[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHDJfE2XCNHUbWPuKMQHDqGJfSiLv7doo8fEg4CCCcUE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3079,"Maailma pienoiskoossa","Gerstäcker, Friedrich",1816,1872,"3079-gerstacker-friedrich-maailma-pienoiskoossa","3079__Gerstäcker_Friedrich__Maailma_pienoiskoossa","Hupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista","lastenkirja",[],[],"fi",1847,1903,20725,124499,false,73446,[23],"Geography -- Juvenile literature",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Teaching & Education","\"Maailma pienoiskoossa : Hupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista\" by Friedrich Gerstäcker is a collection of educational and entertaining descriptions of countries and peoples, likely written in the early 20th century. The work appears to serve as a pedagogical resource, aimed at children, using characters such as Frits and Maria to convey geographical and natural concepts. Through narrative and dialogue, it introduces young readers to the world around them, and the fundamental principles of geography and nature.  The opening of the book begins with a pleasant afternoon outing where the children's father takes Frits and Maria for a walk in the countryside. The father engages the children in discussions about the landscape and the earth, explaining the nature of hills, valleys, and rivers, as well as the spherical shape of the Earth. Frits, being curious, inquires about the mountains and the vastness of the world, while Maria begins to grasp basic geographical concepts introduced by their father. This dialogue sets a foundation for understanding Earth’s geography and natural phenomena, illustrating the interactive and educational approach the book aims to take with its young audience. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Ilmoni, Wikki",240,"Opettavainen lastenkirja johdattaa lukijan maantieteen perusteisiin, eri maanosien luontoon ja kansojen elintapoihin. Kehystarinassa isä selvittää lapsilleen Fritsille ja Marialle maapallon pyöreyttä, vuodenaikoja sekä merenkulun saloja.","Friedrich Gerstäckerin 'Maailma pienoiskoossa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3079. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAAILMA PIENOISKOOSSA\n\nHupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista\n\n\nKirj.\n\nFRIEDRICH GERSTÄCKER\n\n\n\nKotia ja koulua varten suomeksi toimitti\n\nWikki Ilmoni\n\n\n\n\n\nPorissa,\nGust. Ronelius,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Frits ja Maria.\n 2. Maa on pyöreä.\n 3. Maanosat ja meret.\n 4. Neljäs luku.\n 5. Pohjoinen ja etelä. Talvi ja suvi.\n 6. Retkeily joella ja lammella.\n 7. Suuret alukset ja miten niillä kuljetaan.\n 8. Kuinka laivat löytävät tien. — Kuu.\n 9. Maan eri kansat.\n10. Mitkä ovat kylmät, mitkä lämpimät maat maailmassa?\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nFRITS JA MARIA.\n\nIsä kertoo heille, miltä maa näyttää.\n\n\nEräänä erittäin kauniina iltapäivänä toukokuussa läksi muuan isä\nmolempain lastensa, Fritsin ja Marian kera huvikävelylle kaupungin\nympäristöön.\n\nOli ihana ilma. Aurinko paistoi lämpimästi; taivas oli kirkas ja\nsininen. Mutta siksipä kaikki, joissa henki oli, iloitsivatkin tuosta\nkauniista kevätpäivästä. Eivät ainoastaan ihmiset menneet suurin\njoukoin pelloille, niityille ja metsään, joka vastikään oli alkanut\nVihertää; eläimetkin näyttivät iloitsevan siitä, että ankara talvi nyt\nVihdoinkin oli ohi, ja piehtaroivat rattoisasti auringonpaisteessa.\n\nLeivoset kohousivat räpyttelevin siivin kedoilta ja lensivät kohti\npilviä suloisesti laulaen ja iloisesti liverrellen. Pääskyset lensivät\nristiin rastiin joka suunnalla, sieppasivat kärpäsiä ja etsivät\noljenkorsia tai sammalia, laittaakseen niistä pesiänsä.\n\nHiehot oli tänään ensi kertaa laskettu niitylle, missä ne ilakoivat\nsydämensä pohjasta, hyppivät, leikkivät ja kiistelivät keskenänsä.\nPienet lampaat, jotka paimen ajoi laitumelle, tanssivat sulasta\nriemusta ja juoksivat määkien sinne tänne, niin että paimen koirinensa\ntuskin kykeni pysyttämään niitä koossa tiellä.\n\nTekin, lapseni, tiedätte kyllä, miten suloiselta tuntuu, sittenkun koko\ntalvi on istuttu neljän seinän sisälle suljettuna, ja kevät vihdoinkin\ntulee, tuoden mukanaan vihreyttä, puhjenneita kukkia, leijailevia\nperhosia, kuoriaisia ja muita siivekkäitä, jotka täyttävät ilman\nsurisevalla äänellänsä.\n\nOlimme talven aikana melkein ennättäneet unhoittaa, että on olemassa\njoitakin, joita nimitetään perhosiksi ja kuoriaisiksi, kun emme niin\npitkään aikaan olleet niitä nähneet, emmekä niistä mitään kuulleet. Sen\nvuoksi iloitsemme sitäkin enemmän, kun nyt yhtäkkiä tapaamme ne taas,\naivan kuin vanhat tuttavat, joita emme ole nähneet moniin aikoihin.\n\nFrits ja Maria olivat melkein yhtä rentomielisiä, kuin pienet karitsat.\nHe riensivät isän edelle, juoksivat riemuiten pitkin tietä eteenpäin\nja koettivat ottaa kiinni iloisia varpusia, jotka hiekasta olivat\nnokallaan tavoittaneet jonkun jyvän, mikä sinne oli joutunut. Mutta\nvarpuset olivat nopeampia kuin he, lensivät oksalle ja istuivat siellä,\nlaulaen ja liverrellen sydämensä pohjasta. Ne tiesivät kyllä, ett’eivät\nnuo molemmat pienokaiset voineet kiivetä tänne ylös heidän perässään.\n\nTie kulki suuren, kauniin niityn poikki, jossa oli suunnattoman paljon\nkukkia ja hilpeästi loriseva puro. Puron yli johti porras, mitä pitkin\ntultiin vuorelle, jolla kasvoi suuria, varjoisia puita.\n\nKuljettiin vuorta ylöspäin. Niin nopeasti kuin nuo molemmat lapset\njuuri äsken olivat rientäneet tietä eteenpäin, niin hitaasti kulkivat\nhe nyt; sillä vuorta ei käy nouseminen yhtä ripeästi kuin kuljetaan\ntasaista, sileätä tietä. Pienet jalat väsyvät, ja usein on pakko\npysähtyä hengähtämään.\n\nVihdoin toki saavuttiin vuoren huipulle. Ylhäällä oli mukava, leveä\nruohopenkki; penkin vieressä oli lähde, jossa oli erinomaisen kirkasta,\njuoksevaa vettä. Lähteen partaasta riippui myös pieni pikari, joka\noli kiinnitetty kapeaan ketjuun, jott’ei se joutuisi hukkaan ja jotta\nniillä, jotka nousivat vuorelle ja halusivat sammuttaa janoansa, olisi\nmillä noutaa vettä.\n\nFrits olisi kernaasti tahtonut maistaa vettä heti, sillä hän oli\nkovasti janoissaan. Mutta isä kielsi häntä juomasta. Fritsin oli liian\nlämmin ja hän olisi tullut sairaaksi, jos olisi heti juonut kylmää\nvettä.\n\nLapset istuivat isän kanssa sohvalla, levätäkseen ja vilvoitellakseen.\nPaikalta, missä he istuivat, oli lavea näköala alapuolella sijaitsevan\nseudun yli.\n\nSyvällä heidän allaan oli keto, jonka yli he äsken olivat kulkeneet.\nSen vasemmalla puolella oli kaupunki, jossa he asuivat, oikealla\nsuuri metsä ja kaukana metsän takana muutamia korkeita vuoria, joille\netäisyys antoi sinisen värivivahduksen.\n\nFrits oli kahdeksan vuoden ikäinen, Maria kuusivuotias. Molemmat olivat\nsyntyneet kaupungissa, olivat aina asuneet siellä, eivätkä vielä\nmilloinkaan olleet tulleet kauvemmaksi, kuin tielle, metsään tai tälle\nvuorelle, jonne isällä usein oli tapana heitä seurata.\n\n»Tahtoisinpa sangen mielelläni kerran kulkea noiden vuorten yli,\nsaadakseni nähdä mitä niiden takana on», lausui Frits. »Voi, miten\nsiellä lieneekään kaunista!»\n\n»Sinä et siellä saisi nähdä mitään muuta kuin täälläkään», vastasi isä,\n»nimittäin niittyjä, metsiä ja toisia vuoria. Sillä kun kuljet noiden\nvuorten yli, näet toisia vuoria, saman näköisiä ja aivan yhtä etäällä.»\n\n»Onko isä ollut siellä?»\n\n»Olen, lapseni, kyllä olen.»\n\n»Mutta entäs jos kuljetaan noiden _toisten_ vuorten yli?»\n\n»Silloin on asian laita aivan samoin», vastasi isä hymyillen. »Meidän\nmaapallomme on hyvin suuri, ja mihin ikänänsä menetkin, on siinä vuoria\nja tasankoja, metsiä, niittyjä, peltoja ja laaksoja.»\n\n»_Laaksoja_, mitä ne ovat?» kysyi Maria.\n\n»Laaksoksi, lapseni, nimitetään paikkaa, joka on kahden vuoren välissä.\nTäällä me olemme vuorella, ja tuolla, ei kovinkaan pitkän matkan\npäässä, on toinen vuori, jolla näet nuo pienet, valkoisiksi maalatut\ntalot puutarhoinensa. Noiden molempain vuorten välillä olevaa syvää\nvälipaikkaa, jossa puro juoksee, nimitetään _laaksoksi_. Siellä, missä\nei ole vuoria, ei siis myöskään ole laaksoja.»\n\n»Onko sellaisia maita, joissa ei ole vuoria?» kysyi Frits.\n\n»On kyllä. On hyvin suuria maita, jotka ovat aivan tasaiset ja\nlakeat, suunnattomat matkat kaikkea kasvullisuutta vailla tai sitten\nihmiskäden viljelemiä. Se merkitsee, että on muokattu ja kynnetty ja\nsiten saatu ehkä varsin satoisakin viljelysmaa siihen, missä ei ennen\nmitään kasvanut. On myöskin olemassa suuria tasankoja, joilla kasvaa\nainoastaan metsää. Toisekseen taas on olemassa maita, joissa esiintyy\nainoastaan korkeita vuoria, joiden välillä on laaksoja. Täällä meillä\nsitävastoin on vuoria, laaksoja ja tasankoja vuorotellen; ja saman\nepätasaisen jaon me tapaamme kaikkialla maan päällä.»\n\n»Mutta mistä sitten tulevat vuoret?» kysyi Maria.\n\n»Siihen kysymykseen on vaikea vastata, lapseni, koska on vuoria, jotka\novat keskenään hyvin erilaiset», vastasi isä. »On hyvin korkeita\nvuoria, joilla lumi mitä lämpimimpänä sydänkesänäkin pysyy sulamatta;\ntoisilla vuorilla taasen, jotka eivät ole niin korkeat, kasvaa\nmehukasta, ravitsevaa ruohoa, joka lehmille on oivallista. Useilla, ei\naivan korkeilla, vuorilla kasvaa lukuisia suuria puita, jotka antavat\nmaalle varjoa ja kesäkuumalla ehkäisevät auringonsäteitä, jottei maa\nkuivuisi liian paljon. Puiden varjostamilta vuorilta ovat alkujansa nuo\nkirkkaat lähteet, jotka sitten juoksevat alas laaksoihin ja taivaasta\nlankeavan sateen kanssa pitävät niityt ja pellot kosteina, jotta karja\nsaapi rehua ja kasvava laiho voi kostua.»\n\n»Ei siihen mitään lähteitä tarvita», virkkoi Frits. »Onhan meillä joki,\njoka juoksee tuolla alhaalla.»\n\n»Mistä sitten luulet joen tulevan?»\n\n»Mistäkö joki tulee? — sitä en tiedä», vastasi Frits.\n\n»Sano, poikani, etkö ole joskus kaupungissa huomannut, kuinka vesi,\nsilloin kun sataa, valuu alas katoilta? Mutta jott’ei vedeltä puuttuisi\nkulkuväylää, on kaduille laitettu ojia. Kun nyt kadunkulmassa kaksi\nsellaista katuojaa kohtaa toisensa, niin juoksee kumpaisenkin\nvesi yhteen ainoaan katuojaan, laajenee ja tulee yhä syvemmäksi.\nMitä useamman katuojan sisällys tällä tavoin juoksee yhteen, sitä\nsuuremmaksi käy virta, joka siten syntyy. Samoin on laita täällä\nvuoristossa. Tuolla alhaalla olevassa ahtaassa laaksossa juoksee,\nkuten tiedät, puro. Jos nyt seuraat lähdettä tännepäin, niin huomaat,\nettä se laskee vetensä puroon. Kaikkialta vuoristosta tulee vielä\nmuita lähteitä, jotka kaikki yhtyvät purossa; ja jos seuraat puroa,\nniin huomaat, että mitä useampia lähteitä se on ottanut itseensä, sitä\nvoimakkaampana ja syvempänä juoksultansa se virtaa eteenpäin. Monet\nlähteet tekevät siis puron, ja kun sitten monta _puroa_ tulee yhteen,\nniin ne tekevät _joen_, tai, kuten sananlasku sanoo: 'monta pientä\npuroa tekee suuren joen’.»\n\n»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »että kaikki lähteet löytävät\ntien puroon, ja että purot sitten juoksevat yhteen? Jos ne sen sijaan\njuoksisivat vieretysten, niin eihän meillä olisi ollenkaan jokia.»\n\n»Lähteet eivät oikeastaan virtaa puroihin», vastasi isä, »niiden\nvesi kerääntyy vain syvimpiin paikkoihin. Vesi ei voi juosta vuorta\n_ylöspäin_, sen täytyy aina virrata _alaspäin_, ja syvimmässä paikassa,\nvasta siinä, syntyy puro. Joet virtaavat ylipäänsä vain suurissa\nlaaksoissa; kun ne juoksevat tasangolla, täytyy syvimmän paikan olla\njossakin siinä. Tänne kerääntyy silloin puroista tuleva vesi ja\nmuodostaa _jokia_.»\n\n»Niin, mutta kun joki tulee syvän kolon luo, niin juokseehan se alas\nkoloon ja jää sinne», huomautti Frits.\n\n»Niin», vastasi isä, »mutta ainoastaan niin kauvaksi, kunnes se on\ntäyttänyt kolon eli tuon syvän paikan. Jos kaadat vatiin vettä, ei\nse juokse yli ennen kun vati on aivan täynnä vettä. Jos edelleen\nkaadat lisää vettä, niin se valuu vadin laitojen yli maahan. Kun puro\ntiellään tapaa syvän paikan, kerääntyy vesi siihen, ja nyt syntyy\nse, mitä me nimitämme _lammikoksi_. Kohta kun lammikko on tullut\ntäyteen, juoksee se vesi, joka ei enään mahdu siihen, eteenpäin, aivan\nkuten oli vadinkin laita. — Mutta kun joki, joka on paljoa suurempi,\nsaapuu sellaiseen syvennykseen ja täyttää sen vedellään, niin sitä\nnimitetään _järveksi_. Kun taas vesi, esim. kovan sateen jälkeen, on\npysähtynyt pienempään syvennykseen, josta se ei pääse pois, vaan jossa\nsen täytyy joko kuivua tai haihtua, niin nimitetään tätä _lätäköksi_\ntai _rapakoksi_. Mutta sellaiset _lätäköt_ eivät koskaan voi tulla\nsanottavan suuriksi. Kun juokseva vesi tulee alas vuorilta, etsii se\naina itselleen tien, raivaa uran alempana olevaan seutuun ja kaivaa\nsen vuoksi itselleen maahan vaon eli kourun, jolle on annettu nimeksi\n_uoma. Joen-uoma_ on siis suuri kouru, jossa joki sitten virtaa\neteenpäin, ja joen molemmilla puolilla olevaa maata nimitetään sen\n_rannoiksi_.»\n\n»Mutta, sanokaa, isä, minne joet lopuksi laskevat?» kysyi Frits.\n\n»Samoin kuin on hyvin korkeita vuoria tässä maailmassa», vastasi isä,\n»niin on myöskin olemassa hyvin suuria, syviä aloja, jotka ovat paljon\nalempana, kuin se seutu, jossa me asumme. Joet juoksevat kauvas,\nkauvas pois, aina kunnes ne saapuvat näihin syviin paikkoihin. Siellä\nosuu kaikki vesi yhteen — sinun pitää voida ajatella mielessäsi,\nmiten suunnattoman suuria vesimääriä siinä täytyy olla — ja näitä\nsyvimpiä paikkoja maan päällä, joihin kaikki vesi kerääntyy, nimitetään\n_mereksi_.\n\n»Mutta jos vesi jää paikoilleen _sinne_, niin onhan tämäkin lätäkkö»,\nhuomautti Frits.\n\n»Ei, lapseni, _tästä_ ei voida käyttää sanaa lätäkkö», vastasi\nisä. »Ajattele ainoastaan suurta, hyvin suurta huonetta, johon\nuseampia satoja, jopa tuhansia vuosia sitten kaikki suuret joet ovat\nvuodattaneet sisällystänsä, niin ymmärrät kyllä, että tämän täytyy olla\njotakin enempi, kuin tavallinen lätäkkö.»\n\n»Eikö se vieläkään ole täynnä?» kysyi Maria.\n\n»Täysi se kyllä on», vastasi isä, »mutta se ei voi juosta yli\näyräittensä, koska suuri osa vedestä uudelleen haihtuu. Olen jo sanonut\nteille, että lätäkössä oleva vesi vähitellen kuivuu eli haihtuu, ellei\nole mitään kulkuväylää. Myöskin siitä suuresta vedestä, jota me mereksi\nnimitämme, haihtuu paljon, mikä tietysti on varsin luonnollista, koska\nsillä on niin suuri pinta. Mutta kun joet yhtämittaa valavat siihen\nsisällystänsä, ei se voi vähentyä. Jumala on viisaudessaan järjestänyt\nsen niin.»\n\n»Mitenkä se tapahtuu, kun vesi haihtuu?» kysyi Frits. »Voiko sitä\nnähdä?»\n\n»Ylipäänsä ei sitä voi nähdä», vastasi isä. »Mutta ehkäpä joskus hyvin\nkylmällä ilmalla olet nähnyt veden _höyryävän_?»\n\n»Kyllä», ehätti Frits vahvistamaan, »sen olen nähnyt monta kertaa. Se\nnäyttää aivan siltä, kuin vesi kiehuisi.»\n\n»Niin, näetkös, poikani, ne ovat nuo hienot vesihiukkaset eli\nvesipartikkelit, kuten on tapana kutsua niitä vieraalla sanalla, jotka\nuudelleen nousevat ilmaan. Me nimitämme tätä sumuksi eli usvaksi.\nTuolla ylhäällä ne sitten kokoutuvat ja muuttuvat pilviksi; ja kun\nuseampia pilviä yhtyy, lankeaa usva jälleen maan päälle ja nimitetään\nsilloin _sateeksi_. Tuuli ajaa pilvet pois sellaistenkin maiden yltä,\njoissa vettä ei ole paljon; ja sade lankeaa pelloille, niityille ja\npuihin, pitäen ne kosteina, niin että ne voivat kasvaa ja rehottaa. —\nKatsokaa, tuolla vuorten yläpuolella nousee juuri sellaisia pilviä; ja\nkoska ne näyttävät synkiltä eli, toisin sanoen, ovat hyvin tiiviitä, on\nluultavaa, että saamme sadetta tänä iltana. On sen vuoksi parasta, että\nmenemme kotiin, jott’emme kastu läpimärjiksi.»\n\n»Se ei tee mitään», vakuutti Frits; »voimmehan ripustaa vaatteemme\nkeittiöön, lieden eteen, niin ne pian taas kuivuvat.»\n\n»No, mutta ymmärrätkö nyt, mistä se johtuu, että ne kuivuvat jälleen?»\nkysyi isä.\n\n»Kyllä, isä», ehätti Frits vastaamaan, »sen tiedän — Vesi _haihtuu_.»\n\n»Aivan niin, Frits hyvä», vastasi isä hymyillen. »Nyt olet ainakin\noppinut jotakin tänä päivänä. Mutta nyt luulen ehtineemme sekä\nvilvotella että huo’ata tarpeeksi. Juokaa nyt tuosta uhkeasta lähteestä\nja sammuttakaa janonne; sitten palaamme kotiin, jott’emme tule liian\nmyöhään illalliselle. Voisi muutoin tapahtua, että teekin _haihtuisi_\nmeiltä, ja siihenpä ette luullakseni taitaisi olla kovinkaan\ntyytyväisiä.»\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMAA ON PYÖREÄ.\n\n\nIsä oli ollut aivan oikeassa. Pilvet vetäytyivät yhä enemmän yhteen; ja\ntuskin olivat huvikävelijämme ehtineet kotiin, kun alkoi sataa, vieläpä\noikein kelpo tavalla.\n\nSadetta kesti koko yön. Seuraavana aamuna tutki Frits hyvin\ntarkkaavaisesti täyttyneitä katuojia, joissa keltainen, likainen\nsadevesi nopeasti virtasi eteenpäin, vieden mukanansa oljenkorsia,\npuupalasia ja muita kadulle heitetyltä esineitä.\n\n»Näetkö, Maria», huusi hän sisarelle, »noista kattokouruista juoksevat\n_lähteet_ alas, kuten isä eilen kertoi meille. Tuolla toisella puolella\non meillä _puro_, tällä puolella on meillä myös sellainen, ja siinä,\nmissä ne yhtyvät on meillä _joki_. Katsohan, kuinka nopeasti se virtaa\nkatua alaspäin kulmauksen ympäri, joutuakseen siellä yhteen toisen joen\nkanssa. Kulmauksen toisella puolella on _meri_.»\n\n»Emmekö mene katsomaan merta?» kysyi Maria. »En ole vielä milloinkaan\nnähnyt merta.»\n\n»Silloinpa saisit kulkea kauvas, rakas lapsi», sanoi isä, joka nyt\ntuli heidän luokseen. »Joet virtaavat usein pitkiä matkoja, ennenkun\nsaapuvat mereen; ja ennenkun sinne saapuisit, niin ehtisitpä kovasti\nväsyä.»\n\n»Kuulkaa nyt, isä», sanoi Frits, »kun tulen suureksi, tahdon minäkin\nmennä merelle. Mutta minne on minun mentävä? Minä seuraan vaan jokia,\neikö niin, isä?»\n\n»Niin, tietysti, poikani», vastasi isä. »Jos ulottaisit sen lähteen\nluota, josta eilen joit, ja sitten yhtämittaa seuraisit vettä pitkin\nrantaa, niin tulisit lopuksi meren luo. Kulkenet muuten miten tahdot,\nkun vaan kuljet suoraan eteenpäin, niin saavut lopuksi aina meren\nrannalle, sillä erotuksella kuitenkin, että toiseen paikkaan pääset\npikemmin perille, kuin toiseen. Jotta paremmin voisitte ymmärtää\ntämän, olen tänään ottanut esille kartan, johon on kuvattu koko meidän\nmaapallomme ynnä meret.»\n\n»Sepä näyttää hauskalta», sanoi Maria, joka oli rientänyt tuolia\nnoutamaan, heti kun isä oli saanut levittäneeksi kartan pöydälle.\n»Sehän on sinistä kaikki tyynni, ja siinä on punaisia, valkoisia,\nmustia ja keltaisia täpliä.»\n\n»Nähkääs, lapseni», sanoi isä, »tämä kartta kuvailee koko maata, Kaikki\nsininen, minkä näette tässä, on _vesi_ eli meri, jota me myöskin\nnimitämme valtamereksi. Kuten näette, ei meri ole yhdessä ainoassa\nkohdassa, vaan useammissa eri paikoissa, maata välissä siellä täällä.\nTällä tavoin jakautuu suuri meri eli valtameri pienempiin osiin, ja\nnäillä on kullakin nimensä, jotta ne voidaan eroittaa toisistaan. Tämän\nselitän toisella kertaa lähemmin. Myöskin punaisilla, valkoisilla ja\nmuun värisillä täplillä, jotka kuvaavat maita, on erityiset nimensä.»\n\n»Sepä mainiota!» huudahti Frits, »sehän on aivan kuten meidänkin\nlaitamme. Minä olen nimeltäni Frits, pikku sisareni nimi on Maria.»\n\n»Aivan niin», vastasi isä. »Jos teidän kumpaisenkin nimi olisi Frits,\nja minä huutaisin Fritsiä, niin ettehän voisi tietää, ketä minä\ntarkoittaisin. Sen vuoksi annetaan sekä ihmisille että hengettömille\nkappaleille nimet, jotta ne voidaan eroittaa toisistaan.»\n\n»Mutta tässähän on _kaksi_ kuvaa», huomautti Maria. »Onko siis olemassa\nkaksi maata?»\n\n»Ei, lapseni», vastasi isä. »Kumpikin kuva on ainoastaan puolet maasta,\nja ne on asetettu vieretysten, jotta te voisitte nähdä ne samalla\nkertaa. Mutta se täytyy minun tehdä havaannolliseksi toisella tapaa.\nFrits, mene noutamaan se omena, jonka äiti on ottanut esille ja aikonut\njakaa teidän keskenne.»\n\nFrits tuli pian takaisin, tuoden omenan.\n\n»Katsokaa, lapseni», sanoi isä, ottaen omenan ja näyttäen sitä heille,\n»maa ei suinkaan ole litteä, kuten tällä paperilla oleva kuva näyttää,\nvaan _pyöreä_, niinkuin tämä omena.»\n\n»_Pyöreäkö?_» kysyivät lapset hämmästyneinä. »Sepä kummallista!»\n\n»Siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että asumme täällä ylhäällä»,\nlausui Frits, »sillä sivuilta _liu’utaan_ varmaankin alas.»\n\n»Siten ei ole asian laita», vastasi isä. »Pyöriipä maa vielä yhtämittaa\nympäri meidän ollessamme sen päällä, niin että toisinaan olemme\nylhäällä, toisinaan alhaalla; mutta mitään ei siitä putoa.»\n\n»Sitä en voi ymmärtää», sanoi Frits.\n\n»Niin, rakas lapsi», Vastasi isä, »onpa olemassa monta\ntäysikasvuistakin, jotka eivät ymmärrä sitä asiaa; eikä se mitään\nhyödyttäisi, jos koettaisin oikein selvästi selittää sen sinulle.\nVanhemmiksi tultuanne te kyllä helpommin sen ymmärrätte. En olisi\nmitään virkkanut asiasta, ellei teidän olisi ollut tarpeellista ainakin\ntietää, että niin on. Muuten ette olisi voineet käsittää toisia\nasioita. Mutta kuunnelkaa nyt tarkoin, niin minä koetan ainakin jossain\nmäärin selittää teille, kuinka maa pyörii ympäri, ja mistä se johtuu,\nett’emme putoa siitä.\n\n»Maa liikkuu, kuten jo olen sanonut teille, eikä ainoastaan itsensä\nympäri, vaan myöskin suuressa kehässä auringon ympäri. Matka, minkä se\nsilloin kulkee, on suurempi kuin voitte ajatellakaan, ja se tarvitsee\nkokonaisen vuoden, ennenkun se on päättänyt kiertokulkunsa. Katsokaa\ntuolla pöydällä olevaa kärpästä, miten nopeasti se liikuttaa pieniä\njalkojansa, ja kuitenkin liikkuu se ainoastaan hitaasti eteenpäin.\nTeidän kanssanne puhuessani, on se tuskin päässyt eteenpäin enempää,\nkuin muutaman tuuman. Marian tarvitsee ottaa ainoastaan yksi askel,\nniin on hän kulkenut paljoa pitemmän matkan, kuin kärpänen.»\n\n»Niin, mutta minä voin juosta paljoa nopeampaan, kuin Maria», väitti\nFrits.\n\n»Tietysti voitkin, koska olet suurempi kuin hän. Mutta minä tahdon\nkoettaa tehdä asian kuvaannolliseksi toisella tapaa. Tässä on minulla\nyksi niistä pienistä kivikuulista, joilla Fritsin usein on tapana\nleikkiä. Minä panen kuulan pöydälle omenan viereen. Näetkö tuota\npientä tummaa pistettä tässä kuulassa? Asettakaamme kuula siten, että\ntuo piste tulee ylöspäin. Jos minä nyt pyöritän kuulaa kerran ympäri,\nkunnes piste uudelleen tulee ylös, niin ei se ole kulkenut pitempää\nmatkaa, kuin oman ympäryksensä. Pyörittäkäämme nyt omenaa kerran\nympäri, kunnes varsi tulee jälleen ylös. Nähkääs, omena on tullut\npaljon pitemmälle. Anna minulle nyt suuri kuttaperkkapallosi, Frits,\nniin pyöritämme sitäkin ympäri. Katsokaa, pallo tuli vähintäänkin kaksi\nkertaa kauvemmaksi, kuin omena. Nyt voitte helposti ymmärtää, kuinka\nkauvas maan on pyörittävä, kun se vaan pyörähtää yhden ainoan kierron.»\n\n»Niin, mutta jos maa pyörii ympäri kuin myllynratas, niin tulemmehan me\nviskatuiksi kauvas pois, kun kuljetaan alaspäin», väitti Frits.\n\n»Siitä on Luoja pitänyt huolen», vastasi isä. »Kaikkialla, missä\nihmisiä ja eläimiä kävelee, puita ja pensaita kasvaa, on niillä\nmaa allansa. Maa pitää kaiken tämän kiinni vetovoimallansa. Mutta\nte olette vielä liian nuoret, voidaksenne tätä käsittää; tahdon\nkuitenkin _yhdellä_ esimerkillä koettaa jossain määrin tehdä asiaa\nhavaannolliseksi. Hyppää kerran, Frits.»\n\n»Miten on minun hypättävä?»\n\n»Hyppää suoraan ylöspäin, niin korkealle, kuin voit.»\n\n»Minäkin tahdon hypätä», sanoi Maria.\n\n»Hyvä, hypätkää sitten molemmat, mutta niin korkealle, kuin\nmahdollista.»\n\nMolemmat lapset hyppäsivät niin korkealle kuin voivat.\n\n»Vielä korkeammalle!» yllytti isä.\n\n»En voi hypätä korkeammalle, Isä», sanoi Frits.\n\n»Miksi et?»\n\n»En tiedä», vastasi Frits, »mutta minä en voi!»\n\n»En minäkään», sanoi Maria.\n\n»No, siispä tahdon sanoa sen teille», vastasi isä. »Te ette voi hypätä\nkorkeammalle siksi, että tuntuu siltä, kuin pitäisi joku kiinni teidän\njaloistanne ja vetäisi teidät takaisin alas.»\n\n»Niin, isä», vastasi Frits nauraen, »juuri siltä se tuntuu. Heti kun\nolen päässyt vähän matkaa ylöspäin, täytyy minun tulla takaisin alas.»\n\n»Niin, näetkös, se on juuri maan _vetovoima_, eli kuten sitä myös\nnimitetään, maan _attraktsioonivoima_, joka tämän vaikuttaa. Jos heität\nkiven ylös ilmaan, niin putoaa se aina takaisin maan päälle. Mitä\nsuurempaa voimaa käytetään, sitä korkeammalle ilmaan joutuu kivi; mutta\nsen täytyy aina tulla takaisin alas.»\n\n»Niin, mutta voivathan linnut lentää korkealle avaruuteen», väitti\nFrits, »niin korkealle, että monta kertaa niitä tuskin näkeekään enään.»\n\n»Niin, lapseni», vastasi isä, »linnuille on hyvä Jumala antanut kevyen\nruumiin ja voimakkaat siivet. Niin kauvan kun ne käyttävät _voimaansa_\nja sillä painavat allansa olevaa ilmaa alaspäin, nousevat ne yhä\nkorkeammalle. Mutta heti, jos me asettaisivat siipensä ruumista myöten\nja pysytteleisivät hiljaa, putoisivat nekin alas kuin kivi. Jos\nmetsästäjä ampuu linnun kuoliaaksi ilmassa, tai jos ainoastaan sen\nsiipi vahingoittuu, niin ett’ei se enään voi sitä käyttää, täytyy sen\nsilloinkin pudota maahan. Mutta vaikka voimakkainkin lintu, esim. kotka\ntai korppikotka, nousee niin korkealle, kuin sen voimissa on, täytyy\nsen kuitenkin aina tulla alas jälleen, koska maan vetovoima on paljon\nväkevämpi kuin lentovoima. Linnut ainoastaan uivat ilmassa, samaten\nkuin meidän ankkamme ja hanhemme uivat vedessä. Kun nyt olen selittänyt\nteille, että maa on pyöreä, niin ymmärtänette myöskin, miksi tälle\npaperille on siitä maalattu kaksi kuvaa. Jos näet pidän tätä omenaa\nedessäsi, niin voit nähdä ainoastaan _sen_ puolen, joka on käännettynä\nsinuun päin; toista et voi nähdä siksi, että se on takapuolella.\nLeikatkaamme nyt omena kahteen osaan ja asettakaamme ne pöydälle, niin\nettä lappea puoli on pöytää vasten. Siinä on teille maamme molemmat\npuoliskot, ja nyt voitte nähdä ne samalla kertaa.\n\n»Mutta nyt riittänee jo tältä päivältä. Sinun, Frits, pitää lukea niin,\nettä opettaja tulee olemaan tyytyväinen sinuun, kun loma-ajan päätyttyä\njälleen alotat koulunkäyntisi. Tuossa on, jakakaa nyt maapallo. Sinä,\nFrits, otat toisen puoliskon, Maria toisen; kumpikin kuorikoon osansa\nja syököön sen.»\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nMAANOSAT JA MERET.\n\n\nMolemmat lapset olivat hyvin tyytyväiset tähän maanjakoon. Fritsin\ntäytyi nyt istuutua työskentelemään; pikku Maria, joka aivan äskettäin\noli alkanut lukea, kirjoittaa ja kutoa, äidin ollessa opettajana,\nleikki sillä välin ja aitasi tuoleilla laajan alan, jota hän nimitti\n_mereksi_. Kun Frits oli lopettanut lukemisen, täytyi hänen leikkiä\nmukana ja laittaa kuntoon joki, joka virtasi mereen.\n\nFrits teki tämän mitä suurimmalla ilolla, mutta arveli uskovansa joen\npaisuvan yli äyräittensä ja juoksevan niin rajusti valtamereen, että\nheitti nurin pari tuolia. Mutta silloin suuttui pikku Maria ja sanoi,\nettä jos joki tuolla tavoin rimpuilee, niin saa se kernaasti _haihtua_.\n\nIltapäivällä oli sää tosin hiukan parempi, mutta maa oli runsaasta\nsateesta vielä niin märkä, ett’eivät nuo molemmat sisarukset voineet\nlähteä ulos.\n\nFrits pyysi sen vuoksi äidiltä kartan lainaksi vielä kerran, jonka\njälkeen molemmat lapset istuutuivat katselemaan maita ja meriä.\n\nMutta he eivät tietäneet, miten asettaisivat kartan. Maria tahtoi vaan\nväännellä ja käännellä sitä, mutta Frits Väitti, että kartta olisi\nasetettava niin, että saatettaisiin lukea, mitä siihen oli painettu.\nKun äiti tuli huoneeseen, pyydettiin häntä selittämään, miten eri maita\nnimitetään.\n\n»Niin, rakkaat lapset», vastasi äiti, »maan päällä on monta eri maata,\nja jos minä nyt nimittäisinkin ne teille, niin te kuitenkin pian\nunhoittaisitte ne kaikki. Mutta mitä te tästä kartasta näette, eri\nväreillä maalattuina, ovat ensinnäkin nuo kuusi maan- eli maailmanosaa,\njoissa sitten ovat eri maat Näissä maissa te sitten tapaatte eri\nkaupunkeja ja kyliä; kaupungeissa ja kylissä seisovat talot ja taloissa\nasuvat ihmiset.»\n\n»Eikö totta, äiti, me asumme _Euroopassa_?» kysyi Frits. »Sen on äiti\nsanonut kerran ennen; ja tähän maahan, joka on kartalle maalattu\nvalkoiseksi, on myös suurilla kirjaimilla kirjoitettu Eurooppa.»\n\n»Niin, Frits», vastasi äiti, »sitä maanosaa, jossa me asumme nimitetään\n_Euroopaksi_; sitä maanosaa, jonka näet keltaiseksi maalattuna heti\nEuroopan oikealla puolella, nimitetään _Aasiaksi_. Tuo suuri, musta\nmaa täällä alapuolella on _Afriikka_, oikealla, vielä alempana, on\n_Austraalia_, ja tuo hyvin suuri, punainen maa täällä Vasemmalla on\nnimeltään _Ameriikka_.»\n\n»Mutta kaikki nuo pienet pisteet ja maalatut pilkut meressä — mitä ne\novat?» kysyi Frits.\n\n»Ne ovat saaria», selitti äiti. »Nuo monet pilkut, jotka näette\nhajallaan tuolla, Ameriikan Vasemmalla puolella, muodostavat yhteensä\nvielä yhden maanosan, jota nimitetään _Polyneesiaksi_. Tuossa näette\nuseampien pienten joukossa hyvin suuren saaren, nimittäin Austraalian\neli Uuden Hollannin. Se on melkein yhtä suuri kuin Eurooppa, mutta\nkokonaan meren ympäröimä ja siitä syystä myös todellinen saari.\nJokaista maata, jota ylt'ympäri ympäröi vesi, nimitetään saareksi.»\n\n»Mutta sittenhän nämä kaikki ovat saaria», huomautti Frits, »sillä\nkaikkialla on vettä eli merta.»\n\n»Aivan niin», vahvisti äiti. »Kuitenkin on teidän muistettava, että\nkaikkein suurimmista, yhtenäisistä maa-alueista ei käytetä sanaa\nsaari, vaan maanosa. Niitä nimitetään myöskin »mantereeksi» eli\n_mannermaaksi_. Eurooppa muodostaa siis Aasian kanssa mannermaan;\nsillä kuten näet, Frits, ei näiden molempain maanosain välillä ole\nollenkaan merta. Myöskin Afriikka ja Ameriikka ovat mannermaita;\nvieläpä Austraaliaakin, jota ympäröi vesi, nimitetään sen suuruuden\ntakia mannermaaksi. Mutta kaikki muut paikat, jotka ovat erillään\nmantereesta, ovat saaria, joilla kullakin on oma, määrätty nimensä.\nNäillä saarilla elää ihmisiä ja eläimiä, rehottaa puita ja kasvia,\naivan kuin mannermaalla.»\n\n»_Uivatko_ saaret meressä, äiti?» kysyi Maria.\n\n»Eivät, lapseni», vastasi äiti, »ne ovat aina paikoillaan. — Mutta\ntuossapa tuleekin isä taas kotiin; hän kyllä selittää teille kaikki,\nmitä haluatte tietää.»\n\n»Vai niin», sanoi isä, tullessaan huoneeseen ja tavatessaan lapset\nkartan yli nojautuneina, »te olette tehneet lopun _omasta_ maastanne\nja tahdotte nyt saada tuon toisen takaisin. No, mitä on äiti teille\nkertonut?»\n\n»Hän on kertonut Euroopasta ja Amerikasta», selitti pikku Maria, »me\nasumme Euroopassa, me!»\n\n»Kas, kuulkaahan vaan, kuinka hyvin hänellä on asiat selvillä!» sanoi\nisä nauraen.\n\n»Ja sitten kysyi Maria, _uivatko_ saaret», kertoi Frits, »mutta äiti\nsanoi, että sitä ne eivät tee. Ajattelimme juuri pyytää isää kertomaan\nmeille vähän enemmän saarista.»\n\n»Olkoon menneeksi, saatanhan sen tehdä sitten», vastasi isä ja laski\nluotaan hattunsa ja keppinsä. »Mutta sano minulle, Maria, miten\nsaattoi tulla ajatelleeksi, että saaret uivat?»\n\n»Sanoihan äiti, että saaret ovat vedessä», vastasi Maria ja tunsi\nolevansa hieman hämillään. »Kun jokin on vedessä, niin eihän sitä voi\nnähdä; mutta sen, mikä ui veden pinnalla, sen voi nähdä.»\n\n»Vai niin! sekö oli syy», vastasi isä. »Sinä olet kyllä oikeassa,\nlapseni; mutta saarien laita on vallan toisin. Näetkös, tyttöseni,\nsamoin kuin mannermaalla on korkeita ja syviä paikkoja, vuoria ja\nlaaksoja, samoin on merenkin laita. Älä luule, että meren pohja on\ntasainen kuin vadin pohja, päinvastoin. Siis ei meri myöskään ole\nyhtä syvää kaikkialta; monin paikoin on se hyvin syvää, vieläpä niin\nsyvää, ett’ei vielä ole voitu syvyyttä niin tarkoin määrätä. Mutta\nmonin paikoin on myös todellisia vuoria meressä; ja siellä, missä ne\novat niin korkeita, että pistäytyvät veden pinnan yläpuolelle, ne\nmuodostavat _saaren_. Pienet saaret ovat siis vain niiden vuorien\nhuippuja, jotka seisovat meren täyttämässä! syvyydessä. On olemassa\naivan paljaita saaria, joissa on ainoastaan kiviä ja hiekkaa. Toisissa\ntaas on hedelmällinen maaperä, jossa rehottaa runsas kasvullisuus.\nMonet saaret pistäytyvät niin korkealle merestä, että niissä itsessään\nVuorostaan on vuoria ja laaksoja, ja ovat usein monen penikulman\npituisia ja levyisiä. Tuonnempana, kun joskus tulen kuvailemaan maan\neri osia, kerron samalla näistä saarista jotakin, joka varmaankin tulee\nteitä erittäin huvittamaan.»\n\nFrits, joka koko ajan oli tarkkaavaisesti kuunnellut isää, samalla\ntarkastellen saaria, jotka olivat hajallaan kartalla, kysyi nyt:\n\n»Eikö totta, isä, jos joku haluaa mennä saarille, niin täytyy hänen\nmatkustaa veneellä?»\n\n»Tietysti, koska ne ovat veden ympäröimät. Monet näistä saarista ovat\nniin kaukana meressä, ett’ei ihminen voisi koskaan uida sinne. Vaikkapa\nmatkustaisit veneellä tai suuremmalla laivalla, tarvitsisit monta\npitkää päivää ja viikkoa, ennenkun pääsisit perille.»\n\n»Mutta katsokaas, isä, jos tahdon lähteä Euroopasta Aasiaan, ei minun\ntarvitse mennä veden yli; silloin saatan sangen mukavasti kulkea\nmaitse.»\n\n»Niin, poikani», vastasi isä, »sinä olet aivan oikeassa. Aasia ja\nEurooppa, joita osaksi erottaa toisistaan vain korkea vuorijono eli\nvuoriketju, muodostavat yhteensä suuren mantereen eli, kuten myös\nsanotaan, mannermaan. Mutta jos katsot tarkoin karttaa, niin huomaat,\nettä _Aasiasta_, tuosta _keltaisesta_ maasta, jonka näet, myöskin voit\npäästä _mustan_ maan vaaleaan osaan, eli toisin sanoen _Afriikkaan_,\ntarvitsematta kulkea veden yli.»\n\n»Niin», huudahti Frits, »mutta siinähän on vain kapea maakaistale,\ntuskin niin leveä, kuin nuppineulan pää.\n\n»Tällä kartalla, niin», sanoi isä nauraen; »mutta todellisuudessa on\nse sentään hiukkasen leveämpi. Mutta kapeana maakaistaleena se on ja\npysyy kuitenkin aina, verrattuna niihin molempiin suuriin maanosiin,\njoita se yhdistää. Sellaista maakaistaletta nimitetään kannakseksi.»\n[Kannas, jota tässä tarkoitetaan, on Suetsin kannas, jonka poikki,\nkuten useimmat nuorista lukijoistamme varmaankin tietävät, on kanava\nkaivettu. _Suoment. muist_.]\n\n»Tässä punaisessa maassa on kai myöskin kannas», sanoi Frits, asettaen\nsormensa kapeimman paikan päälle.\n\n»Aivan oikein, lapseni», sanoi isä. »Tämäkin on kapea maakaistale,\njoka toisiinsa yhdistää kaksi hyvin suurta mannermaata, nimittäin\n_Ameriikan_ maanosan molemmat puoliskot — siis _kannas_. Mutta katsokaa\nlapseni, meressäkin näkyy samanlaisia paikkoja kuin, maa tässä\nmuodostaa, nimittäin kaitoja vesikaistaleita, jos niin voin sanoa,\njotka yhdistävät kaksi suurta vettä eli merta toisiinsa. Voitko näyttää\nsellaisen vesikaistaleen kartalta?»\n\nFrits alkoi tarkkaavaisesti tutkia karttaa. Vihdoin osoitti hän erästä\npaikkaa ylinnä kartalla, Ameriikan vasemmalla puolella, missä kappale\nkeltaista maata, Aasiaa, ja kappale punaista maata, Ameriikkaa, melkein\ntörmäsivät yhteen.\n\n»Tämä näyttää sellaiselta», sanoi Frits.\n\n»Aivan oikein, poikani», vastasi isä ja nyökäytti myöntävästi päätään;\n»tuo kapea vesikaistale tuossa yhdistää kaksi isompaa merta toisiinsa\nja sitä nimitetään _salmeksi_.»\n\n»Miten hyvä lieneekään ajaa reessä merellä, silloin kun se on jäässä»,\nVirkkoi äkisti Maria.\n\n»Niinpä kyllä!» huudahti Frits, »sinne menen joskus koettelemaan uusia\nluistimiani. Saanko sen tehdä, isä?»\n\n»Se ei käy päinsä, poikani», vastasi isä hymyillen. »Koko suurta\nmerta ei näet muodosta sellainen vesi, jota meillä on täällä kotona\nlammikoissamme ja joessamme. Se on _suolaista_, ja suolavesi vain\nvaivoin jäätyy.»\n\n»Suolaistako?» huudahti Frits hämmästyneenä; — »onko kaikki tuo sininen\nvesi kartalla suolaista?»\n\n»On, kaikki tuo sininen vesi on suolaista», vahvisti isä. »Sitäpaitsi,\npoikani, ei tuollainen suuri vedenpinta ole yhtä hiljainen kuin meidän\nlammikkomme ja suomme, vaan pitävät sitä alituisessa liikkeessä eri\nVirrat ja tuuli, niin ett’ei se ollenkaan voi jäätyä. Sinä tiedät,\nettä juokseva eli virtaava vesi, sanalla sanoen, liikkeitä oleva vesi,\nvain vaikeasti jäätyy.»\n\n»Miksi se ei jäädy?» kysyi Maria.\n\n»No, se on helppo selittää», vakuutti Frits. »Kun on kylmä talvella ja\nsinä juokset, niin ethän sinäkään jäädy, vai kuinka?»\n\n»Niin, se on totta», vastasi Maria, »kun juoksen, niin en palellu;\nmutta kun olen paikoillani, niin tulee minun vilu.»\n\n»Katsos!» sanoi isä. »Kun nyt meri ei koskaan ole hiljaa ja on\nsitäpaitsi suolainen, niin ei sekään jäädy.»\n\n»Mutta mistä se johtuu, että meri on suolainen?» kysyi Frits; »eiväthän\njoet, jotka laskevat mereen, ole suolaisia. Onko siis meressä suolaa?»\n\n»Rakas poikani», vastasi isä, »se on jotakin, mikä ei meillä ole niin\naivan selvillä. Niin paljon on kuitenkin varmaa, että joet vievät\nmukanaan kaikenlaisia suoloja ja maata, jotka kasaantuvat mereen. Me\nnimitämme kuitenkin jokivettä suolattomaksi, verrattuna meriveteen,\njolla on niin karvas, suolainen maku, ettei sitä laisinkaan voi juoda.\nMutta monet sekä suuret että pienet kalat pitävät kuitenkin paljon\nmerivedestä; ja ellei se olisi niin suolaista kuin se on, niin kaikki\neläinten ja kasvien jäännökset meressä pian mätänisivät.»\n\n»Mutta nyt on isän sanottava meille merien nimet», pyysi Frits. »Äiti\non sanonut meille maanosien nimet, ja ne me osaamme nyt.»\n\n»Kernaasti, lapseni», Vastasi isä. »Tätä suurta, sinistä vettä,\njoka on Euroopan ja Afriikan välillä toiselta puolen ja Ameriikan\ntoiselta, nimitetään _Atlantin valtamereksi, Atlantin mereksi_ taikka\njokapäiväisessä puheessa _Atlantiksi_. Tuo suuri meri Ameriikan\ntoisella puolella on _Suuri valtameri_ eli _Tyyni meri_, ja tässä\nalhaalla, Afriikan oikealla puolella, Aasian alla, on _Intian meri_,\nsiten nimitetty, koska suurella osalla Aasiaa on nimenä _Intia_. Nämä\novat suurimmat valtameret eli meret. Niitä paitsi on meillä vielä\nmonta muuta, pienempää merta, esim. eräs, joka on Afriikan ja Euroopan\nVälillä, ja johon päästään Atlantin mereltä sellaisen salmen kautta,\nkuin äsken teille kuvailin. Ehkä sinä, Frits, voit näyttää kartalta,\nmitä merta minä tarkoitan.»\n\n»Kyllä, isä», vastasi Frits ja osoitti noiden molempain maanosien\nvälillä olevaa merta.\n\n»Se oli oikein, poikani», vastasi isä. »Tätä merta nimitetään\n_Välimereksi_. Merta, johon sitten tulet, tuolla ylhäällä suurten\nsaarien ja mannermaan välillä, nimitetään _Pohjanmereksi»_.\n\n»Mutta eiväthän ne ole mitään oikeita meriä», sanoi Frits; »nehän\nnäyttävät niin pieniltä, tuskin suuremmilta, kuin tavalliset salmet.»\n\n»Niin, eivät ne ole niin suuria kuin suuret valtameret», vastasi isä,\n»mutta kuitenkin kaikitenkin kylliksi suuria, ansaitakseen meren nimen.\nJa salmen kautta täytyy kulkea, päästäkseen niihin.»\n\n»Mikä sen meren nimi on, joka on tuossa aivan Ameriikan yläpuolella?»\n\n»Se on _Jäämeri_, ja siellä on niin kylmä, että suolainen merivesikin\nmonta kertaa jäätyy. Mutta tämän selitän teille toisella kertaa. Olette\ntänään saaneet kuulla tarpeeksi ajattelemisen aihetta. Huomenna kyselen\nteiltä, että saan kuulla, muistatteko maanosien ja merien nimet.»\n\n»Saammeko silloin kuulla enemmän Jäämerestä, isä?» kysyi Frits.\n\n»Kernaasti, jos se teitä huvittaa. Kartan jätän paikoilleen, että\nvoitte etsiä vielä muutamia kannaksia ja salmia.»\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nIltapäivällä, kun molemmat sisarukset olivat lopettaneet kumpikin\ntyönsä, tulivat he jälleen yhteen leikkimään. Mutta nyt he eivät\nrakentaneet merta, vaan Frits otti esille kartan ja teki tuoleista\nAfriikan ja Euroopan ja niiden molempien välille niin kapean salmen,\nettä pikku Maria töin tuskin saattoi tunkeutua sen lävitse.\n\nMaria tahtoi tehdä salmen leveämmäksi, koska, kuten hän sanoi, hänen\ntäytyi kulkea edestakaisin siinä; mutta Frits väitti tätä vastaan, että\njos hän tekisi sen leveämmäksi, ei se enään olisi mikään salmi.\n\nMaria tahtoi nyt asettua Afriikkaan ja matkustaa nukkevaunuinensa\ntervehtimään Fritsiä. Mutta Frits väitti, ett’ei tämä käynyt laatuun,\nminkä vuoksi hän neuvoi Mariaa mieluummin asettumaan Aasiaan ja sieltä\nmatkustamaan hänen luoksensa. Jos hän asuisi Afriikassa, niin olisi\nhänen pakko matkata meren yli, mikä ei käynyt laatuun, kosk’ei hänellä\nollut venettä. Mutta jos hän sitä vastoin asuisi Aasiassa, niin voisi\nhän kulkea Eurooppaan nukkevaunuinensa.\n\nMaria ymmärsi Fritsin olevan oikeassa; hän siirsi sen vuoksi paria\ntuolia, joiden tuli esittää Aasiaa. Mutta Frits ei sittenkään näkynyt\nolevan tyytyväinen.\n\n»Sinähän rakennat Aasian väärälle puolelle», sanoi hän. »Aasia on\n_oikealla_, ja sen vuoksi täytyy sinun asettaa tuolisikin sinne.»\n\nMutta pikku Maria ei tahtonut myöntää olevansa väärässä.\n\n»Jos käännyn noin», sanoi hän, »on Aasia _oikealla_, jos käännyn\n_näin_, on Aasia _vasemmalla_, voin siis rakentaa sen, mihin tahdon.»\n\n»Mutta sinä et saa kääntyä ympäri», sanoi Frits. »Jos asetut tällä\ntavalla kartan eteen, niin on Aasia oikealla — ymmärrätkö sen?»\n\n»Kyllä», vastasi Maria ja meni toiselle puolelle, »mutta jos asetun\nkartan eteen _tällä tavalla_, niin se on vasemmalla, ja nyt asetun minä\ntällä tavalla.»\n\n»Niin, mutta silloin et voi lukea nimiä, mitkä ovat kartalla!» huudahti\nFrits.\n\n»Sitä ei ole tarviskaan», vakuutti Maria, »minä osaan ne ulkoa. Tämä\non Eurooppa, tuo Aasia, tuo Afriikka, tuo Austraalia ja tämä pitkä maa\nAmeriikka. Ja tässä meillä on salmi. Näetkö nyt, ett’ei minun tarvitse\nosata lukea nimiä?»\n\n»Mikä teidän on, lapset?» kysyi isä, joka nyt astui sisään. »Miksi\nkiistelette?»\n\n»Enkö minä ole oikeassa, isä», kiiruhti Frits kysymään, »kun sanon,\nettä Aasia on meidän oikealla puolellamme?»\n\n»Rakas lapsi», vastasi isä, »se riippuu aivan siitä, miten seisot.»\n\n»Näetkö!» huudahti Maria ja taputti tyytyväisenä käsiään. »Siispä olen\n_minä_ oikeassa, ja voin rakentaa Aasian mihin tahdon.»\n\n»Ei, tyttöseni», vastasi isä, »siinä suhteessa _et_ ole oikeassa.\nNäen, että olette saaneet täällä kaikki hujan hajan. Tarkoitus on,\nluullakseni, että tämä esittäisi eri maanosia?»\n\n»Niin, isä», vastasi Frits. »Tässä on Eurooppa, tuossa Afriikka ja\ntässä salmi, jonka kautta päästään Välimerelle. Maria tahtoi asettaa\nAasian tähän; mutta silloinhan hän joutuisi Atlantin valtamerelle.»\n\n»Nyt olet _sinä_ oikeassa, Frits», vastasi isä, »ja minua ilahuttaa,\nettä sinulla oli ajatukset mukanasi.»\n\n»No, mutta entäs jos käännyn näin?» sanoi itsepäinen Maria, joka nyt ei\nollenkaan ymmärtänyt, miksi Aasia ei voinut saada olla siinä, missä hän\ntahtoi sen olevan.\n\n»Minun täytyy puuttua syvemmälti asiaan, jotta sen voisitte ymmärtää»,\nsanoi isä. »Ottakaa sen vuoksi kaikkein ensinnä pois Eurooppa, Aasia\nja Afriikka; sillä salmen läpi en nyt pääse, että saisin edes laskea\nhatun kädestäni. Saa nähdä ymmärrättekö, mitä minulla tänään on teille\nsanottavana.»\n\n»Jääkö isä meidän luoksemme?» ehätti Frits kysymään.\n\n»Vähäksi aikaa, korkeintaan tunniksi; sitten täytyy minun mennä pois.\nMutta siirtäkää nyt maanosat takaisin nurkkaan, niin me koetamme,\nemmekö voi saada pikku Mariaamme ymmärtämään, että Aasian täytyy olla\ntuolla, eikä Atlantin valtameressä.»\n\nLapset siirsivät syrjään tuolit ja penkit niin nopeasti kuin voivat ja\nriensivät sitten paikoillensa. Isä työnsi pöydän ääreen tuolin, asetti\nesiin kartan ja sanoi:\n\n»Katsokaa, rakkaat lapseni, vähäisessä huoneessa on kyllä helppo\ntietää, miten asia on, jos sanotaan: tuo tuoli on oikealla, peili\nvasemmalla, pöytä edessämme, sohva takanamme. Mutta jos nyt käännytään\nympäri, on tuoli yht’äkkiä joutunut vasemmalle, peili oikealle, pöytä\ntaaksemme ja sohva eteemme, aivan kuten kävi Aasian ja Euroopankin.\nJos nyt tahdottaisiin kuvailla etäisiä seutuja, niin eihän milloinkaan\nvoitaisi niin tarkoin tietää, miten olisi asetuttava, voidakseen\nilmoittaa suunnan, toisin sanoen, voidakseen aivan varmasti sanoa:\n_tämä_ on vasen, _tämä_ oikea. Saadakseen kiinteän kohdan, on sen\nvuoksi otaksuttu määrättyjä _ilmansuuntia_, ja mitä nämä ovat, sen\nselitän teille nyt. Tiedätte, että aurinko joka aamu nousee määrätyllä\npaikalla, vai kuinka?»\n\n»Kyllä, isä», vastasi Maria, »se nousee tuolla juuri tuolla, jonne\nnäytän. Joka aamu, kun se nousee, paistaa se sisään näistä akkunoista,\nja joka ilta, kun se laskee, keittiön akkunoista.»\n\n»Hyvä! Siis, sitä paikkaa tai sitä _ilmansuuntaa_, josta se _nousee_,\nnimitetään _idäksi_. Se ilmansuunta taas, johon aurinko _laskee_, on\nnimeltään _länsi_. 'Nousee' ja 'laskee' sanomme me jokapäiväisessä\nelämässä ainoastaan sen vuoksi, että meistä näyttää siltä.\nTodellisuudessa ei aurinko liiku, vaan on liikkumattomana paikoillaan\ntaivaankannella.»\n\n»Pysyykö aurinko paikoillaan?» huudahti Frits ihmeissään. »Mutta\nnäemmehän me, miten se ensin nousee yhä korkeammalle ja sitten vaipuu\nyhä syvemmälle, kunnes se vihdoin kokonaan katoo.»\n\n»Niin, lapseni», vastasi isä, »siltä se tosiaankin meistä näyttää;\nja monta, monta vuotta sitten, ennenkun ihmiset vielä tiesivät,\nettä maa on pyöreä ja liikkuu, oli heillä juuri se mielipide, jonka\näsken lausuit. Mutta nyt me tiedämme, että aurinko todellakin pysyy\npaikoillaan, ja että meistä ihmisistä ainoastaan näyttää siltä, kuin\nliikkuisi se. Mutta voidakseni paremmin selittää tämän teille, täytyy\nminun vielä kerran saada sinun kuttaperkkapallosi, Frits, ja kynttilä.\nLaskekaamme uutimet alas ja sytyttäkäämme kynttilä, niin voin paremmin\nselittää syyn, minkä vuoksi aurinko näyttää nousevan ja laskevan.»\n\nSittenkun uutimet oli laskettu alas, niin että huoneeseen tuli melkein\npimeä, ja sytytetty kynttilä, sanoi isä:\n\n»Seuratkaa nyt tarkoin, lapseni. Tämä kynttilä esittää aurinkoa,\nkuttaperkkapallo maata. Kuten selvästi näette, voi aurinko luoda\nvaloansa ainoastaan maapallon toiseen puoliskoon. Toinen puolisko on\npimeässä. Sillä osalla, johon aurinko paistaa, on _päivä_, toisella\n_yö_, ja tässä, ylt’ympäri pallon reunaa eli saumaa, missä valo ja\npimeys osuvat yhteen, vallitsee _hämärä_.\n\n»Ajatelkaa nyt, että meillä täällä ylhäällä vielä on pimeä, se on, että\nmeillä on yö. Nyt alan hitaasti kääntää palloa, pitäen sen yläosaa\nvaloa kohden, kuten maan liikunto on. Katsokaa, nyt lankeaa jo pieni\nosa valosta siihen paikkaan, jossa me asumme; saamme siis _hämärän_,\ntai kuten tässä voimme suuremmalla syyllä sanoa, _päivänkoiton_. Jos\nnyt katsomme suoraan yli maan siihen suuntaan, missä aurinko on, niin\nvoimme nähdä valon, se on tässä auringon. Tämä on aivan samanlaista,\nkuin koska aurinko, kuten me sanomme, _nousee_ aamuisin. Meidän ei\nsilloin tarvitse silmätä ylöspäin, vaan katsoa suoraan yli maan,\n_horisonttia_ kohden.»\n\n»Mikä on _horisontti_, isä?» kiiruhti Frits kysymään.\n\n»Horisontti, lapseni», vastasi isä, »on meidän _näköpiirimme_, s.o. se\nvähäinen pinta meidän maastamme, jonka siltä paikalta, missä seisomme,\nvoimme nähdä ylt'ympärillä. Jos seisomme tasangolla, on se siis etäisin\nkohta, minkä voimme havaita joka suunnalla. Kun maa on _pyöreä_ ja\nsiis laskeutuu kaikkialla säännöllisesti, niin muodostaa myöskin tämä\nhorisontti tasaisen, pyöreän piirin meidän ympärillemme, ja tätä me\nnimitämme _näköpiiriksi_. Horisontti eli näköpiiri on siis se paikka,\nmissä taivas ja maa näyttävät yhtyvän.»\n\n»Voinko nähdä horisontin, jos avaan tämän akkunan?» kysyi Maria.\n\n»Et, lapseni», vastasi isä, »sitä et voi siitä syystä, että vastapäätä\nolevat talot kaihtavat näköalaa. Horisontti on aina suoraan edessäpäin,\nlinjassa silmiesi kanssa. Jos sinun täytyy katsoa _ylöspäin_ tai\n_alaspäin_, talon, vuoren yli tai alas laaksoon, ei tämä milloinkaan\nvoi olla horisontti. Jos siis ajattelette, että me asumme tässä ja\nkatsomme horisonttia kohden, niin täytyy auringon tulla näkyviin\njuuri tuolta. Mutta mitä enemmän käännän palloa, sitä kauvemmaksi\nhorisontista lankeaa valo; sillä horisontti on aina lähellä maan\npintaa. Katsos, nyt on meillä jo täysi päivä tässä paikassa, jossa\nasumme, ja meistä näyttää, kuin olisi aurinko noussut jo hyvän\nmatkaa taivaanlaella. Mutta todellisuudessa se on vaan maa, joka on\npyörähtänyt ympäri ja me sen mukana.»\n\n»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »ett’ei tunneta, kuinka maa\npyörii ympäri? Jos _minä_ pyörin ympäri, juoksen tai ajan, niin\ntunnenhan heti liikkuvani.»\n\n»Se johtuu siitä, lapseni», vastasi isä, »että sinä näet ympärilläsi\nmuita esineitä, jotka pysyvät paikoillaan, eivätkä liiku. Mutta kohta\nkun kaikki, mitä näet, liikkuu eteenpäin vieden sinut mukanansa ja\nniin, että sama välimatka säilyy, niin et voi enään nähdä, että sinä\nitse liikut. Jos joku matkustaa veneessä joella, niin näkee hän\nliikkuvansa eteenpäin, syystä että rannat pysyvät paikoillaan ja hän\nkulkee niiden ohi. Mutta ken matkustaa laivassa merellä, missä ei enään\nnähdä maata, hän ei myöskään voi nähdä, liikkuuko laiva vai ei. Sen\nvuoksi, kun katselemme ainoastaan maahan, emme luule liikkuvamme, mikä\nriippuu siitä, että kaikki ympärillä olevat esineet myös liikkuvat.\nMutta jos katsomme kohti _aurinkoa_, josta aivan varmaan tiedämme, että\nse pysyy paikoillaan, niin huomaamme helposti, että maa ehdottomasti\nliikkuu ja me sen mukana.\n\n»Maa tarvitsee täsmälleen kaksikymmentä neljä tuntia pyörähtääkseen\nkerran ympäri, ja siitä syntyy päivä ja yö. Puolet ajasta on päivää,\njolloin meillä on valoisa. Jos nyt käännän palloa vielä enemmän\nympäri, niin laskee aurinko meidän _taaksemme_, ja me saamme hämärän.\nKun meidän horisonttimme on kääntynyt niin, ett’emme enään voi nähdä\naurinkoa, silloin vallitsee yö. Me saamme nyt olla pimeässä, kunnes\nuudelleen tulemme päivänkoittoon, ja tulee päivä. Ja siten tapahtuu\nkaiken vuotta samalla tapaa ja on kaikkina aikoina tapahtunut, niin\nkauvan kun ihmisiä on ollut maan päällä.»\n\n»Mutta minä arvelen kuitenkin, että pitäisihän sen voida tuntea, kuinka\nmaa pyörii ympäri», sanoi Frits.\n\n»Jos huomenna on kaunis ilma, niin pääsette äidin ja minun kera\nliikkumaan tuolle suurelle lammelle, jolloin toivon paremmin voivani\nselittää, mitä tänään olen teille ilmoittanut. Mutta päästäkäämme nyt\ntaas päivänvaloa sisälle ja sammuttakaamme kynttilä, niin saatte kuulla\nvähän enemmän ilmansuunnista.»\n\nKohta kun oli päästy järjestykseen, kysyi Maria isältä vieläkin kerran,\nmikä sen paikan nimi on, josta aurinko nousee.\n\n»Se paikka, lapseni», vastasi isä, »josta aurinko _nousee_, on\nnimeltään _itä_, ja siis kaikki, mikä on tällä suunnalla, on idässä,\nidän puolella eli itään päin. Se paikka, mihin aurinko _laskee_, on\nnimeltään _länsi_, ja tällä suunnalla kaikki on lännessä, lännen\npuolella eli länteen päin. Jott’ette vieläkin kerran joutuisi riitaan\nsiitä, missä Aasia on, tahdon lisätä, että kaikki kartat kokonaisista\nmaanosista tai yksityisistä maista tehdään siten, että itä on\n_oikealla_, länsi _vasemmalla_, kun teillä on kartta edessänne niin,\nettä voitte lukea, mitä siihen on kirjoitettu. Nyt ehkä Maria voi sanoa\nminulle, miten Aasia sijaitsee Eurooppaan nähden?»\n\n»Kyllä, isä mutta odottakaahan, ensin täytyy minun saada kartta eteeni\nkas noin. Tässä on Eurooppa, tuossa Euroopan oikealla puolella Aasia,\nsiis on Aasia Euroopan itäpuolella, eikö totta, isä?»\n\n»Aivan oikein, lapseni, Aasia on Euroopan itäpuolella. Ehkä Frits nyt\nvoi sanoa, mikä on Euroopan länsipuolella?»\n\n»Atlantin valtameri.»\n\n»Oikein, lapseni, nyt ymmärrätte sen asian. Mutta me olemme tähän asti\npuhuneet ainoastaan _kahdesta_ ilmansuunnasta, nimittäin siitä, joka\non oikealla ja siitä, joka on vasemmalla. Vielä on jäljellä kaksi\nilmansuuntaa, nimittäin yksi ylhäällä ja yksi alhaalla kartalla;\nminä sanon teille niiden nimet, niin saan vastedes selittää, mitenkä\nnekin löydetään. Ylöspäin kartalla oleva ilmansuunta on nimeltään\n_pohjoinen_, alaspäin oleva _etelä_. Jos siis asetutte niin, että\nnouseva aurinko on oikealla puolellanne, mikä silloin on _edessänne_?»\n\n»Pohjoinen!» sanoi Frits.\n\n»Oikein; entäs takananne?»\n\n»Etelä!»\n\n»Entäs vasemmalla puolellanne?»\n\n»Länsi!»\n\n»Aivan oikein. Nyt luulen, että ymmärrätte sen seikan. Mutta olen\ntullut viipyneeksi täällä kauvemmin kuin aikomus oli, ja minun täytyy\nnyt lähteä toimittamaan muutamia asioita. Illalla, sitten kun olemme\njuoneet teetä, selitän teille myöskin nuo molemmat ilmansuunnat,\npohjoisen ja etelän, niin voitte sitten hyvin saada selkoa kartasta.»\n\nNäin sanoen isä läksi ja jätti lapset yksin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nPOHJOINEN JA ETELÄ, TALVI JA SUVI.\n\n\nSitten kun oli juotu teetä illalla, saattoivat lapset töin tuskin\nmalttaa mieltänsä, kunnes tee oli korjattu pöydältä, he kun tahtoivat,\nettä isä alkaisi kertoa heille lisää.\n\nFrits oli näet karttojen ylä- ja alapäässä havainnut kaksi pientä\npuoliympyrää, joihin oli kirjoitettu »Pohjoisnapa» ja »Etelänapa»; ja\nhän halusi nyt kernaasti tietää, mitä tämä oikeastaan merkitsi.\n\n»Kaiken tämän saatte tietää tänä iltana, lapset», sanoi isä, kun pöytä\nvihdoinkin oli korjattu, äiti ottanut esille sukankutimensa ja Frits\nasettanut esille kartan, jota hän jo kauvan oli pitänyt kädessään.\n»Mutta silloin tarvitsen ennen kaikkea sinun pallosi, joka nyt kerta\nkaikkiansa saa esittää maapalloa.\n\n»Nähkääs, lapset, tänä iltana saa lamppu esittää aurinkoa, ja minä\nannan nyt maan jälleen pyöriä ympäri. Selitin teille iltapäivällä,\nmillä tavoin me saamme _valomme_ auringosta, ja sen asian te nyt\nymmärrätte — vai kuinka? Sen lisäksi mainitsin, että päivä ja yö\nsyntyvät sen vuoksi, että maa täsmälleen kahdessakymmenessä neljässä\ntunnissa pyörii kerran ympäri, lännestä itään. Mutta me emme saa\nainoastaan _valoa_ auringosta, me saamme myöskin _lämpöä_ siitä. Sen,\nettä auringon paistaessa on lämpöisempi kuin sen ollessa paistamatta,\ntiedämme jo, samoin kuin senkin, että keskikesällä, jolloin aurinko on\nhyvin korkealla, voi täällä meilläkin tulla aika _lämmin_. Syyn tähän\ntahdon myöskin selittää teille, vaikka teidän on paljon vaikeampi\nkäsittää tätä, kuin päivän ja yön syntymistä. Kuunnelkaa sen vuoksi\ntarkoin, mitä sanon.\n\n»Sinä, Frits, näytit minulle äsken pohjoisnavan ja etelänavan.\nTehkäämme siis ylös ja alas tähän maapalloomme pieni merkki musteella.\nToinen näistä mustista pisteistä kuvaa pohjoisnapaa, toinen etelänapaa.\nMaan keskustan ympäri vedämme viivan, samanlaisen kuin tällä kartalla\nnäkemänne. Minä tarkoitan sitä viivaa, joka kulkee maapallon keskustan\nympäri; mitä se merkitsee, sen selitän sitten. Tämän viivan ylä-\nja alapuolella vedän nyt kaksi pisteillä merkittyä viivaa, joiden\nkaltaisia voitte nähdä kartastakin. Eurooppa, se maanosa, jossa\nme asumme, on tässä, melkein viivan ja pohjoisnavan keskivälissä;\nmaalatkaammepa nyt siihen paikkaan, missä Eurooppa on, vielä pienoinen\npiiri.\n\n»Kas noin, nyt on meidän maapallomme valmis ja me voimme heti alkaa.\nLamppu olkoon siis aurinkonamme, kuten kynttiläkin oli aikaisemmin\ntänään. Niinkuin olen sanonut teille, lapset, pyörii maa itsensä eli\nakselinsa ympäri. Jos voisimme ajatella suuren kepin pistetyksi maan\nläpi, toisesta navasta toiseen, niin pyörisi maa tämän ympäri, samoin\nkuin pyörä pyörii akselinsa tai sen läpi pistetyn kepin ympäri.\n\n»Mutta maa ei pyöri ainoastaan akselinsa ympäri, se kulkee samalla\nmyöskin ympäri auringon, johon se tarvitsee kokonaisen vuoden. Voitko\nsanoa minulle, Frits, montako kertaa maan täytyy pyöriä oman akselinsa\nympäri, ennen kun se on ennättänyt kerran kiertää auringon ympäri?»\n\nFrits istui hetkisen ja mietti, mutta ei onnistunut keksimään vastausta.\n\n»En, isä», vastasi hän, »sitä en osaa sanoa.»\n\n»Kyllä vaan, poikani, ajattelehan. Montako päivää on vuodessa?»\n\n»Kolmesataa kuusikymmentä viisi», vastasi Frits.\n\n»Katsohan. Siis, yhtä monta päivää kuin on vuodessa, yhtä monta kertaa\ntäytyy maan pyöriä akselinsa ympäri, ennen kun se on ennättänyt kerran\nkiertää auringon ympäri. Mutta tässä pyörähdyksessä on maa alati\nvinossa, pohjoisnapa ylös- ja etelänapa alaspäin, melkein niin kuin te\nkirjoittaessanne asetatte kirjaimet paperille. Nuo molemmat navat eivät\nsiis koskaan käänny kokonaan aurinkoa kohden; ja samalla kun teidän\ntäytyy ajatella mielessänne, että maa yhtämittaa kiertää akselinsa\nympäri — siis sen kepin ympäri, joka voisi olla pistetty maan läpi\nnavasta napaan — kiitää se samalla kertaa huimaavaa vauhtia eteenpäin,\nkiertää 365 päivässä auringon ympäri ja päättää tällä tavoin vuoden.»\n\n»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Frits, »kuinka voidaan tietää, että se\nvuodessa tekee täsmälleen yhden kierroksen.»\n\n»Sen tiedämme vuodenajoista ja päivänseisauksesta», vastasi isä. »Minä\nkoetan selittää asian teille; mutta silloin täytyy teidän olla hyvin\ntarkkaavaiset. Katsokaas, lapseni, maa pysyy aina samassa vinossa\nasennossa, jossa pidän tätä palloa, se on, pohjoisnapa melkein suoraan\nylöspäin ja etelänapa suoraan alaspäin. Samalla kun se yht’aikaa pyörii\nympäri, on siis se osa maasta, jonka ympäri olen vetänyt viivan, ja\njota nimitetään _ekvaattoriksi_ eli _päiväntasaajaksi_, päivisin aina\nkääntyneenä kohden aurinkoa sillä tavalla, että tämän säteet lankeavat\nmelkein kohtisuoraan siihen, jota vastoin ne kulkevat paljoa vinommin\nnapoihin päin. Mutta kuten tiedätte, eivät auringonsäteet ole läheskään\nyhtä lämpimät langetessaan vinosti maahan, kuin keskipäivällä, jolloin\naurinko näyttää olevan ylinnä taivaalla. Niillä seuduilla, joissa\naurinko paistaa täyteläisnä, siis suoraan alas, onkin sen vuoksi hyvin\nkuuma, ja molempien napojen seuduilla, missä säteet saattavat vain\nvinosti langeta alas, hyvin kylmä. Jos maan laita olisi nyt niin,\nettä pohjoisnapa ja etelänapa olisivat suoraan ylhäällä ja alhaalla,\nse on toisin sanoen, että se keppi, jonka ajattelemme vedetyksi maan\nläpi, olisi kohtisuorassa asennossa, niin eivät ainoastaan navat,\nvaan myöskin maan keskustan ympärillä oleva viiva, pysyisivät samassa\nsuunnassa ja tosin päivä ja yö syntyisivät maan pyöriessä itsensä\nympäri, mutta mitään lämpömäärän muutosta ei tapahtuisi, eivätkä siis\nmyöskään vuodenajat vaihtuisi.\n\n»Niillä ihmisillä, jotka asuvat viivan läheisyydessä, olisi siis, koska\nauringonsäteiden aina täytyisi suoraan langeta siihen, ikuinen suvi,\nniillä taas, jotka asuvat napojen luona, ikuinen talvi, niin ett’ei\nmikään voisi kasvaa, eikä siis myöskään yksikään ihminen asua siellä.\nMutta siten ei ole laita; sillä koska maa on jonkun verran vinossa\nasennossa, seuraa siitä, jos hitaasti käännän palloa, joka kuvaa maata,\naurinkonsa ympäri, että pohjoisnapa noin puolet siitä ajasta, jonka maa\ntarvitsee kulkeaksensa auringon ympäri — siis puoli vuotta — on enemmän\nkääntyneenä aurinkoa kohden. Silloin meillä, jotka asumme lähempänä\npohjoisnapaa, on suvi.\n\n»Maapallon toisella puoliskolla — missä etelänapa kääntyy enemmän\naurinkoa kohden — vallitsee talvi, silloin kun meillä on suvi. Mutta\nkauvimpana pohjoisessa eivät auringonsäteet milloinkaan lankea\nkohtisuoraan; ja jos tarkoin katselette karttaa, huomaatte pisteillä\nmerkityn, mutkaisen viivan, jonka myös olen vetänyt tähän palloon.\nTähän, näihin pisteisiin saakka, mutta ei kauvemmaksi, lankeavat\nauringonsäteet kohtisuorasti maahan; sitten se, kuten näyttää, kääntyy\ntakaisin, ja sen vuoksi nimitetäänkin näitä pisteitä _kääntöpiireiksi_.»\n\n»Mitä tarkoitetaan kohtisuoralla isä?» kysyi Maria.\n\n»Kohtisuoraksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään viivaa, joka, jos\najattelen sen pidennetyksi, kohtaisi maapallon keskipisteen. Jos sidot\nraskaan esineen nuoraan ja pidät sitä niin, että se heiluu ilmassa,\nniin on tämä esine suoraan alaspäin, ja nuora tulee sen kautta\nkohtisuoraan suuntaan. Vaakasuora eli horisontillinen on sitävastoin\nviiva, joka, samoinkuin ympärillämme oleva näköpiiri, on saman\nsuuntainen kuin tyyni vedenpinta.\n\n»Mutta palatakseni nyt maahan ja sen asentoon, niin on tällä\nvaihdoksella, tällä auringon näennäisellä vaelluksella edestakaisin\nmolempain kääntöpiirien välillä, vielä toinenkin vaikutus, joka teidän\nnyt täytyy oppia tuntemaan. Siitä on näet seurauksena, että meillä\npäivät ovat pitemmät suvella, kuin talvella.\n\n»Jotta voisitte tämän ymmärtää, niin katsokaa tarkoin palloa, jota nyt\npidän siten, että päiväntasaaja on käännettynä suoraan lamppua, se\non, meidän aurinkoamme kohden. Kuten näette, lankeaa valo maan koko\ntoiseen puoliskoon; toisella puoliskolla on päivä, kun taas toisella\non yö. Niin kauvan kun nyt päiväntasaaja on kääntyneenä aurinkoa\nkohden, ovat päivä ja yö tarkoin tasan jaetut, eli toisin sanoen,\nmeillä on kaksitoista tuntia päivää ja kaksitoista tuntia yötä sen\nvuoksi, että maa säännöllisesti pyörii kerran ympäri kahdessakymmenessä\nneljässä tunnissa ja aina lännestä itään. Mutta kohta kun maa napoineen\nkääntyy hiukan enemmän aurinkoa kohden, tai oikeammin kääntyy pois\nsiitä päiväntasaajan kanssa, samalla tapaa kuin minä nyt käännän tätä\npalloa, muuttuu asianlaita toiseksi. Kun näet aurinko yhtämittaa luo\nvaloansa maan koko puoliskoon, ja etelänapa jonkun verran kääntyy pois\nauringosta, niin täytyy tietysti pohjoisnavan aivan samassa määrin\nkääntyä enemmän sitä kohden ja auringon suvella paistaa sitä kauvemmin\nsiihen.\n\n»Keskellä maata, siis päiväntasaajan ympärillä, ei tämä tee suurtakaan\neroitusta. Mutta mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pitemmäksi käy\npäivä; ja kun aurinko on pohjoisen kääntöpiirin yläpuolella — se on\nkesäkuun 21 päivänä, joka on meidän pisin päivämme — ei se vähään\naikaan ollenkaan laske etelänavan luona, toisin sanoen on näkyvissä\nyötä päivää.\n\n»Tähän aikaan eivät auringonsäteet enään lankea niin vinosti maapallon\npohjoiseen puoliskoon, ja juuri tästä syystä on meillä silloin _suvi_.\nKesäkuun 21 päivänä on aurinko siis lähimpänä meitä, se on suoraan\npohjoisen kääntöpiirin yläpuolella eli niin kaukana pohjoisessa, kuin\nse ylipäänsä voipi olla.\n\n»Kääntäkäämmepä pallo nyt takaisin, niin että aurinko uudelleen tulee\nyhä enemmän päiväntasaajaa kohden. Katsokaahan, lapseni, nyt käy tuo\nvaloisa paikka pohjoisnavan luona yhä pienemmäksi; päivät lyhenevät\nlyhenemistään, auringonsäteet lankeavat uudelleen yhä vinommin\nmaapallon pohjoiseen puoliskoon, ja luonnollisesti tulee yhä kylmempi.\n\n»Syyskuun 25 päivänä, siis kolmen kuukauden eli neljännesvuoden\nkuluttua, joutuu aurinko uudelleen suoraan päiväntasaajan\nyläpuolelle. Silloin taas päivä ja yö ovat yhtä pitkät, s.o. meillä\non _päiväntasaus_, eli, kuten sitä myös nimitämme, _syyspäivän\ntasaus_. Te näette, että kun käännän pallon näin, ei aurinko enään\npaista päiväntasaajaan, niin kuin äärimmäisiin napoihin, oikealle ja\nvasemmalle. Mutta mitä enemmän maa kääntyy niin, että sen eteläinen\npuolisko kääntyy enemmän aurinkoa kohden, sitä enemmän me käännymme\npoispäin siitä, sitä vinommin lankeavat sen johdosta auringonsäteet,\nmeihin, sitä kylmempi tulee meille, ja sitä kauvemmin saamme olla\npimeässä, maan pyöriessä ympäri. Nyt tulee maapallon eteläisellä\npuoliskolla suvi, kun me sitä vastoin saamme talven. Joulukuun 21\npäivänä on _eteläinen_ kääntöpiiri suoraan auringon edessä. Katsokaa,\nlapset, jos nyt käännän pallon näin, on etelänapa kokonaan valossa,\npohjoisnapa sitä vastoin täydellisessä pimeydessä. Etelänavan luona\nnäkyy nyt aurinko alituisesti; pohjoisnavalla on useamman kuukauden yö.»\n\n»Useamman kuukauden _yö_!» huudahtivat molemmat sisarukset ihmeissään;\n»mitä sitten ihmiset tekevät sinä aikana? Sanokaa, isä, eikö aurinko\nmilloinkaan nouse koko tänä aikana?»\n\n»Ei, lapseni, kuten näette tästä pallosta, ei aurinko voi paistaa\npohjoisnapaan, kun maan eteläpuolisko on enemmän kääntyneenä aurinkoa\nkohden. Samaten on laita eteläisellä pallonpuoliskolla, kun pohjoinen\non kääntyneenä päin aurinkoa. Mutta meillä, jotka emme asu niin\nlähellä napaa, että meiltä kokonaan voitaisiin riistää valo, on tähän\naikaan, joulukuun 21 päivänä, lyhin päivä ja pisin yö, ja samalla kun\nauringonsäteet vinoimmin lankeavat meihin, kylmä sää eli talvi.\n\n»Silloin, kun meiltä eniten puuttuu auringonvaloa, paistaa toinen\naurinko meidän ylitsemme ja valaisee meidän olemassaoloamme: me\nvietämme silloin Vapahtajamme syntymää, sytytämme joulukuusemme, jotka\nloistavat niin ihanasti pimeänä talvi-iltana, ja odotamme toivovaisina\nsitä aikaa, jolloin päivät jälleen alkavat käydä pitemmiksi. Ja jo\nheti joulun jälkeen nousee aurinko jonkun verran korkeammalle, vaikka\nme emme sitä huomaa, ja kääntyy jälleen päiväntasaajaa kohden. Mitä\nlähemmäksi se tulee päiväntasaajaa, sitä pitemmiksi käyvät päivät\nmeillä, kunnes se neljännesvuotta myöhemmin, se on toisin sanoen,\nmaaliskuun 21 päivänä jälleen on suoraan päiväntasaajan yläpuolella.\nSilloin meillä on taas _päiväntasaus_ eli _kevätpäiväntasaus_.\nAuringonsäteet eivät enään lankea niin vinosti meihin, tulee sen vuoksi\nlämpöisempi, sanalla sanoen, meillä on kevät.\n\n»Nyt te kai ymmärrätte myöskin, minkä vuoksi vuosi on jaettu neljään\nsäännölliseen vuodenaikaan, nimittäin kevääseen, suveen, syksyyn ja\ntalveen, ja käsitätte syyn, miksi päivät ovat meillä pitemmät suvella,\nkuin talvella.»\n\n»Mutta miten merkillistä se lieneekään, isä», sanoi Frits nauraen, »kun\naurinko ei ollenkaan laske pohjoisnavalla, tai kun siellä on niin pitkä\nyö. Siellä en tahtoisi asua.»\n\n»Niin, kummallinen maa se on tosiaankin», Vastasi isä; »ja vast’edes\ntoivon saavani tilaisuuden kertoa siitä monta huvittavaa asiaa.»\n\n»Mutta ell’ei aurinko paista siellä pitkään aikaan», sanoi pikku Maria,\n»niin on siellä varmaankin hyvin kylmä.»\n\n»Aivan varmaan», vastasi isä, »kääntöpiirien välillä on lämpimin.\nKoska aurinko alituisesti kulkee yli päiväntasaajan, s.o. milloin\nylös-, milloin alaspäin, tai pikemmin on milloin pohjois-, milloin\neteläpuolella päiväntasaajaa, milloin taas suoraan sen yläpuolella,\non myöskin helposti selitettävissä, että siellä, maapallon keskustan\nympärillä, on kuumin. Mikään varsinainen talvi ei täällä voi tulla\nkysymykseen, koska aurinko ei milloinkaan etene varsin kauvaksi\npäiväntasaajasta.\n\n»Mutta samasta syystä, nimittäin sen vuoksi, että navat eivät koskaan\nkäänny aurinkoon päin, on niiden luona hyvin kylmä, etelänavan, samoin\nkuin pohjoisnavankin luona; ja me, jotka asumme melkein päiväntasaajan\nja pohjoisnavan keskivälillä, emme elä kuumassa, emmekä kylmässä, vaan\n_lauhkeassa_, s.o. kohtuullisen lämpimässä ja kohtuullisen kylmässä\nilmanalassa, toisin sanoen, me elämme lauhkeassa _ilmavyöhykkeessä_,\nkuten tieteellinen nimitys kuuluu. Pohjoisnavalla sitävastoin vallitsee\nkesä ainoastaan niin kauvan kun aurinko on pohjoisen kääntöpiirin\nläheisyydessä, joka on hyvin lyhyt aika. Koko muun ajan vallitsee\nsiellä talvi, ja usein on siellä hämmästyttävän kylmä. Pohjoisnavan\nperukoilla ei sen vuoksi myöskään ole mitään muuta kuin jäätä, niin\nainakin otaksutaan; eikä milloinkaan ole vielä ainoankaan ihmisen\nonnistunut tunkeutua sinne. [Kuten nuoret lukijamme kentiesi ovat\nkuulleet kerrottavan, on meidän päivinämme yritetty ilmapallolla päästä\npohjoisnavalle, mikä uhkarohkea yritys ei kuitenkaan ainakaan tähän\nasti ole onnistunut. _Suoment. muist_.]\n\n»Mutta nyt luulen selittäneeni asian jotakuinkin selvästi teille, niin\nettä te ymmärtänette, mitä tarkoitetaan pohjoisella ja etelällä. Sano,\nMaria, missä on pohjoinen?»\n\n»Missäkö pohjoinen on?» vastasi Maria, »pohjoinen on kaiketi siellä,\nmissä pohjoisnapakin.»\n\n»Niin, tietysti; mutta näytä nyt se myöskin kartalta.»\n\n»Tuolla ylhäällä, isä.»\n\n»Ihan oikein, lapseni. Entäs missä on sitten etelä, Frits?»\n\n»Etelä on siellä, missä päiväntasaajakin», vastasi Frits.\n\n»Päiväntasaaja on tosin meidän eteläpuolellamme», vastasi isä;\n»mutta sillä et ole tarpeeksi selvästi ilmoittanut suuntaa. Sillä\nkoska päiväntasaaja on viiva, jonka voimme ajatella vedetyksi maan\nympäri, niin tulisimme päiväntasaajan luo, vaikkumme kulkisikaan\naivan eteläiseen suuntaan. Jos pysytteleisimme enemmän oikealla\ntai vasemmalla, lännenpänä taikka idempänä, niin lopuksi kuitenkin\nsaavuttaisimme päiväntasaajan. Tarkoin osoittaaksesi, missä etelä on,\ntäytyy sinun siis ilmoittaa määrätympi kohta ja tehdä samalla tapaa\nkuin Maria.»\n\n»Etelä on siellä, missä etelänapakin», vastasi Frits.\n\n»Vallan oikein. Mutta nyt tahdon myöskin mainita teille, kuinka me\nauringosta voimme nähdä, missä etelä oikeastaan on. Te tiedätte,\nettä me asumme maapallon pohjoisella puoliskolla — vai kuinka? — ja\nett’ei napa koskaan ole kääntyneenä aurinkoon päin. On siis myöskin\nluonnollista, että aurinko aina on meidän _eteläpuolellamme_.\nKeskipäivälläkään ei aurinko ole aivan suoraan päämme yläpuolella\n— kuten sitävastoin on laita niiden ihmisten, jotka asuvat\npäiväntasaajan alla, tai kääntöpiirien välillä — vaan aina etelässäpäin\ntaivaankannella. Mutta kun maa liikkuu hyvin säännöllisesti ja aina\npitää tarkoin vaarin ajastansa, seuraa siitä, että aurinko meillä\nkeskipäivällä aina on korkeimmillaan ja suoraan etelässä.\n\n»Tämän mukaisesti on laitettu aurinkokelloja, joissa ei ole muuta kuin\nrautainen tanko eli viisari, joka aina osoittaa etelää kohden. Kun\nnyt aurinko on suoraan etelässä, saa se rautatangon varjon lankeamaan\nsuoraan seinälle ja silloin meillä on puolipäivä, s.o. kello on\nkaksitoista.\n\n»Nyt olen selittänyt teille, miten voidaan löytää kolme ilmansuuntaa,\nnimittäin _itä_ auringon noususta, _länsi_ sen laskusta ja _etelä_\nsiitä paikasta, missä aurinko keskipäivällä on korkeimmillaan.\n\n»On siis jäljellä ainoastaan neljäs ilmansuunta, nimittäin _pohjoinen_,\nja nyt minä kerron teille, kuinka on keksitty hyvin yksinkertainen\nkone, jolla määrätään tämä ilmansuunta. Tiedättehän, mikä magneetti on\n— vai kuinka?»\n\n»Kyllä, isä», vastasi Frits. »Isällähän on magneetti, joka näyttää ihan\nhevosenkengän kaltaiselta ja vetää luoksensa kaiken, mikä on raudasta.»\n\n»Minullakin on magneetti», kertoi pikku Maria; »se on punainen, ja kun\nminulla on pienet kalani vedessä ja pieni peltinen veneeni ja pidän\nmagneettia vedessä, niin tulevat ne uiden täyttä vauhtia ja riippuvat\nniin lujasti magneetista, että minä voin vetää ne ylös vedestä.»\n\n»Nyt tiedätte molemmat mitä tarkoitan», sanoi isä. »Sinun on sitäpaitsi\nmuistettava, Maria, että jos magneetti on punainen, on se ainoastaan\nsiksi, että se on sellaiseksi maalattu. Mutta mistä se johtuu, että\ntämä magneettinen rauta vetää muun raudan luokseen ja pitää sen kiinni,\non jotakin, jota emme tiedä; se riippuu eräästä luonnonvoimasta. Jumala\non sen siten asettanut, ja meidän käy tämän asian suhteen samoin, kuin\nmonen muun luonnonilmiön suhteen; me emme voi sitä selittää. Me näemme\nainoastaan, että niin on.\n\n»Kauvimpana pohjoisnavan luona, tai ainakin sen läheisyydessä on\njotakin, jota yhtä vähän voimme selittää, eräs voima, joka vetää\nmagneetin luokseen. Tietenkään ei tämä voima ole tarpeeksi suuri,\nvoidakseen pitkän matkan päästä järkäyttää magneettia tai rautaa\npaikoiltaan. Mutta jos neulan kärkeä sivellään magneetilla ja sitten\nasetetaan tämä neula keskikohdaltaan toisen neulan kärkeen, esim.\nkuten minä nyt asetan tämän lyijykynän sormeni päähän, niin osoittaa\nmagneetilla sivelty neulankärki vakavasti ja säännöllisesti _pohjoista\nkohden_. Missä tahansa oltaneekin maan päällä, vaikkapa niin kaukana,\nett’ei pitemmälle voitaisi päästä, siis _etelänavalla_, niin viittaa\nmagneetilla sivelty neulankärki kuitenkin alati pohjoiseen päin. Jotta\nnyt aina voitaisiin tietää, missä pohjoinen on, on keksitty pieni kone,\njota nimitetään _kompassiksi_, ja minä olen teitä varten Valmistanut\nsellaisen täksi illaksi.»\n\nNäin sanoen isä nousi ylös ja meni kirjoituspöytänsä luo noutamaan\nvähäistä messinkirasiaa.\n\n»Katsokaa, lapseni», sanoi hän, »tämä n.s. kompassi ei oikeastaan ole\nmitään muuta, kuin jonkinlainen kellonkuori, ontto ja lasi päällä.\nTästä keskikohdasta pistää esiin pieni, teräväpäinen nasta; tämän\nnastan päässä keinuu neula, joka on asetettava niin, että se pysyy\ntäydellisesti tasapainossa, eli toisin sanoen vaappuu, minkä kautta\nse helpoimmin pannaan liikkeelle. Näettekö kärjen? Se on varustettu\npienillä vä’illä, aivan kuin nuoli, mutta tämä ainoastaan siksi, ett’ei\nsitä sekoitettaisi nuolen toiseen päähän. Tämä magneetilla sivelty\nkärki osoittaa aina tuota seinää kohden; pohjoinen on siis siellä.\nJos nyt käännän kompassin miten tahansa, niin osoittaa tuolla sisällä\noleva neula kuitenkin aina uskollisesti samalle suunnalle. Kun minulla\non tuollainen kompassi, niin tarvitsee minun ainoastaan katsoa, miten\nkärki osoittaa, tietääkseni heti, missä pohjoinen on. Mutta jos tiedän,\nmissä pohjoinen on, voin myös helposti löytää muut ilmansuunnat. Voitko\nsanoa minulle, Frits, mitenkä tämä tapahtuu?»\n\n»Voin, isä, sen voin; jos tiedän missä pohjoinen on, niin tiedän\nmyöskin, missä etelä on, sillä sehän on vastapäätä pohjoista.»\n\n»Aivan oikein, lapseni. Neulan vastakkainen kärki osoittaa siis etelää\nkohden. Kuten jo olen sanonut teille, ovat kaikki kartat laaditut\nsiten, että pohjoinen on _ylöspäin_, kun asetatte kartan eteenne; etelä\non siis alaspäin kartalla — vai kuinka?»\n\n»Niin on.»\n\n»No, missä sitten on itä?»\n\n»Itä on oikealla!» huudahti pikku Maria — »siellä missä Aasiakin.»\n\n»Hyvin, tyttöseni!»\n\n»Ja länsi vasemmalla, siellä missä Atlantin Valtamerikin!» huudahti\nFrits.\n\n»Katsokaahan, lapseni», sanoi isä, »nyt voitte ainoastaan tämän pienen\nkoneen avulla määrätä kaikki neljä ilmansuuntaa. Jos keskipäivän\najoissa asetutte kasvot käännettyinä aurinkoa kohden, on pohjoinen\ntietysti teidän takananne; mutta missä _silloin_ on itä?»\n\n»Siellä, mistä aurinko _nousee_», vastasi Frits, »siis _vasemmalla_.»\n\n»Vallan oikein; ja länsi on silloin tietysti oikealla.»\n\n»Ja jos minä asetun niin, että kasvoni ovat käännettyinä itään päin»,\nsanoi Maria, »niin on etelä oikealla ja pohjoinen vasemmalla kädelläni.»\n\n»Se oli hyvin, lapseni; tällä kertaa sinä olit oikein tarkkaavainen.\nVoitko nyt sanoa minulle, mikä on oikealla puolellasi, jos seisot\nkääntyneenä sinne päin, mihin aurinko _laskee_, s.o. länteen päin?»\n\n»Silloin on pohjoinen oikealla puolellani», kiiruhti Frits vastaamaan.\n\n»Nyt luulen, ett’ette sitä asiaa enään unhoita», sanoi isä\nystävällisesti; »ja koska te niin hyvin olette ymmärtäneet _tämän_,\ntulette myöskin helposti käsittämään, mitä vast’edes teille ilmoitan.\n\n»Kompassin molemmat pääsuunnat ovat siis _pohjoinen_, koska neula\nosoittaa sinne, sekä vastapäätä oleva ilmansuunta, s.o. _etelä. Itä_\nja _länsi_ ovat oikealla ja vasemmalla. Mutta pohjoisen ja idän tai\npohjoisen ja lännen tai idän ja etelän tai lännen ja etelän välillä on\nvielä melkoinen tila, ja nämä ilmansuunnat saavat nimensä molemmista\npää-ilmansuunnista, joiden välillä ne ovat. Esim. tällä kartalla on\nmeillä pohjoinen tuolla ylhäällä ja itä täällä oikealla kädellä; mutta\njos nyt tahdomme ilmoittaa tuon kulman, joka on pohjoisen ja idän\nvälillä, niin nimitämme tätä _itäpohjaksi_. Kun siis tuolla oikealla\nolevaa kulmaa nimitetään itäpohjaksi, miksikä silloin sinä, Frits,\nnimittäisit vasempaa kulmaa, pohjoisen ja lännen välillä olevaa?»\n\n»_Pohjalänneksi_, vastasi Frits enempää arvelematta.\n\n»Se ei ole aivan oikein», vastasi isä; »sillä me asetamme aina molemmat\npääsuunnat, siis _pohjoisen_ ja _etelän_, viimeksi. _Pohjalännen_\nasemesta täytyy sinun sen vuoksi sanoa _länsipohja_. No, sano minulle\nnyt, miksi voisit nimittää alempaa kulmaa vasemmalla, sitä, joka on\nlännen ja etelän välillä?»\n\nFrits mietti silmänräpäyksen, ennen kun vastasi: »_Länsi-eteläksi_;\nonko se oikein, isä?»\n\n»Kyllä, poikani, aivan oikein», vahvisti isä. — »No, entäs toinen\nkulma, tämä tässä alhaalla oikealla kädellä, Maria?»\n\n»_Itä-etelä_ [Suomenkielessä käytetään toisiakin nimityksiä, nim.\nitä-pohja = koillinen, länsi-pohja = luode, länsi-etelä = lounas ja\nitä-etelä = kaakko. Suom. muist.], isä», vastasi pikkutyttö.\n\n»Hyvin, lapseni, nyt olette olleet tarkkaavaiset, ja minä toivon,\nettette unhoita, mitä olette oppineet. Muistakaa vaan, mitä jo kerran\nolen teille sanonut, nimittäin että kartalla on pohjoinen ylimpänä,\nniin löydätte sitten helposti muut ilmansuunnat. Mutta on myöhä ja\naika mennä levolle. Kun aurinko huomisaamuna jälleen nousee idästä,\non teidän oltava ylhäällä ja reippaat; kun se sitten keskipäivällä on\netelässä, lähdemme tuolle sovitulle huviretkelle.»\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nRETKEILY JOELLA JA LAMMELLA.\n\n\nSeuraajana päivänä paistoi aurinko lämpimänä ja säteilevänä, ja lapset\nriemuitsivat ilosta, kun vanhemmat ikäpuoleen valmistausivat lähtemään\nulos.\n\nFrits ja Maria kiiruhtivat pukeutumaan ja juoksivat pian vanhempien\nedellä katua pitkin kohti lähintä kaupunginporttia.\n\nSinne ehdittyä jättivät vanhemmat valtamaantien ja kulkivat suoraan\njoelle, joka virtasi lähellä tuota pientä kaupunkia.\n\n»Minä luulin, että me menisimme lammelle, isä», sanoi Frits, joka\njo alkoi peljätä, että isä ehkä oli unhoittanut, mitä oli luvannut\nedellisenä päivänä. Mutta isä vastasi:\n\n»Sinne menemmekin, rakas lapsi. Mutta lampi on hyvän matkan päässä\ntäältä; ja kun varmaankin äidille ja pikku Marialle kävisi liian\nrasittavaksi kulkea tuo pitkä matka edestakaisin, niin luulen, että\nmieluummin laskemme jokea alas. Teidän on silloin paljoa helpompi\nkävellä takaisin, kun ette ole ennättäneet niin kovin väsyä.»\n\nLapset olivat tähän tyytyväiset. He eivät vielä milloinkaan olleet\nkulkeneet joella ja saattoivat töin tuskin malttaa mielensä, kunnes\nheidät oli sijoitettu veneeseen.\n\nOli kuljettavana ainoastaan lyhyt matka joelle ja pian tavattiin\nkalastaja, joka kuljetti pienen perheen erääseen lammen läheisyydessä\nolevaan paikkaan. Luonnollisesti oli isän maksaminen miehelle\nvaivanpalkkiota.\n\nJoki ei ollut leveä, mutta jotensakin vuolas. Kun vesi ei ollut kovin\nsyvää, tarvitsi kalastajan käyttää ainoastaan pitkää seivästä, jolla\nhän sauvoi venettä eteenpäin.\n\nKun oli hetkinen kuljettu tällä tavoin, pyysi isä kalastajaa pitämään\nvenettä keskellä jokea ja antamaan sen seurata virranvuota, jonka\njälkeen hän sanoi lapsille:\n\n»Muistatteko vielä, mitä kerroin eilen, nimittäin ett’emme me täällä\nmaan päällä voi huomata sen liikuntoa siksi, että kaikki, mitä näemme\nympärillämme, liikkuu samalla kertaa, kun mekin?»\n\n»Kyllä, isä», vastasi Frits, »sen muistan. Mutta täällähän me näemme\nvarsin selvästi, että me liikumme, eikö totta, isä?»\n\n»Aivan oikein», vastasi, isä »mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että\nmolemmilla puolillamme olevat rannat eivät liiku samalla kertaa, kun\nme.»\n\n»Minusta tuntuu aivan, että me pysymme paikoillamme», sanoi Maria, »ja\nettä rannoilla olevat puut _juoksevat takaperin_. Kuinka kummallista,\nisä!»\n\n»Niin, näetkös, lapseni», vastasi isä, »aivan samoin on meidän maamme\nlaita: kun me itse liikumme, näyttää meistä siltä, kuin siirtyisi\naurinko taivaankannella, koska se on ainoa meille näkyvä esine, joka\n_ei_ liiku. Tiedämmehän, että puut noilla rannoilla ovat juurillaan\nkiinni maassa, eivätkä _voi_ liikkua; sen vuoksi ne olemme me, jotka\nliikumme. Jotakin samantapaista voimme huomata kuustakin. Kun se\nillalla näyttäytyy taivaankannella ja myrskypilvet nopeasti kiitävät\nsen ohi, niin näyttää usein siltä, kuin pilvet pysyisivät paikoillaan\nja kuu, joka kuitenkin liikkuu ainoastaan perin hitaasti, kiitäisi\npilvien läpi huimaavaa vauhtia. — Mutta pitäkääpä nyt kädet silmien\nedessä tarkoin. — Kas noin. — Voitteko vieläkin nähdä jotakin?»\n\n»Emme, isä», vastasivat molemmat lapset yhtaikaa.\n\n»No, tunnetteko sitten, että me liikumme?»\n\n»Emme; nyt olemme kokonaan liikkumatta», vakuutti Frits.\n\n»Vai niin, vai olemme?» vastasi isä hymyillen. »Ota pois kätesi, niin\nsaat nähdä, että me kuljemme nyt yhtä nopeasti kuin ennenkin.»\n\n»Niin; mutta jos pidän kädet silmieni edessä, niin en tunne mitään»,\nsanoi Frits.\n\n»Se on juuri siksi, että sinä et näe mitään ulkopuolellasi olevia\nesineitä, joista voisit huomata, että me liikumme. Kun aurinko, jonka\ntiedämme pysyvän paikoillaan, näyttäytyy taivaankannella, voimme siitä\nnähdä, että _me_ liikumme samalla kun maakin liikkuu. Mutta kun taivas\non pilvien peitossa tai kun vallitsee sumu, niin ei meillä täällä maan\npäällä olekaan mitään ulkonaista esinettä, josta voimme nähdä, että me\nliikumme; ja meistä tuntuu silloin, kuin olisimme aivan paikoillamme.»\n\nKalastaja oli nyt uudelleen tarttunut sauvoimeen ja sauvoi venettä niin\nnopeasti eteenpäin, että vaahto pärskyi keulassa.\n\n»Hei! kuinka se kulkee», riemuitsi Frits. »Jos joku tahtoisi rantaa\npitkin seurata mukana, niin saisipa hän juosta kelpo tavalla. Kas,\nkuinka puut kiitävät meidän ohitsemme! Maria oli aivan oikeassa,\nnäyttää tosiaankin siltä, kuin kiitäisivät ne ohitse. Ja katsokaa,\nkuinka vesi koskena kohisee ja kyntää oikeita vakoja! Oi, kuinka\nkaunista!»\n\n»Näitä nimitetään _hyöky-aalloiksi_», selitti äiti hymyillen. »Täällä\neivät aallot ole kovinkaan suuria; mutta jos joskus pääsisitte merelle,\nniin saisitte nähdä paljon suurempia aaltoja.»\n\n»Onko äiti milloinkaan ollut merellä?» kysyi Maria.\n\n»Olen, lapseni», vastasi äiti. »Sinun ollessasi vielä pieni\npikkarainen, matkustimme me, isä ja minä, eräälle saarelle, jonka nimi\non Helgolanti.»\n\n»Missä Helgolanti on, isä?» kysyi Frits.\n\n»Pohjanmeressä, poikani», vastasi isä.\n\n»Matkustiko äiti silloinkin tällaisessa pienessä veneessä?» kysyi Maria.\n\n»En, lapseni», vastasi äiti, »paljon suuremmassa veneessä. Mutta\nsiitä saa isä kertoa myöhemmin. Nyt olemme kohta siinä paikassa,\njohon isä on luvannut meidät viedä. Näettekö pajupensaiden läpi tuota\nvaaleanpunaista kattoa? Se on niin kutsuttu kalastajamaja; se on aivan\ntuon suuren lammen rannalla, ja siellä me juomme kahvia ja syömme\nleivoksia.»\n\n»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä.\n»Sitten saan Fritsin kanssa taas leikkiä rannalla ja etsiä raakkuja ja\nkukkia, ja sitten isä poimii muutamia noista kauniista- valkoisista ja\nkeltaisista lumpeen kukista, jotka pistäytyvät näkyviin lammesta.»\n\nSillä aikaa kulki vene nopeasti eteenpäin jokea pitkin, ja pian oltiin\nmaallenousupaikan luona, jonka jyrkästä rannasta johtivat ylös pienet,\nmukavat raput.\n\nN.k. kalastajamaja oli huvittelupaikka, johon sen kaupungin asukkailla,\nmissä Fritsin ja Marian vanhemmat asuivat, usein oli tapana lähteä\nkahvia juomaan ja soutelemaan lammelle. Talo oli muutaman sadan\naskeleen päässä joesta, josta lampikin sai vetensä.\n\nEnnen kun mentiin sisälle, vei isä molemmat sisarukset paikalle, johon\noli kaivettu kapea kaivanto, jonka kautta johdettiin osa joen vedestä\nlampeen. Lampi täyttyi tällä tavalla, ja se vesi, mikä ei mahtunut\nsiihen, johdettiin pois toiselta puolen, aivan kuten isä jo oli\nkertonut heille.\n\nPienessä, hymyilevässä puutarhassa, joka oli rakennuksen edessä, istui\njo useita vieraita pöydän ääressä, ja suuri joukko lapsia juoksenteli\npuutarhassa, leikkien haukkaa ja kyyhkystä. Frits tapasi heidän\njoukostaan muutamia koulutovereja, ja hän ja Maria pyysivät vanhemmilta\nluvan saada leikkiä heidän kanssansa.\n\nSen saivat he varsin kernaasti, ja lapset huvittelivat nyt parhaansa\nmukaan vähintäänkin tunnin ajan. Mutta luonnollisestikaan eivät he\nsilti unhoittaneet kahvia ja leivoksia; — ja tässä kalastajamajassa\nolikin oikein oivallisia leivoksia tarjona.\n\nVanhemmat olivat tällä välin tulleet katsomaan lapsia, miten he\nleikkivät, kunnes nämä vihdoin lakkasivat siitä ja rupesivat poimimaan\nraakkuja ja kukkia. Muutamat tytöistä osasivat sitoa seppeleitä\nkukista; pojat juoksivat tai hyppäsivät kilpaa, ja ken parhaiten juoksi\ntai hyppäsi, sai seppeleen palkinnoksi.\n\nFrits saattoi juosta hyvin nopeasti ja oli myös saanut erittäin kauniin\nseppeleen, josta hän oli varsin ylpeä. Olihan hän kunniallisesti\nansainnut sen, ja kaikki, minkä itse ansaitsemme, lahjoittaa meille\npaljon suurempaa tyydytystä kuin se, minkä saamme lahjaksi.\n\nUseat perheet olivat tällä aikaa vuokranneet veneitä ja liikuskelivat\nnyt lammella. Kun Fritsin ja Marian isä tiesi, että hän sillä\nvalmistaisi heille suuren ilon, otti hänkin veneen.\n\nSiitä syntyi sanomaton riemu, kun Frits ja Maria nyt saivat astua\nveneeseen ja lähteä itse poimimaan noita kauniita keltaisia ja\nvalkoisia lumpeita. Pian oli heillä suuri vihko näitä kukkia. Mutta\nheidän täytyi olla sangen varuillaan, kun he poimivat niitä; sillä\nlumpeet olivat hyvin lujasti kiinni pitkissä, sitkeissä varsissa, ja\nFrits oli kerran putoamaisillaan laidan yli veteen. Maria silloin\nkovasti peljästyi; ja joka kerta, kun Frits sitten kumartui laidan yli\ntavoittaakseen kukkaa, piti hän häntä lujasti kiinni takinliepeestä.\n\nKun oli poimittu kukkia tarpeeksi, tahtoi Frits koettaa soutaa venettä.\nSoutaja suostui tähän mielellään; mutta Frits ei ensi kokeessa\nonnistunut. Siitä, joka istui katselemassa, näytti soutaminen helpolta\nasialta; eikä soutajakaan näyttänyt tuntevan itseään vähintäkään\nrasittuneeksi soutamisesta. Mutta kun Fritsin itsensä piti koettaa, ei\nse tahtonut onnistua.\n\nSiten on monen asian laita tässä maailmassa; ne näyttävät niin\nyksinkertaisilta, mutta kuitenkin vaativat ne jonkinlaista taitavuutta\ntai ainakin jonkun verran harjoitusta, sanalla sanoen, tarpeellista\nkätevyyttä. Jos kerran sitä on saavutettu, niin työ kyllä menestyy;\nmutta sen vuoksi on itse tartuttava kiinni, muuten ei opita koskaan.\n\nNiin tässäkin. Frits oli niin kauvan katsellut, että hän lopuksi uskoi\nosaavansa asian ilman muuta. Mutta kun hän tarttui airoon, ei siitä\ntahtonutkaan tulla niin mitään; ja vasta kun kalastaja muutamia kertoja\noli hänelle perusteellisesti näyttänyt, miten se oli tehtävä, ja hän\nitse koettanut useampia kertoja, käsitti hän asian ja huomasi nyt,\nett’ei kaikki ole niin helppoa, kuin miltä näyttää.\n\n»Nyt ymmärrät kyllä», sanoi isä, »kuinka menetellään, kun venettä\nkuljetetaan eteenpäin airon avulla. Se tapahtuu samalla tavalla, kuin\nmilloin uidaan, vaikka silloin ne ovat käsivarret ja jalat, jotka\ntoimivat airoina. Kun soudat ja kuljetat airoa lappeellaan veden läpi,\nniin painaa se vettä vastaan ja työntää kelluvaa venettä eteenpäin.\nMutta jos sitävastoin viet airon terävällä syrjällään veden läpi,\nmenee se sen läpi liian helposti, voidakseen ajaa venettä eteenpäin.\nSe ei näet kohtaa vastusta, eikä sen vuoksi voikaan käyttää voimaansa.\nAiron lapa sitävastoin koskettaa paljon enemmän veteen samalta kertaa,\neikä siis voi yhtä helposti halkoa sitä ja ajaa sen kautta venettä\neteenpäin. Mutta tule nyt tänne, niin näytän sinulle, kuinka veneessä\n_pidetään peräät_.»\n\n_»Pidetään perää_, isä — mitä se on?» kysyi Frits.\n\n»Perän pitäminen veneessä on», vastasi isä, »kun sille annetaan\nmäärätty suunta. Se voi tosin näin pienessä veneessä, kuin tämä\non, tapahtua airoillakin; mutta se käy paljoa helpommin pienen,\ntähän perään kiinnitetyn liikkuvan laudan avulta, jota nimitetään\n_peräsimeksi_ eli _ruoriksi_. Tämän taidon ovat ihmiset oppineet\ntutkimalla kaloja, jotka kaikki hyvältä Luojalta ovat saaneet leveän\npyrstönsä sellaiseksi peräsimeksi. Sitä mukaa kun ne kääntävät tätä\nperäsintä oikealle tai vasemmalle, saa niiden ruumis sen suunnan, johon\nne haluavat liikkua.\n\n»Katsohan, poikani, jos nyt painan tätä pientä peräsintä vasemmalle,\ns.o. ohjaustankoa oikealle, niin täytyyhän veden puristua sitä vastaan,\neikö niin? Vesi siis pysähtyy ja työntää sitä osaa veneestä, missä\nperäsin on, jonkun verran taaksepäin eli oikealle. Mutta kun veneen\ntakaosa poikkeaa oikealle, niin täytyy etuosan mennä vasemmalle. Jos\nsitävastoin painaa peräsintä oikealle, s.t.s. ohjaustankoa vasemmalle,\nniin puristuu vesi _oikeata_ kylkeä vastaan ja painaa perää vasemmalle,\nsiis täytyy keulan mennä oikealle. Siis, toistaakseni asian, jos painan\nperäsintä vasemmalle, niin kääntyy myöskin veneen keula vasemmalle;\njos painan sitä oikealle, niin menee keula eli kokka, joksi sitä myös\nnimitetään, samoin oikealle. Jos sitävastoin pidän peräsimen vallan\nsuorassa, niin että vesi aivan tyynesti ja hiljaa voi virrata ohi sekä\noikealta että vasemmalta, ei peräsimellä luonnollisesti ole mitään\nvaikutusta, ja vene kulkee silloin suoraan eteenpäin.\n\n»Sen vuoksi onkin vene, kuten tämä, rakennettu melkein kalan\nmuotoiseksi, pitkäksi ja edestä suipoksi, että se helpommin voi halkoa\nvettä. Molemmilla puolilla olevat airot vastaavat kalan eviä, peräsin\nsen pyrstöä.\n\n»Mutta nyt, lapset, luulen olevan ajan ajatella kotimatkaa», sanoi\näiti. »Aurinko on jo jotensakin alhaalla, ja meillä on pitkä matka\nkuljettavanamme.»\n\nLapset olisivat kyllä mielellään tahtoneet soudella lammella vielä\nhetkisen, ja etenkin oli Fritsin vaikea jättää peräsintä, jonka isä\noli hänelle antanut. Mutta vanhemmat tietävät aina, mikä on parasta\nheidän lapsilleen; ja yhtä paljon kuin Fritsin ja Marian vanhemmat\nolivat päivällä nähneet vaivaa valmistaakseen lapsilleen huvitusta,\nyhtä paljon huolehtivat he nyt siitä, ett’eivät pienokaiset joutuisi\nalttiiksi kostealle yö-ilmalle ja sen kautta tulisi sairaiksi.\n\nIsä antoi sen vuoksi Fritsin ohjata maihin. Frits koetti pitää venettä\nmäärätyssä suunnassa; mutta se ei tahtonut hänelle onnistua. Milloin\nohjasi hän liiaksi oikealle, milloin liiaksi vasemmalle, niin että isän\nlopuksi täytyi häntä auttaa.\n\nVihdoinkin oltiin maallenousupaikan luona. Isä maksoi kalastajalle\nhänen vaivoistaan ja veneestä, ja sitten kulki tuo pieni perhe\nvaltamaantietä pitkin hitaasti takaisin kaupunkiin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nSUURET ALUKSET JA TAITEN NIILLÄ KULJETAAN.\n\n\nLapset juoksivat iloisina vanhempien edellä. Niin kauvan kun aurinko\nvielä paistoi, lentelivät perhoset liipottelevin siivin, eivätkä Frits\nja Maria voineet tarpeekseen ihailla näitä eläimiä ja niiden koreita,\nkirjavia värejä. Mutta kun aurinko laski, olivat perhosetkin poissa;\narvatenkin etsivät ne pieniä vuoteitansa kukista, puista tai ruohoista.\nAinoastaan valkoiset päiväperhoset parveilivat vielä poppelien\nympärillä ja leikkivät haukkaa ja kyyhkystä, aivan kuten Frits ja Maria\naikaisemmin olivat tehneet kalastajamajan puutarhassa.\n\nTurilaatkin elostuivat ja lensivät suristen puusta toiseen.\n\nIhmiset, jotka kaiken päivää olivat oleskelleet ulkona Jumalan\nvapaassa, ihanassa luonnossa, vaelsivat nyt takaisin kaupunkiin, omaan\nkotiinsa. Ainoastaan silloin tällöin kohtasi muutamia kulkijoita,\njotka arvatenkin asuivat lähimmässä kylässä, ja joilla oli ollut\njoitakin asioita toimitettavana kaupungissa. Nämä vaeltajat tervehtivät\nystävällisesti, kulkiessaan ohitse, ja kiiruhtivat eteenpäin pitkin\naskelin, arvatenkin ollen innokkaita hekin pääsemään kotiin.\n\nKäveltyään hetkisen kohtasivat ystävämme miehen, joka veti vähäisiä\nrattaita. Rattailla oli kaikenlaisia talouskapineita, sänkyvaatteita,\npannuja ja patoja, ja kaiken tämän keskellä, parin tyynyn välissä,\nistui pieni, korkeintaan kahden vuoden ikäinen tyttö. Rattaiden\nvieressä käveli nainen, joka kantoi aivan pientä lasta käsivarrellansa;\nnaisen jäljestä tuli vielä kaksi lasta, poika ja tyttö, jotka hyvin\nsaattoivat olla Fritsin ja Marian ikäisiä. Lapset olivat tosin\nsiististi, mutta yksinkertaisesti puetut. He kulkivat käsi kädessä,\nmutta eivät leikkien ja vanhempien edellä, kuten Frits ja Maria, vaan\nniiden rattaiden perässä, joita isä veti, ja joilla heidän pieni\nsisarensa ajoi.\n\nMolemmat lapset tervehtivät ohikulkiessaan ystävällisesti; ja kun Frits\nja Maria pysähtyivät heitä katselemaan, pysähtyi mieskin rattainensa\nja veti nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen hikeä otsaltansa. Rattaat\nolivat kaiketi raskaat, ja miesparka oli ponnistanut voimiansa, niin\nettä hänen oli tullut kuuma.\n\nFritsin ja Marian vanhemmatkin olivat tällä välin tulleet paikalle,\ntoivottivat hyvää iltaa ja kysyivät, minne noin myöhään aijottiin mennä\npienten lasten kanssa.\n\n»Me olemme matkalla lähimpään kylään, jonne olemme arvelleet ehtivämme\ntänään», vastasi mies. »Kaupungin ravintoloissa on niin kallista;\nkylässä voimme saada yösijan paljon halvemmasta maksusta.»\n\n»Te ette siis asu kylässä?» kysyi isä.\n\n»Emme», vastasi mies, »meillä ei nykyään ole mitään asuntoa. Me\ntulemme kaukaa ja olemme menossa vielä kauvemmaksi. Me olemme matkalla\nAmeriikkaan.»\n\n»Ameriikkaan!» huudahti äiti sääliväisestä; — »näin pienten lasten\nkanssako?»\n\n»Niin, se on kyllä vaikeata», vastasi vaimo. »Mutta sen täytyy\ntapahtua, ja Jumala kyllä auttaa meitä.»\n\n»Mutta miksi sitten ette ole mieluummin matkustaneet rautateitse?»\nkysyi isä. »Niin pitkälle kulkeminen on sentään kovin vaivaloista\nteidän vaimollenne ja lapsillenne.»\n\n»Niin, sitä se kyllä on», vastasi mies; »mutta rautateitse\nmatkustaminen tulee niin kalliiksi, ja sitäpaitsi olemme oikaisseet\nmelkoisen matkan noiden vuorten ylitse. Vähäisen omaisuutemme\ntarvitsemme välttämättömästi,- voidaksemme ostaa itsellemme hiukan\nmaata Ameriikassa. — Mutta tulee myöhä», lisäsi mies, »ja meidän täytyy\ntoimia niin, että pian pääsemme katon alle, jotta lapset saavat levätä.»\n\nIsä kopeloi taskustaan rahakukkaroa ja aikoi antaa miehelle hiukan\napua, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi.\n\n»Paljon kiitoksia hyvyydestänne», sanoi hän, »mutta kerjätä emme tahdo.\nEi meillä paljoa ole, mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä me kyllä\ntulemme toimeen.»\n\n»Hyvä, ystäväni», sanoi isä ystävällisesti. »Mutta siinä tapauksessa\nminä annan sen teidän lapsillenne, jotta he Ameriikkaan saapuessansa\nvoivat ostaa jotakin. Teette minulle suuren ilon, jos sallitte lasten\nVastaanottaa minun pienen lahjani.»\n\nNäin sanoen painoi isä kultarahan pikku tyttösen käteen ja sanoi:\n\n»Ja nyt toivotan teille onnellista matkaa ja Jumalan siunausta kaukana\nvieraassa maassa.»\n\nMies tahtoi kiittää; mutta vanhemmat nyökkäsivät hyvin ystävällisesti\njäähyväisiksi ja kulkivat sen jälkeen nopeasti eteenpäin kaupunkiin\nvievää tietä, Fritsin ja Marian seuraamina.\n\n»Isä», sanoi Maria, sitten kun oli jonkun verran etäännytty rattaista,\n»aikooko mies kulkea meren yli pienillä vaunuillansa?»\n\n»Ei, lapseni», vastasi isä, »meren yli ei voida matkustaa vaunuilla.\nHe kulkevat maitse ainoastaan lähimpään satamakaupunkiin; siellä\ntäytyy heidän astua suureen laivaan, joka sitten vie heidät meren yli\nAmeriikkaan.»\n\n»Mikä on satamakaupunki, isä?»\n\n»Satamaksi», vastasi isä, »nimitetään meren rannalla olevaa paikkaa,\ntai joen suussa olevaa eli sitä paikkaa, missä joki juoksee eli laskee\nmereen, ja jossa suurilla laivoilla on turvallinen ankkuripaikka.\nMeren ranta eli, kuten sitä nimitetään, _merenrannikko_ ei kaikkialta\nole tasainen ja sileä; on olemassa paikkoja, missä maa ulkonee\njonkun matkaa mereen, ja toisia, missä meri tunkeutuu syvälle\nmaahan ja näyttää suurelta lammelta, josta pian pääsee maihin. Kun\nsellaisessa paikassa on niin syvä vesi, että suuri laiva voi siinä\nkulkea, nimitetään sitä satamaksi; ja jos sitten kaupunki rakennetaan\nläheisyyteen, nimitetään sitä satamakaupungiksi.\n\n»Mutta nyt olemme jälleen kaupungissa; täällä ajetaan paljon vaunuilla,\nolkaa sen vuoksi varuillanne, lapset, ett’ei teidän ylitsenne ajeta.\nJuotuamme teetä tänä iltana, minä selitän kaikki, mitä haluatte tietää.»\n\nLapset voivat tuskin malttaa mielensä illalla; se, mitä se jo olivat\nkuulleet suurista laivoista ja meren yli matkustamisesta, oli\nsaattanut heidät mitä suurimmassa määrin uteliaiksi. Samoin tahtoivat\nhe kernaasti tietää, kuinka nuo ihmisraukat pienine lapsinensa\nvoivat matkustaa niin kauvan laivalla, kunnes saapuvat Ameriikkaan;\nihmettelivät, soutaako isä koko matkan ja istuuko hänen pieni poikansa\nperää pitämässä. Frits tiesi nyt omasta kokemuksestaan, ett’ei tämä\nollut niinkään helppoa; ja se pieni poika, jonka oli määrä vanhempiensa\nkera matkustaa Ameriikkaan, ei ollut häntä vanhempi.\n\n»No, poikani», sanoi isä, sitten kun vihdoinkin oli syöty illallista ja\nruo'at oli korjattu pöydältä, »mitä muuta sinä nyt tahtoisit tietää ja\ntoivoisit minun selittävän?»\n\n»Isä on sanonut», vastasi Frits, »että meri on hirveän suuri, ja että\nAmeriikka on hyvin kaukana. Sanokaa, isä, täytyykö miehen yhtämittaa\nsoutaa koko matkan? Missä nukkuvat lapset öisin, ja mitä silloin\ntehdään, kun sataa?»\n\n»Rakas lapsi», vastasi isä, »et saa luulla, että laiva, jolla meren yli\nkuljetaan, on rakennettu samoin kuin se vene, jolla _me_ tänään olimme\nsoutelemassa. On olemassa laivoja, jotka ovat täydellisesti talojen\nsuuruisia, ja joissa monet ihmiset voivat matkustaa samalla kertaa.»\n\n»Talojen suuruisia!» huudahti Frits. »Ja katolla varustettujako, isä?»\n\n»Niinpä kyllä, mutta ei tiilistä tehdyllä, Vaan puukatolla. Lujia\nlautoja sovitetaan taajaan yhteen, niin ettei vesi voi tunkeutua läpi;\nja sellaista kattoa nimitetään _kanneksi_.»\n\n»Mutta kuka jaksaa soutaa niin suurta laivaa?» kysyi Maria.\n\n»Ei sitä soudetakaan», Vastasi isä; »se on _tuuli_, joka ajaa laivaa\neteenpäin. Mutta tehdäksemme tämän havaannolliseksi, tahdomme pyytää\näidiltä lainaksi vedellä täytetyn vadin, niin minä sillä aikaa laitan\nkuntoon suuren laivan.»\n\n»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten\nme istuudumme siihen ja matkustamme kaikki tyynni Ameriikkaan.»\n\n»Vatiinko tarkoitat?» kysyi Frits nauraen; — »niin, kylläpä silloin\npääset kauvas!»\n\nÄiti oli sillä välin kannattanut sisälle vadin, joka oli puoliksi\ntäytetty vedellä. Vati asetettiin pöydälle; ja kaivatun laivan sijasta\notti isä esille suuren saksanpähkinän puolikkaan, jonka asetti veteen.\n\n»Mutta eihän tämä ole mikään suuri laiva, isä», sanoi Maria.\n\n»Siinä kyllä olet oikeassa, lapseni», vastasi isä. »Ymmärtänet myöskin,\nettei suurta laivaa voisi hevin asettaa tällaiseen vatiin. Laskin vain\nleikkiä, kun puhuin suuresta laivasta. Tämän saksanpähkinän avulla minä\nkuitenkin selitän teille, mitä tarkoitan.\n\n»Katsokaahan, lapseni, pientä venettä eli alusta voidaan sangen hyvin\najaa eteenpäin airoilla, kuten itse olette tänään olleet tilaisuudessa\nnäkemään. Mutta kun laiva on niin suuri, että se voi kantaa suuren\nlastin ja monta ihmistä, silloin ei sitä enään voida kuljettaa\neteenpäin airoilla. Täytyi sen vuoksi keksiä toinen keino saadakseen\nsellaisen laivan nopeasti liikkumaan eteenpäin; ja samoin kuin\nannettiin veden _kantaa_ laivaa, käytettiin ilmaa eli tuulta panemaan\nlaivoja liikkeelle.\n\n»Olette kaiketi huomanneet, lapseni, että jos kevyt esine ui\nvedenpinnalla ja tuuli puhaltaa joitakin taholta, niin ajautuu tämä\nesine vähitellen vastakkaiselle rannalle. Oletteko nähneet sen?»\n\n»Olemme, isä», vastasi Frits. »Aivan koulun takana on hyvin pieni\nlammikko; siihen on meillä tapana heittää lastuja ja puunpalasia, ja\nsitten ajaa tuuli ne rannalle, niin että me voimme jälleen saada ne\nylös.»\n\n»Näetkös!» sanoi isä. »Mutta tämä liikunto tapahtuu vain hyvin\nhitaasti; ja heikon tuulen vallitessa kulkisi suuri laiva, jota ei\nmuulla tavoin pantaisi liikkeelle, ainoastaan hyvin hitaasti eteenpäin,\nja monta kertaa olisi se aivan liikkumatonna. Sen vuoksi tultiin\najatelleeksi koettaa keksiä jotakin, joka voisi siepata pienimmänkin\ntuulenpuuskan, jotta se painaisi ja ajaisi laivaa eteenpäin.\n\n»Ja niin keksittiin _purjeet_, s.o. suuret pellavasta, puuvillasta\ntai muusta aineesta tehdyt kankaat, jotka jännitettiin vasten tuulta.\nMinä näytän teille, miten se tapahtui. Asetettiin ensiksi suuri\ntanko laivaan ja kiinnitettiin se hyvin, samalla tavoin kuin minä\nnyt kiinnitän tulitikun tähän saksanpähkinän kuoreen. Tähän tankoon\nkiinnitettiin sitten poikkipuita, niin että ne tulivat olemaan oikealla\nja vasemmalla, hiukkasen yläpuolella itse laivaa. Näihin tankoihin\nripustettiin tai sidottiin purje, samoin kuin minä nyt teen tällä\nneliskulmaisella paperilapulla. Puhalla nyt purjeeseen, Frits, niin\nsaat nähdä, että alus liikkuu nopeasti eteenpäin.»\n\nFrits veti suunsa ilmaa täyteen ja puhalsi purjetta kuvaavaan paperiin;\nmutta hän puhalsi niin kovasti, että saksanpähkinän kuori heti kaatui\nnurin.\n\n»Häijy Frits!» valitti pikku Maria, »olethan puhaltanut meidän laivamme\nkumoon.»\n\n»Rauhoitu, lapseni!» sanoi isä, nosti pähkinänkuoren taas ylös ja\nkaatoi veden pois. »Juuri näin kävisi laivan ulkona merellä, jos se\njoutuisi liian kovaan tuuleen. Mutta niinpä puhalsikin Frits minkä\njaksoi. Meidän pienoinen laivamme on alaosastaan aivan liian kevyt, ja\ntanko eli, kuten sitä laivassa nimitetään, _masto_ on sen vuoksi liian\nraskas. Veneemme siis keikahti kumoon.\n\n»Tätä estääkseen asettavat laivurit aivan laivan pohjalle jotakin\nraskasta, s.o. painon, joka altapäin pitää vastaan, kun tuuli puhaltaa\nylhäällä purjeissa. Tätä painoa nimitetään _painolastiksi_. Jokainen\nmerille lähtevä laiva lastaa raskaimmat tavaransa pohjalle; jos se\nlähtee ilman lastia, niin täytyy sen aina ottaa painolastia, jott’ei\nsille ankaran tuulenpuuskan sattuessa tapahtuisi se onnettomuus,\nettä se kaatuisi kumoon. Sen vuoksi, kun laivan sanotaan lähtevän\npainolastissa, niin tarkoitetaan, että se on tyhjä, ja että sillä vaan\non tuo välttämätön paino pohjallansa, kiviä tai mitä tahansa, jonka\non estettävä laivaa kaatumasta. Pankaammepa nyt hiukan painolastia\nomaankin alukseemme, niin saatte nähdä, että se sitten kulkee paljoa\nparemmin.»\n\nIsä otti muutamia hauleja, pani ne pähkinänkuoreen ja antoi sitten\nFritsin puhaltaa taas. Nytkin kallistui pähkinänkuori hiukan; mutta\nse ei kaatunut, vaan jatkoi ripeästi matkaansa vadin vastakkaiselle\npuolelle. Mutta siellä istui Maria, ja kun pienoinen alus tuli sinne,\npuhalsi hänkin ja ajoi sen takaisin Fritsin luo, mikä molemmista\npienokaisista oli hyvin hauskaa.\n\n»Näette siis, lapseni», sanoi isä, »että tällä tavoin voidaan\nlaivaa ajaa eteenpäin tuulen avulla. Suuret laivat ovat sitäpaitsi\nhyvin nerokkaasti rakennetut, ja suurimmalta osalta on niissä kaksi\nsellaista tankoa eli mastoa, vieläpä usein kolmekin, ja monta purjetta\nkiinnitettynä niihin poikkipuilla. Näitä poikkitankoja nimitetään\n_raakapuiksi_. Jos olette olleet oikein tarkkaavaisia, niin olette\nkaiketi huomanneet, että pähkinänkuori _kääntyy_, kun puhallatte\nsiihen. Siten kävisi suuren laivankin merellä, ellei olisi mitään,\nmillä se saadaan kulkemaan suoraan eteenpäin. Keino, jota siihen\nkäytetään, on _peräsin_ eli ruori, joksi sitä isommissa laivoissa\nnimitetään, sellainen laitos, kuin tänään näitte veneessä, vaikka\ntietysti paljon suurempi. Kiinnittämällä purjeiden kulmat milloin\ntoiselta, milloin toiselta puolelta, ja antamalla tuulen puhaltaa\nniihin, voidaan ruorin avulla saada laiva oikealle tai vasemmalle,\ntoisin sanoen, kulkemaan siihen suuntaan kuin halutaan. Ainoastaan\nsuoraan vastatuuleen ei voida kulkea. Mutta tämä on seikka, jotta ette\nvielä voi ymmärtää, vaikka kuinka selvästi sen selittäisin. Tällä\nhaavaa lienee tarpeeksi tietää, että laivoja kuljettaa eteenpäin tuuli,\nja että niitä ohjataan ruorin avulla.»\n\n»Kuinka monta tuntia täytyy sellaisen laivan purjehtia, isä,\nsaapuakseen Ameriikkaan?» kysyi Maria.\n\n»Rakas lapsi», vastasi isä, »siihen tarvitaan niin monta tuntia,\nettä niitä täytyy laskea viikoissa ja kuukausissa. Runsaan kuukauden\ntarvitsevat tuollaiset suuret laivat tavallisesti saapuakseen\nAmeriikkaan; mutta toisinaan sattuu myöskin, että se käy pikemmin. Tämä\nriippuu siitä, onko niillä _hyvä_, vaiko _huono_ tuuli. Tiedäthän sinä,\nkuinka paljon on kuukausi.»\n\n»Kyllä, isä. Kuukaudessa on alun viidettä viikkoa, ja viikossa on\nseitsemän päivää. Kuukaudessa on kolmekymmentä päivää.»\n\n»Mutta mistä saadaan ruokaa laivoilla koko tuona pitkänä aikana, minkä\nmatka kestää?» kysyi Frits. »Ja vettä sitten? Sillä onhan isä sanonut,\nettä merivesi on suolaista, eikä kelpaa juotavaksi.»\n\n»Niin, siten on laita», vastasi isä, »merivettä ei voi juoda. Niiden,\njotka laivoilla lähtevät pitkille matkoille, täytyy sen vuoksi ottaa\nmukaansa elintarpeita ja vettä, niin että ne riittävät koko matkan.\nTuollaisessa laivassa on sitäpaitsi vähäinen keittiö, missä keitetään\nruokaa; ja öisin nukutaan kannen alla ja maataan siellä sekä lämpiminä\nettä kuivina.»\n\n»Niin, mutta öiksi pannaan kai laiva kiinni, eikö niin, isä?» kysyi\nFrits.\n\n»Tämä käypi kyllä päinsä joella, mistä helposti voidaan päästä maihin,\nmutta merellä se on mahdotonta. Sinun on muistettava, että meri on\nhyvin syvä. Suurimman puun latva jos nyt puita voisi kasvaa meressä\nei lähimainkaan ulettuisi merenpinnan yläpuolelle. Sen vuoksi merellä\npurjehditaan yötä päivää.»\n\n»Mutta koska sitten nukutaan?» kysyi Maria.\n\n»Näetkös, lapseni», vastasi isä, »tuollaisissa suurissa laivoissa\npalvelee henkilöitä, joilla ei ole muuta tehtävää, kuin hoitaa purjeita\nja johtaa alusta. Heitä nimitetään _laivamiehiksi_, ja sinä ymmärrät,\nettä he saavat vuorotella keskenänsä. Toisin sanoen, kun jotkut\nheistä ovat väsyksissä, menevät he nukkumaan, ja sillä aikaa toiset\nsaavat tehdä työtä; kun sitten nukkumaan menneet ovat ehtineet levätä\ntarpeeksi, menevät toiset vuorostansa makuulle.»\n\n»Täytyykö tuon pienen pojankin, jonka näimme tänään, olla apuna?» kysyi\nFrits.\n\n»Ei, lapseni», vastasi isä, »ei hänen tarvitse. Eikä hän sitä\nvoisikaan, koska hän ei ymmärrä laiva-asioita. Siitä luvasta, että\nlapsinensa saavat matkustaa tuollaisessa laivassa Ameriikkaan, täytyy\nvanhempien maksaa merimiehille, jotta he saavat jotakin, millä\nravitsevat ja vaatettavat itseänsä. Tästä maksusta viedään heidät\nsitten minne haluavat.»\n\n»Niin, mutta sanoihan isä», huomautti Frits, »että täytyy ottaa\nmukaansa merelle paljon ruokaa ja vettä. Mutta jos laivaan kaadetaan\nvettä, niin sehän uppoaa, ja ihmiset tulevat aivan läpimärjiksi.\nKatsokaa, isä! nyt töyttäsin tätä pähkinänkuorta, ja se upposi heti.»\n\n»Niin, lapseni», vastasi isä, »olet oikeassa; jos alus kokonaan\ntäytettäisiin vedellä, niin sekin uppoaisi. Mutta näetkös, poikani, ei\noteta suurempaa lastia, kuin minkä laiva kykenee kantamaan.»\n\n»Niin, mutta uppoaahan se, mikä on raskasta aina vedessä», arveli Frits\nuskovansa.\n\n»Totta kyllä; mutta kun laiva on ontto, samoin kuin tämä pähkinänkuori,\nniin pysyy siinä myöskin paljon ilmaa, ja ilma, joka on paljon\nkevyempää kuin vesi, vaikuttaa jo sen, ett’ei alus voi upota. Mutta\nminä selitän tämän toisella tavalla. Anna minulle kuppi ja lusikka,\nFrits.»\n\nFrits tuli pian takaisin, tuoden mitä oli pyydetty, jonka jälkeen isä\nsanoi:\n\n»Katsokaa nyt. Tämä kuppi on tehty niin kutsutusta porsliinista,\nkovaksi poltetusta maa-ainejoukosta, joka on melkein yhtä raskasta\nkuin kivi. Jos asetan kupin laidalleen veteen — näin — niin uppoaa se\nheti ja menee pohjaan, syystä että se on niin paljon raskaampi, kuin\nitse vesi. Ottakaamme nyt kuppi jälleen ylös ja pankaamme se veteen\nsillä tavalla, että ilma pysyy siinä. Katsokaa, nyt ui kuppi kuin laiva\nja melkein yhtä kevyesti kuin pähkinänkuori. Kaatakaamme nyt siihen\npari lusikallista vettä. Kuppi tosin vajoaa silloin hiukan syvemmälle\nveteen, mutta ui kuitenkin edelleen. Pankaammepa nyt siihen muutamia\nnoista suurista hauleista. — Nähkääs, vielä ei kuppi uppoa, se _ui_\nvielä. Nyt voinette ymmärtää, että laivaan, joka myöskin on ontto ja\nmelkein yhtä suuri kuin talo, voidaan panna koko joukko kapineita,\nilman että se uppoaa. Mutta jos koetettaisiin panna laivaan liian\npaljon ja liian raskaita esineitä, niin sekin uppoaisi. Ne, jotka\nlastuavat laivan, ovat hyvin selvillä siitä, ja sen vuoksi eivät he\npane laivaan enempää, kuin minkä se jaksaa kantaa.\n\n»Mutta nyt riittänee täksi päiväksi, lapseni. Ajatelkaa nyt tarkoin,\nmitä olen sanonut. Ilmoittakaa minulle, jos on jotakin, mitä ette\nymmärrä, niin minä huomenna selitän sen lähemmin.»\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKUINKA LAIVAT LÖYTÄVÄT TIEN. — KUU.\n\n\nSeuraavana päivänä oli isällä niin paljon puuhaamista, ett’ei hänellä\nollenkaan ollut aikaa askaroida lasten kanssa. Nämä kuluttivat\nkuitenkin aikaa parhaansa mukaan; sillä heti kun he olivat tehneet\ntehtävänsä, toivat he vielä kerran sisälle vadin, jonka äiti oli\nantanut heille edellisenä päivänä, etsivät muutamia pähkinänkuoria,\nliisteröivät niihin mastoja ja purjeita ja _olivat laivasilla_\nsydämensä pohjasta.\n\nSitten lastattiin laivat, useinpa niin raskaiksi, että upposivat,\nkunnes Fritsin vihdoinkin onnistui saada selville, minkä verran\npähkinänkuoret kykenivät kannattamaan. Sitten kun hän oli saanut niihin\nparahultaisen lastin ja purjeet kunnollisesti kiinni, kulkivat nuo\npienet alukset hyvässä tuulessa edestakaisin yli Atlantin valtameren.\n\nVadin toisella puolella, nimittäin siellä, missä Maria istui, oli\nEurooppa; sillä Frits oli lähtenyt Ameriikkaan ja puhalsi toiselta\npuolelta. Kun laivat sitten saapuivat Amerikkaan, purkivat ne lastinsa,\nsaivat uutta rahtitavaraa, pieniä kiviä, papuja, tinasotamiehiä ja\nmuita esineitä, ja purjehtivat sitten Eurooppaan, mikä kävi kuin tanssi\nvaan.\n\nFrits oli omalla puolellaan vatia osoittanut paikan, joka oli\nkuvaavinaan hänen satamaansa; ja sinne oli nyt Marian puhallettava\nalukset. Mutta tämä ei aina tahtonut onnistua. Monasti menivät laivat\noikealle, toisinaan taas vasemmalle, ja Frits sanoi silloin laivoissa\nolevan huonoja matruuseja, jotka eivät osaa ohjata niitä.\n\nMutta silloin Maria suuttui ja sanoi luulevansa, että merellä oltaessa\nei voida nähdä maata eikä tietää, minne ohjataan, ja sen vuoksi saadaan\nkulkea, mihin tuuli vaan vie.\n\nMutta tätä vastusti kaikin mokomin Frits, joka vakuutti tarvitsevansa\nvain katsoa aurinkoa tietääkseen heti, mihin suuntaan kuljetaan.\n\nTähän vastasi Maria, että koska hänen kohdataan on pilvistä, ei hän\nvoi nähdä, missä aurinko on, ja sen vuoksi saavat hänen laivansa mennä\nminne tuuli niitä vie.\n\n»No, lapseni», kysyi isä, kun hän illalla vihdoinkin tuli heidän\nluoksensa, pitäen pikku Mariaa polvellaan ja Fritsin ollessa vastapäätä\n— »millä olette huvitelleinneet tänään? Olette kai ensinnäkin lukeneet\nläksynne kunnollisesti, toivon minä?»\n\n»Olemme, isä», vastasi Frits. »Ja sitten olemme _olleet laivasilla_ ja\nkulkeneet yli Atlantin valtameren.»\n\n»Sepä oli mainiota. No, ettekö kertaakaan ole kärsineet haaksirikkoa?»\n\n»Haaksirikko, mikä se on, isä?» kysyi Maria.\n\n»Haaksirikoksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään sitä, kun laiva joko\najaa karille, meressä olevalle kalliolle, taikka vahingoittuu myrskyssä\nniin pahoin, että se tulee vettä täyteen ja uppoaa, samalla tavoin kuin\npähkinänkuori eilen illalla.»\n\n»Onko meressä kallioita?» kysyi Frits. »Mistä ne tulevat?»\n\n»Ne ovat samaa mitä saaretkin», vastasi isä, »nimittäin korkeita\nVuorenhuippuja meressä, jotka kuitenkaan eivät ole _niin_ korkeita,\nettä pistäytyvät korkealle merenpinnan yläpuolelle, niin että voivat\nmuodostaa saaren. Muutamat niistä ulettuvat aivan lähelle pintaa;\ntoiset pistäytyvät pinnan yläpuolelle ainoastaan sen verran, että töin\ntuskin voi nähdä niitä. Jos nyt laiva ajaa tuollaiselle kalliolle, niin\nvahingoittuu se luonnollisesti pahoin; ja jos se saa läven pohjaansa\nja tulee vettä täyteen, niin sanotaan, että se on _ajanut karille_ eli\nkärsinyt haaksirikon. Siis, jos teidän laivanne tänään ovat uponneet,\nniin ovat nekin kärsineet haaksirikon.»\n\n»Niin, nyt ymmärrän», sanoi Frits. »Mutta Maria ei osannut oikein\nohjata laivojansa, vaan kulki milloin koilliseen, milloin lounaaseen.»\n\n»Todellako?» vastasi isä nauraen. »Silloinpa ei hänellä tainnut olla\nkunnon kompassia laivassa.»\n\n»Onko laivoilla kompasseja?» kysyi Maria innokkaasti.\n\n»Onpa kylläkin, lapseni. Eihän kompassitta voitaisi merellä olevassa\nlaivassa, pilvisäällä ja kun ei voida nähdä aurinkoa, mitenkään tietää,\nkuinka ja mihin on ohjattava.»\n\n»Ovatko kompassit tehdyt samalla tavoin kuin se, jonka isä näytti\nmeille?» kysyi Frits.\n\n»Ovat», vastasi isä; »ne ovat ainoastaan hiukan — suuremmat ja paremmat\nsekä huolellisemmin tehdyt. Kun laivat kerran ovat ulkona aavalla\nmerellä — kuten jo kerran olen teille selittänyt — eivät ne enään voi\nnähdä maata; ja yön pimeydessä tai niinä päivinä, jolloin ei aurinko\nole näkyvissä, ei kompassin avutta ollenkaan voitaisi tietää, mihin\nsuuntaan purjehdittaisiin. Sen vuoksi merimiehet ottavat kompassin\nmukaansa; ja nähtyään kartalta, että se maa, johon he purjehtivat, on\nesim. suoraan lännessä, luoteessa tai lounaassa, niin noudattavat he\nkompassia, joka tarkoin sanoo heille, mistä nämä ilmansuunnat ovat\nlöydettävissä; ja sillä tavoin Voivat he pimeänä yönäkin turvallisesti\njatkaa matkaansa.»\n\n»Sepä mainiota!» huudahti Frits. »Jos minä joskus lähden merelle, niin\notan minäkin kompassin mukaani.»\n\n»Sitä sinä tuskin tulisit tarvitsemaan», vastasi isä. »Kompassia\ntarvitsee ainoastaan se, joka pitää perää, ja kompassi on siellä\nkiinnipantu niin, että ruorimies aina voi sen nähdä.»\n\n»Mutta kuinka meneteltiin silloin, kun ei vielä ollut mitään\nkompassia?» kysyi Frits.\n\n»Silloin luultavasti rohjettiin vain harvoin lähteä aavalle merelle\nja saatiin tyytyä purjehtimaan rannikkoja eli merenrantoja pitkin.\nVielä meidän päivinämme on kaukaisissa maanosissa useita villejä\nkansanheimoja, joilla ei ole kompassia, mutta jotka siitä huolimatta\npurjehtivat kaukana merellä, saarelta toiselle. Ne noudattavat päivisin\naurinkoa ja öisin tähtiä tai kuuta.»\n\n»Kuinka ne sen voivat tehdä, isä?» kysyi Frits. »Toinen tähtihän on\naivan toisen kaltainen. Kuinka voivat ne siis tähdistä nähdä, missä on\npohjoinen, missä etelä?»\n\n»Luulen, ett’et ymmärtäisi minua, poikani, jos koettaisin selittää\ntämän», vastasi isä. »Kun tulet vanhemmaksi, saat kyllä oppia, kuinka\ntahdillakin on määrätty asemansa ja ratansa, ja kuinka jo sen vuoksi\nvoidaan niitä noudattaa, kunhan vaan hiukan lähemmin tunnetaan ne, tai\nainakin osa niistä.»\n\n»Mutta, eikö totta, isä, että kuukin pysyy paikoillaan?» kysyi Maria.\n\n»Ei, pieni tyttöseni», vastasi isä. »Kuu on tähti, joka kuuluu maahan\nja alati liikkuu maan ympäri. Mutta kuu ei liiku ainoastaan maan\nympäri, se kulkee myöskin auringon ympäri ja saa siltä valonsa.\n\n»Meidän maapallollamme, tai oikeammin sillä pallolla, jonka olemme\nantaneet kuvata maata, olemme äsken havainneet syyn, minkä vuoksi päivä\nja yö vaihettelevat keskenänsä. Sillä puolella, joka on kääntyneenä\naurinkoon päin, on näet päivä, toisella yö. Samoin on kuunkin laita.\nSe osa, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on valoisa; ja kun tämä\nvaloisa osa kokonaan on kääntyneenä meihin päin, niin näemme kuun koko\npuoliskon valaistuna, ja me sanomme silloin, että on _täysikuu_.\n\n»Kuun täysi puolisko on nyt tosin aina valoisa. Mutta kun me täällä\nmaan päällä emme aina voi nähdä koko tuota kirkasta valaistua puolta,\nVaan aurinko vuorotellen valaisee milloin toista, milloin toista puolta\nkuupallosta, niin seuraa siitä, että me, säännöllisillä väliajoilla,\nnäemme yhä vähemmän kuun valoisasta osasta. Ottakaamme vielä kerran\npallo, joka nyt saa kuvata kuuta; lamppu kuvaa aurinkoa, ja me olemme\nmaan päällä. Mene hetkiseksi maahan, Maria, että saan nousta ylös.\nTulkaa nyt molemmat lähelle minua, niin pidän palloa siten, että me\ntäällä maan päällä joudumme sen ja auringon väliin. Katsokaa, nyt\nluo aurinko täyttä valoansa yli kuun; mutta jos siirrän sen vähän\ntuonnemmaksi, niin huomaamme jo, että osa kuusta tulee pimeäksi. Siihen\naurinko siis ei paista; ja kun me voimme nähdä ainoastaan sen osan\nkuusta, joka on valoisa, niin ei tämä pimeä osa ole näkyvissämme yöllä.\nJos nyt käännän palloa eli kuuta vielä enemmän, niin että joudumme\nenemmän sen taakse, niin on suurimmaksi osaksi käännettynä meihin päin\nainoastaan pimeä puoli, jota emme yöllä voi nähdä. Sen vuoksi näemme\nainoastaan kapean kaistaleen, jota aurinko vielä valaisee; ja kun kuu\nniinikään on pyöreä, niin saa tämä kaistale juuri kuin sirpin muodon.\nKun nyt kuu on siirtynyt vielä enemmän, niin että me, ollessamme\nkääntyneinä aurinkoon päin, olemme sen takana, niin emme ollenkaan voi\nnähdä mitään osaa kuusta valaistuna, emmekä siis myöskään yöllä nähdä\nsitä taivaalla, koska valaistu osa on kääntyneenä meistä poispäin. Sitä\nmukaa kun kuu nyt siirtyy siirtymistään, on se uudelleen ensin kapean\nviirun näköinen, jota me nimitämme _uudeksi_ _kuuksi_, sitten yhä\nenemmän, kunnes näemme puolet siitä kirkkaasti valaistuna, s.o. näemme\nsen puolikuuna, jota nimitetään _ensimäiseksi neljännekseksi_.\n\n»Lopuksi, kun jälleen olemme kuun ja auringon välissä, voimme nähdä\nkoko auringon kirkkaasti valaiseman kuunpuolikkaan; toisin sanoen, kuu\nnäyttää silloin pyöreältä kuin aurinko, kirkkaalta ja säteilevältä, ja\nsilloin on meillä uudelleen _täysikuu_.»\n\n»Mutta», huomautti Frits nauraen, »jos isä pitää palloa tuolla tavoin,\nniin että varjo isän päästä lankeaa siihen, niin tulee kuu silloinkin\npimeäksi, emmekä me saakaan täysikuuta.»\n\n»Siinä olet vallan oikeassa», vastasi isä; »siiloin me saamme\n_kuunpimennyksen_.»\n\n»Kuunpimennyksen!» huudahtivat molemmat lapset ihmeissään.\n\n»Niin, juuri kuunpimennyksen. Minähän esitän maata; kun nyt siis maa\non ihan suorassa linjassa auringon ja kuun välillä, niin että se luo\nvarjonsa kuuhun, tulee tämä sen kautta pimeäksi. Kuunpimennys ei siis\nole muuta, kuin että maan varjo lankeaa suoraan kuuhun.»\n\n»Mikä sitten on auringonpimennys, isä?.» kysyi Maria.\n\n»Auringonpimennys, lapseni, syntyy samasta syystä», vastasi isä. »Kun\nmaan ympäri kulkeva kuu joutuu suoraan meidän ja auringon väliin, niin\netteivät auringonsäteet enään voi langeta maahan, tulee meille pimeä\nniin pitkäksi aikaa kuin kuu tällä tavoin on maan ja auringon välissä,\nja meillä on silloin se, jota me nimitämme auringonpimennykseksi. Mutta\ntaivaan avaruus on suuri, lapseni, ja kun kuun täytyy tulla aivan\nlinjaan maan ja auringon Välille taikka maan samoin auringon ja kuun\nvälille, jotta voi tulla täydellinen auringon- tai kuunpimennys, niin\ntapahtuu vain hyvin harvoin, että meillä on sellaisia.»\n\n»Mutta miksi sitä nimitetään, kun aurinko joskus joutuu kuun ja maan\nväliin?» kysyi Maria.\n\n»Se ei milloinkaan voi tapahtua, lapseni», vastasi isä hymyillen.\n»Aurinko on hyvin etäällä meistä; ja kun maa ja kuu aina yhdessä,\nmäärätyn matkan päässä, kulkevat auringon ympäri, ei tämä myös voi\nkoskaan joutua niiden välille.\n\n»Mutta tämä on kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää kuusta; ja\nainoastaan sen tahdon lisätä, että kuu neljässä viikossa [tai, lähemmin\nmäärättynä, 29 1/2 vuorokautta. _Suoment. muist_.] kerran kiertää maan\nympäri, minkä kautta se sinä aikana, joka kuluu täysikuusta toiseen,\nkasvaa ja jälleen säännöllisesti vähenee. Yhtä säännöllisesti nousee se\nidästä ja laskee länteen, minkä vuoksi voidaan kuunkin avulla määrätä\nnämä ilmansuunnat.\n\n»Näette siis, rakkaat lapset, että niillä ihmisillä, jotka matkustavat\naavalla merellä, ja joita sen vuoksi nimitetään merimiehiksi eli\nmerenkulkijoiksi, on useita eri tapoja suuntansa määräämiseksi. Meri\non suunnattoman suuri, ja ihmisten täytyy usein matkustaa sillä monta\npitkää päivää, viikkoa ja kuukautta, ennen kun uudelleen saavat maan\nnäkyviinsä. Usein sattuu myöskin, että taivas usean viikon ajan on\npilvien peittämänä. Mutta tästä huolimatta osaavat merimiehet tulla\ntoimeen pelkästään pienen kompassin avulla ja ohjata suoraa suuntaa,\nminkä kerran ovat määränneet.»\n\n»Kukahan on keksinyt ensimäisen laivan, isä?» kysyi Frits. »Hän on\nvarmaankin ollut hyvin taitava.»\n\n»Sitä keksintöä ei ole tehty yhdellä kertaa, poikani», Vastasi isä.\n»Merenkulkua on varmaankin harjoitettu niin kauvan, kun on ollut\nihmisiä maan päällä, vaikka luultavaa on, ett’ei aluksi ole ollut\nmitään kelvollisia veneitä.\n\n»Ne ihmiset, jotka asuivat joen varrella, huomasivat varmaankin, että\npuutukit j.m.s. _uivat_ veden päällä; ja ensimäisestä aluksesta,\nminkä he rakensivat, tuli sen vuoksi n.k. _lautta_, s.o. muutamia\nyhteensovitettuja tukkeja, joilla sitten voitiin joko kulkea jonkun\nmatkaa jokea pitkin tai päästä muihin maihin. Vielä tänä päivänä\nkäyttävät muutamat villit kansanheimot Etelä-Ameriikassa sellaisia\nlauttoja, joilla ne lähtevät kauvas merellekin.\n\n»Sellainen lautta on kuitenkin, kuten helposti voitte ajatella\nmielessänne, hyvin painava, jykevä ja huonokulkuinen, s.o. vaikea saada\netenemään ja ohjata. On siis luonnollista, että vähitellen tultiin\najatelleeksi parantaa tätä hankalaa alusta ja tehdä se kevyemmäksi.\nKuka ensiksi tuli ajatelleeksi kovertaa puunrunko ontoksi ja sillä\ntavoin saada aikaan vene, ei ole tunnettua. Joka tapauksessa olivat\nensimäiset oikeat veneet ontoiksi koverrettuja puunrunkoja, ja monet\nvillit kansakunnat, m.m. intiaanit, käyttävät vielä tänä päivänä\nsellaisia aluksia, tekevätpä niillä mitä suurimpia merimatkojakin.»\n\n»Intiaanit, mitä ne ovat, isä?» kysyi Maria, joka tarkkaavaisena oli\nkuunnellut isän puhetta.\n\n»Intiaaneiksi, lapseni», vastasi isä, »nimitetään Ameriikan\nalkuasukkaita, jotka jo monta vuosisataa olivat asuneet tässä\nmaanosassa, ennen kun eurooppalaiset ensi kerran laskivat siellä\nmaihin. Perheitä, jotka asuvat yhdessä, ja joilla on omat elintapansa,\nnimitetään _heimoksi_.\n\n»Mutta palataksemme jälleen aluksiin, on hyvin todennäköistä, että\nensimmäiset oikeat veneet tehtiin paksuista puunrungoista, jotka\nkoverrettiin ontoiksi, jotta ne helpommin saatiin kulkemaan veden\npäällä. Kentiesi niitä ensin työnnettiin eteenpäin seipäällä tai\nsoudettiin syvemmässä vedessä käsillä taikka puunpalasilla. Mutta\nkun huomattiin, että tuuli ajoi edellään jotakin esinettä, joka oli\npätkällään ja kellui veden päällä, niin onhan ajateltavissa, että\ntällä tavoin lopuksi juolahti jonkun päähän ajatus pingottaa kangas\ntai mitä oli saatavissa, sillä tavoin ottaakseen tuulta. Vielä tänä\npäivänä valmistavat monet kansat purjeensa palmikoiduista kaisloista,\noljista tai niinistä. Täten syntyivät purjeet, ja sitten vähitellen\nparanneltiin sekä niitä että aluksia. Yksi korjasi sitä, toinen\ntätä, ja mitä toisten nähtiin tekevän ja havaittiin hyväksi, sitä\njäljitettiin.\n\n»Siten syntyi vähitellen suurempia veneitä, oikeita laivoja, joilla\nihmiset kuitenkin harvoin tai eivät koskaan kulkeneet niin kauvas\nmerelle, etteivät voineet nähdä maata, kunnes vihdoin onnistuttiin\nhuomaamaan magneettineulan voima ja keksittiin se mitättömän näköinen,\nmutta tärkeä kapine, jota nimitetään _kompassiksi_.\n\n»Nyt voivat merimiehet kulkea, minne tahtoivat; sillä he tiesivät\naina, missä oli pohjoinen, siis myöskin etelä, itä ja länsi. Mutta\nkun ruvettiin rakentamaan isompia ja kauniimpia aluksia, annettiin\nniille myöskin oikea ruori, pystytettiin suuria mastoja, joihin purjeet\nkiinnitettiin, parannettiin niitä kaikin tavoin ja annettiin niille\nennen kaikkea parempi muoto. Toisin sanoen, ne tehtiin etupäästä eli\nkeulasta suipommiksi, jotta ne paremmin voisivat halkoa vettä ja sen\nkautta saisivat lisätyn vauhdin.\n\n»Mutta nyt olen puhunut tarpeeksi aluksista, ja te tiedätte nyt,\nmitenkä ihmiset menettelevät päästäkseen suuren, aavan meren yli\nmaanosasta toiseen.»\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nMAAN ERI KANSAT.\n\n\nFritsin oli kohta alotettava jälleen koulunkäyntinsä, ja hänellä oli\nvielä jotakin tekemättä siitä, mikä oli ollut hänen kotityönänsä\nloma-aikana. Hän oli sen vuoksi toimessa suuren osan päivästä, mutta\nhänellä oli sentään aikaa silloin tällöin tarkkaavaisesti tutkia\nkarttaa.\n\n»Frits», sanoi Maria, joka kiiruhti hänen luokseen ja kuljettaen\npikkusormeansa kartalla myöskin teki pitkiä matkoja maan ympäri, »nyt\nolen matkustanut Euroopasta Ameriikkaan, ja kun ulkona alkoi tulla\nkylmä, läksin lämpimiin maihin. Mutta sano, Frits, miksi on Afriikka\nmusta ja Ameriikka punainen? Ei suinkaan Afriikassa aina ole pimeä?\nKun aurinko aamulla nousee Afriikassa, täytyy kai sielläkin tulla\nvaloisata, ja silloinhan ei maa enään ole musta.»\n\nFrits opetti kernaasti pikku sisartansa, milloin hän vaan siihen\nkykeni. Mutta tällä kertaa hän joutui suureen pulaan; sillä miksi oli\nyksi maa valkoinen, toinen punainen, kaksi maalattu mustaksi, yksi\nkeltaiseksi, tämä oli jotakin, josta hän ei itsekään ollut selvillä.\nLapset päättivät siis kysyä asiaa isältä heti kun hän tulisi kotiin\nillalla. Hän kyllä tulisi ja selittäisi asian heille.\n\nIsä, joka suuresti iloitsi lasten innosta tarkoin harkita, mitä hän oli\nheille opettanut, oli heti valmis antamaan heille halutun selityksen.\nKun hän illalla tavalliseen aikaan antoi lasten istuutua pöytään,\nalotti hän:\n\n»Maanosien eri _värit_ ovat siis herättäneet ihmetystänne, vai kuinka,\nlapseni?»\n\n»Niin, isä», vastasi Maria. »Frits ei voinut sanoa minulle, minkä\nvuoksi kaksi maata on maalattu mustaksi, toiset punaisiksi, keltaisiksi\nja valkoisiksi, ja sen tähden tahdoimme pyytää isää selittämään asian\nmeille.»\n\n»Minusta on hyvin hauskaa, rakas lapsi», vastasi isä, »että te itse\nolette tulleet sitä ajatelleeksi. Ellette sitä olisi tehneet, olisin\nkuitenkin muistuttamatta selittänyt asian teille; sillä teidän täytyy\nolla selvillä siitä, kun vastedes tulemme tällä kartalla tekemään\npitkiä matkoja yhdessä.\n\n»Se ei ole ainoastaan sattuma, joka on määrännyt värien valinnan; sillä\nniillä on se määrätty tarkoitus, että ne heti osoittavat teille niiden\n_ihmisten värin_, jotka asuvat näissä maanosissa.»\n\n»_Ihmisten värin_, isä!» huudahtivat molemmat lapset ihmeissään. »Onko\nsiis olemassa keltaisia ja punaisia ihmisiä?»\n\n»Ei keltaisia ja punaisia samalla kertaa», vastasi isä nauraen;\n»mutta on olemassa keltaisia ihmisiä, tai ainakin ihmisiä, joilla on\nkellahtava ihonväri, ja toisia, jotka ovat punaisia, tai pikemmin\npunaisenruskeita. Mustia ihmisiä olette kai itsekin joskus nähneet;\nainakin tiedän, että markkinoilla tässä kaupungissa kerran kävi\nsellaisia.»\n\n»Asuuko siis vain punaisia ihmisiä tuossa punaisessa maassa?» kysyi\nMaria.\n\n»Nykyään, rakas lapsi», vastasi isä, »asuu myös monta valko-ihoista\nsiellä, Pohjois-Ameriikassa esim. on paljon useampia valko-, kuin\npuna-ihoisia. Mutta alkuaan, ennen kun valko-ihoiset vielä olivat\nsinne saapuneet, oli koko maan väestönä, napamerestä aina etelänokkaan\nasti, _punaisia_ tai punaisenruskeita ihmisiä, joita me nimitämme\n_intiaaneiksi_.»\n\n»Kun maa ensiksi löydettiin, s.o. kun muutamat rohkeat, valko-ihoiset\nmiehet ensi kertaa laivoillansa purjehtivat yhtämittaa länteenpäin,\nkunnes jälleen havaitsivat maata, tapasivat he rannikoilla ja\nkauvempana sisämaassa ainoastaan tuollaisia punaisenruskeita intiaaneja.\n\n»Muuten käytetään näistä intiaaneista useita eri nimityksiä. M.m.\nnimitetään heitä vielä tänä päivänä alkuasukkaiksi, toisella nimellä\nmyös _villeiksi_, koska he suurimmaksi osaksi elivät kuin metsän pedot,\nelättivät itseänsä metsästyksellä ja kalastuksella, eivätkä vielä\nolleet omaksuneet sivistyneiden kansojen hienostuneempia tapoja.\n\n»Tästä huolimatta omasivat nämä n.s. villit kuitenkin useita hyveitä.\nHe olivat melkein aina vierasvaraisia luonteeltaan, toisin sanoen,\nhe kestitsivät muukalaisia runsaasti, antoivat heille syömistä ja\njuomista ja sallivat heidän levätä taloissansa. Sen ohella he olivat\navosydämisiä ja hyväntahtoisia, ja heillä oli myös omat määrätyt\ntapansa ja lakinsa.\n\n»Mutta Ameriikan intiaaneista kerron toisella kertaa; minulla on\nvielä yhtä ja toista sanottavaa teille maapallon muista maista, minkä\nkernaasti tahtoisin ilmoittaa jo tänään. Nyt luullakseni ymmärrätte,\nmiksi _Eurooppa_ on väriltään _valkoinen_.»\n\n»Kyllä, isä», ehätti Frits vastaamaan, »se on siksi, että Euroopassa\nasuu _valko-ihoisia_ ihmisiä.»\n\n»Niin, mutta minä en ole valko-ihoinen», väitti Maria, »sillä onhan\nminulla punaiset posket.»\n\n»Niin, lapseni, ne sinulla kyllä on», vastasi isä nauraen, »mutta\nmeidän ihonvärimme on kuitenkin pääasiallisesti valkoinen. Koko sinun\npieni pääsi on muuten valkoinen, joskin posket ovat punaiset.»\n\n»Entäs Afriikassa, isä, siellähän asuu ainoastaan mustia ihmisiä?»\nkysyi Frits.\n\n»Ei», vastasi isä, »ei ainoastaan musta-ihoisia. Sen vuoksi näetkin,\nett’ei maa kauttaaltansa ole yhtä musta, vaan yläosastaan paljon\nvaaleampi, kuin alhaalta. Alhaalla Afriikan eteläosassa ja myöskin\nmaan keskiosassa asuu kuitenkin enimmäkseen tumma-ihoisia, s.o.\nmustanruskeita tai mustanharmaita ihmisiä, joita me tavallisesti\nnimitämme _neekereiksi_. Ylempänä, Afriikan pohjoisrannikkoa kohden,\nkäy ihmisten ihonväri jo paljon vaaleammaksi, ja he ovat pikemmin\nruskeita, kuin mustia.»\n\n»Mutta Austraaliassa, onhan siellä vaan mustia ihmisiä, eikö totta,\nisä?» kysyi Maria.\n\n»Totta kyllä, lapseni», vastasi isä. »Austraalian alkuasukkaat ovat\naivan musta-ihoisia, vaikkakin he muutamissa suhteissa eroavat\nneekereistä, minkä seikan vast’edes selitän lähemmin.»\n\n»Mutta _keltaisia_ ihmisiä, jotka asuvat Aasiassa, heitä tahtoisin\nhyvin mielelläni kerran nähdä!» huudahti pikku Maria. »Oi, miten\nhupaisilta he näyttänevätkään!»\n\n»He eivät ole kaikki yhtä keltaisia, lapseni», selitti isä. »Aasiassa\non paljon keltaisenruskeitakin ihmisiä, ja siellä, missä tämä maanosa\nyhtyy Eurooppaan, asuu aivan valkoisiakin ja hyvin kauniita ihmisiä.\nMutta Aasian kansojen ihonväri on kuitenkin ylimalkaan kellahtava,\nja sen vuoksi on maakin saanut tämän värin. Kohta kun nyt katsotte\nkarttaan, tiedätte myös heti, minkä värisiä eri maanosain asukkaat\novat, mitä seikkaa ette varmaankaan sitten niin helposti unhoita.»\n\n»Mutta minkä värisiä ovat sitten ne ihmiset, jotka asuvat saarilla?»\nkysyi Frits.\n\n»Heidänkin värinsä näette jotensakin oikein merkityksi kartalle»,\nvastasi isä, »vaikkakin tämä on jotakin, jota ei yhtä tarkasti voida\nmäärätä. Useimmat saarien asukkaat Tyynessä Meressä ovat ruskeita;\nainoastaan Austraalian läheisyydessä on muutamia saaria, joissa asuu\nmustia ihmisiä. Atlantin meren saarilla tavataan yleensä sama ihonväri,\nkuin niiden maiden asukkailla on, jotka ovat heitä lähinnä. Tämä on\nmyöskin aivan luonnollista; sillä kuuluvathan he kuitenkin tavallaan\nnäihin maihin, vaikka heitä erottaakin niistä suurempi tai pienempi\nvesialue.\n\n»Sen vuoksi on myöskin selvä asia, että niillä saarilla, jotka ovat\nlähempänä Eurooppaa, asuu valkoihoisia ihmisiä.»\n\n»Nämä saarten asukkaat ovat kai myöskin intiaaneja, eikö niin, isä?»\nkysyi Maria.\n\n»Eivät, lapseni», vastasi isä. »Intiaaneiksi nimitämme ylipäänsä\nainoastaan Ameriikan alkuasukkaita. Mutta on olemassa monta muuta\nvilliä kansanheimoa, joilla on erilainen ihonväri, esim. osa Afriikan\nneekereistä ja Austraalian alkuasukkaista. Vast’edes saatte oppia\ntuntemaan useampia sellaisia villejä kansoja. Useat niistä elävät\nmitä hurjinta ja vaarallisinta elämää. Maissa, joissa he asuvat, on\nmyös monta mitä kummallisinta puuta, kasvia ja villieläintä, josta\nkaikesta minulla on paljon kerrottavaa, mikä tulee teitä suuresti\nhuvittamaan. Mutta jos nyt mainitsisin eri kansojen nimet, siten\nkuin ne ovat jakaantuneet yli maan, niin ette kuitenkaan voisi pitää\nniitä muistissanne, vaan saisitte ainoastaan epäselvän käsityksen\nsiitä, minkä minä haluan tehdä teille niin selväksi kuin mahdollista.\nSen vuoksi mieluummin lykkäämme asian, kunnes vuoron mukaan ja\njärjestyksessä tulemme eri maihin.»\n\n»Mutta minkä vuoksi ovat ihmiset yhdessä maassa ruskeita, toisessa\nmustia ja meidän maassamme valkoisia?» kysyi Frits.\n\n»Niin, lapseni», vastasi isä, »siihen kysymykseen on vaikea, ellei\nmahdoton vastata. Auringolla on tosin suuri vaikutus ihmisen\nihonväriin; sillä kuten tiedätte, rusketutte tekin kelpo lailla,\nkun suvella oleskelette paljon ulkona. Mutta Ameriikassa ovat esim.\nne ihmiset, jotka asuvat ylinnä pohjoisessa taikka alinna kylmässä\netelässä, vielä ruskeampia kuin ne, jotka asuvat kääntöpiirien välillä\nja lähellä päiväntasaajaa. Muistatte kaiketi, mitä tarkoitetaan\nkääntöpiireillä? — Sen vuoksi eivät oppineet, huolimatta kaikista\ntutkimuksista, olekaan vielä täydellisesti onnistuneet pääsemään\nselville tästä asiasta.»\n\n»Isä sanoi kerran, että villit eri maissa elävät metsästyksellä ja\nkalastuksella», huomautti Frits, jota kovasti innostutti kaikki, mikä\nvillin nimeä kantoi. »Millä ampuvat he sitten villieläimiä? Onko heillä\nsamanlaisia ampumakiväärejä kuin meillä?»\n\n»Ei; sellaisia ei heillä tosin ole», vastasi isä, »lukuunottamatta\nniitä paikkoja, missä on opittu tuntemaan valko-ihoisia ja saatu\nampumakiväärejä heiltä. Villit käyttävät muuten erilaisia aseita, aivan\nyhtä erilaisia kuin he itse ovat toisiinsa verrattuina. Teidän on\nnäet muistettava, ett’ei toinen villi ole toisen näköinen. Heillä ei\nainoastaan ole erilainen ihonväri eri maissa, vaan myöskin erilaiset\nelintavat, erilaiset aseet, erilaiset elinkeinot, vieläpä aivan\nerilaiset kielet.»\n\n»Mutta miten voivat he sitten ymmärtää toisiansa, kun joutuvat yhteen?»\nkysyi Maria.\n\n»Heidän täytyy joko opetella toistensa kieltä, lapseni, taikka sitten\nkoettaa tehdä sanottavansa ymmärrettäväksi _merkeillä_, s.o. kuvaavilla\nkäsivarren ja käden liikkeillä, vaikk’eikaan tämä viimeksimainittu\nsuinkaan ole helppoa. Mutta mitä tähän asiaan tulee, ei meidän ole\ntarvis lähteä niin kauvas; sillä täällä Euroopassakin on meillä koko\njoukko eri maita, joissa puhutaan melkein yhtä monta eri kieltä.\n\n»Niinpä esimerkiksi asumme me täällä Suomessa; mutta te olette\nvarmaankin kuulleet puhuttavan ruotsalaisista, norjalaisista,\ntanskalaisista, ranskalaisista, englantilaisista, saksalaisista,\nvenäläisistä, espanjalaisista ja itaalialaisista. Kaikki nämä\novat naapurikansoja, kaikki asuvat ne Euroopassa, kaikilla niillä\non valkoinen ihonväri, kuten meillä, kaikki ovat ne niinikään\nsivistyneitä, s.o. niillä on sama sivistys, järjestys, lait ja tavat,\nja kuitenkin puhuvat ne aivan eri kieliä. Käydessään toistensa luona,\neivät ne voi ymmärtää toisiansa, elleivät sitä ennen ole opetelleet\ntoistensa kieltä.\n\n»Samoin on laita maan ja eri maanosien muiden kansain. Ne eroavat\ntoisistaan sekä kielen, tapojen ja ihonvärin että myöskin kasvojen\nmuodostuksen, s.o. ulkonäön suhteen; ja luonnollisesti on niillä\nmyöskin erilaisia aseita. Monet niistä käyttävät jousta ja nuolia,\ntoisilla on keihäitä eli peitsiä, joita ne heittelevät. Vielä käyttävät\ntoiset linkoja, toiset ansoja; onpa intiaaneja, jotka ampuvat pieniä\nnuolia puhallusputkilla, tällä tavoin kaataakseen otuksen, minkä\ntarvitsevat toimeentuloansa varten, tai myöskin puolustautuakseen\ntoisia, vihamielisiä kansoja vastaan, jotka haluavat ahdistaa heitä\nsodalla.»\n\n»Tekevätkö ne meillekin pahaa, isä, jos menemme niiden luokse?»\n\n»Monet heimot ovat sangen hyväntahtoisia ja ystävällisiä», vastasi isä,\n»ja elävät rauhassa eurooppalaisten kanssa. Mutta on myöskin olemassa\nuseita, jotka eivät suvaitse eurooppalaisia, ja jotka niin paljon kuin\nmahdollista estävät valko-ihoisia tulemasta heidän luokseen. Näitä\nnimitetään vihamielisiksi heimoiksi, ja niiltä täytyy tarkoin varoa\nitsensä.»\n\n»Mutta miksi sitten matkustavat valkoihoiset niiden luokse?»\nkysyi pikku Maria. »Koska ne ovat niin pahoja, niin tarvitsee\nheidän ainoastaan pysyä kotonaan; emme me tahdo olla niiden kanssa\ntekemisissä, kunhan ne vaan eivät tule meidän luoksemme.»\n\n»Sen vuoksi emme me menekään niiden luo sotimaan», vastasi isä, »vaan\nainoastaan käydäksemme kauppaa niiden kanssa.»\n\n»Käydä kauppaa — mitä se on?»\n\n»Sillä tarkoitetaan sitä, kun eri kansat tai ihmiset ylipäänsä\ntoisiltansa rahalla ostavat tavaroita, joita tarvitsevat, eivätkä voi\npitää varastossa, taikka sitten vaihettavat niitä itselleen toisilla\ntavaroilla. Viimeksimainittua nimitetään sen vuoksi erityisellä nimellä\nvaihtokaupaksi.\n\n»Ottakaammepa esimerkki. Me tarvitsemme muun muassa kahvia, teetä,\nryytejä, riisiä ja paljon sellaista, mitä ei meillä kasva. Sen vuoksi\nkulkevat aluksemme etäisiin maanosiin, joista voivat saada sellaisia\ntarpeita, ja antavat näiden maiden asukkaille joko rahoja taikka sitten\nvaatteita, karttuuneja, villatavaroita, veitsiä, peilejä tai muita\nkapineita, joita valko-ihoiset osaavat valmistaa.\n\n»Paitsi näitä aluksia, jotka käyvät kauppaa, ja joita nimitetään\nkauppalaivoiksi, kulkee merellä vielä toisiakin, joilla osaksi on\ntehtävänä käydä vieraissa maissa ja kuljettaa kirjeitä meidän ja\nniiden välillä. Tiedätte kaiketi, kuinka säännöllisesti posti kulkee\ntässä maassa, ja kuinka sekä ihmiset että paketit ja kirjeet nopeasti\npääsevät paikasta toiseen. Ne laivat, jotka äsken mainitsin, ovat\nmerellä samaa, mitä posti maalla, ja sen vuoksi nimitetään niitä posti-\ntai pakettilaivoiksi. Ne tekevät säännölliset kulkuvuoronsa ja kulkevat\nedestakaisin niiden paikkojen välillä, joita varten ne ovat määrätyt.\n\n»Samoin kuin maalla on poliiseja ja sotamiehiä, joiden tulee\nvalvoa, ett’ei kukaan riko hyvää järjestystä vastaan, on merelläkin\nlaivoja, joissa on kanuunoita ja sotamiehiä; nämä laivat purjehtivat\nedestakaisin eri merillä, suojellen kauppa- ja postilaivoja\nmerirosvoilta, ja niitä nimitetään _sotalaivoiksi_.»\n\n»Mutta mitenkä merellä voi olla rosvoja, isä?» kysyi Maria. »Mihin\nvoivat he piiloutua?»\n\n»Pahoja ihmisiä, rakas lapsi, on kaikkialla, kaikissa kansakunnissa,\nmerellä yhtä hyvin kuin maalla. Mutta merellä he todellakaan eivät\nvoi mennä piiloon, vaan täytyy heidän kulkea laivoilla samoin kuin\nniidenkin, joiden kimppuun he hyökkäävät. Mutta meri on hyvin iso; ja\nkun he näkevät sotalaivan tulevan, koettavat he purjehtia tiehensä niin\npian kuin mahdollista.»\n\n»Mutta ei suinkaan merellä ole mitään varastamista, isä?» kysyi Frits.\n\n»Miksi ei? Kulkeehan merellä kauppalaivoja, joilla usein on erittäin\narvokas lasti taikka sitten puhdasta rahaa, minkä merirosvot kernaasti\ntahtoisivat saada haltuunsa. Tuollaisilla pahoilla ihmisillä oli myös\nennen tapana viedä neekerejä Afriikan rannikolta Ameriikkaan ja myydä\nniitä sinne orjiksi. Kun sotalaivat tapasivat tuollaisia laivoja,\njoissa oli onnettomia orjaparkoja, päästivät he nuo mustat ihmiset\nvapauteen ja rankaisivat niitä valko-ihoisia, jotka olivat menetelleet\nniin rikoksellisesti.»\n\n»Mitä orjat ovat, isä?» kysyi Frits,\n\n»Orjat ovat ihmisiä, joilta on riistetty Jumalan heille antama vapaus,\nja joita muut ihmiset myyvät kuin eläimiä ja pakoittavat työhön.»\n\n»Ne ovat kai olleet villejä, jotka siten ovat tehneet?» kysyi Frits.\n\n»Eivät, lapseni. Villitkin kansat tosin joskus tekevät orjiksi muita\nihmisiä, jotka he ovat sodassa vanginneet; mutta valitettavasti ovat\nvalko-ihoiset, mitä tähän asiaan tulee, olleet villejä paljon pahemmat.\nMutta nyt luulen olevan ajan mennä makuulle, ja Maria on jo istunut\nylhäällä kauvemmin, kuin hänelle on hyödyllistä. Lasten tulee mennä\naikaisin maata, niin että he jaksavat nousta ylös hyvissä ajoin aamulla\nsekä olla virkkuja ja reippaita.»\n\nNäin sanoen isä otti kartan ja pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon.\nFrits ei koko yönä nähnyt unta muusta, kuin sotalaivoista, jotka\najoivat takaa merirosvoja.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMITKÄ OVAT KYLMÄT, MITKÄ LÄMPIMÄT MAAT MAAILMASSA?\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Koska sää ei näyttänyt erittäin\nlupaavalta, eivät vanhemmat olleet katsoneet voivansa lähteä\naamupäivällä kävelemään ja ottaa lapsia mukaan, kuten muuten oli tapana.\n\nFrits, jonka pää vielä oli täynnä sitä, mitä isä oli kertonut\nedellisenä päivänä, kulutti kuitenkin aikaansa miten parhaiten\ntaisi. Suuri pöytä sai nyt kuvata valtamerta; tähän rakensi hän\nkirjoista maanosat, teki paperista suuria sotalaivoja, joilla hänen\ntinasotamiehensä purjehtivat, ja asetti eri maanosiin neekerien,\nintiaanien ja muiden villien sijasta mustia ja ruskeita papuja.\nMerirosvoistakaan ei ollut puutetta. Pähkinänkuorissaan kulkivat\nhe Afriikan rannikolle ja ryöstivät mustia ihmisiä, jonka jälkeen\nsotalaivat alkoivat ajaa heitä takaa, saavuttivat heidät, heittivät\npahat rosvot mereen ja veivät musta-ihoiset raukat takaisin kotiin,\nmissä riemuitsevat omaiset ottivat heidät vastaan.\n\nJotta hän voisi rakentaa maanosat kunnollisesti, oli isän jälleen\ntäytynyt antaa hänelle kartta; ja nyt tapahtui matkustaminen\npääasiallisesti Afriikan ja Ameriikan välillä. Mutta eräs merirosvo\npurjehti myös Ameriikan eteläisen niemen ympäri saarien keskelle, ja\nsotalaivoilla oli hirveä työ, ennen kun vihdoin onnistuivat saamaan\nhänet vangiksi.\n\nFrits oli eteläisessä jäämeressä huomannut tuon punaisen maan, joka\nnäyttää hyvin pitkältä, suurelta saarelta. Hän antoi parin laivansa\nlaskea maihin; mutta kun hän ei tietänyt, keitä asui saarella ja miltä\nsiellä näytti, niin juoksi hän isän luo, joka istui lukien viereisessä\nhuoneessa, ja pyysi häntä sanomaan, mikä maa se on ja asuuko siellä\nkilttejä ihmisiä.\n\nMaria, joka uskollisesti avusti veljeään leikissä, oli myös tullut\nhuoneeseen, saadakseen kuulla hiukkasen tuosta ihmeellisestä maasta.\n\n»Tuolla alhaalla oleva punainen maa», sanoi isä, »joka on niin lähellä\netelänapaa, on kentiesi saari; se on seikka, josta ei vielä olla aivan\nselvillä. No, sano, Frits, luuletko, että tuossa maassa on hyvin\nlämmin, vaiko hyvin kylmä?»\n\n»Varmaankin hyvin kylmä, isä», vastasi Frits; »sillä sehän on niin\nalhaalla päiväntasaajasta, ja isä on kertonut, että molempien napojen\nluona on hyvin kylmä.»\n\n»Aivan oikein, poikani. Tähän asti siellä ei olekaan tavattu mitään\nmuuta, kuin jäävuoria, jotapaitsi on päästy varmuuteen siitä, että jään\nalla monin paikoin on kiinteätä maata. Tuolla alhaalla oleva punainen\nkaistale ei sen vuoksi merkitse mitään muuta, kuin että sillä paikalla,\njohon se ulettuu, otaksutaan olevan maata, ja ett’ei siellä voida\npäästä eteenpäin. Mutta ihmisiä ei siellä näytä olevan; eivätkä he\nvoisikaan kestää siellä vallitsevaa kovaa pakkasta.»\n\n»Mutta miksi menevät laivat sinne, kun siellä on niin kylmä?» kysyi\nFrits. »Eiväthän ne voi mitään ostaa sieltä, eikä suinkaan siellä\nmitään merirosvojakaan ole.»\n\n»Ei, poikani», vastasi isä; »siinä kyllä olet oikeassa. Mutta näetkös,\non tapana silloin tällöin lähettää sotalaiva kaukaisiin seutuihin\nlähemmin tutkimaan vielä jotensakin tuntemattomia maita, toisin sanoen\non tapana lähettää laivoja löytöretkille. Nämä laivat purjehtivat\nsilloin kaikkiin sellaisiin paikkoihin, missä ei kukaan muu ole ollut\nennen heitä, ottavat selon siitä, missä asemassa eri maat ovat, keitä\nihmisiä niissä asuu, minkälaisia eläimiä, puita ja kasveja niissä\non. Kun merenkulkijat sitten tulevat kotiin, merkitsevät he tämän\nkarttoihin ja kertovat kirjoissa, mitä ovat nähneet ja löytäneet.»\n\n»Oi, miten oivallista!» huudahti Frits; »kuinka kernaasti tahtoisinkaan\nkerran lähteä mukaan!»\n\n»Niin, kyllähän laivat tekevät sekä ihanoita että pitkiä matkoja»,\nsanoi isä. »Monta eri kansaa ja maata saavat he niillä nähdä; mutta\nsittenpä täytyykin heidän usein kulkea merta monta pitkää vuotta,\nsaavat taistella useata ankaraa myrskyä vastaan, kohdata monia vaaroja\nja kestää monta vaivaa ja vastusta.»\n\n»Mutta kun villit lähtevät tuollaiseen kylmään maahan, isä, niin\npukevat he kaiketi vaatteet ylleen?» kysyi Maria; »muutenhan heitä\nviluttaisi vallan hirveästi.»\n\n»Villit eivät sinne lähde», vastasi isä, »ainakin vain hyvin harvoin,\nja silloin aina eurooppalaisissa laivoissa, joissa heillä kyllä on\nlämpimät vaatteet yllään. Villit, etenkin sellaiset, jotka asuvat\nlämpimässä ilmanalassa, eivät matkustelekaan juuri paljon, vaan pysyvät\nmelkein aina niissä maissa, jotka Jumala on heille asuinpaikoiksi\nosoittanut. Ne, jotka aina lapsuudesta pitäin ovat asuneet hyvin\nkylmässä maassa, eivät näet hevin voisi kestää sitä kovaa kuumuutta,\nmikä vallitsee kääntöpiirien välillä, kun taas toiset, jotka ovat\nsyntyneet kääntöpiirien välillä, kammovat pakkasta vielä enemmän.\n\n»Ainoastaan me, jotka elämme _lauhkeassa_ ilmanalassa, s.o.\nsellaisessa, joka ei ole liian kylmä eikä liian lämmin, voimme lähteä\nminne tahdomme ja voimme kaikkialla hyvin, tai ainakin voimme sietää\nvierasta ilmanalaa. Sen vuoksi tapaakin eurooppalaisia hajaantuneina\nyli koko asutun maan, päiväntasaajan alla yhtä hyvin kuin napamerillä,\njonne he usein lähtevät laivoissaan pyydystämään valaita.»\n\n»Pelkästään valaita pyydystämäänkö, isä?»\n\n»Niin, yksinomaan sitä varten. Valaan rasva keitetään traaniksi, jota\nlaivat sitten tuovat mukanaan Eurooppaan ja muihinkin maanosiin, jotta\nihmiset niissä saavat käyttää sitä tarpeisiinsa.»\n\n»Niin, mutta eiväthän he silloin, kun meri on jäässä, voine purjehtia\nsinne laivoillansa?» huomautti Frits.\n\n»Tiedäthän sinä, että tuolla ylhäälläkin on kesä, joskin lyhyt»,\nmuistutti isä. »Tuleepa tänä aikana viheriäistäkin, ja ruohot ja\nkukat tulevat näkyviin. Tätä ei tosin kestä kauvan, mutta toki niin\nkauvan, että suuri osa jäästä ehtii sulaa; ja tätä aikaa käyttävät\nlaivat hyväkseen purjehtiakseen sinne. Kun sitten tulee jälleen kylmä,\nkiiruhtavat he niin paljon, kuin mahdollista päästäkseen pois sieltä ja\ntullakseen lämpimämpään ilmanalaan.»\n\n»Se on järkevästi tehty», vakuutti pikku Maria; »sen minäkin tekisin\nheidän sijassaan. Talvella on niin rumaa ja ilkeätä; heti kun menee\nulos, rupeaa paleltamaan.»\n\n»Niin, mutta rakas lapsi, eikö talvessa ole paljon sellaistakin, mikä\non kaunista ja hupaista?» kysyi isä. »Etkö esim. mielelläsi aja reellä?\nJa eikö ole ihanaa, kun lumi valkoisen kimmeltävänä ketoja verhoo?»\n\n»Kyllä, onpa kylläkin», vastasi Maria; »mutta silloin on myöskin niin\nkylmä, puissa ei ole lehtiä, eikä myöskään näe viheriäisiä niittyjä tai\nperhosia. Silloinpa on kevät hyvin paljon kauniimpi, kun kaikki alkaa\njälleen vihertää, kun pääskyset tulevat ja pikkulinnut, jotka laulavat\nniin kauniisti.»\n\n»Minä pidän eniten keväästä», vakuutti Frits; »sillä suvella on usein\nniin kauhean kuuma.»\n\n»Niin, mutta katsokaahan, lapseni, teidän on myöskin iloittava\ntalvesta», sanoi isä; »sillä talvetta ei meillä olisi kevättäkään.»\n\n»Eikö niillä ihmisillä, jotka asuvat lämpimissä maissa, ole _ollenkaan_\nkevättä, isä?» kysyi Frits.\n\n»Ei, lapseni, sitä ei heillä ole», vastasi isä. »Kevät voi esiintyä\nainoastaan niissä maissa, joissa on talvi, ja joissa talven aikana\npuut lakastuvat eli nukkuvat. Sitten, keväällä, saavat ne uutta mehua\neli mäihää, kuten sitä nimitetään, alkavat uudelleen kostua, ja kaikki\nympärillämme peittyy nyt nuoreen vihannuuteen. Me pidämme keväästä\nniin paljon sen vuoksi, että kaikki silloin herää jälleen eloon, ja\nsen vuoksi, että muuttolinnut, jotka jättivät meidät syksyllä, silloin\npalaavat takaisin. Emme ole nähneet niitä koko pitkän talven aikana; ne\novat meille sen vuoksi kahta vertaa rakkaammat, ja me oikein ikävöimme\nsitä päivää, jolloin saamme ne takaisin. Jos ne aina pysyisivät meidän\nluonamme, niin että ne aina olisivat silmiemme edessä, niin vähät\nme niistä välittäisimme. Katso vaan varpusia. Jos katselet varpusta\ntarkoin, niin huomaat, että sekin on pienoinen, hyvin soma lintu; mutta\nme emme siitä välitä, syystä että aina näemme sen läheisyydessämme\nkaiken vuotta. Pääskysistä sitä vastoin iloitsemme.\n\n»Samoin on laita puiden ja kasvien. Puut lämpöisissä maissa ovat tosin\nhyvin kauniita, ja niillä on myös komeita kukkia; mutta ihmiset eivät\nsiellä kuitenkaan tunne _sitä_ iloa, jota me tunnemme ensimmäisistä\nvuokoistamme, siitä syystä, että kukat ajan mittaan käyvät heille\ntykkänään jokapäiväisiksi ja tavallisiksi.\n\n»Ainoastaan puutteen kautta me opimme oikein pitämään arvossa sitä\nhyvää, mitä Jumala on meille antanut niin runsain määrin. Vasta kun\nihminen kerran on ollut sairaana, oppii hän käsittämään, miten suuri\nsyy meillä on kiittää Jumalaa siitä parhaasta, mikä meille voidaan\nantaa, nimittäin hyvästä terveydestä. — Sen vuoksi onkin se ainoastaan\ntuon pitkän, kylmän talven takia, kun me täydestä sydämestämme\ntunnemme, kuinka kaunis kevät on, kuinka ihanaa on kesällä ja syksyllä,\nkun hedelmät kypsyvät. Sen vuoksi, rakkaat lapset, tulee teidän tyytyä\ntalveenkin, jolloin teidän jonkun aikaa täytyy olla vailla sitä, mikä\non hyvää ja hupaista. Kevät jälleen korvaa kaikki, ja me nautimme ja\niloitsemme sitä enemmän.»\n\n»Ei kait niillä, jotka asuvat lämpimissä maissa, ole aavistustakaan\nsiitä, miltä lumi ja jää näyttävät?» kysyi Frits. »Ajatelkaas, kuinka\nhe hämmästyisivät, jos joskus tulisivat luoksemme keskellä talvea!»\n\n»Lämpimässäkin maassa voi olla lunta», ilmoitti isä, »kun siellä vaan\non oikein korkeita vuoria.»\n\n»Mutta jos aurinko paistaa niin lämpimästi, niin sulaahan lumi heti?»\nhuomautti Maria.\n\n»Ei oikein korkeilla vuorilla, lapseni», vastasi isä; »ilma on siellä\nhyvin ohutta, mikä vaikuttaa sen, ett’ei lumi voi sulaa. Sen jo\ntiedätte, että ilmalla on painoa. Niin kevyttä kuin ilma onkin, on\nsillä kuitenkin painonsa, vaikkakin hyvin vähäinen. Raskaampi ilma\npyrkii alaspäin, kevyin ja ohuin ilma on korkeudessa, raskaamman\nyläpuolella.\n\n»_Miksi_ niin on, sitä en voi selittää teille; te olette vielä liian\nnuoret voidaksenne oikein ymmärtää tämän asian. Sen kuitenkin tahdon\nteille sanoa, ett’ei hyvin ohuessa ilmassa koskaan voi olla lämmin.\nSen vuoksi pysyy lumi sangen korkeilla vuorilla keskellä kuuminta\nkesääkin. Siellä ei näet koskaan tule niin lämmin, että se voisi\nsulaa. Niinpä esim. on maa, joka on Euroopassa, kaukana meistä,\nnimittäin Sveitsi. Tässä maassa on tavattoman korkeita vuoria, joita\nnimitetään _Alpeiksi_. Monella näistä vuorista pysyy lumi kaiken kesää\nkorkeimmilla huipuilla; ovatpa monet paikat kokonaan jään peitossa\nja nimitetään _jäätiköiksi_. Paistakoonpa nyt aurinko miten kuumasti\ntahansa alhaalla laaksoissa, niin pysyy lumi kuitenkin edelleen noilla\nkorkeilla vuorilla juuri sen vuoksi, että ilma on niin ohutta, että\nvain pieni osa lumesta sulaa suvella.»\n\n»Siis voidaan siellä kulkea lumessa keskellä suvea?» kysyi Frits.\n\n»Kyllä, lapseni; viherjöiviltä nurmikoilta voidaan nousta kylmän lumen\nluo ja heti takaisin taas lumen luota nurmikolle, jos niin tahdotaan.\nNäillä main voidaan sanoa suven ja talven olevan aivan vieretysten,\nilman kevättä tai syksyä välillään. Mutta sitä vuorenkukkulaa, jolla on\nniin kylmä, ett’ei lumi koskaan sula, vaan pysyy koko suven, nimitetään\n_lumirajaksi_.»\n\n»Voiko päiväntasaajan luonakin olla lunta?» kysyi Frits.\n\n»Voipa kylläkin», vastasi isä, »nimittäin sellaisilla paikoilla\nlämpimissä maissa, missä on _tavattoman korkeita_ vuoria. Lumiraja\nei, kuten helposti voitte ajatella, ole yhtä korkealla joka osassa\nmaailmaa. Maassa, jossa jo yleensä vallitsee kova kylmyys, ei tarvitse\nnousta yhtä korkealle saapuakseen lumirajalle, kuin lämpimässä maassa;\nja äärimmäisten napojen luona ulettuu lumiraja aina maahan asti. Ne\npiirit näet, jotka näemme vedetyiksi tuohon kartalle, ja joihin nimet\nPohjoisnapa ja Etelänapa on kirjoitettu; ovat ikuisen lumen ja jään\npeitossa, eikä yksikään ihminen vielä ole niihin jalallaan astunut.\nSiellä vallitsee ikuinen, kuollut talvi, emmekä me edes tiedä, elääkö\nsiellä mikään eläinsuku.\n\n»Siellä ulettuu siis, kuten äsken sanoin, lumiraja aina maahan asti.\nTäällä tarvitsisi meidän, jos se muuten olisi mahdollista, nousta kaksi\ntai kolmetuhatta jalkaa korkealle, ennen kun tulisimme paikkoihin,\njoissa lumi pysyy suvellakin sulamatta. Kääntöpiirien välillä taas\ntäytyy vuoren olla vähintään viiden- tai kuudentoista tuhannen jalan\nkorkuisen, siis hyvin korkean, jotta lumi voi sillä pysyä sulamatta.\n\n»Näette siis, lapseni, ett’eivät enemmän tai vähemmän suoraan lankeavat\nauringonsäteet ratkaise maan isompaa tai pienempää lämpömäärää,\nvaan että myöskin korkeus tai ylipäänsä maan asema on tässä asiassa\nmäärääjänä. On olemassa lämpimiä maita, joissa on hyvin korkeita\nvuoria. Voi silloin sattua, että niiden juurella ollaan kääntöpiirien\nvälillä, n.s. _tropiikeissa_, puolivälissä niiden korkeutta tavataan\nlauhkea ilmanala kaikkine kasvullisuuksineen, ja huipulla lunta, joka\nei koskaan sula.»\n\n»Onko vuorillakin juuret, isä?» kysyi pikku Maria nauraen.\n\n»Ei, rakas lapsi», vastasi isä, »mutta vuoren _juureksi_ nimitetään\njokapäiväisessä puheessa sitä osaa vuoresta, joka on lähinnä maata,\ntai toisin sanoen sitä paikkaa, mistä vuori alkaa. Vuoren muuta osaa\nnimitetään _rinteeksi_ tai, jos se on hyvin jyrkkä, _vuorenseinämäksi_,\nylintä osaa nimitetään vuoren huipuksi. Kun useita vuoria on\nvieretysten, muodostaen pitkän rivin, niin sanotun jonon, nimitetään\ntätä vuorijonoksi; kun tällä vuorijonolla on suuria, tasaisia\nlakeuksia, kuten useinkin on laita, nimitetään niitä _ylätasangoiksi_.»\n\n»Sanokaa, isä», kysyi Frits, »eikö myöskin puun alinta osaa nimitetä\njuureksi?»\n\n»Kyllä, aivan oikein, poikani, ja yläosaa nimitetään latvaksi.»\n\n»Ei suinkaan lumirajan yläpuolella asu ihmisiä?» kysyi Frits. »Eikä\neläimiäkään, sillä koska ne niin helposti voivat tulla alas sinne,\nmissä on vihantaa, niin eivät kai ne viitsi jäädä lumen keskelle.»\n\n»Vuoristossa ei tosin asu ihmisiä lumirajan yläpuolella», vastasi isä,\n»vaikkakin ylhäällä pohjolassa useita villejä kansanheimoja asustaa\nsiellä, missä on ainoastaan hyvin lyhyt suvi. Mutta eläimiä elää\nlumirajan yläpuolellakin vuoristossa; sillä on olemassa monta luotua\nolentoa, jotka varsin helposti voivat sietää tuota ankaraa pakkasta, ja\njotka näkyvät erittäin hyvin viihtyvän lumessa ja jäässä. Niinpä esim.\nelää jääkarhu ja monta muuta eläintä kaukana pohjoisessa jään ja lumen\nkeskellä; ja vuoriseuduissa asustaa eräs hyvin kaunis lintu, nimittäin\nriekko, joka kuuluu kanansukuun, ja joka ei milloinkaan jätä lunta tai\nainakin mieluimmin etsii sellaisia paikkoja, joissa on lunta. Jumala on\nlaatinut kaikki niin viisaasti ja ihanasti, eikä ainoastaan osoittanut\nkullekin luodulle olennolle sen paikan tässä maailmassa, vaan myöskin\nantanut sille sellaisia kykyjä ja ominaisuuksia, että se löytää sieltä\nravintonsa ja tulee toimeen.\n\n»Mutta ihmisellä on vielä suurempi etuus siinä, että hän osaa\nsovelluttaa pukunsa mitä kylmimmän ilmanalan mukaan, minkä vuoksi hän\nvoi elää korkealla kylmässäkin ilmavyöhykkeessä.»\n\n»Mutta miksi siis, kun on niin kylmä, ihmisraukat pysyvät kaukana\npohjoisessa?» kysyi Frits. »Jos he kulkisivat hiukan etelämmäksi, niin\nvoisivat he päästä parempaan ilmanalaan.»\n\n»Totta kyllä, mutta sittenkään he eivät sitä tee. Tahtoisitko sinä\nmielelläsi mennä pois täältä, meidän kaikkien luota, meidän talostamme\nja puutarhastamme, niin kauvas pois, ett’et koskaan voisi tulla\ntakaisin?»\n\nFrits empi vastata ja katsoi isään. Tämä oli jotakin, jota hän ei ollut\ntullut ajatelleeksi.\n\n»Kyllä», vastasi hän vihdoin, »jos _te_ kaikki tulisitte mukaan.»\n\n»Todellakin!» sanoi isä. »Mutta sinä unhoitat, että äidilläsi vielä\non elossa vanhemmat, joita hän yhtä vähän tahtoisi hyljätä, kuin sinä\nmeitä.»\n\n»Äidin-isän ja äidin-äidin täytyy myös tulla mukaan, sanoi Frits.\n\n»Mutta sinä unhoitat, että he ovat vanhat ja tuskin kestäisivät pitkän\nmatkan kaikkia vaivoja. Sitäpaitsi on äidin-äidillä elossa sisar, jota\nhän ei varmaankaan mielellään jättäisi. Näetkös, poikani, tällä tavoin\nme riipumme kiinni kotipaikallamme monesta meille rakkaasta olennosta,\njoita emme mielellämme tahtoisi jättää; ja itse sitä maata, josta\nolemme kotoisin, olemme oppineet rakastamaan sen vuoksi, että se on\nisänmaamme. Paikka, jossa olette viettäneet lapsuutenne ja nuoruutenne,\npysyy teille sitten aina rakkaana; ja tämä meidän rakkautemme\nisänmaahan on ihanimpia lahjoja, mitä hyvä Jumala on meille antanut.»\n\n»Mutta nuo ihmisethän, isä, jotka äskettäin kohtasimme, menivät\nAmerikkaan, ja heillä oli lapsensa mukanaan.»\n\n»Niin, poikani, se on kyllä totta, ja joka vuosi vaeltaa monta ihmistä,\ns.o. toisin sanoen, siirtyy toiseen maahan, siellä perustaakseen\nitselleen uuden kodin. Mutta kenpä tietää, miten vaikeata, miten\ntuskallista on heille ollut, ennen kun he ovat voineet tulla tähän\npäätökseen? Miten usein tulevatkaan he kaukana vieraassa maassa\najatelleeksi sitä, mikä täällä oli heille rakasta, ja mitä he kenties!\neivät enään koskaan saa nähdä!»\n\n»Mutta miksi siis menevät he matkoihinsa?» kysyi pikku Maria.\n\n»Varmaankin vaan siksi, lapseni», vastasi isä, »ett’ei mies ansainnut\ntäällä kotona tarpeeksi, voidakseen, hankkia ruokaa ja vaatteita\nomaisillensa. Monen köyhän ihmisen täytyy tehdä kovasti työtä, ja\njos heillä vielä lisäksi on suuri perhe, paljon lapsia, käynee\nkylläkin vaikeaksi rehellisesti ja kunnollisesti pitää huolta heistä\nkaikista. Vieraassa maassa, missä maa ei vielä ole niin kallista ja\nelintarpeetkin ovat halvempia kuin meillä, voivat he tulla toimeen\nparemmin, sitä he ainakin toivovat, ja sen vuoksi he jättävät isänmaan\nja tekevät tuon pitkän, vaivaloisen matkan.\n\n»Mutta on olemassa toisiakin ihmisiä, jotka matkustavat sen vuoksi,\nettä he tahtovat oppia tuntemaan vähän enemmän meidän suurta, kaunista\nmaailmaamme. Ja te voitte olla vakuutetut siitä, että nähtävänä on\nmonta sekä kaunista että ihmeellistä asiaa.\n\n»Eivät ainoastaan vieraat, värilliset ihmiset omituisine tapoinensa\nherätä mielenkiintoamme, vaan myöskin monet harvinaiset, villit ja\nkesyt eläimet, joita siellä tavataan, ja joista te silloin tällöin\nlienette nähneet muutamia häkissä täällä Euroopassa, esim. leijonia,\ntiikerejä, elehvantteja, apinoita ja papukaijoja. Kasvikuntakin on\nluonnollisesti aivan toinen, kuin meillä. Lämpimissä maissa etenkin\nkasvavat nuo ihanat puut, joita nimitetään palmuiksi, kookkaine,\nhoikkine runkoineen, joilla ainoastaan latvassaan on leveitä,\nerinomaisen kauniita lehtiä ja usein koko kimppu makeita, mehukkaita\nhedelmiä. Sitten on tultasyökseviä vuoria, suunnattomia metsiä, suuria\njokia, laajoja tasankoja, joilla asustaa laumoittain villieläimiä, ja\ntuhansia muita asioita, joita tuntemaan oppiessanne te tulette saamaan\npaljon hauskuutta.\n\n»Mutta tänään ei meillä enään ole aikaa kertoa kaikesta tästä. Mutta\njos teitä on miellyttänyt se, mitä minulla viime päivinä on ollut\nkerrottavana teille meidän maapallostamme, ja haluatte kuulla lisää,\nniin tahdon kernaasti kertoa teille niin pitkälti kuin tietoni\nulettuvat.\n\n»Nyt on teillä ainakin käsitys maasta kokonaisuudessaan. Te tiedätte,\nmissä asennossa eri maanosat ja meret ovat. Lisäksi tiedätte, miksi\nmuutamissa maissa on kylmä, toisissa kuuma. Voimme nyt siirtyä eri\nmaanosiin ja puhua niistä vuoron perään.»\n\n»Silloinpa kertoo isä meille myöskin Austraaliasta ja saarista — eikö\nniin, isä?» kysyi Frits.\n\n»Kyllä, kaikista maista, mitä maan päällä on», vastasi isä, »samoinkuin\nsiitä maanosasta, jossa me asumme, ja josta te vasta tiedätte niin\nvähän, nimittäin Euroopasta. Sitten me kerromme Ameriikasta, Aasiasta,\nAfriikasta, Austraaliasta ja Polyneesiasta, kääntöpiireistä ja\nJäämerestä; ja silloin te opitte oivaltamaan, miten ihmeellisesti\nJumala on jakanut maan ja asettanut sekä ihmiset ja eläimet että kasvit\nkunkin oikealle paikallensa, josta ne ovat kotoisin, ja jossa ne voivat\nkasvaa ja rehoittaa.\n\n»Sen jälkeen, mitä nyt olen teille kertonut, tulette varmaankin paljoa\nhelpommin ja paremmin käsittämään loput, ja jos se teitä huvittaa, niin\nsaatte vähitellen oppia tuntemaan koko maan.»\n\n\n\n"]