[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsHdORGktqFhPbvoznKJpfnzICGx7fROyVkJ4tcTLcaY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3083,"Mietteitä elämän arvoista","Holsti, Rudolf",1881,1945,"3083-holsti-rudolf-mietteita-elaman-arvoista","3083__Holsti_Rudolf__Mietteitä_elämän_arvoista",null,"tietokirja",[],[],"fi",1947,36645,262395,true,[],[],[],"Postuumisti julkaistu teos sisältää uskonnollis-filosofisia pohdintoja elämän arvoista, moraalista ja tieteen suhteesta uskoon. Kirjoittaja tarkastelee materialistisen maailmankatsomuksen murentumista ja kuvaa myös oman uskonnollisen vakaumuksensa kehitystä.","Rudolf Holstin 'Mietteitä elämän arvoista' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3083. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MIETTEITÄ ELÄMÄN ARVOISTA\n\nKirj.\n\nRudolf Holsti\n\n\n\n\n\nHancock, Michigan,\nSuomi-Opiston julkaisema,\n1947.\n\n\n\n\n\n\n      Niille Amerikan suomalaisille, joilla on ylevää rakkautta\n      vanhaa synnyinmaataan ja rehellistä uskollisuutta uutta\n      kotimaataan kohtaan, omistetaan seuraavat vaatimattomat luvut\n      hartaassa luottamuksessa, että he edelleenkin ylläpitävät ja\n      lujittavat suhteita molempien maiden välillä kansanvaltaisten\n      aatteiden kunniaksi ja menestykseksi.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana, Viljo K. Nikander.\nEsipuheeksi, Rudolf Holsti.\nElämän arvoja etsimään.\nMitä tähtitaivas opettaa?\nAvaruudesta ihmiseen.\nMoraalista.\nMoraalista ja uskonnosta.\nPersoonallisuudesta.\nYksinäisen vaeltajan tarina I.\nYksinäisen vaeltajan tarina II.\nKäytettyä kirjallisuutta.\n\n\n\n\nAlkusana\n\n\nMonien viivytysten jälkeen Suomi-Opisto nyt vihdoin onnistuu\nlähettämään julkisuuteen tohtori Rudolf Holsti-vainajan arvokkaan\nuskonnollis-filosofisen teoksen \"Mietteitä elämän arvoista\".\nKäsikirjoituksen ja oikeuden ensimmäiseen painokseen Suomi-Opisto\nsai lahjana tekijältä, joka ryhtyi sitä valmistamaan pidettyään\nsamanaiheisen puheen Berkeleyn Suomi-Opisto-juhlassa vuonna 1941.\n\nKirjoittaja selvästi osoittaa, että vanha materialistinen\nmaailmankatsomus on osoittautunut yli aikansa eläneeksi ja sen sijaan\nuusi, viime vuosikymmenien luonnontiede ja tutkimus suhtautuu elämän\nsuuriin kysymyksiin paremmin positiivisesti kuin kielteisesti.\nKirja on omiansa antamaan, terveellistä apua ja ohjausta niille\najatteleville etsijöille, joilla on vielä se harhaluulo, että parhain\ntieteellinen tutkimus olisi muka kaivanut perustuksen uskonnollisen\nelämänkatsomuksen alta. Samalla teos tarjoaa paljon mielenkiintoista\nopittavaa niillekin, joille \"uskonnolliset elämän arvot ovat selvillä\".\nLoppuluvut, joissa tri Holsti kuvaa oman lapsuudenuskonsa kehitystä,\nkorostavat sitä lämminhenkistä, persoonallista uskonnollista\nvakaumusta, joka pitkin matkaa elävöittää hänen uskonnollisten ja\nsiveellisten elämänarvojen tutkimustaan.\n\nSuomi-Opiston johtokunta, joka yksimielisesti hyväksyi käsikirjoituksen\njulkaistavaksi, olisi mielihyvällä nähnyt kirjan valmiina jo ennen\ntri Holstin kuolemaa, joka tapahtui elokuun 3 p. 1945. Parin, kolmen\nvuoden viivytys ei kuitenkaan vähennä vähääkään teoksen arvoa, jonka\ntarkoituksena on korostaa juuri sitä, mikä on iäisesti kestävää.\n\nTri Holstin asema Suomen kansan ja hallituksen edustajana, tiedemiehenä\nja valtiomiehenä, on ollut tuttu useimmille Amerikan suomalaisille.\nHänen diplomaattinen uransa oli harvinaisen laaja, sisältyen siihen\nm.m. monivuotinen työ Suomen ulkoministerinä ja Suomen edustajana\nKansainliitossa. Monet tällä puolella Atlantin saivat tavata hänet\nDelaware-juhlilla ja myöhemmin hänen toimiessaan vierailevana\nluennoitsijana Stanfordin yliopistossa. Kiitollisuudella merkitsemme\nhänen arvokkaan palveluksensa kansansa hyväksi kuin myöskin hänen\nlahjoituksensa Suomi-Opistolle.\n\nOpisto lausuu vilpittömät kiitokset myös Pastori ja Mrs. Raymond W.\nWargelmille ja Maisteri Kosti Arholle heidän monista palveluksistaan\nkäsikirjoituksen painokuntoon saattamiseksi.\n\n                                       _Viljo K. Nikander_,\n                                       Suomi-Opiston johtaja.\n\nHelmikuun 21 p. 1947.\n\n\n\n\nESIPUHEEKSI.\n\n\nLienee paikallaan muutamalla sanalla selittää tämän vaatimattoman\nkirjasen synty ja tarkoitusperä.\n\nToukokuussa v. 1941 sain ystävällisen kutsun tulla esitelmöimään\nSuomi-Synodin 52. kirkollis-kokoukseen kesäkuussa San\nFranciscossa. Otin luonnollisesti mielihyvin kutsun vastaan, ja\nsuunnittelin esitelmäni aiheeksi kysymystä elämän arvoista lähinnä\nyleis-inhimilliseltä kannalta katsottuna. Valitettavasti olin\nkuitenkin heti kesäkuun alusta pakotettu alistumaan pitkäksi ajaksi\nperin vaikeaan hoitoon leikkauksineen, minkä vuoksi osanottoni\nkirkollis-kokoukseen kävi mahdottomaksi.\n\nSaman vuoden syksyllä asia tuli uudelleen puheeksi ystäväni, Pastori\nRaymond Wargelinin kanssa, ja niin sovimme, että puhuisin tästä\naiheesta hänen kirkossaan Berkeleyssä Suomi-Opiston juhlassa marraskuun\nalussa. Sen jälkeen hän ehdotti vielä, että laatisin siitä kirjoituksen\nSuomi-Opiston joulu-julkaisuun. Ajan lyhyyden vuoksi katsoimme\nedullisimmaksi, että yliopistollisten töitteni lomassa valmistaisin\nkirjasen toivossa, että se Suomi-Opiston välityksellä tulisi\nkustannetuksi.\n\nEsitän vilpittömän kiitollisuuteni Pastori Raymond Wargelinille\nja hänen arvoisalle puolisolleen heidän suuresta harrastuksestaan\nniin hyvin itse, aloitteen ottamiseksi kuin vielä käsikirjoitukseni\nsaattamiseksi painokuntoon.\n\nTekstin laatimisessa minulla on ollut erinäisiä vaikeuksia, enkä voi\naavistaa, olenko johonkin määrin osannut ne voittaa.\n\nEnsimmäinen vaikeus koskee tieteellistä sanastoa. Suomalaisen\nsiirtokansan vanhemmalle sukupolvelle kaiketi uusin suomalainen\ntieteellinen sanasto on verrattain outo; nuoremmalle polvelle se on\ntietysti kokonaan tuntematon. Olen senvuoksi koettanut varsinkin\nvaikeimmissa tapauksissa käyttää selittävää ja kuvailevaa esitystä.\nLisäksi olen sisällyttänyt tekstiin varsinkin nuoremman sukupolven\nopastukseksi vastaavia englantilaisia termejä.\n\nToisena vaikeutena on ollut erinäisten sanojen kirjoittaminen.\nSuomessa on viime aikoina tullut tavaksi kirjoittaa, milloin\nsuinkin on tuntunut mahdolliselta, monta sanaa yhteen muka sillä\noikeutuksella, että siten saadaan yhdellä sanalla täsmällisesti\nilmaistuksi määrätty käsitteellinen yhtenäisyys ja kokonaisuus, esim.\nkansakoulunopettajatarkesälomakurssit. Siinä yhtenäisessä sanassa on\nitse asiassa kuusi eri sanaa liitetty yhteen.\n\nEri asia kokonaan on, onko käsitteellinen yhtenäisyys tärkeämpi kuin\nvälittömän käsittämisen helppous ja nopeus. Olen edellyttänyt, että\nsiirtokansan on tässäkin suhteessa helpompi lukea tekstiä, joka\nlähentelee mahdollisimman paljon arkikieltä, kuin sellaista tekstiä,\njohon sisältyy runsaasti pituudellaan oudoilta tuntuvia sanoja. Sen\nvuoksi olen käyttänyt yhdysviivaa monien sellaisten sanojen välillä,\njotka oikeastaan nykyisin kirjoitetaan kokonaan yhteen.\n\nSiltä varalta, että jotkut arvoisat lukijat haluaisivat perehtyä\ntarkemmin seuraavilla sivuilla käsiteltyihin kysymyksiin, olen\nliittänyt loppuun kirjaluettelon eräistä käyttämistäni lähdekirjoista.\nLukijoitani mahdollisesti ihmetyttää, ettei niiden joukossa ole\nainoatakaan teosta, jota sen sanan tavallisessa merkityksessä sanotaan\nuskonnolliseksi. Se aiheutuu täysin määrätietoisesta tarkoituksesta.\nKenellä nimittäin uskonnolliset elämän arvot ovat selvillä, hän ei\nsiihen enää kaipaa eikä edes tarvitse tieteellisen ajattelun apua\nja ohjausta. Toisin on niiden henkilöiden laita, jotka koettavat\nlöytää elämän arvojen ongelmalle ratkaisua, kuten on tapana sanoa,\ntieteellisen tutkimuksen ja harkinnan avulla. Heidän harrastustaan\ntässä suhteessa ehkä voisi häiritä, jos olisin sekoittanut yhteen\nsekä filosofisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen että sisäisen\nuskonnollisen vakaumuksen.\n\nSen sijaan lukijani näkevät tekstistäni samoinkuin\nkirjaluettelostanikin, miten tarkasti olen koettanut käyttää\nhyväkseni aikamme kaikkein etevimpiä tiedemiehiä varsinkin juuri\nluonnontieteiden alalta. Useat heistä ovat saaneet maailman kaikkein\nkorkeimman tieteellisen palkinnon, nimittäin Nobelin palkinnon.\nKuuluisa ruotsalainen tutkija ja keksijä Alfred Nobel v. 1896\nluovutti Ruotsin Tiede-Akatemialle niin suuren pääoman, että siitä on\nvuotuisesti, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, jaettu runsaasti\nyli 100,000 Ruotsin kruunun eli yli 40,000 dollarin suuruisia\npalkintoja lääketieteen, fysiikan ja kemian alalla tehdyistä\nuusimmista keksinnöistä sekä kaunokirjallisuuden alalla parhaimmista\nteoksista, jotapaitsi Norjan Eduskunta eli Suurkäräjät jakaa n.s.\nrauhan palkinnon. Ennenkuin Ruotsin Tiede-Akatemia määrää nuo kolme\nensiksi mainitsemaani palkintoa, se tiedustelee aikamme etevimmiltä\ntieteellisiltä laitoksilta ja oppineilta, kutka heidän mielestään\novat parhaiten ansioituneita saamaan palkintoja. On itsestään selvää,\nettä palkintojen jakaminen tapahtuu näin mahdollisimman tarkan ja\npuolueettoman valinnan nojalla. Nobelin palkinnot ovat siten alallaan\nsekä rahallisesti suurimmat että palkittujen tiedemiesten saaman\nkansainvälisen tunnustuksen kannalta mainehikkaimmat mitä aikamme\ntuntee. Kun palkintoja jaettiin ensi kerran v. 1901, on luonnollisesti\nitsestään selvää, että ne tiedemiehet, joiden tuotanto lääketieteen,\nfysiikan ja kemian alalla tapahtui ennen sitä vuotta, eivät ole voineet\nsaada näitä palkintoja. Olkoon selvyyden vuoksi vielä mainittu, että\ntähtitieteen alalla ansioituneet Nobelin palkinnon saajat on luettu\nfysiikan edustajien joukkoon.\n\nTämä keskittymiseni viimeisten vuosikymmenien etevimpien\nluonnontutkijain käyttämiseen lähteinäni on tarkoitettu osoittamaan,\nkuinka itse asiassa yli aikansa eläneeksi on jo jäänyt n.s.\nmaterialistinen maailmankatsomus ja miten uusin tiede suhtautuu koko\nolemassaolon suurimpiin probleemoihin kokonaan toisella tavalla, kuin\nlaajoissa piireissä kaikissakin maissa vielä luullaan. Jos heidän\nlisäkseen ja ohellaan olisin nojautunut etevimpiin uskonnollisiin\nauktoriteetteihin, olisi heti voitu väittää, että tutkielmani ei\nolekaan ollut tieteellisesti ennakkoluuloton.\n\nSuomen siirtokansa on aina ollut mitä suurimman harrastukseni\nkohteena. M.m. Akseli Rauanheimon kanssa olin mitä vilkkaimmassa\nvuorovaikutuksessa. Mutta vasta suuret Delawaren juhlat v. 1938\nsallivat minun ensi kerran tavata heimokansaa suorastaan heidän omassa\nympäristössään. Nyt jouduttuani itse asumaan heidän keskuudessaan\nolen entistäkin selvemmin saanut nähdä ja kokea, kuinka kallis\nheille yhä on vanha kaukainen kotimaa, ja samalla myös miten paljon\nmuutenkin mitä parhainta ainesta Suomi näin on antanut Amerikalle.\nDelawaren juhlien aikana sain useaankin kertaan tilaisuuden Suomen\nulkoasiainministerinä esittää Suomen Hallituksen mitä vilpittömimmät\nkiitokset siirtolaisillemme ja heidän monille järjestöilleen\nkaikesta heidän uhrautumisestaan kohottaakseen Suomen nimen niin\nkorkealle Yhdysvalloissa. Tämä esipuheeni tulkitkoon heille nyt\nvuorostaan yksityisen ihailuni tunteet niitä suomalaisia kohtaan,\njotka uskollisesti ylläpitävät heimosiltaa Suomen ja Yhdysvaltain\nkansanvaltojen välillä.\n\nStanfordin yliopistossa, Californiassa, maaliskuussa 1944.\n\n_Rudolf Holsti_.\n\n\n\n\nI LUKU:\n\nELÄMÄN ARVOJA ETSIMÄÄN.\n\n\n\nI\n\n\nEnsimäinen ajatus kuullessamme jonkun mainitsevan elämän arvoista\ntuo luonnollisesti mieleemme jotain, jolla on rahallista hintaa. On\nensi hetkessä usein kovinkin vaikea havaita, että voisi olla olemassa\njoitakin arvoja ilman suoranaista hintaa. Kuitenkin ajatellessamme\ntarkemmin huomaamme asian todellisen laidan. Muistamme ehkä silloin\ntällöin kuulleemme jonkun sanoneen: \"Sitä en antaisi mistään hinnasta\".\nToisin sanoen, voi siis olla olemassa jotakin niinkin arvokasta, että\nsiitä ei tahdota luopua mistään rahassa laskettavasta arvosta.\n\nJatkakaamme katsaustamme uuden kysymyksen avulla. Mahtuvatko ihmisen\nelämän kaikki todella suuret arvot siihen, mitä arki-elämässä kutsumme\n\"ajalliseksi elämäksi\", vai onko samalla otettava ainakin yhtä\nvakavassa mielessä huomioon myöskin ne arvot, joita meille opetetaan\nkuuluvan kuoleman jälkeen tulevaan elämään?\n\nVastauksia tähän kysymykseen saamme pääasiassa kahta luokkaa. Toisten\nihmisten mielestä on viisainta ja varovaisinta ottaa lukuun vain ne\narvot, jotka arki-elämä iloineen ja suruineen tuo tullessaan, koska\nne me tiedämme ja tunnemme aivan varmoiksi. Toiset ihmiset taas\nvakuuttavat löytävänsä elämänsä varsinaisimmat arvot vasta ajallisen\nkuoleman jälkeen alkavassa ikuisessa elämässä.\n\nJuuri näiden käsitysten suhteen ihmisten mielipiteet ja vakaumukset\nkäyvätkin eniten eri suuntiin. Sen vuoksi tulemme kolmanteen\nkysymykseen: eikö ihmisellä ole käytettävänään jotakin oppia ja\nviisautta, jonka avulla hänen onnistuisi edes johonkin määrin arvioida\noikein elämänsä, kestäköön se vain ajallisen elämän lyhyen mitan tai\nsamalla myös kuoleman jälkeen alkavan uuden elämän? Toisin sanoen:\nmiten saamme _mahdollisimman_ oikean vastauksen kysymykseen, miksi\nihminen on olemassa ja mihin käy hänen elämänsä lopullinen kulku,\nkatoavaisuuteenko vaiko katoamattomuuteen?\n\nAikaisemmin vastaukset kävivät miltei yksinomaan aivan samaan suuntaan:\nuskonto tahtoi selittää ihmiselle kaiken, jos hän vain halusi kuunnella\nja ottaa neuvot varteen. Mutta varsinkin viime vuosisadan puolivälistä\non koetettu mitä laajimmille piireille kaikissakin sivistysmaissa\nvakuuttaa, että luonnontieteellinen tutkimus ja siihen perustuva uusi\ntiede, kehitys-oppi, oli avannut ihmiselle kokonaan uudet näköalat\nelämän todellista arviointia varten. Vanhojen uskonnollisten oppien\ntilalle olisi ihmisen sen vuoksi otettava, niin selitettiin, n.s.\nluonnontieteellinen maailman- ja elämänkatsomus. Jos nimittäin tiede\nja uskonto ovat joutuneet auttamattomasti ristiriitaan keskenään ja\ntieteen ennakkoluulottomat toteamukset olivat varmasti oikeita, ei\nollut mitään järjellistä syytä pysyä kiinni vanhoissa uskonnollisissa\nopeissa ja luuloissa, koska ne todistettavasti muka perustuivat\nikimuistoisiin harhakuviin ja ilmeisiin ennakkoluuloihin.\n\nTarkastakaamme, paljoko on tieteellistä perää näissä jälkimäisissä\nselityksissä havaitaksemme, voimmeko luonnontieteellisen kehitys-opin\navulla koettaa löytää todennäköisesti oikeimmat elämän arvot.\n\n\n\nII\n\n\nEnnenkuin voimme antautua tieteen täyteen opastukseen, meidän täytyy\ntietää, mitä tämä opas itsessään on. Mitä siis on tiede?\n\nSiihen on tarjolla mitä moninaisimpia vastauksia riippuen pääasiassa\nsiitä, kuinka laajasti tahdomme käsittää tieteen.\n\nJos tiedämme, milloin esim. Turun tai Kajaanin kaupunki perustettiin,\nmissä ovat Inarin ja Tahoen järvet, paljonko asukkaita on\nWashingtonissa (D. C.) ja Atenassa, onko paavi aina asunut Roomassa,\nmikä on yleisin uskonto Argentinassa ja Kiinassa, mitkä ovat Paavo\nNurmen kuuluisimmat saavutukset urheilun alalla, montako kiertotähteä\nauringolla on, y.m.s., ei se ole vielä tiedettä. Se on vain hajallista\ntietämistä, sieltä, täältä pääasiassa sattuman varassa koottua. Tiede\ntarkoittaa sellaista inhimillistä tietämistä, joka kuuluu samaan\ntutkimisen ja tietämisen alaan ja joka samalla muodostaa ainakin\njonkinlaisen yhtenäisen kokonaisuuden, järjestelmän.\n\nTällaisia usein hyvinkin pitkien aikojen kuluessa koottua tietomäärää\non kerta kerralta ryhmitetty uudelleen ja siten on saatu yhä uusia\ntieteen haaroja. Kun tällaista tietämistä on vuosituhansien ja\nvuosisatojen kuluessa koetettu järjestää joksikin täydelliseksi\nkokonaisuudeksi, on saatu muodostetuksi n.s. filosofisia järjestelmiä.\n\nViime vuosisadalla ja etenkin sen jälkimäisellä puoliskolla\ntieteellinen tutkimus edistyi valtavasti. Varsinkin vaikuttivat\naivan filosofiaa myöten mullistavasti havainnot, että luonnossa\nvallitsi jotakin, jota voitiin pitää määrättynä kehityksenä alemmista\nolotiloista ja asteista kohti korkeampia muotoja ja asteita.\n\nTämän tieteellisen kehitys-opin perustaksi tuli ensiksi geologinen\nkehitys oppi, joka osoitti, että maapallo oli mittaamattoman pitkän\nluonnollisen kehityksen tulos, eikä siten maailmaa ollut luotu\nmuutamassa päivässä, ei edes muutamissa sadoissa tai tuhansissa\nvuosissa. Tämän geologisen kehitys-opin jatkoksi muodostui viime\nvuosisadan puolivälissä kuuluisan englantilaisen luonnontieteilijän\nCharles Darwinin (1809—1882) teos lajien synnystä (Origin of Species).\nSiinä v. 1859 ilmestyneessä tutkimuksessaan hän laski perustan kokonaan\nuudelle luonnontieteelliselle opille eläinkunnankin synnystä ja\nkehityksestä mitä pisimpien ajanjaksojen kuluessa. Toisen mullistavan\nteoksensa Darwin julkaisi v. 1871, nimittäin vastaavan selityksen\nihmisen polveutumisesta (Descent of Man). Sen mukaan ihminen oli\nperäisin samasta alusta, josta koko eläinkunta.\n\nSen sijaan, että Darwin ja lukuisat hänen seuraajansa käsittelivät\nnäitä kokonaan uusia kysymyksiä kaikella tieteellisellä\nvarovaisuudella, kiirehtivät monet muut tiedemiehet tekemään mitä\npisimmälle menneitä johtopäätöksiä koko maailman eli koko universumin\nsuhteen. Heidän mielestään maailman synty ja kehitys oli vastaavasti\nselitettävissä täysin luonnollisella ja siis ihmisen järjelle selvästi\nymmärrettävällä tavalla. Siten siis myös muka uskonto oli osoittautunut\npelkäksi tietämättömyyden aiheuttamaksi harhakuvaksi.\n\nSuomeen tämä jälkimäinen eli liiaksi intomielisen itsevarma\nkehitys-oppi levisi Saksasta. Viime vuosisadan lopulla ja tämän\nvuosisadan alussa luettiin Suomessa professori Ernst Haeckelin teosta\n\"Maailman Arvoitukset\" (Welträtsel) muka tieteellisen tutkimuksen\nja pelottoman nerokkaan ajattelun vakuuttavana saavutuksena.\nVarsinkin tahdottiin uskoa, että aikaisempi n.s. materialistinen\nhistorian-tulkinta eli materialistinen maailmankatsomus nyt oli saanut\nlopullisen voitollisen täydennyksensä.\n\nNyt tällä hetkellä eli noin puoli vuosisataa myöhemmin on Haeckelin\nnimi sammunut tieteen taivaalta. Hänen esittämänsä kehitys-opillinen\ntulkinta maailman suurimmista arvoituksista on itse osoittautunut\ntodella tieteellisen tutkimuksen valossa pelkäksi harhakuvitelmaksi.\nSitävastoin on alkuperäisestä Darwinin kehitysopista paljon jäänyt\npysyväisesti tieteeseen, joskin paljon on joutunut väistymään uudemman\nja tarkemman tutkimuksen tieltä. Vanhaa polveutumis-oppia on seurannut\nuusi tieteen haara, nimittäin perinnöllisyys-oppi. Toisaalta, kohta on\nkulunut sata vuotta Darwinin ensi esiintymisestä, mutta ihminen etsii\nyhä tieteen lopullista selitystä, miten maailma on syntynyt ja mikä on\nihmisen oma arvoitus. Uskonto elää siten edelleen. Ovatko siis tiede ja\nuskonto todellakin päässeet täyteen sovintoon keskenään?\n\nPalatkaamme vielä kerran Darwinin ensi esiintymisen aikoihin. Hänen\nkehitys-opilliset tutkimuksensa ja johtopäätöksensä koskivat vain\neläinkunnan ja ihmisen polveutumista eli alkuperää ja kehitystä\nn.s. luonnollisen valinnan kautta. Mutta aivan samaan aikaan eli\nEnglannissa toinen tutkija ja filosofi, Herbert Spencer (1809 1903),\njoka on verrattomasti paljon enemmän kuin konsanaan Charles Darwin\nollut varsinaisen eli yleisen kehitys-opin luoja. Spencer alkoi v.\n1862 julkaista teossarjaa, joka valmistui lopullisesti vasta v. 1896.\nTämä kymmenen suurta nidosta käsittävä filosofinen systemi (System\nof Synthetic Philosophy) tutkii kaiken olevaisuuden: tähtimaailman,\neläinkunnan, inhimillisen henkisen elämän ja yhteiskunnallisen elämän\nsekä lopuksi etiikan eli inhimillisen moraalin syntyä ja kehitystä\nikuisten kehityslakien valossa. Herbert Spencer on siten varsinaisen\neli yleisen kehitys-opin todellinen perustaja.\n\nSpencerin filosofian perusopit sisältyvät hänen teossarjansa\nensimmäiseen osaan (The First Principles). Siinä hän tutkii varsinkin\nkysymystä: mikä on tieteen ja uskonnon keskinäinen suhde?\n\nLähtökohdaksi hän ottaa saman kysymyksen, jota niin monet ajattelijat\nennen häntä olivat pohtineet, nimittäin onko ihmisen käsityskyvyllä\njokin äärimmäinen rajansa vai onko se pakostakin tunnustettava\nrajoitetuksi. Tutkittuaan tätä probleemaa monelta eri näkökannalta\nSpencerin vastaus on tinkimättömän selvä: ihminen kykenee käsittämään\nolevaisuudesta vain mitättömän pienen osan, eikä ole pidettävä\nmahdollisena, että ihminen edes koskaan järjellään tajuaisi maailman,\nuniversumin, suurimpia salaisuuksia eli mysterioita.\n\nTähän johtopäätökseen hän tulee tutkittuaan ensiksi mitä on itsessään\nulottuvaisuus eli paikka, mitä on aika, mitä aine ja lopuksi, mitä on\nliike eli liikkuminen. Ihminen tarvitsee joka päivä näitä käsitteitä,\nmutta siitä huolimatta hänen älynsä ei pysty selittämään, mitä ne\nitsessään ovat. Yhtä paljon niitä tarvitsee tiede, mutta sillekin\nniiden todellinen luonne on ja ainaisesti pysyy käsittämättömänä\nsalaisuutena.\n\nTähtitiede opastaa meitä ymmärtämään, että tähtitaivas eli avaruus\non äärettömän suuri, niin suuri, että meidän aurinkokunnastamme\netäimpänä olevien tähtien välimatkoja on käytännöllisintä ilmaista\nn.s. \"valovuosissa\" eikä kilometreissä tai maileissa. Valo kiitää\navaruudessa 300,000 kilometriä eli noin 186,000 mailta sekunnissa.\nKokonaisen vuoden kuluessa valo siis etenee avaruudessa suunnattoman\nsuuren välimatkan. Sen vuoksi tähtitiede laskeekin, että kaikkein\nkaukaisimpien tähtien välimatkaa maapallosta on paras ilmaista\nmiljoonissa valovuosissa.\n\nSyntyy kysymys: jos avaruudessa on tähtiä näin suunnattoman kaukana\ntoisistaan, kuinka suuri siis onkaan avaruus itse? Onko se aivan\nrajaton, vai onko sillä kaikesta äärettömyydestään huolimatta jossakin\njokin rajansa? Jos sanomme, että se varmastikin on rajaton, me\nsamalla myönnämme, että edessämme on probleema, jota ihmisen järki ei\npysty tajuamaan. Me nimittäin emme jaksa käsittää jotakin sellaista\navaruutta, joka ei koskaan missään lopu. Jos taas väitämme, että\navaruudella täytyy olla jokin äärimmäinen rajansa, nousee eteemme uusi\nja yhtä pulmallinen kysymys: jos kerran avaruus on mittasuhteiltaan\nrajoitettu, mitä sitten on sen äärimmäisten rajojen ulkopuolella,\ntyhjääkö yhä loputtomiin eli rajattomiin? Mutta rajatonta tyhjyyttäkään\nemme ymmärrä sen paremmin kuin rajatonta tähtimaailmaa eli avaruutta.\nIhmiselle on välimatka, ulottuvaisuus, avaruus, paikka jokapäiväisiä\nkäsitteitä ja ihmisen tiede tutkii tätä probleemaa herkeämättä, mutta\nsiitä huolimatta ihminen pystyy ymmärtämään ulottuvaisuutta vain\nuskomattoman pieneltä osalta. Mitä ulottuvaisuus itsessään on, se\nkuuluu kaiken olemassa-olon siihen suureen tuntemattomaan, jota Spencer\nfilosofiassaan sanoo mahdottomaksi tietää (unknowable).\n\nAivan samaan tulokseen Spencer joutuu tutkiessaan mitä aika on.\nMilloin aika on alkanut, milloin aika loppuu ja mitä aika itsessään\ntodellisuudessa on, ne ovat ihmisen ymmärrykselle ylivoimaisia\nkysymyksiä käsittää. Me emme voi älyllisesti tajuta, että aika\njoskus menneisyydessä on alkanut ja että se joskus tulevaisuudessa\nvoi loppua. Jos koetamme kuvitella käsittävämme, että ajan on joskus\ntäytynyt alkaa, jää heti vastattavaksemme kysymys: mitä sitten oli\nolemassa ennen tuota ajan alkua? Siihen ei mikään ihmisen järki pysty\nvastaamaan. Jos taas koetamme uskotella käsittävämme, että aika\njoskus voi päättyä, jää vastaustamme vaille kysymys: mitä tulee tuon\nloppuneen ajan jatkoksi? Sitäkään emme pysty ymmärtämään. Ihminen\ntarvitsee joka päivä \"aikaa\", mutta hän ei käsitä järjellään, mitä aika\nitsessään todellisuudessa on. Samoin kuin ulottuvaisuus, kuuluu aika\nsiihen suureen mysterioon, jota Spencer kehitys-filosofiassaan sanoo\nmahdottomaksi tajuta (unknowable).\n\nTulemme aineeseen. Ihminen käyttää joka päivä kaikenlaisia aineita,\nihminen on itsekin ainetta. Spencerin aikoihin kemia ei vielä ollut\nläheskään yhtä kehittynyt kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan\nkeskivaiheilla. Silloin ei vielä tunnettu aineen pienimpien hiukkasten\neli atomien kokoonpanoa sillä tavalla, kuin tällä vuosisadalla on\nuusimpien tutkimusten nojalla käynyt mahdolliseksi. Mutta yhäkin\nihminen kysyy: mistä aine on saanut alkunsa, mitä se itsessään on ja\nminne se joutuu? Aineen olemassaoloa ilman alkua emme voi käsittää,\nmutta emme myöskään mistä ja milloin se on saanut alkunsa, ellei se\naina ole ollut olemassa. Yhtä mahdoton ihmisen on ymmärtää, että nuo\näärettömässä avaruudessa miljoonien valovuosien etäisyydessä toisistaan\nliikkuvat tähdet kerran niin katoaisivat, ettei niiden suunnattomista\naine-määristä jäisi mitään jäljelle. Mutta yhtä paljon ylittää ihmisen\nälyn otaksuma, että aine olisi ollut ikuisesti olemassa. Ainekin\nsiis kuuluu, Spencer selittää, samaan suureen tuntemattomaan kuin\nulottuvaisuus ja aika, siihen mysterioon, jota ihmisen äly ei koskaan\ntule ymmärtämään.\n\nSama on johtopäätös Spencerin tutkiessa, mitä itsessään on liike,\nliikunta. Me puhumme jokapäiväisessä elämässä liikkeen suunnasta,\nesim. ilmansuuntien mukaan. Ne ovat ihmiselle yleensä ja tieteelle\nvarsinkin mitä tärkeimpiä käsitteitä, mutta kaiken todellisen liikkeen\neli liikunnan suuntaa ja olemusta yleensä ihmisen aivot eivät pysty\ntajuamaan.\n\nTultuaan filosofiassaan näin pitkälle Spencer liittää yhteen nämä\neri toteamuksensa. Ulottuvaisuus, aika, aine, liike voidaan yhdistää\nyhtenäiseksi käsitteeksi, voimaksi (force). Mutta yhtä vähän kuin\nihminen ymmärtää, mitä itsessään nuo voiman eri ilmaisumuodot ovat,\nkykenee ihminen järjellään saamaan selville, mitä voima on, sillä sekin\nkuuluu tuohon kaiken olevaisuuden syvimpään salaisuuteen, jota ihmisen\nälylliset lahjat eivät riitä parhaallakaan tahdolla käsittämään.\n\nTutkittuaan näin kaiken olevaisuuden suurimpia peruskysymyksiä ja\nihmisen älyllisyyden todellista rajoittuneisuutta Spencer siirtyy\nvuorostaan uuteen suureen probleemaan: mitä ovat itsessään ihmisen eri\nuskonnot? Hän osoittaa, että varsinkin luonnon-kansojen uskonnoissa on\npaljon peräti vaillinaista, mutta uskonnotkin ovat kehityslain alaisia.\nNiiden syvällisimmät totuudet tulevat aina säilymään, sillä nekin\nkuuluvat tuohon samaan suureen käsittämättömään kuin edellä analysoidut\ntieteelliset perustotuudet.\n\nNäin Spencer joutuu lopuksi osoittamaan, miten tiede ja uskonto ovat\ntodellisuudessa keskenään sopusoinnussa eli harmoniassa.\n\n\"Tieteen äärimmäinen totuus on voiman jatkuva säilyväisyys.\" — \"Tällä\ntarkoitetaan\", Spencer selittää tarkemmin, \"itse asiassa erään\nSyyn pysyväisyyttä, jota syytä me emme tunne ja joka menee meidän\nkäsityskykymme ulkopuolelle.\" — \"Uskonnon äärimmäisenä totuutena\non tutkimaton Voima.\" — Siten se, mikä on tieteelle Katoamattomana\nVoimana, on uskonnolle Ikuinen Jumala. Tämän totuuden suhteen, Spencer\njatkaa, kaikki uskontunnustukset ovat yhtä mieltä sekä keskenään\nettä filosofian kanssa. \"Jos uskonto ja tiede on koetettava saattaa\nkeskenään sopusointuun, perustana täytyy olla syvin, laajin ja kaikkein\nvarmin kaikista tosiasioista, nimittäin että Voima, joka ilmenee\nmaailman avaruudessa, on meidän käsityskykymme ulkopuolella.\" Tästä\nseuraa, sanoo Spencer, että \"meidän korkeimpana viisautenamme ja\nkorkeimpana velvollisuutenamme on pitää sitä, jonka kautta kaikki on\nolemassa, käsityspiirimme ulkopuolelle kuuluvana.\"\n\nLyhyesti siis sanottuna, ihminen ei ole pystynyt tähän saakka eikä\nkoskaan pysty järjellään käsittämään luomakunnan suurta todellista\nsalaisuutta eikä myöskään kaiken luomakunnan Ikuisen Luojan todellista\nolemusta. Ihmisen otaksuma ristiriita tieteen ja uskonnon välillä\njohtuu vain ihmisen kyvyttömyydestä tajuta, miten ne molemmat itse\nasiassa kuuluvat samaan olevaisuuden salaperäisyyteen.\n\nHerbert Spencerin kehitys-filosofiaa on aikoinaan arvosteltu hyvinkin\nankarasti mitä moninaisimmilta tahoilta. Mutta ennakkoluulottomasti\nharkiten havaitaan, että hän on ollut valtavimpia tutkijoita ja\najattelijoita, mitä ihmiskunnalla on ollut. Itse perus-ajatus\nkaiken olevaisen kehityksestä on vaikuttanut mitä hedelmöittävimmin\nmyöskin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. On alettu\nkäsittää paremmin kuin koskaan aikaisemmin, että kansojenkin elämää\non arvosteltava ja suunniteltava koko olevaisuutta käsittävien\nkehityslakien hengessä.\n\nTiede on Darwinin ja Spencerin ensi esiintymisen ajoilta tehnyt\nsuorastaan mullistavan suuria edistyksiä miltei kaikilla aloilla. Se\ntosiasia oikeuttaa kysymään, onko luonnontieteellinen maailmankatsomus\nvoittamistaan voittanut alaa kaikkien sivistyskansojen keskuudessa?\nYhtä oikeutetusti voidaan kysyä: onko uskonto sinänsä vastaavasti\nväistynyt syrjään muka aikansa eläneenä harhakuvana?\n\nAntakaamme eräiden aikamme etevimpien tiedemiesten ja ajattelijain\nesittää molempiin kysymyksiin oma ennakkoluuloton vastauksensa.\n\nOn epäilemättä asiallisinta aloittaa aikamme ehkä kuuluisimmasta\nfilosofista Henri Bergsonista. Tämä v. 1859 syntynyt ranskalainen\ntiedemies on saanut m.m. Nobelin palkinnon ja hän on pitkät ajat ollut\nKansainliitossa kansainvälisen henkisen yhteistoiminnan loistavimpia\nedustajia. Useat hänen monilukuisista teoksistaan käsittelevät mitä\nläheisimmin kehitys-filosofiaa. Pari niistä ansaitsee näinkin lyhyessä\ntutkielmassa tulla selostetuiksi; tarkoitan v. 1907 ilmestynyttä teosta\n\"Evolution Créatrice\" eli suomeksi \"Luova Kehitys\", sekä toiseksi \"Les\nDeux Sources de la Morale et de la Réligion\", suomeksi \"Moraalin ja\nUskonnon Kaksi Perustetta.\"\n\nAikaisemmat filosofiset systemit on yleensä luotu inhimillisen älyn\neli järjen avulla ja rakennettu siis ihmisen sen henkisen ominaisuuden\nvaraan. Sitävastoin Bergsonin filosofian lähtökohtana on käsitys,\nettä elämä itsessään on jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää kuin\npelkästään se, mikä mahtuu ihmisen älyllisen tietämisen piiriin. Elämä\nei ole kokoonpantu osista, vaan se on itsessään jakamaton kokonaisuus.\nElämä on samalla loppumatonta muuttumista. Ihmisetkin kuuluvat maailman\neli universumin ainaiseen kehityskulkuun eli muuttumiseen. Sekin, mitä\nihminen käsittää joksikin \"äärimmäiseksi\", ei ole itsessään jotakin\nmuuttumatonta, käsitettäköön se joko \"aineeksi\" tai \"hengeksi\" (mind\nstuff). Ihminen tajuaa tämän kaiken tuntemalla itsensä osaksi tästä\nolevaisuuden todellisuudesta. Tällaista aivan välitöntä tietämistä\nBergson sanoo, kuten yleensä tehdään filosofiassa, intuitioksi. Eroa\njärkeen perustuvan tietämisen ja intuition välillä Bergson selittää\nm.m. seuraavasti:\n\nJärjellään ihrainen käsittää olevaisuutta vain jonkunlaisten esikuvien\neli symbolien muodossa ja niiden avulla. Siten ihminen ei älyllään\nvielä pääse selville kaiken olevaisen todellisesta luonteesta eli\nolemuksesta. On tehtävä ero esim. itse todellisen ajan ja meille\nihmisille järkemme avulla vain vaillinaisesti tajuttavan ajan välillä.\nSen vuoksi onkin älyyn perustuvan filosofisen ajattelun tilalle\notettava intuitivinen menettely, nimittäin välitön tajuaminen. Pelkkään\njärkeen perustuva tiede voi antaa meille, selittää Bergson edelleen,\nvain puolittaisia totuuksia, jotavastoin intuition avulla pääsemme\nlähemmäksi maailman todellisen luonteen ja olemuksen ymmärtämistä.\n\nTutkittuaan yksityiskohtaisesti tieteen ja uskonnon syvimpiä\nperuskysymyksiä Bergson esittää seuraavat johtopäätökset:\n\nEnsiksi: uskonto on luonnon suojeleva itsepuolustus inhimillisen järjen\nhajoittavaa vaikutusta vastaan.\n\nToiseksi: uskonto on luonnon puolustava apukeino inhimillisen järjen\npelkoa vastaan kuoleman välttämättömyydestä.\n\nKolmanneksi: uskonto on luonnon suojeleva itsepuolustus sitä vastaan,\nmikä luonnossa voi olla yksilölle masentavaa ja yhteiskunnalle\nhajoittavaa käytettäessä inhimillistä älyä.\n\nToisin sanoen siis, jos yksilöt ja kokonaiset yhteiskunnat käyttävät\nolemassaolon tutkimiseen yksinomaan älyänsä, he voivat tulla järjen\nsuuren rajoittuneisuuden vuoksi mieltä masentaviin tuloksiin. Silloin\nluonto opastaa ihmisiä ja yhteiskuntia löytämään olevaisuuden suhteen\nlohdullisempia selityksiä uskonnon avulla.\n\nNäistä filosofisten tutkimusten yleisimmistä johtopäätöksistä Bergson\ntulee lopuksi kaikkein keskeisimpään kysymykseen: mitä maailman eli\nuniversumin salaperäisyys eli mysterio neuvoo ajattelijaa päättelemään\nsen todellisesta olemuksesta? Hän vastaa: mikään ei estä ajattelijaa\ntulemasta siihen lopulliseen käsitykseen, että maailman kokonaisuus on\nrakkauden ilmenemisen muoto. Bergson nimittäin uskoo, että avaruudessa\non myöskin toisia asuttuja tähtiä. Niidenkin asukasten tehtävänä on\nrakastaa, koska \"luova voima\", ranskaksi Bergsonin filosofiassa \"_elan\nvitale_\", eli energia juuri ilmenee rakkaudessa. Tämä luova voima on\nitsessään Jumala, joka on luonut maailman juuri rakkauden esiintymistä\nvarten.\n\nJos vertaamme toisiinsa Spencerin käsitystä tieteen tuntemasta\n\"Voimasta\", joka vuorostaan uskonnolle on Jumala, näemme, kuinka\nBergsonin kehitys-filosofia menee tuntuvasti pitemmälle uskonnon\ntulkitsemisessa todella positiivisessa hengessä kuin Spencerin\nnegatiivinen selitys, ettei inhimillinen äly koskaan kykene ymmärtämään\nsitä \"tuntematonta\" (unknowable), josta kaikki uskonnot saavat\nalkunsa. Bergsonin käsitys alati jatkuvasta kehityksestä päättyy\nvarmaan vakaumukseen, että olemassaololla on täysin selvä tehtävänsä\njumalallisen rakkauden ilmaisuna ja tarkoituksena.\n\nTähän yhteyteen ehkä soveltuu mitä valaisevimmaksi jatkoksi katsaus\nenglantilaisen tiedemiehen, professori James Y. Simpsonin filosofiaan.\nEnnen ensimmäistä maailman-sotaa professori Simpson oli Edinburghin\nyliopistossa luonnontieteiden opettajana. Maailman-sodan aikana\nhän siirtyi brittiläisen ulkoasiainministeriön, Foreign Officen\npalvelukseen ja joutui silloin hoitamaan m.m. kaikkia Suomea\nkoskeneita kysymyksiä. Hänen toimiessaan sellaisena tulin sangen\npaljon tekemisiin hänen kanssaan sekä Lontoossa v. 1918 että v. 1919\nParisin rauhan-konferenssissa. Sen jälkeen hän oli kahteenkin kertaan\nvieraanani Helsingissä ja Tallinnassa. Tässä hyvinkin läheisessä\nystävässä opin tuntemaan mitä vakavimman tiedemiehen ja mitä\nvilpittömimmän totuuden etsijän.\n\nMaailman-sodan jälkeen ilmestyneessä teoksessaan \"Man and the\nAttainment of Immortality\" eli suomeksi \"Ihminen ja Kuolemattomuuden\nSaavuttaminen\" professori Simpson johtaa ihmisen alkuperän täysin\ntieteellisessä hengessä samalla tavalla kuin kuka luonnontieteellisen\nmaailmankatsomuksen omaksunut tutkija tahansa. Samoin hän seuraa\nihmisen kehitystä aivan alimmilta asteilta kautta kivikauden eri\naikojen eli n.s. paleoliittisen, mesoliittisen ja neoliittisen kauden\naivan historialliseen aikaan saakka. Hän tulee samaan johtopäätökseen\nmaailman eli universumin todellisesta olemuksesta kuin Henri Bergson.\nMutta tutkiessaan tieteen ja uskonnon suhdetta toisiinsa Simpson menee\nhuomattavasti pitemmälle kuin Bergson kaiken luovan voiman tulkinnassa.\nHänestä Bergsonin käsittämä Luoja ikuisena rakkautena edellyttää\nsuoranaisen persoonallisuuden ominaisuutta. Jos kerran ihmisen\nkehitys tähtää yhä täydellisempää persoonallisuutta kohti, Simpson\nsanoo, meidän on mahdoton ajatella Jumalaa tässä suhteessa muuna kuin\ntäydellisesti yliluonnollisena persoonallisuutena.\n\n\n\nIII\n\n\nEtsiessämme opastusta elämän arvojen löytämiseen ja niiden\nymmärtämiseen olemme perehtyneet ihmisen yritykseen päästä selville\nmitä olevaisuus, universumi ihmisen ulkopuolella, itsessään on. Olemme\nsiinä tarkoituksessa seuranneet uusimman filosofian ja varsinkin n.s.\nkehitys-filosofian selityksiä näistä itsessään niin salaperäisistä\nongelmista. Darwinin kehitys-opista tulimme Spencerin valtavan\nsuureen systemiin ja siitä Bergsonin kehitys-filosofiaan joutuaksemme\nlopuksi Simpsonin luonnontieteellisen opin kautta suorastaan\nvarsinaisen uskonnon alalle. Siirtykäämme nyt uudelleen yksinomaan\nluonnontieteilijäin seuraan nähdäksemme, mitä uutta meillä vielä on\nheistä opittavana.\n\n\n\n\nII LUKU:\n\nMITÄ TÄHTITAIVAS OPETTAA?\n\n\nEdellisessä luvussa olemme seuranneet varsinaisen kehitys-filosofian\nvaiheita Darwinin ja Spencerin ensi esiintymisen ajoilta viime\nvuosisadan puolivälistä noin vuoteen 1930. On vuoro siirtyä uusiin\nkysymyksiin. Tilan säästämiseksi rajoitun tässä luvussa koskettelemaan\neräitä pääasiallisesti viime vuosikymmenen aikana esitettyjä teorioja,\nkoska ne luovat aivan erikoisen mielenkiintoista valaisua olemassaolon\nsuurimpiin probleemoihin.\n\n\n\nI\n\n\nAloittakaamme kysymyksestä: mitä on henki ja mitä on aine? Mitä ne\nmolemmat ovat noudattaessaan kehityslakia niin hyvin avaruudessa\nyleensä kuin maapallollammekin?\n\nHengen ja aineen todellista olemusta ihminen on pohtinut kaikkien\naikojen kuluessa. Mutta vasta viimeksikuluneiden noin neljän vuosisadan\naikana tiede on aivan järjestelmällisesti tutkinut hengen ja aineen\nprobleemaa. Suuri ranskalainen filosofi René Descartes (1596—1650)\nasetti ne toistensa täysiksi vastakohdiksi, ja samoin on tehnyt lukuisa\njoukko myöhempiä ajattelijoita. Toiset teoriat ovat pitäneet milloin\nhenkeä, milloin ainetta niin sanoaksemme päätekijänä. Ensinnäkin ovat\nne tutkijat, joiden oppia filosofiassa sanotaan materialismiksi, olleet\nsitä mieltä, että henkeä ei itse asiassa ole lainkaan olemassa omana\ntodellisuutena, vaan että se on ainoastaan eräs muoto aineen olemusta\nja toimintaa. Jotkut toiset katsovat päinvastoin, että henki sinänsä\non siihen määrin tärkeämpi, että aine on paremminkin vain sen alempi\nilmenemisen muoto. Tätä oppisuuntaa sanotaan lyhyesti ihanteelliseksi\neli idealistiseksi teoriaksi. Materialismin ja idealismin yhdistää\nvuorostaan se filosofinen käsitys, joka katsoo, että eräs \"tuntematon\nkolmas\" käyttää vuorotellen henkeä ja ainetta omana ilmenemisenään.\nTämän teorian tunnemme n.s. samanlaisuus- eli identiteetti-teorian\nnimisenä.\n\nSamaan aikaan kuin viime vuosisadan puolivälissä kehitys-oppi valtasi\nyleisen tieteellisen ajattelun, pääsi fysiikassa ja kemiassa entistä\nvoimakkaammin vallalle vakaumus, että aine itse asiassa oli \"hengenkin\nherra\". Tästä materialismista tuntui, kuin lopullisesti olisi voitu\ntodistaa, että koko olevaisuus oli pelkkää ainetta ja kaikki kehitys\nkoko luonnossa olisi siis vain luonnollisen materialisen kehityksen\ntäysin järjellistä tulosta. Siten ei hengelle tarvinnut muka jättää\nmitään muuta asemaa, kuin minkä se luonnostaan sai aineen toimintana.\nItsessään henki ei siis ollut oleellista eli todellista sinänsä.\n\nFysiikassa ja kemiassa tämä materialismi koetti parhaansa pysyäkseen\nvallassa tieteellisenä totuutena vielä senkin jälkeen, kun alkuperäinen\nDarwinin teoria väistymistään väistyi uusimpien tieteellisten\ntutkimusten tieltä taammaksi. Nyt vuosisatamme puolivälissä katsotaan\nmaterialismin menettäneen myöskin fysiikan ja kemian alalla johtavan\nasemansa. Eri tieteenhaarain alalla on tässä suhteessa parhaillaan\ntapahtumassa todellinen vallankumous.\n\nSiirtykäämme siis tarkastamaan, mitä uusimmat tieteelliset tutkimukset\nja teoriat opettavat ja neuvovat aineen ja hengen todellisesta\nolemuksesta sekä niiden keskinäisistä suhteista.\n\nAlkakaamme aineesta. Me näemme sitä kaikkialla ympärillämme maapallolla\nja avaruudessa, mutta ainetta voimme tutkia myös niin pieninä\nhiukkasina, ettemme niitä saata silmillämme eroittaa.\n\n\n\nII\n\n\nInhimillisen järjen on mahdoton käsittää, että avaruus eli universumi\nolisi ollut olemassa ikuisesti, siis ilman minkäänlaista alkua.\nTähtitiede on senvuoksi koettanut eri menetelmiä käyttämällä löytää\nvastauksen kysymykseen: koska avaruus on alkanut? Aikamme etevimpiä\ntähtitieteilijöitä, englantilainen Sir James Jeans päätyi v. 1935\nlaskelmaan, että avaruuden ikä on otaksuttava 10,000 biljoonaksi\nvuodeksi. Edellisenä vuonna itävaltalainen tutkija Edith Kroupa tuli\ntoisia laskuperusteita käyttämällä kokonaan toisenlaisiin tuloksiin,\nnimittäin vain 1800 miljoonaan vuoteen. Mikä valtavan suuri ero näiden\nlukujen välillä! Mutta olipa toinen tai toinen laskelma lähempänä\ntotuutta, vastausta ei edes tällä otaksumalla ole saatu molempiin\npääkysymyksiin, nimittäin ensiksi, mitä oli olemassa ennen näiden\ntutkijain edellyttämää ajan alkamista, ja toiseksi, mistä se alku\nvuorostaan aiheutui, toisin sanoen, mikä syy sai sen \"alun\" alkamaan.\n\nNäistä kysymyksistä tulemme uuteen probleemaan: paljonko lasketaan\ntuon tiedemiehillekin tuntemattoman \"syyn\" luoneen tähtiä maailmaan?\nEräiden laskelmien mukaan muutamia vuosia sitten luultiin voitavan\notaksua avaruudessa olevan tähtiä painoltaan 900,000 miljoonaa\nmiljoonaa miljoonaa kertaa niin paljon, kuin on aurinkomme paino.\nTällöin laskettiin avaruuden olevan laajuudeltaan 88,000 miljoonaa\nvalovuotta. Tämä vuorostaan edellytti, että maailman suunnaton avaruus\non tavalla tai toisella ilmeisesti rajallinen. Amerikan tunnetuimpia\ntähtitieteilijöitä, Pennsylvanian yliopiston professori S. Newcomb,\nperustelee v. 1941 ilmestyneessä \"Encyclopedia America'ssa\" tätä\nkäsitystä m.m. sillä, että ihmisen on mahdoton käsittää avaruutta,\njoka sinänsä olisi tyhjä ja kuitenkin ulottuisi kaikkiin suuntiin\nrajattomasti. Mutta yhtä käsittämätöntä on, että aivan rajattomassa\navaruudessa olisi yhtä rajattomasti tähtimaailmoja. On siis tultava\nsiihen johtopäätökseen, niin hän sanoo, että avaruus sittenkin on\nrajallinen.\n\nOn syytä vastapainoksi perehtyä toisen amerikalaisen oppineen,\nprofessori E.P. Hubblen tutkimusten tuloksiin. Tämä Californiassa\nolevan Mount Wilsonin kuuluisan tähtitornin tiedemies esitti v. 1934\nlaskelman, jonka mukaan meidän näkemämme \"linnunradan\" ulkopuolella on\nvielä vallan huimaavan suuri määrä samanlaisia \"tähtisumukkoja\" eli\nnebuloita; hän arvioi niiden lukumäärän 50,000 biljoonaksi. Ne ovat\nmiljoonissa laskettavien valovuosien etäisyydellä toisistaan. Kussakin\nnäistä nebuloista on vuorostaan miljoonia tähtiä. Edelleen hän otaksui\nnebuloiden liikkuvan suunnattomalla nopeudella avaruudessa. Siitä\nhuolimatta hän laski avaruuden olevan rajallisen. Joulukuussa v. 1941\ntaas professori Hubble esitti uusimpien tutkimustensa nojalla tieteiden\nedistämistä palvelevan amerikalaisen tieteellisen seuran kokouksessa\n(The American Association for the Advancement of Science) aivan\nuudet laskelmat. Ensiksi hän vähensi noiden meidän \"linnunratamme\"\nulkopuolella olevien tähtisumuikkojen luvun verrattomasti paljon\npienemmäksi, vain sadaksi miljoonaksi. Siitä huolimatta hän toisaalta\nsanoi nyt pitävänsä todennäköisimpänä, että avaruus itse asiassa onkin\naivan rajaton.\n\nNämä kysymykset palauttavat mieliin vielä kerran, mitä edellisessä\nluvussa sanottiin ulottuvaisuudesta ja ajasta.\n\nAikamme kaikkein maineikkaimpia oppineita, sveitsiläis-saksalainen\ntiedemies Albert Einstein (1879—), on tutkimuksillaan ja teorioillaan\nvaikuttanut suorastaan mullistavasti uusimpaan tieteeseen ja sen\njohdosta on saanut Nobelin palkinnon. Hänen teoriansa edellyttävät\nsiksi perusteellista n.s. korkeimman matematiikan tuntemista, että\nminun on pakko seuraavassa selostuksessani rajoittua vain siihen osaan,\njoka koskee ulottuvaisuutta ja aikaa.\n\nLuonto ei tunne sellaisia erillisiä käsitteitä kuin ulottuvaisuus\nja aika, niin Einstein opettaa, vaan ne muodostavat luonnossa\ntoisistaan eroittamattoman käsitteen. Arkielämässä tunnemme erikseen\nsellaiset ulottuvaisuudet, kuin ovat pituus, leveys ja korkeus,\nja aika on kokonaan eri käsite. Luonnossa nämä käsitteet kuuluvat\nsitävastoin niin yhteen, että ne muodostavat neljä ulottuvaisuutta.\nTieteen on vastaavasti siis tarkistettava aikaisemmat teoriansa. Jos\nnäin menetellään tähtitieteessä, havaitaan m.m., että on mahdoton\npuhua jostakin ehdottomasta liikkeen eli liikkuvaisuuden suunnasta,\nkoska avaruudessa ei ole mitään liikkumatonta kiinnekohtaa, joihin\ntähtien liikkeitä voitaisiin verrata. Edelleen Einsteinin teoria on\nperusteellisesti muuttanut vanhaa geometriaa eli mittausoppia, ja\nsiten hänen todistuksensa mukaan avaruus on äärettömästä suuruudestaan\nhuolimatta katsottava rajalliseksi.\n\nToisaalta taas on tiedemiehiä, kuten edellämainitsemani Sir James\nJeans ja hänen englantilainen maanmiehensä, Cambridgen yliopiston\ntähtitieteen professori, Sir Arthur Eddington, jotka hyväksyvät\nEinsteinin relativiteetti-teorian yleensä, mutta samalla kuitenkin\npitävät mahdottomana käsittää, että avaruus voisi olla rajallinen. Jos\nniin olisi laita, mitä olisi sen ulkopuolella? Tyhjääkö vuorostaan\naivan rajattomiin?\n\nNämä tiedemiesten laskelmat ja teoriat avaavat tien yhä uusiin\nongelmallisiin kysymyksiin.\n\nJos avaruus on joka tapauksessa käsittämättömän laaja ja välimatkat\ntähtien välillä niin valtavan suuret, eivätkö tähdet ainakin\nvähitellen menetä avaruuden tavattomaan kylmyyteen lämpöänsä siksi\npaljon, että tähtimaailmat lopulla sammuvat kokonaan ja sen mukana\nkaikki elollisuus kerran kuolee? Toisten tiedemiesten mielestä tuskin\nmikään kykenee pelastamaan maailmaa jäähtymiseltä ja lopulliselta\njäätymiseltä; sitävastoin eräiden toisten tutkijain teoriat eivät käy\nyhtä masentavaan suuntaan. Esim. Sir James Jeans v. 1934 ilmestyneessä\nteoksessaan \"The New Background of Science\", suomeksi \"Tieteen Uusi\nTausta\", väittää, että tähtien; lämmön täytyy kerran pakostakin haihtua\nniin tyyten, että kaikki elollinen kuolee ja avaruuden täyttää ikuisen\nyön täydellinen hiljaisuus ja pimeys. Toisaalta taas esim. professori\nRobert A. Millikan esittää päinvastaisen teorian. Tämä Nobelin\npalkinnon saanut californialainen tähtitieteilijä laskee, että avaruus\nkykenee korvaamaan lämmön, minkä tähdet säteilyn johdosta menettävät,\nsillä on todennäköisintä, että tätä aineen ja lämmön hajaantumista\nseuraa luonnon pakosta aina niiden uusi kehittyminen.\n\nKaikki nämä kysymykset koskevat ennen kaikkea ainetta. Spencerin\nfilosofia uskoi vielä aineen muuttumattomuuden, mutta radiumin avulla\ntiede on jo oppinut muuttamaan alkuaineita toisiksi alkuaineiksi.\nPäästiinpä v. 1932 jo niin pitkälle, että muillakin tieteellisillä\nmenetelmillä on voitu muuttaa alkuaineita toisiksi. Mutta kaikella\ntälläkään itsessään niin mullistavalla edistyksellä ei ole päästy\nselville itse pääkysymyksestä, nimittäin mitä aine sinänsä on.\n\nJo muinaisessa Kreikassa alettiin aavistaa, että aineen muodostavat\näärettömän pienet hiukkaset, mutta vasta viime vuosisadalla syntyi\nvarsinainen teoria näistä aineen alkuosista eli atomeista ja niiden\nyhdistelmistä eli molekyleistä. Uusin tiede vuorostaan opettaa, että\natomeissakin on vieläkin pienempiä osia, nimittäin keskus ja sitä\nkiertävät osat. Keskuksen otaksutaan muodostuvan n.s. neutroneista\nja protoneista; sitävastoin noita keskustaa kiertäviä osia sanotaan\nelektroneiksi. Siten havaitsemme, että atomit muodostaa itse\nasiassa ikäänkuin keskusaurinko, jota elektronit kiertävät, kuten\nkiertotähdet aurinkojansa. Kaikki nämä hiukkaset ovat niin pieniä,\nettei ihmisen silmä edes parhaimmalla tieteellisellä mikroskoopilla eli\nsuurennuskoneella kykene niitä näkemään. Ne on saatu selville muiden\ntieteellisten menetelmien avulla. Kuinka pienistä aineen osista todella\non kysymys, se ilmenee havainnollisesti seuraavasta esimerkistä.\n\nOttakaamme jotakin kaasumaista ainetta niin pieni määrä, kuin\non kuutiosentimetri. (Yhteen tuumaan menee noin kaksi ja puoli\nsentimetriä.) Kuutiosentimetrissä kaasua on keskimäärin noin 27 tai\n28 triljoonaa molekyyliä ja kunkin molekyylin muodostavat vielä\npienemmät hiukkaset, atomit. On sanomattakin selvä, ettei ihmisäly\ntajua, paljonko itsessään on 28 triljoonaa eli 28 miljoonaa miljoonaa\nmiljoonaa. Mutta järjellemme on ehkä vieläkin mahdottomampi käsittää,\nettä näissä atomeissa elektronit kiertävät yhdessä ainoassa sekunnissa\nsatoja biljoonia kertoja oman keskuksensa ympäri.\n\nSitävastoin on verrattomasti paljon helpompi ainakin ylimalkaisesti\nymmärtää, että nämä kaikkein pienimmät ainehiukkaset ja kaikkein\nvakavimmat tähtisumuikot aurinkoineen ja kiertotähteineen, nebulat,\novat siis muodostuneet samalla tavalla ja samasta aineesta. Me saatamme\nmyös yhtä ylimalkaisesti tajuta, että äärettömien tähtien ja pienimpien\natomihiukkasten nopeudet ja muu toiminta edellyttää lukuja, jotka\nkohoavat miljooniin, biljooniin ja triljooniin. Sen verran tiede on\nsaanut selville koko avaruuden täyttävästä aineesta, sellaisena kuin\nse esiintyy meille mitä suurimpana ja kaikkein pienimpänäkin. Mutta\nvastausta vailla yhäkin on kysymys: mitä aine itsessään on, mistä se on\nsaanut alkunsa ja mikä siis on sen olemassaolon tarkoitusperä?\n\nNäihin mitä syvimpiin probleemoihin on viime vuosina havaittu liittyvän\nerään ehkä yhtä salaperäisen kysymyksen. Tieteelliset tutkimukset ovat\ntodenneet, että avaruudesta tulee joka hetki maapallolle säteitä,\njotka ovat niin voimakkaita, että ne kykenevät särkemään atomeja ja\nvieläpä atomien osiakin, neutroneja, protoneja ja elektroneja. Mistä\nnämä mystilliset säteet ovat lähtöisin? Miten ne vaikuttavat luontoon\nyleensä ja ihmiseen erikoisesti? Kajoavatko ne ihmisen terveyteen\nedullisesti vaiko vahingollisesti? Ehkäpä ne suorastaan vaikuttavat\nkaiken elollisen hedelmällisyyteenkin? Tiede ei ole löytänyt vastausta\nnäihin kysymyksiin.\n\nTulemme näin uuden ongelman eteen. Jos kerran aine hajaantuu pienen\npieniin alkutekijöihin, joihin sisältyy m.m. elektroneja, eikö ole\nlähellä olettamus, että aine ja sähkö ovat itse asiassa niin läheisessä\ntekemisessä keskenään, että ne voivat olla jopa samaa alkuperää ja\nolemusta? Joka tapauksessa tiede ei tunne sellaista täysin todistettua\nratkaisua. Me näemme sähkön valtavat purkaukset ukkosessa. Ihmiselle\nsähkö on verraton palvelija valona ja käyttövoimana, samoin kuin\npuhelimen ja lennättäminen sekä langattomankin lennättimen alalla.\nMutta ihminen ei tiedä, mitä sähkö itsessään on.\n\nNäiden moninaisten eri kysymysten jälkeen tulemme lopuksi kaikkein\nsuurimpaan ja tärkeimpään tieteelliseen probleemaan: mitä on elämä\nitsessään ja miten se on alkanut maapallollamme? Onko kaikki elollinen\nvain aineen erikoinen ilmenemisen muoto, mutta ei siis itsessään mitään\ntodellista? Onko elämä ehkä alkanut pelkästään jostakin aineen omasta\nvaikutuksesta? Vaikka emme älyllisesti ymmärräkään aineen olemusta ja\nalkuperää, ehkä elämä aineen ilmenemisen muotona voi luoda meille mitä\narvokkainta valaisua itse aineenkin edes jonkinlaiseen syvälliseen\nkäsittämiseen?\n\nOlettakaamme, että tiede tahtoo vastata näihin eri kysymyksiin\nmaterialistisen maailmankatsomuksen hengessä. Tieteen on kuitenkin\nmahdoton odottaa ihmisen käsittävän, että maapallollamme olisi\nikuisesti ollut olemassa elämää, mutta yhtä mahdotonta on\ntieteellisesti saada selville, miten ja milloin tämä elollinen\nolemassaolo on alkanut. Ei ole nimittäin helpompi ymmärtää, että\naine joskus jostakin itsestään elottoman kuolleesta syystä on luonut\nitselleen elollisen olemassaolon. Ja kuitenkin elollinen on olemassa\nympärillämme ja itsessämmekin. Me näemme elollisuutta joka hetki mitä\nmoninaisimmissa muodoissa: pienimmistä alku-itiöistä, kasveista,\nhyönteisistä, kaloista, linnuista, villi- ja kotieläimistä aina\nihmiseen itseensä saakka.\n\nTämän vuosisadan alussa ruotsalainen tiedemies, professori Svante\nArrhenius koetti löytää ratkaisun esittämällä teorian, että\navaruus on täynnä jonkinlaisia alkuitiöitä eli panspermeja, jotka\nlevittävät elämää kaikkialle. Hänen laskelmansa mukaan tällaisilta\nitiöiltä kuluisi 9000 vuotta ehtiäkseen maapallollemme edes kaikkein\nläheisimmästä aurinkokunnasta, nimittäin Alfa Centaurista. Arrheniuksen\nteoriaa vastaan ovat toiset tiedemiehet esittäneet mitä vakavimpia\nväitteitä. Ensiksikin jäisi yhä vastausta vaille kysymys, mistä nuo\npanspermit vuorostaan ovat saaneet alkunsa. Vai onko meidän koetettava\nuskoa, että ne todellakin ovat olleet ikuisesti olemassa? Se merkitsisi\nsiis joka tapauksessa elämää, jolla ei koskaan olisi ollut alkua.\nMutta alutonta alkuahan ihmisen järki ei kykene käsittämään. Toiseksi\nkysytään, onko mahdollista, että avaruuden jäätävässä kylmyydessä\npanspermit voisivat säilyttää elollisuutensa äärettömän pitkät ajat\npaleltumatta kuoliaaksi, mikäli toisaalta lukemattomien aurinkojen\nsuunnaton kuumuus ei niitä tuhoaisi.\n\nYhtä vähän onnistuneita ovat muutkin yritykset selittää järjellä\ntajuttavalla tavalla aineen ja elollisen alkuperää yleensä tai\nmaapallollamme erityisesti. Vaikka tieteen onnistuisikin päästä itse\naineen olemuksen todellisessa tuntemisessa miten pitkälle tahansa, jää\naina vastausta vaille kysymys: onko aine ainaisesti ollut olemassa vai\nonko se joskus \"syntynyt\" jostakin \"syystä\"? Edelliseen selitykseen\ninhimillinen äly ei tyydy, koska alutonta olemassaoloa emme pysty\nkäsittämään. Yhtä vähän ymmärrämme, mitä on ollut olemassa, ennenkuin\ntuo \"jostakin syystä\" aine jonakin ajan kohtana \"syntyi olevaisuuteen\".\nJoudumme näin pakostakin uudelleen siihen suureen mysterioon,\nkäsittämättömään, josta Herbert Spencerin kehitys-filosofian mukaan\ntiede ja uskonto saavat yhteisen alkunsa.\n\nTämän luvun alussa mainittiin, miten viime vuosisadan puolivälissä\ntuntui siltä, että luonnontieteet tukisivat materialistista eli, kuten\nsitä myös sanotaan, mekanistista luonnon olemuksen tulkintaa. Henki oli\nsiten katsottava vain erääksi aineen ilmenemisen muodoksi. Luonto oli\npelkkää ainetta ja järkkymättömät luonnonlait pitivät, kuvannollisesti\nsanoen, luonnon valtavaa koneistoa eli mekanismia käynnissä. Sen\ntärkeämpää osuutta monet silloiset luonnontieteelliset teoriat eivät\nolleet katsoneet mahdolliseksi myöntää hengelle.\n\nNyt sen sijaan viimeksikuluneiden parin vuosikymmenen aikana tiede on\ntullut yhä määrätietoisemmin aivan päinvastaiseen johtopäätökseen.\nMaterialismi on alkanut väistyneistään väistyä idealismin tieltä.\nOlemassaolon suurimmat kysymykset tuntuvat siten saavan helpommin\nkäsitettävän ratkaisunsa. Tulemme näin vuorostaan kysymykseen: mitä\nhenki on ja mikä on sen suhde aineeseen?\n\n\n\nIII\n\n\nOtan jälleen eräitä aikamme etevimpiä tiedemiehiä oppaaksemme. Annan\nheidän itsensä selittää, miksi heistä materialistinen maailmankatsomus\non tieteellisesti epäpätevä ja miksi idealismi paljoa paremmin vastaa\ntieteellisen tutkimuksen uusimpia tuloksia.\n\nEdellä on kosketeltu v. 1933 ilmestynyttä Sir James Jeansin teosta \"The\nNew Background of Science\". Siinä tämä aikamme kuuluisimpia tiedemiehiä\nselittää vakuuttavasti hengen ylivaltaa aineeseen verrattuna, ja\nsen vuoksi idealistista maailmankatsomusta on hänen mielestään\npidettävä ainoana oikeana. Ollessaan seuraavana vuonna englantilaisen\ntieteellisen seuran \"The British Associationin\" presidenttinä hän\nedelleen johdonmukaisesti selitti eräässä tieteellisessä esitelmässään\npitävänsä aikaisempaa materialismia tieteellisesti epäpätevänä.\n\nToinen yhtä maineikas englantilainen tutkija, Cambridgen yliopiston\nprofessori, Sir Arthur Eddington on, jos mahdollista, vieläkin\npäättävämpi tuomitessaan materialismin arvonsa menettäneeksi teoriaksi.\nViittaan m.m. hänen teokseensa \"The Nature of the Physical World\" eli\nsuomeksi \"Fyysillisen Maailman Luonne\"; siinä hän suoraan selittää v.\n1927 paikkeilla tehtyjen uusien tieteellisten havaintojen mullistaneen\nkaikki aikaisemmat teoriat siihen määrin, että sen jälkeen \"uskonto on\ntullut tiedemiehelle mahdolliseksi\". Sen johdosta hän ottaa huomioon\nyliluonnollisen henkisen maailman olemassaolon ja myöntää vastaavasti\nihmisen uskonnollisille kokemuksille yhtä suuren tieteellisen\noikeutuksen ja arvon kuin konsanaan puhtaasti luonnontieteellisille\nhavainnoille.\n\nSaksalainen tiedemies, tohtori Emil Zimmer käsittelee v. 1936\njulkaisemassaan teoksessa \"The Revolution in Physics\", suomeksi\n\"Vallankumous fysiikan alalla\", kysymystä materialismin ja idealismin\nvälisestä taistelusta tieteellisessä maailmassa. Hän toteaa, että on\nsyntymässä uusi idealismi, spiritualismi, s.o. usko hengen ylivaltaan\nja henkisten elämänarvojen suuruuteen. Paitsi Sir James Jeansia ja\nSir Arthur Eddingtonia tohtori Zimmerillä on auktoriteettinaan m.m.\nmaanmiehensä professori Bernhard Bavink, jonka valtavan suuri tutkimus\nluonnontieteiden kaikilta aloilta päättyy täydellisen idealismin\njulistamiseen. Tieteellisellä tutkimuksella, kuten professori Bavink\nselittää, ei itsessään ole mitään todellista arvoa, ellei uskota\ninhimillisen älyn yläpuolella olevaan henkiseen maailmaan. Hän jatkaa:\n\"Mitä ei voida ilmaista inhimillisen viisauden nerokkailla lauseilla,\nse voidaan tuoda julki uskonnollisen inspiraation eli innoituksen\nkielellä.\"\n\nMutta ehkä pisimmälle suoranaisessa uskonnollisessa idealismissa menee\nprofessori Max Planck, Berlinin yliopiston fysiikan opettaja. Hän on\nsaanut Nobelin palkinnon juuri luonnontieteiden alalla esittämästään\naivan mullistavasta teoriasta, joka koskee aineen ja erikoisesti sähkön\nolemusta. Sitäkin merkittävämpää on, että Pianokin filosofia päättyy\ntäysin uskonnolliseen lopputulokseen. Eräässä v. 1937 pitämässään\ntieteellisessä esitelmässä, otsikkona \"Uskonto ja luonnontieteet\", hän\nlausuu yhteenvetona m.m.:\n\n\"Uskonto ja luonnontieteet eivät ole ristiriidassa keskenään. Molemmat\novat yhtä mieltä siitä, että on olemassa ihmisistä riippumaton\njärjellinen maailmanjärjestys.\" Uskonto ja tiede, hän jatkaa, käyvät\nyhteistä taistelua epäuskoa ja uskonnottomuutta vastaan. Hänen\nloppusanansa kuuluvat: \"Yhteinen suuntaa viittova tunnussana tässä\ntaistelussa on nyt ja aina oleva ‘kohti Jumalaa'\".\n\nVuonna 1931 ilmestyi mitä valaisevin kokoelmateos nimeltä \"Living\nPhilosophies; a Series of Intimate Credos\", suomeksi \"Elävää\nfilosofiaa; sarja henkilökohtaisia uskontunnustuksia\". Siinä saamme\ntutustua m.m. Albert Einsteinin suhteeseen uskontoon. Hänen omat\ntunnustuksensa ovat sitäkin arvokkaammat, kun hänet on joillakin\ntahoilla tahdottu laskea uskonnon suoranaisten vastustajien joukkoon.\nEinstein kirjoittaa m.m. seuraavaa:\n\n\"Kauneinta, mitä voimme kokea, on se, mikä on tuntematon. Se on\nkaiken todellisen taiteen ja tieteen alkulähde. — Tämä katsaus\nelämän mysterioon — on myös luonut uskonnon. Se tietoisuus, että\ntodellakin on olemassa jotakin, johon kokonaisuudessaan emme voi\ntunkeutua, mutta jonka näemme korkeimpana viisautena ja loisteliaimpana\nkauneutena ja jonka tajuamme heikoilla henkisillä lahjoillamme vain\nmitä vajanaisimmissa muodoissaan, tämä tietoisuus, tämä tunne on\nkaiken uskonnollisuuden keskuksena.\" Einstein lisää, että juuri tässä\nnimenomaisessa merkityksessä hän kuuluu syvästi uskonnollisten ihmisten\njoukkoon.\n\nSamasta teoksesta otan vielä pari kolme muuta mitä\nvalaisevinta selitystä. Siten professori Robert A. Millikan\nkirjoituksessaan vakuuttaa, ettei tieteen ja uskonnon välillä ole\ntodellista ristiriitaa; hän päinvastoin yhtyy täydellisesti professori\nEddingtonin mielipiteisiin siinä suhteessa. Sen vuoksi hän myös katsoo,\nettä tällä hetkellä \"todellinen uskonto on maailman kaikkein korkeimpia\ntarpeita\". Professori Millikan on aikamme maineikkaimpia amerikalaisia\ntiedemiehiä. Hän sai v. 1923 Nobelin-palkinnon fysiikasta.\n\nKuuluisa englantilainen lääkäri, Sir Arthur Keith taas lopettaa\nlausuntansa seuraavasti: \"En voi vapautua käsityksestä, että pimeys,\njohon universumin äärimmäinen salaperäisyys on verhoutunut, kuuluu\nSuureen Suunnitelmaan. Tämä maailmamme on laadittu niinkuin loistavasti\nkirjoitettu novelli: me luemme mitä kiihkeimmin sitä, toivoen\nlöytävämme sen juonen. Tämä lukeminen kiihoittaa yhä intoamme päästä\nsiitä selville, kunnes etsimisemme muuttuu osaksi uskonnostamme. Sillä\nkuta kiihkeämmin tavoittelemme salaisuuksien salaisuutta, sitä enemmän\nse väistyy edestämme —.\" Hän huomauttaa, että ihmisaivot ovat aivan\nliian heikot ratkaisemaan näitä olemassaolon arvoituksia. Me pystymme\nvain näkemään kaikkialla luonnossa sen nerokasta suunnittelua ja\ntoimintaa. \"Riippumatta siitä olemmeko maallikkoja vai tiedemiehiä,\nmeidän täytyy edellyttää luomakunnan Herran olevan olemassa, minkä\nmuodon Hänelle muuten annammekin.\"\n\nCambridgen yliopiston biokemian professori J.B.S. Haldane\nkatsoo \"ihmisen elävän kahdessa eri maailmassa, näkyväisessä ja\nnäkymättömässä. Mutta molempia maailmoita voidaan selittää vain\nsellaisina, kuin ne esiintyvät meille epätäydelliseltä inhimilliseltä\nkannalta katsottuina.\"\n\nTeoksessaan \"Outposts of Science\" eli suomeksi \"Tieteen\nEtuvartiostoista\", joka ilmestyi v. 1935, mr. Bernard Jaffe esittää\nmitä mielenkiintoisimman selostuksen luonnontieteiden uusimmasta\nkehityksestä Amerikassa. Viimeisessä luvussa käsitellään kysymystä\ntähtimaailmoista eli \"linnunradoista\" (Galaxies). Inhimilliset\nselitykset niiden synnystä, hän päättää, eivät suinkaan tee\nmahdottomaksi uskoa, että avaruus on \"jonkun jumalallisen Voiman eli\nLuojan\" luomisen työn kautta syntynyt. Sellainen käsitys voi olla,\nmr. Jaffe sanoo, yhtä järjellinen kuin eräät matemaattiset yritykset\nlaskelmallisesti kuvata meille universumia. Mr. Jaffe esittää\nmyös amerikalaisen luonnontieteilijän, professori Harlow Shapleyn\nmielipiteen, joka on sitäkin arvokkaampi toteamus, kun professori\nShapley aloitti uransa eläintieteen tutkijana, mutta siirtyi myöhemmin\ntähtitieteen alalle. Myöskään professori Shapleystä ihmisen ei\ntodellakaan kannata \"perin rajoitetuilla älyllisillä edellytyksillään\"\nkoettaa ratkaista kaiken olevaisen salaisuutta.\n\nMutta jo ennenkuin olimme ennättäneet viime vuosikymmeneen, oli\nkuulunut tieteellisestä maailmasta uuden Herbert Spencerin tapaisen\nhengen jättiläisen samanlainen varoittava sana. Tarkoitan Henri\nPoincaré'ta; hän kuoli v. 1912 Parisissa. Poincarésta julkaisivat\nkaikki maailman tieteelliset seurat ja laitokset mitä ylistävimpiä\nmuistosanoja. Esim. Smithsonian Institution, Washingtonissa\n(D.C.), kirjoitti vuosikirjassaan m.m.: \"Filosofit, matemaatikot,\ntähtitieteilijät, kaikki puhuivat hänestä aikamme suurimpana\nauktoriteettina. Mistä tämä mies sai oudon voimansa liikkua yksin\najatuksineen tällä abstraktisella alalla? — Tämän voimansa Poincaré sai\nälynsä ylemmyydestä ja ennen kaikkea täydellisestä rehellisyydestään.\"\n\nAmerikalainen tieteellinen akatemia \"The National Academy of Sciences\"\nkunnioitti professori Moultonin esittämissä muistosanoissa Henri\nPoincare'ta m.m. seuraavalla toteamisella: \"Vaikka Ranskalla oli kunnia\nsynnyttää tämä ihailtava mies, häntä on pidettävä koko maailman nerona\".\n\nTämä todella hengen jättiläinen, joka hallitsi matematiikkaa,\ntähtitiedettä ja filosofiaa, niinkuin ei kukaan viime ja tällä\nvuosisadalla, varoitti aikalaisiaan uskomasta inhimillisen järjen\nmahdollisuuteen saada ymmärryksellä tajuttavasta selville olemassaolon\nsyvimpiä salaisuuksia. Kaikki sellaiset ponnistukset, Poincaré\nvakuuttaa, tulevat aina päättymään \"kysymysmerkkiin, eivätkä koskaan\nloppupisteeseen\".\n\nNäemme edellisen luvun päättyvän toteamiseen, että kehitys-filosofia\nei lainkaan edellytä materialistista maailmankatsomusta. Tämä luku\non osoittanut, että biologian eli kasvi- ja eläintieteen lisäksi\nmuutkin luonnontieteet, fysiikka, kemia ja tähtitiede siirtyvät yhä\nmäärätietoisemmin ja päättävämmin materialismista idealismiin.\n\nTämä kaikki koskee ensi sijassa ainetta ja henkeä niiden ilmenemisen\nmuotoina. Mitä aine on itsessään, se on tieteelle yhtä ratkaisematon\nprobleema kuin myös hengen todellinen olemus sinänsä. Ihmisen\nhenkisistä ominaisuuksista kaikkein terävin, nimittäin äly, osoittautuu\naikamme nerokkaimpienkin tiedemiesten toteamuksena kykenemättömäksi\nlöytämään järjellistä ratkaisua kaiken olemassaolon suurimpiin\nja syvimpiin kysymyksiin. Siten inhimillinen äly ei ole pystynyt\nsaamaan selville, mitä hengen olemus sinänsä on eikä siis edes sitä,\nmitä se itse on. Tieteellinen idealismi vaihtaakin sen vuoksi,\nkuten tässä luvussa olemme nähneet, kaiken tieteellisen tutkimuksen\npääprobleeman eli tuntemattoman Voiman siksi inhimilliselle järjelle\nyhtä käsittämättömäksi Voimaksi, joka uskonnolle on kaikkivaltias\nJumala. Siten saa hengen ja aineen todellinen olemus sinänsä oman\nyliluonnollisen vastauksensa samoinkuin myös hengen ainetta hallitseva\nvalta.\n\n\n\nIV\n\n\nTätä tietopuolista katsausta hengen ja aineen probleemoihin on syytä\nvalaista muutamilla käytännöllisillä esimerkeillä. Vaikeimmatkin pulmat\ntulevat esimerkkien avulla suhteellisen helpoiksi ymmärtää.\n\nPalatkaamme siis vielä kerran edellisillä sivuilla käsiteltyihin\nkysymyksiin. ₍\n\nMiten ihminen hämmästyykään, jos hänelle vakuutetaan, ettei hän itse\nasiassa tiedä, mitä hän oikeastaan on.\n\nLääkäri selittää hyvinkin tarkasti kaikki hänen, elimensä ja niiden\nsekä terveet että sairaalloiset olotilat. Hän on luita, lihaksia sekä\nmitä merkillisimpiä elimiä ja hermoja täynnä. Mutta jos lääkärille\nannetaan aivan tarkalleen samoja alkuaineita, joita tässä ihmisessä\non, ei paraskaan tiede saa niistä elollista ihmistä kokoon, ei edes\npienintä lasta — eipä edes vähäisintä elollista itiötä. Jotain puuttuu\nvielä ja se \"jotain\" on juuri elämä eli henki. Aine sinänsä ei pysty\nluomaan elollista, vaan elämä, henki, tulee aineeseen jostain muualta\nkuin kuolleesta aineesta itsestään.\n\nJos ihminen viedään kemistin eteen, voi tämä kädenkäänteessä sanoa,\nettä ihmisessä on pääasiallisesti vettä sekä lisäksi eräitä muita\nalkuaineita ja lopuksi suuren naulan verran rautaa. Ihmistä tietenkin\nloukkaa näin kuulla, että kemistin edessä hän ja esim. hänen\nkotieläimensä \"sisältävät\" aivan kerrassaan samoja alkuaineita. Se\nhänen olemassaolonsa \"tekijä\", joka kohottaa hänet niin peräti paljon\nhänen eläintensä yläpuolelle, on ennen kaikkea tuota hengen nerokkainta\npuolta, älyä, mutta hengen olemusta kemisti ei osaa tieteellään\nanalysoida.\n\nIhminen kääntyy nyt vuorostaan fysiikan professorin puoleen\nsaadakseen selville, mitä hän oikeastaan on. Tämä tiedemies esittää\npäätä huimaavan laskelman, paljonko ihmisen ruumiissa ehkä voi olla\nmolekyylejä ja atomeja, jos kaikki nuo lääkärin ja kemistin selostukset\nhänen ruumiinsa eri osista ja niiden kemiallisesta kokoonpanosta\nmuutetaan näiksi aineen pienimmiksi hiukkasiksi. Professori selittää\nlisäksi, että kukin atomikin on vuorostaan muodostettu tavallaan\naurinkoa vastaavasta keskuksesta, jota elektronit kiertävät satoja\nbiljoonia kertoja yhdessä ainoassa sekunnissa. Ihmistä pyydetään\ntieteen nimessä näin uskomaan, että hänessä itse asiassa on protonien\nja neutronien muodostamia \"aurinkoja\" triljoonien triljooneja, ja\nkutakin niitä kiertävät vielä elektronit aivan uskomattoman nopeaa\nvauhtia. Leikatessaan esim. pikku sormensa kynnen ihminen siis heittää\nmenemään suunnattoman suuren määrän näitä \"tähtimaailmoja\", joista hän\non kokonaan muodostettu.\n\nKuultuaan itsestään näin merkillisen selityksen ihminen päättää mennä\ntähtitieteilijän luo saadakseen kuulla, mikä oikeastaan on hänen\nasemansa verrattuna noihin hänen uusiin valtavan suuriin sukulaisiinsa,\ntähtiin.\n\nHänen uusi opastajansa, tähtitieteen professori, kehoittaa häntä\nistumaan ja luomaan katseensa pieneen hiekkajyvään, jonka professori\nsijoittaa keskelle huoneen lattiaa. Sen jälkeen professori selittää\njyvän vastaavan aurinkoamme, jota eri kiertotähdet kiertävät, kunnes\netäisin niistä eli Neptunus kulkee pitkin huoneen seinämiä. Kun hän\nnäin on sijoittanut koko aurinkokuntamme niin pieneen kokoon kuin\nasuinhuoneeseen, professori lähtee kuljettamaan ihmistä avaruuden\nhalki kohti toisia etäämpiä tähtiä. Tapaamme omasta linnunradastamme,\njonka näemme täyttävän taivaamme, likimmäisimmän aurinkokunnan eli\nAlfa Centauri'n vasta noin 47 kilometrin eli noin 30 mailin päästä.\nItse luonnossa on maapallolta välimatkaa Alfa Centauriin 37 biljoonaa\nkilometriä eli noin 24 biljoonaa mailia eli ainoastaan 4,3 valovuotta.\nIhmisen kysymykseen professori vastaa, että eräs erittäin suuri ja\nkaunis linnunratamme tähti on tieteessä saanut nimen Aldebaran, se\non maapallosta vain 7 valovuoden päässä, kun taas vanha tuttavamme\nPohjantähti pysyttelee meistä kymmenen valovuoden etäisyydessä.\nKaikkien näiden itse asiassa äärettömien välimatkojen jälkeen ihminen\non linnunradassamme vasta \"aivan kotinurkilla\". Uusia kokonaisia\n\"linnunratoja\" ilmestyy miljoonittain, kuta kauemmas ihminen yrittää\ntunkeutua avaruuteen. Ne ovat jo miljoonissa laskettavien valovuosien\netäisyydellä maasta. Kukaan ei tiedä, tuleeko tähtien maailmoille\nkoskaan rajaa, kukaan ei käsitä, mitä sen rajan takana voi olla, jos\nihminen kerran sille rajalle saapuisikin.\n\nIhminen, kuultuaan fysiikan professorilta, kuinka triljoonittain\nhänessä on omia aurinkojaan ja niiden kiertotähtiä, alkaa nyt\ntähtitieteilijän huoneessa käsittää, että kaikessa koko avaruudessa\nolevassa tähtimaailmassa on atomeja niin äärettömän äärettömät\nmäärät, ettei sitä edes koko ihmiskunta yhteensä kykenisi aivoillaan\nkäsittämään.\n\nIhminen menee näissä mietteissään filosofin luo ja kuulee hänen\ntoistavan Henri Poincarén vakuutuksen, että, kuta useamman elämän\narvoituksen tiede kykenee selvittämään, sitä useampia uusia kysymyksiä\ntulee tieteen eteen ja ettei koskaan tule vastaan loppupistettä, vaan\naina vain uusia ja uusia kysymysmerkkejä.\n\n\n\nV\n\n\nTutustuessani yli neljäkymmentä vuotta sitten Darwinin kehitys-oppiin\nsekä Spencerin suureen filosofiseen systeemiin syntyi mielessäni\nvertauskuva, joka ilmeisesti pitää yhäkin paikkansa.\n\nMaanviljelijä johtaa taloonsa sähkölangan saadakseen siitä valoa sekä\nsamalla kaikenlaisten koneillensa käyttöön voimaa. Hän johtaa taloonsa\nmyöskin puhelinlangan ylläpitääkseen yhteyttä muun maailman kanssa.\nLinnut käyttävät näitä lankoja lepopaikkoinaan lainkaan käsittämättä,\nmikä on niiden todellinen tarkoitus ja tehtävä. Samaten ihminen käyttää\nhyväkseen monellakin tavalla sähköä tietämättä, mitä sähkö sinänsä\non. Ihmisen kannalta linnut ovat kokonaan tietämättömät sähkölankojen\ntodellisesta salaperäisestä voimasta, mutta niin ihminen on itsekin,\njos mennään vain hieman pitemmälle kohti olevaisuuden rajatonta\nmysteriota. Kuta enemmän sitä koetamme järjellä ymmärtää, sitä enemmän\nmeille selviää, ettei kuollut aine itsessään ole voinut saada aikaan\nkoko luomakunnan majesteeteista suuruutta. Siihen kaikkeen on tarvittu\ntodella käsittämättömän suuren arkkitehdin rajatonta nerokkuutta ja\nyliluonnollisen taitavan rakennusmestarin ikuisen pitkää luomiskautta.\n\nMutta kaikesta tästä huolimatta ihminen niin kernaasti tahtoo asettaa\nitsensä \"Luomakunnan herraksi\" ja oman älynsä hiukkasen maailman\nsyvimpien arvoitusten viisaaksi ratkaisijaksi.\n\nOnneksi älylliset edellytyksemme eivät ole ainoat henkiset lahjamme.\nKoetelkaamme niiden toisten kykyjemme opastusta elämän arvoitusten\nkäsittämiseen ja elämän arvojen löytämiseen.\n\n\n\n\nIII LUKU:\n\nAVARUUDESTA IHMISEEN.\n\n\n\nI\n\n\nVarmaankin moni lukija on kahden edellisen luvun yhteydessä tullut\nkerta kerralta kysyneeksi, miksi elämänarvojen etsimisessä on ollut\nsyytä kiertää taivaan tähtitarhoja ja ihmisen silmälle kokonaan\nnäkymättömiä ainehiukkasia? Siihen kysymykseen liittyy kuin itsestään\nuusi ja vieläkin tärkeämpi: eikö olisi ollut alettava ilman\nesivalmisteluja suoraan ihmisen hengestä? Senhän juuri tarvitsee tuntea\nelämän arvot, toisin sanoen oikeastaan oman itsensä todellinen olemus.\n\nKumpaiseenkin kysymykseen tahdon antaa oman selityksen.\n\nNuo avaruuden kaikkein suurimmat aineen keskitykset eli tähtisumuikot\nja kaikkein pienimmät ainehiukkaset eli atomit osoittavat, miten\nääretön on aineen salaperäisyys niin suuruuden kuin pienuuden kannalta\nkatsottuna. Päästyämme siitä selville olemme saaneet edes jonkinlaiset\nmittasuhteet osoittamaan, miten mitättömän vähäinen ihminen on kaiken\nolevaisen arvoitusten ratkaisijaksi. Siitä tulemme tuohon toiseen\nedelläolevaan kysymykseen eli elämän arvojen oikeaan löytämiseen. Jos\nolisin aloittanut suoraan siitä ongelmasta, pelkään, että jäljempänä\nolisi ollut paljoa vaikeampi enää palata aineen tuntemista koskeviin\nkysymyksiin.\n\nEdellinen luku päättyi huomautukseen, että ihmisen henkiseen olemukseen\nkuuluu muitakin ominaisuuksia kuin äly eli järki. Harvoin tullaan\najatelleeksi, että ihmisen hengessä on havaittavissa useitakin eri\npuolia eli ominaisuuksia, sillä itsessäänhän henki on jakamaton\nkokonaisuus. Me olemme jokainen oma \"minämme\" ilmeisenä kokonaisuutena,\njoka hetki samanlainen \"minä\", miksi se siis olisi tieteellisesti\npaloiteltavissa eri osiin?\n\nAjatelkaamme asiaa ensiksi tältä käytännölliseltä kannalta ja\njättäkäämme toistaiseksi tieteellinen tarkastelu mahdollisimman vähiin.\n\nLapsi syntyy ja sillä on heti muita henkisiä ominaisuuksia kuin äly.\nJärkensä kannalta lapsi onkin kaikkein lahjattomimpia elämänalkuja.\nEsim. kalat eivät huolehdi lainkaan \"lapsistaan\", vaan ne hoitavat\nitsensä heti, niin pian kuin suinkin pääsevät liikkeelle. Lintujen\npoikaset osaavat itse särkeä munankuoren ja alkavat heti syödä omin\npäinsä aivan samaa ravintoa kuin vanhempansa. Eläinten \"lapset\"\nlähtevät hyvinkin pian liikkeelle. Ihmisen lapsi on näissä suhteissa\nmahdollisimman avuton. Mutta silläkin on omat erittäin kehittyneet\nvaistonsa. Jos se pannaan vasta muutaman tunnin vanhana riippumaan\nesim. isänsä sormesta, se puristaa heti tarpeeksi lujasti, ettei\nputoa. Sekin osaa imemällä ottaa ravintonsa. Sekin tietää valittaa\nj.n.e. Toisin sanoen, sen ensimmäiset henkiset ominaisuudet supistuvat\nvoimakkaisiin vaistoihin. Mutta myöntäkäämme heti aivan avoimesti,\nettä nämä alkuperäiset eli perityt vaistot seuraavat meitä kaikkia\nihmisiä koko elämämme ja, edelleenkin pysyäksemme kiinni tällaisessa\narkikielessä, ellei ihminen erikoisemmin edes pyri kehittämään\nälyllisiä lahjojaan, hän toimiikin kaiken elämänsä ajan pääasiallisesti\nvain noiden alkeellisimpien henkisten ominaisuuksiensa varassa.\n\nVähän myöhemmin lapsessa kehittyy eräs uusi henkisen toiminnan puoli.\nSe alkaa osata tehdä havaintoja. Toisiin ihmisiin ympäristössään se\nilmeisesti kiintyy, toisia se pelkää ja yrittää vieroa. Näin lapsessa\nalkaa orastaa oma tunne-elämä. Näin se myös vaistomaisesti alkaa\ntietää, mitä se itse tahtoo. Se tahtoo mikä sitä miellyttää; se vieroo\nmikä sille tuottaa mielipahaa. Vielä se alkaa oppia yhtä ja toista\nnäkemäänsä ja kuulemaansa. Se oppii kaiken sen etenkin jäljittelemällä,\nmutta ei suinkaan vielä älyllisesti käsittämällä. Lyhyesti siis,\nlapsella on jo ensimmäisinä vuosinaan henkisessä elämässään valtavan\npaljon toimintaa yleensä, vaikka älyllisessä suhteessa vielä sangen\nvähän.\n\nTämä jokapäiväisen helppotajuinen selitys valaisee meille, miten\nihminen aivan lapsuutensa ensi hetkestä alkaen voi tulla toimeen itse\nasiassa sangen vähäisin älyllisin lahjoin. Tultuaan vanhemmaksi ja\nkehittyneemmäksi \"luonto\" panee hänet itse hankkimaan toimeentulonsa,\nniin pian kuin hänen vanhempiensa huolenpito hänestä alkaa supistua.\n\"Luonto\" saa myös hänet vuorostaan muodostamaan oman perheensä.\n\"Luonto\" samaten neuvoo hänelle, mistä ja miten voi saada elämän\nnautintoja ja iloja yleensä. Loppujen lopuksi, kun hänen elämänsä alkaa\nehtiä sammumisensa asteelle, hän voi todeta ehkä verrattain suurellakin\ntyydytyksellä, että \"onpahan tullut eletyksi\". Ja joku viisaampi ystävä\nsaattaa hänelle lisätä, ettei siihen hänen elämäänsä oikeastaan olekaan\ntarvittu paljoakaan kirjatietoja, vaikka niiden hankkimiseen olisikin\nehkä ollut hyvästikin monenlaisia tilaisuuksia ja mahdollisuuksia.\n\nJos ihmisen elämää tarkastellaan tältä arkipäiväisen ylimalkaiselta\nkannalta, voimme heti tehdä kaksi yhtä pintapuolista johtopäätöstä.\n\nEnsiksikin havaitsemme, että ihmisen henkinen elämä on hyvinkin usein,\nehkäpä suorastaan useimmiten niin yksinkertainen, ettei se tarjoa\ntieteelliselle tarkastelulle erikoisesti kiintoisaa aineistoa. Se on\nvain tuollainen oma yksinkertainen kokonaisuutensa, jonka eri puolia ja\nmahdollisuuksia ihminen itse ei edes kunnolla tunne, saatikka sitten\nhänen ympäristönsä. Toiseksi käsitämme helposti, ettei tällainen henki\noikeastaan kaipaa elämän arvojen etsimisiä, löytämistä ja tuntemista.\nSille jokapäiväisen elämän meno tuo mukanaan ehkä useastikin\nmenestystä, nautintoja ja iloja muodostaen ihmiselle hänen elämänsä\nehkä varsinaisimmat arvot. Milloin taas kohtalo tuo vastoinkäymisiä,\nmielipahaa ja pettymystä, ne tavallisimmin käsitetään yksinomaan\npahalta kannalta.\n\nKun sitten elämän loppu lähestyy joko suhteellisen äkkinäisesti tai\nvaikkapa hitaastikin, ei tällaisella ihmisellä ole useastikaan mitään\nniin sanoakseni elämän arvojen pääomaa tallella. Hän on elänyt \"kädestä\nsuuhun\" varsinkin henkisessä suhteessa, vaikkapa pääomaa aineellisessa\nmerkityksessä ehkä olisi runsaastikin koossa.\n\nMutta tällainen perin rajoitettu inhimillisen elämän ymmärtäminen ja\nelämän käyttäminen näin ahtaalla tavalla ei suinkaan voi olla elämän\nvarsinainen tarkoitus, koskapa tapaamme elämässä, sekä menneiltä\nvuosituhansilta ja vuosisadoilta että omasta ympäristöstämme, ihmisiä,\njoilla on ollut mitä moninaisimmat elämän vaiheet ja kokemukset, ja sen\nvuoksi myös mitä rikkaimmat elämän arvot varsinaisena eli pysyväisenä\nonnenaan. Kuinka useasti heitä kadehditaankaan muka kohtalon\n\"lempilapsina\" eikä havaita, että he itse miltei aina ovat olleet \"oman\nonnensa seppiä\", toisin sanoen, he ovat osanneet itse takoa kohtalonsa\nkovimmatkin vaiheet elämänsä menestykseksi ja onneksi. Ihmiselle on\nsiis tarjolla elämän arvoja, kunhan hän vain osaa mitä etsiä elämänsä\nvarrelta.\n\nAlkakaamme siis ihmisen hengen tarkastelu toiselta kuin pelkästään\narkipäiväiseltä kannalta.\n\n\n\nII\n\n\nTämän luvun alussa oli puhetta siitä, miten ihmisen lapsi itse\nasiassa on useita vuosia syntymänsä jälkeen paljoakin avuttomampi\nkuin eläinten \"lapset\" ja \"jälkeläiset\" yleensä. Nyt siirtyessämme\nparemminkin tieteelliseltä kannalta tarkastelemaan ihmisen henkeä, on\nsyytä heti aluksi tehdä eräitä paljoa yleisempiä havaintoja, miten itse\nasiassa perin rajoitettuja ihmisen hyvinkin monet ominaisuudet joka\ntapauksessa ovat, vaikka ihminen sanookin itseään melkoisin oikeutuksin\n\"luomakunnan herraksi\".\n\nOtaksukaamme, että ihminen menettää tapaturmassa oikean kätensä. Sen\nsijalle ruumis ei kasvata uutta kättä. Mutta jos esim. rapueläin, jota\npyydystelemme Suomen sisävesistä, tai sen isompi sukulainen, jota\ntavataan Atlantissa ja Tyynessä valtameressä, menettää toisen suurista\nkynsistään eli saksistaan, sille kasvaa heti uusi tilalle. Miksi luonto\nei ole antanut kaikkein suurimmalle ihmeelleen, ihmiselle, tällaista\nruumiillista ominaisuutta? Ihmisen ruumis on siis eräässä perin\ntärkeässä suhteessa paljoa vaillinaisempi kuin eräiden eläinkunnan\nsangenkin alhaisten edustajien.\n\nToiseksi, mitä taas tulee ruumiinvoimiin, ihminen on sangen heikko\nmonien nelijalkaisten rinnalla. Elefantti, leijona, tiikeri, karhu\nym. käsittelevät aseetonta ihmistä kuin konsanaan mitä heikointa\nvastustajaa tahansa.\n\nIhminen on myös peräti hidas verrattuna monien nelijalkaisten eläinten\nja varsinkin kalojen tai lintujen nopeuteen. Vasta koneiden keksimisen\njälkeen ihmisen siirtyminen paikasta toiseen on saanut kokonaan\nuuden vauhdin. Esim. Benjamin Franklin tarvitsi v. 1726 kokonaista\n80 vuorokautta purjehdusmatkaan Englannista Philadelphiaan, kun nyt\nlentomatka samaa tietä tehdään noin puolessa vuorokaudessa. Siitä\nhuolimatta ihmisen järki pysyy itse matkojen ohjauksen suhteen yhäkin\nperin heikkona verrattuna siihen, mihin esim. eräät kala- ja lintulajit\npystyvät. Ihmisellä pitää olla apunaan kaikenlaisia kojeita oikeiden\nsuuntien löytämiseksi; sitävastoin esim. ankeriaat ja lohet sekä kaikki\nmuuttolinnut tietävät vaistojensa varassa kulkea millaisia matkoja\ntahansa. Ankeriaat eivät tarvitse merikarttoja eivätkä kompasseja\nlöytääkseen tiensä Meksikon lahdesta Suomen sisävesiin eivätkä\npääskyset matkakarttoja kulkiessaan pesimispaikoiltaan Suomesta aina\nAirikaan saakka talven ajaksi ja keväällä taas takaisin Suomeen.\n\nLinnuista puheen ollen voimme samalla laajentaa katsaustamme tulemalla\nihmisen aisteihin yleensä.\n\nAlkakaamme näistä. Monet linnut, esim. kotkat, haukat ja pöllöt ovat\nnäkönsä puolesta verrattomasti ihmisestä edellä. Kotkat ja haukat\nnäkevät aivan ilmiömäisen tarkasti päivällä ja pöllöt taas yöllä. Ja\nentäpä hiiret, rotat ja kissatkin öisin, mihin pystyy niihin verrattuna\nihminen!\n\nTiede osoittaa, että esim. sateenkaaressa tai lasisessa prismassa\nmeillä on apukeino saada selville, miten valonsäteessä on useita\neri värejä, jotka silmämme näkevät, mutta on myös säteitä niiden\nulkopuolella, joiden suhteen silmämme ovat umpisokeita.\n\nIhmisen kuulo ei myöskään ole erikoisen tarkka. Äänen väreilystä me\ntajuamme vain mitättömän pienen asteikon. Sen ala- ja sen yläpuolella\nolevat äänet jäävät meiltä kokonaan kuulematta. Monet eläimet ovat\nkuulonsa puolesta paljoa taitavammat kuin ihminen.\n\nHaju- ja makuaistimme eivät ole lainkaan yhtä tärkeät meille kuin\nnäkö ja kuulo. Me eroitamme monen hajun paljoa huonommin kuin esim.\nhyönteiset tai useat muut eläimet. Meidän ruumiimme tuntee kuumaa\nja kylmää, tuskaa tai hyväilyä herkemmin kuin esim. ne luomakunnan\nmuut edustajat, joilla on paksu turkki tai nahka. Mutta se ominaisuus\nei suinkaan yksinään tee ihmistä niin verrattomasti ylevämmäksi ja\netevämmäksi olennoksi koko luomakunnan keskuudessa. Sen aseman suo\nriidattomasti ihmiselle ennen kaikkea hänen henkisen olemuksensa\nmoninaisuus. Se yksin on aikojen kuluessa kehittänyt ihmisen elämään\neläintason vaistojen yläpuolella.\n\nOlemme näin kolmannen kerran koettaneet sijoittaa ihmisen oikeaan\nympäristöönsä. Ensiksi havaitsimme, kuinka ihmisen asuttama maapallo\non kuin mitä mitättömin ainehiukkanen avaruudessa. Toiseksi näimme,\nmiten yleensä aine, jota ihminen itsekin on, on itse asiassa niin\nkäsittämättömän pientä todelliselta olemukseltaan, ettei inhimillinen\näly sitä käsitä. Nyt kolmanneksi olemme koettaneet saada suurin\npiirtein katsoen selville, miten luomakunnassa ihmisellä on monen\nmonessa suhteessa etevämpänsä, mutta sitävastoin toisaalta ihmisen\nhenki tarjoaa hänelle ainutlaatuisen suuret mahdollisuudet todellakin\nolla \"luomakunnan herra\". Vihdoin näimme tämän luvun alkuosassa, miten\nihminen tavallisimmin kuitenkin käyttää henkisiä lahjojaan varsin\nvaillinaisesti, useinpa pääasiassa vain vaistojen osalta; siten hän\nlöytää vastaavasti vain peräti pintapuolisia elämän arvoja. Kaiken\ntämän jälkeen voimme nyt siirtyä tarkastelemaan, mitä ihmisen henki\ntodellisuudessa on nähdäksemme lopuksi, mitä elämän arvoja ihmisellä\nvoi olla korkeimpana päämaalinaan.\n\n\n\nIII\n\n\nTulemme näin ensiksi siihen varsinaisen tieteellisen tutkimuksen alaan,\njota sanotaan psykologiaksi eli henkisten kykyjen ja ominaisuuksien\ntieteeksi.\n\nHuoletta voidaan sanoa, että psykologia on yhtä vanha kuin ihmisen\nkoko olemassaolo. Alkeellisinkin ihminen käsittää, että hengityksellä\nja elämällä on jotain ehdottomasti yhteistä. Niin kauan kuin ihminen\nhengittää, hän elää. Unissaan hän liikkuu kaikenlaisissa askareissa\nulkopuolella makuupaikkaansa, missä hänen ruumiinsa lepää. Siitä\nihminen on jo kaukaisessa muinaisuudessa saanut käsityksensä, että\nhengitys ja henki ovat mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään ja että\nhenki ja ruumis ovat kumpikin olemassa erikseen. Kun siis kuolema\ntulee, kohtaa se vain ruumista, mutta henki jää elämään omaa elämäänsä,\nvaikka ruumis katoaa kokonaan.\n\nVanhan Kreikan suuret ajattelijat eli filosofit tutkivat mitä\nperusteellisimmin ihmisen henkeä. Kreikan kielessä hengitys ilmaistiin\nsanalla _psyke_ ja siitä sai ihmisen henkistä elämää tutkiva tiede\nnimensä psykologia. Suurin näistä filosofeista oli Aristoteles, joka\neli vuodesta 384 vuoteen 322 ennen Kristusta. Hänestä tuli varsinaisen\npsykologian isä, sillä hänen oppiansa filosofit seuraavien yli\nkahden tuhannen vuoden ovat pitäneet kaiken psykologisen tutkimuksen\nvarsinaisena perustana. Vasta viime vuosisadan lopulla ja tällä\nvuosisadalla psykologia on muuttunut mitä monipuolisimmin.\n\nAristotelelainen psykologia katsoi hengellä olevan varsinaisesti kolme\neri ominaisuutta. Ensinnäkin se tiesi kaikenlaisten havaintojensa\nnojalla mitä moninaisimpia asioita. Mutta se ei tiennyt vain\nhetkellisesti, sillä henki piti nämä tietonsa usein kauankin mielessään\neli, kuten sanomme, muistissaan. Siten ihminen osasi muistinsa avulla\nkoota kokemuksia menneiltä ja nykyisiltä ajoilta ja kaiken sen\nvarassa hän vieläpä teki tulevaisuuden suunnitelmia. Tätä henkisten\nominaisuuksien puolta sanotaan vielä nytkin psykologiassa järjeksi eli\nälyksi ja älyn käyttämistä ajatteluksi.\n\nMutta ihmisen henki taitaa tehdä muutakin kuin vain havaita, muistaa ja\najatella. Se saattaa myös tuntea esim. mielipahaa tai vihaa yhtä hyvin\nkuin mielihyvää tai rakkautta. Tähän osaan inhimillisen hengen elämää\nmahtuukin itse asiassa mitä moninaisin määrä erilaisia tunteita, kuten\nniitä tavallisesti sanotaan.\n\nKaiken lisäksi ihmisen henki osaa tehdä jotain aivan erikoisen\ntärkeästi itsenäistä: se osaa, tahtoa.\n\nSiten siis psykologia on pitänyt aivan viime vuosikymmeniin saakka\nkiinni hengen ominaisuuksien jakamisesta kolmeen pääominaisuuteen,\nnimittäin tietoon, tunteeseen ja tahtoon. Mutta sen jälkeen psykologia\non joutunut, voimme kuvannollisesti sanoa, mitä täydellisimpään\nmullistukseen. Siitä on haarautunut mitä moninaisin määrä erikoisaloja,\nja samalla psykologia on myös vapautunut aikaisemmasta kuulumisestaan\nvarsinaiseen filosofiaan ikäänkuin sen alaosastona. Otan tähän eräitä\nvalaisevia esimerkkejä.\n\nKoska henki on osa kaiken elollisen olemusta ja toimintaa, on tiede\nluonut erityisen alan, jota sanotaan eläinten psykologiaksi, sillä\nse eroaa sangen huomattavalla tavalla ihmisen psykologiasta. On myös\nopittu ymmärtämään, että lasten henkinen elämä on monessakin suhteessa\nerilainen kuin täyskasvuisten psykologia. Lääketiede on ottanut\nomalle osalleen perin laajan osan henkistä elämää yleensä. Olemme\nsiten saaneet ensiksikin kokonaan uuden alan psykologista tutkimusta,\nnimittäin psyko-analyysin. Milloin ihminen osoittaa suorastaan\nrikollisuuteen taipumusta, hän kuuluu n.s. kriminali-psykologian\ntutkimuspiiriin. Ellei taas ole kysymyksessä varsinainen rikollisuuteen\ntaipuvaisuus, on ihminen ehkä kokonaan tai ainakin osittain vastuuton\npuheistaan ja teoistaan. Hän joutuu silloin mielisairautta tutkivan\npsykologian eli psykiatrian hoitoon.\n\nMutta samalla kuin psykologia on näin viime vuosikymmeninä jakautunut\nlukuisiin miltei itsenäisiin psykologian haaroihin, on itse tervettä\neli normaalista henkistä toimintaa tutkiva psykologia itsekin\njoutunut, kuten edellä viittasin, suurten mullistusten kohteeksi.\nSiten on syntynyt henkisten ominaisuuksien jaoitteluja ja ryhmityksiä\nmitä moninaisimmalla tavalla. Näin lyhyen katsauksen puitteissa on\nmahdollista kosketella näitä eri kysymyksiä vain mitä suppeimmin. Se\non sitäkin välttämättömämpi, koska juuri tämä suuri \"käymisen tila\"\npsykologiassa on johtunut usein suorastaan aivan vastakkaisista\nkäsityksistä, mitä ihmisen henki itsessään on. Yhäkin nimittäin on,\nkuten edellisessä luvussa selitettiin, yleistä vastausta vailla\njopa itse pääkysymys hengen ja aineen keskinäisestä suhteesta.\nTästä pulmasta on koetettu päästä sillä selityksellä, että on\nparasta käsitellä henkeä ja ainetta rinnakkais-ilmiöinä, jolloin\nenglantilaisena nimenä on tavallisesti \"psychophysical parallelism\".\nEsim. suuri tietosanakirja \"Encyclopedia Americana\" katsoo, että\ntällainen parallelismi tarjoaa tieteelliselle psykologialle ainakin\nerinomaisen työskentelypohjan, vaikka se ei annakaan mitään varsinaista\nratkaisua hengen ja aineen keskinäiseen todelliseen suhteeseen.\n\nKuuluisa englantilainen tiedemies, Lontoon yliopiston psykologian\nopettaja, professori C. Spearman, antaa v. 1937 ilmestyneessä\nteoksessaan \"Psychology Down the Ages\", suomeksi \"Psykologia kautta\naikojen\", lukijansa aavistaa, että on mahdotonta tieteellisesti\nmääritellä edes sitä, mitä psykologia oikeastaan on. \"Mutta\", hän\njatkaa, \"se on vasta kaikkien vaikeuksien alkua.\" Psykologian on\ntutkittava ihmisten henkistä elämää, eivätkä ihmiset osaa selittää edes\nsitä, mitä heidän henkensä on. Hän sanoo, että suurin piirtein katsoen\nihmisten vastaukset voidaan sen vuoksi jakaa neljään suureen ryhmään:\n\n 1) Ihminen ei katso olevansa itse asiassa mitään muuta, kuin mitä\n hänen ruumiinsa on;\n\n 2) Ihminen luulee omaavansa jotain, jota sanotaan sieluksi (soul);\n\n 3) Ihminen tuntee itsensä ainakin jonkinlaiseksi \"minäksi\", joka on\n kuolematon;\n\n 4) Ihmisen tietoinen elämä on itse asiassa vain joukko niitä henkisiä\n ilmiöitä, joita sanotaan sensatioiksi.\n\nOlkoon näiden ryhmitysten asiallisuus miten suuri tai miten pieni\ntahansa, tieteelliseksi totuudeksi joka tapauksessa jää, ettei\npsykologia ole päässyt tyydyttävästi selville inhimillisten tunteiden,\ntietämisen sekä muiden henkisten ominaisuuksien todellisesta\nolemuksesta. Siten tieteen täytyy tunnustaa, että ihmisen hengen\nkokonaisuuden muodostavat moninaiset syvät salaperäisyydet. Esim.\nprofessori Spearman ottaa psykologiassaan huomioon tunteiden\nsalaperäisyyden (mystery of feeling), toiseksi tietämisen\nsalaperäisyyden (mystery of knowing) ja kolmanneksi tahtomisen eli\ntoiminnan aiheuttamisen salaperäisyyden (mystery of doing).\n\nMutta vieläkin salaperäisemmäksi muuttuu ihmisen henki, jos siirrymme\naskeleen alemmaksi ihmisen tajunnassa ja tulemme n.s. alitajuntaan.\nMitä alitajunta oikeastaan on, se kysymys on tullut täysin tieteellisen\ntutkimuksen kohteeksi vasta n.s. psyko-analyysin kautta, siis vasta\nviime vuosikymmeninä. Tietoisessa henkisessä elämässään ihminen\ntietää koko ajan joko enemmän tai vähemmän tarkasti, mitä hänen\nhengessään liikkuu; sitävastoin alitajuntaan sisältyy ja kasaantuu\nkaikenlaisia henkisiä ilmiöitä, syitä ja seikkoja niin pienin annoksin\nja määrin, ettei ihminen sitä aina täysin selvästi huomaa, ennenkuin\ntämä kasaantuminen tulee siksi suureksi, että se pakostakin panee\nihmisen sen havaitsemaan. Voipa mennä aikaa lapsuudesta aivan elämän\npuoliväliin, ennenkuin tällaiset ilmiöt pulpahtavat alitajunnasta esiin\naiheuttaen jopa suoranaista äkillisen voimakasta toimintaa useasti\nhyväänkin, mutta tavallisimmin pahaan suuntaan.\n\nKaikkein salaperäisin osa ihmisen henkisestä toiminnasta kohdistuu\nkysymykseen: uskooko ihminen, että hänen henkensä sammuu kuoleman\nhetkellä, vai onko hän päinvastoin vakuuttunut inhimillisen hengen\nkuolemattomuudesta yleensä.\n\nTehtyämme tämän alustavan kiertokulun hengen salaperäisen maailman\nrajoille saakka meidän on aika palata ensiksikin tietoiseen henkiseen\ntoimintaan.\n\nTulemme siten vielä kerran ensiksi ihmisen vaistoihin. Mitä uusin\npsykologia sanoo niistä? Esim. eräs Amerikan etevimpiä filosofeja,\nprofessori William James (1842—1910) vakuuttaa, että eläinkunnassa on\ntavattavissa valtava määrä vaistoja, mutta millään eläimellä ei sentään\nole niin lukuisia vaistoja kuin ihmisellä. Miten omituista on tällaisen\noppineen selityksen jälkeen kuulla, että on toisia psykologian\nedustajia, jotka ovat jyrkästi vastakkaista mieltä. Esim. professori\nWilliam McDougall, joka pari vuosikymmentä sitten siirtyi Englannista\nHarvardin yliopistoon ja sieltä vuorostaan v. 1927 Duke-yliopistoon,\nsanoo psykologiassaan, että ihmisellä oikeastaan on vain kolmetoista\nvarsinaista vaistoa.\n\nVaistoista on vain pieni askel siihen henkiseen toimintaan, johon\ntämä tiedemies laskee kuuluvan neljätoista eri lajia n.s. emotioneja,\njollaisia ovat pelko, viha, halveksuminen, hellyys, tuska, himo,\nuteliaisuus, yksinäisyydentunne, ruokahalu j.n.e. Monen muun oppineen\nmielestä osa näistä henkisistä toiminnoista kuuluukin vaistoihin, kuten\nesim. himo, ja monet taas suoranaisiin tunteisiin, kuten esim. viha ja\nhellyys.\n\nVoimme myös kysyä, mitä esim. on ihmisen mielikuvitus, emmekä saa\nyksimielistä vastausta siihenkään. Vilkas mielikuvitus voi olla, kuten\nsanotaan, \"unen näkemistä avoimin silmin\", s.o. täysin valveilla\noltaessa. Yöllä ihminen uudestaan voi unessaan nähdä samat mielikuvat\ntai jotakin niitä muistuttavaa tai ehkä jotakin aivan outoa. Mutta\nmielikuvitus voi myös olla rakentavan tärkeää, esim. kekseliäisyyttä.\nMissä silloin kulkee raja mielikuvituksen ja tarkoituksellisen\najattelun välillä? Kaiken lisäksi sopii vielä kysyä, eivätkö unet ole\nsuorastaan välttämättömät ihmisen hengelle, jotta se sitä tietä pääsee\nvapautumaan kaikenlaisista mieliteoista ja kaipuista y.m.s., jotka\nmuuten kasaantuisivat rasittamaan mieltä?\n\nSiirrymme näistä henkisen elämän toiminnoista tunteisiin. Minkälaisia\ntunteita ihmisellä on, se on psykologian yhtä vaikea selittää\nyksimielisen tarkasti kuin vaistojen lukumäärää ja laatua. Jos\nkuuntelemme erästä Amerikassa yleisesti tunnettua psykologia, nim.\nprofessori R.S. Woodworthia, selittää hän teoksessaan \"Psychology\"\nihmisellä olevan viisikymmentä kahdeksan erilaista tunnetta.\nTyytykäämme uskomaan häntä, vaikkapa vain hetkellisesti, voimmehan\nsenjälkeen jonakin hiljaisena hetkenä kynä kädessä koettaa laskea,\npaljonko meihin mahtuu erilaisia tunteita äärimmäisen voimakkaan vihan\ntunteen ja riemullisen rakkauden tunteen väliin. Ehkäpä lienee tällöin\nvaikea päästä niinkään moneen toisistaan ja samalla myös vaistoista\nselvästi eroavaan tunteeseen, kuin professori Woodworthin on onnistunut\nsaada eritellyksi eli analysoiduksi.\n\nSeuraavassa luvussa on syytä vielä kerran palata kysymykseen ihmisen\ntunne-elämästä.\n\nLukija muistanee ensimmäisessä luvussa tutustuneensa professori\nHenri Bergsonin filosofian yhteydessä siihen inhimilliseen henkiseen\ntoimintaan, jota psykologiassa sanotaan intuitioksi. Sillä tarkoitetaan\nihmisen kykyä ilman varsinaista ajattelua välittömästi tajuta jotakin.\nJälleen sopii kysyä, onko helppo todeta, milloin ihmisen henkinen\ntoiminta liikkuu intuition ja milloin varsinaisen ajattelun alueella?\nYksimielistä vastausta siihen meidän on turha tieteeltä odottaa.\n\nOlemme näin jo tulleet siihen osaan henkistä toimintaamme, jota\nsanotaan suoranaiseksi ajatteluksi eli hengen tietoisesti älylliseksi\ntoiminnaksi. Jos tunne on tämän luvun ensimmäinen keskeisen tärkeä\nprobleema, on äly hyvin ymmärrettävistä syistä toinen.\n\nEdellä oli jo puhetta, miten ihminen kykenee painamaan mieleensä\nkaikenlaista näkemäänsä ja kuulemaansa kootakseen siten muistiinsa mitä\nmoninaisinta tietoa. Mutta henki luo itsekin kaikenlaisia mielikuvia,\n\"päähänpistoja\", ajatuksia yms. Se rakentaa suunnitelmia, joista\ntosin suurin osa ehkä voi sittemmin osoittautua pelkiksi hölliksi\n\"tuulentuviksi\", mutta osa voi myös muodostua mitä järkiperäisimmäksi\ntoiminnan ohjelmaksi.\n\nÄlyynsähän ihminen oikeastaan onkin luottanut vuosituhansien\naikana; vasta viime vuosikymmeninä psykologia on määrätietoisesti\nalkanut varoittaa ihmistä yliarvioimasta älyllisiä edellytyksiään.\nNyt on vuorostaan jouduttu jo niin pitkälle inhimillisen järjen\nvähäksymisessä, että professori Spearman toteaa miltei alakuloisesti:\n\"Hallittuaan psykologiaa kaksituhatta vuotta ja tultuaan kohotetuksi\nmiltei yhtä korkealle kuin Jumala itse, se on nykyisin luhistunut\nsiihen määrin mitättömyyteen, että sen pelkkä mainitseminenkin\ntieteellisessä ympäristössä tuntuu miltei sopimattomalta\".\n\nTällaista omituista tulosta tämä kuuluisa englantilainen tiedemies\nselittää siten, että aikaisemmin psykologia kuului filosofian\nyhteyteen, jolloin filosofit tutkivat ihmisen älyä oman mietiskelynsä\navulla ja valossa; sitävastoin psykologia tultuaan viime vuosikymmeninä\nitsenäiseksi tieteeksi on kokeellisesti tutkinut, mitä äly eli järki\ntodellakin on itsessään. Tällöin ovat tulokset olleet inhimilliselle\nälylle, väittää professori Spearman, niin epäedulliset, kuin tämä hänen\nlausuntansa vakuuttaa.\n\nMeidän tuskin on pakko ottaa tätä selitystä psykologian viimeisenä\nsanana. Mutta toisaalta meidän ei todellakaan tarvitse muuta kuin\nlukea menneitten aikojen historiaa tai katsella ympäristöämme\ntai vaikkapa vain tutkia itseämme havaitaksemme, kuinka paljon\nsivistyskansojen elämässä on ollut selvää järjen puutetta ja kuinka\npaljon me itsekukin elämämme varrella joudumme valittamaan oman\njärkemme \"lyhytnäköisyyttä\". Itse asiassa mikään ei opastakaan kansoja\nja yksilöitä niin taitavasti viisauteen kuin rohkea ja rehellinen\nyritys epäröidä ja tarkistaa ihmisen älyä yleensä ja kunkin omaa aivan\nerikoisesti.\n\nVanhasta Aristoteleen aikaisesta psykologian jaottelusta on enää\ntarkasteluamme vailla vain ihmisen tahtoelämä.\n\nInhimillisen tahdon suhteen ovat nykyhetken psykologian tutkijat paljoa\nsuuremmissa vaikeuksissa kuin aikaisemmin filosofit, jotka käsittivät\ntahdon jokseenkin selvästi erikoiseksi verrattain itsenäiseksi osaksi\nhengen toimintaa. Uusin psykologia ei voi katsoa inhimillistä tahtoa\nnäin yksinkertaiselta kannalta. Ottakaamme pari valaisevaa esimerkkiä.\n\nTyötön mies on rahaton ja hänen on senvuoksi vaikea saada hankituksi\nravintoa. Tällöin hänen toimintansa ravinnon saamiseksi todennäköisesti\njohtuu paljoa enemmän alkuperäisestä nälän vaistosta kuin harkitusta\ntahdosta. Eläimillä on aivan sama luonnollinen vaisto kuin ihmisellä\nsaada elää. Miten voi psykologia määritellä, milloin nälkäinen ihminen\ntoimii vaistonsa, milloin selvän tahdon valossa saadakseen nälkänsä\ntyydytetyksi?\n\nToinen esimerkki antaa meille lisää ohjausta tahdon ymmärtämiseen.\n\nOlettakaamme, että erään nuorukaisen tekee hartaasti mieli lähteä\njoihinkin juhliin illalla. Hän päättääkin tehdä niin. Johtuuko tämä\nhänen päätöksensä pelkästään tahdosta? Ehkäpä hän lähtee ennen kaikkea\ntoivossa saada siellä tavata erään neitosen, jota kohtaan hänellä on\nerikoisen helliä tunteita. Jos niin on laita, silloin hänen lähtönsä\njohtuukin paljoa enemmän luonnollisista vaistoista ja rakastuneisuuden\ntunteista kuin konsanaan siitä henkisestä toiminnasta, jota sanotaan\nvarsinaisesti tahdoksi.\n\nMutta tahto ei ole riippuvainen yksinomaan vaistoista ja tunteista,\nvaan päinvastoin kuta kehittyneempi ihmisen henki on, sitä enemmän\nhänen kaikkea toimintaansa valvoo hänen järkensä. Yleensä sellainen\nihminen tahtoo vain sitä, jota hänen järkensä pitää suotavana ja\nsallittavana eikä järjettömänä.\n\nPsykologiassaan professori Spearman puhuukin sattuvasti \"tahdon ja\ntunteiden välisestä liitosta\" sekä toisaalta \"tahdon ja älyn välisestä\nkilpailusta\". Jos kysytään, mikä ihmiselle on arvokkaampi hengen osa,\ntahtoko vai äly, hän vastaa tämän kysymyksen itse asiassa nykyisin\nmenettäneen aikaisemman mielenkiintonsa, koska sitä on niin erinomaisen\nvaikea ratkaista psykologisesti tyydyttävällä tavalla.\n\nMutta tällainen selitys ei kykene poistamaan ihmisen henkisestä\ntoiminnasta itse tahto-kysymystä sinänsä, se vain jättää sen lopullista\nvastausta vaille. Tosiasia joka tapauksessa on, että niin hyvin\nvanhemmassa kuin täysin nykyaikaisessa psykologiassa pidetään joka\ntapauksessa inhimillistä tahtoa hengen kaikkein voimakkaimpana osana,\nvaikkapa sitä ei voidakaan nykyisin enää yhtä helposti kuin aikaisemmin\nkatsoa verrattain itsenäiseksi henkiseksi toiminnaksi. Tahto saada\nolla olemassa ja tahto päästä eteenpäin elämässä, tahto saada\nparannetuksi yksilön oma ja koko yhteiskuntien asema on kieltämättä\nollut se kaikkein voimakkain tekijä, joka on kohottanut ihmisen askel\naskeleella mitä alhaisimmalta alkuasteelta luomakunnan kiistämättömäksi\nvaltiaaksi. Älyn asiaksi on tietysti aina jäänyt löytää keinot, miten\ntuo tahdon pyrkimys on ollut parhaiten toteutettavissa.\n\nOlemme näin tarkastelleet inhimillisen hengen eri ominaisuuksia\nkaikkein yleisimmältä kannalta, kajoamatta hengen mitä moninaisimpiin\nmuihin puoliin. On vuoromme siirtyä uusiin kysymyksiin, ja niin\nsaammekin heti eteemme seuraavan pulman: jos kerran inhimillinen henki\nesiintyy psykologiassa näin verrattain selväpiirteisesti samanlaisena\nkaikissa ihmisissä, mistä kuitenkin johtuu, että ihmiset sittenkin ovat\nhenkiseltä olemukseltaan niin peräti erilaisia? Tämä erilaisuus tulee\nsitäkin merkillisemmäksi, kun samat ihmiset eivät suinkaan ole edes\nsaman päivän kuluessa samanlaisia.\n\nTodellakin on suorastaan hämmästyttävää todeta, miten ihmiset\nhenkisiltä ominaisuuksiltaan voivat niin suuresti erota toisistaan.\n\nEnsinnäkin, jos edessämme on ihminen, jonka henkisen elämän muodostavat\npääasiallisesti vaistojen toiminnat, havaitsemme heti, että hän\ntodennäköisesti on sellainen olento, jota psykologiassa sanotaan\negosentriseksi eli minä-keskeiseksi. Hän ei voi käsittää, että joku\nihminen olisi häntä viisaampi tai taitavampi tahi jalompi, siis yleensä\nhäntä parempi. Hän näkee koko ympäristönsä vain omien silmiensä ja\ntarkoitusperiensä valossa. Koko elämä yleensä on ikäänkuin vain\nhäntä varten. Sen vuoksi kaikki, mikä tuottaa hänelle mielihyvää, on\nsinänsä oikein, kaikki muu on pelkkää pahaa. Katselkaamme hetkinen,\npaljonko omassa ympäristössämme on tällaisia ihmisiä, joiden mielestä\noikeastaan he ovat kaiken keskus, kaiken mitta, kaiken tarkoitusperä!\nHe ovat aina ja kaikissa olosuhteissa vallan erinomaisia; sitä vastoin\nyleensä kaikki muut ihmiset ovat heidän rinnallaan jotakin jokseenkin\nala-arvoista.\n\nTällaisista ihmisistä on vain lyhyt askel erääseen toiseen ryhmään\nihmisiä, joka sekin on hyvin suuri. Näitä ihmisiä ohjaavat miltei yhtä\nvarmasti heidän tunteensa. He eivät välttämättömästi pyri katselemaan\ntoisia ihmisiä yhtä ylimieliseltä kannalta kuin edelliset eli\nminäkeskeiset. He päinvastoin tyytyvät olemaan toisten ihmisten kanssa\nparemminkin samalla tasolla. Mutta he taas luokittelevat muut ihmiset\nomien tunteittensa mukaan. Toiset ihmiset miellyttävät heitä ainakin\nhetkellisesti ja sen vuoksi nämä ihmiset ovat heistä aivan erinomaisia.\nToisia ihmisiä he eivät voi ylimalkaan sietää. Tämä kaikki ei suinkaan\nestä heitä jonkin ajan kuluttua loukkaantumasta näihin ystäviinsä ja\ntoisaalta taas äkkiä näkemästä noita ennen niin sietämättömiä ihmisiä\nnyt kokonaan mitä miellyttävimmässä valossa.\n\nJos ihmisen vaistot ovat useinkin huonoja oppaita, eivät tunteet\nyleensä ole kaikissa olosuhteissa sen parempia neuvojia, miten ihmisen\non suhtauduttava ympäristöönsä.\n\nTäten tulemmekin aivan etsimättömästi kysymykseen, miksi ihmiset\nyleensä ovat esiintymisessään niin erilaisia. Toisilla on vaikea saada\ntodellisia ystäviä, kun taas toisilla on ystäviä aivan yllin kyllin.\nToiset ihmiset ovat aina tasaisia esiintymisessään, kun taas toiset\novat yleensä ikäänkuin itseensä sulkeutuneita. Vanha psykologinen\nluokittelu auttaa meitä ymmärtämään tätä niin monimutkaiselta tuntuvaa\npulmaa eli probleemaa.\n\nAloittakaamme niistä ihmisistä, jotka äkkiä vihastuvat usein syistä,\njoita on suorastaan vaikea käsittää. Heillä tunne-elämä on itsessään\nherkän nopea ja sen vuoksi he vihastuvat niin helposti heti, kun he\nluulevat tulleensa loukatuiksi. Mutta tavallisesti he leppyvät yhtä\npian ja kiirehtivät rakentamaan sovintoa.\n\nOn toisia ihmisiä, jotka kestävät sangenkin kauan suoranaisia\nloukkauksia, mutta kun he kerran tuntevat itsensä loukatuiksi, heitä\non peräti vaikea lepyttää. Toisin sanoen, heidän tunne-elämänsä toimii\nhitaasti.\n\nMolempien edellisten ryhmien ihmisiä onnellisemmassa asemassa\novat ne, joiden henkisessä elämässä loukkaantuminen ei näyttele\nsanottavan suurta osaa. Heille hetkellinen suutahtaminen tai\npitkäaikainen vihamielisyys ei yleensä tule kysymykseen. Heistä voi\nsattuvasti sanoa, että he osaavat ottaa elämän \"oikealta kannalta\".\nHeille elämä tarjoaa pääasiallisesti \"päivän paistetta\". Heistä ei\nkannata kuluttaa aikaansa joutaviin harmitteluihin, kun elämä joka\ntapauksessa antaa aivan hinnattakin niin paljon hyvää ja valoisaa.\nTämä heidän hyväntuulisuutensa hankkii helposti heille paljon ystäviä;\nkadehtijoista ja vihamielisistä he eivät tavallisesti välitä.\n\nNeljännen ryhmän muodostavat ne ihmiset, jotka suhtautuvat elämään\nalakuloisesti. He ovat aina tyytymättömiä kaikkiin ihmisiin, oloihin ja\nolosuhteisiin, jopa toisinaan omaan itseensäkin. Mikään ei heitä jaksa\nmiellyttää tai edes tyydyttää. He ovat kerta kaikkiaan niitä ihmisiä,\njoita psykologiassa sanotaan samalla tavalla kuin arkisessakin elämässä\npessimisteiksi.\n\nJos kootaan yhteen nämä eri ryhmät pääasiassa tunteiden ohjaamia\nihmisiä, saamme tarkasteluumme erään uuden psykologisen käsitteen,\nnimittäin mielialan. Ihmisen tunne-elämän kokonaisuus ja laatu eli\nsiis hänen mielialansa määrää, onko hän tulinen ja kiivas, onko hän\nmaltillinen ja tasainen, onko hän hilpeä ja leikillinen vai onko hän\nmahdollisesti alakuloinen ja masentunut.\n\nTämä ei suinkaan merkitse, että ihmiset voidaan päivän selvästi jakaa\ntällaisiin ryhmiin. Päinvastoin on aina muistettava, miten mahdoton\non eroittaa inhimillisessä hengessä tarkasti toisistaan jaoteltavia\nominaisuuksia. Mutta siitä huolimatta on kuitenkin suurin piirtein\nkatsoen psykologisesti oikeinta puhua ihmisen mielialasta yleensä hänen\ntunne-elämänsä kokonaisuutena.\n\nMutta ihmiset eivät eroa toisistaan vain vaistojensa ja tunne-elämänsä\npuolesta, myöskin älyllisessä suhteessa ero voi olla suuri, jopa usein\nsuorastaan hämmästyttävän suuri. Niin, jos kylmäverisesti tarkastellaan\ntätä probleemaa, on pakko tulla siihen tosiasialliseen tulokseen, että\njuuri älynsä puolesta ihmiset eroavatkin eniten toisistaan. Vaistojensa\nja tunteittensa suhteen viisaimmatkin ihmiset ovat tavallisesti \"kuten\nihmiset yleensä\"; sitävastoin älyllisesti he kohoavat huomattavasti\ntoisten aikalaistensa, jopa kokonaisten vuosisatojen ja tuhansienkin\nvuosien yläpuolelle. Ajatelkaamme vain Aristotelesta, joka elää\nvoimakkaana tieteellisessä maailmassa tälläkin vuosisadallamme!\n\nMutta tähän toteamiseen on heti tehtävä mitä tärkein täydennys:\nlukeneisuus ja älykkyys eivät suinkaan ole sama asia, vaikka aivan\nliian yleisesti niin luullaan. Miten tarkasti juuri Aristoteles\nosasikaan jo kolmatta tuhatta vuotta sitten tehdä selvän eron\noppineisuuden ja ”terveen järjen” välillä englanniksi: common sense.\n\nOn tietysti itsessään selvää, että lukeneisuus tuo mukanaan hyvinkin\nsuurta hyötyä koko elämää varten. Mutta sitä ei suinkaan tule\nyliarvioida. Jos ihminen on yleisiltä henkisiltä edellytyksiltään\neli, kuten sanotaan, lahjoiltaan sangen rikas, voi hän luoda elämässä\njotakin usein hyvinkin suurta, vaikka ei olekaan tullut esim.\nyliopistoissa suorittaneeksi monipuolisia opinnolta. Ottakaamme muutama\nesimerkki Suomen uusimmasta historiasta valaisemaan tätä.\n\nSellaiset suomalaisen henkisen elämän suurmiehet kuin Aleksis\nKivi, Juhani Aho, Eino Leino, Joel Lehtonen ja F.E. Sillanpää\novat rikastuttaneet Suomen ja jopa maailmankin kirjallisuutta\nloistavalla tavalla, mutta he eivät ole suinkaan saaneet siihen\nälyllisiä edellytyksiään yliopisto-opinnoilla ja -oppiarvoilla.\nHenkilökohtaisesti olen tuntenut kaikki viimeksimainitsemani neljä\nkirjailijaa ja voin vakuuttaa, että älyllisessä suhteessa he ovat\nkukin olleet, kuten on lapana sanoa, kansainvälistä luokkaa; heistä\nSillanpää onkin saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Muistakaamme\nmyös, että Jean Sibelius, joka kuuluu kieltämättömästi säveltaiteen\nkaikkein suurimpiin neroihin, jätti yliopisto-opintonsa aivan alkuun.\nOtan lopuksi tähän valtiollisesta elämästämme erään sen etevimpiä\nedustajia, nimittäin Kyösti Kallion. Hänen pitkäaikaisena läheisenä\nystävänään ja monivuotisena työtoverinaan Suomen eduskunnassa ja\nuseissa eri hallituksissa opin hänessä tuntemaan hengen suurmiehen,\njonka tavaton tietorikkaus valtiollisen ja taloudellisen elämämme\nkaikilla eri aloilla oli koottu käytännöllisestä elämästä eikä suinkaan\nyliopisto-opintojen tietä. Niin kauan kuin Suomen kansa elää, se tulee\nKyösti Kallion nimeä sukupolvi sukupolvelta kunnioittamaan isänmaan\nensimmäisenä talonpoikais-presidenttinä. Hänen menestyksensä johtui\nennen kaikkea juuri \"terveestä järjestä\".\n\nTämä toteamus oppineisuuden ja älykkyyden välisistä suhteista avaa\neteemme mitä tärkeimmän näköalan: älyllisyyden tie ei siis ole\nläheskään niin vaikea löytää, kuin useimmiten luullaan. Ihminen,\njoka käyttää vuosikymmeniä pelkkiin lukutöihin, voi kylläkin koota\nvaltavan määrän tietoja, mutta sen taakan alla hän voi myös suorastaan\nuupua, ennenkuin ehtii kaikenlaisilta tietojen \"pieniltä poluilta\"\nitse älykkyyden valtatielle. Toisaalta \"terveen järjen\" ihminen osaa\nelämänsä taipaleella juuri tuon \"terveen\" älyllisyytensä avulla hankkia\nitselleen kaiken sen tietomäärän, minkä hän tarvitsee menestyäkseen\njopa erinomaisesti elämässä.\n\nIhmisten älyllisyyden tavattoman suurta erilaisuutta on koetettu\nparantaa ja tasoitella koulujen ja varsinkin yleisen koulupakon\navulla. Nuorisoon tahdotaan siten saada juurrutetuksi mahdollisimman\npaljon tietoja. Mutta on muistettava, että pelkkä suuri tietomäärä ei\nsinänsä auta paljoakaan, ellei sitä osata elämässä käyttää hyväksi,\ntoisin sanoen, ellei sen avulla osata ajatella huomattavasti paremmin\nkuin ilman sitä. Tässäkin suhteessa pitää siis paikkansa, mitä edellä\nhuomautettiin älyn ja oppineisuuden välisestä erosta.\n\nPääasia siis ehdottomasti on, että ihminen käyttää hyväkseen kaikkiakin\nhenkisiä lahjojaan, mutta ennen kaikkea järkeänsä. Juuri sitä tulisi\njokaisen ihmisen kehittää, sillä älyä ei koskaan ole kenelläkään\nihmisellä liikaa.\n\nOlemme edellä nähneet, että ihmisen tunne-elämän kokonaisuutta sanotaan\npsykologiassa mielialaksi. Tiedämme taas jokapäiväisestä kokemuksesta,\nettä ihmisen älyllisten taitojen ja lahjojen kokonaisuutta sanotaan\nviisaudeksi. Meidän on lopuksi saatava vastaus kysymykseen: mikä sitten\non psykologiassa ihmisen tahtoelämän kokonaisuus? Se on ihmisen luonne\nsinänsä.\n\nNiinkuin ihmiset eroavat toisistaan tunne-elämänsä puolesta ja voivat\nolla myös älyllisessä suhteessa hyvinkin eri tasolla, samoin ihmisten\nluonteetkin ovat mitä erilaisimmat. Jos voidaan puhua hyvän tai pahan\ntahdon ihmisistä, voidaan yhtä hyvin huomata, miten joidenkuiden\nihmisten tahto on aina toiminnassa luoden alati uutta, kun taas\ntoiset ihmiset ovat tahdoltaan velttoja ja saamattomia. Tahtonsa\nkasvattamisessa terveeksi luonteeksi ihmisellä on tavallisesti kaikkein\nvaikein tehtävänsä: hänen on nimittäin opittava tuntemaan oma itsensä\nja siten luomaan oma luonteensa.\n\nOlemme näin saaneet kokoon pääosan aineksia miltei lopullista\nyhdistelmää varten ihmisen hengen kokoamiseksi sen niistä osista, johon\npsykologian pääluokittelu koettaa sen jakaa. Jättäkäämme syrjään suuri\nmäärä psykologisia termejä eli käsitteitä hengen eri ominaisuuksista\nja tyytykäämme tässä yhdistämisen työssä vain näihin tavallisimpiin\npääryhmityksiin.\n\nMeillä on siten ensiksi vaistot, sitten tunteiden kokonaisuutena\nmieliala, sen jälkeen inhimillisen älyn kokonaisuutena viisaus ja\nlopuksi tahdon summana luonne. Näistä neljästä henkisestä pääaineksesta\nsaamme uuden yhdistelmän, nim. ihmisen yksilönä eli omana tietoisena\npersoonallisuutena. Tämä persoonallisuus tuntee itsensä käsitteenä ja\nnimeltä minä. Kukaan muu ihminen ei voi olla hänelle sama \"minä\" kuin\nyksin hän itse. Kun jokaisella \"minällä\" on eri suuri määrä vaistoja,\ntunteita, älyä ja tahtoa, saatamme helposti käsittää, että ihmiset\neroavat niin kovinkin suuresti toisistaan.\n\nVoidaan kysyä, mistä tämä vaistojen, tunteiden, älyn ja tahdon\ntavattoman suuri erilaisuus johtuu, ja vastaus on itsessään paljoa\nluonnollisempi, kuin ehkä usein aavistetaan.\n\nIhminen on mittaamattoman pitkien aikojen kuluessa perinyt henkiset\nominaisuutensa. Kunkin sukupolven aikana niissä on tapahtunut\nmilloin pienempiä, milloin suurempia muutoksia. Tällaista henkisten\nominaisuuksien periytymistä jatkuu yhä joka päivä ympärillämme.\n\nToiseksi vaikuttavat luonto ja ympäristö ihmisen ominaisuuksiin.\nEsim. rannikon väestö tuntee \"luonnostaan\" taipumusta kalastukseen ja\nmerenkulkuun, kun taas sisämaan asukkaalle maanviljelys sekä karjan- ja\npuutarhanhoito on yhtä paljon \"luonnostaan\" lankeavaa. Varakkaan kodin\nlapset välttyvät helpommin paheilta ja rikoksilta kuin suurkaupunkien\nkurjaliston onnettomissa oloissa elävät lapset. Täten ympäristö\nvaikuttaa usein mitä ratkaisevimmin ihmisten erilaisiin harrastuksiin\nja taipumuksiin.\n\nKolmanneksi on otettava huomioon, että toiset ihmiset eivät erityisesti\nkehitä henkisiä lahjojaan, pitävät ikäänkuin itsestään selvänä, että\nhenki on, mitä se sinänsä ilman muuta on, ja sillä hyvä. Sitävastoin\ntoiset ihmiset ymmärtävät, että henkeä on hoidettava, kehitettävä ja\njalostettava. Tästä tulemme siihen ymmärtämykseen, miksi edelliset\nihmiset uskovat, että jokainen heidän tekonsa ja käyttäytymisensä\non aina oikeaa, kun taas jälkimmäiset ihmiset viljelevät henkisiä\nlahjojaan saadakseen tekonsa ja käytöksensä vastaamaan \"valistuneen\"\nihmisen korkeimpiakin tarkoitusperiä.\n\nOlemme näin tulleet henkisen elämän uudelle rajalle. Ihmisen\nkäyttäytyminen yleensä ja tavallisesti myös hänen tekonsa\nperustuvat hyvin suurelta osalta perittyihin tapoihin. Niin ovat\nesipolvet tehneet, ja sen vuoksi monen ihmisen mielestä niin on\ntehtävä edelleenkin tarvitsematta harkita, ovatko sellaiset teot\nitsessään oikeita vai mahdollisesti vääriä. Tämä ihmisen tekojen ja\nkäyttäytymisen tarkastus kuuluu jo moraalin piiriin ja palaamme siihen\nseuraavassa luvussa.\n\nEi siis todellakaan ole vaikea käsittää, että ihmiset ovat henkisiltä\nominaisuuksiltaan, sellaisina kuin ne esiintyvät heidän omana\n\"minänänsä\", toisistaan niin peräti eroavia. Varsinkin tämä pitää\npaikkansa korkealla sivistystasolla olevien kansojen yksilöissä.\nYleinen kehitys kaikilla aloilla on myös vaikuttanut heihin luoden\nmahdollisimman monesta ihmisestä omia selviä persoonallisuuksia. Onko\nsilloin pidettävä ihmeellisenä, ettei psykologian onnistu muodostaa\ntällaisista lukemattomista ihmisistä, jotka eroavat toisistaan mitä\nmoninaisimmalla tavalla, yhtenäistä tieteellistä selitystä, mitä\nihmisen henki on!\n\nTämän luvun alussa oli lyhyt viittaus siihen tosiasiaan, että\npsykologia pitää inhimillistä tunne-elämää itsessään salaperäisyytenä\neli mysteriona, ja sama on myöskin tietämisen sekä tahtomisen laita.\nTästä tulemme vuorostaan siihen psykologiseen totuuteen, josta edellä\non ollut puhetta, että nimittäin ihmisen koko henkinen olemus on\nsinänsä salaperäisyys eli mysterio. Miten sattuvasti esim. professori\nSpearman sanookaan psykologiassaan, että ihminen on kaikista\ntieteellisen tutkimuksen yrityksistä huolimatta sittenkin yksilönä\neli persoonallisuutena todellinen salaperäisyys (the mystery of the\nindividual).\n\nJos tämä kaikki pitää paikkansa ihmisestä hänen tajunnallisen elämänsä\npuolesta, miten paljon enemmän me tapaammekaan hänet mysteriona, kun\nsiirrymme tarkastamaan häntä alitajunnallisen elämänsä osalta. Silloin\nvasta havaitsemme mahdollisimman selvästi, mikä salaperäisyys itse\nasiassa piilee ihmisen henkeen.\n\n\n\nIV\n\n\nPsykologiassa on usein käytetty alitajunnan selittämiseen erästä\nvertausta. Heikot henkiset toiminnat eivät jaksa ikäänkuin kiivetä\njonkinlaisen \"kynnyksen\" yli siihen osaan inhimillistä henkistä elämää,\njoka on tarpeeksi voimakas tajuamaan selvästi, mitä hengessä liikkuu.\nSen vuoksi nuo heikot henkiset toiminnat jäävät tuon \"kynnyksen\"\nalapuolelle vaikuttamaan ihmiseen sangen vajavaisesti.\n\nTämän luvun alussa viitattiin siihen, miten vasta viime vuosisadan\njälkimmäisellä puoliskolla tiede alkoi aavistaa, että psykologian\non kiinnitettävä mitä vakavinta huomiota inhimillisen hengen\nalitajunnallisen osan tutkimiseen. Näin avautui psykologian eteen aivan\nuusi ja suorastaan mittaamattoman laaja tutkimisen ala. Tällä hetkellä\ntämä psykologian haara jakautuu vielä useihin erikois-aloihin.\n\nLääketiede on ottanut haltuunsa varsinaisesti kaksi näistä aloista.\nToista niistä sanotaan psyko-analyysiksi, toista hypnotismiksi.\n\nEdellisellä tarkoitetaan inhimillisen hengen vapauttamista hitaan\nlääketieteellisen menetelmän ja hoidon avulla kaikenlaisista varsinkin\njuuri alitajunnallisista ilmiöistä, jotka ovat ehkä pitkienkin aikojen\nkuluessa kasaantumistaan kasaantuneet alitajuntaan johtaen useinkin\nsuorastaan sairaalloisiin purkauksiin toimintoina. Kun taitava\nerikoislääkäri vähitellen saa potilaansa luottamuksellisesti kertomaan,\nmitä salaisuuksia hän tuntee ja tietää piilevän epämääräisesti tai ehkä\njo täysin määrätyin ilmiöin hengessään, lääkäri saa siten ikäänkuin\ntyhjennetyksi tuon kaiken alitajuntaan kasaantuneen henkisen vaivan.\n\nTässä tapauksessa on siis kysymys täysin luottamuksellisesta henkisestä\nyhteistoiminnasta potilaan ja hänen lääkärinsä välillä. Sitävastoin\nhypnotismi on aivan päinvastainen menetelmä. Siinä lääkäri suorastaan\npakottaa salaperäisellä menetelmällä potilaansa kokonaan alistumaan\ntajuttomassa tilassa hänen tahtoonsa. Viime vuosisadan lopulla koko\ntieteellinen maailma piti hypnotismia mitä törkeimpänä huijauksena.\nTällä hetkellä lääketiede tunnustaa aivan avoimesti, että ihmisen\nhengellä on todellisuudessa eräs salaperäinen ominaisuus, nimittäin\nkoko oman tahtonsa täydellinen menettäminen ja sen kautta alistuminen\ntiedottomassa tilassa hypnotisoijan ehdottomaan johtoon.\n\nMutta nämä molemmat henkiset ilmiöt ovat vasta ikäänkuin johdantona\nihmisen hengen siihen osaan, jota jokapäiväisessä kielenkäytössä\nsanotaan n.s. salatieteiden tutkimuspiiriksi.\n\nPsykologiassa on vanha tunnettu totuus, että ihmisen hengellä on\nsalaperäisen merkillinen ominaisuus alitajunnassa säilyttää muistoja\nkauan sitten tapahtuneista asioista tai elämyksistä, vaikka varsinainen\nmuisti on jo aikoja sitten ne unhoittanut. Näin on selitettävissä\nsekin ilmiö, että etenkin mitä suurimman vaaran hetkellä tai varsinkin\nkuoleman lähestyessä ihminen muutamassa lyhyessä hetkessä elää koko\nelämänsä näissä muistoissa uudelleen.\n\nTämä kaikki koskee jo elettyä ja siten siis mennyttä. Mutta ihmisen\nalitajunnallisuus voi johtaa siihenkin, että hän henkisellä\nherkkyydellä voi toisinaan vaistomaisesti \"aavistaa\" jotakin juuri\ntapahtuvan tai tapahtuneen sangen kaukaisessakin etäisyydessä. Mutta\nkaikkein hämmästyttävintä on, että jotkut ihmiset \"aavistavat\" jotakin\ntulevan tapahtumaan tulevaisuudessakin.\n\nTultuamme näin pitkälle tahdon heti kiirehtiä vakuuttamaan, ettei\narvoisain lukijaini tarvitse peljätä tarkoitukseni olevan johdattaa\nheitä esim. korteista tai kädestä katsojien tai muiden povarien\nkeskuuteen. Päinvastoin tulen edelleenkin määrätietoisesti pysymään\ntäysin tieteellisen tarkastelun ja selostuksen tarkoissa puitteissa.\n\nIhmiset luulotellussa viisaudessaan tavallisesti unhoittavat, että\nkaikki suurimmatkin keksinnöt, jotka ovat usein aivan lyhyessä ajassa\nmullistaneet ihmisten koko elämän, ovat yleensä saaneet alkunsa aivan\nnaurattavan pienistä havainnoista ja johtopäätöksistä. Pari esimerkkiä\nriittää sen valaisemiseen.\n\nKun englantilainen James Watts lähes pari sataa vuotta sitten keksi\nhöyrykoneen, sai hän siihen alkusysäyksen kiehuvasta kattilasta,\njonka kantta höyry nosteli. Koko nykyaikainen jättiläismäisen suuri\ntaloudellinen kehitys sai siten alkunsa höyrykoneen keksimisestä niin\nmitättömän pienestä alusta kuin kattilassa kiehuvasta vedestä.\n\nEhkä vielä merkillisempi oli sähkön keksiminen. Benjamin Franklin tutki\nnoin pari vuosisataa sitten ukkosta. Hän tietenkin sai palkakseen\naikansa \"viisaitten\" puolesta pelkkää naurua ja ylenkatsetta. Viime\nvuosisadan alkupuolella oli eräälle sairaalle lääkäri määrännyt\nkeittoa, joka oli valmistettava sammakon koivista. Niitä oli pantu\nnauhasta riippumaan potilaan parvekkeelle. Joka kerran, kun nämä\nsammakon sääret sattuivat tuulen vaikutuksesta koskettamaan parvekkeen\nrautaista aitausta, ne nytkähtivät, ikäänkuin ne olisivat vieläkin\nolleet eläviä. Mistä johtui tämä uskomattoman kummallinen ilmiö?\nKoivissa oli sähköä! Älykkäät miehet huomasivat sen, ja siitä sai\nsähkön uusi tutkimus alkunsa. Tällä hetkellä sähkö on ihmisen\nsuurenmoisin palvelija.\n\nIhmiskunnan kehitys kaikilla aloilla on ehkäpä useimmiten johtunut\njuuri havainnoista ja selityksistä, joita yleisesti on aluksi pidetty\nsuorastaan mielettöminä.\n\nTämä toteamus pitää paikkansa myöskin ihmisen salaisimpien henkisten\nominaisuuksien suhteen.\n\nSamaan aikaan kuin kehitys-oppi ja n.s. tieteellinen materialismi\nalkoivat voittokulkunsa tieteellisessä maailmassa viime vuosisadan\njälkimmäisellä puoliskolla, syntyi eräissä toisissa tieteellisissä\npiireissä ilmeinen epäilys, että ihmisen henki sittenkin on\nominaisuuksiltaan jotakin paljoakin suurempaa ja ihmeellisempää kuin\npelkästään aineen aiheuttamaa toimintaa. Siinä mielessä ryhtyivät\neräät sen ajan etevimmät oppineet tutkimaan juuri niitä ihmisen hengen\ntoimintoja, joita tiede piti mahdottomimpina ymmärtää.\n\nNäistä syistä perustettiin Englannissa v. 1882 ja kaksi vuotta\nmyöhemmin Yhdysvalloissa tieteelliset seurat n.s. salaperäisten\nhenkisten ilmiöitten tutkimista varten (englanniksi: psychical\nresearch). Sen jälkeen on tätä esimerkkiä seurattu useissa muissa\nmaissa, m.m. Suomessakin.\n\nOn valitettavasti kieltämätön totuus, että näiden tieteellisten\nseurojen rehellistä tarkoitusperää on hyvinkin lukuisat kerrat\nhäiritty kaikenlaisten seikkailijain ja petkuttajain toiminnalla.\nMutta siitä huolimatta jää tinkimättömäksi tosiasiaksi, että useat\nviimeksikuluneitten vuosikymmenien etevimmät tiedemiehet ovat luopuneet\naikaisemmasta n.s. materialistisesta maailmankatsomuksestaan ja ovat\nsen jälkeen tehneet mitä vakavinta tieteellistä työtä näiden seurojen\njäseninä. Tilan puutteen vuoksi rajoitun mainitsemaan vain muutamia\nheistä.\n\nCharles Darwin ei suinkaan yksin luonut teoriaa lajien synnystä eli\neläinkunnan ja ihmisen polveutumisesta, vaan hänen rinnallaan toimii\ntoinen yhtä kuuluisa englantilainen luonnontieteilijä, Alfred Russel\nWallace (1823—1913). Hänestä tuli edellämainitun englantilaisen\npsykologisen tutkimusseuran perustajia v. 1882.\n\nKoko uudenaikaisen rikospsykologian eli kriminalipsykologian\nvarsinainen luoja, italialainen professori Cesare Lombroso (1836—1909)\nliittyi hänkin n.s. salaisten henkisten ominaisuuksien tutkijain\njoukkoon.\n\nNäitä molempia aikamme tieteellisen elämän suurmiehiä ehkä vieläkin\netevämpiä olivat m.m. ranskalainen lääketieteen professori Charles\nRichet (1850—1935) ja englantilainen fysiikan professori, Sir Oliver\nLodge (1851—1940).\n\nCharles Richetin tapasin Helsingissä v. 1912. Olin ylpeä saadessani\ntehdä tämän Nobelin-palkinnon saaneen maineikkaan tiedemiehen\ntuttavuutta. Hänen kirjallinen tuotantonsa on mitä monipuolisin.\nMainitsen tässä vain sen hänen tutkimuksensa, joka on ilmestynyt v.\n1923 englanninkielellä, nim. \"Thirty Years of Psychical Research\",\nsuomeksi \"Kolmekymmentä vuotta psykillistä tutkimusta\". Ei tarvitse\nmuuta kuin selailla sitä, jotta käsittäisi, millä huolella ja\ntarkkuudella tämä valtavan suuri tieteellinen työ inhimillisen\nhengen salaisimmista ilmiöistä on suoritettu. Hän huomauttaa mitä\nsattuvimmin, että nykyinen niin kovin korkealle tieteelliselle tasolle\nkohonnut kemiatiede alkoi muutama vuosisata sitten suoranaisesti\npuoskaroimisena, nim. n.s. alkemiana, kun silloiset tutkijat luulivat\nvoivansa jollakin salaperäisellä tavalla tehdä keinotekoisesti kultaa.\nSamaten tähtitiede eli astronomia on alkuansa lähtenyt astrologiasta\neli tähdistäennustamisesta, siis harhaluulosta. Hän sanoo, että\nnykyisin alkaneesta salaisten henkisten ominaisuuksien tieteellisistä\ntutkimuksista tulee samaten varmasti kehittymään nykyistä paljoakin\nvaltavampi inhimillisen hengen salaperäisimpienkin ominaisuuksien\ntutkimuksen ala.\n\nMe kuuntelemme päivisin radiostamme uutisia ja musiikkia; parhaassa\ntapauksessa tulemme muistelleeksi, että tämän suurenmoisen langattoman\nlennättimen keksijäksi on yleisesti mainittu italialainen Guglielmo\nMarconi (1874—1937). Tosiasia on, että Marconi osti alkuansa\ntämän keksinnön Sir Oliver Lodgelta kehittääkseen sen lopulliseen\nkäytännöllisyyteen. Sir Oliver Lodge oli fysikaalisten tutkimustensa\nohella yli puolen vuosisataa myös mitä tarmokkain ja menestyksellisin\nihmisten salaisten henkisten ominaisuuksien tutkija.\n\nNiistä monista Sir Oliver Lodgen tieteellisistä teoksista, jotka\nkoskevat tätä jälkimmäistä alaa, mainitsen tässä vain eräitä:\n\"Man and the Universe\", suomeksi \"Ihminen ja universumi\",\nilmestynyt 1908; \"The Reality of the Spiritual World\", suomeksi\n\"Henkisen maailman todellisuus\", 1930, sekä hänen molemmat v.\n1932 ilmestyneet muistelmateoksensa; \"Advancing Science\" ja \"Past\nYears: an Autobiography\". Ne ovat kaikki mitä selvin todistus hänen\ntieteellisesti perustellusta vakaumuksestaan, että ihmisen henki on\ntodellisilta lahjoiltaan ja ominaisuuksiltaan paljoa rikkaampi ja\nmonipuolisempi, kuin yleensä on tapana uskoa. Ennen kaikkea ei voi\nolla epäilystäkään, hän vakuuttaa, etteikö henki ole katoamaton.\n\"Päinvastoin\", hän selittää jälkimmäisessä muistelmateoksessaan,\n\"henkinen maailma (spiritual world) on kaikkein suurin kaikista\nolevista totuuksista, vaikka emme voi sitä täysin tajuta.\" Mutta\nhän sanoo edellisessä muistelmateoksessaan toivovansa, että tieteen\nonnistuu ehkä jo piankin päästä tunkeutumaan tuohon olemassaolon\nsuurimpaan salaisuuteen, jota vielä nykyisin sanotaan tuntemattomaksi.\n\nEri maissa on julkaistu tuhansia tapauksia, jolloin täysin luotettavat\nhenkilöt ovat vakuuttaneet käsittämättömällä tavalla, mutta silti\ntietoisesti aavistaneensa jonkun läheisen omaisen tai ystävän läsnäolon\njuuri hetkellä, jolloin myöhemmin on saatu selville, että tämä henkilö\nkaukana siltä paikkakunnalta on kuollut. Otan erään esimerkin, koska\ntunnen niin hyvin sekä paikat, joista on kysymys, että henkilöt, jotka\nesiintyvät tässä kuvauksessa.\n\nSyyskuussa v. 1933 olin tavannut Sveitsin pääkaupungissa Bernissä\nPalace hotellissa Irakin silloisen ulkoasiainministerin Nouri pashan,\njoka oli hyvä ystäväni Kansainliiton monista kokouksista. Hän selitti\nolevansa Bernissä kuninkaansa Feisalin matkassa, koska tämä tarvitsi\nlääkärinhoitoa. Samassa tarkoituksessa oleskeli hotellissa kuningas\nFeisalin veli, Transjordanian kuningas Abdulla Ibn Hussein. Illemmällä\nistuessani tämän kuninkaan ja Nouri pashan seurassa kuulin, että\nkuningas Feisalin terveys oli edistymässä. Seuraavana päivänä palasin\nvakinaiseen asuinpaikkaani Geneveen. Sitä seuraavana aamuna luin\nsanomalehdistä, että kuningas Feisal oli edellisenä iltana palannut\neräältä automatkalta hotelliin ja oli siellä yöllä äkisti kuollut.\n\nTästä tapauksesta kertoo Yhdysvaltain silloinen Sveitsin-lähettiläs,\nministeri Hugh R. Wilson, v. 1941 ilmestyneessä muistelmateoksessaan\n\"Diplomat between Wars\", että hän oleskeli kuninkaan kuolemanhetkellä\nLontoossa Berkeley hotellissa, jonka myöskin tunnen itse erinomaisen\nhyvin asuttuani siinä. Hän ja hänen puolisonsa olivat myöhäisellä\nillallisella hotellin ruokasalissa, kun rouva Wilson kello puoli\nkaksitoista äkkiä sanoi kuningas Feisalin juuri tulleen ruokasaliin ja\nkulkevan heidän pöytäänsä kohti. Kun ministeri Wilson nousi pöydästä\nottamaan kuninkaan vastaan, oli tämä kadonnut ja hänen rouvansa\nihmetteli, mihin kuningas oli niin nopeasti voinut joutua.\n\nOlin kymmenen vuotta ministeri Wilsonin virkatoveri ja läheinen ystävä\nSveitsissä ja tunsin sangen hyvin myöskin hänen puolisonsa. Ministeri\nWilson siirtyi v. 1938 Yhdysvaltain suurlähettilääksi Berliniin.\nHän on, kuten kaikesta tästä hänen virallisesta asemastaan ilmenee,\nerinomaisen luotettava henkilö. Emme tietenkään voi edellyttää,\nettä ministeri Wilson tässä v. 1941 ilmestyneessä vakavan tarkassa\nmuistelmateoksessaan olisi ilman todellista aihetta kertonut, miten\nhänen puolisonsa näki, että heille molemmille niin tuttu kuningas\nlähestyi heidän pöytäänsä Lontoossa aivan samalla hetkellä, jolloin\nkuningas kuoli kaukana Sveitsissä.\n\nTällaisissa tapauksissa, joita psykologiassa sanotaan telepatisiksi\nilmiöiksi, on kysymys jostakin samanaikaisesta salaperäisestä\nkosketuksesta etäällä toisistaan olevien ihmisten välillä. On toisia\nmystillisiä ilmiöitä, jotka koskevat tulevia tapahtumia, siis\naavistuksia. Otan esimerkin omasta elämästäni, vaikka voisinkin lainata\nm.m. juuri professori Charles Richetin ja Sir Oliver Lodgen kokoelmista\nkuinka monta tahansa.\n\nMaaliskuun lopulla v. 1932 olin Helsingissä mennäkseni pian sen\njälkeen naimisiin ulkomailla. Kävin esittelemässä tulevan puolisoni\näitini ainoalle sisarelle. Tämä 77 vuoden vanha tätini otti meidät\nmitä sydämellisimmin vastaan, mutta havaitsin hänen olevan kaikesta\nhuolimatta tavallista paljoa vakavamman. Hyvästellessämme mainitsin\naikeemme olevan palata Suomeen kesälomalleni. Siihen hän vastasi,\nettemme koskaan enää tapaisi toisiamme. Kun hän oli erinomaisen\nhyvässä voinnissa, löin asian leikiksi. Hän myönsi, ettei häntä mikään\nvaivannut, mutta kuitenkin hän sanoi aavistavansa, että hänen maallinen\nvaelluksensa päättyisi jo ennen kesää.\n\nMuutama viikko myöhemmin tuli meille Geneveen sähkösanoma, että hän oli\nkuollut. Liikkuessaan täysin terveenä kodissaan Helsingissä hän oli\nkompastunut ja muutaman päivän kuluttua katkesi näin odottamattomasti\nhänen elämänsä lanka.\n\nPsykilliset tutkimusseurat ovat uloituttaneet harrastuksensa monille\nmuillekin salaperäisille aloille. Jätän ne tässä tilan puutteen vuoksi\nottamatta huomioon.\n\nKaikkein suurin näistä inhimillisen järjen yläpuolelle menevistä\nprobleemoista koskee kysymystä: onko tieteellisesti mahdollista todeta,\nettä ihmisen henki ei sammu kuolemassa, vaan on siis katoamaton?\n\nKuten tiedämme, on usko kuolemanjälkeiseen elämään jokseenkin yleinen.\nVarsin yksinkertaisten eli n.s. luonnon-kansojen keskuudessa on uskottu\nhaudantakaiseen elämään. Kaikkien uskontojen yhtenä perustotuutena on\nusko ihmisen hengen jatkuvaisuuteen kuoleman jälkeen. Katselkaamme\nvain omaa aikaamme ja havaitsemme heti, kuinka suhteellisen pieni on\nniiden yksilöiden luku, jotka katsovat voivansa olla täysin varmoja\nsiitä, että heidän maallisen vaelluksensa loppu on samalla myös heidän\nhenkisen olemuksensa \"matkan pää\". Psykilliset tutkimusseurat taas ovat\ntieteellisissä julkaisuissaan aivan yksimielisesti selittäneet olevansa\nehdottomasti vakuuttuneita inhimillisen hengen katoamattomuudesta.\n\nOlemme näin saaneet lopullisen vastauksen kysymykseen, mitä on ihmisen\nhenki sinänsä. Tiede selittää, että aine on katoamaton. Tiede vahvistaa\nihmisen uskoa, että henkikin on katoamaton. Tieteellinen tutkimus\ntoteaa, että koko aineellinen universumi on salaperäisyys, mutta\nniin on myös aine itsekin todelliselta kokoonpanoltaan. Kaiken tämän\nmysterion keskestä syntyy, elää ja toimii ihminen. Hänen ruumiinsa\non aineen salaperäisyyttä, hänen henkensä on vieläkin suurempi\nsalaperäisyys.\n\nMistä johtuu koko tämä olemassaolon mysterio? Siitä, että inhimillinen\näly on havaintojensa ja ajatuskykyjensä puolesta niin rajoitettu.\n\nTäytyy siis olla olemassa joku Ikuinen Viisaus, jolle mikään ei ole\ntuntematonta eikä käsittämätöntä. Täytyy olla olemassa jokin Korkein\nTunne, Korkein Rakkaus, johon verrattuna inhimillinen rakkaus on\nparhaimmassakin tapauksessa mitättömän heikko. Täytyy myös olla\nolemassa jokin korkein tarkoitusten tarkoitus eli Kaikkivoipa Tahto,\njolle ihminenkin voi olla oma tarkoitusperänsä. Sanalla sanoen, täytyy\nolla olemassa Hän, jolle mikään ei ole mysterio.\n\nPitäkäämme tämä kaikki mielessämme, kun seuraavassa luvussa joudumme\nuusien suurten probleemain keskelle: mitä ovat ihmisen elämän arvot?\n\n\n\n\nIV LUKU:\n\nMORAALISTA.\n\n\n\nI\n\n\nKiertokulussamme olemme nyt ennättäneet niin pitkälle, että voimme\nhetkeksi pysähtyä kokoamaan kokemuksiamme, ennenkuin siirrymme kaikkein\ntärkeimpiin ongelmiin eli probleemoihin.\n\nEnsimmäisissä kahdessa luvussa havaitsimme, miten itsessään\nylenpalttisen valtava on koko avaruus ja miten mitättömän pieni on\nmaapallomme kaikkien lukemattomien tähtimaailmojen keskellä. Toiseksi\npääsimme selville, että aine itsessään on jotakin yhtä mahdotonta\nihmisen järjen ymmärtää kuin nuo aineen suurimmat ilmenemisen muodot\neli tähtimaailmat tai kaikkein pienimmät ainehiukkaset eli atomit\nvielä omine eri osineen. Kaiken tämän salaperäisyyden keskellä ihminen\nsyntyy, elää ja kuolee.\n\nKolmannessa luvussa tarkastelimme ihmisen henkistä olemusta ja saimme\ntietää, että aikamme etevimmätkin psykologit selittävät, miten\nmahdotonta on päästä täyteen yksimielisyyteen siitä, mitä ihmisen\nhenki oikeastaan on itsessään. Kukin ihminen on oma \"minä\" ja eroaa\ntoisista ihmisistä useimmiten hyvinkin suuresti. Ihminen on siis\nmyöskin henkensä eikä suinkaan pelkästään ruumiinsa eli aineen puolesta\nsalaperäisyys eli mysterio.\n\nNyt tässä luvussa tulemme lopuksi uusiin mitä tärkeimpiin kysymyksiin.\nIhminen elää äärettömän aineellisen avaruuden keskellä. Elämän alkua\nmittaamattoman pitkässä menneisyydessä ei ihminen saa järjellään\nselväksi. Onko kunkin ihmisen elämä siis ehkä pelkästään lukemattomien\n\"sattumusten\" sokeaa tulosta vai onko sillä kaikesta elämän\nsalaperäisyydestä huolimatta sittenkin jokin suoranainen tarkoituksensa?\n\nSiinä onkin kysymystä kerrakseen!\n\nJos siihen on vastattava, että ihminen on vain sattuman luoma keskellä\nkäsittämätöntä olemassaolon mysteriota, on oikeastaan jokseenkin\nselvästi jo löydettykin eräs vastaus kysymykseen: mitä elämä oikeastaan\ntarkoittaa eli siis mitä ovat inhimilliset elämän arvot? Jos meidän\non uskottava, että elämä on vain pelkkää sattumaa, on mitä lähinnä\njohtopäätös, että itse elämän arvotkin riippuvat samanlaisesta\nsattumasta. Meistä voi silloin tuntua hyvinkin luonnolliselta usko,\nettä kohtalo suosii ilman mitään järjellistä syytä joitakuita ihmisiä\nja on yhtä laskemattomasti epäsuopea toisille ihmisille. Tämän\nkäsityksen mukaan on samaten jokseenkin turha vaivata päätä arvailulla,\npäättyykö ihmisen elämä lopullisesti hänen kuolemansa hetkellä vai onko\nehkä joistakin sattuman syistä sittenkin mahdollista, että elämä pääsee\njatkumaan vielä ajallisen kuoleman jälkeen. Tällaista uskoa sokeaan\nsattumaan sanotaan fatalismiksi. Sellainen käsitys elämän varsinaisesta\ntarkoituksesta on ehkä yleisempi kuin usein otaksutaankaan. Elämä\n\"otetaan sellaisena kuin se tulee\" päivä kerrallaan, ja kysymys elämän\ntodellisesta tarkoituksesta katsotaan turhaksi pohtia. Eri asia on,\nmitä ihmiset pakosta ajattelevat kuolemasta.\n\nOnneksi on kaikkina aikoina ollut ihmisiä, jotka eivät ole ottaneet\nelämää näin keveältä kannalta. Meillä ei olisi tällä vuosisadalla\nniin kovin korkealle tasolle kehittynyttä sivistystä monien kansojen\nkeskuudessa, elleivät edelliset sukupolvet kukin aikanaan ja tavallaan\nolisi käsittäneet elämää toiselta, tarkoituksenmukaisemmalta kannalta.\nKaikki yksilöt eivät tietysti ole heidänkään keskuudessaan ymmärtäneet\nelämäänsä tässä rakentavassa merkityksessä, mutta kuitenkin riittävän\nmonet ovat sen tehneet, muuten emme me nykypolven ihmiset eläisi\nsellaisissa niin hyvissä oloissa, ettei menneillä sukupolvilla voinut\nolla siitä etäisintäkään aavistusta.\n\nElämälle voidaan siis löytää suoranaisia tarkoitusperiä, jopa\nkokonaisia elämäntehtäviä. Tulemme siten uuteen suureen kysymykseen:\njos kaikilla tehtävillä on yleensä jokin tarkoitusperänsä, on niillä\nsamalla myös jokin arvonsa. Mikä siis oikeastaan määrää inhimillisten\ntekojen arvon?\n\nOttakaamme valaisuksi esimerkki. Mies rakentaa pienen talon. Sillä\ntalolla on jokin tarkoitusperänsä: siinä on asuttava. Jos talo on\ntehty hyvin, on sillä tietenkin suurempi arvo, kuin jos se olisi tehty\nesimerkiksi huolimattomasti. Arvo on taas sitäkin pienempi, jos työ\non suorastaan huonoa. Tällaisessa tapauksessa on mahdollista ilmaista\ntalon raha-arvo. Mutta ensimmäisessä luvussa oli jo kysymys elämän\narvoista, joita ei voida arvostella rahassa. Tulemme näin henkisiin\narvoihin yleensä. Millä ihminen ne punnitsee ja miten hän ne ilmaisee?\n\nVastaukset löydämme eräästä uudesta osasta filosofiaa, nimittäin siitä,\njota sanotaan suomeksi siveys-opiksi eli moraali-filosofiaksi, samoin\nkuin uskonnon perustotuuksista.\n\n\n\nII\n\n\nMistä ovat ihmisen siveelliset eli moraaliset arvostelut lähtöisin?\nSuurin piirtein katsoen siihen on mahdoton antaa vastausta, joka\ntyydyttäisi kaikkia. Aikaisemmin ne selitettiin johtuviksi perityistä\nuskonnollisista käsityksistä tai tavoista yleensä. Kuta korkeammalle\ntasolle inhimillinen ajattelu ja tutkimus on kehittynyt, sitä\nselvemmin on alettu ymmärtää, etteivät sellaiset selitykset riitä.\nEsimerkiksi uskonnollisessa suhteessa kristityt ja muhamettilaiset\novat monoteisteja eli yhden Jumalan palvojia, mutta siitä huolimatta\nkummallakin uskonnolla on sangen erilaisia käsityksiä siitä, mikä on\nmoraalisesti oikein ja mikä väärin. Eivätpä edes lukuisat kristilliset\nkirkkokunnat ole monista mitä tärkeimmistä kysymyksistä samaa mieltä;\nse, mikä toisesta voi olla suorastaan suurikin synti, ei sitä\nlainkaan aina ole toisesta. Ajatelkaamme vain esim. avioliittoa.\nKreikkalaiskatolisella kirkolla on sekä munkkinsa että pappinsa;\nedelliset eivät saa mennä naimisiin, kun taas pappien täytyy olla\nnaimisissa. Sen sijaan katolisen kirkon kaikilta hengellisillä\navioliitto on kielletty; sitävastoin protestanttinen uskonto jättää\navioliiton suhteen papeilleen täyden vapauden mennä naimisiin tai pysyä\nnaimattomina.\n\nMutta yleensä voidaan sanoa, että kaikki uskonnot, alkeellisimmatkin,\novat vaikuttaneet mitä vakavimmin ihmisen yleiseen käsitykseen oikeasta\nja väärästä. Samaten muutkin perityt tavat sisältävät sinänsä ohjeita\nsiitä, mitä esipolvet ovat pitäneet oikeana menettelynä ja mitä\nvääränä. Tällaisia yleisiä elämän ohjeita, jotka eivät perustu kunkin\nyksilön omaan harkintaan, sanotaan filosofiassa normatiivisiksi eli\nohjeita-antaviksi. Niiden sisältö on aina käskevä, mutta ei yleensä\nselittävä. Ne sanovat lyhyesti: \"Sinun on tehtävä niin\"; tai ne sanovat\npäinvastoin: \"Älä tee niin\". Näitä käskyjä on noudatettava oikeastaan\nharkitsematta tarkemmin, ovatko ne sinänsä sellaisia, että niitä\ntodellakin olisi syytä noudattaa. Esim. hyvä katolilainen ei syö lihaa\nperjantaina, protestantille taas se ei tuota ensinkään hengellistä\nhuolestuneisuutta. Pääsiäisen aikaan kuuluu kreikkalais-katolisissa\nmaissa hyviin tapoihin, että varsinkin ystävät, mutta jopa aivan\nvennotkin suutelevat toisiaan, kun taas esim. suomalainen pitäisi\nsellaista menettelyä sopimattomana tungeskelemisena. — Englannin\nparlamentissa kansan-edustajat saavat kaikessa rauhassa istua hattu\npäässä; muiden maiden parlamenteissa ihmeteltäisiin sellaista\nkäyttäytymistä. Tällaisia esimerkkejä voisi esittää miltei miten paljon\ntahansa.\n\nLähinnä tavoista johtuneiden inhimillisten moraalikäsitteiden alkuperää\nei tähän saakka ole kukaan filosofi tutkinut niin perusteellisesti\nkuin suomalainen tiedemies, professori Edvard Westermarck; hän\nkuoli muutama vuosi sitten toimittuaan tämän vuosisadan alusta\nmoraalifilosofian ja sosiologian professorina samaan aikaan sekä\nLontoon että Helsingin yliopistoissa. Harva suomalainen tutkija on\nnauttinut koko tieteellisessä maailmassa niin suurta mainetta kuin hän.\nHänen ensimmäinen suuri teoksensa inhimillisen avioliiton historiasta\nteki hänestä heti kuuluisuuden. Tämän vuosisadan alussa ilmestyi\nkahtena laajana niteenä hänen pääteoksensa: \"The Origin and Development\nof the Moral Ideas\", suomeksi: \"Moraalisten käsitteiden alkuperä ja\nkehitys”. Se loi pysyväisesti hänen maineensa juuri siveyskäsitteiden\nparhaimpana analysoijana aikanamme. Professori Westermarck osoittaa\ntässä jälkimmäisessä teoksessaan mitä perusteellisimmin, miten\naikaisimmista ajoista ja kaikkien kansojen keskuudessa ihmisten käsitys\nhyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä on perustunut perittyihin\nvakaumuksiin ja tapoihin. Siten inhimilliset yhteiskunnat luovat omat\nmoraalikäsitteensä, joita pidetään täydellä vakaumuksella oikeina.\nLainaan tähän pari hänen erittäin valaisevaa lausettansa niiden\nalkuperäisessä muodossa:\n\n\"Society is the birthplace of the moral consciousness. The first moral\njudgments expressed not the private emotions of isolated individuals\nbut emotions which were felt by the community at large.\"\n\nMutta sen mukaan kuin kansojen yleinen sivistystaso kohoaa, muuttuvat\nmyös useat, ehkä toisissa tapauksissa useimmat moraali-käsitteet. Esim.\nvielä muutama vuosisata ajassa taaksepäin oli yleisesti tapana polttaa\n\"kerettiläisiä\", samoin kuin myös vanhoja ihmisiä \"noituuden\" vuoksi\ntai rääkätä vankeja ennen heidän hirttämistään tai mestaamistaan. Vasta\nnoin sata vuotta sitten alettiin ymmärtää, että mielisairaat ovat\ntodellakin sairaita eivätkä \"paholaisen riivaamia\". Naapurikansat ovat\nkäyneet ehkä montakin vuosisataa sotia keskenään, kunnes on opittu\nymmärtämään, että hyvä sopu on parempi kuin sotaiset selkkaukset.\n\nTämä käsitysten muuttuminen johtuu siitä, että yhteiskuntien\nkeskuuteen ilmestyy yksilöitä, jotka huomaavat, miten monia vanhoja\nperinnäisiä tapoja ja käsityksiä on syytä arvostella ja parantaa.\nSellaisen arvostelunsa he esittävät useimmiten juuri järkisyiden\navulla. On filosofeja, jotka tahtovat väittää, että kaikkikin\ninhimilliset moraali-käsitteet kokonaan ovat järkeen perustuvia.\nSellainen käsitys ei kuitenkaan ole oikea. Tavallisimmin ihmiset saavat\nmoraali-käsitteensä emotioistaan, joista jo edellisessä luvussa oli\npuhe. Selvyyden vuoksi on syytä seuraavassa analyysissa puhua lyhyesti\nvain tunteista moraali-käsitteiden lähteenä.\n\nAloittakaamme eräästä ihmisen äärimmäisestä tunteesta, vihasta. Se\nei ole moraalinen tunne, vaan päinvastoin se kuuluu niihin henkisiin\nilmiöihin, jotka on luettava ei-moraalisiin tunteisiin. Viha synnyttää\naivan liiankin usein koston tunteen. Mutta ihminen voi myös tuntea\nsellaista mielipahaa eli paheksumista, joka on täysin moraalinen\nluonteeltaan. Esim. vanhemmat voivat olla syvästi pahoillaan lapsensa\njostakin menettelystä tai teosta ja juuri moraalisista syistä he\nilmaisevat paheksumisensa. Samaten, yhtä hyvin kuin tunnemme mielipahaa\npahasta teosta, tunnemme mielihyvää sellaisista menettelyistä,\njoita pidämme oikeina. Tällaista mielihyvän tunnetta sanotaan\nmoraali-filosofiassa moraaliseksi hyväksymiseksi. Siirtyessämme yhä\naskeleen tai pari eteenpäin tulemme tunteisiin, joilla ei oikeastaan\nole aina nimenomaan moraalista merkitystä. Esim. olemme velvolliset\nolemaan kiitolliset jostakin palveluksesta, joka on tullut hyväksemme,\nja samalla se tuottaa meille mielihyvää. Mutta jos esim. nuorukainen\nrakastuu neitoseen, joka ei tunne vastaavaa rakkautta häntä kohtaan, ei\nsuinkaan voida katsoa, että neidon menettely on ei-moraalinen, vaikka\nhän sillä tuottaa nuorukaiselle mielipahaa.\n\nJuuri tämä ihmisten moraali-käsitteiden perustuminen tunteisiin\nselittää myös, miksi rakkaus sinänsä on kaiken moraalin keskeisin\nkysymys. Ellei ole rakkautta aviopuolisoiden kesken, perustuu\nheidän yhdys-elämänsä väärille edellytyksille. Elleivät vanhemmat\ntunne rakkautta lapsiaan kohtaan, riistetään lapsilta heidän\ntärkein moraalinen oikeutensa, nimittäin saada kaikessa kasvussaan\nja kehityksessään mahdollisimman paljon vanhempiensa hellyyttä ja\nhuolenpitoa. Pelkkä vanhempien \"järkeileminen\" ei riitä korvaamaan\nheidän tunne-elämänsä ainutlaatuista tärkeyttä lapsille.\n\nTuskin on väärin väittää, että ennen kaikkea juuri äidinrakkauden\nmerkitystä perheelle yleensä ja varsinkin lapsille on kaikkina aikoina\nja kaikissa maissa yleensä aliarvioitu. Sitä pidetään ikäänkuin niin\nitsestään selvänä, ettei siihen muka kannata kiinnittää erikoisempaa\nhuomiota. Kuitenkin on ehdoton tosiasia, ettei elämä, joka meissä\non, ilmene kenessäkään niin välittömänä todellisuutena kuin juuri\näidissä. Jokainen uusi sukupolvi on uusi rengas mittaamattoman\npitkässä syntymisen sarjassa suoranaisena tuloksena ennen kaikkea\näitien avulla tapahtuneen elämän luomisen kautta. Aivan samalla\ntavalla on kaiken inhimillisen olemassaolon ensi edellytyksenä naisten\ntuntema luonnollinen tarve tulla äideiksi. Se on vakavinta vaistoa ja\nvoimakkainta tunnetta, mitä kenelläkään ihmisellä yleensä voi olla.\nKoska se niin on, on se myös luonnollisessa puhtaudessaan kaikkein\nkorkeinta ja tärkeintä moraalia.\n\nMutta ihmisen tunne-elämän toiminta sen sanan hyvässä merkityksessä ei\nsuinkaan rajoitu yksistään omaan välittömään perheyhteyteen eikä edes\nsukulaisiin yleensä. Päinvastoin on aina ollut mitä tärkeintä, että\nihmiset suhtautuvat yleensä koko ympäristöönsä hyväntahtoisesti tai\nsuorastaan todellisella avuliaisuudella.\n\nTällaista avuliaisuutta ei suinkaan tule käsittää niin, että vain n.s.\n\"sivistyneet\" ihmiset varsinaisesti ovat auttavaisia. Päinvastoin\nhuomauttavat hyvinkin lukuisat ajattelijat, että vähävaraisten\nkeskuudessa tavataan eniten keskinäistä avunantoa. Esimerkiksi kuuluisa\nvenäläinen vallankumouksellinen, ruhtinas Peter Kropotkin (1842—1921)\nsyvällisessä teoksessaan \"Mutual Aid\", suomeksi \"Keskinäinen Apu\",\nosoittaa mitä valaisevimmin, että vaatimattomissa olosuhteissa elävät\nihmiset ovat paljoa herkempiä auttamaan toisiaan kuin varakkaat. Eräs\nSan Franciscon alueen tunnetuimpia vanhoja lääkäreitä kertoi äskettäin,\nettä hänen ollessaan nuorena lääkärinä New Yorkin köyhimmissä osissa\nhänen ei koskaan tarvinnut peljätä mennä kurjimmillekaan kaduille, kun\nhänellä vain oli kädessään lääkärin laukku, sillä kaikki kunnioittivat\nlääkäriä ihmisten yhteisenä hyväntekijänä.\n\nMoraaliselta kannalta on hyvin helposti käsitettävissä, miten yhteinen\nhätä ja puute ja miten toisten kärsimykset kehittävät ihmisissä\nvoimakasta tunnetta toistensa auttamiseksi. Sen sijaan varakkaissa\nolosuhteissa elävien ihmisten keskuudessa ei esiinny vastaavaa\nsuoranaista pakkoa keskinäiseen avuliaisuuteen. Sen sijaan näille\njälkimmäisille ihmisille tarjoutuu tilaisuus ulottaa hyväntahtoinen ja\nauttava toimintansa paljoa laajemmalle alalle, jopa oman maan rajojen\nulkopuolelle, mikäli heissä vain on sellaiseen menettelyyn moraalista\nvelvoituksentunnetta.\n\nMutta on olemassa eräs aivan erikoinen laatu keskinäistä rakkautta\nnäissä ihmisten laajimmissa suhteissa. Tämä rakkaus, joka kohdistuu\nkoko yhteiseen kansaan, tunnetaan nimeltä isänmaanrakkaus. Esipolvien\nmoninaiset elämänvaiheet hyvine ja huonoine puolineen, hyvine ja\nhuonoine aikoineen, rohkeine odotuksineen ja raskaine pettymyksineen\nmuodostavat kokonaisille kansoille yhteisen rakkauden aiheen, joka\nkehittyy sitä voimakkaammaksi, kuta valveutuneemmat kansat itse ovat.\n\nVoimme myös havaita, miten kaikkina aikoina on sivistyneiden kansojen\nkeskuudessa ollut ajattelijoita ja opettajia, jotka ovat luoneet\nkatseensa vielä isänmaillensa rajojen ulkopuolelle valmistaen tietä\nkäsitykselle, että kansojenkin on kohdeltava toisiaan suvaitsevaisesti\nja hyvän yhteisymmärryksen hengessä. Tällaista yleismaailmallista\nhenkeä sanotaan filosofiassa kosmopolitanismiksi. Kuta enemmän\ntällaiset yleis-inhimilliset aatteet sisältävät rohkeaa luottamusta\nkaikkien kansojen parempaan tulevaisuuteen ja siten ihmisten yleisen\nveljeyden toteutumiseen, sitä enemmän ne ovat suvaitsevaisen\nihanteellisia ja siis moraalisesti puhtaita.\n\nAivan sama on ollut ihmisen uskonnollisten käsitysten kehitys. Kaikki\nuskonnot ovat alkaneet alueellisesti usein sangenkin suppealta alalta,\nmutta ovat sen jälkeen voineet levitä jopa kaikkiin maanosiin.\nUseimmiten ne ovat kehityksen mukana menettäneet alkuperäistä\nsuvaitsemattomuuttaan ja ovat muuttuneet ihmisten keskinäisen rakkauden\njulistajiksi. Toisin sanoen, niiden moraali, mikäli se koskee ihmisten\nsuhteita toisiinsa, on tullut aikojen kuluessa yhä yleispätöisemmäksi\nja ylevämmäksi.\n\n\n\nIII\n\n\nTämän luvun molemmissa edellisissä osissa on ollut lyhyesti puhetta,\nmistä ihmisen moraali-käsitteet yleensä ovat saaneet alkunsa ja miten\nnuo käsitteet perustuvat pääasiassa ihmisen tunne-elämään, minkä vuoksi\nhän tavallisimmin arvostelee sekä omia että toisten ihmisten tekoja\ntai tekemättä-jättämisiä tunteittensa nojalla paljonkin enemmän kuin\nkonsanaan harkitsevan järkensä avulla. Näistä ihmisten keskinäisistä\nsuhteista tulemme näin koko tämän pienen tutkielman ehkä keskeisimpään\nkysymykseen: Mitä ihminen ajattelee itsestään? Miksi hän luulee\nolevansa olemassa? Millaiseksi hän oikeastaan tahtoisi elämänsä\nmuodostuvan?\n\nMikäli elämme, kuten on tapana sanoa, \"kädestä suuhun\" tai \"huomista\npäivää ajattelematta\", sikäli on itse asiassa turha odottaa varsinaista\nvastausta edelläoleviin kysymyksiin. Sitävastoin jos ihminen yleensä\n\"huolehtii huomisestaan\", on verrattain helppo löytää eräitä\nyleispätöisiä vastauksia. Moraali-filosofia on siinä tarkoituksessa\nkukkuroillaan kaikenlaisia erilaisia teorioja ja systeemejä. Meidän\nrajoitettuun tarkoitukseemme riittänevät ensiksi eräät alustavat\nhuomautukset ja sen jälkeen eräät vastaavat lyhyet analyysit.\n\nEnsiksikin meillä on siis kysymys: mitä ihminen itse asiassa ajattelee\nelämän arvoista yleensä ja varsinkin onnesta?\n\nEnnen varsinaisen vastauksen antamista on ehkä syytä tehdä eräs uusi\nkysymys: jos kerran ihmisen toiminnassa järjellä on suhteellisen heikko\nasema verrattuna hänen vaistojensa ja tunteittensa vaikutukseen,\nmiten siis vaistot ja tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa? Siihen\nkysymykseen ei ole vaikea vastata. Ihmisen vaistot ja tunteet saavat\nhänet \"vaistomaisesti\", kuten on tapana sanoa, vieromaan kaikkea sitä,\nmikä tuottaa hänelle henkistä mielipahaa tai ruumiillista tuskaa.\nVastaavasti hän tavoittelee kaikkea, mikä tuo hänelle mielihyvää tai\nsuorastaan riemullisuudentunnetta. Voimme kaiken tämän lausua lyhyesti\nsiten, että ihminen aivan yleisesti koettaa väittää kaikkea, mikä\nsaa hänet pitämään itseään onnettomana, ja sen sijaan kaipaa kaikkea\nsellaista, joka suo hänelle mahdollisimman paljon mielen tyydytystä.\n\nJos tässä mielessä silmällemme kaikenlaisia eri teorioja siitä, miksi\nihminen luulee olevansa olemassa ja millaiseksi hän siis tahtoisi\nsaada elämänsä kulun muodostumaan, voimme tämän kirjasen vaatimatonta\ntarkoitusta varten koota ne kolmeen pääryhmään.\n\nEnsiksi tulemme tekemisiin sellaisten elämän tarkoitusperää koskevien\nkäsitysten kanssa, joita lyhyesti sanotaan materialismiksi eli\naineelliseksi tyydytykseksi. Kuinka monelle ihmiselle riittääkään\npelkästään aineellinen hyvinvointi tuottamaan korkeinta mielihyvää!\nHeidän käsitykseensä elämän pääsisällöstä ja varsinkin todellisesta\nonnesta ei mahdu juuri muuta kuin ruumiillinen nautinto ja\ntaloudellisen hyvinvoinnin suoma turvallisuudentunne. Heillä on siis\n\"hyvä olla\" ja sen vuoksi se riittää heidän kaikeksi onnen tunteakseen.\n\nMutta jos mennään hieman syvemmälle materialististen\nmaailmankatsomusten tarkastelussa, tulemme suoranaisen\nmoraali-filosofian alalle. Sieltä löydämme kokonaisia oppisuuntia,\njotka ovat koettaneet puolustaa materialismia. Ehkä vanhin filosofinen\nteoria aineellisten nautintojen merkityksestä ja oikeutuksesta on\nperäisin monien vuosituhansien takaa, aina Kreikan loisto-ajoilta\nsaakka, jolloin se tunnettiin m.m. hedonismin nimellä. Sen perusneuvo\nvoidaan pukea seuraavaan lyhyeen ohjeeseen: ihmisen elin-aika on\nniin lyhyt eikä sen jatkuvaisuudesta kuoleman jälkeen ole varmuutta;\nsenvuoksi ihmisen on syytä ottaa elämäänsä mahdollisimman suuri määrä\naineellista nautintoa ja iloa. Mutta, niin tämä neuvo jatkaa, kullakin\nnautinnolla tulee olla rajansa, ja siksi soveltuu siihen parhaiten\nlisäys, että tämän hetken nautinnon ei tule tuottaa myöhemmin suurempaa\nsurua ja mielipahaa, kuin itse mielihyvä on ollut.\n\nTämän ohjeen mukaisella elämällä on kuitenkin oma erinomaisen suuri\nvaikeutensa. Se nimittäin perustuu ennen kaikkea ihmisen vaistoihin ja\ntunteisiin; sitävastoin järjen käyttäminen tulee kysymykseen useimmiten\nvasta sitten, kun vaistot ja tunteet jo ovat saaneet ylivallan.\nTosiasia on, että vaistot tottuvat kovinkin helposti kaikenlaisiin\naineellisiin nautintoihin ja samalla tunne-elämä matalistuu ja\ntylsistyy. Tällaiset tavat vaativat useimmiten yhä pitemmälle menevää\naineellisen ilon ja nautintojen tyydyttämistä, kunnes lopulta elämän\nvarsinaiseksi sisällöksi tulee mitä pintapuolisin maailmankatsomus.\nTuo itsessään niin viisaalta tuntuva neuvo, ettei tänään pidä iloita\nelämästä sillä tavalla, että siitä on huomenna suurempaa mielipahaa\nkuin tänään mielihyvää, menettää aivan liian usein hillitsevän\nvoimansa. Ihminen ei ole minkään ulkonaisen syyn tai yleensä olosuhteen\norja siihen määrin kuin omien elämäntapojensa, jos hän vain antaa\nniille ylivallan uhraamalla järkensä viisaan johdon.\n\nMuinaisten kreikkalaisten ajoilta meillä onkin eräs päinvastainen\nmoraali-filosofia; sitä sanotaan stoalaisuudeksi. Se asettaa täysin\nvakavat elämänohjeet elämän arvojen löytämiseksi. Ihmisen tulee hillitä\nvaistojaan ja himojaan, koska ne eivät kykene johtamaan pysyväiseen\nonneen. Mutta stoalaisuus ei tyydy vain näin ahtaasti neuvomaan\nihmisiä hänen oman onnensa tavoittelussa; se ottaa huomioon ihmisen\nsuhteet myöskin muihin ihmisiin. Stoalaisuuden mielestä ihmisten\ntulisi havaita, ettei heidän keskinäisissä suhteissaan saa olla\neroavaisuutta, vaan ihmisten on päinvastoin käsitettävä, että he ovat\nitse asiassa samanveroisia keskenään. Loppujen lopuksi stoalaisuus\nteroittaa mieleen, että ihmisen elämällä, kun se oikein käsitetään, on\narvoja, jotka kestävät vielä kuoleman jälkeenkin. Eipä suotta olekaan\nalituisesti huomautettu, että stoalainen filosofia vaikutti aikoinaan\nmitä voimakkaimmin kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina miehiin,\njotka historiasta tunnemme kirkkoisien nimellä.\n\nMonet kerrat hedonismin ja stoalaisuuden varsinaisten aikojen jälkeen\nnoin pari tuhatta vuotta sitten sivistyneet kansat ovat palanneet\nnäihin kahteen moraalifilosofiseen oppisuuntaan. Vaikka ne ovat\nesiintyneet uusilla nimillä, aina materialistinen maailmankatsomus\non joutunut häviölle. Viimeksi se nousi korkealle, kun n.s.\nluonnontieteellinen maailmankatsomus pyrki voitolle viime vuosisadan\njälkimmäisellä puoliskolla. Silloin Charles Darwinin mullistavat\nteokset lajien synnystä ja ihmisten polveutumisesta, joista edellä\non ollut ensimmäisessä luvussa puhetta, muka tekivät täyden lopun\nn.s. ihanteellisesta maailmankatsomuksesta. Mentiinpä materialistisen\noppisuunnan kannattajien keskuudessa niin pitkälle, että uskottiin\nvoitavan näyttää toteen, miten erinäisten kemiallisten ainesten\nsekoittaminen sopivalla tavalla sai aikaan elollisen syntymistä.\nMutta tälläkin hetkellä, yli puolen vuosisataa myöhemmin, tiedemiehet\ntunnustavat nöyrästi, että sellaiset uskot ovat yhäkin olleet\npelkkiä harhaluuloja; elämän syvintä olemusta eli sen syntymistä ei\ntiede ole koskaan saanut selville. Miten viisaasti huomauttikaan,\nkuten edellä on toisessa luvussa kerrottu, viime aikojen kaikkein\nsuurimpia tieteellisiä neroja, ranskalainen Henri Poincaré, että\nkuta useamman tieteellisen probleeman ihminen ratkaisee, sitä\nuseampia uusia kysymysmerkkejä tulee hänen eteensä, eivätkä siten\nihmisen aivot koskaan tule saamaan selville olemassaolon syvintä\nmysteriota. Samassa yhteydessä todettiin, että uusinkin materialismi\non tieteessä jo menettänyt merkityksensä ja on sen vuoksi varsinaisena\nmaailmankatsomuksena katoamassa, kuten ennenkin, ihmisen lukemattomien\nharhaluulojen toivottomaan yöhön.\n\nOn vuoro siirtyä moraali-filosofisten oppisuuntien toiseen\nsuureen ryhmään. Yhteistä niille kaikille on, millä eri nimillä\nne esiintyvätkin filosofiassa, materialismin hylkääminen.\nYleispiirteisesti niitä voidaan kuvailla seuraavasti:\n\nMaterialismi on kokonaan yksipuolinen uskoessaan, että pelkkä\naineellinen nautinto ja sen tuottama mielihyvän tunne voisi luoda\nihmiselle pysyväistä onnea. Ihmisen elämä on otettava kokonaisuutena\neli sellaisena, kuin se tulee hänen osakseen. Siihen sisältyy siis\nmyöskin vastoinkäymisiä, vaikeuksia, pettymyksiä, murhetta eikä\nsuinkaan yksinomaan materialistista mielihyvää. Tässä ihmisen elämän\nkokonaisuudessa on aina mitä tärkein merkityksensä juuri niillä\ntapahtumilla, jotka useasti, ehkä useimmiten, tuntuvat ihmisestä\nikäviltä tai suorastaan vastenmielisiltä. Pari esimerkkiä voi sopivasti\nvalaista tätä ehkä aluksi oudolta tuntuvaa filosofista oppia.\n\nMe nautimme suuresti esim. kahvista ja teestä, leivoksista, jäätelöistä\nynnä kaikesta muustakin imelästä. Mutta jos tällaista makeaa olisi\nnautittava ainoana ravintona ja juomana, se alkaisi piankin tuntua\näitelältä. Silloin kaikenlainen suolainen ravinto tulee meille\nsitäkin maukkaammaksi. Toisin sanoen, imelän täysi vastakohta voi\ntuottaa suurtakin ruumiillista nautintoa eikä suinkaan pelkkä imelä\nitse. Voimme lyhyesti sanoa tätä täysien vastakohtien tuottamaksi\nnautinnoksi, mielihyväksi. Samalla tavalla henkiset vastakohdat\ntäydentävät toisensa. Esim. eroaminen jostakin rakkaasta omaisesta\ntai ystävästä tuottaa meille ilmeistä mielipahaa. Sitä enemmän saamme\nnauttia mielihyvää jokaisesta heidän kirjeestään, joka tulee meille\npitkän matkan takaa. Kirje ei olisi lainkaan yhtä suuren ilon aihe, jos\nsaisimme sen henkilöltä, joka on poistunut ympäristöstämme vain esim.\nmuutamaksi tunniksi. Voimme sopivasti yhdistää nämä aineellisten ja\nhenkisten vastakohtien tuottaman mielihyvän ja onnen tunteen parilla\nuudella esimerkillä.\n\nAjatelkaamme niitä Suomen salojen raivaajia, jotka ovat raskaalla\ntyöllä saattaneet maan viljellyksi. Syksyisin he saavat palkan\ntyöstään. Kun uutispuuro ja uutisleipä tulee perheelle pöytään, saa\nheidän pitkä ruumiillinen raatamisensa suurimman henkisen tyydytyksensä\nja mielihyvänsä. Samalla tavalla, jos esim. köyhä merimies tai\nrautatieläinen uhraa kaikki varansa saattaakseen poikansa opinteille\nja pojasta tulee laivan kapteeni tai kone-insinööri, hänellä on pitkän\nodotuksen jälkeen vanhuuden päivinään mitä suurin mielentyydytys\nonnenaan.\n\nNämä eri esimerkit osoittavat, miten ihmisen on onneaan etsiessään\nosattava katsella elämäänsä täytenä kokonaisuutena. Eihän hän edes\nymmärrä terveytensä tavattoman suurta arvoa todellisena onnena,\nennenkuin hän on kokenut tautivuoteella, mitä sairaus merkitsee\nhänelle. Vasta sen kokemuksen antaman opetuksen avulla hän osaa\ntodellakin iloita terveytensä palaamisen tuottamasta onnen tunteesta.\nMe tuskin viitsimme lukea kirjaa, ellei siihen sisälly kuvauksia elämän\nvaikeuksistakin ja jännittävistä vaiheista. Kansatkin muistelevat\nmenneistä vaiheista mieluummin juuri niitä, joihin on sisältynyt\nsuuria vaikeuksia ja uhrauksia. Milloin taas kansojen elämä on\nollut \"tavallista yksitoikkoisuutta\", ei niihin aikoihin myöhempien\nsukupolvien mielenkiinto palaa lainkaan samalla hartaudella.\n\nNäitä moraali-filosofisia teorioja voimme tarkastaa vielä eräältä\nuudelta kannalta, nimittäin kysymällä, miten ne suhtautuvat niin\nkeskeiseen probleemaan kuin kuolemaan. Monet filosofiset oppisuunnat\njättävät sen kysymyksen varmaa vastausta vaille. Niiden mielestä\nihmisellä tulee joka tapauksessa, uskokoon hän hengen kuolemattomuuteen\ntai ei, olla oma selvästi moraalinen käsityksensä ajallisen elämänsä\ntodellisesti suuresta merkityksestä kaikkine oikeuksineen, mutta myös\nkaikkine moninaisine velvollisuuksineen. Useat näistä filosofeista\nasettavatkin juuri ihmisen velvollisuudet aivan etusijaan ja\ntyöntävät siten taka-alalle ihmisen henkilökohtaiset nautinnot, hänen\nmielihyvänsä ja hänen yksityisen onnentunteensa. Eräät oppineet\ntehostavat aivan erikoisesti, että ihmisen elämän päämaalina ei\nsuinkaan tule olla pelkästään hänen oma onnensa, vaan päinvastoin\nmahdollisimman suuren onnen tuottaminen mahdollisimman monille\nihmisille.\n\nEnsimmäisessä luvussa oli puhetta m.m. kehitys-filosofian varsinaisesta\nperustajasta Herbert Spencerista ja hänen selityksistään, että\nolevaisuuden suurimpia salaperäisyyksiä eli mysterioita ihmisen on\nmahdoton koskaan käsittää tavallisin älyllisin edellytyksin. Niihin\nprobleemoihin kuuluu m.m. juuri kysymys siitä, onko ihmisen hengellä\njatkuvaisuutta kuoleman jälkeen. Kaikkia näitä filosofisia teorioja,\njotka lähtevät siitä, ettei ihmisellä ole eikä koskaan voi olla täyttä\ntietoa olemassaolon suurimmista salaisuuksista, ennen kaikkea Jumalasta\nja ihmisen hengen kuolemattomuudesta, sanotaan filosofiassa kreikan\nkielen mukaan agnostisismiksi. Yleensä tällainen moraali-filosofian\nrajoittuminen varsinaisesti vain sellaisiin probleemoihin, jotka\nkuuluvat ihmisen tavalliseen ajalliseen elämään, avaa meille vielä\neräitä uusia näkökohtia.\n\nEllei siis ihmisellä mielestään ole täyttä varmuutta hengen\nkuolemattomuudesta, rajoittuu hänen onnensa tavoitteleminen\nvarsinaisesti vain ajalliseen elämään. Lisäksi, ellei hän voi\nuskoa, että kaiken olevaisen olemassaolo perustuu ikuisen Jumalan\nolemassaoloon, silloin hänen moraaliset käsitteensä jäävät sitäkin\nenemmän hänen itsensä luotaviksi, mikäli hän ei seuraa enemmän tai\nvähemmän vaivattomasti toisten ihmisten esimerkkiä tai neuvoja.\n\nTavallisesti katsotaan, että jokaisen ihmisen on vastattava omista\nteoistaan, siis siitä, mitä hän katsoo moraalisesti oikeaksi\ntai vääräksi, mikä kuuluu hänen oikeuksiinsa ja mikä hänen\nvelvollisuuksiinsa. Mutta tosiasia on, että vain suhteellisen\nharvat ihmiset kehittävät itselleen jonkinlaista omintakeista\nmoraali-systeemiä. On mukavampaa seurata yleistä tapaa kuin vaivautua\narvostelemaan omaa itseänsä, omia mielijohteitaan ja -harrastuksiaan.\nKuitenkin on ihmiskunnan historiassa moraalisten käsitteiden\nedistysaskeleet johtuneet siitä, että kaikkina aikoina on esiintynyt\nvakavia ajattelijoita, jotka ovat analysoineet vallinneita olosuhteita,\nniiden ennakkoluuloja ja moraali-käsitteitä. Ajatelkaamme esimerkkinä\nvain niitä miehiä, jotka noin neljäsataa vuotta sitten saivat\nkatolista kirkkoa rohkeasti arvostelemalla uskonpuhdistuksen kautta\nprotestantismin aikaan. Tosin heidän ponnistuksensa kohdistuivat\nlähinnä uskonnollisten perustotuuksien alalle, mutta uskonpuhdistukseen\nsisältyi samalla myös m.m. täysin maallisiakin kysymyksiä, jotka\nsellaisina kuuluvat paremminkin moraali-filosofian kuin varsinaisesti\nuskonnon alalle: esimerkkinä mainittakoon vain katolisen kirkon\nkokoama ääretön omaisuus. Tällaista aikoinaan vallinneiden tai yhäkin\nvallitsevien moraalikäsitteiden kehittämistä ja puhdistamista sanotaan\nmoraali-filosofiseksi moraaliseksi subjektivismiksi. Se siis eroaa\nnormatiivisista moraaliopeista, joista tämän luvun alussa oli puhetta,\nennen kaikkea siten, että se on arvostelevaa luonteeltaan, kun taas\nnormatiivinen moraali-filosofia on paremminkin paikallaan pysyttelevää\ntyytyessään luottamaan vanhastaan vakiintuneisiin moraali-käsitteisiin.\n\nTämän itsenäisesti arvostelevan luonteensa puolesta moraali-filosofista\nsubjektivismia ja varsinkin filosofista agnostisismia yleensä on usein\ntahdottu leimata uskonnolle vihamieliseksi. Sen vuoksi ne on monesti\nlaskettu täyden materialismin kanssa samaan luokkaan. Se on kuitenkin\nilmeistä erehdystä. Materialistinen maailmankatsomus yleensä ei suo\nsijaa millekään uskonnolle, koska sen käsitys kaikesta olevaisesta ei\nperustu uskoon, että on persoonallinen Jumala olemassa. Sen sijaan\nesim. Herbert Spencerin agnostinen filosofia nimenomaan opettaa, että\nolemassaolon mysteriot ovat hioneet uskonnot ja että uskontoja tulee\nihmisellä aina olemaan sen vuoksi, ettei hän koskaan pääse järjellään\nselville kaiken Luojan eli Ikuisen Voiman salaisuudesta. Sitäpaitsi\non syytä huomata, miten etenkin protestanttinen uskonto oikeastaan\nedellyttää tunnustajiltaan subjektivismia eli täysin henkilökohtaista\nvakaumusta. Sen vuoksi meillä on niin kovin suuri määrä erilaisia\nprotestanttisia uskontokuntia, kun taas molemmat katoliset kirkot,\nnimittäin roomalais-katolinen ja kreikkalais-katolinen kirkko, ovat\nehdottomasti paljon ahtaammin normatiivisia, ja sen vuoksi pitävät\ntunnustajiaan koossa valtavan suurena laumana sallimatta sellaista\nvakaumuksen vapautta, joka on protestantismille luonnollista.\n\nNämä muutamat huomaukset vievät meidät välittömästi\nmoraali-filosofisten systeemien kolmanteen suureen ryhmään.\nSiirtyessämme nyt vuorostamme sitä yleispiirteisesti tarkastelemaan\nhuomaamme heti, että kaikille niille on ominaista selvä usko, että\nihmisen henki on kuolematon ja ikuinen Jumala olemassa.\n\nEdellisen ryhmän moraali-filosofisissa oppisuunnissa ja tämän kolmannen\nryhmän käsityksissä on varsinkin kaksi piirrettä yhteistä. Ensiksikin\nne molemmat hylkäävät materialismin ja toiseksi ne katsovat, että\nihmisen todellinen onni rakentuu ihmisen elämän kokonaisuuteen\nvaikeuksineen ja kärsimyksineen yhtä hyvin kuin menestyksilleen ja\nmielihyvineen.\n\nNiiden välisenä erona sen sijaan on suhtautuminen kysymykseen Jumalan\nolemassaolosta ja ihmisen hengen kuolemattomuudesta. On itsestään\nselvää, että sellainen eroavaisuus on merkitykseltään mitä valtavin.\nEllei ihmisellä ole täyttä varmuutta kuoleman jälkeen jatkuvasta\nelämästä, täytyy hänen pakostakin suhtautua ajalliseen elämäänsä\ntoisella tavalla, kuin jos hän voi luottaa olemassaolonsa jatkumiseen\nkuoleman jälkeen. Edellisessä tapauksessa jää hänen omalle vastuulleen\nmoraalisessa suhteessa, niin voimme sanoa lyhyesti, kaikki, mikä\nkoskee hänen omaa onneansa. Sitävastoin jälkimmäisessä tapauksessa hän\nluottaa Kaitselmuksen rajattoman viisaaseen johtoon ja apuun. Sellainen\nvarma usko persoonallisen Jumalan olemassaoloon ja samalla ihmisen\nhaudantakaiseen elämään liittyvä usko antaa hänen käsitykselleen\nonnesta aivan erikoisen sisällön ja merkityksen.\n\n\n\nV LUKU:\n\nMORAALISTA JA USKONNOSTA.\n\n\nMonessa eri yhteydessä on edellisissä luvuissa jouduttu koskettelemaan\nlyhyesti kysymystä uskonnosta. Tämän luvun osalle on jäänyt tehtäväksi\nkeskittää päähuomio siihen, mitä uskonto merkitsee ihmisen elämälle\nyleensä ja varsinkin oikeiden elämän arvojen löytämiselle.\n\nViime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan aikana on kovinkin\nusein koetettu selittää kaikille enemmän tai vähemmän valistuneille\nkansoille, että kaikki uskonnot ovat itse asiassa ikäänkuin opiumia,\nhuumausainetta, mutta sitävastoin \"tiede\" sinänsä edustaa ainoata\ntodellista elämänviisautta. Kuta enemmän tällaisen maailmankatsomuksen\nedustajat koettavat esiintyä muka todellisen tieteen nimessä, sitä\nvarmempia voidaan olla, että heillä itsellään en ollut sangen\nyksipuolisesti, jos lainkaan vakavaa henkilökohtaista tekemistä\nvarsinaisen tieteen kanssa. Tosiasia on, että tieteelläkin on ollut\nlukemattoman monet taikauskonsa, pimeät ennakkoluulonsa ja valitettavan\nlukuisat suvaitsemattomuuden uhrinsa eikä suinkaan vain uskonnolla.\nTiedekin on kulkenut synkkiä polkujansa, se on kovinkin usein\naivan liian nopeasti luvannut varmoja ratkaisuja elämän suurimpiin\nmysterioihin, mutta samaa taivalta se yhäkin vaeltaa pääsemättä\nkoskaan ikuisuuden määrättömän monien salaperäisyyksien herraksi.\nMutta kaikista näistä tieteen lukemattoman moninaisista vaikeuksista\nhuolimatta se on ollut ja on ihmiselle samoin kuin koko ihmiskunnalle\nvaltavan suuri tekijä ja parhain palvelija mitä moninaisimmissa\nsuhteissa. Mutta niin totta kuin tämä kaikki onkin tieteen suhteen, se\nei tee uskontoa sen huonommaksi palvelijaksi.\n\nAloittakaamme uusi kiertokulku nähdäksemme, miten uskonto voi olla\nihmisen elämässä mitä tärkein tekijä puhtaasti moraalinkin kannalta\nkatsottuna eikä vain opastajana korkeimpien elämän arvojen löytämiseen.\n\nOn tunnettu tosiasia, että kaikissa uskonnoissa näyttelee sangen suurta\nosaa kysymys, millaisen kohtalon alaiseksi ihminen luulee joutuvansa\nkuoleman jälkeen. Ihmisen mielikuvitus on kaikkina aikoina askarrellut\ntässä suhteessa mitä vastakkaisimpien käsitysten välillä. Mitä\nerikoisesti kristinuskoon tulee, on aivan uusimpiin aikoihin saakka\npelko \"helvetin kauhuista\" ja samaten toivo \"taivaan iloista\" ollut\nsangen tärkeänä tekijänä.\n\nMutta myöskin moraali-filosofialle tämä kysymys rangaistuksen pelosta\nja palkinnon toivosta kuoleman jälkeen on aina ollut sen vaikeimpia\npulmia. Me emme katso oikeaksi sellaista lastenkasvatusta, jossa\npelotus rangaistuksilla ja houkutus palkinnoilla muodostaa kasvatuksen\nehkäpä suorastaan varsinaisen sisällön. Päinvastoin tahdomme saada\nlapsemme käsittämään, miksi heidän oma etunsa vaatii heitä ymmärtämään\ntottelemisen taidon ilman uhkausten pelkoa tai palkinnon odottamista\nhyvityksenä. Mutta yhtä selvä kuin tällainen moraali-filosofinen\nperiaate lastenkasvatuksen alalla onkin, yhtä vaikea on toisaalta saada\nyleispätöinen vastaus kysymykseen, milloin sitten yleensä meidän on\noikein käyttää rankaisevia keinoja tai hyvityksellä houkuttelemista\nsaadaksemme toiset ihmiset menettelemään nimenomaan juuri meidän\ntahtomme eikä jonkun muun ihmisen tai heidän itsensä tahdon mukaan.\n\nKaikkein vaikeimmaksi tämä kysymys muodostuu ihmisen uskonnollisessa\nelämässä. Hän tuntee itsensä heikoksi syntiseksi, jolla ei ole\nläheskään aina riittävää tahdonlujuutta tehdä oikein tai olla tekemättä\nväärin. Mutta paljostako hän sitten on itse vastuussa, paljostako hänen\nsaamansa kasvatus ja paljostako yleensä kaikki ulkonaiset olosuhteet?\n\nTätä mitä tärkeintä pulmaa uskonnot ja moraalifilosofiset opit ovat\naina koettaneet pohtia pääsemättä yksimieliseen tulokseen. Vanha\nTestamentti tuntuu pitävän ikäänkuin itsestään selvänä, että ihmisellä\non täysi tahdon vapaus ja siis myös samalla täysi vastuu teoistaan.\nMutta esimerkiksi muhamettilaisuudella on jokseenkin selvästi\npäinvastainen käsitys, paremminkin sellainen, jota sanotaan \"sokean\nkohtalon\" uskoksi. Uuteen Testamenttiin nojautuva kristillinen uskonto\nei ole omassa keskuudessaan asiasta yksimielinen. Ehkä kaikkein\njyrkin kanta esiintyy n.s. calvinistisen kirkon vakaumuksessa, että\njumalallinen kaitselmus on alun pitäen tuominnut jotkut ihmiset\nperikatoon ja toiset taas määrännyt taivaalliseen armoon. Mutta\nmyöskin muissa kristillisissä kirkkokunnissa tämän opin tarkastelu\non ollut milloin jyrkemmässä, milloin lievemmässä muodossa esillä.\nEikä ihmekään, sillä koskeehan mitä läheisimmin ihmisen onneen pelkkä\najatuskin, että ihmisen voisi olla itse asiassa jokseenkin turha\nhuolehtia kohtalostaan, koska se muka on jo ennakolta määrätty; siitä\nvuorostaan on johdettu koko opin yleinen nimikin, predestinaatio-oppi.\n\nMoraali-filosofia taas on lähtenyt siitä, miten ihmisellä silloin\nvoisi olla siitä huolimatta täysi vastuu kaikistakin teoistaan, ellei\nhänellä katsota voivan olla täyttä tahdon vapautta. Myönnetäänhän\njo tätä nykyä, että heikkomieliset ja mielisairaat ovat vain sangen\nrajoittuneesti, jos lainkaan, syyntakeiset teoistaan. Lasten vastuu\non samaten tietenkin pienempi kuin aikuisten ihmisten. Jos näin on\ntällaisissa tapauksissa laita, sopii kysyä, eikö yleensäkin ihmisten\ntahdon vapaus ole siksi huomattavasti kaikenlaisten ihmisestä\nitsestään riippumattomien syiden rajoittama, että on mahdoton\nvakavassa mielessä puhua ihmisen vapaasta tahdosta? Eräiden suurten\nfilosofien mielestä tähän kysymykseen täytyy vastata myöntävästi ja\nsen vuoksi heidän edustamaansa oppia sanotaan determinismiksi. Mutta\non olemassa useita jokseenkin selvästi päinvastaisia oppisuuntia,\njotka katsovat, että ihmisen tahto-elämällä on joka tapauksessa mitä\nkeskeisin merkitys ja siis myös ihmisen vastuulla omista teoistaan ja\ntekemättä jättämisistään. On sanomattakin selvä, että ihmisen käsitys\nhänen todellisesta vastuullisuudestaan kaikkien tekojensa suhteen voi\nvaikuttaa usein hänen mielipahan ja mielihyvän tunteisiinsa, toisin\nsanoen hänen onneensa. Sitä suuremman merkityksen voi silloin saada\nkysymys, millä ihminen voi mahdollisesti keventää huolestuneisuuttaan\nhuonojen tekojensa suhteen.\n\nVanhoissa pakanallisissa uskonnoissa ihmisellä oli ehkä suorastaan\ntärkeimpänä keinona jumalien lepyttämiseen uhrien toimittaminen ja\nlupaukset suorittaa jumalille mieluisia tekoja. Mutta mikään uskonto\nei ole tässä suhteessa tarjonnut niin moraalisesti ylevää oppia kuin\nkristinusko, nimittäin vakuutusta, että ihmisen on katumuksen tietä\npyrittävä vapautumaan syyllisyydestään.\n\nKaikkein korkeimmalle kristinusko on kohonnut julistaessaan selvemmin\nja voimakkaammin kuin mikään muu uskonto jumalallista rakkautta. Paljon\ntietysti ihmiset itse ovat pitkien vuosisatojen kuluessa lisänneet\nomien käsitystensä mukaan, kutka enemmän, kutka vähemmän, muita puolia\nkristinuskoon, kuten esimerkiksi juuri käsityksen predestinaatiosta.\nMutta syvimmästi katsottuna täytyy myöntää, että Jeesuksen omassa\nalkuperäisessä opetuksessa rakkaus on kaikkein keskeisin hyvä sanoma\nihmisille. Hän sanoo: \"Joka ei ota taivaan valtakuntaa vastaan\nkuin lapsi, hän ei voi sinne päästä\". Tämä elämänohje sisältää sen\nsuurimman opetuksen, että ihmisen ei tule koettaa oman järkensä avulla\nsaada vastauksia olemassaolon syvimpiin probleemoihin, vaan hänen on\nsuhtauduttava niihin lapsen tavoin, se on täydellisesti luottaen Isän\nviisauteen ja rakkauteen. Ihmisten keskinäisistä suhteista taas Jeesus\nopettaa, että sen, joka tahtoo todellakin olla suurin, on itse asiassa\noltava toisten palvelija. Kumpaiseenkin opetukseen sisältyy siis\nrakkauden julistaminen ja parhaimmaksi elämän neuvoksi toteuttaminen.\n\nHistoria kertoo, että Ranskan suuri valloittaja-keisari Napoleon\nI, ollessaan toista sataa vuotta sitten englantilaisten vankina\nAtlantin valtameren kaukaisella St. Helenan saarella, eräänä päivänä\notti keskustelussaan esille kysymyksen Jeesuksesta. Hänen mukanaan\nvankeuteen oli seurannut m.m. kenraali Bertrand, ja tälle Napoleon\nlausui:\n\n\"Bertrand, minä tunnen, mitä ihminen on; ja minä vakuutan, että Jeesus\nKristus ei ollut tavallinen ihminen. Häntä ja muita ihmisiä maailmassa\nei voida millään tavalla verrata toisiinsa. Aleksanteri Suuri, Caesar,\nKaarle Suuri ja minä perustimme valtakuntia. Mutta mihin me kaikki\nnojasimme nerojeinme luomat tulokset? Me turvauduimme väkivaltaan.\nJeesus Kristus yksin perusti valtakuntansa rakkauteen; ja tälläkin\nhetkellä miljoonat ihmiset ovat valmiit antamaan henkensä Hänen\npuolestaan.\"\n\nNe ovat uusimman ajan historian suurimman valloittaja-hallitsijan\nrehellisenä tunnustuksena mieleenpantavia sanoja. Voi lisätä ainakin\nyhtä suurena historiallisena totuutena, ettei mikään kehityskausi\nihmiskunnan historiassa ole saanut niin suuria yleisiä tuloksia aikaan\nkuin ne lähes pari tuhatta vuotta, jolloin kristinusko on ollut\nolemassa. On samaten todettava, että kristinuskon omasta keskuudesta\ntaas ei mikään uskontokunta ole niin kohottanut kansoja ihmiskunnan\nyleiseen johtoon kuin protestantismi.\n\nJeesuksen selitys, että ihmisen on suhtauduttava olemassaolon syvimpiin\nkysymyksiin lapsen luottavaisella rakkaudella, sisältää siis itse\nasiassa saman elämänohjeen kuin viisain filosofia. Ihmisen järki ei\nriitä niitä pulmia käsittämään, ja siksi niihin on suhtauduttava lapsen\ntäydellisen puhtaalla uskolla. Mutta samalla ihminen saa itse onnen\nkaipuulleen lopullisen ohjeen. Ei mikään ajallinen onnen tunne ole\nniin täydellinen kuin rakkauden tunne. Jos ihminen sen lisäksi voi\nluottaa kuolemantakaiseen elämään rakkaudessa, pitäisi hänen onnensa\nolla täydellinen. Silloin voidaan myöskin uskoa, että koko maailman\nrajaton avaruus yhtä hyvin kuin kaikki elollinen maan päällä ja siis\nihminen itsekin on olemassa jotakin korkeinta tarkoitusperää varten.\nSamoin kuin kristinusko julistaa kehitys-filosofian ehkä etevin\nedustaja Henri Bergson, kuten huomautettiin ensimmäisessä luvussa, että\nsellainen tarkoitusperä voi olla yksinomaan suurimman rakkauden ylevin\nilmenemisen muoto ja sisältö.\n\nVoidaan tietysti väittää vastaan, ettei mikään uskonto, ei edes\nkehittynein kristinusko esitä näitä olemassaolon mystillisiä\nprobleemoja tässä nimenomaisessa valossa, vaan päinvastoin niissä\nkaikissa on tärkeänä sisältönä kaikenlaisia monia vuosituhansia\nvanhoja harhaluuloja ja muita ilmeisen vääriä käsityksiä. Tällaiseen\nväitteeseen soveltuu hyvästi vastaukseksi se, mitä aikamme etevimpiä\nluonnontieteilijöitä, englantilainen professori Julian Huxley, muutama\nvuosi sitten lausui kristinuskon opillisesta eli teologisesta puolesta:\n\n\"Se luopui uskomasta, että maa on litteä kiekko, se samaten hylkäsi\nuskon, että maapallo on avaruuden keskus, samoin kuin senkin luulon,\nettä kiertotähdet kiertävät täyttä ympyrää; se luopui uskomasta\naineelliseen taivaaseen, joka kupolin tavoin kaartaa avaruutta, ja\nomaksui opin äärettömästä avaruudesta, jonka kansoittaa suunnaton\nmäärä aurinkoja, ja kukin niistä on verrattavissa siihen meidän\naurinkokuntaamme, jota niin kauan aikaa pidimme koko taivaan\navaruutena; se hyväksyi Newtonin havainnon, että nämä taivaankappaleet\neivät tarvitse kiertokulussaan ohjaajaa, samoinkuin myös viime\nvuosisadalla fysiikan ja kemian tutkijain havainnot aineen olemuksesta;\nse on myös luopunut käsityksestä, että maailma on ainoastaan muutaman\ntuhannen vuoden vanha, ja on sen tilalle hyväksynyt geologisen\naika-käsityksen. Eikä se tunne olevansa entistä huonompi, vaikka se\nonkin luopunut näistä vanhoista kuluneista henkisistä vaatteistaan.\"\n\nIhmisen peräti vaillinainen tieto luonnosta yleensä ja lisäksi\nuseinkin sen väärä tulkinta on itse asiassa suurimmasti vastuussa,\nmillaiseksi ihminen eri aikojen kuluessa on käsittänyt uskontonsa.\nMutta itsessään uskonto on, niin voidaan yleistävästi sanoa, yhtä vanha\nkuin ihmiskunta, koska sekin edustaa ihmisen yritystä saada elämän\nsuurimpiin probleemoihin selityksiä, joita hänen älynlahjansa eivät\npysty antamaan. Kuta korkeammalle ihmisen järki on kehittynyt, sitä\nparemmalla tavalla hänelle on avautunut mahdollisuuksia tarkistaa ja\nparantaa käsityksiään olemassaolon rajattomista salaperäisyyksistä.\nProfessori Huxley on siten aivan oikeassa todetessaan, että kristinusko\non vajaassa parissa tuhannessa vuodessa omaksunut askel askeleelta\nsaman käsityksen maailman avaruudesta kuin tiedekin eikä kristinuskon\ntodellinen olemus ole siitä mitään kadottanut, koska se on pääasiassa\ntoiselta alalta, nimittäin näkymättömästä henkisestä maailmasta.\n\nEräs näitä \"vanhoja harhaluuloja\", joita niin kernaasti käytetään\nesimerkkeinä, koskee n.s. luomisen tarinaa sellaisena, kuin se\nesitetään Vanhan Testamentin alussa. Myöntäkäämme, että on vaikea\nuskoa ihmiskunnan polveutuvan naisesta, joka itse tuli luoduksi\nmiehen kylkiluusta. Mutta ottakaamme muissa suhteissa tämä Raamatun\nkuvaus tarkasteltavaksemme suurpiirteisesti. Havaitsemme silloin ehkä\nsuureksikin hämmästykseksemme, että nykyinen tieteellinen käsitys\nmaapallomme kehityskulusta itse asiassa käy samaan suuntaan kuin\nRaamatun vastaava kuvaus maailman luomisesta. Ensiksi muodostuivat\nmeret ja mantereet; sen jälkeen syntyivät alimmat eläimet matelijoita\nja kaloja myöten; sitten linnut ja nisäkkäät, kunnes viimeksi ilmestyi\nihminen. Raamatun kuvaus kaipaa varsinaisesti vain sen lisäselityksen,\njohon professori Huxley viittaa, että nimittäin se esittää kaiken\nluomisen tulleen suoritetuksi muutamassa päivässä; sitävastoin geologia\nja biologia laskevat maapallomme sekä sen kaiken elollisen kehityksen\nlukemattoman monissa miljoonissa vuosissa.\n\nUskontoa on tahdottu vakavasti arvostella myös seremoniain eli\nulkonaisten menojen vuoksi. Niiden väitetään edustavan m.m.\nkaikenlaista ikivanhaa taika-uskoa. Sopii kuitenkin kysyä, eikö\nihminen kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa ole pitänyt\njuuri kaikenlaisia seremonioja tärkeimpiin juhliinsa kuuluvina\ntai yleensä ilon ja mielihyvän aiheina? Kaikkein alhaisimmillakin\nn.s. luonnon-kansoilla on aina meidän päiviimme saakka ollut mitä\nmoninaisimpia juhlamenoja. Ottakaamme toiseksi esimerkiksi eräät\nnykyhetken suuret kansat, jotka nimenomaan vastustavat kristinuskoa\nja sen juhlamenoja, mutta toisaalta pitävät puolueittensa\nnimessä järjestettyjä juhlallisuuksia johtajiensa ja heidän\nkuviensa palvomiseksi sitäkin tärkeämpinä toimituksina. Voidaanpa\ntosiasiallisesti havaita, että kuta korkeammalle jonkun kansan\nkeskuudessa yleinen kehitys ja sivistys on ehtinyt, sitä vähemmän\nvarsinainen uskonto edustaa enää ulkonaisia seremonioja, mutta\ntoisaalta kansat muissa suhteissa kyllä kiinnittävät entistä yhä\nenemmän huomiota juhlamenoihin. Uskonto on löytänyt päätehtäväkseen\nsuoranaisen moraalisen opetuksen, kun taas kansat tahtovat saada\nhuvitteluhalulleen tyydytystä juuri ulkonaisilla seremonioilla, toisin\nsanoen kaikenlaisilla \"juhlaohjelmilla\".\n\nAikamme tunnetuimpia filosofeja, tanskalainen professori Harald\nHöffding (1843—1931) huomauttaa teoksessaan \"Les Conceptions de Ia\nVie\" eli \"Elämän käsitykset\", mikä syvällinen merkitys puhtaasti\nsymbooleina eli vertauskuvina on yleensä kirkon ulkonaisilla\nmenoilla, mutta etenkin niillä, jotka edustavat ihmisen ikuisuuden\nkaipuuta, kuten etenkin pääsiäisen ja helluntain vietto. Ranskalainen\nfilosofi Ernest Renan (1823—1892), jota usein on pidetty kristinuskon\nsangen ankarana arvostelijana, sanoo suunnilleen samalla tavalla.\nSinä päivänä, kuten hän vakuuttaa, jolloin ihmiseltä todellakin\nriistettäisiin ylösnousemus-usko, alkaisi kauhea moraalinen ja\nälyllinen rappeutuminen. Jotkut yksilöt jaksaisivat sitä vastustaa,\nmutta yleensä täytyy peljätä, ettei olisi olemassa keinoja pitää\nkokonaisia kansoja pystyssä, jos ne kadottaisivat inhimillisen\nhengen kuolemattomuus-uskonsa. Ruotsalainen kirjailija Werner von\nHeidenstaim, kuollut muutamia vuosia sitten, esittää jokseenkin saman\najatuksen inhimillisestä ikuisuuden kaipuusta selittäessään, miten itse\nasiassa jokaisella ihmisellä on kaikista vastaväitteistä huolimatta\nsisimmässään \"oma pyhimyksensä, jonka luokse johtava ovi on suljettu\neikä kukaan sivullinen löydä avainta sinne\".\n\nMiten aiheetonta onkaan kiinnittää arvostelevassa tarkoituksessa\nhuomiota ulkonaisiin uskonnollisiin menoihin, jos ne edes hetkeksi\npanevat ihmiset katsomaan henkisen olemuksensa salaisimpiin kammioihin\npitääkseen siellä vireillä hengen kuolemattomuus-uskonsa! Ihmisellä on\ntavallisesti aikaa aivan riittävästi kaikkeen siihen, mihin yleensä\nhänen järkensä pystyy. Järki luo hänessä kaikenlaisia uskonnollisiin\nkysymyksiin kohdistuvia epäilyksiä. Mutta jos hän kuuntelee niitä\nhenkisen olemuksensa herkimpiä ääniä, joita sanotaan intuitioiksi, voi\nhän ehkä helposti tulla toisiin tuloksiin.\n\nEdellisissä luvuissa oli alustavasti jo puhetta, miten juuri intuition\navulla saamme välittömästi käsitystä ja tietoa meidän tarvitsematta\nkäyttää älynlahjojemme tietä. Kuvannollisesti voitaisiin ehkä tämä\nsaada sanotuksi siten, että ihmisellä on kaksi lukkoa henkiseen\nolemukseensa. Se pienempi lukko on niin alhaalla, että lapsikin kykenee\nsen avaamaan ja omalla herkkyydellään tajuamaan kaikkea, mitä hän aivan\nintuitiivisesti pystyy uskomaan oikeaksi ja hyväksi. Aikuinen ihminen\nei kernaasti taivuta itseään lapsen välittömyyden tasolle, vaan tahtoo\nitsepäisesti tutkia, mitä tyydytystä ylempänä olevan isomman lukon\ntakana ehkä voi olla tarjolla hänen älyllisille edellytyksilleen. Ennen\nkaikkea ehkä hän löytää sieltä toisten ihmisten elämän korkeimpiin\nkysymyksiin kohdistuvia arvosteluja ja epäilyksiä. Tavallisesti vasta,\nkun elämän kovat kokemukset taivuttavat hänet aivan polvilleen, hän\ntuntee tarvetta avata sen alemmankin lukon toivoen sieltä mahdollisesti\näkkiä löytävänsäkin lohdutusta ja mielenrauhaa.\n\nMe olemme valmiit oudoilla seuduilla ja vierailla paikkakunnilla\nkyselemään tietä aivan tuntemattomilta ihmisiltä, mutta elämän\ntärkeimmillä teillä niin itsepäisesti tahdomme luottaa juuri omaan\njärkeemme emmekä halua kääntyä saamaan opastusta niiltä, joille nämä\ntiet ovat vanhastaan tutut ja selvät.\n\nKolmas kysymys, jonka suhteen epäilijät tavallisesti tekevät vakavia\nvastaväitteitä, koskee rukousta. Jättäkäämme tästä yhteydestä kokonaan\npois kaikki ne rukoukset, joilla ihminen koettaa hankkia itselleen\nmenestystä ja hyvää ehkä suorastaan toisten ihmisten kustannuksella.\nSellaiset rukoukset eivät vähimmässäkään määrässä mahdu oikeaan\nkäsitykseen rakkaudesta. Meille jää sittenkin vielä jäljelle koko se\nvaltavan laaja rukousten piiri, johon kuuluvat ihmisen avunpyynnöt\nehkäpä suoranaiseen hätäänsä. Tulevatko sellaiset rukoukset kuulluiksi?\nVarsinkin näinä päivinä meidän tarvitsee vain silmäillä amerikalaisia\nsanomalehtiä saadaksemme tietoja vaikeuksissa olleitten ihmisten\nrehellisen avomielisistä tunnustuksista, mitä rukous on heille saanut\naikaan. Muutamat esimerkit riittävät luomaan valaisua tähän erikoisen\narkaluontoiseen kysymykseen.\n\nAssociated Press, maailman suurimpia uutistoimistoja, lähetti kesäkuun\n23 päivänä 1942 amerikalaisille sanomalehdille pitkähkön selostuksen\nerään amerikalaisen upseerin ja hänen miehistönsä kokemuksista, kun\nilmataistelussa japanilaisia vastaan heidän lentokoneensa oli pudonnut\nTyyneen valtamereen ja he pelastuivat kumiselle lautalle (rubber raft).\nKuudentena päivänä juomaveden loputtua upseeri kehoitti miehistöä\nrukoilemaan kanssaan. Myöhemmin he pelastuivat Hollannin siirtomaihin.\nUpseeri kertoi näistä kokemuksistaan: \"Mennessäni armeijaan luulin\nolevani kristitty\", ja hän jatkoi: \"Now I know I am. One thing\nexperience taught me, and that is, there is no place on a rubber raft\nin the Pacific for an atheist.\" Kärsimykset ja kuoleman mahdollinen\nlähestyminen oli hänestä tehnyt kristityn, sillä kumisella lautalla\nkeskellä Tyyntä valtamerta, hän selitti, ei ole sijaa sellaiselle\nmiehelle, joka kieltää Jumalan olemassaolon.\n\nEräs Associated Press'in oma sotakirjeenvaihtaja, mr. Larry Allen, oli\nsaman vuoden alussa englantilaisella risteilijällä nimeltä \"Calotea\",\nkun se upposi meritaistelussa Välimerellä. Satoja meriupseereita ja\nmerisotilaita ui pitkät ajat öljyn peittämässä meressä. Kylmästä\nkohmettuneina miehet koettivat pysyä pinnalla toivoen muiden\nenglantilaisten sotalaivain löytävän heidät yön pimeydestä huolimatta.\nEräs hävittäjälaiva saapui paikalle, mutta mr. Allen oli yhä siitä\nliian kaukana. Hän jatkaa kuvaustaan: \"Limp, exhausted, helpless, I\nprayed. Then, as though in answer a big wave caught me and washed me\nalmost under the destroyer's propeller\". Vihdoin monen monien turhien\nyritysten jälkeen hävittäjälaivan miehistö sai hänet pelastetuksi juuri\nhukkumisen hetkellä. Päästyään Alexandriaan Egyptiin mr. Allen sähkötti\ntammikuun 19 päivänä uutistoimistolleen Yhdysvaltoihin palstanpituisen\nkertomuksen pelastumisestaan ja uskostaan rukouksen voimaan. Miltei\nlukemattomista muista samanlaisista tapauksista mainittakoon kapteeni\nRickenbackerin pelastus joulukuussa 1942. Ajelehdittuaan kolme viikkoa\nTyynellä valtamerellä hänkin muutamien tovereittensa kanssa pelastui\nja on yhtä avoimesti kertonut, miten hän tovereineen rukoili hartaasti\npelastuaksensa ja he tulivat lopulta kuulluiksi, kun epätoivo jo\nalkoi painaa mieliä. Suomessa on monissa kirjoissa kuvailtu, miten\nsyvällisesti sen armeijan keskuudessa talvisodan aikana v. 1939—40\nuskonnollinen herätys rukouksineen oli päässyt vallalle. Esimerkiksi\nViljo Saraja teoksessaan \"Lunastettu Maa\", joka sai amerikalaisen\nkustannusyhtiön Prentice Hall, Inc. aloitteesta palkinnon,\nkuvailee usein mitä liikuttavimmalla tavalla, mikä merkitys Suomen\npuolustusvoimille oli uskonnollisilla menoilla rukouksineen.\n\nEpäilijät tietysti tahtovat väittää, että rukous on itse asiassa aivan\njärjenvastaista. Jos kerran Jumala on kaikki-viisas ja kaikki-tietävä,\ntarvitseeko silloin ihmisen rukouksillaan koettaa neuvoa, mitä\nKaitselmuksen on paras tehdä hänelle? Pitkän vastauksen asemasta voimme\ntässä rajoittua eräisiin täysin tieteellisiin selityksiin.\n\nEdellisessä luvussa puheen ollessa inhimillisen hengen olemuksesta\nhuomautettiin, miten alitajuntaan voi vuosien varrella kasaantua\nkaikenlaisia mielipahoja, kärsimyksiä ja katkeruuksia, jotka lopulta\nsaattavat aivanpa sairaalloisuuteen saakka rasittaa ihmisen henkistä\nhyvinvointia. Taitava lääkäri voi kuitenkin pitkäaikaisella hoidolla\nsaada tuon liiaksi kuormitetun alitajunnan vähitellen kevenemään\nja parantumaan. Lääketieteessä ja psykologiassa sanotaan tällaista\nhenkistä terveydenhoitoa psyko-analyysiksi. Mutta aivan saman tuloksen\nja usein paljoakin lyhyemmässä ajassa voi rukous saada aikaan.\nAjatelkaamme lasta, jolla on paha mieli jostakin. Se tuntee silloin\nvaistomaista tarvetta keventää sydämensä vanhemmilleen, varsinkin\näidille. Vähän myöhemmällä iällä kelpaavat usein hyvät ystävätkin\ntällaisiksi auttajiksi henkisessä hädässä. Tässä valossa on hyvinkin\nkäsitettävissä, että ihminen turvautuu toisten ihmisten asemasta\nrukoukseen ja voi siitä saada aivan välittömästi mielen kevennystä,\nuskoa avun saamiseen. Se apu saattaa tuntua sitäkin helpommalta\nanoa, kun rukouksessaan ihmisen ei tarvitse paljastaa itseään muille\nihmisille. Henkisessä hädässä oleva ihminen on nimittäin tavallisesti\naivan erikoisen arka peläten joutuvansa entistäkin enemmän toisten\nihmisten vuoksi vaikeuksiin. Kuta enemmän ihminen uskoo tulleensa\nkuulluksi, sitä paremmin hänen henkiset voimansa elpyvät ja luovat\nhäneen uutta rohkeaa luottamusta. Tämä pitää paikkansa sekä\nruumiillisessa että puhtaasti henkisessä suhteessa.\n\nOn todistettavasti olemassa tapauksia, jolloin lääketiede on pitänyt\njonkun sairaan parantumista toivottomana, ja kuitenkin potilas on\nvastoin kaikkia tieteellisiä laskelmia ja selityksiä parantunut.\nHänessä on aivan odottamattomasti tapahtunut käänne parempaan päin.\nTavallisin selitys on, että sairaan henkisessä olemuksessa on äkkiä\nsyntynyt tavattoman voimakas luottamus elämään, ja tämä hänen uskonsa\non siten saanut suoranaisia ihmeitä aikaan. Lukemattomista tällaisista\ntapauksista lukija tyytynee vain pariin tapaukseen. Ensimmäinen on\nluettavana amerikalaisen viikkolehden \"Newsweekin\" v. 1941 elokuun 4\npäivän numerossa sivulla 50:\n\n\"At Fort Jackson, S.C., Chaplain Ray Reynolds visited a man dying of\nsurgical shock, read him the Bible, and got him to pray. The patient\nnext day asked for a Bible, and eventually recovered. Army doctors\nagreed religious faith had saved him.\" Tässä siis on kysymyksessä\nruumiillinen parantuminen niin suuren uskonnollisen luottamuksen\nvoimasta, että tapahtuu suoranainen ihme.\n\nAikamme kaikkein kuuluisimpia lääkäreitä, ranskalainen Nobelin\npalkinnon saanut tohtori Alexis Carrel, joka viime vuosiin saakka\non ollut Rockefellerin Instituutin palveluksessa New Yorkissa, on\nnerokkaassa teoksessaan \"Man, the Unknown\", suomeksi \"Ihminen,\ntuntematon\", kuvaillut tätä merkillistä lääketieteellistä totuutta m.m.\nseuraavalla tavalla:\n\n\"In all countries, at all times, people have believed in the existence\nof miracles, in the more or less rapid healing of the sick...\" Hän\nhuomauttaa edelleen, että lääketiede on aikaisemmin vastustanut\ntällaista käsitystä ihmeparannuksista, mutta sellaista käsitystä ei\nenää voida pitää tieteellisesti oikeana. Hän jatkaa: \"Our present\nconception of the influence of prayer upon pathological lesions is\nbased upon the observation of patients who have been cured almost\ninstantaneously of various affections, such as peritoneal tuberculosis,\ncold abscesses, osteitis, suppurating wounds, lupus, cancer, etc. The\nprocess of healing changes little from one individual to another.\nOften an acute pain, then a sudden sensation of being cured. In a few\nseconds, a few minutes, at the most a few hours, wounds are cicatriced,\npathological symptoms disappear... The only condition indispensable to\nthe occurrence of the phenomenon is prayer. But there is no need for\nthe patient himself to pray, or even to have any religious faith. It is\nsufficient that someone around him be in a State of prayer. Such facts\nare of profound significance... They open to man a new world.\"\n\nOn sanomattakin selvä, että tohtori Carrelin tapainen lääketieteellinen\nnero ei voisi kirjoittaa tällä tavalla rukouksen merkityksestä mitä\nvaikeimpien tautien parantamiseen, ellei uusin lääketieteellinen\nkokemus osoittaisi hänen selitystään oikeaksi ja ellei siis ole syytä\nuskoa suoranaisiin ihmeisiin, joita aikaisempi lääketieteellinen\nparannustako ei ole voinut saada aikaan.\n\nMitä tulee vastaaviin puhtaasti henkisiin ihmeisiin, on sellaisiakin\ntapauksia tarjolla ainakin yhtä lukuisasti. Ehkä kaikkein\nmerkiliisimpiä on apostoli Paavalin kääntyminen, koska sillä on\nollut niin ainutlaatuisen suuri vaikutus koko historian kulkuun\nlähes kahdentuhannen vuoden aikana. Suomalainen moraalifilosofisen\ntutki muksen suurmies, professori Edvard Westermarck teoksessaan\n\"Christianity and Morals\", suomeksi \"Kristillisyys ja moraali\",\nanalysoi Paavalin kääntymystä seuraavasti:\n\n\"His vision of the risen Christ belonged to a type which is familiar\nto students of modern conversions, in which a complete division is\nestablished in the twinkling of an eye between the old life and the\nnew. Those who have had such an experience carry away a feeling of its\nbeing a miracle.\"\n\nProfessori Westermarckia on pidetty kristinuskon nimenomaisena\narvostelijana, mutta siitä huolimatta hän näin avoimesti myöntää, että\nuskonnollinen herätys voi saada ihmisen elämässä aikaan sellaisen\näkkimuutoksen, käänteen, jonka syvällisintä luonnetta inhimillinen\njärki ei pysty selittämään, vaan jonka on juuri sen vuoksi pakko\nmyöntää tällaiset merkilliset henkiset ilmiöt ihmeiksi.\n\nOlemme näin tulleet rukouksesta ja sen vaikutuksesta sekä siis myös sen\nmerkityksestä kysymykseen yleensäkin ihmeistä. Onko siis ihmisen syytä\nonneaan tavoitellessaan ottaa varteen sekin mahdollisuus, että ihmeet\neivät todellakaan kuulu vain historialliseen menneisyyteen, vaan niitä\nsaattaa tapahtua yhä meidän päivinämme?\n\nOn syytä heti aluksi hieman määritellä, mitä yleensä käsitetään\nihmeellä. Ei tule odottaa, että pelkän uteliaisuuden tyydytykseksi\njonkun ihmisen tulisi esimerkiksi voida sukeltaa valtameressä\nviikkokaupalla tai että kuka ihminen tahansa kykenisi elämään\nvuosikymmeniä ilman ravintoa ja hengitystä. Yleensä on epäilemättä\noikeinta pitää ihmeinä sellaisia tapahtumia, joita inhimillisellä\njärjellä ajatellen on katsottava muuten mahdottomaksi selittää. Jos\nsiten kaikista lääketieteellisistä laskelmista huolimatta potilas\nparanee uskonsa avulla, on se ihme yhtä hyvin kuin esimerkiksi\nihmisen kääntyminen kokonaan uuteen elämän uskoon jonkin äkillisen\nhenkisen tapahtuman vaikutuksesta. Mutta on turha laskea, että\nvoisimme järjellisesti näin luokitella, mitä kaikkea voi kuulua n.s.\nihmeitten joukkoon. Edellisessä luvussa osoitettiin, miten syvällisen\nmonipuolinen ihmisen henki itsessään on ja miten paljon salaperäistä\nkuuluu sen olemukseen. On sen vuoksi varovaisinta olla tavoittelematta\ntyhjentävää määritelmää, mitä meidän on yleensä luettava kuuluvaksi\nihmeitten maailmaan. Sitäpaitsi on muistettava, että ihminen\ntavallisesti on erinomaisen arka kertomaan kokemuksiaan tällaisista\nelämänsä tapahtumista, peläten sillä ehkä voivansa tehdä itsensä\nnaurettavaksi. Itse hän parhaiten tietää syvimmässä mielessään, mitä\nhänelle on voinut tapahtua sellaista, joka hänestä tuntuu suoranaiselta\nihmeeltä ja josta hän siis on aivan erikoisen onnellinen.\n\nKaikki nämä eri kysymykset onneaan etsivästä ihmisestä kuuluvat suurin\npiirtein katsoen moraali-filosofian tai uskonnon piiriin tai yksin tein\nmolempiin. Mutta on otettava huomioon myöskin sellaiset mielihyvän\ntai todellisen onnen aiheet, jotka lankeavat luonnostaan niin hyvin\nmoraali-filosofian kuin uskonnon ulkopuolelle.\n\nAjatelkaamme esimerkiksi jotakin valtavan kaunista maisemaa tai\njotakin syvällistä kauneuden arvojen kirjaa yleensä tai suurenmoista\nsävelteosta. Nauttiessamme niistä emme ole oikeutetut ilman muuta\npitämään itseämme parempina, kuin ovat ne kovin lukuisat ihmiset,\njoilta puuttuu kauneuden nautinnon yleiset edellytykset. Meillä siis\nvoi olla ulkonaisista ja sisäisistä syistä aiheita mitä suurimpaan\nmielihyvän ja suoranaisen onnen tunteeseen samaan aikaan, kuin\nnämä henkiset nautinnot puuttuvat mahdollisesti aivan läheisiltä\nomaisiltamme tai ystäviltämme. Mutta tämä heidän vajavaisuutensa\nkäsittää kauneutta ei suinkaan tee heitä välttämättömästi toisia\nihmisiä moraalisesti tai uskonnollisesti huonommiksi.\n\nSuomalainen filosofi, tohtori Hermann Friedmann on teoksessaan\n\"Die Welt der Formen\", suomeksi \"Muotojen maailma\", osoittanut\nsuurenmoisella tavalla, miten ahtaasti materialismi tahtoo käsittää\nvarsinaisesti todelliseksi vain sitä, jota voidaan kosketella, vaikka\ntosiasia on, että silmin me näemme ja korvin me kuulemme verrattomasti\npaljon enemmän suoranaista todellisuutta kuin pelkästään kosketuksella.\nEmmehän me kykene käsin koskettelemaan esimerkiksi tähtitaivasta, emme\nrakkauden tunnetta sinänsä, ja kuitenkin ne edustavat kukin alallaan\nmahdollisimman varmaa todellisuutta. Aivan sama on myös uskonnon laita.\nIhmisen henkisten nautintojen, onnen tunteiden sekä uskonnollisten\narvojen tarkastelussa on aivan erikoista syytä pitää mielessä tämä\nitsessään niin yksinkertainen elämänviisaus ja -ohje.\n\nKolmannessa luvussa huomautettiin, miten ihmisen vaistot, hänen\nmielialansa, hänen älylliset ominaisuutensa sekä lopuksi hänen\nluonteensa muodostavat suurin piirtein katsoen hänen henkisen\nkokonaisuutensa eli, kuten on tapana sanoa, hänen persoonallisuutensa.\nSiinä yhteydessä oli kuitenkin vielä jätettävä lähemmin analysoimatta\nihmisen tunne-elämään perustuvia moraalikäsitteitä ja hänen yleistä\nsuhtautumistaan uskonnollisiin kysymyksiin. Tämän tarkastelun\nnyt tapahduttua on syytä uudelleen palata seuraavassa luvussa\npersoonallisuuden probleemaan.\n\n\n\n\nVI LUKU:\n\nPERSOONALLISUUDESTA.\n\n\n\nI\n\n\nEnnenkuin tulemme tämän luvun varsinaiseen tehtävään, on tarpeellista\nanalysoida eräitä ominaisuuksia, jotka yleensä eivät kuulu henkisesti\nkypsyneimpien ihmisten olemukseen. Psykologia ja moraali-filosofia\novat juuri tässä nimenomaisessa suhteessa verrattain tinkimättömiä\nluokitellessaan ihmisiä ja suorittaessaan hyvinkin pitkälle ulottuvan\nkarsinnan ennenkuin päästään suoranaisten persoonallisuuksien joukkoon.\nTämä perusteellinen valikointi ei suinkaan tapahdu eroittamalla\ntoiselle puolelle n.s. \"sivistyneet\" tai varakkaat ja toiselle\npuolelle aineellisesti vähävaraiset. Kolmannessa luvussa puheen\nollessa lukeneisuudesta huomautettiin nimenomaan, miten älykkyys\nei suinkaan edellytä oppineisuutta eikä lukeneisuuskaan aina takaa\nterävää älykkyyttä. Samaten nyt tarkastellessamme ihmisen moraalisia\nominaisuuksia meidän on todettava, että oppineisuus ja rikkaus eivät\nilman muuta tuo mukanaan korkeaa moraalista tasoa. Siirtyessämme siis\ntässä luvussa tutkimaan persoonallisuuden vaikeaa kysymystä meidän on\nheti alusta alkaen pidettävä mielessämme, että määriteltäessä, kuka\non persoonallisuus ja kuka ei, psykologia ja moraali-filosofia eivät\nvoi kiinnittää ratkaisevaa huomiota kysymyksiin, onko joku ihminen\nmahdollisesti perin oppinut, onko hän ehkä varakas, onko hän sellainen,\njota tavallisesti sanotaan sivistyneeksi, pääasiana on ja pysyy ihmisen\nhenkinen kokonaisuus sinänsä niin hyvine kuin huonoine puolineen.\n\nEnsiksi psykologia ja moraali-filosofia eroittavat persoonallisuuksien\njoukosta pois kaikki ihmiset, joilla on n.s. yhteiskunnan-vastaisia\neli anti-sosiaalisia ominaisuuksia. Näihin kuuluvat ensi sijassa\nkaikenlaiset henkisesti rappeutuneet, mutta varsinkin kaikki\nrikolliset. Sen jälkeen tulemme yhteiskunnalle hyödyttömien eli\nn.s. a-sosialisten ihmisten ryhmään. Siihen luetaan kuurot, sokeat,\ntylsämieliset, mielisairaat; kaiken lisäksi siihen kuuluvat oikeastaan\nvielä kaikki laiskatkin, jotka samaten elävät pääasiallisesti toisten\nihmisten ahkeruuden kustannuksella. Niin hyvin edelliselle kuin\njälkimmäiselle ryhmälle on yhteistä jokin henkinen vajanaisuus.\nAnti-sosialiset ainekset ovat moraaliltaan yhteiskunnalle suorastaan\nvahingolliset, kun taas a-sosialisia ihmisiä vaivaa joko aistimien\nvaikea vika tai moraalin ja tahto-elämän enemmän tai vähemmän ilmeinen\nsairaalloisuus. Miten voimme muuten selittää esimerkiksi laiskojen\nvetelehtimisen, ellei heiltä puuttuisi edellytyksiä häpeämiseen ja\ntahtoa tapojensa parantamiseen!\n\nNäiden molempien ryhmien tultua syrjäytetyiksi analyysistamme jää\njäljelle ihmisten suurin enemmistö, nimittäin se osa, jota sanotaan\nsosialiseksi eli yhteiskunnalle hyödylliseksi ainekseksi. Mutta\nkarsimistamme on yhä jatkettava. Tuskin on väärin väittää, että suurin\nosa näistä ihmisistä on epätasaisesti kehittynyt henkisessä suhteessa\nja että verrattain pieni osa heistä edustaa henkisesti todellakin\nsopusuhtaisia yksilöitä. Edelliset eli epätasaisesti kehittyneet\nihmiset eivät voi tulla luetuiksi täysimittaisten persoonallisuuksien\njoukkoon, vaan ainoastaan jälkimmäiset yksilöt. Mutta on syytä vielä\nkerran tehostaa, että persoonallisuudetkaan eivät ole löydettävissä\nyksinomaan n.s. \"yläluokan\" tai ainoastaan n.s. alaluokan keskuudesta.\nPersoonallisuus on ehdottomasti täysin henkilökohtainen kysymys eikä\nsuinkaan mikään luokka-asia.\n\nHelpoimmin voitaneen selittää ero ei-persoonallisuuksien ja\npersoonallisuuksien välillä siten, että edelliset perustavat elämänsä\nvarsinaisen onnen pääasiallisesti siihen laskelmaan, miten he saavat\nmuut ihmiset tuottamaan heille mielihyvää; sitävastoin todelliset\npersoonallisuudet etsivät elämän arvonsa ennen kaikkea omasta\nitsestään ja jakavat onnentunnettaan toisillekin ihmisille, usein mitä\nmoninaisimmissa muodoissa ja jopa aivan ventovieraillekin.\n\n\n\nII\n\n\nVanha filosofinen neuvo on: \"Ihminen, tunne itsesi!\" Kuinka moni\nihminen onkaan hämmästynyt perusteellisesti, kun hän on kuullut näin\nkovin oudon kehoituksen. Etteikö kukin ihminen tuntisi kaikkien ehkä\nlukemattomien omaistensa, ystäviensä ja tuttaviensa seurasta parhaiten\njuuri omaa itseänsä? Valitettavasti se kuitenkin on usein harhakuva.\nUseimmat ihmiset vain luulevat tuntevansa itsensä, vaikka harvoin, ehkä\ntuskin koskaan he ovat tehneet todellista tuttavuutta itsensä kanssa.\nHe tuntevat kyllä monen monien ihmisten sekä hyvät että huonot puolet,\naivan kuin lukisivat kirjasta, mutta omaa henkistä olemustaan heidän\nmielestään ei ole tarvinnut erikoisesti tutkia eikä tarkastella, siihen\nmäärin he katsovat aina olevansa sama perin tuttu \"minä\" kaikkine\nhyvine ominaisuuksineen; huonoja puolia he tavallisimmin eivät tiedä\nitsellään oikeastaan lainkaan olevan. Tässä meillä on edessämme\nedustava kuva ei-persoonallisuudesta.\n\nPsykologia ja moraali-filosofia myöntävät kyllä aivan avoimesti, että\nn.s. introspektivinen psykologia asettaa ihmiselle erään kaikkein\nvaikeimpia tehtäviä, mitä koskaan hänen eteensä voi joutua. Tällä\nintrospektivisellä psykologialla tarkoitetaan ihmisen yritystä\nmahdollisimman ennakkoluulottomasti tarkastella ja arvostella omaa\nhenkistä olemustaan. Miten hän voisikaan tasapuolisesti olla samalla\nkertaa sekä tutkija että tutkittava? Mutta meidän ei ole pakko\nmennä näin syvällisiin psykologisiin tehtäviin havaitaksemme, että\nuseimmille ihmisille ei ole läheskään niin paljon kysymyksessä itse\noman tutkimisensa vaikeus kuin suoranainen haluttomuus alistaa oma\ntärkeä \"minä\" tällaisten muka peräti epäoikeutettujen tutkistelujen\nehkä hyvinkin noloksi kohteeksi. Heistä tuntuu tietysti ehkä mitä\nalentavimmalta epäillä omaa viisauttaan; on ehkä nöyryyttävää\nmyöntää, että omat moraaliset käsitteet ja käsitykset mahdollisesti\neivät ole erittäin tarkkoja kaikissa suhteissa eivätkä myöskään\nriittävän voimakkaita, että ne saisivat ihmisen noudattamaan niiden\nneuvoja; ja lopuksi voi olla kokonaan vastenmielistä tunnustaa edes\nomalle itselleen, että mielessä on ehkä useinkin voinut liikkua\npahoja tahtomisia ja tahallisia laiminlyöntejä. Jos näin ajatellaan,\non itse asiassa turha ryhtyä tällaisiin oman henkisen olemuksen\ntutkiskeluihin, kun ne kuitenkin vain häiritsisivät tavanmukaista\nleppoisaa mielenrauhaa ja itsehyväisyyttä. Mutta on otettava vakavasti\nvarteen myöskin päinvastainen vaara, jos nimittäin ihminen tällaisessa\nitsetutkiskelussaan eksyy liiallisuuksiin luullen löytävänsä henkisestä\nolemuksestaan kovin paljon älyllistä heikkoutta, moraalista huonoutta\nja tahdon puutetta. Mikäli tällainen mielen alakuloisuuteen johtava\nitsensätutkiminen tulee suoranaiseksi masentavaksi tavaksi, sikäli se\nvoi johtaa siihen onnettomaan henkiseen tilaan, jota psykologiassa\nsanotaan alemmuus-kompleksiksi.\n\nNämä ennakolliset huomautukset avaavat eteemme erään mitä laajimman\npsykologisen ja moraali-filosofisen kysymyksen, nimittäin inhimillisen\nitsekkyyden sen mitä moninaisimmissa ilmenemisen muodoissa. Yleensä\nihmiset eivät tarpeeksi huomaa olevansa itsekkäitä omaksi hyväkseen\nja toisten vahingoksi, sillä heidän moraaliset tunteensa eivät nouse\nheidän itsekkyyttään vastaan. Päinvastoin jos nuo toiset ihmiset, jotka\njoutuvat heidän itsekkyytensä uhreiksi, ryhtyvät vastarintaan, ei sitä\ntunnusteta oikeutetuksi, sillä eiväthän itsekkäät ihmiset yleensä voi\nmyöntää olevansa väärässä.\n\nEräs laji itsekkyyttä on ylpeys. On helppo havaita, miten ylpeän\nihmisen on mahdoton käsittää, että hän voisi olla niin typerä,\nniin huono tai muuten niin alhainen olento kuin ihmiset hänen\nympäristössään. Mielestään hänen ei edes tarvitse analysoida asiaa\ntarkemmin, siihen määrin hän on täysin varma omasta ylemmyydestään,\netevämmyydestään ja paremmuudestaan toisten ihmisten rinnalla.\n\nYhtä huono ominaisuus kuin ylpeys on tavallaan sen päinvastainen\npiirre, kateus. Kateellinen ihminen ei voi sulattaa ajatusta, että joku\ntoinen olisi syystä tai toisesta jollakin tavalla paremmassa asemassa\nkuin hän itse. Varsinkin jos ennestään ylpeä ihminen sortuu vielä\nlisäksi kateelliseksi, hän voi helposti kadottaa niin hyvin älyllisen\nkuin moraalisen itse-hillintänsä.\n\nOn myös syytä viitata erääseen kolmanteen lajiin itsekkyyttä, nimittäin\närtyneisyyteen. Sellainen ihminen on tavallisesti aina tyytymätön\nkaikkiin ja kaikkeen, hyvin harvoin omaan itseensä. Ärtyneisyydellään\nmuita kohtaan hän tekee heidän elämänsä ikäväksi, ellei suorastaan\nkatkeraksi myöntämättä, miten moraalisesti väärin hän tekee.\n\nPaljoa omituisempi muoto itsekkyyttä on ahneus. Saita ihminen ei\npelkää tehdä mitä itsekkäintä vääryyttä toisia ihmisiä kohtaan, mutta\nlopuksi hänen saituutensa saattaa ulottua hänen itsensäkin aineelliseen\nsurkastuttamiseen saakka.\n\nSiirtykäämme erääseen toiseen ihmisten keskinäisiä suhteita koskevaan\nryhmään, jossa tulevat kysymykseen kaikenlaiset vilpillisyyttä\nkäsittävät tapaukset.\n\nTavallisimpia syytöksiä, joita ihmiset tekevät toisiaan vastaan, on\nväite, että nuo toiset ihmiset aivan tietoisesti poikkeavat totuudesta\neli siis valehtelevat, kuten on tapana sanoa. Asia ei kuitenkaan ole\nniin yksinkertainen, kuin useimmiten uskotaan. Esimerkiksi lasten ja\nvanhempien välillä sattuu erimielisyyttä; kummatko puhuvat totta,\nlapsetko vai vanhemmat? Niin oudolta kuin voi kuulostaakin, on usein\naivan mahdollista, että molemmat puolet ovat rehellisyyden suhteen\naivan oikeassa. Lasien järki ei vain riitä täysin ymmärtämään,\nettä vanhemmilla on enemmän älyä kuin lapsilla itsellään; eivätkä\nvanhemmat aina huomaa, että lasten käsitys totuudesta ei voi olla\nyhtä kehittynyt, kuin heidän oma kypsempi arvostelukykynsä tekee\nheille mahdolliseksi havaita asian todellisen laidan olevan. Aivan\nsamalla tavalla voi sattua, että myöskin aikuisten ihmisten välisissä\nväittelyissä syytteet valehtelemisesta aiheutuvat ennen kaikkea siitä,\nettä toiset nojautuvat enemmän varsinaisiin järkisyihin, kun taas\nvastapuoli seuraa lähinnä moraalisten tunteittensa ohjausta.\n\nTämän yhteyteen liittyy välittömästi kysymys, kuinka paljon ihmisten on\nkerrottava avoimesti toisilleen erinäisistä asioista, jotka sattuvat\nkiinnostamaan heitä. Toisten mielestä joidenkin tietojen salaaminen\nheiltä voi ilman muuta tuntua vilpilliseltä menettelyltä, kun taas\ntoiset katsovat, ettei suinkaan ole ehdottomasti välttämätöntä kertoa\nyhtä ja toista sellaistakin, joka heistä ei tunnu vaikuttavan itse\npääasiaan. Jälleen voivat molemmat puolet olla jokseenkin yhtä paljon\noikeassa. Nuo edelliset ihmiset ehkä arvostelevat asioita laajemmalta\nja jälkimmäiset taas yhtä rehellisessä mielessä suppeammalta kannalta.\nEi siis suinkaan tarvitse aina olla kysymys vilpillisyydestä\ntällaisissa tapauksissa, vaan riippuu erilainen menettely erilaisista\nkäsityksistä, mitä kuuluu asian varsinaiseen eli olennaiseen sisältöön.\nSen ratkaiseminen vuorostaan riippuu älyllisistä ja moraalisista\nnäkökohdista, joita kumpikin puoli voi esittää yhtä rehellisessä\nmielessä.\n\nSuunnilleen samaa voidaan sanoa monen monesta tapauksesta, jolloin\nihmiset syyttävät toisiaan omaisuuteen tai muihin oikeuksiin kuuluvasta\nrehellisyyden puutteesta. Mutta jos he vähänkin olisivat selvillä,\nmiten kokonaan erilaisilla henkisillä edellytyksillä he arvostelevat\nasioita, moni sangen vakavakin erimielisyys ehkä jäisi sikseen tai\nainakin tulisi sovinnolla selvitetyksi. Toinen ihminen voi näissäkin\ntapauksissa olla tuntuvasti älykkäämpi kuin hänen vastapuolensa,\nkun taas tämän jälkimmäisen ihmisen moraaliset tunteet saattavat\nolla melkoisesti herkemmät. Heillä siten ei ole yhteistä pohjaa,\nmiltä he arvostelevat asioita. Kumpikin voi olla täysin vakuuttunut\nväitteittensä rehellisyydestä ja sen vuoksi he esittävät syytöksiä\ntoinen toistaan vastaan riittävän rehellisyyden puutteesta. Pieni\nesimerkki voi valaista tätä oudolta tuntuvaa tilannetta paremmin kuin\npitkät analyysit.\n\nOlettakaamme, että eräällä maanviljelijällä on kaksi poikaa; vanhempi\nheistä on pysynyt kotona auttaen ehkä parin kymmenen vuoden ajan\nisäänsä, kun taas isä on kouluttanut nuoremman poikansa lakimieheksi.\nIsän kuoltua veljesten kesken syntyy riita perinnön jaosta. Isä ei\nole tehnyt testamenttia, ja sen vuoksi lakimiespoika katsoo isän\nedellyttäneen, että hän, nuorempi poika, on saanut isältä opinnot\nlahjaksi, ja sen vuoksi siis omaisuus on nyt jaettava tasan veljesten\nkesken. Vanhempi veli väittää vastaan, sillä hän on uhrannut kaiken\naikansa ja työnsä yhteisen kodin hyväksi, ja siitä syystä hän taas\non mielestään oikeutettu vuorostaan saamaan sitä suuremman osan\nperinnöstä. Tällaisessa tapauksessa, jolloin siis testamenttia ei ole\nolemassa, nuorempi veli vetoaa järkisyihin, kun taas vanhempi turvautuu\nparemminkin moraalisiin oikeuden ja kohtuuden syihin. Näin heillä ei\nole yhteistä pohjaa, jolta he arvostelisivat vaatimuksiaan, ja siksi\nhe voivat syyttää toinen toistaan vilpillisistä vaatimuksista. Jos sen\nsijaan he ymmärtäisivät etsiä yhteisen arvostelu-perustan sovittamalla\njärki- ja tunnesyyt, sovinto olisi ehkä varsin helppo löytää. Mutta\nmikä saa heidät sovinnolla luopumaan omasta varmasta vakaumuksestaan?\n— Kuinka paljon tunnetaankaan tapauksia, jolloin mitä läheisimmät\nomaisetkin ovat käymällä käräjiä toisiaan vastaan köyhtyneet, jokainen\nriitapuoli aivan lopullisesti!\n\nEräs laji syytteitä vilpillisyydestä perustuu usein suoranaiseen\nmielikuvitukseen. Joku ihminen voi saada päähänsä, että hänen\nsukulaisensa tai ystävänsä tai jotkut muut ihmiset salaa harjoittavat\nvilpillisyyttä häntä vastaan. Hänen epäluulonsa mielestään löytävät\nlöytämistään aiheita yhä uusiin epäilyksiin, kunnes lopulta ilmiriita\nkaikkine syytöksineen ja vastaväitteineen puhkeaa, vaikka mitään\ntarkoituksellista vilppiä ei itse asiassa ole lainkaan esiintynyt, vaan\nsyytökset perustuvat aiheettomiin epäluuloihin.\n\nNämä muutamat ylimalkaiset viittaukset erinäisiin puoliin ihmisten\nkeskinäisistä suhteista, jotka koskevat epämieluisia tapauksia,\nriittänevät osoittamaan ainakin pari toteamusta oikeaksi. Ensiksi\nihmiselle ei mikään ole tärkeämpää kuin todellakin tuntea oma\nitsensä ei ainoastaan hyvien, vaan varsinkin huonojen ominaisuuksien\npuolesta. Toiseksi on yhtä tärkeää käsittää, miten erilaisia ihmiset\novat henkiseltä olemukseltaan. On ehdottoman selvä tosiasia, että\nälyllisessä suhteessa ihmiset ovat yhtä suuresti eroavia toisistaan\nkuin tunne-elämänsä ja siis myös moraalisten käsitystensä puolesta.\nSamaten tahto-elämänsä, luonteensa, suhteen ihmiset eivät myöskään\nole läheskään samanlaisia eli yhteismitallisia. On ihmisiä, joilla\non sangen voimakas tahto ja siis luja luonne. Heille on sen vuoksi\ntunnusomaista luontainen pyrkimys vallita ja ohjata toisia. Mutta on\nmyös sellaisia ihmisiä, joiden tahto on siihen määrin heikko, että\nheitä vaivaa, kuten edellä tässä luvussa huomautettiin, suoranainen\nn.s. alemmuuden pelko. Tällaiset ihmiset aivan vaistomaisesti luulevat\nolevansa toisten ihmisten pahan tahdon uhreja. Sen vuoksi elämällä\nheidän mielestään tuskin on mitään arvoa. Jos he sen sijaan tuntisivat\nennen kaikkea todellisen itsensä, he voisivat myös paljoa paremmin\ntuntea toisia ihmisiä ja sen nojalla katsella elämäänsä kokonaan\nuudelta ja oikeammalta kannalta.\n\nOlemme näin kiertäneet ihmisten keskessä yleensä tarkastellen\nerinäisiltä kannoilta heidän suhtautumistaan toisiin ihmisiin\nnähdäksemme, miten todellakin välttämätöntä on, että he tajuaisivat,\nkuinka itse asiassa oikeassa on tuo vanha filosofinen totuus\nkehoittaessaan ihmisiä tutustumaan ennen kaikkea omaan itseensä.\nSe varmasti helpottaisi mitä tuntuvimmin heidän sovinnollista\nsuhtautumistaan toisiin ihmisiin. Se selvittäisi heidän älyänsä,\nse puhdistaisi heidän tunne-elämäänsä ja lopuksi se oikaisisi ehkä\nsuorastaan ratkaisevasti heissä piileviä luonteenvikoja. Sanalla\nsanoen, se opastaisi heitä tavoittelemaan suoranaisen persoonallisuuden\nominaisuuksia, yleistä henkistä kypsyyttä.\n\nItsensä tuntemisen puute johtaa aivan liian monen ihmisen kehittymisen\njuuri päinvastaiseen suuntaan; heistä nimittäin tulee n.s. omakeskeisiä\neli tieteellisellä nimellä egosentrisiä henkilöitä. He joutuvat siten\npitämään auttamattoman jyrkästi kiinni vakaumuksestaan, että he itse\novat \"kaiken oikea mitta\" ja että he siis ymmärtävät kaiken oikein,\ntekevät kaiken oikein ja myös tahtovat kaiken oikein. Jos laskelmissa\nja teoissa sattuu virheitä, he eivät voi mitenkään käsittää, että\nse on ollut heidän vikansa, vaan heidän mielestään toiset ihmiset\novat syypäitä kaikkiin virheisiin ja vääriin tekoihin. Aivan liian\nusein erehdytään luulemaan, että tällainen oma-keskeinen ihminen\non todellisuudessa täysin selvä, voimakas persoonallisuus; hän on\npäinvastoin oikean persoonallisuuden enemmän tai vähemmän täydellinen\nvastakohta. Ei tarvitse olla psykologian tai moraalifilosofian\nerikoistuntija ymmärtääkseen, kuinka vikaan sellaisen ihmisen kehitys\non mennyt. Suomen kansalla on aivan erinomainen elämänneuvo tällaisen\nhenkilön oikaisemiseksi: \"Arvaa oma arvosi ja anna arvo toisillekin\".\n\n\n\nIII\n\n\nTavallisessa kielenkäytössä katsotaan oikean persoonallisuuden\nkäsitteeseen sisältyvän jotakin itsessään kunnioitusta herättävää.\nHenkisesti vajamittaista tai suorastaan rikollista ihmistä ei kukaan\nsano persoonallisuudeksi; sen olemme todenneet tämän luvun alkuosassa.\nYleisenä oikean persoonallisuuden edellytyksenä pidetään ihmisen\nkaikkien henkisten ominaisuuksien monipuolista ja samalla myös\ntasapuolista kehittyneisyyttä. Pelkkä älyllinen etevämmyys ei siten\nriitä korvaamaan moraalisten tunteiden heikkoutta tai tahdon ilmeistä\nyksipuolisuutta. Vasta silloin, jos suuri älykkyys liittyy yleisesti\ntarkkaan rehellisyyden tajuntaan samoinkuin valveutuneisuuteen,\noikeudentuntoon ja totuuden rakkauteen, voi ylevä tahto-elämäkin\nmuodostua sellaisen henkilön todellisen persoonallisuuden\nsopusuhtaiseksi täydennykseksi.\n\nIhmisen sisäistä henkistä tasapainoa on usein tapana sanoa pelkästään\npersoonallisuuden asemasta \"ehjäksi persoonallisuudeksi\". Tällä\njälkimmäisellä nimityksellä on todellakin oma selittävä oikeutuksensa.\nOn olemassa hyvinkin paljon ihmisiä, jotka eivät ole henkisesti\n\"ehjiä\". Toisin sanoen, heissä ikäänkuin elää ja toimii samalla kertaa\n\"monta henkeä\". He ovat tavallisesti peräti hajanaisia eli epämääräisiä\nharrastuksiltaan ja mielialoiltaan, eli, kuten on tapana sanoa, he ovat\nyleensä sangen \"laskemattomia\". Tämä heidän alituinen epämääräisyytensä\nvaikuttaa tavallisesti varsin kiusaannuttavasti ympäristöön eikä siis\nsuinkaan kunnioitusta herättävästi. Tulemme näin kysymykseen: miten\nihminen voi välttyä tulemasta tällaiseksi \"laskemattomaksi\" yksilöksi\nja päinvastoin voi muodostua \"ehjäksi\" pcrsoonallisuudeksi? Kolmannessa\nluvussa oli jo viittauksia vastaukseksi tähän kysymykseen.\n\nYmpäristön vaikutus ihmisen kehityksen oikeaan suuntaan on kieltämättä\nsangen suuri. Samoin järjestelmällisillä opinnoilla on usein mitä\ntärkein merkityksensä. Mutta loppujen lopuksi on kuitenkin myönnettävä,\nettä köyhistä olosuhteista on syntynyt ihmiskunnalle hämmästyttävän\nsuuri määrä suoranaisia neroja, kun taas toisaalta sangen monista\npitkälle opintojen teillä edistyneistä ihmisistä ei sittemmin ole\nelämän myöhemmissä vaiheissa tullut juuri mitään mainitsemisen\narvoista. Tämä toteamus osoittaa meille oikean suunnan vastauksen\nlöytämiseen edelläolevaan kysymykseen.\n\nTavallisesti ulkonaiset olosuhteet eivät siten luo läheskään aina\nehjää persoonallisuutta. Päinvastoin on täysi syy päättää, että\nyleensä sisäiset henkiset ominaisuudet takaavat parhaat edellytykset\nehjän persoonallisuuden muodostumiselle. Ei kukaan kykene ulkoapäin\nkehittämään ihmistä henkisessä suhteessa niin välittömän voimakkaasti\nkuin hän itse. Hänellä on varmasti aina enemmän aikaakin henkiseen\nkypsyttämiseensä, kuin sivulliset voivat tarjota omaa aikaansa hänen\nhyväkseen. Ellei ihmisellä ole sisäisiä edellytyksiä, ennen kaikkea\ntodellista harrastusta henkiseen jalostumiseensa, on ulkoapäin toisten\nyleensä turha koettaa tässä suhteessa vaikuttaa ratkaisevasti häneen.\n\nVarsinkin on näin laita juuri suvaitsevaisuuden. Se on mitä\ntärkeimpänä edellytyksenä eräälle inhimilliselle ominaisuudelle, joka\non ehjän persoonallisuuden parhaita piirteitä, nimittäin henkinen\nhienostuneisuus. Usein sekoitetaan hienostuneisuus ja turhamaisuus. Ne\novat kuitenkin toistensa selviä vastakohtia. Turhamaisella ihmisellä\nei todellakaan ole aavistusta, mitä on hienostuneisuus, sillä siihen\nkuuluu aivan kuin itsestään hienotunteisuus, taito osata suhtautua\ntoisiin ihmisiin, ei ainoastaan suvaitsevaisuudella, vaan suorastaan\nniin miellyttävällä tavalla, ettei kukaan voi missään tapauksessa\ntuntea itseänsä noloksi ja vielä vähemmän loukatuksi, vaikka satutaan\nolemaan joistakin asioista tai seikoista eri mieltä.\n\nMutta hienostuneisuus merkitsee itsessään paljoakin enemmän kuin\npelkästään tällaista hienotunteisuutta. Hienostuneisuus edellyttää\nlisäksi jotakin, jota voimme lyhyesti selvyyden vuoksi sanoa\nhienostuneeksi mauksi. Hienostunut ihminen ei voi nauttia aineellisesta\nmässäilystä, ei raakuuksista eikä myöskään käytöksen muista\ntöykeyksistä. Meidän on vaikea ajatella ehjää persoonallisuutta, jolla\npuuttuisi suvaitsevaisuuden, hienotunteisuuden ja hienostuneisuuden\nominaisuudet. Yhtä vaikea on uskoa, että ihminen voi ulkonaisesta\npainostuksesta, kuten neuvoista ja kehoituksista, oppia näitä\npiirteitä, ellei hänellä yleensä ole riittävää harrastusta niiden\nhankkimiseen ja kehittämiseen.\n\nTämä analyysi ehjän persoonallisuuden ominaisuuksista voi helposti\njohtaa käsitykseen, että sellaisella henkilöllä ei oikeastaan voi\nolla mitään omia mielipiteitä eikä omaa tahtoa, vaan hänen muka tulee\nsuvaitsevaisuudesta ja hienotunteisuudesta eli, kuten myös on tapana\nsanoa, kohteliaisuudesta olla oikeastaan yhtä mieltä kaikkien kanssa,\nmiten asianhaarat kulloinkin vain sattuvat vaatimaan. Sellainen\nkäsitys on kuitenkin täysin erheellinen. Ehjältä persoonallisuudelta,\njos keneltä, juuri odotetaankin omaa vakaumusta varsinkin elämän\nkaikkien suurten kysymysten suhteen. Mutta hän osaa esittää harkitut\nmielipiteensä niin asiallisen painavalla tavalla, että ne herättävät\nkunnioitusta niidenkin taholta, joiden käsitykset saattavat mennä ehkä\nhyvinkin pitkälle toisiin suuntiin.\n\nNäin suppean esityksen vaatimattomissa puitteissa on mahdoton\nyksityiskohtaisesti analysoida persoonallisuuden kaikkia eri\nominaisuuksia. Edelläesitetyt piirteet antavat ainakin ylimalkaisen\nkuvan, miten ehjänä persoonallisuutena yleensä pidetään ihmistä,\njoka on kehittänyt tasapainoaan ja sopusointuun henkisen olemuksensa\nmahdollisimman monta eri puolta. Tämä hänen henkinen monipuolisuutensa\nvuorostaan tekee hänelle mahdolliseksi vastaavasti nauttia elämästään\naivan toisin, kuin tässä suhteessa kehittymätön yksilö voi konsanaan\ntehdä. Vastoinkäymisetkin saattavat usein hänestä tuntua vähemmän\nkatkerilta, kuin yleensä on mahdollista suhteellisen heikosti tai\nyksipuolisesti kehittyneille ihmisille.\n\nVoitaneen väittää, että niin ehjiä persoonallisuuksia, kuin edellä\non kuvattu, on maailmassa peräti vähän. Epäilemättä niin on asian\nlaita, jos vedämme ehjän persoonallisuuden rajat siksi ahtaiksi,\nettä ne tulevat suorastaan kohtuuttomiksi. Ainakin eräässä suhteessa\non päinvastoin ihmisien keskuudessa olemassa hämmästyttävän paljon\nhenkilöitä, joissa esiintyy sangen selviä persoonallisuuden oireita,\nvaikka tavallisesti arki-elämässä niitä ei helposti havaita. Se\nilmenee varsinkin ihmisten suhtautumisessa kuoleman probleemaan. Jos\nnimittäin kysytään aivan vakavassa mielessä ihmisiltä, mikä heitä\naskarruttaa enemmän, Jumalanko olemassaolo vaiko kuoleman pelko, me\ntuskin erehdymme odottaessamme, että valtavasti suurin osa ihmisiä\nasettaa aivan empimättä kuoleman kysymyksen etusijaan. On aivan kuin\nvaistomaisesti useimmat ihmiset ajattelisivat, että Jumala tietää,\nmissä Hän on ja mitä Hänelle tapahtuu, kun sen sijaan ihminen tietää\nvain sen, missä hän tässä elämässä on. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu?\nTähän kysymykseen sisältyy tavallisen uteliaisuuden lisäksi varmaankin\nsangen paljon pelkkää pelkoa ja laskelmaa, ettei vain kuolema tuottaisi\nkärsimystä ja muuta mahdollista pahaa. Ihmiset haluavat kerta kaikkiaan\nsaada olla olemassa. Sen elämän halun tielle nousee kuoleman probleema\nsiihen määrin, että on ehdoton pakko ottaa se kaikissa laskelmissa\nhuomioon. Mutta sen pakon vain harvat ihmiset tuntenevat aivan samalla\ntavalla, sillä siksi suuresti ihmisten henkinen \"minä\" on eroavainen.\nHeille muodostuu siten kuoleman kysymys ehkä enemmän kuin mikään muu\nkysymys henkilökohtaiseksi eli persoonalliseksi.\n\nAjatelkaamme vain eräitä tärkeitä tapauksia ihmisten elämässä ja\nhavaitsemme heti, miten on asian todellinen laita. Kuinka paljon onkaan\nsellaisia ihmisiä, jotka yleensä suhtautuvat uskontoon ulkonaisella\nvälinpitämättömyydellä. Mutta jos perheessä sattuu kuolemantapaus,\nollaan heti valmiit hankkimaan vainajalle kristillinen hautaus. Samaten\nvihkimiset ja kastamiset kuuluvat hyviin perhetapoihin varmaankin\nsyvällisemmästä syystä kuin esimerkiksi tavallinen syntymäpäivän\nviettäminen. Vihkimiset ja kastamiset liittyvät auttamattomasti\nihmisten mielessä yhtä hyvin pysyväisen onnen kaipuuseen kuin yleensä\nkysymykseen elämän tarkoitusperistä. Heti kun näin tulevat ihmisten\neteen sellaiset tapaukset, kuin ovat juuri kuolema, avioliiton\nsolmiaminen ja uuden elämän syntyminen, silloin jokapäiväisten\nelämäntapojen on väistyttävä ja inhimillinen mielenylennys myönnetään,\nei ainoastaan oikeutetuksi, vaan suorastaan välttämättömäksi. Se\ntietysti tapahtuu usein pelkästään peritystä tavasta, mutta varmasti\npaljoa useammin ihmisten henkilökohtaisesta kaipuusta ottaa nämä\ntapahtumat niin vakavasti, ettei tarkoitusperän suhteen voi jäädä\nepäilyksen sijaa.\n\nIhmisten on vain niin vaikea avoimesti keskustella toistensa kanssa\nsiitä, mitä heidän mielessään liikkuu näistä elämän ja kuoleman\nsyvimmistä kysymyksistä. Ottaen huomioon tämän kaiken tuskin on väärin\nväittää, että nykyajan ihminen sittenkin on enemmän, kuin tavallisesti\ntahdotaan myöntää, pohjimmaltaan uskonnollinen. Kaikista pinnallisista\npiirteistä huolimatta hän ei voi tukahduttaa syvimmästä mielestään\nhalua saada ainakin jotakin valaisua kysymyksiin: mikä oikeastaan\non elämän tarkoitus, mikä sen voi tehdä onnelliseksi ja mikä taas\non kuoleman tarkoitus, elämänkö täysi sammuminen vaiko jatkuminen?\nSammukoon ihmisen elämä kokonaan tai jatkukoon kuoleman jälkeen,\nkummassakin tapauksessa on itsestään selvää, että kuolema edustaa\nsyntymisen jälkeen ihmisen elämän toista valtavan suurta muutosta.\n\nMutta outo ei ole sekään ajatus, että kuoleman ei sittenkään\ntarvitse merkitä niin paljon, kuin tavallisesti käsitetään, toisin\nsanoen, ihminen voi tuntea olevansa jo ajallisen elämänsä varrella\n\"kuolematon\". Esimerkiksi amerikalainen kirjailijatar Winifred Kirkland\non useissa teoksissaan käsitellyt aikamme suurimpia uskonnollisia\nkysymyksiä maallikon kannalta katsottuna. Hän julkaisi v. 1941\ntältä alalta kirjan nimeltä \"Are We Immortal?\", suomeksi \"Olemmeko\nkuolemattomia?\" Hänen käsitystään valaiskoon seuraava lainaus:\n\n\"Too long our whole concept of immortality has suffered from the\npeculiar misconception that immortality is a state of being that occurs\nwhen we diel. But if we are immortal at all, we are immortal now, this\nvery moment. — It is amazing how anxieties and fears evaporate, if once\nwe incorporate in our daily philosophy of life the slogan, 'Use your\nimmortality now'.\"\n\nTässä ilmenee siis lähinnä sellainen käsitys, ettei ihmisen ole\njaettava elämäänsä kahteen toisistaan selvästi eroitettavaan jaksoon,\njoista toinen on n.s. ajallinen elämä ja toinen taas ikuinen elämä.\nPäinvastoin meidän on koetettava käsittää, että ajallinen elämä on\nitse asiassa jo tuota ikuista elämää. Jos sen teemme, huomaamme, miten\nhelposti huolemme haihtuvat ja hermomme saavat rauhan, sanoo Winifred\nKirkland.\n\nHyvin läheisesti liittyy tähän elämän uskoon n.s. Oxfordin-liikkeen\nkäsitys uskonnon todellisesta käytännöllisestä merkityksestä. Tämä\nlaajalle kautta maailman levinnyt herätysliike selittää m.m., että\nihmisen tulee esiintymisessään toimia, ikäänkuin hän tekisi kaiken\nJumalan välittömästä vaikutuksesta eikä suinkaan omasta tahdostaan.\nSenvuoksi tämän vakaumuksen edustajilla on tavallisuudesta poikkeava\nkäsitys rukouksesta. Esimerkiksi mr. Stephen Foot kirjassaan\n\"Life Began Yesterday\", suomeksi \"Elämä alkoi eilen\", kertoo\nkääntymyksestään, että ensi kerran tavatessaan Oxfordin-ryhmään\nkuuluvia miehiä ja naisia hän havaitsi heillä kaikilla olevan\nelämänkäsityksen, joka oli ylevämpi, kuin hän oli ennen missään\ntavannut. Mistä he sen olivat saaneet? Hän sai vastaukseksi, että he\nkuuntelevat Jumalaa saaden Häneltä ohjausta. \"Se oli minulle aivan\nuusi ajatus\", hän jatkaa. \"Minun rukoukseni olivat aina perustuneet\najatukseen: ‘Kuuntele, Jumala, Stephen Foot puhuu... Nyt käsitin, että\nminun tuli pysyä hiljaa: ‘Puhu, Jumala, palvelijasi kuulee'.\"\n\nNämä pari esimerkkiä osoittavat miten suorastaan vastakkaisella tavalla\nihmiset saattavat käsittää kahta niin syvällisen suurta kysymystä,\nkuin ovat inhimillisen hengen kuolemattomuus ja Jumalan välitön suhde\nihmiseen. Edellisessä tapauksessa ei ole oikeastaan olemassa ihmisen\nelämän kahtia-jakoa, vaan ikuinen elämä on ainoa, jossa hän alati elää.\nSamaten, kun toisten mielestä ihmisen uskonnollisen elämän tärkeimpiä\nilmenemisen muotoja on hänen kääntymisensä Jumalan puoleen selvästi\nmuodostetuin rukouksin, ovat taas toiset sitä mieltä, että ihmisen\ntulee omistaa aikaa hiljaiselle kuuntelemiselle (quiet time), jolloin\nJumala päinvastoin puhuu hänelle.\n\nOlkoon ihmisen käsitys kuoleman probleemasta, ikuisesta elämästä ja\nsiis ennen kaikkea Jumalasta mikä tahansa, ainakaan yhtä kysymystä\nhän ei voi välttää; se on kuolema. Ihminen voi omassa viisaudessaan\nsanoa, ettei hän tiedä ikuisesta elämästä mitään ja Jumalan olemassaolo\non hänelle ehkä yhtä epäselvä, mutta kuolema ei missään tapauksessa\nole hänelle tuntematon. Hän voi yrittää kiertää kuoleman porttia niin\npaljon, kuin suinkin luulee kykenevänsä, mutta hän tietää varmasti,\nettä kerran se portti aukenee hänellekin. Se tietoisuus on hänen\nedessään ja ympärillään miltei joka hetki, hän tuntee sen järkyttävän\nselvästi varsinkin, kun omaiset ja ystävät poistuvat elävien ilmoilta.\n\nOn erinäisiä ammatteja, jotka aivan erikoisesti asettavat ihmisen\nkuoleman kynnykselle. Ajatelkaamme esimerkkeinä vain merimiehiä ja\nkalastajia, heidän elämässään on kuoleman äkillinen sattuminen hyvinkin\nyleistä. Muistelkaamme myös muita ammatteja tai elämäntehtäviä, joiden\nharjoittajille odottamattoman nopea kuolema on varsin mahdollinen.\nHeihin kuuluvat m.m. vaimot, joiden synnyttämisen hetki lähestyy.\nVarsinkaan emme voi jättää tästä yhteydestä pois sodassa olevia\nsotilaita.\n\nSanalla sanoen, juuri kuoleman mystillinen probleema saattaa kaikkikin\nihmiset elämänsä ehkä kaikkein kovimmalle koetukselle: mikä on heidän\nsisin olemuksensa, mikä heidän persoonallisuutensa ja yleensä mikä on\nheidän täysin omakohtainen käsityksensä elämän syvimmistä arvoista?\nJos tässä mielessä katselemme ympäristöämme, huomaamme ehkä suureksi\nhämmästykseksemme, että persoonallisuuden piirteet eivät suinkaan kuulu\nvain harvoille valituille, vaan että persoonallisuuksia sittenkin on\nelämässä paljoa runsaammin, kuin tavallisesti osataan huomata.\n\nTämä persoonallisuuksien suhteellisen suuri määrä ilmenee vielä\nselvemmin, jos siirrymme kuoleman probleemasta elämän muihin suuriin\nvaikeuksiin, yleensä sellaisiin tapahtumiin, jotka samaten saattavat\nihmisen henkisen olemuksen kovalle koetukselle. Henkisesti heikot\nyksilöt eivät aina kestä sitä, vaan he sortuvat. Toiset ihmiset sen\nsijaan selviytyvät suuristakin vaikeuksista päinvastoin entistä\nkypsempinä ymmärtämään elämän sisällön ja tarkoitusperän. On vain turha\nodottaa, että he kaikki laajasti lavertelisivat näistä henkisistä\nkoettelemuksistaan. Usein nimittäin, ellei suorastaan useimmiten,\nsellaiset kovia kokeneet henkilöt sulkeutuvat itseensä ja sen vuoksi\nvieraiden on vaikea löytää heidän karun tai hiljaisen luonteensa\npohjalta heidän todellista \"minäänsä\".\n\nMutta persoonallisuuksia on etsittävä myöskin suorastaan\npäinvastaiselta eli elämän voimaa ulkonaisesti uhkuvalta taholta. Miksi\nviihdymme eräiden ihmisten seurassa verrattomasti paljoa paremmin kuin\neräiden toisten ympäristössä? Se aiheutuu siitä aivan yksinkertaisesta\npsykologisesta ja moraalisesta syystä, että heidän seurassaan meille\non tarjolla jotakin henkisesti arvokasta, jota emme saa keneltä muulta\nihmiseltä tahansa. Mutta tätä henkisesti virkistävää \"minäänsä\" he\neivät voi meille antaa, elleivät he todellakin ole toisista ihmisistä\npoikkeavia omia persoonallisuuksia. He ovat, toisin sanoen, kehittäneet\nhenkisen \"minänsä\" niin omalaatuiseksi, että he siten voivat esiintyä\naivan selvästi toisten ihmisten virkistäväksi hyödyksi. Jos kysytään,\nmiksi juuri heidän on näin onnistunut kypsyttää itsensä, on ehkä\nuseimmissa tapauksissa vastauksen saaminen paljoa yksinkertaisempi,\nkuin odotetaan. Oikeaksi opastukseksi voi pieni vertaus olla paikallaan.\n\nMiksi me viihdymme jossakin vieraassa tai tutussa kodissa paremmin\nkuin jossakin toisessa? Todennäköisesti sen vuoksi, että se on\nsopusuhtaisempi, siistimpi, valoisampi tai ainakin muuten rattoisampi\nkuin moni muu koti. Samaten on persoonallisuuksien laita; me aivan\nerikoisesti viihdymme juuri heidän seurassaan sen vuoksi, että heidän\nhenkinen olemuksensa tuntuu meistä sopusuhtaisemmalta, valoisammalta\ntai muuten rattoisammalta kuin yleensä muiden ihmisten, joiden kanssa\njoudumme säännöllisesti tekemisiin.\n\nMutta tämä vastaus ei ole tyhjentävä, sillä vielä on syytä tarkastella,\nmistä syystä juuri nämä henkilöt ovat saaneet itselleen niin suuren\nhenkisen vetovoiman toisiin ihmisiin. Ehkä useimmissa tapauksissa\ntällaiset persoonallisuudet ovat huomanneet kehittää henkisiä\nominaisuuksiaan siihen määrin, että he sen kautta poikkeavat ehkä\nmonellakin eri lavalla toisista ihmisistä. Toisin sanoen, he eivät\ntarjoa meille henkisiä ostoantimia tai toisilta ihmisiltä saatua\n\"laina-tavaraa\", vaan me saamme heiltä kaikkea sitä henkistä hyvää\nja arvokasta, minkä he ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistaneet\noleskellessaan yksin oman itsensä kanssa.\n\nVoiko siis seurustelu oman itsensä kanssa muodostua ihmiselle aivan\nerikoisen antoisaksi? Kieltämättä niin on laita, vaikka pelkkä\nsellainen ajatuskin voi tuntua perin oudolta varsinkin kaikista niistä\nlukemattomista ihmisistä, joille yhtämittainen seurustelu toisten\nihmisten kanssa on tullut suoranaiseksi välttämättömyydeksi. Tosiasia\njoka tapauksessa on, että yksin ollen ihminen viisaasti menetellen\non kaikkein vähimmin yksin. Silloin hän on kokonaan kahdenkesken sen\nainoan olennon kanssa, joka ei koskaan häntä jätä, vaan kaikkialla\nkulkee uskollisimmin hänen mukanaan. Vanhemmat, sisaret, veljet,\nmuut omaiset, ystävät ja tuttavat voivat milloin tahansa poistua\nhänen lähettyviltään, mutta hänen eroittamaton seuralaisensa jää aina\njäljelle: hänen oma henkinen \"minänsä\". Ihmisen on siis ehdottomasti\nmitä tärkeintä osata viihtyä omassa seurassaan. Ellei hän itse osaa\nsitä tehdä, miten hän voi odottaa, että muut ihmiset olisivat hänen\nläsnäoloonsa ja seurusteluunsa sen tyytyväisempiä? Ellei hänellä\nyksinäisyydessä ole mitään annettavana itselleen, mistä hän voi tarjota\njotakin viihdyttävää muille?\n\nYksin omassa seurassaan ihmisellä todellakin pitäisi voida olla miltei\nlukemattomia elämänsä tärkeimpiä hetkiä. Perheenäidit ilmaisevat\nilonsa, kun mies ja lapset ovat kotoa poissa, jotta äidit parhaiten\nvoisivat puhdistaa ja järjestää kotia kuntoon yhteiseksi iloksi,\nhyödyksi ja viihtyisyydeksi. Samaten yksinäisyydessä jokaiselle\nihmiselle pitäisi valmistautua aivan erikoisen edullinen mahdollisuus\nhenkiseen puhdistautumiseen. Se voi olla hänelle todellinen henkinen\nsaunassakäynti. Hän voi hikoilla omasta henkisestä ”minästään” kaikkea\nkuonaa ja likaa. Hänen alitajuntansa ehkä pääsee keventymään monista\nkatkerista ajatuksista ja muista elämän huolista. Hän voi kohdistaa\nitseensä ankaria arvosteluja aivan kuin hän tuoreella koivuisella\nvastalla pieksisi omaa henkistä ruumistaan. Hän saattaa vielä kaikessa\nrauhassa tarkastella moninaisia asioita aivan uudelta leppoisammalta\nkannalta. Saunasta suomalainen palaa ainakin ulkonaisesti\npuhdistuneena, ellei samalla myös suuri tunnonrauha mielessään. Sitäkin\nvarmemman levon ja sopusoinnun ihminen voi löytää henkisen saunansa eli\nitsetutkistelunsa avulla.\n\nNiin, miten tärkeä onkaan, että ihminen seurustelee mahdollisimman\npaljon oman itsensä kanssa havaitakseen, paljonko hän siinä\nseurassa itse voi viihtyä ja paljonko siis hänellä on tarjolla\nviihdyttäväisyyttä muille ihmisille. Mutta ihmisen ollessa yksin\ntulee vielä koko olevaisuus lukemattomine probleemoineen häntä paljoa\nlähemmäksi kuin toisten seurassa. Yksinäisyydessä ihminen ehkä\nparhaiten kuulee ikuisuuden harmonisia eli sopusuhtaisia ääniä, joiden\nrinnalla useimpien ihmisten äänet voivat olla ainoastaan soraääniä.\nEhkäpä on ihmisille tällainen yksinolo otollisin hetki kuunnella\nkaikista ikuisuuden äänistä sen ihmeellisimmän ja ylevimmän äänen\nväreilyä, jota kukaan ei voi sanoilla ilmaista. Sellaisina hetkinä\nihminen ehkä aavistaa paremmin ja syvemmin kuin koskaan muulloin, että\nelämällä on oma valtavan suuri tarkoituksensa Hänen suunnitelmassaan\nja Hänen rakkaudessaan, joka on kaiken olemassaolon ainoa todellinen\nselitys. Tällaisesta elämän ymmärtämisestä ihmisellä on mahdollisuus\ntarjota omaa henkistä minäänsä myöskin ympäristölleen. Hän on, sanalla\nsanoen, kehittänyt oman persoonallisuutensa niin kypsäksi, että siitä\non antaa toisille ihmisille oppia ja iloa.\n\nPersoonallisuuden probleema ei siis suinkaan saa ratkaisuansa\netsiessämme todellisia persoonallisuuksia vain harvojen\netuoikeutettujen ihmisten joukosta. Persoonallisuuksia eli henkisesti\nehjiä, sopusuhtaisia ihmisiä on tosiasiallisesti elämässä paljoa\nlukuisammin, kuin yleisesti aavistetaan. Heitä vain ei tavallisesti\nosata kunnolla havaita, kun heitä ei aina oikein ymmärretä. Meidän\nei sitäpaitsi tule käsittää persoonallisuutta niin ahtaaksi, että\nsellaisiksi luetaan vain n.s. historian tai yksityisten kansojen\n\"suuret\" persoonallisuudet. Jos persoonallisuuksiksi sen sijaan\nymmärretään ottaa kaikki ihmiset, jotka ovat ehkäpä vaatimattomissakin\nolosuhteissa luoneet oman ehjän henkilöllisyytensä, saamme paljoa\noikeamman elämän-ymmärryksen.\n\nMikäli persoonallisuuden olemus ja merkitys käsitetään sillä tavalla,\nkuin edellä on tehty, sikäli tullaan yleensä elämän arvojen suhteen\nerinäisiin selviin johtopäätöksiin.\n\nOn mitä suurimpia erehdyksiä perustaa onnen ja muittenkin elämän\ntodellisten arvojen käsittäminen pääasiassa toisilta ihmisiltä\nlainattuihin mielipiteisiin ja vakaumuksiin. Vanha totuus on, että\nalituinen kosketus lukuisten toisten ihmisten kanssa pitää ihmisen\nhenkisesti paremminkin \"matalana\", kun taas yksinäisyydessä tai\npienessä valioseurassa ihminen \"syvenee\" ja siten parhaiten kehittää\noman todellisen itsensä.\n\nMitä ihminen siis henkisessä suhteessa muilta vain lainaa, on ja\npysyy tavallisimmin vain lainana, joka yleensä ei muutu ihmisen\nitsensä henkiseksi omaisuudeksi. Mitä hän taas muilta suoranaisesti\noppii ja omaksuu, voi tuntuvasti helpoittaa hänen oman kehittyneen\n\"minänsä\" muodostamista. Mutta täysin eheä elämän arvojen ymmärtäminen\nja pysyvän onnen löytäminen syntyy useimmiten vain itsekehityksen\nja persoonallisuuden luomisen tietä. Suomen kansan vanha viisaus on\npukenut tämän elämänohjeen lyhyen nasevaan neuvoon:\n\n\"Kukin ihminen on oman onnensa seppä\".\n\n\n\nIV\n\n\nOlemme näin kuudessa lyhyessä luvussa tehneet suunnattoman kiertokulun\nhalki avaruuksien tunkeutuen samalla myös aineen pienimpiin hiukkasiin\nsaakka etsiessämme vastausta kysymykseen: mitä aine itsessään on?\nTieteen vastaus oli lyhyt: aine on inhimilliselle älylle salaperäisyys.\n\nSen jälkeen koetimme saada selville, mitä tiede vastaavasti sanoo\nhengestä. Jälleen vastaus oli lyhyt: hengen olemus on inhimilliselle\nälylle salaperäisyys.\n\nSeuraavissa luvuissa olemme tavoitelleet vastauksen saamista ihmisen\nikuiseen kaipaukseen tietää, miksi hän yleensä on olemassa ja mikä\non hänen kuolemansa todellinen merkitys. Toisin sanoen, hän tahtoo\npäästä, ei vain älyllisesti, vaan ehkä myös moraali-filosofian ja\nuskonnon kautta mahdollisimman täyteen varmuuteen siitä, tarjoaako\nelämä ja kuolema hänelle todellakin sellaista, joka tuntuu voivan häntä\ntyydyttää ja siis muodostaa hänen todelliset elämän arvonsa.\n\nKaikista eri vastauksista muodostimme kolme pääryhmää.\n\nEnsiksi tarkastimme itsessään yksinkertaisinta moraali-filosofista\nelämän merkityksen käsitystä, sitä, jota yleisesti sanotaan\nmaterialistiseksi maailmankatsomukseksi. Havaitsimme, suurin piirtein\nkatsoen, materialismin tarjoamien elämän arvojen perustuvan uskoon,\nettä aineellinen hyvä muodostaa ihmisen varsinaisen onnen. Se on\nkuitenkin sangen yksipuolista elämänviisautta ja moraali-filosofiaa,\nsillä se ei ymmärrä ottaa inhimillistä elämää kokonaisuutena. Mitkään\nelämän arvot eivät voi olla todellisia arvoja, elleivät ne sovellu\nihmisen kaikkiin kohtalon vaiheisiin, vaan ainoastaan niihin, jotka\naineellisesti tuntuvat tyydyttävän ihmisessä piilevää pyrkimystä päästä\nselville elämän varsinaisista arvoista.\n\nMiten paljoa täydellisempiä ovat senvuoksi toisen ryhmän muodostamat\nelämän neuvot, kun ne todellakin pitävät pääasiana ihmisen elämän\nkokonaisuutta. Ne eivät siis katso, että aineellinen hyvä ja\nsiihen perustuva mielihyvä yksinään voi muodostaa ihmiselle hänen\narvojensa varsinaista sisältöä. Päinvastoin on käsitettävä myöskin\nvastoinkäymiset, mielipahat ja kärsimyksetkin mitä tärkeimmäksi osaksi\nihmisen elämän tarkoitusta ja siis myös sen todellisten arvojen\nmuodostumista.\n\nMutta tämän ryhmän moraali-filosofia pysähtyy ikäänkuin arastellen\nkysymyksen eteen: riittävätkö ihmisen elämän menestykset ja\nvastoinkäymiset, mielihyvät ja mielipahat, hyvät pyrkimykset\nja pettymykset muodostamaan inhimillisen elämän todella täyden\nkokonaisuuden vai onko siihen sisällytettävä vielä kysymys olemassaolon\nsyvimmistä probleemoista, Ikuisesta Voimasta eli persoonallisesta\nJumalasta, jolla on ihmisen suhteen suurimman Rakkauden tarkoitusperät?\nTämän toisen ryhmän moraali-filosofia jättää yleensä varman vastauksen\nlöytämisen näihin kysymyksiin, kunkin ihmisen yksityiseksi asiaksi,\nkoska inhimillinen äly ei riitä tunkeutumaan olemassaolon syvimpiin\nsalaisuuksiin eikä siis löytämään ehdottomasti yleispätöistä selitystä.\n\nKolmannen ryhmän moraali-filosofia sen sijaan ei vähääkään epäile\nvakuuttaa, että inhimillisen elämän todellinen kokonaisuus käsittää\njuuri kaikkein tärkeimpänä osanaan elävän uskon persoonalliseen\nJumalaan kaikkien olemassaolon salaperäisyyksien ainoana oikeana\nselityksenä. Tähän uskoon sisältyy myös vakaumus, että Ikuinen Voima on\nennen kaikkea juuri Ikuista Rakkautta, ja sen vuoksi myös tulee ihmisen\nelämän arvojen perustua tämän Rakkauden tajuamiseen ja toteuttamiseen\nkunkin yksilön parhaan kyvyn mukaan.\n\nNiin suuresti kuin näiden kolmen ryhmän vakaumukset elämän\nvarsinaisista arvoista eroavatkin toisistaan, ne ovat kuitenkin eräässä\nmitä tärkeimmässä suhteessa yhtä mieltä. Yksikään ihminen ei voi\naineellisesti nauttia toisen ihmisen puolesta, vaan jokaisen ihmisen\non se tehtävä itse. Yhtä totta on, ettei kukaan ihminen pysty olemaan\ntoisen ihmisen puolesta täydellisesti hänen henkinen \"minänsä\" iloineen\nja suruineen, voittoineen ja menetyksineen, vaan jokaisen ihmisen\non oltava kaikissa elämän vaiheissaan ennen kaikkea juuri itse oma\nhenkinen \"minänsä\". Aivan samaten uskonnollisissa suhteissa yksikään\nihminen ei voi astua toisen ihmisen tilalle elämään ja kuolemaan hänen\npuolestaan, vaan kunkin ihmisen on myös uskonnollisella alalla itse\nopittava tuntemaan oman elämänsä ja kuolemansa tarkoitus.\n\nMeidän elämämme varsinaiset arvot on siis ennen kaikkea meidän\nitsemme koetettava etsiä. Jos löydämme ne, yksin me itse kykenemme\nniistä iloitsemaan koko olemuksemme voimalla sitä syvällisemmin, kuta\nvarmemmin tunnemme ne todellakin löytäneemme. Mutta ei edes tällainen\nonnellinen löytäminen riitä parhaimmiksi elämän arvoiksi. Meidän on\nehdottomasti kaiken taitomme mukaan sovellutettava ne käytäntöön, ei\nainoastaan omaksi hyväksemme, vaan varsinkin muitten ihmisten hyväksi.\nVasta siten pääsemme korjaamaan elämän arvojemme runsaimman sadon,\nniiden täydellisimmän todellisuuden.\n\n\n\n\nVII LUKU:\n\nYKSINÄISEN VAELTAJAN TARINA.\n\n\n\nI\n\n\nEsitelmäni elämän arvoista Berkeleyn suomalaisessa kirkossa syksyllä\n1941 päättyi muutamiin viittauksiin omiin elämänkokemuksiini.\nSellaisessa välittömässä ympäristössä se oli aivan luonnollista.\nMiten voi neuvoa muita, ellei kykene puhumaan todellisten kokemusten\nnojalla eikä vain kirjoista otettujen oppien avulla! Nyt sen sijaan\nnäin suorastaan painetussa muodossa samojen tapahtumien toistaminen\nvoi paljoa helpommin tuntua oudolta avomielisyydeltä. Sen käsityksen\nmukaan tulisi siis tämän kirjan päättyä edellisen luvun loppuun. Mutta\ntoisaalta on ehkä sittenkin asiallisempaa pysyä tuon Berkeleyssä\npitämäni esitelmän eheydessä. Monet silloisista kuulijoistani sanoivat\njuuri sen loppuosan tehneen heihin syvällisimmän vaikutuksen, koska se\nperustui aivan välittömiin elämänkokemuksiin. Jatkan siis esitystäni\nvielä kahdella luvulla.\n\nKolmea kysymystä tuntuu ehkä ikäänkuin itsestään välttämättömältä\nkoettaa valaista perusteellisemmin, kuin edellisissä luvuissa oli\nmahdollista tehdä.\n\nEnsimmäinen niistä koskee vastoinkäymisten ja pettymysten merkitystä\nelämän arvojen löytämisessä. Onko siis todellakin uskottava, että\nihmisen suoranainen onni muodostuu parhaiten elämän kaikenlaisista\nvastakohdista eikä yksinomaan alituisesta, keskeytymättömästä\nmenestyksestä?\n\nToiseksi lienee paikallaan palata kysymykseen, paljonko ihmisen onni\nperustuu ulkonaisiin olosuhteisiin ja paljonko on katsottava lankeavan\nhänen omalle henkilökohtaiselle vastuulleen.\n\nKolmas kysymys on ehkä kaikkein arkaluontoisin: ovatko uskonnolliset\nasiat etusijassa sunnuntaita ja kirkollisia juhlapäiviä vaiko myöskin\nviikon arkipäiviä varten?\n\nTahdon siis vastata näihin kysymyksiin kuhunkin erikseen ja kaikkiin\nyhteisesti kertomalla, miten oman elämäni vaiheet voivat mahdollisesti\nluoda niihin opastavaa valaisua.\n\nLopuksi on seuraavassa luvussa vielä kajottava eräisiin elämän\narvoihin, joiden suhteen omat henkilökohtaiset kokemukseni eivät\nsuinkaan riitä toisille ihmisille neuvoiksi, vaan heidän on ne\nlöydettävä omista muistoistaan, mielteistään, kaipauksistaan ja\ntulevaisuuden toiveistaan. Tarkoitan lähimmäisen-rakkaudesta\nluonnollisinta ja voimakkainta, nimittäin rakkautta omaa synnyinmaata\nja sen kansaa kohtaan.\n\n\n\nII\n\n\nVanhempieni ensimmäinen koti oli kaikissa suhteissa sellainen, jota\npidettiin erittäin \"hyvään yläluokkaan\" kuuluvana. Isäni oli ostanut\nmiltei heti syntymäni jälkeen v. 1881 suuren maatilan Saarijärvellä.\nSen hyväksi hän uhrasi niin paljon aikaansa ja harrastuksiaan, että\nlopulta hän luopui ajattelemasta pysyväistä siirtymistä takaisin\nvakinaiselle alalleen; hän nimittäin oli tuomari. Äitini oli tunnetun\nsuomalaisuuden esitaistelijan, tohtori W.S. Sehildtin nuorempi\ntytär. Isovanhempieni koti Jyväskylässä oli aina ollut Keski-Suomen\nsivistysharrastusten keskuksena. Isoisääni pidettiin hyvinkin\nvarakkaana miehenä; hänen kotinsa oli sikäläisiin olosuhteisiin katsoen\nsuorastaan loistelias. Tuskin olin päässyt ensimmäiseen kouluikään,\nkun minut pantiin pientenlasten kouluun Jyväskylään. Asuin siellä\nisovanhempieni kodissa vielä senkin jälkeen, kun olin päässyt lyseoon,\nkunnes v. 1896 uudet olosuhteet veivät minut Helsinkiin jatkamaan\nkoulunkäyntiäni.\n\nElämäni tuntui siis kaikin puolin erinomaisen onnelliselta; eihän\nminulta puuttunut ulkonaisesta hyvinvoinnista mitään. Kesät vietin\nSaarijärvellä suuri lauma alustalaisten lapsia tovereinani. Sen\nhuolettomampaa maalaiselämää tuskin saattoi ajatella.\n\nMutta sitten tapahtui äkkikäänne. Aloin huomata, että isälleni tuli\ntaloudellisia vaikeuksia, vaikka hän koetti niitä salata minulta.\nSyntymästäni saakka äitini oli ollut sangen heikko; usein hänen\noli täytynyt oleskella pitkiäkin aikoja ulkomailla saadakseen\nlääkärinhoitoa, jota Sisä-Suomen silloisissa olosuhteissa ei voinut\nkotona olla tarjolla. Miltei kaikki kesät hän vietti eri kylpypaikoissa\nSuomessa. Lisäksi tuli isälleni suureksi taloudelliseksi rasitukseksi\npari suoranaista katovuotta 1890-luvun alussa. Hän ryhtyi suuriin\nponnistuksiin, ei ainoastaan omien lukuisien alustalaistensa\nauttamiseksi, vaan myöskin toisten paikkakuntalaisten tukemiseksi.\nToinen jauhokuorma toisensa jälkeen tuli kotitaloni pihalle ja\nsiellä säkit katosivat nopeasti pitkin kyliä. Maksusta tietysti ei\nollut puhettakaan, sillä millä köyhyydessä eläneet ihmiset olisivat\npystyneet heti maksamaan! Sen sijaan luvattiin tulla halkojenhakkuuseen\ntai heinäntekoon tai elojenkorjuuseen. Jyväskylän kauppiaille isäni\nvuorostaan jäi velkaa, milloin ei ollut käteistä rahaa. Lisäksi hän\nryhtyi sellaisiin töihin, joita myöhemmin on ollut tapana sanoa\n”hätäaputöiksi”. Hän raivautti uusia suuria peltoaloja, korjautti\npäärakennuksen suorastaan suurellisen komeaksi ja teetätti paljon\nuusia rakennuksia maatalouden tarpeisiin. Sanalla sanoen, hän\ntahtoi näin hyödyttää koko paikkakuntaa ja tulla samalla itse mitä\nmallikelpoisimmaksi suurtilalliseksi.\n\nMinusta tämä kaikki ihmeellinen kehitys oli erinomaisen hauskaa, ja\nkuvittelin mielessäni, miten minä jatkaisin isäni alottamaa uraa.\nMutta isoisäni kuoltua v. 1893 ilmenikin, ettei äitini perinnöstä enää\nollutkaan niin paljon jäljellä, kuin isäni velkakuorma edellytti.\nTurhaan hän koetti parina vuotena vuorostaan periä saataviaan\npaikkakuntalaisilta. Joulu 1895 oli surullisin koko nuoressa\nelämässäni, sillä vararikon uhka väikkyi ilmassa. Joulupukki oli peräti\nköyhä entiseen ylellisyyteen verraten. Seuraavana keväänä myytiin isäni\ntalot huutokaupalla tuskin kolmannekseen kohtuullisimmasta arvosta.\nKukaan ei tahtonut tulla etäämpää ostamaan varsinkaan isäni suurtilaa\nSuomen syvimmässä sisäosassa, jonne kulkuneuvot olivat rautatien\npuutteessa peräti hankalat. Syksyllä me muutimme Jyväskylään, hevonen\nja pari lehmää muistina entisestä varallisuudesta.\n\nOlen tahtonut kertoa tämän kaiken kuvatakseni omaa kehitystäni\nseuraavien viiden vuoden aikana, jolloin minulla ei ollut omaa kotia\nlainkaan, vaan asuin yksinomaan sukulaisteni luona tai sain muuten\ntoimeentuloni kokonaan heiltä.\n\nNiihin vuosiin saakka olin elänyt ilman luokkatietoisuutta.\nTorpparien ja mökkiläisten lapset olivat olleet yhtä luonnollisia\nleikkitovereitani kuin konsanaan myöhemmin toverini Jyväskylän\nlyseossa. Mutta juuri isäni vararikon aikana aloin pakostakin\nhuomata, miten suuri ero kuitenkin oli näiden kahden toveriryhmän\nvälillä. Leikkitoverini Saarijärvellä joutuivat heti kansakoulunsa\npäätettyään työhön, kun taas minä ja toverini Jyväskylän lyseossa\npysyimme \"yläluokan\" jäseninä, joiden piti myöhemmin päästä Helsingin\nyliopistoon ja sen jälkeen tulla koko kansan \"oikeiksi herroiksi\".\n\nKuten edellä olen jo maininnut, heti isäni vararikon jälkeen minut\nlähetettiin Helsinkiin syksyllä v. 1896 jatkamaan koulunkäyntiäni. Se\navasi eteeni kokonaan uuden maailman. Kauaksi jäi Saarijärven maaseutu\nja Jyväskylän pieni kaupunki. Sukulaisillani sekä isäni että äitini\npuolelta Helsingissä oli hienoja koteja. Kaikesta siitä ulkonaisesta\nkomeudesta huolimatta tiesin syvimmässä mielessäni, etten kuulunut\nsiihen ympäristöön kuin verrattain keinotekoisesti. Olinhan itse\nasiassa aivan \"pennitön\", sillä isäni ei vielä ollut saanut vakinaista\nvirkaa eikä hän siis voinut huolehtia toimeentulostani. Mutta\nsittenkin Helsinki veti vastustamattomasti puoleensa kaikella sillä\nviehätyksellä, mikä sisältyy varsinkin \"parempi-osaisten\" omahyväiseen\nluokkatietoisuuteen. Otan tähän pari valaisevaa esimerkkiä.\n\nLapsuuteni leikkitovereista Saarijärvellä olin eniten kiintynyt\nkahteen. Toinen oli ikäiseni tyttö, jonka isä ja veljet olivat isäni\ntöissä, ja hän itse asui meillä käydessään kansakoulua. Toinen oli\nminua hieman nuorempi poika ja hän joutui kouluvuosinaan asumaan\nkodissani aivan erikoisista syistä. Molemmat olivat erinomaisen\nkilttejä lapsia, ja minua paria vuotta nuoremman sisareni kanssa\nleikimme kovin kernaasti juuri heidän molempien kanssa. Kun vanhempieni\nsiis piti muuttaa Jyväskylään, ja minä pääsin Helsinkiin kouluun,\nlupasin tietysti ahkerasti kirjoittaa molemmille. Mutta siitä ei tullut\nmitään, Helsingin humu pani Saarijärven toverit unhoittumaan.\n\nOlin sitten pari vuotta myöhemmin isoäitini luona Jyväskylässä\njoululomalla, kun sisarelleni ja minulle tultiin ilmoittamaan, että\neräs tyttö Saarijärveltä oli tullut meitä tapaamaan. Sisareni meni\nheti häntä vastaan ja vei hänet sen huoneen lävitse, jossa istuin\nlukemassa. Se oli tuo lapsuuteni leikkitoveri Maria Honkonen. En edes\nnoussut tervehtimään, vaan pöydän takaa nyökkäsin päätä hänelle.\nMuutamia päiviä myöhemmin sain Marialta kirjeen. Luettuani sen revin\nsen kappaleiksi; mutta mielestäni se ei ole koskaan lähtenyt. Kirjeessä\nMaria yksinkertaisin sanoin varoitti minua ylpeydestä. Hän tunsi oman\nköyhän asemansa eikä käynnillään ollut tahtonut muuta kuin tulla\nkiittämään lapsuutensa viattomain päivien parhaimmista muistoista. Enkö\nminä siis enää ollutkaan, hän kysyi, sama vilpitön lapsuudentoveri kuin\naikaisemmin vai oliko todellakin ylpeys vallannut minut siihen määrin,\netten edes ollut tahtonut tervehtiä häntä kädestä ja lausua häntä\ntervetulleeksi, niinkuin sisareni oli niin kauniisti tehnyt?\n\nEn ole koskaan koko elämäni varrella saanut keneltäkään kirjettä, joka\nsittemmin yli neljänkymmenen vuoden aikana olisi niin vaikuttanut\nkäsitykseeni luonnollisesta hienotunteisuudesta ja mielenpuhtaudesta\njuuri köyhän kansan keskuudessa kuin tämä noin viisitoistavuotisen\nmaalaistytön Maria Honkosen kirje varoituksineen, ettei ylpeys ole\nonneksi kenellekään. Kun edellisessä luvussa analysoin kysymystä\npersoonallisuudesta yleensä ja hienotunteisuudesta erityisesti, oli\nmielessäni yhäkin elävänä tuon lapsuuteni herttaisen leikkitoverin\nkirkastunut kuva. Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin käydessäni ensi\nkerran vanhempieni Jyväskylään muuttamisen jälkeen Saarijärvellä,\ntiedustelin kaikilta tahoilta, minne Maria Honkonen oli joutunut. Sain\nvastaukseksi, että hän oli lähtenyt merille eikä hänestä sen jälkeen\noltu mitään tietoa saatu.\n\nTulen näin toiseen toveriini. Hänen isänsä oli torppareitamme.\nRannanmäen torppa sijaitsi mitä kauneimmassa ympäristössä Naarajärven\nrannalla. Kalastajamme kanssa poikkesin sinne usein kesäisin\nleikkiäkseni torpan pienen Onni-pojan kanssa. Hän oli isänsä avulla\nrakentanut läheiseen puroon vallan merkillisen mylly- ja pajalaitoksen.\nVesiratas pyöritti noin metrin tai yardin korkuisen huoneen sisällä\nmyllyä ja ulkopuolella oli pieni paja, jossa vasarat takoivat vuoroon\nalasinta. Ei mikään lasten leikkikalu ole koskaan ihastuttanut minua\nniin lähtemättömän voimakkaasti kuin Onnin tämä \"tehdaslaitos\". Kuinka\nväärin onkaan luulla, että vain varakkaat osaavat oikein rakastaa\nlapsiaan ja että köyhiltä lapsilta on elämän ilo riistetty.\n\nSitten tulivat Onnin kouluvuodet ja hänet kutsuttiin matkan pituuden\nvuoksi asumaan vanhempieni kotiin. Pian hänen isänsäkin muutti meille,\nsillä hän oli liian vanha jaksaakseen enää tehdä töitä. Isäni oli\nmielestään tehnyt oikein huolehtiessaan näin torpparinsa vanhuuden\npäivistä. Mutta minulle Onni uskoi isänsä ja omat raskaat huolensa: he\nolivat suuressa kartanossa kaikkien tiellä eikä heillä siis enää ollut\nmitään oman kodin tunnetta. Varsinkin surimme kovasti Onnin kanssa\nyhdessä hänen myllylaitoksensa menetystä, sillä torppa oli jätetty\nautioksi ja pellot oli yhdistetty kartanoon. Meillä taas kartanossa ei\nollut mitään puroa, jonne Onnin mylly ja paja olisi voitu siirtää.\n\nOnnin ja hänen isänsä kohtalosta opin ensi kerran vaistomaisesti\nymmärtämään, ettei ulkonainen kartanon hyvinvointi kyennyt korvaamaan\nsyvimmälle mieleen juurtunutta oman, todella oman, vaikka köyhän kodin\nkaipuuta.\n\nTästä havainnosta jouduin toiseen kysymykseen, joka rupesi\naskarruttamaan mieltäni, nimittäin vanhojen ihmisten kohtaloon\nyleensä. Meille oli tullut muitakin vanhuksia kuin Onnin isä. Niihin\naikoihin Saarijärvellä ei ollut minkäänlaista vaivastaloa eli, kuten\nnykyisin on tapana niitä sanoa, \"kunnalliskotia\", jonne varattomat\nvanhukset pääsivät siirtymään, sen sijaan, että ennen heitä oli tapana\nhuutokaupalla sijoittaa varakkaampien ihmisten koteihin. Isäni ei\nhyväksynyt tätä huutokauppaan perustunutta järjestelmää, vaan hän otti\nvastuulleen eräitä muitakin säälittävimpiä tapauksia. Mutta vasta\ntoverini Onnin ja hänen isänsä kohtalo opetti minut käsittämään,\nmiten todellakin synkkä vanhuus yleensä odotti niitä köyhiä, joilla\nei ollut omaa varmaa kotia, elleivät he voineet päästä omien lastensa\nhoitoon. Eikä tämä järjestelmä kohdannut vain vanhuksia; lapsiakin\nhuutokaupattiin.\n\nJos Maria Honkosen kirje avasi silmäni havaitsemaan, että köyhissäkin\nihmisissä piili lapsuudesta alkaen hienotunteisuutta ihmisten\nkeskinäisiä suhteita varten, sai toverini Onnin tapaus minut katsomaan\nköyhien henkiseen elämään vielä uudelta ja paljoa laajemmalta kannalta,\nnimittäin siltä, miksi koko yhteiskunnalta puuttui hienotunteisuutta ja\noikeamielisyyttä varattomia lapsia ja vanhuksia kohtaan.\n\nMutta näköalojeni oli määrä saada vielä lopullinen laajentuminen\nkäsittämään edes hämärästi Suomen silloista yhteiskunnallista\ntilaa yleensä. Niihin aikoihin eli viime vuosisadan viimeisellä\nvuosikymmenellä Saarijärveltä oli alkanut melkoisen suuri siirtolaisuus\nAmerikaan. Isäni postilaukkuun tuli sen jälkeen aina tuon tuostakin\nAmerikasta kirjeitä paikkakuntalaisille. Kun kirjeiden saajat tulivat\nniitä hakemaan, minua pyydettiin ne lukemaan, sillä ne olivat\nuseimmiten konekirjoitettuja ja siten saajat eivät osanneet niitä\nlukea. Kaikissa kirjeissä oli johtolankana kova koti-ikävä ja usein\ntiedusteltiin, eikö joku omaisista tulisi Amerikaan, jos lähetettäisiin\n\"tiketti\".\n\nJouduin näin kyselemään ihmisiltä, mikä heidät pani kaipaamaan\nkotimaasta pois aivan tuntemattomiin oloihin, ja aina vastaus oli\nsama: siellä Amerikassa varmasti olot ovat niin kovin paljon paremmat\nkuin kotona Suomessa. Aloin siten käsittää, että jotakin oli siis\nnurinkurista yleensäkin Suomen yhteiskunnallisissa oloissa eikä\nainoastaan köyhien lasten ja vanhusten vaikea kohtalo, kun isänmaa ei\nkyennyt tyydyttämään niin monen nuoren miehen ja naisen kaipuuta päästä\nhyvinvointiin kotimaassa, vaan sitä oli lähdettävä hakemaan niin perin\nkaukaa kuin Amerikasta saakka.\n\nEnsimmäinen ja suorastaan valtavan suuri hyöty tästä näköpiirini ja\narvostelukykyni laajentumisesta oli omankin kohtaloni ymmärtäminen\naivan uudelta kannalta. Vaikka kaikki omaiseni olivat kohtaani\nmahdollisimman hienotunteisia ja avuliaita, aloin yhä määrätietoisemmin\ntuntea, että kuuluin kuin kuuluinkin paljoa lähemmin varattomien kuin\nvarakkaiden luokkaan. Niin pian kuin sen täysin käsitin, ja se tapahtui\nvuosisadan vaihteessa, ei minun enää edes tehnyt mieli pysyä entisessä\nhalussani päästä suurtilalliseksi. Sellainen asema ei sittenkään\nvastannut elämän koko todellisuutta. Sen sijaan varsinainen todellisuus\noli Suomen kansan kovin suuren enemmistön yksitoikkoisen harmaa elämä.\nSen luokan ihmiset surivat varattomuuttaan, ja minä ymmärsin nyt heitä,\nsillä heidän surunsa soi aivan samassa pohja-säveleessä kuin omatkin\nkaipuuni johonkin \"omaan\" elämässä.\n\nKoska minulla aivan varattomana ei siis ollut mahdollisuuksia toteuttaa\nlapsuuteni unelmaa ja saada hankituksi itselleni suurta maatilaa,\najattelin Helsinkiin siirtymiseni jälkeen hieman upseerinalaa,\nvaikka olin syntymästäni saakka aina ollut heikko terveydeltäni\nja varsinkin silmiäni vaivasi perinnöllinen likinäköisyys. Sitten\nv. 1900 hajoitettiin Suomen armeija ja se lopetti kerta kaikkiaan\nnuo epämääräiset haaveilut sotilasurasta. Jäljelle jäi kaksi\nmahdollisuutta: joko ruveta koneinsinööriksi tai sitten lakimieheksi.\nEräs isäni serkuista oli Rautatiehallituksessa koneosaston päällikkönä,\nja lisäksi isäni tunsi Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön johtajia. Mutta\nkun minun piti kesällä v. 1900 lähteä harjoittelemaan päästäkseni\nkoneinsinööriksi, teki terveys tenän. Isäni mieliksi kirjoittauduin\nsiis yliopistossa lainopilliseen tiedekuntaan ajatellen paremminkin\npääsyä asianajajaksi kuin virkamieheksi. Mutta kohtalon kulku painoi\nsenkin uran umpeen. Otin pian tulevaisuuteni kokonaan omiin käsiini.\nKeskeytin lukuni yliopistossa ja lähdin omin päin kansan keskuuteen.\n\nKaiken tämän elämän kokemukseni olen tahtonut näin kertoa avoimesti\nvain yhtä ainoaa tämän kirjan tarkoitusta varten. Ensiksi olin saanut\nelää ensimmäiset lähes viisitoista ikävuottani täydessä ulkonaisen\nhyvinvoinnin huolettomuudessa ja sellaiseksi odotin koko myöhemmänkin\nelämäni muodostuvan. Seuraavat viisi vuotta tuntuivat aluksi kovin\nristiriitaisilta ja katkerilta, kunnes aloin käsittää, että elämän\ntodellisuus oli otettava aivan toiselta kannalta eikä enää luotettava\nhaaveiltuun todellisuuteen. Mielessäni syntyi tunnus lause, jonka aina\nsen jälkeen olen muistanut, ja merkitsin sen lyhyesti kirjaimilla:\nV.O.V. Ne tarkoittavat: \"vaikeudet ovat voitettaviksi\".\n\nYli neljän vuosikymmenen ajan ne kirjaimet ovat olleet oppainani. Joka\nkerran kun olen tavoitellut yhtämittaisen tasaista elämän-kulkua,\non kohtalokseni tullut äkkikäänne. Ulkonaisen menestyksen on tullut\npäättyä ensin vastoinkäymisiin ja jokainen niistä taas on ollut\nvälttämätön valmistamaan uutta ulkonaisen menestyksen kautta.\n\nEnnenkuin siirryn niihin yksityiskohtiin, palaan vielä kerran\nSaarijärvellä olleen lapsuuteni kodin aikoihin.\n\nKatkeruuteni sen kodin menettämisen johdosta oli niin suuri, että\nsain voitetuksi vastenmielisyyttäni käydä siellä uudelleen vasta yli\nkahden vuosikymmenen kuluttua. Tullessani Saarijärvelle kesällä v. 1927\ntapasin ensiksi Ääneskoskella ihmisiä, jotka puhuivat vanhemmistani\nmitä suurimmalla kaipuulla ja kunnioituksella. Ajattelin aluksi, että\nse tapahtui lähinnä vain ystävällisestä kohteliaisuudesta. Mutta\ntullessani entiseen kotikylääni ymmärsin piankin todellisen asian\nlaidan. Siellä oli useita isäni entisiä alustalaisia nyt itsenäisinä\nisäntinä; monet lapsuuteni tovereistakin olivat saaneet oman tilansa.\nHe puhuivat kaikki \"tuomarin ajasta\" tavalla, joka teki suorastaan\nliikuttavan vaikutuksen. Varsinkin äitiäni muistettiin yhä, sillä\nhän oli ollut koko paikkakunnan \"lääkäri\". Hän tietenkään ei ollut\nsuorittanut lääkärintutkintoa, koska se ei silloin vielä ollut Suomessa\nmahdollista. Mutta hän oli ennen naimisiinmenoansa auttanut isäänsä\npotilaiden hoidossa. Saarijärvellä tämä hänen taitonsa tuli hyvään\ntarpeeseen. Hänellä oli aina kaikenlaisia lääkkeitä, joita hän maksutta\nantoi, sillä hänellä ei ollut oikeutta veloittaa mistään avusta.\nMuistan, kuinka monet kerrat keittiöömme tuotiin miehiä, jotka olivat\nkirveellä haavoittaneet itseään tai olivat ruhjoutuneet pahasti.\nKaikenlaisissa tällaisissa muisteloissa ja paljossa muussa kuluivat\nhetket. Isäni pääkartanosta oli tehty kunnalliskoti. Sen ennemmin\nsuuri ja kaunis puutarha lehtikujineen oli annettu mennä rappiolle.\n\"Eihän sen tuomarin olisi tarvinnut tehdä vararikkoa\", sanoivat eräät\nvanhemmat miehet, \"jos se vain olisi kovasti perinyt omia saataviaan.\"\n\nLopuksi aloimme puhua paikkakunnalta muualle muuttaneista. Niitä oli\npaljon; monet olivat menneet Amerikaan. Ennen kaikkea tahdoin tavata\nRannanmäen Onnia; hänen sanottiin jo kauan sitten muuttaneen Amerikaan,\neikä kukaan tiennyt hänen osoitettaan. Hänkin siis oli lähtenyt\netsimään uutta tulevaisuutta kaukaa Atlantin takaa, kun ei ollut\npäässyt perimään rakasta Rannanmäkeänsä.\n\nTullessani v. 1938 Suomen valtuuskunnan johtajana Delawaren\n300-vuotisjuhlille Amerikaan tiedustelin kovasti Chesterin juhlilla,\neikö kukaan läsnäolleista suomalaisista tietäisi, minne Onni Petroman\noli joutunut, mutta häntä ei tunnettu. Kun New Yorkissa muutama\npäivä myöhemmin oli suuret illalliset, minua pyydettiin puhumaan\njuhlayleisölle. Mainitsin silloin m.m., miksi aivan erikoisesti olisin\ntahtonut tavata lapsuuteni rakkainta leikkitoveria Onni Petromania.\nHetkistä myöhemmin hän tuli pääpöytään kättelemään. Seuraavana\npäivänä istuimme hotellissani pitkän ajan muistellen menneitä aikoja.\nMerkillistä kyllä entiset katkerat muistot kotiemme menettämisestä\nhaihtuivat heti ensi hetkessä, ja vanhat poikavuosien vallattomuudet\nponnahtivat heti etualalle. Kummankin meidän puolisomme ihmetellen\nkuuntelivat, millaisia heidän miehensä olivat olleet lapsuudessaan.\nEntiset katkerat kyyneleemme lapsuuden kodeista lähtiessämme olivat nyt\nyli neljän vuosikymmenen jälkeen muuttuneet ilon kyyneleiksi. Elämän\narvot todellakin rakentuvat vastakohdista, jotta vastoinkäymiset yhä\nvain lisäisivät myötäkäymisten todellista arvoa ja merkitystä.\n\nMutta minulle on tullut täällä Amerikassa vielä uusi todistus tällaisen\nelämänkäsityksen oikeudesta. Alussa vuotta 1942 sain aivan odottamatta\nkirjeen Alaskasta eräältä lapsuuteni ajan leikkitoverilta, mrs.\nVictor Hill’iltä, joka oli oleskellut Amerikassa yli neljäkymmentä\nvuotta. Hän, nuori neiti Amelia Kuivakangas, oli jo ollut aikeessa\nmennä Jyväskylän seminaariin, kun elämän tie johti Atlantin poikki.\nKirjeessään hän mainitsee, että äitini oli opettanut hänelle käsitöitä\nja hän jatkuvasti pitää äitiäni \"ikuisessa muistossa\", sillä äitini\n\"oli niin hyvä köyhille lapsille. Lapsuuden muistot eivät koskaan\nunohdu.\" Syvästi liikuttuneena olen tuon tuostakin lukenut hänen\nkirjeensä yhä uudelleen. Lapsuuden kotini menettäminen kaikkine siihen\nliittyvine raskaine muistoineen on näin lähes puolen vuosisadan takaa\nsaanut elämäni laskevan auringon kauneimman kultauksen ja se on luonut\nmieleeni rauhan, joka käy yli kaiken ymmärryksen. Vanhempieni muisto\nelää Suomessa ja Amerikassa kiitollisissa mielissä, miksi yksin minun\nmieleeni voisi jäädä katkeruutta muka menetetystä elämänonnesta?\nTodellinen todellisuus on pysyvämpi onni kuin haaveillun onnen\nharhakuva. Elämän parhaimmat arvot muodostuvat varmimmin elämänkulun\nkaikista eri vaiheista niin menestyksineen kuin vaikeuksineen eivätkä\nsuinkaan yksinomaan pelkästä myötäkäymisestä.\n\nNämä lyhyet viittaukset oman elämäni moninaisiin käänteisiin olen\nkertonut opastaakseni tämän kirjan lukijoita luomaan samanlaisen\nvilpittömän katsauksen oman elämänsä kulkuun niin Suomessa kuin\nAmerikassa. Ehkä varsinkin silloin selvenee, miten elämän pysyväisimmät\narvot syntyvät vastakohtien vuorottelusta: vastoinkäymisten ja\npettymysten jälkeen tuntuu menestys ja mielenrauha sitäkin paremmalta\nonnelta.\n\n\n\nIII\n\n\nTulemme näin tuohon toiseen kysymykseen, jota on tarkoitus tässä\nluvussa käsitellä uudelleen: paljonko ihmisen onni perustuu ulkonaisiin\nolosuhteisiin ja paljonko on katsottava lankeavan hänen omalle\nhenkilökohtaiselle vastuulleen?\n\nPalaan vielä kerran omiin elämänvaiheisiini. Edellä kerroin, että\neroamalla yliopistosta kesken lukujeni otin kohtaloni omiin käsiini. Se\ntapahtui niin hyvin sisäisistä kuin ulkonaisista syistä. On tietenkin\nmahdotonta tehdä täysin tarkkaa eroa, milloin jonkun ihmisen elämän\nvaiheet ovat aiheutuneet ulkonaisista ja milloin sisäisistä eli\nhenkisistä syistä, mutta jonkinlainen raja niiden välillä on kuitenkin\nverrattain usein asiallisilla perusteilla havaittavissa. Ainakin omassa\nkohdassani luulisin olevani oikeutettu sellaiseen syiden kahtia-jakoon.\nAloitan siis henkisistä vaikuttimista, koska katson niillä olleen aivan\nerikoisen merkityksen elämäni tärkeimpien vuosien vaiheisiin.\n\nÄitini ohella vaikutti lapsuuteni vuosiin ehkä eniten isoäitini.\nEn ole koskaan myöhemmin elämässäni tavannut vanhaa naista, joka\nolisi tehnyt minuun niin juhlallisen arvokasta vaikutusta kuin juuri\nisoäitini. Hänellä oli aivan erikoinen käsityksensä elämän arvoista.\nMeidän, hänen lastensa lasten, ja kaikkien palvelijain oli oltava läsnä\niltarukouksessa; sunnuntaisin oli asia sama saarnaa luettaessa. Hänen\nseurapiiriinsä kuuluivat yksinomaan n.s. \"säätyläiset\", virkamiehet\nja Jyväskylän monien koulujen vanhimmat opettajat; kauppiaita ja\nmuita liikemiehiä ei hänen kodissaan näkynyt. Mutta toisaalta hän\nvaati mitä tiukimmin, että lasten oli kohdeltava kaikkia ihmisiä\naivan palvelijoita myöten mitä suurimmalla kunnioituksella, kuten hän\nitse teki. Muistan kerran, kun noin kymmenen vuoden vanhana pilkkasin\nerästä vanhaa vaimoa, jota Jyväskylän koululapset yleisesti pelkäsivät\nhänen raihnaisuutensa ja rumuutensa vuoksi. Paha tekoni tuli isoäitini\nkorviin, ja hän lähetti heti hakemaan tämän vanhan vaimon luokseen. Kun\nkoetin puolustautua sillä, että \"niinhän kaikki lapset tekivät\", sain\nuuden nuhdesaarnan ja lopuksi minun oli pyydettävä anteeksi tekoni.\nMinun oli erikseen luvattava, että aina muistaisin suhtautua köyhiin ja\nvanhoihin ihmisiin erikoisella hyvyydellä.\n\nJos isoäiti oli minulle kasvattaja kuritusta käyttäen, oli äitini\nminulle päinvastoin aivan kuin vanhempi, viisaampi ja kokeneempi\ntoveri. Kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista tahdoin alati\nkeskustella hänen kanssaan ja aina häneltä tuntui siihen riittävän\naikaa. Varsinkin kolmea neuvoa hän koetti teroittaa mieleeni: lapsen\nuskon sekä isänmaallisuuden välttämättömyyttä kaikissa elämänvaiheissa\nja lopuksi, miten tärkeää on, että asetan elämäni päämaalin korkealle\ntinkimättä siitä, mitä muuten ulkonaisesti tapahtuneekin.\n\nIlman tätä pientä esipuhetta on ehkä vaikea ymmärtää, mitä nyt tulen\nkertomaan.\n\nKenraali Bobrikoff oli syksyllä v. 1898 tullut nimitetyksi Suomen\nkenraalikuvernööriksi, ja niin alkoivat Suomen suuret koettelemusten\nvuodet. Puoluepolitiikasta ei siihen mennessä tiedetty Helsingin\nkouluissa oikeastaan muuta kuin että n.s. kieliriita jakoi maan kahteen\nvihamieliseen leiriin. Nyt sortovuosien alkaessa tuli puolueiden\njako-perusteeksi aivan uusi kysymys: taipuako vaiko tehdä vastarintaa?\nKaikki isäni sukulaiset kuuluivat ruotsalaiseen puolueeseen ja siis\nvastarinnan miehiin. Äitini sukulaiset jakautuivat kahtia; toiset\npysyivät uskollisina vanhalle suomalaiselle puolueelle ja pitivät\nsovinnollista suhtautumista venäläisiin vaatimuksiin viisaampana, kun\ntaas varsinkin äitini molemmat veljet nuorsuomalaisen \"Päivälehden\"\nmiehinä asettuivat selvästi vastarinnan kannalle. Asemani kaikkien\nlukuisten omaisten keskessä ei siis suinkaan ollut helppo. Mutta\nvaistoni vetivät minut tinkimättömästi nuorsuomalaisten leiriin.\n\nEräänä aamuna kulkiessani kenraalikuvernöörin palatsin ohitse kouluun\ntäynnä pyhää vihaa Bobrikoffia kohtaan sain koulussa aamurukouksissa\noudon sisäisen pakotuksen: minunkin piti aivan omakohtaisesti tehdä\njotakin erikoista isänmaan hyväksi, ja samassa hetkessä rukoilin koko\nhenkeni voimalla: \"Jumala, jos nyt koulu laulaa virren 290, on se\nSinun vastauksesi, että minä kerran tulen asumaan kenraalikuvernöörin\npalatsissa palvelemassa Suomen kansaa, mutta ei venäläisiä\nvallanpitäjiä.\" Samassa koulun rehtori ilmoitti: \"Laulakaamme virsi\n290\".\n\nSe oli elämäni syvällisin hetki. Mitä sen jälkeen olen pitkän\ntaipaleeni varrella kokenut menestystä ja mitä on ollut\nvastoinkäymisiä, kaikki on johtunut siitä virren laulamisesta.\nOlin saanut elämän tehtäväni ja olin myös saanut uskon Korkeimpaan\njohdatukseen sen tehtävän toteuttamiseksi.\n\nTultuani ylioppilaaksi v. 1901 heittäydyin kaikella innolla\nylioppilaiden poliittiseen toimintaan. Kuljin pitkin Keski-Suomea\npitämässä puheita ja jakamassa kirjallisuutta. Entisen koulutoverini\nOtto Vilhelm Kuusisen kanssa olin ankarissa väittelyissä, sillä hän oli\nniihin aikoihin varsin vakaumuksellinen taipuvaisuuden suunnan mies\neli suomettarelainen, kuten oli tapana sanoa. Vasta muutamia vuosia\nmyöhemmin hänestä tuli täysiverinen marxilainen ja v. 1918 jälkeen\nsynnyinmaansa pahin vihollinen.\n\nYliopistossa minun oli ensiksi suoritettava maisterintutkinto,\nennenkuin pääsisin lukemaan lakia tullakseni lakitieteitten\ntohtoriksi. Niihin aikoihin oli maisteriksi pyrkivien läpäistävä n.s.\n\"pikku-teologi\" eli uskonnonfilosofian tutkinto. Päästyäni siihen\naineeseen käsiksi ymmärsin heti, ettei minusta ollut lakimieheksi,\nvaan että minun oli jatkettava opintojani aivan toisilla aloilla.\nSiten tulivat minulle tärkeimmiksi aineiksi Helsingin yliopistossa\nfilosofia, sosiologia ja kansantalous, kunnes myöhemmin jatkoin\ntutkintojani Lontoossa. Näin pääsin käsiksi suuriin kansainvälisiin\nprobleemoihin, samalla kuin myös käytännöllisesti perehdyin demokratian\nperuskysymyksiin.\n\nTätä toista sisäistä käännekohtaa elämässäni seurasi v. 1903 kolmas.\nMinun oli sinä vuonna jäätävä laittomista kutsunnoista pois, ja\nse merkitsi eroittamista yliopistosta. Oli siis löydettävä jokin\nkäytännöllinen ala. Siksi mielestäni soveltui parhaiten sanomalehtityö.\nHelmikuussa v. 1903 pääsin uuden nuorsuomalaisen lehden \"Hämettären\"\npalvelukseen Hämeenlinnassa, vaikka minulla sitä ennen ei ollut\nkokemusta toimittajan moninaisista tehtävistä. Isälleni tämä eroamisen!\nyliopistosta oli ankara isku. Hän pelkäsi, että heikko terveyteni ei\nkestäisi alituisen yötyön rasitusta. Ehkäpä voisi käydä niinkin, että\nheitettyäni kerran opintoni en myöhemmin enää saisi halua lopettaa\nniitä. Mutta innostuksissani en tietenkään ottanut sellaisia epäilyksen\nvaroittavia näkökohtia huomioon. Isälläni oli toiveita saada pian virka\nHelsingissä, jolloin olisin jälleen päässyt asumaan vanhempieni kotiin,\nmutta mikään vastustus tai houkutus isäni puolelta ei auttanut, vaan\nuhkamielisesti muutin Hämeenlinnaan, jossa minulla ei edes ennestään\nollut ainoatakaan tuttavaa.\n\nOtin siten kohtaloni kokonaan omiin käsiini. Hämeenlinnasta muutin\nparin vuoden kuluttua toiseen sanomalehteen, \"Lahden Lehteen\".\nTyö kummassakin paikassa oli sangen rasittavaa. Etelä-Häme oli\npääasiallisesti sosialistien ja vanhan suomalaisen puolueen hallussa;\nnuorsuomalaisille aatteille ei siten jäänyt paljoakaan toiminnan tilaa.\nMutta asevelvollisten kutsunnat eivät sittenkään menneet kokonaan\nviranomaisten tahdon mukaan. Kun uusi Eduskuntalaitos saatiin voimaan\nsuurlakon jälkeen v. 1905, pystyivät nuorsuomalaiset sittenkin saamaan\nEduskuntaan oman edustajansa. Mutta paras saavutus tuli v. 1913\nvaaleissa, kun meitä tuli kaksi nuorta tohtoria valituiksi.\n\nPaitsi liikemiehiä, maanviljelijöitä, opettajia, rautatieläisiä, kuului\ntyöpiiriini myös melkoinen määrä varsinaista työväkeä. Olin heti\nylioppilaaksi tultuani liikuskellut juuri asevelvollisten lakkojen\njärjestämiseksi Keski-Suomessa. Siinä tarkoituksessa olin v. 1902\nmukana perustamassa Jyväskylän Työväen-Yhdistystä. Hämeenlinnassa\nkuuluin samaten työväenyhdistykseen. Oli välttämätöntä saada työväki\nmukaan yhteiseen rintamaan venäläistä sortovaltaa vastaan.\n\nPalattuani Lontoosta v. 1911 lopulla aloin kulkea menestyksestä\ntoiseen. Liityin \"Helsingin Sanomien\" toimitukseen; tulin filosofian\ntohtoriksi keväällä v. 1913 ja pari kuukautta myöhemmin Etelä-Hämeen\nvaalipiirin valitsijat valitsivat minut Eduskuntaan. Sitä seuraavana\nvuonna pääsin Yliopistoon sosiologian dosentiksi eli apulaisopettajaksi.\n\nSisäiset syyt olivat näin vähän yli kymmenessä vuodessa johtaneet\nyhtämittaiseen menestykseen, samalla kuin ulkonaisetkin olosuhteet\nolivat kerta kerralta muodostuneet yhä edullisemmiksi. Heti kun\nEduskunta kokoontui v. 1914 tein ehdotuksen, että Suomen Pankin\nvoittovaroista otettaisiin neljä miljoonaa markkaa eli noin 800,000\ndollaria vanhuuden vakuutuksen pohjarahastoksi ja sain tämän ajatukseni\ntoteutetuksi. Saarijärven köyhien vanhusten antama opetus tuotti näin\nensi hedelmänsä. Nyt on Suomessa yleinen kansanvakuutus ollut voimassa\nuseita vuosia.\n\nMutta vielä oli aivan hämärän peitossa se varsinainen päämaali:\nmuuttaminen kenraalikuvernöörin palatsiin palvelemaan Suomen kansaa\neikä venäläistä sortovaltaa. Miten ja milloin sellainen perin\nkummallinen haave voisi toteutua?\n\nSyttyi maailmansota. En voinut uskoa, että Englanti ja Ranska\nsen loppujenkaan lopuksi häviäisivät; sitävastoin pidin sitäkin\ntodennäköisempänä, että Venäjä sortuisi. Niitä laskelmia noudatin\nkirjoittaessani joka yö sotakatsauksiani \"Helsingin Sanomiin\". Samalla\nsolmin suhteita Pietarissa Venäjän vapaamielisten ja radikaalisten\npuolue-johtajien kanssa. Vielä pääsin kosketuksiin m.m. Englannin\nja Yhdysvaltojen suurlähettiläiden kanssa Pietarissa. Näiden eri\nlähteitteni kautta sain maaliskuussa v. 1917 aavistuksen, että\nvallankumous Venäjällä voisi puhjeta minä hetkenä tahansa. Olin\nPietarissa, kun se alkoi ja toin siitä sanan Eduskunnan eri piireihin.\n\nVallankumous kaatoi sortojärjestelmän Suomessakin. Vanha\nEduskunta-toverini ja ystäväni Oskari Tokoi sai tehtäväkseen muodostaa\nuuden hallituksen eli Senaatin, kuten sitä niihin aikoihin sanottiin,\nja hän pyysi minut mukaan. Olin siis vain kolmenkymmenen viiden vuoden\nvanha tullessani hallituksen jäseneksi. Ulkonaiset olosuhteet olivat\nyhäkin olleet suopeat, mutta samalla tuli äkkikäänne.\n\nUskoni Englannin ja Ranskan voittoon oli saanut uutta vahvistusta,\nkun Yhdysvallat olivat Venäjän luhistumisen jälkeen yhtyneet sotaan.\nSuomessa ei kuitenkaan yleisesti kannatettu sellaisia laskelmia. Oskari\nTokoin hallitus alkoi osoittaa lohkeilun oireita ja lopulta siitä jäi\njäljelle vain n.s. porvarillinen osa. Uusi hallitus oli muodostettava,\nja marraskuussa v. 1917 syntyi siten n.s. Itsenäisyys-Senaatti. Se oli\nkoottava miehistä, jotka uskoivat Saksan ja sen liittolaisten voittoon.\nMinulle tietenkään ei voinut olla sijaa sellaisessa hallituksessa,\nvaikka muuten jo ennen maailmansodan puhkeamista olin puhunut\nylioppilaiden piireissä käsityksestäni, ettei suurvaltain välistä\nsotaa kaiketi kauankaan enää voitaisi välttää ja sen puhkeaminen\ntodennäköisesti johtaisi Venäjän luhistumiseen, jolloin Suomen olisi\nkoetettava päästä täysin itsenäiseksi. Olin siis ensi kertaa elämässäni\njoutumassa työttömäksi, sillä Eduskunta kokoontui vain muutamaksi\nkuukaudeksi vuodessa, ja yliopistosta ansaitsin vain muutamia satoja\nmarkkoja koko vuotena. Nyt siis ulkonaiset olosuhteet ja syyt äkkiä\nuhkasivat kääntyä kokonaan vastaani.\n\nAivan viime hetkessä minulle tarjottiin tehtäväksi muuttaa Lontooseen\nvalvoakseni siellä, vanhastaan niin tutussa ympäristössä, Suomen\nvaltiollisia etuja ja samalla koettaakseni hankkia Yhdysvalloista\nelintarpeita Suomeen. Ulkonaiset olosuhteet tuntuivat siis uudelleen\nsuopeilta, mutta nyt vuorostaan alkoi ensi kerran taas sisäinen\nluottamukseni horjua. Aavistin Suomen ajautuvan sisällissodan\nkurjuuteen ja jos niin kävisi, mitä voisin Lontoossa tehdä? Lopulta\nkuitenkin uskalsin lähteä matkaan kohti mitä tuntemattomatta\ntulevaisuutta.\n\nTuskin olin tammikuun puolivälissä v. 1918 ennättänyt Lontooseen,\nkun pari viikkoa myöhemmin sota puhkesi kotimaassa. Tämän raskaan\nonnettomuuden lisäksi tuli vielä Suomen kuningaspuuha. Seuraavat\nkuukaudet olivat niin vaikeita aikoja, että useasti tuntui siltä,\nkuin kaikki uskoni elämän tehtävääni oli ollut vain nuoruuden\nliiallista innostusta ja itseni mitä pahinta yliarviointia. Lokakuussa\nkuningasvaalin tapahduttua kokosin viimeiset henkiset voimani ja\nuusien neuvottelujen jälkeen Englannin ulkoasiainministeriössä eli\nForeign Office'ssa sähköitin Helsinkiin sen, mikä parhaan vakaumukseni\nmukaan oli Suomen ainoa pelastus. Olin pitkin kesää kerta kerralta\nvaroittanut Hallitusta uskomasta Saksan sotilaalliseen voittoon ja olin\nyhtä itsepäisesti vakuuttanut, että saksalaisen prinssin valitseminen\nSuomen kuninkaaksi muodostuisi mitä kohtalokkaimmaksi virheeksi. En\nsiis voinut vaalin tapahduttua muuta kuin yhäkin rehellisessä mielessä\nkehoittaa Hallitusta eroamaan. Kesti vielä viikkoja, ennenkuin\nHelsingissä ymmärrettiin, miten onnettomat sikäläiset laskuvirheet\nolivat olleet.\n\nMarraskuussa muodostettu uusi Hallitus lähetti minut Parisin\nrauhankonferenssiin. Huhtikuussa v. 1919 toimitettujen uusien vaalien\njälkeen syntyi Suomessa täysin tasavaltainen hallitus ja minut\nkutsuttiin ulkoasiainministeriksi. Seuraavassa kesäkuussa lähdin\nParisista Helsinkiin Suomen itsenäisyyden tunnustukset selvinä.\n\nTuli elokuu ja silloin muutin asumaan entiseen kenraalikuvernöörin\npalatsiin. Helsingin Suomalaisen Realilyseon rukoussalissa\nkaksikymmentä vuotta aikaisemmin laulettu virsi 290 oli käynyt elämän\npäämaalina toteen. Suomi oli kansainvälisesti tunnustettu itsenäinen\nTasavalta. Suomi oli vapaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerrottuani Berkeleyn suomalaisessa kirkossa muutamin sanoin näistä\nihmeellisistä elämän vaiheistani kohosivat virren 290 säveleet mitä\nsyvimmällä hartaudella.\n\nOlen asunut samassa palatsissa vielä neljän eri Hallituksen jäsenenä,\nviimeksi vv. 1936—38. Elämäni on kulkenut sekä ulkoasiainministerinä\nettä Suomen pitkäaikaisena edustajana Kansainliitossa kansainvälisen\npolitiikan mitä korkeimmilla huipuilla, mutta myös mitä syvimmissä\nkärsimysten laaksoissa. Toisinaan ulkonaiset olosuhteet ovat olleet\nminulle suotuisista suotuisimmat, toisinaan taas niin tukalat,\nettä on tuntunut miltei mahdottomalta kestää. Suomen talvisota v.\n1939—40 ja sen jälkeinen rauha olivat sellaisia elämän täyden murheen\nraskaimpia aikoja. Niitä seurasi uusi ankara kolahdus, kun virkani\nSuomen edustajana Kansainliitossa lakkautettiin kesällä v. 1940. Oli\nsiis jälleen yritettävä jotakin uutta ja löydettävä toisia ansion\nmahdollisuuksia. Eurooppa oli sodan jaloissa, pakolaisia miljoonittain\netsimässä hädänalaisten toimeentuloa.\n\nKesken kaiken synkimmän epätietoisuuden ystävät Yhdysvalloissa\nkutsuivat minut uuteen tehtävään Californiaan saakka. Mutta parin\nkuukauden kuluttua sen jälkeen, kun olin saapunut Amerikaan,\nvanha Euroopassa saatu tauti puhkesi niin voimakkaana esiin, että\noli kysymys elämästä ja kuolemasta. Yli kymmenen kertaa kestetyt\nleikkaukset ovat saaneet lääketieteellisen ihmeen aikaan. Katkeruuteni\nlähtiessäni pienen perheeni kanssa kauniista kodistamme Genevestä\noli siis väärää kapinoimista. Ilman siirtymistämme Amerikaan tuskin\nenää olisin olemassa. Vaellukseni kuoleman laakson pohjia myöten on\nodottamattomasti muuttunut elämän uudeksi, suureksi iloksi ja onneksi.\nLeikkauspöydällä olen elävästi tuntenut, etten sielläkään ole ollut\nyksin. Luottamus Kaitselmuksen ohjaukseen ja apuun on palautunut\nentistäkin suuremmalla voimalla. Sellaiset sisäiset, henkiset syyt ovat\njälleen voittaneet kaikki ulkonaiset vaikeudet.\n\nOlen näin uudelleen kertonut omista elämän vaiheistani ensiksi\nvalaisemaan kysymystä, paljonko ulkonaisten syiden on katsottava\nvaikuttavan ihmisen onneen ja paljostako taas ihmistä itseään on\npidettävä vastuullisena oikeiden elämän arvojen löytämisestä.\n\nEpäilemättä on kaikkien ihmisten elämässä moninaisilla ulkonaisilla\nsyillä ja tekijöillä sangen suuri vaikutuksensa heidän kohtaloillensa\nmuodostumiseen. Jos ulkonaiset esteet ovat kerta kaikkiaan\nvoittamattomat, ei sille kukaan mitään mahda. Mutta yleensä ihmisillä\non aivan liian usein taipumus yliarvioida heidän edessään olevia\nulkonaisia vaikeuksia. Ellei jokseenkin heti saada, mitä on pidetty\ntärkeänä päämaalina, annetaan tahdon ja kärsivällisyyden lamautua.\nTällaisissa tapauksissa on epäilemättä sittenkin pääsyy sisäistä,\nhenkisiä laatua. Kun kysymme katkerasti, miksi onni suosii toisia\nihmisiä ja sortaa toisia, on useasti, ehkä suorastaan useimmiten\npääsyynä tällaisen kysymyksen esittämiseen riittävän tarkan\nitsetutkiskelun puute. Jos toinen ihminen menestyy siinä, missä\ntoinen epäonnistuu, on tavallisimmin syy tekijöissä eikä ulkonaisissa\nolosuhteissa. Jos esimerkiksi varakas ihminen valittaa vaivojaan ja\ntuntee itsensä onnettomaksi samalla kertaa kuin vähissä varoissa oleva\ntoinen ihminen on tyytyväinen kohtaloonsa, on edellisen henkilön\nonnellisuuden puute etsittävä hänen oman henkisen tasapainonsa\npuutteesta, vaikka hän kuinkakin varmasti syyttää ulkonaisia seikkoja\nonnettomuudestaan.\n\nPalatkaamme siis vielä kerran edellisen luvun loppulauseeseen, joka on\nollut Suomen kansan elämänviisautena: Kukin ihminen on loppujen lopuksi\nitse oman onnensa seppä. Elämän vaikeudet ovat voitettaviksi, eikä\nyksistään menestys onneksi.\n\n\n\nIV\n\n\nTämän luvun alussa esitetyistä kysymyksistä on vielä kolmas vastausta\nvailla. Ovatko siis uskonnolliset asiat etusijassa sunnuntaita ja muita\nkirkollisia juhlapäiviä varten, vai kuuluvatko ne yhtä paljon viikon\narkipäiville?\n\nOn ehkä tuntunut oudolta, että tässä kirjassa ei ole lainkaan puhuttu\ntavallisista uskonnollisista kysymyksistä, kuten esimerkiksi synnistä,\nlunastuksesta ja autuudesta. Vastaus on sangen yksinkertainen.\nEri uskontojen ja uskontunnustusten varsinaiset opilliset eli\ndogmaattiset puolet eivät kuulu tämän itsessään yhtä suppean kuin\nvaatimattoman tutkielman tehtäviin. Tarkoituksena on yksinomaan ollut\ntutkia mahdollisimman yleisin ja helppotajuisin piirtein, mitkä ovat\ntieteen ja uskonnon keskinäiset suhteet, ja onko siis totta, kuten\nniin yleisesti tahdotaan väittää, että tiede on osoittanut uskonnon\nolevan pelkkää vanhanaikaista harhaluuloa ja taikauskoa. Tällaisen\ntieteellisen tarkastelun yhteydessä ei ole tietenkään ollut aihetta\nsyventyä yksityisten tieteiden erikoisaloihin eikä siis myöskään eri\nuskontojen ja uskontunnustusten yksityiskohtiin.\n\nMutta on ollut toinenkin tärkeä syy, miksi tässä kirjassa ei ole\nulottauduttu uskontojen sisäisiin peruskysymyksiin, sellaisiin kuin\njuuri esimerkiksi synnin, lunastuksen ja autuuden probleemoihin. Se\nnimittäin on johtunut siitä peräti yksinkertaisesta totuudesta, että\ntämän kirjan tekijältä puuttuvat kaikki edellytykset neuvoa toisia\nihmisiä sellaisten erikoisten kysymysten käsittämiseen.\n\nTosin olen lukenut lähes puolen vuosisadan aikana melkoisen määrän\npuhtaasti uskonnollisia ja uskonnonfilosofisia teoksia sekä eri\nuskontojen historiaa esittäviä kirjoja, mutta kun kokoan kaiken\nsellaisen lukeneisuuteni yhteiseen lopputulokseen, johtaa se\nvastustamattomalla voimalla yhteen ainoaan ehjään elämän ohjeeseen,\nnimittäin yksinkertaiseen lapsenuskoon.\n\nNuorena ylioppilaana monet kerrat keskustellessani äitini kanssa\nuskonnollisista kysymyksistä ja kehitysfilosofiasta, käsitimme\naina, että hänen \"korkeakirkollinen\" maailmankatsomuksensa ja\nminun kehitys-filosofinen \"viisauteni\" olivat keskenään täydessä\nsopusoinnussa, varsinkin niin pian kuin totesimme, että ihmisen on\njärjellään, siis tieteellisesti mahdoton käsittää kaiken olemassaolon\nsyvimpiä salaisuuksia. Mutta sama on laita, jos ihminen yrittää\nälyllisesti uskonnon tietä ratkaista ikuisuuden mysterioita. Asian\ntila on kokonaan toinen, jos uskonto käsitetään alun pitäen uskon,\nmutta ei suinkaan etusijassa järkeilyn toimialaksi. Se tietenkään ei\nsuinkaan merkitse, etteikö ihmisen aina tule käyttää älyänsä katsomaan,\nmitä hän yleensä voi uskoa ja mitä on mahdoton uskoa. Juuri järkemme\navulla me protestantit olemme karsineet uskonnosta paljon sellaista,\njota esimerkiksi molemmat katoliset kirkot pitävät yhä uskonnon sangen\nolennaisena osana. Mutta tällaisen älyllisen tarkastelun jälkeen\njää jäljelle itse perustotuus, että nimittäin inhimillinen järki ei\npysty parhaallakaan tahdolla selittämään sitä, joka kuuluu uskonnon\nsisimpään olemukseen. Se on puhtaasti uskon oma asia sinänsä ja se usko\nmielestäni ihmisen on kaikkein välittömintä omaksua lapsen täydellisen\nluottamuksen tavalla.\n\nVoidaan tietysti väittää vastaan esimerkiksi huomauttamalla, että\nsellaista uskoa on aikuisten ihmisten enää mahdoton sulattaa. Mutta\naivan samaa voidaan silloin väittää myös kaikkein voimallisinta\ntunnetta, nimittäin äidin ja lapsen keskinäistä rakkautta vastaan. Tätä\nsyvällisintä ja kaikkein tärkeintä rakkautta, johon koko inhimillinen\nolemassaolo perustuu, ei myöskään voida järjellisesti selittää, eikä\nsen vuoksi sitä ole mahdollista älyllisin keinoin opettaa toisille. Se\non niin ehdottomasti henkilökohtaista, ettei sen sisäisintä olemusta\nvoi sanoilla täysin kuvata, vaan se on sinänsä tunnettava, mutta ei\nulkoapäin opittava.\n\nAivan samaa on sanottava lapsenuskosta. Vanhemmat ja opettajat voivat\nkoettaa parhaan taitonsa mukaan selittää sitä, mutta kukin lapsi\nomaksuu sen loppujen lopuksi omalla tavallaan. Elämän varrella se usko\nsaattaa heissä vahvistua tai heiketä, mutta aina jää jotakin mielen\npohjalle jäljelle sen alkuperäisestä sisällöstä. Se ilmenee selvästi,\nkun niin monet ihmiset varsinkin vanhoilla päivillään tunnustavat, että\nhe ovat löytäneet \"tunnonrauhan\" palattuaan lapsuutensa yksinkertaiseen\nuskoon. Se on siis itse asiassa koko elämän varrella ollut heissä,\nvaikkapa kauan kätkössä. Sivullisesta se voi tuntua suorastaan\nkäsittämättömältä, mutta niinhän on myös äidinrakkauden laita, jos\nsitä yritetään älyllisesti tajuta, ja kuitenkaan ei kukaan ihminen voi\nkieltää, etteikö äidinrakkaus ole kaikista henkisistä ominaisuuksista\ntodellisesti perustavin.\n\nKoska minulla on kaiken elämäni varrella ollut tämä yksinkertainen\nkäsitys lapsenuskon kaikkivoimaisesta merkityksestä, olen hyvin\nymmärrettävistä syistä jäänyt toisten ihmisten rinnalla ehkä sangenkin\nyksipuoliseksi ja kehittymättömäksi. Sen vuoksi en lainkaan kykene\nneuvomaan toisia ihmisiä uskonnon perustotuuksista lapsenuskoa\npitemmälle.\n\nTämän yksityisen uskoni merkitystä on ollut omansa vahvistamaan\nhavaintoni, että monen monella ystävistäni ja tuttavistani on\nenemmän tai vähemmän selvästi samanlainen \"yksityinen\" uskontonsa.\nTavatessani kansainvälisissä piireissä valtiomiehiä, diplomaatteja,\nsanomalehtimiehiä tai muita merkkihenkilöitä olen joutunut\nkokemaan, että hyvin monella heistä on ollut selvästi uskonnollinen\nmaailmankatsomus. Paljonko kussakin tapauksessa siihen on sisältynyt\nerikoisia eri uskontunnustusten opinkappaleita ja paljonko jotakin\nn.s. kirjaviisautta yleensä, on minusta aina ollut sivuseikka.\nKiinalainen, muhamettilainen ja hindu voivat tietysti uskonnon asioissa\nmonissakin yksityiskohdissa erota huomattavasti sekä toisistaan\nettä kristityistä, mutta pohjimmaisena totuutena on heidän kaikkien\nyhteinen käsityksensä, että elämällä on n.s. ikuisiakin arvoja eikä\nvain niitä, jotka mitataan järjellä ja rahalla. Kuta enemmän olen näin\ntarkastellut lukuisia kansainvälisiä henkilöitä, sitä enemmän olen\ntullut vakuuttuneeksi, että heidän uskonsa ei todellakaan ole mitään\nulkonaista niin sanoakseni sunnuntain seremoniaa, vaan se on osa heidän\nomaa jokapäiväistä olemustaan eli persoonallisuuttaan.\n\nJoudumme näin itse pääkysymykseemme: ovatko siis uskon asiat pääasiassa\nsunnuntaita vai myös yhtä paljon arkipäiviä varten? Vastausta ehkä\nei ole vaikea löytää. Emmekö pidä perin huonona uskonnollisuutena\nkäyttäytymistä toisia ihmisiä kohtaan viikon varrella, miten\nmilloinkin mieli tekee, jos sitten vain sunnuntaisin tutkiskelemme,\nmitä esimerkiksi on synti, mitä on lunastus ja mitä kaiken lisäksi\nvoi olla kuoleman jälkeen odotettava autuus. Sellainen menettely\nei ehkä jää ympäristöltä ainakaan ajan mittaan huomaamatta, ja se\nkäsitetään silloin ulkokultaisuuden farisealaisuudeksi. Sitävastoin jos\nuskonnollisuus on sulautunut elimelliseksi osaksi ihmisen todellista\nolemusta, hänen henkinen \"minänsä\" myöskin uskonnollisessa suhteessa\npysyy samana ja muuttumattomana niin arkisin kuin myös pyhäpäivisin.\n\nTätä käsitystäni vastaan voidaan tietysti huomauttaa täydellä syyllä,\nettä se, mikä soveltuu joihinkuihin ihmisiin, ei välttämättömästi pidä\npaikkaansa kaikkien suhteen. Sunnuntain ja kirkollisten juhlapäivien\nvietto voi päinvastoin monista ihmisistä tuntua sopivimmalta tavalta\nsyventyä elämänarvojen tutkiskeluun ja mietiskelyyn, koska arkipäivien\nmoninaiset huolet ja rasitukset eivät siihen suo sopivaa tilaisuutta.\nTällaisiin tapauksiin ehkä siis soveltuu se, mitä edellä sanottiin\nihmisten velvollisuudesta yleensä löytää aikaa seurusteluun itsensä\nkanssa. Miten ja milloin se tapahtuu, ei ole pääasia, vaan yksinomaan\nse, että se todellakin tapahtuu. Voidaanpa sanoa, että toisinaan\nsuorastaan kivetkin riittävät antamaan opastusta koko elämää varten\nriippumatta siitä, missä se tapahtuu.\n\nEnsimmäisenä kouluvuotenani Helsingissä luin Kaisaniemen puistossa n.s.\nvapaamuurarin vaatimattomasta hautakivestä suomennettuna seuraavat\nsanat:\n\n\"Vähät siitä tietääkö maailma kuka tässä lepää. Jumala tietää mitä hän\non tehnyt ja kurja siunaa hänen muistoansa.\"\n\nPari sataa vuotta on sen nimettömän vainajan syrjäinen hauta puhunut\nmonelle sukupolvelle omaa viisauden kieltänsä: elämän todellisten\narvojen löytäminen ei kaipaa määräpaikkaansa, ei määräaikaansa eikä\nedes ulkonaista komeutta, sillä ne arvot ovat saavutettavissa kokonaan\ntoisilta, näkymättömiltä, henkisiltä aloilta.\n\nMitään hautakiveä en ole koskaan muistellut suuremmalla ihailulla ja\nkunnioituksella. Toisinaan voi sammaltunut kivikin opettaa herkälle\nmielelle elämän ylevimpiä, sen suorastaan katoamattomia arvoja.\n\n\n\n\nVIII LUKU:\n\nYKSINÄISEN VAELTAJAN TARINA. II.\n\n\n\nI\n\n\nPäähuomiomme on tähän saakka ollut keskitettynä ihmiseen yksilönä\nja vain toissijaisesti on kosketeltu hänen yleistä suhdettaan hänen\nläheiseen ympäristöönsä. On sen vuoksi vuoro siirtyä tarkastamaan,\nmitä elämän arvoja on löydettävissä, niin pian kuin tulemme ihmisen\ntoimintaan nimenomaan paljoa laajemmassa ympäristössä kuin pelkästään\nläheisten ystävien ja tuttavien keskuudessa.\n\nIhmisen uskonnollisista ja moraali-filosofisista velvollisuuksista\nsuurimpiin kuuluu ennen kaikkea lähimmäisenrakkaus. Kaikista sen eri\nilmenemisen muodoista on epäilemättä laajakantoisin isänmaanrakkaus.\nPsykologinen ja moraali-filosofinen totuus on, että se luonnollinen\ninhimillinen tunne, jota sivistyskansojen keskuudessa sanotaan\nisänmaanrakkaudeksi, on itse asiassa yhtä vanha kuin ihmiskunta\nyleensä. Jo eläinten keskuudessa esiintyy usein syvää kiintymystä\nsynnyinseutuun; muistelkaamme esimerkiksi vain muuttolintujen\nsäännöllistä palaamista kotipaikoilleen. Alhaisimmatkin n.s.\nluonnonkansat rakastavat seutuja, joissa heidän esipolvensa ovat\neläneet. Luonto vetää heitäkin puoleensa, ja sama vaikutus heihin on\nlapsuudesta saakka perityillä muistoilla. Isänmaanrakkaus ei siten\nsuinkaan ole mitään sivistyksen mukana syntynyttä keinotekoista\ntunnetta, vaan täysin luonnollista kiintymystä kotoiseen kontuun.\nVarsinkin jos kokonaisella kansalla on suuria historiallisia muistoja\nperintönä esi-polvien uhrautuneisuudesta myöhempien sukupolvien\nhyväksi, muodostuu isänmaanrakkaus erikoisen vahvaksi siteeksi\nmenneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Sitäpaitsi, jos ihmisellä\nyleensä voi koskaan olla elämän arvoja, joille on tarjolla suorastaan\nhistoriallinen kuolemattomuus, saa hän useimmassa tapauksessa ne\nparhaiten löydetyiksi ja toteutetuiksi oman kansansa kuolemattomuuden\nkautta.\n\nVarsinkin Suomen kansan kohtaloissa on juuri isänmaanrakkaus\nesiintynyt aivan suurenmoisella tavalla ja voimalla. Harva kansa\non kahdeksan vuosisataa seisonut sellaisella uhrimielellä,\nurhoollisuudella ja uskollisuudella länsimaisen sivistyksen mitä\ntärkeimmillä vartiopaikoilla, kuin juuri suomalaiset ovat tehneet.\nSukupolvi toisensa jälkeen on samalla raivannut tietä Suomen\nkansan tulevaisuudelle toisten täysin itsenäisten ja vapaiden\nkansojen joukossa. Nyt se vuosisatojen unelma on toteutunut, ja sen\nitsenäisyyden on myös säilyttävä parhaimpana perintönä yhä uusille\nsukupolville.\n\nJos jätämme valitettavat huonot poikkeukset ottamatta lukuun, jää\nonnellisesti eheäksi tosiasiaksi, että Amerikan suomalainen siirtokansa\non menneitten vuosikymmenien ja varsinkin viime vuosien aikana elävästi\nosoittanut mitä moninaisimmalla tavalla täysin tajunneensa oman\nsuomalaisen heimonsa pyhän velvollisuuden vointinsa mukaan Suomessa\npalvella ja edistää koko länsimaisen ja samalla erikoisesti juuri\nSuomen kansan arvokkaimpia inhimillisiä oikeuksia. Mitä syvällisiä\nelämän arvoja Amerikan suomalaisten parhaimmisto näin on löytänyt\nmuistellessaan kunnioituksella etäistä synnyinmaataan ja toivoessaan\nsille mitä valoisinta tulevaisuutta, sen he kukin omalta kohdaltaan\ntietävät parhaiten itse. Olisi sen vuoksi ilmeisesti väärin, jos\nyrittäisin siinä olla heille oppaana. Päinvastoin tunnustan avoimesti,\nettä pitkän elämäni varrella esiintyessäni kokouksissa Suomessa tai\nmonissa eri maissa ulkomailla tai niin suuressa ympäristössä kuin\nKansainliitossa en ole koskaan tuntenut niin suurta vaikeutta puhua\njulkisesti kuin juuri suomalaisen siirtokansan keskuudessa Amerikassa.\nNähdessäni näiden heimolaisten! katseiden ikäänkuin janoavan jokaista\nsanaani kuullakseen synnyinmaastaan olen tuntenut suoranaista\navuttomuutta ehtiä muutamissa hetkissä antaa heille mahdollisimman\ntäyttä tyydytystä. Varsinkin kun esitysteni jälkeen monet ovat tulleet\nvakuuttamaan, että he olisivat kuunnelleet lisää vaikka pitkän yön,\nolen käsittänyt elävästi, kuinka sanomattoman rakas heille yhäkin on\nvieläpä monien vuosikymmenien jälkeen synnyinmaa, Suomi.\n\nEnnen kaikkea olen havainnut heitä kiinnostavan kuulla, miten Suomi on\nedistynyt henkisessä ja aineellisessa suhteessa. Suomi ei siis enää ole\nlainkaan se maa, josta he aikoinaan läksivät Amerikaan, vaan nyt se jo\nkulkee eurooppalaisen valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen\nedistyksen eturivissä. Luokkavastakohdatkin ovat siis tasoittuneet ja\nkoko kansa on eheytynyt yhteisten korkeimpien ihanteiden suojelemiseksi\nja kehittämiseksi. Miten ihmeellistä onkaan heistä kuulla sellaisesta\nSuomen mitä monipuolisimmasta edistyksestä viime vuosikymmenien aikana!\n\nMutta näitä tuloksia ihmettelevät myöskin täysin puolueettomat\nulkomaalaiset havainnoitsijat. Esimerkiksi Sir Ernest David Simon,\nvertailtuaan mielenkiintoisessa tutkielmassaan \"The Smaller\nDemocracies\" Sveitsin, Ruotsin, Tanskan, Norjan ja Suomen uusinta\nkansanvaltaista kehitystä, huomauttaa, miten erikoisesti juuri\nSuomessa parin viime vuosikymmenen aikana kansanvaltainen henki\non hämmästyttävän voimakkaasti ehtinyt kehittyä. Hän kokoaa tämän\nvertailevan havaintonsa seuraavaan ytimekkääseen toteamiseen: \"The most\nsurprising instance o£ rapid growth of democratic feeling is the recent\nhistory of Finland which is developing a really democratic spirit\nwithin twenty years of a civil war\". Kun otetaan huomioon, että tämä\nenglantilainen tutkija tulee tällaiseen tulokseen asetettuaan Suomen\nmanner-Euroopan juuri edustavimpien pienten kansanvaltain rinnalle, on\nmeillä todellakin syytä iloita hänen puolueettomasta johtopäätöksestään.\n\nSamalla olen mitä suurimmalla riemulla kokenut, miten Amerikan\nsuomalaisten keskuudessa elää mitä voimakkain halu kaikin mahdollisin\nkeinoin itsekin auttaa Suomea yhä suurempaa menestystä kohti.\nTällöin tietysti jätän jälleen arvottomina kokonaan syrjään ne,\njotka päinvastoin tahtovat järjestelmällisesti vahingoittaa Suomea.\nSen valoisalle tulevaisuudelle onkin aivan erityisen tärkeää, että\nSuomen ja Yhdysvaltain välit kehittyvät kehittymistään yhä lujemmiksi.\nSiinä suhteessa Amerikan suomalaisten tehtävä saa suorastaan\nhistoriallisen merkityksen. Suomen historian etevin tuntija, Helsingin\nYliopiston professori Väinö Voionmaa lausuu n. 1938 ilmestyneessä\njuhla-julkaisussa \"Finland — United States\" sinä vuonna vietettyjen\nDelawaren suurten juhlien johdosta:\n\n\"Valtiolliseen, kansalliseen itsenäisyyteen ja taloudelliseen\nmenestykseen noussut Suomi osallistuu erityisen lähetyskunnan muodossa\nvanhoilla siirtolaispaikoilla Delaware-joen rannoilla vietettäviin\nkesäisiin juhliin. Maamme tahtoo siten osoittaa muistavaa rakkauttaan\nesi-isiä kohtaan, jotka suunnattomissa vaikeuksissa ja vaaroissa\nharhailtuaan noilla kaukaisilla rannoilla työllään ja hiellään\nistuttivat uuteen maahan suomalaisen heimon kunnollisuutta, ilmaista\nlämmintä yhteistuntoaan sitä suurta suomalaista siirtolaiskansaa\nkohtaan, jonka vapauden ja vallan rakentamisessa suomalaiset\nsiirtolaiset jo alusta alkaen ovat olleet mukana.\"\n\nSamassa julkaisussa kirjoittaa Columbian yliopiston professori John\nH. Vuorinen näiden ensimmäisten suomalaisten siirtolaisten tulosta\nAmerikaan:\n\n\"Suomalaisilla ja amerikkalaisilla on täten Amerikan historiassa\nyhteinen pohja, jonka merkitys on erittäin suuri, kolmen vuosisadan\nantama yhteinen perintö on muodostunut perustaksi, jolle Amerikan\nja Suomen väliset suhteet ovat menneisyydessä rakentuneet. Nopeasti\nkasvavien taloudellisten ja muiden suhteiden vahvistamana tämä\nperintö näyttää tulevan yhä tärkeämmäksi tämän päivän suunnitelmia ja\nhuomispäivän päämääriä toteutettaessa.\"\n\nOtan tähän vielä kolmannen lainauksen mainitusta juhlajulkaisusta.\nJohtaja V.K. Latvala aloittaa kirjoituksensa seuraavasti:\n\n\"When an American advertising man, who had been spending several days\nstudying conditions in our country, was asked what particular thing\nmost forcibly struck his attention, he replied without the slightest\nhesitation: 'The spirit of America';\" Omasta puolestaan johtaja\nLatvala selittää Suomen kansan saaneen tämän amerikalaisen tarmon\nvaltiollisesta vapaudestaan. \"From her newly achieved independence has\narisen her spirit of intensive energy, and in that respect she indeed\npossesses the ‘spirit of America'.\"\n\nTätä Suomen kansan voimakasta luomisen tarmoa ja edistyksen henkeä\novat kaikkein edustavimmin tulkinneet kaksi sellaista amerikalaista\nsuurmiestä kuin ent. presidentit Herbert Hoover ja Franklin D.\nRoosevelt. Suomeen keväällä v. 1938 tekemänsä vierailun jälkeen mr.\nHerbert Hoover lausui jäähyväisiksi suomalaisille sanomalehtien\nedustajille, ettei hän koko pitkän kiertomatkansa aikana Euroopan\neri maissa ollut tavannut niin elävää kansan henkistä voimaa kuin\nSuomessa. Presidentti Roosevelt taas, puhuessaan Delaware juhlien\navajais-tilaisuudessa Wilmingtonissa kesäkuun 27 päivänä v. 1938,\ntervehti ensiksi Ruotsin edustajia jatkaen sitten:\n\n\"And to you, who are hete as representatives of the people of Finland,\nI extend an equally hearty welcome. Men and women from Finland have\nalso contributed greatly to our American civilization. Finland, small\nin size but mighty in honor, occupies a specially warm place in the\nAmerican hearts.\"\n\nMuistan elävästi, millä mitä syvimmällä kiitollisuudella me, Suomen\nedustajat, kuuntelimme tällaista Suomen kansan kunnian-tunnosta\nlausuttua ylevää tunnustusta.\n\nSaman vuoden alussa oli Suomeen saapunut New Yorkin maailmannäyttelyn\nedustajana vanha amerikalainen ystäväni Albin Johnson tarjoamaan\nSuomen hallitukselle ensimmäiseksi paikan valintaa näyttelyssä, ja\npalatessani Delawaren juhlilta New Yorkiin suoritin tämän valinnan.\nMaailmannäyttelyn presidentti Grover A. Whalen lopetti kirjoituksensa\nedellämainitussa juhlajulkaisussa \"Finland — United States\" sanoilla:\n\"Eikä mikään maa ole tässä näyttelyssä saava sydämellisempää\nvastaanottoa kuin Suomi\" — (\"No nation will receive a more cordial and\nenthusiastic reception to the Fair than Finland\").\n\nMeidän, Suomen suomalaisten ja Amerikan suomalaisten historialliseksi\nkunnian-asiaksi tulee koettaa valloittaa takaisin tämä koko Amerikan\nluottamus ja kiintymys Suomen kansaan ja sen kansanvaltaan.\n\nAmerikan suomalaiset, tarkastellessaan omaa henkistä \"minäänsä\",\nvarmasti löytävät mitä kalleimpia elämän arvoja kaikella siltä alalta,\njota sanotaan rakkaudeksi synnyinmaata ja sen kansaa sekä samalla\nmyös rakkaudeksi uutta kotimaata kohtaan. Näihin heidän yksityisiin\nmuistoihinsa tulee avuksi varsin monipuolinen kirjallisuus. Aluksi\noli aikeeni liittää tähän eri yliopistojen julkaisu-sarjoissa ja\ntärkeimmissä aikakaus-lehdissä olevien kirjojen ja tärkeimpien\nkirjoituksien luettelo, jotka kuvaavat suomalaisten elämää Amerikassa\nDelawaren alku ajoilta saakka. Tutustuttuani eri tahoilta saamiini\ntietoihin ja lähteisiin havaitsin heti, että minun oli pakko luopua\nyrityksestäni, siksi paljon se veisi tilaa ja ylittäisi tämän kirjan\nvarsinaisen tarkoitusperän. Joka tapauksessa on mitä suurimmalla\nkunnioituksella lyhyesti todettava, miten monipuolisen runsas on\nollut suomalaisen siirtokansan toiminta niin hyvin henkisellä kuin\naineellisella alalla. Yritteliäisyyttä ja uhrimieltä on ilmennyt kautta\nkolmen vuosisadan, varsinkin viime vuosikymmenien aikana on saavutettu\ntuloksia, jotka suorastaan hämmästyttävät.\n\nUskomattoman paljon on joka tapauksessa Amerikan suomalaisilla\nsyvällisiä elämän arvoja tarjolla heidän muistellessaan menneitä\naikoja. Mutta tulevaisuus tarjoaa heille ainakin yhtä suuria tehtäviä\nja elämän arvojen löytämisen mahdollisuuksia.\n\nMillä tavalla Suomessa on erityisesti juuri viime vuosina tunnettu\nvoimakkainta isänmaanrakkautta, sitä on mahdoton lyhyesti kuvata, niin\nylivoimaisen monipuolista se on ollut. Pidän sen vuoksi sopivimpana\nottaa tähän valaisuksi erään esimerkin, joka kaikessa puhtaimmassa\nyksinkertaisuudessaan ei kaipaa kenenkään lisäselityksiä. Viljo Saraja\nkertoo kirjassaan \"Lunastettu Maa\" ystävänsä, runoilijan ja soturin\n\"Heikin\", kuolemanhetkistä talvisodan aikana v. 1939—40 seuraavasti:\n\n\"Avaan oven. Ikkunalla leikkii häikäisevä auringonjuova, kevät. Uusi\nkevät katsoo meitä. Ja lattialla vuoteen vieressä seisoo pieni poika,\ntuskin viisivuotias. Hänen pieni kätensä on Heikin kädessä, isän\nkädessä. Pieni poika ei tiedä eikä ymmärrä, että hänestä kohta tulee\ntäydellinen orpo, sotaorpo, ja että sitten alkaa isätön ja äiditön\nlapsuus, turvaa vailla oleva nuoruus.\n\n\"Sitten on aivan hiljaista. Ikkunaverho vain kerran kahahtaa tuulen\ntullessa sisään avoimesta ikkunasta. Lattialle on ilmestynyt kuusi\nkultaista neliötä, kisailevia auringonkuvajaisia.\n\n\"Veikko\", hän kuiskaa, \"minusta ei enää tule tervettä miestä. Parempi\non päästä pois tietämisen tuskasta.\"\n\nJa nielaistuaan muutaman kerran hän jatkaa:\n\n\"Minulla on Teille kahdelle vielä sanomista. — Sinulle, poikani, ei\njää isää eikä äitiä, mutta sinulle jää isänmaa. Rakasta tätä maata.\nMinulla ei ole muuta testamenttia sinulle kuin pyhä velvoitus: Rakasta\nisänmaata!\"\n\nTaistelen liikutustani vastaan. Poika katselee suurin, ihmettelevin\nsilmin. Hän on lapsi, eikä ehkä ymmärrä vielä, mitä isä hänelle sanoo.\nMutta isä pyytää minulta paperia sekä kynän ja kirjoittaa suurin,\ntaistelevin kirjaimin: ‘Jouko, rakasta isänmaatasi. Isä'. Sitten hän\nantaa paperin minulle ja minä talletan sen huolellisesti taskuuni —\npojalle perinnöksi.\n\nMutta poika on ymmärtänyt tai ainakin vaistonnut asian. Hän painaa pään\nisänsä polvea vastaan ja nyyhkyttää:\n\n\"Isä, minä rakastan tätä maata\"...\n\nHän hyväilee poikansa otsaa, suutelee sitä vielä viimeisillä voimillaan\nja kuiskaa: ‘Kohta on isäsi lunastanut sinulle isänmaan'.\n\nVarovaisesti hän kääntyy selällään lepäämään. Kädet jäävät rinnan\npäälle ristiin. Sitten hän pyytää:\n\n\"Veikko, lue minulle vielä kerran jotakin, niinkuin ennen\niltahartaudessa rintamalla.\"\n\nJa minä otan vapisevin käsin Uuden Testamentin taskustani ja luen\nvärähtelevällä äänellä:\n\n\"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan —.\"\n\nMutta lukemisen jälkeen nostettuani katseeni kirjasta huomaan, että\nHeikin silmiin on tullut uuden maan kajastus. Rinta kohoaa vielä,\nsoitan sairaanhoitajattaren, mutta hän ei tee mitään, viisaana ihmisenä\nei häiritse muuttajan rauhaa.\n\nSiinä me seisomme ja näemme, kuinka ristin varjo nousee sairaan\nrinnalle ja otsalla sädehtii kultainen auringonkehä.\n\nMies on lunastanut maan.\n\nMonen monien vuosisatojen kuluessa Suomen kansa on löytänyt parhaita\nelämän arvojansa juuri samalla tavalla kuin Heikki. Sellaiset elämän\narvot kuuluvat kokonaisen kansan kuolemattomuuteen.\n\nLapsuudestani muistan erään peräti komean teoksen, joka oli ilmestynyt\nv. 1895. Siinä esitettiin suurilla sivistyskielillä vieraille maille\nSuomi sellaisena, jollaiseksi se oli kehittynyt varsinkin sen\nvuosisadan kuluessa. Miten silloin okiinkaan ylpeitä sen kuvista, sen\nesittämistä suomalaisten taiteilijain maalauksista ja ennen kaikkea\nsen tekstistä! Istuessani keväällä v. 1943 pitkän aamun Oskari Tokoin\nherttaisessa kodissa Fitchburgissa hän pisti eteeni juuri tämän\nvaltavan muistojen kirjan siitä Suomesta, joka puoli vuosisataa sitten\nvaatimattomasti tahtoi ensi kerran muistuttaa sivistyneelle maailmalle\nomasta olemassaolostaan \"Lapin raukoilla rajoilla\". Puhelimine, vanha\nystäväni ja minä, miten suorastaan uskomattoman paljon Suomen kansa\non sen jälkeen ennättänyt kehittyä valtiollisen, sivistyksellisen ja\ntaloudellisen elämän eri aloilla.\n\nJotkut kirjat viime vuosilta voivat olla hyvänä opastajana\ntäysin ymmärtämään, miten puolueeton ulkomainen mielipide arvioi\nnykyisin Suomen kansan tämän merkityksen yleiselle sivistykselle\nja kansanvaltaisille aatteille. Muistelkaamme tässä suhteessa mitä\nsyvimmällä kiitollisuudella sellaisia verrattomia kirjoja, joita ovat\njulkaisseet henkilökohtaisten kokemustensa ja havaintojensa nojalla\nmonet amerikalaiset asiantuntijat, kuten H.B. Elliston (\"Finland\nFights\"), R.H. Newman (\"Far From Home\"), Hudson Strode (\"Finland\nForever\"), H.R. Knickerbocker (\"Is Tomorrow Hitler’s?\"), Leland Stowe\n(\"No Other Road to Freedom\"). Henry J. Taylor (\"Time Runs Out\") ja\nThos. H. Hippaka (\"Indomitable Finland\").\n\nTällaisia Suomen historiallista merkitystä valaisevia teoksia viime\nvuosilta on ilmestynyt sangen runsaasti myöskin muissa maissa. Ehkä\nsattuvimman yhteenvedon tästä sivistyneen maailman heräämisestä Suomen\nkansan todelliseen ymmärtämiseen on tehnyt norjalainen kirjailijatar\nSigrid Undset, hänkin Nobelin palkinnon saanut maailman-kuuluisuus,\nnykyisin pakolaisena Amerikassa. Professori Hudson Suoden teokseen\nhän on antanut seuraavan käsityksensä Suomen kansan henkisistä\nominaisuuksista: \"The Finns are the most gifted of all people\",\nsuomeksi: \"Suomalaiset ovat kaikista kansoista lahjakkaimpia\".\n\nNäin lyhyen ytimekäs määritelmä sisältää samalla kertaa mitä syvimmän\nkunnioituksen suomalaisten älyllistä terävyyttä, turmeltumatonta\ntunne-elämää ja tahdon lannistumatonta sisua kohtaan. Älynlahjoillaan\nSuomen kansa on vuosisatojen aikana ymmärtänyt voittaa kaikki mitä\nmoninaisimmat sisäiset ja ulkonaiset vaikeudet. Tunteittensa voimalla\nse on loihtinut itselleen uskoa voitolliseen tulevaisuuteensa.\nTeräksisellä tarmolla se on toteuttanut tahtonsa silloinkin, kun moni\nmuu jo olisi taipunut ylivoiman edessä.\n\nNämä muutamat huomautukset isänmaallisuuden erinäisistä\nilmaisumuodoista eivät tietenkään voi antaa täydellistä kuvausta sen\nkaikista puolista, siksi moninaisen eri tavalla eri ihmiset tuntevat\nja käsittävät, mitä kaikkea sisältyy oikeaan rakkauteen isien maata\nja kansaa kohtaan. Vielä vaikeammaksi käy asian yksityiskohtainen\nselittäminen, jos ihmiset ovat syntyneet toisessa maassa ja ovat sen\njälkeen löytäneet uuden kotimaan. Tällöin on joka tapauksessa kaikella\ntaidolla saatava aikaan tunteiden ja velvollisuuksien eheä sopusointu.\nHyvällä ihmisellä on aina mahdollisuus palvella lähimmäistään ja sillä\nedistää onnen tunnetta, tapahtukoonpa se vaikka kahden puolen monien\nmerienkin. Menneisyyttään ei kukaan ihminen voi kieltää eikä myöskään\ntulevaisuutensa rehellisiä toiveita.\n\n\n\nII\n\n\nYksinäisen vaeltajan tarina päättyy tähän.\n\nMiksi yksinäisen vaeltajan?\n\nKuta enemmän olen valmistellut elämäkerrallista teostani, sitä\nselvemmin olen tajunnut, että elämäni varrella yli puolen vuosisadan\naikana, niin hyvin sen eri vuosikymmeninä kuin monessa eri maassa\nja monenlaisissa eri oloissa, olen itse asiassa ollut suhteellisen\nyksikseni omine ajatuksineni ja aivoituksineni. Kiitollisuutta tuntien\nolen saanut nauttia joidenkuiden suurten suomalaisten ja ulkomaalaisten\npersoonallisuuksien ylentävästä ystävyydestä; ja muitakin yksityisiä\nystäviä on minulla ollut sekä Suomessa että ulkomailla, muita suuren\nyleisön suosiosta en ole koskaan tuntenut tarvetta kilpailla. En\nmyöskään ole saanut selväksi itselleni, että oikeastaan olisin koskaan\npyrkinyt valtiollisen vallan kukkuloille, joille kohtalo on kerta\nkerralta kohottanut minut. Toisin sanoen, yksinäinen vaeltaja ei\nyleensä osaa olla julkisen suosion etsijä.\n\nJuuri samanlaisessa ulkonaista menestystä vierovassa hengessä tämä\nkirja on kirjoitettu, ja toivoisin, että se tulisi siinä mielessä\nmyös luetuksi. Se ei siis suinkaan ole laadittu suuria seuroja ja\nkokouksia varten, vaan ikäänkuin vain avomieliseksi keskusteluksi\nkahden kesken lukijan ja tekijän välillä. Ehkä lukija siten parhaiten\nhavaitsee itsekin olevansa samanlainen yksinäinen vaeltaja milloin\nelämän suurilla valtateillä, milloin murheiden mutkaisilla poluilla tai\nmenestyksen kesäisen kauneilla kukkaskentillä.\n\nVaeltaa meidän joka tapauksessa täytyy; meidän on vain koettava itse\nvalita, miten me sen vaelluksemme teemme.\n\n\n\n\nKÄYTETTYÄ KIRJALLISUUTTA\n\n\n  Bargum, Jacques — Darwin, Marx, Wagner. Boston, 1941.\n  Baving, B. — The Natural Sciences. New York, 1932.\n  Bergson, Henri — Evolution Creá Scice. Paris, 1907.\n     \"       \"   — Les Deux Sources de la Morale et de Réligion.\n                   Paris, 1932.\n  Carrel, Alexis — Man, the Unknown. New York, 1939.\n  Cohen, Chapman — God and the Universe. New York, 1931.\n  Eddington, Sir Arthur — The Nature of the Physical World.\n                          New York, 1930.\n  Elliston, H.B. — Finland Fights. Boston, 1940.\n  Foot, Stephen — Life Began Yesterday. London, 1935.\n  Finnlandbuch — Das Kleine. Bern, 1940.\n  Friedmann, Hermann, Die Well der Formen. München, 1930.\n  Freud, Sigmund — A General Introduction to Psycho-Analysis.\n                   New York, 1935.\n  Hippaka, Thos. H. — Indomitable Finland. Washington. D.C., 1940.\n  Hoffding, Harald — Les Conceptions de la Vis. Paris, 1928.\n  Jackson, J. Hampden — Finland. New York, 1940.\n  Jeans, Sir James — The New Background of Science. New York, 1934.\n  Jaffe, P. — Outposts of Science. New York, 1935.\n  Kirkland, Winifred — Are We Immortal? New York, 1941.\n  Knickerbocker, H.R. — Is Tomorrow Hitler's? New York, 1941.\n  Kropotkin, Prince Peter — Mutual Aid. New York, 1922.\n  Lodge, Sir Oliver — Man and the Universe. London, 1909.\n    \"       \"       — Reality of the Spiritual World. London, 1930.\n    \"       \"       — Past Years. London, 1932.\n    \"       \"       — Advancing Science. New York, 1932.\n  Newman, R.H. — Far from Home. Philadelphia, 1941.\n  Nordenskjöld, E. — The History of Biology. New York, 1935.\n  Ortegas, Gasset Juan — The Revolt of the Masses. New York, 1932.\n  Plank, Max — Religion und Naturwissenschaft. Leipzig, 1938.\n  Poincaré, Henri — Dermières Pensées. Paris, 1913.\n  Richet, Charles — Thirty Years of Psychical Research. London, 1923.\n    \"       \"     — The Case for and against Psychical Belief.\n                    Clark University, 1927.\n    \"       \"     — Living Philosophies. New York, 1931.\n  Rosvall, Toivo — Finland, Land of Heroes. New York, 1940.\n  Saraja, Viljo — Lunastettu Maa. Helsinki, 1940.\n  Simpson, J.Y. — Man and the Attainment of Immortality. New York, 1935.\n  Simon, Sir Ernest Darwin — The Small Democracies. London, 1940.\n  Spearman, C. — Psychology Down the Ages. London, 1937.\n  Spencer, Herbert — First Principles. New York, 1898.\n  Stebbing, L. Susan — Philosophy and Physicists. London, 1937.\n  Stowe, Leland — No Other Road to Freedom. New York, 1941.\n  Strode, Hudson — Finland Forever. New York, 1941.\n  Taylor, Henry — Time Runs Out. New York, 1942.\n  Toivola, Urho — Finland—United States. Helsinki, 1938.\n  Tweedsmuir, Lord — Pilgrim's Way. Cambridge, Mass., 1940.\n  Westermarck, Edward — The Origin and Development of the Moral Ideas.\n                         London, 1912 — 17.\n       \"         \"    — Christianity and Morals. New, York, 1939.\n  Wilson, Hugh R. — Diplomat Between Wars. New York, 1941.\n  Woodworth, R.S. — Psychology. New York, 1940.\n  Wuorinen, John H. — Nationalism in Modern Finland. New York, 1931.\n  Zimmer, Ernst — The Revolution in Physics. New York, 1936.\n\n\n\n"]