[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGNRF-sgy6WqW69nmJuBy25A2qTQmbC1lV9xEiPpk4W0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3087,"Naisten kasvatuksesta","Hagman, Lucina",1853,1946,"3087-hagman-lucina-naisten-kasvatuksesta","3087__Hagman_Lucina__Naisten_kasvatuksesta","Havaintoja ja mietteitä","tietokirja",[],[],"fi",1888,null,14304,95541,false,73501,[23],"Women -- Education",[25,26],"Gender & Sexuality Studies","Teaching & Education","\"Naisten kasvatuksesta: Havaintoja ja mietteitä\" by Lucina Hagman is a treatise on women's education and social position, written in the late 19th century. The work explores the challenges and ideological underpinnings that have historically shaped the education and social expectations of women. Hagman addresses the need for a reevaluation of women's roles and educative practices to ensure their empowerment and equality.  The opening of the text introduces the complex relationship between women's education and their status in society. Hagman reflects on how past philosophical and scientific views have contributed to a generalized and often negative perception of women. She discusses the superficial factors influencing women’s upbringing, including clothing and societal expectations that prioritize aesthetics over health and capability. By highlighting these observations, Hagman sets the stage for a deeper critique of the romanticized notions of femininity and advocates for a transformative approach to women's education that recognizes their full humanity and potential. (This is an automatically generated summary.)",[],239,"Suomen Naisyhdistyksen palkitsema teos tarkastelee naisten kasvatusta ja yhteiskunnallista asemaa 1800-luvun lopulla. Kirjoitus pohtii kasvatuksen puutteita sekä historiallisia käsityksiä naisen luonnosta ja tehtävästä.","Lucina Hagmanin 'Naisten kasvatuksesta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3087. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","NAISTEN KASVATUKSESTA\n\nHavaintoja ja mietteitä\n\n\nKirj.\n\nLUCINA HAGMAN\n\n\n\nSuomen Naisyhdistyksen palkitsema\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1888.\n\n\n\n\n\n\nKysymys naisen kasvatuksesta liittyy likeisesti laveampaan aineesen\nhänen kohtalostaan ja asemastaan ihmiskunnassa yleensä. Sen vuoksi\nei ole mahdollista edellistä käytellä, jollei samalla myöskin ota\npuheeksi jälkimäistä. Sillä kasvatus, jonka alaisena nainen on ollut,\nei suinkaan ole pidettävä vaan satunnaisuuden tuotteena, vaan perustuu\nkieltämättä yleisiin käsityksiin ja tapoihin. Sen mukaan kuin nämä\nkäsitykset ja tavat yleisen kehityksen lakia noudattaen muuttuvat,\nmuuttuu ikään kasvatus ja taipuu syntyvien uusien vaatimuksien alle.\n\nMeidän aikamme pyrkii tasoittamaan niin paljo kuin mahdollista. Se\ntahtoo tasoittaa ja sovittaa näennäisesti ristiriitaisia aatteita,\neri kansanluokkien väliä ja varallisuutta, kaavoitettujen uskonoppien\nja omantunnon vapauden väliä ja välijuopaa miehen ja naisen asemassa.\nEi ole siis ihmeteltävä että kysymys naisten kasvatuksesta tunkee\ntutkisteluun ja vaatii kansalaisten huomiota. Ja kuta enemmän\nvanhat käsitykset tyttärien kohtalosta elämässä alkavat horjua,\nsitä levottomammasti vanhemmat ja kasvattajat rupeavat tarkastamaan\nsen toiminnan laatua, jolla he tyttäriänsä elämälle valmistavat.\nKun seuraavilla riveillä otamme puheeksi naisen kasvatuksen ja sen\npuutteet, vaatii siis asia että samassa myös kosketamme niiden\nperiaatteiden luontoa, joihin kasvatuksen tähänastinen suunta ja laatu\non perustunut.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMikä nainen on, mimmoinen on hänen luontonsa, mikä on oleva hänen\nosansa? Siinä kysymys, jonka tutkistelemista on kestänyt historian\nalusta. Oppineet ovat asiasta laatineet laveita järjestelmiä. He ovat\nrakentaneet muodon niille käsityksille, joita aika on synnyttänyt.\nJa samalla kun oppineet ja tiedemiehet neronsa voimalla ovat tehneet\nomaa tehtäväänsä, ovat runoilijat puolestaan varovasti asettaneet\nnaisen seisomaan mielikuvastimensa eteen ja siinä häntä tarkastaneet.\nJa mimmoiselta on hän näyttänyt heidän peilissään? Muutamain\npeilissä enkeliltä, toisten hirviöltä, toisten kukkaselta, harvoin\nihmiseltä ainoastaan. Mutta missä muodossa hän onkin ilmestynyt, mitä\nominaisuuksia hänessä liekin havaittu — hyviä tai pahoja, — niin\naina on rakentelija tai katselija ne niin perkaellut ja sommitellut,\nettä kokonaisuus on vastannut hänen mielitekoonsa ja sopinut hänen\njärjestelmäänsä. Jos hän on tavannut jonkun ominaisuuden, joka ei ole\nhäntä miellyttänyt, on hän sanonut: \"Sitä ominaisuutta naisessa ei\nole.\" Jos taas on ominaisuus puuttunut, joka hänestä oli tarpeellinen,\non hän tuon ominaisuuden naiselle pannut.\n\nTällä tavalla on syntynyt yleiseen käsitykseen personaton käsite.\nJa me erehtyisimme suuresti jos luulisimme tämän luoman olleen\nilman merkitystä naissuvun kohtalon kehityksessä. Tämä yleisten\nkatsantotapain synnyttämä käsite, jolle tiedemiehet ja runoilijat\novat laatineet muodon, tämä kirjoitettujen psykologiain naisihanne\non se nainen, jonka kanssa etusijassa miehet kaikkina aikoina ovat\nhuvitelleet. Tämä nainen se on, jolle he ovat kumartaneet, jota he ovat\nimarrelleet ja jolle he ovat polvilleen langenneet. Tämä nainen se on,\njolle he juhlatiloissa puheita pitävät, jota he ylistävät.\n\nOvatko naiset todellisuudessa sellaisia, jommoisiksi heitä oletetaan,\nsiihen harvoin haetaan vastausta. Tahdon kertoa tapauksesta, joka\nsiihen nähden saattaa olla valaiseva, vaikka se ei olekkaan sääntönä\nkäsitettävä. Hegelin filosofiaa tunnustava maisteri piti eräässä\nmaaseutukaupungissamme luennoita psykologiassa. Hän oli joutunut\nmyöskin siihen oppikohtaan, joka sanoo että nainen — jonkun sielullisen\nominaisuuden puutteessa — ei kykene ystävyyteen. Kerrotaan jonkun\nkysyneen häneltä jälestäpäin josko hän todella uskoi esiintuomaa\nväitettänsä. Hänen sanotaan vastanneen; \"Niin, ainakin se niin on\nminun systeemini mukaan.\" Ja systeemi kuuluu näin: Päinvastaisuuden\nlain mukaan naisella ei voi olla reflektionia eli ajattelemisen\nominaisuutta, (koska se on miehellä). Ystävyys perustuu reflektioniin,\nnainen ei kykene reflektioniin; päätös: nainen ei kykene ystävyyteen.\n\nSillä lailla on nais-käsitteen täytynyt palvella _systeemiä_. Ja\nolkoonpa naiselle myönnetty ominaisuuksia, jotka ovat hänen asettaneet\nmiestä ylemmäksi, taikka semmoisia annettu, jotka ovat hänen alentaneet\nmiestä alemmaksi, niin on varomalla varottu ettei häntä miehen\nvertaiseksi selvitettäisi.\n\nSanoimme ettei tämä sepitetty nais-ihanne suinkaan ole ollut merkitystä\nvailla naisten kohtalon kehityksessä. Tiedemiehet kun ovat naisen\nolentoa määritelleet ovat pysyneet kiinni mielivaltaisiin edellytyksiin\nperustuvassa järjestelmässään. Tämä on vuoronsa taas vaikuttanut ja\nniin on yleinen käsitys naisesta joutunut yksipuoliseen suuntaan.\nHäntä on arvosteltu jonkinmoisena esineenä jota tutkijain on sopinut\npidellä miten tahansa, pääasia vaan että hän on sopinut \"systeemiin.\"\nSemmoisena on nainen miellyttävin, kuuluu lausunto, sen vuoksi hän\nsemmoinen 27 % ja sen vuoksi tulee hänen semmoisena pysyä. Siinä\ntapaamme syyn ja samassa sen maalin, johon tutkimus on tähdännyt.\nJa siinä on vihdoin se perus, jolle sitten lainsäädäntö naisesta on\nrakennettu.\n\nKuta mielivaltaisempi ja abstraktisempi jonkun aikakauden käsitys\nnaisesta on ollut, sitä hullunkurisempina tapaamme naistyypit\nsaman ajan kirjallisuudessa. Uudempi aika on tuonut muassaan uusia\nperiaatteita kirjallisuuden viljelykseen. Kirjailijan velvollisuutta\ntarkastaa olevaa elämää ja tehdä havaintonsa uskollisesti\ntodellisuudesta, ei ennen paljo kysytty. Ei myöskään annettu lupaa\njokapäiväisen elämän synnyttämiin ihmisluonteihin. Auktoriteetti-usko\nulottui kaunokirjallisuuden alallekin; niinkuin kirjailijat kertoivat\nja runoilijat lauloivat, niin se oli. Sillä lailla istutettiin\nyhä kaavoitellut opit ja tyypit suuren yleisön tiedollisuuteen ja\nnäyttäytyivät uudestaan eri muodoissa, yleisissä mielipiteissä ja\ntavoissa. Ja niin edespäin nuorison kasvatuksessa, jonka kautta sitte\nkäsitykset polveutuivat seuraavaan sukuun.\n\nSyntymähetkestä asti on nainen saanut: kärsiä syrjäytetyn kohtaloa. Kun\nlapsi tuli maailmaan, kun ensimmäinen äännähdys kuului vastasyntyneen\nhuulilta, kysyttiin huolellisesti mikä se oli. \"Tyttö\" — ja tuo\nsana on: usein vaikuttanut isässä välinpitämättöimyyttä, äidissä\nsurua ja huolta. Tyttären syntymistä on pidetty miltei häpeällisenä.\n— Juutalaisissa oli sääntönä että äiti, jos hän oli synnyttänyt\npojan, oli suljettu Herran huoneesta neljäkymmentä päivää, mutta kun\nsyntynyt oli tyttö; kahdeksankymmentä päivää. Kun enimmissä kansoissa\npojan syntymä otettiin vastaan juhlallisuuksilla ja uhreilla, antoi\ntytön syntymä syytä alakuloisuuteen ja mielipahaan. Hindulaisten\nuskonnollisten käsitysten mukaan ei ihminen yksin kyennyt voittamaan\nitselleen onnellista elämää tuolla puolen hautaa. Tämä riippui\njälkeentulevaisten teoista ja elämästä, ja heidän käsityksessään oli\ntämmöinen vanhempainsa autuuttamisen voima ainoastaan poijilla. Pojan\nsyntyessä kiirehti isä tuomaan hunajaa ja kultaa, luonnon parhaita\nantimia. Hän voiteli vastasyntyneensä huulet hunajalla ja antoi sille\nhellimpiä nimiä, ja äitikin sai siinä tapauksessa ottaa vastaan\nkunnianosoituksia.\n\nJos lapsi oli tyttö, ei kuultu laulaa eikä vietetty juhlallisuutta;\nheidän uskontonsa ei puhunut mitään millä: hän oli elämään vastaan\notettava. Tytöllä ei ollut mitään merkitystä suvun taikka kansan\nkehityksessä. Kunnioituksen sijaan sai äiti kokea kylmyyttä ja\nylenkatsetta mieheltään. Jos hän synnytti ainoastaan tyttöjä oli\nmiehellä oikeus hyljätä hänet yhdentoista vuoden jälkeen. — Athenassa\noli isän tapana poikalapsen synnyttyä koristaa porttinsa öljylehden\nseppeleillä, sillä tavoin kaikille ohikulkijoille osoittaaksensa\nsitä onnea, joka häntä oli kohdannut. Jos lapsi oli tyttö käski hän\npalvelijansa ripustamaan kehrävarsi porttiinsa. Spartalaiset pitivät\ntytön sukua miltei viallisuutena. Kymmenestä lapsesta, jotka heitettiin\nkuolemaan oli tavallisesti seitsemän tyttöjä. Roomassa oli tapana\nasettaa vastasyntynyt lapsi isän jalkain juureen. Varjeluksen merkiksi\nnosti isä lapsen ylös; mutta jätti paikoilleen ja meni tiehensä, jos\naikoi sen hyljätä. Monista kuninkaista ja ruhtinoista keskiajalta\nkertoo historia, miten he kun kohtalo ei heille suonut poikia,\nhylkäsivät ja luotaan karkoittivat tyttölapsensa.\n\nJos menneistä ajoista käännämme silmämme uudempaan aikaan, emme enää\nhuomaa eroitusta näin jyrkkänä, mutta kokonaan tasoittunut ei suhde\nkuitenkaan ole. Vanha tosiasia on vielä jälellä. Tytön syntymä usein ei\nherätä vanhemmissa samaa iloa kuin jos lapsi on poika.\n\nMiksi tyttären syntymistä on pidetty ja pidetään monasti vielä\nvähemmän onnellisena kuin pojan syntyä? Onhan isälle syntynyt se\nolento, jolle luonnon sanotaan lahjoittaneen suloisuuden, jota luonnon\nja Luojan sanotaan määränneen miellyttämään ja valmistamaan muille\nhuvitusta, olemaan \"miestä varten\" olemassa. Hän on nyt antanut hengen\nsamankaltaiselle olennolle, joka kentiesi on suloisuudellaan tarjoava\ntoisille miehille samaa mieltymystä, jota muut naiset ehkä olivat ennen\nhänelle valmistaneet. — Ja miksei äiti iloitse? Onhan hän synnyttänyt\nmaailmaan olennon, jolle luonnon sanotaan varta vasten antaneen nuo\npyöreät muodot, tuon hoikan vartalon, nuo hienot jäsenet osoittamaan\nettei hän ole luotu raskaampaa työtä varten, niinkuin mies, vaan \"suloa\nantamaan ja suloa saamaan.\"\n\nIsän rakkaus ja äidin rakkaus on meille antava vastauksen edellisiin\nkysymyksiin. Heidän rakkauteensa on laskettu ominaisuus, jota muut\nhellemmät tunteet usein puuttuvat. Se on tuo huolellinen katse\ntulevaisuuteen, joka levottomasti kysyy, mitä lapsesta tulee,\nmimmoiseksi sen elämän onni muodostuu. Tämä tunne se on, joka tytön\nsyntyessä herättää vanhemmissa huolta ja murhetta. Isä, kun hän\nensikerran nostaa syntyneen tyttölapsen käsivarrelleen, ja äiti, kun\nhän sen painaa rintaansa vasten, tekee mielessään tuon hiljaisen\nkysymyksen: Mitä lapsestani tulee? Vanhemmat tietävät mitä todellinen\nelämä tytölle tarjoo. He tietävät mitä nuo monet määritykset naisesta\nmaksavat. He tuntevat kuinka huonosti kaikki nuo kauniit puheet\nsopivat olevaan elämään, siihen, joka ei laisinkaan välitä runoilijain\nja filosoofien ohjelmista, vaan menettelee omapäisesti, armotta.\nElämä on heille toista opettanut. Nyt kun he isän ja äidin tunteella\narvostelevat, astuu elämän kokemus vaikuttavana heidän eteensä. He\ntietävät kuinka suuria vaaroja ja vaikeuksia vastaan tyttö astuu. Jos\nhe ovat varattomia eivätkä voi lapselleen riittävää perintöä jättää,\nmikä on silloin hänen kohtalonsa oleva? kysyvät he. Kuinka voipi hän\ntulla toimeen? Millä voi hän itsellensä kunniallisen leivän ansaita?\nMihin hän joutuu yhteiskunnassa, jossa monet ja parhaimmat elatuksen\ntiet ovat häneltä kielletyt, jossa nekin työt joihin häntä päästetään\nmaksetaan riittämättömällä palkalla? Jollei hänelle voi koota kylläksi\nperintöä, taikka jollei hän tule kauniiksi, taikka jos hänessä on joku\nruumiillinen puute, niin hän kenties ei tule naimisiin. Hän saattaa\nmyös sortua maailman asettamain kiusausten alle ja langeta. Ja jos\n_hän_ kerran lankee, niin ei totisinkaan katumus ja parannus voi\nhänelle hänen hyvää mainettansa takaisin antaa yhteiskunnassa, joka\narmottomimmalla tavalla tuomitsee naisessa siveellistä virhettä.\n\nVanhemmat tietävät tämän. Monet miehet eivät välittäneet siitä,\nennenkuin itse saivat tyttären. Mutta silloin moni ajatteli: pitäneekö\nminunkin tyttäreni joutua sellaisen kohtalon alaiseksi? Eikä rikkaus,\nkauneus, hengen lahjatkaan aina voi vanhempia, levollisiksi saattaa.\nHeidän tyttärensä kohtalo tulee kuitenkin toisen vallan alaiseksi\ntavalla taikka toisella. Ei hän saa tietänsä valita, ei hän saa\nitse itseänsä hallita. Ennemmin tai myöhemmin on hänen onnensa ja\nomaisuutensa joutuva toisen mielivaltaan.\n\nPojan suhteen on kaikki toisin. Entisiin aikoihin pojan syntymä vasta\noli perillisen saaminen, silloin kun eivät lait tyttölapselle antaneet\nollenkaan perintöä. Mutta vieläkin, vaikka paljon on muuttunut,\notetaan usein pojan syntymä vastaan toisilla tunteilla kuin tytön.\nKun poika on tullut maailmaan ajattelee isä heti; mille elämän alalle\ntuo nuorukaisena ja miehenä kääntynee, minkä ammatin, viran tai työn\nhän valinnee. Hän toivoo pojassaan toistettavan jotakin siitä mitä\nhän itsekin on, mikä häntä itseänsäkin on innostuttanut, mitä hän\nitse on maailmassa toimittanut. Poikahan on täyttävä hänen suurimmat\ntoiveensa. Ammattilainen, liikkeen harjoittaja, kauppias ajattelee että\nhänen poikansa ottaa vastaan ammatin, kun hän itse vanhaksi tulee tai\nkuolee. Jos hän on tiedemies ja tutkija, toivoo hän pojastansa saavan\ntyönsä jatkajan, joka keksii ja ilmisaattaa sen mikä häneltä on jäänyt\njälelle. Ja pojallensa hän jättää nimensä, johon sukunsa kunnia ja\nmaine liittyy. Jollei hänellä ole poikia, kuolee suku, sanotaan.\n\nIsän ei tarvitse alakuloisena huolehtia poikansa kohtaloa. Yhteiskunta\non kaikki niin hyvin häntä varten järjestänyt ettei hänen tarvitse\nmuuta kuin valmistautua ja valita. Kaikki ammatit ja elämän polut ovat\nhänelle avattuina. _Työ,_ ihmisen suurin siunaus tarjoutuu hänelle\nkaikilla aloilla, mitä säätyä hän lieneekin, kun naista sitävastoin,\nvarsinkin säätyluokissa, ainoastaan vastahakoisesti on siihen laskettu.\nSamaten varattomimmissa kansan luokissa on naisen pääsö tuottavaan\ntyöhön supistettu osaksi asetusten kautta, mutta vielä varmemmasti\ntarpeellisen valmistuksen puutteessa. — Ja siveelliseen elämään nähden\non nuorukaisen helpompi takaisin voittaa ihmisten kunnioitus, jos hän\non langennut.\n\nTälle ala-arvoiselle asemalle, jolle olemme nähneet tytön asetetun jo\nsyntymähetkestä, on hän usein jäänyt elinajakseen. Eihän siis ihme jos\nvanhempain mieli painuu alakuloiseksi tyttären syntyessä.\n\nNainen on ollut toisten omaisuutena, mutta itsellänsä ei hänellä ole\nollut mitään, jota hän olisi voinut omaksensa sanoa. Holhoukselle\non annettu suojeluksen ja turvan nimi, mutta todellisuudessa on se\nollut kovaa orjuuttamista. Jos maailmassa olisi ainoastaan hyviä ja\nhelläsydämisiä ihmisiä, taikka toisin sanoen, jos ihmisessä olisi\nainoastaan hyviä ja kiitettäviä ominaisuuksia, niin ehkä vaimon\nholhonalaisuus ei olisi kääntynyt raskaaksi ikeeksi ja vapauden\nsortamiseksi. Jos isät eivät milloinkaan olisi olleet tyrannillisia\nja puolueellisia; jos aviomiehet eivät milloinkaan olisi olleet\nitsekkäitä, raakoja ja irstaita, ja toiselta puolen, jos tyttäret ja\naviovaimot eivät olisi olleet tavallisia puuttuvaisia ihmisiä niinkuin\nmiehetkin, vaan olisivat todellisesti olleet tuollaisia ihanne-naisia\njommoisiksi heitä yleiset käsitteet ovat julistaneet, niin silloin ehkä\nolisi nainen tullut onnelliseksi alistetulla tilallansa. Silloin hän\nkentiesi ei olisi ruvennut vapauttamista kaipaamaan.\n\nNaisen historia maailmassa on kertomus ruumiin ja sielun kärsimyksistä,\nsiveellisestä sorrosta, jonka käsissä hänen on täytynyt sydämensä\nluonnollisimmat tunteet tukehduttaa. Isän vallan tai holhomiehen\npakosta on hänen täytynyt antautua aviomiehelle, minkä nämä toiset\nolivat valinneet. Pahan pitelemisen esineenä on hän usein menettänyt\nruumiillisen terveytensä, sielunsa terävyyden ja siveellisen\narvostelukykynsä. Alinomaisen tukehduttamisen vaikutuksesta on tahdon\nvoima hänessä lopulta heikontunut välinpitämättömäksi tahdottomuudeksi.\nNaisen historia on kertomus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta\nahdistuksesta, jonka alaisena hänen on täytynyt luopua omaisuutensa\nhallitsemisesta samaten kuin toimeentulonsa hankkimisesta taipumuksen\nja vapaan valinnan mukaan. Hän on ollut lain voimalla suljettu kaikesta\nlaillisesta osanotosta yhteiskunnallisen elämän järjestämiseen ja\njulkiseen elämään yleensä. Perheellisen elämän hallinnossakaan ei\nhänellä ole ollut laillista sanan vuoroa, ei omain synnyttämäin ja\nkasvattamain lastensakaan suhteen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLäpi koko historian vuosisadasta vuosisataan on kuitenkin huomattava\nselvä nouseminen naisen tilassa kaikilla aloilla perheessä,\nyhteiskunnassa, valtiossa, lakkaamatta etenevä työ vapauttaa naista\nholhouksen tilasta ja nostaa häntä miehen vertaiseksi. Tämä on toki\nniin silmiinpistävä tosiasia, ettei ole tarvis siitä kuin muistuttaa. —\nKuinka on ymmärrettävä että nainen on voinut vapautua yhteiskunnassa,\njossa sielutieteen oppineet ovat olleet sitä mieltä, että naisen\nvapauttaminen sotii hänen luontoansa vastaan ja kääntää ylösalasin\nkaiken luonnonmukaisen järjestyksen; jossa uskon oppineilta on\nkuultu että kaikellainen vapautuksen liike naisen suhteen on Jumalan\nasettamain rajojen rikkomista ja niin muodoin kapina Jumalaa vastaan;\njossa valtiomiehet ja julkisen elämän johtajat ovat selvittäneet että\nnaisen _täytyy_ olla holhouksen alainen, että itsenäisyys on hänelle\nhaitaksi? Nainen on luotu miellyttämään, olemme kuulleet opetettavan\nja tämä \"luonnon\" panema ominaisuus häviää hänessä, jos hän lasketaan\nitsenäiseksi, päästetään virkoihin, ammatteihin, yhteiskunnan toimiin\nja julkisen elämän kilpailuun miehen kanssa. Kuinka on ymmärrettävä\nettä kaiken tämän sivulla vapautus, tosin hitaasti mutta järkähtämättä,\non voinut käydä päinsä? Kuinka on se ymmärrettävä ja ollut mahdollista\nvaikka on huudettu ja vielä huudetaan että perhe häviää, että kaikki\nsulo elämästä katoaa, että luonto mullistuu, jos nainen annetaan\nalttiiksi elämän jokapäiväisyydelle ja lasketaan maailman myrskyyn?\nKuinka voidaan käsittää että vaikka etevimpien johtavien miestemme\njoukossa löytyy niitä, jotka uhaten julki varoittavat naisia tahtomasta\nväkeviksi tulla ja peloittavat heitä surkealla tappiolla \"taistelussa,\njossa he puuttuvat kaikkia aseita;\" kuinka on käsitettävä että vastoin\nnäiden mahtavien ääniä — hiljainen ja vakaa liike on käynyt ja yhä\nkäypi, joka tahtoo tehdä naisen väkevämmäksi ja antaa hänellekin aseita\nkäsiin elämään ja etsimään onneansa?\n\nSyy lienee se että tuon personattoman naisen, tuon ihanne-vaimon\nrinnalla, jolle sielutieteilijät ja runoilijat ovat muodon rakentaneet,\non ollut ihmiskunnassa _toinen_ nainen, lihasta ja verestä luotu\nihmiseksi niinkuin mieskin. Tämä on se nainen, joka tuntee ja kärsii,\njoka tahtoo elää ja työtä tekee, joka tarvitsee ruokaa ja juomaa,\nvaatetta ja lämmintä, joka ikävöitsee vapautta ja onnea, joka kaipaa\nkehitystä ruumiilleen ja sielulleen. Hän ei ole enkeli eikä hirviö\neikä kukkanen, hän on ihminen, ei muuta. Tämä on se olento, joka on\nsaanut toimeen naisen vapautustyön ja kumoamistaan kumonnut vanhoja\nvaltoja. Ei ole auttanut että ihmisille yhä uudestaan on näytetty tuota\nhallitsevain käsitysten ja teoriain ihanne-naista ja koreilla sanoilla\nselitetty sitä _todelliseksi naiseksi._ Väkistenkin on yhä ilmaantunut\ntoisellaisia naisia, jotka heittävät oppineiden systeemit ylösalasin.\nPelkän olemassa olonsa kautta ovat he niinmuodoin tekeytyneet vanhojen\nkäsitystapojen pahimmiksi vihollisiksi.\n\nSysteemien laatijoissa tavataan nimittäin eräs suuri puute, jonka he\nitse ovat unohtaneet. He ovat verrattain helposti, vaikka tosin kauan\nkestäneen työn kautta, rakentaneet kehälle tuon mitä he naiseksi\nkutsuvat. He ovat tehneet enemmänkin: he ovat pukeuttaneet sen\ninhimilliseen haamuun, jopa vielä puhaltaneet sen sieramiin elävää\nhenkeä. Mutta he eivät ole osanneet valmistaa sitä ilmaa, jossa tuo\nkonstrueerattu nainen olisi viihtynyt, maailmaa, jossa se olisi tullut\ntoimeen. Ottaa tämä yhteinen maailma, jonka Jumala loi ihmisten\ntarpeeksi, ja siihen asettaa sepitetty ihanne-olento, se ei ole voinut\nonnistua. Aina on näkynyt ja näkyy yhäti selvemmästi että tämä ilma,\njoka täällä meidän proosallisella maanpallollamme on, ei ole sopinut\ntuolle naiselle. Todellinen elämä ei ole taitanut korjata häntä\nsuojaansa.\n\nMistä siis ristiriita on syntynyt? Siitä että täällä on olemassa\nnaisia; jotka eivät ole vastanneet tuota ihannetta ja joiden tarpeet\nja vaatimukset siis myöskään eivät ole löytäneet tyydytystä laeissa\nja säännöissä, laaditut systeemin mukaista olentoa varten. Siitä\ntämä etenevä pyrintö vapauttamaan toista sukupuolta luonnottomasta\ntilasta ja kohottaa sitä miehen rinnalle lain ja yleisen arvostuksen\nedessä. Jos naiset todella luonnosta olisivat sitä, miksi heitä ajan\nkäsitykset ovat selittäneet; jos ne todella vastaisivat sitä naista,\njonka runoilijain lauluissa ja psykoloogien järjestelmissä tapaamme,\nniin silloin kenties ei mitään liikettä sukupuolen aseman muuttamiseksi\nnähtäisi eikä olisi olemassa ollut. Jos naiset todella olisivat\nolennoita ilman omaa sielun elämää, ilman luotua kykyä ja taipumusta\ninhimilliseen kehitykseen ja henkisten lahjain viljelemiseen, niin\neivät he olisi koskaan semmoista havainneet. Jos naiset todella\nolisivat luodut miehen tahdon alle annettaviksi, niin ei heissä\nmilloinkaan olisi herännyt ikävöimistä tämän tahdon alta pois. Jos he\nolisivat luodut vaan miehen tähden, eikä laisinkaan itsensä vuoksi,\nniin ei heissä voisi ilmaantua mitään tarvetta elää itsensä tähden.\nToiselta puolen ei heillä myöskään silloin olisi mitään vaatimusta\nmiesten suhteen, että nämäkin puolestaan eläisivät enemmän naisen\ntähden.\n\nKäsitykset naisesta, hänen tarkoituksestaan ja asemastansa ovat\nvälttämättömästi painaneet leimansa tytön kasvatukseen. Sen on täytynyt\nasettua näiden käsityksien, tapain ja yhteiskunnallisten lakien\npalvelukseen. Senvuoksi taidamme juuri kasvatuksessa paraiten huomata\nmitä katsantotapoja yleisessä mielipiteessä on liikkunut. Saamme\nnähdä miten meidän aikammekin, joka kuitenkin jo luulee vapautuneensa\nmonissa kohdissa käsityksissään naisesta, vielä on kytketty vanhoihin\nperintöihin. Ja nämä perinnöt istuvat meissä lujemmasti kuin\ntiedämmekään. Teoriassa — saattavat monet olla hyvinkin muuttuneita ja\nvastarinnassa menneiden aikain oppeja vastaan. Mutta katsele heidän\nmenettelyänsä kasvatuksessa, niin näet hämmästykseksesi kuinka se\nnais-ihanne, jota he siinä kannattavat, on toisellainen kuin se, minkä\nheidän kielellänsä tapaat. Ei missään vanhain käsitysten ja totuttujen\ntapain jäljet niin selvästi näy kuin kasvatuksessa. Siinä löydämme sen\nsuuren säiliön, joka kauemmin kuin mikään muu kätkee ja elossa pitää\nkatsantotapoja ja määrääviä sääntöjä, joita vastaan jo on ryntäys\nalkanut. Jos mielitään perusteellisia parannuksia naisen kohtalossa\nja siten koko yhteiskunnallisessa elämässä, täytyy siis varsinkin\nkasvatuksen joutua keskustelun ja tarkastuksen alaiseksi.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTyttöjen ruumiillisen kasvatuksen tuntomerkit pistävät silmään jo\nheidän vaatetuksessaan. Kysymyksen, mikä on vaatteiden luonnollinen\ntarkoitus, pitää jokainen ajatteleva ihminen aivan tarpeettomana,\nkoska sen oppimattominkin hyvin tietää. Kysynet keneltä hyvänsä, niin\nsaat vastaukseksi: vaatetuksen pitää olla semmoisen että se säilyttää\nruumiille tarpeellista lämpöä, siis sovitetun ilmanalan ja vuodenaikain\nvaatimuksien mukaan. Toiseksi kuulee että vaatteiden tulee olla mukavat\nja käytännölliset, niin etteivät estä ruumiin vapaata kasvamista ja\nkehittymistä ja että tottelevat kaikkien jäsenten käskyjä. Eivät\nmyöskään saa vaatteet estää ahkeraa, voimia kysyvää työntekoa.\n\nVaatetuksen tulee niinmuodoin ensisijassa palvella tarpeellista ja\nhyödyllistä. Tämän myöntää jokainen ihminen. Mutta vastaako naisten\nvaatteus ylipäänsä tarpeen ja hyödyn vaatimuksia, jos sitä vertaamme\nmiesten vaatetukseen?\n\nArvelematta uskallamme kasvatusta vastaan tässä suhteessa tehdä sen\nmuistutuksen, että se siinä paljon laiminlyöpi. Mimmoiset ovat tyttöjen\npuvut? Mitä periaatteita niitä tehdessä noudatetaan? Niin kauan kun\nlapset makaavat kapalossaan, kääritään ne vielä samallaisiin kääryihin.\nMutta tuskin ovat jaloilleen ennättäneet ja kävelemään rupeavat,\nennenkuin tyttöjen puvuissa alat huomata jotain erinomaista. En puhu\nmitään siitä että poikain ja tyttöjen vaatteus-kaava on erilainen,\nvaikka on muistettava ettei tämä erilaisuus suinkaan ole mikään\nijankaikesta kestänyt sääntö. Tiedämme monissa kansoissa sukupuolten\npuvussa olleen sangen vähän eroitusta. Housuja on käytetty sekä\nmiehille että naisille. Alkuansa edelliset yhtä vähän ovat olleet\nomituiset toiselle sukupuolelle kuin hameetkaan toiselle.\n\nEnimmät vanhemmat säätyluokissa tekevät puvut tytöillensä liian ohuesta\nkankaasta. Pojalle valitessa säännöllisesti katsotaan että saadaan\nlujaa ja vahvaa kangasta, joka lämmittäisi ja kestäisi kulutusta.\nTytöille hakiessa useimmiten kysytään onko se sievää, onko se värinsä\npuolesta vaatettavaa, ja ostetaan säännöllisesti ohuempaa kangasta\nkuin veljelle. Miksi? Onkohan tytöllä vähemmän arka ruumis kuin\npojalla? Pysyyköhän tytön ruumiissa lämmin itsestään, vaikka sitä\npojassa on tarvis säilyttää? Tuskin. Vastaukseksi täytyy meidän oitis\nkääntyä yleisiin käsityksiin ja, hakea asian periaatteet. Silloin\nnäemme että tyttöjä pukiessa lähdetään toiselta kannalta kuin jos\npuettava on poika. Poikiin katsoen ajatellaan lasta, jonka ruumis on\nverhottava lämpimästi että se tarkenee; tyttöihin katsoen ajatellaan\n_tyttöä_, jonka ruumis on puettava sievästi, että se on miellyttävä.\nJos alushameet ja leningit neulottaisiin vahvemmasta, tiheämmästä\nkankaasta, tulisi tytön vartalo muka näyttämään niin vahvalta, eikä\nvaate taipuisi poimuihinsa, tuumataan. Pidetään tärkeämpänä että\n_tyttö_ joltakin näyttää, että hän on nätti, kuin että _lapsella_\non lämmin. Emmekö oitis tässä jo tapaa noudatettuna sitä määritystä\nnaisesta, että hän on luotu miellyttämään? Yhteisessä kansassa,\njossa luonnollisuus paremmin on säilynyt, näemme mainitussa kohdassa\nsuurempaa yhtäläisyyttä sukupuolien kasvatuksessa. Sekin asia osoittaa\nettä epäkohta lähtee sepitetyistä periaatteista eikä luonnon käskystä.\n\nJa paitsi että puku riittämättömästi lämmittää niitäkin ruumiinosia,\njoita se peittää, jättää se toiset ruumiinosat verhotta. Usein paidat\nja liivit leikataan mataliksi kaulasta. Siten kaula ja yliosa rintaa,\njohon keuhkojen päät ulottuvat, tulee puuttumaan tarpeellista verhoa.\nSamalla lailla päättyvät leningin hihat ison matkaa kalvoimien\nyläpuolella, ja paidan hihat vielä siitäkin paljoa lyhemmät tuskin\nulottuvat olkapäästä kyynärpään puoliväliin. Lyhyet hameet eivät taas\nriitä polvien peitteeksi. Senkautta lapsi ei ainoastansa pian vilustu\nja saa tilapäistä vikaa, vaan ruumis ei pääse riittävän lämpimän\npuutteessa säännöllisesti varttumaan, niinkuin se tekisi, jos ruumiin\nlämpö säilytettäisiin tasaisesti.\n\nTalvisaikana monet kasvattajat sitten pänttäävät tyttäriensä päälle\npaksun paksut päällysvaatteet, joissa he tuskin pääsevät käymään.\nNämä unhottavat että jos olisivat valmistaneet tyttäriensä muut\nvaatteet lämpimämmästä, vahvemmasta aineesta ja leikkauttaneet ne niin\nettä antaisivat jäsenille järjellistä suojaa, niin varjelisivat he\nlastensa kasvavaa ruumista paremmin. Silloin ei myöskään palvelijain\ntarvitsisi olla aina tyttöjen kintereissä muistuttamassa heitä pukemaan\npäällystakki yllensä kohta kun ovesta ulos astuvat. Eikä tarvitsisi\njoka kerta olla auttamassa, kun tytöt laitetaan kouluun taikka koulussa\npäällysvaatteihinsa pukeuvat. Mutta kaiken tämän: terveyden, hyödyn,\nmukavuuden on täytynyt väistyä nättiyden, sievyyden tieltä. Nättiä\nja sievää ensi sijassa; terveellistä ja hyödyllistä vasta toisessa,\njos riittää. Edistyneimmätkin kasvattajat ovat tässä suhteessa niin\nennakkoluulojen siteissä, että huomaamattansa antautuvat niiden\npalvelukseen. Jos sanoisi heille että he yllä osoitettujen käsitysten\npohjalla kasvattavat tyttäriään, eivät he sitä myöntäisi. Mutta jos\navosilmin alkaisivat menettelyänsä tarkastamaan yksityiskohdissa, niin\neivät voisi olla tunnustamatta että ovat antaneet itsensä eksyttää.\nVuosikymmenet tuskin riittänevät tykkänään poistamaan käytännöstä noita\nvanhoja tapoja ja käsityksiä, vaikka ne opissa jo ovatkin kuolemaan\ntuomitut.\n\nTämä esteetillisen puolen voittoisuus tyttöjen kasvatuksessa pistää\nesille useissa muissakin kohdissa vaatetuksessa. Melkein vielä\npuuttuvaisempi kuin puhutussa suhteessa, on tyttöjen vaatteus\ntilavuudessa. Miltei ennenkuin tytöt lasketaan lastenkamarista,\nruvetaan heidän vaatteitansa pinnistämään vartalon ympäri niin\nettä estävät tärkeimpien elimien vaikutusta. Tietysti siinä\ntarkoituksessa että hyvissä ajoin voisivat taivuttaa tytön ruumista\nmäärättyyn valinkaavaan. Kuinka monet äidit ovatkaan jo tyttärensä\nviidennestätoista vuodesta ruvenneet ahdistamaan lapsen parhaassa\nkasvussa olevaa vartaloa kureliiviin, ja jalkoja kenkiin, jotka\npuristavat jalan luonnottomaan muotoon ja estävät sen kasvamista ja\nliikuntoa.\n\nTosin kureliivin vahingolliset vaikutukset toki ovat asiantuntevain\nselitysten ja kipeäin kokemusten perästä ruvenneet sen verran\nselvenemään, että ainakin osa asianomaista yleisöä myöntää mainitun\nvälikappaleen pois tuomittavaksi. Mutta toiselta puolen on se vielä\nniin likeisessä yhteydessä muihin yksityiskohtiin naisen vaatetuksessa,\nettä kyllä kovalle kokee ennenkuin saamme sen käytännöstä pois.\n\nSitä varten tarvitaan kaksi asiaa. Ensinnäkin täytyy kasvattajain\njulistaa uskottomuutensa sitä oppia vastaan, että nainen olisi luotu\nmiesten miellyttämistä varten ja että hänen heikkoutensa olisi hänen\nkaunistuksensa. Heidän täytyy saada selvälle että tyttärien samaten\nkuin poikainkin ruumiillisessa kasvatuksessa on ensi sijassa otettava\nhuomioon mikä kasvatin omalle ruumiille on terveellistä ja hyödyllistä.\nSen aatteen perustuksella tulee tytärtä hoitaa ja vaatettaa, eikä\nkysyä etupäässä mikä on kaunista, mikä tekee tytön sieväksi. Jollei\nkasvatuksessa luovuta alentavasta silmämäärästä; jollei suostuta\nhoitamaan ja pukemaan tytön ruumista hänen itsensä vuoksi ihmisen\nruumiin luonnollisien vaatimuksien mukaan, emme pääse milloinkaan\nkureliivin käytännöstä. Ja jos pääsemmekin siitä, voimme saada\nsamallaisia ja vielä vaarallisempia vihollisia kasvatustapoihimme,\njos ei johtava aate siinä suhteessa muutu. Tässä näet ei ole kysymys\nainoastaan satunnaisen kelvottoman tavan heittämisestä, vaan\nvuosisatoja vanhan perusaatteen hylkäämisestä, perusaatteen, joka\ntähän asti on ollut naissuvun kohtaloa järjestävien lakien ja tapain\nkulma-kivenä.\n\nToiseksi täytyy myös käsitysten kauniista ja rumasta palata\nluonnollisuuden rajoihin. Sen kautta vaatimus siltä puolen: ojentaa\nkättä sille mikä on järjellistä hyödyllistä. Olemme huomanneet\nvallitsevain kauneussääntöjen loukkaavan korkeampia lakia: terveyden\nja luonnon lakia. Katsokaamme siis emmekö voi kehittyä esteettisessä\nkäsityksessämme järjellisempään suuntaan.\n\nOnko nyt todella vartalo kaunis katseltava, joka vähitellen tapahtuneen\nkuristamisen avulla on keskeltä hienonnut ja ylä- ja alapuolelta\npöhöttää? Onko kaunista ajatella sitä pitkällistä pitelyä, jonka kautta\nruumis on vähitellen saavuttanut tuon ampiaismuodon? Saattaneeko\nsellainen saada kauniin nimeä? Eikö säätynaisen tässä niinkuin monessa\nmuussakin suhteessa täydy kadehtia rahvaan vaimoa, joka enemmän\nsyrjällä teeskenneltyjen kaunomallien vaikutuksesta on säilyttänyt\nruumiinsa muodot luonnollisuuden rajoissa?\n\nMutta naisen pitää olla heikko. Hän ei saa pyrkiä Väkeväksi, ei\nruumiillisesti eikä henkisesti. Ja hänen pitää näyttää heikolta.\nHänestä pitää aina huomata, että hän \"tarvitsee tukea ja pyytää tukea!\"\n[J.V. Snellman, Litteraturbladet v. 1856. Marraskuun vihko.] Hän ei saa\nomillansa tulla toimeen. Ja se on totta: kureiiivillä kuristettu ruumis\non heikko, näyttää heikolta, tarvitsee ja pyytää tukea. Niin että on\nkasvatus tässä kohden totellut sanaa, ja tarkoituksen se on voittanut.\nMutta jos me tahdomme totella inhimillisen luonnon käskyjä, niin meidän\ntäytyy kääntyä kokonaan toisaalle päin.\n\nJa samaa kuin vaatetuksessa, tapaamme leikeissä, liikunnoissa, töissä\nja toimissa. Vaatteiden ahtaus ja se seikka että lapsen täytyy niitä\nvaromalla varoa — ne kuin hienoutensa vuoksi eivät mitään kestä —\nestää tyttöä kaikissa vapaissa ja reippaissa liikkeissä, joihin lapsen\nmieli aina palaa. Samaten tuo puku sitten edistyneemmällä ijällä on\nesteellinen ja viivyttää töissä ja toimissa. Ja mitä ei puku saa\naikaan pidätyksessä ja sopivaisuuden palveluksessa, sen saapi aikaan\näiti, kotiopettaja ja muu talonväki yhdessä. Olemme nähneet vilkkaita\nlapsia, jotka tässä kohden panevat asianomaiset kovalle koetukselle ja\npitävät huolta siitä että näillä on täysi työ pidättäessään tyttöjä\n\"sopivaisuuden\" rajoissa. Levottomuudella moni kasvattaja katselee\ntuota vallatonta, \"villiä\" luontoa, joksi hän kutsuu tytön taipumusta\nvilkkaisin ja voimia jännittäviin liikkeisin ja leikkeihin. Hän\ntahtoo saada kasvatistaan pois nuo ominaisuudet, joista hän pelkää\nhaittaa tytön vastaiselle naisellisuudelle. Tuo halullisuus aitojen\nyli kiipeämiseen, tikapuille nousemiseen y.m., se huolestuttaa monia\nkasvattajia. Eikä sekään nyt vielä olisi niin vaarallista, arvelevat\ntoiset, mutta kuka takaa ettei se jatkeudu. Viattomimmista liikkeistä\nkuulet tyttöjä yhä varoitetaan: ei se sovi, eikä se, eikä se.\n\nEsteettinen vaatimus ensi sijaan\n\nHarvemmin kuulee perustettavan kieltoa siihen, että jokin liike, leikki\ntai lapsen työnteko olisi vahingollinen terveydelle. Vaan yhäti kuuluu\ntuo sama: ei sovi tytölle, ei se ole kaunista. Tällä tavoin ensin\ntehdään väkivaltaa lapsen mielelle, joka pyytää raittiita, voimistavia\nliikkeitä ja vapaita leikkejä. Toiseksi estetään sen kautta jäsenten\nvahvistumista, ruumiin varttumista ja elimien toimia, joille reippaat\nliikunnot ja juokseminen raittiissa ilmassa antaisi vauhtia ja voimaa.\n\nKoulut ovat tässä kohden taipuvaiset samaan erehdykseen kuin kodit.\nPaitsi että poikakoulujen pihoissa näkee kaikellaisia telineitä\noppilaiden leikkejä ja virkistystä varten välitunneilla, mutta\nsellaiset tyttökouluissa puuttuvat, sopii, kun tahtoo, huomata että\ntyttökoulujen oppilaat aivan vähän liikkuvat koulun pihassa.\n\nEräässä Saksan porvarikoulussa huomasin pitemmän ajan kuluessa\nsamankaltaista menettelöä. Viimein kysyin eräältä opettajalta\nmitävasten ei tyttöjä kävellytetty koulupihalla niinkuin poikia. Hän\nvastasi: \"Siellä ei ole sijaa tytöille.\"\n\nEi ole sijaa tytöille, siinä yksi puoli asian selvitystä, joka\nlyhyesti ja suoraan ilmaisee yhden niistä perusaatteista, joita on\notettu kasvatuksen järjestämisessäkin ohjeeksi. Mutta tämän syyn\nrinnalla ja sen täytteenä löydämme kohta toisen. Se tosin ei ole\nniin selvästi sanottu eikä kenties aina niin selvästi ajateltukaan,\nvaan sen jälkiä ei ole vaikea huomata. Tämä kuuluu: Mitä tyttö tekee\nvapailla liikkeillä, paljolla juoksulla ja voimia kehittävillä ruumiin\nharjoituksilla? Ei tyttö sellaista tarvitse, hän voipi käyskennellä\nsisällä luokkahuoneessa pulpettien välissä tai käytävissä, se on\ntytölle sopivaa. — Ja eihän hän tarvitse raitista ilmaakaan niinkuin\npojat, vai miten?\n\nNäin välinpitämättömästi lasta kohdellaan ruumiillisessa katsannossa,\nkun sokeasti heittäydytään vanhain ennakkoluulojen johdatettavaksi.\nAjattelemattomasti kodissa ja> koulussa uhrataan lapsi tytön tähden,\nniinkuin sitte edelleen elämässä uhrataan ihminen naisen tähden. Ei\nole muka sopiva että naisella on vahva ruumis, joka antaisi voimaa\nja ryhtiä sen liikkeille ja väkevyyttä työnteossa. Sentähden on\nryöstettävä nuorelta tytöltä se mitä hän sitten ihmisenä elämässä\ntarvitsee. Pidetäänhän kohtuullinen jaksamattomuus ja arkamaisuus\nikäänkuin ansiollisena ominaisuutena tytölle.\n\nMonelle nykyajan ihmiselle saattaa puheena olleet käsitykset näyttää\nuskomattomilta. Mutta jos likemmältä tarkastamme menettelöä, löydämme\naivan pian nämä käsitykset vielä voimassa.\n\nKatsokaamme esimerkiksi mitä psykologioissa, joita vielä\nviljellään, opetetaan. Psykoloogien nainen ei saa tehdä työtä\nelikkä vaikuttaa _ulospäin_. Hän ei saa paljon käyttää jäseniään,\nei joutuisasti niitä liikutella. Ja miksikä ei? _Senvuoksi,\nettä naisen ruumiin rajaa määräävä viiva muistuttaa ympyrää_\n[J.E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 82, 83.] Miehen\nruumiin rajaviiva on oikoisempi, kulmikkaampi, jäykempi. Tästä\nkeksinnöstä on tehty näin kuuluva oppikohta: Näiden viivojen\nominaisuus on kuvaannollisesti käsitettävä: Tuo pois ikuisuuteen\npidennettävä oikoisempi viiva, joka löydetään miehessä, osoittaa\npois-itsestänsä-ulospäin-pyrkimistä (\"das Aus-sich-herausstreben\"),\nväärempi eli ympyrää muistuttava viiva, joka löydetään\nvaimossa, taas osoittaa itseensä-takaisin-kääntyneenä-olemista,\n(\"In-sichzurück-gekehrt-seins\"). Tämä seikka sitten muka on määräävä\nmitä mikin sukupuoli toimittaa.\n\nKuka voisi ajatella että naisten kohtaloa ja vaikutusalaa määräämässä\non eräs ympyrää muistuttava viiva heidän ruumiinsa rakennuksessa! —\n\"Vähässä paljo seisoo\". — Tiesiköhän sentään Luojakaan, jonka ansioksi\ntuon viivan teko ja suunta omistetaan, että siinä oli kätkettynä\nkoko suvun tulevaisuus? Rousseau muistuttaa tämän opin perustuksella\nettä eräs liikunto esimerkiksi sopii naiselle aivan huonosti: se\non juokseminen. Toinen oppinut ulotuttaa kiellon myöskin kaikkiin\nkäsivarsien liikuntoihin, jotka kysyvät voimien käytäntöä, niinkuin\nesim. taisteleminen. Nämä mainitut liikkeet ovat epäkauniita, \"koska\non epäkaunista naiselle että hän meidän (miesten) edessämme pakenee\ntaikka meitä vastaan taistelee. Hän on määrätty antamaan itsensä\nkiinniotettavaksi ja heittäymään.\" [J.E. Erdmann: Psychologische\nBriefe, siv. 83.]\n\nJos nuori tyttö peninkulman matkan astuttuaan ei kalpene ja valita\nväsymystä, eikä säikähdä ruohosta maantielle hyppäävää sammakkoa,\non pelättävä ettei hän tule oikein naiselliseksi. Vielä vähemmin\ntarvitsee hänen uskaltaa tuota käteensä ottaa. Se ei sovi hänen\nhienotunteisuudelleen. Hän ei saa olla väkevä edes maan matojenkaan\nsuhteen. Hänen pitää siinäkin jättää itsensä miehen suojeltavaksi.\n\nJa mitä tapaamme tämän menettelön seurauksina? Säntilleen sitä mitä\non tavoitettu. Ehkäisevän pitelemisen käsissä ruumis ei ole saanut\nluonnon käskyn mukaan varttua ja vahvaksi tulla, jäsenet eivät ole\nsaaneet tarpeellista notkeutta, keuhkot eivät ole saaneet tarpeeksi\nilmaa. Kaikki tämä on puolestansa ollut avullisena luomaan sitä heikkoa\nolentoa, jommoisena nainen nyt hyvin yleisesti ilmaantuu. Vastoin\ntavallista ihmisjärkeä, joka sanoo että mikä heikkoa on, sitä pitää\nkoettaa vahvistaa, on kasvatus tyttöjen ruumiin suhteen kääntänyt\nlauseen takaperin: mikä heikkoa on, se on saatettava vielä heikommaksi.\n\nEikä ole syytä moitteesen ettei tämä olisi onnistunut. Sen osoittaa\nkylläksi se ruumiin puolesta kutistunut nainen, jonka sivistynyt sääty\non yhteiskunnalle kasvattanut. Vertaa häntä rahvaan naiseen, niin näet\nheti eroituksen. Nuo vaaleat kasvot, jotka todistavat huonoa verta; nuo\nheikot jäsenet, jotka useimmin eivät totiseen työhön kelpaa eikä sitä\nkestä; tuo ampiaisvartalo, joka tuskin pääsee sen verta taipumaan että\nnoukkisi tuokkosellisen marjoja maasta, eikö ne kantele kasvatuksesta?\nEikö se ole hävettävä todistus kevytmielisyydestä, johon kasvattajat\nja yhteiskunta ovat tehneet itsensä velkapäiksi, kun armottomien ja\njumalattomien oppien eksymyksessä ovat estävästi vaikuttaneet luonnon\nkulkuun?\n\nJos olisi näihin asioihin nähden suurimmalla kunnioituksella kohdeltu\nluontoa ja kysytty sen neuvoja, niin ei olisi tarvittu kärsiä sitä\nluonnon katkeraa kostoa, joka nyt levittelee vaarallisia seurauksiaan\nsäätynaisten terveyteen ja työkykyyn. Järjellisempi kasvatus\nkotona ja koulussa olisi voinut luoda naisille vahvan kestävän\nruumiinrakennuksen, jossa terveys, rohkeus, raitis mieli ja työninto\nnyt hyvin viihtyisi. Silloin myös nähtäisiin vähempi luku vaaleita\nkasvoja, kapeita hartioita ja kutistuneita rintakehiä, kuin mitä\njokapäiväinen kokemus nyt osoittaa.\n\nKatso kansan naista. Katso hänen päivettyneitä kasvojaan, hänen lujia\nhartioitaan, hänen vahvoja, jänteviä jäseniään. Katso hänen ryhtiään,\nhänen notkeita liikkeitään. Hän _on_ väkevä, sillä hän on saanut\nkehittää ruumiinsa voimia, on lapsena saanut esteettä lyödä leikkiä\npihalla, juoksennella metsissä ja kankailla, ilman ahtaiden vaatteitten\npainoa ja ilman noita \"ei sovi\", \"ei ole kaunista\" kintereissään.\nIsompana on hän saanut työtä tehdä, käyttää ruumistansa, jonka Luoja\nhänelle antoi hyödylliseen toimeen ja ahkeroimiseen, ja hän on siihen\nkyennyt, sillä hänen vartensa on ollut vapaa kuristuskoneesta. Hänen\nkäsivartensa ja jalkansa ovat saaneet kasvaa niin väljissä pukimissa,\nettä hän on voinut niitä vapaasti taivuttaa ja käyttää.\n\nAseta nämä kaksi kantakuvaa, säätynainen ja kansannainen, rinnakkain!\nKumpi näistä paremmin vastannee luonnon aatetta ihmisestä? Kumpi näistä\nparemmin kelpaa hyödylliseen työntekoon? Kumpi näistä on terveempi\nruumiin ja sielun puolesta? Kumpi onnellisempi? Heikko nainenko, tuo,\njoka on heikoksi kasvatettu sentähden että heikkoutta on pidetty\nhänen kaunistuksenansa, sentähden että nainen muka miellyttäisi, kun\nhän on tukea kaipaava ja tukea pyytää? Vai tuoko väkevä nainen, joka\non väkeväksi kasvatettu, sentähden että ihminen elämässä tarvitsee\nvoimallista, tervettä ja raitista ruumista?\n\nMutta nainen ja naisellisuus, sehän oli säilytettävä. Vaan emme epäile\nasettaa vastattavaksi sitäkään kysymystä, kumpi näistä paremmin täyttää\nnaisen tehtävän. Tosin, jos elämä ei vaimolta muuta pyytäisi, kuin\nettä hän on sievä ja elelee toisten silmäin-pyyntönä, saattaa olla\nettä saavutettu malli vastaisi tarkoitukseen, niinkauan nimittäin\nkuin nykyinen epäsuunta kaunoaistissa vallitsee. Jollei hänellä olisi\nmuuta tehtävää kuin oleskella ympäristönsä katseltavana vähän aikaa,\nsilloin kenties tulos olisi paikoillaan. Mutta ei elämä siihen tyydy.\nEi sille riitä kukkanen ihmisen asemasta. Jos naisen elämä ja kutsumus\nloppuisi viidenteentoista ikävuoteen, joksi runoilijat ovat aikansa\nkäsityksiä ilmaisseet, ei hän kenties tarvitsisi ruumiin eikä sielun\nvahvuutta. Mutta silloin vasta oikea työnaika alkaa. Ja se kysyy voimia\nja kykeneväisyyttä.\n\nMeidän tarvitsee vaan muistaa naisen tehtävää sukukunnan äitinä,\nkäsittääksemme kuinka välttämätön terve ruumis ja kestävät voimat ovat\nhänelle. Kuinka paljon vähemmän kipua ja tuskaa hänen tarvitsisikaan\nkärsiä synnytystyössä, jos hänellä olisi terve ja kasvatuksessa\npilaantumaton ruumis? Tiedämme kuinka paljon helpommasti rahvaan vaimo,\njonka ruumis on saanut esteettömästi kehittyä, synnyttää. Ja kuinka\nkutistunut ja heikko ruumis voisi hengen antaa terveelle ja vakavalle\nlapselle? Ja kuinka voimaton äiti voisi riittävästi ravita ja antaa\ntarpeellista hoitoa jälkeentulevaisilleen? Heikko ja vähävoimainen\nvaimo monen lapsen äitinä itse pian nääntyy ja väsyy ja elämä käy\nhänelle rasitukseksi. Ja sen lisäksi tulee, että nouseva suku kärsii\nhänen onnettomuudestaan ja perii hänen heikkoutensa. Ei voi hän\nmyöskään tyydyttävästi eikä ilolla toimittaa tehtäväänsä perheen\nemäntänä ja lasten kasvattajana.\n\nKaiken tämän luulisi olevan jokaiselle selvän.\n\nMutta niin sokea tietämättömyys vallitsee tällä alalla ja sen\napuna vielä niin suuri paatumus, että järjellinen sana siinä usein\nkatoaa kuin isku kiveen. Naisella ei ole ollut tilaisuutta tiedon\nhankkimiseen, miehet eivät ole kyenneet tietojansa saamaan käytäntöön,\ntaikka eivät ole siitä välittäneet. Lääkärit ja fysioloogit ovat\nviimeinkin ryhtyneet asiaan, niin että luulisi kasvattajain silmien\naukenevan. Mutta tähän päivään asti ei tämä luonnon oppi vielä ole\nvoinut kumota vanhoja piintyneitä katsantotapoja, esteettisiä sääntöjä\nja sielutieteellisiä oppipykäliä. Niihin tyttöjen kasvatus yhä vaan\nuskollisesti tahtoo turvautua.\n\nEikä vaan äidin eikä perheenemännän tehtäviä varten, vaan kaikkia muita\nelämän vaatimia töitä varten tarvitsee nainen terveen ruumiin ja hyvät\nvoimat. Työhön on ihminen luotu, se on hänen suurin siunauksensa, ja\ntyö kysyy voimia. Ei kukaan saata heikolla ruumiilla työtä tehdä, ja\nvoimattomuus tekee raskaan mielen.\n\nOsaksi saamme puuttuvaisessa ruumiillisessa kasvatuksessa hakea\nsyyn myöskin siihen heikkouteen hermostossa, joka säätyluokkain\nnaisissa on niin yleinen. Paitsi että se on haitallinen koko\nsukukunnan fysilliselle edistykselle, pilaa se heiltä heidän omansa\nja ympäristönsä onnen. — Emme kuitenkaan saa syyttää yksin tyttöjen\nkasvatukseen tässä kohdassa. Olemme siinä olleet kovin huolimattomia\nnuorison kasvatuksessa yleensä, emmekä ainoastaan kasvatuksen alalla,\nvaan elantotavoissammekin. Tahdomme vaan sivumennen huomauttaa,\nkuinka esimerkiksi tuo meillä jokapäiväiseksi tavaksi tullut\nalkoholi-sekaisten juomien nautinto on vähitellen heikontanut hermostoa\nmiehissä, ja kuinka tästä yhä enenevä heikkous on perintönä siirtynyt\ntuleviin sukupolviin, miehiin ja naisiin.\n\nEdellisestä lienee selvinnyt, mihin suuntaan tyttöjen ruumiillinen\nkasvatus mielestämme olisi parannettava. Jos yhteiskunta tahtoo\nitsellensä kasvattaa hyviä äitejä, kelpo perheen-emäntiä, hyviä\nkasvattajia, hyviä kansalaisia, työntekijöitä elämän suurelle vaimolle,\nniin täytyy sen taipua luonnon ja järjen käskyn alaiseksi ja hyljätä\nkaikki teeskennellyt ihanteet.\n\nÄlkäämme antako luonnollisen väkevyyden peloittaa meitä. Nainen\ntahtoo todella tulla väkeväksi. Se on hänelle tarpeellista ja suvulle\nhyödyllistä. Hän tuntee että hän on heikko, hän tuntee että, hän\nkaipaa tukea ja suojaa. Hän pyytää tukea, mutta hän pyytää ensisijassa\nsitä tukea, jonka terve ruumis ja vahvat jäsenet ihmiselle antavat\nja josta erehtyvä kasvatus on häntä estänyt vuosisatojen aikoina.\nJärjestettäköön siis kasvatus kodissa ja koulussa niin, että hänen\nruumiinsa pääsee vapaasti varttumaan ja kehittymään ilman esteitä,\nilman pidätystä. Hänen täytyy saada raitista ilmaa keuhkoihinsa,\nharjoitusta jäsenillensä, vapaata liikuntoa, järjestettyä työtä. Sillä\nlailla saavutettu ruumiillinen terveys, voima ja raittius antaa myös,\nterveyttä, voimaa ja raittiutta sielulle. Sillä kaiketi on naiseenkin\nsopivaa, mitä ihmisen ruumiin ja sielun keskenäisestä suhteesta\nyleensä tunnustetaan, että terveessä ruumiissa asuu terve sielu. Ja\nviimemainittu on toiselle yhtä tarpeellinen kuin toisellekin. Henkinen\nkehitys käy ruumiillisen jäljessä ja sen sivulla, jos naisen kasvatusta\nruumiilliseen kehitykseen ei paranneta, ei auta toivoa parannusta\nmyöskään sielun kehityksen alalla. Ruumiillisen kasvatuksen parannus\ntäytyy käydä edellä, helpoittaen ja valmistaen henkisen kasvatuksen\nmahdollisuutta uudistukseen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTyttärien henkisessä kasvatuksessakin on esteettistä puolta\ntahdottu työntää etusijaan. Niinkuin ruumiillista hoitoa antaessa\nenemmän kysyttiin mikä on tytölle sievää ja sopivata kuin mikä on\nlapselle hyödyllistä ja terveellistä, niin useimmiten sielullisten\nominaisuuksien kehityksessäkin katsotaan onko asia tai toinen tytölle\nja naiselle sopiva ja kaunistava, kuin onko se totta ja oikein. Yleinen\nsääntö kuuluu kyllä niin, että mikä on totta ja oikein on tehtävä sen\nitsensä tähden, mutta tyttöihin nähden tahdotaan usein tehdä semmoinen\nsopimus, että totuutta ja oikeutta on seurattava varsinkin jos se\nsopii miellyttävään olentoon. Samaten totuuden syrjäyttämistäkin\nnuoressa tytössä moititaan usein enemmän sopivaisuuden kannalta kuin\nehdottoman oikeuden nimessä. Näin asetetaan oikean syyn eli motiivin\nsijaan toinen motiivi. Voihan arvata ettei sellainen menetteleminen\nole vaikuttamatta kasvatin luonteen kehitykseen. Hän tottuu sen kautta\nväärien perusteiden mukaan ohjaamaan käytöstänsä.\n\nSiinä tarkoituksessa että nuoren naisen tulee taipua ja olla\nmyöntyväinen, on häntä usein kehoitettu puheissaan ja vastauksissaan\nvaarin ottamaan ettei hän loukkaa läsnäolijani tunnetta siitä mikä\nnaista kaunistaa, kun hän sen kautta tulisi epämiellyttäväksi. Jos\nnainen ymmärryksensä nojalla on tehnyt huomautuksen ja varsinkin jos\nhän puheessaan on osoittanut halua omaan arvosteluun, ei sitä pidetä\nsopivana, vaikka hän muuten asiassa olisikin oikeassa. Sen sijaan\nettä kasvattajain tehtävä olisi totuuden tunto joka tilassa kehittää\nja arvoonsa saattaa, syrjäytetään sen johdonmukaista kasvattamista\nvähäpätöisempien vaatimusten tähden, joita itsekkäisyys ja mielivalta\non keksinyt.\n\nEi ole vaikea käsittää tällaisen menettelön seurauksia. Totuuden ja\noikeuden tunto ei pääse siten täyteen kehitykseensä. Olo nuorten\ntyttöjen seurassa näyttää usein, että heidän mielensä enemmän\ntyöskentelee siinä mikä on heidän käytöksessään sievää ja kaunista\nkuin mikä on totta ja oikein. Toisen suosion voittamista pidetään\nmonasti tärkeämpänä kuin tarkkaa totuuden noudattamista. Ja niinkuin\ntyttöä nuorena pidetään, sellaiseksi hän aika-ihmisenäkin tulee.\nTämmöinen menettelö ei ole voinut olla onnea tuottava kasvatille ja\nyhteiskunnalle. Seurauksena olemme nähneet että on syytetty naista\ntotuuden tunnon puutteesta, vaikka on tahdottu usein väittää että tämä\npuute olisi luonnon panema ominaisuus hänessä.\n\nJos valheellisuus olisi naisen luontoon enemmän kuuluva kuin miehen,\nniin olisihan kasvattajain kaikkina aikoina pitänyt sitä ankarammin\nryhtyä sen poistamiseen tyttölapsissa. Sitä ahkerammin olisi siis\njuuri _heihin_ totuutta pitänyt teroittaa. Sen sijaan on yhteiskunta\nkummallisten säädöksiensä kautta ikäänkuin antanut tukea sen\nominaisuuden kehittymiseen naisessa, jota sitten moititaan.\n\nOli aikoja jolloin isät ja veljet antoivat tyttärensä tai sisarensa\nlunnaana viholliselle vaimoksi, säästääksensä sillä muuta omaisuuttaan:\n\n    \"Sin syster skulle de ge kung Ring;\n    hon ensam kunde hans skymf försona;\n    Om ej, so toge han land och krona\".\n\nAina viime aikoihin on nuori tyttö usein isän tahdosta tai muiden\nomaisten toivomuksesta talutettu vihkituoliin, jossa hän on pantu\nsanomaan \"tahdon\", sentähden että isä ja äiti sanoivat tahdon. Hän on\nluvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, vaikka hänen sydämmensä\noli kylmä kuin kivi. Vanhemmat ja muut todistajat ovat seisoneet\ntyynenä vieressä, siten osoittaen hyväksymistänsä.\n\nVarmaan monta riitaa, monta onettomuutta avioliitossa, monta huonoa\ntapaa ja epäkohtaa perhe-elämässä tulisi estetyksi, jos naista olisi\nopetettu enemmän kunnioittamaan totuutta pienimmissäkin. Mies, joka\npieniä poikkeuksia totuudesta saattaa nuoressa tytössä pitää miltei\njonkimmoisena näppäränä sukkeluutena, hämmästyy sitten kun hän\nvaimossaan ja lastensa äidissä huomaa samaa ominaisuutta. Mutta kun\ntyttö lapsesta on saanut tottua toista tekemään, toista laimiinlyömään.\ntoista sanomaan, toista sanomatta olemaan usein pintapuolisista syistä,\neikä aina asian oman luonnon mukaan, ohjautuu hänen käytöksensä ja\nsanansa täyskasvaneenakin luonnollisesti samaan tapaan. Mutta eipä ole\nihmettä jos tällä kannalla seistään, kun muistamme miten katsantotavat\njo aikoja sitten ovat käsittäneet naisen velvollisuuksia.\n\nEi ole pidetty tarpeellisena eikä suotavana että nainen esiintuo\n_perusteita_. Puhuttuansa kuinka aviomiehen tosin sopii kuunnella\nvaimonsa neuvoja, koska tämä muka usein näkee ennalta jonkun\nmenettelön seuraukset, jatkaa Erdmann sielutieteessään (siv. 104,\n105): \"Mutta tarkoin muistettava on, että ainoastaan silloin aviomies\ntekee järjellisesti, jos hän vaimonsa lausunnolle arvon antaa, kun\ntämä _naisena_ päättää. Jos vaimo tuo esiin _perusteita_, silloin\ntulee miehen tukkia korvansa, sillä _perusteet_, ne ovat _hänen_\n[harvennukset Erdmannnin] asiansa\". Nainen saapi siis arvostella,\nmutta ei perusteiden mukaan. Perusteet kuuluvat ymmärryksen tehtäviin,\nja \"mitä ymmärrys tuottaa, se ei ole naisten asia\", jatkaa sama\nkirjailija. Vaimon pintapuolisempi kasvatus, suuremmalla totisuudella\nkasvatetun miehen rinnalla vaikuttaa taas vuorostansa heidän lapsiensa\nkasvatuksessa. Siinä monasti nähdään kuinka vaimo ei ainoastansa\nitse salaa mieheltä lastensa virheitä, vaan opettaa lapsensakin sitä\ntekemään. Hän laatii sillä lailla perheesen kasvatustavan, joka\nvaikuttaa häiritsevästi ei yksin aviopuolisojen keskenäiseen onneen,\nvaan mikä vieläkin pahempaa on, heidän lastensa tulevaisuuteen.\nÄlkäämmekä unhottako että tämän vaikutuksen alaiseksi joutuvat\npojatkin, joiden varalle yleinen mielipide on tahtonut noudatettavaksi\ntoisellaisen kasvatuksen.\n\nMeille asetetaan ehkä nyt kysymys: Jos miehet aviomiehenä ja isänä\novat huomanneet että aviovaimojen ja äitien totuudentunto on\npuuttuvainen, ja tämä häiritsee yhteistä onnea ja on haitallinen\nperheen menestykselle, mikseivät siis aikoja sitten ole kääntäneet\ntoisaalle tyttäriensä kasvatuksen suuntaa? Kentiesi senvuoksi että\nennakkoluulojen voima usein on suurempi kuin järjen todistus.\nKatsantotavat ja menettelöt, joita ihmiset opissa jo kieltävät, jäävät\nvielä kauan vaikuttamaan käytännöllisessä elämässä. Perheen isä, joka\nkenties kyllä surulla huomasi ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt\nolla, ei tullut ajatelleeksi että yhteiskunnalla kokonaisuudessa on\nsiinä vastattavaa. Hän otaksui kenties että kaikki tyyni oli kohtalon\nja luonnon syy. Toinen unohti että hänenkin pikkuisesta suloisesta\ntyttärestään kerta tulisi vanha ihminen, joka aviovaimona, äitinä ja\nkansalaisena tulisi vaikuttamaan.\n\nRunoilijat, joita vielä meidänkin aikamme lukee ja ihailee, kilpailivat\nkuvauksissaan naisesta ja hänen tehtävästään ja unhottivat usein, että\nensi nuoruus on valmistus täysi-ikäisen elämään. Se, josta he laulavat,\non enemmän kukkanen kuin ihminen ihmisen tehtävää varten luotu. Ja\nkukkasen tavoin, johon he aina naista vertaavat, asettavat he hänen\npideltäväksi. Se ny'äistään maasta, sen kauneutta ihannellaan, sen\ntuoksua nautitaan, niinkuin ihannellaan muuta luonnon tuotetta, siksi\nkunnes se lakastuu ja pois heitetään. Vaan liian usein tapaat hänen\npaikkansa tanssissa ja lasien kilinässä:\n\n    \"Vid en ring af skönheter\n    Ställ dig tjust att dricka,\n    Högt för alla gratier,\n    Sakta för din flicka.\n\n    Onämd ser hon af din min\n    Dock ditt hjertas mening.\n    Dans och kärlek! Sång och vin\n    Himmelska förening!\"\n\nlaulaa Franzén.\n\nNäin säätyluokkain yleisössä usein on runoilijan kanssa heilutettu\naistillisen ilon lippua ja siten korkeimman ylistyksen nimessä vedetty\nalas toinen sukupuoli arvottomien huvituskeinojen rinnalle.\n\nPoikain kasvatuksessa on paremmin silmällä pidetty sitä elämää, joka\nihmistä kohtaa oitis lapsuuden ajan jälkeen. Heille on koetettu\nselväksi tehdä, että heidän on valmistuminen totiseen työntekoon\nyhteisessä elämässä muiden ihmisten kanssa, ja että heidän on\nhankkiminen ahkeralla työllä jokapäiväinen leipänsä. Tyttärelle sen\nsijaan on pistetty käteen työtä mitä milloinkin, hetkeksi kerrassaan,\nusein vaan ajan kuluksi. Harvoin on ajateltu miten hän voisi määrättyyn\nelinkeinoon ja suunniteltuun työhön valmistua. On vaan kehoitettu häntä\nleikkiä lyömään:\n\n    \"Medan du omkring dig ser\n    Ynglingar i låga,\n    Flicka sjung vid ditt klaver\n    Skämta vid din båga.\n\n    Lek med diktens drömmar än\n    Och dess blommor plocka,\n    Lek med sjelfva Kärleken\n    Såsom med en docka.\"\n\nSamallaisia neuvoja tapaa yltäkyllin vielä meidän vuosisatamme\nkaunokirjallisuudessa. Franzén vaan muiden tavoin ilmituo aikansa\nkäsityksiä ja samalla kylvää niitä nuorempaan polveen, jälestä tuleviin\nsukuihin.\n\nOsoitteita vallitsevista käsitteistä löytää muun muassa Julie Burow'in\nkirjasta \"En moders ord till fosterlandets döttrar,\" kirja, joka usein\ntulee naisille lahjana joltakulta hyväntahtoiselta miespuoleiselta\nystävältä. Nainen koristuksena, siinä yksi oppi hänestä. Koristus\nkodissa, koristus seuraelämässä, koristus yhteiskunnassa — siinä\nhänen kutsumuksensa. Julie Burow'in ohjeissa sanotaan muun muassa:\n\"Perheessä on aina jäseniä, jotka pienien huolettomuuksien kautta\nvaikuttavat häiritsevästi säännölliseen huonejärjestykseen.\nTuolille unhotettu nenäliina, huolettomasti kiinni lykätty laatikko\ntaikka avonaiseksi jätetty kirja pöydällä jo saattaa tehdä huoneen\nepäsiistin ja ikävän näköiseksi. Silloin tulee tyttären kepeällä,\nrakkaalla kädellä korjata kaikki pienet epäjärjestykset, tallentaa\ntaikka kantaa jokaiselle perheenjäsenelle hänen unohtama kalunsa ja\nhuolellisesti valvoa että jokainen esine on aina oikealla paikallansa,\nsitä koristamassa. — Tyttö joka saattaa huolimatta jatkaa työtänsä\nhuoneessa, missä tuoli seisoo väärässä, taulu riippuu vinossa\nseinällä, pesukaapin ovi raottaa, taikka lasten leikkikaluja, kirjoja\nja työkaluja näkyy epäjärjestyksessä olevan, todistaa siten olevansa\nepäsiisti ja rakkaudeton. Joko hän ei välitä näistä seikoista taikka\nhän ei muiden huolettomuuden tähden tahdo jättää sikseen työtään, ja\nsilloin ei hänessä ole tuota oikeaa rakkautta ei kotiinsa eikä sen\nperheenjäseniin.\"\n\nTytär on siis rouva Burow'in mukaan olemassa kodissa sitävarten että\nmuut kotona saisivat olla huolettomat ja että heidän laimiinlyömät\ntehtävänsä eivät heitä itsiänsä häiritsisi. Vaan luetaan eteenpäin:\n\n\"Mutta ei hän sillä vielä ole velvollisuuttaan suorittanut, että\nhankkii tieltä pois unhottuneita esineitä ja järjestää huonekalut ja\ntalouskalut.\"\n\n\"Talon tyttären täytyy osata tehdä selko niistä kaluista, joita hän on\nkorjannut laimiinlyöjän perässä. Hänen pitää tietää mistä paikasta isä\nensin takkiansa hakee, kun hän lähtee ulos, ja kantaa se joka kerta\nsille paikalle. Hänen pitää panna merkki siihen paikkaan kirjassa,\nmihin veli lopetti lukunsa, että tämä pian löytäisi paikan, kun hän\ntaas ottaa kirjan käteensä. Ja pikkuveljen puuhevonen pitää hänen\nasettaa nurkkaan seisomaan, että poikanen kävelyltä takaisin tullessa\nvoipi iloissaan huudahtaa; Hei, Polleni, siinä seisot taas syömässä\nseimelläsi\".\n\n— — \"Silloin teistä on _tullut_ [Burow'in harvennus], mitä teidän\nJumalan tahdosta tulee olla, kodin _koristus_.\" [Julie Burow: \"Ett ord\ntill fosterlandets döttrar\", siv. 33, 35 ja 49.]\n\nSamaten on nainen myös oleva seuraelämän koristus. Lausuttuansa\nmielihyvänsä tanssista, sanoo sama tekijä: \"Onpa nautinto katsella\nnuorien kukoistavien olennoiden liikkuvan tanssissa. — — Mutta nuoria\nja sulottaria täytyy tanssivien olla. — —\"\n\nEhkä sanani kuuluu armottomalta. \"Täytyykö siis niiden, joilta luonto\nkielsi ulkonaisen sulouden, jotka ehkä surulla näkevät nuoruutensa\npakenevan, täytyykö heidän kieltäytyä viattomasta huvituksesta?\" —\n\"Täytyy\", vastaa tekijä.\n\n\"Ei sama sovi kaikille, ystäväiseni, ja jos joku päätöksestä kieltäytyy\njostakin huvituksesta, johon ei katso itseänsä sopivaksi, niin hän\nsillä osoittaa itselleen sekä muille, että hänellä on ymmärrystä; mutta\nymmärrys on annettu palkitsemaan nuoruutta ja kauneutta, ja se jolla\nsitä on, ymmärtää hankkia itselleen muita ja makeampia huvituksia,\nniiden sijaan, joista hänen täytyy kieltäytyä. ... Karttakaa siis\ntanssia te minun kalliit ystävättäreni, jotka tunnette ruumiillisen\npuutteenne, ja jos te astutte tanssisaliin, niin etsikää nautintonne\ntoisten ilosta.\"\n\n\"Ulkonaisia etuja puuttuva tyttö, joka kynttiläin kirkkaassa valossa\nja toisten kaunisten kukoistavien neitosten parissa turhalla toivolla\nodottaa kutsumista tanssiin, on sangen surullinen näky, emmekä voi\nmuuta ajatella kuin että tämä tyttö puuttuu ei ainoastaan ruumiin\nkatoavaista suloutta, vaan myöskin sielun pysyväisempiä ja tärkeämpiä\netuja, joiden avulla hän kykenisi arvostelemaan mikä hänelle sopii\ntaikka ei sovi, ja jotka auttaisivat häntä iloisella mielellä\nkieltäytymään siitä mikä ei ole sopivaa hänelle.\"\n\nKodin koristus, seuraelämän koristus, yhteiskunnan koristus!\nViimeisestä sanoo rouva Burow:\n\n\"Neidon ulkonäöltä vaatii yhteiskunta että sen pitää oleman kauniin. —\nJa oikeudella! sillä te olette kukkaset elämän puutarhassa ja teidän\nluonnollinen tarkoituksenne on olla sen koristuksena.\"\n\n\"Yhteiskunta ei kysy neidolta muuta kuin että hän oli sen koristus ja\nkukkanen.\" [Julie Burow: \"En moders ord till fosterlandets döttrar\",\nsiv. 57, 60, 72, 73.]\n\nMoni ehkä pitää tätä liiotteluna ja ivana, mutta se ei ole kumpaakaan.\nRouva Burow'in kirja ei ole tavallisista käsityksistä millään\nlailla poikkeava, se ilmaisee vaan suorilla sanoilla mitä yleisessä\najatustavassa liikkuu. Se vastaa täsmälleen systeemiä: \"Hänen\nkutsumuksensa on juuri koristella meidän elämätämme.\" (\"Unser Leben\nauszuschmücken.\") [J E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 105.]\nVaikka ei tämmöisiä perusaatteita joka päivä julkilausuta, pitelee\nkuitenkin kasvatus ja katsantotavat monissa kohden naista niiden mukaan.\n\nJo syntymisensä kautta tunnustetaan jokaiselle ihmiseksi luodulle\nolennolle oikeus kehittyä täydellisyyteen. Mutta vaimolta tätä oikeutta\nvieläkin usein tahdotaan pidättää. Hänen kutsumuksensa tähden. Sen\nvuoksi että kehitystä yleis-inhimilliseen vapauteen ja tiedollisuuteen\non katsottu vaaralliseksi hänen naisellisuudellensa. Senvuoksi ettei\nhänen kasvatustansa ole ajateltu hänen itsensä tähden, vaan etupäässä\nmuiden tähden. Muiden onni, muiden terveys, muiden nautinto, muiden\nvoitto, muiden kunnia, siinä silmämäärä, jonka mukaan yhteiskunta on\nkasvattanut naista. Että hänkin on olento, joka kaipaa onnea, sen on\nyhteiskunta aina unohtanut. Hänellä ei milloinkaan ole saanut olla\nmitään vaatimuksia. Ei edes mitään taisteluja eikä vaivoja. Sehän on\npsykoloogien sana hänestä. Tuo \"itseensä-takaisin-kääntyneenä-oleva\"\npuoli ihmisessä on sopusointu. Ei hän tarvitse mitään, hän edustaa unen\ntilaa ihmisessä, ja nukkuva ei mitään tarvitse.\n\nTämmöiset käsitteet edellyttämässä, eihän ole kumma että naista on\nkasvatettu niinkuin häntä on kasvatettu. Tiedoton sielu ja heräämätön\nmieli — \"viattomuus\" — on ollut tunnussanana. Kaikkea mikä siitä\non poikennut on mainittu emansipationiksi. Tässä samaten kuin\nruumiillisessa kasvatuksessakin on uhrattu _lapsi tytön_ tähden ja\nsittemmin _ihminen naisen_ tähden. Ensimmäinen ajatus on ollut kuinka\ntyttö miellyttäisi paraiten muita ja voittaisi varsinkin toisen\nsukupuolen suosion. Ja keinoista siihen on ollut salainen suostumus,\njoka hiiskumatta on ohjannut kasvattajia. Kun leikin aika on loppunut\non tytär viety seuraelämään, ja silloin on kysytty miten olla jotta\nonnistuisi. Puvun ja ulkonäön suhteen on pitänyt laittautua niin\nkauniiksi kuin mahdollista — \"yhteiskunta ei muuta vaadi kuin että\nneidon pitää olla kaunis\" —, ja sen lisäksi on pitänyt osoittaa niin\nsuloista hymyä kuin suinkin ja näyttää ajattelemattomalta. On ollut\nparasta näyttäytyä kuin uskoisi hän ihmiset todella semmoisiksi\njommoisina ne esiintyvät. Miettiminen asiasta taikka toisesta ja\nkyseleminen on ollut sopimatonta. Hän on saanut luvan puhua vähän\nsitä vähän tätä, mieluimmin eilispäivän huvituksista, tanssista,\npukuasioista, korkeintaan vähän Jumalan hyvyydestä ja omasta\nheikkoudestaan. Mutta jos mamma on kuullut hänen muusta tuumailevan,\nniin on hän hämmästynyt ja pelännyt että hänen tytärtään kenties\nsanotaan emansipeeratuksi. Kirjoista ja ihmisten suusta on hän oppinut,\nettä samaten kuin heikkous on \"viattomuuskin\" naisen kauniin koristus,\nettä se ja ainoastaan se on oleva hänen aseensa, se ase ja välikappale,\njolla hän on kutsumuksensa suorittava. Pelonalaisena hän siis on\nkoettamistaan koettanut sitä säilyttää.\n\nHän ottaa osaa seuraelämään, käypi ystäväänsä luona näyttelee uusia\npukujaan; käy vähän taloudessa: panee teen teekyökkiin, kaataa juoman\nkuppeihin, \"antaa ulos\" kahvin palvelijalle, asettelee huonekaluja\npaikoilleen, lykkää kiinni raottavia laatikoita ynnä muuta semmoista\n— ja uneksii siinä sivussa sulhasta itselleen. Ja sitten kun yksi\ntulee toinen menee herroista, antaa hän heille kullekin parhaan\nviattomuutensa silmäyksen, on nöyrä, kaino ja tunteellinen. Siinä hyvin\nkasvatettu tyttö, tosi naisellinen olento, sanovat traditionin ihmiset.\nSiitä ottaa joku itselleen rakastettavimman vaimon.\n\nMies tahtoo nyt häntä kasvattaa. Mutta siitä pahin, että kasvatti\non yhtä vaikea kasvatettava kuin aviomiehet, jotka päivät päästänsä\nistuvat virkatöissään, ovat huonoja kasvattajia. Ja ihmeellistä on,\nettä nuori mies tultuaan aviomieheksi usein kokonaan unohtaa makunsa\nsulhaisajasta. Ennen hän niin piti tuosta viattomasta sulottaresta,\nhän ei muuta toivonut kuin tuota lapsellista hymyä hänen huuliltansa,\nneiti oli hänen sulo lapsukaisensa, hänen kukkasensa, Mutta nyt kun\npikku rouva lapsen tavoin tahtoo huvitella ja kukkasen lailla pyytää\npideltäväksi, kun hän pyytää uutta hattua ja muodin mukaista leninkiä,\nvaatii miestä mukaansa baaliloihin ja illallisille ja nukkuu kauan\naamulla, nyt mies rupeaa vaatimaan ettei kainaloisensa saakkaan olla\nlapsi eikä kukkanen, vaan: \"rakas ystäväni, ole nyt toki järjellinen\".\nMutta nyt saa aviomies nähdä että lapsi, tuo pikku viaton olento, tuo\ntodellinen nainen on kalliilla hinnalla ostettu koristus.\n\nHän saapi nyt tehdä tuttavuutta oikullisuuden ja ymmärtämättömyyden\nkanssa, ja parasta on jos hän nurkumatta tyytyy kohtaloonsa. Älköön\npyytäkö taitamatonta, kokematonta pikku rouvaansa ottamaan osaa hänen\nharrastuksiinsa ja huoliinsa. Älköön pyytäkö häneltä kykyä tekemään\nminkäänlaisia ennakkolaskuja tuloista ja menoista. Parasta vaan kun\nlaittaa että on rahaa kylliksi maksamaan kaikki menot.\n\nSen pitemmittä ajatuksitta rouva yhdessä ostossa panee pitseiksi\nhameihinsa, mitä mies rasittavalla työllä on viikossa ansainnut.\nMutta älköön panko pahaksi; yhteiskunnan kauniimman koristuksen,\nkodin kukkasen hän katkaisi itsellensä vaimoksi. Jollei hänellä ole\nvaraa sellaista talossansa pitää, niin paha on; mutta hän saa syyttää\nitseänsäkin ja yhteiskuntaa, sillä he ovat olleet avullisina sellaisen\ntilan hankinnassa. Älköön myöskään tämä mies hämmästykö vaimonsa\nkykenemättömyyttä kasvattavassa kutsumuksessaan. Paras kun mies sitä\ntehtävää varten palkkaa vieraan, joka mahdollisesti on vähemmän\nnaisellinen, mutta enemmän ymmärtäväinen.\n\nHyvä on ja kasvatukselle voitoksi jos sitten kymmenkunta vuotta\nvaimonsa kanssa yhdessä elettyä, ja sitten kun vaimo kipeäin\nkokemusvuosien perästä viimein on jo itsekin huomannut ettei ole\nlapsesta aviovaimona olla, hyvä on, jos tämä mies silloin myöntää\nettä nainen, joka on aiottu ahkeralle miehelle seurakumppaniksi,\ntarvitsee ymmärrystä ja arvostelun kykyä. Hyvä on jos hän silloin\nmyöntää, että parempi olisi jos yhteiskunta opettaisi nuoria tyttäriään\najattelemaan ja tietämään mitä täysikasvaneelta ihmiseltä sopii\nvaatia, eikä ainoastansa, mitä se vaatii naiselta. Hän kenties silloin\ntunnustaa, että naiset tarvitsevat muitakin ominaisuuksia kuin mitä\nhänen vaimollansa oli, ja ettei ole haitaksi perheelliselle onnelle,\njos vaimo on oppinut tyttönä punnitsemaan asioita asioita vastaan\nja jos hänen mielensä on altis todellisessa elämässä esiintyville\nvaatimuksille ja ihmisten riennoille.\n\nJa mimmoiselta tuntuu avioelämä ja perheen äitinä oleminen sellaiselle\nvaimolle itselleen, jos uskallan ottaa senkin puolen asiasta esille.\nNuorten miesten seurustelu naisten kanssa antaa heidän luonteistaan,\neli siitä mitä he tositeossa ovat, juuri yhtä vähän tietoa kuin naisten\nolo nuorukaisten kanssa antaa tolkkua heidän luonteestaan. Nainen\nnäyttää suloisinta hymyänsä, kiinnittääkseen siten toisen tai toisen\nmieltymystä itseensä, mies puolestaan kääntää päin hänkin parhaimmaksi\narvatut ominaisuutensa sille tytölle, jonka hän tahtoo \"voittaa\". Hän\npuhuu hänelle naisen korkeammista ominaisuuksista, kuinka tämä on\nsuuren Luojan viisaudesta luotu perheen ja yhteiskunnan kaunistukseksi,\nsuloisuudellansa ihannuuttamaan miehen raskasta elämää, ja kuinka hän\n(mies) on löytävä suurimman onnensa, kun hän saa tuota valittuansa läpi\nelämän käsillänsä kantaa. Hän kävellyttää nuorta kukkastansa puistossa,\nhän saa hänen teaatteriin, laulajaisiin, tanssiloihin. Hän ei vielä\nuskalla kantaa häntä itseänsä, mutta hän kantaa hänen päällysvaatettaan\nja hänen viuhkaansa. Hän väliin hänelle lukee ääneensäkin, \"hyviä\nkirjoja\", jotka nuorelle tytölle sopii. Sanalla sanoen, hän on\nsulottaren nöyrin palvelija. Ja me oletamme tämän miehen hyvien miesten\njoukkoon, niiden jotka eivät teeskentele eivätkä petä. Me oletamme että\ntämä mies todella rakastaa tätä tyttöä.\n\nJa tyttö rakastaa häntä, niinkuin on tapana sanoa. Mutta mitä tämä\ntyttö tietää rakkaudesta enemmän kuin muustakaan mikä ihmiselämän\nsyvyyteen ulottuu? Istuminen pianon ääressä, tarjoileminen\niltapöydässä, tansseissa käyminen, vieraissa kulku alkoi sekin\najanpitkään tuntua yksitoikkoiselta, parempi oli rakastua ja mennä\nrouvaksi, ja hän rakastui. Mutta mitä tämä vaimo valittuansa kohtaan\ntuntee ei aina ole rakkautta, useimmin kunnioitusta ja ihantelua.\nHänestä on niin herttaista kun sulhanen on niin hyvä ja viisas, niin\nkohtelias ja palveleva. He menevät naimisiin. Mutta silloin alkaa\nelämä toisellaiselta tuntua. Monessa kohden miehen käytös häntä\nkohtaan muuttuu, taikka se ainakin siltä tuntuu hänelle: eikä hänkään\nkäytöstänsä enää ohjaa samoin kuin morsiamena ollessa. Mies vaatii\npäivä päivältä enemmän: pitää osata kaikkea, pitää ymmärtää, pitää olla\nahkera, pitää tietää säästää ja laskea, ja ennen kaikkea pitää luopua\nentisestä oleskelemisesta. — Semmoinenko hän olikin, ajattelee silloin\nnuori vaimo, ja nyt kärsimykset alkavat hänelle samaten kuin vasta\nnäimme niiden alkaneen aviomiehelle.\n\nTämä uusi elämä herättää nuoressa kokemattomassa vaimossa ensin harmia,\nsitten surua. Harmia miestä kohtaan ja harmia vanhempiansa kohtaan,\njotka hän nyt kaikki kutsuu edesvastaukseen. Ei hän tietänyt että\nnaiminen semmoista oli, sanoo hän, ja hän puhuu silloin totta. Hän\ntulee kiukkuiseksi, oikulliseksi ja sen ohessa yhä onnettomammaksi, ja\njos hän ei ole aivan ajattelematon joutuu hän surullisiin ajatuksiin ja\nvaipuu alakuloisuuteen. Hän alkaa huomata pintapuolisen kasvatuksensa\nhedelmiä: tietämättömyyden, kelpaamattomuuden ja haluttomuuden ahkeraan\ntyöhön. Hän näkee että hän tarvitsisi muuta kuin mitä hänelle on\nopetettu: hänen tarvitsisi olla miehen vaimona, äitinä, kasvattajana\nruumiillisesti ja henkisesti. Hän tarvitsisi työkykyä, järjestystaitoa.\nMutta hän puuttuu sitä kaikkea, samaten kuin hän puuttuu tietoa\nja ajatuskykyäkin. Se painaa hänen nöyryytykseen ja tekee kaikki\ntehtävänsä hänelle ikäväksi. Hän huomaa että tämä tietämättömyys on\njuopa hänen ja miehensä välillä. Erilainen kasvatus on asettanut heidät\neri perusteelle, niin etteivät voi toinen toistansa löytää henkisellä\nalalla. Hän rupeaa aavistamaan että rakkauskin on jotain muuta kuin se\nmitä hän miestänsä kohtaan tuntee. Se täytyy olla jotain muuta. Jos ei\nse olisi, ei yhdyselämä saattaisi hänelle tuntua niin vastahakoiselta.\n\n\"Nainen ei taida rakastaa\" sanoo tuo nuori huonoihin papereihin\njoutunut ruotsalainen kirjailija, ja siihen hänellä mielestäni olisi\ntavallansa ollut syytä, jos hän ei olisi sitä sanonut naisesta yleensä,\nvaan säätyluokkain naisista, ja jos hän sanoihinsa olisi lisännyt,\nettä tuo puute naisissa on yksi noita tavanmukaisen tyttökasvatuksen\nseurauksia ja jäännös vanhoista teorioista. Viimemainittujen mukaan\nei naisella saa syvempiä ja voimallisempia tunteita ollakkaan, vaikka\nhäntä kyllä toiselta puolen esitetään varsinaisena tunteen ihmisenä.\nMutta tuosta ympyrää muistuttavasta viivasta on semmoinenkin tieto\nluettu, että kaikki naisessa on sopusointua, ettei hän lainkaan saa\nmitään riitaista tuntea, ei mitään epäillä, varsinkaan ei mitään\nuskonopin ja siveysopin alalla, jossa miehet ovat hänelle kaikki\nvalmiiksi ja uskottaviksi paperille panneet. Hän ei ole suotta\npsykoloogien kynistä lähtenyt edustamaan kasvimaailmaa, yöpuolta, unen\ntilaa ihmiselämässä. Kaikki hänessä pitää olla rauhaa, hiljaisuutta,\ntyyneyttä, sanalla sanoen: puoli-eloa.\n\nEihän siis ole kummeksittava, että aviollinen elämä hänelle\ntuntuu oudolta, jättää hänen välinpitämättömäksi, taikkapa\nvastenmielisyyttäkin herättää. Hän on naimisen kautta joutunut tilaan,\njonka luonnosta ei hänellä ollut tietoa. Häneltä usein puuttuu se\nmikä ainoastaan taitaisi tehdä hänen siinä onnelliseksi, rakkaus.\nToiset vaimot elävät ikänsä loppuun tietämättä nimellä nimittää sitä\npuutetta, joka heidän alakuloisiksi ja kärsiviksi tekee. Toisille se\nilmestyy hämmästyttävänä totuutena, jonka muuttaminen ei ole heidän\nvallassaan. Semmoista se on: kukkaseksi kasvatetaan, eläimen kanssa\nyhteen pannaan.— Olkoon muistutuksena psykoloogien laskuihin, joihin\njako perustuu. Kun selittivät vaimon kukkaseksi, olisi heidän pitänyt\ntehdä mies myöskin siksi. Nyt sanoo sielutiede: kasvi ja eläin, vaimo\nja mies. Ja todellisuus vihkii jälkimäiset aviopariksi.\n\nMutta kuinka käy jollei tyttö tulekkaan naimisiin, niinkuin oli\nedellytetty. Häntä pidetään n.k. kodillisissa toimissa enemmän taikka\nvähemmän, häntä pitää huvittaa, hänen pitää \"päästä mukaan\". Pojasta\nei niin ajatella. Pojan täytyy määrätyssä työssä ja ahkeruudessa\nvalmistua tulevaista tointa varten. Mutta tytön pitää odotella. Ja\nsillä välin hän siis huvittelee, vaatettaa itseään, pönkkää, nyörää,\noleskelee. Hänellä on jonkun aikaa hauskaa, odottaessaan valittuansa.\nMutta vissiin ikään tultuansa alkaa hän kysyä: tuleeko se? Ja mistä se\ntulee? Kukahan se voisi olla hänen tuttavistaan? Ehkä se tulee muualta?\nTaikka — ehkä sitä ei tulekkaan? Ja jollei sitä tulisi, mitenkä minun\nsilloin käy? Mitä tämä minun elämäni silloin on maksanut? Ja nyt alkaa\nikävistyminen, nyt tulee kaipaus, halu jotakin tekemään. Ei vaan sinne\ntänne hajottamaan päiväänsä, vaan jotain toimittamaan. Mutta silloin\ntietämättömyys, kyvyn puute ja pahempana kuin mikään muu, voiman puute,\nastuu häntä vastaan peloittavana ehkäisijänä. Tämä näin hätääntynyt\nolento, joka ehkä vielä lisäksi näkee äidin levottomuuden ja isän\nhuolen hänen vanhentumisestaan ilman kosiomiehen kuulumista, käypi\nsurumieliseksi ja tyytymättömäksi, itsensä ja omaistensa kiusaksi. Ja\nusein vielä menetetty terveys on luettava tämän lisäksi.\n\nNiinkauan kuin perheen isä elää ja pystyssä pysyy ei ulkonainen pakko\nvielä paina. Mutta tieto että tämän poismeno ennemmin tai myöhemmin\nsiirtää perheen toisiin oloihin, asettaa aineellisenkin täytymyksen\ntyttären silmäin eteen. Se eläke, minkä perhe voipi isän jälkeen saada,\ntuskin riittää heille huoneen vuokraksi. Mutta minnekkä pitää tytön\nkääntyä? Paitsi että yhteiskunta on häneltä monta elinkeinoa kieltänyt,\ntietää hän että hänen kasvatuksensa sulkee hänen useimmista niistäkin,\njoihin laki ei hänelle esteitä pane. Hänen veljellänsä oli vapaus\nvalita tulevaisuutensa taipumuksen ja varain mukaan. Valtio kustantaa\nyliopistoja, lyseoita, polyteknillisiä kouluja, teollisuuskouluja ja\nmaanviljelyskouluja pojalle, näin pistäen hänen käteensä parhaimmat\naseet toimeen tuloon. Mutta tytär huomaa puuttuvansa niitä kaikkia.\n\nSeuraus puutteellisesta kasvatuksesta ei ole siis ainoastaan mielen\nmasennus, tyytymättömyys ja sisällisen väen puute, vaan usein toivoton\nhätääntyminen tulevaisuuden ovella, joka näyttää hänelle elämän\nkaikkine totisine vaatimuksineen. Tytön astuminen sen rajain sisälle on\nsaattanut lykkäytyä ehkä keski-ikään asti. Kun ratkaiseva hetki alkaa\nhänelle näkyä, seisoo hän varattonna. Ei häntä hänen heikkoutensa nyt\nauta. Toden totta on hän nyt tukea kaipaava ja pyytää tukea, mutta\nsen tukeen nimi on tieto ja taito, siveellisen voiman ja ajatuskyvyn\nvahvistaminen totisen ja määrällisen kasvatuksen kautta.\n\nTämä vanhoihin käsityksiin perustunut kasvatus saapi tavallisesti\nnimen kodillinen, vaikka se onnellisen kodin mahdollisuutta ja\nvoimassa pitoa sangen vähän palvelee. Uskotaan sillä vaan tytöstä\ntulevan kelvollisen kodin haltijan ja perhe-elämän järjestäjän, että\nhäntä oletetaan kotiseinäin rajoissa. Mutta tämä kasvatustapa ei ole\nollut riittävä tekemään nuoresta tytöstä mitä tosi elämä häneltä\nvaatii kodin hoitajana, aviovaimona ja kasvattajana. Sitä paitsi se\ntytön tulevaisuuteen nähden rakentuu edellytyksille, jotka eivät\ntodellisuudessa ole luotettavia: se edellyttää että tyttö joutuu\nnaimisiin, mutta kieltämätön tosi-asia on että paljo naisia elää\nnaimattomina.\n\nMutta heidän _pitää_ mennä naimisiin, sanotaan. En tahdo tässä siitä\nkiistää pitääkö heidän mennä taikka ei, vaikka totena pidän, että\navioliitto saattaa olla, ja väliin onkin, välikappale korkeimman\nonnen ja täydellisimmän kehityksen saavuttamiseen, miehelle kuin\nvaimolle. Mutta kyllä varmasti uskon niiden erehtyvän, jotka nykyisen\nkasvatustavan pysyttämällä luulevat avioliittojen luvun enentyvän.\nHe ajattelevat: jos naisille annetaan itsenäisyyteen ja ansiotyöhön\njohdattava kasvatus, niin ne eivät mene naimiseen. Tämä puhe osoittaa\nheidän pitävän avioliittoa elinkeinona, jota nainen ei valitse\nmuuta kuin pakosta, ja heidän kannaltaan lienee tuo ajatusjuoksu\njohdonmukainen: nainen edustaa kasvin-eloa, yöpuolta, unentilaa,\nhänellä ei mieheen verraten ole eikä saa olla voimallisempia tunteita,\nei niinmuodoin kykene rakkauteenkaan. Mutta hänen täytyy kuitenkin\npalvella miehen tunteita ja tarpeita ja on siis pakoitettava naimiseen.\n\nNe jotka eivät usko tuota traditionin naista, vaan pitävät sitä\nteeskennellyn kasvatuksen eikä luonnon tuotteena, eivät luule\ntarvittavan pakoittaa naista avioliittoon. He uskovat naisessa löytyvän\nluonnon antimena sen tunteen, joka yhteiselämään johdattaa ja joka\nainoastaan sen pyhäksi ja oikeaksi tekee.\n\nSen mukaan kuin taidan käsittää ei itsenäiseen työntekoon valmistava\nkasvatus tule vähentämään avioliittoja, mutta sitä vastoin ei\nvoitane kieltää että juuri tavanmukainen naiskasvatus on synnyttänyt\ntuntuvat esteet avioliittojen toteuttamiselle säätyluokissa. Usein on\nesiintuotu, että nuoret miehet eivät taida mennä naimiseen senvuoksi\nettei heillä ole varaa elättää vaimoa ja perhettä. Ja näiden miesten\nsyyt eivät liene perusteita vailla. Ensinnäkin säätyluokkain miehillä\nei ole sitä toivoa ja sitä vaatimusta kuin useimmiten työväellä, että\naviopuolisot voivat molemmat vetää pesään. Toiseksi ei työmies ja\ntalonpoika naimistansa varten laajenna huoneistoansa, ei muuta asuntoa\neikä suurempiin menoihin sitou, kun sitä vastoin herrasmiehellä,\njoka tahtoo avioliittoon mennä, täytyy olla pikku rouvallensa \"viis'\nhuonetta kyökin kanssa\" sekä vahvat sisääntulot rahassa.\n\nTuskinpa voidaan minua syyttää erehdyksestä, kun muistutan että\netupäässä juuri tavanmukaisen kasvatuksen saaneet naiset, nuo\nesteettisesti kasvatetut, tässä kohden enin vaativat ja vähimmän avun\ntarjoovat tulevan perhe-elämän ylläpitämiseksi. Ne sitävastoin, jotka\novat tottuneet itse ansaitsemaan, itsestänsä määräämään ja itsestänsä\nvastaamaan, paremmin voivat asettaa välttämättömät asiainhaarat\nnoudatettavakseen ja tietävät kunnioittaa rahan ja ajan arvoa.\n\nJos siis parannetun naiskasvatuksen seuraukset toiselta puolen\neivät tule naisessa vaikuttamaan avioelämän karttamista ja toiselta\npuolen tekevät avioliiton toteuttamisen miehille helpommaksi, ei\nvastustajaimme pelkoon liene syytä. Että yhteiskunnassamme elää\npaljon naisia naimattomina, se kyllä sentään pysyy tosiasiana, mutta\nsyiden tutkiminen siihen ei kuulu tähän aineesen. Ja vaatimus että\nyhteiskunta kasvatuksen kautta avaa näille mahdollisuuden aineelliseen\ntoimeentuloon, niinkuin sellainen mahdollisuus on naimattomilla\nmiehilläkin, ei toki liene kohtuuton. Mutta niin eivät ole ajatelleet\nne, jotka asiain ohjissa istuvat.\n\nMitä meillä kodilliseksi kasvatukseksi sanotaan riittää naimattomille\nvielä vähemmin kuin naineille. Tulee vielä huomata, että avioliitto\nainoastaan harvoin seisoo ovella odottamassa tyttöä kohta kun tämän\nniin kutsuttu kasvatus on päättynyt ja rippikoulu käyty. Useimmissa\ntapauksissa monivuotinen väliaika on elettävä isän omaisuuden\nkuluttamisella ja usein hänen pienien sisääntulojensa rasitukseksi,\ntaikka mikä vielä pahempaa ja vaikeampaa on, on elettävä lesken vähistä\nvaroista, joihin useimmasti joukko ala-ikäisiäkin turvautuu.\n\nKuinka toisellaiseksi tämä aika muodostuu sekä nuorelle tytölle itselle\nettä hänen omaisilleen, jos hänen kasvatuksensa ja koulunkäyntinsä\nolisi antanut hänelle sitä mitä hän nyt tarvitsee: kykyä elättämään\nitsensä ja siveellistä voimaa määräämään itsestänsä.\n\nSuuri luku kansalaisia tahtoo kuitenkin yhäti vielä rajoittaa naisten\nopetuksen ja kasvatuksen n.k. kodillisten töitten harjoittamiseen.\nNäillä töillä tarkoittavat he lähinnä talouden pitoa. He sanovat:\nkodillinen toimi on niin suuri, niin tärkeäksi arvattava; ja paljon\nvanhempia löytyy, jotka todella ovat antaneet tyttäriensä aamusta\niltaan neuloa, kutoa ja keittää ruokaa. Tämä oli vielä kolme neljä\nvuosikymmentä takaperin varsinkin maalaisperheissä ja melkein samaten\nkaupungeissa ainoaa mitä tytöille opetettiin. Tämänlaista kasvatusta ja\ntyötä on pidetty naisen kasvatuksen ihanteena, sitä on pidetty suurena\nja korkeana.\n\nMutta kun niin tehdään, miksi ei sitä milloinkaan rahaksi arvata?\nLöytyy todella meidän maassamme naisia, jotka siitä asti kun lapsuuden\njättivät ovat toimineet perheessä. Orjan lailla ovat he vetäneet\npesään. Mitä on se tuottanut? Poijille suuret summat, tyttärille sangen\nvähän. Tyttö on saanut elatuksensa yhteisessä kodissa, sanotte. Mutta\ntätä elatusta ei ole pidetty palkkana hänen kodin hyväksi uhratusta\ntyöstään, vaan sitä on pidetty armona. \"Minulla on kolme tytärtä\nelätettävänä\", sanoo isä, jonka pojat koulukaupungissa maksavat monta\nsataa markkaa kuussa. Niin paljon arvostellaan tyttärien työtä kodissa.\nJa jos tyttö isän kuoltua tai muusta syystä joutuu ulos maailmalle\nja menee talouden hoitajaksi herrastaloon, mitä hänelle maksetaan?\nKorkein palkka minkä hän saapi on 300—400 markkaa vuodessa. Ja miten\nkohdellaan häntä, joka omistaa etevän taidon naisen tärkeimmässä\ntehtävässä? Mihin asemaan hän joutuu perheessä? Tavallisesti\npalvelijain rinnalle. Olen kuullut kerrottavan, että isäntäväki usein\njo hakiessaan taloudenpitäjää panevat ehdoksi, \"ettei hänellä olko\nmitään vaatimuksia perheellisen seuraelämän suhteen\". — Ainoastaan jos\nhän personallisuutensa, sukuperänsä taikka ulkonäkönsä kautta sattuu\nolemaan jotakin, voipi hän päästä isäntäväkensä pariin, mutta hänen\nvirkansa ei hänelle arvollista asemaa tuota. Huonosti todellisuudessa\npalkitaan, mitä opissa niin korkealle kiitetään.\n\nVielä on tällä taloudellisella kasvatuksella kodissa se vastus, että se\nharvoin voipi valmistaa tyttäriä perin pohjin siihen taitoon, jota se\ntarkoittaa. Köyhissä perheissä, missä talous on yksinkertainen, ei ole\ntyttärellä tilaisuutta monipuolisempaan harjoitukseen. Vielä vähemmän\non hänellä tilaisuutta siihen semmoisissa perheissä, joissa on monta\ntytärtä — kolme, neljä, viisi kenties, — sillä heille ei kaikille\nriitä työtä taloudessa. Heidän osanottonsa siinä supistuu niinmuodoin\nsatunnaisiin tehtäviin, joista ei oppi eikä tyydytys ole suuri.\n\nEn suinkaan pidä talouden tointa halpana. Mutta se joka sitä varten\nvalmistuu, tarvitsee säännöllisen valmistuksen siihen, niin että\nhän todellakin saavuttaa siinä tiedon ja taitavuuden. Mutta sitä\nantamaan kykenee meidän niin sanottu kodillinen kasvatuksemme ani\nharvoin. Siihen tarvitsemme taloudenpidon kouluja, joissa tyttö, joka\naikoo taloudenpitäjäksi, voisi yhdessä vuodessa oppia sen, mihin hän\nyksinkertaisen kodin supistuneessa taloudessa kuluttaa viisi, jopa\nmonesti kymmenenkin vuotta. Samaten se joka vastaista avioliittoa\nodottaessa ja siis ainoastaan oman perhetalouden hoitoa varten panee\nvuosikausia menemään satunnaisiin taloustöihin isänsä kodissa, ei\nkalliiksi arvostele aikaa eikä voimiaan. Pääasia avioliitossa ei liene\nettä vaimo osaa keittää toista taikka toista ruokalajia ja ruokakaapin\nhoitaa. Tärkeämpänä täytynee pitää että hän on varustettuna sillä\nsiveellisellä ja henkisellä voimalla, niillä tiedoilla ja kyvyillä,\njotka tekevät hänen mahdolliseksi vapaana ja vastuunalaisena puolisona\nseisomaan miehensä rinnalla ja kasvattamaan lapsiansa hyviksi,\nonnellisiksi ihmisiksi ja kelpo kansalaisiksi.\n\nVielä on eräs asema, jossa tähänastisen traditioninmukaisen\nnaiskasvatuksen puutteet tuntuvat kipeinä epäkohtina ei ainoastaan\nnaiselle itselle, vaan myöskin suoraan yhteiskunnalle. Siihen asemaan\nastuu aviovaimo, kun mies kuolee ja hän jää leskeksi. Ja tuskin missään\nniin silmiinpistävästi kuin tässä tulee näkyviin kaikki ne haitalliset\nseuraukset, joita naista koskevat lainsäädökset ovat synnyttäneet\nyhdessä kasvatuksen kanssa.\n\nSamalla kuin mies kuolee on vaimon asema yhdessä iskussa kokonaan\nmuuttunut. Hän joka tähän asti sekä persoonansa että omaisuutensa\npuolesta oli ollut toisen käskyn alaisena; jonka sanalla ja tahdolla\nei ole ollut lain edessä mitään voimaa, hänen käteensä laskee sama\nlaki nyt kaiken edesvastauksen, ei ainoastaan hänen omasta, vaan koko\npesän ja perheen omaisuudesta ja toimeentulosta. Hänellä ei tähän asti\nollut oikeutta mitään liikuttaa yhteisessä pesässä, ei mitään myydä\neikä vaihtaa, eikä omia rahojansakaan nostaa; ei hän saanut lapsensa\nkoulunkäynnistä eikä muusta sen tulevaisuudesta määrätä. Ja nyt\nlasketaan hänen käteensä koko perheen tulevaisuus.\n\nHänen joka ei ollut saanut mitään rahan arvoista oppia, pitää nyt\nitsellensä ja perheellensä ansaita jokapäiväinen leipä. Mitä häntä nyt\nauttaa sukupuolensa \"tarkoitus\", joka juuri oli \"meidän elämätämme\nkoristaa?\" Mitä nyt auttaa häntä se että hän \"tukea kaipaa ja tukea\npyytää?\" Elämä ei kysy nyt hänen kukkais-ominaisuuksiaan eikä hänen\nviattomuuttansa, vaan se kysyy kykeneekö hän mihinkään ansiota\ntuottavaan toimeen. Kykeneekö hän laskemaan menoja ja tuloja ja\nolemaan turvaksi ja tukeeksi lapsillensa? Juuri sitä mitä psykoloogit\nja runoilijat ja heidän kanssansa kasvatus on häneltä kieltänyt, sitä\nhän nyt tarvitsisi: itsensä määräämiskykyä, ajatusta, perustuksiin\nnojautuvaa päättämiskykyä, tietoa, voimaa. —\n\n\"Mutta hän osaa keittää ruokaa\", sanotte. No niin, se on hyvä, mutta\ntuo tuntuu vaan katkeralta ivalta siinä missä jokapäiväinen leipä\npuuttuu. — \"Mutta hän kelpaa talouden pitäjäksi.\" Hän menee siis\ntaloudenpitäjäksi, jossa toimessa hänen täytyy aamusta iltaan olla\npoissa kotoa — ja saapi 300—400 markkaa vuotuista palkkaa. Mutta hän\nja hänen perheensä ei elä sillä. Tuo korkeaksi arvattu \"kodillinen\"\nkasvatus ei häntä nyt paljo auta.\n\nLesken tilaa on yhteiskunta toden totta sangen vähän ajatellut ja\nmuistanut. Ainoa, mikä näkyy lesken ja hänen lastensa surkeaa kohtaloa\nmuistaneen ja säälineen, on kirkko. Oikein se tekee, kun se asettaa\nnämä varattomat sairaitten ja kuoleman kanssa kamppaavaisten rinnalle,\nja kehoittaa jumalanpalveluksessa kristillistä seurakuntaa yhtymään\nrukoukseen ja anomaan Jumalan erityistä armahdusta kaikille leskille ja\norpolapsille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tähänastisen kasvatusjärjestelmän haitat eivät ilmaannu vaan\nperheen rajoissa. Ne ulottuvat luonnollisesti myöskin isompaan piiriin,\nyhteiskuntaan. Mikä perheen onnea, perheen toimeentuloa ja hyvää tilaa\nvähentää ja hävittää, se vähentää ja hävittää yhteiskunnankin onnea\nja hyvää tilaa. Kuinka monta kelpo kansalaista meneekään hukkaan\nyhteiskunnalta, jossa suuren suuri joukko kasvattajista puuttuu\ntehtäväänsä tärkeimpiä ominaisuuksia. Kehityksen puutteessa kasvaa\numpeen paljon voimia ja kykyjä, jotka toisen kasvatus-suunnan käsissä\nolisivat voineet tulla yhteiskunnan ja kansan hyväksi. Ei luulisi\nyhteiskunnalla olevan varaa kaikkien niiden voimain heittämiseen, jotka\nse nykyisen kasvatuksensa kautta heittää.\n\nYhteiskunta on kuitenkin pitänyt itsensä kylläksi rikkaana kustantamaan\nitsellensä kukkasen, koristuksen. Sitä osoittaa pintapuolisinkin\nsilmäys n.k. sivistyneen luokan naisiin. Tarvitsee vaan mainita\nsanat muoti ja turhamaisuus, niin lukija tietää mitä tarkoitan, ja\npääsen pitemmittä sanoitta raskaasta velvollisuudesta vetää esille\ntuota säätynaisten surkuteltavaa pahetta. Onneksi ja paremman\ntulevaisuuden enteenä ovat monet ajattelevat miehet alkaneet sitä\nsaattaa tarkastuksen alaiseksi ja lausuvat sen ylitse tuomionsa.\nVaikka toiselta puolen ei voi olla huomaamatta heidän heikkouttansa\nkäytännössä, voipi varmuudella otaksua heidän lausumansa jotain\nvaikuttavan. Syyllä he moittivat, se on totta, ja moittijain joukossa\non paljon vanhakantalaisia, jotka eivät voi välttää joutumasta siinä\nuuden suunnan seuralaisiksi. Mutta heidän lausutut soimauksensa eivät\nkuitenkaan heidän kannaltaan pidä mielestäni logillista johtoa.\nSillä voidaksemme perustuksen mukaisesti tuomita pois naisten\nturhamaisuutta eli koristelemisen halua, täytyy ensin hyljätä kaikki\nne vanhat käsitykset, joissa tuolla ominaisuudella ja tavalla on vahva\npohjansa. Mutta ne jotka muuten tahtovat pysyttää olot entisellään ja\nsentään soimaavat naissuvun turhamaisuutta, unohtavat kokonaan, että\nturhamaisuus ja koristelemisen halu on naisessa johdonmukainen seuraus\ntähänastisesta järjestelmästä. He itse käsityksinensä naisesta ja hänen\ntarkoituksestaan seisovat epäkohdan parhaimpana tukena. Jos koetamme\nmillään muulla kuin vapautuksen tiellä poistaa yhteiskunnasta tätä\nyksityistä pahetta, saamme pian huomata kaikki keinot turhiksi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMuistutetaan ehkä että olen unohtanut koulujen olemassa olon\ntytöillekin. Tämä muistutus johdattaakin minua julkisen opetuksen\nalalle. En sitä ole unohtanut, ja myönnän kernaasti tyttökoulujen\nolleen edistysaskeleen naisten kehityksessä.\n\nNiiden parhaimman ominaisuuden löytänemme kuitenkin siinä,\nettä ne tarjoamalla tytöille jonkinmoista opetusta, jos kohta\nyksinkertaisimmissa tiedoissa, ovat vaikuttaneet herättäväisesti.\nTyttökoulun käyneet ovat sieltä usein tuoneet muassaan hämärän tiedon\nsiitä, että naisellakin on oppimista tiedoissa ja taidoissa, ja että\nhänen kasvatuksensa on puutteellinen ja estää hänen kehitystään ja\ntulevaista onneaan. Monelle tyttökoulun läpikäyneelle lienee käynyt\nselväksi, että kuta enemmän tietää, kuta paremmin jotain osaa,\nsitä helpompi on tulla toimeen ja sitä rikkaampi on elämä. Kuta\nvähemmän tietää, kuta huonommasti jotain osaa, sitä vaikeampi on\ntulla toimeen, sitä tyhjemmältä elämä tuntuu. Muistettava on myöskin\nettä niistä naisista, jotka nyt työnsä kautta tukevat oman ja usein\njonkun sukulaisensakin toimeentulon, moni kuitenkin tyttökoulussa\nsai ensimmäisen alun siihen tietoon ja taitoon, joka nyt hänelle\nleivän antaa, jos kohta se sen niukastikin tekee, ja jos kohta\nhänen koulunkäyntinsä perästä täytyi ikäänkuin alkaa uudestaan ja\nlukemattomien vaikeuksien ja esteitten läpi itsensä kykeneväksi tehdä.\nNiin vaillinainen kuin tyttökoulu onkin ollut, on se kuitenkin kaikille\nnäille ollut suoranaisena vaikka aivan riittämättömänä apuna.\n\nMutta enemmän on se kumminkin, kuten sanottiin, vaikuttanut siten\nettä se on ollut avullinen opettamaan aikaamme ja varsinkin aikamme\nnaisia huomaamaan kuinka puutteellinen heidän sukunsa kasvatus on\nollut. Ei niin että koulu olisi siihen suorastaan viitannut, mutta se\non välillisesti, sekä sen kautta mitä se tiedoissa ja siveellisessä\nsuhteessa _on_ antanut, että sen kautta mitä se _ei_ ole antanut, on\nvalmistanut tietä ajatukselle ja arvostelulle.\n\nJo nimitys tyttökoulu, taikka niinkuin näihin asti on sitä\nkutsuttu: naiskoulu (fruntimmerskola), osoittaa näiden koulujen\npoikkeavaa luontoa julkisista oppilaitoksista yleensä. Kun opistoja,\njoissa poikia on opetettu, on kutsuttu eri nimellä laatunsa\nmukaan: ala-alkeiskouluiksi, ylä-alkeiskouluiksi, kymnasioiksi,\nalkeiskouluiksi, alkeisopistoiksi, lyseoiksi, realikouluiksi, paitsi\npaljon eri ammatti-kouluja, niin sitä vastoin niiden koulujen laatua,\njossa tyttöjä opetetaan, on merkitty vaan sukupuolen mukaan. Vaikka\ntyttökoulujen syntyminen kieltämättä ilmaisee edistystä, palveli niiden\naate siis kuitenkin uskollisesti vanhoja käsityksiä, joista ei se vielä\ntänä päivänä ole voinut irtautua. Tytöille piti niillekin sentään\njotakin opettaa, ruvettiin ajattelemaan, kun muiden koulujen luku vuosi\nvuodelta nousi. Mutta samaten kuin kansakoulu, joka sekin ehdottomasti\non tuntuva edistysaskel yleisessä kehityksessä, vielä perustuu\nmenneiden aikain aatteesen kansanluokkain eri-suuresta arvosta ja\ntarkoituksesta, perustuu tyttökoulukin vielä menneiden aikain aatteesen\nsukupuolten eri-suuresta arvosta ja tarkoituksesta. Sitten kuin olemme\nehtineet niin kauas, että nämä käsitykset kansanluokkain eri-suuresta\narvosta ovat poistuneet yleisestä ajatustavasta, ei meillä enää tule\nolemaan erityisiä _kansakouluja_, vaan ainoastaan kouluja. Ja kun\nolemme ehtineet niin kauas, että käsitykset sukupuolten eri-suuresta\narvosta ja tarkoituksesta ovat poistuneet, ei meillä enää tule olemaan\nerityisiä _kansakouluja_, vaan ainoastaan kouluja.\n\nTyttökoulu niinmuodoin ei ole varsinaista muutosta tarkoittanut\nyleisessä käsityksessä naisesta ja hänen suhteestaan perheesen ja\nyhteiskuntaan. Sillä on vaan tahdottu antaa tytöille jotakin oppia\nyleissivistystä varten, ja nykyisen voimassa olevan asetuksen mukaan\ntekee se sitä tytön II:a ikävuodesta 16:teen. Tyttökoulu ei sitou\nolemaan valmistusjaksona millekkään määrätylle jatketulle työlle\nsuuntaan taikka toiseen. Ainoastaan kahteen jatko-opistoon se antaa\nluvan päästä. Ja samalla lailla kuin se on ylähältä jyrkästi katkaistu,\nleikkautuu se alkupäästäänkin poikki ja tekee valmistuksen kouluun\npääsöä varten vaikeammaksi ja useampivuotiseksi kuin ennen. Ja tästä\nvalmistuksesta ei yhteiskunta katso itseään velvolliseksi pitämään\nmitään huolta muualla kuin pääkaupungissa. Korkeammat oppilasmaksut\ntyttökouluissa sitä paitse tekevät tämänkin opin saamisen vaikeaksi\ntytöille.\n\nTyttökoulu on siis jo luontonsa mukaan riittämätön poistamaan naisten\nkasvatuksesta niitä puutteita, joista ylempänä olemme puhuneet.\nSen lisäksi tulee, ettei sen vaikutus enemmän kuin koulun yleensä\nvoi ulottua suoraan koteihin, joiden kädessä siveellinen ja osaksi\nälyllinen ja käytännöllinen kasvatuskin on.\n\nJos taas katsomme tyttökoulujen sisäpuolelle ja tarkastamme laadultaan\nsitä työtä, jota niissä on tehty sekä sitä henkeä, mikä niissä on\nohjaajana vaikuttanut, niin emme saata olla tekemättä sitä havaintoa,\nettä, niinkuin johdonmukaista onkin, siellä opetettavaa oppilasta on\npidelty vanhojen teoriain mukaan. Jo se asianlaita ettei koulussa\npäättynyt työ joudu minkään lopputarkastuksen alaiseksi, on koulusta\npoistanut sen innon ja tarkkuuden työssä, johon koulun päätyttyä\ntehtävä suoritus ainakin kehoittaa sekä oppilasta että opettajaa.\nAineita on opittu ja opetettu, läksyjä on luettu ja luokalta on\nmuutettu, mutta miten ja mitä oppilas on omistanut aineista, siitä ei\nole lopputiliä kysytty. Yksityisissä opettajissa on suuri innostus\naineesen ja erityinen tarkkuus luonnossa saattanut voittaa käsitykset\nsukupuolesta ja heidän opetuksesta tehdä totisemman, perusteellisemman\ntyönteon oppilaiden onneksi ja hyödyksi. Mutta sellaisen pidämme\npoikkeuksena. Tietämättä taikka tietäen, aikomuksesta taikka ei ovat\nmonet opettajat antaneet tuntinsa, jakaneet arvolauseensa ja asettaneet\nvaatimuksensa vanhan naisihanteen palveluksessa. Kunhan vaan on annettu\ntytöille senverta yleissivistystä, että osaavat liikkua seuraelämässä\nja käyttäytyä säätynsä mukaan, ei heiltä muuta puutu. Perusteellisuus,\najatteleminen, kritiikki on ollut toiselle sukupuolelle kuuluvata; ei\ntyttö-opetuksen tarvitse tähdätä siihen, kuuluvat oppiohjeet tässä.\n\nOppilaat ovat saaneet hyviä todistuksia, heitä on siirretty korkeampaan\nluokkaan ja he ovat lasketut koulusta usein siinä luulossa että todella\nosaavat mitä heillä on oppi-aineena ollut. Vasta karttuneet ikävuodet\nja se mikä elämässä tulee heille vastaan on näyttänyt heidän tietojensa\npuutteellisuuden ja pintapuolisuuden.\n\nToisille, jotka joutuvat vähemmän kehittyneihin oloihin, kenties asian\ntosi laita ei milloinkaan selviä. Mutta heidän vahinkonsa ei vähene\nsiitä. Sanotulla luonnollisesti ei ole tarkoitettu vähintäkään moitetta\nniitä _henkilöitä_ kohtaan, jotka tyttökouluissa ovat vaikuttaneet.\n\nOdotamme nyt sitä muistutusta, että _kansakoulut_ palvelevat molempia\nsukupuolia ja että siis yhteiskunnan tehtäväksi lankeava huolenpito\non yhteisen kansan suhteen tasainen. Kieltämättä kansakoulu palvelee\nmolempia sukupuolia, mutta tuskin sentään olisi voinut muulla tavoin\nolla. Se tieto minkä kansakoulu ennättää ja voipi antaa, katsottiin\ntoki niin yleiseksi, niin aakkoselliseksi, että sen kieltoa tytöille\nei saattanut enään tulla kysymykseen aikana, jolloin kansakoulun aate\nmeillä toteutettiin. Asettaa kansakoulu ainoastaan poikia varten, olisi\nollut sama kuin asettaa rippikoulu ainoastaan poikia varten.\n\nEttä kansakoulu on yhteinen, siitä onkin meillä todella opittavaa\ntoisien kansaluokkien kouluille. Se osoittaa että vanha naisihanne\nja vanhat käsitykset alkavat horjua, kun kysymys koskee — yhteistä\nkansaa. Yhteisessä kansassa, jossa kaikki olot ojentuvat enemmän\nluonnollisuuden mukaan, ei olisikaan helppo juurruttaa konstruerattuja\nihanteita. Kansa ei niitä käsittäisi. Toiselta puolen näyttää siltä\nkuin n.k. sivistynyt sääty käsityksessään naisesta ja määritelmissään\nhänestä ei pitäisikään väliä muusta kuin säätynaisesta. Siten on yksin\ntämän jälkimäisen osaksi tullut tuon kokoon-kyhätyn naisihanteen\ntoteuttaminen. Seurauksena tästä on, että vertaus säätynaisen ja\nkansannaisen kasvatuksen välillä näyttää voiton olevan jälkimäisen\npuolella. Sitä hämmästyttävää järjettömyyttä ja esteettisten sääntöjen\nsokeaa noudatusta, joka säätyluokissa on vahingoittanut naisen\nluonnonmukaista kehitystä ruumiin ja sielun puolesta, ei niin tavata\nkansan parissa.\n\nEttä tietämättömyyden ja taitamattomuuden tähden varsinkin lasten\nruumiillinen hoito siellä osoittaa suuria puutteita, on kyllä totta,\nmutta se on asia, joka koskee kasvatusta yleisesti, eikä naisten\nkasvatusta erittäin. Ei kansalla ole varaa eikä aikaa ajatella\neikä pitää itsellensä mitään koristusta, mitään kukkasta elämäänsä\nsuloistuttamaan. Kansan seassa kutsumus kuuluu: auttaa, ei: koristaa.\nSiellä ei kysytä ensimmäiseksi mikä on sievää ja sopivaista, vaan mikä\non välttämätöntä ja tarpeellista. Onneksi senvuoksi kansassa harvoin\nkasvaa niitä teeskenneltyjä naistyyppejä, joita olot ja kasvatus\nihmiskunnassa valmistaa.\n\nTästä ei kuitenkaan seuraa, että kansan vaimolle tuleva julkinen\nkasvatus siltä tyydyttäisi yleistä tarvetta, taikka että se miehen\nosaksi tulevan kasvatuksen rinnalla olisi riittävä. Kansakoulu\ntarjoutuu molemmille, se on totta. Varakkaimpain maanomistajain\nperheissä, joissa lapset koulunsa läpikäytyä jäävät kotitaloon taikka\njoutuvat perheenjäseniksi muihin taloihin, saattaa niinmuodoin julkinen\nkasvatus käydä tasan sukupuolten välillä. Mutta koko sen suuren väestön\npiirissä, johon kuuluu käsityöläiset ja ammattilaiset kaupungeissa\nja maalla, kaikki päivämiehet, kaikki toisen palveluksessa olevat ja\nylipäinsä koko irtain väestö kaupungissa ja maalla, siinä järjestyvät\nasiat toisin.\n\n12—13-vanhana on lapsi päättänyt kansakoulunsa kaupungissa, yksi tai\nkaksi vuotta myöhemmin maalla. Silloin jättää yhteiskunta enimmiten\ntytöt oman onnensa nojaan. Useimmista, jatkettua opetusta antavista\nkouluista, joista kunta ja valtio yhdessä taikka toinen yksistänsä\nnyt huolen pitää, ovat tytöt suljetut. Hyödyllinen ja ansioa tuottava\ntyönteko tulevaisuudessa voisi heillekin antaa leivän, mutta he\neivät tiedä millä keinoin voisivat saada sitä oppia, jota samaisen\ntyön eli toimen taitamiseksi ehdottomasti vaaditaan. Ammattikouluja\nja sunnuntaikouluja [emme näillä tarkoita yksityisten pitämiä,\nvaan varsinaisia kuntien kustantamia kouluja ammattilaisia varten]\nylläpidetään monissa kaupungeissa, mutta ei niihin pääse tytöt. Nämä\nviettävät parhaimman oppiaikansa köyhässä kodissa, joka useimmasti\nei heille voi antaa riittävästi sopivaa työtä eikä tietysti myöskään\nheille tarjota valmistusta mihinkään enemmän tuottavaan työhön. Poika\nvoidaan panna oppiin toiseen tai toiseen, ja hänellä on tilaisuus esim.\nsunnuntaikoulun läpikäymällä hankkia itselleen todistuksen, jolla hän\npääsee ammattia harjoittamaan. Mutta tytölle harvoin jää muuta jälelle,\nkuin joko kitua kotona ja syödä vanhempiensa ansiota, taikka mennä\npalvelemaan. Edellisen tilan vaarallisuus siveydelle on niin selvä\nettei se mitään todistusta tarvitse, jota paitsi on muistaminen ettei\nse suinkaan varallisuutta lisää. Jälkimäinen tavallisesti tuottaa\nleivän, mutta ei kaikkia houkuttele, varsinkin koska elinkeinon puute\npakoittaa palvelukseen niin monet, että kaikille tarjoutuville ei\nlikimain löydy paikkoja. Viimeksi mainittu seikka taas alentaa palkat\nkohtuuttomiin.\n\nPesu ja silitys pelastaa monet niin kauan kuin voimat kestävät työssä,\njossa kilpailu ja sen kautta alentunut tulo kysyy ponnistusta yli\nsen minkä ruumis luonnon mukaan tarjoo. Ompelemisella ja räätälin\ntyöllä voisi moni vaimo meidän maassa elää, ja moni elääkin. Mutta kun\nyhteiskunta ei huolta pidä valmistuksesta siihen, on seuraus se että\n_hyviä_ ompelijoita, pukujen neulojia, joille aina riittäisi työtä ja\njoiden työ jotain tuottaa, löytyy liian vähä, _huonoja_ liian paljo.\nJos sitä vastoin yhteiskunta paremmin kuin tähän asti huolta pitäisi,\nettä toinenkin sukupuoli voisi itsensä kykeneväksi tehdä teollisuuden\nharjoittamiseen, ammatteihin, liiketoimiin, niinkuin myöskin olisi\nannettava sille tilaisuutta valmistua henkistä työtä varten, niin —\nsilloinhan olisikin naisten kasvatuksesta poistetut _ne_ puutteet,\njoihin _yhteiskunta_ julkisen kasvatuksen isäntänä itsensä velkapääksi\ntekee.\n\nUskotaan kenties että puhuessani yhteisen kansan naisista ajattelen\nvaan naimatonta vaimoa. Ja sanottuani etten ole niin ajatellut, kuulen\nmuistutettavan: Naidun vaimon tehtävä on kodillinen työ miehen ja\nlasten hyväksi; ansaitseminen, perheen elatuksen hankkiminen on miehen\nasia. Niin onkin opissa, enkä tahdokkaan olla viimeisiä tunnustamaan\nsitä perhe-elämän ihanteena.\n\nMutta miten on asia todellisuudessa? Useimmissa perheissä n.k.\nalhaisemmassa väestössä ja samalla tavoin jotenkin yleisesti\nkäsityöläisissä ansaitsee vaimokin, missä vaan taitaa ja millä\nsuinkin voipi. Hänen _täytyy_ sitä tehdä, se on välttämättömyyden\nvaatimus. Lasten luku kasvaa ja tarpeet enenevät enenemistään, mutta\nmiehen palkka on entisellään, se ei riitä elatukseen. Ja niinkuin jo\ntuonnempana sanottiin, on miehellä jo naimiseen mennessä luonnollisena\nvaatimuksena että kumpikin ansaitsee. Jollei hän sitä vaatisi, jollei\nvaimo voisi häntä auttaa ansiolla, jäisi monta avioliittoa tekemättä,\nniinkuin juuri siitä syystä niin monta jääpi ylemmissä luokissa.\n\nHyvähän olisi vaimon antautua vaan ruoan valmistamiseen, perheen\nvaatteiden valmistukseen ja lapsien kanssa työskentelemiseen. Mutta\nnäistä kaksi edellistä työtä supistuu supistumistaan sitä myöden kuin\nrahain riittämättömyys supistaa ostettavain ruoka- ja vaateaineiden\nmäärää ja laatua. Mitä auttaa jos sanomme ettei näin pitäisi olla,\nkuin olot kuitenkin ovat semmoiset meillä kuin muualla, että\nvähävaraisemmissa kansanluokissa vaimon täytyy ansaita enemmän tai\nvähemmän. Kysymys on vaan mitä hän osaa ja mihin hän kykenee. Jos hän\nolisi saanut käydä oppimassa jotain käytännöllistä niinä vuosina, jotka\nkansakoulun käynnin ja naimisen välissä murentuivat hukkaan varattoman\nkotopesän niukassa ruuassa; taikka häntä olisi otettu, niinkuin\nhänen veljensä otettiin, sunnuntaikouluun, taikka ammattikouluun,\ntaikka realikouluun, hankkimaan itselleen opillisia perustuksia\nkäytännölliseen työhön, niin hänellä nyt olisi omaisuus jälellä, joka\ntulisi sekä perheen että hänen omaksi hyödykseen.\n\nMutta useimmissa tapauksissa seisoo hän siinä ilman taitoa mihinkään.\nEi siis muuta neuvona kuin ryhtyä siihen mikä on hänelle mahdollista,\nja hän ryhtyy: pesuun, silitykseen, ja jos hän on erittäin lahjakas\ntaikka hän yksityisten avulla oli saanut vähän oppia ompelussa,\nompelukseen. Mutta se mikä useimmille jääpi ainoaksi ansioksi on\napumiehen työ päiväpalkalla (handtlangerska). Meidän tarvitsee vaan\nkatsella ympärillemme kaupungeissa, nähdäksemme kuinka monet aviovaimot\naamusta iltaan polku-palkasta kantavat tiiliä ja savea rakennustyöhön,\nsillaikaa kuin miehet, joille opin tilaisuus oli etuoikeutena\nsäilytetty, seisovat verrattain vähemmän rasittavassa työssä ja saavat\nkahdenkertaisen palkan.\n\nKuinka paljon oikeampaa olisi ja kuinka paljon onnellisempaa perheelle\nkokonaisuudessaan, jos kaikki nämä vaimot osaisivat esimerkiksi jotain\nsemmoista työtä, jota he voisivat tehdä kotona. Olen nähnyt kuinka\nvaillinaisinkin taito jossain käsiteollisuuden haarassa voipi tuottaa\nsuurta onnea varattomalle kodille, jossa vaatimukset niinkuin tiedämme\neivät ole suuret. Kyyneleet silmissä kertoi eräs aviovaimo, kuinka se\nnäennältä vähäpätöinen seikka, että hän nuoruudessaan sattumalta oli\nsaanut oppia olkien letittämistä, nyt antoi hänelle, miehellensä ja\nneljälle lapselleen sen välttämättömimmän elatuksen, jonka hankkimiseen\nmiehen työ ei riittänyt. Ja tämän vaimon saama oppi ei suinkaan ollut\nsuuri. Hän osasi ainoastaan välttävästi letittää ja kokoonneuloa\nyksinkertaisimpia pieniä koria ja poikain lakkia, jotka tuottivat\nmarkan kaksi silloin tällöin. Pääasia oli että hän oli saanut jotain\noppia.\n\nNiinkuin nyt on, sulkee puutteellisuus yhteiskunnan huolenpidossa useat\nelinkeinot ja ansiolähteet naiselta. Yhteiskunta on ottanut julkisen\nkasvatuksen käsiinsä, mutta se on itsevaltiaan tavoin toisille antanut,\ntoisille antamatta ollut. Suuri osa niitä puutteita ja haittoja, joita\ntähänastinen naiskasvatus osoittaa ja jotka käsittääkseni sangen\nehkäisevästi vaikuttavat yleiseen kehitykseen, on seurauksena tästä\nmenettelöstä. Yhteiskunta on tässä kohden erehtynyt laskuissansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä kirjoituksen kuluessa on sanottu lienee jo viitannut sen\nuudistuksen suuntaan, johon ilmaantuneet puutteet naisen kasvatuksessa\nkehoittavat aikaamme.\n\nNaisen kasvatuksen tulee pyrkiä toteuttamaan, mitä ihmisen kasvatuksen\ntarkoituksena yleensä tunnustetaan; sillä se on hänen oikeutensa\nsyntymisensä kautta, se edistää kansan kehitystä ja lisää sen\nonnea. Kasvatuksen täytyy muistaa, mitä se tähän asti on unohtanut,\nettä nainen on ihminen ja että se mikä saattaa ihmisen yleensä\nhyödyllisempään kehitykseen, se naisenkin siihen saattaa. Sentähden\nhänen kasvatuksensa on oleva semmoinen:\n\n  että se on avullisena tekemään häntä ruumiillisesti vahvaksi,\n     terveeksi, raittiiksi, kestäväksi;\n  että se on avullisena tekemään häntä moraalisesti itsensä\n     määrääväksi, vastuun alaiseksi, tiedolliseksi ihmiseksi, joka\n     tahtoo ja täyttää oikian oikian tähden ja karttaa pahaa pahan\n     tähden,\n  että se on avullisena tekemään häntä älyllisesti kykeneväksi\n     ajattelemiseen, tiedon käsittämiseen ja sen viljelemiseen;\n  että se tekee hänen käytännöllisesti kykeneväksi itsensä\n     elättämiseen.\n\nMuistutetaan kenties nyt että tämä ei muuta ole kuin mitä kasvatukselta\nyleensä voipi vaatia. Se onkin oikea muistutus ja siihen on vastattava:\nsuurimmat puutteet ja virheet naisten kasvatuksessa tulevatkin\nlikinnä siitä, että tämän kasvatuksen suunta _poikennut_ kasvatuksen\n_yleisestä_ suunnasta, että naisten kasvatus on tehty joksikin toiseksi\nkuin mitä kasvatuksen _yleensä_ tunnustetaan olevan. Olen koettanut\nnäyttää kuinka kasvatus on erehtynyt, kun se ylenmäärin silmällä pitäen\nvaan _tyttöä, naista_, on unohtanut _lapsen, ihmisen_. Järjestelmän\nseurauksista nähdään paraiten sen vahingollisuus ja kuinka tarpeellista\non että siitä luovutaan ja palataan luonnollisemmalle pohjalle.\n\nTämä on ensisijassa tarpeen. Yksityiskohdat tulevat kyllä vähitellen\nselviksi, sitä myöten kuin suunta yleisessä ajatustavassa vakaantuu.\nPäätehtäväksi jääpi vaikutus aikakautemme ajatustapaan, niin että\nmoniaiden tähänastisten käsitysten laho laatu tulee julki ja uudempain\naikain kanssa virranneet uudet käsitykset voittavat sijaa. Emme vaan\nsaa hetkeksikään unohtaa, että kasvatus on ollut seuraus näistä\nmenneiden aikain synnyttämistä käsityksistä naisesta yleensä ja\nettei mitään pysyvää uudistusta saada aikaan, jos vaan päältäpäin\nkiillotellaan, mutta entinen pohjus jätetään pois karsimatta.\n\nSe ajatustavan muutos, jota ilman eivät mitkään parannus yritykset\nvoi onnistua, onkin jo alkanut ja muodostaa nyt uutta astetta tuossa\najasta aikaan nähtävässä hiljaisessa mutta vakaassa kehityksessä,\njota naisvapautukseksi sanotaan. Tiedämme että moni vanha käsitys jo\non murennut nuorempain mielipiteiden tieltä, ja että sen johdosta\nnaissuvun asema lain edessä nyt on jo monessa kohdassa toisellainen\nkuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten. Muutokset tähtäävät\ntasoittamiseen, niinkuin jo kirjoituksen alussa sanoin. Tähän\nasti tehtyjen lakiparannuksien yhteisenä ominaisuutena ilmaantuu\njohdonmukainen pyrkimys käsitellä naista enemmän ihmisenä, vähemmän\nsukuolentona kuin ennen; ei miestä yli-arvoisena eikä ala-arvoisena,\nvaan miehen vertaisena. Sitä nähdäksemme tarvitsee vaan muistaa niitä\nmuutoksia perintölaissa, naimiskaaressa, elinkeinolaissa, joita\nSuomen kansa on säätänyt naisen eduksi. Niissä tarkoitetaan naisen\nvapauttamista entiseltä eri-asemalta ja siirtämistä likemmä sitä sijaa,\njoka ennen oli miesten yksinoikeutena. Samaan suuntaan viittaavat ajan\noireet kasvatuksessakin, ja samaan suuntaan uudistustyön alku siinä jo\nkäypikin.\n\nMonissa vanhemmissa on herännyt ajatus uusista velvollisuuksista\ntyttäriänsä kohtaan, ja he ovat huomanneet että heidän kasvatuksensa\nparantaminen on tärkeintä. Monissa kansalaisissa on hereellä sama\najatus ja sama vaatimus. Ja näiden yhteisen työn hedelmänä näemmekin\nyhä levenevän uran, joka aukaisee naisille tilaa astumaan miehen\nvertaisena hänen rinnalleen. Näemme kuinka kodeissa ja kansalaisissa\nvaatimukset naisesta, hänen kutsumuksestaan ihmisenä, nousevat ja\nvakaantuvat, ja kuinka samassa hänen arvonsa nousee. Sen ohessa\nkasvatus luonnollisesti alkaa saada totisemman ja määrätymmän suunnan.\nVanhemmat ja kansalaiset, huolimatta vanhoista hyvin tunnetuista\nnaisellisuuden ihanteista, tahtovat varustaa tyttäriänsä tiedoilla\nja taidoilla ja heitä itsensä-määräämiseen kehittää. Näemme vihdoin\nkuinka kansalaiset, miehet ja vaimot yhdistetyin voimin koettavat\nyhteiskunnan puolelta siihen tilaisuutta tehdä. Niinpä yksityisten\ntoimesta työskentelee maassamme jo monta koulua, toiset opillisen,\ntoiset käytännöllisen kasvatuksen palveluksessa.\n\nYhden niitä välikappaleita, joka kenties luonnollisimmalla tavalla\nvoipi vaikuttaa yleisen kasvatuksen tasoittamiseksi eri sukupuolten\nsuhteen, on uudistyö tavannut asettamalla nuorison opetusta varten\n_yhteiskouluja_. Tämän aatteen kelvollisuudesta on viime aikoina siksi\npaljon keskusteltu ja sitä eri suunnilta harkittu, ettei ole syytä sen\npuolustusta ottaa tässä puheeksi.\n\nAatteen kannattajain ja aatteen käytännöllisten toteuttajain tulisi\nvaan nyt muistaa, ettei se asian laita yksinään että meillä nyt _on_\nyhteiskouluja, tee niitä vielä siksi kuin ne ovat aiotut; vaan siihen\nkysytään suoranaisten työntekijäin samaten kuin asian harrastajain\npuolelta vakaata työtä ja totista mieltä. Yhteiskoulun tulee koettaa\npoistaa erikoiskoulujen viat, mutta säilyttää niiden ansiot. Niinpä\non sen velvollisuus esimerkiksi torjua kaikkea turhamaisuutta,\njoutavuutta, löyhyyttä, kaikkea määrätöntä harrastusta, —\ntyttökouluille omituisia ominaisuuksia — raakuutta, oman käden valtaa,\nhämmennystä siveyden tunteessa — poikakouluille omituisia ominaisuuksia\n— ja torjua sitä yhtä hyvin opetuksen puolella kuin kurissa ja koko\nkoulun elämässä yleensä. Jos yhteiskoulu ei voi itseänsä vapaana\npitää näistä jokaisen kasvatin luonteen kehitykseen vaikuttavista\nhaittapuolista, vaan ehkä antaa kannatusta niille kaikille, niin se ei\nsuinkaan vastaa mitä siltä on odotettu.\n\nMitä erittäin opetuksen hoitoon tulee, emme saa unohtaa, että\nopetettavia lapsia nyt todellakin pitää valmistaa vissiä päämäärää\nvarten. Todellakin täytyy kaikkien jotain järjestettyä osata, jotain\njoka oikeuttaa heitä astumaan astetta ylemmälle opin tiellä. Jos\ntyttöjen tähden löyhennämme opetusta, tyydymme vähempään totisuuteen,\nvähempään vakavuuteen ja kenties vähempään perusteellisuuteen,\nniin teemme tytöille vahingon, jota aate juuri tahtoo välttää. Sen\nlisäksi vedämme alaspäin opin vaatimuksia poikain suhteen, ja teemme\nvääryyttä niille. Tahdotaan väliin sanoa ettei yhteiskoulujen pitäisi\nhuolia vanhojen poikakoulujen järjestelmistä, koska muka poikakoulut\neivät ollenkaan ole malliksi kelpaavia. Niin onkin tavallansa totta:\npoikakoulut eivät ole täydellisiä, niillä on pahat vikansa ja olemme\nniistä ikään maininneet muutamia. Mutta kieltämätön tosiasia lienee\nkuitenkin, että poikakoulumme ovat parasta mitä meidän maassamme\ntähän asti on ollut olemassa julkisen opetuksen alalla. Sitä emme saa\nunohtaa. Sanottakoon mitä sanottaneenkin niiden moitteeksi, totta on\nsittenkin, että mitä niissä on opetettu, on sitä — tyttökouluihin\nverraten — opetettu perusteellisesti ja vakavasti, koulun lopputili\nkorkeamman opiston edessä aina silmissä. Tämä vakavuus ja totinen\nhenki, tämä jykevyys opetuksessa on mielestäni ollut poikakoulun etevin\nominaisuus, eikä varmaankaan ole ollut jättämättä jälkiänsä maamme\nkoulunkäyneiden miesten luonteihin ja kehitykseen. Uskonpa senvuoksi\nyhteiskoulun viisaasti ja oikein tekevän, jos se perintönä vanhalta\nkoululta itsellensä saman ominaisuuden hankkii ja sitä arvossa pitää.\n\nIkävä pidätys tämän uuden kasvatusaatteen menestykselle käytännössä on\nse, ettei yhteiskunta valtiona ole tahtonut antaa sille aineellista\nkannatusta. Sitä vastoin valtio on antanut apuansa joillekuille naisten\nkasvatusta edistäville yksityiskouluille maassamme. Viimemainitusta\nseikasta nähden, ja myöskin jos saamme aavistaa tulevaisia\ntoimenpiteitä muista merkeistä ajan kehityksessä, ei liene kuitenkaan\ntällaisen kannatuksen saanti tulevaisuudessa mahdottomaksi luettava.\n\nKansalaisten harrastuksen ja ahkeran työn kautta ollaan siis paremman\ntien alussa. Koulu tietysti ei kaikkea tee, ei kaikkeen kykene.\nVaikutus paremmuuteen on tuleva kodeista, vanhemmista, veljistä,\nsisarista, — koko suvusta. Tämän vaikutuksen täytyy tunkea kaikkialle:\nlapsen-kamariin, perheen elämään, perheen työhön, seuraelämään,\nkäytännölliseen elämään, yhteiskunnalliseen elämään. Mutta missä monta\nyhtyy yhtehen, missä mies ja vaimo seuralaisina suvun yhteistä hyvää\najavat, siinä ei häpeään tulla. Heidän yhteinen työnsä voipi luoda mitä\nei toinen yksinään saa aikaan.\n\n    Vapahdus on raskas ja myöhänen työ,\n    Mut' vaimonpa sydän viel' nuorena lyö;\n      Kun kaksittain,\n      Työt tehdään ain'\n    Mies, vaimo— ne yksillä voimillaan\n    Sukukunnalle raivaavat uudismaan.\n\n         (Jonas Lien runosta \"Nylaende\".)\n\n\n\n"]