Mietteitä elämän arvoista
Rudolf Holsti (1881–1945)
Postuumisti julkaistu teos sisältää uskonnollis-filosofisia pohdintoja elämän arvoista, moraalista ja tieteen suhteesta uskoon. Kirjoittaja tarkastelee materialistisen maailmankatsomuksen murentumista ja kuvaa myös oman uskonnollisen vakaumuksensa kehitystä.
Rudolf Holstin 'Mietteitä elämän arvoista' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3083. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MIETTEITÄ ELÄMÄN ARVOISTA
Kirj.
Rudolf Holsti
Hancock, Michigan, Suomi-Opiston julkaisema, 1947.
Niille Amerikan suomalaisille, joilla on ylevää rakkautta
vanhaa synnyinmaataan ja rehellistä uskollisuutta uutta
kotimaataan kohtaan, omistetaan seuraavat vaatimattomat luvut
hartaassa luottamuksessa, että he edelleenkin ylläpitävät ja
lujittavat suhteita molempien maiden välillä kansanvaltaisten
aatteiden kunniaksi ja menestykseksi.SISÄLLYS:
Alkusana, Viljo K. Nikander. Esipuheeksi, Rudolf Holsti. Elämän arvoja etsimään. Mitä tähtitaivas opettaa? Avaruudesta ihmiseen. Moraalista. Moraalista ja uskonnosta. Persoonallisuudesta. Yksinäisen vaeltajan tarina I. Yksinäisen vaeltajan tarina II. Käytettyä kirjallisuutta.
Alkusana
Monien viivytysten jälkeen Suomi-Opisto nyt vihdoin onnistuu lähettämään julkisuuteen tohtori Rudolf Holsti-vainajan arvokkaan uskonnollis-filosofisen teoksen "Mietteitä elämän arvoista". Käsikirjoituksen ja oikeuden ensimmäiseen painokseen Suomi-Opisto sai lahjana tekijältä, joka ryhtyi sitä valmistamaan pidettyään samanaiheisen puheen Berkeleyn Suomi-Opisto-juhlassa vuonna 1941.
Kirjoittaja selvästi osoittaa, että vanha materialistinen maailmankatsomus on osoittautunut yli aikansa eläneeksi ja sen sijaan uusi, viime vuosikymmenien luonnontiede ja tutkimus suhtautuu elämän suuriin kysymyksiin paremmin positiivisesti kuin kielteisesti. Kirja on omiansa antamaan, terveellistä apua ja ohjausta niille ajatteleville etsijöille, joilla on vielä se harhaluulo, että parhain tieteellinen tutkimus olisi muka kaivanut perustuksen uskonnollisen elämänkatsomuksen alta. Samalla teos tarjoaa paljon mielenkiintoista opittavaa niillekin, joille "uskonnolliset elämän arvot ovat selvillä". Loppuluvut, joissa tri Holsti kuvaa oman lapsuudenuskonsa kehitystä, korostavat sitä lämminhenkistä, persoonallista uskonnollista vakaumusta, joka pitkin matkaa elävöittää hänen uskonnollisten ja siveellisten elämänarvojen tutkimustaan.
Suomi-Opiston johtokunta, joka yksimielisesti hyväksyi käsikirjoituksen julkaistavaksi, olisi mielihyvällä nähnyt kirjan valmiina jo ennen tri Holstin kuolemaa, joka tapahtui elokuun 3 p. 1945. Parin, kolmen vuoden viivytys ei kuitenkaan vähennä vähääkään teoksen arvoa, jonka tarkoituksena on korostaa juuri sitä, mikä on iäisesti kestävää.
Tri Holstin asema Suomen kansan ja hallituksen edustajana, tiedemiehenä ja valtiomiehenä, on ollut tuttu useimmille Amerikan suomalaisille. Hänen diplomaattinen uransa oli harvinaisen laaja, sisältyen siihen m.m. monivuotinen työ Suomen ulkoministerinä ja Suomen edustajana Kansainliitossa. Monet tällä puolella Atlantin saivat tavata hänet Delaware-juhlilla ja myöhemmin hänen toimiessaan vierailevana luennoitsijana Stanfordin yliopistossa. Kiitollisuudella merkitsemme hänen arvokkaan palveluksensa kansansa hyväksi kuin myöskin hänen lahjoituksensa Suomi-Opistolle.
Opisto lausuu vilpittömät kiitokset myös Pastori ja Mrs. Raymond W. Wargelmille ja Maisteri Kosti Arholle heidän monista palveluksistaan käsikirjoituksen painokuntoon saattamiseksi.
Viljo K. Nikander,
Suomi-Opiston johtaja.Helmikuun 21 p. 1947.
ESIPUHEEKSI.
Lienee paikallaan muutamalla sanalla selittää tämän vaatimattoman kirjasen synty ja tarkoitusperä.
Toukokuussa v. 1941 sain ystävällisen kutsun tulla esitelmöimään Suomi-Synodin 52. kirkollis-kokoukseen kesäkuussa San Franciscossa. Otin luonnollisesti mielihyvin kutsun vastaan, ja suunnittelin esitelmäni aiheeksi kysymystä elämän arvoista lähinnä yleis-inhimilliseltä kannalta katsottuna. Valitettavasti olin kuitenkin heti kesäkuun alusta pakotettu alistumaan pitkäksi ajaksi perin vaikeaan hoitoon leikkauksineen, minkä vuoksi osanottoni kirkollis-kokoukseen kävi mahdottomaksi.
Saman vuoden syksyllä asia tuli uudelleen puheeksi ystäväni, Pastori Raymond Wargelinin kanssa, ja niin sovimme, että puhuisin tästä aiheesta hänen kirkossaan Berkeleyssä Suomi-Opiston juhlassa marraskuun alussa. Sen jälkeen hän ehdotti vielä, että laatisin siitä kirjoituksen Suomi-Opiston joulu-julkaisuun. Ajan lyhyyden vuoksi katsoimme edullisimmaksi, että yliopistollisten töitteni lomassa valmistaisin kirjasen toivossa, että se Suomi-Opiston välityksellä tulisi kustannetuksi.
Esitän vilpittömän kiitollisuuteni Pastori Raymond Wargelinille ja hänen arvoisalle puolisolleen heidän suuresta harrastuksestaan niin hyvin itse, aloitteen ottamiseksi kuin vielä käsikirjoitukseni saattamiseksi painokuntoon.
Tekstin laatimisessa minulla on ollut erinäisiä vaikeuksia, enkä voi aavistaa, olenko johonkin määrin osannut ne voittaa.
Ensimmäinen vaikeus koskee tieteellistä sanastoa. Suomalaisen siirtokansan vanhemmalle sukupolvelle kaiketi uusin suomalainen tieteellinen sanasto on verrattain outo; nuoremmalle polvelle se on tietysti kokonaan tuntematon. Olen senvuoksi koettanut varsinkin vaikeimmissa tapauksissa käyttää selittävää ja kuvailevaa esitystä. Lisäksi olen sisällyttänyt tekstiin varsinkin nuoremman sukupolven opastukseksi vastaavia englantilaisia termejä.
Toisena vaikeutena on ollut erinäisten sanojen kirjoittaminen. Suomessa on viime aikoina tullut tavaksi kirjoittaa, milloin suinkin on tuntunut mahdolliselta, monta sanaa yhteen muka sillä oikeutuksella, että siten saadaan yhdellä sanalla täsmällisesti ilmaistuksi määrätty käsitteellinen yhtenäisyys ja kokonaisuus, esim. kansakoulunopettajatarkesälomakurssit. Siinä yhtenäisessä sanassa on itse asiassa kuusi eri sanaa liitetty yhteen.
Eri asia kokonaan on, onko käsitteellinen yhtenäisyys tärkeämpi kuin välittömän käsittämisen helppous ja nopeus. Olen edellyttänyt, että siirtokansan on tässäkin suhteessa helpompi lukea tekstiä, joka lähentelee mahdollisimman paljon arkikieltä, kuin sellaista tekstiä, johon sisältyy runsaasti pituudellaan oudoilta tuntuvia sanoja. Sen vuoksi olen käyttänyt yhdysviivaa monien sellaisten sanojen välillä, jotka oikeastaan nykyisin kirjoitetaan kokonaan yhteen.
Siltä varalta, että jotkut arvoisat lukijat haluaisivat perehtyä tarkemmin seuraavilla sivuilla käsiteltyihin kysymyksiin, olen liittänyt loppuun kirjaluettelon eräistä käyttämistäni lähdekirjoista. Lukijoitani mahdollisesti ihmetyttää, ettei niiden joukossa ole ainoatakaan teosta, jota sen sanan tavallisessa merkityksessä sanotaan uskonnolliseksi. Se aiheutuu täysin määrätietoisesta tarkoituksesta. Kenellä nimittäin uskonnolliset elämän arvot ovat selvillä, hän ei siihen enää kaipaa eikä edes tarvitse tieteellisen ajattelun apua ja ohjausta. Toisin on niiden henkilöiden laita, jotka koettavat löytää elämän arvojen ongelmalle ratkaisua, kuten on tapana sanoa, tieteellisen tutkimuksen ja harkinnan avulla. Heidän harrastustaan tässä suhteessa ehkä voisi häiritä, jos olisin sekoittanut yhteen sekä filosofisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen että sisäisen uskonnollisen vakaumuksen.
Sen sijaan lukijani näkevät tekstistäni samoinkuin kirjaluettelostanikin, miten tarkasti olen koettanut käyttää hyväkseni aikamme kaikkein etevimpiä tiedemiehiä varsinkin juuri luonnontieteiden alalta. Useat heistä ovat saaneet maailman kaikkein korkeimman tieteellisen palkinnon, nimittäin Nobelin palkinnon. Kuuluisa ruotsalainen tutkija ja keksijä Alfred Nobel v. 1896 luovutti Ruotsin Tiede-Akatemialle niin suuren pääoman, että siitä on vuotuisesti, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, jaettu runsaasti yli 100,000 Ruotsin kruunun eli yli 40,000 dollarin suuruisia palkintoja lääketieteen, fysiikan ja kemian alalla tehdyistä uusimmista keksinnöistä sekä kaunokirjallisuuden alalla parhaimmista teoksista, jotapaitsi Norjan Eduskunta eli Suurkäräjät jakaa n.s. rauhan palkinnon. Ennenkuin Ruotsin Tiede-Akatemia määrää nuo kolme ensiksi mainitsemaani palkintoa, se tiedustelee aikamme etevimmiltä tieteellisiltä laitoksilta ja oppineilta, kutka heidän mielestään ovat parhaiten ansioituneita saamaan palkintoja. On itsestään selvää, että palkintojen jakaminen tapahtuu näin mahdollisimman tarkan ja puolueettoman valinnan nojalla. Nobelin palkinnot ovat siten alallaan sekä rahallisesti suurimmat että palkittujen tiedemiesten saaman kansainvälisen tunnustuksen kannalta mainehikkaimmat mitä aikamme tuntee. Kun palkintoja jaettiin ensi kerran v. 1901, on luonnollisesti itsestään selvää, että ne tiedemiehet, joiden tuotanto lääketieteen, fysiikan ja kemian alalla tapahtui ennen sitä vuotta, eivät ole voineet saada näitä palkintoja. Olkoon selvyyden vuoksi vielä mainittu, että tähtitieteen alalla ansioituneet Nobelin palkinnon saajat on luettu fysiikan edustajien joukkoon.
Tämä keskittymiseni viimeisten vuosikymmenien etevimpien luonnontutkijain käyttämiseen lähteinäni on tarkoitettu osoittamaan, kuinka itse asiassa yli aikansa eläneeksi on jo jäänyt n.s. materialistinen maailmankatsomus ja miten uusin tiede suhtautuu koko olemassaolon suurimpiin probleemoihin kokonaan toisella tavalla, kuin laajoissa piireissä kaikissakin maissa vielä luullaan. Jos heidän lisäkseen ja ohellaan olisin nojautunut etevimpiin uskonnollisiin auktoriteetteihin, olisi heti voitu väittää, että tutkielmani ei olekaan ollut tieteellisesti ennakkoluuloton.
Suomen siirtokansa on aina ollut mitä suurimman harrastukseni kohteena. M.m. Akseli Rauanheimon kanssa olin mitä vilkkaimmassa vuorovaikutuksessa. Mutta vasta suuret Delawaren juhlat v. 1938 sallivat minun ensi kerran tavata heimokansaa suorastaan heidän omassa ympäristössään. Nyt jouduttuani itse asumaan heidän keskuudessaan olen entistäkin selvemmin saanut nähdä ja kokea, kuinka kallis heille yhä on vanha kaukainen kotimaa, ja samalla myös miten paljon muutenkin mitä parhainta ainesta Suomi näin on antanut Amerikalle. Delawaren juhlien aikana sain useaankin kertaan tilaisuuden Suomen ulkoasiainministerinä esittää Suomen Hallituksen mitä vilpittömimmät kiitokset siirtolaisillemme ja heidän monille järjestöilleen kaikesta heidän uhrautumisestaan kohottaakseen Suomen nimen niin korkealle Yhdysvalloissa. Tämä esipuheeni tulkitkoon heille nyt vuorostaan yksityisen ihailuni tunteet niitä suomalaisia kohtaan, jotka uskollisesti ylläpitävät heimosiltaa Suomen ja Yhdysvaltain kansanvaltojen välillä.
Stanfordin yliopistossa, Californiassa, maaliskuussa 1944.
Rudolf Holsti.
I LUKU:
ELÄMÄN ARVOJA ETSIMÄÄN.
I
Ensimäinen ajatus kuullessamme jonkun mainitsevan elämän arvoista tuo luonnollisesti mieleemme jotain, jolla on rahallista hintaa. On ensi hetkessä usein kovinkin vaikea havaita, että voisi olla olemassa joitakin arvoja ilman suoranaista hintaa. Kuitenkin ajatellessamme tarkemmin huomaamme asian todellisen laidan. Muistamme ehkä silloin tällöin kuulleemme jonkun sanoneen: "Sitä en antaisi mistään hinnasta". Toisin sanoen, voi siis olla olemassa jotakin niinkin arvokasta, että siitä ei tahdota luopua mistään rahassa laskettavasta arvosta.
Jatkakaamme katsaustamme uuden kysymyksen avulla. Mahtuvatko ihmisen elämän kaikki todella suuret arvot siihen, mitä arki-elämässä kutsumme "ajalliseksi elämäksi", vai onko samalla otettava ainakin yhtä vakavassa mielessä huomioon myöskin ne arvot, joita meille opetetaan kuuluvan kuoleman jälkeen tulevaan elämään?
Vastauksia tähän kysymykseen saamme pääasiassa kahta luokkaa. Toisten ihmisten mielestä on viisainta ja varovaisinta ottaa lukuun vain ne arvot, jotka arki-elämä iloineen ja suruineen tuo tullessaan, koska ne me tiedämme ja tunnemme aivan varmoiksi. Toiset ihmiset taas vakuuttavat löytävänsä elämänsä varsinaisimmat arvot vasta ajallisen kuoleman jälkeen alkavassa ikuisessa elämässä.
Juuri näiden käsitysten suhteen ihmisten mielipiteet ja vakaumukset käyvätkin eniten eri suuntiin. Sen vuoksi tulemme kolmanteen kysymykseen: eikö ihmisellä ole käytettävänään jotakin oppia ja viisautta, jonka avulla hänen onnistuisi edes johonkin määrin arvioida oikein elämänsä, kestäköön se vain ajallisen elämän lyhyen mitan tai samalla myös kuoleman jälkeen alkavan uuden elämän? Toisin sanoen: miten saamme mahdollisimman oikean vastauksen kysymykseen, miksi ihminen on olemassa ja mihin käy hänen elämänsä lopullinen kulku, katoavaisuuteenko vaiko katoamattomuuteen?
Aikaisemmin vastaukset kävivät miltei yksinomaan aivan samaan suuntaan: uskonto tahtoi selittää ihmiselle kaiken, jos hän vain halusi kuunnella ja ottaa neuvot varteen. Mutta varsinkin viime vuosisadan puolivälistä on koetettu mitä laajimmille piireille kaikissakin sivistysmaissa vakuuttaa, että luonnontieteellinen tutkimus ja siihen perustuva uusi tiede, kehitys-oppi, oli avannut ihmiselle kokonaan uudet näköalat elämän todellista arviointia varten. Vanhojen uskonnollisten oppien tilalle olisi ihmisen sen vuoksi otettava, niin selitettiin, n.s. luonnontieteellinen maailman- ja elämänkatsomus. Jos nimittäin tiede ja uskonto ovat joutuneet auttamattomasti ristiriitaan keskenään ja tieteen ennakkoluulottomat toteamukset olivat varmasti oikeita, ei ollut mitään järjellistä syytä pysyä kiinni vanhoissa uskonnollisissa opeissa ja luuloissa, koska ne todistettavasti muka perustuivat ikimuistoisiin harhakuviin ja ilmeisiin ennakkoluuloihin.
Tarkastakaamme, paljoko on tieteellistä perää näissä jälkimäisissä selityksissä havaitaksemme, voimmeko luonnontieteellisen kehitys-opin avulla koettaa löytää todennäköisesti oikeimmat elämän arvot.
II
Ennenkuin voimme antautua tieteen täyteen opastukseen, meidän täytyy tietää, mitä tämä opas itsessään on. Mitä siis on tiede?
Siihen on tarjolla mitä moninaisimpia vastauksia riippuen pääasiassa siitä, kuinka laajasti tahdomme käsittää tieteen.
Jos tiedämme, milloin esim. Turun tai Kajaanin kaupunki perustettiin, missä ovat Inarin ja Tahoen järvet, paljonko asukkaita on Washingtonissa (D. C.) ja Atenassa, onko paavi aina asunut Roomassa, mikä on yleisin uskonto Argentinassa ja Kiinassa, mitkä ovat Paavo Nurmen kuuluisimmat saavutukset urheilun alalla, montako kiertotähteä auringolla on, y.m.s., ei se ole vielä tiedettä. Se on vain hajallista tietämistä, sieltä, täältä pääasiassa sattuman varassa koottua. Tiede tarkoittaa sellaista inhimillistä tietämistä, joka kuuluu samaan tutkimisen ja tietämisen alaan ja joka samalla muodostaa ainakin jonkinlaisen yhtenäisen kokonaisuuden, järjestelmän.
Tällaisia usein hyvinkin pitkien aikojen kuluessa koottua tietomäärää on kerta kerralta ryhmitetty uudelleen ja siten on saatu yhä uusia tieteen haaroja. Kun tällaista tietämistä on vuosituhansien ja vuosisatojen kuluessa koetettu järjestää joksikin täydelliseksi kokonaisuudeksi, on saatu muodostetuksi n.s. filosofisia järjestelmiä.
Viime vuosisadalla ja etenkin sen jälkimäisellä puoliskolla tieteellinen tutkimus edistyi valtavasti. Varsinkin vaikuttivat aivan filosofiaa myöten mullistavasti havainnot, että luonnossa vallitsi jotakin, jota voitiin pitää määrättynä kehityksenä alemmista olotiloista ja asteista kohti korkeampia muotoja ja asteita.
Tämän tieteellisen kehitys-opin perustaksi tuli ensiksi geologinen kehitys oppi, joka osoitti, että maapallo oli mittaamattoman pitkän luonnollisen kehityksen tulos, eikä siten maailmaa ollut luotu muutamassa päivässä, ei edes muutamissa sadoissa tai tuhansissa vuosissa. Tämän geologisen kehitys-opin jatkoksi muodostui viime vuosisadan puolivälissä kuuluisan englantilaisen luonnontieteilijän Charles Darwinin (1809—1882) teos lajien synnystä (Origin of Species). Siinä v. 1859 ilmestyneessä tutkimuksessaan hän laski perustan kokonaan uudelle luonnontieteelliselle opille eläinkunnankin synnystä ja kehityksestä mitä pisimpien ajanjaksojen kuluessa. Toisen mullistavan teoksensa Darwin julkaisi v. 1871, nimittäin vastaavan selityksen ihmisen polveutumisesta (Descent of Man). Sen mukaan ihminen oli peräisin samasta alusta, josta koko eläinkunta.
Sen sijaan, että Darwin ja lukuisat hänen seuraajansa käsittelivät näitä kokonaan uusia kysymyksiä kaikella tieteellisellä varovaisuudella, kiirehtivät monet muut tiedemiehet tekemään mitä pisimmälle menneitä johtopäätöksiä koko maailman eli koko universumin suhteen. Heidän mielestään maailman synty ja kehitys oli vastaavasti selitettävissä täysin luonnollisella ja siis ihmisen järjelle selvästi ymmärrettävällä tavalla. Siten siis myös muka uskonto oli osoittautunut pelkäksi tietämättömyyden aiheuttamaksi harhakuvaksi.
Suomeen tämä jälkimäinen eli liiaksi intomielisen itsevarma kehitys-oppi levisi Saksasta. Viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa luettiin Suomessa professori Ernst Haeckelin teosta "Maailman Arvoitukset" (Welträtsel) muka tieteellisen tutkimuksen ja pelottoman nerokkaan ajattelun vakuuttavana saavutuksena. Varsinkin tahdottiin uskoa, että aikaisempi n.s. materialistinen historian-tulkinta eli materialistinen maailmankatsomus nyt oli saanut lopullisen voitollisen täydennyksensä.
Nyt tällä hetkellä eli noin puoli vuosisataa myöhemmin on Haeckelin nimi sammunut tieteen taivaalta. Hänen esittämänsä kehitys-opillinen tulkinta maailman suurimmista arvoituksista on itse osoittautunut todella tieteellisen tutkimuksen valossa pelkäksi harhakuvitelmaksi. Sitävastoin on alkuperäisestä Darwinin kehitysopista paljon jäänyt pysyväisesti tieteeseen, joskin paljon on joutunut väistymään uudemman ja tarkemman tutkimuksen tieltä. Vanhaa polveutumis-oppia on seurannut uusi tieteen haara, nimittäin perinnöllisyys-oppi. Toisaalta, kohta on kulunut sata vuotta Darwinin ensi esiintymisestä, mutta ihminen etsii yhä tieteen lopullista selitystä, miten maailma on syntynyt ja mikä on ihmisen oma arvoitus. Uskonto elää siten edelleen. Ovatko siis tiede ja uskonto todellakin päässeet täyteen sovintoon keskenään?
Palatkaamme vielä kerran Darwinin ensi esiintymisen aikoihin. Hänen kehitys-opilliset tutkimuksensa ja johtopäätöksensä koskivat vain eläinkunnan ja ihmisen polveutumista eli alkuperää ja kehitystä n.s. luonnollisen valinnan kautta. Mutta aivan samaan aikaan eli Englannissa toinen tutkija ja filosofi, Herbert Spencer (1809 1903), joka on verrattomasti paljon enemmän kuin konsanaan Charles Darwin ollut varsinaisen eli yleisen kehitys-opin luoja. Spencer alkoi v. 1862 julkaista teossarjaa, joka valmistui lopullisesti vasta v. 1896. Tämä kymmenen suurta nidosta käsittävä filosofinen systemi (System of Synthetic Philosophy) tutkii kaiken olevaisuuden: tähtimaailman, eläinkunnan, inhimillisen henkisen elämän ja yhteiskunnallisen elämän sekä lopuksi etiikan eli inhimillisen moraalin syntyä ja kehitystä ikuisten kehityslakien valossa. Herbert Spencer on siten varsinaisen eli yleisen kehitys-opin todellinen perustaja.
Spencerin filosofian perusopit sisältyvät hänen teossarjansa ensimmäiseen osaan (The First Principles). Siinä hän tutkii varsinkin kysymystä: mikä on tieteen ja uskonnon keskinäinen suhde?
Lähtökohdaksi hän ottaa saman kysymyksen, jota niin monet ajattelijat ennen häntä olivat pohtineet, nimittäin onko ihmisen käsityskyvyllä jokin äärimmäinen rajansa vai onko se pakostakin tunnustettava rajoitetuksi. Tutkittuaan tätä probleemaa monelta eri näkökannalta Spencerin vastaus on tinkimättömän selvä: ihminen kykenee käsittämään olevaisuudesta vain mitättömän pienen osan, eikä ole pidettävä mahdollisena, että ihminen edes koskaan järjellään tajuaisi maailman, universumin, suurimpia salaisuuksia eli mysterioita.
Tähän johtopäätökseen hän tulee tutkittuaan ensiksi mitä on itsessään ulottuvaisuus eli paikka, mitä on aika, mitä aine ja lopuksi, mitä on liike eli liikkuminen. Ihminen tarvitsee joka päivä näitä käsitteitä, mutta siitä huolimatta hänen älynsä ei pysty selittämään, mitä ne itsessään ovat. Yhtä paljon niitä tarvitsee tiede, mutta sillekin niiden todellinen luonne on ja ainaisesti pysyy käsittämättömänä salaisuutena.
Tähtitiede opastaa meitä ymmärtämään, että tähtitaivas eli avaruus on äärettömän suuri, niin suuri, että meidän aurinkokunnastamme etäimpänä olevien tähtien välimatkoja on käytännöllisintä ilmaista n.s. "valovuosissa" eikä kilometreissä tai maileissa. Valo kiitää avaruudessa 300,000 kilometriä eli noin 186,000 mailta sekunnissa. Kokonaisen vuoden kuluessa valo siis etenee avaruudessa suunnattoman suuren välimatkan. Sen vuoksi tähtitiede laskeekin, että kaikkein kaukaisimpien tähtien välimatkaa maapallosta on paras ilmaista miljoonissa valovuosissa.
Syntyy kysymys: jos avaruudessa on tähtiä näin suunnattoman kaukana toisistaan, kuinka suuri siis onkaan avaruus itse? Onko se aivan rajaton, vai onko sillä kaikesta äärettömyydestään huolimatta jossakin jokin rajansa? Jos sanomme, että se varmastikin on rajaton, me samalla myönnämme, että edessämme on probleema, jota ihmisen järki ei pysty tajuamaan. Me nimittäin emme jaksa käsittää jotakin sellaista avaruutta, joka ei koskaan missään lopu. Jos taas väitämme, että avaruudella täytyy olla jokin äärimmäinen rajansa, nousee eteemme uusi ja yhtä pulmallinen kysymys: jos kerran avaruus on mittasuhteiltaan rajoitettu, mitä sitten on sen äärimmäisten rajojen ulkopuolella, tyhjääkö yhä loputtomiin eli rajattomiin? Mutta rajatonta tyhjyyttäkään emme ymmärrä sen paremmin kuin rajatonta tähtimaailmaa eli avaruutta. Ihmiselle on välimatka, ulottuvaisuus, avaruus, paikka jokapäiväisiä käsitteitä ja ihmisen tiede tutkii tätä probleemaa herkeämättä, mutta siitä huolimatta ihminen pystyy ymmärtämään ulottuvaisuutta vain uskomattoman pieneltä osalta. Mitä ulottuvaisuus itsessään on, se kuuluu kaiken olemassa-olon siihen suureen tuntemattomaan, jota Spencer filosofiassaan sanoo mahdottomaksi tietää (unknowable).
Aivan samaan tulokseen Spencer joutuu tutkiessaan mitä aika on. Milloin aika on alkanut, milloin aika loppuu ja mitä aika itsessään todellisuudessa on, ne ovat ihmisen ymmärrykselle ylivoimaisia kysymyksiä käsittää. Me emme voi älyllisesti tajuta, että aika joskus menneisyydessä on alkanut ja että se joskus tulevaisuudessa voi loppua. Jos koetamme kuvitella käsittävämme, että ajan on joskus täytynyt alkaa, jää heti vastattavaksemme kysymys: mitä sitten oli olemassa ennen tuota ajan alkua? Siihen ei mikään ihmisen järki pysty vastaamaan. Jos taas koetamme uskotella käsittävämme, että aika joskus voi päättyä, jää vastaustamme vaille kysymys: mitä tulee tuon loppuneen ajan jatkoksi? Sitäkään emme pysty ymmärtämään. Ihminen tarvitsee joka päivä "aikaa", mutta hän ei käsitä järjellään, mitä aika itsessään todellisuudessa on. Samoin kuin ulottuvaisuus, kuuluu aika siihen suureen mysterioon, jota Spencer kehitys-filosofiassaan sanoo mahdottomaksi tajuta (unknowable).
Tulemme aineeseen. Ihminen käyttää joka päivä kaikenlaisia aineita, ihminen on itsekin ainetta. Spencerin aikoihin kemia ei vielä ollut läheskään yhtä kehittynyt kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan keskivaiheilla. Silloin ei vielä tunnettu aineen pienimpien hiukkasten eli atomien kokoonpanoa sillä tavalla, kuin tällä vuosisadalla on uusimpien tutkimusten nojalla käynyt mahdolliseksi. Mutta yhäkin ihminen kysyy: mistä aine on saanut alkunsa, mitä se itsessään on ja minne se joutuu? Aineen olemassaoloa ilman alkua emme voi käsittää, mutta emme myöskään mistä ja milloin se on saanut alkunsa, ellei se aina ole ollut olemassa. Yhtä mahdoton ihmisen on ymmärtää, että nuo äärettömässä avaruudessa miljoonien valovuosien etäisyydessä toisistaan liikkuvat tähdet kerran niin katoaisivat, ettei niiden suunnattomista aine-määristä jäisi mitään jäljelle. Mutta yhtä paljon ylittää ihmisen älyn otaksuma, että aine olisi ollut ikuisesti olemassa. Ainekin siis kuuluu, Spencer selittää, samaan suureen tuntemattomaan kuin ulottuvaisuus ja aika, siihen mysterioon, jota ihmisen äly ei koskaan tule ymmärtämään.
Sama on johtopäätös Spencerin tutkiessa, mitä itsessään on liike, liikunta. Me puhumme jokapäiväisessä elämässä liikkeen suunnasta, esim. ilmansuuntien mukaan. Ne ovat ihmiselle yleensä ja tieteelle varsinkin mitä tärkeimpiä käsitteitä, mutta kaiken todellisen liikkeen eli liikunnan suuntaa ja olemusta yleensä ihmisen aivot eivät pysty tajuamaan.
Tultuaan filosofiassaan näin pitkälle Spencer liittää yhteen nämä eri toteamuksensa. Ulottuvaisuus, aika, aine, liike voidaan yhdistää yhtenäiseksi käsitteeksi, voimaksi (force). Mutta yhtä vähän kuin ihminen ymmärtää, mitä itsessään nuo voiman eri ilmaisumuodot ovat, kykenee ihminen järjellään saamaan selville, mitä voima on, sillä sekin kuuluu tuohon kaiken olevaisuuden syvimpään salaisuuteen, jota ihmisen älylliset lahjat eivät riitä parhaallakaan tahdolla käsittämään.
Tutkittuaan näin kaiken olevaisuuden suurimpia peruskysymyksiä ja ihmisen älyllisyyden todellista rajoittuneisuutta Spencer siirtyy vuorostaan uuteen suureen probleemaan: mitä ovat itsessään ihmisen eri uskonnot? Hän osoittaa, että varsinkin luonnon-kansojen uskonnoissa on paljon peräti vaillinaista, mutta uskonnotkin ovat kehityslain alaisia. Niiden syvällisimmät totuudet tulevat aina säilymään, sillä nekin kuuluvat tuohon samaan suureen käsittämättömään kuin edellä analysoidut tieteelliset perustotuudet.
Näin Spencer joutuu lopuksi osoittamaan, miten tiede ja uskonto ovat todellisuudessa keskenään sopusoinnussa eli harmoniassa.
"Tieteen äärimmäinen totuus on voiman jatkuva säilyväisyys." — "Tällä tarkoitetaan", Spencer selittää tarkemmin, "itse asiassa erään Syyn pysyväisyyttä, jota syytä me emme tunne ja joka menee meidän käsityskykymme ulkopuolelle." — "Uskonnon äärimmäisenä totuutena on tutkimaton Voima." — Siten se, mikä on tieteelle Katoamattomana Voimana, on uskonnolle Ikuinen Jumala. Tämän totuuden suhteen, Spencer jatkaa, kaikki uskontunnustukset ovat yhtä mieltä sekä keskenään että filosofian kanssa. "Jos uskonto ja tiede on koetettava saattaa keskenään sopusointuun, perustana täytyy olla syvin, laajin ja kaikkein varmin kaikista tosiasioista, nimittäin että Voima, joka ilmenee maailman avaruudessa, on meidän käsityskykymme ulkopuolella." Tästä seuraa, sanoo Spencer, että "meidän korkeimpana viisautenamme ja korkeimpana velvollisuutenamme on pitää sitä, jonka kautta kaikki on olemassa, käsityspiirimme ulkopuolelle kuuluvana."
Lyhyesti siis sanottuna, ihminen ei ole pystynyt tähän saakka eikä koskaan pysty järjellään käsittämään luomakunnan suurta todellista salaisuutta eikä myöskään kaiken luomakunnan Ikuisen Luojan todellista olemusta. Ihmisen otaksuma ristiriita tieteen ja uskonnon välillä johtuu vain ihmisen kyvyttömyydestä tajuta, miten ne molemmat itse asiassa kuuluvat samaan olevaisuuden salaperäisyyteen.
Herbert Spencerin kehitys-filosofiaa on aikoinaan arvosteltu hyvinkin ankarasti mitä moninaisimmilta tahoilta. Mutta ennakkoluulottomasti harkiten havaitaan, että hän on ollut valtavimpia tutkijoita ja ajattelijoita, mitä ihmiskunnalla on ollut. Itse perus-ajatus kaiken olevaisen kehityksestä on vaikuttanut mitä hedelmöittävimmin myöskin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. On alettu käsittää paremmin kuin koskaan aikaisemmin, että kansojenkin elämää on arvosteltava ja suunniteltava koko olevaisuutta käsittävien kehityslakien hengessä.
Tiede on Darwinin ja Spencerin ensi esiintymisen ajoilta tehnyt suorastaan mullistavan suuria edistyksiä miltei kaikilla aloilla. Se tosiasia oikeuttaa kysymään, onko luonnontieteellinen maailmankatsomus voittamistaan voittanut alaa kaikkien sivistyskansojen keskuudessa? Yhtä oikeutetusti voidaan kysyä: onko uskonto sinänsä vastaavasti väistynyt syrjään muka aikansa eläneenä harhakuvana?
Antakaamme eräiden aikamme etevimpien tiedemiesten ja ajattelijain esittää molempiin kysymyksiin oma ennakkoluuloton vastauksensa.
On epäilemättä asiallisinta aloittaa aikamme ehkä kuuluisimmasta filosofista Henri Bergsonista. Tämä v. 1859 syntynyt ranskalainen tiedemies on saanut m.m. Nobelin palkinnon ja hän on pitkät ajat ollut Kansainliitossa kansainvälisen henkisen yhteistoiminnan loistavimpia edustajia. Useat hänen monilukuisista teoksistaan käsittelevät mitä läheisimmin kehitys-filosofiaa. Pari niistä ansaitsee näinkin lyhyessä tutkielmassa tulla selostetuiksi; tarkoitan v. 1907 ilmestynyttä teosta "Evolution Créatrice" eli suomeksi "Luova Kehitys", sekä toiseksi "Les Deux Sources de la Morale et de la Réligion", suomeksi "Moraalin ja Uskonnon Kaksi Perustetta."
Aikaisemmat filosofiset systemit on yleensä luotu inhimillisen älyn eli järjen avulla ja rakennettu siis ihmisen sen henkisen ominaisuuden varaan. Sitävastoin Bergsonin filosofian lähtökohtana on käsitys, että elämä itsessään on jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää kuin pelkästään se, mikä mahtuu ihmisen älyllisen tietämisen piiriin. Elämä ei ole kokoonpantu osista, vaan se on itsessään jakamaton kokonaisuus. Elämä on samalla loppumatonta muuttumista. Ihmisetkin kuuluvat maailman eli universumin ainaiseen kehityskulkuun eli muuttumiseen. Sekin, mitä ihminen käsittää joksikin "äärimmäiseksi", ei ole itsessään jotakin muuttumatonta, käsitettäköön se joko "aineeksi" tai "hengeksi" (mind stuff). Ihminen tajuaa tämän kaiken tuntemalla itsensä osaksi tästä olevaisuuden todellisuudesta. Tällaista aivan välitöntä tietämistä Bergson sanoo, kuten yleensä tehdään filosofiassa, intuitioksi. Eroa järkeen perustuvan tietämisen ja intuition välillä Bergson selittää m.m. seuraavasti:
Järjellään ihrainen käsittää olevaisuutta vain jonkunlaisten esikuvien eli symbolien muodossa ja niiden avulla. Siten ihminen ei älyllään vielä pääse selville kaiken olevaisen todellisesta luonteesta eli olemuksesta. On tehtävä ero esim. itse todellisen ajan ja meille ihmisille järkemme avulla vain vaillinaisesti tajuttavan ajan välillä. Sen vuoksi onkin älyyn perustuvan filosofisen ajattelun tilalle otettava intuitivinen menettely, nimittäin välitön tajuaminen. Pelkkään järkeen perustuva tiede voi antaa meille, selittää Bergson edelleen, vain puolittaisia totuuksia, jotavastoin intuition avulla pääsemme lähemmäksi maailman todellisen luonteen ja olemuksen ymmärtämistä.
Tutkittuaan yksityiskohtaisesti tieteen ja uskonnon syvimpiä peruskysymyksiä Bergson esittää seuraavat johtopäätökset:
Ensiksi: uskonto on luonnon suojeleva itsepuolustus inhimillisen järjen hajoittavaa vaikutusta vastaan.
Toiseksi: uskonto on luonnon puolustava apukeino inhimillisen järjen pelkoa vastaan kuoleman välttämättömyydestä.
Kolmanneksi: uskonto on luonnon suojeleva itsepuolustus sitä vastaan, mikä luonnossa voi olla yksilölle masentavaa ja yhteiskunnalle hajoittavaa käytettäessä inhimillistä älyä.
Toisin sanoen siis, jos yksilöt ja kokonaiset yhteiskunnat käyttävät olemassaolon tutkimiseen yksinomaan älyänsä, he voivat tulla järjen suuren rajoittuneisuuden vuoksi mieltä masentaviin tuloksiin. Silloin luonto opastaa ihmisiä ja yhteiskuntia löytämään olevaisuuden suhteen lohdullisempia selityksiä uskonnon avulla.
Näistä filosofisten tutkimusten yleisimmistä johtopäätöksistä Bergson tulee lopuksi kaikkein keskeisimpään kysymykseen: mitä maailman eli universumin salaperäisyys eli mysterio neuvoo ajattelijaa päättelemään sen todellisesta olemuksesta? Hän vastaa: mikään ei estä ajattelijaa tulemasta siihen lopulliseen käsitykseen, että maailman kokonaisuus on rakkauden ilmenemisen muoto. Bergson nimittäin uskoo, että avaruudessa on myöskin toisia asuttuja tähtiä. Niidenkin asukasten tehtävänä on rakastaa, koska "luova voima", ranskaksi Bergsonin filosofiassa "elan vitale", eli energia juuri ilmenee rakkaudessa. Tämä luova voima on itsessään Jumala, joka on luonut maailman juuri rakkauden esiintymistä varten.
Jos vertaamme toisiinsa Spencerin käsitystä tieteen tuntemasta "Voimasta", joka vuorostaan uskonnolle on Jumala, näemme, kuinka Bergsonin kehitys-filosofia menee tuntuvasti pitemmälle uskonnon tulkitsemisessa todella positiivisessa hengessä kuin Spencerin negatiivinen selitys, ettei inhimillinen äly koskaan kykene ymmärtämään sitä "tuntematonta" (unknowable), josta kaikki uskonnot saavat alkunsa. Bergsonin käsitys alati jatkuvasta kehityksestä päättyy varmaan vakaumukseen, että olemassaololla on täysin selvä tehtävänsä jumalallisen rakkauden ilmaisuna ja tarkoituksena.
Tähän yhteyteen ehkä soveltuu mitä valaisevimmaksi jatkoksi katsaus englantilaisen tiedemiehen, professori James Y. Simpsonin filosofiaan. Ennen ensimmäistä maailman-sotaa professori Simpson oli Edinburghin yliopistossa luonnontieteiden opettajana. Maailman-sodan aikana hän siirtyi brittiläisen ulkoasiainministeriön, Foreign Officen palvelukseen ja joutui silloin hoitamaan m.m. kaikkia Suomea koskeneita kysymyksiä. Hänen toimiessaan sellaisena tulin sangen paljon tekemisiin hänen kanssaan sekä Lontoossa v. 1918 että v. 1919 Parisin rauhan-konferenssissa. Sen jälkeen hän oli kahteenkin kertaan vieraanani Helsingissä ja Tallinnassa. Tässä hyvinkin läheisessä ystävässä opin tuntemaan mitä vakavimman tiedemiehen ja mitä vilpittömimmän totuuden etsijän.
Maailman-sodan jälkeen ilmestyneessä teoksessaan "Man and the Attainment of Immortality" eli suomeksi "Ihminen ja Kuolemattomuuden Saavuttaminen" professori Simpson johtaa ihmisen alkuperän täysin tieteellisessä hengessä samalla tavalla kuin kuka luonnontieteellisen maailmankatsomuksen omaksunut tutkija tahansa. Samoin hän seuraa ihmisen kehitystä aivan alimmilta asteilta kautta kivikauden eri aikojen eli n.s. paleoliittisen, mesoliittisen ja neoliittisen kauden aivan historialliseen aikaan saakka. Hän tulee samaan johtopäätökseen maailman eli universumin todellisesta olemuksesta kuin Henri Bergson. Mutta tutkiessaan tieteen ja uskonnon suhdetta toisiinsa Simpson menee huomattavasti pitemmälle kuin Bergson kaiken luovan voiman tulkinnassa. Hänestä Bergsonin käsittämä Luoja ikuisena rakkautena edellyttää suoranaisen persoonallisuuden ominaisuutta. Jos kerran ihmisen kehitys tähtää yhä täydellisempää persoonallisuutta kohti, Simpson sanoo, meidän on mahdoton ajatella Jumalaa tässä suhteessa muuna kuin täydellisesti yliluonnollisena persoonallisuutena.
III
Etsiessämme opastusta elämän arvojen löytämiseen ja niiden ymmärtämiseen olemme perehtyneet ihmisen yritykseen päästä selville mitä olevaisuus, universumi ihmisen ulkopuolella, itsessään on. Olemme siinä tarkoituksessa seuranneet uusimman filosofian ja varsinkin n.s. kehitys-filosofian selityksiä näistä itsessään niin salaperäisistä ongelmista. Darwinin kehitys-opista tulimme Spencerin valtavan suureen systemiin ja siitä Bergsonin kehitys-filosofiaan joutuaksemme lopuksi Simpsonin luonnontieteellisen opin kautta suorastaan varsinaisen uskonnon alalle. Siirtykäämme nyt uudelleen yksinomaan luonnontieteilijäin seuraan nähdäksemme, mitä uutta meillä vielä on heistä opittavana.
II LUKU:
MITÄ TÄHTITAIVAS OPETTAA?
Edellisessä luvussa olemme seuranneet varsinaisen kehitys-filosofian vaiheita Darwinin ja Spencerin ensi esiintymisen ajoilta viime vuosisadan puolivälistä noin vuoteen 1930. On vuoro siirtyä uusiin kysymyksiin. Tilan säästämiseksi rajoitun tässä luvussa koskettelemaan eräitä pääasiallisesti viime vuosikymmenen aikana esitettyjä teorioja, koska ne luovat aivan erikoisen mielenkiintoista valaisua olemassaolon suurimpiin probleemoihin.
I
Aloittakaamme kysymyksestä: mitä on henki ja mitä on aine? Mitä ne molemmat ovat noudattaessaan kehityslakia niin hyvin avaruudessa yleensä kuin maapallollammekin?
Hengen ja aineen todellista olemusta ihminen on pohtinut kaikkien aikojen kuluessa. Mutta vasta viimeksikuluneiden noin neljän vuosisadan aikana tiede on aivan järjestelmällisesti tutkinut hengen ja aineen probleemaa. Suuri ranskalainen filosofi René Descartes (1596—1650) asetti ne toistensa täysiksi vastakohdiksi, ja samoin on tehnyt lukuisa joukko myöhempiä ajattelijoita. Toiset teoriat ovat pitäneet milloin henkeä, milloin ainetta niin sanoaksemme päätekijänä. Ensinnäkin ovat ne tutkijat, joiden oppia filosofiassa sanotaan materialismiksi, olleet sitä mieltä, että henkeä ei itse asiassa ole lainkaan olemassa omana todellisuutena, vaan että se on ainoastaan eräs muoto aineen olemusta ja toimintaa. Jotkut toiset katsovat päinvastoin, että henki sinänsä on siihen määrin tärkeämpi, että aine on paremminkin vain sen alempi ilmenemisen muoto. Tätä oppisuuntaa sanotaan lyhyesti ihanteelliseksi eli idealistiseksi teoriaksi. Materialismin ja idealismin yhdistää vuorostaan se filosofinen käsitys, joka katsoo, että eräs "tuntematon kolmas" käyttää vuorotellen henkeä ja ainetta omana ilmenemisenään. Tämän teorian tunnemme n.s. samanlaisuus- eli identiteetti-teorian nimisenä.
Samaan aikaan kuin viime vuosisadan puolivälissä kehitys-oppi valtasi yleisen tieteellisen ajattelun, pääsi fysiikassa ja kemiassa entistä voimakkaammin vallalle vakaumus, että aine itse asiassa oli "hengenkin herra". Tästä materialismista tuntui, kuin lopullisesti olisi voitu todistaa, että koko olevaisuus oli pelkkää ainetta ja kaikki kehitys koko luonnossa olisi siis vain luonnollisen materialisen kehityksen täysin järjellistä tulosta. Siten ei hengelle tarvinnut muka jättää mitään muuta asemaa, kuin minkä se luonnostaan sai aineen toimintana. Itsessään henki ei siis ollut oleellista eli todellista sinänsä.
Fysiikassa ja kemiassa tämä materialismi koetti parhaansa pysyäkseen vallassa tieteellisenä totuutena vielä senkin jälkeen, kun alkuperäinen Darwinin teoria väistymistään väistyi uusimpien tieteellisten tutkimusten tieltä taammaksi. Nyt vuosisatamme puolivälissä katsotaan materialismin menettäneen myöskin fysiikan ja kemian alalla johtavan asemansa. Eri tieteenhaarain alalla on tässä suhteessa parhaillaan tapahtumassa todellinen vallankumous.
Siirtykäämme siis tarkastamaan, mitä uusimmat tieteelliset tutkimukset ja teoriat opettavat ja neuvovat aineen ja hengen todellisesta olemuksesta sekä niiden keskinäisistä suhteista.
Alkakaamme aineesta. Me näemme sitä kaikkialla ympärillämme maapallolla ja avaruudessa, mutta ainetta voimme tutkia myös niin pieninä hiukkasina, ettemme niitä saata silmillämme eroittaa.
II
Inhimillisen järjen on mahdoton käsittää, että avaruus eli universumi olisi ollut olemassa ikuisesti, siis ilman minkäänlaista alkua. Tähtitiede on senvuoksi koettanut eri menetelmiä käyttämällä löytää vastauksen kysymykseen: koska avaruus on alkanut? Aikamme etevimpiä tähtitieteilijöitä, englantilainen Sir James Jeans päätyi v. 1935 laskelmaan, että avaruuden ikä on otaksuttava 10,000 biljoonaksi vuodeksi. Edellisenä vuonna itävaltalainen tutkija Edith Kroupa tuli toisia laskuperusteita käyttämällä kokonaan toisenlaisiin tuloksiin, nimittäin vain 1800 miljoonaan vuoteen. Mikä valtavan suuri ero näiden lukujen välillä! Mutta olipa toinen tai toinen laskelma lähempänä totuutta, vastausta ei edes tällä otaksumalla ole saatu molempiin pääkysymyksiin, nimittäin ensiksi, mitä oli olemassa ennen näiden tutkijain edellyttämää ajan alkamista, ja toiseksi, mistä se alku vuorostaan aiheutui, toisin sanoen, mikä syy sai sen "alun" alkamaan.
Näistä kysymyksistä tulemme uuteen probleemaan: paljonko lasketaan tuon tiedemiehillekin tuntemattoman "syyn" luoneen tähtiä maailmaan? Eräiden laskelmien mukaan muutamia vuosia sitten luultiin voitavan otaksua avaruudessa olevan tähtiä painoltaan 900,000 miljoonaa miljoonaa miljoonaa kertaa niin paljon, kuin on aurinkomme paino. Tällöin laskettiin avaruuden olevan laajuudeltaan 88,000 miljoonaa valovuotta. Tämä vuorostaan edellytti, että maailman suunnaton avaruus on tavalla tai toisella ilmeisesti rajallinen. Amerikan tunnetuimpia tähtitieteilijöitä, Pennsylvanian yliopiston professori S. Newcomb, perustelee v. 1941 ilmestyneessä "Encyclopedia America'ssa" tätä käsitystä m.m. sillä, että ihmisen on mahdoton käsittää avaruutta, joka sinänsä olisi tyhjä ja kuitenkin ulottuisi kaikkiin suuntiin rajattomasti. Mutta yhtä käsittämätöntä on, että aivan rajattomassa avaruudessa olisi yhtä rajattomasti tähtimaailmoja. On siis tultava siihen johtopäätökseen, niin hän sanoo, että avaruus sittenkin on rajallinen.
On syytä vastapainoksi perehtyä toisen amerikalaisen oppineen, professori E.P. Hubblen tutkimusten tuloksiin. Tämä Californiassa olevan Mount Wilsonin kuuluisan tähtitornin tiedemies esitti v. 1934 laskelman, jonka mukaan meidän näkemämme "linnunradan" ulkopuolella on vielä vallan huimaavan suuri määrä samanlaisia "tähtisumukkoja" eli nebuloita; hän arvioi niiden lukumäärän 50,000 biljoonaksi. Ne ovat miljoonissa laskettavien valovuosien etäisyydellä toisistaan. Kussakin näistä nebuloista on vuorostaan miljoonia tähtiä. Edelleen hän otaksui nebuloiden liikkuvan suunnattomalla nopeudella avaruudessa. Siitä huolimatta hän laski avaruuden olevan rajallisen. Joulukuussa v. 1941 taas professori Hubble esitti uusimpien tutkimustensa nojalla tieteiden edistämistä palvelevan amerikalaisen tieteellisen seuran kokouksessa (The American Association for the Advancement of Science) aivan uudet laskelmat. Ensiksi hän vähensi noiden meidän "linnunratamme" ulkopuolella olevien tähtisumuikkojen luvun verrattomasti paljon pienemmäksi, vain sadaksi miljoonaksi. Siitä huolimatta hän toisaalta sanoi nyt pitävänsä todennäköisimpänä, että avaruus itse asiassa onkin aivan rajaton.
Nämä kysymykset palauttavat mieliin vielä kerran, mitä edellisessä luvussa sanottiin ulottuvaisuudesta ja ajasta.
Aikamme kaikkein maineikkaimpia oppineita, sveitsiläis-saksalainen tiedemies Albert Einstein (1879—), on tutkimuksillaan ja teorioillaan vaikuttanut suorastaan mullistavasti uusimpaan tieteeseen ja sen johdosta on saanut Nobelin palkinnon. Hänen teoriansa edellyttävät siksi perusteellista n.s. korkeimman matematiikan tuntemista, että minun on pakko seuraavassa selostuksessani rajoittua vain siihen osaan, joka koskee ulottuvaisuutta ja aikaa.
Luonto ei tunne sellaisia erillisiä käsitteitä kuin ulottuvaisuus ja aika, niin Einstein opettaa, vaan ne muodostavat luonnossa toisistaan eroittamattoman käsitteen. Arkielämässä tunnemme erikseen sellaiset ulottuvaisuudet, kuin ovat pituus, leveys ja korkeus, ja aika on kokonaan eri käsite. Luonnossa nämä käsitteet kuuluvat sitävastoin niin yhteen, että ne muodostavat neljä ulottuvaisuutta. Tieteen on vastaavasti siis tarkistettava aikaisemmat teoriansa. Jos näin menetellään tähtitieteessä, havaitaan m.m., että on mahdoton puhua jostakin ehdottomasta liikkeen eli liikkuvaisuuden suunnasta, koska avaruudessa ei ole mitään liikkumatonta kiinnekohtaa, joihin tähtien liikkeitä voitaisiin verrata. Edelleen Einsteinin teoria on perusteellisesti muuttanut vanhaa geometriaa eli mittausoppia, ja siten hänen todistuksensa mukaan avaruus on äärettömästä suuruudestaan huolimatta katsottava rajalliseksi.
Toisaalta taas on tiedemiehiä, kuten edellämainitsemani Sir James Jeans ja hänen englantilainen maanmiehensä, Cambridgen yliopiston tähtitieteen professori, Sir Arthur Eddington, jotka hyväksyvät Einsteinin relativiteetti-teorian yleensä, mutta samalla kuitenkin pitävät mahdottomana käsittää, että avaruus voisi olla rajallinen. Jos niin olisi laita, mitä olisi sen ulkopuolella? Tyhjääkö vuorostaan aivan rajattomiin?
Nämä tiedemiesten laskelmat ja teoriat avaavat tien yhä uusiin ongelmallisiin kysymyksiin.
Jos avaruus on joka tapauksessa käsittämättömän laaja ja välimatkat tähtien välillä niin valtavan suuret, eivätkö tähdet ainakin vähitellen menetä avaruuden tavattomaan kylmyyteen lämpöänsä siksi paljon, että tähtimaailmat lopulla sammuvat kokonaan ja sen mukana kaikki elollisuus kerran kuolee? Toisten tiedemiesten mielestä tuskin mikään kykenee pelastamaan maailmaa jäähtymiseltä ja lopulliselta jäätymiseltä; sitävastoin eräiden toisten tutkijain teoriat eivät käy yhtä masentavaan suuntaan. Esim. Sir James Jeans v. 1934 ilmestyneessä teoksessaan "The New Background of Science", suomeksi "Tieteen Uusi Tausta", väittää, että tähtien; lämmön täytyy kerran pakostakin haihtua niin tyyten, että kaikki elollinen kuolee ja avaruuden täyttää ikuisen yön täydellinen hiljaisuus ja pimeys. Toisaalta taas esim. professori Robert A. Millikan esittää päinvastaisen teorian. Tämä Nobelin palkinnon saanut californialainen tähtitieteilijä laskee, että avaruus kykenee korvaamaan lämmön, minkä tähdet säteilyn johdosta menettävät, sillä on todennäköisintä, että tätä aineen ja lämmön hajaantumista seuraa luonnon pakosta aina niiden uusi kehittyminen.
Kaikki nämä kysymykset koskevat ennen kaikkea ainetta. Spencerin filosofia uskoi vielä aineen muuttumattomuuden, mutta radiumin avulla tiede on jo oppinut muuttamaan alkuaineita toisiksi alkuaineiksi. Päästiinpä v. 1932 jo niin pitkälle, että muillakin tieteellisillä menetelmillä on voitu muuttaa alkuaineita toisiksi. Mutta kaikella tälläkään itsessään niin mullistavalla edistyksellä ei ole päästy selville itse pääkysymyksestä, nimittäin mitä aine sinänsä on.
Jo muinaisessa Kreikassa alettiin aavistaa, että aineen muodostavat äärettömän pienet hiukkaset, mutta vasta viime vuosisadalla syntyi varsinainen teoria näistä aineen alkuosista eli atomeista ja niiden yhdistelmistä eli molekyleistä. Uusin tiede vuorostaan opettaa, että atomeissakin on vieläkin pienempiä osia, nimittäin keskus ja sitä kiertävät osat. Keskuksen otaksutaan muodostuvan n.s. neutroneista ja protoneista; sitävastoin noita keskustaa kiertäviä osia sanotaan elektroneiksi. Siten havaitsemme, että atomit muodostaa itse asiassa ikäänkuin keskusaurinko, jota elektronit kiertävät, kuten kiertotähdet aurinkojansa. Kaikki nämä hiukkaset ovat niin pieniä, ettei ihmisen silmä edes parhaimmalla tieteellisellä mikroskoopilla eli suurennuskoneella kykene niitä näkemään. Ne on saatu selville muiden tieteellisten menetelmien avulla. Kuinka pienistä aineen osista todella on kysymys, se ilmenee havainnollisesti seuraavasta esimerkistä.
Ottakaamme jotakin kaasumaista ainetta niin pieni määrä, kuin on kuutiosentimetri. (Yhteen tuumaan menee noin kaksi ja puoli sentimetriä.) Kuutiosentimetrissä kaasua on keskimäärin noin 27 tai 28 triljoonaa molekyyliä ja kunkin molekyylin muodostavat vielä pienemmät hiukkaset, atomit. On sanomattakin selvä, ettei ihmisäly tajua, paljonko itsessään on 28 triljoonaa eli 28 miljoonaa miljoonaa miljoonaa. Mutta järjellemme on ehkä vieläkin mahdottomampi käsittää, että näissä atomeissa elektronit kiertävät yhdessä ainoassa sekunnissa satoja biljoonia kertoja oman keskuksensa ympäri.
Sitävastoin on verrattomasti paljon helpompi ainakin ylimalkaisesti ymmärtää, että nämä kaikkein pienimmät ainehiukkaset ja kaikkein vakavimmat tähtisumuikot aurinkoineen ja kiertotähteineen, nebulat, ovat siis muodostuneet samalla tavalla ja samasta aineesta. Me saatamme myös yhtä ylimalkaisesti tajuta, että äärettömien tähtien ja pienimpien atomihiukkasten nopeudet ja muu toiminta edellyttää lukuja, jotka kohoavat miljooniin, biljooniin ja triljooniin. Sen verran tiede on saanut selville koko avaruuden täyttävästä aineesta, sellaisena kuin se esiintyy meille mitä suurimpana ja kaikkein pienimpänäkin. Mutta vastausta vailla yhäkin on kysymys: mitä aine itsessään on, mistä se on saanut alkunsa ja mikä siis on sen olemassaolon tarkoitusperä?
Näihin mitä syvimpiin probleemoihin on viime vuosina havaittu liittyvän erään ehkä yhtä salaperäisen kysymyksen. Tieteelliset tutkimukset ovat todenneet, että avaruudesta tulee joka hetki maapallolle säteitä, jotka ovat niin voimakkaita, että ne kykenevät särkemään atomeja ja vieläpä atomien osiakin, neutroneja, protoneja ja elektroneja. Mistä nämä mystilliset säteet ovat lähtöisin? Miten ne vaikuttavat luontoon yleensä ja ihmiseen erikoisesti? Kajoavatko ne ihmisen terveyteen edullisesti vaiko vahingollisesti? Ehkäpä ne suorastaan vaikuttavat kaiken elollisen hedelmällisyyteenkin? Tiede ei ole löytänyt vastausta näihin kysymyksiin.
Tulemme näin uuden ongelman eteen. Jos kerran aine hajaantuu pienen pieniin alkutekijöihin, joihin sisältyy m.m. elektroneja, eikö ole lähellä olettamus, että aine ja sähkö ovat itse asiassa niin läheisessä tekemisessä keskenään, että ne voivat olla jopa samaa alkuperää ja olemusta? Joka tapauksessa tiede ei tunne sellaista täysin todistettua ratkaisua. Me näemme sähkön valtavat purkaukset ukkosessa. Ihmiselle sähkö on verraton palvelija valona ja käyttövoimana, samoin kuin puhelimen ja lennättäminen sekä langattomankin lennättimen alalla. Mutta ihminen ei tiedä, mitä sähkö itsessään on.
Näiden moninaisten eri kysymysten jälkeen tulemme lopuksi kaikkein suurimpaan ja tärkeimpään tieteelliseen probleemaan: mitä on elämä itsessään ja miten se on alkanut maapallollamme? Onko kaikki elollinen vain aineen erikoinen ilmenemisen muoto, mutta ei siis itsessään mitään todellista? Onko elämä ehkä alkanut pelkästään jostakin aineen omasta vaikutuksesta? Vaikka emme älyllisesti ymmärräkään aineen olemusta ja alkuperää, ehkä elämä aineen ilmenemisen muotona voi luoda meille mitä arvokkainta valaisua itse aineenkin edes jonkinlaiseen syvälliseen käsittämiseen?
Olettakaamme, että tiede tahtoo vastata näihin eri kysymyksiin materialistisen maailmankatsomuksen hengessä. Tieteen on kuitenkin mahdoton odottaa ihmisen käsittävän, että maapallollamme olisi ikuisesti ollut olemassa elämää, mutta yhtä mahdotonta on tieteellisesti saada selville, miten ja milloin tämä elollinen olemassaolo on alkanut. Ei ole nimittäin helpompi ymmärtää, että aine joskus jostakin itsestään elottoman kuolleesta syystä on luonut itselleen elollisen olemassaolon. Ja kuitenkin elollinen on olemassa ympärillämme ja itsessämmekin. Me näemme elollisuutta joka hetki mitä moninaisimmissa muodoissa: pienimmistä alku-itiöistä, kasveista, hyönteisistä, kaloista, linnuista, villi- ja kotieläimistä aina ihmiseen itseensä saakka.
Tämän vuosisadan alussa ruotsalainen tiedemies, professori Svante Arrhenius koetti löytää ratkaisun esittämällä teorian, että avaruus on täynnä jonkinlaisia alkuitiöitä eli panspermeja, jotka levittävät elämää kaikkialle. Hänen laskelmansa mukaan tällaisilta itiöiltä kuluisi 9000 vuotta ehtiäkseen maapallollemme edes kaikkein läheisimmästä aurinkokunnasta, nimittäin Alfa Centaurista. Arrheniuksen teoriaa vastaan ovat toiset tiedemiehet esittäneet mitä vakavimpia väitteitä. Ensiksikin jäisi yhä vastausta vaille kysymys, mistä nuo panspermit vuorostaan ovat saaneet alkunsa. Vai onko meidän koetettava uskoa, että ne todellakin ovat olleet ikuisesti olemassa? Se merkitsisi siis joka tapauksessa elämää, jolla ei koskaan olisi ollut alkua. Mutta alutonta alkuahan ihmisen järki ei kykene käsittämään. Toiseksi kysytään, onko mahdollista, että avaruuden jäätävässä kylmyydessä panspermit voisivat säilyttää elollisuutensa äärettömän pitkät ajat paleltumatta kuoliaaksi, mikäli toisaalta lukemattomien aurinkojen suunnaton kuumuus ei niitä tuhoaisi.
Yhtä vähän onnistuneita ovat muutkin yritykset selittää järjellä tajuttavalla tavalla aineen ja elollisen alkuperää yleensä tai maapallollamme erityisesti. Vaikka tieteen onnistuisikin päästä itse aineen olemuksen todellisessa tuntemisessa miten pitkälle tahansa, jää aina vastausta vaille kysymys: onko aine ainaisesti ollut olemassa vai onko se joskus "syntynyt" jostakin "syystä"? Edelliseen selitykseen inhimillinen äly ei tyydy, koska alutonta olemassaoloa emme pysty käsittämään. Yhtä vähän ymmärrämme, mitä on ollut olemassa, ennenkuin tuo "jostakin syystä" aine jonakin ajan kohtana "syntyi olevaisuuteen". Joudumme näin pakostakin uudelleen siihen suureen mysterioon, käsittämättömään, josta Herbert Spencerin kehitys-filosofian mukaan tiede ja uskonto saavat yhteisen alkunsa.
Tämän luvun alussa mainittiin, miten viime vuosisadan puolivälissä tuntui siltä, että luonnontieteet tukisivat materialistista eli, kuten sitä myös sanotaan, mekanistista luonnon olemuksen tulkintaa. Henki oli siten katsottava vain erääksi aineen ilmenemisen muodoksi. Luonto oli pelkkää ainetta ja järkkymättömät luonnonlait pitivät, kuvannollisesti sanoen, luonnon valtavaa koneistoa eli mekanismia käynnissä. Sen tärkeämpää osuutta monet silloiset luonnontieteelliset teoriat eivät olleet katsoneet mahdolliseksi myöntää hengelle.
Nyt sen sijaan viimeksikuluneiden parin vuosikymmenen aikana tiede on tullut yhä määrätietoisemmin aivan päinvastaiseen johtopäätökseen. Materialismi on alkanut väistyneistään väistyä idealismin tieltä. Olemassaolon suurimmat kysymykset tuntuvat siten saavan helpommin käsitettävän ratkaisunsa. Tulemme näin vuorostaan kysymykseen: mitä henki on ja mikä on sen suhde aineeseen?
III
Otan jälleen eräitä aikamme etevimpiä tiedemiehiä oppaaksemme. Annan heidän itsensä selittää, miksi heistä materialistinen maailmankatsomus on tieteellisesti epäpätevä ja miksi idealismi paljoa paremmin vastaa tieteellisen tutkimuksen uusimpia tuloksia.
Edellä on kosketeltu v. 1933 ilmestynyttä Sir James Jeansin teosta "The New Background of Science". Siinä tämä aikamme kuuluisimpia tiedemiehiä selittää vakuuttavasti hengen ylivaltaa aineeseen verrattuna, ja sen vuoksi idealistista maailmankatsomusta on hänen mielestään pidettävä ainoana oikeana. Ollessaan seuraavana vuonna englantilaisen tieteellisen seuran "The British Associationin" presidenttinä hän edelleen johdonmukaisesti selitti eräässä tieteellisessä esitelmässään pitävänsä aikaisempaa materialismia tieteellisesti epäpätevänä.
Toinen yhtä maineikas englantilainen tutkija, Cambridgen yliopiston professori, Sir Arthur Eddington on, jos mahdollista, vieläkin päättävämpi tuomitessaan materialismin arvonsa menettäneeksi teoriaksi. Viittaan m.m. hänen teokseensa "The Nature of the Physical World" eli suomeksi "Fyysillisen Maailman Luonne"; siinä hän suoraan selittää v. 1927 paikkeilla tehtyjen uusien tieteellisten havaintojen mullistaneen kaikki aikaisemmat teoriat siihen määrin, että sen jälkeen "uskonto on tullut tiedemiehelle mahdolliseksi". Sen johdosta hän ottaa huomioon yliluonnollisen henkisen maailman olemassaolon ja myöntää vastaavasti ihmisen uskonnollisille kokemuksille yhtä suuren tieteellisen oikeutuksen ja arvon kuin konsanaan puhtaasti luonnontieteellisille havainnoille.
Saksalainen tiedemies, tohtori Emil Zimmer käsittelee v. 1936 julkaisemassaan teoksessa "The Revolution in Physics", suomeksi "Vallankumous fysiikan alalla", kysymystä materialismin ja idealismin välisestä taistelusta tieteellisessä maailmassa. Hän toteaa, että on syntymässä uusi idealismi, spiritualismi, s.o. usko hengen ylivaltaan ja henkisten elämänarvojen suuruuteen. Paitsi Sir James Jeansia ja Sir Arthur Eddingtonia tohtori Zimmerillä on auktoriteettinaan m.m. maanmiehensä professori Bernhard Bavink, jonka valtavan suuri tutkimus luonnontieteiden kaikilta aloilta päättyy täydellisen idealismin julistamiseen. Tieteellisellä tutkimuksella, kuten professori Bavink selittää, ei itsessään ole mitään todellista arvoa, ellei uskota inhimillisen älyn yläpuolella olevaan henkiseen maailmaan. Hän jatkaa: "Mitä ei voida ilmaista inhimillisen viisauden nerokkailla lauseilla, se voidaan tuoda julki uskonnollisen inspiraation eli innoituksen kielellä."
Mutta ehkä pisimmälle suoranaisessa uskonnollisessa idealismissa menee professori Max Planck, Berlinin yliopiston fysiikan opettaja. Hän on saanut Nobelin palkinnon juuri luonnontieteiden alalla esittämästään aivan mullistavasta teoriasta, joka koskee aineen ja erikoisesti sähkön olemusta. Sitäkin merkittävämpää on, että Pianokin filosofia päättyy täysin uskonnolliseen lopputulokseen. Eräässä v. 1937 pitämässään tieteellisessä esitelmässä, otsikkona "Uskonto ja luonnontieteet", hän lausuu yhteenvetona m.m.:
"Uskonto ja luonnontieteet eivät ole ristiriidassa keskenään. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että on olemassa ihmisistä riippumaton järjellinen maailmanjärjestys." Uskonto ja tiede, hän jatkaa, käyvät yhteistä taistelua epäuskoa ja uskonnottomuutta vastaan. Hänen loppusanansa kuuluvat: "Yhteinen suuntaa viittova tunnussana tässä taistelussa on nyt ja aina oleva ‘kohti Jumalaa'".
Vuonna 1931 ilmestyi mitä valaisevin kokoelmateos nimeltä "Living Philosophies; a Series of Intimate Credos", suomeksi "Elävää filosofiaa; sarja henkilökohtaisia uskontunnustuksia". Siinä saamme tutustua m.m. Albert Einsteinin suhteeseen uskontoon. Hänen omat tunnustuksensa ovat sitäkin arvokkaammat, kun hänet on joillakin tahoilla tahdottu laskea uskonnon suoranaisten vastustajien joukkoon. Einstein kirjoittaa m.m. seuraavaa:
"Kauneinta, mitä voimme kokea, on se, mikä on tuntematon. Se on kaiken todellisen taiteen ja tieteen alkulähde. — Tämä katsaus elämän mysterioon — on myös luonut uskonnon. Se tietoisuus, että todellakin on olemassa jotakin, johon kokonaisuudessaan emme voi tunkeutua, mutta jonka näemme korkeimpana viisautena ja loisteliaimpana kauneutena ja jonka tajuamme heikoilla henkisillä lahjoillamme vain mitä vajanaisimmissa muodoissaan, tämä tietoisuus, tämä tunne on kaiken uskonnollisuuden keskuksena." Einstein lisää, että juuri tässä nimenomaisessa merkityksessä hän kuuluu syvästi uskonnollisten ihmisten joukkoon.
Samasta teoksesta otan vielä pari kolme muuta mitä valaisevinta selitystä. Siten professori Robert A. Millikan kirjoituksessaan vakuuttaa, ettei tieteen ja uskonnon välillä ole todellista ristiriitaa; hän päinvastoin yhtyy täydellisesti professori Eddingtonin mielipiteisiin siinä suhteessa. Sen vuoksi hän myös katsoo, että tällä hetkellä "todellinen uskonto on maailman kaikkein korkeimpia tarpeita". Professori Millikan on aikamme maineikkaimpia amerikalaisia tiedemiehiä. Hän sai v. 1923 Nobelin-palkinnon fysiikasta.
Kuuluisa englantilainen lääkäri, Sir Arthur Keith taas lopettaa lausuntansa seuraavasti: "En voi vapautua käsityksestä, että pimeys, johon universumin äärimmäinen salaperäisyys on verhoutunut, kuuluu Suureen Suunnitelmaan. Tämä maailmamme on laadittu niinkuin loistavasti kirjoitettu novelli: me luemme mitä kiihkeimmin sitä, toivoen löytävämme sen juonen. Tämä lukeminen kiihoittaa yhä intoamme päästä siitä selville, kunnes etsimisemme muuttuu osaksi uskonnostamme. Sillä kuta kiihkeämmin tavoittelemme salaisuuksien salaisuutta, sitä enemmän se väistyy edestämme —." Hän huomauttaa, että ihmisaivot ovat aivan liian heikot ratkaisemaan näitä olemassaolon arvoituksia. Me pystymme vain näkemään kaikkialla luonnossa sen nerokasta suunnittelua ja toimintaa. "Riippumatta siitä olemmeko maallikkoja vai tiedemiehiä, meidän täytyy edellyttää luomakunnan Herran olevan olemassa, minkä muodon Hänelle muuten annammekin."
Cambridgen yliopiston biokemian professori J.B.S. Haldane katsoo "ihmisen elävän kahdessa eri maailmassa, näkyväisessä ja näkymättömässä. Mutta molempia maailmoita voidaan selittää vain sellaisina, kuin ne esiintyvät meille epätäydelliseltä inhimilliseltä kannalta katsottuina."
Teoksessaan "Outposts of Science" eli suomeksi "Tieteen Etuvartiostoista", joka ilmestyi v. 1935, mr. Bernard Jaffe esittää mitä mielenkiintoisimman selostuksen luonnontieteiden uusimmasta kehityksestä Amerikassa. Viimeisessä luvussa käsitellään kysymystä tähtimaailmoista eli "linnunradoista" (Galaxies). Inhimilliset selitykset niiden synnystä, hän päättää, eivät suinkaan tee mahdottomaksi uskoa, että avaruus on "jonkun jumalallisen Voiman eli Luojan" luomisen työn kautta syntynyt. Sellainen käsitys voi olla, mr. Jaffe sanoo, yhtä järjellinen kuin eräät matemaattiset yritykset laskelmallisesti kuvata meille universumia. Mr. Jaffe esittää myös amerikalaisen luonnontieteilijän, professori Harlow Shapleyn mielipiteen, joka on sitäkin arvokkaampi toteamus, kun professori Shapley aloitti uransa eläintieteen tutkijana, mutta siirtyi myöhemmin tähtitieteen alalle. Myöskään professori Shapleystä ihmisen ei todellakaan kannata "perin rajoitetuilla älyllisillä edellytyksillään" koettaa ratkaista kaiken olevaisen salaisuutta.
Mutta jo ennenkuin olimme ennättäneet viime vuosikymmeneen, oli kuulunut tieteellisestä maailmasta uuden Herbert Spencerin tapaisen hengen jättiläisen samanlainen varoittava sana. Tarkoitan Henri Poincaré'ta; hän kuoli v. 1912 Parisissa. Poincarésta julkaisivat kaikki maailman tieteelliset seurat ja laitokset mitä ylistävimpiä muistosanoja. Esim. Smithsonian Institution, Washingtonissa (D.C.), kirjoitti vuosikirjassaan m.m.: "Filosofit, matemaatikot, tähtitieteilijät, kaikki puhuivat hänestä aikamme suurimpana auktoriteettina. Mistä tämä mies sai oudon voimansa liikkua yksin ajatuksineen tällä abstraktisella alalla? — Tämän voimansa Poincaré sai älynsä ylemmyydestä ja ennen kaikkea täydellisestä rehellisyydestään."
Amerikalainen tieteellinen akatemia "The National Academy of Sciences" kunnioitti professori Moultonin esittämissä muistosanoissa Henri Poincare'ta m.m. seuraavalla toteamisella: "Vaikka Ranskalla oli kunnia synnyttää tämä ihailtava mies, häntä on pidettävä koko maailman nerona".
Tämä todella hengen jättiläinen, joka hallitsi matematiikkaa, tähtitiedettä ja filosofiaa, niinkuin ei kukaan viime ja tällä vuosisadalla, varoitti aikalaisiaan uskomasta inhimillisen järjen mahdollisuuteen saada ymmärryksellä tajuttavasta selville olemassaolon syvimpiä salaisuuksia. Kaikki sellaiset ponnistukset, Poincaré vakuuttaa, tulevat aina päättymään "kysymysmerkkiin, eivätkä koskaan loppupisteeseen".
Näemme edellisen luvun päättyvän toteamiseen, että kehitys-filosofia ei lainkaan edellytä materialistista maailmankatsomusta. Tämä luku on osoittanut, että biologian eli kasvi- ja eläintieteen lisäksi muutkin luonnontieteet, fysiikka, kemia ja tähtitiede siirtyvät yhä määrätietoisemmin ja päättävämmin materialismista idealismiin.
Tämä kaikki koskee ensi sijassa ainetta ja henkeä niiden ilmenemisen muotoina. Mitä aine on itsessään, se on tieteelle yhtä ratkaisematon probleema kuin myös hengen todellinen olemus sinänsä. Ihmisen henkisistä ominaisuuksista kaikkein terävin, nimittäin äly, osoittautuu aikamme nerokkaimpienkin tiedemiesten toteamuksena kykenemättömäksi löytämään järjellistä ratkaisua kaiken olemassaolon suurimpiin ja syvimpiin kysymyksiin. Siten inhimillinen äly ei ole pystynyt saamaan selville, mitä hengen olemus sinänsä on eikä siis edes sitä, mitä se itse on. Tieteellinen idealismi vaihtaakin sen vuoksi, kuten tässä luvussa olemme nähneet, kaiken tieteellisen tutkimuksen pääprobleeman eli tuntemattoman Voiman siksi inhimilliselle järjelle yhtä käsittämättömäksi Voimaksi, joka uskonnolle on kaikkivaltias Jumala. Siten saa hengen ja aineen todellinen olemus sinänsä oman yliluonnollisen vastauksensa samoinkuin myös hengen ainetta hallitseva valta.
IV
Tätä tietopuolista katsausta hengen ja aineen probleemoihin on syytä valaista muutamilla käytännöllisillä esimerkeillä. Vaikeimmatkin pulmat tulevat esimerkkien avulla suhteellisen helpoiksi ymmärtää.
Palatkaamme siis vielä kerran edellisillä sivuilla käsiteltyihin kysymyksiin. ₍
Miten ihminen hämmästyykään, jos hänelle vakuutetaan, ettei hän itse asiassa tiedä, mitä hän oikeastaan on.
Lääkäri selittää hyvinkin tarkasti kaikki hänen, elimensä ja niiden sekä terveet että sairaalloiset olotilat. Hän on luita, lihaksia sekä mitä merkillisimpiä elimiä ja hermoja täynnä. Mutta jos lääkärille annetaan aivan tarkalleen samoja alkuaineita, joita tässä ihmisessä on, ei paraskaan tiede saa niistä elollista ihmistä kokoon, ei edes pienintä lasta — eipä edes vähäisintä elollista itiötä. Jotain puuttuu vielä ja se "jotain" on juuri elämä eli henki. Aine sinänsä ei pysty luomaan elollista, vaan elämä, henki, tulee aineeseen jostain muualta kuin kuolleesta aineesta itsestään.
Jos ihminen viedään kemistin eteen, voi tämä kädenkäänteessä sanoa, että ihmisessä on pääasiallisesti vettä sekä lisäksi eräitä muita alkuaineita ja lopuksi suuren naulan verran rautaa. Ihmistä tietenkin loukkaa näin kuulla, että kemistin edessä hän ja esim. hänen kotieläimensä "sisältävät" aivan kerrassaan samoja alkuaineita. Se hänen olemassaolonsa "tekijä", joka kohottaa hänet niin peräti paljon hänen eläintensä yläpuolelle, on ennen kaikkea tuota hengen nerokkainta puolta, älyä, mutta hengen olemusta kemisti ei osaa tieteellään analysoida.
Ihminen kääntyy nyt vuorostaan fysiikan professorin puoleen saadakseen selville, mitä hän oikeastaan on. Tämä tiedemies esittää päätä huimaavan laskelman, paljonko ihmisen ruumiissa ehkä voi olla molekyylejä ja atomeja, jos kaikki nuo lääkärin ja kemistin selostukset hänen ruumiinsa eri osista ja niiden kemiallisesta kokoonpanosta muutetaan näiksi aineen pienimmiksi hiukkasiksi. Professori selittää lisäksi, että kukin atomikin on vuorostaan muodostettu tavallaan aurinkoa vastaavasta keskuksesta, jota elektronit kiertävät satoja biljoonia kertoja yhdessä ainoassa sekunnissa. Ihmistä pyydetään tieteen nimessä näin uskomaan, että hänessä itse asiassa on protonien ja neutronien muodostamia "aurinkoja" triljoonien triljooneja, ja kutakin niitä kiertävät vielä elektronit aivan uskomattoman nopeaa vauhtia. Leikatessaan esim. pikku sormensa kynnen ihminen siis heittää menemään suunnattoman suuren määrän näitä "tähtimaailmoja", joista hän on kokonaan muodostettu.
Kuultuaan itsestään näin merkillisen selityksen ihminen päättää mennä tähtitieteilijän luo saadakseen kuulla, mikä oikeastaan on hänen asemansa verrattuna noihin hänen uusiin valtavan suuriin sukulaisiinsa, tähtiin.
Hänen uusi opastajansa, tähtitieteen professori, kehoittaa häntä istumaan ja luomaan katseensa pieneen hiekkajyvään, jonka professori sijoittaa keskelle huoneen lattiaa. Sen jälkeen professori selittää jyvän vastaavan aurinkoamme, jota eri kiertotähdet kiertävät, kunnes etäisin niistä eli Neptunus kulkee pitkin huoneen seinämiä. Kun hän näin on sijoittanut koko aurinkokuntamme niin pieneen kokoon kuin asuinhuoneeseen, professori lähtee kuljettamaan ihmistä avaruuden halki kohti toisia etäämpiä tähtiä. Tapaamme omasta linnunradastamme, jonka näemme täyttävän taivaamme, likimmäisimmän aurinkokunnan eli Alfa Centauri'n vasta noin 47 kilometrin eli noin 30 mailin päästä. Itse luonnossa on maapallolta välimatkaa Alfa Centauriin 37 biljoonaa kilometriä eli noin 24 biljoonaa mailia eli ainoastaan 4,3 valovuotta. Ihmisen kysymykseen professori vastaa, että eräs erittäin suuri ja kaunis linnunratamme tähti on tieteessä saanut nimen Aldebaran, se on maapallosta vain 7 valovuoden päässä, kun taas vanha tuttavamme Pohjantähti pysyttelee meistä kymmenen valovuoden etäisyydessä. Kaikkien näiden itse asiassa äärettömien välimatkojen jälkeen ihminen on linnunradassamme vasta "aivan kotinurkilla". Uusia kokonaisia "linnunratoja" ilmestyy miljoonittain, kuta kauemmas ihminen yrittää tunkeutua avaruuteen. Ne ovat jo miljoonissa laskettavien valovuosien etäisyydellä maasta. Kukaan ei tiedä, tuleeko tähtien maailmoille koskaan rajaa, kukaan ei käsitä, mitä sen rajan takana voi olla, jos ihminen kerran sille rajalle saapuisikin.
Ihminen, kuultuaan fysiikan professorilta, kuinka triljoonittain hänessä on omia aurinkojaan ja niiden kiertotähtiä, alkaa nyt tähtitieteilijän huoneessa käsittää, että kaikessa koko avaruudessa olevassa tähtimaailmassa on atomeja niin äärettömän äärettömät määrät, ettei sitä edes koko ihmiskunta yhteensä kykenisi aivoillaan käsittämään.
Ihminen menee näissä mietteissään filosofin luo ja kuulee hänen toistavan Henri Poincarén vakuutuksen, että, kuta useamman elämän arvoituksen tiede kykenee selvittämään, sitä useampia uusia kysymyksiä tulee tieteen eteen ja ettei koskaan tule vastaan loppupistettä, vaan aina vain uusia ja uusia kysymysmerkkejä.
V
Tutustuessani yli neljäkymmentä vuotta sitten Darwinin kehitys-oppiin sekä Spencerin suureen filosofiseen systeemiin syntyi mielessäni vertauskuva, joka ilmeisesti pitää yhäkin paikkansa.
Maanviljelijä johtaa taloonsa sähkölangan saadakseen siitä valoa sekä samalla kaikenlaisten koneillensa käyttöön voimaa. Hän johtaa taloonsa myöskin puhelinlangan ylläpitääkseen yhteyttä muun maailman kanssa. Linnut käyttävät näitä lankoja lepopaikkoinaan lainkaan käsittämättä, mikä on niiden todellinen tarkoitus ja tehtävä. Samaten ihminen käyttää hyväkseen monellakin tavalla sähköä tietämättä, mitä sähkö sinänsä on. Ihmisen kannalta linnut ovat kokonaan tietämättömät sähkölankojen todellisesta salaperäisestä voimasta, mutta niin ihminen on itsekin, jos mennään vain hieman pitemmälle kohti olevaisuuden rajatonta mysteriota. Kuta enemmän sitä koetamme järjellä ymmärtää, sitä enemmän meille selviää, ettei kuollut aine itsessään ole voinut saada aikaan koko luomakunnan majesteeteista suuruutta. Siihen kaikkeen on tarvittu todella käsittämättömän suuren arkkitehdin rajatonta nerokkuutta ja yliluonnollisen taitavan rakennusmestarin ikuisen pitkää luomiskautta.
Mutta kaikesta tästä huolimatta ihminen niin kernaasti tahtoo asettaa itsensä "Luomakunnan herraksi" ja oman älynsä hiukkasen maailman syvimpien arvoitusten viisaaksi ratkaisijaksi.
Onneksi älylliset edellytyksemme eivät ole ainoat henkiset lahjamme. Koetelkaamme niiden toisten kykyjemme opastusta elämän arvoitusten käsittämiseen ja elämän arvojen löytämiseen.
III LUKU:
AVARUUDESTA IHMISEEN.
I
Varmaankin moni lukija on kahden edellisen luvun yhteydessä tullut kerta kerralta kysyneeksi, miksi elämänarvojen etsimisessä on ollut syytä kiertää taivaan tähtitarhoja ja ihmisen silmälle kokonaan näkymättömiä ainehiukkasia? Siihen kysymykseen liittyy kuin itsestään uusi ja vieläkin tärkeämpi: eikö olisi ollut alettava ilman esivalmisteluja suoraan ihmisen hengestä? Senhän juuri tarvitsee tuntea elämän arvot, toisin sanoen oikeastaan oman itsensä todellinen olemus.
Kumpaiseenkin kysymykseen tahdon antaa oman selityksen.
Nuo avaruuden kaikkein suurimmat aineen keskitykset eli tähtisumuikot ja kaikkein pienimmät ainehiukkaset eli atomit osoittavat, miten ääretön on aineen salaperäisyys niin suuruuden kuin pienuuden kannalta katsottuna. Päästyämme siitä selville olemme saaneet edes jonkinlaiset mittasuhteet osoittamaan, miten mitättömän vähäinen ihminen on kaiken olevaisen arvoitusten ratkaisijaksi. Siitä tulemme tuohon toiseen edelläolevaan kysymykseen eli elämän arvojen oikeaan löytämiseen. Jos olisin aloittanut suoraan siitä ongelmasta, pelkään, että jäljempänä olisi ollut paljoa vaikeampi enää palata aineen tuntemista koskeviin kysymyksiin.
Edellinen luku päättyi huomautukseen, että ihmisen henkiseen olemukseen kuuluu muitakin ominaisuuksia kuin äly eli järki. Harvoin tullaan ajatelleeksi, että ihmisen hengessä on havaittavissa useitakin eri puolia eli ominaisuuksia, sillä itsessäänhän henki on jakamaton kokonaisuus. Me olemme jokainen oma "minämme" ilmeisenä kokonaisuutena, joka hetki samanlainen "minä", miksi se siis olisi tieteellisesti paloiteltavissa eri osiin?
Ajatelkaamme asiaa ensiksi tältä käytännölliseltä kannalta ja jättäkäämme toistaiseksi tieteellinen tarkastelu mahdollisimman vähiin.
Lapsi syntyy ja sillä on heti muita henkisiä ominaisuuksia kuin äly. Järkensä kannalta lapsi onkin kaikkein lahjattomimpia elämänalkuja. Esim. kalat eivät huolehdi lainkaan "lapsistaan", vaan ne hoitavat itsensä heti, niin pian kuin suinkin pääsevät liikkeelle. Lintujen poikaset osaavat itse särkeä munankuoren ja alkavat heti syödä omin päinsä aivan samaa ravintoa kuin vanhempansa. Eläinten "lapset" lähtevät hyvinkin pian liikkeelle. Ihmisen lapsi on näissä suhteissa mahdollisimman avuton. Mutta silläkin on omat erittäin kehittyneet vaistonsa. Jos se pannaan vasta muutaman tunnin vanhana riippumaan esim. isänsä sormesta, se puristaa heti tarpeeksi lujasti, ettei putoa. Sekin osaa imemällä ottaa ravintonsa. Sekin tietää valittaa j.n.e. Toisin sanoen, sen ensimmäiset henkiset ominaisuudet supistuvat voimakkaisiin vaistoihin. Mutta myöntäkäämme heti aivan avoimesti, että nämä alkuperäiset eli perityt vaistot seuraavat meitä kaikkia ihmisiä koko elämämme ja, edelleenkin pysyäksemme kiinni tällaisessa arkikielessä, ellei ihminen erikoisemmin edes pyri kehittämään älyllisiä lahjojaan, hän toimiikin kaiken elämänsä ajan pääasiallisesti vain noiden alkeellisimpien henkisten ominaisuuksiensa varassa.
Vähän myöhemmin lapsessa kehittyy eräs uusi henkisen toiminnan puoli. Se alkaa osata tehdä havaintoja. Toisiin ihmisiin ympäristössään se ilmeisesti kiintyy, toisia se pelkää ja yrittää vieroa. Näin lapsessa alkaa orastaa oma tunne-elämä. Näin se myös vaistomaisesti alkaa tietää, mitä se itse tahtoo. Se tahtoo mikä sitä miellyttää; se vieroo mikä sille tuottaa mielipahaa. Vielä se alkaa oppia yhtä ja toista näkemäänsä ja kuulemaansa. Se oppii kaiken sen etenkin jäljittelemällä, mutta ei suinkaan vielä älyllisesti käsittämällä. Lyhyesti siis, lapsella on jo ensimmäisinä vuosinaan henkisessä elämässään valtavan paljon toimintaa yleensä, vaikka älyllisessä suhteessa vielä sangen vähän.
Tämä jokapäiväisen helppotajuinen selitys valaisee meille, miten ihminen aivan lapsuutensa ensi hetkestä alkaen voi tulla toimeen itse asiassa sangen vähäisin älyllisin lahjoin. Tultuaan vanhemmaksi ja kehittyneemmäksi "luonto" panee hänet itse hankkimaan toimeentulonsa, niin pian kuin hänen vanhempiensa huolenpito hänestä alkaa supistua. "Luonto" saa myös hänet vuorostaan muodostamaan oman perheensä. "Luonto" samaten neuvoo hänelle, mistä ja miten voi saada elämän nautintoja ja iloja yleensä. Loppujen lopuksi, kun hänen elämänsä alkaa ehtiä sammumisensa asteelle, hän voi todeta ehkä verrattain suurellakin tyydytyksellä, että "onpahan tullut eletyksi". Ja joku viisaampi ystävä saattaa hänelle lisätä, ettei siihen hänen elämäänsä oikeastaan olekaan tarvittu paljoakaan kirjatietoja, vaikka niiden hankkimiseen olisikin ehkä ollut hyvästikin monenlaisia tilaisuuksia ja mahdollisuuksia.
Jos ihmisen elämää tarkastellaan tältä arkipäiväisen ylimalkaiselta kannalta, voimme heti tehdä kaksi yhtä pintapuolista johtopäätöstä.
Ensiksikin havaitsemme, että ihmisen henkinen elämä on hyvinkin usein, ehkäpä suorastaan useimmiten niin yksinkertainen, ettei se tarjoa tieteelliselle tarkastelulle erikoisesti kiintoisaa aineistoa. Se on vain tuollainen oma yksinkertainen kokonaisuutensa, jonka eri puolia ja mahdollisuuksia ihminen itse ei edes kunnolla tunne, saatikka sitten hänen ympäristönsä. Toiseksi käsitämme helposti, ettei tällainen henki oikeastaan kaipaa elämän arvojen etsimisiä, löytämistä ja tuntemista. Sille jokapäiväisen elämän meno tuo mukanaan ehkä useastikin menestystä, nautintoja ja iloja muodostaen ihmiselle hänen elämänsä ehkä varsinaisimmat arvot. Milloin taas kohtalo tuo vastoinkäymisiä, mielipahaa ja pettymystä, ne tavallisimmin käsitetään yksinomaan pahalta kannalta.
Kun sitten elämän loppu lähestyy joko suhteellisen äkkinäisesti tai vaikkapa hitaastikin, ei tällaisella ihmisellä ole useastikaan mitään niin sanoakseni elämän arvojen pääomaa tallella. Hän on elänyt "kädestä suuhun" varsinkin henkisessä suhteessa, vaikkapa pääomaa aineellisessa merkityksessä ehkä olisi runsaastikin koossa.
Mutta tällainen perin rajoitettu inhimillisen elämän ymmärtäminen ja elämän käyttäminen näin ahtaalla tavalla ei suinkaan voi olla elämän varsinainen tarkoitus, koskapa tapaamme elämässä, sekä menneiltä vuosituhansilta ja vuosisadoilta että omasta ympäristöstämme, ihmisiä, joilla on ollut mitä moninaisimmat elämän vaiheet ja kokemukset, ja sen vuoksi myös mitä rikkaimmat elämän arvot varsinaisena eli pysyväisenä onnenaan. Kuinka useasti heitä kadehditaankaan muka kohtalon "lempilapsina" eikä havaita, että he itse miltei aina ovat olleet "oman onnensa seppiä", toisin sanoen, he ovat osanneet itse takoa kohtalonsa kovimmatkin vaiheet elämänsä menestykseksi ja onneksi. Ihmiselle on siis tarjolla elämän arvoja, kunhan hän vain osaa mitä etsiä elämänsä varrelta.
Alkakaamme siis ihmisen hengen tarkastelu toiselta kuin pelkästään arkipäiväiseltä kannalta.
II
Tämän luvun alussa oli puhetta siitä, miten ihmisen lapsi itse asiassa on useita vuosia syntymänsä jälkeen paljoakin avuttomampi kuin eläinten "lapset" ja "jälkeläiset" yleensä. Nyt siirtyessämme paremminkin tieteelliseltä kannalta tarkastelemaan ihmisen henkeä, on syytä heti aluksi tehdä eräitä paljoa yleisempiä havaintoja, miten itse asiassa perin rajoitettuja ihmisen hyvinkin monet ominaisuudet joka tapauksessa ovat, vaikka ihminen sanookin itseään melkoisin oikeutuksin "luomakunnan herraksi".
Otaksukaamme, että ihminen menettää tapaturmassa oikean kätensä. Sen sijalle ruumis ei kasvata uutta kättä. Mutta jos esim. rapueläin, jota pyydystelemme Suomen sisävesistä, tai sen isompi sukulainen, jota tavataan Atlantissa ja Tyynessä valtameressä, menettää toisen suurista kynsistään eli saksistaan, sille kasvaa heti uusi tilalle. Miksi luonto ei ole antanut kaikkein suurimmalle ihmeelleen, ihmiselle, tällaista ruumiillista ominaisuutta? Ihmisen ruumis on siis eräässä perin tärkeässä suhteessa paljoa vaillinaisempi kuin eräiden eläinkunnan sangenkin alhaisten edustajien.
Toiseksi, mitä taas tulee ruumiinvoimiin, ihminen on sangen heikko monien nelijalkaisten rinnalla. Elefantti, leijona, tiikeri, karhu ym. käsittelevät aseetonta ihmistä kuin konsanaan mitä heikointa vastustajaa tahansa.
Ihminen on myös peräti hidas verrattuna monien nelijalkaisten eläinten ja varsinkin kalojen tai lintujen nopeuteen. Vasta koneiden keksimisen jälkeen ihmisen siirtyminen paikasta toiseen on saanut kokonaan uuden vauhdin. Esim. Benjamin Franklin tarvitsi v. 1726 kokonaista 80 vuorokautta purjehdusmatkaan Englannista Philadelphiaan, kun nyt lentomatka samaa tietä tehdään noin puolessa vuorokaudessa. Siitä huolimatta ihmisen järki pysyy itse matkojen ohjauksen suhteen yhäkin perin heikkona verrattuna siihen, mihin esim. eräät kala- ja lintulajit pystyvät. Ihmisellä pitää olla apunaan kaikenlaisia kojeita oikeiden suuntien löytämiseksi; sitävastoin esim. ankeriaat ja lohet sekä kaikki muuttolinnut tietävät vaistojensa varassa kulkea millaisia matkoja tahansa. Ankeriaat eivät tarvitse merikarttoja eivätkä kompasseja löytääkseen tiensä Meksikon lahdesta Suomen sisävesiin eivätkä pääskyset matkakarttoja kulkiessaan pesimispaikoiltaan Suomesta aina Airikaan saakka talven ajaksi ja keväällä taas takaisin Suomeen.
Linnuista puheen ollen voimme samalla laajentaa katsaustamme tulemalla ihmisen aisteihin yleensä.
Alkakaamme näistä. Monet linnut, esim. kotkat, haukat ja pöllöt ovat näkönsä puolesta verrattomasti ihmisestä edellä. Kotkat ja haukat näkevät aivan ilmiömäisen tarkasti päivällä ja pöllöt taas yöllä. Ja entäpä hiiret, rotat ja kissatkin öisin, mihin pystyy niihin verrattuna ihminen!
Tiede osoittaa, että esim. sateenkaaressa tai lasisessa prismassa meillä on apukeino saada selville, miten valonsäteessä on useita eri värejä, jotka silmämme näkevät, mutta on myös säteitä niiden ulkopuolella, joiden suhteen silmämme ovat umpisokeita.
Ihmisen kuulo ei myöskään ole erikoisen tarkka. Äänen väreilystä me tajuamme vain mitättömän pienen asteikon. Sen ala- ja sen yläpuolella olevat äänet jäävät meiltä kokonaan kuulematta. Monet eläimet ovat kuulonsa puolesta paljoa taitavammat kuin ihminen.
Haju- ja makuaistimme eivät ole lainkaan yhtä tärkeät meille kuin näkö ja kuulo. Me eroitamme monen hajun paljoa huonommin kuin esim. hyönteiset tai useat muut eläimet. Meidän ruumiimme tuntee kuumaa ja kylmää, tuskaa tai hyväilyä herkemmin kuin esim. ne luomakunnan muut edustajat, joilla on paksu turkki tai nahka. Mutta se ominaisuus ei suinkaan yksinään tee ihmistä niin verrattomasti ylevämmäksi ja etevämmäksi olennoksi koko luomakunnan keskuudessa. Sen aseman suo riidattomasti ihmiselle ennen kaikkea hänen henkisen olemuksensa moninaisuus. Se yksin on aikojen kuluessa kehittänyt ihmisen elämään eläintason vaistojen yläpuolella.
Olemme näin kolmannen kerran koettaneet sijoittaa ihmisen oikeaan ympäristöönsä. Ensiksi havaitsimme, kuinka ihmisen asuttama maapallo on kuin mitä mitättömin ainehiukkanen avaruudessa. Toiseksi näimme, miten yleensä aine, jota ihminen itsekin on, on itse asiassa niin käsittämättömän pientä todelliselta olemukseltaan, ettei inhimillinen äly sitä käsitä. Nyt kolmanneksi olemme koettaneet saada suurin piirtein katsoen selville, miten luomakunnassa ihmisellä on monen monessa suhteessa etevämpänsä, mutta sitävastoin toisaalta ihmisen henki tarjoaa hänelle ainutlaatuisen suuret mahdollisuudet todellakin olla "luomakunnan herra". Vihdoin näimme tämän luvun alkuosassa, miten ihminen tavallisimmin kuitenkin käyttää henkisiä lahjojaan varsin vaillinaisesti, useinpa pääasiassa vain vaistojen osalta; siten hän löytää vastaavasti vain peräti pintapuolisia elämän arvoja. Kaiken tämän jälkeen voimme nyt siirtyä tarkastelemaan, mitä ihmisen henki todellisuudessa on nähdäksemme lopuksi, mitä elämän arvoja ihmisellä voi olla korkeimpana päämaalinaan.
III
Tulemme näin ensiksi siihen varsinaisen tieteellisen tutkimuksen alaan, jota sanotaan psykologiaksi eli henkisten kykyjen ja ominaisuuksien tieteeksi.
Huoletta voidaan sanoa, että psykologia on yhtä vanha kuin ihmisen koko olemassaolo. Alkeellisinkin ihminen käsittää, että hengityksellä ja elämällä on jotain ehdottomasti yhteistä. Niin kauan kuin ihminen hengittää, hän elää. Unissaan hän liikkuu kaikenlaisissa askareissa ulkopuolella makuupaikkaansa, missä hänen ruumiinsa lepää. Siitä ihminen on jo kaukaisessa muinaisuudessa saanut käsityksensä, että hengitys ja henki ovat mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään ja että henki ja ruumis ovat kumpikin olemassa erikseen. Kun siis kuolema tulee, kohtaa se vain ruumista, mutta henki jää elämään omaa elämäänsä, vaikka ruumis katoaa kokonaan.
Vanhan Kreikan suuret ajattelijat eli filosofit tutkivat mitä perusteellisimmin ihmisen henkeä. Kreikan kielessä hengitys ilmaistiin sanalla psyke ja siitä sai ihmisen henkistä elämää tutkiva tiede nimensä psykologia. Suurin näistä filosofeista oli Aristoteles, joka eli vuodesta 384 vuoteen 322 ennen Kristusta. Hänestä tuli varsinaisen psykologian isä, sillä hänen oppiansa filosofit seuraavien yli kahden tuhannen vuoden ovat pitäneet kaiken psykologisen tutkimuksen varsinaisena perustana. Vasta viime vuosisadan lopulla ja tällä vuosisadalla psykologia on muuttunut mitä monipuolisimmin.
Aristotelelainen psykologia katsoi hengellä olevan varsinaisesti kolme eri ominaisuutta. Ensinnäkin se tiesi kaikenlaisten havaintojensa nojalla mitä moninaisimpia asioita. Mutta se ei tiennyt vain hetkellisesti, sillä henki piti nämä tietonsa usein kauankin mielessään eli, kuten sanomme, muistissaan. Siten ihminen osasi muistinsa avulla koota kokemuksia menneiltä ja nykyisiltä ajoilta ja kaiken sen varassa hän vieläpä teki tulevaisuuden suunnitelmia. Tätä henkisten ominaisuuksien puolta sanotaan vielä nytkin psykologiassa järjeksi eli älyksi ja älyn käyttämistä ajatteluksi.
Mutta ihmisen henki taitaa tehdä muutakin kuin vain havaita, muistaa ja ajatella. Se saattaa myös tuntea esim. mielipahaa tai vihaa yhtä hyvin kuin mielihyvää tai rakkautta. Tähän osaan inhimillisen hengen elämää mahtuukin itse asiassa mitä moninaisin määrä erilaisia tunteita, kuten niitä tavallisesti sanotaan.
Kaiken lisäksi ihmisen henki osaa tehdä jotain aivan erikoisen tärkeästi itsenäistä: se osaa, tahtoa.
Siten siis psykologia on pitänyt aivan viime vuosikymmeniin saakka kiinni hengen ominaisuuksien jakamisesta kolmeen pääominaisuuteen, nimittäin tietoon, tunteeseen ja tahtoon. Mutta sen jälkeen psykologia on joutunut, voimme kuvannollisesti sanoa, mitä täydellisimpään mullistukseen. Siitä on haarautunut mitä moninaisin määrä erikoisaloja, ja samalla psykologia on myös vapautunut aikaisemmasta kuulumisestaan varsinaiseen filosofiaan ikäänkuin sen alaosastona. Otan tähän eräitä valaisevia esimerkkejä.
Koska henki on osa kaiken elollisen olemusta ja toimintaa, on tiede luonut erityisen alan, jota sanotaan eläinten psykologiaksi, sillä se eroaa sangen huomattavalla tavalla ihmisen psykologiasta. On myös opittu ymmärtämään, että lasten henkinen elämä on monessakin suhteessa erilainen kuin täyskasvuisten psykologia. Lääketiede on ottanut omalle osalleen perin laajan osan henkistä elämää yleensä. Olemme siten saaneet ensiksikin kokonaan uuden alan psykologista tutkimusta, nimittäin psyko-analyysin. Milloin ihminen osoittaa suorastaan rikollisuuteen taipumusta, hän kuuluu n.s. kriminali-psykologian tutkimuspiiriin. Ellei taas ole kysymyksessä varsinainen rikollisuuteen taipuvaisuus, on ihminen ehkä kokonaan tai ainakin osittain vastuuton puheistaan ja teoistaan. Hän joutuu silloin mielisairautta tutkivan psykologian eli psykiatrian hoitoon.
Mutta samalla kuin psykologia on näin viime vuosikymmeninä jakautunut lukuisiin miltei itsenäisiin psykologian haaroihin, on itse tervettä eli normaalista henkistä toimintaa tutkiva psykologia itsekin joutunut, kuten edellä viittasin, suurten mullistusten kohteeksi. Siten on syntynyt henkisten ominaisuuksien jaoitteluja ja ryhmityksiä mitä moninaisimmalla tavalla. Näin lyhyen katsauksen puitteissa on mahdollista kosketella näitä eri kysymyksiä vain mitä suppeimmin. Se on sitäkin välttämättömämpi, koska juuri tämä suuri "käymisen tila" psykologiassa on johtunut usein suorastaan aivan vastakkaisista käsityksistä, mitä ihmisen henki itsessään on. Yhäkin nimittäin on, kuten edellisessä luvussa selitettiin, yleistä vastausta vailla jopa itse pääkysymys hengen ja aineen keskinäisestä suhteesta. Tästä pulmasta on koetettu päästä sillä selityksellä, että on parasta käsitellä henkeä ja ainetta rinnakkais-ilmiöinä, jolloin englantilaisena nimenä on tavallisesti "psychophysical parallelism". Esim. suuri tietosanakirja "Encyclopedia Americana" katsoo, että tällainen parallelismi tarjoaa tieteelliselle psykologialle ainakin erinomaisen työskentelypohjan, vaikka se ei annakaan mitään varsinaista ratkaisua hengen ja aineen keskinäiseen todelliseen suhteeseen.
Kuuluisa englantilainen tiedemies, Lontoon yliopiston psykologian opettaja, professori C. Spearman, antaa v. 1937 ilmestyneessä teoksessaan "Psychology Down the Ages", suomeksi "Psykologia kautta aikojen", lukijansa aavistaa, että on mahdotonta tieteellisesti määritellä edes sitä, mitä psykologia oikeastaan on. "Mutta", hän jatkaa, "se on vasta kaikkien vaikeuksien alkua." Psykologian on tutkittava ihmisten henkistä elämää, eivätkä ihmiset osaa selittää edes sitä, mitä heidän henkensä on. Hän sanoo, että suurin piirtein katsoen ihmisten vastaukset voidaan sen vuoksi jakaa neljään suureen ryhmään:
1) Ihminen ei katso olevansa itse asiassa mitään muuta, kuin mitä hänen ruumiinsa on; 2) Ihminen luulee omaavansa jotain, jota sanotaan sieluksi (soul); 3) Ihminen tuntee itsensä ainakin jonkinlaiseksi "minäksi", joka on kuolematon; 4) Ihmisen tietoinen elämä on itse asiassa vain joukko niitä henkisiä ilmiöitä, joita sanotaan sensatioiksi.
Olkoon näiden ryhmitysten asiallisuus miten suuri tai miten pieni tahansa, tieteelliseksi totuudeksi joka tapauksessa jää, ettei psykologia ole päässyt tyydyttävästi selville inhimillisten tunteiden, tietämisen sekä muiden henkisten ominaisuuksien todellisesta olemuksesta. Siten tieteen täytyy tunnustaa, että ihmisen hengen kokonaisuuden muodostavat moninaiset syvät salaperäisyydet. Esim. professori Spearman ottaa psykologiassaan huomioon tunteiden salaperäisyyden (mystery of feeling), toiseksi tietämisen salaperäisyyden (mystery of knowing) ja kolmanneksi tahtomisen eli toiminnan aiheuttamisen salaperäisyyden (mystery of doing).
Mutta vieläkin salaperäisemmäksi muuttuu ihmisen henki, jos siirrymme askeleen alemmaksi ihmisen tajunnassa ja tulemme n.s. alitajuntaan. Mitä alitajunta oikeastaan on, se kysymys on tullut täysin tieteellisen tutkimuksen kohteeksi vasta n.s. psyko-analyysin kautta, siis vasta viime vuosikymmeninä. Tietoisessa henkisessä elämässään ihminen tietää koko ajan joko enemmän tai vähemmän tarkasti, mitä hänen hengessään liikkuu; sitävastoin alitajuntaan sisältyy ja kasaantuu kaikenlaisia henkisiä ilmiöitä, syitä ja seikkoja niin pienin annoksin ja määrin, ettei ihminen sitä aina täysin selvästi huomaa, ennenkuin tämä kasaantuminen tulee siksi suureksi, että se pakostakin panee ihmisen sen havaitsemaan. Voipa mennä aikaa lapsuudesta aivan elämän puoliväliin, ennenkuin tällaiset ilmiöt pulpahtavat alitajunnasta esiin aiheuttaen jopa suoranaista äkillisen voimakasta toimintaa useasti hyväänkin, mutta tavallisimmin pahaan suuntaan.
Kaikkein salaperäisin osa ihmisen henkisestä toiminnasta kohdistuu kysymykseen: uskooko ihminen, että hänen henkensä sammuu kuoleman hetkellä, vai onko hän päinvastoin vakuuttunut inhimillisen hengen kuolemattomuudesta yleensä.
Tehtyämme tämän alustavan kiertokulun hengen salaperäisen maailman rajoille saakka meidän on aika palata ensiksikin tietoiseen henkiseen toimintaan.
Tulemme siten vielä kerran ensiksi ihmisen vaistoihin. Mitä uusin psykologia sanoo niistä? Esim. eräs Amerikan etevimpiä filosofeja, professori William James (1842—1910) vakuuttaa, että eläinkunnassa on tavattavissa valtava määrä vaistoja, mutta millään eläimellä ei sentään ole niin lukuisia vaistoja kuin ihmisellä. Miten omituista on tällaisen oppineen selityksen jälkeen kuulla, että on toisia psykologian edustajia, jotka ovat jyrkästi vastakkaista mieltä. Esim. professori William McDougall, joka pari vuosikymmentä sitten siirtyi Englannista Harvardin yliopistoon ja sieltä vuorostaan v. 1927 Duke-yliopistoon, sanoo psykologiassaan, että ihmisellä oikeastaan on vain kolmetoista varsinaista vaistoa.
Vaistoista on vain pieni askel siihen henkiseen toimintaan, johon tämä tiedemies laskee kuuluvan neljätoista eri lajia n.s. emotioneja, jollaisia ovat pelko, viha, halveksuminen, hellyys, tuska, himo, uteliaisuus, yksinäisyydentunne, ruokahalu j.n.e. Monen muun oppineen mielestä osa näistä henkisistä toiminnoista kuuluukin vaistoihin, kuten esim. himo, ja monet taas suoranaisiin tunteisiin, kuten esim. viha ja hellyys.
Voimme myös kysyä, mitä esim. on ihmisen mielikuvitus, emmekä saa yksimielistä vastausta siihenkään. Vilkas mielikuvitus voi olla, kuten sanotaan, "unen näkemistä avoimin silmin", s.o. täysin valveilla oltaessa. Yöllä ihminen uudestaan voi unessaan nähdä samat mielikuvat tai jotakin niitä muistuttavaa tai ehkä jotakin aivan outoa. Mutta mielikuvitus voi myös olla rakentavan tärkeää, esim. kekseliäisyyttä. Missä silloin kulkee raja mielikuvituksen ja tarkoituksellisen ajattelun välillä? Kaiken lisäksi sopii vielä kysyä, eivätkö unet ole suorastaan välttämättömät ihmisen hengelle, jotta se sitä tietä pääsee vapautumaan kaikenlaisista mieliteoista ja kaipuista y.m.s., jotka muuten kasaantuisivat rasittamaan mieltä?
Siirrymme näistä henkisen elämän toiminnoista tunteisiin. Minkälaisia tunteita ihmisellä on, se on psykologian yhtä vaikea selittää yksimielisen tarkasti kuin vaistojen lukumäärää ja laatua. Jos kuuntelemme erästä Amerikassa yleisesti tunnettua psykologia, nim. professori R.S. Woodworthia, selittää hän teoksessaan "Psychology" ihmisellä olevan viisikymmentä kahdeksan erilaista tunnetta. Tyytykäämme uskomaan häntä, vaikkapa vain hetkellisesti, voimmehan senjälkeen jonakin hiljaisena hetkenä kynä kädessä koettaa laskea, paljonko meihin mahtuu erilaisia tunteita äärimmäisen voimakkaan vihan tunteen ja riemullisen rakkauden tunteen väliin. Ehkäpä lienee tällöin vaikea päästä niinkään moneen toisistaan ja samalla myös vaistoista selvästi eroavaan tunteeseen, kuin professori Woodworthin on onnistunut saada eritellyksi eli analysoiduksi.
Seuraavassa luvussa on syytä vielä kerran palata kysymykseen ihmisen tunne-elämästä.
Lukija muistanee ensimmäisessä luvussa tutustuneensa professori Henri Bergsonin filosofian yhteydessä siihen inhimilliseen henkiseen toimintaan, jota psykologiassa sanotaan intuitioksi. Sillä tarkoitetaan ihmisen kykyä ilman varsinaista ajattelua välittömästi tajuta jotakin. Jälleen sopii kysyä, onko helppo todeta, milloin ihmisen henkinen toiminta liikkuu intuition ja milloin varsinaisen ajattelun alueella? Yksimielistä vastausta siihen meidän on turha tieteeltä odottaa.
Olemme näin jo tulleet siihen osaan henkistä toimintaamme, jota sanotaan suoranaiseksi ajatteluksi eli hengen tietoisesti älylliseksi toiminnaksi. Jos tunne on tämän luvun ensimmäinen keskeisen tärkeä probleema, on äly hyvin ymmärrettävistä syistä toinen.
Edellä oli jo puhetta, miten ihminen kykenee painamaan mieleensä kaikenlaista näkemäänsä ja kuulemaansa kootakseen siten muistiinsa mitä moninaisinta tietoa. Mutta henki luo itsekin kaikenlaisia mielikuvia, "päähänpistoja", ajatuksia yms. Se rakentaa suunnitelmia, joista tosin suurin osa ehkä voi sittemmin osoittautua pelkiksi hölliksi "tuulentuviksi", mutta osa voi myös muodostua mitä järkiperäisimmäksi toiminnan ohjelmaksi.
Älyynsähän ihminen oikeastaan onkin luottanut vuosituhansien aikana; vasta viime vuosikymmeninä psykologia on määrätietoisesti alkanut varoittaa ihmistä yliarvioimasta älyllisiä edellytyksiään. Nyt on vuorostaan jouduttu jo niin pitkälle inhimillisen järjen vähäksymisessä, että professori Spearman toteaa miltei alakuloisesti: "Hallittuaan psykologiaa kaksituhatta vuotta ja tultuaan kohotetuksi miltei yhtä korkealle kuin Jumala itse, se on nykyisin luhistunut siihen määrin mitättömyyteen, että sen pelkkä mainitseminenkin tieteellisessä ympäristössä tuntuu miltei sopimattomalta".
Tällaista omituista tulosta tämä kuuluisa englantilainen tiedemies selittää siten, että aikaisemmin psykologia kuului filosofian yhteyteen, jolloin filosofit tutkivat ihmisen älyä oman mietiskelynsä avulla ja valossa; sitävastoin psykologia tultuaan viime vuosikymmeninä itsenäiseksi tieteeksi on kokeellisesti tutkinut, mitä äly eli järki todellakin on itsessään. Tällöin ovat tulokset olleet inhimilliselle älylle, väittää professori Spearman, niin epäedulliset, kuin tämä hänen lausuntansa vakuuttaa.
Meidän tuskin on pakko ottaa tätä selitystä psykologian viimeisenä sanana. Mutta toisaalta meidän ei todellakaan tarvitse muuta kuin lukea menneitten aikojen historiaa tai katsella ympäristöämme tai vaikkapa vain tutkia itseämme havaitaksemme, kuinka paljon sivistyskansojen elämässä on ollut selvää järjen puutetta ja kuinka paljon me itsekukin elämämme varrella joudumme valittamaan oman järkemme "lyhytnäköisyyttä". Itse asiassa mikään ei opastakaan kansoja ja yksilöitä niin taitavasti viisauteen kuin rohkea ja rehellinen yritys epäröidä ja tarkistaa ihmisen älyä yleensä ja kunkin omaa aivan erikoisesti.
Vanhasta Aristoteleen aikaisesta psykologian jaottelusta on enää tarkasteluamme vailla vain ihmisen tahtoelämä.
Inhimillisen tahdon suhteen ovat nykyhetken psykologian tutkijat paljoa suuremmissa vaikeuksissa kuin aikaisemmin filosofit, jotka käsittivät tahdon jokseenkin selvästi erikoiseksi verrattain itsenäiseksi osaksi hengen toimintaa. Uusin psykologia ei voi katsoa inhimillistä tahtoa näin yksinkertaiselta kannalta. Ottakaamme pari valaisevaa esimerkkiä.
Työtön mies on rahaton ja hänen on senvuoksi vaikea saada hankituksi ravintoa. Tällöin hänen toimintansa ravinnon saamiseksi todennäköisesti johtuu paljoa enemmän alkuperäisestä nälän vaistosta kuin harkitusta tahdosta. Eläimillä on aivan sama luonnollinen vaisto kuin ihmisellä saada elää. Miten voi psykologia määritellä, milloin nälkäinen ihminen toimii vaistonsa, milloin selvän tahdon valossa saadakseen nälkänsä tyydytetyksi?
Toinen esimerkki antaa meille lisää ohjausta tahdon ymmärtämiseen.
Olettakaamme, että erään nuorukaisen tekee hartaasti mieli lähteä joihinkin juhliin illalla. Hän päättääkin tehdä niin. Johtuuko tämä hänen päätöksensä pelkästään tahdosta? Ehkäpä hän lähtee ennen kaikkea toivossa saada siellä tavata erään neitosen, jota kohtaan hänellä on erikoisen helliä tunteita. Jos niin on laita, silloin hänen lähtönsä johtuukin paljoa enemmän luonnollisista vaistoista ja rakastuneisuuden tunteista kuin konsanaan siitä henkisestä toiminnasta, jota sanotaan varsinaisesti tahdoksi.
Mutta tahto ei ole riippuvainen yksinomaan vaistoista ja tunteista, vaan päinvastoin kuta kehittyneempi ihmisen henki on, sitä enemmän hänen kaikkea toimintaansa valvoo hänen järkensä. Yleensä sellainen ihminen tahtoo vain sitä, jota hänen järkensä pitää suotavana ja sallittavana eikä järjettömänä.
Psykologiassaan professori Spearman puhuukin sattuvasti "tahdon ja tunteiden välisestä liitosta" sekä toisaalta "tahdon ja älyn välisestä kilpailusta". Jos kysytään, mikä ihmiselle on arvokkaampi hengen osa, tahtoko vai äly, hän vastaa tämän kysymyksen itse asiassa nykyisin menettäneen aikaisemman mielenkiintonsa, koska sitä on niin erinomaisen vaikea ratkaista psykologisesti tyydyttävällä tavalla.
Mutta tällainen selitys ei kykene poistamaan ihmisen henkisestä toiminnasta itse tahto-kysymystä sinänsä, se vain jättää sen lopullista vastausta vaille. Tosiasia joka tapauksessa on, että niin hyvin vanhemmassa kuin täysin nykyaikaisessa psykologiassa pidetään joka tapauksessa inhimillistä tahtoa hengen kaikkein voimakkaimpana osana, vaikkapa sitä ei voidakaan nykyisin enää yhtä helposti kuin aikaisemmin katsoa verrattain itsenäiseksi henkiseksi toiminnaksi. Tahto saada olla olemassa ja tahto päästä eteenpäin elämässä, tahto saada parannetuksi yksilön oma ja koko yhteiskuntien asema on kieltämättä ollut se kaikkein voimakkain tekijä, joka on kohottanut ihmisen askel askeleella mitä alhaisimmalta alkuasteelta luomakunnan kiistämättömäksi valtiaaksi. Älyn asiaksi on tietysti aina jäänyt löytää keinot, miten tuo tahdon pyrkimys on ollut parhaiten toteutettavissa.
Olemme näin tarkastelleet inhimillisen hengen eri ominaisuuksia kaikkein yleisimmältä kannalta, kajoamatta hengen mitä moninaisimpiin muihin puoliin. On vuoromme siirtyä uusiin kysymyksiin, ja niin saammekin heti eteemme seuraavan pulman: jos kerran inhimillinen henki esiintyy psykologiassa näin verrattain selväpiirteisesti samanlaisena kaikissa ihmisissä, mistä kuitenkin johtuu, että ihmiset sittenkin ovat henkiseltä olemukseltaan niin peräti erilaisia? Tämä erilaisuus tulee sitäkin merkillisemmäksi, kun samat ihmiset eivät suinkaan ole edes saman päivän kuluessa samanlaisia.
Todellakin on suorastaan hämmästyttävää todeta, miten ihmiset henkisiltä ominaisuuksiltaan voivat niin suuresti erota toisistaan.
Ensinnäkin, jos edessämme on ihminen, jonka henkisen elämän muodostavat pääasiallisesti vaistojen toiminnat, havaitsemme heti, että hän todennäköisesti on sellainen olento, jota psykologiassa sanotaan egosentriseksi eli minä-keskeiseksi. Hän ei voi käsittää, että joku ihminen olisi häntä viisaampi tai taitavampi tahi jalompi, siis yleensä häntä parempi. Hän näkee koko ympäristönsä vain omien silmiensä ja tarkoitusperiensä valossa. Koko elämä yleensä on ikäänkuin vain häntä varten. Sen vuoksi kaikki, mikä tuottaa hänelle mielihyvää, on sinänsä oikein, kaikki muu on pelkkää pahaa. Katselkaamme hetkinen, paljonko omassa ympäristössämme on tällaisia ihmisiä, joiden mielestä oikeastaan he ovat kaiken keskus, kaiken mitta, kaiken tarkoitusperä! He ovat aina ja kaikissa olosuhteissa vallan erinomaisia; sitä vastoin yleensä kaikki muut ihmiset ovat heidän rinnallaan jotakin jokseenkin ala-arvoista.
Tällaisista ihmisistä on vain lyhyt askel erääseen toiseen ryhmään ihmisiä, joka sekin on hyvin suuri. Näitä ihmisiä ohjaavat miltei yhtä varmasti heidän tunteensa. He eivät välttämättömästi pyri katselemaan toisia ihmisiä yhtä ylimieliseltä kannalta kuin edelliset eli minäkeskeiset. He päinvastoin tyytyvät olemaan toisten ihmisten kanssa paremminkin samalla tasolla. Mutta he taas luokittelevat muut ihmiset omien tunteittensa mukaan. Toiset ihmiset miellyttävät heitä ainakin hetkellisesti ja sen vuoksi nämä ihmiset ovat heistä aivan erinomaisia. Toisia ihmisiä he eivät voi ylimalkaan sietää. Tämä kaikki ei suinkaan estä heitä jonkin ajan kuluttua loukkaantumasta näihin ystäviinsä ja toisaalta taas äkkiä näkemästä noita ennen niin sietämättömiä ihmisiä nyt kokonaan mitä miellyttävimmässä valossa.
Jos ihmisen vaistot ovat useinkin huonoja oppaita, eivät tunteet yleensä ole kaikissa olosuhteissa sen parempia neuvojia, miten ihmisen on suhtauduttava ympäristöönsä.
Täten tulemmekin aivan etsimättömästi kysymykseen, miksi ihmiset yleensä ovat esiintymisessään niin erilaisia. Toisilla on vaikea saada todellisia ystäviä, kun taas toisilla on ystäviä aivan yllin kyllin. Toiset ihmiset ovat aina tasaisia esiintymisessään, kun taas toiset ovat yleensä ikäänkuin itseensä sulkeutuneita. Vanha psykologinen luokittelu auttaa meitä ymmärtämään tätä niin monimutkaiselta tuntuvaa pulmaa eli probleemaa.
Aloittakaamme niistä ihmisistä, jotka äkkiä vihastuvat usein syistä, joita on suorastaan vaikea käsittää. Heillä tunne-elämä on itsessään herkän nopea ja sen vuoksi he vihastuvat niin helposti heti, kun he luulevat tulleensa loukatuiksi. Mutta tavallisesti he leppyvät yhtä pian ja kiirehtivät rakentamaan sovintoa.
On toisia ihmisiä, jotka kestävät sangenkin kauan suoranaisia loukkauksia, mutta kun he kerran tuntevat itsensä loukatuiksi, heitä on peräti vaikea lepyttää. Toisin sanoen, heidän tunne-elämänsä toimii hitaasti.
Molempien edellisten ryhmien ihmisiä onnellisemmassa asemassa ovat ne, joiden henkisessä elämässä loukkaantuminen ei näyttele sanottavan suurta osaa. Heille hetkellinen suutahtaminen tai pitkäaikainen vihamielisyys ei yleensä tule kysymykseen. Heistä voi sattuvasti sanoa, että he osaavat ottaa elämän "oikealta kannalta". Heille elämä tarjoaa pääasiallisesti "päivän paistetta". Heistä ei kannata kuluttaa aikaansa joutaviin harmitteluihin, kun elämä joka tapauksessa antaa aivan hinnattakin niin paljon hyvää ja valoisaa. Tämä heidän hyväntuulisuutensa hankkii helposti heille paljon ystäviä; kadehtijoista ja vihamielisistä he eivät tavallisesti välitä.
Neljännen ryhmän muodostavat ne ihmiset, jotka suhtautuvat elämään alakuloisesti. He ovat aina tyytymättömiä kaikkiin ihmisiin, oloihin ja olosuhteisiin, jopa toisinaan omaan itseensäkin. Mikään ei heitä jaksa miellyttää tai edes tyydyttää. He ovat kerta kaikkiaan niitä ihmisiä, joita psykologiassa sanotaan samalla tavalla kuin arkisessakin elämässä pessimisteiksi.
Jos kootaan yhteen nämä eri ryhmät pääasiassa tunteiden ohjaamia ihmisiä, saamme tarkasteluumme erään uuden psykologisen käsitteen, nimittäin mielialan. Ihmisen tunne-elämän kokonaisuus ja laatu eli siis hänen mielialansa määrää, onko hän tulinen ja kiivas, onko hän maltillinen ja tasainen, onko hän hilpeä ja leikillinen vai onko hän mahdollisesti alakuloinen ja masentunut.
Tämä ei suinkaan merkitse, että ihmiset voidaan päivän selvästi jakaa tällaisiin ryhmiin. Päinvastoin on aina muistettava, miten mahdoton on eroittaa inhimillisessä hengessä tarkasti toisistaan jaoteltavia ominaisuuksia. Mutta siitä huolimatta on kuitenkin suurin piirtein katsoen psykologisesti oikeinta puhua ihmisen mielialasta yleensä hänen tunne-elämänsä kokonaisuutena.
Mutta ihmiset eivät eroa toisistaan vain vaistojensa ja tunne-elämänsä puolesta, myöskin älyllisessä suhteessa ero voi olla suuri, jopa usein suorastaan hämmästyttävän suuri. Niin, jos kylmäverisesti tarkastellaan tätä probleemaa, on pakko tulla siihen tosiasialliseen tulokseen, että juuri älynsä puolesta ihmiset eroavatkin eniten toisistaan. Vaistojensa ja tunteittensa suhteen viisaimmatkin ihmiset ovat tavallisesti "kuten ihmiset yleensä"; sitävastoin älyllisesti he kohoavat huomattavasti toisten aikalaistensa, jopa kokonaisten vuosisatojen ja tuhansienkin vuosien yläpuolelle. Ajatelkaamme vain Aristotelesta, joka elää voimakkaana tieteellisessä maailmassa tälläkin vuosisadallamme!
Mutta tähän toteamiseen on heti tehtävä mitä tärkein täydennys: lukeneisuus ja älykkyys eivät suinkaan ole sama asia, vaikka aivan liian yleisesti niin luullaan. Miten tarkasti juuri Aristoteles osasikaan jo kolmatta tuhatta vuotta sitten tehdä selvän eron oppineisuuden ja ”terveen järjen” välillä englanniksi: common sense.
On tietysti itsessään selvää, että lukeneisuus tuo mukanaan hyvinkin suurta hyötyä koko elämää varten. Mutta sitä ei suinkaan tule yliarvioida. Jos ihminen on yleisiltä henkisiltä edellytyksiltään eli, kuten sanotaan, lahjoiltaan sangen rikas, voi hän luoda elämässä jotakin usein hyvinkin suurta, vaikka ei olekaan tullut esim. yliopistoissa suorittaneeksi monipuolisia opinnolta. Ottakaamme muutama esimerkki Suomen uusimmasta historiasta valaisemaan tätä.
Sellaiset suomalaisen henkisen elämän suurmiehet kuin Aleksis Kivi, Juhani Aho, Eino Leino, Joel Lehtonen ja F.E. Sillanpää ovat rikastuttaneet Suomen ja jopa maailmankin kirjallisuutta loistavalla tavalla, mutta he eivät ole suinkaan saaneet siihen älyllisiä edellytyksiään yliopisto-opinnoilla ja -oppiarvoilla. Henkilökohtaisesti olen tuntenut kaikki viimeksimainitsemani neljä kirjailijaa ja voin vakuuttaa, että älyllisessä suhteessa he ovat kukin olleet, kuten on lapana sanoa, kansainvälistä luokkaa; heistä Sillanpää onkin saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Muistakaamme myös, että Jean Sibelius, joka kuuluu kieltämättömästi säveltaiteen kaikkein suurimpiin neroihin, jätti yliopisto-opintonsa aivan alkuun. Otan lopuksi tähän valtiollisesta elämästämme erään sen etevimpiä edustajia, nimittäin Kyösti Kallion. Hänen pitkäaikaisena läheisenä ystävänään ja monivuotisena työtoverinaan Suomen eduskunnassa ja useissa eri hallituksissa opin hänessä tuntemaan hengen suurmiehen, jonka tavaton tietorikkaus valtiollisen ja taloudellisen elämämme kaikilla eri aloilla oli koottu käytännöllisestä elämästä eikä suinkaan yliopisto-opintojen tietä. Niin kauan kuin Suomen kansa elää, se tulee Kyösti Kallion nimeä sukupolvi sukupolvelta kunnioittamaan isänmaan ensimmäisenä talonpoikais-presidenttinä. Hänen menestyksensä johtui ennen kaikkea juuri "terveestä järjestä".
Tämä toteamus oppineisuuden ja älykkyyden välisistä suhteista avaa eteemme mitä tärkeimmän näköalan: älyllisyyden tie ei siis ole läheskään niin vaikea löytää, kuin useimmiten luullaan. Ihminen, joka käyttää vuosikymmeniä pelkkiin lukutöihin, voi kylläkin koota valtavan määrän tietoja, mutta sen taakan alla hän voi myös suorastaan uupua, ennenkuin ehtii kaikenlaisilta tietojen "pieniltä poluilta" itse älykkyyden valtatielle. Toisaalta "terveen järjen" ihminen osaa elämänsä taipaleella juuri tuon "terveen" älyllisyytensä avulla hankkia itselleen kaiken sen tietomäärän, minkä hän tarvitsee menestyäkseen jopa erinomaisesti elämässä.
Ihmisten älyllisyyden tavattoman suurta erilaisuutta on koetettu parantaa ja tasoitella koulujen ja varsinkin yleisen koulupakon avulla. Nuorisoon tahdotaan siten saada juurrutetuksi mahdollisimman paljon tietoja. Mutta on muistettava, että pelkkä suuri tietomäärä ei sinänsä auta paljoakaan, ellei sitä osata elämässä käyttää hyväksi, toisin sanoen, ellei sen avulla osata ajatella huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. Tässäkin suhteessa pitää siis paikkansa, mitä edellä huomautettiin älyn ja oppineisuuden välisestä erosta.
Pääasia siis ehdottomasti on, että ihminen käyttää hyväkseen kaikkiakin henkisiä lahjojaan, mutta ennen kaikkea järkeänsä. Juuri sitä tulisi jokaisen ihmisen kehittää, sillä älyä ei koskaan ole kenelläkään ihmisellä liikaa.
Olemme edellä nähneet, että ihmisen tunne-elämän kokonaisuutta sanotaan psykologiassa mielialaksi. Tiedämme taas jokapäiväisestä kokemuksesta, että ihmisen älyllisten taitojen ja lahjojen kokonaisuutta sanotaan viisaudeksi. Meidän on lopuksi saatava vastaus kysymykseen: mikä sitten on psykologiassa ihmisen tahtoelämän kokonaisuus? Se on ihmisen luonne sinänsä.
Niinkuin ihmiset eroavat toisistaan tunne-elämänsä puolesta ja voivat olla myös älyllisessä suhteessa hyvinkin eri tasolla, samoin ihmisten luonteetkin ovat mitä erilaisimmat. Jos voidaan puhua hyvän tai pahan tahdon ihmisistä, voidaan yhtä hyvin huomata, miten joidenkuiden ihmisten tahto on aina toiminnassa luoden alati uutta, kun taas toiset ihmiset ovat tahdoltaan velttoja ja saamattomia. Tahtonsa kasvattamisessa terveeksi luonteeksi ihmisellä on tavallisesti kaikkein vaikein tehtävänsä: hänen on nimittäin opittava tuntemaan oma itsensä ja siten luomaan oma luonteensa.
Olemme näin saaneet kokoon pääosan aineksia miltei lopullista yhdistelmää varten ihmisen hengen kokoamiseksi sen niistä osista, johon psykologian pääluokittelu koettaa sen jakaa. Jättäkäämme syrjään suuri määrä psykologisia termejä eli käsitteitä hengen eri ominaisuuksista ja tyytykäämme tässä yhdistämisen työssä vain näihin tavallisimpiin pääryhmityksiin.
Meillä on siten ensiksi vaistot, sitten tunteiden kokonaisuutena mieliala, sen jälkeen inhimillisen älyn kokonaisuutena viisaus ja lopuksi tahdon summana luonne. Näistä neljästä henkisestä pääaineksesta saamme uuden yhdistelmän, nim. ihmisen yksilönä eli omana tietoisena persoonallisuutena. Tämä persoonallisuus tuntee itsensä käsitteenä ja nimeltä minä. Kukaan muu ihminen ei voi olla hänelle sama "minä" kuin yksin hän itse. Kun jokaisella "minällä" on eri suuri määrä vaistoja, tunteita, älyä ja tahtoa, saatamme helposti käsittää, että ihmiset eroavat niin kovinkin suuresti toisistaan.
Voidaan kysyä, mistä tämä vaistojen, tunteiden, älyn ja tahdon tavattoman suuri erilaisuus johtuu, ja vastaus on itsessään paljoa luonnollisempi, kuin ehkä usein aavistetaan.
Ihminen on mittaamattoman pitkien aikojen kuluessa perinyt henkiset ominaisuutensa. Kunkin sukupolven aikana niissä on tapahtunut milloin pienempiä, milloin suurempia muutoksia. Tällaista henkisten ominaisuuksien periytymistä jatkuu yhä joka päivä ympärillämme.
Toiseksi vaikuttavat luonto ja ympäristö ihmisen ominaisuuksiin. Esim. rannikon väestö tuntee "luonnostaan" taipumusta kalastukseen ja merenkulkuun, kun taas sisämaan asukkaalle maanviljelys sekä karjan- ja puutarhanhoito on yhtä paljon "luonnostaan" lankeavaa. Varakkaan kodin lapset välttyvät helpommin paheilta ja rikoksilta kuin suurkaupunkien kurjaliston onnettomissa oloissa elävät lapset. Täten ympäristö vaikuttaa usein mitä ratkaisevimmin ihmisten erilaisiin harrastuksiin ja taipumuksiin.
Kolmanneksi on otettava huomioon, että toiset ihmiset eivät erityisesti kehitä henkisiä lahjojaan, pitävät ikäänkuin itsestään selvänä, että henki on, mitä se sinänsä ilman muuta on, ja sillä hyvä. Sitävastoin toiset ihmiset ymmärtävät, että henkeä on hoidettava, kehitettävä ja jalostettava. Tästä tulemme siihen ymmärtämykseen, miksi edelliset ihmiset uskovat, että jokainen heidän tekonsa ja käyttäytymisensä on aina oikeaa, kun taas jälkimmäiset ihmiset viljelevät henkisiä lahjojaan saadakseen tekonsa ja käytöksensä vastaamaan "valistuneen" ihmisen korkeimpiakin tarkoitusperiä.
Olemme näin tulleet henkisen elämän uudelle rajalle. Ihmisen käyttäytyminen yleensä ja tavallisesti myös hänen tekonsa perustuvat hyvin suurelta osalta perittyihin tapoihin. Niin ovat esipolvet tehneet, ja sen vuoksi monen ihmisen mielestä niin on tehtävä edelleenkin tarvitsematta harkita, ovatko sellaiset teot itsessään oikeita vai mahdollisesti vääriä. Tämä ihmisen tekojen ja käyttäytymisen tarkastus kuuluu jo moraalin piiriin ja palaamme siihen seuraavassa luvussa.
Ei siis todellakaan ole vaikea käsittää, että ihmiset ovat henkisiltä ominaisuuksiltaan, sellaisina kuin ne esiintyvät heidän omana "minänänsä", toisistaan niin peräti eroavia. Varsinkin tämä pitää paikkansa korkealla sivistystasolla olevien kansojen yksilöissä. Yleinen kehitys kaikilla aloilla on myös vaikuttanut heihin luoden mahdollisimman monesta ihmisestä omia selviä persoonallisuuksia. Onko silloin pidettävä ihmeellisenä, ettei psykologian onnistu muodostaa tällaisista lukemattomista ihmisistä, jotka eroavat toisistaan mitä moninaisimmalla tavalla, yhtenäistä tieteellistä selitystä, mitä ihmisen henki on!
Tämän luvun alussa oli lyhyt viittaus siihen tosiasiaan, että psykologia pitää inhimillistä tunne-elämää itsessään salaperäisyytenä eli mysteriona, ja sama on myöskin tietämisen sekä tahtomisen laita. Tästä tulemme vuorostaan siihen psykologiseen totuuteen, josta edellä on ollut puhetta, että nimittäin ihmisen koko henkinen olemus on sinänsä salaperäisyys eli mysterio. Miten sattuvasti esim. professori Spearman sanookaan psykologiassaan, että ihminen on kaikista tieteellisen tutkimuksen yrityksistä huolimatta sittenkin yksilönä eli persoonallisuutena todellinen salaperäisyys (the mystery of the individual).
Jos tämä kaikki pitää paikkansa ihmisestä hänen tajunnallisen elämänsä puolesta, miten paljon enemmän me tapaammekaan hänet mysteriona, kun siirrymme tarkastamaan häntä alitajunnallisen elämänsä osalta. Silloin vasta havaitsemme mahdollisimman selvästi, mikä salaperäisyys itse asiassa piilee ihmisen henkeen.
IV
Psykologiassa on usein käytetty alitajunnan selittämiseen erästä vertausta. Heikot henkiset toiminnat eivät jaksa ikäänkuin kiivetä jonkinlaisen "kynnyksen" yli siihen osaan inhimillistä henkistä elämää, joka on tarpeeksi voimakas tajuamaan selvästi, mitä hengessä liikkuu. Sen vuoksi nuo heikot henkiset toiminnat jäävät tuon "kynnyksen" alapuolelle vaikuttamaan ihmiseen sangen vajavaisesti.
Tämän luvun alussa viitattiin siihen, miten vasta viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tiede alkoi aavistaa, että psykologian on kiinnitettävä mitä vakavinta huomiota inhimillisen hengen alitajunnallisen osan tutkimiseen. Näin avautui psykologian eteen aivan uusi ja suorastaan mittaamattoman laaja tutkimisen ala. Tällä hetkellä tämä psykologian haara jakautuu vielä useihin erikois-aloihin.
Lääketiede on ottanut haltuunsa varsinaisesti kaksi näistä aloista. Toista niistä sanotaan psyko-analyysiksi, toista hypnotismiksi.
Edellisellä tarkoitetaan inhimillisen hengen vapauttamista hitaan lääketieteellisen menetelmän ja hoidon avulla kaikenlaisista varsinkin juuri alitajunnallisista ilmiöistä, jotka ovat ehkä pitkienkin aikojen kuluessa kasaantumistaan kasaantuneet alitajuntaan johtaen useinkin suorastaan sairaalloisiin purkauksiin toimintoina. Kun taitava erikoislääkäri vähitellen saa potilaansa luottamuksellisesti kertomaan, mitä salaisuuksia hän tuntee ja tietää piilevän epämääräisesti tai ehkä jo täysin määrätyin ilmiöin hengessään, lääkäri saa siten ikäänkuin tyhjennetyksi tuon kaiken alitajuntaan kasaantuneen henkisen vaivan.
Tässä tapauksessa on siis kysymys täysin luottamuksellisesta henkisestä yhteistoiminnasta potilaan ja hänen lääkärinsä välillä. Sitävastoin hypnotismi on aivan päinvastainen menetelmä. Siinä lääkäri suorastaan pakottaa salaperäisellä menetelmällä potilaansa kokonaan alistumaan tajuttomassa tilassa hänen tahtoonsa. Viime vuosisadan lopulla koko tieteellinen maailma piti hypnotismia mitä törkeimpänä huijauksena. Tällä hetkellä lääketiede tunnustaa aivan avoimesti, että ihmisen hengellä on todellisuudessa eräs salaperäinen ominaisuus, nimittäin koko oman tahtonsa täydellinen menettäminen ja sen kautta alistuminen tiedottomassa tilassa hypnotisoijan ehdottomaan johtoon.
Mutta nämä molemmat henkiset ilmiöt ovat vasta ikäänkuin johdantona ihmisen hengen siihen osaan, jota jokapäiväisessä kielenkäytössä sanotaan n.s. salatieteiden tutkimuspiiriksi.
Psykologiassa on vanha tunnettu totuus, että ihmisen hengellä on salaperäisen merkillinen ominaisuus alitajunnassa säilyttää muistoja kauan sitten tapahtuneista asioista tai elämyksistä, vaikka varsinainen muisti on jo aikoja sitten ne unhoittanut. Näin on selitettävissä sekin ilmiö, että etenkin mitä suurimman vaaran hetkellä tai varsinkin kuoleman lähestyessä ihminen muutamassa lyhyessä hetkessä elää koko elämänsä näissä muistoissa uudelleen.
Tämä kaikki koskee jo elettyä ja siten siis mennyttä. Mutta ihmisen alitajunnallisuus voi johtaa siihenkin, että hän henkisellä herkkyydellä voi toisinaan vaistomaisesti "aavistaa" jotakin juuri tapahtuvan tai tapahtuneen sangen kaukaisessakin etäisyydessä. Mutta kaikkein hämmästyttävintä on, että jotkut ihmiset "aavistavat" jotakin tulevan tapahtumaan tulevaisuudessakin.
Tultuamme näin pitkälle tahdon heti kiirehtiä vakuuttamaan, ettei arvoisain lukijaini tarvitse peljätä tarkoitukseni olevan johdattaa heitä esim. korteista tai kädestä katsojien tai muiden povarien keskuuteen. Päinvastoin tulen edelleenkin määrätietoisesti pysymään täysin tieteellisen tarkastelun ja selostuksen tarkoissa puitteissa.
Ihmiset luulotellussa viisaudessaan tavallisesti unhoittavat, että kaikki suurimmatkin keksinnöt, jotka ovat usein aivan lyhyessä ajassa mullistaneet ihmisten koko elämän, ovat yleensä saaneet alkunsa aivan naurattavan pienistä havainnoista ja johtopäätöksistä. Pari esimerkkiä riittää sen valaisemiseen.
Kun englantilainen James Watts lähes pari sataa vuotta sitten keksi höyrykoneen, sai hän siihen alkusysäyksen kiehuvasta kattilasta, jonka kantta höyry nosteli. Koko nykyaikainen jättiläismäisen suuri taloudellinen kehitys sai siten alkunsa höyrykoneen keksimisestä niin mitättömän pienestä alusta kuin kattilassa kiehuvasta vedestä.
Ehkä vielä merkillisempi oli sähkön keksiminen. Benjamin Franklin tutki noin pari vuosisataa sitten ukkosta. Hän tietenkin sai palkakseen aikansa "viisaitten" puolesta pelkkää naurua ja ylenkatsetta. Viime vuosisadan alkupuolella oli eräälle sairaalle lääkäri määrännyt keittoa, joka oli valmistettava sammakon koivista. Niitä oli pantu nauhasta riippumaan potilaan parvekkeelle. Joka kerran, kun nämä sammakon sääret sattuivat tuulen vaikutuksesta koskettamaan parvekkeen rautaista aitausta, ne nytkähtivät, ikäänkuin ne olisivat vieläkin olleet eläviä. Mistä johtui tämä uskomattoman kummallinen ilmiö? Koivissa oli sähköä! Älykkäät miehet huomasivat sen, ja siitä sai sähkön uusi tutkimus alkunsa. Tällä hetkellä sähkö on ihmisen suurenmoisin palvelija.
Ihmiskunnan kehitys kaikilla aloilla on ehkäpä useimmiten johtunut juuri havainnoista ja selityksistä, joita yleisesti on aluksi pidetty suorastaan mielettöminä.
Tämä toteamus pitää paikkansa myöskin ihmisen salaisimpien henkisten ominaisuuksien suhteen.
Samaan aikaan kuin kehitys-oppi ja n.s. tieteellinen materialismi alkoivat voittokulkunsa tieteellisessä maailmassa viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, syntyi eräissä toisissa tieteellisissä piireissä ilmeinen epäilys, että ihmisen henki sittenkin on ominaisuuksiltaan jotakin paljoakin suurempaa ja ihmeellisempää kuin pelkästään aineen aiheuttamaa toimintaa. Siinä mielessä ryhtyivät eräät sen ajan etevimmät oppineet tutkimaan juuri niitä ihmisen hengen toimintoja, joita tiede piti mahdottomimpina ymmärtää.
Näistä syistä perustettiin Englannissa v. 1882 ja kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa tieteelliset seurat n.s. salaperäisten henkisten ilmiöitten tutkimista varten (englanniksi: psychical research). Sen jälkeen on tätä esimerkkiä seurattu useissa muissa maissa, m.m. Suomessakin.
On valitettavasti kieltämätön totuus, että näiden tieteellisten seurojen rehellistä tarkoitusperää on hyvinkin lukuisat kerrat häiritty kaikenlaisten seikkailijain ja petkuttajain toiminnalla. Mutta siitä huolimatta jää tinkimättömäksi tosiasiaksi, että useat viimeksikuluneitten vuosikymmenien etevimmät tiedemiehet ovat luopuneet aikaisemmasta n.s. materialistisesta maailmankatsomuksestaan ja ovat sen jälkeen tehneet mitä vakavinta tieteellistä työtä näiden seurojen jäseninä. Tilan puutteen vuoksi rajoitun mainitsemaan vain muutamia heistä.
Charles Darwin ei suinkaan yksin luonut teoriaa lajien synnystä eli eläinkunnan ja ihmisen polveutumisesta, vaan hänen rinnallaan toimii toinen yhtä kuuluisa englantilainen luonnontieteilijä, Alfred Russel Wallace (1823—1913). Hänestä tuli edellämainitun englantilaisen psykologisen tutkimusseuran perustajia v. 1882.
Koko uudenaikaisen rikospsykologian eli kriminalipsykologian varsinainen luoja, italialainen professori Cesare Lombroso (1836—1909) liittyi hänkin n.s. salaisten henkisten ominaisuuksien tutkijain joukkoon.
Näitä molempia aikamme tieteellisen elämän suurmiehiä ehkä vieläkin etevämpiä olivat m.m. ranskalainen lääketieteen professori Charles Richet (1850—1935) ja englantilainen fysiikan professori, Sir Oliver Lodge (1851—1940).
Charles Richetin tapasin Helsingissä v. 1912. Olin ylpeä saadessani tehdä tämän Nobelin-palkinnon saaneen maineikkaan tiedemiehen tuttavuutta. Hänen kirjallinen tuotantonsa on mitä monipuolisin. Mainitsen tässä vain sen hänen tutkimuksensa, joka on ilmestynyt v. 1923 englanninkielellä, nim. "Thirty Years of Psychical Research", suomeksi "Kolmekymmentä vuotta psykillistä tutkimusta". Ei tarvitse muuta kuin selailla sitä, jotta käsittäisi, millä huolella ja tarkkuudella tämä valtavan suuri tieteellinen työ inhimillisen hengen salaisimmista ilmiöistä on suoritettu. Hän huomauttaa mitä sattuvimmin, että nykyinen niin kovin korkealle tieteelliselle tasolle kohonnut kemiatiede alkoi muutama vuosisata sitten suoranaisesti puoskaroimisena, nim. n.s. alkemiana, kun silloiset tutkijat luulivat voivansa jollakin salaperäisellä tavalla tehdä keinotekoisesti kultaa. Samaten tähtitiede eli astronomia on alkuansa lähtenyt astrologiasta eli tähdistäennustamisesta, siis harhaluulosta. Hän sanoo, että nykyisin alkaneesta salaisten henkisten ominaisuuksien tieteellisistä tutkimuksista tulee samaten varmasti kehittymään nykyistä paljoakin valtavampi inhimillisen hengen salaperäisimpienkin ominaisuuksien tutkimuksen ala.
Me kuuntelemme päivisin radiostamme uutisia ja musiikkia; parhaassa tapauksessa tulemme muistelleeksi, että tämän suurenmoisen langattoman lennättimen keksijäksi on yleisesti mainittu italialainen Guglielmo Marconi (1874—1937). Tosiasia on, että Marconi osti alkuansa tämän keksinnön Sir Oliver Lodgelta kehittääkseen sen lopulliseen käytännöllisyyteen. Sir Oliver Lodge oli fysikaalisten tutkimustensa ohella yli puolen vuosisataa myös mitä tarmokkain ja menestyksellisin ihmisten salaisten henkisten ominaisuuksien tutkija.
Niistä monista Sir Oliver Lodgen tieteellisistä teoksista, jotka koskevat tätä jälkimmäistä alaa, mainitsen tässä vain eräitä: "Man and the Universe", suomeksi "Ihminen ja universumi", ilmestynyt 1908; "The Reality of the Spiritual World", suomeksi "Henkisen maailman todellisuus", 1930, sekä hänen molemmat v. 1932 ilmestyneet muistelmateoksensa; "Advancing Science" ja "Past Years: an Autobiography". Ne ovat kaikki mitä selvin todistus hänen tieteellisesti perustellusta vakaumuksestaan, että ihmisen henki on todellisilta lahjoiltaan ja ominaisuuksiltaan paljoa rikkaampi ja monipuolisempi, kuin yleensä on tapana uskoa. Ennen kaikkea ei voi olla epäilystäkään, hän vakuuttaa, etteikö henki ole katoamaton. "Päinvastoin", hän selittää jälkimmäisessä muistelmateoksessaan, "henkinen maailma (spiritual world) on kaikkein suurin kaikista olevista totuuksista, vaikka emme voi sitä täysin tajuta." Mutta hän sanoo edellisessä muistelmateoksessaan toivovansa, että tieteen onnistuu ehkä jo piankin päästä tunkeutumaan tuohon olemassaolon suurimpaan salaisuuteen, jota vielä nykyisin sanotaan tuntemattomaksi.
Eri maissa on julkaistu tuhansia tapauksia, jolloin täysin luotettavat henkilöt ovat vakuuttaneet käsittämättömällä tavalla, mutta silti tietoisesti aavistaneensa jonkun läheisen omaisen tai ystävän läsnäolon juuri hetkellä, jolloin myöhemmin on saatu selville, että tämä henkilö kaukana siltä paikkakunnalta on kuollut. Otan erään esimerkin, koska tunnen niin hyvin sekä paikat, joista on kysymys, että henkilöt, jotka esiintyvät tässä kuvauksessa.
Syyskuussa v. 1933 olin tavannut Sveitsin pääkaupungissa Bernissä Palace hotellissa Irakin silloisen ulkoasiainministerin Nouri pashan, joka oli hyvä ystäväni Kansainliiton monista kokouksista. Hän selitti olevansa Bernissä kuninkaansa Feisalin matkassa, koska tämä tarvitsi lääkärinhoitoa. Samassa tarkoituksessa oleskeli hotellissa kuningas Feisalin veli, Transjordanian kuningas Abdulla Ibn Hussein. Illemmällä istuessani tämän kuninkaan ja Nouri pashan seurassa kuulin, että kuningas Feisalin terveys oli edistymässä. Seuraavana päivänä palasin vakinaiseen asuinpaikkaani Geneveen. Sitä seuraavana aamuna luin sanomalehdistä, että kuningas Feisal oli edellisenä iltana palannut eräältä automatkalta hotelliin ja oli siellä yöllä äkisti kuollut.
Tästä tapauksesta kertoo Yhdysvaltain silloinen Sveitsin-lähettiläs, ministeri Hugh R. Wilson, v. 1941 ilmestyneessä muistelmateoksessaan "Diplomat between Wars", että hän oleskeli kuninkaan kuolemanhetkellä Lontoossa Berkeley hotellissa, jonka myöskin tunnen itse erinomaisen hyvin asuttuani siinä. Hän ja hänen puolisonsa olivat myöhäisellä illallisella hotellin ruokasalissa, kun rouva Wilson kello puoli kaksitoista äkkiä sanoi kuningas Feisalin juuri tulleen ruokasaliin ja kulkevan heidän pöytäänsä kohti. Kun ministeri Wilson nousi pöydästä ottamaan kuninkaan vastaan, oli tämä kadonnut ja hänen rouvansa ihmetteli, mihin kuningas oli niin nopeasti voinut joutua.
Olin kymmenen vuotta ministeri Wilsonin virkatoveri ja läheinen ystävä Sveitsissä ja tunsin sangen hyvin myöskin hänen puolisonsa. Ministeri Wilson siirtyi v. 1938 Yhdysvaltain suurlähettilääksi Berliniin. Hän on, kuten kaikesta tästä hänen virallisesta asemastaan ilmenee, erinomaisen luotettava henkilö. Emme tietenkään voi edellyttää, että ministeri Wilson tässä v. 1941 ilmestyneessä vakavan tarkassa muistelmateoksessaan olisi ilman todellista aihetta kertonut, miten hänen puolisonsa näki, että heille molemmille niin tuttu kuningas lähestyi heidän pöytäänsä Lontoossa aivan samalla hetkellä, jolloin kuningas kuoli kaukana Sveitsissä.
Tällaisissa tapauksissa, joita psykologiassa sanotaan telepatisiksi ilmiöiksi, on kysymys jostakin samanaikaisesta salaperäisestä kosketuksesta etäällä toisistaan olevien ihmisten välillä. On toisia mystillisiä ilmiöitä, jotka koskevat tulevia tapahtumia, siis aavistuksia. Otan esimerkin omasta elämästäni, vaikka voisinkin lainata m.m. juuri professori Charles Richetin ja Sir Oliver Lodgen kokoelmista kuinka monta tahansa.
Maaliskuun lopulla v. 1932 olin Helsingissä mennäkseni pian sen jälkeen naimisiin ulkomailla. Kävin esittelemässä tulevan puolisoni äitini ainoalle sisarelle. Tämä 77 vuoden vanha tätini otti meidät mitä sydämellisimmin vastaan, mutta havaitsin hänen olevan kaikesta huolimatta tavallista paljoa vakavamman. Hyvästellessämme mainitsin aikeemme olevan palata Suomeen kesälomalleni. Siihen hän vastasi, ettemme koskaan enää tapaisi toisiamme. Kun hän oli erinomaisen hyvässä voinnissa, löin asian leikiksi. Hän myönsi, ettei häntä mikään vaivannut, mutta kuitenkin hän sanoi aavistavansa, että hänen maallinen vaelluksensa päättyisi jo ennen kesää.
Muutama viikko myöhemmin tuli meille Geneveen sähkösanoma, että hän oli kuollut. Liikkuessaan täysin terveenä kodissaan Helsingissä hän oli kompastunut ja muutaman päivän kuluttua katkesi näin odottamattomasti hänen elämänsä lanka.
Psykilliset tutkimusseurat ovat uloituttaneet harrastuksensa monille muillekin salaperäisille aloille. Jätän ne tässä tilan puutteen vuoksi ottamatta huomioon.
Kaikkein suurin näistä inhimillisen järjen yläpuolelle menevistä probleemoista koskee kysymystä: onko tieteellisesti mahdollista todeta, että ihmisen henki ei sammu kuolemassa, vaan on siis katoamaton?
Kuten tiedämme, on usko kuolemanjälkeiseen elämään jokseenkin yleinen. Varsin yksinkertaisten eli n.s. luonnon-kansojen keskuudessa on uskottu haudantakaiseen elämään. Kaikkien uskontojen yhtenä perustotuutena on usko ihmisen hengen jatkuvaisuuteen kuoleman jälkeen. Katselkaamme vain omaa aikaamme ja havaitsemme heti, kuinka suhteellisen pieni on niiden yksilöiden luku, jotka katsovat voivansa olla täysin varmoja siitä, että heidän maallisen vaelluksensa loppu on samalla myös heidän henkisen olemuksensa "matkan pää". Psykilliset tutkimusseurat taas ovat tieteellisissä julkaisuissaan aivan yksimielisesti selittäneet olevansa ehdottomasti vakuuttuneita inhimillisen hengen katoamattomuudesta.
Olemme näin saaneet lopullisen vastauksen kysymykseen, mitä on ihmisen henki sinänsä. Tiede selittää, että aine on katoamaton. Tiede vahvistaa ihmisen uskoa, että henkikin on katoamaton. Tieteellinen tutkimus toteaa, että koko aineellinen universumi on salaperäisyys, mutta niin on myös aine itsekin todelliselta kokoonpanoltaan. Kaiken tämän mysterion keskestä syntyy, elää ja toimii ihminen. Hänen ruumiinsa on aineen salaperäisyyttä, hänen henkensä on vieläkin suurempi salaperäisyys.
Mistä johtuu koko tämä olemassaolon mysterio? Siitä, että inhimillinen äly on havaintojensa ja ajatuskykyjensä puolesta niin rajoitettu.
Täytyy siis olla olemassa joku Ikuinen Viisaus, jolle mikään ei ole tuntematonta eikä käsittämätöntä. Täytyy olla olemassa jokin Korkein Tunne, Korkein Rakkaus, johon verrattuna inhimillinen rakkaus on parhaimmassakin tapauksessa mitättömän heikko. Täytyy myös olla olemassa jokin korkein tarkoitusten tarkoitus eli Kaikkivoipa Tahto, jolle ihminenkin voi olla oma tarkoitusperänsä. Sanalla sanoen, täytyy olla olemassa Hän, jolle mikään ei ole mysterio.
Pitäkäämme tämä kaikki mielessämme, kun seuraavassa luvussa joudumme uusien suurten probleemain keskelle: mitä ovat ihmisen elämän arvot?
IV LUKU:
MORAALISTA.
I
Kiertokulussamme olemme nyt ennättäneet niin pitkälle, että voimme hetkeksi pysähtyä kokoamaan kokemuksiamme, ennenkuin siirrymme kaikkein tärkeimpiin ongelmiin eli probleemoihin.
Ensimmäisissä kahdessa luvussa havaitsimme, miten itsessään ylenpalttisen valtava on koko avaruus ja miten mitättömän pieni on maapallomme kaikkien lukemattomien tähtimaailmojen keskellä. Toiseksi pääsimme selville, että aine itsessään on jotakin yhtä mahdotonta ihmisen järjen ymmärtää kuin nuo aineen suurimmat ilmenemisen muodot eli tähtimaailmat tai kaikkein pienimmät ainehiukkaset eli atomit vielä omine eri osineen. Kaiken tämän salaperäisyyden keskellä ihminen syntyy, elää ja kuolee.
Kolmannessa luvussa tarkastelimme ihmisen henkistä olemusta ja saimme tietää, että aikamme etevimmätkin psykologit selittävät, miten mahdotonta on päästä täyteen yksimielisyyteen siitä, mitä ihmisen henki oikeastaan on itsessään. Kukin ihminen on oma "minä" ja eroaa toisista ihmisistä useimmiten hyvinkin suuresti. Ihminen on siis myöskin henkensä eikä suinkaan pelkästään ruumiinsa eli aineen puolesta salaperäisyys eli mysterio.
Nyt tässä luvussa tulemme lopuksi uusiin mitä tärkeimpiin kysymyksiin. Ihminen elää äärettömän aineellisen avaruuden keskellä. Elämän alkua mittaamattoman pitkässä menneisyydessä ei ihminen saa järjellään selväksi. Onko kunkin ihmisen elämä siis ehkä pelkästään lukemattomien "sattumusten" sokeaa tulosta vai onko sillä kaikesta elämän salaperäisyydestä huolimatta sittenkin jokin suoranainen tarkoituksensa?
Siinä onkin kysymystä kerrakseen!
Jos siihen on vastattava, että ihminen on vain sattuman luoma keskellä käsittämätöntä olemassaolon mysteriota, on oikeastaan jokseenkin selvästi jo löydettykin eräs vastaus kysymykseen: mitä elämä oikeastaan tarkoittaa eli siis mitä ovat inhimilliset elämän arvot? Jos meidän on uskottava, että elämä on vain pelkkää sattumaa, on mitä lähinnä johtopäätös, että itse elämän arvotkin riippuvat samanlaisesta sattumasta. Meistä voi silloin tuntua hyvinkin luonnolliselta usko, että kohtalo suosii ilman mitään järjellistä syytä joitakuita ihmisiä ja on yhtä laskemattomasti epäsuopea toisille ihmisille. Tämän käsityksen mukaan on samaten jokseenkin turha vaivata päätä arvailulla, päättyykö ihmisen elämä lopullisesti hänen kuolemansa hetkellä vai onko ehkä joistakin sattuman syistä sittenkin mahdollista, että elämä pääsee jatkumaan vielä ajallisen kuoleman jälkeen. Tällaista uskoa sokeaan sattumaan sanotaan fatalismiksi. Sellainen käsitys elämän varsinaisesta tarkoituksesta on ehkä yleisempi kuin usein otaksutaankaan. Elämä "otetaan sellaisena kuin se tulee" päivä kerrallaan, ja kysymys elämän todellisesta tarkoituksesta katsotaan turhaksi pohtia. Eri asia on, mitä ihmiset pakosta ajattelevat kuolemasta.
Onneksi on kaikkina aikoina ollut ihmisiä, jotka eivät ole ottaneet elämää näin keveältä kannalta. Meillä ei olisi tällä vuosisadalla niin kovin korkealle tasolle kehittynyttä sivistystä monien kansojen keskuudessa, elleivät edelliset sukupolvet kukin aikanaan ja tavallaan olisi käsittäneet elämää toiselta, tarkoituksenmukaisemmalta kannalta. Kaikki yksilöt eivät tietysti ole heidänkään keskuudessaan ymmärtäneet elämäänsä tässä rakentavassa merkityksessä, mutta kuitenkin riittävän monet ovat sen tehneet, muuten emme me nykypolven ihmiset eläisi sellaisissa niin hyvissä oloissa, ettei menneillä sukupolvilla voinut olla siitä etäisintäkään aavistusta.
Elämälle voidaan siis löytää suoranaisia tarkoitusperiä, jopa kokonaisia elämäntehtäviä. Tulemme siten uuteen suureen kysymykseen: jos kaikilla tehtävillä on yleensä jokin tarkoitusperänsä, on niillä samalla myös jokin arvonsa. Mikä siis oikeastaan määrää inhimillisten tekojen arvon?
Ottakaamme valaisuksi esimerkki. Mies rakentaa pienen talon. Sillä talolla on jokin tarkoitusperänsä: siinä on asuttava. Jos talo on tehty hyvin, on sillä tietenkin suurempi arvo, kuin jos se olisi tehty esimerkiksi huolimattomasti. Arvo on taas sitäkin pienempi, jos työ on suorastaan huonoa. Tällaisessa tapauksessa on mahdollista ilmaista talon raha-arvo. Mutta ensimmäisessä luvussa oli jo kysymys elämän arvoista, joita ei voida arvostella rahassa. Tulemme näin henkisiin arvoihin yleensä. Millä ihminen ne punnitsee ja miten hän ne ilmaisee?
Vastaukset löydämme eräästä uudesta osasta filosofiaa, nimittäin siitä, jota sanotaan suomeksi siveys-opiksi eli moraali-filosofiaksi, samoin kuin uskonnon perustotuuksista.
II
Mistä ovat ihmisen siveelliset eli moraaliset arvostelut lähtöisin? Suurin piirtein katsoen siihen on mahdoton antaa vastausta, joka tyydyttäisi kaikkia. Aikaisemmin ne selitettiin johtuviksi perityistä uskonnollisista käsityksistä tai tavoista yleensä. Kuta korkeammalle tasolle inhimillinen ajattelu ja tutkimus on kehittynyt, sitä selvemmin on alettu ymmärtää, etteivät sellaiset selitykset riitä. Esimerkiksi uskonnollisessa suhteessa kristityt ja muhamettilaiset ovat monoteisteja eli yhden Jumalan palvojia, mutta siitä huolimatta kummallakin uskonnolla on sangen erilaisia käsityksiä siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Eivätpä edes lukuisat kristilliset kirkkokunnat ole monista mitä tärkeimmistä kysymyksistä samaa mieltä; se, mikä toisesta voi olla suorastaan suurikin synti, ei sitä lainkaan aina ole toisesta. Ajatelkaamme vain esim. avioliittoa. Kreikkalaiskatolisella kirkolla on sekä munkkinsa että pappinsa; edelliset eivät saa mennä naimisiin, kun taas pappien täytyy olla naimisissa. Sen sijaan katolisen kirkon kaikilta hengellisillä avioliitto on kielletty; sitävastoin protestanttinen uskonto jättää avioliiton suhteen papeilleen täyden vapauden mennä naimisiin tai pysyä naimattomina.
Mutta yleensä voidaan sanoa, että kaikki uskonnot, alkeellisimmatkin, ovat vaikuttaneet mitä vakavimmin ihmisen yleiseen käsitykseen oikeasta ja väärästä. Samaten muutkin perityt tavat sisältävät sinänsä ohjeita siitä, mitä esipolvet ovat pitäneet oikeana menettelynä ja mitä vääränä. Tällaisia yleisiä elämän ohjeita, jotka eivät perustu kunkin yksilön omaan harkintaan, sanotaan filosofiassa normatiivisiksi eli ohjeita-antaviksi. Niiden sisältö on aina käskevä, mutta ei yleensä selittävä. Ne sanovat lyhyesti: "Sinun on tehtävä niin"; tai ne sanovat päinvastoin: "Älä tee niin". Näitä käskyjä on noudatettava oikeastaan harkitsematta tarkemmin, ovatko ne sinänsä sellaisia, että niitä todellakin olisi syytä noudattaa. Esim. hyvä katolilainen ei syö lihaa perjantaina, protestantille taas se ei tuota ensinkään hengellistä huolestuneisuutta. Pääsiäisen aikaan kuuluu kreikkalais-katolisissa maissa hyviin tapoihin, että varsinkin ystävät, mutta jopa aivan vennotkin suutelevat toisiaan, kun taas esim. suomalainen pitäisi sellaista menettelyä sopimattomana tungeskelemisena. — Englannin parlamentissa kansan-edustajat saavat kaikessa rauhassa istua hattu päässä; muiden maiden parlamenteissa ihmeteltäisiin sellaista käyttäytymistä. Tällaisia esimerkkejä voisi esittää miltei miten paljon tahansa.
Lähinnä tavoista johtuneiden inhimillisten moraalikäsitteiden alkuperää ei tähän saakka ole kukaan filosofi tutkinut niin perusteellisesti kuin suomalainen tiedemies, professori Edvard Westermarck; hän kuoli muutama vuosi sitten toimittuaan tämän vuosisadan alusta moraalifilosofian ja sosiologian professorina samaan aikaan sekä Lontoon että Helsingin yliopistoissa. Harva suomalainen tutkija on nauttinut koko tieteellisessä maailmassa niin suurta mainetta kuin hän. Hänen ensimmäinen suuri teoksensa inhimillisen avioliiton historiasta teki hänestä heti kuuluisuuden. Tämän vuosisadan alussa ilmestyi kahtena laajana niteenä hänen pääteoksensa: "The Origin and Development of the Moral Ideas", suomeksi: "Moraalisten käsitteiden alkuperä ja kehitys”. Se loi pysyväisesti hänen maineensa juuri siveyskäsitteiden parhaimpana analysoijana aikanamme. Professori Westermarck osoittaa tässä jälkimmäisessä teoksessaan mitä perusteellisimmin, miten aikaisimmista ajoista ja kaikkien kansojen keskuudessa ihmisten käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä on perustunut perittyihin vakaumuksiin ja tapoihin. Siten inhimilliset yhteiskunnat luovat omat moraalikäsitteensä, joita pidetään täydellä vakaumuksella oikeina. Lainaan tähän pari hänen erittäin valaisevaa lausettansa niiden alkuperäisessä muodossa:
"Society is the birthplace of the moral consciousness. The first moral judgments expressed not the private emotions of isolated individuals but emotions which were felt by the community at large."
Mutta sen mukaan kuin kansojen yleinen sivistystaso kohoaa, muuttuvat myös useat, ehkä toisissa tapauksissa useimmat moraali-käsitteet. Esim. vielä muutama vuosisata ajassa taaksepäin oli yleisesti tapana polttaa "kerettiläisiä", samoin kuin myös vanhoja ihmisiä "noituuden" vuoksi tai rääkätä vankeja ennen heidän hirttämistään tai mestaamistaan. Vasta noin sata vuotta sitten alettiin ymmärtää, että mielisairaat ovat todellakin sairaita eivätkä "paholaisen riivaamia". Naapurikansat ovat käyneet ehkä montakin vuosisataa sotia keskenään, kunnes on opittu ymmärtämään, että hyvä sopu on parempi kuin sotaiset selkkaukset.
Tämä käsitysten muuttuminen johtuu siitä, että yhteiskuntien keskuuteen ilmestyy yksilöitä, jotka huomaavat, miten monia vanhoja perinnäisiä tapoja ja käsityksiä on syytä arvostella ja parantaa. Sellaisen arvostelunsa he esittävät useimmiten juuri järkisyiden avulla. On filosofeja, jotka tahtovat väittää, että kaikkikin inhimilliset moraali-käsitteet kokonaan ovat järkeen perustuvia. Sellainen käsitys ei kuitenkaan ole oikea. Tavallisimmin ihmiset saavat moraali-käsitteensä emotioistaan, joista jo edellisessä luvussa oli puhe. Selvyyden vuoksi on syytä seuraavassa analyysissa puhua lyhyesti vain tunteista moraali-käsitteiden lähteenä.
Aloittakaamme eräästä ihmisen äärimmäisestä tunteesta, vihasta. Se ei ole moraalinen tunne, vaan päinvastoin se kuuluu niihin henkisiin ilmiöihin, jotka on luettava ei-moraalisiin tunteisiin. Viha synnyttää aivan liiankin usein koston tunteen. Mutta ihminen voi myös tuntea sellaista mielipahaa eli paheksumista, joka on täysin moraalinen luonteeltaan. Esim. vanhemmat voivat olla syvästi pahoillaan lapsensa jostakin menettelystä tai teosta ja juuri moraalisista syistä he ilmaisevat paheksumisensa. Samaten, yhtä hyvin kuin tunnemme mielipahaa pahasta teosta, tunnemme mielihyvää sellaisista menettelyistä, joita pidämme oikeina. Tällaista mielihyvän tunnetta sanotaan moraali-filosofiassa moraaliseksi hyväksymiseksi. Siirtyessämme yhä askeleen tai pari eteenpäin tulemme tunteisiin, joilla ei oikeastaan ole aina nimenomaan moraalista merkitystä. Esim. olemme velvolliset olemaan kiitolliset jostakin palveluksesta, joka on tullut hyväksemme, ja samalla se tuottaa meille mielihyvää. Mutta jos esim. nuorukainen rakastuu neitoseen, joka ei tunne vastaavaa rakkautta häntä kohtaan, ei suinkaan voida katsoa, että neidon menettely on ei-moraalinen, vaikka hän sillä tuottaa nuorukaiselle mielipahaa.
Juuri tämä ihmisten moraali-käsitteiden perustuminen tunteisiin selittää myös, miksi rakkaus sinänsä on kaiken moraalin keskeisin kysymys. Ellei ole rakkautta aviopuolisoiden kesken, perustuu heidän yhdys-elämänsä väärille edellytyksille. Elleivät vanhemmat tunne rakkautta lapsiaan kohtaan, riistetään lapsilta heidän tärkein moraalinen oikeutensa, nimittäin saada kaikessa kasvussaan ja kehityksessään mahdollisimman paljon vanhempiensa hellyyttä ja huolenpitoa. Pelkkä vanhempien "järkeileminen" ei riitä korvaamaan heidän tunne-elämänsä ainutlaatuista tärkeyttä lapsille.
Tuskin on väärin väittää, että ennen kaikkea juuri äidinrakkauden merkitystä perheelle yleensä ja varsinkin lapsille on kaikkina aikoina ja kaikissa maissa yleensä aliarvioitu. Sitä pidetään ikäänkuin niin itsestään selvänä, ettei siihen muka kannata kiinnittää erikoisempaa huomiota. Kuitenkin on ehdoton tosiasia, ettei elämä, joka meissä on, ilmene kenessäkään niin välittömänä todellisuutena kuin juuri äidissä. Jokainen uusi sukupolvi on uusi rengas mittaamattoman pitkässä syntymisen sarjassa suoranaisena tuloksena ennen kaikkea äitien avulla tapahtuneen elämän luomisen kautta. Aivan samalla tavalla on kaiken inhimillisen olemassaolon ensi edellytyksenä naisten tuntema luonnollinen tarve tulla äideiksi. Se on vakavinta vaistoa ja voimakkainta tunnetta, mitä kenelläkään ihmisellä yleensä voi olla. Koska se niin on, on se myös luonnollisessa puhtaudessaan kaikkein korkeinta ja tärkeintä moraalia.
Mutta ihmisen tunne-elämän toiminta sen sanan hyvässä merkityksessä ei suinkaan rajoitu yksistään omaan välittömään perheyhteyteen eikä edes sukulaisiin yleensä. Päinvastoin on aina ollut mitä tärkeintä, että ihmiset suhtautuvat yleensä koko ympäristöönsä hyväntahtoisesti tai suorastaan todellisella avuliaisuudella.
Tällaista avuliaisuutta ei suinkaan tule käsittää niin, että vain n.s. "sivistyneet" ihmiset varsinaisesti ovat auttavaisia. Päinvastoin huomauttavat hyvinkin lukuisat ajattelijat, että vähävaraisten keskuudessa tavataan eniten keskinäistä avunantoa. Esimerkiksi kuuluisa venäläinen vallankumouksellinen, ruhtinas Peter Kropotkin (1842—1921) syvällisessä teoksessaan "Mutual Aid", suomeksi "Keskinäinen Apu", osoittaa mitä valaisevimmin, että vaatimattomissa olosuhteissa elävät ihmiset ovat paljoa herkempiä auttamaan toisiaan kuin varakkaat. Eräs San Franciscon alueen tunnetuimpia vanhoja lääkäreitä kertoi äskettäin, että hänen ollessaan nuorena lääkärinä New Yorkin köyhimmissä osissa hänen ei koskaan tarvinnut peljätä mennä kurjimmillekaan kaduille, kun hänellä vain oli kädessään lääkärin laukku, sillä kaikki kunnioittivat lääkäriä ihmisten yhteisenä hyväntekijänä.
Moraaliselta kannalta on hyvin helposti käsitettävissä, miten yhteinen hätä ja puute ja miten toisten kärsimykset kehittävät ihmisissä voimakasta tunnetta toistensa auttamiseksi. Sen sijaan varakkaissa olosuhteissa elävien ihmisten keskuudessa ei esiinny vastaavaa suoranaista pakkoa keskinäiseen avuliaisuuteen. Sen sijaan näille jälkimmäisille ihmisille tarjoutuu tilaisuus ulottaa hyväntahtoinen ja auttava toimintansa paljoa laajemmalle alalle, jopa oman maan rajojen ulkopuolelle, mikäli heissä vain on sellaiseen menettelyyn moraalista velvoituksentunnetta.
Mutta on olemassa eräs aivan erikoinen laatu keskinäistä rakkautta näissä ihmisten laajimmissa suhteissa. Tämä rakkaus, joka kohdistuu koko yhteiseen kansaan, tunnetaan nimeltä isänmaanrakkaus. Esipolvien moninaiset elämänvaiheet hyvine ja huonoine puolineen, hyvine ja huonoine aikoineen, rohkeine odotuksineen ja raskaine pettymyksineen muodostavat kokonaisille kansoille yhteisen rakkauden aiheen, joka kehittyy sitä voimakkaammaksi, kuta valveutuneemmat kansat itse ovat.
Voimme myös havaita, miten kaikkina aikoina on sivistyneiden kansojen keskuudessa ollut ajattelijoita ja opettajia, jotka ovat luoneet katseensa vielä isänmaillensa rajojen ulkopuolelle valmistaen tietä käsitykselle, että kansojenkin on kohdeltava toisiaan suvaitsevaisesti ja hyvän yhteisymmärryksen hengessä. Tällaista yleismaailmallista henkeä sanotaan filosofiassa kosmopolitanismiksi. Kuta enemmän tällaiset yleis-inhimilliset aatteet sisältävät rohkeaa luottamusta kaikkien kansojen parempaan tulevaisuuteen ja siten ihmisten yleisen veljeyden toteutumiseen, sitä enemmän ne ovat suvaitsevaisen ihanteellisia ja siis moraalisesti puhtaita.
Aivan sama on ollut ihmisen uskonnollisten käsitysten kehitys. Kaikki uskonnot ovat alkaneet alueellisesti usein sangenkin suppealta alalta, mutta ovat sen jälkeen voineet levitä jopa kaikkiin maanosiin. Useimmiten ne ovat kehityksen mukana menettäneet alkuperäistä suvaitsemattomuuttaan ja ovat muuttuneet ihmisten keskinäisen rakkauden julistajiksi. Toisin sanoen, niiden moraali, mikäli se koskee ihmisten suhteita toisiinsa, on tullut aikojen kuluessa yhä yleispätöisemmäksi ja ylevämmäksi.
III
Tämän luvun molemmissa edellisissä osissa on ollut lyhyesti puhetta, mistä ihmisen moraali-käsitteet yleensä ovat saaneet alkunsa ja miten nuo käsitteet perustuvat pääasiassa ihmisen tunne-elämään, minkä vuoksi hän tavallisimmin arvostelee sekä omia että toisten ihmisten tekoja tai tekemättä-jättämisiä tunteittensa nojalla paljonkin enemmän kuin konsanaan harkitsevan järkensä avulla. Näistä ihmisten keskinäisistä suhteista tulemme näin koko tämän pienen tutkielman ehkä keskeisimpään kysymykseen: Mitä ihminen ajattelee itsestään? Miksi hän luulee olevansa olemassa? Millaiseksi hän oikeastaan tahtoisi elämänsä muodostuvan?
Mikäli elämme, kuten on tapana sanoa, "kädestä suuhun" tai "huomista päivää ajattelematta", sikäli on itse asiassa turha odottaa varsinaista vastausta edelläoleviin kysymyksiin. Sitävastoin jos ihminen yleensä "huolehtii huomisestaan", on verrattain helppo löytää eräitä yleispätöisiä vastauksia. Moraali-filosofia on siinä tarkoituksessa kukkuroillaan kaikenlaisia erilaisia teorioja ja systeemejä. Meidän rajoitettuun tarkoitukseemme riittänevät ensiksi eräät alustavat huomautukset ja sen jälkeen eräät vastaavat lyhyet analyysit.
Ensiksikin meillä on siis kysymys: mitä ihminen itse asiassa ajattelee elämän arvoista yleensä ja varsinkin onnesta?
Ennen varsinaisen vastauksen antamista on ehkä syytä tehdä eräs uusi kysymys: jos kerran ihmisen toiminnassa järjellä on suhteellisen heikko asema verrattuna hänen vaistojensa ja tunteittensa vaikutukseen, miten siis vaistot ja tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa? Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata. Ihmisen vaistot ja tunteet saavat hänet "vaistomaisesti", kuten on tapana sanoa, vieromaan kaikkea sitä, mikä tuottaa hänelle henkistä mielipahaa tai ruumiillista tuskaa. Vastaavasti hän tavoittelee kaikkea, mikä tuo hänelle mielihyvää tai suorastaan riemullisuudentunnetta. Voimme kaiken tämän lausua lyhyesti siten, että ihminen aivan yleisesti koettaa väittää kaikkea, mikä saa hänet pitämään itseään onnettomana, ja sen sijaan kaipaa kaikkea sellaista, joka suo hänelle mahdollisimman paljon mielen tyydytystä.
Jos tässä mielessä silmällemme kaikenlaisia eri teorioja siitä, miksi ihminen luulee olevansa olemassa ja millaiseksi hän siis tahtoisi saada elämänsä kulun muodostumaan, voimme tämän kirjasen vaatimatonta tarkoitusta varten koota ne kolmeen pääryhmään.
Ensiksi tulemme tekemisiin sellaisten elämän tarkoitusperää koskevien käsitysten kanssa, joita lyhyesti sanotaan materialismiksi eli aineelliseksi tyydytykseksi. Kuinka monelle ihmiselle riittääkään pelkästään aineellinen hyvinvointi tuottamaan korkeinta mielihyvää! Heidän käsitykseensä elämän pääsisällöstä ja varsinkin todellisesta onnesta ei mahdu juuri muuta kuin ruumiillinen nautinto ja taloudellisen hyvinvoinnin suoma turvallisuudentunne. Heillä on siis "hyvä olla" ja sen vuoksi se riittää heidän kaikeksi onnen tunteakseen.
Mutta jos mennään hieman syvemmälle materialististen maailmankatsomusten tarkastelussa, tulemme suoranaisen moraali-filosofian alalle. Sieltä löydämme kokonaisia oppisuuntia, jotka ovat koettaneet puolustaa materialismia. Ehkä vanhin filosofinen teoria aineellisten nautintojen merkityksestä ja oikeutuksesta on peräisin monien vuosituhansien takaa, aina Kreikan loisto-ajoilta saakka, jolloin se tunnettiin m.m. hedonismin nimellä. Sen perusneuvo voidaan pukea seuraavaan lyhyeen ohjeeseen: ihmisen elin-aika on niin lyhyt eikä sen jatkuvaisuudesta kuoleman jälkeen ole varmuutta; senvuoksi ihmisen on syytä ottaa elämäänsä mahdollisimman suuri määrä aineellista nautintoa ja iloa. Mutta, niin tämä neuvo jatkaa, kullakin nautinnolla tulee olla rajansa, ja siksi soveltuu siihen parhaiten lisäys, että tämän hetken nautinnon ei tule tuottaa myöhemmin suurempaa surua ja mielipahaa, kuin itse mielihyvä on ollut.
Tämän ohjeen mukaisella elämällä on kuitenkin oma erinomaisen suuri vaikeutensa. Se nimittäin perustuu ennen kaikkea ihmisen vaistoihin ja tunteisiin; sitävastoin järjen käyttäminen tulee kysymykseen useimmiten vasta sitten, kun vaistot ja tunteet jo ovat saaneet ylivallan. Tosiasia on, että vaistot tottuvat kovinkin helposti kaikenlaisiin aineellisiin nautintoihin ja samalla tunne-elämä matalistuu ja tylsistyy. Tällaiset tavat vaativat useimmiten yhä pitemmälle menevää aineellisen ilon ja nautintojen tyydyttämistä, kunnes lopulta elämän varsinaiseksi sisällöksi tulee mitä pintapuolisin maailmankatsomus. Tuo itsessään niin viisaalta tuntuva neuvo, ettei tänään pidä iloita elämästä sillä tavalla, että siitä on huomenna suurempaa mielipahaa kuin tänään mielihyvää, menettää aivan liian usein hillitsevän voimansa. Ihminen ei ole minkään ulkonaisen syyn tai yleensä olosuhteen orja siihen määrin kuin omien elämäntapojensa, jos hän vain antaa niille ylivallan uhraamalla järkensä viisaan johdon.
Muinaisten kreikkalaisten ajoilta meillä onkin eräs päinvastainen moraali-filosofia; sitä sanotaan stoalaisuudeksi. Se asettaa täysin vakavat elämänohjeet elämän arvojen löytämiseksi. Ihmisen tulee hillitä vaistojaan ja himojaan, koska ne eivät kykene johtamaan pysyväiseen onneen. Mutta stoalaisuus ei tyydy vain näin ahtaasti neuvomaan ihmisiä hänen oman onnensa tavoittelussa; se ottaa huomioon ihmisen suhteet myöskin muihin ihmisiin. Stoalaisuuden mielestä ihmisten tulisi havaita, ettei heidän keskinäisissä suhteissaan saa olla eroavaisuutta, vaan ihmisten on päinvastoin käsitettävä, että he ovat itse asiassa samanveroisia keskenään. Loppujen lopuksi stoalaisuus teroittaa mieleen, että ihmisen elämällä, kun se oikein käsitetään, on arvoja, jotka kestävät vielä kuoleman jälkeenkin. Eipä suotta olekaan alituisesti huomautettu, että stoalainen filosofia vaikutti aikoinaan mitä voimakkaimmin kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina miehiin, jotka historiasta tunnemme kirkkoisien nimellä.
Monet kerrat hedonismin ja stoalaisuuden varsinaisten aikojen jälkeen noin pari tuhatta vuotta sitten sivistyneet kansat ovat palanneet näihin kahteen moraalifilosofiseen oppisuuntaan. Vaikka ne ovat esiintyneet uusilla nimillä, aina materialistinen maailmankatsomus on joutunut häviölle. Viimeksi se nousi korkealle, kun n.s. luonnontieteellinen maailmankatsomus pyrki voitolle viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Silloin Charles Darwinin mullistavat teokset lajien synnystä ja ihmisten polveutumisesta, joista edellä on ollut ensimmäisessä luvussa puhetta, muka tekivät täyden lopun n.s. ihanteellisesta maailmankatsomuksesta. Mentiinpä materialistisen oppisuunnan kannattajien keskuudessa niin pitkälle, että uskottiin voitavan näyttää toteen, miten erinäisten kemiallisten ainesten sekoittaminen sopivalla tavalla sai aikaan elollisen syntymistä. Mutta tälläkin hetkellä, yli puolen vuosisataa myöhemmin, tiedemiehet tunnustavat nöyrästi, että sellaiset uskot ovat yhäkin olleet pelkkiä harhaluuloja; elämän syvintä olemusta eli sen syntymistä ei tiede ole koskaan saanut selville. Miten viisaasti huomauttikaan, kuten edellä on toisessa luvussa kerrottu, viime aikojen kaikkein suurimpia tieteellisiä neroja, ranskalainen Henri Poincaré, että kuta useamman tieteellisen probleeman ihminen ratkaisee, sitä useampia uusia kysymysmerkkejä tulee hänen eteensä, eivätkä siten ihmisen aivot koskaan tule saamaan selville olemassaolon syvintä mysteriota. Samassa yhteydessä todettiin, että uusinkin materialismi on tieteessä jo menettänyt merkityksensä ja on sen vuoksi varsinaisena maailmankatsomuksena katoamassa, kuten ennenkin, ihmisen lukemattomien harhaluulojen toivottomaan yöhön.
On vuoro siirtyä moraali-filosofisten oppisuuntien toiseen suureen ryhmään. Yhteistä niille kaikille on, millä eri nimillä ne esiintyvätkin filosofiassa, materialismin hylkääminen. Yleispiirteisesti niitä voidaan kuvailla seuraavasti:
Materialismi on kokonaan yksipuolinen uskoessaan, että pelkkä aineellinen nautinto ja sen tuottama mielihyvän tunne voisi luoda ihmiselle pysyväistä onnea. Ihmisen elämä on otettava kokonaisuutena eli sellaisena, kuin se tulee hänen osakseen. Siihen sisältyy siis myöskin vastoinkäymisiä, vaikeuksia, pettymyksiä, murhetta eikä suinkaan yksinomaan materialistista mielihyvää. Tässä ihmisen elämän kokonaisuudessa on aina mitä tärkein merkityksensä juuri niillä tapahtumilla, jotka useasti, ehkä useimmiten, tuntuvat ihmisestä ikäviltä tai suorastaan vastenmielisiltä. Pari esimerkkiä voi sopivasti valaista tätä ehkä aluksi oudolta tuntuvaa filosofista oppia.
Me nautimme suuresti esim. kahvista ja teestä, leivoksista, jäätelöistä ynnä kaikesta muustakin imelästä. Mutta jos tällaista makeaa olisi nautittava ainoana ravintona ja juomana, se alkaisi piankin tuntua äitelältä. Silloin kaikenlainen suolainen ravinto tulee meille sitäkin maukkaammaksi. Toisin sanoen, imelän täysi vastakohta voi tuottaa suurtakin ruumiillista nautintoa eikä suinkaan pelkkä imelä itse. Voimme lyhyesti sanoa tätä täysien vastakohtien tuottamaksi nautinnoksi, mielihyväksi. Samalla tavalla henkiset vastakohdat täydentävät toisensa. Esim. eroaminen jostakin rakkaasta omaisesta tai ystävästä tuottaa meille ilmeistä mielipahaa. Sitä enemmän saamme nauttia mielihyvää jokaisesta heidän kirjeestään, joka tulee meille pitkän matkan takaa. Kirje ei olisi lainkaan yhtä suuren ilon aihe, jos saisimme sen henkilöltä, joka on poistunut ympäristöstämme vain esim. muutamaksi tunniksi. Voimme sopivasti yhdistää nämä aineellisten ja henkisten vastakohtien tuottaman mielihyvän ja onnen tunteen parilla uudella esimerkillä.
Ajatelkaamme niitä Suomen salojen raivaajia, jotka ovat raskaalla työllä saattaneet maan viljellyksi. Syksyisin he saavat palkan työstään. Kun uutispuuro ja uutisleipä tulee perheelle pöytään, saa heidän pitkä ruumiillinen raatamisensa suurimman henkisen tyydytyksensä ja mielihyvänsä. Samalla tavalla, jos esim. köyhä merimies tai rautatieläinen uhraa kaikki varansa saattaakseen poikansa opinteille ja pojasta tulee laivan kapteeni tai kone-insinööri, hänellä on pitkän odotuksen jälkeen vanhuuden päivinään mitä suurin mielentyydytys onnenaan.
Nämä eri esimerkit osoittavat, miten ihmisen on onneaan etsiessään osattava katsella elämäänsä täytenä kokonaisuutena. Eihän hän edes ymmärrä terveytensä tavattoman suurta arvoa todellisena onnena, ennenkuin hän on kokenut tautivuoteella, mitä sairaus merkitsee hänelle. Vasta sen kokemuksen antaman opetuksen avulla hän osaa todellakin iloita terveytensä palaamisen tuottamasta onnen tunteesta. Me tuskin viitsimme lukea kirjaa, ellei siihen sisälly kuvauksia elämän vaikeuksistakin ja jännittävistä vaiheista. Kansatkin muistelevat menneistä vaiheista mieluummin juuri niitä, joihin on sisältynyt suuria vaikeuksia ja uhrauksia. Milloin taas kansojen elämä on ollut "tavallista yksitoikkoisuutta", ei niihin aikoihin myöhempien sukupolvien mielenkiinto palaa lainkaan samalla hartaudella.
Näitä moraali-filosofisia teorioja voimme tarkastaa vielä eräältä uudelta kannalta, nimittäin kysymällä, miten ne suhtautuvat niin keskeiseen probleemaan kuin kuolemaan. Monet filosofiset oppisuunnat jättävät sen kysymyksen varmaa vastausta vaille. Niiden mielestä ihmisellä tulee joka tapauksessa, uskokoon hän hengen kuolemattomuuteen tai ei, olla oma selvästi moraalinen käsityksensä ajallisen elämänsä todellisesti suuresta merkityksestä kaikkine oikeuksineen, mutta myös kaikkine moninaisine velvollisuuksineen. Useat näistä filosofeista asettavatkin juuri ihmisen velvollisuudet aivan etusijaan ja työntävät siten taka-alalle ihmisen henkilökohtaiset nautinnot, hänen mielihyvänsä ja hänen yksityisen onnentunteensa. Eräät oppineet tehostavat aivan erikoisesti, että ihmisen elämän päämaalina ei suinkaan tule olla pelkästään hänen oma onnensa, vaan päinvastoin mahdollisimman suuren onnen tuottaminen mahdollisimman monille ihmisille.
Ensimmäisessä luvussa oli puhetta m.m. kehitys-filosofian varsinaisesta perustajasta Herbert Spencerista ja hänen selityksistään, että olevaisuuden suurimpia salaperäisyyksiä eli mysterioita ihmisen on mahdoton koskaan käsittää tavallisin älyllisin edellytyksin. Niihin probleemoihin kuuluu m.m. juuri kysymys siitä, onko ihmisen hengellä jatkuvaisuutta kuoleman jälkeen. Kaikkia näitä filosofisia teorioja, jotka lähtevät siitä, ettei ihmisellä ole eikä koskaan voi olla täyttä tietoa olemassaolon suurimmista salaisuuksista, ennen kaikkea Jumalasta ja ihmisen hengen kuolemattomuudesta, sanotaan filosofiassa kreikan kielen mukaan agnostisismiksi. Yleensä tällainen moraali-filosofian rajoittuminen varsinaisesti vain sellaisiin probleemoihin, jotka kuuluvat ihmisen tavalliseen ajalliseen elämään, avaa meille vielä eräitä uusia näkökohtia.
Ellei siis ihmisellä mielestään ole täyttä varmuutta hengen kuolemattomuudesta, rajoittuu hänen onnensa tavoitteleminen varsinaisesti vain ajalliseen elämään. Lisäksi, ellei hän voi uskoa, että kaiken olevaisen olemassaolo perustuu ikuisen Jumalan olemassaoloon, silloin hänen moraaliset käsitteensä jäävät sitäkin enemmän hänen itsensä luotaviksi, mikäli hän ei seuraa enemmän tai vähemmän vaivattomasti toisten ihmisten esimerkkiä tai neuvoja.
Tavallisesti katsotaan, että jokaisen ihmisen on vastattava omista teoistaan, siis siitä, mitä hän katsoo moraalisesti oikeaksi tai vääräksi, mikä kuuluu hänen oikeuksiinsa ja mikä hänen velvollisuuksiinsa. Mutta tosiasia on, että vain suhteellisen harvat ihmiset kehittävät itselleen jonkinlaista omintakeista moraali-systeemiä. On mukavampaa seurata yleistä tapaa kuin vaivautua arvostelemaan omaa itseänsä, omia mielijohteitaan ja -harrastuksiaan. Kuitenkin on ihmiskunnan historiassa moraalisten käsitteiden edistysaskeleet johtuneet siitä, että kaikkina aikoina on esiintynyt vakavia ajattelijoita, jotka ovat analysoineet vallinneita olosuhteita, niiden ennakkoluuloja ja moraali-käsitteitä. Ajatelkaamme esimerkkinä vain niitä miehiä, jotka noin neljäsataa vuotta sitten saivat katolista kirkkoa rohkeasti arvostelemalla uskonpuhdistuksen kautta protestantismin aikaan. Tosin heidän ponnistuksensa kohdistuivat lähinnä uskonnollisten perustotuuksien alalle, mutta uskonpuhdistukseen sisältyi samalla myös m.m. täysin maallisiakin kysymyksiä, jotka sellaisina kuuluvat paremminkin moraali-filosofian kuin varsinaisesti uskonnon alalle: esimerkkinä mainittakoon vain katolisen kirkon kokoama ääretön omaisuus. Tällaista aikoinaan vallinneiden tai yhäkin vallitsevien moraalikäsitteiden kehittämistä ja puhdistamista sanotaan moraali-filosofiseksi moraaliseksi subjektivismiksi. Se siis eroaa normatiivisista moraaliopeista, joista tämän luvun alussa oli puhetta, ennen kaikkea siten, että se on arvostelevaa luonteeltaan, kun taas normatiivinen moraali-filosofia on paremminkin paikallaan pysyttelevää tyytyessään luottamaan vanhastaan vakiintuneisiin moraali-käsitteisiin.
Tämän itsenäisesti arvostelevan luonteensa puolesta moraali-filosofista subjektivismia ja varsinkin filosofista agnostisismia yleensä on usein tahdottu leimata uskonnolle vihamieliseksi. Sen vuoksi ne on monesti laskettu täyden materialismin kanssa samaan luokkaan. Se on kuitenkin ilmeistä erehdystä. Materialistinen maailmankatsomus yleensä ei suo sijaa millekään uskonnolle, koska sen käsitys kaikesta olevaisesta ei perustu uskoon, että on persoonallinen Jumala olemassa. Sen sijaan esim. Herbert Spencerin agnostinen filosofia nimenomaan opettaa, että olemassaolon mysteriot ovat hioneet uskonnot ja että uskontoja tulee ihmisellä aina olemaan sen vuoksi, ettei hän koskaan pääse järjellään selville kaiken Luojan eli Ikuisen Voiman salaisuudesta. Sitäpaitsi on syytä huomata, miten etenkin protestanttinen uskonto oikeastaan edellyttää tunnustajiltaan subjektivismia eli täysin henkilökohtaista vakaumusta. Sen vuoksi meillä on niin kovin suuri määrä erilaisia protestanttisia uskontokuntia, kun taas molemmat katoliset kirkot, nimittäin roomalais-katolinen ja kreikkalais-katolinen kirkko, ovat ehdottomasti paljon ahtaammin normatiivisia, ja sen vuoksi pitävät tunnustajiaan koossa valtavan suurena laumana sallimatta sellaista vakaumuksen vapautta, joka on protestantismille luonnollista.
Nämä muutamat huomaukset vievät meidät välittömästi moraali-filosofisten systeemien kolmanteen suureen ryhmään. Siirtyessämme nyt vuorostamme sitä yleispiirteisesti tarkastelemaan huomaamme heti, että kaikille niille on ominaista selvä usko, että ihmisen henki on kuolematon ja ikuinen Jumala olemassa.
Edellisen ryhmän moraali-filosofisissa oppisuunnissa ja tämän kolmannen ryhmän käsityksissä on varsinkin kaksi piirrettä yhteistä. Ensiksikin ne molemmat hylkäävät materialismin ja toiseksi ne katsovat, että ihmisen todellinen onni rakentuu ihmisen elämän kokonaisuuteen vaikeuksineen ja kärsimyksineen yhtä hyvin kuin menestyksilleen ja mielihyvineen.
Niiden välisenä erona sen sijaan on suhtautuminen kysymykseen Jumalan olemassaolosta ja ihmisen hengen kuolemattomuudesta. On itsestään selvää, että sellainen eroavaisuus on merkitykseltään mitä valtavin. Ellei ihmisellä ole täyttä varmuutta kuoleman jälkeen jatkuvasta elämästä, täytyy hänen pakostakin suhtautua ajalliseen elämäänsä toisella tavalla, kuin jos hän voi luottaa olemassaolonsa jatkumiseen kuoleman jälkeen. Edellisessä tapauksessa jää hänen omalle vastuulleen moraalisessa suhteessa, niin voimme sanoa lyhyesti, kaikki, mikä koskee hänen omaa onneansa. Sitävastoin jälkimmäisessä tapauksessa hän luottaa Kaitselmuksen rajattoman viisaaseen johtoon ja apuun. Sellainen varma usko persoonallisen Jumalan olemassaoloon ja samalla ihmisen haudantakaiseen elämään liittyvä usko antaa hänen käsitykselleen onnesta aivan erikoisen sisällön ja merkityksen.
V LUKU:
MORAALISTA JA USKONNOSTA.
Monessa eri yhteydessä on edellisissä luvuissa jouduttu koskettelemaan lyhyesti kysymystä uskonnosta. Tämän luvun osalle on jäänyt tehtäväksi keskittää päähuomio siihen, mitä uskonto merkitsee ihmisen elämälle yleensä ja varsinkin oikeiden elämän arvojen löytämiselle.
Viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan aikana on kovinkin usein koetettu selittää kaikille enemmän tai vähemmän valistuneille kansoille, että kaikki uskonnot ovat itse asiassa ikäänkuin opiumia, huumausainetta, mutta sitävastoin "tiede" sinänsä edustaa ainoata todellista elämänviisautta. Kuta enemmän tällaisen maailmankatsomuksen edustajat koettavat esiintyä muka todellisen tieteen nimessä, sitä varmempia voidaan olla, että heillä itsellään en ollut sangen yksipuolisesti, jos lainkaan vakavaa henkilökohtaista tekemistä varsinaisen tieteen kanssa. Tosiasia on, että tieteelläkin on ollut lukemattoman monet taikauskonsa, pimeät ennakkoluulonsa ja valitettavan lukuisat suvaitsemattomuuden uhrinsa eikä suinkaan vain uskonnolla. Tiedekin on kulkenut synkkiä polkujansa, se on kovinkin usein aivan liian nopeasti luvannut varmoja ratkaisuja elämän suurimpiin mysterioihin, mutta samaa taivalta se yhäkin vaeltaa pääsemättä koskaan ikuisuuden määrättömän monien salaperäisyyksien herraksi. Mutta kaikista näistä tieteen lukemattoman moninaisista vaikeuksista huolimatta se on ollut ja on ihmiselle samoin kuin koko ihmiskunnalle valtavan suuri tekijä ja parhain palvelija mitä moninaisimmissa suhteissa. Mutta niin totta kuin tämä kaikki onkin tieteen suhteen, se ei tee uskontoa sen huonommaksi palvelijaksi.
Aloittakaamme uusi kiertokulku nähdäksemme, miten uskonto voi olla ihmisen elämässä mitä tärkein tekijä puhtaasti moraalinkin kannalta katsottuna eikä vain opastajana korkeimpien elämän arvojen löytämiseen.
On tunnettu tosiasia, että kaikissa uskonnoissa näyttelee sangen suurta osaa kysymys, millaisen kohtalon alaiseksi ihminen luulee joutuvansa kuoleman jälkeen. Ihmisen mielikuvitus on kaikkina aikoina askarrellut tässä suhteessa mitä vastakkaisimpien käsitysten välillä. Mitä erikoisesti kristinuskoon tulee, on aivan uusimpiin aikoihin saakka pelko "helvetin kauhuista" ja samaten toivo "taivaan iloista" ollut sangen tärkeänä tekijänä.
Mutta myöskin moraali-filosofialle tämä kysymys rangaistuksen pelosta ja palkinnon toivosta kuoleman jälkeen on aina ollut sen vaikeimpia pulmia. Me emme katso oikeaksi sellaista lastenkasvatusta, jossa pelotus rangaistuksilla ja houkutus palkinnoilla muodostaa kasvatuksen ehkäpä suorastaan varsinaisen sisällön. Päinvastoin tahdomme saada lapsemme käsittämään, miksi heidän oma etunsa vaatii heitä ymmärtämään tottelemisen taidon ilman uhkausten pelkoa tai palkinnon odottamista hyvityksenä. Mutta yhtä selvä kuin tällainen moraali-filosofinen periaate lastenkasvatuksen alalla onkin, yhtä vaikea on toisaalta saada yleispätöinen vastaus kysymykseen, milloin sitten yleensä meidän on oikein käyttää rankaisevia keinoja tai hyvityksellä houkuttelemista saadaksemme toiset ihmiset menettelemään nimenomaan juuri meidän tahtomme eikä jonkun muun ihmisen tai heidän itsensä tahdon mukaan.
Kaikkein vaikeimmaksi tämä kysymys muodostuu ihmisen uskonnollisessa elämässä. Hän tuntee itsensä heikoksi syntiseksi, jolla ei ole läheskään aina riittävää tahdonlujuutta tehdä oikein tai olla tekemättä väärin. Mutta paljostako hän sitten on itse vastuussa, paljostako hänen saamansa kasvatus ja paljostako yleensä kaikki ulkonaiset olosuhteet?
Tätä mitä tärkeintä pulmaa uskonnot ja moraalifilosofiset opit ovat aina koettaneet pohtia pääsemättä yksimieliseen tulokseen. Vanha Testamentti tuntuu pitävän ikäänkuin itsestään selvänä, että ihmisellä on täysi tahdon vapaus ja siis myös samalla täysi vastuu teoistaan. Mutta esimerkiksi muhamettilaisuudella on jokseenkin selvästi päinvastainen käsitys, paremminkin sellainen, jota sanotaan "sokean kohtalon" uskoksi. Uuteen Testamenttiin nojautuva kristillinen uskonto ei ole omassa keskuudessaan asiasta yksimielinen. Ehkä kaikkein jyrkin kanta esiintyy n.s. calvinistisen kirkon vakaumuksessa, että jumalallinen kaitselmus on alun pitäen tuominnut jotkut ihmiset perikatoon ja toiset taas määrännyt taivaalliseen armoon. Mutta myöskin muissa kristillisissä kirkkokunnissa tämän opin tarkastelu on ollut milloin jyrkemmässä, milloin lievemmässä muodossa esillä. Eikä ihmekään, sillä koskeehan mitä läheisimmin ihmisen onneen pelkkä ajatuskin, että ihmisen voisi olla itse asiassa jokseenkin turha huolehtia kohtalostaan, koska se muka on jo ennakolta määrätty; siitä vuorostaan on johdettu koko opin yleinen nimikin, predestinaatio-oppi.
Moraali-filosofia taas on lähtenyt siitä, miten ihmisellä silloin voisi olla siitä huolimatta täysi vastuu kaikistakin teoistaan, ellei hänellä katsota voivan olla täyttä tahdon vapautta. Myönnetäänhän jo tätä nykyä, että heikkomieliset ja mielisairaat ovat vain sangen rajoittuneesti, jos lainkaan, syyntakeiset teoistaan. Lasten vastuu on samaten tietenkin pienempi kuin aikuisten ihmisten. Jos näin on tällaisissa tapauksissa laita, sopii kysyä, eikö yleensäkin ihmisten tahdon vapaus ole siksi huomattavasti kaikenlaisten ihmisestä itsestään riippumattomien syiden rajoittama, että on mahdoton vakavassa mielessä puhua ihmisen vapaasta tahdosta? Eräiden suurten filosofien mielestä tähän kysymykseen täytyy vastata myöntävästi ja sen vuoksi heidän edustamaansa oppia sanotaan determinismiksi. Mutta on olemassa useita jokseenkin selvästi päinvastaisia oppisuuntia, jotka katsovat, että ihmisen tahto-elämällä on joka tapauksessa mitä keskeisin merkitys ja siis myös ihmisen vastuulla omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään. On sanomattakin selvä, että ihmisen käsitys hänen todellisesta vastuullisuudestaan kaikkien tekojensa suhteen voi vaikuttaa usein hänen mielipahan ja mielihyvän tunteisiinsa, toisin sanoen hänen onneensa. Sitä suuremman merkityksen voi silloin saada kysymys, millä ihminen voi mahdollisesti keventää huolestuneisuuttaan huonojen tekojensa suhteen.
Vanhoissa pakanallisissa uskonnoissa ihmisellä oli ehkä suorastaan tärkeimpänä keinona jumalien lepyttämiseen uhrien toimittaminen ja lupaukset suorittaa jumalille mieluisia tekoja. Mutta mikään uskonto ei ole tässä suhteessa tarjonnut niin moraalisesti ylevää oppia kuin kristinusko, nimittäin vakuutusta, että ihmisen on katumuksen tietä pyrittävä vapautumaan syyllisyydestään.
Kaikkein korkeimmalle kristinusko on kohonnut julistaessaan selvemmin ja voimakkaammin kuin mikään muu uskonto jumalallista rakkautta. Paljon tietysti ihmiset itse ovat pitkien vuosisatojen kuluessa lisänneet omien käsitystensä mukaan, kutka enemmän, kutka vähemmän, muita puolia kristinuskoon, kuten esimerkiksi juuri käsityksen predestinaatiosta. Mutta syvimmästi katsottuna täytyy myöntää, että Jeesuksen omassa alkuperäisessä opetuksessa rakkaus on kaikkein keskeisin hyvä sanoma ihmisille. Hän sanoo: "Joka ei ota taivaan valtakuntaa vastaan kuin lapsi, hän ei voi sinne päästä". Tämä elämänohje sisältää sen suurimman opetuksen, että ihmisen ei tule koettaa oman järkensä avulla saada vastauksia olemassaolon syvimpiin probleemoihin, vaan hänen on suhtauduttava niihin lapsen tavoin, se on täydellisesti luottaen Isän viisauteen ja rakkauteen. Ihmisten keskinäisistä suhteista taas Jeesus opettaa, että sen, joka tahtoo todellakin olla suurin, on itse asiassa oltava toisten palvelija. Kumpaiseenkin opetukseen sisältyy siis rakkauden julistaminen ja parhaimmaksi elämän neuvoksi toteuttaminen.
Historia kertoo, että Ranskan suuri valloittaja-keisari Napoleon I, ollessaan toista sataa vuotta sitten englantilaisten vankina Atlantin valtameren kaukaisella St. Helenan saarella, eräänä päivänä otti keskustelussaan esille kysymyksen Jeesuksesta. Hänen mukanaan vankeuteen oli seurannut m.m. kenraali Bertrand, ja tälle Napoleon lausui:
"Bertrand, minä tunnen, mitä ihminen on; ja minä vakuutan, että Jeesus Kristus ei ollut tavallinen ihminen. Häntä ja muita ihmisiä maailmassa ei voida millään tavalla verrata toisiinsa. Aleksanteri Suuri, Caesar, Kaarle Suuri ja minä perustimme valtakuntia. Mutta mihin me kaikki nojasimme nerojeinme luomat tulokset? Me turvauduimme väkivaltaan. Jeesus Kristus yksin perusti valtakuntansa rakkauteen; ja tälläkin hetkellä miljoonat ihmiset ovat valmiit antamaan henkensä Hänen puolestaan."
Ne ovat uusimman ajan historian suurimman valloittaja-hallitsijan rehellisenä tunnustuksena mieleenpantavia sanoja. Voi lisätä ainakin yhtä suurena historiallisena totuutena, ettei mikään kehityskausi ihmiskunnan historiassa ole saanut niin suuria yleisiä tuloksia aikaan kuin ne lähes pari tuhatta vuotta, jolloin kristinusko on ollut olemassa. On samaten todettava, että kristinuskon omasta keskuudesta taas ei mikään uskontokunta ole niin kohottanut kansoja ihmiskunnan yleiseen johtoon kuin protestantismi.
Jeesuksen selitys, että ihmisen on suhtauduttava olemassaolon syvimpiin kysymyksiin lapsen luottavaisella rakkaudella, sisältää siis itse asiassa saman elämänohjeen kuin viisain filosofia. Ihmisen järki ei riitä niitä pulmia käsittämään, ja siksi niihin on suhtauduttava lapsen täydellisen puhtaalla uskolla. Mutta samalla ihminen saa itse onnen kaipuulleen lopullisen ohjeen. Ei mikään ajallinen onnen tunne ole niin täydellinen kuin rakkauden tunne. Jos ihminen sen lisäksi voi luottaa kuolemantakaiseen elämään rakkaudessa, pitäisi hänen onnensa olla täydellinen. Silloin voidaan myöskin uskoa, että koko maailman rajaton avaruus yhtä hyvin kuin kaikki elollinen maan päällä ja siis ihminen itsekin on olemassa jotakin korkeinta tarkoitusperää varten. Samoin kuin kristinusko julistaa kehitys-filosofian ehkä etevin edustaja Henri Bergson, kuten huomautettiin ensimmäisessä luvussa, että sellainen tarkoitusperä voi olla yksinomaan suurimman rakkauden ylevin ilmenemisen muoto ja sisältö.
Voidaan tietysti väittää vastaan, ettei mikään uskonto, ei edes kehittynein kristinusko esitä näitä olemassaolon mystillisiä probleemoja tässä nimenomaisessa valossa, vaan päinvastoin niissä kaikissa on tärkeänä sisältönä kaikenlaisia monia vuosituhansia vanhoja harhaluuloja ja muita ilmeisen vääriä käsityksiä. Tällaiseen väitteeseen soveltuu hyvästi vastaukseksi se, mitä aikamme etevimpiä luonnontieteilijöitä, englantilainen professori Julian Huxley, muutama vuosi sitten lausui kristinuskon opillisesta eli teologisesta puolesta:
"Se luopui uskomasta, että maa on litteä kiekko, se samaten hylkäsi uskon, että maapallo on avaruuden keskus, samoin kuin senkin luulon, että kiertotähdet kiertävät täyttä ympyrää; se luopui uskomasta aineelliseen taivaaseen, joka kupolin tavoin kaartaa avaruutta, ja omaksui opin äärettömästä avaruudesta, jonka kansoittaa suunnaton määrä aurinkoja, ja kukin niistä on verrattavissa siihen meidän aurinkokuntaamme, jota niin kauan aikaa pidimme koko taivaan avaruutena; se hyväksyi Newtonin havainnon, että nämä taivaankappaleet eivät tarvitse kiertokulussaan ohjaajaa, samoinkuin myös viime vuosisadalla fysiikan ja kemian tutkijain havainnot aineen olemuksesta; se on myös luopunut käsityksestä, että maailma on ainoastaan muutaman tuhannen vuoden vanha, ja on sen tilalle hyväksynyt geologisen aika-käsityksen. Eikä se tunne olevansa entistä huonompi, vaikka se onkin luopunut näistä vanhoista kuluneista henkisistä vaatteistaan."
Ihmisen peräti vaillinainen tieto luonnosta yleensä ja lisäksi useinkin sen väärä tulkinta on itse asiassa suurimmasti vastuussa, millaiseksi ihminen eri aikojen kuluessa on käsittänyt uskontonsa. Mutta itsessään uskonto on, niin voidaan yleistävästi sanoa, yhtä vanha kuin ihmiskunta, koska sekin edustaa ihmisen yritystä saada elämän suurimpiin probleemoihin selityksiä, joita hänen älynlahjansa eivät pysty antamaan. Kuta korkeammalle ihmisen järki on kehittynyt, sitä paremmalla tavalla hänelle on avautunut mahdollisuuksia tarkistaa ja parantaa käsityksiään olemassaolon rajattomista salaperäisyyksistä. Professori Huxley on siten aivan oikeassa todetessaan, että kristinusko on vajaassa parissa tuhannessa vuodessa omaksunut askel askeleelta saman käsityksen maailman avaruudesta kuin tiedekin eikä kristinuskon todellinen olemus ole siitä mitään kadottanut, koska se on pääasiassa toiselta alalta, nimittäin näkymättömästä henkisestä maailmasta.
Eräs näitä "vanhoja harhaluuloja", joita niin kernaasti käytetään esimerkkeinä, koskee n.s. luomisen tarinaa sellaisena, kuin se esitetään Vanhan Testamentin alussa. Myöntäkäämme, että on vaikea uskoa ihmiskunnan polveutuvan naisesta, joka itse tuli luoduksi miehen kylkiluusta. Mutta ottakaamme muissa suhteissa tämä Raamatun kuvaus tarkasteltavaksemme suurpiirteisesti. Havaitsemme silloin ehkä suureksikin hämmästykseksemme, että nykyinen tieteellinen käsitys maapallomme kehityskulusta itse asiassa käy samaan suuntaan kuin Raamatun vastaava kuvaus maailman luomisesta. Ensiksi muodostuivat meret ja mantereet; sen jälkeen syntyivät alimmat eläimet matelijoita ja kaloja myöten; sitten linnut ja nisäkkäät, kunnes viimeksi ilmestyi ihminen. Raamatun kuvaus kaipaa varsinaisesti vain sen lisäselityksen, johon professori Huxley viittaa, että nimittäin se esittää kaiken luomisen tulleen suoritetuksi muutamassa päivässä; sitävastoin geologia ja biologia laskevat maapallomme sekä sen kaiken elollisen kehityksen lukemattoman monissa miljoonissa vuosissa.
Uskontoa on tahdottu vakavasti arvostella myös seremoniain eli ulkonaisten menojen vuoksi. Niiden väitetään edustavan m.m. kaikenlaista ikivanhaa taika-uskoa. Sopii kuitenkin kysyä, eikö ihminen kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa ole pitänyt juuri kaikenlaisia seremonioja tärkeimpiin juhliinsa kuuluvina tai yleensä ilon ja mielihyvän aiheina? Kaikkein alhaisimmillakin n.s. luonnon-kansoilla on aina meidän päiviimme saakka ollut mitä moninaisimpia juhlamenoja. Ottakaamme toiseksi esimerkiksi eräät nykyhetken suuret kansat, jotka nimenomaan vastustavat kristinuskoa ja sen juhlamenoja, mutta toisaalta pitävät puolueittensa nimessä järjestettyjä juhlallisuuksia johtajiensa ja heidän kuviensa palvomiseksi sitäkin tärkeämpinä toimituksina. Voidaanpa tosiasiallisesti havaita, että kuta korkeammalle jonkun kansan keskuudessa yleinen kehitys ja sivistys on ehtinyt, sitä vähemmän varsinainen uskonto edustaa enää ulkonaisia seremonioja, mutta toisaalta kansat muissa suhteissa kyllä kiinnittävät entistä yhä enemmän huomiota juhlamenoihin. Uskonto on löytänyt päätehtäväkseen suoranaisen moraalisen opetuksen, kun taas kansat tahtovat saada huvitteluhalulleen tyydytystä juuri ulkonaisilla seremonioilla, toisin sanoen kaikenlaisilla "juhlaohjelmilla".
Aikamme tunnetuimpia filosofeja, tanskalainen professori Harald Höffding (1843—1931) huomauttaa teoksessaan "Les Conceptions de Ia Vie" eli "Elämän käsitykset", mikä syvällinen merkitys puhtaasti symbooleina eli vertauskuvina on yleensä kirkon ulkonaisilla menoilla, mutta etenkin niillä, jotka edustavat ihmisen ikuisuuden kaipuuta, kuten etenkin pääsiäisen ja helluntain vietto. Ranskalainen filosofi Ernest Renan (1823—1892), jota usein on pidetty kristinuskon sangen ankarana arvostelijana, sanoo suunnilleen samalla tavalla. Sinä päivänä, kuten hän vakuuttaa, jolloin ihmiseltä todellakin riistettäisiin ylösnousemus-usko, alkaisi kauhea moraalinen ja älyllinen rappeutuminen. Jotkut yksilöt jaksaisivat sitä vastustaa, mutta yleensä täytyy peljätä, ettei olisi olemassa keinoja pitää kokonaisia kansoja pystyssä, jos ne kadottaisivat inhimillisen hengen kuolemattomuus-uskonsa. Ruotsalainen kirjailija Werner von Heidenstaim, kuollut muutamia vuosia sitten, esittää jokseenkin saman ajatuksen inhimillisestä ikuisuuden kaipuusta selittäessään, miten itse asiassa jokaisella ihmisellä on kaikista vastaväitteistä huolimatta sisimmässään "oma pyhimyksensä, jonka luokse johtava ovi on suljettu eikä kukaan sivullinen löydä avainta sinne".
Miten aiheetonta onkaan kiinnittää arvostelevassa tarkoituksessa huomiota ulkonaisiin uskonnollisiin menoihin, jos ne edes hetkeksi panevat ihmiset katsomaan henkisen olemuksensa salaisimpiin kammioihin pitääkseen siellä vireillä hengen kuolemattomuus-uskonsa! Ihmisellä on tavallisesti aikaa aivan riittävästi kaikkeen siihen, mihin yleensä hänen järkensä pystyy. Järki luo hänessä kaikenlaisia uskonnollisiin kysymyksiin kohdistuvia epäilyksiä. Mutta jos hän kuuntelee niitä henkisen olemuksensa herkimpiä ääniä, joita sanotaan intuitioiksi, voi hän ehkä helposti tulla toisiin tuloksiin.
Edellisissä luvuissa oli alustavasti jo puhetta, miten juuri intuition avulla saamme välittömästi käsitystä ja tietoa meidän tarvitsematta käyttää älynlahjojemme tietä. Kuvannollisesti voitaisiin ehkä tämä saada sanotuksi siten, että ihmisellä on kaksi lukkoa henkiseen olemukseensa. Se pienempi lukko on niin alhaalla, että lapsikin kykenee sen avaamaan ja omalla herkkyydellään tajuamaan kaikkea, mitä hän aivan intuitiivisesti pystyy uskomaan oikeaksi ja hyväksi. Aikuinen ihminen ei kernaasti taivuta itseään lapsen välittömyyden tasolle, vaan tahtoo itsepäisesti tutkia, mitä tyydytystä ylempänä olevan isomman lukon takana ehkä voi olla tarjolla hänen älyllisille edellytyksilleen. Ennen kaikkea ehkä hän löytää sieltä toisten ihmisten elämän korkeimpiin kysymyksiin kohdistuvia arvosteluja ja epäilyksiä. Tavallisesti vasta, kun elämän kovat kokemukset taivuttavat hänet aivan polvilleen, hän tuntee tarvetta avata sen alemmankin lukon toivoen sieltä mahdollisesti äkkiä löytävänsäkin lohdutusta ja mielenrauhaa.
Me olemme valmiit oudoilla seuduilla ja vierailla paikkakunnilla kyselemään tietä aivan tuntemattomilta ihmisiltä, mutta elämän tärkeimmillä teillä niin itsepäisesti tahdomme luottaa juuri omaan järkeemme emmekä halua kääntyä saamaan opastusta niiltä, joille nämä tiet ovat vanhastaan tutut ja selvät.
Kolmas kysymys, jonka suhteen epäilijät tavallisesti tekevät vakavia vastaväitteitä, koskee rukousta. Jättäkäämme tästä yhteydestä kokonaan pois kaikki ne rukoukset, joilla ihminen koettaa hankkia itselleen menestystä ja hyvää ehkä suorastaan toisten ihmisten kustannuksella. Sellaiset rukoukset eivät vähimmässäkään määrässä mahdu oikeaan käsitykseen rakkaudesta. Meille jää sittenkin vielä jäljelle koko se valtavan laaja rukousten piiri, johon kuuluvat ihmisen avunpyynnöt ehkäpä suoranaiseen hätäänsä. Tulevatko sellaiset rukoukset kuulluiksi? Varsinkin näinä päivinä meidän tarvitsee vain silmäillä amerikalaisia sanomalehtiä saadaksemme tietoja vaikeuksissa olleitten ihmisten rehellisen avomielisistä tunnustuksista, mitä rukous on heille saanut aikaan. Muutamat esimerkit riittävät luomaan valaisua tähän erikoisen arkaluontoiseen kysymykseen.
Associated Press, maailman suurimpia uutistoimistoja, lähetti kesäkuun 23 päivänä 1942 amerikalaisille sanomalehdille pitkähkön selostuksen erään amerikalaisen upseerin ja hänen miehistönsä kokemuksista, kun ilmataistelussa japanilaisia vastaan heidän lentokoneensa oli pudonnut Tyyneen valtamereen ja he pelastuivat kumiselle lautalle (rubber raft). Kuudentena päivänä juomaveden loputtua upseeri kehoitti miehistöä rukoilemaan kanssaan. Myöhemmin he pelastuivat Hollannin siirtomaihin. Upseeri kertoi näistä kokemuksistaan: "Mennessäni armeijaan luulin olevani kristitty", ja hän jatkoi: "Now I know I am. One thing experience taught me, and that is, there is no place on a rubber raft in the Pacific for an atheist." Kärsimykset ja kuoleman mahdollinen lähestyminen oli hänestä tehnyt kristityn, sillä kumisella lautalla keskellä Tyyntä valtamerta, hän selitti, ei ole sijaa sellaiselle miehelle, joka kieltää Jumalan olemassaolon.
Eräs Associated Press'in oma sotakirjeenvaihtaja, mr. Larry Allen, oli saman vuoden alussa englantilaisella risteilijällä nimeltä "Calotea", kun se upposi meritaistelussa Välimerellä. Satoja meriupseereita ja merisotilaita ui pitkät ajat öljyn peittämässä meressä. Kylmästä kohmettuneina miehet koettivat pysyä pinnalla toivoen muiden englantilaisten sotalaivain löytävän heidät yön pimeydestä huolimatta. Eräs hävittäjälaiva saapui paikalle, mutta mr. Allen oli yhä siitä liian kaukana. Hän jatkaa kuvaustaan: "Limp, exhausted, helpless, I prayed. Then, as though in answer a big wave caught me and washed me almost under the destroyer's propeller". Vihdoin monen monien turhien yritysten jälkeen hävittäjälaivan miehistö sai hänet pelastetuksi juuri hukkumisen hetkellä. Päästyään Alexandriaan Egyptiin mr. Allen sähkötti tammikuun 19 päivänä uutistoimistolleen Yhdysvaltoihin palstanpituisen kertomuksen pelastumisestaan ja uskostaan rukouksen voimaan. Miltei lukemattomista muista samanlaisista tapauksista mainittakoon kapteeni Rickenbackerin pelastus joulukuussa 1942. Ajelehdittuaan kolme viikkoa Tyynellä valtamerellä hänkin muutamien tovereittensa kanssa pelastui ja on yhtä avoimesti kertonut, miten hän tovereineen rukoili hartaasti pelastuaksensa ja he tulivat lopulta kuulluiksi, kun epätoivo jo alkoi painaa mieliä. Suomessa on monissa kirjoissa kuvailtu, miten syvällisesti sen armeijan keskuudessa talvisodan aikana v. 1939—40 uskonnollinen herätys rukouksineen oli päässyt vallalle. Esimerkiksi Viljo Saraja teoksessaan "Lunastettu Maa", joka sai amerikalaisen kustannusyhtiön Prentice Hall, Inc. aloitteesta palkinnon, kuvailee usein mitä liikuttavimmalla tavalla, mikä merkitys Suomen puolustusvoimille oli uskonnollisilla menoilla rukouksineen.
Epäilijät tietysti tahtovat väittää, että rukous on itse asiassa aivan järjenvastaista. Jos kerran Jumala on kaikki-viisas ja kaikki-tietävä, tarvitseeko silloin ihmisen rukouksillaan koettaa neuvoa, mitä Kaitselmuksen on paras tehdä hänelle? Pitkän vastauksen asemasta voimme tässä rajoittua eräisiin täysin tieteellisiin selityksiin.
Edellisessä luvussa puheen ollessa inhimillisen hengen olemuksesta huomautettiin, miten alitajuntaan voi vuosien varrella kasaantua kaikenlaisia mielipahoja, kärsimyksiä ja katkeruuksia, jotka lopulta saattavat aivanpa sairaalloisuuteen saakka rasittaa ihmisen henkistä hyvinvointia. Taitava lääkäri voi kuitenkin pitkäaikaisella hoidolla saada tuon liiaksi kuormitetun alitajunnan vähitellen kevenemään ja parantumaan. Lääketieteessä ja psykologiassa sanotaan tällaista henkistä terveydenhoitoa psyko-analyysiksi. Mutta aivan saman tuloksen ja usein paljoakin lyhyemmässä ajassa voi rukous saada aikaan. Ajatelkaamme lasta, jolla on paha mieli jostakin. Se tuntee silloin vaistomaista tarvetta keventää sydämensä vanhemmilleen, varsinkin äidille. Vähän myöhemmällä iällä kelpaavat usein hyvät ystävätkin tällaisiksi auttajiksi henkisessä hädässä. Tässä valossa on hyvinkin käsitettävissä, että ihminen turvautuu toisten ihmisten asemasta rukoukseen ja voi siitä saada aivan välittömästi mielen kevennystä, uskoa avun saamiseen. Se apu saattaa tuntua sitäkin helpommalta anoa, kun rukouksessaan ihmisen ei tarvitse paljastaa itseään muille ihmisille. Henkisessä hädässä oleva ihminen on nimittäin tavallisesti aivan erikoisen arka peläten joutuvansa entistäkin enemmän toisten ihmisten vuoksi vaikeuksiin. Kuta enemmän ihminen uskoo tulleensa kuulluksi, sitä paremmin hänen henkiset voimansa elpyvät ja luovat häneen uutta rohkeaa luottamusta. Tämä pitää paikkansa sekä ruumiillisessa että puhtaasti henkisessä suhteessa.
On todistettavasti olemassa tapauksia, jolloin lääketiede on pitänyt jonkun sairaan parantumista toivottomana, ja kuitenkin potilas on vastoin kaikkia tieteellisiä laskelmia ja selityksiä parantunut. Hänessä on aivan odottamattomasti tapahtunut käänne parempaan päin. Tavallisin selitys on, että sairaan henkisessä olemuksessa on äkkiä syntynyt tavattoman voimakas luottamus elämään, ja tämä hänen uskonsa on siten saanut suoranaisia ihmeitä aikaan. Lukemattomista tällaisista tapauksista lukija tyytynee vain pariin tapaukseen. Ensimmäinen on luettavana amerikalaisen viikkolehden "Newsweekin" v. 1941 elokuun 4 päivän numerossa sivulla 50:
"At Fort Jackson, S.C., Chaplain Ray Reynolds visited a man dying of surgical shock, read him the Bible, and got him to pray. The patient next day asked for a Bible, and eventually recovered. Army doctors agreed religious faith had saved him." Tässä siis on kysymyksessä ruumiillinen parantuminen niin suuren uskonnollisen luottamuksen voimasta, että tapahtuu suoranainen ihme.
Aikamme kaikkein kuuluisimpia lääkäreitä, ranskalainen Nobelin palkinnon saanut tohtori Alexis Carrel, joka viime vuosiin saakka on ollut Rockefellerin Instituutin palveluksessa New Yorkissa, on nerokkaassa teoksessaan "Man, the Unknown", suomeksi "Ihminen, tuntematon", kuvaillut tätä merkillistä lääketieteellistä totuutta m.m. seuraavalla tavalla:
"In all countries, at all times, people have believed in the existence of miracles, in the more or less rapid healing of the sick..." Hän huomauttaa edelleen, että lääketiede on aikaisemmin vastustanut tällaista käsitystä ihmeparannuksista, mutta sellaista käsitystä ei enää voida pitää tieteellisesti oikeana. Hän jatkaa: "Our present conception of the influence of prayer upon pathological lesions is based upon the observation of patients who have been cured almost instantaneously of various affections, such as peritoneal tuberculosis, cold abscesses, osteitis, suppurating wounds, lupus, cancer, etc. The process of healing changes little from one individual to another. Often an acute pain, then a sudden sensation of being cured. In a few seconds, a few minutes, at the most a few hours, wounds are cicatriced, pathological symptoms disappear... The only condition indispensable to the occurrence of the phenomenon is prayer. But there is no need for the patient himself to pray, or even to have any religious faith. It is sufficient that someone around him be in a State of prayer. Such facts are of profound significance... They open to man a new world."
On sanomattakin selvä, että tohtori Carrelin tapainen lääketieteellinen nero ei voisi kirjoittaa tällä tavalla rukouksen merkityksestä mitä vaikeimpien tautien parantamiseen, ellei uusin lääketieteellinen kokemus osoittaisi hänen selitystään oikeaksi ja ellei siis ole syytä uskoa suoranaisiin ihmeisiin, joita aikaisempi lääketieteellinen parannustako ei ole voinut saada aikaan.
Mitä tulee vastaaviin puhtaasti henkisiin ihmeisiin, on sellaisiakin tapauksia tarjolla ainakin yhtä lukuisasti. Ehkä kaikkein merkiliisimpiä on apostoli Paavalin kääntyminen, koska sillä on ollut niin ainutlaatuisen suuri vaikutus koko historian kulkuun lähes kahdentuhannen vuoden aikana. Suomalainen moraalifilosofisen tutki muksen suurmies, professori Edvard Westermarck teoksessaan "Christianity and Morals", suomeksi "Kristillisyys ja moraali", analysoi Paavalin kääntymystä seuraavasti:
"His vision of the risen Christ belonged to a type which is familiar to students of modern conversions, in which a complete division is established in the twinkling of an eye between the old life and the new. Those who have had such an experience carry away a feeling of its being a miracle."
Professori Westermarckia on pidetty kristinuskon nimenomaisena arvostelijana, mutta siitä huolimatta hän näin avoimesti myöntää, että uskonnollinen herätys voi saada ihmisen elämässä aikaan sellaisen äkkimuutoksen, käänteen, jonka syvällisintä luonnetta inhimillinen järki ei pysty selittämään, vaan jonka on juuri sen vuoksi pakko myöntää tällaiset merkilliset henkiset ilmiöt ihmeiksi.
Olemme näin tulleet rukouksesta ja sen vaikutuksesta sekä siis myös sen merkityksestä kysymykseen yleensäkin ihmeistä. Onko siis ihmisen syytä onneaan tavoitellessaan ottaa varteen sekin mahdollisuus, että ihmeet eivät todellakaan kuulu vain historialliseen menneisyyteen, vaan niitä saattaa tapahtua yhä meidän päivinämme?
On syytä heti aluksi hieman määritellä, mitä yleensä käsitetään ihmeellä. Ei tule odottaa, että pelkän uteliaisuuden tyydytykseksi jonkun ihmisen tulisi esimerkiksi voida sukeltaa valtameressä viikkokaupalla tai että kuka ihminen tahansa kykenisi elämään vuosikymmeniä ilman ravintoa ja hengitystä. Yleensä on epäilemättä oikeinta pitää ihmeinä sellaisia tapahtumia, joita inhimillisellä järjellä ajatellen on katsottava muuten mahdottomaksi selittää. Jos siten kaikista lääketieteellisistä laskelmista huolimatta potilas paranee uskonsa avulla, on se ihme yhtä hyvin kuin esimerkiksi ihmisen kääntyminen kokonaan uuteen elämän uskoon jonkin äkillisen henkisen tapahtuman vaikutuksesta. Mutta on turha laskea, että voisimme järjellisesti näin luokitella, mitä kaikkea voi kuulua n.s. ihmeitten joukkoon. Edellisessä luvussa osoitettiin, miten syvällisen monipuolinen ihmisen henki itsessään on ja miten paljon salaperäistä kuuluu sen olemukseen. On sen vuoksi varovaisinta olla tavoittelematta tyhjentävää määritelmää, mitä meidän on yleensä luettava kuuluvaksi ihmeitten maailmaan. Sitäpaitsi on muistettava, että ihminen tavallisesti on erinomaisen arka kertomaan kokemuksiaan tällaisista elämänsä tapahtumista, peläten sillä ehkä voivansa tehdä itsensä naurettavaksi. Itse hän parhaiten tietää syvimmässä mielessään, mitä hänelle on voinut tapahtua sellaista, joka hänestä tuntuu suoranaiselta ihmeeltä ja josta hän siis on aivan erikoisen onnellinen.
Kaikki nämä eri kysymykset onneaan etsivästä ihmisestä kuuluvat suurin piirtein katsoen moraali-filosofian tai uskonnon piiriin tai yksin tein molempiin. Mutta on otettava huomioon myöskin sellaiset mielihyvän tai todellisen onnen aiheet, jotka lankeavat luonnostaan niin hyvin moraali-filosofian kuin uskonnon ulkopuolelle.
Ajatelkaamme esimerkiksi jotakin valtavan kaunista maisemaa tai jotakin syvällistä kauneuden arvojen kirjaa yleensä tai suurenmoista sävelteosta. Nauttiessamme niistä emme ole oikeutetut ilman muuta pitämään itseämme parempina, kuin ovat ne kovin lukuisat ihmiset, joilta puuttuu kauneuden nautinnon yleiset edellytykset. Meillä siis voi olla ulkonaisista ja sisäisistä syistä aiheita mitä suurimpaan mielihyvän ja suoranaisen onnen tunteeseen samaan aikaan, kuin nämä henkiset nautinnot puuttuvat mahdollisesti aivan läheisiltä omaisiltamme tai ystäviltämme. Mutta tämä heidän vajavaisuutensa käsittää kauneutta ei suinkaan tee heitä välttämättömästi toisia ihmisiä moraalisesti tai uskonnollisesti huonommiksi.
Suomalainen filosofi, tohtori Hermann Friedmann on teoksessaan "Die Welt der Formen", suomeksi "Muotojen maailma", osoittanut suurenmoisella tavalla, miten ahtaasti materialismi tahtoo käsittää varsinaisesti todelliseksi vain sitä, jota voidaan kosketella, vaikka tosiasia on, että silmin me näemme ja korvin me kuulemme verrattomasti paljon enemmän suoranaista todellisuutta kuin pelkästään kosketuksella. Emmehän me kykene käsin koskettelemaan esimerkiksi tähtitaivasta, emme rakkauden tunnetta sinänsä, ja kuitenkin ne edustavat kukin alallaan mahdollisimman varmaa todellisuutta. Aivan sama on myös uskonnon laita. Ihmisen henkisten nautintojen, onnen tunteiden sekä uskonnollisten arvojen tarkastelussa on aivan erikoista syytä pitää mielessä tämä itsessään niin yksinkertainen elämänviisaus ja -ohje.
Kolmannessa luvussa huomautettiin, miten ihmisen vaistot, hänen mielialansa, hänen älylliset ominaisuutensa sekä lopuksi hänen luonteensa muodostavat suurin piirtein katsoen hänen henkisen kokonaisuutensa eli, kuten on tapana sanoa, hänen persoonallisuutensa. Siinä yhteydessä oli kuitenkin vielä jätettävä lähemmin analysoimatta ihmisen tunne-elämään perustuvia moraalikäsitteitä ja hänen yleistä suhtautumistaan uskonnollisiin kysymyksiin. Tämän tarkastelun nyt tapahduttua on syytä uudelleen palata seuraavassa luvussa persoonallisuuden probleemaan.
VI LUKU:
PERSOONALLISUUDESTA.
I
Ennenkuin tulemme tämän luvun varsinaiseen tehtävään, on tarpeellista analysoida eräitä ominaisuuksia, jotka yleensä eivät kuulu henkisesti kypsyneimpien ihmisten olemukseen. Psykologia ja moraali-filosofia ovat juuri tässä nimenomaisessa suhteessa verrattain tinkimättömiä luokitellessaan ihmisiä ja suorittaessaan hyvinkin pitkälle ulottuvan karsinnan ennenkuin päästään suoranaisten persoonallisuuksien joukkoon. Tämä perusteellinen valikointi ei suinkaan tapahdu eroittamalla toiselle puolelle n.s. "sivistyneet" tai varakkaat ja toiselle puolelle aineellisesti vähävaraiset. Kolmannessa luvussa puheen ollessa lukeneisuudesta huomautettiin nimenomaan, miten älykkyys ei suinkaan edellytä oppineisuutta eikä lukeneisuuskaan aina takaa terävää älykkyyttä. Samaten nyt tarkastellessamme ihmisen moraalisia ominaisuuksia meidän on todettava, että oppineisuus ja rikkaus eivät ilman muuta tuo mukanaan korkeaa moraalista tasoa. Siirtyessämme siis tässä luvussa tutkimaan persoonallisuuden vaikeaa kysymystä meidän on heti alusta alkaen pidettävä mielessämme, että määriteltäessä, kuka on persoonallisuus ja kuka ei, psykologia ja moraali-filosofia eivät voi kiinnittää ratkaisevaa huomiota kysymyksiin, onko joku ihminen mahdollisesti perin oppinut, onko hän ehkä varakas, onko hän sellainen, jota tavallisesti sanotaan sivistyneeksi, pääasiana on ja pysyy ihmisen henkinen kokonaisuus sinänsä niin hyvine kuin huonoine puolineen.
Ensiksi psykologia ja moraali-filosofia eroittavat persoonallisuuksien joukosta pois kaikki ihmiset, joilla on n.s. yhteiskunnan-vastaisia eli anti-sosiaalisia ominaisuuksia. Näihin kuuluvat ensi sijassa kaikenlaiset henkisesti rappeutuneet, mutta varsinkin kaikki rikolliset. Sen jälkeen tulemme yhteiskunnalle hyödyttömien eli n.s. a-sosialisten ihmisten ryhmään. Siihen luetaan kuurot, sokeat, tylsämieliset, mielisairaat; kaiken lisäksi siihen kuuluvat oikeastaan vielä kaikki laiskatkin, jotka samaten elävät pääasiallisesti toisten ihmisten ahkeruuden kustannuksella. Niin hyvin edelliselle kuin jälkimmäiselle ryhmälle on yhteistä jokin henkinen vajanaisuus. Anti-sosialiset ainekset ovat moraaliltaan yhteiskunnalle suorastaan vahingolliset, kun taas a-sosialisia ihmisiä vaivaa joko aistimien vaikea vika tai moraalin ja tahto-elämän enemmän tai vähemmän ilmeinen sairaalloisuus. Miten voimme muuten selittää esimerkiksi laiskojen vetelehtimisen, ellei heiltä puuttuisi edellytyksiä häpeämiseen ja tahtoa tapojensa parantamiseen!
Näiden molempien ryhmien tultua syrjäytetyiksi analyysistamme jää jäljelle ihmisten suurin enemmistö, nimittäin se osa, jota sanotaan sosialiseksi eli yhteiskunnalle hyödylliseksi ainekseksi. Mutta karsimistamme on yhä jatkettava. Tuskin on väärin väittää, että suurin osa näistä ihmisistä on epätasaisesti kehittynyt henkisessä suhteessa ja että verrattain pieni osa heistä edustaa henkisesti todellakin sopusuhtaisia yksilöitä. Edelliset eli epätasaisesti kehittyneet ihmiset eivät voi tulla luetuiksi täysimittaisten persoonallisuuksien joukkoon, vaan ainoastaan jälkimmäiset yksilöt. Mutta on syytä vielä kerran tehostaa, että persoonallisuudetkaan eivät ole löydettävissä yksinomaan n.s. "yläluokan" tai ainoastaan n.s. alaluokan keskuudesta. Persoonallisuus on ehdottomasti täysin henkilökohtainen kysymys eikä suinkaan mikään luokka-asia.
Helpoimmin voitaneen selittää ero ei-persoonallisuuksien ja persoonallisuuksien välillä siten, että edelliset perustavat elämänsä varsinaisen onnen pääasiallisesti siihen laskelmaan, miten he saavat muut ihmiset tuottamaan heille mielihyvää; sitävastoin todelliset persoonallisuudet etsivät elämän arvonsa ennen kaikkea omasta itsestään ja jakavat onnentunnettaan toisillekin ihmisille, usein mitä moninaisimmissa muodoissa ja jopa aivan ventovieraillekin.
II
Vanha filosofinen neuvo on: "Ihminen, tunne itsesi!" Kuinka moni ihminen onkaan hämmästynyt perusteellisesti, kun hän on kuullut näin kovin oudon kehoituksen. Etteikö kukin ihminen tuntisi kaikkien ehkä lukemattomien omaistensa, ystäviensä ja tuttaviensa seurasta parhaiten juuri omaa itseänsä? Valitettavasti se kuitenkin on usein harhakuva. Useimmat ihmiset vain luulevat tuntevansa itsensä, vaikka harvoin, ehkä tuskin koskaan he ovat tehneet todellista tuttavuutta itsensä kanssa. He tuntevat kyllä monen monien ihmisten sekä hyvät että huonot puolet, aivan kuin lukisivat kirjasta, mutta omaa henkistä olemustaan heidän mielestään ei ole tarvinnut erikoisesti tutkia eikä tarkastella, siihen määrin he katsovat aina olevansa sama perin tuttu "minä" kaikkine hyvine ominaisuuksineen; huonoja puolia he tavallisimmin eivät tiedä itsellään oikeastaan lainkaan olevan. Tässä meillä on edessämme edustava kuva ei-persoonallisuudesta.
Psykologia ja moraali-filosofia myöntävät kyllä aivan avoimesti, että n.s. introspektivinen psykologia asettaa ihmiselle erään kaikkein vaikeimpia tehtäviä, mitä koskaan hänen eteensä voi joutua. Tällä introspektivisellä psykologialla tarkoitetaan ihmisen yritystä mahdollisimman ennakkoluulottomasti tarkastella ja arvostella omaa henkistä olemustaan. Miten hän voisikaan tasapuolisesti olla samalla kertaa sekä tutkija että tutkittava? Mutta meidän ei ole pakko mennä näin syvällisiin psykologisiin tehtäviin havaitaksemme, että useimmille ihmisille ei ole läheskään niin paljon kysymyksessä itse oman tutkimisensa vaikeus kuin suoranainen haluttomuus alistaa oma tärkeä "minä" tällaisten muka peräti epäoikeutettujen tutkistelujen ehkä hyvinkin noloksi kohteeksi. Heistä tuntuu tietysti ehkä mitä alentavimmalta epäillä omaa viisauttaan; on ehkä nöyryyttävää myöntää, että omat moraaliset käsitteet ja käsitykset mahdollisesti eivät ole erittäin tarkkoja kaikissa suhteissa eivätkä myöskään riittävän voimakkaita, että ne saisivat ihmisen noudattamaan niiden neuvoja; ja lopuksi voi olla kokonaan vastenmielistä tunnustaa edes omalle itselleen, että mielessä on ehkä useinkin voinut liikkua pahoja tahtomisia ja tahallisia laiminlyöntejä. Jos näin ajatellaan, on itse asiassa turha ryhtyä tällaisiin oman henkisen olemuksen tutkiskeluihin, kun ne kuitenkin vain häiritsisivät tavanmukaista leppoisaa mielenrauhaa ja itsehyväisyyttä. Mutta on otettava vakavasti varteen myöskin päinvastainen vaara, jos nimittäin ihminen tällaisessa itsetutkiskelussaan eksyy liiallisuuksiin luullen löytävänsä henkisestä olemuksestaan kovin paljon älyllistä heikkoutta, moraalista huonoutta ja tahdon puutetta. Mikäli tällainen mielen alakuloisuuteen johtava itsensätutkiminen tulee suoranaiseksi masentavaksi tavaksi, sikäli se voi johtaa siihen onnettomaan henkiseen tilaan, jota psykologiassa sanotaan alemmuus-kompleksiksi.
Nämä ennakolliset huomautukset avaavat eteemme erään mitä laajimman psykologisen ja moraali-filosofisen kysymyksen, nimittäin inhimillisen itsekkyyden sen mitä moninaisimmissa ilmenemisen muodoissa. Yleensä ihmiset eivät tarpeeksi huomaa olevansa itsekkäitä omaksi hyväkseen ja toisten vahingoksi, sillä heidän moraaliset tunteensa eivät nouse heidän itsekkyyttään vastaan. Päinvastoin jos nuo toiset ihmiset, jotka joutuvat heidän itsekkyytensä uhreiksi, ryhtyvät vastarintaan, ei sitä tunnusteta oikeutetuksi, sillä eiväthän itsekkäät ihmiset yleensä voi myöntää olevansa väärässä.
Eräs laji itsekkyyttä on ylpeys. On helppo havaita, miten ylpeän ihmisen on mahdoton käsittää, että hän voisi olla niin typerä, niin huono tai muuten niin alhainen olento kuin ihmiset hänen ympäristössään. Mielestään hänen ei edes tarvitse analysoida asiaa tarkemmin, siihen määrin hän on täysin varma omasta ylemmyydestään, etevämmyydestään ja paremmuudestaan toisten ihmisten rinnalla.
Yhtä huono ominaisuus kuin ylpeys on tavallaan sen päinvastainen piirre, kateus. Kateellinen ihminen ei voi sulattaa ajatusta, että joku toinen olisi syystä tai toisesta jollakin tavalla paremmassa asemassa kuin hän itse. Varsinkin jos ennestään ylpeä ihminen sortuu vielä lisäksi kateelliseksi, hän voi helposti kadottaa niin hyvin älyllisen kuin moraalisen itse-hillintänsä.
On myös syytä viitata erääseen kolmanteen lajiin itsekkyyttä, nimittäin ärtyneisyyteen. Sellainen ihminen on tavallisesti aina tyytymätön kaikkiin ja kaikkeen, hyvin harvoin omaan itseensä. Ärtyneisyydellään muita kohtaan hän tekee heidän elämänsä ikäväksi, ellei suorastaan katkeraksi myöntämättä, miten moraalisesti väärin hän tekee.
Paljoa omituisempi muoto itsekkyyttä on ahneus. Saita ihminen ei pelkää tehdä mitä itsekkäintä vääryyttä toisia ihmisiä kohtaan, mutta lopuksi hänen saituutensa saattaa ulottua hänen itsensäkin aineelliseen surkastuttamiseen saakka.
Siirtykäämme erääseen toiseen ihmisten keskinäisiä suhteita koskevaan ryhmään, jossa tulevat kysymykseen kaikenlaiset vilpillisyyttä käsittävät tapaukset.
Tavallisimpia syytöksiä, joita ihmiset tekevät toisiaan vastaan, on väite, että nuo toiset ihmiset aivan tietoisesti poikkeavat totuudesta eli siis valehtelevat, kuten on tapana sanoa. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, kuin useimmiten uskotaan. Esimerkiksi lasten ja vanhempien välillä sattuu erimielisyyttä; kummatko puhuvat totta, lapsetko vai vanhemmat? Niin oudolta kuin voi kuulostaakin, on usein aivan mahdollista, että molemmat puolet ovat rehellisyyden suhteen aivan oikeassa. Lasien järki ei vain riitä täysin ymmärtämään, että vanhemmilla on enemmän älyä kuin lapsilla itsellään; eivätkä vanhemmat aina huomaa, että lasten käsitys totuudesta ei voi olla yhtä kehittynyt, kuin heidän oma kypsempi arvostelukykynsä tekee heille mahdolliseksi havaita asian todellisen laidan olevan. Aivan samalla tavalla voi sattua, että myöskin aikuisten ihmisten välisissä väittelyissä syytteet valehtelemisesta aiheutuvat ennen kaikkea siitä, että toiset nojautuvat enemmän varsinaisiin järkisyihin, kun taas vastapuoli seuraa lähinnä moraalisten tunteittensa ohjausta.
Tämän yhteyteen liittyy välittömästi kysymys, kuinka paljon ihmisten on kerrottava avoimesti toisilleen erinäisistä asioista, jotka sattuvat kiinnostamaan heitä. Toisten mielestä joidenkin tietojen salaaminen heiltä voi ilman muuta tuntua vilpilliseltä menettelyltä, kun taas toiset katsovat, ettei suinkaan ole ehdottomasti välttämätöntä kertoa yhtä ja toista sellaistakin, joka heistä ei tunnu vaikuttavan itse pääasiaan. Jälleen voivat molemmat puolet olla jokseenkin yhtä paljon oikeassa. Nuo edelliset ihmiset ehkä arvostelevat asioita laajemmalta ja jälkimmäiset taas yhtä rehellisessä mielessä suppeammalta kannalta. Ei siis suinkaan tarvitse aina olla kysymys vilpillisyydestä tällaisissa tapauksissa, vaan riippuu erilainen menettely erilaisista käsityksistä, mitä kuuluu asian varsinaiseen eli olennaiseen sisältöön. Sen ratkaiseminen vuorostaan riippuu älyllisistä ja moraalisista näkökohdista, joita kumpikin puoli voi esittää yhtä rehellisessä mielessä.
Suunnilleen samaa voidaan sanoa monen monesta tapauksesta, jolloin ihmiset syyttävät toisiaan omaisuuteen tai muihin oikeuksiin kuuluvasta rehellisyyden puutteesta. Mutta jos he vähänkin olisivat selvillä, miten kokonaan erilaisilla henkisillä edellytyksillä he arvostelevat asioita, moni sangen vakavakin erimielisyys ehkä jäisi sikseen tai ainakin tulisi sovinnolla selvitetyksi. Toinen ihminen voi näissäkin tapauksissa olla tuntuvasti älykkäämpi kuin hänen vastapuolensa, kun taas tämän jälkimmäisen ihmisen moraaliset tunteet saattavat olla melkoisesti herkemmät. Heillä siten ei ole yhteistä pohjaa, miltä he arvostelevat asioita. Kumpikin voi olla täysin vakuuttunut väitteittensä rehellisyydestä ja sen vuoksi he esittävät syytöksiä toinen toistaan vastaan riittävän rehellisyyden puutteesta. Pieni esimerkki voi valaista tätä oudolta tuntuvaa tilannetta paremmin kuin pitkät analyysit.
Olettakaamme, että eräällä maanviljelijällä on kaksi poikaa; vanhempi heistä on pysynyt kotona auttaen ehkä parin kymmenen vuoden ajan isäänsä, kun taas isä on kouluttanut nuoremman poikansa lakimieheksi. Isän kuoltua veljesten kesken syntyy riita perinnön jaosta. Isä ei ole tehnyt testamenttia, ja sen vuoksi lakimiespoika katsoo isän edellyttäneen, että hän, nuorempi poika, on saanut isältä opinnot lahjaksi, ja sen vuoksi siis omaisuus on nyt jaettava tasan veljesten kesken. Vanhempi veli väittää vastaan, sillä hän on uhrannut kaiken aikansa ja työnsä yhteisen kodin hyväksi, ja siitä syystä hän taas on mielestään oikeutettu vuorostaan saamaan sitä suuremman osan perinnöstä. Tällaisessa tapauksessa, jolloin siis testamenttia ei ole olemassa, nuorempi veli vetoaa järkisyihin, kun taas vanhempi turvautuu paremminkin moraalisiin oikeuden ja kohtuuden syihin. Näin heillä ei ole yhteistä pohjaa, jolta he arvostelisivat vaatimuksiaan, ja siksi he voivat syyttää toinen toistaan vilpillisistä vaatimuksista. Jos sen sijaan he ymmärtäisivät etsiä yhteisen arvostelu-perustan sovittamalla järki- ja tunnesyyt, sovinto olisi ehkä varsin helppo löytää. Mutta mikä saa heidät sovinnolla luopumaan omasta varmasta vakaumuksestaan? — Kuinka paljon tunnetaankaan tapauksia, jolloin mitä läheisimmät omaisetkin ovat käymällä käräjiä toisiaan vastaan köyhtyneet, jokainen riitapuoli aivan lopullisesti!
Eräs laji syytteitä vilpillisyydestä perustuu usein suoranaiseen mielikuvitukseen. Joku ihminen voi saada päähänsä, että hänen sukulaisensa tai ystävänsä tai jotkut muut ihmiset salaa harjoittavat vilpillisyyttä häntä vastaan. Hänen epäluulonsa mielestään löytävät löytämistään aiheita yhä uusiin epäilyksiin, kunnes lopulta ilmiriita kaikkine syytöksineen ja vastaväitteineen puhkeaa, vaikka mitään tarkoituksellista vilppiä ei itse asiassa ole lainkaan esiintynyt, vaan syytökset perustuvat aiheettomiin epäluuloihin.
Nämä muutamat ylimalkaiset viittaukset erinäisiin puoliin ihmisten keskinäisistä suhteista, jotka koskevat epämieluisia tapauksia, riittänevät osoittamaan ainakin pari toteamusta oikeaksi. Ensiksi ihmiselle ei mikään ole tärkeämpää kuin todellakin tuntea oma itsensä ei ainoastaan hyvien, vaan varsinkin huonojen ominaisuuksien puolesta. Toiseksi on yhtä tärkeää käsittää, miten erilaisia ihmiset ovat henkiseltä olemukseltaan. On ehdottoman selvä tosiasia, että älyllisessä suhteessa ihmiset ovat yhtä suuresti eroavia toisistaan kuin tunne-elämänsä ja siis myös moraalisten käsitystensä puolesta. Samaten tahto-elämänsä, luonteensa, suhteen ihmiset eivät myöskään ole läheskään samanlaisia eli yhteismitallisia. On ihmisiä, joilla on sangen voimakas tahto ja siis luja luonne. Heille on sen vuoksi tunnusomaista luontainen pyrkimys vallita ja ohjata toisia. Mutta on myös sellaisia ihmisiä, joiden tahto on siihen määrin heikko, että heitä vaivaa, kuten edellä tässä luvussa huomautettiin, suoranainen n.s. alemmuuden pelko. Tällaiset ihmiset aivan vaistomaisesti luulevat olevansa toisten ihmisten pahan tahdon uhreja. Sen vuoksi elämällä heidän mielestään tuskin on mitään arvoa. Jos he sen sijaan tuntisivat ennen kaikkea todellisen itsensä, he voisivat myös paljoa paremmin tuntea toisia ihmisiä ja sen nojalla katsella elämäänsä kokonaan uudelta ja oikeammalta kannalta.
Olemme näin kiertäneet ihmisten keskessä yleensä tarkastellen erinäisiltä kannoilta heidän suhtautumistaan toisiin ihmisiin nähdäksemme, miten todellakin välttämätöntä on, että he tajuaisivat, kuinka itse asiassa oikeassa on tuo vanha filosofinen totuus kehoittaessaan ihmisiä tutustumaan ennen kaikkea omaan itseensä. Se varmasti helpottaisi mitä tuntuvimmin heidän sovinnollista suhtautumistaan toisiin ihmisiin. Se selvittäisi heidän älyänsä, se puhdistaisi heidän tunne-elämäänsä ja lopuksi se oikaisisi ehkä suorastaan ratkaisevasti heissä piileviä luonteenvikoja. Sanalla sanoen, se opastaisi heitä tavoittelemaan suoranaisen persoonallisuuden ominaisuuksia, yleistä henkistä kypsyyttä.
Itsensä tuntemisen puute johtaa aivan liian monen ihmisen kehittymisen juuri päinvastaiseen suuntaan; heistä nimittäin tulee n.s. omakeskeisiä eli tieteellisellä nimellä egosentrisiä henkilöitä. He joutuvat siten pitämään auttamattoman jyrkästi kiinni vakaumuksestaan, että he itse ovat "kaiken oikea mitta" ja että he siis ymmärtävät kaiken oikein, tekevät kaiken oikein ja myös tahtovat kaiken oikein. Jos laskelmissa ja teoissa sattuu virheitä, he eivät voi mitenkään käsittää, että se on ollut heidän vikansa, vaan heidän mielestään toiset ihmiset ovat syypäitä kaikkiin virheisiin ja vääriin tekoihin. Aivan liian usein erehdytään luulemaan, että tällainen oma-keskeinen ihminen on todellisuudessa täysin selvä, voimakas persoonallisuus; hän on päinvastoin oikean persoonallisuuden enemmän tai vähemmän täydellinen vastakohta. Ei tarvitse olla psykologian tai moraalifilosofian erikoistuntija ymmärtääkseen, kuinka vikaan sellaisen ihmisen kehitys on mennyt. Suomen kansalla on aivan erinomainen elämänneuvo tällaisen henkilön oikaisemiseksi: "Arvaa oma arvosi ja anna arvo toisillekin".
III
Tavallisessa kielenkäytössä katsotaan oikean persoonallisuuden käsitteeseen sisältyvän jotakin itsessään kunnioitusta herättävää. Henkisesti vajamittaista tai suorastaan rikollista ihmistä ei kukaan sano persoonallisuudeksi; sen olemme todenneet tämän luvun alkuosassa. Yleisenä oikean persoonallisuuden edellytyksenä pidetään ihmisen kaikkien henkisten ominaisuuksien monipuolista ja samalla myös tasapuolista kehittyneisyyttä. Pelkkä älyllinen etevämmyys ei siten riitä korvaamaan moraalisten tunteiden heikkoutta tai tahdon ilmeistä yksipuolisuutta. Vasta silloin, jos suuri älykkyys liittyy yleisesti tarkkaan rehellisyyden tajuntaan samoinkuin valveutuneisuuteen, oikeudentuntoon ja totuuden rakkauteen, voi ylevä tahto-elämäkin muodostua sellaisen henkilön todellisen persoonallisuuden sopusuhtaiseksi täydennykseksi.
Ihmisen sisäistä henkistä tasapainoa on usein tapana sanoa pelkästään persoonallisuuden asemasta "ehjäksi persoonallisuudeksi". Tällä jälkimmäisellä nimityksellä on todellakin oma selittävä oikeutuksensa. On olemassa hyvinkin paljon ihmisiä, jotka eivät ole henkisesti "ehjiä". Toisin sanoen, heissä ikäänkuin elää ja toimii samalla kertaa "monta henkeä". He ovat tavallisesti peräti hajanaisia eli epämääräisiä harrastuksiltaan ja mielialoiltaan, eli, kuten on tapana sanoa, he ovat yleensä sangen "laskemattomia". Tämä heidän alituinen epämääräisyytensä vaikuttaa tavallisesti varsin kiusaannuttavasti ympäristöön eikä siis suinkaan kunnioitusta herättävästi. Tulemme näin kysymykseen: miten ihminen voi välttyä tulemasta tällaiseksi "laskemattomaksi" yksilöksi ja päinvastoin voi muodostua "ehjäksi" pcrsoonallisuudeksi? Kolmannessa luvussa oli jo viittauksia vastaukseksi tähän kysymykseen.
Ympäristön vaikutus ihmisen kehityksen oikeaan suuntaan on kieltämättä sangen suuri. Samoin järjestelmällisillä opinnoilla on usein mitä tärkein merkityksensä. Mutta loppujen lopuksi on kuitenkin myönnettävä, että köyhistä olosuhteista on syntynyt ihmiskunnalle hämmästyttävän suuri määrä suoranaisia neroja, kun taas toisaalta sangen monista pitkälle opintojen teillä edistyneistä ihmisistä ei sittemmin ole elämän myöhemmissä vaiheissa tullut juuri mitään mainitsemisen arvoista. Tämä toteamus osoittaa meille oikean suunnan vastauksen löytämiseen edelläolevaan kysymykseen.
Tavallisesti ulkonaiset olosuhteet eivät siten luo läheskään aina ehjää persoonallisuutta. Päinvastoin on täysi syy päättää, että yleensä sisäiset henkiset ominaisuudet takaavat parhaat edellytykset ehjän persoonallisuuden muodostumiselle. Ei kukaan kykene ulkoapäin kehittämään ihmistä henkisessä suhteessa niin välittömän voimakkaasti kuin hän itse. Hänellä on varmasti aina enemmän aikaakin henkiseen kypsyttämiseensä, kuin sivulliset voivat tarjota omaa aikaansa hänen hyväkseen. Ellei ihmisellä ole sisäisiä edellytyksiä, ennen kaikkea todellista harrastusta henkiseen jalostumiseensa, on ulkoapäin toisten yleensä turha koettaa tässä suhteessa vaikuttaa ratkaisevasti häneen.
Varsinkin on näin laita juuri suvaitsevaisuuden. Se on mitä tärkeimpänä edellytyksenä eräälle inhimilliselle ominaisuudelle, joka on ehjän persoonallisuuden parhaita piirteitä, nimittäin henkinen hienostuneisuus. Usein sekoitetaan hienostuneisuus ja turhamaisuus. Ne ovat kuitenkin toistensa selviä vastakohtia. Turhamaisella ihmisellä ei todellakaan ole aavistusta, mitä on hienostuneisuus, sillä siihen kuuluu aivan kuin itsestään hienotunteisuus, taito osata suhtautua toisiin ihmisiin, ei ainoastaan suvaitsevaisuudella, vaan suorastaan niin miellyttävällä tavalla, ettei kukaan voi missään tapauksessa tuntea itseänsä noloksi ja vielä vähemmän loukatuksi, vaikka satutaan olemaan joistakin asioista tai seikoista eri mieltä.
Mutta hienostuneisuus merkitsee itsessään paljoakin enemmän kuin pelkästään tällaista hienotunteisuutta. Hienostuneisuus edellyttää lisäksi jotakin, jota voimme lyhyesti selvyyden vuoksi sanoa hienostuneeksi mauksi. Hienostunut ihminen ei voi nauttia aineellisesta mässäilystä, ei raakuuksista eikä myöskään käytöksen muista töykeyksistä. Meidän on vaikea ajatella ehjää persoonallisuutta, jolla puuttuisi suvaitsevaisuuden, hienotunteisuuden ja hienostuneisuuden ominaisuudet. Yhtä vaikea on uskoa, että ihminen voi ulkonaisesta painostuksesta, kuten neuvoista ja kehoituksista, oppia näitä piirteitä, ellei hänellä yleensä ole riittävää harrastusta niiden hankkimiseen ja kehittämiseen.
Tämä analyysi ehjän persoonallisuuden ominaisuuksista voi helposti johtaa käsitykseen, että sellaisella henkilöllä ei oikeastaan voi olla mitään omia mielipiteitä eikä omaa tahtoa, vaan hänen muka tulee suvaitsevaisuudesta ja hienotunteisuudesta eli, kuten myös on tapana sanoa, kohteliaisuudesta olla oikeastaan yhtä mieltä kaikkien kanssa, miten asianhaarat kulloinkin vain sattuvat vaatimaan. Sellainen käsitys on kuitenkin täysin erheellinen. Ehjältä persoonallisuudelta, jos keneltä, juuri odotetaankin omaa vakaumusta varsinkin elämän kaikkien suurten kysymysten suhteen. Mutta hän osaa esittää harkitut mielipiteensä niin asiallisen painavalla tavalla, että ne herättävät kunnioitusta niidenkin taholta, joiden käsitykset saattavat mennä ehkä hyvinkin pitkälle toisiin suuntiin.
Näin suppean esityksen vaatimattomissa puitteissa on mahdoton yksityiskohtaisesti analysoida persoonallisuuden kaikkia eri ominaisuuksia. Edelläesitetyt piirteet antavat ainakin ylimalkaisen kuvan, miten ehjänä persoonallisuutena yleensä pidetään ihmistä, joka on kehittänyt tasapainoaan ja sopusointuun henkisen olemuksensa mahdollisimman monta eri puolta. Tämä hänen henkinen monipuolisuutensa vuorostaan tekee hänelle mahdolliseksi vastaavasti nauttia elämästään aivan toisin, kuin tässä suhteessa kehittymätön yksilö voi konsanaan tehdä. Vastoinkäymisetkin saattavat usein hänestä tuntua vähemmän katkerilta, kuin yleensä on mahdollista suhteellisen heikosti tai yksipuolisesti kehittyneille ihmisille.
Voitaneen väittää, että niin ehjiä persoonallisuuksia, kuin edellä on kuvattu, on maailmassa peräti vähän. Epäilemättä niin on asian laita, jos vedämme ehjän persoonallisuuden rajat siksi ahtaiksi, että ne tulevat suorastaan kohtuuttomiksi. Ainakin eräässä suhteessa on päinvastoin ihmisien keskuudessa olemassa hämmästyttävän paljon henkilöitä, joissa esiintyy sangen selviä persoonallisuuden oireita, vaikka tavallisesti arki-elämässä niitä ei helposti havaita. Se ilmenee varsinkin ihmisten suhtautumisessa kuoleman probleemaan. Jos nimittäin kysytään aivan vakavassa mielessä ihmisiltä, mikä heitä askarruttaa enemmän, Jumalanko olemassaolo vaiko kuoleman pelko, me tuskin erehdymme odottaessamme, että valtavasti suurin osa ihmisiä asettaa aivan empimättä kuoleman kysymyksen etusijaan. On aivan kuin vaistomaisesti useimmat ihmiset ajattelisivat, että Jumala tietää, missä Hän on ja mitä Hänelle tapahtuu, kun sen sijaan ihminen tietää vain sen, missä hän tässä elämässä on. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Tähän kysymykseen sisältyy tavallisen uteliaisuuden lisäksi varmaankin sangen paljon pelkkää pelkoa ja laskelmaa, ettei vain kuolema tuottaisi kärsimystä ja muuta mahdollista pahaa. Ihmiset haluavat kerta kaikkiaan saada olla olemassa. Sen elämän halun tielle nousee kuoleman probleema siihen määrin, että on ehdoton pakko ottaa se kaikissa laskelmissa huomioon. Mutta sen pakon vain harvat ihmiset tuntenevat aivan samalla tavalla, sillä siksi suuresti ihmisten henkinen "minä" on eroavainen. Heille muodostuu siten kuoleman kysymys ehkä enemmän kuin mikään muu kysymys henkilökohtaiseksi eli persoonalliseksi.
Ajatelkaamme vain eräitä tärkeitä tapauksia ihmisten elämässä ja havaitsemme heti, miten on asian todellinen laita. Kuinka paljon onkaan sellaisia ihmisiä, jotka yleensä suhtautuvat uskontoon ulkonaisella välinpitämättömyydellä. Mutta jos perheessä sattuu kuolemantapaus, ollaan heti valmiit hankkimaan vainajalle kristillinen hautaus. Samaten vihkimiset ja kastamiset kuuluvat hyviin perhetapoihin varmaankin syvällisemmästä syystä kuin esimerkiksi tavallinen syntymäpäivän viettäminen. Vihkimiset ja kastamiset liittyvät auttamattomasti ihmisten mielessä yhtä hyvin pysyväisen onnen kaipuuseen kuin yleensä kysymykseen elämän tarkoitusperistä. Heti kun näin tulevat ihmisten eteen sellaiset tapaukset, kuin ovat juuri kuolema, avioliiton solmiaminen ja uuden elämän syntyminen, silloin jokapäiväisten elämäntapojen on väistyttävä ja inhimillinen mielenylennys myönnetään, ei ainoastaan oikeutetuksi, vaan suorastaan välttämättömäksi. Se tietysti tapahtuu usein pelkästään peritystä tavasta, mutta varmasti paljoa useammin ihmisten henkilökohtaisesta kaipuusta ottaa nämä tapahtumat niin vakavasti, ettei tarkoitusperän suhteen voi jäädä epäilyksen sijaa.
Ihmisten on vain niin vaikea avoimesti keskustella toistensa kanssa siitä, mitä heidän mielessään liikkuu näistä elämän ja kuoleman syvimmistä kysymyksistä. Ottaen huomioon tämän kaiken tuskin on väärin väittää, että nykyajan ihminen sittenkin on enemmän, kuin tavallisesti tahdotaan myöntää, pohjimmaltaan uskonnollinen. Kaikista pinnallisista piirteistä huolimatta hän ei voi tukahduttaa syvimmästä mielestään halua saada ainakin jotakin valaisua kysymyksiin: mikä oikeastaan on elämän tarkoitus, mikä sen voi tehdä onnelliseksi ja mikä taas on kuoleman tarkoitus, elämänkö täysi sammuminen vaiko jatkuminen? Sammukoon ihmisen elämä kokonaan tai jatkukoon kuoleman jälkeen, kummassakin tapauksessa on itsestään selvää, että kuolema edustaa syntymisen jälkeen ihmisen elämän toista valtavan suurta muutosta.
Mutta outo ei ole sekään ajatus, että kuoleman ei sittenkään tarvitse merkitä niin paljon, kuin tavallisesti käsitetään, toisin sanoen, ihminen voi tuntea olevansa jo ajallisen elämänsä varrella "kuolematon". Esimerkiksi amerikalainen kirjailijatar Winifred Kirkland on useissa teoksissaan käsitellyt aikamme suurimpia uskonnollisia kysymyksiä maallikon kannalta katsottuna. Hän julkaisi v. 1941 tältä alalta kirjan nimeltä "Are We Immortal?", suomeksi "Olemmeko kuolemattomia?" Hänen käsitystään valaiskoon seuraava lainaus:
"Too long our whole concept of immortality has suffered from the peculiar misconception that immortality is a state of being that occurs when we diel. But if we are immortal at all, we are immortal now, this very moment. — It is amazing how anxieties and fears evaporate, if once we incorporate in our daily philosophy of life the slogan, 'Use your immortality now'."
Tässä ilmenee siis lähinnä sellainen käsitys, ettei ihmisen ole jaettava elämäänsä kahteen toisistaan selvästi eroitettavaan jaksoon, joista toinen on n.s. ajallinen elämä ja toinen taas ikuinen elämä. Päinvastoin meidän on koetettava käsittää, että ajallinen elämä on itse asiassa jo tuota ikuista elämää. Jos sen teemme, huomaamme, miten helposti huolemme haihtuvat ja hermomme saavat rauhan, sanoo Winifred Kirkland.
Hyvin läheisesti liittyy tähän elämän uskoon n.s. Oxfordin-liikkeen käsitys uskonnon todellisesta käytännöllisestä merkityksestä. Tämä laajalle kautta maailman levinnyt herätysliike selittää m.m., että ihmisen tulee esiintymisessään toimia, ikäänkuin hän tekisi kaiken Jumalan välittömästä vaikutuksesta eikä suinkaan omasta tahdostaan. Senvuoksi tämän vakaumuksen edustajilla on tavallisuudesta poikkeava käsitys rukouksesta. Esimerkiksi mr. Stephen Foot kirjassaan "Life Began Yesterday", suomeksi "Elämä alkoi eilen", kertoo kääntymyksestään, että ensi kerran tavatessaan Oxfordin-ryhmään kuuluvia miehiä ja naisia hän havaitsi heillä kaikilla olevan elämänkäsityksen, joka oli ylevämpi, kuin hän oli ennen missään tavannut. Mistä he sen olivat saaneet? Hän sai vastaukseksi, että he kuuntelevat Jumalaa saaden Häneltä ohjausta. "Se oli minulle aivan uusi ajatus", hän jatkaa. "Minun rukoukseni olivat aina perustuneet ajatukseen: ‘Kuuntele, Jumala, Stephen Foot puhuu... Nyt käsitin, että minun tuli pysyä hiljaa: ‘Puhu, Jumala, palvelijasi kuulee'."
Nämä pari esimerkkiä osoittavat miten suorastaan vastakkaisella tavalla ihmiset saattavat käsittää kahta niin syvällisen suurta kysymystä, kuin ovat inhimillisen hengen kuolemattomuus ja Jumalan välitön suhde ihmiseen. Edellisessä tapauksessa ei ole oikeastaan olemassa ihmisen elämän kahtia-jakoa, vaan ikuinen elämä on ainoa, jossa hän alati elää. Samaten, kun toisten mielestä ihmisen uskonnollisen elämän tärkeimpiä ilmenemisen muotoja on hänen kääntymisensä Jumalan puoleen selvästi muodostetuin rukouksin, ovat taas toiset sitä mieltä, että ihmisen tulee omistaa aikaa hiljaiselle kuuntelemiselle (quiet time), jolloin Jumala päinvastoin puhuu hänelle.
Olkoon ihmisen käsitys kuoleman probleemasta, ikuisesta elämästä ja siis ennen kaikkea Jumalasta mikä tahansa, ainakaan yhtä kysymystä hän ei voi välttää; se on kuolema. Ihminen voi omassa viisaudessaan sanoa, ettei hän tiedä ikuisesta elämästä mitään ja Jumalan olemassaolo on hänelle ehkä yhtä epäselvä, mutta kuolema ei missään tapauksessa ole hänelle tuntematon. Hän voi yrittää kiertää kuoleman porttia niin paljon, kuin suinkin luulee kykenevänsä, mutta hän tietää varmasti, että kerran se portti aukenee hänellekin. Se tietoisuus on hänen edessään ja ympärillään miltei joka hetki, hän tuntee sen järkyttävän selvästi varsinkin, kun omaiset ja ystävät poistuvat elävien ilmoilta.
On erinäisiä ammatteja, jotka aivan erikoisesti asettavat ihmisen kuoleman kynnykselle. Ajatelkaamme esimerkkeinä vain merimiehiä ja kalastajia, heidän elämässään on kuoleman äkillinen sattuminen hyvinkin yleistä. Muistelkaamme myös muita ammatteja tai elämäntehtäviä, joiden harjoittajille odottamattoman nopea kuolema on varsin mahdollinen. Heihin kuuluvat m.m. vaimot, joiden synnyttämisen hetki lähestyy. Varsinkaan emme voi jättää tästä yhteydestä pois sodassa olevia sotilaita.
Sanalla sanoen, juuri kuoleman mystillinen probleema saattaa kaikkikin ihmiset elämänsä ehkä kaikkein kovimmalle koetukselle: mikä on heidän sisin olemuksensa, mikä heidän persoonallisuutensa ja yleensä mikä on heidän täysin omakohtainen käsityksensä elämän syvimmistä arvoista? Jos tässä mielessä katselemme ympäristöämme, huomaamme ehkä suureksi hämmästykseksemme, että persoonallisuuden piirteet eivät suinkaan kuulu vain harvoille valituille, vaan että persoonallisuuksia sittenkin on elämässä paljoa runsaammin, kuin tavallisesti osataan huomata.
Tämä persoonallisuuksien suhteellisen suuri määrä ilmenee vielä selvemmin, jos siirrymme kuoleman probleemasta elämän muihin suuriin vaikeuksiin, yleensä sellaisiin tapahtumiin, jotka samaten saattavat ihmisen henkisen olemuksen kovalle koetukselle. Henkisesti heikot yksilöt eivät aina kestä sitä, vaan he sortuvat. Toiset ihmiset sen sijaan selviytyvät suuristakin vaikeuksista päinvastoin entistä kypsempinä ymmärtämään elämän sisällön ja tarkoitusperän. On vain turha odottaa, että he kaikki laajasti lavertelisivat näistä henkisistä koettelemuksistaan. Usein nimittäin, ellei suorastaan useimmiten, sellaiset kovia kokeneet henkilöt sulkeutuvat itseensä ja sen vuoksi vieraiden on vaikea löytää heidän karun tai hiljaisen luonteensa pohjalta heidän todellista "minäänsä".
Mutta persoonallisuuksia on etsittävä myöskin suorastaan päinvastaiselta eli elämän voimaa ulkonaisesti uhkuvalta taholta. Miksi viihdymme eräiden ihmisten seurassa verrattomasti paljoa paremmin kuin eräiden toisten ympäristössä? Se aiheutuu siitä aivan yksinkertaisesta psykologisesta ja moraalisesta syystä, että heidän seurassaan meille on tarjolla jotakin henkisesti arvokasta, jota emme saa keneltä muulta ihmiseltä tahansa. Mutta tätä henkisesti virkistävää "minäänsä" he eivät voi meille antaa, elleivät he todellakin ole toisista ihmisistä poikkeavia omia persoonallisuuksia. He ovat, toisin sanoen, kehittäneet henkisen "minänsä" niin omalaatuiseksi, että he siten voivat esiintyä aivan selvästi toisten ihmisten virkistäväksi hyödyksi. Jos kysytään, miksi juuri heidän on näin onnistunut kypsyttää itsensä, on ehkä useimmissa tapauksissa vastauksen saaminen paljoa yksinkertaisempi, kuin odotetaan. Oikeaksi opastukseksi voi pieni vertaus olla paikallaan.
Miksi me viihdymme jossakin vieraassa tai tutussa kodissa paremmin kuin jossakin toisessa? Todennäköisesti sen vuoksi, että se on sopusuhtaisempi, siistimpi, valoisampi tai ainakin muuten rattoisampi kuin moni muu koti. Samaten on persoonallisuuksien laita; me aivan erikoisesti viihdymme juuri heidän seurassaan sen vuoksi, että heidän henkinen olemuksensa tuntuu meistä sopusuhtaisemmalta, valoisammalta tai muuten rattoisammalta kuin yleensä muiden ihmisten, joiden kanssa joudumme säännöllisesti tekemisiin.
Mutta tämä vastaus ei ole tyhjentävä, sillä vielä on syytä tarkastella, mistä syystä juuri nämä henkilöt ovat saaneet itselleen niin suuren henkisen vetovoiman toisiin ihmisiin. Ehkä useimmissa tapauksissa tällaiset persoonallisuudet ovat huomanneet kehittää henkisiä ominaisuuksiaan siihen määrin, että he sen kautta poikkeavat ehkä monellakin eri lavalla toisista ihmisistä. Toisin sanoen, he eivät tarjoa meille henkisiä ostoantimia tai toisilta ihmisiltä saatua "laina-tavaraa", vaan me saamme heiltä kaikkea sitä henkistä hyvää ja arvokasta, minkä he ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistaneet oleskellessaan yksin oman itsensä kanssa.
Voiko siis seurustelu oman itsensä kanssa muodostua ihmiselle aivan erikoisen antoisaksi? Kieltämättä niin on laita, vaikka pelkkä sellainen ajatuskin voi tuntua perin oudolta varsinkin kaikista niistä lukemattomista ihmisistä, joille yhtämittainen seurustelu toisten ihmisten kanssa on tullut suoranaiseksi välttämättömyydeksi. Tosiasia joka tapauksessa on, että yksin ollen ihminen viisaasti menetellen on kaikkein vähimmin yksin. Silloin hän on kokonaan kahdenkesken sen ainoan olennon kanssa, joka ei koskaan häntä jätä, vaan kaikkialla kulkee uskollisimmin hänen mukanaan. Vanhemmat, sisaret, veljet, muut omaiset, ystävät ja tuttavat voivat milloin tahansa poistua hänen lähettyviltään, mutta hänen eroittamaton seuralaisensa jää aina jäljelle: hänen oma henkinen "minänsä". Ihmisen on siis ehdottomasti mitä tärkeintä osata viihtyä omassa seurassaan. Ellei hän itse osaa sitä tehdä, miten hän voi odottaa, että muut ihmiset olisivat hänen läsnäoloonsa ja seurusteluunsa sen tyytyväisempiä? Ellei hänellä yksinäisyydessä ole mitään annettavana itselleen, mistä hän voi tarjota jotakin viihdyttävää muille?
Yksin omassa seurassaan ihmisellä todellakin pitäisi voida olla miltei lukemattomia elämänsä tärkeimpiä hetkiä. Perheenäidit ilmaisevat ilonsa, kun mies ja lapset ovat kotoa poissa, jotta äidit parhaiten voisivat puhdistaa ja järjestää kotia kuntoon yhteiseksi iloksi, hyödyksi ja viihtyisyydeksi. Samaten yksinäisyydessä jokaiselle ihmiselle pitäisi valmistautua aivan erikoisen edullinen mahdollisuus henkiseen puhdistautumiseen. Se voi olla hänelle todellinen henkinen saunassakäynti. Hän voi hikoilla omasta henkisestä ”minästään” kaikkea kuonaa ja likaa. Hänen alitajuntansa ehkä pääsee keventymään monista katkerista ajatuksista ja muista elämän huolista. Hän voi kohdistaa itseensä ankaria arvosteluja aivan kuin hän tuoreella koivuisella vastalla pieksisi omaa henkistä ruumistaan. Hän saattaa vielä kaikessa rauhassa tarkastella moninaisia asioita aivan uudelta leppoisammalta kannalta. Saunasta suomalainen palaa ainakin ulkonaisesti puhdistuneena, ellei samalla myös suuri tunnonrauha mielessään. Sitäkin varmemman levon ja sopusoinnun ihminen voi löytää henkisen saunansa eli itsetutkistelunsa avulla.
Niin, miten tärkeä onkaan, että ihminen seurustelee mahdollisimman paljon oman itsensä kanssa havaitakseen, paljonko hän siinä seurassa itse voi viihtyä ja paljonko siis hänellä on tarjolla viihdyttäväisyyttä muille ihmisille. Mutta ihmisen ollessa yksin tulee vielä koko olevaisuus lukemattomine probleemoineen häntä paljoa lähemmäksi kuin toisten seurassa. Yksinäisyydessä ihminen ehkä parhaiten kuulee ikuisuuden harmonisia eli sopusuhtaisia ääniä, joiden rinnalla useimpien ihmisten äänet voivat olla ainoastaan soraääniä. Ehkäpä on ihmisille tällainen yksinolo otollisin hetki kuunnella kaikista ikuisuuden äänistä sen ihmeellisimmän ja ylevimmän äänen väreilyä, jota kukaan ei voi sanoilla ilmaista. Sellaisina hetkinä ihminen ehkä aavistaa paremmin ja syvemmin kuin koskaan muulloin, että elämällä on oma valtavan suuri tarkoituksensa Hänen suunnitelmassaan ja Hänen rakkaudessaan, joka on kaiken olemassaolon ainoa todellinen selitys. Tällaisesta elämän ymmärtämisestä ihmisellä on mahdollisuus tarjota omaa henkistä minäänsä myöskin ympäristölleen. Hän on, sanalla sanoen, kehittänyt oman persoonallisuutensa niin kypsäksi, että siitä on antaa toisille ihmisille oppia ja iloa.
Persoonallisuuden probleema ei siis suinkaan saa ratkaisuansa etsiessämme todellisia persoonallisuuksia vain harvojen etuoikeutettujen ihmisten joukosta. Persoonallisuuksia eli henkisesti ehjiä, sopusuhtaisia ihmisiä on tosiasiallisesti elämässä paljoa lukuisammin, kuin yleisesti aavistetaan. Heitä vain ei tavallisesti osata kunnolla havaita, kun heitä ei aina oikein ymmärretä. Meidän ei sitäpaitsi tule käsittää persoonallisuutta niin ahtaaksi, että sellaisiksi luetaan vain n.s. historian tai yksityisten kansojen "suuret" persoonallisuudet. Jos persoonallisuuksiksi sen sijaan ymmärretään ottaa kaikki ihmiset, jotka ovat ehkäpä vaatimattomissakin olosuhteissa luoneet oman ehjän henkilöllisyytensä, saamme paljoa oikeamman elämän-ymmärryksen.
Mikäli persoonallisuuden olemus ja merkitys käsitetään sillä tavalla, kuin edellä on tehty, sikäli tullaan yleensä elämän arvojen suhteen erinäisiin selviin johtopäätöksiin.
On mitä suurimpia erehdyksiä perustaa onnen ja muittenkin elämän todellisten arvojen käsittäminen pääasiassa toisilta ihmisiltä lainattuihin mielipiteisiin ja vakaumuksiin. Vanha totuus on, että alituinen kosketus lukuisten toisten ihmisten kanssa pitää ihmisen henkisesti paremminkin "matalana", kun taas yksinäisyydessä tai pienessä valioseurassa ihminen "syvenee" ja siten parhaiten kehittää oman todellisen itsensä.
Mitä ihminen siis henkisessä suhteessa muilta vain lainaa, on ja pysyy tavallisimmin vain lainana, joka yleensä ei muutu ihmisen itsensä henkiseksi omaisuudeksi. Mitä hän taas muilta suoranaisesti oppii ja omaksuu, voi tuntuvasti helpoittaa hänen oman kehittyneen "minänsä" muodostamista. Mutta täysin eheä elämän arvojen ymmärtäminen ja pysyvän onnen löytäminen syntyy useimmiten vain itsekehityksen ja persoonallisuuden luomisen tietä. Suomen kansan vanha viisaus on pukenut tämän elämänohjeen lyhyen nasevaan neuvoon:
"Kukin ihminen on oman onnensa seppä".
IV
Olemme näin kuudessa lyhyessä luvussa tehneet suunnattoman kiertokulun halki avaruuksien tunkeutuen samalla myös aineen pienimpiin hiukkasiin saakka etsiessämme vastausta kysymykseen: mitä aine itsessään on? Tieteen vastaus oli lyhyt: aine on inhimilliselle älylle salaperäisyys.
Sen jälkeen koetimme saada selville, mitä tiede vastaavasti sanoo hengestä. Jälleen vastaus oli lyhyt: hengen olemus on inhimilliselle älylle salaperäisyys.
Seuraavissa luvuissa olemme tavoitelleet vastauksen saamista ihmisen ikuiseen kaipaukseen tietää, miksi hän yleensä on olemassa ja mikä on hänen kuolemansa todellinen merkitys. Toisin sanoen, hän tahtoo päästä, ei vain älyllisesti, vaan ehkä myös moraali-filosofian ja uskonnon kautta mahdollisimman täyteen varmuuteen siitä, tarjoaako elämä ja kuolema hänelle todellakin sellaista, joka tuntuu voivan häntä tyydyttää ja siis muodostaa hänen todelliset elämän arvonsa.
Kaikista eri vastauksista muodostimme kolme pääryhmää.
Ensiksi tarkastimme itsessään yksinkertaisinta moraali-filosofista elämän merkityksen käsitystä, sitä, jota yleisesti sanotaan materialistiseksi maailmankatsomukseksi. Havaitsimme, suurin piirtein katsoen, materialismin tarjoamien elämän arvojen perustuvan uskoon, että aineellinen hyvä muodostaa ihmisen varsinaisen onnen. Se on kuitenkin sangen yksipuolista elämänviisautta ja moraali-filosofiaa, sillä se ei ymmärrä ottaa inhimillistä elämää kokonaisuutena. Mitkään elämän arvot eivät voi olla todellisia arvoja, elleivät ne sovellu ihmisen kaikkiin kohtalon vaiheisiin, vaan ainoastaan niihin, jotka aineellisesti tuntuvat tyydyttävän ihmisessä piilevää pyrkimystä päästä selville elämän varsinaisista arvoista.
Miten paljoa täydellisempiä ovat senvuoksi toisen ryhmän muodostamat elämän neuvot, kun ne todellakin pitävät pääasiana ihmisen elämän kokonaisuutta. Ne eivät siis katso, että aineellinen hyvä ja siihen perustuva mielihyvä yksinään voi muodostaa ihmiselle hänen arvojensa varsinaista sisältöä. Päinvastoin on käsitettävä myöskin vastoinkäymiset, mielipahat ja kärsimyksetkin mitä tärkeimmäksi osaksi ihmisen elämän tarkoitusta ja siis myös sen todellisten arvojen muodostumista.
Mutta tämän ryhmän moraali-filosofia pysähtyy ikäänkuin arastellen kysymyksen eteen: riittävätkö ihmisen elämän menestykset ja vastoinkäymiset, mielihyvät ja mielipahat, hyvät pyrkimykset ja pettymykset muodostamaan inhimillisen elämän todella täyden kokonaisuuden vai onko siihen sisällytettävä vielä kysymys olemassaolon syvimmistä probleemoista, Ikuisesta Voimasta eli persoonallisesta Jumalasta, jolla on ihmisen suhteen suurimman Rakkauden tarkoitusperät? Tämän toisen ryhmän moraali-filosofia jättää yleensä varman vastauksen löytämisen näihin kysymyksiin, kunkin ihmisen yksityiseksi asiaksi, koska inhimillinen äly ei riitä tunkeutumaan olemassaolon syvimpiin salaisuuksiin eikä siis löytämään ehdottomasti yleispätöistä selitystä.
Kolmannen ryhmän moraali-filosofia sen sijaan ei vähääkään epäile vakuuttaa, että inhimillisen elämän todellinen kokonaisuus käsittää juuri kaikkein tärkeimpänä osanaan elävän uskon persoonalliseen Jumalaan kaikkien olemassaolon salaperäisyyksien ainoana oikeana selityksenä. Tähän uskoon sisältyy myös vakaumus, että Ikuinen Voima on ennen kaikkea juuri Ikuista Rakkautta, ja sen vuoksi myös tulee ihmisen elämän arvojen perustua tämän Rakkauden tajuamiseen ja toteuttamiseen kunkin yksilön parhaan kyvyn mukaan.
Niin suuresti kuin näiden kolmen ryhmän vakaumukset elämän varsinaisista arvoista eroavatkin toisistaan, ne ovat kuitenkin eräässä mitä tärkeimmässä suhteessa yhtä mieltä. Yksikään ihminen ei voi aineellisesti nauttia toisen ihmisen puolesta, vaan jokaisen ihmisen on se tehtävä itse. Yhtä totta on, ettei kukaan ihminen pysty olemaan toisen ihmisen puolesta täydellisesti hänen henkinen "minänsä" iloineen ja suruineen, voittoineen ja menetyksineen, vaan jokaisen ihmisen on oltava kaikissa elämän vaiheissaan ennen kaikkea juuri itse oma henkinen "minänsä". Aivan samaten uskonnollisissa suhteissa yksikään ihminen ei voi astua toisen ihmisen tilalle elämään ja kuolemaan hänen puolestaan, vaan kunkin ihmisen on myös uskonnollisella alalla itse opittava tuntemaan oman elämänsä ja kuolemansa tarkoitus.
Meidän elämämme varsinaiset arvot on siis ennen kaikkea meidän itsemme koetettava etsiä. Jos löydämme ne, yksin me itse kykenemme niistä iloitsemaan koko olemuksemme voimalla sitä syvällisemmin, kuta varmemmin tunnemme ne todellakin löytäneemme. Mutta ei edes tällainen onnellinen löytäminen riitä parhaimmiksi elämän arvoiksi. Meidän on ehdottomasti kaiken taitomme mukaan sovellutettava ne käytäntöön, ei ainoastaan omaksi hyväksemme, vaan varsinkin muitten ihmisten hyväksi. Vasta siten pääsemme korjaamaan elämän arvojemme runsaimman sadon, niiden täydellisimmän todellisuuden.
VII LUKU:
YKSINÄISEN VAELTAJAN TARINA.
I
Esitelmäni elämän arvoista Berkeleyn suomalaisessa kirkossa syksyllä 1941 päättyi muutamiin viittauksiin omiin elämänkokemuksiini. Sellaisessa välittömässä ympäristössä se oli aivan luonnollista. Miten voi neuvoa muita, ellei kykene puhumaan todellisten kokemusten nojalla eikä vain kirjoista otettujen oppien avulla! Nyt sen sijaan näin suorastaan painetussa muodossa samojen tapahtumien toistaminen voi paljoa helpommin tuntua oudolta avomielisyydeltä. Sen käsityksen mukaan tulisi siis tämän kirjan päättyä edellisen luvun loppuun. Mutta toisaalta on ehkä sittenkin asiallisempaa pysyä tuon Berkeleyssä pitämäni esitelmän eheydessä. Monet silloisista kuulijoistani sanoivat juuri sen loppuosan tehneen heihin syvällisimmän vaikutuksen, koska se perustui aivan välittömiin elämänkokemuksiin. Jatkan siis esitystäni vielä kahdella luvulla.
Kolmea kysymystä tuntuu ehkä ikäänkuin itsestään välttämättömältä koettaa valaista perusteellisemmin, kuin edellisissä luvuissa oli mahdollista tehdä.
Ensimmäinen niistä koskee vastoinkäymisten ja pettymysten merkitystä elämän arvojen löytämisessä. Onko siis todellakin uskottava, että ihmisen suoranainen onni muodostuu parhaiten elämän kaikenlaisista vastakohdista eikä yksinomaan alituisesta, keskeytymättömästä menestyksestä?
Toiseksi lienee paikallaan palata kysymykseen, paljonko ihmisen onni perustuu ulkonaisiin olosuhteisiin ja paljonko on katsottava lankeavan hänen omalle henkilökohtaiselle vastuulleen.
Kolmas kysymys on ehkä kaikkein arkaluontoisin: ovatko uskonnolliset asiat etusijassa sunnuntaita ja kirkollisia juhlapäiviä vaiko myöskin viikon arkipäiviä varten?
Tahdon siis vastata näihin kysymyksiin kuhunkin erikseen ja kaikkiin yhteisesti kertomalla, miten oman elämäni vaiheet voivat mahdollisesti luoda niihin opastavaa valaisua.
Lopuksi on seuraavassa luvussa vielä kajottava eräisiin elämän arvoihin, joiden suhteen omat henkilökohtaiset kokemukseni eivät suinkaan riitä toisille ihmisille neuvoiksi, vaan heidän on ne löydettävä omista muistoistaan, mielteistään, kaipauksistaan ja tulevaisuuden toiveistaan. Tarkoitan lähimmäisen-rakkaudesta luonnollisinta ja voimakkainta, nimittäin rakkautta omaa synnyinmaata ja sen kansaa kohtaan.
II
Vanhempieni ensimmäinen koti oli kaikissa suhteissa sellainen, jota pidettiin erittäin "hyvään yläluokkaan" kuuluvana. Isäni oli ostanut miltei heti syntymäni jälkeen v. 1881 suuren maatilan Saarijärvellä. Sen hyväksi hän uhrasi niin paljon aikaansa ja harrastuksiaan, että lopulta hän luopui ajattelemasta pysyväistä siirtymistä takaisin vakinaiselle alalleen; hän nimittäin oli tuomari. Äitini oli tunnetun suomalaisuuden esitaistelijan, tohtori W.S. Sehildtin nuorempi tytär. Isovanhempieni koti Jyväskylässä oli aina ollut Keski-Suomen sivistysharrastusten keskuksena. Isoisääni pidettiin hyvinkin varakkaana miehenä; hänen kotinsa oli sikäläisiin olosuhteisiin katsoen suorastaan loistelias. Tuskin olin päässyt ensimmäiseen kouluikään, kun minut pantiin pientenlasten kouluun Jyväskylään. Asuin siellä isovanhempieni kodissa vielä senkin jälkeen, kun olin päässyt lyseoon, kunnes v. 1896 uudet olosuhteet veivät minut Helsinkiin jatkamaan koulunkäyntiäni.
Elämäni tuntui siis kaikin puolin erinomaisen onnelliselta; eihän minulta puuttunut ulkonaisesta hyvinvoinnista mitään. Kesät vietin Saarijärvellä suuri lauma alustalaisten lapsia tovereinani. Sen huolettomampaa maalaiselämää tuskin saattoi ajatella.
Mutta sitten tapahtui äkkikäänne. Aloin huomata, että isälleni tuli taloudellisia vaikeuksia, vaikka hän koetti niitä salata minulta. Syntymästäni saakka äitini oli ollut sangen heikko; usein hänen oli täytynyt oleskella pitkiäkin aikoja ulkomailla saadakseen lääkärinhoitoa, jota Sisä-Suomen silloisissa olosuhteissa ei voinut kotona olla tarjolla. Miltei kaikki kesät hän vietti eri kylpypaikoissa Suomessa. Lisäksi tuli isälleni suureksi taloudelliseksi rasitukseksi pari suoranaista katovuotta 1890-luvun alussa. Hän ryhtyi suuriin ponnistuksiin, ei ainoastaan omien lukuisien alustalaistensa auttamiseksi, vaan myöskin toisten paikkakuntalaisten tukemiseksi. Toinen jauhokuorma toisensa jälkeen tuli kotitaloni pihalle ja siellä säkit katosivat nopeasti pitkin kyliä. Maksusta tietysti ei ollut puhettakaan, sillä millä köyhyydessä eläneet ihmiset olisivat pystyneet heti maksamaan! Sen sijaan luvattiin tulla halkojenhakkuuseen tai heinäntekoon tai elojenkorjuuseen. Jyväskylän kauppiaille isäni vuorostaan jäi velkaa, milloin ei ollut käteistä rahaa. Lisäksi hän ryhtyi sellaisiin töihin, joita myöhemmin on ollut tapana sanoa ”hätäaputöiksi”. Hän raivautti uusia suuria peltoaloja, korjautti päärakennuksen suorastaan suurellisen komeaksi ja teetätti paljon uusia rakennuksia maatalouden tarpeisiin. Sanalla sanoen, hän tahtoi näin hyödyttää koko paikkakuntaa ja tulla samalla itse mitä mallikelpoisimmaksi suurtilalliseksi.
Minusta tämä kaikki ihmeellinen kehitys oli erinomaisen hauskaa, ja kuvittelin mielessäni, miten minä jatkaisin isäni alottamaa uraa. Mutta isoisäni kuoltua v. 1893 ilmenikin, ettei äitini perinnöstä enää ollutkaan niin paljon jäljellä, kuin isäni velkakuorma edellytti. Turhaan hän koetti parina vuotena vuorostaan periä saataviaan paikkakuntalaisilta. Joulu 1895 oli surullisin koko nuoressa elämässäni, sillä vararikon uhka väikkyi ilmassa. Joulupukki oli peräti köyhä entiseen ylellisyyteen verraten. Seuraavana keväänä myytiin isäni talot huutokaupalla tuskin kolmannekseen kohtuullisimmasta arvosta. Kukaan ei tahtonut tulla etäämpää ostamaan varsinkaan isäni suurtilaa Suomen syvimmässä sisäosassa, jonne kulkuneuvot olivat rautatien puutteessa peräti hankalat. Syksyllä me muutimme Jyväskylään, hevonen ja pari lehmää muistina entisestä varallisuudesta.
Olen tahtonut kertoa tämän kaiken kuvatakseni omaa kehitystäni seuraavien viiden vuoden aikana, jolloin minulla ei ollut omaa kotia lainkaan, vaan asuin yksinomaan sukulaisteni luona tai sain muuten toimeentuloni kokonaan heiltä.
Niihin vuosiin saakka olin elänyt ilman luokkatietoisuutta. Torpparien ja mökkiläisten lapset olivat olleet yhtä luonnollisia leikkitovereitani kuin konsanaan myöhemmin toverini Jyväskylän lyseossa. Mutta juuri isäni vararikon aikana aloin pakostakin huomata, miten suuri ero kuitenkin oli näiden kahden toveriryhmän välillä. Leikkitoverini Saarijärvellä joutuivat heti kansakoulunsa päätettyään työhön, kun taas minä ja toverini Jyväskylän lyseossa pysyimme "yläluokan" jäseninä, joiden piti myöhemmin päästä Helsingin yliopistoon ja sen jälkeen tulla koko kansan "oikeiksi herroiksi".
Kuten edellä olen jo maininnut, heti isäni vararikon jälkeen minut lähetettiin Helsinkiin syksyllä v. 1896 jatkamaan koulunkäyntiäni. Se avasi eteeni kokonaan uuden maailman. Kauaksi jäi Saarijärven maaseutu ja Jyväskylän pieni kaupunki. Sukulaisillani sekä isäni että äitini puolelta Helsingissä oli hienoja koteja. Kaikesta siitä ulkonaisesta komeudesta huolimatta tiesin syvimmässä mielessäni, etten kuulunut siihen ympäristöön kuin verrattain keinotekoisesti. Olinhan itse asiassa aivan "pennitön", sillä isäni ei vielä ollut saanut vakinaista virkaa eikä hän siis voinut huolehtia toimeentulostani. Mutta sittenkin Helsinki veti vastustamattomasti puoleensa kaikella sillä viehätyksellä, mikä sisältyy varsinkin "parempi-osaisten" omahyväiseen luokkatietoisuuteen. Otan tähän pari valaisevaa esimerkkiä.
Lapsuuteni leikkitovereista Saarijärvellä olin eniten kiintynyt kahteen. Toinen oli ikäiseni tyttö, jonka isä ja veljet olivat isäni töissä, ja hän itse asui meillä käydessään kansakoulua. Toinen oli minua hieman nuorempi poika ja hän joutui kouluvuosinaan asumaan kodissani aivan erikoisista syistä. Molemmat olivat erinomaisen kilttejä lapsia, ja minua paria vuotta nuoremman sisareni kanssa leikimme kovin kernaasti juuri heidän molempien kanssa. Kun vanhempieni siis piti muuttaa Jyväskylään, ja minä pääsin Helsinkiin kouluun, lupasin tietysti ahkerasti kirjoittaa molemmille. Mutta siitä ei tullut mitään, Helsingin humu pani Saarijärven toverit unhoittumaan.
Olin sitten pari vuotta myöhemmin isoäitini luona Jyväskylässä joululomalla, kun sisarelleni ja minulle tultiin ilmoittamaan, että eräs tyttö Saarijärveltä oli tullut meitä tapaamaan. Sisareni meni heti häntä vastaan ja vei hänet sen huoneen lävitse, jossa istuin lukemassa. Se oli tuo lapsuuteni leikkitoveri Maria Honkonen. En edes noussut tervehtimään, vaan pöydän takaa nyökkäsin päätä hänelle. Muutamia päiviä myöhemmin sain Marialta kirjeen. Luettuani sen revin sen kappaleiksi; mutta mielestäni se ei ole koskaan lähtenyt. Kirjeessä Maria yksinkertaisin sanoin varoitti minua ylpeydestä. Hän tunsi oman köyhän asemansa eikä käynnillään ollut tahtonut muuta kuin tulla kiittämään lapsuutensa viattomain päivien parhaimmista muistoista. Enkö minä siis enää ollutkaan, hän kysyi, sama vilpitön lapsuudentoveri kuin aikaisemmin vai oliko todellakin ylpeys vallannut minut siihen määrin, etten edes ollut tahtonut tervehtiä häntä kädestä ja lausua häntä tervetulleeksi, niinkuin sisareni oli niin kauniisti tehnyt?
En ole koskaan koko elämäni varrella saanut keneltäkään kirjettä, joka sittemmin yli neljänkymmenen vuoden aikana olisi niin vaikuttanut käsitykseeni luonnollisesta hienotunteisuudesta ja mielenpuhtaudesta juuri köyhän kansan keskuudessa kuin tämä noin viisitoistavuotisen maalaistytön Maria Honkosen kirje varoituksineen, ettei ylpeys ole onneksi kenellekään. Kun edellisessä luvussa analysoin kysymystä persoonallisuudesta yleensä ja hienotunteisuudesta erityisesti, oli mielessäni yhäkin elävänä tuon lapsuuteni herttaisen leikkitoverin kirkastunut kuva. Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin käydessäni ensi kerran vanhempieni Jyväskylään muuttamisen jälkeen Saarijärvellä, tiedustelin kaikilta tahoilta, minne Maria Honkonen oli joutunut. Sain vastaukseksi, että hän oli lähtenyt merille eikä hänestä sen jälkeen oltu mitään tietoa saatu.
Tulen näin toiseen toveriini. Hänen isänsä oli torppareitamme. Rannanmäen torppa sijaitsi mitä kauneimmassa ympäristössä Naarajärven rannalla. Kalastajamme kanssa poikkesin sinne usein kesäisin leikkiäkseni torpan pienen Onni-pojan kanssa. Hän oli isänsä avulla rakentanut läheiseen puroon vallan merkillisen mylly- ja pajalaitoksen. Vesiratas pyöritti noin metrin tai yardin korkuisen huoneen sisällä myllyä ja ulkopuolella oli pieni paja, jossa vasarat takoivat vuoroon alasinta. Ei mikään lasten leikkikalu ole koskaan ihastuttanut minua niin lähtemättömän voimakkaasti kuin Onnin tämä "tehdaslaitos". Kuinka väärin onkaan luulla, että vain varakkaat osaavat oikein rakastaa lapsiaan ja että köyhiltä lapsilta on elämän ilo riistetty.
Sitten tulivat Onnin kouluvuodet ja hänet kutsuttiin matkan pituuden vuoksi asumaan vanhempieni kotiin. Pian hänen isänsäkin muutti meille, sillä hän oli liian vanha jaksaakseen enää tehdä töitä. Isäni oli mielestään tehnyt oikein huolehtiessaan näin torpparinsa vanhuuden päivistä. Mutta minulle Onni uskoi isänsä ja omat raskaat huolensa: he olivat suuressa kartanossa kaikkien tiellä eikä heillä siis enää ollut mitään oman kodin tunnetta. Varsinkin surimme kovasti Onnin kanssa yhdessä hänen myllylaitoksensa menetystä, sillä torppa oli jätetty autioksi ja pellot oli yhdistetty kartanoon. Meillä taas kartanossa ei ollut mitään puroa, jonne Onnin mylly ja paja olisi voitu siirtää.
Onnin ja hänen isänsä kohtalosta opin ensi kerran vaistomaisesti ymmärtämään, ettei ulkonainen kartanon hyvinvointi kyennyt korvaamaan syvimmälle mieleen juurtunutta oman, todella oman, vaikka köyhän kodin kaipuuta.
Tästä havainnosta jouduin toiseen kysymykseen, joka rupesi askarruttamaan mieltäni, nimittäin vanhojen ihmisten kohtaloon yleensä. Meille oli tullut muitakin vanhuksia kuin Onnin isä. Niihin aikoihin Saarijärvellä ei ollut minkäänlaista vaivastaloa eli, kuten nykyisin on tapana niitä sanoa, "kunnalliskotia", jonne varattomat vanhukset pääsivät siirtymään, sen sijaan, että ennen heitä oli tapana huutokaupalla sijoittaa varakkaampien ihmisten koteihin. Isäni ei hyväksynyt tätä huutokauppaan perustunutta järjestelmää, vaan hän otti vastuulleen eräitä muitakin säälittävimpiä tapauksia. Mutta vasta toverini Onnin ja hänen isänsä kohtalo opetti minut käsittämään, miten todellakin synkkä vanhuus yleensä odotti niitä köyhiä, joilla ei ollut omaa varmaa kotia, elleivät he voineet päästä omien lastensa hoitoon. Eikä tämä järjestelmä kohdannut vain vanhuksia; lapsiakin huutokaupattiin.
Jos Maria Honkosen kirje avasi silmäni havaitsemaan, että köyhissäkin ihmisissä piili lapsuudesta alkaen hienotunteisuutta ihmisten keskinäisiä suhteita varten, sai toverini Onnin tapaus minut katsomaan köyhien henkiseen elämään vielä uudelta ja paljoa laajemmalta kannalta, nimittäin siltä, miksi koko yhteiskunnalta puuttui hienotunteisuutta ja oikeamielisyyttä varattomia lapsia ja vanhuksia kohtaan.
Mutta näköalojeni oli määrä saada vielä lopullinen laajentuminen käsittämään edes hämärästi Suomen silloista yhteiskunnallista tilaa yleensä. Niihin aikoihin eli viime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä Saarijärveltä oli alkanut melkoisen suuri siirtolaisuus Amerikaan. Isäni postilaukkuun tuli sen jälkeen aina tuon tuostakin Amerikasta kirjeitä paikkakuntalaisille. Kun kirjeiden saajat tulivat niitä hakemaan, minua pyydettiin ne lukemaan, sillä ne olivat useimmiten konekirjoitettuja ja siten saajat eivät osanneet niitä lukea. Kaikissa kirjeissä oli johtolankana kova koti-ikävä ja usein tiedusteltiin, eikö joku omaisista tulisi Amerikaan, jos lähetettäisiin "tiketti".
Jouduin näin kyselemään ihmisiltä, mikä heidät pani kaipaamaan kotimaasta pois aivan tuntemattomiin oloihin, ja aina vastaus oli sama: siellä Amerikassa varmasti olot ovat niin kovin paljon paremmat kuin kotona Suomessa. Aloin siten käsittää, että jotakin oli siis nurinkurista yleensäkin Suomen yhteiskunnallisissa oloissa eikä ainoastaan köyhien lasten ja vanhusten vaikea kohtalo, kun isänmaa ei kyennyt tyydyttämään niin monen nuoren miehen ja naisen kaipuuta päästä hyvinvointiin kotimaassa, vaan sitä oli lähdettävä hakemaan niin perin kaukaa kuin Amerikasta saakka.
Ensimmäinen ja suorastaan valtavan suuri hyöty tästä näköpiirini ja arvostelukykyni laajentumisesta oli omankin kohtaloni ymmärtäminen aivan uudelta kannalta. Vaikka kaikki omaiseni olivat kohtaani mahdollisimman hienotunteisia ja avuliaita, aloin yhä määrätietoisemmin tuntea, että kuuluin kuin kuuluinkin paljoa lähemmin varattomien kuin varakkaiden luokkaan. Niin pian kuin sen täysin käsitin, ja se tapahtui vuosisadan vaihteessa, ei minun enää edes tehnyt mieli pysyä entisessä halussani päästä suurtilalliseksi. Sellainen asema ei sittenkään vastannut elämän koko todellisuutta. Sen sijaan varsinainen todellisuus oli Suomen kansan kovin suuren enemmistön yksitoikkoisen harmaa elämä. Sen luokan ihmiset surivat varattomuuttaan, ja minä ymmärsin nyt heitä, sillä heidän surunsa soi aivan samassa pohja-säveleessä kuin omatkin kaipuuni johonkin "omaan" elämässä.
Koska minulla aivan varattomana ei siis ollut mahdollisuuksia toteuttaa lapsuuteni unelmaa ja saada hankituksi itselleni suurta maatilaa, ajattelin Helsinkiin siirtymiseni jälkeen hieman upseerinalaa, vaikka olin syntymästäni saakka aina ollut heikko terveydeltäni ja varsinkin silmiäni vaivasi perinnöllinen likinäköisyys. Sitten v. 1900 hajoitettiin Suomen armeija ja se lopetti kerta kaikkiaan nuo epämääräiset haaveilut sotilasurasta. Jäljelle jäi kaksi mahdollisuutta: joko ruveta koneinsinööriksi tai sitten lakimieheksi. Eräs isäni serkuista oli Rautatiehallituksessa koneosaston päällikkönä, ja lisäksi isäni tunsi Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön johtajia. Mutta kun minun piti kesällä v. 1900 lähteä harjoittelemaan päästäkseni koneinsinööriksi, teki terveys tenän. Isäni mieliksi kirjoittauduin siis yliopistossa lainopilliseen tiedekuntaan ajatellen paremminkin pääsyä asianajajaksi kuin virkamieheksi. Mutta kohtalon kulku painoi senkin uran umpeen. Otin pian tulevaisuuteni kokonaan omiin käsiini. Keskeytin lukuni yliopistossa ja lähdin omin päin kansan keskuuteen.
Kaiken tämän elämän kokemukseni olen tahtonut näin kertoa avoimesti vain yhtä ainoaa tämän kirjan tarkoitusta varten. Ensiksi olin saanut elää ensimmäiset lähes viisitoista ikävuottani täydessä ulkonaisen hyvinvoinnin huolettomuudessa ja sellaiseksi odotin koko myöhemmänkin elämäni muodostuvan. Seuraavat viisi vuotta tuntuivat aluksi kovin ristiriitaisilta ja katkerilta, kunnes aloin käsittää, että elämän todellisuus oli otettava aivan toiselta kannalta eikä enää luotettava haaveiltuun todellisuuteen. Mielessäni syntyi tunnus lause, jonka aina sen jälkeen olen muistanut, ja merkitsin sen lyhyesti kirjaimilla: V.O.V. Ne tarkoittavat: "vaikeudet ovat voitettaviksi".
Yli neljän vuosikymmenen ajan ne kirjaimet ovat olleet oppainani. Joka kerran kun olen tavoitellut yhtämittaisen tasaista elämän-kulkua, on kohtalokseni tullut äkkikäänne. Ulkonaisen menestyksen on tullut päättyä ensin vastoinkäymisiin ja jokainen niistä taas on ollut välttämätön valmistamaan uutta ulkonaisen menestyksen kautta.
Ennenkuin siirryn niihin yksityiskohtiin, palaan vielä kerran Saarijärvellä olleen lapsuuteni kodin aikoihin.
Katkeruuteni sen kodin menettämisen johdosta oli niin suuri, että sain voitetuksi vastenmielisyyttäni käydä siellä uudelleen vasta yli kahden vuosikymmenen kuluttua. Tullessani Saarijärvelle kesällä v. 1927 tapasin ensiksi Ääneskoskella ihmisiä, jotka puhuivat vanhemmistani mitä suurimmalla kaipuulla ja kunnioituksella. Ajattelin aluksi, että se tapahtui lähinnä vain ystävällisestä kohteliaisuudesta. Mutta tullessani entiseen kotikylääni ymmärsin piankin todellisen asian laidan. Siellä oli useita isäni entisiä alustalaisia nyt itsenäisinä isäntinä; monet lapsuuteni tovereistakin olivat saaneet oman tilansa. He puhuivat kaikki "tuomarin ajasta" tavalla, joka teki suorastaan liikuttavan vaikutuksen. Varsinkin äitiäni muistettiin yhä, sillä hän oli ollut koko paikkakunnan "lääkäri". Hän tietenkään ei ollut suorittanut lääkärintutkintoa, koska se ei silloin vielä ollut Suomessa mahdollista. Mutta hän oli ennen naimisiinmenoansa auttanut isäänsä potilaiden hoidossa. Saarijärvellä tämä hänen taitonsa tuli hyvään tarpeeseen. Hänellä oli aina kaikenlaisia lääkkeitä, joita hän maksutta antoi, sillä hänellä ei ollut oikeutta veloittaa mistään avusta. Muistan, kuinka monet kerrat keittiöömme tuotiin miehiä, jotka olivat kirveellä haavoittaneet itseään tai olivat ruhjoutuneet pahasti. Kaikenlaisissa tällaisissa muisteloissa ja paljossa muussa kuluivat hetket. Isäni pääkartanosta oli tehty kunnalliskoti. Sen ennemmin suuri ja kaunis puutarha lehtikujineen oli annettu mennä rappiolle. "Eihän sen tuomarin olisi tarvinnut tehdä vararikkoa", sanoivat eräät vanhemmat miehet, "jos se vain olisi kovasti perinyt omia saataviaan."
Lopuksi aloimme puhua paikkakunnalta muualle muuttaneista. Niitä oli paljon; monet olivat menneet Amerikaan. Ennen kaikkea tahdoin tavata Rannanmäen Onnia; hänen sanottiin jo kauan sitten muuttaneen Amerikaan, eikä kukaan tiennyt hänen osoitettaan. Hänkin siis oli lähtenyt etsimään uutta tulevaisuutta kaukaa Atlantin takaa, kun ei ollut päässyt perimään rakasta Rannanmäkeänsä.
Tullessani v. 1938 Suomen valtuuskunnan johtajana Delawaren 300-vuotisjuhlille Amerikaan tiedustelin kovasti Chesterin juhlilla, eikö kukaan läsnäolleista suomalaisista tietäisi, minne Onni Petroman oli joutunut, mutta häntä ei tunnettu. Kun New Yorkissa muutama päivä myöhemmin oli suuret illalliset, minua pyydettiin puhumaan juhlayleisölle. Mainitsin silloin m.m., miksi aivan erikoisesti olisin tahtonut tavata lapsuuteni rakkainta leikkitoveria Onni Petromania. Hetkistä myöhemmin hän tuli pääpöytään kättelemään. Seuraavana päivänä istuimme hotellissani pitkän ajan muistellen menneitä aikoja. Merkillistä kyllä entiset katkerat muistot kotiemme menettämisestä haihtuivat heti ensi hetkessä, ja vanhat poikavuosien vallattomuudet ponnahtivat heti etualalle. Kummankin meidän puolisomme ihmetellen kuuntelivat, millaisia heidän miehensä olivat olleet lapsuudessaan. Entiset katkerat kyyneleemme lapsuuden kodeista lähtiessämme olivat nyt yli neljän vuosikymmenen jälkeen muuttuneet ilon kyyneleiksi. Elämän arvot todellakin rakentuvat vastakohdista, jotta vastoinkäymiset yhä vain lisäisivät myötäkäymisten todellista arvoa ja merkitystä.
Mutta minulle on tullut täällä Amerikassa vielä uusi todistus tällaisen elämänkäsityksen oikeudesta. Alussa vuotta 1942 sain aivan odottamatta kirjeen Alaskasta eräältä lapsuuteni ajan leikkitoverilta, mrs. Victor Hill’iltä, joka oli oleskellut Amerikassa yli neljäkymmentä vuotta. Hän, nuori neiti Amelia Kuivakangas, oli jo ollut aikeessa mennä Jyväskylän seminaariin, kun elämän tie johti Atlantin poikki. Kirjeessään hän mainitsee, että äitini oli opettanut hänelle käsitöitä ja hän jatkuvasti pitää äitiäni "ikuisessa muistossa", sillä äitini "oli niin hyvä köyhille lapsille. Lapsuuden muistot eivät koskaan unohdu." Syvästi liikuttuneena olen tuon tuostakin lukenut hänen kirjeensä yhä uudelleen. Lapsuuden kotini menettäminen kaikkine siihen liittyvine raskaine muistoineen on näin lähes puolen vuosisadan takaa saanut elämäni laskevan auringon kauneimman kultauksen ja se on luonut mieleeni rauhan, joka käy yli kaiken ymmärryksen. Vanhempieni muisto elää Suomessa ja Amerikassa kiitollisissa mielissä, miksi yksin minun mieleeni voisi jäädä katkeruutta muka menetetystä elämänonnesta? Todellinen todellisuus on pysyvämpi onni kuin haaveillun onnen harhakuva. Elämän parhaimmat arvot muodostuvat varmimmin elämänkulun kaikista eri vaiheista niin menestyksineen kuin vaikeuksineen eivätkä suinkaan yksinomaan pelkästä myötäkäymisestä.
Nämä lyhyet viittaukset oman elämäni moninaisiin käänteisiin olen kertonut opastaakseni tämän kirjan lukijoita luomaan samanlaisen vilpittömän katsauksen oman elämänsä kulkuun niin Suomessa kuin Amerikassa. Ehkä varsinkin silloin selvenee, miten elämän pysyväisimmät arvot syntyvät vastakohtien vuorottelusta: vastoinkäymisten ja pettymysten jälkeen tuntuu menestys ja mielenrauha sitäkin paremmalta onnelta.
III
Tulemme näin tuohon toiseen kysymykseen, jota on tarkoitus tässä luvussa käsitellä uudelleen: paljonko ihmisen onni perustuu ulkonaisiin olosuhteisiin ja paljonko on katsottava lankeavan hänen omalle henkilökohtaiselle vastuulleen?
Palaan vielä kerran omiin elämänvaiheisiini. Edellä kerroin, että eroamalla yliopistosta kesken lukujeni otin kohtaloni omiin käsiini. Se tapahtui niin hyvin sisäisistä kuin ulkonaisista syistä. On tietenkin mahdotonta tehdä täysin tarkkaa eroa, milloin jonkun ihmisen elämän vaiheet ovat aiheutuneet ulkonaisista ja milloin sisäisistä eli henkisistä syistä, mutta jonkinlainen raja niiden välillä on kuitenkin verrattain usein asiallisilla perusteilla havaittavissa. Ainakin omassa kohdassani luulisin olevani oikeutettu sellaiseen syiden kahtia-jakoon. Aloitan siis henkisistä vaikuttimista, koska katson niillä olleen aivan erikoisen merkityksen elämäni tärkeimpien vuosien vaiheisiin.
Äitini ohella vaikutti lapsuuteni vuosiin ehkä eniten isoäitini. En ole koskaan myöhemmin elämässäni tavannut vanhaa naista, joka olisi tehnyt minuun niin juhlallisen arvokasta vaikutusta kuin juuri isoäitini. Hänellä oli aivan erikoinen käsityksensä elämän arvoista. Meidän, hänen lastensa lasten, ja kaikkien palvelijain oli oltava läsnä iltarukouksessa; sunnuntaisin oli asia sama saarnaa luettaessa. Hänen seurapiiriinsä kuuluivat yksinomaan n.s. "säätyläiset", virkamiehet ja Jyväskylän monien koulujen vanhimmat opettajat; kauppiaita ja muita liikemiehiä ei hänen kodissaan näkynyt. Mutta toisaalta hän vaati mitä tiukimmin, että lasten oli kohdeltava kaikkia ihmisiä aivan palvelijoita myöten mitä suurimmalla kunnioituksella, kuten hän itse teki. Muistan kerran, kun noin kymmenen vuoden vanhana pilkkasin erästä vanhaa vaimoa, jota Jyväskylän koululapset yleisesti pelkäsivät hänen raihnaisuutensa ja rumuutensa vuoksi. Paha tekoni tuli isoäitini korviin, ja hän lähetti heti hakemaan tämän vanhan vaimon luokseen. Kun koetin puolustautua sillä, että "niinhän kaikki lapset tekivät", sain uuden nuhdesaarnan ja lopuksi minun oli pyydettävä anteeksi tekoni. Minun oli erikseen luvattava, että aina muistaisin suhtautua köyhiin ja vanhoihin ihmisiin erikoisella hyvyydellä.
Jos isoäiti oli minulle kasvattaja kuritusta käyttäen, oli äitini minulle päinvastoin aivan kuin vanhempi, viisaampi ja kokeneempi toveri. Kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista tahdoin alati keskustella hänen kanssaan ja aina häneltä tuntui siihen riittävän aikaa. Varsinkin kolmea neuvoa hän koetti teroittaa mieleeni: lapsen uskon sekä isänmaallisuuden välttämättömyyttä kaikissa elämänvaiheissa ja lopuksi, miten tärkeää on, että asetan elämäni päämaalin korkealle tinkimättä siitä, mitä muuten ulkonaisesti tapahtuneekin.
Ilman tätä pientä esipuhetta on ehkä vaikea ymmärtää, mitä nyt tulen kertomaan.
Kenraali Bobrikoff oli syksyllä v. 1898 tullut nimitetyksi Suomen kenraalikuvernööriksi, ja niin alkoivat Suomen suuret koettelemusten vuodet. Puoluepolitiikasta ei siihen mennessä tiedetty Helsingin kouluissa oikeastaan muuta kuin että n.s. kieliriita jakoi maan kahteen vihamieliseen leiriin. Nyt sortovuosien alkaessa tuli puolueiden jako-perusteeksi aivan uusi kysymys: taipuako vaiko tehdä vastarintaa? Kaikki isäni sukulaiset kuuluivat ruotsalaiseen puolueeseen ja siis vastarinnan miehiin. Äitini sukulaiset jakautuivat kahtia; toiset pysyivät uskollisina vanhalle suomalaiselle puolueelle ja pitivät sovinnollista suhtautumista venäläisiin vaatimuksiin viisaampana, kun taas varsinkin äitini molemmat veljet nuorsuomalaisen "Päivälehden" miehinä asettuivat selvästi vastarinnan kannalle. Asemani kaikkien lukuisten omaisten keskessä ei siis suinkaan ollut helppo. Mutta vaistoni vetivät minut tinkimättömästi nuorsuomalaisten leiriin.
Eräänä aamuna kulkiessani kenraalikuvernöörin palatsin ohitse kouluun täynnä pyhää vihaa Bobrikoffia kohtaan sain koulussa aamurukouksissa oudon sisäisen pakotuksen: minunkin piti aivan omakohtaisesti tehdä jotakin erikoista isänmaan hyväksi, ja samassa hetkessä rukoilin koko henkeni voimalla: "Jumala, jos nyt koulu laulaa virren 290, on se Sinun vastauksesi, että minä kerran tulen asumaan kenraalikuvernöörin palatsissa palvelemassa Suomen kansaa, mutta ei venäläisiä vallanpitäjiä." Samassa koulun rehtori ilmoitti: "Laulakaamme virsi 290".
Se oli elämäni syvällisin hetki. Mitä sen jälkeen olen pitkän taipaleeni varrella kokenut menestystä ja mitä on ollut vastoinkäymisiä, kaikki on johtunut siitä virren laulamisesta. Olin saanut elämän tehtäväni ja olin myös saanut uskon Korkeimpaan johdatukseen sen tehtävän toteuttamiseksi.
Tultuani ylioppilaaksi v. 1901 heittäydyin kaikella innolla ylioppilaiden poliittiseen toimintaan. Kuljin pitkin Keski-Suomea pitämässä puheita ja jakamassa kirjallisuutta. Entisen koulutoverini Otto Vilhelm Kuusisen kanssa olin ankarissa väittelyissä, sillä hän oli niihin aikoihin varsin vakaumuksellinen taipuvaisuuden suunnan mies eli suomettarelainen, kuten oli tapana sanoa. Vasta muutamia vuosia myöhemmin hänestä tuli täysiverinen marxilainen ja v. 1918 jälkeen synnyinmaansa pahin vihollinen.
Yliopistossa minun oli ensiksi suoritettava maisterintutkinto, ennenkuin pääsisin lukemaan lakia tullakseni lakitieteitten tohtoriksi. Niihin aikoihin oli maisteriksi pyrkivien läpäistävä n.s. "pikku-teologi" eli uskonnonfilosofian tutkinto. Päästyäni siihen aineeseen käsiksi ymmärsin heti, ettei minusta ollut lakimieheksi, vaan että minun oli jatkettava opintojani aivan toisilla aloilla. Siten tulivat minulle tärkeimmiksi aineiksi Helsingin yliopistossa filosofia, sosiologia ja kansantalous, kunnes myöhemmin jatkoin tutkintojani Lontoossa. Näin pääsin käsiksi suuriin kansainvälisiin probleemoihin, samalla kuin myös käytännöllisesti perehdyin demokratian peruskysymyksiin.
Tätä toista sisäistä käännekohtaa elämässäni seurasi v. 1903 kolmas. Minun oli sinä vuonna jäätävä laittomista kutsunnoista pois, ja se merkitsi eroittamista yliopistosta. Oli siis löydettävä jokin käytännöllinen ala. Siksi mielestäni soveltui parhaiten sanomalehtityö. Helmikuussa v. 1903 pääsin uuden nuorsuomalaisen lehden "Hämettären" palvelukseen Hämeenlinnassa, vaikka minulla sitä ennen ei ollut kokemusta toimittajan moninaisista tehtävistä. Isälleni tämä eroamisen! yliopistosta oli ankara isku. Hän pelkäsi, että heikko terveyteni ei kestäisi alituisen yötyön rasitusta. Ehkäpä voisi käydä niinkin, että heitettyäni kerran opintoni en myöhemmin enää saisi halua lopettaa niitä. Mutta innostuksissani en tietenkään ottanut sellaisia epäilyksen varoittavia näkökohtia huomioon. Isälläni oli toiveita saada pian virka Helsingissä, jolloin olisin jälleen päässyt asumaan vanhempieni kotiin, mutta mikään vastustus tai houkutus isäni puolelta ei auttanut, vaan uhkamielisesti muutin Hämeenlinnaan, jossa minulla ei edes ennestään ollut ainoatakaan tuttavaa.
Otin siten kohtaloni kokonaan omiin käsiini. Hämeenlinnasta muutin parin vuoden kuluttua toiseen sanomalehteen, "Lahden Lehteen". Työ kummassakin paikassa oli sangen rasittavaa. Etelä-Häme oli pääasiallisesti sosialistien ja vanhan suomalaisen puolueen hallussa; nuorsuomalaisille aatteille ei siten jäänyt paljoakaan toiminnan tilaa. Mutta asevelvollisten kutsunnat eivät sittenkään menneet kokonaan viranomaisten tahdon mukaan. Kun uusi Eduskuntalaitos saatiin voimaan suurlakon jälkeen v. 1905, pystyivät nuorsuomalaiset sittenkin saamaan Eduskuntaan oman edustajansa. Mutta paras saavutus tuli v. 1913 vaaleissa, kun meitä tuli kaksi nuorta tohtoria valituiksi.
Paitsi liikemiehiä, maanviljelijöitä, opettajia, rautatieläisiä, kuului työpiiriini myös melkoinen määrä varsinaista työväkeä. Olin heti ylioppilaaksi tultuani liikuskellut juuri asevelvollisten lakkojen järjestämiseksi Keski-Suomessa. Siinä tarkoituksessa olin v. 1902 mukana perustamassa Jyväskylän Työväen-Yhdistystä. Hämeenlinnassa kuuluin samaten työväenyhdistykseen. Oli välttämätöntä saada työväki mukaan yhteiseen rintamaan venäläistä sortovaltaa vastaan.
Palattuani Lontoosta v. 1911 lopulla aloin kulkea menestyksestä toiseen. Liityin "Helsingin Sanomien" toimitukseen; tulin filosofian tohtoriksi keväällä v. 1913 ja pari kuukautta myöhemmin Etelä-Hämeen vaalipiirin valitsijat valitsivat minut Eduskuntaan. Sitä seuraavana vuonna pääsin Yliopistoon sosiologian dosentiksi eli apulaisopettajaksi.
Sisäiset syyt olivat näin vähän yli kymmenessä vuodessa johtaneet yhtämittaiseen menestykseen, samalla kuin ulkonaisetkin olosuhteet olivat kerta kerralta muodostuneet yhä edullisemmiksi. Heti kun Eduskunta kokoontui v. 1914 tein ehdotuksen, että Suomen Pankin voittovaroista otettaisiin neljä miljoonaa markkaa eli noin 800,000 dollaria vanhuuden vakuutuksen pohjarahastoksi ja sain tämän ajatukseni toteutetuksi. Saarijärven köyhien vanhusten antama opetus tuotti näin ensi hedelmänsä. Nyt on Suomessa yleinen kansanvakuutus ollut voimassa useita vuosia.
Mutta vielä oli aivan hämärän peitossa se varsinainen päämaali: muuttaminen kenraalikuvernöörin palatsiin palvelemaan Suomen kansaa eikä venäläistä sortovaltaa. Miten ja milloin sellainen perin kummallinen haave voisi toteutua?
Syttyi maailmansota. En voinut uskoa, että Englanti ja Ranska sen loppujenkaan lopuksi häviäisivät; sitävastoin pidin sitäkin todennäköisempänä, että Venäjä sortuisi. Niitä laskelmia noudatin kirjoittaessani joka yö sotakatsauksiani "Helsingin Sanomiin". Samalla solmin suhteita Pietarissa Venäjän vapaamielisten ja radikaalisten puolue-johtajien kanssa. Vielä pääsin kosketuksiin m.m. Englannin ja Yhdysvaltojen suurlähettiläiden kanssa Pietarissa. Näiden eri lähteitteni kautta sain maaliskuussa v. 1917 aavistuksen, että vallankumous Venäjällä voisi puhjeta minä hetkenä tahansa. Olin Pietarissa, kun se alkoi ja toin siitä sanan Eduskunnan eri piireihin.
Vallankumous kaatoi sortojärjestelmän Suomessakin. Vanha Eduskunta-toverini ja ystäväni Oskari Tokoi sai tehtäväkseen muodostaa uuden hallituksen eli Senaatin, kuten sitä niihin aikoihin sanottiin, ja hän pyysi minut mukaan. Olin siis vain kolmenkymmenen viiden vuoden vanha tullessani hallituksen jäseneksi. Ulkonaiset olosuhteet olivat yhäkin olleet suopeat, mutta samalla tuli äkkikäänne.
Uskoni Englannin ja Ranskan voittoon oli saanut uutta vahvistusta, kun Yhdysvallat olivat Venäjän luhistumisen jälkeen yhtyneet sotaan. Suomessa ei kuitenkaan yleisesti kannatettu sellaisia laskelmia. Oskari Tokoin hallitus alkoi osoittaa lohkeilun oireita ja lopulta siitä jäi jäljelle vain n.s. porvarillinen osa. Uusi hallitus oli muodostettava, ja marraskuussa v. 1917 syntyi siten n.s. Itsenäisyys-Senaatti. Se oli koottava miehistä, jotka uskoivat Saksan ja sen liittolaisten voittoon. Minulle tietenkään ei voinut olla sijaa sellaisessa hallituksessa, vaikka muuten jo ennen maailmansodan puhkeamista olin puhunut ylioppilaiden piireissä käsityksestäni, ettei suurvaltain välistä sotaa kaiketi kauankaan enää voitaisi välttää ja sen puhkeaminen todennäköisesti johtaisi Venäjän luhistumiseen, jolloin Suomen olisi koetettava päästä täysin itsenäiseksi. Olin siis ensi kertaa elämässäni joutumassa työttömäksi, sillä Eduskunta kokoontui vain muutamaksi kuukaudeksi vuodessa, ja yliopistosta ansaitsin vain muutamia satoja markkoja koko vuotena. Nyt siis ulkonaiset olosuhteet ja syyt äkkiä uhkasivat kääntyä kokonaan vastaani.
Aivan viime hetkessä minulle tarjottiin tehtäväksi muuttaa Lontooseen valvoakseni siellä, vanhastaan niin tutussa ympäristössä, Suomen valtiollisia etuja ja samalla koettaakseni hankkia Yhdysvalloista elintarpeita Suomeen. Ulkonaiset olosuhteet tuntuivat siis uudelleen suopeilta, mutta nyt vuorostaan alkoi ensi kerran taas sisäinen luottamukseni horjua. Aavistin Suomen ajautuvan sisällissodan kurjuuteen ja jos niin kävisi, mitä voisin Lontoossa tehdä? Lopulta kuitenkin uskalsin lähteä matkaan kohti mitä tuntemattomatta tulevaisuutta.
Tuskin olin tammikuun puolivälissä v. 1918 ennättänyt Lontooseen, kun pari viikkoa myöhemmin sota puhkesi kotimaassa. Tämän raskaan onnettomuuden lisäksi tuli vielä Suomen kuningaspuuha. Seuraavat kuukaudet olivat niin vaikeita aikoja, että useasti tuntui siltä, kuin kaikki uskoni elämän tehtävääni oli ollut vain nuoruuden liiallista innostusta ja itseni mitä pahinta yliarviointia. Lokakuussa kuningasvaalin tapahduttua kokosin viimeiset henkiset voimani ja uusien neuvottelujen jälkeen Englannin ulkoasiainministeriössä eli Foreign Office'ssa sähköitin Helsinkiin sen, mikä parhaan vakaumukseni mukaan oli Suomen ainoa pelastus. Olin pitkin kesää kerta kerralta varoittanut Hallitusta uskomasta Saksan sotilaalliseen voittoon ja olin yhtä itsepäisesti vakuuttanut, että saksalaisen prinssin valitseminen Suomen kuninkaaksi muodostuisi mitä kohtalokkaimmaksi virheeksi. En siis voinut vaalin tapahduttua muuta kuin yhäkin rehellisessä mielessä kehoittaa Hallitusta eroamaan. Kesti vielä viikkoja, ennenkuin Helsingissä ymmärrettiin, miten onnettomat sikäläiset laskuvirheet olivat olleet.
Marraskuussa muodostettu uusi Hallitus lähetti minut Parisin rauhankonferenssiin. Huhtikuussa v. 1919 toimitettujen uusien vaalien jälkeen syntyi Suomessa täysin tasavaltainen hallitus ja minut kutsuttiin ulkoasiainministeriksi. Seuraavassa kesäkuussa lähdin Parisista Helsinkiin Suomen itsenäisyyden tunnustukset selvinä.
Tuli elokuu ja silloin muutin asumaan entiseen kenraalikuvernöörin palatsiin. Helsingin Suomalaisen Realilyseon rukoussalissa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin laulettu virsi 290 oli käynyt elämän päämaalina toteen. Suomi oli kansainvälisesti tunnustettu itsenäinen Tasavalta. Suomi oli vapaa.
Kerrottuani Berkeleyn suomalaisessa kirkossa muutamin sanoin näistä ihmeellisistä elämän vaiheistani kohosivat virren 290 säveleet mitä syvimmällä hartaudella.
Olen asunut samassa palatsissa vielä neljän eri Hallituksen jäsenenä, viimeksi vv. 1936—38. Elämäni on kulkenut sekä ulkoasiainministerinä että Suomen pitkäaikaisena edustajana Kansainliitossa kansainvälisen politiikan mitä korkeimmilla huipuilla, mutta myös mitä syvimmissä kärsimysten laaksoissa. Toisinaan ulkonaiset olosuhteet ovat olleet minulle suotuisista suotuisimmat, toisinaan taas niin tukalat, että on tuntunut miltei mahdottomalta kestää. Suomen talvisota v. 1939—40 ja sen jälkeinen rauha olivat sellaisia elämän täyden murheen raskaimpia aikoja. Niitä seurasi uusi ankara kolahdus, kun virkani Suomen edustajana Kansainliitossa lakkautettiin kesällä v. 1940. Oli siis jälleen yritettävä jotakin uutta ja löydettävä toisia ansion mahdollisuuksia. Eurooppa oli sodan jaloissa, pakolaisia miljoonittain etsimässä hädänalaisten toimeentuloa.
Kesken kaiken synkimmän epätietoisuuden ystävät Yhdysvalloissa kutsuivat minut uuteen tehtävään Californiaan saakka. Mutta parin kuukauden kuluttua sen jälkeen, kun olin saapunut Amerikaan, vanha Euroopassa saatu tauti puhkesi niin voimakkaana esiin, että oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Yli kymmenen kertaa kestetyt leikkaukset ovat saaneet lääketieteellisen ihmeen aikaan. Katkeruuteni lähtiessäni pienen perheeni kanssa kauniista kodistamme Genevestä oli siis väärää kapinoimista. Ilman siirtymistämme Amerikaan tuskin enää olisin olemassa. Vaellukseni kuoleman laakson pohjia myöten on odottamattomasti muuttunut elämän uudeksi, suureksi iloksi ja onneksi. Leikkauspöydällä olen elävästi tuntenut, etten sielläkään ole ollut yksin. Luottamus Kaitselmuksen ohjaukseen ja apuun on palautunut entistäkin suuremmalla voimalla. Sellaiset sisäiset, henkiset syyt ovat jälleen voittaneet kaikki ulkonaiset vaikeudet.
Olen näin uudelleen kertonut omista elämän vaiheistani ensiksi valaisemaan kysymystä, paljonko ulkonaisten syiden on katsottava vaikuttavan ihmisen onneen ja paljostako taas ihmistä itseään on pidettävä vastuullisena oikeiden elämän arvojen löytämisestä.
Epäilemättä on kaikkien ihmisten elämässä moninaisilla ulkonaisilla syillä ja tekijöillä sangen suuri vaikutuksensa heidän kohtaloillensa muodostumiseen. Jos ulkonaiset esteet ovat kerta kaikkiaan voittamattomat, ei sille kukaan mitään mahda. Mutta yleensä ihmisillä on aivan liian usein taipumus yliarvioida heidän edessään olevia ulkonaisia vaikeuksia. Ellei jokseenkin heti saada, mitä on pidetty tärkeänä päämaalina, annetaan tahdon ja kärsivällisyyden lamautua. Tällaisissa tapauksissa on epäilemättä sittenkin pääsyy sisäistä, henkisiä laatua. Kun kysymme katkerasti, miksi onni suosii toisia ihmisiä ja sortaa toisia, on useasti, ehkä suorastaan useimmiten pääsyynä tällaisen kysymyksen esittämiseen riittävän tarkan itsetutkiskelun puute. Jos toinen ihminen menestyy siinä, missä toinen epäonnistuu, on tavallisimmin syy tekijöissä eikä ulkonaisissa olosuhteissa. Jos esimerkiksi varakas ihminen valittaa vaivojaan ja tuntee itsensä onnettomaksi samalla kertaa kuin vähissä varoissa oleva toinen ihminen on tyytyväinen kohtaloonsa, on edellisen henkilön onnellisuuden puute etsittävä hänen oman henkisen tasapainonsa puutteesta, vaikka hän kuinkakin varmasti syyttää ulkonaisia seikkoja onnettomuudestaan.
Palatkaamme siis vielä kerran edellisen luvun loppulauseeseen, joka on ollut Suomen kansan elämänviisautena: Kukin ihminen on loppujen lopuksi itse oman onnensa seppä. Elämän vaikeudet ovat voitettaviksi, eikä yksistään menestys onneksi.
IV
Tämän luvun alussa esitetyistä kysymyksistä on vielä kolmas vastausta vailla. Ovatko siis uskonnolliset asiat etusijassa sunnuntaita ja muita kirkollisia juhlapäiviä varten, vai kuuluvatko ne yhtä paljon viikon arkipäiville?
On ehkä tuntunut oudolta, että tässä kirjassa ei ole lainkaan puhuttu tavallisista uskonnollisista kysymyksistä, kuten esimerkiksi synnistä, lunastuksesta ja autuudesta. Vastaus on sangen yksinkertainen. Eri uskontojen ja uskontunnustusten varsinaiset opilliset eli dogmaattiset puolet eivät kuulu tämän itsessään yhtä suppean kuin vaatimattoman tutkielman tehtäviin. Tarkoituksena on yksinomaan ollut tutkia mahdollisimman yleisin ja helppotajuisin piirtein, mitkä ovat tieteen ja uskonnon keskinäiset suhteet, ja onko siis totta, kuten niin yleisesti tahdotaan väittää, että tiede on osoittanut uskonnon olevan pelkkää vanhanaikaista harhaluuloa ja taikauskoa. Tällaisen tieteellisen tarkastelun yhteydessä ei ole tietenkään ollut aihetta syventyä yksityisten tieteiden erikoisaloihin eikä siis myöskään eri uskontojen ja uskontunnustusten yksityiskohtiin.
Mutta on ollut toinenkin tärkeä syy, miksi tässä kirjassa ei ole ulottauduttu uskontojen sisäisiin peruskysymyksiin, sellaisiin kuin juuri esimerkiksi synnin, lunastuksen ja autuuden probleemoihin. Se nimittäin on johtunut siitä peräti yksinkertaisesta totuudesta, että tämän kirjan tekijältä puuttuvat kaikki edellytykset neuvoa toisia ihmisiä sellaisten erikoisten kysymysten käsittämiseen.
Tosin olen lukenut lähes puolen vuosisadan aikana melkoisen määrän puhtaasti uskonnollisia ja uskonnonfilosofisia teoksia sekä eri uskontojen historiaa esittäviä kirjoja, mutta kun kokoan kaiken sellaisen lukeneisuuteni yhteiseen lopputulokseen, johtaa se vastustamattomalla voimalla yhteen ainoaan ehjään elämän ohjeeseen, nimittäin yksinkertaiseen lapsenuskoon.
Nuorena ylioppilaana monet kerrat keskustellessani äitini kanssa uskonnollisista kysymyksistä ja kehitysfilosofiasta, käsitimme aina, että hänen "korkeakirkollinen" maailmankatsomuksensa ja minun kehitys-filosofinen "viisauteni" olivat keskenään täydessä sopusoinnussa, varsinkin niin pian kuin totesimme, että ihmisen on järjellään, siis tieteellisesti mahdoton käsittää kaiken olemassaolon syvimpiä salaisuuksia. Mutta sama on laita, jos ihminen yrittää älyllisesti uskonnon tietä ratkaista ikuisuuden mysterioita. Asian tila on kokonaan toinen, jos uskonto käsitetään alun pitäen uskon, mutta ei suinkaan etusijassa järkeilyn toimialaksi. Se tietenkään ei suinkaan merkitse, etteikö ihmisen aina tule käyttää älyänsä katsomaan, mitä hän yleensä voi uskoa ja mitä on mahdoton uskoa. Juuri järkemme avulla me protestantit olemme karsineet uskonnosta paljon sellaista, jota esimerkiksi molemmat katoliset kirkot pitävät yhä uskonnon sangen olennaisena osana. Mutta tällaisen älyllisen tarkastelun jälkeen jää jäljelle itse perustotuus, että nimittäin inhimillinen järki ei pysty parhaallakaan tahdolla selittämään sitä, joka kuuluu uskonnon sisimpään olemukseen. Se on puhtaasti uskon oma asia sinänsä ja se usko mielestäni ihmisen on kaikkein välittömintä omaksua lapsen täydellisen luottamuksen tavalla.
Voidaan tietysti väittää vastaan esimerkiksi huomauttamalla, että sellaista uskoa on aikuisten ihmisten enää mahdoton sulattaa. Mutta aivan samaa voidaan silloin väittää myös kaikkein voimallisinta tunnetta, nimittäin äidin ja lapsen keskinäistä rakkautta vastaan. Tätä syvällisintä ja kaikkein tärkeintä rakkautta, johon koko inhimillinen olemassaolo perustuu, ei myöskään voida järjellisesti selittää, eikä sen vuoksi sitä ole mahdollista älyllisin keinoin opettaa toisille. Se on niin ehdottomasti henkilökohtaista, ettei sen sisäisintä olemusta voi sanoilla täysin kuvata, vaan se on sinänsä tunnettava, mutta ei ulkoapäin opittava.
Aivan samaa on sanottava lapsenuskosta. Vanhemmat ja opettajat voivat koettaa parhaan taitonsa mukaan selittää sitä, mutta kukin lapsi omaksuu sen loppujen lopuksi omalla tavallaan. Elämän varrella se usko saattaa heissä vahvistua tai heiketä, mutta aina jää jotakin mielen pohjalle jäljelle sen alkuperäisestä sisällöstä. Se ilmenee selvästi, kun niin monet ihmiset varsinkin vanhoilla päivillään tunnustavat, että he ovat löytäneet "tunnonrauhan" palattuaan lapsuutensa yksinkertaiseen uskoon. Se on siis itse asiassa koko elämän varrella ollut heissä, vaikkapa kauan kätkössä. Sivullisesta se voi tuntua suorastaan käsittämättömältä, mutta niinhän on myös äidinrakkauden laita, jos sitä yritetään älyllisesti tajuta, ja kuitenkaan ei kukaan ihminen voi kieltää, etteikö äidinrakkaus ole kaikista henkisistä ominaisuuksista todellisesti perustavin.
Koska minulla on kaiken elämäni varrella ollut tämä yksinkertainen käsitys lapsenuskon kaikkivoimaisesta merkityksestä, olen hyvin ymmärrettävistä syistä jäänyt toisten ihmisten rinnalla ehkä sangenkin yksipuoliseksi ja kehittymättömäksi. Sen vuoksi en lainkaan kykene neuvomaan toisia ihmisiä uskonnon perustotuuksista lapsenuskoa pitemmälle.
Tämän yksityisen uskoni merkitystä on ollut omansa vahvistamaan havaintoni, että monen monella ystävistäni ja tuttavistani on enemmän tai vähemmän selvästi samanlainen "yksityinen" uskontonsa. Tavatessani kansainvälisissä piireissä valtiomiehiä, diplomaatteja, sanomalehtimiehiä tai muita merkkihenkilöitä olen joutunut kokemaan, että hyvin monella heistä on ollut selvästi uskonnollinen maailmankatsomus. Paljonko kussakin tapauksessa siihen on sisältynyt erikoisia eri uskontunnustusten opinkappaleita ja paljonko jotakin n.s. kirjaviisautta yleensä, on minusta aina ollut sivuseikka. Kiinalainen, muhamettilainen ja hindu voivat tietysti uskonnon asioissa monissakin yksityiskohdissa erota huomattavasti sekä toisistaan että kristityistä, mutta pohjimmaisena totuutena on heidän kaikkien yhteinen käsityksensä, että elämällä on n.s. ikuisiakin arvoja eikä vain niitä, jotka mitataan järjellä ja rahalla. Kuta enemmän olen näin tarkastellut lukuisia kansainvälisiä henkilöitä, sitä enemmän olen tullut vakuuttuneeksi, että heidän uskonsa ei todellakaan ole mitään ulkonaista niin sanoakseni sunnuntain seremoniaa, vaan se on osa heidän omaa jokapäiväistä olemustaan eli persoonallisuuttaan.
Joudumme näin itse pääkysymykseemme: ovatko siis uskon asiat pääasiassa sunnuntaita vai myös yhtä paljon arkipäiviä varten? Vastausta ehkä ei ole vaikea löytää. Emmekö pidä perin huonona uskonnollisuutena käyttäytymistä toisia ihmisiä kohtaan viikon varrella, miten milloinkin mieli tekee, jos sitten vain sunnuntaisin tutkiskelemme, mitä esimerkiksi on synti, mitä on lunastus ja mitä kaiken lisäksi voi olla kuoleman jälkeen odotettava autuus. Sellainen menettely ei ehkä jää ympäristöltä ainakaan ajan mittaan huomaamatta, ja se käsitetään silloin ulkokultaisuuden farisealaisuudeksi. Sitävastoin jos uskonnollisuus on sulautunut elimelliseksi osaksi ihmisen todellista olemusta, hänen henkinen "minänsä" myöskin uskonnollisessa suhteessa pysyy samana ja muuttumattomana niin arkisin kuin myös pyhäpäivisin.
Tätä käsitystäni vastaan voidaan tietysti huomauttaa täydellä syyllä, että se, mikä soveltuu joihinkuihin ihmisiin, ei välttämättömästi pidä paikkaansa kaikkien suhteen. Sunnuntain ja kirkollisten juhlapäivien vietto voi päinvastoin monista ihmisistä tuntua sopivimmalta tavalta syventyä elämänarvojen tutkiskeluun ja mietiskelyyn, koska arkipäivien moninaiset huolet ja rasitukset eivät siihen suo sopivaa tilaisuutta. Tällaisiin tapauksiin ehkä siis soveltuu se, mitä edellä sanottiin ihmisten velvollisuudesta yleensä löytää aikaa seurusteluun itsensä kanssa. Miten ja milloin se tapahtuu, ei ole pääasia, vaan yksinomaan se, että se todellakin tapahtuu. Voidaanpa sanoa, että toisinaan suorastaan kivetkin riittävät antamaan opastusta koko elämää varten riippumatta siitä, missä se tapahtuu.
Ensimmäisenä kouluvuotenani Helsingissä luin Kaisaniemen puistossa n.s. vapaamuurarin vaatimattomasta hautakivestä suomennettuna seuraavat sanat:
"Vähät siitä tietääkö maailma kuka tässä lepää. Jumala tietää mitä hän on tehnyt ja kurja siunaa hänen muistoansa."
Pari sataa vuotta on sen nimettömän vainajan syrjäinen hauta puhunut monelle sukupolvelle omaa viisauden kieltänsä: elämän todellisten arvojen löytäminen ei kaipaa määräpaikkaansa, ei määräaikaansa eikä edes ulkonaista komeutta, sillä ne arvot ovat saavutettavissa kokonaan toisilta, näkymättömiltä, henkisiltä aloilta.
Mitään hautakiveä en ole koskaan muistellut suuremmalla ihailulla ja kunnioituksella. Toisinaan voi sammaltunut kivikin opettaa herkälle mielelle elämän ylevimpiä, sen suorastaan katoamattomia arvoja.
VIII LUKU:
YKSINÄISEN VAELTAJAN TARINA. II.
I
Päähuomiomme on tähän saakka ollut keskitettynä ihmiseen yksilönä ja vain toissijaisesti on kosketeltu hänen yleistä suhdettaan hänen läheiseen ympäristöönsä. On sen vuoksi vuoro siirtyä tarkastamaan, mitä elämän arvoja on löydettävissä, niin pian kuin tulemme ihmisen toimintaan nimenomaan paljoa laajemmassa ympäristössä kuin pelkästään läheisten ystävien ja tuttavien keskuudessa.
Ihmisen uskonnollisista ja moraali-filosofisista velvollisuuksista suurimpiin kuuluu ennen kaikkea lähimmäisenrakkaus. Kaikista sen eri ilmenemisen muodoista on epäilemättä laajakantoisin isänmaanrakkaus. Psykologinen ja moraali-filosofinen totuus on, että se luonnollinen inhimillinen tunne, jota sivistyskansojen keskuudessa sanotaan isänmaanrakkaudeksi, on itse asiassa yhtä vanha kuin ihmiskunta yleensä. Jo eläinten keskuudessa esiintyy usein syvää kiintymystä synnyinseutuun; muistelkaamme esimerkiksi vain muuttolintujen säännöllistä palaamista kotipaikoilleen. Alhaisimmatkin n.s. luonnonkansat rakastavat seutuja, joissa heidän esipolvensa ovat eläneet. Luonto vetää heitäkin puoleensa, ja sama vaikutus heihin on lapsuudesta saakka perityillä muistoilla. Isänmaanrakkaus ei siten suinkaan ole mitään sivistyksen mukana syntynyttä keinotekoista tunnetta, vaan täysin luonnollista kiintymystä kotoiseen kontuun. Varsinkin jos kokonaisella kansalla on suuria historiallisia muistoja perintönä esi-polvien uhrautuneisuudesta myöhempien sukupolvien hyväksi, muodostuu isänmaanrakkaus erikoisen vahvaksi siteeksi menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Sitäpaitsi, jos ihmisellä yleensä voi koskaan olla elämän arvoja, joille on tarjolla suorastaan historiallinen kuolemattomuus, saa hän useimmassa tapauksessa ne parhaiten löydetyiksi ja toteutetuiksi oman kansansa kuolemattomuuden kautta.
Varsinkin Suomen kansan kohtaloissa on juuri isänmaanrakkaus esiintynyt aivan suurenmoisella tavalla ja voimalla. Harva kansa on kahdeksan vuosisataa seisonut sellaisella uhrimielellä, urhoollisuudella ja uskollisuudella länsimaisen sivistyksen mitä tärkeimmillä vartiopaikoilla, kuin juuri suomalaiset ovat tehneet. Sukupolvi toisensa jälkeen on samalla raivannut tietä Suomen kansan tulevaisuudelle toisten täysin itsenäisten ja vapaiden kansojen joukossa. Nyt se vuosisatojen unelma on toteutunut, ja sen itsenäisyyden on myös säilyttävä parhaimpana perintönä yhä uusille sukupolville.
Jos jätämme valitettavat huonot poikkeukset ottamatta lukuun, jää onnellisesti eheäksi tosiasiaksi, että Amerikan suomalainen siirtokansa on menneitten vuosikymmenien ja varsinkin viime vuosien aikana elävästi osoittanut mitä moninaisimmalla tavalla täysin tajunneensa oman suomalaisen heimonsa pyhän velvollisuuden vointinsa mukaan Suomessa palvella ja edistää koko länsimaisen ja samalla erikoisesti juuri Suomen kansan arvokkaimpia inhimillisiä oikeuksia. Mitä syvällisiä elämän arvoja Amerikan suomalaisten parhaimmisto näin on löytänyt muistellessaan kunnioituksella etäistä synnyinmaataan ja toivoessaan sille mitä valoisinta tulevaisuutta, sen he kukin omalta kohdaltaan tietävät parhaiten itse. Olisi sen vuoksi ilmeisesti väärin, jos yrittäisin siinä olla heille oppaana. Päinvastoin tunnustan avoimesti, että pitkän elämäni varrella esiintyessäni kokouksissa Suomessa tai monissa eri maissa ulkomailla tai niin suuressa ympäristössä kuin Kansainliitossa en ole koskaan tuntenut niin suurta vaikeutta puhua julkisesti kuin juuri suomalaisen siirtokansan keskuudessa Amerikassa. Nähdessäni näiden heimolaisten! katseiden ikäänkuin janoavan jokaista sanaani kuullakseen synnyinmaastaan olen tuntenut suoranaista avuttomuutta ehtiä muutamissa hetkissä antaa heille mahdollisimman täyttä tyydytystä. Varsinkin kun esitysteni jälkeen monet ovat tulleet vakuuttamaan, että he olisivat kuunnelleet lisää vaikka pitkän yön, olen käsittänyt elävästi, kuinka sanomattoman rakas heille yhäkin on vieläpä monien vuosikymmenien jälkeen synnyinmaa, Suomi.
Ennen kaikkea olen havainnut heitä kiinnostavan kuulla, miten Suomi on edistynyt henkisessä ja aineellisessa suhteessa. Suomi ei siis enää ole lainkaan se maa, josta he aikoinaan läksivät Amerikaan, vaan nyt se jo kulkee eurooppalaisen valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen edistyksen eturivissä. Luokkavastakohdatkin ovat siis tasoittuneet ja koko kansa on eheytynyt yhteisten korkeimpien ihanteiden suojelemiseksi ja kehittämiseksi. Miten ihmeellistä onkaan heistä kuulla sellaisesta Suomen mitä monipuolisimmasta edistyksestä viime vuosikymmenien aikana!
Mutta näitä tuloksia ihmettelevät myöskin täysin puolueettomat ulkomaalaiset havainnoitsijat. Esimerkiksi Sir Ernest David Simon, vertailtuaan mielenkiintoisessa tutkielmassaan "The Smaller Democracies" Sveitsin, Ruotsin, Tanskan, Norjan ja Suomen uusinta kansanvaltaista kehitystä, huomauttaa, miten erikoisesti juuri Suomessa parin viime vuosikymmenen aikana kansanvaltainen henki on hämmästyttävän voimakkaasti ehtinyt kehittyä. Hän kokoaa tämän vertailevan havaintonsa seuraavaan ytimekkääseen toteamiseen: "The most surprising instance o£ rapid growth of democratic feeling is the recent history of Finland which is developing a really democratic spirit within twenty years of a civil war". Kun otetaan huomioon, että tämä englantilainen tutkija tulee tällaiseen tulokseen asetettuaan Suomen manner-Euroopan juuri edustavimpien pienten kansanvaltain rinnalle, on meillä todellakin syytä iloita hänen puolueettomasta johtopäätöksestään.
Samalla olen mitä suurimmalla riemulla kokenut, miten Amerikan suomalaisten keskuudessa elää mitä voimakkain halu kaikin mahdollisin keinoin itsekin auttaa Suomea yhä suurempaa menestystä kohti. Tällöin tietysti jätän jälleen arvottomina kokonaan syrjään ne, jotka päinvastoin tahtovat järjestelmällisesti vahingoittaa Suomea. Sen valoisalle tulevaisuudelle onkin aivan erityisen tärkeää, että Suomen ja Yhdysvaltain välit kehittyvät kehittymistään yhä lujemmiksi. Siinä suhteessa Amerikan suomalaisten tehtävä saa suorastaan historiallisen merkityksen. Suomen historian etevin tuntija, Helsingin Yliopiston professori Väinö Voionmaa lausuu n. 1938 ilmestyneessä juhla-julkaisussa "Finland — United States" sinä vuonna vietettyjen Delawaren suurten juhlien johdosta:
"Valtiolliseen, kansalliseen itsenäisyyteen ja taloudelliseen menestykseen noussut Suomi osallistuu erityisen lähetyskunnan muodossa vanhoilla siirtolaispaikoilla Delaware-joen rannoilla vietettäviin kesäisiin juhliin. Maamme tahtoo siten osoittaa muistavaa rakkauttaan esi-isiä kohtaan, jotka suunnattomissa vaikeuksissa ja vaaroissa harhailtuaan noilla kaukaisilla rannoilla työllään ja hiellään istuttivat uuteen maahan suomalaisen heimon kunnollisuutta, ilmaista lämmintä yhteistuntoaan sitä suurta suomalaista siirtolaiskansaa kohtaan, jonka vapauden ja vallan rakentamisessa suomalaiset siirtolaiset jo alusta alkaen ovat olleet mukana."
Samassa julkaisussa kirjoittaa Columbian yliopiston professori John H. Vuorinen näiden ensimmäisten suomalaisten siirtolaisten tulosta Amerikaan:
"Suomalaisilla ja amerikkalaisilla on täten Amerikan historiassa yhteinen pohja, jonka merkitys on erittäin suuri, kolmen vuosisadan antama yhteinen perintö on muodostunut perustaksi, jolle Amerikan ja Suomen väliset suhteet ovat menneisyydessä rakentuneet. Nopeasti kasvavien taloudellisten ja muiden suhteiden vahvistamana tämä perintö näyttää tulevan yhä tärkeämmäksi tämän päivän suunnitelmia ja huomispäivän päämääriä toteutettaessa."
Otan tähän vielä kolmannen lainauksen mainitusta juhlajulkaisusta. Johtaja V.K. Latvala aloittaa kirjoituksensa seuraavasti:
"When an American advertising man, who had been spending several days studying conditions in our country, was asked what particular thing most forcibly struck his attention, he replied without the slightest hesitation: 'The spirit of America';" Omasta puolestaan johtaja Latvala selittää Suomen kansan saaneen tämän amerikalaisen tarmon valtiollisesta vapaudestaan. "From her newly achieved independence has arisen her spirit of intensive energy, and in that respect she indeed possesses the ‘spirit of America'."
Tätä Suomen kansan voimakasta luomisen tarmoa ja edistyksen henkeä ovat kaikkein edustavimmin tulkinneet kaksi sellaista amerikalaista suurmiestä kuin ent. presidentit Herbert Hoover ja Franklin D. Roosevelt. Suomeen keväällä v. 1938 tekemänsä vierailun jälkeen mr. Herbert Hoover lausui jäähyväisiksi suomalaisille sanomalehtien edustajille, ettei hän koko pitkän kiertomatkansa aikana Euroopan eri maissa ollut tavannut niin elävää kansan henkistä voimaa kuin Suomessa. Presidentti Roosevelt taas, puhuessaan Delaware juhlien avajais-tilaisuudessa Wilmingtonissa kesäkuun 27 päivänä v. 1938, tervehti ensiksi Ruotsin edustajia jatkaen sitten:
"And to you, who are hete as representatives of the people of Finland, I extend an equally hearty welcome. Men and women from Finland have also contributed greatly to our American civilization. Finland, small in size but mighty in honor, occupies a specially warm place in the American hearts."
Muistan elävästi, millä mitä syvimmällä kiitollisuudella me, Suomen edustajat, kuuntelimme tällaista Suomen kansan kunnian-tunnosta lausuttua ylevää tunnustusta.
Saman vuoden alussa oli Suomeen saapunut New Yorkin maailmannäyttelyn
edustajana vanha amerikalainen ystäväni Albin Johnson tarjoamaan
Suomen hallitukselle ensimmäiseksi paikan valintaa näyttelyssä, ja
palatessani Delawaren juhlilta New Yorkiin suoritin tämän valinnan.
Maailmannäyttelyn presidentti Grover A. Whalen lopetti kirjoituksensa
edellämainitussa juhlajulkaisussa "Finland — United States" sanoilla:
"Eikä mikään maa ole tässä näyttelyssä saava sydämellisempää
vastaanottoa kuin Suomi" — ("No nation will receive a more cordial and
enthusiastic reception to the Fair than Finland").Meidän, Suomen suomalaisten ja Amerikan suomalaisten historialliseksi kunnian-asiaksi tulee koettaa valloittaa takaisin tämä koko Amerikan luottamus ja kiintymys Suomen kansaan ja sen kansanvaltaan.
Amerikan suomalaiset, tarkastellessaan omaa henkistä "minäänsä", varmasti löytävät mitä kalleimpia elämän arvoja kaikella siltä alalta, jota sanotaan rakkaudeksi synnyinmaata ja sen kansaa sekä samalla myös rakkaudeksi uutta kotimaata kohtaan. Näihin heidän yksityisiin muistoihinsa tulee avuksi varsin monipuolinen kirjallisuus. Aluksi oli aikeeni liittää tähän eri yliopistojen julkaisu-sarjoissa ja tärkeimmissä aikakaus-lehdissä olevien kirjojen ja tärkeimpien kirjoituksien luettelo, jotka kuvaavat suomalaisten elämää Amerikassa Delawaren alku ajoilta saakka. Tutustuttuani eri tahoilta saamiini tietoihin ja lähteisiin havaitsin heti, että minun oli pakko luopua yrityksestäni, siksi paljon se veisi tilaa ja ylittäisi tämän kirjan varsinaisen tarkoitusperän. Joka tapauksessa on mitä suurimmalla kunnioituksella lyhyesti todettava, miten monipuolisen runsas on ollut suomalaisen siirtokansan toiminta niin hyvin henkisellä kuin aineellisella alalla. Yritteliäisyyttä ja uhrimieltä on ilmennyt kautta kolmen vuosisadan, varsinkin viime vuosikymmenien aikana on saavutettu tuloksia, jotka suorastaan hämmästyttävät.
Uskomattoman paljon on joka tapauksessa Amerikan suomalaisilla syvällisiä elämän arvoja tarjolla heidän muistellessaan menneitä aikoja. Mutta tulevaisuus tarjoaa heille ainakin yhtä suuria tehtäviä ja elämän arvojen löytämisen mahdollisuuksia.
Millä tavalla Suomessa on erityisesti juuri viime vuosina tunnettu voimakkainta isänmaanrakkautta, sitä on mahdoton lyhyesti kuvata, niin ylivoimaisen monipuolista se on ollut. Pidän sen vuoksi sopivimpana ottaa tähän valaisuksi erään esimerkin, joka kaikessa puhtaimmassa yksinkertaisuudessaan ei kaipaa kenenkään lisäselityksiä. Viljo Saraja kertoo kirjassaan "Lunastettu Maa" ystävänsä, runoilijan ja soturin "Heikin", kuolemanhetkistä talvisodan aikana v. 1939—40 seuraavasti:
"Avaan oven. Ikkunalla leikkii häikäisevä auringonjuova, kevät. Uusi kevät katsoo meitä. Ja lattialla vuoteen vieressä seisoo pieni poika, tuskin viisivuotias. Hänen pieni kätensä on Heikin kädessä, isän kädessä. Pieni poika ei tiedä eikä ymmärrä, että hänestä kohta tulee täydellinen orpo, sotaorpo, ja että sitten alkaa isätön ja äiditön lapsuus, turvaa vailla oleva nuoruus.
"Sitten on aivan hiljaista. Ikkunaverho vain kerran kahahtaa tuulen tullessa sisään avoimesta ikkunasta. Lattialle on ilmestynyt kuusi kultaista neliötä, kisailevia auringonkuvajaisia.
"Veikko", hän kuiskaa, "minusta ei enää tule tervettä miestä. Parempi on päästä pois tietämisen tuskasta."
Ja nielaistuaan muutaman kerran hän jatkaa:
"Minulla on Teille kahdelle vielä sanomista. — Sinulle, poikani, ei jää isää eikä äitiä, mutta sinulle jää isänmaa. Rakasta tätä maata. Minulla ei ole muuta testamenttia sinulle kuin pyhä velvoitus: Rakasta isänmaata!"
Taistelen liikutustani vastaan. Poika katselee suurin, ihmettelevin silmin. Hän on lapsi, eikä ehkä ymmärrä vielä, mitä isä hänelle sanoo. Mutta isä pyytää minulta paperia sekä kynän ja kirjoittaa suurin, taistelevin kirjaimin: ‘Jouko, rakasta isänmaatasi. Isä'. Sitten hän antaa paperin minulle ja minä talletan sen huolellisesti taskuuni — pojalle perinnöksi.
Mutta poika on ymmärtänyt tai ainakin vaistonnut asian. Hän painaa pään isänsä polvea vastaan ja nyyhkyttää:
"Isä, minä rakastan tätä maata"...
Hän hyväilee poikansa otsaa, suutelee sitä vielä viimeisillä voimillaan ja kuiskaa: ‘Kohta on isäsi lunastanut sinulle isänmaan'.
Varovaisesti hän kääntyy selällään lepäämään. Kädet jäävät rinnan päälle ristiin. Sitten hän pyytää:
"Veikko, lue minulle vielä kerran jotakin, niinkuin ennen iltahartaudessa rintamalla."
Ja minä otan vapisevin käsin Uuden Testamentin taskustani ja luen värähtelevällä äänellä:
"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan —."
Mutta lukemisen jälkeen nostettuani katseeni kirjasta huomaan, että Heikin silmiin on tullut uuden maan kajastus. Rinta kohoaa vielä, soitan sairaanhoitajattaren, mutta hän ei tee mitään, viisaana ihmisenä ei häiritse muuttajan rauhaa.
Siinä me seisomme ja näemme, kuinka ristin varjo nousee sairaan rinnalle ja otsalla sädehtii kultainen auringonkehä.
Mies on lunastanut maan.
Monen monien vuosisatojen kuluessa Suomen kansa on löytänyt parhaita elämän arvojansa juuri samalla tavalla kuin Heikki. Sellaiset elämän arvot kuuluvat kokonaisen kansan kuolemattomuuteen.
Lapsuudestani muistan erään peräti komean teoksen, joka oli ilmestynyt v. 1895. Siinä esitettiin suurilla sivistyskielillä vieraille maille Suomi sellaisena, jollaiseksi se oli kehittynyt varsinkin sen vuosisadan kuluessa. Miten silloin okiinkaan ylpeitä sen kuvista, sen esittämistä suomalaisten taiteilijain maalauksista ja ennen kaikkea sen tekstistä! Istuessani keväällä v. 1943 pitkän aamun Oskari Tokoin herttaisessa kodissa Fitchburgissa hän pisti eteeni juuri tämän valtavan muistojen kirjan siitä Suomesta, joka puoli vuosisataa sitten vaatimattomasti tahtoi ensi kerran muistuttaa sivistyneelle maailmalle omasta olemassaolostaan "Lapin raukoilla rajoilla". Puhelimine, vanha ystäväni ja minä, miten suorastaan uskomattoman paljon Suomen kansa on sen jälkeen ennättänyt kehittyä valtiollisen, sivistyksellisen ja taloudellisen elämän eri aloilla.
Jotkut kirjat viime vuosilta voivat olla hyvänä opastajana
täysin ymmärtämään, miten puolueeton ulkomainen mielipide arvioi
nykyisin Suomen kansan tämän merkityksen yleiselle sivistykselle
ja kansanvaltaisille aatteille. Muistelkaamme tässä suhteessa mitä
syvimmällä kiitollisuudella sellaisia verrattomia kirjoja, joita ovat
julkaisseet henkilökohtaisten kokemustensa ja havaintojensa nojalla
monet amerikalaiset asiantuntijat, kuten H.B. Elliston ("Finland
Fights"), R.H. Newman ("Far From Home"), Hudson Strode ("Finland
Forever"), H.R. Knickerbocker ("Is Tomorrow Hitler’s?"), Leland Stowe
("No Other Road to Freedom"). Henry J. Taylor ("Time Runs Out") ja
Thos. H. Hippaka ("Indomitable Finland").Tällaisia Suomen historiallista merkitystä valaisevia teoksia viime vuosilta on ilmestynyt sangen runsaasti myöskin muissa maissa. Ehkä sattuvimman yhteenvedon tästä sivistyneen maailman heräämisestä Suomen kansan todelliseen ymmärtämiseen on tehnyt norjalainen kirjailijatar Sigrid Undset, hänkin Nobelin palkinnon saanut maailman-kuuluisuus, nykyisin pakolaisena Amerikassa. Professori Hudson Suoden teokseen hän on antanut seuraavan käsityksensä Suomen kansan henkisistä ominaisuuksista: "The Finns are the most gifted of all people", suomeksi: "Suomalaiset ovat kaikista kansoista lahjakkaimpia".
Näin lyhyen ytimekäs määritelmä sisältää samalla kertaa mitä syvimmän kunnioituksen suomalaisten älyllistä terävyyttä, turmeltumatonta tunne-elämää ja tahdon lannistumatonta sisua kohtaan. Älynlahjoillaan Suomen kansa on vuosisatojen aikana ymmärtänyt voittaa kaikki mitä moninaisimmat sisäiset ja ulkonaiset vaikeudet. Tunteittensa voimalla se on loihtinut itselleen uskoa voitolliseen tulevaisuuteensa. Teräksisellä tarmolla se on toteuttanut tahtonsa silloinkin, kun moni muu jo olisi taipunut ylivoiman edessä.
Nämä muutamat huomautukset isänmaallisuuden erinäisistä ilmaisumuodoista eivät tietenkään voi antaa täydellistä kuvausta sen kaikista puolista, siksi moninaisen eri tavalla eri ihmiset tuntevat ja käsittävät, mitä kaikkea sisältyy oikeaan rakkauteen isien maata ja kansaa kohtaan. Vielä vaikeammaksi käy asian yksityiskohtainen selittäminen, jos ihmiset ovat syntyneet toisessa maassa ja ovat sen jälkeen löytäneet uuden kotimaan. Tällöin on joka tapauksessa kaikella taidolla saatava aikaan tunteiden ja velvollisuuksien eheä sopusointu. Hyvällä ihmisellä on aina mahdollisuus palvella lähimmäistään ja sillä edistää onnen tunnetta, tapahtukoonpa se vaikka kahden puolen monien merienkin. Menneisyyttään ei kukaan ihminen voi kieltää eikä myöskään tulevaisuutensa rehellisiä toiveita.
II
Yksinäisen vaeltajan tarina päättyy tähän.
Miksi yksinäisen vaeltajan?
Kuta enemmän olen valmistellut elämäkerrallista teostani, sitä selvemmin olen tajunnut, että elämäni varrella yli puolen vuosisadan aikana, niin hyvin sen eri vuosikymmeninä kuin monessa eri maassa ja monenlaisissa eri oloissa, olen itse asiassa ollut suhteellisen yksikseni omine ajatuksineni ja aivoituksineni. Kiitollisuutta tuntien olen saanut nauttia joidenkuiden suurten suomalaisten ja ulkomaalaisten persoonallisuuksien ylentävästä ystävyydestä; ja muitakin yksityisiä ystäviä on minulla ollut sekä Suomessa että ulkomailla, muita suuren yleisön suosiosta en ole koskaan tuntenut tarvetta kilpailla. En myöskään ole saanut selväksi itselleni, että oikeastaan olisin koskaan pyrkinyt valtiollisen vallan kukkuloille, joille kohtalo on kerta kerralta kohottanut minut. Toisin sanoen, yksinäinen vaeltaja ei yleensä osaa olla julkisen suosion etsijä.
Juuri samanlaisessa ulkonaista menestystä vierovassa hengessä tämä kirja on kirjoitettu, ja toivoisin, että se tulisi siinä mielessä myös luetuksi. Se ei siis suinkaan ole laadittu suuria seuroja ja kokouksia varten, vaan ikäänkuin vain avomieliseksi keskusteluksi kahden kesken lukijan ja tekijän välillä. Ehkä lukija siten parhaiten havaitsee itsekin olevansa samanlainen yksinäinen vaeltaja milloin elämän suurilla valtateillä, milloin murheiden mutkaisilla poluilla tai menestyksen kesäisen kauneilla kukkaskentillä.
Vaeltaa meidän joka tapauksessa täytyy; meidän on vain koettava itse valita, miten me sen vaelluksemme teemme.
KÄYTETTYÄ KIRJALLISUUTTA
Bargum, Jacques — Darwin, Marx, Wagner. Boston, 1941.
Baving, B. — The Natural Sciences. New York, 1932.
Bergson, Henri — Evolution Creá Scice. Paris, 1907.
" " — Les Deux Sources de la Morale et de Réligion.
Paris, 1932.
Carrel, Alexis — Man, the Unknown. New York, 1939.
Cohen, Chapman — God and the Universe. New York, 1931.
Eddington, Sir Arthur — The Nature of the Physical World.
New York, 1930.
Elliston, H.B. — Finland Fights. Boston, 1940.
Foot, Stephen — Life Began Yesterday. London, 1935.
Finnlandbuch — Das Kleine. Bern, 1940.
Friedmann, Hermann, Die Well der Formen. München, 1930.
Freud, Sigmund — A General Introduction to Psycho-Analysis.
New York, 1935.
Hippaka, Thos. H. — Indomitable Finland. Washington. D.C., 1940.
Hoffding, Harald — Les Conceptions de la Vis. Paris, 1928.
Jackson, J. Hampden — Finland. New York, 1940.
Jeans, Sir James — The New Background of Science. New York, 1934.
Jaffe, P. — Outposts of Science. New York, 1935.
Kirkland, Winifred — Are We Immortal? New York, 1941.
Knickerbocker, H.R. — Is Tomorrow Hitler's? New York, 1941.
Kropotkin, Prince Peter — Mutual Aid. New York, 1922.
Lodge, Sir Oliver — Man and the Universe. London, 1909.
" " — Reality of the Spiritual World. London, 1930.
" " — Past Years. London, 1932.
" " — Advancing Science. New York, 1932.
Newman, R.H. — Far from Home. Philadelphia, 1941.
Nordenskjöld, E. — The History of Biology. New York, 1935.
Ortegas, Gasset Juan — The Revolt of the Masses. New York, 1932.
Plank, Max — Religion und Naturwissenschaft. Leipzig, 1938.
Poincaré, Henri — Dermières Pensées. Paris, 1913.
Richet, Charles — Thirty Years of Psychical Research. London, 1923.
" " — The Case for and against Psychical Belief.
Clark University, 1927.
" " — Living Philosophies. New York, 1931.
Rosvall, Toivo — Finland, Land of Heroes. New York, 1940.
Saraja, Viljo — Lunastettu Maa. Helsinki, 1940.
Simpson, J.Y. — Man and the Attainment of Immortality. New York, 1935.
Simon, Sir Ernest Darwin — The Small Democracies. London, 1940.
Spearman, C. — Psychology Down the Ages. London, 1937.
Spencer, Herbert — First Principles. New York, 1898.
Stebbing, L. Susan — Philosophy and Physicists. London, 1937.
Stowe, Leland — No Other Road to Freedom. New York, 1941.
Strode, Hudson — Finland Forever. New York, 1941.
Taylor, Henry — Time Runs Out. New York, 1942.
Toivola, Urho — Finland—United States. Helsinki, 1938.
Tweedsmuir, Lord — Pilgrim's Way. Cambridge, Mass., 1940.
Westermarck, Edward — The Origin and Development of the Moral Ideas.
London, 1912 — 17.
" " — Christianity and Morals. New, York, 1939.
Wilson, Hugh R. — Diplomat Between Wars. New York, 1941.
Woodworth, R.S. — Psychology. New York, 1940.
Wuorinen, John H. — Nationalism in Modern Finland. New York, 1931.
Zimmer, Ernst — The Revolution in Physics. New York, 1936.