[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8yv38doXNxzWbsObq4U0sNIZuLpnHPjM_8KJwTM-kWk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3081,"Siirtolaisen elämän vaiheet; Haaksirikon jälkeen","Gerstäcker, Friedrich",1816,1872,"3081-listner-karl-ja-gerstacker-friedrich-siirtolaisen-elaman-vaiheet-haaksirikon-jalkeen","3081__Listner_Karl_ja_Gerstäcker_Friedrich__Siirtolaisen_elämän_vaiheet;_Haaksirikon_jälkeen","Kaksi kertomusta Austraaliasta","romaani",[14],"seikkailu",[16],"saksalainen","fi",1848,1875,20732,136975,false,73451,[25,26],"Australia -- Fiction","Shipwreck survival -- Fiction",[28,29,30],"Adventure","German Literature","Novels","\"Siirtolaisen elämän vaiheet; Haaksirikon jälkeen: Kaksi kertomusta…\" by Karl Listner and Friedrich Gerstäcker is a collection of stories centered on the immigrant experience in Australia, likely written in the late 19th century. The narratives explore themes of adventure, hardship, and survival as characters navigate the challenges of a new life in a foreign land, focusing particularly on the protagonists’ journey from Europe to Australia.  The opening of the book sets the scene aboard a ship called Ohio, which embarks from Bremen, carrying young German immigrants eager to start anew in Australia. It captures the emotions of departure and the anticipation of adventure, highlighted by the awe of the ocean and the beauty of nature. As the ship sails, the narrative details the journey's physical and emotional toll, including the hardships of sea sickness and the monotony of maritime travel. This introduction hints at the trials that await the characters as they transition from the safety of their homeland to the uncertainties of the Australian wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Ramstedt, Alexander",242,"Kaksi Australiaan sijoittuvaa kertomusta kuvaavat siirtolaisten vaiheita ja haaksirikosta selviytymistä. Teos seuraa matkaa kohti uutta kotimaata, luonnonvoimien kohtaamista sekä kamppailua eloonjäämisestä vieraassa ympäristössä.","Karl Listnerin ja Friedrich Gerstäckerin 'Siirtolaisen elämän vaiheet;\nHaaksirikon jälkeen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3081. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET; HAAKSIRIKON JÄLKEEN\n\nKaksi kertomusta Austraaliasta\n\n\nKertonut\n\nKARL LISTNER ja FRIEDRICH GERSTÄCKER\n\n\nSuomensi A. R—st\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nWeilin ja Göös’in kirjapainossa ja kustantama,\n1875.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n I. Siirtolaisen elämän vaiheet\nII. haaksirikon jälkeen\n    1. Parkaasi.\n    2. Raittiin veden etsiminen.\n    3. Tappelu villien kanssa.\n    4. Venheen vartiat.\n    5. Partiokunta.\n\n\n\n\nI.\n\nSIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET\n\nKirj. Kaarle Listner\n\n\n\n\nLokakuun 19 p. 1857 laski laiva Ohio Bremenin rannasta väljemmälle\nvedelle ankkuriin. Siinä oli 150 matkustajaa, suurimmaksi osaksi\nnuorta väkeä, jotka olivat keräytyneet ympäri Saksanmaata, voidakseen\nkaukaisessa Austraaliassa hankkia itselleen kodon ja koetella onneansa.\nLaivaväkeä oli 18 henkeä, lastina oli suurimmaksi osaksi viiniä,\nväkeviä juomia ynnä sikaria ja oli laiva määrätty menemään Adelaide'n\nkaupunkiin etelä-Austraaliassa. Katteini, pöyhkeä, mutta kunnollinen\nmerimies, tuli laivaan, luki meidän nimemme, tarkasti laivansa miehet\nja kaski pitämään kaikki varuilla, koska laiva nousuveden tultua\nlähtisi purjehtimaan.\n\nTämä oli meille kaikille tärkeä hetki. Edessämme oli vanha rakas\nisänmaamme, josta meidän nyt piti erota. Laskeva aurinko kultasi vielä\nkerran, ehkäpä meidän nähden viimisen kerran, sen kukkulat ja vuoret,\nlaaksoihin laskeutuivat hämärän varjot ja hitaasti ilmestyivät tähdet\ntaivaalle, nekin ikäänkuin hymyillyksensä meille viimisen surullisen\njäähyväisensä. Laiva pyöri ankkurinsa ympäri ja ainoastaan veden\nloriseminen ja laivavahdin askeleet kannella häiritsivät hiljaisuutta\ntänä iltana, joka meille oli viimeinen vanhassa isänmaassamme.\nEdessämme oli neljä tuhatta maantieteellistä penikulmaa, jotka meidän\noli kulottava ja tänä jäähyväishetkenä lähetti moni rukouksen Hänelle,\njonka kädessä onnemme ja onnettomuutemme, elämämme ja kuolemamme olivat.\n\nEnnen päivän koittoa seuraavana aamuna nostettiin ankkuri. Sitä\ntehdessä lauloivat merimiehet iloisen laulun, myötätuuli täytti\npurjeet ja upea kuin joutsen kulki laiva Weser-virtaa myöten alas\nvaaleanvihreään, vahtoisaan Pohjanmereen. Kiikarilla voi vielä nähdä\nmaata, joka kohta kuitenki katosi näkymättömiin.\n\nMerta kulkevien pahin vaiva meritauti alkaa samalla kun laivakin\nrupeaa heilumaan ja ilmoittaikse päänkivistyksellä, tuimeltamisella\nja oksennuksella. Harvaan matkustajaan tämä tauti on tarttumatta ja\nuseammat sairastavat sitä monta viikkoa, siksi kun ruumis tottuu laivan\nkeinumiseen; kuitenki oli meillä laivassa matkustajia, erittäinki\nnaisia, joita tauti koko matkan vaivasi. Tätä vastaan ei ole mitään\nparannuskeinoa ja paras aina on niin paljon kuin mahdollista liikkua\nkannella kuin myös peseytyä merivedellä ynnä juoda sitä, ja on se keino\ntehnyt minulle ja monelle muulle paljo hyötyä.\n\nLaivassa saatava ruoka ei tyydytä ja erittäinki ei meistä tahtoneet\nmaistaa ne kovat korput, nimeltä \"ankkuripuut\", joita kävi syöminen\nainoastaan siten, että ne vedessä liotettiin. Muuta keinoa ei\nkuitenkaan ole, kuin mukautua tähän, josta Humboldt'kin jo sanoo: \"Se,\njoka polun tai maantien puutteessa täytyy meritse matkustaa, ei saa\nvalittaa sen vastuksia ja vaivaloisuuksia.\"\n\nMerimatkustuksen yksitoikkoisuus ja ikävyys tulee erittäin tuntuvaksi\nja usein tuskalliseksikin, kun kova ilma tahi tyyni tulee. Tyvenellä\nilmalla on tasainen meri ison peilin kalttainen, laiva pysyy\npaikallaan, purjeet riippuvat velttoina mastoissa ja tämä paikalla\npysyminen nulostuttaa mielen. Mutta toisenlaiseksi muuttuu laivamiesten\nja matkustajain luonto, kun tuuli puhaltaa purjeisin, laiva kulkee\nkolme tahi neljä penikulmaa tunnissa, kun vesi vaahtoaa kokassa ja\nse vako, jonka laiva kyntää suolaiseen aaltoon, kirkkaalla näkyy\npenikulman pitkältä.\n\nMatkustajain askaroimisella tällä pitkällä matkalla oli ainoastaan\ntarkoituksena lyhentää aikaa ja poistaa ikävää. Luettiin, soitettiin ja\ntarkastettiin vesilintuja, jotka kiertelivät laivan ympäri; suuruutensa\nja nopean lentonsa puolesta oli albatrossi erittäin merkillinen. Tämä\nlintu, jota etenkin tapasimme Atlantin valtameressä, on likemmä 10\njalkaa yhdestä siivennenästä toiseen ja on erittäin huokea pyytää;\nse näkyi enimmiten elävän laivasta viskatuista ruo'an jätteistä.\nMe pyysimme lintua siten, että heitimme sille koukkuun kiinnitetyn\nlihapalan.\n\nJalon näyn tarjosi aina auringon nousu ja lasku; viehättävän ihanaa\noli se päiväntasaajan alla ja tropiikien seuduilla, jossa pilvet\nmuodostivat kaikenmoisia muotoja ja haamuja. Erittäinki mieltä\nhurmauttava oli auringon lasku.\n\nKun laivat kohtaavat toisiansa, tervehtivät he lippujen mastoon\nvetämisellä ja likenevät toisiaan niin paljon, että puhetorven kautta\nvoivat keskustella. Tavallisimmat kysymykset ovat: \"mistä tuletta?\nmikin? mitä uutisia? mimmoinen tuuli ja ilma teillä on ollut?\"\nTämmöiset ja monet muut kysymykset vastataan joko samalla tavalla tahi\nmerkkein kautta yhtä nopeasti kuin ne tehdäänkin.\n\nAuringon laskettua, alkaa kummallinen näky, sillä koko merenpinta\nloistaa himmeällä valolla. Syytä tähän kummalliseen ilmiöön ei\nvielä varmaan tiedetä; luultavasti syntyy se lukemattomista\ninfusioni-eläimistä, jotka elävät meressä. Usein näyttää koko\nmeri juhlavalkeilla koristetuksi; miljoonia pieniä tulisoittoja\ntanssii ja loikkii veden pinnalla, kalat näkyvät selvästi kirkkaan,\npyrstöntapaisen juoman läpi, jonka ne jättävät jälkeensä ja laivan\nperästä näyttää jäävän tulinen tie. Kuinka suloinen onkaan semmoinen\nhiljainen kuuvalo-yö katsottuna kannelta? Kuinka sopiva ylentämään\nmieltä Hänen puoleensa, joka on luonut meren ja kaikki, mitä siinä on;\nkuinka tarpeellinen herättämään katsojaa tutkimaan itseään ja kulunutta\nelämäänsä! Uneksien katselee silmä avarata kuun valkaisemaa merta,\nhartaasti kuuntelee korva vanhan päivettyneen laivamiehen kertomuksia,\najatukset rientävät ennakolta odotettuun maahan ja lentävät takaisin\nrakkaasen isänmaahan, jonka lauluja liikutetuilla, kotikipeillä\nsydämillä rupeamme laulamaan.\n\nTähän saakka olimme saaneet iloita hyvästä tuulesta ja suloisesta\nilmasta; Europa oli takanamme ja iloisesti kiikkui laiva Atlantin\nvaltameren aalloilla. Ilmapuntari alkoi laskea, semmoisia vesilintuja,\njoita siihen saakka emme olleet nähneet, lenteli levottomina mastojen\nympäri, vesi alkoi paisua, kaukaa kuului kolkko ulvonto ja kohina, joka\naina yltyi kovemmaksi, komppassi väänsiin neulallaan vavisten, vanhat\nja kokeneet laivamiehet etsivät myrskyvaatteensa ja katteini tarkasti\njylhänä mustia pilviä, jotka kokoontuivat ylitsemme: katseli myrskyn\nenteitä!\n\nKatteinin käskyt täytettiin nopeasti, kaikki purjeet käärittiin ja\nmyrskypurje, joka on niin tarpeellinen laivan ohjaamisessa, vedettiin\netumastiin. Kaksi kokeneinta laivamiestä menivät perärattaasen, sillä\nse pieni ruoteli on ainoa ase tätä pelättävää väkivaltaista vihollista\nvastaan; tämän hoitamisessa on laivan joko onni tahi onnettomuus, yksi\nainoa viallinen kierros vaikuttaa, että aallot heittävät laivan kumoon.\nKaikki irtonainen tavara sidottiin nuorilla kiini, kannen luukut\nsulettiin ja siten järjestettyinä odotettiin lähestyvää vihollista.\n\nMarraskuun 2 päivän aamuna oli meillä semmoinen näytelmä, jota ei\nkukaan unhoita, joka sen näki. Ei mikään maalarin pensseli, ei\nmikään kynä taida osapuillekaan kertoa, mitä me tänä aamuna näimme.\nMyrskyn raivoaminen, kun se ulvomalla vinkuen mastien ja nuorien\nvälitse puserti niistä kummallisia, surullisia ääniä, aina syvimmästä\nbassoäänestä vienoimpaan ilmaharpun suhinaan, valtameren möyrinä, kun\nsen aallot kohosivat korkeiden vuoriharjuin kaltaisiksi ja semmoisina\nryntäsivät vastatusten ja kovalla rytinällä murtuivat hajallensa\nantaaksensa tilaa toisille, laivan surkea ruske ja tutina, kun se\nvapisi perustuksiinsa saakka, — kaikkea tätä ei voi sanoilla selittää\nja ainoastaan sillä, joka itse on tämmöisessä myrskyssä ollut, on\nkäsitys tästä jalosta luonnon ilmiöstä.\n\nJa silloin kun se raivokas suolainen vesi rynnisti vastaamme ja\nhuumaavalla pauhinalla vyöri vaikeroivan laivan yli, kun aukko aukon\nperästä ilmestyi nielemään sitä, silloin näin selvästi, mikä ääretön\nero oli Jumalan ja ihmisen, Luojan ja luodun välillä, silloin tunsin\nsyvemmin kuin koskaan ennen tomun lapsen voimattomuuden korkean ja\nkaikkivaltiaan maailman hallitsian rinnalla.\n\nMyrsky raivosi muutamia päiviä, se vei meiltä monta purjetta ja\nosan laivan laidoitusta; kun katteini seuraavana päivänä otti\nkeskipäiväkorkeuden, huomasi hän pelolla laivan siirtyneen 300\npenikulmaa oikealta suunnaltaan.\n\nMatkamme suloisimman osan vietimme tropiikien alla. Yhtämyötäinen\ntuuli lievitti kuumuuden auringosta, joka oli pystysuoraan päällämme,\ntummansininen, pilvetön taivas kuvastui mereen ja hupaista oli\nsenlisäksi katsella lentokaloja, jotka laumoissa kohosivat merestä\nja usein läjittäin putosivat laivan kannelle. Nämä kalat ovat sillin\nkaltaisia, ehkä vähä pienempiä kuin nämä. Ilmassa käyttävät ne pitkiä\neviänsä siipinä, kuitenkin ainoastaan niin kauvan kun ne ovat märkinä.\nEväin kuivettua putoaa kala jälleen veteen.\n\nTaivas ja sen omituisuudet saavat näiden leveysasteiden alla toisen\nmuodon. Muutamien minuuttien perästä, sitte kun aurinko, tummansinisenä\npallona, on painunut mereen muuttuu päivä yöksi. Hämärätä ei täällä\nole. Pohjaisella taivaan rannalla häviävät vähitellen ne vanhastaan\ntutut tähtitarhat ja niiden sijaan ilmestyy uusia.\n\nMatkaa jatkaessa oli meillä seurana hai-kalojaa ja tulimme tilaisuuteen\npyytääkin yhden semmoisen. Läskipalanen kiinnitettiin nuorassa olevaan\nkoukkuun ja heitettiin mereen; kala laskeusi selälleen ja nieli tämän\nonnettoman syötin. Nyt tarvittiin kaikkein laivamiesten yhteiset voimat\nvahvalla köydellä vetämään riiviötä kannelle. Muutaman tunnin jäykän\nvastarinnan kanssa taisteltua oli kala kaikkein riemuksi laivalla ja\ntehtiin ensin vahingoittumattomaksi siten, että hakattiin siltä pää ja\npyrstö. Sitten taisi kukin tyydyttää uteliaisuuttaan ja katsella petoa.\nSe oli 18 jalkaa pitkä, vaan ikä, asiantuntevain laivamiesten mukaan,\nei vielä korkea. Saalista emme voineet käyttää hyödyksemme; sillä liha\nei kelpaa ravinnoksi ja traania keittää siitä ei ollut tilaa. Siis kala\nhakattiin palasiksi ja heitettiin mereen.\n\nJoulukuun 3 päivänä kulimme päiväntasaajan yli. Vanha tunnettu\ntapa laivalla vaatii, että kaikki laivamiehet, jotka ensi kerran\npurjehtivat päiväntasaajan yli, saavat merikasteen. Tämä omituinen\njuhla on hupainen poikkeus yksitoikkoisessa laiva-elämässä ja vaikka\nlaivamiesten vehkeet tässä tilaisuudessa usein tuntuvat törkeiltä,\noli meille kuitenkin suuri huvitus saada nähdä ja ottaa osaa tässä\nkummallisessa kasteentoimituksessa.\n\nKaikki kastetta toimittavat laivamiehet olivat naamoittaneet itsensä,\nesitellen Ahtia ja hänen seuralaisiansa. Juhlakulussa käytyä kannen\nympäri, jolloin vanhan savutorven ja muiden kummallisten koneiden\navulla tarkastettiin aurinkoa, kokoonnuttiin keskellä laivaa olevan\nvedellä täytetyn ammeen ympäri; tämän yli oli pantu lauta, jolle\nkastettava istutettiin. Nyt alkoi tutkinto. \"Kuinka kauan tarvitsisit\naikaa, purjehtiaksesi maan ympäri?\" kysyi Ahti ja samalla kun kysytty\naukaisi suunsa vastatuksensa, pyyhki yksi laivamies hänen näköänsä\nliisteri-sutilla ja toinen tervasutilla. Tämä toimitus uudistettiin\nniin usein, kuin mies oli tuntematon tervasta ja liisteristä. Silloin\ntemmastiin lauta odottamatta hänen altansa ja ympäriseisovain nauruksi\nputosi hän vedellä täytettyyn astiaan. Vasta sitte kun hän oli luvannut\nriittävän lunastusrahan päästettiin hän ammeesta, jolloin jonkun toisen\ntäytyi taas istuutua laudalle ja kärsiä sama menettelö.\n\nKun vasta-alkuiset laivamiehet olivat kärsineet tämän vähemmän\nmiellyttävän toimituksen, alkoi yleinen kaste. Mastoista kaasivat\nlaivamiehet äärettömät vesitulvat päällemme, kaikki kiulut ja ämpärit\nolivat toimituksessa ja jokainen koetteli saada itselleen ämpärin\nkaataaksensa sen suolaisen sisällön toisen päälle. Ei vaimoja eikä\nlapsiakaan säästetty; useimmat antautuivat mielellään tämän kylvyn\nalaisiksi, sillä vesi oli lämmintä ja lämpömittari katveessa näytti 45\npykälää Cels.\n\nKun laivamiehet olivat saaneet veronsa matkustajilta ja siten\nvoittaneet oikean tarkoituksensa kasteella, laulettiin, soitettiin ja\ntanssittiin, katteini piti huolta tarpeellisista juomista ja siten\nkului päivä iloisesti. Iltapuoleen heitettiin mereen Ahdin kunniaksi\npalava pikitynnyri ja tällä oli merikasteen iloinen juhla loppunut.\n\nKun olimme lähellä Brasiiliaa, näimme hätälipulla varustetun laivan. Se\nlaski meitä kohti ja kun oli puolen penikulman päässä, irtautui siitä\nvene, jolla katteini ja kuus laivanmiestä sen väestöä sousi luoksemme.\nHe olivat espanialaisia, jotka, tullen Etelämeren-saarista, olivat\nkärsineet haaksirikon Magelhaen'in salmessa; ainoastaan kuus-viikkoisen\nlakkaamattoman pumppaamisen kautta olivat estäneet laivaansa\nuppoamasta. Nyt olivat suuressa hädässä, sillä merivesi oli kastellut\nja pilannut heidän ruokavaransa, niin että katteinimme mielellään\nheidän pyynnöstään antoi heille verestä ruokaa. Vielä keräsimme heille\ntupakkia ja sikaria, joiden puutteessa kauan olivat olleet ja näimme\nsitte heidän laskevan likimäiseen satamaan Rio Janeiroon, sitte kun\nsydämellisesti kiittäen olivat ottaneet meiltä jäähyväiset.\n\nJoulun aikana purjehdimme Hyvän Toivon-niemen ympäri ja laskimme aina\n56:teen eteläiseen leveysasteesen saakka voidaksemme käyttää pohjaista\nmyötätuulta hyväksemme. Täällä oli kylmää ja myrskyistä; kuitenki oli\nmeillä paljo huvittavia esineitä tarkasteltavina. Meren syvyydestä\nsukelsi pinnalle valaskaloja, suihkuten vettä korkealle ilmaan,\nsuuri joukko niemikyyhkysiä ja vesilintuja, joista monta pyydettiin,\nliiteli ympäri laivaa. Eräänä aamuna näimme kummastuksella pitkän ja\nleveän veripunaisen juotin vedessä vetäytyvän idästä länteen. Kun ei\nkukaan voinut selittää syytä tähän ilmiöön, laskettiin ämpäri mereen\nja vedettiin taas ylös täytettynä tällä punertavalla nesteellä.\nSilloin huomattiin tähän väriin olevan syynä lukematon joukko pieniä\nmato-eläimiä. Jalo oli näky-ala eteläisellä taivaan rannalla. Siellä\nnäkyi suuria jäävuoria, jotka paistoivat ja välkkyivät priljantin\nkaltaisina auringon säteissä. Kun palaus matkallani purjehdin\nKap Hornin ympäri sain hyvin läheltä ihmetellä Etelä-jäämeren\njaloja näky-aloja, sillä 57:nen eteläisen leveysasteen kohdalla\nympäröivät jäävuoret tykkänään laivamme, joten etenki öillä olimme\nvaarassa törmätä niiden kanssa yhteen. Jäävuoret, usein mahdottoman\nsuuret, muodostuvat jos jonkin muotoisiksi. Usein olivat vanhain\nlinna-jäännösten kaltaisia, varustettuina torneilla ja harjoilla,\ntoiset taas ovat pyramidi-maisia; mutta laivoille vaarallisimmat ovat\nkuitenki pyöreät ja raskaat jääköntät, jotka joko ei ollenkaan näy tahi\nainoastaan vähän kohoavat vedestä ja joita juuri senvuoksi on vaikea\nvälttää.\n\nHyvän Toivon-niemi ja Kap Horn ovat vaarallisimpia paikkoja\nmeriläisille ja harvoin näiden Afrikan ja Amerikan niemien ympäri\npurjehditaan ettei myrskyt raivoa, jotka ovat vaarallisemmat kulkevien\njäälohkareiden tähden.\n\nHupainen on havaita sitä ilma-alan muutosta, jonka huomaa\npurjehtiessa puolen maapallon ympäri. Siten näin neljän kuukauden\najalla matkatessani Melbourne'sta Lontoosen kolme talvea. Sade-aika,\nAustraalian talvi, loppui silloin kun Elokuun keskipalkoilla purjehdin\nMelbourne'sta, Syyskuun loppupuolella olin jäävyöhykkeessä Kap Horn'in\nkohdalla ja kolmannen talven näin Joulukuussa kotitienoollani.\n\nPitkän ja vaivaloisen matkustuksen perästä, sitte kun olimme\npurjehtineet 110 päivää, kuului vihoviimein Helmikuun 5 päivänä iloinen\nhuuto; \"maa! maa!\"\n\nKolumbus ei liene ollut onnellisempi, kun hän Amerikan löysi, vanki\nei taida enemmän iloita, kun hänelle äkkiarvaamatta vapauden portit\navataan, kuin minä, koska laivatykkien pauke todisti tämän iloisen\nsanoman. Kaikki ryntäsivät kannelle tervehtimään ja omin silmin\nnäkemään sitä odotettua maata, mielihalujemme ja toivojemme päämaalia.\nAlussa näytti maa vaan taivaan rannalta kohoavalta pilvellä, vaan alkoi\nnäkyä selvemmin, mitä lähemmäksi tultiin. Vesi muuttui aina vaalean\nvihreämmäksi, kohta kulimme ensimäisen majakan sivu, ja kun ei luotsia\nnäkynyt, antoi katteini laskea laivan ankkuriin kauniissa lahdekkeessa\nAdelaide'n lähellä. Seuraavana aamuna tuli odotettu luotsi, höyrylaiva\notti meidät peräänsä ja vai muutamassa tunnissa Port Adelaide'n\nsatamaan.\n\nEnglantilaiset virkamiehet tulivat kannelle myötätuotuja tavaroita\nkatsastamaan ja kun lopullisesti lääkäri oli tutkinut terveydentilamme\nja selittänyt sen tyydyttäväksi, sai kukin mennä mihin tahtoi.\n\nMuutamien kumppanieni kanssa virkistettyä itseäni voimallisella\nenglantilaisella aamiaisella teeveden, häränpaistin ja vehnäleivän\nkanssa, ajoimme rautatietä kahdeksan penikulman päässä olevaan\nAdelaide'en, etelä-Austraalian pääkaupunkiin.\n\nVaan kuinka hirveästi huomasimmekaan pettyneiksi, kun vihriäin ja\nhymyileväin niittyjen sijassa näimme auringon polttaman hietakorven!\nKuinka kukistuivatkaan kerrassaan kaikki ne tuulentuvat, joita\nmatkalla olimme rakentaneet, kun meille kaupungissa ilmoitettiin, että\nkultakaivokset suurimmaksi osaksi olivat hylätyt ja että nyt elon\nkorjattua oli vaikea saada työtä, kuin myös, että suuri joukko työtöntä\nväkeä kuljeskeli pitkin kaupungin katuja! Näiden ilmoitusten totuutta\ntäytyi meidän, vaikka vasten mieltämmekin, uskoa, sillä kaikissa\nkatujen nurkissa näimme joukottain työtä hakevia henkilöitä seisovan\njoutilaina.\n\nSilloin en vielä tietänyt, että vaikka kaupungissa on työvoimia\nyllinkyllin, on siitä puute maan sisällä ja että useammat, vaikka\nhuonossakin varallisuuden tilassa ovat, ennen nauttivat mukavampaa\nelämää kaupungissa kuin maalla, jossa tosin saa paljon kärsiä\npuutteita, vaan jossa varmaan myös on paljoa onnellisempi olo.\n\nVasta-tullutta peijaavat ja pettävät kaikella tavoin ei ainoastaan\nulkomaalaiset, joiden kieltä ei ymmärrä, vaan myös omat maamiehet,\nsiten, että liianki usein lähenevät häntä, antavat neuvoja ja ovat\nolevinaan ystäviä niin kauan kuin ovat saaneet häneltä hänen rahansa.\nNämä surullisesti mainiot petturit ovat vastatulleen vaarallisimmat\nviholliset; ja missä voipikaan saaliin himoisen roistoväen kokeilla\nolla parempi ala kuin kultamaassa?\n\nMonenmoisia kokeita saapi vastatullut tehdä voidakseen ansaita\nylläpitonsa. Sata kertaa koettelee hän; vaan nämä kokeet eivät onnistu,\nkun alituiseen tehdään sama ikävä kysymys: \"taidatteko puhua englannin\nkieltä?\" — \"En\". — \"Menkää sitte ja oppikaa sitä, ja kun taidatte\nhaastaa kieltä, niin tulkaa uudestaan kysymään.\"\n\nMyös ilma-alalla on paha vaikutus vieraasen. Aurinko, johon hän\nei ole tottunut, polttaa häntä ja kuumat saamum-tuulet, tullen\nsisämaasta, vaivaavat häntä tuomallaan hienolla hiekalla, nostaen\nlämpömittarin 50:teen asteesen Celsiusta, kuumuuteen, jota tuskin voi\nkärsiä. Senlisäksi lentelee tuhottomasti kärpäsiä ja moskiittoja,\njotka ovat suurena maanvaivana. Ja kumma kyllä, täytyy vastatulian\nkärsiä näiltä kaikkein enimmän. Turhat kokeet vapautua näistä ja\nhiki, joka kaikkialta ruumiista pusertuu, muuttavat onnettoman\nmelkein toivottomaksi ja usein tulee hän siihen uskoon, että kaikki\nvastahakoisuudet ovat yhdistyneet, tehdäkseen hänen oloansa vieraassa\nmaassa mitä vaivaloisemmaksi.\n\nNäissä sisällisissä ja ulkonaisissa tuskissa, näissä surullisissa\ntoiveissa; elämän pidon alituisessa taistelossa näkee hän viimisen\nrahansa menevän ja huomaa lopullisesti olevansa vieraassa maassa,\ntuhatmääriä penikulmia kotitienoostaan, rahatta, ystävittä, kaikitta\ntoiveitta raha-ansioon, vierasten ihmisten seassa, joiden kieltä ei\nymmärrä!\n\nSemmoinen oli minun ensi-aikani siinä kiitetyssä ja toivotussa\nAustraalian kultamaassa. Mielikuvituksen viehättävät kuvat ja\nvaaran-alaisuus, joka nuoruuden i'ässä ollen mielellään yhdistyy\najatukseen vieraista maista, katosivat näistä ensimäisistä kokeista ja\npaljas elämän todellisuus kovine vaatimuksineen tuli niiden sijaan.\n\nSitkeällä kärsivällisyydellä ja kestävyydellä pysytteleikse\nvasta-tullut niissä tienoin, joissa hän ensin astui maalle, niin kauan,\nkuin tuntee maan polttavan allansa; sitte vasta hän koneellisesti\netsii matkalaukkunsa mennäksensä eteenpäin. Minullekin tuli tämmöinen\nhetki ja nyt oli valittavanani joko kääntyä kulta-laaksoihin,\nkuparikaivannoihin tahi hakea onneani maan sisällä olevissa suurissa\nlammasmoisioissa.\n\nSitte kun kaikki kokeet kaupungissa saada jonkinmoista työ-ansiota\nolivat huonosti onnistuneet, päätin muutamien ystävien keralla\nmatkustaa 100 penikulman päässä oleviin kuparikaivannoihin, joissa\nsanottiin aina olevan työtä. Panimme siis päällemme maan tavallisen\npuvun, johon kuuluu englantilaisesta nahasta tehdyt valkoiset\nhousut, punanen tahi sininen paita ynnä leveälaitainen hattu, jota\npaitsi varustimme itsemme sängyn asemesta olevalla villapeitteellä,\njoka kokoonkäärittynä riippui olkapäillä ja kannatti toisessa\npäässään teevesipannun ja juoma-pikarin. Näin varustettuna käänsimme\nAdelaide'lle selkämme. Ensi alussa meni tie viljellyn maan läpi\nvehnävainioineen ja viinamäkinoen. Vehnä ja viinarypäleet höystyvät\ntäällä hyvin ja erittäin ovat saksalaiset ansiollisesti edistäneet\njälkimäistä. Tällä kansakunnalla on Adelaide'n läheisyydessä omat\nkylänsä kirkkoineen ja saksalaisina kouluineen; he elävät siellä hyvin\nonnellisina ja tyytyväisinä. Maa on hedelmällinen ja ulostekoja on joko\nvähän tahi ei ollenkaan.\n\nAustraalian ilman-ala sallii matkustajan maata koko yönsä paljaan\ntaivaan kannen alla ja tuhannet tekevät sen suurimman osan elämästänsä.\nSamoin myös mekin vaelluksellamme. Kun iltasella olimme löytäneet\nsopivan paikan, jossa oli puita ja vettä, tehtiin valkea ja keitettiin\nteevesi. Yksinkertaisen illallisen jälkeen otti yksi seurastamme\nkitaran ja me lauloimme vanhan isänmaallisen laulun. Päämme päällä\nsuhisivat kunnia-arvoisten gummipuiden latvat ja niiden läpi katseli\nvanha, rakas kuu meitä. Villikoirain ulvonta ja lähellä olevan\nEtelämeren kohina vaivuttivat meidät viimein unehen, me uneksuimme\nkotitienoosta ja entisistä onnellisista ajoista!\n\nKun eräänä päivänä menimme muutaman ravintolan sivu, luultiin meitä\nkierteleviksi soittoniekoiksi ja käskettiin astumaan sisälle. Siellä\noli kemut. Paljo herroja ja rouvasväkeä oli ko'ossa, jotka ahkerasti\njoivat viiniä, olutta ja brandy'ä ynnä nostivat hurraahuutoja vanhan\nEnglannin kunniaksi. Vanha irlantilainen soitti viulua, jota näissä\ntiloissa ei koskaan saa puuttua ja meitä pakoitettiin säestämään.\nTarpeellisten koneiden puutteessa lyötiin rumpua erään läkki-astian\npohjalle, paperilla kääritty kampa oli räikkätorvena ja ystäväni teki\nsoittokunnan täydelliseksi kitarallansa. Vanha viulunsoittaja oli\nkapellimestari; sitte kun hän muutaman kerran oli tyhjentänyt lasinsa\nmeidän muistoksemme alkoi soitto ja tanssi. Koska tässä ei vaadittu\nniin paljon äänien sointuisuutta, vaan enemmän tahtiin menevätä\nrätinää, päättyi esittelömme kaikkein mieliksi. Seura ei antanut\nmeitä olla minkään puutteessa ja niinpä vietimme iloisen illan. Kun\nseuraavana aamuna olisimme ottaneet jäähyväiset kapellimestariltamme,\nmakasi hän vielä pöydän alla sikeässä unessa.\n\nIltana ennen kuin pääsimme perille, yhdyimme ensi kerran syntyperäisten\nasukasten kanssa. Kun näitä ensi kerran näkee, herättää se pelkoa ja\nkauhua. Heitä lähetessämme nousi muutamia näistä puoli-alastomista\nolennoista makaavasta asennosta seisoalle, vaan kaikki muut istuivat\ntulen ääressä ja kerjäsivät tupakkaa niinhyvin miehet kuin naiset.\nTäytettyä heidän pyyntönsä, osoittivat he erästä kengurua, jota\nparastaikaa hiilillä paistettiin, ja kehoittivat meitä viittauksilla\nsyömään siitä. Me täytimme pyyntönsä; kuitenki oli makumme liian\nsivistynyt voidaksemme nauttia tätä ruokalajia.\n\nTänä iltana oli täysikuu, jota tapausta mustat ihmiset juhlana pitävät.\nSiten saimme olla läsnä tässä heidän Korrobere-nimisessä juhlassaan.\nMiehet maalaavat ruumiillensa kaikenlaisia kuvia ja koristavat pitkät,\nvanukkeiset tukkansa punamaalilla ja linnunsulilla; vaimot muodostavat\npiirin ja sill'aikaa kun miehet sen sisällä pitävät villiä tanssiansa,\nlyövät he tahtia, jonka mukaan laulavatkin. Hupaista oli nähdä näitä\nvillin erämaan lapsia luonnontilassaan, varustettuina keihäillä ja\nnuijilla, joita miehet heiluttivat ikään kuin olisivat olleet sodassa,\nsill'aikaa kun vaimot, tämän villin sotaleikin innostamina, usein\nulvoivat niin kauheasti ja hirvittävästi että pelästyen luulimme\nolevamme kadotuksen syvyydessä.\n\nTultuamme matkan perille, otimme asuntomme eräässä englantilaisessa\nravintolassa, josta seuraavana aamuna astuimme kaivannon konttuoriin\ntyötä tiedustamaan. Työnjohtaja tervehti ystävällisesti hymyillen,\nkun meitä katseli. Hän taisi nähdä, ettemme vielä paljon kuokkaa ja\nlapioa olleet käyttäneet. Koska hän ei voinut meitä ymmärtää, käski\nhän meidän hakea jonkun maamiehen tulkiksi; pitkällisen hakemisen\nja kysymisen perästä onnistuikin meidän löytää erään vuorityömiehen\nkotoisin Harzista ja tämä seurasi meitä, Nyt meidät kirjoitettiin\ntyömiesluetteloon, meille annettiin lapiot ja kohta aloimme\nkuparimalmia kärryillä kulettaa huuhtomalaitokseen. Jos huuhdottu malmi\noli köyhää, pantiin se sulatusuuniin, jota vastoin runsas-aineinen\nmalmi sulattamatonna säkeissä vietiin Englantiin.\n\nTämä rikas ja voittoa antava kuparikaivos oli perustettu osakkeille ja\ntässä työskenteli minun aikanani yli tuhannen ihmisen kaikista maista\nja kaikista kansan-luokista. Työ-aika oli joka päivä 9 tuntia; työ oli\njotenkin helppoa ja työn-antajain ynnä työmiesten väli oli vapaampi ja\nparempi kuin Europassa. Kun iltasella kokoonnuimme teepöydän ääreen,\nei kukaan olisi voinut luulla meidän olevan tavallisia työmiehiä. Eräs\nvanha kunnian-arvoinen englantilainen, joka oli ollut harjoitteleva\nlääkäri, vaan onnettomuuksien kautta joutunut rappiotilaan, oli\npuheenjohtajamme ja niinkuin tavallista on englantilaisten aterioilla,\nettä joku määrätty henkilö jakelee lihan, ei hänkään antanut kenenkään\ntätä tointa itseltään riistää. Aina näyttäytyi hän pöydässä puettuna\nmustaan takkiin ja valkoiseen huiviin, piti vilkasta keskustelua\nvireellä ja tutki iltaruo'an jälestä latinalaisia ja kreekkalaisia\nkirjailleitansa, jota vastoin minä käytin joutohetkeni englannin kielen\noppimiseen, jossa edistyinkin siinä määrässä, että välttävästi sitä\ntaisin puhua, kun muutaman kuukauden perästä läksin tästä paikasta.\n\nSuuret edut ovat niillä, jotka kotimaassaan ovat oppineet jotakin\nkäsityötä, niinkuin rauta- ja puusepillä, kirvesmiehillä, leipureilla,\nteurastajilla ja maanviljeliöillä; näitä tässä maassa etsitään ja ne\nvoivatkin ansaita paljo rahaa. Useimmat maahan muuttavat henkilöt\neivät kuitenkaan taida mitään käsityötä erittäin, vaan ryhtyvät\nkaikkeen, mistä luulevat jotakin ansaitsevansa. Nämä henkilöt saavat\nalituista tointa erittäinki Austraalian isoissa lammasmoisioissa ja\nkarjakartanoissa, joissa minäkin isomman osan siellä-olo-aikaani\nolen viettänyt. Karjataloin hallussa on suurin osa maata ja alkavat\nne niiltä tienoin, missä maanviljelys loppuu. Satamääriä penikulmia\nulottuu niitä maan sisälle ja ovat ikäänkuin etuvartioita sivistyksen\nja erämaan rajalla. Kauempana ei valko-ihoisilla ole maata; siellä\npuollustaa erämaan poika yksinään oikeuksiaan ja kotitienoitaan.\n\nSuurimmilla lammasmoisioilla on yli sadantuhannen lampaan ja sitä\npaitsi paljo sarvikarjaa ja hevosia. Nämä laumat ovat, laitumien laadun\nsuhteen, jaetut karjoihin, joissa on tuhannesta kolmeentuhanteen\neläimeen ja itsekullakin karjalla on oma pääpaimenensa. Runsaan\nruohonkasvun ja laitumen suuruuden suhteen olisi paimenella helppo työ,\njos hän ei tarvitseisi valvoa karjaa villikoirilta, jotka muutamissa\nosissa maata suurissa parvissa sitä hätyyttelevät. Vieläkin pahempi\nvihollinen on hänellä, jos karjalaitumensa on enemmän maan sisällä;\nsiellä villi-ihmiset hyökkäävät karjaan, jota usein pahoin raatelevat,\nei säästäen ihmistäkään. Semmoisissa paikoin ei yks paimen riitä, vaan\nsuojelee silloin monta aseella hyvästi varustettua miestä karjaa.\n\nPaimenen asunto on pieni mökki, usein kahdenkymmenen penikulman päässä\nlampaiden omistajan asunnosta. Hänen elämänsä, ehkä yksinäinen, on\nkuitenki suruton ja paimenien seassa näkee monta sivistynyttä, usein\noppineitakin henkilöitä ja onnellisia perheenisiä. Pyynnöstään saavat\nhe sanomalehtiä ja kirjoja ja paimen voipi ansaita vuosittain 400 ja\n500 talaria (1572 ja 1965 suomen markkaa). Austraalian paimenen täytyy\nosata teurastaa ja leipoa, keittää, ratsastaa ja ajaa, vaan erittäin\ntarpeellinen on hänen tuntea kompassia ja ympäri olevia tienoita, jos\nei tahdo eksyä. Tuskin voipi ajatella, kuinka helposti tämä tapahtuu\nynnä kuinka avuttomaksi ja onnettomaksi ainakin alussa itsensä tuntee\ntässä erämaassa, näillä aavoilla ja loppumattomilla heinälakeuksilla,\njoilla silmä turhaan hakee paikkaa, jota tuntisi.\n\nKerran kun taas matkustin Adelaide'n ja Melbourne'n välillä, otin\neräänä aamuna jäähyväiset vierasvaraiselta skotlantilaiselta\nisännältäni, jatkaakseni matkaa viimeksi mainittuun kaupunkiin.\nHyväntahtoisesti neuvottiin minua jonkun matkan päässä poikkeemaan\nsyrjätielle, jonka kautta matka lyhentyisi muutamalla penikulmalla ja\nkuitenkin olisin oikealla tolalla. Tämä hyvää tarkoittava neuvo oli\ntienoita tuntemattomalle mieletön; sen ovat monet saaneet hengellään\nmaksaa ja olisi sillä minunki suhteeni ollut surullisimmat seuraukset,\njos ei armollinen sallimus olisi ohjannut askeleitani.\n\nAustraalian sisällä ei löydy todellisia maanteitä, vaan ainoastaan\nkapeita ajoteitä, jotka, kulkien yhdestä pysäyspaikasta toiseen, ovat\nkymmenestä kolmeenkymmeneen penikulmaan toisistaan. Nämä huonot tiet\nhuuhtoo sade-ajan vesitulvat tuntemattomiksi ja tämä vuoden-aika oli\nkäsissä.\n\nUseita päiviä oli rajusti satanut, raskaat, tummat pilvet peittivät\ntaivaan ja usein sain pitkiä matkoja vedessä kaahlata. Kulin eteenpäin;\nvaan kun usean tunnin kuluttua en voinut löytää etsimääni tietä,\nluulin kau'an sitten kulkeneeni sen ylitse ja käännyin takaisin,\npäästäkseni edes viimiseen yökorttieriini, ett'en olisi tarvinnut\nviettää yötäni aukealla kedolla; sillä sade tuli rajummaksi ja putosi\nvirtana taivaasta. Nopein askelin kiiruhdin eteenpäin, voidakseni\nennenkuin yö saavutti, päästä katoksen alle; silloin tulin odottamatta\npolulle, jota seurasin siinä suloisessa luulossa, että sitä myöten\npääsisin jonkun paimenen asunnolle. Mutta kauhukseni päättyikin se\nerään ison heteikön rannalle, jolla ympäri-olevat härkäin ja hevosten\nluut muistuttivat minua erään saksalais-siirtolaisen varoitusta, ett'ei\npidä seurata tämmöisiä polkuja, koska ne eksyttävät matkustajaa.\nKesän ajalla, kun joet ja purot usein kuivavat ja vesi alkaa puuttua,\nkulkee karja viiskymmentä ja satukin englannin penikulmaa yks toisensa\nperästä heteikön vesille. Sinne tultua, heittäytyvät janoiset eläimet\nkärsimättömyydellä puoleksi kuivuneihin lantaisin, painuvat syvästi\nmutaan, heittäen joukottain henkensä.\n\nPäivä loppui ja yön varjot alkoivat peittää maisemia. Kaikin voimin\nkoittelin huutaa, että ehkä joku kotia palaava paimen kuulisi minua;\nainoastaan joukko säikkyneitä papu-kaijoja kohosi ilmaan rääkyen, vaan\nmuutoin oli kaikki hiljaa. Siinä luulossa, että olin eksynyt, tulin nyt\nihka varmaksi.\n\nPidin itseäni tässä erämaassa kadotettuna ihmisenä ja kaikki ne\nhirvittävät kuvaukset, joista niin usein olin lukenut ja kuullut\nkerrottavan, näyttivät vieläkin kauheimmilla. Läpimärkänä ja väsyneenä\nistuuduin kaatuneelle puulle viettääkseni tässä yötä, vaan nyt alkoi\nvatsakin vaatia veroansa. Nälän ensimäiset ahdistukset ovat kovimmat.\nNe palaavat säännöllisesti ja päättyvät heikkoudella ja pyörtymisellä.\nJalat eivät tahdo kannattaa ruumista, välinpitämättömyys ja velttous,\njotka ovat nälkään kuolemisen ensimäiset tunnusmerkit alkavat tuntua;\nuseita kertoja koittelee kärsivä eksynyt nousta jaloilleen, vaan\nhän, viimisten voimain loputtua, kaatuu maahan ja tainnuksissa olo\nainaiseksi sulkee hänen silmänsä. Silloin kaarneet ja korppikotkat\ntappelevat villikoirain kanssa saaliista ja kuukausien, ehkäpä\nvasta vuosien kuluttua löydetään vaalenneet luut, joiden johdolla\nsanomalehdet kertovat uusista uhreista, joita Austraalian erämaa on\nottanut.\n\nMuutamia kertoja nukahdin, suloiset mielenkuvaelmat alkoivat ilveitään,\nasettaen muun muassa eteeni ruokapöydän monine herkkuineen; halukkaasti\nistuin sen ääreen, vaan kylmyys puistatti ja herätti minut samalla\narmottomasti. Milloin taas uneksuin makaavani lämpimällä vuoteella;\nsuloisesti siinä kääntelin ja vääntelin itseäni, vaan silloin taas\nputosin oksaltani ja huomasin makaavani märällä maalla.\n\nViimeinki koitti toivottu päivä. Sade oli lakannut, auringon\nkultasäteet ennustivat kaunista päivää; uuden elämän tunsin virtaavan\njäsenissäni, uuden toivon sydämessäni. Rauhoitin valittavaa vatsaani\ntupakkapiipulla, ja, puhaltaessani pienet tupakkapilvet kirkkaasen\nilmaan, mietin mihin suuntaan olisi paras lähteä. Olin monesti kuullut\nettä ne, jotka eksyvät, useinki päivän kierreltyä lopullisesti tulevat\nlähtöpaikkaan ja ettei minulle näin kävisi, päätin seurata vaan yhtä\nsuuntaa. Vaan minkä suunnan valitsisin? Kun siitä muutoin en voinut\nsoveltua itse kanssani, päätin onnen antaa määrätä sen.\n\nEnsin kuitenki rukoilin Jumalalta apua, sillä onnellinen on se ihminen,\njoka tietää, että hänellä on ystävä ylähällä. Ainoastaan korkeampi\nvoima taisi minut saattaa tästä erämaan labyrintistä ja tähän voimaan\nluottaen kirjoitinkin neljälle paperilapulle ilmasuunnat pohjoinen,\netelä, itä ja länsi, kiersin ne torvelle, heitin lakkiini ja vedin\nyhden. Länsi oli se ilmansuunta, jota arvan mukaan piti seuraamani ja\nniin päätinkin tehdä, niin kauan kun jalkani kannattaisivat.\n\nVoidakseni helpommin ja nopeammin kävellä, otin ainoastaan tärkeimmät\ntavarani myötä ja läksin siis auringon ja kompassin osoittamaa suuntaa\nastumaan. Joku lakkaamaton levottomuus pakoitti minua kulkemaan\nrajusti ja harvoin levähdinkään. Niin tulin suurelle gummipuita\nkasvavalle lakeudelle. Semmoiset metsät eivät ole tiheitä, koska\nvesakoita puuttuu ja niissä taitaakin sentähden nähdä pitkät matkat\neteensä. Suuria kenguru-laumoja juoksi sivuitseni, Emiu, Austraalian\nkamelikurki pärähti lentoon läheisyydessäni ja villit härät ja hevoset\nseisahtuivat vähän matkan päähän katselemaan minua suurilla silmillä.\nLöysin muutamia syötäviä juuria ja pesällisen linnunpoikasia, jotka\nsöin; illan tultua tein tulen, leikkasin nuorta ruohoa ja keitin\nsen, virkistääkseni itseäni lämpimällä ruo'alla. Kuitenki tunsin\nselvästi voimani vähenevän ja uudestaan alkoi alakuloisuus ja pelko\nminua vaivata. Ei unikaan virkistänyt. Kolmas päivä valkeni ja töin\ntuskin taisin nousta seisomaan. Pyörrytys ja tähän saakka tuntematon\nraukeaminen hervostuttivat jäseneni, kuumetaudin oireet polttivat\notsaani, ja, tuntien kuoleman lähestyvän, täytyi minun itsekseni\nmyöntää loppuni olevan varman, jos en nopeammin onnistunut päästä\ntästä erämaasta. Huomasin, että siitä saakka kuin olin eksynyt, olin\nvaeltanut ainakin viiskymmentä englannin penikulmaa ja ei vieläkään\nnäkynyt yhtään ihmisasunnon jälkeä. Nousin vähäiselle kukkulalle;\nvaan jos katsoin mihin hyvänsä, en missään nähnyt apua, en missään\npelastusta. Olinko sivistyneiden ihmisten rajain sisällä, tahi olinko\njo ainaiseksi tullut niiden ylitse? Veikö tieni minut johonkin\nvierasvaraiseen paikkaan tahi oliko kova osani määrännyt minut,\nhyljättynä maailmalta, vetämään viimiset hengenvetoni tässä erämaassa?\nEn tietänyt sitä.\n\nEräs velvollisuus, oli minun vielä täytettävä: jättää jälkeenjääville\ntiedon surullisesta kohtalostani. Kirjoitin muistikirjaani saksan ja\nenglannin kielillä nimeni ja kotopaikkani, pyytäen sitä, joka ehkä\nlöysi sen, julkaisemaan nämä muistoonpanot, jonka tähden hänelle\ntestamentteerasin vähäisen omaisuuteni, kymmenen englannin puntaa\n(250 suom. mkk.). Sitä paitsi kaversin nimeni juomamaljan pohjaan ja,\npidettyäni iltarukouksen, kääriydyin peitteesen makaamaan ruvetakseni.\n\nTaisi olla aamu-yö, kun kaukaa kuulin kukon laulun. Nousin ylös siinä\nluulossa, että olin uneksinut. Mutta vielä kerran kaikui korviini nuo\nvanhat tutut äänet, jotka nyt tuntuivat soitolta toisesta maailmasta.\nOlin siis ihmisten läheisyydessä ja samalla pelastettukin. Muutaman\ntunnin kuluttua saavuin erään englantilaisen lammasmoisiolle, jossa\ntaas taisin saada takaisin entiset voimani. Kuitenki täytyi minun olla\nsiten varova, etten ensi päivinä nauttinut muuta kuin maitoa ja leipää.\n\nMatka siitä talosta, jossa olin saanut sen onnettoman neuvon,\nenglantilaisen luo, oli vähän päälle kolmenkymmenen englannin\npenikulman. Jos silloin olisin, kun arpa määräsi kohtaloni, lähtenyt\njoko pohjoiseen tahi etelään, olisin varmaan kuollut, sillä\njälkimäisessä tapauksessa olisin kahdeksankymmentä penikulmaa käytyäni\ntullut meren rannalle ja edellisessä tapauksessa olisin tullut silloin\nvielä tuntemattomaan erämaahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLammasmoisioin vilkkain aika on lampaiden keritseminen. Se alkaa\nsade-ajan loputtua Syyskuun alkupäivinä ja loppuu lämpimän ajan tultua\nJoulukuun alussa. Silloin on elämä vireätä näillä muutoin yksinäisillä\nja hiljaisilla alueilla. Työmieslaumoja tulee ja lähtee jalkasin ja\nratsain, kauppamiehiä saapuu rikkaasti kuormitetuilla vaunuilla,\ntarjoten tavaroitaan; silloin teurastetaan ja leivotaan ja kaikki\nherkkupalat, jotka lammasmoisio voi tarjota, peittävät ylellisesti\nkatetut pöydät. Kaikilta haaroilta tulevat paimenet karjoineen\nantamaan ne keritä. Jos vettä on likitienoilla, tapahtuu ensin\nyleinen peseminen, jonka jälestä lampaat ajetaan suurien aitauksien\nsisälle, joissa keritseminen toimitetaan. Jos tarpeellinen määrä\nkeritseviä henkilöitä on, alkaa työ. Jokaisella on lammas edessään ja\ntoinen koittelee voittaa toisensa nopeudessa ja kätevyydessä, joten\nharjaantunut henkilö taitaa päivässä keritä sata lammasta. Leikattu\nvillapeite, joka on yhtenä levynä, pannaan pöydälle, jossa se,\nlyhyemmän villan siitä eroitettua, kierretään torvelle ja lasketaan\npainon alle. Villapakat viedään likimäiseen satamaan härkien vetämällä\nsuurilla kaksipyöräisillä kärryillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun se ilmoitus levisi, että rikkaita kulta-aloja oli löydetty,\npäätin minäkin niillä koitella onneani. Kahdeksassa päivässä\nvei minut eräs höyrylaiva Port Chalmers'in satamaan Uudella\nSeelannilla, josta usean englantilaisen seurassa jatkoin matkaa 80\nenglannin penikulman päässä oleville kulta-aloille. Kulkujoukko oli\nkansainvaelluksen näköinen, kaikilta haaroilta virtaili ihmisiä\nJalkasin, ratsain ja vaunuilla, ihmisiä kaikenlaisista kansakunnista,\neurooppalaisesta vaaleankeltaiseen kiinalaiseen ja kuparinkarvaiseen\nuusi-seelantilaiseen. Perille tultua näimme jo noin 10,000 ihmistä\nolevan täydessä työssä.\n\nKulta-ala oli korkeiden vuorien ympäröimä pitkä laakso, jonka\nviertemillä kullankaivajain asunnot ja teltit olivat sijoitetut.\nMekin koittelimme niin pian kuin mahdollista sijoittaa itseämme tälle\nrinteelle; mutta ensin kuitenki hankimme 10 talarin maksua vastaan,\njokaiselle välttämättömän, luvan maata kaivaa, joka lupa sitte\nkestää koko vuoden. Siten saimme laillisen oikeuden kullanetsimiseen\nkahdentoista neliöjalan suoranaisella maapalalla.\n\nPaalutettua maa-osamme, rakensimme teltin ja kalvoimme sen ympärille\nsyvät haudat. Sitte vasta alkoi kullankaivaminen. Tultua kahden jalan\nsyvyydelle kohtasi meitä liuskakiventapainen maakerros, jonka seassa\nkulta oli hienoissa liuskoissa ja jyvissä. Tämä liuskakivikerros\ntarkoin raavittiin ja pestiin pelti-astioissa, joten kaikki keveämmät\nosat huuhdottiin pois ja raskas kulta putosi pohjalle.\n\nKäytännössä on kolme erilaista kullankaivu-keinoa. Ensimäistä keinoa\nkäytetään silloin, kun kulta on ylimäisessä maakerroksessa ja siten\nitsekurikin saatavana. Se aika, jolloin, niinkuin Kaliforniassa,\nsaatiin kultaa joen hiekasta, tahi, niinkuin Austraaliassa, löydettiin\nmaan pinnalta, on aikoja sitte mennyt. Yleisesti kaivetaan nyt 20 jalan\nsyvyisiä kuoppia ja tämä kullansaanti-keino onkin helpoin.\n\nToinen menettelö on niinkutsuttu syvään-kaivaminen. Tämä vaatii\ntäydellisiä vuorimiehen-taitoja, hirsillä salvettuja kaivu-aukkoja ja\nkaivannosta vettä nostavia pumppukoneita.\n\nKolmatta kullansaanti-keinoa käytetään silloin, kuin kulta on painunut\nukonkiveen. Silloin sitä täydellisesti ei voi irroittaa koneellisella\ntavalla, vaan eroitetaan se, kiven särettyä, elohopean avulla. Tätä\nmenettelöä sanotaan \"amalgamation'iksi\".\n\nItsekullakin kulta-alalla on monta korkeata virkamiestä ja joukko\npoliisipalvelioita, jotka valvovat rauhan ja järjestyksen yli, auttaen\nsorrettua oikeuksiinsa. Jos suurempien levottomuuksien aikana tämä\njärjestyskunta ei riitä, kehoittaa virkamies oikein ajattelevia lain\nnimessä auttamaan häntä.\n\nJos kullankaivaja tahtoo tarkasti suojella löydetyn kultansa, viepi hän\nsen nahkapussissa kultakonttuoriin virkamiesten halttuun. Pussi pannaan\nsinettiin, punnitaan, varustetaan omistajan nimellä ja tämä saapi\nsiitä todistuksen. Joka viikko viedään kulta kaupunkiin sitä varten\ntehdyssä vaunussa, jota seuraa aseelliset poliisipalveliat ratsain;\ntätä saattoseuraa kutsutaan kultavartiakunnaksi ja tämän perille\nsaavuttua on tavara säilössä. Usein tapahtui, että kultavartiakunta sai\nkärsiä päällekarkauksen ja heille uskotut aarteet ryöstettiin; mutta\nsiinä tapauksessa ei työntekiä raskaasti ansaitsemalle omaisuudelleen\nkärsinyt vahinkoa, vaan hallitus antoi todistuksen omistajalle joko sen\nkadotetun määrän kultaa tahi sen arvon rahassa.\n\nHallitus piti vielä huolen jumalanpalveluksen viettämisestä\nkulta-alueissa, joten ne, jotka tunsivat vielä paremman aarteen kuin\njalkainsa alla olevan metallin, saivat eläkettä sielullensa. Ja todella\nolikin se usein mieltä ylentävä ja jalo näky, kun paljaan taivaan\nalla joku evankelisen kirkkomme arvokas palvelia julisti evankeliumia\nkaikenvärisille ja kaikista maailman osista kokouneelle ihmisjoukolle.\n\nUuden Seelannin Mauri-nimiset alku-asujamet ovat paljon vilkkaampaa\nja älyllisempää kansaa kuin Austraalian papuaskansa. He elävät\nhuoneissa, viljelevät peltonsa ja heidän seassaan näkee kauppamiehiä\nja käsityöläisiäkin. Siitä onnesta, että ovat paremmalla portaalla\nkuin villit veljensä, on heidän suureksi osaksi kiittäminen\nsaksalaisten ja englantilaisten lähetyssaarnaajain väsymätöntä työtä,\nsillä he kristinopin ohessa toivat myös pakanoille sivistyksen.\nVillit, ihmissyöjät Maurit, tekivät kristinopin levittämiselle\npaljon vastarintaa ja vielä muutama vuosikin sitte [tämä lienee\nkirjoitettu noin 1860 vuoden paikoilla. Suom. muistutus.] hyökkäsivät\neurooppalaisten päälle murhaten, jossa tilaisuudessa eräs saksalainen\nlähetyssaarnaaja Volkner tapettiin. Villi-ihmiset repivät hänen\nsydämensä, söivät sen ja raatelivat ruumista kauheimmalla tavalla.\nNäiden hirmutöiden vuoksi lähetettiin Englannista tänne sotaväkeä, joka\nmurhaajain rankaisemalla matkaansai rauhan.\n\nUuden Seelannin eteläisin osa, jossa kultamaa oli, on epätasainen ja\nvuorinen ja täällä näin taas pitkän ajan kuluttua ensimäisen lumen.\nVaan talvi kaksinkertaisten lasien läpi ja lämpimästä kamarista näyttää\npaljoa suloisemmalta kuin kullankaivajan asunnosta, liinateltistä;\nsenpä vuoksi en halunnutkaan odottaa toisen talven tuloa, joten palasin\nrunsailla rahavaroilla ja suuremmalla kokemuksella Austraaliaan\namerikkalaisella kolmemastoisella laivalla ja pääsin neljäviikkoisen\nmyrskyisen matkustuksen perästä Sydney'n kaupunkiin.\n\nSydney'llä on yksi kauniimpia satamoja maailmassa. Kuljettua jyrkän\nkallioseinän sivu, aukeaa äkki-arvaamatta leveä salmi ja kahden komean\nvalotornin välitse purjehditaan kauniisen Botany-Bay'hin, johon\nkatteini Cook sata vuotta sitten istutti englannin lipuu, ja jonka\nrannalle sama Englanti sittemmin perusti rangaistus-siirtomaan Uuden\nEtelä-Wales'in.\n\nAustraalia (Uusi Hollanti) on köyhä vedestä ja sentähden myöskin\neläimistä. Maan omista imettäväisistä on siellä suuremmissa laumoissa\nainoastaan kenguruh ja possum, molemmat pussi-eläimiä, joiden lihaa\nalku-asukkaat syövät, käyttäen nahan peitteekseen. Näitä paitsi on\nmaassa runsaasti villiä kissoja ja koiria; myöhemmin on sisemmällä\nmaata keksitty jokia krokodiileillä.\n\nKäärmeitä on suuressa määrässä ja monenlaatuisia Austraaliassa.\nSuurin käärme on 12 jalkaa pitkä ja 6 tuumaa paksu. Sen lihaa pitävät\nasukkaat herkkuna. Vaarallisin on kuolinkäärme (Deadder). Se on vaan\nkahden jalan pituinen, mutta sen pistosta tahi puremisesta seuraa\nkuolema muutamissa silmänräpäyksissä ja itse olin kerran vähällä saada\nkuolinhaavan semmoiselta. Kun Austraaliassa on tapana tappaa kaikki\nkäärmeet, jotka kohtaa, piti minunkin lyödä pää poikki yhdeltä näistä\nmatelevista eläimistä, vaan voidakseni sitä paremmin tehdä, tartuin\nsen takapuoleen. Onnekseni huomasin ajoissa sen kääntävän päätään\nkättäni kohti, jonka vuoksi heti heitin sen kädestäni ja tapoin ynnä\nkuletin sen likimäiseen asuntoon saadakseni tietää mitä laatua se oli.\nTäällä kuulin sen olevan kuolinkäärmeen, jonka tekemä haava on erittäin\nvaarallinen.\n\nToisen kerran löin erästä mustaa käärmettä, vaan luultavasti ei siihen\noikein sattunut; sillä se kohosi pystyyn, sähisi ja kiiruhti jälkeeni.\nVaan kulettuani muutaman askeleen putosi se jalkani eteen, jolloin\nonnellisemmalla lyönnillä tein lopun elämästään.\n\nVaarallisimmat ovat käärmeet Maaliskuussa, sillä silloin on niillä\npojat. Silloin ne ahdistelevat pesäänsä läheneviä ihmisiä ei\nainoastaan päivällä, vaan myös yöllä, jota ne muutoin eivät tee;\nsillä tavallisesti on käärme silloin vaarallinen, kun sen päälle\npolkasee. Eräänä päivänä istuin muutaman ystävän seurassa tupakoiden\nvanhalla kannolla ja tietämättä muusta katselin kangastusta, joka\nlämpiminä kuukausina usein näkyy Austraaliassa ja muuttaa sen suuret\nheinä-aukot äärettömiksi vesiksi. Silloin äkkiarvaamatta kuului\nvähäinen rätinä takanamme ja samassa mateli käärme kumppalini jalan\nyli piiloon. Pelästyksellä huusi toverini: \"minä olen purtu\", veti\nsaappaan jalastaan ja silloin näimme iholla veritipan, näyttäen paikan,\nmihin käärmeen hampaat olivat sattuneet. Päättäväisesti leikkasi hän\nveitsellään haavan ympäriltä lihan ja niin kiiruhdimme likimäiseen\ntaloon, jossa haava suolavedellä pestiin ja sidottiin. Paitsi vähäistä\nturvottamista pääsikin ystäväni siitä vaarallisemmitta seurauksitta.\nHaavan leikkaaminen on aina paras keino, vaan hyvä on haavan\nimeminenkin, jota alkuasujamet tekevät suurella taidolla.\n\nAustraalia on hyvin linturikas ja näitä löytääkin kauneimmilla\nhöyhenillä; papukaijoja on pieniä ja suuria, viheriäisiä, sinisiä\nja punaisia ynnä monen muun laisia. Valkoiset, kirjavat ja mustat\nkakadu't ovat hyvin yleisiä ja tekevät suurta vahinkoa vehnäpelloilla,\nettä maamiehen leikkuu-aikana täytyy panna vartiat lintulaumoja\nsäikyttämään. Näitä paitsi on variksia, korppikotkia ja monenlaatuisia\nkotkia; omituisimpia eläimiä on Austraalian kamelikurki Emu eli Emiu,\njonka höyhenet ovat pitkien ja paksujen karvojen kaltaisia.\n\nMyöskin on täällä muutamia laululintuja, joista erittäin mainittakoon\nharakkain sukuun kuuluva Makpai. Sen laulu on kuitenki yksitoikkoinen,\nsuruluonteinen ja ei likimainkaan kestä verrata meidän maan\nlaululintuihin. Olen ollut Darling-joen varsilla ja niillä tienoin,\nmissä tämä lintulaji asuskelee, vaan en kuitenkaan siellä kuullut\npaljon linnunlaulua tahi nähnyt näitä laulajoita suuressa määrässä.\nPäinvastoin Austraaliassa paljon kaivataan laululintuja, jonka vuoksi\nuskon, että se, joka asiasta on toisin väittänyt, on erehtynyt.\n\nGummipuut, jotka toisinaan kasvavat hyvinkin korkeiksi ja paksuiksi,\ntäyttävät enimmiten Austraalian metsät. Näitä paitsi on vielä kauniita\nhavu- ja lehti-puita.\n\nIhmisen ravinnoksi kelpaavia hedelmiä ja kasvia on sisimäisessä\nAustraaliassa vähän tahi ei ollenkaan; vaan siellä kuitenki sangen\nhyvästi menestyvät kaikki etelä- ja lämpimäin-maiden kasvit, jos\nniitä viljellään. Tarvitseisi vaan ihmisen ahkeruutta muuttamaan nämä\nautiot aromaat kasvaviksi pelloiksi ja puutarhoiksi ynnä saamaan\nelatusta miljonille ihmisille. Tehdyt pumpuli-istutukset menestyvät\nhyvin; kun Cactus-kasvia hoitaa, tulee se pienen huoneen korkuiseksi\nja Adelaide'n, Melbourne'n ja Sydney'n kasvitarhoissa loistavat\nruohokasvit ja puut semmoisella kauneudella, jota ainoastaan kuumassa\nilmavyöhykkeessä voi nähdä. Sydney'n kasvitarha, jota usein kävin\nkatsomassa, on jo asemansakin puolesta ihanin. Tämä on rakennettu\nmerenlahden ympäröimälle kukkulalle ja täällä saapi bambu-ruokoin ja\npalmupuiden siimeksessä istua kuuman ilma-alan loistoisain kukkasten\nja yrttien keskellä. Edessään näkee kaikenlaisia ja kaikkein kansain\nlaivoja pienestä höyrypaatista, joka vie matkustajiansa yhdestä\nkaupungin-osasta toiseen, aina komeihin sotalaivoihin ja kalliilla\ntavaralla lastattuihin kauppalaivoihin saakka tulevan ja menevän\nja paitsi tätä taulua näkee viehättävästi vaihtelehtavan aaltoavat\nvehnäpellot ja viheriät viinamäet takana näkyväin korkeiden, sinisten\njättiläisvuorten kanssa. Toisella puolella näkyy iso, raivoava\nvaltameri, jonka vaahtopäät laineet vyöryvät siksi, kun voimattomina\nmurtuvat vanhoihin, arvoisiin kallioseiniin. Tällä kauniilla paikalla\nkokoutuu sivistynyt maailma, täällä tapaa herrasmies työntekiän,\nvalko-ihoinen musta-ihoisen ja kukin virkistää itseään päivän kuorman\nja helteen perästä raittiilla meri-ilmalla ja tropiiki-maailman\nbalsami-lemulla. Isolla, sitä varten määrätyllä kentällä, kellahtelee\nterveitä ja iloisia lapsia ympäri täysikasvaneiden katsannon alla;\nvanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, valko- ja väri-ihoiset, kaikki\niloitsevat elämästänsä. Silloin unohtuvat silmänräpäydeksi kaikki surut\nja ikävät muistot, silloin saapi esima'un paratiisin iloista.\n\nAustraalian alku-asukkaat elävät suvuttain ja harvoin enemmän kuin\nkymmenen henkeä yhdessä. He ovat enimmiten laiskoina, vetelehtävät\npaikasta toiseen ja kerjäävät. Elämän-vaatimuksensa ovat pienet;\nsisämaissa ollessa käyttävät he joko vähän tahi ei ollenkaan vaatteita,\nvaan silloin heidän pitää olla puettuina vaatteisin, kun lähenevät\neurooppalaisia uudisasutuksia. Senvuoksi saavatkin vuosittain\nkuningatar Viktorian syntymäpäivänä villapeitteitä ja vaatteita\nlahjaksi.\n\nHe syövät käärmeitä, matoja, yrttiä ja juuria; kuitenkaan eivät he\nhyleksi leipää, lihaa eivätkä teevettäkään, ja oleksivat sentähden\nmielellään lammasmoisioin ja karjataloin läheisyydessä. Siellä ovat he\nsuureksi hyödyksi. Heitä käytetään villikarjan pyytämiseen, eksyneiden\nlampaiden etsimiseen kuin myös liehtareiksi tuntemattomissa erämaissa.\nSamoin kuin kaikilla villikansoilla, ei näidenkään vaimoilla ole\nmikään kadehdittava osa. Heidän ei ainoastaan täydy toimittaa kaikki\ntyöt, vaan myös vaeltaessa kantaa suurin osa aseista, pikku lapset\nja koiran-penikat selässä riippuvassa pussissa. Mies harvoin kantaa\nmuuta kuin keihäänsä, nuijansa ja sotakirveensä, jotka aseet hän\ntarvitsee kenguru- ja opossum-eläimiä pyytäessään. Luonteeltaan ovat\nhe enimmiten säveitä ja rauhaisia, vaan ärsytettyä tulevat hyvinki\nvaarallisiksi. Rikotun lupauksen he usein kostavat vielä vuosienkin\nkuluttua ja minulle itselleni antoi vanha alku-asukas sen neuvon, etten\nkonsaan pitäisi antaa mustan miehen käydä tahi ratsastaa takanani, vaan\naina pitää häntä edessäni; \"sillä\", sanoi hän, \"jos musta mies näkee\nvalko-ihoisen edessänsä, niin tulee Devil-Devil (paha henki) mustan\nmiehen päähän ja silloin tappaa hän valkean miehen.\"\n\nAustraalian alku-asukkaiden uskonnonkäsitys on hyvin himmeä ja\ntaika-uskoinen. Kristinoppi on tähän saakka tehnyt melkein näkymättömiä\nhedelmiä heidän seassaan, johon sekin suurena syynä lienee, että on\nvaikea totuttaa heitä järjestykselliseen elämäntapaan. Sairasten\nja viheliäiden lasten kanssa he menettelevät raa'asti, siten että\nrutistavat ne kuoliaaksi, jota vastoin he kunnioittavat iäkkäitä.\nKuolemantapauksissa he hirveästi ulvoavat, ripustaen tulirovion yli\nruumiin, josta kokoovat rasvaa ja hierovat sillä itseään.\n\nSamassa määrässä, kuin sivistys tunkeutuu Austraalian alku-asukasten\nsekaan ja niiden aloille, kuolevat he valkoihmisten tuomain tautien\nkautta tahi vetäytyvät yhä enemmän maan sisälle. Pidetään varmana,\nettei se aika, jolloin papuas-suku tykkänään on hävinnyt maan piiriltä,\nole peräti kaukana.\n\nOnnellinen se, joka kotimaallaan saapi elatuksensa, joka levossa\nja rauhassa siellä taitaa nauttia jokapäiväistä leipäänsä. Hän\nmenettelisi peräti tyhmästi, jos hän syyttä pakotta hylkäisi sen ja\nonnen kaupalla kaikenmoisten vastuksien alla tahtoisi hankkia itselleen\nuuden. Eivät kaikki kuitenkaan ole niin onnellisia, että voisivat,\nhankkia toimeentulonsa kotimaallaan ja viisaudessaan on Luoja niin\nmäärännyt, että kaukaisemmatkin ihmisköyhät maat tulisivat asutuiksi ja\nviljellyiksi.\n\nTällä lopetan kertomukseni vaiheistani Austraaliassa. Sikäli kuin\nkokemuksesta tätä maata tunnen, tahdon vaan lisätä tämän maan,\nvaikka siitä on paljon kirjoitettu, kuitenkin vielä olevan sangen\ntuntemattoman; se tarjoaa rikkainta ja viehättävintä vaihtelevaisuutta\nniin hyvin luonnontutkialle kuin yleiseen tiedemiehelle samoin kuin\ntavalliselle matkustajalle, joka vaan huvikseen kiertelee ympäri maata.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nHAAKSIRIKON JÄLKEEN\n\nKirj. Friedrich Gerstäcker\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nParkaasi.\n\n\nKatteini Oilytt'in kuljettama englantilainen laiva Boreas, määrätty\nSydney'stä Austraaliassa Kalkuttaan, oli purjehtinut pohjaiseen,\nvoidakseen päästä lyhempää tietä Torres-salmen kautta. Siten jäi tosin\npitkä matka Austraalian mannermaan ympäri pois, vaan sen sijaan täytyi\npurjehtia hyvinkin vaarallisen Barrier-Reefs-nimisen kulkuväylän läpi;\nniin tapahtui, että laiva äkki-arvaamatta päivän koitteessa, rajun\nitätuulen myrskytessä, oli tullut niin lähelle kalliosärkkiä, ettei\nmitenkään enää voinut selvitä niistä.\n\nKatteini Oilytt oli kunnollinen merimies, vaan hänellä oli suuri vika:\nhän nautti liiallisesti väkeviä juomia ja oli silloin kova ja tunnoton\nlaivansa väelle, joka sentähden ei rakastanutkaan häntä. Kaikki olivat\njo kerran karanneetkin hänen tyköänsä Sydney'ssä; vaan lupaamien\npalkintojen kautta sai hän heidän takaisin ja nyt vasta heillä olikin\noikein vaikea olo laivalla.\n\nYhteinen hengenvaara kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esti kuitenkin\nnurinan, joka oli ilmestymäisillään häntä kohtaan. Kuolema silmäinsä\nedessä, tekivät merimiehet työtä; sillä jos myrsky heidät lähätäisi\naärimäisiä luotoja vasten, olisi laiva mennyt pirstaleiksi ja silloin\ntaas ei kukaan siinä oleva ihminen olisi pelastunut aaltojen kuohusta.\nKatteini tiesi tämän myöskin. Laivansa oli auttamattomasti hukassa,\nvaan kun se vieri kallioita vasten, huomasi hän aukon koralli-särkkien\nvälissä ja hurjalla uskaliaisuudella käänsi hän onnettoman laivansa\nkeula-laidan raivoavaan hyrskyyn. Hänelle onnistuikin päästä aalloilta\nsuojaan, vaan Boreas luonnollisesti tarttui karille ja jo ensimäisellä\ntöyttäyksellä, jonka laiva sai, kaatuivat sen mastot veteen.\n\nLaiva oli siis kärsinyt haaksirikon, vaan sitä ei enää tavanneet\nvyöryävät aallot, koska äärimäiset korallisärkät, joiden takana\nrikkoutunut laiva oli, eroittivat kuohuavan veden tyynemmästä.\nUlkopuolella särkkiä sai tuulla kuinka hyvänsä; täällä sisäpuolella\ntaisi myrsky korkeintaan karehtia veden pinnan, vaan ei koskaan\ntehdä sitä kuohuvaksi aalloksi ja koska oli kylliksi tilaa laskea\nvene vesille, taisi varmasti päättää vaaratta voida soutaa jollekin\nItä-Intian saarista.\n\nKatteinin käytös oli herättänyt vihaa kaikissa. Tavallinen kuuliaisuus\nesti tosin laivamiehiä häntä suorastaan vahingoittamasta, sillä hän oli\nkuitenkin heidän katteininsa, jota tuli totella; vaan väki ei myöskään\naikonut peräti kauan kärsiä hänen ilkeyttänsä.\n\nErästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti\nturhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi.\nLaivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini\nOilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää\nhänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan.\nLaivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja\nselittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta\nrikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten\nparhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi\nranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin\nhalttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin\nveteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli\njo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene\nsoutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.\n\nParkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli\nhiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun\nlaiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti\nparkaasin purjeet.\n\nTässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen\nperämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja,\nkokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat \"tohtoriksi\" ja kirvesmies\nynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi\nenglantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää,\ntoinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli\ntehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta\nlaivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina\n— useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu\nvenheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.\n\nBlackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä\nlikimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan\neräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla\nkohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden\nläpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle\nhaittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn\nsuuntaan, vaan saatiin ainoastaan kiertää eteen sattuvia esteitä ja\nsentähden laivamies Bob määrättiin kokkaan, voidakseen ilmoittaa\nperämiehelle jokaisen uuden vaaran.\n\nEi sittenkään voitu niitä kiertää. Kaksi kertaa ajoivat kiini ja toisen\nkerran niin lujaan kahden korallisärkän väliin, että melkein tunti\nkului, ennenkuin pääsivät irti. Ankaran työn perästä saivat venheen\nluodolta ja jatkoivat matkaa.\n\nMukaan-otetun kartan jälkeen löytyi Torres-salmessa kolme isoa kanavaa,\njoista pohjaisin oli syvin, keskimäinen varmin ja eteläisin suorin.\nVenheelle olivat kaikki kolme yhtä varmoja, sillä kylliksi syvää vettä\nlöysivät kaikkialla; vaan Black ehdoitteli seuraamaan sitä, jossa\nolivat ja joka hänen mielestään oli keskimäinen; sillä hänen laskujensa\nmukaan oltiin ainakin tähän tultu.\n\nKatteini Oilytt'istä ei ollut venheessä olo hauskaa ja toivoikin\nsentähden niin pian kuin mahdollista päästä johonkin intialaiseen\nsatamaan, sillä semmoista ei nyt enää ollut Austraalian pohjaisella\nrantamaalla, sitte kun Englantilaiset olivat hylänneet sen ainoan,\njoka heillä oli Karpentaarin-lahdessa. Hän siis ykspäisesti vaati\npurjehtimista etelään. Kun juuri näkivät edessään kaidan, viheriöillä\npensaskasveilla kukoistavan saaren, käskettiin siis toinen perämies\nhellittämään purjenuoraa ja jättämään edessä olevan santakarin oikealle\nkädelle.\n\nKoska oli jotenkin yhdentekevä, mitä kulkuväylää seuraisivat, koska\nkaikki veivät Intian valtamereen, ei Mate inttänyt vastaan; ja nyt\nkääntyi venhe kaakkoiseen suuntaan, joka vei heidät leveään kanavaan,\njossa kululleen ei mitään estettä näkynyt olevan.\n\nKartan jälkeen päättäen olivat he Austraalian pohjaisimman nokan, Kap\nYorkin, kohdalla ja he luulivatkin tuntevansa sen etelässä. Ainakin\nnäkyi pitkä maajuorma, vaan sen yli näytti ikäänkuin sumu leijuilevan;\nauringonlaskun aikana päättivät sitä paitsi heittää purtensa ankkuriin\nja nousta maalle jollekin ympärillä olevista hietasaarista, koska sen\nperästä olisi mahdoton varoittaa itseään veden alla ehkä väjyvistä\nkorallikarista. He laskivat siis eräälle likeiselle saarelle, jolla\nrannalla kasvavista pensaista edes saattoi tehdä valkean ja siten\nsaada teeveden tai groggin kanssa lämmintä ruokaa. Myöskin taisi\nparemmin maata lämpimällä hiekalla kuin venheessä, jossa ei edes saanut\nojentaakaan itseään kunnollisesti.\n\nSeuraavana aamuna herätessään näkivät venheensä olevan korkealla\nkuivalla hiekkarannalla. He olivat unhottaneet nousuveden aikana\nhinata vesille venhettänsä, joka siis oli jäänyt kiini. Muuta neuvoa\nei ollut kuin kärsivällisesti odottaa tulvavettä; sillä olisi ollut\nvaikea, ehkäpä mahdotonkin kulettaa tyhjääkin venettä hiekassa,\nsaatikka nyt, kun se oli lastissaan. Ja mikä vahinko odotuksesta olisi\nvoinut ollakaan? Ruokavarat ja vesi riittivät ainakin kymmeneksi tahi\nkahdeksitoista päiväksi, viiniä ja paloviinaa oli kyllin neljäksi\nviikoksi; viimisten vaivuin perästä odottivat he lyhyttä lepoa.\n\nNousuveden aikana pääsivät taas irti ja taisivat jatkaa matkaansa; jo\nsamana iltana rupesi hiljainen tuuli puhaltamaan, että edes pääsivät\nmannermaan näkyviin. Katteinin käskystä laskivat nyt maan rantaa\npitkin, vaan kuitenkin niin kaukana siitä, ettei heitä voisi häiritä\nmustat alkuasukkaat, jotka ehkä kuljeskelivat pitkin rantaa.\n\nJos ilma olisi ollut uhkaava, olisi katteinin varovaisuus, aukinaisella\nvenheellä pysytellä niin paljon kuin mahdollista lähellä maata, silloin\nollut oikeutettu; sillä hätätilassa olisi siten jonkun niemen takana\nvoinut odottaa myrskyn lakkaamista. Vaan nyt oli taivas kirkas ja\nsininen, tuuli oli tuskin tavallinenkaan purjeviuhka ja Mate puistikin\ntyytymätönnä päätään, tahtoen jättää rantamaan ja laskea suoraan\npohjaiseen, jossa toivoi tapaavansa jonkun laivan. Katteini Oilytt\nei kuitenkaan antanut perää, vaan pakoitti laskemaan viistoon pitkin\nKarpentaarialahta, saadakseen vielä kerran tarkastaa maata ja sitte\npurjehtia rantaa kohden.\n\nKuitenkin täytyi heidän kolme päivää risteillä lahdessa, menemättä\nyöksi maalle; merikorttien jälkeen eivät he tässä tarvinneet peljätä\nluotoja yhtävähän kuin santakariakaan; näkyviin tuli Kap Arnheim'in\nniemi ja tätä kohden he laskivat. Suunta oli heillä oikea; vaan kun\neivät hiukkaakaan tunteneet merenvirioja näissä vesissä, olivat he\nluultavasti purjehtineet liian paljon etelään, koska tulivat itse\nlahteen; sillä neljännellä vuorokaudella Torres-salmesta lähdettyä,\nkeksivät he vasten luuloaan maata oikealla kädellä, kun sitä olisi\npitänyt nähdä vasemmalla. Katteini Oilytt sanoi sen olevan Wessel-saaren\nja että Austraalian pohjaisranta sen mukaan oli etelämpänä; vaan\nkun jonkun ajan laskivat samaan suuntaan, keksivät, ettei edessään\nollutkaan pieni saari, vaan oli se enemmän mannermaan näköinen ja\nkatteini Oilytt seurasi lopullisesti tällä kertaa perämiehen neuvoa\nluuvata ylemmäksi ja jättää saari tahi mannermaa — mikä se saattoi olla\n— alihankaan.\n\nPian tulikin selväksi Matella olleen oikein, sillä puolipäivään saakka\npurjehtivat rantaa pitkin lännessä löytämättä kulkuväylää ja kun kello\n12 tarkastivat asemaansa, keksivät olevansa viisi tahi kuusi englannin\npenikulmaa alempana varsinaista niemen-nenää.\n\nSiten oli heiltä mennyt hukkaan paljo aikaa ja pahin seikka oli, kun\npaahtavassa kuumuudessa olivat vähentäneet vesivarojansa enemmän\nkuin olisi pitänyt. Katteini joi lakkaamatta ja vähien vesivarojen\njärjellinen jakaminen tuli senkautta mahdottomaksi; sillä silloin ei\nvoinut väkeäkään kieltää juomasta niin usein kun heitä janotti, koska\nhaaksirikon jälkeen vesivarat olivat kaikkien yhteinen omaisuus.\n\nTämän lisäksi tuli vielä, että tuuli hiljeni ja töin tuskin täytti\npurjeet. Jos näin hirmuisessa kuumuudessa meri olisi tyyntynyt, saivat\nsilloin odottaa surullista aikaa. Toinen vähemmän miellyttävä keksintö\noli, kun merenvirta oli heille vastainen, jota seikkaa eivät voineet\nkeksiä aukealla vedellä. Vaan mitä enemmän lähenivät rantaa, sitä\nselvemmin huomasivat tuskin pääsevänsä paikalta. Vaan kuinka saattoi\nkäydäkään jos airoilla olisivat pahoitetut kuljettamaan raskasta\nparkaasia?\n\nKatteini Oilytt ei tästä näkynyt piittaavan; — eihän hän tarvinnut\nsoutaa, koska se oli laivamiesten tointa ja tavaran-hoitaja vieressään,\njonka täytyi hänelle sekoittaa groggi-lasin toisensa perään, makasi hän\ntoiset puolet aikoja.\n\nViimein pääsivät he iltapuoleen lahden luoteiselle niemekkeelle;\nvaan juuri se, jota Black pelkäsi, tapahtui: tuuli hiljeni tykkänään\nja vasta pari tuntia auringonlaskun jälkeen puhalsi heikko, tuskin\nhuomattava viuhka, jonka avulla he nyt niemekkeesen kulkevassa\nmerenvirrassa, hitaasti purjehtivat rantaan päin. Vaan tämäkin viuhka\nherkesi tuulemasta aamupuolella ja vesi näytti, kun aurinko viimeinki\nnousi, liikkumatonna sulatetulta lyijyltä — ja yhtä kuuma oli ympärillä\noleva ilmakin.\n\nKun ei muuten voitu päästä, eteenpäin, täytyi miesten tarttua airoihin\nja erittäinkin laiska tavaran-hoitaja päästi monta huokausta, kun\nryhtyi tähän hänelle outoon työhön, joka oli kaksinkerroin vaikeampi\ntässä kuumuudessa. Ja kuinka hirmuisen hitaasti saivat venheen sittekin\nkulkemaan? Laivamiehet, jotka eivät tunteneet sen maan laatua, jonka\nmetsäisiä rantoja pitkin kulkivat, katselivat sitä halukkailla\nsilmillä. Siellä olisi ollut suloisia katvepaikkoja, metsässä\nluultavasti myös lähteitä raittiilla, kylmällä vedellä, jolla voisivat\nvirkistää itseään; ja toiselta puolen, eihän se tehnyt asiassa mitään,\njos Itä-intian saarille jouduttaisiin päivää ennemmin tai myöhemmin!\n\nKatteinilla lienee ollut samanlaiset ajatukset. Hän oli herännyt ja,\nistuen matrassillaan, katseli metsäisiä rantoja. Vaan luultavasti hän\nei vielä selvään nähnyt; silmänsä taisivat haristaa. Hän pisti siis\nkätensä laidan yli veteen ja pesi ensin silmänsä merivedellä, sitte\nkasteli myös päätä ja otsaa, joita vaivasi polttava kuumuus. Vanhasta\ntottumuksesta katseli hän purjetta, taivasta ja taivaanrantaa; vaan\npurje riippui velttona mastossa, taivaalla ei näkynyt pilvenhetaletta,\ntaivaanrannalla ei purjetta eikä maata, jos ei kysymykseen ota paria\npientä ja vaaleata hietasaarta, jotka olivat vastapäätä niemennenää.\n\n\"Kuulkaapa Black\", sanoi katteini koottua ajatuksensa, \"tässä on\nkirottava kuumuus; millä kannalla ovat vesivaramme?\"\n\n\"Hyvin huonolla, katteini\", vastasi kysytty, joka yöllä samasta asiasta\noli neuvotellut toisen perämiehen kanssa, \"viimeisinä päivinä olemme\njuoneet liian paljon ja kun emme tiedä, kuinka kauan tässä paatissa\ntäydymme olla merellä, ei tästä päivästä saakka kukaan saa osakseen\nenemmän kuin puolen tuoppia.\"\n\n\"Kirottu seikka\", murisi katteini, \"sekö vielä puuttui. Käskinhän\nkuitenkin sen puupään, tavaran-hoitajan laskemaan venheesen vettä niin\npaljon kuin mahdollista.\"\n\n\"Vettä olikin runsaasti\", sanoi Black; \"vaan ensimäisinä päivinä oikein\nkilvalla koiteltiin vähentää sitä, se täytyy kuitenkin lakata, jos emme\nkaikki tahdo kuolla janoon.\"\n\nKatteini ei vastannut heti, vaan katsoi kauan aikaa hiljaa ja\ntyytymätönnä eteensä.\n\n\"Kun ei laivojakaan tule näkyviin\", sanoi hän lopullisesti, \"auttamaan\nmeitä tästä kurjasta paikasta\".\n\n\"Tämmöisellä tyynellä\", sanoi perämies, \"ovat hekin paikoillaan ja\nsitä paitsi emme ole laivain kulkutielläkään. Jos te, katteini Oilytt,\nolisitte seuranneet minun neuvoani ja antaneet laskea pohjaiseen,\nniin olisimme varmaan voineet kohdata jonkun, sillä, niinkuin itsekin\ntiedätte, lähti jälestämme Sydneystä muutamia laivoja kulkemaan samaa\ntietä kuin mekin. Vaan tänne tuskin kukaan tullee ja mitä ennemmin siis\nkäännymme pohjaiseen, sitä parempi.\"\n\nLaivamiehet jatkoivat hitaasti soutuaan; kirvesmies rupesi\ntavaran-hoitajan sijaan, koska katteini huusi tätä. He olivat\nristeilleet pienen Arnheimin lahden yli ja lähenivät taas maata, joka\nsiellä täällä kohotti metsäisiä rantakunnahiaan.\n\n\"Emmekö laske pohjaiseen, katteini Oilytt?” kysyi taaskin Black.\n\n\"Katsokaamme ensin minkä muotoinen maa on\", sanoi katteini, \"Meneehän\nsiellä edes jossakin vettä. Edessämme oleva lähin saari on Timor ja\nsinne lienee ainakin yhdeksänkymmentä penikulmaa tästä. Jos laivaa emme\ntapaa, olemme varmaan kuoleman omat”.\n\n\"Vaan näillä mailla emme löydä vettä niin märkääkään, katteini, siitä\nvoitte olla täydellisesti vakuutettu\", sanoi Black, \"pari päivää ennen\nlähtöämme Sydneystä puhuttelin erästä maanmiestäni, joka oli oleskellut\nvuoden Karpentaaria-siirtokunnassa. Se on surkuteltava maa, jossa\nei ole muuta kuin hietaa ja suolaa. Sitä paitsi emme rohkene edetä\nrannalta, sillä täällä ympärillä vetelehtää joukko mustia ihmisiä,\njoiden pariin en ainakaan minä tahtoisi tulla.\"\n\nEikös muassamme ole pyssyjä ja ampumavaroja?⁴⁴ tuumasi katteini.\n\"Pelkäättekö ehkä tätä mustaa roistoväkeä?\"\n\n”Peljätä heitä”, sanoi perämies ylenkatseella. \"En tarvitse heitä\npeljätä, vaan en tahdo myöskään turhan-päiten juosta vastaansa. En\nmyöskään ole erittäin kätevä maalla; niinkauan kun minulla on sininen\nvesi allani, olen kuin kotonani, vaan pensasten ja puiden kanssa\nei minulla ole mitään tekemistä. Seuratkaa ainoastaan tällä kertaa\nneuvoani, herra katteini. Saatte nähdä, että kohtaamme jonkun laivan,\nja ulompana merellä saamme enemmän tuultakin. Eihän näin kuuman maan\nläheisyydessä mitään ilmanvetoa voi syntyä, jos ei jolloinkulloin\ntuulen puuska mereltä sitä vaikuta, ja\", liitti hän matalammalla\näänellä, \"miehet kohta väsyvät soudusta. Tämmöisellä kuumuudella onkin\nse vaikeata työtä.\"\n\nKoko ajan, kun Black puheli, katseli katteini lähellä olevata rantaa\nlakkaamatta. Nyt otti hän pitkän, vieressään olevan laivakiikarin ja\ntarkasteli samoja tienoita vielä tarkemmin.\n\nParkaasi tuli yhä lähemmäksi rantaa, jolla jo taisi nähdä tuskin\nhuomattavan veden kuohun. Ranta näytti melkein veden rajaan kasvavan\nmetsää ja ainoastaan kaita viileke maata metsän ja veden välissä olevan\nkorallihiekalla peitetyn. Muutamat kukkulat olivat peitetyt heikolla\nkasvullisuudella, vaan enemmän kaukana olevat näyttivät paljailta,\nsamoin kuin ehkä koko ympärillä oleva maakin, joka ainoastaan kostealla\nmerenrannalla näyttää runsaampaa kasvullisuutta.\n\nKatteini ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen rantamaan muodon\nkanssa; sillä hän kiikarilla katseli sitä useamman kerran, pysähtymättä\nmihinkään erikoiseen paikkaan.\n\nTuuli oli nyt tykkänään lakannut; mahdollista oli, että se oli\nkääntynyt kaakkoon, joten vuoret ja kukkulat estivät sen täällä\ntuntumasta. Ei minkäänlaista ilmanvetoa huomannut ja aurinko oli\npolttanut rakkuloille miesten kaulat ja kädet. Vaan tästä he eivät\nsaaneet pitää lukua. He eivät voineet jäädä tähän odottamaan tuulta,\nsillä siten olisivat tehneet olonsa yhä vaarallisemmaksi, koska nyt jo\nvesivaransa olivat melkein loppuneet. Ainoa keino ehkä pelastua, oli\nsoutaa niin kauan kun voimansa riittivät.\n\nTavaran-hoitajan täytyi taas ryhtyä työhön ja samoin toinenki perämies\nvuoroitteli laivamiesten kanssa, sill'aikaa kun Black piti perää.\nKatteini Oilytt yksinään ei piitannut mistään, katselihan vaan maata\nuseamman kerran kiikarin läpi ja joi viinaa sitä enemmän, koska vettä\npiti säästää.\n\nSill’aikaa olivat kulkeneet pienen Melville-lahden poikki ja soutivat\nnyt sen luoteiseen niemekkeesen, joka ylempänä näytti olevan iso\ntasainen lakeus. Auringon-laskun aikana huomasi katteini halkeaman\neräässä mannermaan vuoressa ja tässä toivoi hän löytävänsä raitista\nvettä. Tosin ei yöllä rohkeaisi nousta rannalle; vaan hän päätti,\nettei tästä tienoosta lähdettäisi ennen kuin oli saatu tietää, minkä\nlaatuista maa oli. Siellä täällä oli joukko pieniä saaria; hän antoi\nmiesten illan viileässä ilmassa soutaa vielä kello yhdeksään, pyysi\nsitte hyvin kohteliaasti, mutta samalla vakaasti, Black'in laskemaan\nlikimäiselle hietasaarelle, jossa piti viettää yötä. Seuraavana aamuna\npäättäisivät, mitä piti tehtämän ja mihin suuntaan lähdettämän; kohta\nkarahtelikin kokka hietarannalle, jollen laivamiehet tyytyväisinä\nhyppäsivät, saadakseen vielä kerran ojentaa puutuneet jäsenensä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nRaittiin veden etsiminen.\n\n\nSaaren pohjaisella, korkeimmalla paikalla kasvoi tosin muutamia\npensaita ja laivamiehillä oli hyvä halu tehdä niistä valkea; vaan tämän\nkielsi Black tykkänään, koska, jos mannermaalla heidän läheisyydessään\ntodella kuljeskeli mustia ihmissukuja, ei ollut tarpeellista\nsopimattomalla ajalla ja varten vasten ilmoittaa haaksirikkoisten\ntuloa, semminkin kun tuli näkyisi koko lavealle rantamaalle.\n\nKatteinille ei tämä kielto ollut mieluinen. Hän oli edeltä kättä\niloinnut saavansa väriä vettä, tehdäksensä groggia siitä vesi-osastaan,\njonka hän tarkoin iltaa varten oli säästänyt; vaan hän ei voinut antaa\npäinvastaista käskyä ja mukautui siis hänkin perämiehen käskyyn. Jos\nmannermaalta löytäisivät vettä, jota hän ei epäillyt, ajatteli hän\nseuraavana iltana nousta jollekin saarelle, ja kun eivät silloin enää\ntarvitsisi peljätä mustia roistoja, valmistaisi hän rauhassa rakkaan\ngrogginsa.\n\nMukavasti maaten lämpöisellä hiekalla viettivät he yönsä hyvästi tämän\nleveysasteen miedossa ilmanalassa. Hyönteiset eivät heitä myöskään\nvaivanneet ja heiltä puuttui ainoastaan raitista ja kylmää lähdevettä,\nvoidaksensa vielä kerran mielinmäärin täyttää janoansa. Vaan olihan\nmaa tuossa vastapäätä; tekihän katteinin mieli sinne, jossa seuraavana\npäivänä ehkä olisivatkin, ja sitte piti käännyttämän Itä-intian\nsaaristoa kohti — jos ei vaan se vaivaloinen soutaminen olisi ollut.\n\nKaikki eivät kuitenkaan tänä yönä maanneet; Black ei sitä sallinut.\nKaksi miestä täytyi maata venheessä, sillä eihän voitu tietää,\nmitä saattoi tapahtua; sillä perämies ajatteli mustista asukkaista\nkaikenmoista pahuutta. Senlisäksi hän määräsi vartiaksi yhden miehen,\njonka sijaan joka tunti astuisi toinen. Itse tahtoi hän vartioida\naamupuhteella, koska, jos villeillä on tarkoitus hyökätä jonkun matkuen\nkimppuun, lie melkein aina säästävät sen aamupuhteesen, jolloin\nvartioimista ei tahtonut muille uskoa.\n\nSenkin puolesta oli joidenkuiden valvominen tarpeellinen että parkaasi\npysyisi vedessä, ettei se luoteen aikana taas jäisi kuivalle maalle,\njolloin se epätasaisen lastinsa vuoksi helposti halkeaisi vuotavaksi.\nMuutoin näyttäytyi pelkonsa mustien suhteen olleen perätön; sillä heitä\nei vähääkään häiritty ja kaikesta näkyi ettei heitä paitsi yhtään\ninhimillistä olentoa ollut koko tienoolla. Päivän tultua tarkasti Black\nturhaan pitkällä laivakiikarilla rantaa. Nousevaa savua ei huomattu\nmissään ja yhtä vähän taisi muutakaan epäilyksen alaista keksiä. Ehkä\ntämä niemeke, mikä se kartan jälkeen täytyi olla, oli tällä kertaa\ntykkänään asumaton; sillä hän tiesi hyvin, ettei Austraalian villeillä\nsuvuilla ole pysyväistä asuntopaikkaa, vaan että he kulkevat paikasta\ntoiseen.\n\nNäin ollen, ei veden etsintäretki mannermaalla ollut ollenkaan\nvaarallinen, vaikka ei Black uskonut sen onnistumista, senmukaan kun\nhän oli maan luonnosta kuullut kerrottavan. Vaan se oli katteinin tahto\nja sitä paitsi eivät sittemmin tarvitsisi nuhdella lisiänsä, etteivät\nviimiseen saakka koitelleet enentää vesivarojansa. Tosin heiltä täten\nmeni hukkaan kokonainen matkapäivä, vaan häntä lohdutti sekin seikka,\nettei tänäkään aamuna tuullut hiukkaakaan. Taas olisi heidän täytynyt\ntarttua airoihin, jota kulkutapaa merimies enimmän vihaa.\n\nKatteini Oilytt oli kaiken tämän antanut tapahtua, piittaamatta\nvahdista tai muusta. Hietarannalle nostetulla matrassillaan joi hän\nvielä iltasella \"jäykän\" grogg'insa ja poltteli nysä-piipullansa, jonka\ntehtyä hän, varjeltuakseen yökasteesta, veti korvillensa villapeitteen;\nhän makasi rauhallisesti auringon nousuun, jolloin Black hänen herätti,\nkoska ei yksikään silmänräpäys saanut hukkaan mennä.\n\nAamiainen oli pian syöty; sillä kun syötiin kylmää ruokaa, ei sitä\nkauan tarvittu valmistaa. Parkaasi oli myös Maten huolenpidon kautta\npidetty vesillä ja kun taas kaikki istuivat määrätyillä sijoillansa,\nsoudettiin iloisella mielellä maata kohden.\n\nBlack seisoi sill’aikaa kokassa ja katseli rantaa kiikarilla, kun taas\nkatteini Oilytt istui perässä, laskeaksensa siihen kohtaan, jossa,\nympärillä olevista kukkuloista ja rantapensaista päättäen, näytti\nsiltä, kuin pieni joki siinä laskisi mereen.\n\nMitä lähemmäksi maata tulivat, sitä varmemmiksi tulivat tässä\npäätöksessänsä ja kuu olivat paikan kohdalla huomasivat maan sisälle\npistäyvän lahdekkeen kaidan suun.\n\n\"No, Black\", sanoi katteini, jättäen ruotelin alaperämiehelle, \"mitä\nolen teille sanonut? Eikö tämä ole joki? Jos olisimme seuranneet teidän\nneuvoanne, uiskentelisimme nyt merellä ja työskentelisimme kaikin\nvoimin tyynellä vedellä, siksi kun väki alkaisi nurista ja ei enää\ntaitaisi soutaa.\n\n\"Sydämestäni toivon, katteini Oilytt, teillä olevan oikein\", sanoi\nBlack, \"vaan ei se vielä ole varma, koska tämä yhtä hyvin saattaa olla\npieni lahti.\"\n\n\"Vai niin, te ette siis usko vielä? sanoi Oilytt äkäisesti.\n\n\"Täällä näyttää olevan liian monta mangrove-pensasta\", vastasi perämies\nkohottaen olkapäitään, \"ne eivät menesty maavesien läheisyydessä; vaan\nmahdollisesti kyllä voimme lahdekkeen pohjukassa tulla lähteelle.\nKaikessa tapauksessa täytyy meidän koittaa ja huomannemme myöskin\nkohta, kuinka asian laita on.\"\n\nSenjälkeen ei mitään puhuttu; sillä venhe laski suoraan lahdekkeen\nsuuta kohti ja Black puisteli ainoastaan päätään, kun hän kahden sylen\nsyvyydellä näki korallisärkkien vetäytyvän lahdekkeen poikki. Korallit,\nnäet, yhtä vähän kuin mangrovepensas, eivät menesty suolattomassa\nvedessä ja suuremman joen suu tässä taas ei voinut olla, sillä silloin\nolisi tämän pitänyt olla paljoa syvemmän. Vähäinen lähde pohjukassa ei\nluonnollisesti taitanut vaikuttaa sinne eikä tänne ja olisi kuitenkin\nriittänyt enentämään heidän vesivarojansa.\n\nVaan pensaita lähetessään tuli suurempi huomaavaisuus tarpeelliseksi,\nnähdäkseen, josko täällä lahdekkeessa, vaikka aamulla ulompaa katsoen\neivät huomanneet savua, ehkä voisi löytyä syntyperäisten asukasten\nvenheitä, joita välttämättömästi tässä piti olla, jos villit\noleskelivat näillä rannoilla. Mitään semmoista ei kuitenkaan voitu\nkeksiä. Päinvastoin riippuivat maailman kummallisimman puun, mangroven,\njoustavat ja pitkät oksat paksuissa melkein läpipääsemättömissä\nköytänneissä veden pinnalla ja Black ei edes voinut löytää paikkaakaan,\njohon venheen voisi sijoittaa; tuskin kanoottivenekään olisi voinut\ntunkeutua tämän kasvullisuuden läpi ja heidänkin täytyi siis hakea\ntämän lehtilabyrintin aukkoa ylempänä.\n\nVenhe kulki hitaasti määrättyä suuntaansa ja taidettiin jo huomata\nlahden korkeintaan olevan penikulman pitkän, jos se ei ylempänä tehnyt\nmitään polveketta. Lahden muoto ei miellyttänyt katteinia. Hän tunsi\nmyöskin hyvästi mangrovepuun omaisuuden siertää suolatonta vettä,\nvaan hän muisteli kuitenkin nähneensä tätä puulajia jokien varsilla\nainakin niin pitkällä suupuolesta, kuin merivesi ulottui ja kasteli sen\ntuhansin tavoin luikertelevia juuria. Miksi ei asian laita tässä voinut\nolla sama?\n\nVenhe tuli tällä aikaa aina syvemmälle lahteen. Mangrovepuiden\ntakana oli tosin korkeampi maa; sillä siellä näki selvään toisen\npuulaadun tummemmat ja kiiltävät lehdet, jotka eroitti mangrovepuun\nvaaleanvihreistä. Mangrovekaistale saattoi kuitenkin olla kuuden- tai\nkahdeksankymmenen jalan levyinen ja etteivät mitenkään tämän läpi\npääsisi, sen tiesivät laivamiehetkin; sillä jos venheenpituisen matkan\nolisivatkin päässeet eteenpäin, olisivat sitte ainakin tarttuneet\njoustaviin ja kierteleviin juuriin. Yhtä mahdoton oli kirveelläkään\nraivata tietä, kun useimmat näistä olivat veden alla.\n\nAina enemmän lähenivät lahden pohjukkaa, joka jo vähän kaiteni.\nRannalla piti majaansa joukko villikyyhkysiä ja papukaijoja; sillä he\nnäkivät useita kertoja koko laumoja näitä, joista etenkin jälkimäiset\nlensivät rääkyen puusta puuhun ja parvissa täyttivät näiden latvat.\nViimein tulivat lahden pohjaan, vaan eivät kuitenkaan pensasten\nvälitse voineet keksiä lahden jatkauvan syvemmälle. He kulkivat pitkin\nköynnösten äärimäistä laitaa ja kun eivät muuta voineet keksiä kuin\nmangrovepensaita, tahtoi katteini raivostuneena murtaa tien näiden\nläpi. Vaan siitä hänen täytyi luopua; sillä kun olivat syrjälle\ntaivuttaneet etumaiset peräänantavat oksat ja vetäneet venheensä siten\nsaatuun tilaan, näkivät edessään semmoisen juurien, oksien ja kantojen\nsekasotkun, että pienen kanoottivenheenkin olisi täytynyt palata\ntakaisin. Heidän täytyi siis nopeammin kulettaa parkaasi aukealle\nvedelle; sillä jos luode kohtasi heitä mangrovepensasten seassa,\ntiesivät varmasti saavansa istua siinä sekasotkussa kahdeksan tai\nyhdeksän tuntia.\n\n\"Juuri niinkuin ajattelen\", sanoi Black suuttuneena, kun taas olivat\npäässeet väljemmälle vedelle, \"ei yhtään juotavaa vettä tässä kurjassa\nmaassa ja niinpä uskon, ettemme semmoista löydäkkään, jos vielä\nmatkustaisimme päivän matkankin maan sisälle”.\n\n\"Te ette vieläkään usko\", sanoi katteini Oilytt, joka myöskin oli\nhuonolla tuulella, \"vaan saatte anteeksi antaa, jos minulla on\ntoisenlainen ajatus. Tämän lahdekkeen suhteen olemme tosin erehtyneet;\nvaan minä muistelen lukeneeni austraalialaisten jokien suussa melkein\naina olevan suolaista vettä, joka muuttuu juotavaksi vasta ylempänä\nmaan sisällä. Semmoista löydämme ainakin siellä.\"\n\n\"Vaan kuinka tulemme sinne herra katteini?\"\n\n\"Mangrovepensasten läpi sinne emme pääse; meidän täytyy taas ulos\ntästä lahdekkeesta. Vaan sillä kohdalla, jonka sivu aamulla sousimme,\ntulee korkeampi maa melkein vedenrajaan ja koska siinä seisovat\nmangrovepensaat eivät ole kuuttakaan jalkaa korkeat ja näyttävät\nkasvavan ainoastaan veden äyräällä, voimme hyvin siinä nousta maalle ja\nsen pitää tapahtuman silmänräpäydessä\".\n\n\"Ja sitte lähettää retkikunta maan sisälle?\"\n\n\"Se on luonnollista⁴.\n\n\"Vaan jos tämä tapaa lauman villi-ihmisiä?\"\n\n\"Entä sitte, eikö meillä ole pyssyjä ja ampuvaroja? Me näytämme niille\nmustille roistoille tien Tuonelaan, jos olisivat kyllin hävyttömät\nhyökkäämään päällemme; sitä paitse tarvitsemme vaan lauaista yhden\nkerran, voidaksemme olla vakuutetut heidän näkymättömiin pakenevan\nvuorillensa. Mustat eivät toden totta voi pitää puoliaan.\"\n\nBlack nosti olkapäitään; hän tiesi hyvin olevan turhan väittää\nesimiestänsä vastaan, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt. Nyt hän\ntiesi tämän ajatuksen maallenoususta, ja jos hän tätä ei tahtonut\nseurata, ei hän liioin voinut asiata muuttaa. Katteinilla oli oleva\nedesvastaus kaikesta.\n\nParkaasi oli taas kääntänyt kokkansa merta kohden. Väki ei ollut\ntyytyväinen, että turhaan oli soutanut lahteen; vaan kun katteini\nvarmasti väitti vettä likitienoilla löytyvän, alkoivat itsekin\nsitä uskoa; sitä paitse oli heillä toivo päästä maalle, ja tämä on\naina suuri viehätys merimiehelle, semminkin, kun niin kyllästyvät\nlaiva-elämään kuin Boreas'en väki — vaikka tosin saman katteinin\ntähden. — Kaikessa tapauksessa olisi se vaihettelevaista, ja kun\nmerimiehet ylimalkaan eivät piittaa likimmästä tulevaisuudestaan,\neivät nämäkään ajatelleet, miten seikat myöhemmin muodostuisivat.\nPeräti pitkä ei matka Intian valtameren yli likeisimmille saarille\nsaattanut olla, ja jos vaan tuulisi, jotta saisivat heretä soutamasta,\nolisivat ehkä hyvinkin lyhyen ajan perästä turvaisessa satamassa.\nAirot liikkuivat taas rivakasti kun tahtoivat mitä nopeammin päästä\nmaan ympäröimästä lahdesta, ja ei puoltakaan tuntia kulunut, ennenkuin\nparkaasi taas oli hiukan ulompana rannasta, että katteini voisi määrätä\npaikan, mihin maalle nousisivat.\n\nTosin olivat he lii'an lähellä maata voidakseen nähdä rantamaata\nkokonaisuudessaan; vaan Oilytt ei tahtonut soudattaa ulommaksi, koska\nsiten olisi aikaa kulunut ja miehet ehkä turhanpäiten vaan väsyneet.\nTässä oli toinen paikka yhtä hyvä kuin toinenkin ja kuin tultiin\nsemmoiselle paikalle, missä katteini mangrovepensasten takana ja tuskin\nparinkymmenen askeleen päässä rannasta näki korkeita puita tummine\nlehtineen ja pandanuskasvin pitkät, terävät lehdet, viittasi hän toisen\nperämiehen kääntämään kokan sinnepäin ja muutaman minuutin perästä\nraappi raudoitettu pohja korallihiekalla.\n\nEttä olivat siis maalla, oli ainakin varma, ja mangrovepensaat\nkasvoivat niin harvassa, etteivät voineet heidän maalle nousuaan estää.\nMelkein joka paikasta taisi näiden läpi tunkeutua; vaan nyt tuli\ntarpeelliseksi määrätä, miten miehistö jaettaisiin, voidakseen sekä\ntehdä edellä mainitun retken maan sisälle kuin myös samalla vartioida\nparkaasia. Sillä kuka tiesi, eikö mustat ihmiset olleet likitienoilla,\nja siinä tapauksessa oli hyvinki luultava niiden jollakin nyt\nkätketyllä kanoottivenheellä etsivän rannalta parkaasin ja vievän sen\nhyvänä voittosaaliina mukaansa.\n\nKatteini olisi itse mielellään jäänyt venheesen, sillä se olisi hänestä\nollut mukavanpa, vaan hän häpesi tehdä sitä Black'in vuoksi, joka\nvaaraa maalla näkyi pelkäävän. Tälle tahtoi hän näyttää, ettei hän\nainakaan ollut pelkuri; sitä paitsi ei hän muilla luullut olevan niin\nsuurta tietoa maisemista, että he maan ulkonäöstä jo voisivat päättää\nsen paikan, jossa puro tahi lähde olisi löydettävänä, — sillä mitään\njokea ei nyt enää hänkään luullut tapaavansa.\n\nMukaan otettavia miehiä valitessa oli välttämätöntä ottaa semmoisia,\njotka taitaisivat käsitellä pyssyä ja tähän toimeen varsinaiset\nlaivamiehet harvoin kelpaavat, jos eivät sotalaivassa siihen ole\nharjaantuneet. Katteinin kysymykselle vastasi Bob ennen paljon\nampuneensa, jonka vuoksi taisikin satuttaa pilkkaan, vaan Jim sitä\nvastoin vakuutti ei tietävänsä pyssystä muuta, kuin että laukaus läksi\nsen suusta, kun perässä olevaan liipasimeen painoi, vaan selitti myös\nparemmin voivansa käsitellä kurikkaa ja tällä lyödä miehen lailla.\nKirvesmies ei liioin tahtonut kuulla puhuttavankaan ampumisesta ja\ntavaran-hoitaja selitti, kun huomasi kukaties saavansa jäädä venheelle,\ntekevänsä kaikki, mitä häneltä vaadittiin, kun vaan ei tarvitsisi ampua.\n\n\"No poikaseni\", sanoi katteini Oilytt, \"jos niin on, niin saat kulettaa\nsitte ruokavarojamme, sillä venheessä et myöskään voi olla miksikään\nhyödyksi. Siis jäävät kirvesmies ja Jim venheelle, koska tähän täytyy\njättää kunnon merimies; vaan teitä neuvon etenkin, ett'ette koske\nputeliani. Me muut seitsemän olemme kylliksi riittävät tekemään tämän\nlyhyen retken ja sinä Jim lykkäät venheen ulos niin kohta kuin olemme\nmaalla ja soudat jonkun matkaa vesille, jossa taidat laskea ankkurin\npohjaan. Jos näet jonkun mustista olennoista, vaikka en heitä luule\nparinkymmenen penikulman sisällä olevan yhtään ainoata, saat ampua\nkiväärisi. Taitanethan edes sen verran pyssyä käsitellä?\"\n\n\"Taidanpa niinkin ja myös latatakin uudestaan; vaan saada sattumaan,\nsiitä en voi vakuuttaa.\"\n\n\"Ei se haittaa, tähtää vaan siihen suuntaan, jossa jotakin epäilyksen\nalaista huomaat ja katso vaan sitte, että olette aina väljällä vedellä,\netteivät taida uimalla tulla luoksenne.\"\n\n\"Vaan katteini Oilytt\", kysyi Black, \"eiköhän olisi parasta panna myös\nOvens venheen vartiaksi? Voimmehan kuuden miehen lähteä retkelle, vaan\njos jonkun sattuman kautta kadottaisimme venheen, sitte ainakin olemme\nauttamattomasti hukassa; sillä tälle rantamaalle tuskin konsaan laivat\npurjehtinevat, joilta taitaisimme apua odottaa.\"\n\n\"Kuus miestähän meitä oikeastaan on, Black\", sanoi katteini, \"sillä\ntavaran-hoitajaa tuskin voinemme mihinkään puolustukseen käyttää; Jim\nja kirvesmies ymmärtävät hyvinkin hoitaa venheen, semminki, kun ainoana\ntoimenaan on sen soutaminen kylliksi loitolle rannasta. Jim, sido\npaikalla yhteen kaksittain tyhjiä putelia, että jokainen meistä voi\nsaada pari halttuunsa. Joko pyssyt ovat siinä kunnossa, että niitä voi\nkäyttää?\"\n\n\"Tänä aamuna tarkastin ne itse ja panin niihin uudet nallit. Varminta\nkuitenki olisi ensin paukauttaa latingit ilmaan, jos se ei matkaan\nsaattaisi liian kovaa jyskettä.\"\n\n\"Se taas ei ole tarpeellista. Luultavasti ovat ne käytettävässä\nkunnossa tahi oikeammin sanoen, emme niitä ollenkaan tarvitse — ja\nainoastaan sen vuoksi otamme ne myötä, kun emme tahdo maalle mennä\naseettomina. Te, tavaran-hoitaja, sisäänpakkaatte kuitenki kaksi\nputelia vettä, kolme putelia viinaa ja riittävässä määrässä kuivaa\nleipää ynnä savustettua lihaa pariksi ruokaveroksi; enempää emme\ntarvitse. Ehkä jo päivälliseksi voimme palata takaisin, vaan paras on\nolla varuillansa. Black saa ripustaa kaulaansa laivakiikarin, minä\npuolestani otan pienen teleskooppini.\"\n\nBlack viivytteli. — Katteinilla tosin oli edesvastaus kaikesta, mikä\nkoski laivaa tahi miehiä; vaan mitäs tämäkään auttoi heitä, jos\ntodella joku onnettomuus sattui venheelle. Täydellisesti hän ei voinut\nluottaa kirvesmieheen. Tämä oli viekas ja livertelevä henkilö, joka\nei konsaan vastustanut katteinia, muutenkaan ei kelvannut mihinkään,\nkoska oli laiska kaikessa työssä ja näiden syiden tähden siinä määrässä\nlaivamiesten vihaama, ettei kukaan muu, kuin tavaran-hoitaja, tahtonut\nseurustella hänen kanssaan. Jim sitä vastoin oli kunnon laivamies,\nvaan myöskin, jos vähinkään tilaisuus tarjousi, ahnas väkeviä juomia\nnautitsemaan; menettelisikö hän nyt venheessä toisin? tuskin. Vaan\nBlack oli liiaksi merimies heittäytyäkseen pitemmäksi aikaa näin\nsynkkiin mietteisin. Tosin tunsi hän vaaran, jossa olivat, paremmin\nkuin katteini ja ei pitänyt sitä suinkaan vähäisenä; vaan katteini\nOilytt'illä oli sama pula ja jos hän tässä käyttäytyi kevytmielisesti,\nsai hän vastatakin seurauksista!\n\nTarpeelliset valmistukset olivat nyt tehdyt. Miehet olivat saaneet\npyssynsä ja laivamiekkansa. Sitä paitsi sai jokainen kaksitoista\npatruunaa ja ne molemmat putelit vyöllensä ripustettaviksi,\ntuodaksensa niillä vettä. Sillä aikaa kuormitti katteini onnettoman\ntavaran-hoitajan niskoille ei ainoastaan määrätyt muonavarat, vaan myös\nvenheesen jääpiä varten kuusi tyhjää putelia; — sitä paitsi antoi hän\nvielä hänelle oman kaksipiippuisen pyssynsä siitä syystä, kun hänen\ntäytyi, niin hän sanoi, kanneskella ja hoitaa kiikaria.\n\nTavaran-hoitajan nuriseminen ei auttanut, sillä katteini ei ollut\nkuulevinansakaan ja tuskin kymmenen minutin kuluttua läksi se pieni\nretkeiliä-kunta liikkeelle, mursiihe mangrovepensasten läpi ja saapui\npian korkealle ja kuivalle maalle, jolla se voi astua rivakasti\neteenpäin.\n\nBlack, joka kerran ennen oli oleskellut yhden vuoden Austraalian\nsisämaassa ja siellä jotenki tullut tuntemaan mustain asukasten tapoja,\nkatseli sill’aikaa tarkoin maata, jos jossakin voi keksiä näiden\njälkiä; vaan hän ei keksinyt mitään epäilyksen alaista ja joskin he\nolivat enemmän maan sisällä, eivät he näyttäneet tällä osalla meren\nrantaa kuljeskelleen. Ja mitä heillä täällä olikaan tekemistä? —\nKalastamassako, kun ei rannoilla näkynyt mitään kanoottivenheitä? Tahi\nmetsästämässäkö? Vaan muuta täällä todellakaan ei ollut saatavana kuin\nvillilintuja ja metsähedelmiä.\n\nEräs miehistä — kokkipoika — kuuristui maahan ja otti ylös pudonneen\nhedelmän. Se oli suuren plommonin näköinen, vaan maistoi, kun hän\nvarovasti puri sitä, hyvin hyvältä ja, vaikka ei ollut peräti mehukas,\nsammutti janon oivallisesti.\n\nMuutamia askelia siitä keksivät he puun, josta tuuli oli heittänyt\nalas paljon hedelmiä, että ne melkein peittivät maan. Vaan kovaksi\nonneksi olivat muurahaiset syöneet suurimman osan niistä, että jälellä\noli vaan muutama vahingoittumaton. Ainoastaan ne, jotka täysikypsinä\nviimeimmäksi olivat maahan pudonneet, olivat koskemattomat ja todella\nniin imelät kuin sokuri ja daadelipähkinäin makuiset. Miehet täyttivät\nsivumennen taskunsa näillä saadakseen tiellä syödä.\n\nKatteini oli ottanut pienen kompassin myötänsä ja tämän mukaan päätti\nmennä lahden mangrovepensasten sivu, sillä hän yhä vielä luuli siellä\nlöytävänsä ainakin vähäisen puron. Tätä suuntaa taisivat he esteettä\nkävellä; sillä pensaat eivät missään olleet heidän tiellään ja ylempänä\nolevain kukkulain kaltavuus näytti paikan mihin heidän oli pyrittävä.\nTuskin he tätä suuntaa olivat seuranneet parisataa askelta, kun metsä\nharveni. Siinä kohdassa oli joko järvi tahi aukea maanpaikka ja\nrotevasti tunkeutuivat he eteenpäin päästäkseen, tälle paikalle.\n\nKau'an ei tarvittu viipyäkään; maa yleni pieneksi kunnaaksi, tässä\nloppui metsä ja samalla myös melkein kaikenlainen kasvullisuuskin.\nAinoastaan niukka heinän kasvu näkyi maassa, joka oli keltaista\nkuivaa savea, mistä siellä täällä samanvärisiä hiekkakivenlohkareita\nyksitoikkoisesti pistäytyi esille. Kokonaisuudessaan oli näkyala sangen\nsurkea ja tienoo näytti tarjoovan kaikkea muuta, vaan ei vettä.\n\nVuoret takapuolella — vuoriksi niitä ei oikeastaan voinut nimittää,\nvaan paremmin ehkä halenneiksi mäenselänneiksi — näyttivät olevan\nirtautuneita hiekkakivenlohkareita, ynnä lepäsivät kuivina ja paljaina\nauringonpaisteessa ja ainoastaan englannin penikulman päässä keksi\nBlack kiikarillaan eräässä mäkien notkelmassa muutaman Austraalian\nkummallisista kasveista niinkutsutun ruohopuun, jolla on pensasmainen\nolkilakka, lyhyt vartalo ja keskeltä lakkaa ylenevä keihäsmäinen ota;\ntämä kasvi on yhtä säännötön kuin sen maan luonne, jossa se kasvaa,\nsillä oikeastaan ei se ole ruoho eikä pensas yhtä vähän kuin puukaan,\nvaikka sillä on kaikkien näiden omaisuudet.\n\n\"Meidän täytyy kääntyä enemmän oikealle, Black\", sanoi katteini, jonka\nsangviniset toiveet näyttivät vähenevän; \"kun kerran olemme täällä,\nemme saa lakata vettä etsimästä ennenkuin tyystin olemme tienoot\ntutkineet. Menkäämme sen vuoksi takaisin katveiselle metsänrinteelle.\nSiellä taidamme paremmin tarkastaa lahden alimaista laidetta. Oletteko\nnähneet jotakin, joka ilmoittaisi mustain ihmisten läsnä-oloa?\"\n\n\"Kerran näytti minusta\" sanoi Black, \"ikääskuin jonkin olennon olisin\nnähnyt liikkuvan ruohopuun takana vuoren toisella puolella; vaan kun\ntarkemmin tähystelin paikkaa, oli näky kadonnut. Tässä hietakorvessa,\nkatteini Oilytt, en nyt minäkään usko kohdattavan mustia. Sillä en\ntodella voi ymmärtää, mitä he täältä etsisivät ja mistä he taitaisivat\nelää, — jos eivät ruoakseen käyttäisi noita vähäpätöisiä hedelmiä\nrantatöyrällä.\"\n\n\"Sitä parempi; minä puolestani en ainakaan halua, heidän tuttavuuttaan,\nsillä niillä mustilla rosvoilla ei ole mitään, jolla taitaisi käydä\nvaihtokauppaa.\"\n\nHiljaisuudessa vetäytyi nyt pieni retkikunta rantapuiden varjoon\nkulkeakseen lahden ympäri, jonka pohjukan he jo tästä taisivat\nnähdä. Vaan he eivät tarvinneetkaan kulkea koko matkaa, sillä jo\nkeskipalkoilla taisivat silmäillä koko tienoon, ja ettei tällä vettä\nlöytynyt, sen huomasi nyt jo katteinikin.\n\nJuuri tämä paikka, jossa olivat, oli korkein penkere, mistä maa\nviettyi mereen päin. Päinvastaiseen suuntaan aleni maa autioksi ja\nhedelmättömäksi hietakorveksi, jolla ei edes ruohonkorttakaan näkynyt\nkasvavan. Muuta ei taitanut nähdä kuin hietaa ja erästä auringon\npaahtamaa, kuumaa kivilajia; ei kuivinkaan pensaskasvi ilmoittanut maan\nolevan edes kosteankaan merta ja lahtea ympäröivään metsäkaistaleesen\nsaakka, joka juuri niistä sai kasvullisuutensa. Kädellään nojautuen\npyssyyn katseli katteini Oilytt tyytymättömänä ja rypistetyin kulmin\nautiota ja surkeata maata.\n\n\"Ei näytä siltä, katteini Oilytt, kuin täällä voisimme saada putelimme\nvedellä täytetyiksi,\" sanoi lopullisesti Black. \"Minun mielestäni\nolisi nyt paras niin nopeasti kuin mahdollista palata parkaasin luo\nja jatkaa matkaa. Sitä paitsi olen sangen levoton, kuin tiedän niiden\nkumpaistenkin miesten olevaan yksinään venheessä ja senpä vuoksi\nkiitänkin Jumalaa, niin kohta, kuin tunnen sen lankut olevan allani.\"\n\n\"Niinpä teemmekin kohta, Black\", sanoi katteini. \"Vaan ensin täytyy\nmeidän tarkastaa tuota kukkulain keskellä olevaa notkelmaa, jossa\nruohopuu seisoo. Se ei ole voinut kasvaa kuivassa maassa ja ehkäpä\njuuri siellä löydämmekin runsaassa määrässä sitä, jota haemme.\"\n\n\"Vaan tästä sinne on ainakin kaksi englannin penikulmaa.\"\n\n\"Tuskin; ainakin tunnissa käymme hyvinkin tämän matkan, joten siis\npäivälliseksi voimme joutua venheelle. Sitä paitsi emme kadota aikaa,\nkoska ei vieläkään tuule, ja jos sitte illemmalla raitis ilmanhenki\nalkaa puhaltaa, voitamme kaksinkerroin, mitä täten kadotamme.\"\n\nKatteini Oilytt ei odottanut vastausta. Hän oli nyt kerran saanut\npäähänsä, että osoittamassaan suunnassa löytyisi vettä ja senvuoksi,\nkääntyen oikealle, alkoi hän astua viistoon aukealle, auringon\npolttamalle maalle, joten taas neljännes tunnin kuluttua saivat\nnäkyviinsä sen yksinäisen ruohopuun, joka seisoi ikäänkuin aukon\nvartiana.\n\n\"Pysähtykää, katteini Oilytt\", huusi Black hänelle, joka kävi edellä;\n\"tässä on paljaista jaloista verekset jäljet ja siis on maan asukkaat\nlähistössämme.\"\n\n\"Minä puolestani, Black, en ole siitä ollutkaan epätietoinen. Vaan nyt\ntäytynee teidänkin myöntää vettä olevan likitienoilla.\"\n\n\"Tämä yksinään ei ole mikään varma merkki, katteini\", sanoi perämies,\n\"sillä löytyy useita sukukuntia, jotka oleksivat vallan vedettömissä\ntienoissa. Erään kasvin juuresta imevät he sen vähän vesimäärän,\njonka ylläpidokseen tarvitsevat. Vaan koska sitä kasvia ei näy näillä\ntienoin, on sangen mahdollista, että jossakin vettä löydämme.\"\n\nKatteini Oilytt katseli sill’aikaa jälkiä ja myös miehetkin olivat\nkiirehtineet paikalle; sillä he olivat jo liian paljon kuulleet\nkerrottavan noista mustista villeistä ja olivat sentähden uteliaat\nkatsomaan ensimäisiä merkkiä, jotka ilmoittaisi näiden läsnä-oloa. Vaan\njäljistä eivät he kuitenkaan voineet päättää mitään, sillä ne olivat\nkahden miehen, yhden vaimon ja yhden lapsen, jotka olivat tulleet\nmetsästä ja kulkeneet samaan suuntaan, mihin hekin. Luultavasti hakivat\nnämä hedelmiä ja palautuivat sitte leiripaikkaansa. Vaan oliko tämä\nkukkulain välillä olevassa notkelmassa? Siinä tapauksessa piti heidän\nluonnollisesti varovasti lähetä kallioita nähdäkseen kuinka suuren\njoukon kanssa heillä oli tekemistä. Vaan hyökkäykseen mustat tuskin\nrohkenisivat, jos olivat kuinkin monilukuiset; sillä he pelkäävät\npyssyjä ja retkikunta saisi siis ehkä olla rauhassa. Muutoin ei voinut\najatellakaan heidän valinneen tämän vedettömän tienoon olopaikakseen ja\nmiehet saivat näiden syiden tähden uutta uskaliaisuutta.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nTappelu villien kanssa.\n\n\nEnnenkuin lähtivät eteenpäin, käski katteini vielä kerran tarkastamaan\npyssyjä, jos kaikki olivat käytettävässä tilassa ja erittäin katsomaan,\njosko ei kukaan pensastossa ollut pudottanut nallia. Myöskin tutki hän\noman, vyöllään olevan, revolveripistoolinsa ja tavaran-hoitaja näki\nilokseen katteinin ottavan sen raskaan musketin hänen olaltaan. Hän\nkysyi tosin, eikö herrat tahtoisi murkinoida, sillä siten olisi hänen\nkuormansa vieläkin kevennyt; vaan katteini kielsi tämän. Siihen toimeen\nhe ryhtyisivät vasta notkelmassa, jossa vettä saisivat; jos he tässä\nsitä tekisivät, hukkaantuisi heiltä paljon aikaa ja sitä paitsi poltti\naurinko liian kuumasti. Vaan katteini itse otti kuitenki viinaputelista\naika siemauksen ja käski sitte pientä joukkoansa tunkeutumaan notkelman\nsuulle.\n\nTätäpä Black pitkällä kiikarillaan juuri tarkastikin sillä aikaa,\nkun miehet pysähtyivät hetkeksi ja niin paljon kuin tätä ja lähimpiä\nviertemiä taisi nähdä, ei yhtään elävää olentoa voinut huomata. Nyt kun\nmiehet taas läksivät liikkeelle, ojensi hän vielä kerran kiikarinsa\nruohopuuta kohti; vaan hän huudahti samassa: \"Tuolla on villiä,\nkatteini Oilytt! Puun vasemmalla puolella, tuon vähäisen notkelman\nvieressä näkyy ihmisen pää ja taampana voin myös nähdä kaksi keihästä.\"\n\n\"Aivan, niinkuin ajattelin Black\", sanoi katteini nauraen, \"tuopa on\nse paikka, josta mustat roistot tarkastavat meitä siksi, kun astumme\nlähemmä ja sitte hakevat turvapaikan kukkulain takana. Heitä nyt emme\nainakaan tarvitse pelätä. Eteenpäin vaan, ei tässä hätää ole.\"\n\nEi kukaan sitte virkkanut sanaakaan ja ainoastaan tavaran-hoitaja\nkuorminensa siirtyi katteinin sivulta joukkokunnan taaksi;\nsillä hän oli usein kuullut kerrottavan, kuinka villit useinki\nhyvällä menestyksellä piilopaikastaan heittävät pitkät ja terävät\npuukeihäänsä, joten hän ei tahtonut heittäytyä suurempaan vaaraan, kuin\nvälttämättömästi oli tarpeellista.\n\nTästä oli heillä vielä pitkä matka käveltävänä epätasaisen,\nhalenneen ja kuivan maan yli, ennenkuin pääsivät sille kohdalle,\nmissä ruohopuu seisoi; mutta nyt taas eivät taitaneet nähdä mitään\njälkiä ehkä piiloutuneista villeistä. Jos nämä ehkä olivat samat\nyksityiset henkilöt, joiden jäljet he näkivät metsänrinteellä, taisi\nhelposti uskoa näiden ainoastaan jääneen tarkastamaan, mihin suuntaan\nvalko-ihoiset aikoivat mennä, jonka jälestä helposti taisivat paeta\nlaaksoon.\n\nLähellä ruohopuuta oli jotenki jyrkkäseinäsen solatien suu ja siitä\noikealle puolelle näyttivät hiekkakivi-kalliot tykkänään loppuvan.\nVaan vasten luuloa näkivät he myös tämän vuoren viettävän alhaista\nlaaksoa kohden ja kun tulivat tämän kulmaan, huomasivat he alempaa\nsavua nousevan pieninä sinisinä pilvinä kymmenestä tahi kahdestatoista\npaikasta, joka todisti suuremman leiripaikan olevan sillä tienoolla.\nMustia ihmisiä ei täällä ylähällä voinut enää keksiä, sillä luultavasti\nolivat nämä etuvartiat vetäytyneet päävoiman luo ja ilmoittaneet\nvierasten tulosta.\n\n\"No, Black!\" kysyi katteini Oilytt, viitaten mainittuun suuntaan,\n\"ettekö vieläkään usko meidän tuolla alhaalla löytävän vettä?\"\n\n\"Luultavasti, katteini Oilytt\", vastasi Black, \"jos emme löydä\nlähdettä, sillä tienoo näyttää liian autiolta, niin ainakin puron.\nVaan silloin saamme enemmän taistella villien kanssa kuin nyt taidamme\nluullakaan ja tuo ahdas vuorisola ei minua paljon miellytä. Se on\nviekas vihollinen.\"\n\n\"Mitä sitte?\" sanoi nauraen katteini, jolla juuri niin paljon viinaa\noli päässä, ettei hän mitään estettä tunnustanut mahdottomaksi. \"Sitä\nvihollista tahdomme vastustaa. Tulepas tänne tavaran-hoitaja! Missä se\nlaiska riiviö taas piileksii? — Aina penikulman takapuolella! Tänne\nteidän täytyy tulla ja kulkea minun rinnallani. Ymmärrättekö?\" Ottaen\nhäneltä suuressa määrässä tyhjennetyn viinaputelin, otti hän siitä\npitkän ryypyn. \"No niin, ja nyt lähdetään; eteenpäin vaan pojat. Nyt ei\nmeillä enää ole pitkältä aamiaispaikalle.\"\n\n\"Eikös teidän ensin pitäisi antaa miehillekin ryyppy?\" kysyi Black\nhiljaa. \"Emme voi tietää, mimmoinen vastaan-otto meillä on ja siinä\ntapauksessa on aina paras pitää heidät hyvällä tuulella.\"\n\n\"Hm — ei minulla ole mitään sitä vastaan\", mutisi katteini, joka ei\nmielellään tahtonut kieltää, vaan jolle kysymys ei myöskään ollut\nmieluinen. \"Pitäkää te, Black, siitä huolta, — tahi antakaa se\ntavaran-hoitajan toimeksi. Hän tietää kuinka paljon heidän pitää saada\nja hän taitaa jaon toimittaa oikein.\"\n\nTästä seurasi vähäinen viivyke. Miehet halusivat kuumuudessa saada\nennemmin vettä kuin viinaa ja kun katteini oli täydellisesti vakuutettu\nveden saannista, antoi hän jakaa näiden kesken ne molemmat vesiputelit,\njolloin hän itselleen sekoitti groggilasin. Sitte jatkettiin matkaa\nvuoriaukkoa ja mustien leiriä kohden.\n\nVaan heti aukon suussa täytyi heidän kulkea vaivaloisen paikan yli;\nedessään oli, näet, ei erittäin korkea, vaan vallan jyrkkä vuoriseinä,\njoka laskeutuen noin kaksitoista jalkaa alaspäin yhdellä kaidalla\nkohdalla oli kuljettava, sillä villit olivat kivilohkareita niin\nvyörittäneet ja asettaneet päällytysten, että siitä saattoi vaimot ja\nlapsetkin kulkea.\n\nBlack silmäili pikaisesti koko paikan ja huomasi, ettei syvästä\nlaaksosta muuta pääsöpaikkaa kuin tämä voinut olla. Tämä laakso ei\nollut hänelle mieleen; sillä palausmatkalla taisi yksi mies, jos hän\nmaahan laskeutumalla teki itsensä näkymättömäksi, keihäällä hyvin\nvähällä vaivalla puollustaa tätä vaarallista ja ahdasta käytävää,\njota vastoin itse olivat sisäpuolella kuin pyydyksessä. Tästä hän\nilmoitti katteinille. Vaan Oilytt vastasi ainoastaan kirouksella ja\nlaskeutui sitte itse kallio-lokeroon. Irtonainen kivi putosi alas ja\nsiinä samassa katteinikin noin neljä jalkaa syvälle — hän ei enää ollut\nperäti varma jaloillaan ja ei sen tähden voinut pitää tasapainoa.\n\nMuut seurasivat häntä ja huomasivat paikan, josta savu\nkalliolohkareiden takaa nousi, olevan neljänsadan askeleen päässä.\nVaan katteini ilmoitti jalkaansa pakottavan. Hän oli pudotessaan\nvahingoittanut jonkun jänteen — tahi tunsi hän päänsä kovin raskaaksi,\njoten aikoi vähän levähtää; — sanalla sanoen, hän hikkasi jonkun matkaa\nmuiden seurassa, vaan käski sitte tavaran-hoitajan jäämään luokseen,\nsill'aikaa kun muut menivät edeltä vakoomaan. Jos löysivät vettä niillä\npaikoin, viittaisivat he hänelle joltakin kalliolohkareelta; hän\nkiikarilla tarkastaen tätä merkkiä odottaisi ja tulisi sitte jälestä\nmurkinoimaan.\n\nBlack puisti päätään, koska se pieni joukko tuli, jos ei heikommaksi,\nkun tavaran-hoitajaa ei voinut lukuun ottaa, niin ainakin ulkonäöltään\npienemmäksi; vaan hän tahtoi kuitenkin itse viedä asian hyvään loppuun.\nHän oli todella huolellinen venheestä, jos tälle mikä onnettomuus\nsattuisi. Jos hänellä olisi ollut päällikkyys tämän vähäisen joukon\nyli, ei hän konsaan tällä rantamaalla olisi ylenantanut parkaasia.\nVaan nyt se oli kuitenkin tehty; heidän täytyi kiirehtiä, voidaksensa\npalata niin pian kuin mahdollista ja tämä olikin heille paljoa\nhelpompi, kun ei tavaran-hoitajaa ollut mukana. Tämä oli lakkaamatta\nhuokaillut ja voivotellut, ettei taitanut suuren taakkansa vuoksi\npitemmältä seurata, joten pari kertaa saivat odottaakin häntä; nyt hän\nsai levätä katteinin luona. Black käski laivamiesten muonavaroista\npanemaan taskuihinsa laivakaakun ja kappaleen lihaa, ettei yhtään\nsilmänräpäystä menisi hukkaan; senjälkeen läksi tämä pieni joukko,\njossa nyt oli ainoastaan viisi miestä, leirivalkean savua kohti\nkulkemaan, pitäen pyssyt käsissään varuilla. Nämä viisi olivat Black,\njoka nyt johti retkikuntaa, toinen perämies Ovens, kokki (neekeri)\nynnä kaksi laivamiestä Bob ja Jack. Ei Black liioin luullut villien\nrohkenevan rynnätä heidän pyssyjänsä kohti; sillä luultavasti saivat\nhe täällä harvoin nähdä valko-ihoisia ja senvuoksi ehkä varottaisivat\nhyökätä näiden kimppuun puukeihäillään, joilla taisivat saada sattumaan\nainoastaan kuudenkymmenen askeleen päästä.\n\nHänet teki levottomaksi se seikka, kun eivät vielä, vaikka tuskin\nolivat viidenkymmenen askeleen päässä leiristä, olleet nähneet yhtään\nvilliä. Ei mistään pistäynyt esille päätä, vaikka kuitenki taisi olla\nvallan vakuutettu, että heidän tulostansa ensin nähdyt villit olivat\nsukunsa muille jäsenille ilmoittaneet, ja että jokainen askel, jonka\nhe astuivat, oli tarkasti vartioittu. Tahi oliko lopullisesti koko\nleirin väestö paennut ja vetäynyt alemma laaksoon? — Tämä olisi tosin\nollut toivottavaa ja hän ei olisi seurannut heitä leiristä askeltakaan\netemmä; sillä, jos vettä ei löytynyt heidän tulisijainsa läheisyydessä,\nei sitä sitte taitanut löytää lähimmästä ympäristöstäkään ja jokainen\npitempi viivytys olisi ollut tarpeeton.\n\nPäinvastaisessa suunnassa näytti laakso taas ylenevän; he siis\ntodella olivat notkelmassa ja jos niin oli, löytyisi tässä myös\nvarmaan vettäkin. Ylimalkaan on Austraalian sisämaa niin kummallinen,\nettei senkaltaista toista ole maan päällä. Täällä taitaa kuleskella\näärettömien erämaiden yli, keksimättä yhtään, ei edes kuivanuttakaan\njoen-uraa, jonka rannat vetäytyisivät vesikokoelmiin tahi mereen.\nUsein tulee syvänteesen, joka, vetäytyen pitkin maata, näyttää siltä,\nkuin se sade-aikana olisi ollut veden kokouspaikkana ja ehkäpä sinä\non ollutkin; vaan tuskin se on ulottunut pari sataa askelta, kuin se\ntaas on hävinnyt hiekkaan, maa ylenee taas kukkuloiksi, jotka kulkevat\nristin rastin kaikissa suunnissa.\n\nTämmöisen paikan täytyi tämänkin olla; sillä kun vesi kokoutuu alemma,\nei se mistään pääse pois juoksemaan. Vaan koska täällä ylimalkaan\nsatoi? Maa näytti niin palaneelta ja kuivalta, kuin jos se ei useaan\nvuoteen olisi saanut pisaraakaan vettä ja kuitenkin kasvoi täällä\nmuutamia pieniä pensaita paksuilla, lihavilla ja erittäin mehevillä\nlehdillä.\n\nVaan merimiesten pieni joukko ei nyt toden totta piitannut\nkasvullisuudesta, vaan oli sillä toisia seikkoja mielessä. Black\nkatsoi vielä kerran jälkeen jäänyttä katteinia, ja näki hänen\ntavaran-hoitajan kanssa istuutuneen suurelle kivipaasille, jonka takana\noli joukko särjettyä kiveä ja tuskin parikymmentä askelta hänestä sileä\nkallioseinä, jonka yli ammotti vuorirotko. Tälle puolelle olisi ehkä\nvoinut laaksosta nousta, vaan ainakin se olisi ollut vaivaloinen matka.\n\nEi vieläkään näkynyt yhtään villiä. He olivat ehkä paenneet koko\npaikalta. Kaitainen polku kulki murtuneiden kalliolohkareiden välitse\nsuoraan tulille, joista jo taisivat eroittaa yhden tulisijan, vaan ei\nyhtään ihmistä sen lähistössä.\n\n\"Black\", sanoi kokki, joka koko ajan levottomasti oli pyöritellyt\nsuuria loistavia silmiään, koska hän vasten tahtoaan näytti seuranneen\nmaalle. Häntä olivat muutamat neekerit Sydneyssä varoittaneet menemästä\nmaan sisälle mustain asukasten sekaan, koska nämä sanomattomalla\nvimmalla kohtelevat kaikkia heidän värisiänsä muukalaisia ja senpä\nvuoksi tunsikin hän nyt tässä vähäisessä joukossa itsensä sangen\nturvattomalta.\n\n\"Black, kirottu huono paikka täällä kallioiden välissä; äsken näin\nmustan pään tuolla kiven takana; minä kävelisin mieluummin tuolla\nylähällä\".\n\n\"Miten? Mustan päänkö? Missä?\"\n\n\"Tuossa lähellä\",\n\n\"Ja tiedättekö sen myös varmaan, tohtori?\"\n\n\"Minä olen nähnyt sen\".\n\n\"On hyvinkin mahdollista, että mustat miehet tässä piilottelevat\",\nsanoi Black, \"vaan kulkea tuolla ympäri, jos tahdomme tulla kallioiden\nkeskeltä on vaivaloinen mutkatie, sillä olemmehan parillakymmenellä\naskeleella kuitenki perillä. Tuskin he rohennevat rynnätä päällemme,\njos emme tee heille vahinkoa ja emmehän muuta heiltä tahdokaan kuin\nmuutaman putelin vettä\".\n\n\"Olipa se todella kelpo syy senvuoksi heittää venhe melkein yksinään\nrannalle\", nurisi toinen perämies; \"Luoja tietää mikä ukon päähän on\npällähtänyt!\"\n\n\"Vaan nyt olemme kumminkin tässä, Ovens, ja emme voi asiata enää\nmuuttaa. Olenhan minä kylliksi vastustanut tätä yritystä, vaan se ei\nole auttanut. Siis eteenpäin vaan, että pikemmin pääsisimme perille.\nBob, sinä tarkastat ympäristöä; niin kohta kuin näet jonkun villin,\nammut latinkisi ilmaan; me emme tahdo verta vuodattaa, jos vaan voimme\nvälttää sen ja minun luuloni on, että ensimäinen paukaus hajoittaa\nheidät kaikkiin ilmansuuntiin, sillä minä suuresti epäilen heidän\nkoko ikänään täällä kuulleen yhtään laukausta. Eespäin vaan!\" Pyssy\nvireillä tunkeutui hän, tosin varovasti, mutta rohkeasti kivien välitse\nsamalla, kun muut pysytteliivät hänen läheisyydessään ja tarkasti\nsilmäilivät oikealle ja vasemmalle. Silloin aukeni taas laakso heidän\neteensä ja Black näki erään niistä vesisyvänteistä, jotka siellä täällä\nAustraaliassa sade-aikana täyttyyvät ylenmääräisesti, vaan pouta-aikana\nvähitellen kuivuvat, jättäen jälkeensä viheriäisen hedelaiteen.\nMutta kohta sen jälkeen huusi hän: \"mitäs tämä on?\" Sillä kun hän\nluuli löytävänsä yhden tahi muutaman perheen leiripaikan näki hän\näkkiarvaamatta koko tämän avaran paikan olevan täytetyn palaneilla\nvieläkin savuavilla tuli-sijoilla. Tässä täytyi muutaman satamäärän\nvilliä pitäneen leirihän, ja tästä otti Black vasten tahtoaan askeleen\ntaapäin; sillä olisi ollut hulluutta ruveta tappelemaan semmoisen\nylivoiman kanssa.\n\nSilloin ennenkuin kerkesi tehdä mitään päätöstä, kaikui ylt'ympäri\nheitä raivoisa huuto, joka tunki luihin ja ytimeen ja ikäänkuin\nkivien sisältä kokosi lukemattomia, olennoita; vaan niin kohta kuin\nilmestyivät, satoihin valkoihoisten päälle keihäitä rakeiden tapaisena\ntulvana.\n\nSamalla eurooppalaisetkin laukasivat pyssynsä joukkoon, joita ei enää\naikoneetkaan säästää; ensi silmänräpäydessä eivät nähneet yhtään\nmustaa ja senvuoksi kiiruhtivat niin pian kuin mahdollista vetäytymään\nvaarallisten kallioin keskeltä pois.\n\n\"Oi, Jumalani!\" vaikeroi kokki, vaipuen polvilleen; \"senhän jo\ntiesinkin; — oi, ne verenhimoiset pakanat!\"\n\nKun Black kääntyi häneen päin näki hän, että onnettomaan oli sattunut\nyhdeksän tahi kymmenen keihästä, jotka kaikki syvälle olivat\ntunkeuneet hänen ruumiisensa, — niin, koko villien joukko näkyi\nottaneen ainoastaan hänen ampumataulukseen, sillä maa ylt'ympäri oli\npeitetty heittokeihäillä. Tämä oli luultavasti pelastanut muut samasta\nkohtalosta, sillä mustain vihollisten viha kääntyi ainoastaan tähän\npoloseen, jonka he luulivat jostakin vieraasta suvusta ruvenneen\nvakoojaksi valko-ihoisille.\n\nMerimiehet, joista ainoastaan Jackiin pari keihästä oli sattunut,\nnostivat kokin pystyälle, tahtoen kantaa häntä pois; vaan toisen kerran\nnäyttäytyivät villit samalla ulvonnalla, heittäen toisen mokoman\nkeihäitä satamaan; nyt näkivät miehet parhaaksi pitää huolta omasta\nturvallisuudestaan, jos eivät kaikki tahtoneet menettää henkeään tässä\nerämaassa. Mitään armoa he eivät odottaneetkaan tältä verta himoovalta\nlaumalta. Sitä paitsi paukahti siltä suunnalta, missä katteini oli,\npari laukausta perätysten. Oliko se mikä merkki? Vaan sen saivat nähdä\nniin kohta, kun pääsivät aukealle kohdalle; rotevina ja vikkelinä he,\npiillen kalliolohkareiden takana, juoksivat aukealle maalle, jonne asti\nheittokeihäät eivät jaksaneet tulla.\n\nVaan tällä kertaa ei kukaan päässyt sieltä haavoittumatta ja ensimäinen\nperämies pelastui kuolemasta ainoastaan siten, että eräs voimallisella\nkädellä heitetty keihäs sattui juuri kovaan laivakaakkuun, jonka oli\npannut rintataskuunsa.\n\nMutta tuskin olivat merimiehet päässeet kallioin läheisyydestä,\nennenkuin he pysähtyivät lataamaan pyssyjänsä; Black katsoi turhaan\nsiihen paikkaan, jolla hän vähän aikaa takaperin oli nähnyt katteinin\nistuvan. Vaan lähellä, ylemmällä olevalla kalliolla liikkui mustia\nolennoita, — ne olivat luultavasti tähän tulleet kalliohalkeamasta —\nja nyt he juoksivat alas ja kuuristuivat erään ruumiin yli. — Oliko se\nkatteinin? Ei, — tuolla ylähällä aukossa näki hän vaaleamman olennon\nrientävän vuorisolaan päin ja hänen jälkeensä tunkiihe villijoukko;\n— hän taisi eroittaa erityiset henkilötkin, kuinka ne juoksivat\nvaaleampain kallioin sivu ja kiiruhtivat laaksoon.\n\nVaan hänen oma vaaransa juohtui mieleensä ja hän silmäili ympärilleen.\n\n\"Kas helkkarissa!\" huusi hän, kun samassa silmänräpäyksessä näki\nalastomien villien kauhealla ulvonnalla juoksevan piilopaikoistaan\nja lyhyillä nuijillaan karkaavan puolikuolleen kokin kimppuun;\najattelematta nosti hän äsken latatun kivärinsä poskelle ja ampui\nluodin keskelle joukkoa. Hän näki myöskin kaksi villiä kaatuvan maahan;\nvaan yhä uusia ryntäsi esille kallioiden takaa — koko laakso näytti\nolevan täynnä villiä, uhkaavia olennoita ja huomattava oli, että vaikka\nhe pelkäsivät ampumakoneita, he kuitenkin vähemmän ajattelivat pakoa\nkuin päällekarkausta.\n\nBlack tosin latasi niin pian kuin mahdollista kivärinsä uudelleen, vaan\nkokeesta päästä veden lähelle täytyi heidän luopua; senpä vuoksi olikin\nainoa tehtävänsä hurjassa paossa seurata katteiniansa ja koettaa saapua\nvenheelle. Jos, näet, vihollisjoukko keksi sen, ennenkuin saivat sen\nlykätyksi rannasta, olisivat he epäilemättä hukassa.\n\nSilminnähtävästi saivat villit enemmän rohkeutta, kun näkivät\nretkeiliä-kunnan hajaantuneen; eihän näitä ollut kuin neljä miestä,\njotka sitä paitsi olivat nuoliensa haavoittamat. Tosin monta heistä\noli ammuttu, toisia taas haavoitettu; mutta tämä kiihoitti heitä\nvaan kostoon ja, vaikka varovasti, olivat he jo jättäneet suojelevat\nkalliolohkareet, varustaen itsiään hyökkäämään valko-ihoisten kimppuun,\npiittaamatta näiden hyvistä puollustusaseista.\n\nVaan myöskin sen joukon puolelta, joka ajoi katteinia takaa, uhkasi\nmerimiehiä vaara; sill'aikaa, kun vaan osa seurasi pakenevaa,\nkokoontuivat muut. Heidän aikomuksestaan ei voinut olla epätiedossa.\nHe tahtoivat katkaista palausmatkan tältä pieneltä joukolta, ja Black\nhuomasi ensiksi sen toivottoman tilan, johon olivat joutuneet, kun Bob\nilmoitti pudottaneensa kaikki patruunit taskustansa, pyytäen antamaan\nitsellensä toisia. Tosin taisi hän vielä tällä kertaa auttaa, vaan\njos heitä kovasti ahdistettiin, kuinka olisi ollut mahdollistakaan\ntäällä kallioin keskellä, saamatta apua mistään, tunkeutua lukuisan\nvillijoukon läpi? Se ei olisi konsaan onnistunut.\n\nHän näki tosin katteinin onnellisesti pääsevän kallioseinän luo ja\nkiipeävän ylös sitä myöten; vaan aivan hänen kantapäillään olivat\nvillitkin. Jos hän ylähällä puollusti vuorisolaa ja kaksipiippuisella\npyssyllään ynnä revolverillaan esti heitä tulemasta ylös niinkauan,\nkun itse saapuisivat sinne, voisivat he vielä yhdistyä ja ajaa ainakin\ntämän joukon louhikkoon takaisin. Vaan ylähällä piti hänen sitte\npysähtyäkin — keihäs kulkee ylöspäin huonosti, jonka vuoksi hän ei\ntarvinnut pelätä mitään, jota vastoin hän pienellä teleskoopillaan\nselvästi taisi nähdä heidän toivottaman tilansa. Nyt oli hän ylähällä\n— pysähtyen hiukan, katsahti hän taakseen. \"Nyt hän varmaan laukaisee\njoukkoon säikäyttääkseen heitä\", sanoi Black itsekseen; \"siten saamme\nme mustat roistot edessämme kahden tulen väliin.\" Vaan katteini ei\npysähtynytkään. Tuskin oli hän vilkaissut taakseen, niin kääntyi hän\ntaas pakoon, ja oli silmänräpäydessä näkymättömissä, mutta samalla oli\nvähän päälle parikymmentä villiäkin hänen kantapäillään, kiipesivät\nniinkuin kissat ylös jyrkkää vuoriseinää ja samoin taas katosivat\nkallioin taakse.\n\n\"Nyt olemme hukassa!\" sanoi Black hampaiden välistä; \"juoppolallin\npettämät ja myymät! — Vaan, eteenpäin Ovens, eteenpäin Bob, tätä ei\nvoi enää auttaa; nyt meidänkin täytyy kiivetä muurin yli, tahi saamme\nolla varmat dingoen ['dingoe' on Austraalian sudentapainen villikoira\nja samalla tämän maanosan ainoa peto-eläin] tulevana yönä repivän\nlihat luistamme, jos nuo mustat roistot itse eivät jo ole ennättäneet\nsitä syödä. Vaan ei kukaan meistä saa ampua, ennenkuin varmaan tietää\nsaavansa sattumaan.\"\n\n\"Missä on tavaran-hoitaja?\" sanoi Bob; \"katteinin olen nähnyt juoksevan\npois, jonka taas en luullut voivan tapahtuvan niin nopeasti, kun tiesin\nhänellä tämänpäiväisestä juomisesta olevan paljon viinahöyryjä päässä.\nVaan tavaran-hoitaja on kadonnut kuin maan sisään.\"\n\n\"Näettekö, Bob, tuolla ylähällä, missä hän lepää?\" sano Black,\nsilmäillen arasti sinne päin. \"Se raukka on saanut osansa, — nuo mustat\nroistot ovat nyt juuri siellä riistämässä hänen muonavarojaan. Tuolla\nkiven päällä ovat he rikkoneet hänen päänsä.\"\n\n\"Ne kirotut lurjukset!\" mutisi merimies, \"tosin tavaran-hoitaja oli\nraukka; vaan niin surkeata loppua, kuin kuolema mustain petoin nuijien\nkautta, ei hän olisi ansainnut.\"\n\n\"Eteenpäin vaan pojat! Emmehän sitä enää taida auttaa\", huusi Black.\n\"Nyt on vaan tehtävämme pelastaa niiden nahat, joilla vielä henki on, —\neteenpäin vaan, että pääsemme venheelle.\" Itse tarttui hän aseisiinsa,\njuosten edelle muista pitkin laaksoa sille kohdalle, missä hän näki\nvillien olleen kätkettyinä kivien takana.\n\n\"Black\", vaikeroi Jack hätäisesti; \"pitäkää nyt vaan huolta omasta\nturvallisuudestanne, minä en enää jaksa paeta — sillä minulla on keihäs\nseljässä ja toinen oikeassa käsivarressa. Minä tunnen sen jo puutuvan,\nvaan seljässä oleva, on vaikein. Loppuni lienee kohta lähellä ja jos\nnyt vielä nuijalla paukauttavat minua päähän tahi ei, on yhtäkaikki.\nPitäkää nyt vaan huolta, että tulette venheelle; minä olen jo hukassa.\"\n\nMies näytti kuolemankalvakalta ja horjui niin, että Black’in täytyi\njuosta häntä tukeamaan. Se ainakin oli varma, ettei hän nyt heti\ntaitanut kävellä; vaan Black ei ollenkaan ajatellut jättää häntä tähän.\nMiestä vaivasi vaan hetkinen heikkous, josta hän pääsisi, jos saisi\nlevätä puolen tuntia. Jackilla oli vahva luonto, joka ei niin helposti\nvoisi pettää. Vaan tänne alahalle, jossa kaikilta haaroilta heidän\nkimppuunsa taisi hyökätä, eivät rohjenneet jäädä, vaan oli tarpeellista\nhankkia seljälle suojaa. Oikealle kädelle, vähän ylempänä, näki\nBlack eteenpäin kaltevan kallioräystään, joka ylhäältä päin hyvästi\nsuojeli heitä, samalla kun he edestä päin tuli-aseillaan pitkän aikaa\ntaisivat pitää tienoon vihollisista puhtaana. Piittaamatta omista\nhaavoistaan olikin jo Bob tarttunut Jack'in vasempaan käteen, Black,\nottaen hänen kivärinsä, ryhtyi oikeaan käteensä samalla kun Ovens tuki\nhäntä takaapäin. Siten kääntyivät he nopeasti kallioseinää kohden ja\nmelkein kantoivat hänen ei kovin jyrkkää rinnettä myöten ylös ja Black\nihmetteli vaan, etteivät villit koetelleet heitä tästä estää, vaan\nantoivat rauhassa käydä. Mutta tähän ei ollut pelko syynä; sillä villit\ntiesivät hyvin, että jos valko-ihoiset eksyisivät kuivain ja kuumien\nkallioiden keskelle, olisivat he auttamattomasti hukassa, ilman, että\nvillit itse tarvitsisivat tulla tuli-aseitten syötiksi. Siellä ylähällä\nolisivat siksi, kun he kuumuudesta ja janosta hervottomina tulisivat\nkuperkeikkaa laaksoon, jolloin villeillä olisi helppo työ keihäillä ja\nnuijilla.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nVenheen vartiat.\n\n\nSillä aikaa kun muut tunkivat eteenpäin, oli katteini Oilytt\ntavaran-hoitajan keralla, jolle pysähtyminen oli mieleen, kiivennyt\nsille kivipaadelle, jolla Black näki hänen olevan, ja tälle heittäytyi\nhän pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Tosin hänen jalkaansa lienee\nvähän pakottanut; vaan tämä oli kuitenkin tekosyy, sillä hän tunsi\npäänsä raskaaksi paljosta viinan juomisesta ja auringon räätämisestä\nja tätä ei hän tahtonut antaa Black'in huomata. Jos hänen miehensä\nlöytäisivät vettä, niin, sitte hän ehkä seuraisi heidän perästään tahi\nodottaisi heitä tässä, saadakseen juoda kylläiseksi heidän tuomista\nvesivaroista; olivathan villit paenneet vuoristoon ennen kuin aseilla\nvarustetut valko-ihoiset tulivatkaan, jonka vuoksi eivät saisikaan\nnähdä yhtään ainoata näistä. Viinaa hän ei enää halunnut — se oli\nhänestä vastahakoista; jäsenensä olivat jo nyt lyijyraskaat ja tie\nvenheelle taas oli pitkä. Heittäen takkinsa muonasäkin ylitse, asetti\nhän tämän päänsä aluiseksi, joten hän samalla suojeli sen sisältöä\ntavaran-hoitajan näpistelemisestä, vetiihe sitte pitkäkseen, käski\nkumppaliaan visusti vartioimaan ja oli muutaman minuutin kuluttua\nsyvässä unessa. Vaan leponsa piti kohtakin tulla hyvin ikävällä tavalla\nhäirityksi.\n\nHän lienee siten levännyt neljänneksen tuntia, kun tavaran-hoitaja\nhämmästyneenä nousi seisoalle; sillä hän oli sillä kohdalla rantaa,\njolla tiesi venheen olevan, kuullut pyssyn laukauksen. Mikä se oli?\nNäinköhän villit parkaasia hätyyttivät tahi oliko se merkki, niin pian\nkuin mahdollista, palata takaisin? Hän kuunteli vielä hetkisen; silloin\nkuului vielä toinenkin paukaus. Tämä tosin saattoi olla jokin merkki,\nvaan yhtä hyvin todisti se villien tehneen hyökkäyksen venhettä kohden\nja näin ollen, hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin herättää se tuskin\nnukkunut katteini; vaan tämä ei ollut mikään suloinen tehtävä. Se ei\nvoinutkaan tapahtua pian, jonka vuoksi hän pitkän aikaa ravisteli\npuolihumalaista katteinia, ennenkuin hän edes osaksi sai hänet\nhereille; vaan sattumus teki tämän täydelliseksi. Samassa tuokiossa\npaukahtivat, näet, laaksossa ensimäiset laukaukset ja katteini Oilytt,\ntämmöistä aavistamatta, nousi pelästyneenä ylös ja katsella tirristeli\nsinne päin vieläkin puoleksi maaten.\n\nKun vieläkin laukaus kuului, hyppäsi hän jaloilleen ja veti esille\nvähäisen teleskooppinsa, saadaksensa tietää, mitä siellä tapahtui.\nTavaran-hoitaja läheni häntä, kun äkki-arvaamatta vähäinen kivi\nylhäältä putosi maahan lähelle heitä. Katteini ei tätä pitänyt\nminäänkäan, sillä hän hämmästyksekseen näki samassa silmänräpäydessä\nsuuren joukon villiä juoksevan kivien välistä. Sitä vastoin\ntavaran-hoitaja, joka oli silmäillyt ylöspäin, huusi kauhistuen:\n\n\"Tuolla ylähällähän ne mustat pedot ovatkin, — ampukaa, Jumalan\nnimessä!\"\n\nSamalla suhisi alas toistakymmentä keihästä, joista yksi sattui\ntavaran-hoitajaa kulkkuun, että tämä kovasti voivotellen kaatui\nmaahan; vaan samalla satoi joukko kiviä niin lähelle katteinia —\nmuutamat hänen selkäänsä ja olkapäillensäkin, — että hän, pelastaakseen\nkaksinkertaisesta vaarasta, teki äkkinäisen harppauksen eteenpäin.\nSiten tosin keihäät häneen eivät enää sattuneet, kun kallion räystäs\npeitti hänen, vaan ettei hän vielä ollut turvallisuudessa, sen huomasi\nhän myöskin, sillä kaikkialta kapusi ja juoksi villiä hänen tykönsä\nja joskin tienoon luonto heidän tuloaan haittasi, ei se kuitenkaan\nlopullisesti voinut estää heitä pääsemästä hänen luokseen. Katteini\ntosin ampui kumpaisetkin pyssynpiiput, tappaen siten kaksi villiä,\njotka raskaasti putosivat maahan. Vaan kun hän näki, ettei tämä keino\najanut muita pakoon, ajatteli hän itse lähteä livistämään ja juoksikin,\nluomatta ainoatakaan silmäystä tavaran-hoitajaan, aika kyytiä pitkin\nlaaksoa. Taaskin kuuli hän miestensä ampuvan, — hän tiesi sen vaaran,\nmissä nämä olivat, vaan ei ajatellutkaan yhdistyä heidän kanssansa.\nAinoastaan nopeaan pakoon turvaasi hän, vielä voi olla mahdollista\nhänen, nopeammin kuin takaa-ajajansa, päästä kapealle vuorisolalle,\njosta metsään ei ollut pitkä matka ja senhän takana venhe oli; hurjalla\nkyydillä harppasi hän aukkoa kohden.\n\nEnnen villiä onnistuikin hänen päästä kivirappusille ja ylähälle\npäästyään, hengitti hän syvään; vaan takaa-ajajansa olivat heti\nkantapäillään, jonka vuoksi hän ei ajatellutkaan, kuten Black luuli,\npuollustaa tätä paikkaa siksi, kun toiset merimiehet ennättivät tulla,\nvaan ajatteli vaan omaa turvallisuuttaan.\n\nJuostessaan silmäili hän arasti vasemmalla olevaa ruohopuuta, sillä hän\nensi silmäyksellä luuli sen tummaa vartaloa uudeksi vihollisparveksi;\nvaan siinä ei kuitenkaan yhtään elävää olentoa taitanut huomata ja\nsuuresti hän riemastui, kun näki tumman metsänrinteen edessään ja\nsen takana sinisen meren. Ja eikö tuolla ulompana laiva seisonut\nankkurissa? — ja päälle päätteeksi kuunari? Toiko se pelastuksen?\n— peläten katsahti hän taakseen; vaan verenhimoiset villit tulivat\njo hänen jälestään. Koettaen juostessaan latata pyssyhän, ei sekään\nonnistunut; raskas ase esti hänen pakoansa, jonka vuoksi heittikin\nsen pois. Olihan hänellä vielä revolverinsa pitääkseen villit vähän\nkauempana itsestään.\n\nVaan aurinko poltti — hänen päänsä oli raskas ja kuuma — maa loisti\nja leimusi hänen silmissään; hänestä tuntui niinkuin olisi se noussut\nhänen edessään, että hän aina nosti jalkojaan korkeammalle kuin olisi\ntarvinnut, jonka vuoksi hän pari kertaa oli kaatua nenälleen. Kuoleman\ntuska piti kuitenkin hänen voimiaan yllä. Taas katsahti hän taakseen\nja näki takaa-ajajansa olevan tuskin kuudenkymmenen askeleen päässä ja\nkuinka kaukana vielä olikaan suojeleva metsä ja hänen venheensä! Hän\ntahtoi huutaa apua, vaan kurkkunsa oli niin kuivanut, ettei sanaakaan\nsaanut huuliltaan, — ja kuka sitte täällä olisi taitanut auttaakaan\nhäntä? Taaskin käänsi hän päänsä ja näki mustain ryntäävän jälestään\nkohotetuilla keihäillä, juosten kepeinä kuin vuohet pitkin tannerta; —\netemmäksi hän ei jaksanut rientää, vaan tempasi revolverin vyöltään,\npysähtyi, kääntyi ajajiinsa päin ja ampui ensimäisen laukauksen.\n\nVillit hämmästyivät. He olivat nähneet poisheitetyn kivärin ja\nluulivat ehkä valko-ihoisen olevan aseettomana; — että hän ampuisi\nmyös veitsellään, eivät he luulleet mahdolliseksi; vaan hän teki\nsen kuitenkin. Voidaksensa pysähtyä, olivat he liian lähellä. Noin\nkolmekymmentä miestä saattoi häntä seurata ja kaikki olivat ilman\nheittokeihäitä, ainoastaan varustetut pitkillä peitsillä ja nuijilla.\nKatteini Oilytt ampui toisen ja kolmannen kerran. Yksi musta mies\nhyppäsi ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan; vaan toiset eivät\nantaneet peljästyttää itsiään.\n\nAmmuttuansa neljännen laukauksen, lähätti eräs villi häntä kohden\nnuijansa, joka niin onnettomasti sattui hänen oikeaan olkapäähänsä,\nettä revolveri putosi kädestään. Hän tosin kumartui maahan, ottaakseen\nsen ylös toisella kädellä; vaan se oli kuitenkin myöhästä. Eräs\nhoikka, mutta jäntevä mies ryntäsi ilosta säihkyvin silmin hänen\npäällensä. Oilytt oli saanut revolverinsa ja haki liipasinta, kun nuija\nsattui hänen takaraivoonsa ja melkein samalla syöstiin kolme tahi\nneljä keihästä hänen kupeesensa. Pudottaen revolverin, tarttui hän\nkuolettaviin keihäisin, — silloin paukahti toinen nuijanlyönti hänen\npäähänsä ja heitti hänen taidottomaksi maahan ja seuraavassa tuokiossa\ntanssivat iloiset villit onnettoman ruumiin ympärillä, pistäen pitkät\nkeihäänsä hänen kupeisinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän täytyy hetkeksi palata parkaasiin, johon kirvesmies ja Jim\nolivat jääneet vartioimaan, ettei ehkä kiertelevät villit saisi\nsitä kynsiinsä. Olla ankkurissa tyynellä veden pinnalla ja auringon\nrääteessä ei suinkaan ollut suloista tehtävää, kun samalla tiesi\nedessään olevan katveista pensaita, ehkäpä kylmillä vesilähteillä\nja mehevillä hedelmillä. Vaan asiata ei voinut auttaa; käsky oli\ntäytettävä ja sentähden sousivat he jonkun matkaa järvelle sen raskaan\nvenheen ja heittivät siellä ankkurin pohjaan. Sitte istuutui kirvesmies\nperään ja merimies kokkaan, katsellen tyytymättöminä toisiinsa.\n\nEi seura kumpaakaan miellyttänyt; sillä he vihasivat toisiansa\nkatkerasti ja kirvesmies ei konsaan unhottanut sitä pahaa menettelyä,\njonka oli kärsinyt irlantilaiselta ensin laivalla ja myöhemmin Sydneyn\nsatamassa. Iloinen Jim sitä vastoin tahtoi mielellään tapella, ollen\nhänellä yksi paha vika, että hän — kuten useimmat maamiehistään — oli\nhyvin kärkäs paloviinan perään; hän taas vihasi kirvesmiestä tämän\nviekastelevan käytöksen suhteen katteinia kohtaan. Hän kertoi tälle\njokaisen laivamiesten välillä olleen keskustelun, häiriten siten paljon\nyhteistä rauhaa laivalla.\n\nSattuman kautta olivat he nyt jääneet kahden kesken venheesen ja\nhelposti voi ajatella ei kummankaan tästä suuresti iloinneen. Vaan nyt\nei muu auttanut: heidän täytyi kärsiä tämä epäkohta ja ijän-päiviksi\neivät toverit kuitenkaan liene jääneet. Josko nämä löysivät vettä tahi\nei, niin palautuisivat nämä kuitenki ennen auringon laskua.\n\nVaan pitkällinen odottaminen tuli ikäväksi, kun ei kumpainenkaan\nhiiskunut sanaakaan. Jim tosin oli heittänyt ulos pari koukkua, vaan\nkun ei mitään saanut, muuttautui hän hitaasti, lyhentääkseen aikaa,\nsille paikalle venhettä, jossa muonavarat ja Boreas-laivasta otettu\nviina talletettiin.\n\n\"Jim\", sanoi silloin kirvesmies tyytymätönnä katsellen häneen; tosin\nhän ei mielellään olisi tahtonut ruveta tappelemaan sen harteikkaan\nmiehen kanssa, vaan ei myöskään voinut pitää suutaan kiinni; \"se on\nkatteinin viinaa, jonka vuoksi en luule sen olevan oikein tehdyn, jos\nte siitä ottaisitte\".\n\n\"Ettekö luule, Sirrah?\" sanoi Jim katsomatta kirvesmieheen; \"se on\nminusta hyvin paha, vaan niin paljon kuin puolestani ymmärrän, ovat\nhaaksirikosta pelastetut varat laivamiesten yhteinen omaisuus, ja koska\nkatteini tänä aamuna on runsaasti varustanut itseänsä tällä tavaralla,\nenhän silloin minäkään liene kovin rohkea jos otan osani. Jos teitä\nhuvittaa, niin voittehan sen sittemmin kertoa hänelle; sehän on\ntoimennekin.\"\n\n\"Vaan kunkin miehen osaksi tulee vaan puteli vettä päiväksi.\"\n\n\"Elkää pelätä, kirvesmies, minun tekevän suurta vahinkoa teidän\nvesi-osallenne\", sanoi Jim nauraen. \"Yksi puteli riittää minullekin,\nsemminkin jos voin sen enentää jollakin paremmalla nesteellä; ja nyt\nolkaa hyvä ja pitäkää suunne kiinni, sillä itsehän tiedän paremmin,\nmitä teen ja en tee.\"\n\nSillä näytti keskustelu loppuneen. Kirvesmies tiesi tehneensä\nvelvollisuutensa ja Jim oli taas voittanut tarkoituksensa, löytämällä\nyhden putelin, jonka kanssa hän palasi perään, täytti piippunsa ja\nsytytti sen; sen jälkeen hän piittaamatta auringon rääteestä vetiihe\npitkäkseen, tyhjentäen lasin toisensa perään. Kirvesmies katseli häntä,\nja joka kerta, kun Jim taas täytti vieressään olevan pienen lasin,\nsuuttui hän aina enemmän; ei kuitenkaan taitanut sanoa merimiehen\ntekevän aivan väärin. Kuka muu, kuin katteini, olikaan onnettomuuteen\nsyypää? Olihan hän maata ällöttänyt sinä onnettomana aamuna ja pitikö\nheidän nyt olla ilman tätä virkistäväin nestettä, ainoastaan sen\ntähden, että katteinilla olisi sitä parempi elämä? Ja kuka häntä\nkiittäisikään tästä? katteini Oilytt kohteli häntä kuitenkin aina\nkuin koiraa; irlantilaisen ei ainakaan yksinään pitänyt saada nauttia\nviinaa ja tämänpä vuoksi lian, sanomatta sanaakaan, kumartui nyt myös\nmuonavarojen yli ja etsi itselleen putelin portviiniä.\n\n\"Varoittakaa, toveri!\" sanoi nauraen Jim, joka kauan oli katsonut\nkieroon hänen päällensä, \"ett'ette hairauksessa ota vesiputelia\".\n\nKirvesmies turisi jotakin partaansa, vaan ei vastannut mitään; hän\npuolestaan nautti portviiniä yhtä halukkaasti siksi, kun aurinko oli\nkorkealla ja pystysuoraan rääti heidän päälleen. Tätä ei kuitenkaan\nvoinut peräti kauan kärsiä ja lopullisesti hyppäsikin Jim ylös, asetti\nmaston paikoilleen, veti siihen purjeraa'an, jonka alemman pään laski\nperään päin, vaan ei kirvesmieheen saakka, kiinnitti sitte purjeesen\npari airoa, valmistaen täten itselleen hyvän teltan, jonka aukko oli\nrannalle päin, antaen siten tilaisuuden vapaasti katsella sinne päin.\n\nKirvesmies oli kateellisesti katsellut häntä, vaan ei voinut\nväittää sitä vastaankaan, kun Jim huolellisesti oli peittänyt\nmuona— ja vesivaratkin. Vaan että hänen yksinään piti olla auringon\nkuumennettavana, ei käynyt laatuun. Jim taas ei konsaan kieltäisi\nhäneltä paikkaa teltan sisällä; kuitenkin olisi hän mielellään jäänyt\npaikoilleen, jos olisi ollut mahdollista. Vaan kun kuumuus kovin alkoi\nkuivattaa hänen aivojansa, puri hän hammasta ja ryömi teltan alle\nkatveesen, sanoen ikäänkuin puollustamalla itseään: \"tuolta takaa ei\nollenkaan voi nähdä maalle.\"\n\nJim hymyili itsekseen, vaan ei virkkanut mitään ja kirvesmies taas\nsijoitti itsensä mukavasti hänen viereensä. Niin olivat he kumpikin\npitkällään, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolella; kumpikin,\nputelit vieressään, katselivat metsäistä rantaa, jolla ei mitään\nepäluulon alaista taitanut keksiä. Valkoinen ranta tuli pakoveden\naikana aina leveämmäksi; ei pieninkään eläin olisi sillä huomaamatta\nvoinut juosta, vielä vähemmän musta alku-asukas. Vaan kun ei\nkumpainenkaan tahtonut ruveta keskustelemaan, naukkasivat he sitä\nahkerammin puteleista ja tästä seurasi: heitä rupesi nukuttamaan\nauringon paistaessa.\n\nJimin silmät menivät ensin kiinni ja kun nyt kirvesmies tiesi itsensä\npitävän yksinään vartioida, koetteli hän pitää itseänsä valveilla;\nvaan se ei onnistunut. Huumauttava viini, johon hän ei ollut tottunut,\nnousi päähän, hän alkoi nyökätä, jonka vuoksi nousi istualleen, johon\nasentoon jäi pitkäksi aikaa, katsoa harristellen pitkin rantaa, vaan\nlopulta nojautui hän venheen laitaa vasten ja nukkuikin samassa\nsilmänräpäydessä. Ei kumpainenkaan aavistanut heillä tässä olevan\nvaarallisen läheisyyden. Kuinka tarkasti olisivatkaan vartioineet\nrantamaata ja ennen soutaneet ulommaksi järvelle, jos olisivat voineet\nluoda silmäyksenkään rannan mangrovepensaiden taakse.\n\nSiellä oli, näet, suuri joukko mustia, jotka kävelivät edestakaisin\nneuvotellen, miten paraiten huomaamatta voisivat tulla venheen luo.\nYhtä helppo kuin se olisi ollut tulvaveden aikana, jolloin vesi ulottui\nmangrovepensaisiin saakka, yhtä vaikea oli se nyt, kun leveä kaistale\nvalkoista hiekkaa oli metsän ja rannan välissä. Matka venheen ja\nmaan välissä ei ollut peräti pitkä ja ovelat villit tiesivät hyvin\nainoastaan kahden miehen, jotka eivät edes piitanneet vartioidakaan,\nolevan venheessä; jo tunti oli kulunut, ettei kumpainenkaan ollut\nnostanut päätään venheen laidan yli. Silloin juoksi nopeasti kuin\nkalasaukot kaksi mustaa olentoa pensaista oikopäätä veteen. He eivät\nnäyttäytyneet veden pinnalla ennen kuin olivat tuskin parinkymmenen\naskeleen päässä venheestä, jolloin he varovasti kohottivat päätään\nvoidakseen hengittää kuin myös tarkastaa, tokko olivat tulleet\nhuomatuiksi valko-ihoisilta. Vaan ei mistään voinut päättää tätä; niin,\nhe kuulivat päälle päätteeksi toisen — Jim'in — kovasti kuorsaavan\nvenheessä ja viipymättä sen pitemmältä, painuivat he taas veden alle.\n\nEi kauan viipynyt ennenkuin taas ilmestyivät veden pinnalle, vaan\ntällä kertaa he alkoivat uida maalle päin, vilkaisten aina varovasti\ntaakseen; kohta näyttäytyi vähäinen ankkuriköysi olevan kireellä, sillä\nmolemmat villit vetivät toisella kädellä siitä pienestä ankkurista\nsamalla kun uivat toisella. — Sekä Jim että kirvesmies jatkoivat\nuntansa. Hitaasti mutta varmasti kulki parkaasi maata kohden ja ei\nmikään liike siinä ilmoittanut miesten aavistavan yhä lähenevää vaaraa.\n\nPensaissa tuli elämä aina vilkkaammaksi; kaikkialla pistiihe esille\nmustia päitä säihkyvin silmin — valko-ihoiset aina vaan makasivat\nja nyt tunsivat uivat villit pohjan jalkainsa alla. Vaan he eivät\nvieläkään rohjenneet nousta vedestä. Kyyrysillään kulkivat he niin\nkauan kuin mahdollista; sitte sukelsivat he taas veteen ja uivat\nparkaasin taakse, jota varovasti työnsivät rantaa kohden siksi, kun\nköli raapi santaa.\n\nTärinä tuskin kuului; vaan paatissa tuntee enemmän kuin kuulee,\njos se tulee jonkun esineen yhteyteen; Jim aukaisi silmänsä, näki\nkirvesmiehen vielä makaavan ja katsoi hämmästyneenä puiden viheliäisiin\nlatvoihin, jotka niin äkki-arvaamatta olivat tulleet eteensä. Hän oli\nsen lisäksi niin suuressa unen-pöpperössä, ettei voinut edes muistaa,\nmissä hän oikeastaan oli. Vaan hän ei saanut paljo aikaa miettiäkseen;\nsillä samassa silmänräpäydessä näytti koko metsä muuttuvan eläväksi.\nPensaissa vilisi mustia, jotka kohotetuilla keihäillä ja hirveällä\nulvonnalla juosten esille karkasivat venheen yli.\n\n\"Te kirotut roistot!\" huusi Jim, joka nyt täydellisesti huomasi\ntoivottoman tilansa, kohotti vieressään olevan pyssyn ja ampui keskelle\njoukkoa. Vaan samassa silmänräpäydessä tunsi hän ruumiissaan kahdeksan\ntahi kymmenen keihästä samalla kuin villit olivat kavunneet venheesen\nja heittäneet jo keihäänsä kirvesmiehen ruumiiseenkin.\n\nJim tunsi itsensä olevan pahasti haavoitetun; vaan tämä kivikova luonto\nei ollut niin vähällä voitettu. Piittaamatta keihäistä, jotka olivat\nkiinni ruumiissansa, tarttui hän toiseen kiväriin ja viritti hanan;\nvaan ennenkuin ennätti tähdätä, sattui häneen toinen mokoma keihäitä.\nKaikkialta lensi niitä; tuskasta vimmastuneena huutaen, käsitteli hän\ntahtomattansa kiväriä niin, että laukaus pamahti ylöspäin, tekemättä\nsen enempää vahinkoa ja hän kaatui syrjälleen venheesen.\n\nRajulla riemuhuudolla heittäytyivät villit parkaasiin, kun\näkki-arvaamatta kaikuva huuto erään suusta pysähdytti koko parven\nheidän toimessaan.\n\nLaiva! Mustat eivät olleet huomanneet sitä, koska heidän uteliaat\nsilmänsä olivat olleet kiinnitetyt käsiinsä langenneesen venheesen,\njonka levottomina näkivät lähenevän rantaa. Sillä aikaa oltiin pienestä\nlaivasta, joka purjehti likimäisen niemen takaa, luultavasti huomattu\nheidän toimensa. Noin tunti sitte oli vieno tuuli alkanut puhaltaa\nja ainoastaan hitaasti kuljettanut vierasta laivaa eteenpäin. Vaan\nsilminnähtävästi se yhä enemmän läheni ja seisattui sille paikalle,\njosta kiikarilla taisi laivan kannelta tarkemmin katsoa rannalla\nolevata venhettä ja ehkäpä kuulla siellä ammutut laukauksetkin; sillä\ntöin tuskin oli väli tuhannen askelta.\n\nÄkkiä villit huomasivat vaaran, jossa olivat, jos muukalaiset\ntullessaan huomasivat heidän olevan valko-ihoisten kimpussa. Aikaa\neivät sentähden saaneet menettää turhaan; vaan suuremmassa vaarassa\neivät he vielä olleet, koska tuuli puhalsi niin heikosti, että hyvä\naika kuluisi ennenkuin laivamiehet ennättäisivät rannalle. Kuitenkin\noli kiirehtiminen tarpeen, ja rajusti alkoivat villit raastaa itselleen\nsaalista; pikaisesti ja tavattomalla sukkeluudella kuljettivat he\nrannalle kaikki, mitä venheessä oli, samalla kun toiset veivät ne\npensaisin. Ei mitään, jota he vähänkin luulivat voivansa käyttää,\njätetty. Ne vähäiset arkut nostettiin ensin venheestä, koska ei\nvoitu tietää, mitä niissä oli, leipävaroja samoin suolaista lihaa\ntervehdittiin riemuhuudoilla. Muutamat kuljettivat seiliraa'at\npurjeinensa metsään, toiset taas airot, vielä toiset vetivät\nmurhatuilta vaatteet; neljännes tunnin kuluessa lopettivat he työnsä,\njota olivat tehneet ihmeteltävällä nopeudella. Jälkiä jättämättä\nvetäytyivät he sitte takaisin pensaisin, vaan ylähällä rannalla oli\nvenhe, kun pakovesi yhä enemmän vetäytyi takaisin, ja ryöstetyssä\nparkaasissa oi ollut muuta jälellä kuin kumpaistenkin merimiesten\nruumiit.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nPartiokunta.\n\n\nUlkona järvellä purjehti sillä aikaa vähäinen kuunari Shootingstar\nkeveällä tuulenviuhkalla hitaasti maata kohden ja kiikarilla oli\nkannelta jo kauan nähty jotakin erinomaista tapahtuvan rannalla.\nSelvään näkyikin mitä toimia villeillä oli ja katteinilla olikin sen\ntähden hyvä halu ampua laivansa kokassa olevalla tykkisellä rosvomaisia\nalkuasukkaita. Vaan osaksi oli väli vielä liian pitkä, osaksi pelkäsi\nhän villien tehneen venheen väestön vangeikseen, — ja kun ei vielä niin\ntarkoin tunnettu näiden verenhimoisten villien tapoja, voisi onneton\nlaukaus sattua väestöön yhtä hyvin kuin pahantekiöihinkin.\n\nLopullisesti kiihtyi tuuli siihen määrään, että kirkas vesi vaahtoili\nsen kauniin laivan keulassa.\n\nShootingstar oli sama kuunari, joka Kap Yorkin kohdalla Torres-salmessa\noli pelastanut Boreas-laivan paatin tahi oikeammin sen väestön, joka\nmyös, lähemmäksi tultua, tunsi oman laivansa parkaasin ja arvasi\nkumppaneinsa maalla joko olevan hengen vaarassa tahi murhattuina\nmustain kavalain asetten kautta.\n\nHelposti suostui katteini laskemaan heitä tässä maalle ja odottamaan\nniin kauan kuin olisivat tutkineet miten asian laita oli ynnä\npelastaneet kumppaninsa tahi ainakin kostaneet heidän kuolemaansa.\nKatteini oli tähän tyytyväinen; sillä juuri tällä rantamaalla, jolla\nhän usein kävi, lännempänä olevalta rauhalliselta su'ulta vaihtamassa\nkilpikonnan luita ja perlemon kuoria, olivat villit viimeisinä vuosina\nkäyttäytyneet niin rohkeasti ja kopeasti, että he kerran olivat\nkoettaneet saada halttuunsa hänen kuunarinsa, joka tyynellä ilmalla\nseisoi ankkurissa; se tuli kuitenkin estetyksi perämiehen valppauden\nkautta. Vakava rangaistus ei sentähden haitannut ja koska hän aina\nsiitä ajoin piti mukanaan lukuisan miesjoukon, joka nyt vielä oli\nenentynyt venheestä saatujen neljän kunnollisen merimiehen ja yhden\npojan kautta, päätti hän laittaa nämä ynnä kuusi omista miehistään\nmaalle joko pelastamaan maamiehiä tahi ainakin rankaisemaan mustia,\nettä nämä ainakin saisivat nähdä itsellänsä olevan vaarallisen\nvihollisen, jota ei aina rankaisematta saisi loukata.\n\nVaan se pieni retkikunta sai ankaran käskyn kaikessa tapauksessa palata\nauringon laskussa, sillä väki ei saisi tulla mihinkään vaaraan. Jos oli\ntarpeellista, tahtoi katteini enemmin käyttää seuraavan päivän uuteen\nkoetukseen; vaan niin heikolla miesjoukolla, kuin hänelle nyt jäi\njälelle, ei hänellä ollut halua viettää yötänsä tällä rannikolla, koska\ntiesi villien olevan yhtä kotoisat vedessä kuin kalat.\n\nBoreas-laivan miehistä oli kaksi ranskalaista Jean ja Francois,\nsaksalainen nimeltä Hanso ja englantilainen Bill. Nämä saivat\nShootingstar-laivasta mukaansa neljä englantilaista ja kaksi\nranskalaista. Hanso, joka jollakin edellisellä retkellä oli näyttänyt\nolevansa kunnon mies ja kaiketi parhaite tunsi täkäläisten villien\ntapoja, sai toimekseen johtaa sitä vähäistä joukkoa ja olikin jo\npitänyt huolta sen aseilla varustamisesta.\n\nHe sousivat suoraan sille kohdalle rantaa, jossa näkivät parkaasin\nolevan, pitäen pyssyin hanat virillä; sillä oli sangen mahdollista,\nettä se suuri villilauma heidän maallenoustessaan koettaisi hyökätä\nkimppuunsa ja tätä vaaraa tahtoivat he estää. Metsä oli kuitenkin autio\nja hiljainen ja joskin villiä oli lähiseuduilla, lykkäsivät he ehkä\nhyökkäyksensä siihen hetkeen, jolloin valko-ihoiset tunkiivat pensaisin\ntahi aavistivat vähintä vaaraa. Hanso ei siis sallinut viedä parkaasia\njärvelle, ettei villit saisi sitä haltuunsa, ennenkuin läheisyydessä\noleva metsä oli tarkoin haettu. Vaan kaikesta näyttiihe, etteivät\nvillit tahtoneet estää heitä maalle nousemasta ja olivat kaiketi\ntyytyneet viemään piiloon saaliinsa, josta ei mitään voitu keksiä.\n\nRaivoon tulivat miehet nähdessään molempain keihäillä tapettuin\nmerimiesten ruumiit, jotka he kohta tunsivat.\n\n\"Jim raiska!\" huudahti Bill; \"sinä olit rehellinen mies ja kuitenkin\nsait noin hirmuisen kuoleman. Sinun suhteesi on vahinko — kirvesmies on\nsaanut palkkansa viekkaudestansa ja ulkokultaisuudestansa. Eteenpäin\nkumppalit! Oikein kynsiäni kutkuttaa päästä yhteen niiden mustain\npetoin kanssa.\"\n\n\"Entä ruumiit?\" kysyi Hanso; \"mitä niille teemme?\"\n\n\"Wietäköön ne venheellä laivaan\", sanoi Jean, \"että ne asianomaisella\njuhlallisuudella saavat kunniallisen merimiehen haudan. Tänne rannalle\nemme voi niitä jättää.\"\n\n\"Kirvesmieskö myös?\" kysyi Bill.\n\n\"Ei suinkaan muutoin\", vastasi ranskalainen totisesti.\n\n\"Hän tosin oli huono toveri, minä en ollut konsaan hänen ystävänsä; —\nvaan nyt hän on kuollut ja niitä ei saa vihata Bill.\"\n\nToiset merimiehet nyökäyttivät päätään suostumukseksi ja molemmat\nmerimiehet Shootingstar-laivasta, joiden piti viedä venheen takaisin,\nnostivat ruumiit siihen. Sitten tarttuivat kaikki, pitäen kuitenkin\nkivärit käsissään, parkaasiin, työntäen sen vesille ja Hanso määräsi\ntaaskin ulompana heittämään ankkurin pohjaan. Nyt ei tarvittu peljätä\nvillien sitä tahtovan saada halttuunsa; ainakaan eivät he siinä\nonnistuisi kuunarin kanuunien edessä ja kaikessa tapauksessa oli hyvä\npitää se läheisyydessä.\n\nPieni venhe otti siis parkaasin perästään köyteen ja sousi sen\nhitaasti rannasta; partiokunta oli niin kauan rannalla, kunnes näki\nsen olevan kylliksi kaukana. Sitte vasta tunkiivat he, Hanso, Jean ja\nBill etupäässä, pensaisin, päästäkseen takana olevalle, ja kuunarista\nkeksitylle maalle ja siellä saadakseen ylimalkaisen silmäyksen mille\ntaholle oli käännyttävä.\n\nVaan sitä eivät he peräti kauan tarvinneet aprikoida, sillä tuskin\nolivat pensaat loppuneet ja eteensä levinnyt alaston ja puuton\nviertemä, kuin he ylempänä olevalta sotatieltä silloin tällöin kuulivat\npyssyn laukauksia ja sen edessä, alapuolella yksinäistä ruohopuuta,\nnäkivät joukon mustia villisti tanssivan ja siis eivät tietäneet\nmitään partiokunnan läheisyydestä. Vaan mikä antoi näille alastomille\nihmisille tässä paahtavassa kuumuudessa semmoista ilon-aihetta? Hanso\notti pienen kiikarinsa ja katsoi sinnepäin, vaan ei voinut keksiä\nmitään, koska joukko oli liiaksi pakkaantunut yhteen; ylipäätään\nsaattoi siinä olla ainakin viisikymmentä villiä. Sitä paitsi huomasi\nhän lapsiakin niiden seassa. Siis ei nämä olleet paljaastaan sotilaita,\nvaan oli heillä vainiotkin mukanaan. Pyssyn laukaukset kuuluivat\nsointien sisältä; sillä ne olivat kumisevat ja väsäytyvät, siellä oli\nsiis toinen lukuisampi joukko, koska se rohkeni ruveta taistelemaan\nheidän kumppaleinsa kanssa. Vaan mitäs tämä sitte oli? Kymmenen\nurhoollista ja hyvillä aseilla varustettua valko-ihoista taisi hyvinkin\nrohjeta ruveta tappelemaan parinsadan alastoman villin kanssa, jotka\nainoastaan olivat varustetut puukeihäillä; ja he huusivat jo Hansolle,\nettei hänen pitänyt kauemmin viipymän, koska toisen heikomman\nretkikunnan elämä ja kuolema rippui jokaisesta minuutista, jonka he\ntässä menettivät hukkaan.\n\nVaan Hanso, joka jo oli silmäillyt tienoon, viittasi kädellään ja sanoi\nhiljaa: \"jos tahdomme edulla käyttää asemaamme, täytyy meidän menetellä\nvarovasti; sillä jos nyt tässä metsän rinteessä näyttäydymme, kun\nmeillä on puoli penikulmaa juostavaa ennenkuin ennätämme solatielle,\ntulevat villit lii'an aikaiseen varoitetuiksi ja silloin luultavasti\nemme pääse heidän kimppuunsa. Vaan jos kuljemme tämän pienen laakson\npohjaa myöten, voimme ehkä päästä heistä pyssynkantaman päähän, joten\nsaatamme estää heitä pääsemästä solatielle. Eteenpäin! Ainakin on\nmeidän koettaminen.\"\n\n\"Vaan jos laakso ylenee tasamaaksi tuonnempana?\" sanoi Jean.\n\n\"Sitä tuskin tarvinnemme peljätä\", tuumasi Hanso, \"sillä nämä syvänteet\novat vuosisatojen kuluessa syntyneet viilaavasta sateesta. Eteenpäin\nvaan; tuskin sadan askeleen väärän tulemme tosin tekemään ja saavutamme\nkulienkin siten paljoa helpommin tarkoituksemme. Sen sanottua katosi\nhän pensasten sekaan päästäkseen huomaamatta vähän matkaa siitä hautaan\neli syvennykseen, joka hyvästi onnistuikin. Lähellä solatietä olevat\nvillit olivat alati vielä entisessä toimessaan ja sitte kun Hanso\nvarovasti vielä kerran oli silmäillyt heitä syvänteen laidan yli,\nastui hän takaisin ja kiiruhti nyt niin pian kuin mahdollista kohden\nsolatietä, jota myöten kaiketi voi päästä yksinäisen ruohopuun lähelle,\njonka edessä villit pitivät hurjat tanssiaisensa.\"\n\nHauta oli noin kymmenen jalan syvä ja tuskin enemmän kuin kuuden jalan\nleveä; arvattavasti oli se tänä vuoden aikana kuiva sadeveden syvänne.\nSitä paitsi ei sillä ollut peräti jyrkät laiteet, joita myöten melkein\njoka paikasta saattoi päästä ylös. Näin ollen ei heillä ollut mitään\npeljättävää villien viekkaudesta; sillä kivärillään taisivat pitää\nlaiteen puhtaana ja itsekin juosta helposti ylös.\n\nTiellä ei puhuttu mitään ja merimiehet kiiruhtivat niin pian eteenpäin\nkuin jalat kantoivat. Olihan heillä kaikilla palava halu ei ainoastaan\nkostaa kumppalein kuolemaa, vaan myöskin auttaa toisia, jotka vielä\nolivat solatiellä. Jälkimäisen tarkoituksen voittamiseksi täytyi heidän\nkiiruhtaa; sillä sieltä kuului vaan silloin tällöin joku pyssynlaukaus\nja sangen mahdollista oli, että siellä oleva miehistö juuri nyt oli\nsuuressa hädässä tulla vihollisten voittamaksi, joilta eivät armoa\ntainneet odottaakaan.\n\nNyt rupesi hauta ylenemään, ja kun Hanso viittasi joukkoansa hetkeksi\npysähtymään, keksi hän, noustuaan vaan muutaman jalan, yksinään\nseisovan ruhopuun tuskin parinsadan kyynärän päässä, josta tiesi\nolevansa vastapäätä vihollista, jos ei jo sen yläpuolella.\n\nVarovasti ryömi hän ylemmä; alati piti hän kaksipiippuisen pyssynsä\nkädessään, ja niinkuin vasara kolkutti sydän rinnassaan, kun hän näki\nolevansa aivan vastapäätä sitä peljättävää joukkoa.\n\nMerimiesten haudassa ollessa olivat mustat jakaantuneet. Pääjoukko\nseisoi solatien suulla — eräs henkilö, joka luultavasti oli vanha\npäällikkö, seisoi nuija oikeassa ja pitkä keihäs vasemmassa kädessä,\nselkä, väijyviin valkoihoisiin päin ja näkyi antavan käskyjä väelleen.\nJoukko villiä olikin siihen kokoontunut ikäänkuin, puollustamaan\nsolatien suuta; vaan koska vaimoja ja lapsia vielä oli heidän seassaan,\neivät he luultavasti aavistaneet vaaran olevan niin lähellä ja sitä\npaitsi pitivät sotilaat, jotka seisoivat keskellä joukkoa, nuijansa\nlevollisesti olkapäällä, vaan kuitenkin valmiina heittoon.\n\nVaan näistä lensi hänen silmäyksensä, tarkasteltuaan muun tienoon,\npikaisesti toiseen joukkoon, joka noin kolmenkymmenen askeleen päässä\nraastoi yhtä ruumista.\n\nMaalla makasi pitkänään tapettu ihminen; kuka se oli, ei Hanso\nluonnollisesti tältä paikalta voinut nähdä, semminki kun hänen\ntäytyi katsella pitkin maata; vaan ruumiin edessä oli eräs villi\npolvillaan, pitäen kädessään kuolleelta otettua taskukelloa, johon\ntoinen jättiläisvilli halukkain silmin tarttui. Myöskin toisella hänen\nvieressään seisovalla, joka vasenta kättään nojasi keihääsen, oli halu\ntähän kiiltävään kappaleesen ryhtyä, vaan ei oikein uskaltanut, kun hän\nehkä oli kuullut naputuksen sisällä ja ehkäpä luuli sitä taikakaluksi.\nPiittaamatta tästä koetteli neljäs ottaa osan saaliistaan pitkällä\nveitsellä leikkaamalla vaatteet ruumiista.\n\nNopeasti vetäysi Hanso takaisin, kokosi väkensä ja kuiskasi, että\nolisivat valmiit ampumaan; vaan heidän piti jakaman laukauksensa.\nAinoastaan kahden piti tähtäämän lähimpiin villiin samalla kun hän\ntahtoi ampua ne kaksi seisovaa; toiset saisivat ottaa osakseen muun\njoukon, vaan tähdätä ainoastaan semmoisiin, joilla oli aseita ja niin\npaljon kuin mahdollista säästää vaimoja ja lapsia. Myöskin neuvoi hän\nheitä olemaan varovat, että huomaamatta voisivat päästää ensimäisen\nlaukauksensa. Sitte oli säikähdys auttava heitä; siten saisivat\nuudestaan latata ja äkki-arvaamatta rynnistää vihollisten kimppuun.\n\nNyt ryömivät he ylös, pitäen kivärit varovasti takanaan, etteivät\nniiden kiiltävät piiput ennen aikaa ilmoittaisi heidän läsnä-oloaan;\nkun Hanso taas pääsi laidalle, näki hän näyn muuttuneen. Iso, musta\nmies oli ottanut kellon, nuori mies oli vielä edelleen polvillaan ja\nveitsellä varustettu jatkoi tointaan; silloin kuuristui se harteikas\nmusta ryöstettyne kelloneen maahan, piti sitä ensin korvansa lähellä,\nja lyödä nakutti sitä sitte varovasti kiveä vasten, tyytyväisesti\nirvistäen näytti hän sitä vieressään seisoville tovereille. Vaan tämän\npiti olemankin viiminen ilonsa.\n\n\"Te kumpaisetkin, Jean ja Francois, tähtäätte noita polvillaan olevia —\nminä seisovia ja te muut joukkoa tuolla ylähällä — tähdätkää tarkoin,\nettä he rupeavat meitä pelkäämään, minä luen kolmeen ja sitte ampukaa.\nYks, kaks, kolme!\"\n\nPyssyt eivät lauenneet yht'aikaa, vaan kuuluivat perätysten; mutta\nseuraus oli kauhea. Neljä, ruumiin lähellä olevata, villiä keikahtivat\nkuolleina tahi ainakin vaarallisesti haavoitettuina maahan; minkä\nvaikutuksen laukaukset sotatiellä olivat tehneet, ei heti taitanut\nnähdä. Muutama silmänräpäys sitte siinä olevat villit olivat kadonneet,\nniin, kuin ruudin savu oli haihtunut tuuleen, ei taitanut nähdä yhtään\nvilliä jälellä.\n\nVaan miehistö ei toimettomana katsellut ympärilleen. Jokainen tiesi\ntehtävänsä. Siinä seisoessaan latasivat he pyssynsä niin pian kuin\nmahdollista, jonka jälkeen juoksivat aukkoa kohden, josta ikäänkuin\nvastaukseksi kaksi laukausta kuului.\n\nJuostessaan ruumiin sivu huusi säikähtyneenä Jean, joka ensin oli\npaikalle ennättänyt: \"katteini, helkkarissa!\"\n\n\"Katteini, toden totta!\" sanoi myös Hanso, tullen hänen viereensä.\n\"Sitte on hän jo täällä maan päällä saanut rangaistuksensa kaikista\npahoista teoistaan; ja mikä hirmuinen kuolema! Katsos, Jean, kuinka ne\nmustat pedot ovat menetelleet kanssaan.\"\n\n\"Ruumis on seulantapainen\", sanoi merimies väristen; \"vaan minä toivon\nnoissa neljässä roistossa, jotka tuossa nyt väänteleivät veressään,\nkohdanneemme pää-asialliset pahantekiät — kahdessa on vielä henki —\nemmeköhän viimeistä heitä?\"\n\n\"Anna heidän kuolla rauhassa, eivät ne kuitenkaan kauan elä; vaan\nota tuo teleskooppi mukaan, sillä sitä saatat tarvita ja tuossahan\non myöskin eräs kirja. En luullut katteini Oilytt'in käsittelevän\nsemmoisia.\"\n\n\"Se on hänen ulosmeno-kirjansa\", sanoi Francois nauraen; \"siihen\nkirjoitti hän kaksi tilintekoa, toisen itseään, toisen laivan omistajia\nvarten; minä sen tunnen täydellisesti. Palattuamme otan minä sen\nmukaan; siinä löydämme paljon uutta.\"\n\n\"Nyt eteenpäin vaan, toverit!\" huusi Hanso, \"että ensin saisimme\ntietää, mitä soratiellä tapahtuu. Eespäin! Ovatko kaikki aseenne\nkunnossa?\"\n\n\"Kaikki\", vastasivat miehet; ja sen enempää sanaa vaihtamatta, juoksi\nHanso, kaksipiippuinen pyssy oikeassa kädessään, ruohopuulle, josta\nhän ensin tahtoi katsoa siitä viettävään laaksoon ennenkuin yhdessä\nlähenivät solatietä, jonka takana vihollinen saattoi piileksiä. Vaan\nyhdellä silmäyksellä näki hän, että se ainoa laukaus oli ajanut pakoon\nkaikki mustat, jotka täällä ylähällä olivat oleskelleet. He näkivät\nvaimoja lapset seljässään nopeasti pakenevan solatiellä samalla kun\nmiehet, arasti silmäillen taakseen, seurasivat heitä. Vaan kuinka\nkuolettava heidän pyssyillensä oli ollut, näkivät he täällä, sillä\ntoverit olivat jälkeensä jättäneet seitsemän kuollutta ja kolme tahi\nneljä, jotka myös olivat saaneet luodin ruumiisensa, koettelivat kulkea\npakenevia jälestä.\n\nVaan Hanson tarkka silmä keksi kohta kallioiden seassa vasemmalla\npuolella pari vaaleata olentoa. Hän osoitti kiikarin sinnepäin ja tunsi\nheti kolme aseella varustettua vaalea-ihoista samalla kuin neljäs\nkuollut tahi haavoitettu makasi maassa. Ne olivat samat ystävät, joita\nvillit ahdistivat; sillä alahalla laaksossa vilisi mustia olennolta,\njotka järjestyksettä juoksivat toistensa sivu ja peljästyneinä uudesta\nhyökkäyksestä eivät tienneet mennäkö odottamatonta vihollista vastaan\ntahi odottaa häntä laaksossa.\n\nTaaskin ampui se pieni joukko, joka nyt luultavasti oli tuntenut miehet\nsointien suussa, laukauksen villien sekaan. Vaan he eivät näkyneet\nturhan päiten ampuvan, sillä laukaus ei ollut tähdätty ilmaan, vaan\nmustiin, jotka, ollen alempana, tekivät nyt, ehkä ärsytettyinä sen\nkautta, hurjan hyökkäyksen valko-ihoisten päälle. Kaikkialla taisi\nnähdä mustia olennoita kapuavan kallioille.\n\nNyt ei Hanso kau'emmin viipynyt; sillä siellä oli apu tarpeen. Nopeasti\njuoksivat miehet solatielle ja kiviportaita alas. Epätasainen tie ei\nestänyt laivamiehiä ja riemuhuudolla juoksivat he lukuisaa vihollista\nvastaan.\n\nTämä hämmästyi; tulihan tuolla useampia valkoihoisia kuin venheessä\noli ollut. Ylähältä paukahti silloin tällöin laukauksia, jotka\nlevollisuudella tähdättyinä, harvoin menivät syrjään. Vielä seisoivat\nmustat paikoillaan, vaan eivät rohjenneet kavuta ylemmäksi, peläten\npaluumatkaansa estettävän. Aina lähemmäksi tulivat valko-ihoiset;\nnyt olivat he tuskin parinsadan askeleen päässä. Ne, jotka vielä\nkapusivat kallioilla, juoksivat alas, yhdistyen muuhun joukkoon,\nsamalla kun Hanso näki vaimojen heidän takanaan pakenevan lasten\nkanssa. Tahtoivatko miehet ryhtyä vastarintaan? Nyt oli väli tuskin\nsata askelta; mustia saattoi olla likemmä parisataa miestä ja kymmenen\nvalko-ihoista ryntäsi heitä vastaan. Nyt vaan seitsemänkymmentä\ntahi kahdeksankymmentä askelta, jo näkyi kuinka mustat kohottivat\nheittokeihäitään, tehdäkseen vihollista niin kykenemättömäksi tappeluun\nkuin mahdollista. Silloin huusi Hanso: \"Pysäys! Ampukaa keskelle\njoukkoa ja kitatkaa sitte pian uudelleen. Pitäkää vaari! Yks!\" Ukkosen\njyrinän tapaisena kaikui kuulasade villienpakkaantuneessa joukossa.\n\nSeuraus oli hirmuinen; vaan nyt ei jäänyt jälelle yhtään ainoata koko\njoukosta. Niinkuin säikäytetyt metsänotukset kääntyivät he hurjaan\npakoon pitkin laaksoa, seurattuina valkoihoisten hurrahuudoilta.\nNäistä ei kukaan liikkunut paikaltaan ennenkuin uudelleen oli latannut\nkivärinsä ja nyt vasta he kiiruhtivat pakenevien vihollisien perästä\nsille paikalle, jossa tiesivät toverien olevan ja sitte ylös kallioita\nauttamaan näitä, jos ne olivat sen tarpeessa.\n\nSe oliki paras aika. Kullakin heistä oli ainoastaan kaksi patruunia\nja mahdottomalta kuin heistä näytti päästä rannalle ja vastustaa\ntätä villilaumaa, olivat he jo varustauneet kuolemaa vastaanottamaan\nja päättäneet säästää viimisen luodin itsiään vasten, etteivät edes\nelävinä tulisi verenhimoisten villien käsiin. Kaikki olivatkin jo\nhaavoitetut, kumpaisetki perämiehet kolmella keihäällä. Bob ei myöskään\nhelposti ja Jack raiskalla oli ruumiissaan seitsemän keihästä, joista\ntosin viisi oli haavoittanut käsiä ja jalkoja, vaan kahden jälkeen\noli vaarallisemmat haavat, koska ne olivat tunkeuneet selän kautta\nruumiisen. Onneksi ei niillä ollut väkää, joten ne olivat jo vedetyt\nruumiista; vaan hän kärsi hirmuisia tuskia ja valitti janoansa, vaikka\nei kukaan taitanut hankkia hänelle veden tippaakaan.\n\nKuin Hanso oli kiivennyt ylös jyrkkää rinnettä myöten ja ilolla\ntuntenut molemmat perämiehet, ojensivat nämä kätensä häntä kohti ja\nBlack sanoi: \"Hanso, minun rohkea poikani, te tulitte oikeaan aikaan;\npuolen tahi neljännes tuntia myöhemmin ja emme enää olleet elossa. Vaan\nmistä tulevat kaikki nämä miehet?\"\n\n\"Eräästä kuunarista, herra; se on tiellä sanalla sanoen onkinut meidät\nmereltä.\"\n\n\"Tämä on ollut Jumalan suoma — ja ettekö ole nähneet katteini Oilytt'iä?\"\n\n\"Me löysimme hänen tuolla ylhäällä; hän on kuollut ja villit ovat\nruumiistaan tehneet seulan.\"\n\n\"Vai niin... sitte hän on saanut mielettömyydestään rangaistuksen.\"\n\n\"Vaan missä ovat tavaran-hoitaja ja kokki?\"\n\n\"Kokki kaatui villien ensimäisessä hyökkäyksessä. Emme voineet ottaa\nhäntä myötä. Tavaran-hoitaja makaa tuolla ylhäällä kivien välissä. Ei\nkumpainenkaan heistä tunne enää kipuja.\"\n\n\"Onneton tohtori! Kirvesmies ja Jim ovat myös murhatut venheesen.\"\n\n\"Ne verenhimoiset ihmiset!\" sanoi merimies; \"vaan kyllä te olette\nhyvästi maksaneetkin heidän pahat tekonsa ja tätä tarpeellista\nmuistutusta eivät niinkään pian unhottane.\"\n\n\"Emmekö nyt, Black, mene tuonne alhaalle veden luokse?\" sanoi Ovens.\n\"Ne mustat roistot eivät nyt varmaankaan estä meitä enään.\"\n\n\"Mille vedelle?\" kysyi Hanso, ja Ovens kertoi hänelle, kuinka kivien\ntakana olivat löytäneet vesikuopan, vaan siellä olivat mustat\nhyökänneet kimppuunsa keihäillä. Hanso puisteli päätään ja sanoi: \"Jos\nniin on, kyllä he nytkin puollustavat paikkaa samoin; minä tunnen\nheidät. Tämä on luultavasti su'un ainoa vesikuoppa koko tienoolla. Jos\ntämä otetaan heiltä, ovat he hukassa tahi ovat pahoitetut vaeltamaan\nmonta päivän-matkaa tullaksensa toiseen, jonka vuoksi he puollustavat\nsitä viimiseen saakka; muutoin olisivat he jo kauan sitte peljättyjen\ntuli-aseitten edestä paenneet erämaihinsa. Ei, Black, jos seuraatte\nminun neuvoani, niin palaamme laivalle mitä sukkelammin; sitä paitsi on\nmeillä kyllin työtä kuolleiden kuljettamisessa ja kuunarin katteini on\nkäskenyt meidän palaamaan ennen auringon laskua. Missä on kokki?\"\n\n\"Tuolla kallioiden alla, lähellä vesikuoppaa.\"\n\n\"Sitte hän saapi siellä ollakin; me emme saa kuolleiden tähden\npanna terveiden ihmisten elämää alttiiksi. Jack’in kannamme ja\ntavaran-hoitaja saapi myös rehellisen hautauksen, jos vaan sen voimme\nhänelle hankkia. Bill, johtakaa te väkeä ja lähtekää vaan liikkeelle.\nJack-raiska tarvitsee hyvän hoidon.\"\n\n\"Vaan nyt ei enää\", sanoi Black katsoen haavoitettua. \"Hän taistelee\nkuoleman kanssa.\"\n\nHänellä oli oikeus, haavoitetun elämän lanka oli kohta katkennut.\nNäytti kuin olisi hän tahtonut nousta ylös ja Hanso juoksikin jo\nottamaan häntä vastaan; vaan hän vaipui taas takaisin, veti itsensä\npitkäkseen ja oli kuollut.\n\nMuiden haavoja pakotti ja ne voivat kuumuudessa pahentua; oli siis sitä\nparempi, mitä pikemmin pääsivät laivalle. Jean, Francois, Bill ja Bob\ntarttuivat tovereihin ja kantoivat heidät rinnettä alas ja kun pari\nkuunarin miehistäkin auttoi, pääsivät he pian ainakin sille paikalle,\njossa tavaran-hoitaja oli. Myös tämänkin ottivat he myötä ja joskin\nruumiiden kuljettaminen jyrkkiä kallioita ylös oli hankalata, onnistui\nse kuitenkin.\n\nSiellä makasivat kuolleet villit; näky oli surettava. Eräs rippui\npuoliruumiistaan viertämällä. Heidän seassaan oli myöskin tuskin\nyhdeksän vuotias poika, johon luoti oli sattunut. Valko-ihoiset\nluulivat tehneensä vallan oikein ja kuitenkin olivat mustat omassa\nisänmaassaan ainoastaan puollustaneet sitä, joka itsensä ja perheensä\ntoimeentulolle oli tarpeellista — vettä.\n\nVaan merimiehillä ei ollut aikaa pysähtyä ruumisten luo, ja kun\ntulivat katteinia nostamaan, vaati se kaikki heidän voimansa. Black\notti huostaansa kuolleen kirjan ja taskukellon, joka oli erään\nmustan lähellä, jättääksensä ne katteinin perheelle. Myöskin hänen\nkirjelaukkunsa löysivät he vähän matkaa siitä. Eräs villi oli tosin\nottanut sen halttuunsa, vaan heittänyt sen tarpeettomana kappaleena\npois.\n\nPuolentoista tunnin kuluttua pääsivät he rannalle ja venhettä\nodottaessaan koettelivat he sammuttaa janoansa mehevillä hedelmillä,\njoita suuri joukko vielä oli metsässä.\n\nPuolen tuntia sen jälkeen tuli venhe; kaksi kertaa täytyi kulkea\nedestakaisin viemässä lukuisammaksi tullutta väestöä parkaasiin\nynnä ruumiita ja noutaa sitte jälkeen jääneet. Villit eivät enää\nhätyyttäneet, sillä luultavasti olivat nämä kahakassa kärsineet\nsuurempaa vahinkoa kuin nyt taisi luullakaan ja katselivat kaiketi\nilolla väkinäisten vierasten poislähtöä.\n\nVene otti sitte parkaasin köyteen ja sousi kuunaria kohden, joka\nmyötätuulessa tuli vastaan.\n\nParkaasia eivät voineet käyttää. Se oli liian suuri sille vähäiselle\nlaivalle. Vaan sitä ei myöskään tahdottu jättää mustille, koska nämä\nsillä olisivat voineet häiritä toisia laivoja. Kuunarin kirvesmies sai\nsiis käskyn tehdä sen käyttämättömäksi, jonka hän kirveellään neljännes\ntunnissa toimittikin. Sen kokka vedettiin kuunarille ja kun koko pohja\noli lyöty ulos, laskettiin se takaisin järveen, jossa se vesiromuna sai\nkulkea pitkin aaltoja.\n\nShootingstar-laivassa nostettiin sitte purjeet, jotka raitis itätuuli\ntäytti ja neljännestunti myöhemmin, juuri kun aurinko tulipunaisena\nlaskeusi mereen pikku laivan kokan edessä, purjehti tämä, joka salmeen\noli ennättänyt niin hyvissä ajoin, myötätuulessa rannikkoa pitkin\nIntian valtamereen.\n\n\n\n"]