[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQiXNx5J9JFepxICGxJ20HSvEccInvPuEeySCcAg98Z4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3085,"Valkea kansa","Virtala, Ilma (oik. Näätänen, Ilma)",1886,1931,"3085-virtala-ilma-valkea-kansa","3085__Virtala_Ilma__Valkea_kansa",null,"romaani",[],[],"fi",1918,13661,85633,false,73482,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","War stories",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Valkea kansa\" by Ilma Virtala is a historical novel written in the early 20th century. The book delves into the themes of war and national identity during the turbulent times of Finnish civil strife. The narrative primarily follows the character of Lieutenant Jouko Toivonen as he navigates the challenges posed by warfare, personal loss, and the bonds formed among soldiers.  At the start of \"Valkea kansa,\" we are introduced to a quiet, intense moment as Jouko Toivonen, a jaeger lieutenant, reflects on the tension and responsibilities of the impending conflict. Surrounded by his troops on a snowy night, he contemplates the memories of his late sister while preparing for a military mission. As they encounter a group of enemy soldiers, tensions rise, leading to confrontations that blur personal emotions with the harsh realities of war. This opening sets the stage for a story that intertwines personal grief with the broader struggles of a nation in conflict. (This is an automatically generated summary.)",[],161,"Sotakuvaus sijoittuu vuoden 1918 sisällissotaan ja seuraa valkoisen armeijan joukkoja jääkäriluutnantti Jouko Toivosen johdolla. Teos kuvaa rintamaelämää, taisteluita ja sotaan liittyvää velvollisuudentuntoa Pohjolan lumisilla hangilla.","Ilma Virtalan 'Valkea kansa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3085.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALKEA KANSA\n\nKirj.\n\nIlma Virtala\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOn hiljainen sydänyön hetki. Jääkäriluutnantti Jouko Toivonen valvoo\nja miettii. Mieli on jännittynyt, ajatukset työskentelevät kuumeisella\nkiireellä. S:n valtaus palaa mielessä ja suuri, ankara edesvastuun\ntunne pingoittaa äärimmilleen hengen voimat. Mutta hän tuntee nyt,\nkuten ennenkin suuren ratkaisun edellä, sen ihmeellisen, jostain\nsalaisesta lähteestä tulevan voiman virtauksen joka tyynnytti ja\nrohkaisi ja synnytti sydämmessä suuren turvallisuuden tunteen.\n\n— Kyllä me onnistumme nyt, kuten ennenkin, kunhan ei vaan menisi\npojistani kovin monta.\n\nHän katsoi kelloa. — Puoli yksi. Oli aika saattaa miehet kiireimmiten\njalkeille.\n\n— Pieni pakkanen on kovettanut hangen, jota aurinko eilispäivänä\nankarasti pehmitteli. Mahtavina kohoutuvat tiepuolessa korkeat\nhavupuut, jättäen ainoaksi näköalaksi vaan palasen taivaan kenttää.\nKapea kuunsirppi valaisee heikosti ja tähdet vilkkuen tuikehtivat\nkatsellen ylhästä korkeudestaan poloiseen Pohjolaan, jonka valkeille\nhangille punaruusut puhkeilevat, veljessodan raivotessa.\n\nMutta hiljaista korpitaivalta painalsi eteenpäin valkoinen armeija,\nsamosi läpi metsien ja maiden, vuoroin mäkiä nousten, vuoroin notkot ja\nlaaksot laskien. Mieliala on reipas ja iloinen, aivan kuin huviretkelle\nmatkaavien.\n\nEdellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen\nkirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi,\nedelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.\n\n— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden\nkatkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?\n\n— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua,\nkun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema\noli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin\nse nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina\nmuistaa, on kuin olisi lähelläni.\n\nPäällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin,\nminulla ei enää ole...\n\nHän tunsi taaskin sen syvän, tyhjän aukon, jonka siskon kuolema oli\nhänen sieluunsa tehnyt, mutta hän koetti olla sitä muistelematta,\nkoetti kääntää ajatuksensa muualle, johtaa ne vaan siihen suureen\nyhteiseen vaaraan, joka oli torjuttava, sitähän velvoitti Anninkin\nmuisto.\n\nHetken kuluttua vilkaisi hän taas sivulleen poikaan, joka siinä\nvierellä äänettömänä ratsasti, ja häntä ihmetytti levottomuus, joka\ntänä yönä pyrki mieleen häntä ajatellessaan.\n\n— Olisiko nyt hänen vuoronsa? — Ei, ei toki. Se lienee vaan kuvittelua,\njoka johtuu kenties siitä, että olen viimeaikoina tuohon kunnon poikaan\nyhä enemmän kiintynyt.\n\n— Tulemmeko kenties liian etäälle toisista — sanoi hän ääneen. — Aamu\nvalkenee kohta, metsät loppuvat ja seudut käyvät vaarallisiksi. —\nAjattelin sitä sinun tähtesi Seppo.\n\n— En pelkää mitään teidän kanssanne — kuului kirkasääninen vastaus ja\npoikasen avoimista lapsensilmistä loisti lämmin, luottava katse.\n\nHe ratsastivat taas tuokion äänettöminä. Pakkasessa kovettunut\nlumisohjo ropsahteli miellyttävästi kavioiden koskettaessa sitä ja\nautio, kaunis korpitie kypsytti kulkijan mielessä tunteen kuin olisi\nkysymyksessä sittenkin vaan — huviretki.\n\nMutta äkkiä heristi Joukon herkkä ratsu korviaan ja liikehti levottoman\nkuin vaaraa vainuten. Sen huomasi isäntä, joka tarkoin tunsi hevosensa\nominaisuudet. — Niin, siinä oli tiepuolessa lato — aivan oikein hän\narvasi, sieltä pamahti laukaus, toinen ja kolmas, pahasti häiriten\nkorven hiljaisuutta.\n\n— Keitä olette?\n\n— Punaisia tietenkin, mutta te näytte olevan lahtareita.\n\n— Heittäkää aseenne heti paikalla, muuten panen mäsäksi koko latorähjän\nja joka mies on silloin kuoleman oma! — jyrisi Jouko.\n\n— Älkää saatanat ampuko, meitä on paljon! — kuului sisältä hieman\nepäröivä vastaus.\n\n— Ulos joka mies ja aseet latokaa tuon kiven viereen.\n\nÄskeinen ääni kuului sisällä puhelevan: — Ei sen kanssa auta, se piru\non niitä Saksan jääkäreitä.\n\nHetkisen keskusteltuaan ryömivät lopuksi miehet esiin, luvultaan\nkymmenkunta ja latoivat aseensa määrättyyn paikkaan.\n\n— Huonoja miehiä ovat nuo punikit, kun ihan ilmaiseksi antautuvat,\nmutisi Seppo puoleksi harmissaan, että ei ollut saanut tilaisuutta\nnäyttää kuntoaan ihailemansa päällikön vierellä.\n\nSelvisi jälestäpäin, että nämä maalaismiehet, lukuunottamatta paria\nSöörnäisten sankaria ja yhtä ryssää, olivat pakolla punaisten riveihin\notetut; ja olivatkin ukot nyt mielissään, näin vähällä leikistä\nselvittyään.\n\nRatsastajien matka oli hetkeksi keskeytynyt ja oli heidän nyt\nvartioitava vankejaan, kunnes metsän sisästä porhalsi näkyviin kolme\nhiihtomiestä, joiden haltuun ne annettiin komppanian päällikön nuoren\nseuralaisensa kanssa jatkaessa matkaansa edelleen.\n\nHe saapuivat onnellisesti läpi korpisen taipaleen ja kohosivat aamun\nvaljetessa korkealle kunnaalle, josta eteen aukeni unhoittumaton näky.\n\nEdessä pitkä, kapea, saarekas järvi, joka lumipeitteisenä mahtavasti\nlevittäytyy silmänkantamattomaan etäisyyteen pohjoisesta etelään, mutta\nvastaisella rannalla, noin kolmen kilometrin päässä kohoaa maa ja\netäämpänä häämöittää kaukainen kirkonkylä, ryhmä punaisia ja harmaita\nrakennuksia ja niiden keskellä kirkko, jonka torni kohottaikse kohti\naamuruskon kultaisessa punerruksessa hohtavaa taivaan rantaa. Niin on\ntuo kirkko, kuin hellä vaaliva emo noille ympäröiville asumuksille.\n\nRusko hehkuu yhä tulisemmin, koko kaukainen taivaanranta liekehtii ja\nöisiltä asunnoiltaan kohottautuu — aurinko, suurena, palavana, kuin\ntämän iki-ihanan maailman luojan jumalainen ilmenemismuoto.\n\nSuuri ihmetys ja ihastus täyttää katsojan mielen. Tekee mieli kumartua\nmaahan ja palvoa päivänkuningasta, kuten tekevät ihmiset idän mailla.\nTekee mieli avata sylinsä ja sulkea siihen koko tämä ihmeellinen, ihana\nmaa, jossa ei _saa_, ei _voi_ olla mitään pahaa, ainoastaan hyvyys ja\nrakkaus on täällä hallitseva.\n\nJa kukkulan juurelle kerääntyvät joukot puettuina valkeisiin\npäähineisiin ja heidän yllään ovat pitkät lumivalkeat kaavut. Nämä\nvalkeat olennot näyttävät loputtomien hankien helmoista kohottautuneen,\n— heidän joukkonsa tuntuu loputtomasti kasvavan, heidän valkeat\nvaatteensa häikäisevät nousevan auringon valossa, ja alla lumi kiteinä\nkimaltelee ja usvat laaksoista pakenevat valkoista kansaa, joka\nkokoontuu palvelemaan suurta valon jumalaa.\n\nOnko tämä joku harhakuva? — Kenties kaunis uni, josta täytyy pian\nherätä. — Sotaretkelläkö? — Niin, tuo tuolla alhaalla on valkoinen\narmeija, joka valmistautuu hyökkäämään vasten punaisten asemia ja pieni\nkuusen oksa lakissa on merkki, josta valkoiset tuntevat omansa.\n\nÄkkiä räiskähtää yhteislaukaus vastaiselta rannalta kuin merkiksi, että\nheidät on huomattu. Nyt suuntaavat punaiset kukkulaa kohti kiivaan\nkivääritulen.\n\n— Ei ne mitään, eivät ne satu kehenkään, eikä niitä ole aijottukaan\nketään vahingoittamaan. Eihän _nyt_ voi kukaan suoda toisen surmaa, ei\nkukaan _tahtoa_ toiselle pahaa, ei kukaan, tämmöisenä aamuna!\n\nJouko Toivosen oli vaikea irtautua unelmastaan, kun ylipäällikkö ja\nkaksi komppanian päällikköä saapuivat kukkulalle neuvottelemaan.\nMutta tuskin olivat he ehtineet vaihtaa muutaman sanan, kun tuli\ntaivaanrannalla leimahti, maa vavahti jyrähdyksestä ja — ylipäällikkö\nS:n ruumiin läpi lennähti kokonainen schrapnelli, leikaten miehen\nmelkein kahtia. Molemmat komppanian päälliköt pyöriskelivät kinoksessa\nilman paineen vaikutuksesta.\n\n— Onpa tämä sittenkin sotaa, oikeata _sotaa_ ja ihmiset _tahtovat_\ntehdä toisilleen pahaa, — ajatteli toinen Jouko Toivonen, Silläaikaa\nkuin toinen sen niminen määräsi, komensi, tarmokkaasti, kylmäverisesti\n— mutta hän tunsi, että tuo ensimmäinen tuolla sisällä — nyyhki.\n\n\n\n\nII.\n\n\nValkoinen armeija painalsi vakavasti yli järven jään, eikä\ntiheä kuulasade tuottanut koko välimatkalla mitään vahinkoa.\nLuutnantti Toivosen ääni kuului selvänä ja voimakkaana ja hänen\nnuorukaiskasvoilleen oli vetäytynyt taas tuo vanhentava varttuneen\nmiehen ilme. Hän komensi milloin juoksuun, milloin pitkälleen\nlevähtämään, mutta itse ei hän kertaakaan laskeutunut maata vasten.\nHän unohti väsymyksen ja vaaran taistelun tulisessa innostuksessa.\nHän tunsi taas tuon salaisen voiman itseään kannattavan, voiman, joka\ntuki ja varmensi. Oli kuin tuossa vierellä olisi ollut joku näkymätön\nseuraaja, jonka turvissa voi vahingoittumattomana käydä läpi tulen.\n_Mikä_ se oli ja mistä virtasi voima, sitä ei hän käynyt tutkimaan, hän\nvaan _tunsi_ sen ja oli tuntenut jo monasti ennenkin.\n\nPieni, kapea metsänpoukama eroitti vielä joukot kirkonkylästä ja näytti\nse kauempaa melkein vaarattomalle, mutta lähemmäksi tultua antoivat\npunaiset sieltä ankarat tervetuliaiset.\n\nNe olivatkin sijoittuneet hyvään suojaan aidan taakse, jonne oli\nhavumajoja suojaksi rakennettu, joten kauempaa oli mahdotonta kehenkään\ntähdätä, ammuskeltiin vaan summamutikassa jonkun aikaa. Silloin huomasi\nJouko, miten pari rohkeata poikaa riensi kuularuiskua kuljettaen kauas\nedelle muista. Hän huusi heidän jälkeensä, tahtoen estää heitä varmaan\nsurmaan syöksymästä, mutta he eivät hänen sanojaan enää kuulleet.\nAukealle kentälle oli heidän asetuttava, sillä vähintäkään suojaa ei\nollut sillä kohdalla saatavana. Hetken aikaa kuului sieltä kiivasta\nrätinää, mutta pian se vaikeni miesten maahan tupertuessa ja yksin,\näänettömänä seisoi kuularuisku aukealla kentällä kuin omaa orpouttaan\nihmetellen, punaisten sitä vimmatusti ampuessa, kuin olisi se heidän\nvihansa erikoinen esine.\n\nSillävälin olivat hiihtomiehet kiertämällä päässeet lähemmäksi metsää\nja alkoivat ampua punaisia sivustapäin. Nämä luulivat jo olevansa\nsaarroksissa, heittivät ampumisen ja hankkivat pakoa.\n\nLuutnantti Toivonen joukkoineen oli asettunut juoksuhautaan, — suureen\nvaltaojaan, joka kulki suorassa linjassa vasten punaisten asemaa.\n\nKun pojat ampuivat yhä innokkaasti, vaikka vastausta ei tullut toiselta\npuolen, huusi päällikkö:\n\n— Miksi te tuhlaatte patruunoita metsään, vielä niitä muuhunkin\ntarvitaan.\n\n— Laskeutukaa, luutnantti, tänne alas, niin näette, ettemme turhaan\nammu, — oli miesten vastaus.\n\nOli se tosiaankin näkemisen arvoista. Pitkin valkoista maata mateli\ntummia olennoita nelinryömin peräytyen. Kuula lensi, lumi pöllähti\nvierellä, ryömivä olento milloin kellahti maahan ja jäi siihen\nliikkumattomana makaamaan, milloin hetkeksi pysähtyi ja jatkoi taas\nmatkaansa. Joskus kohosi maasta joku jäljelle jäänyt, toipunut ja lähti\nlaahustamaan edelleen vetäen perässään loukkaantunutta koipeaan.\n\nPoikia kovin huvitti tämä metsästys, olihan jännittävää nähdä, sattuiko\nluoti siihen, johon tähtäsi. Päällikkö teki kumminkin pian tästä\nlystistä lopun ja komensi joukot taas eteenpäin.\n\nMetsänlaidassa oli hautuumaa, jonka läpi oli osan kulettava.\nRuumishuoneen ovi oli auki ja joku pistäytyi sinne sisälle, mutta\npalasi pian kasvoillaan kauhu ja peljästys.\n\n— Tulkaa katsomaan, tulkaa tekin, luutnantti, näkemään punaisten töitä.\n\nSe oli tosiaan kamala näky. Viisi puolialastonta kidutuksiin kuollutta\nihmistä. Yhdellä vatsassa neljä reikää, jotka oli nähtävästi pistimellä\nkaiverrettu. Toiselta rinta puhkaistu, vasen käsivarsi ruhjottu ja pään\nläpi ammuttu kuula. Kolmannen ruumis oli mustansininen, täynnä lyönnin\njälkiä, aseena nähtävästi käytettynä pyöreätä puuta, koska iho oli\nehjä. Neljättä oli viileksitty: Pitkin koko alastonta ruumista kulkivat\nteräaseella tehdyt haavat, joita ei kuitenkaan ollut syvään vedetty,\njotta ei kuolema liian aikaseen lopettaisi onnettoman uhrin kärsimyksiä.\n\nNäiden vainajien kasvoille oli jähmettynyt tuska ja kuvaamaton kauhu,\nmutta kaikista kamalimman kuvan tarjosi kuitenkin viides, jonka\nkasvoista oli nahka nyljetty, vedetty yli pään, aina takaraivoon\nsaakka, jossa se verisenä roikkui. Nurin kääntyneet silmät muljottivat\nvalkeina, kamalasti kattoon katsellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä vannoivat Pohjanmaan pojat menevänsä vaikka läpi tulen ja\nvalkean, ennen pysähtymättä, kuin on punaryssäin valta Suomen maassa\nkukistettu. Mutta mukana ollut ruotsinmaalainen upseeri oli suunniltaan\nvihasta ja saatuaan samassa kiinni hautuumaalla piileksivän punaisen\nlävisti siinä paikassa seitsemällä revolverin kuulalla hänen päänsä.\nKoko kallo murskautui ja aivot vuosivat ulos.\n\nUudella innolla hyökkäsivät he taas eteenpäin ja hiukaisevan nälänkin\ntunne, joka kaksitoistatuntisen yhtämittaisen vaelluksen ja taistelun\njälkeen jo tuntuvasti ahdisteli, unohtui ja laimeni taas hiukan. Jos\nkellä kaunainen leivän kannikka taskussa oli, se tasattiin, enempää ei\nehditty, eteenpäin oli taas pyrittävä.\n\nPunaryssät olivat, jätettyään suojatut asemansa metsänkannaksella.\nvetäytyneet kylään, josta ei liikahdustakaan näkynyt, ei yhtäkään ääntä\nkuulunut. Jouko, nuoren Seppo poikasen ja parin muun kanssa, lähti\ntunnustelemaan maaperää. Mutta tuskin oli heidän hahmonsa ennättänyt\nilmestyä kylänpuoleiseen metsänlaitaan, kun jostakin tuntemattomasta\npaikasta suunnattiin heitä kohti ankara tuli.\n\nPunaiset päästivät metsään hirveän dumdumkuulasateen ja räiskyen\nräjähtelivät luodit puiden runkoihin ja oksiin.\n\nKiireellä vetäytyivät miehet takaisin, mutta onnettomuus kumminkin\nsaavutti. Seppopoikanen sai räjähtävästä kuulasta vatsaansa ammottavan\nhaavan.\n\nKirpeän katkera tunne valtasi päällikön, kun hän katseli nuorta\nystäväänsä, miten hän siinä murheellisena istui, puun juurella, kahden\ntoverin tukemana. Veri vuoti tulvien haavasta ja kantopaarit viipyivät\nniin tuskallisen kauan. Ei ainuttakaan valitusta hän päästänyt, mutta\nnuo syvät, surumieliset lapsensilmät puhuivat sanomatonta kieltä.\n\nRaskas oli nuoren luutnantin mieli, ei hänen tuskaansa tieto päivän\nvoittoisasta etenemisestäkään nyt huojentanut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nIlta pimeni ja joukot kahdeksantoista tuntia syömättä ja levähtämättä\nponnisteltuaan olivat jo perin uupuneina. Siksi järjestettiin vartiot\nmetsän reunamille toisten vetäytyessä suureen taloon, joka jo\nohikuljettaessa oli majapaikaksi katsottu, ellei kirkonkylään ennen yön\ntuloa ehdittäisi.\n\nHaikein mielin jäivät vartiovuorolle määrätyt paikoilleen. Pitkän\ntaistelun aikana jänteitä terästänyt jännitys pyrki väkisinkin\nlaukeamaan ja kivääriä kannattava käsivarsi tuntui herpautuvan, sitä\nmukaa kuin hiukaiseva nälkä yhä uhkaavampana esiintyi.\n\nKuu pilven raosta pilkisti ja valaisi tuokioksi synkän seudun. Kaksi\nvalkoiseen armeijaan liittynyttä koulupoikaa, toinen viiden — toinen\nkuudentoista vuoden ikäinen, kopeloivat alakuloisina tyhjiä taskujaan\ntoivoen niistä löytävänsä jonkun unohtuneen leivän palasen. Niin kulkee\ntaskusta taskuun toinen käsi toisen tiukasti kivääriä pidellessä, sillä\naikaa kuin silmä tarkkana tienoota tähyilee.\n\n— Voi, löysitkö sinä — huudahtaa hiljaa toinen ja sylki hänelle suuhun\nherahtaa nähdessään toverin iskevän hampaansa kuivaan kannikkaan.\n\n— Jää tästä sinullekin — puhelee toinen syödessään — on tässä pari\nhaukkapalasta kumpaisellekin.\n\n— Kiitos. Olitpa hyvä, kun omastasi annoit, vaikka nälkä oli\nitselläsikin.\n\nSamassa pysähtyvät kumpikin kuuntelemaan läheneviä askeleita. Metsän\npeitosta tulee esiin viisi miestä kivääreineen. He lähestyvät varovasti\npoikia.\n\nYksi muutaman kymmenen askeleen päästä huutaa:\n\n— Ketä siellä? — oletteko punasia?\n\n— Tulkaa vaan tänne! huutavat pojat takaisin.\n\n— Emme me sentään — taidattekin olla lahtareja.\n\n— Itse te lahtareita olette.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraa hetken äänettömyys, miehet epäilevät lähestyä, sitte kuuluu\näskeinen ääni:\n\n— Sanokaa nyt oikein totta, oletteko te punaisia.\n\n— Totta, totta, ellette usko, tulkaa katsomaan — lausuu pojista toinen.\n— Ovat eksyneet omistaan — kuiskaa hän toverilleen.\n\nMiehet lähenevät, kunnes kuuluu: — Seis, heittäkää aseenne, muuten\nammutaan!\n\nNe pirut ovat sittenkin lahtareja — pääsee ällistyneiltä miehiltä,\nmutta aseensa he pudottavat vastusta tekemättä, luullen kohtaavansa\nlukuisamman vastustajan. Mutta poikaset ovat ylpeitä voitostaan\nja annettuaan ensin kauempana oleville vahdeille merkin, lähtevät\nkuljettamaan vankejaan päällikön luo taloon.\n\nAvarassa tuvassa istuskelevat sotilaat iltastansa odotellen. Kuka pää\nkäden varassa torkkuu, mikä kivääriään puhdistaa. Joku koettaa saada\nhaltuunsa pienen alan pöydän kulmaa, kirjoittaakseen kirjelipun kotona\nodottaville omaisilleen.\n\nKautta koko talon, jonka joka soppi on miehiä täyteen ahdettu, käy\nvaltainen puheensorina, kukin kertoo päivän tapahtumien yksityiskohtia\ntoisille, tai ehkä pikemminkin itselleen muistojaan kertailee, sillä\nkaikki puhuvat yhtähaavaa, eikä kukaan kerkiä toista kuuntelemaan.\n\nLuutnantti Toivonen istuu tuvan pitkän pöydän päässä, käsi otsalla,\nkasvoilla syvien mietteitten ilme eikä hän näytä toisten tarinoita\nkuuntelevan. Mutta äkkiä havahtuu hän aatoksistaan, kun lattiasta,\njuuri siltä kohdalta, johon hänen katseensa kiinteästi tähyilee,\navautuu luukku ja pyöreä, harmaa olento selvitteleikse ylös. Ihmetellen\nkatselevat tuvassa olijat ensin tätä uutta tulokasta arvellen eksyneen\npunikin sieltä esiin pyöritteleivän. Mutta hämmästys päättyy pian\nvaltaiseen nauruun.\n\nSehän on herra Heinonen, valtionvirkamies, kukas muu! Hän, joka äsken\njätettiin puuropadan vartiaksi muiden kiiruhtaessa tappelua jatkamaan.\nPalattaessa oli löydetty padan pohjalta kitkerä keitos, joka maistui\nsekä raa'alle että pohjaan palaneelle. Kokkia ei löytynyt mistään.\n\n— Persana, kun särkee tuo reumatismi ja issiasta vetää kuin pahemman\npyryilman tullessa — voi, voi, kun vetää aivan isoon varpaaseen saakka.\n\nHän hieroi ja läiskytteli lihavia kinttujaan, sen, minkä palleroisen\nvatsan yli lyhyet käsivartensa ulottuivat ja vilkuili syrjäkariin\nillastaviin poikiin.\n\nKomppanian päällikkö pöydän päästä virkkoi:\n\n— No mitä sinä kummittelet, mies! Tämä puuro on kuin menninkäisten\nruokaa! — Punaiset ravitaan sardiineilla ja rusinasopalla, mutta me\nemme saa kunnon ruisjauhopuuroakaan. Kuka sinut kellariin käski! — Kun\net tappelussa kestä, tohtinet toki pataa hämmentää.\n\n— Ui, ui, kun särkee, ihan isoon varpaaseen saakka vetää, eikä ole\nambulanssissakaan yhtään hierojaa. — Enhän minä voinut tuossa palan\nvieressä viipyä, kun kuula tuli uunin ikkunasta ja lensi seinästä ulos.\n— Tuonne kellariin oli kömmittävä ja nyt kun siellä kolmisen tuntia\nkyykkysilläni olin, kylmässä, kosteassa ilmassa, niin tietää sen! Voi,\nkun se repii tuota issiashermoa!\n\n— Terveys on kallis lahja, sen hoitoa ei saa laiminlyödä — puheli joku\nnaurahdellen.\n\n— Mitähän punaryssät tekisivät, jos me kaikin todenteolla alkaisimme\nreumaattisia vikojamme korjuuttaa?\n\n— Kuulkaapas, herra Heinonen, — alotti muuan konttoristi, — minullakin\noli ennen kova \"issias\" ja ankara kolotus koivissani, mutta se on nyt\naivan kadonnut tämän yhdeksänviikkoisen hoitokuurin jälkeen. Tähän\nehdottomasti parantavaan reseptiin kuuluu: joka päivä rämpiä syvissä\nkinoksissa, märät saappaat, joskus jäätyneet, jalassa, Öin ja päivin.\nToisinaan tilaisuuden sattuessa maataan myös kuusi, seitsemän tuntia\nlumessa, joka lämpimän ruumiin alla vedeksi sulaa. Kilometrittäinen\njuoksu kuulasateessa on kipeille jäsenille parhainta sairasvoimistelua\nja peninkulmien marssit edistävät suuresti yleistä hyvinvointia. —\nTässä Heinosellekin paras ja halvin hoitotapa. Kaupanpäällisiksi voi\nMannerheim vielä antaa rintaasi punakeltaisen nauhan. Niin voi käydä. —\n\nOlisi sen Heinosparan kustannuksella varmaan ison aikaa iloa pidetty,\nmutta tuvan ovi avautui ja pöydän päässä istuvan luutnantin eteen astui\nterhakka poikanen, joka reippaasti kunniaa tehden lausui:\n\n— Komppanianpäällikkö! Meillä on täällä viisi vankia, jotka saimme\ntoverini kanssa vartiopaikalta.\n\nHymyillen katsahti nuori luutnantti pientä sotilasta ajatuksissaan\nsanoen:\n\n— Näiden kanssa ne suuret työt suoritetaan. Hän nousi ja seurasi poikaa\nulos.\n\nVangit, joista kaksi täysiveristä huligaania ja kolme kalpeata\ntehtaalaisnuorukaista, odottivat kohtaloaan saunassa, jota heikosti\nvalaisi kiukaan reunalla käryävä kotoinen talikynttilä.\n\nLyhyt, nopea kuulustelu sen ratkaisi. Nuo kaksi, joiden kasvoilta\ntuntui jo ihmisyys paenneen, syytivät epätoivonsa vimmalla\n\"lahtareille\" tuikean kiroustulvan, mutta poikaset pelosta väristen\nvakuuttivat lähteneensä toisten houkuttelemina sotaan.\n\n— Saatte näyttää, oletteko puhuneet totta — sanoi komppanianpäällikkö\npojille. — Te seuraatte nyt meitä rintaman selkäpuolella ja teette\ntöitä mihin kykenette, eikä teille tapahdu pienintäkään pahaa. Mutta\nvähimmästäkin juonittelusta on heti tienne poikki. — Ymmärrättehän!\n\n— Kyllä, herra luutnantti. Ammuttakoon meidät paikalla, jos\npienintäkään viekkautta huomataan.\n\nKuvaamaton kiitollisuus loisti nuorten vankien kasvoilta. Tämmöistä\nkohtelua he eivät olleet odottaneet, sillä kamala oli kohtalo valkoisen\nvangin punaisten puolelle joutuessaan.\n\n— Lapsiparat, — huokasi Jouko itsekseen. Pojat köyhistä kodeista\nraastetaan tänne, syöstään laumoittain surman suuhun, siksi vaan, että\njoku vallan- ja kunnianhimoinen \"kansanvaltuutettu\" saisi vielä jonkun\naikaa pitää tämän kurjan, raastetun ja häväistyn maan ohjaksia, jotka\nkumminkin häneltä kerran siirtyvät taitavampiin käsiin.\n\n— Menkää pojat tupaan, siellä saatte kuumaa teetä ja voileivän —.\nHän käski viitaten heidät poistumaan selvittääkseen välit noiden\nturkulaisten katusankarien kanssa, joille virkkoi:\n\n— Miten teidän mielestänne olisi kanssanne meneteltävä?\n\n— Eikö teillä ole kivääreitä, joita voisitte koetella? — vastasi toinen\nvangeista ilkeästi irvistäen.\n\n— Lieneepä lahtareilla jokunen niitäkin, — ilvehtii toinen.\n\nJoukon muoto synkistyi. Hän viittasi pihalla seisoville vartioille,\njotka katosivat vangit mukanaan pimeyteen. Jonkun hetken perästä\nkuului kahdesti kolmen kiväärin yhteislaukaus. Jouko huomasi Heinosen\nvierellään.\n\n— \"Persana, mitä noista säästää yhlestäkään, ampua ne saisi kaikki\njärestään. Antaa vaan työtä ja päänvaivaa, mihin ne sijoittaa ja millä\nne ruokkii, kun ei tahlo armeijallekaan ruokaa riittää.\"\n\n— Eihän noita nyt raaski lapsia ampua, syyntakeettomia ne ovat, pitää\ntoki armahtaa niin monta, kuin on mahdollista, olemmehan vastuussa\ntehtävästämme.\n\nToista se on noiden kanssa. Tuommoiset paatuneet konnat, ihmiskunnan\nhylkiöt, joista ei kenellekään elämässä ole hyötyä, ne joutavat\nhuoletta muuttaamaan muille maille.\n\n— Ampuminen on liian helppo kuolema noille, voi persana! kiluttaa niitä\npitäisi, kiluttaa sanon minä!\n\nHän kääri tiukemmin turkkia ympärilleen ja hänen pyöreästä\nnelikymmenvuotiaasta olemuksestaan ei näkynyt muuta kuin pehmeät,\nhiukan veltostuneet posket ja turpeiden luomien alta muljottavat\nihraiset silmät.\n\n— \"Kiluttaa oikein, kiluttaa minä sanon!\" — kertasi hän yhä noita\ninhoittavia sanojaan.\n\nJouko jo tunsi kuumenevansa.\n\n— Jumaliste, olisimmeko silloin punaisia paremmat! — Minä sinut\n\"kilutan\", ellet laita itseäsi näkyvistäni, tukin takaisin\nkellariin issiaksinesi ja pakoittavine varpainesi. Oletko täyttänyt\nvelvollisuutesi tänä päivänä!\n\nHän ravisti miestä turkinkauluksesta, työnsi hänet sitte ovesta tupaan,\njosta jo kuului harras kuorsaus.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nValkoisen Suomen pääkaupungissa vietetään juhlaa. Liput liehuvat,\nsinivalkoiset, punakeltaiset ja ylpeät leijonaliput — kaikki\npuolitangossa ja valtakadulla kulkee suuri saattue, koko kaupungin\nväki on liikkellä osoittaakseen kunniaa ensimmäisille vapaussodassa\nkaatuneille sankareille.\n\nJa torvet soivat ja surumarssi kajahtaa raskaan harmajana sydäntalven\npäivänä ja kansa vakavana kulkee ja jokaisen kasvoilla on ilme, kuin\nsaattaisi hän omaansa viimeiseen lepoon.\n\nKirkko on väkeä täynnä. Ei mahdu sisälle kuin puolet pyrkijöistä,\ntoiset ulkopuolella odottavat pakkasen ja tuiman pohjatuulen käsissä.\n\nJa urkujen soidessa kantavat omaiset esiin kalliin uhrinsa, laskevat\nalttarin eteen arkut, toiset mustan, toiset lumivalkean ja tuoreen\nviheriät asparagusoksat kannella kiehkuroivat ja niiden lomassa\nhohtavat kukat, veripunaiset, puhtaanvalkoiset. — — Tuossakin kantaa\narkkua isä. Käsityöläinen hän on, köyhä mies, joka keväällä oli\ntoivonut näkevänsä poikansa valkoisen lakin — valkoisen hän saikin\nverhon — ja jo ennenkuin kevät saapui, lepäsi kaunis kalvenneena\nvalkoisessa arkussaan.\n\nMutta isä kulkee pystypäin, kasvoillaan kirkastava juhlailme, — hän\nantoi ilomielin ainoisensa, antoi isänmaalleen parhaan, minkä omisti.\n\n— — Siinä veli veljeään kantaa ja mustan arkun perässä kulkee\nkumaraisena vanha äiti. Mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hänen\nryppyisillä kasvoillaan on heijastus kuin oudon onnen, kun hän\nalttarille saattelee poikansa nuorimman, vanhuutensa tuen, yksinäisen\nelämänsä auvon ja lohdun, ja suuren surun ylitse soivat sielussa sanat:\n— \"Minun uhrini isänmaalle, koska niin oli Jumalan tahto.\"\n\nLehterin hämärässä nurkassa istuu tumma tyttönen. Hänen\nhienopiirteisillä kasvoillaan ovat ilmeet herkät ja silmien\nepämääräinen väri näyttää mielialojen mukaan vaihtelevan.\n\nHän istuu hiukan eteenpäin kumartuneena ja silmänsä tähyävät jonnekin\nrajattomaan, määrättömään kaukaisuuteen. Kasvoilla hehkuu nyt\nhaltioitunut into, hän on kuin rukoukseen vaipuneena:\n\n— Minä tunnen nyt sinun olemuksesi ihanuuden, sinä valkoisen armeijan\nValkea Henki. Sinä, sen salainen Johtaja. — Sinun avullasi he voittavat\nmoninkertaisen vihollisensa, sinun voimallasi he ilolla tuskiin ja\nkuolemaan käyvät. — Ihanaa olisi kuulua sinun joukkoihisi! — —\n\nUrkujen soitto värisyttää ilmaa, säveliä, muistosanoja, kukkien\ntuoksua, — kyyneleitä. — On kuin kaikki yhdeksi sulaisivat, kuin kukin\ntoisensa surun tuntisi, — on kuin kukin itkisi toisensa tuskaa.\n\nJa valkoisen armeijan Valkoinen Henki levittää siunauksensa kautta\nkirkon, ylitse ihmisjoukon, ihmisten, jotka itkevät, _toistensa_ tuskaa.\n\nNiin myös tyttönen, lehterin hämärässä nurkassa, ja hänen kyyneleensä\nputoilivat, kuin suvisen sateen pisarat, silmät itkivät, huulet\nhymyilivät. —Ihmiset uhrautuvat toistensa tähden, ihmiset ovat jo\noppineet _rakastamaan_ toinen toistaan...\n\nJa suuret, väkevät tunteet hänen hentoa olemustaan värisyttävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn ilta. Alina Auran pulpetin ääressä luo sähkölamppu kalpean\nvalon viheriän varjostimen takaa. Suuret konttorikirjat avautuvat\nja paiskautuvat jälleen kiinni, uudelleen avautuakseen. Numerot\nsarakkeissa sekaantuvat, laskut sotkeutuvat ja silmä hairahtuu pitkiä\nriviä seuratessa.\n\nVapisevin käsin sulkee hän taas raskaan kirjan ja painaa käsiinsä\ntumman pään. Ummistuneitten silmien eteen kohoavat kummat kuvat:\n-Tuolla näkyvät kasvot kivun vääristämät, tuolla polttavat, kuumeiset\nhuulet hehkuvat vettä janoovina — tuolla hourailun kourissa\nkamppailevan käsi tyhjästä haparoi ystävän kättä... Ja ulkona riehuu\ntaistelu, kiväärit paukkuvat, tykit jyskivät ja hangella makaa\nkymmenittäin kaatuneita, jotka kuroittavat käsiään apua anoen, veren\nhiljalleen kuiviin valuessa. — — —\n\nNeitonen kohotti päätään, pyyhkäisi otsaansa ja katsoi ikkunaan, josta\nvastaan tuijotti talvi-illan pimeys.\n\nMutta siellä sisällä syntynyt ääni puhui yhä voimakkaammin, kunnes\nhän oli vakuutettu siitä, että todella kuuli sen kehoituksen. Silloin\nkuvastui kasvoilla päättäväisyys. Hän nousi pöytänsä äärestä ja lähti\nvalmistautumaan tehtävään, johon kutsui häntä sisäinen ääni.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPitkin mäkistä maantietä kulkee pitkä jono vahvasti kuormitettuja\nhevosia, jotka kuljettavat sekä väkeä, että muonaa rintamalle, joka on\nnykyisin kymmenen penikulman päässä rautatien asemalta.\n\nKuta kauemmaksi ehditään, sitä epätasaisemmiksi käyvät välimatkat\nkuormien välillä ja lopuksi ei etumaisia enää saata nähdä jonon\nloppupäähän, ainoastaan kaukaa kuuluva kulkusten helinä toteaa niiden\nvielä olevan äänen kantamilla.\n\nViimeisessä reessä, nahkaisten peitossa on Alina Aura, jolle vihdoinkin\non toivottu hetki koittanut. Hänen vierellään nukkuu toveri,\nsairaanhoitajatar hänkin, jolla on sama matkan määrä. Näin on kulettu\nmonta tuntia, sillä tie tuntuu loputtoman pitkältä, mutta vaikka onkin\nkeskiyö, ei sisar Alina ole saattanut vielä hetkeksikään nukahtaa.\n\nHän lepää hiljaa katsellen tiepuolessa torkkuvia kuusia, joiden oksat\nvalkean taakkansa painosta taipuilevat alimmat aina pehmeäkiteiseen\nkimaltelevaan lumikenttään saakka. — Valkoista, kaikki on valkoista! —\nKoivut huurteen helyissä, petäjän oksat pehmeän untuvalumen peittäminä\nja yllä sininen taivaan holvi, jonka syvyydestä tähdet vilkkuen\ntuikehtivat.\n\nOn ihanaa tässä levätä kuunnellen jalaksen ratinaa ja kavioiden\nkapsetta pakastaneella tiellä. Kulkuset helisevät erikielin ja niiden\nvienot äänet raukenevat yksinäiseen erämaan yölliseen hiljaisuuteen.\n\nTuntuu kuin ne keskustelisivat, kyselisivät: — ymmärrätkö, kulkija\ntiukujen kieltä?\n\nKyytimies hoputtaa hidastelevaa hevostaan puoleksi itsekseen puhellen.\n\n— Toissapäivänä oli valkoisilla kuuma päivä, vihollinen, ainakin\nkymmenkertainen, yritti saartaa, mutta ei onnistunut. Minkähänlaista on\ntaas huomenna, kun perille päästään ja mikä lieneekin tämän sodan loppu?\n\nSisar Alina oli vaiti. Hän ei halunnut puhellen häiritä tuudittelevia\ntunteitaan, mutta ukko oli kumminkin sanonut sanan, joka tarttui\ntahtomatta hänen korvaansa.\n\n— Saartaa, — niin _saartaa_! — sellaistakin saattaa tapahtua.\nKymmenkertainen vihollisjoukko saartaa meidät, miehemme kaatuvat\nviimeiseen asti. — Entä me naiset? — Kuinka käy meidän silloin? Jos\nniiden villiintyneitten punaryssien käsiin nainen, on edessä kohtalo,\nkuolemaa kamalampi, voi, ei saata sitä ajatella!\n\nHän koetti irtautua hirmukuvasta, joka pyrki mielessä nousemaan, se\nkuva tyrmistytti aatoksen, seisatti suonissa veren.\n\nJa on kuin tiu’ut leperrellen kyselisivät: — oletko valmis kaikkeen,\nyksinpä sellaiseenkin kohtaloon? — Miehet sotaa käykööt, ei ole sodassa\nnaisen paikka, miksi lähdit, miksi, tyttönen, tänne lähdit?\n\nAlina kokosi voimansa ja koetti kirvottautua painajaisestaan: — Minä\nlähdin siksi, että Hän kutsui, Hän puhui minun sieluuni kirkossa ja\nminä tunsin Hänen läheisyytensä silloin. — Vaikene epäilyksen ääni! Hän\nnäkee minut ja tietää mikä on osani oleva.\n\nVähitellen vaimenee sen voima, hirmukuva kalpenee ja katoo, jo soittaa\nsointuvammin tiukujen kuoro ja nuori matkalainen vaipuu keveään\nunenhorrokseen.\n\nHän havahtui saavuttaessa kylään, jossa oli päätetty syöttää hevoset\nja viettää loppuyö. Edellisistä kuormista olivat jo miehet siirtyneet\nasumuksiin. Yksi hevonen näkyi sen talon pihamaalla, jonne sisarten\nkyytimies oli ajanut.\n\n— Kas niin — puheli ukko hevostaan päästellen — täältä ovat punaiset\nkiireellä lähteneet. Älkää, neidit, säikähtäkö, mutta täällä on niiden\nruumiita ympäri pihamaata ja talo näkyy olevan tyhjänä.\n\n— Katsokaas tuossakin, näyttää aivan kuin istuvan navetan seinään\nnojaten, pieni verinaarmu poskessa ja ohimolla. Entä tämä, joka\nkatselee kohti taivasta ulos pullistunein silmin. — Täällä on niitä\nkymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä.\n\nUkko vei hevosensa talliin ja kävi itse tupaan. Alina otti häneltä\nlyhdyn, ja lähestyi kinoksessa makaavaa ruumista. Vedossa vapajavan\nkynttilän liekki loi vaisun, väräjävän valon kuolleen kasvoille, joita\nnuori sisar hartain tuntein katseli.\n\nKen oletkin ja mitkä lienevätkin olleet ne vaikuttimet, jotka\nsinut taisteluun toivat, — kunnioitan kumminkin kuolemaasi. — Ei\nvihamielisyyttä enää, olkoon sielullesi rauha — puheli hän vainajalle.\n\nNiin jäykät olivat kuolleen kasvot, kuin kiveen hakatut, aivankuin ei\nolisi noissa piirteissä koskaan eloa ollutkaan. — Miksi se niin erosi\nmuista, joita hän ennen oli ruumiina nähnyt? Missä oli kuoleman ylhä\njuhlallisuus? — Ei tämän kasvoilla mitään sellaista ollut. Vai oliko\nhän ehkä aatteensa mukaiseen uskoon nukahtanut ilman heräämisen toivoa\nja tuo usko oli hänen sielunsa aineeseen niin lujasti kytkenyt. —\nSiksikö näytti hänen unensa olevan syvä, kuin kallion tuhatvuotinen uni.\n\nNäitä mietiskeli sisar Alina kaatuneen punakaartilaisen vieressä ja,\nkun hän aatoksistaan heräsi, huomasi hän olevansa pihalla — yksin.\n\"Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä\", muisti hän\nukon sanoneen ja hänen ruumistaan karmi kylmä väristys.\n\nKun hän tuli tupaan, olivat muut jo levolle asettuneet. Hän etsi\nitselleen makuupaikkaa ja löysi tupakamarista vanhan keinutuolin, johon\nheittäytyi yötään viettämään.\n\nRuumista puisteli väsymys ja vilu, sielussa asui yksinäisyyden ja\norpouden tunto. Tuolla ympärillä makaavat ruumiitkin tulivat alinomaa\nmieleen. Se pyrki pahemmin lamaan, näin ruumiillisen väsymyksen\npainaessa.\n\n— Missä on nyt palava innostukseni? — Näinkö lyhyeen se loppui, jo\nennen perille saapumista —? Entä siellä sitten? — kyseli hän itseltään\nja nukahti vihdoin kesken tukahutetun nyyhkytyksen.\n\n\n\n\nVI\n\n\nMuutamana kauniina kevättalven aamuna hyppäsi luutnantti Toivonen\nratsunsa selkään, matkansa määränä kenttäsairaala, joka sijaitsi\nmuutaman kilometrin päässä rintaman takana. Siellä nyt sairasteli Seppo\npoikanen ja yhä huononevan kuului.\n\nHepo juoksi tasaista ravia. Maaliskuun aurinko hellitti lämpöisiä\nsäteitään hankia sulatellen. Metsästä lemusi jo tuores keväinen tuoksu.\n\nMutta nuoren ratsastajan mieli pyrki murheelliseksi ja kysymykset\ntulivat, nuo tuskalliset kysymykset ja heräsivät raskaat muistot\nnyt, jolloin taistelun jännitys ei hermoja pingoittanut. Aina kun\noli levonhetki, ne tulivat ja kiersivät hänet ahtaaseen pusertavaan\npiiriinsä. Hän koetti niitä vastustella, koetti torjua tahtonsa\nvoimalla, mutta aina uudelleen ne tulivat. Viimein ei hän enää\nvastustellut, vaan antoi niiden vapaasti tulla ja sanottavansa sanoa,\nollen itse kuin sivullisena kuulijana.\n\n— Mitä tämä oikeastaan on? Veljessotaa käydään maassa. Sotaa\nhirmuisinta mitä koskaan on ollut. Onko kauhua tämänveroista nähnyt\nvielä yksikään kansa maan päällä? Mikä ihmisiin on mennyt? — Mikä tämän\non synnyttäjä, alkuunpanija? — Mistä ovat peräisin ne olennot, jotka\npieksevät, ruhjovat, nylkevät ja ristiinnaulitsevat ihmispoloisia,\njotka heidän uhreikseen ovat joutuneet. Onhan moni elävänä poltettukin\nja tunnustihan kuolinhetkenään eräs punanen _keittäneensä_ valkoisen\nsoturin. Kylmään veteen oli pannut siitä hiljalleen kuumennellen,\nkunnes kiehui pata. Ovatko tämmöiset sodan kävijät ihmisiä ollenkaan,\nvaikka sen hahmossa esiintyvät.\n\nSe on ryssän rutto, Venäjältä tänne virtaileva bolshevjikkilainen\nmyrkky, joka tekee ihmisistä petoja.\n\n— Voi Venäjä, Venäjä!\n\nJo on puolet Suomen väestöstä siihen saastutettu, saako toinen vielä\nterveenä säilynyt, osa pelastetuksi tämän poloisen maan?\n\n— Saa — a! — Sen täytyy! — kuulee hän puoliääneen sanovansa ja\nkohottautuen suoraksi satulassaan koetti hän taas irtautua näistä\nmietteistään ja kannusti hevosta, joka syöksyi tuulena juoksuun.\n\nHän oli jo saapunut kylään, ja tuossa jo liehuikin punaisenristin lippu\nerään rakennuksen katolla — siinä se siis oli.\n\nHän kiiruhti sisään ja kyseli etsimäänsä.\n\nMiten tarkkaan olivat täällä tilat käytetyt, vuode vuoteen vieressä,\njoiden välistä oli hoitajattarien pujoteltava.\n\nHänelle osoitettiin tila suuren salin peränurkassa. Siinä oli\nvalkeitten raitien sisässä kuin pieni käärö josta selviytyi esille\nSeppopoikanen, kuihtuneena, pienen pieneksi kutistuneena, joten\nensisilmäykseltä oli vaikeata häntä entiseksi tuntea.\n\nSuljetuin silmin hän siinä lepäsi, mutta kuultuansa tutun äänen\nnimeänsä mainitsevan, avautuivat raskaat luomet ja kaksi kirkasta\nlapsensilmää loisti Joukolle vaikeitten pielusten lomasta. Niissä oli\nnyt, kuten ennenkin sama rakkauden, luottamuksen ja rajattoman ihailun\nilme.\n\nHän ei sanonut mitään, mutta huulensa vetäytyivät heikkoon hymyyn ja,\nkun Jouko otti tuon pienen kalpean kätösen omaansa, oli se omituisen\nkylmä ja kostea. — Olihan hänen verensä ennen avunsaantia melkein\nkuiviin vuotanut.\n\nHän istui vuoteen laidalla, mutta sairaan silmät painuivat taas\nväsyneesti umpeen ja Joukon katse lepäsi milloin noilla kauniilla\npikkukasvoilla, milloin harhaili se ympäri huonetta, jonka asukkaat\nolivat isänmaalleen kukin veronsa suorittaneet.\n\n— Elämä täällä on toista, kuin rintamalla. Täällä on kivun ja\nkärsimysten maailma — ajatteli Jouko, ja hänen mieltänsä ahdisti. — Jos\nkerran pitäisi tänne, jos en saisikaan kaatua kentälle, niinkuin olen\nkuvitellut. Se olisi helppoa, mutta tämä! — Kivun kärsimykset, toisten\nvoihkina ja valitukset, alituinen sairaalan haju ja koko ilma täällä\non kuin ainaisten tuskantunteiden kyllästämä. — Kunpa säästyisi tästä,\nolisi armollinen se iskevä kuula ja ottaisi kokonaan kerta kaikkiaan.\n\nTuossakin nuori mies, Sven Duvan mallia, heittelee levottomana\nvuoteellaan. Hänen kasvonsa ovat turvoksissa ja silmissä palaa\nkuumeinen kiilto. Käsi haparoi peitteellä etsien hätäisesti jotakin\n— \"Minne se karbiini tuli, meidät aiotaan saartaa, — täytyy murtaa\nketju,\" — puhelee se oudolla, luonnottomalla, äänellä.\n\nToisesta nurkasta kuului kuin hiljaista, tukahutettua itkua. Siellä on\nparinkymmenen ikäinen, tummatukkainen nuorukainen, side silmillään. Hän\non taistelussa saanut räjähtävän kuulan kasvoilleen, mikä repi nenän\nyläosan, soensi silmät ja siellä hän nyt nyyhkii nurkassa, katsellen\npimeillä silmillään elinkautiseen mustaan yöhön.\n\nHänen vieressään taas toinen katselee nuorta luutnanttia kirkkain,\ntajuisin katsein. Jouko haluaa puhella jonkun kanssa ja menee hänen\nluokseen, kysyy nimeä ja kotipaikkaa. Poika vaan hymyilee sopertaen\n\"— ei — ei — mi —\" Hän osoittaa kaulassaan pientä, jo ruvella olevaa\nhaavaa, josta on kuula mennyt, tullen niskasta ulos. Siinä meni\nmieheltä puhekyky ja halpautui oikea käsi joka lepäsi tuossa vierellä\nkuin kuollut kappale, ainoastaan ajottainen pakotus ilmoitti sen vielä\nmuuhun ruumiiseen kuuluvan.\n\nMutta ovensuussa makaava, vanhahko mies, voihkasee äkkiä tuskaisesti\nja nuo kasvot, äsken kelmeät ja jäykät, kuin ruumiin, saavat taas\nelonmerkkiä hänen ääneen vaikertaessaan.\n\nSilloin helähtää tuskien asunnossa lempeä, kaunissointuinen ääni:\n\n— Onko isännällä tuskia taas? — Antakaa kun muutan asentoa, ehkä\nvähän helpoittaa — kuuluvat sanat ja vuoteen viereen on ilmestynyt\nvalkopukuinen hoitajatar.\n\nHän pyyhkii hellien sairaan otsalla helmeilevän hien, kääntää pielusta,\npöyhentelee, kohentelee.\n\n— Onko nyt parempi, onko yhtään parempi?+\n\n— On se, voih, — on se, niinkuin vähän helpompi taas — ääntelee sairas\nja muistakin tuntuu sisar Alinan ilmestyttyä, että on se vähän helpompi\nnyt taas.\n\nHän siirtyy vuoteelta vuoteelle puhellen kullekin erikseen, sanoo\nsanasen vaan, ja he kuuntelevat hänen ääntään, ja hetkeksi unohtuvat\nsurut ja kivut.\n\n— Kuinkas poju voipi — sanoo hän lähestyen nuorta sotilasta, joka\nistuma-asentoon tuettuna, pää siteissä katselee tylsin ilmein. Mutta\nhoitajattaren lähestyessä saavat hänen raukeat silmänsä loisteen, kun\nhän kättään ojentaen sammaltaen sopertaa jotakin, jota Jouko ei ymmärrä.\n\n— Mitä hän sanoo?\n\n— Sanoi vaan, että neidin poika, — niin se on minun pojuni tämä — puhui\nhoitajatar hyväillen ojennettua kättä ja kiiruhti edelleen.\n\nJa Joukon katse seuraa tuota joustavaa vartta ja pehmeitä liikkeitä\nnuortean ruumiin, näkee silmät, jotka niin lempeinä loistavat hänen\npuhuessaan potilailleen, — mutta enemmän kuuntelee ääntä, joka niin\nkauniisti soinnahtaa suurten surujen asunnossa.\n\nHänen pieni ystävänsä nukkuu yhä, eikä Jouko voi täällä kauemmin\nviipyä. Hän nousee ja poistuu hiljaa hänen vuoteensa vierestä. Ovella\ntapaa hän vielä hoitajattaren, ojentaa hänelle kätensä ja virkkaa:\n\n— Kiitos teille! — Hyvästi.\n\nMutta samassa hän punastuu. Oliko toinen ymmärtänyt, mistä häntä\nkiitettiin. — Eihän hän ollut sitä aikonut sanoa, se tuli kuin\nitsestään.\n\nNuori luutnantti ratsastaa pois, mutta yhä on hän tuntevinaan kädessään\npehmeän, lämpöisen kätösen ja korvissa kaikuu ääni, kauniimpi, kuin\nmitä hän koskaan ennen on kuullut.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOllaan jo maaliskuun lopulla. — Vakavasti, varmasti on valkoinen\narmeija edennyt, vaikka vastarinta kauemmaksi tultaessa yhä vahvistui.\nVähälukuisilla joukoilla oli moninkerroin ylivoimaisen vihollisen\nhyökkäykset pidätetty ja vähitellen sitkeästi etelämmäksi edetty, kohti\nTamperetta, punaisen vallan lujaa tukikohtaa.\n\nOli sitä jo näinä viikkoina Pohjanmaan pojilta elämän mukavuudet\nunohtuneet ja yön rauhallinen uni, oli enää vaan muistona heidän\nmielissään.\n\nMutta se suuri isänmaallinen innostus, joka heidät oli tänne tuonut ei\nmatkan vaivoissa ollut laimennut ja _eteenpäin_ paloi miehillä mieli.\n\nNiinpä eräänä iltapäivänä marssi kapt. V:n pataljoona, johon nyt\nJouko Toivonenkin kuului, K:n pitäjään, jonne kello kolmen tienoissa\nsaapuivat. Teiden risteyksissä lähti osa kirkolle päin vievää tietä,\nosa taas kääntyy asemalle.\n\nPunaryssät olivat sieltä vasta lähteneet ja suuri siivottomuus vallitsi\nkaikkialla, joten myötäseuranneiden naisten oli heti miesten avustamina\nkäytävä puhdistuspuuhiin.\n\n— Ei ole hätää, rata on etäämpänä poikki — puhelee pataljoonan\npäällikkö ratsuaan puhelinpylvääseen sitoen.\n\nNiin hajautuvat joukot, osa lähetetään varmemmaksi vakuudeksi\nradanvartta tarkastamaan, toiset asettuvat vartiopaikoille, muutamat\ntaas jäävät selailemaan asemapihaan jätettyä suurta sanomalehti pinkkaa.\n\nJouko Toivonen puolestaan ottaa mukaansa pari miestä ja lähtee\ntutkimaan ympäristön asumuksia radan toisella puolen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillävälin soi aseman puhelin, johon pelkäämätön kapteeni suorat sanat\nvastasi, — mutta tämän keskustelun seuraus tuli myös kohta näkyviin.\n\nPian porhalsi panssarijuna kohti asemaa, päästen radan vierellä olevan\nkallion suojassa joka esti äänenkin kuulumasta, kenenkään huomaamatta\naseman lähelle, vaihteelle asti, josta alkoi ammunnan kivääreillä,\nkuularuiskuilla, vieläpä tykeilläkin.\n\nJouko Toivonen muutaman miehen kanssa oli nyt eristettynä muista,\navoimella, suojattomalla paikalla. Hän näki, miten vartiat junan\nedeltä pakenivat, etsien halkopinojen välistä suojaa, miten valkoiset\nhyppäsivät alas asemarakennuksen ikkunoista läheiseen metsään juosten,\nja kuinka muuan nuori suojeluskuntalainen, ontuva poika päästeli\nrauhallisena, kuulasateesta välittämättä, aitaan kiinnitettyjä hevosia.\n\nVain muutama oli enää jälellä. Päällikkönsä ratsun hän lähenevästä\nvaarasta huolimatta pelasti ja tuli viimeiseksi erään kuormahevosen\nluokse. Sen ohjan ohi kiitävä kuula katkaisi, pojan toista puukolla\nleikatessa. Siitä hyppäsi hän rekeen ja ajoi pois.\n\nJuna lähenee, on kohta asemalla — heidän _täytyy_ tien toiselle puolen,\nomiensa luokse.\n\n— Mukaan! — huutaa Jouko miehille juoksuun pyyhkäisten ja suoraa päätä\nkohti ratapengertä painaltaen.\n\nSillä välillä tuhlasivat punaiset heidän tähtensä paljon patruunoita\nainoankaan osaamatta.\n\nPäästyään radalle, junan edessä kulkevan kivivaunun suojaan, kääntyi\nJouko katsomaan miten oli miesten laita. — Hengissä kaikki, mukana\nseurasivat.\n\nViimeisenä kohosi ratavallille nuori ylioppilas, joka näytti\nvaivalloisesti toisia seuraavan.\n\n— Sain ankaran pistoksen — en luule jaksavani tuonne — hän\npäällikölleen hengästyneenä virkkoi.\n\nTämä ei voinut heittää nuorukaista oman onnensa nojaan, vaan\nkehoitettuaan miesten rientämään edelleen jäi hänen kanssaan muista\njälelle.\n\nSiinä on radan vierellä pillastunut hevonen, Jouko tavoittaa sitä\n— mutta samassa lentää kuula ja lävistää siltä pään, siihen kaatui\neläinparka vertavuotaen.\n\nOmin voimin oli heidän edelleen pakoon pyrittävä.\n\n— Emme voi enää viipyä — sanoo Jouko toverilleen — jaksatko yhtään?\n\n— Täytyy koettaa, jos jään niin älkää huoliko siitä, teidän täytyy\npelastaa itsenne!\n\nJa niin he kivivaunun suojasta lähtivät juosten, kuulien ympärillä\nvinkuessa mäkeä ylös ja päästyään ensimmäisten puitten suojaan vaipui\nylioppilas vavisten maahan.\n\nJouko aikoi ensin auttaa häntä ylös pyrkiäkseen edelleen etenemään,\nkauemmaksi metsän peittoon, muiden jälkeen. Mutta silloin huomasi hän,\nettä se oli jo turhaa vaivaa. Panssarijunan perästä oli seurannut\ntoinen punaisten juna, jonka tuomat lukuisat joukot nyt ketjussa\nkiersivät aseman oikeaa puolta, vasempi oli jo ennestään heidän\nhallussaan. Myöhäistä oli jo pako, ei muuta kuin paneutua pitkälleen\nja odottaa mitä tuleman piti, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei\ntälläkertaa tuntunut löytyvän.\n\nJa kun hän tilanteen todellisuuden käsitti, kuohahti ensin suuttumus\nhänen sydämmessään.\n\n— Näinkö sen nyt piti tulla? — Tähänkö minun nyt pitää kuolla kuin\nhiiren loukkuunsa ihan noiden silmien edessä. Mutta heidän vangikseen\nen ainakaan antaudu.\n\nHän laski mukana olevat patruunansa. — Viisikolmatta! — Olihan siinä\nevästystä kahdellekymmenelle neljälle punaryssälle — ja se viides,\nviimeinen oli hänen omansa. — Onhan hyvä, kun sattui niinkin monta, ei\nsilloin aivan ilmaiseksi tarvinnut — ajatteli Jouko.\n\nYhtämittainen ampuminen tuntui yhä kiihtyvän ja yhä lähempää kuuluivat\nlaukaukset. — Ylioppilas kiven suojassa lepäsi liikkumattomana kasvot\nlunta vasten — mitenkähän sen laita on? — ajatteli Jouko ja aikoi ensin\nryömiä lähemmäksi nähdäkseen, mutta muisti taas aseman toivottomuuden.\n— Samantekevää nyt jo, ei meitä enää voi kumpaistakaan pelastaa.\n\nHän pani kuntoon mauserinsa ja oli valmiina lähettämään edellään\nensimmäiset, jotka metsänpeitosta esille tulisivat. Hänen mielensä on\nkumman rauhallinen ja kylmän tyynenä katselee hän varmaa kuolemaa.\n\nJa siinä hangessa hän matalana makasi, silmänräväyttämättä vihollisen\ntuloa odottaen, sormi liipasimella valmiina laukasemaan. Siinä kulkevat\nsielussa salamannopeudella kuvat, muistuvat mieleen menneet tapahtumat\nja rakkaimpien muodot astuvat elävinä esiin.\n\nSiinä näkee hän kotoiset maisemat, lumen peittämät pellot, joiden\nkeskessä on kaksikerroksinen rakennus. Sen seinät ovat hallavan\npunaiset, sen katto on sammaltunut ja harja köyry. — Tuttu se on, tuo\nrati, ja rakas. —\n\nHän tulee pihaan, silmäsee navettaa, tallia ja vanhaa aittaa —\nalkavat rappeutua — olisivat ne uusittavat! — hän miettii ja astuu\niltahämäräiseen tupaan. — Kahden siellä istuvat, isä ja äiti,\nlapsistaan puhelevat, tytärvainaasta ja pojasta, jota pian palaavaksi\nodottavat. — Kun sota loppuu — sanoo äiti ja jälleennäkemisen toivo\nhänen kasvojaan kirkastaa. — — — Täällä on poika, varmaan viime\nhetkiään hengittää — ei palaa enää, ei palaa! —\n\nHän kuiskaa heille kuulumattomat, hellät hyvästinsä ja poistuu jättäen\nheidät keskensä, takkavalkean lämpimästi valaistessa hämärtyvää tupaa.\n\n— Miten pitkiä ovatkaan jännittyneen odotuksen hetket, kuinka hitaasti\njuoksevat minuutit!\n\nKuva vaihtuu toiseen: — Siinä on Seppopoikanen sängyssään, hänen\nkalpeat kasvonsa ovat hymyn kirkastamat ja vierellä seisoo sisar, se\nviimekerrasta tuttu, tumma tyttö. Somasti verhoo vartta valkea vaate,\npäähineen alta valahtaa tumma suortuva ja sairaan otsaa sivelee lempeä,\nhienoinen käsi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä lähenevät viholliset. Jo eroittaa hän selvästi laukausten lomasta\näänet. Kohta ovatkin täällä! — Jännittyy jokainen lihas, karkkoavat\nmielestä kuvat. Hän on valmis viimeiseen otteluun.\n\nSilloin alkaa kuulua ampumista vastaiseltakin suunnalta ja pian\ntuiskii vimmattu ristituli heidän ylitsensä — Olisiko se pakoon\npäässyt vähäinen valkoisten joukko järjestynyt ja käynyt rohkeasti\nmonikymmenkertaista vihollista vastaan?\n\n— Sen se täytyi olla!\n\nHänen sydämensä sykki kiivaasti heikon toivon elähyttämänä. Hän nosti\npäätään ja silmäili ympärilleen. Jo kuului taas tykin laukaus, toinen\nja kolmas, ei tälläkertaa panssarijunasta — valkoisten tykki, omien se\noli! —\n\nKirkollepäin päivällä kääntynyt joukko oli ehtinyt avuksi ja ahdisteli\nnyt vihollista selkäpuolelta.\n\nPian harvenee kiväärien valtainen räiske, punaiset tuntuvat peräytyvän.\n\nKumma herpaus lamaannuttaa ensihetkessä Joukon.\n\n— Se ei siis tullutkaan, ei tullutkaan vielä — ja suloisena tunteena\nvalahti tuo tietoisuus kautta hänen olemuksensa.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän jo muiden mukana on ajamassa takaa,\nammuskellen ankarasti vaunuihinsa kiireellä peräytyvää vihollista,\njoista useita radan vieriltä korjattiin. Myös vangeiksi jäi punaisilta\ntoistakymmentä, jotka eivät nopeasti poistuviin juniin ehtineet.\n\nVain kaksi menettivät valkoiset omistaan ja muutamia haavottui.\nÄskeinen ylioppilaskin oli levättyään toipunut ja tuli\nvahingoittumattomana omiensa luo.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSamana iltana toi lähetti luutnantti Toivoselle kirjelipun, jossa sisar\nAlina kenttäsairaalasta ilmoittaa Seppopoikasen hartaimman halun vielä\nkerran päällikköään tavata. \"Hänen tilansa huononee yhä, enkä luule\nolevan enää pitkältä\"...\n\nJouko ei viivyttele, hän hakee ratsunsa ja ajaa pois.\n\nSairaala sijaitsi tälläkerralla tavallista kauempana rintaman takana.\nMatka oli pitkä, alkava lumituisku tuprutti tiheästi lunta, joka soenti\nsilmät ja täytti jo ennestään huonoa tietä.\n\nMutta nuori luutnantti ei sitä huomannut enempää kuin rasittuneen\nruumiinsa väsymystäkään. — Taas kerran oli vaara vältetty. Hän oli jo\nvarmaksi luullusta tuhosta jälleen pelastunut ja elämän, olemassaolon\nriemu täytti väkevästi hänen mielensä.\n\n— Ihanaa on elää!\n\nVärähdys kulki läpi terveen, elinvoimaisen ruumiin. Hän hymyili\nhuomaamattaan, antoi ohjien käsissään höltyä ja hyväillen taputti\nhevosensa voimakasta kaulaa, josta huokui sykkivän elämän lämpö.\n\nEi ollut Jouko Toivonen koskaan kuolemaa _pelännyt_, mutta hän\n_rakasti_ niin rajattomasti elämää.\n\nNiinpä hän nyt yksinäisyydessä unohti muutamaksi hetkeksi sodan raskaat\nhuolet ja antoi ajatuksiensa tuokion viivähtää oman olemuksensa\npohjalta pulppuavassa onnentunteessa.\n\nSiten kului matka huomaamatta, eikä hän perille päästyään tiennyt miten\nkauan se oli kestänyt ja kuinka myöhäinen oli nyt ilta.\n\nHän astui sisään, kulki kautta avaran huoneen, luo valkean varjostimen,\njoka erotti nyt nuorukaisen vuoteen muista. — \"Kuoleman kaihdin\"\n-ajatteli Jouko ja vetäisi verhon syrjään.\n\nHänen silmänsä kohtasivat ensin hoitajattaren, joka sairaan kättä\npidellen hänen vuoteensa vieressä istui. Sisar ei vieraan tuloa heti\nhuomannut, vaan oli hänen katseensa tarkkaavasti kiinnitetty potilaan\nkasvoihin, joilla ilmeet vilkkaasti vaihtelivat, kuin kulkisi hänen\nsielunsa silmissä monenlaiset, muuttelevat kuvat.\n\nPian kumminkin avasi poika silmänsä, jotka loistivat laajennein terin,\nkuuman kirkkaina ja katsoi hymyillen päällikkönsä, joka vuoteen\nvieressä murheellisena seisoi.\n\n— Se oli hyvä... nyt saan sanoa teille hyvästi... minä lähden jo kohta\nkotiin — hän heikolla äänellä puheli.\n\n— Vai kotiin sinä nyt menet Seppo — sanoi Jouko pojan kylmänhikistä\notsaa sivellen.\n\n— Minä olen pian... jo vallan terve... ne ovat luvanneet tulla...\nhakemaan pois.\n\nRaukeina sulkeutuivat taas silmät ja hän vaipui takaisin tuohon\nunentapaiseen horteeseen.\n\nSisar Alina nousi tuoliltaan ja vierasta tervehdittyään poistui muiden\nluo, jättäen luutnantille paikkansa sairaan vieressä.\n\nSiinä nyt istui Jouko Toivonen, pidellen kädessään vavahtelevaa,\nkuihtunutta kätöstä, aivan samoin, kuin muutamia viikkoja takaperin.\n- Viikkoja, — tosiaan! — tuntui kuin olisi siitä jo kauvan, kun hän\nainoan sisarensa kadotti.\n\nSen hämäräisen helmikuun aamun muisto oli kipeänä kohtana hänen\nsydämessään, ja aina kun aatoksensa siihen koskettivat, tuntui siellä\nsyvällä viiltävä tuska.\n\nHän oli _tahtonut_ olla sitä ajattelematta oli työntänyt syrjään\nkaiken, mikä oli hänen _omaansa_, yksinpä surunsakin, antautuakseen\nkokonaan tehtäväänsä, joka oli hänelle kallis ja pyhä.\n\nNiin vaikea ja ylivoimaista ponnistusta kysyvä oli viime aika ollut,\nmutta se oli auttanut häntä sivuuttamaan oman, syvän surunsa sen suuren\n_yhteisen_ hädän rinnalla, joka huusi pikaista apua.\n\nNiin olivat kuluneet nämä viikot, kuin olisi hän puuduksissa omille\ntunteilleen, vaan nyt ratkesi auki tuo haava ja kirvelevä kipu kävi\nkautta hänen olemuksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kirkastava hymy väikkyi Seppopoikasen valjuilla kasvoilla,\nkun hän elämän ja kuoleman rajamailla harhaillessaan näki edessään\nkauniiden kuvien väikkyvän, joihin lapsuuden kirkkaimmat muistot\nyhdistyivät. — Hänen sielunsa on jo puoleksi vapaana, ajasta ja\npaikasta riippumattomana leijailee se jo hetkittäin valon mailla,\nkunnes heikko yhdysside, kuolemaa sitkeästi vastustelevaan ruumiiseen,\nvetää sen vielä hetkeksi takaisin aineelliseen asuinpaikkaansa.\n\nJoukon hämmästykseksi kohottautuu sairas puoleksi istualleen ja\nselkeällä äänellä lausuu:\n\n— Urut soivat... kuuletteko?\n\n— En kuule minä, — vastaa Jouko hiljaa.\n\n— Ne viettävät vapausjuhlaa... valkoinen kansa kiiruhtaa kirkkoon...\nsieltä, avoimen oven kautta, kuuluu suvivirren veisaus...\n\nHän vaipui takaisin tilalleen rauenneena, vaikeasti hengittäen.\n\n... On vastamaa, minä väsyn... ota kädestä, äiti... niin lämmin on\ntuuli ja makeasti tuoksuvat tiepuolissa apilaspellot... miten valkea on\nsinun pukusi, sisar... uusiko aivan?...\n\nTaas painuivat umpeen silmät, hengitystä tuskin enää huomasi. — Samassa\ntuli hoitajatarkin.\n\nVaieten katselivat he nuoren ruumiin viimeisiä kamppailuja ja tunsivat\nkuoleman juhlallisen läheisyyden.\n\nVielä kerran aukenivat nuo kirkkaat lapsensilmät, käsi liikahti kuin\nkättä etsien. Jouko tarttui siihen, jolloin sairas toista kättään\nkoetti sisarelle ojentaa.\n\nJa kumpaakin kädestä pidellen hän heitä hymyillen silmiin katsoi.\n\n— On niin hyvin nyt... minä hetkeksi nukahdan... herätättehän sitte kun\ntulevat hakemaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljalleen sammui hänessä elämän sykintä ja pieni kätönen heidän\nlämpimissä käsissään jäähtyi.\n\nSilloin sulki sisar nuoren vainajan puoliavoimiksi jääneet silmäluomet\nja he poistuivat hiljaa hänen luotaan.\n\nPitkään puristi nuori jääkäri sisaren kättä ja katosi yön pimeyteen.\n\nJa umpitietä, yösydännä, ajoi Jouko Toivonen takaisin. Pimeä on metsä\nja raskaasti se asettuvan myrskyn jälkeen huokailee. — Omituinen tunne\ntäyttää yksinäisen kulkijan mielen. — Niin oli hänen nyt, kuin näkisi\nhän avoimina tuonelan tummat portit, josta vastaan huokui kuoleman\nkylmä henkäisy.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nYhä edelleen elelee Suomenmaassa Ivana Ivanovitsh, iloinen rakuuna,\njoka hurmaavalla lemmellään nuoren Anni tyttösen oli lumonnut, vaan\njonka uskollisen sydämen hän huikentelevassa huvitteluhalussaan\nsärki, jättäen hänet yksin suurten tuskiensa valtaan. Ja samaan\naikaan, kun nuori nainen haki _sovituksen_ lohtua surulleen, jatkoi\nVanjushka iloista elämäänsä ilman huomisen huolta ja vastuunalaisuuden\ntuntoa: — Niinpä silloin, kun valkoisten joukot punaista kaupunkia\npiirittivät, tyhjenteli Vanjushka sen sisäpuolella ilojensa pikarin\nsakiata pohjasakkaa. Eräs yö, iloisen illan jälkeen oli levoton ja\nkuumat unet outoja kuvia kutoivat ja hän heräsi ruumista puistattavaan\nnyyhkytykseen.\n\nIvana Ivanovitsh Stanovitsh uneksii:\n\nHän on odottavinaan Annushkaa puiston lymyssä, lauhan kevätillan\nhämärässä. Ympärillä valkovartiset Suomen koivut, mutta tuuli tuo\nväkevän, huumaavan tuoksun, joka on kuin kukkivan aron lemu jälkeen\nkesäisen sateen ja ylhäällä kaareilee tumma taivas, jolla tähdet\ntuhatlukuisina tuikkivat. — Missä minä olen? -ajattelee, pitkästyy\nodotusta, mutta tietää kumminkin hänen tulevan.\n\n— Anni, Annushkani! — sinä puhdas, sinä oma, kallis, miilaja! — Ei\nole kukaan niinkuin sinä, oi tule, unohda, anna anteeksi! — Rakastin\n_sinua_, en sitä toista, — niitä toisia. — Tule, minun kaipaukseni\nkiihtyy, minun sieluni palaa, minä näännyn rakkauteni ikävään!\n\nJa avaruuden tummasta sylistä sukeltaa valkea valo, joka lähenee,\nkasvaa ja muodostuu, ja ihana olento liitelee alas häntä kohden. Sen\nkasvot ovat häikäisevän kauniit, sen silmissä palaa kuin tuli. Pyhä\nJumalan Äiti se on! — Miten? Sen muoto on Annushkan, sen hiukset\nkultana harteilla valuvat.\n\n— Ne silmät katselevat syvälle ja tunkeutuvat läpi mustan sielun,\nlukien rikoksen rikoksen vierestä, eikä yksikään likainen ajatus jää\nsen pyhän katseen näkemättä.\n\nHän kuroittaa kätensä ja tavoittaa lumivalkeaa vaatetta, joka verhoo\nhänen, tuon ihmeellisen, mutta se soluu hänen sormiensa lomitse kuin\nvalon heijastus, kuin kuutamokuva ja hän herää, löytäen itsensä\nhaparoimasta tyhjää ilmaa.\n\nVanja kohottaikse istualleen ja silmäilee ihmetellen ympärilleen.\nOn kuin olisi eilisillasta kulunut niin sanomattoman pitkä aika,\nkuin olisi hänen vaikeata muistaa miten oli nykyiseen olinpaikkaansa\njoutunut.\n\nMutta ympäristö selvittää pian kaiken. Tuossa lattialla tyhjät\nviinipullot muistuttavat iltasia ilonpitoja. Tuoleilla huiskin\nhaiskin mitä erilaisimpia vaatekappaleita, alkaen likaisista\ntehtaalaistyöryysyistä aina kiiltonahkakenkiin ja silkkihepustuksiin,\njotka niin selvästi muistuttavat viimepäivien vastenmielisiä\n\"takavarikoimistilaisuuksia.\"\n\nKevätaurinko paistoi huoneeseen paljastaen kaiken sen likaisuuden,\npölyn ja saastan mikä tässä inhoittavassa pesässä vallitsi ja Vanja oli\nkuin vasta heräämässä tästä viikkoja kestäneestä unesta.\n\nMiksi itse Jumalan Äiti ilmestyi unessani? sen muoto oli Annin,\nAnnushkan — Voi missä on Annushkani ja miten hänen kävi — — Ei ollut\n_hän_ niinkuin muut, — ei minun olisi pitänyt... niin, kuinka voisin\nolla parempi kuin olen, kumminkin ahdistaa mieltäni pelko ja yksin\nollessani tuntuu kuin jonkun silmät alati seuraisivat, kuin vaanisi\npääni päällä kostava käsi — kenties se saavuttaa minut nyt. Että\npitikin jäämäni tähän hirveään paikkaan.\n\nTyttö vierellä käännähti ja viskasi unissaan kätensä Vanjan kaulaan,\ntämä hätkähti ja työnsi inhoten sen luotaan, kääntyi selin ja jatkoi\najatuksiaan itselleen haastellen:\n\n— Voi Vanjushka parkaa! Aina sinä noihin naisiin eksyt, aina ne ovat\nsinun kompastuskivenäsi, vielä ne sinut lopuksi hirsipuuhun vievät.\n- Kun pitikin astumani junasta silloin, olisin tämän viheliäisen\nkaupungin sivuuttanut — \"Tule\" — sanoi Feodor — \"jäädään pariksi\npäiväksi sydänsuomen tehdaskaupunkiin ja pidetään lystiä vielä\nviimeisen kerran Suomen tyttöjen kanssa, sanotaan niiden täällä olevan\nvielä lempeämpiä kuin siellä pohjoisessa.\"\n\nJa minä onneton kun jäin. Feodor oli viisas, huvitteli hetken ja lähti,\nkun minä onneton tuohon Lyydiaan takerruin.\n\nHän näki niin selvästi tytön muodon, joka hänen vierellään nukkui,\nvaikka se olikin siellä selän takana, näki nuo kuluneet kasvot, ohuen\nnenän ja tumman, karhean tukan.\n\nHän koetti vetäytyä yhä kauemmaksi siitä, mutta oli yhä tuntevinaan\nhänen hikensä vastenmielisen hajun.\n\nTaas muistuu mieleen äskeinen ihana uni. — Että semmoista saattoi\nuneksia tämmöisessä paikassa! Että toki nukkuessaan voi lähteä tästä\nkamalasta vankeudesta, johon vapaaehtoisesti oli antautunut, muka\nauttamaan \"tovereita\" Suomen punaisia, valkoisia vastaan.\n\n— Liikuttiko se minua, jos täällä hallitsevat \"punaiset\" tai\n\"valkoiset\", \"porvarit tai sosialistit\", sopikoot keskenään\nsuomalaiset! — Ei Venäjän mies ole koskaan halunnut sotaan ja täällä\nminä nyt kumminkin olen, satimessa ja ympärillä vetää valkoisten\narmeija piirinsä yhä ahtaammaksi. Sen tietävät jo punaiset itsekin,\nmiten heidän käy, vaikka eivät sitä myönnä, mutta pian on tämä\nsuomalaisten bolshevikkien murtumaton etulukko murskattu valkoisen\narmeijan raudanlujassa puserruksessa.\n\nKuinka käy silloin?\n\n— Voi Ivana Ivanovitsh! — Jo tuli tuhosi!\n\nEt koskaan enää näe avaraa syntymämaatasi, pyhää Venäjää, et tunne\ntuoksua huumaavaa aavojen arojen kukinta-ajan, et tuhatsilmäisen\ntähtitaivaan tummaa sineä etelän yön, jota lapsena rukousta lukien\nkatselit, kun armaan maamushkan palleroinen olemus hämärään hävisi. — —\n— Et koskaan, et koskaan!\n\n— Pyhä, armahin Jumalan Äiti, sinä suuri ihmeitätekevä, auta!\n\nOi, ei hän minua kuule, paljon tein pahuutta, tuomiolle käy kanssani,\npyhä, ja katsoo syvälle sieluun, niin syvälle, ettei yksikään ja löytää\npahoja tekoja vaan ja mustia ajatuksia, petosta ja valhetta.\n\nHänen ahdistuksensa kasvoi. Tulevan turman aavistus läheni tummana\nvarjona pimittäen keväisen aamun kirkkauden.\n\nIstualleen kohosi Ivana Ivanovitsh, veti poveltaan pyhän ristin ja\npalavasti suudellen ihmeitätekevän kuvaa teki ristinmerkkejä rukousta\nlukien.\n\nLyydia heräsi samassa.\n\n— Mitä sinä, Vanja? Hulluksiko olet tullut? — ja hänen pilkkaava\nnaurunsa oli vähällä saattaa toisen suunniltaan. Vanjushka hillitsi\nitsensä kumminkin ja tarrautui mielessään lujasti ajatukseen, joka oli\näkkiä aivoissa välähtänyt:\n\n— Minä karkaan! Pois hiivin ensi yönä pimeän tultua, yks'kaikki, missä\nsen kuolemansa saapi... Kenties, jos vielä hengissä selviytyisi tästä\nkamalasta pesästä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nJääkäriluutnantti Toivonen on asettunut joukkoineen autioksi jääneeseen\ntaloon parin kilometrin päähän kaupungista, jonne on matkan määrä.\n\nPitkästä marssista väsyneet miehet nukahtavat tuokiossa päästyään katon\nalle ja kautta koko talon kuuluu syvä, raskas kuorsaus.\n\nMutta Joukon sisässä hehkuva into karkoitti hänen silmistään unen ja\npiti raukean ruumiin rautaisessa jännityksessä.\n\n— Siis vihdoinkin täällä asti!\n\nKuinka hän oli tätä hetkeä odottanut! Hän pakoitti väsyneen\nruumiinsa ylös pehmeältä tilalta, johon niin suurella nautinnolla\noli painautunut. Olihan tämmöinen mukavuus, oikea vuode jo melkein\nmuistista hävinnyt.\n\nHän asettui ikkunan eteen, joka antoi tuonne kaupunkiin päin, punaisen\nkaupungin, jonka nyt vihdoinkin täytyi valjeta.\n\nSehän oli se tukikohta, johon vihollinen oli pannut päävoimansa ja jota\nse oli pitänyt voittamattomana.\n\nKohta se kukistuu.\n\nHämärä sakeni, oli jo puoli pimeä. Kuului silloin tällöin laukauksia,\nvälähti joskus taivaanrannalla kanunan kidasta leimahtava tuli, mutta\ntuntui kuin kaikki kumminkin hiljenisi, laimenisi sydänyön hetkien\nlepoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo aivan pimeä, ainoastaan valonheittäjäin levottomat heijastukset\npälyilivät arkoina kuin saarretun pedon silmät, jota tuhatpäinen\nvihollinen ympäröi.\n\nJouko Toivonen katseli noita levottomia silmäilyjä, jotka väkevästi\nhalkoilivat illan tihenevää pimeyttä ja hänen mielessään oli tunne\nsellainen, kuin valmistauduttaisiin nyt valtaviin juhliin. — Miten\nmonen matka olikaan tähän päättyvä! — Nämä päivät vaativat varmaankin\nsuurimman uhrin Suomen vapauden hinnaksi. Tämän rinnalla olivat varmaan\ntähänastiset kuumimmatkin ottelut vielä kuin leikintekoa.\n\nJa siinä nuori luutnantti muisteli kaipauksella sitä joukkoa, jonka\nkanssa hän sodan ensihetkestä taisteluun lähti, noita urheita poikiaan,\njoiden matka oli katkennut kesken. Ne olivat hänen kotiseutunsa\nmiehiä, kasvinkumppaneja, kansakoulutovereita, kotikylän nuorukaisia.\nOlipa joukossa vanhempiakin miehiä, jotka hänet, Jouko Toivosen\npiimäpartaisna poikasena muistivat kylän tanhuvilla juoksennelleen.\n\nMillä lämmöllä he olivatkaan hänet vastaan ottaneet ja päällikökseen\npyytäneet, kun hän kaukaiselta retkeltään kotimaahan palasi. — Ei ollut\nsiinä sanoja montaa sanottu, lujasti vaan kättä lyöty ja siinä tehty\nkuin sanaton sitoumus, että kuolemassa yhdytään, ellei valkene voiton\npäivä. Niin, hiljaisia, juroja olivat nämä kotipuolen miehet mutta\nheidän toiminnassaan oli ankara totisuus. Heihin hän oli luottanut ja\nhe häneen ja he seurasivat häntä nurkumatta minne tahansa hän heitä\njohti.\n\nJouko Toivonen tunsi nämä miehet ja tiesi heidän urhoollisuutensa,\nmutta sittenkin hän usein oli hämmästynyt sitä kuoleman halveksumista\njota he osoittivat kun oli kysymyksessä kova ote. Nyt muisteli hän\nheitä tämän uuden käänteen kynnyksellä, kun oli saavuttu suuren\nratkaisun eteen, tultu Tampereen edustalle, jonne saapumisesta usein\noli lepohetkinä puheltu.\n\nMutta tänne asti olivat _heistä_ vaan aniharvat päässeet, kourallinen\noli miehistöstä enää jälellä. Pieneksi oli se joukko huvennut, osa\nsairaaloissa virui, suurin osa kylmenneenä, jäisten kumpujen kätköissä.\n— Heidän paikkansa enimmäkseen olivat täytetyt \"arvannostolaisilla\",\njotka olivat tottumatonta, usein aivan toisenlaista väkeä.\n\nKuinka hän kaipasikaan noita _omiaan_ tänä iltana! — Olisiko se kenties\nlähestyvän yhtymisen aavistus, olisiko hänen vuoronsa nyt tullut? —\n\nMutta hän tunsi itsensä rauhalliseksi, eikä kuullut sielussaan\nainuttakaan vastustavaa, kapinoivaa ääntä. Hän oli valmis.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet nukkuivat korsaten syvässä unessa. Päällikkö katsoi kelloaan ja\npahoitteli mielessään, että nopeasti kuluva aika pakoitti hänet kohta\nkatkaisemaan heidän hyvin ansaitun leponsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivas on pilven peitossa ja yö pilkkosen pimeä, kun Jouko Toivonen\nmiehineen vetää \"ketjua\" hänen osalleen tulleelle alueelle. Maa on\nvastainen ja lumi vajottaa. Heidän on lisäksi kuljettava kohtisuoraan\nvasten vihollisen kuularuiskupatteria.\n\nJäännökset entisestä komppaniastaan oli Jouko huolellisesti\nhajoittanut, joten siellä täällä löytyisi jokunen, tottunut,\npelkäämätön mies, joka ensikertalaisille kykenisi näyttämään\nrohkaisevaa esimerkkiä, sekä tarpeen tullen pitämään myös\nasiaankuuluvaa kuria.\n\nMutta kaksi oli kumminkin hänen vierellään ystävää, jääkäri H. rohkea\npoika, joka aina kuolemaa uhmaillen, kuin ihmeen kautta oli tähän asti\neheänä säästynyt, sekä Kokkolan Jukka kotikylästä, vanha veikko, joka\noli vielä vahingoittumattomana säilynyt, yhtä reippaana ja iloisena\nkuumimmassakin tulessa, kuin konsanaan kotinurkillaan. Aina oli hän\nleikillinen, hyväntuulinen, keksien ilonaiheita tovereilleen jos mielet\nmilloin painuksiin pyrkivät.\n\nKolmin he nyt kulkivat rinnettä ylös, asetellen miehiä paikoilleen\nketjuun. Mutta useat näistä, ensikertaa toden edessä, hölmistyivät,\nunohtaen kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat, tuskin tietäen minnepäin\nkiväärin piippu oli suunnattava. Jukka heitä käänteli, asetteli ja\nhyväntahtoisella huumorillaan rohkaisi, ja niin sitä onnistuttiin\netenemään yhä kauemmaksi rinnettä ylös.\n\nMutta silloin tuli se, mitä he jo matkan alusta olivat pelänneet.\nVihollisen kuularuiskupatterista oli heidät huomattu ja tuikea räiske\nja kuulasade sai yönpimeydessä, oudoilla teillä tottumattomat miehet\narvaamattoman kauhun valtaan.\n\nTässä yhtyi heihin myös K: n reservikomppania jonka päällikkö tahtoi\njättää joukkonsa luutnantti Toivosen huostaan, selittäen olevansa\npakoitettu lähtemään patruunain hakuun. Toivosen vastalauseesta\nvälittämättä hävisi komppanianpäällikkö pimeyteen, eikä auttanut muu,\nkuin ottaa vastaan vieraskin joukko, joka oli hänen omansa veroinen.\n\nYksi ainoa olento tässä reservikomppaniassa hämmästytti Joukoa\nrohkeudellaan. Tämä oli nuori tyttönen, punaisenristin sisar, joka\nlähti seuraamaan yönpimeydessä ja kuulasateessa etumaisina eteneviä\njääkäreitä.\n\n— Kääntykää takaisin, tämä matka on vaarallinen — sanoi Jouko nuoreen\nnaiseen kääntyen.\n\n— Siksipä täällä apuani ehkä pian tarvitaan — vastasi tyttö edelleen\nseuraten.\n\n— Tämä ei ole naisille sopiva paikka, minä _vaadin_ teidän kääntymään,\nkoveni päällikkö ankaraksi tekeytyen.\n\nMutta tyttö ei hämmästynyt.\n\n— Sitävarten minä sotaan lähdinkin, että olisin siinä, missä minua\ntarvitaan — vastasi hän kirkkaalla, nuorekkaalla äänellään.\n\nPäällikön vastustus oli voitettu ja niin jatkoivat he taaskin\netenemistään väistymättä tihenevää kuulatuiskua.\n\nJääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista. Jouko\nhuusi hänen jälkeensä varoittaen.\n\n— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada sen\nsanotuksi, kun kuului voihkaisu:\n\n— Oi, jo sattui!\n\nJouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren seuraamana.\n\nKuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos.\nKuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja\nkuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.\n\nJouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja saanut\nvaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset järjestymään\npaikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa reservikomppaniaa, jonka\npäällikköä ei kuulunut palaavaksi patruunanhakumatkaltaan.\n\nNyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja lähtiessään\nvaroitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan, selittäen\nheille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa\nkuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton ilme,\neikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut. Kumminkin\nuskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi takaisin.\n\nPalatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun mäeltä,\njohon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas tummia\nvarjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta likemmäksi\ntultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan olivat alallaan\npysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt paikkansa ja\netsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt makasivat pehmeään\nlumeen puoleksi hautautuneina.\n\nSaatuaan vaivoin säikähtäneet miehet takaisin paikoillensa ja\ntutkittuaan syytä tähän aiheettomaan pakenemiseen, osoittivat he erään\njoka oli huutanut: — Punaiset ovat aivan edessämme, ampuvat muutaman\nmetrin päästä!\n\nPäällikkö otti nyt syyllisen ja vaati hänen tilille sanoistaan, mutta\ntämä väitti yhä, kuulleensa ampumista aivan läheltä edestäpäin ja kun\nJouko pani hänet näyttämään paikan jossa hän oli maannut, selvisi asia.\n\nLumessa olevaa tilaa tutkittaessa huomattiin miehen paikoillaan moneen\nkertaan kääntyilleen, joten hänellä viimeksi olivat jalat sinnepäin,\nminne muilla pää, jolloin omien miesten takimmaiset rivit ampuivat\nvastaan. Siis siinä edessä oleva vihollinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö kului. Ankarasta ammunnasta huolimatta ei kaatuneitten luku ollut\nkovinkaan suuri. Kumminkin oli K:n reippaalle sisarelle kaiken aikaa\nriittävästi työtä.\n\nVihdoin selkeni kirkkaana keväinen aamu, vartiovuorot vaihtuvat ja\nväsyneet miehet saivat muutaman tunnin levon.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRaskas päivä oli maaliskuun 28:s valkoiselle armeijalle ollut ja ylen\npaljon oli se uhreja kysynyt. Heti aamulla oli hyökkäys alotettu ja\nniin olivat valkoisten valiojoukot painaltaneet sakeassa kuulasateessa\nyli aukean kentän kohti kaupunkia aikoen ottaa sen hinnalla millä\ntahansa.\n\nMutta kalliiksi se oli tullut, sillä vastaan tuleva tulituisku oli\nhirmuinen. Toinen toisensa jälkeen tupertui tantereelle, mutta\neteenpäin oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi!\n\nJääkärit näyttivät unohtaneen kaiken vaaran, he riehuivat pystyssä\nkaiken aikaa muiden välillä maasta suojaa ja hetken lepoa etsien. He\ntiesivät, miten paljon heistä riippui hyökkäyksen onnistuminen, heidän\noli joukkoja innostettava, rohkaistava. Mutta usein katkesi kesken sana\nja paikalleen pidättyi urho \"näyttäen kuin miehen kuolla käy\".\n\nNiin oli loppuun kulunut koettelemuksen päivä, jonka iltaan mennessä\noli tuoni runsaan sadon niittänyt, kaataen armotta suuren osan\nvalkoisen armeijan parhaita poikia.\n\nMutta ei saanut masentua mieli, uudelleen oli yritettävä! Iltaan\nhämärtyy päivä, huhtikuun 3:s — huomenna on se tapahtuva!\n\nJouko Toivonen tunsi nyt niin palavaa odotusta, että se teki hänen\nolonsa milt'ei sietämättömäksi. Kuin kuumeisena hän valmisteli yöllistä\nmatkaa, joka oli määräävä tämän taistelun tuloksen.\n\nJa hän tunsi, kuinka entistä suurempi velvollisuuden kuorma oli\nlaskettu heidän, jälkeenjääneitten hartioille, heidän oli nyt\nvastattava poistuneidenkin paikasta ja jatkettava työtä, joka\nkaatuneilta tovereilta keskeytyi. Siksi paloi tulena nuori mieli,\nkaksinkertaisin voimin, innoin kolminkertaisin hän nyt tapella tahtoi,\nkunnes saavutettiin valkoinen voitto — — niin, tai ellei hän itse\nsiihen asti ehtisi, toki oman osansa sen hinnasta maksaisi.\n\nVihdoin viimeinkin alkoi odotettu hetki lähestyä. Jouko Toivonen on\nvalmiina jaellen miehilleen viimeisiä määräyksiä, kun paikka, missä he\nseisovat, äkkiä leimahtaa valoisaksi kuin keskellä päivää. Venäläisen\nkirkon torniin sijoitettu valonheittäjä on kiinnittänyt vaanivan\nkatseensa heihin. Vastenmieliselle tuntuu miehistä tämä silmäily. Mutta\nsamassa kuuluu kolme peräkkäistä tykinlaukausta ja ryssänkirkontornissa\nväijyvän pedon silmä oli ainaiseksi sammunut.\n\nJo alkavat valkoisten tykit paukahdella ja alkaa armoton pommitus\nvaltakadun varsilla olevia taloja vastaan, joista punaiset ovat\nkarkoitettavat ennen etujoukkojen tuloa.\n\nPauke kasvaa valtavaksi ryskeeksi. On kuin maa perustuksiaan myöten\njärkkyisi ja ilman pielet säikkyen vavahtelisivat.\n\nHalki pimeyden liitelevät punaiset liekit, kuin tuliset turman linnut. —\n\nJouko ei enää kuule, hän vaan _tuntee_ tykkien ainaisen jymähtelyn\nja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse\nlentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.\n\nPimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät\nvalkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät\nammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin äänettömästi kohti\nöistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä punaiset salamat välähtelevät.\n\nJouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena\nhän tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen\naavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi\nsisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää\naikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle\nennätettävä. — —\n\nKiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan kohtalo\nolisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti kasvaa muiden\nvaivalloisesti mukana pysytellessä.\n\nYhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi\nkaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen,\ntoiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä,\nliikkumattomina paikoilleen tupertuneet.\n\nTuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula, lävistää\nmieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti raskaasti\npotilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet kylmenevään\nsyliinsä. — —\n\nYhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset. Joukoakin\nkovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen repi\nmanttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.\n\nMutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta. —\nKunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.\n\nSilloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti\nhänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.\n\nKun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin\nlämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi\nhaavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.\n\n— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata ja\nantaa raukean ruumiinsa levähtää... levähtää vain hetken... kohta hän\nnousee...\n\nÄskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen... tykkien\njyske kuuluu enää vain kaukaa... uni tuntuu tulevan... suloinen, pehmyt\nunonen!\n\nVoimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita auki,\ntukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät... Voi, ett'eivät\nanna rauhassa nukahtaa!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen veritulvan\nseisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa palautuu mieleen\näskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa. Hän aukaisee silmänsä,\nkohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole tuntea äsken pimeätä kenttää,\njota nyt kaupungissa syttyneet tulipalot veripunaisella valollaan\nkaameasti valaisevat.\n\nSilloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja kiiruhtaa\netenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat ja silmiä\npahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän hoipertelee\neteenpäin itselleen vakuutellen.\n\n— Täytyy, _täytyy_ jaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten...\n\nHän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja jatkoi yhä\nvaikeammaksi käyvää etenemistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat etenemisensä\nvaltakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.\n\nMutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen tuskan\nmajoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat, pienet\nja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget. Helvetillinen\npauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja musta sakea savu\npöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan kahden puolen palavista\nrakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui kitkeränä kurkkuun ja\nsalpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut julman raivoisaksi,\nvälkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret verta\nvaluivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä sattunut\nsopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi usein\njatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä, mustuneella,\nniljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren Venäjän mies\nvieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen aronpoika sammuvin\nsilmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja matruusi, mustatukka, oli\ntuntevinaan aavojen selkien raikkaat tuulahdukset, ikuisen hämärän\nhänen ympärilleen hiipiessä. — — —\n\nSiinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen\nnaapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi —\njo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen uhrasi. Nyt\nyö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha. — —\n\nTuossa veli veljensä vihan syleilyyn sulki, vastakkain kaksi Suomen\nmiestä iski — valkoinen ja punainen. — \"_Aatteen_ puolesta!\" — punanen\nhurjalla raivolla omansa kimppuun karkaa — \"eestä _isänmaan_ ja\nkansan _kunnian_\" — taas valkoinen — — jo yhteen vuotaa veljesveri,\nviha vaimenee, sammuu ja maa, emo kummankin, taas takaisin kutsuu\nluoksensa lapset. — — Ja kuin ihmislasten verileikistä hurmaantuneet\nraivottaret, syöksyvät palavista rakennuksista punaiset liekit kohti\nkorkeutta iloisesti hulmuten ja palavia kipinöitä sinkoillen, päättyen\nhurjaan hurmaavaan tanssiin — ja ilma vinkuu ja tuuli hurmanhenkisesti\nviheltää — — tuntuu kuin olisi kaikkialla näkymättömiä olioita, jotka\nriemastuneina hekkumoivat hornan työstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJääkäri Toivosen joukko oli ylen pieneksi huvennut, mutta hän oli\n_päättänyt_ mennä kosken yli. Siinä sillan korvalla Jukka hänen\nrinnalleen ehätti ja tutkivasti Joukon kuolonkalpeita kasvoja katseli:\n\n— Kuinka on laitasi veli?\n\n— Siteet pääsivät auki, se vuotaa taas... ei hätää sentään... minä\njaksan vielä tuonne — hän toista rantaa tarkoittaen lausui.\n\nHänen puheensa kävi katkonaisesti, poskilla paloi puna kuin kuumeisen,\nmutta silmissä liekehti suuren innostuksen hehku. Eikä Jukka häntä enää\njättää tohtinut, vierellä seurasi, ja kun he kosken toiselle rannalle\ntulivat, oli heidän vaikeata uskoa hengissä olevansa. Sillä suuri ihme\noli, että yksikään sielu siitä matkasta elävänä selvisi.\n\nMutta kuulia satoi nyt heidän ylitsensä joka suunnalta. Niitä tuli\nportti-käytävistä, kellarinluukuista, asuntojen ja ullakkojen\nikkunoista. Pahimmassa vaarassa aina olivat jääkärit, koska _heihin_\npiiloutunut punanen, oli hän sitte mies tahi nainen, aina ensiksi\ntähtäsi.\n\nPitkälle ei ehtinyt myöskään Jouko Toivonen, ennenkuin sala-ampujan\nkuula sattui päälakeen ja hän menetti tietoisuutensa samassa\nsilmänräpäyksessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskain mielin korjasi Jukka ja muut L:n kylän miehet ihaillun\njohtajansa ja rakastetun toverinsa luutnantti Toivosen kuolleeksi\nluullun ruumiin. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin hänessä\nvielä heikkoa elon heijastusta. Silloin kuljettivat he hänet mukana\nseuranneeseen paljon pidettyyn kenttäsairaalaan.\n\nMutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät he\npäällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen kaupunkiin,\njonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla kuolleitten\nruumiit viruivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan\nJukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt\nhänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut L:n\nkylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan, Jukka yksin.\n— Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä muutkin, — olisi\nottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka kohtaloa vastaan kapinoi.\n\nJa hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka kärsimysten\nja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen tajuta\ntainnut.\n\n— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden mustuneet\nsavupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat pienokaiset, jotka\nnoiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä ovatkaan nyt, ja mitä\nkärsivät?\n\nYhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet\npunaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat\ntaivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin\nloimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden\nsammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.\n\nKolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä\npäivinä kamalasti vanhentunut.\n\nTaas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä\nvalloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan\ntulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen\nedeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt,\nkuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä\nystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha Jukka,\nmiksi ne kuulat eivät häntä huolineet?\n\nJa kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen\nkasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa surullinen näky,\njos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen kiintymään, kun kullakin\nkylliksi oli omastaan.\n\nMaassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun\nmurtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen noita\nsysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet surmanneet,\npetturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän mikä oli,\nhänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa, kaikkensa se Vanjushka\noli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt, kumminkin hänen kurjan\nelämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen surunsa oli niin suuri, niin\nsyvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi hänelle enää toverien tappio,\neivätkö Vanjushkan surmaajat olleet hänen pahimpia vihollisiaan? —\nTulkoot vaan \"lahtarit\" Tampereelle, hän ei vihaa heitä enempää kuin\npunaisia tovereitaankaan, koko mailma on hänen vihollisensa!\n\n— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli\nensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?\n\nHän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin\nlyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten\ntoista, mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet\naivoista lähtevää heikkoa käskyä.\n\nVielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä häntä\ntottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko vasen?\nAivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja peukalo.\n\nIhmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis\nvielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui\nihanalle ensihetkessä!\n\nMutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin pimeni ja\nsynkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi kuolleena,\nenemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties, missä minä\noikeastaan olen.\n\nEntä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo puhdistettu?\nKuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?\n\nJa väsynyt ajatus lysähti tuokioksi kokoon, mutta alkoi hetken kuluttua\nuudelleen haparoida, niinkuin pimeään eksynyt, joka etsii yhtä ainoata\nvalonsädettä.\n\nMutta mitään vastausta ei hänen kysymyksiinsä tullut ja lannistuneena\nvaipui etsivä aatos jälleen omaan raukeuteensa.\n\n— Näinkö pitää minun tähän hiljaa hipua? Tähänkö se sitte päättyi?\n\nJa oli kuin olisi hän pienen pienenä harhaillut mustan, loputtoman\ntyhjyyden rannalla, joka katseli häntä, oudoin silmin. Siinä tunsi hän\nkutistuvansa yhä pienemmäksi ja suuren, avuttoman yksinäisyyden tunto\npusersi sydäntä, kuin ahdistava painajainen. — Joku raskas, kylmä\npainaa rintaa. — Mikä se on? — Kuolema, se tulee, tulee nyt. Pimeys\nlaskeutuu yhä tiiviimmästi ympärille. Koskaan elämässä en nähnyt näin\nmustaa yötä ja niin kylmää. — Kuinka kauvan minun pitää se _tuntea_?\n\nMitä se oli? Jokin pehmeä lämmin kosketus poskellani, kuin hienoisen\nkäden hyväily. Olisiko luonani joku? — — On varmasti, sillä _tuntuu_\nkuin katselisivat tutut, lempeät silmät. — Ken mahtaa hän olla? Kunpa\nsaattaisin katsoa.\n\nHän teki ankaran ponnistuksen raottaakseen silmiään hiukan, — se\nonnistui vihdoin, — vilahdukselta näki hän hienon, ruskehtavan hipiän\nja silmät joiden säteily oli tuttu, mistä, milloin? — — muisti petti,\naatos väsähti ja hän vaipui taas unentapaiseen horrokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ilo ailahti sydämmessä sisaren. — Hän toipuu! — Ihan varmaan\nraotti hän silmiään ja katse oli kuin kysyvä, — hän on tajuissaan!\n\nAlina sisar oli istunut potilaansa vieressä kaksi yötä ja kolme päivää,\ntehden voitavansa yhdellä kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli\npaksut siteet, verenmyrkytys siihen oli tullut, joten toinen sisar\nhoiti hänen tehtäviään osastolla ja hän itse sai omistaa kaiken aikansa\ntälle, elämän ja kuoleman rajamailla harhailevalle soturille.\n\nKuinka tuota siteessä olevaa kättä pakotti toisinaan! Mutta hän puristi\nhuulensa tiukasti yhteen kärsien kivun ja vaikka kyynel tuskasta\nsilmään kiertyi, ei hän paikkaansa jättänyt, sillä tuntui kuin kuolema\ntoisella puolen seisten olisi vaaninut sopivaa hetkeä katkaistakseen\nohuen elämänlangan. — Mutta se ei _saanut_ sitä tehdä.\n\nSairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö tuntui\nlaskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä vieras\nvuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.\n\nMutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle\nrinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen\nsilmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle ystävälleen\npuheli:\n\n— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten\nennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet,\ntunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan\nsydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen oman\nruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! — — —\n\nNiin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — — minä\ntiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.\n\nMutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui jakkaralle\nvuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein tuli lääkäri,\njoka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin tapahtuneen ja\nvaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.\n\nEi kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti istui\nvartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän liekkiä.\n\nJouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina kohtasi\nhäntä sama, suloisesti vaaliva katse. _Sen_ hän vaan näki, se oli hänen\nmaailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut valittaakaan, ja joka\nkerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki, jonka vaati väsyneiden\nluomien aukaseminen, teki hän sen vaan nähdäkseen, _vieläkö_ se oli\nsiinä vierellä — ja se _oli_ siinä yhä.\n\nKerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat\npainuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen\nkuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja\neroitti sanat:\n\nMilloin — te — lepäätte?\n\nNe olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli jo\npeljätty hänen sen taidon kadottaneen.\n\nSuuri oli sinä iltana sisaren ilo.\n\n\n\n\nXIII\n\nLehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.\n\n\"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä.\"\n\n\nMinun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei ole\nketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat\ntämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja\nsitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen\nkuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi\nsielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan muisto,\nkuin kaukaisen, kadonneen keväimen.\n\nEt aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut ensikerran\nylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen. Et tiedä,\nmille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian poikki.\n— Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut koko\nsieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin, kun\nhetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää,\nvartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.\n\nNiin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti,\narmasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.\n\nEi siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa, ei\nmitään vastarakkauden toivoa.\n\nMutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin\nSinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena\nja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo\ntunne, mikä se oli, en tiedä. —\n\n— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli\näskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani kuumensi.\nIstuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos ikkunasta, kun\näkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen kätesi ja\npuserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen hyväily. — Mutta\nse vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani niinkuin keväisen\nauringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan sydäntä. Uusi, outo\nvirtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata katsoa kasvoihisi, ja\nkun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani Sinun silmäsi niin\nkeväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi syvyys, sillä\nvaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa, vaan oli se\nkuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen sulavat.\n\nJa silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt\nsilmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin yksinäiset\nihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään minne\nlymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on, kaikki\nverhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa yksinäisyydessään\ntehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää siellä kaikki, mikä\non heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen, kestävä. — Siksi\nolet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja kannan\nhellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa, jossa\nlehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden kuiskailevan\nkevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja minä\nkuuntelen sitä, — sielussani hartaus.\n\n— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja sen\npuoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas kyynel,\nilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat yhdeksi;\npainuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on tumma, toinen\nvaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja ne kullan\nkellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta kauniimmaksi\nvalitsee.\n\nTaittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin.\n— Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään\nkevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —\n\nNyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen kuin se,\njoka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä taivaan valkeuden ja\nihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja katsoo. Päätä huimasee, rintaa\nahdistaa suuren onnen kylläisyys ja hän pelkää kadottavansa sen vasta\nsaavutetun, pelkää pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.\n\nMinä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin\nvihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun\nnäkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo\nja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille,\njoiden elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat,\nett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä\nrunsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä muille\nantaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni\nihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän\nihanuutta. Enhän minä itsekään ole sen _riemua_ tuntenut, korkeintaan\n_sen onnen_, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn\npalkka, mutta tämä on _lahja_. — Miksi minulle sen annoit, millä minä\ntämmöisen onnen olen ansainnut?\n\nNiin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset ihmetellen\nkyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät niin\n\"keväisesti\" kuten he sanovat.\n\n— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä,\nodottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran\nkuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä\nKuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi\nsielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOn ihanaisen kevätsateen yö.\n\nSisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa\nhuoneissa, auttelee ja järjestelee.\n\nRauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut. —\nTuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua silmää,\nhärmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja lapualaisen jalka\ntyynyn tuessa väsyy.\n\nSiellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu kiivaasti\nkuin jollekin kertoillen... oli päätetty se sinä päivänä saada, olimme\naikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta... tai kuolla... mutta\nkumpaakaan ei tullut... meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan\nsiitä joukosta... minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut\nperustaa... aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin,\nmutta maailma musteni silmissäni... olin yhä juoksevinani, vaikka\ntoisessa hetkessä tajusin hangella makaavani...\n\nHoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea\nhaava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan\nrinnan ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä\nhengissä, näyttipä vähitellen toipuvankin, vaikka kuume toisinaan\nottikin lujalle. Silloin aina vaivasi sairasta muisto, että hänen oli\ntäytynyt heittää päämääränsä, että Kohtalon käsi oli tullut väliin ja\nkatkaissut tien, — se se kovimmin koski.\n\nSisar meni nuoren sankarin luo, pani vilpoisen kääreen hänen otsalleen\nja istahti viereen kuin pahoja unikuvia torjuakseen.\n\n— Mikä sinulta jäi, sen toiset tekivät, koko Suomi on vapaa. Eivät\nole turhaan taistelleet Pohjanmaan pojat, Härmän, Lapuan ja Kauhavan\nsankarit eivät ole hukkaan vertansa vuodattaneet — ajatteli Alina\nriemuisin mielin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPotilas oli jo päässyt rauhalliseen uneen ja sisar nousi avatakseen\nakkunan, sillä huoneessa oli painostavan kuuma.\n\nSuloinen kevätilma virtasi huoneeseen ja alkava lintujen liverrys\nmetsässä, todisti aamupuolen jo olevan käsissä.\n\nOvinurkasta kuului valitusta. Mies, jonka veren viheriäbasilli oli\nmyrkyttänyt, oli vilunarka ja pelkäsi ikkunasta tulevaa vetoa.\n\nHoitajatar sulki sen ja meni hänen luokseen.\n\n— Onko teidän taas paha olla?\n\n— On, neiti, minun on aina vähän vilu ja kun minä vaan näenkin, että\nikkunaa avataan, niin minua paleltaa heti.\n\n— Minä tiedän sen, mutta kun täällä on niin monta yhdessä, tulee niin\nkuuma, että pakostakin täytyy vaihtaa ilmaa.\n\n— Niin täytyy, vaihtaa sitä täytyy, — äänteli ukko. Hänen\nvihertävänkelmeät kasvonsa osoittivat lapsenomaista myöntyväisyyttä\nja hänen suuret silmänsä loistivat syvistä kuopistaan sisarelle kuin\nsanoen: Tee sinä vaan, niinkuin tahdot, hyvin sinä kaikki teet.\n\nJa sisar kääri peitettä tiiviimmästi ympärille ja ukko veti huulensa\nhymyyn, huulet, jotka ohuina kuin paperi peittivät kellervän\nhammasrivin.\n\nVielä siveli hieno käsi parroittunutta poskea ja kevein askelin poistui\nvalkopukuinen olento viimeiselle vuoteelle suuren huoneen peränurkassa.\n\n— Eikö teitäkään nukuta?\n\n— Ei, ei minua nukuta.\n\nVieno punastus levisi kummankin kasvoille. Jouko Toivonen kohottaikse\nhieman: — Siellä se näkyy olevan — ja Alina ymmärsi, että hän tarkoitti\nsitä matalaa jakkaraa.\n\nTaas oli sisar tavallisella paikallaan. Nuoren jääkärin pää painui\npieluksille ja hänen kasvoiltaan saattoi lukea, että nyt oli kaikki,\nniinkuin olla pitikin.\n\nKaikki huoneessa nukkuvat, kuuluu vaan tasainen, syvä hengitys ja\nlintujen valtainen aamulaulu, joka suljettujen lasienkin lävitse\ntunkeutui huoneeseen.\n\nMuut eivät sitä kuule, he kaksi vaan valvovat.\n\nJouko otti hoitajattarensa käden ja sulki sen kiinteästi omaansa,\nsamalla kuin toinen käsi toista etsi.\n\nSilmät silmiä hakivat, katse katseeseen uppoutui ja nuoria sydämiä\nvavisutti sanomaton riemu.\n\n— — Aika kuluu — Syvässä unessa huudahtaa joku. — Ukko ovensuussa\nkäännähtää, voihkasee, — sokea poika peränurkassa kevään valosta\nuneksii — — mutta he kaksi ihmistä ovat toisilleen unohtuneet,\nkäsikkäin, silmä silmässä istuvat.\n\nOn kuin katkeaisi ajan ainainen kulku, on kuin itse ijäisyys hetkiä\nlukisi ja sanattomasti keskustelee kaksi ihmistä hämärässä keväisen yön.\n\n— — — Sinä, sinä! — Sinua ikäni olen etsinyt, sinun silmiäsi, käsiäsi\nkaivannut. — Sinulle minä kuulun, ja minulle sinä. — Niin on ollut jo\nsilloinkin, kun en sinua vielä tuntenutkaan, vaan salaisesti olemassa\noloasi aavistelin. — Niin on ollut ja on aina oleva! —\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin katse katseelle puhui, silmä silmälle saneli. — Sade oli laannut.\nHiljalleen valkeni keväinen aamu ja tulisessa ruskossa kylpi jo\nkoillinen taivaanranta. Mutta kun auringon ensi säteet viistoon\nakkunoista tunkeutuivat, silloin havahtui tyttö ja nousi lähteäkseen,\nmutta toinen ei hänen käsiään hellittänyt.\n\n— Minä menen nyt. — Hyvää yötä!\n\n— Hyvää huomenta! — vastasi toinen ja heidän kasvojaan kirkasti\nkeväinen hymy.\n\nUni oli kaukana Alinan silmistä, mutta hän makasi vuoteellaan hiljaa\nkuunnellen sydämensä voimakasta sykintää. Ja tunnelmat tulivat, nuo\npuhtaat, väkevät, hurmaavat. Ne syöksyivät hänen ylitsensä, kuin\nleppoisat aallot, huuhdellen ihanasti hänen olemustaan. — Ei sanaakaan\nollut sanottu, mutta hän tiesi olevansa — morsian.\n\n\n\n\nXV\n\n\nMenneet ovat myrskyt, tau'onneet taistelut ja sodan arvet ovat umpeen\nkasvamassa. On rauha maahan palautunut, kansalle kallis vapaus.\n\nOn kylmään pohjolaankin kesä kerennyt, sen saloille saapunut suvinen\njuhannus. — Eikä muuttanut elämän kulkua kauhujen, tuskien vuosi —\nminkä hävitti sota, korjasi kuolema sen aikoi elämä uudelleen rakentaa.\n\nJa Pohjanmaan avarat viljavainiot taas sinisenvihreinä aaltoilevat ja\nsilmänkantamattomien niittyjen yllä värjyy kukkien tuoksu. Soi ylhäällä\nlintujen laulu ja lehdoissa kilpaa kukkuvat käköset.\n\nMutta halki tasangon virtaa leveä joki, joka päivän paisteessa\nhopeanhohtoisena juovana välkkyy, tehden loivia mutkailuja kautta\nlakeiden rantain, missä rantaleppä joskus sen äyräällä kohottaikse,\nkuin ilahuttaakseen ylhän ystävänsä yksinäistä aikaa. Ja hyväksyen\nhymähtää virta, sen kuvaa kalvossaan heijastellen, mutta kiertäen\nkauniin kaaren se aavojen vainioiden väliin painuu, vapautuneena,\nhelpoittuneena, unohtuen oman olemuksensa tyveneen rauhaan.\n\nOn yllä taivas korkea, sinivalkoinen ja sees ja etäiset ilmanrannat\nsiniseen hämäryyteen sulavat. Lauha, suvinen tuuli henkii yli lakeuden,\njolle pyhäinen rauha laskeutuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauttaaltaan juhannuskoivujen ympäröimänä on hallavanpunainen\nkaksikerroksinen talo. Köyryharjaisella katolla hulmuaa uusi sinivalkea\nlippu ja kylän kansa, juhlavaattehissa, piirittää pihan. — On poissa\nnyt arkiset aatokset ja huolet, jäi syrjään surut — on rinnoissa\nhillitty riemu ja kasvoilla, muulloin totisilla, nyt hymyn kirkastus.\n\nPois heittivät L:n kylän tyttäret täksi päiväksi surupukunsa, joita\nkantaen kaiken kevättä ovat sodassa kaatuneita omaisiaan murehtineet. —\nJo vilahteli viidakoissa vilkkaat värit ja luhdin naulassa riippuneet\npunahameet taas nuorten varsien verhona hulmusivat.\n\nSupatus ja kuiskutus käy kautta tyttöparven korean, ja harmaissa\n\"vormupuvuissaan\" seisoskelevat miehetkin katsovat kelloaan. — On\nheistäkin hidas nyt ajankulku.\n\nJo narahtaa ovi, astuu kuistille joku, sinne kääntyvät nyt kaikkein\nkatseet.\n\nMutta tulija olikin Kokkolan Jukka, jonka olemuksesta hyväntahtoinen\nhilpeys huokui ja se ainainen suopea hymy oli taas hänen huulilleen\npalautunut.\n\n— Kohta tulevat, — hän odottaville ilmoittaa, kuistin penkille\nistahtaen.\n\nSilloin kajahtaa kuulakkaassa ilmassa kirkonkellon ääni, joka kaikuna\nvierii kauvas yli lakean maan.\n\nOn vanha se kello ja tuttu sen ääni, mutta entistä heleämmin se tänä\naamuna tuntuu soivan, kuin olisi sen kova metallisydän nyt suviseen\nriemuun värähtynyt.\n\nTaas aukenee ovi ja tuvasta astuu nyt viheriässä vormussaan jääkäri,\nrinnallaan morsiamensa, valkoinen sisar.\n\nJa ympärille kiertyy kylänkansa sulkien heidät piiriin keskellensä,\ntervehtien, kättä puristaen. Niin tulvailevat onnittelut ja siunaukset\nkansan hartaan.\n\nVaan aika rientää, pihan poikki kulkee nyt morsiuspari, kirkkotielle\nkääntyy ja mukana seuraa saattueena kylän väki. — Heidän toivonsa ja\nylpeytensä oli Jouko ollut. _Yhteinen_ oli nyt ilo, kuten surukin ennen\nja _hänen_ onnensa oli nyt _heidänkin_ omansa.\n\nMutta tien vierestä, niityn mättäältä, pyrähtää lentoon leivo, kohoaa,\nkohti kuulakasta korkeutta ja ratkeaa riemuisaan lauluun.\n\nOn kuin pakahtuisi sen pieni rinta onnensa kylläisyydestä, on kuin\npusertuisi sen povesta koko luomakunnan äänetön riemastus ja ilma\nhelkkyy ja laulu soi kuin tulvailisi se aina taivaanrajoilta tänne,\nihmisten ilmaiseksi iloksi —. Mutta mieleen muistuu jo pesässä\nodottava puoliso, jo katkeaa virsi ja nuolena syöksyy pieni laulaja\npyörryttävästä korkeudesta alas, suoraan armaansa lämpöiseen syliin,\njossa vartoo häntä lempensä runsas palkka.\n\nVaan tuulessa hulmuaa se valkoinen huntu, joka peittää morsiamen tumman\npään ja hänen lumivalkoisiin verhottu vartensa näyttää niin hennolta,\nvoimakkaan jääkärin rinnalla. — Kuin unessa kulkee kirkkotiellä sisar\nAlina, niin kumma tunne hänen mielensä nyt täyttää ja hänen on vaikeata\nuskoa todellisuudeksi tätä. On kuin toiseksi muuttuneena koko maa, on\nkuin paennut olisi täältä ahdistus, tuska ja pimeys, kuin tulvailisi\ntuhlaillen valoaan taivas ja rakkauden ikuinen olemus ihmisten\nsydämmissä asustaisi.\n\nHarmajan kivikirkon ympärillä lepattavat kahisten vanhojen haapojen\nlehdet. — Avoimesta ovesta kuuluu urkujen soitto ja pieni seurakunta\nhartaasti veisaa:\n\n    \"Jo joutui armas aika\n    ja suvi suloinen.\n    Kauniisti joka paikkaa\n    koristaa kukkanen.\n    Aurinko maamme puoleen\n    lähestyy lähemmäks,\n    Virvoittaa luonnon kuolleen,\n    sen tekee eläväks.\"\n\nKesäpäivän kirkkaudesta astuvat he hämäräiseen kirkkoon, jonka pienet\nikkunaruudut vain niukasti valoa läpäsevät ja vilpoisa kosteahko ilma\nvastaan hengähtää.\n\nVoimakkaana vyöryy nyt urkulehteriltä häämarssi. Ilma värisee ja tuntuu\nkuin pieni kirkko perustuksiltaan vavahtelisi.\n\nKuin sävelten kantamina kulkevat kautta kirkon nuoret, polvistuen\nalttarin eteen, ja kotikylän kansa ympärille kuoriin kokoontuu.\n\nMutta kapeasta ikkunasta lähettää kirkkaat säteensä juhannusaurinko,\nluoden kultaisen hohteen alttaritaulun Kristuskuvaan ja morsiamen\nvalkohohtoiseen pukuun.\n\nTavalliset vihkilukunsa lukee pappi, kehottaen heitä toinen toistansa\nrakastamaan, ikäänkuin rakkaus käskyä kaipaisi, eli kenenkään\nkehoitusta. —\n\nMutta Alina ei kuule, hän vaan näkee kirkastusvuorella seisovan\nKristuksen rakkautta säteilevät kasvot ja kädet, jotka heitä kohti kuin\nsiunaten ojentuvat. On tumma yö hänen ympärillään ja pimeys peittää\nkukkulan juuren, mutta taivaasta tulvailee valo, joka sädekehänä\nympäröi pyhän pään ja häikäisevänä hohtaa hänen päällään valkea viitta.\n\nToimitus on päätetty, urut alkavat jälleen soida. — Jouko ottaa kädestä\nomaansa ja katsoo häntä kyyneleistä kosteisiin silmiin. — Mikä lujuus\nja luottamus hänen katseessaan, mikä rajattoman rakkauden voima! Alina\nnäkee kuin kirkastuksen hohteen hänenkin kasvoillaan.\n\n— — Niin hiljaa hymisten soivat urut, kuin kuuluisivat nuo vienot\nsäveleet itse taivaan korkeudesta tänne alas. — Kansa hiljaa kirkosta\npoistuu, mutta alttarin edessä vielä viivähtää morsian kuin tahtoisi\nhän jäädä tänne, kivisen kirkon hämäryyteen, unohtua urkujen hiljaiseen\nhyminään ja oman onnensa täyttyneeseen unelmaan, vierellä ystävä,\nkallis, ja edessä kirkastusvuoren valkea Kristus, joka siunaten kätensä\nkuroittaa.\n\nMutta kaunista morsiantaan katselee kummissaan Jouko.\n\n— Kalpenet — on kirkko kylmä — hän kuiskaa, käsivartensa hellien sen\nvyölle kietoo ja ohjaa ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin valtavana helkkyy ilmassa lintujen laulu, niin somasti puhelee\npoppeleissa suvinen tuuli ja viehkeänä, lupaavana kutsuu ihmistä.\n\n    Elämä.\n\n\n\n"]