[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flepTxgV-XqZc0-TVPWWv4DD5DXm7ojDrQVs9c2HNT3k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3086,"40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3086-valisalmi-heikki-40-kuukautta-neuvosto-venajalla","3086__Välisalmi_Heikki__40_kuukautta_Neuvosto-Venäjällä",null,"tietokirja",[14],"sota",[],"fi",1923,22840,165430,false,73494,[23],"Soviet Union -- History -- Revolution, 1917-1921",[25,26,27],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä\" by Heikki Välisalmi is a historical account written in the early 20th century. The book provides a personal reflection on the author's experiences during a tumultuous period in Soviet Russia, likely focusing on the early years of the Bolshevik regime after the 1917 revolution. Välisalmi's work is expected to offer insights into the social and political atmosphere of Russia during these transformative years, detailing the changes brought about by the rise of communism and the struggles that followed.  The opening of the book introduces the setting of St. Petersburg in early 1918, capturing a vibrant city still reeling from the aftermath of the Bolshevik revolution. Välisalmi describes the stark contrasts visible in the streets, where remnants of old aristocracy collide with the newly liberated Jewish population, while the presence of soldiers has changed dramatically since the Tsar's reign. The narrative highlights the chaotic social conditions, with soldiers, former officers, and the rising tide of crime, as well as the distinct influences of the emerging Bolshevik power and the disarray within the military and society as a whole. The author sets up a picture of a city in transition, where the complexities of human experiences during this upheaval are ready to be explored further in the ensuing chapters. (This is an automatically generated summary.)",[],318,"Muistelmateos kuvaa kirjoittajan kokemuksia Neuvosto-Venäjällä vuosina 1918–1921. Teksti käsittelee bolševikkien valtaannousua, punaisen terrorin aikaa sekä arkielämää ja yhteiskunnallisia muutoksia vallankumouksen jälkeisessä Pietarissa.","Heikki Välisalmen '40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3086. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","40 KUUKAUTTA NEUVOSTO-VENÄJÄLLÄ\n\nKirj.\n\nHeikki Välisalmi\n\n\n\n\n\nTurussa,\nSosialistin Kirjapaino Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Alkusananen.\n    I. Pietari v. 1918 alussa.\n   II. Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa\n       ensi vaiheet.\n  III. Bolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua\n       vastaan v. 1918 ensi puoliskolla.\n   IV. Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.\n    V. Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.\n   VI. Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.\n  VII. Bolshevismin kehitys kommunismiin.\n VIII. Asuntokysymys.\n   IX. Neuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä.\n    X. Talonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella.\n   XI. \"Köyhälistön diktatuuri.\"\n  XII. Neuvostovallan virkakoneisto.\n XIII. Viimisen kerran tshekan kynsissä.\n\n\n\n\nAlkusananen.\n\n\nAlunperin ei ollut lainkaan tarkoituksenani julaista kirjan muodossa\nmuistelmiani ja vaikutelmiani Neuvosto-Venäjältä. Vasta viime\ntalvena, luettuani useampiakin kuvauksia bolshevikien valtakunnasta\nja huomattuani ne kaikki enemmän tai vähemmän tosioloihin\nperustumattomiksi, innostuin kyhäämään nyt ilmestyvät luvut. Jouduin\nolemaan Venäjällä juuri ne vuodet, joitten kuluessa kommunismia\nyritettiin kansaan istuttaa, joten kirjassani kuvataan senaikaisia\noloja. Minun Venäjältä poistuessani, keväällä v. 1921, oli juuri tullut\ndekreetti kapitalismin uudelleen elvyttämisestä.\n\nMitään perinpohjaista kuvausta ei kirjani voi antaa. Omalla\nkokemuksellani hankittua ainehistoa ei kylläkään olisi puuttunut, mutta\nkirja ei ole saanut paisua tämän laajemmaksi, koska on täytynyt saada\nse hinnaltaan niin kohtuulliseksi, että vähempivarainenkin kykenee sen\nitselleen hankkimaan.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nI.\n\nPietari v. 1918 alussa.\n\n\nPietari, Nevan helmi, niinkuin Pietari Suuren kaupungin asukkaat\nennen ylpeästi sanoivat, ei vielä v. 1918 alussa ainakaan noin\nensi näkemältä kantanut mitään erikoista leimaa. Sama iloinen\nihmishyörinä keskikaupungilla, sama valovirta iltaisin puotien\nsuurista näyteikkunoista, samat pika-ajurien \"beregis\" (varo) -huudot\nkuin ennenkin, samat hienosti puetut ja hajuvesiltä tuoksuvat naiset\nkaduilla, sama univormujen vilinä, joka aina on ollut venäläiselle\nmetropolille niin tunnusmerkillistä. Entinen solina ja kolina ja yhä\nvain ainainen kiire ja aivankuin kilpajuoksu jonkun saavuttamattoman\nperässä.\n\nMutta sittenkin. Perehdypä lähemmin tsaarien kaupunkiin, niin etköhän\nvain huomaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Katsele tarkemmin\njoukkoa: miksi noin paljon ilmettyjä juutalaistyyppejä? Moseksen kansaa\nei ennen suvaittu keisarien pääkaupungissa. Ne harvat könkönenät\nja kiharan hiilimustan tukan kattamat latteaotsaiset kasvot, jotka\nsiellä sattumalta tapasit, olivat uskostaan luopuneitten ja siis\ntavallaan suvustaan huonontuneitten Israelin lapsien. Varsinainen\njuutalainen ajettiin Pietarista pois kuin kulkurikoira. Hänelle oli\nsuotu omat rajoitetut asuma-alansa Liettuassa ja Puolassa, Ison-Venäjän\nkaupunkeihin ei hänellä ollut jalallaan astumista. Mutta Kerenskin\n\"svaboda\" oli lahjoittanut vapauden näille hyljeksityillekin.\nVuosi 1917 oli kansoittanut Pietarin epälukuisilla juutalaisilla\nliikemiehillä. Juutalainen murre sorisi kaduilla kilpaa venäjän kanssa.\n\nEnnen näit Pietarissa komeita kaartinupseereita ja silloin tällöin\nliikkuva sotamies näytti itsekin nauttivan puhtaasta sinellistään.\nPääkaupunkiin ei majoitettu puutteellisesti puettuja sotilasosastoja.\nNyt oli laita toinen: vapaus, kurin höllyttänyt väärinkäsitetty\nvapaus, oli levinnyt armeijaan, joukkojen tuli ikävä rintamilla,\nkokonaisia osastoja hajosi kotiseuduilleen tai lähti lorvehtimaan\njoutilaina pääkaupungin kaduille. Upseeritakki ei istunut enää yhtä\nmoitteettomasti kuin ennen, sillä armeijan upseeristo oli monien\nsotavuosien aikana suunnattomasti muuttunut. Siihen kuului nyt\nkaikellaista häthätää leivottua ainesta: nuoria koulupoikia, maalaisten\nkeskuudesta lähteneitä sattumalta lukutaitoisia nuorukaisia, jopa\nentisiä pika-ajureitakin. Upseerien puute alensi pääsyvaatimuksia,\nKerenskin sotakouluissa niistä tuskin enää saattoi vakavasti puhua.\nArmeijan komentaville paikoille oli päässyt kaikellaista satunnaista\nainesta. Kuinkapa tämä olisi viihtynyt rintamalla, mieluummin se toki\noleskeli \"lomalla\" pääkaupungissa.\n\nEivätkä bolshevikit valtaan päästyään suuria välittäneet upseereista.\nArmeija ei heidän aikanaan taistellut. Sen verran, minkä päälliköitä\noli, valitsivat sotamiehet ne itse. Arvo ja kokemus ei vaalissa\nmerkinnyt mitään, nuori hyvällä puhelahjalla varustettu aliupseeri\nsaattoi komentaa prikaatia. Upseerit joutivat siis hyvin \"lomalle\".\nHuonommat ainekset heistä asuskelivat kahviloissa epämääräisissä\nliikehommissa, paremmat — möivät sanomalehtiä ja kengännauhoja kadulla.\nVarsinkin juuri viimemainittujen keskuudessa oli puute jo v. 1918\nalussa huutava. Sotilaskasvatuksen saanut iäkäs eversti tai kenraali\nei ammattinsa menetettyään osannut sijoittua uuden järjestelmän\nvallitessa, hänen oli turvauduttava katukauppaan, tai — kuten myöskin\ntapahtui — astui hevosen omistava entinen ylhäinen herra kuskipukille.\nNiinpä havaittiin Pietarissa mainitsemanani vuonna ajureina —\nruhtinaita.\n\nOli vielä muutakin pahaenteistä ilmestynyt entisen ylvään\nkeisarikaupungin kaduille: kerjäläisiä. Niitä ei ennen poliisi\nsuvainnut, anelemisen täytyi tapahtua mahdollisimman salassa. Nyt\nei ollut enää poliisia olemassakaan; miliisi, jommoinen Kerenskin\naikana oli vielä yrittänyt pitää yllä jonkunlaista järjestystä,\npysytteli näkymättömissä. Nyt seisoi tuossa rääsyinen, laiha\ntyttö, niin läpikuultavan hintelä, että luut pullottivat, ja huusi\nsydäntäsärkevällä äänellä: daitje Hrista radi (antakaa Kristuksen\ntähden). Siihen aikaan liikkui vielä rahaa Pietarissa ja almuja satoi\ntytön ojennettuun käteen. Se oli ikäänkuin ensimäinen hätähuuto,\nmyöhemmin kaikui se kaikkialta. Tuossa taas kadun kulmauksessa istuu\njalkojensa tyvillä sotarampa anellen rahaa, toinen, sokea, vähän matkan\npäässä seisoo käsi ojolla, kolmas, halvaantunut upseeri valittaa\nvaivojaan melkein vieressä. Astut pihaan, sinne työnnetään jalaton\nmies rullarattailla — sanoo olevansa entinen kapteeni —, nyt käy hän\npihoissa soittamassa lantin edestä. Eikä ole lainkaan harvinaista,\nettä vanha kenraali kuiskaa sinulle vaivihkaa, ettei ole syönyt pariin\npäivään huomauttaen täten, että sinä tekisit hyvän työn, jos viskaisit\nhänelle kolmeruplasen. Olisihan näitä kuvia, mutta riittäköön. Yhtä en\ntoki malta olla kertomatta: erään Nevan sillan poskessa istuu vanha\nkalpea mies, hänen vierellään on taulussa kirjoitus, jolla vanhus lupaa\ntehdä pienestä maksusta runon, mistä aiheesta \"kundi\" vaan haluaa.\nMaksat ja sointuvan runon saatkin.\n\nMutta ei sentään kaikkialta irvistä puute vastaan. Kuulet äkkiä iloisen\nnaurunrämäkän, vilkaiset sivullesi ja näet joukon matruuseja virkeässä\nnaisseurassa. Naisilla on hameet polviin saakka, sievät kengät ja\nmuodinmukainen puku, vaikkeivät he näytä oikein jaksavan kantaa\nhienouttaan. Matruusit kulkevat merimiespuvussaan, se on tällä kertaa\nkunniassa. Suuri johtaja on sanonut, että Itämeren laivaston merimiehet\novat \"vallankumouksen kunnia ja ylpeys\". Heidän hartioittensa varassa\nlepää uusi valta, he tuntevat arvonsa, jonkavuoksi kaiketi ovat\nripustaneet ylleen joukon säteileviä jalokiviä. Niitä on heidän\nnaisiltaankin, mitä osaa nämä sitten \"suuren vallankumouksen\"\npyörteissä näytellevät?\n\nRikasta väkeä on tämä \"vallankumouksen kunnia ja ylpeys\". Olipa\nheitä kerran tullut puoli tusinaa erään vaatimattoman, nyttemmin\njo huonosti pärjäävän asianajajan asuntoon ja pyytänyt \"vuokrata\"\nhuoneustoa pariksi vuorokaudeksi. Asianajaja suostui, tai oikeammin:\nhänen oli suostuttava. Tulokkaat eivät kuitenkaan tarvinneet muuta\nkuin yhden huoneen, ruokasalin, jossa oli suurenpuoleinen ja mukava\npöytä. Asianajaja sai niin ollen jäädä viereiseen huoneeseen. Uudet\n\"vuokralaiset\" olivat saapuneet pussien kanssa ja huoneuston isäntä,\njoka uteliaana miehenä ei voinut olla tirkistelemättä avaimen reiästä,\nnäki otettavan esille hirmuiset tukut rahoja, \"kerenkkejä\", niinkuin\nsiihen aikaan Kerenskin liikkeellelaskemia seteleitä nimitettiin,\nkorttipakkoja ja hienoja viinejä. Kaksi vuorokautta olivat vieraat\nviipyneet. Heidän lähdettyään saattoi asianajaja todeta jonkun\nrikkinäisen tuolin, viinin tahraaman pöytäliinan ja säretyn taulun,\nmutta lattialta oli hän kerännyt 220,000 ruplaa. Tämä summa korvasi\nvielä siihen aikaan menetetyn omaisuuden monikymmenkertaisesti.\n\nOlisipa hauskaa seurata tuota iloista matruusi- ja naisseuraa heidän\nretkellään. Ehkä menevät he kahvilaan tai kapakkaan iloittelemaan?\nSinne voit vielä pujahtaa, jollei laitos ole kaikkein pahamaineisimpia.\nMutta jos he astuvat sisälle johonkin muodissaolevaan tanssipaikkaan,\non parasta, että pysyt ulkosalla, jollei sinulla ole päälläsi\nsotilassinelliä. Siellä nimittäin vallitsee joka tapauksessa villi\nmeno ja saatat helposti menettää päällysvaatteesi, ellei rahavarojasi\nkatsota riittäväksi korvaukseksi. Niitä ei varasteta, vaan ryöstetään.\nSellaisen tempun saa tehdä, kukaan ei häiritse.\n\nRyöstettiinhän kerrankin Italian lähettiläs, joku markiisi, omassa\nautossaan keskellä katua ja Jumalan kirkasta päivää ilkoisen\nalastomaksi. Tästä puhuivat venäläiset sanomalehdetkin.\n\nNiin — ryöstöt. Niitä tapahtuu joka vuorokauden aikana ja tavallisesti\nkenenkään estämättä. Asestetut matruusit tai sotilaat ympäröivät\nyhden tai useampia henkilöitä milloin missäkin kadulla, tarkastavat\ntaskut kaikessa rauhassa ja menevät matkoihinsa saaliinensa. Kukaan\nei hämmästy, kun kerrot, että sinulta vietiin rahat, kello tai\nsormus. Päinvastoin saattaa hän hymähtäen sanoa, että niin hänelläkin\notettiin eilen tai toissapäivänä. Toisinaan tapahtuu ryöstö hiukan\ntaiteellisemmin. Jotkut gentlemannit esiintyvät kahviloissa ja\nravintoloissa liikemiehinä ja kauppaavat tavaraa. Kun sitten rahat\ntaskussa ajetaan sitä ostamaan, viskataan ostaja sopivassa paikassa\nulos autosta, joka nopeasti jatkaa matkaansa. Ostajan lompakko on\nkuitenkin jäänyt autoon. Varmuuden vuoksi pistetään ällistyneen ostajan\notsaa vasten kylmä revolverinpiippu, jonka edessä koettaa päästä\nrahoistaan niin pian kuin mahdollista. Murhia, ryöstömurhia, tapahtuu\nniinikään tuontuostakin. Miliisilaitokseen on jokseenkin turhaa\nturvautua. Jos ryöstön uhriksi joutunut jollain ihmeen tavalla löytää\nsellaisen, kysytään siellä haukotellen: menikö suurikin summa? Ja kun\nsaadaan kuulla, niin haukotellaan taas ja päivitellään, että onpa viety\npaljo rahaa, mutta mistäpä ne nyt rosvot kiinni saa.\n\nSaattoipa vielä miliisin kanssa tekemisiin joutuneelle käydä niinkuin\neräälle tuttavalleni. Häneltä oli ryöstetty melkoinen summa rahaa ja\nhän oli siitä valittanut miliisilaitokseen. Noin kuukauden kuluttua\noli tultu ilmoittamaan, että rosvot on nyt saatu kiinni, sopii vaan\ntulla niitä tuntemaan. Hän meni ja tunsikin rosvot samoiksi. Nyt kävi\nkuitenkin niin hullusti, että samana iltana oli hän pidätettynä yhdessä\nmorkussa rosvojen kanssa ja majaili siellä myöskin — tosin jo ennen\nvangittuna — miliisilaitoksessa hänen asiaansa tutkinut virkamies.\nTämä viimemainittu oli joutunut selliin jonkun rötöksen johdosta, hän\ntaas \"erehdyksestä\", joka selvisi kuukauden kuluttua. Kun hänet sitten\nvapaaksipäässeenä kutsuttiin asianomistajana oikeuteen, jossa rosvot\npiti tuomittamaan, ilmoitettiin siellä lyhyesti, että nämä olivat —\nkaranneet.\n\nRyöstötapausten huippu lienee ollut seuraava, josta myöskin\nsanomalehdet kertoivat: Pietarin eräällä vilkasliikkeisimmällä kadulla\noli raitiotievaunuun hypännyt sotilaspukuinen mies, jonka povesta pian\noli tungoksessa solahtanut kyynärpäästä poikkileikattu naisen käsi.\nSormissa oli ollut kallisarvoisia hohtokivisormuksia. Miehen oli yleisö\nrepinyt melkein kappaleiksi. — Lynchauksia sattui muuten sangen tiheään.\n\nSamaan aikaan kun tällaista tapahtui kadulla, kulki elämä hotelleissa\nmelkein entistä rataansa. Tosin eivät vieraat olleet aivan samat\nkuin ennen, mutta valo virtaili yhtä vuolaana, viinit — joskin\nhiukan salakähmää — juoksivat jokena ja edeskäyvät lennättelivät\nherkullisia ruokia pöytiin, joiden ympärillä helisi nauru ja\nkiertelivät sutkaukset. Poissa oli nyt vanha aristokratia, hienojen\nravintoloitten entinen tavanmukainen yleisö, mutta tämä nykyinenkin\nosasi suitsuttaa suosiotaan romanialaisille orkestereille ja — elää\nleveään aitovenäläiseen tapaan.\n\nNämä uudet ravintolavieraat olivat pääasiassa komersantteja, jotka\nsota-aika oli rikastuttanut, ja rikollisia, jotka hienosti puettuina\nsaapuivat valaistuihin saleihin vaanimaan uhreja antaakseen ne ilmi\nasestetuille rikostovereilleen, tai lepäämään ja huvittelemaan hyvin\nsuoritetun kaappauksen jälkeen. Vapaasti pääsivät nyt hienoimpiinkin\nravintoloihin kaikellaiset yöperhoset saalista nappaamaan, olivathan\nhe mitä sopivinta seuraa nykyiselle pinnalle kohonneelle joukolle,\njoka heikon ja toistaiseksi vielä melkein järjestymättömän uuden\nvaltiovallan pääkaupungissa piti menojaan.\n\nJa kauppa kävi vielä sen aikaisessa Pietarissa. Kävi sellainen\nryöstökauppa, josta edellä on mainittu, mutta kävi toisellainenkin:\nselvä keinottelu, jonka varjossa aina menestyvät väärinkäytökset.\nKaikellainen tavara, mitä suinkin ajatella saattoi, vaihtoi yhtämittaa\nomistajaa. Ostajia riitti, vaikkei monesti tavaraa edes nähty.\nTässä jatkui edelleen sota-ajan hillitön meno. Kaipa siinä usein\nmyytiin \"ilmaakin\" — kuten siihen aikaan usein kuuli sanottavan —,\nmutta olihan toki todellisenkin tavaran kauppaajia. Uuden vallan\nkylkiin imeytyneet roistot myivät tämän vallan vähää omaisuutta\nsääliä tuntematta. Sotilaat, mikäli heitä vielä oli pysynyt\narmeijassa, kävivät riekaleissa, mutta intendentuurin hoitajat myivät\nvaunulastittain sotilastavaraa. Myivät useinkin aivan polkuhinnasta\ntäyttääkseen mahdollisimman pian taskunsa ja hävitäkseen paremmille\nmarkkinoille. Näin lähtivät siihen aikaan vielä verrattain runsaat\nsotilastavaravarastot kiertämään kädestä käteen. Moni ansaitsi\nkokonaisia omaisuuksia ja puikki silloin vielä auttavassa kurssissa\nolevine ruplineen rajan yli. Sattuihan kyllä joku jäämään välistä\nsatimeenkin. Hallituksen urkkijat, joita vähitellen alkoi hääriä\njoukossa, pääsivät sotkemaan langat, ja kauppamiehet suljettiin telkien\ntaakse. Mutta sittenkin yritettiin: voiton toivo oli houkuttelevan\nsuuri ja monellekin oli tämä ainoa toimeentulon mahdollisuus. Eihän\ntoki sellaisen, joka oli onnistunut kruunun tavaraan käsin pääsemään,\nsopinut lähteä kadulle sanomalehtiä tai rihkamaa kauppaamaan.\n\nHotellit olivat tulvillaan ympäri Venäjää saapuneita keinottelijoita ja\nkauppiaita. Huoneissa piiloteltiin rahat ja arvoesineet mahdollisiin ja\nmahdottomiin paikkoihin kotitarkastusten varalta. Sellaisia tapahtuikin\ntuhkatiheään, milloin hallituksen asiamiesten toimeenpanemina, milloin\nomavaltaisia. Monta kertaa saapui joku asestettu matruusi- tai\nsotilasjoukko ja puhdisti koko monikerroksisen hotellin asujamet, ilman\nettä heille voitiin mitään.\n\nMuistuupa mieleen \"Jevropeiskaja Gastinnitsassa\" (Europalainen\nhotelli), Pietarin ehkä hienoimmassa hotellissa, sattunut tapaus. Sinne\noli eräänä yönä saapunut parikymmentä asestettua sotilasta pitämään\nkotitarkastusta. Hotellin neuvokas ovenvartija epäili kuitenkin\ntarkastuksen laillisuutta ja ilmoitti siitä miliisilaitokseen.\nSiellä oltiin tällä kertaa tavallista nokkelampia ja lähetettiin\nviisikymmenmiehinen joukko estämään tarkastuksen pitoa, se kun\noli kuin olikin aivan omavaltainen. Miliisijoukon saapuessa ja\nnähdessään vaaran itseään uhkaavan, soittivat väkivallantekijät\njostain hotellin lukuisista puhelimista rykmenttiinsä pyytäen apua.\nSitä tulikin ja kokonainen komppania syöksyi hotelliin toverejansa\npelastamaan. Miliisien onnistui myöskin päästä puhelinyhteyteen\nhallitukselle uskollisten joukkojen kanssa ja, vasta kun näitä oli\nsaapunut pataljoona tykkejä mukana uhaten laskea maan tasalle koko\nhotellin, johon omavaltaiset tarkastajat olivat sulkeutuneet, täytyi\nkotietsijöitten poistua. Jotain sentään ehti tässäkin kahakassa\nhotellin asukkailta hävitä.\n\nNäin elettiin Pietarin hienoimmissa hotelleissa. Mutta syrjäkaduilla\nmakasi nälkäänkuolleitten hevosten raatoja, joitten lautasilta oli\nveitsillä viilletty paloja. Kuka sen oli tehnyt? Koiratko? Eihän\nkoirilla ole veitsiä.\n\nSieltä lähestyi nälkä...\n\n\n\n\nII.\n\nBolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa ensi vaiheet.\n\n\nLieneekö vielä milloinkaan ja missään ilo puhjennut niin hillittömänä\nvalloilleen kuin Venäjällä maaliskuun vallankumouksen onnellisen\nsuorituksen jälkeen. Allekirjoittanut sai olla tämän riemun\nsilminnäkijänä. Palasin silloin juuri Siperiasta lähes kolmivuotisen\nkarkoituskauden jälkeen. Riehakas hyvämieli pursusi joka paikassa,\nasemilla, junissa ja radan varsillekin, jossa ennen näki synkän\ntalonpojan kuormineen vaeltavan, näytti se jo koteutuneen. Tuntui,\nettä venäläinen oli _vaistonnut_ suuren tapahtuman, tajunnut sen\nenemmän tunteellaan kuin järjellään. Sydämelläänhän slaavilainen aina\nenemmän elääkin. \"Shirokaja russkaja dusha\" (laaja venäläinen sielu)\nkuulee Venäjällä usein huudahdettavan ja se merkitsee, että kansan\nparhaimmisto tuntee hyvin heimonsa vahvuuden ja heikkouden.\n\nMitenkäpä venäläinen talonpoika olisi saattanutkaan järjellään käsittää\nnäin suuria asioita? Eihän hän osannut edes lukea. Tuskinpa joka\nkylästä löytyi yhtäkään lukutaitoista henkilöä, eikä talonpojille\ntullut sanomalehtiä. Kylän kauppias tai siinä asustava tshinovnikka ei\ntaas mielellään asettunut kansan kanssa tekemisiin enemmän kuin oli\nvälttämätöntä. Sodan aikana oli yleisesti tunnettu tosiasia, ettei\nhuomattava prosentti venäläisistä sotamiehistä tiennyt ketä vastaan he\nsotivat. Tämän kirjoittaja kyseli joskus rintamilta palaavilta, millä\npaikoin he olivat taistelleet, mutta hyvin harva osasi vastata mitään.\n\nMutta, kuten sanottu, vallankumouksen tapahduttua oli kansa heti\nselvillä, että jotain erikoista nyt suoritettiin. Tietoisuus siitä\nleijaili ikäänkuin ilmassa, tarvitsi vain kaapata se sieltä. Ja\nniin sanottu intelligenssikin läheni nyt yhtäkkiä kansaa. Suurin\nosa siitä oli aikojen kuluessa suhtautunut enemmän tai vähemmän\nmyötätuntoisesti vallankumousliikkeeseen, vaikka asema ja toimeentulo\noli pakoittanut sen vaikenemaan. Nyt saattoi pelotta avata suunsa\nja puhua kansalle, josta vieraantuneina ennen oli eletty. Tässä\non myöskin huomioonotettava, että vallankumouksen asiaa ajaneilla\npuolueilla oli aivan erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun\nesim. sosialistiset puolueet muussa maailmassa toimivat julkisesti\nja vetosivat suoraan kansaan, oli heidän Venäjällä kaivauduttava\nmaan alle. Toiminta tapahtui pienissä \"klikeissä\", jotka vain\nsyvästi salaisia johtoja myöten olivat vuorovaikutuksessa keskenään.\nEi milloinkaan — muutamaa lyhyttä aikaisempaa vallankumousmyrskyä\nlukuunottamatta — päästy puhumaan suoraan kansalle ja kysymään sen\nkannatusta. Vallankumouksellisten vainoista ja vangitsemisistakaan\neivät sanomalehdet saaneet hiiskua mitään, sillä senkin pelkäsi\nsantarmisto järkyttävän tsaarivallan perustuksia. Hyvin hiukan\nparemmassa asemassa olivat vapaamieliset porvarilliset puolueet. Ne\nkyllä toimivat jonkunlaisina puoleksi suvaittuina ryhminä, mutta\ntiukan poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan\nvapaan sanan suun edestä ja aukaisi selkiselälleen vankilain ovet,\npyrähti äkkiä suunnaton parvi kynän ja sanan ritareita ympäri laajan\nvaltakunnan.\n\nKehittyneempi kaupunkilaistyöväestö otti heti vallankumouksen asian\nomakseen. Se oli ainakin ollut mieleltään kumouksellista ja toiminutkin\nmahdollisuuden mukaan salaisissa \"soluissa\". Talonpoikaisväestö,\njoka Venäjällä on runsaana enemmistönä, sensijaan oli pysynyt\nvallankumouksesta syrjässä. Se kyllä tunsi sekä ruumiissaan että\nsielussaan maanomistuksen nurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään\ntyytyi siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta. Nyt herätti\nvallankumous talonpoikaisväestönkin ainakin vaistomaisesti panemaan\nturvansa syntymässä olevaan uuteen järjestelmään.\n\n_Ja niin tapahtui se ihme, että venäläinen talonpoika, jolla tuskin\nnimeksikään oli ollut valtiollisia ja yhteiskunnallisia harrastuksia,\njoutui päätekijäksi bolshevikien pian aloittamassa yhteiskunnallisessa\nkokeilussa._\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun vallankumousta seurannut Kerenskin hallituskausi tyrehytti\npian yleisen riemun. Kerenski oli kaikkein vähimmän valtio- ja\nhallitusmies. Tulisieluinen agitaattori, kumouksellisen kuohunta-ajan\npuhuja, joka sanansa voimalla kykeni sytyttämään muutenkin niin\nherkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen, mutta tekoon ei hän jaksanut\nvenäläistä kannustaa. Hän oli sydämeltään ja sielultaan vallankumouksen\nrunoilija, jolla riittää innostusta, hehkua, jopa valtavia aatteitakin,\nniinkauankuin eletään suuren huumauksen hetkiä, mutta kun hurmaus\nloppuu ja alkaa uusia arvoja luova työ, pysähtyy hän neuvottomana.\nKerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen seuraukset ja\nvelvoitus pysyivät hänelle suljettuna kirjana.\n\nJa niin seurasi iloa pian pitkä itku...\n\nTuskinpa lienee kovinkaan uskallettua väittää, että venäläinen\ntuntee venäläisen kaikkein huonoimmin. Syrjästä katsojalle oli\nselvää jo vallankumouksen ensi viikkoina, että sellainen meno johtaa\nromahdukseen. Juuri vallankumouksessa on kuri ja järjestys enin\ntarpeen. Se ei saa olla vallattomuutta enää senjälkeen, kun sortovalta\non kukistettu. Raunioitahan vallankumous aina jättää, mutta sen on\npikaisesti raunioille uudet rakennuksensa luotava, sillä mikään valtio-\ntai yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.\n\nMitä teki Kerenski & K:nien hallitus? Palauttiko se maahan\njärjestyksen, joka vallankumouksen riehuessa tietysti oli järkkynyt? —\nEi, se tuskin todenteolla yrittikään hillitä kuohahtaneita intohimoja.\nSe ei voinut — liekö halunnutkaan? — korottaa arvovaltaansa kansan\nsilmissä. Se käytti vapautta korulauseena, mutta orjuutti Venäjän\nkansan kurittomien ainesten anturan alle. Se ei ymmärtänyt, että suurin\nvapaus on suurin järjestys.\n\nMitä matkaansaattoi hallitus sodassa nääntyneen kansansa hyväksi? —\nUusia kärsimyksiä. Se ei lainkaan käsittänyt, että Venäjän kansa ei\nhalua sotaa. Venäläinen ei taaskaan tuntenut venäläistä. Kansan miehet\noli väkisin viety teuraiksi, kansa itse inhosi sotaa, ei mistään\nperiaatteesta — sellaista toki ei voi Venäjän maalaisrahvaalta vaatia,\n— vaan vaistomaisesti, koska se ei ollut milloinkaan ymmärtänyt\nolevan mitään syytä sotaan. Sensijaan että uudet hallitusmiehet\nolisivat ryhtyneet pikaisiin toimiin rauhan palauttamiseksi, astuivat\nhe — tunnettu kadetti Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle\nteroittamaan Dardanellien Venäjälle valtaamisen tärkeyttä. Ja samaan\naikaan riensi Kerenski rintamalle kiihoittamaan kurittomia ja\nsaksalaisten kanssa jo veljeilyn alkaneita sotalaumoja mielettömään\nhyökkäykseen. Kerenskin puhelahja tällöin vielä tepsi ja onneton\nhyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin kesäkuussa v. 1917 tuottaen\nhirvittäviä tappioita ja huomattavasti lähentäen Kerenskin hallituksen\nkukistumista.\n\nEntä, miten suhtautui hallitus pitkästä unestaan heräävään\ntalonpoikaisväestöön, tuohon kansan enemmistöön, jota ei koskaan oltu\notettu huomioon valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että silläkin oli\ntoiveita ja odotuksia, jotka täytyisi täyttää? Vielä mitä. Kerenskin\nhallitus katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi\nratkaista tyydyttävästi vasta perustava kokous, jonka kokoonkutsumista\nluvattiin. Sillä aikaa talonpojat, joita ilman maaliskuun vallankumous\noli suoritettu, puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa\nhommissaan: ryöstelivät herraskartanolta ja jakelivat kaikessa\nhiljaisuudessa maita tyydyttäen näin kauan kytenyttä kostonhaluaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerenskin monien vaihdosten alaisena olleitten hallitusten\nviivytellessä näin suurten kysymysten ratkaisua ja tukehtuessa\nentisten tsaarihallitusten tavoin äärettömiin paperimassoihin johtivat\nbolshevikit Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostoissa ripeästi\nomaa politiikkaansa. Nämä neuvostot olivat syntyneet jonkunlaiseksi\nparlamentiksi Valtakunnan duuman sijaan. Alussa toimivat ne\nveljellisessä sovussa hallituksen kanssa, pienemmät erimielisyydet\nkykeni Kerenskin kaunopuheisuus aina sovittamaan. Mutta syksyllä\nv. 1917 oli Lenin ynnä muita bolshevistisia johtajia ilmaantunut\npoliittiselle näyttämölle ja heidän vaikutuksensa alkoi piankin tuntua\nneuvostoissa. Niiden ja hallituksen välinen juopa syveni syvenemistään\nja lopuksi oli niissä varma bolshevistinen aines enemmistönä.\nHallituksen puuhia arvosteltiin ankarasti, sen luottamusta kansan\nsilmissä horjutettiin kaikin tavoin ja bolshevistista oppia kylvettiin\nmilloin julkisemmin, milloin salaisemmin.\n\nNeuvostoissa se alkoi kyteä rauhanajatuskin. Jo heinäkuussa,\nsuurhyökkäyksen epäonnistuttua, olivat bolshevikit uskaltautuneet\nkadulle, mutta silloin heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta\narmotta hajoitettiin. Tarkemmin asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin\nsilloin jo varmalta, että bolshevikien seuraava esiintyminen, joka\nepäilemättä ennen pitkää tulisi tapahtumaan, oli oleva hallitukselle\nmusertava.\n\nPian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: _kaikki valta\nneuvostoille!_ Se oli bolshevikien taisteluhuuto ja -haaste Kerenskin\nhallitukselle. Viimemainittu oli haparoituaan sinne ja tänne yrittänyt\nyhdennellätoista hetkellä turvautua byrokratismiinkin, mutta verrattain\nhuonolla menestyksellä. Kerenski itse, entinen vallankumouksen sankari,\noli helppo leimata kansan asian pettäjäksi. Hän oli mahdollisesti\nuhkaavaa loppua aavistaessaan, koettanut pukeutua diktaattorin\nviittaan, mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi vain huonon\nnäyttelijän turhaksi ponnistukseksi esittää kuningasta, vaikka hänelle\nparemmin sopisi hovimestarin osa.\n\nBolshevikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä\nKerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden,\nvetosivat rauhaa janoavaan kansaan. Tähän vetoomukseen vastasi\nmolempien pääkaupunkien työväestö ja suurin osa armeijaa antamalla\nluottamuksensa heille. Bolshevikit lupasivat ratkaista maakysymyksen\ntalonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli kukistettu.\nSisäläänien talonpoika tuskin tästä lupauksesta tiesikään, mutta hänen\nsotapalveluksessa parhaillaan oleva poikansa innostui ikihyväksi:\npääseehän hän kotiin (kun samalla sotakin loppuu) ja saadaan maata\nmielinmäärin. Bolshevikit laskivat, että talonpojasta saadaan myöhemmin\nvahva tuki, vallankumousta (tai kaappausta) tehtäessä häntä ei ole\ntarvittu ennen, eikä tarvita nytkään. Sellaiset on suoritettu ennenkin\nvain pääkaupungeissa, muu Venäjä laahaa kyllä aikanaan perässä.\n\nNiin oli vähitellen bolshevikien valta neuvostoissa vahvistunut siinä\nmäärin, että he uskalsivat lähteä edellämainitut kaksi päälupausta:\nrauha ja maata talonpojille, lippuunsa piirtäen vallananastuksen\ntielle. Neuvosto otti itselleen vallan määrätä sotilasasioissa ja\nmarraskuun 7 päivän yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Jonkun\nverran taisteluntapaista oli Pietarissa ainoastaan talvipalatsin\nedustalla. Viime mainittuun oli sulkeutunut joukko junkkarikoululaisia,\njotka oli sieltä asein ulosajettava. Muuten meni kaikki niin\nhiljaisesti, että pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa\nuuden hallituksen. Moskovassa oli hiukan suurempi jähinä, mutta sangen\nvähillä uhreilla sielläkin päästiin. Pietarin edustalla tekivät\nMatsinaan paenneelle Kerenskille uskolliset kasakkajoukot vastarintaa,\nmutta heidät masennettiin pian. Niin sekasortoista oli taistelu,\nettä erään mukanaolleen kertomuksen mukaan sama tykkipatteri oli\nkolme kertaa taistellut kummallakin puolella. Ylpeänä saattoi tuleva\nsotamarsalkka Trotski sähköttää ensimäisenä radiotietonaan \"kaikille,\nkaikille, kaikille\", että \"_Työläis- ja talonpoikaisdemokratia_\"\non voittanut vihollisensa. Tuonnempana saanemme nähdä, minkälainen\n\"demokratia\" tästä lapsesta varttui.\n\nTyöläisjoukot suurimmalta osaltaan riemuitsivat, Pietarissa majailevat\nsotaväenosastot samoin, mutta sivistyneistö ennusti uuden vallan\nsortuvan viiden päivän kuluessa. Muutamilla bolshevikijohtajillakin\ntuntui olleen epäilyksiä, koskapa Pietarin koko bolshevikien\nvaltakauden aikainen diktaattori Zinovjev kuuluu vallankaappauksesta\nkeskusteltaessa huudahtaneen: \"jos te voitte taata, että pysymme\nvallassa kaksitoista tuntia, niin minä tulen mukaan\". Mutta tämä\nZinovjev onkin demagogi Kerenskin malliin, heikkotahtoinen ja häilyvä,\neikä kaukonäköinen ja harkitseva kuin Lenin, tai niinkuin lujatahtoinen\nja järkkymätön Trotski.\n\nTäytyy antaa bolshevikeille se tunnustus, että heidän ensi otteensa\nolivat lupausten mukaisia. Heti paikalla julkaistiin dekreetit\n_rauhasta_ ja kaiken _maan yhteiskunnallistuttamisesta_. Tietysti ei\nrauhaa solmittu yhdellä dekreetillä, vastustajallakin oli siinä asiassa\njotain sanottavaa, mutta sotaan kyllästyneiden mielet rauhoitettiin,\nsemminkin kun uusi hallitus ei vitkastellut antaa tietoja rauhanasian\nedelleen kehittymisestä. Maaseudulla levisi tieto maakysymyksen\nratkaisusta herättäen siellä sekä kummastusta että mielihyvää.\nTalonpojille oli yhteiskunnallistuttaminen outo käsite, mutta\nkokemus vähitellen, jopa verrattain ripeässä tempossa, opetti heidät\nymmärtämään maakysymyksen omalla tavallaan. Tilanomistajat ajettiin\nmailtaan muille markkinoille ja talonpojat ottivat maata niin paljo\nkuin tarvitsivat.\n\nUusi valta konstruoitui nopeasti. Bolshevikien tunnuslause oli\ntoteutunut, kaikki valta oli nyt neuvostoilla. Nämä olivat suuria,\nsillä valitsijayksikköjä oli paljo. Sellaisen \"parlamentin\" oli vaikea\nhallita. Senpävuoksi luovuttikin se valtansa, s.t.s. toimeenpanevan\nvallan, tuotapikaa kokoonkyhätylle ministeriölle, kansankomissaarien\nneuvostolle.\n\nKerenskin aikaisesta ministeriöstä ei kansankomissaarien neuvostoa\noikeastaan eroittanut muu kuin nimi. Nimittämisperustekin oli sama.\nValtakunnan duuma, eräänlaisilla parlamentaarisilla vaaleilla valittu\nedustuslaitos, oli jo aikaisemmin menettänyt valtansa. Työläis-,\ntalonpoikais- ja sotilasneuvostot hoitelivat entisen duuman tehtäviä.\nJo nimestäkin päättäen on viimemainitulla luokkaluonne, niihin ei ollut\ntarkoitus laskea porvareita. Neuvostoissa siis jo alusta alkaen piili\n_diktatuurin_ siemen sellaiselle vallanpitäjälle, joka pyrki sitä\nkäyttämään.\n\nJo ennen bolshevikikumousta valmistuneessa (kirja tosin ilmestyi vasta\nmyöhemmin, mutta on päivätty syksyllä 1917) kirjassaan \"Valtio ja\nvallankumous\" Lenin puhui köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä\n\"kommunismin ensi asteella\". Tästä päättäen olisi siis bolshevikeilla\nalunpitäen ollut tarkoitus saattaa valtiollinen diktatuuri voimaan.\nKuitenkin puhui Trotski, kuten edellä on kerrottu, työläisten ja\ntalonpoikain demokratiasta. Vaikeata on tällä haavaa käytettävissä\nolevien lähteiden niukkuuden takia päättää, mitä valtiollista\njärjestelmää voittajat aikoivat sovelluttaa. Mutta bolshevikien\nvihollisten luku oli jo alunperin legio, jonka vuoksi heidän kaikessa\ntapauksessa oli vihdoin soluttava leppymättömän diktatuurin, jopa\nterrorinkin tielle.\n\n\n\n\nIII.\n\nBolshevikien taistelu vastavallankumousta ja keinottelua vastaan v.\n1918 ensi puoliskolla.\n\n\nAlussa todella näytti siltä, ettei boshevistinen kumous tulee\naiheuttamaan kerenskiläiseen hallitusjärjestelmään suuriakaan\noleellisia muutoksia. Neuvostoihin oli jo tavallaan totuttu, niitähän\noli viime aikoina siinnyt jokaiseen kolkkaan, yksinpä sotilasosastoihin\npienimpiä yksikköjä myöten. Sitäpaitsi oli niillä, jotka katsoivat\nsyrjäsilmin uutta valtaa, toivoa saada omia miehiään sijoitetuiksi\nneuvostoihin. Olihan varsinkin armeijassa mitä kirjavinta ainesta ja\nsanavalmius oli edelleenkin vaalikelpoisuusehdoista parhain. Löytyi\nsiis vastapuolellakin mahdollisuuksia miehittää neuvostot. Bolshevikit\neivät myöskään alussa osoittaneet ankaruutta vastustajiaan kohtaan.\nVäliaikaisen (Kerenskin) hallituksen jäsenet jäivät paria poikkeusta\nlukuunottamatta vapaalle jalalle, korkeita sotilashenkilöltä ei liioin\nahdistettu, m.m. Kerenskin esikuntapäällikkö kenraali Krasnov, joka\nantautui Hatsinassa, pääsi melkein oitis vapaaksi. Näin näytti kaikki\nkulkevan vanhaa latuaan.\n\nSen lisäksi oli vastapuolella yksi suuri toivo: Perustava kokous.\nAlussa uskottiin vahvasti, että bolshevikit eivät tule häiritsemään\nsen valitsemista, enemmän kuin kokoontumistakaan, ja oltiin lujasti\nvakuutettuja sen antibolshevistisesta enemmistöstä. Vaalit saivatkin\ntapahtua esteettömästi.. Niitten tulos: runsaasti bolshevikeja, mutta\nkaikilla muilla puolueilla yhteensä huomattava äänten enemmistö.\nKun sitten valitut edustajat vuoden vaihteessa (1917—18) saapuivat\nPietariin ja istuntojen piti alkaa, hajoitti hallituksen määräämä\nkomissaari Uritski Perustavan kokouksen väkivallalla.\n\nHajoittamistilaisuudessa esiintyi muuan pääasiallisesti upseereista\nkokoonpantu ja huonosti aseistettu joukko kokouksen puolesta.\nSilloin käytti uusi valta ensi kerran järjestymisensä jälkeen\nasetta vihollisiaan vastaan, samalla kun se Perustavan kokouksen\nhajoittamisella ensi kerran paljasti diktatoorisen luonteensa.\n\nTästä hetkestä alkoi bolshevistinen hallitus epäluulolla katsella\nkaikkia niitä, jotka eivät olleet vannoutuneet sen kannattajiksi.\nPorvarilliset ja sosialistiset lehdet saivat tosin vielä ilmestyä,\nmutta jälkisensuuri — ennakkosensuuria ei ollut — toimitti kiivaimmin\nesiintyvät pois päiviltä. Lakkautetun sanomalehden sijaan voi kyllä\nperustaa uuden, joten näin nimiä vaihdellen saattoivat lehdet ilmestyä\nmelkein keskeytymättä siihen saakka, kunnes ne kesällä v. 1918 kaikki\nhallituksen määräyksellä lopetettiin ja niiden ilmestyminen kokonaan\nkiellettiin.\n\nVenäjän sydämessä alkoivat sinne kokoontuneet kenraalit keräillä\nympärilleen valkoisia joukkoja ja esiintyä toinen toisensa perään,\nväliin yhdessäkin, uusia vallanpitäjiä vastaan. Pääkaupungissakin\npaljastui jokunen heikosti järjestetty salaliitto. Ententen kulta\nviekoitteli pauloihinsa köyhtyneitä aristokraatteja ja virattomia\nupseereja. Näin syntyi vehkeilyjä vähän siellä ja täällä ja\nbolshevikien vasta perustama uusi orgaani tsheka (virallisesti: Komitea\ntaistelua varten vastavallankumousta ja keinottelua vastaan) ponnisti\nvoimansa äärimmilleen.\n\nPaljon oli kevättalvella ja keväällä v. 1918 väkeä tshekan\nvankiloissa Pietarissa. Bolshevikihallitus oli saanut solmituksi\nrauhan Saksan kanssa ja tämä toimenpide, niin tyynnyttäväsi kuin se\noli vaikuttanutkin työläisiin ja maalaisväestöön (viimemainittuun\nmaakysymyksen talonpojille edullisen ratkaisun ohella), oli syventänyt\njuopaa hallituksen ja sotahullujen upseerien välillä. Ententen\nkiihoitus ja kulta löysivät jälkimäisten joukosta kiitollisen\nmaaperän ja antibolshevistinen propaganda huomattavasti vahvistui.\nLuonnollisesti korjasi myös tsheka sitä runsaamman sadon.\n\nHallitus oli yhä lisääntyvien vihollistensa painostamana ja\nmahdollisesti myös Suomen valkoisten hyökkäystä peläten siirtynyt\nMoskovaan vieden sinne mukanaan yleisvenäläisen tshekan päällikön\nDsershinskin. Pietarin ja ympäristön vastavallankumouksellisten\nkurissapitäminen jäi komissaari Uritskin tehtäväksi.\n\nPietarin tsheka oli sijoittunut entiseen kaupunginpäällikön virastoon\nGorohovaja-kadulla. Pihan puoleinen sivusta oli järjestetty\npidätettyjen säilytyshuoneiksi, kadun puoleisissa rakennuksissa\nmajailivat tutkintatuomarit ja konttorihenkilökunta.\n\nKun minut eräänä päivänä kevättalvella useinmainittuna vuonna\ntuupattiin muutamaan Gorohovajan säilytyshuoneeseen, tunsin heti,\nettä nyt saan uudistaa entisiä muistoja useista tsaarinaikuisista\nvankiloista, joiden kanssa minulla oli ollut tilaisuus tehdä\ntuttavuutta jokunen vuosi aikaisemmin. Hallitukset olivat vaihdelleet,\nkokonaisia järjestelmiä sortunut, mutta vankilakulttuuri kukoisti\nennallaan. Sama ummehtunut, \"ryssänhajun\" kyllästyttämä ilma hyökkäsi\nheti nenään, samalla tapaa kuin ennenkin otti starosta — vankien omasta\nkeskuudestaan valitsema yhteiskopin esimies — tulokkaan vastaan, samat\nkysymykset: mikä nimesi, kuinka vanha, mistä syystä vangittu. Nyt oli\nhuomattavissa ainoastaan sellainen eroitus, että melkein jokaisen nimen\nkohdalle oli merkitty vangitsemisen syyksi: ei tiedä. Vangitkin olivat\nsamallaisia kuin ennenkin, ainakaan ei ensi katsannolla huomannut muuta\neroa, kuin että upseeritakkeja näkyi nyt melko tiheässä. Upseeri oli\ntsaarin vankilassa harvinainen. Edelleen: yhtä liikuttava likaisuus\nkuin ennenkin ja aivan kysymättä löysi \"makuuhuoneen\" vierestä\nsaastaisen käymälän. Entiseen tapaan tarjosi joku vakiintunut asukas\nteemukin ja utelias joukko kertyi ympärille kuulemaan viimeisiä uutisia\n\"vapaasta maailmasta\".\n\nSe \"parempi huone\", johon minut seuraavana aamuna siirrettiin,\npoikkesi edellisestä vain siinä, että sen asukkaat — 135 miestä\ntavallisen salin kokoisessa huoneessa — olivat sivistynyttä väkeä,\nvastavallankumouksellisia (siis valtiollisia) ja keinottelijoita.\nTodellakin: valtiollisia. Ennen oli valtiollisia ollut koko Venäjän\nparhaimmisto. Niin oli nytkin. Suuri joukko samoja henkilöitä, jotka\nennen olivat tsaarihallituksen lähettäminä, viruneet vuosikausia\nvankiloissa ja Siperian erämaissa. Nyt oli vain lisäksi tullut joukko\nentisiä upseereita, lääkäreitä, professoreita, asianajajia y.m.\nhenkisen ammatin harjoittajia.\n\nVaikea on päätellä, kuinka vaarallisia nuo vastavallankumoukselliset\nneuvostohallitukselle olivat. Vankilassa puhutaan paljon ja\nnäköjään hyvin avomielisesti, mutta vanhana vankilan asukkaana olen\nsaanut sen kokemuksen, ettei pidä liiaksi luottaa kohtalotoverin\npuheisiin, semminkin jos hän on venäläinen. Osa entisistä Siperian\nmatkalla tapaamistani \"anarkisteista\" ja muista \"nisteista\"\npaljastui ennenpitkää taskuvarkaiksi ja aivan hyvin saattoi\nnäilläkin \"tovereilla\" olla jotakin omallatunnollaan, mutta\nmiesten näöstä ja luonteenominaisuuksista päättäen lienee heidän\nvastavallankumouksellisuutensa supistunut johonkin varomattomasti\nlausuttuun löysään sanaan, tekoon heistä monikaan tuskin lie\nuskaltanut ryhtyä. Heidän itsenäisyyden puutteensa valtiollisessa\najattelussa ja mahdollisen rangaistuksen pelkonsa oli silmiinpistävä.\nVenäläinen kansallistunto ei koskaan ole ollut kehuttava. Bolshevikien\nvastustajissakin sen heikkous oli niin ilmeinen, että oikein säälitti.\nEi vapaudessa eikä vankilassa kukaan uskonut Venäjän omin voimin\nselviytyvän bolshevikeista, vaan odottivat kaikki kärsimättömyydellä\njonkun ulkovallan esiintymistä. Tulkoonpa vaikka ukko mustalainen ja\norjuuttakoon Venäjän ikeensä alle, kunhan vaan vapauttaa maan tästä\npainajaisesta. Sellainen virsi kuului kaikkialla ja sen mukaisesti\nsyntyi mitä hurjimpia huhuja milloin minkin ulkovallan odotettavissa\nolevasta sekaantumisesta Venäjän asioihin. Näitä huhuja lienevät\nalkuunpanneet Ententen asiamiehet kiihoittaakseen herkkäuskoisia\nvenäläisiä.\n\nNiin, surkeita pelkureita istui tshekan säilytyshuoneissa\nvastavallankumouksellisen nimellä. Ja laitoksen tutkijat osasivat\nerinomaisen hyvin taidon tätä luontaista pelkoa lisätä. Kuulusteluissa\nkäytettiin revolveria tutkittavan ohimolla, välistä molemmillakin,\nuhattiin kuolemanrangaistuksella, luvattiin nappia painamalla poistaa\nväliseinät, jonka takana muka seisoivat valmiina kivääriniekat\nnapsauttaakseen tutkijan viittauksesta miehen hengiltä j.n.e. mitä\nmielikuvituksellisimpiin temppuihin saakka. Kun sitten vielä tapahtui,\nettä vankeja siirrettäessä Krestyn vankilaan, jossa pitempiaikainen\ntutkintovankeus tai määrätty istuminen suoritettiin, vartiosotilaat\nryhtyivät illanhämyssä hauskuuttamaan itseään kuljetettaviensa\nampumisella — viranomaisten tieten tai tietämättä, sitä en voi sanoa —,\nja kun sanomalehdet näistä tapahtumista aamuisin kertoivat selittäen\nsyyksi vankien karkausyrityksen, lannistui vastavallankumouksen\n\"sankarien\" luonto kokonaan. Melkein sanoin kuvaamaton oli se häiriö,\njoka syntyi, kun akkunamme alla toimeenpantiin kolme teloitusta.\nMitäpä, jos me tavalliset kuolevaiset olisimme kauhistuneetkin\ntuollaista tapausta; mitäpä, jos me olisimme inhosta värähtäneet\nnähdessämme bolshevikineitosen rientävän verilammikoilta vaaleita\nkenkiään suojellen itse tapahtumasta vähintäkään välittämättä,\npäivällistunniltaan kansliaan kirjoituskoneensa ääreeni Mutta eiväthän\nvastavallankumouksen miehet toki saaneet säikkyä verta!\n\nVai olivatko he todellakin vain herkkäkielisiä suunpieksäjiä,\nsalonkikumouksellisuuden ritareita? Luultavasti. Heidän vuoksensa\ntuskin olisi kannattanut ruutia tuhlata. Mutta hallitus oli ehtinyt\nmaistaa verta ja siitä juopua. Se jännitti jousen mahdollisimman\nkireälle ja sai toiseltakin puolelta hereille voimakkaampia aineksia.\n\nHallitus oli myöskin julistanut leppymättömän sodan keinottelua\nvastaan. Se olikin, kuten ensimäisessä luvussa on kerrottu, paisunut\naivan hirvittävään laajuuteen. Taistelussa turvauduttiin edesmenneen\nsantarmiston elkeisiin. Tshekan urkkijoita vilisi kaikkialla ja\nentisiä nimeltäkin tunnettuja santarmikätyreitä oli otettu laitoksen\npalvelukseen. Keinottelijain keskuudessa oli saalistus helppoa ja\ntodistukset mukavasti saatavissa. Tsheka oli varustanut asiamiehensä\nvangituilta takavarikoiduilla rahtikirjoilla, jopa rahoillakin, joten\nhe voivat esiintyä oikean tavaran myyjinä, tai ulkomaista valuuttaa\nvahvasti omistavina rahanvaihtajina. Kun sitten kaupat oli tehty,\nilmestyivät toiset agentit ja näppäsivät kiinni niin ostajat kuin\nmyyjätkin. Tshekan omat miehet pääsivät kohta lähtemään hienoissa\najopeleissään — muilta sellaiset jo siihen aikaan oli takavarikoitu\n— uusille saalistusmatkoille tullakseen taas joskus vastaisuudessa\ntodistamaan päämiestensä käskystä.\n\nAnkarillakaan toimenpiteillä ei keinottelua sentään koskaan saatu\nloppumaan. Myöhemmin tämä käsite laajeni siihen määrin, että\nkaikenlainen ostaminen ja myyminen oli rangaistuksen alaista, mutta\nsitä harjoitettiin uhkauksilla höystetyistä määräyksistä huolimatta.\nSiihen pakoitti hätä, joka aina lukee omat lakinsa.\n\nRikoksellisuuttakin vastaan taisteltiin, se on myönnettävä,\njoskin aluksi huonolla tuloksella. Hallitus ei kyennyt saamaan\njärjestyslaitosta lähimainkaan tyydyttävään kuntoon. Katuryöstöt\njatkuivat entiseen tapaan, asunnot eivät lainkaan olleet turvattuja.\nVenäläinen on mestarillinen murtovaras. Hän avaa amerikkalaisen lukon\nkuin leikillä ja, jos salpa on tiellä, sahaa hän silmänräpäyksessä\nkädenmentävän aukon oveen, ja sekin este on voitettu. Isäntäväen\npoissaollessa tyhjennettiin monen huoneen asuntoja aivan koneellisen\nnopeasti ulkona odottaviin kuorma-autoihin, jotka useimmiten olivat\nkotoisin jostain sotaväenosastosta tai yleisestä laitoksesta.\n\nRikollisuuden laajaa levenemistä auttoi luonnollisesti vanha, piintynyt\nvenäläinen pahe: lahjustenotto. Bolshevikivirkamiehistäkin oli\nsuurin osa hyvin persoa pienille sivutuloille; Heidän katseensa oli\nrahalla helppo kääntää sivulle siksi aikaa, kun uuden järjestelmän\narvovaltaa järkytettiin epäilyttävillä puuhilla. Joskus sattui jokunen\nvirkamies joutumaan kiikkiin ja saamaan rangaistuksen, jollei hän\npuolestaan ehtinyt lahjoa toveriaan. Muistuupa tässä mieleen eräs\nvallankumouksellisen tribunaalin näihin aikoihin antama tuomio, jonka\nmukaan muuan 37,000 ruplaa lahjuksina ottanut komissaari sai 37\nvuotta pakkotyötä. Siis tuhat ja vuosi. Neuvostovaltakunnassa ei ole\nrikoslakia, siellä tuomitaan \"vallankumouksellisen omantunnon\" mukaan.\nTällä kertaa oli vallankumouksellinen omatunto mitannut oikeutta\nmainitulla tavalla. Turhaa on kuitenkaan luulla, että lahjusten otto\nankarimpienkaan tuomioitten (on langetettu kuolemantuomioitakin) kautta\nolisi lakannut. Venäläinen herennee ennen syömästä, kuin hylkimästä\nhyväntahtoisesti tarjottua ylimääräistä korvausta \"vaivoistaan\".\n\nKuten edellä jo on sanottu, käyttivät tshekan tutkijat sangen karkeita\nkeinoja kuulusteluissaan. He eivät olleet juristeja, useimmassa\ntapauksessa huonosti kirjoitustaitoisiakin, vieläpä raakoja ja\nhenkilökohtaisen kostonhimon sokaisemia. Muistanpa, kuinka kerran eräs\ntehtailija oli juuri vapautunut tshekan säilytyshuoneesta. Käytävässä\noli häntä vastaan tullut entinen työläisensä, nyttemmin tutkija, ja\nkysynyt minne matka. — Vapauteen, oli tehtailija vastannut. Odottakaa,\noli tähän tutkija lausunut, — minulla on känsäiset kädet, mutta ei\nole rahaa, teillä on rahaa, mutta ei känsiä käsissä, saatte vielä\nhiukan aikaa miettiä tätä asiaa. Ja tehtailija, jota vastaan ei ollut\nmitään muuta muistuttamista, mietti samassa kopissa kuin ennenkin\ntutkijan teoriioja parisen viikkoa, jonka jälkeen hänet laitoksen\npäällikön Uritskin käskystä uudelleen vapautettiin, tällä kertaa\nperäyttämättömästi.\n\nTämä Uritski muodosti muuten tshekan henkilökunnassa miellyttävän\npoikkeuksen. Ollen itse lainopillisesti sivistynyt, suhtautui hän\ntutkittaviinsa, joskin ankarasti, samalla oikeudenmukaisesti. Vangit\nsuorastaan iloitsivat joutuessaan Uritskin kuulusteltaviksi. He\ntiesivät, ettei heidän hermojaan kiduteta ja että asia joutuu. Muuan\nvanhahko eversti, jolle Uritski jo oli lausunut vapauttavan tuomion,\noli tämän kysymykseen: mikä olette mielipiteiltänne, vastannut suoraan:\n\n— Monarkisti.\n\n— Todellakin... ja te uskallatte sen sanoa!\n\n— En voi salata vakaumustani.\n\n— Menkää, olette vapaa.\n\n— Sittenkin...\n\n— Niin, minulla ei ole mitään tekemistä teidän mielipiteittenne kanssa,\nmutta jos niitä yritätte toteuttaa teossa, saatte vastata.\n\nOlisivatpa kaikki tshekan miehet olleet yhtä oikeamielisiä kuin heidän\npäällikkönsä! Sen pahempi, ei niin ollut laita, eikä Uritski ehtinyt\njoka paikassa olla mukana.\n\n\n\n\nIV.\n\nHallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.\n\n\nKuten aikaisemmin on viitattu, ei bolshevistisen hallitussuunnan\nesiintyminen, varsinkaan taloudellisella alalla, ollut alussa lainkaan\nvarmaa. Tuntuvin isku vanhalle yhteiskuntajärjestykselle oli maan\nyhteiskunnallistuttaminen. Tämä uudistus ei vaikuttanut juuri mitään\nkaupunkilaisväestön asemaan. Ja, kuten sanottu, kaupunkilaiset, vieläpä\nainoastaan pääkaupunkilaiset, ovat maan asioita hoitaneet, niin sodan\nkuin rauhan ja vallankumoustenkin aikana. Maaseudun talonpoika, sikäli\nkuin hän vähitellen alkoi maareformia ymmärtää, oli tyytyväinen, ja\ntilanomistajaluokka, joka oli saanut kovimman kolauksen, on aina ollut\nhyvin vähälukuinen, eikä sen merkitys yhteiskunnallisena tekijänä\nole pitempään aikaan ollut minkäänarvoinen. Bolshevismi oli yhdellä\nkynänvedolla pyrkinyt hävittämään feodalismin maasta.\n\nSellaista toimenpidettä katseltiin monilla tahoilla suopein silmin —\ntoisilla taas suhtauduttiin siihen välinpitämättömästi.\n\nTeollisuuteen ei bolshevismi aluksi lainkaan kajonnut. Tehtailijat\nsaivat toimia entiseen tapaan omissa laitoksissaan. He käyttivät\ntehtaitaan edelleenkin omaan laskuunsa. Muutaman kuukauden kuluttua\nkyllä ruvettiin perustamaan niin sanottuja tehdaskomiteoita. Nämä\nolivat kokoonpannut työläisistä ja olemassaolonsa ensiaikoina toimivat\nvain ammattikomiteoina, s.t.s. hoitelivat työläisten omia taloudellisia\nasioita. Sitten niille siirtyi tuotannon kontrolli. Venäjällä\ntämä kontrolli johti ikäviin seurauksiin: koko maan teollisuuden\npysähtymiseen. Bolshevikeilla tuskin lienee ollut sellaista aikomusta.\nTämän kirjoittajasta on aina tuntunut uskottavalta, ettei heillä ollut\nselvää kommunistisen yhteiskunnan kaavaa valmiina vallananastukseen\nryhtyessään. Heidät nosti valtiollisen myrskyn hyökyaalto pinnalle\nja he heittäytyivät tuulen mukaan ilman kompassia. Tuskinpa heidän\nparhaimmatkaan aivonsa v. 1917 lopulla osasivat ajatella, että\nkumouksen vyöry leviäisi muihinkin maihin, kuten sittemmin, muutamien\nkuukausien kuluttua — osaksi heidän omalla avustuksellaan — Suomeen ja\nmyöhemmin Itävalta-Unkariin ja Saksaan. Vasta seuraava syksy syöksi\nheidät vinhasti eteenpäin kommunismin tiellä.\n\nNiin, bolshevikit lienevät aluksi aikoneet antaa teollisuuden kulkea\nyksityiskapitalismin lipun alla. Tehdaskomiteat kuitenkin jouduttivat\nkehitystä toiseen suuntaan. Ne rupesivat vähitellen sekaantumaan yhä\nenemmän koko tehtaan talouteen. Tehtailijoille itselleen ei jäänyt\nminkäänlaista sananvaltaa. Opillinen ammattitaito sai väistyä johdosta\ntyöläisten suosioon päässeitten nousukasluonteisten tusinamestarien\npöyhkeyden tieltä. Isännistö huomasi, että työtehon suunnattomasti\nvähentyessä heidän vastuunsa, joka edelleen oli voimassa, muodostuu\ntuhoisan raskaaksi. Raaka-aineitten hankinta oli huonojen kulkuneuvojen\nja valtiovallan palvelijain lyhytnäköisen sekaantumisen vuoksi\nkäynyt yhä hankalammaksi. Samoin pyrki valtiomahti taistelussaan\nkeinottelua vastaan pistämään liian usein ja aiheettomastikin nokkansa\ntehdasteollisuuden alalle, epäillen harjoitettavan milloin minkinlaista\nvilppiä, ja velvoittamaan tehtaanomistajia määräämään hinnat\nalapuolelle kannattavaisuuden. Tällaisissa oloissa ei teollisuutta\ntarvinnut kansallistuttaa. Se kansallistui omasta alotteestaan siten\nettä, kapitalistit yksi toisensa perään jättivät tehdaslaitoksensa\nkomiteain käsiin.\n\nElinkeinoelämän aloista pysyi kauppa kauimmin yksityisten käsissä.\nSota-aika oli kaikkialla, eikä suinkaan vähimmin Venäjällä, järkyttänyt\nliikemoraalia. Houkutus syrjäyttää entiset terveet liikeperiaatteet,\njos sellaisia lie Venäjällä ennenkään sanottavasti ollut, oli liian\nsuuri ja koko liike-elämä oli muuttunut keinotteluksi. Edellisten\nhallitusten aikana ei tähän seikkaan oltu kiinnitetty huomiota, mutta\nkun bolshevikihallituksen jo edellisten vallanpitäjien vahvasti\n\"tullaamina\" perimät varastotkin, kuten edellä on huomautettu, alkoivat\nhuveta olemattomiin, täytyi uuden valtiomahdin pakostakin ryhtyä\nholtitonta menoa hillitsemään. Kauppapuodit sensijaan olivat edelleen\nauki ja niissä löytyi tavaraa minkälaista hyvänsä. Tuonti kylläkin pian\nlakkasi, mutta vanhoja varastoja riitti v. 1918 lopulle, jolloin kauppa\nvasta kansallistutettiin.\n\nNiinpä siis bolshevikien hallituskauden ensimäisenä vuonna saattoi\nyksityinen kansalainen elää vielä verrattain säädyllisesti, kun hänellä\nvaan oli rahaa. Enimmän sitä oli keinottelijoilla, vähemmän palkallaan\nelävillä.\n\nPahimmin oli kärsinyt upseeristo. Heitä oli, niinkuin ensimäisessä\nluvussa on kerrottu, joutilaina ja kerjäläisinä, sanomalehtien\nmyyjinä, kengänkiillottajina, ajureina, katu- ja kahvilalaulajina.\nKyllä kai heistäkin suuri osa olisi myöhemmin voinut sijoittua\nbolshevikien palvelukseen, mutta he eivät halunneet — poikkeuksista\npuhumatta. Säännöllistä armeijaa ei uudella valtiovallalla ollut.\nVanha armeija oli osaksi aseissa yhdessä työläisistä muodostettujen\njoukko-osastojen kanssa punakaartina, kuten näitä bolshevikeille\nuskollisia sotilasjoukkoja aluksi kutsuttiin, osa, monta vertaa\nsuurempi edellistä, oli heti Brest-Litowskin rauhan solmittua,\njopa sitä ennenkin, hajaantunut kotiseuduilleen. Vielä varsinaisen\npuna-armeijan muodostuttuakaan eivät vanhat upseerit suostuneet siihen\nliittymään. Vasta Puolan-Venäjän sodan aikana nähtiin huomattavampi\nmäärä heitä puna-armeijan riveissä. Jonkunverran vanhoja upseereita\non tietenkin harhaillut pitkin Venäjää tuolloin tällöin syntyvissä\nvalkoisissa joukoissa, mutta ovat hekin viime vuosina armahdusten\nperusteella palailleet neuvostovallan alueille, vieläpä ryhtyneet\nvanhaan ammattiinsakin.\n\nMonista virastoista olivat myös aluksi useimmat toimitsijat\npoistuneet saboteeraajain ja samalla nälkäisten joukkoon. Posti\nja sähkölennätinlaitos muodostivat sentään poikkeuksen. Niissä\nsäilyi melkein muutoksitta entinen virkakunta, vaikka molempien\nlaitosten, varsinkin postin, toiminta koko nykyisen valtakauden ajan\non ollut huonojen kulkuneuvojen vuoksi varsin avutonta, ajottain\npysähdyksissäkin.\n\nVapaan ammatin harjoittajat — asianajajat ja lääkärit — toimivat v.\n1918 aikana entisellään, mutta tuomioistuimet oli lakkautettu. Nyt\noli olemassa vain vallankumoustribunaaleja, joissa oikeutta jakoi\nennen mainittu \"vallankumouksellinen omatunto\" milloin minkin huomatun\nbolshevikin hahmossa.\n\nLiikkeitten henkilökunta työskenteli, kuten ennenkin, samoin pankkien\nja tehdaslaitosten. Pankeista kyllä annettiin säästöjä ulos vain\nmäärän perästä — aluksi tuhat ruplaa kuukaudessa — ja säiliölokeroihin\nei saanut koskea, mutta työtä niissä riitti, kunnes ne v. 1918\nloppupuoliskolla kansallistutettiin ja yhdistettiin valtionpankkiin.\nNiitten henkilökunta lienee sittenkin jäänyt melkein ennalleen.\n\nToimettomia ja toimeentulottomia oli sittenkin Venäjällä puheena\nolevana vuonna aika runsaasti. Entä minkälainen oli se toimeentulo,\njonka bolshevikihallitus palvelijoilleen antoi? Vatsa oli alunperin\nse paikka, jossa kansalainen saattoi varmimmin tuntea, että\n\"köyhälistöhallitus\" oli ohjaksissa. Kaikille palkannauttijoille,\nolivatpa he sitten työläisiä tai virkamiehiä, maksoi neuvostohallitus\naluksi 500 ruplaa kuukaudessa. Tämä ei riittänyt edes yhdelle\nhengelle vaatimattomimpaankaan elämään. Tärkeät komissaarit, joihin\nneuvostovalta aina on turvansa perustanut, saivat kyllä omissa\nvirkapaikoissaan ruuankin ilmaiseksi tai mitättömästä maksusta. Mutta\ntyöläiset ja pienemmät virkamiehet näkivät nälkää. Kauaakaan ei ehtinyt\nkulua, kun jo työläisten ihastus \"köyhälistövaltaan\" alkoi hälvetä ja\nuusien vallanpitäjien \"luokkaluonne\" käydä ilmeiseksi. Pitkälle ei\ntämä \"kaikille sama palkka\" järjestelmä vedellyt, syntyi luokitus,\njoka jo vuoden lopulla käsitti kolmisenkymmentä ryhmää. Työläisillekö\nnyt vihdoinkin palkkaa nostettiin? Ei, vaan taaskin komissaareille ja\nsuurille herroille, pienten jäädessä edelleen kitumaan. Luontaisedutkin\nturvattiin vastuunalaisille toimitsijoille entistä ehommat. Niistä\nmyöhemmin.\n\nValtio kyllä lupasi leipää kansalaisilleen, mutta ei kyennyt antamaan\nmitään. Yhä uhkaavampana lähestyi nälkä...\n\nMaailmansodan syttyessä v. 1914 oli Siperian radan varsille jäänyt\nkuljetusvalmista viljaa suunnattomat määrät. Venäjän rautatieverkko ja\nkulkuneuvot eivät milloinkaan ole olleet kehuttavat, varsinkin Siperian\nyksi ainoa rata on valmistumisestaan saakka potenut liikarasitusta.\nKun sodan alussa kaikki liikkuva kalusto otettiin sotilaskuljetuksiin,\njäi vilja monen muun tärkeän tarvikkeen ohessa mätänemään. Tällaisia\nasioita ei ehditty ajatella. Venäläinen on aina ollut suuri optimisti.\nJapanin sotaan lähtiessään hän kehui lakillaan viskaavansa keltanaamat\npakosalle ja jo ennakolta ikuistettiin vihollisen musertava tappio\nsanoin, kuvin, yksinpä lasten leikkikaluinkin. Suursodan alussa\nluvattiin olla kahden viikon kuluttua Berlinissä, mitäpä siis sellaista\npikamarssia varten leipäkasoja kokoilla! Kun tämän kirjoittaja v.\n1915 alussa Siperiassa vakuutti venäläisille, että teillä on kahden\nvuoden kuluttua nälkä, leväyttivät nämä tilastot auki ja sanoivat\nrintaansa röyhistäen: vot, katso, leipää on, mehän olemme ruokkineet\nkoko Europpaa, tottakai me nyt itse murkinassa pysymme. Mutta samaiset\nkarkoitetut saivat jo vuoden perästä tuntea lähestyvän puutteen\nitsessään Siperiassa, Venäjän vilja-aitassa.\n\nSeuraavat sotavuodet lisäsivät vielä Siperian radanvarren varastoja.\nTalvikelillä talonpojat vetivät sinne leipäviljaa, mutta sen edemmäksi\nse ei kulkenut. Suuret kulutuskeskukset joutuivat elämään kokonaan\nKeski-Venäjän ja Ukrainan viljasatojen varassa. Jo tsaarinhallitus\noli loppuaikoina pakoitettu turvautumaan säännöstelyyn ja Kerenski\ntätä menoa jatkoi, säätäen lopulta viljamonopoolinkin, joka tosin ei\nvaltiolle suuria tuottanut.\n\nBolshevikit hiihtivät aluksi Kerenskin latua, mutta viljankoonnin\ntulos niukkeni päivä päivältä. Keväällä ja kesällä pieneni virallinen\nleipäannos jokseenkin näkymättömäksi. Jaettiin 1/8 naulaa leipää,\nvälistä sama määrä kauraa — jyvinä. Tähän oli tietysti luonnolliset\nsyynsä. Sota oli niellyt hirveän määrän parasta työvoimaa maaseudulta.\nSuuret alat olivat jääneet viljelemättä ja Siperian vilja-aarteita ei\nnytkään kulkulaitoksen täydellisen rappeutumisen vuoksi voitu kuljettaa\nkeskuksiin. Keski-Venäjä oli ainoa viljaseutu, sillä Ukrainassa olivat\nherroina saksalaiset. Kaiken lisäksi oli itsenäistynyt talonpoika hidas\nluovuttamaan viljaansa valtion määräämästä hinnasta. Hän myi mieluummin\nkeinottelijoille, joitten avulla v. 1918 yksinomaan toimeentultiin.\n\nHallitus ei keksinyt enää muuta neuvoa kuin turvautua väkivaltaan.\nSe lähetti asestettuja joukkoja talonpoikia verottamaan. Nämä\nviljanhakijat kulkivat pitkin kyliä etsiskellen talonpoikain\npiilopaikkoja ja menetellen mahdollisimman mielivaltaisesti.\nSuunnitelmattomasti toimeenpantu takavarikoiminen ja kurittomien\njoukkojen mellasteta ei paljoakaan tasavallan varastoja lisännyt.\nValtion leipäkannikka ei niistä levennyt.\n\nMutta yksi tulos oli ehdoton: talonpoika vihastui äskeisiin auttajiinsa\nja päätti vastaisuudessa piilottaa viljansa entistä tarkemmin.\n\nBolshevikivaltio riensi nopein askelin täydellistä kurjistumista kohti.\n\n\n\n\nV.\n\nYritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.\n\n\nTäytyy sanoa, ettei olo Bolshevikiassa maistunut kovin hyvältä.\nHalu veti pois, mutta tiet olivat tukossa. Päästessäni toukokuun\npuolivälissä v. 1918 ulos Krestystä, jossa ensimmäistä istumistani olin\nlopetellut, tuntui olevan jokseenkin mahdotonta yrittää minnekään päin\nja melkein yhtä vaikeata jäädä paikoilleen. Taskussa oli kyllä Uritskin\nantama lupalippu: vapaa matkustamaan Pietarista, mutta minnepä olisi\nmatkustanut, kun ei ollut passia, sillä Helsingin poliisilaitoksen\naikoinaan antama valokuvalla varustettu matkakirja oli tshekassa\njäljettömiin kadonnut. Uutta ei uskaltanut mennä viranomaisilta\npyytämään, koska olisi voinut joutua kirjattomana kuljeksijana\nuudestaan Krestyyn, tosin nyt toisia teitä. Vihdoin muuan asianajaja\nkirjoitti koneellaan eräänlaisen todistuksen, jonka alle töherrettiin\nhyvin epäselvä nimi ja ostettiin sopuhinnasta komissariaatin leima.\nNiinpä sitten taas valkeni, sain asunnon ja pääsin elämään, mikäli\nulkonaiset olosuhteet sallivat, ihmisten tapaan.\n\nSyyskesällä tuntui olevan mahdollisuuksia Suomeen pääsyyn. Passissa\npiti vain olla sekä saksalainen — silloin oli Pietarissa Saksan\nkeisarillinen konsulaatti — että venäläinen viisumi. Saksalainen tuli,\nmutta venäläinen jäi tulematta. Viisumeja antoi siihen aikaan tsheka.\nMinulla oli edelleen taskussani Uritskin lupatodistus, mutta itse\nUritski oli hiljan ammuttu ja tshekassa uusi komento. Minä onneton\nmenin sinne näyttelemään tuota paperiani ja ihmettelemään, miksi ei\nviisumia anneta. Siellä sanottiin kylmästi, että nyt on parasta lähteä\nkipin-kapin, muuten saattaa lähtö viivästyä tavallista kauemmin. Siinä\noli sen tien pää.\n\nTuttavuuksien nojalla sain kuitenkin Saksan konsulaatista passin ja\nturvakirjan, joitten avulla minun piti päästä Ukrainaan ja sieltä\neteenpäin. Niinpä sitten päädyinkin alkusyksystä matkalle, josta tuli\nsangen kohtalokas.\n\nEnsinnäkin piti saada matkalippu Kurskin kaupunkiin Etelä-Venäjällä.\nSiellä sitten vasta voisi tarkemmin määritellä, mistä paikasta yrittää\nrajan yli. Lipun hankkiminen ei ollut kaikkein helpoin tehtävä,\nmutta raha auttoi lopuksi ja niin pääsin matkalle. Moskovaan asti\najettiin herroiksi makuuvaunussa. Pari kertaa käytiin kysymässä\n\"proopuskaa\" (matkalupaa), mutta kun se oli asianmukaisessa kunnossa,\nloppui keskustelu lyhyeen. Moskovasta oli vaikeampi saada paikkaa,\nsillä Kurskin junaan pyrkiviä oli asemasali täynnä. Avulias kantaja\nkuitenkin töytyytti — tavallista vähän runsaammasta maksusta tietysti\n— tavarani odottelevien ja tuskittelevien väkijoukkojen läpi vaunuun\nja minä painelin viivana perässä. Kantajalla olikin tepsivä taikasana:\nkomissarskija vestshi (komissaarin tavaroita) aina huulillaan. Sen\navulla aukesi kunniakuja, jota myöten me marssimme kuin hyvätkin\nkomissaarit ja vallanpylväät. Vaunu oli tyhjä siihen tullessamme ja\nkantaja neuvoi monin \"ryssänliikkein\" ja ymmärtäväinen hymynväre\nsuupielessään minua käymään pitkäkseni ja sanomaan jokaiselle paikkaa\nkanssani jakamaan pyrkivälle: po djelam slushbyi (virka-asioilla).\nHyvää tarkoittava neuvo, mutta samaan vaunuosastoon tuli lopulta niin\nmonta muuta virka-asialla liikkuvaa, että minä katsoin soveliaaksi\npahempien väärinkäsitysten ja toisten \"komissaarien\" liiallisen\nhuomion välttämiseksi tyytyä istumapaikkaankin, semminkin kun suurin\nosa vaunuun kuin nuijalla tupatusta väestä sai käytävässä matkustaa\nkoko tuon puolentoista vuorokauden taipaleen. Matka ei ollut juuri\nhauskimpia, mutta huonompiinkin saa Venäjällä tottua. Olinhan edes\ntoisen luokan vaunussa, kun sitävastoin Siperiasta ja monesta\nmuustakin paikasta myöhemmin kotimaahansa pyrkivät saivat kulkea\nkoko monituhatvirstaisen matkan \"härkävaunussa\". Jollakin asemalla\neristettiin junamme sivuraiteelle ja tehtiin nykyisellä Venäjällä\nniin tuiki välttämätön matkatavaroitten tarkastus. Kun kaikki tavarat\nkuljetettiin mukana vaunussa — pakaasi ei koskaan Venäjällä ole\ntavannut saapua kokonaisena määräpaikkaansa, nyt vielä vähemmän\n—, kesti tarkastus luonnottoman kauan. Tarkastajain mukana hävisi\ntavaroistani kultainen kantasormus, jonka varmemmaksi vakuudeksi olin\npistänyt matkalaukussa olevan päällystakin taskuun, partaveitsilaatikko\n(sisältävä kullekin viikon päivälle oman veitsensä) ja kaulaliina.\nToisetkin matkustajat tuntuivat hiljalleen valittavan, että\nomistusoikeuden pyhyyttä oli loukattu.\n\nKurskissa sai syödäkseen kunnollisesti ja satumaisen halvasta\nhinnasta. Aseman ruokapöydän ääreen astuessa tuli vesi kielelle\nja silmillään söi enemmän kuin suullaan jaksoikaan. Kyllä siinä\nnäki, kuka oli pietarilainen, moskovalainen tai jostain muualta\nYlä-Venäjältä, jossa oli eletty etupäässä perunalla ja vihanneksilla.\nSinne upposivat paistetut hanhet ja siankyljykset, vehnäleivät ja\nleivokset nälkiintyneiden pääkaupunkilaisten poskeen. Ja asiantuntijat\nvakuuttivat Ukrainassa olevan vielä enemmän ruokaa. Ruoka se oli jo\nsilloin Neuvosto-Venäjällä ainoa keskustelun aihe. Hyvänen aika,\neivätköhän nuo ihmiset Ukrainassa syö itseään kuoliaaksi, kun niillä\nnyt jo tässä paratiisin portilla silmät pullistuvat kuopistaan kuin\nmielipuolilla?\n\nKihinää ja kuhinaa oli Kurskin asemalla. Avara asemahalli täpösen\ntäynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli sama päämäärä: Ukraina. He olivat\nkuin toivioretkeläisiä matkalla Pyhään Maahan. Jo Pietarissa ja pitkin\nmatkaa oli kerrottu ihmeitä Ukrainasta. Siellä on järjestys, leipää —\nniin, ennenkaikkea leipää. Sinne suuntautui nälkää pakenevan joukon\nkansanvaellus.\n\nSuur-Venäjällä asuneen ukrainalaisen oli äkkiä vallannut syvä\nkansallistunto ja isänmaanikävä. Hän hyräili \"valkeista akaasioistaan\"\nja olisi ollut valmis tanssimaan hurjan-reippaan kansallistanhunsa, jos\nnälkäinen vatsa vaan olisi sallinut. Nälkävyötä kiristäen hän juoksi\nvirastosta virastoon todistaakseen Ukrainasta polveutumisensa. Hän\nkykeni ylenluonnollisiin ponnistuksiin päästäkseen syntymäsijoilleen,\njoista hän ei ennen laisinkaan puhunut. Iso-Venäläisen ja juutalaisen\nvaltasi sama kuume. Suurvenäläinen on aina jonkunverran halveksien\nkohdellut vähävenäläistä. Mutta nyt oli hän valmis mihin tahansa\npäästäkseen ukrainalaisen kirjoihin. Hän haki esille kaikki esi-isänsä,\nehkä niistä joku olisi joskus asunut Ukrainassa. Hän oli valmis\nnaimaan ukrainattaren, jos se auttoi. Ukrainalaisella miehellä taas\noli morsiamia kuinka paljon tahansa, vain senvuoksi, että ihmiset\npelkäsivät nälkää ja uneksivat leipämaasta, Ukrainasta, jossa vielä\nkaiken lisäksi oli järjestys.\n\nKurskin asemalla ei ollut muita kuin Ukrainaan matkustavia, eikä sinne\nmuita sopinutkaan. Ja joka päivä toi uusia toivioretkeläisiä, rajalle\nlähti juna vain pari kertaa viikossa. Päivisin juostiin kaupungilla,\njosta sai halvalla ostaa leipää, Valkoistakin, tai haettiin Ukrainan\nkonsulaattia, jonka piti olla jossain. Monikaan ei sitä löytänyt, mutta\npalasi yhtä tyytyväisenä takaisin. Asemalla ihmeteltiin, siunailtiin,\nodotettiin ja toivottiin. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä,\nmelkein sukulaisia. Toisilla oli varmat paperit. He aikoivat purkautua\nvirallista tietä, tulliaseman lävitse. Toisten papereitten laita oli\nvähän niin ja näin, he suunnittelivat muita sopivia polkuja. Kaikki\nolivat kuitenkin varmat pääsystään tuohon uuden ajan Kaanaaseen.\n\nVihdoin lähti juna eräänä iltana tulliasemalle. Tämän kirjoittajakin\npainui siihen. Härkävaunuihin meidät sullottiin. Mentiin oven\ntäydeltä, yhtenä virtana, toiset työnsivät avuliaasti takaapäin. Se\navuliaisuus maksoi takataskussa olevan kukkaroni. Venäläinen ei unohda\nkansallistapojaan, olipa hän matkalla vaikka luvattuun maahan.\n\nTultiin aamun suussa Lgov-nimiselle väliasemalle.\n\nSiinä viivyttiin pitemmän aikaa ja syötiin taas vahvasti, silmät\nhimosta palaen. Annokset olivat melkein vielä herkullisempia kuin\nKurskissa. Sitten taas eteenpäin ja aamulla saavuttiin Lokkinskajaan,\nraja-asemalle. Siinä se nyt aukeni Eedeni ihan edessä, puolueeton\nvyöhyke tosin aluksi, mutta se oli jo melkein kuin Ukrainaa, sillä\nsiellä ei ollut enää bolshevikeja, eikä — nälkää. Asemahuoneen nurkkaus\noli aivan rajalla, joten ei muuta kuin yksi hyppäys ja otappas kiinni.\nMutta eläpähän huoli hypätä! Sotilaat ottavat vastaan junasta ja\nkuljettavat asemarakennukseen, jossa ensin tarkastetaan paperit ja\nsitten tavarat. Tarkkaa kuulutaan tehtävän, riisuttavan ihan ilkoisen\nalasti. Armotta napataan pois, jos on liikoja rahoja tai tavaroita.\nJa melkein jokaiselta sanovat löydettävän \"kontrabandia\". Se on tuo\nviimemainittu vähän erilainen käsite täällä kuin muualla. Täällä on\nkontrabandia oma tavara, jos sitä on yli kahden vaatekerran (toinen\npäällä), yli viiden liinavaateparin, kahden päällystakin ja 1000 ruplaa\nrahaa. Saa siinä olla tarkkana, jos mielii pimittää vähän runsaammin\nrahaa mukanaan, koskapa ei tuhannellakaan ruplalla pitkälle potkita.\nKenen onnistuu, kenen ei.\n\nPaperit on kerätty ja viety komissaarille. Yksi kerrassaan huudetaan\nsisälle ja palaa pian hymysuin siirtyäkseen tarkastushuoneeseen.\nHän tietää pääsevänsä rajan tuolle puolen, sillä tarkastuksessa ei\njuuri ketään pidätetä, vaikkapa liikaa omaisuutta tavattaisiinkin.\nOnnellinen ihminen, pääsee Kaanaaseen, vaikka puolialastomanakin.\nNeuvostomaa on köyhä ja tarvitsee hänen tavaraansa. Mutta eivät kaikki\npalaja yhtä iloisina, tulee hysteerisesti itkeviä naisia, tutisevia\nukkoja kyyneleet silmissä ja hoippuen, joku kannetaan pyörtyneenä.\nMitä nyt? — Paperit eivät ole olleetkaan kunnossa. Niistä on löytynyt\njoku puutteellisuus, johon neuvostovirkamiehen muodollisuus on päässyt\ntakertumaan.\n\nMinutkin huudetaan sisään. Pöydän takana istuu nuori ja hyvin\nsiivonnäköinen poika. Pöydän ääressä joku lasta käsivarrellaan kantava\nnainen vuoroin itkee, vuoroin sadattelee kamalasti. Komissaari pyytää\nkohteliaasti poistumaan: mnje njekagda, pashalusta, (minulla ei ole\naikaa, olkaa hyvä). Nainen ei lähde, ennenkuin sotamiehet taluttavat\nhänet ulos. Toinen nainen kyyköttää yhtenä sykkyränä puusohvan\nnurkassa ja itkee. Hänetkin raahataan pois. Jäämme komissaarin kanssa\nkahdenkesken. Hän puhuu minulle harvinaisen kohteliaasti:\n\n— Aiotteko Saksaan?\n\n— Ukrainaan vain — vastaan, sillä minusta tuntuu, että niin on parempi.\n\n— Olette Suomen alamainen?\n\n— Niin olen.\n\n— Miksi ette ole menneet kotimaahanne?\n\n— En ole päässyt ja Ukrainassa on minulla sukulaisia, — valehtelen.\n\n— Vai niin. Ikäväkseni en kuitenkaan voi laskea teitä.\n\n— Kuinka niin, eivätkö paperit ole kunnossa?\n\n— Ovat ja viikko sitten olisitte kyllä päässyt rajan yli, mutta nyt\nse on mahdotonta. Olen saanut määräyksen olla laskematta ketään\nsaksalaisilla papereilla. Luultavasti jotain poliittisia juttuja.\n\nMinua suututti. Tällainen matka tehty turhan takia. Mielessäni kirosin\nkomissaarin alimpaan kattilaan, mutta hän kiirehti lopettamaan\näänettömyyden:\n\n— Mitäpä tuosta, menkää omia teitänne! Lgovista kyllä kuuluu pääsevän.\n\nAivan oikein. Mitäpä tässä turhia. Tulliasemalla oli tuskin neljättä\nosaa siitä joukosta, jonka olin nähnyt Kurskissa, kaipa muut olivat\nmenneet \"omia teitänsä\". Hyvä mies tuo komissaari!\n\nPian lähti juna takaisin Lgoviin. Meidät paratiisista suljetut, joita\nnäkyi kertyneen melkoinen joukko, lastattiin taas samoihin vaunuihin,\njoissa olimme tulleetkin, ja niin alettiin pyöriä uusia vaiheita kohti.\nMelkein kaikki aioimme yrittää salateitse rajan poikki. Kuuluukin\nolevan hyvin helppoa ja saa pitää kaikki tavaransa, lohduttivat\n\"asiantuntijat\", joita toki löytyy joka paikassa.\n\nLgovin asemalla kysyin tapaamaltani ajomieheltä, takaisiko hän maksua\nvastaan matkan rajan yli. Tottahan toki! Mennään nyt vain meille,\nlepäillään ja sitten illanhämyssä lähdetään, tulee muitakin mukaan,\nsiellä odottelevat mökissä. Jokaöinen reissuhan tämä on, kyllä tie\ntunnetaan, vakuutteli äijä.\n\nMutta siinä juuri Lgovin asemalla, kun kaikki oli jo valmiiksi puhuttu,\nasettui kohtalo poikkiteloin tielleni. Minun mieleeni muistuivat\nasemaravintolan herkulliset hanhenpaistit, enkä minä voinut vastustaa\nkiusausta siirtyä sisälle nauttimaan kunnon päivällisen. Ukko kyllä\nlupaili, että laittaahan se muija meilläkin jotain suuhunpantavaa,\nmutta pahahenki kuiskutti vaan korvaan, että mene tuonne sisälle,\nsiellä saa niin mukavasti ja hyvää.\n\nJa meninhän minä!\n\nIstuin rauhassa ruokaillen, kun sisään tunkeusi joukko sotamiehiä\nasettuen oville vahtiin. Päällikkö astui mahtipontisesti uloskäytävälle\nja lausui tavanmukaisen: pakashite bumagi, pashalusta (näyttäkää\npaperinne, olkaa hyvä). Siis passintarkastus! Mikäpä siinä muu auttoi\nkuin lopettaa syöntinsä ja asettua jonoon muitten mukana. Kaikki toiset\npääsivät ulos, paitsi muuan iso musta mies ja minä. Minun papereitani\npyöritteli sotamies likaisissa hyppysissään ja ihmetteli, että hyvät on\n\"bumagit\", mutta hän ei uskalla ratkaista asiaa, koska näytte olevan\njoku deputat (edustaja), — sellainen merkintä oli passissa — täytyy\nlähettää tshekaan.\n\n— Kyllä te sieltä heti pois pääsette, mutta minä en uskalla...\nvakuutteli sotamies.\n\nSitten pantiin meidät kuormarattaille sen ison mustan miehen kanssa,\njonka papereissa myös kuului olleen joku vika, ja kyydittiin seitsemän\nvirstan päässä olevaan kaupunkiin. Siellä tshekan huoneistossa\nkäänneltiin taas sekä papereita että minua ja sanottiin, että kovat\non \"dokumentit\", mutta eivät he voi ratkaista asiaa, täytyy lähettää\nMoskovaan yleisvenäläisen tshekan tutkittavaksi. Ja taaskin sama\nvakuutus:\n\n— Kyllä te sieltä pois pääsette, mutta me emme uskalla...\n\nSamana iltana löysin minä itseni yhdeksäntenäkolmatta vieraana pienestä\nhuoneesta Lgovin kaupunginvankilassa.\n\n\n\n\nVI.\n\nJälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.\n\n\nJaa-ah, eipä olisi uskonut, että näin hullusti käy. Mutta minkäpä\nsille kohtalolleen mahtaa! Täytyy ruveta tekemään tuttavuutta uuden\nympäristönsä kanssa.\n\nTämä oli kahdestoista niistä venäläisistä vankiloista, joissa minun\noli kahden \"ulkomaanmatkani\" aikana kunnia oleskella. Näin etelässä\nen sentään vielä milloinkaan ollut asustanut. Samallaisia olivat\ntyypit täälläkin. Upseereita vain ei joukossa näkynyt, vähemmän siis\nvastavallankumousta, enemmän nälkiintyneitä isovenäläisiä, jotka\nukrainaretkellään olivat epäonnistuneet ja joutuneet vähätöisen\npiirikuntatshekan olemassaolon tarpeellisuutta todistamaan.\n\nVankikopeissa liittyi uusi tulokas aina johonkin \"sakkiin\", sillä\nyhteistoiminta helpoittaa elämän mahdollisuuksia. Pannaan tavarat\nyhteisiksi, tasataan mahdollisesti piiloitetut rahavarat, tehdään\nvartijoitten kautta yhteisostoja ja eletään täydellisessä kommuunissa.\nVankiloissa on kommuuniaate levinnyt jo paljon aikaisemmin ja\nsuuremmalla menestyksellä kuin vapaalla Venäjällä.\n\nMinä lyöttäydyin yksiin erään sokeritehtaan \"isännistön\" kanssa. Eivät\nnämä olleet mitään pohattoja niinkuin Etelä-Venäjän sokeriruhtinaat,\nvaan työmiehiä, konttoristeja ja pikku mestareita, joista olosuhteet\nolivat tehneet uhreja. Heidät oli vasten omaa tahtoaan määrätty\nottamaan haltuunsa joku sokeritehdas, kun oikeat isännät olivat\nkaranneet ja tehdaskomiteaa ei saatu valituksi. Tuli sitten heidän\nymmärtämättömyytensä vuoksi joku sekasotku ja miehet pistettiin\nselliin. Heitä oli neljä ja olivat istuneet jo kuukauden. Aina oli\nluvattu laskea pois, kun mitään todellista syytä heitä vastaan ei\noltu löydetty, mutta oli vapautus vain lykkääntynyt päivästä päivään.\nHeidän kanssansa minä nyt perustin yhteisen \"talouden\" heti uuteen\nasuntopaikkaani saavuttuani. Se mitä minulla oli ruokaa pussissani,\npantiin yhteiseen kassaan, ja he lupasivat annoksistaan, joita heille\ntuotiin kahdesti viikossa, ruokkia minua mahdollisuuden mukaan.\n\nRahaa minulla oli rajatarkastuksen varalta sopivasti piilotettuna,\nmutta sitä ei tässä vankilassa kuuluttu tarvittavan. Ihmeellinen juttu!\nTäysi tusina venäläisiä vankiloita oli minun täytynyt läpikäydä,\nennenkuin tapasin sellaisen, jossa ei raha kelpaa. Ei täälläkään kyllä\nmitään rahan käyttöä kieltävää reglementtiä ollut, enemmän kuin juuri\nmuitakaan sääntöjä, mutta rahalla ei mitään tehnyt, kun vankilan\npäällikkö ei sallinut tehdä ostoksia ulkoa.\n\nEi hän sitä suorastaan kieltänyt, jos joku toi hänelle rahaa. Hän otti\nrahat vastaan ja antoi kuitin ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei koskaan\nlupaustansa pitänyt. Kummallinen olento tämä Ivan Nikolajevitsh,\nhän ei tuntunut olevan oikein omalla asiallaan. Naivi, ikäänkuin\nhiukan pelokas mies, alituisesti hymyilevä ja käsiään hieroskeleva,\nluultavasti nousukas, joka ei ollut saanut tilaisuutta tutustua\nminkään järjestelmän tapoihin. Häntä ei voinut tavatakaan muuta kuin\nsattumalta. Uusia tulokkaita vastaanottamaan haettiin hänet jostakin ja\nmiehet kirjoihin saatuaan poistui hän vilauksessa. Varmatkin näyttivät\nkohtelevan häntä tavallista tuttavallisemmin ja ymmärtäväisesti\nmyhähtelevän hänen kiireelleen.\n\nMutta erinomainen hänellä oli tämä vankilakin. Talo oli kai ihan\nAatamin aikuinen, koskapa siinä ei ollut käymälöitä sisällä eikä\nulkona. Pihamaa, jota tärkeämpään tarpeeseen käytettiin, oli jo\nniin liikakuormitettu, ettei seisomaan sopinut. Pienemmät puuhat\ntoimitettiin ikkunan kautta suoraan kadulle. Kertoivat talvisaikaan\nvankilassa majailleet, että ikkunoitten alle oli jäätynyt ohiajajille\nsuorastaan hengenvaarallisia jäävuoria.\n\nSellainen oli sen talon komento. Hullumpaa oli yöllä, jos sattui\näkillinen vatsanväänne. Silloin ei päästy ulos, kun yövartijoilla ei\nollut avaimia. Oli laitettava sisään niin hyvänsä kuin huononsa. Minä\nen majaillut koko \"huushollissa\" enempää kuin kaksi yötä, mutta toisena\nteki humalaisena sisään sysätty puna-armeijalainen — vankila palveli\npoliisiputkanakin — mieltä kääntävän rötöksen.\n\nSeuraavana päivänä kuljetettiin minut taas tshekaan tekemään selvää\nhenkilöstäni ja seuraamaan matkatavaroittani tarkastusta. Tällä kertaa\nmenetin vain hiukan tsaarinaikuisia ruplia, yhden tinaisen teelusikan\nmuka hopeaisena ja matkalla otetun partaveitsilaatikon sijaan Kurskista\nostamani uuden veitsen — muuten hyvin tarpeellinen kapine päällikölle,\njonka leuka oli täällä syrjäisessä kolkassa päässyt arveluttavasti\nnaavoittumaan.\n\nAsia oli yönseutuna saanut hieman toisen käänteen, sillä pöytäkirjaan\noli nyt merkitty, että minut oli pidätetty \"aikeessa matkustaa\ntyöläis- ja talonpoikaishallituksen vihollisten puolelle\". Olisinpa\nminä lähtenyt tämä paperi mukanani Moskovaan! Näinköhän minä nyt\nistuisin kirjoituspöytäni ääressä raapustelemassa näitä rivejä? Minä\nhaistoin sentään ajoissa palaneen käryn ja kieltäydyin jyrkästi\nallekirjoittamasta väärää paperia. Syntyi pitkä kina, jonka aikana\nminä vetosin m.m. siihen, että olen aikaisemmin ollut tekemisissä\ntsaarinkin santarmien kanssa, eivätkä nämä koskaan kieltäneet vankiaan\nkirjoittamasta omaa mielipidettään pöytäkirjaan, jos hän katsoi sen\nvirheelliseksi. Minun puolestani saisi kyllä heidän merkintänsä, jonka\nhe väittivät aivan \"vaarattomaksi\", jäädä silleen, kun vaan minun\nsuodaan puolestani selittää asiaa. Mihinkään lisäyksiin ei suostuttu;\nsen sijaan muuttivat he itse sanat kuulumaan: \"aikeessa matkustaa\nUkrainaan\". Tämä oli jo aivan toista ja allekirjoitus tuli.\n\nSeuraavana aamuna minut eroitettiin \"sokeritehtailijoista\", joille\nminusta ainakin oli ollut se hyöty, että olivat oppineet pokeria (muuan\nkorttipeli) pelaamaan. Muutakin onnea toin minä heille, koskapa oli\nkäyty virallisesti ilmoittamassa, että he seuraavana päivänä, kun\ntsheka on ehtinyt vain järjestää muutamia käytännöllisiä seikkoja,\npääsevät vapaiksi.\n\nSuuri oli hämmästykseni, kun tshekassa, josta matka Moskovaan oli\nalkava, tapasin suuren joukon muitakin matkalaisia. Heitä oli\ntuotu Ivan Nikolajevitshin toisista selleistä ja varsinaisesta\npiirikuntavankilasta, jollainen myös kuului kaupungissa sijaitsevan.\nSen kehuivatkin olevan paljon paremman kuin minun säilytyspaikkani,\nmutta minulla niin lyhytaikaisena asukkaana ei ollut oikeutta \"nykyajan\nmukavuuksiin\".\n\nTaival alkoi ajurilla seitsemän virstan päässä sijaitsevalle asemalle\nja jatkui sieltä vankivaunussa. Taaskin siis körökyydissä. No, olipa\ntuota vierähtänytkin neljä vuotta siitä, kun tsaarin kolmikerroksisessa\nkalterivaunussa ajettiin. Samallainen oli tämäkin, vanhaa keisariperua,\nsopi yhtä reilusti tähän uuteen yhteiskuntasommitelmaan kuin\nentiseenkin. Kylmä vain oli, ei tahtonut mitenkään tareta. Entisellä\nyksinvaltiaalla oli enemmän puita, tai pitikö hän parempaa huolta\n\"täysihoitolaisistaan\"?\n\nTuhantisen virstaa oli matkaa ja me taidettiin ajaa sitä liki neljä\nvuorokautta, sillä junat eivät pidä kiirettä Neuvosto-Venäjällä,\nvaikka niissä kulkee vapaitakin matkustajia. Oli siinä aikaa tehdä\ntuttavuutta kohtalotoverien kanssa. He olivat melkein kaikki Ukrainaan\nyrittäneitä sisävenäläisiä, joukossa muuan vanha Moskovan rikkaimpia\nliikkeenharjoittajia, oikein sellaisen vanhan ja mahtavan kauppiassuvun\njälkeläinen. Hänellä oli ollut oma palatsi Moskovassa. Kävinkin\nmyöhemmin siinä vapaaksi päästyäni vankilaan edelleen jääneen kauppiaan\nterveisiä kertomassa. Se oli silloin jonkun viraston hallussa ja vallan\nsurkeassa kunnossa. Pari huonetta oli jätetty ennen niin mahtavan\nisännän haltuun.\n\nSaattamassa oleva Lgovin tshekan virkamies oli hyvin kohtelias ja\nhuomaavainen poika. Hän hankki meille \"sapuskaa\" pitkin matkaa ja\nkäski minua väliin omille ruuilleenkin. Hänen kanssaan meillä oli\npitkät jutut. Nuori mies sanoi olevansa bolsheviki, mutta myönsi jo\nmatkan lopulla, että ei taida tästä hevillä uutta yhteiskuntaa syntyä.\nSanoi muuten suoraan, että pienessä Lgovissakin, jossa hän on viime\nvuoden asustanut, on aivan suotta ja löyhillä perusteilla ammuttu\npaljon ihmisiä. Tshekan toimintaa ei hän täysin hyväksy, mutta se\nantaa parhaimman toimeentulon, ja siksi hän palvelee sitä, kunnes\nmahdollisesti löytää sopivamman paikan.\n\nMoskovassa kehoitti hän minua jättämään tavarani asemalle\nsäilytettäviksi, koska muka tsheka heidän laitoksensa\ntarkastuspöytäkirjasta huolimatta saattaa ruveta niitä taas pöyhimään,\njolloin aina voi löytyä \"kiellettyjä kapineita\". Hän näytti todellakin\nolevan siinä uskossa, että minä pian pääsen pois, ja sai minutkin siitä\nvähitellen vakuutetuksi.\n\nMoskovan tshekassa koetti hän vielä parhaansa saadakseen minut\npäivystävän tutkijan puheille, jolloin minä hänen luullakseen heti\nvapautuisin. Löysimmekin oven, jonka yllä julman suurin kirjaimin\nseisoi: djeshurnyi sljedovatelj (päivystävä tutkija), ja saimme sen\nverran raotetuksi ovea, että ehdimme nähdä nuorukaisen ja neitosen\nhellän lemmenkohtauksen, mutta siihen tiemme päättyi. Vahtisotamies,\njoka jostain syystä oli poistunut paikaltaan ja pahimmoilleen palannut,\nriuhtasi meidät takaisin. Saattajani koetti vedota virka-arvoonsa,\nmutta sotamies vastasi velvollisuudentuntoisesti: fhod fsjem\nvasprestshon (pääsy kaikilta kielletty). Saattajani häipyi jonnekin\nkomendantin huoneeseen viemään papereitaan, emmekä sen jälkeen enää\ntavanneet.\n\nTotisesti ei Moskovan tshekassa pidetty kiirettä. Aamulla sinne\ntulimme ja vasta illan hämärtyessä pääsimme säilytyshuoneeseen. Tämä\nolikin oikea juhlasali Lgovin putkaan verrattuna. Pitkä ja leveä\nkuin kirkko ja sänkyjä täynnä kuin sairashuone. Kaikille niitä tosin\nei riittänyt, ei lähimainkaan, mutta Lgovissa ei ollut ainoatakaan,\neikä edes lavitsaa, sai oikaista koipensa lattialle. Mutta kyllä oli\ntässä kirkossa äijääkin jos minkänäköistä. Niitä riitti makailemaan,\nkävelemään, istumaan, seisomaan ja taisi olla toisia kontillaankin.\nToiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset itkivät ja kirouksiakin,\noikein ehtavenäläisiä kolmikerroksisia, kuului niinikään. Hyvin\nsekalainen seurakunta, johon en neljän vuorokauden aikana ehtinyt edes\nläpikotasin tutustua. Eikä niitä saanut lasketuksikaan, kun eivät sen\nvertaa pysyneet paikoillaan — yölläkään.\n\nMuuten oli tämä aivan nykyaikainen vankila kaikkine mukavuuksineen.\nJa raha kelpasi, sillä ovennurkassa oli puoti. Kauppa siinä kävi, ja\njoskus syntyi \"lafkan\" edustalla aika metakka, kun kauppias oli saanut\nväärän nelikymmenruplasen. Niitä muuten alkoi olla liikkeessä melkein\nyhtä paljon kuin oikeitakin ja molemmat osapuilleen samassa arvossa.\n\nTästä ihanteellisesta paikasta, johon joka päivä ja yö tulvi uutta\nväkeä, siirrettiin minut neljän vuorokauden kuluttua Venäjän\nkuuluisimpaan ja suurimpaan vankilaan Butyrkaan. Sen tyrmän seinät\novat saaneet kuulla monen valtiollisen vangin tuskan ja epätoivon\nhuokaukset. Monta on sieltä kuljetettu teloituspaikalle ennen — ja\nkuljetettiin nytkin.\n\nKopissa, johon minä ainoana koko kuorma-autollisesta jouduin, vallitsi\nhyvin hermostunut mieliala. Koko se kerros oli terrorisoitu ylenmäärin,\nsillä siitä vietiin miehiä joka ilta klo 11 retkelle, jolta kukaan\nei vielä ollut palannut. Jokaisen uuden tulokkaan saapuminen herätti\ntavallista vilkkaampaa mielenkiintoa, sillä hänessä vainuttiin aina\npahaa vastavallankumouksellista, jonka tulo ennustaa kaikkea muuta kuin\nhyvää. Kohta ovesta sisälle päästyäni oli suuri joukko ympärilläni\nutelemassa, mikä olen miehiäni ja mistä syystä olen tänne joutunut.\nKuultuaan että olen Suomen kansalainen ja napattu kiinni niin\nviattomasta puuhasta kuin Ukrainaan yrittämisestä, tuntuivat toiset\nalkavan pitää minua melkein suojelusenkelinä. Niin lapsellisen herkkiä\nolivat nuo hengestään epävarmat ihmiset, että he uskoivat bolshevikien\nparhaillaan harjoittamassaan verisessä terrorissa kaihtavan vieraan\nvallan alamaisia. Toisiin taas näytti selontekoni tekevän aivan\npäinvastaisen vaikutuksen. Heille syntyi sellainen käsitys, että minä\nulkolaisena olin täydellinen pahanilmanlintu, koskapa arvattavasti olin\nsotkeutunut ulkomaalaisten (Ententen asiamiesten) punomiin juoniin\nneuvostovaltaa vastaan. Tietysti nämä kansalaiset tavallisissa oloissa\nolivat iloissaan kaikista hallituksen hankaluuksista ja sydämessään\nhurrasivat sen vihollisille, mutta täällä oli päänmenon mahdollisuus\ntehnyt heistä raukkoja. Mene tiedä, mitä he olisivat vihaamalleen\nhallitukselle luvanneet, jos vankilan portit olisi heille avattu.\n\nMutta lukija on oikeutettu saamaan selvityksen tähän yleiseen pelkoon.\nKesän aikana 1918 oli Venäjällä tapahtunut asioita, jotka olivat\nomiansa antamaan bolshevikeille aihetta kiristää menettelytapojaan.\nMuistaakseni kesäkuussa oli Pietarin esikaupungissa ammuttu \"Krasnaja\nGasetan\" (Punaisen lehden) toimittaja ja painoasiain ylikomissaari\nVolodarski. Murha jäi selvittämättä, mutta epäluulo — epätietoista\nkuinka aiheellinen — lankesi sosialivallankumouksellisiin. Samoin oli\ntapahtunut mainittujen sosialivallankumouksellisten ja anarkistien\nkapinoita sekä Moskovassa, että Pietarissa. Edellisessä olivat m.m.\nsuomalaiset punaiset nousseet jonkun venäläisen bolshevikiupseerin\nPopoffin johdolla hallitusta vastaan. Kapinat olivat tilapäistä\nlaatua ja ne kukistettiin helposti, mutta bolshevikien katkeruus\nniiden johdosta lisääntyi huomattavasti. Ratkaisevat tapaukset\nsattuivat kuitenkin vasta syyskesällä. Komissaari Uritski murhattiin\nPietarissa ja Leniniä vastaan tehtiin samoihin aikoihin murhayritys\nMoskovassa. Kumpaakin vastaan olivat laukaukset pamahtaneet selvästi\nsosialivallankumouksellisen aseesta. Uritskin murhaaja — juutalainen\nKannegiesser — selitti kyllä murhan syynä olleen vain sen, ettei hän\njuutalaisena voinut rauhallisin mielin nähdä oman heimonsa jäsenen\nallekirjoitusta kuolemantuomioitten alla, mutta jokaiselle oli selvää,\nettä molempien ampujien takana oli järjestö. Viimeisten laukausten\njälkeen julisti valtiovalta \"koko maan yhdeksi sotaleiriksi\" ja\npunaisen terrorin alkaneeksi \"valkoisten\" harjoittamaa terroria vastaan.\n\nSilloin alkoivat kaikkialla Venäjällä, mutta varsinkin molemmissa\npääkaupungeissa, oikeat Pärttylinyöt. Asestetut joukot raahasivat\npahimmiksi valkoisiksi epäiltyjä kotoaan vankityrmiin ja sieltä varsin\nlyhyen kuulustelun jälkeen ammuttaviksi.\n\nParhaillaan tupaten täynnä olevat vankilat tyhjentyivät nopeasti.\nMonet, jotka muissa oloissa mahdollisesti olisivat säilyttäneet\nhenkensä, joutuivat nyt armotta luotien ruuaksi. Vanhan armeijan\nupseeristo kärsi enimmän. Harva heistä, joka terrorin ensi aikoina\nsattui olemaan vankilassa, säilytti henkensä. Suorastaan kaameita\nnäytelmiä esitettiin joka yö. Vahvana huhuna kerrottiin Pietarissa,\nettä Kronstadtin matruusit, jotka silloin teloittajain etujoukkona\nhäärivät, olivat yhtenä yönä kuljettaneet kaksi täyttä lotjallista\nupseereita Kronstadtin edustalle ja ampuneet ne linnoituksen\ntykeillä upoksiin. Siinä joukossa kerrottiin menneen m.m. entisen\nkenraalikuvernööri Seynin. Tämän huhun todenperäisyyttä en mene\ntakaamaan, mutta mielessäni on hyvin säilynyt erään punaisen armeijan\nupseerin yhtäpitävä kertomus tapahtumasta. Lisäsipä kertoja vielä, että\nvallanpitäjistäkin tuntui tällainen menettely jo liian omavaltaiselta,\njonka vuoksi he lähettivät tutkijakomissionin ottamaan selvää asiasta.\nMatruusit olivat muka kuitenkin kehoittaneet tutkijoita palaamaan\nPietariin hyvän sään aikana, koska heille muuten valmistettaisiin sama\nkohtalo.\n\nKuinka lienee, mutta julman pitkät ja paljon puhuvat olivat tshekan\nmyöhemmin julkaisemat viralliset luettelot teloitetuista. Lähimainkaan\nkaikkia nimiä niissä ei ollut, sen tiedän varmaan, ja huoleti voi\nsanoa, että harva ei-bolshevistinen perhe niin Pietarissa kuin\nMoskovassakin punaisen terrorin aikana säästyi kaipauksen kyyneliltä.\n\nMinun joutuessani Moskovan vankilaan oli punainen terrori vielä\nkäynnissä. Siitäpä juuri yllä kuvattu levottomuus. Tuloiltana jo näin\nmieltäjärkyttävän näyn. Kaksi humalaista miestä tunkeutui revolverit\nkädessä koppiin ja aivan vierestäni hävisi mies vähin puhein, ei edes\nnimeä kysytty. Hän ei enää palannut. Samallainen tapaus seuraavana\niltana ja aivan samaan aikaan, klo 11. Tässä olivat bolshevikit\ntäsmällisiä.\n\nMeitä oli kolmekymmentäkolme miestä samassa kopissa. Huone oli\npitkulainen muodoltaan ja käsitti neljätoista makuupaikkaa. Järjestys\noli sellainen, että uusimmat tulokkaat saivat makuupaikan lattialla\nmelkein oven edessä, ainoan pienen sähkötuikun alla, seuraava aste\noli pöydänalus, sitä seuraava penkki, sitten pöytä ja tarpeeksi\npalvelleelle lopuksi sänky, sikäli kuin kahden raudan välissä riippuvaa\nseilikangasta voi niin vaativasti nimittää. Nyt oli kuitenkin\nvakiintunut käytännössä sellainen tapa, että rahalla sai ostaa sängyn,\nkun sattui halukkaita myyjiä. Kolmantena päivänä pääsi muuan vanhoista\nasukkaista vapauteen — muuten hyvin harvinainen tapaus siihen aikaan -—\nja hänen vuoteensa perijä rupesi pienen rahan puutteessa kauppaamaan\nmakuupaikkaansa. Minulla oli hattuuni kätkettynä viisisataa ruplaa\nja niinpä päätin kilvoitella toisten halukkaitten kanssa sängyn\nhuutokaupassa. Minua olivat kahden edellisen illan tapaukset alkaneet\nhiukan epäilyttää. Tuntui vähän siltä, että siitä kynnykseltä saattavat\nviedä minutkin, koska ei nähtävästi miehiä pahasti \"sortteerata\". Tämä\nmyytävänä oleva makuupaikka taas oli aivan pitkulaisen kopin perällä,\njossa kaiken lisäksi oli pilkkosen pimeä. Olin valmis luovuttamaan\nvaikka koko omaisuuteni, jos tarve vaatisi, mutta suureksi ihmeekseni\nsain sängyn sadalla ruplalla; kukaan ei pystynyt tarjoamaan enempää.\nSinne painuin minä hyvissä ajoin illalla kahden raudan väliseen\nkapeaan, mutta sitä syvempään purjekangaspussiin. Paikka oli aivan\nikkunan vieressä, jonka ruutuja oli rikki, niin että kylmä yöilma tunki\nsuoraan päälleni, mutta mielessä tuntui turvalliselta.\n\nKlo 11 illalla tulivat taas kamalat vieraat. Melkein kaikki kavahtivat\nhermostuneina pystyyn, mutta minä koetin upota mahdollisimman\nolemattomiin säkkiini. Suomalainen järki jaksoi toimia kylmästi.\nVietiin mies; se sama, joka oli myynyt paikkansa sadalla ruplalla ja\nsiirtynyt minun entiselle sijalleni. Oliko se sattuma, vai oliko tuo\nmies ehkä tuomittu kuolemaan ja ainakin vartijoille niin tunnettu,\nettei nimeä tarvinnut kysyä?\n\nSeuraavana iltana uudistui taas entinen näytelmä. Tällä kertaa tuntui\nvain vierailla olevan, jos mahdollista, entistä suurempi kiire.\nLennossa temmattiin mies oven läheltä ja raskas ovi paukahti kiinni.\nTämä mies oli tullut vasta samana päivänä, 22 vuotias mustatukkainen ja\nvielä punaposkinen, vilkas ja hauska vähävenäläinen. Nyt hän meni ja\nristi perään.\n\nJännitys laukesi aina vieraitten käytyä. Puheen sorina kävi\nvilkkaampana kuin koskaan päivälläkään. Kuinka vähällä sentään\nepävarmuudessa elävän ihmisen mieli voi olla hyvitetty? Toinen menee\ntuossa juuri kuolemaan, sinä jäät ja tiedät varmaan, että ainakin\nneljäkolmatta tuntia saat elää, niin jopa olet kohta valmis vaikka\nleikkiä laskemaan. Ja siksi toiseksi, eihän sitä voi tietää, mitä uusi\npäivä taas tuo tullessaan. Toivo syttyy niin helposti toivottomaan\nmieleen. Mikä ihme lie ollut, että eritoten tänä yönä ei kukaan\ntahtonut nukkua. Aivankuin odotettiin jotain erikoista tapahtuvaksi.\n\nJa niin tapahtuikin...\n\nTuossa viiden ja kuuden välillä aamulla alkoi avain rapista lukossa.\nMitä ihmettä? Kuka häiritsee elävältä haudattujen rauhaa tähän aikaan?\nTämä on jo tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nOvi avataan ja suljetaan jälleen. Sisään astuu horjuvin askelin mies.\nNäyttää hämärässä vähän tutulta. Pöydän luokse päästyään lysähtää hän\nkokoon. Joka puolelta hyökkää auttajia. Tämähän on se sama nuori mies,\njoka illalla lähti surmanretkelle! Mutta tosiaan: nyt hän ei ole enää\nnuori, posket ovat painuneet syvälle, silmät jossain pään sisällä,\nkasvoilla kuoleman kalpeus, rypyt silmien alla, nenänvarressa ja suun\nympärillä, ja entinen musta tukka nyt — harmaa. Elävissäkuvissa olen\nnähnyt hiusten harmaantuvan yhdessä yössä, mutta \"luonnossa\" olen\narvellut sen mahdottomaksi. Nyt tämän tapauksen perästä täytyy minun\nuskoa, että niin voi käydä.\n\nPalannut on menettänyt tajuntansa. Hänet autetaan lähimpään sänkyyn,\nvirvoitellaan. Mies näyttää heräävän tajuunsa, mutta kerran\nkatsahdettuaan ympärilleen nukkuu sanaakaan sanomatta.\n\nPäivän puoleen päästessä hän herää. Uni on häntä ilmeisesti\nvirkistänyt, kasvoille on tullut hiukan eloa, mutta posket ovat\nedelleen kuopilla, silmät syvällä ja hiukset harmaat. Eivät ne tosin\nnäytä aivan yhtä valkeilta kuin aamulla, mutta harmaa on kuitenkin\npäävärinä. Koko ruumis vavahtelee tuontuostakin, kun hän kertoo:\n\nHeidät oli viety jonnekin kaupungin ulkopuolelle. Monta autokuormaa\noli ollut miehiä, joku nainenkin joukossa. Arveli olleen kolmeensataan\nhenkeen. Siellä oli ollut valmiiksi kaivettuna pitkä kuoppa, jonka\nääreen oli komennettu rivi riviltä. Nimiä oli huudettu listasta ja kun\nnimitetyt henkilöt olivat päässeet kuopan reunalle, oli heitä ammuttu\nnaganrevolverilla niskaan, yhden kerran vain kutakin. Sinne olivat\ntupertuneet kuoppaan, kukaan ei ollut katsonut, läksikö henki. Hän oli\nvarronnut vuoroaan koko ajan, mutta nimeä ei oltu huudettu. Sitten oli\nluultavasti luettelo loppunut ja häneltä oli kysytty: mitä täältä haet?\n— Tuotiin tänne. — Ahaa, astu autoon, mennään takaisin, erehdys.\n\nKohta pääsi tämä omituisella tavalla pelastunut nuori mies vankilasta\npois. Hän oli saanut kestää kovan kurssin, mutta niinpä olikin hän\njoutunut viranomaisten huomion esineeksi ja hänen asiansa saanut\nsysäyksen eteenpäin.\n\nMelkein samalla hetkellä kun kuoleman kidasta palannut mies kertoi\nihmeellistä tarinaansa, kohosi viereisessä kopissa raju riemuhuuto.\nSyy siihen selveni päivän lehdistä: _punainen terrori oli lopetettu_.\nEdellisenä yönä ammuttujen joukossa olivat olleet m.m. tsaarin\nministerit Protopopov, Hvastov, Shtsheglovitov, Bjeletski, jotka\ntämän kirjoittaja jo edellisenä keväänä oli nähnyt Krestyssä. Näitten\n\"kalliitten aarteitten\" takia oli siis viimeisessä rynnäkössä tehty\ntarkempaa työtä ja käytetty oikein luetteloita. Siitä se johtui\nkoppitoverimmekin pelastus.\n\nNyt sitten päästiin hiukan helpommalla. Ainakin siinä suhteessa, ettei\ntarvinnut niin pahasti pelätä henkeään. Siirryttiin \"yksinkertaiseen\npäiväjärjestykseen\". Kerrottiin joskus kävelyllä jonkun miehen menneen,\nmutta niin oli tapahtunut aina ennenkin, se kuului asiaan. Nyt sentään\ntutkittiin ja tuomittiin, eikä meidän kopistamme ainakaan senjälkeen\nketään viety.\n\nKovaa tutkintomenettelyä kyllä käytettiin. Muuan entinen upseeri, jota\ntutkittiin harva se päivä, palasi kerran kalpeana ja kertoi, että nyt\non taas käytännössä uusi tapa. Ennen pantiin revolverit ohimoille\nja kysyttiin: tunnustatko? Tällä kertaa oli hänet viety pihamaalle,\nasetettu vankilan kirkon seinää vasten, kolme kiväärimiestä vastapäätä,\nja sanottu, että tunnusta pois, muuten ammutaan. Hän ei tunnustanut —\nsanoi, ettei ole mitään tehnytkään —, sitten oli hän kuullut erinäisiä\nkomennuksia, joitten välillä pidettiin paussia arvattavasti siltä\nvaralta, että kuolemaantuomittu lopultakin lupaisi puhua, mutta\nkun tämä pysyi järkähtämättömänä, oli viimein pamahtanut. Ammuttu\nihmetteli, minkä vuoksi hän jäi seisomaan, tuntuipa vielä koko eheältä.\nMyöhemmin selvisi hänelle, että oli ammuttu tyhjillä panoksilla.\n\n\"Sapuskat\" oli heikot tässäkin vankilassa, eikä ollut yhtään tuttua\nkaupungissa, jonka puoleen avunpyynnöllä kääntyä. Puoli, välistä\nkolmeneljättäosaa (200—300 gr) leipää päivittäin annettiin ja sen\nlisäksi kaksi kertaa vettä, jossa uiskenteli hiukan kaalinlehtiä.\nKuusi miestä oli aina samassa \"porukassa\" onkimassa parhaan taitonsa\nmukaan yhteisestä kupista kaalinpalasta. Kalasta sanottiin \"sopan\"\nolevan keitettyä, mutta vasta vapauttamispäivänä sattui tämän\nkirjoittajan lusikkaan ensimmäinen kalanpalanen. Naapurit sanoivat\nsen merkitsevän poispääsyä ja sitä se tiesikin. Hattuun kätkemilläni\nrahoilla ostin keittiöpojilta (vankeja hekin) noin joka toinen päivä\nsamallaisen murikan kuin virallinen annos à 10—12 rpl. Keittiöpojat\nvarastivat näitä leipäpalasia \"virassa\" ollessaan ja möivät nälkäisille\nsivutuloikseen. He lienevät vapauteen päästessään omistaneet sievoisia\nsummia. Niin sitä mennä retuutettiin jokseenkin paljaan leivän varassa\nneljä kuukautta. Minä kestin hyvin, mutta lapamato ei sietänyt tätä\nruokajärjestelmää. Muuanna aamuna pötkähti se kuolleena ulos.\n\nAsiat alkoivat vähitellen sujua siinä määrin, että joskus aina pääsi\njokunen vapauteenkin. Mutta muutamat vapautetut tuotiin jonkun ajan\nkuluttua takaisin. Olivat joutuneet \"oblavaan\" (ajojahti, pyydystys),\njollaisia tuontuostakin toimeenpantiin kaupungilla. Pahimmin sattui\neräälle nuorelle upseerille. Hänet vapautettiin myöhään illalla,\nkuten usein tapahtui, ja annettiin käteen tavanmukainen kuitti, jossa\nsanottiin vaan, että on istunut niin ja niin kauan ja vapautetaan\nnyt. Muita papereita ei vankilasta saanut, ne oli haettava tshekasta.\nMoskovassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan sotatila ja kadulla sai\nilman erityistä lupaa liikkua ainoastaan 9 asti illalla. Niinpä\npysähytti vahtisotilas miehemme ja tiukkasi lupalippua. Tämä näytti\nvankilasta saamansa lappusen.\n\n— Ei ole komendantin allekirjoitusta, — jyrisi sotamies.\n\n— Mistä minä sen olisin saanut, tulen juuri vankilasta.\n\n— Tak prikasano (niin on määrätty), että ilman komendantin\nallekirjoittamaa lupaa ei saa liikkua. Tule mukaan!\n\nMikäpä siinä auttoi. Mies vietiin miliisiasemalle. Siellä ei ollut\nkomendanttia, eikä yhtään hänen monista apulaisistaan. Ei tullut\naamullakaan ketään suuremmista herroista ja mies passitettiin\ntshekan tutkittavaksi. Siellä taas ei koskaan pidetä kiirettä asian\nselvittämisellä ja niin joutui nuori mies parin päivän kuluttua\nsamaan koppiin, josta oli lähtenytkin. Sinne hän vielä minusta jäikin\nodottamaan vuoroaan.\n\nVihdoin pääsin minäkin kuulusteltavaksi. Tutkija oli äärettömän\nkohtelias ja kirjoitti pöytäkirjan aivan minun saneluni mukaan. Sanoi\nehdottavansa vapauttamistani ja pahoitteli, että olen saanut suotta\nniin kauan olla vangittuna. Mutta kun heillä on niin kiire...\n\nTäsmälleen viikko tutkijan käynnin jälkeen minut vapautettiin. Sain\nkäsiini kuitin ja klo 11 illalla laskettiin minut vankilan ovesta\nupioutoon kaupunkiin. Pääsin kuitenkin yöksi muutaman samanaikaisesti\nvapautuneen lättiläisen komissaarin luo, joka koko yön kirota pärräsi\nisäntiään.\n\nSeuraavana päivänä tshekan kansliassa käydessäni kuulin, että\ntavallisessa järjestyksessä voisin saada paperini pois ehkä\nviikon kuluttua. Tällä kertaa suosi minua kuitenkin onni ja erään\nhelläsydämisen kanslianeitosen avulla sain paperini oitis, vieläpä\nenemmänkin — matkaluvan Pietariin.\n\nToinen onni onnettomuudessa oli, että tavarani aseman säilytyshuoneessa\nolivat aivan koskemattomassa kunnossa. Mikä harvinaisuus Venäjällä!\n\n\n\n\nVII.\n\nBolshevismin kehitys kommunismiin.\n\n\nSurullinen matka Moskovasta Pietariin. Ensinmainitussa,\nbolshevikivallan nykyisessä pääkaupungissa, ei ollut yhtään ainoata\ntuttavaa, eikä niin ollen mahdollisuutta löytää nuoraa, josta olisi\nollut vedettävä makuupaikan saadakseen. Nämä olivatkin sangen lujalla,\nsillä komissaarit matkustelivat yhtämittaa Pietarista Moskovaan ja\ntakaisin, joten parhaat paikat olivat aina varatut. Jollain ihmeen\nkonstilla pääsin sentään toisen luokan vaunuun, jonka käytävässä\nseisten tein tuon siihen aikaan jokseenkin pyöreän vuorokauden kestävän\ntaipaleen. Kerkesi siinä saada toisenkin tönäyksen olkapäähänsä ja\nusein hetvahtivat jalat väsymyksestä seisoviltaan seinää vasten\ntorkkuessa, mutta perille tultiin — puolikuolleena.\n\nTavaroitten tarkastus oli nyt vielä ankarampi kuin ennen. Elintarpeiden\nkuljettajia haettiin kuin rikollisia. Oli järjestetty oikein\ntarkastusasemia, joilla \"pussimiehiä\" nypittiin täyteen ahdetuista\nvaunuista, tarkastettiin ja taakastaan vapautettuina laskettiin\nmenemään eteenpäin. Elintarvetilanteen kiristyttyä täytyi muittenkin\nkuin varsinaisten keinottelijain aika-ajoin lähteä hankkimaan\nruokatavaraa maaseudulta. Tavallisimmin tehtiin vaihtokauppaa.\nTalonpojan silmissä oli raha menettänyt arvonsa paljon ennen kuin\nmuitten. He kieltäytyivät jo vuoden vaihteessa 1919 ottamasta vastaan\nrahaa tarvikkeiden vastineeksi. Sen vuoksi vietiin maalle tavaraa,\nmitä suinkin irti saatiin, ja niin läksi leipäjauhoja, perunoita,\nläskiä, lihaa j.n.e. Mutta matkan tulokset menivät sittenkin usein sivu\nniitten suiden, joille ne olivat tarkoitetut. Eiintarvekomissariaatin\njulistuksen mukaan sai mukanaan kuljettaa ainoastaan 20 naulaa\njauhoja, 2 naulaa voita, saman määrän läskiä ja vielä vähemmän muita\nelintarpeita. Jos tarkastuksessa tarvikkeiden määrä ylitti nuo normit,\njoutui kaikki takavarikkoon. Jokainen, jolla sattui olemaan enemmän\nkuin dekreetti salli, luettiin armotta keinottelijain luokkaan,\nvaikkapa hän olisi ollut hakemassa ruokatarpeita omalle nälkiintyneelle\nperheelleen. Etupäässä joutuivatkin nälkäiset kärsimään, kun taas\nkeinottelijat pian oppivat tuntemaan kiertotiet.\n\nViimeinen tarkastus Pietarin asemalla. Tällä kertaa ei kuitenkaan\nkuuluttu haettavan leipää, vaan kokaiinia. Sitäkin tavaraa\nsalakuljetettiin — tarkastusmiehen puheiden mukaan — vahvasti\nPietariin. Kokaiinin käyttö on Venäjällä aina ollut jonkunverran\nmuodissa. Nyt se oli monin kerroin lisääntynyt, ehkäpä senvuoksi,\nettä taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset tavallista helpommin\nmenettivät siveellisen ryhtinsä.\n\nKylläpä oli Pietari poissaolon aikana muuttanut muotoaan. Kaikki\nsen entinen loisto ja prameus oli kuin siivellä pois pyyhkäisty.\nBolshevikivalta toteutti nyt kommunistisia ihanteita. Alkupuolella on\nmainittu, että kommunismi — ainakaan selvästi määritellyssä muodossa\n— ei tuntunut olevan bolshevikien päämääränä. Eikä puolueen nimikään\n(bolshevikit=enemmistöläiset) millään tavoin viitannut siihen. V.\n1903 Brüsselin—Lontoon kongressissa oli Venäjän sosialidemokratinen\npuolue jakautunut kahtia. Puolueen menettelytavasta (salainenko\ntoiminta, kuten ennen, vai julkinen ohjelma vastaavasti sovittelemalla)\näänestettäessä sai entisen salaisen toiminnan kannalla oleva ryhmä\nbolshevikien nimen, kun taas toista vähemmistöön jäänyttä ruvettiin\nyleisesti kutsumaan menshevikeiksi (vähemmistöläiset). Aikojen kuluessa\ntuli bolshevismi merkitsemään jyrkempää sosialidemokraattista suuntaa.\nVasta kotvan vallassa oltuaan muuttivat bolshevikit nimensä \"Venäjän\nkommunistiseksi puolueeksi\". Puolue silloin huomattavasti pieneni,\nsillä suuret joukot heidän entisiä kannattajiaan luopuivat.\n\nTämän kommunistisen puolueen ohjelma oli nyt Venäjällä toimeenpanon\nalaisena. Aikaisemmin olemme maininneet, että teollisuus joutui\naivan itsestään kansallistutetuksi. Nyt oli jo julaistu dekreettikin\nsiitä ja maan taloudellista elämää hoitamaan määrätty \"Korkein\nkansantalousneuvosto\", jolla oli paikallisia osastoja kaikkialla.\nKäynnissä oli joitakin tehtaita ja työlaitoksia, mutta niiden valmistus\nsupistui jokseenkin vähiin. Kansantalousneuvosto toimitti silloin\ntällöin elintarveorgaanien jaettavaksi joitain tavaroitten rippeitä,\nmutta ne olivat etupäässä vanhoja tähteitä. Uutta ei juuri syntynyt.\n\nKauppa oli kansallistutettu samaan aikaan — v. 1918 loppupuolella —\nniinkuin kaikki muukin. Suljetuista puodeista kokosi hallitus melkoisen\nsadon, joskin monet liikemiehet lienevät hyvissä ajoin ehtineet\nkaivaa varastojansa maahan. Kerrotaanhan Venäjällä nyttemmin taas\nmyytävän vaikka mitä. Maan ulkomaankauppa on kuitenkin ollut hyvin\npuutteellista. Mistäpä tavaraa sitten muualta olisi ilmaantunut kuin\nvanhoista kätköistä?\n\nJo v. 1919 alussa olivat melkein kaikki liikehuoneistot tyhjinä,\nlaudoitetut ikkunat katselivat synkkinä ohikulkijaa ja illan\nhämärryttyä vallitsi ennen niin iloisissa myymälöissä pilkkopimeys.\nJoittenkin erityisten lupien nojalla näkyi vielä muutamia kauppoja\nauki, mutta niihinkin saattoi milloin hyvänsä ilmestyä aseellinen\njoukkue vaatimaan sulkemista ja takavarikoimaan varastoja. Kaduilla\nuseaan eri otteeseen liikkuvien matruusien ja sotilasjoukkojen puuhat\nsynnyttivät aina paniikkimaisia huhuja. Nämä takavarikoimisosastot\neivät käyneet yksin puodeissa, vaan piirittivät kokonaisia kortteleita\nja pitivät kotitarkastuksia liikkeenharjoittajien asunnoissakin vieden\nvälistä, paitsi niistä löytämäänsä omaisuutta, asunnon omistajiakin\nmukanaan. Saipa näistä summittaisista etsinnöistä joskus kärsiä\nsivullinenkin, menettäen milloin mitäkin tavaraansa, jonka takaisin\nsaaminen yleisen sekasorron vallitessa ei ollut leikinasia.\n\nKauimmin saivat olla auki hajuvesikaupat, aina v. 1920 alkupuolelle,\njolloin niitten sulkemiseksi pantiin liikkeelle kokonainen asestettu\narmeija.\n\nKaupan hävittäminen tapahtui hetkellä, jolloin neuvostotasavallalla\nei ollut mitään kansalaisilleen annettavaa. Elintarvetilanne oli\nedelleenkin niin kireä, että jaettiin ainoastaan kahdeksannes\nnaulaa hyvin kaurapitoista leipää päivässä, eikä muuta mitään.\nNiitäkään verrattain suuria varastoja, joita liikkeitä suljettaessa\ntakavarikoitiin, ei kukaan sen koommin nähnyt. Se kyllä tiedettiin,\nettä komissaarit saivat niihin tavaroihin \"ordereja\", he ja heidän\nrouvansa olivat hyvin vaatetettuja ja kylläisiä, mutta yhteinen\nkansa näki nälkää ja värisi vilussa. Lienee Pietarin neuvostossa\nlausuttu jotain sensuuntaista, että valtio laittaa yleisön tarpeen\ntyydyttämiseksi puoteja, mutta lupaukseen se jäi, sen enempää ei\nasian hyväksi tehty koko aikana, kunnes taas v. 1921 alkupuoliskolla\nvapaakauppa avattiin.\n\nSamassa kansallistuttamisraivossa menivät apteekit ja rohdoskaupat.\nApteekkien lukua samalla tuntuvasti vähennettiin ja lääkkeitten\nsaaminen lääkärin määräyksestäkin on ollut monien takuusten takana.\nLääkeaineista oli huutava puute ja sitäkin, mitä löytyi, ei tahtonut\nsaada, kun apteekit palvelivat yleisöä ylen hitaasti. Vuorokausimääriä\npiti lääkettään odottaa, niin että odottava jo hyvin ehti kuollakin,\nennenkuin neuvostoapteekki kerkesi rohtonsa sekoittaa.\n\nNiin vaikeisiin tilanteihin kuin kaupan täydellinen sulkeminen\nneuvostovallan asukkaat saattoikin, olivat sen seuraukset välistä\nvarsin koomilliset. Ajatellaan, että kansalainen tarvitsi paidannapin.\nToimenpiteet tämän kapistuksen hankkimiseksi täytyi alottaa\ntalokomiteasta, joka todisti, että kansalainen sellaisen tarvitsee.\nSitten annettuja neuvoja seuraten juostiin monet kerrat vääriin\nvirastoihin, kunnes vihdoin osuttiin sellaiseen, missä talokomitean\ntodistus vahvistettiin leimalla. Niitä leimoja haettiin vielä\nuseista muista paikoista ja lopuksi, pahimmassa tapauksessa parin\nviikon juoksentelujen jälkeen, oltiin \"orderi\" ynnä hyvänlainen\nnippu muita papereita kourassa toivorikkaana Komgorhosin (Kaupungin\nTalouskomissariaatin) puodissa jonossa. Kuka jonotti juomalasia, kuka\nlautasta, ken kahvikuppia, lyijykynää, mustetta, paperia j.n.e. Kun\nlopuksi löit paperisi pöytään ja pyysit nappia, sanottiin, ettei ole.\nVasta täällä se tiedettiin, ennen ei ollut kukaan sinulle siitä mitään\nmaininnut.\n\nAikoinaan tarvittiin kaikissa neuvostovirastojen antamissa\nhenkilöllisyystodistuksissa valokuva. Valokuvaamot oli myös\nkansallistutettu ja neuvostokuvaamoissa itsensä \"ikuistuttaakseen\"\nsai uhrata hyvinkin neljä päivää. Siihenkin nimittäin tarvittiin\nsuunnaton määrä papereita ja leimoja. Siinäpä sitä sitten riittikin\nneuvottelemista, kun ei työstä ollut lupa poistua. Valehtelemalla ja\nmonilla pyynnöillä sai sentään asiansa jotenkuten toimitetuksi ja\nhenkilöllisyytensä todistetuksi.\n\nPankkien kansallistuttamisen jälkeen olivat niissä säilytetyt\nkansalaisten varat siirtyneet hallitukselle. Kukaan ei saanut omistaa\nmitään, huonekalutkin olivat tasavallan omaisuutta. Niihin kyllä\nkoskettiin harvemmin, paitsi milloin jonkun asunnostaan hävinneen\n\"porvarin\" irtaimisto julistettiin valtion omaisuudeksi, tai katsottiin\nkansalaisen elävän liian ylellisesti. Tällä tavoin kerääntyi\nasuntokomissariaatille melkoinen huonekaluvarasto, josta komissaari\nsaattoi lahjoittaa naimisiin menevälle palvelijalleen myötäjäiset\ntai toiselle komissaarille hyvät huonekalut muitten, tavallisten\nkuolevaisten, asuessa varsin puutteellisesti.\n\nKaikki oli Venäjällä kansallistutettu, yksinpä tasavallan\nkansalainenkin. Hänellä ei ollut lainkaan omaa vapautta. Siinä nyt\nei ole mitään erinomaista, että kaikki pakoitetaan tekemään työtä,\nmutta se harmittaa, ettei saa itse työtänsä valita. Porvarillinenkin\nyhteiskunta sallii työntekijänsä muuttaa paikkaa, jos hän katsoo\noman taloudellisen etunsa sitä vaativan. Kommunistisen yhteiskunnan\ntekele orjuutti hänet, niin sanoaksemme, turpeeseen kiinni. Hallitus\njakoi kansalaisensa v. 1919 laaditun asteikon mukaan 35 luokkaan,\nmuutamilla ammattialoilla taisi luokkia olla enemmänkin. Vatsan tarpeet\njakautuivat samalla tavalla. Muutamat virastot olivat osanneet pitää\nparemmin puoliaan ja kykenivät antamaan työläisilleen suuremmat edut\nkuin toiset. Luonnollisesti pyrkivät kaikki niihin. Silloin vetosi\nvanha työpaikka dekreettiin, jonka mukaan ei saanut työstään lähteä, ja\ntoimeentulonsa parantajan saattoi periä linna.\n\nNäin sitten oli laskettu uuden yhteiskunnan perusta. Katsotaanpa mitä\nsille rakentui.\n\n\n\n\nVIII.\n\nAsuntokysymys.\n\n\nKaupunkitalot kansallistutettiin samaan menoon kaiken muun kanssa.\nIsäntien tilalle tulivat talokomiteat. Jokainen talossa asuva \"toisen\ntyötä riistämätön kansalainen\" oli velvollinen ottamaan vastaan\ntalokomitean jäsenyyden. Siihen alistuttiinkin kuin välttämättömään\npahaan ja hoidettiin väkinäinen virka mahdollisimman hutiloiden.\nTalokomitea on muuten neuvostovallan yhteiskuntaelämässä hyvin tärkeä\ntekijä. Sen täytyy tietää talonsa asujanten kaikki tarpeet, sekä\nhenkiset että ruumiilliset. Sen täytyy olla selvillä terveydestä\nja sairaudesta, työkyvystä ja -kyvyttömyydestä, nälästä ja\nyltäkylläisyydestä, ruuasta ja vaatetuksesta aina alusvaatteisiin\nsaakka. Tämän kirjoittajallekin antoi talokomitea kerran todistuksen\nsiitä, että hän tarvitsee alushousuja, vaikkei komitea kertaakaan ollut\nkäynyt varastojani tutkimassa (mutta tietäähän sen Neuvosto-Venäjällä\nilmankin). Olen nähnyt monia papereita, joissa talokomitea todistaa,\nettä se ja se henkilö tarvitsee itse elintarpeet, joita häneltä on\ntakavarikoitu, eikä ole mikään \"spekulantti\". Hyvällä omallatunnolla\nantoivat talokomiteat näitä todistuksia, vaikka mainitut henkilöt\nolisivat olleet itsensä komitean jäsenten \"hovihankkijoita\". Mutta\n\"käsi kättä pesee\", sanoo venäläinen sananlasku. Pitihän lähimmäistä\nauttaa pulasta. Eikähän toki ole mikään ihme, jos eivät kaikki\ntodistukset tulleetkaan niin kovin totuuden mukaiset, kun täytyi\ntodistaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat taivaankannen alla.\n\nYhtämittaa annettiin kaikenlaisia dekreettejä, joissa talokomiteoille\nsälytettiin milloin minkinlaisia velvollisuuksia. Oikeuksia ei niille\njuuri luvattu, mutta sellaisia jakelemaan ei neuvostohallitus olekaan\nerikoisemman runsaskätinen. Ankaran edesvastuun seuraamuksella\nvelvoitettiin talokomiteat v. 1919 loppupuolella puhdistamaan pihamaat.\nTerveydenhoidolliselta kannalta oli tämä toimenpide todellakin\ntarpeenvaatima, sillä uuden järjestelmän aikana oli pihoihin kertynyt\nkaikenlaista saastaa hyvin runsaasti. Mitäpä muuta kuin mobilisoida\ntalojen asukkaat töihin. Yhteisvoimin sitten kärrättiin likakasat\nraitioteiden varsille, josta valtiomahti oli luvannut ne kuljettaa\nraitioteittensä kuormavaunuilla kaatopaikkoihin. Mutta miten ollakaan,\nroska lepäsi paikallaan monta päivää ja levitti sattuneen suojasään\nvallitessa ihanaa lemua yli koko kaupungin. Vallassaolijat lienevät\nunohtaneet antamansa määräyksen. Talokomitean puoleen kääntyi\nvaltiomahti aina, kun se tarvitsi työvoimaa lukuisiin pakkotöihinsä,\ntalokomitealta se kiristi työvälineitä j.n.e.\n\nNäin kuormitettuna kaikennäköisillä yhteiskunnallisilla ja\nvaltiollisillakin — esim. kotitarkastuksessa täytyy talokomitean\npuheenjohtajan olla mukana — velvollisuuksilla eivät talokomiteat\njoutaneet suurin huolehtimaan talojen hoidosta. Sen lisäksi tunsivat\ntalokomiteain jäsenet aina olevansa kukkona vieraalla tunkiolla.\nKommunistinen valistus ei ollut tunkenut kovinkaan syvälle, harvassa\ntalossa asui yhtään kommunistia, virkakommunistithan olivat pesineet\njoko hotelleihinsa tai erityisiin heille varattuihin taloihin. Keitäpä\nvarten siis talokomiteat olisivat ahkeroineet? Eikä sitäpaitsi talon\nasukkaitten kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan yhtä suuria isäntiä,\ntahtonut saada yhteisymmärrystä aikaan.\n\nNiinpä sitten kaikki korjaus jäi tekemättä, edellyttäen että ainetta ja\ntyövoimaa, joka viimemainittu oli valtion komennon alla, olisi ollut\nsaatavissa.\n\nJokainen Pietarin oloja tunteva tietää, että kaikki kivijalkakerrokset\nkaupungissa ovat ennen olleet liikehuoneustoina. Kun liiketoiminta\ntehtiin mahdottomaksi, jäivät kivijalat kylmille. Siitä oli seurauksena\nvesijohtojen jäätyminen useimmissa taloissa talven aikana. Keväällä ne\nalkoivat halkeilla, minkä johdosta monet huoneustot olivat tulvillaan\nvettä ja kotiin palaava asukas sai välistä portaissa vastaansa oikein\nImatran ryöpyn.\n\nJoissakin taloissa korjattiin keväällä vesijohdot asukkaitten\nkustannuksella ja kesäkausi saatiin vettä, mutta talvella oli\njäätyminen taas edessä, sillä asukkailla ei ollut polttopuita omienkaan\nhuoneittensa lämmittämiseksi, joten tyhjien kerrosten lämpimänä\npitämisestä ei voinut olla puhettakaan.\n\nUseimpien talojen kivijalkakerrokset olivat jo vuoden 1919 lopulla\nveden vallassa. Se söi rakennuksen perustuksia ja romahdus oli\naina uhkaamassa. Talojen sortumisiakin on Pietarissa tapahtunut ja\nihmishenkiä mennyt. Bolshevikien oman laskelman mukaan oli Pietarin\n55,000 talosta vuoden 1920 aikana 14,000 asuttavaksi kelpaamatonta.\nTämän kirjoittajasta kumminkin tuntuu, että numerot ovat vaihtuneet.\nHyvä olisi jos 14,000 olisi ollut kelvollisessa kunnossa. Sanaa\ntäydellisesti vastaavassa merkityksessä tuskin sitäkään.\n\nKun ylläkerrotun lisäksi ottaa huomioon, että uusi yhteiskunta vaati\nvirastoja monta kertaa enemmän kuin entinen, oli asuntopula suurissa\nkaupungeissa huutava. Dekreeteillä oli tarkoin määritelty, kuinka\nmonta neliömetriä kukin kansalainen saa lattiapinta-alaa osalleen,\nmontako normaalikynttilää hänelle kuuluu valoa, paljonko hän saa\npolttaa puita j.n.e. Kaikki tämä oli kuitenkin tarpeetonta, käytäntö\nitse oli lahjomattomampi kuin mitkään dekreetit ja vähensi pinta-alaa\nyhtämittaa. Totta vain on, että monien ulkomailta saapuneitten tai\nmuuten asunnottomiksi joutuneitten on ollut suorastaan mahdoton löytää\nvapaata huonetta. Ja jos jonkun komeron asunto-osastojen orderilla\nlöysikin, oli se niin kurjassa kunnossa, ettei siihen ilman huomattavaa\nkorjausta voinut asettua. Mutta millä korjata, miten korjata ja kenen\nlaskuun? Itsellään \"sisäänmuuttajalla\" ei ollut varoja.\n\nEntä sitten lämpökysymys. Sitä on ollut melkein mahdoton järjestää.\n\nJo talvella 1918—19 alkoi puupula tuntua, mutta vasta seuraavana\ntalvena se kävi aivan sietämättömäksi. Syystalvella 1919 määrättiin\npitkin Venäjää aikaisen ja puuttoman talven maata kohdatessa erikoisia\nvaltuutettuja huolehtimaan lämmitysaineitten hankinnasta. Sellainen\nvaltuutettu oli tietysti Pietarissakin, vieläpä oli hänellä komitea\napunaan. Ensi töikseen määräsi hän kaikki kaupungissa löytyvät kirveet\nja sahat tuotavaksi ankaran rangaistuksen uhalla hänen käytettäväkseen.\nKuinka paljon näitä aseita lienee karttunut, en tiedä, mutta kyllä\nmelkein joka kortteerissa edelleenkin löytyi kirves, monessa sahakin.\nNäistä jokapäiväisistä työvälineistä ei edes rangaistuksen pelossakaan\nvoitu luopua. Ja millä sitten olisi pilkottu milloin mistäkin, usein\nvarastamalla, hankittu hirrenpätkä tai — pahimmassa tapauksessa — oma\ntuoli, pöytä, sohva, ovi, hylly j.n.e.\n\nJonkun ajan perästä rauhoitti valtuutettu yleisöä komealla\ntiedonannolla, että 10,000 henkeä on mobilisoitu polttopuurintamalle.\nMuuan suomalainen asiantuntija lausui silloin, että kyllä nyt pitäisi\npuun puutteen paeta, sillä tuommoinen armeija merkitsee 10,000 syltä\nhalkoja päivässä. Ja metsäähän Pietarin ympärillä on riittävästi.\n\nVäestö ei kumminkaan tainnut montakaan halkoa saada. Hyvä jos\nhalkometsään mobilisoidut saivat edes nuotiotulen itselleen pilkottua,\nkun heillä ei ollut työaseita. Tässä toistui sama seikka kuin eräällä\njuoksuhautojen kaivausretkellä, jolle oli mobilisoitu Pietarin\n\"porvareita\" Judenithin hyökkäyksen jälkeen. Kaksisataa henkeä vietiin\nLesnoihin (Pietarin esikaupunkiin), mutta heille oli riittänyt vain\nviisi lapiota, eikä yhtään rautakankia. Noin metrin pituisen ja puolta\nmetriä syvän kuopan olivat kaivajat päivän mittaan raapineet routaiseen\nkamaraan. Tästä \"juoksuhaudasta\" saivat he sitten palkakseen lapun,\njolla luvattiin seuraavana päivänä kokonainen naula leipää. Annos oli\nhoukutteleva, mutta, kun se olisi pitänyt hakea Lesnoista, noin 15\nvirstan päästä Pietarista, taisi melkein jokainen naula jäädä valtion\nhyväksi.\n\nJoka talvi vakuutti hallitus valtuutettujensa kautta, että ensi\npurjehduskautena tulee polttopuita riittävästi. Useimmat näille\nvakuutuksille surumielisesti hymyilivät, sillä olisipa hallituksella\nollut kuinka suuria halkovarastoja hyvänsä, ei niitä voitu Pietariin\ntuoda, koskapa lotjat, joita talvehti Neva täynnään, oli jo aikoja\nsitten puupulassa — poltettu. Muutenkin olivat neuvostovirastojen\npuuhat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että\nkerran oli kokonainen Inkerin kylä komennettu hevosineen päivineen\nhalkometsään, jossa paikan päällä piti saada tarkemmat määräykset.\nNeljä päivää olivat äijät syötelleet hevosiaan määrätyllä paikalla ja\nlopulta ajaneet niine hyvineen kotiin. Yhtään viranomaista eivät he\nolleet nähneet.\n\nMinne valtion toimenpitein hankitut puut yleensä joutuivat? Ehkä niitä\njonkun verran tuli virastoille ja komissaareille, mutta yleisö sai\ntulla toimeen miten lystäsi.\n\nJotkut valtion pinojen lähellä asuvat ostivat niistä puita\nvartiosotamieheltä leivänmuruilla tai mahorkalla, toiset taas\n— verrattomasti suurempi osa — saivat polttoaineet suoraan\nkotiinsa hyvästä maksusta valtion varastojen ajomiehiltä, jotka\nne yksinkertaisesti varastivat. Ja kumminkin voitiin dekreetin\nmukaan rangaista halkokeinottelijat — sekä myyjät että ostajat\n— aina kuolemalla. Mutta hätä ei lakia lue. Sen kai ymmärsivät\nneuvostoviranomaisetkin ja katselivat tapahtuneita rikkomuksia läpi\nsormien.\n\nTalvella 1920—21 poltettiin kaikki Pietarin puutalot. Kaupunkilaisille\njaettiin oikein puukortit, joitten nojalla sitten sai oikeuden mennä\nitse repimään talon seinistä tai lattioista määrätyn puutamäärän\npolttoainetta. Nämäkin talot joutuivat, kuten kaikki muukin Venäjällä,\nkeinottelijain \"afääriksi\". He saivat neuvostoherroille maksamalla\nrepimisordereja ja myivät sitten viluisille ihmisille hirsiä ja\nlankkuja huikeista hinnoista.\n\nPiirretäänpä pieni kuva pietarilaisen perheen elämästä talvisaikaan.\nParasta on pistäytyä asuntoon aamulla, kun ulkona on kirpeä\npakkanen. Jos seinällä on lämpömittari, osoittaa se 2 — 4 ast.\nReaumuria ja perheen isä hyppää juuri vuoteestaan hampaat kalisten\nja sukeltautuu elävienkuvien nopeudella tamineihinsa. Tavallisesti\npuetaan siinä päälle heti aamusta alkaen kaikki, mitä asianomainen\nomistaa, mahdollisesti kaapataan lisäpeittona ollut turkkikin tai\nmuu päällysvaate ylle. Sitten kiireen vilkkaa pilkkomaan pikkuisia\npökäleitä \"burshuikaan\". Tämä nimitys — merkitsee muuten \"porvaritar\" —\non pienellä rautapellistä kyhätyllä uunilaitteella. Jos sattuu olemaan\npuita, pienennetään niitä, jos ei, temmataan uhriksi pöytä, tuoli tai\nmuu \"mööpeli\", monasti saa myös suuri kallisarvoinen kirjateoskin\nvaeltaa \"burshuikan\" molokkikitaan. Siihen sitten asetetaan tulelle\ntee- tai kahvivesi — samovaarin käyttökin on harventunut, se kun ei\ntalvella lämmitä. Kun huoneeseen on jonkun verran tullut lämmintä,\nalkaa talon muu väki pistää nokkaansa vuoteista. Talvisin asutaan aina\nyhdessä huoneessa, olipa perhettä kuinka paljon hyvänsä. Muu huoneusto\nseisoo tyhjänä mahdollisimman suuressa epäjärjestyksessä. Huonekalut,\nsikäli kuin niitä on säilynyt, sikinsokin, taulut seiniltä poissa,\nkirjat hajallaan pitkin lattioita odottelemassa polttovuoroaan, jossain\nhuoneessa mahdollisesti pieni halkoläjä — perheen ylpeys ja hellän\nhuolenpidon alainen esine.\n\nVähitellen alkavat sitten päivän touhut. Isä lähtee virastoonsa tai\ntyöpaikkaansa \"lämmittelemään\". (Moskovassa kerrottiin kokonaisten\nperheitten tulleen aina viidenkin ajoissa aamusella isän virastoon\njäätyvälle ruumiilleen lämpöä hakemaan.) Äiti ja muut mahdollisesti\ntyössäkäymättömät perheen jäsenet poistuvat myös leipä-, halko- y.m.\njonoihin tai keinottelijoille. Niissä puuhissa sukeutuu heillekin usein\ntavallinen työpäivä. Kun sitten saadaan jotain laitettavaa, alkavat\nkotiaskareet. Puita on kolhittava \"burshuikaan\" sopiviksi (helloja\ntai uuneja ei lämmitetä, sillä \"burshuika\" on puille säästäväisempi),\nvesi on haettava vähintään oman pihan perältä entisestä \"dvornikan\"\nasunnosta, jonne sitä vielä tulee, kun huone on alakerrassa ja siinä\njoku asuu, mutta monessakin tapauksessa useitten korttelien päästä\ntoisesta talosta. Likavesijohto ei myöskään toimi eikä käymälä, joten\nne seikat aiheuttavat aina uusia juoksuja. Kun sitten päivällinen\nlopultakin on valmis, ovat laittajien voimatkin lopussa ja huone savua\nmustanaan, sillä \"burshuika\" savuaa kuin tehtaan torvi, eikä ulosveto\nvoi olla kehuttava, kun \"työväentasavallassa\" ei tunneta nokikolarin\nammattia.\n\nTämä riittää. Sopinee huomauttaa, että lämmittämättöminä seisovat\nhuoneet kostuvat ja tulevat kelvottomiksi. Vähällä vaivalla ei niistä\nasuntokelpoista saa. Onneksi Pietarin asukasluku on huimaavasti\nvähentynyt, muuten ei siellä enää asuttaisi missään. Toisten kaupunkien\nlaita ei ole sen parempi, suurempien ainakaan. Moskovasta tiedetään\nvarsin kauheita asioita, mutta niihin ei tarvinne tässä kajota.\n\nMitä muuten äskeiseen juttuun virastoissa ja työhuoneissa\nlämmittelemisestä tulee, ei sitäkään pidä ottaa kovin yleiseltä\nkannalta. Toisissa on lämmintä, toisissa kylmää. Esim. virastossa,\njossa tämän kirjoittaja palveli, istuttiin talvella huopakengät\njaloissa ja turkki päällä. Lämmitysjohto oli syksyllä eheä, mutta\nlämmittäjät olivat panneet tulen pesään muistamatta laskea vettä\nkattilaan. Se halkesi ja talvi elettiin \"burshuikkojen\" varassa — ja\npaleltiin, sillä suuria virastohuoneita ne eivät jaksaneet lämmittää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt ei pidä kenenkään erehtyä luulemaan, että se oli porvari, jota\nneuvostovalta noin ankarasti rankaisi. Porvaria, sitä entistä mahtavaa\nraharuhtinasta ja kansan nylkijää, ei Venäjällä enää v. 1919 ollut\nlainkaan. Joko oli hän paennut ulkomaille, tai sitten menetettyään\nomaisuutensa joutunut myymään työvoimansa uuden vallan palvelukseen\naivan samassa järjestyksessä ja samallaisilla ehdoilla kuin\ntyöläinenkin. Porvarista kyllä vielä puhuttiin noin niinkuin vanhalta\nmuistilta, mutta olemassa häntä ei ollut muualla kuin neuvostovallan\nkorkeimmilla virkapaikoilla. Siellä kehittyi uusi porvaristo, jos\nnyt kerran taloudellista hyvinvointia pidetään edelleen porvarin\ntärkeimpänä tunnusmerkkinä.\n\nYlempiä neuvostoviranomaisia ei nimittäin asuntokurjuus koskenut.\nHeille oli jo ajoissa varattu edesmenneen porvariston parhaimmat\nhuoneustot. He olivat perineet porvarien omaisuuden aina hevosia,\najopelejä ja kuskeja myöten. Jonkun \"ylhäisyyden\" entinen kuski istui\nnyt yhtä suorana ja uhkeana \"toverin\" kuskipukilla ja suhtautui\nentisellä veriinsä painuneella alamaisuuden tunteella uuteen\nisäntäänsä. Jos komissaarin mielestä hänen asuntonsa oli jossain\nsuhteessa puutteellinen, kykeni hän aina virkatoveriltaan hankitulla\n\"orderilla\" täydentämään ympäristönsä niin upeaksi kuin hänen\nvähitellen yhä hemmotellummaksi kehittyvä makunsa vaati. Sinne nyt\nmuuttivat vanhan porvariston hienoudet uuden vallassaolevan luokan\nasuntoihin. Sen verran toki oli vallankumouksen hävitys säästänyt, että\nuusien isäntien hyvinvointi kyettiin turvaamaan.\n\nEntinen hieno pietarilainen hotelli \"Astoria\" oli kokonaisuudessaan\notettu palvelemaan uutta ylimystöä. Siellä asuivat kaikki nykyisen\nsuunnan \"hakamiehet\" Zinovjevista alkaen. Ja yhtä vaikea oli\nlähestyä näitä \"kansanystäviä\" kuin entisiä tsaarin korkeimpia\nvirkamiehiä. Ovella seisoi kiväärimies ja hotellipalvelija kysyi ensin\nasianomaiselta herralta puhelimella, saako sellaisen ja sellaisen\nanojan päästää puheille. Tarpeellinen varovaisuus, sillä muuten olisi\nhelposti voinut eksyä kutsumaton vieras pitoihin, joissa samppanja\njuoksi jokena ja itse Zinovjev tanssi \"pikku ryssää\". (Tarkat tiedot\nluotettavista lähteistä.)\n\nSillä aikaa jakoi työmies entisen porvarin kanssa saman kohtalon. Tässä\nsuhteessa siis ainakin oli tasa-arvo voimassa. Heikolla hetkellään\nmuisti sentään hallitus häntäkin ja julkaisi v. 1919 loppupuolella\ndekreetin, jonka mukaan parhaat porvariasunnot oli luovutettava\ntyöläisille.\n\nKun sitten tätä määräystä ruvettiin toteuttamaan ja pariin taloon\nolivat muuttaneet uudet asukkaat, tapahtui että työläisten lapset\nrupesivat uusissa asunnoissa kuolemaan viluun. Valtio oli nimittäin\n\"unohtanut\" hankkia työläisillä asutetuille taloille polttopuita, joten\nkeskuslämmitys ei toiminut ja lämpö monessa tapauksessa painui alle\nnollan. Työläiset alkoivat joukottain muuttaa pois näistä ilmaisista\nasunnoista. Hallitus ei muistanut, että porvariasunnot olivat jo sen\nkomissaarien hallussa. Työläinen sen ylipäänsä tiesi ja pysyi vanhassa\nmurjussaan. Sitä oli toki helpompi pitää lämpöisenä, hän kun säädösten\nmukaan sai puita etuoikeudella. Helppo oli neuvostohallituksen ollut\nluvata tällainen etuoikeus, kun puita ei ollut. Mutta \"työväenvallan\"\ntäytyi toki jollain lailla makeilla työläisille.\n\n\n\n\nIX.\n\nNeuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä.\n\n\nKansallistutettuaan kaiken tuotannon, jopa kansalaisensakin, lupasi\nneuvostovalta pitää huolen koko hänen toimeentulostaan, sanalla sanoen:\nantaa hänelle työvoiman vastineeksi jokapäiväisen leivän. Huima\nlupaus, joka vaikutti huumauksen tavoin herkkämielisimpiin työläisiin\nkaikkialla muualla, paitsi Venäjällä, missä hyvin tiedettiin, että\nlupaus on vain tyhjä sana.\n\nKatsotaanpa nyt sitten, minkälaisen jokapäiväisen leivän\nkommunistihallitus antoi. Asunnoista on edellä puhuttu, jutellaan nyt\naluksi ruuasta.\n\nV. 1919 alettiin suurin toivein. Vuoden alkupuolella oli käytetty\nyksityishankkijoita ja he olivatkin saaneet kokoon leipäviljaa, samoin\nkuin muitakin tarvikkeita, koko runsaasti. Mutta kuljetus osoittautui\nmahdottomaksi. Liikkuva kalusto, josta jo v. 1918 alulla oli 43 %\nollut käyttökelvotonta, oli yhä edelleen ränsistynyt. Vetureista\noli suurin osa \"sairaita\". Näin ollen jäivät varastot suurimmaksi\nosaksi kuljettamatta. Lienee myöskin otettava huomioon, että\nrautatiehenkilökunta, joka enimmäkseen sisälsi entisiä tsaarinaikuisia\nvirkamiehiä, harjoitti jarrutusta pitkin linjaa. Solmuasemille\nkerääntyi suunnattomat määrät vaunuja, kokonaisia komiteoja tarvittiin\n\"ruuhkaa\" selvittämään, mutta uusia kasoja syntyi lakkaamatta. Vaunu\nilmoitettiin saapuneeksi, mutta hakemallakaan ei sitä löytynyt. Se oli\nvielä Pietarin rautatien piirissä eksynyt jonnekin. Saattoipa kymmeniä\nvaunuja huveta ihan Pietarin asemaltakin, herra ties minne. Jokaista\nelintarvevaunua muuten \"tullattiin\" rautatiellä. Vajaus oli aina\n50—200 puutaa. Se oli rautatieläisten työtä, he olivatkin parhaiten\nelintarpeilla varustettuja. Rautatiehallitus ei ollut vastuunalainen\nmistään vahingosta.\n\nVenäjän rautateillä ei koskaan osattu kuljettaa esim. perunoita\npilaamatta niitä. Oikein säälitti, kun kymmeniä vaunulasteja tuli aivan\nliemenä. Nälkäisten särvin oli mädännytetty. Perunoita kuljetettiin\nkylmissä vaunuissa, ne olivat matkalla jäätyneet, lämpimämmän ilman\ntultua sulaneet, sitten taas kohmettuneet, kunnes perille tultuaan\nolivat yhtenä vesivellinä. Tätä soppaa sitten kansalle jaettiin.\n\nV. 1919 satoa ryhdyttiin korjaamaan eri suunnitelman mukaan kuin\nedellisen vuoden. Pakko-ottojärjestelmää oli huomattavasti lievennetty.\nSilloin olivat jo käytännössä n.s. tuottajanormit, joiden mukaan\nviljantuottajat saivat itselleen ja perheelleen suuremmat annokset\nkuin muut. Samoin lupasi hallitus turvata siemenviljan seuraavaksi\nvuodeksi erottamalla sen, samoinkuin tuottajaosuudenkin, päältäpäin\ntalonpojille. Ylijäämä vain piti luovuttaa valtiolle. Aluksi näitä\nohjeita seurattiinkin, myöhemmin, kun tilanne kärjistyi, oli taas\nturvauduttava aseellisiin joukkoihin.\n\nAikaisemmin oli eri järjestöillä ja teollisuuslaitoksilla, virastoilla\ny.m. myös oikeus hankkia omaan laskuunsa elintarpeita viljamailta.\nSitä oikeutta käytetyinkin hyvin ahkerasti. Sillä tavoin saivat\nerinäiset työlaitokset, virastot, jopa ammattiosastotkin tarpeellista\nlisää jäsentensä niukkoihin elintarvevaroihin. Tätä oikeutta hallitus\nmyöhemmin supisti.\n\nV. 1920 maaliskuussa tuli dekreetti osuustoiminnallisten järjestöjen\nosanotosta elintarvepolitiikkaan. Dekreetin tarkoitus oli antaa\nosuustoimintaliitoille elintarpeiden jakelu, jotta väestö, jonka\nsaman dekreetin mukaan päästäkseen tarvikkeista osalliseksi piti\nehdottomasti kuulua osuustoiminnalliseen järjestöön, saisi itse olla\nosallisena jaossa ja yhtämittaiset valitukset siten loppuisivat.\nDekreettiä ruvettiin panemaan täytäntöön, mutta se jäi kokonaan\nvaille käytännöllistä merkitystä, kun se ei aiheuttanut muuta\nkuin nimenmuutoksen elintarvejärjestölle. Samat elintarveherrat,\njotka aikaisemmin olivat näitä asioita hoitaneet, sijoittautuivat\n\"diktatuurin\" avulla uusiin järjestöihin ja toiminta kävi vanhaa\nlatuaan. Dekreetti lieneekin myöhemmin tarpeettomana kumottu.\n\nEsimerkkinä siitä, kuinka neuvostohallituksen viljankeruu kävi,\nmainittakoon vain, että vuoden 1920 sadosta oli edeltäpäin laskettu\nvoitavan kerätä 450 miljoonaa puutaa leipäviljaa, mutta tuli\nmääräaikana kootuksi — neuvostolehden mukaan — 110 milj. puutaa, ei\nsiis täyttä neljättäosaa suunnitellusta urakasta. Leivänpuutteeseen ei\ntästä päättäen ole syynä yksinomaan huono transportti.\n\nNäin kävi hankinta, mutta entä jakelu?\n\n_Virallisesti_ se tapahtui siten, että kukin kansalainen kiinnitti\nsaamansa elintarvekortit lähimpään jakelupaikkaan ja haki sieltä\nannoksensa. Jakoa varten olivat kansalaiset luokitetut kolmeen\nryhmään: ensimäiseen kuuluivat raskaan työn tekijät ja korkeimmat\n(vastuunalaisimmat) neuvostovirkailijat, toiseen vähemmän tärkeät\ntekijät ja kolmanteen vihdoin yhteiskunnan hyödyttömät ainekset.\nNäitä viimeksimainittuja ei enää vuodesta 1919 lainkaan ollut, sillä\nkaikkien oli pakosta tehtävä jotain työtä. Pienempiä vaihteluja saattoi\nluokittelussa silloin tällöin tapahtua, mutta periaate pysyi aina\nsamana.\n\nSe ilmainen ruoka, jonka kommunistivaltio kehui työläiselleen\nantavansa, supistui leivän palaseen päivässä. Se oli milloin suurempi,\nmilloin pienempi, mutta hyvin harvoin riittävä. Sen lisäksi annettiin\npari naulaa silliä, naula sokeria ja naula suolaa kuussa. Kun asiat\nolivat oikein hyvin, tarjosi neuvostovalta parisen naulaa lihaakin\nkuukautta kohti. Sellainen se oli se ilmainen ruoka.\n\nEntäs sitten ilmaiset vaatteet? V. 1921 keväällä jaettiin jotain huonoa\nsertinkikangasta 4 1/2—6 arsinaa kortilla, samoin neuvostolehdet\nkertoivat, että jokainen 25:s työläinen Pietarissa saa palttoon. Muusta\nilmaisesta vaatetuksesta en ole sattunut kuulemaan.\n\nTällaiset annokset sai työläinen, joka pääsi käsiksi vain viralliseen\nleipään. _Epävirallinen_, oli leveämpi, mutta siitä tulivat osallisiksi\nvain harvat ja valitut. Emme puhu Smolnasta, Zinovjevin ja Kolmannen\nInternationalen hallituspalatsista, jossa oli omat \"pajokkinsa\"\n(annoksensa), emme liioin loistohotelli \"Astoriasta\" (jolle myöhemmin\nannettiin nimi: Neuvostotalo), sillä senkään hienoissa huoneissa ei\npuutetta tunnettu. Pidämme nyt hiukan juttua itsestään elintarpeitten\njakajista. He kyllä, korkeimmat heistä, pitivät hyviä päiviä. Heillä\noli oma \"lafkansa\", josta rieskaa ja hunajaa (ei kuvaannollisesti)\nvuoti. Oikein oli näillä valituilla, jotka tämän puodin kundeiksi\npääsivät, herrainpäivät. Sieltä luiskahteli lohta, nahkiaisia, voita,\n(joita herkkuja yhteinen kansa ei saanut nähdäkään), sokeria (myös\nharvinaisuus), hunajaa, hilloa, rusinoita, luumuja (muilta unohtuneita\nherkkuja), ryynejä monenlaisia, siankinkkua ja makkaraa (joista\ntavallinen kansalainen tuskin uskalsi uneksiakaan). Kuka niitä enään\nmuistaakaan kaikkia herkkuja!\n\nEikä näitten onnellisten tarvinnut alasti kävellä. Kyllä riitti\nvaatetta vaikka mitä lajia.\n\nElintarvetoimitsijoita, joista jokainen sai aina hiukan enemmän kuin\nmuu kansa, oli v. 1920-21 Pietarin kaupungissa ja läänissä yksi\njokaista 60—70 kansalaista kohti, mutta edellämainittuja miekkosia\nsentään vain muutama sata. Hekin kykenivät kuluttamaan köyhän valtion\nvarat, kun parastaan panivat. Jokaisella muullakin virastolla olivat\nnämä etuoikeutettunsa, jotka tavalla tai toisella hankkivat itselleen\ntavallista mukavamman toimeentulon. Varkaus ja lahjusten otto kukoisti\nedelleen. Eivät siinä auttaneet kuolemantuomion uhat eikä mitkään.\nJulaistiinhan kerran vuoden 1921 alussa sellainenkin dekreetti, että\nkaikki erikoisannokset ovat poistettavat, mutta ei se vaikuttanut\nmitään. Kaikki jäi ennalleen, sillä paikalliset neuvostot päättivät,\nettä \"erikoistapauksissa\" voidaan yhä antaa erikoisetuja. Ja niitä\n\"erikoistapauksia\" näkyi olevan yhtä paljon kuin ennenkin.\n\nTyöväestönkin oli jostain hankittava leipänsä lisä. Mitäpä siinä\nmuuta kuin joitain paremmilta ajoilta säilyneitä vaatteita kainaloon\nja maaseudulle. Vaihtoi ne siellä ruokatavaroihin ja lähti luovimaan\nlukuisien, nyttemmin jo maanteilläkin ristiin-rastiin samoilevien,\nelintarpeitten kuljettajia vaanivien sotilasosastojen lävitse kotiin\nnälissään odottavan perheen luokse. Jos työmies työskenteli tehtaassa,\nkäytti hän valtion aineita omiin töihinsä, jotka myi tai vaihtoi\nelintarpeisiin. Näin syntyi metallisia tupakan sytyttäjiä, puukkoja,\nsirppejä, viikatteita y.m., joita talonpoika kipeästi tarvitsi.\nOlen puhutellut monia työläisiä, jotka avoimesti myönsivät, että he\ntyöskentelivät etupäässä omaan laskuunsa ja ainoastaan, sikäli kuin\naikaa jäi, tehtiin työtä valtiolle. Ylipäänsä kuului sitä jäävän sangen\nniukasti, sillä eläminen Venäjällä oli ylen kallista.\n\nEntiset porvarit olivat oikeastaan hiukan paremmassa asemassa. Heillä\noli enemmän vaatetavaraa, koruja, ja huonekalujakin, jotka riittivät\npitemmälle kuin aina niukoissa oloissa eläneen työläisen. Näitä\ntavaroita kiikuttivat he maalle tai kaupunkilaiskeinottelijoille leivän\nvastineeksi.\n\nVapaakaupan suljettunakin ollessa kävi kauppa sentään salaa. Varsinkin\nelintarvekauppa. Sinne tänne kokoontui kadulle ihmisjoukkoja. Toiset\nmöivät ja toiset ostivat. Joku veti taskustaan lihankimpaleen ja\nsanoi, että siinä on kaksi naulaa. Kahdesta naulasta se ostetuinkin\nsen enempää punnitsematta. Toinen möi samalla tavalla voita, kolmas\nläskiä j.n.e. Pieninä erinä tällaista kauppaa harjoitettiin, mutta\nhenkipitimikseen sieltä aina jotain sai. Kun miliisi tällaisen\nkauppaatekevän joukon yhdestä paikasta hajoitti, kokoontui se kohta\ntoiseen. Tavara oli etupäässä taskussa, sieltä sitä oli miliisin\nmahdotonta löytää.\n\nNäin tuli sittenkin huonosti kansalaisensa varustava neuvostovalta\nautetuksi. \"Keinottelu on neuvostovallan pelastaja\", on joku\nsanonut ja siinä hän on oikeassa. Ilman tätä salaista, kaikista\nsortotoimenpiteistä huolimatta kukoistavaa tasku- ja pussikauppaa olisi\nneuvostovaltaa tuskin olemassa. Mutta surkeata on, että miljoonien\nihmisten täytyy hakea välttämätön ravintonsa sotamiehen likaisesta\ntaskusta.\n\nMitäs jokapäiväiseen leipään vielä kuuluu? Niin, lapset. Ne lupasi\nkommunistihallitus kasvattaa itse oikein kunnon kansalaisiksi.\nLastenkoteja perustettiinkin runsaasti, se on myönnettävä, kouluja\nluvattiin myös riittävästi. Lastenkodeissa piti lapsia kasvatettaman\noikein \"materialistisen historiankäsityksen mukaan\". Jokaisena\nneuvostovallan juhlapäivänä oli lapset komennettu muitten mukana\nkadulle mielenosoitukseen. Näillä kulkueilla piti näytettämän\nkommunismin voimaa ja vahvuutta. Saattoihan tuo meno joltain näyttää\nsivullisesta, mutta paikallinen asukas tiesi, että jokaisesta sadasta\noli 95 _pakosta_ mukana. Lapsilla ei ole omaa tahtoa ja heidät voidaan\nviedä vaikka minne, mutta kummallista kyllä, pakenivat he jokaisessa\nsopivassa tilaisuudessa kirkkoon. Mikä heitä, joille ei uskontoa\nopetettu, sinne veti? — Yleensäkin täytyy sanoa, että Venäjällä on\nkommunistien aikana käyty runsaasti kirkossa ja valtiosta erotettu\nkirkko pysynyt hyvin pystyssä.\n\nLähtemättä lastenkotien kasvatusta tarkemmin selostelemaan huomautan\nvain, että kuihtuneita ja nälkiintyneitä niitten kasvatit olivat.\nErään suomalaisen perheen yhteiskunnan hoitoon annettu parin\nvuoden vanha lapsi tuotiin takaisin keltaisena ja ryppyisenä kuin\npergamentti. Toinen saman perheen vanhempi lapsi näivettyi myös\nmelkein tuntemattomaksi. Häntä katsomassa käyneet vanhemmat palasivat\nsäännöllisesti täynnänsä syöpäläisiä.\n\nKouluista ei kannata paljoa puhua. Jätämme kokonaan arvostelematta\nkommunistien työkoulujärjestelmän merkityksen. Olkoonpa järjestelmä\nkuinka hyvä tahansa, niin ilman opetusvälineitä ja opettajia ei\nmitään aikaan saada. Julkisuudessa usein näkyvät todistukset koulun\nkyvyttömyydestä riittävät.\n\nKansan terveydentila on auttamattoman huono. Muuan professori laski\nkerran — taisi olla vuonna 1919 —, että olojen sillään ollen koko\nPietarin väestö muutaman vuoden kuluessa kuolisi sukupuuttoon. Eikä\ntähän laskelmaan oltu lainkaan otettu kulkutautien tuhoja. Lääkärin\napua oli varsin vaikea saada, sillä lääkärikunta oli kansallistutettu\nja suureksi osaksi mobilisoitu armeijaan. Uusia lääkäreitä eivät\nyliopistot valmistaneet. Lääkkeitä ei myöskään ollut, eikä niitä\nvoitu tuoda ulkoa. Ainoastaan ihmeen kautta saattoi sairas pelastua.\nVielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, millä kurilla läpäisin\nkaksikuukautisen lavantaudin. Se tosin teki minusta sangen solakan\npojan, mutta ohi meni vain. Melkein aina raivosi joku kulkutauti.\nMilloin oli koleera, milloin lavantauti, pilkkukuume, punatauti,\ntoisintakuume, espanjalainen, nälkäkuume. Kyllähän niitä riitti.\nVuonna 1920, jolloin Venäjällä raivosi pilkkukuume, esitettiin\nPietarinkin sairaaloissa mieltäjärkyttäviä näytelmiä. Sairaalat,\nevakuoimisasemat, jopa sotilassanitäärijunatkin olivat täynnä\npilkkukuumeisia. Evakuointiasemat toimittivat sairaaloihin yhä uusia\nlähetyksiä. Niissä ei ollut tiloja ja heikot, kuumehoureiset potilaat\nsaivat vuorokausimääriä virua lattioilla, eteistenkin, pimeässä, sillä\nsähkövaloa ei ollut, ja kylmässä, sillä sairaaloissa ei ollut puita.\nSairaille sopivaa ravintoa ei löytynyt ja he kuolivat kuin kärpäset.\nNiinkin suuri oli kuolevaisuus, että sairaaloissa olivat kaikki\nulkohuoneet, pesutupakin, täynnä ruumiita. Eräässäkin hospitaalissa oli\nlisäruumishuoneena käytetyn pesutuvan vesijohdot halenneet ja huone\ntäyttynyt vedellä. Ruumiit olivat jäätyneet toisiinsa ja kirveillä oli\nniitä erotettu. Siinä oli sitten sattunut yhdelle ja samalle ruumiille\nkaksi päätä, tai kolme jalkaa, kun taas toiset olivat vallan päättömiä\ntai jalattomia. Sairaaloissa ei ollut saippuaa, joten kuolleitten\npäältä riisutut sairasvaatteet keitettiin vain kuumassa vedessä — jos\nsattui siihenkään polttopuita olemaan — ja puettiin uuden tulokkaan\npäälle. Tervehtyviä mutta vielä heikkoja sairaita, kuljetettiin\nkomiteasta toiseen, joitten piti määritellä, tarvitsevatko parantuvat\nlomaa työstään ja miten pitkältä. Tällaiset pitkät jalkamatkat\naiheuttivat lukuisille tervehtyville toisintakuumeen ja monessa\ntapauksessa kuoleman.\n\nVoisi jatkaa pitkällekin, mutta riittäköön edellä oleva, erään\nsairaalan komissaarin muutamassa kokouksessa kertoma kuvaus.\n\nIkävä ja synkkä oli silloinen Pietari, \"vallankumouksen kehto\", kuten\nkommunistit ylpeästi nimittävät autioittamaansa suurkaupunkia. Jos\nkuljit sen päästä päähän jalkaisin, muuta kulkuneuvoahan sinulla\nei ollut, sillä raitiovaunut, vaikkapa ihmeeksi sattuivatkin\npäiväsydännä jonkun aikaa kulkemaan luvultaan neljännekseen entisestään\nvähennettyinä, vaativat erikoista voimanmittelyä, jos mieli niihin\nsisälle päästä, huomasit siinä harhaillessasi kaiken, mitä Pietari\nsillä kertaa sinulle tarjoaa. Siellä täällä talojen sekasortoisia\nraunioita, joista pikku pojat vielä kenties kaivelivat viimeisiä\npuupalasia kotinsa hellapuiksi. Näivettyneitä sairaskatseisia\nihmisiä, melkein jokaisella pussi selässä. Joku työnsi suurella\nvaivalla hankkimiaan ruokavaroja lapsen rattailla, tai veti jostain\nkähveltämäänsä puuta nuorassa perässään. Eipä ollut mahdotonta nähdä\nvedettävän ruumiskirstuakin samalla alkuperäisellä tavalla, tai\nammetta, johon majan muuttoa tekevä perheenäiti oli tavarakääröjen\nlomaan sijoittanut nuorimmat lapsensa suurempien toimiessa hänen\nkanssaan vetojuhtina. Siellä, missä ennen vilkkaan liikenteen vuoksi\ntuskin pääsit kadun ylitse, sait nyt kulkea rauhassa, eikä katumelu\nkorviasi huumannut. Hevosia et nähnyt montakaan. Jos ohitsesi liukui\najopeli kuoppaisilla kaduilla pahasti keinahdellen, voit arvata, että\nsiinä menee nykyisen yhteiskunnan tukipylväitä, noblessia. Niillä\nvain, komissaareilla, oli ajopelejä, tavallista ajuria ei Pietarissa\nollut yhtään, heidän hevosensa olivat aikoja sitten syödyt. Samalle\nnoblessille kuuluivat myöskin ne pahasti jyskyttävät ja paukkuvat\nautot, joita joskus rämisi ohitse.\n\nSuurten liikehuoneustojen ennen niin komeat ja kirkkaat näyteikkunat\nlepäsivät monituumaisen tomun ja lian peitossa ja synkeä tyhjyys\nammotti sisältä. Osoitekilvet olivat ikäänkuin jokapäiväisenä\nmuistutuksena siitä, mitä ennen oli, ja mitä ilman nyt on jääty.\nHermostuttavan kuollutta ja tympäisevän tyhjää, siinä sulle silloinen\nPietari.\n\nEntä sitten Pietarin ympäristöt, joissa ennen oli komeita huviloita\npuutarhoineen. Jos kuljit Pietarista minne hyvänsä, huomasit\nakkunattomia ja ovettomia taloja ryhmittäin. Ne ammottivat nyt, entiset\nloistohuvilat, kuin kuolleitten kaupunki vastaasi. Niistä oli ryöstetty\nensin arvokas sisusta ja sitten viety ovet ja ikkunat, ja jos sisälle\nkävit, huomasit ettei hävitysraivo ole säästänyt lattioita, laipioita,\neikä edes uunejakaan. Niistäkin oli tiilikivet, kaakelit tai pelti\nrevitty. Ja ennen huolella hoidetut puutarhat, joitten kukkaset silmää\nhivelivät, kuolivat ja kuihtuivat vähitellen pois. Ennen ei niitten\naarteisiin sivukulkija koskettanut, katselihan vain ihaillen, mutta\nnyt piti hän velvollisuutenaan riistää aimo kimput puitten oksia —\nkärpäsiäkö hosuakseen? — en tiedä.\n\nOn ollut vallankumous ja se hävittää — sanottanee. Mutta pitääkö\nkaiken, mitä ihmiskäsi kaunista on luonut, tuhoutua? Kasarmienko\nyksitoikkoisuutta se uusi yhteiskunta lupaakin, eikä kauneusarvoja\nsille, jolla ei ennen ole niitä ollut.\n\n\n\n\nX.\n\nTalonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella.\n\n\nSamaan aikaan kun kaupunkilaisväestö köyhtyi ja kitui kommunismin\nvaltikan alla, voi talonpoika verrattain hyvin. Hänellä oli kyllä\nvastuksensa hänelläkin. Maailmansota jo oli häntä kovin koetellut,\nvienyt hänen poikansa sotanäyttämölle, jonne moni jäi, vähentänyt\nhevosia, jopa karjaakin, sillä tilanomistajat osasivat taitavasti\nsiirtää rasitukset alaistensa talonpoikien niskoille. Heillä,\ntilanomistajilla, oli tsaarihallitus ja sen virkamiehet tukenaan.\nTalonpojat olivat oikeastaan vieläkin maaorjia. Heidän herransa eivät\ntosin enää olleet alamaistensa hengen valtiaita, mutta aineellisessa\nsuhteessa ei paljoakaan ollut muuttunut. Talonpojan oikeudet olivat\nniin tarkasti rajoitetut, ettei hän uskaltanut ottaa kaatunutta\npuutakaan ilman tilanomistajan lupaa. Etupäässä hedelmällisiin\nviljaseutuihin oli kyllä kehittynyt eräänlainen keskivarakkaiden\ntalonpoikain luokka, mutta se oli huomattavasti vähäisempi kuin\nvarsinainen djerevjanskaja bjednota (maaseutuköyhälistö).\n\nBolshevistinen vallankumous vapautti todella talonpojan. Muut\nkansalaiset se orjuutti, mutta talonpojasta tuli itsenäinen eläjä.\nTosin bolshevikihallituksen ensimäisessä dekreetissä puhuttiin koko\nmaan yhteiskunnallistuttamisesta, mutta talonpoika ei ymmärtänyt\nsellaisesta, eikä siitä suuria piitannut. Hän huomasi vain, että\ntilanherran oli lähdettävä hovistaan ja tämän maat joutuivat\ntalonpoikien vapaasti nautittaviksi. Käytännössä oli aivan mahdotonta\njärjestää tätä nautinto-oikeutta. Kyläkuntaneuvostot, joita vähitellen\nsyntyi, olivat tavallisesti hyvin yksinkertaisia laitoksia. Niissä\nei ollut juuri muita jäseniä kuin puheenjohtaja, hänkin useimmassa\ntapauksessa vuorollaan päivystämässä kaikkien mahdollisuuksien varalta\nilman sen kummempaa valintaa. - Luonnollisesti talonpojat maanjaossa,\nkun oli kysymys heidän omista eduistaan, vetivät yhtä köyttä; ja\nolihan toki mistä ottaa, jokaiselle riitti. Myöhemmin pakkasi\nviljelyspinta-ala vuosi vuodelta pienentymään kommunismin vallitessa,\nsillä neuvosto hallitus kävi tukalien tilanteitten sattuessa käsiksi\nsiemenviljaankin. Sen lisäksi talonpoika, jolle aina toki jäi ylijäämää\nhedelmällisessä maassa, laiskistui, eikä enää lopulta isosti välittänyt\nedes rikkauksien kokoamisesta.\n\nViljelyspinta-alan supistumiseen oli olemassa vielä eräs hyvin\nhuomattava syy. Bolshevikien aikomuksena oli kommunismiin siirtyessään\nperustaa entisille suurtiloille malliviljelyksiä maakommuunien\npohjalle. Nämä kommuunit järjestettiin suurtilojen entisestä\npalveluskunnasta. Yksin Pietarin läänissä oli yhteen aikaan\nkolmattasataa tällaista maakommuunia. Näitä piti maakomissariaatin\nauttaa kaikin tavoin ja niistä oli, samalla kun ne esimerkillään\nkannustaisivat lähiseudun talonpoikia perustamaan samanlaisia, tuleva\nhallituksen parhaita tulolähteitä. Todellisuus murskasi tässäkin\nkohdin vallanpitäjien unelmat. Kommuunit vajosivat samanlaisen\nkeinotteluraivon valtaan kuin talonpojat yleensä ja myivät\nsurkeilematta oman tarpeen ylittävän ja elintarvekomissariaattien\nkirjoihinsa merkitsemän viljan. Omakin osuus meni siinä mukana niin\ntarkoin, että kommuunien edustajat olivat jo helmi- ja maaliskuulla\npyytelemässä syömäviljaa, vaikka sitä olisi pitänyt riittää uuteen\nsatoon saakka, siemenviljat vielä päälle. Holtittomassa hoidossa\nvikaantuivat maanviljelyskoneet, kukaan ei niitä pystynyt korjaamaan,\neikä hallituksella ollut antaa uusia tilalle. Lisäksi tuli vielä\neripuraisuus. \"Kun ei tahdo edes oman akkansa kanssa tulla toimeen,\nkuinka sitten vieraitten ihmisten parissa\", kuuli kommuunien jäsenten\nvalittavan, ja koko suureksi suunniteltu rakennus lysähti kasaan,\nennenkuin se oli ehtinyt kunnolle valmistuskaan, vielä vähemmän\nesimerkillään seuraajia houkutella.\n\nYksityisellä talonpojallakin oli vaikeutensa. Milloin hyvänsä saattoi\nhänen taloonsa ilmestyä aseellinen joukko vaatimaan elintarpeita\nhallituksen nimessä. Käytännön koulussa oppi hän kuitenkin pian\nselviytymään uhkaavista asiamiehistä mahdollisimman vähällä.\nHänen oli helppo havaita, ettei neuvostovirkamiesten tilasto ole\nkovin luotettava. Monta kertaa sattui niin hullusti, ettei ollut\nolemassa edes sellaista kylääkään, josta komissariaatin laskelmien\nmukaan piti hellitä niin ja niin suuri määrä viljaa. Viranomaisten\nkäytettävänä oleva tilasto polveutui monia vuosia aikaisemmilta\najoilta. Sen perästä oli maassa käyty monia taisteluja ja kokonaisia\nkyliä oli hävinnyt jäljettömiin. Neuvostohallitus turvautui kaikessa\ntsaarivallan peruihin, eikä tämä viimeksimainittukaan ollut ehtinyt\nsotavuosina varsinkaan tilastoihin huomiotaan kiinnittää. Kun sitten\nneuvostohallitus itse lopulta ryhtyi tilastoja keräämään, jäi kylvön\nja sen kehkeytymisen merkitseminen kyläläisten itsensä tehtäväksi.\nArvaa sen, minkälaisia numeroita siinä syntyi, kun kylästä oli\nkirjoitustaitoinen henkilö tulitikulla haettava ja oma etu oli vielä\nkysymyksessä. Komissariaatin mahdollisesti lähettämä \"instruktori\"\noli taas jauhopuudalla taivutettavissa kirjoittamaan mitä hyvänsä,\nsemminkin kun hän tavallisesti ei ymmärtänyt tällaisista asioista\nyhtään mitään.\n\nNopeasti oppi siis talonpoika menettelemään neuvostovirkamiesten\nkanssa niinkuin hänen oma etunsa vaati. Tilanherraa ennen ei käynyt\npettäminen, hän yksityisomistajana tiesi tarkalleen, mitä hänelle\ntalonpojalta kuului. Neuvostohallitukselle sensijaan pantiin eri kasaan\nse, mikä hyväksi katsottiin, loppu piilotettiin sellaiseen paikkaan,\nettei sitä vallan helposti löytynyt.\n\nMutta annas, kun tuli kaupunkilainen ostaja taloon, niin kyllä oli\ntavaraa, jos vaan kaupoissa sovittiin. Ja miksi ei olisi sovittu,\nnälkähän pakoitti vierasta maksamaan mitä pyydettiin. Aluksi kelpasivat\ntalonpojille duuman rahat ja \"kerenkit\", silloinkuin ne vielä olivat\narvossa. Niitä kertyikin maalaisille niin runsaasti, että myöhemmin,\nkun näittenkin rahamerkkien arvo tuntuvasti putosi, muutamat\näveriäämmät löytämättä seteleilleen parempaa käytäntöä paperoitsivat\nniillä seinänsä. Sitten luovutettiin ruokatavaraa vain Nikolain\nrahasta, mutta kun näitäkin seteleitä oli tarpeeksi kätköihin kasattu,\nrupesi talonpoika käymään vaihtokauppaa. Kuten tiedettänee, olivat\nkeskivarakkaidenkin venäläisten kodit ennen erinomaisesti sisustettuja.\nSamoin käyttivät sekä naiset että miehetkin paljon arvoesineitä. Sinne\novat nyt huvenneet talonpoikien pirtteihin entiset kaupunkilaiskorut.\nNyt komeilee talonpoika herrasvaatteissa, kolme-neljä kultakelloa\ntaskussaan, hänen \"baabansa\" (eukkonsa) ja tyttärensä käyvät silkissä\nja sametissa ja porvarirouvien nahkaturkit selässään, eikä ole\nharvinaista nähdä talonpojan muijalla timanttisia korvarenkaita,\nkultaisista nyt enää puhumattakaan. Talonpojan pirtissä tapaa\nherrasväen \"mööbelit\" pianosta alkaen ja niinkin köyhässä maakunnassa\nkuin Pietarin lääni, voi löytää kokonaisen aitan täynnä nälkäisten\nkaupunkilaisten tuomia höyhentyynyjä ja silkkipeitteitä. Talonpojat\nilmoittivat aina ruuanhakijalle, mitä hänen on tuotava. Milloin\ntarvittiin peitteitä, milloin sänkyjä, milloin uuninpeltejä, jotka\nviimemainitut kaupunkilaisen oli puhallettava jostain revitystä tai\nasuttavaksi jo sopimattomasta talosta, milloin taas tyttärelle koruja,\npäivänvarjo j.n.e. Inkerissä, aivan kommunismin kehdon vieressä, oli\nsuuri kysyntä virsikirjoista, raamatuista, postilloista ja muusta\nhengellisestä kirjallisuudesta. Niistä antoivat Inkerin talonpojat\ntavaroitaan tinkimättä.\n\nEdellisestä voisi luulla, että talonpojat ovat hyvinkin suosiollisia\nneuvostovallalle. Niin ei sentään ole asianlaita. He vihaavat sitä\nyhtä suuresti kuin muutkin kansalaiset, sillä heiltä on pakko-otoilla\nviety hevoset ja lehmät verrattain tarkkaan ja heitä itseään ja\npoikiaan on kiusattu ylettömän kauan puna-armeijassa, mutta he sietävät\nneuvostovaltaa vähempänä pahana, jopa tappelevatkin sen puolesta.\nUseammassa Venäjän läänissä on talonpoika nimittäin saanut kokea, mitä\nvalkoiset \"vapauttajat\" hänelle tullessaan tuovat. Nämä entiset tsaarin\nkenraalit ovat jokainen omalla kulmallaan antaneet väärentämättömän\nnäytteen siitä, mitä kovia kokenut Venäjän kansa heiltä voi odottaa.\nValtaamillaan alueilla ovat he ryhtyneet toteuttamaan edesmenneen\nherransa ja mestarinsa Nikolai II:sen politiikkaa ja vieroittaneet\nväestön täydellisesti itsestään. Joka paikassa ovat tilanherrat\nrientäneet neuvostovaltaa vastaan taistelevien kenraalien jälessä\ntiluksilleen takaisin ja vanhoille tavoilleen uskollisina antaneet\nensitöikseen talonpojille roiman selkäsaunan. Tästä on talonpoika\nhavainnut, mitä hänellä on odotettavana siltä taholta. Senpä vuoksi hän\n— tosin hammasta kiristäen — on uskollinen neuvostovallalle, kunnes\nlöytyy mahti, joka osaa hänen asemansa tyydyttävästi ratkaista.\n\nTulkoon tässä yhteydessä myöskin sanotuksi, että valkoisten menettely\non kaupungeissakin usein ollut yhtä töykeätä. Läsnäolleitten\nkertomuksista muistan hyvin, kuinka juhlallisesti valkoisella orhilla\nratsastava kenraali Djenikin oli otettu vastaan Charkovin kaupungissa,\nsamoinkuin senkin, miten suuri kauhu seuraavana päivänä oli syntynyt,\nkun raa’at kasakkajoukot ratsastelivat nagaikka suorana pitkin\nkaupungin katuja huutaen: bei intelligentsiju (lyö intelligenttejä!)\nTällaiset tapaukset ovat antaneet kommunisteille hyvän\nagitationiaiheen, jota nämä, agiteerauksen mestareita kun ovat, eivät\nluonnollisesti ole jättäneet hyväkseen käyttämättä. He ovat valkoisten\nkenraalien menettelyn perusteella kyenneet loistavasti todistamaan,\nettä Venäjällä ei ole muuta valittavaa kuin kommunismi tai tsarismi. Ja\nsen lisäksi ovat he voineet peittää kykenemättömyytensä positiiviseen\ntyöhön kansan edessä. Onhan niin kovin helppo ollut vedota siihen, että\nemme me mitään voi, kun meitä joka puolelta ahdistetaan, mutta jättäkää\nmeidät rauhaan, niin kyllä sitten näytetään, mihin pystytään. Saivatpa\nhe vielä Ranskan tukeman Puolan sodan aikana toimeen eräänlaisen\nisänmaallisen innostuksenkin.\n\nTalonpoikien asema on Venäjällä kaikessa tapauksessa parempi kuin\nmuitten kansalaisten, voipa sanoa: parempi kuin se milloinkaan\nennen on ollut. Heissä on tähän saakka ollut kommunistien tuki ja\nturva. Sen tietää hyvin hallituskin ja koettaa jokaisessa sopivassa\ntilaisuudessa lupailla talonpojille kaikkea hyvää. Alussa lähenteli\nneuvostovalta vain köyhiä talonpoikia, mutta ryhtyi jo v. 1920\nkosiskelemaan keskivarakkaittenkin myötätuntoa. Sitä se tuskin saanee,\nmutta pakolliseksi liittolaisekseen voi hallitus talonpojat lukea,\nniinkauankuin sen ei onnistu ryöstää heitä ihan putipuhtaaksi, tai\nmaakysymyksen onnellisemmin ratkaisevaa vallanpyytäjää ilmesty.\n\n\n\n\nXI.\n\n\"Köyhälistön diktatuuri.\"\n\n\nMuistaakseni v. 1918 lopussa kirjoitti Lenin, että \"jokainen maa on\nmillä hetkellä tahansa kypsä sosialismille.\" Tämä oli juuri siihen\naikaan, jolloin Venäjän bolshevikit olivat siirtyneet kommunismiin\nja maailmanvallankumouksen odotus oli kuumimmillaan. Sosialistiset\nteoreetikot olivat ennen jättäneet Venäjän, joka vielä eli melkein\nfeodalismin aikakautta, kokonaan huomaamatta yhteiskunnallisesta\nvallankumouksesta laskelmia tehdessään, mutta nyt tuli Lenin ja\ntodisti, että sieltä se oli kaikkein mukavinta alkaa, kyllä kaikki muut\nsitten tulevat perässä hyvällä vauhdilla. Radek, joka kuuluu olevan\nkommunistisen Internationalen terävimpiä taktiikkamestareita, todisti\nSaksan vallankumouksen tapahduttua ylpeästi, että Venäjällä meni\nkahdeksan kuukautta porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen,\nmutta Saksassa ei kulu kahdeksaa viikkoakaan.\n\nLenin kaivoi myös esille \"köyhälistön diktatuurin.\" Se merkitsi sitä,\nettä köyhälistön (työläisten ja talonpoikien) oli diktatuurivallan\nnojalla muserrettava porvaristo niin perinpohjin, että luokkarajat\nkokonaan häviävät, jonka tapahduttua valtiovalta täysin tarpeettomana\nvähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan\nkäy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään kirjoitti Lenin\nkomeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä, kun meitä —\ndiktatuurin harjoittaja — on 9/10 osaa koko maan väestöstä ja muita —\nsiis diktatuurin alaisia — vain 1/10.\n\nSuuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys.\n\"Meitä\" osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri\njoukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo\nlienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin\nmuutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät\nmaataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään \"diktaattorin\"\nvaltaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan\nvihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän ennen\nnormaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas rupesi\nhyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan, joka\nmuutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset housunsa. Mitään\nyhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria hoitelemaan määrättyjen\nyhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä ollut tarpeellistakaan,\nsillä työväestö huomasi pian, ettei ollut kysymystäkään mistään\nluokkahallinnasta, vaan komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen,\nvieläpä sen muutamien _yksilöjen rajattomasta vallasta_.\n\nTyömies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s.t.s. ei-kommunisti,\njommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin on hän\nkommunistijohtajien mielestä sama kuin vastavallankumouksellinen. Mutta\nkun hän on yhteiskunnalle tuiki tarpeellinen, niin ei häntä pistetä\ntelkien taakse muuta kuin pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa\nei hänellä missään yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka\nperustuslaki sen hänelle takaakin.\n\nSiinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin\nkahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin\n\"liberaalinen\", joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja\nvapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat\npaljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on\nkyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin\nmaassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton henkilö.\nSe on vasta sitä olotilaa varten, jossa \"meitä\" todellakin on 9/10\nkoko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin oikeudella ja\nkeinoilla.\n\nMutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat\nmenettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli\nkutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta.\nVaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli\ntyöläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen\nkommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli koko\nlaitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille\nvarma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien\nlistan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin\nilmoitti kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu\nkokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi \"instruktori\",\njollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta on\nkaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo\nkokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut. Kokous\nei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi kyllä\nkoolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta kommunistien\n20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa työpaikan edustajat\nPietarin neuvostoon.\n\nTällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti\nvain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin, muutoin\nriistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten minkäänlaisia\nyllätyksiä ei voi sattua.\n\nPitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on diktatuurimiesten\nlehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin kirjaimin: kommunistit\nkaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten seuraa numeroita.\nTämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa koko valtakunnassa\nlienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei hymähtäisi tälle\nilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa listoilleen\nmuutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi. Samanlainen\nfarssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai ulkopoliittisen\nkysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa ilmoitetaan\nmielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen työajan loppua.\nSitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut vahdit määräyksellä\nolla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko henkilökunta yhtenä\nlaumana johonkin suureen saliin, jollaisia jokaisessa virastossa\nlöytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja lukee päätöslauselman,\njonka johdosta ei lainkaan keskustella. Samana iltana lähettävät\nhallituksen radioasemat ympäri maailman \"kaikille, kaikille, kaikille\"\nhuimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista jättiläismielenosoituksista\nsen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei unohdeta lähettää mukaan\nyksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.\n\nNiitä Leninin \"meitä\" oli kommunistisen puolueen kukoistavimmillaan\nollessa 600,000 (nyt ehkä 3— 400,000) Venäjän samaan aikaan\n130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä kaikkein pienin\nprosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja emigrantteja ja\nkaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita epämääräisiä\naineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa puolueessa menestyä,\nsillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta kannalta ja huomattuaan\nkaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä mukana. Hän tuli ehkä joskus\nsanoneeksi poikkitelaisen sanan jollekin itseoikeutetulle johtajalle\nja siitä hetkestä lakkasi kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta\nhänelle kaikki mahdollisuudet avaava taikakapine.\n\nKoko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut tavallisuudesta\nsuuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän puolueet syntyvät siten,\nettä joku samoin ajatteleva ryhmä muodostaa puolueen tai puolueosaston,\njoka sitten valitsee itselleen johtajan. Venäjän kommunistien\nkeskuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Ensin ilmestyy\njohtaja ja hän luo itselleen johdettavan joukon. Niinpä hän sitten\nkatsookin itsensä päätä pitemmäksi alaisiaan. Hän sälyttää toisille\nvelvollisuudet, itsellään hänellä on vain oikeuksia.\n\nMuistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha joku vuosi\nsitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin _kaikki_ jäsenensä\nn.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen jäsenten\nkokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä talkoista\nkirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti rakennettaman se\nuusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin kommunistisia rivimiehiä\nheilumassa rakennustyössä, mutta johtajia ei näkynyt missään. Työn\ntuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin vähäinen, että talkoot pian\nlakkasivat.\n\nSyvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen\njuopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen\nkovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä\nrintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka\npuolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä _kokeneimmat\nja varmimmat_ kommunistit, oli lähtijäin joukko tavallisesti\nkokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja työläisistä.\nJohtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa nojatuoleissaan ja lähettivät\ndiktatuurivallallaan pienemmät tekijät tuleen. Ja kuitenkin uhkasi\nkommunistista valtiota monesti suoranainen perikato.\n\n\"Köyhälistön diktatuuri\" Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan\nselvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan\nkomitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto\nmitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin hoitaa\njokaisen viraston komissaari \"putiikkiaan\" verrattain itsevaltaisesti.\nHän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa palveluskunta on\ntyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään viraston sairaille\nhenkilöille pyydettiin yhteisanomuksella komissaarilta sopivaa\nravintoa, tämä vastasi: \"kuolkoon puolet heistä nälkään, niin toinen\npuoli oppii paremmin työskentelemään.\" Ja yhtäkaikki oli kysymys\ntyöläisistä, jotka olivat koettaneet mahdollisimman tunnollisesti\npalvella \"köyhälistövaltaa\". Niin, työläinen oli ennen ollut tämä\nkomissaarikin, mutta hänelle oli mahtavuus kasvanut viran mukana.\nEikä tämä komissaari ollut mikään yksinäinen ilmiö, koskapa\nsanomalehdistössä ja hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin\nneuvostobyrokratismin poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.\n\nMutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa jonossa\nleipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli tehnyt\naina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat kuulla\nkunniansa suuretkin johtajat, sekä Zinovjevit että Trotskit, mutta\nvirren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin\npaha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu\nNikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat\nministerit pitävät häntä pimeydessä!\n\n\n\n\nXII.\n\nNeuvosto-vallan virkakoneisto.\n\n\nVenäläistä neuvostorakennelmaa johtava koneisto on mahdollisimman\nmutkikas. Edellä on siitä jo näkynyt muutamia vilahduksia. Venäjä,\njoka ennenkin on ollut virkavallan luvattu maa, ei suinkaan ole\ntässä suhteessa uuden komennon aikana menettänyt mitään entisestä\nmaineestaan. Päinvastoin on bolshevikivalta kohottanut virkakoneiston\naivan tolkuttomaan määrään. Yksistään Moskovassa oli vuonna 1920\nvirkamiehiä enemmän kuin ennen koko Venäjällä yhteensä. Ja kumminkin\non otettava huomioon, että tsaarin aikainen Venäjä oli huomattavasti\nsuurempi nykyistä, sillä monet rajamaat, niinkin suuret kuin Puola,\novat Venäjästä eronneet. Mainittakoon esimerkkinä virkamiesluokan\ntavattomasta laajenemisesta, että ennen oli m.m. erään rautatieosan\npiirihallituksessa kahdeksan virkailijaa, ja nyt siellä oli viidensadan\nvaiheilla, eikä liikennettä ole kymmenettä osaa entisestään. Samoin\noli Pietarin läänissä, kuten ennen on mainittu, elintarvevirkailija\njokaista 60—70 asukasta kohti. Jos lasketaan mukaan kaikkien muitten\neri alojen virkamiehet, jotka läänin kansalaisten asioita hoitavat,\nsaadaan hyvinkin virkamies jokaista kymmentä asukasta kohti.\n\nKaikki kaupunkien kansalaisethan, työväestöä lukuunottamatta, jota\nnykyisin on sangen vähän, kun tuotantolaitokset seisovat, ovat\nvirkamiehiä. Siihen johtaa välttämättömyys, sillä muita elinkeinoja,\nkuin valtion virkamiehenä palveleminen, ei kommunistisella Venäjällä\nviime aikoihin saakka ole saanut harjoittaa.\n\nNeuvostojärjestelmä lienee jo Suomessakin siksi hyvin tunnettu,\nettei siihen tarvitse lähemmin kajota. Mainittakoon vain muutamia\nolennaisimpia piirteitä.\n\nYleisvenäläinen toimeenpaneva komitea ja sen asettama\nkansankomissaarien neuvosto tietävät yleensä hyvin vähän, mitä maan\nsydämessä tapahtuu. Keskushallitus julkaisee kyllä dekreettejä, joita\nyleensä ei noudateta, ne kun eivät sovi käytännölliseen elämään.\nOlen kuullut läänin toimeenpanevan komitean puheenjohtajan sanovan,\nkun hänen edessään dekreettiin vedottiin: \"dekreetti dekreettinä,\nmutta me teemme niinkuin parhaiten soveltuu\". Ja täytyy myöntää,\nettä tavallisimmin soveltuu tehdä ihan eri tavalla kuin dekreetti\nmäärää. Tietysti löytyy sellaisiakin lääninkomiteoita, jotka\nyrittävät alueellaan toimia keskusvallan määräysten mukaan, mutta\nsiinä puuhassaan eivät he useimmiten onnistu. Ainakin löytää jo\nujesdi (= kihlakunta) komitea aivan omintakeisen menettelytavan,\npuhumattakaan enää volosti (= pitäjä) ja kyläkuntakomiteoista, jotka\neivät tiedä dekreettejä olevan olemassakaan. Vaikea olisi keskusvallan\npaikallisia neuvostokomiteoita nuhdellakaan itsenäisyyspyrkimyksistä,\nsillä perustuslain mukaan niillä on eräänlainen paikallinen\nlainsäädäntöoikeus, eikä yksin toimeenpanovalta.\n\nJos korkeimman vallan käyttelijät vielä ovatkin \"tehtävänsä tasalla\",\nniin on jo läänien komiteoissa — usein enemmistökin — sellaisia\njäseniä, joilla, niin puhdasoppisia kommunisteja kuin luulottelevatkin\nolevansa, on yhtä hämärä käsitys aatteestaan kuin tehtävästäänkin.\nHeillä on usein kirjoitustaito niin puutteellinen, ettei heidän\nmääräyksistään saa selvää kirjanoppinutkaan. Näitten määräysten\ntoimeenpanijat istuvat väliin pitkät ajat suurennuslasi kädessään\ntutkimassa asiapaperin laitaan piirrettyjä koukerolta ja toimivat —\narviokaupalla.\n\nKuta alemmaksi mennään, sitä surullisempia \"virkaherroja\" sieltä\nlöytyy. Volosti- ja kyläneuvostoissa on jo täydellisesti luku- ja\nkirjoitustaidottomia. Kyläneuvostoja ei, kuten ennen on ollut puhe,\nvalita, vaan kyläläiset järjestävät vain päivystyksen vuoronperään\nneuvoston kansliassa. Pietarin läänissäkin saattaa tavata sellaisia\nkyläneuvoston puheenjohtajia, jotka ovat liimanneet kaikki saapuneet\nasiapaperit seinälle, josta asianomainen, jos lukea osaa, saa niihin\ntutustua. Jos sellaisen virkailijan allekirjoitusta tarvitaan, sanoo\nhän: kirjoita itse, ja lyö leiman osottamaasi kohtaan. Näin voisi hän\nleimata vaikka oman kuolemantuomionsa, sillä paperien sisällöstä hän ei\nvoi saada selvää.\n\nKuvataksemme virkakoneiston mutkikkaisuutta ja hidasta toimintaa,\nottakaamme tarkastettavaksemme vaikka läänin elintarvekomissariaatti.\nSiinä on seuraavia osastoja: yleinen kanslia, hankintaosasto,\nkuletusosasto, varasto-osasto, kontrolliosasto, jakeluosasto,\ntilastollinen osasto, kirjanpito- ja raha-asiain osasto j.n.e.,\npienempiä mainitsematta. Koko komissariaatin toimintaa johtaa\nkollegio, joka käsittelee melkein kaikki asiat, välistä pienimmätkin,\naiheuttaen siten suurta viivytystä. Komissaari, niin itsevaltias kuin\nhän saattaa ollakin, äystää henkilökunnan kanssa ja pitää huolta\nomasta ja suosikkiensa hyvinvoinnista ratkaisematta arvovallallaan\nammattiasioita. Sen lisäksi pyrkii jokainen osasto mahdollisimman\nsuureen itsenäisyyteen, sillä, jos sattuu joku kommellus — ja sellaisia\nmutkikkaan koneiston käynnissä sattuu usein — täytyy aina voida\npuhdistautua. Niinpä sitten virastoon saapunut kirjelmä kiertelee\npitkät ajat, ennenkuin sen aiheuttamiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä,\nsillä se viedään joka osastolla sekä tuleviin että meneviin diarioihin.\n\nHankintaosasto lähettää asiamiehensä hankkimaan elintarpeita. Kun tältä\nsaapuu tieto, että hän on saanut hankituksi sitä tai tätä, ilmoittaa\nmainittu osasto — kaikki tapahtuu aina kirjeellisesti omankin viraston\nkeskuudessa — kuletusosastolle, että nyt olisi sieltä ja sieltä\nsaatavana sitä ja sitä. Kuletusosasto, jolla on asiamiehiä pitkin\nrautatietä vaunuja \"rasvaamassa\" (\"natshajun\" avulla), ne kun muuten\nhelposti juuttuvat kiinni asemille, ryhtyy toimiin. Saatuaan tavaran\nmääräpaikkaan ilmoittaa se varasto-osastolle, että nyt on lasti tullut.\nTämä taas korjattuaan saapuneen tavaran varastoihinsa tiedoittaa\njakeluosastolle, että nyt sitä on jakamista.\n\nTavarain siirtyminen kuluttajain käsiin on vielä hankalampi.\nKuluttajajärjestöjen asiamiehet oleskelevat yhtämittaa komissariaatissa\n\"norkkailemassa\", jos mitä sattuisi heille pirahtamaan. Heillä on\naina mukanaan koko joukko omien komissarioittensa allekirjoittamia\n\"ordereita\", tosin vain \"blankkoina\", sillä kukaan ei tiedä, mitä\nhuominen päivä muassaan tuo. Mutta tuo joka paikassa niin välttämätön\nleima niissä on ja asianomainen asiamies täyttää ne tarpeen vaatiessa\nitse.\n\nSattuu sitten niin, että jonkun asiamiehen edustamalle järjestölle\njaetaan kymmenen puutaa (n. 160 kg.) perunoita. Tämän kuultuaan menee\nhän kontrolliosastoon, johon jättää selonteon edellisen saannoksen\njakelusta. Siitä saa hän asianomaisen todistuksen, johon kuitenkin\non leima haettava vallan toiseen paikkaan asettuneelta sihteeriltä.\nTämän toimituksen jälkeen, joka muuten on aivan hyödytön, sillä jaon\nkontrolli on vain numerollinen, eikä sen todenperäisyyttä kukaan\nvoi tarkistaa, menee hän jakeluosastolle, johon jättää täyttämänsä\n\"orderin\" ja kontrollitodistuksen, saaden sieltä, kahtena kappaleena,\nmääräyksen varasto-osastolle antaa mainittu tavara ulos. Varasto-osasto\nkirjoittaa kolme julman suurta \"plakaattia\" ja käskee asiakkaan\nmennä kirjanpito-osastolle hinnoitteluttamaan perunansa Kun tämä on\ntehty, lähetetään asiamies kassaan maksamaan. Sitten menee hän taas\nvarasto-osastolle näyttämään että rahat on suoritettu, ja saa siitä\njonkinlaisen merkinnän. Tämän jälkeen on vielä mentävä jakeluosastolle,\njoka antaa kuljetustodistuksen toiselle paikkakunnalle. Näin\nvarustettuna saa asiamies lähteä jostain kaupungin toisella puolella\nsijaitsevasta varastosta hakemaan perunasäkkiänsä.\n\nKun ottaa huomioon, että kaikki osastot sijaitsevat eri kerroksissa,\nniin että hakija saa juosta viisikerroksista taloa ylös ja alas,\nja että vastuunalaiset toimitsijat, joitten täytyy allekirjoittaa\npaperit, useimmiten ovat hyvin \"ylösotettuja\", joten allekirjoituksia\nsaa tuntikaupalla vartoilla, ja kun eivät kirjurineitosetkaan pidä\nkiirettä, on hyvin ehditty, jos koko tämän kiertokulun saa tehdyksi\nkahdessa päivässä. Ja tuloksena on kokonaista kymmenen puutaa perunoita\njaettavaksi suurelle kuluttajajoukolle.\n\nSiinä järjestössä, jonka hoteisiin kysymyksessä oleva tavara joutuu,\non sen käsittely yhtäläisten takausten takana. Siellä on vielä senkin\nseitsemät metkut, ennenkun varsinainen kuluttaja saa perunanaulan\nhyppysiinsä.\n\nKaikissa virastoissa on asiain toimitus yhtä vaivaloista. Juoksutetaan\nhuoneesta huoneeseen, kukaan ei tiedä mitään ja lopulta sanotaan, että\ntulkaa viikon perästä.\n\nVirastot ovat väärällään virkailijoita, jotka työn puutteessa juovat\nteetä ja lörpöttelevät, mutta siitä huolimalta vedotaan aina siihen,\nettei ole työvoimaa. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Syy on itse\njärjestelmässä, joka on laadittu liian monimutkaiseksi, ja järjestävän\nkyvyn puutteessa, mikä Venäjällä jokaisella askeleella silmään sattuu.\n\nMuuten pitää jokainen virkailija velvollisuutenaan kohdella asiakkaita\nmahdollisimman töykeästi. Byrokraattisuudessa ei neuvostovirkamies\njää yhtään jälelle tsaarinaikaisesta virkaveljestään, pikemmin on hän\nnykyisen komennon aikana vielä edistynytkin tässä suhteessa.\n\nHirvittävä on se paperin paljous, joka neuvostovallassa tuhlataan.\nMitään asiaa ei toimiteta muuten kuin kirjallisesti. Ennenkuin\npieninkin pyyntö on täytetty, kertyy anojalle kunnioitettava pinkka\nasiapapereita, joista hän, lukutaidoton kun usein on, ei itse\nymmärrä hölynpölyä. Varsinkin kylissä, joissa virkailijat ovat\nkirjoitustaidoltaan yhtä puutteellisia kuin tavalliset kansalaisetkin,\nsyntyy usein kummallisia selkkauksia.\n\nVoisipa melkein sanoa, että jokaisen nuppineulan tai tulitikkulaatikon\nvalmistusta, hoitoa ja kuluttajain käsiin toimittamista varten\nlöytyy kokonainen virasto, mutta vielä senkin lisäksi perustelee\nneuvostohallitus tuolloin tällöin erinäisiä komiteoita, milloin\nmitäkin tarkoitusta varten. Näillä komiteoilla, joitten pitäisi olla\nvain virastojen välisiä, on suuri taipumus muodostua \"valtioksi\nvaltiossa\" ja hankkia mahdollisimman suuri valta ja auktoriteetti.\nNiitten puheenjohtajat, jotka kenties eivät ole onnistuneet saamaan\nmuulla alalla tarpeellista huomiota, pyrkivät näissä komiteoissa\n\"meriittejään\" lisäämään. He paisuttavat komiteoitansa siihen määrään,\nettä niistä vihdoin tulee uusia virastoja. Näin sitten, huolimatta\nvälistä ilmenevistä keskityspyrkimyksistä, järjestelmä haarautuu yhä\nmonipäisemmäksi.\n\nNeuvostokoneisto on ollut monien muokkausten alaisena, mutta\njoustavammaksi se vain ei ole tullut. Milloin on eri virastoja\nyhdistetty, milloin taas eroitettu. Usein ei virasto vielä ole\nehtinyt yhtä muunnosmääräystä toimeenpanna, kun jo tulee toinen\naivan päinvastainen. Monet komiteat pohtivat alinomaa koneiston\nyksinkertaistuttamista, mutta tuloksia ei ole näkynyt. Tuontuostakin\nannetaan dekreettejä, joitten mukaan virastojen työvoimaa on\nvähennettävä milloin neljänneksellä, milloin puolella, mutta\npaikalliset komissaarit, jotka ovat tulleet vakuutetuiksi, että heillä\nnykyiselläänkin on liian vähän väkeä, osaavat kyllä dekreetit kiertää.\nTyövoiman puute on alituisena valitushuutona neuvostokomissaareilla,\nvaikka heidän virkatalojensa seinät virkailijoista repeävät.\n\nMutta kun ei kyetä mitään tekemään, on helppo ja ainoa mahdollinen\npuolustus: njekomu rabotatj — ei ole ken työn tekisi.\n\n\n\n\nXIII.\n\nViimeisen kerran tshekan kynsissä.\n\n\nOli elää retuutettu v. 1920 syksyyn. Täytymys oli opettanut tottumaan\nmaan tapoihin, sillä tien pää kotimaahan ei auennut. Mitään virallista\nyhteyttä Suomen kanssa ei ollut ja lähteä noin summamutikassa rajan yli\noli liian uskallettua. Siitä olisi voinut kiinnijoutuessa seurata nappi\notsaan. Viisainta vartoilla, kun vielä aika-ajoin liikkui huhuja rauhan\nmahdollisuudesta.\n\nNeuvostovalta oli pannut \"koko programmin toimeen.\" Kaikki oli syöty\nja hävitetty, missään ei löytynyt mitään. Koko ajan oli käyty sotaa\nmilloin milläkin kulmalla valtakuntaa, olipa välistä vihollinen\nollut melkein pääkaupunkien porteilla. Joka puolelta oli ahdistettu,\nmutta aina oli neuvostohallitus selvinnyt voittajana, ei suinkaan\nvahvuuttaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että toiset olivat vielä\nheikompia. Entente avusti seikkailevia kenraaleja vaatteilla ja\naseilla, mutta ei auttanut kaikesta tärkeimmällä: miehillä ja\nsotataidolla. Neuvostohallitus oli luonut itselleen vakinaisen\narmeijan entisten vapaaehtoisten joukkojen sijaan, kouluttanut sen,\nvieläpä miten kuten varustanutkin. Kaikki mitä valtakunnasta suinkin\nirti saatiin, uhrattiin sotaväelle. Siviliväestö — paitsi tietysti\nkomissaarit — ei merkinnyt mitään. Kommunistihallitus piti tarkkaa\nvaaria sotilaskarkureista. Tuskin kului sitä iltaa, ettei jotain\nteatteria tai muuta väen kokoontumispaikkaa piiritetty sotapalvelusta\nkarttavien etsimistarkoituksessa. Yhä uusia ikäluokkia kutsuttiin\naseisiin ja armeija paisui päivä päivältä. Vastustajien joukot\nsitävastoin olivat kokoonpantuja aivan satunnaisista aineksista, usein\nvailla alkeellisintakin kouluutusta. Valkoisia armeijoja melkein\npoljettiin maasta, mutta edes nykyaikaisessa sissisodassakaan,\njommoiseksi Venäjän pitkällinen kansalaistaistelu muuttui, niillä ei\nihmeitä tehty.\n\nKaiken lisäksi harjoittivat kommunistit taitavaa agitatsonia sotaväkensä\nkeskuudessa. Puna-armeijalaista mairiteltiin kaikin keinoin; tuskin\nsitä lempinimeä löytyi, jolla häntä ei olisi mainittu. Hänelle jaettiin\npalkintoja ja lisättiin muonaa. Valtion teattereitten taiteilijoita\nkomennettiin antamaan näytäntöjä toimivassa armeijassa. Konsertteja\nja luentotilaisuuksia järjestettiin ahkeraan. Agitaattorit kulkivat\njoukko-osastosta toiseen selvittämässä \"työväenvallan\" suojelemisen\ntärkeyttä. Turvaudutuinpa viime tingassa pieneen vilppiinkin. Kun\nJudenitshin joukot lähestyivät Pietaria v. 1919 syksyllä, pakenivat\npuna-armeijan joukot sekasorrossa vihollisen parin tankin edestä.\nSilloin keksi sotanäyttämölle parahiksi ehtinyt \"marsalkka\" Trotski\noivallisen keinon. Hän maalautti tynnyreitä tankkien värisiksi,\nsovitti ne taitavasti rattaille ja pani suojukseen kätketyn luotetun\nmiehistön työntämään näin aikaansaatuja \"hirviöitä\" sotanäyttämölle.\nSamaan aikaan ilmestyi rintamalle runsaasti jaettaviin Pietarin lehtiin\nuutinen, että Putilovin tehtaalla valmistetut neuvostotankit ovat juuri\nlähetetyt rintamalle. Tarkoitus saavutettiin loistavasti, sotilaat\ninnostuivat ja kävivät omien \"tankkien\" turvin rohkeasti vihollista\nvastaan. Kansalaissota välistä osoittaa humoristisiakin puolia.\n\nArmottomasti kohteli hallitus alamaisiaan viime vuosina. Tsheka\nosasi terrorisoida ihmiset äärimmäisyyteen saakka. Kuta kireämmälle\nhallitus kulloinkin joutui, sitä villimmin riehui tsheka. Sen autot\nkiitivät öisin pitkin katuja keräten Gorohovajan suojiin hallituksen\n\"vihollisia\". Ihmisten hermosto ärtyi mielipuolisuuden rajoille. Pahaa\nkolinaa ja puhketta pitävän auton jonnekin lähistölle seisattuessa\nhypättiin yöllä ylös vuoteista ja alettiin jännityksellä kuunnella\nsoiko ovikello. Vasta auton poistuva puhina palautti yörauhan, eikä\nnäin säikähtäneen kansalaisen lainkaan tarvinnut sairastaa omantunnon\nsoimaa. Salaliittoja myös keksittiin tuon tuostakin. Silloin\ntshekan toiminta vielä tavallisestaankin vilkastui. Kerran ilmestyi\nlehtiin vaaksanmittaisin kirjaimin tieto, että on paljastettu suuri\nkadettisalaliitto. Jotain perää taisi tässä jutussa olla, mutta paljon\naivan viattomia ihmisiäkin joutui tshekan ajojahdin uhriksi. Mainittu\nlaitos, joka uskollisesti on hoitanut vanhan santarmiston peruja, haki\nesille edeltäjänsä luettelot kadeteista, ja kerran päätettyään tehdä\nheistä puhdasta, kulki santarmien aikoinaan muistiin merkitsemien\nosotteiden mukaan asunnolta asunnolle vangiten niitten isännät. Nyt oli\nkuitenkin välillä ehtinyt muutamia vuosia vierähtää ja vuokralaiset\nvaihtua, joten tshekan suojiin joutui enemmän muuta väkeä kuin\nkadetteja.\n\nKerran komennettiin Pietariin kuuluisa rauhoittaja Peters. Saattoi olla\njuuri tuon äsken mainitun kadettisalaliiton paljastumisen perästä.\nHänen piti tehdä Pietarista kiltti kaupunki, Moskovan ja erinäisiä\nmuita paikkoja oli hän jo aikaisemmin siistinyt. Tämä suuruus kuulutti\njulki, että kaikki aseet on tuotava hänelle määräajan kuluessa. Sitten\nlähdettiin niitä hakemaan talo talolta. Hermostus oli suuri, mutta\nleikkikin pistäytyi esille sen alta. Tarkastuksen ohimentyä puhelivat\npietarilaiset toinen toisilleen: tiedätkö, meidänkin talosta löytyi\nvalkea kenraali. — — — Elä ihmeessä! — Juu-u, vieläpä sängyn alta. —\nAa, nyt äkkään. Lienee selvyyden vuoksi tarpeellista huomauttaa, että\nerästä tärkeätä välinettä, jonka paikka öisin on sängyn alla, kutsutaan\nVenäjällä kenraaliksi. Sen värikin lienee useimmassa tapauksessa\nvalkoinen.\n\nVielä yhden kerran osoitti tsheka tämän kirjoittajalle huomiotaan. Se\ntapahtui vuonna 1920 syyskuun 14 päivänä. Olin kuuden vuoden aikana\ntottunut joka vuosi olemaan vapautta vailla, seitsemäs oli luiskahtanut\nilman linnaa, joskin se oli minua kaksi kuukautta vuoteessa kiduttanut.\nNyt aloin jo tuudittautua siihen luuloon, että olin vallan päässyt\nkoko ikävästä istumisen tavasta. Tsheka kuitenkin herätti minut\nnäistä itserakkaista unelmista. Asuin mainittuun aikaan Pavlovskin\nhuvilakaupungissa 30 virstan päässä entisestä pääkaupungista. Sieltä\npääsi junalla monta kertaa päivässä, mutta tsheka oli lähettänyt\nminua hakemaan oikein autolla ja neljän miehen voimalla Pietariin.\nVangitsijat saapuivat kello 1/2 8 aamulla, muuan heistä esitti\n\"orderin\", jolla oli annettu hänelle \"oikeus oman harkintansa mukaan\ntoimeenpanna kotitarkastuksia ja niitten tulosten perusteella\nvangitsemisia\". Tällä miehellä oli siis lupa ilman muuta tunkeutua\njokaisen kansalaisen asuntoon. Paperin nähtyäni minä kehoitin vieraita\nryhtymään etsintään. Heidän johtajansa huomautti kuitenkin, ettei\nsellainen ole tarpeellista, minun oli vain pukeuduttava ja lähdettävä\nmukaan. Hänen menettelynsä tuntui minusta hiukan epäjohdonmukaiselta,\n\"orderihan\" nimenomaan pani pääpainon kotitarkastukselle, mutta eipä\nNeuvosto-Venäjällä juuri käy vetoaminen tällaisiin juridisiin ongelmiin.\n\nPietarin tshekan odotushuoneen käymälässä tapasin minä surullisen\nnäköisen juutalaisen katselemassa alas reiästä, jonne — sikäli kuin\nhän minulle syvänä salaisuutena uskoi — hän juuri oli muljahuttanut\nkahdeksan karaatin timantin. Oli pelännyt sen tarkastuksessa\njoutuvan viranomaisten käsiin. Nyt valitti hän surkeuttaan minulle\nventovieraalle, hän kun oli vain välittäjä ja sai luonnollisesti maksaa\njalokiven hinnan vapaaksi päästyään sen oikealle omistajalle, joka\nkuului olevan neuvostokomissaari. Pian meidät molemmat tarkastettiin,\notettiin pois pikkutavarat ja kuljetettiin sivurakennukseen,\nedellisestä kerrasta kokonaan uuteen uskoon laitettuun suureen\nhuoneeseen.\n\nTällä erää ei Gorohovajalla viivytty kauan. Pari vuorokautta\nvain, mutta niiden kuluessa ehdin tutustua tshekan silloisiin\ntutkimistapoihin. Sitten viime näkemän oli laitettu uusia\nyksityissellejä, joita kutsuttiin nimellä probka (korkki). Tämä nimitys\njohtui siitä, että koppien, jotka muuten olivat tavallista pienempiä,\nseinät, lattiat ja laipiot oli laitettu korkista. Tätä rakennusainetta\noli käytetty siksi, että koppi saatiin mahdollisimman ilmanpitäväksi.\nParissa vuorokaudessa kuului sellaisessa mies nääntyvän puhtaan ilman\npuutteessa siihen määrin, että puhuu mitä käsketään. Tämän keksintönsä\nkautta lienee tsheka päässyt vanhasta santarmihallituksesta edelle.\n\nToisen päivän aamuna vietiin minut kuulusteluun. Eteeni pistettiin\npaperi, johon oli painettu suuri joukko kaikenkaltaisia kysymyksiä.\nSiihen piti kirjoittaa täydellinen sukuluettelo y.m. yksityisasioita.\nMuuta ei vielä ehditty kysyäkään, kun huoneeseen tuotiin kalmankalpea\nmies — myöhemmin kuulin, että hänet oli juuri päästetty \"probkasta\" —\nja istutettiin viereeni. Tutkija kysyi hiukan iroonisesti: oletteko\nnyt siihen määrin rauhoittunut, että voitte vastata kysymyksiini.\nVangille annettiin myös paperiarkki, johon käskettiin kirjoittaa\nkaikki, mitä tietää. Ennenkuin hän ehti työhönsä ryhtyä, otti tutkija\nikkunoitten välistä ruskean paketin ja kääri sen varovaisesti auki.\nSieltä paljastui ihmisen pääkallo, muuten aivan vihreä ja luodinreikä\ntakaraivossa. Tutkija käänsi reikäpuolen meihin päin ja lausui\nikäänkuin molempiin katsoen: tässä on teidän kättenne työ. — Ei minun\nkumminkaan, ehdin tokaista, jolloin tutkija puolivihaisesti huomautti:\nen minä teitä tarkoitakaan, saatte mennä! Vahtisotamies liittyi\nseuraani ja vei minut takaisin yhteisselliin. Matkalla kerkesi hän\nkertoa, että tuo pääkallo on erään tshekan apulaisen, jonka äskeinen\ntutkittava ja muuan oma virkatoverinsa olivat edellisenä keväänä\nmurhanneet ja haudanneet suohon, mistä ruumis hiljan vasta oli löydetty.\n\nTämä pääkallo kelpasi vielä toiseenkin tarpeeseen, kuten sain todeta.\nSaman päivän iltana kuin minua oli kuulusteltu, tuotiin huoneeseemme\nkaksi nuorta miestä, toinen näistä kuitenkin siirrettiin pian\npois. Seuraavana päivänä oli meidän selliimme jääneen vuoro joutua\nkuulusteluun. Hän palasi kauhistuneen näköisenä ja kertoi, että tutkija\noli näyttänyt hänelle pääkalloa ja kehunut sen olevan hänen edellisenä\npäivänä yhdessä tuodun toverinsa kallon. Toveri oli illalla ammuttu\nja samoin tulisi käymään hänellekin, jollei ilmoittaisi totuutta. Hän\nei kuitenkaan ollut voinut mitään kertoa ja niin oli hänet turhan\nkuulustelun jälkeen tuotu takaisin säilytyshuoneeseen. Pitkän aikaa\nsain nuorukaiselle todistella, että minäkin olin nähnyt mainitun kallon\njo ennen hänen Gorohovajalie joutumistaan, ja että edellisenä iltana\nammutun miehen päästä ei olisi kerinnyt saada lihaa irti muuta kuin\nkeittämällä, jolloin kallo olisi jäänyt valkoiseksi, kun taas tämä\noli viheriä, ennenkuin pelästynyt naapuri selvisi kammostaan. Hänen\ntoveriaan ei tuotu samaan koppiin, ehkäpä oli hänellekin näytetty\npääkalloa samanlaisin peloituksin.\n\nVielä kerran vietiin uuteen vankilaan, Spalernajaan. Nyt se oli\njo viidestoista venäläinen tyrmä. Sekulia oli siellä seurakunta.\nNähtävästi ei enää pidetty kovin tarkkaa huolta \"säätyeroituksesta\".\nJoku kommunistikin oli joukkoomme eksynyt. Hänellä kuului olleen koko\nraskas syntiluettelo: oli ottanut lahjuksia, esiintynyt juovuksissa\nvirkapaikalla, kiristänyt, hiukan petkuttanutkin. Sai sittemmin\nviisi vuotta ja oli iloinen. Mitäpä tuossa ihmettä, oikein ilosta\nkohoksi hyppäsivät sellaisetkin, joille tuli 20 vuotta pakkotyötä.\nNiin kummalliseksi ihminen muuttui tshekan hoteissa. Tutkintoaika oli\naina pahin, silloin ei ollut koskaan varma hengestään, mutta kun oli\ntuomio kädessä, niin tiesi, että henki pysyy tallella. Eikähän kukaan\nkahtakymmentä vuotta pakkotyötä tehnyt; vuoden, ehkä pari, sitten\nkohtasi joku kaksi kertaa vuodessa — bolshevikikumouksen vuosipäivänä\nja vappuna — annettavista amnestioista.\n\nKuolemanrangaistus oli poistettu dekreetillä 15 päivältä tammikuuta\nsamaa vuotta, mutta teloituksia tapahtui sittenkin. Spalernajan\nvankilan eräällä sivustalla sijaitsi n.k. osobyi nadsor (erikoinen\nvartiointi), josta useimmat läksivät ikuiselle matkalleen. Jos sinne\nsiirrettiin mies iltasella, niin oli hän mahdollisesti jo seuraavana\naamuna vainaja. Kopista ulos kutsuttaessa ei tavallisesti mainittu,\nminne viedään. Usein vapautettiin myöskin myöhään illalla. Eräänä\niltana haettiin meidän sellistämme muuatta vankia verrattain myöhäisenä\nhetkenä. Kauhuissaan tarrautui hän sänkyynsä kiinni, eikä sanonut\nlähtevänsä muuta kuin kantamalla. Turhaan tehtiin sillä kertaa\nyleisestä säännöstä poikkeus ja tarjottiin asianomaisen nähtäväksi\n\"orderia\", jossa seisoi: laskettava vapauteen. Hän ei edes halunnut\nsitä nähdä, huusi vain hirveällä äänellä ja puolipökerryksissä. Sinne\nhän jäi koppiin seuraavaan aamuun asti. Vankien yhteisestä pyynnöstä\nluettiin asianomaisille tämän tapauksen perästä, jollaisia kuului\nsattuneen muissakin kopeissa, koko paperin sisältö, koskipa se sitten\nvapautta tai siirtoa. Yölliset vapautukset — niinikään vangittujen\npyynnöstä — myös tyyten loppuivat.\n\nEi ollut ihmekään, että kerran ammuttavaksi vietävien lähdön nähnyt\nsai tuollaisen kohtauksen. Se oli kaamea tapaus. Aluksi kuului pihalta\nsaapuvien kuorma-autojen puhina. Sitten seurasi muutamiksi hetkiksi\nkuolemanhiljaisuus, kunnes alkoi kuulua haavoitetun petoeläimen\nkiljuntaa muistuttavia huutoja: tavaristshi, bjerut na ljevo (toverit,\nvievät vasemmalle)! Vankien keskuudessa merkitsi käsite \"vasemmalle\"\nampumista, muuten sitä ei juuri kuullut nimitettävän. Meidän koppimme\nikkuna antoi pihalle. Tosin oli ankarasti kielletty siihen kapuamasta,\nmutta uteliaisuus oli siksi suuri, ettei kiellolle annettu täyttä\narvoa. Ikkunaan kiivennyt sai pihamaan sähkölamppujen valossa nähdä\nunohtumattoman näyn: käsistä ja jaloista sidottuja ja mielipuolen\ntavoin huutavia miehiä ladottiin kuorma-autoon kuin elukan raatoja;\npahimmin kiljuvat vaiennettiin iskulla revolverin perästä. Sitten\nlähtivät kuormitetut autot vierimään tykkiväen harjoituskentälle, jossa\ntshekan verenjanoinen komendantti ja eräs hänen apulaisensa heidät\nampuivat. Nämä kaksi herraa kuuluivat aina suorittavan teloituksen\nkahden, niin kertoi tunnustuslupauksella ampumakentältä palautettu\nvanki.\n\nMonenlaista väkeä oli meidän \"kaamerassamme\". Oli unkarilaisia\nsotavankeja, joista useimmat olivat oleskelleet Siperiassa kuusikin\nvuotta, ja nyt kotomatkallaan joutuneet istumaan panttivankeina\nentisten unkarilaisten kansankomissaarien lunnaiksi. (Yksi heistä\npäiviinsä kyllästyneenä hirtti eräänä yönä itsensä pöydän jalkaan).\nOli meillä pari asianajajaa syytettyinä siitä, että olivat ottaneet\npäämieheltään palkkiota, oli kokainikauppiaita (joista eräs sai\n20 v. tuomion ja riemastui kovasti), juutalainen, jolta oli\nkotitarkastuksessa tavattu 8 miljoonaa ruplaa \"kerenkkeinä\", oli joku\nsalaliittolainen j.n.e. Nuorin oli 12 v. ja vanhin seitsemänkymmenen\nkorvissa.\n\nTämä viimemainittu, hyvätuulinen ukko vielä, oli palvellut koko ikänsä\nmuutamassa nahkatehtaassa varastonhoitajana. Työpaikkansa oli hänelle\nkäynyt niin rakkaaksi, ettei halunnut luopua siitä bolshevikienkaan\naikana. Oli sitten keväällä v. 1920 sattunut joitain häiriöitä tehtaan\nkirjanpito-osastolla. Tämä äijäkin oli käsketty tshekaan todistajaksi,\nmutta kun ei tiennyt mitään asiaan vaikuttavaa, oli saanut poistua\nniine hyvineen. Kolmisen kuukauden perästä oli hänet uudestaan\nhaastettu tshekan eteen ja ilmoitettu silloin, että hänellä on kolmen\nvuoden tuomio kärsittävänä. Samalla hetkellä oli ukko vangittu ja\npassitettu Shpalernajaan, jota pidettiin vain tutkintovankilana,\nodottamaan siirtoa rangaistuslaitokseen. Kahden kuukauden kuluttua\nvasta sai hän tuomion, joka varmasti oli ollut valmis jo vangittaessa,\nmutta virallisen kiireen takia ehtinyt vankilaan nyt vasta, kouraansa\nja poistui pian työlaitokseen. Se tuomio oli ihmeellinen, siinä\nsanottiin jokseenkin sanasta sanaan näin: palvellut siinä ja siinä\nlaitoksessa niin ja niin kauan; koska tehtaan kirjanpito ei ollut\nkunnossa, avautui mahdollisuuksia väärinkäytöksiin; tuomitaan kolmeksi\nvuodeksi pakkotyöhön. — Kirjanpito ei ollut kuulunut lainkaan tämän\nmiehen velvollisuuksiin, eikä häntä syytetty mistään väärinkäytöksistä.\nKommunistisen logiigan mukaan hänet tuomittiin siis siitä, ettei hän\nollut tehnyt mitään kolttosia, vaikka kirjanpidon kehnouden vuoksi\ntilaisuutta olisi ollut. Samantapaisia tuomioita tuli tukuttain.\n\nMuitakin varsin tragikoomillisia juttuja sattui. Mainittakoon vain\npari esimerkiksi. Eräs kommunistien palvelukseen jäänyt meriupseeri\noli vaimonsa kanssa asunut suuressa huoneustossa, jossa, paitsi heitä,\nasui puolikymmentä muuta perhettä. Oli kesä ja hän palasi yksin maalta,\njonne vaimonsa vielä oli jäänyt. Kotiin tultuaan tapasi hän siellä\ntshekan vahtisotilaan, joka kysyttyään nimen oitis pidätti upseerin.\nMatkalla Gorohovajalle oli sotilas kertonut, että hänen asunnossaan\noli jo pari vuorokautta pidetty vahtia ja kerätty kaikki huoneustoon\ntulleet, olipa heillä sitten ollut asiaa kelle hyvänsä, parempaan\ntalteen. Nyt kävi niin hassusti, että itse syytetty, jonka asiaa\nmerivirastosta luultavasti oli kiirehditty, pääsi pois varsin pian,\nmutta kaikki toiset, joista useimmat eivät edes tunteneet upseeria,\nvielä vähemmin tiesivät, mistä syystä olivat vankilaan joutuneet,\njäivät istumaan edelleen.\n\nVielä hullummin oli käydä eräälle virkamiehelle, joka minun aikanani\npääsi vapauteen. Hänet oli myöskin vangittu pistäytyessään erääseen\nasuntoon, jossa tshekan agentti oli ollut jo ennen häntä. Tämä\nmies oli viety Krestyyn, kirjoitettu siellä nimi ylös ja teljetty\nyksinäiseen koppiin. Eräänä iltamyöhänä jonkun ajan kuluttua oli\navattu sellin ovi ja sanottu tavanomainen: sabirai vestshi (kokoa\ntavarasi)! Hänet oli nyt siirretty Pietari-Paavalin linnoitukseen,\nniinikään yksityiskoppiin, josta aamun sarastaessa kutsuttiin ulos. — S\nvestshami (tavaroittenko kanssa)? oli hän kysäissyt. — Ostavj vestshi\n(jätä tavarasi)! vastattiin. Silloin oli miehestämme asia jo ruvennut\ntuntumaan arveluttavalta, sillä hän tiesi, että Pietari-Paavalissa\ntoimeenpantiin teloituksia. Mutta mikäpähän siinä auttoi, oli\nmarssittava pihalle, jossa jo vartoi pitkä rivi toisia vankeja. Joku\nsotilaspukuinen henkilö alkoi lukea lyhdyn valossa nimiä, asianomaiset\nvastasivat myöntäen. Lopulla kuulee virkamies huudettavan nimen\nTsherkasskij. Hiljaisuus, kukaan ei vastaa. Huuto toistuu pari kertaa,\nmutta kaikki ovat vaiti. Vihdoin käännytään hänen puoleensa: mikäs\nsinun nimesi on? — Tsherkovskij! — Etunimi ja isännimi? Miehemme lausuu\nnekin ja hänelle sanotaan: ubiraisja k tshorty (mene hitolle), olit\nvähällä tulla ammutuksi! Seuraavana päivänä joutui hän Shpalernajaan\ntutkintavangin asemaan, josta myös pian selviytyi vapaalle jalalle.\nKuka tiesi, miten pahana pöpönä häntä oli pidetty, ennenkuin parin\nkirjaimen ero nimessä saattoi hänen asiansa oikealle tolalleen.\n\nShpalernajan vankilassa tapasin myös seitsemän suomalaista työmiestä,\njotka työnpuutteen takia, kuten he itse kertoivat, olivat omia\nteitään siirtyneet Suomesta Neuvosto-Venäjälle. Kaksi heistä oli\ntullut Terijoelta ja olivat he neljä kuukautta tehneet tuttavuutta\n\"työläisvaltakunnan\" vankiloiden kanssa. Heitä oli pari kertaa tutkittu\nja olivat he rehellisesti selittäneet tulleensa työnhakuun, kun\narvelivat työvoimansa käyvän paremmin kaupaksi ja tyydyttävämmästä\nhinnasta maassa, missä työväestön sanotaan olevan vallassa, kuin\nporvarillisessa Suomessa. Tutkijat kumminkin kohtelivat miehiä\nverrattain ylimielisesti selittäen, ettei heidän ole onnistunut vielä\nselvittää, ovatko kuulusteltavat porvareita vai työläisiä, minkä seikan\nminä esim. voin ratkaista ensi silmäyksellä. Kuukauden ja kuusitoista\npäivää istuivat he minun kanssani ja sinne vielä jäivät. Myöhemmin\nen heitä tavannut, enkä siis tiedä heidän lopullisesta kohtalostaan,\nmutta itse vakuuttivat he — minkä seikan jo päältäkin näki — lopen\nnälkiintyneensä ja muutenkin saaneensa niin tarpeeksi sen maan\nkomennosta, että, jos milloin vapaus koittaa, luikkivat he Suomeen\nsamaa tietä kuin olivat tulleetkin.\n\nToinen lähetys — viisi miestä — saapui minun vankeuteni kestäessä. He\nolivat tulleet rajan yli jossain Pohjois-Suomessa, joutuneet ensiksi\nKemin (pohjois-karjalaisen) vankilaan ja sieltä heitä oli sitten\nretuutettu pari kuukautta tyrmästä tyrmään, kunnes hekin lopulta\npäätyivät Shpalernajaan. Neljä heistä oli niin kurjassa kunnossa,\nett'en sellaisena ikinä ole suomalaista työläistä nähnyt. Kaikki\nvaatteensa he olivat vaihtaneet ruokaan vankiloissa, saaden päälleen\nvaan jonkinlaisia riekaleita. Kylmästä syksystä huolimatta ei heillä\nenää ollut jalkineitakaan, joku oli heikosta ravinnosta tullut\nyösokeaksikin. Ainoastaan yksi hiljan Amerikasta palannut mies oli\njollakin ihmeellä säilyttänyt itsensä hyvissä vaatteissa ja muutenkin\nkoko auttavassa kunnossa. Hänet tapasin sittemmin palaamassa Suomeen\nsamassa lähetyksessä, jossa itsekin tulin, mutta jo olivat veret\nposkilta paenneet ja vaatetuksensakin oli sangen vaatimaton, vaikka\nhän kehui olleensa verrattain hyvissä ansiotöissä Muurmannissa. Nämä\nmiehet pääsivät pian Shpalernajasta, mutta minun käsitykseni mukaan\nei heistä aivan kohta kunnon työmiestä saatu, niin olivat reissullaan\nretaantuneet.\n\nSaa nyt riittää tshekasta ja muustakin. Mitään kuulusteluja ei minun,\nenempää kuin monien muutenkaan kanssa toimitettu, istutettiin aikansa\nja päästettiin sitten vapaaksi, vaikka neuvostohallitus dekreetillään\noli kuuluttanut, että kansalaista ei saa tutkimatta ja tuomitsematta\npitää vangittuna yli neljänkolmatta tunnin. Mutta ne dekreetit,\ndekreetit... niihinhän neuvostovalta on tukehtumaisillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä v. 1921 palasin neljänkymmenen kuukauden matkaltani. Meitä\noli kuudetta sataa samassa joukossa, mutta yhdenkään suusta en kuullut\nkiitoslausetta tuosta \"kaikkien sosialistien yhteisestä isänmaasta\",\nniinkuin muuan suomalainen kommunistijohtaja aikoinaan kirjoitti.\nOnko heidän käsityksensä parin vuoden viertyä muuttunut, en osaa\nsanoa, mutta minun on ainakin pysynyt samana ja siksi olen katsonut\nvelvollisuudekseni saattaa julkisuuteen nämä ehkä hajanaiset ja monessa\nsuhteessa puutteelliset muistelmat.\n\nIhan viime aikoina Venäjällä käyneet ovat antaneet maan tilasta varsin\nlohdullisia tietoja. Sitä suurempi syy tuntuu nyt olevan muistella\nkommunistisen kokeilun aikoja, joista kulkupuhe kertoi itsensä Leninin\nsanoneen, että kokeillaanhan kaniineillakin, miksi sitä siis ei\nvoisi tehdä Venäjän kansalla! Jos nyt vielä on johonkin päästy, niin\nmitenkähän suuret mahtaisivat saavutukset ollakaan, ellei koekaniinia\nolisi myrkytetty puolikuolleeksi.\n\n\n\n"]