taas riemulla tanssivat purojen vaahdossa pitkin\nvuorten rinteitä, joissa hento ruoho nousee niiden jäljissä. Monien\nkuukausien kuluessa saa se paahtavilla säteillään kasvullisuuden\nsilmäänpistävällä nopeudella kehittämään kauneuttansa, ja valon\nvoimalla se tänne etelästä houkuttelee ilman siivelliset laulajajoukot\nriemulla tervehtimään äsken herännyttä luontoa. Eikö siis ihminenkin,\njoka on taivaltanut läpi napamaiden pitkän talven, täällä enemmän kuin\nmuualla, polvistuisi luomakunnan suuruuden edessä syvän kiitollisuuden\nvaltaamana Kaikkivaltiasta kohtaan, nauttisi kevään ja suven\nsuloudesta; ja tottakai se tunne minussakin yksinäisessä pappilassani\nnousi voimakkaaksi, kun vuoden yhdeksänä kuukautena luonto on jään\nja lumen kahleissa, ja lähes kolmena kuukautena ei näe auringon\npienintäkään sädettä.\n\nTalvesta kevääseen ja kesään siirtyminen, joskin se on pikainen, ei\nkuitenkaan käy ilman häiriöitä. Pohjoistuuli usein ajaa ensimäiset\nelävät olennot, joita kevätaurinko on esille houkutellut, takaisin\nlymypaikkoihinsa, ja polttaa varhaisimmat kesäkasvit. Mutta rajusään\njälkeen Luoja suo auringon paistaa kahdenkertaisella voimalla. Hallan\njälkeen tulee etelätuulia, ja ne sekä auringon lämpö saavat maan\nuudestaan kyyneleihin, niin että purot jälleen tulvivat ja seutu taas\npukeutuu täyteen kesäasuun. Lehdet kehittyvät, ja linnunlaulu kajahtaa\ntaas vuoristossa. Valtameren kalat pyrkivät jokiin, ja kaiken sen,\nminkä usva ja pyry ovat hävittäneet, kaiken minkä pakkanen on saanut\njähmettymään ja kylmenemään, virkistää kirkkaasti loistava aurinko,\njoka somistaa maan vereksillä kukkasilla, pensailla ja lehvillä ja\nlehdot ilon väreillä. Kuinka suloista onkaan moisen rajusään jälkeen\nnähdä koko seutu varsinaisena eläintarhana, jossa linnut ja muut\neläimet viihtyvät paratiisin viattomuudessa eivätkä suurestikaan pelkää\nihmisen läheisyyttä, vaan iloitsevat ja nauttivat, vanhojen opettaessa\npoikasilleen luonteensa mukaisia tapojaan, kun sorsat ruohostossa ja\nkiurut kivellä katselevat kuvaansa vedessä, kun aallot lepäävät ja kala\nkutee laululintujen kuorossa riemuitessa jokien ja lampien viheriöillä\nrannoilla.\n\nMutta ilmanala on Lapin eri seuduissa sangen erilainen. Se ei riipu\nyksistään kunkin paikan leveysasteesta ja korkeudesta vedenpinnasta\nvaan muistakin paikallisista suhteista, esim. meren etäisyydestä,\nnevojen ja soiden, tunturien tai metsien läheisyydestä. Lapin ilmanala\non kuitenkin melkoisesti lauhkeampi kuin saman leveysasteen alla\nolevat Aasian ja Amerikan seudut. Utsjoella on vuoden keskilämpö\n+2,09°, Enontekiäisissä +2,86°; Kuolajärvellä lähteissä suoritetuista\ntutkimuksista huomasin maan lämmön +3,5 asteeksi. Ohra tuleentuu vielä\n69:nellä leveysasteella, mutta Siperiassa on 60:nellä ja Kanadassa\n51:sellä asteella maanviljelys mahdoton.\n\nKovimpia pakkasia tuottavat täällä koillistuulet, ja tammikuussa,\nharvemmin helmikuussa, yltyy pakkanen ylimmilleen. Joskus sattuu ankara\npakkanen jo joulukuussa, mutta harvoin se on kestävä. Sodankylässä\ntalvi on ankarampi kuin Utsjoella, johon selvänä syynä on Utsjoella\nmeren läheisyys, ja sittenkin lämpömittari joskus siellä alenee —\n45:een, jota vastoin Vesisaaressa, joka sijaitsee Varanginvuonon\nrannalla, se harvoin laskee —25:ttä alemmaksi.\n\nAnkara ja pitkällinen talvipakkanen saa jään hyvin vahvaksi,\ntavallisesti 6 korttelin paksuiseksi. Ikuisen lumen peittämiä\nvuorenhuippuja ei ole, vaikka ei paljoakaan puutu, sillä lumiraja\ntäällä on noin 3,000 jalan korkeudessa merenpinnasta. Sitä vastoin\nnäkee kyllä suuria lumikinoksia koko kesän tunturien rotkoissa.\n\nTalven pituus on painostava, ja sen pimeys on sitä vieläkin enemmän,\njosta taas on seurauksena asukasten välinpitämättömyys ja epäsiisteys.\nSen valta tietysti kestää yhä kauvemmin, kuta pohjoisempaan tullaan.\nUtsjoen pappilassa, jonka eteläpuolella ei ole harjuja, aurinko pysyy\nnäkymättömänä 66 vuorokautta. Enontekiäisten vanhassa pappilassa sitä\nvastoin ainoastaan 40 päivää. Kuusamossa jo se näkyy läpi vuoden.\nMutta jos talvella valoa puuttuu, saa sitä kyllä runsaasti suvisin.\nKun siihen lisää upeat revontulet, joita alkaa näkyä jo syyskuussa ja\njoskus loimuavat pitkin yötä, Lapin säteilevän tähtitaivaan ja sen\nkirkkaan kuutamon, joka joskus on niin voimakas, että sen valossa\nsaattaa lukea ja ampua metsänriistaa, niin tuntuu melkein siltä, kuin\ntaivaankappaleet täällä loisivat enemmän valoa kuin etelämpänä.\n\nSe sanomaton sulous, jonka synnyttää Lapin kaunis, valoisa ja kirkas\nsuvi, ei kuitenkaan korvaa talven pimeyttä ja kylmyyttä, sillä\nsuvi on lyhyt mutta talvi pitkä. Täällä syntyneet ja eläneet ovat\nsiitä onnelliset, että kun heiltä talvella puuttuu työtä tai pimeys\nestää heitä sitä tekemästä, he voivat mielin määrin nukkua. Olen\ntavannut kalastajalappalaisen, joka monipäiväisten vaivojen jälkeen\nnukkui yhtämittaa 36 tuntia, lukuunottamatta sitä tuntia, jolloin\nhänet herätettiin syömään. Eivätkä siirtolaisetkaan talvisin jää\nuneliaisuudessa lappalaisista jälkeen.\n\nPimeä aika rasittaa lappalaisiakin, eivätkä he mielellään silloin lähde\npitemmille matkoille, ellei ole kuutamoa. Sentähden lappalaisenkin\nkatse ilmaisee iloa, kun tammikuussa, jolloin pimein aika on ohi,\nhänelle huomauttaa, että pian on aurinko näkyvissä, ennustaen suvea.\nPakkanen sitä vastoin ei rasita lappalaista, päin vastoin hän siitä on\nhyvillään, sillä kylmän talven jälkeen hän toivoo lämmintä suvea.\n\nMaanselän pohjoispuolella suvi ei ole likimainkaan niin lämmin kuin\nEtelä-Lapissa, jossa lämpömittari joskus nousee 40 asteeseen. Suvilämpö\ntulee Utsjoelle tavallisesti kesäkuun 1 päivän tienoissa, jolloin\nkoivutkin alkavat näyttää viheriöiltä. Mutta sitä kestää säännöllisesti\nvain muutamia päiviä. Sen jälkeen seuraa viileä ilma, joka joskus\nkestää heinäkuuhun. Vasta siihen aikaan, kesäkuun loppupuolella,\njolloin koivu on täysin viheriä, on suven valta taattu, sillä\nkesäkuussakaan eivät lumisateet ole harvinaisia. Semmoisia sattui esim.\nvuonna 1822 kesäkuulla 13 eri päivänä, viimeisen kerran 28 p:nä.\n\nMutta jos suvi onkin Utsjoella lyhyt, niin ovat kevät ja syksy sitäkin\nlyhyemmät. Kevät saapuu myöhään, syksy varhain, ja saa melkein sanoa,\nettä suvi ja talvi astuvat toisensa jäljissä. Kyllä jo huhtikuussa\nsattuu lauhkeampia ilmoja, mutta vasta toukokuussa purot juoksevat\npitkin tunturien rinteitä ja valavat vetensä vielä jäätyneisiin järviin\nja jokiin. Silloin saapuvat laululinnutkin ja pidetään kevään tulleen\nlaaksoihin, vaikka vielä on täysi talvi ylemmillä paikoilla. Tapahtuu\nmyös, että pieni Mantojärvi, jonka rannalla Utsjoen pappila sijaitsee,\npysyy jäässä aina heinäkuun alkuun saakka.\n\nKylmät pohjois-myrskyt, jotka alkavat syyskuussa, joskus elokuussakin,\ntekevät kerrassaan lopun suvesta ja tuovat jo silloin lunta, joka\nkuitenkin vähän ajan päästä katoaa, palataksensa pysyväisesti\nMikonpäivän aikaan, sittenkun se jo varemmin on saanut varman\ntalvisijansa tuntureilla.\n\n\n\n\nIV.\n\nLappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.\n\n\nEn tunne Pohjolassa yhtään kansaa, jota kunnioittaisin puhtaitten\ntapojensa vuoksi enemmän kuin inarilaista. Siinä yhtyy todellinen\njumalanpelko ja lainkuuliaisuus Jumalan, lähimmäisen, hallituksen\nja isänmaan rakkauteen. Tämä kansa ei tiedä mitään kateudesta eikä\nilkeydestä, vielä vähemmin ne ovat siihen juurtuneet. Se on, kuten\nnykyiset lappalaiset yleensä, tietoja vailla, mutta siltä ei puutu\ntiedon halua. Koulut eivät ole sille oppia antaneet, mutta perhe-elämä\non siihen juurruttanut velvollisuudentunnon, jumalanpelvon ja\nkuuliaisuuden esivaltaa kohtaan, ja äidinmaidosta on lapsi imenyt\nhellyyttä vanhempiansa kohtaan. Sekä pappi että siellä toimivat\nkatekeetat vaikuttavat suoranaisesti vanhempiin ja välittömästi\nlapsiin vähemmin, joita pappi ainoastaan harvoin tapaa. Katekeetan\nenin aika kuluu matkoilla seurakunnassa, jonka ala on noin 100\nneliöpenikulmaa. Vanhemmat saavat katekeetoilta oppia millä tavoin\nlapsia opetetaan, saavat heiltä halua lukemiseen ja kotihartauteen,\njoka vähitellen on tullut mieluisaksi tehtäväksi ja yhä on semmoisena\nsäilynyt, ja jumalanpelkoa juurrutetaan lapsiin niiden ainoana\nperintönä. Pakana-ajoista asti on lappalaisella ollut käsitys kahdesta\nvallasta, hyvästä ja pahasta, ja kristinusko on hänelle lisäksi tuonut\nsovitus-opin. Hänen uskonsa on puhdas ja horjumaton, ja haaveilusta hän\nei tiedä. Vielä vähemmin ovat jäykkä oikeauskoisuus, välinpitämättömyys\nja järkeisoppi jäähdyttäneet hänen sydäntänsä. Lukutaitoinen\ninarilainen elää paljon muiden lappalaisten parissa, kuitenkaan\nomistamatta heidän tapojaan. Hän toimittaa hartautensa huolimatta\nmuiden elämänkäsityksestä. Hän näennäisesti ei tee mitään kristinuskon\nlevittämiseksi, mutta hän sitä enemmän sitä harjoittaa. Ne suuret ja\nhyödylliset toimet, joihin esivalta ryhtyy, ovat hänestä Jumalan töitä,\nja esivalta Jumalan välikappaleena. Hän ymmärtää uuttatestamenttiaan\nyksinkertaisesti, mutta se puhuu hänen tunteelleen sitä syvemmin, ja\nusein tuntuu kuin olisivat kristinuskon opit hänessä myötäsyntyneet ja\nhänen olentoonsa sulautuneet. Sanotaan tosin: mitä viisaampi ihminen\non, sitä sydämellisemmin hän palvelee Jumalaa. Mutta mistä siis tulee\ntämä inarilaisen vilpitön jumalanpelko? Olen usein tullut heidän\nmökkiinsä, ei semmoisiin, jotka ovat kulkutien varrella, vaan kymmenien\npenikulmien päässä siitä, jopa lappalaisten luo, jotka eivät ole olleet\nkodeissaan, vaan taivasalla kalastamassa ja metsästämässä, ja olen\nheidät tavannut hartauden harjoituksessa.\n\nSanotaan, ettei mikään kansa jää kehityksessään paikoilleen, se kulkee\njoko eteen- tai taaksepäin. Sukupolvet kuolevat, ja uusia nousee. Se,\nmikä ennen on ollut tarpeellista, ei aina pysy semmoisena, ja se,\nminkä tarpeellisuudesta ei ennen ole tiedetty, käy välttämättömäksi.\nMutta tämä on kaiketi totta ainoastaan niihin kansoihin nähden, jotka\novat sivistyksessä joutuneet niin pitkälle, että he pitävät sitä\nkalliimpana omaisuutenaan. Täällä ovat kansan tavat, elämän muodot ja\ntarpeet, ikimuistoisista ajoista pysyneet melkein muuttumattomina,\nsillä poikkeuksella, että jousi ja nuoli ovat vaihtuneet pyssyyn ja\nruutiin, pakanuus kristinuskoon; mutta useimmissa muissa suhteissa he\novat melkein samalla kannalla kuin vuosisatoja sitten. Muodot muuttuvat\nvireämmässä ympäristössä. Siitä ovat inarilaisten läheisyydessäkin\nsattuvana esimerkkinä Utsjoen lappalaiset, jotka varsin usein\noleskelevat Jäämeren rannoilla. He tuovat sieltä kotiseuduilleen monta\nuutta tapaa, monta uutta kokemusta. Ne synnyttävät heissä tarpeita,\njotka pian kehittyvät tottumukseksi, ja tottumuksesta syntyy tapoja.\nMutta ne eivät enään ole niin puhtaita ja niin yksinkertaisia kuin\nentiset olivat.\n\nNe lappalaiset, jotka kauvemman aikaa ovat eläneet suomalaisten\nja muiden naapurikansojen yhteydessä ja ovat joutuneet sen\nylenkatseellisen ja nylkevän kohtelun alaiseksi, jota lappalaiset\nnäiden puolelta tavallisesti saavat osakseen, ovat vähimmin puhtaat\ntavoissaan. Se, mitä he naapureiltaan ovat oppineet, on harvoin hyvää,\nvaan he ovat tavallisesti omaksuneet näiden kansojen huonoimmat puolet.\nSamoin kuin sivistymätön merimies harvoin tuo valistuneesta Englannista\nmitä hyödyllistä on, samoin tavataan semmoisissa lappalaisissa\nperheissä, jotka asuvat suomalaisten keskuudessa, tahi oikeammin\nporopaimenina heidän sydänmaissaan, ainoastaan poikkeuksena rehellistä\nväkeä. Kun heitä Lapista pestataan, luvataan heille runsaasti, mutta\nsitten kun ovat asettuneet uusille asuinpaikoilleen, kitsastellaan\ntahi maksetaan heille turmiollisilla tavaroilla, viinalla tai\nkiiltokaluilla, jonka vuoksi ne henkilöt, jotka Lapissa nauttivat\njotakin arvoa, harvoin rupeavat semmoiseen palvelukseen. Suostuvaiset\ntaas joutuvat pian köyhyyteen ja puutteeseen, jota koettavat korjata\nvarastamalla isänniltään poroja, ja ovat sentähden useimmat saaneet\nraipparangaistuksia sekä ovat petokseen, alhaiseen voitonpyyntöön ja\nmuihin paheisiin taipuvaisia. Muiden elatuskeinojen puutteessa, sitten\nkun heiltä on kaikki riistetty korvaukseksi ja oikeudenkulunkeihin,\nhe tavallisesti esiintyvät noitina ja poppamiehinä, kuljeksivat\nniinä tahi kuohareina y.m., tahi missä niihin ammatteihin ei panna\narvoa elättävät itseään kerjuulla. Niiden tietojen mukaan, joita\non saatu näiden tämmöisten kurjien paheista, arvostellaan sitten\nlappalaisväestöä yleensä, jonka vuoksi kylläkin usein suomalaisissa\npitäjissä Lapin rajoilla kuullaan pahankurisia ihmisiä sanottavan\nlappalaisiksi. \"_Manaa kuin lappalainen_\", on lauselma, joka viittaa\nsemmoisiin noituutta harjoittaviin, samoileviin, rappeutuneihin ja\npetollisiin lappalaisiin, jotka itsekin käsittävät halveksitun tilansa\nja kurjuudessaan tahtovat tulla huomatuiksi, noituutta ja kaikenmoisia\nkepposia harjoittamalla kierrellessään seutuja kerjäten. Moisten\nhenkilöiden mukaan sitten muka arvostellaan tunturien takana asuvia\nvapaita, itsenäisiä, isien puhtaita tapoja harrastavia lappalaisia,\njoita ei ole koskaan nähty eikä heillä käyty. Toisin kuin nämä\nkurjat, esiintyy kuitenkin itsenäinen ja turmeltumaton Lapin mies,\njoka usein, oltuaan kauvan kodistaan poissa, yhtä turmeltumattomana\npalaa kotiseudulleen. Presidentti Vesvrotte Ranskan Dijonista vei\nsinne muassaan lappalaistytön Jukkasjärveltä v. 1722. Tyttö joutui\nnaimisiin erään varakkaan käsityöläisen kanssa Parisissa, mutta\nmiehensä kuoltua hän möi omaisuutensa ja palasi Lappiin. Englantilainen\nBullock osti eräältä Sungesaudilta poroja v. 1815 ja vei ne Englantiin,\nkoettaakseen saada ne viihtymään sen vuoristossa. Näiden porojen\nhoitoa varten hän niinikään vei muassaan nuoren lappalais-pariskunnan.\nNäillä lappalaisilla oli hyvä olo Englannissa, mutta kun porot eivät\nviihtyneet, Bullock luopui tuumastaan, lappalaiset palasivat Norjaan,\neivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat saapuneet rakkaille tuntureilleen.\n\nLappalainen ei pyri varallisuuteen, eikä hän harrasta muidenkaan\nauttamista siihen. Kun puute ilmaantuu ja nälkä ahdistaa, ei hän\nkoskaan ole toivoton, mutta jos hän itse tai joku muu joutuu hätään, on\nhän uupumaton tämän lieventämiseen. Sananlasku sanoo: \"nälkä pakottaa\nlappalaisen metsästämään.\" Mutta hän ei metsästä ainoastaan omaa vaan\nmuidenkin patoja varten, jos hän tietää ne tyhjiksi. Ollen aina siinä\nvarmassa luottamuksessa, että jos hänen tekonsa on jalo ja hänen\nrukouksensa vilpitön, Jumala auttaa hädässä; sillä lappalainen kyllä\ntietää, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta ja hänen käskynsä mukaan.\nHe puhuvat kyllä esi-isien suurtöistä ja ritarillisista seikkailuista,\nmutta niitä ei pidetä omalla voimalla suoritettuina. Niinpä melkein\naina heidän saduissaan loukattu ja heikko vie voiton korkeamman\nmahdin avulla; ja ulkoapäin annetulla voimalla he suorittavat\nvaltavampia toimia, kuin mihin inhimillinen tarmo kykenee. Mainitaan,\nkuinka rupinen Ruobba, vaikka oli vain kääpiö, jopa veljiensäkin\nhalveksima, taistelee ja voittaa 18 leiviskää painavalla miekalla,\nnai kuninkaantyttären ja jää kuninkaallisiin saleihin. Ihmisen,\ns.o. lappalaisen, rukouksen johdosta Tiermes tuhosi lappalaisten\nväkevimmätkin vastustajat, mursi vuoria, johti puroja jättiläisten\nluoliin, ja karkotti ne siten kauvas lappalaisten asuntopaikoista.\nRotto ryömi nelijaloin vuorten ja laaksojen poikki, ja uhkasi mahtavia\ntuholla ja kuolemalla, halveksi tavallisesti kurjia ja heikkoja; mutta\nheikommasta tuli hänen surmaajansa. Sanalla sanoen: omalla voimallaan\nlappalainen vähän sai aikaan, vaan voima tuli ulkoapäin; ja sieltä\nse vielä nytkin tulee hänen mielestään, mutta nykyään yksin Jumalan\nkaikkia hallitsevasta kädestä.\n\nEi ole vielä yksikään lappalainen kuvannut omia kansalaisiaan; ja\nmuut kirjailijat, heidän kieltään taitamattomina ja tuntematta heidän\nelinmuotoja ja tapoja, eivät ole esittäneet niitä semmoisina kuin ne\ntodellisuudessa ovat, vaan kaikissa kertomuksissaan lappalaisista ja\nLapista noudattaneet sitä, mitä ovat suullisesti kuulleet lappalaisista\nmainittavan ja pintapuolisesti kerrottavan niiden säälimättömiltä\nnaapureilta, ruotsalaisilta, norjalaisilta ja suomalaisilta, jotka\novat niistä erillään asuneet, ja alusta alkain kasvatetut halveksimaan\nnäitä kovaonnisia naapureitaan. Siitä on ollut seurauksena, että\non opittu tuntemaan ainoastaan lappalaisten huonoja, eikä heidän\nparempia puoliaan, vielä vähemmin lappalaisia semmoisina kuin ne\ntavataan kotielämässään, vaan semmoisina kuin ne ovat kodittomina\nkerjäläismatkoillaan. Noin 200 vuotta sitten kammoivat norjalaiset\nlappalaisia siihen määrään, että lappalaisia heidän viattomien\nnoitarumpujensa tähden pidettiin niin vaarallisina, että jumalisten\nihmisten täytyi perustaa asuntonsa monien penikulmien päähän\nheistä [kuningas Kristianin asetus vuodelta 1600] ja suomalaiset\ntäällä pohjan perillä suuttuvat vielä, jos heidän sukulaisuutensa\nlappalaisten kanssa johdetaan likemmältä ajalta kuin Aatamista. Eräs\nkirjailija [norjalainen vouti Blom], joka sanoo, että \"kun on nähty\nyksi lappalainen, kyllä ne kaikki tuntee, käykööt missä puvussa\ntahansa\", ei luule koskaan havainneensa mitään rumempaa ihmismuodossa\nkuin nähdessään kerran kaksi lappalaismuijaa. Hän mainitsee, että\nlappalainen ei rakasta lapsiansa, vaan myy niitä norjalaisille. Tässä\nväitteessä varmaankaan ei ole muuta perää kuin se, että lappalaiset\njoskus, nälänhädän aikana, ovat jättäneet lapsensa kasvatettaviksi\nnorjalaisille, jotka niitä väenpuutteen tähden mielellään ottavat\nvastaan. Hän sanoo heidän lauluansa rääkynnäksi, jolla kuitenkaan\nei liene tarkoitettu muuta kuin heidän rääkyntäänsä juopuneina\nollessaan. En tiedä muita yliopistollista sivistystä saaneita\nlappalaisia kuin lähetyssaarnaaja Fjellnerin, pastori Lundelinin\nArjepluogissa, erään ylioppilas Fällmanin Jockmockissa ja Olli Sirman,\njoka oli provastina Enontekiäisissä, mutta ei yksikään niistä ole\nkirjoittanut mitään maanmiehistään. Lapissa kasvaneet Laestadiukset\npolveutuvat ruotsalaisista vanhemmista, mutta ovat sittenkin\nteoksissaan noudattaneet kohtuutta lappalaisiin nähden, pysymällä\noikeudessa. Kuuluisa Lundin yliopiston professori J. W. Zetterstedt\nei anna heistä parempaa todistusta, kuin että he ovat tuskin\nsieluttomia luontokappaleita paremmat. Englantilainen kapteeni Coppet\nBrooke mainitsee, että lappalaisten porot juoksevat 30 penikulmaa\nvuorokaudessa ja että porojen täytyy ainakin kerta vuodessa maistaa\nmerivettä, muutoin ne menehtyvät. Parhaat ja reippaimmat porot tavataan\nkuitenkin Inarissa ja Sompiossa, mutta merta ne eivät ole koskaan\nnähneet, vielä vähemmin maistaneet sen vettä. Antti Juhana Sjögren\nmainitsee, että Lapissa tavataan tulenkarvaisia kettuja. Jos luettelisi\nkaikki ne kummallisuudet, joita jotkut matkustajat, hätimmiten\nkuljettuansa maassa, kertovat huomanneensa Lapissa ja lappalaisissa,\nsaisi kokoon aimo kirjan hullutuksia ja valheita. He eivät kuitenkaan\nole tätä tehneet ilkeämielisyydestä tätä turvatonta kansaa vastaan;\nmutta he ovat arvostelematta käyttäneet niitä kertomuksia, jotka\nnaapureissa, usein ammoisilta ajoilta, ovat lappalaisista käymässä,\neikä yksikään heistä ole ottanut vaivakseen perinpohjin tutustua\nlappalaisten luonteeseen, tositapoihin ja elämänmuotoihin. Semmoisissa\ntapauksissa tulokset ovat yhtä todenperäisiä kuin jos tahdottaisiin\narvostella Tukholmaa niiden kertomusten perustuksella, joita Bellman\nantaa muutamista kapakoista ja niiden irstaista roikaleista. Tosin\non lappalainen viinaan menevä, ja kun hänet tapaa norjalaisissa\nmarkkinapaikoissa, joissa kauppiaalla muun kauppansa ohessa myös\non kapakkaliike, hän tosin sattuu olemaan juovuksissa, joka kyllä\ntapahtuu kirkkomatkoillakin, jos niissä ilmaantuu kapakoitsija tahi\nkemuja vietetään. Mutta valitettavasti on semmoisissa tilaisuuksissa\nviina kaikkien pohjoisten kansojen, vanhojen ja nuorten, maitona\nja ilojuomana. [Paitsi Laestadiusveljesten teoksissa en ole, aina\nHögströmin jälkeisiltä ajoilta saakka, lukenut lappalaisista mitään,\njoka perustuu todelliseen asiantuntemiseen.] Mutta on monta lappalaista\nLapin sisämaassa, jotka niissäkin tilaisuuksissa esiintyvät yhtä\nsiivosti ja raittiina, kuin moni muu rahvas; niinpä esim. Inarin\nja Karasjoen lappalainen, jota raittiuteen nähden saattaa verrata\nmihin pohjoiseen kansaan tahansa. Mutta se joka käy lappalaisten\nluona heidän kodeissaan, ja tahtoo tutustua heidän kotoiseen\nelämäänsä, luonteeseensa ja tapoihinsa, ei epäilekään antaessaan\nheistä edullisemman arvostelun. Hän huomaa silloin, että he ovat\nhyviä, rauhaisia, Jumalata pelkääviä, siveellisiä, tyytyväisiä,\nja heidän hyvät ominaisuutensa täytyy hänen piankin tunnustaa\nvoittavan ne heikkoudet, joita heissä ei käy kieltäminen. Ihmetellen,\nliikutettuna ja kunnioittaen huomaa hän heidän elävän tyytyväisinä\nsemmoisissa oloissa, jotka kauhistuttavat sivistynyttä ihmistä. Ne\nvoittavat rannikon itäiset ja läntiset naapurinsa rehellisyydessä ja\nuskollisuudessa, niillä on luonnostaan hyvä ymmärrys ja oppimiseen\nhe ovat halukkaat, mutta verrattuina suomalaisiin ei heillä ole\nsamaa työkykyä siinä, missä tarmoa, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä\nvaaditaan. Lukemista he harrastavat, ja harrastaisivat enemmänkin,\njollei heitä opetettaisi vieraalla kielellä, vaan saisivat omankielisiä\noppikirjoja, niistä ammentaakseen uskonnon totuuksia. Moni harhaluulo\non lappalaisiin vielä juurtunut, mutta he luottavat vähemmän noituuteen\nja loitsuihin kuin Lapin suomalaiset ja venäläiset. Muuten harjotetaan\nenemmän loitsuja venäläisessä kuin muussa Lapissa. Venäjän Lapissa\non lappalaisia aina kohdeltu säälivämmin kuin Suomen ja Norjan\nLapissa. Niille on aina myönnetty sama oikeus maahan ja veteen kuin\nvenäläisille, eikä heitä rangaista kuolemalla tai maanpaolla heidän\ntaikauskonsa ja noituutensa tähden. Mutta niiden opetuksesta pidetään\nvähemmän huolta.\n\nSaavuin kerran Martti Pietarinpoika Paadarin mökkiin. Sinne kokoontui\nsuuri matkustajajoukko. Ei mahtunut kymmeneskään osa pirttiin.\nNuotioita viritettiin mäelle. Nämä tulet, sadottain poroja ja\nlappalaiset pyhäpuvuissaan, täyttivät koko kummun ja näyttämö oli\nkomein mitä Lapin erämaassa olen nähnyt. Paadar polveutui vanhasta\nlappalaissuvusta ja oli hurskas ukko. Hän pyysi minua luettamaan\nomia lapsiansa ja toistenkin, jotka olivat tänne tulleet pappia\nnäkemään ja lukemaan hänen edessään. Kuulustelu ja se hartaus, jolla\nsitä seurattiin, teki olon tässä matalassa majassa mieluisaksi.\nKovin hauskaa oli mielestäni nähdä vanhan Paadarin sydämellistä\niloa, kun lapset vastasivat selvästi ja täsmälleen helppoihin\nuskonnonkysymyksiin, lukivat ja tavasivat pieniä lehtisiä, joilla heitä\npalkitsin. Kuinka onnellinen onkaan ihminen, ajattelin, kun hänellä\nei ole tarpeita, ja kuinka onneton hän onkaan, kun hän onnea kaukaa\netsii ja luo itselleen väärän ja katoavan ilon. Tällä perheellä ei\nollut juuri mitään, mutta siltä ei puuttunutkaan mitään. Mäntymetsä oli\nlikellä ja siellä runsaasti pettua. Suot olivat muuramia ja joenrannat\nkenkäheinää täynnä.\n\nMutta paljon on lappalaisessa taikauskoakin. Niinpä uskottiin ja\nkerrottiin erityisenä sankaruutena, että palvelijani, kun pappi,\njohon eivät mitkään aaveet ja salaiset voimat pysty, oli matkoilla,\nrohkeni asua niin likellä kirkkoa, kuin Utsjoen pappilassa. Ei yksikään\nlappalainen Utsjoella ole, papin poissaollessa, yöpynyt kirkon lähellä,\nvaan rientää ohitse ainakin puolen penikulman päähän. Jopa kirjaan\npystyväisimmätkin ja arvokkaimmat lappalaiset, kuten he itse ovat\nminulle kertoneet, mieluummin yöpyvät synkässä metsässä, kuin yksin\nmarkkinakojuissa kirkon luona. Kun pappi on paikalla uskotaan aaveiden\npysyvän hiljaa ja levossa. Niin kuitenkaan ei ollut laita erään\nvälipapin aikana, sillä lappalaiset luulivat hänen pelänneen aaveita,\njonka vuoksi aaveetkaan eivät hänestä välittäneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLappalaisten sovinnollisuus on ehkä seurauksena heidän hitaudestaan ja\nkylmäverisyydestään. Tosin he, vaikka varsin harvoin, puolihumalassa\njoutuvat riitaan ja sanakahakkaan, jopa on nähty korvapuustejakin\nannettavan, mutta harvoin, ainakaan ei heti, samalla tavalla vastataan,\njoskus monen minuutin kuluttua. Joskus kuluu koko neljännestuntikin\nvalmistukseen. Tavallisesti taotaan nyrkkiä jotakin puuta vastaan\nuhkauksia ladellen, ennenkuin rohjetaan lyödä toista poskelle. Sillä\nvälin voi koko isku unhottua ja riitaveljelle annetaan anteeksi,\ntai syytetään häntä papin edessä. Joskus käytetäänkin sentähden\nsunnuntai-illat semmoisten pienten loukkausten sovittamiseen. Niinpä\ntuotiin eteeni kaksi serkkua, joita jo kirkonisäntä ja lukkari\nolivat turhaan varottaneet. Nuo olivat leppymättömimmät lappalaiset,\nmitä tapasin. En ollut vielä silloin kieleen hyvin perehtynyt, enkä\nollut viiteen viikkoon kuullut lappia puhuttavan, jonka tähden asia\nkäsiteltiin tulkin avulla. Toinen oli sanonut tahtovansa tapella,\njohon toinen oli vastannut: \"papin luona en rohkene, mutta menkäämme\nmuualle.\" He menivätkin ulos ja luulin heidän sopineen. Tuskin olivat\nhe kuitenkaan päässeet 10 sylen päähän, kun toinen, muistuttaen\nlupausta, vaati taisteluun. \"En rohkene vielä täälläkään\", vastasi\ntoinen, \"pappi on huomannut pahat aikeemme.\" Vasta virstan päässä\nolivat he pysähtyneet ja piesseet toisiansa veriin ja sinelmiin asti.\nSiinä tilassa he eivät uskaltaneet jäädä kirkolle, vaan lähtivät\nsamassa veneessä kotiin. Seuraavassa kokouksessa saivat he kumpikin\nhyvin ansaittuja moitteita, pyysivät anteeksi ja saivatkin, ehdolla\nettei heidän kesken enään koskaan syntyisi vihaa ja toraa. Ei ole\nsenjälkeen heistä kuulunut muuta kuin hyvää. Nämä olivat kalastajia.\n\nVieläkin rauhallisemmat, jopa kylmäkiskoisemmat ovat inarilaiset.\nKun kuulevat saarnattavan siitä, kuinka huonosti ihminen korvaa\nJumalan hyvyyden ja Kristuksen ansion, saattavat he kyllä itkeä omaa\nkurjuuttaan, mutta ani harvoin olen nähnyt heidän itkevän vanhempiensa\ntai lastensa haudalla; päinvastoin iloitsevat siitä, että he ovat\nkuolleet rauhassa, päässeet siunattuun maahan ja nyt saaneet vaihtaa\nmaalliset huolet ijankaikkiseen kunniaan. Tämän maailman ihmisille\nolisi ehkä, arvelevat he, hänestä voinut olla maallista hyötyä, mutta\nkaiketi oli poislähtö hänelle hyödyllisempi kuin nämät katoavat edut;\nmuutoin ei Herra olisi häntä ottanut pois. Hänhän ei tee mitään, joka\nei olisi hyödyksemme, ja pitkäkö on aikamme täällä.\n\nEi saata kylliksi ihmetellä, kun näkee miten vähään lappalainen tyytyy,\njoutumatta epätoivoon tai valittamatta. Kerran matkallani Inariin\nyövyin leski Anna Mikontyttären Aikion luona Vastusjavrella. Hänen\nmiehensä oli äsken kuollut. Pata oli jo ennen tultuani tulella, mutta\nsiinä ei ollut muuta kuin pettua, ja sillä oli ravittava 6 lasta koko\npäivä. Kuitenkin oli hän hyvällä mielellä ja huoleton sanoessaan:\n\"minun täytyy huomenna seurata sinua kirkolle, jotta siunaisit mieheni\nhautaan; kyytimiehesi lupasi minulle poron, jolla kuljen seurassasi\".\n\"Eikö sinulla ole omia poroja?\" kysyin. \"Ei ole, ne kuolivat kaikki\nviime syksynä, eikä niitä monta ollutkaan\". \"Onko sinulla lampaita.\"\n\"Viimeiset vei susi keväällä\". Mitä enemmän tutkin, sitä vähemmin\ntalossa tapasin, niin että hänen koko omaisuutensa supistui puoleen\nleiviskään lihaa ja muutamiin kuivattuihin kaloihin, ja sittenkin hän\nlausui: \"Kyllä Jumala ruokkii lapsensa; ei hän ole antanut kenenkään\nomansa kuolla nälkään, ja niitä, jotka häneen uskovat, hän ei hylkää.\"\nTätä usein liiallista luottamusta kaitselmuksen apuun ei ollut yksin\nhänessä, vaan sitä tavataan useimmissa inarilaisissa. Heti tuon\nvaimon kirkolle tultua sukulaiset ja ystävät saivat tiedon hänen\nkohtalostaan, ja he pitivät huolen hänen talvisesta ravinnostaan ja\nolivat hänen apunaan kalastuksessa suvella. Hänen sanansa kävivät\ntoteen; Jumala ei sallinut hänen ja hänen viattomain lastensa nääntyä\nkurjuuteen. Seuraavana suvena hän löysi kolme ketunpesää ja ruokki\nyhdeksän ketunpenikkaa, joista hän seuraavilla Inarin joulumarkkinoilla\nsai suuremman tulon kuin moni työhön kykenevä, joka koko suven oli\nkyntänyt Jäämeren aaltoja. Nykyään ovat kaikki lapset täyskasvuisia ja\nvoivat auttaa muita, joskaan ei tavaroilla, ne kun ovat paikkakunnalla\nharvinaisia, niin ainakin työllä ja palveluksella; ja paljonko\ntarvitsee toimeentuloonsa se, joka on tottunut olemaan melkein kaiken\npuutteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi mikään, joka ei ole kerrassaan välttämätöntä, houkuttele\nlappalaista. Mutta kun hätä pakottaa, ei häntä arveluta suurimmalla\nuskaliaisuudella uhmata jokia ja koskia, kallioita ja karia, tahi\nkyntää kehnolla veneellään Jäämeren aaltoja ja hyökylaineita.\nVähillä eväillä, jopa ilman niitä, hän syksyllä lähtee kaukaisiin\ntunturiseutuihin metsäpeuroja pyytämään ja palaa vasta 5 — 6 viikon\nperästä. Joka paikassa, missä hän on kaatanut peuran, hän valmistaa\nsäilytyspaikan, johon saalis pannaan, perittäväksi talvella tahi hän\nupottaa lihat vuolaaseen virtaan, kiviä painona, ettei niitä vie\nmuassaan virta tai syö karhut ja ahmat. Sillä välin kotona oleva vaimo\nlapsineen pitää jo kultaisena sorsien ja metsähanhien sulkasadon\naikaa, jolloin hän niitä saa käsin kiinni päivän ruuaksi. Vaikka\nInarin lappalainen on muita lappalaisia köyhempi, on hän kuitenkin\nkansansa itsetietoisin. Hänen suuri etevyytensä kristinuskossa,\nlukutaidossa, siveellisyydessä ja arvokkaassa esiintymisessä tekee,\nettei hän tervehtiessäänkään antaudu kaikenlaisiin lörpötyksiin\nkuten usein muut lappalaiset. Tavalliset sanansa ovat: \"Kiitos\nJumalan, että olet terve.\" \"Onko maassa rauha?\" Sillä rauhalla hän\nei tarkoita yksinomaan sodan sallimaa, vaan myös susien tuhotöiden,\ntautien ja muitten onnettomuuksien väliaikaa. Saatuansa kuulla, ettei\nesivalta eivätkä muut kansalaisensa ole pahaa kärsineet, sanoo hän\njäähyväiset. Tervehdyksessäkin hän eroaa muista. Hän vain tarjoaa\nkätensä ja sinuttelee jokaista. Useimmat muut, kuten Utsjoen ja Norjan\nlappalaiset, suutelevat ensin kättänsä ennenkuin tarjoovat sitä\npapille tahi muulle virkamiehelle, jota kunnioittavat. Muut, etenkin\nsukulaiset, tervehtivät toisiansa siten, että he painavat poskensa\ntoisen poskeen. Venäjän ja muutamat Ruotsin lappalaiset, etenkin ne,\njoiden kieli on Venäjän lapinkielen sukua, tervehtivät toisiansa\nnenänpäitä yhdistämällä.\n\nKun on saavuttu kirkkojuhliin ruvetaan heti tervehtimisen jälkeen\npuhdistamaan asuinhuonetta. Tietysti ensin luodaan lumi pois. Toinen\nhakkaa halkoja, toinen vie porot laitumelle, jossa vanhemmat käyvät\nirrallaan, mutta nuoremmat pannaan liekaan. Tämän tehtyä kannetaan\nruokavarat sisään. Illallisen jälkeen toimitetaan yhteinen rukous.\n\n\n\n\nV.\n\nPorontaljojen näytteellepano.\n\n\nKalastus v. 1825 ei ollut tuottava Inarissa, mutta harvoin oli saatu\niloita semmoisesta siunauksesta mantereella kuin sinä vuonna. Kun\npitkänäperjantaina palasin kirkosta olivat tienvarret melkein koko\nkirkon ja Inarin kirkonkylän tahi kirkkopirttien välillä, kummallakin\npuolella porotaljojen peitossa. Laki, tahi ehkä oikeammin isiltä\nperitty tapa, jota inarilaiset pitävät pyhänä, sallii niiden, jotka\ntuntureilla tapaavat poroja peurojen joukossa, ampua porot, kuitenkin\nsillä ehdolla, että talja tuodaan omistajalle ja vain liha joutuu\nampujan omaksi. Mutta kun ei tunneta kaikkia poromerkkejä, niin ovat\nne taljat, joissa on vieraan omistajan merkki korvassa, asetettavat\nyleisesti nähtäviksi kirkkotien varrelle kolmena sunnuntaina, jolloin\njumalanpalvelusta pidetään. Jollei sillä ajalla omistajaa ilmaannu,\non taljakin ampujan oma, jos poro on ammuttu Inarin tunturiseudussa.\nMerkittyjä poroja, jotka oleskelevat metsämailla, sitävastoin ei pidetä\nkokonaan menetettyinä, vaikka kulkevatkin metsäpeurojen parissa, sillä\nne voivat vielä liittyä kesyjen laumaan, ja siten joutua takaisin\nomistajalleen. Eikä siinä kyllin, ne voivat joskus vielä tuottaa\nomistajalleen sen hyödynkin, että tuovat muassaan niitä metsäpeuroja,\njotka suvella liittyvät kesyihin poroihin. Semmoista metsäpeuraa\npidetään näet sen omana, joka heittää suopunkinsa sen kaulaan, tahi\nsen kesyttää, tahi jonka laumassa se tavataan. Se on tavallisesti\nsekä väkevämpi että kestävämpi ajoporona, mutta myös vallattomampi,\nkiukkuisempi ja uppiniskaisempi kuin syntymisestään kesyt porot.\nVäitetäänkin että Inarin porot ovat voimakkaammat kuin muiden Lapin\npaikkakuntien, juuri sentähden, että ne suvisin, etenkin kiiman\naikana, oleskelevat peurojen parissa. Jotensakin usein ammutaan myös\npeurojen joukosta poroja, joiden merkkiä ei tunne kukaan tänne jouluksi\nkokoontuneesta kansasta. Semmoisten porojen luullaan tulleen tänne\naina Kajaanin tai Karjalan paikoilta metsäpeurojen seurassa, jotka\ntäältä ovat samoilleet etelään ja sitten palanneet tänne. Kummallista\non muuten, kuinka kaukaa lappalainen voi nähdä onko porolla merkki\nkorvassa vai ei, jonka tähden hän, tavatessaan metsäpeuroja, joiden\njoukossa on myöskin merkitty poro, erehtymättä ampuu merkitsemättömän,\njotta ei olisi pakko saalista jakaa poronomistajan kanssa. Ani harvoin\ntapahtuu, että ajoporo, ollessaan laitumella, liittyy metsäpeuroihin ja\njää sille matkalle.\n\nTavallista enemmän majaviakin olivat inarilaiset tänä vuonna saaneet\npyydetyiksi, kaikki Venäjän Lapista. Venäjän lappalaiset, jotka eivät\nole kehuttavia metsämiehiä, ehkä sentähden että kalarikas Tulomanjoki\nantaa niille riittävästi elatusta, sallivat meidän lappalaistemme\npientä veroa vastaan, tavallisesti naarasporo talvesta, metsästää\nheidän avaroilla alueillaan. Metsästyksen onnistumisesta riippuu veron\nsuuruus.\n\n\n\n\nVI.\n\nKäynti Matti Samulin luona.\n\n\nSyyskuun 23 p:nä 1826 laski kaksi venekuntaa pappilan rantaan. Toinen\nvenekunta oli tullut noutamaan minut papin toimitukseen Vesterjargaan,\nkaksi penikulmaa pappilasta Tenojokea myöten, toinen etsiäksensä pari\npenikulmaa pohjoiseen Utsjoen pappilasta hongankantoja, saadaksensa\nsopivia tervaksia käytettäviksi tuulastuskalastuksessa. Ilma oli leuto,\nkun me lähdimme sunnuntaina syyskuun 24 p:nä, joksi päiväksi ei ollut\nkuulutettu mitään kokousta. Aurinko paistoi ihanasti vuorilla, kun\npääsimme Utsjoen suulle. Halusin tällä matkallani käydä kirkkoisännän\nLaitin luona, jota lappalaiset nimittivät Matti Samuliksi. Yksinään\nvanhus istui mättäällä turvekojunsa edustalla Erik Sorolaisen\npostilla kädessään, ja katse suunnattuna laskevaa aurinkoa kohden.\nKauvan seisoin katselemassa ukkoa, joka minua ei huomannut ennenkuin\nhäiritsin häntä hänen hurskaissa mietelmissään. Hän iloitsi tulostani\nja rupesi kertomaan, kuinka hänelläkin oli ollut tässä paikassa hyvä\ntoimeentulo, kun hän, maailman mieltä täynnänsä, palveli mammonaa,\nmutta kuinka hän nyt, kun hän oli menettänyt maalliset hyvät, omisti\naarteen taivaassa ja ikävöi sinne. Vuoden 1798 pakkas-talven jälkeen\noli jää Tenojoessa tavallista paksumpi. Lumensulaminen, joka alkoi\nvasta kesäkuussa, oli käynyt tavattoman nopeasti. Jääpadot sulkivat\nvedenkulun ja vesi yhtenä yönä nousi muutamia syliä. Tuolla, hän\nviittasi pohjoiseen, oli jääpato. Siellä menetin mitä minulla oli\nrakkainta, kaksi lastani. Kristus erosi usein ihmisten parista etsien\nyksinäisyyttä, ja silloin enkelit astuivat taivaasta häntä palvelemaan.\nMinäkin joskus tarvitsen yksinäisyyttä palvellakseni Jumalaa ja\nylistääkseni hänen töitänsä taivaan ihanan laen alla, jossa hänen\nenkelinsä minua suojelevat ja hänen suuruutensa ilmenee tähdissä.\nKaikesta, mikä minua ympäröitsee, huomaan Jumalan valoa ja suuruutta.\nHiljaisesti miettien Jumalan sanaa opin tuntemaan kuinka Jumala rakasti\nmaailmaa. Minulla ovat seuralaisina Mooses ja profeetat. Olen, niinkuin\nPaavalikin, nuoruudessani ollut suuri syntinen, ja olen vieläkin; mutta\nJumalan armo on suuri. Mies-ijässä olen koettanut noudattaa apostolin\nesimerkkiä antautuen katumukseen ja sovinnollisuuteen, ja Jumala\non kuullut rukoukseni. Hän on keventänyt sydäntäni ja rauhoittanut\nmieleni. Hän on lahjoittanut minulle lohdutuksen.\n\nSiten puhui Laiti. Hän oli yksi niistä kuudesta lappalaispojasta, joita\nnuorina kruunun kustannuksella käytettiin koulussa silloisen Utsjoen\npastorin luona, valmistettaviksi katekeetoiksi Lapissa. Semmoinen toimi\nonkin hänellä ollut enemmän kuin 30 vuotta, mutta jo aikoja sitten hän\nsiitä luopui, sanoen syyksi, ettei hän enään pakkasen tähden kestänyt\noleskelua tunturilappalaisten teltoissa talvisin. Hän olikin jo vanha,\nsyntynyt 1751, eikä hänen vaimonsa ollut paljoa nuorempi, hän oli\nnim. syntynyt 1754. Laiti oli muun muassa saavuttanut erinomaisen\nkyvyn määrätä ajan kuun ja tähtien aseman mukaan, ja siinä häntä usein\nkoettelinkin.\n\nHämärä levitti jo harsonsa vuorien ja laaksojen yli, kun jatkoimme\nmatkaamme, joka airojen avulla nopeasti edistyi Tenojoen uomassa.\nNiemen takana loisti kaukana punanen valo, joka näytti taivaanrannalla\nliitelevältä soihdulta. Pian näkyi toinenkin soihtu ja kolmas ja\nneljäs. Tuolla tuulastaa Pietari Hellander, tuolla Antti Jauva, tuolla\nOlli Mikonpoika. Minusta tuntui mahdottomalta, että he näin kaukaa\nsaattoivat tuntea ihmiset. \"Miksi emme tietäisi missä kukin kalastaa\",\nvastasivat he varsin ihmeissään. Sopimus ja nautinto säätävät täällä\nmuutamia oikeuksia, ja ne ovat pyhempiä kuin ne, joita maallinen valta\nsäätää.\n\nSeuraavakin päivä oli kaunis, mutta suven viheriyys oli jo täälläkin\nkadonnut. Viikko sitten olivat Tenojoen rannat vielä olleet\nsuvipuvussa, ja vielä lyhyemmässä ajassa Lapissa kaikki kellastuu, jos\nriehuu kova pohjoistuuli.\n\nSuoritettuani tehtäväni olin valmis palaamaan. Kyyditsijäni\nsuostumuksella lähdettiin matkaan yön pimeydessä, jotta saisin nauttia\nharvoin näkemistäni tuulastustulista, jotka heti lähtömme jälkeen\nkaikkialla loimusivat pitkin Tenojoen harvaan asuttuja rantoja.\nJokainen kalastaja, jonka tapasin, tahtoi tietää, oliko minulla\ntuoretta kalaa. He tahtoivat päästää minut osalliseksi runsaasta\nsaalistaan. Mutta kun saivat tietää, ettei pöydältäni puuttunut\nkalaa, tyytyivät kiitokseeni. Utsjoen suussa loimusivat useimmat\ntulet. Tänne pysähdyimme, kun soutomieheni halusivat levätä ja tavata\ntuttavia. Niitä ei etsitty, vaan koottiin risuja ja puita rannalle,\nne sytytettiin, ja silloin toinen vene toisensa jälkeen saapui sinne.\nMinua varten tahdottiin paistaa lohi. Tuorein heitettiin tuleen\nja sille viskeltiin usein suolavettä. Leipää ja voita minulla oli\nmuassani, niin että sain aimo aterian. Lappalaisetkin ruokailivat,\nja saadaksemme yhdessäolomme juhlallisemmaksi, kohennettiin tulta\nja minä panin tupakkamassini siinä yhteiseksi omaisuudeksi. Pari\ntuntia kului siten rattoisassa puhelussa. Hiljainen tuuli lakasi tuon\ntuostakin kirkkaaksi kuun, joka silloin piirsi kauniin hopeapilarin\npitkin vedenpintaa, ja siitä syystä kalastuksen jatkaminen sinä yönä\nkävi mahdottomaksi. Kaikki veneet lähtivät silloin Utsjokea ylöspäin.\nMutta pian oli taas kuu pilvien peitossa ja useita pyrähteleviä lohia\nnostettiin vedestä.\n\n\n\n\nVII.\n\nKirkollisia ja siveellisiä oloja.\n\n\nYrityksistä lappalaisten kääntämiseksi puhutaan kyllä jo Eerikki IX:nen\najoilta. Mutta Ruotsin Lappiin rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita\nvasta Kaarlo IX:nen, Kristina kuningattaren ja Kaarlo XI:nen aikana; ja\nsinne perustettiin myös kouluja.\n\nSuomen Lappiinkin rakennutti Kristina kuningatar v. 1648 kaksi kirkkoa,\nensimäiset siellä; toisen Kemijärvelle, toisen Inariin. Edelliseen\ntuli silloin ensimäiseksi papiksi Jaakko Eerikinpoika Lapodius,\njälkimmäiseen Esaias Mansvetuksenpoika Fellman tahi Joander, joksi\nhäntä myös sanottiin, koska hän oli listä kotoisin.\n\nNoin penikulman päässä Inarin kirkolta on pieni järvi, nimeltä\n\"Kolmen kuninkaan järvi\", jonka nimen sanotaan syntyneen siitä, että\ntäällä muinoin yhtyi kolmen valtakunnan, Venäjän, Ruotsin ja Norjan\nrajat. Minuun on tämä järvi vaikuttanut erityisellä vetovoimalla\nmieskohtaisesta syystä. Kuinka usein olenkaan käydessäni kesäaikana\nInarissa suunnannut askeleeni sinne ja sen ympäristöön, vaikka\nsen autioilla rannoilla ei ole yhtään ihmisasuntoa, eikä suinkaan\nluontokaan ole houkutteleva. Järveä ympäröi laiha, hiekkaperäinen\nmaa, joka ei kasva muuta kuin hirsiksi kelpaavaa metsää ja jäkälää.\nKäynneilläni ei ole ollut tarkoituksena etsiä noiden kolmen valtakunnan\nrajapyykkejä, jotka sanottiin sinne pystytetyiksi kuningas Sigismundin\naikana. Asiani on ollut vallan toinen. Muisto lappalaisten muinoisesta\napostolista, yllä mainitusta Esaiaksesta, on minut sinne houkutellut,\nsiellä kun sanotaan hänen asuneen vuodesta 1648 aina vuoteen 1661.\nOlenkin hartaasti etsinyt edes jotakin jälkeä hänen asumuksestaan,\nei ainoastaan sentähden, että hän oli isänisäni isänisä, vaan ehkä\nenemmänkin sentähden, että hän oli ensimäinen pappi, joka asui\ntäällä tunturiselän pohjoispuolella levittämässä ja juurruttamassa\nevankeliumin totuuksia silloin vielä pakanallisten lappalaisten\nkeskuuteen, joiden rakkauden ja luottamuksen hän saavuttikin siinä\nmäärässä, että he niinä 36:na vuotena, joina hän, muutettuansa Inarista\nKemijärvelle, siellä eli, vuosittain kokoontuivat hänen ympärilleen\nsaamaan opetusta ja lohdutusta. Kuinka iloinen olisinkaan ollut, jos\nolisin onnistunut löytämään edes jonkun hänen asuntonsa kulmakiven.\nMutta turha on ollut etsimiseni. Eräänä kesäiltana, jolloin aurinko\npaistoi punasena ja hehkuvana, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi\nseudulla, jossa näkyi vain joku peura tai vauhko kettu sammuttamassa\njanoaan järven vedellä, havaitsin vihdoin sammaltuneessa maassa\nylennyksen, joka kiinnitti huomiotani.\n\nAstuin lähemmäksi ja löysin vähäpätöisen kiviröykkiön. Kaihomielin\nkatselin näitä sammalten peittämiä kiviä, kykenemättä ratkaista,\nolivatko ne asuinrakennuksen tulisijan jäännöksiä vai, mikä\nluultavampaa, ainoastaan metsäsaunan tähteitä. Tämän kurjan lieden tai\njonkun samanlaatuisen ääressä, ajattelin, sinä kunnioitettava vanhus\nehkä olet nauttinut ravintoa ja lämpöä sekä tyyninä ja onnellisina että\nkatkerina ja vaivaloisina hetkinä. Tai ehkä sinulla ei ollutkaan täällä\nparempaa asuntoa kuin siirrettävä teltta, samanlainen kuin niillä\nluonnonlapsilla, joiden opettamista varten olit tänne lähetetty. Tämä\nnäyttääkin todenmukaisemmalta, päättäen Turun tuomiokapitulin kirjeestä\nhuhtikuun 28 p:ltä 1675 maaherra Graanille. Siitä käy näet selville,\nettä eräs Antti Palmannus, joka silloin oli määrätty papiksi Inariin,\noli pyytänyt siitä päästä, muun muassa syystä, että hän pelkäsi siellä\nerämaassa nälän ja vilun painostamana menettävänsä henkensä, siellä\nkun ei ole mitään asuntoa. Sen vuoksi tuomiokapitulikaan ei luullut\nvoivansa pakottaa pappia asettumaan Inariin, ennenkuin ollaan varmoja\nsiitä, että hänelle on siellä asunto ja ylöspito, joka ensin oli\nsaatava selville. Maaherran olisi siis ensin ryhtyminen semmoisiin\ntoimenpiteisiin, että Inarin pappi saa itselleen tyydyttävän asunnon\nja jotakin, josta hän voi elää. Tuomiokapituli, niin lausutaan, oli\nsitä paitsi alkanut epäillä voiko pappi vakituisesti asuakaan Kemin\nLapissa — vaikkakin Esaias Mansveti, ollessaan siellä 12 vuotta, oli\nsen todistanut mahdolliseksi.\n\nEsaias Mansveti oli Iin, sittemmin Sotkamon kirkkoherran Mansvetus\nFellmanin poika. Hän tuli ylioppilaaksi 1648 ja lähetettiin, niinkuin\njo on sanottu, vielä samana vuonna, Kristina kuningattaren käskyn\nmukaan ja piispa Isak Rothoviuksen määräyksestä, ensimäiseksi papiksi\nmeidän tunturitakaiseen Lappiin. Vaikka pyhää sanaa jo varemmin oli\nnäilläkin seuduilla julistettu, oli siellä tunturin sekä etelä- että\npohjoispuolella täydellinen pakanuus vallalla vielä silloin kun Esaias\nMansveti sinne saapui. Työ oli siis sekä tärkeätä että raskasta.\nMutta kun hänen vihdoin onnistui kääntää mainio Sompion kylänvanhin,\nlappalainen Suas, ja tämä oli hänelle tarjonnut kätensä, tuli sieltä\nmuitakin anomaan opetusta ja kastetta. Hänen onnistui saada myös Inarin\nkylänvanhin, ovela Valle, omasta ja talonväkensä puolesta taipumaan\nkristinuskon oppimiseen, vaikka tosin vasta sitkeän vastarinnan\njälkeen. Ja kun Vallekin oli kastettu, noudatti vähitellen koko\nväestö Inarijärven itäisellä ja eteläisellä puolella Suaan ja Vallen\nesimerkkiä. Ja siksi innokkaan sanottiin tämän pappismiehen olleen,\nettä kaikki inarilaiset olivat kastetut ja vieläpä lukutaitoisetkin,\nkun hän 1661 sieltä siirtyi Kemijärvelle, jonne piispa Johannes Elai\nTerserus, Lapodiusen 1660 kuoltua, oli määrännyt hänet kappalaiseksi.\nAina vuoteen 1669 hän sitten oli ainoana pappina koko Kemin Lapissa,\njossa hänen täytyi talvisin matkustaa ja palvella rahvasta seitsemässä\nkäräjäkunnassa: Inarissa, Sompiossa, Sodankylässä, Keminkylässä,\nKittilässä, Kuolajärvellä ja Kitkassa. Ollessaan Inarissa hänen\nkääntämistyönsä kuitenkin oli siihen määrään edistynyt, että vielä\nnytkin pidetään inarilaisten paremman lukutaidon, muihin lappalaisiin\nverrattuna, olevan seurauksena hänen opetuksestaan. Tuon tuostakin\nolivatkin inarilaiset sekä maaherralle että kihlakunnanoikeudessa\nilmilausuneet toivomuksensa saada \"Mansvetus\" takaisin. Sillä\nKaapro Tuderus, joka 1669 ryhtyi toimeensa lappalaispappina, vaikka\nolikin harras virassaan, oli ehkä liiallisella kiivaudella ja\nkovakouraisuudella, josta monet häntä vastaan nostetut syytökset ja\nkäräjäjutut ovat todistuksena, suuressa määrässä saanut lappalaiset\ntyytymättömiksi.\n\nTuderus ei kuitenkaan asunut Lapissa, vaan Torniossa, josta hän kerran\nvuodessa kävi Lapissa ja Inarissakin. Vanhemmissa asiakirjoissa\nhäntä myös sanotaan Sompion (Sombeån eli Sombyn) kirkkoherraksi.\nSinne piti Kunink. M:tin määräyksestä rakennettaman kirkko ja siellä\nkirkkoherrankin tuli talvisin asua, mutta kesällä Kitkajärvellä\n(Kuusamossa). Sinne olisi rakennettava avara tupa, sellaiselle\npaikalle, joka voisi olla Kuolajärven ja Maanselän kylien lappalaisille\nsopiva, kun ne suvisin täällä kalastelevat. Torniossa huhtikuun 3\np:nä 1675 päivätyssä päätöksessä, samassa jossa maaherra Juhana Graan\nantaa lausuntonsa lappalaisten uudistetuista valituksista Tuderusta\nvastaan, ja jonka 6 §:stä äsken mainitut tiedot ovat saadut, sanotaan\nedelleen: \"Ja mitä koskee herra Esaiasta Kemijärvellä, niin sopii hänen\nkesällä saarnata siellä niille lappalaisille, jotka muista kylistä\nsaapuvat kalastamaan Kemijärvelle. Mutta lappalaisten anomukseen päästä\nhra Kaaprosta, hänen usein ankaran kovakouraisuutensa tähden, lupaa\nmaaherra vastedes vastata.\" Saman Graanin edellä mainitusta päätöksestä\njoulukuun 27 p:ltä 1671 ilmenee myös, että Sompion ja Sodankylänkin\nlappalaiset pyysivät saada pysyä entisessä kirkossaan Kemijärvellä;\nmutta \"koska Sompion ja Sodankylän kylät ovat hänen tiellään, kun hra\nKaapro isänsä puolesta tulee näihin kyliin, täytyy heidän olla hänelle\nkuuliaiset, koska hän on virassaan ahkera ja vakava mies.\" Kuitenkin\nEsaias Mansveti yhä edelleen palveli myöskin inarilaisia ja oli,\nTuderuksen v. 1684 tultua Tornion kirkkoherraksi, taas monta vuotta\nainoana pappina koko Keminlapissa.\n\nEsaias Mansveti harrasti myös paikkakuntansa (Kemijärven) edistystä\ntaloudellisellakin alalla, koettaen virittää halua maanviljelykseen\nja taitoa siihen. Siinä tarkoituksessa hänen onnistuikin saada\nmuutamia Iiläisiä ja Oululaisia asettumaan sinne ja siellä perustamaan\nuutistaloja. Innokkaasti työskenneltyään 49 vuotta täällä kaukaisessa\npohjolassa Esaias Mansveti kuoli 1697 ja haudattiin Kemijärven\nkirkkoon, jonka lattian alla hänen ruumiinsa vielä lahoamatta lepää,\nja luullaan sen semmoiseksi jäävän tuomiopäivään saakka, koska\nhäntä pidettiin niin vanhurskaana Jumalan sanan palvelijana, ettei\nhänen ruumiinsa tarvinnut joutua häviön jalostumisen alaiseksi.\nSjögren kertoo tästä: \"1821 vuoden vaiheilla huomattiin tämän\n_lappalaisapostolin_ ruumis vielä hyvin säilyneeksi, vaikka toiset\nmyöhemmät ruumiit jo olivat lahonneet. Ainoastaan silmät ja nenä olivat\njotensakin lutistuneet. Tuon kaltainen sattuma olisi muissa maissa\nkorottanut, etenkin semmoisen miehen kuin Mansvetus oli, pyhimykseksi\".\nMuuta maallista palkintoa uhraavaisesta toiminnastaan hän ei saanut —\nehkäpä ei halunnutkaan — kuin tämän kappalaisen viran Kemijärvellä,\njota varten ei edes liene määrätty mitään vakinaista palkkaa, paitsi\nne 20, myöhemmin 30 tynnyriä ohria, jotka sai kruunulta. Siltä ainakin\ntuntuu piispa Terseruksen hänelle annetusta virkavahvistuskirjasta.\nSiinä näet sanotaan: \"Sentähden teitä kaikkia Kemijärven ympärillä\nasuvia kehoitetaan pitämään tätä arvon miestä oikeana saarnaajananne,\nollen hänelle kuuliaisia ja tottelevaisia virassaan, ja samoin kuin\nhän teille jakaa hengellisiä hyviä opettamalla ja Jumalan sanaa\nsaarnaamalla, toivotaan myös, että kukin teistä varojensa mukaan\nmielellään pitää huolta hänen ajallisesta toimeentulostaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUtsjoen kirkkoherra on Utsjoen ja Inarin 240 neliöpenikulman laajoissa,\nvaikka harvaan asutuissa seurakunnissa vieläkin ainoana pappina.\nAvustajina lastenopetuksessa on hänellä kolme katekeettaa, joista kaksi\nasuu Utsjoella, yksi Inarissa. Nämä ovat kiertäviä, ja velvolliset\nmatkoillaan pitämään aamu- ja iltarukouksia lappalaisten kanssa\ntuntureilla, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä saarnakirjasta lukemaan\npäivän saarnan, joka tapahtuu Utsjoella lapiksi, mutta Inarissa\ntavallisesti suomeksi. Koulunsa ovat katekeetat ikimuistoisista\najoista olleet velvolliset alkamaan heti joulun jälkeen ja jatkamaan\nsitä Marianpäivään saakka, kuitenkin siten, että pappi aina on ollut\noikeutettu käyttämään Utsjoen toista katekeettaa rippikoulussa tulkkina\nja avustajana.\n\nJoulun ajan kirkkoherra aina viettää Inarissa, jossa hän sitäpaitsi\nkäy helmikuussa ja Pääsiäisen aikana. Paikkakunnalla hän silloin\nviipyy jonkun viikon, pitäen rippikoulua, useita jumalanpalveluksia\nja kuulustellen uskonnollisissa asioissa kansaa, jota on koolla koko\npapin siellä oloajan. Kesämatkoja kirkkoherra kyllä ei ole velvollinen\ntekemään Inariin, mutta olen keskimäärin käynyt siellä joka toinen\nkesä. Sillä välin kirkkoherra asuu Utsjoella, joka on hänen vakinainen\nolopaikkansa. Pitkien matkojen vuoksi ei kansa kumminkaan edes\ntalvisaikoina yleisesti kokoonnu kirkolle joka sunnuntai. On sentähden\nvanhastaan ollut tapana kuuluuttaa varsinaisia kirkkopäiviä tahi\nkokouksia talvella noin joka toiseksi tahi kolmanneksi sunnuntaiksi,\nkesäisin, kun lappalaiset ovat kalastuksillaan, vaan harvoin. Näihin\ntilaisuuksiin lappalaiset saapuvat lukuisasti. Jokainen tietää silloin\ntapaavansa toisiakin kirkolla ja siten saavansa siellä kaikellaiset\nasiansa ajetuksi. Silloin vaihtavat kalastaja- ja porolappalaiset\ntuotteitaan, silloin pestataan palvelioita ja saadaan tietoja\nkaranneista poroista, joten omistaja taas voi päästä niiden perille.\nKirkon ympäristöä näistä syistä sanotaan markkinapaikaksi Utsjoellakin,\nvaikka varsinaisia markkinoita siellä ei pidetä. Kulmasaarnoja on\nsilloin tällöin pidetty Utsjoen Nuorkamissa ja Outakoskella, sekä\nInarin Kyrön ja Patsjoen kylissä.\n\nNiinkuin Inarissa, tutkitaan myös Utsjoellakin kirkonkokousten aikana\nsekä lasten että vanhempain lukutaitoa ja uskonnonkäsitystä, ja\nannetaan heille tarpeellisia selityksiä. Katkismussaarnoja pidetään,\njos ilma on lauhkea, sunnuntaisin kirkossa, mutta muussa tapauksessa\nsakaristossa lukukinkerien aikana, jota usein kestää monta päivää.\n\nVanhan tavan mukaan ja Lapin etuoikeuksien nojalla pidetään\nrukouspäiväsaarnoja joko lauvantaisin tahi maanantaisin, niin että\nsiten 4 rukouspäivä-saarnaa tulee pidetyksi sekä Utsjoella että\nInarissa, kansalle paraiten sopivalla ajalla.\n\nKaikki kirkolliset toimitukset Utsjoella ovat, sittenkun keisarillinen\nasetus lokakuun 18 p:ltä 1824 julistettiin, Utsjoella suoritetut\nlapinkielellä, paitsi jumalanpalvelusta, joka suoritetaan vuorotellen\nlapiksi ja suomeksi. Lappalaiset ovat siitä erittäin hyvillään ja\npitävät sitä parempana kuin entistä järjestystä, jolloin kaikki\ntoimitettiin tulkin avulla, sillä Utsjoen seurakunnassa harvat oikein\nymmärtävät muuta kieltä kuin lappia.\n\nUtsjoen seurakunnassa on valitettavasti muutamia, jotka eivät osaa\npuhtaasti ulkoa muuta kuin Lutherin katkismuksen, Athanasiuksen\nuskontunnustuksen ja joko kokonaan tai osaksi huoneentaulun, mutta on\nniitäkin, etenkin nuorissa, jotka puhtaasti lukevat ulkoa Svibeliuksen\ntai Gezeliuksen kysymykset ja Pontoppidanin tanskalaisen katkismuksen.\nLapiksi heille esitettyihin kysymyksiin he vastaavat paremmin kuin\nvoisi odottaa ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jota lukevat,\nvaan joille kaikki on suullisesti selitettävä.\n\nInarissa ei ole sitä miestä eikä naista, joka ei osaisi puhtaasti\nulkoa koko pitkää katkismusta. He kykenevät myöskin vastaamaan heille\nesitettyihin kysymyksiin kristinuskosta ja puhtaasti he yleensä\nlukevat kirjaa. Utsjokelaisten lukutaito, jotka tässä suhteessa aina\novat pysyneet alemmalla kannalla, on, sittenkun he ovat saaneet\nkäyttää Kristianiassa ja Turussa painettuja lapinkielisiä kirjoja,\nuskomattomassa määrässä parantunut myöskin mitä suomenkieleen tulee, ja\nnuorissa ei ole enään kuin ani harva, joka ei osaa jotensakin puhtaasti\nlukea lapinkieltä. Nämä lapinkieliset kirjat ovat virittäneet heissä\nlukuhalua, ja monet, jotka helposti ovat oppineet lukemaan lappia, ovat\nsittemmin, kun heitä on vaadittu lukemaan suomea, paljon nopeammin\nja suuremmalla menestyksellä edistyneet, kuin ne, jotka suorastaan\novat alkaneet lukea suomea. On kuitenkin semmoisiakin, jotka lukevat\njotensakin puhtaasti lappia, mutta joiden on vaikea taivuttaa kielensä\nsuomenkielen oikeaan ääntämiseen, jos eivät laisinkaan ymmärrä suomea.\n\nUtsjoella kansa on siveellistä ja esiintyy hiljaisena, paitsi humalassa\nja suutuksissa ollessaan. Mutta silloinkin se helposti alistuu\nvirkamiehen neuvoihin, jos tämä on heille mieluinen ja nauttii heidän\nluottamustansa, sillä lappalaisilla on erityinen rakkaus esivaltaan,\nja virkamiehiä pidetään sen edustajina. Varkaus ja salavuoteus\novat täällä melkein tuntemattomat. Joskus ilmaantuu eripuraisuus\naviopuolisojen kesken, joka saattaa yltyä siksikin, että mies kurittaa\nvaimoansa. Tälle eripuraisuudelle on kuitenkin usein luonnollinen syy,\nsillä avioliittoa ei yleensä rakenneta mieltymyksen vaan rikkauden\npohjalle; ja jos siten 60 vuotias ukko saa vaimokseen 20 vuotiaan\ntytön, riittää jo sekin että vaimo puhuttelee nuorta miestä epäilyksen\nsynnyttämiseksi miehessä. Toinenkin ikävä tapa, josta lappalaiset\neivät tahdo luopua, on se, että lapset harvoin saavat valita itselleen\npuolison, vaan on tässä suurin vaikutus vanhemmilla ja sukulaisilla,\nja kihlaus tuskin koskaan tapahtuu raittiina ollessa. Älköön nuori\nmies ikinä ajatelkokaan lähteä kihlaamaan tuomatta mukanaan viinaa,\nja jos se ennen aikojaan loppuu, on hänellä rukkaset tiettyinä. Ellei\nole viinaa omassa pitäjässä, täytyy hänen usein lähteä sitä tuomaan\n20 — 30 penikulman päästä. Vieläkin turmiollisempi on vanhempien paha\ntapa viivytellä kosijaa useita vuosia hyvillä lupauksilla, kun hänen\nsillä aikaa täytyy kestittää heitä, joten saattavat hänen taloutensa\nrappiolle.\n\nInarilaiset ovat siveellisyydessä ja jumalanpelvossa kaikkia\nnaapureitansa edellä. Pyhää he viettävät suurella hartaudella. Silloin\nei suoriteta mitään työtä, eikä matkustellakaan. Varhain aamulla\nruvetaan lukemaan ja lapsia opettamaan. Kello 10:nen ajoissa, sittenkun\nsiivoton ja köyhyyttä ilmaiseva kota on puhdistettu, perheenisäntä\nasettuu seinäaukon eteen ja virittää virren, jonka jälkeen hän pitää\nrukouksen, lukee väellensä synnintunnustuksen, päivän evankeliumin ja\npäivän saarnan, jos hänellä on saarnakirja. Kun tämä on suoritettu,\nnoutaa hän jotakin syötävää köyhästä ruoka-aitastaan, jossa hänellä\nyleensä harvoin on muuta kuin kuivattua kalaa — sillä sunnuntaisin\nhän talvisaikana ei koe jään alle asettamiansa verkkoja eikä silloin\nkalasta kesälläkään. Kun on ruokailtu, hän joko opettaa lapsia tai\nlukee ja laulaa kunnes tulee iltarukouksen aika. Kun pappi käy\npaikkakunnalla, lähtevät he harvoin kirkolta ennen häntä, vaan pysyvät\nsiellä vaikkapa pari viikkoakin jos eväitä riittää. Kun pappi on\nheidän luonaan, ovat he sangen tyytyväiset, ja hänen poislähtiessään\nhe mielellään, hänen jo istuessaan pulkassaan, jäähyväisiksi laulavat\njonkun virren. Jos milloinkaan, niin silloin nämä köyhät ihmiset ovat\nheltyneitä. Jos silloin laiminlöisi jäähyväisten sanomisen jokaiselle\nerikseen, niin oltaisiin siitä varsin pahoillaan.\n\nSittenkun Keisarillisen Majesteetin käskynhaltijat ovat edesvastuun\nuhalla vaatineet ruununpalvelijoita saattamaan syytteeseen ne, joita\ntavataan salakapakoimisessa, on jokunen tullut semmoisesta elinkeinosta\nsakotetuksi; ja siitä on ollut seurauksena, että se on melkein\nlakannut. Mutta kun huomattiin, että niitä, jotka toivat viinaa Lappiin\nja sitä möivät puolentuopin tai suuremmissa astioissa, ei sakotettu,\non sellainen myyntitapa ruvennut kukoistamaan. Ei se kumminkaan ole\npäässyt yhtä turmiolliseksi kuin edellämainittu salakapakoiminen,\nvaikka se kyllä näyttää vähitellen vievän samoihin tuloksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole koskaan ollut harvinaista, että ne lappalaiset ja suomalaiset,\njotka asuvat Norjan puolella Utsjoen rajamailla, käyvät Utsjoen\nkirkossa. Tällaisia norjalaisia vieraita näki siellä koko talven\n1825 useasti, mutta ei koskaan niin lukuisasti kun saman vuoden\nensimäisenä rukouspäivänä, maaliskuun 13 p:nä, sittenkun olivat saaneet\nesivallan (s.o. voudilta) luvan käydä Utsjoen kirkossa. Tänä vuonna\nuseimmat Norjan puoliset asukkaat Tenojoen varrella tulivat tänne\nhartaina kuulijoina. Niiden lisäksi saapui monta merenkin lahtien,\nniinkuin Varankivuonon, Tenovuonon ja Latjisvuonon rannoilta, jopa\naina Porsangeristakin. Eniten liikutti minua, kun tapasin Torniosta\nNorjaan siirtyneen suomalaisen sepän, jonka kohtasin kävellessäni\njäällä pappilan rannalla. Hän asui nyt Norskholmassa lähellä Tenojoen\nsuuta, ja hän oli minulle jo ennen tuttu. Vetämässään kelkassa hän\nkuletti mukanaan tuskin vuoden vanhaa lastansa, ja vaimo, joka kulki\nperässä, kädessään sauva, auttoi tuupaten sillä kelkkaa takaapäin.\nSiten he olivat kuljettaneet lasta 11 penikulmaa kastettavaksi Utsjoen\nkirkossa. Seidasta, Gullholman ja Puolmakin välillä, jossa asukkaat\novat suomalaisia, saapui milt'ei joka mies, jopa jalkasinkin, kun\nei ollut aikaa porojen hankkimiseen tunturiseuduilta. Ainoastaan\ntalon-vartija oli jäänyt kotiin. Siksi suuri on uskonnollinen tunne\nsiinä väestössä, joka asuu valtakunnan rajan, Tenojoen, kummallakin\npuolella, ja sittenkin tahdotaan muka pitää heitä vain \"puolivilleinä\npaimentolaisina\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nUtsjoen ja Inarin seurakunnissa on kummassakin kuusi kuudennusmiestä,\nja niiden tehtävänä on, kukin piirikunnassaan, valvoa siveellisyyttä\nja järjestystä. Kun Lapin seurakunnissa pitkine matkoineen ei aina\nole asukkailla tilaisuutta saada papillista palvelusta, Inarissa\nani harvoinkin, niin on kuudennusmies velvollinen kunakin pyhä-\nja juhlapäivänä pitämään kodissaan n.s. kotijumalanpalvelusta,\njoka suoritetaan rukouksella ja päivän saarnan lukemisella jostain\nsaarnakirjasta sekä virrenveisuulla.\n\nKirkon muut virkailijat ovat katekeetta, lukkari ja kirkonisäntä, ja\nsiviilivirkamiehiin — mainittakoon nekin tässä — kuuluu kylä- eli\nlappalaisnimismies, lautamies sekä niin sanottu passari. Kylänimismies\non, niin sanoakseni, paikkakunnan taloudenhoitaja. Hän pitää huolta\nkyytivelvollisuuden säännöllisestä suorittamisesta; hän valvoo töitä\nyleisissä rakennuksissa ja osittaa menot näistä niiden kesken, jotka\nniihin ovat osalliset; hän on puheenjohtaja kota-käräjissä, sekä pitää\nhuolta verojen tasoittamisesta maksavien kesken. Passari on palvelija,\njoka annetaan tuomarille, voudille ja papille niinä aikoina, jolloin\noleskelevat paikkakunnalla. Kylänimismiehellä ja passarilla ei ole\nmuuta palkkaa, kun että ovat vapaat ruununverosta ja seurakunnan muista\nmenoista, mutta lautamies ja kuudennusmies palvelevat yksinomaan\nkunnian ja yleisen hyödyn tähden. Nimismiehet ovat muinoin olleet\nlappalaisia tai suomalaisia, mutta ainoastaan harvoin he olivat\nsäätyläisiä, joka silloin oli maan ja lappalaisten suureksi hyödyksi.\n\nJoskus tapahtuu, että kirkon kuudennusmiehet eivät kaikki ole\nsaapuvilla lauvantai-illan neuvotteluissa. Siinä tapauksessa he\ntulevat sunnuntaina kello 1 vaiheilla papin kanssa keskustelemaan. Jos\nsilloin on nuorempia henkilöitä saapuvilla, niin seurakunnan vanhimmat\nkohteliaasti kehoittavat heitä suorittamaan asiansa pikaisesti ja\nsitten poistumaan, koska aijotaan neuvotella papin kanssa seurakunnan\nasioista. Semmoisissa tilaisuuksissa ilmoitetaan tapahtuneet\nepäjärjestykset kunkin piirissä, ei lailliseen syytteeseen pantaviksi,\nvaan varoituksen antamista varten semmoisille hairahtuneille, joita\nkuudennusmies jo on nuhdellut, vaikka turhaan. Silloin ilmoitetaan\nmyös ketkä ovat laiminlyöneet kirkossa käynnin, tahi harvoin olleet\nläsnä kotijumalanpalveluksissa, joista jo ylempänä mainitsin; ketkä\neivät ole harrastaneet Jumalan sanan lukemista tahi sen opettamista\nlapsille; ketkä ovat sunnuntaisin matkustaneet, tehneet maallista\ntyötä, tahi muutoin olleet sunnuntaita pyhittämättä, tahi olleet\nriitaisia. Syytettiinpä kerran kuudennusmiestä Antti Sarrea Patsjoen\nkylästä siitä, että hän kaksi kertaa perätysten oli laiminlyönyt saapua\nkirkonkokoukseen, ja siten oli ollut saapumatta kirkkoonkin kahtena\nrukouspäivänä. Vaadittiin sen nojalla hänen erottamistaan virasta\nja uuden kuudennusmiehen asettamista hänen sijaansa. Huomautukseni\njohdosta, ettei toki ketään kuulustelematta tuomita, suostuttiin\nlykkäämään erottaminen kunnes hänet tavattaisiin, mutta toistaiseksi\ntuli ehdotetun uuden kuudennusmiehen toimittaa virkaa. Seuraavana\nsunnuntaina saapui Sarre, 65 vuoden ikäinen mies. Hän valitti varhaista\nvanhentumistaan, heikkoa terveyttään ja voimattomuuttaan, ja pyysi sen\njohdosta eroa virastaan. Asiaa tutkittiin nyt ja huomattiin, että hän,\nasuen 10 penikulmaa kirkosta, kyllä oli jo perjantai-aamuna lähtenyt\nkotoa ja sinä päivänä suorittanut puolen matkaa, mutta myrsky oli\npakottanut hänet etsimään suojaa eräässä saaressa ja oleskelemaan\nsiellä lauvantai- ja sunnuntaipäivät, josta syystä hän sitten palasi\nsieltä kotiin. Arveltiin kuitenkin syytetyn menetelleen väärin\nsiinä, ettei hän, joka oli varakas mies eikä tarpeellisen matkaevään\npuutteessa, ollut aikasemmin lähtenyt matkalle. Mitä tuli jälkimäiseen\nlaiminlyömiseen, nimittäin että hän saapui vasta sunnuntaina, annettiin\nse anteeksi, koska hän kuitenkin oli tullut, vaikka myöhään. Tulos oli\nse, että vanhus omasta pyynnöstään sai virastaan eron kiitoslauseella\nhänen 35 vuoden kunnollisesta palveluksestaan.\n\nSalavuoteus on paikkakunnalla harvinainen ja kovin paheksittu rikos.\nSemmoinen ilmoitettiin minulle, varoituksen antamista varten,\nInarin seurakunnassa. Mies kielsi, mutta hänen syyllisyytensä oli\nyleisesti tunnettu. Vaikka hän kuului rikkaaseen ja arvossa pidettyyn\nlappalaissukuun, aiheutti hänen kieltonsa sovittaa rikoksensa hänelle\nniin paljon ikävyyksiä ja vastenmielisyyttä seurakuntalaisten puolelta,\nettä hänen oli pakko siirtyä paikkakunnalta pois.\n\nPorolappalaisten lukutaito on paljoa huonompi kuin\nkalastajalappalaisten. Mutta luonnollinen asia se onkin heidän\noloissaan. Saavuin erääseen lappalaiskotaan. Tuuli yltyi yöllä\nmyrskyksi, uhaten kukistaa telttamme, joka oli kokoonkyhätty\nkuudesta sarkaryijystä, ja kuten tavallista pönkitetty käsivarren\nvahvuisilla riu’uilla. Väki oli siinä sullottuna ahtauteen, jota\nvielä lisäsi joukko koiria. Lapset parkuivat, koirat tappelivat,\nvanhemmat haastelivat poroistaan ja muista asioistaan sekä hoitivat\nkukin talouttaan. Joskus täytti savu kodan, joskus sammui tuli ja\noltiin synkimmässä pimeydessä. Vaikeata on sekä opettajalle että\nlapsille tällaisissa oloissa ahkerasti lukea, eikä siis, puhumattakaan\nsuomenkielen puuttuvasta taidosta, tarvitse etsiä muuta syytä\nporolappalaisten suurempaan lukutaidottomuuteen. Tarpeen olisivat\neri kouluhuoneet, joissa lapset saisivat savun, ihmisten ja koirien\nhäirimättä, oppia lukemaan katekeettain johdolla. Mutta lappalaisen\nhellyys lapsiansa kohtaan on siksi ylenpalttinen, että harvoin\npäästävät he niitä luotaan ennenkuin täysikasvuisina, jolloin he\njo ovat liian hitaat oppimaan. Vaikka lappalaiset muutoin suuresti\nluottavat pappoihinsa, ja vaikka heitä on helppo johtaa vakavilla\nja ystävällisillä opastuksilla, en voinut tässä kohden saada mitään\nmuutosta aikaan.\n\nKatekeetat kuitenkin ovat suureksi hyödyksi sekä siveellisessä että\nopetuksellisessa suhteessa. Matkoillaan he pitävät jumalanpalveluksia,\ntoimittavat hätäkasteita, neuvovat nuoria ja vanhoja uskonnon asioissa\nja ovat esimerkkeinä vakavassa ja siivossa esiintymisessä. Näihin\ntoimiin valitaan kunnollisimmat, ahkeruudesta ja siveellisestä\nelämästä hyviksi tunnetut lappalaiset, ja ainoastaan lappalainen\nvoi täkäläisissä oloissa kestää ilmanalan ankaruutta ja raivoa,\njota toisissa paikkakunnissa kasvanut ja toisin kasvatettu harvoin\najan pitkään voikaan. He ovat tavallisesti toimessaan hartaat,\nkestäväiset, uutterat ja opinhaluiset, siten lisätäkseen tietojaan\nja saavuttaakseen luottamusta sekä sitä kunnioitusta, joka perustuu\nansioon. Rippikoulussa katekeetta aina on saapuvilla ja siellä papille\nsuureksi avuksi. Päivän työn loputtua, tahi lasten loma-aikana\nhän harvoin jättää tilaisuutta käyttämättä kyselläksensä papilta\nselityksiä raamatun lauseista tahi tarkempia tietoja hänelle\nhämäristä maantieteellisistä ja historiallisista seikoista. Heidän\narvonsa kansan keskuudessa riippuukin kokonaan heidän tiedoistaan\nja hurskaasta elämästään. Eräänä aamuna varhain, rippikoulun aikana\nUtsjoella, katekeetta Jooseppi Joosepinpoika tuli luokseni tavallisella\nkohteliaisuudellaan ja tahtoi tietää suuriko oli sikkeli — se\nhopearaha, josta Juudas Iskariot kavalsi Vapahtajan. Kun hän sen sai\ntietää ja siten laski summan, huudahti hän \"mikä mitätön maksu!\" Hän\nhalusi myös tietää, miltä näyttää viikunapuu, ja minkämoinen sen\nhedelmä on, sillä hän muisti että Vapahtaja kerran nälissään tahtoi\nsyödä semmoisen hedelmän, mutta ei sitä löytänyt. Ja kun hänelle\nkerroin monenkaltaisista viikunapuun lajeista, toisissa lehdet\nmunanpyöreät tai pitkulaiset, kaljut tai karvaiset, erisuuruiset ja\nhedelmätkin erilaisia, ihmetteli hän pappien oivallisia ja laajoja\ntietoja muihin ihmisiin verraten, mutta sitäkin hämmästyneemmäksi hän\ntuli, kun kasvikokoelmissani näki muutamia tämän kasvin kuivattuja\nlehtiä ja sai syödäkseen varastostani pari viikunaa, joita hän\npiti muuramia makeampina. Selitykset saatuansa näihin ja muihin\nkysymyksiinsä, sanoi hän jäähyväiset, niin tyytyväisenä ja iloisena,\nettä melkein kadehdin häntä. Kiitettyään opetuksista hän lisäsi: \"Nämä\ntiedot minä annan lappalaisille, kun he minulta kaikenlaista kyselevät,\netenkin rippikoulun jälkeen, ja nyt tiedän semmoista, joka on heille\naivan outoa.\" Ja kun hänelle huomautin, etteivät hänen nyt saamansa\ntiedot olleet yhteydessä sen kanssa, joita hän tarvitsi uskonnon ja\nlukemisen opetuksessa, vastasi hän: \"Kyllähän se on sitä mitä minun\ntulee opettaa, mutta kun en osaa lappalaisille selittää asioita,\njoista evankeliumikirjassa puhutaan, sanovat he minua hyödyttömäksi\nopettajaksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalviolot Lapissa ovat tosin hankalat, mutta Lapinmaassa oleskelemisen\nmonet vaivat siihen vuodenaikaan vähenevät tuntuvasti jos hankkii\nitselleen riittävästi työtä, sillä jokainen jalostava työ, etenkin\njota seuraa menestys, virkistää sekä sielua että ruumista. Jos missään\non asian laita semmoinen Lapissa. Uskonnonopettaja on täällä kaikki\nkaikessa, ja täällä hän, ehkä paremmin kuin missään muualla, oppii\ntuntemaan tehtävänsä laajuuden ja edesvastuun. Yksinään jätettynä\nluonnonihmisten pariin, hän etsii tyydytystä edistämällä heidän\nparastaan vakaumuksensa mukaan. Täällä erämaassa hän helpommin\nsaattaa, jos hänellä on siihen halua ja kykyä, menetellä niin, että\nhänen kuulijansa häntä rakastavat. Täällä hän voi kaikilla aloilla\nhyödyttää, lohduttaa ja tyydyttää heitä. Utsjoella pappila ja kirkko\nsijaitsevat lappalaisten yleisen talvitien varrella. Joulun ja\npääsiäisen välillä täällä melkein joka päivä, täysikuun aikana, kulkee\njoku ohi, ja jokainen poikkeaa silloin papin luo, jota paitsi lähinnä\nasuvat käyvät silloin tällöin häntä tervehtimässä, puhuttelemassa ja\npyytämässä häneltä neuvoja. Tähän aikaan lappalaiset yleensä joka\ntoinen tai joka kolmas sunnuntai, mikäli kokous on kuulutettu, saapuvat\nkirkkoon, eikä heitä odoteta yksinomaan velvollisuudentunnosta,\nvaan varsin mielihyvälläkin, ja tyytyväisenä näkee sen päivän aaton\nkoittavan, jolloin he kokoontuvat kirkolle. Täkäläinen rahvas ei\nmatkusta kirkolle, kuten sanotaan, vaan se lähtee sinne hartauttansa\nharjoittamaan, se tulee pappinsa luo kuten kouluun, mutta ei\nlukeaksensa tai tehdäksensä selkoa läksyistään, vaan saadaksensa\nkeskinäisessä puhelussa valistusta siihen, mikä on hämärää, ja\nneuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa; se tulee\nhänen luokseen, ei ainoastaan etsimään apua vammoilleen, vaan myös\nsaadaksensa lohdutusta. Matkoillaan kokouksiin saapuvat he vähitellen\nkaikilta tahoilta Utsjoen ja Tenojoen laaksoihin. Niille, jotka ensin\nsaapuvat, on tie ummessa, ja sentähden jälessä tulijat saavuttavat\nheidät; ja komeata on nähdä, miten melkein koko seurakunta yhtaikaa\nsaapuu kirkonmäelle ja pappilaan, jonne silloin ei vielä ole ehtinyt\njuuri kukaan muu kuin 70 vuotias lukkari. Silloin on toista elämää\nkuin syksyllä, jolloin kuluu päiviä, kuluu viikkoja, näkemättä yhtään\nihmistä paitsi omaa talonväkeä. Ei käy kukaan katsomassa, ei tule\nkukaan kirkkoon, joka pysyy tyhjänä viikon toisensa jälkeen, ja yksin\npimeys vallitsee ympärillä. Kesälläkin ovat kirkonmenot harvinaiset.\nMikä on silloin luonnollisempaa, kuin että pappi koettaa toimia silloin\nkun on päivä, ja että hän, ennenkuin elokuun yöt, tähtikimeltävinä,\nennustavat syksyn pikaista tuloa, luopuu yksinäisestä elämästään\nUtsjoella ja käy tervehtimässä Inarin seurakuntaa, ainakin toisessa\nniistä kokouksista, joita siellä suvisin pidetään.\n\nEnsimäinen kesä-kokous 1821 oli tavallisuuden mukaan pidetty\nheinäkuun ensimäisenä sunnuntaina. Silloin ei vietetty kolmatta\nyleistä rukouspäivää, ja syy siihen oli se, että minua odotettiin\njälkimäiseen kokoukseen elokuussa. Siten oli suostuttu ja siten\ntapahtui. Nyt oli kiire työaika. Vähät heinät olivat korjattavat\nennenkun ryhdyttiin metsäpeuran ajoon, joka alkaa Pertunpäivänä.\nMonet saapuivat jo perjantaina minun kanssani kirkkopirtteihinsä,\nja lauantai-aamuna olivat jo useimmat, ainakin kauvimpana asuvat,\nkokoontuneet kirkolle. Kyseessä oli nyt, palaanko täältä Utsjoelle vai\njatkanko matkaa etelään. Tätä minulle tärkeätä asiaa sain kuitenkin\nvielä aikaa miettiä, sillä useat lausuivat sen toivomuksen, että\nsaapuisin Ivalojoen seuduille, jossa monet raihnaat ja ijäkkäät, jotka\neivät jaksaneet tulla kirkkoon, halusivat nauttia Herran ehtoollista.\nKirkkotoimet suoritettuani lähdinkin Ivalojoelle sieltä olevien\nseurassa, vielä ratkaisematta, jatkaisinko sieltä matkaa etelään.\nNyt oli siis meno suunnattava seurakunnan väkirikkaimpaan seutuun.\nMelkoisen kirkkoväkijoukon seuraamana astuin pitkin tuskin näkyvää\npolkua pienten nevojen ja metsätörmien poikki puolen penikulmaa\nInarijärven lähimpään lahteen. Siellä asetuin mukavaan veneeseen.\nSivuutimme saaren toisensa jälkeen, järvi yhä laajeni, ja lähenimme\nsyvyyden yli kaareilevaa, _Ukonkiveksi_ kutsuttua kalliota. Halusin\nkäydä tällä näöltään oudolla ja kansanuskossa merkillisellä paikalla.\nKallio on aavassa järvessä ja sisältää suuren luolan, jossa muinoin\npalveltiin ukkosta. Kaikki oli sammaltunutta, mutta itse luolaan ei\nollut pystynyt aika eikä väkivalta. Satu kertoo, että luola muinoin\ntunki niin syvälle maahan, että se oli maanalaisena käytävänä Inarin\nalitse erääseen toiseen suureen kallioon, nimeltä _Akko_ eli _Akon_\nasunto, johon täältä on viisi penikulmaa. Kun aloin kaiveskella niitä\nsuuria poronsarvikasoja, jotka olivat luolan edustalla sammalten\npeittäminä, sanoi eräs seurassa oleva suomalainen, kaiketi ivaten,\nvaikka siinä luullakseni oli vähän täyttä tottakin: \"Jos vanhus tuolla\nluolassa panee liikkeelle salamia, jyrinää, tuulta ja sadetta, kyllä\nsilloin tulee kiire lähtö.\" Eräs vanha lappalainen lausui siihen:\n\"Jos se on Jumalan tahto, niin kyllä vanhuksella on siihen valta,\nmutta palvelija on hänkin, Jumalan palvelija, ja välikappale Jumalan\nmahtavassa kädessä, sekä Herran tahdon alainen.\" Vanha kansanusko\non, ettei ukkosta saa nimeltä mainita. Jos niin tapahtuu, kostaa\nhän rajuilmalla ja muulla pahalla. Nykyisen kristityn käsityksen\nmukaan kansa häntä ei sanokaan ukoksi vaan Jumalan palvelijaksi, ja\nukkosenilmaa Herran voimaksi, Herran ilmaksi y.m. Tässä siis tavataan\nmuinoinen uhripaikka, jota ei ole vielä hävitetty, ehkä sentähden ettei\npaikalla ole polttopuuta, eikä ole sitä viitsitty muualta kuljettaa.\n\nKulku Inarijärvellä on hyvin hauska. Tälläkin kertaa vene helposti\nluisui Inarin kirkkaalla pinnalla, johon kuvastui tuhansittain saaria.\nMutta kaksi penikulmaa soudettuamme ukkonen rupesi jyrisemään syviä\nsäveleitänsä ja pukemaan veden mustat aallot valkoiseen vaahtoon.\nSalama seurasi salamaa, toinen ukkosen jyrinä toistaan. Kaukaisuudessa\nhäämöitti pieni kallio, joka, lähemmäksi tultuamme, kuitenkin\nosottautui pieneksi saareksi, jossa kasvoi kymmenkunta puuta. Ne\neivät suojelleet meitä sateelta yhtä hyvin kuin saaren vankka pohja\nmyrskyltä, joka yhä kiihtyi niin sanotuiksi \"Noidan puuskiksi\".\n\nKiintyneenä Inarin aaltoihin, en huomannut että seurueeni jakoi\nkeskenään niukat eväät ajattelematta huomispäivää. Inarilainen elää\nvahvasti luottaen Kaikkivaltiaan kaitselmukseen. Eletään kädestä\nsuuhun, levätään kun on enemmän kuin mitä hetkeksi tarvitaan, ja\ntehdään työtä yöt päivät, kun puute ahdistaa. Sunnuntaiksi kootaan\njotakin viikon kuluessa, mikäli onni on myötäinen, mutta tyydytään\nvähäänkin. Tällä kertaa oli luonto ollut siksi kitsas, että kirkolla\nollessani minulta keskiyön aikana kysyttiin, pidinkö syntinä vetää\nnuottaa sunnuntaiyönä. Pari venekuntaa ryhtyikin työhön, ja saaliista\nriippui, pitikö väen mennä levolle nälkäisinä vaiko ravittuina. Mutta\ntämä kansa kiittää Jumalaa hyvästä samoin kuin pahastakin päivästä,\nmyötä- ja vastoinkäymisestä. Se pysyy lujasti kiinni sanassa ja siinä,\nmitä se pitää oikeana. Ja se, mitä ennen on oikeana pidetty, se on\nsille pyhää, kunnes se heidän omissa kokouksissaan on oikaistu tai\nesivalta toisin määrännyt.\n\nMyrsky vinkui ja petäjät rytisivät. Ilmakehän asukkaatkin etsivät\nrajuilmalta tyyssijaa saaressamme; eivät rohjenneet liikkua omalla\nalallaan, vaan oleskelivat täällä ihmisten parissa. Mikä meistä\npusersi veden märästä lakistaan, mikä taas tyhjensi kenkänsä, ja\nkukin koetti suojella itseään parhaansa mukaan. En kaiketi olisi\narvostellut vaaraa niin suureksi, kuin mitä se todellakin oli, ellei\nrajuilma olisi yhä yltynyt. Jos missään, niin kyllä täällä tulee\najatelleeksi, että Näkymätön elää koko luomakunnassa, että Hänen\näänensä kuuluu ukkosessa ja jokaisessa humisevassa tuulessa. Tuuhea\nsammal oli vuoteenamme, veneet olivat vedetyt maalle sateensuojaksi.\nAamupuolella vihdoin \"Aijegin\" salamat sammuvat, \"Tiermeen\" jylinä\nlakkasi, Ukon viha leppyi. Saavuimme vihdoin määräpaikkaamme ja\nmielihyvällä tartuin vaellussauvaani, kun venekunta hajaantui Ivalojoen\nsuulla. Jokainen lähti omaan suuntaansa kutsumaan väkeä edellisenä\nsunnuntaina kuulutettuun kokoukseen. Minä kuljin jalkaisin, milloin\noppaan muassa, milloin ilman sitä, kotaan, joka oli \"_pānakulma_\",\ns.o. koiran kuuluman tahi, lappalaisten laskun mukaan, penikulman\nmatkan päässä täältä. Kota oli tosin kurja, mutta sydämellisellä\ntervetulotoivotuksella minut vastaanotettiin, ja se vaikuttaa aina\nvirkistävästi. Usean pienen lapsensa kanssa kotona oleva vaimo oli\nsaanut kiinni muutamia sulkasadossa olevia lintuja, ja niitä hän\nnyt minulle valmisti. Hän oli köyhän lappalaisen vaimo. Äiti parka,\najattelin. Jotkut kuivatut risukasat olivat näkyvissä kodassa, jossa\nhän, miehensä ollessa metsäpeurojen ajossa, eli Jumalan kaitselmuksen\nturvissa, omistamatta tällä kertaa muuta kuin nuo linnut ja muutamia\nkaloja. Jälestäpäin sain kuulla, että miehen metsästys oli hyvin\nonnistunut.\n\nTäältä johti polku Kyrön kylään. Matkalla tapasin aitoja niittyjen\nja peltojen ympärillä, ja näin taloja, jotka nyt minusta näyttivät\nhyvin rakennetuilta, vaikka eivät olleet parempia kuin talot Suomen\nköyhimmissä seuduissa. Astuin sisään. Minut vietiin siistiin, tuloani\nvarten puhdistettuun kamariin, ja pöytä katettiin kaikenmoisilla\nruokaherkuilla, mitä uutistalossa suinkin voi toivoa. En tiedä,\nmikä on virkistävämpää, sekö kun Utsjoelta tulee Kyröön ja näkee\nensimäiset aitojen ympäröimät viljavat ohrapellot, tahi se, kun\ntaipaleen kuljettuaan saapuu säännöllisesti asuttuihin suomalaisiin\ntaloihin siivoine vierashuoneineen. Minussa edelliset aina ovat\nherättäneet iloisempia tunteita, sillä ne ennustavat jo jälkimäisiä,\nja niiden ohessa sivistystä. En ollut Utsjoelta lähdettyäni maistanut\nkertaakaan rieskamaitoa enkä kermapiimää. Täällä sai kumpaakin hyvän\nruisleivän kanssa, joka kuitenkin oli leivottu Vienan varsilla\nkasvaneesta rukiista. Lukija tuskin voi aavistaakaan miten hyvältä\nmoinen ateria, ja lepääminen sen jälkeen, maistui. Varhain olin\nliikkeellä, eikä täällä ollut paljoakaan vähemmän väkeä kuin kirkossa.\nKun jumalanpalvelus oli suoritettu, ja vanhoille ja raihnaille sekä\nniille, jotka eivät olleet voineet käydä kirkossa, Herran ehtoollinen\nannettu, pysyi väki koossa vielä koko sen päivän, ja me erosimme vasta\nseuraavana. Täältä oli sitten lähteminen Sompion kylään Sodankylässä\ntunturin poikki. Minulle hankittiin oppaat ja eväät, leipää, kuivaa\nlihaa, kalaa ja voita, pitkää jalkamatkaa varten tunturin poikki tuiki\nhedelmättömän erämaan kautta.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMuutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.\n\n\nKun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan puolenkinvuoden\nja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni kaikkien\nkirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani yksin.\nOsan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimusmatkoihin\nUtsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka, paitsi\nliikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta ravintoa\nja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.\n\nNiinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani\nseuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin\nopinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle,\njonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo\n8 vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien\nkokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että patoja\nkäytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain pari kertaa\nviikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin Mantojärven jää\nlähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun 2 p:nä, vaikka\nTenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo toukokuun\n2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4 viikkoa.\nSanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle saakka ennenkuin\n14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna oli pyynti melkoinen\njo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun Mantojärven jääkasat\nolivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen ylemmäksi, toinen\n400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä suoritti kahdessa\npäivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 — 40 jopa 100 lohta\nkerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä lohista, jotka\nliikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta nimismies Högman,\njoka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo aikoja sitten oli tätä\npyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle todistaa, ettei maksanut\nvaivaa vetää kahta apajaa perätysten. Olimme kerran saaneet 100 lohta,\nniistä viskasi Högman jokeen yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt\nmerkin, mutta toisessa apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan.\nElokuussa, niinä päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja\nsaatiin omasta rannasta pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja\nja vähäisiä lohia. Kun illalla laski pari, kolme verkkoa noin\nkolmekymmentä syltä asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa.\nMutta kun haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p.\nverkko pitkin rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa.\nMentiin sitten rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli\nhyvä ja ilma sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin\nneljäsosa tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui\nkuitenkin lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni\nkokoamaan hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten\nkulkiessani nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt\nnoin 1 1/2 penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen\nkotaan. Hän oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä\nvaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat\nottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli\nhän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten tapaturmien\nkautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne muutamat, joita\nsukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille lahjoittaneet,\neivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli nyt elää\nkalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi pyydyksiä.\nTalvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut muutamia kuormia\nturskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt. Vaimo oli nyt\nlähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta. Hän, 60 vuoden\nvanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa ilman muuta ravintoa,\nkuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä siksi risasella ja\npaikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui suurempi kala,\nniin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon tämmöiseen\ntoimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui vähäisen matkan\npäässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut mitään kasveja paitsi\nmuutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille lapsille jakelin ne\npienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli muassani, enkä ole\nkoskaan nähnyt nälkäisen koirankaan suuremmalla himolla tarttuvan\nlihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen näin tekevän. Purematta he\nnielasivat ne ruokapalat, joita heille tarjosin. Lapset olivat sekä\nrupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin lopen laihat. Tuskin luuli\nhänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi menehtyneeltä hän näytti,\nmutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän hänelle vähän ruokaa, jätti\nhän lapset, vastustuksestani huolimatta, ja lähti kanssani luvattua\nruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä kävelemään hitaasti, mutta vain\nsuurimmilla ponnistuksilla pysyin hänen jäljessään. Kun pappilaan\ntultuamme annoin hänelle pienen kantamuksen lohia ja muita kaloja,\nkatseli hän varastojani, joita hän piti kutakuinkin runsaina, mutta\nväitti että edeltäjäni Sund, joka 30 vuotta sitten oli ollut pappina\nUtsjoella, joskus oli kesällä saanut kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin\nhänelle, että olin renkini kanssa, joka kuitenkaan ei ollut aina\nmukanani, kesäkuun alusta saanut senverran, että paitsi jokapäiväistä\ntarvettani, minulla nyt oli 20 tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko\nkuivattuja ja savustettuja, eli yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi\nhän lukkarin saaneen paljon enemmän.\n\nElokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon Lapissa\nsiedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui yksi\nparhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut.\nNaapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui\naavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta vaiko\nunelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua mieluisalla\nkäynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran kustannuksella tutkimassa\nRuijan muinoisia ja nykyisiä rajoja, taloutta, tilaa ja tapoja y.m.\nHänellä oli suuret tiedot ja terävä arvostelukyky. Hän oli sen\nohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen miellyttävää oli seurustelu\nhänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja luonnonesineiden kokoelmansa jo\ntekivät hänestä ihmeilmiön näillä seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin\nkuin minunkin, olivat hyvillään meidän ystävyydestämme, sillä minun\nlappalaiseni oleskelivat kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset\npuolestaan talvella Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme\nsellaisissa tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia\nominamme, ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat\nVallat 1829.\n\nDeinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä\nopintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin oppilaitoksessa.\nSieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin Kristianian\nläheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin seurassa\nsai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun eteläpuolella,\njosta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä tarkoituksessa päästä\nRuijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa. Vaikea oli kuitenkin\nerota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll mieluummin tahtoi\nseurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin jäädä yksin kotiin,\npäätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea avoinna olevaa Vesisaaren\npastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava olo Lapissa kysyisi vähemmin\nvaroja ja sen ohessa tulisi pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden\npäästä saavansa toisen viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa\n7 vuotta Ruijassa. En voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen\nKöpenhaminassa syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu\njalo puolisonsa pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla,\nsilloinkin kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan\nsuurkäräjillä; tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin\nyksi pappi Itä-Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän\npalvelusajallaan siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä\nsaapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja pari\nmuuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä ainoat,\njotka ennen olivat \"käyneet tuntureilla\". Muutkin olivat kauvan\nhalunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta\nilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli kohta\nUudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p. kaivoivat\nsiis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin ne\nolivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa, olivat\nporot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen\nkaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin\npulkkiin, joihin lappalaiset sitoivat heidät nuorilla. Kellojen ääni\nja koirien haukunta virkisti lappalaisia, mutta minussa ne vaikuttivat\nsurunvoittoisen tunnelman, sillä ne tiesivät, että nyt alkoi taas\nyksinäisyyteni. Se ei onneksi kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi sillä\njoku aika heidän lähdettyä saapui taas luokseni rovasti Deinboll.\nMatkalta väliaikaisiin suurkäräjiin Kristianiassa hän oli palannut\nTorniosta, luettuansa sanomalehdistä, että suurkäräjät olivat\nhajoitetut. Hänen lähdettyään kävi luonani useita säätyläisiä, kaikki\nNorjasta. Viihdyin siis hyvin, etenkin kun asunto-oloni olivat\ntyydyttävät. Jo ensi suvena saapumiseni jälkeen Utsjoelle olin omalla\nkustannuksellani laittanut itselleni lämpöisen huoneen pappilassa.\nSeiniä olin laudoittanut, huoneen varustanut uudella permannolla sekä\noikealla uunilla tiilipiippuineen. Vasta 1822 korjattiin Utsjoen\npappilan rakennus perinpohjin ja lisättiin uutisrakennuksilla. Tätä\nvarten oli Lapin kirkolliskassasta määrätty 1,911 pankkoruplaa, joka\ntäysin riitti. Päärakennuksessa oli nyt 4 asuinhuonetta ja kyökki,\nkaikki valoisia, lämpimiä ja rattoisia. Terveyteni oli hyvä ja saatoin\nsiis vaikeudetta hoitaa, tosin ei paljotöistä, mutta laajojen matkojen\ntähden rauhatonta ja vaivaloista virkaani. Matkat minua eivät suuresti\nrasittaneet, mutta oli ikävää, että kuulijani suvisin siirtyivät pois\npaikkakunnalta, toiset viedäksensä porojansa Jäämeren rannoille, toiset\nkalastaaksensa siellä. Sillä aikaa kasvi- ja hyönteistiede, kalastus\nja metsästys antoivat minulle mieluista toimintaa, joka oli sitä\nhauskempaa, kun olin virkeässä kirjeenvaihdossa useiden tiedemiesten\nkanssa monessa Euroopan yliopistossa. Tuo kaikki sai minut hyvin\nviihtymään, sitä enemmän koska viime vuodet olivat olleet väestöllekin\nedulliset. Porolaumat olivat kolmena viime vuotena karttuneet\nkahdenkertaisiksi, lohensaalis ja merikalastus olivat onnistuneet,\nkaloista oli saatu kohtuhinta ja Venäjän tavarat olivat olleet halpoja.\nJokainen lappalainen, joka osasi käyttää pyssyä tai ketunrautoja, oli\nsaanut myydä useita kalliita ketun ja naalinnahkoja. Tämä kaikki lisäsi\nväestön viihtymystä, ja sai minutkin tyytyväiseksi. Olin onnellinen\nsaadessani elää tyytyväisten ja siveellisten ihmisten parissa,\nvaikkakin 70 pohjoisasteella, jossa tosin olin erilläni sivistyneestä\nihmiskunnasta, mutta jonka kanssa kuitenkin pidin yhteyttä kirjevaihdon\nkautta; ja olihan toivossa siirtyminen suotuisampaan paikkaan.\nVarastohuoneeni oli hyvässä kunnossa, minulla oli riittävästi\nampumaneuvoja, hyönteisneuloja, ja paperia kasvikokoelmia varten. Näin\nhyvin varustettuna pääsin kevääseen. Pieni sade ja muutamat lämpöiset\npäivät huhtikuun alussa olivat kukkuloilla saaneet aikaan paljaita\npaikkoja, joissa laihtuneet porot saivat ruokaa tarvitsematta sitä\nkaapia hangen ja useita jalkoja syvien kinosten alta.\n\nYleensä sopii melkein sanoa, että täällä ei ole kevättä eikä syksyä\n— suuri etu tälle maakunnalle, koska sen tähden kelirikon ajat eivät\nkestä kovin kauvan. Kun talvi on loppumaisillaan ja suvi alkaa,\nnäyttää siltä kuin luonto sulautuisi lämpömiin ilokyyneleihin, jotka\neivät ainoastaan vuoda ja juokse, vaan kohisten ja ryskien syöksyvät\nsuihkuina alas pilviä piirtävistä vuorista ja katoavat alla oleviin\njärviin, puroihin ja jokiin, jotka niitä kuljettavat mahtavaan\nJäämereen. Ja kun sitten lyhyt suvi on lopussa, näyttää ikäänkuin\naurinko hämmästyksellä katselisi, kuinka lähestyvän talven kaikkea\ntuhoava voima, jonka ennustajana käy pohjoistuuli syyskuun alussa,\njoskus jo elokuun lopussa, tukehuttaa sen, mitä se tarmokkaalla työllä\non pikaisesti maan helmasta houkutellut eloon. Kauniina ja lämpöisenä\nelo- tai syyskuun päivänä saa joskus nähdä, kuinka luonto verestyy\nvirkistävän sateen jälkeen. Kaikki silloin kauniisti viheriöitsee.\nTäysin kehittyneet marjat riippuvat terttuina ja ovat jo saaneet,\nvaikkeivät olekaan kypsiä, kauniin punan puun etelään leviävissä\noksissa. Mutta äkkiä tuuli kääntyy pohjoiseen tai koilliseen, riehuu\njonkun aikaa ja tyyntyy yöksi. Silloin ne tavataan aamulla jäätyneinä,\nja kun aurinko sulattaa niistä kuuran, putoilevat lehdet ja marjat\nmaahan, jonka helmasta ne ovat lyhyenä elonaikanaan imeneet ravintonsa.\nEräs kaunis syyskuun päivä oli houkutellut minut likeisimmälle\nvuorelle, jossa kotvan aikaa annoin tuskin tuntuvat viimantuulet\nRastekaisen jättiläisvuorelta sivellä kasvojani. Järvi kimelsi vielä\nlaskevan auringon säteissä, kun kaksi sutta, varmana merkkinä siitä,\nettä porolappalaiset ja talvi olivat tulossa, tallustivat ylös\ntunturille. Mikonpäivänä oli maa jo laaksoissa lumen peittämä. Se on\ntavallista, vaikka lumi toisina vuosina vielä voikin kadota. Mutta\nmuutaman päivän jälkeen tulee uutta lunta ja paksu usva peittää koko\nseudun. Pian katoo aurinkokin näkyvistä ja kuun hallitusaika alkaa.\nSilloin on lappalainenkin kotona. Kentillä, jotka suvella ovat tyhjät,\nvilisee taas upeita poroja, ja niiden omistajat rientävät temppeliin\nylistämään Jumalaa lämpimissä rukouksissa. Mutta kun kokous on lopussa\nja kirkkoväki maanantai-aamuna lähtee pois, silloin turhaan kuuntelee\nihmisääntä. Ainoastaan riekko, jota tapaa melkein joka pensaan takana,\nantaa onean äänensä kuulua ja viitsii tuskin siirtyä kulkijan jaloista\npois. Suvi on siis tuota pikaa muuttunut talveksi.\n\nMuutamien viikkojen perästä lappalaiset palaavat, ja kaikkien\nkasvoista ilmenee tyytyväisyys. He ovat kovin hyvillään, kun pappi ei\nvalita ikävää tahi ilmoita tyytymättömyyttä, ja silloin he tekevät\nminkä voivat hänen olonsa sulostuttamiseksi. Mutta jos joku heidän\nesimiehensä, tai semminki pappi, ilmaisee nyreyttä, katkeroittaa\nse heitä pitkiksi ajoiksi. Kaikki viritti minussa toivon hyvästä\nviihtymisestä täällä. En aikonut palata etelämpiin seutuihin ennen\nmäärävuosieni loppua, ja tässä päätöksessäni pysymistä varten ryhdyin\nkaikkiin sitä varten tarpeellisiin valmistuksiin. Palkkanikin oli\nnyt maksettava täällä. Jumalanpalveluksiin lupasivat lappalaiset\nahkerasti saapua, siis joka kolmas sunnuntai, ja sekä minun että\nheidän mieltymystään lisäsi se, että minä nyt jo, vaikkapa pitkän\nvalmistuksen jälkeen, voin toimittaa Jumalanpalveluksen heidän\nkielellään. Olin jo tottunut elämään täällä. Tunsin itseni reippaaksi\nja nautin kaksinkertaisesti enemmän ruokaa kuin tänne tullessani.\nTaajoilla matkoillani joulun ja pääsiäisen väliaikana, etenkin Utsjoen\nja Inarin välillä, lepäsin ainoastaan sen ajan kun porot söivät,\njotta nuo vaaranalaiset matkat tulisivat mahdollisimman nopeasti\nsuoritetuiksi. Näillä matkoilla tosin säännöllisesti syötiin ainoastaan\nkerran vuorokaudessa ajan säästämiseksi, vaikka sekä oma että muiden\nkokemus on minulle opettanut, että mitä enemmän nauttii ruokaa, jona\ntähän vuoden aikaan on tuore liha ja lihaliemi, sitä paremmin kestää\npakkasta. Kun liha keitettiin vähällä suolalla, jopa ilmankin, esti\nlihaliemi janonkin, ja mitä enemmän sitä nautittiin, sitä vähemmän\noli tarvis juoda jääkylmää vettä. Totuin siis kotioloissakin syömään\nvain kaksi vankkaa ateriaa päivässä. Ruokana oli, sekä kotona että\nmatkoilla, talvella linnun-, poron- tai lampaanliha, ja suvella kala,\n— jollei ottanut vaivakseen vaihtelun vuoksi ampua joko vesilintuja\ntai riekkoja. Kun talvi raskailla kahleillaan painaa Pohjan valittavaa\nluontoa, maata, vettä, ihmisiä; kun köyhän kotaa peittää kokonainen\nlumivuori, — silloin on ruokahalu tietysti suurempi. Sekä kesällä\nettä talvella oli Patientia, muuramet ja suolaruohon lehdet, jotka\novat oivallisina lääkkeinä keripukkia vastaan, ynnä puuron ja lienten\nkanssa herkkuja, ja pitkällisen lihansyönnin jälkeen talvella ei mikään\nparemmalta maistunut kuin kevään ensimmäiset harrit, raudut tahi\ntaimenet, kesällä lohi, sekä syksyllä siika ja made. Kesämatkoilla\nharvoin söin muuta kuin kuivaa ruokaa ja join vettä. Ylellisyyttä oli\njo se, jos ateriaksi oli varaa saada viini-, viina- tai rommilasin.\nSe vähentää janoa ja on se tuntureilla virkistävää sillekin, joka\nkotioloissa, jossa ruokaileminen on säännöllisempi, panee niihin\nvähemmän arvoa. Joskus pitkillä kesämatkoilla turmeli pitkällinen\nsade ruuan; joskus jouduttiin harhaan ja oli pakko kulkea mutkateitä\nvesistöjen tähden, jonka vuoksi matka piteni ja eväs loppui; tai petti\npyssyyn tahi pieneen verkkoon pantu luottamus, josta oli seurauksena\npuute ja nälkä, jonka jälkeen taas vatsa rasittui liialla ruualla.\nEräänä syyskesänä saavuin Inarista Utsjoelle, viivyttyäni matkalla\n8 päivää, jolloin en saanut keitettyä ruokaa, eikä minulla vihdoin\nollut muuta syötävää kuin vähän kuivattua poronlihaa ja lampaanmaidon\njuustoa kun tuli liian kova nälkä. Eikä lappalaistenkaan ruokalaitokset\nInarissa minua miellyttäneet. Ensi tehtävä kotiin tultuani oli antaa\nkäsky lihavan lampaan teurastamisesta. Maitoa ja Utsjoesta saatua\ntuoretta lohta ja muuta kalaa oli minulla nyt yllinkyllin, ja huomasin\nettä ensi aterioissa ruokahaluni ei ollut lappalaisten ruokahalua\nvähempi. Jos joku meidän arvoisista matkustajistamme jonakuna viikkona\nkärsisi ruuanpuutetta Lapissa, ja sitten pääsisi hyvin varustettuun\npöytään, niin luulen, että hänkin lakkaisi ivaamasta lappalaisten\nsuurta ruokahalua.\n\nMarraskuun 21 p:nä aurinko näytti kirkon ja pappilan luona vain puolet\nteräänsä, eikä sitä senjälkeen näkynyt ennenkuin tammikuun 25 p:nä.\nOlen sen kuitenkin kerran nähnyt läheisimmältä kummulta tammikuun 22\np:nä, ja lappalaiset sanovat sen nähneensä Jeskaadamin tunturilta saman\nkuun 18 p. Kuulee usein mainittavan Lapin kolmikuukautisesta yöstä ja\nsen alituisesta pimeydestä ennen ja jälkeen päivänseisahduksen. Tällä\naikaa elämä tosin on uuvuttavaa ja yksitoikkoista, eikä tunnu loppua\ntulevan noista pitkistä öistä ja melkein lakkaamattomasta pimeydestä,\netenkin alakuussa. Kohta päiväntasauksen jälkeen syksyllä pimeys\nlisääntyy nopeasti, mutta pian on maa lumipuvussa, joka heijastaa\nvaloa, ja hämärää kestää kauvan aamulla ja illalla. Vielä marraskuun\nlopussa, kun aurinkoa ei enää näe, käy kuitenkin lukeminen 4 — 5\ntuntia, ja pimeimpänä aikana, joulukuun 8 p:stä tammikuun 4 p:ään,\njolloin harvinaisina päivinä voidaan lukea tai kirjoittaa kynttilää\nsytyttämättä, käy kuitenkin työskenteleminen ulkona noin 4 — 5 tuntia,\njopa joskus koko vuorokaudenkin; onpa joulukuun 22 ja seuraavinakin\npäivinä jonkunmoinen valo kello 10 ja 11 välillä, jolloin alkaa pimetä,\nelleivät taivaankappaleet ja revontulet loista. Päivän voi kuitenkin\nhyvin erottaa yöstä, etenkin sillä, että ainoastaan ensimäisen ja\ntoisen luokan tähdet näkyvät päivällä, jota vastoin vähemmät tähdet\novat näkymättömissä. Puolet pimeätä aikaa kuu valaisee, ja usein\nnäkee tällä ajalla komeita revontulia. Jos taas niitä ei näy, niin\ntaivaanlaelta kuitenkin virtaa jotenkin paljon valoa; ja niinä vuosina,\njolloin Mars on maata lähinnä syystalvella, on valaistus tuntuvampi,\njonka vuoksi olen kuullut lappalaisten sanovan, että Mars valaisee\npienen kuun voimalla. Itse päivänseisauksen aikana jouluna kestää\nhämärää useita tunteja, ja tammikuun keskivaiheilla, vaikkei aurinkoa\nvielä näy, saattaa ilman kuunvaloa tai revontulia matkustaa 11 — 12\ntuntia vuorokaudessa. Suvella, jolloin aurinko ei 70:nä vuorokautena\nlaske, on yhtämittaista päivää 1,680 tuntia, ja 4 kuukauden ajalla\nei tarvitse öisinkään sytyttää kynttilää. Yleensä on siis täällä\npaljon enemmän valoa kuin päiväntasaajan seuduilla, joissa ei tiedetä\nhämärästä, vaan on joko täydellisin valo tai paksuin pimeys. Täällä\nsitä vastoin hämärä hitain askelin valmistaa yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein koko vuoden 1824 olin sairastanut, kuten myöhemmin tulen\nkertomaan. Loppui kuitenkin sekin vuosisadan pituinen vuosi ja valkeni\nUudenvuoden päivä 1825. Talvi oli leudoin mitä tähän saakka Lapissa\nolo-aikanani oli ollut. Tammikuun 10 p:nä puhkesi päivällisaikaan\netelästä kova myrsky, joka teki vauriota muutamiin kirkkokojuihin.\nMyrsky hiljeni illalla, mutta keskiyöllä puhkesi vielä kauheampi ilma\nkoillisesta. Se toi mukanaan lunta, hirmumyrskyä ja tuulispäitä,\nilmakehä väreili, vuoret jylisivät, huoneet ryskyivät ja minusta tuntui\nkuin olisi asumukseni katto nostettu ja taas pudonnut paikoilleen.\nKoskemattomalta se kuitenkin näytti myrskyn jälkeen. Rajuilma raivosi\nmonessa paikassa niin kovin, että tuntureilla matkustajat eivät voineet\nriisua porojansa, vaan jättivät ne ahkioineen oman onnensa nojaan,\nitse etsien suojaa kivien ja kallioiden takana, vuorenrotkoissa ja\njyrkänteissä, joissa heidät lumi äkkiä peitti. Ne lappalaisteltat,\njotka olivat pystytetyt aukeille tuntureille, lutistuivat ja vierivät\nmyrskyn mukana tahi peittyivät lumeen. Vaatteet ja ruoka-aineet,\njoita säilytettiin lappalaisten n.s. lavoilla heidän asuntojensa\nläheisyydessä, joko kokonaan hävisivät tai löytyivät vasta suuren\netsimisen jälkeen. Paimenten jättämät porot hajaantuivat pitkin\nmantereita. Joen varrella ja kirkonmäellä olevien hirsirakennusten\nkatot turmeltuivat pahasti. Jopa kirkko ja pappilan ulkohuoneetkin,\njotka kuitenkin olivat lujemmin rakennetut kuin kalastajalappalaisten\ntuvat, vahingoittuivat, ja asuntoni oli, sananmukaisesti, haudattu\nlumeen räystääseen saakka. Lumi oli nyt mainiona suojana akkunoille,\njotka myrsky kaiketi olisi muutoin särkenyt, kuten pari kertaa oli\ntapahtunut edeltäjäni aikana, jonka tähden suurien ruutujen sijaan\noli pantu pieniä. Aamulla oli oven edessä 4 1/2 kyynärän korkea\nlumipenkere, joka minulta sulki ulospääsyn, vaikka ovi oli sisäänpäin\navattava. Satunnaisesti oli luonani vieraana entinen kauppias Balk,\njättiläiskokoinen mies ja vielä 50 — 60 vuoden ikäisenä väkevä kuin\nHerkules. Hän piti asiaa leikintekona. \"Olen\", sanoi hän, \"enemmän kuin\n30 vuotta elänyt Lapissa ja olen tottunut tämmöisiin pilajuttuihin.\"\nHeti tarttui hän suureen rautalapioon ja rupesi sillä luomaan lunta.\nPyryilmana lensi kuiva lumi mahtavan miehen jättiläiskäsivarsien\nheittämänä, eikä kestänyt kauvankaan, ennenkuin hän oli kaivanut\naukon, jonka kautta hän hikisenä ja vähän hengästyneenä viskasi lapion\npalvelijalleni, sanoen hänelle: pidä lopusta huolta! Moiset kinokset,\nsanoi hän, eivät ole harvinaisia niillä paikkakunnilla, joissa hän oli\nelänyt. Useat lappalaiskodat peittyivät lumeen. Siten oli suljettuina\n2 1/2 vuorokautta neljä, kalastajalappalaisen Antti Lemetinpoika\nLillen lasta pappilan läheisyydessä, syystä että ovi oli ulospäin\navattava. Vanhemmat olivat matkustaneet Varankiin hankkimaan elatusta,\nja ne niukat ruokavarat, jotka jätettiin lapsille, olivat lasketut\nriittäviksi siksi, kun vanhemmat palaavat. Mutta rajuilma viivytti\nheidän tuloansa määrättynä aikana. Eräs toimekas lappalainen, Juho\nJuusonpoika Klockar, joka tiesi vanhempien matkasta, kulki vähän aikaa\npyryilman jälkeen Utsjoen laakson kautta, palaten tunturiseuduilta.\nHänellä oli runsaasti ruokavaroja ja hän teki nyt pienen mutkamatkan\nkäydäksensä Lillen kodassa katsomassa miten lasten laita oli ja\nantaaksensa niille apua. Päästyään paikalle ei näkynytkään mitään\nkotaa, oli vain suuri lumivuori kodan paikalla. Hän rupesi tutkimaan\nlumikinosta, löysi kodan ja sai räppänästä puhutelluksi lapsia, jotka\njo pari vuorokautta olivat olleet ilman tulta ja ruokaa. Hän loi heille\naukon, mistä päästä ulos, ja jätti heille runsaasti ruokaa. Eihän\nmoiset rajuilmat kuulu arkielämään, mutta harvinaisinakin ne kuvaavat\nLapin oloja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvoin sattuvia tapauksia Lapissa on veronkanto markkinapaikoilla.\nTavallisesti lappalaiset suorittavat veronsa kun nimismies käy heidän\nluonansa, tahi kun satunnaisesti tapaavat nimismiehen. Näin selitti\nminulle nimismies Högman: \"En ole moneen vuoteen pitänyt ylöskantoa\nmarkkinoilla, mutta tällä kertaa olen monien ulkomaalaisten tähden\ntahtonut antaa sille suuremman juhlallisuuden ja arvon.\" Tämmöisen\njuhlallisen veronkannon Högman siis suoritti kynttilänpäivän\nkokouksessa helmikuulla vuonna 1825. Väkeä oli runsaasti ja sen\njoukossa kainulaisia ja lappalaisia Norjan puolelta. Maanantaiaamuna\nhelmikuun 7:nä päivänä ennusti kirkas aamunkoitto kaunista päivää,\nja aurinko nousikin erittäin ihanana. En ollut pariin päivään käynyt\nulkona, koska olin ollut ahkerassa kotityössä rahvaan kanssa. Nyt\nen mitenkään tahtonut olla käymättä raittiissa ilmassa nauttiakseni\nensimäisestä auringonpaisteisesta päivästä. Väkikään ei ollut lähtenyt\npois, sillä Högman oli täksi päiväksi kuuluttanut veronkantonsa.\nUtsjoella oloni aikana ei kruununvouti ollut seudulla käynyt. Vaikka\nolin veron maksusta vapaa, lähdin kuitenkin kantopaikalle, Högmanin\nkirkkotuvan luo, sillä olin halukas katselemaan tätä juhlallisuutta.\nTupa oli sangen ahdas, sentähden ukko oli tantereelle laittanut\npöydäntapaisen, jonka taakse hän oli asettunut istumaan jakkaralle,\nselkä seinää vastaan. Koko lappalaisrahvaan ympäröimänä hän siinä istui\nleveäsankaiset silmälasit nenällään, puettuna, ei kuten tavallista\nporonahkaiseen turkkiin, vaan siniseen takkiin, ja edessänsä pöydällä\nkruununvoudin allekirjoittama veroluettelo. Toimitus sai siten\njonkinmoisen virallisen komeuden. Hän tutki tarkoin rahojen leimaa,\nkasvojen ilme oli mahtipontinen ja liikkeet arvokkaat, mutta kun\njokunen tarjosi hopeariksin, kävi katse leppeämmäksi. Rahanlasku on\ntäällä norjalainen. Vähin maksu on yksi orti, noin 24 killinkiä.\nMieliala yleisössä oli hilpeä, etenkin kun astui esiin Juho Juhonpoika\nWasse, jota tavallisesti kutsuttiin \"puolentaalarin Jonnaksi\".\nSyy tähän nimitykseen oli se, että hän puolen taalarin pestistä\noli suostunut toisen miehen puolesta lähtemään sotapalvelukseen\nWuoreijan linnaan. Nyt hän oli taksoitettu 48 killingistä, siis\npuolesta taalarista. Kun hän kysyi paljonko hänen tuli maksaa, katosi\nnimismiehen vakavuus kerrassaan. \"Tottahan sen tiedät, puolitaalaria\nsinun tulee maksaa\", vastasi arvokas toimittaja hymyillen. Kun\nlappalaiset huomasivat, että itse kruununnimismies hymähti, rupesivat\nhekin ilveilemään. Toiset huusivat, että puolitaalaria oli Jonnalle\nliian vähän, toiset että se oli liian paljon, ja taas toiset, että\npuolitaalaria oli ihan paikallaan. Tässä nauraessa sattui pöytä\nkaatumaan, sillä kun oli vain yksi jalka. Lumi oli kuitenkin tallattu\nniin kovaksi, että helposti saatiin kootuksi sekä paperit että rahat.\nKello 11 e.p.p. oli toimitus suoritettu loppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuussa 1827 oli Inarissa tavallista juhlallisemmat häät\nnimismies Högmanilla. Hänen tyttärensä naitettiin varakkaalle\ntunturilappalaiselle ja saapuvilla oli Inarissa niin harvinaiset\nvieraat kuin kruununvouti ja tuomari. Siitä syystä nimismies\ntoimittikin pienet kemut. Ne pidettiin käräjähuoneessa, jonne\npariskuntakin vihkimisen jälkeen vähäksi ajaksi saapui. Sekä\nmorsiamelle että sulhaselle tarjottiin ryyppy. Selvästi huomasi\nmiten äsken naidut olivat hämillään, jonka vuoksi nimismies,\nesitettyänsä onnittelumaljan heille, käski heitä lähtemään kotia ja\nviettämään yönsä hänen asunnossaan. Mutta tuomari halusi nähdä miltä\nmorsiushuone ja morsiusvuode Lapissa näyttivät, ja kun Högmankin\narveli, ettei morsiuspari siitä vielä tulisi häirityksi, vei hän\nmeidät sinne. Mutta huoneessa olikin pimeä. Högman astui kuitenkin\nsisään, viritti kynttilän ja pyysi meitäkin sinne. Huone oli tyhjä.\nPäresoihtu kädessään hän lähti ulos ja palasi hetkisen jälkeen,\nviitaten meitä seuraamaan. Nuori pariskunta oli laskeutunut makuulle\ntuvan ulkopuolelle, seinän ja suuren lumikinoksen väliin, ilman\nmuuta vuodetta kuin lumi, johon olivat panneet lappalaiskintaansa\npäänalukseksi. Heidän rauhallista untaan ei tahdottu häiritä.\nPäresoihtu sammutettiin kinokseen, ja kuun valossa tuomari ja me muut\nkatselimme näitä vaatimattomia aviopuolisoja, jotka olivat todistuksena\nsiitä, miten vähän tarvitaan onnellisena ja tyytyväisenä olemiseen.\n— Semmoinen oli se morsiusvuode, jonka tuomari sai Lapissa nähdä, ja\nsyvästi liikutettuina me poistuimme.\n\nNuori morsian oli jo täydellisesti lappalaistunut, joka ei olekaan\nharvinaista semmoisten virkamiesten jälkeläisille, jotka ovat täällä\nkuolleet, jättäen lesket ja lapset niin köyhään taloudelliseen tilaan,\nettä siirtyminen on mahdoton. Morsian oli mainion Maria Garvoliuksen\npojantytär. Tämän muisto oli Lapissa tavallista rakastetumpi ja\nkunnioitetumpi. Hänestä kuulin jo lapsuudessani, että hän miellytti\nkaikkia, jotka hänet tunsivat, olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia,\nja ettei ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut ja kunnioittanut.\nKuinka vaivaloiselta tuntuukaan elämä Lapin perillä jokaisesta\nsivistyneestä ihmisestä, jonka on täytynyt pitemmän aikaa olla siellä,\nvaikka hän olisi muutoin viihtynyt hyvin sen väestön keskuudessa, ja\nkuinka onkaan hän halunnut onnellisempiin seutuihin. Tämä nainen on\ntodistanut, että täälläkin voidaan ajan pitkään elää onnellisena ja\ntyytyväisenä, ja ettei talven pitkänä yönä sivistyneen seurustelun\nkaipuu ja suuremman mukavuuden vaatimus käy liian suureksi. Hänen\nitsensä ja hänen pitkällisen oleskelunsa Lapissa sanotaan olleen\naiheena Franzénin runoelmalle: \"Emelie eli ilta Lapissa\".\n\nMaria Garvolius oli Siikajoen rovastin Jaakko Garvoliuksen tytär. Hän\noli kasvatettu Tukholmassa, jossa hän joutui naimisiin tukkukauppias\nKlaus Althinille. Jonkun vuoden perästä jouduttuaan leskeksi, hän\nmeni uusiin naimisiin Turun yliopiston dosentin David Erik Högmanin\nkanssa. Leivättömänä dosenttina hän päätti, huolimatta sananlaskusta:\n\"ei pidä Lapista leipää hakea, ja Luodosta ja Kajaanista ei vielä ole\nkukaan palannut\", etsiä leipäänsä Lapissa, ja hänet nimitettiin Utsjoen\nkirkkoherraksi. V. 1766 hän lähti pitkälle matkalleen puolisoineen,\njoka oli kasvatettu ja elänyt Ruotsin pääkaupungissa, kaukaiseen\nPohjolaan. Vaalisaarnamatkalla Siikajoelle, siis vaimonsa nuoruuden\nkotiin, Högman kuoli 1781 Oulussa. Vaimo odotti viikkoja, odotti\nkuukausia miehensä palaamista, kunnes hän vihdoin, seitsemän kuukautta\nmiehensä kuoleman jälkeen, sai tietää olevansa leskenä. Peläten että\nhänelle 8 köyhän turvattoman lapsen kanssa kävisi vaikeaksi hankkia\nelatusta isänmaassa, hän rakennutti itselleen tuvan Utsjoen kirkon\nlähelle ja päätti siellä elää loppu ikänsä. Nöyryydellä hän kesti kovan\nkohtalonsa.\n\nLeskenä ollessaan sai hän tunturiseuduilla vaeltavia norjalaisia\nlähetyssaarnaajia silloin tällöin saarnaamaan Utsjoen kirkossa ja\nmuutoinkin palvelemaan täkäläistä seurakuntaa, sen ollessa ilman\npappia. Hän ei ollut pelkästään lastensa äiti, vaan niiden ainoa\nturva ja vaalija. Takassa palavan liekin ääressä, joka pimeänä\naikana oli hänen ainoana valaistuksenaan, hän lastensa ympäröimänä\nompeli itselleen ja niille vaatteita siitä kankaasta, jota hän itse\noli kutonut omista kehräämistään langoista. Saman tulen ääressä hän\nvalmisti perheen aterian niistä kaloista, joita vanhemmat lapset\nolivat tuoneet läheisestä järvestä, tai riekoista, jotka olivat heidän\nansoihin tarttuneet.\n\nEräänä pimeänä talvi-iltana, hänen istuessaan lapsiensa ympäröimänä,\nhuudahti yksi niistä: \"Äiti! vieraita tulee, kuulen poronkellonääntä\".\nTietystikin lapset juoksivat ulos, tiedustelemaan, ketä oli tulossa.\nÄiti yksin, nuorin lapsi sylissään, jäi tupaan ja asettui akkunan\nviereen katselemaan tulevia. — Toinen lapsi toisensa perässä tuli\nsisään ilmoittamaan, että matkustajat olivat \"meidän ihmisiämme\",\nja vanhin tytär tietää mainita, että yksi siellä ulkona puhuu\nruotsia. Äiti kiirehtien asettaa rukin syrjään ja virittää kynttilän.\nArvattavasti he tulevat Suomesta, hän sanoi, ja käski vanhinta\ntytärtään Loviisaa menemään vieraita vastaanottamaan. Loviisa lähtee,\nasettuu pulkan ääreen, niiaa miten osaa, mitään sanomatta, sillä\nlappi oli ainoa kieli, jota hän oikein osasi. Äiti sillä välin astuu\nkynttilä kädessä porstuaan ja sanoo vieraat tervetulleiksi. Mutta\nkuinka hän hämmästyykään, kun hän huomaa toisen matkustajista olevan\nentisen ihailijansa, joka kiittäen ystävällisestä kutsusta samassa\nastuu porstuaan, ulkomuodoltaan ja esiintymiseltään tosin melkoisesti\nmuuttuneena. Entinen ihailija oli maisteri Heikki Sund, äsken nimitetty\nUtsjoen kirkkoherra. Nuorempana oli hän kosinut Mariaa, mutta vaikka\nHögman silloin pääsi etusijalle, oli Sund yhä häneen kiintynyt. Tästä\nvastoinkäymisestä hän kuitenkin oli siksi pahoillaan, että päätti pysyä\nnaimattomana koko elinaikansa. Mutta kun Maria nyt oli leskenä ja\njäänyt Lappiin päätti Sund luopua edullisesta kappalaisen virastansa\nKemissä, haki ja sai silloin avoinna olevan kirkkoherranviran\nUtsjoella, johon hän nyt oli saapunut. Sanotaan, että hän vielä\nsamana iltana kun hän tuli toisti entisen pyyntönsä, johon turvaton\nleski nyt ilokyynelin suostui ja kiitti Jumalaa, joka oli hänelle ja\nhänen lapsilleen avun lähettänyt. Onnellinen vaikka jo ijäkäs ylkä\noli varmuuden vuoksi, ja jotta ei syntyisi esteitä, tuonut muassaan\npapin, sittemmin Kuivaniemen pitäjänapulaisen Isak Snellmanin, joka\nsekä kuulutti avioliittoon vanhan morsiusparin, että yhdisti heidät\nkirkon siteillä. Hääpäivänä oli morsian puettu samaan Tukholmassa\nvalmistettuun pukuun, jossa hän 20 vuotta sitten oli morsiamena\nseisonut. Tätä morsiuspukua, jonka vertaista tietysti ei oltu Utsjoella\nennen nähty, pidettiin siellä ihmiskäden suorittamana ihmetyönä. Paitsi\nnaispuolisia vieraita oli häihin kutsuttu useimmat isännät Utsjoelta\nja Inarista, ja ani harva oli jäänyt tulematta tähän tilaisuuteen,\njossa arvossa pidetty Maria oli sekä morsiamena että emäntänä. Tila\nei myöntänyt kaikkien olla yhtaikaa huoneissa, jonka tähden tarjoilu\nkauniina talvipäivänä oli osaksi suoritettava taivasalla. Sekä miehet\nettä naiset kiittivät Jumalaa ja äsken vihittyjä, sekä iloitsivat kun\ntaas saivat rakkaan pastorinlesken pappinsa rouvaksi. Snellman, joka\noli tullut tänne vihkiäksensä hyväntekijänsä ja kasvatusisänsä, jäi\ntänne kahdeksi vuodeksi apulaiseksi, ja sai palkinnoksi vanhimman\ntyttären, jonka jälkeen hän lähti Lapista. Kunnianarvoisa isäpuoli\nantoi lapsille sekä kodissa että koulussa parhaan opetuksen, mikä\npapille Utsjoella on mahdollinen antaa. Näistä kahdeksasta lapsesta\nei jäänyt Lappiin kukaan muu kuin vanhin poika, joka, elettyään\nenemmän kuin 10 vuotta kaupungissa, palasi tänne mieltymyksestä\nlappalaiselämään ja lappalaistyttöön, jonka hän nai. Hän elää täällä\nlappalaisen tavoin, ja kasvattaa lapsensa lappalaisiksi. Hänen\ntyttärensä, eli Maria Garvoliuksen pojantytär, oli nyt vihitty morsian.\n\nKolmannen miehensä kanssa eli arvossa pidetty rouva täällä vuoteen\n1793, jolloin mies sai Iin kirkkoherran viran ja muutti sinne sekä\nkuoli Iissä 1797. Leski lienee aina sanonut että onnellisimmat päivänsä\nolivat Utsjoella. Nuorin tytär joutui naimisiin Kuusamon kirkkoherran\nEero Castrénin kanssa. Äiti oli kyllä kolmannen miehen kuoltua varakas\nleski, mutta ilolla hän muutti tyttärensä kanssa kolkkoon Kuusamoon,\njossa onnellisena eli viimeiset vuotensa, kunnes 1808 päättyi hänen\nvaiherikas elämänsä.\n\nMaria Garvolius on kaunis esimerkki siitä, kuinka jalo ja altis luonne,\njonka sivistys ei ole kiero, saattaa tottua elämään maassa, jossa ei\nlöydy mitään keinotekoista sivistystä, jossa pisin yö kestää yli kaksi\nkuukautta, jossa linnut ja muut pienet eläimet useinkin jähmettyvät\nja kuolevat viluun, jossa usein puuttuu elämän yksinkertaisimmatkin\nmukavuudet, jossa pitkät syysillat masentavat mielen, ja jossa\ntalvisin ainoastaan silloin kun kuunvalaistus tekee päivän ja yön\nyhdenvertaisiksi rohjetaan lähteä kodista ulommaksi; mutta jossa\ntoiselta puolen ei tiedetä pahansuonnista, kateudesta, vihasta tai\nihmisten väkivallasta, jossa toinen ihminen ei riitele toisen kanssa,\nja jossa harvoin kuullaan luonnon niukkaa kättä valitettavan.\n\nHänen vanhimmalla pojallaan, nimismies Högmanilla, oli hänelläkin\nmonivaiheinen elämänura. Isänsä kuollessa hän oli vain kymmenvuotias.\nHäntä opetti ensin kodissa isäpuoli, mutta vähällä menestyksellä,\nja senjälkeen osaksi yksityisopettajat, ja osaksi luki hän Tornion\nkoulussa. Sielläkin hän edistyi hitaasti, jonka, vuoksi hänet\nlähetettiin Tukholmaan, ja pantiin puusepänoppiin. Tässä ammatissa,\njohon hän jo lapsena osoitti sellaista taipumusta, että hän äidin\ntupaa rakennettaessa otti tehokkaasti työhön osaa, hän siihen määrään\nedistyi, että hän oli monia kumppanejansa etevämpi. Oltuansa vuoden\nTukholmassa, jossa häntä, koska hän oli roteva ja kaunis mies,\ntuontuostakin koetettiin pestata sotaväkeen, hän halusi takaisin\nkotimaahan, johon palasikin, ja pääsi parin vuoden päästä apulaiseksi\nkauppaliikkeeseen Torniossa. Siihen häntä pidettiin erittäin pystyvänä,\nkun hän tunsi Lapinmaan, jonne Tornion kauppamiehet siihen aikaan\nmöivät melkoisesti tavaraa, ja jonne he sentähden usein tekivät\nkauppamatkoja. Hän hoitikin isäntänsä asioita siksi hyvin, että hän sai\nsiihen aikaan tavattoman korkean palkan, 150 hopeariksiä. Myöhemmin hän\noli useita vuosia pehtorina Kengiksen rautatehtaalla Länsipohjassa.\nTalvella 1800, kun hän kauppa-asioissa oleskeli Utsjoella, hän kihlasi\nvarattoman lappalaistytön ja nimitettiin Utsjoen nimismieheksi 10\nriksin vuosipalkalla. Tätä virkaa hän hoiti 30 vuotta. 1830 hän sai\nvirkaeron ja 85 hopearuplan eläkkeen. Edellämainitun vaimonsa kanssa\nhänellä oli kuusi lasta, nyt kaikki täysikäisiä ja useimmat naimisissa.\nVanhin pojista rupesi isän suostumuksella 18 vuotiaana minulle\nrengiksi. Hän oppi kirjoittamaan, oppi suomea ja vähän ruotsia, ja\notettiin lappalaisten pyynnöstä katekeetaksi Utsjoelle, jota tointa hän\nhyvin hoiti.\n\nLeskeksi joutuneena Högman nai uudestaan, nytkin lappalaisnaisen, jolle\nniinikään syntyi useita lapsia. Sekä nämä että lapset ensimäisestä\navioliitosta puhuvat yksinomaan lappia, ja ovat kaikki lappalaisiksi\nkasvatetut. Yksi Högmanin veljistä asuu etelä-Ruotsissa. Hän on\nlaivankapteeni ja johti muun muassa 1830 erästä laivaa Austraaliaan,\njoka oli ensimmäinen retki, mikä Ruotsista tehtiin tuohon kaukaiseen\nmaahaan. Kun tämä veli halusi saada yhden tahi pari hänen pojistansa\nluoksensa, hankkiaksensa heille kasvatusta, vastasi Högman, että\nhänellä, muistaen kuinka paljon lapsi oppimisen aikana saa kärsiä,\nei ollut sydäntä suostua veljen tarjoukseen; \"ja sitä paitsi en suo,\nettä lapsistani tulee puolioppineita; sillä puolioppinut tuntee aina\npuutteensa, mutta sitä ei huomaa se, joka ei ole mitään oppinut; ja\nuskon että lapsistani tulee onnellisia lappalaisia, kunpa vaan eivät\npääse tilaisuuteen oppia enemmän kuin mitä semmoiset tarvitsevat.\"\n\nOnnettomuudeksi hänen molemmat vaimonsa olivat niitä lappalaisnaisia,\njotka eivät synnyttämisen jälkeen toivu, ennenkuin taas ovat raskaina.\nSiinä raihnaudentilassa ovat he olleet siksi heikkoja, etteivät\nole voineet olla liikkeessä. Semmoisissa ja muissa vastahakoisissa\noloissa hän on pysynyt iloisella mielellä ja hellästi hoitanut\nsairaita vaimojaan. Kaksi kertaa hän on tulipalon kautta menettänyt\nomaisuutensa. Nyt hän on taas, paikallisiin oloihin katsoen,\ntoimeentuleva mies, ja omien sanojensa mukaan hän säilyttää säästöjänsä\nkovana rahana vuorissa, jossakin paikassa, jonka tietää ainoastaan\nhän ja hänen vaimonsa. Mutta varallisuudestaan huolimatta hän\npienestä palkkiosta ottaa rakentaaksensa lappalaisille hirsihuoneita.\nSamoin on hän omin käsin rakentanut oman asuntonsa siihen kuuluvine\nulkohuoneineen. \"En harrasta mitään\", sanoi hän, \"niin lämpimästi, kuin\nettä lappalaiset vapautuisivat varsin epämukavista ja epäterveellisistä\nturvekojuistaan, jotka ovat omiansa ainoastaan eläimille, ja\nsaataisiin näistä hökkeleistä ihmisasuntoihin\". Tässä kauniissa ja\nihmisystävällisessä tehtävässään hän onnistuikin niin hyvin, että noin\nneljästäkymmenestä kalastajalappalaisesta, joita on Utsjoella, ainakin\n30 talvisin asuu hirsirakennuksissa, vaikka pitävät turvekojunsa\nsuvisin sopivampina, koska kuumuus hirsihuoneessa on heille liian\nrasittava. Tätä nykyä kykenee jo moni lappalainen itse rakentamaan ja\nsisustamaan asuntonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten lukija tietää kävi minun luonani sivistyneitä norjalaisia joskus\nuseitakin vuodessa. Kotimaasta sitä vastoin olin saanut vastaanottaa\nani harvan. Vuosi 1826 oli siinä kohden onnellisempi, sillä silloin oli\nminulla ilo nähdä useita matkustavia maamiehiäni täällä pohjoisessa.\nEnsin saapunut, valtioneuvos Sjögren, ilahutti minua seurallaan\nsuurimman osan tammikuuta. Heinäkuussa saapuivat ylimaanmittari Berger,\ntaloustirehtööri Ekström ja postimestari Hildebrandt. Heillä oli\ntehtävänä olla osallisina rajanjärjestystyössä Norjaa vastaan, ja piti\nheidän sitä varten tavata Kolmesoivve-Maddakietsassa rajakomisarjukset,\njotka olivat everstluutnantti Galemin Venäjän ja everstluutnantti\nMejlender Norjan puolesta. Mainittujen rajakomisarjusten piti sen\nohessa korkeiden valtojen kesken jakaa n.s. \"faellesmaa\", yhteismaa,\njota kumpikin valtakunta ennen muinoin omakseen vaati, mutta Kuolan\nviranomaiset pitivät kuuluvana yksinomaan Venäjälle. Työ oli aljettava\njo v. 1825, mutta sattui esteitä, jonka vuoksi vasta 1826 ryhdyttiin\ntositoimiin, joita jatkettiin vielä 1827, mutta ottamatta huomioon\nmeidän lappalaisten oikeutta kalastamiseen Jäämeren rannikolla. Suomen\nlappalaiset suljettiin pois merestä, jossa niiden esi-isät, kuten\ntiedetään, ovat 400 vuotta kalastelleet. Tämän oikeuden oli heille\nvahvistanut suuriruhtinas Vasili kirjeellä, päivätty Moskovassa\nheinäkuussa 1517, josta Vuoreijan lääninkonttorissa löytyy näinkuuluva\nkäännös:\n\n\"Suurivaltaisin Herra Vasili Jumalan armosta kaikkien Ryssien tsaari ja\nherra y.m. — — — Minä suurivaltaisin herra olen armossa säätänyt, että\nkun meidän verovoutimme saapuvat lappalaisten luo Lapissa kantamaan\nmeidän verojamme, silloin tulee toisen voudeistamme käydä Kantalahdessa\nja Babinitsassa ja Lottoserissa ja Sunielissa ja Newdamassa ja ylisessä\nInarissa ja Utsjoella ja Vuoreijassa ja Norjan seudussa — — — Niinikään\nolen armossa suonut heille järvirantaa Patsjoesta Umbaan saakka; tällä\nheidän rannallaan älkööt rohjetko kalastaa tai elinkeinoa harjoittaa\nkarjalaiset, nowgorodilaiset tai ruotsalaiset tai kukaan muu.\"\n\nMutta kun rajaa nyt käytiin järjestämään, ei kukaan valvonut Suomen\nlappalaisten oikeutta; ja kun minä komisariuksille huomautin, että\ntämä oikeus oli rajankäynnissä huomioon otettava, vastattiin minulle,\nettä niiden oikeus ei nyt tule kysymykseen. Kun lisäksi muistutin,\nettä heidän ikivanha oikeus Jäämeressä kalastamiseen toki olisi\npysytettävä, vastattiin: \"pitäkööt sen sitten\". \"Se olisi kuitenkin\notettava pöytäkirjaan\", minä intin, mutta sain vastaukseksi: \"siitä ei\nole meille annettu mitään ohjeita\"; ja sillä sitten oli päästy tuosta\ntärkeästä ja raskaasta kohdasta rajankäynti kysymyksessä.\n\nSilloiselle ministerivaltiosihteerille, paroni R.H. Rehbinderille\nlähetetyssä kirjeessä, johon liitin \"kertomuksen Utsjoen pastoraatin\nnykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi\", olin jo v. 1822,\npelastaakseni tämän tunturikansan oikeuden, huomauttanut hänelle Norjan\npyrinnöistä saada muka vanhan nautinto-oikeuden perustuksella herruuden\nsillä kapealla rannikolla, joka on Arkangelin läänin luoteisin osa,\nja jonka luovuttamisesta Norjalle on seurauksena Suomen ja Venäjän\nLapinmaan riutuminen.\n\nKun mainitsen, että posti saapui heinäkuun 15 päivänä ensi kerran\ntänä vuonna (1826), pitävät ne, jotka saavat sen joka viikko, ehkä\nsitä vähäpätöisenä muistiinpanona. Mutta minusta karkoitti ilo ja\nuteliaisuus unen aamuun saakka.\n\nHeinäkuun 25 p:nä, joka oli kaunis ja lämmin, päätin lähteä Tenojoelle\nkatselemaan joen kulkua jyrkkien rantojenpa välissä. Tarkotuksena\noli sen ohessa käydä Aimiossa, lähellä joen suuta, jota ennen\nkristinuskontuloa käytettiin hautausmaana. Pari tuntia kuljettuani\nsaavuin paikalle ja ihailin seutua sekä joen tyyntä kulkua. Silloin\nnäin veneen, jota sauvottiin ylöspäin. Siis ihmisiä; onpa hauska tavata\nheitä. Myöskin yläpuolella näin veneen, ja molemmat laskivat maihin\nsiihen paikkaan, jossa seisoin, soutajat kun olivat jo kaukaa minut\nhuomanneet ja tunteneet. Tässä olisi paljon sopivampi ja hauskempi\npapin asua, sillä täällä on pitkin suvea liikettä, ja kaduin, etten\nollut tänne hankkinut itselleni suviasuntoa, johon lappalaisetkin\nolivat minua kehoittaneet; mutta nyt se oli myöhäistä. Syynä miksi\npappilaa ei rakennettu tänne sanottiin olevan sen, että porolaidun ja\nmetsä on parempi Utsjoella. Nyttemmin, kun Tenojoen rannat tulevat yhä\nenemmän asutuiksi, olisi papin asunto ainakin suviaikaan sopivampi\nTenojoen kuin Utsjoen varrella. Oli jo ilta kun saavuin kotia\npenikulmia käytyäni.\n\nSeuraavana päivänä lähdin läheisyydessä olevaan Pahdanpäähän eli\nPakteoivelle, joka on jyrkkärinteinen tunturikunnas, jossa muutamia\nvuosia sitten olin luullut huomanneeni jonkinmoisen muinaisten käräjien\nistumapaikan. Täällä oli suuria 1 1/2 à 3 kyynärän läpimittaisia\nkivilohkareita asetettu piiriksi ja pieniä kiviä pantu kaltevan puolen\nalle tueksi, etteivät suuret vierisi syvyyteen. Kun ensikerran 1820\nkävin tässä paikassa en aavistanutkaan, että ihmiskäsi oli näitä kiviä\nasettanut, enkä niitä huomannutkaan ennenkuin suomalainen palvelijani\nTuisku osoitti niitä minulle, sanoen niitä paholaisen työksi. Tuisku\noli tullut muassani Rovanniemestä nikkarina, muurarina ja seppänä,\nja oli muka paljon tietävänä miehenä myös perehtynyt muinaiskansan\ntapoihin. Hän oli mies, josta saattoi sanoa: kokenut kaikki tietää,\nvaivainen kaikki kokee. Hän oli palvellut pikenttinä, lukkarina,\nseppänä, muurarina, sorvarina, nikkarina, lasinleikkaajana y.m. ja minä\notin hänet mukaani korjaamaan asuntoani. Nauroin nyt hänen tuumillensa,\nja kun hän halusi vierittää muutamia näitä kiviä jyrkänteen alla\nolevaan veteen, en sitä kieltänyt. En ymmärtänyt silloin, että tässä\nhävitin muinaismuiston, mutta olen nyt hyvilläni siitä, etten sallinut\nhänen vierittää alas enemmän kuin pari kolme näitä sammaltuneita kiviä.\nToistakymmentä oli vielä paikallaan kun lähdin paikkakunnalta. Moiset\nkivenasettamiset eivät ole harvinaisia tunturijyrkänteillä Varanki-\nja Tenovuonon seuduilla. Tunturilla Länsi-Tenossa löysin ympyrän,\njossa kivet olivat suunnattoman suuret. Niissä on monta siksi suurta,\nettei niitä saisi liikutetuiksi kymmenen hevosen voimalla, eivätkä\nmuinaismuistojen tutkijat olekaan yksimielisiä siitä, ovatko nämä\nkivimuodostukset luonnon vaiko ihmisten tekemiä.\n\nPahdanpään kivimuodostusten alapuolella, kun turvesuosta, lähempänä\nvedenpintaa, kaivoin siellä kasvavan harvinaisen kasvin, tapasin\nuseissa paikoissa syvässä turvesuon alla hiiliä, ja kun tätä sovittelin\nrahvaan perintötarinoihin, että paholainen muka muinoin oli asunut\ntässä vuoressa, ja että häntä täällä palveli joku muinainen kansa, sain\nsiitä aiheen otaksua, että tässä on ollut uhripaikka, ei kuitenkaan\nlappalaisten, vaan jonkun toisen kansan, luultavasti Gööttien, joko\nennen lappalaisia tai sen jälkeen kun ne olivat maahan tulleet. Ne,\njotka täällä tuomittiin uhrattaviksi, oli kai poltettu tai syösty\njyrkänteeltä kuiluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNukahdettuani hieman päivän ponnistusten jälkeen, herättivät minut\nyöllä 27 p. heinäkuuta vastaan tervetulleet vieraat, piirilääkäri\nDeutsch Torniosta ja hänen seuralaisensa, kaksi kasvitieteen\nharrastajaa, herrat Heikel ja Deutsch. Tohtori Deutsch matkusti\njärjestämässä rokotustointa täällä perimmäisessä Pohjolassa. Hän teki\nkuitenkin havaintoja kaikilla luonnontieteen aloilla. Sentähden, vaikka\nolinkin jo käynyt paikkakunnan korkeimmalla tunturilla, Rastekaissella,\nen voinut itseltäni kieltää huvia vieläkin tässä miellyttävässä\nseurassa käydä tällä Itä-Lapin valtavimmalla tunturilla, joka kohoaa\n2,700 jalkaa merenpinnan ja 900 jalkaa puurajan yli. Täällä tapasimme\nuseita tunturikasveja, joita ei löydy Suomessa muualla kuin Lapissa.\n\nMutta vieläkin korkeammalle, kuin missä tämä kurja kasvullisuus\nviihtyy, kohottaa tuo lappalaisten muinainen jumala otsansa. Sen\nalastomilta huipuilta, joilla ei tavata muuta kasvullisuutta kuin\nkurtistuneita sammalia, näkee pohjoisessa ja luoteessa mahtavan\nvaltameren, sekä Tenojoen toisella puolella tuon alastomuudessaan\nmuhkean Jeskaadam tunturin noin 3—4 penikulman päässä. Melkoisesti\nlähempänä on Rastekaissen kaksoissisar, Geinokaisse, jonka huippu\nkohoaa melkein yhtä korkealle merenpinnasta kuin Rastekaisse.\nPitkin vuorten alastomia rinteitä valuu joukko vuoripuroja, joiden\nkohina auringon korkeimmillaan ollessa kuuluu kovemmin kuin toisina\nvuorokauden aikoina. Alempana niiden karut rannat pukeutuvat\nviheriäiseen, ja ne kiitävät sitten tuuheiden lehtojen läpi, tuhansien\nlintujen viserrellessä, kunnes vihdoin sukeltavat Tenojokeen. Ilma\noli tyyni ja taivas selkeä. Linnut ja hyönteiset olivat nousseet aina\npuurajaan saakka, riemuitakseen ylänkömaan suvesta ja nauttiakseen\nsen alastomista vuorista ja laaksojen kauneudesta, kierrellessään\nvuoren rinteillä ja ikäänkuin ympäröiden sitä viheriöillä vöillä.\nLatjis- ja Porsanger-vuonot lepäsivät peilikirkkaina, Tenojoki\nkimalteli elohopeasuonena, joka milloin katosi kallioiden ja puiden\ntaa, milloin taas ilmaantui kiiltävine pintoineen. Sekä Rastekaissen\nettä Geinokaissen huiput ovat paksun soran ja kuutilokivien peitossa.\nJa vaikka ei näy jäkäliä eikä ruohoa, tavataan kuitenkin porolaumojen\njälkiä, porot kun lappalaisten sanojen mukaan pakenevat tänne\nporopaarmoilta suojaan.\n\nAstumiseen pallon puoliskolle — siltähän näyttää Rastekaisse\npohjoispuolelta — tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja hyviä voimia.\nSillä sauva kourassa täytyy raataa eteenpäin kallioiden lomitse\ntai niiden ylitse, laaksojen, kunnaiden ja kiemurtelevien, osaksi\nkuivettuneiden, osaksi juoksevien purojen ja ojien poikki. Vuoren\nhuipulla on pieni tasanko. Täältä silmäillessä seutua ei herää\nhymyilevän hempeyden vaan kunnioitusta herättävä ja juhlallinen\ntunnelma. Tälle tasangolle on pystytetty kolmesta päällekkäin ladotusta\nkivestä pylväs, muistoksi mainehikkaan kasvitieteilijän professori\nG. Wahlenbergin käynnistä täällä vuonna 1802. Kaksi samanlaatuista\npylvästä ovat lappalaiset sittemmin pystyttäneet, toisen minun käyntini\nelokuun 18 p:nä 1822, ja toisen rovasti Deinbollin saman kuun 19 ja\n20 p:nä käynnin johdosta. Hän oli minun kanssani sopinut yhtymisestä\ntäällä elokuun 18 p:nä, mutta matka Latjivuonosta kävikin hitaammin\nkuin oli luultu, niin ettemme toisiamme kohdanneet täällä. Ikuista\nlunta ei tavata tällä tasangolla, sillä jo talvella myrsky lakaisee\npois lumen suuremmaksi osaksi, ja loput sulaa ainakin heinäkuussa.\nSyyskuussa 1820, jolloin ensikerran aijoin astua vuoren huipulle,\nesti lumipyry sen. Silloin kuljin tunturilla useiden sylien paksun\njään yli. Matkaoppaani hakkasi jäätä usean kyynärän syvyyteen. Noin\nkorttelin syvällä huomattiin pieni railo, josta näkyi että jääkerros\noli lisääntymässä ja karttui uusilla kerroksilla. Pari tänne eksynyttä\nperhosta oli ainoat elävät olennot täällä. Omituista oli nähdä\npilvien, kun eivät jaksaneet nousta vuoren yli, sijoittuvan ikäänkuin\nlumivaippoina vuoren kylkiin, ja suuremmoista nähdä ja kuulla miten\nlumivyöryt ukkosen pauhinalla syöksyivät kuiluihin. Pieni lampi,\njonka luona kävin elokuun 18 p:nä 1822, oli puoleksi jään peitossa,\nja minulle sanottiin, ettei se puoli koskaan sula. Mutta sittenkin\noli siinä kaloja, kuten tavallisesti pienimmissäkin tunturijärvissä,\nsemmoisissakin, jotka suvilla kuivuvat. Kysymykseeni, kuinka on\nmahdollista että kaloja löytyy semmoisissa vesisäiliöissä, eivät\nlappalaiset tietäneet vastata muuta kuin, että niihin on kalanmätiä\ntuoneet vesi- ja muut linnut, ja että nuo pienet kalat olivat vain\nsaman vuoden sikiöitä. Mutta kun minä näissä 6 à 8 tuumaisissa\nrauduissa — muita kaloja emme täällä nähneet — huomasin jotensakin\nlujan luurakenteen ja yhdessä mätiäkin, en voinut yhtyä lappalaisten\nmielipiteeseen, vaan luulen että ainakin osa kaloista on vanhempia, ja\nettä näissä lätäköissä, jotka sitä paitsi joka talvi jäätyvät pohjaa\nmyöten, kalat tunkeutuvat jonkun vesisuonen kautta vuoreen ja tulevat\ntaas keväällä sieltä ulos. Ne olivatkin väriltään tummemmat kuin\ntavalliset tunturiraudut.\n\nTunturin juurella olivat lappalaiset muinoin palvelleet ilman jumalaa\nSaaraa eli Sahraa, jolla vielä tänäänkin luulevat olevan kyvyn saada\naikaan myrskyä ja pyryjä, jos ken rohkenee mainita tämän hänelle\npyhitetyn kallion nimeltään tai siitä puhua epäkunnioittavasti. Ja\ntäälläkin, kuten monessa Suomen seudussa, jossa löytyy korkeita\nvuoria, mainitsee taru, että Rastekaissellakin on tavattu laivan köli.\nOppaani luuli, että hänen vanhempi veljensä, jos hän olisi ollut\noppaana, olisi voinut osoittaa minulle sen paikan, missä se vielä on\nnähtävänä. Lieneekö tämä tarina yhteydessä sen kanssa, että vuorilla,\nsillä korkeudella jossa nyt tavataan ainoastaan pitkin maata matelevia\nkoivuja, voi, kuten minulle tapahtui v. 1822, noin 1700 à 1800 jalan\nkorkeudessa tavata paksuja honganjuuria.\n\nElokuun 21 p:nä ystäväni lähtivät etelään, ja minä seurasin heitä\nInariin suvijumalanpalvelusta pitämään. Ensi yösijamme saimme\nlappalaiskodassa, jonka ovi oli vain 1 1/2 kyynärää korkea, ja siellä\nsaimme ankarasti taistella hyttysiä vastaan.\n\nKylläpä onkin Lapissa runsaasti hyönteisiä, joita kauniina suvipäivinä\nvoi nähdä niin sakeassa, että ne, sananmukaisesti, pimentävät\nilman. Sääsket ja paarmat ovat sekä ihmisille että elukoillekin\ntuskallisimmat. Siitä huolimatta odotetaan halulla niiden tuloa\nkeväisin, ja kyllä niitä kauvemminkin pidettäisiin, sillä niiden tulo\nennustaa suvea ja niiden lähtö syksyä. Poropaarma, ampiaisen kokoinen,\nkiusaa ainoastaan päiväpaisteessa niitä vastaan turvattomia poroja. Kun\nilma on pilvinen, ei niistä tiedetä. Mutta heti kun aurinko paljastuu\nkuuluu niiden surina, ja yksi ainoa paarma riittää jo kauhistuttamaan\nkoko porolauman. Niitä on kahta lajia. Toinen laskee munansa poron\nselkään, läpeen, jonka se takapuolessaan olevalla pistimellä kaivaa\nkullekin munalle erikseen. Toinen laji laskee munansa poron sieramiin.\nNäiden itikoiden kiusaamina porot pakenevat Jäämeren rannoille tai\ntunturivuorille, tahi myös ankarasti savuavien nuotiotulien ääreen.\nPaarmojen kiusaamina kotielukat laihtuvat, lehmät ehtyvät, ja karvaton\niho ajettuu. Lappalainen niitä sietää, ylistäen suvea. Uutisasukas\nvoitelee kasvonsa pikiöljyllä, kun sitä on, mutta hänkin on hyvillään\nniitä nähdessään; sillä niin kauvan kuin niiden surinaa kuuluu on\nhänellä hyvä heinäilma ja hyvän vuoden toivo.\n\nJouduttuamme Petsikkotunturille rupesi jo hämärtämään ja satelemaan,\njonka tähden yövyimme tunturilla, ilman tulta, kun puita ei näkynyt.\nYöllä kuitenkin selkisi, ja vaikka kosteus oli tunkeutunut ruumiiseen\nnousimme aamulla terveinä. Aamu oli viileä ja hyttyset olivat\nkadonneet. Tietä parhaiten tunteva lappalainen pantiin oppaaksi.\nHänen jälessään piti meidän kulkea, ja muut lappalaiset seurasivat\nkummallakin puolellamme ja takanamme. Kaikki pitivät meistä huolta\nkuten silmäterästään, ja tulimme ajatelleeksi, että lappalaiset olivat\nmeidät asettaneet kuten Ranskan kenraali Friant sotaväkensä Egyptin\nretkellä kun vihollinen äkkiarvaamatta hyökkäsi sen kimppuun ja hän\nkiireesti komensi: \"Divisiona neliöön, aasit ja oppineet keskustaan\",\nvaikka emme juuri tahtoneet lukeutua kumpaankaan lajiin. 24:nen\npäivän iltana saavuimme Martti Pietarinpoika Paadarin asuntoon. Hänen\nkotansa oli isompi kuin tavalliset kodat ja tuntui hyvältä siellä\noleskeleminen. Ainoastaan kolme lasta oli kotona, kun vanhemmat olivat\nkalastamassa. Vanhin lapsi, 15 vuotias tyttö, otti meidät vierainaan\nvastaan. Hänen aitassaan ei ollut muuta kuin kuivaa kalaa. Joku verkko\noli hänelle jätetty, ja niillä hän sai muutamia kaloja, joita hän\npettuun sekoitettuina keitti velliksi. Paitsi 10 lammasta ei perheellä\nollut yhtään elukkaa. Vaikka lähimpään naapuriin oli useita penikulmia,\neikä tyttö ollut moneen viikkoon nähnyt muita ihmisiä kuin pienet\nsiskonsa, oli hän iloinen ja puhelias, eikä pelännyt harvinaisia\nvieraitaan, kun hän tunsi minut. Kun häneltä kysyttiin oliko ikävä,\npiti hän sitä kummallisena kysymyksenä; mikä ikävä olisi, kun on\nkotonaan ja on ruokaa. Lähdimme taas matkaan. Mutta tohtori Deutsch\noli vilustunut ja sairastui eräässä lappalaiskodassa. Hän vakuutti\nkuitenkin suoriutuvansa vuorokaudessa, ja saattoihan luottaakin niin\ntaitavan lääkärin lausuntoon; mutta sangen levottomalta minusta tuntui,\nkun minun täytyi lähteä, joutuakseni määrättyyn kirkkokokoukseen ja\njättäen siten sairaan ja hänen kumppaninsa. Inarissa tapasimme taas\ntoisemme, tohtori kokonaan terveenä. Hän on kaiketikin ensimäinen\nlääkkeillä varustettu oppinut lääkäri, joka ikinä on ollut näillä\nseuduilla. Jokainen, joka luuli itsessään tuntuvan vähintäkin vammaa,\ntahtoi päästä hänen puheilleen. Mutta kun useimmat potivat leiniä\nja luuvaloa — yhdessä oli pitaali — niin ei apu ollut mahdollinen.\nHyvälle lääkärillemme, joka oli matkasta uupunut, olisi kyllä lepo\nollut tarpeellinen, mutta lakkaamatta kulki vain avunetsijöitä.\nSäälien tohtoria annoin soittaa kelloja rukoukseen jo kello 9, vaikka\nmuulloin soitetaan sunnuntain iltana vasta klo 10. Sen jälkeen kaikki\nlähtevät levolle. Tohtoriin, vaikkakin hän oli musikaalinen, vaikutti\nvoimakkaasti Inarilaisten kirkkoveisuu. Hän sanoi siitä jo kuulleensa\nennenkin, mutta ei ollut uskonut, että tämä luonnollinen kyky oli\nheillä niin suuri ja äänet niin kirkkaat ja taipuvaiset. Hän kuuli\nsatoja ääniä ja hänestä se tuntui yhdeltä. Taide ei voisi, sanoi\nhän, saada sitä täydellisemmäksi ja sopusointuisemmaksi. Eikä hän\nlaiminlyönyt yhtäkään rukoushetkeä Inarissa.\n\nKun lappalaiset tiistaina lähtivät, valmistautuivat rakkaat vieraanikin\nmatkaan. Minä seurasin heitä Inarijärven yli Auveljoen suuhun,\nhedelmällisimpään paikkaan näillä seuduilla, joka sentähden on tärkeä\nkasvi- ja hyönteistieteiden tutkijoille. Täällä tapaa ensimäisiä\nkuusia, ja penikulman päässä kuusimetsät eivät enään ole harvinaisia.\nVieraitteni piti täältä lähteä etelään. Minun täytyy jäädä, kaivaten.\nTohtori laski lepäämään ja virvoitti itseänsä viinimarjoilla kuvitellen\njo olevansa etelässä. Viinimarjat ja maamuuraimet eivät kuitenkaan joka\nvuosi kypsy, mutta tänä vuonna kypsyivät Utsjoellakin. Me nuoremmat\nlähdimme tarkastamaan seutua korkeammilta paikoilta. Jätimme siis\ntohtorin suloiseen lepoon ja mietelmiinsä ja nousimme läheiselle\nkukkulalle. Sieltä näimme ihanan Auveljoen laakson aina kaukaisiin\ntuntureihin saakka, joissa joen lähteetkin ovat; ja se kaunis paikka,\njohon olimme jättäneet tohtorin, näkyi nyt pienenä täplänä tuolla\nalhaalla. Taivasta tavoittelevat tunturit, joilla talvi ja kesä jo\ntaistelivat, lähettivät meille silloin tällöin virvoittavan puuskan.\nToisella puolella näkyi tuo suuri järvi lukemattomine saarineen. Joki,\njoka sillä puolen oli leveä ja virtasi tyynenä, tosin viljelemättömien\nmutta ruohoisten ja viljelykseen kelpaavien maiden halki, kapeni\ntunturien läheisyydessä, mutta siellä olivat rannat karuja. Laskeva\naurinko pakotti meidät lähtemään paluumatkalle, ja tähtitaivas kimelsi\njo kirkkaana, kun nousimme sille korkealle kunnaalle, jolla asui\nTuomas Kyrö. Tämän uutisasukkaan vaiheet, jotka ovat kuvaavia monelle\nmuullekin samanlaiselle, ovat tässä kirjassa jo laajemmin kerrotut.\n\nVihdoin löi se hetki, jolloin täytyi erota rakkaista vieraistani.\nSydämelliset jäähyväiset sanottuansa, ja kun saattajat olivat nostaneet\nkantamuksensa selkäänsä, lähdettiin. Katselin herkeämättä niin kauvan\nkun heitä näkyi, mutta kun ei enään näkynyt muuta kuin korkeat hongat,\nryhdyin minäkin alakuloisena jatkamaan matkaani pohjoiseen, ja saavuin\nUtsjoelle syyskuun 11 p:nä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlivathan vieraat, etenkin semmoiset kuin äskenmainitut, ylen\nharvinaisia. Mutta jokainenkin vaihtelu yksinäisyydessä pysyi kyllä\nmieluisassa muistossa.\n\nNiinpä kun joulukuussa 1826 yksinäisyys tavallista raskaammin painoi\nmieltäni ja unettomuus yhä rasitti minua, muistin, että nyt, kuun\n18 päivänä, kaikkialla Suomen kaupungeissa on juhlallinen valaistus\nNikolainpäivän johdosta. Minulla oli satunnaisesti runsaasti\nkynttilöitä. Sekä päivän merkityksen johdosta, että nähdäkseni miltä\näsken korjatut ja siistityt huoneeni näyttävät tavallista kirkkaammassa\nvalaistuksessa, sytytin useita kynttilöitä, ja otin esille\nteekeittiöni, jota en isoon aikaan ollut käyttänyt.\n\nEn aavistanut että saapuisi vieraita. Mutta en ollut vielä juonut\nteetäni, ennenkun huone oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, ja näin\ntoisia liikkuvan ulkona mäellä, ikäänkuin olisivat noitumalla vuoren\nkätköistä nousseet. Ne olivat Norjan kalastaja-lappalaisia, jotka\nolivat matkalla ostamassa teuraseläimiä ja ajoporoja. Vaikka oli\nvarsin tavallista, etteivät omat lappalaiset sivuuttaneet pappilaa,\nvaan poikkesivat minua tervehtimään, tapahtui ainoastaan harvoin että\nNorjan lappalaisia pysähtyi tänne, ellei niillä ollut yksityistä\nasiaa tahi toivat kirjeitä. Mutta paikkakunnalla tavaton valaistus\nhuoneissani houkutteli heitä astumaan sisään, sillä he otaksuivat, että\njoku heidän tai meidän \"suurmiehistämme\", s.o. virkamies, oli saapunut\nluokseni, ja toivoivat sentähden saavansa kuulla uutisia. Vaikka tämä\ntoivo pettikin, pitivät he tavattoman valaistuksen aiheen, kun sen\nheille ilmoitin, varsin luonnollisena. Sanoivat Ruijan kauppaloissa\nnähneensä mainioita valaistuksia kuninkaan nimipäivänä, ja samalla\nrupesivat ylistämään suurta ja mahtavaa hallitsijaani. Mutta niin\nkomeata teekyökkiä eivät he olleet nähneet, ja halusivat tietää missä\nse oli valmistettu. Sanoin heille, että sen kotoperä oli Vienanjoen\nlähdepaikoilla, että se oli Ruijan turskalla ostettu Arkangelista,\nsieltä tuotu Vesisaareen, josta minä sen ostin poronlihalla. He\nihmettelivät matkan pituutta, teollisuustaidon monenkaltaisuutta,\nmuiden kansojen etevyyttä lappalaisiin verrattuina, ja olivat kovin\ninnostuneet ja puheliaat, vaikka lappalainen tavallisesti on varsin\nvaitelias vieraiden virkamiesten parissa. Sillä sen, joka tahtoo\ntutustua lappalaisen oikeaan luonteeseen, täytyy \"alentua\" puhumaan\nhänen kanssaan hänen omalla kielellään ja ymmärtää perehtyä hänen\npuhe- ja ajatustapaansa. Ainoastaan siten hänet saa iloiseksi ja\navomieliseksi.\n\nMinäkin olin hyvilläni kun pitkän yksinäisyyden jälkeen sain puhella\njonkun kanssa, ja pyysin sentähden muukalaisia juomaan teetä ja\nyöpymään. He riisuivatkin poronsa ja majoittuivat, mikäli tilaa riitti,\npalvelusväkeni luo, muut taas kirkkotupiin. He kertoivat minulle paljon\nsiitä, mitä viime suurkäräjillä oli tehty Ruijan hyväksi, ketkä olivat\nolleet Ruijan edustajina, ja keitä aijottiin valita ensi suurkäräjille.\nHeidän mietteensä Ruijan hallinnosta, virastoista, papeista y.m.,\nheidän lausuntonsa yleisistä asioista, Norjan menestyksestä, sen\nedistymisestä kalastuksessa ja kaupankäynnissä, osoittivat, että heissä\noli paljon norjalaista isänmaallisuutta, vaikka olivatkin vähemmin\nperehtyneet moisiin kysymyksiin ja ilmaisivat vähemmän ylpeyttä\nkuin varsinainen norjalainen. Minä koko lailla ikävöin, kun nämä\nyksinkertaiset ja herttaiset muukalaiset seuraavana päivänä lähtivät\n— en tiedä minä vuorokauden aikana — sillä jo lokakuussa oli kelloni\nponnin katkennut, eikä koko pitäjässä ollut toista kelloa, sillä\nnimismiehen oli niinikään epäkunnossa. Mutta hämärä oli, ja kun odotin\nvalkenemista tuli vain pimeämpää.\n\n\n\n\nIX.\n\nJoulumarkkinat Inarissa 1821.\n\n\nJoulumarkkinoille Inariin saapuvat kaikki seudun lappalaiset, mutta\nmyös paljon voitonhalusia ihmisiä, kauppiaita Torniosta ja Norjasta\nsekä muualta, välittämättä matkan vaivoista ja rasituksista, kunpa\nvain markankin voitto on odotettavissa. Avoin kenttä papintuvan ja\nkäräjätalon läheisyydessä on paikkakunnan varsinainen pörssi. Siellä\npuhutaan kaikkia Europan napaseutujen kieliä ja siksi erilaatuisia\nlapinkielen murteita, että lappalaiset vain vaillinaisesti ymmärtävät\ntoisiansa; ja puvusta päättäen ei niitä kaukaa katsellen luulisi\nsamaksi kansaksikaan. Täällä kuullaan lisäksi yhdessä ryhmässä suomea,\ntoisessa norjaa, kolmannessa venäjää ja neljännessä ruotsia.\n\nEnsin saapuvat inarilaiset vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen.\nTunturilappalaisten joukko on kuitenkin lukuisin. Ne tuntee\ntuuheasta karhunnahkaisista kauluksista ja pronssisilla, hopeisilla,\nmessinkisillä, tinasilla ja muilla kiiltävillä esineillä koristetuista\nvöistään. Näitä kiiltäviä koristeita inarilainen harmistuneena\nkatselee, ja usein kuulee heidän sanovan, ettei tätä aikaa sopisi\nkäyttää maalliseen turhamaisuuteen, vaan että sen pitäisi olla juhlana\nsielulle. Tunturilappalaisten silojen sälinää ja koreutta he vielä\nvähemmin sietävät. Juuri näitä porolappalaisia meidän maamiehemme,\nSodankylän ja Kemijärven talolliset ja Tornion kauppiaat, eniten\npetkuttavat, ne kun harvoin tuovat heille tarpeellisia tavaroita\nvaan kaikenlaista kiiltävää romua ja viinaa. Lappalainen kammoo\nensimäisen ryypyn ottamista \"lantalaisilta\", joita hän varoo, sillä\nhän tietää, että kun hän pääsee tuon petollisen juoman makuun, hän ei\nenään voi itseänsä hillitä. Mutta meikäläisillä miehillä on keinoja,\njoilla saavat heidät hyvään alkuun. He tarjoavat sille, jonka kanssa\ntahtovat antautua kauppoihin, ja hänen seurallensa, tuliaisryypyn,\nja he ryyppäävät itsekin. He ottavat mielellään lappalaisen tavarat\nsäilytettäviksi ja kestitsevät häntä juhlan aikana kohtuullisesti;\nmutta kun juhla on päättynyt, täyttävät he hänen astiansa viinalla\nja sanovat, että sillä nyt on kaikki kuitattu; eikä hän muuta maksua\ntavaroistaan saakaan. Jos lappalainen mutisee, niin hänelle tarjotaan\njäähyväisryypyt, tai jotakin roskatavaraa, ja silloin on kaikki hyvä ja\nystävinä erotaan.\n\nKöyhä, raitis ja säännöllinen inarilainen suorittaa asiansa ensimäisen\njuhlan jälkeisen arkipäivän aamupuolella. Hän käy jokaisen luona,\njolla on tavaroita myytävänä, kuulustelee hintoja, ja suorittaa\nostoksensa, missä halvimmalla saa, ostaen hamppua, ruutia, lyijyä,\njonkun teräsaseen ja vähän viinaakin, josta tuoppi viedään vaimolle ja\nlapsille, ja vähän säästetään tunturilappalaisten kestittämiseksi, kun\nhän lähtee tunturikyliin.\n\nTunturilappalaisilla ei ole kirkolla omia asuntoja, vaan he vierailevat\ninarilaisten luona ja nauttivat niiden puolelta paljon huomaavaisuutta.\nHeitä palvellaan kaikella ahkeruudella, josta kaikesta he runsaasti\nmaksavat. Vähäisestä määrästä kenkäheinää, tai puolesta tynnyristä\nmuuramia, ynnä muusta hyvästä palveluksesta he usein lupaavat\nkuormittain poronlihaa, jonka köyhä inarilainen sitten käy perimässä\ntunturiseuduilta. Ne porot, jotka susi on kaatanut, ovat sitäpaitsi\ninarilaisten tiettynä sivutulona. Yrmeä, vakava ja raitis inarilainen\nkohtelee sentähden vierailevaa porolappalaista sangen ystävällisesti.\nKun tuo vieras markkinoilla juopuu, korjaa inarilainen hänet aina.\n\nTähän lappalaisten keskinäiseen suhteeseen kiinnitin nyt entistä\nenemmin huomiota. Ilma oli lauhkea ja tyyni, ja kaunis sarastus\ntaivaanrannalla sai minut kävelylle. Olin kävellyt vähän matkaa\nmarkkinakojujen ohi Utsjoelle päin ja näin Pielpajavren toisella\nrannalla muutamia tulokkaita. Tunturilappalaisten seurassa aina olevien\nkoirien haukunta ilmoitti heidän tuloa. Heti heidät huomattuansa,\njuoksi joukko nuoria miehiä ohitseni ja vanhoja käveli jälessä.\nHe kertoivat minulle syyn nuorten kiireeseen olevan sen, että he\ntahtoivat vastaanottaa ja tervetulleiksi sanoa porolappalaiset ja\npyytää heitä vieraikseen. Heti kun inarilaiset olivat joutuneet\njyrkältä rantatörmältä jäälle, saapuivatkin porolappalaisten ylväät ja\nläähättävät porot, jotka väistääksensä vastaantulijoita heittäytyivät\nsyrjään. Mutta inarilaiset heti tarttuivat ohjin, ja kukin talutti\nvieraansa poron mäkeä ylös. Suurella komeudella ja ihmisjoukon\nseuraamina porolappalaiset siten tuotiin isäntiensä kojuihin. Enin\njuhlittu oli Vuolle Aslakinpoika, eräs Norjan puoleinen lappalainen.\nEräs nuorukainen Saijets, lumivalkeassa mekossaan kaunein inarilainen,\nminkä olen nähnyt, varsin solakka ja kolmen kyynärän pituinen,\njoka täällä on tavatonta, talutti hänen poronsa, ukon istuessa\nja komeillessa suuressa tuuheassa karhunnahkaisessa kauluksessa\nhylkeennahalla vuoratussa ahkiossaan, jonka perässä kulki muiden muassa\nnuorukaisen vanha isä. Kun arvoisa vieras oli saapunut Saijetsin\ntuvalle, ja ukko autettu pulkastaan, kiersi tämä tervehdykseksi\nkäsivartensa vanhemman Saijetsin kaulan ympäri ja painoi poskensa hänen\nposkeensa. Vuolle Aslakinpoika oli lähinnä Pietari Pannea rikkain\nlappalainen, ja sanottiin hänellä olevan noin 6 — 7 tuhatta poroa,\njota paitsi hän oli jumalinen mies. Samalla tavalla, vaikka vähemmällä\nkomeudella, saattoi vähälukuisempi seura Niilo Juusonpoika Vuolabbaa\nja Niilo Vuollenpoika Perkeä, rikkaimpia ja arvokkaimpia Utsjoen\nporolappalaisista. Mutta kun melko rikas Juoksa Aslakinpoika Poini\najoi esille komeine tamineineen, eikä kukaan ollut häntä huomaavinaan,\nhuusi hän: \"Pojat, tulkaa ottamaan poroni\". Vähän epäröiden yksi\nsitten tarttui hänen poroonsa ja talutti sen tupansa eteen. Kysyttyäni\nsyytä tähän kohteluun, vastattiin minulle, että hän ei ole hyvä mies,\nja sitä paitsi itara. Tätä katsellessani ajoi suuri joukko ihmisiä\ntörmää ylös, ensin nuoria miehiä, toiset tummissa, toiset valkoisissa\nporoturkeissa, sitten vaimoväki. Nämät olivat samanlaisissa puvuissa\nkun miehet, paitsi että naisilla oli suuret verkaset, punaset, siniset\ntai viheriät, monivärisillä reunuksilla koristetut kaulukset. Heidän\nporojensa vyöt olivat koruommellut, niinikään kaulus, jossa poronkello\nriippui. Tuskin kelloja näkyikään riimujen suurten tupsujen lomitse.\nTähän joukkoon vanhemmat inarilaiset eivät huomiota kiinnittäneet,\nvaan näyttivät melkein närkästyneiltä tästä komeudesta. Nuoret taas,\nsemminkin ne, jotka enemmän aikaa olivat oleskelleet Jäämeren rannalla\nvenäläisten ja norjalaisten parissa ja pitivät itsensä toki parempina,\nnäkyivät arvostelevan, kuka oli maukkaimmin koristanut poronsa.\nÄskenmainitut olivat rikkaiden porolappalaisten lapsia. Niistä oli\nKadja (Kaarina), yllämainitun Vuolle Aslakinpojan tytär, kaikkein\nmielestä kaunein ja parhaiten koristettu. Näiden seurassa oli nuoria,\nrikkaita porolappalaisia. Inarilaisia, joita pidettiin liian halpoina\nja köyhinä, jotta heille tarvitsisi osoittaa hyväntahtoisuutta, eivät\nnuo rikkaat nuorukaiset sietäneet, ja kaunottaret syrjäyttivät heidät\nvarmaankin ylenkatseella. Inarilaisten pojat saattoivat porot metsään,\nvanhempien kestitessä vieraitansa viinalla ja ruualla. Mutta monen\nrikkaan lappalaistytön poroa ei luovutettukaan inarilaisille, vaan\nsaattoivat niitä metsään ne nuoret, joiden seurassa hän oli saapunut.\n\nUseita talonpoikia oli niinikään saapunut, tuoden mukanaan viinaa, ja\nolipa myöskin tullut nuoria kauppamiehiä Torniosta. Nämä ovat ainoat,\njoilla on oikeus käydä täällä kauppaa. Talonpoikien täytyi niille\nmyydä enimmät viinansa, ja ne sitä eivät anniskelleet ryypyttäin,\nvaan möivät astioittain lappalaisille. Torniolaisten tavaroina oli\nlyijy, ruuti, hamppu, köydet, karkeat kankaat, padat, kattilat,\nrautakalut sekä monenmoiset korut, joita he vaihtoivat porotaljoihin,\nmetsäntuotteisiin, ketun-, saukon-, näädän- ja oravannahkoihin,\nkapakalaan y.m. Talonpojilla oli yksinomaan viinaa, jolla he ovat\nturmelleet ja yhä turmelevat lappalaisia, niinkauvan kun ei voida\ntätä ankarasti kiellettyä salakauppaa ehkäistä. Kun lappalainen saa\nlekkeriinsä viinaa, ei se enään ole hänen, vaan ystävien omaisuutta.\nIstutaan heidän kanssaan ja pullo kiertelee seurueessa. Yksi pistää\npiippuun, sytyttää, vetää muutamia savuja ja tarjoo sen naapurille.\nSiten sekin kiertelee ystävien kesken ja sen täyttää se, joka on\nvetänyt viimeisen sauvun, tahi se, joka luulee omaavansa parhaat\ntupakat. Se on onnellista elämää, kunnes pullo on tyhjennetty. Viinahan\non lappalaisen sulojuomaa; siitä hän antaa kaikki, kun sitä on\nsaatavissa; jollei ole, niin hän ei sitä kaipaa.\n\nMarkkinoilla loisti muita etevämpänä Kadja, ja kun hän liikkui\nmarkkinapaikalla tulipunaisessa verkamekossaan, joka oli hopeavyöllä\nlujasti kiinnitettynä vyötäreihin, seurasi häntä aina puolentusinaa\nnuoria miehiä, ja jokainen mielellään veti esiin viinapullonsa, jonka\nhän jollakin tavoin oli markkinoilla hankkinut, tarjoten Kadjalle. Hän\ntaas joka kerta suvaitsi sillä kostuttaa huuliansa. Kun Kadja tuli\nkauppatupaan, pysähtyi hän aina vaatimattomana ovenpieleen, ikäänkuin\nei välittäisi hyllyille asetetuista korukaluista. Kun joku vanhempi\nsanoi: \"Tuo rikas tyttö kai täältä ostaa monta kaunista kalua\", hän\nvastasi, suu vain puoliavoinna ja silmät alasluotuina: \"mitäpä minä,\nlappalaistyttö, noilla tekisin.\" Itse markkinapäivänä nähtiin Kadjan\nkuten monen muunkin nuoren lappalaistytön, nojautuvan lemmittyynsä,\nmolemmat yhtä kömpelöitä liikkumaan. Välistä poikettiin kauppatupaan,\njossa pullo täytettiin ja ostettiin poltettua sokeria, lakritsaa\ny.m., istuttiin hangelle, juotiin ja tarjottiin lemmitylle. Vakavat\ninarilaiset ohimennessään loivat harmilla ja ylenkatseella silmänsä\ntuohon heidän mielestään pahentavaan menettelyyn. Tavallinen seuraus\noli, että kun lähdettiin paikalta, jäi sinne aina jokunen loikomaan,\nja silloin oli inarilaisen asia korjata hänet. Kun tuli hämärä, niin\njoku vanha eukko, kernaimmin sukulainen, kummi tai muutoin likeinen\ntuttu, seurasi tyttöjä kotiin, ei juuri siveellisyyden tähden, vaan\npäästäksensä osalliseksi tarjoilusta, sillä nuoret miehet etsivät\ntyttöjä ja tarjoilivat niille viinaa ja sokeria, jolloin muijatkaan\neivät jääneet osattomiksi.\n\nToisena markkinapäivänä tapasin toisista erillään olevan pitkän\nnorjalaislappalaisen, puettuna tavallista suurempaan, uuteen ja\nkauniiseen poroturkkiin. Kysyin myisikö hän sen. \"Kyllä, jos saan hyvää\nrahaa\" — siis hopeariksejä. Pyysin häntä tupaani, koettaakseni turkkia,\nmutta hänellä oli verukkeita. Sillä välin oli ympärillemme kokoontunut\njoitakuita lappalaisia kuulemaan kaupanhieromistamme. He kai aavistivat\ntuosta hänen vastenmielisyydestään riisua turkkinsa, että hänellä oli\nkätkettynä jotakin omaa itseänsä varten. Kumppani rupesi hypistelemään\nhänen rinnustaansa, ja silloin purkautui viinasuihku hänen povestaan.\nHänellä oli, näet, kaulassa riippuva turskan maha täytetty viinalla.\nLappalaiset usein käyttävät sellaisia viina- ja hylkeenrasva-astioina.\nPussi ripustetaan kaulaan vaatteiden alle, ja jollei se ole täysi,\neivät kumppanit helposti huomaa, vaan saattaa siten vähemmin antelias\nsäilyttää sitä, paremmin kuin muissa astioissa, itseänsä varten.\nSaadaksensa ryypyn, hän vie mahansuun, joka on ahdas, omaan suuhunsa,\nja painaa rakkoa. Jos toinen lappalainen huomaa hänet tässä toimessa,\nkoettelee hän kohta hänen poveansa, ja heti on hänen ympärillään koko\nseurue. Varat kursailematta tyhjennetään, sillä matkoilla on ainakin\nviina ja tupakka yhteistä omaisuutta.\n\nOn hupaista katsella markkinain vireätä elämää ja liikettä. Paitsi\nkäräjätupaa, papin ja voudin tupia, on täällä seitsemän tahi\nkahdeksankymmentä kirkkotupaa ja neljä yksityisten kauppiaiden\nkojua. Kaikki ovat hirsistä rakennetut, ja kaikissa on harmaasta\nkivestä tehdyt takat. Kussakin tuvassa on pari akkunaa, ja ainoastaan\npoikkeustapauksessa ovat ne puolta neliökyynärää suuremmat. Ani harvoin\non tupa siksi korkea, ettei pitkäkasvuisen miehen pää ulottuisi\nkattoon. Pakkasta vastaan ne yleensä eivät ole hyvin varustetut.\n\nKotimatkalla markkinaväki on tietystikin mitä paraimmalla tuulella.\nVuonna 1826 matkustin sellaisessa seurassa. Tunturilappalaiset\nolivat lähteneet ennen minua; tie oli siis auki ajettu. Saapuessani\nPaksuednamiin, he jo olivat asettaneet lihapatojansa tulelle tiheässä\nmäntymetsässä. Porot söivät. Tavarainhinnoista, kauppamiehistä ja\nsiitä, kuinka kukin oli kaupoissaan onnistunut, puhuttiin; mutta\ninarilaiset pitivät tätä tyhjänä jaarituksena. Kerskailevimmat\nkilpailivat, kuka suurimmat lihapalaset sai pannuksi yhteiseen\npataan. Useimmat leikkasivat merkkinsä tikkuihin, joita pistivät\nomiin lihapalasiinsa, tunteaksensa ne, kun ne olivat keitetyt. Näiden\nvalmistusten aikana saapui paikalle Aslak Vuolevinpoika Ruijasta ja\nNiilo Juusonpoika Utsjoelta. He teurastivat heti kumpikin poron, joka\nmaan tavan mukaan hyvin soveltuikin rikkaille ja arvossa pidetyille\nporolaisille, ja pöyhkeillen he lausuivat, ettei huolita kuljettaa\nmuassa suuria eväitä, vaan on mukavampi, että ruoka itse, s.o.\nteurastusporo, juoksee mukana, niin voi antaa lihapalankin, kun\ntapaa ystäviä ja tuttuja matkalla. He pistivätkin niin kookkaita\nlihakappaleita patoihin, kuin niihin suinkin mahtui, ja lausuivat\nylpeillen: \"Tuossapa minä löysin tilaa lihakappaleelleni.\" Oli\nmuutamia, joilla ei ollut muuta tekemistä, kuin hoitaa tulta\nja sen ääressä jyrsiä kuivattua lihaa tahi kalaa, jonka ohessa\nsöivät \"kakkua\". Niitä kehoitti Aslak Vuolevinpoika ottamaan hänen\nvarastostansa mitä mieli teki. Samoin Niilo Juusonpoikakin. Yhä\nuusia poronlihoja viskattiin vaan puoleksi tyhjennettyihin patoihin,\nsitä myöten kun jo kypsyneet palat ongittiin sieltä pois ja jaettiin\nmerkkitikkujen mukaan. Toisia matkamiehiä yhä vain saapui, ja uusia\nlihapatoja asetettiin uusille nuotiotulille.\n\nSemmoisessa ihmisjoukossa olisi ollut turha laskeutua levolle ennenkuin\nyleinen hiljaisuus oli syntynyt. Sillä lihapalat, tupakkapiiput\nja viinapullot, joita lappalaiset pitivät yhteisenä omaisuutena,\nkiertelivät lakkaamatta. Jotkut vakavat, ja vaikkapa köyhät,\nkuitenkin ylpeät inarilaiset, ujostelivat, kun ottivat esille niukat\nkuivatunkalan- ja lihavarastonsa. He palvelivat iloista seuraa tuomalla\npuita nuotioihin ja vettä järvestä, ja saivat siitä hyvästä syödä\ntarpeekseen runsaista lihapadoista. Sillä se, jota omistajat eivät\nsyöneet, riitti ylenpalttisesti muulle seuralle. Kun oltiin kylliksi\nravitut tuoreella lihalla ja rasvaisella liemellä, ottivat inarilaiset\nkaikki tähteet, panivat ne yöksi jäätymään, ja kuormittivat ne aamulla\nahkioihinsa, jäätyneet lihaliemen möhkäleetkin, jotka he illan tullessa\nkäyttivät valmistaessaan tuota yleisesti käytettyä pettuvelliä.\nSellainen ravinto lieneekin inarilaiselle, jonka ruokana usein on\nhapan ja mädänsekainen liha, varsin terveellinen, semminkin talvisin,\njolloin hän usein potee keripukkia ja matoja. Ravitsevaa se kai on,\nkoska mies, joka sitä on syönyt runsaan annoksen, kestää ilman muuta\nravintoa koko vuorokauden rasittavillakin matkoilla, tahi hiihtäessä.\nKun minulla joskus on ollut renkinä inarilainen, on hän, vaikka olen\nhänelle pitänyt niin hyvää ja tuoretta ruokaa, että siihen rikkaatkin\nlappalaiset tyytyisivät, valittanut pahoinvointia, ellei joskus saa\nkansallisruokaansa, pettuvelliä.\n\n\n\n\nX.\n\nKäräjät Inarissa 1827.\n\n\nEi ollut Inarissa eikä Utsjoella käynyt tuomari eikä ruununvouti\nsittenkun v. 1812. Hovioikeus oli saatu uskomaan, että matkat näihin\nseutuihin olivat tuomarille liian kalliit, vaivaloiset ja vaaralliset,\nmelkeinpä mahdottomat, ja että oikeudenkäynti asumattomassa maassa oli\ntarpeeton. Kerrotaan, että kun kihlakunnantuomari oli mainittuna vuonna\ntäällä pitänyt käräjiä, kysyttiin rahvaalta, eikö se suostuisi siihen,\nettä Utsjoen ja Inarin käräjät vastedes pidettäisiin Enontekiäisissä,\nmutta että käräjäkunta yksimielisesti vastusti tätä ehdotusta. Kun\nkuitenkin niin kävi, otaksuivat lappalaiset, että tulkki oli väärin\nesittänyt tuomarille heidän asiansa; sillä eiväthän voineet uskoa, että\n\"esivalde\" muutoin olisi jäänyt tulematta. Huonona enteenä he sitäkin\npitivät, että heti tuomarin lähdettyä paikalta käräjien jälkeen, tuli\noli päässyt valloilleen käräjähuoneessa, jossa lappalaiset sen tosin\nsammuttivat, niin ettei sanottavaa vahinkoa syntynyt. Käräjähuoneen\npuute siis ei ollut syynä siihen, ettei sen jälkeen käräjiä oltu\npidetty täällä, vaan lappalaiset olivat pakotetut etsimään tuomaria\nEnontekiäisten Peltovuoman kylästä, johon Utsjoelta oli 37 penikulmaa.\n\nLappalaisrahvaan monina vuosina lausumien toivomusten johdosta, joista\nkirjoitin asianomaisille, oli vihdoin päätetty tänä talvena (1827)\npitää käräjiä Inarissa. Vaikka käräjäaika oli jo edellisenä joulu- ja\nuudenvuodenpäivänä kuulutettu sekä Inarissa että Utsjoella, kyselivät\nsittenkin lappalaiset alituisesti, kumpaisessakin paikassa, oliko\ntodellakin niin onnellista, että taas saataisiin \"esivalde\" maahan.\nToiset uskoivat näin tapahtuvan, toiset epäilivät. Sillä oli joskus\nsattunut, että vaikka käräjiä oli kuulutettu, niitä sittenkään ei\npidetty. Ja jos huomautettiin, että heillä oli melkoisia kustannuksia\nkäräjätalon hoidosta ja virkamiesten kyyditsemisestä edestakaisin,\nniin he vastasivat: \"Teemme mitä tahansa saadaksemme 'esivalde' tänne;\nkyllä Jumala auttaa ja suo varoja, kun on hallitsemassa kristillinen\nesivalta, mutta kun se puuttuu, niin puuttuu kaikki. Työnteko ja\nrukous kristillisen esivallan hallitessa tuottaa siunausta ajassa ja\nijankaikkisuudessa.\" Nuoret vain, jotka eivät koskaan olleet nähneet\nesivaltaa, olivat välinpitämättömiä.\n\n\"Esivalde'ksi\" sanotaan täällä sekä tuomaria että kruununvoutia.\nHarvinaisilla matkoillaan Lapissa he hyvällä tahdolla voivat\nkutakuinkin vastata lappalaisten jotensakin ylenpalttista käsitystä\nheistä esivaltana. Lappalainen näet pitää heitä hallitsijan\nlähettiläänä ja käskyläisinä, joilla on valta Hänen nimessään tehdä\nkaikki tai jättää tekemättä. Mitä tuomari sanoo, se on heidän\nkäsityksensä mukaan oikein. Lappalainen ei sanokaan, että tuomari\nlangettaa tuomion, vaan että hän \"sanoi\", ja niin siis täytyy ollakin.\n\nVihdoin koittikin helmikuun 13, käräjille määrätty päivä. Paljon oli\nväkeä kokoontunut Inarin kirkolle. Markkinatuvat olivat täydet, ja\nniiden ympärillä vilisi ihmisiä. Kahdeksallatoista porolla oli neljä\nmiestä lähtenyt pitäjän rajalle tuomaria vastaan, ja kyyditsemään\nhäntä käräjäpaikalle. Aurinko kultasi jo vuoria ja kukkuloita, kun\nkirkon ainoa kello kutsui väen hartauteen. Useita ääniä kuului oveni\nedessä. Puhuttiin \"Lagamannista\" ja \"Sundista\", s.o. tuomarista ja\nvoudista. Kumpaakin odotettiin, ja kumpikin oli puheenaiheena sinä\npäivänä. Elettiin toivon ja pelon vaiheella, tuleeko \"esivalde\", vaiko\nei. Kaikki olivat kuitenkin minun kanssani yksimieliset siitä, että\nrukous aamulla oli pidettävä rukoushuoneessa. Niin tapahtuikin, mutta\nodotettuja ei vaan kuulunut. Nyt neuvoteltiin siitä, oliko heti mentävä\nkirkkoon käräjäsaarnaa pitämään. Toiset sitä pyysivät, mutta useimmat\nolivat sitä mieltä, että tuomaria piti odottaa, ja että käräjäsaarna\noli lykättävä puolipäivään. Päivällisaikakin tuli ja saarna pidettiin,\nmutta tuomaria vain ei kuulunut. Jokaisen tuvan edustalla seisoi\nihmisiä, silmät luotuina etelään, josta toivon aurinko vielä säteili.\n\nOlin siltä päivältä lopettanut lukemiseni rippilasten kanssa.\nTalviaurinko oli kadonnut ja jättänyt ruskon taivaalle. Käytin\ntätä tulipunaista valaistusta lähteäkseni kävelylle pitkin niin\nsanottua Peltovuomaan vievää tietä, siihen suuntaan, josta tuomarin\npiti tulla. Sillä osaksi olin yhtä utelias tuomarin tuloon nähden\nkuin lappalaisetkin, osaksi olin raittiin ilman tarpeessa, oltuani\nkolme tuntia suljettuna pieneen, helteiseen kamariin rippilasten ja\nniin monen kuulijan kanssa, kuin suinkin mahtui. Markkinakentällä\nnäin useita lappalaispoikia pallonlyönnissä, huolimatta lumesta ja\npakkasesta. Pysähdyin katselemaan niiden leikkiä, ja huomasin heidän\nketteryytensä pallon ja mailan käyttämisessä suuremmaksi kuin saatoin\nodottaa. Mutta ilmoitettiin, ettei niissä ollut ainoatakaan, joka\nei ollut kyntänyt Jäämeren aaltoja; ja rannikolla käytetään näitä\nleikkejä. Tuo oli ainoa seurahuvi, jota tiesin heidän harjoittavan,\nja mikäli lappalaiset tiesivät kertoa, salli sitä virassaan ankara\nkirkkoherra Högmankin rippikoululapsille lomatunteina. Pojat jatkoivat\npeliänsä, ja saapuvilla olevat vanhat sen johdosta rupesivat puhumaan\ntuosta mainitusta innokkaasta papista, joka toimi täällä heidän\nlapsuudessaan. Siinä muun muassa mainittiin, että hän, samoinkuin muut\nsen ajan papit, ei sietänyt lapinkieltä, eikä tahtonut sitä oppia.\nKerran oli hän kysynyt lappalaispojalta, mitä me rukoilemme neljännessä\nrukouksessa. Kun poika oli vastannut lihaa, sillä lapinsana _bjergo_\n(liha) merkitsee myös kaikkia muita ravintoaineita, oli Högman siitä\nniin suuttunut, että hän ajoi pojat ulos hetkeksi palloa lyömään.\n\nIlta oli selkeä ja tyyni. Yhä enemmän väkeä kokoontui ympärilleni.\nPojatkin olivat lakanneet leikkimästä pimeyden tähden, puhelu vain\njatkui. Joku sanoi kuulevansa tiukuja. Kaikki kuuntelemaan. Kyllä\nluultiin kuuluvan kellojen ääniä etelästä, mutta ei näkynyt mitään 1/2\npenikulman levyisellä järvellä. Silloin joku korkealla äänellä huusi:\n\"_Esivalde poatta_\", (tulee).\n\nKaikki nuoret syöksyivät jäälle, vanhat seurasivat juoksujalkaa\njälessä, minä yksin jäin tapahtumaa katselemaan. Komeasti saapui\ntuomari ja vouti 18:lla porolla perätysten. Heti rantaan päästyään\nkajahutettiin yleinen hurraa. Porot riisuttiin jäällä ja matkustajat\npulkissaan vedettiin ylös käräjätuvalle törmällä. Tunnettiin vanha,\nrakas ruununvouti, ja visusti pidettiin huolta siitä, että hän\nensimäisenä saatettiin perille. Sitten tahdottiin tietää kuka oli\nse \"lagamanni\". Sillä lagamannin tuli seurata kohta voudin jälkeen.\nKaikki, mikäli suinkin pääsivät, tunkeutuivat heidän läheisyyteensä,\navustivat heitä pulkista noustessa ja seurasivat heitä hyvin\nsiistittyihin asuntoihin. Kysyttiin kyytimiehiltä, eikä herroilta, mikä\noli syynä viipymiseen, ja kun saatiin tietää, ettei esivalde äskeisen\nrajuilman aikana ollut tunturilla, vaan katon alla Peltovuomassa,\njosta he kahdessa vuorokaudessa olivat kulkeneet 22 penikulmaa erämaan\npoikki, kiitettiin Jumalaa. Tämän jälkeen itse kukin meni tervehtimään\nmatkustajia, ensin ijäkästä sundia, sitten lagamannia, ja vihdoin\ntoisia seurassa olevia herroja. Kaikki kysymykset supistuivat noihin\nharvoihin sanoihin: \"Onko rauhaa ja siunausta maassa?\" Ja kun siihen\nmyöntävästi vastattiin, oltiin tyytyväisiä. Sillä rauha on lappalaisen\ntervehdyssana, rauha on hänen jäähyväisensä, rauhaa hän jokaiselle\ntoivoo, ja rauha leimaa koko hänen olentonsa.\n\nEsivalden päästyä sille osoitettuihin huoneisiin, astui kansa\nlukkarin johtamana sisään ja yhdistyi Herran kiitokseen laulamalla\n75:nen virren suomalaisesta virsikirjasta. Vastaanotto oli kaikessa\nyksinkertaisuudessaan sydämelle käypä ja juhlallinen, ja se näkyi\nsyvästi vaikuttaneen matkustajiin. Kokonaisvaikutusta kohotti se, että\nulkona oli puhdas ja selkeä, äsken nousseen täysikuun valaisema ilma,\njoten kuu tuntui olevan maata varsin likellä, ja sen täplät esiintyivät\nmelkein korkokuvina.\n\nVarsin tärkeätä on, että virastot pitävät silmällä, ettei tätä\nyksinkertaista, kovasti koeteltua, rauhallista ja lainkuuliaista kansaa\nlaiminlyödä, vaan että sille hankitaan kunnon virkamiehiä, jotka eivät\npidä arvoansa alentavana harrastaa sen etuja. Tosin ei voi väittää,\nettä kansa olisi villiintynyt tahi turmeltunut sillä ajalla, jolloin\nsiltä oli puuttunut lainkäyttö omalla alueellaan; sillä sen omatunto ja\nvaatimaton Lapin-oikeus ovat olleet sitä johtamassa. Mutta ainoastaan\ntodellisella mielipahalla, joskin alistumisella, ovat lappalaiset\nhuomanneet itsensä maallisen oikeuden hylkäämiksi.\n\nAika oli jo pitkälle kulunut, kun minä jätin esivalden; ja kun aamulla\nvarhain taas saavuin, tulivat myös muutamat lapinmiehet esivaltaa\ntervehtimään. Vouti, joka nuoruutensa aikana oli käynyt paikkakunnalla,\noli heille hyvin tunnettu. Mutta kun heille esitettiin tuomari, nuori\nhovioikeuden auskultantti, sanoi heistä yksi hyvin hämmästyneenä:\n\"_Tämäkös nyt on esivalde, nuori ja pieni_\". Tuomaria seuraavan\napulaisen, varatuomari V——n, joka edellisenä vuonna oli pitänyt käräjiä\nPeltovuomassa, joku heistä tunsi ja lausui: \"No, mikäs tuo? Onko tuo\npantu pois, koska tämä nyt on esivalde?\"\n\nKäräjät aloitettiin ja käräjärauha julistettiin aikaisin seuraavana\npäivänä. Tuomarin tärkeimpinä asioina oli pari juttua ulkopitäjäläisiä\nsalakapakoitsijoita vastaan, ja yksi, jonka lappalaisrahvas ajoi\nmaksamattomasta kyytirahasta, jota suorittamasta nimismies, tiesi mistä\nsyystä, oli kieltäytynyt. Kyytiraha sekä kaksi hopeariksiä kulunkeja\ntuomittiin, ja sillä vaikutuksella, että Lapin rahvas nyt katsoi\nsaavuttaneensa suuren voiton, semminkin kun ruununvouti heti pani\ntuomion toimeen, eikä tarvittu pöytäkirjaakaan lunastaa. Sillä tuomari,\njoka oli kuullut lappalaisten väärinkäsittävän pöytäkirjan lunnaita,\npitäen niitä verona oikeuden saamiseksi, ei tahtonut, asian näin\nollen, kirjoittaa mitään pöytäkirjaa. Seuraavana päivänä toimitettiin\nruununverojen kanto, ja lappalaisilla oli se ilo, että saivat pitää\nluonaan esivalden, ei ainoastaan viikon jälellä olevina päivinä, vaan\nvieläpä sunnuntainakin.\n\nMyöskin kotikäräjissä (Lapinoikeuden kokouksessa) kävi tuomari. Häntä\nmiellytti suuresti se hurskas harrastus ja ehdoton oikeus, joiden hän\nsiellä havaitsi vallitsevan, ja hän kehoitti lappalaisia vast’edeskin,\nkuten tähänkin saakka, olemaan haastamatta riitajuttujansa muuhun\nkuin lappalaisoikeuteen. Lappalaisia erittäin miellytti, kun itse\ntuomari hyväksyi ja kehui sitä oikeudenjärjestystä, jota heidän\nesivanhempansakin olivat käyttäneet. Mutta sittenkin yksimielisesti\npyysivät, että esivalde ainakin joka toinen vuosi tulisi tänne.\nMuuan vanha mies, joka tällä välin oli muutamia kertoja rykäissyt,\nastui esiin ja lausui: \"Emme halua esivaltaa käräjiä käydäksemme.\nEsi-isiltämme puuttui esivalta. He pakenivat kuten villit metsäeläimet\ntoisesta paikkakunnasta toiseen. Kuten eläimetkin he nauttivat\nravintonsa raakana ja keittämättömänä, ja he palvelivat kaikenlaisia\niljetyksiä, tietämättä mitään Jumalasta ja Vapahtajastamme. Esivalta on\nJumalasta. Onneton se kansa, jolta se puuttuu\". Ijäkäs vouti ja tuomari\ntarttuivat vanhan miehen ja muutamien muiden lappalaisten käteen,\nvakuuttaen, että kyllä esivalta vastedes joka vuosi saapuu Inariin.\nMiehet olivat liikutetut, kiittivät Jumalaa ja esivaltaa; naiset\nvuodattivat kyyneleitä.\n\nNämä samat käräjäherrat olivat myös saapuvilla nimismies Högmanin\ntyttären häissä, joista tätä ennen on kerrottu.\n\n\n\n\nXI.\n\nMatkaseikkailuja.\n\n\nLukija on jo kirkkoherra Fellmanin ylläolevista kertomuksista saanut\nkäsityksen niistä vaivoista ja vaaroista, jotka silloisissa oloissa\nvoivat kohdata matkustajaa Lapin autioilla tuntureilla. Otamme\ntähän vielä muutamia merkillisempiä seikkailuja, joihin hän joutui\nalituisilla matkoillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppiaisen jälkeen 1821 lähdin muutamien lappalaisten seurassa\nsuotuisan ilman vallitessa Inariin jumalanpalvelusta pitämään, ja\nsaavuimme ensi iltana Mierasjavren kotaan, 6 penikulmaa Utsjoen\nkirkolta. Levätessämme yöllä tapahtui se onnettomuus, että kaikki\nmukanamme olleet porot karkasivat, kaiketi nälissään, kun jäkälät\nylt'ympäri majapaikkaamme olivat syödyt. Tämän huomasivat valppaat\nlappalaiset puoliyön aikana. En voi kuvata tuskaani, kun minut\nherätettiin tällä tiedonannolla, ja ainoastaan se, joka on käynyt\nnäillä, melkein sanoin kuvaamattomilla autioilla seuduilla, saattaa\nkäsittää tilani. Itse lappalaisetkin olivat ällistyneet. Varomattomasti\nkyllä olimme ottaneet mukaamme ainoastaan yhden parin suksia.\nLappalaisista pantiin kohta se, jota pidettiin neuvokkaimpana ja\nvikkelimpänä, suksien avulla etsimään karkulaisia, ja hän läksikin\nvitkailematta. Huolestuneena vietin aikaani kurjassa hökkelissämme,\njohon lisääntyvän pakkasen ohessa tunki pureva pohjoistuuli; ja savu\ntakasta vaivasi semmoisiin oloihin tottuneita lappalaislakin. Nämä\nkuitenkin pian taas vaipuivat unen helmaan, sittenkään unohtamatta\nvaikeata tilaamme, jonka minä, kun en hetkeksikään nukahtanut, huomasin\nkirouksista, joita unessa heiltä pääsi. Mökki oli neliönmuotoinen, sen\nkukin sivu kuusi kyynärää, kussakin vain kolme kerrosta, ja niin pieniä\nhirsiä, että ne latvapäässä täyttivät vain kolme tuumaa. Matalista\nseinistä kohosi suippopäinen, 10 korttelia korkea, laudanpätkistä\nkyhätty ja kaarnalla peitetty katto. Rakennus oli 20 vuoden vanha ja\nnyt lopen ränsistynyt, niin että lumi kaikilta tahoilta tunki sisään.\nEikä siinä ollut edes ovea, vaan oli sen sijalle ripustettu porontalja.\n\nSeuraavana päivänä puolisen aikaan palasi kaikkien riemuksi\nlähettiläämme poroinemme, jotka hän oli saavuttanut noin kolme\npenikulmaa olopaikastamme. Niin hikinen kuin olikin, riensi hän heti\npanemaan kaikki kuntoon matkan jatkamista varten. Kaksi päivää sen\njälkeen saavuimme Inariin.\n\nKuinka saattaa käydä matkoilla sairaiden luo, kuvaa seuraava tapaus.\nHannu Vassen kahdenkymmenen vuoden ikäinen poika Jegelvegistä tuli\nluokseni kahdella mainiolla porolla, noutaaksensa minut ripittämään\näitiänsä, joka vanhana ja raihnaisena ei enään kyennyt kirkossa\nkäymään. Matkaa sinne oli kolme penikulmaa. Lähdin heti. Keli oli hyvä\nTenojoen jäällä. Kun jälellä oli vain 1/2 penikulmaa, puhkesi äkkiä\nmitä hirvein rajuilma. Lumipyryssä poika eksyi, kun hänen virma poronsa\nsäikähti vastaantulevia koiria. Nuolen nopeudella se syöksyi joen yli\nrantaan, ja minun poroni sen perässä. Rantaan meidän kyllä pitikin\najaa, mutta poika ei löytänyt oikeata nousupaikkaa, vaikka ahkerasti\nsitä etsi. Onneksemme isäntä oli, ilman vielä ollessa selkeänä,\nhuomannut meidät jäällä. Ja kun emme pitkään aikaan saapuneet, arvasi\nhän pulamme ja lähti meitä etsimään. Porokellomme äänen mukaan hän\nmeidät vihdoin löysi. Ilman häntä olisimme kaiketi saaneet viettää\nyömme taivasalla. Tuo vanha mies, hänhän tunsi rinteen jokaisen\npensaan, saattoi meidät nyt kotaansa, joka oli niin lumen peitossa,\nettei siitä näkynyt juuri mitään. Savu ja kipinät nousivat ikäänkuin\nsuorastaan kinoksesta, ja vasta ankaran työn jälkeen pääsimme paksun\nlumikinoksen läpi asuntoon. Se oli kumminkin hirsistä, 7 kyynärää\npitkä ja 6 kyynärää leveä, vaikkakin matala. Kuten ainakin, oli tuli\ntakassa, mutta tuuli ajoi savun huoneeseen, jossa oleskeli kaksi\nsairasta ja, meidän tultua, muutamia levottomia ja yskän vaivaamia\nlapsia lukuunottamatta, 7 muuta henkeä. Sitä paitsi kolme lammasta,\npari kissaa, vasikka, ja narttu poikaisineen. Tämä oli varsin äreä,\nkun joku astui sille alalle, jota se piti omanaan. Koirista on\nkalastajalappalaisilla hyvä tulo. Sellaisesta saavat porolappalaisilta\nteurastusporon; harjoitetusta koirasta enemmänkin. Tässä Herran ilmassa\nei sopinut elukoitakaan jättää ulkoilmaan, ja tällaisessa seurassa\nsiis nyt oli yö vietettävä. Kiltti kyyditsijäni ja pari muuta miestä\nolivat kuitenkin, joko valmistaaksensa tuvassa oleville enemmän tilaa,\ntahi lämmön vaivaamina, panneet levolle oven ulkopuolelle, jossa\noli jonkinmoinen suoja pystytetyistä puista. Sairaiden valitusten,\npenikkain ulinan, lammasten määkinän ja pahan siivottomuuden tähden en\nvoinut nukkua, olin vain horrostilassa. Aamulla ilma oli yhtä raju aina\nklo 9:ään asti. Silloin riensin matkaan. Kyytimies hiihti suksillaan\nedellä taluttaen poroaan, joka vaivaloisesti veti tyhjää pulkkaa. Siten\nmuodostunutta mitätöntä latua myöten veti poroni pulkan, jossa minä\nistuin. Monessa paikassa oli lunta niin paksulta, ettei poroparoistamme\nnäkynyt muuta kuin pää ja sarvet, kun he, hypättyään korkealle, taas\nvajosivat kinokseen ja puhalsivat ilmaan lumen sieramistaan. Ei ollut\nasunnosta muuta kuin joku kiven heitto matkaa Tenojoen rantaan, mutta\naikaa siihen sittenkin meni. Jäältä myrsky oli laassut lumen pois,\nja poro juoksi siellä kutakuinkin. Jo ennen päivällistä saavuimme\nVetsenjargaan, vanhan lukkarin Juuso Pietarinpojan luo. Kovin hän minua\nsurkutteli, kun olin joutunut moiseen ilmaan, ja monesta merkistä\nhän arveli sen käyvän vieläkin pahemmaksi. Hän senvuoksi ehdotti,\nettä jäisin hänen luoksensa odottamaan parempaa säätä. Olin toki\nliian hätäinen, ja syyksi sanoin ajan puutetta. Epäsiisteys kunnon\nmiehen luona oli kuitenkin varsinaisena syynä, miksi hylkäsin hänen\ntarjouksensa. Lähdettiin siis, ja vielä ennen pimeän tuloa sivuutimme\n_Utsjoknjalbmen_, tahi Utsjoen suun. Olimme nyt matkustaneet kaksi\npenikulmaa, mutta ilma tuli yhä hurjemmaksi, satoi lunta, hirmumyrsky\nraivosi ja tuulispäät ulvoivat. Olisimme sanottavaa kierrosta\ntekemättä voineet poiketa leski Ella Helanderin luo, odottaaksemme\nparempaa ilmaa, jos olisimme sen ajoissa hoksanneet; nyt se oli\nliian myöhäistä, sillä turhaan etsimme hänen asuntoaan. Vihdoin ei\nollut kuin 1/2 penikulmaa kotiin, mutta enimmäkseen maatietä, pitkin\nvuorenjuurta, johon pohjois- ja koillistuulet olivat kasanneet suuria\nkinoksia. Kyytimieheni sai vaivoin oivan poronsa hitaasti kulkemaan\neteenpäin minulle tietä raivatakseen, ja silloin kun minun poroni\nei kyennyt pääsemään lumikinosten läpi, sitoi hän poronsa pulkkaan\ntai pensaaseen ja auttoi minun poroani vetämään. Välistä hän antoi\nminulle suksensa, joilla hyvin pääsin kulkemaan. Niin vaivaloisella\nmatkalla oli pakko usein syöttää poroja. Silloin mekin etsimme\nlepopaikkamme jonkun kuopan, kiven tai paaden kyljessä, missä myrsky\nei riehunut yhtä rajusti. Koko päivän ja yötä klo 2:een meni meiltä\ntuolla kolmen penikulman taipaleella. Pyryssä en voinut aina edes\nnähdä poroani, kuinka olisi siis lappalainen voinut löytää suorinta\ntietä paikkakunnalla, jolla matkustetaan pääasiallisesti merkkien\nmukaan tahi tähtien avulla. Joskus näytti siltä kuin tuulenpuuskat\nolisivat vuorilta vyöryttäneet muassaan kokonaisia lumikinoksia. Kunnon\nkyytimieheni luuli henkien syöksyvän alas tuntureilta ja itse _Biega\nOlmain_ (ilman jumalan) raivoavan. Vuorten jyminä lisäsi kolkkoutta.\nKotoa ottamani eväät, pulloa ranskan viinaa ja pari viipaletta\nauringossa kuivattua lohta, olivat vielä koskematta. Kaikki jaoin hänen\nkanssaan, jonka neuvokkaisuudesta pelastukseni riippui, jopa hän sai\nsuuremman osankin. Kotiin tultuamme mies oli siksi väsynyt, ettei hän\njaksanut saattaa poroja laitumelle, jonka renkini toimitti. Kello oli\nyli kolmen yöllä, kun nälkääntyneen miehen eteen, joka kahteen päivään\nei ollut kelpo ateriaa syönyt, vihdoin asetettiin noin leiviskän\npainoinen kappale äsken teurastetun poron lihaa. Päivän sarastaessa\nnähtiin hänen makaavan padan vieressä, jossa ei enään ollut muuta kuin\nluukasa. Lihan, 1/4 kannua rasvaa, sekä toista kannua lihalientä oli\nnälkääntynyt miesparka vatsaansa korjannut. Kello viiden aikaan hän\noli mennyt makuulle, ja nukkui yhtämittaa koko päivän ja seuraavan\nyön, kunnes vihdoin tunsi itsensä siksi virkistyneeksi, että lähti\nkotimatkalle.\n\nSellaisella matkalla terveys ehdottomasti pilaantuisi, tahi paleltuisi\nihminen kuoliaaksi, ellei käytettäisi paikkakunnan ja ilmanalan\nmukaista pukua. Siihen kuuluu:\n\n1:ksi. _Kallokak_ (lapinkengät), poron päänahasta tehdyt, karvat\nulospäin, ja niissä sukkien asemesta lapinheinää. Tätä heinää kootaan\nsuvella, tavallisesti elokuun alussa, sidotaan lyhteiksi, kuivataan ja\npehmitetään nuijalla, kunnes se hajoaa pieniksi syiksi, kuten hamppu\ntai pellava. Siten valmistettuna sitä säilytetään talven varalle ja\nsullotaan kenkiin ylt'ympäri jalkaa. Parilla kolmella leiviskällä\ntätä muokattua ruohoa köyhä kalastaja-lappalainen saapi rikkaalta\nporolappalaiselta teurastusporon. Se onkin kengässä ehdottomasti\nlämpöisempi kuin useakin pari sukkia, ja jos sitä kerran vuorokaudessa\nkuivataan takkavalkean ääressä, niin se on käyttökuntoinen kahdeksan\nvuorokauden ajan. Kengänvarsi, joka ulottuu puolisääreen, sidotaan\nparin kyynärän pituisilla pauloilla, jotka kääritään useaan kertaan\nsäären ympäri, siksi tiiviisti ja lujaan, ettei lumi pääse kengän\nsisään.\n\n2:ksi. Päällyshousut (_puvsakak_) poron nahasta, ja karvaiset\npuolireiteen, mutta sitä ylempänä peitatusta nahasta. Ne ovat lämpöiset\nja melkein vedenpitävät.\n\n3:ksi. Sarkaiset alushousut (_kagges puvsakak_).\n\n4:ksi. Poronnahkaturkki eli peski (_peska muodda_), tiiviiseen sidottu\nkaulan ympäri, ettei lumi sinne pääse. Se on paidan näköinen eikä\nulotu paljon polvia alemmaksi, koska se muutoin olisi liian epämukava\nlumessa kahlatessa. Vieras pukee sen tavallisten vaatteiden päälle,\nmutta lappalaiset käyttävät sen alla ainoastaan lammasnahkasta\nturkkia, villat ihoa vastaan, paidan asemesta. Suvella käydään\nsarkamekossa, jonka päälle sateessa vedetään _muodda_ s.o. semmoinen\nporonnahkaturkki, josta karvat jo ovat lähteneet.\n\n5:ksi. Karhunnahkainen kaulus (_siebenavte_), johon lappalaiset\nkäyttävät täysikasvuisen karhun taljasta; niin että päästä ja niskasta\npuoliselkään saakka saadaan yksi kaulus, takapuolesta toinen ja\nkoivista kolmas. Siinä on soikea aukko, niin laaja että ihmisen pää\nhyvin siitä mahtuu läpi. Kaulus on tiiviisti niskassa kiinni. Se\npeittää niskan, hartiat ja rinnan, pitäen niitä lämpöisinä ja kuivina,\nja on sitä paitsi koristuksena. Sitä eivät kuitenkaan käytä naiset,\njotka sen sijaan, etenkin matkoilla, pakkasessa tai rajuilmassa\nkäyttävät sarkakaulusta, tavallisen sadetakin kaltaista. Se on, kuten\nensinmainittukin, sidottava nauhoilla kaulaan ja vyötäreihin.\n\nLakki, joka on venäläisen talonpojan lakin kaltainen (inarilaiset\nkäyttävät patalakkia), on sisäpuolelta vuorattu nahalla, sekä\ntavallisesti päällystetty veralla ja leveällä nahkareunuksella.\nToisenlainen on naisten päähine. Se on muodoltaan huippuinen,\nviheriästä, punaisesta tai sinisestä verasta tehty, puinen nappi\nneulottu huipun sisään, ja sitä paitsi kaikenlaisilla koristeilla\nommeltu, sekä kirkkomatkoilla kiedottu koreaan silkki- tai\npumpulihuiviin, toisen samanlaatuisen peittäessä kaulan. Vyötäisillä on\nkummallakin sukupuolella nahkainen tai villainen, 4 tuuman levyinen vyö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSain 1822 käskyn lähteä Enontekijäisiin, ollakseni siellä\nTuomiokapitulin valtuutettuna eräässä oikeusjutussa. Tämä matkani\noli vaivaloisimpiani Lapinmaassa. Aamuhämärässä lähdin Inarista.\nTie oli auki, porot reippaat. Kun saavuin Tervettivaan, viimeiseen\nlappalaiskotaan Inarissa n.s. Muonioniskan tien varrella, sain\ntietää, että siellä asuva lappalainen, odottaessaan minua, jo varhain\naamulla oli kokenut kalanpyydyksiänsä, ja saanutkin muutamia rautuja\nja siikoja. Ei ollut vielä päivällisaika, mutta miehen pyyntö, hyvä\nporolaidun ja mainiot kalat saivat minut odottamaan niiden keittämistä,\nsemminkin kun 20 penikulman taipale erämaan läpi nyt oli suoritettava.\nSyötyäni lähdin ja yövyin matkustavaisia varten rakennettuun kotaan.\nSiellä ei ollut ovea eikä penkkejä. Olin nyt matkustanut 7 penikulmaa.\nToisena päivänä kuljettiin 4 penikulmaa hyvissä oloissa Sankavaaraan.\nKolmantenakin päivänä kävi vielä kaikki hyvin, vaikka lumi oli syvää,\nja porojen täytyi siinä kahlata. Olin luullut että, jos lähtisimme\nvarhain liikkeelle, sinä päivänä pääsisimme tunturin poikki. Oli\nsunnuntai, eikä lappalainen mielellään silloin matkusta. Pidettiin\nsiis lyhyt jumalanpalvelus ja lähdettiin, mutta ei oltu päästy\nkuin 3 penikulmaa, kun Peltovuomatunturin juurella puhkesi kauhea\nrajuilma, ja meidän täytyi viettää neljäs ja viideskin päivä hirveässä\ntunturiseudussa, ilman tulta, ja vilua ja ilmaa vastaan etsien suojaa\nkuopissa ja rotkoissa, sillä semmoisissa oloissa emme rohjenneet jatkaa\nmatkaa tuntureilla. Siellä uhkasi hautautuminen tunturin kuiluihin. Ja\nkun valitin lappalaisille oloamme näissä hornan kuiluissa, olin heidän\nmielestään varsin kohtuuton; sillä hätäkö meillä täällä, sanoivat he,\ntoista olisi tuolla tunturilla. He olivat omalta kannaltaan oikeassa,\nsillä he olivat tyytyväiset kun saivat runsaasti syödä kuivatuita\nkaloja ja lihaa. Mutta minua se ei tyydyttänyt. Heitä ei koskaan\nvaivaa vilu hyvissä turkissaan; minua taas yhäti matkapuvussa oleminen\nrasitti, ja minua siinäkin paleli. He saivat janonsa sammutetuksi\nlumen syömisellä; minä en. He nukkuivat vaikka vuoret jymisivät,\npilvet järkkyivät, myrskyt raivosivat ja peittivät vuoret kinoksilla;\nmutta minä en saanut unta, joka olisi yötäni lyhentänyt. Kaikkialla\nlensi lumivyöryjä ympärillämme, ja ne yhä kasaantuivat tunturien\nkupeille. Mutta vihdoin nämäkin vaikeudet lakkasivat. Päivällisaikaan\nselkeni, ja me saimme jatkaa matkaamme. Tunturilla ei ollut niin syvää\nlunta, kuin metsäalalla. Porot siis voivat siellä juosta, ja lumelle\nmuodostuneella jääkalvolla pulkka luisti hyvin, joten illalla pääsimme\nmetsäseutuun Peltovuoma Tuoddarin eteläpuolella. Matkan vaivoja,\nuupumusta, jäsenten jähmettymistä, ja viikon ajan olemista nahkapuvussa\nlievensi koko lailla lappalaisten vilpitön ilo, kun saapuivat pulkkani\nympäri ja kiittivät Jumalaa, joka oli meidät tunturilta pelastanut. Nyt\nolemme metsässä, sanoivat he, eikä ole hätää mitään, Jumalan kiitos;\ntäällä voimme virittää nuotion ja täällä keittää. Vihdoin, oltuamme\n8 yötä ja päivää erämaassa ja tuomarin ja lautakunnan odotettua\nmeitä kaksi vuorokautta, saavuimme käräjäpaikkaan Enontekiäisen\nPeltovuoman kylään, kuljettuamme 220 virstaa halki erämaan, jossa,\npaitsi mainittua poikkeusta, ei tavata yhtään ihmisasuntoa. Semmoinen\non näiden kovaonnisten seurakuntien käräjämatka. Koko käräjäkansa\nmyönsi kumminkin, etteivät he koskaan tällä matkalla olleet niin\nkovia kokeneet, eikä kukaan ennen ollut pakotettu viettämään kahta\nvuorokautta tuntureilla. Kaksi miestä sairastui tästä vaivaloisesta\nmatkasta, eivätkä he parantuneetkaan, vaikkakin kuolema saavutti heidät\nvasta seuraavana talvena.\n\nPäätin jatkaa matkaani Ouluun. Enontekiäisissäkin keli paljon lumen\ntähden oli sangen huono. Sieltä vanha lautamies kyyditsi minua.\nPoroni oli heikko, jonka tähden minun usein täytyi kävellä. Milloin\nrikkoontuivat valjaat, milloin taas lautamies tuli auttamaan poroani.\nAlussa hän ei nurissut, sillä hän oli hyvillään tehdessään tuttavuutta\nkanssani. Hän oli tuntenut isäni, ja oli paljon kuullut esi-isistäni\nlappalaispappeina, joita hän sanoi apostoleiksi; mutta vihdoin monet\nvaivat uuvuttivat sekä hänet että poroni, ja hän tiuskasi: \"Olisitte\nhyvä pappi muualla, mutta ette laisinkaan sovi Lappiin; eivät jaksa\nporot teitä raahata, eivätkä kestä valjaat. Eikö piispalla ollut\npienempää miestä lähetettävänä.\" Lappalaiset pitävät suurena ansiona\nettä pappi on pieni jotta sitä voi helposti kuljettaa. Vuonna 1811\nSodankyläläiset päättivät kirkonkokouksessa papikseen pyytää A. E-tä,\nsyystä että hän oli keveä; ja vaivoin saatiin heitä perustamaan\npyyntönsä muihin syihin, sillä tätä he pitivät jo kyllin pätevänä.\n\nOltuani paluumatkalla pari päivää äitini, ja lisäksi muutamia päiviä\nsukulaisten ja ystävien luona, lähdin taas matkalle, mutta tämän\nviipymisen sain kalliisti maksaa monen liikayön vietolla taipaleella,\nkun varhainen kevät sai tiet vajoamaan jo huhtikuun alussa. En\nsittenkään malttanut olla poikkeamatta Sodankylän pappilaan, josta\nvielä on 46 penikulmaa Utsjoelle. Pari vuotta sitten muuttaessani\nUtsjoelle oli Sodankylän kirkkoherra, 60-vuotias vanhus, leskenä.\nPakinoituamme nyt vähän aikaa hänen kanssaan, tuli luoksemme mielestäni\n18 vuotias, soma tyttö viinapullo ja pikari kädessään, nykäsi pastoria\ntakista ja kehotti tarjoamaan vieraalle. Heidän tuttavallinen välinsä\nhieman ihmetytti minua, mutta siitä pian selvisin. Tämän tytön,\nsanoi ukko, olen nainut senjälkeen kun viimein tapasimme toisiamme.\nOlen melkein koko virka-aikani elänyt erämaassa, eikä minulla ole\nvaatteita kosintamatkaa varten. Nuoret herrastytöt sitäpaitsi\nnauraisivat minulle, enkä vanhasta välitä. Tämä tyttö palveli talossa\njo vaimovainajani aikana, ja pidin häntä sopivana hoitajakseni.\nSentähden, sanoi ukko, ajattelin: olkoon menneeksi! Siihen hän makeasti\nnauroi, enkä ollut ennen nähnyt ukkoa yhtä hilpeänä. Matkalle oli\nkuitenkin kiire ja hädin tuskin saavuin 5 p. toukok. Inariin, jossa\nkansa oli jo vastassani rukouspäivää viettääksensä. Sillä oli kiire\nkalastukseen ja linnunpyyntiin, ja sentähden erottiin jo seuraavana\npäivänä. Keli oli mitä kurjin. Inarin ja tunturiseudun välillä meidän\ntäytyi enimmäkseen kulkea jalkapatikassa, tahmeassa lumessa, ja\nkaikki rotkot olivat vettä täynnä. Tuiki laihtuneet porot raahasivat\nvaivaloisesti melkein tyhjiä ahkioitamme. Monin paikoin maa oli paljas\nja purot virtasivat. Siitä oli seurauksena kiertomatkat ja ajanhukka,\nniin että kului kaksi vuorokautta, ennenkuin olimme suorittaneet\ntuon 5 penikulman taipaleen tunturiseudulle, jossa vielä oli täysi\ntalvi. Porot virkistyivät ja kulku kävi muutoin hyvin, mutta peläten\nruuanpuutetta, jos sivuuttaisimme Utsjoen kirkon, tien oppaat liian\naikaisin poikkesivat Utsjoen laaksoon, jossa virrat ja järvien rannat\njo olivat siksi auenneet, että useissa paikoin oli vaikea päästä jäälle\nja siitä taas maalle. Kuuden vuorokauden vaivojen perästä jylhissä\nmetsissä ja autioilla tuntureilla, jolla matkalla virrat olivat\nturmelleet ruokavaramme, vaikka niitä paremman puutteessa kuitenkin\ntäytyi ravinnoksi käyttää, ajoimme seudussa yksinään asuvan lappalaisen\nMatti Matinpoika Aikion kodalle, toivoen siellä ehkä löytävämme\nverkkoja, joilla meidän sopisi pyytää kaloja joesta, uupuneiden porojen\nlevätessä; sillä Matin luulimme jo lähteneen kesäasuntoonsa. Mutta savu\nnousikin kodasta; ovi oli auki, akkunaa ei ollut. Vaikka siellä oli\npimeä, huomasimme kuitenkin padassa kauniita, äsken saatuja kaloja,\nja nythän kelpasi kalat ja kalaliemi. Leipää ei ollut, ja juomana oli\nvesi. Ruokahalu oli hyvä, isäntä hilpeä ja omalla tavallansa kohtelias.\n\nTäällä lepäsimme kunnon ukon luona päivän, ja illalla jatkoimme matkaa\nkotiapäin. Keli oli hyvä, mutta täälläkin olivat rannat auki, ja\npääsy jäälle mitä vaivaloisin. Sen yön aikana kuitenkin kuljettiin\npari penikulmaa, ja aamulla varhain saavuimme nimismies Högmanin luo.\nHelluntaiksi, 26 ja 27 p. toukokuuta, pääsimme kirkolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhden oppaan ja yhden Raidolmain tahi poronraition hoitajan seuraamana\nlähdin joulukuussa 1826 Inariin. Tultuamme Kassajalgeen, oli täällä\nkoossa koko joukko Norjan lappalaisia odottamassa tuloani, voidakseen\nsiten epäsuotuisassa kelissä seurata minun jälkiäni Inariin, jonne\nhekin olivat matkalla. Ehdotustani, että matkustaisivat edelleen sillä\naikaa kun minä syötin porojani, siis ei otettu kuuleviin korviinkaan.\nYksin en uskaltanut lähteä yön selkään, kun tie oli ummessa. Minunkin\noli siis pakko jäädä tänne yöksi. Puoliyön aikana käskin oppaani\nvirittämään tulen. Vähitellen alkoi sitten yksi ja toinen tuvassa\nolevista nousta ylös, mutta paljon lukuisempi joukko yhä vielä nukkui\nulkona viritetyn nuotion ympärillä. Kello 4 aikana oli jo suurin\nosa heistä jaloillaan, mutta ei kellään heistä näkynyt olevan matka\nmielessä. Vihdoin lähdin minä miehineni. Oli kaunis kuutamo, ja kelikin\nolisi ollut hyvä, jos tie olisi ollut auki. Mutta paljon lumen tähden\noli miesteni pakko tuon tuostakin taluttaa porojamme. Penikulman matkan\nkulettuamme tavoitti meidät tuo seurue, jolla meidän aukasemamme\ntie oli ollut käytettävänään. Pysähdytimme poromme, jotka silloin\nalkoivat kaivaa jäkäliä lumen alta. Mutta ei yksikään tuhoista ajanut\nedellemme. Hekin antoivat poronsa syödä, ja joku heistä riisuikin\nporonsa. Vähän aikaa mietittyään, huomasivat useimmat heistä kumminkin\nkohtuuttomaksi, kun olimme yhtä seuraa, että minun pitäisi koko matkan\navata tietä. Utsjoen lappalaisia oli näet sillä välin saapunut, he\nkehoittivat seuraamaan, ja niin tekivätkin Norjalaiset. Vähintäinkin\nsadalla porolla ajoivat he nyt ohitsemme. Vasta syötyämme lähdimme\nmekin liikkeelle. Tuon seurueen saavutimme kumminkin vasta Mierasjavren\nkodalla, vaikka nyt olin käyttänyt 1 1/3 penikulman matkaan ainoastaan\npuolet siitä ajasta, jonka ensimäiseen penikulmaan olin täytynyt\ntuhlata.\n\nNyt syntyi uusi kinastus edellä ajamisesta, mutta se loppui kuitenkin\nsiihen, että muutamat nuoret miehet, joiden porot olivat valjastetut,\nratkaisivat asian. \"'Isä' vaivaantuu enemmän tunturilla kuin me, jotka\nolemme niihin tottuneet. 'Isä' levätköön täällä hieman, kyllä nuo muut\nlähtevät meidän perässämme; mutta ette saa viipyä kauvan, sillä taivas\nei ole tyyni ja saattaa syntyä rajuilma.\" Ja niin lähtivätkin kaikki,\nniin että minä hyvin ajetulla tiellä joutuisasti pääsin muiden jäljissä.\n\nTunturilla ei ollutkaan enään paljon lunta. Kun siellä noin\npuolimatkalla syötettiin poroja ja juteltiin, tuli luokseni vaimo,\njoka valitti vatsankipua ja pyysi lääkkeitä. Kotiapteekissani\nkuljetin aina mukanani muun muassa viinaa ja kiniiniä, ja annoin\nsitä vaimolle, joka sanoi lääkkeen tehneen hänelle hyvää. Kun samana\niltana saavuimme ensimmäiseen asumukseen Inarissa, en huomannut\nsairasta vaimoa ja tulin siitä levottomaksi, etenkin kun sain kuulla\nettä hän oli raskaudentilan viime asteella. Moittiessani väkeä siitä,\nettä olivat jättäneet hänet, puolustautuivat he sillä, että hänellä\nmuka oli toinen nainen seurassaan. Juteltiin ja syötiin; toinen pata\ntoisensa jälkeen nostettiin tulelta pois, ja minunkin ruokani oli\nvalmis, kun samalla noin 20 vuotias lappalaistyttö saapui huoneeseen.\nHänen päänsä, poskensa ja otsansa olivat myrskylakin peitossa. Se oli\nkokonaan huurteinen, ja samoin muukin pukunsa. Hänkin oli matkalla\njoulunviettoon. Ei hän vielä ollut tervehtinytkään, ennenkuin kysyin,\ntiesikö hän mitään sairaasta vaimosta. \"Kyllä, hän on täällä\" kuului\nvastaus, ja samassa alkoi hän purkaa myttyä, josta nyt kuului lapsen\nitkua. Vaimo oli synnyttänyt tunturilla. Riensin ulos kutsumaan häntä\nsisään, tapasinkin hänet nuotiolla, johon jo oli asetettu kattila,\njossa vettä lämmitettiin lapsen pesemistä varten. Lapsi oli sillä välin\nvapautettu kääreistään, jona oli ollut jäniksen nahka, päällystetty\nporonvasikan nahalla. Tuvassa luovutettiin vaimolle mahdollisimman\nparas vuodesija, mutta siihen vuoteeseen hän ei mennyt ennen kun oli\ntytön avustamana pessyt lapsensa. Kysyttyäni hänen terveyttään, hän\nvastasi kyllä jaksavansa olla liikkeellä, jos sitä sallittaisiin. Ja\nkun moitin häntä siitä, että oli semmoisessa tilassa lähtenyt matkaan,\nsanoi hän lähteneensä Inariin, sieltä hankkiaksensa itselleen piian,\njota hän tarvitsi juuri tämän tilansa tähden. Inarista hän oli luullut\njoutuvansa takaisin ennen synnyttämistään. Muutoin hän arveli, että tuo\nvaeltava lappalaiselämä ei suinkaan ollut sen mukavampi, päinvastoin\nvaivaloisempi, kuin tämä kirkkomatka hyvällä ilmalla ja hyvien ihmisten\nseurassa. Kun lähdin täältä, jäi hän sinne ja lupasi siellä viipyä\nkunnes täydellisesti toipuisi. Mutta jo joulujuhlan alussa tapasin\nhänet lapsineen kirkolla. Ettei äiti eikä lapsi tällä matkalla saaneet\nmitään vammaa, havaitsin kun v. 1831 muutin Lapista pois. Vilu ja\nvarhainen työhön ryhtyminen synnyttämisen jälkeen vaikuttavat kuitenkin\nvarsin haitallisesti moneen lappalaisvaimoon. On useita esimerkkejä\nsiitä, että vaimot, jotka liian varhain ovat lähteneet liikkeelle,\nuseita vuosia ovat sairastaneet ja semmoisina pysyneet kunnes\nuudestaan ovat joutuneet raskaudentilaan. Kerran ripitin vaimoa, Antti\nAntintytärtä, joka tämmöisestä syystä oli 18 vuotta maannut rampana.\nMutta yleensä lappalaisnaiset synnyttävät helposti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulukuussa 1830 matkustin etelästäpäin Inariin. Puljusta lähtiessä\non kuljettava Peltovuomatunturin poikki, josta tällä kertaa helposti\nsuoriutuimme. Ensi päivänä ajoimme 8 penikulmaa, ja seuraavanakin\npäivänä kävi kaikki hyvin, paitsi että Vaskojoella oli tulvavettä,\njoten täytyi nousta pulkasta ja kahlata vedessä. Kyllä silloin kysytään\nettä ovat jalkineet kunnossa.\n\nMutta nyt puhkesikin taas hirveä rajuilma, ja opas oli ainoa johon\nvoimme turvautua. Hän hiihti edellä, ja nopeasti lappalainen\nhiihtääkin, mutta kun hänellä on perässään kuljetettava syvässä\nlumessa kahlaava poro, joka tekee vastarintaa, hän ainoastaan hitaasti\nedistyy, eikä sitä kestä reippainkaan mies muuta kuin muutaman virstan,\nennenkuin hänen täytyy levähtää.\n\nKuljettuamme kahdeksan tuntia pääsimme tiheään metsään ja yövyimme\nsiellä. Reippaat ja uupumattomat kyytimieheni suostuivat lähtemään\nyöllä eteenpäin valmistamaan meille tietä, joka sitten olikin hyvä.\nOlimme yhä vielä Vaskojoen rannalla. Siellä kun on hyviä niittymaita\nkehoitin ja sain seurassamme matkustavan Antti Aikion suostumaan\nuutisasunnon perustamiseen täällä, joka on kylläkin tarpeen tuolla 20\npenikulman pituisella autiolla taipaleella.\n\nJatkaessamme matkaamme tapasimme porolappalaisia, jotka pyysivät\nmeitä kotaansa. Pari tuhatta poroa olikin tallannut lumen lujaksi,\nja matka siis luisti nopeasti. Isäntäväki otti meidät ystävällisesti\nvastaan, ruokaa tietysti tarjottiin. \"Jumalan kiitos\", lausui isäntä,\n\"minulla on kaikkea, sano vain mitä haluat\". Tupakkamassini kierteli\nseurassa, ja kun se saapui minulle takaisin, löysin siinä, piippuani\ntäyttäessäni, Norjalaisen hopeariksin, jonka siihen oli pujahuttanut\nisäntä. Hän oli rikas Norjan lappalainen, jonka nuorimman lapsen juuri\nolin kastanut, ja hän oli tahtonut osottaa minulle kiitollisuuttansa\nkun oli päässyt 20 penikulman matkasta oman papin luo. Riksi jätettiin\nisännälle pohjarahaksi nuoren kansalaisen toimeentuloa varten.\n\nLähdettyämme tästä Norjan lappalaiskylästä saavuimme Kolmen kuninkaan\njärvelle. Tästä on vain yksi penikulma Inariin. Aina kun etelästä tulee\ntälle järvelle ovat matkan rasitukset unohdetut. Nyt täytyy poroparkain\nponnistaa viimeiset voimansa. Vaikka ovat olleet välttämättöminä ja\nuskollisina seuraajina halki erämaan, ei niitä nyt säästetä. Jos\nolisivat kuinkakin lamaantuneita tuosta pitkästä matkasta, joka aina\nsuoritetaan samoilla poroilla, lyöpi jokainen poroaan kiiruhtaakseen\nsen kulkua. Ja alituiseen kuuluu huutoa. Kaikki saatavissa olevat\nkulkuset ja kellot pannaan porojen kaulaan. Huumaavassa kalinassa\nja kilinässä jatketaan matkaa. Se, jonka poro uupuu, jää säälimättä\njälkeen, vaikka erämaassa kyllä uskollisesti pysyttiin koossa. Sillä\nnyt on seurakumppanuus lopussa, ja vasta markkinapaikalla kädet taas\nliittyvät tervehdykseksi.\n\nMinuun on mainittu järvi erityisellä vetovoimalla vaikuttanut.\nSe näet muistuttaa minulle lappalaisten entistä pappia Esaias\nMansvetuksenpoikaa, tuota Lapin lähetyssaarnaajaa, josta puhutaan\nkertomuksessani Lapin kirkollisista oloista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluna 1823 kävin Inarissa. Siellä ei tapahtunut mitään sanottavaa,\nellen mainitse sitä, että silloin, enemmän kuin muina vuosina,\nolin puheenjohtajana lappalaisten kotakäräjissä, heidän kutsumana\nratkaisemaan useita heidän pieniä riitojaan uutisasukasten kanssa,\njotka yhä ahnaammin tahtoivat anastaa lappalaisten entisiä maa-alueita.\nMinä olin lappalaisten kanssa samaa mieltä, että nimittäin\nikimuistoinen nautinto oli pidettävä perustuksena, ja uutisasukkaatkin\nnäkyivät jättävän asiat sille kannalle.\n\nViileässä ilmassa ja kutakuinkin huonolla kelillä lähdettiin\npaluumatkalle Utsjoelle, ja matka oli sen vuoksi jotensakin\nvaivaloinen. Mutta olkoonpa ilma kuinka edullinen tahansa, on sittenkin\nmieluisampi kulkea jokilaaksossa kuin tuntureilla, ja kun siis\ntuntureilta laskeutuu alas Utsjoen laaksoon Mierasjavrelle, ollaan\nkoko lailla iloisempia kuin ne, jotka parempiosaisissa paikkakunnissa\npitkää taipaleen päästä uupuneella hevosella pääsevät kievariin.\nJärveä ympäröivät korkeat vuoret ikäänkuin seininä. Myrskyt ja\nrajuilmat siis eivät raivoa siellä niin tuimasti, kuin tuntureilla,\nellei pohjoistuuli satu. Lappalaiset sanovatkin, että kun pahassa\nilmassa tuntureilta päästään metsään, niin on tultu suomalaiseen\npirttiin — jonkamoista asuntoa heillä ei ole. Mierasguojkan koski\njuoksee vuoriseudun halki niin syvässä uomassa, että on mahdoton\nkulkea sen rannalla. Mutta talvella on koskessa ja joessa tavallisesti\nniin vähän vettä, että rantavesi jäätyy pohjaa myöten, muodostaen 2\n— 3 kyynärää leveän jääpeiton siten paljastuneitten kivien lomissa.\nSilloin näihin jääsuhteisiin tottumatonkin saattaa, varovasti ajaen,\npäästä ohi vierimättä koskeen. Jos taas tämä jäänreuna on leudon\nilman vaikutuksesta sulanut, tahi tulvan alle joutunut, täytyy nousta\npulkasta ja vuorenjuuren jyrkimmissä paikoissa nelinkontan ryömiä\npitkin sitä, päästäkseen eteenpäin. Näin oli tällä kertaa asian laita.\nTuskin olin kerrotulla tavalla sivuttanut paikan, kun lappalaiset jo\nolivat onnellisesti kuljettaneet sen ohi matkatavaramme ja käyttämämme\nporot. Jonkun minuutin levättyämme, joka oli sekä miehille että\nporoille välttämätöntä, olimme taas valmiit lähtemään.\n\nMukavasti ja pikaisesti jatkuikin matka Kevnesgjuoikkaan, noin 2\npenikulmaa äskeisestä paikasta. Täällä jää usein patoo vedet. Se nousee\nsilloin korkealle, pysähtyy ja saa uuden jääpeitteen, joka sitten,\nkun vesi taas on laskeutunut, jää ilmassa riippuvaksi. Sellaisten,\nusein korkealla vedenpinnasta kaarevien jääsiltojen kestävyys riippuu\nosaksi siitä paksuudesta, jonka ne ovat saaneet jäätymisen aikana ennen\nvedenlaskua, osaksi siitä, kuinka suuri niiden pinta-ala on. Jos tämä\non laaja tai jää liian heikko, se usein likistyy omasta painostaan.\nTässä sitä ei ollut kumpaakaan, sillä jää oli melkoisen paksu eikä\nsiltakaan kovin laaja. Lappalainen, joka ajoi edellä, suoriutui hyvin\ntuosta tasaisesta ja ohuen lumen peittämästä sillasta. Mutta kun\nminun, joka olin raskaampi, piti ajaa sen yli, putosin poroineni 2\n1/2—3 kyynärän korkeudesta joen pohjaan. Sieltä kyllä lappalaisen\navulla pian pääsin ylös, mutta vaikka vesi ei ollut syvää oli sitä\nsentään siksi paljon, että sopimattomaan vuodenaikaan sain melkein\nliian raittiin kylvyn. Tuskin olin vielä itse joutunut miettimään\nkeinoa, miten saisin kuivat vaatteet päälleni, ennenkun jo lappalaiset\nkeskustelivat pitikö rannalle laitettaman nuotio, jonka ääressä voisin\nriisuutua, tai oliko matkaa viipymättä jatkettava. Yksi heistä oli\njo puuhassa kaataa kuiva honka nuotiota varten, mutta toinen oli jo\nryhtynyt valjastamaan virkuimman poroistamme pulkkani eteen. \"Riennä\nisä\", sanoi hän, \"kiiruhtakaamme asuntoon\". Kahteen kertaan ei minua\ntarvittu siihen kehoittaa, ja nyt mentiin tuiminta laukkaa eteenpäin,\neikä kauvankaan, niin saavuimme Kassajalgen luo, joka onneksi asui\nvain noin 1/4 peninkulman matkan päässä. Isäntä talonväkineen oli\nkotona. Kohteliaana miehenä ja tietäen tuloni hän saapuessani oli\npaikalla. Tulisiassa palavaan tuleen lisättiin puita, niin että meillä\nkohta oli aika rovio. Lappalaiset tarjosivat minulle viinaa, josta\nheillä paluumatkalla Inarin joulumarkkinoilta ei ollut puutetta. Pidin\nkuitenkin väkevää kahvia, jossa oli vähän rommia seassa, parempana,\nkun ei ollut rieskamaitoa saatavissa, enkä voinut huomata että kylpy\njoenpohjassa olisi tehnyt minulle haittaa. Noin kymmenkunta vuotta\nsitten eräs norjalainen kauppias oli pudonnut samaan koskeen vieläkin\nkorkeammalta. Joenpohja oli silloin ollut kuiva, mutta pudotessaan\nhän oli menettänyt tasapainon ja loukannut päänsä pahasti. Olin siis\nsuoriutunut tästä seikkailusta vähemmällä vauriolla kuin tämä kauppias,\nja niinikään pelastunut siitä helpommin kuin samanlaisesta asemasta\neräs esi-isäni Jaakko Olavinpoika, joka viidennentoista sataluvun\nloppupuolella oli kirkkoherrana Iissä. Hänestä näet kerrotaan, että hän\nmatkalla mainitussa pitäjässä oli tehnyt samankaltaisen kuperkeikan\nKintaskoskessa, jossa hänen sitten oli täytynyt olla yhdeksän\nvuorokautta jääsillan alla, ennenkuin hänet, vielä tosin elävänä,\nsieltä nostettiin. Tämän putoamiseni seuraukset kävivät kuitenkin\njälestäpäin varsin arveluttaviksi minulle.\n\nKassajalgesta lähtiessämme keli oli hyvä, tie auki, tunturit ja kosket\ntakanamme. Porot juoksivat liukkaasti. Kirkkaana kuu kumotti tuhansien\ntähtien loistaessa tummansinisellä taivaalla, kun ei mikään pilvi\nnähtävästi rohjennut näyttäytyä majesteetillisessa taivaanvalossa.\nTuskin penikulmaakaan oli kuljettu ennen kun tunsin itseni viluiseksi,\nmutta sitä pidin vain kylvyn tilapäisenä seurauksena. Ilta oli\nkylmä, kuura peitti jokaisen turkinkauluksen, ja kuuvalossa välkkyi\njääpuikko jokaisen miehen parrassa. Kymmenkunta poroa kelloineen\nkulkusineen juoksi milloin rinnakkain milloin perätysten, ja matka\nkului nopeasti järvillä, joiden jäiltä Tuulikki edellisenä päivänä oli\nlakaissut pois lumen. Kaukana pilkisti valo mäntyjen latvojen lomitse.\nHuomautin eräälle seuralaiselleni siitä, että täällä tapaamme ihmisiä.\n\"Isä, olemme kohta Högmanin luona\", hän vastasi, murtaen, norjaksi.\nHän oli rikas Norjan lappalainen, ystävällinen ja miellyttävä.\nKohteliaisuudesta hän ei ollut minua puhutellut, vaikka kyllä olimme\nrinnatustenkin ajaneet. Siten kulkiessamme kyselin häneltä yhtä ja\ntoista, johon hän vastasi yhä lisäten: \"niin on, isä\", vaikka hän\noli minua ainakin 30 vuotta vanhempi. Oli kuljettu runsaasti kaksi\npenikulmaa eikä kirkolle enään ollut muuta kuin yksi penikulma.\nKirkkoväkikään ei ollut sen pitemmälle joutunut. Mäellä näkyi jo\nkaukaa, paitsi nuotioita, savua, poroja ja ahkioita, myös tulella\nriippuvien patojen ympärillä puuhaavien ihmisten päitä ja kasvoja. Heti\nkun he kuulivat porojemme kellojen äänen, riensi joukko nuoria miehiä\nmeitä auttamaan, siltä varalta että poromme säikähtyisivät koiria,\nvalkeata ja rakennuksia. Tuskin huomasin heidän olevan läheisyydessä,\nennenkuin he jo, lakki toisessa kädessä, toisella puristivat\nkättäni rehellisiksi tervetuliaisiksi. Ennenkuin pääsin ahkiostani,\nkeventääkseni poroni kuormaa jyrkässä mäessä, oli lappalainen jo\nasettunut poroni eteen ja tarttunut ohjaksiin, toinen lappalainen\nsysäsi takaa, ja semmoisella vauhdilla kuljettiin ylöspäin, että kaksi\nijäkkäämpää lappalaista, jotka juoksivat vieressäni, tarjotaksensa\napuansa ja vetäen hihnasta tai nuoranpätkästä, eivät jaksaneet seurata.\n\"Hyvää päivää, tervetuloa\", kuului oikealta ja vasemmalta, ja sain\npusertaa monen kättä. Luulisi ehkä niiden väsyttävän, etenkin silloin\nkun, kuten nyt, kernaasti rientäisi pakkasesta lämpöiseen huoneeseen.\nMutta minusta se ei ole milloinkaan siltä tuntunut, enkä ole koskaan\nyksistään kohteliaisuudesta ja ainoastaan loukkauksen välttämiseksi\ntarttunut lappalaisen käteen, vaan olen sen aina tehnyt todellisella\nilolla ja mielihyvällä, he kun niin herttaisesti esiintyvät ja niin\nsydämellisellä tavalla toivottavat iloista jälleennäkemistä.\n\nKaikkien padat kiehuivat, ruokaa valmistaessa, ja nimismies Högmanin\npienestä kamarista tuvan takana, jossa hän itse asui, loisti valoa.\nTupa, joka oli varattu talonväkeä ja lapsia varten, oli jo väkeä\ntäynnä. Nimismies, joka oli seurassamme matkustanut, oli joutunut ennen\nmeitä, ja joulun ja minun kunniakseni valaissut kamarinsa pöydälle\nviritetyllä kynttilällä sekä tavallista suuremmalla, huoneen nurkkaan\nasetetulla hylkeenrasvalampulla ja loimuavalla takkavalkealla. Olin\ntuskin ehtinyt riisua turkkini, ennenkun höyryävä kahvipannu seisoi\npöydällä täynnä niin oivallista kahvia etten sellaista ollut moneen\naikaan juonut, sillä nimismies oli semmoisen keittämisessä mestari.\nKahdenkesken tyhjennettyämme kannua vetävän pannun, tupakoituamme ja\npakinoittuamme, jatkoin matkaani pappilaan.\n\nHögmannilla oli ollut koossa suuri joukko sekä Suomen että Norjan\nlappalaisia. Moni heistä oli seurannut meitä aina Inarista asti. Niitä\noli kai ainakin 100 henkeä poroineen, jotka nyt kulkivat edellämme.\nNe saavutimme vasta sillä järvellä, jonka rannalla kirkko ja pappila\nsijaitsee. Tänne oli kirkolta vastaani ajanut Utsjoen lappalaisia. Eräs\nheistä asettui pulkkani nokalle sanoen: Antakaamme nyt porojen maistaa\nvähän lunta niin tulevat reippaammiksi ja jaksavat paremmin. Järjestys,\narveli hän, nyt vaatii, että oppaasi ajaa ensimäisenä, sinä sitten\nja vihdoin me. Muutoin saattaisi kansa ehkä luulla että olet sairas\ntahi kuollut. Vielä vähän keskusteltuamme saivat poromme laukata, ja\nmuutamassa minuutissa saavuimme kirkkovallille, jossa vanha lukkari oli\nmeitä vastassa.\n\nTämän matkan seurauksiin saamme kohta tutustua.\n\n\n\n\nXII.\n\nSairaus.\n\n\n\"Kun terveys puuttuu, kaikki puuttuu\", sanotaan; ja syystä. Siten oli\nminunkin laitani joulukuun viimeisinä päivinä 1823 suorittamani juuri\nkerrotun matkan jälkeen. Siitä ajasta minulla ei ollut monta tervettä\npäivää Utsjoella oloni aikana. Vuosi 1823 olikin sentähden viimeinen\nonnellinen vuoteni Lapissa.\n\nUupuneena tuosta matkastani nukuin yöni levollisesti, niin että\nuudenvuoden aamuna en herännyt ennenkun ijäkäs lukkari astui\nhuoneeseni, toivottaen hyvää uuttavuotta ja ilmoittaen, että oli\ntoimitettava muutamia lastenristiäisiä. Puettuani ryhdyin toimituksiin,\nja samassa näkyi vaalea raita taivaanrannalla kaakossa. Se oli\naamunkoitto. Lapset ristittiin, lastensynnyttäjät otettiin kirkkoon,\nrippiväki kirjoitettiin, rukous pidettiin, eikä nyt ajasta ollut\nmitään tuhlattavaa, jos oli jumalanpalvelus saatava suoritetuksi\nvaloisimpina tunteina. Kynttiläinpuute oli täällä siksi suuri, että\nniitä täytyi varsin säästävästi käyttää kirkossa. Inarista palattuani\nen ollut varsin reipas. Aluksi luulin tätä seuraukseksi pilvipakkasista\npäivistä ja öistä pitkällisen matkan aikana sekä häästä, jota oli,\npoissaoloaikanani lämmittämättömissä huoneissa. Kokouksessa oli\nlukuisasti väkeä, eikä siis ollut aikaa levätä. Sunnuntaiksi, tammikuun\n4 p:ksi, saapui kansaa kaksinverroin, ja se lähti pois vasta loppiaisen\njälkeen. Paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä en nähnyt luonani yhtäkään\nlappalaista, mutta kauppakojusissa, jotka olivat noin 100:n sylen\npäässä pappilasta, vilisi ihmisiä aamusta iltaan kuin mehiläisiä\nkekonsa ympärillä. Tammikuun 7 p:nä olin taas ypöyksin, mutta lepo ei\nollut yhtä suloinen ja haluttu kuin edellisten joulu- ja uudenvuoden\ntöiden jälkeen; ja 8 p. illalla, noin kello 6 aikana, kohtasi\nminua ankarat tuskat, joihin liittyi vilu, pistokset, väristys ja\nsietämätön särky jaloissa ja niveleissä. Joku päivä sen jälkeen tulin\ntajuttomaksi. Siinä olon aikanani olivat lappalaiset, kuten sittemmin\nsain kuulla, antaneet minulle nieltäväksi kaikenlaista, jota pitivät\nminulle terveellisenä, muun muassa äsken teurastetun poron verta.\nKahden viikon ajoittaisen horrostilan jälkeen, jolloin kärsin kauheata\nsärkyä, toinnuin vähitellen. Hartmanin ja Tissotin lääkärikirjat ja\nJulinin matka-apteekki olivat ainoana turvanani. Jo sairauteni alussa\nolin kirjoittanut Vuoreijan linnan komentajalle Pleimille, pyytäen\nsaada sieltä sotilaslääkäri luokseni 180 virstan päästä. Vastaus tähän\npyyntööni ei tullut Pleimiltä, joka oli minulle tuttu ja käydessäni\nVuoreijassa oli kohdellut minua hyvin ystävällisesti, vaan hänen\njälkeiseltä komentajalta, joka, niinkuin nyt sain tietää, siellä oli\nastunut virkaansa viime suvena. Paitsi muutamia kohteliaisuuksia\nsanottiin kirjeessä: \"Lääkäri ei saa ilman Trondhjemissä asuvan\nkenraalin lupaa lähteä linnasta, mutta jos tahdotte, kirjoitan siitä\nkenraalille.\" Norjan posti lähti talvella vaan kerran kuukaudessa\nVuoreijasta etelään, ja kirjeitten sanottiin saapuvan kolmessa\nkuukaudessa Kristianiaan. Ainakin 5 — 6 kuukautta olisi siis kulunut\nennenkun linnanpäälikkö saisi vastauksen kenraalilta. Lähimmän\nsuomalaisen lääkärin luo oli 75 penikulmaa. Hartman ja Tissot jäivät\nsiis ainoiksi auttajikseni. Niiden neuvosta panin sinapintaikinaa\npohkeisiin ja tervaa jalkapohjiin. Sekä pohkeista että jaloistani nahka\nsiitä irtaantui, josta taas seurasi särkevä ja sietämätön tunne; mutta\nsamassa määrässä helpottivat pistokset ja luuvalo. Kun noista vetävistä\naineista tunsin helpotusta, uudistin tätä tuskallista lääkekeinoa\nkohta kun nahattomiin paikkoin oli kasvanut uusi nahka. Jo helmikuun\nlopussa olin siksi kuihtunut, ettei minussa ollut juuri mitään muuta\njälellä kuin luut ja nahka. Nyt oli se aika, jolloin lappalaiset\neninten suorittavat kauppamatkojansa Norjaan. Useimmat heistä kulkivat\npappilan kautta. Jokainen tahtoi nähdä kuinka oli minun laitani. Asuin\npaikkakunnassa, jossa ovet ovat pidettävät avoinna jokaiselle, mutta\ntämä heidän hyväntahtoisuutensa oli nykyisissä oloissani minulle\nsangen rasittava. Jokainen sisääntulia toi muassaan runsaasti kylmää\nja raakaa ilmaa, sillä nähdessään minut he hämmästyneinä unohtivat\nsulkea oven, ja entisen tavallisen tervehdyksen sijassa sain vielä\nkuulla: \"No miltä se kirkkoherra nyt näyttää! Kuolee pian, ja me\njäämme papittomiksi.\" Toiset itkivät, toiset rukoilivat Jumalaa minun\npuolestani. Kärsivällisyyteni oli suuri, ja usko sitä vahvisti; mutta\nalistumiseni ei sittenkään ollut niin suuri, että olisin levollisesti\nkohdannut kuolemaa, ollessani vasta kolmannenkymmenen vuoden ijässä.\n\nSemmoisessa tilassa olin, kun maaliskuun keskivaiheilla arvaamattani\ntuli luokseni Alation rovasti Jordan, Norjan Länsiruijasta. Koko\nItäruijan voutikunta oli tänä vuonna ilman pappia, ja käytyään\nVesisaarella, jonne hän oli matkustanut palvellakseen Varangin ja\nTenon seurakuntia, palasi hän nyt, kuultuansa missä tilassa olin,\nUtsjoen kautta kotiaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut pelkkä lyhyt\ntervehdyskäynti luonani, vaan hän halusi antaa minulle kaiken sen\navun, joka näissä oloissa oli mahdollinen. Hän oli tavallista enemmän\ntieteellisesti sivistynyt, ja hän huomasi pian että ruumiillisiin\ntuskiini oli liittynyt synkkämielisyys. Hän piti siis minua täällä\nauttamattomana ja koetti kehoittaa minua tulemaan hänen seurassaan\nAlatioon, vakuuttaen rouvansa kyllä hoitavan minua huolellisuudella;\nvaikkakin hän itse, joka samalla oli tunturi- eli lappalaispappi, oli\ntähän vuodenaikaan varsin vähän kotonaan, kun hänellä nyt oli niin\nmonta kirkkoa hoidettavanaan. Kyllä, vakuutti hän, toimitan Alatioon\nlääkärin Tromsasta. Tätä kaikkea pidin mahdottomana suorittaa, sillä\nen jaksanut ilman suurta ponnistusta olla edes muutamia minuuttia\nistuallanikaan. Ja hänen ehdotuksensa tiesi, että lähtisin 30:nen\npenikulman matkalle, joista 12 pnk Karasjoelle, ainakin kolmanneksi\nosaksi tunturien poikki, ja sitten Alatioon 18 pnk, enimmäkseen\ntunturiseutuja sekin. Mutta hän pysyi väitteessään, että täällä\ntuskani suuren ruumiillisen heikkouteni vuoksi piankin heikentäisi\nsielunvoimanikin, joita kalvoivat kärsimättömyyteni, suruni ja huoleni.\n\nHän ei ainoastaan kertonut minulle juttuja ja hauskoja tapahtumia vaan\npuhui myös vakavista aineista. Kosketeltiin milloin klassillista,\nmilloin uusinta kirjallisuutta. Horatius, Ovidius ja Qvintillianus\nolivat hänelle muinaisajan mallikelpoisimmat kirjailijat, ja\nviimeksi mainitun teokset hän vetikin taskustaan, jossa hän sanoi\nniitä aina matkoillaan kuljettavan mukanansa. Uudemman aikaisista\nkirjailijoista hän oli enimmin mieltynyt Tassoon. Shakespearia ja\nHolbergia hän innokkaasti ihaili, ja Goetheä hän jumaloitsi. Hän\noli monessa suhteessa originaali, ja hänestä saattoi sanoa, että\njokainen hetki hänessä synnytti uuden aatteen. Hän ei ollut ainoastaan\nkaunokirjallisuuteen perehtynyt, hän oli myös etevä teoloogi.\nHän tunsi kuolleita ja eläviä kieliä, muinaisuuden historiaa ja\nmuinaisjäännöksiä, samoin kuin tunnettuimpien kansojen kirjallisuutta,\ntaidetta, tapoja ja laitoksia. Siitä, etten liiottele, on todistuksena\nse, mitä hänestä sanoo prof. Zetterstedt teoksessaan \"Resa genom\nSveriges och Norges lappmarker\". Rovasti Deinboll lausui Jordanista,\nettä hänestä epäilemättä tulee Norjan ensimäinen piispa, ei ainoastaan\naikaan vaan arvoonkin nähden.\n\nSiten muutamia tuntia käytettyään kykyänsä minun virkistämisekseni,\nja minun liikkumattomana ja mykkänä kuultuani kuinka nero ja oppi\nihmeellisellä tarmolla virtasivat hänen huuliltaan, tunsin itseni\nlevollisemmaksi ja tilani paremmaksi; mutta matkaa oli minusta\nmahdotonta ajatella. Sillä tekosyyllä, että hänen pulkkansa ja ahkionsa\nolivat epäkunnossa, hän jonkun aikaa päivästä oleskeli pirtissäni,\nniitä muka korjatakseen. Ja seuraavana päivänä hän toikin luokseni\ntavattoman pitkän ja suuren ahkion, ja muodoltaankin omituisen.\n\"Tämän\", sanoi hän, \"olen rakennuttanut teille matkavaunuiksi, ja\nsiihen täytyy teidän istua. Täällä teillä ei ole muuta kuin kuolema\nedessä, ja mutkittelematta täytyy teidän joko seurata minua tai\nmatkustaa sukulaistenne luo Suomeen\". Vastaväitteisiini hän vastasi\npitkillä otteilla Holbergista, Wielandista y.m., jolla kaikella\nhän sai minussa viritetyksi toisen mielen ja uusia ajatuksia. Hän\noli äärettömän iloinen ja miellyttävä, ja hänen kasvoillaan loisti\nihmisrakkaus, palveluksen halu ja hyvyys. Hän ei suonut minulle mitään\naikaa synkkiin mietelmiin, vielä vähemmin toivottomuuteen, koetti\nvaan pakottaa minua valitsemaan jomman kumman hänen ehdotuksistansa.\nAhkioon tehtiin vuode, ja minun täytyi koettaa hänen minulle keksimää\najopeliä. Päätin vihdoin voiton ja tappion uhalla lähteä. Hän kiitti\nminua reippaasta päätöksestäni, ja sanoi paremmalla omallatunnolla\nnyt lähtevänsä luotani. \"Joko kuolla tai voittaa\" (Aut moriendum aut\nvincendum) sanoin minä, ja tähän hän tyytyi, vaikka en suostunutkaan\nmatkustamaan siihen turvapaikkaan, jonka hänen vierasvaraisuutensa\ntarjosi minulle vieraassa valtakunnassa, vaan päätin mennä isänmaahan,\njohon minulle kuitenkin oli kaksi vertaa pitempi matka. Kohta tämän\njälkeen rovasti Jordan lähti, ja kaikki oli valmiina minunkin matkaani\nvarten, joka oli määrätty maaliskuun 13:ksi päiväksi. Mutta vähän ennen\nsitä päivää oli pohjoisnapa avannut tuulisäkkinsä ja tyhjensi niitä\nsellaisella raivolla, että lumikinoksiin ja lumikuoreen ilmaantui\njuopia ja halkeamia, ja siten paljastettu pehmeä lumi pyryili ja\nkarkaili myrskyn ajamana. Vielä 14 p. pieksivät maan pintaa yhä\nrajummat myrskyt ja tuulispäät. Mutta 15 p:nä aamulla länsi vihdoin\nselkeni vuorten huipuilla ja päivä valkeni idästä ihanana ja kauniina.\nLappalaiset, joiden oli täytynyt rajuilman aikana pysyä paikoillaan,\nrupesivat taas matkustamaan, niin että tiet tulivat ajetuiksi,\njonka tähden minäkin, luottaen Kaitselmukseen, vihdoin maaliskuun\n21 p:nä varhain aamulla ryhdyin matkaani kotimaahan. Tehtiin vuode\nahkioon, jonne jaksoin mennä avutta, laskin siihen pitkäkseni, ja\nminut sidottiin siihen kuten muukin kuljetustavara, matkustaakseni\nsillä tavoin 500 virstaa Suomen rajalle. Kuinka se matka suoritettiin\nsitä tuskin muistan; mutta sen muistan, että ensimäinen ja toinen\npäivä olivat pahimmat. Lumen olivat tuulet aukeilta paikoilta\nlakaisseet pois, jonka tähden tiet olivat epätasaiset, ja aurinko\noli jo paljastanut terävät kivensyrjät, joita vastaan ahkio kalmasi\nja loukkautui. Epätasaisilla aukeilla se viskautui toiselta kiveltä\ntoiselle, jopa kaatuikin, jolloin lappalaisen täytyi tulla avukseni.\nMatkan tuskissa kyytimieheni, lappalaisen Iisakki Juhonpoika Guttormin\nkärsivällisyys ja osanotto kurjuuteeni oli vallan ihmeteltävä. Se\nvaiva, jonka hän näki, ja se kärsimättömyys, jolla minä kohtelin hänen\nhyväntahtoisuuttansa, eivät saaneet häntä suutuksiin, väsyneeksi,\neikä kärsimättömäksi. Mutta mitä kauvemmin matkaa kesti, ja mitä\nkovemmin olin kärsinyt särkyä jaloissani, sitä enemmän näyttivät\nruumiinvoimani lisääntyvän. Matkalla oli ruokahalu hyvä. Pohkien ja\npolvien ajettuminen lisääntyi, mutta särky käsivarsissa ja niveleissä\nväheni. Maaliskuun 24 p:nä saavuin Inarin kirkolle. Osa seurakuntaa,\njoka ei tietänyt sairaudestani, oli koossa, sillä minua odotettiin\nMarianpäiväksi. Kun kansa huomasi tilani, ei se minulta vaatinut mitään\npapillista toimitusta. Kaikille jaksoin kuitenkin silloin jakaa Herran\nehtoollista, ja 28 p:nä kokoontui taas paljon väkeä kirkolle. Nekin\nkaikki saivat Herran ehtoollisen, mutta seuraus siitä oli, että itse\ntoimessa uupumuksesta kaaduin alttaria vastaan, ja että kirkonisännän\nIisakki Paadarin täytyi toimituksen loppupuolella minua taluttaa.\n\nKoska joulunaikana oli alakuu, ja kun ei ole tavallista pimeänä aikana,\nvaan ainoastaan kuu-valossa käydä hautausmaalla, ei silloin ilmoitettu\nruumiita siunattaviksi. Minulla oli sentähden nyt edessäni käynti\nsiellä. Hautausmaa sijaitsee Inarinjärven saaressa, noin penikulman\npäässä kirkosta. Sinne tultuani minut talutettiin satavuotisen hongan\nsuojaan. Sitä käytin toimituksen aikana selkänojana ja ahkiota\nistuimena. Vastapäätä oli toinen vanha mänty. Sen juurella istui\nnuori nainen, Antti Yrjönpoika Morottajan tytär, itkien miehensä\nhaudalla. \"Älä itke\", sanoin hänelle, \"ne vain itkevät, joilla ei ole\ntoivoa\". \"Minä itken\", vastasi hän, \"kun en saa seurata miestäni hänen\nhautaansa; hän on minut jättänyt. Noin vuosi sitten sinä vihit meidät,\nja nyt hän jo on poissa. Se minua kuitenkin lohduttaa, että tie sinne\nei ole pitkä, mutta odotus pitempi.\" Eräs 75:den vuoden vanha ukko,\nAntti Matinpoika Walle istui läheisyydessä ja lausui tähän: \"Ei sinun\npidä huokailla ja valittaa. Eläväthän isäsi ja äitisi, kyllä he sinusta\nhuolen pitävät; ja vaikka niitäkään ei olisi, on sulla paras isä\ntaivaassa. Olin jo mieskuntoinen, kun isäsi ja äitisi olivat lapsia, ja\nnyt istun lapsenlapseni haudalla. Minulle sen henki huutaa: pian tulet\nperässä. Olen vuosiin ja vaivoihin kyllästynyt, mutta kiitän Jumalaa,\njokaisesta päivästä.\" Nyt saapui väkijoukko, joka ilmoitti että kaikki\noli valmiina. Tuo vanha ukko seurasi minua tiheän mäntymetsän läpi,\ntaluttaen minua haudalta haudalle. Sitten kun hautausmenot olivat\nlopussa, ja toimitus päättynyt rukouksella ja virrenveisuulla, haudat\npeitettiin. Hyvien porojemme ansiosta olin tunnin kuluttua taas\nkirkolla. Vuoden perästä tuo nuori leski otti kuulutuksen ja meni\nnaimisiin samanikäisensä kanssa. Ennen lähtöäni paikkakunnalta hautasin\nhänen toisenkin miehensä, jonka kanssa hänellä oli 4 tervettä lasta.\nSitä Inarissa pidetään suurena lohdutuksena vanhuudessa, sillä täällä\nei tavata tuhlaajapoikia ja tyttäriä, lapset ovat vanhempiensa turvana.\n\nKun juhlapäivät olivat menneet, alkoi vireä liike. Tosin täällä ei\nollut kauppiaita, mutta sitä enemmän talonpoikia eteläisistä pitäjistä,\nkaupitellen viinaa, rautatakeita, hamppua y.m. Minua ei häirinnyt\nkukaan, vaan sain rauhassa levätä työni jälkeen, odottaen matkueen\nlähtöä, jota pidettiin tarpeellisena, kun tiet etelään olivat ummessa.\nInarijärven tasasella jäällä matka luisti nopeasti, ja saavuin ensi\npäivänä Ivalojoen suuhun Kemijärven, Sodankylän ja Enontekiäisten,\nkauppaa harjoittavien talonpoikien seuraamana. Kaikki sijoittuvat\nerääseen tupaan. Haavat jaloissani olin päästänyt umpeen kasvamaan.\nSärky ja kipu oli niissä lakannut, mutta ruumiin ajettuminen näkyi\nlisääntyvän. Erämaassa matka sujui hyvällä vauhdilla, mutta heti\nkun pääsin johonkin uutistaloon tai talonpojan luo, lepäsin siellä.\nJotenkin kylmän yösijan jälkeen Suomun tunturikodassa lämmitti ihana\naurinko ilman. Aurinko ikäänkuin aaltoili ylös ja alas taivaan laella\nkulkiessamme milloin vuorilla milloin laaksoissa. Syvissä laaksoissa\nsitä ei näkynyt laisinkaan, mutta näyttäytyi sitä komeampana ja soi\nmeille mieluisaa lämpöään lumesta valkoisille tuntureille. Päästyämme\nLuirontunturin juurelle, huomasimme taivaanlaella pienen, mutta mustan\npilven. Pelkäsin rajuilmaa tunturilla, mutta lappalainen väitti ettei\npilvi ollut vaarallinen. \"Siinä on vain\", hän sanoi, \"vähän lunta, joka\nei jaksa nousta tunturien yli, vaan purkautuu ennenkun sinne joudumme;\nkatso kuinka aurinko valaisee kauniisti pitkää tunturiharjua; siellä on\nkaikki hiljaista, tyyntä ja selkeätä. Olimme päässeet sille rajalle,\njossa kuusi ja mänty lakkaavat kasvamasta, kun näimme edessämme\nmuutaman sadan kyynärän pituisen, ummessa olevan tien, johon nyt\nhaihtunut pilvi oli purkanut lumensa.\" Siis oli lappalaisen ennustus\ntoteutunut. Tunturilla oli lähde, jonka vesi juoksee sekä Pohjanlahteen\nettä Jäämereen. Lähteen luo on pystytetty kivipatsas. Siinä annoimme\nporojemme levätä. Lähde oli lumen peittämä kuten talvella; mutta tuskin\nolimme puoli tuntiakaan matkustaneet lämpöisessä päiväpaisteessa,\nennenkuin näimme puron juoksevan. Ajoimme sen suunnan mukaan, kunnes se\npurkautui Luiron järveen.\n\nNyt olin lakannut pelkäämästä tunturimatkan vaivoja. Matkamme jatkui\nnyt, milloin tasaisten maiden, nevojen ja järvien poikki, milloin\nmetsien halki, ja ennen auringonlaskua olimme saapuneet Korvasen\ntaloon, pohjoisin asunto Sodankylässä, kuljettuamme 7 penikulmaa.\nKoivun runko, joka tunturilla on lyhyt ja käyrä, oli jo täällä\npitkä, sen kuori valkoinen ja sen latva tuuhea; honka oli oksaton\nja suora, ja kuusi näkyi ylpeilevän pituudestaan. Olimme kuitenkin\nvasta 4 — 5 penikulman päässä tunturista, jonka läheisyys ei näkynyt\nehkäisevän kasvullisuutta sen eteläpuolella. Luiron tunturi satoine\nvuorihuippuineen on kyllä Lapinmaan suurimpia tuntureita; mutta\nmatkustajalle vähimmin vaivaloinen ja vaarallinen. Sitä ympäröi\nmolemmin puolin mahtavat metsät etenkin etelässä. Se alanko tai\nsola, jonka kautta tie kulkee, on metsätön ainoastaan vajaan puolen\npenikulman matkalla. Se on ainoa varsinainen tunturi, jonka yli\nkuljetaan Utsjoelta Pohjanlahteen. Petsikkotunturi Utsjoen ja Inarin\nvälillä on kyllä tunturiseutua, mutta ei ole varsin korkea, ja siellä,\nmissä sen ylikulku on, kasvaa toki vaivaiskoivuja melkein kaikkialla,\nkorkeimmillakin paikoilla.\n\nJo Pietari Korvasen luona, joka on ensimäinen uutisasukas eli\ntalonomistaja tunturiseudun eteläpuolella, vaikka siellä kyllä oli\nlikaa ja epäsiisteyttä, kuitenkin ilmeni melkoinen varallisuus,\nkuten myös hänen hyväntahtoisuutensa ja vierasvaraisuutensa oli\nkiitettävä. Muutoin halveksituille lappalaisillekin kannettiin\nsiellä valtavia viilipyttyjä. Talossa oli yli 20 lehmää ja 60 — 70\nlammasta. Voilla ja vuodilla ostettiin venäjän jauhoja Inarista.\nPaitsi laihaa, pitkäkarvaista ja huonosti hoidettua hevosta, jolle\nei suotu muuta tallia kuin navetan porstua, oli talossa parisataa\nporoa, joista likeisessä metsässä kylläkin pidettiin huolta, kun\ntaas hevosesta ei paljon välitetty. Kyyditsijäni sanoivat minulle\ntäällä liikuttavat jäähyväiset ja palasivat takaisin tunturin yli,\nlähteäkseen rannikolle, jossa heidän tuli kolme kuukautta kestävän\npäivän aikana Jäämeren aalloista hankkia itselleen elatusta tulevaa\ntalvea varten. Minä jatkoin matkaani onnellisempiin eteläisiin\nseutuihin. Sitä yksinkertaista, avonaista ja tuttavallista tapaa\npuheissa ja esiintymisessä, joka oli merkittävänä piirteenä entisissä\nkyytimiehissäni, ei ollut enään niissä, jotka saattoivat minua täältä.\nEi minulta enään nuotion ääressä kyselty uskonnollisia ja siveellisiä\nasioita, vaan pyydettiin neuvoja riita-asioissa ja selityksiä pöytä-\nja katselmuskirjoista tahi senkaltaisista. Eräässä paikassa tuli\nluokseni kurja, kyyristynyt lappalainen, ilman paperia ja pöytäkirjoja,\nvalittaen että suomalainen oli hänet karkoittanut hänen kodistaan,\njonka tämä oli uutistalon katselmuksessa saanut itselleen omistetuksi.\n\nSompion kylän Luiron talossa sain vaihtaa kiikkerän ahkioni pitkään\nja mukavaan laitiorekeen, jossa voin matkalla maata pitkänäni, kuten\nvuoteessa, joksi sitä käytinkin yösijapaikoissa, missä se vedettiin\ntupaan. Olin jo muutamia päiviä matkustanut suomalaisella alueella\npitkin suuren Kemin vesijaksoa, ollut milloin paremmissa, milloin\nhuonommissa yöpaikoissa, eikä ollut enään monenkaan päivän matka\nennenkun pääsisin suurelle maantielle, jonka varrella aina on lämpöisiä\nhuoneita juuri matkustavia varten. Olin kumminkin varsin hyvilläni\nkun eräänä iltana yövyin hyvin tunnettuun keskievariin, jossa olin\nusein ennenkin viettänyt yöni talonväen huoneessa ja saanut osakseni\nystävällistä kohtelua. Mutta vastoin tavallisuutta näytti emäntä nyt\nsangen yrmeältä. Hän kantoi käsivarrellaan lasta, joka huusi täyttä\nkurkkua. Olimme jo valmiit makuulle menemään — meitä oli ainakin 20\nhenkeä — kun emäntä tasajaloin hyppäsi lattialle, huutaen ja syytäen\nmitä kauheimpia kirouksia kaikkia Lapin hiisiä ja noitia vastaan,\njotka muka seurasivat minua ja muutamia hetkiä ennen tuloani olivat\nkäyneet hänen lapsensa kimppuun. Tieto sairaudestani oli jo joutunut\nraivostuneen emännän korviin. Nyt hän itse näki kurjan tilani. Hänen\n\"intonsa\" oli heti saanut hänet uskomaan, että Lapin hiidet liitelivät\nympärilläni ja olivat tarttuneet lapseenkin. Näitä hiisiä hän nyt\ntahtoi loitsuilla karkoittaa sinne, mistä olivat tulleet tahi lähetetyt\nmeitä kumpaakin kiduttamaan. Aamulla oli minun vaikeata saada emäntää\nluopumaan erehdyksestään ja käsittämään taudin luonnolliset syyt sekä\nminussa että lapsessa.\n\nVähän tämän jälkeen olin jo valtamaantiellä Pohjanlahden rannikolla,\nja mielestäni olin jo itse valistuksen maassa ja kaukana Lappalaisten\nluontevuudesta ja ennakkoluuloista. Matka kului hitaasti, sillä minun\ntäytyi usein levätä. Eräässä sellaisessa lepopaikassa emäntä taas\nahdisti minua kiivaasti, kun hänen luulonsa mukaan noidat paastonaikana\nolivat käyneet navetassa ja siellä leikanneet villoja lampaitten\nkallosta. Eihän vahinko mielestäni ollut suuri, kun ei muuta pahaa oltu\ntehty. Mutta eukko luuli että hänen \"lampaanonnensa\" sillä oli tuhottu,\nja että se tuottaisi onnettomuutta hänen muillekin elukoillensa. \"Kyllä\ntämän on tehnyt vihollinen\", sanoi eukko, ja tahtoi minulta tiedustella\nsellaisia Lapin noitia, jotka voisivat tehdä tyhjäksi uhkaavan vaaran,\nmihin hän ei luullut omin voimin kykenevänsä. Hän oli kyllä liian vanha\nlähteäksensä niitä hakemaan kaukaisista maista, mutta jos vaan voisin\nniitä hänelle hankkia, lupasi hän maksaa vaikka mitä. Monien neuvojen\njälkeen hän suostui jättämään kohtalojen kirjan avaamatta ja odottaa\nmitä tuosta tapauksesta voisi seurata. Kun sitten muutamia vuosia\ntämän jälkeen hänet tapasin, oli hän sangen hyvillään siitä, ettei\nmikään onnettomuus ollut kohdannut hänen taloansa eikä karjaakaan.\nMutta varsin varma hän oli ollut siitä, että minä Lapissa oppimillani\nkeinoilla olin torjunut pahat seuraukset.\n\nPääsiäiseksi saavuin Ouluun. Siellä oli jo kerrottu sairaudestani,\njopa oli huhuttu, että olin kuollut. Laihtunut, muuttunut ja ränstynyt\nkun olin, tuskin minut siellä asuvat veljeni tunsivat. Ensi ilta kului\npuhellessa omaisteni ja lääkärin kanssa. Sairaus ja uupumus saivat\nkertomukseni erämaan oloista hyvin lyhyiksi. Sitä vastoin puhuttiin\nlaajasti politiikasta. Kreikkalaiset, Alankomaalaiset ja kaiken\nmaailman kansat saivat kulkea silmäimme edessä. Sota pauhasi, kumminkin\ntarpeellisen kaukana. Kauppa kukoisti, rahvaantila oli parantunut.\nVielä samana iltana lääkäri pani vetäviä voiteita pohkeisiini.\nSeuraavana päivänä sain koko pinkan kirjeitä, avatuita ja avaamattomia.\nTietämättä olinko enään hengissä, ei oltu niitä lähetetty Utsjoelle. Ne\nolivat ulkomaan luonnontutkijoilta ja kirjailijoilta. Sairaus oli yhä\ntuskallinen, ja kuukauden ajan täytyi minun pysyä vuoteessa.\n\nVähitellen paranin kuitenkin sen verran, että rohkenin ajatella\npaluumatkaa palveluspaikkaani. Matkalle lähdin hyvissä ajoissa,\nniin etten tarvinnut kulkea monta penikulmaa päivässä, joutuakseni\nperille jouluksi. Sodankylän kirkolle oli keli hyvä. Tarpeellisen\nlevon jälkeen siellä muutamat tuttavani seurasivat minua Siurumaan\ntaloon, 1 1/2 penikulmaa sieltä. Paikka oli kaunis ja viljava, mutta\nhallanarka. Pihassa otti minut vastaan harmaapää ukko kohteliaisuudella\nja kursailemisella, joka osoitti maailmantottumusta. Tullessani hän\noli puettu paikkakunnan tavalliseen pukuun, mutta vähän ajan kuluttua\nhän astui sisään kullatuilla napeilla varustetussa poimutakissa,\njoka oli tehty Tukholmassa 1760-luvulla, kuningas Adolf Fredrikin\naikana. Hän pyysi saada sanoa minua veljeksi, koska hän oli ollut\nisäni koulu- ja yliopistokumppani. Puhdas ja rehti mieli ilmeni\nhänen kasvoissaan, puheissaan ja arvosteluissaan. Häntä kunnioitti\nkansa, jolle hän oli puolen vuosisataa ollut neuvonantajana ja\nsovintotuomarina. Hän oli monitietoinen mies, ja puhui jollakin\nasiantuntemisella kirjallisuudesta, taloudesta, historiasta ja\nsemminkin luonnontieteestä. Opettajistaan hän jumaloi Linné'tä,\npiti Rudbäckiä ja Celsiusta arvossa. Ensinmainitun opetusta hän\noli nauttinut kaksi vuotta, ensin yksityisissä, sitten julkisissa\nluennoissa, ja niistä hän oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, jotka\nhänellä vielä olivat tallella. Pyysin niitä häneltä ostaa. Mutta siihen\nhän ei myöntynyt, lausuen: \"Ei, minä tahdon ne säilyttää autuaasti\nkuolleen herra Linnén muistona. Niistä muistan, että minäkin olen ollut\nmatkalla Parnassoon (maisteriksi), mutta eksyin Lappiin. Viisitoista\nvuotta sitten oli tällä seudulla kamala nälkävuosi. Tuomari E. tarjosi\nminulle silloin noista muistiinpanoistani tynnyrin rukiita, mutta minä\nmieluummin jyrsin pettua ja pidin muistiinpanoni, sillä ne tuottavat\nminulle huvia, muistuttaen minulle muinoisia iloisia päiviä.\" Erääseen\nkohtaan niissä oli ukko kirjoittanut: 'V. 1745 olen syntynyt. Isäni\noli maaviskaali, varakruununvouti ja nimismies Sodankylässä. V. 1758\nsyyskuun 25 p:nä minut kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan.\nOpiskeltuani siellä kaksi vuotta, olin kotiopettajana kunnon perheissä,\njatkoin sitten opintojani Upsalassa ja tulin kamarikirjuriksi Tukholman\nkamarikollegioon.' Minun piti nyt hänelle mainita nykyiset Turun\nprofessorit. Niistä hän tunsi vain von Hellensin, ent. Heleniuksen.\nMe kuuntelimme kauvan yhdessä Linnétä, mutta minua nuorempi hän oli,\nhuokasi ukko. Kysyin häneltä, miksi hän oli valinnut asuinpaikkansa\ntäällä. 'Onnettomuudekseni', vastasi hän, 'oli kumminani muutamat\nrikkaat isäni lappalaistuttavat. Ne olivat minulle kumminlahjana\nantaneet muutamia poroja, jotka vähitellen lisääntyivät siihen määrään,\nettä niitä jo oli suuri lauma. Lähdin Tukholmasta virkalomalle\ntervehtiäkseni vanhempiani ja myydäkseni poroni, saadakseni varoja\nakortimaksuun. Niitä oli jo silloin useita satoja. Mutta köyhyys oli\nmaassa, eikä kukaan niitä ostanut. Luulin että nämä elukat ja uudistalo\ntäällä toisi minulle suotuisempia päiviä kuin ylimääräinen virka\nkamarikollegiossa. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta sattui halloja\nja poroni kuolivat täällä omituiseen porotautiin. Silloin olin jo\nnaimisissa erään täkäläisen naisen kanssa, ja oli jo myöhästä palata\nentisiin oloihin. Kaksikymmentä vuotta elin köyhyydessä, mutta Herra\non siunannut maan, ja poikani ovat uutteria työmiehiä. Ehkä on Jumala\nkutsunut minut viljelemään tätä erämaata.' Nyt hän taas oli päässyt\nhyviin varoihin, ja hänellä oli talossaan 30 lehmää, neljä hevosta,\njoukko poroja ja lampaita. Käyntini oli ukosta siksi mieluinen, että\nhän seurasi minua veljensä luo, joka, oltuaan viinaviskaalina eräässä\nkruunun polttimossa, nyt oli hänkin talonomistaja täällä, mutta\nniukoissa varoissa, hänellä kun ei ollut apua lapsistaankaan.\n\nMatkaa jatkettiin hitaasti. Ilma oli erittäin leuto, korkeintaan\n16 astetta kylmää, ja sittenkin minua vilutti, vaikka olin puettu\nlämpimiin vaatteisiin. Olin vielä siksi heikko, että syötyäni\nhikoilin, vaikka yleensä ruumiissa tuntui kylmä. Ilman sanottavia\nseikkailuja saavuin Inariin jouluksi. En ollut ennen tuntenut väsymystä\nvirantoimituksissa, mutta nyt minun täytyi ehtoollista jakaessani\nlevätä joka pöydällisen jälkeen.\n\nVaikeampi oli matka Utsjoelle. Se, joka ei ole suorittanut\ntunturimatkaa, ei voi aavistaa niitä vaikeuksia, jotka siellä kohtaavat\npyryilmassa. Ei ole tienmerkkiäkään, on vain lumi- ja jäämeri edessä.\nPorot eivät jaksa kulkea. Lappalainen tekee parastaan, hiihtäen tai\nkahlaten edellä, mutta lankeaa tuon tuostakin kuoppiin ja syvennyksiin.\nSiten saavuimme uupuneina Mierasjavren kotaan puoliyön aikana, ja\nyövyimme sinne. Kodassa paloi hiljainen tuli lattialla, mutta tuuli\npuhalsi seinien lävitse, ja tulen sulattamaa lunta tippui katosta\nkastaen vaatimattomat vuoteemme, mutta me nukuimme kuitenkin hyvin.\nVäsynyttä ruumista ei säästetty, vaan lähdettiin taas matkaan.\n\nVaikka en ollutkaan toipunut, olin kuitenkin hyvilläni kotona\nolemisestani, vaikkakin olin seudussa, jossa ei ollut taivaalla\naurinkoa, ei maassa kasveja eikä vihannuutta. Olin saapunut luonnon\nsuureen suruhuoneeseen, johon oli jäänyt ainoastaan muutamia lintuja\nja petoja, jotka, kun en niitä häirinnyt, lähenivät asuntoani.\nSairautta oli lappalaisissakin tavallista enemmän. Kalansaalis oli\nhuono, metsäneläimistä oli puute, porot eivät viihtyneet ja sudet\nniitä ahdistivat, sillä talvi oli myrskyinen, eikä semmoisessa\nilmassa saa porolaumoja riittävästi suojelluiksi tuolta heidän\npahimmalta viholliseltaan. Moisiin maanrasituksiin sanottiin olevan\nsyinä ihmisten pahuuden ja Jumalan hyvyyden, joka siten tahtoo\nkutsua kansaansa parannuksen tielle; sillä Jumala ei hylkää vaikka\nhän koettaa, sanottiin yleisesti. Tällaiset valitukset kuuluivat\npäiväjärjestykseen. Mutta tätä kaikkea surullisempi oli se, mitä\nlappalaiset Länsi-Ruijasta tiesivät kertoa. Heiltä puuttui pappi\nomalla paikkakunnalla ja olivat uudeksi vuodeksi saapuneet tänne,\nollaksensa mukana suomalaisissa ja lappalaisissa jumalanpalveluksissa.\nHe kertoivat, että hyväntekijäni ja ystäväni, rovasti Jordan, joka\nviime talvena pelasti minut kurjuudestani, oli kuollut. Hän, tuo\nharvinaisen sivistynyt ja tavattomilla ominaisuuksilla varustettu mies,\nei kestänyt Ruijan pimeyttä ja siitä seuraavaa elämäntapaa. Hänessä\noli jo monta vuotta silloin tällöin, ehkäpä jo ennen muuttamistaan\nRuijaan, ollut syvän synkkämielisyyden kohtauksia. Sunnuntaina ennen\nensimäistä adventtia oli posti tuonut hänelle joitakin epämiellyttäviä\nuutisia, ja toimitettuaan jumalanpalveluksen huomattiin hänen hukkuneen\n\"Suurveteen\", erääseen pappilansa lähellä olevaan koskeen, jota hän\nennen usein oli ylistänyt sen kauneudesta ja kristallikirkkaasta\nvedestä, ja jonne hän yksinäisyydessään tässä ankarassa ilman-alassa\noli joka päivä tehnyt kävelyretkiä. Vaatteensa hän oli huolellisesti\npannut suurelle kivelle, ja riisuttuna nostettiin hänen ruumiinsa vielä\nsamana päivänä tästä vaarallisesta koskesta niitten rippikoululasten\navulla, joita hänen juuri olisi tullut valmistaa pyhälle ehtoolliselle.\nSiten päättyi tämän suuren puhujan, uuden ja klassillisen\nkirjallisuuden ja kielitieteen nerollisen ihailijan elämä, suureksi\nsuruksi Norjalle, ja etenkin Norjan papistolle, joka hänestä odotti\narvoisaa piispaa, ja jota se jo piti Norjan kunniana. Ehkä olisikin\nhän ollut sopivampi palvelemaan piispana, kuin pastorina Ruijassa.\nHän tosin asui Ruijan ihanimmassa paikassa, Alation Talvioissa,\nmutta hänen, kuten muidenkin Ruijan pappien kohtaloon kuului monien\nseurakuntain palveleminen, ja viimeisenä elämänsä vuotena oli hänen\nvelvollisuutenaan palvella, paitsi omia sanankuulioitaan, myöskin\nItä-Ruijan seitsemää kirkkoseurakuntaa. Siihen hänen ruumiilliset\nvoimansa olivat liian heikot, ja juuri se kai oli hänessä aiheuttanut\nuseita vilustumisia. Kuollessaan hän jätti jälkeensä viisi lasta\nja lesken, joka muutamia viikkoja sen jälkeen tuli kuudennenkin\nlapsen äidiksi. Heidän yhteiselämänsä oli ollut onnellinen. Hän oli\nLänsi-Ruijassa jo toinen pappi, joka minun tultuani Utsjoelle joutui\nankaran ilmanalan uhriksi. Häntä ennen oli pastori Daa, kuumetautia\nsairastaessaan, jähmettynyt kylmyydessä. Professori Zetterstedt\nlausuu matkakertomuksessaan Jordanista muun muassa: \"Latinaa, ranskaa\nja saksaa hän puhui kuin äidinkieltään. Ei hän ollut monta vuotta\noleskellut Lapissa, mutta suuresti hän oli edistynyt kuulijainsa\nkielissä, suomessa ja lapissa.\"\n\nLevätköön hänen tomunsa rauhassa!\n\n\n\n\nXIII.\n\nRuijassa.\n\n\nJauhovarastoni oli 1821 vuoden keväillä vähissä, suoloja ei ollut\nlaisinkaan, eikä näitä tavaroita kesällä Norjasta saada suuritta\nvaikeuksitta ja lisäkulungeitta. Huhtikuun 29 p:nä pidettiin viimeinen\nkirkonkokous ennen lappalaisten lähtöä Jäämeren rannikolle. Kohta sen\njälkeen hankkiuduin siis lähtemään ostoksia varten Vesisaareen. Eräs\nrikas ja säyseä lappalainen suostui kyyditsemään minut sinne kuudella\nporolla, ja toukokuun 1 p:nä varhain aamulla lähdettiin matkalle. Keli\noli hyvä ja ensimäinen levähdyspaikka Vetsenjargassa lukkari Juuso\nPietarinpojan luona, joka oli minua pyytänyt poikkeamaan asuntoonsa\nja nyt vieraanvaraisesti kestitsi minua. Juuso-lukkarin vuosipalkka\noli vaan 3 paperi-riksiä, josta hän noin puolet lahjoitti kirkolle,\nmutta kumminkaan ei hän, ainakaan minun aikanani, laiminlyönyt yhtäkään\njumalanpalvelusta Utsjoella.\n\nKlo 5:n aikaan saavuimme ensimäiseen norjalaiseen kylään, Puolmakiin.\nTäällä asuu 15 — 16 suomalaista perhettä, kaikki polveutuvia Heikki\nPeskistä, joka 1740 oli sinne muuttanut kolmen poikansa kanssa\nMuonioniskasta. Ukko alkoi pitää karjaa, ja pojat, joista vain kaksi\njäi tänne asumaan, mutta kolmas muutti Utsjoen Nuorkamiin, jatkoivat\nhänen toimintaansa. Lappalaistyttöjä he naivat, mutta perhekielenä\non yhä pysynyt suomi; ja vaikka opetus pyhä- ja rippikoulussa\nkäykin tanskan kielellä, lukevat he aina suomalaisia saarna- ja\nvirsikirjojansa. Heikki Eerikinpojan talossa, johon poikkesimme, oli 6\nlehmää, ja kahdella vahvalla härällä isäntä juuri palasi Jäämereltä,\njossa hänen kaksi poikaansa nyt oli hyvällä menestyksellä kalastanut.\nHuone, jonka minä, ja niinikään matkalla Vesisaareen oleva nimismies\nHögman saimme asuttavaksemme, oli paraita, mitä olin tavannut tällä\npuolen Sodankylää. Siellä oli sivelty uuni, ensimäinen sitä laatua,\njonka näin Lapissa. Mutta vaikkakin se johti savun suorastaan\nulkoilmaan, oli se sittenkin kokonaan savuttumisesta musta, syystä\nettä naisväki, joka oli näppärä ompeluksessa, käytti kahta suurta\nhylkeenrasvalamppua, jotka runsaasti savusivat. Sellaisten valossa he\nnytkin ompelivat. Ruoka oli oivallista, kun oli saatavana tuoretta\nturskaa, ja yösijat olivat moitteettomat. Aamulla isäntä vielä meitä\nkestitsi mainiolla kahvilla, josta ei puuttunut kerma eikä sokerikaan.\nMääränämme oli tänään joutua Morttisen kauppalaan, jotensakin 6\npenikulmaa täältä. Tenojoella oli hyvä keli, mutta kun meidän sitten\ntuli kulkea Varankitunturin kahden penikulman pituisen taipaleen\npoikki, pääsimme me vasta illalla Varankivuonon pohjukkaan. Siellä ei\nollut oikeata tupaa, vaan ainoastaan mahdollisimman kurja hökkeli,\njossa asui köyhä suomalainen mies, nimeltä Aikioniemi ja kotoisin\nSodankylästä, josta hän oli tänne siirtynyt usean lapsensa kanssa.\nKaikki hänen varansa olivat kuluneet 50:n penikulman siirtomatkalla.\nMuutamia vuosia jälkeenpäin tapasin kumminkin hänet jotakuinkin hyvissä\nvaroissa — siksi kiitolliset ovat Jäämeren hurjat aallot niille,\njotka niissä henkensä uhalla ponnistelevat. Hökkelissä ei ollut\ntäysikasvuisen mahdollista seisoa suorana, kumarruksissa täytyi siellä\nliikkua. Joku vasikka ja lammas käveli siellä irrallaan, eikä savukaan\npäässyt hyvin räppänästä ulos. Tämä oli kuitenkin ensimäinen tapaamamme\nihmisasunto Poulmakista lähdettyämme. Hyvän jäkälälaitumen tähden\nkyyditsijäni tahtoivat yöpyä tänne. Mikä auttoi! Tuntui mahdottomalta\nkitua yökauden hökkelissä, jonka vuoksi päätin nukkua taivasalla.\nMutta pakkanen kävi siksi uhkaavaksi, että sittenkin heittäydyin kodan\nsopukkaan, noin 10 tuuman paksulle maata peittävälle jo mädänneelle\nrisuläjälle, josta lampaat olivat lehdet syöneet. Vasikka kytkettiin\nmeiltä lainatulla nuoralla, mutta lampaat saivat kulkea irtaina. Minun\nsijani oli sittenkin paras huoneessa, vaikka porontaljaakaan ei ollut.\nIstua en voinut savun tähden, vielä vähemmin kauvan maata samalla\nkyljellä, kun alustanani oli jopa tuumankin paksuja kuivia koivunoksia.\nSelkäni sai siis kovat kokea ja olin juuri nukkumaisillani, kun lammas\nastui pääni puoleen ilmoittaen omalla tavallaan epäkunnioituksensa\nmuutoinkin likaisille kasvoilleni. Mitä lepoa moinen yömaja antoi, sen\nlukija käsittää.\n\nVielä oli Morttiseen 1 1/2 penikulmaa. Olin mielessäni kuvitellut\nFinmarkun kauppaloita joiksikin pieniksi kaupungeiksi, joissa on useita\ntaloja ja kievareita. Mutta myöhemmin huomasin, että kauppamiehet itse\novatkin kievareita, ja että muut enimmäkseen asuivat turvekojuissa.\nAikioniemellä en tahtonut enää oleskella, ja kello 8 illalla matkaa\njatkettiin. Se oli kylläkin vaivaloista, sillä paitsi että tie oli\nkalteva mereen päin, niin että pulkassa täytyi istua väännettynä\nvasempaan, josta kylki puutui, oli pakko jyrkimmissä paikoissa kiivetä\nvuorelle mereen vierimisen välttämiseksi. Oli siis jo jotensakin\nmyöhäinen kun saavuimme Unjargan kirkolle. Merestä alkoi nyt tuntua\nmitä ilettävin löyhkä. Olin kyllä kuullut merenlöyhkästä, mutta\nen ollut koskaan ajatellut sitä niin ilettäväksi ja mädänneeltä\nhaisevaksi. Olin väsynyt ja uninen, ja kun puolihorroksissa\navasin silmäni, luulin niitä turvekojuja, joiden ohitse ajoimme,\nlantakasoiksi ja uneksin tulleeni viljeltyihin seutuihin. Vielä\nei ollut väki laskeutunut makuulle, kun sivuutimme Bergbyn, jossa\nlappalais-nimismies asuu. Kyytimies sanoi hänen olevan Thude Nilssen.\nOlin kuullut puhuttavan hänen taitavuudestaan nimismiehenä ja hänen\nsukkeluudestaan. Ihmeekseni asui herra nimismies juuri semmoisessa\nturvekodassa. Sieltä samosi ulos joukko paljasjalkaisia lapsia, joilla\nei ollut muuta pukua yllään kuin vanhat, risaset ja karvaset turkit.\nToisilla oli toinen käsivarsi povessa, toisilla molemmat, ikäänkuin\nolisivat ne paremman lämmön tarpeessa, kuin nuo paljaat jalat, ja\nsiten paljastui vielä enemmän nokinen rinta. Muljottaen ne minua\nkatselivat, eivät tervehtineet, eivätkä vastanneet tervehdykseeni.\nKauhean surkeata! Pieni, vanha ukko, vieläkin nokisempi kuin muut,\nkeskeytti tämän näyn johdosta heränneet mietteeni, tervehdittyään\nkyytimiestäni ja puhuttelemalla minua: \"Hyvää iltaa, pappi. Minä olen\nVarankin nimismies Thude Nilssen.\" Ja siitä virasta hän oikein ylpeili.\nKun v.t. kihlakunnan tuomari M., täällä pitäessään käräjiä, kysäsi:\n\"Onko täällä Thude Nilssen?\" astui hän esille ja sanoi: \"Mitä käskee\nherra väliaikainen virantoimittaja, varaherrassyötinki ja vouti? Minun\nnimeni on Thude Nilssen, Varangin vallesmanni\". \"Onko täällä viimeksi\npidettyjen käräjien jälkeen syntynyt äpärälapsia?\" kysyi tuomari.\n\"Minun tiedostani ei muuta kuin piika Maria Pietarintyttären lapsi,\njonka isäksi herra väliaikaista j.n.e. voutia ja herrassyötinkiä\nsanotaan\", vastasi Thude. Minä tiesin sanoa Thudea nimismieheksi,\nja siitä hän oli minulle kovin suopea, kertoi paikkakunnan oloja ja\nnäytti minulle 4:n kyynärän korkuisen valaskalan luurankoa, josta lihat\nkyllä olivat poistetut, mutta joka kuitenkin haisi niin kamalasti,\netten voinut paikalla olevia tikapuita nousta sen päälle. Vähän päästä\njatkoin matkaani ja saavuin yön aikaan Morttisen kylään. Sinne aijoin\nyöpyä, jotta en herättäisi kauppalan asukkaita. Mutta kun kylässä\nei ollut kuin 5 turvekojua, ajoin läheiseen kauppalaan, ja pyysin\nsiellä yösijaa tynnyrintekijä Smittin luona. Se kyllä myönnettiin,\nmutta kun en sallinut hänen herättää kauppiasta, sanoi hän minun\nkaiketi ensi kertaa olevani Ruijassa, kun en tietänyt, että täällä\naina ollaan valmiit vieraita vastaanottamaan. Hän tarjosi minulle\nvuoteensakin, mutta minä laskeuduin pitkäkseni täysin puettuna\nlattialle levitetylle niinimatolle. Jo noin klo 6 aamulla saapui\ntänne kauppias Nordvi ja moitti vakavasti Smittiä, kun ei ollut\nhäntä herättänyt. Se ystävällisyys, jolla Nordvi minua kohteli, sai\nminut pian unohtamaan yön vaivat. Hän vei minut siistiin, hyvin\nkalustettuun kamariin, jommoista tosiaankaan en ollut odottanut\nlöytäväni näiden pilvenkorkuisten vuorien keskellä, jossa ei puut, ei\nruoho eikä multa peitä kallioita, jossa paras kasvullisuus tavataan\nsuoperäisissä paikoissa, ja niissäkin pelkkää sammalta. Nordvi,\njoka tiesi minun olevan suomalaisen, kysyi eikö minua vaivannut\nmeri-ilma, ja hän kertoi, että eräs minua aikaisempi pappi Utsjoella\noli matkallaan Vesisaareen pakotettu palaamaan täältä, kun hän ei\nkestänyt merilöyhkää. Tämä kuitenkaan ei ole kaikkina vuodenaikoina\nyhtä väkevä, ja kyllä siihen vihdoin tottuu, vaikka ensin luulee\nsitä rutonsekaiseksi. Kauppalassa oli tarjona lappalaisille ja\npaikkakunnan säätyläisillekin tarpeellisia tavaroita, mutta suolaa ei\nollut. Nautittuani Nordvin vieraanvaraisuutta lähdin klo 8 illalla,\npäästäkseni yökylmän aikana Vesisaareen, mutta silloin rupesikin\nsuojaamaan ja satamaan. Vaikka vastenmielisesti, täytyi minun poiketa\nturvekotaan, päästäkseni kastumasta. Tuollaiseen yövyinkin, ja tulin\nsiellä hyvin toimeen. Olen sittemmin monasti ollut hyvinkin hyvilläni\npäästyäni semmoiseen vaivaloisilla lapinmatkoillani. Yhä oli ilma\nsuojaa, ja kulku oli perin vaikeata vajottavan lumen tähden ja kun\nlaaksoissa vesi nousi polviin saakka, mutta eteenpäin toki mentiin.\n\nVesisaareen saavuin noin klo 7 vaiheilla illalla, ja tervehdittyäni\nystävääni Esbenseniä, joka kerran oli käynyt luonani Inarissa, saapui\nluokseni herra vouti ja tuomari Schjoldager. Hänen luona oli koossa\nVesisaaren herrasseura, nimittäin herra Esbensen, joka oli Norjan\nrikkaimpia miehiä, pastori Daa ja pari asiamiestä, ja hän pyysi minua\nheidän kanssaan maistamaan hänen punssiansa. \"Terve, herra pastori\",\nkuului tullessani kaikkien suusta. \"Olette kai saaneet kestää paljon\nvaivoja tullessanne tähän vuodenaikaan Utsjoelta.\" Ja sitten juodaan\nVenäjän keisarin, kuningas Kaarle Juhanan ja vanhan Norjan kunniaksi.\nEn ollut lähes vuoteen tavannut ainoatakaan sivistynyttä ihmistä.\nIloisessa seurassa unohdin väsymyksen ja unen, niin että tuskin luulin\nparinkaan tunnin kuluneen ennenkuin aamuaurinko jo pilkisti akkunamme\nläpi.\n\nSunnuntaina 6 p. minua pyydettiin kummiksi lapsenristiäisissä,\nja minulle neuvottiin kuinka täällä on meneteltävä sellaisissa\ntilaisuuksissa. Kun jumalanpalvelus oli lopetettu ja tuo toimitus\nsuoritettu, melkein samaan tapaan kuin meillä, alkoi lukkari virren,\njonka aikana kummit samassa järjestyksessä, jossa olivat seisoneet,\nkulkivat alttarin ympäri, joka norjalaisissa kirkoissa aina on seinästä\nvähän erillään, ja laskivat kukin siihen rahan pappia varten; sitten\nkuljettiin lukkaripenkin ohi ja siihenkin laskettiin \"ropo\", jonka\njälkeen istuttiin penkkiin. Kumpikin saaja kumarsi hieman antajalle.\nKutakuinkin varallinen pitää kohtuullisena antaa papille hopeariksin\nja lukkarille 24 killinkiä, jonka vuoksi sanotaan: kun papille sataa,\nniin lukkarille tipahtaa. Lappalaiseni lähetin kotimatkalle jauhojen\nja suolan kanssa. Minä pastori Daan ja tuomari Schjoldagerin seurassa\nlähdin matkalle Vuoreijaan.\n\nSaavuttuamme sinne, oli rannalla meitä vastassa linnan komentajan\nasiamies, joka saattoi meidät linnaan, jossa sen komentaja Pleim\notti meidät vastaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Linnassa asui\nainoastaan komentaja ja miehistö; sen ulkopuolella luutnantti\nLychow ja sotilaslääkäri Krog. Jälkeen puolenpäivän toimitti vouti\nveronkannon kojussa linnan edustalla, täydessä virkapuvussa ja miekka\nvyöllä. Sunnuntaina oli tanssiaiset ja illallinen linnassa. Noin klo\nyhdentoista aikana illalla nousi myrsky ja mitä ankarin lumisade.\nKauheampaa rajuilmaa ja runsaampaa lumentuloa en ole koskaan nähnyt.\nKlo 2 yöllä seura aikoi erota, mutta linnanportista ei päästy, kun se\noli kokonaan lumen peittämä. 16 miestä komennettiin tietä aukaisemaan,\njoka kuitenkin vasta klo 4:n aikaan saatiin kutakuinkin suoritetuksi.\n\nSeuraavana päivänä olivat käräjäasiat otettavat käsiteltäviksi;\nmutta ne vähät jutut, jotka oli edellisten käräjäin jälkeen vireille\npantu, olivat jo sovitut. Kuitenkin oli rahvas valittanut, että erään\nkauppamiehen kalamitat olivat liian suuret. Nämä mitat olikin vouti jo\nottanut takavarikkoon, ja kello 9 piti asia otettaman käsiteltäväksi.\nVouti ja kaikki herrat hänen seurassaan astuivat nyt ulos käräjähuoneen\nportaille. Kaksi lautamiestä seisoi alempana pihalla. Kun oli\nsaatu selville, että mitta-astiat todellakin olivat liian suuret,\nkysyi vouti, mitä edesvastuuta rahvas vaati kauppiaan tekemästä\nlaittomuudesta. Vastattiin että hänet velvoitettaisiin kustantamaan\nlailliset mitta-astiat. \"Tyydyttekö siis siihen, että saatte rikkoa\nnämä astiat?\" \"Kyllä isä\", huusivat kaikki, ja kohta olivat astiat\ntuhansissa kappaleissa, ja niitäkin leikeltiin lastuiksi ja heitettiin\nilmaan, sekä kuului huutoja, että kyllä ne meille ovat maksaneet paljon\nhikeä ja vaivaa. Sitten vielä päälle kajahutettiin kolminkertainen\n\"hurraa\". \"Kiitos, isä, oikeudesta\", huusivat kaikki voudille, joka\nvakuutti, että se heille aina suodaan maassa, jossa yksin laki on\nvallassa. Siten päättyivät käräjät, vaikka vakuutettiin, että kauppias\noli näitä mittoja, jotka olivat 1/12 laillisia suuremmat, käyttänyt\npari kolmekymmentä vuotta. Laillisena ei kyllä pidetty sitä, että\nvouti oli vapauttanut kauppiaan rangaistuksesta, mutta kun kaikki sitä\ntahtoivat, niin voutikin siihen suostui, etenkin kun siten vältettiin\nlaaja ja kallis oikeudenkäynti.\n\nSen päivän vietimme vielä täällä, käyden kaupungissa jäähyväisiä\nsanomassa, kaikki jalkasin, kun ei ollut kaupungissa eikä linnassa\nhevosta. Ainoastaan komentajan rouva ajoi vähän matkaa hangella\npienessä kelkassa, jonka eteen oli valjastettu villakoira. Matkalla\ntuli häntä vastaan muutamia koiria, jotka rupesivat riitaan vetojuhdan\nkanssa. Se reippaus, jolla tuo neuvokas trondhjemiläis-nainen\npiiskallaan hätyytti koiralaumaa ennenkuin jouduimme avuksi, oli\nihmeteltävä. Koko kaupungissa ei ollut enemmän rakennuksia kuin\nkeskikokoisessa talonpoikaistalossa maaseudulla. Niissä asui m.m. kaksi\nsivistynyttä kauppapalvelijaa, tullintarkastaja ja kaksi kalastajaa.\nKaupungin koko väkiluku ei ollut kuin 14 henkeä. Ilta vietettiin\nluutnantti Lychowin luona, jossa oli tanssitkin. Ja seuraavana päivänä\nsyötyämme aamiaispäivälliset komentajan luona, jolloin taas koko\nseurapiiri oli koossa, palasimme takaisin Vesisaareen.\n\nLinnan vähälukuiseen vartioväkeen kuului 60 henkilöä, joista 36 oli\ntykistömiestä, 8 aliupseeria, 4 konstaapelia, ja sen lisäksi soittajia,\nkäsityöläisiä y.m., yksi aliluutnantti, ja komentaja, johon virkaan\ntavallisesti määrättiin joku luutnantti Trondhjemin rykmentistä.\nPalveltuansa täällä 4 vuotta, on hän oikeutettu astumaan rykmenttiinsä\nkapteenina. Koko miehistö, paitsi muutamia lappalaisia, joita vuoron\njälkeen otettiin rahvaan joukosta, oli neljäksi vuodeksi pestattu\nTrondhjemistä. Semmoisella aikansa loppuun palvelleella sotamiehellä\noli hyvä toivo päästä nimismieheksi, lukkariksi tai koulunopettajaksi.\nPaitsi vakinaista sotaväkeä olivat kaikki Vuoreijan pitäjän miehet\nvelvolliset vihollisen hyökkäyksen sattuessa astumaan sotapalvelukseen\npuolustaakseen maata ja linnaa. Linnassa oli 36 tykkiä ja 4 mörsäriä.\n\nJäämeri on paikkakunnan ainoa, mutta suuri ja runsas ruoka-aitta, joka\nei tyhjenny koskaan. Kala on väestön elatus, vaihtotavara ja rikkaus.\nMonta tuhatta jokainen saa vuosittain, ja joskus muutamat kalamiehet\nvoivat muutamissa päivissä täyttää koko kannellisen laivan, eikä\nsittenkään kalastus, hylkeiden saaliinhimo, eikä valaiden ahneus näy\nvähentävän paljon siittävätä turskaa tai maukasta Jäämeren silliä, tai\njokiin pyrkivää lohta. Semminkin valaat nielevät suunnattomia joukkoja.\nHarrebow mainitsee, että valaassa, joka, hänen pyytäessään turskaa\nmerenlahdessa, tarttui matalikkoon, löydettiin 600 osaksi vielä elävää\nturskaa, paitsi suurta joukkoa sillejä ja merilintuja y.m.\n\nOlin kerran tilaisuudessa näkemään tätä kalan saaliin runsautta.\nNuotta laskettiin paikkaan, johon arveltiin kalalauman saapuvan. Niin\nkävikin. Kun ensin oli kaloilla täytetty ne neljä venettä, jotka olivat\ntoimessa, lähetettiin toisia noutamaan. Vielä 8 venettä täytettiin\ntästä ainoasta apajasta, ja sittenkin jätettiin suunnaton joukko\nkorjaamatta, kun ei ollut useampia veneitä eikä riittävästi suolaa ja\nkuivatus lavoja. Arvelin saaliin l,600:ksi puudaksi perattuja kaloja,\nja niiden arvon 400 puudaksi jauhoja.\n\nKyllähän kelpaa elää silloin kun kalansaalis on näin runsas; mutta\nkun se on huono, on kurjuus täällä suuri ja täytyy elättää henkeänsä\nkauppamiehiltä lainaksi saaduilla varoilla. Näistä veloista ei ole\nhelppo suoriutua, sillä velallinen on velvollinen myymään vastaisen\nsaaliinsa kauppamiehelle polkuhinnasta. Hätä silloin pakottaa\nkalastamaan talvellakin, joka on varsin vaivaloista ja terveyttä\nturmelevaa. Sillä vaikka suurin osa ruumista onkin rasvanahan peitossa,\nniin ovat ainakin kädet ja käsivarret palelemisen vaarassa. Alituisessa\npimeydessä eksyy helposti ajojäihin, jotka voivat musertaa veneen.\nSemmoista on kyllä tuon tuostakin tapahtunut; ja ellei silloin apua\nsaavu, niin kyllä kalastajaparka hukkuu tai palelluttaa raajansa.\n\nMatkalla satuin näkemään Varankivuonossa useampia valaita kuin koskaan\nennen tai myöhemmin näin. Olin matkalla Vesisaareen, jossa pidettiin\nkäräjiä. Samassa seurassa oli useita veneitä. Meri oli rasvatyyni.\nJuteltiin ja välistä soudettiin kilpaa. Mutta äkkiä syntyi yleinen\näänettömyys. Toisen valaan toisensa jälkeen nähtiin kohottavan mahtavan\nselkänsä vedenpinnan yli. Ne uivat vedessä ikäänkuin pieninä saarina.\nHuolestuneella tarkkuudella ruvettiin pitämään silmällä niiden suuntaa\nja ohjaamaan veneitä siihen vuonon kulmaan, johon niiden ei luultu\nsaapuvan. Pahin oli se, että valaan kiima-aika oli parhaillaan,\njonka vuoksi niiden suunta ei ollut säännöllinen. Yhä ne kohosivat\nmerenpinnalle ja sukelsivat taas veteen, jotkut meistä loitompana,\nmutta toiset varsin likelläkin. Vaadin monen muun kanssa että\nlaskisimme rantaan, mutta toiset laskivat mereen lakkinsa ja vyönsä,\nvakuuttaen ettei ole hätää mitään, sillä noissa mereen lasketuissa\nesineissä muka oli majavannahkaa ja hampaita, joiden hajua valaat\nsanotaan siksi kammoavan, että pakenevat koko seudulta. Kuinka lienee,\nmutta kyllä valaat tällä kertaa lähtivät ulommaksi.\n\nSitten, kun ei enään ollut vaaraa peljättävänä, oli varsin hauskaa\nkatsella niiden kisaa. Nähtiin kuinka koiras läheni naarasta melkein\npystysuorassa asennossa. Kun ne kohtasivat toisensa, sukelsivat ne\nsyvyyteen, josta taas toisia nousi. Näistä toiset, kaiketi semmoiset,\njoidenka kiima-aika jo oli ohitse, puhalsivat sieramistaan mahtavia 30\n— 40 kyynärän korkuisia vesisuihkuja, joita ne näkyvät laskevan ilmaan\naina kuljettuansa noin 100 jalan matkan. Vähitellen ne sitten katosivat\nnäkyvistämme.\n\nJo viisi tahi kuusisataa vuotta on kulunut siitä, kun ihmiset oppivat\nkeinon voittamaan näitä meren hirviöitä, joiden paino on ihmiseen\nverrattuna 500 kertaa suurempi. Kuitenkaan nämä ihmeen suuret kalat\neivät enään tule yhtä suuriksi kuin ennenmuinoin. Grönlannin valaan\npituus ei ole enään kuin 60, korkeintaan 70 kyynärää, mutta ennen\nsitä on mainittu 100 kyynäräiseksi. Siihen pienenemiseen sanotaan\nolevan syynä se, että valaat kiihkeän pyynnin tähden eivät enään pääse\nsamaan ikään kuin ennen. Buffon arveli valaan elävän aina 1000 vuoden\nikään saakka. Kun kompassi tuli johtajaksi merellä karien ja usvien\nläpi, parantui purjehdustaito, ja siten ihmisen himo etsiä kaukaisten\nilmanalojen aarteita kiihtyi kiihtymistään. Uhmattiin vaaroja ja\nnapamaiden pelottavia jääkenttiä ja alettiin muun muassa sota valaita\nvastaan niiden hyödyllisen ihran ja ruotojen hankkimiseksi.\n\nPaitsi syötäviä kaloja saavat Ruijan asukkaat melkoisia tuloja\nmyös muista meren eläimistä, etenkin valaansukuisista. Varsinaista\nvalaanpyyntiä ei harjoiteta, mutta näitä eläimiä ajavat rantaan tai\nmatalikolle niiden viholliset, ja kun sitten luode äkkiä sattuu, eivät\nne, etenkään Grönlannin valaat, silloin aina pääse syville vesille\ntakaisin. Mutta valasta sen pahimmat viholliset, hylkeet ja merisiat,\neivät ainoastaan ajele rannikolle, ne sitä myös usein haavoittavat,\nniin että se kuolee. Kun tavallisesta kalastajaveneestä sattuu näkemään\ntämän merenhirviön taistelussa vihollistensa kanssa, on se mitä\nkauheinta. Valas vimmatussa raivossa syöksyy eteenpäin; siinä on kiinni\njoukko noita kidutushenkiä, kohisevina koskina aallot kuohuvat sen\nkupeilla, niin että luulisi sen kykenevän vaikka kumoamaan laivan tai\nmurtamaan vuoriakin. Se sukeltaa meren syvyyteen, nostaa enemmän kuin\npuolen ruumistaan vedenpinnan yli, ja etsii semmoista, jota vastaan se\nvoisi hieroa ruumistaan, irroittaakseen siitä nuo paholaiset. Mutta jos\nniitä on monta, joutuu se tavallisesti hyökkäysten uhriksi. Semmoisesta\neläimestä saadaan tavallisesti 100 tynnyriä rasvaa ja sitä paitsi suuri\njoukko ruotoja. Merenrantalaiset syövät sen lihaakin, eivätkä sitä\nmoiti. Muutoin valas on rauhaisa eläin. Turvallisesti saattaa, jos on\ntottuneet soutomiehet, kapeassakin vedessä soutaa, vaikka se jonkun\nsadan jalan päässä kohottaakin suunnattoman ruumiinsa vedenpinnan\nyli, purskahuttaa vettä ilmaan, sukeltaa syvyyteen, ja kohoaa taas.\nSuurin täällä saatu valas oli 60 jalan pituinen, 35 jalan paksuinen,\nja selän leveys 11 jalkaa. Suurempia valaita on myös sarvivalas.\nSemmoisen saivat minun ollessani Vesisaaressa Varankivuonon asukkaat,\nja sen torahammas tahi sarvi, joksi ne sitä sanovat, tuotiin sinne\nharvinaisuutena. Sen pituus oli 3 1/2 Norjan kyynärää, ja läpimitta 3\ntuumaa juuresta, josta se vähitellen soukistui kärkeen päin.\n\nToista luonnetta kuin nämä mahtavan suuret eläimet ovat merisiat,\njoista kärsävalas (Delphinus orca) ansaitsee ensi sijan. Sen tavaton\nahneus ja ihran himo saa sen ryhtymään verisimpiinkin taisteluihin,\nja siitä on sen vuoksi tullut ihraeläinten verivihollinen. Semminkin\nGrönlannin valasta se ajelee aina lahdelmiin saakka. Suuruuteen\nja voimaan nähden hyppijä (Delphinus Delphi), joksi sitä sanotaan\nsentähden että se joskus koko ruumiillaan heittäytyy vedenpinnan yli,\non kyllä vähäpätöisempi, mutta rohkeudessa ja ajelemisen tarmossa se ei\nole edellistä huonompi. Vaikka se ei ole kuin 5—6 kyynärää pitkä, on\nsillä rohkeutta ajaa kalaveneitäkin takaa. Ainakin ajoi semmoinen minua\ntakaa enemmän kuin penikulmaa, kun purjehdin hyvässä myötätuulessa,\neikä se kai olisi sittenkään hellittänyt, ellei minua kyyditsevä\nlappalainen olisi sille antanut aimo lämäystä päähän. Monenmoisia muita\nsamansukuisia eläimiä vilisee Jäämeressä. Paljon ne kaloja haaskaavat,\nmutta kyllä niistä asukkaille hyötyäkin lähtee. Useita kuljettavat\naallot vuosittain kuolleina rantaan, ja niiden ihralla täytetään monta\naamia Ruijan makasiineissa. Myöskin hylkeitä ammutaan jäälautoilta.\nVarsin harvinaisia eivät ole mursutkaan. Ne usein etsivät kallioita ja\nkiviä, joissa ne vuoksen aikana kernaasti auringonpaisteessa nukkuvat,\npää vedenpinnan yläpuolella. Nämä eläimet ovat hyvin sitkeäuniset, ja\nniiden kuorsaaminen kuuluu pitkiä matkoja. Kun sellaisen silloin tapaa\nsopivassa paikassa, lähtevät muutamat reippaat miehet sinne, pistävät\nkeihäänsä sen kylkeen ja soutavat sen nuorilla sidottuna kotiinsa.\nSaaliin arvo on noin 15 à 20 hopeariksiä.\n\nMetsäeläimistäkin on asukkailla tuloja, semminkin ketuista. Saukkokin\nnousee rannalle, ja joutuu silloin usein lappalaisen saaliiksi.\n\nVihdoin oli kotimatkallekin lähteminen. Saavuin Puolmakiin Utsjoen\nrajalla. Heti pyydettiin minua jäämään sunnuntaiksi ja toimittamaan,\nellei jumalanpalvelustakaan, niin ainakin ristiäisiä ja pitämään\nrippisaarnaa, sillä puoleen vuoteen heidän pitäjänsä oli ollut\npappia vailla, eikä jumalanpalvelusta heidän kylässään oltu pidetty\npuoleentoista vuoteen. Päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi, kun olin\nulkovaltakuntalainen, toimittaa seuraavana päivänä jumalanpalveluksen,\nei täällä, vaan Nuorkamissa, joka on ensimäinen kylä Utsjoella, ja\nvain puolen penikulman päässä Puolmakista. Siihen Puolmakilaisetkin\nmielellään suostuivat ja seurasivat sinne miehissä. Täällä saarnattiin\nkahden valtakunnan alamaisille, ja seurakunta olikin lukuisampi\nkuin tavallisesti Utsjoen kirkossa. Kaikki ymmärsivät suomea, sillä\nne olivat noita, paikkakunnalla kainulaisiksi kutsuttuja, maahan\nmuuttaneita suomalaisia. He ovat siitä merkillisiä, että ovat maailman\npohjoisimmat maanviljelijät, ja ensimäiset, jotka tässä osassa maata\novat asettuneet säännöllisesti asumaan. Koska pellonviljelys täällä,\nilmanalan ankaruuden tähden, ei kannata, olivat he asuntopaikoikseen\nvalinneet semmoisia paikkoja, joissa edullisesti voitiin harjoittaa\nkarjanhoitoa. Puvun puolesta he eivät paljonkaan eroa lappalaisista,\nmutta tapojen puolesta kokonaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimmat\nasukkaat; he ovat ahkeria, huolellisia, rauhallisia ja hiljaisia, sekä\netenkin halukkaita uutisviljelykseen. Merimies-elämän turmiollinen\nvaikutus, levoton suuremman voiton pyytäminen, osaamatta säästää\npahoja päiviä varten, ei ole koskaan niin ilmaantunut kainulaisissa\nkuin lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten siirtyminen Ruijaan\ntapahtui jo ammoin, etenkin Kaarlo XII:nen aikana, jolloin he tässä\nkaukaisessa maansopukassa löysivät tyyssijan sodan riehuessa.\nSittemmin on niiden luku vähitellen lisääntynyt sitenkin, että moni\nLapin rajoilla tai Lapinmaassa asuva uutisasukas katovuosina on tänne\nmuuttanut; joskus sitenkin, että jonkun rikollisen on onnistunut\npaeta tänne vankeudesta. Nyttemmin on Ruijan kainulaisten luku niin\nlisääntymässä, että vieläpä lappalaisetkin pelkäävät niiden aikoja\nmyöten karkoittavan heidät täältä.\n\nEtevin suomalainen siirtokunta Ruijassa on Alatiossa. Siellä asuu heitä\nyli tuhat henkeä, ja aniharva heistä osaa norjankieltä. Sentähden he\neivät käykään yleisissä jumalanpalveluksissa, mutta sitä kernaammin\nhe lukevat Suomesta ostetuita kirjojansa. Sunnuntaisin he kokoontuvat\njonkun lukutaitoisen luo, jolla on suomalainen postilla ja lukee heille\nsiitä päivän saarnan. Yleisimmin käytetään Franken, Eerikki Sorolaisen\nsekä Vegeliuksen saarnakirjoja, etenkin viimemainittua.\n\nMatkakumppaninani oli ollut kauppias Kolderup, jonka kohtalot ovat\nkertomisen arvoiset. Hän oli niin mieltynyt Puolmakiin ja sen väestöön,\nettä hän oli päättänyt jäädä sinne elinijäkseen. Kaikki hänet tunsivat,\nja kaikkien ystävyyden oli hän saavuttanut. Kaikkialla oli hän\ntervetullut vieras ja oleskeli joskus parikin viikkoa jonkun ystävän\nluona. Hänen ensimäinen uransa tutkinnon suorittaneena juristina\noli hoitaa voudinvirkaa, mutta liian sävyisenä, hyväsydämisenä ja\nauttavaisena hänen aina oli vaikea suorittaa tilit ylöskannostaan,\njonka vuoksi hän ei kauvankaan kelvannut voudiksi, vaan pantiin\ntuomariksi, jossa virassa ensin oli kaikkien mieliksi. Mutta kun\nhänelle tuomarina kuului ala-ikäisten perintöosuuksien hoitaminen,\nniin niistä hänen taas oli vaikea tehdä tiliä. Hänet määrättiin nyt\ntullinhoitajaksi, joka virka oli viimeinen, jossa hän on palvellut.\nNyt hän oli muutamia vuosia sitten saanut oikeuden asettua Puolmakiin\nkauppamieheksi; mutta kun hänellä ei ollut mitään, millä kauppaa\nkäydä, oli sekin elinkeino hänelle hedelmätön. Sen vähän, mitä hän\nsukulaisilta ja ystäviltä oli saanut kaupan alkajaisiksi, oli hän\nantanut velaksi köyhille, eikä hänellä ollut sydäntä kiristää sitä\ntakaisin. Parina vuotena hän jo oli kärsinyt todellista puutetta, olipa\nollut pakoitettuna vastaanottamaan apua köyhiltä puolmakilaisiltakin.\nKun hätä oli ylimmillään, sai eräs hänen veljensä, valtioneuvos\nKolderup-Rosenvinge Köpenhaminassa, tiedon hänen tilastaan ja maksoi\nsitten Puolmakissa asuvalle veljelle vuosittain 150 riksiä. Rosenvingen\nkuoltua hänen poikansa, professori Köpenhaminan yliopistossa, on\nsäännöllisesti täyttänyt isänsä määräyksen eläkkeen suhteen. Sittemmin\non toinenkin veli antanut vähän lisää, niin että herra Kolderup nyt\ntulee hyvin aikaan. Hän on seuranhaluinen ja iloinen, mutta Puolmakista\nhän ei tahdo luopua. Vuosittain käy hän minun luonani Utsjoella, ja\nainakin pari kertaa norjalaisten ystävien luona muualla Ruijassa. Hän\nopettaa kylän poikia lukemaan ja kirjoittamaan ja lukee sunnuntaisin\nsaarnan kyläläisille.\n\nEräs toinen matkani Ruijaan aiheutui seuraavasta syystä. Luokseni\nsaapui kauppias Esbensen Vesisaaresta. Hänellä oli poika, joka oli\njo kauvan ollut kihloissa erään neiti Klaagin kanssa. Jo vuoden ajan\noli odotettu papin saapumista paikkakunnalle, mutta erinäisistä\nsyistä häntä ei kuulunut. Rovasti Deinbollkaan ei palannut tänne\nsuurkäräjiltä, vaan lähti kotimaahansa Tanskaan, ja rovasti Jordan oli\nkuollut.\n\nHerra Esbensen oli tullut pyytämään minua Vesisaareen vihkimistä\ntoimittamaan. Jouluaikana kuulutettu helmikuun kokous Inarissa oli\nkuitenkin lähellä, enkä siis silloin voinut seurata herra Esbenseniä.\nMutta hän olikin tällä kertaa vain tahtonut asiasta sopia minun\nkanssani, itse saisin määrätä otollisen ajan. Näin ollen lupasin\nvastedes saapua.\n\nInarista palattuani ja pidettyäni kokouksen Utsjoella, olin taas ollut\nkahdeksan päivää yksinäisyydessäni, kun huoneeseni astui lappalainen,\nniin kokonaan puettuna poronnahkavaatteisiin, että näkyvissä oli\nvain silmät, nenä ja suu, ja kauttaaltaan niin lumisena, kuin olisi\nhän juuri kinoksesta noussut. Hän toi tervehdyksen kauppias S—ltä\nTromsasta, jonka sanoi olevan ulkona ja pyysi yösijaa. Monen kursailun\njälkeen istuimme kauppiaan kanssa pöydässä, ja hyvällä ruokahalulla\nsöimme äsken valmistettua vaatimatonta ateriaani. Myrsky tuntui yhä\nkiihtyvän, jysky ja humina kuului ulkona, ja vieraani oli sangen\nhyvillään, kun oli päässyt katonsuojaan. Hänen juuri laskeutuessaan\ntunturilta Utsjoen laaksoon, olivat vuoret ruvenneet humisemaan ja pyry\nriehumaan. Jos matkaa olisi kestänyt vielä muutamakin minuutti, olisi\nhän kyllä saanut yöpyä taivasalla.\n\nSamoin oli, niin hän jatkoi, hänen isänsä, joka 1789 vuoden sodan\naikana oli komennettu lääkäriksi Vuoreijaan, papinrouva täällä ottanut\nvastaan. Itse pappi, kirkkoherra Sund, oli silloin ollut matkalla\nInariin. Isänsäkin oli vilustuneena pysähtynyt pappilan mäelle ja\nlähettänyt kyytimiehensä kysymään, saako vihollisen valtakunnan\nalamainen tyyssijaa, saattamatta itseänsä ja taloa vaaranalaiseksi.\nOli näet sodanaika. Silloin oli rouva astunut portaille ja kehoittanut\nmatkustajaa sanoilla: \"Tulkaa sisään vieras! Tapelkoot ja sotikoot\nkuninkaat; me täällä elämme ystävinä.\"\n\nLappalaiset ovat uteliaita, ja niinpä nytkin kirkonisäntä, tuo vanha\nMatti Samuli, tahtoi puhutella tulijaa. Ensimäinen kysymys oli: \"Missä\nasioissa herra S. aikoi matkustaa Vesisaareen tähän vuoden aikaan aina\nTromsasta saakka, kaiketi yli 50 penikulmaa?\" Mutta vieras vastasi\nvarsin lyhyesti ei aikovansa kenellekään puhua asioistaan, mutta\nhuvikseen hän ei ollut tälle matkalle lähtenyt. Minä sitä vähemmin\nhalusin tiedustella mitään herra S—n matkasta, kun itsekin olin miltei\nvalmis lähtemään jo mainittuihin häihin. Herra S. oli varsin halukas,\nouto kun oli paikkakunnalla, pääsemään seuraani; sillä jo Tromsassakin\nkauhistutaan matkoja Lapissa. Suostuin mielelläni hänen esitykseensä,\netenkin kun hän näytti neuvokkaalta, reippaalta ja iloiselta, sekä\nmoneen asiaan perehtyneeltä.\n\nIlman erityisiä seikkailuja saavuimme eräänä selkeänä talvi-iltana\nVesisaareen. Kirkas iltarusko valaisi kylän, kun laskimme alas\nviimeistä rinnettä myöten, jossa nuoriso huvittelihe suksilla,\nkelkoilla ja pulkilla, vanhempien mielihyvällä katsellessa nuorten\nreipasta urheilua. Täältä saimme melkoisen lisän seuraamme.\n\nVesisaaressa ei ole vetojuhtia. Poroja ei voida pitää jäkäläin\npuutteessa, eikä siellä nähdä, kuten idän puolella, valjastettuja\nkoiria, harvoin härkiäkään. Kauppalan nuorisossa nousi siis\nsuuri riemu, kun he näkivät porokulkueen. Etenkin lisäsi heidän\nuteliaisuuttaan se, kun huomasivat matkustavaiset säätyläisiksi,\njoita kaksi lappalaista palveli. \"Kuka matkassa\" huudettiin.\n\"_Otsjoga paappai_\", vastasi lappalainen yhtä äänekkäästi, niin että\nkaikki kuulivat. Olimme pian ensimäisten kalastajakojujen luona,\njoista väkeä tuli ulos kuin haamuja, lisäten meidän jo ennestäänkin\nsuurta ja iloista seuraamme. Kaikissa huomattiin uteliaisuutta ja\nkohteliaisuutta, avustuksen halua ja hyvyyttä. Väestön ilakoidessa,\nlasten kirkuessa ja koirien ulvoessa, vietiin meidät ikäänkuin\njuhlakulkueessa kylän läpi kauppiaan taloon, jossa häitä piti\nvietettämän. Sieltä heti kiväärien ja tykkien paukunnalla ilmoitettiin,\nettä vieraita oli saapunut. Isäntä tuli vastaani, ja minä esitin\nhänelle matkakumppanini. Mutta hän jo tiesi sekä hänen nimensä että\nhänen asiansa. Kun isäntä oli minulle osottanut huoneen, jossa\nminun tuli asua, piti herra S. turkistani kiinni, pyytäen, että hän\nkaikinmokomin saisi minun seurassani tulla sisään. Silloin minä ääneen\nsanoin: \"Älkäämme viivyttäkö isäntäämme täällä pakkasessa, vaan\nastukaamme sisään.\" Siten pääsi S — kin kaikella kunnialla taloon.\n\nOlin joutuisammin pukeutunut kuin salaperäinen S., ja olin\nnoudattamaisillani kutsua teepöytään, kun hän taas rukoili, että\nottaisin hänetkin mukaan, kun lähden naisväkeä tervehtimään. Hänen\nhartaasta pyynnöstänsä minä hänet esitin emännälle, jonka luona\npaikkakunnan kaikki säätyläisnaiset jo olivat koossa. Moniksi niitä ei\nolisi muualla sanottu, mutta täällä ne muodostivat rattoisan seuran.\nNiitä oli, Köpenhaminassa kasvatettu emäntä, talon vastainen miniä,\nyksi talon oma naitu tytär, voudin rouva ja muutamia naimattomia\nnaisia. S—ää kohtelivat emäntä ja muutkin naiset ystävällisesti. Kun\nteepöytä oli korjattu pois ja yksi huomispäivän morsiustytöistä oli\nasettunut hyvin viritetyn pianon ääreen poloneesiä soittamaan, pyysi\nvouti emäntää kävelyyn, ja minulle toimitusmiehenä, ilmoitettiin,\nettä maan tapa \"vaatii\", että minä kävellytän morsianta. Poloneesiä\njatkui kunnes naiset olivat \"vaihdetut\", s.o. kunnes jokaisen kanssa\noli kävelty. Iltasella huomasin että S—n kapineet olivat siirretyt\nhuoneestani pois.\n\nVarhain seuraavana aamuna kävi vouti luonani. Hän kysyi muun muassa:\n\"tietääkö pastori kenen kanssa olette matkustanut?\" — \"Tietysti\nTromsan kauppiaan S—n kanssa\", vastasin minä. \"Mutta tiedättekö missä\ntarkoituksessa S. on tullut tänne?\" \"Mitä asioita hänellä lieneekin,\nsanoin minä, siitä en välitä tunturimatkoilla; hän on kohtelias ja\nsiivo ja olimme toisillemme suureksi hyödyksi.\" \"Niinpä niin\", vastasi\nvouti, \"mutta muutoin hän on tullut tänne rangaistusta varten. Kun hän\non säätyläinen, talonomistaja Tromsassa ja varakas, on hänelle sallittu\nkunniansanallaan omalla kustannuksellaan saapua tänne määräaikana.\nKiellettyjen tavarain maahan tuonnin tähden on hän, paitsi melkoisia\nsakkoja, karkoitettu Ruijaan kuudeksi kuukaudeksi, ja minua on käsketty\nkahdeksan päivän kuluessa sijoittaa hänet palvelukseen, ellei hän\nsitä ennen ole itse hankkinut palveluspaikkaa.\" Kun kohteliaisuudesta\npikimmiten kävin voutia tervehtimässä, tapasin siellä S—n, ei enään\nherraspuvussa, vaan merimiesröijyssä, joka oli tehty karkeasta\nkankaasta, istumassa ovenpielessä voudin työhuoneessa, voudin\ntarkastellessa häntä koskevia kirjeitä ja passia.\n\nPaikkakunnalla oli, kuten tavallista, enemmän nais- kuin miesväkeä,\nenkä tiedä, voudin luvalla vai luvattako, emäntä oli kutsunut myös\nS-—n häihin; mutta sen huomasin, että hän nuorten luona oli varsin\ntervetullut, ja aina hänellä oli ensi sija, koska hän oli muita\netevämpi tiedossa ja tanssissa. Lopputulos oli, että sekä nuoret\nettä vanhat mieltyivät häneen, ja ellei hän olisi ollut naimisissa,\nniin ei hänen olisi ollut vaikea viettää täällä häitänsä. Naistenko\nvälityksestä, tai siitä että vouti olisi itse mieltynyt häneen\nja säälinyt häntä, sitä en tiedä, mutta seuraavana päivänä näin\nhänet työssä voudin konttorissa sekä huomasin häntä kohdeltavan\ntalon ystävänä. Ja siten hän voudin konttoriapulaisena suoritti\nkuuskuukautisen rangaistuksensa Vesisaaressa, josta hän, kuten\nsanottiin, olisi lunastanut itsensä vapaaksi vaikka millä rahoilla.\nEllei hän olisi tätä konttoritointa saanut, olisi hänen ollut pakko\npalvella kalastajarenkinä jonkun veronalaisen norjalaisen, kainulaisen\ntai lappalaisen luona.\n\nKun vihkimystoimi oli suoritettu, niin juhlallisesti kuin suinkin,\nhuomasi vieraista selvästi, että viinit olivat hyviä, punssi maukasta,\nsoitanto tyydyttävää, tanssi virkeää, ja morsian viehättävä.\n\nNoin kello 9 aikaan, tanssien lomassa, pani vouti univormuhattunsa\npäähänsä ja miekan kupeelleen, lähteäksensä rattoisasta seurasta.\nLuulin jonkun hälinän syntyneen kokoontuneessa väkijoukossa. Kysyin,\nja sain vastaukseksi; \"Minun täytyy hetkeksi lähteä virkatehtävään.\"\nOnko mikään vaara tarjona? \"Ei toki, minulla on vanki, jota täytyy\nmennä katsomaan.\" Haluten tutustua paikkakunnan vankeinhoitoon lähdin\nminäkin mukaan. Vankila ei ollutkaan kaukana häätalosta. Tuo mies\noli joku kuukausi sitten otettu kiinni ja havaittu erääksi suureksi\npahantekijäksi etelä-Norjasta. Järjestys ja siivo oli vankilassa\noivallinen. Huone oli parempi ja lämpöisempi kuin ne, joita useimmat\nveronalaiset norjalaiset Vesisaaressa jaksoivat itselleen hankkia.\nRuoka, jota vangille nyt tuotiin, oli tuore ja puhtaasti valmistettu.\nYstävällisesti vouti häntä puhutteli, kysyi puuttuiko mitään — ruokaa,\njuomaa, kirjoja, lämpöä — kuinka hän jaksoi y.m. Toisena päivänä\nvouti uudisti käyntinsä vangin luona, edellä ja jälkeen puolenpäivän.\nPaitsi sopivia hartauskirjoja, joita vankilassa on saatavana,\nannettiin hänelle pyynnöstä muitakin käsillä olevia uskonnollisia ja\nsiveellisiä kirjoja. En ole ennen enkä sen jälkeen nähnyt vankeja\nkohdeltavan semmoisella laupeudella, mutta vouti väitti, että tämä on\nNorjassa tavallista. Ja sittenkin siellä on paljon vähemmin vankeja ja\nrikollisia kuin meillä. Vieläpä nimismieskin oli velvollinen käymään\nvangin luona joka päivä. Vanginvartijan velvollisuutena oli vangin\nruoan laittaminen, vankilan puhdistaminen ja vartioiminen. Kaikki\npuhuttelivat vankia ystävällisesti, ja siten totutettiin hänetkin\nystävällisyyteen, alistumiseen, rohkenenpa sanoa siveellisyyteen. Pidin\ntätä enemmän kouluna ja ojennuslaitoksena, kuin vankilana, enemmän\nkeinona saada rikollinen oikealle tielle, kuin rangaistuksena hänen\ntekemästään rikoksesta. Tätä nykyä täällä ei ollut muita vankeja. Asia\nonkin niin, että jos joku täällä asuva joutuu tutkimuksen alaiseksi,\nvaikkapa törkeästäkin rikoksesta, niin hänen sallitaan itse pitää\ntoimeentulostaan huolta, ja pysyä vapaana, kunnes on saatu selville,\nonko hän rikollinen vai ei. Näin kertoi vouti. Tämä käy päinsä, arvelin\nminä, paikassa, jossa karkaaminen ei ole edes mahdollinen. Karkaaminen,\nselitti vouti, ei ole meidän lakiemme mukaan rikos, eikä sitä\nsemmoisena rangaista, koska ei ole rikos pyrkiä vapauteen. Pienemmistä\nrikoksista, myöskin varkaudesta, kun varastetun arvo ei nouse yli\n10 taalarin, rangaistaan siten, että rättäri 5 korttelin pituisella\npampulla, voudin, lautakunnan ja käräjäväen läsnä ollessa, antaa\ntuomitulle lyöntejä kahdeksasta aina 30:een saakka, ohuiden vaatteiden\npäälle. Vouti pitää väestölle puheen, ja rangaistu kiittää voutia\narmollisesta rangaistuksesta. Yli 10 taalarin varkauksista ei ole\nruumiin rangaistusta, vaan karkoitus lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.\nPaluumatkallani Vuorelasta tapasin Varangissa kaksi nuorta ihmistä,\njotka olivat sinne karkoitetut kolmeksi vuodeksi. Toinen oli nuori\nnainen Vuoreijan linnasta, rangaistu siitä, että oli aviopuolisojen\nkesken aiheuttanut epäsopua, josta oli seurauksena itsemurha, ja\ntoinen, varkaudesta tuomittu mies, Alatiosta.\n\nHäätaloon palattuamme alkoivat tarjoilut, ja tietysti maljat. Juotiin\nNorjan menestykseksi, jota norjalaiset punssilasin ääressä harvoin\nlaiminlyövät. Juotiin malja \"naapurivaltakunnalle\" ja liitolle, jonka\njohdosta laulettiin. Puolittain säälien puhuttiin ruotsalaisista\nkansana, joka on ollut suuri, mutta joka nyt on vanhentunut, ja jota\non rakastettava ja kunnioitettava kuten rakastetaan ja kunnioitetaan\nvanhusta, joka on aikansa elänyt. Mutta Norjaa kuvattiin reippaaksi\nnuorukaiseksi, joka tarmolla pyrkii edistymään, vaikka onkin lapsi,\nmutta joka kyllä on voittava kaikki luonnon esteet; kansaksi, joka\nelämän ja kuoleman uhalla astuu eteenpäin. Niin, se on kansa,\njonka suurin omaisuus on \"tuo hyvä perustuslaki\", jota alhaisinkin\nnorjalainen osaa arvossa pitää, ja jonka puolesta hän tahtoo uhrata\nkaikki, mitä hänellä on.\n\nKun innostus valtiolaitokseen on suuri rahvaassakin, ei virkamies- eikä\nrahamiestenkään piirissä huomaa paljon mahtia ja mahtavuutta. Kumpaakin\nsiedetään, mikäli ne tarkoittavat maan etuja, ja sen tietää kansa.\nSentähden, kun tapaa korkean ja ankaran virkamiehen ja kysyy rahvaalta,\nmitä se pitää semmoisesta \"suurmiehestä,\" (siksi virkamiestä usein\nsanotaan), saa useimmiten vastaukseksi: \"No, hän on hyvä mies, hän on\nNorjan kunnia.\" Meillä norjalaisilla on meidän lakimme mukaan kaikilla\nsamat oikeudet, mutta meillä ei ole kaikilla samaa kykyä ja samoja\ntietoja. Sentähden tulee sen hallita, joka siihen on omansa, jolla on\nviisautta ja älyä; ja Norjan kunnia vaatii, että eteviä miehiä pidetään\nsuuressa arvossa ja saavat palkkiota ansionsa mukaan. Raharikkaita ei\nvihata eikä kadehdita, vaan ollaan varsin tyytyväisiä että niitä on. Ne\novat, sanotaan, pylväitä, ja ymmärretään varsin hyvin, mikä hyöty on\nvaltiolle heidän aarteistaan. Ne ovat hyödyksi monenkaltaisten verojen\nsuorituksessa maassa, jossa maanviljelys ei jaksa yksin kantaa verojen\ntaakkaa, vaan jossa varallisuus ja liikkeet taksoitetaan uskottujen\nmiesten toimittaman arvostelun mukaan.\n\nTuota paljon huudettua norjalaisten kansallisylpeyttä en huomannut\nkovin loukkaavaksi, joskin se näytti naurettavankin puolensa. En\nmyöskään kuullut heidän puheissaan tuota paljon mainittua vihaa\nruotsalaisia kohtaan. Saattoi kyllä joskus, aiheesta tai aiheettomasti,\nkuulla, ettei Ruotsin perustuslaki ollut paraita, sekä että jos kerran\nnousisi puhe yhtäläisistä laeista veljeskansoille, niin kyllä olisi\nluonnollisempi, että Ruotsi omaisi Norjan valtiojärjestyksen kuin\npäinvastoin.\n\nNuoremmissa konttoristeissa ja äsken tutkintonsa suorittaneissa\nsiviilivirkamiehissä saattaa pöyhkeileväisyys joskus rehottaa, mutta\nsitä en huomannut koskaan upseereissa, jotka päinvastoin paheksuivat\nsitä nurjuutta naapurikansaa kohtaan, jota kuulivat kauppa- ja\nsiviilisäätyyn kuuluvilta. Minulla oli kuitenkin onni tavata useita\nupseereja, ja monta voutiakin. Voutien seurassa ei tarvinnut kauvan\noleskella, ennenkuin sai kuulla, että he olivat \"kuninkaan vouteja\".\nJa kun ystävällisesti kysyin, kuinka he saattoivat menetellä niin\nomavaltaisesti monissa asioissa, niin vastattiin: \"Voudit ovat\nkuninkaita Ruijassa!\" Ja kun viittasin norjalaiseen tasa-arvoon,\nsanottiin: \"Olen kuninkaan vouti, ja hoidan oikeutta kuninkaan nimessä;\nmutta muutoin olen samanarvoinen kuin köyhä kalastaja\".\n\nMutta norjalaisten kateus, joka ei ilmene ruotsalaisia kohtaan,\nilmaantuu heidän omassa keskuudessaan. On kilpailu ja kauna Itä- ja\nLänsinorjan välillä, vielä enemmän Kristianian ja Trondhjemin kesken.\nKuten Ruijassa, samoin muissakin maakunnissa, moititaan toisiansa,\njoka osaksi riippunee eri luonnoneduista ja vuonoin kautta toisistaan\neristetystä asemasta, osaksi siitä, että verotus käy varallisuuden ja\nliikkeen mukaan. Yleinen verotus määrätään suurkäräjissä kiivaiden\nkeskustelujen jälkeen, sitten voutikunnittain, vihdoin pitäjittäin,\njolloin rahvas käräjissä valitsee kaksi uskottua miestä, jotka\nmääräävät, paljonko jokaisen yksityisen tulee suorittaa. Sitten taas,\nkun on kysymys \"Norjan menestyksestä\", ovat he yksimielisenä kansana.\nRuijan virkamiehet ovat enemmäksi osaksi \"Sunnanfjells\" harjanteiden\neteläpuolelta. Ne ovat tavallisesti nuoria miehiä, jotka nykyisin\novat suorittaneet opintonsa Kristianian yliopistossa, ja kuuluvat\nsiis Kristianian liittoon. He puhuvat mielellään Trondhjemilaisten\nylpeydestä, ikäänkuin säälien paikan alennustilaa, se kun ennen oli\nollut kuninkaan istuimena. He soivat kuitenkin Trondhjemille sen, mikä\nsillä on, mutta säälien he katselivat sen valtiollista vähäpätöisyyttä.\nSanalla sanoen, he eivät ihailleet sen asukkaita, vaan kunnioittivat\nitse paikkaa. He olivat ylpeitä Trondhjemin tuomiokirkosta, Olavin\nsankarintöistä ja norjalaisten muinaisista viikinkiretkistä; mutta\nolivat hyvillään siitä, että se aika oli ohi. Nyt halusivat he vain\npysyä rauhassa, nauttien meren ja vuorten rikkauksista. Sentähden he\nyhä vähentävät armeijaansa. Tahdomme kyllä, sanoivat he, puolustaa\nitseämme, siihen kuitenkaan ei riitä armeijamme. Mutta me lähdemme mies\ntalosta, tappelemme isänmaan, naistemme ja lastemme puolesta viimeiseen\nkynteen saakka. Jos meitä vastaan hyökätään, niin kyllä näytämme, että\nNorjassa on sekä rautaa että ruutia ja käsivarsia, millä se itseänsä\npuolustaa. Meitä moititaan, että pidämme ruoka-aineet ja työn korkeassa\nhinnassa; mutta sehän juuri on politiikkamme. Me rohkaisemme työläisiä,\nja saamme siten kunnollisia työmiehiä. Niinpä esim. kyytimaksu meillä\nenemmän tarkoittaa maan kuin matkustajan etuja.\n\nMeitä suomalaisia näkyvät he katselevan, niinkuin Aleksanteri Suuri\njuutalaisia, laupeudella ja säälillä. Suomalaisilla ei kuitenkaan\ntarkoitettu herrasluokkaa, joka heillä käy ruotsalaisen tai\nvenäläisen nimellä. Niinpä minulta kysyttiin, tahdoinko pitää itseni\nruotsalaisena, vaiko venäläisenä; sillä he eivät tietäneet mistään\nitsenäisyydestä Suomessa tahi, niinkuin he sanovat, Suursuomessa,\neivätkä sitä tunnustaneetkaan, kun sitä nyt, kuten ennenkin,\nhallitsivat ruotsalaiset virkamiehet, eikä maankieltä käytetty edes\nvirastoissa eikä oikeudenkäynnissä, vaan kuten heillä lappalaisten\nluona norjankieltä, samoin Suomessa ruotsinkieltä.\n\nKolmantena päivänä häiden jälkeen ryhdyin paluumatkalle Utsjoelle.\nSillä matkalla tuli minun kulkea Varankitunturin poikki. Olin\nsaapunut Nyborgin kauppalaan ja asuin erään herra Tveden luona, joka\nkehoitti minua viipymään, sillä yhä riehui rajuilma. Jätin oppaalleni\nratkaistavaksi rohjettiinko lähteä tunturille, jossa muuan minun\nedeltäjäni, kirkkoherra Helander rajuilmassa eksyi edellä ajajastaan,\nja sai siellä kuolettavan taudin. Oppaani suuresti epäröi, tutki\npilviä, tarkasti tuulensuuntaa, ja kehoitti vihdoin odottamaan\nvielä jonkun ajan. Mutta ei edes auringon noustuakaan, jolloin ilma\ntavallisesti muuttuu, rajuilma lakannut. Nyt eräs toinen lappalainen,\njolla oli sama matka kuin meillä, halusi lähteä, vaikkei rohjennut\nyksin. Opastanikin jo vaivasi koti-ikävä. Olisin mielelläni viipynyt,\nenkä suostunut lähtemään, ennenkuin molemmat olivat vakuuttaneet,\nettemme eksyisi. Lupasivat, olipa ilma mikä tahansa, viedä minut\nPuolmakiin, kunhan porot vain eivät väsy, ja heille suodaan aikaa\nniiden syöttämiseen. Syötyäni hyvän aamiaisen lähdimme, vaikkakin\nlappalaiset nyt selittivät ettei matkaan ole ryhtyminen heidän\nedesvastuullaan, vaan Jumalan kaitselmuksen turvissa.\n\nJos lukija ottaa kuvitellaksensa suurta järveä, joka on jäätynyt\nmyrskyn ja rajuilman aikana, ja siis on kovin epätasainen, ilman tietä\nja viittoja; jossa ei näe rantaa millään taholla, kun pyry lennättää\nlunta sikinsokin tuulen mukaan; niin hän saa heikon käsityksen\ntunturimatkasta talviseen aikaan lumipyryssä. Vanhan uskollisen\nvainukoiran tavoin kokenut lappalainen ei erehdy suunnasta. Hän yhä\nhoputtaa kestävää poroansa; kuljetaan harjut ja laaksot, ja pelastus\nriippuu yksinomaan Jumalasta ja lappalaisen vainusta. Milloin pulkka\nsattuu teräviin kiviin, joten se on vähällä särkyä, milloin se\nkokonaan vajoo lumeen ja kaatuu. Missä ajaja näkee vaivaiskoivun, hän\npysähtyy, tarkastaa sitä, katselee eteensä ja taaksensa, huomataksensa\nonko suunta oikea, missä ei näy oksaa tai vesaa lumen alta, siellä\nhän kaivaa niitä lumesta, saadaksensa niistäkin tienoppaan, jonka\nluotettavaisuutta hän tutkii kompassin, tuulen ja jonkun näkyvissä\nolevan tähden avulla. Muutoin tuuli tunturiseuduissa on kovin epävarma\njohtaja. Jos siihen liiaksi luottaa, on vaara tarjona, sillä jos sen\nmuuttunut suunta jää huomaamatta, syöstään ehkä joihinkin tunturien\nepälukuisiin kuiluihin, ja ristituulet, jotka eivät ole varsin\nharvinaisia tuntureilla, saattavat helposti ohjata matkustajan takaisin\nsiihen paikkaan, josta on lähdetty.\n\nOnnellisesti saavuimme kuitenkin Puolmakiin, jossa minua avoin sylin\ntervehti Kolderup, huudahtamalla: \"Jumalalle kiitos, että olette\nhengissä; olipa teillä mokoma ilma paluumatkallanne.\"\n\nVarhain aamulla tuli luokseni joukko kyläläisiä. Kaikki olivat\nhe suomalaisia, ja sitäpaitsi oli väkeä naapurikylistäkin tullut\nminua tapaamaan. He pyysivät minua pitämään jumalanpalvelusta, ja\nuseita lapsia tuotiin kasteelle. Kun ei ollut vuoteen mitään pappia\npaikkakunnalla ollut, suostuin heidän pyyntöönsä; kuitenkaan ei\nehtoollista jaettu. Siihen oli Vesisaaren voutikin minua neuvonut, kun\nhäiden aikana hänen tykönään oli käynyt useita henkilöitä, jotka omasta\nja muiden puolesta olivat anoneet hänen avustustansa siihen, että\npaluumatkalla palvelisin täkäläistä suomalaista ja lappalaista rahvasta\npapillisilla toimituksilla. Ripillä saivat kyllä puolmakilaiset ja\nlähikyläläisetkin käydä Utsjoen kirkolla, milloin heillä ei ollut omaa\npappia.\n\nOllessani Puolmakissa sain nähdä, kuinka n.s. norjalainen\nsovintokomitea toimii. Siinä oli esimiehenä sovintokomisarius ja\nlautakuntana kaksi kunnollisiksi tunnettua rahvaanmiestä. Norjassa\nei ota varsinainen oikeus käsitelläkseen mitään siviiliriita-asiaa,\nennenkuin se on sovintokomiteassa ilmoitettu ja siellä yritetty\nsovittaa. Sovintokomisariuksiksi valitaan taitavimmat ja paikkakunnalla\nrehellisyydestä tunnetut miehet. Valittujen täytyy, jollei heillä ole\nlaillista estettä, ottaa tehtävä vastaan ja pysyä siinä kolme vuotta,\njolla aikaa ovat mieskohtaisista veroista vapaat. Maaseudulla amtmanni,\njota meillä vastaa kuvernööri, on koko sovintolaitoksen esimiehenä\nläänissään, mutta kaukaisempia seutuja varten hän määrää kunnollisia,\nrehellisiä miehiä, tavallisesti kaksi kutakin sovintopiiriä varten,\njolloin piirit jaetaan mahdollisuuden mukaan niin, ettei kellään ole\nistuntopaikkaan pitempää matkaa kuin 4 penikulmaa. Sovintolautakunnan\njäsen vannoo seuraavan valan: \"Minä N. N., valittuna sovintokomitean\njäseneksi, lupaan ja vannon, että minä kaikin voimin koetan edistää\nasianosaisten kesken vapaaehtoista sovintoa niissä asioissa, joita\ntässä komiteassa esitetään, ja kaikella innolla ja rehellisyydellä,\nmikäli kykyni siihen riittää, niin myös parhaan vakaumukseni ja\nomantuntoni mukaan siihen avustaa, niin totta kuin Jumala auttakoon ja\nhänen pyhä sanansa.\"\n\nKun vapaaehtoinen sovinto on odotettavissa helpommin, jos asianomaiset\novat itse saapuvilla, niin on heidän velvollisuutensa esiintyä\nmieskohtaisesti komitean edessä, ellei heillä ole laillista estettä,\ntahi, mitä kantajaan tulee, hän asuu enemmän kuin 4 penikulmaa\nkomitean kokouspaikasta. Valtuutettuna, jolla on oikeus sovittaa\nasia, olkoon ainoastaan semmoinen henkilö, joka nauttii täydellistä\nkansalaisluottamusta. Asianajajaa ei saa pitää mukanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäydessään 1822 Utsjoella ja siellä viivyttyänsä luonani muutamia\npäiviä, rovasti Deinboll lähtiessään kehoitti minua seurassaan\nmatkustamaan Nordkapiin. Kun ei ollut toiveita tavata lappalaisia\nkirkolla ennen Mikonpäivää, ja kun jo olin saanut kotimaasta\nasianomaisten luvan tieteellisissä ja taloudellisissa tarkoituksissa\nmatkustaa Ruijassa, suostuin kehoitukseen. Parin päivän matkan jälkeen\nsaavuimme Gullholmaan, joka on kauppapaikka pienellä saarella Tenojoen\nsuulla, noin 50 syltä pitkä ja samanlevyinen.\n\nTäällä meitä ystävällisimmästi vastaanotti kauppias Juhana Skanke,\njoka oli piiripäällikkönä ja sovintokomisariuksena ja omasi siihen\ntarpeelliset lainopilliset tiedot. Hän oli sen ohessa keskievarina,\nja kestittäjänä sanan täydellisessä merkityksessä, sillä tunnettu\nruijalainen vieraanvaraisuus kuului hänenkin ominaisuuksiinsa. Jokainen\nGullholmaan tulija saa kohta kuulla hänen tervehdyksensä: \"Tervetullut\ntänne!\" Hän vie heti vieraansa hyvin järjestettyyn taloonsa ja\nmaukkaasti katettuun pöytäänsä, jossa ateria alkaa liemiruualla\nja loppuu hyvään kala- tai liha-annokseen. Tätä yksinkertaista\nelämäntapaa noudatetaan yleensä koko Ruijassa, eikä ruokalajien lukua\nlisätä vieraankaan tullessa, eikä edes juhlatilaisuuksissa. Mutta\nsitä vastoin harvoin päästään punssimaljasta. Päivällisen jälkeen\nlähdetään tavallisesti ulkoilmaan virkistymään, mutta kauvan sitä ei\nsuoda nauttia, sillä pianpa tulee palvelija, joka kohteliaasti lausuu:\n\"Emäntä (tai isäntä) pyytää herraa astumaan sisään juomaan kupin\nkahvia\". Rouva ja herra kilpailevat sitten, toinen tyrkyttäen punssia,\ntoinen kahvia.\n\nTuotiin myytäväksi runsaasti kaloja, semminkin lohia; ja liike olisi\nollut vilkkaampikin, jos herra Skankella olisi ollut enemmän tavaroita\nvaihdettavina lappalaisten, kainulaisten ja norjalaisten kalaan ja\nhylkeen rasvaan. Herra Skanken monet nuoret pojat — jotka hänen luonaan\nolemisemme aikana olivat koulunkäynnistään vapaat, kun heillä ei ollut\nmuuta opettajaa kuin isä, jolla nyt oli muuta tehtävää — olivat aamusta\niltaan kalastamassa Gullholman rannoilla. Pitemmälle heillä ei ollut\nlupa lähteä. Heidän kalastustapansa oli yksinkertaisinta mitä ajatella\nvoi. Heillä oli rautanaula kiinnitettynä sauvan päähän, ja se kädessään\nhe kulkivat pitkin rantoja etsien santakampeloita, jotka nuuskivat\nruuakseen äsken perattujen kalojen verta. Naulalla he läpäisivät\nkampelan, joka virui vedessä soikean vadin tahi suuren lautasen\nnäköisenä. Leivisköittäin ne niitä kokoilivat yhtenä aamuna. Mutta eipä\nkalastus siihenkään rajoittunut. Eräänä aamuna he toivat taloon kiinni\nottamansa elävän hylkeen. Se oli poikanen, jota olivat houkutelleet\nseuraamaan heitä kuivalle maalle, emän ääntä matkimalla.\n\nSeurakunta täällä oli varakas, ja sen jäsenet olivat muita näillä\nseuduilla asuvia sivistyksessä etevämmät, paitsi norjalaisia\nVesisaaressa. Ani harva heistä polveutui lappalaisista, vaan olivat\nne suomensukuisia. Suomalaisilla suuresti kehittynyt karjanhoito\noli perustuksena heidän varallisuuteensa. Seutu onkin siihen varsin\nsovelias, sillä mitä lähemmäksi Tenojoen suuta tullaan, sitä\nruohoisemmiksi rannat käyvät, ja pieniä kattosonnalla lannoitettuja\nniittypalasia tavataan monissa paikoin.\n\nLähdettiin Nordkapiin. Se ei vaikuta kammottavammin kuin moni muu\nkallionkärki Jäämeren rannalla. Nordkapin kalliot eivät olekaan\nkorkeammat kuin 1,000—1,200 jalkaa. Mutta kuten muuallakin pitkälle\npistävissä niemissä ja luodoissa, ei täälläkään ollut mitään\nkasvullisuutta. Ainoastaan joku kitukasvuinen, päästä kuivettunut\nkorsi pisti esiin vuoren halkeamista. Taivas, vesi, tunturit ja usva\novat ainoat mitkä näkee. Harvoin aurinko pilkistää pilvien raoista.\nMatalimmilla kallioilla on varsin niukasti kasveja, mutta ei ensinkään\npensaita, saatikka puita. Mikä asuntopaikka! huudahtanee jokainen.\nMutta ei se ole parempi läheisissä saarissa ja niemissäkään. Päivä\noli tällä kertaa ihana, mutta kyytimiehemme väittivät, että semmoiset\npäivät ovat täällä harvinaisia. Saavuimme Tanahorniin, joka on jylhä\nkallio Tenojoen suulla. Pitkänä ja kapeana se pistää kauvas ulos\nmereen, eikä se ole paljoakaan matalampi, kuin Nordkapin kalliot.\n\nEn ole koskaan nähnyt paikkaa, joka on minuun jättänyt kammottavamman\nmuiston kuin Tanahorn. Uteliaisuus ja halu seurata Deinbollia\ntuolle kalliolle katselemaan Jäämeren majesteetista hyrskyä olivat\nhoukutelleet minut melkein sen huippuun saakka, joka alttarin\nkaltaisena pistää ulos mereen. Ja kun siellä näin 1,000 jalan syvän\nkuilun ympäröivän minua melkein joka puolelta, jouduin jonkinmoiseen\npyörtymystilaan, niin vaikeaan, että joka kerta kun sitä muistelen,\ntunnen väristystä jäsenissäni; ja vielä kauan jälestäpäin olen unissani\nluullut syöksyväni sieltä alas. Riensin siis pois tästä taivaan\nkorkeudesta.\n\nLähdimme jalkaisin, tutustuaksemme seutuun, ja saavuimme Berlevoogin\nkauppa-asemaan, joka on perustettu 1790 ja erään Tromssalaisen oma.\nAsema perustui yksinomaan kauppaan meressä kalastavien venäläisten ja\nNorjan n.s. pohjoisretkeilijäin kanssa. Pohjoisretkeilijät tulevat\ntänne keväällä, aina etelä-Norjasta saakka, ja lähtevät, kuten\nvenäläisetkin, pois syksyllä, saatuansa täydet lastit. Ainoastaan\nviisi perhekuntaa asuu täällä, ja kauppaa tehdään vain lyhyenä\nkesänaikana. Pitkä 9-kuukautinen talvi eletään täällä kuin vankeudessa.\nHevosella tänne ei voi koskaan päästä, ja varsin harvoin porollakaan.\nKaupanhoitaja Kruuse, kun oli edellisenä talvena tahtonut matkustaa\n\"Pohjoismaahan\" (Nordlandet), oli pakotettu kulkemaan jalkaisin\nkuusi penikulmaa, matkakapineet kelkassa, Gullholmaan, ja vasta 8\npäivää siellä odoteltuaan hän sai Skankelta kyytiporot. Talvella ei\nkäy muu kauppa, kuin ravinto-aineiden velaksi antaminen rutiköyhille\nnaapureille, jotka puolestaan sitoutuvat myymään kaikki ensi kesänä\nsaamansa kalat kaupanhoitajalle.\n\nVähän matkan päässä kauppa-asemasta on vanha hautausmaa, jossa\nsiihen aikaan kun Tenon ja Kjöllefjordin seurakunnilla, jotka nyt\novat Vuoreijan kappelina, oli oma pappi, milloin vuosittain, milloin\njoka toinen vuosi siunattiin ne ruumiit jotka sillä välin oli siellä\nhaudattu. Mutta nyt ei ollut pappia käynyt täällä kymmeneen vuoteen,\njonka tähden rovasti Deinboll, toimitettuaan jumalanpalveluksen\nasemalla, heitti multaa joka paikkaan missä tiedettiin sellaisen\nvainajan lepäävän. Mutta kun ilmoitettiin, että useita\npohjoisretkeilijöitä oli tänne haudattu, tietämättä mihin paikkaan,\nheitti rovasti kolme kertaa multaa myöskin keskelle hautausmaata,\nkaikkia niitä varten, joiden hautapaikkoja ei tiedetty.\n\nPaluumatkalla poikkesin Vesisaareen, ja sieltä suuntasin matkani\nmeritse Morttiseen, johon oli kolme penikulmaa. Alussa meitä ei\nhaitannut myrsky. Mutta emme olleet päässeet muuta kuin puolen\npenikulmaa, kun taivas vetäytyi synkkiin pilviin, jotka olivat\nlakkaamatta liikkeellä; tuuli kävi kovemmaksi, venhe kiiti reippaammin,\nja muutamassa minuutissa oli meillä täysi myrsky, joka uhkasi kaataa\nveneemme, vaikka purjeet olivat reivatut. Toinen hyökylaine toisensa\njälestä syöksyi veneeseen. Kolme reippainta soutajaa ponnisti viimeiset\nvoimansa saadakseen meidät maihin. Neljäs ja minä ajoimme vettä\nveneestä. Työ oli raskas, sillä mikäli saimme veden vähennetyksi, tuli\nuusia laineita sisään. Olimme jo hyvin lähellä maata, mutta sopivaa\nnousupaikkaa ei ollut, sillä mustia, jyrkkiä kallioseiniä vastaan\nsyöksyivät laineet rajusti, pudotakseen taas useiden sylien korkeudesta\ntakaisin valtamereen. Ei siis ollut hyvä pienellä purrellamme laskea\nrantaan. Monen ponnistuksen jälkeen onnistui meidän kuitenkin\npäästä maihin. Olimme läpimärät, eikä tulta voitu sytyttää. Koko\nvuorokauden makasimme veneen alla, kun lakkaamatta myrskysi, satoi\nlunta, rakeita ja vettä. Semmoinen ilma, sanoivat soutajani, ei ole\nharvinainen Ruijassa. Nyt olemme kuitenkin kovalla maalla, sanoi yksi\nlappalaisistani, emmekä ole huonosti hoitaneet venettä, kun pääsimme\ntänne; eihän täällä ole varsin hyvä, mutta parempi sittenkin kuin\nulapalla. Kolme kertaa tänä kesänä olivat laineet täyttäneet heidän\nveneensä, kun he olivat kyydinneet \"suurmiehiä\".\n\nParhaassa ilmassa saavuin sitten Morttiseen kauppias Nordvin luo.\nVieraanvaraisuus on kyllä Ruijassa erinomainen, mutta kyllä sittenkin\nherra Nordvi siinä kohden oli muista voitolla. Läpivilustuneena ja\npuolisairaana en voinut vastustaa Nordvin vaatimusta olla lääkärinäni,\nja alistuin siis mielelläni hänen määräyksilleen, joihin kuului, paitsi\nmuuta, tuo välttämätön punssi. Se valmistetaan ainakin puolivalmiiksi,\nkun huomataan liputettu vene, ja tuskin on päässyt huoneeseen, kun\nse jo kannetaan pöydälle. Jos veneväki laiminlyö lipulla ilmoittaa\nsäätyläisen saapumista kauppalaan, saavat he moitteita. Vähän ajan\npäästä isäntäni ilmoitti saaneensa kutsun toisten sairaitten luo\n— hän sillä tarkoitti soutajiani, jotka kaiketi halusivat saada\n\"huvitella\" — ja pyysi minua sillä aikaa tottelemaan hänen vaimonsa\nmääräyksiä. Rouva Nordvin lääkkeet olivat kahvi, aamiainen ja tee.\nLähtemistä ei saanut ajatellakaan, sillä puolen viikon levähdystä\npidettiin välttämättömänä moisten rasitusten jälkeen. Ruijan rouvat\novat mainioita ruuanlaittajia. Emännöitsijää heillä ei ole. Rouva siinä\nitse toimii, lappalaisnainen hoitaa vain tulta padan alla. Emäntää\nvarten on kyökissä hansikkaat, silmävarjostin ja esiliina. Nordvin\nlääkejärjestelmä sai minut jonkun tunnin jälkeen hikoilemaan, jota\nkesti virkistävän edelläpuolisen nukkumisen aikana. — \"No, koska teillä\non niin hyvä luonto\", sanoi Nordvi, \"ja olette niin reipas, niin luulen\nsaavani poistaa teidät sairaslistalta ja päästää teidät matkaan, mutta\ntänään se ei ole ajateltavissakaan. Olen rannikkopuolustuksen päällikkö\nja koko rahvas on minun käskyni alainen, ja lähteminen talostani tänään\n— sunnuntaina — ei ole mahdollinen\".\n\nKoti-ikävä vaivaloisen matkan jälkeen, mutta semminkin virkatehtäväni\nvaativat minua paluumatkalle, ja maanantaina 23 p:nä syyskuuta olikin\nuusi, mukava 4 miehen soudettava vene käytettävänäni. Nordvi ja hänen\nrouvansa seurasivat minua rantaan, ja viimeinen sana, jonka heiltä\nkuulin, oli rouva Nordvin lausuma: \"Nyt emme saa ketään vierasta\nennenkuin talvella\", johon Nordvi lisäsi: \"tervetuloa ensi talvena\".\n\nPian oli 1 1/2 penikulman matka suoritettu, ja olin nyt Varankivuonon\npohjuksessa. Täältä tahtoivat kyytimieheni palata, mutta ne harvat\nihmiset, jotka täällä asuivat, olivat kalastamassa, ja semmoisessa\ntapauksessa oli kyyditsijäin velvollisuus saattaa minut Puolmakiin,\njoka oli lähin paikka, missä ihmisiä oli tavattavissa. Lähdimme\nsiis. Ensin oli kuljettava jalkaisin Varankitunturin poikki, ja\nsitten penikulma veneellä Tenojokea ylöspäin. Joka mies otti 40\nnaulan taakan kantaaksensa. Puolipäivän aikaan lähdimme taivaltamaan.\nAuringonpaiste oli kuumempi kuin tavallisesti tähän vuoden aikaan,\nja taakat painoivat. Olimme puolitiessä, kun aurinko oli lännessä,\nmutta matkan vaivaloisin osa oli suoritettu, kun tähän saakka olimme\nkulkeneet ylämäkeä. Nyt oli astuminen alamäkeä. Aurinko ei ollut\nvielä laskenut, kun Gollevaaralta sain silmäillä hitaasti juoksevan\nTenojoen peilinkirkasta pintaa. Tästä kauniista näystä tahdoin hetkisen\nnauttia. Elokuun 25 p:nä olin kulkenut Tenojokea Gullholmaan, enkä\nollut sen koommin nähnyt kunnon pensasta, saatikka puuta. Mutta\ntäällä oli vielä koivu viheriänä ja kilpaili rinnallaan seisovan\nhaavan kanssa kauneudessa. Jalkamatkaa oli vielä 1/8 penikulmaa, kun\nalkoi yhä tuuheampi metsä; ja niin olin siihen ihastunut, että aivan\nhuomaamattani saavuimme joen rannalle. Täällä ei ollut venettä, mutta\nniin nautin lehdosta ja ympäröivästä ilmasta, että mieluummin tahdoin\nyöpyä tänne kuin ruveta pimeässä etsimään jotakin lappalaiskotaa. Sillä\nvälin oli kumminkin kaksi lappalaistani astunut jokea ylöspäin ja kaksi\nalaspäin venettä etsimään. Iltarusko, joka kajasti taivaanrannalla,\nantoi vielä senverran valoa, että saatoin tuntea jokaisen kasvin, ja\nhuomasin pian istuvani hajuruohokentällä. Ei mikään ole kaunista, ellei\nsitä toiseen vertaa, eikä mikään nautinto suuri, ellei ole kärsinyt\nsen puutetta. Ei edes Main-virran viinivuoret, eivätkä Elben rannat,\ntarjoa vähemmän suotuisissa seuduissa kasvaneelle etelämaalaiselle\nniin suuria vastakohtia, kuin Tenon laakso sille, joka Varankivuonosta\nsaapuu. Kun kauniina kesä-iltana astuu alas Varankivuorelta Seida-kylän\nkohdalla, asettuu veneeseen, ja kulkee auringon laskiessa Bonakaan\nja Norskholman ohi Gullholmaan saakka, silloin nauttii näystä, jota\nei ikinä unohda. Kuinka monet tuhannet hylkeet kohottavatkaan päänsä\nvedenpinnan yli, ja ikäänkuin tervehtivät matkustajaa, ottavat\npenikkansa selkäänsä ja sukeltavat niiden kanssa veteen, jos sattuvat\ntulemaan liian lähelle venettä. Täällä elää ääretön joukko lintuja.\nSorsa, närhi, kajakka ja tiira seuraavat alaspäin luisuvaa venettä.\nKaikki nuo saavat nyt rauhassa kulkea, jotta ylöspäin pyrkivä lohi ei\ntulisi ampumisella pelotetuksi; ja vasta syksyllä, kun lohenpyynti\non loppunut, hyökätään näihin hyljejoukkoihin, jotka suvisin asuvat\nrauhoitettuina Tenojoen juoksevassa ja kristallikirkkaassa vedessä.\nTäällä istuu koivun oksalla tahi tuuheissa pensaissa pohjolan\nsatakieli ja korottaa äänensä muiden laululintujen ääntä korkeammalle.\nNiitä vilisee kuten kärpäsiä tuuheiden koivujen keskellä ja istuu\nmelkein jokaisessa pensaassa. Luulisipa niiden etsineen tämän paikan\nkuullaksensa tuota verratonta taiteilijaa, joka jaloilla, kauniilla\nja suloisilla sävelillään matkii muiden laulua, josta se onkin saanut\nsuomalaisen nimensä \"satakieli\", lapiksi kielavelgo (pikakielinen).\nVaikka sitä tavataan melkein jokaisen Lapin puron varrella, näkyy se\nerittäin valinneen lempipaikakseen tuuheat pensaat ja koivut Tenojoen\nja Utsjoen rannoilla. Puhtaimpina ja heleimpinä soivat sen säveleet\nsyvässä jokilaaksossa, jossa vuorien kaiku vastaiselta rannalta vastaa\nsen pitkiin, kestäviin viserryksiin. Koroittaen ja alentaen suloista\nja ihanaa ääntänsä, se matkii ja äänellänsä voittaa virtojen kohinan\nja purojen lirinän. Peipposet, sirkat, varpuset, tilhit, leivot,\nvästäräkit, rastaat ja muut linnut tuntevat itsensä voitetuiksi ja\nvaikenevat kun koiras satakieli keväisin houkuttelee naaraan luoksensa\nrakentamaan hänen kanssansa yhteistä pesää jonkun puun paljastetun\njuuren alle puron tai joen rannalla, jossa sääsket miljoonittain ovat\nniille runsaana ravintona ja estävät suurempia eläimiä saapumasta\nhävittämään niiden turvatonta majaa, johon ne yhdistetyin voimin mitä\npehmeimmistä ruohoista, karvoista, untuvista ja höyhenistä valmistavat\nvastaisille rakkaillensa vuoteen. Eikä ole vähemmän viehättävää\nniiden laulu, kun joku liiaksi lähenee heidän rauhallista majaansa.\nLaulu muuttuu silloin surusointuiseksi. Koiras näkyy sillä tahtovan\nvaroittaa kumppaliansa ja samassa herättää sääliä mahdollisessa\nrauhanhäiritsijässä. Tenon jokilaakso onkin siksi viehättävä, että\nItä-Ruijan virkamiehet, nekin jotka asuvat Vesisaaressa, joka kuitenkin\non mieluisin paikka koko Varankivuonossa, matkustaessaan täällä\njuhannuksen aikana virka-asioissa, usein tuovat mukanaan naisväkensä,\njotka aina jonkun vuoden kuluttua haluavat käydä näillä ihanilla mailla\nSeidan ja Bonakaan seuduilla Puolmakin ja Gullholman välillä.\n\nSiitä hurmauksesta, johon olin joutunut, en selinnyt ennenkuin\nlappalaiset palasivat. Heidän oli onnistunut löytää vene. Heti\nistuttuani veneeseen juolahti mieleeni, ettei vene ollutkaan heidän\nomansa. \"Kenenkä luvalla olette ottaneet tämän veneen?\" \"Se on Erkki\nHeikinpojan oma, tässä on hänen nimensä\", vastasi heistä yksi varsin\nlevollisesti ja sanoi vastaavansa teostaan; siihen vielä lisäten:\n\"Hän on matkustanut Varankiin suoloja noutamaan\". \"Entä jos Erkki\npalaa eikä tapaa venettänsä\", väitin minä. \"Niin odottakoon, huomenna\npalaamme ja sitä paitsi\", lisäsi hän rauhoittaen, \"hän ei palaa\nniin pian, sillä hän ainakin yhden päivän huvittelee kauppalassa\".\nTenolaisillakaan ei ole omia veneitä Varangissa, vaan käyttävät he,\nkäydessään kauppaloissa, Varangin lappalaisten veneitä, luvalla tai\nluvatta; ja saman omankäden ja maan tapaan perustuvan oikeuden nojalla\nVarangin lappalaiset käyttävät, kun tulevat Tenoon, siellä olevia\nveneitä. Sen vuoksi ei panna pahaksi, jos joskus täytyykin rannalla\nodottaa vuorokauden ajan venettään, jonka joku tarpeeseensa on ottanut,\nja sitä, joka niin luonnollisesta asiasta lausuisi solvaavia nuhteita,\njopa pidettäisiin huonona ihmisenä.\n\nVeneessä matkustaessani nukuin, enkä herännyt ennenkuin kyytimieheni\nPuolmakin läheisyydessä puhuttelivat vastaantulevia kalastajia. Kun\nhe huomasivat, että minä olin veneessä, ja tiesivät että isännällä,\njonka luo minun tuli poiketa, ei ollut tuoretta kalaa, heittivät he\nveneeseeni lohen, lausuen: \"Pidä tämä hyvänäsi illalliseksi, isä\". Se\noli liikuttavaa hyväntahtoisuutta minua kohtaan ihan tuntemattomilta\nihmisiltä ja vieraan vallan alamaisilta. Oli jo puoliyö, kun saavuin\nPuolmakiin. Poikkesin vanhan Kolderupin luo, joka oli aika hyvillään\ntulostani. Seuraavana päivänä, tiistaina 24 p., lähdin täältä. Mitä\nkauvemmaksi jouduin merenrannasta, sitä selvemmin näkyi, että talvi oli\ntulossa. Metsämarjat olivat jo hallan puremia, lehtipuiden keltanen\nväri lisääntyi, rastaat valmistautuivat matkalle, ja lohi pyöriskeli\ntäysmätisenä ja pullistuneena joessa.\n\nIlman erityisiä seikkailuja saavuin vihdoin Utsjoelle. Siellä näytti\njo aivan toisenlaiselta kuin lähtiessäni. Pieni ruohokenttä pappilan\nympärillä, joka silloin oli viheriäinen, oli nyt menettänyt kauneutensa\nja oli ensi aamuna palaamiseni jälkeen lumen peitossa. Tämä talvipuku\nkatosi kuitenkin muutamien päivien perästä. Sunnuntaina syyskuun 29\np:nä oli maa taas paljaana, ja lunta tuli vasta lokakuun 16 p:nä; 27\np:nä Mandojärvi jäätyi, ja 29 p:nä Tenojoki. Suvi oli ollut suotuisa,\nkalastus kaikkialla hyvä, ja kaikki saapuivat Herran huoneeseen\nkiittämään Jumalaa näistä runsaista antimista.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKemin markkinat.\n\n\nNautittuani lääkärinhoitoa Oulussa vuonna 1825, siirryin vähitellen\npohjoisempaan ja saavuin Rovaniemelle samaan aikaan kun siellä\nvalmistauduttiin matkalle Kemin kuuluisille markkinoille. Muutaman\npäivän siellä oltuani lähdin Turun pappienkokoukseen. Melkein joka\nmies tarjosi minulle vapaan paikan veneessään Kemiin saakka, ja minä\nkiitollisuudella otin erään vanhan tuttavan tarjouksen vastaan. [Tästä\nmatkasta on kirkkoherra Fellman kirjottanut laveat muistiinpanot,\nkuvaten sen ohessa koko suuren Kemijoen vesistöä sekä taloudellisia\nja henkisiä oloja tämän joen varrella. Otamme tähän vain hänen\nkertomuksensa Kemin markkinoista.]\n\nKemin pitäjän kirkonkylä on vanha kauppa- ja markkinapaikka. Jo\nennenkuin perustettiin kaupunkeja maan pohjoiseen osaan, oli Kemi jo\nsemmoisena tunnettu, ja kunink. kirjeessä vuodelta 1531 \"laittomasta\nkaupasta, laillisista ja laittomista satamista pohjoismaissa\",\nsäädetään, \"että Hernösand, Huddiksvall ja muut laittomat satamat ovat\nkiellettävät, eikä mitään laivakulkua saa harjoittaa paitsi neljään\nsatamaan, jotka ovat Tornio, Oulu, Kemi ja Ii\". Tämänkin vuoksi halusin\ntutustua näihin markkinoihin, joihinka siis samosin mukana.\n\nEnsi markkinapäivänä kokoontui paljon väkeä markkinapaikalle, ja\nminäkin sinne suuntasin askeleeni. Markkinat olivat ennen pidetty\nsaarella kirkon luona, mutta tulipalo 1821 hävitti kaikki siellä olevat\nmarkkinakojut, joita oli noin 40 — 50, Oulun ja Tornion porvarien\nomistamia. Osa niistä oli jo semmoisessa asussa, että ne näyttivät\nolevan Kustaa Aadolfin ajoilta, jolloin aijottiin-tänne perustaa\nkaupunki. Oli päivällisaika kauniina suvipäivänä jolloin tulipalo\nsyttyi näissä hökkeleissä. Sadottain ihmisiä saapui paikalle, enemmin\nsuojeluksensa pappilaa, joka oli läheisyydessä, kuin vielä tuleen\nsyttymättömiä rakennuksia markkinapaikalla. Ne olivat aikanaan olleet\nkaiken irstaisuuden tyyssijoja ja luultiin että niissä riehui itse\npaholainen. Valistuneet ihmiset paikkakunnalla kertoivatkin minulle,\nettä rahvas tarkasti silmäili tulipaloa nähdäksensä pakeniko paholainen\nliekeistä. Tuli tarttui pian pahimpaan kapakkaan, jota kutsuttiin\n\"Orren tuvaksi\", siitä syystä että se aikanaan oli ollut Orre-nimisen\nkapakoitsijan oma, ja sitten monessa polvessa perintönä kulkenut.\nSiellä oli tapahtunut paljon varkauksia, murhia ja muita ilkeyksiä.\nKun kaikkien silmät olivat siihen kiinnitetyt, ajoi tuulenpuuska, joka\ntulipaloissa ei ole harvinainen, savutorvesta patsaan savua, santaa\nja tuhkaa, joka sihisevällä äänellä osaksi putosi veteen, jolloin\nsavupatsas kääntyi pappilaan päin. Silloin kuului äänekkäitä huutoja\nhämmästyneestä väkijoukosta, joka ei tietänyt minne paeta. Mutta kun\npaholainen — sehän se tietysti savutorven kautta pakeni — huomasi\nuseiden pappien seisovan rannalla, kääntyi se pohjoiseen, ja sitä\ntervehti väki hurraahuudolla. Siellä se kuitenkin kohtasi paikkakunnan\nvanhan pyhäkön \"Mikaelin\", — se oli kirkon nimi — jolloin paholainen\nkiireesti kääntyi etelään ja pakeni verrattomalla vauhdilla kirkon ja\npappilan lomitse Tornioon päin, jonne Hiiden väkikin, kun se katoliseen\naikaan karkoitettiin Kemistä, oli paennut.\n\nNykyinen markkinapaikka oli avara ja tilava, mutta sittenkin oli tungos\ntoisin paikoin suuri. Paikkakunnan käsitöitä ei kyllä näkynyt siellä\nlaisinkaan, mutta sitä runsaammin oli ulkomaan teollisuustuotteita ja\nsiirtomaiden tavaroita saatavissa. Taloissa olivat kaikki huoneet niitä\ntäynnä, tallitkin. Jotkut viinikauppiaat Oulusta ja Torniosta olivat jo\nhyvään aikaan ennen markkinoita hankkineet itselleen suojan. Pahimpien\nkapakoitsijain täytyi tyytyä saunoihin tai tilapäisiin kojuihin, joissa\nheillä oli pöytä, tai ainoastaan lautaan, jonka päällä he kokon ääressä\nvalmistivat kahviplöröjänsä. Ja jos haloista sattui puute, tavattiin\nkyllä aina hyväntahtoisia ihmisiä, jotka niitä ryypystä hankkivat.\nLäheisyyteen oli asettunut myöskin jokunen vanha merimies tai\nmerimiehen vaimo, joka koetti rahaksi muuttaa pienen varastonsa neuloja\nja halpaa kiiltokalua. Moni ostaa jos jotakin. Rahvaan kunniaksi toki\nmainittakoon, että kultasepillä sittenkin kauppa kävi paraiten, josta\nhuomaa, että se yleensä on hyvinvoipaa ja sitä paitsi siksi järkevää,\nettä se mieluummin ostaa kunnon tavaraa kuin kaikenmoista roskaa, jota\nei luulisi kenenkään ilmaiseksikaan haluavan. Voitonhimoiset ihmiset\nsekä maalta että kaupungeista ovat keksineet kaikkia mahdollisia\nkeinoja täällä rahaa kerätäkseen. Joka on keksinyt jotakin uutta,\nsiltä käy kauppa yhä paremmin. Mutta ei semmoisessa melussa hiljainen\nkatselija viihdy. Poikkesin kauppiaan luo, jolle minulla oli tili\nsuoritettava. Kaupanteko oli vireä, eikä hänellä tällä kertaa ollut\naikaa puuhata minun kanssani, pyysi vaan odottamaan. Hänen apulaisensa\noli ahkerassa toimessa, palvellen ostajia.\n\nOlihan kuva eloisa, mutta yksitoikkoiseksi sittenkin jo kävi sen\nkatseleminen, kun samassa astui sisään kookas vanha ukko, päätään\npitempi muita läsnäolijoita. Hänen ryhtinsä ja virkamieselkeensä\nolisivat kyllä valmistaneet hänelle tilaa tungoksessa, vaikka sitä nyt\nei olisikaan annettu siitä yleisestä kunnioituksesta, jota hän sai\nosakseen kaikilta, jotka hänet tunsivat. Hän oli paikkakunnan arvossa\npidetty ruununvouti, assessori N., jo kauvan tällä paikkakunnalla\nasunut vanhus, joka oli ollut yleisön palveluksessa yli 50 vuotta.\nHänellä oli sama asia kuin minullakin — tilattujen tavarain maksu —\nmutta siihen hänkään nyt ei saanut tilaisuutta. Hän istuutui rinnalleni\nvuoteen syrjälle. Kun hän tiesi miksi olin tänne tullut, ryhtyi hän\nkeskusteluun ja pyysi minua luoksensa. Siihen suostuin sitä kernaammin,\nkun hän lupasi ruveta oppaakseni ja neuvojakseni paikkakunnan oloissa,\njotka hän perinpohjin tunsi. Lähdimme siis kävelylle, ja hän huomautti\nminulle kaikesta mikä huomiota ansaitsi. Hän tunsi tarkoin tavarain\ntuonnin markkinoille, lohipatojen luvun ja rakennuksen, kuinka paljon\nkalastus tuotti, sekä yleensä paikkakunnan tavat ja olot. Aika kului\nhupaisesti, ja kun olimme kulkeneet tunnin ajan, lausui ukko: \"Nyt\nsaatamme vähitellen poistua täältä tullaksemme kotia teeaikaan\".\nYstävällisellä kädenlyönnillä hän minua tervehti kodissaan, jossa\njärjestys ja vieraanvaraisuus oli ilmeinen. Tuolla vanhalla miehellä\ntosin ei ollut erinomaisia luonnonlahjoja, eikä hänen kirjalliset\ntietonsa olleet suuria, mutta hän oli mitä kunnollisin virkamies,\nnautti täysin määrin päällikköjensä luottamusta ja kanssaihmisten\nkunnioitusta, sillä hän oli rehellinen ja säännöllinen, yleisöä altis\npalvelemaan ja rahvaalle myötätuntoinen. Hän ei viihtynyt ilman\ntyötä, ja huveista hän ei välittänyt, ellei niihin liittynyt jotakin\nhyödyllistäkin. Ahtaammassa seurapiirissä, jossa hän sai esittää\nmietteitänsä hyödyllisistä elinkeinoista, siitä mimmoinen kansa\noli, ja mimmoisen sen tuli olla, ja kuinka sitä oli sen pyrinnöissä\navustettava, häntä mielellään kuunteli. Hänen nuoruudessaan hätä oli\nopettanut hänet säästäväisyyteen ja kieltäymyksiin, niin että hän\nyli 70-vuotiaana kuollessaan jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden.\nHän oli syntynyt eräässä kappelissa Vaasan läheisyydessä ja oli\nkasvanut ylen niukoissa oloissa. Aliupseeri, joka nuorempana oli ollut\nsotavankina Siperiassa, ja siellä tottunut rukoukseen ja hartauteen,\noli hänen ensimmäisenä opettajanaan. Mutta opettajallakaan ei ollut\nsen laveampia tietoja kuin yksinkertainen uskonnon käsitys, lukutaito\nja vähäinen taito laskuopissa. Kaiken muun hän sanoi oppineensa omin\nneuvoin. Rutiköyhiä kun olivat, hän kuin opettajansakin, olivat he\nsunnuntaisin menneet kirkkoon takki ja saappaat kainalossa, jotteivät\nkuluisi. Jumala auttoi hänet ensin kirjuriksi, ja silloin hän jo sai\npieniä säästöjä kokoon; Pian hän sitten pääsi Pohjanmaan rykmenttiin\nkirjuriksi. Kun ruununvoudin virka Kemin piirissä oli kuolemantapauksen\nkautta joutunut avoimeksi ja kassassa huomattiin vajaus, pidettiin\nse lähinnä pääsemään virkaan, joka tahtoi ja voi täyttää vajauksen.\nLääninkamreeri tarjosi nyt viran N:lle, joka toki piti sitä\npilkantekona. Mutta asiasta tuli täysi tosi, ja 20 vuotiaana N. pääsi\nvoudiksi. Säästäväisenä hän pysyi vaurastuttuaankin, mutta antelias\nhän oli niille, jotka ilman omaa syytänsä olivat köyhyyteen joutuneet,\nja myös sukulaisilleen avulias. Tietystikin semmoinen mies ei voinut\nhyväksyä yhä lisääntyvää ylellisyyttä rahvaassa. Talonpojan pitää pysyä\nsäädyssään, sanoi hän, eikä ruveta herraksi. Nyt hän juo kahvia ja\nrommia, sekä pukeutuu herrasmieheksi, ja se se ukkoa harmitti.\n\nLohihinnoista kinasteltiin markkinoilla. Kauppiaat eivät tahtoneet\nmäärätä hintaa, koettivat saada tavarat avonaisella kaupalla, kuten\nsanotaan, siis hinta riippuvaksi siitä, mitä Tukholmassa kalasta\nsaadaan. Semmoisessa kaupassa myyjä saa käsirahana noin 3/4 arvatusta\nhinnasta, mutta lopputili suoritetaan vasta seuraavana talvena, kun\ntavara on Tukholmassa myyty. Kohtuullisena pidetään, että kauppias\nkustakin lohitynnyristä pidättää korvauksena 12 à 15 riksiä.\nYritteliäimmät talonpojat kuitenkin eivät aina myy, vaan päinvastoin\nostavat kaloja, kuljettaaksensa ne sitten Tukholmaan, ja he tyytyvät\nvähempään välittäjäpalkkioon kuin kauppiaat.\n\nToisena markkinapäivänä tuotiin isännälleni yhä tietoja siitä, kuinka\nyöllä oli mässätty ja pelattu ravintoloissa. Vanhuksen harmaat hapset\nnousivat pystyyn, hänen näitä kuullessansa. \"En ymmärrä\", sanoi hän,\n\"nykyajan ihmisiä, jotka jo nuoruudessaan, jolloin heidän paremmin\nsopisi juoda maitoa ja vettä, tottuvat laiskuuteen ja väkeviin juomiin.\nHeitä nähdään, ei ainoastaan iltasin vaan edellä puolenpäivänkin\nistumassa totilasin ääressä, joka turmelee sekä heidän ruumiinsa että\nsielunsa. He kerskailevat opinnoistaan, mutta sittenkin heiltä puuttuu\nsiivo käytös \". Siten ukko valitteli.\n\nMarkkinapaikalla kaikki ovat touhussa. Miehet yleensä käyvät\npitkävartisissa pieksusaappaissa, housut varsiin pistettyinä.\nJonkinmoisella ylpeydellä osa heistä kuleksii rannalla olevien\nveneittensä lähellä keskustellen tärkeimmistä asioistaan, kun taas\ntoiset, jotka jo ovat myyneet tavaransa avonaisella kaupalla,\nkiertelevät täydellisessä markkinahumalassa. Tuolla pistetään\ntalonpojan ja kauppiaan puumerkit lohi- ja voitynnyreihin, jotka\nnumeroidaan ja pannaan kirjoihin. Tuolla kuleksivat talonpoikien\npojat ja tyttäret, rengit ja piiat. Joskus näkee veneessä morsiamen\nompeluksineen vanhemman naisen seurassa, jonka kanssa hän sitten,\njoenrantaa seuraten, jalkaisin kulkee talosta taloon keräämässä\nmorsiusapua. Morsiamet ovat mitä komeimmin puetut, sormus melkein joka\nsormessa.\n\nTätä vaeltavaa joukkoa kartuttavat huijarit ja laiskurit omasta\nja vieraista seurakunnista, ostavat ja myyvät, mutta enimmäkseen\ntöllöttävät. Niiden paras tuntomerkki on horjuva käynti, sininen\ntakki ja merivahapiippu, sekä äsken ostettu huivi kaulassa. Paremmat\ntalonpoikaistyttäret esiintyvät hienoissa kotikutoisissa villapuvuissa,\nilman ulkomaan koristeita, paitsi ehkä yllään joku silkkihuivi.\nHuonomaineisia naisia liikkuu makeisia tarjoten ja pyytäen. Jos joku\nsiivo tyttö on tullut niin petetyksi, että hän on joutunut huomattavaan\nhumalaan, on hänen vaikea enään saada kelpo ylkää. Satama on täynnä\nveneitä ja jaaloja. Toisia tyhjennetään, toisia täytetään. Lohi- ja\nvoikauppa on täydessä vauhdissa. Tavarain joukossa tavataan myös\nmuuramilla täytettyjä nelikoita, mutta marjat niissä eivät ole sen\narvoiset ja niin siistit, kuten ovat Venäjän Kuolassa. Rannalla ja\nmaantiellä vilisee näiden tositoimessa olevien joukossa ihmisiä,\njotka toisiinsa nojaten tai käsikynkässä osottautuvat yhä enemmän\nolevansa toisten tuen tarpeessa. On joukossa kerjäläisiäkin pussineen.\nRaajarikko tyttö istuu kainalosauvojensa vieressä, pussi täynnä\nruokatavaroita, ja yhä siihen tipahtaa rinkilä tai lantti. Siten oli\nulkona.\n\nRouva H:n ja mamselli B:n \"hyvinjärjestetyissä\" tahi kuten sanottiin\n\"siivoissa\" ravintoloissa, joissa vain \"parempi kansa\" saattoi\njuopotella, huvitteli toisenkaltainen yleisö. Kävin niiden ohi erään\nkauppamiehen seurassa. Kaukaa jo kuului: \"kuutoset kaikki\", \"neloset\nkaikki\" y.m. Kumppanini tiesi kertoa monista, jotka edellisestä\npäivästä saakka olivat olleet täällä hienommassa ryöstelyssä, jossa he\nlopuksi kaikki menettävät, ja kapakoitsija yksin voittaa. Tutustuakseni\ntähänkin markkinain puoleen, astuimme sisään. Kyllä siellä riitti\npiippuja, tupakkaa, viiniä ja punssia. Siellä oli koossa säätyläisiä\nlikeltä ja kaukaa. Istuipa siellä myös oven tai uunin ääressä joku\nvarakkaampi talonpoikakin, jonkun herrasmiehen tuoma. Tarjoiltiin\ntoinen toiselleen \"puolikorttelia\". Tämä aamupuolen kestitys oli mitä\nilettävin, sillä ei ollut puhettakaan muusta kuin \"puhdistetusta\"\nja \"karvaasta\", joita sanoja jokainen sisääntulija toisti.\nEpämiellyttävämpää ei voi nähdä kuin nähdä nämät ihmiset mässäämässä\nja antautumassa onnensattumalle, himon kasvoista kuvastuessa. Mutta\nsiivous estää lähemmin kertomasta tästä seurasta. Eräs 30-vuotias\nherrasmies, joka jonkun aikaa oli ollut valtion palveluksessa, mutta\nsiitä jo luopunut, istui huoneen sopukassa suuren uunin varjossa. Hän\nei ottanut osaa peliin, kun hänellä ei ollut rahaa, ei rahan arvoista\neikä luottamusta. Hänen peräti rappeutunut ulkomuotonsa ilmaisi\nkyllästymistä elämään, itseensä ja koko maailmaan, ja hän näytti\nvalmiilta ampumaan luodin aivoihinsa. Hän oli kauvan työskennellyt\nhumalatarhassa. Se, jolla oli hyvä onni pelissä, antoi viedä lasillisen\ntälle surkealle ihmisvihaajalle. Mietteisiinsä syventyneenä hän\nikäänkuin heräsi, kun huomasi lasin. Hän näytti iloisemmalta, mutta\nmyös kamalammalta, kun hän mitä suurimmalla ahneudella joi ensimäisen\nkulauksen. Jotkut Ruotsin upseerit istuivat muutamien Tornion\nkauppiaiden seurassa tyhjä malja edessään, odottaen lisää, jota myös\ntuotiin. Tässä iloisessa seurassa keskusteltiin politiikasta. Siellä\nosattiin antaa hyviä neuvoja korkeille virkamiehille, opetettiin\nvaltiosäätyjä laatimaan viisaita lakeja ja kuningasta hallitsemaan\nvaltakuntaansa. Kuului pilkkaa ja moitetta, parjausta, ivaa ja naurua\nilman käsitettävää aihetta. Eipä tuo ollut mikään ylentävä esimerkki\nrahvaalle. Olimme jo nähneet riittävästi ja poistuimme.\n\nHämärässä vielä vilisi valkoisia, sinisiä ja punaisia olentoja, mutta\npimeän tultua oli ulkona kaikki hiljaista, eikä ollut helppo käsittää\nmihin oli joutunut tuo ihmisjoukko. Ajetaan, tai kävellään kotiin,\nkohdataan käveleviä ja ajavia, mutta melua ei kuulu. Rahvaan kunniaksi\non sanottava, että täällä harvoin sattuu tappeluja ja vielä harvemmin\nvarkauksia. Sittenkun rahvas oli mennyt levolle mikä veneisiinsä,\nmikä taloihin, ja kauppaliike oli keskeytynyt, lisääntyi herrojen ja\npuoliherrojen luku ravintoloissa, asetuksissa kiellettyjen, mutta\nsalaisesti siedettyjen pelipöytien ympärillä. Täällä kolisevat taas\nnopposet, täällä huudetaan \"pankkoota\" päivän sarastukseen saakka,\njolloin kauppias rientää liikkeeseensä, mutta toiset jäävät, ottavat\n\"päänparannuksia\", laskevat voittoansa ja tappiotansa, ajattelevat\nmiten saada menetetyt rahat takaisin tai voitot vieläkin suuremmiksi\nkolmantena markkinapäivänä.\n\nKolmantena päivänä kauppias oli jo aamusta alkaen samassa toimessa\nkuin edellisinä päivinä, ja kyllä huomasi, että ainoastaan se oli\ntervetullut, joka toi myytäviä tai rahaa; nyt oli markkinain viimeinen\npäivä. \"Paljon\", sanoi hän, \"oli tehty vähemmän edullista, paljon oli\njäänyt tekemättä\". Toinen harmitteli yhtä paljon kuin toinenkin. Rahvas\nniinikään oli vireässä liikkeessä ja järjesti asiansa. Ainoastaan ne\nihmiset, jotka olivat viettäneet yönsä \"kunnollisissa\" ravintoloissa,\nsaivat vielä tuntea noppapelissä ja yö-valvonnassa väsyneiden silmiensä\nympärillä tuon pienen, unikukilla seppelöidyn jumalan kääreet.\n\nJos tuli kysyneeksi jotakin mahtavampaa talonpoikaa, voi saada\nvastaukseksi: \"Tiesi missä hän makaa, hän on yöllä ollut herrain kanssa\njuomingeissa\". Ja kaduilla ja maanteillä tapasikin vielä herroja, jotka\ntulivat suorastaan yöllisistä hurjailuistaan. Eräs, jolle tie näkyi\nolevan liian kapea, huusi jo kaukaa vastaantulevalle ystävälleen:\n\"Minulla on tusina täynnä\".\n\nRannalla oli vilkasta elämää. Yläpuolen asujat, siksi sanottiin\nRovaniemeläisiä, Kemijärven ja Tervolan miehiä, olivat irroittamassa\nveneistään väliaikaiset sivulaudat, jotka jätettiin maanomistajan\nkäytettäviksi, tahi olivat he kantamassa matkatavaransa niihin,\nsiivoina ja raittiina kuten heidän tapansa on. Toiset olivat jo\nlykänneet veneensä vesille ja sauvoivat sitä ylös vuolaassa joessa.\nTakin he olivat lämmön vuoksi riisuneet, ja punaraitaisen liivin\nsanottiin olevan vuorattuna pankkoseteleillä, joilla, jos hänellä\nei ole lohikalastukseen osallisuutta, hän ensi sijassa maksaa veron\nmaanomistajalle, jolta hän on kalastusoikeuden vuokrannut, ja uhraa\nsitten rovon seurakunnan kirkolle tai vaivaiskassaan. Tänne oli\nniinikään kokoontunut joukko Torniolaisia, Arkangelin talonpoikia\nja reppuryssiä, metsästäjiä y.m. Kuultiin rovaniemeläisen kimakalla\näänellä huutavan: \"ei silmhäänkhään\", kemiläisen: \"varokhoon\ntorniolainen kinthaithaan\", torniolaisen: \"perkele viekhöön\" y.m.\nTäällä käytettiin ruotsia ja suomea monenlaisissa murteissa tavalla,\njohon hyvin sopii Holbergin lause: \"se mesopotaamian kieli on\nkummallinen kieli\". Yleinen riemu syntyi, kun kalalokki iski suurempaan\nkalaan, kuin minkä jaksoi nostaa, ja siipiään räpyttäen jonkun aikaa\ntäytyi seurata kalaa veden syvyyteen.\n\nMinä astuin ajopeliini ja jätin nämä kummalliset markkinat.\n\n\n\n\nXV.\n\nKäynti Venäjän Lapissa.\n\n\nHelmikuussa 1829 ollessani Inarissa sain sen surullisen sanoman, että\näitini oli kuollut, ja että hautaus oli tapahtuva huhtikuun 5 p:nä.\nLähdin sentähden maaliskuun keskivaiheilla Rovaniemelle, ja suoritin\nsiellä viimeisen palveluksen äidilleni, tällä minulle muistorikkaalla\npaikkakunnalla, jossa olen syntynyt.\n\n(Otamme tähän aluksi erään lapsuudenmuiston Rovaniemeltä, joka on\nkerrottu muistelmien neljännessä osassa.)\n\nSyksyllä 1809 oli pohjois-Suomessa jäätävä pakkanen jo marraskuussa,\njolloin sodan kauheudet jo olivat levinneet maamme napapiirin\nseuduillekin. Aina Lapin rajoille saakka saapui äkkiä tieto Olkijoen\nsopimuksesta, jonka mukaan Suomen armeijan täytyi marraskuun 25 p:nä\nluovuttaa Oulun kaupunki venäläisille. Kaikki kruunun omaisuus, jota\nSuomen armeija ei voinut kuljettaa mukanaan, ja myöskin sairaat\nsotilaat, jäivät venäläisten haltuun. Sairaita sotilaita Oulussa\nolikin suuri joukko ja monet suuret sairaalat olivat niitä täynnä,\njoka olikin kyllä luonnollista, koska peräytymässä oleva armeija oli\npakotettu kylmänä vuodenaikana liikkumaan mitä kurjimmissa vaatteissa\nja muutoinkin välttämättömimmänkin puutteessa. Väestössäkin raivosivat\ntaudit. Kansa oli kauhulla kuullut vanhanaikaisia kertomuksia\nvihollisen elämöimisestä ison vihan aikana, ja se koetti senvuoksi\npiilottaa arvokkaimman omaisuutensa metsiin. Minäkin, silloin\n13-vuotiaana, olin avustamassa äitiäni, kun kätkettiin talon hopeat\nja mitä muutoin arvokkainta oli, sillä yhä saapui pakolaisia Kemistä,\nkertoen että venäläiset jo olivat siellä.\n\nEräänä lauvantaina adventtiaikana olivat kaikki talon piiat, paitsi\nerästä vanhaa vaimoa, lähteneet pakoon. Renkitupakin oli tyhjä, sillä\nrengit olivat lähetetyt kokoomaan pappilaan vanhoja, köyhiä ja rumia\nmuijia, jotka, joutumatta yhtä suureen vaaraan kuin nuoret tytöt,\nuskaltaisivat hoitaa talon karjaa. Isäni, silloin jo seitsemännellä\nkymmenellä, oli lähtenyt sairaan luo, ja äitini puuhasi otsansa\nhiessä talon askareissa, palvelusväkeä kun ei ollut. Silloin ajoi\nreki pihaan. Siitä syntynyt suuri hälinä tyyntyi pian, sillä heti kun\ntoinen tulijoista karkealla sotamiesäänellä oli minulle huutanut:\nhyvää päivää Jaakko, niin huomattiin, että ne olivatkin kodissamme\nhyvin tuttuja upseereja. Tuo tervehtijäni, joka oli syntynyt ja\nkasvanut pappilan läheisessä naapuritalossa, oli ensimäinen opettajani\nluutnantti Clementeoff. Nykyään hän palveli Kajaanin pataljoonassa.\nToinen, myöskin kotonani hyvin tuttu, oli luutnantti W. Stjerncreutz,\nKuusamon hiihtäjäkomppanian päällikkö. He olivat venäläisten saapuessa\nOuluun lähteneet kotiseudulleen Kuusamoon, ja olivat nyt paluumatkalla\narmeijaan. Kumpikin ajoi omalla taisteluratsullaan ja matka-tavaroita\nhoiti sotamies Flink, joka istui kuormallaan urhoollisuudesta\nsaamansa mitali rinnassaan ja ladattu kivääri kupeellaan. Täydessä\nkenttäpuvussa, heiluvat sapelit vyöllä ja kiiltävät pistoolit muassaan,\nastuivat tervetulleet upseerit sisään; kiväärit vain jäivät rekeen.\n\nIsäni palasi pian, ja häiritsemättä puhuttiin sodasta ja sen yhteydessä\nolevista asioista. Mutta juuri kun oltiin levolle menossa, astui sisään\ntalonisäntä Olli Poikila. Hän toi Tervolan kappalaisen Isak Montinin\nisälleni osoittaman kirjeen, jossa Montin ilmoitti että venäläinen\nkapteeni, kuuden kasakan seuraamana ja tulkkina jalkasotamies, oli\nkievarikyydillä matkalla Rovaniemeen, ja että ne luultavasti jo tänä\nyönä saapuisivat pappilaan. Ei pidä paeta, oli Montin neuvonut, eikä\nsäikähtyä, sillä ne eivät tee kellekään pahaa.\n\nTuo tieto oli omiansa panemaan jo puoliksi riisuneiden vieraittemme\nsotilasveren kuohumaan. Äkkiä he taas olivat täysissä pukimissa\nja Flinkin käskettiin asettumaan sopivan nurkan taakse pitämään\nsilmällä tulijoita, joille ensi hädässä aijottiin tehdä vastarintaa.\nClementeoff kuitenkin pian tyyntyi. Ei, sanoi hän, emme tahdo saattaa\nisäntäväkeämme niihin ikävyyksiin, jotka auttamattomasti seuraavat jos\njäämme tänne. Lähdemme nyt Olli Törmäselle. Sieltä jatkamme huomenna\nmatkaa metsien kautta Länsipohjan rajalle ja sitten armeijaan. Niin\nkävikin.\n\nMainittu tiedonanto ei ollut omiansa vaikuttamaan tyynnyttävästi\nmielialaan pappilassa. Mentiin kuitenkin levolle. Mutta tuskin oltiin\nnukuttu, kun noin kello l:n aikaan kuusi rekeä ajoi pihaan. Venäläiset\nolivat siis jo täällä. Vaikkei heistä ollut monikaan siksi raitis, että\nolisi kyennyt kunnollisesti kävelemään, astuivat he kuitenkin reistään\nja miehittivät päärakennuksen sisäänkäytävän. Kun ovi oli aukaistu,\nastui tulkki sisään huutaen: \"Kapteeni on kartanolla.\" \"Käske kapteeni\nsisään\", vastasi isäni, joka oli pukeutumaisillaan. Ystävämme olivat\njo lähtenet, eivätkä pyytämättömät vieraamme mitään haittaa meille\ntehneet, vaan pohmelossaan laskeutuivat heti levolle. Sunnuntaiaamuna\nkestitettiin heitä runsaasti viinalla ja ruualla. Sillä mihin\ntulivatkin, pyysivät he aina \"viinuskaa\", ja säikähtynyt kansa antoi\nheille sitä, minkä verran he vain halusivat.\n\n\"Laplandia\" sanoivat kun aamulla lähtivät jatkaaksensa matkaa\npohjoiseen. Heidän matkansa kulki aivan sen talon ohitse, jossa\nupseerimme Flinkin kanssa silloin vielä lepäsivät. Clementeoff, joka\nakkunasta katseli venäläisten ohimenoa ja oli heitä siksi likellä,\nettä huomasi heidän olevan täydessä humalassa, oli huudahtanut: \"Voi\nperkele kun ei saa noitten kanssa tapella\", ja ne sanat hän vielä\ntoisti ruotsiksi kumppanilleen, vaikka tämäkin osasi suomea. Käännös\noli kuitenkin vapaa, sillä ruotsiksi oli hän lausunut: \"Sata miljoonaa\ntynnyriä kun ei saa tapella noiden perkeleitten kanssa.\" Sopimuksen\nmukaan olisi nimittäin kaikkien meidän upseeriemme pitänyt jo silloin\nolla Länsipohjassa.\n\nSamassa humalassa sanottiin ryssäin jatkaneen matkaansa Kittilään\nsaakka. Heidän tehtävänänsä oli vain tutkia, löytyikö Oulun läänissä\nvielä sotaväkeä tai kruunun omaisuutta. Kittilä kuului kuitenkin siihen\naikaan Länsipohjaan, ja heidän olisi siis jo siitäkin syystä pitänyt\nolla siellä käymättä. Kittiläiset käsittivät, että tuo tunkeminen\nLänsipohjan alueelle oli epäoikeutettu. He olivatkin kokoontuneet\nnoin 50:n miehen suuruisena joukkona venäläisiä vangitsemaan tai, jos\ntappelu syntyisi, surmaamaan heidät. Mutta onneksi luopuivat he siitä,\nkun vaimoväki ja vanhat muistuttivat isonvihan aikoja, ja vakuuttivat,\nettä jos näille tehtäisiin väkivaltaa, tulisi kyllä toisia polttamaan\nheidän omaisuutensa, jopa heidät itsensäkin. Häiritsemättä saivat siten\nvenäläiset palata matkaltaan. Hevosia he ottivat mistä löysivät, mutta\nmuuta vauriota he eivät tehneet, paitsi että vaativat vapaan kyydin ja\nruuan.\n\nOulun sairashuoneessa parantuneista saapui alituisesti asumattomien\nPudasjärven metsäseutujen kautta Suomen armeijaan kuuluvia henkilöitä,\nsekä päällystöä että miehistöä, Rovaniemelle, josta he synkkien\nmetsämaiden kautta pyrkivät Länsipohjan rajalle, siten yhdistyäksensä\narmeijaan, joka kamppaili Tornion ja Ylitornion välillä. Joko siitä\nsyystä, tai estääksensä niitä lukuisia viljakuormia, joita väestö,\ntyytyen näistä palveluksistaan saamaan rahan verosta paperilapulle\nkirjoitetun kuitin, samojen metsäseutujen halki kuljetti Suomen\narmeijalle, asettivat venäläiset kasakkaketjun Kemistä Rovaniemelle\nsaakka.\n\nMonet näistä pakolaisista joutuivat sentähden kaikenlaisiin\nseikkailuihin. Niiden joukossa, jotka pitkän jalkapatikkansa jälkeen\netsivät muutaman päivän tyyssijaa Rovaniemen pappilassa, oli\nmyöskin eräs kersantti Ammondt, jo lähes 60-vuotias mies, ja hänen\nseuralaisensa, eräs sotamies Hämeen rykmentistä. Kun he täällä,\nmelkeinpä maailman äärimmäisessä sopukassa, hetken ajan nauttivat\nkylläkin tarpeellista lepoa, saapui meille äkkiarvaamatta tusina\nVenäjän husaareja. Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Kiireesti puettiin\nAmmondt isäni vanhaan pappiskauhtanaan ja sotamies rengin takkiin.\nNiissä valepuvuissa he pääsivät huomaamatta pujahtamaan pois. Toinen\naliupseeri Ammondt, 20-vuotias nuorukainen, oli Pudasjärvellä hankkinut\nitselleen hevosen ja siviilipuvun. Myöskin hän oli pitkän metsämatkansa\njälkeen muutamia päiviä levännyt pappilassa, mutta silloinkin sattui\nsinne tulemaan venäläisiä. Hätäisesti kätkettyänsä univormulakkinsa,\njoka oli näkyvissä, hän nosti kellon seinältä ja rupesi sitä\nhypistelemään, eivätkä venäläiset kellosepästä huolineet.\n\nLuutnantti Björksten, sittemmin eversti Ruotsin palveluksessa, oli\nkokonaista kuusi viikkoa venäläisten saapumisen jälkeen sairaana\nvirunut eräässä riihessä, mutta sittemmin hyvin hoidettuna majaillut\nerään kauppamiehen perheessä. Parantuneena hän oli lähtenyt samalle\ntielle kuin edellä mainitut, liittyäksensä armeijaan. Mutta vain yhden\nyön levättyänsä vanhempieni luona tuli venäläisiä pihaan. Björksten\noli univormussa ja hämmästys oli suuri. Onneksi huomattiin toki heidän\nolevan reppuryssiä, joten päästiin pelkällä säikähdyksellä.\n\nMutta kaikkien näiden epälukuisten isänmaallisuuden innostuttamien\nmiesten sankarilliset ponnistukset tyydyttivät tosin heitä itseään,\nmutta muuta hyötyä niistä ei ollut. Sillä useimmat niistä, jotka\nsiten Iin, Pudasjärven, Rovaniemen ja Tornion erämaiden halki etsivät\nrykmenttejänsä ja armeijaa, joutuivat Seivisten sopimuksen mukaan\nvenäläisten käsiin, ja heiltä riisuttiin aseet Kemin kirkon edustalla.\nSotamiesten oli siellä luopuminen aseistaan, mutta he heittivät ne\nmieluummin kiroten maahan, tai löivät ne rikki kiviin, purkaen yhä\nsuuttumustaan yli-päälliköitä kohtaan.\n\nUpseerit saivat myöhemmin suuriakin etuja, mutta sotamiesten täytyi\nluopua torpistaankin ja ruveta palkollisiksi, muutoin kohdeltiin\nheitä irtolaisina. Moni heistä, kestettyänsä sodan kärsimykset,\nvietti lopun elämästään köyhyydessä ja sairaudessa, ja useat kuolivat\nruotuvaivaisina. Harvat vielä elossa olevat ovat nyt vihdoin 50 vuoden\nrauhan jälkeen saaneet maanmiestensä kunnioituksen ja kiitollisuuden\nosakseen. [Kirjoitettu 1850-luvun lopussa.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palatkaamme matkakertomukseen. Tultuani Ouluun, oli minun\nsuunniteltava matkaani takasin Utsjoelle, jonne lähdin huhtikuun 23\npäivänä. Monesta syystä päätin palata sinne Venäjän Karjalan ja Venäjän\nLapin kautta. Matkustin siis Puolangan, Hyrynsalmen, Vuokkiniemen,\nJyvälahden, Uhtuan, Paanajärven ja Usmanalan kautta Vienanmeren\nrannalle. En kuleksinut runoja keräämässä, mutta mitä lähemmäksi\nylänkömaata tulin, sitä yleisemmin kuulin laulettavan. Laulua kaikui\npihalta, huoneessa ollessani, ja samoin huoneista, kun olin ulkona. Kun\nhevosta odottaessani pyysin heitä laulamaan, niin lauloivat pienestä\npalkkiosta nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — tytöt enimmiten hää-\nja hautauskuluja. Idempänä lauloivat naiset kehrätessään, miehet\nverkkoa kuteessaan. Tämän tavan huomasin kumminkin vallitsevan rajamme\nlänsipuolella vasta Järvelässä, ja Venäjän puolella Jyvälahteen saakka,\njossa se loppui. Pyytämällä sai vielä jonkun laulamaan kauvempanakin\nVenäjän Kemijoen seuduilla.\n\nTässä laulujen ja runojen kotimaassa ovat vielä metsästys ja\nmetsäeläinten pyynti pääelinkeinona. Auringon noustessa miehet\nlaulaen ja jutellen palasivat metsonsoidinnasta. Vielä sata vuotta\nsitten pidettiin seutua Lapinmaana, vaikka lappalaiset jo silloin\nolivat täältä kadonneet. Lappalainen on kuitenkin vielä ivanimenä\nmonelle suomalaiselle, joka asuu sisämaan harjanteilla eikä vielä\nole ruvennut maata viljelemään, vaan elää, kuten sanotaan, Lapin\ntavalla. Mutta kyllä täällä jo on laulettu ennen suomalaisten tuloa,\nsillä lappalaisiltakin on, kuten edellisessä on kerrottu, ollut\nkansanlauluja, vaikka kehittymättömämmässä muodossa kuin suomalaisilla.\n\nRajaseuduissa — Kivijärvellä ja Vuokkiniemellä — en vielä\nhuomannut, että minua, vaikka olin muukalainen, olisi kohdeltu\nsuvaitsemattomuudelta. Kreikkalaisoikeauskoiset ovat yleensä\nsuvaitsevaisia, mutta starovärtsit, vanhauskoiset, jotka täällä ovat\nenemmistönä, eivätkä tahdo olla missään yhteydessä valtiokirkon kanssa,\novat suvaitsemattomia, ei yksistään muukalaisia, vaan toisinuskovia\nmaanmiehiäänkin kohtaan. Heidän johtajiaan en valitettavasti tavannut,\nenkä siis saanut selvää käsitystä heidän opeistaan. Omia pappeja heillä\ntavaltansa on. Ne toimittavat lasten kasteen, hautaavat, ripittävät\nja suorittavat muut tavalliset papintehtävät. Starovärtsit maksavat\nkuitenkin palkkaa myöskin oikeauskoiselle papistolle, mutta he eivät\nkäy valtiokirkon jumalanpalveluksessa, koska se heidän mielestä ei\nole puhdasoppinen. Aniharva heistä on lukutaitoinen, jonka vuoksi\nerotus starovärtsien ja oikeauskoisen kirkon välillä lieneekin vain\nmuutamissa ulkonaisissa menoissa, esim. siinä, että oikeauskoinen\ntekee ristinmerkin peukalolta, etu- ja keskisormelta, starovärtsit\npeukalolta, nimettömällä ja pikkusormelta.\n\nJokaisessa paremmassa talonpoikaistalossa Venäjän Kemin seuduilta\noli \"vääräuskoisia\" varten eri astioita, \"mieron kupit,\" koska\nstarovärtsit eivät syö samoista astioista kuin \"vääräuskoiset\". Kun\nkylissä pyysin ruokaa tai juomaa, oli ensimäinen kysymys: oliko\nminulla oma kuppini. Janossani täytyi minun kerran juoda suorastaan\nkaivosta. Mutta tuskin olin siihen ryhtynyt, kun jo joukko raivoisia\nmuijia syöksyi asuinrakennuksesta täyttä kurkkua huutaen: \"Pakanoitset\nkaivon\". \"Pakana\" onkin tavallinen muukalaisesta käytetty nimitys.\nEräässä paikassa minua sanottiin \"Ruotsin pakanaksi\", kun en tehnyt\nristinmerkkiä huoneeseen astuessani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka olin matkustanut yöt päivät Kajaaninläänin itärajalta, saavuin\nleutojen ilmojen tähden vasta toukokuun 2 p:nä Kemiin. Olisin sieltä\njo seuraavana päivänä saanut matkakumppanin Kuolaan, mutta väsymys\nja vilustuminen pakottivat minut kieltäytymään hyväntahtoisesta\ntarjouksesta. Sairastuinkin, vaikka en vaarallisesti. Oloni sairaana\naivan oudolla paikkakunnalla, pelkkien suvaitsemattomien starovärtsien\nympäröimänä, ei mitenkään ollut miellyttävä. Lääkäriä ei ollut, täytyi\nturvautua pieneen matka-apteekkiini, sillä eihän käynyt luottaminen\nloitsuihinkaan. Talonväki kohteli minua ystävyydellä, ja hyvä olisi\nollut, kun vain olisin voinut luopua tupakoimisesta. Mutta olihan\npiippu jonkun helpomman kirjallisuuden ohessa ainoana huvinani.\nTupakoimiseni vuoksi tulin kuitenkin vastenmieliseksi talonväelleni,\njotka ystävällisesti olivat luovuttaneet minulle parhaan huoneensa, ja\nsiinä oli runsaasti pyhien kuvia, jotka eivät tupakkaa sietäneet.\n\nTäytyi siis etsiä toinen asunto, ja siinä sainkin luvan tupakoida,\nkun talossa ei ollut starovärtsejä muita kuin itse isäntä, vanha,\nraihnainen hurskasmielinen mies. Kun olin toipunut senverran, että\nolisin voinut lähteä matkalle, oli jää jo siksi heikkoa, ettei se\nkannattanut, ja maalla keli oli vieläkin mahdottomampi. Täytyi siis\nodottaa sulaa vettä. Asunnossani viihdyin hyvin, kävin paikkakunnan\nvirkamiesten ja arvokkaimpien säätyläisten luona, niin että aika kului\njotenkin miellyttävissä oloissa.\n\nKuudenkymmenen virstan päässä Kemistä on muhkeasti rakennettu, mainio\nSolovetskin luostari. Kun se kansan keskuudessa nauttii suurta arvoa,\nkäy siellä suunnaton joukko pyhiinvaeltajia läheltä ja kaukaa.\nPyhiinvaeltajat saavat luostarissa kolmen päivän aikana maksuttomasti\nasunnon ja ruuan, ja kauemminkin jos myrskyt estävät lähtemästä. Siitä\nhyvästä ja sielunsa autuuden tähden he lähtiessään antavat luostarille\nsuuriakin lahjoja. Niinpä eräs rouva Kalugasta lahjoitti 80,000\nruplaa, ehdolla että hänen kuolemansa jälkeen vuosittain vietettäisiin\nsielumessua, ja melkein saman verran sanottiin erään rouvan\nAstrakanista antaneen. Mutta näitä anteliaita joskus petkutetaankin.\nAinakin kerrottiin, että eräs eron saanut virkamies Kemistä, joka usein\nvaelsi luostariin, hankki itselleen tuloja sillä, että hän luostarissa\nkävijöille valitti tahtovansa antaa lahjoja pyhäkölle, mutta rahoja\nhänellä ei ollut. Tätä varten hurskaat pyhiinvaeltajat antoivat hänelle\nrunsaita summia, jotka hän kuitenkin käytti omiin tarpeisiinsa.\n\nToukokuun 17 p:nä laski maihin aivan akkunani alle kaksi venettä,\njotka toivat mukanaan pyhiinvaeltajia sisämaasta: Paanajärveltä,\nJyskyjärveltä ja kauvempaakin. Näitä sanottiin Kemissä Järveläisiksi,\nkoska he asuivat järviseuduilla, ja myös \"Karjalan miehiksi,\" kun\nolivat Venäjän karjalaisia. Luostariin lähdössä oli useita muitakin\nveneitä. Päätin seurata heitä erään Jyskyjärveltä olevan sairaalloisen\nmakasiininhoitajan ja hänen vaimonsa seurassa. Aamulla tehtiin lähtöä,\nja hiljalleen liitelivät venekunnat eteenpäin. Melkein jokaisella\nkalliolla ja saarella käytiin munia kokoomassa luostarille vietäviksi.\n\"Ketä te kuljetatte veneessänne\", kysyttiin toisesta veneestä ankaralla\näänellä. Vastattiin: \"Svenski pastoria\". Mutta tämä vastaus näytti\nherättävän yleistä tyytymättömyyttä.\n\nEräällä saarella ruvettiin aterioimaan. Naisetkin näyttivät\ntyytymättömiltä siitä, että oli otettu mukaan vääräuskoinen. Mutta\nsen veneen omistaja, jossa kuljin, ja makasiininhoitajakin puhuivat\nminun puolestani. Saaren kukkuloilta tarkastaessamme merta näimme\njäälauttoja, ja nyt arveltiin, tahtoivatko pyhimykset laisinkaan\npäästää meitä perille. Matkaa kumminkin jatkettiin, ja parin penikulman\npäästä näkyivät jo luostarin korkeat tornit. Mutta kl. 9 aikaan\nlisääntyivät uiskentelevat jäälautat yhä, ja vihdoin oli edessämme\nlaaja jääkenttä. Raaka sumu nousi niistä ja jähmettyi jääksi veneiden\nlaidoissa. Ei tietty enään missä oltiin, mutta vihdoin pääsimme eräälle\nsaarelle, jossa löysimme kalastajien rakentaman saunan.\n\nToisena päivänä yritettiin vielä eteenpäin ja luvattiin runsaita\nlahjoja pyhimyksille jos ne auttaisivat meitä perille, mutta eipä\nauttanut yksikään heistä; ja jääsuhteet pakottivat siis lähtemään\npaluumatkalle. Syypäänä onnettomuuteen tahdottiin pitää minua. Sisämaan\nasukkaat puhuivat suomea, rannikkoasukkaat venäjää, ja kuulin minusta\nsanottavan: \"Sinä pakana pakanoitset meidän seuramme\", ja \"Kristus\nbranit tebja\" (Kristus kiroo sinut).\n\nKohta tämän onnistumattoman matkan jälkeen Kemin kaupunkilaiset\nrupesivat panemaan aluksiansa kuntoon lähteäkseen kalastukseen\nJäämerelle. Kesäkuun 27 p:nä lähtivät viimeiset alukset Kemin\nsatamasta, ja samaan aikaan minäkin vapauduin Kemistä ja jatkoin\nmatkaani pohjoiseen päin, seuraten Vienan meren läntistä rantaa. Meri\noli tyyni ja kulku erittäin miellyttävää. Jotkut valaansukuiset eläimet\nleikkivät veneeni läheisyydessä.\n\nGridina on viimeinen kylä Kemin alueella. Suonostroffissa, ensimäinen\npaikka Kuolan piirissä, jossa tapasimme ihmisiä, on starovärtseillä\nmunkkiluostari. Kaksikymmentä virstaa sieltä on nunnaluostari, jossa\nkävin. Solakka metsä sen ympärillä oli hyvin hoidettu ja rakennusten\nympäristö huolellisesti siivottu ja laastu, olipa siellä vielä pieni\nperunamaakin. Vanhin nunnista, joka oli Arkangelista kotoisin, sanoi\nasuneensa täällä 50 vuotta. Toiset olivat kaukaisista seuduista, jotkut\nheistä paljonkin sivistyneempiä kuin yleensä täkäläinen rahvas.\n\nKieretin kylä, johonka sieltä saavuin, sijaitsee kohisevan kosken\nvarrella, ja näyttää kaupungilta, joksi sitä joskus sanotaankin. Se on\nrakennettu samaan tapaan kuin yleensä kylät Vienanmeren rannikolla.\nKylän läpi kulkee pääkatu, josta lähtee joku poikkikatukin. Rakennukset\novat yksikerroksisia, mutta tapaapa jonkun kaksikerroksisenkin. Lattiat\npidetään huolellisesti puhtaina, ja sylkeminen ei ole ainoastaan\nluvaton vaan vieläpä uskontoakin loukkaava. Teekeittiön (samovaarin)\nnäkee melkein jokaisessa perheessä; sillä jos ei jääkään muuta\nperintöä, niin ainakin täytyy olla samovaari.\n\nMatkustin kansan keskuudessa, joka hyväntahtoisesti auttoi minua\neteenpäin. Miehet olivat jo yleensä kaukaisilla kalastusmatkoilla.\nSuvisin kuljettavat sentähden naiset postia ja matkustavaisia; joskus\nvain on mukana joku vanha ukko. Kansa on sävyisää ja naiset reippaita\nja taitavia purjeiden hoidossa. Minua tosin pidettiin pakanana ja\nkastamattomana, eikä minua uskottu papiksi koska minulla ei ollut\npartaa, vaan olin heidän luulonsa mukaan joko vakooja tai jalojen\nmetallien etsijä. Mutta mitään pahaa minulle ei tapahtunut. Kieretistä\ntullaan Koudan kylään, jossa on hyvä lohensaalis.\n\nMuinoisina aikoina ovat suomalaiset polttaneet Koudankylän ja\nupottaneet kirkon kellot. Vanhasta kirkosta oli pelastettu taulu, joka\nvielä oli tallessa. Siinä sanottiin olevan monta vihollisen keihään\npistämää läpeä, mutta sitä tietysti ei näytetty \"pakanalle\".\n\nRoudasta on Näsän kylään 30 virstaa. Matkallani sinne huomasimme\neräällä niemellä kurjan hökkelin, ja siellä tapasimme nuorenpuoleisen\nvaimon mitä surkeimmassa tilassa. Hän kulki rauhattomana lapsi\nkummallakin käsivarrella, jota paitsi kaksi kelmeätä ja laihaa lasta,\npitäen kiinni hänen hameestaan ja leipää itkien, kulki hänen jälessään.\nMies oli otettu sotapalvelukseen, ja vaimo oli sentähden aivan surun ja\nepätoivon vallassa. Me annoimme hänelle tuoretta kalaa, leipää ja rahaa\nensi hätään. — Senkin kylän polttivat muinoin suomalaiset.\n\nNyt on kylässä 20 taloa. Raunioista päättäen oli kylä muinoin ollut\nnykyistä kylää paljon suurempi. Kirkkokin oli ollut 8 syltä pitkä\nja 4 s. leveä. Ei missään Vienanmeren kylässä minua kohdeltu niin\nystävällisesti kuin täällä. Siisteys oli suurempi kuin muualla, ja\nsivistyskin näytti olevan tavallista korkeammalla. Pari talon isäntää\noli tänne siirtynyt Kuusamosta. He olivat jo täysin venäläistyneet,\nlapset eivät osanneet suomea, sillä äidit olivat venakoita. Venäjä\nonkin pääkielenä kaikissa Vienanmeren kylissä.\n\nPaitsi varsinaisia lappalaiskyliä on Kuolan piirissä 26 kylää, osaksi\nvenäläisiä, osaksi suomalaiskarjalaisia. Niitä seutuja, joissa on\nsuomalaisia kyliä, sanotaan yhteisesti \"Korelskoiksi\". Ainoastaan\nnäissä kylissä harjoitetaan maanviljelystä, mutta harvalla on enemmän\nkuin 2 lehmää, eikä hevosta laisinkaan, vaan he ajavat poroilla.\nTärkeämpänä elinkeinona on järvikalastus, metsästys ja majavan pyynti.\n\nNäsästä suuntasin matkani Kantalahdelle ja saavuin sinne iltapäivällä.\nKohtasin kylän starostan (vanhimman), joka nähtyänsä passini oli heti\nvalmis neuvomaan minulle asunnon. Mutta minua ei kukaan suostunut\nottamaan taloonsa, koska poltin tupakkaa. Minulla oli kuitenkin\nnäytettävänä Kemin ispravnikalta avoin kirje, jossa käskettiin kaikkia\navustamaan minua matkallani; ja seuraus siitä oli, että kapineeni\nheti kannettiin suureen, jotensakin siistiin huoneeseen. Talonisäntä\nei kuitenkaan tahtonut olla minun kanssani missään tekemisissä, jota\nvastoin kylän rättäri oli halukas rupeamaan palvelukseeni. Ruokaa\nkyllä oli tarjona, mutta millään ehdolla ei annettu käytettäväkseni\nastiaa. Omat astiani olivat matkalla särkyneet, paitsi kahta teevatia.\nLihan, kalan, voin ja mitä muuta oli, kaatoivat sentähden pöydälle. Oli\njoku tuonut maitoakin 10 kopeekan arvoisessa saviastiassa. Saadakseni\ntätä herkkua juodakseni tarjosin hänelle astiasta 80 kopeekkaa, mutta\nvastattiin, ettei sitä myydä 8 ruplastakaan, koska Kristus kieltää\nuskovaisen myymästä käyttämiään astioita pakanalle.\n\nOli siis kyllin ruokaa ja juomaa. Olin nälissäni, mutta näytti siltä,\nkuin tulisin täällä kärsimään Tantaluksen tuskia. Muun muassa oli\nminulle tuotu kaunis lohi, mutta pataa sen keittämiseksi ei tahtonut\nkukaan antaa, koska olin kalaa kädelläni koskenut. Kyllä minua\nsäälittiin, mutta ei kukaan rohjennut minua auttaa. Väkijoukossa oli\nmyöskin Kuusamosta tänne siirtynyt nainen, kreikan uskoon kääntynyt,\nmutta ei hän kuitenkaan ollut starovärtsi. Hän sääli tilaani, lähti\nasiasta puhumaan papille, ja palasi tuoden häneltä kyökki- ja\npöytäastioita, vieläpä tuoden tervehdyksenkin papilta, että ei voinut\nitse saapua, sillä hän oli rakennustöissä. Tätä naista sain kiittää\nsiitä, että vihdoin pääsin ikävästä pulasta.\n\nNoin puoliyön aikana, kun olin jo aikeissa panna levolle omille\npäällysvaatteilleni — sillä vuodevaatteita minulle tietysti ei annettu\n— saapui arvaamattani tuo hyväntahtoinen pappi, lopetettuaan päivän\ntyönsä. Hän oli ennen ollut lukkarina Kuolassa, sitten päässyt papiksi\ntänne, ja oli sangen tyytyväinen asemaansa. Eikä ihmekään.\n\nSeuraavana päivänä halusin käydä eräällä korkealla vuorella joen\ntoisella rannalla, mutta se minulta ankarasti kiellettiin. Sain\nkuitenkin rättärini taivutetuksi soutamaan minut sinne. Sillä puolella\noli kirkko ja osa kylää. Mutta heti kun sinne saavuin sai rättärini\nkovan käskyn viemään minut takaisin. En halunnut totella; mutta kun,\nväestöä peläten, en rohjennut yksin mennä vuorelle, lähdin papin luo\npyytämään, että hän hankkisi minulle saattomiehen sinne. Mutta hän\nvakuutti ei voivansa minua tässä kohden auttaa, ellei antautuisi\nväestön vihan alaiseksi. Luultiin, näet, että vuoresta etsin hopeata ja\nkultaa, ja että minä, jos niitä löytäisin, hankkisin itselleni väestön\noikeuksia loukkaavia etuja, tai että kruunu laittaisi sinne kaivoksia,\njoissa väestöä pakotettaisiin tekemään työtä.\n\nNoin 200 vuotta sitten eräs suomalainen partiokunta Iistä ja Oulun\nseuduilta erään Paso-nimisen Iin talonpojan johdolla hävitti\nKantalahden kylän. Sekä Suomen että Venäjän puolella mainitaan useita\nsemmoisia suomalaisten talvisaikaan tekemiä ryöstöretkiä. Vanhat\ntietävät kertoa, että johtajat olivat puetut rautapantsareihin ja\nkypäriin, mainitsevatta venäläiset, että näiden talonpoikien joukossa\noli \"Ruotsin knihtejäkin\". Siitä ovat kaikki kertomukset yhtäpitävät,\nettä kylä ainakin kaksi kertaa ryöstettiin ja poltettiin.\n\nKaramsinkin otaksuu että Pohjanmaan talonpojat tekivät tänne kaksi\nretkeä. Tästä asiasta löytyy Iin kirkkoarkistossa käsikirjoitus,\njoka enemmän kuin sata vuotta sitten on laadittu laamanni-oikeuden\nlautamiehen Antti Hiltusen ja kihlakunnan lautamiehen Antti Sävelän\nkertomusten mukaan, ja jossa muun muassa sanotaan:\n\n\"Kerrotaan täytenä totena, että muinoisina sota-aikoina Venäjää vastaan\neräs tämän pitäjän Kiimingin kylän talonpoika Pietari Vesa valloitti\nvenäläisen Kantalahti nimisen kaupungin Venäjän eli Rudjan meren tällä\npuolella, Lapin rajalle päin, siten, että hänen johdossaan oli suuri\njoukko talonpoikia, jotka hän juhannus-aattoyönä vei muassaan kaupungin\nläheiseen metsään, kieltäen jokaista liikkumasta tai ääntä päästämästä,\nkunnes hän käskee. Kun väki huoletonna tuli ulos kaupungista, tavan\nmukaan leikkiäksensä juhannuspäivänä, ja he aamulla auringon noustessa\npalasivat kaupunkiin, hyökättiin heidän kimppuunsa, jolloin osa heistä\ntapettiin, osa vangittiin; hyökkääjät menettivät vain yhden miehen ja\nsaivat suuren saaliin\".\n\nKantalahdesta lähdin heinäkuun 10 p:nä. Vuolas Nivajoki on ainoastaan\nosittain veneellä kuljettava, jonka vuoksi matka Imandra-järvelle on\nsuureksi osaksi suoritettava jalkapatikassa. Sekä joen että järven\nrannat ovat enimmäkseen kivisiä, mutta viheriäin metsien ympäröimiä.\nImandra, lapiksi Averjavre, on 90 Venäjän virstaa pitkä ja veneellä\nkuljettava.\n\nKantalahden ja Kuolan välillä on kunkin 15:n tai 30:n virstan\npäässä asemia matkustavaisia varten. Paikoin on turvekojuja,\npaikoin hirsisalvoksia, joissa on lavat ja karjalaissaunan tapaiset\nuunit. Niissä asuu aina lappalaisia, joiden velvollisuus on kyyditä\nmatkustavaisia. Siihen ovatkin he hyvin nopsia. Toista on Suomen,\nNorjan ja Ruotsin Lapissa. Siellä näitä, tosin vaatimattomia, mutta\nsittenkin matkustaville mieluisia laitoksia ei ole, ja välimatkat\nasuttujen paikkojen välillä ovat usein suunnattomat. Etenkin\ntalvimatkat ovat Venäjän Lapissa monestakin syystä paljon mukavammat\nkuin läntisessä Lapissa. Tie kulkee täällä tasaisten maiden poikki\nja tiheät metsät lieventävät pakkasia. Tuskin koskaan käynee täällä,\nniinkuin etenkin Ruijassa, että matkustaja, saavuttuaan vihdoin suurten\nvaivojen jälkeen autioissa tunturiseuduissa kurjaan hökkeliin, on\nsiellä pakotettu päiväkausia odottamaan parempaa keliä tai kyytiporoja.\nJokaisella asemalla on sitä paitsi käytettävänä n.s. kibitka. Tämä\najopeli on paljon mukavampi kuin tavallinen ahkio. Se on katettu ja\nsuurempi kuin meidän pulkkamme, niin että siinä voi maata pitkänään,\njopa nukkuakin, mutta se on raskaampi ja sitä vetääkin kaksi poroa.\nTämä kaikki ei ole mahdollista meidän tuntureillamme, joilla ei ole\nteitä ja joilla usein täytyy laskea vuoria ja kallioita myöten alas tai\nkavuta niitä ylöspäin.\n\nVaikka kyytimieheni täälläkin tahtoivat minua estää, onnistui minun\nkuitenkin nousta seudun suurimmalle vuorelle. Tällä vuorella, joka\non nimeltään Kipinä tahi Umptek ja sijaitsee Imandran rannalla,\noli kasvullisuus aivan toisenlainen kuin Utsjoella. Juhlallista on\nvuoren korkeimmalta huipulta katsella kaunista järveä lahtineen,\nsalmineen, niemineen ja saarineen ja sen majesteettisen ympäristön\nmahtavia vuoria, joiden vielä osaksi lumen peittämät huiput kimmelsivät\nauringonvalossa, samalla kun alemmat osat olivat viheriöiden metsien\nverhoomina ja kauniina kuvastuivat tyynen järven pintaan.\n\nMutta kauvan en saanut nauttia tätä lumoavaa näköä enkä poimia\nharvinaisia kasveja, sillä oppaani, kun pienellä vasarallani koputin\nvuorta, suuttuneella äänellä huusi: \"mitä siellä teet\", ja vaati\npontevasti lähtemään paluumatkalle. Kun en ollut halukas taipumaan,\nuhkasi hän että hukka minut perii, ellen heti lähde; ja samassa\nhän juoksi vuorta alas, ikäänkuin olisi tahtonut minut jättää. Hän\nkatosikin näköpiiristäni, mutta ilmestyi taas hetken kuluttua ja\npyysi nyt sydämellisesti minua tulemaan pois, koska häntä ankarasti\nrangaistaisiin, jos hän sallisi minun vielä täällä viipyä. Lähdin siis.\n\nKantalahdesta pohjoiseen ei asu venäläisiä muualla kuin Kuolassa.\nMuutoin koko Kuolan niemimaalla, paitsi sen eteläistä rantamaata\nPonoijoen suulle saakka, asuu yksinomaan lappalaisia. Niinikään on\nImandran ja Kuolanlahden länsipuolet heidän hallussaan. Tällä alueella\nasuu noin 2,000 lappalaista. Ne jakautuvat kolmeen ryhmään:\n\n1. Imandran lappalaiset, jotka asuvat Ekostrofin, Babian, Rasnjargan,\nMaanselän, Akkalan ja Kildinin kylissä.\n\n2. Kuolasta itäänpäin, Semiostrofissa, Lavoserossa, Voroninskissä sekä\nSvjätoinosin ja Ponoijoen seuduilla asuvat; ja\n\n3. Lappalaiset, jotka asuvat Kuolanlahden länsipuolella, osaksi\nmerenrannalla, osaksi myös Tuloman vesijakson alueella. Tuloman\nlappalaisia on kaksi ryhmää, Nuottijärven-lappalaiset ja\nSuniel-lappalaiset, yhteensä noin 60 perhettä.\n\nKaikki ovat kastetut Kreikkalaiseen uskoon, mutta lukea ei osaa\nyksikään. Joka kylässä on kirkontapainen, mutta varsin kurja rakennus,\nja monessa ei vuosikausiin pidetä jumalanpalvelusta.\n\nVenäjänkin lappalaiset kutsuvat itseään _Saameiksi_ tai\n_Saamekansaksi_, ja maatansa Saamemaaksi. Venäläistä nimeään \"Lopar\"\nen kuullut lappalaisten koskaan käyttävän, vaikka kyllä muutoin heidän\nkielessä löytyy lukemattomia venäläisiä sanoja. Imandran lappalaisten\npuku on varsin Inarilappalaisten puvun kaltainen, milloin eivät käytä\nvenäläistä pukua. Naisten päähineet ovat enimmäkseen venäläisiä.\nSitä vastoin ovat jalkineet kummallakin sukupuolella lappalaiset ja\nInarilaisten jalkineiden kaltaiset. Tervehdystapakin on sama kuin\nInarissa. Yhden erotuksen huomasin kumminkin. Kun inarilaiset pitkän\neron jälkeen tapaavat jonkun sukulaisen tai tuttavan, syleilevät\nhe toisiansa lausuessaan tervehdyssanan \"puorest\", ja koskettavat\nposkellaan toisen poskea. Imandran lappalaiset sitä vastoin työntävät\nnenänpäät yhteen.\n\nImandran lappalaiset ovat ainoat Lapin asukkaat, jotka vielä\ntuntuvassa määrässä harjoittavat majavanpyyntiä. Saalis on joskus\nrunsaskin. Paitsi arvokasta nahkaa saadaan siitä myös majavanhaustaa,\njoka on hyvin kallishintaista. Mutta majavanpyynti on jo muuttunut\ntäydelliseksi hävityssodaksi. Tapetaan säälimättä sekä tiineitä\nnaaraksia että poikasiakin.\n\nSäälimättömästi kohtelevat nämä lappalaiset yleensä eläimiä. Kun\ntulevat johonkin, jossa viinaa on saatavana, täytyy onnettomien\nporojen usein seisoa vuorokausia ilman ruokaa. Matkoilla he ajavat\npaljon kovemmin kuin muut lappalaiset. Koiraansakin kohtelevat he\nvarsin tylysti. Sutta kohtaan ovat he erittäin julmia. Kun se tavataan\nelävänä raudoissa, kidutetaan sitä julmasti, koska sitä pidetään kylän\njonkun poron, tappajana. Erään kerran oli susi ensin kahlehdittu niin,\nettei se voinut käyttää hampaitaan, ripustettiin sitten takajaloista\npuuhun ja nyljettiin elävältä sekä kidutettiin vielä sittenkin monella\ntavalla, kunnes se vihdoin heitti henkensä.\n\nTäällä sanotaan lappalaisten vielä palvelevan seitoja, jota\nkumminkaan en sattunut näkemään, ja noituuttakin harjoitetaan.\nRasnjargassa Imandran rannalla tapasin poppamiehen, joka nautti\nsuurta arvoa tietäjänä. Hänen luonaan käydään läheltä ja kaukaa,\njopa Suomestakin. Joku vuosi sitten oli hänen luokseen saapunut eräs\nJurvanen Pudasjärveltä ja eräs Körkö-niminen mies Rovaniemeltä.\nPoppamies oli \"langennut loveen\" (tainnoksiin) ja herättyänsä\nvastannut Jurvaselle, joka haki apua vaimolleen: \"Vaimosi on loukannut\nitsensä heinänkorjuussa, lähde kotiin, siellä tapaat hänet terveenä\";\nKörkölle taas, joka poti kaatumatautia, sanoi hän: \"Sairautesi ei ole\nsatunnainen, eikä sitä sentähden voida parantaa.\"\n\nJotensakin samaan aikaan tuli hänen luokseen Liperistä mies, joka haki\napua, koska hän ja hänen talonväkensä olivat useita vuosia olleet\nsairaalloisia. Siihen hän sai vastauksen: \"Sairaalloisuus talossasi\ntulee siitä, että kaivoosi on viskattu ihmisluita. Kaiva uusi kaivo\ntoiseen paikkaan, niin tulette terveiksi.\"\n\nTämä muka yliluonnollisella kyvyllä varustettu mies oli yksi\nkyyditsijöistäni. Hänen kumppaneiltaan sain kuulla hänen maineestaan.\nAluksi hän kielsi omaavansa moisia ominaisuuksia ja kielsi voivansa\nsairaita parantaa, mutta myönsi vihdoin, kun toiset yhä pysyivät\nväitteissään. Kysyttyäni, tahtoiko hän opettaa taitoansa minulle,\nselitti hän ettei hänen ennustuskykynsä riippunut mistään taidosta vaan\nluonnollisesta taipumuksesta.\n\nSiitä, mitä tässä olen kertonut, huomaa että täkäläisten lappalaisten\nvalistus on varsin alhainen. En tavannut yhtäkään, joka osasi lukea.\nMitään yhteistä jumalanpalvelusta kodeissa heillä ei ole, kuten\nSuomen, Ruijan ja Ruotsin lappalaisilla. Eivätkä he yleistäkään\njumalanpalvelusta harrasta, harvoin sinne saapuvatkaan. Syynä siihen\nei ole yksistään puuttuva uskonnollisuus eikä tietämättömyys, vaan\nmuutkin asianhaarat sen vaikuttavat. Osaksi pelkäävät he semmoisissa\ntilaisuuksissa joutuvansa itsekkäiden naapurien petkutettaviksi,\nsillä nämät koettavat viinalla ja petoksella houkutella heiltä\nheidän tavaroitansa ja pieniä rahasäästöjänsä, osaksi, ja sepä pahin\nkaikesta, heillä ei ole mitään halua tavata pappiansa. Sillä papit,\nsamoinkuin siviilivirkamiehetkään, eivät nauti kansan luottamusta\nja kunnioitusta. Virkamiehillä kyllä onkin niukat palkat, jonka\ntähden ne ovat riippuvaisia antimista, jotka nähtävästi jo ovat\nkäyneet velvollisuudeksi, ja ovat kansassa herättäneet katkeruutta\nja alentaneet virkamiesten arvoa. Papeilla taas ei ole mitään\nvakinaista palkkaa. He ovat siis riippuvaisia seurakuntalaisten\nanteliaisuudesta ja toimituksista saaduista tuloista. Olin kerran\nsaapuvilla ristiäisissä, ei lappalaisen vaan venäläisen luona. Pappi\noli humalassa, ja toimituksen kestäessä hän useampaan kertaan riiteli\nkummien kanssa siitä paljonko hän saa vaivastaan. Täällä onkin on papin\ntoimeentulo siksi huolestuttava, että hän paikottain on pakotettu\npäiväläisenä tekemään työtä talonpoikien luona. Myöskin saa hän tuloja\nsiitä, että hän rahasta päästää paastoamis-velvollisuudesta. Lisäksi\ntäkäläiset virkamiehet ja papit ovat kaikkea tieteellistä sivistystä\nvailla ja juoppoja, joten ei ole ihmeteltävä, etteivät he nauti kansan\nkunnioitusta. Eräässä Vienanmeren kylässä kävi pappi luonani pyytämässä\nviinaa. Pyysin isäntää minun puolestani antamaan sitä hänelle. Sen\nlisäksi isäntä häntä omastakin puolestaan kestitti, ja seurauksena oli,\nettä pappi juopui ja kävi hävyttömäksi, jonka vuoksi isäntä hänet ajoi\nporstuaan. Siellä hän sitten lojui kaikkien nähtävänä, kunnes hänet\npyynnöstäni saatettiin kotiin.\n\nSaavuin vihdoin Kuolaan. Oli tavattoman kuuma sää; lämpömittari näytti\n+32. Minulla oli onni päästä asumaan kaupungin ainoan kauppamiehen\nAleksej Ivanovitsch Popoffin luo, joka kohteli minua sangen\nystävällisesti.\n\nTulin erämaan rappeutuneista kojuista ja nokisista saunoista, ja nyt\nolin siivoissa, hyvin kalustetuissa huoneissa viehättävine vuoteineen,\nja puhtaine vuodevaatteineen. Leposija, jona erämaassa oli ollut\nsammalet ja puu, oli nyt muuttunut höyhen- ja untuvapatjoiksi, ja\nnokisten seinien sijassa oli nyt ranskan tapeteilla verhotut seinät.\n\nKaupungissa oli vain yksi pääkatu, ulottuen toisesta kaupunginpäästä\ntoiseen; sairashuone, jonka on rakentanut Popoff, ylläpidetään hänen\nlahjoittamillaan rahoilla; mutta mitään oppilaitosta siellä ei ollut,\neikä porvaristo sen tarpeellisuutta myöntänytkään.\n\nIsäntäni Aleksej Ivanovitsch Popoff oli paikkakunnalla siksi mahtava\nja huomattava mies, että hänestä kannattaa laveamminkin kertoa.\nHäntä kunnioittivat yleisesti ei ainoastaan kaupungin asukkaat\nvaan etenkin seudun lappalaiset. Hän oli sotamiehen poika ja oli\nnuorempana itsekin ollut sotamiehenä, ja silloin pari kertaa käynyt\nInarissakin n.s. \"Ryssän veron\" kannossa. Tarmollaan ja kyvyllään\noli hän hankkinut itselleen kelpo omaisuuden, jonka nyt, kun hän oli\nlähes 40 vuotta ilman sanottavaa kilpailijaa kauppaa harjoittanut,\narveltiin nousevan miljoonaan. Lappalaiset kunnioittivat ja rakastivat\nhäntä kaupungin ja sen ympäristön suosijana ja suojelushaltijana sekä\nomana isäntänään. Hänen tahtonsa oli heidän lakinaan, eikä Venäjän tai\nKarjalan mies rohjennut joutua hänen epäsuosioonsa. Hänen sanottiin\nolevan tuiki lujan päätöksissään. Ketä hän tahtoi auttaa, sitä hän\nhyväntahtoisesti auttoi. Ja sen, jota hän tahtoi kukistaa, hän yhtä\nperinpohjaisesti kukisti. Hän oli joutunut semmoiseen asemaan, ettei\nhän ollut kenestäkään riippuvainen, mutta melkein kaikki hänestä;\nsillä Kuolan kaupungissa ja koko Kuolan piirissä ei ollut montakaan,\njonka nimeä ei olisi ollut hänen kirjoissaan. Virkamiehille hän ei\nlainannut rahaa, mutta hänen mielestään apua tarvitsevaa hän ilmaiseksi\nauttoi. Aina Kantalahdesta, Kieretistä ja Koudasta saakka etsi ja\nsai hänen apuansa se, joka oli menettänyt aluksensa tai muutoin oli\njoutunut onnettomuuteen. Itse satuin olemaan semmoisessa tilaisuudessa\nsaapuvilla.\n\nTuloman ja Kuolan vesijaksoin varsilla asuvia lappalaisia hän kohteli\nalaikäisinä holhotteinaan. Kaikki heidän tarpeensa hän heille hankki,\nja kaikki mitä he työllään ansaitsivat, sen he hänelle kantoivat.\nHän oli kuin talonisäntä ja he hänen alustalaisiansa. Heille hän\nlakia laati ja sitä käytti. Hallitsijan käskyjä ei noudateta niin\ntäsmällisesti, kuin lappalaiset hänen antamiaan noudattivat. Ei\ntarvittu sanoa muuta kuin: \"Hasjäin (isäntä) on käskenyt\", niin se\nkyllä suoritettiin. Heidän maa- ja vesi-oikeuksistaan sai hän tosin\nvoittoa, samoin heidän työstäänkin, mutta sensijaan olivat hänen\nrunsaasti varustetut aittansa aina heille avoinna. Parhailla keinoilla\nsuojeli hän lappalaisteta oikeuksia, ja sentähden he eivät olleetkaan\nvirkamiesten sorrolle ja täkäläisten venäläisten petkutuksille alttiit.\nJa sotamiehen otossa, jos arpa lankesi hyvämaineiselle venäläiselle tai\nlappalaiselle, hän antoi tälle etukäteen rahoja, joilla hän voi ostaa\nitsensä vapaaksi. Mutta juopot ja huonomaineiset saivat mennä.\n\nSe huoli, jota Popoff piti lappalaisistaan, oli heille, joilla\nkuitenkin oli oikeus tuottavaan lohikalastukseen Tulemassa ja\nKuolanjoessa, ehkä terveellinenkin, heidän kehittymättömään asemaansa\nnähden, sillä siten oli heillä turvattu toimeentulo sekä hyvänä\nettä pahana aikana. Että tämä tuotti Popoffille voittoa, sehän on\nluonnollista, ja kyllä se olikin päälähteenä hänen paikkakunnalla\ntavattomaan rikkauteensa. Vahinko vaan, ettei Popoff mitenkään\navustanut heidän henkistä kehitystään, sillä hän piti lappalaisia\nihmisinä, joiden ei tarvitse ajatella, ja joille tiedot olivat ei\nainoastaan tarpeettomia vaan vahingollisiakin, mikäli he pysyivät\nmaassaan ja tavallisissa ammateissaan.\n\nMutta hän ei myöskään tahtonut avustaa Kuolan kaupunkilaisten kehitystä\nsivistyksessä. Ainakaan hän ei ollut halukas tätä varten mitään\nuhraamaan. Hänen mielipiteensä oli, että Kuolassa ei saisi olla muuta\nkuin yksi kauppias, muitten tulisi hänen mielestään olla kalastajia.\n\"Yhden pitää ajatella, muiden toimia hänen käskynsä mukaan. Silloin on\nkaikilla toimeentulo täällä pohjolassakin\", arveli hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäkuun 21 p:nä oli minun lähdettävä kotimatkalle, sillä olin\nkuuluttanut kokouksen Inariin elokuun 2:ksi päiväksi. Popoffin miesten\nkuljettamassa veneessä, jolla lähtivät noutamaan lohia 60 virstan\npäässä olevasta Tullompaikesta, seurasin minäkin. Sydämellisten\njäähyväisten jälkeen erottiin, saapuivatpa kaupungin herratkin\nrannalle, ja kajahuttivat \"hurraa\" sekä huusivat \"do svidanja\",\nnäkemiin asti.\n\nTämä Tuloman koski oli siksi kalarikas, että sinne kalastusaikana\nlähetetään joka viikko kaksi viisihankasta venettä noutamaan\nsuolattuja lohia, kaikki Popoffille kuuluvia. Kalastusoikeus tosin oli\nlappalaisten, mutta sen haltija oli nyt elinajakseen Popoff ainoastaan\nsillä, että hän maksoi lappalaisten verot. Itse kalastuksen suorittivat\nkunnollisimmat lappalaiset eri maksua vastaan. Saaliin sanottiin\nvuosittain nousevan 5000 puutaan, jota paitsi tuleville ja meneville\nnäkyi olevan maksuton ruokailu. Mutta olivathan ne kaikki lappalaisia,\nPopoffin \"lapsia\".\n\nSuurta hämmästystä herätti lappalaisissa Popoffin käsky, jonka\nsoutajani heille toi. Sen mukaan tuli heidän saattaa minut täältä\nlähimpään lappalaiskylään Inarissa. Alussa he pitivät matkaa\nmahdottomana, mutta kun veneeni perämies lyhyesti lausui: \"Isäntä\nkäski\", evät he enään epäröineet. Matkalle mentiin. Ensin kuljettiin\njalkapatikassa Nuorttejavrelle, jossa astuttiin veneeseen. Matka\nNuorttejavrella, joka on 60 virstaa pitkä, kesti vielä seuraavan\npäivänkin, niin että 22 p:nä yövyimme kauniissa seudussa Luttojoen\nsuulla.\n\nIlman vaikeampia seikkailuja kuljimme vuorokauden toisensa jälkeen\neteenpäin, ja nyt pyrimme Sulkesjavrelle, joka on ensimäinen järvi\nInarissa. Sinne oli 30 virstan taipale jalkaisin kuljettava.\nKäyttämämme vene vedettiin sentähden rannalle, kaadettiin kumoon ja\nmatkan helpottamiseksi jätettiin osa tavaroitani sen alle, koska\nluotin kyytimiesteni rehellisyyteen ja lupaukseen tuoda ne mukanansa\nseuraavana jouluna Inariin tullessaan. Lupauksensa he rehellisesti\ntäyttivätkin.\n\nVuorenhuippuja näkyi kaukana, kuitenkin ainoastaan oikealla ja\nvasemmalla, mutta ei matkamme suunnalla. Mäet siis eivät rasittaneet\nkulkuamme. Se maanselkä, joka muodostaa vedenjakajan Kuolavuonon\nja Patsjoen vesiväylien välillä, näkyi olevan jotensakin suoraan\npohjoiseen päin kulkeva harjanne. Se taas, joka oli rajana niiden\nvesien välillä, jotka juoksevat toiselta puolelta Pohjanlahteen ja\ntoiselta puolen Jäämereen, oli kokonaan alaston, täynnä mutkia,\nlaaksoja ja kukkuloita. Jalkataipalettamme sanottiin 30 virstan\npituiseksi, ja saattaapa niin olla, jos saisi kulkea suorinta tietä.\nMutta kaikkine mutkineen se varmaankin oli melkoisesti pitempi, sillä\nvarsin varhain olimme lähteneet matkalle, ja vasta kello 8 aikana\nillalla näkyi Sulkesjavre.\n\nJärven saarella oli lappalaiskota, ja kyytimieheni koettivat sentähden\nkimeillä huudoilla saada sen asujamet liikkeelle. Se kutakuinkin pian\nonnistuikin, ja veneellä meidät noudettiin kotaan. Astuessamme veneestä\ntunsi minut jo kaukaa lappalainen lautamies Olli Antinpoika Walle, joka\njuoksujalassa riensi luokseni. Tervehdittyämme kertoi Walle unessa\nnähneensä, että minä olin tätä tietä tuleva, jonka vuoksi hän minua\nodottikin. Tämän todistivat useat läsnäolevat, ja Wallen vaimo sanoi\nmiehensä lausuneen, kun hän aamulla lähti halkoja hakkaamaan, että\ntäytyy hakata runsaammin, sillä tänään saapuu kirkkoherra. Samaa sain\nkokea erakoilta Kuolan ja Kemin piireissä. Tapahtui tuon tuostakin,\nettä heille saapuessani he sanoivat odottaneensa tuloani.\n\nKaukaisissa lappalaiskodissa, joissa ei ole milloinkaan ennen, tai\nainakin hyvin harvoin, pappi käynyt, herättää hänen tulonsa suurta\niloa ja hälinää. Ei nyt tiedetty miten oikein riemu olisi ilmaistava.\nLautamies Walle tuli, paikkakunnan olojen mukaan, hyvin toimeen. Paitsi\nnuottaa oli hänellä muutamia käsiverkkoja sekä useita ketun ja suden\nrautoja. Aitassa, joka oli rakennettu korkeille pylväille ja oli noin\n6:n neliökyynärän suuruinen, oli kaikenlaista tavaraa talven varalle.\nSeinällä riippui saukon nahka, josta hän toivoi Inarin markkinoilla\nsaavansa 6 puutaa jauhoja.\n\nKyytimieheni, jotka eivät olleet antaneet minulle mitään aihetta\ntyytymättömyyteen, päinvastoin olivat varsin ystävällisiä, palasivat\ntäältä. He olivat, kuten kaikki Venäjän lappalaiset, tietämättömiä\nja välinpitämättömiä. Siitä on luonnollisena seurauksena, etteivät\nvanhemmat opeta lapsiansa tahi yritä mitenkään kehittää niiden sielua\ntai älyä. Lapset ovat sentähden vieläkin yrmeämmät kuin vanhemmat.\nEn ole koskaan nähnyt niiden leikkivän, vielä vähemmin kinastelevan.\nNe istuvat vain jossakin kodan sopukassa, jotteivät olisi kenenkään\ntiellä. Jos joskus tahtovat ilman pakottavaa syytä poistua nurkastaan,\nuhkaavat vanhemmat niitä nyrkillä tai koivunvitsalla. Lasten\nkuolevaisuus onkin pelottavan suuri. Köyhyys ja vanhempien kaiken\nkäsityksen puute säännöllisestä lastenhoidosta on tietysti siihen\nsuurimpana syynä. Ilmanalan ankaruus tosin estää viljan viljelystä\nsuuremmassa määrässä, mutta sittenkin sopisi viljellä vähän ohraa,\nnauriita ja räätiköitä, jopa perunaakin, puhumattakaan siitä hyvästä\nmenestyksestä, jota karjanhoidosta olisi. Nauriita lappalaiset\nmielellään syövät, ja kyllä he niitä syksyllä saivatkin Popoffilta.\nKysyttyäni häneltä, miksi hän ei hanki heille nauriinsiemeniä, vastasi\nhän, etteivät he semmoisia asioita ymmärrä, eikä heidän tarvitsekaan\nymmärtää, sillä hän kyllä varustaa heidät kaikella, mitä tarvitsevat,\nnauriillakin.\n\nVieraita nämä lappalaiset varsin kauhistuvat. Kun täällä matkustaa,\netenkin suvella, varoittavat kyyditsijät matkustajaa puhumasta\nliian kovalla äänellä, tai millään lailla kolisemasta asumusta\nlähestyttäessä, sillä talonväki pelästyy ja pakenee metsään. Jos asunto\non aavalla paikalla, niin että vieraat näkyvät kaukaa, piiloutuvat\nvarmaan asukkaat, jos vaan tulijoiden joukossa huomaavat jonkun, joka\nei ole lappalainen. Joku kyytimies, joka tuntee lymypaikat, etsii\nsieltä pakolaiset, ja kun he ovat saaneet tietää, ettei ole mitään\nvaaraa, palaavat he vähitellen.\n\nTuloman lappalaiset ovat laiskempia, välinpitämättömämpiä ja\ntoimettomampia, kuin muut lappalaiset. Ei edes viitsitä asettaa ansoja\nriekoille, joita talvisin vilisee joka kodan ympärillä. Poroja heillä\non vähän, korkeintaan 5 tai 6 perhettä kohden, ja perheitä on noin\n60. Pyydysten puutteessa he vuokraavat kalavetensä Inarilaisille,\nja pyssyjen puutteessa myöskin metsästysmaansa. He elävät siis\npaljoa kurjemmassa tilassa kuin Jäämeren rannikolla asuvat Venäjän\nlappalaiset, joilla siellä on hyvä kalastus. Tuloman lappalaisten\nasunnotkin ovat mitä kurjimpia. Tiheät metsät näkyvät heille olevan\nparhaana suojana pohjoistuulta vastaan.\n\nHeidän käsityksensä jumalasta (Ibmel) on kovin epäselvä. Sillä\nnimellä he nimittivät myös aurinkoa, ukkosenilmaa ja sateenkaarta.\nUkkosen jyrinää kuunneltiin hämmästyksellä ja tarkkaavaisuudella,\nja sen jyminästä luulivat he voivansa päättää, oliko jumala suopea\ntahi suutuksissaan. Sateenkaaressa huomattiin lempeä ja tyytyväinen\njumala, sitä kumarrettiin, ja kysyttiin näkyikö semmoista jumalaa minun\nkotimaassani. Myöntäväisen vastauksen saatuaan, sanoivat sen olevan\nhyvän, mutta mitä hyvää tuosta koitui, sitä eivät minulle selittäneet.\n\nMyös koskilla sanoivat he olevan oikkuja. Sattui joskus, että\nkyytimieheni kauvan aikaa silmäilivät koskea, jota oli noustava, astuen\nedes ja takasin sen rannalla ja pitäen keskenään pitkiä keskusteluja.\nKun kysyin, mikä tässä esti matkan jatkamista, vastattiin kosken ei\nolevan hyvällä tuulella. Tuon tuostakin he sillävälin kumarsivat\nkoskea, aina tekemällä myöskin ristinmerkin, jos luulivat minun\nnäkevän, mutta ilman sitä jos arvelivat etten heitä huomaisi. Vihdoin\nvoi tapahtua että päätettiin vetää vene maata pitkin kosken ohi,\nvaikka tämä ei näyttänyt vaarallisemmalta kuin moni muu, jossa vene\nsauvomalla vietiin ylös. Sanoivat silloin aina kosken olevan huonolla\ntuulella; ja kun minä väitin ettei koskella ole mitään mielentilaa,\nvakuuttivat silläkin olevan haltijansa. Jumala, vastasin minä. Niinpä\nniinkin, myönsivät he, mutta väittivät koskella sitä paitsi olevan oman\njumalansa tahi isäntänsä; ja siihen asia päättyi.\n\nKun aurinko laski, sanoivat he: \"Jumalaa ei enää näy\"; ja kun se\nnousi, tervehdittiin sitä monilla kumarruksilla, aina nytkin tekemättä\nristinmerkkiä, jos luulivat etten heitä huomaisi, mutta vastaisessa\ntapauksessa aina ristinmerkkiä tehden.\n\nMutta vaikka Tuloman lappalainen on raaka, toimeton, viheliäinen ja\nlaiha ja vaikka hänen kurjassa asunnossaan pata on melkein ainoa, joka\nmuistuttaa sivistyksen vaikutusta, ei hän kumminkaan ole raju eikä\nlaittomuuksiin taipuvainen. Tyytyväisenä hän asunnossaan suopi sijaa\nsyöpäläisillekin. Nöyryydellä täyttää hän vatsansa petulla, niinkuin\ninarilainenkin. Hän kuolee elettyään tuntematta tuskaa kärsimyksistään,\nsillä koko hänen elämänsä on yhtämittaista horrostilaa, enkä ole\ntavannut heissä yhtäkään, joka olisi käyttänyt aikaansa muuhun kuin\npakottavimpiin elatushuoliin ja lepäämiseen. Kaikessa köyhyydessään he\nkumminkin näyttävät olevan erittäin valmiita suorittamaan papilleen\nkorvauksen kaste- ja vihkimistoimituksista, sillä he tietävät hänen\nolevan köyhän. Kansansa syntyperästä ei heillä ollut mitään tarinoita.\nSukulaisuussuhteistaan olivat he erittäin tietämättömiä, eivätkä\nedes tienneet esi-isiensä lappalaisia nimiä; ainoastaan kruunun\nveronkantokirjoihin kullekin pannut venäläiset nimet olivat heille\ntutut, vaikkakin moni heistä ainoastaan hyvin puutteellisesti puhui\nvenättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLautamiehen saattamana lähdin heinäkuun 31 p:n aamulla taivaltamaan\nKyröön, jonne saavuin samana päivänä. Väestö kutsuttiin\njumalanpalvelukseen. Olin nyt Ivalon rannalla, saman isännän talossa,\njossa kerrotulla käynnilläni 1822 olin ollut matkalla Utsjoelle, ja\njonka luona minua niin ystävällisesti oli kohdeltu. Täällä sain nytkin\nlevätä siistissä huoneessa, jossa ei ollut sääskiä. Sain lisäksi\nkaikkea, mitä minulta oli puuttunut Kuolasta matkustaessani: maitoa,\npiimää ja kelvollista voita, sekä leipääkin.\n\nElokuun 2 p:nä pidettiin jumalanpalvelus Martti Martinpojan suuressa\ntuvassa. Väkeä oli koossa ei yksistään Auveljoen seuduilta, vaan\nPatsjoeltakin ja muista paikoista, joista oli tänne lyhyempi matka kuin\nInarin kirkolle. Maanantaina lähdin täältä, mutta äkillinen myrsky\npakotti meitä yöpymään Inarijärven saareen. Olimme kuitenkin turvassa\nsateelta kumoon käännetyn veneen suojassa.\n\nTottumuksesta, johon hätä on inarilaiset pakottanut, kestävät he\npitkää paastomista. He ovatkin sentähden hoikkia ja laihoja, nälkävyö\ntiukasti vyötäisille vyötetty. Mutta kun kalastus tai metsästys on\nhyvin onnistunut, syövät he runsaasti, ja vyön solkea on silloin\nsiirrettävä. Yksin vyöstä voi asiantuntija päättää onko ollut hyviä\ntai pahoja aikoja. Kotimaassaan lappalainen ei kerjää, olkoonpa vaikka\nkuinkakin köyhä. Terveenä ollessaan, arvelee hän, ei puutu elatusta,\nsairasta ja voimatonta auttavat sekä omaiset että vieraat. Mutta kyllä\nInarin ja Tuloman lappalainen syökin suden jättämiä poronjäännöksiä,\nja merenrannalla hän ei hylkää puolimädänneitä, meren maalle ajamia\nhaaskoja.\n\nInarissa sain kuulla surkeita uutisia. Ei oltu koskaan minun\npalvelusaikanani Lapissa niin huonoilla enteillä talvea odotettu.\nNälkä oli jo suvella yleinen. Kuinka käyneekään nyt tämän köyhän\nkansan. Kalastus oli ollut kurja. Susi oli syönyt useimmat lampaat,\nja pelättiin samaa teurastusta porolaumoissakin, jotka vielä olivat\nmetsässä. Uutisasukkaalla ei ollut mitään toivoa pellosta, sillä\nhalla oli turmellut kaikki. Hänellä on kuitenkin karjasta apua, mutta\nkalastajalappalaisille ei tullut muu neuvoksi kuin tarttua pettuun.\n\nMatkalle Utsjoelle ryhdyttiin tiistaina elokuun 11 p:nä noin\nparinkymmenen miehen suuruisena joukkona. Saavuimme ensin Aili Vuolleen\nsuviasuntoon. Hän oli rientänyt ennen muita, oli jo kokenut verkkojaan\nmeidän tullessamme ja saanut joukon kauniita kaloja. Kuljin kirkkoväen\nseurassa Vastus- ja Muddusjärvien poikki. Monessa paikassa ovat nämä\npenikulman pituiset järvet siksi matalia, että ruoho kasvaa vedenpinnan\nyli. Tämä seikka sai erään Juho Abrahaminpoika Aikion tuumimaan näiden\njärvien kuivattamista, saadakseen niistä uutisviljelysmaita. Ja\nniin hän rupesi puhkaisemaan soraharjua. Hän oli jo saanut puoleksi\nvalmiiksi kanavansa, joka yhdessä paikassa oli 5 — 6 kyynärää syvä,\nmutta silloin sora vyöryi ja hänet löydettiin kuolleena soraläjän alta\nitse kanavassa. Häneltä jäi kaksi reipasta poikaa, jotka kuitenkaan\neivät ole jatkaneet isänsä työtä, vaikka se kyllä oli järkevästi\nmietitty, joskin varomattomasti suoritettu.\n\nPäätin käydä Suomen Lapin pohjoisimman uutisasukkaan luona\nMuondusjärven rannalla, kaksi penikulmaa Inarin kirkolta pohjoiseen.\nTosin hänen asuntonsa oli matkastamme syrjässä, mutta Lapissa\nsellaisista mutkista ei välitetä. Leipää ei ollut talossa, mutta\nminulla oli sitä muassani. Mitä talossa oli, tuotiin runsaasti\npöydälle. Aterian jälkeen kuunneltiin tarkkaavaisuudella puhettani, ja\nsehän onkin silmin nähtävän hyväntahtoisuuden ohessa paras palkinto,\nmikä papin osaksi Lapissa voi tulla.\n\nKalastettiin ja saatiin myös muutamia vesilintuja evääksi matkallemme\nJorgastakiin, johon täältä lähdimme, toivoen joutuvamme sinne kahdessa\npäivässä. Ennen auringonlaskua saavuimme Tervettivassa olevaan kotaan.\nYlen kurja, likainen ja haiseva se oli, sillä siinä olivat lampaat\nviettäneet suvensa. Siellä kuitenkin nukuin ja heräsin oikein herran\nilmaan. Satoi lunta taivaan täydeltä, mutta pian se taas rupesi\nsulamaan. Täytyi odottaa kunnes metsä kuivuisi, jonka tähden vasta\npuoliyön aikaan lähdimme liikkeelle, ja saavuimme ensin Riutumuotkan\nAikion luo, saman miehen, jonka kodassa pari päivää sitten olimme\nkäyneet. Täältä alkoi mitä autioin tunturiseutu. Metsää siellä ei enää\nkasvanut ja pensaat olivat liian pienet nuotiota varten. Laskeuduimme\nyöksi kuivalle ylängölle. Matkalaukku oli päänalustana, tunturi\nvuoteena, sammal ja viittani vuodevaatteina. Eräs lappalainen ehdotti\nettä lämpimän vuoksi makaisimme selätysten. Siihen suostuinkin ja\nolihan siten vähän lämpöisempi, mutta kalliisti sain tämän hyvän\nmaksaa, sillä runsaasti vähensin hänen syöpäläistensä lukua.\n\nToresoivea pidetään lähinnä Peldoivea tämän seudun korkeimpana\ntunturihuippuna. Sen juurellakaan ei kasva muuta kuin koivuja. Täältä\nnäkyivät siintävässä kaukaisuudessa Venäjän tunturit, joita en edes\nkaukoputken avulla saattanut erottaa pilvistä. Norjan tunturit olivat\nmeitä lähempänä ja yhtä alastomia kuin Toresoivekin. Tulin ajatelleeksi\nmikä mitätön hitunen minä olen näihin suunnattomiin suuruuksiin\nverrattuna, miten olen maasta tullut ja maaksi jälleen muutun. Mutta\nmitä ovat sittenkin nämä elottomat vuoret elävän, kaikkivaltiaan\nJumalan rinnalla, joka on luonut koko maailman, joka runsaasti\nylläpitää miljoonittain eläviä olentoja maan pinnalla ja hallitsee\nlukemattomia maailmoita.\n\nSaavuttuamme pieneen metsään, jossa oli tuuheata jäkälää, näimme\nsuuren porolauman, joka kiiti ylös tunturille. Kun en käsittänyt syytä\nniiden pikaiseen pakoon, arvelivat lappalaiset, että ne pelkäsivät\nmeitä, ja että ne pelästyneinä aina etsivät alastomimpia ylänköjä.\nVielä pakinoidessamme ilmestyi susi läheisestä pensaasta. Tuo peto\nsiis olikin pelon aiheuttanut. Sittenkin saattaa yksinäisessä\ntäysikasvuisessa peurasonnissa kiima-aikana olla sekä voimaa että\nrohkeutta saada susi pakenemaan. Nyt nuo kauniit, ylväästi juoksevat\neläimet, tuuheat, monihaaraiset sarvet taaksepäin painettuina riensivät\nhyvältä laitumella, ikäänkuin tahtoisivat näyttää jäntereittensä\njoustavuutta. Sillä ne eivät kuitenkaan voi peittää oikeata syytä, joka\non pelko siitä, etteivät voisi puolustautua yhtäkään sutta vastaan.\n\nMelkein samanlainen on luonteeltaan lappalainen. Suomalainen\nraivostuneena, norjalainen uhkaavalla kerskailullaan, venäläinen\ntodellisella tai teeskennellyllä vimmallaan, saa koko lappalaisväestön\npakenemaan. Ja sittenkin tapaa lappalaisessa rohkeutta ei ainoastaan\npäälle karkaavaa peuraa vastustaessa, vaikka se ei suinkaan ole\nylönkatsottava vihollinen, vaan vieläpä taistellessa raivoavaa\nkarhuakin vastaan. Yksinäinen lappalainen voi kohdata sen ja voittaa.\nSitä vastoin on tuo metsäin kuningas repinyt monen suomalaisen,\nvenäläisen ja norjalaisen, jääden itse henkiin.\n\nVasta kolmannen päivän iltapuolella lähdettyämme Tervettivan kodasta\nlähestyimme sitä harvaa ja kitukasvuista metsää, joka ikäänkuin\nennustaa Teno- tai Inarinjoen laaksoa. Reippaasti kuljettiin eteenpäin,\nsillä ilmakin oli edullinen, ja vihdoin oli tuo 10 penikulman pituinen\ntunturimaa, kaikesta paitsi vuorista ja kivistä köyhä, takanamme.\nIloisena silmäilee viheliäistä metsävyöhykettä, joka jokea ympäröitsee.\nTästä alkoi venematka. Sillä aikaa kun vähän ravistunutta venettä\ntiivistettiin, nautin minä pohjolan satakielen laulusta, joka\nmiellyttävänä kaikui metsässä. Se lauloi jäähyväisvirtensä, ja tuntui\nikävöivän etelän ruusupensaita ja alituisesti viheriöiviä lehtoja,\njoissa kinoksia ei milloinkaan ole, ja joissa vettä ei peitä jää, eikä\nmaata kovenna pakkanen. Mutta nämät mietteeni katkasi oppaani sanat:\n\"Kaikki on lähtöä varten valmiina\", ja heti liukui vene joen tyynellä\npinnalla. Jonkun matkan päässä näkyi neljä kalastajakotaa. Mikä ilo\nolikaan nähdä ihmisiä valkoisissa mekoissa — lappalaisten juhlapuvussa\n— juoksentelevan kotain ympärillä. Kaikki, yksin koiratkin, olivat\ntäydessä touhussa ja miehet rannalla viskelivät äsken saatuja lohia\nveneistä. Lausuin iloni heidän hyvästä saaliistaan, ja vastattiin:\n\"arvelimme sinun tähän aikaan saapuvan tänne ja rupesimme sentähden\nkalanpyyntiin, jotta meillä olisi sinulle tarjota tuoretta kalaa\".\n\nOlin siis joutunut kaipaamalleni Jormastakin kalastuspaikalle, jossa\nikimuistoisista ajoista on asunut neljä perhettä, eikä lisää ole\ntullut. Minua varten oli yksi kota tyhjennetty. Kunniasijalla oli\nkäyttämätön porontalja ja sen päällä kirstu tuolina. Padasta, jossa\nlohi oli keitetty, annettiin lientä ilman muuta maustetta kuin vähän\nruohosipulia, ja silloin huomasin todeksi sananlaskun: \"nälkä on\nruuassa paras mauste\". Omat evääni olivat supistuneet varsin vähään.\nHarvoin olen niin makeasti nukkunut kuin nyt tässä kodassa, jossa\npaitsi minua ainoastaan isäntä makasi, ollakseen valmiina tarvittaessa\nminua palvelemaan.\n\nJormastakin pienestä kylästä on lähimpään naapuriin 9 penikulmaa. Kylä\nsijaitsee kalarikkaan joen rannalla, solakkain mäntyjen suojassa.\nYstävällisesti minut täällä otettiin vastaan, kuten aina ennenkin.\nLuonto oli suurenmoinen, mutta karu. Kalastus oli pääelinkeinona.\nAamulla miehet ja naiset vielä olivat valkoisissa mekoissaan. Lapsetkin\nolivat siistityt ja heidän tukkansa kammatut. Kaikki oli järjestetty\nikäänkuin jumalanpalvelusta varten sunnuntaina. Verrattuna siihen,\nmitä äsken olin nähnyt merenrannikolla, jossa tavat eivät ole omia\nvaan eri kansoilta saatuja, minä suuresti kunnioitin tämän väestön\nyksinkertaisia menoja. Ne olivat luonnolliset ja suorat.\n\nAamulla, kun jotkut pienemmät papilliset toimet olivat suoritetut, oli\nvene valmiina viemään minut tuohon lähimpään naapuriin Tenojoella,\n9 penikulman päässä. Nopeasti liukui vene Palton soutaessa ja\nAikion perää pitäessä. Ei näkynyt merkkiäkään metsäpalosta, eivätkä\nkyyditsiäni koskaan sanoneet semmoisista kuulleensakaan, joka on\ntodistuksena siitä, etteivät suomalaiset vielä ole ehtineet tänne.\nLappalaiset ovat kovin varovaisia tulen käyttämisessä, eivät\nvanhemmatkaan ihmiset Utsjoella muista muuta kuin yhden metsäpalon\nsiellä olleen. Se oli raivonnut kirkon pohjoispuolella vuonna 1780 ja\nmainitaan sen olleen kauhean, sillä ankara tuli syttyi kovan kuivuuden\naikana. Tuhassa oli tavattu lukemattomia riekon pesiä ja niissä\nnaarasten luurankoja. Niin helliä ne olivat olleet poikasilleen, että\ntulesta huolimatta olivat pysyneet paikoillaan niitä suojellakseen.\nPalaneella alalla jäkälä ei ollut vielä 1830 päässyt entiseen\ntuuheuteensa, ja puutkin vielä olivat kurjia.\n\nAikio ja Palto olivat paremmissa varoissa kuin tavallisesti\ninarilaiset. Aikio kertoi edellisenä talvena kaataneensa karhun,\njoka syksyllä oli saarrettu. Kun lappalainen metsästysretkillään\ntapaa karhunjälkiä, seuraa hän niitä. Karhu on tavallisesti jo\nlokakuussa valmistanut itselleen talviasunnon. Sen ympäri metsästäjä\ntekee kierroksen. Vaikka kyllä Inarissa ja Karasjoella on melkoisia\nhonkametsiä, ei karhuja kuitenkaan siellä usein tapaa. Aikionkin\ntapaama karhu oli yksin. Ne ovat jo Sodankylän pohjoisessa osassa ja\netenkin Utsjoella harvinaisia. Muurahaispesiä, jotka keväällä ovat\nkarhun ensimmäisenä hätävarana, on kyllä sielläkin, mutta karhulta\npuuttuu siellä varmaankin muita viihtymisen ehtoja.\n\nAurinko oli jo laskemaisillaan, emmekä olleet koko päivänä huomanneet\nmitään, josta voisi päättää täällä olevan ihmisiä. Mutta nyt saavuimme\npadon luo, joka oli rakennettu poikki koko joen, joka tällä kohdalla\nvielä on kapea. Se oli laiton ja vahingoksi kyyditsijöilleni. Verkoissa\noli puumerkkejä, ja niistä havaittiin, että rikolliset olivat kaksi\nveljestä, toinen Utsjoelta, toinen asuva Norjan puolella. Asia\noli sittemmin sovittu siten, että veljekset hajottivat patonsa ja\nkorvasivat vääryyttä kärsineille, antamalla heille kaksi teurastusporoa\nja yhtä ja toista muuta vähäpätöisempää.\n\nOlimme nyt Utsjoen pitäjän rajalla, noin 8 penikulmaa Jorgastakista.\nHämärsi jo kun mieheni ilmoittivat, että ensimäinen heinäsuova oli\nnäkyvissä. Siellä heidän mielestään oli hyvä yöpyä, ja hyvä siellä\nolikin. Aamulla nousin reippaana ja levähtäneenä ja aivan kuivana,\nvaikka oli koko yön satanut.\n\nKarasjoen kirkonkylässä, kahden penikulman päässä täältä, asuu\n15 huonekuntaa, enimmäkseen suomalaisten jälkeläisiä, harjottaen\nkarjanhoitoa runsaammin kuin missään muualla Lapin tunturien\npohjoispuolella. Ne ovat muinoin, ensi asutuksensa aikana 18\nvuosisadalla, viljelleet ohraakin. Jorgatakissa sitä vastoin ei ole\nkoskaan ollut lehmiä, vielä vähemmin maanviljelystä. Kun miehilleni\npuhuin karjanhoidon hyödystä, lupasivat he, kun toiste saavun,\nkestittää minua maidolla ja voilla. Sitä lupausta heidän ei kuitenkaan\nole tarvinnut täyttää, sillä en ole sen jälkeen käynyt enkä luule\nvastakaan käyväni siellä. Olen kuitenkin kuullut mainittavan, että\nsinne on ostettu pari lehmää. Jorgastakista on 11 penikulmaa Inarin\nkirkolle ja 10 penikulmaa Korasjoen kirkolle, jossa he joskus\nkäyvät talvisin, sillä suvisin siellä ei ole pappia. Käyntiä Inarin\nkokouksissa he sitävastoin harvoin laiminlyövät yhtä vähän suvella kuin\ntalvellakaan.\n\nAamulla lähdimme uudestaan matkalle. Kuljimme pitkin mahtavaa\nTenojokea. Joku autio asumus näkyi rannalla. Kalastajat olivat niistä\njo poistuneet.\n\nTenojoen rannalla Karasjoen suusta alaspäin ei näkynyt yhtäkään\ntalvikotaa, jonka ympärillä ei olisi ollut viheriöivä ala, sillä\ntäällä on kaikilla joku lehmä, ja maa lannoitetaan, niin että ruoho\nkasvaa rehevästi. Tulot karjasta ovat melkoiset, ja tuotteet myydään\nkalliiseen hintaan Norjassa. Jos inarilaiset, jotka nyt ovat, Venäjän\nlappalaisia lukuunottamatta, köyhempiä kuin mikään minun tuntemani\nkansa, olisivat joutuneet karjanhoidossa samalle asteelle, eivät he\nsuinkaan nälkää kärsisi.\n\nOutakoskella, jossa osa kalastajia vielä oli koossa, ei oltu vielä\npidetty aamurukousta, kun sunnuntaiaamuna saavuin paikalle, kuljettuani\nkaksi penikulmaa. Outakoski on ensimäinen kylä Utsjoen seurakunnassa,\ntultaessa pitkin Inari- ja Tenojokea Inarista. Tänne on 20 penikulmaa\nInarin kirkolta, ja minulla oli vielä seitsemän penikulmaa Utsjoen\nkirkolle. Ilo täällä tapaamisesta oli molemminpuolinen. Tuo hyvä rahvas\ntahtoi kuulla Jumalansanaa. Täällä oli sitäpaitsi muutamia iäkkäitä\nja raajarikkoja, jotka eivät kyenneet käymään kirkossa ja sentähden\npyysivät saada täällä käydä Herran ehtoollisella.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen lähdin taas matkalle. Poikkesin parissa\npaikassa rannalla asuvien lappalaisten luona, enkä senvuoksi päässyt\nmuuta kuin pari penikulmaa, kun kulku oli hämärän tähden keskeytettävä.\nÄsken satanut lumi pysyi vielä Raste- ja Gäinokaissen huipuilla, jotka\nkohosivat valkoisina kupooleina viheriästä alustasta. Vesilintujen\näänet kuuluivat valittavilta ja rastas oneasti raksutteli. Lappalaiset\nmakasivat ja kuorsasivat, mutta minä olin riittävästi nukkunut\nJorgastakissa, levännyt pari päivää veneessä, enkä enään tuntenut\nmitään tunturimatkojen vaivoista. Senpä vuoksi enimmäkseen valvoin\nsurumielisenä silmäillen syksyn enteitä, taivaanlaella kimmeltäviä\ntähtiä, joita monen kuukauden aikana en ollut nähnyt.\n\nAamulla varhain olimme taas kulussa. Klo 3 aikaan jälkeen puolisen\nlaskimme maalle Utsjoen suun läheisyydessä. Tästä oli vajaa penikulma\nkotiini. Pidin parempana kävellä maata myöten, ja vapautin kyytimieheni\nenemmästä vaivasta. Ne vähät tavarat, jotka minulla oli muassani,\nnostettiin Högmanin nyt asumattomaan kotaan, josta kirkkoväki toi ne\nkirkolle. Kello 4 rupesin taivaltamaan reppu selässä ja kello 6 olin\nkotona.\n\nAstuessani tätä viimeistä taivalta ajattelin yhtä ja toista matkalla\nnäkemiäni ja kokemiani. Muistelin niitä lakkaamattomia verisiä\ntaisteluita, joita muinoin kävivät keskenään suomalaiset heimot, sitten\nkun lappalaiset olivat karkoitetut; miten ne silloin vuorotellen\nhävittäen syöksyivät toinen toisensa alueelle, ja miten silloin\njulmuudessa kilpailtiin. Ajattelin myös sitä harmaata muinaisuutta,\njolloin lappalaiset vielä asuivat, ei yksistään Pohjanmaalla, Vienan\nmeren rannoilla ja sillä avaralla niemimaalla, joka sijaitsee tämän\nmeren ja Jäämeren välissä, vaan vieläpä kaukana lännessä Atlantin\nrannoille asti; muistelin miten heidän maansa on ollut riidan\naiheena niiden korkeiden valtojen kesken, jotka pitkinä aikoina\nverisissä taisteluissa ovat kilpailleet herruudesta Pohjolassa; miten\nlappalaisten oikeuksia ja etuja silloin jalkoihin tallattiin, ja miten\nne, saadaksensa rauhaa, maksoivat veroja kahdelle, jopa kolmellekin\nvaltakunnalle. Ajattelin mitenkä Lapin kansan pienet rippeet, jotka\nvielä ovat olemassa, ovat hajoitetut eri valtakuntiin ja mitenkä heidän\nkielensä heitä ympäröivien kansojen vaikutuksesta on hajonnut eri\nmurteiksi, niin etteivät enään toisiansa ymmärräkään.\n\nNiin, surkea on ollut lappalaisten kohtalo. Mikä osa tällä kansalla,\njoskus ehkä kylläkin lukuisana, on ollut ihmiskunnan kehityksessä, se\non meiltä salattu. Mutta varma on, että nyt on sen aika mennyt, ja että\nse ei enää koskaan saavuta suurempaa merkitystä, sillä jo aikoja sitten\non se kansana alkanut hävitä. Se ajankohta ei ole kovinkaan kaukana,\njolloin tämän kansan olemassaolo elää pelkkänä muistona, varsinkin jos\nsitä arvostellaan historian aikakausien mitalla.\n\nSiten oli nyt pitkä kiertomatkani päättynyt. Sattumuksesta oli se\nsaanut toisen luonteen ja kestänyt kauvemmin, kuin tarkoitukseni\nalkuaan oli ollut.\n\n\n\n\nXVI.\n\nEron hankkeita ja lopullinen ero Lapista.\n\n\nMatkustaessa Lappiin, tuntuu vieraasta ikäänkuin tämä maa pakenisi\nmatkustajan tieltä. Palatessani Inarista (1829), vietettyäni siellä\njoulun pyhät, kuten tavallista, johtui taas mieleeni tämä usein\nmiettimäni ajatus. Ylväs kemiläinen pitää jo rovaniemeläistä,\njopa omia seurakuntalaisiaankin Tervolassa, puolilappalaisina ja\nvilli-ihmisinä. Rovaniemeläinen vuorostaan pitää semmoisina, ei\nyksistään kemijärveläisiä ja sodankyläläisiä, vaan myöskin Ounasjoen ja\nKemihaaran kyläin asukkaita omassa pitäjässään. Ja Alaperän asukkaille,\nvaikka nämä asuvat ainoastaan muutaman virstan päässä Kemijärven\npitäjän pohjoisrajasta, ja vaikka asumukset siellä ovat samanlaatuisia\nja ilmanala sama kuin heidän naapureillansa Lapinrajan eteläpuolella,\neivät nuo naapurit kumminkaan luule paremmin voivansa kostaa siitä että\nnämä nauttivat Lapinoikeuksia, kuin sanomalla heitä lappalaisiksi,\nainakin milloin ei ole heistä kukaan saapuvilla. Molemmat polveutuvat\nkuitenkin Kemijärveltä siirtyneistä oululaisista, ja kummallakin on\nsamat elämäntavat, paitsi sitä, että ne, jotka asuvat Lapin rajojen\nsisäpuolella, ovat saamattomampia ja laiskempia kuin toiset, siitä\nsyystä että ne ovat kruununverosta vapaat. Näitä seikkoja tuntematon\nluulee kuitenkin, että Pohjanlahdesta on vain jokunen penikulma\nLappiin, ja kun hän vihdoin saapuu varsinaiseen Lappiin, jossa tunturit\nalkavat, hän hämmästyksekseen huomaa, ettei hän sielläkään tapaa\nihmisiä, jotka omaavat lappalaisnimityksen, sillä lappalaiset kutsuvat\nitseänsä \"Saameiksi\" eli Saamenkansaksi ja maatansa \"Saamemaaksi\".\n\nJotain samanlaatuista huomaa etelään matkustaessa. Kun saavut\nUtsjoelta eli Finmarkun tunturiseuduilta Inarin erämaihin, onnitellaan\nsinua siitä, että olet päässyt tunturien alastomilta kallioilta ja\nerämaista. Inarilainen, vaikka onkin niin köyhä, kertoo sittenkin\ntunturilappalaisten kurjista asunnoista, kertoo kuinka ne halkojen\npuutteessa lämmittävät kotaansa koivunrisuilla, joista ei synny\nlämmintä eikä valosi, ja kuinka myrsky ajaa lunta heidän telttoihinsa\nja sammuttaa siellä tulen. Vaikkakin köyhempänä on toki täällä parempi\nelää metsän suojaamissa rakennuksissa, vakuuttaa hän.\n\nKyrön kylässä Ivalon varrella näkee jo kyllä paljon parempaa. Emäntä\npyytää anteeksi, ettei hänellä ole kaikki niinkuin olla pitäisi.\n\"Kyllä\", sanoo hän, \"on Jumalan lahjoja, vaikka ei osata niitä käyttää\noikealla tavalla.\" Mutta isäntä muistuttaa siihen lyhyesti: \"Tämä herra\ntulee paikkakunnalta, jossa on totuttu huonompaan\". Ja hän vuorostaan\npuhuu Inarilaisten kylmistä pirteistä ja Utsjoen savuisista kodista,\nja tyytyväisenä hän lausuu, ettei täällä ainakaan tarvitse vilua nähdä\neikä joutua kinoksiin omassa asunnossaan. \"Kylläkai siinä on perää\",\nvastaa emäntä, \"mutta kun tulee ihmisiin pitäisi olot olla ihmisten\ntavoin\". \"Mitä lappalaisista\", hän vielä lisää: \"Se on onneton kansa\".\n\nSodankylän Sompion kylään on Kyröstä 13 penikulmaa. Siellä tuskin\nmyönnetään lappalaisen olevan ihmisen ja siellä ylönkatsotaan Kyrön\nuutisasukkaita, vaikka ne sekä uskonnontiedossa että tavoissaan ja\nesiintymisessään ovat etevämmät sompiolaisia, jotka yleensä polveutuvat\nlappalaisista, kyröläiset pohjalaisista. Sen lisäksi kyröläinen, samoin\nkuin inarilainen yleensä, viikkokausin oleskelee kirkolla, muiden\nihmisten parissa, ja saa siellä opetusta papilta. Kirkossa, Lapin\nainoassa sivistyksen seminaarissa, sompiolainen ja kemikyläläinenkin\nkäy pari kertaa vuodessa, mutta silloinkin vain jumalanpalveluksessa,\njolloin hän kohta palaa kotia, ellei hän pidä parempana viipyä jonkun\naikaa kapakassa.\n\nVaikka siis ei ole monta paikkakuntaa, jossa kansa myöntää olevansa\nlappalaisia, on Lappi kuitenkin avara maakunta; siksikin avara,\netteivät eri osien asukkaat ole juuri missään tekemisissä toistensa\nkanssa. Ilmanalankin erilaisuus on tuntuva. Kuusamossa, joka\nsuurimmaksi osaksi on napapiirin eteläpuolella, tavataan hyviä\nhonkametsiä. Utsjoella sitä vastoin on vain aniharvassa metsää,\nja sielläkin missä sitä on, on se pientä ja harvaa. Kelvollista\nrakennusainetta tavataan vain pitäjän eteläosassa. Kuusamosta ja\nKittilästä on sitä vastoin tuotu kaupan suuria mastopuita. Siellä ja\nSodankylässä on maanviljelys, ja varsinkin karjanhoito, tuottanut\nmonelle varallisuutta. Siellä viljellään ohraa, jopa ruista, hamppua,\nperunaa ja kaaliakin, samalla menestyksellä kuin pohjois-Pohjanmaalla.\nUtsjoella ei ole koskaan vielä näitä kasveja viljelty menestyksellä.\nSiellä, kuten Inarissakin, on enimmäkseen vain vuoria, sora-, hiekka-\nja nevamaita. Kittilässä sensijaan on kivettömiä peltoja ja niittyjä,\nja pitkin joenrantaa hyviä viljelysmaita.\n\nUtsjoen ja Inarin erottaa Lapinmaan muista pitäjistä laaja erämaa,\njonka halki maanselkä kulkee, mutta ainoastaan Utsjoki on tähän aikaan\nyksinomaan lappalaisten hallussa. Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka\novat tunkeutuneet Utsjoelle saakka, ovat sulautuneet lappalaisiin.\nMuista pitäjistä, paitsi Utsjokea ja Inaria, ovat varsinaiset\nlappalaiset joko kokonaan hävinneet tai häviämässä, sillä uutisasukas\nturmelee porolaitumia.\n\nMutta jos eroa onkin ilmanalassa, niin on erotus pohjoisen ja\neteläisen Lapin taloudellisessa suhteessa vieläkin suurempi.\nInarissa ja Utsjoella lappalainen elää kalalla ja lihalla, jauhoja\non sillä vähä, ja lisänä pettua. Jos kalansaalis on huono, siirtyy\nkalastajalappalainen toiselta järveltä toiselle. Porolappalainen\non vieläkin liikkuvampi. Hän kulkee porolaumansa mukana ja viipyy\ntuskin viikkoakaan samassa paikassa. Hänelle porolauma tosin on\nturvallisempi elatuksenlähde kuin kala kalastajalappalaiselle. Mutta\nhänkin saattaa äkkiä joutua varallisuudesta kurjuuteen. Taudit, sudet\nja liittyminen villipeuroihin tekevät lopun hänen karjastaan. Muinoin\nhänellä oli oikeus turvautua Jäämeren kultakaivoksiin, nimittäin\nkalastukseen siellä, mutta nyt ei enään. Etelä-Lapissa on leivällä\nsuurempi merkitys. Talollinen siellä kylvää useita tynnyriä ja korjaa\ntavallisesti 5 — 6 jyvän. Kun hänellä lisäksi on karjaa, niin hänellä\non sen tuotteita omiksi tarpeiksi, jopa myytäväksikin.\n\nPohjois-Lapissa ovat kulkumahdollisuudet huonommat kuin etelässä.\nSiellä kuljetaan talvella aina poroilla, etelässä hevosellakin.\nSuvella tapaa täällä järvien rannoilla asukkaita ja veneitä, nevoissa\non ainakin porraspuita. Toista on Pohjois-Lapissa. Usein täytyy\njärviä kiertää, kun ei tapaa ihmisiä eikä ole venettä, jokien yli\ntäytyy kahlata, tavallisesti koskipaikoissa, koska vesi niissä on\nmatalin. Mutta tulee olla varuillaan, sillä kivet ovat liukkaita,\nja jos kompastuu, niin kastuu, ja saattaapa virta vielä kulettaa\nsyvemmille vesillekin. Talvellakin täytyy usein kulkea tunturipurojen\nyli. Laaksoissa tavataan jokia, joiden yli täytyy päästä. Milloin\njää pettää, milloin taas on jäällä vettä niin, että se tunkee\npulkkaan. Semmoista kyllä sattuu järvilläkin. Suvella taas täytyy\nkulkea taipaleita, jotka ovat yhtämittaisia kivikkoja, joissa jalat\nkäyvät aroiksi. Mutta kaikista näistä huolimatta on sittenkin\ntärkeämpi yösijan hankkiminen. Maanselän eteläpuolella pääsee toki\nasuinhuoneeseen, joka, joskaan ei ole mukava, on kuitenkin lämmin.\nEnsi aikoina Lapissa ollessani, jolloin en tietänyt mitään kihdistä\nja luuvalosta, oli kyllä hanki minulle mieluisampi yösija kuin\nUnarinperän, ja osaksi Sompion uutisasukkaitten haisevat pirtit. Mutta\nsemmoisiakaan ei aina tapaa Utsjoella ja Inarissa. Siellä varsin usein\ntäytyy yöpyä taivasalla. Eikä katonkaan suojassa mukavuudet ole suuria\nteltoissa ja kosteissa risuja turvekojuissa. Jos joutuukin hirsimajaan,\njoko autioon pirttiin tai lappalaisen asuntoon, ei niissäkään usein\nole sen parempaa. Ainakin ovat lappalaisten asunnot huonommat kuin\näsken mainittujen uutisasukasten, kuitenkin kilpaillen keskenään,\nkuka epämiellyttävässä hajussa ja syöpäläisissä pääsee voitolle.\nTalonpoikain ja uutisasukkaiden luona saa toki, paitsi suojaa, myös\nruokaa ja vuodevaatteita. Utsjoella ja Inarissa on pakko kuljettaa\nniitä muassaan.\n\nYhden päivän sietää kyllä matkoillaan nahkapukua, mutta jos illalla\nei ole tilaisuutta sitä riisua, ei se yöllä enään tunnu varsin\nmiellyttävältä. Kun ei ole ajettua tietä, niinkuin usein sattuu,\nei pääse montakaan penikulmaa päivässä. Pahan ilman ollessa täytyy\nuseinkin pysyä yöpymispaikassa. Silloin saa kiittää onneansa jos\nollaan metsässä tai sen läheisyydessä, tai jos löytää metsäkojun,\nvaikkapa lumen täyttämän. Milloin ei ole semmoistakaan suojaa, etsii\nlappalainen vuorirotkon tai tunturijyrkänteen, eikä hän siitä valita,\nkun semmoiseen suojaan lasketaan levolle ja herätään palellen tuulen\nyhä vinkuessa ja pyryn raivotessa. Kun nyt koettaa liikkeillä saavuttaa\nlämpöä, tuntuu ruumiissa epämiellyttävä syhy. Nuotiolla yhä lisääntyy\nsyhyminen, varsinkin päässä ja otsassa. Kolmantena ja neljäntenä\npäivänä turkki käy yhä rasittavammaksi ja vihdoin sietämättömäksi.\nJos sattuu lauhkea ilma, tuntuu suloiselta paljastaessaan päänsä ja\npyyhkiessään kasvoiltaan hikipisarat ja lian. Kun ilma on ainakin siksi\nlämpöinen, että voi riisua turkin edes joksikin tunniksi päivässä,\nniin tuntuvat kyllä vaivat ja matkan rasitukset paljon vähemmin. Mutta\nsuurintakin varovaisuutta käyttämällä ei ole mahdollista matkalla\nInarista Sodankylään välttää syöpäläisten tunkeutumista vaatteisiin,\njos ei ole viettänyt kaikki yönsä taivasalla tahi metsäpirteissä. Kun\nvihdoin saa riisua puvun, on se sanomattoman suloista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlakuloisuus alkoi minua Lapissa rasittaa; ei ainoastaan sielullisista\nsyistä, vaikka olinhan täällä elänyt useita onnellisiakin vuosia, vaan\nruumiillisestakin raihnaudesta. Ne rasitukset, joita olin kestänyt\nyllä kerrotuissa oloissa, olivat niin vaikuttaneet terveyteeni, ettei\nluonnostaan vahva ruumiini enään voinut vastustaa niiden seurauksia.\nSairastuin kolmannen kerran Lapissa ollessani. Sairaus oli mielestäni\nsiksi vakavaa laatua, etten uskonut enään, kun edelliset sairaudet\nolivat minua heikentäneet, voivani siitä suoriutua. Senverran kuitenkin\ntoivuin, että saatoin lähteä tavalliselle talvimatkalleni Inariin,\nja sieltä Ouluun lääkärin apua etsimään. Lähtöni tapahtui sillä\nedellytyksellä, etten enään parantuisi senkään verran, että voisin\ntulla takaisin vielä palvellakseni Lapissa. Kun siis otaksuin, etten\nenään saisi nähdä tätä kansaa, jota kymmenen vuotta olin pappina\npalvellut, ja jonka kanssa mielelläni olisin elämäni päivät viettänyt,\njos ilmanala olisi ollut lauhkeampi eikä Lapin pitkä talviyö olisi\nliiaksi rasittanut mieltäni, lausuin jäähyväiset kuulijoilleni — kuten\nluulin viimeisen kerran.\n\nEro oli minulle tuskallinen, ja sitä se näytti olevan\nsanankuulijoillenikin. Lähtöpäiväni oli määrätty keskiviikoksi, ja\nvaikkei enään ollut mitään toimituksia tiistainakaan, jäi kuitenkin\nkoko edellisen sunnuntain jumalanpalvelukseen kokoontunut rahvas\nodottamaan lähtöäni.\n\nKirkon kirjasto ja arkisto siirrettiin pappilasta kirkkoon, jotta se\nolisi siellä paremmassa turvassa. Lappalaisetkin pitivät näitä kirjoja\nja asiapapereita kallisarvoisina ja harrastivat suuresti tätä siirtoa,\nkirkossa kun ei ikinä ole käynyt varkaita. Utsjoen kirkon arkisto\nolikin suuriarvoinen, sillä se sisälsi useita harvinaisia, Lapille\ntärkeitä asiakirjoja, jotka kuitenkin Utsjoen pappilan tulipalossa\nHuhtikuun 10 p:nä 1834 lienevät palaneet.\n\nJäähyväiset kestivät kauvan ja olivat vähän väsyttäviä. Jokainen\ntarttui käteeni eikä sitä hellittänyt ennenkun oli lausunut\nsiunauksensa. Kun olin asettunut pulkkaan, kokoontui kansa ympärilleni\nja vanha lukkari viritti vanhasta virsikirjasta virren n:o 335.\nOlin kiitollinen ja liikutettu tästä heidän ystävyydestään. Lukkari\npiti puheen, jossa hän toivotti minulle runsasta onnea, lopettaen\nsanoilla: \"Ellette enään palaa tänne, älkää kuitenkaan lakatko meidän\npuolestamme rukoilemasta.\" Nyt luulinkin ainaiseksi eronneeni kansasta,\njonka keskuudessa olin elänyt miehuudenikäni parhaan ajan, koskaan\nhuomaamatta mitään vilppiä tai vastenmielisyyttä minua kohtaan,\nkansan keskuudessa, jota olin oppinut rakastamaan enkä koskaan lakkaa\nrakastamasta, ja jolla luullakseni oli yhtäläisiä tunteita minua\nkohtaan.\n\nIkävintä oli minusta se, etteivät lappalaiset uskaltaneet toivoa\nsaavansa vastedes heidän kieltään osaavaa pappia. Sillä noin 70\nvuotena ennen minun tuloani ei ollut heillä yhtäkään pappia, joka\nolisi tätä kieltä harrastanut, jonka tähden siihen aikaan kun\nlähetyssaarnaajia toimi Norjassa moni muutti sinne, koska Jumalan sanaa\nsilloin siellä saarnattiin ja opetettiin lapinkielellä. Ikävintä oli\nheidän luulonsa, että korkea esivalta oli kieltänyt heidän kielisien\nkirjojen käyttämisen. Se heidän käsityksensä on anteeksi annettava.\nLappalaiset ovat sitä mieltä, että ne virkamiehet, jotka silloin\ntällöin käyvät heidän luonansa, ovat läheisessä suhteessa hallitsijaan\nja kuuluvat hänen neuvoskuntaansa, ja kontrahtiprovastia he pitävät\nmiltei Kristuksen sijaisena maan päällä. Kun siis 1760 vuoden\npiispankäräjissä Kemissä ehdotettiin ja päätettiin, että lappalaisten,\nja varsinkin heidän lastensa, tuli oppia suomea ja suomi oleva heidän\nopetuskielensä, niin ei saa oudoksua, että he pitivät kieltänsä\nvainottuna.\n\nKun piispa Mennander suostui tuohon ehdotukseen Lapin kielen\nsyrjäyttämisestä oppikielen asemasta, tapahtui se kaiketikin siitä\nsyystä, että tämä valistunut ja etevä mies oli asiassa saatettu\nharhaan. Tuo epäonnistunut yritys saada Utsjoen lappalaiset\npakotetuiksi oppimaan suomea, on kuitenkin ollut uskonnonopetukselle\nsangen haitallinen, ja lukutaito on sentähden tähän aikaan huonompi\nkuin se oli 60-70 vuotta tätä ennen. Vuonna 1821 hylkäsi Turun\ntuomiokapituli niinikään ehdotuksen lapinkielen käyttämisestä\nopetuskielenä Utsjoella. Ja rovastinkäräjissä siellä ja Inarissa 1828\nmääräsi silloinen tarkastaja että lappalaisten piti 32 killingin\nsakon uhalla lapsiensa kanssa puhua suomea, ottamatta Inariin katsoen\nhuomioon osasivatko kaikki vanhemmat tätä kieltä vai ei. Ihmisyystunne\nvaatii jokaista virkamiestä olemaan välinpitämätön tämmöisten\nmääräysten suhteen.\n\nMatkani sujui kaikin puolin suotuisasti. Ilmanala, joka niin usein oli\nminua täällä pahoin pidellyt, tahtoi kai nyt sääliä minua ja siten\nmyös minussa vahvistaa kaipauksen tunteita paikkakuntaa kohtaan,\njossa riittävästi palkattuna olin viettänyt useita onnellisia\nvuosia, ja jossa olisin vieläkin hyvin viihtynyt, kun vain ei\nilmanalan kovuus olisi turmellut terveyttäni ja uhannut katkaista\nelämääni. Edeltäjistäni oli kirkkoherra Helander kuollut 38 vuoden\nijässä, oltuansa Lapissa lähes 14 vuotta. Kuoleman oli aiheuttanut\nvilustuminen, sillä hän oli 5 vuorokautta oleskellut eksyksissä\ntuntureilla. Högman kuoli oltuansa 15 vuotta Utsjoen pastorina.\nKirkkoherra Castrén ei kestänyt täyteen kolmea vuotta ja kuoli\n32 vuoden ikäisenä. Toinen Castrén hoiti virkaa kolme kuukautta,\nsairastui, mutta pysyi kuitenkin virassa kunnes kuoli parhaassa\nmiehuuden ijässä. Eräs Holmberg hoiti seurakuntaa jonkun aikaa, tuli\nkivuloiseksi ja kuoli 36 vuoden ijässä, muutamia vuosia poismuuttonsa\njälkeen.\n\nPoikkesin silloin jo virasta eronneen Högmanin luona. En tahtonut erota\nLapista hänelle jäähyväisiä sanomatta. Sieltä saavuin Matti Aikion luo,\njoka mitä sydämellisimmällä tavalla otti minut vastaan, ja jossa sain\noivallisen yömajan. Suuressa köyhyydessä oli Aikio alussa elänyt. Nyt\nhän kuitenkin oli verrattain siedettävissä oloissa, kun kalastus tuotti\nkohtalaisesti, vaimo oli kunnollinen, ja lapset työkuntoiset.\n\nHänen naapurinsa, Pietari Antinpoika Sauvan luona sain sitä vastoin\nnähdä köyhyyden koko alastomuudessaan. Vaimoineen ja pienine lapsineen\nhän edellisenä vuonna oli asettunut turvekojuun joen varrella. Kodissa\nei ollut mitään ruokaa, vaikka järvi oli kalarikas; sillä hänellä\nei ollut monta verkkoa ja nekin harvat huonoja. Jouluna olivat jo\nsuven varat syödyt, mutta alistuen hän lausui: \"Herra kai ei salli\nmeidän nälkään kuolla, sillä hän pitää omistaan huolta. Mutta jos\nhänen tahtonsa olisi sellainen, on se kyllä meille hyödyksi\". Ainoana\nlohdutuksena hänellä nyt oli tuulastus koskessa, silloin kun yöt olivat\npimeät. Ja viimeisen toivonsa hän perusti ostamaansa puoleen leiviskään\nhamppuja, joista vaimo oli kehrännyt joltisia lankoja verkkojen\nkutomiseksi. Huono pyssy, kirves, tuura ja veitsi, siinä koko hänen\nomaisuutensa. Suotuisemmissa paikoissa tuskin voidaan käsittää kuinka\nvähällä Lapissa tullaan toimeen.\n\nKuusi penikulmaa matkustettuani saavuin taas lappalaiskotaan. Paikan\nystävällinen isäntä valitti ettei hänellä ollut muuta syötävää\nkuin muuramia. Todeksi sen huomasi, kun näki kodan edessä suuren\nkasan pettua varten kuorittuja honkapölkkyjä. Tämä mies oli ainoa\nseurakunnassa, joka oli saanut raippavitsarangaistusta, jota hän\noli kärsinyt poronvarkaudesta. Hän oli Inarin lukkarin poika ja\nkylävallesmannin vävy, molemmat arvossa pidettyjä miehiä. Isä ja appi\nolivat hänet tuoneet tuomarin eteen sanoen: \"Me luovutamme tässä\nesivallan käsiin tuhlaajapojan, jota jumalanpelkoon kasvattamaan meidän\nkurituksemme ei ole riittänyt\". Itse hän tunnusti rikoksensa, eikä\nhänestä sen koommin mitään pahaa ole kuulunut.\n\nKolmantena päivänä saavuin Inariin, jossa taas minut ystävällisin\nkatsein vastaanotettiin. Suoritettuani parin viikon aikana tavalliset\ntoimitukset, sanoin seurakuntalaisilleni jäähyväiset ja lähdin etelää\nkohti.\n\nVaikeudet Lapin matkoilla lukija jo tuntee kutakuinkin. Enontekijäistä\nlähestyessämme rupesi jo uutisasutuksen jälkiä näkymään. Pari\npenikulmaa Peltovuomasta olisi pitänyt syöttää poroja, mutta jo näkyi\nheinäpieleksiä; ja siitä tiesi, ettei paikalla enään ollut jäkäliä,\nsillä itsekäs uutisasukas polttaa jäkälät heinämaittensa ympäriltä\nkarkoittaaksensa lappalaiset läheisyydestään. Siten hän hävittää\nmetsämaan penikulmien laajuudelta, vaikka hän siten saa hankkia\npolttopuunsa varsin etäältä. Mutta hänellä on omat tarkoituksensa.\nHiljainen, rauhaisa lappalainen, joka ketään loukkaamatta asuu\nporoineen kalarikkaan järven rannalla, josta hänen esi-isänsä monessa\npolvessa ovat hankkineet elatuksensa, tuottaa uutisasukkaassa\nkateutta. Ei onnistu aina saada häntä häädetyksi lain varjolla; mutta\nsilloin uutisasukas sytyttää metsän ja hävittää porolaitumen, eikä\nlappalaiselle tule muu neuvoksi kuin etsiä uusi asuinpaikka.\n\nPuoliyön aikaan saavuimme Peltovuomaan. Sanomattoman suloiselta tuntui\nastua lämpöiseen huoneeseen ja riisua lappalaisturkki, johon aina\nInarista saakka olin kiireestä kantapäähän ollut käärittynä.\n\nEnsimäinen uutisasukas asettui asumaan Peltovuomaan noin sata vuotta\nsitten. Hän oli suomalaislappalaista sekarotua, ja semmoinen on väestö\nsiellä vieläkin. Kylässä pidetään 5 — 6 hevosta, noin 30 lehmää ja\n80 lammasta. Ainoastaan ohraa kylvetään ja sekin harvoin tuleentuu.\nVoita vaihdetaan Norjassa jauhoihin. Melkoisia tuloja kylä saa\nviinanmyömisellä lappalaisille.\n\nKittilän Jokelan talossa tervehti minua vanha harmaahapsinen mies,\nsininen takki yllään ja Suomen talousseuran mitali rinnassa.\nHän oli talon isäntä, ja kohteliaasti hän minut vei siistiin\nvierashuoneeseensa. Pöydällä oli komea hopeapikari, sekin saman\ntalousseuran lahjoittama.\n\nTämä toimelias mies oli parhaassa ijässään luovuttanut talon vävylleen,\nitse muuttanut erämaahan ja siellä raivannut toisen talon toiselle\nvävylleen. Nuoren poikansa kanssa hän sitten siirtyi nykyiselle\npaikalleen, raivataksensa pojallensakin talon. Täällä hän likeisestä\njärvestä kaivoi ojan nevaa kohti, johon tulvavesi nyt vuotuisesti\nkokoaa mutaa. Siten hän on tästä talon läheisyydessä olevasta\nrämeisestä nevasta luonut niityn, josta hän korjaa sata kuormaa heinää.\nHän oli sitä paitsi raivannut itselleen monta muuta niittyä, ja ruokki\nnyt talossaan paitsi hevosia, 20 nautaa ja 50 lammasta. Rakennuksetkin\nolivat hyvät.\n\nPikari oli täytetty viinalla. Kun häneltä kysyin, miten hänellä oli\nniin väkevää juomaa, vaikka viinanpoltto oli Lapissa kielletty, vastasi\nhän: \"Kielto kyllä koskee kaikkia, paitsi pappia ja nimismiestä,\nmutta aina sitä sentään tipahtaa syrjäänkin. Sitä paitsi suuri voitto\nhoukuttelee muitakin luvattomaan viinanpolttoon. Siihen käytetään\nhallanpanemaa viljaa ja se vaihdetaan jauhoihin, joista sitten pettuja\nlisäämällä valmistetaan leipää. Lappalaisilta saadaan poro muutamilla\nkorttelilla viinaa, kun hän ensin on saatu päihtymään. Olisi tosin\nhyvä\", sanoi hän, \"jos esivalta joka meille antaa hyviä asetuksia, myös\npitäisi huolta niiden noudattamisesta.\" Itse hän kielsi polttaneensa\nviinaa, eikä sanonut vastakaan polttavansa.\n\nSeuraavana päivänä saavuin Kittilän pappilaan. Sikäläinen kappalainen\nJuho Nordberg oli minulle vanha tuttu, yhdessä meidät papiksikin\nvihittiin. Kappeli oli niin äskettäin perustettu, että kirkko vielä\noli rakennuksen alaisena. Rappiolle joutunut ruununtila oli annettu\nvirkataloksi kappalaiselle. Suuri, tavallinen savupirtti oli sisustettu\nasunnoksi ja aidattu neljäksi kamariksi. Kahta niistä lämmitettiin\nyhteisestä uunista, toiset kaksi olivat kylmiä ja käytettiin\nvarastohuoneina. Tyytyväisenä eli täällä Nordberg vaimonsa ja 8\nlapsensa kanssa, joista vanhin oli jo 10-vuotias. Toimeliaan vaimonsa\navulla hän siitä huolimatta tuli toimeen mitättömällä, noin 400 markan\npalkalla.\n\nIlman mainittavia hankaluuksia saavuin Ouluun, josta, nautittuani\nkaikkea sitä hyväntahtoisuutta ja vierasvaraisuutta, josta tämän\nkaupungin asukkaat ovat tunnetut, lähdin Helsinkiin. Siellä, sekä\nosaksi Tallinnassa, käytin kylpyjä ja join terveysvesiä etevien\nlääkärien hoidon alaisena.\n\nLääkärini kyllä kielsi minua ajattelemastakaan palaamista Utsjoelle;\nmutta tätä neuvoa en voinut noudattaa, sillä en saanut viransijaista.\nTerveytenikin oli parempi kuin olin voinut toivoakaan, jonka tähden\nlähdin, Jumalan apuun turvaten, matkalle Helsingistä marraskuun\n30 p:nä Utsjokea kohti. Lunta ei ollut, rattailla täytyi kulkea\nroutaisella tiellä Mikkeliin asti, josta oli seurauksena, että sain\nsekä Orimattilassa että Hollolassa pahoinvoipana kitua kummassakin\nvuorokauden. Mikkelistä lähtien oli rekikeli, vaikka huono, ja\nyhtä jaksoa ajoin Ouluun. Mutta vasta joulukuun 18 p:nä sivuutin\nLapin rajan; ja saavuin Kittilään samana päivänä, 19 p. joulukuuta,\njolloin minun siellä tuli, välipuheen mukaan, tavata maaherra\nStjernschantz. Kansa oli kutsuttu Kariniemeen neuvottelemaan maaherran\nkanssa paikkakunnan asioista. Kun hän ei osannut suomenkieltä eikä\nkruununpalvelijoita paikkakunnalla ollut, pyysi hän minua kielen ja\npaikkakunnan tuntijana, olemaan saapuvilla. Häntä ennen ei ollut\nyksikään maaherra käynyt Kittilässä, josta syystä kansa häntä tervehti\nilolla, varsinkin kun hän esiintyi hyväntahtoisena ja kohteliaana.\n\nVaivaloisen matkan jälkeen pahassa ilmassa ja huonolla kelillä saavuin\nvasta joulupäivän aamuna Inariin, jossa kokoontunut kansa ilolla otti\nminut vastaan. Matkaamme oli melkoisesti hidastuttanut sekin, että\npilvisen ilman tähden ajoimme harhaan, ja vasta sitten kun pilvet\nhaihtuivat ja oppaamme näki Oaggun, — siksi sanovat lappalaiset\nKalevan miekan tähteä — pääsimme oikealle uralle. Eipä ollut hauska\ntämä kiertomatka pyryilmassa ja 35 asteen pakkasessa. Väsymyksestä\nhuolimatta suoritin jumalanpalveluksen tavallisessa järjestyksessä, ja\njoulukuun 28 p:nä lähdin Utsjoelle, vieläkin epäedullisemmissa oloissa\nkuin matkallani Inariin, jonka vuoksi saavuinkin kotiin vasta vuoden\nviimeisenä päivänä 1830.\n\nVastoin kaikkea otaksumistani olin siis taas täällä, ja ilolla\ntervehtivät minua ei ainoastaan lappalaiset, vaan vanha Kolderupkin,\njoka, samaan aikaan kuin minäkin, odottamatta saapui Puolmakista ja\npysyi vieraanani tammikuun 8:teen päivään.\n\nTäällä, kuten Inarissakin, oli kovat ajat. Nälkä ja puute nyt\nrasitti surkeasti paikkakuntaa. Samoin kuin vuonna 1829, oli nytkin\nlohen kalastus Tenossa ollut sangen huono. Riekkojakaan, tavallista\nhätävaraa, ei nyt ollut saatavissa. Kalastajalappalaisten ainoana,\nelatuskeinona oli susien raatelemien porojen kerääminen ja lihan\nkerjääminen porolappalaisilta, jotka ovatkin varsin anteliaat köyhille\nkalastajille. Onpa porolappalaisia, jotka, kun heidän laumansa on\nhyvin menestynyt, ovat vuosittain antaneet köyhille kalastajille\ntoistakymmentä teurastusporoa melkein lahjaksi, tai velaksi. Norjan\nlappalaiset ovat rikkaampia, ja meillä ollessaan vieläkin anteliaampia.\nInarilaisen ravinto on kyllä pääasiallisesti pettu, mutta siihen hän\ntarvitsee 1/6 tahi ainakin 1/12 lihaa, kalaa tai rasvaa, joka on\nvoimana hänen pettuvellissään. Pelkästä petusta hän ajettuu, maha\njoutuu epäkuntoon, ja ellei semmoinen onneton saa apua, kuolee hän pian.\n\nPorohoidolle ovat sudet aina suurimpana vaarana, mutta tänä\nvuonna (1831) oli niitä tavattoman runsaasti. Niiden aikaansaama\nvahinko ei toki riipu yksistään niiden lukuisuudesta, vaan myös\nlappalaisen valppaudesta laumansa kaitsemisessa. Tätä nykyä\nvilisee porolappalaisten luona viinanmyyjiä, osaksi oman maan\nkalastajalappalaisia, joiden kalansaalis on ollut huono, osaksi\nsuomalaisia, jotka viinalla houkuttelevat porolappalaisilta\nsuunnattoman joukon teurastusporoja. Kun sitten lappalainen häärii\njuomingeissa, laiminlyö hän karjansa. Kun susijoukon onnistuu pelottaa\npois porolauma vartijansa luota, saattaa se yhtenä yönä tappaa 50,\njopa 100 poroa. Jotkut lappalaiset ovat tänä talvena susien tappamina\nmenettäneet yli 200 poroa. Arviolaskun mukaan ovat porolappalaiset\nUtsjoella menettäneet kaikkiaan noin 1,200 poroa.\n\nLoppiaisena kaikki Utsjoen seurakuntalaiset taas olivat koossa\nkirkolla. Yöllä tammikuun 8:tta päivää vastaan nousi pohjoisesta niin\nkauhea myrsky, että senkaltaista harvoin sattuu tuntureillakaan.\nHuoneet rutisivat, malat pieksivät kattoja, mutta pahempia vaurioita\nei kuitenkaan sattunut, kuin että jotkut lappalaiskojut tuntureilla\nluhistuivat. Korkeammista paikoista tuuli vei kaiken lumen, jota\nvastoin toisiin paikkoihin lumi kasaantui korkeiksi kinoksiksi, niin\nettä esimerkiksi pappilan rakennuksen toisessa päässä oli niin korkea\nja kova kinos, että sitä myöten saattoi astua talon kurkihirteen saakka.\n\nTammikuun 20 p:nä saapui luokseni lähellä asuva lautamies. Hän sanoi\nasiansa olevan kuulustella miten jaksoin. Mutta keskustelu, joka kesti\nklo 10:een illalla, koski kuitenkin kysymystä mitenkä olisi Utsjoen\nseurakunnan tilaa parannettava. Hän on ainoa lappalainen täällä, joka\non käynyt Suomessa, aina Oulussa asti. \"Nyt\", sanoi hän, \"me kalastamme\nuseilla padoilla, jotkut vain 2—3 sylisillä, ja niissä kussakin on\nmeidän oloihin nähden varsin kallis verkko. Muutoin tiedän omasta\nkokemuksestani varsin turmiolliseksi sen, että asetetaan sulkuja\nlähelle joen suuta\"; ja syyt siihen hän laveasti selitti sekä esitti\nkalastusvälineiden parantamiskeinoja, jotka minunkin mielestäni olivat\nvarsin huomiota ansaitsevia.\n\nTammikuun 23 p:nä olivat melkein kaikki Utsjoen lappalaiset\nkokoontuneet kirkolle. En ole ennen saarnannut moisessa pakkasessa — 45\nasteessa. Alkoi rippikoulukin. Rippilapsia oli tavallista runsaammin,\nkaikkiaan 13. Olihan siinä huvia jos työtäkin. Koulua pidin salissani.\nPakkasessa, joka kesti koko viikon, ei sitä voinut pitää lämpöisenä,\nääneni lankesi, tunsin raukeutta, särkyä rinnassa, ja varsinkin öisin\nrasitti minua sietämätön yskä.\n\nSiirsin sentähden koulunpidon kamariini, mutta vastusta siitä oli,\nei yksistään minulle vaan lapsillekin. Jo ensi päivänä kahden tunnin\naikana lapsista toinen toisensa perästä pyörtyi lattialle, kun eivät\nsietäneet 16 asteen lämpöä. Tahdoin siirtää heidät asuntoihinsa, mutta\nsiihen heillä ei ollut halua. He heittäytyivät hangelle, hautoivat\npäätään lumella, vaikka oli 44 asteen pakkanen. 15 minuutin kuluttua\nlapset olivat taas reippaita, eikä yksikään heistä tässä pakkasessa\nsaanut yskää. Helmikuun 5 p:nä rippikoulu lopetettiin. Raihnauteni sai\nminut alakuloiseksi, ja minua painosti alituinen pimeys, joka, kuten\neräs valistunut kirjailija sanoo, saattaa ajatuksetkin pysähtymään.\nSeuraavana päivänä saapuivat tunturilappalaiset viettämään rukouspäivää\nkirkossa. Muassa oli heillä myöskin vakahaisia lapsia kasteen\nvahvistamista varten, sillä useimmat lapset Inarissa ja Utsjoella\nsaavat hätäkasteen. Kirkkoväkeä oli runsaasti, ja ripilläkin käypiä 78\nhenkeä.\n\nHelmikuun 8 päivänä sairastuin rinnan ja nivelten särkyyn. En\njaksanutkaan, niinkuin aikomus oli, 9:nä p:nä lähteä Inariin.\nKahteen viikkoon ei käynyt kukaan minua katsomassa, eikä unikaan,\ntuo ajankuluttaja, ollut minulle suotuisa. Vasta 19 p:nä voin käydä\nulkona. Tämän kuun lopulla ja maaliskuun alussa pidettiin useita\njumalanpalveluksia. Lähdin Inariin.\n\nMaaliskuun 20 päivänä saapui runsaasti väkeä siellä kirkolle. Eräs\nmatkustaja Sodankylästä toi mukanaan postin, jossa oli sanomalehtiä\nhelmikuun 3 päivään saakka, mutta kun ensin oli virkatoimet\nsuoritettavat, jäi postin lukeminen yöhön. Vihittiin neljä\nmorsiusparia, ja noin k:lo 4:jän ajoissa alkoivat kestitsemiset.\nTarjottiin keitettyä poronlihaa, \"kakkua\" (hiilillä paistettua\nleipää) ja voita. Nuori pariskunta ynnä likeiset sukulaiset pyytävät\nnäihin tilaisuuksiin vieraita niin paljon kuin kojuun mahtuu. Viinaa\ntarjotaan morsiusparin puolesta, ja vieraat antavat lahjoja. Sitten\nkiitetään Jumalaa virrenveisuulla. Morsiusvuodetta ei laiteta, sillä\nnuoret vihityt näyttävät melkein ujostelevan toisiansa, jonka tähden\nmorsiuspari useinkin viettää ensi yönsä hangella, kuten lukija jo\nedellisestä tietää.\n\nKohta pääsiäisen jälkeen lähdin Inarista, en kuitenkaan Utsjoelle vaan\netelään. Jätin silloin viimeisen kerran Lapin, ja erosin kansasta,\njonka puolelta aina olin saanut osakseni vilpitöntä hyväntahtoisuutta.\nOlin itsekseni vakavasti päättänyt, etten enää palaa. Sillä olin\nhuomannut, että lääkärini varoitukset viime syksynä olivat täysin\npätevät, ja ettei terveyteni enään sallinut minun palvella tätä hyvää\nkansaa täällä pohjoisessa. Tunsin itseni nöyrästi kiitolliseksi\nJumalalle niistä monista onnellisista päivistä, jotka olin viettänyt\ntäällä äärimmäisessä Pohjolassamme, siitä kokemuksesta ja erilaatuisten\nihmisolojen tuntemisesta, jonka täällä olin saanut, ja siitä, että näin\npitkänä aikana olin voinut säilyä hengissä. Sillä niillä matkoilla,\njoita kirkkoherra on velvollinen suorittamaan, niinkauvan kuin hän\nyksin hoitaa sekä Utsjoen että Inarin seurakuntia, hän aina on vaarassa\nei ainoastaan menettää terveytensä, vaan vieläpä hukkuakin tai kuolla\nnälkään ja viluun.\n\nVaikka olinkin hyvilläni, jättäessäni nämä monessa suhteessa\nkovaosaiset seudut, erosin kuitenkin surulla ja vilpittömällä\nkaipuulla paikkakunnasta ja seurakuntalaisistani, joiden ystävyyden ja\nluottamuksen luulen voittaneeni; sillä jo ennen ja nytkin sain siitä\nmonta todistusta sekä Inarissa että Utsjoella.\n\nSäilyttäkööt rakkaat seurakuntalaisen! tuolla kaukaisessa pohjolassa\nkauvan yksinkertaiset tapansa, viattoman maailmankatsomuksensa ja\nhurskaan lapsenuskonsa. Sillä kun karu luonto ja kova ilmanala\nmyöntävät heille ainoastaan niukkoja luonnonetuja, eivät he olojen\nkehittyessäkään muuten voi siellä onnellisina elää.\n\nKaikkivaltias heitä suojelkoon ja varjelkoon, sekä antakoon taivaan\nvalkeuden loistaa kirkkaana heidän sydämissään ja luoda niihin enemmän\nlämpöä, kuin mitä luonnon valo suo heidän ruumiillensa.\n\n\n"]