[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzgtpZdIuevM74YbyrMlaVjjPFoqKXGarWFiIJYr47Yw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3077,"Matkakuvaelmia ja muistoja Lapin rajoilta","Nervander, Emil (nimim. Emlekyl)",1840,1914,"3077-nervander-emil-matkakuvaelmia-ja-muistoja-lapin-rajoilta","3077__Nervander_Emil__Matkakuvaelmia_ja_muistoja_Lapin_rajoilta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1908,16920,120402,false,73437,[22],"Lapland -- Description and travel",[24],"Travel Writing","\"Matkakuvaelmia ja muistoja Lapin rajoilta\" by Emil Fredrik Nervander is a travelogue written in the early 20th century. The text chronicles the author's observations and experiences during his travels in the northern parts of Finland, particularly in Lapland. The book likely encompasses descriptions of the landscapes, cultures, and encounters with local communities, illustrating the beauty and challenges of this remote region.  At the start of this travelogue, the author reflects on his journey to Lapland, expressing a continued fascination with the changing seasons as he travels from southern Finland northward toward Kolarin. He discusses various smaller towns, introducing readers to the characteristics and atmosphere of places like Tornio and Haaparanta. The vivid imagery captures the scene of spring's arrival and the contrast between the warmer southern regions and the northern wilderness, filled with excitement for the summer months ahead. The narrative blends personal memories with historical insights, setting the stage for a deeper exploration of Lapland's geography and its people. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Juuti, Toimi",655,"Matkakirja sisältää muistoja ja havaintoja matkoilta Tornion, Kolarin ja Muonion seuduilla 1800-luvun lopulla. Kertomuksissa liikutaan Aavasaksalla ja Yllästunturilla sekä kuvataan pohjoista luontoa, revontulia ja paikallista elämänmenoa.","Emil Nervanderin 'Matkakuvaelmia ja muistoja Lapin rajoilta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3077. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MATKAKUVAELMIA JA MUISTOJA LAPIN RAJOILTA\n\nKirj.\n\nE. Nervander\n\n\nTekijän käsikirjoituksesta suomentanut\n\nToimi Juutti\n\n\n\n\n\nPorissa,\nGust. Romelius,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nAlkusanaksi.\nMatkalla pohjoista kohti:\n  1. Monta kevättä samana vuonna! Tornio ja Haaparanta.\n  2. Matkalle Aavasaksalle.\n  3. Aavasaksa. Napapiiri sivuutetaan. Tuomi kukkii. Hihhulien\n     pesäpaikoilla. Vaellus erämaassa.\n  4. Perillä. Hyttysiä. Ryövärijuttu Lapista.\n\nKesämuistelmakuvia:\n  1. Muonion- ja Äkäsjoella. Ylös koskia ja tuntureille.\n  2. Kohtaus erämaassa. Yllästunturin juurella.\n  3. Yllästunturi.\n\nTalvi-muistelmakuvia\n  1. Miten tulin joulua Lapissa viettäneeksi.\n  2. Peikkomaisia näköhäiriöitä Lapissa.\n  3. Ihmeikästä värivaihtelua taivaalla. Revontulet.\n  4. Mikä poro on ja miten sillä ajetaan.\n  5. Lappalaisperheen kodassa.\n  6. Ystäväni \"Pekka Riepu\" ja jäähyväiset sille ja Lapinmaalle.\n\n\n\n\nALKUSANAKSI.\n\n\nTämä pieni kirjanen julaistaan nyt saamieni ystävällisten kehotusten\naiheuttamana, että näet yhtäjaksoisesti kertoisin muutamista\nmuistoistani ja saamistani vaikutelmista parin kauvemmin kestäneen\noleskeluni ajoilta Kolarissa. — Niinikään olen tähän osittain\nlisäillyt, osittain muovaillut jonkunverran sellaistakin, mitä jo\naikaisemmin erinäisissä sanomalehtijulkaisuissa olen kertonut.\n\nVaikkapa Kolari sijaitseekin Kittilän Lapin leveysasteella ja\nvaikkapa sen luonto onkin läheistä sukua eteläisen Lapin luonnolle,\non ensinmainittu maa-alue luettu kuuluvaksi siihen, minkä virallinen\nnimitys on Suomi. Tämä riippunee kenties lähinnä siitä, että Kolari\naikoinaan on ollut osa Ruotsin Länsipohjaa ja siitä syystä oli se nähty\nsoveliaimmaksi liittää Pohjois-Pohjanmaahan.\n\nEttä lappalaiset Kolarin väestöä, niin köyhää kuin se onkin, kadehtivat\nvarsinkin näiden helppojen verojen ja sotilasrasitusvapauden takia,\non tunnettu asia. Saisivatpa he vaan vallan määrätä, kuulisimme\nkyllä piankin puhuttavan Kolarin Lapista. Kertoelmani koettavatkin\nensi sijassa esittää luonnossa ilmeneviä kuvaelmia, joilla lienee\nvastikkeensa eteläisessä Lapissa, mutta ei Suomessa.\n\nEttä nämä kuvaukseni ilmestyvät käännöksenä — mistä minun on\nkiittäminen ylioppilas Toimi Juutia — se käy nimilehdestä selville.\n\nKirjoittaja.\n\n\n\n\n\nI.\n\nMATKALLA POHJOISTA KOHTI\n\n\n\n\n1. MONTA KEVÄTTÄ SAMANA VUONNA! TORNIO JA HAAPARANTA.\n\n\nHupaista on keväisen ja kevätkesäisin matkustaa kauvemmas pohjoiseen ja\nmatkansa varrella huomata, miten tuon kauniin, lupaavaisen vuodenajan\netujoukot jo ovat tännekin pohjolaan ehtineet. Herkkyypä mielessään\nkuvittelemaan, että tämä raitis, iloinen aika silloin on sattunut\nmuodostumaan tavallistaan pitemmäksi.\n\nUseita vuosia takaperin matkustin toukokuussa ja kesäkuussa —\nenimmäkseen maitse — ympäri koko Itämeren. Lähdettiin Helsingistä\nSuomenlahden yli Rääveliin ja jatkettiin sitte matkaa Venäjän\nlänsiosien halki Riian kautta Saksan valtakunnan pohjoisille\nrannikkoseuduille ja pistäydyttiin muutamissa sikäläisissä katedraali-\nja merikaupungeissa aina Lyypekkiä myöten.\n\nKotimaasta lähdettäessä oli kylmää ja harmaata kedoilla ja lehdoissa,\nmutta täällä etelämpänä tuoksahti vastaamme mitä hienoin, leppoisa\nkevät; siellä oli ruohoista jokaisessa sopessa, ja siellä lemusivat\nsireenit ja tuomet puistikoissaan ja lehdoissaan.\n\nJa Tanskassa, saapuipa niihin tahansa Seelantia, lepattelivat\nvaaleanvehreät lehvät metsien tummissa pyökkipuissa. Puutarhoissa\nylenivät tuomet ja sireenit ja hedelmäpuut mitä heleimmissä\nmorsiuspukimissaan.\n\nKun matka sen jälkeen kävi yli Sundin ja jatkui halki eteläisen ja\nkeskisen Ruotsin, Malmöstä ja Lundista Skaraan, Vexiöön, Linköpingiin\nj.n.e. aina Upsalaan ja viimein Tukholmaan asti, levisi kaikkialla\neteemme kevät veitikkamaisesti hymyilevänä ja se mitä kauneimmassa\nkukkaisasussa muukalaisen vastaanotti.\n\nKoska aikomukseni oli ollut viettää suuri osa kultaisen kesän\nkeskiyönauringonviikoista Suomen puoleisessa pohjolassa — köyhässä\nKolarissa, joka Muonion- ja Tornionjoen rantamina tungeikse pohjoista\nkohti Muonion ja Kittilän Lappien väliin, olisi tietenkin ollut\nmukavinta matkustaa höyrylaivalla Ruotsin pääkaupungista Haaparantaan.\nMutta kun minun täytyi ensin käydä Helsingissä, palasin senvuoksi\npiakkoin kotimaahan. Sielläkin oli minua vastassa kevät, joka jo oli\nehtinyt edetä yli Ahvenanmeren ja pukenut pihlajat ja koivut, tuomet ja\nsireenit kukkiin ja lehtiin.\n\nJa miten kauvas tahansa pohjoiseen juna minua sitte kiidättikin, oli jo\nkesä Suomen vainioilla, yksinpä noilla ihanilla, eteenpäin rientävien\nporisevien purojen uurtamilla Hupisaarilla Oulun luona. Oulu oli siihen\naikaan rautateittemme päätepaikka.\n\nHöyrylaivaliike oli kuitenkin jo täällä pohjolassakin alkanut ja\nhauska, oikein mukava pienempi höyrylaiva välitti liikettä Oulun, Kemin\nja Tornion välillä.\n\nKemissä tapasin ilokseni ja odottamattani sen nuoren ystäväni — jo\nsilloin hyvässä asemassa olevan tullivirkamiehen — joka oli kutsunut\nminut kesävierailulle Kolariin. Hän oli saapunut Kemiin minua\ntapaamaan. Sieltä matkustimme yhdessä höyrylaivalla Tornioon, jonne hän\noli jättänyt hevosen ajopeleineen.\n\nSyvässäkulkevat alukset eivät pääse Tornionjokea myöten noihin\ntuttuihin pikkurajakaupunkeihin asti, vaan on niiden pysähtyminen\nulkosatamaan. Pienemmät laivat kulkevat tuon matkan ilman esteitä. Ei\ntule sen vuoksi oudoksua, että ensikertalainen Tornioon matkustaja\nhämmästyksekseen huomaa laivansa laskevan joen läntiselle rannalle\n— siis Ruotsin puoleiselle. Tahi jos matkustat maanteitse, on sinut\nvietävä yli virran itäiseltä rannalta läntiselle.\n\nTuo vanha, jo 5 à 6 vuosisataa sitte mainittu Tornio, joka v. 1621 sai\nkaupunginoikeudet, perustettiin muutamalle saarelle lähelle virran\nläntistä rantaa. Tämä on jälestäpäin muodostuneiden maatumisien kautta\nkasvanut yhteen Ruotsin kanssa, johon sen nyt yhdistää pitkä ainoastaan\njalankulkijoille varattu, ränsistynyt silta, mikä on rakennettu yhäkin\nalavan ja liejuisen joenpohjan yli. Hevosliikennettä ja raskaampain\ntavarain kuljetusta Tornion kaupungin ja vastakkaisen suomenpuoleisen\nrannan välillä välitetään tavallisilla rattailla, nyttemmin taas, kun\nOulun rata on tänne asti ulotettu, höyrylautan avulla, niin hyvin\nmatkustavaisia kuin rautateitse saapuneita tavaroitakin.\n\nTornio lienee luettava Perä-Pohjolan vaatimattomimpiin kaupunkeihin.\nYleiset avonaiset alat, joita muuten on vähän, olivat nurmikkoisia.\nYleisistä istutuksista saattoi tuskin mainita. Mutkikkaat, kapeat kadut\nolivat kiveämättömiä, samoin myöskin niitä leikkaavat palosolat. Näiden\nkujien kahdenpuolen oli ja on kai vieläkin jokseenkin syviä laudoilla\npeitettyjä ojia, mitkä samalla olivat jalkakäytävinä, Ne ovatkin ylen\ntarpeellisia etenkin syksyaikana, jolloin katujen liejun paljous ihan\nhirvittää. Rakennukset ovat enimmäkseen vanhoja, matalia ja punasiksi\nmaalattuja, mutta tapaapa väliin uudempiakin ja sirommannäköisiä\ntaloja, joihin on uhrattu valoisampia värejä.\n\nKun vuonna 1827 ruotsalainen naapurikaupunki _Haaparanta_ syntyi,\nei Torniolla ollut varoja eikä yritteliäisyyttä kilpailuun tuon\nripeästi kehittyvän kilpailijan kanssa, jota nyt saatetaan sanoa\nnykyaikaiseksi, vaikkakin pieneksi kaupungiksi. Kadut siellä ovat\nleveitä ja suoria, asuinrakennukset siroja ja miellyttäviä, pienet\nistutukset sieviä ja hyvin hoidettuja, liike kaduilla jokseenkin\nvilkas, kauppapuodit ylimalkaan paremmin varustettuja ja asukkaiden\nvaatetus enemmän huolehdittua kuin Torniossa. Jos aikoo uida joessa, on\nmatkustettava »Ruotsiin» j.n.e. Yhdessä suhteessa oli Tornio — kaikista\nmerkeistä päättäen — ehdottomasti Haaparannan edellä, nimittäin\nsiinä, ettei siellä ollut viekoitelevia työväenkapakoita. Niissä\nkahdessa Haaparannan kolmannen luokan kapakassa, jotka sijaitsevat\nvilkasliikkeisten katujen varsilla, saattoi avonaisista akkunoista\nkeskellä päivää nähdä ja kuulla rähisevien miesjoukkojen pullojaan\nkilistelevän, ja kuitenkin oli niistä suuri osa suomalaisia jätkiä.\n\nKen Torniossa on oleskellut kauvemman aikaa kuin tavallinen\nturisti, hän luullakseni muistelee tuota pientä pohjoista kaupunkia\nrauhaisana paikkana vaatimattomine yksinkertaisine asukkaineen.\nHän varmaankin hienosti hymyillen heittää tervehtivän katseensa\nnoihin somiin, patriarkallisiin humalistoihin ja noihin reheviin ja\nsuuriin perunamaihin, jotka kadunviereisen matalan ristiaidakon takaa\npistävät yhtä selvästi katselijan silmiin kuin kauppamiesten vajojen\nkatoille puukehyksien varaan ripustetut »melkilihat», joita auringossa\nkuivataan. Nuo puuvarustukset vajojen katoilla ovat täällä hyvin\nmuodissa poronlihaa kypsytettäessä. Arkielämän pienet yksityiskohdat\novat täällä niin selvän avoinna ventovieraalle, että hän pian tuntee\nolevansa tuossa pikkukaupungissa kuin kotonaan.\n\nOlisi väärin olla tässä mitään mainitsematta tuosta hiljaisesta,\nrauhallisesta Rantakadusta, jonka toisella sivustalla on jono vanhoja,\nkaksikerroksisia puutaloja, useimmat niistä ylen yksinkertaisia,\nvaan jotka kuitenkin näyttävät kätkevän itseensä monta muistoa ja\ntarinaa, joita ehkä mielellään kuuntelisi. Kadun toista sivustaa ei\nole rakennettu, vaan täyttävät sen yksityiset »yrttitarhat» ja pienet\npuuistutukset ja niitä ulottuu aina joen rantaan asti. Sen pahempi\nvarjostavat korkeat lankkaukset ja ristiaidakot tuota kaupungin\nkaunista kohtaa.\n\nYleisiä rakennuksia ei Torniossa oikeastaan ole muita kuin kolme:\nraatihuone, kreikkalaiskatolinen kirkkokappeli pienoiskoossa ja\nkaupungin v. 1683 rakennettu kirkko, jonka hyvin säilynyttä temppeliä\nja huolella hoidettuja muistomerkkejä Tornio oikeutetulla ylpeydellä\nsaattaa näytellä kenelle sivistyneelle ulkomaalaiselle tahansa.\n\nKirkon korkea suippotorni ja sen alkuperäinen, viiden pikku tornin\nkoristama kellotapuli — jonka ylimmästä kerroksesta suotuisalla ilmalla\nsaatettanee nähdä keskiyön aurinko yli koko yön juhannuspäivää vasten —\nnäkyvät jo pitkän matkan päähän kaupungista.\n\nTämä puukirkko on ainoa laatuaan Suomessa. Se on nyt 225 vuotta\nseisonut ihan vaihtumattomassa vanhassa asussaan uskonpuhdistuksen\najan toiselta vuosisadalta alkaen. Tuota aikaa muistuttavat vielä\nsen monet koristukset: iso akkuna-aukko kierteisine pylväineen,\nviiniköynnöskuvineen ja serafinpäineen; köynnöksissä kiemurtelevat\nkorintilaiset pilarit, lyijyreunaiset ruudut kuorinakkunassa; tämän\nlisäksi taiteellisesti maalattu ja kirjaeltu saarnastuoli vuodelta\n1701, komeimpia mitä meillä on olemassa; joukko kattomaalauksia ja\nkuorikehys, mikä leikattuine köynnöskoristeineen ja rautaristikkoineen\nja samoin uurrettuine ja kullattuine obeliskeineen tekee hyvän\nvaikutuksen erottaessaan kuorin alttareineen muun kirkon yhteydestä.\n\nTämä kaunis kirkollinen muistomerkki on Kaarle XI:nen ajoilta ja sen\n»syntymävuosi» on täsmälleen sama kuin Kaarle XII:nen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän Torniossa oleskeltuamme alotimme iloisina matkamme pohjoista\nkohti mitä herttaisimman sään vallitessa. Kevät kiirehti sekin meidän\nmukanamme ja loi ympärilleen mitä hienoimman vehreän värityksen niin\nkauas kuin silmä kantoi.\n\n\n\n\n2. MATKALLA AAVASAKSALLE\n\n\nEi tarvitse matkustaa kovinkaan kauvas pohjoiseen Torniosta\ntullakseen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan poikkeustapauksessa\njoutuu maassamme matkustamaan paremmin viljellyn, väkirikkaamman ja\nrakennuksiltaankin vauraamman seudun halki, kuin on Tornion jokilaakson\neteläinen osa tahi niinkuin sitä yksinkertaisesti nimitetään: »Jokela».\n\nTätä vaikutusta kohottaa vielä lähellä maantietä vierivän mahtavan\nvirran aiheuttama raitis tunnelma, virran, jonka suloutta lisäävät\nkuohuvat kosket sekä suuret, viljellyt saaret somine maalaistaloineen,\njoita erittäin kauniit, väliin tavattoman tuuheat koivut ympäröivät.\n\nNoin yhdeksän kilometrin päässä Torniosta vie tie meidät\n_Kiertovaaralle_, jotenkin korkealle mäelle, mistä laaja ja harvinaisen\nmahtava näköala avautuu yli hyvinvoivan, puistomaisen jokilaakson,\njonka eteläisessä osassa kummankin rajakaupungin ja Ala-Tornion monet\ntorninhuiput korkeuksiin kohoavat. Tekisippä mieli uskoa, että silmä\non keksinyt jonkin suuremman kaupungin tuolla kauvempana, mutta nuopa\nTornion kaupungin tutunomaiset tornit pian meitä vanhoina tuttuina\ntervehtivät.\n\nSyystä, että vesi oli ylen alhaalla, viruivat tukkilautat sattumalta\nmatalikolla, mutta ilo ja elämä vallitsi sensijaan lohipatojen luona.\nSekä suomen- että ruotsinpuoleiselle rannalle oli rakennettu pieniä\ntorneja, joista isot ruokakellot uutta miehistöä voimiakysyvään työhön\nkutsuivat. Silloin maantie väkeä täynnänsä vilisi, mutta järjestys\noli sentään mitä parhain. Saattoi nähdä, että kaikki, silloin vielä,\ntajusivat työn arvon ja pitivät kunnianaan olla täsmällisenä työmiehenä.\n\n_Ylhö_ on erään pitkän ja vihaisen kosken nimi virran eteläisessä\njuoksussa. Sen kumea jyrinä kuuluu maantielle, ja valkoinen vaahto\nvälähtelee rannalla kasvavain lehdikköjen lomitse.\n\nAlituiseen sai nähdä esimerkkejä siitä miten paljon ihmiset näissä\npimeissä pohjolanmaissa valoa rakastavat, ei ainoastaan luonnossa,\nvaan myöskin asunnoissaan. Nykyaikaisia isoja akkunaruutuja näkee\nkaikissa tämän jokilaakson uudemmissa asuinrakennuksissa. Vieläpä\npohjoisempanakin, harvemmin asutuissa seuduissa tapaa ylen usein\nsellaisia akkunoita uusissa taloissa, taikka niinkuin täällä on\ntapana sanoa: »nyypyykiöissä». Sitäpaitsi näkee täällä uudempia\ntalleja neliruutuisine akkunoineen, eikä navetoistakaan pienempiä,\nkiiltävänkirkkaita akkunaruutuja puutu.\n\nEntä mikä puhtaus vallitseekaan näiden ulkohuonerakennusten ympärillä\npienimmissäkin taloissa! Siististi ja hauskasti puettuina liikuskelevat\nihmiset kaikkialla töissään ja taloustoimissaan. Sellaiset likaisiin\nrääsyihin puetut lapset, jotka Etelä-Suomessa eivät ole harvinaisia,\nolisivat täällä miltei loukkauksena.\n\nVielä kauvempanakin pohjolassa matkamme varrella oli kievareita,\njoita saattoi sanoa puhtauden esikuviksi. Astuin kerran\nepähuomiossa talonväen kyökkiin. Siellä parastaikaa leivottiin.\nTuskin jauhonhiukkastakaan puhtaalla lattialla! Ei likaämpäriä, ei\nhalkosylyystä näkynyt huoneessa. Ovi viereiseen huoneeseen oli auki.\nKiiltäväksi maalattu lattia, suuria ruukkukasviryhmiä akkunoissa! Huone\noli hieno kuin pikku salonki.\n\nKun Aavasaksalle on lukemattomia matkailijajoukkoja vaeltanut, ja koska\nmatkasta sinne monet sanomalehtikirjeenvaihtajat ovat kertoneet, jätän\ntässä matkakuvauksen syrjään, kunnes olemme päässeet suomalaiseen\nYlitornioon (on näet olemassa samanniminen pitäjä — ruotsinkielinen —\nTornionjoen länsipuolella), jonka rajojen sisäpuolella saamme kulkea\nohi tuon milteipä maailmankuulun pikku vuoren, Suomen eteläisimmän,\nmistä keskiyönauringon saattaa nähdä pari vuorokautta vuodessa.\n\nTuo ylimalkaan viljelty ja asuttu seutu, minkä halki maantie vierii\nne 75 kilometriä, jotka Tornion Aavasaksasta erottavat, muistuttaa\nsitäpaitsi kauttaaltaan paljon enemmän peräpohjolaista jokimaisemaa\nkuin jylhyydessään suuremmeistä Lapin maisemaa, mistä syystä saattaisi\nhelposti sattua, että jos täällä näkemiänsä kertoisi, se kuvaus\nmuodostuisi tämän luvun alkupuolen toistamiseksi.\n\nJa kun me juuri tässä edellä kurkistimme muutamaan kyökkiin, on meidän\nnyt kerrottava, mitä kellari, ruokasäiliöt ja ullakot ravintoon nähden\nvoivat meille tarjota. Tietystikin etupäässä kalaa ja poronlihaa.\n\nLohet ja siiat vaeltavat välittäjien kautta enimmäkseen Helsinkiin\nja Pietariin, missä nämä herkut nousevat korkeihin hintoihin\nkuljetusmaksujen vuoksi. Mitätön murto-osa jää makupaloiksi tänne\npohjolan varakkaampiin koteihin. Pienemmät kalat löysivät sitävastoin\ntuoreena tiensä meidänkin kolarilaiselle pöydällemme ja niiden joukossa\noli niinkin oivallisia kuin taimen, harjus ja tuo maukas ja näöltään\nmiellyttävän kaunis forelli somine punasine pilkkuineen. Keskikokoiset\nja sitä pienemmät kalat suolataan talven varaksi. Välttämättömäksi\nkäynyt silakka on ostettava Torniosta ja se käy köyhälle kansalle\nkalliiksi.\n\nPoronteurastuksesta saadaan eriarvoista lihaa, riippuen aina\npaloteltujen osien erilaisesta valmistustavasta. Savustettu liha soluu\nenimmäkseen lohenvientiteitä varakkaammille ostopaikoille. Auringossa\nkuivatut palat nautitaan kotosalla. Perunain kanssa muhennokseksi\nvalmistettuna tuntui minusta tuo mehuton, kovettunut ravintoaine\njotenkin mauttomalta. Metsälinnuista ei laajassa, harvaanasutussa\nLapissa luulisi olevan läheskään niin suurta puutetta kuin sellaisista\nmetsästäjistä, joilla saattaisi olla aikaa pitkämatkaisiin retkiin.\nRiekonmetsästys lienee eniten muodissa. Helpompaa on vesilintujen\nampuminen lammista ja juoksevista vesistä. Sitä urheilua harjottaa\nmielellään yksi ja toinen täällä pohjolassa asuva herrasmies joka siitä\nsaa vähäisen vaihtelua sunnuntaiseen pöytäänsä.\n\nMitä omasta talosta voidaan saada ravintoaineita, sen jätän tässä\nmainitsematta, samoinkuin kysymyksen metsämarjoista, kuten muuraimista\nj.n.e. sekä joen rannoilla monin paikoin _villeinä_ kasvavista\nlaajoista mustaviinimarjapensaista. Niinikään jätän syrjään tuon\njotakuinkin kalliin, monen eteläsuomalaisen mieliruoan, kovan\nporonjuuston makuineen ja hajuineen.\n\nTahdon tässä vielä mainita, että siinä kolarilaisessa talossa, missä\nminä tulin asumaan, jo heinäkuun 14 päivänä saatiin oman maan kasvusta\nharvinaisen hyviä perunoita. Kesä oli tavattoman kaunis ja kuiva,\nja kun aurinko oli kuusi viikkoa yötä päivää perunamaahan hellästi\nsäteillyt, kypsyi sato sukkelaan. Jo edellämainituilla eli oletetuilla\naineksilla saattaa yksinkertainen koti tulla hyvinkin toimeen.\n\nMutta kaikki muu, mitä taloudessa täytyy pitää tarpeellisena:\nsiirtomaantavarat, suolat, jauhot j.n.e. on kolarilaisten —\npuhumattakaan niistä, jotka asuvat esim. aina Enontekiäisissä,\nInarissa tahi Utsjoella — tuotava Torniosta ja siihen se aika ja\nhevoskyyti uhrattava, minkä tuo kahdenkymmenen penikulman matka sinne\nja sieltä takaisin vaatii. Jo Kolarissa kohoo 100 jauhokilon hinta,\nmikä Helsingissä on 10 à 12 mk, 35 à 40, vieläpä 45 markkaakin.\nKauratynnyristä maksettiin Kolarissa 20 mk, polttoöljylitrasta 40 à 45\npenniä j.n.e. Muuten vaihtelevat hinnat tavattomasti.\n\nKäydessäni myöhemmin Kolarissa talvisaikaan näin aamiaispöydässämme\nväliin mainioita poronverilettuja, vaikkei poronteurastusta oltu\ntehtykään. Sattumalta sain selville, että oli tapa hakea ullakolta\njäätynyt palanen poron verta, jota siellä kuukausmääriä oli sellaisena\nsäilytetty. Kun verilettuja aijottiin valmistaa, leikattiin jäätyneestä\nverestä sopiva pala ja se lämmitettiin kiireen kaupalla, jottei ilma\npääsisi siihen haitallisesti vaikuttamaan. Menettelytapa näytti olevan\nkerrassaan mainio. Vieläkin enemmän ällistyin samana talvena erään\nylitorniolaisen virkamiehen luona, kun herkullisen aterian aluksi\ntarjottiin tuoretta kaalisoppaa. Sekin valmistettiin jäätyneistä,\nhienonnetuista kaaliksista, joita talvikaudet säilytettiin ullakolla\nja joista sitte palanen mitä kiiruimmin pistettiin kiehuvaan,\nporisevaan pataan. Jos siinä olisi vitkasteltu, olisi kaali muuttunut\nsurkastuneeksi kasviliuokseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä muutaman muiston, mikä läheisesti liittyy jälestäpäin\nköyhyydestään kuuluun Kolariin, ehdin tässä kertoa ennenkuin\nAavasaksalle saavumme.\n\nEräänä talvipäivänä Kolarissa ollessani pyysin, että minut\nneuvottaisiin seudun köyhimpään ja kurjimpaan hökkeliin. Ja niin\nsaatettiin minut muutamaan pieneen tupaseen — noin kolmen neliömetrin\nkokoiseen huoneeseen. Tukahuttavan kuuma ja kostea usva täytti suojan,\njossa keski-ikäinen pariskunta asusti, paljasjalkainen lapsilauma\nympärillään. Ne eivät olleet tyhmiä, eivätkä pelästyneitä, eivätkä\nedes näyttäneet olevan halukkaita kerjäämään. Pikemmin saattoi huomata\npienen toivonhivenen vanhempain lasien sairaissa ja kerrassaan\nkelvottomasti hoidetuissa silmäraukoissa.\n\nMinä katsahdin toveriini. Hän osotti lattiata, joka näytti idyllisen\nhauskalta ja sievältä levitessään siinä kuin tasaisena vihreänä\nmattona, taidokkaasti kudottu taitetuista kuusenhavuista. Varovasti\nkohotti hän ylös tuon lattiamaton muuatta nurkkaa; sen alla oli —\nainoastaan paljas tasottunut maanpinta, tumma ja kostea. Ja ulkona\nLapin pakkastalvi!\n\nTässä ummehtuneessa, kuumassa ilmassa, tässä huoneessa, jossa kaikeksi\nonneksi nälkä ei toki ole jokapäiväinen vieras, eivät lasten vuotavat,\nrähmäiset silmät koskaan paranisi, eivät edes, vaikka lääkärinapua\nsattumalta ja kuin ihmeenkautta olisikin saatavissa.\n\nJohtuipa siinä mieleeni _Linné_, luultavasti kuuluisin oppinut, ja\nlääkäri, joka milloinkaan on käynyt Tornion kaupungissa, jonne hän\n1732 saapui palatessaan »Lapin retkeltään» Ruotsin ja Norjan Lapista.\nRiensipä silloin hänen luokseen pohjoisesta päin joukko suomalaisia,\njoita vaivasi vaikea, kuumissa savupirteissä saatu silmätauti.\nLinné, joka tajusi, ettei heidän kärsimyksiinsä saattanut toivoa\nparannusta niin kauvan kun he itsepäisesti kieltäytyivät laittamasta\nakkunoita ja savupiippua pirtteihinsä, oli pakotettu laskemaan heidät\nkotiin ilman avustusta. Mutta päiväkirjaansa kirjotti hän seuraavat\nmieltäliikuttavat, ankarat sanat: »Jos minulla olisi ollut valta, olisi\nheidät ripustettu seinälle ja he olisivat saaneet 15 paria raippoja,\nkunnes olisivat laatineet pirtteihinsä savupiiput.» Tuohon tapaan\nminäkin ajattelin ollessani permannottomassa kolarilaistuvassa — jonka\nlähistöltä he rankaisematta olisivat voineet kaapata muutamia lahoomaan\ntuomittuja, tuulen kaatamia puita. Lainkuuliaisuus on, niinkuin\ntiedetään, erämaassa harvinaisempaa kuin veriinimeytynyt huolimattomuus.\n\n\n\n\n3. AAVASAKSA. NAPAPIIRI SIVUUTETAAN. TUOMI KUKKII. HIHHULIEN\nPESÄPAIKOILLA. VAELLUS ERÄMAASSA.\n\n\nAlkkulan kylän ohi virtaavan joen rannalta avautuu mainio näköala\nAavasaksan ruotsinpuoleisen kilpailijan, aution _Luoppionvaaran_\nyli, joka ei kuitenkaan ole erityisemmin mieltäkiinnittävä sellaisen\nomituisen salaperäisen muodostumisen vuoksi kuin mitä on suomalainen\nvuori.\n\nMatkustaessamme Alkkulan halki oli aurinko juuri nousemaisillaan. Sen\nsäteet kultasivat aluksi Luopion laen. Sitte levisi valaistus yli\nlounaisten kukkulain, kimmelti kylän akkunaruuduissa ja ympäröi viimein\nmeidät matkamiehetkin. Mahtava sateenkaari muodostui samaan aikaan yli\nvirran, rannalta toiselle. Tuo kaikki oli miltei kuin taiteellisesti\nvaikuttava taulu.\n\nKylästä lähdettyä kääntyy tie itäänpäin ja vähäksi aikaa katoo virta\nnäkyvistä, kun näet kuljetaan väliin yli vaarojen, väliin taas\nmetsäisten vuorenharjanteiden ympäröimäin tasankojen halki. Niiden\nvälistä sukeltaa vihdoinkin esiin tuo kauvan kaivattu _Aavasaksa_.\nAavasaksa on ylpeästi karkottanut luotaan kaikki korunimet: Sitä ei\nkutsuta vaaraksi eikä tunturiksi, vaikkakin ensinmainittu nimitys sille\nhyvin sopisi, sillä puita kasvaa sen laella, vaikkakin harvakseen,\nsamaten myöskin sen juurella. Ainoastaan sen keskustaa ympäröi\nkivilohkarevyö.\n\nKun oikea voimiakysyvä tunturillenousu meitä ylempänä pohjolassa\nodotti ja meillähän kun siellä olisi pitkän pitkä »kesäpäivä», niin\nmatkustimme ohi Aavasaksan ja jätimme sen mukavasti järjestetyt\nkäytävät, mitkä johtavat ylös paviljonkiin — tuohon Suomen valtion\nvalvomaan, katselemista ansaitsevaan laitokseen. Minä olen usein\nvähän kiusaantuneena tuon kauniin vuoren näkemisestä, kuvaillut\nmielessäni muuatta reipasta maalaispiikaa, jonka isäntäväkensä oli\nnarrannut pukeutumaan pyhäkoristeihin tarjotakseen kupin teetä\nherrasväelle. Saimme kuitenkin katsella sitä omituista näytelmää, miten\ntuo taikavuori muuttaa muotoaan sitä mukaa kuin sen ohitse kulkee.\nKummastuttavin on näky silloin kun on päästy vuoren pohjoispuolelle.\nSilloin muistuttaa Aavasaksa pitkähköä jättiläismäistä sfinksiä, jonka\npää on kääntynyt Ruotsin puolelle päin. Suuri, tumma, ruohoinen täplä\nsfinksin päässä muodostaa ikäänkuin tuon salaperäisen olion silmän.\n\nAavasaksaa ympäröivät vedet kolmelta puolelta, sillä _Tengeliönjoki_\nvirtaa melkein vuoren ympäri ennenkuin se leveänä ja mahtavana\nTornionjokeen yhtyy.\n\nKun on menty lossilla Tengeliönjoen yli, kohoo tie korkealle\n_Kuivallekankaalle_, mikä vaara itäpuolella muodostaa taustan\nkukkuloiden ympäröimälle, lännessä kimmeltelevälle Tornionjoelle.\nLänsipuolella on iso _Matarengin_ kylä samoinkuin ruotsalainen\n_Ylitornion_ kylä ja kirkko ja koko joukko muitakin taloja.\nVakavaraisuus täällä kaikkialla vallitsee, kiitos, niin sanottiin,\nosittain salakuljetuksen, minkä basillin huomattavimpina rutonpesinä\nmainittiin juuri noita suuria kyliä ja kauppapaikkoja Matarenkia ja sen\npohjoispuolella sijaitsevaa Pajalaa.\n\nKievarinvälin kuljettuamme lähenemme taaskin Tornionjokea, joka\nnäillä seuduin väliin levenee ja muodostaa pitkähköjä saaria, väliin\ntaas kapenee varsin tuntuvasti. Metsä useinkin peittää virran\nnäkymättömiin, mutta sen kohina kuitenkin selvästi maantielle kuuluu.\nSaattaapa paikkapaikoin erottaa vaahtoavan _Kattilakoskenkin_. Tämä 18\nkilometrin päässä Aavasaksalta pohjoiseen sijaitseva koski on siitäkin\nmerkillinen, että napapiiri on juuri niillä tienoin.\n\nLuonto on täällä varsin vaihtelevaa. Taloisten tasankojen ympärillä\non metsiä, mitkä väliin luovat vaaroihin mitä pehmoisimmat piirteet.\nNoista metsäisistä vaaroista on _Mäntyvaara_ erityisen kaunis. Ihana\non myöskin _Juoksenki_, jonka vihreät kummut loivasti laskeutuvat\nRatasjoen rannoille, kohti Tornionjoen sivuhaaraa. Kauniimpaa taustaa\nkuin nuo metsäiset vaarat ei saata toivoa tälle aurinkoiselle\njokimaisemalle taloineen ja viljavine ruispeltoineen. Ruotsin puolella\nhäämöttää kaukana yksinäisiä, sinertäviä vaaroja. Sellaisena pysyy\nmaiseman ylimalkainen muodostus muutamien penikulmien matkalla.\n\nMilloin maantie kulkee lähellä jokea, välähtelee usein puitten\nvälistä sen kimmeltävä kalvo ja ruotsinpuoleinen ranta vaaroineen.\nMuita korkeampi on _Pullinkivaara_, jonka juurella _Svanstenin_ saha,\nluullakseni, sijaitsee. Vanhanaikaisia rakennuksia näkyi ikivanhojen,\ntuuheitten ja tuhansiin kukkiin puhjenneiden tuomien lomista. Siinäpä\nnyt napapiirin pohjoispuolella ja juhannusajan aikaisena aamuhetkenä\nvuoden pitkä, kaunis kevät minua vielä tuomillaan tervehti.\n\nMe kuljemme nyt halki Turtolan kappeliseurakunnan, jonka pappila\npappienpuutteen takia on autiona. Läheisessä pienessä punaseksi\nmaalatussa kirkossa pidetään kuitenkin parhaallaan jumalanpalvelusta.\nJa kun meille ilmoitettiin, että siellä saarnasi erään pohjoisen\nseurakunnan paljon pidetty pappi, astuimme sisään.\n\n_Karungin_ ja Ylitornion emäkirkot sekä Turtolan ja Kolarin\nkappelikirkot muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kaikki puusta\nristinmuotoon rakennetut ja ylinnä kohoo risti niiden koristuksena.\nKellotapulit ovat matalia; ääni niiden pienistä kelloista ei kauvas\nkaiu. Kaikki lienevät ne rakennetut vuosina 1817—1819, valtion varoilla\ntahi ainakin runsaalla valtion avustuksella.\n\nAstuessamme Turtolan kirkkoon havaitsimme, että sen hirsiseinät\nsisäpuolelta olivat maalaamattomat; katto oli tasainen ja valkoseksi\nmaalattu sekä ruskeilla reunakoristuksilla kaunistettu. Messinkikruunu,\nkaksi messinkistä kynttiläjalustaa ja huononen alttaritaulu olivat\nkirkon ainoina »koristuksina».\n\nPenkit olivat kuulijoita täynnä. Pitkät, mustat ja valkoset huivit\nja irrallaan riippuvat palmikot naisten puolella loivat kirkkoväkeen\njonkinlaisen vakavuuden leiman. Mutta lapset kuljeksivat huolettomina\nulos ja sisälle jumalanpalveluksen kestäessä. Pappi saarnasi vapaasti\nmuutamien muistiinpanojen johdolla.\n\nAinakin suuri enemmistö näitä kirkonkävijöitä oli _hihhuleita_,\njotka ulkonaisesti eroavat muista ainoastaan tervehtiessään\nuskonveljiään, mikä tapahtuu siten, että he oikealla käsivarrellaan\ntahi kädellään kevyesti koskettavat taikka syleilevät toisiaan.\nValtiokirkosta he eivät halua erota — eivät ainakaan niin kauvan kun\nheidän sielunpaimenensa, niinkuin tavallisesti on laita, kuuluvat\nheidän sielukumppaneihinsa. He toivovat vaan vapautta uskontonsa\nharjottamiseen.\n\nLahkokunnan perustaja oli tuo monessa suhteessa merkillinen rovasti\n_Lars Levi Laestadius_, joka 61 vuoden ikäisenä kuoli 1861 jo\nedellämainitsemassamme kauppapaikassa _Pajalassa_. Siellä hän oli\nviettänyt elämänsä kaksitoista viimeistä vuotta. Hänen kansallisuutensa\nvoitaisiin sanoa olleen ruotsalaisen, suomalaisen, lappalaisen\nja ehkäpä norjalaisenkin. Hän oli muuten kielitaitoinenkin.\nNuorempana oli hän lämpimästi huvitettu tieteellisistä opinnoista\nja tutkimuksista varsinkin kasviopin alalla. Hän sai osakseen\nhuomaavaisuutta ulkomailla. Sitte tapahtui hänen elämässään\nkäännekohta vuosina 1839—1842. Hän menetti erään rakkaan lapsensa ja\njoutui hengenvaarallisen sairautensa aikana johdetuksi pois maailman\nmietteistä hengellisiin huoliin, ei ainoastaan itsensä, vaan kaikkien\nihmisten, etupäässä omien seurakuntalaistensa autuudesta. Oppinsa\nsisältyi sanoihin: »Rakasta ja pelkää Jumalaa ylitse kaiken» sekä »Mitä\nte tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, se tehkäät myös heille».\nPappina käytti hän arkailematta sanoja, joita hänen sivistymättömät,\nraa'at sanankuulijansa täydelleen ymmärsivät, mainiten jokaista asiaa\nja asianhaaraa yhtä raa'alla ja jos mahdollista vieläkin raaemmalla\nnimityksellä kuin he. »Kun erämaa on viljeltävä, vaaditaan siihen\nkarkeatekoisia työkaluja», oli hänen mielipiteensä. Ja hänen ilonsa oli\njohdattaa hyveiden teille syntiin vajonneita, varkaita ja lurjuksia.\nHänen asuntonsa ja vaatetuksensa olivat yhtä törkeitä ja likaisia kuin\nheidänkin; hän nautti ylenmäärin kahvia ja tupakkaa, mutta juoppouden\nkauhuja kuvaili hän synkin värein sivistymättömille joukoille. Hänen\nonnistuikin Lapista — jossa oli hänen varsinainen toimialansa ja\njossa hän paraiten viihtyi — kuin taikanuijan iskulla miltei kokonaan\nkarsia juoppouspahe ja hän sai senvuoksi kylläkin ansiosta arvonimen\nlappalaisten kääntäjä. Kaukaa pohjolasta levisi tuo hänen herättämänsä\nliike hänen kotimaittensa eteläisempiin osiin, ja vielä nytkin on\nmeillä olemassa lestadiolainen lahkokunta »hihhulien» nimisenä. Tämä\nnimi johtuu niistä kimakoista »hih! hih!» huudahduksista, joilla\nhänen uskolaisensa hurjasti hyppien ja halaillen vastaanottivat\nuuden jäsenen seurakuntaansa. Hänen opinkappaleihinsa kuului sekin,\nettä usko seurakunnan edessä tapahtuneen, peittelemättömin sanoin\nlausutun synnintunnustuksen yhteydessä tuotti täydellisen syntien\nanteeksiannon — mikä seikka saattoi olla paikallaan seudulla, missä\nlaillisuuskäsitteet ovat kokonaan kehittymättömät.\n\nLaestadius nai nuoren lappalaistytön eräästä lappalaisesta uudistalosta\nja koetti kasvattaa häntä käsityskantansa mukaisesti ja omassa\nhengessään.\n\nSatan majatalossa — mikä kievari on ensimäinen järjestyksessä Kolarista\neteläänpäin — satuin pohjolaan matkustaessani muutamassa huoneessa\nnäkemään pienen, mutta hyvän kivipainokuvan komeasta, voinpa sanoa\nkauniista ja miellyttävästä pappismiehestä. Otin sen alas seinältä ja\nluin allekirjoituksen: Laestadius. Kuva oli hänen miehuusvuosiltaan.\nJa minä saatoin hyvin käsittää kertomuksen siitä, että hän\n_Sträubingissä_, Etelä-Saksassa, oli esiintynyt esitelmöitsijänä mitä\nhienoimmalle kuulijakunnalle, joka oli kiiruhtanut kuulemaan »Lapin\npappia» ja joka hänen loistavia puhelahjojaan ihaili.\n\nOlen tässä omistanut parisen sivua Laestadiukselle, koska hänen\nhenkensä yhäkin voimakkaana elää pohjolan maissa. Eikä sen hengen\nvaikutus suinkaan ollut himmeämpi silloinkaan, kun minä oleskelin\nKolarissa, niin lähellä Pajalaa olevassa paikassa. Kolarilaisista\nkesämuistoistani johtuu mieleeni kymmenkunta Laestadiuksen vuosina 1851\n—1859 kirjoittamaa, alkuperäisinä ruotsinkielisinä käsikirjoituksina\nsäilynyttä saarnaa, mitkä muuan hänen tyttäristään oli lahjottanut\neräälle Kolarin sielunpaimenelle, ja tämä niistä eräitä kohtia minulle\nluki. Muuan Laestadiuksen tytär painatutti Luulajassa 1876 paksun\nsuomenkielisen kokoelman hänen saarnojaan nimellä: »Provasti Lars Lewi\nLaestadiuxen Kirkko-Postilla».\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän mäkiseksi käy tie lähestyessämme vihdoinkin Pellon viljavata\nkylää, mikä on tämän pohjoisen seudun pääpaikkoja. Tässä saamme\nviimeisen kerran kulkea lossilla Tornionjoen yli, ja virta pysyy\nnäkyvissämme 16 kilometrin kulkuajan tuolla pitkällä taipaleella\n_Orajärven_ majataloon. Loppumatkalla alkaa viljelys vähetä. Ylämäet\njohtavat meitä lähemmäksi erämaata, missä katse kuitenkin silloin\ntällöin saattoi pysähtyä siroihin uudistaloihin, joita yhä useampia\nalkoi tien varrelle ilmestyä.\n\nOrajärven eli Uudentalon kievari on ylen pieni. Kovin autio on\nsen asema muutamalla Kiimovaaran rinteellä. Sieltä on vielä 30\nkilometrin pituinen erämaataival Kolarin kappelin Sieppijärven kylässä\nsijaitsevaan Satan majataloon. Olemme siis nyt jo noin niinkuin\nkotipuolessa!\n\nKoska me matkustimme omalla hevosellamme, tarvitsi se luonnollisesti\nvähän pitempiaikaista lepoa kuin tavallisesti, kartuttaakseen voimiaan\npitkän taipaleen varalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin\npatikoimaan erämaahan, joka oli niin lähellä ja niin vienon hiljainen,\ntyyni ja rauhaisa kauniina kesäkuun aamuna. Sopimuksen mukaan\npysähtyisin minä peninkulman verran maantietä kuljettuani toveriani\nodottamaan.\n\nEn ollut vielä kulkenut kauvas ennenkuin huomasin, että muuan\nlappalainen siirtolaisperhe oli porolaumoineen majoittunut hieman\nsyrjään tiestä, mutta kodan sijasta oli siinä tavallinen hirsistä\nsalvettu rakennus. Vaaleanharmaa poronjäkälä peittää maan laajalti\nuudisasutuksen ympärillä. Sen näkeminen ei porolauman omistajalle\ntietenkään ole epämieluista, ja kauniilta näytti minustakin kasvien\nrakenne ja hieno väri. Mutta saattaa kuitenkin ymmärtää, miksi\npohjolan erämaissa paljon kuljeksinut suuri maanmiehemme M.A. Castrén\narveli, ettei hän koskaan saattanut katsella poronjäkälää tulematta\nalakuloiseksi: olihan hän sen yhteydessä nähnyt musertavaa köyhyyttä ja\nkurjuutta Lapissa, suuria suruja ja kovia kärsimyksiä Siperiassa.\n\nPian loppui tuo lappalaista uudisasutusta ympäröivä poronjäkäläseutu\nja raitis metsämaisema ilmestyi eteeni. Jokin lintu kuului metsässä\nlivertelevän jostain salaisesta onkalosta kumpusi kirkasvesisiä,\nliriseviä puroja. Yhtäkkiä tuli pensaikosta esiin nuori peura ja\nihmisen nähdessään pysähtyi hämmästyneenä muutamiksi sekunniksi ja jäi\nseisomaan hurmaavan miellyttävään asentoon, loikatakseen taas tuossa\ntuokiossa kevyin kavioin yli vuorten ja kenttien. Vähän tuonnempana\nhäiritsi metsän syvää hiljaisuutta kova ryske, ikäänkuin kävisi\nsatujen villi metsästys kautta erämaiden. Siellä jytisi ja tärisi, ja\ntäyttä laukkaa syöksyi jostain syystä säikähtänyt porolauma, vanha,\nruma härkäporo edellään, pitkin maantietä. Se pysähtyi hetkeksi minut\nnähdessään ja pakeni sitte seurueineen salamannopeudella tiehensä\nmännikköön ja koivikkoon, niin ettei niistä enää jälkeäkään näkynyt,\nmutta kuuluipa metsästä vielä kotvasen ryskettä niiden mentyä. Vaan\nmuutoin oli kaikki niin hiljaista, niin vienoa ja tyyntä tuossa syvässä\nerämaassa.\n\nNiin jatkui kulkuni läpi metsän, jota tuli oli paikkapaikoin tärvellyt.\nSitä rajottava korpimaa helotti smaragdinvihreänä, se kun oli täynnänsä\ntuhansia ja taaskin tuhansia, keskimäärin noin puolen metrin korkuisia\nvaivaiskoivupensaita ja vesoja, luoden tuohon autioon seutuun väritystä\nja suloutta. Miten hienosti ja kauniisti ovatkin sen hartsimaiset\npikkulehdet pyöristyneet ja sahareunaisiksi muodostuneet. Tämä Lapin\nsoma kaunistuskasvi viihtynee hyvin missä Suomen seudussa tahansa.\nPuutarhurien varastoissa niillä luulisi olevan menekkiä, varsinkin\nseppeleinä lasten haudoille, sillä ne eivät aivan pian kuihdu.\n\nErämaassa kävellessään sattuu usein, että vaeltaja eksyy silloin\nkun päivä ei paista. Tässä yleisellä valtatiellä, jossa ei mitään\nsyrjäteitä ole, ei sen pitäisi tulla kysymykseenkään. Mutta muutaman\nkerran olin vähän syrjempänä joutumaisillani eksyksiin, nimittäin\navarassa metsässä. Silloin johtui mieleeni Linnén tarina siitä, miten\nlappalaiset tuollaisista seikoista selviävät. He ovat tottuneet\nsaamaan merkkejä osaksi suurista ja kasvavista, osaksi kuivista\nmännyistä suolla. Ensinmainittujen eteläisellä sivustalla on useampia\noksia, pohjoisella ei ollenkaan. — Kuivissa suopetäjissä on enemmän\nnaavaa pohjoispuolella kuin eteläisellä. Haavan kuori on röysteinen\npohjoiseen, mutta sileä etelään päin. Muurahaispesää ympäröivät\nnurmikko ja marjanvarret eteläisellä, vaan eivät pohjoispuolella. Jos\nnuo merkit pitävät paikkansa, olisi lappalaisten tekemillä havainnoilla\nsuuri arvo. Varmin kompassi lienee tuulien tuivertama oksaryhmä\nkasvavissa petäjissä.\n\n_Sammalvaaralla_ näimme viimeinkin muutamia vaatimattomia asumuksia.\nEräässä sellaisessa oli Kansanvalistusseuran maantieteellisiä kuvaelmia\nItaliasta.\n\nSivuutettuamme _Naamajoen_ lossipaikan ei meillä enää ollut pitkälti\nSatan majataloon, mistä Kolarin kirkonkylään oli 23 kilometriä. Satan\nlähistöllä on entisaikaan käytetty hautausmaa. Se on perustettu\nlentohiekkakummulle, mistä soma näköala leviää kaislarikkaisiin\nvesilintujen rypypaikkoihin, yli _Sieppijärven_ vesistöjen. Hautausmaan\nportti oli koristettu valkosilla sertinkikaistaleilla, joita oli\ntapana kiinnittää ruumisrattaiden aisoihin. Sitte ne naulattiin kiinni\nkirkonporttiin — etteivät vainajat entisiin koteihinsa enää palajaisi!\nTuo koruton hautausmaa omituisine puuristeineen ja taikaverhoineen\nolisi ollut kiitollinen aihe symbolistisille taidemaalareille.\n\nTäällä näin ensi kerran mahtavan _Yllästunturin_ majesteetillisena\nkohoovan korkeuksiin noin kuuden peninkulman päässä yli kaikkien\nvälillä olevien vaarojen. Olihan tämä tunturi, joka on 2,000 jalkaa\nmerenpinnan yläpuolella ja maan korkeimpia, enemmän kuin mikään muu\nhoukutellut minut tuolle pitkälle, unohtumattomalle Kolarinretkelleni —\neli retkilleni.\n\nTäällä näin samaten ensikerran keskiyönauringon tekevän käännöksensä\ntaivaanrannan yläpuolella. Tuota majesteeteista näytelmää sain sitte\nviikkokausittain katsella Muonionjoen rantamilta rauhaisassa Kolarissa.\n\nSinne meitä tiemme johti _Ylisenvaaran_ ja _Pohjoisenvaaran_ ylitse,\nkautta kankaiden ja korpimaiden, koivu- ja havumetsien halki, pitkin\nhelottavien vaivaiskoivujen peittämiä kenttiä.\n\n\n\n\n4. PERILLÄ. HYTTYSIÄ. RYÖVÄRIJUTTU LAPISTA.\n\n\nVihdoinkin olimme kotona — _Tannan talossa_, jonka virallinen nimi\noli _Lapinniemi_. Sen oli aikoinaan omistanut muuan sotilas, nimeltä\n_Björntand_ (Karhunhammas). Ruotsalaisen nimen tand-sanasta oli muinoin\nmuodostunut: Tanna, mikä sitte jäikin talon yleisimmin tunnetuksi\nnimeksi.\n\nTannan omistajana oli kunnon emäntämme. Ja hänen uskollinen\npalvelijansa Roope oli talon kaikki kaikessa: renki, kuski,\n»puutarhuri», ja »pehtori» y.m. Talonväki asui vanhemmassa, me\nvastatehdyssä rakennuksessa, jossa oli korkeat akkunat. Tänne, mutta\nei kauvemmas, oli jo kauvan ollut postinkulku — nyt se kulkee edelleen\nvähän pohjoisemmaksi. Muutamaan naapuritaloon oli maantie päättynyt,\nmutta sekin ulottuu nyt Muonionniskaan asti. Tanna oli siis jo\nvanhastaan tunnettu ja huomattu paikka.\n\nHeti kun olin hiukkasen hauskaa huonettamme silmäillyt ja siellä\ntavannut muun muassa oikein komeita porontaljoja, levitin niistä\nmuutaman lattialle ja sen ja päänaluksen avulla järjestin kesävuoteen\nitselleni. Tarvitaanhan unta myöskin kesäyönauringon maassa, varsinkin\npitkän matkan perästä ja juhannusaaton iloisten vastuksien edellä.\n\nTiesin kyllä, että verinen vainoretki parvissaan surisevia sääskiä\nvastaan oli edessäni, mutta olihan yhdentekevää, milloin tämä\n30-päiväinen sota alkaisi. Mieliala oli hyvä, ja kaikkein viimeiseksi\nminä, ennenkuin kolmen tunnin syvään ja leppoisaan uneen uinahdin,\nrohkeasti nauroin noiden pikku pyrisijäin »sur-sur-surreille» ja niiden\nilkeämielisille »pi-i-i» piipityksille, ne kun leijaillen laskeutuivat\nhelsinkiläisen uhrinsa kimppuun.\n\nHerättyäni tunsin omituisesti itsessäni, että pääni oli paisunut\nja ikäänkuin ulospäin pullistunut. Sipasin sitä kädelläni. Mitä\nolikaan tapahtunut? Oliko tämä minun kalloni? Suuria äkämiä äkämien\nviereen oli ilmestynyt päälakeen ja takaraivoon, vähän pienempiä\nsamallaisia otsaan, niskaan ja kaulaan ja kokonainen legioona pikku\nnäppyjä poskiin, korviin, käsiin ja käsivarsiin. Vähän alakuloisena\nryhdyin arvailemaan, miten paljon nuo pikku paholaiset olivat minua\nverottaneet. Oikeassa kädessäni: siinä punotti kahdeksantoista\nveripunasta muinaismuistoa sääskisyömingeistä. — Pidin tarpeettomana\njatkaa tuota yhteenlaskemista ja päätin kylmästi ajatella asiata.\nIhminenhän on määrätty sääskien ravinnoksi Lapissa. Varsinkin sanotaan\ntuon seikan koskevan ensikertalaista. Nuo vikkelät elukat pistävät näet\npiikkinsä ylen helposti ensikertalaisen parkitsemattomaan pintaan, ja\nveressä saattaa olla muutakin makua kuin salakuljetetun norjalaisen\n»holipompelin» eli paloviinasekotuksen.\n\nEn tahdo liiotella, mutta pidän otaksuttavana, että pohjoismaissa on\nenemmän hyttysiä kuin ne 16 à 17 tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka\nmaapallollamme elävät. _Yksi ainoa_ naarassääski saattaa näet,\neläintieteellisten tiedonantojen mukaan, luoda useampia sukupolvia,\njoiden yksilöiden voidaan laskea nousevan miljooniin. Siellä täällä\nLapissa, soissa ja rämeissä, on ilma noiden piikkisääskien peittämä\nkuin pilveen ikään; vaan kyllä ne muuten vainoovat eteläisempiäkin\nseutuja. Ei niitä sikiä juoksevissa, vaan seisovissa vesissä,\nhelteisillä rannoilla ja liejumailla, sadevesiastioissa j.n.e. Talveksi\nne taintuvat sopiviin lymypaikkoihinsa latoihin, kellareihin ja ehkäpä\nenimmäkseen talleihin.\n\nEnnenkuin menin päivälliselle, katsahdin peiliin. Taivahan Tapio! miltä\nnäyttikään naamani—melkeinpä kauniisti koristetulta korkokartalta\njostain Polynesian tuliperäisestä saaresta.\n\nTuotimme kahvin rantatörmälle, mihin olimme istahtaneet — tietystikin\nsääskien sekaan, jotka eivät sikarinsavua lainkaan pelänneet. Helposti\nhaihtuva pikiöljy pitänee niitä hetkisen loitolla, mutta tuon\nepämieluisen öljyn alituinen käsitteleminen on kiusallista. Paremmin\nviihtyy hyttyssuojustin päässään ja kaulassaan, mutta ne pitävät hipiän\nainaisessa hiessä. Parasta on kärsiä näitä verenimijöitä päivällä ja\nolla sitte varma hyvän yölevon saamisesta _hyttysteltassaan_.\n\nTämän älysin heti kun minulle oli kuvailtu sellaisen suojusteltan\nrakenne. Kutsutin heti vanhan kankurin, Tiina-lesken, luokseni.\nKuultuaan, että Lapinmaa on minulle rakas, halusi hän reunustaa tuon\nvalkosen pumpuliuudinkudoksensa pitkin pituuttaan »lappalaisiin\nväreihin»: keltapunasinisiin. Ja siihen hän tietystikin sai luvan.\nEnkä minä sitä katunutkaan, sillä nämä tummemmat reunukset himmensivät\njossain määrin päivänvaloa ja siten edistivät osaltaan unen pikaista\nsaapumista. Siihen tuli lisäksi teltan ulkopuolella olevain, saaliinsa\nkadottaneiden sääskien surunvoittoinen serenaadi, kerrassaan leppoinen\ntuutulaulu, kun kerran ei tarvinnut pelätä päällekarkausta niiden\ntaholta.\n\nKun hyttynen metsäisissä ja kosteissa seuduissa eteläisemmissä osissa\nSuomea väliin esiintyy miltei maanvaivana ja yörauhanhäiritsijänä,\ntahdon tässä antaa pienen kuvauksen hyttysteltasta, minkä helposti voi\nkuljettaa mukanaan. Sen vanhastaan suomalainen nimitys on _rankinen_.\n\nMuodoltaan on tämä teltta jotakuinkin tavallisen lehmänkellon näköinen\nja laaditaan se sellaiseksi että sen sisälle mukavasti mahtuu yksi\ntahi kaksi lattialle laadittua makuusijaa tahi sänky. Se on ommeltu\nuudinvaatteesta, niin harvasta, että ilma pääsee tunkeutumaan sen\nläpi, mutta ei pieninkään sääski. Korkeus: maun mukaan tavallisen\nmiehen korkeus tahi sitäkin korkeampi. Teltankatto muodostaa —\nsamoinkuin lehmänkellossakin — suorakaiteisen tason, yläpuolelle\nommeltuine nauhoineen ja niiden päässä olevine silmukoineen, mitkä\nsitte ripustetaan kattoon kiinnitettyihin pienempiin koukkuihin.\nTuohon teltankattoon neulotaan kiinni ne neljä riippuvata seinustaa\nja niiden väliin järjestetään kolmisärmäinen kiila, jotta telttavaate\nolisi alhaalta tarpeeksi laaja. Päästäkseen tuon uutimen sisäpuolelle —\nsiinä kun ei ole yhtään aukkoa — tulee kohottaa ylös verhon lattialla\nviilevää laitaa ja ryömiä siitä makuupaikkaansa. Saattaahan sattua,\nettä samalla myöskin joku sääski sattuu pujahtamaan siitä sisälle,\nmutta sen saa helposti kiinni tuossa pikkuteltassa silloin kun se\nturhaan kokee uutimen läpi pyrkiä ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Tannan_ talon asema siinä akkunaimme alitse virtaavan _Muonionjoen_,\nleveän kuin pienen sisämaanjärven varrella oli oikea jylhän\npohjalainen. Vielä sitäkin viehättävämpi oli niin läheltä katsella\ntuota etäistä _Yllästunturia_, joka jylhänä yleni välissämme olevan\nlakean maiseman yli. Vaihtelevia pilvenhattaroita leijaili hyvin\nhitaasti sen reunojen yli, ikäänkuin kolkkoja elonmerkkejä tuossa\njättiläisessä ilmaisten. Tämä tunturi vietteli katseemme puoleensa\nusein, hyvin usein.\n\nAivan kotimme ääressä oli ruokamultainen perunamaa ja ainoastaan\nmuutamia pensas- ja kukkaistutuksia, joiden keskellä muuan\ngeorginintaimi yleni, tahi miten sanoisinkaan, koskapa sen vana\nei ollut viittäkolmatta senttiä korkeampi. Se kehittyi kuitenkin\nkärsivällisesti suureksi kukaksi, jonka ympärysmitta oli sama kuin\nennenmainittu korkeus. Kukkarukka muistutti liikuttavasti kääpiötärtä,\njolla käsivarrellaan lepäsi vauras lapsi.\n\nTalon nähtävyyksiin kuului vielä viehättävä maitohuone, jona oli\nmuutamaan santasärkkään kaivettu yksinäinen kellari. Hohtavan valkoset\nmaitopytyt näyttivät ihanteellisen siroilta tuoreitten kuusenhavujen\nverhoamia hyllyjä vastaan; ne olivat samaten sopusoinnussa puhtaaksi\npestyn permannon kanssa. Ilma huoneessa oli oikein raitis ja\nmiellyttävä. Se oli parantola duodesikokoa.\n\nJa yhtä kaunista oli katsella valkosiksi pestyjen vaatteiden lumen\nlailla rantapuiden lomissa loistavan. Tuolla lakkaamatta valuvalla\nkirkkaalla virranvedellä oli kummallinen voima saada valkonen\nvillavaatekin häikäisemään silmää.\n\nSuloinen oli se siunattu virta siitäkin, että se kesäkuumilla tarjoili\nmeille viileätä kylpyään, mutta jotenkin matala se oli, niinkuin\ntavallisesti muutkin samallaiset vesistöt.\n\nToverini, joka oli uuttera uimaan, ei tyytynyt ainoastaan kesäisiin\nkylpyihinsä. Ei ensinkään, talvikylpyjen oli hän täällä havainnut\nolevan ylen virkistäviä. Saunan löylystä juoksi hän suinpäin ulos\nja piehtaroi syvissä kinoksissa vanhan suomalaisen tavan mukaan.\nKun hän kerran oli tavallista kauvemmin viipynyt tuollaisella\nurheiluretkellään, uskalsin minä hetkiseksi pistäytyä saunan\nkynnykselle katselemaan tuota Tannan talon sirkusta, mutta riensin\ntaas samassa saunaan, sillä ulkona oli 25 asteen pakkanen. — Ihan\nhelposti olisivat Kolarin pappi ja hän saattaneet käydä otteluun\nmaailmanennätyksestä siinä urheilulajissa. Kun he talvella läksivät\n»pienelle» ajelumatkalle, s.o. ajelivat kolme peninkulmaa, niin\nhe saavuttuaan miellyttävälle lumikentälle katsahtivat toisiinsa\nveitikkamaisesti, pappi ja tullimies, minkä jälkeen riisuivat turkkinsa\nja kaikki muut vaatteensa putipuhtaiksi sekä alkoivat piehtaroida\nniinkuin huimat hevoset nietoksissa, niin että varpuset useinkaan\neivät nähneet muuta kuin jalkapohjat noista 30 ja 40 vuoden välillä\nolevista valtion virkamiehistä. Tuon 20 asteen pakkasessa tapahtuneen\nlumikylvyn perästä pukivat he yksinkertaisesti ylleen, heittäytyivät\nrekeensä ja ajoivat yhtäpäätä kotiin puolentoista peninkulman pituisen\ntaipaleen. Kun minä erään tuollaisen lumikylvyn jälkeisenä päivänä\nkysäsin vanhemmalta osanottajalta, miten hän voi, vastasi tämä: »Hyvin,\nkiitos vaan kysymästä. Mutta suhiseepa tänään vähäsen kummallisesti\nkorvissani, vaan ei kai se sentään liene lumikylvystä johtunut».\n\nJa lopuksi muuan ryövärijuttu Lapista. Istuin eräänä aamupäivänä\nMuonionjoen varrella olevassa hauskassa kodissamme — se oli viides\nheinäkuuta — ja luin Helsingistä tänne juur'ikään saapunutta\nkorjausarkkia muutamaan loppupuolinidokseen J.V. Snellmanin koottujen\nteosten ruotsinkielistä alkuperäistä painosta. Että jotain _sellaista_\nsaattoi tapahtua _Lapissa_ ennenkuin vielä yhdeksästoista vuosisata\noli umpeen kulunut, sitä ei tuo suuri kuopiolainen sankari tietenkään\nkoskaan olisi saattanut ajatella taistellessaan 1840-luvulla milteipä\nypöyksin »Saimassaan».\n\nSamassa astui sisälle reima toverini salaperäinen hymyily huulillaan.\nHän sanoi sellaisilla perusteilla, jotka sittemmin osottautuivat\ntosiksi, olevansa vakuutettu siitä, että muuan lastattu vene, joka\naamulla oli sauvonut ylös jokea, oli salakuljetuspuuhissa. Hän\noli päättänyt kahden vahtimestarinsa kanssa seuraavana päivänä,\neräänä lauvantaina, puoli kahden aikaan aamulla huomaamatta seurata\nalusta maitse Ruotsin puolella. Niin tapahtuikin. Yksinkertaisiin\nsiviilipukuihin puettuina nousivat nuo kolme miestä sovittuna aikana\nyön hiljaisuudessa maihin Ruotsin puolelle, mistä minä sitte sauvoin\nveneen takaisin Tannan rannan vanhaan valkamaan, niin että kylässä\nluulisivat tullivirkamiehen olevan kotosalla.\n\nReippaina kävelijöinä harppailivat miehet kenenkään huomaamatta ja\nyhdessä ainoassa vuorokaudessa tuon yhdeksän peninkulman pituisen\nmatkan Muonionniskan kirkonkylään ja heinäkuun 8 päivän aamuna\ntoimeenpanivat kotitarkastuksen ja takavarikkoonoton epäillyn\nkauppamiehen luona.\n\nTakavarikkoon otettujen tavarain arvo nousi tuskin tuhanteen markkaan,\nmutta tuossa jutussa tulisi kuitenkin ihmishenkiä vaaraan. Sillä ennen\npitkää kävi ilmi, että milteipä koko kylän miesväki ja nuo puolivillit,\nhumaltuneet tukkijätkät joen kummallakin puolen olivat hyvissä väleissä\nasianomaisten muonionniskalaisten kauppiaiden kanssa Syystä että täällä\nyleensä tullimiehiä miltei joka taholta karsain silmin katseltiin\nviivästyi rannalle asetettujen takavarikkotavarain kuljettaminen.\nSilloin käyttivät jätkät tilaisuutta hyväkseen ja noin 15 à 20 miehen\nsuuruisena joukkueena hyppäsivät kahteen suureen koskiveneeseen\nja nousivat maihin suomenpuoleiselle rannalle, minkä perästä he,\nkeksit ja seipäät käsissään, suinpäin syöksyivät tullimiesten\nniskaan. Viimeksimainituilla oli hyökkäyksen tapahtuessa ainoastaan\nyhdellä, nimittäin nuoremmalla vahtimestarilla, revolveri. Kun hänen\nesimiehensä näki kolme seivästä olevan vihanvimmaisina kohotetun juuri\ntuon revolverinomistajan päätä kohti, käski hän tämän laukaisemaan\nrevolverinsa, mikä tapahtuikin, kuitenkin kehenkään sattumatta. Siinä\nsamassa iskettiin hänet verissäpäin maahan ja roistot olivat jo vähällä\nsurmata hänet. Tuossa tuokiossa saapui taistelupaikalle paikkakunnan\nnimismies, mutta sillävälin olivatkin jätkät jo ehtineet työntää\nveneisiinsä suurimman osan rannalla olevista tavaroista, minkä jälkeen\nkiireimmän kautta pyrkivät Ruotsin puolelle. Tullimiehet ja nimismies\najoivat heitä veneellä takaa. Turhaan käski heitä nimismies lain\nnimessä ja ampumisen uhalla pysähtymään. Haulikosta pamahtikin kaksi\nlaukausta jätkiä kohti ja näistä sai yksi panoksen niskaansa.\n\nMutta tästä huolimatta soutivat nyt tukkijätkät kaikin voimin kohti\nRuotsin rantaa ja katosivat metsän varjoon, heitettyään jokeen\nsäkillisen sokeritoppia ja jätettyään rannalle sen osan saaliistaan,\nmitä eivät jaksaneet kantaa.\n\nSuomalaiset lainvalvojat palasivat takaisin, heillä kun ei ollut\noikeutta seurata rosvojen jälkiä Ruotsin valtakunnan alueella.\n\nAsestettuina ja turvanaan nimismies 20-miehisine joukkueineen kulkivat\nnuo tullilaitoksen valppaat valvojat, takavarikkoon otettujen\ntavarain tähteet mukanaan, peninkulman verran halki metsän — mitään\nvarsinaista maantietä ei Muonionniskaan silloin vielä ollut. Matkan\nloppuosa kuljettiin veneillä aina Kolariin asti, minne jo häilyviä\nhuhuja Muonionniskan verisistä vainotöistä oli vierinyt, levottomuutta\nkaikkialla herättäen, mutta varsinkin Tannan talossa.\n\n»Salakuljetusbasilleja» piiloutunee ehkäpä joka toiseen kukkaroon\nSuomen ja Ruotsin rajajokien varsilla. Kaikkein pienimmät, kaikkein\nviattomimmat ja hilpeimmät niistä ovat päivät pääksytysten liikkeessä\nTornion ja Haaparannan välisellä kävelysillalla ja niistä ei\ntullilaitokselle ole vähintäkään vahinkoa. Ilkeät, rumat, inhottavat\nja tarttuvaiset basillit, jotka voisivat ja joiden pitäisi aiheuttaa\ntunnontuskia, kulkevat salaisia pimeyden polkuja ylempänä pohjolassa.\n\n\n\n\n\nII\n\nKESÄMUISTELMAKUVIA\n\n\n\n\n1. MUONION- JA ÄKÄSJOELLA. YLÖS KOSKIA JA TUNTUREILLE.\n\n\nEräänä kirkkaana kesäiltana läksimme me, kolmimiehinen joukkue,\npitemmälle matkalle erämaahan, joka eteni luoteeseen Kolarin\nkirkonkylästä. Päämääränämme oli oleva majesteetillinen _Yllästunturi_,\ntuo jylhä, korkea kukkula, jonka ääriviivat me erotimme akkunoistamme,\nvaikka linnuntietä sinne saattoi olla viisi peninkulmaa.\n\nOli jo kymmenes tunti kun matkalle läksimme, mutta kukapa saattaa\ntässä kesäisen auringon maassa ajatella sitä onko edessä yö vai päivä.\nVarsinainen erotus näiden vuorokauden eri aikojen välillä on vaan\nsiinä, että aamutunnit ovat hieman kolakampia, sillä lämpimiä öitä ei\ntäällä pohjolassa ole — niinkuin väliin poikkeustapauksessa muussakin\nSuomessa.\n\nNiinpä astuimme keveään koskiveneeseemme, missä ne kaksi miestä,\njoiden on tuota kapeata venettämme sauvottava, seisoivat, toinen\nperässä, toinen kokassa, sill'aikaa kun kolmas toimeton matkustaja, jos\nsellainen sattuu mukaan, laatii itselleen veneen pohjalle ruohoista\nja koivunvarvuista niin mukavan makuusijan kuin taitaa, sillä tuossa\nvaappuvaisessa veneessä on oltava jotakuinkin liikkumatta. Jos hän\nistuisi, pimittäisi hän näköalan peräsauvojalta, jonka täytyy joka\nhetki tähystellä virranpyörteiden salaisia satimia.\n\nJa niin noustiin ylös _Muonionjokea_, joka leveänä ja mahtavana, väliin\nkoskimaisena — sellaista kutsutaan _nivaksi_ — virtailee metsäisten\nrantojensa välissä, mitkä vitkaan ylenevät tämän rajajoen kummallakin\npuolelta, Suomen ja Ruotsin. Väliin nousimme maihin Suomen rannalle,\nväliin Ruotsin kuningaskuntaan. Ken tuntee täällä ylhäällä pohjolassa\nerotuksen näiden naapurimaiden välillä, missä korviin kajahtelee\nainoastaan suomenkieli!\n\nMatkamme alkoi itse juhannuspäivän iltana. Väliin piiloutui aurinko\njonkun yksinäisen, pohjoisessa samoilevan pehmoisen pilvivaipan taa;\nväliin leikki sen täyteläinen heijastus virran poimuissa ja rannoilla,\nmissä silloin tällöin saattoi erottaa jonkin yksinäisen asumuksen.\nYlipäänsä oli näköala vielä jotenkin jokapäiväistä.\n\nPari kertaa »yön» aikana astuimme maihin, venemiehet hetkisen\nlevätäkseen ja me kaikki tutustuaksemme mukanaolevaan eväslaukkuumme.\nKävimme ensin muutamassa ruotsinpuoleisessa asunnossa ja sitte\nsamallaisessa Suomen puolella. Kummassakin paikassa vallitsi siisteys.\nMatkailija nauttii muodollisesti siitä puhtaudesta, minkä täällä tapaa,\njos talo näyttää olevan vähänkin hyvinvoipa.\n\nRuotsalaisessa torpassa asui vastanainut pariskunta, nuoria ja\nonnellisia kumpikin. Yömyöhästä huolimatta ottivat he meidät\nmuukalaiset sangen ystävällisesti vastaan ja valmistivat meille\nmukanamme olevista aineksista teetä. Ei kumpikaan ymmärtänyt\nainoatakaan ruotsin sanaa. Kirkossa he kävivät Kolarissa ja sen\npappilasta he, niinkuin mekin, noutivat postinsa ja suomalaiset\nsanomalehtensä.\n\nSuomenpuoleinen majapaikkamme oli suurempi, viljellyn, jotenkin jyrkän\nrantarinteen töyräällä sijaitseva rakennus. Talon omisti Kolarin\nmaapoliisi Simo Luttunen, tavattoman tiedonhaluinen nuori mies,\nkuten sittemmin tulin huomaamaan ja miksi häntä heti ajattelinkin,\nhuomatessani tuvassa pienen, taidokkaasti valitun kirjaston, missä\nnäkyi muun muassa Kalevala ja Edv. Bergh'in laaja suomenkielinen\n»Neuvonantoja lakiasioissa». — Hänen asunnolleen saavuttuamme —\nsieltä halusimme tilata kalaa viedäksemme sen paluumatkalla kotiimme\n— oli kello jo kaksi aamulla ja porstuan ovi oli suljettu. Sillä\narkailemattomuudella, minkä erämaa ja kuusi viikkoa katkeamatta\nsäteilevä aurinko mieliin luovat, koputimme reippaasti ovelle;\nkuitenkaan ei herännyt yksinäisessä, syrjäisemmässä huoneessaan nukkuva\nisäntä. Virkkuja olivat sitävastoin hänen sisaruksensa, kaksi siskoa\nja yksi veli. Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret irrottaneet\nsalvan oven edestä. He olivat virkeitä ja iloisia senvuoksi,\nettä minun seuralaisissani tapasivat vanhoja Kolarin tuttujaan.\nKahvipannu pistettiin tulelle, ja tytöt vilkkaasti rupattelivat.\nNuorempi hymyili ylen herttaisesti suullaan ja silmillään, kuopat\nposkipäissään, hääriessään siinä liedellä lekottavan kahvipannunsa\nkanssa, sille että minä hänen marja- ja maitokasvoineen hiilellä pari\nvänrikinviiksiä pursin ne sopivat hänelle mainiosti ja hän niitä\nsalaisella mielihyvällä peilistä katseli. Minun ei olisi pitänyt\nnäytellä maalaria, sillä juoruaminen on hyvin rakasta erämaiden\nrahvaalle. Kuukausi jälkeenpäin puhuttiin kirkonkylän hihhulien kesken\npyhällä kauhulla tuosta pikku kohtauksesta perheatelierissa, mutta niin\nväritettynä, että meidän oli siinä enää mahdoton tuntea noita viattomia\nhiiliviiruja.\n\nKun olimme lähdössä matkaamme jatkamaan, pani _Iska_, talon nuorempi,\niloinen ja ystävällinen veljes, kolme komeata, joesta juuri\npyydystämäänsä harjusta veneeseemme eväidemme täydennykseksi, hyppäsi\nitsekin veneeseen ja auttoi voimakkaasti sauvoen venettämme parin\nvuolaan nivan yli, kertoellen innokkaasti ja eloisasti jännittäviä\ntarinoita nivoista ja niiden aiheuttamista onnettomuuksista. Tuo parin\nkolmen kilometrin pituinen koskitaival luisti niitä kuunnellessa kuin\ntanssi. Sitten nousi Iska-ystävämme maihin ja jalkaisin reippaasti\nkotiinsa kulki.\n\nMutta me etenimme edelleen _Joensuuhun_, siihen paikkaan, missä\nkoillisesta tuleva sivujoki, _Äkäsjoki_, kärsimättömänä vaahdoten,\nvillinä syöksyy petollisten kallioiden ja kivien syliin, Muonionjokeen\npäästäkseen. Tyynenä ja majesteetillisena tulee tämä kaartaen lännestä\nja jatkaa kulkuaan sitä samaa tietä, mitä me nyt olimme matkanneet,\nkauvempana etelässä vuorostaan heittäytyäkseen, mutta vieläkin\nvoimakkaammin ja komeana, koskenlaskulle mahdottomana putouksena,\nihanaan Tornionjokeen ja sen kera viimein meren syliin huvetakseen.\n\nÄkäsjoki nyt meitä kohti määräpaikkaamme veisi, kohti erämaan mahtavata\ntunturia. Joen suussa, nimeltään _Koskenkurkku_, me nousimme maihin\nloppumatkasta tietoa saadaksemme, sillä se oli meille kaikille\ntuntematon. Paikka oli nimittäin asuttu: Kemin höyrysahaosakeyhtiö oli\ntänne erämaahan siirtolan perustanut, olipa järjestänyt sinne pienen\nkauppasäädynkin tukkimiehiään varten.\n\nKello oli nyt neljä aamulla, mutta uni näytti mieluisasti viivyskelevän\ntuossa päivänsäteiden syleilemässä, hauskassa talossa, noissa\nviimeisissä ihmisasunnoissa, joita seuraavain kuudentoista tunnin\nkuluessa näkisimme. Matka-ohje, minkä viimeinkin saimme, oli ylen\nniukka. Pari kolme peninkulmaa olisi meidän kulkeminen ylös Äkäsjokea\nennenkuin nousisimme maihin vaeltaaksemme länttä kohti _Luosujärven_\ntaloon, ainoaan lähiseudulla sijaitsevaan asumukseen. Siinä kaikki,\nmitä meille osattiin ilmoittaa. Ei ainoakaan tapaamistamme henkilöistä\nollut kulkenut ylös Äkäsjokea, jonka Koskenkurkku, ikäänkuin vieraiden\nneuvotteluille vihaansa puskien, rannalla vaahtosi ja ryskyi.\n\nSenpävuoksi etsimme taas käsiimme kosken alla olevan veneemme ja\nkoskesta oli se köyden avulla ylös hinattava. Miehistö jäi yksin\nveneeseen ohjaamaan sauvoimen avulla sen kulkua kuohujen lomitse. Siinä\nkysytään voimaa ja valppautta, varsinkin kun väylä on aivan ventovieras\nja virta puskee hurjan jättiläisen voimilla vastaan.\n\nSaimmehan viimeinkin pikku aluksemme väljempään veteen; seuralaiseni\nhuoahtivat ylenmääräisten ponnistuksiensa perästä, lähteäkseen pian\nuusia, iloisia vastuksia voittamaan.\n\nÄkäsjoki on oikein mahtava virta, vaikka sen leveys ei olekaan suurempi\nkuin neljännes Muonionjoen leveydestä, mutta kuitenkin on joki koko\nsen välin, minkä me kuljimme, ainakin kolme kertaa niin leveä kuin\nAurajoki Turun kaupungin siltain luona niiden alapuolella. Siihen\njuoksee useampia sivujokiakin, joita useimmissa paikoin Etelä-Suomessa\npidettäisiin jotakuinkin mahtavina. Siitä huolimatta on Äkäsjoki väliin\nkesä-aikaan jokseenkin matala, ja niin oli nytkin puheenaolevana\nsateettomana kesänä suuressa määrin asianlaita. Useamman kerran\ntöksähti meidänkin kevyt veneemme joen sileään hietapohjaan, päästyään\nkunnialla nivan yli toisensa perästä.\n\nNiin ihmeteltävän ihana kuin olikin tuo kuuden viikon pituinen\n_kesäpäivä_, josta silloin kesä- ja heinäkuussa täällä pohjolassa sain\nnauttia — yhden asteen vaiheilla napapiiristä pohjoiseen — säilyy\nkuitenkin kauneimpana kesäkuun 25 päivän muisto, tuon päivän, jolloin\nme matkustimme pitkin Äkäsjoen kristallikirkkaita vesiä, tuon lempeän\nvirran hivelevien, viehkeiden, yksinäisten rantojen välissä. Miten\nturvallisena ja lapsellisen luottavaisena hymyilikään vastaamme tuo\nmeille kaikille kokonaan outo erämaa!\n\nJoen suupuolen jotenkin loivia rantoja peittivät melkein vesirajaan\nasti parin kolmen kyynärän korkuiset lapinpaju- ja raitapensaat,\njoissa enimmäkseen oli miellyttävä, vaaleanharmaa väri. Vedestä kohosi\nmitä komeimpia caltha-kasveja metallinvihreine, loistavine lehtineen,\nja ylempänä rannoilla seisoi nuoria, ehkä oikeammin sanoen hentoja,\nhajallisissa ryhmissä kasvavia koivuja.\n\nTuotatuonnempana matkamme varrella kävivät rannat korkeammiksi\nja kasvoivat havumetsää, aina väliin tehden tilaa reheville,\nluonnonomaisille rantaniityille, joiden keskellä kiilui latoja\nvalmiina vastaanottamaan vuoden runsaan heinäsadon. Mutta eipä näkynyt\nainoatakaan asuntoa, ei soudellut ainoakaan vene vastaamme, ei\nilmestynyt yhtään ihmistä näkyviimme pitkän päivämatkamme kuluessa.\nMeitä ympäröi äänetön, vieno, täydellinen erämaa.\n\nVähäväliä ilmestyi eteemme vesilintuparvia ja monet poikueet pakenivat\nnopeasti soluvaa venettämme ja säikähtäneinä tulivat nähtävästi\nensimäisen kerran eläessään koetelleiksi hentojen siipiensä kestävyyttä\nlentämällä rauhaisaan metsään, niistä erämaan hiljaisuuteen lintujen\nlaulu yötä päivää kajahteli.\n\nMeillä oli perässämme uistin, joka kuitenkin usein täytyi lappaa\nveneeseen, ettei se matalammissa paikoin tarttuisi kiviin eikä\njokiruohoihin, mutta saimmepa kumminkin saaliiksemme kunnon taimenen.\nSille löysimme mainion säilytyspaikan muutamasta kolosta rannan kuusien\nvälistä, jossa oli mitä raikkainta vettä. Palatessamme Yllästunturilta\nveimme me sitte tuon maukkaan saaliin mukanamme kotituomisiksi.\n\nUseinpa ajoi väsymys venemiehet ja harvinaisen hyvä ruokahalu meidät\nmuutkin maihin. Siellä viritettiin tuli, että verenjanoiset hyttyset\npysyisivät edes jonkin matkan päässä, ja siellä paistettiin ne\nhyvät harjukset, jotka Iska oli meille lahjoittanut, ja siellä sai\neväslaukkumme muukin sisällys makuaistiamme tyydyttää.\n\nTuollaisessa levähdyspaikassa — aurinko paistoi jo ylinnä taivaalla ja\nkuumuus oli kiusottava — heittäysivät seuralaiseni rannan nurmikolle\nmuutamien kuusien katveeseen, vetivät päänsä, kaulansa ja olkapäittensä\nyli hyttyssuojustimensa ja nukahtivat meikein siinä samassa. Kun minä\nen ole koskaan saanut ulkoilmassa unta enkä yleensäkään päivällä,\nkuljin kappaleen matkaa metsään karkottaakseni uusilla vaikutelmilla\nväsymystäni, joka jo tuntui vaivaavan, tottumaton kun olin\npitempiaikaiseen valvomiseen.\n\nYmpärilläni levisi täydellinen erämaa, kuvaamattoman tyyni ja\nmukaansatempaava kauniissa kesä-asussaan. Mustikat olivat raakiloina.\nTuskin liiteli pilvenhattaraakaan vaaleansinisellä taivaalla. Muuan\nlintu päästeli piipitysääniään ja metsä niihin kauvempana vastaan\nkajahteli. Maahan sortuneet mahtavat hongat minulta tuhkatiheään tien\nsulkivat, kertoen siten miten syys- ja talvimyrskyt hillittömällä\nraivolla yli tuon aution seudun tavallisesti myllertävät. Mutta niin\nautiolta kuin tuo kaikki näyttikin ja niin ihmisistä tyhjän kuin\ntiesinkin tuon seudun olevan, en kuitenkaan voinut ajatella olevani\ntäällä yksin uinuvien toverieni kanssa. Kummastuksekseni minä huomasin\njoka hetki odottavani jonkin erityisen hyväsävyisen, tuskin tuntemani\nhelsinkiläisen astuvan metsän varjosta esiin. En saanut tuota omituista\npäähänpistoa mielestäni kaikkoamaan koko sen tunnin kuluessa, minkä\nmetsässä viivyin. Se seurasi minua mihin tahansa menin, ja kuitenkin\nolin ihan valveilla ja nauroin itsekseni vallan makeasti tuolle\nmielikuvituksen leikille, tuolle lappalaiselle — noituudelle!\n\nTäällä erämaassa kuljeksiessani kyhäsin kokoon seuraa van pienen runon:\n\n    ÄKÄSJOKI.\n\n    Kaunis vuo, mi hiljaa hiipii eelleen\n    Kautta hentoin kesävihrerantain.\n    Oi, tuo hohto pian tyhjäks haihtuu.\n    Kesä kohta syksyyn vaihtuu, silloin\n    Jää ja yöpä teidät tyystin peittää.\n\n    »Kohtaloa meidän valitelko\n    Ällös, hyvä vieras», joki lausui.\n    »Lyhempi kuin kesä pohjolassa\n    Ihmiselämäss' on kesä lyhyt.\n    Synkemmin kuin talven pitkä yöhyt\n    Kietoo sydämiä murhemuistot.\n\n    Kas, kun pääsky saapui, tytön näin ma\n    vaeltavan vilpoisata rantaa.\n    Keväänsäde säihkyi silmissänsä,\n    Kesä lauluissansa lämmin hehkui.\n\n    Käki tuskin kukkumast' ol' laannut,\n    Kun hän jälleen rantamilla kulki.\n    Povessansa paloi huokaukset,\n    Kun hän vitkaan eten' erämaahan.\n\n    Vaan kun joutsen aikoi etelähän,\n    Käynti raskas rannoiltani kuului.\n    Hän se oli, jolta kevät, kesä\n    Kaikkos, tyttö, nyt niin kylmä, kalvas,\n    Hyiset hanget lunta sydämessä.\n\n    Hänet kesill' olen jälleen nähnyt,\n    Yhä sama, jäykkä, kylmä, mykkä,\n    Jäinen hilekiilto katseessansa.\n\n    Kesänsä ei saavu enää konsa,\n    Mutta minun talvi kevääks siirtyy.\n    Taaskin kautta kesävihrerantain\n    Lintusten ma lauleloita kuullen\n    Riennän kauvas, kauvas onnellisna,\n    Päivän leikkiessä laineillani.»\n\nKun minä palasin maihinnousupaikkaamme, huomasin toverieni vielä\nnukkuvan, mutta ne heräsivät samassa huudahdukseeni, sillä minä\nnäin virran vievän venettämme, joka oli juuri rannasta ulommaksi\nsolumaisillaan. Sain toki kuitenkin kiinni sen perässä laahaavasta\nköydestä.\n\nJa kun tästä seikkailuyrityksestä oli näin onnellisesti suoriuduttu,\nkaikkosi hetkeksi väsymys lamautuneista tajuistamme. Eipä,\ntottatosiaan, olisi ollut hupaista huomata olevansa kohtalon hylkääminä\nerämaassa.\n\nMutta yllämainittu ei ollut ainoa kesäinen kepponen, minkä\nmielikuvitukseni minulle teki. Vasta kun olin laskeunut\nlehväsvuoteelleni veneen pohjaan, alkoi kesäisten harhakuvien karkelo.\n\nÄkäsjoen ruohorikkaat, pitkien pajupensasrivien, komeiden\ncaltha-kasvien ja havu- ja lehtimetsäin reunustamat rannat himmenivät\nsilmissäni ja niiden sijaan ilmestyi kuin lammikoiden ja kanavien\nsirosti järjesteltyjä, mitä rehevimmän kasvullisuuden kaunistamia\nrantoja Etelä-Euroopan kuninkaallisista huvipuistikoista. Rannalta\nkiilui pikku höyrylaiva ja se suitsutti savu- ja höyrypilviä ilmoille.\nTämä odottamaton näky herätti minut horrostilastani. Minä nousin\nylös, hieroskelin silmiäni — ne olivat nähneet unta, vaikka itse olin\nvalveilla — ja huomasin, että höyrypilvet eivät olleet muuta kuin\nviistoon yleneviä, säteilevän yöauringon valaisemia hiekkavieremiä,\njoita oli siellä täällä vehreiden ja harmahtavien rantapensasrivien\nvälissä.\n\nKolmas uneton yö loihti paluumatkalla paikkapaikoin leveän Muonionjoen\nrantamilla esiin kummallisia, osaksi jättiläis-, osaksi kääpiömäisiä\nihmishaamuja, iloisia naurusuisia naamoja, ja ne minua kovin huvittivat\nkatsellessaan siinä suurikupuisten päivänvarjostimiensa alta meidän\nvenettämme ja kääntyessään aina sitä mukaa kuin me pääsimme niiden\nohitse.\n\n\n\n\n2. KOHTAUS ERÄMAASSA. YLLÄSTUNTURIN JUURELLA.\n\n\nOn komeata katsella, kun voimakkaat, tottuneet koskienkävijät sauvovat\nvenettä virtaa ylös kaikin voimin ponnistellen — varsinkin kun kaksi\ntahi useampia veneitä on kulkemassa kilvan. Vaahto keulan ympärillä\nkuohuu, ja miehet ovat asennoissa, joihin kuvanveistäjän katse uppoaisi.\n\nSauvoessaan ovat miehet ihan suojattomia hyttysiä, »sääskiä» ja\n»polttiaisia», noita kesän eri aikoina vuorotellen ilmestyviä\nverenjanoisia julmureita vastaan, jotka purevat kuin taistellen\nelämästä ja kuolemasta. Ilettävimmät niistä ovat pienimmät, sillä ne\ntunkeutuvat silmiin, korviin ja sieramiin, jos taas koskenlaskijat\nvetävät päähänsä ja olkainsa yli harmahtavat hyttyssuojustimensa,\nnäyttävät he hyvin salaperäisiltä: säkenöivät silmät suojustimen\nsuurissa silmäaukoissa; suojustimen ulkopuolella istuu sadottain\nhyttysiä, samalla kun kokonainen pilvi heidän ilkeämielisiä tovereitaan\ntanssii ja survoo valitsemainsa uhripaikkain ympärillä. Ja jos sauvojat\novat urheiluunsa tottumattomia ja paljain jaloin — mikä harvoin\ntapahtuu — pysyäkseen veneen keikahdellessa paremmin tasapainossa,\nsattuu väliin, että he, hyttysten hyökkäyksistä kiusaantuneempina kuin\nJob vainonhengestään, tekevät varomattoman liikkeen, mikä saa aikaan\nsen, että he menettävät tasapainonsa ja kaatua romahtavat kallistuvan\nveneen pohjalle — vahinko, joka on uhkaamassa silloinkin, kun alus\näkkiarvaamatta törmää jollekin vedenalaiselle kivelle taikka tarttuu\nkarille.\n\nNivojen kivet ovat kahta lajia ja niiden suomalaiset nimet viittaavat\nsiihen, että kansassa on ollut luulo niiden kanssa yhteydessä olevista\nkuvitelluista elävistä olennoista. _Koiraskiviksi_ kutsutaan sellaisia\nvedenalaisia kiviä, joiden yli vesi tasaisesti virtailee, niinkuin\npöytäliina, kun se aaltomaisena levitetään; _naaraskiviksi_ nimitetään\ntaas sellaisia koskissa olevia kiviä, joita vastaan virtaava vesi\nrajusti ja ikäänkuin häijysti syöksyy vaahdoten ja räiskyen niinkuin\njonkin ilkeän akan luonteenmukaisella tavalla, vertaus ja nimitys, mikä\ntarinoi huumorillisesta kohteliaisuudesta erämaassa. Kosken tyynempiä\nkohtia sanotaan _suvannoiksi_, eivätkä ne koskensauvojia mainittavammin\nrasita.\n\nKuta ylemmäs Äkäsjokea me samosimme, sitä vaihtelevammiksi\nrantamaisemat muodostuivat. Kohta näimme _Tapojoki_-nimisen sivuhaaran\nluoteesta vuodattavan sameita vesiään Äkäsjoen kristallikirkkaaseen\nhelmaan. Tapojoen ylemmän juoksun varrella kuulostaa olevan todellakin\nromantillisen kauniita luonnonkuvia, mutta sinne poikkeaminen olisi\nvienyt meidät kovin syrjään aikomastamme suunnasta. Vähän tuonnempana\noli joessamme pieni, soma saari. Tämä vaihtelevaisuus olikin omiansa\nvirkistyttämään meidän mieliämme, sauvoessamme siinä tunnin toisensa\njälkeen ventovieraita vesiä, tietämättä olimmeko jo ehkä kulkeneet ohi\nLuosujärven venevalkaman, mihin meidän olisi tullut pysähtyä.\n\nSilloin älysimme muutamassa virran mutkassa miehen kävelevän rannalla.\nOn mahdotonta unohtaa sitä kummallista vaikutusta, minkä itsessään\ntuntee kohdatessaan ihmisen syvässä erämaassa. Keskustelumme taukosi.\nOli kuin ainoastaan silmämme olisivat eläneet. Siinä samassa hetkessä\noli kaikki väsymys kadonnut kuin taikavoiman kosketuksesta. Vene kiisi\neteenpäin kuin siivillä. Tuossa tuokiossa ilmestyi eteemme kappale\nmitä vilkkainta elämää ja kauniita värejä, siltä tuntui meistä tuona\n»loihdittuna» hetkenä. Vastaamme tuli näet kaksi venekuntaa miehiä\nja naisia, ja matalikolla kahlaili muuan mies ja irrotteli eräitä\nkarille tarttuneita tervatynnyreitä, samalla kun toisia tynnyreitä\nvieri verkalleen virran mukana, tällä yksinkertaisella kuljetustavalla\npäästäkseen Köytän lastauspaikalla Tornion edustalla odottaviin\nlaivoihin.\n\nKun veneissäolijat meidät huomasivat, näytti se niihinkin tekevän yhtä\neloisan vaikutuksen. Keskustelu oli pian täydessä käynnissä eikä siltä\npuuttunut alkuperäisyyden vivahdusta.\n\nSeurueen joukossa oli ylen puhelias muuan vanha, rattoisa ukko. Että\nminä olin se kaukaa saapunut vieras herra, jonka huhu oli kertonut tänä\nkesänä saapuvan Kolariin, sen sanoi hän kyllä heti älyävänsä. Entä\nminun toverini? Kuka mahtoi hän olla? Kun ukko sai tietää, että tämä\noli kunnon virkamies Kolarista, loisti hänen katseensa tyytyväisyyttä\nja hän huudahti iloisasti ja reippaasti: »Noh, meidän kirkon oma mies!»\n\nMe puolestamme ehätimme kyselemään vastaisen tiemme tuntomerkkejä.\nNiin, me läpäisimme tuotatuonnempana uudistalon vasemmanpuoleisella\nrannalla ja sitte Luosujärven venevalkaman oikealla. — Miten pitkä\nmatka on pirtille? — »Noh, kolme pitkää virstaa!» — Entä venevalkamaan?\n— »Noh, ihan pirtin luona!» — Entä millaiset ovat sen tuntomerkit? —\n»Noh, ei siinä ole minkäänlaisia veneitä eikä muita sentapaisia, mutta\nvähän tervanjätteitä metsän halki johtavalla polulla.»\n\nPian heitimme hyvästit ystävälliselle, hauskalle venerahvaalle.\nErosimme heistä kuin vanhoista tutuista.\n\nJa niin huristettiin yhä edelleen ylös jokea. Aluksi aika kyytiä ja\nvilkkaasti jutellen, sitte, kun aika kulumistaan kului eikä mitään\nuudistaloa vielä näkyviimme tullut, äänettöminä ja vitkempaan.\n\nPitkän taipaleen kiemurteli taas joki lakeiden, luonnonkasvuisten,\nsankkaruohoisten rantaniittyjensä lomitse. Kaikki tuntui olevan\nkuin viljeltyä, niin että uinaileva mielikuvitus sai minut siinä\näänettömyydessä alinomaa tähystelemään — ei mitään pikku uudistaloa\nerämaassa — vaan vähintäänkin jotain komeata kirkonkylää, minkä minä\nodotin ilmestyvän eteemme joen jokaisessa mutkassa.\n\nSensijaan kohosi yht’äkkiä itse _Yllästunturi_ ja, niinkuin näytti,\naivan lähellä kaikessa hirvittävässä majesteetillisuudessaan. Koko\ntuota alastonta tunturia näytti peittävän harmahtava jää- ja lumihyyhmä\nja siinä vaipassaan se yleni niin tylynä ja uhkaavaisena, että kylmät\nväreet kävivät, kesäpäivän paahteesta huolimatta, läpi luiden ja\nytimien. Seuraavana päivänä huomasimme, että meidät oli pettänyt\nnäköhäiriö. Lumesta emme tunturilla havainneet jälkeäkään — se mitä\nlumeksi arvelimme olikin vaan liikkumatonta, taajaa, vaaleanharmaata\nusvaharsoa, jota oli kasaantunut pitkin tunturin rinteitä. Itse\ntunturikin lienee vielä ollut puolentoista peninkulman päässä meistä.\n\nYllästunturi oli kotvasen näkyvissämme. Sitte kävivät joenrantamat\nkorkeammiksi ja metsäisiksi ja peittivät tunturin taakseen.\n\nSitävastoin kiilui viimeinkin odottamamme uudistalo rannan kuusien\nvälistä. Me laadimme ajatuksissamme hauskoja suunnitelmia kahvin ja\nteen keittämisestä ja siitä että tuvassa saisimme kaiketi yösijankin,\nsillä varsinkin minä olin ylen väsynyt.\n\nMutta miten kaikki toiveemme taittuisivatkaan uudistaloon saavuttuamme!\nOvi oli naulattu kiinni, kaikki väki oli poissa ja ainoastaan\nsäikähtänyt lammaslauma samoili ympäri tarhaansa.\n\nErämaiden vanhan tavan mukaan tuollaisissa tapauksissa me avasimme oven\n— ooh, ei täällä olisi tarvinnut lukkoja eikä salpoja, sillä tuossa\npimeässä tuvassa vallitsi köyhyys, ikävyys ja tavaton siivottomuus.\nMuuan kuppi ja teelautanen ja pata kuivaneine vellintähteineen\nmuodostivat koko talouskaluston; lavitsa, jonka peittona oli vanhoja\nverkonriekaleita, oli makuusijana. Ei, mieluummin vielä muutama pikku\nponnistus kuin jäädä tähän kurjalan hökkeliin.\n\nViritimme kuitenkin takkaan räiskyvän tulen, panimme vettä pataan ja\nmiten lienemmekin siitä ryynivellin jätteet raaputtaneet, saimme kuin\nsaimmekin padan puhtaammaksi kuin mitä se vuosikausiin oli mahtanut\nolla. Mustanpuhuvaa, savuista teetä saimme näiden kyökkipuuhiemme\npalkkioksi, mutta olipa toinen sauvojistamme niin uuvuksissa, ettei hän\nkun hänet joenäyräältä unestaan herätettiin, kyennyt tyhjentämään kuin\npuoli kupillista teetään, mikä kuitenkin kaiketinkin vaikutti häneen\nvirkistävästi.\n\nTuntematta vähintäkään kaipausta naulasimme me jälleen tuon kurjalan\noven kiinni ja läksimme edelleen etsimään Luosujärven venevalkamaa,\nmissä tervanjälet polulla tuntomerkkeinä olisivat.\n\nMatka sinne oli luonnollisesti paljon pitempi kuin mitä meille oli\nsanottu. Yhä uudestaan ja uudestaan kävimme maissa, tervapilkkuja\nturhaan etsiskellen. Mitä tarkkaavaisimmin ja indiaanien tavoin\ntähystelimme me joka suunnalle, arvellen että kentiespä sittekin\nolemme kulkeneet etsimämme paikan ohi. — Silloin älysimme äkkiä\nkauvempana rannasta olevan tervatun tynnyrinvanteenpuoliskon. Eri\ntahoille hajautuneina etsimme polkua, jonka piti olla siinä lähistössä.\n»Eläköön!» kaikui metsästä. Polku oli löydetty. Veneemme vedettiin\nkauvas maalle, sauvoimet ja äyskäri kätkettiin pitkään heinikkoon,\nja nyt alkoi kahdeksan kilometrin pituinen kävelymatka joenpinnalla\nkestettyjen vastuksien lisäksi.\n\nKävihän se kulku keveästi ja rattoisasti kuusten ja mäntyjen keskitse\nkuivalla maalla. Matkalla me poikkesimme muutamaan laudoilla vuorattuun\nmaakuoppaan, jonka tukinhakkaajat olivat aikoinaan rakentaneet. Sen\nseiniin piirsimme nimemme niiden harvojen matkailijoiden nimien\nrinnalle, jotka aikaisemmin olivat paikalla käyneet.\n\nPolku vei nyt eräälle suolle, missä pitkä jono liukkaita, pyöreitä\ntukkeja oli siltana. Pieksut olivat mainiot pitämään tasapainossa\ntuolla limaisella, kapealla, melkein kilometrin pituisella\nkäyntisillalla, mutta työläämpi oli sen taivaltaa, jolla jaloissaan oli\npohjatut saappaat. Ainakin kymmenisen kertaa solahti se polviaan myöten\nsuon ruskeaan liejuun, mutta rutikuivana sai hän kumminkin jalkansa\nsammaleisesta suosta ylös, ja se antoi äänen, mikä muiskua muistutti.\n\nSuolla meitä ahdistelivat ikäänkuin »surisevaan taistelurintamaan»\njärjestäytyneet hyttyspataljoonat, joita on hauskempi muistella kuin\nkomennella. Niin pääsimme kovalle maalle taaskin, ja hyvissä ajoin oli\nLuosujärven yksinkertainen, verrattain hyvinvoipa talo näkyvissämme.\nVoimakas koiranhaukunta ilmoitti tulomme talon asukkaille, jotka\nrohkeapuheisen, hupaisen »Lapin-muoriksi» itseään kutsuvan emännän\nja hänen kielevän, toverini mielestä naisellisenkainon tyttärensä\njohtamina ottivat meidät mitä sydämellisimmin vastaan. Oudossa\nerämaan talossa vieraileminen ei täällä ole vähääkään harmillista,\nsillä varoissaan oleva väkikään ei yhtään ujostele ottaessaan\nvastaan tarjotun maksun vieraiden nauttimasta mukavuudesta ja heille\nosoitetusta loppumattomasta hyväntahtoisuudesta.\n\nTupa oli avara ja siisti. Erään akkunan luona, mistä levisi näköala\nYllästunturille päin, olivat talontyttären kangaspuut, joissa oli\ntyönalaisena vahva ja kaunis vihreänvärinen villakangaskudin; se oli\nnyt yöksi huolellisesti lumivalkosella pyyhinliinaila peitetty.\n\nKahvipannu porisi tulella suuressa, puhdistetussa takassa, illallinen\noli pian katettu, mutta väsymyspä veikin miltei koko ruokahalun.\nToverini, joka oli karaistunut jokapäiväisistä voimiakysyvistä\nmatkoistaan, läksi vielä talontyttären kanssa soutelemaan sirojen\nrantojen ympäröimälle järvelle, josta talo oli saanut nimensä. Ilta\noli tyyni, kaikki oli lähellä ja kaukaa niin hiljaista, että heidän\nveneestään kuului taloon jok'ainoa sana, minkä he lausuivat, silloinkin\nkun he olivat noin kilometrin päässä siitä.\n\nToverillani oli kyllä ollut aikomus hiukan uinahdettuaaan lähteä jo\nkello kahden aikana ongelle, mutta hän heräsikin vasta kello kolme,\njolloin me muut jo teimme Yllästunturille lähtöä.\n\nSe joka tänä yönä ei nukkunut olin minä. Minulle oli vuode valmistettu\nsuureen saliin, jonka kaikki akkunat olivat ulkoapäin laudoilla\ntukitut, niin että sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan\nyhdestä ja toisesta pienenpienestä reiästä pilkisti hieno valopilkku.\nSiistin vuoteeni viereen oli kuitenkin sytytetty kynttilä palamaan\nkuin talvella. Sänkyäni ympäröi komea hyttysteltta; sänkyjä oli useita\nmuitakin pitkin salin seinuksia ja niissä nukkui naisia ja lapsia.\nNiinkuin päivänvalo oli kesäinen lämpökin tuosta avarasta huoneesta\npoissa ja kellarimainen koleus siellä vallitsi. Tuntui siltä kuin olisi\nse säilynyt täällä aina pitkästä talvesta asti. Minua muodollisestikin\nkiusotti tuo pimeys, johon viime aikoina en ollut tottunut. Uni ei\nsilmiin tullut, ja minä nousin ylös jo kello kaksitoista ja niin\npoistuin tuosta hyttysistä vapaasta, mutta pimeästä ja kolkosta\nhuoneesta.\n\nUlkona helotti aurinko tänä yönä säteilevän kirkkaana, vaikkakin\nsen loisto oli omituisen vakavaa, mikä sille keskiyön aikana on\njuuri ominaista. Tunturi lepäili katveisena noin viiden kilometrin\npäässä, linnuntietä laskien. Sitä ympäröivät honkametsäiset kukkulat\nja niiden yläpuolella muodostuivat kivivuoret jättiläismäiseksi,\nmatalanpuoleiseksi hämärän muinaisuuden kilvenkupulaksi.\n\nJokin salaperäinen vetovoima on tuossa erämaan jättiläisessä, jonka\nympärillä vielä väliin susi ja karhu samoilevat. Silmä pyrki kerran\ntoisensa perästä kääntymään sen tasaisiin, voimakkaisiin ääriviivoihin.\n\n\n\n\n3. YLLÄSTUNTURI.\n\n\nNiin tulivat aamun alkutunnit, jokseenkin kylmät, tuoden kuin\ntervehdyksiä korkealta tunturilta, missä ilma on koleata kuumimpanakin\nkesäpäivänä.\n\nAamukahvi tarjoiltiin. Ja me purasimme hyvin aikaisen aamiaisen\neväslaukkumme antimista, ja siihen olimme lisäykseksi saaneet\nauringonpaisteessa kuivattua poronlihaa. Sitte läksimme oppaamme\nseurassa — hän oli muuan tilanomistaja tuon matalan pikkujärven\nvastakkaiselta rannalta — venevalkamaan, sillä alkuosa matkaamme oli\nkuljettava vesitse.\n\nKauvan ei tarvittu soutaa. Me astuimme maihin erään leveän metsäojan\nsuulla; puron vesi solui hiljaa eteenpäin yhtyäkseen järven sameisiin\nvarastoihin.\n\nNyt alkoi hanhenmarssimme oppaamme perässä melkein huomaamatonta,\nerämaahan johtavaa polkua pitkin. Kello oli nyt neljä aamulla.\n\nMikä ääretön joukko mahtavien, kaatuneiden honkain runkoja olikaan\ntässä metsässä vastassamme! Väliin pääsimme niistä kiertämällä, väliin\noli meidän kiivettävä niiden yli. Useimmat niistä lienevät sortuneet\nmyrskyissä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Oksat ja varvut olivat jo\naikoja sitte rungoista irtaantuneet ja kaarnan olivat sateet ja myrskyt\nputipuhtaiksi pois huuhdelleet. Väriltään melkein valkeina ja ihan\nalastomina viruivat ne vehreän metsämaan kamarassa tahi pilkistelivät\ntuuheiden sanajalkojen välistä, joita kasvoi reippaasti porisevien\npurojen varsilla, metsän halki uraansa uurtavien. Ne näyttivät\nmammuth-eläinten luiden jättiläismäisiltä jäännöksiltä, sinne tänne\nerämaahan eksyneiltä.\n\nAurinko kohosi yhä ylemmäs taivaalle ja kuumuus oli jo niinkin varhain\naamulla jokseenkin rasittava, varsinkin noustessamme harvempaa metsää\nkasvavan _Lampovaaran_ rinnettä ylös, sillä siellä oli kovin vähän\nvarjoisata eikä kaikin paikoin ollenkaan. Päästyämme sen huipulle —\nvaaraa pidettäisiin Etelä-Suomessa varsin huomattavana »näköalavuorena»\n— tähystelimme turhaan tunturia, mikä ei saattanut olla kauvempana kuin\nkilometrin päässä meistä, mutta metsäpä yhäkin peitti Yllästunturin\nnäkyvistämme.\n\nNiin laskeusimme alas Lampovaaran vastakkaista rinnettä ja tulimme\nerääseen notkelmaan, mistä tiemme johti edelleen halki ylenevien\nmetsämaiden, kunnes yhtäkkiä huomasimme seisovamme jylhäkatseisen,\njyrkän _Yllästunturin_ juurella. Lapissa huomaa useinkin joutuneensa\nyllätyksien tenhopiiriin.\n\nEnsimäinen havainto, mikä minua tuon pohjolan kuulun tunturin\nnähdessäni hämmästytti, oli tunturin vähäpätöiseltä näyttävä\nkorkeus. Eipä se näyttänyt juuri paljon korkeammalta kuin Helsingin\nNikolainkirkko, jonka korkeus torin tasosta ristin huippuun laskettuna\non ainoastaan 242 jalkaa, kun Yllästunturin sitävastoin sanotaan\nolevan 2,000 jalan korkuisen ja siis vastaavan enemmän kuin kahdeksaa\ntuollaista päälletysten ajateltua kirkkoa. [Suomen tunnetuin vuori\n_Aavasaksa_ on korkeudeltaan ainoastaan 784 1/2 jalkaa. Yllästunturi\non siis enemmän kuin 1,200 jalkaa sitä korkeampi.] Toinen seikka,\nmikä hämmästystäni herätti, oli se ettei täällä näkynyt jälkeäkään\nmistään varsinaisesta _vuoresta_. Edessämme oli vaan hyvin jyrkkä,\nihan metsätön kukkula, jota peittivät lukemattomat päälletysten\nkasassaolevat kivet, melkein jok'ainoa kuution tai suunnikkaan\nmuotoisia ja suunnilleen kyynärän korkuisia. Niiden muodot ovat\nniin säännöllisiä kuin olisivat ne koneella leikatut. Siellä täällä\nkiviröykkiöiden välissä näkyi kuitenkin palanen multaista maata, missä\nharvakseen kasvoi matalia yrttejä ja ruohonkorsia; sitte alkoi taas tuo\nvaltava kivivyöhyke, kiertäen koko tunturin ympäri. — Monet muutkin\nLapin tunturit ovat, mikäli varmuudella tiedän, täynnä irtonaisia\nkivimöhkäleitä, tasapintaisia, jyrkkäsärmäisiä, muinaisajan ajojäiden\nmuodostelemia.\n\nKiviharkot ovat hyvin hienosyistä graniittia, ulkopuoleltaan\nharmaanvihreitä, sileitä, miltei liukkaita, väliin niin irti\ntoisistaan, että ne kulkijan astuessa liikahtelivat.\n\nJa tätä pyramiidimaista kiviharkkoseinämää olisi kiivettävä aina\nkahdentuhannen jalan korkeuteen. Se vaatisi vaivaa ja hellettä\nnuoremmiltakin henkilöiltä.\n\nYhtäkaikki tultiin kiviharkkovyöhykkeen yläpäähän ja päästettiin\nhelpotuksen huokaus, sillä yläosassa oli rinne kivetöntä ja siitä\nsyystä helpompaa nousta. Ylös päästyämme havaitsimme seisovamme\ntasaisella ylängöllä — ja sen taustalla oli samallainen jyrkkä\nkiviseinä kuin alapuolellakin, mutta vieläkin korkeampi, muodostaen\ntoisen kivivyöhykkeen tuon panssaroidun jättiläisen ympärille.\n\nOtsa vielä hiessä äskeisistä ponnistuksista aloimme hetkisen\nlevähdettyämme uuden kapuamisen ylös tunturille — alituiseen kiveltä\nkivelle hyppien ja kiiveten — tyytyväisinä siihen että edes silloin\ntällöin tapasimme muutamia metrejä kivetöntä maata, missä pikemmin\npääsimme ylös jyrkännettä.\n\nMinä en tahdo tästä tunturillenoususta kertomalla luoda lukijaan\nsen suurempaa väsymyksentunnetta kuin mitä se nousu meihin itseemme\ntodellisuudessa vaikutti. No niin; ensimäistä ja toista kivivyöhykettä\nja ylänköä seurasivat uudet ja yhä uudet samallaiset ja ne kuin ilkkuen\nesiin ilmestyivät silloinkin kun luuli jo varmasti matkansa perillä\nolevansa.\n\nTuossa jättiläisessä näytti piilevän kuin jotain salaperäistä,\npersoonallista ivaa ja uhmailua joka kerta kun se oli saanut\nhoukutelluksi meidät uudelle ylätasangolle ja siinä taas viritetyksi\neteemme uusia, yhä vaikeampia vastuksia. Täällä voi hyvin saada\nkäsityksen siitä, miksi kansantarut pyrkivät luomaan vuorenpeikkoja ja\ntunturikuninkaita.\n\nMutta kuitenkin kaikitenkin tuntui siltä kuin olisi jokainen uusi este\nkaraissut hermoja ja lujittanut lihaksia. Sai kyllä suutuksissaan\npurra hammasta ja hivellä hikeä otsaltaan, mutta kunkin uuden\npettymyksen perästä lyhennettiin siitä huolimatta levähdyshetkiä.\nYlös täytyi päästä, vaikkapa Yllästunturi kiviharkkovarustuksineen\nolisi pilviin asti ulottunut. Tuota kiusantekijäjättiläistä alettiin\njo epäillä, vieläpä siinä määrässä, että kun viimeinkin oli päästy\ntunturin korkeimmalle ylängölle ja havaittu että sieltä saattoi\nnähdä joka suunnalle, yhäkin epäillen tirkisteltiin jotain _uutta_\nkiviharkkoseinämää.\n\nMutta edessämme oli nyt ainoastaan hieman mykevä, sangen laaja ylänkö\nniin pitkälti kuin silmä kantoi; eräässä paikassa oli pienempi kasa\nkiviharkkoja ja sitä tunturin korkeinta kohtaa nimitettiin _laeksi_.\nSe oli kuin tuon mahdottoman suuren »kilvenkupulan» napa, minkä me jo\nkaukaa olimme luulleet näkevämme.\n\nMikä jylhyys, mikä _ääretön_ jylhyys, täytyy sanoakseni, levisikään\ntäältä silmäimme eteen. Tuntureita ja taaskin tuntureita, metsäisiä\nvaaroja ja niiden välillä lukemattomia tundroja, järviä, lampia ja\nkiemurtelevia jokia, mutta mistään viljelyksestä ei tänne ylhäälle\nnäkynyt pienintäkään merkkiä. Köyhinkin, pieninkin suomalainen kappeli,\njos se olisi siirretty johonkin tuon näkemämme, äärettömän maa-alueen\nkolkkaan, olisi näyttänyt mitä ihanimmalta varallisuuden ja sivistyksen\nkehdolta.\n\nSeuralaiseni, jotka olivat jylhyyteen näissä seuduissa tottuneet,\nahmivat täysin siemauksin silmillään noista tosiaankin hämmästyttävistä\nnäköaloista. Jakamattoman innostuksen valtaamina osoittelivat he\ntoisilleen jokaista asuttua paikkaa, minkä kaukoputkillaan saivat\nsilmiinsä. Nuo yksinäiset kohdat, jotka olivat parin peninkulman päässä\ntoisistaan, tuntuivat vaan lisäävän seudun autiota vaikutusta, jonka\nyksityistä, luonnonkauneista, ihanista maisemista ei täällä ylhäällä\ntietystikään voinut saada mitään käsitystä.\n\nKun me olimme nousseet tunturille sen pohjoispuolelta ja koska siis\nemme saattaneet nähdä sen heikosti kaareutuvan tasangon yli, etenivät\nmeidän näköalamme ainoastaan pohjoista ja sen rajasuuntia kohti. Ja\ntämä osa Lapinmaata olikin mieltäkiinnittävintä. Norjanpuoleiset\nmahtavat, korkeimmat tunturit näkyivät jokseenkin selvästi, mutta\njonkinlaisella epäilyksellä osoitteli oppaamme eräitä Venäjän rajalla\npäin taivaanrannalla häämöttäviä tuntureita.\n\nKorkeimpia Suomen Lapissa esiintyviä tuntureita oli pohjoisessa näkyvä\nkaunis- ja voimakaspiirteinen _Pallastunturi_ ja itäisellä ilmalla\n_Kumputunturi_, kaukana Kittilässä, kumpikin noin yhdeksän penikulman\npäässä siitä paikasta, missä seisoimme.\n\nTuona kuumana kesäpäivänä näytti mukanaoleva lämpömittarimme alhaalla\nLampovaaran mäellä + 30°, mutta täällä ylhäällä Yllästunturilla\nauringossa ainoastaan + 8° Cels. Kylmä tuulenhenki ja juuri äsken\nsulaneesta lumesta johtunut kosteus saivat aikaan epämieluisan\nvedon tunturin laella, pitkää talvea muistuttavan. Kuivat, matalat\nruohonkorret painuivat notkistuen maahan ja meidän oli oltava\nalituisessa liikkeessä, ettemme vilustuisi, hikisiä kun olimme. Täällä\nei ole kesää koskaan, ja se vaikutus, minkä sain tuosta äärettömästä,\naurinkoisesta, silmänkantamattomiin ulottuvasta harmaasta seudusta, oli\ntalvimainen, vakava, juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, niinkuin\nyleensä kaikki mikä on — yksi ja kokonainen.\n\nKylmyys esti meitä kauvemmin viipymästä Yllästunturilla, jonka joka\npuolella tarjoutunee katselijan nähtäväksi jokseenkin vaihtelevia\nmaisemia ja näköaloja. — Alaslaskeutuminen oli jonkunverran helpompaa\nkuin ylösnousu ja kävi nopeasti, sillä vauhtia oli jyrkänteissä\nvaikea hillitä. Nopeat hyppäykset kiveltä kivelle vaativat kuitenkin\ntarkkaavaisuutta, sillä kivet olivat sileitä ja väliin luisujakin.\nMuutoin johdattikin meitä nyt oppaamme vähän kivettömämpää tietä,\nmuristen itsekseen, että oli sen tien ylöskiivettäessä unohtanut. Oli\nniitä sentään kiviä täälläkin sadointuhansin. Ja jos Yllästunturi\nlukemattomine, melkein valmiiksi hakattuine kauniine kiviharkkoineen,\njotka ovat mitä hienointa graniittia, olisi lähellä merta, muodostaisi\ntuo nyt niin orpo kukkula kokonaisen rikkaudenpesän.\n\nVihdoinkin olimme alhaalla tunturin juurella ja saatoimme sanoa tuolle\nyksinäiselle, mahtavalle, surumieliselle Yllästunturille hyvästimme.\n\nMikä mahtava maine olisikaan tuolla tunturilla, ellei se sijaitsisi\nniin kaukana erämaassa. Nyt lienee tämä pienoinen kuvaus kaikkein\nensimäinen tuosta suuremmoisen jylhästä Yllästunturista.\n\nSuomen kansallistarustossa löytyy olento, joka on kuin vartavasten\nluotu eläväiskuva tästä ikäänkuin Herran kiroomasta, kiviharkoilla\nlastatusta tunturista. Se on _Kullervo_. — Useinkin, kun istahdin\njollekin kivelle hetkisen levätäkseni, kuvastui sieluuni tuon\nonnettoman nuorukaisen hahmo. Vaikka olivatkin silmäni ummessa, olin\nkuitenkin näkevinäni hänen istuvan siinä edessäni katkennut veitsi\nkädessään, taikka pikemmin seisovan tuolla kuivuneella nurmikolla ja\npuhelevan miekalleen erämaassa. Yllästunturilta saamiini muistelmiin\nliittyy aina Kullervon traagillinen haamu.\n\n\n\n\n\nIII.\n\nTALVI-MUISTELMAKUVIA\n\n\n\n\n1. MITEN TULIN JOULUA LAPISSA VIETTÄNEEKSI.\n\n\nSinä vuonna, jolloin vietin kesää pienessä minulle ystävällisessä\npiirissä, Kolarin pitäjässä, sain joulukuun 17 p:nä kohteliaan kirjeen,\njossa pyydettiin minua heti matkustamaan sinne takaisin siellä joulua\nviettääkseni sekä nuo sen jälkeistä 20 päivää.\n\nKutsumus oli laadittu semmoisella luottamuksella tulooni, että se\nvaltasi minut naiivilla, vanhanaikaisella uskollisuudellaan. Minulla\noli 7 päivää käytettävänäni ennättääkseni Etelä-Suomesta 20 peninkulmaa\npohjoispuolelle Tornion eli yhteensä 110 peninkulmaa. Rautatie ulottui\nsilloin vielä ainoastaan Ouluun asti. Hymyilin ajatellessani kaikkia\nniitä vastuksia, joita ystävyys täydessä luottamuksessa tahtoi sälyttää\nhartioilleni yhden viikon joulu-ilon takia. Ei, suoraa hulluutta oli\najatellakaan matkaa!\n\nKirje, jossa olisin lausunut kiitokset tarjouksesta ja ystävällisen\nkieltäymiseni ei olisi enää ennättänyt perille. Se se oli kaikkein\nikävintä. Näin, mitenkä kaikki siellä kaukana oli järjestetty etäisen\nvieraan vastaanottamiseksi, mitenkä jouluaatto tulisi ja odottavat\nkatseet etsisivät lumikentillä lähestyvää rekeä, mitenkä lyhyt hämärä\npäivä kuluisi kaivatun saapumatta; mitenkä pimeys peittäisi aution\nseudun äänetönnä ja vakaasti ilman että kulkusten kilinää kuuluisi;\nmitenkä joulusaunan lämpöä innokkaasti ylläpidettäisiin viimeiseen\nsaakka, mitenkä jouluaatto vihdoin toisi pettyneet toiveet pieneen\nperhepiiriin.\n\nEi, se meni liian pitkälle. Eikä tämä joulu antaisi minulle mitään\nrauhaa! Kello kävi niin hitaasti. Toivoin, että näyttäjä jo osoittaisi\nlähtöaikaa viimeiselle junalle, joka olisi voinut viedä minut\npohjoiseen päin, silloin olisi epäilykseni ollut lopussa.\n\nKatseeni sattuivat matkalaukkuun. Mahtuisiko siihen, mitä matkaa varten\ntarvitaan. Kulumaakseni aikaa ahtasin tavaroita siihen koetteeksi.\nNiinpä niin, kaikkein tarpeellisin saisi siinä kyllä tilaa ja niin\nkäskin valjastamaan hevosen asemalle ajaakseni.\n\nMikä hulluus, mikä hulluus! Sata kymmenen peninkulmaa, ehkä 40 asteen\npakkasessa! Mikä hulluus! Ei, riisukaa hevonen! En matkusta.\n\nKello oli 1/2 3 iltapäivällä, taivas pilvien verhooma. Mutta silloin\nvälkähti aurinko kirkkaana esiin pilvipeitosta, — aurinko, jota\nystäväni Lapissa eivät nyt vähään aikaan tulisi näkemään — sen loisto\noli niin leppeä, niin ystävällinen. Ei, minä lähden! Valjastakaa\nhevonen! »Usko Jumalasta hyvää ja lähde» oli Laiska Jaakon sananpartena.\n\nSeuraavalla hetkellä olin matkalla viettämään jouluaattoani Lapissa.\n\nEn koskaan ole lähtenyt pitkälle matkalle rauhallisemmilla ja\niloisemmilla tunteilla. Miksi olin epäröinyt? Matka tuntui minusta\nnyt niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Olinhan niin hartaasti\nodotettu ja olihan minulle mahdollista toteuttaa odottajain toivo. Ja\ntuntuipa myös niin hyvältä, kun kerrankin maailmassa ei itseään pitänyt\nliian suuressa arvossa.\n\nJa tästä hetkestä alkaen en tuntenut itseäni enää joulukiireessä\ntyöttömäksi vanhaksi pojaksi. En, kuuluinhan yhtä hyvästi kuin kukaan\nmuu Pohjolassa määrättyyn joulupiiriin ja olin saanut runsaan osuuteni\njoulukiireestä, joululevottomuudesta ja ikävöidystä jouluilosta.\n\nKuinka suuri Suomenmaa sentään on — varsinkin talvella. Sadan\npeninkulman pituisia lumihankia, niukkaa valoa, runsaasti pimeää. Pitkä\nrautatiematka Ouluun oli muutamia tunteja lukuunottamatta retki mustan\ntunnelin läpi, jossa juna valopilkun lailla kiiruhti lumihankien,\nmetsien ja majojen ohi, ainoastaan harvojen valohohteitten sitä tuvan\nakkunoista tervehtiessä.\n\nKun seuraavana aamuna heräsin Oulussa, osotti akkunan lämpömittari,\nettä puolen asteen lämpöinen odotti minua ulkona, jossa kuitenkin\nvallitsi niin paksu sumu, että matkani Tornioon kului kuin harmaassa\nsäkissä — kulkien talviteitä meren lahtien, lumen peittämien niittyjen,\nleveitten virransuitten ja metsien läpi tervehtiäkseen tuon tuostakin\nsuurta postitietä, jossa tapasin vanhoja tuttuja kilometritolppia ja\nvarakkaat kylät odottivat aijottua Tornion rataa.\n\nMatkalla mainittuun kaupunkiin jota kiireettä jatkettiin, laski\nlämpömäärä ainoastaan pari astetta nollaa alemmaksi, kunnes taivas\nvihdoin talvipäivän tasauksena 21 p. jouluk. selkeni ja saatti näkyviin\nteräväsakaraisen uusikuun, ennustaen sään muutosta.\n\nViivyttyäni lyhyen aikaa Torniossa matkustin vielä samana iltana kaksi\npeninkulmaa pohjoiseen päin.\n\nKun Torniossa kerroin olevani matkalla revontulia katsomaan, sanoi yksi\ntuttavistani: »Saattaisi tapahtua, että lyhyellä joulumatkallasi mitään\nrevontulia ei tulisi näkyviin.» — »Ohoh», vastasin leikillisesti, »olen\njo täksi illaksi tilannut itselleni vähän pohjanpaloa», ja oikeinpa\narvasin — jo ajaessani leveän Tornionjoen suun yli, lensi heikosti\nloistava, maidonkarvainen pohjantulen siipi taivaan rannalta sen\nkeskustaa kohden. Pilven muotoisia valopilkkuja ilmestyi sen ohessa\npohjoiselle taivaalle ja näiden välissä levisivät terävät eriväriset\nvalokentät tuon tuostakin esiin taas kadotakseen samalla kun välistä\njättiläiskokoinen valonuoli syöksi halki ilman puolihämärässä lepäävään\nympäristöön.\n\nTämä oli kaiketi ainoastaan harjoitus johonkin kohtaukseen sitä\nsuurenmoista revontulinäytäntöä varten, jota halusin, mutta se valmisti\nminua valtavasti odottamaan, mitä tulisin näkemään.\n\nJos Gustave Doré vain olisi nähnyt valonhenkien vaihtelevan\nsalaperäisen leikkimisen tänä iltana, niin mitä huimaavia aatteita\nolisikaan hänen sisäisen silmänsä nähtäviin ilmestynyt maailmaa\nhämmästyttääkseen, esim. kun hän loi kummallisia kuviaan Johanneksen\nIlmestyskirjaan.\n\nSeuraavana aamuna kello 5 jatkoin matkaa tähtikirkkaan taivaan\nloisteessa, 15 asteen tyvenessä, neitsyeellisessä pakkasessa.\n\nKuinka korkealta näyttikään Pohjolan tähtitaivas! Ainoastaan\netelämaissa saa nähdä niin runsasta tähtivaloa ja niin ihanaa\ntaivaankantta. Sen vuoksi olikin matka aikaisena, raikkaana aamuhetkenä\nerinomaisen hupainen.\n\nVihdoin rupesi päivä sarastamaan ja 11 ajoissa nousi aurinko säteilevän\nkirkkaana viipyäkseen pari tuntia taivaan reunalla, jättäen jälkeensä\nlumoavia värivivahduksia pohjoisen taivaan puoliskolle, kun eteläistä\npuoliskoa peitti mitä kauniin sininen ja viheriä värihohde.\n\nTänä aamupäivänä tapahtui minulle se ilo, että aivan odottamatta näin\nKolarilaisen ystäväni astuvan sievään kestikievarihuoneeseen, johon\nolin tuokioksi pysähtynyt. Hän oli matkalla Tornioon noutamaan minua,\njoka jo olin hyvän matkaa kauemmas ennättänyt.\n\nTämä tapaaminen oli alkuna yhteiseen joulumatkaan minulle edellisenä\nkesänä tehdystä Lapin matkasta tuttua tietä, joka ainoastaan parin\nkilometrin matkalla nyt talvella kesäisestä erosi.\n\nTämä tapahtui Aavasaksan läheisyydessä, joten me siis tällä kertaa\nuudelta puolelta saimme nähdä tuon sfinksimäisen vuori-immen, joka\nkesäyön auringossa ja sydäntalven hämärässä katselee länteen päin ja\nuneksii ylpeästä Luoppiotunturista Ruotsin puolella.\n\n\n\n\n2. PEIKKOMAISIA NÄKÖHÄIRIÖITÄ LAPISSA.\n\n\nKun meidän matkallamme Lappia kohden täytyi muutamaan paikkaan\npitemmälti pysähtyä, alkoi aika käydä täpäräksi, jos tahdoimme\njouluaatoksi päästä perille, ja kun tämä oli toivonamme, päätimme panna\nyötä lisäksi, koska ilma oli lauhkea, pakkanen ainoastaan 15 astetta ja\naivan tyven.\n\nTottumaton kun olin seitsemän päivän matkaan arvasin yöllä joutuvani\nniiden näköhäiriöiden leikkipalloksi, jotka kuten edellisenä kesänä\nLapissa tehdyillä pitemmillä matkoillani olin huomannut, tavallisesti\niloista leikkiään kanssani pitivät, kun väsymys valtasi silmäni, mutta\nkun ei minulla ollut minkäänlaista haittaa oleskelusta siinä ihmeiden\nmaailmassa, johon nämä häiriöt minut saattoivat, odotin mielihyvällä\nniiden esiintymistä talviyössä.\n\nJa ne ilmestyivätkin, kesänäyistä aivan eriäviä, mutta tavattoman\nhuvittavina katseltaviksi ja niin sanoakseni tutkittaviksi ja\nparasta oli se, että ne uskomattomassa määrässä kaunistivat niitä\nyksitoikkoisia ja autioita seutuja, joiden läpi matka kulki.\n\nMerkillisin kaikesta merkillisestä, joka näissä ilmiöissä esiintyi,\noli se silmänkääntäminen, jolla ne tavan takaa alkoivat, siten että\nympärillä olevat esineet vaihtoivat perspektiiviä niiden välillä\nolevien lumikenttien ja harmahtavan taivaan kanssa, jotta harmahtava\nväri terävin piirtein liikkui eteenpäin, jolloin puut tulivat\nmuodostamaan tumman taustan. Ja kun näin luonnollisesti kävi myös\nlumen peittämän, valkean maantien ja taivaanrannan sen yläpuolella,\nniin kuljettiin eteenpäin ihmeellisten ennen näkemättömäin kuvaelmien\nympäröiminä.\n\nJoka kerta kun tämä perspektiivimuutos tapahtui, hävisi kaikki väsymys\naivoista. Nauraen kohotin itseäni sijaltani pitkässä mukavassa\nreslareessä ja katselin uteliaana sekä täysin valveutuneena alituisesti\nvaihtelevia koristeita: milloin palatsirivejä ja italialaiseen malliin\nrakennettuja huviloita, joita tummat sypressit ja valkeat kuvapatsaat\nympäröivät, milloin mahtavia kirkkoja pengermineen ja pilvenkorkuisine\ntornineen, jonka akkunoissa joku yksinäinen kynttilä — tähtitaivaalla —\nloisti.\n\nÄkkiä näin meidän ajavan mitä ihanimpaan kristallista loistavaan\nluolaan, josta ei näkynyt ulospääsypaikkaa, ajavan suoraan sen\nkimmeltävää, säkenöivää holvia kohden. Vaistomaisesti tuuppasin\nmatkatoveriani kylkeen ja huudahdin: »Etkö huomaa, kuinka täällä on\nkaunista! Mehän ajamme suorastaan taikalinnaan!» — »En näe rahtuakaan\nlinnoistasi», vastasi tuo onnellinen otus, joka oli valvonut ja\nmatkustanut kaksitoista yötä peräkkäin ja ainoastaan sillointällöin\nvaipunut reessä puolihorrokseen tuntematta mitään väsymystä, kun\nminä sitä vastoin ollen lopettamassa sadan peninkulmaista, varsin\nmukavaa matkaa ja valvottuani ainoastaan yhden ainoan yön elelin\nviehättävimpien näköhäiriöitten lumoavassa utupiirissä.\n\nVaikka ei ollut kuutamoa eikä revontulia, ei voitu tänä talviyönä — 23\nja 24 päivän välillä joulukuuta — kuten useimmiten kaukana pohjoisessa\non asian laita, puhua mistään varsinaisesta pimeästä. Meitä ympäröi\nvain omituinen iltahämärä, jossa saatti erottaa kaikki lähellä olevat\nesineet.\n\nNäitä näköhäiriöitä katsellessani muistin elävästi mitä olin lukenut\nkertomuksessa suomalaisesta retkestä Sodankylään ja Kultalaan\ntalvina 1882 ja 1883. Kertoessaan retkestä porolla Kultalaan joulun\npyhinä 1882, kuvaa yksi retken nuoremmista osanottajista äkillisiä\nvaloilmiöitä, jotka yöllä 22 päivää vastaan joulukuuta antoivat\nkaikelle punaisen värin, jotka esineet aivan kuin omintakeisesti\nloistivat, ilman että varjoja syntyi mihinkään. Samalla kertoo hän\nsamallaisista näköhäiriöistä kuin minun kuvaamani, jotka _yhtaikaa_\nnäyttäytyivät kaikille retken osanottajille, vaikka erilaisina,\nriippuen kunkin henkilön mielikuvituksesta ja harrastuksista.\nMuudan ajomies näki meidän olevan suuria porolaumoja täynnä ja\noman ajoporonsa sarvet kuvitteli hän pajupensaiksi, joita turhaan\nkoetti kiertää. Toinen mies, jonka mielihaluna oli kaupanteko, näki\nkauppapuoteja pitkät jonot toisen toistaan komeampia. Sen sijaan saivat\nprofessori Lemström ja kertoja itse hra K. Granit ihailla kauniita\nkatuperspektiivejä, tavattoman suuria rakennuksia ja palatseja sekä\nkaikellaisia kauniita veistoteoksia. »Kun sellainen kuva», sanoo hra\nGranit, »kerran on sielun silmälle näyttäytynyt, tuntui todellakin\ntuskastuttavalta saada se jälleen mielestä poistetuksi. Jos sulki\nsilmänsä hävisi näky, mutta kun ne taas avasi, esiintyi ihmeellinen\nkuva uudelleen». Kertoja muistuttaa tämän yhteydessä, että sanotaan\nihmisten, jotka kylmään ovat kuolemaisillaan näkevän kauniita unia.\n\nMinä puolestani en tänä talviyönä koskaan nähnyt samaa kuvaa kahta\nkertaa. Uusia ja yhä uusia ilmestyi lukemattomiin saakka sitä mukaan\nkuin reki liukui eteenpäin. Kesällä kun hitaasti sauvoimme vuolaimpia\nvirtoja myöten ylös Yllästunturia kohti tein kuitenkin saman huomion\nkuin hra Granit.\n\nPalaan jouluretkeeni. Kun päivä hitaasti, niin, kuinka hitaasti, kello\nkymmenen aikaan vihdoin todenteolla alkoi valjeta, katosivat yön\npeikkomaiset näyt ja lumenpeittämät kuuset sekä männyt molemmin puolin\ntietä eroittuivat pienimpinekin yksityisseikkoineen, antaen kuitenkin\naiheen uudelle näköpelille, jota jatkui jonkun tunnin kun jo saattoi\nsanoa, että oli aamu.\n\nLumenpeittämät puunlatvat esiintyivät nimittäin rintakuvien muotoisina,\njotka vyötäisten kohdalla loppuivat ja yhtyivät havupuitten oksiin.\nOmituisinta oli, että kasvojen ilmeet, tukankoristeet sekä puvut\ntäydellisesti soveltuivat 1500 ja 1600 lukujen historiallisille kuville\nkaikki erilaisia ja uskomattoman luonteenomaisia, milloin juhlallisin,\nmilloin ivallisin kasvonpiirtein, jotka erottuivat niin selvästi, että\ntaiteilija olisi voinut kuvata ne, samoin kuin arkkitehti olisi saanut\nvaikka yksityisaiheitakin huviloista ja palatseista näistä yöllisistä\nnäköhäiriöistä. Siinä seisoi ritareita töyhdötetty kypärä päässä, siinä\nojensi linnan neito lumivalkean kätensä vastatanssijalleen minuetissa,\nsiinä kohotti kuningatar Kristiina ylpeänä otsaansa, sieltä näin maan\nisän, Pietari Brahen katselevan alas — kuitenkin aivan toisella lailla\nkuin tuomiokirkkotorilla Turussa — tässä soitti Molière irvisteilen\nsuurta bassoviulua, siinä kohotti Don Quizote kuolemattoman laihaa\nvartaloaan ja häntä ympäröi kokonainen kukkaispiiri kardinaali\nMazarinin ihania sisarentyttäriä, joiden poskilla kiharat aaltoilivat.\nTuhat ja jälleen tuhat seurasi toisiaan. Mielikuvituksella ei näyttänyt\nolevan vähintäkään osaa näiden näkyjen luomisessa, silmä katseli\nniitä tyvenesi ja uteliaasti sekä kasvavalla mieltymyksellä, muiston\nvertaillessa niitä tunnettuihin kuviin täällä erämaan talviaamuna\nnäkyvistä olennoista. Muistan ainoastaan yhden ainoan tapauksen,\njolloin mielikuvitus pyrki joukkoon. Huomasin nimittäin, näiden\nhaamujen esiintyessä melkein ilmielävinä, ajattelevani, että näille\nkauan sitten manalan majoille muuttaneille oli vuosisatojen levon\nperästä kenties suotu päästä maahan takaisin, mutta ilkkuva kohtalo oli\nvienyt heidät tänne erämaahan, jossa eivät saaneet nähdä mitään muuta\nmaailmassa kuin ohikiitävän reen, jonka jälkeen näiden taas piti palata\nhautoihinsa.\n\nPian olivat kuitenkin kaikki näköhäiriöt tiessään palatakseen uudelleen\nmyöhemmin illalla kello 6:sta alkaen.\n\nNiin, Lappi on muukalaiselle lumouksen maa kesällä ja talvella, jollei\nhän ole urheilulla varustautunut niihin vaivoihin, jotka täällä hänen\nkanssaan tulevat leikittelemään, välistä, niinkuin nyt oli asianlaita\npiloillaan, välistä pelottavalla tositarkotuksella kun hän tuiman\npakkasen vallitessa on kinokseen väsähtänyt uuvuttavan kuoleman\nlähestyessä ja sittenkin nauttien hakee ihanimpia aloja ja tuntee\nmiellyttävintä kesälämpöä.\n\n\n\n\n3. IHMEIKÄSTÄ VÄRIVAIHTELUA TAIVAALLA. REVONTULET.\n\n\nOli joulunaattopäivä, joulukuun 24:s. Kello oli yksitoista aamupäivällä\nja me olimme nyt kolmen peninkulman päässä määräpaikastamme. Tiemme\njohtaisi Orajärveltä pohjoiseen halki erämaan, minkä hyvin tunsin\nkesäajoilta, jolloin yksikseni vaeltelin peninkulman matkan pitkin\ntietä.\n\nKeskitalvenaurinko ei kohonnut valkeahohteisen eteläisen taivaanrannan\nyläpuolelle, mutta kaukaisimpain tunturien laella leikitteli heleä\npurppurainen kajastus oikeata aurinkoa, samalla kun — niin sanoakseni\nluonnottoman komea — värileikki ilmestyi taivaalle ja ulottui etelästä\nyli läntisen taivaankannen, leviten miedompina metalliväreinä, joita\nsellaisiakaan ei Etelä-Suomessa koskaan nähdä, pohjoiselle taivaalle.\n\nKolarilaiset minulle perästäpäin sanoivat, etteivät olleet koskaan\nkauniimpaa heijastusta taivaalla nähneet kuin tuona nyt alkavana\njoulunaattoiltana. Kullalta ja verenpunaselta hohtavasta, honkien\ntummien runkojen välitse kimmeltävästä ja ikäänkuin etelässä\n_aaltoilevasta_ valomerestä heijastui leveä, teräväpiirteinen valovyö\nlänttä kohti ja se yleni yli matalan metsän ja loisti kylmänä ja\nkolakkana mitä puhtaimpine vaaleanvihreine emaljivärineen ilman\nvähintäkään vaihtelua.\n\nSilmä ei olisi mielellään tottunut tuohon luonnon outoon väriin,\nmutta kuitenkin tempasi se aina katseen salaperäisesti mukaansa.\nYlempänä taivaalla, suoraan lännen suunnalla, oli väritys violettia,\npunasinervää, sekin lasimaisen kuultavaa, minkä jälkeen kylmä, tumma,\nsinisenharmaa, vähitellen kokonaan harmahtava valo levisi pohjoiselle\ntaivaalle, tuolla kaukana heikkohohteisina häämöttävien kumpujen ja\ntunturien yläpuolelle.\n\nVasta melkein pään päällä näkyi Lapin oikea tummansininen talvinen\ntaivas, jota vastoin alemmaksi muodostunut värivaihtelu näytti johtuvan\nerikokoisista ja erivärisistä loistavista metallilevyistä.\n\nVähitellen laskeusi illan hämärä ja jätti jälelleen ainoastaan\nveripunasen viirun eteläiselle taivaanrannalle. Taivaan kupu näytti\nsuunnattoman korkeana, ikäänkuin maan yli levinneenä kilpenä kohoavan.\nTähti tähden perästä syttyi ja pian säkenöi koko taivaankansi\ntähtikimmellyksessä, mikä juuri on sille ominaista täällä pohjan\nperillä.\n\nTämän illan harvinaisen ihana, salaperäinen taivastenvalo palkitsi\nyksinkin vaivat tuosta pitkästä joulumatkasta Lappiin. Sellaista näkee\nainoastaan kerran eläessään.\n\nVasta kello puoli kahdeksan joulunaattoiltana pääsimme perille\nnälkäisinä, vaan ei viluisina, vähän väsyneinä, mutta ei unisina.\nJumalaista oli kuitenkin sittemmin lepo tutuilla, pulskilla\nporontaljoilla, mitkä barbaarisessa komeudessaan lattialla viereksien\nolivat hauskana vastakohtana huoneen lämpöisille seinäverhoille,\nuutimille ja ovenvartijoille, Edelfeltin »Porilaisille» ja Mercier'in\n»Quand même'n!» ja Barrias'n »Spartalaisen valan» siroille\nvalokuvajäljennöksille, joita kaikkia ympäröi joukko kauniita\nnaiskasvoja.\n\nSeuraavina öinä oli minun jotenkin vaikea saada unta: odotin näet\nkärsimättömänä revontulia ja silmäilin silloin tällöin, eikö\nniiden heijastusta ilmestyisi valaistuun, Kolarin kiviliuskoista\nmuurattuun uuninrintaan. Mutta sää oli joulupyhinä tavattoman leuto,\nja revontulet viihtyvät parhaiten paukkuvassa pakkasessa. Tosinhan\nlämpömittari eräänä päivänä aleni 26 asteeseen, mutta silloin oli\nvallan tyyni, niinkuin useimmiten napapiirin pohjoispuolella on laita,\nmissä kaikilla, auringolla, pakkasella ja tuulillakin on kahleensa.\nItsevaltiaasi hallitsee ainoastaan Hänen Majesteettinsa Pohjoinen, tuo\nsalaperäinen mahti revontulikruunuineen, joka pelkää ainoastaan yhtä\nitseään voimakkaampaa: elonvoimaista Golfvirtaa.\n\nVaikkei aurinko ihan joulun edellä eikä aivan kohta sen jälkeenkään\ntaivaanrannan yläpuolelle ilmestynyt, antoi se kuitenkin tiedon\npiilopaikastaan mitä hienoimman, ilmanrannalla rusottavan hohteen\nkautta. Ja puolenpäivän aikaan heijasti majesteetillisen Yllästunturin\npurppurainen laki oikeata auringonvaloa, tervehtien meitä kuin vanhoja\nkesäisiä tuttuja ikään.\n\nVähitellen yleni aurinko niin paljon, että sen yhäkin piilossa olevasta\nkehästä taivaanreunan takaa sinkoili säteitä kuin nuolia.\n\nAamupäivä, jolloin auringon taas ensikerran piti näyttäytyä, oli\nhurmaavan ihana, täynnänsä purppuraa ja kullan- ja monen muun kirjavaa\nväriloistoa. Tämä tällainen hohde hiveli sitä osaa taivaanrannasta,\nmissä valonruhtinatar viipyi, ennenkuin ehti kurottautua ylemmäs\nluodakseen loistavan katseensa pohjan perille. Silloin läksimme\najelemaan ja päätimme retkeillä Muonionjoen sylissä uinuvalle suurelle\nKirkkosaarelle.\n\nAjoimme eteenpäin verkkaan ja tuijotimme äänettöminä kohti tuota miltei\nkuohuvaa valomerta. Ja meidän nuori, virma ja pulska varsammekin\nesiintyi arvokkaana, totisena ja ylpeänä.\n\nJa sitte yleni ilmoille päivänhyrrä häikäiseväsi loistaen, ikäänkuin\nsellaisenaan luojan kädestä lähteneenä. Valonrakkaat linnut\nlivertelivät — se oli luonnon ja sydämien yhteinen riemulaulu. Siinä\nsamassa luuli silmä älynneensä auringossa kuin horjahtavan liikkeen. Ja\npian oli sammunut päivyt ilmanrannan alle. Varhainen, ihana iltarusko\nsyleili lyhyen minuutin ajan ikuisesti nuorta aamuruskoa. Sitä näkyä on\nmahdoton unohtaa.\n\nKun päivänkupu sittemmin valloillaan ja mahtavana leijaili\navaruuksissa, oli kuin olisi riemuinnut koko Lapin erämaa tuosta\nlapsesta, joka oli kaikkialle valoa ja toiveita tullessaan tuonut.\n\nKeväiseltä tuntui ilma loppiaispäivänä, jolloin täällä räystäät\ntippuivat. Sitäkin keväisempi oli seuraava päivä. Silloin oli kolme\nastetta lämmintä ja silloinpa parisen tuntia suoraan sanoen satoi\nvettä ja se loi sateenkaaren yli komean taivaan. Ilmanranta kimmelteli\nsilloin mitä heleimmissä sinisenvihreissä väreissä, minkä jälkeen\npunasinervä valo levisi kohti taivaan korkeinta kupua. Sateenkaaren\nilmestymistä Lapissa tammikuulla pidettiin melkeinpä ihmeenä.\nJuuri näiden leutojen päivien edellisinä öinä sattuivat ne kaksi\ntodellista ja mitä kauneinta revontulinäytelmää, jotka joulunaika\nkatseltavikseni salli. Toista pidettiin täällä heikkona, mutta olisi\njo sekin herättänyt ihailua Helsingissä. Kalpeankellervän, taajan\nrevontulikaaren toinen siipi kiertyi yhtäkkiä loistavan hurmaaviin\npoimuihin ja muodosti kaareutuessaan komean taitekohdan; sitte se taas\npiakkoin kokonaan katosi.\n\nLeuto Aukustinpäiväkin päättyi revontulinäytelmään, jolloin näin tuon\nihanan ilmiön sen hurmaavimpana hetkenä.\n\nSamallainen valokaari kuin edellisenäkin iltana näkyi nytkin, mutta\nennen pitkää ilmestyi toinen, piirteiltään epäsäännöllinen valovyö sen\nyläpuolelle ja alkoi alituiseen heitellä maidonkarvaisia väriryhmiä\nkohti luoteista taivaanrantaa.\n\nSe oli kuin vesiputous ja siinä näytti ihan aaltoilevan. Sitte se\nvähitellen ikäänkuin jähmettyi monihaaraiseksi jättiläisoksaksi, jota\nmyöten valosäikeet muutamaa minuuttia myöhemmin alkoivat virtailta ylös\nsamaa tietä, jota tulleetkin olivat. Tällöin ne muodostivat valopilven,\njoka ilmestyi katsojan eteen kuin tuhansista tippukivistä syntynyt\nholvi.\n\nIhmeellistä, melkein kamalaa oli nähdä tuon holvin äkkiä joutuvan mitä\nkiivaimpaan edestakaiseen liikkeeseen ja sitten kimmeltävän prisman\nihanimmissa väreissä. Se oli elämää, mitä levottominta värileikkiä —\nedestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes väriloisto viimein\nyhtäkkiä haihtui ja ainoastaan heikompi valokaari jäi näkyviin. Samalla\nheleä valohuntu levisi yli keskitaivaan, tuhansin tähtikudoksin\nkirjaeltuna.\n\nKoko ajan ulvoi navakka tuuli, ja lämpömäärä vähitellen aleni. Aamulla\noli jo kymmenen asteen pakkanen.\n\n\n\n\n4. MIKÄ PORO ON JA MITEN SILLÄ AJETAAN.\n\n\nVarrottuihin kolarilaisiin talvihuvituksiin kuului tietystikin\nporolla ajaminen. Ajoporokseni valittiin tottunut uros nimeltä\nHusa. Siitä saattoi sanoa että sillä oli jossain määrin sivistystä.\nMetsässä sai sen ilman silmusta kiinni. Eikä se erityisemmin pyrkinyt\npujahtelemaan semmoisiin taloihin joiden ohi oli ajettava. Tahi jos se\njoutuikin kiusaukseen pistäytyä pienellä vierailulla ei se kuitenkaan\nretkautellut pulkkaa eikä ajajaa — huoneiden nurkkiin, niinkuin\nuseimpain porojen on tapana tehdä.\n\nOli suoritettava parin minuutin oppikurssi ennen virallista lähtöä.\nSiinä oli ennen muuta tarkoin katsottava, ettei ajohihna pääsisi\neksymään poron koipiin. Sellainen epäkiitollinen sattuma saattaisi\ntyperryttää totisen ajajan siinä määrin, että poro pian täyttä laukkaa\npyyhkisi maihin matkoihinsa voimatta rauhottua ennenkuin on saanut\nheitetyksi pulkan nurin ja miehen suinpäin kinoksiin.\n\nEnsimäisten ja asiaankuuluneitten kuperkeikkain perästä, jolloin\nHusa pinkasi pappilan pihaan, missä sillä ei ollut mitään tekemistä,\nkulki matkamme yli joenäyräitten ja sitte pitkin maantietä tiukkaan\nja tasaisesti, väliin huimaavaa hamppua. Minusta oli ylen suloista\nkiidellä noin halki hankien ja vallan helposti saatoin pitää\ntasapainossa tuon matalan, lapsellisen pikku pulkkani. Opinpa heti —\npudotessani pulkastani vaarallisemmissa vierupaikoissa — pyörähtämään\nsiitä pilkaltani maantieltä suoraan takaisin pulkkaani vauhtia\nollenkaan pysäyttämättä.\n\nNiin kuljettiin 7 à 8 kilometrin taival. Siinä tapasimme erään\nahkiossaan ajelevan tutun ja siitä sitte kaikki samana seurueena senkin\nseitsemässä nelisessä läksimme takaisin kotia kohti. Kukapa oli sitte\nylpeä ellen minä onnistuttuani niinkin hyvin ensi yrityksessäni! Me\nolimme jo miltei kotinurkilla, talon halli meitä vilkkaasti haukkuen\ntervehti, ja minä menestyksestä ylpeänä leikittelin tuon pulkkani\nvieressä hyppelehtivän koiran kanssa, silloinpa — äkkiä älysin Husan\nhurjistuneen hillittömään neliseen.\n\nAjohihna — tuo kiusallinen ajohihna, jota alituiseen olisi tullut\npitää silmällä, oli nyt solunut poron jalkoihin. Eläimen pysäyttäminen\noli nyt minulle sula mahdottomuus. Riihen luo olivat viimeiset pyryt\ntuiskuttaneet vaarallisen hyppyriharjan. Poro laukkasi sen yli kuin\nriivattu, pulkka lensi komeasti parin kyynärän korkeudelle ilmaan — ja\nminä löysin itseni paksusta kinoksesta, samalla kun Husa kiskoi kaikin\nvoimin oikean käsivarteni ympärille kierrettyä ajohihnaa. Se oli jo\nloppumatkalla sen verran löyhtynyt, että poro sai sen irti. Sitte tuo\nsäikähtänyt elukka huristi puikkineen eteenpäin, mutta pian kuitenkin\npysähtyi kotitalomme pihalle muun matkueen joukkoon, mikä juur’ikään\noli siihen kartanolle ehtinyt. Kyllä se on niin että ylpeys käy\nlankeemuksen edellä.\n\nVielä muutama sana porosta, tuosta eläimestä, joita täällä joka päivä\nkymmenittäin näin ja jotka — samoinkuin sukset — arvaamattoman paljon\nhelpottavat täällä liikennettä. Vanhat ja nuoret miehet, naiset ja\nlapset käyttävät suksia naapuritalossa käydessäänkin, sillä lunta on\npaksulti kujilla ja kartanoilla.\n\nPoro on kooltaan pieni, mutta vaadittaessa voi se vetää tavallisen\nreen, missä on pari jauhosäkkiä tahi kaksi täyskasvuista ihmistä.\nPulkkineen ja ajajineen rientää se uskomattoman nopeasti kaunista\nkulkuaan. Se tyytyy aivan vähäiseen hoitoon. Kun sitä ei tarvita ajoon,\nviedään se metsään. Sieltä se etsii itselleen ravintonsa, lumen alla\npiilevän poronjäkälän, ja janonsa lumella sammuttaa. Rauhallisena\nnukkuu se yönsä nietoksissa, olkoonpa pakkasta vaikka 40 asteeseen.\n\nPorosta on oikeudenmukaisesti sanottava, että se varsinkin talvisaikana\non kotieläimistä puhtain. Eipä näe sen pinnassa pienintäkään tahraa,\nei silloinkaan, kun se väriltään on valkea. Se kärsii pahoinpitelyn\npäästämättä pienintäkään vaikerrusta. Teurastettaessa se kaadetaan\nkumoon ja puukko pistetään sydämen seutuville: äänetönnä nousee poro\nylös ja seisoo pystyssä niiden 4 à 5 minuutin ajan jolloin sen veri\nvaluu erityiseen astiaan. Sitte alkaa eläin horjua ja noin minuutin\nkuluttua vetää viimeisen henkäyksensä yhtä äänetönnä kuin ikänsä oli\nollut.\n\nAlinomaa on poro ylen mietiskelevän näköinen, kuulinpa miltei\ntuntevani sen katseessa samallaisen ilmeen kuin eräillä oppineilla\nvanhoilla herroilla, joiden aikoinaan olin nähnyt yksinään ja\najatuksiinsa vaipuneina vaeltelevan Helsingin kaduilla. Jos olisi\nporolla silmälasit päässään, olisi se itseoikeutettu maalaiselämien\nkiertäväksi koulumestariksi: köyhä, vaitelias ja nöyrä ja yhtä hyvin\ntottunut suuren maailman tapoihin kuin kukaan kansalasten kiertelevistä\nensimäisistä opettajista entisaikoina.\n\nYlen ymmärtämättömästi ja luonnottomasti käyttäytyy poro, kun se pulkan\neteen valjastettuna sattuu pelästymään väliin vallan mitättömästä\nsyystä. Silloin se ihan yht’äkkiä heittäikse rajusti syrjään, lekkuu\nja potkii jaloillaan lähintä pulkkaa ja näyttää olevan kokonaan pois\nsuunniltaan aivan kuin jokin hajamielinen oppinut herra, joka on\nsattunut eksymään maailman humuun.\n\nOmistajaansa poro ei voine koskaan perehtyä niin hyvin kuin muut\nkotieläimet. Näyttää siltä kuin ei se edes omaa nimeään kuulisi, jos se\nnäet sattumalta olisi onnistunut sellaisen saamaan. Poron kauppa-arvo\nriippuu sen tavasta tai taituruudesta juosta suoraan. — »Suoran poron»\nnimitys on korkein arvolause mikä voidaan antaa tälle peräpohjolan\nvälttämättömän tarpeelliselle, kärsivälliselle, nopeakulkuiselle\neläimelle, joka täällä poistaa suunnilleen saman puutteen kuin aasi\netelämaissa.\n\nNiinkuin tunnettua pudottaa poro joka kevät pois sarvensa. Ne ovat\nväliin vallan kauniita ja suuria, vaan vaikka niitä meikäläiset\nkäyttävätkin jonkillaisina eteis- tai huonekoristeina, ei niitä täällä\nuseinkaan viitsitä panna edes säilöön. Tuhansittain lahoo niitä\nautioilla kummuilla ja tuntureilla. Uskomattoman lyhyessä ajassa,\nnoin kolmessa kuukaudessa, ovat uudet sarvet saaneet jo tavallisen\nasianmukaisen kokonsa. Sarvillaan poro kaapii poronjäkälää peittävän\nlumen. Ylen harvoin käyttää se niitä hyökkäysaseina ihmistä vastaan.\n\nPulkkaan ja poroon ei ole helppoa täydellisesti perehtyä ellei\njo pienestä pitäen ole tuossa pikku kelkassa kasvanut ja eläimen\nomituisuuksiin tottunut. Mutta tottunutpa taitaakin tuolla vikkelällä\neläimellä tehdä mitä rohkeimpia temppuja, mitkä reippaudellaan ja\nraikkaudellaan voivat kilpailla minkä talviurheilulajin kanssa tahansa\nja saattaa koko urheilijamaailman hämmästymään.\n\nNiinpä näin kerran erään tiheän metsän halki vaeltaessani, miten\nkaksi kasvavaa poikasta yht’äkkiä tulla huristi esiin pitkin kapeata,\nparahiksi huomattavaa polkua, joka lakkaamatta kiemurrellen pujottelihe\npuitten lomitse. Pojat seisoivat sauvoitta _toistensa takana_ kumpikin\nsuksillaan. Heitä veti poro ja se nelisessä kevyine taakkoineen huristi\npuitten keskitse ilman että nuo taitavat urheilijapoikaset olisivat\nvähääkään horjahdelleet varmasta, vapaasta asennostaan. Tuollaisessa\nurheilussa vaaditaan verratonta taituruutta pysyäkseen tasapainossa,\nmielenmalttia ja uskallusta, mikä siinä kohoo huippuunsa. Raittiimpia,\nruusuisempia poskia ja joustavampia vartaloita kuin noiden kevyeisiin\nkesäpukuihin puettujen nuorukaisten lienee vaikea löytää. Yksinpä\ntäällä poron ja suksien maassakin pidetään tätä tiheissä metsiköissä\nharjotettavaa urheilua reippauden huippuna.\n\nYhden miehen suksimista poron perässä jotenkin avonaisella ja suoralla\ntiellä pidetään täällä vaan pikku leikkinä, jota kyllä vanhempikin\nhenkilö uskaltaisi yrittää.\n\n\n\n\n5. LAPPALAISPERHEEN KODASSA.\n\n\nPäätimme eräänä päivänä pistäytyä muutamassa lappalaiskodassa.\nMeille oli sanottu, että lähin sellainen oli tavattavissa Ruotsin\npuolella Muonionjokea, noin puolentoista tahi parin peninkulman päässä\nasunnostamme.\n\nMääräpaikkaan mennessämme haimme Kolarin saarelta — se on muuan Suomen\nsuurimpia jokisaaria ja noin 7 à 8 kilometrin pituinen — oppaaksemme\nerään tunnetun vanhemman tilanomistajan, kunnallislautakunnan\npuheenjohtajan. Hänen luonaan vaihetimme pikku rekemme seudulla\nkäytettävään oivalliseen, pitkään reslarekeen, missä me turkkeihin\nja vällyihin kääriintyneinä pitkällämme mukavasti maata mujotimme\nporontaljat allamme ja tyynyt päänaluksena. Pitkävartiset saappaat\njaloissa ja paksut villakintaat ja poronnahkarukkaset käsissä olisimme\nkelvanneet miltei oikealle pohjoisnaparetkelle, puhumattakaan tuosta\nkahdeksan tuntia kestävästä käynnistä lappalaismetsissä.\n\nEmme vielä olleet ehtineet kovinkaan kauvas Ruotsin puolelle ennenkuin\ntapasimme erään lappalaispoikasen, joka pehmoisen sointuvalla\nsuomenkielellä ilmoitti meille, että se kota, jota me etsimme, oli jo\nedellisenä päivänä muutettu muualle kauvemmas, mutta että muuan toinen\nlappalaisperhe oli samana päivänä pystyttänyt kotansa Suomen puolelle\nSadinkankaalle. Tähän paikkaan — se oli metsäistä kangasta — ei\noppaamme asunnosta ollut kuin peninkulman matka. Pyörähdimme niinollen\ntakaisin ja läksimme uudelle löytöretkelle, tällä kertaa oman maan\nrajojen sisäpuolella.\n\nLunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja\nmetsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan,\nmutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät kertaakaan\nerehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän askeleen\njäljen, niin kaita kuin se olikin.\n\nSadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa porolaumojen\njälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään metsäseutuun, missä\npolku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin sopi puiden lomitse\nsolahtamaan.\n\nTuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä pureksimassa\njäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet, eikä edes sattunut\nsilmiimme pieninkään sinne johtava polku.\n\nSilloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan.\nPalattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien\nperusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli\nsuunnattava kulkumme sinne ja sinne.\n\nReki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa\nja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia\nja ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä\nmuistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle ilmaisivat,\nettä vieraita oli tulossa.\n\nTuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena kinoksista\nhonkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien kupeisiin ja\nniistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti pelästyivät.\n\nKodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti\nvälkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt syrjään\novena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili lämmintä,\npunertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen jonkillaisen\nhaaveellisen leiman.\n\nKun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään,\nastuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin sen\nympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun kodan\nkeskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan olevaa\npuuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat kattoaukkoon\nkiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin keittoastioita, muun muassa\npari kahvipannua — nuo erämaiden sivistyksen valppaat vartijat — porisi\nhiiloksessa.\n\nNuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne\nottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me\nistahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.\n\nLappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia —\nkuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä\nja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut\nkodassa-olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli\nolimme me poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä\nlappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat\nainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat. Tämä\nkansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja väririkasta.\n\nLappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli\nkomea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin\njotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä —\nlappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi, niin hän\nhymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen kahden\njalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt muutamalla\ntodellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä huolellisesti\nsukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen koristuksensa. Sitte oli\nhän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja pistänyt sen povelleen nuttunsa\nalle. Joka tapauksessa on huono parrankasvu lappalaisille ominaista.\n\nVaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet\nkuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat\nmiltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista\näidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin ihan\nrennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin lukemaan\nalun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua lasketteli hän\nsanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja lisäsi: »Suunnilleen\ntähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa lukea katekismusta lapin\nkielellä, vaan on se rippikoulussa luettava suomeksi.»\n\nNuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä\nvierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa\njoko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta\nliioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat,\non hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se\njuuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin on\nylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin houkuttele.\nKyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät, mutta onhan\nheillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat lämmittää\nsydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.\n\nLappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä\nheitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä,\nniin sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini\n_lapinkielisen almanakan_. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa,\nvaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty\nHaaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion. Ulkoasu oli\nsamallainen kuin meidän halpahintaisten almanakkaimme.\n\nLienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden\npisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—11.50\nillalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat ainoastaan tunnin\nja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20 aamupäivällä.\n\nTuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan opetuksenkin\nlapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain pyhäpäiväin nimet ja\notsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden. Niinpä on tuon Ruotsissa\npainetun almanakan mukaan laskiaissunnuntai lapiksi: _Fasto ailek_\n(ailek — sunnuntai); palmusunnuntai: _Palm ailek_; pääsiäispäivä:\n_Pjässa peive_; rukoussunnuntai: _Råkkåles ailek_, mutta rukouspäivä\n_Böns peive_. Helluntaipäivän nimenä on _Pingelis peive_ ja joulupäivän\n_Joulu peive_ j.n.e.\n\nSaarnatekstien otsakkeista tajuaa suomalaisen korva helposti esim.\nseuraavat: »Christus åppeta Tempelesne»; »Christus åppeta råkkolet»;\n»Häja pir Kanasne», (Häät Kanaassa); »Jesus ulkos hweijete akt\nperkeleb» (Jesus ajaa ulos kahdeksan perkelettä) j.n.e. Ruotsalainen\ntaas käsittää helposti sanat »Falskes profetai pir» (Vääristä\nprofeetoista); »Skattepedniken pir» (Verorahasta) ja muutamia muitakin\nruotsista lainattuja lauseparsia. Niinkuin tunnettua on lapinkieli\nitsenäistä, vaikkakin suomensukuista kieltä.\n\nMutta palatkaamme takaisin lappalaiskotaan. Meidän sinne tullessamme\nryypittiin kodassa paraikaa suolalla sekoitettua kahvia, tuota\nperäpohjolan tunnettua herkkua. Meille keitettiin kuitenkin heti\nuusi pannuihinne suolatonta, mutta sen sijaan pistettiin höyryäviin\nkuppeihimme muuatta Lapin mieliruokaa: pieniksi palasiksi silvottua\nporonjuustoa, jonka väkevä maku ja tympäisevä haju saivat aikaan\nsen ettei sekoitukseen tottumaton voinut sitä juoda. Kun siitä\nystävällisesti huomautin, ymmärrettiin minua yhtä hyvin kuin missä\nhienossa kodissa tahansa ja minulle tarjottiin heti toinen kupillinen\nhyvää sekoittamatonta kahvia, ja se maistuikin erinomaisen maukkaalta.\n\nLappalainen isäntämme tuntui olevan varakas mies, mutta hän ei\nhalunnut vaihtaa erämaan ja kodan vapaata elämää salvetun tuvan\nahtaisiin olotiloihin. Pienempien vilustumisten ei sanota lappalaisia\nvaivaavan, nuhan ei koskaan, ylen harvoin yskän, mitä ei tarvitse\nihmetelläkään, kun näet nuotio, joka aamusta iltaan palaen levittää\nkuumuutta ja tukehuttavaa savua ympärilleen, sammuu yöksi, olipa sitte\npakkanen miten pureva tahansa. Yöksikään ei peitetä kodan laajaa\nkattoaukkoa. Siitä me näimme tähtien säkenöivän tuona koleana iltana ja\nympärillä olevien kuusten tummien latvojen ylenevän kohti korkeuksia\n— mahdollisimman jylhä ja kylmä erämaankuva. Tuollaiseen ympäristöön\nliittyi niin omituisena lapsellisen pehmoisa kaiku lappalaisperheen\nkeskinäisestä ystävällisestä puhelusta omalla äidinkielellään.\n\nKun me viimeinkin läksimme kodasta ja sen asukkaat olivat saattaneet\nmeitä ulos lausuakseen meille vielä kerran jäähyväistervehdyksensä\n— emäntäkullalla piippu hampaissaan, niinkuin monella suomalaisella\nmummollakin täällä pohjolassa — hiveli sydäntäni myötätuntoisuus,\nmiltei jonkinlainen kateus, erotessani erämaan tyytyväisen kotilieden\näärestä.\n\nMatkamme kulki nyt askel askeleelta pitkin Sadinkankaan kapeita\npolkuja, sitte halki syvälumisten kenttien ja lopuksi Kolarinsaaren\nhalki vievää maantietä myöten. Siellä, oppaamme kotona nimittäin,\nvastaanotettiin meidät sydämellisesti ja komeasti meitä kestittiinkin:\ntarjoiltiin kahvia ja kelpo illallinen, johon kuului muun muassa\nauringossa kuivatusta poronlihasta valmistettua muhennosta.\n\nVaatimattomassa isännässämme tapasimme tuttavan, jota mielellään\njälestäpäinkin muistelee. Samoinkuin hän ilman mitään kouluopetusta\n— Kolari sai ylen myöhään kansakoulunsa — oli opetellut lukemaan ja\nkirjoittamaan, samoin oli hän myöhemmin karttojen ja kirjojen avulla\nsaanut Suomen maantieteestä niin elävän ja monipuolisen tuntemuksen,\nettä minä luulin hänen laajemmalti maamme eteläosissa matkustelleen.\nYhtäläiset tiedot näytti hän omaavan vieraista maista ja muista\nmaanosista. Huomasi helposti, että hän oli tarkoin tutkinut sen mitä\noli lukenut ja säilyttänyt siitä parhaat kohdat muistissaan. Hänellä\noli mainio pää ja sattuvan terävä arvostelukyky. Valituin, ytimekkäin\nsanoin kuvaili hän Oulunläänin entisiä hallitusmiehiä, joista toimekas\nja väsymätön G. von Alfthan muutamin puolueettomin piirtein esiintyi\nkuulijalle mitä kirkkaimmassa, kauneimmassa valossa. — Runebergistä,\nLönnrotista ja Snellmanista puheli hän kuin vanhoista tutuista,\nvaikkei ollutkaan koskaan niitä nähnyt, ja kuvaili sattuvin sanoin —\nsellaisia, joita ei muiden ole kuullut käyttävän — mitä kukin heistä on\nmaansa hyväksi tehnyt. Snellmanista, jonka suomenkielisinä käännöksinä\njulaistut kirjoitukset hän yksityiskohtiaan myöten tunsi, hän sanoi\nvakavana ja miettiväisesti: »Hän oli Suomen sydän.»\n\nOnnellisia ne isänmaan pojat, joiden muisto etäällä erämaissakin elää\nkansan vastavalveutuvassa sydämessä.\n\n\n\n\n6. YSTÄVÄNI \"PEKKA RIEPU\" JA JÄÄHYVÄISET SILLE JA LAPINMAALLE.\n\n\nEnsimäisellä kesämatkallani Tornioon tein tuttavuutta kolarilaisen\nystäväni nuoren hevosen »_Pekan_» kanssa, joka oli hänen ilonsa ja\nylpeytensä. Se tunsi isäntänsä askelten äänen, kävelipä tämä miten\nhiljaa hyvänsä, ja päästi hänet nähdessään kuuluvan iloisen hirnunnan.\nMinuun loi hän vaan vieraan välinpitämättömän katseen.\n\nPekka oli kotoisin Kokkolasta. Kokkolan kuuluilta hevosmarkkinoilta\noli isäntänsä itselleen valinnut tuon keskikokoisen, ruskean, vilkkaan\nja reippaan ruunan. Sen pitkä, kiharainen, pikimusta harja komeasti\naaltoili, kun se pulskaa voimakasta säkäänsä liikuttelu Mustia olivat\nsen ilmeikkäät, ylväät, palavat silmätkin.\n\nKolarissa tuli Pekasta kaikkein jakamaton suosikki. Ja näytti siltä\nettä hän ennen pitkää katsoi kuuluvansa taloon yhtä oikeutettuna\njäsenenä kuin kuka talonväestä tahansa. Senpävuoksi Pekasta piakkoin\ntulikin itsepäinen ja tottelematon velikulta. Kun hänen isäntänsä\nkerran ajoi takaa erästä salakuljettajaa, pääsi otus isännältä karkuun\nPekan niskoittelun takia.\n\nVerekseltään sai hän tiukanlaisen selkäsaunan. Ensimäisestä\npiiskaniskusta tuo jalo eläin värähti. Sitte se seisoi vavisten, mutta\nhiljaa. Vielä napsahti ruoska muutaman kerran.\n\nSilloin käänsi Pekka päänsä isäntäänsä kohti ja katseli häntä\nkyyneltynein, surumielisin silmin niin sydämellisen luottavaisesti,\nettä tämä antoi kohottamansa piiskan vaipua alas ja käski rengin\nviemään Pekan talliin.\n\nMitä Pekka-rukka siellä pitkän yön ajan mietiskeli, sitähän ei\nkukaan voi tietää, mutta joka tapauksessa näytti tuo kunnon eläin\njotain miettineeltä. Eipä isännän itsensäkään silmiin uni sinä yönä\nherunut myötätuntoisuudesta hevoskultaansa kohtaan — jonka hän nyt\najatuksissaan risti »_Pekka rievuksi_». Näytti siltä kuin olisi Pekka\nollut tuohon nimeen tyytyväinen, milteipä ylpeäkin siitä. Kuultuaan\nvaan nuo sanat se mielellään totteli. Siitä hetkestä lähtien oli taas\nkaikki ennallaan noiden kahden ystävyksen kesken.\n\nSilloinkun Pekka riepu veti meitä Torniosta Kolariin ei se ollut ihan\nterve. Se oli kahden ajattelemattoman nuoren miehen hillittömästä\najosta niin lopen rasittunut, että se tarvitsi mitä huolellisinta\nhoitoa ennenkuin alkoi jälleen toipua. Jokin arempi sisäelin oli saanut\nparantumattoman vamman, vaikkakin tuon nuoren, väkevän, tulisen eläimen\nvoimat näyttivät vähitellen palaavan.\n\nPitkän matkamme varrella vietti Pekka majataloissa hyviä päiviä, eikä\nsiitäkään paljon välitetty että hän väliin päivänpaisteessa vähäsen\nlaiskottelikin. Kun jokin pieni ylämäki katkaisi tasaiset taipaleet,\nnousin minä astumaan ja siinä kävellessäni nyhdin ruohoisista\ntiepuolista muutaman tukun tuoretta heinää, jota Pekka mielellään\nvälipalakseen pureskeli. Mutta kun minä kerran muutamassa pienen\npienessä mäessä jäinkin rattaille, pysähtyi Pekka ja katsahti kysyvästi\nminuun, vaan isäntänsä sävyisät sanat: »No Pekka riepu!» saivat sen\ntaas kulkemaan edelleen.\n\nTuo kaikki meitä huvitti ja me koettelimme pian uudelleen Pekkaa. Se\ntoisti temppunsa, mutta kun minä puukko kädessä laskeusin maahan,\nkäveli se suoraapäätä mäkeä ylös, pysähtyi sen päälle ja katsahti\ntaakseen siltä varalta että minulla ehkä olisi veres ruohotukku\nkourassani. Tämä oli vaan tilapäinen alku meidän myöhempään oikeaan\nystävyyteemme. Tosin hän ei vielä minua hirnahtaen tervehtinyt aamuisin\ntalliin mennessäni, vaikka minä häntä säännöllisesti leipäpalasella\nkestitsin.\n\nEipä kestänyt kauvan, ennenkuin Pekka pääsi kylän muiden hevosten\nmukana kesälaitumelle äärettömän laajoille, aitaamattomille salomaille,\njossa koko hevoslauma villinä leikitteli ja jossa niillä oli hupaista\nkuin poikasilla mäenlaskussa. Pekkaa me tuon ulkonaoleskelun toivoimme\nvirkistävän. Virkistysmatka kesti kuitenkin kauvemmin kuin minun\nkesälomani. Senvuoksi en tavannut Pekkaa ennenkuin jouluna uudelleen\nKolarissa käydessäni. Olimme kuitenkin rakennuttaneet hirsistä etehisen\n— »tampuorin» — sen talliin, sillä edellisenä talvena oli talli ollut\nylen kylmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudelleen tavattaessa näytti Pekka unohtaneen entisen tilapäisen\ntuttavuutemme. Ruunaparka eleli nyt »kamariherrana» pikku asunnossaan,\njosta se kuitenkin pääsi joskus aamupäivällä pihalle jaloittelemaan ja\nlumessa piehtaroimaan. Se oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin ennenkin.\nPitemmillä ja rasittavammilla matkoilla ei sitä kuitenkaan enää\nuskallettu käyttää.\n\nPekkaparkaa muistaen ostin minä muutamia kiloja sokeria, tuota hevosten\ntunnettua herkkua. Ensin se sokeria tutkistellen haisteli, otti sen\nsitte suuhunsa ja hyvältäpä se näytti hänestä maistuvankin. Sokeri\nse teki Pekasta minulle ystävän. Joka kerta kun minä sittemmin kävin\nsitä katsomassa alkoi tuo vilkas eläin nuuskia nuttuni taskuja. Ja\ntuo kujeilu Pekkaa ylen paljon huvitti, sillä aina se sai jonkun\nsokeripalan saaliikseen. Koska Pekka oli herra kotonaan, naputin\nminä aina tullessani sen ovelle, tulostani ilmoittaakseni, ja sain\nvastaukseksi hilpeän hirnunnan. Eräänä päivänä kuulin jo ulos asti,\nmiten kovasti se tömisteli kavioitaan tallissaan. Astuin sitte hiljaa\netehiseen, mutta silloinpa olikin se veitikka hiljaa kuin hiiri.\nPoistuttuani hiljaa ulos kuului sen kamarista taas ryskettä. Se\npolki vimmatusti permantoa ja hirnahteli äänekkäästi ja hilpeästi,\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Etkö ymmärrä! Olenhan minä kotona!» Ja\ntavallista uteliaampana alkoi se tapansa mukaan etsiä sokeripaloja.\n\nPekka kävi vuorostaan vieraisilla. Kun se aikaisin joka aamu\nvietiin ulos, asettausi se heti rappujeni eteen odottamaan minua\nja sokeripaloja, jotka hänen käsityksensä mukaan kuuluivat\npäiväjärjestykseen. Eikä renkikään saanut sitä houkutelluksi pois\nrappujen edustalta, ennenkuin minä olin tullut ulos. Useamman kerran\ntuli renki sisälle kysymään minulta, eikö minulla olisi aikaa tulla\nPekkaa tervehtimään. Hän näet ei saanut sitä kastelluksi eikä\nharjatuksi, syystä että hevonen liikkumatonna ja ylpeänä seisoi\nrappujen edessä. Ulos tullessani se ei koskaan hirnahtanut, mutta\nkatseli luottavaisesti minun silmiini. Vasta sitte kun meidän välimme\nolivat selvät alkoi se reippaasti juoksennella ympäri pihaa ja\npiehtaroida kinoksissa.\n\nEräänä harvinaisen kauniina aamuna, noin neljä eli viisi päivää\nennenkuin saatoimme odottaa aurinkoa, päätimme lähteä Pekalla vähäsen\najelemaan. Kun sitä talutettiin tallista, niin se kaikesta päättäen\nälysi, mistä oli kysymys. Sen ryhti oli juhlallisempi ja reippaampi\nkuin milloinkaan ennen, mutta yhtäkaikki osotti se käsittämättömyyden\nmerkkejä valjastettaessa. Ja hädintuskin me olimme ehtineet heittäytyä\nkeveään rekeemme, toverini yhdeltä ja minä toiselta puolen, ennenkuin\nse lähti lentämään kuin tarujen taikahepo. Musta harja hulmusi siipien\nlailla hänen kaulallaan. Iloissaan siitä että sai meille vieläkin\nkerran näyttää, mihin kelpasi, sillä ei tahtonut olla aikaa kuunnella\nedes isäntänsä iloista huutoa: »So, Pekka riepu! Pekka riepu so!»\nSen nuoruutta uhkuva ylväs pää sirotteli päällemme miljoonittain\nlumikristalleja sankan, kasvavan metsän huurteisista oksista, metsän,\njoka yleni kahden puolen kaitaa tietämme. Matka oli meille kaikille\nkolmelle yhtä hupaisaa.\n\nToisen kerran ajelimme Pekalla Muonionjoen suurelle kirkkosaarelle.\nSe sattui samana aamuna, jolloin päivä ensi kerran pilkisti päätään\ntaivaanrannan takaa. Olen jo ennemmin lyhyesti maininnut siitä miten\ntuo älykäs hevonen vakavan tarkkaavaisena katseli silloista outoa\nnäytelmää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPekan täytyi viimeinkin luopua isännästään, sillä tämä oli pakotettu\nhankkimaan itselleen terveen ja voimakkaan hevosen, joka kestäisi\nsuuriakin rasituksia paremmin kuin tuo ystävärukkamme. Pekka tulisi\nerään vanhan, hiljaisen ja ystävällisen talonpojan haltuun, jonka talo\noli Kolarin ja Tornion keskivaiheilla. Siitä oli nyt tuleva työhevonen\nja sen tuli toimittaa pikku talon pienet ajot. Ja siihen sen voimat\nkyllä riittivät.\n\nViimeisen kerran matkustimme me kolme yhdessä silloin kun minun oli\nmatkustaminen etelään päin. Pekka riepu oli tavallisuuden mukaan\niloinen ja hilpeä, mutta meille muille oli matka kaikkea muuta\nkuin hupainen. Lyhemmillä matkoilla Pekka ei väsynyt, mutta tuolle\nkolmenkymmenen kilometrin taipaleelle valjastutimme me reen eteen\nkyytihevosen ja sidoimme Pekan marhaminnastaan reen perään. Tuo temppu\ntuntui hevosta ensin ihmetyttävän. Mutta pian oli siitä hupaista juosta\nilman kuormaa ja huomatessaan, ettei isäntä hänen kujeistaan vähääkään\nvälittänyt, alkoi se ihan itsepäisesti leikitellä.\n\nMinulla oli päässäni suuri nahkavuorinen naapukkalakki, jonka keskellä\niso nahkatupsu komeili. Siitä näytti Pekka olevan ylen huvitettu,\nsillä tuhkatiheään se tarttui siihen hiljaa ja varovasti huulillaan,\nmutta ei kuitenkaan saanut kiskotuksi päästä huolellisesti painettua\nlakkia. Sensijaan alkoi se ravistella tuota mukavaa nahkatupsua, vaan\nlakkasi leikistään heti kun oli huomannut, että isäntänsä häneen päin\nkatsahti. Silloin se juoksi vallan kiltisti, niinkuin koulupoika, joka\nheitettyään toveriaan lumipallolla tahtoo tältä temppunsa salata.\nToverini ei ollut millänsäkään, ja minä pudistelin väliin aikalailla\npäätäni. Silloinpa Pekka hetikohta alkoi kiivaasti lakkiani pudistella.\nMutta ruunapa ei kertaakaan koko matkalla saanut kuulla tutunomaista\nvarotushuutoa: »So, so, Pekka riepu!»\n\nViimeinkin ehdimme illanhämyssä siihen majataloon, josta Pekan uusi\nisäntä seuraavana aamuna tulisi hänet noutamaan. Siinä oli meidän\nerottava. Jätettyäni kievarin isännän talteen sokeripaketin, jonka\nsisältöä Pekan uusi isäntä saattaisi tälle tarjoilla, haihduttaakseen\nvähitellen Pekasta sen viime aikoina oppiman herkuttelutunteen,\nmenin yksinäni talliin, missä himmeä lamppu valaisi pilttuissaan\nseisoskelevia hevosia.\n\nPekka minulle reippaasti hirnahti seistessään siinä runsaan ruokansa\nääressä komeana ja tyytyväisenä. Hilpeänä kuin leikittelevä lapsi\nse tutki taskujani, joista kohta löysikin aikamoisen sokeriharkon.\nMutta nyt tuntuikin minusta kovin työläältä tämä ennen niin hauska\nleikittely. Kiersin käsivarteni sen pehmoisen kaulan ympäri ja annoin\nsille sokeripalan kädestäni.\n\nSilloin Pekka katsahti minuun äkisti ja ikäänkuin tutkivasti. Mitä\nlieneekin se katseessani nähnyt, sitä en tiedä, mutta hiljaa tarttui se\ntyhjään käteeni ja solutti sen varovasti suuhunsa. Lampunvalo heijasti\nsen kosteisiin, mustiin silmiin.\n\nSitte päästi se varovasti käteni irti. Minä hivelin sillä uskollisen\nhevosen kaulaa ja sanoin: »Hyvää yötä nyt, Pekka riepu!» Samassa\nriensin rekeen, jossa toverini jo vakavana minua odotteli.\n\nJa niin ajoimme aika kyytiä kohti Torniota.\n\nMutta tuona iltana ei keskustelu tahtonut luistaa. Sillä tiesimmehän,\nettä ajatuksemme olivat kohdistuneet uskolliseen, viisaaseen, jaloon ja\nhilpeään kelpo ystäväämme. Häntä me emme enää milloinkaan näkisi.\n\n\n\n"]