[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvdHdOIGSkC6uyZuvX4F_PGuQI3WCEB1LWav9j5QPHD8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3084,"Elämän harha","Pärssinen, Hilja",1876,1935,"3084-parssinen-hilja-elaman-harha","3084__Pärssinen_Hilja__Elämän_harha","Runoja","runous",[],[],"fi",1917,null,3936,22953,false,74387,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[25],"Poetry","\"Elämän harha: Runoja\" by Hilja Liinamaa-Pärssinen is a collection of poetry written in the early 20th century. The book explores themes of life, struggle, and existential reflection, capturing the complexity of human emotion against the backdrop of societal challenges and individual experiences.   The poetry within this collection delves into various subjects, including nature, longing, social issues, and personal hardships. Throughout the verses, the listener is transported through somber yet vivid imagery that evokes feelings of sorrow and hope. Poems such as \"Nälkä\" reflect the pain of hunger and the plight of children, while others like \"Vapaa Venäjä\" celebrate freedom and renewal. Liinamaa-Pärssinen's work resonates with a deep understanding of the human condition, painting a rich tapestry of life's joys and sorrows. (This is an automatically generated summary.)",[],316,"Runokokoelma pureutuu yhteiskunnallisiin epäkohtiin, köyhyyteen ja suurkaupungin varjoihin. Runot kuvaavat ihmiskohtaloita nälän ja vankiloiden keskellä, mutta sisältävät myös lyyrisiä luonnonkuvauksia sekä vapauden ja oikeudenmukaisuuden etsintää.","Hilja Pärssisen 'Elämän harha' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3084.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HARHA\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nHILJA LIINAMAA [Hilja Pärssinen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI\n\nHalki harhain.\nLaskevan auringon mailla.\nVaiennut harppu.\nPettu.\nKaleriorjat.\nErämaassa.\nNälkä.\nPalavassa kylässä.\nMuuttolinnut.\nKehrääjä.\n\nII\n\nLaulu kadulta.\nYön hetki.\nLuumylläri.\nSuurkaupungin jaloissa.\nRepaleiset.\nKellarikerroksen lapset.\nIloton ilta.\nIsän puhelu pojalleen.\nYksin maailmalla.\n\nIII\n\nIlolla tervehdän.\nSydämelleni.\nMä kiitän.\nKyynel.\nJospa vois.\nLaulu kultakutreille.\nSyyskuva.\nEnsi lumelle.\nHymyjen lapsi.\nUnelmat.\nYstäviä.\nSärkynyt kuva.\n\nIV\n\nVapaa Venäjä.\nMeren rannalla 1-4.\nVillihanhet.\nKuolemattomuutta.\nMies.\nAjatus.\nHuonossa seurassa.\nYhdenvertaisuutta.\nIsrael ja Jehova.\nElon markkinoilla.\nLuostariveli.\nEri teillä.\n\n\n\n\nI\n\n\n\nHALKI HARHAIN.\n\n\n    Läpi sumun, kautta humun,\n    halki harhain\n    tulta lyö ja salamoi.\n    Syttynyt on hehku parhain,\n    välkkyy uuden aamun koi.\n    Näämme ihmeellistä unta:\n    alla aavan taivon sinen\n    ihmiskunta\n    onnellinen. —\n    Ajan kellonlyönnit soi.\n\n\n\nLASKEVAN AURINGON MAILLA.\n\n\n    Laskevan auringon mailla\n    laineen läikkyvän lailla\n    viivyitkö hetken?\n    Näit valohurmion täällä\n    välkkyväin vetten päällä\n    säteitten retken.\n\n    Kuinka ne loimusi tultaan\n    peittäen kaupungin kultaan,\n    kartanot, kadut,\n    loihtien hetkeksi ilmiin\n    kultahaavehet, silmiin\n    kaukaiset sadut.\n\n    Aukeni päivyen radat,\n    heijasti ikkunat sadat\n    kultaista uomaa.\n    Vankilat, hullujenhuoneet\n    näytti kuin oisi ne juoneet\n    aurinkojuomaa.\n\n    Haastoi vangit ja hullut:\n    oisiko päivä tullut, —\n    lienevi harhaa? —\n    Katkesi toivojen siipi.\n    Aurinko aleten hiipi\n    taivahan tarhaa.\n\n    Päivyt sammui mereen,\n    painui jähmetys vereen;\n    kaupunki kuoli. —\n    Havahdut itkuhun vienoon;\n    kulkee ylitse tienoon\n    harmaa huoli.\n\n\n\nVAIENNUT HARPPU.\n\n\n    Jo kauan helkähteli harppunen,\n    ja lensi laulu avaruutehen.\n\n    Se laulu kannattell siivillään\n    vain sydänlempeä ja hymyjään.\n\n    Se laulu lailla sadun viihtävän\n    pois kutsui hyörinästä elämän.\n\n    Se kutsui tähtösien karkeloon\n    ja poven syttynehen hurmioon.\n\n    Niin helkkyi harppu halki aikojen,\n    mut tuota kuunnellut ei ihminen.\n\n    Ja sitten soittanut ei harppukaan,\n    ja kolkko autius jo verhos maan.\n\n    Nyt miten käynevi, on hämärää,\n    ei ihmissilmä tähtösiä nää?\n\n    Maa puhjenneeko enää kukkasiin\n    ja toivo syttyneekö sydämiin?\n\n    Ei enää kaikkeuden harppu soi,\n    ei tähdet taivahalla vakamoi.\n\n    Ja inehmoinen side silmillään\n    käy yössä yksinänsä värjymään.\n\n\n\nPETTU.\n\n\n    Se saapuu\n    läpi kolkon korven,\n    yli huuruisten soiden,\n    ei soidessa torven,\n    vaan hiljaa kuin aave,\n    luurankona ilkamoiden,\n    yön kuutamokenttiä kulkein\n    ja katsehin julkein,\n    elonvirrat hyytäen,\n    tuhat tuskaa syytäen,\n    kunis kuolee toivojen kukka\n    ja sammuu haave\n    ja kaiken, kaiken on hukka.\n\n    Se saapuu\n    sydänmaille loitos,\n    kussa kurjat on majat,\n    elo vaikea koitos\n    ja ankeat ajat.\n    Kita ammollaan\n    se uhreja halaa,\n    lumihärmänsä vaan\n    kuin myrkyn se valaa\n    yli laihojen lauhkeain.\n    Läpi himmeäin ikkunain\n    käy kiinni hentoihin lapsihin\n    ja vanhoihin, harmaahapsihin.\n    Lyö isää, mi kaskea viersi,\n    monet turmat kiersi,\n    ja äidin valjuksi saa.\n\n    Se saapuu\n    kuin entisaikojen ilmestys.\n    — Jo ammoin kertoivat taatot:\n    käy kuolon saatot\n    sen kintereillä,\n    ja kyyneltulvat sen teillä\n    luo kärsimys.\n\n    Se saapuu.\n    Jo vapisee ilma, sä kuuletko,\n    kuin huokaukset sois?\n    Sydänmaa on uhmaton, autio,\n    kuin hauta se ois.\n    Puut säikähtyy,\n    ja arka kyy\n    pian piilohon painaltaa;\n    ja vienon\n    pää painuu lintusen pienon,\n    puron pulputus taukoaa.\n\n    Syys koittaa.\n    On eessä talven tulo;\n    meni riemut ja elämän sulo.\n    Jo kylmenee onnen haave:\n    kotilies.\n    Nälän nousee armoton aave\n    kuin kuoleman viikatemies.\n\n\n\nKALERIORJAT.\n\n\n    He purressansa\n    on tylsin ilmein,\n    ja ryppyistä otsaa\n    hiki uurtaa.\n    Käsivartensa laihat, luiset\n    vain alati liikkuu,\n    kun vastaan Adrian tuulta\n    alus kiikkuu.\n    Noin soutimiltaan\n    ne purtta tempoo\n    kaler'orjat aamusta iltaan,\n    ja yllänsä siuhkavi siima.\n\n    Ja mahtava Rooma\n    yhä orjia laumoin\n    se aalloille ajaa.\n    Ne varmaan on sielua vailla\n    ja soutaa\n    sotapurtta ne joutaa.\n    Kas tempoen jättien lailla,\n    mi kahleita kantaa,\n    päin vierasta rantaa\n    he ponnistaa.\n\n    Yhä siuhkavi siima,\n    ja vettä halkovi airot.\n    Käy Adrian myrsky,\n    alus huojuu, virma on viima,\n    ja hurjana hyrsky\n    kuin kuolema aalloista irvii.\n\n    Yö yllättää\n    ja kalske kahlerautain\n    vain myrskyn ulvontaan\n    se uppoaa.\n\n    Mut orjat ne purtta kiskoo.\n    Meri kuohujaan\n    yhä vinhemmin viskoo,\n    kunis ammottaa\n    kidat hornan hautain.\n\n    Niin myrskyjen syliin\n    sotapursi se hajoo,\n    ja orjat ne kytketyt kahlein\n    hätähuudoin vihlovin\n    meren kuohuihin\n    kera pirstojen vajoo.\n\n    Mut vielä — niin luullaan —\n    yhä rannoilla kuullaan,\n    miten siimat ilmassa sinkoaa.\n    Ja vielä se nähdään\n    sotapurren haamu,\n    mi Adrian ärjyissä haimentaa.\n\n\n\nERÄMAASSA.\n\n\n    Aava, autio on rahkasuo,\n    syksyn halla usviansa luo.\n\n    Korven rämeiköllä verhonaan\n    kanerva ja vaivaiskoivu vaan.\n\n    Harvakselleen rintehellä on\n    mänty kuivettunut, alaston.\n\n    Illoin lepakot ja huuhkajat\n    ilman autereessa kiistaavat.\n\n    Äänetönnä lepää erämaa.\n    Korkealta kuuhut kumottaa.\n\n    Surunsynkkä, suur' on hiljaisuus,\n    niinkuin elon raskas vakavuus.\n\n\n\nNÄLKÄ.\n\n(Mukailtu suomennos.)\n\n\n    »Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin,\n    pala leipää anna, mä näännyksiin\n    jo uuvun.» — »Vuotahan, lapsiparka,\n    me kylvämme, kohta jo kasvaa sarka.»\n\n    Kun vilja varttuvi parhaillaan,\n    yhä lapsonen huutaa tuskissaan:\n    »Oi äiti, äiti, sä leipää suo,\n    mun tappaa kalvava nälkä, tuo?»\n    — »Polo lapseni, totu jo vuottamahan,\n    pian huomenna viljakin leikatahan!»\n\n    Kun kuhilaat peittivät peltomaat,\n    laps' itki: »Äiti, kai palkan saat,\n    vähän leipää, nälkä on pienollas,\n    pala anna, mä kuolen raataissas.»\n    — »Rakas lapseni, varrohan, huomenna\n    on vilja nyt ensin puitava.»\n\n    Oli vilja puitu ja aitassa.\n    Yhä valitti lapsonen kalpea:\n    »Oi äiti, äiti, sä leipää suo,\n    mun nälkä tappavi — julmaa tuo.»\n    — »Rakas lapseni, varrohan kunhan toki\n    jyvät jauhamme, — saat», polo äiti hoki.\n\n    Oli jauhot koottuna säkkeihin.\n    Huus lapsonen huulin värjyvin:\n    »Oi äiti, äiti, mä kuolen jo,\n    palan leipää nälkääni annatko?»\n    — »Oi vuota, lapseni, huomenen tullen\n    mä uutisleivän leivon sullen.»\n\n    Oli valmis leipä — mut paareilla\n    makas lapsonen, kalman saaliina.\n\n\n\nPALAVASSA KYLÄSSÄ.\n\n\n    Meni turva ihannoitu,\n    katto päältä pään,\n    hävityksin raunioitu\n    peruskiviltään.\n\n    Synkeät käy syksyn tuulet\n    yli manteren.\n    Valituksen äänen kuulet\n    halki ilmojen.\n\n    Syksyn tuuli kuni palkein\n    lietsoo paloa.\n    Tuho vaeltavi valkein\n    kylän kujilla.\n\n    Syttyneenä tuli tuima\n    syöksee kuni vuo.\n    Raivoo vyörynä se huima\n    ihmismajan luo.\n\n    Liekkiaaltoihinsa peittää\n    kodin ainoan.\n    Taaton, lapset ulos heittää\n    syliin maailman.\n\n    Syttää majan, syttää toisen,\n    kulkee loimuten.\n    Kuka pysähdyttää voi sen,\n    panna estehen?\n\n    Raivommaksi syksyn myrsky\n    yhä yltyvi.\n    Voihkina ja itkuntyrsky\n    tienoon täyttävi.\n\n    Tänään kaikkialla tuhkaa,\n    mieli allapäin.\n    Epätoivo tulla uhkaa,\n    voiton saada näin.\n\n    Mutta huomenna jo jälleen\n    raunioille vaan\n    uusi, uhkeampi tälleen\n    kylä raketaan.\n\n\n\nMUUTTOLINNUT.\n\n\n    Kun kalpeni lehti,\n    syysmyrsky soitteli harppuansa,\n    pois silloin he ehti.\n\n    Yli rannan ja saaren\n    he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi\n    niin kaunihin kaaren.\n\n    Kun täällä on lunta,\n    ja huurre peittävi ikkunoita,\n    on kuoleman unta,\n\n    niin silloin he elää\n    ja lempii ja riemulaulelonsa\n    niin herkkänä helää.\n\n    Ah noinpa jos oisi\n    myös ihmispololle luotu siipi,\n    mi kantaa voisi\n\n    pois alhosta vaivan.\n    Ah ollapa meilläkin tiedossamme\n    maa onnekas aivan! —\n\n    Kun kurjuus ja puutos,\n    kiro, vaiva, vaino paisuvat yhä,\n    olis ihanaa muutos,\n\n    olis hauskaa tälleen\n    tää jättää vanha, lahoova pallo\n    — eikä palata jälleen.\n\n\n\nKEHRÄÄJÄ.\n\n\n    Alituiseen aivoissa\n    kehrää ajatukset,\n    viipyy elon vaivoissa,\n    kiinni ilon ukset.\n\n    Mustat säikeet kierivät\n    yhä sukkulalle.\n    Kyynelvirrat vierivät\n    kauas maailmalle.\n\n    Kuontuu puolat sataset,\n    liikaa on jo noita!\n    Ajatusten rataset\n    kiertää ulapoita:\n\n    »Kuinka siellä lainetta\n    rakkahimmat kyntää.\n    Ei tuo aalto mainetta,\n    ohitse vain ryntää.\n\n    Kuinka myrsky heittelee,\n    yllättävi yöhyt.\n    Heikon pian peittelee\n    hyrskyaallon vyöhyt.»\n\n    Kohoo surun siltoja\n    synkeähän veteen,\n    ikäviä iltoja\n    mustan mielen eteen.\n\n    Tumma lanka katkea,\n    väsynyttä säästä.\n    Suru suuri ratkea,\n    painostasi päästä!\n\n    Lepää, rukki! — Parahin\n    miettimättä oisi. —\n    Aloit aamuvarahin,\n    seisahtaa jo voisi. —\n\n    — Kehrääjä, mi kaihtanet\n    vieraan ääntä kuulla:\n    milloin vaivan vaihtanet,\n    istut lepopuulla? —\n\n    Vaan ei vauhti vaimene,\n    yhä pyörä kiitää.\n    Eikä murhe laimene. —\n    Kaiho kauas liitää.\n\n\n\n\nII\n\n\n\nLAULU KADULTA.\n\n\n    Kivikova katu,\n    mieron latu,\n    sua tallaan mielin katkerin.\n    Särjin unten linnan\n    vähin erin.\n    Maksoin elon hinnan\n    sydänverin. —\n    Nyt mä huudan äänin uhmaavin:\n\n    Tehtahitten käry,\n    melske, täry,\n    haa, te hornan voimat valtaisat!\n    Kanteloni lyöty,\n    tuhkaan myöty\n    taasen elpyy, kostaa,\n    taiat nostaa,\n    vihan manaukset mahtavat.\n\n    Tuhat mieron tiellä\n    uhmamieliä\n    yli muurien jo tähyää.\n    Kuiskii: mitä nähtiin?\n    Tähyy tähtiin,\n    katsoo lumouksin,\n    kangastuksin,\n    kuinka tuolla taivas välkähtää.\n\n    Kuinka paino suuri,\n    kivimuuri,\n    este vapauden, auringon,\n    iskuistamme kaatuu,\n    maahan maatuu!\n    — »Harhaa se!» — Niin luulkaa,\n    kerta kuulkaa\n    ääntä ylösnousseen kantelon.\n\n    Yllä kaiken kurjan,\n    hälyn nurjan\n    kuulkaa kummallinen kuiskaus:\n    Tilaa elämälle\n    heräävälle!\n    Tää vain hornan unta,\n    ihmiskunta,\n    sulla suurempi on kutsumus!\n\n    Kuullos, harput helää:\n    elää, elää,\n    siinä ihmisen on määränpää,\n    elää vapahana,\n    korkeana,\n    sydän tulvillansa\n    riemujansa.\n    Ylös yöstä, orjat, herätkää!\n\n    Kivikova katu,\n    mieron latu,\n    sua tallaan mielin hehkuvin.\n    Nostan unten linnat\n    uljaat jälleen.\n    Kallehimmat hinnat\n    maksan tälleen\n    suitsutukseen elon alttarin.\n\n\n\nYÖN HETKI.\n\n\n    Yö hunnullaan\n    jo verhoo maan,\n    pois aurinkoinen kiitää.\n    Ja kivikasakaupungin\n    ylitse siivin silkkisin\n    yön tumma impi liitää.\n\n    Kas tuikkivain\n    jo ikkunain\n    hiljalleen tulet raukee.\n    Ja moni jäsen herpoaa,\n    uupunut raaja uinahtaa,\n    ja surun langat laukee.\n\n    Mi lohdutus,\n    mi siunaus\n    tuon yötär-immen suoma:\n    ah huolten hoiva ihana,\n    sä uni lauha, leppoisa,\n    jumalten suurten juoma.\n\n    Mut yössäkin\n    käy ryskehin\n    liikkuva rautahepo.\n    Ja aaveen lailla kidastaan\n    tupruttaa tehdas sauhuaan.\n    — Pois täältä rauha, lepo.\n\n    Muut nukkuvat,\n    vain raatajat\n    ne työssä yhä valvoo.\n    On siellä nuori äitikin,\n    kotona pieno, rakkahin,\n    siks' sydän surren palvoo.\n\n    Lie yöhyt tää,\n    mut minne jää\n    yöttären rauhan huntu?\n    Kun niinkuin kolkko huokaus\n    maan kattaa raskas kirous\n    ja ahdistuksen tuntu. —\n\n    Kas tuolla vaan\n    ei sammukaan\n    ullakon tulen vilke.\n    Ompeleen yli kyyryllään\n    on siellä nainen, silmissään\n    niin tumma taudin pilke.\n\n    Myös kapakat\n    on valoisat,\n    käy niissä nalja, kisa.\n    Mut katuloilla kulkija,\n    vaeltaa vailla kotia\n    vain yllään takkinsa.\n\n    Yö sumuillaan\n    nyt kattaa maan.\n    Pois levottaret lymyy.\n    — Ei unen unhokannel soi,\n    vaan yksin horna laulaa voi,\n    ja musta peikko hymyy!\n\n\n\nLUUMYLLÄRI.\n\n(Mukailtu suomennos.)\n\n\n    Luumylläri hurskas on pohatta,\n    hän loihtii kammoa, kauhuja.\n\n    Hän ihmislihaa ja luuta työkseen\n    luumyllynsä kolkkohon kitahan syöksee.\n\n    Hän jauhaa hienonhienoksi hiljaa\n    työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.\n\n    Luumylläri ankarin silmineen\n    tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,\n\n    joka halki yön oli luona koneen,\n    ei lepoa saanut päivähän moneen.\n\n    Hän katsoo virkkaen teräskielin:\n    »Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.\n\n    Saat sormuksen sä väsynyt impi,\n    punarenkaan; — muita se kaunihimpi.\n\n    Tule, katso, mä välkkyvin pyörinein\n    sinut, tyttö, kuljetan kullaksein.»\n\n    Ja neidon tempovi huumeinen\n    nyt viuhke pyörien, hihnojen. —\n\n    Hätähuuto vihlova, toivoton. —\n    Punasormuksen sai morsion.\n\n    Ja neidot toiset ne kauhuissaan\n    punakihloja katsoi. — Kehräs vaan.\n\n    Luumylläri hurskas on pohatta,\n    ei heikkoa, hentoa armahda.\n\n\n\nSUURKAUPUNGIN JALOISSA.\n\n\n    Pääsi päällä\n    sumuvuoret\n    piettää taivahan.\n    Toivot täällä\n    hukkuu nuoret\n    elon vaivahan.\n\n    Syksy musta,\n    kolkko puisto,\n    tulet sammuu pois.\n    Lohdutusta\n    menneen muisto\n    miten tuoda vois?\n\n    Kuni veitsi\n    vain se leikkaa\n    sydänjuuria.\n    Taittui peitsi,\n    löit sä veikkaa\n    turman onnella.\n\n    Täällä yksin\n    voittajalle\n    päivyt paistelee.\n    Pettymyksin\n    kulkevalle\n    kuilu aukenee.\n\n    Sumupilvet\n    raskahasti\n    kaiken kietovi.\n    Ivan ilvet\n    kamalasti\n    vilhuu vastaasi.\n\n    Keltalehti\n    maahan putoo,\n    lokaan tallataan.\n    Turmas ehti,\n    noin se kutoo\n    sulle verkkojaan.\n\n    Hornan väet\n    täällä, tuolla,\n    teljet tuhoisat.\n    Muut sä näet\n    voitonpuolla, —\n    itse uppoat.\n\n    Ihmishaamu\n    kuni haaksi\n    harhaat ruoriton.\n    Valkee aamu,\n    ainiaaksi\n    kohtaat kurimon.\n\n    Puiston rantaa\n    laineet tummat\n    lyövät synkät niin.\n    Kuohu kantaa\n    viestit kummat:\n    vaivuit syvyyksiin.\n\n\n\nREPALEISET.\n\n\n    Kunne kuljen, kussa käyn,\n    yhä kohtaan saman näyn:\n    repaleinen ryysynuttu,\n    kurjuustaru suruntuttu.\n\n    Hohtavainen talvisää,\n    kiteet kiiltää, noit' en nää.\n    Koittehessa talviaamun\n    nään vain laahustavan haamun.\n\n    Kadun loisto, mitä liet?\n    Minne kantajas sä viet?\n    — Tuost' en huoli, katseen näin ma\n    sairahan, sen valtaan jäin mä.\n\n    Touhu toivorikas — sen\n    ohi kuljen, arkaillen.\n    Elon usko — murhe vei sen. —\n    — Muistan nutun repaleisen.\n\n    Suuri, kaunis kaupunki,\n    kuink' on kylmät katusi.\n    Repaleiset rivein pitkin\n    siellä näin, mä — kuljin — itkin.\n\n\n\nKELLARIKERROKSEN LAPSET.\n\n\n    Kuule, ääni valittain\n    kohoo taivon äärtä vasten.\n    Kellarissa asuvain\n    itku on se pikkulasten.\n\n    Siellä katse riutuva,\n    jot' ei helli päivän terä.\n    Kiviluolan lapsella\n    leikkitanner pihanperä.\n\n    Kävyt, sammal, kukkaset,\n    rannan hiekkapenkeret,\n    aallot loiskivaiset varmaan\n    soisi heille ilon armaan.\n\n    Haa, on turhaa ruikutus,\n    tuolta soi jo kirous.\n    Vaan ei auta itkun voima\n    eikä kirous ja soima.\n\n    Paljon maassa onnea,\n    loistoa ja elämätä.\n    — Kiviluolain lapsilla\n    yltyvi vain puute, hätä.\n\n\n\nILOTON ILTA.\n\n\n    Hän istuu iltaa yksinään,\n    on mieli murheen-arka;\n    tuijottaa illan hämärään\n    nuor' äiti, äitiparka.\n\n    Ja lattialla kehdossa\n    lepäilee valju lapsi.\n    Sen poski sinenharmaja,\n    iloton valkohapsi.\n\n    Kuol' isä tehtaan rattaisiin;\n    nyt äiti raataa päivät,\n    ja entisaikain muistelmiin\n    sulommat hetket jäivät.\n\n    Ei enää lieden ääressä\n    hupaisna häivy ilta,\n    vaan kolkkoa on elämä\n    kuin murheen musta silta.\n\n    Ja huokauksin katsahtaa\n    taas nuori äiti kehtoon:\n    »Pien' orpo osakseen se saa\n    vain ilottoman ehtoon. —\n\n    En sua, koito, kantanut\n    mä keväisehen hymyyn.\n    Sun huomenesi kiisi pois\n    pahojen pilvein lymyyn.\n\n    Mut pieno, äidin lemmellä\n    aatoksen' sua muistaa,\n    kun päivin ratas kiitävä\n    koneessa lankaa suistaa.\n\n    Ah ryskehessä tehtahan\n    niin pitkä, pitkä olo,\n    ja tuhat kertaa palajan\n    sun luokses, lapsi-polo.\n\n    Ja iltasella askeleet\n    mun lennättävät sieltä.\n    — Nyt lepää raajat väsyneet,\n    mut murhe murtaa mieltä.\n\n    Vaan kuinka tässä valvonen,\n    käy synkemmäksi ilta.\n    Ja yhä aukee etehen\n    surujen musta silta.» —\n\n\n\nISÄN PUHELU POJALLEEN.\n\n\n    Mun isän rautarattaineen\n    he murjoi ammoin.\n    Niin aukes kuilu kurjuuteen\n    vain tuskan kammoin.\n\n    Taas hetken päivää pilkotti,\n    sain armaan, sulon.\n    Ja toivehissa lempeni\n    näin suven tulon.\n\n    Mut tehdas ryösti omaltain\n    pois posken pohteen.\n    Sai sinisilmät siellä vain\n    sairahan hohteen. —\n\n    Sä synnyit. — Äitis väsynyt\n    jäi syliin tuonen.\n    Iäksi sammui hymyilyt\n    ja syke suonen.\n\n    Nyt työhön yksin taivallan\n    ja yksin palaan.\n    Mies — surun kätken katkeran\n    mä sydänalaan.\n\n    Sait elon aamun ankaran,\n    vois olla toisin!\n    Ah jospa uuden maailman\n    ma luoda voisin.\n\n    Taas aatokseni vauhdin saa,\n    kun sinut tapaan.\n    Mä tahdon henkees puhaltaa\n    nyt hehkun vapaan.\n\n    Sinussa jääköön kytemään\n    vihani valkeet. —\n    Käy koston tulet liekintään,\n    kun lietsoo palkeet. —\n\n    Laps, polvellani istu vain\n    ja leiki hetki.\n    On isäs orja — raadantaan\n    taas hällä retki.\n\n\n\nYKSIN MAAILMALLA.\n\n\n    Isä yksinänsä harhaa\n    maailmalla töissä. —\n    Eipä talven öissä\n    unta saa hän; tähtitarhaa\n    tähyy silmä kaihossaan.\n    — Koti kaukana on vaan.\n\n    Muistuu mieleen vaimon nuoren\n    kirkassilmää kaksi,\n    aatos ankeaksi\n    käypi alla tuskan vuoren. —\n    Entä lapset? Hymyjään\n    milloin isä nähneekään? —\n\n    Tuolla tehdas — tuossa katu,\n    köyhän miehen matkalatu.\n    — Kodin tähtöstä ei näy; —\n    sydän kivikovaks käy!\n\n\n\n\nIII\n\n\n\nILOLLA TERVEHDÄN.\n\n    Ilolla tervehdän\n    jokaista aatosta, mi syttää\n    sydämet, jotka nukkui untaan.\n    Se salamana yötä häikäisee\n    ja lankee valheen valtakuntaan\n    ja herättää ja hämmästyttää.\n\n    Ilolla tervehdän\n    jokaista säkenöivää sanaa,\n    min hehkumieli julki linkoo.\n    Se kaikkehen, mi lahoo, mätänee\n    kuin säilä kuolettava sinkoo\n    ja ainiaaksi kuoloon manaa.\n\n    Ilolla tervehdän\n    jokaista tekoa, mi vastaisuuteen\n    kuin kiila sitkas ponnistaapi.\n    Sen eessä repee kaikki kelvoton,\n    ja terve sijahan vain saapi,\n    niin elo siirtyy uomaan uuteen.\n\n    Ilolla tervehdän\n    mä uskoa, mi siirtää vuoret\n    ja elävöittää kasteen lailla,\n    saa vihannaksi elon aavikon\n    ja yhdistävi mielet nuoret\n    jo käymään aamunkoiton mailla.\n\n\n\nSYDÄMELLENI.\n\n\n    Ah sydän ikinuori, taivaan laina,\n    min hehku valostavi elon tieni,\n    muu onnen osani jos liekin pieni,\n    sun tähtes jumalia kiitän aina.\n\n    He varmaan siunasivat äityeni,\n    myös hellin katsahtivat minun puoleen,\n    jos kuinka joutunenkin vaivaan, huoleen,\n    niin rohkeasti sykkää sydämeni.\n\n    Kun vaihtuu suvi, talvi; elon rata\n    käy tietään mutkallista yllätyksin,\n    niin liikut, sydämeni, värähdyksin;\n\n    mä elän, maailma jos miltä näyttää,\n    ja vuolas virta suoneni mun täyttää;\n    on murhe, ilo, kaikki ihanata.\n\n\n\nMÄ KIITÄN.\n\n\n    Te elättekö, suuret jumalat,\n    kuin muinen, kannatteko valtikkaa,\n    kun iskee ukkonen ja salamat\n    ja talven maille, suvi vaeltaa;\n    myös kohtaloni johditteko? Niin\n    nyt teille puhkeen kiitoksiin\n\n    vuoks toivehitten täyttymättömäin\n    ja kaihojen ah aina kyteväin\n    ja kangastusten, joita tavottamaan\n    en väsynyt ma kuolohoni hamaan,\n    päämäärän vuoksi, jota saavuttaa\n    en konsaan, konsanaan mä saa.\n\n    On haava povessani polttava,\n    ja ruhjoo ristiriita sielua. —\n    Mä kiitän tuskaa jäytäväistä, syvää,\n    eloa kiitän yhä ylentyvää.\n    Mä kiitän, etsijän kun osan sain,\n    inehmo, — pisarainen vain.\n\n\n\nKYYNEL.\n\n\n    Kyynel, tukahduksiin\n    hiljaa heityit,\n    sielun salauksiin\n    häivyit, peityit.\n    Puhjennut et esiin,\n    poveen kierit,\n    vaivuit, sydänvesiin\n    syviin vierit.\n\n    Kyynel, vuotta monta\n    noin sä elit.\n    Tuskaa pohjatonta\n    piilottelit,\n    kunnes helmyeksi\n    saivat kitees,\n    laukes ainaiseksi\n    raskaat sitees.\n\n    Kyynel, vaivoissansa\n    sinuun, rinta\n    kätki kalleintansa,\n    ihaninta.\n    Siks' on pyhä palo\n    säihkylläsi,\n    käyt kuin taivaan valo\n    kätköstäsi.\n\n\n\nJOSPA VOIS.\n\n\n    Ah jospa vois\n    kaikota pois,\n\n    pääskynä heijata\n    siinnossa satehen kaaren,\n    perhona leijata\n    kummuilla terhensaaren,\n\n    helmenä aaltoihin hukkua,\n    iäksi nukkua,\n    piillä simpukan lailla\n    sointujen mailla!\n\n    Ah jospa vois!\n\n\n\nLAULU KULTAKUTREILLE.\n\n\n    Niin kauan päivän esti\n    kolkko muuri,\n    ja autius vain kesti,\n    suru suuri.\n\n    Kuin varjo päivin elin,\n    öitä valvoin.\n    Mut onni seisoi selin,\n    turhaa palvoin.\n\n    Nyt katsahtaissa pienoon\n    päivä hymyy,\n    ja luokse kolkon tienoon\n    onni lymyy.\n\n    Tuo kultakutrein väike\n    onhan aivan\n    kuin suviaallon läike\n    unheeks' vaivan\n\n    ja viaton sen somuus\n    lumousta,\n    min tieltä onnettomuus\n    häipyy musta.\n\n    Mä elon arvan vajaan\n    olin saanut. —\n    On pienon tullen majaan\n    murhe laannut.\n\n    Taas, sydän, irroittuvat\n    ilmaleijas,\n    ja aukee unikuvat,\n    taivas seljas.\n\n\n\nSYYSKUVA.\n\n\n    Niin mykkä on valkokoivu,\n    ei lehvät laulaen soi.\n    On raskas aaltojen siinto,\n    ei kaislikko hymytä voi.\n\n    Lymys aurinko alle pilvein,\n    ja usvassa itkee maa,\n    ja rannikon lintu rukka\n    puun oksalla vaikertaa.\n\n    On hiljaisuus niin synkkä,\n    sydän kauhistukseen jää,\n    kun murheen musta purje\n    yli ulapan häämöttää.\n\n    Ja kaukaa kärsimysmajat\n    nyt sieluhun kangastaa,\n    sadat nousevat kurjuuskuvat,\n    ja tuskasta huokaa maa.\n\n    Maa kaunehin maailmassa,\n    miks' noin olet onneton,\n    miks' raukoilla rantamillas\n    yhä vaiva valtias on?\n\n    — Kysy ellös, turhaa se oisi.\n    Ei kenkään vastaa, ei. —\n    Niin synkkä on valkokoivu,\n    syys vihreän vaipan jo vei.\n\n\n\nENSI LUMELLE.\n\n\n    Syksyn unta\n    uinuu kukkaset.\n    Ensi lunta,\n    talvi, satelet.\n    Puusta puuhun väristys\n    niinkuin kärsimys\n    hiipii hiljalleen.\n\n    Metsätiellä mä\n    yksinäni harhaan.\n    Unten kukkatarhaan\n    mielin häipyä.\n    Tapaan kellastuneet puut\n    lumen vihmeessä,\n    linnut laulusuut\n    mykkinä.\n\n    Talvi, lumiasi heität,\n    kummut peität.\n    Kukkain ilo kalpenee. —\n    Lunta, lunta, lunta,\n    kuolon unta\n    koko metsä värisee.\n\n\n\nHYMYJEN LAPSI.\n\n\n    Kutreillasi hymyn keiju\n    vallatonna hyppii, leijuu.\n    Silmät pikku veitikat\n    viekkahasti nauravat.\n    Hippasilla pikku jalka\n    elämäsi polun alkaa.\n\n    Helmi, tytti kultainen,\n    lapsi päivänrintehen,\n    kohdannetko perhos-elon\n    vaiko varjostojen pelon?\n\n    Minäkin noin ilakoitsin\n    lasna, siit' on aikaa vierryt.\n    — Varjostoihin kulki tieni,\n    mont' on kyyneltä jo kierryt.\n\n\n\nUNELMAT.\n\n\n    Te unelmat\n    niin rakkahat,\n    sulohaavehet armaat.\n    Paras sielustain\n    eli teissä vain,\n    elonpäivät kun kiisivät harmaat.\n\n    Nyt uhkaako\n    käsi raskas jo? —\n    Liki varjo on musta.\n    Hätä silloin ois\n    mun paeta pois\n    ja etsiä lohdutusta.\n\n    Te unelmat\n    niin rakkahat,\n    yhä siivillänne\n    mua kantakaa,\n    kunis laukeaa\n    elon maisen hauras jänne.\n\n\n\nYSTÄVIÄ.\n\n\n    Kun Hiljallensa milloin\n    eloni vierii rata,\n    mun unhottaa he silloin.\n    Mut konsa pahimpata\n    on onnettuutta mulla,\n    tapansa koht' on tulla\n    vahingonilo silmissänsä\n    ja ruikutellen haastaa\n    erinomaista sääliänsä...\n\n\n\nSÄRKYNYT KUVA.\n\n\n    Kuvas nostin alttarille,\n    uhrit suitsuttelin sille,\n    ihastelin katsein, runoin,\n    sädekehykseen sen punoin.\n\n    Itse pyhättööni hiivit,\n    sädekehän rikki riivit,\n    mureniksi iskit kuvan,\n    — hävityksees annoin luvan.\n\n    Vielä kiittelenkin sua. —\n    Joudat sitten unhottua. —\n    Vasta valhejumaloita\n    kaukaa karttelen mä noita.\n\n\n\n\nIV\n\n\n\nVAPAA VENÄJÄ.\n\n\n    Ovat syttyneet tähdet\n    läpi korkean siintävän taivaan\n    Tulet tuikkavat miljoonittain\n    laen kuultavan yllä!\n\n    Jo hohtavat hanget,\n    lumikitehet kirkasna säihkyy\n    lakeuksilla laajoilla noilla\n    ja juhlivi aarniometsät\n    hopeaisessa helmivyössä.\n\n    Nyt taivahan valojen silta\n    ja metsä ja maa\n    ne juhlaa, juhlaa pitää.\n    Ja tyyntyvi aavikon tuuli,\n    soi ilmojen hartaus-urut\n    pyhävirttään.\n\n    Noin koskaan syttynyt tähdet\n    ei Pohjolan yössä.\n    Noin koskaan ei hohtanut hanget\n    maan äärestä toiseen\n    kuin nyt, kun vuossataiskahleet\n    Itä murtaa.\n\n    Noin koskaan ilmojen urut\n    ei soineet.\n    Noin koskaan aavikon tuuli\n    ei lepohon mennyt\n    kuin nyt, kun Venäjä herää\n    ja suurena, vapaana kohoo!\n\n    Nyt Pohjolan yöstä\n    se rientää tähtien soihtu\n    ja vapaata Venäjää tervehtää.\n\n\n\nMEREN RANNALLA.\n\n\n\n    1.\n\n    Eespäin vierivi virta,\n    oma sen uurtama uoma,\n    muitten ei valmiiksi luoma.\n\n    Eespäin kuohuvi koski,\n    jokainen pisara elää,\n    rientämysriemusta helää.\n\n    Eespäin järvien laineet\n    odotustuskaisna kovin\n    rientää sykkivin povin.\n\n    Eespäin meressä aallot\n    kulkevat riehussa myrskyn,\n    nostaen pinnalle tyrskyn.\n\n    Eespäin! elämän laulu\n    aaltojen keskeltä kajaa,\n    pisarat toistansa ajaa. —\n\n\n    2.\n\n    Kuinka onkaan ihanainen meri,\n    kun se levotonna kuohuu, kiehuu\n    esiin pohjavetten ponnistaissa,\n    taistohaluisna sen povi riehuu.\n\n    Aaltoin kuohupäisten huminasta\n    kaikuu valtalaulu suuren hetken,\n    jolloin elämä on täyteläisin\n    vaeltaen vauhdikkaisen retken.\n\n    Joka aalto huutaa: joudu, joudu,\n    tahi paikallesi tuohon taannut!\n    Nyt on aika rientää riemumielin,\n    jos liet aikoinasi maassa maannut.\n\n    Noin sä kuohujen näät kohoavan,\n    elon valtalaulun kumman kuulet.\n    — Yllä taivas siintää sinipilvin,\n    puhaltavat raikkaat aamutuulet.\n\n    Elää meri, joka pisarassa\n    piilee rantain kuvastamat taulut,\n    piilee kaiho uusiin näkemyksiin, —\n    puhkee vapauden valtalaulut.\n\n\n    3.\n\n    Käy rynnäten vaahtoharjat\n    meren pintaa.\n    Noin tuskien, riemujen sarjat\n    ne vellovi rintaa.\n\n    Käy kuohuen pohjavoimat\n    syvänteistä.\n    Noin nousevat tunnon soimat,\n    saa muurina seistä.\n\n    Käy voimaansa villiä laulain\n    pisaraiset.\n    Noin suurta on katkoa paulain\n    pois langat maiset!\n\n    Käy päivähän pärskyt ne tuolla\n    ja hukkuu.\n    Noin hetkinen hehkua, kuolla\n    kuin kupla, mi nukkuu!\n\n    Ei kuolla, nukkua lainkaan!\n    Iät elää!\n    Iki-elämän mistä mä sainkaan?\n    — Meri helää!\n\n\n    4.\n\n    Kera aaltojen venhomme lennä,\n    päin kaukorantaa jo ennä,\n    josta siintävi aamun koi,\n    pois ahtailta rantamilta\n    sinivihreä, vilpoinen silta\n    vie, tuuli kun ilmassa soi.\n\n    On uljasta, pelkoa vailla,\n    lokin lentävän kulkea lailla,\n    sydän nuorena riehahtaa.\n    Me etsimme untemme nientä,\n    mitään siellä ei ahdasta, pientä,\n    kaikki kaunista, sointuisaa.\n\n    Meri, harppua soita sä meille,\n    kun kuljemme toivojen teille\n    päämääränä onnen maa.\n    Sitä nähty ei koskaan ennen,\n    nyt löytöretkelle mennen\n    ken henkensä uskaltaa?\n\n    Kuka kanssamme purtensa suuntaa\n    päin päivyttä, kaukaa mi puuntaa\n    yli ankaran aallokon.\n    Päämäärä voi kaikota yhä,\n    tää riento, riento on pyhä!\n    — Kuka urhea, uljas on?!\n\n\n\nVILLIHANHET.\n\n\n    Kun huokuu raskaasti hallasuo\n    ja laiho rinteillä vavahtaa,\n    kun pohjan taivas jo loimun luo,\n    he silloin lentohon havahtaa.\n\n    He tänne saapuivat palvomaan\n    suv'öitten herttaista hohtoa.\n    Taas syksyn tullen he etsii vaan\n    aurinkoaavoille johtoa.\n\n    Niin ilma siintävä, kuulas on,\n    mut maassa kuoleman harmaus.\n    He tuolla nousee jo lentohon,\n    uus' aukee untensa armaus.\n\n    He parvin pilvihin kiidättää\n    ja muistaa palmujen väikkehen.\n    Suon kylmä aavikko alle jää,\n    hyy kahlii järvien läikkehen.\n\n    He talven helmaan ei jäädä voi,\n    ei syksyn kourissa itkeä,\n    kun lämmön maista jo kutsu soi\n    ja kantaa siipensä sitkeä.\n\n    He lentää, uuvu ei yksikään\n    ei heissä hentoa, heikkoa.\n    Niin suurta, vapaata siivillään\n    on taivon ääriä leikkoa. —\n\n    On hallasuo yhä huurussaan,\n    ja mättäät usvahan vaipuvat.\n    Mut taivon kaukaisen rantamaan\n    he parvi parvelta haipuvat...\n\n\n\nKUOLEMATTOMUUTTA.\n\n\n    Uhkaa se mullalla\n    sielusi maataa,\n    kurjalla kullalla\n    aattehet kaataa.\n\n    Uhkaa se katkoa\n    henkesi lennon,\n    julmasti ratkoa\n    haavehen hennon,\n\n    elävän paulita\n    vankilan hautaan,\n    ihmisen naulita\n    ristinpuu-lautaan.\n\n    Turman sä torjutko,\n    estätkö juonen?\n    Taikka jo horjutko\n    helmahan tuonen?\n\n    Horjunet. — Haavehet\n    kuitenkin lentää,\n    nousee kuin aavehet,\n    elohon entää.\n\n    Helmasta aikojen\n    aattehet herää,\n    voimalla taikojen\n    tekevät terää.\n\n     Jälleen ne välkkyvät\n    taivahan ruskot.\n    Jälleen ne hellyvät\n    innot ja uskot.\n\n    Tähtien piirit ne\n    tuiketta jakaa.\n    Korkeella viirit ne\n    maassa mi makaa.\n\n    Kestänet. — Puhkeaa\n    tomuskin kukkaan.\n    Unelmat uhkeaa,\n    menneet ei hukkaan.\n\n\n\nMIES.\n\n\n    Inhalaisen iskuin lyömä\n    martahaksi maahan kaatuu\n    miesi, salavainon syömä.\n    — Luuletko: hän maahan maatuu?\n\n    Ei! Jo laukee tahdon salpa,\n    tulvana nyt vierii voima.\n    Terästyypi järjen kalpa\n    tahdon tarmon aateloima.\n\n    Nousee, häväistykset häätää,\n    aukoo viisauden uksen.\n    Suojamuuriksensa säätää\n    ihmisyyden, valistuksen.\n\n    Pakenevat pahansuovat\n    aateloidun miehen mieltä,\n    niinkuin öiset varjojuovat\n    hiipivät pois päivän tieltä.\n\n    Moni kysyy, ihmettelee:\n    mistä rintaan rautavalli? —\n    — Sydän siellä sykkäelee,\n    joka sorrantaa ei salli.\n\n\n\nAJATUS.\n\n\n    Sä kun sytyt,\n    herää hengen valo,\n    uusi ihminen.\n    Syttyy sieluun palo\n    tulen ikuisen.\n\n    Sä kun sytyt,\n    näämme erhetyksen\n    tuhatvuotisen,\n    mielten hämmennyksen,\n    paljon hulluuden.\n\n    Sä kun sytyt,\n    arvottomaks' kääntyy\n    valheen palvelus.\n    Ohje uusi sääntyy;\n    riento, kutsumus.\n\n    Sä kun sytyt,\n    elon tarkoitustaan\n    etsii ihminen,\n    tahtois yöhön mustaan\n    heittää sätehen — — —\n\n\n\nHUONOSSA SEURASSA.\n\n\n    On pieni vaiva,\n    mi syntyy,\n    jos täytyy joskus olla\n    seurassa tyhmyrein\n    tai ilkiöiden.\n\n    Mut se on onnetonta,\n    jos jääpi yksikseen\n    ja silloin tuntee,\n    ett' ompi tyhmyrin\n    tai konnan alhaisen\n    seurahan syösty. —\n\n    Niin pian vieraan seuran huononkin\n    voi tilittää ja jättää silleen.\n    Mut itses kanssa tili raskahin,\n    se tuottaa tuskaa äärimmilleen.\n\n\n\nYHDENVERTAISUUTTA.\n\n\n    Ihannetta etsit, houkka,\n    täällä löytämättä.\n    Sydämiä kalvaa toukka,\n    kahle käärii kättä.\n\n    Aukee tuonen tupa jäinen,\n    ihanteesi tapaat:\n    kuningas ja kerjäläinen\n    säädystään on vapaat.\n\n    Makaa tasa-arvon unta\n    viisahat ja hullut.\n    Haa — jo untes valtakunta\n    vihdoinkin on tullut.\n\n\n\nISRAEL JA JEHOVA.\n\n\n    Kävi turmelus Israelissa,\n    rikos, rutsaus täytti maan.\n    Pyhä suitsutus synagogissa\n    oli valheuhria vaan.\n\n    Papit palveli mammonaansa\n    osan orvoilta ryöstäen.\n    Päämiehet valtikkaansa\n    piti ikeenä ihmisten.\n\n    Niin Jehovan välkkyvä miekka\n    se sinkosi huotrastaan.\n    Ja vapisi Juudaan hiekka,\n    oli kansakin kauhuissaan.\n\n    Ja huulilta profeettainkin\n    soi tuomion toitotus:\n    »Nyt täyttyvi uhkaus lainkin,\n    syvä näät oli lankeemus.»\n\n    Mut kuinka lie käynyt sitten,\n    toki virkosi kansa ja maa.\n    Läpi Jehovan tutkaimitten\n    taas alkoi se ponnistaa.\n\n    Myös nousivat rikos ja riehu,\n    sudet entiset irralleen;\n    synagogissa uhrien liehu,\n    tekohurskahat temppuineen.\n\n    Noin Israel kiihtyi humuun,\n    vihan villin aukesi tie.\n    — Mut Jehova häipyi sumuun\n    sen jälkeen nähtykö lie? —\n\n\n\n\nELON MARKKINOILLA.\n\n\n    On elon markkinoilla tungos, tohu\n    ja kiihkeätä vaihtokaupan kohu.\n    Myös sekalaista väki, mistä tietää,\n    ken veijari on, luottoa ken sietää?\n\n    Ja kukin päänsä, sydämensä kamat\n    tuo tarjolle, on tuottehet ne samat,\n    joit' ompi kaupiteltu sataisvuosin,\n    jos liekin saanehet ne uuden kuosin.\n\n    Mut kuinka kilvataan, niin tyhjä tasku\n    on tulos, vararikko, jälkilasku.\n    Pää, sydän särkyneet; ja mieli musta\n    vain vartoo tuonen oven avausta.\n\n\n\nLUOSTARIVELI.\n\n\n    Paha enne: mustat kortit\n    vastaisuuteen katsoessa.\n    Tiellä muurit, rautaportit,\n    mieli murheen kahlehessa.\n\n    Näki unta lemmen häistä,\n    syleillä sai rintaa jäistä. —\n    Lohdutusta poven haavat\n    munkkikammiossa saavat.\n\n    Eessä pyhän Madonnan,\n    jumal'äidin suloisan\n    kieltää koito maailman.\n\n    Syttää tulet kynttilään,\n    ilot kieltää elon tään. —\n    Riutuu suureen ikävään...\n\n\n\nERI TEILLÄ.\n\n\n    Vastakkaisin käypi tiemme:\n    Sinä kuljet pintapuolla,\n    minä mielin elää, kuolla\n    syvänteissä — siksi liemme,\n    saman emon lapsukaiset,\n    vieraita kuin muukalaiset.\n\n    Sinä päiväperhon lailla\n    leikiten käyt elon mailla.\n    Mua veren kutsu ajaa\n    käymään kumman kuilun rajaa.\n    Erilaiset täällä tiemme; —\n    mitä iäisyyteen viemme?\n\n\n\n"]