[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxh_4aDfPm8AppQHsxSCs89TgZdQ98liTLvtCLNUlMHU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3089,"Kuvia Raja-Karjalasta","Forsström, Oskar Adolf (oik. Haimari, O. A.)",1856,1910,"3089-forsstrom-oskar-adolf-kuvia-raja-karjalasta","3089__Forsström_Oskar_Adolf__Kuvia_Raja-Karjalasta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1894,29020,198409,false,73513,[22,23],"Finland -- Civilization","Karelia (Russia) -- Civilization",[25,26],"Nature/Gardening/Animals","Travel Writing","\"Kuvia Raja-Karjalasta\" by O. A. Hainari is a descriptive account of the landscape, culture, and economy of the region around Lake Ladoga, written in the late 19th century. The text offers a detailed exploration of the area's natural beauty, including its flora, fauna, and geographical features, while also touching on local livelihoods such as fishing and mining. The writing likely serves both educational and literary purposes, painting a rich picture of life in this part of Finland.  The opening of the book delves into the northern shores of Lake Ladoga, highlighting the area's dramatic landscapes, including high cliffs and deep bays. Hainari begins by reflecting on the beauty of the Lake Ladoga region, contrasting it with the monotonous plains to the east. He describes various elements of the local climate, marine activities, and the vital economic resources obtainable from the lake, such as fish and minerals. The text sets the scene for a deeper exploration of the natural environment and the cultural significance of this unique area, capturing both the awe and challenges it presents to the people living there. (This is an automatically generated summary.)",[],255,"Tietokirja kuvaa Raja-Karjalan luontoa, historiaa ja kansanelämää 1800-luvun lopulla. Se tarkastelee erityisesti Laatokan pohjoisia rantaseutuja, paikallisia elinkeinoja sekä alueen rikasta runonlaulu- ja loitsuperinnettä. Kirjoittaja havainnoi maisemia ja väestön tapoja itärajan tuntumassa.","Oskar Adolf Forsströmin 'Kuvia Raja-Karjalasta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3089. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.\nshemeikkalaiks","KUVIA RAJA-KARJALASTA\n\nKirj.\n\nO. A. Forsström\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen luku.\n  Laatokan rantamailla.\nToinen luku.\n  Salomailla.\nKolmas luku.\n  Runo- ja taikamailla.\nNeljäs luku.\n  Karjalan aatelia.\nWiides luku.\n  Kovan onnen Karjala.\nKuudes luku.\n  Tapoja ja luonteita.\n\n\n\n\nEnsimmäinen Luku.\n\nLaatokan Rantamailla.\n\n\n    \"Kohti pohjaista kulemme,\n    Kohti kuohuja kovia,\n    Lakkipäitä lainehia,\n    Sampoa tapoamahan,\n    Kirjokantta katsomahan\n    Pohjolan kivimäestä,\n    Waaran vaskisen sisästä.\"\n\n                  Kalevala XXXIX.\n\nLaatokan pohjoisten rantamaiden yleinen luonne. Korkeat vuoret.\nWenäjän puoleisen Laatokan rantamaat. Laatokan syvyys. Weden korkeus,\nLaatokan myrskyt. Sumu. Kangastukset. Korkeat ranta vuoret eli\n\"riutat.\" Haukkariutta. Syvät lahdet. Kirjavalahti. Ilmasto. Weden\nlämpömäärä. Jäälautat ja \"komppeikot\". Meriliike Laatokalla. Wienti- ja\ntuontitavarat, Laatokan \"saimat\". Ilmansuuntien nimet, Rehevä kasvisto,\nHarvinaisia kasveja ja puun lajeja. Laatokan kalarikkaus. Kalastusta ja\nkalastajaelämää. Sampi ja miekkakala. Norppa ja norpanpyynti. Laatokan\npohjoisten rantamaiden mineraali-rikkaus. Ruskealan marmorilouhos.\nSordavaliitti. Kitilän granaatit. Helmempyyntiä Impilahdella. Wärtsilän\nrautaruukki. Pitkänrannan vaskikaivokset. Käynti valtiorajamme toisella\npuolella. \"Anuksen linnu.\" Sortavalan kaupunki ja Kymölän seminaari.\n\nLaatokan pohjoiset rantamaat ovat epäilemättä maamme kauniimpia\nseutuja. Näyttää siltä, ikäänkuin täällä Suomen sisämaan ja\nmerenrannikon luonto olisivat yhtyneet viimeiseen ponnistukseen,\nmuodostaakseen oikein jyrkkää vastakohtaa tuolle \"itäeurooppalaiselle\ntasangolle\", joka yksitoikkoisena, järvettömänä, vuorettomana alkaa\nvaltiorajaimne itäpuolella. Merta edustavat näissä maisemissa Laatokan\naukeat ulapat ja \"mereksi\" sanookin karjalainen tätä Euroopan suurinta\njärveä.\n\nOmituista näille pohjoisen Laatokan rantamaille ovat korkeat vuoret.\nMutta turhaan saapi noita vuoria Suomen kartasta hakea. Siinä ovat\nLaatokan rantaseudut ylt'yleiseen kuvatut tasankomaiksi. Ei edes\nvahingossa ole pienintäkään tummanmustukaista karttaan hairahtunut.\nLuulisi ihan olevansa Pohjanmaan lakeuksilla. Ja kuitenkaan ei liene\nkoko maassamme Kuusamoa etelämpänä moista vuoriseutua. Sitä kestää\nKurkijoelta Impilahteen asti ja se ulottuu melkoisen kauaksi ylämaahan.\n\nErittäin komeilta näyttävät nuo rantavuoret, kun niitä mereltä päin\nkatselee tyynenä kesäiltana. Ne kohoavat kartion tapaisina toinen\ntoisensa vieressä. Kahden viereisen vuorikartion välissä on aina syvä\nlaakso, useimmiten kapea kaistale vain. Wuorenkukkulat eivät siltä\nsula yhteen, sillä ilta-auringon valo lankeaa toiseen heleämpänä,\ntoiseen tummempana. Wielä silloinkin, kun ne sinertävän autereisina\nkatoavat etäisellä taivaanrannalla, ovat niiden rajaviivat toisistaan\nerotettavissa.\n\nKoko Wenäjän puoleinen Laatokan rannikko on sileätä hiekkakangasta,\npaikka paikoin savensekaista, peräti lahdetoin ja niin matala, että\nlaivat vaan yksissä paikoin pääsevät rantaan laskemaan. Siellä ei\nmyöskään ole saaristoa, niinkuin Suomen puolella. Seurauksena tästä on\nettä luonto siellä näyttää hyvin ikävältä ja yksitoikkoiselta.\n\nSuomen puoleinen osa Laatokkaa on hyvin syvää vettä. Koko Laatokan\nkeskimääräinen syvyys on 350 jalkaa, siis Itämeren ja Pohjanlahden\nsyvyyttä melkoista suurempi. Syvimmät paikat löytyvät Sortavalan\npitäjän alueella. Länsipuolella Walamoa on eräs kohta, jossa on\n854 jalkaa vettä. Suuren Wironsaaren, Honkasaaren ja Mustansaaren\nvälimailla on 714-847 jalkaa syvää.\n\nWesi Laatokassa on puhdasta ja hyvänmakuista. Se on myös niin kirkasta,\nettä pohja näkyy monen sylen syvyydessä.\n\nWeden korkeus Laatokassa vaihtelee eri vuosina suuresti. On tapana\nsanoa, että se seitsemänä vuonna peräkkäin nousee, seitsemänä laskee.\nTämä luulo on kuitenkin perätöin. Kaikessa tapauksessa tuo nouseminen\nja laskeminen ei riipu lumisista eikä lumettomista talvista, vaan\nmuista suhteista. Korkeimman ja alhaisimman vedenrajan eroitus on\nLaatokassa joskus ollut yli 9 jalkaa.\n\nKoko Laatokan yhteenlaskettu pinta-ala on 18,130 neliökilometriä.\n\nLaatokkaa voipi siis täydellä syyllä sanoa mereksi. Se on tunnettu\nkovista myrskyistään. Sen aalto on lyhyt ja jyrkkä. Kansa sanoo\nsitä \"kareeksi.\" Myrskyt ovat kovimpia syksyiseen aikaan. Kamalassa\nmuistossa on kansalla vielä se myrsky, joka Laatokalla raivosi\nsyyskuun 21—22 p:inä 1883. 30 laivaa joutui silloin kerrassaan\nhaaksirikkoon, eräät väkineen päivineen. Sortanlahden sataman suussa,\nLaatokan länsirannalla nähtiin silloin kauhea näytelmä. Useimmat\nlaivoista pyrkivät näet sinne myrskyn suojaan. Harvat kuitenkaan\npääsivät turvapaikkaan. Toiset ajoivat kumoon ankealla merellä, toisia\nviskasi tuuli rantamatalikoille. Sortanlahdella joutui kaikkiaan 17\nlaivaa haaksirikkoon.\n\nKesälläkin voipi Laatokka toisinaan olla hyvin oikullinen. Korkeat\nrantavuoret kuumenevat päivänpaahteessa. Siitä syntyy rantavesillä\näkillisiä ilmanvirtoja, jotka helposti kaatavat purjehtijan purren,\nell'ei hän ole varoillaan. Tyynenä kesäiltana kuulee merensuussa\ntoisinaan kumeata jyrinää. Se on \"maininki\" edellisen päivän myrskystä,\njoka tenhottomana murtuu saarien jyrkkiä kalliokupeita vastaan.\n\nMerimiesten vaarallisin vihollinen Laatokalla, niinkuin muillakin\nvesillä, on sumu. Se viepi helposti purjehtijan harhateille oikeasta\nsuunnasta. Onneksi on Laatokan ulappa selvää meren selkää, jossa ei ole\nkareja eikä hiekkamatalikkoja. Sitä vaikeampaa on sen sijaan sumuisella\nsäällä purjehtia rantavesillä.\n\nWenheellä kulkijasta näyttävät rantakalliot utuilmalla entistä\nkorkeammilta. Wuoriseinän yläosa on kokonaan usvan peitossa ja kallio\ntuntuu niin loppumattoman korkealta, niin hirvittävän jyrkältä.\nMielikuvitusta jännittää vielä toinen, vähän etäämpänä oleva kallio,\njoka synkän epäselvänä haamuna kohoaa vedenpinnasta, kadotakseen sekin\ntiheään \"tumanaan.\"\n\nKirkkaalla säällä, kevätaikana semminkin, näkee Laatokalla usein\nkauniita kangastuksia. Meren ulapalla huomaa silmä laivan ajavan\ntäysissä purjeissa ja sen päällä toisen, samanlaisen laivan, alassuin\nkäännettynä. Etäisellä, taivaanrannalla näkyvät Walamon saaret\nkullanhohtavine kirkonkattoineen, ikäänkuin olisivat aivan lähellä.\nJo näkyy hetkisen kuluttua toisia saaria ilmassa leijuilemassa. Kuluu\nkotvan aikaa, ja jo on päällimmäinen saari kääntynyt alassuin. Ja näin\nmuuttuu kangastus aina sen mukaan, miten kevätauringon säteet lankeavat\nilman ohuisiin, läpikuultaviin auerkerroksiin.\n\nLähdemme jonakuna kauniina kesäpäivänä soutelemaan Sortavalan\nsaaristoa. Wenheemme kulkee jyrkkien kallioniemien ohi ja syvyydestä\nkohoaa korkeita saaria, jotka kuvastavat louhisia kupeitaan kirkkaaseen\nvedenpintaan. Kansa nimittää noita jyrkkiä vuorenseiniä \"riutoiksi.\"\nNiiden halkeamat ja koverot ovat mieluisia pesintäsijoja haukoille ja\nmuille petolinnuille.\n\nSellainen paikka on esim. Haukkariutta Haavuksen saarella, noin 6\nkilometriä Sortavalan kaupungista. Se kohoaa rohkeasti merestä,\njyrkkänä kuin seinä. Tuntuu niin masentavan jylhältä, kun venheellä\nsoutelee sen alla. Edessä on Laatokan aukea ulappa. Alhaalla kiitää\npesästään eksynyt \"vaakalintu\", huutaen surkeasti vaikeroivalla\näänellä. — Kansantaru ei tietysti ole voinut olla hyväkseen käyttämättä\nnäitä mielikuvitukselle niin kiitollisia luonnonaiheita. Sen todistavat\nnimet sellaiset kuin \"Neitsytriutta\" y.m.\n\nTuon tuostakin uurtaa meri mantereeseen tai suurempaan saareen syviä\nlahtia. Ne ovat toisinaan monen kilometrin pituisia nuo lahdet ja\nuseinkin hyvin kapeita. On sanottu, että niissä on jotain Norjan\nvuonojen tapaista; tielysti pienoiskoossa. Sellainen on esim.\nkaunis Kirjavalahti noin 12 kilometriä Sortavalan kaupungista\nitäänpäin. Korkeana, äkkijyrkkänä kohoaa siinä paikka paikoin ranta;\nmetsähuippuisina reunustavat sitä loitompana yksinäiset, mutta tiheässä\nvierekkäin seisovat vuorenkartiot.\n\nNäköala noilta vuorilta on hyvin laaja. Siellä täällä kimaltelee pieni\nlampi ikäänkuin Helmi vehreän ympäristön keskeltä. Kauempana katoaa\nsalo sinisenä, utuisena. Eteläisellä ilmalla aukenee katsojan eteen\nselvä meren selkä. Sitä reunustavat korkeat saaret kallioriuttoineen;\nsiinä kapeat salmet ja terheniset niemet. Ja rantasaariston takana on\naavaa vettä, niin pitkältä kuin silmä kantaa.\n\nIlmasto Laatokan rantavyöhykkeessä on meri-ilmaston kaltaista. Kesä on\nsiellä myöhäinen, talvi myöhäinen, syksyllä sakeat sumut ja ankarat\nmyrskyt. Myöhään syksyllä, kun säät ylämaassa jo alkavat muuttua\ntalvisiksi, on ilma vielä leutoa rantamailla ja vielä suvisempaa ulkona\nmerellä. Syvät ja laajat ulapat eivät vielä silloin ole ehtineet\nsuuresti jäähtyä. Keskeltä Laatokka hyvin harvoin jäätyy.\n\nJa yhtä verkkaan se keväällä lämpeneekin. Ulkosaarien rannoilla on\npintavesi juhannuksen aikana harvoin 6° C lämpöisempää. Juhannuksen\njälkeenkin näkee toisina vuosina sulamattomia lauttoja uiskentelevan\nLaatokan ulapalla. Kesällä v. 1893 niitä nähtiin heinäkuun alkupäiviin\nasti mutta edellinen talvi olikin ollut tavattoman ankara ja meri\nkauttaaltaan jäätynyt.\n\nToisina vuosina kasvaa jää meren ulapalla sulan reunassa hyvin paksuksi\n\"romppeikoksi.\" Talviset myrskyt irroittavat jäälauttoja ja ajavat\nniitä toisiensa päälle. Ne jäätyvät silloin kiinni toisiinsa. Tätä\nmenoa jatkuu jatkumistaan, kunnes tuo paksu jäälautta viimein kadottaa\ntasapainon ja kääntyy syrjälleen. Se voipi silloin olla 70 jalan\nvahvuinen. Sellaiset jäämöhkäleet tietysti hyvin verkkaan sulavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeriliike Laatokalla on hyvin vilkas. Suomen puolelta viedään Pietariin\nja yleensä Wenäjälle suuret määrät halkoja, pajunkuorta eli \"parkkia\"\nja kalaa. Woita ja lintuja viedään myöskin. Erittäin tärkeitä\nvientitavaroita ovat vuoriteollisuuden tuotteet. Sortavalan kaupungin\ntulliluettelojen mukaan nousi viimeksi mainittujen tavarain vienti\nmeritse Pietariin vuosina 1887—1888 seuraaviin määriin:\n\n                                   1887:         1888:\n  Waskea                        83,845 kgr.   83,720 kgr.\n  Tinaa                          5,705  \"     15,621  \"\n  Maubersuolaa                  22,743  \"     38,903  \"\n  Wesilasia                       —              941  \"\n  Punamultaa                     6,800  \"    102,830  \"\n  Rautaa                     3,750,142  \"  6,052,409  \"\n  Feltinaattia ja kvartsia   1,536,000  \"  1,008,500  \"\n  Dolomiittia                     —          340,000  \"\n  Graniittia                 1,825,500  \"  1,398,700  \"\n  Kovasinkiveä                  70,000 kappal   —\n\nTärkeimmät tuontitavarat ovat Wenäjän jauho, suola ja rihkama. Suola\nkulkee vaan kauttakulku-tavarana Wenäjän läpi. Sitä saadaan tuoda tätä\ntietä ainoastaan rajoitetussa määrässä. Jauhot tuodaan enimmäkseen\nSermaksin satamasta. Jauhoparkat saapuvat sinne Sisä-Wenäjästä\njokia ja kanavia myöten. \"Jauhotuuleksi\" sanookin sortavalalainen\nkaakkoistuulta, koska sen avulla jauhosaimat pääsevät Sermaksista\ntulemaan.\n\nLaatokalla käytetyt purjelaivat ovat viime aikoihin asti olleet\ntuota vanhaa mallia, jonka Pietari suuri toi mukanaan Hollannin\nlaivaveistämöiltä. Ne ovat muodoltaan kuin suuret altaat. Köliä eli\ntalkaa niissä ei ole kuin siksi nimeksi vaan. Näillä laivoilla ei\nsentähden voi risteillä vastatuulessa. Usein on Laatokan kippari jo\naivan lähellä matkansa päämäärää, kun äkkiä nousee vastatuuli, ja hänen\ntäytyy seurata sen mukana kohti kotoisia rantoja. Ja jos oikein kova\nonni kohtaa, niin saapi hän useampaan kertaan kesässä uudistaa tätä\npeliä.\n\nMyötätuulessa kulkevat nuo vanhanaikuiset laivat hyvin nopeasti.\nKauniita ovat ne myös kaukaa katsellen huippu- ja muine purjeineen.\nSellaisen laivan ruumaan mahtuu paljon (\"ruusua\" = lastia) kuten\nLaatokan merimiehet sanovat. Suurimmat tämänmalliset laivat omat\n\"hukkari\" ja \"galjotta\"; pienempiä sanotaan \"saimoiksi.\" Kipparit ja\nmerimiehet ovat enimmäkseen salmilaisia, mutta myöskin sortavalalaisia,\nimpilahtelaisia ja jaakkimalaisia. Kipparit ovat koulua käymätöintä\nväkeä; hoitavat alustaan vaan vanhaan, perittyyn tapaan, tuntematta\nmerenkulun tieteellisiä perusteita.\n\nWiime vuosikymmenen kuluessa on kuitenkin ruvettu Laatokalla\nrakentamaan uusimallisia laivoja. Nämä syrjäyttävät verkkaan mutta\nvarmasti tuon vanhan mallin tieltään. Sortavalaan on sitä paitsi\näskettäin perustettu merikoulu, jossa Laatokan kipparit ja merimiehet\nvoivat oppia merenkulun alkeita.\n\nLaatokan puoleisessa Karjalassa on ilmansuunnilla omat. Suomen\nkirjakielestä poikkeavat nimityksensä. Salmissa käytetään seuraavia\nnimiä:\n\n  Länsi      Luvveh\n  Luode      Kalttanje\n  Pohjonen   Pohjanje\n  Koillinen  Moallinje\n  Itä        Koillinje\n  Kaakko     Randusuvi\n  Etelä      Suvi  (Päivy on murginois.)\n  Lounas     Töinje (Eholoiniekku)\n\nSortavalan saarelaisilla ovat ilmansuuntien nimet seuraavat:\n\n  Länsi      Luuve\n  Luode      Päivän lasku\n  Pohjonen   Pohjoinen\n  Koillinen  Päivän nousu. Moallinen. Itä.\n  Itä        Koillinen\n  Kaakko     Rantasuvi\n  Etelä      Suvi\n  Lounas     Lintu\n\nKasvisto pohjoisen Laatokan rantamailla ja saaristossa on harvinaisen\nrikas ja rehevä. Syynä siihen on toiselta puolen leuto, kostea\nilmasto, toiselta puolen maan vuorisuus. Waarat suojaavat tuulilta,\nja kevättulvat ja kesäiset sateet liuentavat niistä laaksoihin\nhöysteaineita, jotka tekevät maaperän hedelmälliseksi.\n\nLehtimetsä on yleisempi kuin havumetsä. Saaristossa kasvaa tavallisesti\nhavumetsää meren puolella. Mantereen puolella, joka on paremmin tuulen\nsuojassa, kasvaa lehtimetsää. Tavallisia lehtipuita mainitsematta,\nviihtyvät täällä vaaher ja lehmus villinä metsässä. Edellinen puunlaji\non jotenkin yleinen kaikilla suuremmilla Laatokan saarilla. Jalavia\nlöytyy myös, mutta nimeksi vaan.\n\nSaarien jyrkillä riutoilla tapaa harvinaisia Saxifraga ja Cerastium\nlajeja. Täkäläisen kasviston omituisuutena mainittakoon myös eräs\nAconitum laji, joka Laatokan saarilla ja pohjoisilla rantamailla on\nhyvin yleinen ja tuoreperäisissä notkoissa kasvaa miehen korkuiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaatokan kalarikkaus on viime aikoina entisestään suuresti vähentynyt.\nSe on tuo säälimätöin ryöstökalastus, joka täällä, niinkuin muissakin\nsisävesissämme, hävittää kalat. Kesät umpeen vedetään lahtivesissä\ntiheätä \"rantiita\", [= rantanuotta] niin tiheätä, että milt'ei\ntuumankin pituiset kalat sillä nousevat vedestä.\n\nKaikki kelpaa nuottamiehelle. Ainoastaan rautakalat (Gasterosterus)\njätetään kelvottomina rannalle. Ja niitä saadaan nuotta-apajasta\ntoisinaan kapottain. Laatokan kalastajat eivät vielä ole oppineet\nnoista pienistä, pistämistä kaloista öljyä keittämään, niinkuin\nsuomalaiset merensaarelaiset tekevät.\n\nArvokkaimmat kalalajit ovat siika, merilohi ja nieriäinen. Wiimeksi\nmainittu on eräs Laatokalle omituinen lohilaji (Salmo alpinus). Se\nlöytyy myös Lapin tunturijärvissä.\n\nLaatokan saarelainen harjoittaa kalastusta milt'ei ainoana työnään.\nMaata viljelee hän siksi nimeksi vaan. Keväällä kalastetaan rysillä ja\nmerroilla.\n\nKesällä vedetään rantanuottaa. Vedenalaisilla luodoilla vedetään\n\"kierrenuottaa.\" Se on siitä omituinen, että siinä on polvi nuotan\ntoisessa päässä. Sitä vedetään aina yhdestä venheestä ja kolmin miehin.\nLuoto piiritetään nuotalla. Yksi miehistä pitää venettä paikoillaan\npitkällä tangolla, jolla hän kaiken aikaa kolahuttaa pohjakiviin,\npeloittaakseen kalat apajaan. Kaksi miestä vetää sill'aikaa minkä\nvaan kerkiävät nuottaa venheeseen. Tällä tavoin pyydetään enimmäkseen\nahvenia ja siikoja kesällä, nieriäisiä myohäsyksyllä.\n\nWarsinainen kalapyynnin aika alkaa myöhäsyksyllä ja sitä kestää\nkevääseen asti. Marraskuussa lähtevät miehet yksinäisille\nmerenluodoille monta peninkulmaa rantamailta. Siellä pyydetään\nsiikoja ja nieriöistä harvasilmäisillä verkoilla ja kierteellä.\nWerkot lasketaan yhteen jaksoon, toinen toiseensa kiinnitettynä.\nYhden venekunnan \"reäty\" eli verkkojakso ulottuu 600, vieläpä toista\ntuhattakin syltä pitkälle.\n\nKalastuspaikoilla on silloin aina kalanostajia, joille kalastajat\nmäärähinnasta myövät saaliinsa. Siiat myödään painon mukaan, mutta\nnieriäiset elävinä \"peäluvun\" mukaan. Jokaisella kalalla on silloin\nsama hinta, olipa pieni tai suuri. Warovaisesti ottaa kalastaja kinnas\nkädessä nieriäisen verkosta ja panee sen rysäntapaiseen laitokseen,\njoka on hänen venheeseensä kiinnitetty.\n\nRantaan tultuaan, viepi hän kohta kalansa kalanostajan saunaan, joka\non niin rakennettu, että laivan keskiosa on täytetty vedellä. Tämän\nsäiliön seiniin on kannettu reikiä vedenvaihdosta varten. Saatuaan\nlaivansa täyteen lastiin, viepi laivuri kalat elävinä Pietariin.\n\nParhaat kalastuspaikat omistaa Walamon luostari jonkinlaisen\nylimuistoisen oikeuden nojalla, jonka perustetta yhtä vähän käy\ntodistaminen kuin nykyisillä aikoina kieltäminenkään. Muutamille\nluodoille ei luostari laske kuin omia kalastajiaan. Toisilla luodoilla\nsaapi \"miero\" kalastella määrätystä vuokrasta, joka viime vuosina\non ollut 40 nieriöistä venekunnalta. Sellainen kalastuspaikka on\nWossennoin saari, jonkun matkaa Walamon saariryhmästä. Luostari on\nsinne rakentanut majatupia, joissa kalastajat tuosta samaisesta\nvuokrasta saavat suojaa ja lämmintä.\n\nTalvella vedetään suurta siikanuottaa. Tavallisesti on nuotta jaettu\nkymmeneen osaan. Jokainen \"osniekka\" pitää huolta siitä, että hänen\nnuottaosansa on hyvässä kunnossa. Hän on joko itse vetämässä, tai\npalkkaa toisen sijaansa, sillä kymmenen miestä tarvitaan nuotanvedossa.\nSellaista nuottaa vedetään hevosen ja \"vorotan\" eli pelikangen avulla.\n\nKuten jo mainittiin, pysyy keskiosa Laatokkaa tavallisesti koko talven\njäätymättä. Etelätuulet synnyttävät jäänalaisia virtoja ja vesi nousee\nsilloin järven pohjoispäässä. Kun tuulet lakkaavat tai kääntyvät,\nniin alkaa vesi järven pohjoisosassa laskea ja virrata etelään.\nSiikaparvet seuraavat näitä jäänalaisia uurtoja ja kalastajat tietävät\nvarsin hyvin, että heillä pitkällisten etelätuulien perästä on runsas\nsaalis odotettavana. Nuottaa vedetään silloin yksillä kala-apajilla.\nJokaisella nuottueella on oma vuoronsa, jota sen täytyy seurata.\n\nWenäjän puoleisia rantoja väittävät kalastajat kalaisemmiksi kuin\nSuomen puoleisia. Lieneekö tuossa väitteessä perää, vaan johtuneeko\nse siitä, että kaukaisempi seutu aina mielikuvituksessa kangastaa\näveriäämpänä kuin oma kotipuoli.\n\nKesällä sattuu joskus sampi eksymään nuottamiesten apajaan. Tätä\narvokasta kalalajia löytyy nimittäin Laatokassa, vaikka harvassa. Jos\nsampi on suurempi, kahdeksan- tai kymmenleiviskäinen, niin viedään\nse elämänä Pietariin. Kalan ulkonevaan kuonorustoon kaivetaan reikä,\notus kiinnitetään köydellä laivan perään ja niin sitä sitten mennään\npitkälle matkalle. Selittämättäkin on selvä, että tämä on julmaa\neläinrääkkäystä.\n\nHarvinaisuutena mainittakoon myös Laatokassa löytyvä \"miekkakala\"\n(Peleucus cultratus). Se on siian näköinen, valkeasuomuksinen kala,\njoka on saanut nimensä omituisesta ruumiinmuodostaan. Watsapuoli sillä\nnäet on terävä ja ylöspäin käyristynyt kuin sabelin terä. Miekkakala\nlienee kaikkialla hyvin harvinainen. Sitä tapaa muutamin paikoin\nItämeressä, Äänisjärvessä, Araljärvessä y.m.\n\nHylkeet hävittävät Laatokassa paljon kaloja. Laatokan hylje on tuota\npientä, mustantäplikästä lajia (Phoca annulata), joka on yleinen\nItämeressä ja löytyy Saimaankin vesissä. Kansa sanoo Laatokan hyljettä\n\"norpaksi.\"\n\nLaatokan ahkerimpina norpanpyytäjinä mainitaan Hakalan ja Telkinniemen\nmiehiä Sortavalan pitäjässä. Keväisin, jäänlähdön aikana, lähtee\nnäistä kylistä joka vuosi useampia venekuntia \"norppiin.\" Wenheessä\non tavallisesti kolme miestä, toisinaan kaksikin vaan. Yksi miehistä\nhoitaa venettä, ett'ei se pääse karkaamaan. Toiset väjyvät hylkeitä\najelehtivilla jäälautoilla. Pyyntimies on puettu valkoiseen mekkoon,\nvalkoinen huivi käärittynä lakin ympäri.\n\nParisen, kolme viikkoa ovat norppamiehet merellä uiskentelevien\njäälauttojen keskellä. Jokaisella on vähintään kaksi täydellistä\nvaatepartta mukanaan, jos sattuisi jää pettämään ja mies veteen\nsolahtamaan. Wenheessä on rautapelti tai muu tulensijan tapainen\nja sen verran tervaksia, että miehet aina silloin tällöin voivat\nvalmistaa keittoruokaa itselleen. Toisinaan voivat pyyntimiehet palata\nretkellään hyvälläkin saaliilla, Kymmenen norppaa mieheen pidetään jo\nkeskinkertaista parempana.\n\nHylkeitä muuten ammutaan Laatokan saaristossa kesälläkin. Kalastajilla\non melkein aina pyssy venheessä, kun he merensuussa liikkuvat, vaikkapa\nlyhemmilläkin matkoilla. Tavallisesti haulipyssy. Hylkeen ampuminen\nkesällä kysyy suurta harjaantumista, norpalla on huono näkö, mutta sen\nsijaan erittäin tarkka kuulo ja vielä tarkempi hajuaisti.\n\nTyynenä kesäiltana nousee norppa mielellään lepäämään yksinäiselle\nvesikivelle johonkin niemen nenään. Ei ole yrittämistäkään päästä\nammuntamatkan päähän muuta kuin tuulen alta. Wedenpinta on ihan\nheratyyni eikä kokematoin luulisi tuulenhenkeä löytyvän ilmassa. Tämä\nei kuitenkaan petä kokenutta saarelaista. Hän nyhtää hiuksen päästään,\npitää sitä ilmassa, ja totta tosiaankin, hius huojuu. Tuulenhenkeä on\nsiis olemassa, vaikk'ei se pysty vedenpintaan väreitä tekemään. Ja sen\nmukaan hiipii mies avopäin, paljain jaloin varovasti lähemmä otustaan.\nKeväällä ja kesällä ammuttu norppa uppoaa kohta, jos se veteen kuolee.\nSyksyllä on norppa lihavampi ja jääpi kuolleena veden päälle kellumaan.\n\nKesällä ammutaan myös norppia \"moanittamalla.\" Kun nähdään norppien\nuivan jonkun kalliokarin läheisyydessä, niin soudetaan hiljaa sinne\nja vedetään vene maalle johonkin piiloiseen paikkaan. Toinen miehistä\nasettuu tuulen alla olevalle kalliosärmälle, matkii norpan ääntä,\nvääntelee ruumistaan ja tekee ryömiviä liikkeitä. Kalliolle asetetaan\ntoisinaan puusta kolhomaisesti veistetty ja mustaksi maalattu \"norpan\npulama\" eli kuva.\n\nToinen miehistä sillä aikaa väijyy pyssy silmällä jossain\nkallionkolossa. Lyhytnäköinen norppa lähestyy lähestymistään\n\"moanittajaa\", luullen häntä kumppalikseen.\n\nJo on ammuntamatkan päässä! Älähän vielä! Täytyy odottaa, kunnes se\nkääntää korvallisensa ampujaan päin.\n\nPamaus kaikuu kalliolta ja norppa on joutunut pois lohiluotoisilta\nvesiltään.\n\nEnnenkuin hieno savupilvi on ennättänyt haihtua, juoksevat miehet\ntäyttä kyytiä venheeseen, työntävät sen vesille ja soutavat minkä\njaksavat otuksen luo. Pari airontempausta vielä, ja otus ois\notettavissa!\n\nWoi paha lykky! Jo vaipuu veden alle ja veriset kuplat osoittavat vaan\nsitä paikkaa, missä se muutamia sekuntia sitten kellui.\n\nEi hätää mitään!\n\nToinen miehistä tempaa pitkävartisen keihään venheestä ja iskee sillä\nuppoavaan norppaan. Ell'ei tämä onnistu, niin koetetaan naaralla.\n\n\"Ka nousee, jos noustakseen, tai ei nouse.\" Sellainen se on\npyyntimiehen lykky.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItä-Karjala on mineraaleista rikkaimpia osia koko maassamme. Geoloogit\neli kivennäistieteen tutkijat sanovat, että siellä löytyy vähän\nkaikkia. Tärkeimmät siellä löytyvät vuorilajit, malmit ja mineraalit\nnähdään tästä luettelosta.\n\n[Tämä luettelo on tehty vuori-insinööri G. Lisitzin'in antamien\ntietojen mukaan.]\n\nWuorilajeja:\n\n  Dioriittia ja diabaassia.  Kiillegneissiä.\n  Dolomiittia.               Kvartsia.\n  Feltspaattia.              Kvartsiittia.\n  Gneissi-graniittia.        Marmoria.\n  Graniittia.                Rapakiveä.\n  Hornblende-gneissiä.       Saviliuska-kiveä.\n  Kalkkikiveä.               Sordavaliittia.\n\nMalmeja ja mineraaleja:\n\n  Apatiittia.                 Lyijyhohdetta.\n  Arsenikki-kiisua.           Magneetista rautamalmia.\n  Berylliä.                   Malakiittia.\n  Euxeniittia..               Pitkärandiittia.\n  Grafiittia.                 Pyrhotiinia.\n  Granaatteja (eri värisiä).  Rikkikiisua.\n  Järvi-rautamalmia.          Sinkkivälkettä.\n  Kuparihohdetta.             Tinamalmia (kassiteriittia).\n  Kuparikiisua.                Turmaliinia.\n  Lazurikiveä.                 Werikivi-malmia.\n\nNoin 30 kilometriä pohjoiseen Sortavalan kaupungista on Ruskealan\nmarmorilouhos. Marmorivuori on jotenkin laaja eikä se vielä ole\nlouhoten suuresti huvennut. Ovat kuin maantien rakentajien kuoppia\nhiekkasärkässä, louhoskohdat. Kestää sieltä vielä toinen mokoma ottaa\nja jääpi sittenkin tähdettä monen suuren kaupungin palatsirakennuksiksi.\n\nKuten tiedetään, ovat Iisakinkirkko ja useat Pietarin kaupungin\npalatseista Ruskealan marmoria. Marmorilohkareita vietiin entiseen\naikaan suunnattoman suuria Pietariin. Ne sahattiin ensin Ahinkosken\nsahassa, joka on muutamia kilometrejä marmorilouhoksesta. Täysin\nmuodostettuina kuljetettiin ne sitten Laatokkaan laskeumalle\nHelylänjoelle, jossa ne lastattiin laivoihin ja vietiin määräpaikkaansa.\n\nUseita päiviä viipyi suuri marmorilohkare tuolla lyhyellä tiellä\nlouhoksen ja lastauspaikan välillä. Siinä sitä oli Sortavalan miehillä\ntyötä ja rahdinansion tilaisuutta. Lohkare kohotettiin ensin reen\ntapaiselle laitokselle ja hevosia valjastettiin viisin-kuusinkymmenin\nperäkkäin kuorman eteen. Jokaisen hevosen selässä istui ajajapoika,\nruoska kädessä, ja kivikuorman päällä seisoi päällysmies, heiluttaen\nkepillä merkiksi pojille, milloin heidän tuli sivaltaa hevosiaan\nselkään, jotta näin yht'aikaa nykähyttäisivät kuormaa eteenpäin.\n\nWiimeisinä vuosikymmeninä on Ruskealan marmoria käytetty vaan\nkalkin polttoon. Kerrotaan kuitenkin, että Suomen valtio, joka\nomistaa marmorilouhoksen, aikoisi nyt uudestaan ruveta louhomaan\nsieltä marmoria, Pietarin kirkkojen ja palatsien tarpeeksi. Sitä\nvarten rakennettanee Karjalan rautatieltä pieni haararatakin\nmarmortlouhokselle.\n\nLouhostyö tietysti tulisi tapahtumaan suomalaisten insinöörien johdolla\nja kotimaista työväkeä tultaisiin käyttämään. Wenäjän kruunu näet\nentisinä aikoina käytti omia urakoitsijoitaan ja paljon oli silloin\nvenäläistä työväkeä Ruskealassa.\n\nRuskealan marmori on enimmäkseen vaaleanharmaata. Tapaa siellä\nkuitenkin toisiakin värivivahduksia: vehreätä, valkoista ja\nkellertävää; ei kuitenkaan suuremmassa määrin.\n\nSortavalan kaupungin alueella löytyy erästä vuorilajia, joka\nharvinaisuutensa vuoksi tässä mainittakoon. Wäriltään on se kiiltävän\nmustaa, muistuttaa pikeä. Kuuluisa maanmiehemme, Aadolf Erik\nNordenskiöld, on antanut sille nimen sordavaliitti. Sordavaliittia ei\ntietenkään ole tavattu missään muualla kuin siinä kalliossa, jonka\npäälle Sortavalan lutherilainen kirkko on rakennettu.\n\nSortavalan ja Impilahden pitäjistä viedään paljon feltspaattia ja\nkvartsia Wenäjälle. Parolan kylä Sortavalan saaristossa on tunnettu\nharvinaisen suurista turmaliinikiteistään, joita siellä tapaa\nfeltspaatti-kivessä. Sortavalassa löytyy grafiittiakin. Yhteen aikaan\nvietiin sitä paljon Wenäjälle, toisin vuosin 40,000 leiviskään. Sitä\nkäytettiin siellä asfalttihuovan valmistamiseen. Nyt on se vienti\nkokonaan loppunut.\n\nKansa näkyy entisinä aikoina käyttäneen tuota veitsellä helposti\nvuoltavaa mineraalia kaikenlaisiin pieniin tarpeisiin, päättäen niistä\ngrafiitista tehdyistä tulusneuvojen \"rikkikupeista\", koristuksien\nvalimista y.m., joita talletetaan Sortavalan kaupungin museossa.\n\nSuuressa maineessa olivat entiseen aikaan Kitilän granaatit. Kuningas\nJuhana III, jonka sotapäällikkö Pontus de la Gardie v. 1580 oli\nvalloittanut Käkisalmen linnan ja läänin, kirjoittaa sikäläisille\nvoudeilleen, että heidän piti kerätä ja lähettää Ruotsiin noita\n\"Käkisalmen rubiineja\" (\"the Kexholmische rubijner\"). Niitä\nlähetettiinkin hänelle tynnyreittäin ja Juhana kuningas lienee toivonut\nsaavansa oikein rikkaankin aarreaitan haltuunsa, kunnes tietysti asiaa\ntarkemmin tutkittaissa huomattiin, ett'eivät Kitilän punahohtoiset\ngranaatit olleetkaan todellisia jalokiviä.\n\nTämän yhteydessä kerrottakoon helmenpyynnistä, jota harjoitetaan\nmuutamin paikoin Itä-Karjalassa. Kuten tiedetään, ovat helmet\njonkunlaisia kasvannaista tai taudillisia ilmiöitä helmiraakussa\n(Unio margaritifer). Arvellaan niiden syntyvän siten, että eläimen\nruumiiseen tunkeutuu joku pieni hiekkakaunainen tai muu vieras kappale.\nSe aikaansaapi ärsytyksen ja eläin erittää silloin ruumiistaan\npeerlemoriainetta, joka kerrostuu tuon vieraan esineen ympäri.\nHelmiraakku elää joskus järvivesissä, mutta parhaiten se näkyy\nviihtyvän kivikkopohjaisissa puroissa, missä vesi virtaa nopeasti\neteenpäin. Raakku seisoo aina pystyssä, osa eläintä ulkona kuorestaan,\npohjamutaan imeytyneenä. Suurimmat raakut ovat noin 13 sentimetrin\npituisia.\n\nImpilahden pitäjässä ovat Ruokojärvi ja Laatokkaan laskeva Liimonoja\ntunnettuja helmenpyynti-paikkoja. Liimonojassa, jossa tämän kertoja\non käynyt helmiä pyytämässä, löytyy raakkuja runsaasti. Parissa\ntunnissa voipi yksi henkilö helpolla vaivalla poimia niitä useampia\nsatoja. Kun on kerätty tarpeeksi raakkuja purosta, niin alkaa\nitse helmien hakeminen. Se on vastenmielistä työtä, jonkunlaista\njoukkoteurastusta. Raakun kuoripuoliskot kiskotaan näet puukolla\nirralleen toisistaan ja eläin tietysti silloin kuolee. Toisinaan saapi\navata satoja raakkuja, ennenkuin onnekseen sattuu helmen löytämään.\n\nKansa Impilahdella on oppinut panemaan arvoa helmille ja niitä\npyytämään. Joskus saapi pyytäjä hyvänkin päiväpalkan, jos löytää\nkauniita ja suuria helmiä. Kirkkaista, isoista helmistä maksavat\nkultasepät kymmeniä markkoja kappaleesta. Mustia ja ruusunvärisiä\nhelmiä sanotaan kallisanvoisimmiksi. Suomen yleisessä teollisuus- ja\ntaidenäyttelyssä Helsingissä v. 1876 oli valikoima Impilahden helmiä\nnäytteillä.\n\nKansalla on se luulo, että pian jokaisessa raakussa löytyy helmiä,\nmutta että eläin tavallisesti sylkäsee ne ulos, kun sitä tullaan\nkiinniottamaan. Tämän kertoi viime kesänä Liimonojan varrella asuva\nmylläri, vanha, tottunut helmenpyytäjä. Oli sillä ukolla monta\nmuutakin tarinaa. Muun muassa kuuluvat sorsatkin helmiä pyytävän.\nKirkkaalla säällä avaa raakku kuorensa, \"päiveä paistattaapi.\" Sorsa\nlentää ilmassa, näkee kirkkaan Helmen kimmeltävän auringonpaisteessa:\n\"kynnel koabasov dai suuh noblahuttav.\" [Kynnellä kaapasee ja suuhunsa\nnielasee.] \"Ulkomailla\" on muka ammuttu sorsia, joiden kuvusta on\nlöydetty helmiä. Ja niin oli ukko mylläri vakuutettu tarinansa\ntodenperäisyydestä, ett'ei yritettykään sitä kieltää.\n\nOn muuten omituista nähdä, miten nuo vanhat tarut vaeltavat. Tunnetun\nhistorioitsijan ja kansantapojen kertojan, Olaus Magnuksen teoksessa\n\"Pohjoismaisten kansojen erilaisista tavoista\", joka ensi kerta\npainettiin Roomassa v. 1555, esitetään eräässä kuvassa helmenpyyntiä.\nSiinä nähdään muun muassa, miten raakku avaa kuorensa, \"päivää\npaistattaakseen\", ja sorsa leijuilee ilmassa, tähystellen sen sisässä\nolevaa helmeä. Tästä näkyy, että tuo sama tarina jo oli olemassa\nneljättäsataa vuotta sitten ja että sen ajan oppineetkin sitä uskoivat.\n\nWärtsilän rautaruukki on Karjalan ja samalla koko maamme suurimpia\nteollisuuslaitoksia. Sen perusti v. 1850 tunnettu ja ansiokas\nsuurteollisuuden edistäjä Niilo Ludvig Arppe. Ruukki sijaitsee\nTohmajärven pitäjässä pienen Juvanjoen varrella, joka Suurjoen kautta\nlaskee Jänisjärveen.\n\nWärtsilän rautaruukkiin kuuluu monenlaisia laitoksia. Masuunissa\nvalmistetaan suorastaan rautamalmista n.s. takkirautaa.\nPutlauslaitoksessa melloitetaan takkirauta n.s. melto- eli\nkankiraudaksi; valssilaitoksessa puristetaan meltorauta kangiksi.\nWalurautaa ja valuterästä valmistetaan n.s. martinlaitoksessa ja sen\nyhteydessä olevassa harkkouunissa. Edelleen kuuluu Wärtsilän ruukkiin\nkonepaja ja valimo.\n\nMöhkön ja Läskelän ruukit, edellinen Ilomantsissa, jälkimmäinen\nSortavalassa, ovat niinikään Wärtsilän yhtiön omia. Möhkössä on kaksi\nmasuunia, Läskelässä taepaja, kaksi sahaa ja suuremmoinen myllylaitos.\n\nWärtsilän ruukki ottaa sulatettavan rautamalminsa noin 50\njärvestä: Tohmajärven, Pälkjärven, Korpiselän, Suistamon, Kiteen,\nKiihtelysvaaran, Ruskealan ja Uukuniemen pitäjissä. Raa'asta\njärvimalmista tehdään rautan seuraavalla tavalla. Malmi pannaan\nmasuuniin, joka on korkea, kirnuntapainen laitos. Masuuniin kaadetaan\nhiiliä polttoaineeksi. Hehkuvien hiilien kovassa kuumuudessa sulaa\nmalmi vähitellen ja valuu masuunin pohjaan. Sula rauta lasketaan\nmääräajalla pois ja masuuniin kaadetaan lisää malmia ja hiiliä. Täten\nsaatua rautaa sanotaan takkiraudaksi. Wärtsilässä on viime aikoihin\nvalmistettu noin 2,500,000 kgr. takkirautan. Nyt aijotaan valmistusta\nlisätä.\n\nMöhkössä on, kuten mainittiin, kaksi masuunia takkiraudan valmistamista\nvarten. Kaikki siellä sulatettu takkirauta viedään Wärtsilään. Talvella\non Wärtsilän ja Möhkön välisellä taipaleella ja yleensä sen puolen\nsaloteillä vilkas rahtiliike. Pitkissä jonoissa kulkevat rahtikuormat\nverkkaan eteenpäin, mikä vieden malmia Möhköön, mikä taas valmista\ntakkirautaa Wärtsilään. Miehet kulkevat tavallisesti yhdessä ryhmässä\nhevosten perässä. On siellä aikaa pakinoida, eräskin piipullinen\npolttaa.\n\nTakkiraudasta valmistetaan melto- eli kankirautaa siten, että siinä\nlöytymä hiiliprosentti alennetaan. Tämä tapahtuu n.s. putlausuunissa.\nSieltä otettu tulikuuma rautamöhkäle pannaan suuren höyryvasaran\nalle ja taotaan muutamalla iskulla harkoksi. Tämä harkko pannaan\ntaas kulkemaan likistimien eli valssien väliin ja puristetaan niissä\nerikokoisiksi kangiksi.\n\nJärvi- ja suomalmissa on suurena haittana fosfori, joka tekee raudan\nja eritenkin teräksen kylmässä hauraaksi. Toistakymmentä vuotta\nsitten tehtiin Englannissa keksintö, jonka kautta fosfori saatiin\neroitetuksi raudasta paremmin kuin siihen asti käytetyillä keinoilla.\nRuvettiin näet rakentamaan sulatusuuneja, jotka sisästä olivat vuoratut\nsellaisella kivellä, joka raudan sulaessa kemiallisesti yhdistyy\nfosforin kanssa, eli toisin sanoen vetää fosforin puoleensa.\n\nWuonna 1884 alettiin Wärtsilässä tämän keksinnön käyttämiseksi\nrakentaa n.s. Martin-uunia ynnä siihen kuuluvia laitoksia. Hallitus\nmyönsi tarkoitusta varten 60,000 markan lainan edullisilla ehdoilla.\nSeuraavana vuonna olivat uudet sulatuslaitokset valmiit. Kivilajit,\njoita käytetään näissä sulatusuuneissa fosforin eroittamiseksi, ovat\ndolomiitti ja kalkkikivi. Kumpaistakin löytyy verrattain lähellä\nWärtsilän ruukkia: kalkkikiveä Ullamonvaarassa Pälkjärvellä ja\ndolomiittia Tohmajärvellä.\n\nRaudan sulatukseen tarvittavat hiilet ruukki osaksi polttaa omissa\nsysimiiluissaan, osaksi ostaa ne valmiina ympäristön talonpojilta.\nOn koetettu käyttää suomutaakin polttoaineena. Mutta puuta on\ntehdasyhtiöllä kyllin kylliksi. Se omistaa näet iloin 250,000\ntynnörinalaa metsäistä maata. Suurin osa yhtiön metsistä on Ilomantsin\npitäjässä. Ne täyttävät suuremman alueen kuin moni pieni ruhtinaskunta\nSaksassa.\n\nWärtsilän tehdas maksaa vuosittain ulos noin 711,000 markkaa\ntyöpalkoissa, raaka-aineiden ostoon y.m. Tuhansille ihmisille hankkii\nse välitöntä työtä tai välillistä ansiota. Suurin osa tehtaan\ntuotteista, takkirautaa ynnä terästä, on, epäedullisista tullisuhteista\nhuolimatta, viety Wenäjälle. Walmiiksi valetut ja taotut tavarat\nmyödään enimmäkseen omassa maassa.\n\nWärtsilän tehdas on niinkuin pieni kaupunki. Työväkeä on siinä noin\n500:aan ja koko asukasluku nousee noin 900:aan. Tehtaalla on oma\nkirkkonsa ja kaksi kansakoulua. Työväen henkistä ja aineellista\netua edistää tehdasyhtiö kiitettävällä tavalla. Työväellä on siellä\nkirjastonsa, lukusalinsa, säästö- ja apukassansa.\n\nKarjalan radan valmistuttua koittaa Wärtsilälle varmaankin edullisemmat\najat. Karjalan emäradasta on sivurata vedetty tehtaaseen. — Onnea\ntoivoo jokainen suomalainen tälle mahtavalle suurteollisuuslaitokselle,\njoka Karjalan takamailla satoja koteja elättää, tuhansien kansalaisten\ntoimeentuloa turvaa.\n\nMerkillisimpiä paikkoja Karjalassa on Pitkänrannan vaskikaivos. Se\nsijaitsee Impilahden pitäjän itäkulmalla, aivan Laatokan rannalla.\nWuonna 1810 havaittiin ensi kerran, että vaskimalmia löytyi\nPitkänrannan vuorissa. Tämä löytö ei kuitenkaan herättänyt sen\nsuurempaa huomiota, sillä asiantuntijat selittivät, ett'ei louhostyö\nkannattaisi. Neljä vuotta myöhemmin ruvettiin kuitenkin malmia\nlouhomaan, mutta työ seisahtui pian tarpeellisen yrittelijäisyyden ja\npääoman puutteessa.\n\nWuonna 1820 joutui Pitkäranta englantilaisen Lionel Lukin'in\nhaltuun. Hän valtasi sen ynnä 13 muuta malmiaihetta Impilahden ja\nSuistamon pitäjissä. Lukin oli tarkasti tutkinut näiden seutujen\nkivennäisluontoa. Hän oli siellä löytänyt vaskea, tinaa, hopeanpitoista\nlyijyä, sinkkiä ja grafiittia. Toivoi kivihiiliäkin löytyvän.\n\nWuonna 1821 teki Lukin hallitukselle ehdoituksen Pitkänrannan\nmalmirikkauksien käyttämisestä. Oli muodostettava suuri yhtiö, joka\ntoimisi hallitsijan erityisen suojeluksen alaisena. Yhtiön pääoma oli\nkerrassaan laitettava hyvin suureksi, yhdeksi miljoonaksi ruplaksi,\njaettuna 1,000 ruplan osakkeihin. Yhtiö saisi omistusoikeuden\nkaikkiin malmiaiheisiin kuuden peninkulman laajuisella alalla ynnä\ntäyden käyttöoikeuden kaikkiin tällä alueella oleviin vesistöihin\nja halkometsiin. Liikevoittoa kuvaili Lukin erittäin edulliseksi:\n\"vähintäin 25 prosentiksi, varmaankin 50:si, luultavasti 100:si, mutta\nmahdollisesti 500 prosentiksi pääomasta.\" Hallitus suostui Lukinin\npyyntöön ja antoi hänelle nuo anotut etuoikeudet. Mutta tuosta suuresta\nyhtiöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Ei näet saatu tarpeellista\nosake-pääomaa kokoon. Lukin sentähden menetti oikeutensa, kun ei työtä\nvoitu panna alkuun.\n\nTällaisessa lepotilassa oli sitten Pitkänrannan kaivos 11 vuotta,\nkunnes sen uudestaan valtasi eräs Omeljanov niminen venäläinen.\nHän alkoi oikein todenteolla vuorta louhoa ja käytti siihen koko\nomaisuutensa. Mutta syystä tahi toisesta ei hänkään menestynyt ja\nluopui yrityksestä, tehtyään vararikon. Pitkänrannan kaivos myötiin\njulkisella huutokaupalla ja joutui Impilahdesta kotoisin olevalle Judin\nnimiselle talolliselle. Hän möi sen vuorostaan kaivoksen entiselle\ntyönjohtajalle Joffriaud'ille. Wuonna 1879 joutui Pitkäranta nykyisille\nomistajilleen, ruotsalais-venäläiselle pankkiirifirmalle Meyer &\nWinberg'ille.\n\nNäin oli Pitkänrannan kaivos kulkenut kädestä käteen. Jokainen sen\nomistajista oli jatkanut edeltäjänsä työtä, mutta ei kukaan ollut\nsiinä oikein onnistunut. Suurimpana haittana oli ollut riittävän\nliike-pääoman puute. Wasta nykyisten omistajiensa käsissä on Pitkäranta\ntullut suureksi teollisuuslaitokseksi, joka käyttää satoja ihmisiä\npalveluksessaan.\n\nPitkänrannan kaivoksesta saadaan etupäässä vaskea, mutta myöskin\nvähemmässä määrässä tinaa ja hopeata. Tämän lisäksi löytyy siellä\nkätkettynä maan poveen mitä erilaisimpia metalleja ja mineraaleja.\nSiellä on sinkkiä, lyijyä, grafiittia, rikkikiisua ja monenlaatuisia\nkauniita mineraalikiteitä, niinkuin punaisia granaatteja,\nläpikuultavia, vesikirkkaita vuorikristalleja j.n.e. Kaivos-alueella\nlöytyy useampia kaivoksia. Syvin niistä johtuu 600 jalkaa maanpinnan\nalle.\n\nEnnenkuin uutta kaivotta ruvetaan tekemään, täytyy tietysti ensin\ntutkia, missä ja kuinka malmisuonet kulkevat. Tämä tapahtuu omituisella\ntavalla, n.s. timanttiporan avulla. Porana käytetään rautaputkea, jonka\nalareunaan on kiinnitetty timantteja. Timantin edessä ei kestä kallio\nenempää kuin pehmeät maakerroksetkaan. Kun pora pannaan pyörivään\nliikkeeseen, syöpyy rautaputki tuota pikaa vuoren sisään. Kun se on\nuponnut oman mittansa, kierretään sen päähän toinen, samanlainen putki\nja tällä tavalla voidaan sitten jatkaa vaikka satoja jalkoja alaspäin.\nRautaputkiston onttoon sisustaan jääpi tietysti sydän osoittamaan sen\nvuori- tai maakerroksen laatua, jonka läpi pora kulloinkin on kulkenut.\nWoidaan siis nähdä niinkuin kartasta ainakin, minkälaatuista on maan\nsisusta sillä tai sillä syvyydellä.\n\nKun viimein on malmisuoni löytynyt, niin tutkitaan sen suunta, laajuus\nja paksuus uusilla porauksilla. Wasta näiden valmistavien toimien\njälkeen alkaa varsinainen kaivostyö. Louhominen tapahtuu dynamiitilla.\nJos malmisuoni on syvemmällä, täytyy vuorta särkeä hyvinkin kauan,\nennenkuin päästään malmiin käsiksi. Uutta kaivosta tehtäessä täytyy\nmenetellä varovaisesti ja määrätyn suunnitelman mukaan. Täytyy näet\njättää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vahvoja tukipylväitä louhosholvien\nkattoja kannattamaan. Itse kaivos on jaettu moneen osaan ja kerrokseen.\nEri kerroksia yhdistää toisiinsa aukot ja kapeat käytävät.\n\nTuntuu niin omituiselta, kun ajaen lähestyy Pitkänrannan tehdasta,\nja kyytimies sanoo, että nyt sitä jo kuljetaan ontolla maanpinnalla.\nTuolla synkässä syvyydessä, satoja jalkoja maantien alla, työskentelee\nhimmeiden lamppuliekkien valossa ahkera ihmisparvi, loitsien esiin\nmaanemän rikkauksia. Ja täällä ylhäällä paistaa niin kirkkaasti Luojan\nlämmin päivä, taivaan laki näyttää niin kauniin siniseltä ja ruohoinen\ntienvieri niin eloisan viheriältä.\n\nSaavuttuamme perille, koetamme tietysti päästä kaivoksia katselemaan.\nMeille annetaan joku työnjohtaja oppaaksemme ja tämä viepi meidät\nsiihen paikkaan, mistä on sopivinta laskeutua alas syvyyteen.\nWarovaisinta on sitä ennen pukea toiset, huonommat vaatteet päälleen,\nsillä kovasti sitä rähjääntyy ja ryvettyy, kaivosportaita astuessa.\nOpas ottaa tulisoihdun käteensä ja antaa samanlaisen vieraalle. Soihtu\non tehty pikkusormen paksuisista tervasliisteistä, jotka ovat toisiinsa\nkiinnitetyt rautavanteella. Se kestää hyvin toista tuntia, jos sitä\npitää pystyisessä asemassa tulenliekki ylöspäin.\n\nNäin varustettuna sitä nyt lähdetään astumaan alas kaivosportaita\nmyöten. Portaat ovat tavallisia tikapuita, joiden astelmat joskus\novat raudasta, mutta enimmäkseen puusta tehdyt. Tikapuut kulkivat\nainakin siinä kaivoksessa, jota tämän kertoja kävi katsomassa, aivan\nkohtisuoraan alaspäin. Kymmenisen sylen perästä saavutaan pienelle,\npuiselle lavalle, jonka sivulta aukeaa toinen aukko, johtaen seuraavaan\nkaivosholviin. Tästä aukosta tullaan samanlaisia tikapuita pitkin\nkolmannelle lava-alustalle, sieltä neljännelle j.n.e., yhä alaspäin\npilkko pimeässä syvyydessä. Tulisoihdukkaan eivät valaise kuin lähintä\nympäristöä.\n\nAstuminen noita kohtisuoria tikapuita myöten on hieman vaikeata.\nEnsiksikin täytyy kaiken aikaa kiivetä vaan yhden käden varassa, kun\ntulisoihtu on toisessa kädessä. Toiseksi ovat tikapuiden astelmat aivan\npaksussa, tahmaisessa savivellissä, sillä ilma alhaalla kaivoksessa on\nkosteata ja vettä tippuu lakkaamatta kattoholveista ja tihkuu seinien\nraoista. Täytyy olla hyvin varoillaan astuessa, ett'ei luiskahda, sillä\nsilloin voisi suistua tiesi kuinka syvälle ja murskaantua. Toisiin\nkaivoksiin on pääsö helpompi, niihin kuin johtaa oikeat rappuportaat\ntai hinauslaitokset. Eräissä kohdin hinaavat työmiehet itsensä alas\nsuurissa tynnöreissä.\n\nKaivoksissa on ilma kylmänviileätä. Sormet oikein pyrkivät\nkohmettumaan. Erittäin mahtavalta ja juhlalliselta kuuluu\ndynamiittilaukaus tuolla alhaalla. Kumea ääni jyskää kuin kovin ukkonen\nholvista holviin, käytävästä käytävään. Koko kaivos tärisee. Joskus\nsattuu kivilohkare irtautumaan jonkun holvin katosta tai seinästä ja\nsilloin on hengenvaara lähellä alla olijoille.\n\nKaivoksen pohjalla kulkee rautainen kiskotie louhotun malmin\nkuljettamista varten nostoaukolle. Malmivaunut työnnetään kiskoja\npitkin miesvoimalla. Louhostyössä ilmestyy tietysti hyvin paljon\nkelpaamatontakin tavaraa. Nämä malmista köyhät kivet pannaan erikseen\nja kuljetetaan sellaisiin käytäviin, joissa ei enää louhota. Käytävät\ntäytetään kattoaan myöten ja suuret onsikohdat saadaan siten\ntäyteläisiksi ja kestäviksi kannattamaan ylempänä olevien kerroksien\nraskasta painoa. Joka kaivoksessa löytyy edelleen pumppulaitoksia,\njotka lakkaamatta ovat käynnissä. Tämä on välttämätöntä, sillä muuten\ntäyttyisi kaivos pian vedellä. Pumppulaitosta käytetään maan päällä\nolevien höyrykoneiden avulla.\n\nMaanpinnalle nostettu malmi lajitellaan ensin tarkasti, jotta\nsaataisiin köyhimmät kivimöhkäleet pois eroitetuiksi. Kelpaava malmi\nviedään sitten valssilaitokseen. Wahvojen teräsvalssien välissä\nmusertuvat kovat kivimöhkäleet aivan kuin olisivat sokuripaloja vaan ja\nmuuttuvat jauhoksi. Tämän jauhon sekaan survotaan keittosuolaa.\n\nTämän perästä alkaa kelpaavan, puhtaan metallin eroittaminen\nmalmijauhosta. Se tapahtuu osaksi tulen avulla, osaksi monimutkaisten\nkemiallisten prosessien kautta. Emme huoli tätä menettelyä tarkemmin\nseurata. Se vaan mainittakoon, että malmijauho pannaan suuriin,\nhapoilla täytettyihin ammeisiin, joissa puhdas metalli vähitellen\nerkanee niistä aineista, joihin se on ollut yhdistettynä. Tähän\nliuentamiseen käytetään muun muassa rautaa. Pitkänrannan tehdas ostaa\nsentähden vuotuisesti suuret määrät romurautaa.\n\nKun puhdas metalli viimein on eroitettu, jäävät muut aineet tähteinä\njälelle. Nämä kuonatähteet eivät sentään joudu hukkaan, vaan niitäkin\nkäytetään. Sellaista tähdekuonaa on esim. rautakloruuri. Tätä ainetta\nsisältävä liuos sekoitetaan savella ja seos poltetaan punamullaksi.\nPitkänrannan tehdas voipi täten valmistaa niin paljon punamultaa, että\nsitä olisi koko maamme tarpeeksi. Toisista tähdeaineista saadaan lasia.\nPitkässärannassa onkin kaivosteollisuuteen yhdistetty sunrenlainen\nlasinvalmistus. Tehtaan sulatusuunit voivat tarvittaessa valmistaa 3—4\nmiljoonaa lasipulloa vuodessa. Tätä viimeksi mainittua tavaraa viedään\nmilt'ei yksinomaan Wenäjälle ja on sillä viime aikoina ollut hyvä\nmenekki.\n\nOn muuten hauskaa katsella lasinpuhaltajia, kun he ovat työssään.\nPitkässä jonossa seisovat he uuniensa edessä, liikutellen\npuhallusputken päässä olevaa tulikuumaa, sulaa lasimöhkälettä. Tuossa\ntuokiossa on pullo valmiiksi puhallettu ja valettu. Pullon ontevuus\nsyntyy näet puhaltamalla, sen ulkomuoto taas erityisissä valimissa.\nPieniä poikia, puiset kaukalot käsissä, juoksee edestakaisin lasiuunien\nedustalla, ottaen vastaan valmiiksi puhalletut ja muodostetut pullot\npuhaltajilta. Pullot viedään erityiseen kuumaan uuniin, jota vähitellen\njäähdytetään. Täten tulevat pullot kestäviksi ja estyvät paikalla\nsärkymästä. Lasin puhaltaminen on raskasta työtä ja vaatii terveitä\nkeuhkoja. Tuskin siinä työssä pitkäikäiseksi pääsee. Tuo tavaton\nkuumuus uunin ääressä mahtaa olla hirveän rasittava. Aivan tehtaan\nedustalla löytyykin ryöppykylpylaitos, jossa lasinpuhaltajat kesäiseen\naikaan käyvät vilvoittelemassa. Ainakin kerta tunnissa juoksevat he\nvesisuihkun alle — täysissä vaatteissa ja tamineissa. Läpimärkinä\npalaavat he takaisin työhönsä ja tuota pikaa ovat heidän vaatteensa\nrutikuivat. Tätä menoa jatkuu pitkin päivää. Se ei mitenkään saata olla\nterveellistä. Mutta raataja rahanalainen, ei hän jouda katsomaan, mikä\non terveellistä, kun on iso perhe raskaalla työllä elätettävä. Toinen,\nonnellisemmassa tilassa elävä ihminen käyttää hänen työnsä tuotteita,\najattelematta ja tuntematta palvelevaa veljeä, joka saapi päivän\nraskauden kantaa, sen hiet kestää.\n\nPitkänrannan tehdas tuotti v. 1685,456,000 naulaa puhdasta vaskea,\n34,400 naulaa tinaa ja 1,220 naulaa puhdasta hopeaa. Tehtaan työväki\nnousee noin 600 henkeen ja tehdasalueella asuu toistatuhatta ihmistä.\nOn kuin pieni kaupunki konsanaankin. Tehtaalla on oma kansakoulunsa,\noma pappinsa, oma lääkärinsä ja oma sairastalonsa. Paljon on siellä\nulkomaalaisiakin: ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä.\n\nKaikesta huomaa, että Pitkäranta jo sijaitsee kansallisuutemme\nrajamailla.\n\nPitkärannasta ei ole kuin pieni pyöräys rajalle. Poikkeamme rajan\ntoiselle puolelle, esim. Aunuksen kaupunkia eli \"Anuksen linnaa\"\nkatsomaan. Tuollainen matka voipi monessakin suhteessa olla hauska ja\nopettavainen.\n\n\"Anuksen linnu\" sijaitsee noin 60 kilometria Suomen rajalta.\nSinne vievä maantie kulkee tasaista hiekkakangasta myöten.\n\"Doroga\" [tie] on pehmeä ja pölyinen, kerrassaan luonnonvoimien\nvallassa. Ei \"kohenneta\" [korjata] niinkuin Suomen puolella. Luonto\non aivan toisenlainen kuin Suomessa. Ei missään näy noita jyrkkiä,\nmetsärinteisiä vaaroja, jotka tekevät Sortavalan ja Impilahden maisemat\nniin kauniiksi. Ei myöskään näy mitään saaristoa. Rannasta aukeaa kohta\nLaatokan aava ulappa.\n\nAunuksen kaupunki sijaitsee keskellä viljavaa tasankoa, jota sanotaan\n\"Anuksen augiekse.\" Tämän tasangon halki juoksee kaksi pientä jokea:\nMägreän ja Yllösenjoki. Noin parikymmentä kilometriä Laatokasta yhtyvät\nne n.s. Alvoshen-joeksi. Tässä niiden yhtymäpaikassa on \"Anuksen linnu.\"\n\n\"Anuksen augie\" on tiheimmin asuttu seutu koko Wenäjän-Karjalassa.\nSiellä on kylä kylän vieressä, ett'ei niiden välillä ole kuin\nneljännes, korkeintaan puoli kilometriä. Rakennukset noissa kylissä\novat pyöreistä hirsistä, enimmäkseen tuota Wenäjän-Karjalassa\ntavallista mallia.\n\n\"Anuksen linnu\" ei suuresti eroa ympäristön maakylistä. Senpävuoksi\nonkin, siinä missä kaupunki alkaa, pystytetty patsas ja siihen\nkiinnitetty puutaulu, jossa venäjänkielellä ilmoitetaan, että tässä\nse nyt on Aunuksen kaupunki. Taulu on siis samalla jonkunlaisena\nVaedeker'inä eli matkaoppaana, sillä siinä ilmoitetaan muun muassa\nsekin seikka, että kaupungissa on noin 150 taloa ja asukkaita noin 700\nvaiheilla.\n\nKaupungissa ei huomaa merkkiäkään asemapiirroksesta. Kadut, eli\nparemmin sanoen, ajotiet kulkevat ilman mitään järjestystä ja niiden\nvarsille ovat talot rakennetut, noin sikin sokin vaan, pääty kadulle\npäin. Julkisista rakennuksista mainittakoon kolme venäläistä kirkkoa,\njoista yksi kivinen, sotaväen kasarmi, vankila eli \"tyrmä\", sairastalo\nja kaupungin koulutalo. Lutherinuskoisilla suomalaisilla on täällä\npieni rukoushuone.\n\n\"Anuksen linnan\" varsinaiset asukkaat eli \"rahvas\" ovat järjestään\nkarjalaisia. \"Herrat\" eli virkamiehet ovat venäläisiä.\n\n\"Rahvas\" puhuu \"Livvin kieldy\", s.o. Aunuksen-Karjalan murretta.\nKauppiaatkin käyttävät omassa keskuudessaan tätä kieltä. Kaikki osaavat\nhe kuitenkin venäjänkieltä, ken paremmin, ken huonommin.\n\n\"Herrat\" eli säätyläiset puhuvat keskenään venäjää. \"Maltetah i herrat\nlivvikse paishta.\" [Herratkin osaavat puhua Aunuksen-Karjalan murretta.]\nEi auta muu kuin malttaminen näin suomalaisen väestön keskuudessa.\n\"Herroja\" ei muuten ole paljon. Heistä mainittakoon tietysti\nensimmäisenä kaupungin poliisimestari eli \"ispravniekka.\" Kunnia sille,\njolle kunnia tulee. Sitten seuraa luettelossa muutamia upsierejä, pari\nlääkäriä, posttmestari, \"golova\" eli kaupungin valtuuskunnan esimies,\npapit ja koulumestari.\n\nElämäntavat ovat yksinkertaisia. Kaupungin porvarit eli \"rahvas\" elävät\nkerrassaan samaa elämää kuin ympäristön talonpojat. Hyvin suosittuna\nteollisuutena on heillä vesirinkelien leipominen. Näitä rinkeliään\nkuljettavat \"Anuksen linnan\" asukkaat suuret määrät Suomen puolelle\nmarkkinasta markkinaan.\n\nSäätyhenkilöiden seurustelutavat ovat yhtä yksinkertaisia. Pistäytään\nmilloin toisen, milloin toisen luo pakinoimaan päivän tapauksista,\nilmasta y.m. — Andrej Petrovitsch on ostanut itselleen uuden turkin,\nIivan Stepanovitsch vaihtanut vanhan hevosensa uuteen ja parempaan. Ja\nsiinä se menee pieni viinaryyppykin mukiin puheen jatkona noin aamusta\npäivin. Iltaa istutaan vhistipöydän ääressä.\n\nKirjapainoa ei löydy, ei sanomalehtiä, ei päivän polttavia kysymyksiä\neikä puolueita. Teknillisten keksintöjen alalla ovat \"Anuksen linnan\"\nasukkaat tänä höyryn aikakautena käyttäneet hyväkseen ainoastaan tuon\nperin venäläisen keksinnön \"samovaarin.\"\n\nPalaamme takaisin rajan yli. Tulemme Sortavalan kaupunkiin.\n\nSortavala on Suomen puoleisen Raja-Karjalan henkisenä ja aineellisena\nkeskuksena.\n\nKaupungilla on kaunis asema Laatokan rannalla. Sen vastapäätä oil\nsuuri Riekkalan saari korkeine vuorineen. Mannermaankin puolella\nkohoaa useampia vuoria ja niiden välissä on pieniä järviä: Airanne,\nHympylän- ja Liikolanjärvet. Wakkolahti jakaa kaupungin kahteen osaan:\nvanhaan, jota tavallisesti nimitetään \"Kaupungin puoleksi\", ja uuteen\neli \"Kymölän puoleen.\" Niitä yhdistää toisiinsa pitkä kävelysilta.\nUuden kaupunginosan luonnollisena jatkona on Kymölän seminaarin alue\nkoulurakennuksineen.\n\nSortavalan kaupunki on \"niitä esivallan pienimpiä.\" Siinä on vaan\n1,300 asukasta. Rakennustapa on samanlainen kuin maamme muissakin\npikkukaupungeissa. Wähänkin varakkaammilla perheillä on koko talo\nomassa hallussaan. Talon yhteydessä on tavallisesti pieni puutarha\ntai ainakin vähän istutuksia. Julkisista rakennuksista mainittakoon\nkaupungintalo. Se on hyvin sievä, tunnetun rakennustaiteilijamme\nSjöström'in piirustuksen mukaan rakennettu. Siinä löytyy pieni\nhistoriallis-kansatieteellinen museo, johon on koottu Itä-Karjalan\nmuinaisuutta ja nykyistä kansanelämää valaisevia esineitä, muun muassa\nmuutamia satoja kivikauden aseita ja työkaluja.\n\nKaupungin laidassa on Wakkosalmen puisto. Yhdeltä puolelta rajoittaa\nsitä puoliympyrässä Airanteen järvi, toisella puolella pieni Wakkojoki,\njota myöten viimeksi mainitun järven vesi laskee Laatokkaan. Kaunis\nKuhavuori sijaitsee osaksi puiston alueella. Sieltä on erittäin kaunis\nnäköala. Itäisellä ilmansuunnalla kohtaa silmä laajan, keskeytymättömän\nmetsämaiseman, jota korkeat vuoret etäällä reunustavat. On kuin\nseisoisi Raja-Karjalan salojen kynnyksellä ja Kirjavalahden vaaroilta\nnouseva kaskensavu tekee mielikuvituksen vielä täydellisemmäksi.\n\nKuuluu kimakka vihellys, joka silmänräpäyksessä muuttaa tunnelman\ntoisenlaiseksi. Waistomaisesti kääntyy silmä ääntä hakemaan ja näkee,\nkuinka höyryveturi kiitää tekosärkkää pitkin Wakkolahden poikki, pitkä\njono tavaravaunuja perässään.\n\nSiellä se nyt on Karjalan rata, tuo kauan kaihottu, hartaasti toivottu!\nTuokoon se uutta vireyttä Karjalan takamaille, vilkkaampaa henkistä\nyhteyttä muun Suomen kanssa!\n\nSortavala on tärkeä koulukaupunki. Paikkakunnan suurin oppilaitos on\nKymölän opettajaseminaari. Seminaarin edelläkävijänä oli n.s. Siitosen\nkoulu, jonka puolisot Herman ja Elisabet Hallonblad perustivat Kymölä\nnimiselle maatilalleen lähelle Sortavalan kaupunkia.\n\nSiitosen koulu alkoi toimensa v. 1864 ja jatkoi sitä hyvällä\nmenestyksellä vuoteen 1880. Se oli jonkinlaisena kansakoulun ja\nkansanopiston välimuotona. Opettajavoimat olivat erittäin hyvät ja\noppilaita oli runsaasti.\n\nMyöhemmin heräsi Siitosen koulun perustajissa ajatus, että heidän\nkoulunsa oli muutettava opettajaseminaariksi. He tarjosivat koko\nKymölän suuren maatilan ynnä 360,000 markan pääoman Suomen valtiolle,\njos valtio ottaisi perustaakseen opettajaseminaarin Sortavalaan. Wuoden\n1879 valtiopäivillä ottivat Waltiosäädyt tarjotun lahjan vastaan ja\nKarjala sai seminaarinsa. Uusi oppilaitos alkoi toimensa v. 1880 ja\nSiitosen koulu lakkasi.\n\nSortavalan seminaarin merkitystä on tarpeetonta kuvata suomalaiselle\nlukijalle. — Paitsi seminaaria on Sortavalassa tätä nykyä olemassa\nkuusiluokkainen suomenkielinen tyttökoulu, viisiluokkainen,\nsuomenkielinen poika-lyseo, merimieskoulu ynnä kutoma- ja\nkäsityö-koulu, jotka kaikki nauttivat valtioapua.\n\nSortavalassa tehdään paljon ja innokasta työtä Raja-Karjalan kansan\nkohottamiseksi. Ja kansan taajat rivit alkavat jo tuota työtä huomata,\nalkavat käsittää sen tekijöitä luotettaviksi ystävikseen.\n\nSortavala ja \"Anuksen linnu\" ovat kaksi vanhaa, perin karjalaista\npikkukaupunkia. Ja kuitenkin ovat ne niin erilaisia.\n\nMistähän sekin tulee?\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\nSalomailla.\n\n\n    \"Metsän onni, metsän Osmo\n    Pane juoni juoksemahan\n    Näillä mailla, manterilla,\n    Näillä miehen metsimailla,\n    Näillä harhoilla saloilla.\n    Laske vilja valloillehen\n    Lapin haaran hartiasta,\n    Poikki Pohjolan joesta,\n    Sivuts' on Imandron järven\",\n\n         Mysysvaaran Petrin peuranvirrestä.\n\nItä-Karjalan saloperukka, \"Rigie.\" Hirsikuusikko. Itikat.\nHongikkokangas. Kulo. Suo. Porrassilta. Raja-Karjala, metsästäjän\nluvattu maa. \"Uumenet\" salojärvien rannoilla. Heiluvilla hettehillä,\nläikkyvillä lähtehillä, jossa joutsenet munivat, hanhi pojat\nhautelevi. Oravan- ja näädänjahti. Peura ja peuranajo. \"Ahkivo.\"\n\"Kondii.\" Karhunjahti haaskalta. Karhu kaurahalmeella. Karhun\nkiertäminen. Karhuntappo talvella. \"Äijä vähä varain, dai enämbi\nhimotti\". \"Moakondii\" ja muita karhuntaikoja. \"Moahaldii\" Rettelöitä\nkarhunkiertämisessä. Ignoi Wornanen ja hänen poikansa. Ilveksenhiihto.\nHukanajo. Koirat. \"Talukkoa perttjih, mäne tiijä koirat syvväh.\" Päivän\nkuulan koittaessa.\n\nJos siirrymme pohjoisen Laatokan rantavyöhykkeestä koilliseen päin,\nniin tulemme Itä-Karjalan salomaille. Salmin, Suistamon, Korpiselän,\nSuojärven ja Ilomantsin pitäjät muodostavat tämän salomaan. Eteläinen\nosa Salmia, joka ulottuu Laatokan rantaan, ja läntinen osa Suistamoa\novat kuitenkin verrattain tiheään asuttuja.\n\nAsutus varsinaisilla salomailla on yhtä harvaa kuin Lapin rajoilla,\nparhaastaan yksi ainoa asukas neliökilometrillä. Maa on enimmäkseen\nsuoperäistä, toisin paikoin karua kangasta, metsäistä ja vaikeasti\nviljeltyä. Huomattava ominaisuus näiden seutujen vesistöissä on\njokivesien paljous. Järviä kyllä löytyy, mutta ei läheskään niin\npaljon kuin on tottunut Savossa ja Hämeessä näkemään. Vedenjakajana on\nSalpausselkä. Sen länsi- ja eteläpuolella olevat vedet laskevat osaksi\nSaimaan vesistöön, enimmäkseen Laatokkaan, mutta itäpuoleiset juoksevat\nÄänisjärveen.\n\nMetsä on suo- ja louhiperäisillä mailla parhaastaan kuusikkoa. Toisin\npaikoin kasvaa kuusikko tavattoman tiheäksi pensastoksi. Puut ovat\nsiinä vaan parin sylen korkuisia, käsirvarren paksuisia. Ne seisovat\nniin taajassa, että estävät toisiaan kasvamasta. Tämä on rajalaisen\nkielellä \"rigie.\" Ken on talvisella metsäretkellä tällaiseen rikeikköön\njoutunut, tietää kyllä pahaan paikkaan joutuneensa. Ei tahdo millään\nsiinä suksimies päästä kulkemaan. Matalammat kuuset ovat paikka paikoin\nyhtenä läpinäkymättömänä lumimuurina latvasta alaoksiin asti.\n\nToisin paikoin on metsä hirsikuusikkoa. Siellä täällä kohoaa kuusien\nkeskellä solakka koivu tai haapa, jonka heleänvehreät lehvät kesällä\novat silmälle vaihtelevana viihdykkeenä. Saadakseen valoa, täytyy\ntäällä lehtipuiden kasvaa hyvin pitkiksi, vartaloltaan ovat lie\noksattomia ja vasta latvapäistään alkavat haaraantua. Tällaisessa\nmetsässä, jossa puut saavat kasvaa raivaavaa ihmiskättä kokematta,\nkunnes ne joko vanhuuttaan tai salaman iskeminä kaatuvat maahan, tapaa\noikein kasvikunnan jättiläisiä.\n\nIlma on \"näreriegiessa\" kostean viileätä, ja niukasti pääsee tänne\npäivänvaloa tunkeutumaan. Tyyni hiljaisuus vallitsee. Lentoon\nhajaantuvan pyynparven pyrinä ei pitkäksi aikaa hiljaisuutta häiritse.\nJonkun sekunnin perästä on pyrinä tauonnut ja pyyt istuutuneet\nläheisiin puihin. Etäällä kuuluu vaan palokärjen yksitoikkoinen\nkalkatus kelon puun kylkeen.\n\nMutta jos kulkija väsyneenä vaan vähäksikin aikaa istahtaa mättäälle,\nkuusten siimekseen, niin kuulee hän ympärillään hiljaista, tinajavaa\nääntä. Yhä varttuvalla voimalla soipi tämä surullinen ääni hänen\nkorvissaan. Hiljaa, mutta varmasti, lähestyy itikkaparvi. Ei aikaakaan,\nniin on jo ilma harmaana näitä kiusaajia. Niitä istuu niskassa,\nkasvoissa, käsissä ja joka paikassa, missä vaan eivät vaatteet ruumista\nsuojele. Lehtiviuhkalla voipi hän kyllä hosua vainoojansa loitommaksi,\nmutta uusia parvia ilmaantuu yhä entisten sijaan, kunnes sitä viimein\nkyllästyy tuohon epätasaiseen taisteluun ja lähtee vaikka väsyneenäkin\nliikkeelle.\n\nKarjalan rajalainen suojelee itseään itikoita vastaan muun muassa n.s.\n\"tshakkalakilla.\" Tämä on kevyt, aivinainen päähine, jonka eteinen,\nsilmäreijillä varustettu reunus naamarin tavoin peittää kasvoja,\ntakareuna niskaa.\n\nVähitellen muuttuu kuusikko hongistoksi, maanlaatu kuivaksi kankaaksi.\nTuntuu niin keveältä hengittää täällä luonnon mahtamassa pylvässalissa.\nKorkeiden honkien oksattomat rungot eivät himmennä valoa eivätkä\nrajoita näköalaa. Honka on iloinen puu. Näreessä sitä vastoin on jotain\nsynkkää ja rajoittavaa, joka mieltä ahdistaa.\n\nKangashongikon pahin vihollinen on kulovalkea. Se syttyy joskus\nukkosentulesta, useimmin ihmisten huolimattomuudesta. Salolaisen\ntottunut silmä ymmärtää kohta, mitä tuo sakea, yksinäinen savupatsas\ntuolla taivaanrannalla merkitsee.\n\nMetsä palaa!\n\nWiesti kulkee talosta taloon, kylästä kylään. Ken vaan kynnelle\nkykenee, rientää kuloa sammuttamaan. Mutta sammuttajia on vähän\nnäin harvaan asutussa seudussa, matka pitkä ja kesähelteisen päivän\npaahtama kangas rutikuiva. Tuota pikaa on koko kangas tulessa.\nAlhaalla maanpinnassa kiihdyttävät kanervat, kuivat risut ja jäkälät\ntulen voimaa. Ylhäällä \"puittaa\" liekki yhtä nopeasti honganlatvasta\nhonganlatvaan. Kuumuus synnyttää ilmanvetoa ja kipinät ja kekäleet\nlentävät loitos ilmassa liekin edellä.\n\nSammuttajat kaatavat puita pitkissä linjoissa, estääkseen tulen\nleviämistä. Maanpinta raivataan puhtaaksi kanervista ja risuista.\nMiehet ja naiset hosuvat liekkejä suurilla lehtiluudilla. Ihmisten\nhuuto, kirveiden pauke, liekkien räiske ja kaatuvien puiden jyske\nkuuluu yhä kovemmalta.\n\nEll'ei väkeä ole riittävästi, ell'ei kulo satu kulkemaan suurta\nsuota kohden, niin täytyy ihmisten väsyneinä luopua toivottomasta\ntaistelustaan tuhoavaa luonnonvoimaa vastaan. Täytyy varoa sitäkin,\nett'ei joudu saarroksiin liekkien keskelle. Kangas palaa laajalti,\nkunnes rankkasade viimmein tulen sammuttaa.\n\nEi ole sen toivottomampaa näkyä kuin tuollainen kulovalkean polttama\nkangas. Kuivuneina luurankoina seisovat siellä kelohongat, muistuttaen\ntulen hävitystä. Wuosikymmeniä voivat ne pysyä pystyssä, ennenkuin\nviimein lahoavat ja äkillinen rajuilma kaataa ne maahan. Havumetsän\nsijaan alkaa ensin syntyä lehtimetsää. Ensimmäiset koivut ja haavat\nnäyttävät niin surkastuneilta, rosopintaisilta. Palanut maa ei anna\nniille tarpeeksi ravintoa. Aikojen kuluessa lihoaa kuitenkin maaperä ja\nluonnon ikuisesti synnyttävä voima tasoittaa kaikki entiselleen.\n\nKankaan takana aukeaa avara, laakea suo. Monta kilometriä kestää suota\nja yhä vaan suota. Punertavan sphagnum-sammaleen peittämässä suomudassa\nkasvaa harvassa, ruskeanhelpeistä, karkeata saraheinää, pursuja ynnä\nkorttelin, parin korkuisia vaivaiskoivuja ja pajupehkoja. Harvassa,\nikäänkuin kurjaa ulkomuotoaan surren, seisovat monen sylen päässä\ntoisistaan surkastuneet suopetäjät, näyttäen oikein jättiläisiltä\nvaivaiskoivujen ja pajupehkojen rinnalla. Suopetäjä kasvaa noin sylen,\nparin korkuiseksi, käsiranteen vahvuiseksi, mutta keskeytyy kasvussaan\nja kuivuu viimein kokonaan. Kuivat, havuttomat karahkat tekevät\nsuomaiseman vielä kolkommaksi.\n\nIhmiskättä ja kulttuuria muistuttaa rahkasuon yli suorassa linjassa\njohtuva porrassilta. Sylen pituisia parrenpäitä on sotkettu\npoikkipuolin vierekkäin vetelään maahan. Hevosella ei sellaisella\nkapulasillalla voi kulkea muuta kuin ratsain. Tavarat, jos sellaisia\non, \"sovitetaan säkkeihin\" eli \"hoavoloihin\" kahden puolen hevosen\nselkää, niin että kumpaisessakin säkissä on yhtä raskas paino.\n\nNäin kuljettivat suojärveläiset vielä vuosikymmen sitten kesäiseen\naikaan jauhotarpeensa Aunuksen Petroskoilta. Näin kulkee salolainen\nvieläkin kylästä toiseen. Hevoset Raja-Karjalassa ovat hyvin tottuneet\nporrassiltoihinsa. Warovasti tunnustaa hevonen ensin kaviollaan\nsotkuportaan kestävyyttä, ennenkuin se koko ruumiinsa painolla siihen\nastuu.\n\nWanhassa porrassillassa painuvat sotkuportaat aikaa myöten suon pintaa\nsyvemmälle. Täten syntynyt uoma täyttyy pitkien sateiden perästä\nreunojaan myöten vedellä ja koko silta näyttää kaukaa katsellen\npitkältä, välkkyvältä vesiojalta. Hevoselta kysytään silloin vielä\nsuurempaa varovaisuutta, liukkailla ja näljäisillä portailla astuessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaja-Karjalan saloperukka on metsästäjän luvattu maa. Täällä herättää\nhänen intoaan viljalti löytyvä metsänriista, täällä viehättää häntä\njylhä erämaan luonto.\n\nAjatuksiisi vaipuneena astut pyssy olalla hirsikangasta. Loitompana\njuosta häärii pieni, harmaan hallahtava, pystykorva, teräväkuono Härmi\nkoira. Äkkiä kuuluu koiran kimakka haukunta tuolla etäämpänä. Sinä\nkavahdat ajatuksistasi. Waistomaisesti tempaat pyssyn käteesi ja lähdet\nrientämään sinne, missä, kaikuu koiran haukunta. Yhä kimakammin soipi\ntämä mieluinen ääni korvissasi, aina vaan samasta paikasta. Siitä\ntiedät koiran puussa istuvaa lintua haukkuvan.\n\nJo saavut lähemmäksi, ja tuossa kelohongan katalatvassahan istuu\nkoppelo, käännellen päätään ja tarkasti seuraten koiran liikkeitä.\nLäheisiin puihin ovat nousseet poikaset, tyrmistyneet oksien juureen,\npuun runkoa vasten.\n\nKot! kot! kot! kuulun koppelon ääni kelohongan latvasta!\n\nJo olet ampumamatkan päässä ja laukaiset pyssysi. Ylt'ympäri toistaa\nkumea kaiku pyssyn pamauksen. Se kiireilee kunnaasta kunnaaseen, kunnes\nse vihdoin yhtyy salon honkien huminaan.\n\nMutta alas korkeudestaan sortuu metso. Se paukahtaa oksalta oksalle,\nlamaa altansa hienot, kuivuneet risut ja tömähtää viimein mättäälle\npuun juurelle. Siellä istuu jo kahdella jalalla Härmi saalistaan\nodottamassa. Wihasesti iskee se siihen hampaansa, kunnes itse saavut\npaikalle ja kiellät koiraa lintua ravistelemasta.\n\nSuuren salon järvet ovat, kuten arvatakin sopii, vesilinnuista hyvin\nrikkaita. Salolainen ei siitä riistasta paljon välitä. Sotkia pitää\nhän kuitenkin kanoinaan ja munittaa niitä omituisella tavalla. Sotka\nnäet tekee pesänsä lahopuiden koloihin. Tätä seikkaa käyttää salolainen\nhyväkseen. Salojärvien rannoilla kasvaviin puihin riipustaa hän\nkeinotekoisia sotkanpesiä eli n.s. \"uumenia\".\n\nKun sotka on laatinut pesänsä uumeneen ja muninut sinne munasarjansa,\nniin korjaa uumenen omistaja munat haltuunsa. Luulisi sotkan tästä\npelästyvän eikä enää toista kertaa munivan niin rauhattomaan paikkaan.\nEipä niinkään. Se tulee uudestaan ja munii uuden munasarjan, kunnes\ntämän käy samoin kuin edellisenkin. Wiimein annetaan toki sorsan\nrauhassa muniaan hautoa, sillä muuten rupeaisivat linnut koko järveä\nkarttamaan ja uumenen omistaja kadottaisi kanansa.\n\nHeiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä pesivät _hanhi_ ja\n_joutsen_. Hanhi se on oikein erämaan lintu. Sen kimakka ääni kuuluu\nkeväällä niin kolkolta suurella, autiolla suolla.\n\nJoutsenia tapaa jo Korpiselässa, yleisemmin Suojärvellä ja\nIlomantsissa, Aunuksen Karjalassa sitäkin yleisemmin. Tämä viisas ja\narka lintu rakentaa pesänsä luopääsemättömille rahkasoille, suosilmien\nrannoille. Ei henno metsämies oikein tätä kaunista lintua ampua, vaikka\npääsisi hiipimäänkin ammuntamatkan päähän. Eivät salolaisetkaan juuri\nhenno joutsenta ampua. \"Anna uibi salojärven kukkehennu.\"\n\n_Oravanjahti_ on eräinä vuosina metsästäjille hyvänä ansiolähteenä.\nToisin ajoin ei näitä eläimiä löydy kuin nimeksi vaan. Oravamiehellä on\naina kirves mukanaan, kun hän kulkee salolla. Sattuu näet usein, ett'ei\nammuttu otus putoakaan puusta alas, vaan jääpi oksalle riippumaan.\nSilloin hakataan puu armotta maahan, olipa miten suuri tahansa.\n\nSuurella salolla näkee usein komeita honkia ja näreitä, parasta\nhirsipuun lajia, joita oravamiehet ovat kaataneet. Tuntikauden on siinä\nmies pienellä kirveellään honkaa nalkuttanut, saadakseen käsiinsä\noravan, jonka nahka korkeintaan on 25 pennin arvoinen. — Se on sitä\nsalolaisten kansallistaloutta.\n\nOravan pahin vihollinen on näätä. Sukkelasti puittaa se honganlatvasta\nhonganlatvaan, vielä vikkelämmin kuin orava. Entiseen aikaan, kun\nnäätiä oli enemmän ja niiden nahat paremmassa hinnassa, kuljettivat\nhiihtomiehet aina verkkoa kerallaan metsästysretkillään. Näätä\npakenee mielellään louheen tai lumenalaisiin ryteikköihin, koirien\nsitä ahdistellessa. Sellainen paikka piiritettiin tuota pikaa\nverkolla, joka pystytettiin lumeen pistettyjen keppien varalle\nseisomaan. Suksensauvalla tai pitkällä vavalla sohrattiin eläin ulos\npiilopaikastaan, takertui verkkoon ja tapettiin.\n\nTunnetuilla Wornas-veljeksillä esim. on aina näädänverkko pussissa, kun\nhe kiertelevät saloja eräretkillään. Takavuosina onnistui se pyynti\nheille joskus erittäin hyvin. Saivat toisinaan toistakymmentä näätää\ntalvessa.\n\nItä-Karjalan salomailla löytyy monta eläinmuotoa, joita ei tavata\nsamalla leveysasteella muualla Suomessa. Niinpä esim. peura ja sen\npahin vihollinen ahma.\n\nKorpiselän, Ilomantsin ja Suojärven suurilla rämeillä ja\njäkäläkankailla asuu kesät talvet peuroja. Poastarven saloa\nKorpiselässa ja Shemeikan saloa Suistamon, Suojärven ja Korpiselän\nkulmauksessa mainittiin ennen hyvinä peuramaina. Wanhat metsämiehet\nkertovat, että Poastarven jäällä toisin ajoin nähtiin satoja peuroja\nyhdessä karjassa.\n\nSydäntalven aikana tulee peuroja Laatokan rantamaille, Impilahden ja\nSortavalan saaristoon. Meren saarissa ja niemissä on silloin vähemmän\nlunta ja kalliot kasvavat siellä runsaasti peuransammalta. Walamon\nsaarella löytyy kesät talvet peuroja. Ne ovat sinne jääneet talvella ja\nvähitellen tulleet puolikesyiksi, kun niitä ei ole hätyytetty.\n\nPeura on tavattoman arka eläin. Ottaa vainun ihmisestä jo kilometrin\nparin päästä, jos sitä tuulen päältä lähestyy. Se ei kammoa heikkoa\njäätä laisinkaan, enempää kuin kylmää avovettäkään. Jääriitteessä\nsaattaa se rypeä tuntikausia väsymättä, hukkumatta. Jää-iljangolle\nei peura mene kuin viimeisessä hädässä, sillä siellä sen surma pian\nsaavuttaa.\n\nImpilahden Huunukanniemellä tappoivat nuottamiehet kerran noin 30\nvuotta sitten koko suuren peurakarjan, kuudettakymmentä päätä. Peurat\nahdistettiin liukkaalle jäälle ja nuijittiin jäätuurilla ja uusilla\naseilla kuoliaiksi.\n\nVanhat miehet Korpiselässä kertovat, että heidän lapsuutensa\naikana tapettiin kesäpeuroja metsään viritetyllä jousipyydyksellä.\nPeurapolulle taivutettiin nuori, sitkeä näre luokille ja sen varaan\nasetettiin keihäs. Luokkiin varustettiin erityinen liipasinlaitos ja\nsiihen kiinnitettiin nuora poikkipuolin polkua. Kun peura kosketti\nnuoraan, niin laukesi jousi ja potkasi surmaavan keihään eläimen\nruumiiseen.\n\nTalvella kuljettivat \"pedramiehet\" \"ahkivota\" kerallaan. Ahkivo on\nepäilemättä lappalaisahkion jäännös. Muoto sillä on ihan sellainen.\nEmäpuu on parin tuuman paksuinen, lylyhongasta tehty. Peräpuoli on\navonainen, laidat liisteistä. Ahkivota liikutellaan tavallisesti kahden\nmiehen. Toinen suksimies vetää sitä perässään, toinen työntää sauvalla.\n\nAhkivolla toivat metsämiehet saaliinsa salolta. Mutta sitä saattoi\nkäyttää muihinkin tarkoituksiin. Sillä vedettiin talvella nauriita\nkotiin nauriskuopasta, silloin kuin halme sattui loitompana olemaan. —\nSuojärven ja Korpiselän salokylissä näkee vieläkin ahkivota täytettävän.\n\n_Karhu_ on Itä-Karjalan salojen komein asukas. Rakkaalla lapsella\non monta nimeä. \"Kondii\", \"otsho\" ja \"mesikämmen\" ovat tavallisia\nKarjalassa käytettyjä karhun lempinimiä.\n\nSynkkä, suoperäinen kuusikorpi on kontion, metsänkuninkaan, mieluisin\nolopaikka. \"Närerigiessä\" maustelee se muurahaisten kekoja, syöpi\nhilloja suolta. Täällä kaataa se myös talonpojan lehmän, joka,\nharhateille jouduttuaan, on tälle vaaralliselle alalle eksynyt.\n\nKarhu on Salmin kihlakunnan salokyläläisten vaarallisin vihollinen.\nIhmistä se ei hätyytä vaikka sattuisikin kesäiseen aikaan salolla\nvastaan tulemaan. Ainakin tapahtuu tämä ani harvoilla poikkeuksilla ja\non se silloin emäkarhu, joka pelkää poikasilleen pahaa tehtävän.\n\nMutta hevosia, lehmiä, vasikoita ja lampaita tappavat karhut paljon\nKarjalan takamailla. Ei kulu täällä sitä kesää jona ei karhun tuhotöitä\nmainittaisi. Toisinaan käypi peto niin rohkeaksi, että kaataa lehmän\nihan talon läheisyydessä tai hajoittaa lammasvajan aivan kartanon\nnurkassa. Ihmisen lähestyessä pakenee se kuitenkin aina metsään.\n\nKesällä ammutaan karhua joskus haaskalta, kun se on lehmän tai hevosen\nkaatanut. Lähelle raatoa rakennetaan puuhun lava. Kaksi miestä lähtee\ntappopaikalle. Tämän täytyy tapahtua ennen päivän laskua, sillä karhu\ntulee usein jo illan suussa aterialleen. Toinen miehistä nousee\nlaivalle ja asettuu mesikämmentä väijymään. Mutta toinen tekee suuren\nkierroksen koko paikan, ympäri ja astuu sitten kotiin samoja jälkiä\nkuin on tullutkin.\n\nKun karhu lähestyy haaskaa, ottaa se kohta vainun viimeksi mainitun\nmiehen jäljistä, seuraa niitä mutta rauhoittuu, kun huomaa, että ne\njohtavat poispäin. On näet yhtä tarkka vainulleen kuin koirakin; osaa\nkyllä eroittaa vereksimmät jäljet vanhemmista eikä häivy takajäljille\nkulkemaan.\n\nPuussa istujan pyssymiehen täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta,\nett'ei säikytä karhua pois. Ei saa rykiä, ei liikkua, ei polttaa\ntupakkaa. Waatteetkin pitää olla sellaiset, jotka kauemman aikaa ovat\nolleet aitassa, käyttämättä.\n\nWarovasti ja hiljaa lähestyy nyt karhu haaskaa, toisinaan niin hiljaa,\nett'ei kuulu pienintäkään ritskettä.\n\nJos kaikki hyvin onnistuu, niin saavi peto surmansa lavalla istujan\nluodista. \"Buljkka bokkah työnnetäh, i siih tilah töllöy.\" (Luoti\nkylkeen työnnetään; siihen paikkaan kuolee.)\n\n\"Äijä on sen pyvvön yrittäjii, harvazelleh ugodjii.\" (Monta on sen\npyynnin yrittäjää; Harvoin onnistuu.)\n\nSyyskesästä käypi karhu halukkaasti kaurahalmeella. Siellä se pehnaa\nja tallaa paljon enemmän kuin minkä jaksaa suuhunsa syödä. Wielä\nmyöhässyksylläkin, kun kaurat jo ovat närtteellä, käypi se tätä\nmieliruokaansa herkuttelemassa, purkaa närtteet ja syöpi kaurat\nonnekseen.\n\nEnsimmäisillä lumilla, tai tavallisesti vähän ennenkin, alkaa\nmetsänkuningas hakea talvimajaa itselleen. Toisinaan samoilee se\npeninkulmamääriä, ennenkuin asettuu. Kun karhu viimmein löytää sopivan\nsalonkulman lepopaikakseen, alkaa se levottomasti liikkua puoleen\nja toiseen, poikkeaa oikeaan ja vasempaan, astuu takaisin vanhoja\njälkiään. Levottomuuttaan osoittaa se silläkin, että katkoo pienien\nnärevesojen latvuksia, kynsii puita tai taittaa niiden oksia. Nousee\ntoisinaan puuhunkin, arvattavasti tiedustelemaan maan luontoa, seudun\nturvallisuutta.\n\nEmäkarhu kaivaa useimmiten pesänsä maan alle. Tämän \"moapesänsä\"\ntekee karhu mieluimmin sellaiseen paikkaan, missä maanpinta on\nvähän kumpareella, ett'ei vettä pääse valumaan pesään, jos sattuisi\nsuvi-ilmat tulemaan. Pesän pohjalle kokoo kontio kuusenoksia tai\npehmeitä sammalia. Pesän suun tukkii se usein sammaltukolla, jättäen\nsiihen vaan sen verran reikää, että henki parahiksi pääsee kulkemaan.\n\nWanhat uroskarhut makaavat talviuntaan tavallisesti \"korjulla.\"\nLaittavat vaan pehmeän pahnan itselleen jonkun kuusen juurelle ja\nasettuvat sinne levolle. Kuusen tuuheat alaoksat suojelevat eläintä\nliiasta lumesta ja vähitellen syntyy sen päälle holvintapainen\nlumikatos, joka sitä kokonaan peittää. Joskus tekee karhu korjunsa\naivan suojattomaankin paikkaan, muurahaiskeon kylkeen. Puistelee lumen\npäältään, kun sitä sattuu liiaksi pursuamaan.\n\nKahta täysikasvuista karhua ei koskaan tapaa samalla makuuksella. Emä\nsynnyttää tammikuun lopussa tai helmikuussa poikansa. Ei ole poikasten\nsuinkaan vilu emän tuuhean turkin turvissa ja maapesä on itsessäänkin\nhyvin lämmin. Poikaset seuraavat kaksi vuotta emäänsä, sitten eroavat.\n\nKarhun kiertäminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Ensimmäisillä lumilla,\nsyksyllä, kun metsämies tapaa karhunjäljet, alkaa hän niitä seurata.\nKarhu on viisas eläin, älyää kyllä, että jäljet lumessa osoittavat sen\ntietä ja koettaa niitä peittää. Toisinaan, kun se tapaa metsäpuron\nmatkallaan, kulkee se sen yli, mutta palaa kotvan ajan kuluttua\ntakaisin entisiä jälkiään, astuu pitkät taipaleet juoksevan puron uomaa\npitkin. Tottumatoin kiertäjä hämmästyy, kun kontion jäljet näin äkkiä\nhäviävät aivan käsistä.\n\nKiertäjä seuraa karhun jälkiä, kunnes ne rupeavat \"polviloi tegemäh.\"\nTarkasti tutkii hän puut tiellään, onko niistä oksia katkottu, tuntuuko\nniissä kontion kynnenjälkiä. Kuten jo sanottiin, osoittavat nämä\nmerkit, että karhu on katsonut korvenkulman sopivaksi ja alkanut siellä\nhakea talvista leposijaa itselleen.\n\nNyt ei kiertäjä enää astu eteenpäin, poistuu päinvastoin kappaleen\nmatkaa taaksepäin ja alkaa kiertää koko korvenkolkan ympäri. Piirinsä\neli \"kierroksensa\" tekee hän tarpeeksi laajan, ett'ei karhu vaan saisi\nvihiä hänen toimistaan. Ell'ei hän näin astuessaan tapaa karhunjälkiä,\ntietää hän, että otus on kierroksessa.\n\nPäivän tai parin perästä palaa hän takaisin kierrostaan tarkastamaan.\nEll'ei nytkään näy karhunjälkiä, \"katkaisee\" hän kierroksestaan jonkun\nsopivan reunusosan. Jälkiä kun ei näy, hylkää hän tämän laidan,\nkatkaisee taas jonkun päivän kuluttua toisen kolkan j.n.e. Tottunut\nkiertäjä saapi täten karhunpesän määrätyksi \"pellon suuruol tilal.\"\n\nNyt jätetään karhu rauhaan monen kuukauden ajaksi. Kiertäjä vaan\ntarkasti merkitsee kierroksensa, että hän sen tuntee: painaa\nmieleensä sen tai sen kallion, katkoo mistä haivun, mistä kaarnan\nkeikkaa. Sydäntalvella aletaan koirien kera mesikämmenen pesää etsiä\nkierroksesta. Koirat nuuskivat joka ryteikön, hiihtäjä sytii ja\ntunnustelee suksensauvallaan jokaista epäiltävää lumitöyryä. Korjupesän\nhuomaa helposti siitä, että lumi osaksi on sulanut sen kuusen\nalaoksilta, jonka juurella kontio makaa. Maapesää sitä vastoin on\nvaikeampi löytää.\n\nJos koirat ovat löytäneet karhun, niin kuuluu se kohta niiden\nhaukunnasta. Eivät hauku tyynesti ja kimakasti kuin lintua tai oravaa,\nvaan ärhäkästi kuin ihmistä.\n\nToisinaan ei tahdo karhu nousta pesästään, semminkin, jos on\n\"poikaniekka\" emä. Eräitse ryntää se ylös sellaisella vauhdilla, että\nlumi pölynä tupruaa, eritenkin jos sattuu korjulla makaamaan.\n\nNykyajan täydellisillä ampumaneuvoilla varustetulle herrasmetsästäjälle\non karhunjahti jotenkin vaaratoin huvi. Pikemmin menee kontio pakoon\nkuin yltyy päälle täyttämään. Ja kun metsänkuningas sitten makaa\nverisenä, hengetönnä hangella pesänsä edustalla, niin sääliksi käy sitä\nkatsellessa. Siinä sitä ihminen on riistänyt hengen luontokappaleelta,\nsaadakseen kerskata urostyöstään, joka nyt näin totta puhuen ei olekaan\nniin suuri urostyö.\n\nToisin on salolais-talonpojan laita. Hänen toimeentulolleen on\nkarhu suuri vihollinen, hänen taloudessaan on tapetun karhun hinta\ntuntuva rahallinen etu. Ja mitä tulee jahti-intoon, niin kyllä se on\ntalonpojassa karhunjahdilla yhtä suuri kuin herrasmiehessäkin.\n\nMuistuu tässä mieleeni Rodioin Washa Salmin pitäjän Orusjärvestä.\nKertoi eräästä karhuntapostaan, jolloin hän suksilla oli ajanut\nhaavoitettua kontiota takaa tiheään rikeikköön. Karhu siellä\n\"torevui\" [kävi äkäseksi], ei enää ottanut paetakseen.\n\nEikö pelottanut mennä epävarmalla piilukko-pyssyllä kontion kimppuun,\nkysyin Washalta?\n\n\"Äijä vähä varain, dai enämbi himotti\", kuului vastaus. [\"Wähän\npelkäsin, mutta enemmän himotti.\"]\n\nWanhan ajan metsämiehet tappoivat karhua keihäällä. Se se vasta\noli paininlyöntiä. Eikä ollut juuri yhden miehen menemistäkään\nkeihäällä kontiota pistämään. Karhu on näet norja ja erittäin vikkelä\neläin, vaikka sitä tavallisesti kömpelöksi kuvataan. Lyöpi tuota\npikaa keihään miehen käsistä. Rohkeutta sitä kysytään nytkin vielä\nsalolaismetsästäjiltä, kun he huonoilla piilukko-pyssyillään menevät\nmetsän kuningasta talviunestaan herättämään.\n\nOn siinä taijatkin usein apuna; vanhoilla ukoilla semminkin. Heillä\non ne ovat konstinsa. \"Moakondiin\" [myyrä (talpa europaea)] käpälää\nväitetään hyväksi suojeluskeinoksi. Kellä on se taskussa, niin sitä\nmiestä ei syö karhu.\n\nJuohtuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin Suojärvellä. Oltiin menossa\nkarhunpesälle. Kiertäjä joka oli niitä vanhan kansan miehiä luki\nloitsunsa Tapiolle ja Mielikille, lupasi heille kultia kypärin, hopeita\nhuovallisen, jos pyynti onnistuisi. Kun oli karhu tapettu, otti mies\nlyijyluodin ja vuoti siitä veitsellään kirkkaita sirpaleita hangelle.\n\nKuinkas nyt, kysyttiin: \"luvasit kultia, hopeita, annatkin vaan lyijyä.\"\n\n\"A ei hyö siit tiietä\", vastasi mies.\n\nSallimuksessa se on karhulykkykin, arvelevat metsämiehet. Kontio\nmuuten kuuluu tietävänkin, konsa sille tuhopäivä tulee. \"Moahaldii\"\nnäet ruokkii lemmikkiään hangen alla talvisessa pesässä. \"Joga yödy\ntuobi mesijuoman. A jälgimäi [= viimein] verijuoman edeh työndeä. Siid\ntiedeäb kondii, jotto huondeksel [= aamulla] töllöy.\"\n\nKarhua kiertäessä syntyy usein ikäviä rettelöitä. Toisinaan yhtyy\nuseampia miehiä eri haaroilta saman kontion jäljille. Asia sovitaan\nsilloin tavallisesti niin, että jokainen heistä pääsee \"osniekakse\"\notukseen.\n\nKylässä on väkeä jos jonkinlaista. On sellaistakin, joka \"porottaa\"\nkarhun pois Valmiista kierroksesta, kiertää sen uudestaan toiseen\npaikkaan ja sanoo omakseen. Sentähden ovatkin karhumiehet hyvin\nsalaperäisiä kierroksiensa suhteen.\n\nMyöhemmin talvella tulee kierros kuitenkin ilmi. Ei ole metsämies\nmalttanut olla suihkaamatta salaisuuttaan hyvän ystävän korvaan. Tämä\nkertoo uutisen kolmannelle, eikä aikaakaan, niin \"tiietäh kai miero,\njotto on sie Iivanal kondie kierrokses netshie suon bokas\" [tuolla suon\nlaidassa]. — \"Hoastoa ei sais, a ei nji kui vois hoastamattai olla,\nylen äijäl himottaa.\" Sellainen se on karjalaisen luonne.\n\nWanhan ajan ukoilla oli karhuntappo-retkillaan monta menoa. Kun kontio\noli kaadettu, tehtiin kohta tuli metsään. Salmissa ainakin oli tapa\nsellainen, että joka vaan ennen \"tulen loaittuo\" saapui tappopaikalle,\nhän pääsi osniekaksi, vaikk'ei olisi pyssyään lauaissutkaan.\n\nKarhunpeijaisista et enää ole muita menoja jälellä kuin se, että\ntapettu karhu aina tuodaan tupaan. Sinne kokoontuu koko kylän rahvas\n\"bessodaa\" eli tanssi-iltaa viettämään. Tällaisissa tilaisuuksissa\ntäytyy pitää kylän tyttöjä silmällä ett'eivät pääse \"kynttä kishkomah\"\nkarhulta. Karhunkynnet tuottavat näet naimaonnea ja ovat siitä syystä\nhyvin haluttua tavaraa neitosille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaja-Karjalan suurin metsämies oli aikanaan Ignoi Wornanen Tolvajärven\nkylästä Korpiselän pitäjää. Hän kuoli v. 1880 60 vuoden ijässä. Ignoi\nWornanen oli ottanut petoeläinten metsästyksen oikein päätehtäväkseen.\nTalvet umpeen hiihteli hän saloja ja tuskin oli sitä korvenkolkkaa\nWiipurin läänissä, jota hän ei olisi tuntenut.\n\nJoka vuosi, sydäntalvena, lähti Ignoi Wornanen pitemmille\nhiihtomatkoille, milloin Wiipurin läänin eteläosiin, milloin Savoon,\njoskus Hämeesen, vieläpä, Turun puolelle asti. Näin oli hän hiihtänyt\n42 talvea peräkkäin ja vielä vuotta ennen kuolemaansa kävi hän\npoikiensa seurassa ilveksen ajossa Wiipurin puolella ja viipyi tällä\neräretkellään pari kuukautta.\n\nIgnoi Wornanen oli eläissään ollut yli 70 karhun tapossa. Susia oli hän\ntappanut jonkun kymmenkunnan, ilveksiä noin 400. Parhaan hiihtoretkensä\nteki Ignoi v. 1881, jolloin hän poikiensa seurassa Warsinais-Suomessa\nkahteen kuukauteen tappoi 22 ilvestä. Wornaset olivat Suomen senaatin\nkehoituksesta sinä talvena lähteneet näille maille susia ajamaan.\nMainitut pedot olivat näet käyneet niin rohkeiksi, että rupesivat\nlapsia syömään.\n\nIgnoi Wornanen oli pitkä, harteva ja kaunis mies. Oikein hiihtomiehen\nperikuva. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja vaatimatoin. Harvoin haastoi\nhän metsastysseikkailuistaan; joskus tuttavassa seurassa, eikä koskaan\nkerskaten. Ja kuitenkin oli hän eläissään monta kovaa kokenut, usein\nollut hengenvaarassa.\n\nUkko Ignoin pojat: Petri, Jyrki ja Iivana ovat perineet isänsä\nmetsästäjä-innon. Jyrki Wornanen on epäilemättä paras nyt elävistä\nmetsämiehistä Itä-Karjalassa. Kahdeksantoista vuotta on hän jo pitänyt\npetoeläinten jahtia elinkeinonaan, semminkin ilvesjahtia. Lienee\ntappanut jo noin 150 ilvestä ja karhuja joukon toistakymmentä.\n\nToisin talvin ovat veljekset hiihtäneet yhdessä, toisin talvin\nerikseen. Kelpaa niitä hiihtäjiä katsella. Kookkaita, salskeita\nmiehiä, norjia ja kestäviä. On kuin leikintekoa vaan pyyhkäistä\npeninkulmamääriä ilveksen jälessä salolla.\n\nWornasten niinkuin yleiseen Itä-Karjalan metsämiesten jahtitapa on\npetoeläimen väsyttäminen. Ilvesjahdilla on tavallisesti kolme miestä\nyhdessä seurassa. Aamusta iltaan ovat metsämiehet liikkeellä, hakien\njoka salonkolkan, missä vaan luulevat Ilveksien asuvan. Kun sitten\nsattuu verekset jäljet löytymään, niin alkavat miehet ja koirat niitä\nseurata.\n\nKaksi hiihtäjistä kulkee ajomiehinä etupäässä, tukeva suksensauva vaan\naseena kädessä. Kolmatta miestä sanotaan \"voattei'en kokoojaksi\";\ntavallisesti joku vanhanpuoleinen mies tai keskenkasvuinen poika. Hän\nkantaa pyssyä ja kerää vaatteet, joita ajomiehet riisuvat päältään.\n\nTavallisesti riisuvat ajomiehet jo kohta alussa sarkahousut päältään,\nniin että ainoastaan lyhyet, liinaiset alushousut eli \"koadiet\" jäävät\njalkojen suojaksi. Jo huomaa ilves itseään ahdistettavan ja kiiruhtaa\nvauhtiaan. Samassa määrässä kiihtyy vauhti ajomiehilläkin.\n\nKotvan aikaa kestää tätä kilpailua, kunnes miehet uudestaan alkavat\nvähentää vaatteita päältään. Takki riisutaan pois ja viskataan\nhangelle, samoin liivitkin. Paitahihasillaan sitä mies nyt ponnistaa\neteenpäin, ponnistaa voimansa takaa. Kimakasti kaikuu koirien haukunta\nkorvessa; henkensä kaupalla nelistää ilves, hakien vaarat ja tiheimmät\nrikeiköt. Sellaiset paikat ne tietysti viivyttävät ajomiehiä.\n\nWiimein alkaa otus väsyä, syvässä lumessa. Nuori ilves tavallisesti\nsilloin turvautuu puuhun, tai tungeksen vuorenlouheen, jonne eivät\nkoirat pääse sitä ahdistamaan. Wanha ilves ei mielellään nouse puuhun.\nKun hiihtomies sen viimein saavuttaa, on eläin jo niin väsynyt, ett'ei\nenää jaksa häntä vastaan hypätä. Irvistää vaan ja odottaa surmaavaa\niskua suksensauvasta.\n\nJos ilves on noussut puuhun, niin odottavat ajo miehet ja koirat\npuun alla, kunnes \"voattei'en kokooja\" ennättää perille ja tuopi\npyssyn. Täytyy varoa, ett'eivät koirat pääse ilvekseen käsiksi, kun se\nhenkitoreissaan makaa hangella, sillä terävillä kynsillään viiltää se\npian vatsan auki koiralta, joka sitä varomattomasti lähestyy.\n\nHukan ajo tapahtuu samaan tapaan. Suurella salolla, missä ei ole\nteitä, on hukka hukassa, jos hiihtomiehet vaan pääsevät sen jäljille.\nKorpiselässä sattui eräänä talvena noin kymmenisen vuotta sitten\nverekset hukan jäljet löytymään lähellä käräjätaloa, missä juuri\nistuttiin käräjiä. Ei muuta kuin joka mies suksen selkään ja ala jälkiä\nnoudatella. Eikä ennättänyt aamurupeama umpeen kulua, ennenkuin peto\nvirni kylmällä käräjätalon pihalla. Hukka on hyvin herkkä rampautumaan,\njos saapi iskun suksensauvasta ristiselkäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoirat, joita Itä-Karjalassa käytetään ilveksen ajossa ja\nkarhunjahdissa, ovat tuota tavallista lappalaiskoiran rotua. Pieniä,\npystykorvia, teräväkuonoja, käppyrähäntiä, turkki tuuhea, karva karhea.\nWiisaita ja vikkeliä kaikissa liikkeissään, rohkeita ja terhakoita.\nIsännilleen ovat ne erinomaisen uskollisia ja monta kertaa on koira\npelastanut miehen karhun hampaista.\n\nKumma kyllä, sillä huonosti niitä kohdellaan. Pirttiin saamat koirat\nharvoin tulla. \"Tshib ullos, hännän kerallinje\" [Sipi ulos, hännän\nkerallinen], tiuskaistaan jo uksensuussa vastaan. Salokyläläiset harvoin\nantavat ruokaa koirilleen, toiset eivät koskaan. Nämä saavat sentähden\nhakea einettä itselleen, mistä löytävät. Kesällä sitä kyllä löytyy\njäniksiä ja minkä mitäkin. Talvella on toimeentulo vaikeampi ja hyvin\nlaihoja ja surkean näköisiä ovat silloin koirat.\n\nJos saadaan karhu tapetuksi, niin silloin on koirilla viikkoset kestit.\nEipähän satu joka kylän pystykorville sitä onnea. Kreikanuskoisessa\nRaja-Karjalassa eivät ihmiset syö karhunlihaa. \"Roihe riähky moises\nruvvas\" [Tulee synti sellaisesta ruuasta] sanoo rajalainen. Ammuttu\norava heitetään niinikään koirille; nahka vaan nyljetään. Auman alta\nkaivaa koira aina silloin tällöin jonkun hiiren itselleen. Lykyn\nvarassa ovat nekin makupalat.\n\nKuivat on kostit koiraparoilla. Ja nälissään syövät ne mitä vaan eteen\nsattuu. Olen usein nähnyt koirien syömän kauroja, vieläpä hevosen\napettakin. Hevosen valjaita ei pidä pihalle jättää Salo-Karjalan\nkylässä. \"Talukkoa perttih, mäne tijjä koirat syvväh\" [Tuokaa pirttiin,\nmene tiedä koirat syömät], varoittaa isäntä illalla. Ja niin on joskus\nkäynytkin, jos nahkaremelit ovat olleet uusia ja hyvässä rasvassa. Ei\nole suksiakaan takaamista. Onhan niissäkin nahkaiset varpaalliset ja\nkannantakaiset. Parasta on nostaa nekin pirttiin.\n\nKaikki nuo varovaisuuden temput tehtyään ja pirtin herttaisessa\nlämmössä kotvan aikaa istuttuaan, menee vieras mielellään ulos\n\"saraille\" jakelemaan leipää koirille. Ja koivin kiitollisia ovat\n\"Wikki\", \"Kitel\", \"Walle\", \"Kuttji\", \"Sebel\" tai \"Härmi\", kuu kerran\nsaavat kyllästi syödäkseen. Sormet vaan on vaarassa; niin hätkisti\nsieppaavat palan kädestä. Ja jos sattuu pala vähän suurempi, niin\nmulkoilee epäilevästi antajaa, että tokkohan tuo rupeaa sitä vielä\ntakaisin vaatimaan.\n\nEikä vaadi. Mikä on annettu, se on annettu.\n\nIloisina odottamattoman runsaasta ateriasta pehnautuvat koirat \"sarain\"\npehmeisiin heiniin levolle.\n\nMutta ulkona paukkuu pakkanen ja tähdet kimaltelevat kirkkaasti\ntalvisella taivaalla. Ja lumisen korpikuusen alla makaa kontio\nviimeistä yötään. Jo on \"moahaldii\" tulossa verijuoman kera.\n\nPäivän valjetessa hiihtävät miehet pyssyt selässä tappotantereelle.\nKoirat hyväilevät tuttavasti vierasta, joka heille eilen illalla niin\nrunsaat kestit toimitti.\n\nKaikki on niin hiljaista metsässä. Teiret makaavat vielä lumen\npeitossa, yksinäinen metso nukkuu kelohongan latvassa suosaarekkeella.\n\nNuku rauhassa vaan ukkometso hongassasi. Näistä hiihtäjistä ei poikkea\nyksikään ladultaan aamu-untasi häiritsemään.\n\nSuurempi on nyt saalis apajassa, korven kontio kierroksessa.\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nRunoja Taikamailla.\n\n\n    \"Mie liikun ukon väellä.\n    Jumalan väellä,\n    Wäellä vanhan Wäinämöisen.\"\n\n         Ontrei Wanninen, runolaulaja Sortavalasta.\n\nKristinuskon leviäminen Itä-Karjalaan. Itä-karjalaiset olivat\nvielä 1500 luvun alkupuolella pakanoita. Ilja munkin lähetystoimi\nItä-Karjalassa. Pakanuudella on vielä syvät juuret Raja-Karjalan\ntakamailla. Salmin Mantshinsaaren härkäuhrit. Pässien uhraaminen\nLungulansaarella. Aunuksen Uukshmäen härkäuhrit. \"Rishtapuut.\"\nKäärmeiden palvelus. Wanhoja legendoja, joissa pakanallisia ja\nkristillisiä aineksia on sekoitettu toisiinsa. \"Mavon syndy.\" Runomaiden\nkynnyksellä. Karjan loitsuja Sortavalasta. Muita loitsuja. Suonion\n\"Suksimiesten laulu\" kulkee loitsuna Korpiselässä. Sortavalalainen\nrunolaulaja ja tietäjä Ontrei Wanninen. Taru Wannis-suvun kantaisän\nLapissa käynnistä. \"Mie liikun Ukon väellä, Jumalan väellä,\nväellä vanhan Wäinämöisen.\" Ontrei Wannisin loitsuja. Wäinämöisen\nsoitto. Häävirsiä. Itkuvirret. Niiden kielestä. Kreikanuskoisen\nraja-karjalaisten häätavoista. Häissä itkeminen. Hautajaismenoja ja\nhautajaisitkuja. Lauluruno Itä-Karjalassa. Kalevalarunojen maantiede.\n\nItä-Karjalassa huomaa selvästi kahden erilaisen sivistyksen vaikutusta.\nSivistyksen tuulia on sinne puhaltanut ensin idästä ja sittemmin\nlännestä, mutta keskellä noita vaikuttimia on siellä säilynyt paljon\ntuota perin vanhaa, muinaissuomalaista, mikä oli kansallemme omituista,\nennenkuin muualta tulleet sivistysaiheet sitä kohtasivat.\n\nKristinusko ei ole vanha Raja-Karjalassa. Wanhat venäläiset aikakirjat\ntosin kertovat suuriruhtinas Jaroslav Wsevolodinpojan v. 1227\nlähettäneen lähetyssaarnaajia karjalaisia kastamaan, ja mainitaan\nsilloin pian kaiken Karjalan kansan kääntyneen kristinuskoon. Miten\nlieneekään ollut. Wuonna 1240, kun Tuomas piispa Suomesta teki\nkuuluisan ristiretkensä Nevan seuduille, olivat inkeroiset vielä\npakanoita. Tämäkin venäläisten lähteiden mukaan. Suuriruhtinas\nJaroslavin käännättämistoimi ei siis näy tarkoittaneen inkeroisia.\nTuskinpa siitä lienee jäänyt pysyväisiä jälkiä Karjalaankaan.\n\nWielä 1500 luvun alkupuolella vallitsi pakanuus täydessä voimassaan\nInkerinmaalla, Laatokan rantamailla, Aunuksen ja Wienan-Karjalassa.\nSiinä kertomuksessa, minkä Novgorodin ja Pihkovan arkkipiispa\nMakari v.1534 antoi Suuriruhtinas Wasili Iivananpojalle ja hänen\npojalleen Iivanalle näiden maiden uskonnollisesta tilasta,\nmainitsee hän tietoonsa tulleen, että vatjalais-viidenneksen\n[\"vatjalais-viidennekseksi\" sanovat novgorodilaiset ennen Laatokan\nrantamaita, Nevajoen seutuja, Aunuksen- ja Wienan-Karjalaa]\ntshuudilaisten [vepsäläisten] ja inkeroisten kesken ynnä karjalaisten\nkesken Laatokan järvestä aina Wienanmereen asti, noin 1,000 virstan\npituisella ja 60—40 virstan levyisellä alalla vielä vallitsi paljon\npakanallista taikauskoa. Ihmiset täällä palvelevat kaikenlaisia luotuja\nesineitä Luojan asemesta: metsiä, kiviä, jokia, soita, lähteitä,\nvuoria, kumpuja, aurinkoa, kuuta, tähtiä ja järviä. He uhraavat\npahoille haltijoille veriuhreja: härkiä, lampaita ja kaikenlaatuisia\neläimiä ja lintuja. Kertoopa huhu, että muutamat salaa tappamat\nlapsensakin ja viskaamat pyhiä pyhimysten kuvia tuleen palamaan. Mutta\ntavallisen ihmisen pitämät he luonaan pappinaan; häntä nimittämät he\narpojaksi (\"arbui\") ja tämä antaa niinen heidän lapsilleen. Edelleen\nkäyttämät he monenlaisia loitsuja, ikäänkuin paha henki puhelisi heidän\nkanssaan. — Näin kuului hurskaan piispan kertomus.\n\nSuuriruhtinaiden käskystä lähetti silloin Makari piispa Ilja nimisen\nmunkin hävittämään näitä pakanallisia menoja ja kääntämään kansaa\nuudestaan kristinuskoon. Ilja kastoi kaikki ne, jotka eivät olleet\nkastetut, hävitti \"epäjumalain temppelit\", hakkasi maahan ja poltti\npyhät lehdot ja upotti uhrikivet veteen.\n\nSeuraavana vuonna 1535, lähetettiin Ilja munkki uudelle lähetysmatkalle\nsamoille seuduille. Makari piispa käski hänen silloinkin hävittämään\ninkeroisten ja karjalaisten kesken vallitsemat \"tshuudilaiset\" tavat.\nNaisia olkoon kielletty leikkaamasta hiuksiaan ja kantamasta päässään\nja hartioillaan pukua sellaista, jota kuolleille ihmisille käytetään\n[huntua]. Kansa luopukoon loitsuistaan ja eläköön kristittyjen ihmisten\ntavalla.\n\nPakanuus ja kristinusko vielä tänä päivänäkin taistelevat keskenään\nRaja-Karjalan salomailla. Kalevalan viimeinen runo kuvaa elävästi tuota\ntaistelua. Suojärvellä on tämän kertoja kuullut toisinnon samasta\nrunosta. Siinä kerrotaan, kuinka Iri neito synnytti kolme poikaa:\n\n    Yks olj vanha Wäinämöinje,\n    Toinje seppo Ilmollinji,\n    Kolmas nuori Jougamoinje.\n\nMerkillisimpiä pakanuuden jätteitä Raja-Karjalassa omat Salmin\n_eläinuhrit_. Mantshinsaarella on viime aikoihin asti joka vuosi\nuhrattu härkä, joskus useampiakin. Lungulansaarella niinikään uhrataan\npässejä.\n\nHäränuhri tapahtuu Mantshinsaaren Työmpäsien kylän kalmistolla,\nensimmäisenä pyhänä Iljanpäivän jälkeen, s.o. noin elok. 5 p:nä. Tätä\npäivää sanovat salmilaiset \"härränpäiväksi.\" Uhrattava härkä tuodaan\ntavallisesti jostain mannerpuolen kylästä.\n\nAsian laita on seuraava. Jos karhu tai susi tekee vahinkoa jonkun\ntalon karjalle, niin lupaa karjan omistaja pyhälle Iljalle härän, että\npyhimys suojelisi häntä enemmistä vahingoista. Eläin on nyt pyhitetty\nja sitä sanotaan \"Illjan häkikse.\" Toisinaan pyhitetään useampia härkiä\nIljalle, kolme, jopa neljäkin. Ne ovat tavallisesti 3—4 vuoden vanhoja.\n\n\"Illjan häkki\" tuodaan Mantshinsaarelle vähää ennen uhripäivää. Jos\nhärkiä on useampia, ett'ei kaikkia tahdota sinä vuonna uhrata, niin\njätetään henkiin jääneet Työmpäsien kyläläisten huostaan, jotka niitä\nkukin vuoroonsa syöttävät tulevan vuoden uhrijuhlan varalle.\n\nWarhain uhripäivän aamulla kokoontuu rahvas Työmpäsien \"kuusikolle\",\nuhripaikalle. Siellä mantshinsaarelaista, siellä mannerpuolen\nsalmilaista. Naiset tulevat jalan, miehet ratsain. Kellä ei ole\nhevosta, koettaa saada sellaisen lainaksi \"härränpäiväkse.\" Pojat ovat\nerittäin innostuneet tähän ratsastamiseen. He varustavat jo viikon\nvarrella itselleen tuomisia tai pihlajaisia raippoja. Jokainen, ken\nkynnelle kykenee, on sinä päivänä liikkeellä, nuoret ja vanhat.\n\nTyömpäsien kyläläiset ovat jo ennen muun rahvaan tuloa teurastaneet\nhärän ja valmistaneet uhriaterian. Teurastaminen tapahtuu hautausmaalla\nolevan \"tshasounan\" eli rukoushuoneen edustalla. Aterioiminen alkaa\ntavallisesti noin 9 aikaan aamupäivällä, niinikään hautausmaalla.\nRahvas ryhmäytyy pieniin piireihin, sukulaiset ja saman talon väki\nyhteen paikkaan.\n\nSe mikä jääpi tähteeksi ateriasta, viedään yöksi \"tshasounaan.\"\nTyömpäsien kyläläiset syöttävät sitten seuraavana päivänä\nheinänteko-väkeään näillä tähteillä. Härän vuota myödään huutokaupalla\nja rahat käytetään \"tshasounan\" hyväksi.\n\nUhriaterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa Työmpäsien\nkankaalle, jonka laidassa hautausmaa sijaitsee. Tämä on pojista\nerittäin lystiä. Kellä ei ole hevosta, hän astuu \"pitkeä kishoa\noman tshomahizen kera\". \"Pitkässä kishassa\" astuivat pojat ja tytöt\nparittain verkalleen eteenpäin, puhelevat lemmenasioistaan toisilleen.\nSalmin rahvas on lujasti vakuutettu uhrijuhlansa tärkeydestä. Pyhä Ilja\ntaipuu tämän kautta varjelemaan heidän karjaansa vahingoista. Papisto\nSalmissa on joskus koettanut saada uhrimenot hävitetyiksi. Tähän asti\nse ei ole onnistunut. \"Jogahizel on maldu oman ker ruadoa, min katshou;\nhot minä oman häkin työndänen metshäh varoloin syödäiväkse, kenbo siih\nmidä voisi\" [\"Jokaisella on valta tehdä omansa kanssa mitä tahtoo;\nvaikka minä veisin oman härkäni metsään korppien syöttäväksi, kuka\nsille mitä mahtaa\"], uhkaili eräitä vuosia sitten vanha Salmin ukko,\nuhreista ja niiden kieltopuuhista puhuen.\n\nWiime uhrijuhla vietettiin v. 1891. Kahteen vuoteen ei siis ole\n\"härränpäivie\" Mantshinsaarella pidetty. Ensi kesänä aijotaan pitää.\n\"Nygöi-gi on tuliekse vuottu Illjan häkki maruksis\", niin kertoi viimme\nsyksynä Työmpäsien mies.\n\nUhrijuhlastaan kertovat mantshinsaarelaiset seuraavan tarun:\n\n\"Ennen vanhas sie näit pedru [peura] oli käynyh joga vuottu, uinuh\npoikki lahten sinä piän ishkiettäväkse [uinut poikki lahden sinä\npäivänä teurastettavaksi]. erähänny vuon i ugodjih sinä huondes\ntuulitshu ilmu, da pedru ei nji ennjittänyh aijalleh tulla. [Eräänä\nvuonna sattui sinä aamuna tuulinen sää eikä peura ennättänyt ajalleen\ntulla.] A hyö rahvas, nu vuottamah, nu vuottamah sidä pedrua; yht ei\nnäy. [Rahvas odottaa, odottaa sitä peuraa; ei vaan näy.] Hyö otettih da\nishkiettih häkki rahvahal syödäväkse. Ku, velli, vai ennjitettih häkki\nishkie, ga katshotah: jo i pedru tulou, uibi sie poikki lahten, sarvet\nvai kekottan. Pedru i tuli mual, endjizen tavan mugah, mänji tshasounan\npihal, ga jobo i dogadji häkin. Sen kera, velli, häin njuuhtaldi häkin\nverii dai prinkastih lahtel dai ui järilleh sinne, kuz tuli.(Peura tuli\nmaalle entiseen tapaansa, meni rukoushuoneen pihaan, mutta jo huomasi\nhärän. Rupesi, veli, paikalla nuuskimaan härän verta, syöksähti lahteen\nja ui takaisin sinne, mistä tuli.) Sen jälles enämbiä nji konzu ei\npedru tulluh. A pedran tjilah vot joga vuozi ishkemmö häkin.\" [euran\nasemesta näet joka vuosi teurastamme härän.]\n\n_Lungulansaarella_ Salmin pitäjää uhrataan niinikään heinäkuun 15\npäivänä yksi pässi, toisina vuosina useampiakin. Wiimeinen tällainen\nuhri tapahtui siellä v. 1892. Wiime vuonnakin olisi uhrattu, mutta eräs\nvarakas sen puolen kauppias pani esteitä toimitukselle. Pässi myötiin\nja rahat annettiin sille \"tshasounalle\", jonka edustalla uhri aina\nennen oli tapahtunut.\n\nAunuksen-Karjalassa kaytetään vielä paikka paikoin samanlaisia\nhärkäuhreja kuin Salmin Mantshinsaarella. Ainakin on tämä tapa säilynyt\nUukshmäen kylässä Witeleen pogostaa lähellä Suomen rajaa. Sielläkin\ntapahtuu uhritoimitus kylän \"tshasounan\" eli rukoushuoneen edustalla.\n\nUukshmäen \"tshasouna\" on pyhitetty pyhälle Walassille ja uhri tapahtuu\nsentähden kesällä Walassinpäivänä. Härkä ostetaan \"tshasounan\"\nvuotuisilla kassarahoilla.\n\nKun kysyttiin Uukshmäen mieheltä, kuka tuo pyhä Walassi oli, vastasi\nhän: \"Walassi, velli näithäi, oli paimenennu, da sit häi piäsi\npapikse da molittavakse mushenjiekakse. Wot sentäh hänen tshasounan\neis i syvväh häkkie.\" [Walassi, näethän veli, oli paimenena ja pääsi\nsitten papiksi ja tuli pyhimykseksi (\"rukoiltavaksi mieheksi\"). Katso\nsentähden hänen rukoushuoneensa edustalla uhrataan (\"syödään\") härkää.]\n— Sen parempaa selitystä ukko ei osannut antaa.\n\nRaja-Karjalassa, sekä Suomen että Wenäjän puolella rajaa, tapaa siellä\ntäällä salokylissä pyhiä puita, joita kansa sanoo \"rishtapuiksi.\"\nNe ovat entisajan uhrihonkia ja niiden ääressä toimitetaan vielä\ntänäkin päivänä kaikenlaisia uhrimenoja. Emännät vievät sinne\nmaitopatoja, saadakseen karjaonnea, kiinnittävät puun oksiin villa- ja\npellavatukkoja, tai solmivat niihin lankoja.\n\nEntiseen aikaan ripustettiin kaadetun karhun pääkallo aina uhrihongan\noksaan. Sortavalassa olen tavannut vanhoja ukkoja, jotka kertovat, että\nse tapa vielä heidän nuoruudessaan oli käytännössä. Pari vuotta sitten\nlapasin Salmissa erään nuoren miehen, päälle päätteeksi luterilaisen,\njoka itse kertoi niin tehneensä. Noudatti kai kylän vanhaa tapaa.\n\nErittäin komean \"rishtapuun\" näin Witeleen kylässä Aunuksessa eräitä\nkymmeniä kilometrejä Suomen rajalta. Se oli kuivunut honka, noin\nvirstan verran kylästä, valtatien varrella. Uhrihongan viereen oli\npystytetty puinen risti katoksineen. Papisto oli nähtäivästi tällä\ntavalla koettanut ikäänkuin miedontaa paikan pakanallista luonnetta.\n\nUhrihongan alaoksat olivat kirveellä karsitut. Maassa oli paljon\nsaviastian-palasia, Witeleen emäntien maitopatojen jäännöksiä. Puun\nrakoihin oli pistetty lankoja, pieniä villatukkoja ja senkin sellaista.\n\nEn tiedä, seisooko Witeleen \"rishtapuu\" vielä pystyssä? Kaksitoista\nvuotta sitten, kun kävin kylässä, kohosi se uhkeana maantien laidassa.\n\nTuuloksen kylän salolla Aunuksen puolella on risti, jonkin juurelle\nkylän asukkaat joka kesä Walassinpäivänä kokoontuivat uhripuuroa\nsyömään. Puuro valmistetaan \"ozran smirumoista\" [ohraryyneistä] ja nämä\ntarpeet kerätään kylän kaikista taloista. Uhriateriaan ottavat osaa\nsekä miehet että naiset. Warattomatkin, joilla ei ole ryynejä, saavat\nsiltä olla mukana.\n\nPeiposen kylän mäellä Mantshinsaarella seisoo puinen risti.\nToistakymmentä vuotta sitten eli kylässä Ontoin Joakoi niminen mies.\nJoakoi oli niitä vanhan kansan ukkoja, kävi säännöllisesti joka vuosi\nKekrinpäivänä syömässä talkkunaa ristin juurella.\n\nPakanuuden jäännöksiä näkyy olleen se _käärmeenpalveluskin_, jota\nnykyisiin aikoihin asti paikka paikoin on harjoitettu Raja-Karjalassa.\nTämän kertoja tietää ainakin kaksi esimerkkiä sellaisesta\npalveluksesta. Muutamia vuosikymmeniä sitten syötettiin tarhakäärmeitä\n(Coluber natrix) eräässä myllyssä, tai oikeammin myllärin kodissa,\nRuskealan pitäjän Kontio-Leppälahden kylässä.\n\nWiisonsalolla Sortavalan pitäjässä on yksinäisellä paikalla\nHaukka-Kokon talo. Siellä elätettiin vielä noin kymmenisen vuotta\nsitten niinikään tarhakäärmeitä. Käärmeet asustivat tuvan laattian alla\nja olivat niin kesyjä, että määräaikana luikertelivat esiin ruokaa\nsaamaan. Niitä syötettiin maidolla ja talonmäki oli eläimiin niin\ntottunut, ett'eivät lapsetkaan niitä pelänneet. — Käärmeiden nähtävästi\nluultiin tuottavan onnea talolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaja-Karjalassa elää kansan huulilla rikas legendasto, jossa\npakanalliset ja kristityt käsitteet kerrassaan ovat toisiinsa\nsekaantuneet. Esimerkkinä mainittakoon seuraava legenda käärmeen\nsynnystä, jonka eräs vanha ukko Salmin Mantsisinsaarelta muutamia\nvuosia sitten kertoi.\n\nKerron sen ukon omilla sanoilla:\n\nKonzu [koska] Spuassu? [Kristus] käveli uapostolain [apostolit] kera\nmual, sit kui hyö erähäs paikas astutah, ga i nähtäh eräs tshuudo\n[ihme, kumma] virumas mual, midä hyö ei voija nji mikse arvata. Ga\nuapostolad i kyzytäh Spuassal: \"mibo netshe [tämä] on, ku myö emmo voi\nnji mikse händy arvata\"?\n\nSpuassu sanou heille: \"ga se on pirun sylgi.\"\n\nGa pyhä Pedri i sanou Spuassal: \"midäbö netshe ruadais [tekisi], kui\nolis netshil [tällä] hengi?\"\n\nSpuassu sanou hänel-gä: \"Ohou! se luadjis äijän [paljon] pahua, kui\nolis sil hengi da kui oldas sil pelvassiemenehized [pellavansiemeniset]\nsilmäd.\"\n\nPyhä Pedri kui tämän kuuli Spuassah ga i rubei händy kiusuamah: \"shto\nluai netshil pelmassiemenes silmäd da pane hengi.\"\n\nGa Spuassu hänen sanua ei nji prostivoinnuh [ei antanut anteeksi hänen\nsanaansa] i luaddju pelvassiemenes silmäd dai hengen panon sille karun\n[pirun, pahan] syllel. Ga kui, velli [veli], vai sil puutui hengi da\nsilmäd, ga tuhjoh [pensaaseen] i shavahtih [pujahti].\n\nGa pyhä Pedri kui nägi sen, ga i kysyv Spuassal: \"a midäbö nygöi [nyt]\nnetshe ruadais, ku peäsi liikkumah?\"\n\nSpuassu i sanou hänel: \"nygöi mäne tuhjon luo da kaiva se palljahil\nkäzil iäreh sie [pois sieltä].\"\n\nPyhä Pedri kui mänöy tuhjoh da rubien kaivamah, ga kädeh i tartuu dai\npurou käin shavahuttau [puree savahuttaa]. Häi i vongahtah: \"a moi moi,\nylen kibiesti kätty puri!\"\n\nSpuassu i sanou-ga: \"a vot siksei käskid sil hengen panna; katsho nygöi\ni näit, midä se ruadau.\"\n\nDai hyö kodvanje [kotvan aikaa] kui ollah, sid ga pyhäl Pedril käin\ni puhaldi kui parrekse [käden paisutti kuin hirreksi]. Häi rubei jo\nvongumah da itkemäh dai Spuassal pokoroimah [rukoilemaan]: \"shto [että]\nauta minuu, eiga [muuten] kuolen!\"\n\nSpuassu ottau dai puhuu [tekee taikaa, myöskin puhaltaa] hänen kädeh.\nGa ku vai puhui, dai puhallus lauseini [ajettuma asettui] dai käzi\nparani. Sid Spuassu otti da puolendi mavon vihoi [vWähensi käärmeen\nmyrkkyä]. Häi puolendi njiidy ozan amburiehel [ampiaiselle], ozan\nmehiläzel, ozan tshihil [nokkoselle], dai ozan kärbazel andoi. Dai sid\npyhän Pedrin työndi kirikkömäil: \"dai kui rahvas kai lähtietäh kirikös\neäreh, sid sinä kirikkömäil killju täytty vägie, shtobi jogainavonje\nkuulis [kirkkomäellä huuda täyttä kurkkua, että jok'ainoa kuulis] ned\nsanad, mid minä luvin sinun kädeh puhujes, da sano, shto nengonje elävy\nmual on rodjinuhes [sellainen elävä on maahan syntynyt], katshokkua,\nkui kedä purron, ga sid nenga pidäy puhuo da nämmä sanad lugie, sid\nparanou se rishtkanzu [kristitty ihminen], kedä on mado pannuh, eiga se\nkuolou.\"\n\nSen kera pyhä Pedri kui mänöy kirikkömäil, da rahvas jo sie ruvetah\nlähtemäh iäreh, ga hänen pidäisgi jo ruveta huiguttamah [huutamaan]\nnjiidy sanoi, mid Spuassu käski hänelleh ilmoittua rahvahal. A hänelbo\nhuigei i tulov [häntä hävettää] njiidy ruveta ilmoittamah kaikil. Häi\nottau da sil da täl vai tshuhkuan ned sanad korvah. [Hän kuiskuttaa\nvaan muutamille korvaan.] Katsho sentäh-häi nygöi ei kai nji voija\npuhuo mavon vihoi. [Sentähdenhän nyt eivät kaikki voi loitsia käärmeen\nvihoja.] Ze vai se dai tämä voibi puhuo, kui pyhä Pedri ei niidy sanoi\nsanonnuh kaikil.\n\nTämän legendan runollisena toisintona mainittakoon seuraava loitsu,\njonka luki runolaulaja Waslei Jeskanen Korpiselän kirkonkylästä.\nLoitsun sain talteen v. 1888.\n\n      Käärmeen Pistosamt:\n\n    Sylgi Syöjätär merellä.\n    Laski kublan lainehilla.\n    Tuota tuuli tuuitteli,\n    We'en hengi heilutteli\n    Kolmekymmendä kezeä.\n    Ajoi aalto kallivolle\n    Tuon päivy komakse paahto,\n    Wesi pitkäkse venytti.\n\n    Kulgi Kristus tiedä myöten\n    Pienen Piedarin keralla.\n    Kysyi Kristus Piedarilla:\n    \"Missäs on piä pahalle pandu?\"\n    \"Pahassa padaranissa.\"\n    \"Missäs on silmät sillä tehty?\"\n    \"Silmät on liinan siemenissä.\"\n    \"Missäs on koi'on korvat tehty?\"\n    \"Korvat on lammin lumbehissa.\"\n    \"Missäs on hambahat haettu?\"\n    \"Orahissa Tuonen ozran,\n    Werihin on vierevissä,\n    Roa'akse rubeavissa.\"\n\n    \"Pistä nyt sormesi edehen.\"\n    Jo kiärme pisti sormeh Piedarie.\n\n    \"Woi se paha pagana\n    Tule työsi tundemahan,\n    Pahasi parandamahan.\n    Sima suussasi sulo'a,\n    Mesi heitä kielelläsi,\n    Ennenkuin sanon emolla,\n    Puaputtelen vanhemballa.\"\n    Sula voi sulattavina,\n    Hengin huogaelduani,\n    Käsin piällä käydyväni;\n    Rasva riävyteldävinä.\n    Sulembat sinun vihasi,\n    Suin sulin on puhelduani,\n    Hengin huogaelduani.\n\n    \"Kipu on tyttö Tuonen neidji\n    Kivut kiäri kindahase,\n    Kipuvakkanje käessä.\n    Muan karva olit kanervan karva.\"\n\nSortavalassa ollaan jo runo- ja taikamaiden kynnyksellä. Siellä kuulee\nvielä kansan suusta loitsuja, itkuvirsiä ja vanhoja lyyrillisiä\nlauluja. Eepilliset sankarilaulut ovat siellä nyt jo joutuneet melkein\nunohduksiin.\n\nWielä 20—30 vuotta sitten käyttivät emännät Sortavalassa monta\ntaikatemppua, kun keväällä laskivat lehmänsä läävästa. Jotenkin\nsamanlaisia taikoja näkyy käytetty, samoja loitsuja luettu muuallakin\nItä-Karjalassa.\n\nKarja laskettiin läävästä \"jyrrinpäivänä\", toukokuun 5 p:nä. Toisinaan\noli maa silloin vielä lumen vallassa, siellä täällä vaan vähän pälviä,\nmutta siitä huolimatta oli karja ulos laskettava. Ennenkuin \"siivatat\"\najettiin läävästä, \"kiersi\" emäntä ne kolmeen kertaan. Hänellä oli\nsiinä toimessa kolme rautakalua: veitsi kädessä, toinen hampaissa ja\nkirves vyöllä. Toisessa kädessään piti hän kolme palavaa pärettä.\nPäreiden tuli olla \"pintapäreitä\", ja jokaiseen oli piirretty kolme\n\"viiskantaa.\"\n\nWiiskanta on vieläkin Raja-Karjalassa yleisesti käytetty taikamerkki.\nSe leikataan milloin mihinkin paikkaan, esim. uksen pihtipieleen y.m.\nTalouskapineisiin piirretäan niinikään usein viiskannan merkki ja\nvanhoissa kanteleissa on se tavallinen. Muodoltaan on se seuraavan\nnäköinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun emäntä näin oli \"kiertänyt\" karjansa, antoi hän jokaiselle\nraavaalle leipäpalasen, johon oli sekoitettu hylkeenrasvaa,\nunninhaahloista otettua karstaa ja kattilassa kuumennettuja suoloja.\nTämän jälkeen tervattiin kukin lehmä neljästä kohdin: sormien\nympärystästä, turvan päältä, otsasta ja ristiselän kohdalta. Lampaat\ntervattiin ainoastaan otsasta.\n\nEmäntä nousi nyt läävän ukselle ja hänen alitsensa piti karjan kulkea.\nKarja ajettiin ulos läävästä \"virpavitsoilla\", joita tähän tarpeesen\noli talossa säilytetty palmusunnuntain ajoista. Karja ajettiin metsään\npäivännousuun päin.\n\nEmäntä oli sillä välin astunut alas korkealta asemaltaan, läävän\nukselta, ja rientänyt metsään karjan edellä, valkea huivi päässä ja\nvalkeat kintaat kädessä. Täällä kyyristyi hän puun juurelle ja luki\nseuraavan loitsun:\n\n    Metsän herra, moan kuningas,\n    Kun katsoit kartanossa.\n    Niin hoi'a katajikossa.\n    Anna rauha raavahalle,\n    Pane suet suitsit suuhun,\n    Karhut rautakahlehisin;\n    Anna rauha roavahille,\n    Sontajaloille sovinto!\n    Tuo villat viitsimättä,\n    Muun katehen katsomatta;\n    Suin sulihin, päin päivihin.\n    Osin onnen ruohosihin.\n\nTämän jälkeen toi emäntä karjan takaisin läävään ja luki:\n\n    Terve maalle, manterelle,\n    Terve tallimestarille;\n    Karma kultaa, toinen hoppiita.\n\nNyt pestiin karjakellot rainnassa ja tätä pesuvettä valeltiin sekä\nkarjan että paimenien päälle. Kaiken tämän teki myös emäntä, lukien:\n\n    Hyvä Kain, kaunis Katri,\n    Anna valkia vasikka.\n    Kelpaapa se kirjavakin.\n    Suu rumaksi ruokana makkiiks.\n    Nyt ootta, talven syöneet rusuu ruumenta,\n    Pehupellon olkii.\n\nJos sattui kesällä maito tulemaan viruvaksi, niin meni emäntä läävään,\nheitti päähineen päästään, hameen yltään ja otti nämä vaateparret ynnä\nlattialuudan käteensä, löi jokaisella lehmää kolme kertaa päähän ja\nluki:\n\n    Ken katein katsonoo,\n    Silmin kieroin keksinöö,\n    Silmät vettä vuotakohon,\n    Hyhmänä kyhertäköhön.\n    Kulkkuhun verinen tulppa,\n    Lemmon lukko leukaluihin,\n    Hiiliseiväs sieramihin.\n    Ken lie suilla suuellunna,\n    Mie sanoilla salpaelen.\n\nJos lehmä tuli kipeäksi, niin hivutettiin jauhoja \"ukontaltasta\",\notettiin kynnyksen alta \"uperoita\" [tomua] ja tyhjän tupen pohjasta\n\"musseroita\" [ruuhkaa]. Kaikki tämä pantiin korvoon lehmän juomaveden\nsekaan. Korvo kannettiin uuninhavulla lehmän eteen ja tämän selkään\npantiin housut. Korvosta ammennettiin lehmälle juomaa vanhalla,\nvarrettomalla kenkärajalla ja sanottiin: \"Suus rumaks, ruokas makkiiks.\"\n\nAjosta parannettiin seuraavalla tavalla. Kuumennettiin \"ukontaltta\" ja\npainettiin sillä kipeää paikkaa. Tätä tehdessä luettiin seuraava loitsu:\n\n    Puuhun pahkat, maahan mahkat,\n    Wuorehen veriäkämät;\n    Puun juuret punottamahan,\n    Lepän juuret leusomahan,\n    Pajun juuret paisettumahan!\n    Kivii kivistämähän,\n    Paasii pakottamahan.\n    Ei kivet kipuja kestä,\n    Paaet vaivoja valita;\n    Kivo keskellä mäkeä,\n    Loukko keskellä kiveä,\n    Tuohon tuskat tungetahan,\n    Sekä pakot paiskatahan.\n    Olj miulla ennen musta koira,\n    Rakki rau'an karvallinen,\n    Joka söi kylän koirat,\n    Kylän noijat noppajaili.\n    En puhu omalla suulla,\n    Puhun suulla puhtahalla,\n    Herran hengellä hyvälla\n    Nämä päästöt päästämähän,\n    Puutunnaiset purkamahan,\n    Kirolaiset kiehittelemään,\n    Rikoksista riisumahan.\n\nPalohaavoja parannettiin seuraavalla tavalla. Otettiin \"manttia\" eli\nkermaa ja pantiin se \"lyytiskälle\" [kupin vati eli tassi]. Tassissa\noleva kerma kuumennettiin, asettamalla tassia hehkuville hiilille.\nVasemman käden nimettömällä sormella maisteli sairas kolme kertaa\nkermaa ja loitsija luki kolmeen kertaan seuraavan loitsuluvun:\n\n    Tiiän mie tulesta synnyn:\n    Wuoresta vetosen synnyn,\n    Tulen synnyn taivahista.\n    Akka vanha, vampullinen,\n    Koukkuleuka, konstillinen\n    Istuu kivun kivellä,\n    Kipuvuoren kukkulalla,\n    Lukoo tulen vihoja,\n    Tulen töitä tietelööpi,\n    Iäinen kattila käessä,\n    Jäinen kauha kattilassa.\n    Kuka lie paljon palanna,\n    Wiskoo vilua vettä;\n    Kunka lie korpunna kovaksi,\n    Sitä jäillä jeähyttellöö.\n    Wetolainen ilman lintu\n    Lentävi, liputtelevi\n    Yheksän meren ylitse,\n    Meren puolen kymmenettä;\n    Tuopi tuolta voitehia\n    Kuuen heinän kukkasesta,\n    Sa'an heinän helpehistä,\n    Tuorehesta turpehesta\n    Mehiästä mättähästä.\n\nLoitsiminen ja taikalukujen käyttäminen on vanhoista ajoista\nniin juurtunut Raja-Karjalan kansaan, että se joskus käsittää\nkirjallisuutemme taiderunouttakin loitsuna. Sellainen hauska tapaus\nsattui minulle kerran Suistamolla.\n\nLaulatin erästä sen puolen runolaulajaa, Shemeikan Iivanaa, josta\ntuonnempana tulen enemmän puhumaan. Iivana luki juuri metsämiehen\nloitsua. Saapuvilla oli Timo niminen mies Korpiselästä. Timoa\nnähtävästi alkoi ikävystyttää se seikka, että koko illan niin\nyksinomaisesti Iivanan kanssa haastelin. Sanoi kesken kaiken, että osaa\nhänkin karhun loitsun, ja päälle päätteeksi aivan uuden, jota ei tämän\npuolen miehet tunnekaan. Oli oppinut loitsun Ruokolahdella, ollessaan\nsiellä ilveksen hiihdossa.\n\nAlkaa sitten Timo lukea sitä Ruokolahden loitsua. Hämmästykseni oli\nsuuri, kun huomasin sen melkein sanasta sanaan Suonion \"Suksimiesten\nlauluksi.\" Kansakoulu-lapsista oli se nähtävästi levinnyt kansaan ja\nTimo oli vienyt sen mukanaan Korpiselkään.\n\nJos Krohn vainaja vielä eläisi, niin huvittaisi se häntä arvatenkin\nsuuresti, että hänen runonsa jo kulkevat loitsuina Korpiselässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole monta vuotta kulunut siitä, kuin Sortavalan Rantlahdessa vielä\neli vanha runolaulaja Ontrei Wanninen eli Borissa, jolla viimeksi\nmainitulla nimellä kansa häntä tavallisesti nimitti. Ontrei ukko näkyy\nnuoruudessaan olleen taitava virsien laulaja, päättäen niistä runoista,\njoita hän vielä vanhoilla päivillään muisti ja osasi. Ukkoa käytettiin\ntakavuosina ahkerasti Sortavalassa ja ujostelematta hän siellä runojaan\nlauleli.\n\nRautlahden kylä sijaitsee lähellä Laatokan rantaa eräitä kilometrejä\nitäänpäin kauniista Kirjavalahdesta. Kylässä oli useampia taloja, mutta\nkolme niistä on muista erillään, eräässä notkossa, jonka alanteessa\njuoksee pieni Heinojan joki. Aivan lähellä taloja aukenevat Laatokan\naavat ulapat ja Laatokkaa kohden rientää alanteessa juoksevan joenkin\nvesi.\n\nNuo kolme puheena olevaa taloa ovat kaikki Wannis-suvun hallussa, ja\nmonta sukupolvea on jo siirtynyt manalan majoille, siitä kuin seutuun\nasettui asumaan ensimmäinen Wanninen, suvun kantaisä, josta talojen\nnykyiset asukkaat polveutuvat.\n\nSuvun kantaisästä kertovat tarut, että hän oli kuuluisa tietäjä,\noppinsa saanut Lapissa, jossa hän oli \"tietäjän koulua\" käynyt. Lapissa\nolo mahtoi olla erinomaisen rattoisaa, koska kerrotaan Wannisen\nkokonaista kolme vuotta siellä oleskelleen. Wiimein sanotaan tietäjän\nkuitenkin ikävystyneen aikojaan, oudostuneen elämätään Lapin laajoilla\ntantereilla. Oli jouluaatto ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä\nkotimailleen juhlan viettoon.\n\nMutta pitkä oli matka ja mahdottomalta näytti tuo pääseminen. Kutsuu\nkuitenkin kokoon Lapin \"kyytimiehet\" ja lupaa parhaan Mustikki lehmänsä\npalkaksi sille, joka saattaa hänet entisille elomailleen.\n\nAstuu silloin esiin joukosta yksi; se sanoo kulkevansa kuin teiri.\n\nEi tää hyvä minulle, vastaa Wanninen.\n\nAstuu joukosta toinen, kehuu nopeuttaan, sanoo nuolen tavoin\nlentävänsä. Ei kelpaa sekään.\n\nSilloin tarjoutuu kyytimieheksi kolmas lappalainen. Kysyy häneltä\nWanninen, tokko tuo äijänkin jaksaa matkaa tehdä ja kuin väleen. Se\nsiihen vastaa: \"mie oon siellä, täällä.\"\n\nTämähän se vasta minun kyytimieheni onkin, arvelee Wanninen. Korjaan\nistuu. Tiellä puhaltaa tuuli hatun Wannisen päästä. Tämä sanoo\nkyytimiehelle, että hevonen pitäs seisottaa, hattu kirpos. Se kyytimies\nsiihen vastaa, että jo oli tultu seitsemän kirkonmäkiä siitä hatun\nkirvontapaikasta.\n\nTulee sitten Wanninen kotiin ja siellä on joulunvietto parhaillaan.\nMenee sitten aamulla läävään niitä lehmiään katsomaan. Kai oltiin\nsiivatat tallella, yks ol' Mustikki poikessa. Eikä sitä sen ko'ommin\nnähty eikä kuultu.\n\nTaru ei mainitse, lähtikö Wanninen enää toista kertaa laulurikkaaseen\nLappiin. Se vaan tiedetään, että kotoisen pirtin savussa hän kuoli,\njättäen tietomahtinsa perintönä lapsilleen. Aina siitä pitäen on\nWannisia mainittu mahtavina tietäjinä, taitavina laulajina. Suvun\nviimeinen tietoniekka ja laulaja oli Ontrei ukko. Pojista on polvi\nmuuttunut. Nuoret sanovat vanhan kansan virsiä \"loruloiksi\", pitävät\nniitä joutavina, arvottomina.\n\nWannis-suku on kreikkalais-katoolinen, niinkuin yleensä kaikki Karjalan\nrunolaulaja-suvut. Ukko Ontrein uskonnolliset käsitteet olivat, kuten\narvatakin sopii, hieman sekavat. Wanha ja uusi usko taistelivat\nhänessä. Melkein puoleksi kerskaamalla puhui hän olleensa kosiomiehenä\nlähes kahdellesadalle pariskunnalle. Eivät silloin \"kateet\" pystyneet,\nkun vaan \"Borissa\" oli yhtenä nuotehessa. Taskussaan piti hän\nsellaisilla retkillään \"ukontalttoja\", jotka varjelivat häntä ja\nsaattoväkeä pahansuopien ihmisten juonista. Mahtavat loitsut vielä\nsenkin lisäksi.\n\nJa loitsujaan uskoi ukko Ontrei täydellisesti. Kun häntä kerran\npyysin \"metshimiehen lukkuu\" lukemaan, sanoi hän, ei niitä sellaisia\nosaavansa: ei ollut koskaan pyssyä pidellyt, eikä siis pyssymiehen\nloitsujakaan tarvinnut.\n\nHänen isänsä, Boris Wanninen, oli maan kuulu tietäjä. Tästä isästään\nkertoi Ontrei ukko, että hän osasi \"pahaa miestäkin\" puhutella. Kun\nOntreilta kysyttiin, eikö hän koskaan ole tuollaisiin keinoihin\nryhtynyt, sanoi hän niitä luvattomiksi keinoiksi, joista \"tuloo riähkä\"\n[tulee synti] ja joihin ei siis kenenkään pitäisi turvautua. Kysyttiin\nsitten, millä voimalla se Ontrei saapi taikansa aikaan. Siihen vastasi\nhän juhlallisesti ja runomitalla:\n\n    Mie liikun Ukon väellä,\n    Jumalan väellä,\n    Wäellä vanhan Wäinämöisen.\n\nTämän vastauksen kuulin ukon kahdesti antavan tuohon samaan kysymykseen.\n\nOntrei Mannisen loitsuista mainittakoon tässä \"Tulen luku\", joka kuuluu\nseuraavalla tavalla:\n\n    Iski tulta ilman Ukko,\n    Wälähytti Wäinämöinen,\n    Kolmella kokon sulalla,\n    Kirjavilla kiärmehillä.\n\n    Miss on tuli tuuitettu,\n    Walkeainen vaivuteltu?\n    Kätkyessä kultaisessa,\n    Hihnoissa hopeaisissa,\n    Alla parren autuahan,\n    Keskellä Kiesuksen keheä.\n\n    Tuo poltti pojalta polvet,\n    Rikkoi rinnat tyttäriltä;\n    Läpi maan, läpi Manasen,\n    Läpi reppänän yheksän.\n\n    Hara vanha poltettihin,\n    Porot suolle kylvettihin.\n    Yöllä vietihin vetehen,\n    Kuutamella kaivattihin\n    Werkot veljeksiin kutomat,\n    Sisäreksiin ketreävät.\n\n    Puuttuiko sitä kaloa,\n    Jota varten verkko tehty;\n    Puuttui halea hauki.\n    Halottihin hauin vatsa,\n    Siell oli sileä siika.\n    Halottihin siian vatsa,\n    Siell oli sini keränen.\n\n    Purettihin sini keränen,\n    Sielt oli puna keränen.\n    Purettihin puna keränen,\n    Siell oli tulikipuna.\n\n    Tuli poika Pohjolasta,\n    Uros uuesta kylästä,\n    Tuli huosti housun suusta.\n    Paloi pojan helmehistä.\n    Hytöll' oli kauha kattilassa;\n    Wiskoo vilua vettä\n    Paikoille palanehille,\n    Tuimille tulen kivuille.\n    Herran henki voiteheksi,\n    Luojan luomi katteheksi.\n\nEepillisiä runoja lauloi ukko Ontrei Wanninen paljon. Wahinko vaan,\nettä olivat niin katkonaisia. Taisi jo muisti ruveta pettämään.\nEi tuo kumma ollutkaan, sillä olihan sitä ukolla jo ikääkin.\nYhdeksättäkymmentä kävi jo kuollessaan, sillä hän oli syntynyt 1805.\nSeppo Ilmarisesta lauloi Ontrei sen runon, jossa kerrotaan, kuinka\nseppo rupesi takomaan itselleen kullasta morsianta, hopeasta ikisopua.\nWäinämöisen soitosta lauloi hän seuraavan runon:\n\n    Teki Kauko kanteloista,\n    Wiron seppä vinkeloista.\n    Eikä puusta, eikä luusta,\n    Sapsosta sinisen hirven,\n    Poropetran polviluista.\n\n    Mistäs kansi kanteleeseen?\n    Lohen purstosta punaisen.\n    Mist' on naklat kanteleesen?\n    Hauin suuren hambahista.\n    Mistä kielet kanteleesen?\n    Hiuksista hiien eukon,\n    Harjasta u'en hevosen.\n\n    Saipa kannel valmeheksi;\n    Soitti piiat, soitti poijat,\n    Soitti miehet naimattomat,\n    Soitti nainehet urohot.\n    Ei ilo ilolle tunnu,\n    Laulu lauluks ei tajunna.\n    Etshittihin soittajia,\n    Soittajia, laulajia\n    Ylähäisist, alahaisist,\n    Jumaloista, maanemistä.\n\n    Löytyi vanha Wäinämöinen;\n    Teki tiellä termeyyen,\n    Torokalla toprouuen:\n    \"Annas Kauko kanneltasi,\n    Wiron seppä vinkelosi.\n    Kenen on miekka pitembi,\n    Kenemb' on kalpa kaunehembi.\"\n    Löytyi vanhan Wäinämöisen\n    ynnen mustoa pitembi,\n    Olen kortta korkiambi.\n    \"Annas Kauko kanneltasi,\n    Wiron seppä vinkelosi\n    Sormille pojan sogian,\n    Käsille vähänäköisen.\"\n\n    Iski kerran, iski toisen,\n    Iski kohta kolmannenkin.\n    Jo ilo ilolta tuntui,\n    Laulu lauluksi tajusi;\n    Alkoi sormet souatella,\n    Käsivarret vatvatella.\n    Ei ollut sitä metshässä\n    Siivin kahen lentäväistä,\n    Jalan neljän juoksevaista,\n    Ku ei tullut kuulemahan,\n    Soitellessa Wäinämöisen,\n    Kutka kullervoi'ellessa\n    Lohenpurstoista iloa,\n    Kalanluista kanteloista.\n    Ei ollut sitä meressä\n    Evän kuuen katkevaista,\n    Purston puikerrehtavaista,\n    Ku ei tullut kuulemahan,\n    Soitellessa Wäinämöisen,\n    Kutka kullervoi'ellassa\n    Kalanluista kanteloista,\n    Lohenpurstoista punaisen.\n    Kenki itse Hiien eukko\n    Kultasuilla kukkaroilla,\n    Weitsellä hopeapäällä,\n    Jonka piä satoja maksoi,\n    Terän ei ollut tietäjeä.\n\nKuten jo edellisessä mainittiin, käytettiin Ontrei ukkon ennen hänen\nnuoruudessaan paljon kosiomiehenä, hän kun oli taitava tietäjä.\nNuoteessa piti entiseen aikaan, jos suinkin mahdollista, oleman\ntietäjämies mukana suojelemassa morsiussaattoa \"katshojista\" eli\npahansuovista ihmisistä. Sellainen se oli vanhan kansan tapa.\n\n\"Läksiisissä\" ja \"häissä\" [\"Läksiiset\" vietettiin aina ensin morsiamen\nkotitalossa. \"Häät\" eli tulijaisjuhla vietettiin sulhasen luona,\nuudessa kodissa.] laulettiin silloin paljon kauniita häävirsiä,\njoissa morsianta varoitettiin unohtamasta äitiä ja isää, neuvottiin\nnuorta pariskuntaa elämään sovinnossa ja rakkaudessa. \"Tietoniekka\"\nkosiomies, hän se luonnollisesti oli sellaisissa tilaisuuksissa\nylimpänä laulajana. Sillä tietomahti ja laulumahti lienevät milt'ei\naina olleet yhdistetyt.\n\nWaikka Ontrei Wannisen häärunot ovat samanlaisia kuin Kalevalassakin\nlöytyvät, niin mainittakoon niistä kuitenkin pari kappaletta\nosoitteeksi siitä, minkälaisia runoja häissä laulettiin noin 40—50\nvuotta sitten Sortavalassa ja muissakin Itä-Karjalan pitäjissä.\n\n\nHäävirsi.\n\nOntrei Wannisen laulama. Saatu talteen 1889.\n\n    Toisin, toisin neito rukka,\n    Toisin toisessa talossa,\n    Perehessä vierahassa,\n    Toisin ukset ulvasoopi,\n    Toisin vierö'ö veräjät,\n    Sano'o saranarauat,\n    Toisin leibä paistetahan.\n\n    Nouse kuuta katshomahan,\n    Otavaista oppimahan.\n    Konsa sarvet suorahan suvehen,\n    Pursto perin pohjasehen,\n    Silloin nuorten nousuaika,\n    Wonhojen lepuuaika.\n    Ota piitä pikkaraisen,\n    Takloa pieni murunen.\n    Iske tulta tuikahuta,\n    Käy kuja kyyryllähän,\n    Läävä länkämöisillähän.\n    Katsho kyttä kytky'ystä,\n    Wasikainen voajan peästä,\n    Katsho karkko karsinasta,\n    Emälammas lattialta.\n    Luo silmäs sikojen peälle,\n    Anna heinä hevolle;\n    Tule kolmena tubahan,\n    Tuo on lunta, tuo on luuta;\n    Tulitikku hambahissa;\n    Muista lattiis la'aista,\n    Elä lapsia lakase,\n    Nosta lapset lavitshalle,\n    Anna puikkoset kätehen,\n    Kuin ei puikkoset kätehen,\n    Anna leibeä kätehen,\n    Pane voita leivän peälle.\n\nHäävirsi.\n\nOntrei Wannisen laulama 1889.\n\n    Kuules sulho kuin sanelen,\n    Kuin sanelen, kuin anelen:\n    Neuvo neitiä neljä vuotta,\n    Wuosi neuvo suusanalla,\n    Toinen silmän iskennällä,\n    Kolmas on jalan polulla.\n\n    Kuin et sitte hyveä saane,\n    Otappa oven ta'akse,\n    Opeta oven takana,\n    Neuvo nelisnurkkasessa.\n    Ota vitsa viiakosta,\n    Koivu korvenrantasesta\n    Nahkaruoska naulan peältä.\n    Elä pieksä pientarella,\n    Elä nurmella nukita.\n    Kylän kyntäjät näkö'öt,\n    Astujat ajattelo'ot;\n    Jott'ei tuota anoppi kuulis\n    Eikä appi arvoaisi.\n    Kuin neittä hyvin pitelet,\n    Kuin mänet apen kotihin,\n    Puistat heinii hevolle,\n    Kakravakka kannetahan,\n    Jtshelle mitä kutakin.\n    Kuin neittä pahoin pitelet,\n    Kuin mänet apen kotihin,\n    Puistat heinä hevolle,\n    Rikkavihko viskataan,\n    Hevosesi hirtetähän\n    Omilla ohjasvärkilläsi,\n    Itshii letillä leikatahan\n    Keskellä kujan lakiita.\n\nWertauksena mainittakoon tässä eräs hääruno, saatu talteen Korpiselästä\nv. 1890. Se kuuluu näin:\n\n    Onpa meijän neitosella\n    Willavaipan viipsahukset,\n    Tuultohurstin huiskahukset,\n    Savoin parin sukkasia,\n    Tuhat tuotavaa lapaista,\n    Reävyttäin on rätsinöitä,\n    Monin parin paitasia,\n    Latikoita lasten vyöksi,\n    Nauhoi naisten tarpeheksi,\n    Tuulimyllyn tuiskahukset,\n    Wesimyllyn viepsahukset.\n\n    Wain onpa mehän sulhollakin\n    Keko kullalla keritty,\n    Purnu puituja eloja.\n    Toinen purnu puimatonta,\n    Sata saatuja rahoja,\n    Toinen sata saamatonta,\n    Tuhat tuohikenkäsiä,\n    Wiistuhatta virsusia,\n    Muuta eluo sitäi enemmän,\n    Sata sarkatankkisia,\n    Puoltuhatta pöksysiä;\n    Hevosii on heillä paljon;\n    Laviat on lammaslaumat,\n    Lehot täynnä lehmäsiä,\n    Warsinkin on vuohisia.\n    Appi ainoa isäntä,\n    Anoppi ainoa emäntä,\n    Kytyjä on kyllältäsi,\n    Natosia on kosolta.\n\n    Hyvä ompi ollaksesi,\n    Kaunis koaputellaksesi,\n    Wain ei niinkuin ison koissa.\n    Toisin ovet ulvasevat,\n    Toisin naukuvat saranat.\n    Appi haukkuu ahkioksi,\n    Anoppi vesihavoksi,\n    Kyty kynnysportahaksi,\n    Nato naisten rynttäriksi.\n    Illat istut ikkunoissa,\n    Keski-illat kellarissa,\n    Puolipäivät porstuassa,\n    Wiikkokauet veräjän suussa,\n    Kuukauet kujan perässä.\n    Itkeä hyryttelet,\n    Kuuntelet kujan perässä.\n    Ammuuko anopin lehmät,\n    Navon lehmät naukaseeko,\n    Winkuutko isännän siat,\n    Hirnuuko kyvyn hevoset?\n    Katsahat isos kotihin,\n    Enemmän emosi luokse.\n    Sanot: tuolla näkyy kotini,\n    Kujan katto kuumottaapi.\n    Isän ikkunat näkyvi,\n    Emon sauna lämpiääpi.\n    Woi poloinen päiviäni,\n    Ikäviin inehmon lapsi,\n    Oli ennen aikanahan\n    Siskoilla siliä sintsi,\n    Weikoilla vene punainen\n    Wain ei nyt tätä nykyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitsi näitä häärunoja löytyy Itä-Karjalassa vielä toisenlaisia\nrunoja, joita kansa käyttää häissä ja hautajaisissa, n.s. itkuvirret.\nItkuvirret eivät seuraa mitään runomittaa. Niissä on vaan huomattava\nalkusointu ja kerto. Itkuvirsien ominaisuuksiin kuuluu myös\ndeminutiivisten sananmuotojen runsas käyttäminen.\n\nItkuvirsien laulaminen on aina naisten tehtävä. Ne lauletaan,\ntai paremmin sanellaan, itkunsekaisella äänellä. Keskellä runoa\njoutuu itkijä viimein itse niin mielenliikutuksen valtaan, että hän\ntodellakin itkee nyyhkyttää. Henkeään vetämättä, sanelee hän pitkät\nmatkat runoaan, kunnes viimein hengästyneenä keskeyttää sanelemisen\nvoihkaavaan nyyhkytykseen. Sitten alkaa hän uudestaan siitä, mihin\nlopetti, kunnes vaikeroiva nyyhkytys taas keskeyttää hänen puhettaan.\nJa niin jatkuu runoa, kunnes se on loppuun lausuttu.\n\nItkuvirsiä, lauletaan ainoastaan kreikanuskoisen väestön keskuudessa.\nNiitä käytetään vielä tänä päivänä, vaikka tosin harvoin, Sortavalan\npitäjässä, vielä yleisemmin Salmin kihlakunnan kreikanuskoisissa\npitäjissä ja Aunuksessa. Kieli niissä on syvää Itä-Karjalan murretta,\nniissäkin seuduin, esim. Sortavalassa, missä kansa ei tätä murretta\npuhu. Itkuvirret ovat oudokseltaan vaikeita ymmärtää. Täytyy olla hyvin\nperehtynyt Itä-Karjalan kielimurteeseen, saadakseen niistä selvää.\nItkuvirsien ymmärtämistä vaikeuttaa vielä sekin seikka, että niissä\nkäytetään niin paljon termejä eli nimityksiä, joilla on aivan oma,\nrajoitettu merkityksensä. Niinpä merkitsee sana \"ilmoin\" toisen sanan\nedellä \"sulhaspuolta.\" Esimerkkinä mainittakoon:\n\n  Äidin nimityksiä:         Isän nimityksiä:\n\n  Waivan nägiäzein.\n  Sulattoman suviazein.     Aigoin armozein.\n  Kallis kandajazein.       Sulan     \"\n  Armas aigomazein.         Päivien   \"\n  Nainje tshuudittajazein.  Ehtoin    \"\n    \"  kuvoajazein.         Kergein   \"\n    \"  savistoazein.        Kallis    \"\n    \"  keritteäzein.        Pestyn    \"\n    \"  päivin ottajazein.\n    \"  voaliazein.\n    \"  kandajazein.\n    \"  kylvetteäzein.\n    \"  verzoazein.\n    \"  maksoazein.\n\n  Morsiamen nimityksiä:     Sulhaskansan nimityksiä:\n\n  Aigomani  lapsi.        Ilmoin aigomazed.\n  Kannettuni  \"             \"  elätettyzed.\n  Wierevä     \"             \"  kuvoamazed.\n  Wierähtänyd \"             \"  pestyzed.\n  Tshuuditettuzein.         \"  kaunettuzed.\n  Elpynyt eväs.             \"  hypitettyzed.\n                            \"  mezazed.\n                            \"  idvomaized.\n                            \"  savistettuzed.\n\nSamalla kuin tässä kerrotaan hääitkuista, kerrottakoon myös lyhyesti\nniistä Raja-Karjalan kansan tavoista, jotka itkuihin likeisesti\nliittyvät. Salmin kihlakunnan salokylissä noita tapoja vielä yleisesti\nnoudatetaan. Rintakylissä ovat ne jo alkaneet joutua unhotuksiin.\n\nKun nuori mies on päättänyt lähteä tyttöä kosimaan, hankkii hän ensin\npuhemiehen itselleen. Tämä lähtee edeltäpäin tytön kotiin kysymään\nlupaa kosimiseen. Eräitä päiviä sen jälkeen saapuvat kosija ja puhemies\ntaloon, tavallisesti jonkun kolmannen miehen seurassa. He tervehtivät\ntalonväkeä seuraavilla sanoilla: \"ennen käimmö muikse vierahikse,\nnygöin sulhasiks.\" Tähän vastaa talonväki: \"anna Jumal niidy kuulla,\nelä hallavuozie.\" Tervehdykseen kuuluivat entiseen aikaan vielä\nseuraavat runosäkeet:\n\n    Tuba teht' on miesten tulla,\n    Tallji on hevostu taluo,\n    Soppi laittu sormikkahil,\n    Kirstut kindahie pideä,\n    Waarnat vägi-vaattehil.\n\nKosija ja puhemies levittävät nyt kihlat tytön eteen, setelirahaa y.m.\nTyttö ottaa ne vastaan, mutta antaa ne kohta takaisin, ell'ei suostu\nnaimatarjoomukseen.\n\nToisinaan saattaa hän niitä pitää kauemminkin takanaan, kerskatakseen\nniistä tuttaviensa seurassa.\n\nSulhasen ja puhemiehen ollessa talossa, toimitetaan heille kestit.\nNaiset laittavat piiraita, minkä ennättävät. Kun sanoma tästä saapuu\nkylään, niin kokoontuu taloon paljon muutakin väkeä. Kylän \"brihat\"\n[nuoret miehet], jotka ovat hellin mielin tyttöä ajatelleet, tulevat\nusein hekin naimatarjoomuksiaan tekemään ja sulhaispidot saattavat\njoskus kestää useampia päiviä. Tyttö ottaa kultakin heidän kihlansa\nja antaa ne taas takaisin, kunnes on valinnut mieleisensä miehen, tai\nhyljännyt kaikki kosijat.\n\nJos tyttö on sulhaseen suostunut, määrätään päivä kihlajaisille eli\n\"lujuzille.\" Ne toimitetaan papin läsnäollessa ja niillä on sitova\nvoima. Kolme viikkoa lujusien jälkeen vietetään vihkiäiset. Sen\njälkeen vietetään morsiamen kodissa \"läksijäisiä\", kun aviomies tulee\nnuorikkoaan hakemaan.\n\nKohta lujusien eli kihlajaisten perästä haetaan taloon itkuvirsien\ntaitaja vaimo morsianta \"itkettämään.\"\n\nMorsianta itketetään joka päivä sekä kotona että kylässä. Tätä\ntehtäissä peittävät itkijävaimo ja morsian kasvonsa huivilla ja\nhuojuvat kaulakkain laattialla. Niissä juhlissa, jotka seuraavat\nkihlajaisia, itketään monta kaunista itkua. Kun itkeminen tapahtuu\nkylässä, on sillä sivutarkoituksena avun pyytäminen uuteen kotiin.\nKöyhemmillä ei tietysti ole varoja pitää itkijäakkaa kotonaan. He\nkoettavat kuitenkin hankkia sellaisen läksiäisiin.\n\nHääitkut omat erittäin runollisia ja kauniita. Morsian muistelee\nniissä lapsuutensa kotia, äidin armaan rakkautta. Äiti ottaa syvästi\nliikutettuna viimeiset jäähyväiset lapseltaan. Edelleen puhutaan niissä\nmorsiamen velvollisuuksista uudessa kodissa.\n\n    Hääitku.\n\nMorsian itkee äidille, muistelee hänen hyvyyttään ja rakkauttaan:[1]\n\n    Suuret kiitoksuot, maksoazein, maguttelemoa;\n    Suuret kiitoksuot, keritteäzein, kaikenloaduisilla armozilla.\n    Passibo, savistoazein, maguttelid savunalazed unuod.[2]\n    Nainje, kuvoazein, kurjasta kädyzillä kuonnuttelid,\n    Kandoazein, tjuudittoazein, kädyzillä toisilla katteliid.\n    Pesetteäzein, suuret kiitoksuot, lavostoazein, kandajazein, sinun\n       laubenveldazi.\n    Suuret kiitoksuot, keritteäzein;\n    Tuhannenkerdazed kiitoksuot, naine tjuudittoazein, kylläzien\n       unuozien maguttelemoa.\n    En onnakko liene, elätteäzein, ilmoin elätettyöziih mändyö,\n       sammunud siemen savunalazien magoaja.[4]\n    Pideä onnakko kurjazen, ilmoin kuvoamaziih mändyö, enzi\n       kukkosien laulua kuulla.\n    Kuin mie voin ruveta, utshiazein, unohtamaah siun hyväziedäs;\n    En vois elätteäzein siun hyväzissäs elävie erozie pideä.\n\n[1] Tämän itkuvirren on sanellut vaimo Ogafja Leinonen Sortavalan\npitäjän Purovaaran kylästä v. 1888.\n\n[2] Äiti nousi varhain aamulla vuoteeltaan ja pani pirtin lämpiämään.\nKun tytär heräsi, oli äiti jo toimittanut kaikki aamuaskareet ja savu\ntuprusi savupirtin katonorsissa.\n\n[3] Kun äiti viimein meni herättämään tytärtä, niin hän ei kuitenkaan\nraskinnut sitä tehdä: toisella kädellä tosin nostatteli (kuonnutteli)\nmakaajaa, mutta toisella kädellä sovitti peitettä hänen päälleen\n(katteli).\n\n[4] Ilmoin elätettyzed s.o. sulhaistalon väki.\n\nKirjakielelle käännettynä kuuluisi tämä itkuvirsi näin:\n\n    Suuret kiitokset, maksajakseni, lapsuuteni unesta;\n    Suuret kiitokset, kerittäjäiseni, kaikesta armostasi.\n    Kiitos, pesijäni, savunalaisista unista.\n    Nainen, turvaajani, minua kurjaa käsillä nostattelit;\n    Kantajaiseni, tuudittajani, toisilla käsillä kättelit.\n    Pesijäni, suuret kiitokset, lavostajani, kantajaiseni, sinun\n       laupeudestasi\n    Suuret kiitokset, kerittäjäiseni.\n    Tuhannenkertaiset kiitokset, nainen, tuudittajaiseni,\n       kaikenkylläsistä unista.\n    Elättäjäni, saanenkohan enää, sammunut siemen, sulhaseni\n       kotiin mentyäni, maata savunalaisia unia.\n    Saavuttuani sulhaseni kotiin, saanen, kurja, kukon ensi\n       kukuntaa kuunnella.\n    Kuinka voisinkaan, opettajaiseni, sinun hyvyyttäsi unhoittaa;\n    Elättäjäkseni, sinun hyvyytesi ei sinä ilmoisna ikänä voi\n       mielestäni unohtua.\n\n    Hääitku.\n\nMorsian itkee äidistä erotessaan, kehoittaa äitiä tiedustelemaan hänen\nelantoaan miehelässä. — Ogafja Leinonen 1888.\n\n    Kuin mie soan elämäh ilinoin elätettyzien eloksiih,\n    Kysele, kylvetteäzein, kylän kävijöill,\n    Savistoazein, savvan kandajill,\n    Tule, verzoazein, minuu vieduimah.\n    Jos tulet ilmoin kuvoamazien kujozien suuh,\n    Tule, pezetteäzein, tule pellon piäh;\n    Jott eigo kuulu ilmoin kuvoamaziss kumman iänyzie.\n    Tule, pezetteäzein, ilmoin pestyzien perttiziih;\n    Katsho ilmoin kannetuzien kaikkien piällä,\n    Ilmoin pestyzien perttikunnan piällä.\n    Tulet, tjuudittoazein, oldanneh ilmoin hypitettyzed\n    hyvillä mielin.\n    A Ulin oldanneh ilmoin vezazed vihazen loaduized,\n    Elä virka, verzoazein, vesselie paginoi.\n    Mie ilmoin elätettyziss kuin elän,\n    Jos tulov miulan ilmoin idvomaiziss suured igäväd,\n    Libo minun vieriäisty vihattanne,\n    Mänen udronje ulgoilmaziih;\n    Kylmänje kyyneldämäh,\n    Ja kuin minull, kylmäzell siemenell, kyyneled lähtöv,\n    Mie kuin tulen ilmoin pestyzien kera ykziih perttiziih,\n    En voi sanuo ilmoin savistettuzill, jotto minun silmäss\n       suurien abeihen täh vezi lähtöv;\n    Mie ilmoin voalimazie valehtelen:\n    Polttozell siemenell porotti pohjanje tuuli veen silmiss;\n    Siid ei ilmoin savistettuzed soaha sanoja,\n    Eigä ilmoin vezazed vihoija.\n\nKirjakielelle käännettynä se kuuluu näin:\n\n    Kun minä saan elämään sulhaiskansan eloksia,\n    Kysele minua, kylvettäjäiseni, kylän kävijoiltä,\n    Puhdistajani, sauvan kantajilta kerjäläisiltä;\n    Tule, äitiseni, minua tiedustelemaan.\n    Jos tulet sulhaistalon kujosien suuhun.\n    Tule, pesijäiseni, tule pellon päähän;\n    Tule kuulemaan, eikö kuulu sulhaistalosta kumman ääniä.\n    Tule, pesijäiseni, sulhaistalon pirttiin.\n    Katso kaiken sulhaiskansan päälle.\n    Katso sulhaiskansan pirttisen päälle.\n    Tulet, tuudittajaiseni, oltanee sulhaiskansa hyvillä mielin.\n    Ja jos lienee sulhaiskansa vihamielinen,\n    Älä silloin, äitiseni, virka iloisia pakinoita.\n    Minä sulhaistalossa kun elän,\n    Jos käypi mieleni sulhaiskansan luona kovin ikäväksi,\n    Tai jos minua, vierivää kiveä, vihattanee,\n    Menen, huolenalainen, ulos pirtistä;\n    Ja kun kyyneleet vierivät minulta, kylmä siemen, silmistäni,\n    Ja kun taas tulen sulhaiskansan pirttiin,\n    En voi sanoa sulhaiskansalle, että olen suurta ikävääni itkenyt.\n    Minä sulhaiskansalle kielastan:\n    Pohjatuuli se porotti medet minun, onnettoman siemenen, silmiini;\n    Silloin ei saa sulhaiskansa sanoja,\n    Eikä sulhaisväki vihan syytä.\n\n\nHääitku.\n\nÄiti itkee, laittaessaan tytärtään miehelään. Sanoo hänelle viimeiset\njäähyväiset. — Korpiselästä 1891.\n\n    A voi aigomanji lapsi, jo tulov, tjuuditettuzein, lähtie\n       armahien tjuuditettuzien turviihe,\n    Jo annas kannettunji lapsi, jo on vihon viimezed ildazed!\n    A voi kui suured igäväd on armahall kandajazellazi!\n    Ja en ni kui voi nämie atkalie aigazie kuluttoa,\n    Kuin juohtuv mieleh ned aigazed, kuin jo linduzena liverdelid\n       armahan kandajazi kaglaziss,\n    Kuin jo pyrähtelid, pyyhyt, linduzena armahan tjuudittajazi\n       turviss.\n    Sentäh en voi olla igävie ilmoittamatta nämiss aigasiss,\n    Knin on jo vihon viimezed kerdazed vierevän lapsein viihytellä\n       armasta kandajastazi.\n    Kai atkala nainje jo aukehtud olen jo nämiss suuriss igäviss\n       näminä igävinä ildazina.\n    A prosti, kandamani lapsi, jo kai kallehien syndyzien edyzissä!\n    A prosti, vierähtänyd lapsi, jo vihon viimezed kerdazed, hoz olen\n       katala nainje ja kaikki mielikarvazed kallehella siula soattad.\n    Ja prostikkua kai kallehed kannetud miun katalan kannettunji\n       katkerad kahinad.\n    Ja elgiä elbynyttä evästäin estelgiä endizillä ehtovaldaizilla\n       lähtiessä.\n    Ja elgiä viivytettyzelläni vihaised olgua.\n    Ja kuin miula on kurjalla naizella kuuhuonpäiväzed igäväzed!\n\nHautajaismenoissa kreikanuskoisessa Itä-Karjalassa on itkuvirsillä\ntärkeä sija. Kerrottakoon tässä vähän laveammin noista menoista?\n\nJoka kylällä on oma hautausmaansa eli \"kuusikkonsa.\" Se sijaitsee\ntavallisesti järven niemellä tai saaressa, joskus myös kylän peltojen\nkeskessä. \"Kuuzik\" nimensä on hautausmaa saanut siitä, että siinä\naina kasvaa sankka kuusimetsä. Sitä ei koskaan raivata. Mihin puu\nkaatuu, siihen se jätetään. Salokylien \"kuusikoissa\" tapaakin sentähden\ntoisinaan oikein kasvikunnan jättiläisiä.\n\nNuo Itä-Karjalan \"kuusikot\" saattavat monasti olla vanhoja pakanuuden\naikuisia kalmistoja. Kristinuskon alkuaikoina tahtoi papisto niin vähän\nkuin suinkin loukata kansan vanhoja tapoja. Kylän vanha kalmistokin\nsaattoi jäädä käytäntöön. Se vihittiin vaan uudella tavalla, ruumiita\nei enää haudattu aseineen, kalleuksineen, niinkuin entiseen aikaan.\n\nKohta kun sairas on henkensä heittänyt, lähtee joku itkujen taitava\nvaimo ulos tuvasta ja alkaa \"itkeä.\" Ruumista pestessä itketään n.s.\n\"pezendvirzi.\" Ruumista ei viedä riiheen tai muuhun ulkosuojaan,\nniinkuin muualla Suomessa on tavallista, vaan se asetetaan \"ohrazoin\noale, suuren tshupun lautshal\" [obraz l. obraza — pyhimyksen kuva, suur\ntshuppa — peräpenkin notkumat, suuri soppi], s.o. pirtin kunniasijalle.\nSukulaiset ja talonväki valvovat pari kolme yötä kuolleen ääressä\nja naiset laulavat joka aamu itkuvirsiään. Jos vainaja aikanaan oli\n\"bohattu\" [= rikas, mahtava] mies, niin voipi suuri osa kylän rahvasta\nolla surutalossa valvomassa.\n\nSitten lähtevät haudankaivajat \"kuuzikkoh\" ja \"ruuhen loadijat\" metsään\nhakemaan \"ruuhen\" eli ruumisarkun aineksia. Kun he sieltä palaavat,\nniin taas itketään. \"Ruuhta\", \"kalmalautaa\" ja ristiä tavallisesti\nveistetään ulkona, mutta ainakin \"ruuhi\" tuodaan puolitekoisena\ntupaan, jossa se lopullisesti pannaan kokoon. \"Kalmalandu\" asetetaan\nhautakummulle ja risti kiinnitetään siihen. \"Ruuhta\" kokoonpantaissa,\nlauletaan seuraava itkuvirsi, \"ruuhen vainduvirzi\":\n\n[Professori Arvid Genetzin talteen ottama Aunuksen Wiel-järvestä. Tätä\nitkua lauletaan samanlaisena kreikanuskoisissa Suomen-Karjalassakin.]\n\n    Mid-bo oldanneh nygöi vaimeloizen vakkisrojuized?\n    Ihalal armoizellenj igäizii kodjizii azutah.\n    Loadiekkoa kuldaizil kädyisil kuldaizel armoizellenj\n       igäized kodjized.\n    Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized.\n    Pangoa pestyl armoizellenj ylen pehmiezed perinäized.\n    Pangoatto aig- arinoizellenj allilinduizien andulaized\n       peähyizien oale.\n    Katelkoa pesty' armoistanj pehmielöil katuhkaizil,\n    Anna pitkien matkaizien tulduo pezijy armoizenj ehki huogavuv.\n    Loadiekkoa kahted kroaznoi-ikkun-pielyöd kallehel armoizellenj,\n    Ann' ihalu armoizenj meidy igäviz aigaiziz ehki katshov niiz\n        ikkun-pielyizis.\n\nSuomen kirjakieleen käännettynä tuntuisi tämä itkuvirsi näin:\n\nMikä outo työ nyt on ikävänalaisella? Ihanalle rakkaalleni ikuista\nkotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä armaalleni ikuista\nkotia. Pankaa kalliille armaalleni kalanluiset sängyt. Pankaa pestylle\narmaalleni ylen pehmeät patjat. Pankaa hänelle, jokin aikanaan oli\narmaani, allilinnun untuvia pään alle. Peittäkää pestyä armastani\npehmeillä peitteillä, jotta pitkän matkan päästä tultuaan pesijä\narmaani edes levähtüä. Tehkää kahdet punaiset ikkunapielet kalliille\narmaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä edes katsoo niistä\nikkunapielistä.\n\n[Ellei ruumisarkkuun tehdä noita punaisia ikkunapieliä, niin ei vainaja\nhaudastaan voi seurata elävien toimia. Sellainen on kansalla luulo\nkreikanuskoisessa Raja-Karjalassa.]\n\nKun \"ruuhi\" eli ruumisarkku on saatu valmiiksi, pannaan siihen\npellavia ja vastoista riivityitä lehtiä ruumiin alustaksi. Tätä\ntehtäessä uudet itkut. Ruumista pihalle vietäessä itketään. Kaiken\nmatkaa kotoa hautausmaalle istuvat sukulaiset ruumisarkun päällä,\nkuljetettakoon sitä sitten joko venheellä tai hevosella. Tätä tapaa\nkäytetään luterinuskoisessakin Karjalassa, ainakin Sortavalassa, jossa\nusein pyhäpäivinä nähdään ihmisiä viisin, kuusin istuvan kirkolle\nkuljetettavan ruumisarkun kannella.\n\nLähelle hautausmaata kun tullaan, taas itketään. Ennenkuin arkku\nlasketaan hautaan, avataan sen kansi, että sukulaiset vielä kerran\nsaavat katsella kuollutta. Ruumista hautaan laskettaissa itketään eri\nvirsi. Kun hauta on täytetty, asetetaan sen päälle n.s. \"kalmalaudu\",\neräs noin parin kyynärän mittainen lauta. \"Kalmalaudan\" toiseen päähän\npystytetään risti.\n\nEnnenkuin vainajan omaiset lähtevät pois haudalta, laskevat he\n\"kalmalaudalle\" rahoja \"ruuhen loadijoil\" ja \"havvan kaivajil\"\npalkaksi. Näinä eivät ota noita rahoja vastaan, vaan jaetaan ne\n\"pakitshijoil\", s.o. kerjäläisille. Samoin pannaan \"pakitshijoil\"\nkalmalaudalle ruista tai ohria, suolaa ja leipää. Kun sitten on\ntultu vainajan kotitaloon takaisin, tarttuu kaksi naista kaulakkain\ntoisiinsa, itkevät virren ja hakevat kuollutta joka paikasta. Siihen\nloppuvat varsinaiset hautausmenot.\n\nKuusi viikkoa kuolinpäivästä vietetään muistojuhla vainajan kunniaksi,\nn.s. \"kuuznjedälized.\" Pappi ja kaikki sukulaiset kutsutaan taloon.\nLehmä teurastetaan, jos talo on varakas, ja ruokaa laitetaan. Kun pappi\nsaapuu taloon, menevät naiset itkulla häntä vastaanottamaan. Pöytä\non valmiiksi katettu. Pappi pitää rukoukset, jonka jälkeen istutaan\npöytään. Aterian loputtua lähtevät naiset, itkuvirttä laulaen ulos\n\"pokoiniekkoloi kamoamah\", s.o. kutsumaan suvun vainajia \"mustajazih\"\neli muistojuhlaan. Pappi ja sukulaiset ovat näet jo sitä ennen käyneet\nhaudalla rukoilemassa. Hautausmaalle on silloin muiden hevosien kera\ntuotu yksi hevonen ilman ajajaa, valjastettuna tyhjän reen eteen,\nvalkoinen hursti siivitettynä reen yli. Tämän tarkoituksena on\nkuljettaa vainajien henkiä sukutaloon. Näitä vainajia naiset nyt,\nitkuvirttään laulaen, pyytävät kilpaan tulemaan.\n\nPaitsi \"kuuznjedälizii\" vietetään kuolleiden muistoksi säännöllisesti\nkahdesti vuodessa muistajaisia eli \"kalmoilla käyntiä.\" Toinen\nnäistä juhlista on nimeltään \"roatintshat.\" Sitä vietetään keväällä\npääsiäispäivästä toisen viikon tiistaina. Toinen juhlista on nimeltään\n\"muistinsuovattu\" ja sitä vietetään syksyllä noin yhdeksän viikkoa\nennen joulua.\n\n[Päivien nimet Raja-Karjalan kielimurteessa ovat aivan toisenlaiset\nkuin muualla Suomessa käytetyt nimitykset. Ne kuuluvat sunnuntaista\nalkaen nain: \"pyhä\", \"enzimänje argi\", \"toinen argi\", \"kolmas päivy\",\n\"nelljäs päivy\", \"piättinitshy\" ja \"suovattu\".]\n\n       *       *       *       *       *\n\nWanha, muodoltaan ja sisällykseltään kaunis lauluruno elää vielä kansan\nsuussa Itä-Karjalassa. Itkuvirret, joista nyt on puhuttu, nehän juuri\nkuuluvat tähän runoryhmään. Ne tulkitsevat hetken kaipausta ja surua,\ntulevaisuuden toivetta, puhuvat siitä mikä laulajan omassa polvessa\nliikkuu.\n\nMutta kansa laulaa muitakin lyyrillisiä lauluja. Laulaja laulaa\nitsestään, kertoo kuinka kovaonninen nuoruus sai laulun sanat hänen\nsuuhunsa. Hän laulaa vaan aikansa kuluksi. Lapsenpiika nilkuttaa\npienokaista laulullaan, pyytää Jumalan emoa lasta uneen vaivuttamaan.\nKovaosainen valittaa kohtaloaan, samalla kuin tämä laulaminen hänen\napeata mieltään viihdyttää.\n\nOnko vanha, runollinen laulu katoama Itä-Karjalan kansasta?\nLuultavasti, valitettavasti, sillä se käypi huomattavan\nharvinaisemmaksi. Mutta vielä se ei ole sieltä hävinnyt. Wielä ei ole\nhengetön: ja runotoin arkkiveisu voittanut alaa Raja-Karjalassa. Wielä\nvoipi kansanlaulujen ja sävelten kokooja siellä löytää paljon sekä\nkaunista että uutta. Uusia säveliä ainakin. Lauluja saapi hän milt'ei\nyksinomaan kreikanuskoiselta väestöltä, kauniita säveleitä etupäässä\nluterinuskoiselta kansalta.\n\nPanen tähän muutamia kansan suusta kirjoittamiani lyyrillisiä lauluja,\nei sen vuoksi, ett'eivät ne olisi ennen tunnettuja, vaan tuodakseni\nesiin eräitä esimerkkejä. Kaksi näistä lauluista on Sortavalasta,\nkolmas Korpiselästa.\n\n\nKehtolaulu.\n\nOgasja Leinonen, Läskelän kylästä Sortavalan pitäjää 1888.\n\n    Nuku nuku nurmilindu,\n    Nuku nurmella hyvällä,\n    Kuavu mualle kaunehelle;\n    Nurmen nukka, heinän kukka.\n    Tule uni uunin piäldä,\n    Käy unonji kätkyeese,\n    Pienen lapsen pieluksiihe,\n    Wagahisen vuattehiise.\n    Nukuta Jumala lasta,\n    Magavuta Muariainji.\n    Saisbo likkanje levätä,\n    Lapsen orja jouten olla.\n\nWäinämöisen laulu nuorimmalle nei'ollensa.\n\nKorpiselästä 1890.\n\n    Sanoi vanha Wäinämöinji\n    Nuorimmalle nei'ollensa:\n    \"Elä lapsi paljon laula,\n    Tytär tyhjiä sanele.\n    Aiga kultainen kuluvi,\n    Aiga armas rientelevi\n    Sinun lapsi lauluissasi,\n    Kurjan kukkumaisissasi.\"\n\n    \"Igä kuitengin kuluvi,\n    Aiga armas rientelevi,\n    Hoz en laula polvenanji,\n    Hyreksi sinä ikänä,\n    Kujerra kuuna valgiana.\"\n\nLaulajan runo.\n\nOntrei Wanninen. Sortavalasta 1889.\n\n    Ihmiset ajatteloot\n    Minun ilolla laulavani.\n    Wain en mie ilolla laula\n    Enkä mielellä hyvällä.\n    Laulan kurja kulkujani,\n    Raukka rannan juoksujani,\n    Waivaine vaelluksiini.\n    Jou'uin kurja kulkemahe,\n    Waivaine vaeltamahe\n    Ihmiset ajatteloopi\n    Humalassa huutavani,\n    Wiinassa viheltäväni,\n    Jos vaan virren veärin laulan,\n    Sanat ristihin repäsen.\n\n    Elkäätte hyvät minua,\n    Elkäätte Jumalan luomat\n    Ou'oksi on ottakoho,\n    Tehkö soppehen sohinaa,\n    Silmän iskuu ikkunoihe.\n    En minä opissa ollut\n    Enkä kouluissa kolainnut,\n    Seissut en seppien pajoissa,\n    Sepän pihtiä piellyt.\n    Nurin katsoi nurkkamuori,\n    Weärin katsoi veartivaimo,\n    Ei oikein omat emännät,\n    Ei oikein omat eläjät,\n    Oven suussa ou'ot silmät,\n    Kierot keskilattialla,\n    Peräss' ol' perin vihaiset;\n    Peräpenkki tietäjiä,\n    Sivuseinä siivomiehii.\n\nKalevalarunojen maantieteestä on paljon väitelty. Missä olivat Wäinölä,\nmissä Pohjola ja muut runolaulujen toimintapaikat? On arveltu Wienan\nseutuja, on ajateltu Laatokan rantamaita.\n\nTunnustaa täytyy, että Kalevalan lauluissa kuvattu luonto, muutamia\npoikkeuksia lukuunottamatta, täydellisesti vastaa Laatokan puoleisen\nKarjalan luontoa. Wäinölän sankarit, niinkuin Pohjolan väkikin\nasuvat meren läheisyydessä, jonka ulapoilla he usein purjehtivat.\nPurjehtiminen on nähtävästi ammonaikuinen taito Laatokan rantakansalle.\n\nWanhoissa runoissa puhutaan vaahterasta ja lehmuksesta. Nämä puunlajit\novat Laatokan rantamailla tavallisia. Runoissa puhutaan tosin usein\ntammestakin, mutta saattaahan se olla muistona varemmiita ajoilta,\njolloin kansamme asui etelämpänä. Kaikki muut Kalevalarunoissa mainitut\npuunlajit ovat kotoisia Laatokan Karjalassa. Eläimistä huomattakoon\neritenkin hylje ja peura. Hylkeitä löytyy paljon Laatokassa ja paljon\nniitä siellä pyydetään. Peuroja asuu kesät, talvet Raja-Karjalan\nsalomailla ja joka talvi vaeltaa niitä sieltä Laatokan rantamaille.\n\nWanhoissa runoissa mainitaan paljon Laatokan puoleisen Karjalan\npaikannimiä. Sellaisia ovat Alueenjärvi, jota on selitetty Laatokan\nvanhaksi nimeksi, Nevanjoki, Imatra, Wuoksi y.m. Sellaisetkin nimet\nkuin Sariola ja Untola löytyvät nekin todellisina paikanniminä.\nEräässä vanhassa venäläisessä verokirjassa v:lta 1500 luetellaan\nkaikki Itä-Karjalan pogostain ja kyläin nimet. Kurkijoelta pohjoiseen\novat pogostat eli kirkkopitäjät jaetut piireihin, joita verokirjoissa\nsanotaan \"perevaaroiksi.\" Sortavalan pogostassa ovat muun muassa\nSariolan ja Untolan perevaarat. Kurkijoen pogostassa on Saaren\nperevaara ja Kaukovallan kylä.\n\nTuollainen nimien yhtäläisyys ei voi olla satunnainen. Wuoksenpuoleisen\nLaatokan seutuja voipi aivan hyvin ajatella runojen Wäinöläksi,\nSortavalan puoleisia seutuja Sariolaksi, Pohjolan väen maiksi.\n\nWanhoissa runoissa sanotaan Pohjolaa eli Sariolaa myöskin Lapiksi.\nTämä nimitys nähtävästi ei tarkoita samaa, mitä me nykyjään käsitämme\nLapin nimellä. \"Lappi\" sanalla tarkoittaa itä-karjalainen vielä\ntänäkin päivänä pohjoista ilmansuuntaa eli paremmin sanoen seutua,\njoka sijaitsee Pohjosessa, pitemmän matkan päässä kotiseudusta.\nSortavalainen sanoo esim. jo Ilomantsin pitäjää \"Lapiksi.\" Suistamolla\nolen kuullut tuota samaa nimeä käytettävän Reboilan pogostasta\nAunuksessa.\n\nLaatokan rantamaat ynnä Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas ovat\narvatenkin vanhimmat runomaat. Pukiessaan tarunsa runon muotoon,\nsijoitti kansa tietysti noiden tarujen tapaukset ja henkilöt sen\nluonnon keskuuteen, jossa se itse eleli. Myöhemmin saapui runolaulu\nWienan Karjalaan. Tuon eteläisemmän luonnon kuvaukset ja eteläisimmät\npaikkain nimet säilyivät runoissa, mutta niiden lisäksi tuli tietysti\nPohjan perän luonnon kuvauksia ja sen puolen paikannimiä, niinkuin\nmursu, \"Tulilappi\" ja muut, joista sikäläisten laulajien miehissä\nkerrotaan.\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\nKarjalan Aatelia.\n\n\n    \"Kävi sotka poimimahan\n    Wäinämöisen kyyneleitä;\n    Jo oli muiksi muuttuneet\n    Helmiksi heristynehet.\n    Kuningasten kunnioiksi,\n    Waltojen iki-iloksi.\"\n\n                Kalevala XLI.\n\nShemeikkalaisten sukuperä. Shemeikan Semana muuttaa Ruodavuksen järven\nrannalle asumaan. Semanan Miihkali ja hänen peuravirtensä. Miihkali\ntappaa kaksikymmentä \"Ruotshin sissie\" Kalmalammin rannalla. Miihkalin\nHilippa ja hänen poikansa. Shemeikkalaisten suku haaraantuu. Joakoi\nja Iivana veljekset. Jaakoin Jehti ja hänen urostyönsa. Jehkin Iivana\nmanaa karhua pakenemaan. Jehkin Iivanan virsi maailman luomisesta.\nHilipan Iivana kuolee 109 vuoden vanhana. Hänen pojanpoikansa Waslei\nja Mysysvaaran Petri. Petri ukon ulkoryhti. Hänen peuranhiihtonsa\nPoastarven salolla. Mysysvaaran Petri virsikkään Salmin kihlakunnan\nparas runonlaulaja. Shemeikkalaiset Karjalan aatelia. Mysysvaaran\nPetrin ja Jehkin Iivanan virsiä ja loitsuja.\n\nSiinä kulmauksessa, missä Suistamon, Suojärven ja Korpiselän pitäjät\nsattuvat yhteen, oli salon keskellä Ruodavuksen järvi. Seutu ei liene\nentisestään paljon muuttunut, sillä vielä tänäkin päivänä on se synkkää\nkorpimaata, johon viljelys tuskin nimeksi on leimansa painanut. Kontio\nsamoilee vielä nytkin Ruodavuksen salon rikeissä kuusikoissa ja peuroja\nasuu kesät talvet sen laajoilla sammalsoilla.\n\nTähän autioon seutuun asettui kolmatta sataa vuotta sitten Semana\nniminen mies, Shemeikkojen kuuluisan laulajasuvun kantaisä. Wanha\ntarina kertoo Shemeikan Semanan olleen kotoisin Lubasalmen kylästä\nNeboilan poqostaa Wenäjän-Karjalassa.\n\nSemana rakensi itselleen mökin kalarikkaan Nuodavuksen rannalle,\nkalasteli järvessä ja metsästi salolla. Ja tämä toimi hankki hänelle ja\nhänen perheelleen puuttumattoman ravinnon.\n\nSemanan poika oli Miihkali. Häntä mainitaan kuuluisaksi loitsijaksi\nja suureksi metsämieheksi. Monen salon kuuluvilla ei löytynyt hänen\nvertaistaan peuranhiihtäjää. Ja kun ei sattunut peurakarjaa oman\nsalon seutuvilla, niin maanitteli hän mahtavilla loitsuilla salon\nhaara-sarvia luokseen aina \"Tulilapin\" [Lappi, jossa revontulet palavat\n(Kuolan niemimaa)] tuimilta tuntureilta asti.\n\nJa näin mainitaan Miihkalin loitsineen peuroja Tuli-lapista: [Tämän\nrunon lauloi v. 1893 Miihkalin pojanpojan pojanpoika, Mysysvaaran\nPetri (Shemeikka), kotoisin Korpiselästä, sanoen sitä Miihkalin\n\"pedravirreksi\".]\n\n    Metshän onni, metshän Osmo,\n    Muan sulho, mannun sulho\n    Pane juoni juoksemahe\n    Näillä mailla, manterilla,\n    Näillä miehen metshimailla,\n    Näillä harhoilla saloilla.\n    Teäl on muat mieluhat,\n    Teäl on veet vuolahat,\n    Teäl on ilmat ihalat.\n\n    Nylgysä akka Tabivon\n    Elä pie, elä pitele,\n    Lase vilja valloillah;\n    Wirbusa poiga Tabivon\n    Elä pie, elä pitele,\n    Lase vilja valloillah.\n    Salon poiga rautasauva,\n    Sinuu on pandu paimenekse;\n    Öin etshi, päivin anna.\n    Minun on pyyntipäivinäni,\n    Sinun on antoaigoinasi.\n    Hot ei olle tännembänä,\n    Niin sie tuo on tuonnembana\n    Kau'on saaressa saetengi\n    Lapin haaran hartiassa,\n    Kuhanvuoren kulman alta.\n    Liikuta mägi lihanen.\n    Miestä vasten pyytäväistä,\n    Yheksissä pyytäjissä,\n    Kaheksissa katshojissa,\n    Ylipyytämättömissä,\n    Poikki Pohjolan joessa,\n    Sivutsh' on Imandron järven;\n    Suita suitsilla ylennä,\n    Päitä päitsillä kohota;\n    Ota vitsha viittä syltä\n    Koivu korven notkelmassa.\n\nKerran tuli kaksikymmentä \"Ruotshin sissie\" Miihkalin taloa\nhävittämään. Ne viholliset tappoi Miihkali aivan yksin keihäällään.\nMahtavat loitsut olivat hänellä apuna. Paikkaa, missä tämä tapahtui,\nsanotaan vielä Kalmalammeksi ja taistelun mainitaan olleen \"ennen Pedri\nkuningahan aigoja.\"\n\nSellainen on shemeikkalaisten kesken taru virsikkäästä Semanan\nMiihkalista.\n\nMiihkalin poika oli Hilippa; hänkin hyvä laulaja ja loitsija. Hilipalla\noli viisi poikaa: Joakoi, Iivana, Tiitta, Lari ja Niksor; kaikki suuria\nmetsä-miehiä ja loitsijoita. Entenkin Joakoi ja Iivana olivat maan\nkuuluja laulajia. Kumpikin elivät he harvinaisen vanhoiksi. Joakoi\nkuoli 91 vuoden ijässä, mutta Iivana eli 109 vuoden vanhaksi ja kuoli\nvasta noin v. 1848 vaiheilla.\n\nJaakoista ja Iivanasta on Shemeikan suku jakaantunut kahteen haaraan.\nKantatalon ympäri alkoi vähitellen syntyä uutistaloja, niin että\nseudussa viimein oli neljä taloa; kaikki saman suvun asumia. Ja entistä\nsakeammin savusivat nyt shemeikkalaisten kasket Ruodavuksen salomailla.\nTätä asutusryhmää ruvettiin nimittämään Shemeikan kyläksi. Nyt ei ole\nnoista neljästä talosta jälellä kuin kaksi vaan, ja shemeikkalaisia\nasuu Suistamolla, Korpiselässä ja Suojärvellä.\n\nJoakoin poika oli Jehki. Häntä mainitaan koko seudun suurimpana ja\nväkevimpänä miehenä. Talvet umpeen hiihteli hän peuroja ja sanotaan\nhänen niitä tappaneen monta sataa. Kerran kävi karhu salolla Jehkiin\nkäsiksi. Sen karhun tappoi hän ihan yksin keihäällään. Tätä keihästä\novat Muuannon shemeikkallaiset kauan aikaa säilyttäneet kallisarvoisena\nmuistona. Kun Jehki kuoli 60 vuoden ikäisenä, oli hän kaatanut 18\nkarhua.\n\nJehkin pojat Iivana, Mikolai ja Mihaila elävät vielä Suistamon\npitäjän Muuannon kylässä. Muuannon kylä on suuren salon keskellä ja\nsiellä on veljeksillä avarat korvet hiihdeltävinä. He ovatkin kaikki\nmetsämiehiä. Iivana, eli \"Jehkin Iivana\", joksi häntä kotipuolella\nsanotaan, on ollut 16 karhun tapossa. Erään kymmenisen peuroja on hän\nmyös ampunut. Iivana on huono huhtamies, sillä hän on nuorena jalkansa\nloukannut. Mutta annappas miehen asettua karhun pesän eteen, niin\nkyllä paikkansa pitää ja vakavana seisoo kuin korpikuusi. Ei silmiä\nrävähytä, vaikka mikä tulkoon. — Mikolai Iivanan veli oli nuorempana\nhyvä peuranhiihtäjä. Tappoi haarasarvia useampia kymmeniä. On ollut 14\nkarhun tapossa. Mihailaa, kolmatta veljeksistä, mainitaan vaan kahden\nkontion tapossa.\n\nJehkin Iivana on ainoa veljeksistä, jossa esi-isäin runomahti on\nsäilynyt. Soittaa myöskin kannelta ja tekee itse kanteleensa. — Kerran\npelastui Iivana loitsutaidollaan karhun kynsistä. Oli erään toverin\nkera karhun pesällä. Kumpikin ampuu, vaan ei osaa hengen paikalle.\nKarhu siitä ärtyy, nousee kahden jalan Iivanan eteen. Miehellä ei\nasetta muuta kuin tyhjä pyssy kädessä. Sai toki sanoneheksi: \"puhas\nmetshä, elä peälle tule\", ja kääntyi kuin kääntyikin karhu miehestä\nääreen ja lähti saloa kaalamaan. Näin kertoo Iivana itse tästä\nmerkillisestä tapauksesta.\n\nJehkin Iivanan runomahti ei loitsuihin rajoitu. Hän laulaa vanhoja,\nesi-isiltä perättyjä virsiä muinais-ajan sankareista: Wäinämöisen ja\nJougamoisen laulutaistelusta, lappalaisesta, joka ampui Wäinämöisen,\nniin että tämä suistui mereen. Wuosikausia virui Wäinämöinen meressä,\nkunnes\n\n    Tuo kasvoi Simandron soari,\n    Wanhan Wäinön polven piähän.\n    Sotka lind' on suora lindu,\n    Lendelööbi, liitelööbi,\n    Etshivi pesän tilaista.\n    Jo löydi pesän tilaisen\n    Tuohonpa Simandron soareen.\n    Wanhan Wainön polven piähän;\n    Walopa vaskisen pesäsen,\n    Muni kultaisen munasen\n    Wanhan Wainön polven piähän.\n\nLiikutti viimein Wäinämöinen polveaan, järkähytti jäsentään. Särkyi\nsotkan vaskinen pesä paloiksi, muna kultainen meni muruiksi. Ja tästä\nihmeellisestä munasta syntyi sitten taivas ja alinen maaemä, päivä,\nkuu, tähdet ja pilvet taivosella.\n\n[Sekä Jehkin Iivana että Mysysvaaran Petri laulavat tämän runosarjan\nmainitussa järjestyksessä. Pieniltä eroituksilla vaan, josta enemmän\ntuonnempana.\n\nJehkin Iivana laulaa virtensä seuraavalla nuotilla:\n\n    Tuo kas-voi Si--mand-ron soa-ri, Wan-han Wäi-nön\n    pol-ven piä-hän.\n\n    Sot--ka lind' on suo--ra lin-du Len--te-löö-bi\n    lii--te-löö--bi, j.n.e.]\n\nJehkin Iivana osaa monta kaunista satua ja mielellään hän niitä\ntuttavassa seurassa kertoilee.\n\nMuistuu mieleeni eräs minne kesän yö, jolloin yhdessä teimme matkaa\nSuistaman Muuannosta Korpiselän Tolmajärvelle. Suurimman osan\nmatkaa sousimme Kiltsha nimistä jokea pitkin, autiota salotaivalta.\nSoutaessamme ja venettämme sauvoessa lauloi Iivana runojaan, kertoili\nsatujaan; kertoi sadun viisaasta Iljasta ja merenneitisestä, joka\noli niin kaunis, että päiväkin taivasta kiertäessään pysähtyi häntä\nkatsomaan, jätti maat ja mantereet valaisematta.\n\nSatu oli itsessään erittäin kaunis, mutta sen vaikutusta lisäsi vielä\nsopiva kehystä ympärillämme. Kaikki oli niin tyyntä ja hiljaista.\nKesäyön hämärässä näyttivät puut ja muut esineet niin utuisen\nepämääräisiltä. Silmä ei kohdannut missään jyrkkiä piirteitä, joihin\nse olisi voinut kiintyä. Ja tuo samainen epämääräisyys, se kuvastui\nmainiosti Iivanan saduissa ja runoissa. — Pohjolan luonnostahan meidän\nvanha kansanrunoutemme on saanutkin rikkaimmat aiheensa. Persoonoittuja\nluonnon voimiahan ovat enimmäkseen esivanhempiemme jumaluus taruston\nhaltijat ja sankarit.\n\nToinen shemeikkalaisten sukuhaara polveutuu Hilipan Iivanasta, joka\nkuoli 1848 seutuvilla 109 vuoden vanhana. Hänellä oli kaksi poikaa:\nIivana ja Petri. Iivin Iivanan pojista elää vielä kaksi: Petri ja\nWaslei. Kolmas, Mikki, on kuollut. Häntä mainitsee vanha kansa hyvänä\nkanteleensoittajana.\n\nIivin Waslei elää vielä Shemeikan Kontrossa. On ikänsä ollut\nnaimatonna. Nyt on hän vanha ukko, mutta nuoruudessaan oli hän uljas\nmetsän kävijä. Hänen mainitaan tappaneen enemmän peuroja kuin kukaan\nmuu nyt elävistä hiihtäjistä. On myös ollut lähes 30 karhun tapossa.\n\nWaslein veli, Petri, asuu Kokkarin kylän Mysysvaaran uutistalossa\nKorpiselän pitäjää. Häntä sanotaan tavallisesti Mysysvaaran Petriksi.\nHän on noin 75 vuoden vanha. Ei oikein itsekään tiedä ikäänsä, kuin\nnoin suunnilleen vaan. Ja kukapa niitä nyt sellaisia niin ihan\nvuodelleen jaksaisi muistaakaan. Mysysvaaran Petri on kerrassaan vanhan\nWäinämöisen kuva. Roteva ja ryhdikäs, harvapuheinen. Kasvopiirteet\nvoimakkaat ja samalla säännölliset. Parta pitkä ja valkea.\n\nKotipuolellaan pidetään Petri ukkoa hyvin suuressa arvossa. Wanhat ja\nnuoret häntä kunnioittavat. Mysysvaaran Petri onkin runorikkaan Itä\nKarjalan perikuva. Hänen persoonassaan löytyy yhdistettynä kaikki,\nmikä näille seuduille on vanhaa ja omituista. On hyvä runolaulaja ja\nloitsujen lukija, soittaa kannelta, oli nuoruudestaan maan kuulu\npeuranhiihtäjä ja karhuntappaja.\n\nPetrin suurin urostyö oli se, kun hän yhtenä talvena tappoi 50 peuraa\nPoastarven ja Shemeikan salolla. Siitä on jo viisikymmentä vuotta\nkulunut.\n\nTalvi oli ollut tavattoman luminen ja Petri, suuri ja raskas mies,\nvarusti siltä varalta oikein erityiset sukset itselleen, pitkät ja\nleveät. Eivät olleet suuren suuret, ei pienen pienet, nuo Petrin\nsukset. Painoivathan leiviskän vaan. Miestä myöten se oli pyssykin,\nraskas piilukko. Eväskontti päälle päätteeksi miehellä selässä.\n\nJa niin hiihteli Shemeikan Petri sinä suurena lumitalvena peuroja\nPoastarven salolla.\n\nKysyin kerran Petri ukolta, montako peuraa hän eläissään on\nampunut. \"Mäne heidy tiedämäh, min verd olloo. Olis niidy erähän\nriihen tävveldä\", kuului lyhyt vastaus. Ja mitäpä noita tuollaisia\nutelemaankaan. Tietäähän sen jokainen metsämies Korpiselässä\nMysysvaaran Petrin saaliit. Tietää Korpiselässä ja tunnetaan ne\nSuistamolla ja Luojärvelläkin. Ja kertoo se kansa niistä siellä vielä\ntulevankin sukupolven aikana.\n\nEikä ne saaliit peuroihin päätykään. On sitä eräs mesikämmenkin virunut\nverisenä hänen edessään talvisella hangella. Ompahan parikymmentakin.\n\nKerran otti kovalle Kollahan salolla Suojärvellä. Jo on kontio ihan\nsuksen nenillä, eikä ota tulta hyvä piilukko pyssy. Silloin pelasti\nkoira metsämiehen. Ärhenteli niin kiukkuisesti karhun kintereillä,\nettä mies pääsi punaltumaan suksillaan suon laitaan tiheimmästä\nnärerikeiköstä.\n\nMysysvaaran Petri on paras nyt elävistä runolaulajista Salmin\nvirsikkäässä kihlakunnassa. Hän laulaa virsiä Wäinämöisen ja\nJougamoisen laulutaistelusta, Jougamoisen kostosta ja maailman\nluomisesta y.m.\n\nLemminkäisen retkestä Pohjolan häihin laulaa Mysysvaaran Petri pitkän\nvirren. Wahinko vaan, että se virsi kesken katkeaa. Taitaa jo vanhuus\nvaivata runolaulajaa, muisti pettää. Tässä mainittakoon vaan virren\nalku säkeet:\n\n    Savu saarella palavi,\n    Tuli niemen tutkamella,\n    Niemen kylgyöt kytevi.\n\n    Sanoisin sodisavukse;\n    Pien olis sodisavukse;\n    Sanoisin paimosiin tulekse;\n    Suur' olis paimosiin tulekse.\n\n    Osmotar olutta keitteä\n    Kallervoinen kalloo vettä\n    Yheksäs ozran jyvässä,\n    Kaheksas kagran jyvässä.\n    Työndeä vieshtit viisienne,\n    Kutshut kuusille jaqelov;\n    Kutshuv rujat, kutshuv rammat,\n    Kutihuv on perisogiat.\n    Yht'ei kutshu Lemmingäistä.\n\n    Mysysvaaran Petri pukee toisinaan runon muotoon\n    omat, tilapäisetkin ajatuksensa. Wiime kesänä,\n    kun olin ukkoa koko päivän laulattanut, alkoi\n    vanhusta jo väsyttää se virsien laulaminen.\n    Sen hän ilmoitti seuraavilla runo säkeiltä:\n\n    Ukko uubui, vanha vaibui,\n    Kuoli konttiloin tegijä.\n\nShemeikkalaiset ovat Karjalan henkistä aatelia. Polvesta polveen on\nesi isien runomahti kulkenut perintönä heidän suvussaan. Salomaillaan,\nsavupirttiensä nokisien orsien alla ovat he tietämättään pitäneet\nihanteellisuuden lippua korkealla. Ja nyt, kun tuo ihanteellisuus\nvanhassa naiivisessa ja runollisessa muodossaan alkaa hävitä kansasta,\novat ne sen viimeisiä edustajia.\n\nShemeikkalaiset ovat Karjalan aseaateliakin. Rohkeina metsästäjinä ovat\nhe taistelleet viljelyksen taistelua salon petoja vastaan. Unhoituksiin\non jäänyt moni heidän uljas paininlyöntinsä metsänkuninkaan kera. Ei\nole kirjaan kuvattu, ei mailla mainittu. \"Kuuset oldih kuulemassa,\nkuudamoinje katshomassa.\" Ja vehreän nurmen alla, kotikorven laidassa\nlepäävät virsikkäät hiihtomiehet viimmeistä untaan. Ja Tapio alkaa jo\nsiirtyä likeimmille salomaille, kun ei ole enää nuorisossa nousevassa,\nkansassa kasvamassa syvien syntysanojen tietäjää, joka osaisi häntä\npidätellä.\n\nShemeikkalaisten suku.\n\n  Semana.\n  Miihkali\n  Filippa.\n  Joakoi. Tiitta. Lari. Niksor.       Iivana.\n  Jehki.                          Iivana.     Petri.\n  Iivana. Mikolai. Mihaila.       Mikki.      Teroi.\n                                  Waslei.\n                             Mysysvaaran Petri.\n\n\n\nMysysvaaran Petrin runoja. [Saatu talteen 1893.]\n\n\nWäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelu.\n\n    \"Hoi on vanha Wäinämöinji,\n    Toin' on nuori Jougamoinji\n    Läkkä on ajelemaha!\n    Ajelemma, kiitelemmä\n    Meren selvälla selällä,\n    Lagialla lainehella.\"\n\n    Puuttui vemmel vembelehe,\n    Rahes puuttui rahkehese,\n    Aisa aisahan takeltui.\n\n    Wirkki vanha Wäinämöinji:\n    \"Hoi on nuori Jougamoinji,\n    Kumman tästä välttyö tulov?\"\n\n    Mittelemme miekkojamme,\n    Koittelem' on korttiamme;\n    Kumman miekka on pitembi,\n    Kumman kortti korgiambi.\n\n    Tuli vanhan Mäinämöisen,\n    Tuli miekka on pitembi,\n    Tuli kortti korgiambi.\n\n    \"Hoi on nuori Jougamoinji\n    Siunpa välttyö tuloubi,\n    Suin lumehe päin vidihe,\n    Kobrin ilmahe kovahe,\n    Kynsin kylmähe kivehe,\n    Hambahin vesihagohon!\"\n\n    \"Hoi on vanha Wälnämöinji,\n    Waiv' ois miula teällä olla;\n    Suin lumessa, päin vidissä,\n    Kobrin ilmassa kovassa,\n    Kynsin kylmässä kivessä,\n    Hambahin vesihavossa.\n    Ois miula kolme venoista,\n    Ota paras pantiksesi,\n    Peästa milma teällä poise.\"\n\n    Eib' on kelboa köyhän skenkit,\n    Eibä mitki skelmin skenkit.\n\n    \"Hoi on vanha Wäinämöinji,\n    Peästä milma poi'es teällä,\n    Waiv' ois miula teällä olla\n    Suin lumessa, päin vidissä,\n    Kobrin ilmassa kovassa,\n    Kynsin kylmässä kivessä,\n    Hambahin vesihavossa.\n    Ois miula kolm' oroista.\n    Ota paras pantiksesi.\"\n\n    Eib' on kelboa köyhän skenkit,\n    Eibä mitki skelmin skenkit,\n\n    \"Hoi on vanha Wäinämöinji\n    Waiv' ois miula olla teällä,\n    Suin lumessa, päin vidissä,\n    Kobrin ilmassa kovassa,\n    Kynsin kylmässä kivessä,\n    Hambahin vesihavossa.\n    Ois miula sisärdy kolme,\n    Ota paras pantiksesi.\"\n\n    Äsken kelbai köyhän skenkit,\n    Job' on mitki skelmin skenkit,\n    Jo urosen karvorinnan.\n\n    Lähti itkien kodihe,\n    Ennätti emo kysyä:\n    \"Mitä itket poiguvoni?\"\n\n    \"Otti vanha Wäinämöinji,\n    Otti parahan sisaren.\"\n\n    \"Tuot' on vuotin tuon igäni,\n    Puhki polveni halusin,\n    Wäinämöistä vävykseni,\n    Suurta miestä suguhuni.\"\n\n\nJoukahaisen kosto ja maailman luomme.\n\n    Lappalanje laiha poiga\n    Piti viikkoista vihoa,\n    Kauanaiguista katshetta\n    Peällä vanhan Wäinämöisen.\n    Aina ambuo kägesi.\n    Käet kieldi ambumasta,\n    Sormet suoniset ebäsi:\n    Elä ammu Wäinämöistä,\n    Laulut mualda langiaabi,\n    Ilot ilmalta lopei;\n    Laulut muall' ois luatuisammat\n    Ilot ilmalla hyvembät.\n\n    Warsin ambui ei varannut,\n    Togi ambui ei totellut.\n    Wuoli piiliä pinosen,\n    Kolmesärvistä kogohon;\n    Ambui päivän, se alisti,\n    Ambui toisin, se ylisti,\n    Ambui peännä kolmantena,\n    Kohti ambui kolmantena,\n    Oigiaha olgapeähä,\n    Wasemeh on kainaloho,\n    Läbi luijen, läb' lihojen,\n    Läbi lämpimiin lihojen.\n\n    Tuosta suistui suin lumehe,\n    Suin lumehe, päin vidihe,\n    Keändyi kämmenin merehe.\n    Tuolla kulgi kuusi vuotta,\n    Seurui seitshemän keseä\n    Meren selvällä selällä,\n    Lagialla lainehella;\n    Kubli kuusissa hagona,\n    Petäjäissä kubluksena.\n\n    Ylenteli polvuttahe,\n    Keskellä meren napoja,\n    Kasvoi tuos soria soari,\n      [Jehkin Iivana laulaa \"Smandron saari\",]\n    Wanhan Wäinön polven piähä.\n\n    Sotka lind' on suora lindu,\n    Lendelööbi, liitelööbi,\n    Etshivi pesän tiloa,\n    Wanhan Wäinön polven peällä.\n    Waloi vasksen pesäsen,\n    Muni kultaisen munasen.\n    Haudeloobi, keändelööbi\n    Wanhan Wäinön polven piässä.\n\n    Lekahutti polvuttahe,\n    Järskähytti jäsendähe,\n    Pesä laskevi paloiksi,\n    Muna kuldainje muruikse,\n    Seitshemikse siemenikse.\n\n    Mi munas alista kuorda,\n    Alisiksi moaemiksi'\n    Mi munas ylistä kuorda,\n    Ylisiksi taivosikse.\n    Mi munassa valgiaista,\n    Pänvösekse taivosella.\n    Mi munassa ruskuaista,\n    Kuudamekse taivosella,\n    Mi munassa kirjamaista,\n    Tähtilöikse taivosella.\n\n\nRunokatkelma Kullervosta.\n\n    Killervo Kallervon poigu,\n    Lähti soitellen sotahan,\n    Ilon lyvven muilla mailla.\n    Soitti suolla männessähe,\n    Kajahutti kangahalla;\n\n    Suo vastahan sorahti,\n    Kangas vastahan karahti:\n    \"Toattos kois on kuolemassa.\"\n\n    \"Kuolgahas on mangähäs,\n    Soan minä mogoman toatan,\n    Ruotshin suuressa soassa.\n    Peän panen padaramuissa,\n    Silmät liinansiemenissä,\n    Korvat lammin lumbehissa,\n    Jallat veärissä pajuissa,\n    Muun rungan vesihavosta.\"\n\n\n\nJehkin Iivanan loitsuja ja virsiä. [Saatu talteen 1893.]\n\n\nMetsämiehen loitsu.\n\n    Metshän ehtoisa emändä,\n    Metshän kuldainji kuningas,\n    Tules kullan kuuldavilla,\n    Hobian-go vaihoksilla,\n    Jossa kulta kuulottaabi,\n    Hobiainji paistattaabi,\n    Minun metshäs tullessani.\n    Westäs pilkat pitkin puita,\n    Pitkin puita, pirtin maita,\n    Lapin laajoja saloja,\n    Jossa lindu liikkunoobi,\n    Metshän outo ollenoobi.\n    Alaoksilla aseta,\n    Rautaoksilla rakenna,\n    Jossa nuoli nappajaabi,\n    Tinapilli tiuasoobi.\n\n\nPeuran virsi.\n\n[Tämän runon laulaa Jehkin Iivana \"virtenä\". Loitsuja muuten ei\nlauleta, vaan niitä \"luetaan\" eli sanellaan.]\n\n    Kesät vuolin keihäsvartta,\n    Talvet susia suorittelin,\n    Pesin pienen perttisen-gi,\n    Pyyhkin pienen laattian-go.\n    Lähin miehissä metshällä,\n    Urohissa ulgoteillä\n    Kahen, kolmen koiran kanssa,\n    Wiien, kuuen villahännän,\n    Seitshemän sebelikaglan;\n    Lykkäim' on lylyn lumella.\n    Muut-bo hiihtävi higehen,\n    Itshe hiihän hiljallehen,\n    Werkkaselleh-bo vierettelen.\n    Koiran on keränä vierii,\n    Suksen on matona sujuu.\n    Mie hiihän mägie möten,\n    Koira juoksoo korbirannan.\n    Wain ei metshä miehiih miesty,\n    Eigä korbi koiriih kostu,\n    Ylety metshän isandä.\n    Miestyis metshä-gö miehiheni,\n    Kostuis korbi koiriheni.\n    Kuuset kullalla sivallan,\n    Hongat hobialla voitelen-go.\n    Lähen hirven hiihäntähe,\n    Poropedran pollentahe.\n    Jop' on metshä miehiih miestyi,\n    Sega korbi koiriih kostui,\n    Yletyi metshän isändä.\n    Panen ai'an rautaisen-go,\n    Rautaisilla aiaksilla,\n    Teräksillä seibähillä,\n    Matoloill' on vitshastelen,\n    Sisiliskoilla sitelen;\n    Jätän hännät häilymähe,\n    Piät vankat mabisemahe,\n    Katehet-bo kaitshemahe.\n    Ken katehin katshonoobi,\n    Silmät vertä vuotakohe,\n    Ken-bä kieroon keksinööbi,\n    Silmät rasvana ravista,\n    Kenb' on kumman keksinööbi,\n    Tyvin kuuset kulkkuhuse,\n    Latvoin lakkapäät pedäjät.\n\n\n\n\nWiides Luku.\n\nKovan Onnen Karjala.\n\n\n    \"Se orjana ollut on ounaan herran,\n    Se vaivaa nähnyt on toisen verran\n    Kuin Suomi muu, mut murtumaton\n    Ja hilpeä vielä se on.\"\n\n               Arvi Jännes: Karjala.\n\nPähkinäsaaren rauha jakaa Karjalan kansan kahtia. Weljessota\nkarjalaisten kesken. Maan hävitys. Stolbovan rauhan jälkeiset\najat. Synkkiä lehtiä Karjalan kansan historiassa. Lahjoitusmaat\nruotsinvallan aikana. Arviovero. Kenraalikuvernööri Sperlingin toimet\nsen poistamiseksi. Lahjoitusmaiden peruuttaminen 1600-luvun lopulla\nei tuottanut mitään onnea Karjalan kansalle. Ison vihan jälkeiset\najat. Uusia lahjoitusmaita. Kansan orjuus. Wanhan Suomen yhdistäminen\nmuuhun Suomeen 1811. 1826 vuoden asetus ja sen seuraukset. Karjalan\nlahjoitusmaiden talonpojat kadottavat perintöoikeuden maihinsa ja\nmuuttuvat lampuodeiksi. Sorron seuraukset. Karjalainen vieraantuu\nmaanviljelyksestä ja kansa alkaa elää satunnaisilla tuloilla.\nSen luonne muuttuu epärehelliseksi. Rahti ja muu keinotteleminen\nKoronkiskurit. \"Karvakirjat.\" Maanviljelyksen huono tila. Pohjalaiset\nmuuttakoot Karjalaan. Pakollinen sotaväen otto. Sielukauppa ja\n\"biegloit.\"\n\nKarjalaa ja sen kansaa on kiitetty, sitä on moitittu ja kauan\nunhoitettu.\n\nOli aika, jolloin Karjala kilpenä muuta Suomea suojeli. Arpia täynnä\noli tämä kilpi ja entiset ennättivät tuskin parantua umpeen, ennenkuin\ntoisia tuli sijaan. Kun Wihollinen hyökkäsi maahamme, niin joutui\nKarjala aina ensin sotatantereeksi. Ja vaikka hyökkäystä olisi\ntorjuttukin, niin ei Karjala sittenkään säästynyt hävityksestä, sillä\nsen kautta kulki peräytyvien vihollisten paluumatka kotimaahansa.\n\nPähkinäsaaren rauha oli jakanut karjalaisten maan kahtia. He olivat nyt\nkahden Waltakunnan alamaisia ja heillä oli eri usko. Tämä vieroitti\nheidät toisistaan. Entinen heimous muuttui veriseksi vihollisuudeksi.\n\nAika ajoin rakensivat Ruotsi ja Wenäjä valalla ja pyhän ristin\nsuutelemisella \"ikuista\" rauhaa keskenään. Raja-Karjalassa ei\nnoista rauhanteoista paljon tiedetty ja vielä vähemmin niistä\nvälitettiin. Siellä oli ainainen partiosota ja kalvankalske. Wenäjän\npuoleiset karjalaiset kävivät Ruotsin puoleisten heimolaistensa\nmaata hävittämässä. Nämä kostivat vuoroonsa samalla mitalla. Kylät\npoltettiin, ihmisiä kidutettiin kuoliaiksi pärevalkealla ja muilla\nhirmukeinoilla, kasvava laiho niitettiin kaskes-mailta.\n\n    Untamoinen verkot laski\n    Kalervon kalavetehen;\n    Kalervoinen verkot katsoi,\n    Kalat konttihin kokosi;\n    Untamo utala miesi\n    Sepä suuttui ja vihastui.\n    Teki soan sormistansa,\n    Kämmenpäistänsä käräjät.\n    Toran nosti totkusilta,\n    Artin ahvenmaimasilta.\n\n    Torelivat, tappelivat,\n    Eikä maita toinen toista;\n    Minkä toistansa tokaisi,\n    Sen sai kohta vastahansa.\n\nNäin laulaa vanha karjalainen kertomaruno Untamo ja Kalervo\nveljeksistä. Se on synkän ja onnettoman ajan kuvaus Karjalan heimon\nhistoriassa.\n\nNäiden entisten rajariitojen muistot elävät vielä, vaikka heikostikin.\nKarjalan kansassa. Kreikanuskoinen itä-karjalainen sanoo vielä\nlännempänä asuvaa veljeään \"ruotshiksi\". \"Ruotshi, arren kaiken pidäjä\"\n[joka aina pitää arkea, s.o. ei paastoo] on Salmissa, Suojärvellä\nja Aunuksessa tavallisena sananpartena, kun on puhe lutherilaisesta\nsuomalaisesta. Lutherin-uskoinen länsi-karjalainen taas nimittää\nitäistä veljeään \"venäläiseksi.\" Tällä hän ei tarkoita kansallisuutta,\nvaan uskontoa. \"Ummikoksi\" sanotaan Itä-Karjalan kansankielessä\nihmistä, joka kieleltään ja kansallisuudeltaan on venäläinen.\n\nOn luonnollista, että nuo alituiset sodat olivat omansa ehkäisemään\nKarjalan aineellista edistystä. Eräässä vanhassa ruotsalaisessa\nverokirjassa vuodolta 1589 [löytyy Suomen valtioarkistossa] luetellaan\ntarkasti, montako asuttua ja montako autiosavua siihen aikaan\nlöytyi Käkisalmen läänissä, s.o. nykyisessä Laatokan puoleisessa\nItä-Karjalassa. Ruotsalaiset olivat vähäistä ennen väliaikaisesti\nsaaneet nämä seudut haltuunsa. Salmin pitäjästä sanotaan, että se\nkauttaaltaan oli autioksi hävitetty. Kurkijoen pitäjässä löytyi 92\nasuttua ja 1,083 autiosavua, Sortavalan pitäjässä 114 asuttua ja 699\nautiosavua, Ilomantsin pitäjässä 189 asuttua ja 681 autiosavua.\n\nTosin oli se sota, jonka hävityksen jälkiä mainitussa verokirjassa\nkuvataan, ollut hyvin pitkä, mutta yksi ainoa sota se sittenkin vaan\noli.\n\nEi kummaa, jos itä-karjalainen sellaisissa oloissa jäi jälkeen\nlännempänä asuvista veljistään. Ei kummaa, jos viljelys ja\nkaikenlainen edistyminen Karjalassa taantui, kun muualla Suomessa\nriennettiin eteenpäin. Karjalan huonoa taloudellista tilaa\narvostellessa ja karjalaisen kansanluonteen varjopuolia kuvatessa, on\nlahjoitusmaa-järjestelmä ennen kaikkia huomioon otettava. Se se on\nollut Karjalan kirouksena niin toisessa kuin toisessakin suhteessa.\n\nLahjoitusmaiden historia ulottuu kaukaisiin aikoihin. Se on synkkä\nlehti Karjalan kansan vaiheissa, hikipisaroilla kirjattu, huokauksilla\nsäestetty.\n\nKatselkaamme, mitä tämä lehti meille pääpiirteissään kertoo.\n\nRuotsi oli Stolbovan rauhassa v. 1617 saanut Laatokan puoleisen\nKarjalan ynnä Inkerinmaan Wenäjältä. Ruotsin hallitus ei koskaan\nollut oikein varma näiden rajamaiden omistamisesta. Saattoihan Wenäjä\npiankin tointua heikkouden tilastaan ja vaatia maakunnat takaisin.\nRuotsin hallituksen täytyi sentähden ryhtyä erityisiin keinoihin,\nvahvistaakseen valtaansa Raja-Karjalassa.\n\nYksi näitä keinoja oli rajamaan poisläänittäminen korkeille\nylimyksille. Tämä läänitysjärjestelmä vastasi semmoisenaankin kaikin\npuolin sen ajan käsitystapaa, mutta Raja-Karjalaan nähden odotettiin\nsiitä vielä suurta hyötyä maan puolustuksenkin suhteen. Hallitus\narveli aivan oikein, että jota suurempia pääomia Ruotsin sotaisella\naatelistolla oli sijoitettuna rajamaihin, sitä innokkaampi olisi se\nniitä suojelemaan. Sentähden annettiin koko Itä-Karjala lahjoitusmaana\nsurkeille aatelisherroille. Talonpojat eivät kuitenkaan kadottaneet\nomistus-oikeuttaan maihinsa. Heidän tuli vaan lahjoitusmaan omistajalle\nsuorittaa se maavero, minkä he muuten olivat velkapäät kruunulle\nmaksamaan. Tämän lisäksi tuli vielä suuri joukko pieniä ulostekoja,\nn.s. \"parseileja\", joiden yhteenlaskettu summa saattoi nousta yhtä\nsuureksi kuin maaverokin.\n\nMaavero oli kerrassaan epämääräinen ja laskettiin kunakin vuonna\nerikseen n.s. \"arvion\" perustuksella. Arvio tapahtui aina syksyllä,\nelonkorjuun jälkeen. Silloin asetettiin arvio-lautakunta, jonka\njäseninä olivat tilanhaltija, hänen talonpoikansa ja muita\nasianomaisia, niinkuin vouti ja tämän kirjuri, kylänvanhin, pitäjän\nasiamiehet eli \"sollemainikat\" ja tavallisesti myös lautamiehet.\n\nArvio-lautakunta kulki talosta taloon ja arvosteli sängen mukaan\ntalonpojan pellot, kuinka paljon hän oli kutakin viljalajia kylvänyt,\nmillainen oli maanlaatu ja millaisen sadon kylvö oli antanut. Tämän\ntehtyään, ratsastivat arviomiehet erikseen neuvottelemaan, kuinka\nsuureksi arviovero siltä vuodelta oli laskettava. Neuvottelussa eivät\ntilanhaltija eivätkä hänen alustalaisensa saaneet olla saapuvilla.\n\nTämän neuvottelun nojalla kirjoitettiin kylän arvio-luettelo. Humalan-\nja kaalinkasvusta pidettiin eri arvio. Wanhan tavan mukaan ottivat näet\nlahjoitusmaiden omistajat alustalaisiltaan joka viidennen humalaseipään\nja viidennen kaalinkuvun. Tätä veroa sanottiin \"petiiniksi.\"\n\nNäin tapahtui arvioa Ruotsinvallan aikana Inkerin-maalla. Mutta\nKäkisalmen läänissä oli se vielä ankarampi ja monimutkaisempi. Siellä\narvattiin ensin jokainen talossa asuva henkilö määrättyyn hintaan.\nSitten arvattiin talonpojan kotieläimet: hevoset, lehmät, siat, lampaat\nja koirat. Sitten kaikki muu tavara: pyssyt, jouset, nuotta, verkot,\nvenheet, huone- ja tarvekalut, vaatteet y.m. Lopuksi arvattiin vilja-\nja heinäkasvu.\n\nJokaiselle arvioesineelle pantiin määrätyn taksan mukaan hinta\narvioruplissa ja äyreissä. Yhteen arvioruplaan meni 100 arvioäyriä\n(kopeikkaa). Nämä hinnat laskettiin yhteen, ja talo asukkaineen,\nirtaimistoineen, vilja- ja heinäkasvuineen oli siis arvattu niin\ntai niin monen arvioruplan veroiseksi. Jokaisesta näin syntyneestä\narvioruplasta tuli talonpojan suorittaa vuotuista arvioveroa 1 2/3\nhopeatalaria [yksi sen ajan hopeatalari vastaa meidän rahassamme 2\nmarkkaa 84 penniä] ja 24 kappaa eloja.\n\nEsimerkkinä mainittakoon seuraavat otteet eräästä Itä-Karjalassa 1680\nluvulla käytetystä arviotaksasta:\n\n                                           Ruplaa. Äyriä.\n\n  Mies kesä- ja talvivaatteineen ynnä hyvä\n     hevonen..............................   3.     —\n  \"Keskinkertainen\" mies..................   2.     —\n  \"Huono\" mies............................   1.     —\n  Hyvä lehmä..............................   1.     —\n  Hieho...................................   —      50.\n  Wanha lammas............................   —      15.\n  Sika....................................   —      10.\n  Naula vaskea ...........................   —      10.\n  Hyvä teräsjousi.........................   —      50.\n  Hyvä metsäkoira.........................   —      50.\n  Kalaverkko..............................   —       9.\n  Ketunverkko.............................   —       3.\n  Neljännes nuottaa.......................   —      15.\n  Wene....................................   —      30.\n  Kuormallinen heiniä.....................   —      10.\n  Tynnyri ruista tai ohraa, kotipeltoon\n     kylvettynä...........................   1      20.\n  100 lyhdettä ruista tai ohraa, kaskeen\n     kylvettynä...........................   —      40.\n  100 lyhdettä kauroja, kaskeen kylvettynä.  —      20.\n\nArvio oli talonpojalle kaikin puolin rasittava veroitustapa.\nArvio-lautakunnan tulo taloon oli jo sellaisenaankin suuri rasitus.\nTalonpojan täytyi näet omalla kustannuksellaan syöttää ja juottaa niin\nhyvin arvio-lautakunnan varsinaiset jäsenet kuin heidän seurassaan\nkulkeva tilanhaltijakin, palvelijoineen, hevosineen. Usein oli\narviomiesten tapana kuljettaa vaimonsa ja lapsensakin kerallaan, ja jos\nsattui ilma sateinen, niin saattoi koko tämä joukko majailla viikon\npäivät varakkaamman talonpojan talossa. Silloin eivät kelvanneet huonot\nruuat eikä juomat, vaan pöytään oli pantava parasta, mitä löytyi.\n\nTalonpoika ei koskaan saanut tietää perustusta, minkä nojalla hänen\nveronsa määrättiin, eikä sitä perustusta muutkaan tienneet, sillä\nse oli kerrassaan mielivaltainen. Rikkaat joilla oli varoja lahjoa\narvio-lautakunnan jäseniä, pääsivät vähemmällä verolla, köyhät saivat\nmaksaa sitä enemmän. Koska talonpojan irtaimistokin vuotuisesti\narvattiin, koetti hän tietysti salata tätä omaisuuttaan, minkä vaan\nkykeni.\n\nKorkeat aatelisherrat harvoin itse asuivat lahjoitus-maillaan.\nArvioveron nojalla saattoivat heidän voutinsa mielin määrin pettää\nisäntiään ja nylkeä talonpoikia. Näin synnytti tämä onnetoin\njärjestelmä ahneutta ja kiskomishalua ylhäisissä, petollisuutta ja\naineellista kurjuutta alhaisissa. Muutamat Ruotsinvallan aikaisista\nItä-Karjalan kenraalikuvernööreistä surkuttelivat vilpittömästi kansan\nkurjaa tilaa ja koettivat sitä parantaa. Yksi heistä Yrjö Sperlng\nantoi v. 1684 hallitukselle seikkaperäisen kertomuksen hallintoalueensa\nlahjoitusmaan-oloista ja arvio-järjestelmästä. Siinä kuvaa hän\nräikeillä väreillä kansan kärsimykset.\n\nKun kaikki lahjoitusmaat Ruotsin valtakunnassa kuningas Kaarlo XI\nreduktsioonin kautta peruutettiin takaisin kruunulle, niin tämä\ntoimipide ei ennättänyt tuottaa mitään siunausta Itä-Karjalan\ntalonpojille. Heidän asemansa päin vastoin kävi entistä huonommaksi,\nsillä suurin osa tässä rajamaassa olevista lahjoitusmaista annettiin\nmäärävuosiksi arennille joko entisille omistajilleen tai muille\nhalullisille vuokramiehille.\n\nEntiset aateliset isännät, semminkin ne, jotka omistivat\nlahjoitusmaansa perittävänä rälssinä, olivat toki joinkin määrin\nsäästäneet talonpoikiaan. Mutta vuokraaja koetti suhteellisesti\nlyhyellä arentiajallaan saada alustalaisistaan niin paljon hyötyä kuin\nsuinkin. Ja arviojärjestelmä oli hänelle tässä kohden hyvänä apuna.\n\nTuli sitten iso viha ja sen seurassa Wenäjän valta Itä-Karjalaan. Jo\nennen Uudenkaupungin rauhantekoa olivat venäläiset siellä alkaneet\nharjoittaa täydellistä isäntä-valtaa, niinkuin omassa maassaan\nkonsanaankin. Siihen kuului tietysti etupäässä lahjoitusmaiden\njakeleminen hovisuosiossa oleville ylimyksille. Tosin peruutettiin\nannetut lahjoitusmaat v. 1720 takaisin, mutta sitä antelijaammin niitä\nmyöhemmin lahjoitettiin. Talonpoikais-tshuhnoja, tuota siunattua Herran\nlahjaa, piisasihan niitä Karjalassa!\n\nTätä menoa sitten jatkettiin, kunnes Wanha Suomi v. 1811 jälleen\nyhdistettiin Suomen emämaahan. Sen jälkeen ei enää uusia lahjoitusmaita\njaettu Itä-Suomessa, mutta entiset tietysti pysytettiin silloisilla\nomistajillaan.\n\nRuotsinvallan aikana oli lahjoitusmaan omistajalla maan nautinto-oikeus\nlahjoitusmaahansa, ei omistus-oikeutta. Hänen alustalaisensa pysyivät\nperintötilallisina, joita ei voitu häätää taloistaan. Tosin yritti\nInkerinmaan ja Käkisalmen läänin saksalainen aatelisto saattaa\ntalonpoikia maaorjuuteen, \"kiinnittää heitä turpeeseen\", mutta nuo\nyritykset olivat hurskaita toivomuksia vaan, ja hallitus ne kohta\ntukahutti.\n\nToisin oli asian laita Wenäjän vallan aikana. Silloin juurtui pian\nvallanpitäjiin se käsitys, että talonpoikien maat, vieläpä itse\ntalonpojatkin, olivat lahjoitusmaa-herran omaisuutta. Tämä käsitys\nastuu selvästi näkyviin 1700-luvun lahjakirjoissa. Maa luovutetaan\n\"kartanoon kuuluvien ihmisten ja talonpoikien kanssa.\", tai\nniiden etujen joukossa, joita lahjoitusmaan isäntä saapi nauttia,\nmainitaan: \"talonpojat, niin silloiset, kuin karanneetkin.\" Toisissa\nlahjakirjoissa puhutaan niin tai niin monesta \"sielusta\" tiloineen,\ntaloineen.\n\nOrjuuden oireet tietysti hävisivät, kun Wanha Suomi yhdistettiin\nSuomen suuriruhtinaskuntaan. Mutta sen sijaan ilmestyi v. 1826 asetus,\njonka nojalla melkein kaikkien lahjoitusmaiden talonpojat määrättiin\nlampuodeiksi. Heiltä riistettiin toisin sanoen perintöoikeus siihen\nmaahan, jota heidän esivanhempansa monessa sukupolvessa vapaina\ntalonpoikina olivat asuneet ja viljelleet. 1826 vuoden asetus näet\nsääsi, että kaikki ne talonpojat, jotka eivät voineet näyttää toteen,\nettä heidän tilansa ennen vuotta 1706 olivat olleet perintötilan\nluontoisia, kadottaisivat omistusoikeutensa näihin tiloihin ja\nmuuttuisivat lahjoitusmaan isäntänsä lampuodeiksi.\n\nJa jäsenet siinä komiteeassa, joka tätä asetusta valmisti, olivat\nSuomen omia kansalaisia! He kantavat mitä suurimman edesvastauksen\nKarjalan kansan kärsimyksistä.\n\nLahjoitusmaan omistajalla oli tietysti täysi valta häätää\nalustalaisensa pois \"maaltaan\", ell'eivät näinä kyenneet verojaan\nsuorittamaan, ell'eivät he syystä tai toisesta olleet hänelle mieleen,\ntai jos hänen teki mieli laajentaa \"hovileirinsä\" eli kantatalonsa\nmaita. Monissa paikoin yrittivät talonpojat väkivallalla puolustaa\noikeuttaan. Se tietysti ei auttanut. Kasakoita vaan jokunen joukko\npitäjään, pampulla selkään, linnaan perheenisät, vaimot ja lapset\nmieron tielle.\n\nWenäläiset lahjoitusmaiden isännät asuivat yhtä vähän kuin\nruotsinvallan aikuisetkaan, paitsi ani harvoin, itse karjalaisilla\ntiluksillaan. He hoitivat niitä voutien eli \"prikasniekkojen\" avulla.\nLahjoitusmaan talonpojat olivat tietysti kokonaan \"prikasniekan\"\nvallassa. Hän kantoi, vieläpä määräsikin verot, määräsi myös päivätyöt,\njotka olivat \"hovileirin\" voimassa pitämiseksi tehtävät. Jos joku\ntalonpoika oli hänelle vastenmielinen, saattoi hän jos jollakin tavalla\nhäntä kiusata ja hänen toimeentuloaan vaikeuttaa.\n\nSorto tietysti synnytti petosta ja epärehellisyyttä kansassa, niinkuin\nse aina tekee. Muukalaista herraa imarreltiin ja kumarreltiin, niin\nkauan kuin oltiin hänen näkyvissään; selän takana häntä petettiin ja\nvihattiin. Ja kun tätä menoa sukupolvesta toiseen jatkettiin, niin\nse ei tietysti voinut olla jättämättä jälkiä kansan luonteeseen.\nJa ne jäljet, tuntuvat vieläkin selvästi varjopuolina Karjalan\nkansanluonteessa. Eiväthän sellaisten vaikuttimien seuraukset voikaan\nyhdessä ihmispolvessa hävitä, vaan kirouksena siirtyvät ne lapsiin ja\nlastenlapsiin.\n\nJa pitkäkö aika niillä on ollutkaan poistua!\n\nKun talonpoika ei ollut maansa omistaja, niin katosi häneltä\nluonnollisesti halukin sitä viljellä. Ihminen tekee työtä tulevaisuuden\nvaralle, mutta jos oikeus hänen työnsä hedelmien nauttimiseen ei\nole turvattu, niin muuttuvat ahkeruus ja vireys laiskuudeksi ja\nvälinpitämättömyydeksi.\n\nKarjalainen talonpoika saattoi koska hyvänsä joutua puille paljaille,\nhänen asemansa oli aina väliaikainen ja \"herran\" oikuista riippuva.\nHänelle oli edullisempaa hoitaa maanviljelystään niin, että hän juuri\nparahiksi sai siitä elatuksensa, että \"päivästä yl' piästiin\", kuten\nvieläkin on tapana sanoa Karjalassa. Jota huonommassa viljelyksessä\nhänen peltonsa olivat, jota vähemmän hänellä oli karjaa läävässä, jota\nränstyneemmiltä hänen rakennuksensa näyttivät ja jota likaisemmalta\nhänen kotinsa, sitä paremmin saattoi hän lumota isäntänsä silmät\nveronpanossa.\n\nLehmien asemesta rupesi hän pitämään enemmän hevosia, rukiin ja ohran\nasemesta alkoi hän viljellä enemmän kauroja, joka tietysti oli omansa\npeltoa laihduttamaan. Kaskenviljelystä harjoitti hän ahkerasti.\nEnsimmäisen ruiskasvun jälkeen otettiin kaskesta niin monta kaurakasvua\nkuin suinkin mahdollista. Tällä tavoin ryöstettiin maaperä niin\ntyhjäksi, ett'ei se kuuna päivänä enään mitään kasvanut. Talonpoika ei\ntästä välittänyt. Eihän se maa enää ollut hänen. Wäkivallalla oli se\nhäneltä riistetty.\n\nNäin vieraantui karjalainen maanviljelyksestä.\n\nRahtia käytiin sen sijaan sitä ahkerammin. Rahdista saatiin puhdasta\nrahaa, jota ei voitu nähdä eikä siis veroittaakaan. Rahaa saatiin\nmuullakin tavalla: pikku kaupalla ja keinottelulla. Tämä teki kansan\nluonteen petolliseksi. Kaupanteko tietysti ei sitä semmoisenaan olisi\ntehnyt, mutta kun talonpojan talous ei tuottanut mitään varsinaista\nkaupaksi kelpaavaa, niin puuttui häneltä rehellisen kaupankäynnin\nedellytyksetkin. Se ei enää ollut tarpeellista tavaranvaihtoa, vaan\nkeinottelemista, tuo hänen kauppansa. Wiekkain ja sukkelin saattoi\ntulla rikkaaksi, mutta muu kansa vajosi entistä suurempaan kurjuuteen.\n\nNäin sekaantui karjalaisen luonteesen tuota epäluotettavaa, joka sitä\nrumentaa.\n\nLahjoitusmaiden lunastus on kirkas valonsäde Karjalan kansan\nhistoriassa. Sen seuraukset alkavat jo astua näkyviin. Kansa on jo\nmonissa seuduin luopunut entisestä velttoudestaan ja käynyt maahan\nkäsiksi. Toiset ovat niin tehneet. Toiset ovat jatkaneet vanhaan,\nperittyyn tapaan, eläen rahdilla ja muilla satunnaisilla tuloilla\npäivän tultuaan. He ovat vajonneet yhä syvempään kurjuuteen.\n\nNäiden onnettomien keskuuteen on ilmestynyt uusi maanvitsaus:\nkoronkiskurit. \"Ahtaimpaan paikkaan tautikin tungeiksen\", sanoo\nkarjalainen sananlasku.\n\nKoronkiskomista harjoitettiin entiseen aikaan ja harjoitetaan vielä\nnytkin seuraavaan tapaan. Talonpoika tarvitsi rahaa veronmaksuun tai\nmuuhun tarpeesen. Hän sai 40-50 markkaa rahamieheltä ja vakuudeksi\notti tämä lainanhakijalta lehmän. Kirjoitettiin n.s. \"karvakirja\",\njonka kautta lehmä luovutettiin lainanantajan nimeen, mutta jätettiin\nlainanottajalle, s.o. entiselle omistajalleen, käytettäväksi vuotuista\narentimaksua vastaan. Arentimaksu oli tavallisesti leiviskä voita\nvuodessa, joskus vähemmän. 50 markan pääomalle teki tämä noin 20\nprosenttia vuodessa.\n\nTämä on kansan omassa keskuudessa kehittynyttä hypoteekkilainausta.\nKansa ei pidä sitä koronkiskomisena, kun korko on maksettava luonnossa.\nAlkuperäisissä oloissa ei kansa pane luonnontuotteilleen täyttä rahan\narvoa, sehän on vanha, tunnettu asia. — Warakkaammat ja säästäväiset\nihmiset sijoittivat halukkaasti rahansa tällaiseen lehmähypoteekkiin.\nPalkollisetkin sitä joskus tekivät. Pankkeja ei löytynyt eikä tunnettu.\n\nTämän kirjoittaja tuntee erään piian, joka on palvellut useampia\nkymmeniä vuosia eräässä Karjalan pitäjän herrasperheessä. Joka vuosi on\nvanha piika säästänyt palkastaan useampia kymmeniä markkoja. Nämä rahat\non hän säännöllisesti lainannut lehmähypoteekkiä vastaan. Parinkymmenen\nmarkan vuotuisella korolla ovat mummon rahat jo kasvaneet melkoisen\nsuureksi pääomaksi. Lehmiä kuuluu hänellä nyt jo olevan toistasataa\nylt'ympäri pitäjää. \"Karvakirjoja\" ei ole tehty, sillä eukko ei ole\nkirjoituksen taitava, ei edes osaa kirjoitusta lukea. Onpahan vaan\nsuupuheella tehty ne kaupat. Nyt ei eukko muista kaikkia lehmiään,\nmissä ne ruoat ja arentimaksun laita taitaa toisinaan olla vähän niin\nja näin.\n\nNyt on koronkiskomista alettu harjoittaa uudemmalla ja paljon enemmän\ntuhoa tuottavalla tavalla. Welka-sitoumukset tehdään vekselillä\nja lyhyeksi ajaksi. Sortavalan pitäjän koronkiskureista on viime\naikoina paljon julkisuudessa puhuttu. He ottavat tavallisesti\nvekselilainoistaan 5 penniä kuukaudelta yhdestä markasta, s.o. 60\nprosenttia vuodessa. Ottavat enemmänkin, jos sikseen tulee. Sortavalan\npitäjä ei ole ainoa, missä tätä kurjaa ammattia harjoitetaan.\n\nTalonpoika, joka kerran on joutunut koronkiskurin kynsiin, on\nauttamattomasti hukassa. Hänen velkansa nousee nousemistaan, joka\nkerralta kun vekseliä \"verestetään.\" Wiimein menee kontu huutokaupalla\nja sen omistaja siirtyy perheineen irtolaisten joukkoon.\n\nWuosi vuodelta lisääntyy tällä tavoin Laatokan puoleisessa Karjalassa\nirtolaisten lukumäärä. Konnut menevät polkuhinnasta, niin mitättömästä,\nett'ei sitä muualla Suomessa voisi uskoakaan. Ja kuitenkin ovat\nLaatokan rantamaat erittäin hedelmällistä ja hyvin kasvavaa maata,\njos niitä vaan vähänkin viljellään. Eivätkä ole hallanarkoja, sillä\nLaatokan läheisyys suojelee kylmältä.\n\nMeidän pohjalaisemme muuttavat joka vuosi suurissa joukoin Amerikkaan.\nNäin kadottaa Suomi arvaamattomaksi tappiokseen hyviä työvoimia ja\npaljon työntaitoa, jolla kyllä olisi sijaa omassakin maassa.\n\nEikö tuota siirtolaistulvaa voisi edes jossain vähässä määrässä\nsuunnata Laatokan Karjalaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarjalan kansan kärsimyksistä puhuessa, on entisaikojen sotaväen\nottokin mainittava.\n\nWaikka Itä-Suomi Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa (vv. 1721 ja\n1743) oli joutunut venäläiseksi maakunnaksi, niin säilyi siellä vanha\nruotsalainen yhteiskunta-järjestys monissa kohdin muuttumatta. Saivatpa\nWiipurin kuvernementin asukkaat nauttia eräitä erivapautuksiakin, joita\nei ollut muilla Wenäjän valtakunnan maakunnilla. He olivat muun muassa\nvapautetut pakollisesta sotaväenotosta.\n\nSyynä tähän oli se länsieurooppalainen tuulahdus, joka 18 vuosisadalla\npuhalsi Wenäjällä. Tahdottiin valaa venäläiset olot länsimaisiin\nsivistysmuotoihin, eikä siis kajota maakuntaan, missä nämä muodot jo\nennestään olivat kotiutuneet.\n\nWapautus pakollisesta sotaväen otosta lakkautettiin, silloin kuin\nkeisari Paavali I nousi Wenäjän valtaistuimelle. Wuosina 1797 otettiin\nWiipurin kuvernementista ensi kerran rekryyttejä Wenäjän sotaväkeen\nniinkuin muistakin valtakunnan osista.\n\nTalonpojat tietysti ajattelivat sotaväen-ottoa pelolla ja\nvavistuksella. Se, joka kerran sinne joutui, oli samalla ijäksi\npäiviksi sortunut pois syntymäsijoiltaan. Parhaimman ikänsä täytyi\nhänen elää muukalaisten kesken vieraassa maassa, kärsiä rääkkäystä ja\ntylyä kohtelua.\n\nNuoret miehet karkasvat sentähden metsiin ja muihin piilopaikkoihin\nsiksi ajaksi, jolloin rekryyttikirjoitus tapahtui. Mutta se keino\nei suuresti auttanut. Se jota kerran oli määrätty sotamieheksi, oli\nsamalla julistettu rauhattomaksi, jos hän lahti pakoteille. Hänen\ntäytyi aina varoa kruununpalvelijoita, ja jos hän joutui heidän\nkäsiinsä, sai hän ensin armottomasti raippavitsoja ja lähetettiin\nsitten rykmenttiinsä. Jos hän sieltäkin karkasi ja uudestaan joutui\nkiinni, niin seurasi siitä vielä armottomampi kuritus.\n\nKarkuri eli \"biegloi\" seisoi kokonaan lain ja yhteiskunnallisen\njärjestyksen ulkopuolella. Hänen täytyi oleskella kaukana ihmisten\nilmoilta ja aina olla varoillaan, sillä häntä vainottiin niinkuin\nmetsänpetoa. Moni \"biegloi\" häipyikin pahanteon poluille ja rupesi\nrosvoksi. Toiset taas elivät suurilla saloilla metsästäjinä ja muina\npyyntimiehinä.\n\nTalonpojat antoivat harvoin ilmi sellaisia pakolaisia. Päinvastoin\nsäälivät he noiden kurjien kohtaloa ja koettivat sitä lieventää.\n\"Biegloista\" liikkui kansan kesken Raja-Karjalassa paljon tarinoita.\nNämä tarinat ovat sekä jännittäviä että traagillisia.\n\nKun vanha Suomi v. 1811 yhdistettiin Suomen emämaahan, loppui siellä\npakollinen sotaväen-ottokin. Mutta sen sijaan ilmestyi toinen milt'ei\nsamanlainen maanrasitus. Ken Wenäjällä määrättiin sotaväkeen, hänen\ntäytyi palvella siellä 25 vuotta. Warakkaammat pääsivät vapaiksi, jos\npalkkasivat toisen miehen sijaansa.\n\nSotaväen pestaajia kulki sentähden ympäri maata, myöskin Suomessa\nja etupäässä juuri Itä-Suomessa. Mässäten ja räyhäten matkustelivat\nvärvääjät maakylissä, panivat toimeen juominkeja ja kokosivat kylän\nnuoret miehet ympärilleen.\n\nSiinä sitä sitten kehuskeltiin ja kerskailtiin, että sellaista se\non jokamiehen elämä. Sodassa ristit ja kunniamerkit, rauhan aikana\nhuoletoin elämä kruunun leivässä ja vaatteissa, iloset päivät\nkeisarin kustannuksella. Humalaisille kylän pojille näytettiin\nkirkkaita hopearuplia ja luvattiin jos jonkinlaista hyvää, jos he vaan\npiirtäisivät puumerkkinsä pestikirjan alle.\n\nMoni poika meni ansaan ja sai sitten koko elin-aikansa katua\nmielettömän tekonsa katkeria seurauksia. Pestaajat ottavat heidät\nseuraansa ja kuljettavat heidät yhtämittaisessa humalassa Wenäjän\nrajalle asti. Siellä pantiin miehet köysiin ja vietiin määräpaikkaansa,\npalvelemaan johonkin Sisä-Wenäjän sotaväen-osastoon.\n\nMuutamat heräsivät ajoissa huumauksestaan ja koittivat karata.\nKen onnistui pääsemään pakoon, sai rauhattomana \"biegloina\" elää\nloppuikänsä krunnunpalvelijain vainoomana, niinkuin pahantekijä\nainakin. Ja monta hellää sidettä silloin katkesi. Pojan täytyi jättää\nrakkaat, kotoiset rannat, erota isästä ja äidistä, veljistä ja\nsisarista, sulhasen morsiamestaan.\n\nLöytyi ihmisiä, jotka harjoittavat rekryyttien hankkimista oikein\nammattina ja korjasivat siitä suuren raha-voiton. He saivat melkoisen\nsumman, jokaisesta sotamiehestä. Pestaajat olivat heidän kätyreitään.\nSellaisia \"sielunkauppiaita\" mainitaan Karjalassakin olleena\nliikemiehiä, virkamiehiä, vieläpä pappejakin!\n\nSe oli kamala ammatti, verellä tahrattu.\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\nTapoja ja Luonteita.\n\n\n    \"Ain olen aikani elellyt\n    Näillä yksillä ahoilla,\n    Kotipellon pientarilla\n    Kuunnellut kotikäkeä.\"\n\n                Kalevala III.\n\nRajakarjalaisen luonteen valopuolia. Runollisuus, avomielisyys\nja iloisuus. Wieraanvaraisuus. Rahtilaisten ja parrenvetäjien\nmajatalot. Karjalaisen kansanluonteen varjopuolia. Epäluotettavaisuus.\nBloi'un Washa ja hänen hevoskauppansa. Lukutaidon puute ei estä\nraja-karjalaista kauppaliikettä hoitamasta. Rajakarjalainen on raitis.\nSortavalan \"kerähmöt.\" Tshajunjuonti. \"Ois nyt yskä ollut, kyll'\nois lähtennä. Eipähän sattunna!\" Rajalaisen käsitys hallituksesta.\n\"Ukko Gruunu\" ja \"Suomen ruhtin.\" Tulli, rajalaisten loukkauskivenä.\n\"Herroloin djelot ollah tullat.\" Raja-karjalaista rosvoromantiikkaa.\nSerpina ja hänen seikkailunsa. Entisiä Wanhan Suomen oikeustapoja.\nOmankäden-oikeutta Salmissa. Neiglickin murha. Naisen ryöstö Salmissa.\nKansantapoja Wirpominen. Rakennustapa Raja-Karjalassa. Kotiaskareet.\nKätevyyden puute. Keträpuu. Karjalaisia ruokia. Piiraat. Maanviljelys.\nMeijeriliikkeen elpyminen Karjalan radan vaikutuksesta. Parrenajo\nsalomailla. Parsimiesten majat ja \"metshipertit.\" Kansan huvitukset.\n\"Bessodat\" ja \"illatshut.\" Tervehdys ja hyvästi jättö.\n\nRaja-Karjalainen on kuin kansantarun Lemminkäinen.\n\nHän on leikkisä ja avomielinen, herkkä havaitsemaan ja älykäs\nymmärtämään. Mutta hetken lapsi hän on ja ajattelematoin.\n\nRaja-Karjalassa tapaa paljon vanhaa ja vanhentunutta, joka muualla\nSuomessa jo on hävinnyt. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että Karjalan\nkansa on niin kauan elänyt omaa elämäänsä, kokematta muualta tulleita\nvaikutuksia. Sillä vanhoillisuus ei ole mikään luonteenomaisuus\nkarjalaisessa. Hänen liikkuva luonteensa on päinvastoin hyvinkin\nherkkä vaihtamaan vanhan uuteen, semminkin jos tämä uusi ilmaantuu\nviehättävässä muodossa.\n\nKarjalan kansan runolahjasta on kyllin puhuttu. Kovimpinakaan\nkärsimyksen aikoina ei kansa kadottanut tätä luonteensa ihanteellista\npuolta. Päinvastoin haki se laulusta lohdutusta ja viihdytystä, kun\nsitä mahtajat sortivat ja sen elämää raskauttivat.\n\n    Soitto on suruista tehty,\n    Murehista muovaeltu:\n    Koppa päivistä kovista,\n    Emäpuu ikipoloista,\n    Kielet kiusoista kerätty,\n    Naulat muista vastuksista.\n\nMyönnettäköön kernaasti, että vanhat Kalevalan tarut aikanaan olivat\nkoko kansamme omaisuutena. Mutta Karjalan kansa on ne runopukuun\nsovittanut. Ja niin kaunis oli tämä runous, että se kelpasi Suomen\nkansan sisäänpääsö-kortiksi maailman sivistyskansojen seuraan.\n\nRaja-karjalainen on kuin suuri lapsi. Hän avaa helposti sydämensä.\nLiiankin helposti. Kun vieras tulee hämäläiseen taloon, niin kuluu\nensin pitkä aika äänettömyydessä. Warovasti, kierrellen, kaarrellen,\nalkaa viimein puhelu.\n\nToista on Raja-Karjalan salokylässä. Itse tervehdyskin kuuluu siellä\nniin sydämmelliseltä. Ja sitä seuraa kohta monenlaiset kohtelijaisuuden\nosoitteet. Talonväki auttaa vierasta riisumaan turkin päältään, häärää\nhänen ympärillään mikä missäkin avunteossa.\n\nTällä tavoin joudutaan kohta ihan keskelle asemaa. Kysymyksiä\nja vastauksia oikein satelee. Hetkisen kuluttua saapuu pirttiin\nnaapuritalonkin väkeä. Hekin ovat uteliaita vierasta näkemään. Onhan\nse \"kädehinen proasniekka\" [käsiltä oleva huvitus], hauskaa vaihtelua\nsalokylän yksitoikkoisessa, jokapäiväisessä elämässä.\n\nRaja-Karjalan kansan miellyttäviin puoliin kuuluu vieraanvaraisuus.\nKansa osoittaa sitä suuressa määrässä omassa keskuudessaan.\n\nMaanteiden varsilla on siellä täällä taloja, joissa rahtimiehet vanhan\ntavan mukaan ovat tottuneet matkoillaan poikkeamaan. Sellaisessa\nrahtimiesten korttieri-talossa ei isäntäväki saa yöllä eikä päivällä\nrauhaa. Olen usein ihmeekseni ajatellut, koska he oikeastaan lepäävät.\nTästä huolimatta eivät rahtimiehet maksa mitään yösijasta, eikä sitä\nvaaditakaan. Emäntä ottaa vaan maksun \"kohvista\", minkä keittäisi\nisäntä heinistä ja kauroista, joita myöpi.\n\nSaattaa kyllä olla niinkin, että joku talonisäntä hyötyy\nsalakapakoitsemisesta. Ei se ainakaan yleisenä sääntönä ole, ja tämän\nkertoja tuntee monta monituista rahtilaisten majataloa, missä ei tuota\nluvatointa kauppaa harjoiteta eikä koskaan ole harjoitettu.\n\nWielä selvemmin astuu tämä kansan vieraanvaraisuus näkymiin suurella\nsalolla tukinhakkuussa eli \"parren leikkuussa\", niinkuin Itä-Karjalassa\nsanotaan. Hirsimetsään kokoontuu silloin paljon miehiä hevosineen.\nLäheiset talot ovat öiseen aikaan täpösen täynnä väkeä. Miehiä makaa\nlaattialla ja joka paikassa, missä maan vähänkin voipi unta ottaa.\n\nTietysti tämä suuresti häiritsee talonväen rauhaa. Mutta maksua ei\noteta yösijasta, vaikka tätä menoa kestää useampia viikkokausia. Ainoa\nhyöty on hevosen rehun myöminen, mutta vähän sitäkin liikenee. Tarpeena\nmenee talossakin.\n\nKarjalaisen luonteen epämiellyttävin puoli on epäluotettavaisuus. Hän\non herkkä lupaamaan, mutta hidas täyttämään. Welkaansa hän ei maksa\nmääräajalla, vaan odottaa siksi kunnes hänet oikeuteen manataan. Tämä\ntapa on jo niin juurtunut kansaan, ett'ei sitä enää pidetä minään\nhäpeänä.\n\nKarjalaisen on yleensä vaikea käsittää, että kauppaa voidaan käydä\nsekä ostajan että myöjän kummanpuoliseksi hyödyksi. Toisen tai toisen\nsiinä täytyy joutua tappiolle, sehän on selvä asia. Onhan jokaisella\nsilmät päässä, käyttäköön niitä, ett'ei tule kaupoissaan petetyksi. —\nHevoskaupassa liiatenkin. Siinä se nyt kerrassaan kuuluu asiaan kehua\ntavaraansa paremmaksi kuin se on. Mutta näkyyhän tuo olevan tapana\nmuuallakin, ei vaan Karjalassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTekee mieleni kertoa Bloi'un Washasta ja hänen hevoskaupastaan.\n\nWasha asuu Suojärvellä lähellä rajaa. Mies keski-ikäinen, iloinen\nja avomielinen, leikkisä puheissaan, sukkela liikkeissään. On oman,\npienen konnun omistaja; viljelee sitä kuitenkin siksi nimeksi vaan.\nHarjoittaa sepän ammattia. Mutta harvoin kuulet vasaran kalsketta\nhänen hiilihuoneestaan, sillä Washa on ahkera rahtimies, melkein\naina matkoilla. Milloin on Sortavalassa, milloin käypi Petroskoilla,\nmilloin taas Wärtsilässä tai jossain Aunuksen puoleisessa pogostassa.\nHarjoittaa pientä kauppaa näillä matkoillaan, myöpi Seämärven mujetta\n[Seämärvi, suuri järvi ja samanniminen pogosta Aunuksen Karjalassa;\nkuuluisa hyvistä mujeistaan] ja konsa mitäkin.\n\nSattuu joskus pitemmältä oleskelemaan kotona. Netälin viruu oman\npirtin pätsillä, toisena jo käypi Karatsalmen rahtia [Karatsalmen\nrautaruukki Suojärvellä; Wenäjän kruunun omistama], malmia vetää oman\npitäjän rautaruukkiin. Ompahan vaan paremman puutteessa se rahti. Ei\nole oikein hauskaa, tarjoaa niin vähän vaihtelua ja raskaanlaista on\ntyökin. Toista on, kun pääsee \"Sordavalan linnah.\" Siellä ovat herrat\nystävällisiä, pyytävät omaan kamariin istumaan, tupakan tarjoovat,\nhyvän puheen antavat.\n\nTämän kertoja on \"viikkonen tuttava\" Bloi'un Washalle. Joulupyhistä\npäästyä oli Washan aina tapana tulla Sortavalaan tuomaan viestiä\nkarhunkierroksista. Ne olivat hauskoja matkoja Bloi'usta, sillä hyvänä\nvieraana häntä silloin pidettiin. Yhdessä sitä sitten lähdettiin Washan\nhevosella milloin Suojärvelle, milloin Aunuksen puolelle kontioita\nampumaan. Washa tosin ei ollut \"pishalniekku\" [pyssymies], mutta sitä\nparempi kyytimies. Tuskin löytyi sitä talvitien haaraa Sortavalan ja\nPetroskoin välisellä taipaleella, jota hän ei olisi tuntenut.\n\nKerran tuli Bloigu Sortavalaan. Oli kevättalvi, alkupuoli maaliskuuta.\nAunuksen Weshkelyksen miehet olivat ampuneet useampia karhuja.\nSikäläinen rahvas ei syö karhunlihaa. Tätä käytti Bloigu hyväkseen.\nOsti halvasta hinnasta karhunlihat, vai lieneekö saanut ilmaiseksi, ja\nlähti niitä viemään Sortavalaan. Waihtoi mielii iltahämärissä hevosta\nWeshkelyksen miehen kanssa.\n\nMutta se hevoskauppa olisi saanut olla kokematta, sillä siinä joutui\nBloigu parka pahasti tappiolle. Sai niin laiskan hevosen, ett'ei\ntolkkua. Ja pahinta oli se häpeä, niin vanhan hevosmiehen tulla\npetetyksi hevoskaupassa.\n\nNiin, siellä ne nyt Weshkelyksen miehet oman pirtin lämpimässä makeasti\nnauroivat, kun Bloigu pyryssä ja talvipakkasessa astuen ajaa kihnutti\nlaiskalla hevosellaan Sortavalaan niitä karhunlihoja myömään.\n\nSortavalassa käynti onnistui kuitenkin mainiosti, se palkitsi kaikki\nmieliharmit. Karhunlihat menivät hyvin kaupaksi. Saatuaan lihat\nmyödyksi, ajoi Washa korttieritaloonsa, valjasti hevosensa reen edestä\nja lähti ratsastamaan sillä pitkin kaupungin katuja.\n\nNäinköhän ei sattuisi hevosen vaihtajaa? Ei näet tohtinut reellä\najaa; arveli, että hevosen laiskuus silloin paremmin pistää silmiin.\nRatsupelissä sai sen toki paremmin hyppimään, kun suitsista oikein nyki\nja retuutti.\n\nSattuipas Rautlahen Jaatisen poika vastaan tulemaan.\n\n\"Etgö rubie hebuo vaihtamah?\"\n\n\"Ka mintäi en ruppii\", vastasi Jaatisen poika.\n\nSiinä sitä sitten kauppoja hierottiin ja viimein ne päätettiin. Bloigu\nantoi \"valikin\" [20 ruplaisen] väliä, noita karhunliha-rahoja, ja sai\nvarman, virkun hevosen.\n\nJa nytkös sitä kyytiä korttieritaloon, valjasti uuden hevosensa\nreen eteen, koppoi tavarat korjahansa, maksoi korttierirahat ja\nsanoi talonmäelle: \"jos tulov se Rautlahten Joadisen poigu niidy\nhevonkauppoloi purgamah, nji sanokkoa, jotta se suojärvelänje jo mänj.\"\n\nTämän kaiken kertoi Bloigu illemmällä meillä; missä lieneekään ollut\npaossa muun osan päivää.\n\n\"No mutta Washa hyvä, petostahan tuo on\", koetin hänelle selittää. \"Eikö\nsinun nyt sentään ole vähän niinkuin paha mieli ajatellessasi mitä olet\ntehnyt?\"\n\nWasha katsoi minuun hieman kummastellen, niinkuin ei oikein olisi\nsanojani käsittänyt.\n\n\"A tiettävänje-häi on, paha miel-häi rodjiuv, moizel hevol ku kodjih\najav.\" [Tiettyhän se, kun moisella hevosella kotiin ajaa, niin\nsyntyyhän siitä paha mieli.] — Puhui Jaatisen pojasta.\n\n\"No enhän minä nyt sitä Jaatisen poikaa\", keskeytin häntä puheessa.\n\"Eikö itselläsi ole paha mieli, kun tuolla tavalla toista petit?\"\n\n\"A minulleni tobju [ravakka] hebonje puuttuigi, enhän minä pahoil\nmielil ou.\"\n\nEikä se asia sen paremmaksi tullut, vaikka miten puolin olisin sitä\nselvitellyt.\n\nIstuttiin siinä sitten iltaa, yhtä ja toista jutellen. Lähtiessään\ntarjoutui Bloigu ostamaan minulle Kangasjärven Kashin Larin\n[Kangasjärven kylä on Aunuksen puolella, lähellä rajaa] ampumia\nmetsoja ja teiriä. Lupasi tuoda linnut Sortavalaan niinkuin maaliskuun\nloppupäivinä. Varoitin häntä, että elä suinkaan tuo soitimelta\nammuttuja lintuja.\n\n\"Emmö nji tuo, ammoin ollah jo ammutut Larin linnut.\" [Aikoja sitten\novat jo ammutut Larin linnut.]\n\nTämän sanottuaan katsoi hän veitikkamaisesti minuun ja tokasi: \"ambuv\nse Pentoin Washai linduloi; kieldoaigoa ei piä nji konzu.\"\n\n\"Et saa tuoda niitä Pentoin Washan lintuja, niistä en huoli.\"\n\n\"A kuzho sie tiiät, oldanneh Kashin Larin, libo Pentoin Washan? Yhtes\nhoavus ollah, mollei, yhtenjyttyöd ollah; et voi nji kui tiedeä?\"\n[Mistä sinä tiedät, ovatko ne Kashin Larin vaiko Pentoin Washan?\nSamassa säkissä ovat kumpaisetkin, yhdenlaisia ovat; et voi millään\nniitä eroittaa.]\n\n\"Elä tuo kumpasiakaan, en niistä huoli.\" — Ja niin sitä sillä kertaa\nerottiin.\n\nKyll' olet Washa sukkela mies, mutta rehellisyydessä on sinulla vielä\npaljon opittavaa. Ja tokkohan sinä koskaan oppinetkaan. Lapsesi vasta.\n\nNe käyvät Suojärven kansakoulua.\n\nItä-Karjalan rajalainen tulee kauppiaana, vieläpä laajankin\nkauppaliikkeen hoitajana toimeen, osaamatta lukea ja kirjoittaa.\nLaskunsa \"tshotaitsee\" [laskee] hän omalla tavallaan.\n\nEräs nuori Salmin kauppias kertoi minulle isänsä \"tshotta-tavasta\"\nnäin. Niitä kyläläisiä varten, jotka tekivät ostoksensa velaksi, oli\nkauppias varustanut pitkänlaisia, sileiksi veistetyitä puupalikoita.\nPalikka halaistiin. Toinen puolisko annettiin ostajalle, toisen piti\nkauppias itse takanaan. Kun ostos oli tehty, sovitettiin ostajan ja\nmyyjän hallussa olevat palikkapuoliskot yhteen ja veitsellä leikattiin\nkokonaispalikkaan poikittaisin merkkejä: pystyviivoja ruplia varten,\nristejä kymmenruplaisten osoitteeksi ja ristin ympäri kehä, jos velka\nnousi sataan ruplaan. Kumpaiseenkin palikkapuoliskoon jäi täten toinen\npuoli velkamerkkiä.\n\nMainittu nuori kauppias kertoi isällään olleen koko kasan näitä\npuupalikan puoliskoja, kun jätti kauppansa pojan haltuun. Ukko ei enää\ntarkoin kaikkia palikoitaan muistanut, mikä millekin velkaniekalle\nkuului. Toiset \"velgoiniekat\" tulivat itsestään \"tshokalle\", toiset\njäivät tulematta. Tällä tavoin pitää vielä tänä päivänä, pörssikaupan\nja kaksinkertaisen itaalialaisen kirjanpidon aikana, moni Salmin ja\nSuojärven \"liikemies\" kirjojaan. Puupalikoihin merkitsevät vielä\nyleiseen Salmin \"parsimiehet\" [tukkimiehet] ja laivakipparit laskunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos rajakarjalaisen rehellisyyttä ei aina käy kehuminen, niin on\nhänellä hyvä puolensa siinä, että hän on raitis. Sen huomaa jo\nSortavalan kaupungissakin. Ken on nähnyt markkinoita Tampereella,\nHeinolassa tai Jyväskylässä — Lahden inhoittavasta markkinaelämästä\npuhumattakaan — ja vertaa niitä Sortavalan \"kerähmöihin\" [markkinoihin,\njoihin kansaa \"kerääntyy\" vertaa sanaan \"käräjät\"], on varmaankin\nantava karjalaiselle kiitoslauseen, mitä raittiiseen ja siivoon elämään\ntulee.\n\nJa Sortavalan talvimarkkinoille kerääntyy kuitenkin kansaa koko\nKarjalasta. Siellä on kirjavassa tungoksessa Wiipurin puolelaista,\non \"Jokelaista\" [Joensuulaisista], Kurkijoen \"hevosparissikkaa\"\n[hevoskauppiasta], Salmin ja Suojärven rotevaa rajalaista, on Aunuksen\npartasuuta ja Wienan-Karjalan virsikästä väkeä. Kovalla äänellä\npuhelevat miehet keskenään, säestäen vilkkailla ruumiinliikkeillä\nsanojaan, mutta juopuneita et näe kuin poikkeustapauksissa, et kuule\nraakoja sanoja etkä kirouksia. Raja-karjalainen ei näet usein kiroa ja\njos hän sen tekee, niin käyttää hän hienompia mahtisanoja: \"pahkeinen\",\n\"tshakkahinen\" [tshakka = itikka] ja senkin sellaisia.\n\nJota idemmäksi tullaan Raja-Karjalan salomaille, sitä raittiimpaa on\nrahvas. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa ei viina tosin ole mikään\ntuntematoin juoma, mutta harvinainen se on ja vielä harvemmin tapaa\nsiellä juopuneita. Usein näkee vanhoja, harmaapäitä ukkoja, jotka\neivät eläissään ole väkevän tippaakaan maistaneet. — Poikkeuksen\ntästä siivosta elämästä muodostavat kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa\n\"proazniekat\" eli kylän suojeluspyhimyksen juhlat.\n\nRahikainen tyytyy yleensä \"kohviin\" ja \"tshoajuun\" [teetä]. Ell'ei satu\n\"ostoheinie\" talossa olemaan, niin tullaan toimeen \"nurmitshoajulla\",\njoka valmistetaan kotinurmen heinistä. Tshoajukomennolla muuten on omat\nsääntönsä salokylissä. Isäntä se aina on, joka \"valaa\" sitä laseihin:\nhän se myös \"soaharit pilkkoo.\" Se tapa nähtävästi on säilynyt\nvanhemmilta ajoilta, jolloin sokuri ja tee oli kallista tavaraa, jonka\ntallettaminen kuului isännän etuoikeuksiin.\n\nJos satut Itä-Karjalan salomailla kulkemaan, niin ota runsas varasto\nsokuria ja teetä kerallasi. Ja kun sitten iltaa istut talossa, niin\npane anteliaalla kädellä teetä kattilaan, talonväen kyllälti juoda.\nTarjoa huutolaiseukollekin ja arvottomalle paimenpojalle. Silloin ne\npakinat köytenään juoksevat.\n\nKäypi niinkuin eräälle tuttavalleni runonkeräys-matkalla Ilomantsissa.\nOli tullut taloon säätä pitämään. Wanha emäntä, mistä lie joutunut\npahalle tuulelle; ei ollut oikein ystävällinen. Illemmällä otti vieras\nmatkalaukustaan teetä, käski keittää talonrahvaalle.\n\nJuotiin viisin, kuusin lasin mieheen. Wanha emäntäkin sai kyllälteen.\nJo alkoi eukon mieli sulaa. Sanoi neljättä lasia juodessaan: \"ois nyt\nyskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHallitusta käsittää raja-karjalainen omituisen patriarkaalisesti,\najatellen sitä persoonalliseksi henkilöksi. Wenäjän hallituksesta\npuhuen, käyttää hän tavallisesti \"tshoari\" sanaa. Tätä seikkaa tietysti\nei käy kummeksiminen. Mutta yhtä persoonallista laatua on hänen\nmielestään kotimainenkin hallitus. Suomen hallitusta nimittää hän\n\"Kruunuksi\", toisinaan \"Ukko Kruunuksi.\"\n\nTämän nimen olen usein kuullut Salmin ja Suojärven salokylissä. \"Ukko\nKruunu\" on kunnianarvoinen, vanha mies. Hänen käskyläisiän ovat\n\"gubernyörit\", \"gruununvoudit\" ja \"valasmannit.\"\n\nAunuksen puolella: Tulemjärvellä, Wieljärvellä ja Lindarvella, olen\nmonasti kuullut Suomen hallitusta nimitettävän nimellä \"Suomen ruhtin.\"\n\"Suomen ruhtingo teidy meän moadu katshomah työndi\", kysyttiin minulta\nsiellä usein.\n\nTietysti ovat \"Wenjeähen tshoari\" ja \"Suomen ruhtin\" aunukselaisen\nmielestä eri henkilöitä. Aikanaan ovat he ankarasti sotineet, nyt\nelävät sovussa ja rauhassa. Eikä ole aina tuo sopu nytkään aivan\nkiitettävällä kannalla. \"Suomen Kruunu\" on viime aikoina ruvennut\npolkemaan \"tshoarin\" rahaa. Ei ota niitä enää täydestä arvosta vastaan,\nvaan on laittanut itselleen omat markat ja pennit. Sellainen se on\naunukselaisen käsitys rahakursista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulli, tuo kaikkien rajalaisten loukkauskivi, kietoo itä-karjalaisenkin\npetoksen pauloihin. Sokuri, tupakka ja viina ovat hänen salakauppansa\nesineinä, semminkin sokuri. Salmilaiset ja suojärveläiset tuovat\n\"peitokkalj\" [salaa] tullinalaista tavaraa Wenäjän puolelta Suomeen,\ntosin ei suurissa määrin, vaan kuitenkin sen verran, että pitävät\ntulli-virkamiehiä vireillä. Rajalainen ei pidä tuota kauppaansa minään\nepäoikeutettuna. Herrojen konsteja ovat tullit, niinkuin niin monet\nmuutkin inhimillistä vapautta rajoittavat säädökset. Sellainen se on\nhänen ajatusjuoksunsa.\n\nJuohtuu mieleeni eräs tapaus Sortavalasta. Sikäläisen kauppiaan luo\ntuli kerran vanha ukko Salmista vaiko Suojärveltä, en tuota tarkoin\nmuista.\n\n\"Ka Jyrgi! A midäbö nygöi shtarikale kuuluv?\" kysäsi kauppias.\n\n\"Pahva velli kuuluv, pahoa. Poigu minun näi jo kalmas magoav. Tullougo\nsinule mustoa: häi mulloi teil suoloa osti i tahkon otti velgah. Näi jo\nmennehel vuvvel uskaldi maksoa, a eibo nji puuttunnuhgi maksoa. Kuoktes\nsanou: toatto, mäne Sordavalan linnah, sanou, maksa tahko. Jo mulloi\nnäi jo uskaldiimokseh maksoa sen, sanou. Ilmaigi jo on aijy reähkeä\nminul, a ku tuol ilmal vie tahku selgäh pandanneh! Jygei, ylen jygei\nroih silloi tahku; kandoa ei saa, sanou.\"\n\nNo se tahko maksettiin. Kun oli asia saatu selväksi kuiskasi ukko\nkauppamiehelle korvaan: \"kaules vai: eigö soaharie pidäis?\"\n\n\"Mindäh ei pie, kn vai hinnal sobinemmo. A kuzbo ollah sinun soaharit?\"\n\n\"Tulien yön ajoa karashkoitan pihah.\"\n\n\"A mikzebo yöl?\"\n\n\"Tullis e' olla proijittu soaharit.\"\n\nKauppias sitten selittämään, että petostahan tuo oli, Suomen valtion\npettämistä, tuoda tullaamatointa sokuria kaupaksi.\n\n\"A midäbö tullilois; herroloin djelot ollah tullat.\"\n\n[Ku Jyrki: Mikäpä nyt vauhukselle kuuluu? Pahoja veli, pahoja\nkuuluu, Poikani näet jo haudassa lepää. Muistatko, hän kerran\nteiltä suoloja osti ja otti tahkon velaksi. Jo viime vuonna arveli\nmaksaa, eipä saanutkaan maksetuksi. Kuollessaan sanoo: isä, mene\nSortavalan kaupunkiin, sanoo, maksa tahko. Jo viime vuonna arvelin\nmaksaa sen, sanoo; ilmankin on paljon syntiä minulla tuolla puolen\nhaudan kannettavana. Tahko vielä selkään pantanee; raskaaksi, kovin\nraskaaksi käy silloin taakka, ei saa kantaa, sanoo. — Kuulehan! Eikö\nsokaria pidä? — Miks'ei, kun vaan hinansta sopinemme. Missä ovat sinun\nsokurisi? Ensi yönä ajaa karahutan pihaan. Miksi yöllä? Tullissa eivät\nole käyneet sokurit. Mitäpä tullista! Herrojen konsteja!]\n\nRaja-Karjalalla on tietysti myös rosvoromantiikkinsä. Kuinkas muuten.\nSuuret autiot salot, yksinäiset uutistalot ja harvaan asutut metsäkylät\nkaikki nuo rosvoelämän alkuehdot, ovat siellä olleet mitä suotuisimmat.\nSuistamolla ja sen naapuripitäjissä kerrotaan vielä monta tarinaa\nkuuluisasta Serpinasta. Serpina eli Pedri Puurakon Onun poika, oli\nsyntynyt vuosisatamme alkupuolella. Hän kuoli noin kolmekymmentä vuotta\nsitten.\n\nYmpärilleen oli Serpina koonnut pienen rosvojoukon, jonka\nrohkeimpia jäseniä olivat Terin Filoi, Möntti, Tupi ja Sulkien\nPaavila. Pääkorttieriaan piti hän Sulkien kylässä Suistamon pitäjän\nkaakkoiskulmalla.\n\nSerpinasta elää kansan suussa monta muistoa ja kosk'eivät näinä muistot\najan suhteen ole liian etäisiä eivät ne vielä ole täydellisesti\nennättäneet verhoutua kansantarun korupukuun. Tahdon tässä kertoa\nmuutamia tarinoita Serpinasta, semmoisina kuin niitä yleiseen rahvaan\nkesken Suistamolla muistellaan.\n\nSerpina oli taitava tietäjä. Hän muun muassa edeltäpäin tiesi, koska\nhäntä pyssyllä tähdättiin, osasi myöskin lumota koirat, ett'eivät\nne häntä haukkuneet. Kerran oli hän joukkoineen päättänyt ryöstää\nKiekun Pesosen rikkaan talon Soanlahdella. Useampia öitä olivat rosvot\nväijyneet läheisessä salossa, odottaen sopivaa hetkeä ryhtyäkseen\nkamalaan toimeensa. Talonväki oli kuitenkin jollakin tavoin saanut\nvihiä uhkaavasta vaarasta, että olivat varoillaan.\n\nEräänä yönä, kun ei liikettä talosta kuulunut, tulivat rosvot\nkartanolle. Talonväki umpimähkään pyssyillä ampumaan ja rosvot\nvastaamaan. Pyssynpauketta kesti kaiken yötä, kenenkään kuitenkaan\nhaavoittumatta. Päivän valjetessa täytyi rosvojen tyhjin toimin lähteä\npakoon.\n\nSamanlainen tulituisku kohtasi rosvoja Shemeikan kylässä Suistamon\nja Suojärven välisalolla. Shemeikkalaiset olivat suuria metsämiehiä,\nahkeria peuran- ja karhuntappajia. Ei ollut hyvä heidän kyläänsä\nryöstää.\n\nHavuvaaran ja Korpiselän välillä oli Serpina kerran partiojoukkoineen\nmatkustavaisia väijymässä. Sattuipa sitä tietä kulkemaan rikas Juuta\nniminen kauppias Korpiselästa. Serpina ja Juuta olivat tuttavia. Se\ntuttavuus ei kuitenkaan Juutaa ryöstöstä pelastanut.\n\nHuomattuaan matkamiehen, karkasi Serpina esiin tiepuolesta, tarttui\nhevosen suitsiin ja huusi: \"hoi Juuta, minul on djengoa tarvis, a sie\nbohattu [rikas] mies kymmenen rubloa kädeh työnnä! A tiijän velli,\ndjengoa on sinul enemmängi, vai tuttava kui out, enembeä en nji puista\"\n[pyydä].\n\nPitkiä puheita pitämättä otti Juuta setelit kormanostaan työnsi ne\nSerpinalle käteen ja sai jatkaa matkaansa. Serpina vielä vakuutti,\nett'ei Juutan enää koskaan tarvitse häntä eikä hänen kumppanejaan\npelätä. Eikä Serpinan joukko sen koommin enää Juutaa hätyyttänytkään,\nvaikka monasti olisi ollut tilaisuudessa sitä tekemään. — Samalla\nretkellään ottivat serpinalaiset kiinni erään toisen matkustajan ja\nveivät hänet hevosineen, rattaineen nuotiolleen metsässä. Ruokkivat\nmiehen ja hevosen ja päästävät menemään. Heitä huvitti vaan nähdä\nmiehen hämmästystä.\n\nToisen kerran oli Serpina tovereineen väijyksissä Sortavalan ja\nImpilahden välisen maantien varrella. He odottivat Impilahden\nkappalaista Löfström'iä, jonka tiesivät olevan tulossa. Löfström oli\nsiihen aikaan upporikas mies, Itä-Karjalassa laajalti tunnettu henkilö.\nTiedettiin, että hän juuri sillä matkalla kuljetti suurempaa rahasummaa\nmukanaan.\n\nLöfström tuli ja hänen hevosensa pysähytettiin. Serpina astui esiin\nja sanoi: \"vokas boatushka [pappi] Serpinal on djengoa ylen tarvis,\nvalikki [20 ruplainen] pideä soaha, se terväh [pian] anna.\"\n\nTinkimättä tietysti annettiin vaadittu summa. Serpina lausui herran\npalvelijalle \"suuret passibot\" sekä neuvoi hänelle tunnussanat, millä\npääsi läpi toisen väjyksen, joka oli sijoitettu Ruskealan pitäjään.\nSiellä oli näet Serpinalla toinen joukko tiepuolessa.\n\nOli eräässä osassa Suistamoa, missä Serpina par'aikaa rosvoeli, köyhä\nmökkiläinen, jolta karhu oli kaatanut ainoan lehmän. Mökkiin tuli\neräänä iltana tuntematoin mies, talutellen lehmän perässään. Toi lehmän\nlahjaksi mökkiläiselle, sanoi kuulleensa kontion täällä ainoan särpimen\nlähteen sortaneen.\n\nMökkiläinen oli kuin pilvistä pudonnut, kiitti lahjasta eikä voinut\nymmärtää, mistä hyvästä se niin odottamatta tuli. Sanoi, että olihan\ntuo hyvä, kun vaan Serpinalta säilyisi. Sehän se kuuluu meidän seudulla\nkummia tekemän.\n\n\"Serpinaa varata ei nji piä, täs seisov\", sanoi outo mies, joka juuri\noli Serpina itse.\n\nSerpinalla oli tiedustelijoita ja oppaita monessa pitäjässä. Kerran\ntuli hän Kuikan kylään Ruskealassa tiedustelemaan Kuikan Jehkiltä\nHautalammin rikasta \"suomalaista\" Kiteellä. Kuikan miehet olivat\npetojen tappajia, jotka laajalti hiihtelivät Sisä-Suomessa. Jehki ei\nkuitenkaan suostunut rupeamaan oppaaksi ja pyysi Serpinaakin luopumaan\nkoko hankkeesta, koska tämä talo juuri oli yksi hänen majatalojaan\neräretkiltä. Jehki eli vielä joitakuita vuosia sitten vanhana miehenä\nKuikassa ja on itse asiasta kertonut.\n\nMuualla Suomessa olisi sellainen aije ilmoitettu vallesmannille, mutta\nRaja-Karjalassa olivat rahvas ja vallanpitäjät kaksi niin peräti\ntoisistaan eroitettua ihmisluokkaa, ett'ei sellainen tuuma Jehkin\nmieleen juolahtanutkaan, vaikka Serpina rosvojoukkoineen oli koko\nseudun vitsauksena.\n\nSerpinasta olisi vielä monta kertomusta mainittava, hänen tavattomista\nruumiinvoimistaan y.m. Hän oli monta kertaa vankeudessa, monta\nkertaa karussa. Wiimeisen kerran hän lienee päässyt vapaaksi sen\nyleisen anteeksiannon kautta, joka julistettiin keisari-suuriruhtinas\nAleksanteri II kruunauksen johdosta.\n\nTämän jälkeen hän ei enää tehnyt pahaa kellenkään ihmiselle, vaan eli\nvanhoilla päivillään siivosti ja rauhallisesti. Samoin tekivät hänen\nrikostoverinsakin. Heidän lapsiaan elää vielä Suistamolla.\n\nEnnen Serpinaa eli samoilla mailla mainio rosvo Tiitta Kauppinen. Hänen\nkerrotaan olleen niin väkevän, että kun hän vaan sai kiinni lehmän\nsäkään, niin kuljetti hän sen kotiinsa ja teurasti. Hänet ja hänen\nvaimonsa surmasi Koiton kylässä Suistamossa eräs Pedjukki niminen mies.\n\nKuuluisia rosvoja ottivat myös ennen vanhaan \"biegloit\" Suloi ja Makoi\nAunuksesta. Impilahden Ruogarven kylän \"proazniekassa\" ryöstivät he\nkerran Teromoaaran Artoin Miitreiltä kaikki vaatteet, vaikka tällä\noli 15 miestä seurassaan. Saran kylässä ottivat he Pekon Jyrrin pojan\nkiinni, kun tämä isonsa kera oli metsään menemässä, ja veivät majaansa\nsalolle. Isältä vaativat he 200 ruplaa pojan lunnaiksi, jos tämä mieli\nhäntä elävänä nähdä. Isän täytyi maksaa rahat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWenäjän vallan aikana ennen Wanhan Suomen yhdistämistä Suomen emämaahan\nnäkyy oikeuden käyttö Raja-Karjalassa olleen peräti alkuperäisellä\nkannalla. Kansa käsitti kruunun virkamiehiä kiusaajinaan ja\nrasittajinaan eikä yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjinä. Ja\nvirkamiehillä oli rikosasioissa omat tapansa.\n\nSortavalassa kerrotaan monta kaskua eräästä virkamiehestä, joka ennen\nvuotia 1811 oli ollut ruununvoutina siellä ja sittemmin eli eläkkeen\nnauttijana. Ukko ei voinut kärsiä Suomen lakia ja oikeutta. Se oli\nniin joutavan monimutkainen. Toista oli Wenäjän vallan aikaan. Kun\njoku varkaus tai muu pienempi rikos tapahtui, niin saatiin melkein\naina syyllinen kiinni. Järjestyksen valvojat tunsivat tarkoin kaikki\npiirinsä heittiöt ja junkkarit. Ne otettiin aina ensin tutkinnon\nalaisiksi. Pantiin vaan mies penkille ja kasakan pampulla selkään,\nkukin vuoroonsa. Ja ennen kun oli päästy rivi loppuun, niin oli\nsyyllinen milt'ei aina tunnustanut.\n\nNiin sitä silloin elettiin. Rikoksellinen tuli rangaistuksi\nja turvallisuus palasi jälleen tuohon isällisesti johdettuun\nyhteiskuntaan. Eikä sitä silloin miehen papinkirjaa pilattu rikosta\nmainitsemalla. — Sellainen se oli ukon arvostelu Suomen laista ja\noikeudesta.\n\nOn luonnollista, että kansa sellaisissa oloissa harvoin vaivasi\nvirkamiehiä valituksillaan, vaan ratkaisi oikeuskysymyksensä omassa\nkeskuudessaan. Jätteitä tästä oman käden oikeudesta tavataan vielä\nRaja-Karjalan kansassa.\n\nToistakymmentä vuotta sitten tapahtui sellainen tapaus Salmin pitäjän\nOrusjärven kylässä. Siellä eleli rosvo, joka saattoi koko kylän\nrauhattomaksi. Teurasti kyläläisten lehmiä, varasteli ja teki muuta\nilkivaltaa. Uhkaili vielä kostolla, jos hänet ilmiannettaisiin. Sanoi\npolttamansa tuvat ja heinäpielekset.\n\nViimein loppui kyläläisten kärsivällisyys. He lyöttäytyivät kaikki\nyhteen ja surmasivat pahantekijän. Niin ainakin luullaan, sillä eräänä\naamuna tavattiin rosvon ruumis pahasti raadeltuna keskellä kylää,\nkädet ja jalat katkottuina. Asia on kulkenut kihlakunnan-oikeudet ja\nhovioikeudet tulematta sen selvemmäksi. Ei kukaan kyläläisistä sano\nsiinä mitään tietävänsä. Kaikki asianhaarat kuitenkin viittaavat\nsiihen, että orusjärveläiset amerikkalaisella lynch-tuomiolla omat\nrangaisseet kiusaajaansa.\n\nTämän kertoja on itse käynyt Orusjärvellä. Ihmiset siellä ovat\nherttaisia ja vieraanvaraisia. Ei suinkaan voisi aavistaa, että he ovat\ntehneet itsensä syypäiksi moiseen julmaan tekoon.\n\nSurullisen kuuluisassa muistossa on Salmissa vielä Neiglick'in murha.\n\nLeikattiin vuosi 1831. Salmiin oli idästä päin tullut kamala vieras,\nkolerarutto. Ihmisiä kuoli joukottain, semminkin rantakylissä. Hallitus\nryhtyi ponteviin toimiin, estääkseen ruttoa leviämästä. Sen alueen\nympäri, missä kolera oli ilmaantunut, asetettiin karanteenivartio ja\nasianomaisille virkamiehille lähetettiin rohtoja käskyllä jakaa niitä\nkansalle, vieläpä pakoittaakin talonpoikia niitä käyttämään.\n\nSalmin pitäjässä oli siihen aikaan Neiglick niminen nimismies. Kansa\nkatseli karsain silmin hänen toimipiteitään. Ei aikaakaan, niin\noli Salmissa se huhu yleinen, ett'eivät ne oudot juomat, joita hän\njakeli, muuta tarkoittaneetkaan kuin ihmisten myrkyttämistä. Oudolta\nja epäiltävältä näytti kansasta sekin seikka, että pitäjän ympäri oli\nasetettu vartijajoukko (karanteeni-vartio), joka esti kanssakäymisen\nmuun maailman kanssa.\n\nYmmärtämätöin ja taikauskoinen rahvas joutui raivoon ja tämän\nraivon uhriksi nimismies Neiglick. Eräänä päivänä tultiin suurella\nmiesjoukolla Neiglickin kartanolle, koston tuimat tuumat mielessä.\nNeiglickin kartano sytytettiin tuleen, hän itse otettiin kiinni,\nsidottiin lautaan ja heitettiin palavaan rovioon, sittenkun häntä sitä\nennen oli rääkätty ja pahoin pidelty.\n\nMutta pian saivat salmilaiset katua taikauskonsa verityötä. Sanoma\nsaapui hallitukselle, että kansa Salmissa oli noussut kapinaan,\nsurmannut nimismiehensä. Juurta jaksain oli \"kapina\" kukistettava.\nPieni sotavoima komennettiin Salmiin. Rahvas ei tehnyt aseellista\nvastarintaa. Kaikki Neiglickin murhassa osalliset otettiin kiinni; mikä\nlähetettiin Siperiaan, mikä taas sai elinkautisena Wiaporin linnassa\nkatua tekoaan.\n\nMurhaajia tuvallisessa merkityksessä eivät salmilaiset kuitenkaan\nolleet, vaikka laki heidät semmoisina tuomitsi. He olivat sokean\ntaikauskon uhreja ja siltä kannalta on koko tuo kamala tapaus\narvosteltava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalmissa ja Suojärvellä oli ennen aikaan naisen ryöstö yleisenä tapana.\nSamoin Aunuksen Karjalassa. Nuoret miehet kumpaisellakin puolen rajaa\nryöstivät lemmittynsä. Suostuttiin vaan \"neidjizen tshomahizen\"\nkanssa ajasta ja muista seikoista; neitonen rekeen ja täyttä laukkaa\nyli rajan. Täällä, sulhasen kotipitäjässä vihittiin nuori pariskunta\naviomieheksi ja -vaimoksi. Asia oli silloin auttamattomissa. Minkä\nkirkko kerran oli yhteen liittänyt, sitä ei sopinut enää ihmisten\npurkaa.\n\nNiin omituiselta kuin tuo kuuluukin, tapahtuu näitä naisen ryöstöjä\nvieläkin Salmissa. — Salmin Mantshinsaarelta eli noin kymmenisen\nvuotta sitten pohatta talonpoika. Häntä kutsuttiin \"Mantshinsoaren\ngubernyörikse.\" Hänellä oli tytär soma ja kaunis, jota vanhemmat\nvastoin hänen tahtoaan aikoivat naittaa eräälle rikkaalle sen puolen\nkauppiaalle. Tyttö itse oli rakastunut nuoreen aunukselaiseen. Tämä\nolikin pyytänyt neitoa vanhemmilta, mutta turhaan. Tahtoivat väkisin\nnaittaa tytärtään tuolle rikkaalle kauppiaalle, joka päälle päätteeksi\njo oli vanhanpuoleinen. Kyllähän se rakkaus itsestään tulee rikkaassa\nkodissa, arvelivat vanhemmat. Siis tuo ikivanha ja aina uusi tarina,\njosta löytyy niin lukemattomia toisintoja.\n\nJo vietettiin eräänä talvisena päivänä kihlajaisia \"Mantshinsoaren\ngubernyörin\" talossa. Juuri ennen juhlamenojen alkamista pujahti\nmorsian pihalle. Täällä oli armas vuottamassa, koppoi nei'en\nkorjahansa, vei matkoihinsa.\n\nWuotetaan, vuotetaan morsianta, \"a ei kuulu.\" Wiimein selveni asia.\nNähtiin lumessa hevosen ja reen jäljet Mantshiusaaresta mantereelle\npäin.\n\nPakolaisia ajettiin takaa, mutta hekin olivat siltä varalta\nvarustautuneet. Olivat määrä taipaleille sijoittaneet vereksiä\nhevosia. Yli rajan, Aunukseen, pääsivät kuin pääsivätkin pakolaiset,\nmenivät papin luo ja vihittiin. Wanhemmilla ei muuta neuvoa kuin antaa\nrakastuneille anteeksi, kun nämä jonkun ajan perästä laillisesti\nvihittynä aviopariskuntana tulivat \"adivoih\", s.o. heitä tervehtimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhuessani niistä menoista, joilla karja keväällä lasketaan\ntalvimajoistaan, mainitsin myös \"virpavitsoja.\" Wirpominen tapahtuu\npalmusunnuntain aamulla seuraavalla tavalla: Otetaan monihaarainen\npajun oksa, joka koristetaan erivärisillä vaate- ja paperitilkuilla.\nTämä on virpavitsa.\n\nTällainen vitsa kädessä kuljetaan varhain mainitun pyhäpäivän aamulla\nnaapuritaloissa onnea toivottamassa. Wuoteellaan vielä viruvaa\ntalonväkeä raksutellaan vuoroonsa virpavitsoilla, jolloin virpoja lukee\nseuraavan runon:\n\n    Wirpoi, varpoi\n    Tuoreeks, terveeks',\n    Netäliks velkapiäks,\n    Wuueks vapaaks;\n    Siulle vitsa,\n    Miulle kakkara.\n\n\"Nedjälin\" eli viikon perästä tulevat näet onnentoivottajat\nvirpomispalkkaansa saamaan. Heitä silloin kestitään piirailla y.m.\nWirpavitsat jätetään taloon, jossa niitä onnentuojina säilytetään.\nLöytyy toinenkin virpaluku, näin kuuluma:\n\n    Mie en virvo viinan eestä,\n    Rahan eestä raksuttele,\n    Ottele oluen eestä;\n    Riiheltä rikkaaks.\n    Kujalta kuulusaks.\n    Hepo oroja tehköön,\n    Lammas kaksi kantakohon;\n    Lehmosesta voilusikka,\n    Kanasta jäitsä [muna].\n\nJos virpojat myöhästyvät, niin että talonväki heidän tullessaan jo on\nennättänyt nousta levolta ja panna pirtin lämpiämään, nostetaan heidät\n\"savuun\" s.o. kohotetaan ylös katonrajaan. Tämä tapa on niiltä ajoilta,\njolloin savupirtit vielä olivat yleisiä. Wirpominen on monissa paikoin\nnykyjään muuttunut kerjäämiseksi. Näin on laita esim. Sortavalan\nkaupungissa. Lähikylien köyhät ja arvottomat lapset käyttävät sitä\n\"puistamisen\" keinona. Olkoon se heille mielellään sallittu. Wähissähän\nne muuten ovat armottoman lystit.\n\nWanha Raja-Karjalan asuinrakennuksen muoto, joka vielä on yleinen\nSalmin kihlakunnan salokylissä ja Aunuksen puolella, on seuraava.\n\nAsuinrakennus on kaksikerroksinen, veistämättömistä hirsistä tehty,\njyrkällä pystykatollä varustettu. Ikkunat ovat tavallisesti toisessa\npäätypuolessa. Yläkerrassa on \"perttji\" eli tupa, sen alla alakerrassa\n\"karzin\" eli \"luandal\", joka jotenkin vastaa kellaria. Siinä näet\nsäilytetään perunat, nauriit \"voassat\" eli kaljat y.m. Talvella\nkäytetään sitä myös maitokamarina. Yhtä nurkkaa karsinassa sanokaan\n\"jauhinkiven tshupuksi\"; siinä ovat käsikivet, joilla pienemmät, joka\npäivä käytettävät jauhovarat jauhetaan.\n\nAsuinrakennuksen keskeytymättömänä jatkona ovat ulkosuojat. Katto\nniissä tavallisesti ei ole niin jyrkällä harjanteella. Ulkohuoneusto,\nvaikkapa rakennettukin kiinni asuinrakennukseen, on sitä kuitenkin\nhieman leveämpi, joten sen kattokin muodostuu loivemmaksi.\n\nUlkohuoneustokin on kaksikerroksinen. Suurimman osan sen yläkerrasta\nmuodostaa \"sarai\", jota voisimme tallinparveksi nimittää. Siinä\nsäilytetään talon työkapineet, reet y.m., kuten tallinparvella\nainakin. Peräpuoli sarasta, n.s. \"heinien pandav\", on tavallisesti\naidattu jokapäiväisen heinävaraston säilytyspaikaksi. Wastapäätä\npirttiä on sarailla \"aitta.\" Aitan ja pirtin välillä on \"sentshoi\" eli\ntuvanporstua; siitä viepi \"pertin uksi\" tupaan.\n\nPerttiin voipi päästä kahta porrasta myöten. Toiset niistä ovat \"sarain\npordahat\", joita myöten noustaan \"saroille.\" Ne ovat sillan tapaan\nrakennetut, aivan niinkuin muualla Suomessa tallin- ja navetanparvelle\nvievät ajosillat. Talvella kun tullaan taloon, ajaa matkustaja\ntavallisesti täysissä tamineissa hevosineen, rekineen saroin portaita\nmyöten saroille, jättäen sinne hevosensa ja astuen itse pirttiin.\n\nSitä suurta ovea, jota myöten täten tullaan saraille, sanotaan \"sarain\nveräjäksi\". \"Sarain mendävästä\" astuu matkamies sitten sentshoihin,\njosta viimein pirttiin. Pirttiin johtaa toinenkin, niin sanoaksemme\nparaadikäytävä, n.s. \"sentshoin pordahat\", Ne ovat tavallisia,\njyrkänlaisia rappusia.\n\nUlkosuojaston alakerrassa sijaitsee \"tanhut\" ja \"liävy.\" Edellistä\nkäytetään tallina, jälkimmäistä navettana. Erinäisen osan läävästä\nmuodostaa tavallisesti \"lammasliävy.\" Tanhuaan johtaa alhaalta kaksi\nsuurta, vastakkain sijaitsevaa ovea, n.s. \"tanhutveräjät.\" Yksi\nnurkka tanhutta on erilleen aidattu. Se on \"pottshiloin tshuppu\" eli\nsikopahna. Läävään ja lammasläävään johtavat sekä tanhuasta että ulkoa\neri ovet.\n\nYläkerrasta päästään kahta porrastietä myöten alakertaan. Sentshoista\njohtavat \"tanhut pordahat\" tanhuaan; pirtistä taas päästään karsinaan\n\"karsinpordahia\" myöten. Wiimeksi mainitut alkavat n.s. \"kolpitshasta.\"\nKolpitsha on uunin eli \"pätshin\" vieressä oleva kannellinen laatikko.\nSen kantta kun kohotetaan, tulevat \"karsinpordahat\" näkyviin.\nKolpitshaa käytetään yöllä makuusijana. Sen kannella onkin lämmin ja\nhyvä unta ottaa.\n\nNyt olemmekin jo astuneet pirtin sisään. Se on n.s. savupirtti. Ilma\nsavupirtissä on aina puhdas ja raitis, syystä että siellä on niin hyvä\nilmanvaihto. Samu asuu katon orsissa eikä ole haitaksi muuta kuin\naamulla, pirttiä lämmittäissä. Toisessa ovensuun puoleisessa sopessa\nkohoaa \"pätshi\", harmaasta paasikivestä, harvemmin tiileista kokoon\nkyhätty. Vastapäätä pätsinä, toisella puolen ovea riippuu vaarnassaan\nseinässä \"käsashtie\", savesta valettu patakeikotin, jossa aina on\nvettä käsien ja silmien pesemistä varten. Käsiastian alla löytyy\nmatala, puinen amme, johon vesi valuu, kun ihmiset pesevät käsiään tai\nkasvojaan.\n\nVastapäätä pätsiä, lävistäjän suuntaan, on pirtin peränurkka eli\n\"suur tshuppu.\" Tässä riippuu \"obraz\" eli pyhimyksen kuva. Pirttiin\ntulija kääntyy aina kaikkein ensimmäiseksi tätä nurkkaa kohden ja\ntekee ristinmerkin, lausuen samalla \"rauhan rahvahal.\" Tähän tapaan on\nkreikanuskoinen rajalainen niin tottunut, että hän luterinuskoiseen\ntaloonkin tullessaan aina kääntyy huoneen perimmäistä nurkkaa kohden ja\nristii silmänsä.\n\nPätsin ja kolpitsan kulmanteesta kohoaa puinen \"patshas\" noin pari\nkyynärää lähelle kattoa. Patsaasta lähtee kaksi leveätä ortta seiniin\nkiinni, toinen pitkittäin, toinen poikittain pirttiä. Poikittain\nkulkevasta orresta lähtee pirtin seinään useampia lautoja, muodostaen\nleveähkön lavan. Tämä on \"palattji\" eli makuulaveri. Etelä-Aunuksessa\non joka pirtissä sellainen palatti; Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa\nja Pohjois-Aunuksessa on se harvinaisempi.\n\nKeskellä pirttiä seisoo \"shtola\" eli pöytä. Se on pyhä, papin siunaama\nesine, jota ei saa joutamasta ryvettää eikä pilata. Katossa riippuu,\n\"vitmi\" pitkässä, koivuisessa viputangossaan. Lasta liekutellaan siinä\nniinkuin keinussa. Pitkin pirtinseiniä kulkevat \"lautshat\" eli penkit.\nOvensuussa tai muualla seinässä riippuu \"rundugu\" eli \"astieloin\npiettäv.\" Katossa riippuu lasten huvituksena toisissa taloissa \"juzro\"\neli \"olgehinen\" s.o. olenkorsista tehty kruunu.\n\nPirttiä lämmittäissä nousee savu kattoon ja hakeiksen ulos\nsavureijästä. Tämä savureikä suljetaan illalla n.s. \"trubalaudalla.\"\nSavupiippuna käytetään ontoksi koverrettua puuta. Se on nimeltään\n\"truba.\" Tuosta puupiipusta tuntee jo kaukaa savupirtin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalonväen kotityöt rajoittuvat välttämättömimpiin askareihin.\nKotiteollisuus on Itä-Karjalassa hyvin alhaisella kannalla, semminkin\nmitä miehiin tulee. Työ- ja ajokaluja y.m. sellaisia ei tehdä kotona,\nvaan ne ostetaan enimmäkseen valmiina \"Suomen puolelta.\" Miehet eivät\njuuri välitä muusta kuin ulkotöistä. Tuvassa kuluu heidän aikansa\nparhaastaan toimettomuudessa, ell'emme ota lukuun verkon ja nuotan\nkutomista, saappaiden rakentamista ja senkin sellaista pientä askaretta.\n\nNaiset omat kätevämpiä. He kehräävät ja ompelevat sekä kutovat vähin\nsarkaa ja aivinaa. Päällyspaidoiksi ja hameiksi käyttävät sekä miehet\nettä naiset enimmäkseen venäläisiä ostokankaita, heleänväristä ja\nloistavaa karttuunia. Punainen eli \"kumakka\" väri on se, josta enimmän\npidetään.\n\nMuutamat naiset osaavat kutoa kauniita kirjoja \"käspaikkoihin\" eli\npyyhinliinoihin. Näissä pyyhinliinoissa tapaa usein sangen aistikkaita,\nvanhoja suomalaisia koristekaavoja. Ne ovat aina suoraviivaisia.\nMilloin eläin- ja kasvikunnan muotoja on käytetty, ovat mallit vieraita,\nvenäläisiä. Sortavala lienee se Itä-Karjalan seutu, jossa tämä taito on\nkorkeimmilleen kehittynyt.\n\nPellavasrihmaa kehrätään salokylissä vielä yleiseen kehrävarrella ja\nvärttinällä. Sortavalassa ja Ruskealassa alkaa \"keträpuu\" jo olla\nhyvin harvinainen esine. Rukki on siellä jo syrjäyttänyt sen tieltään.\nKorpiselässä ja Suojärvellä on asianlaita päinvastainen.\n\nNaisten kotitöihin kuuluu tietysti myös ruuan valmistaminen.\nRaja-karjalainen syöpi hyvin vaihtelevia ruokia, milloin vaan rahaa\nliikenee aineksien ostoon. Sieniä ja nauriita käytetään yleisesti\nsärpineenä, myöskin kaalia ja lanttuja. Sekin seikka, että eri\nsienilajeilla kansankielessä on ovat nimensä, osoittaa niiden yleistä\nkäytäntöä, Sortavalassa ja Ruskealassa esim. syödään vahveroisia ja\nrouskuja suolakalan asemasta, maiteroisia, pilpperoisia, lepperoisia\ny.m. keittona.\n\nPiiraita leivotaan monenlaisia. Piirastahdas \"ajellaan\" eli kaulataan\n\"pualikalla\" hyvin ohueksi. Tästä tehdään piiraan kuori; \"sydän\"\ntehdään potatti- tai ryynipuurosta. Ryynejä nimitetään Raja-Karjalan\nkielimurteella \"zuurumoiksi\". Tavallisimmat omat \"ozran zuurumot.\"\nHersryyniä saadaan kauppiaalta. Ne omat \"grosshan zuurumoi\" s.o.\nostoryyneja.\n\nTavallisimmat piiraslajit omat \"tshipaniekat\", \"sultshinat\", \"pyöröt\"\nja \"keitinpiiraat.\" Wiimeksi mainituita pidetään parhaimpina. Tahdas\nniissä on ohutta kuin paperi ja voissa paistettu. Niitä valmistetaan\nsuurina juhlina ja kun sulhasia tulee taloon. Hyvin tavallinen on n.s.\n\"kurniekka\" eli kukko. Sisuksena käytetään siinä joko läskiä, kalaa tai\nlanttua aina varoja ja tilaisuutta myöten.\n\nPaastoa noudattaa kreikanuskoinen raja-karjalainen kotoisissa oloisin\nhyvin tarkasti. Silloin pannaan pöytään leipää, \"vuasaa\" eli sahtia,\nsieniä ja \"siemenvoita\" [pellavasöljyä]. Köyhä rahvas elää paaston\naikana melkein vedellä ja leivällä. Matkoilla ei yleensä paastota ja\nvaikeaksi se kävisikin lännempänä, luterilaisen väestön keskuudessa.\n\nKun paasto on päättynyt, syödään sitä runsaammin ja ylellisemmin.\nRaja-karjalainen ei yleensä osaa säästää. Hän elää iloisesti päivän\ntultuaan ja näkee puutetta, kun varat ovat lopussa. Katkera kokemus\nosoittaa hänelle hyvinkin usein tällaisen elämäntavan turmiollisuutta,\nmutta hän ei ota tuosta opista ojentuakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkotyöt ovat miesten huostassa, paitsi kasken viertäminen ja heinän\nteko, johon naisetkin ottavat osaa. Kaskea poltetaan vahvasti. Wuonna\n1893 Itä-Karjalaa kohdannut kato syntyikin suureksi osaksi siitä\nsyystä, että edellinen kesä oli ollut niin sateinen, joten kasket\njäivät polttamatta.\n\nPellot hoidetaan huonosti. Wuoroviljelys on, niinkuin arvatakin\nsopii, yleensä tuntematoin, niinikään suoviljelys. Wiime vuosina on\nkuitenkin Jaakkimassa ja Sortavalassa vieläpä Suistamollakin alkanut\nnäkyä oireita parempaan suuntaan. Yksi ja toinen yrittelijäämpi\ntalollinen on alkanut heiniä viljellä. Jaakkimassa on jo perustettu\nuseampia kylämeijereitä, joiden osakkaat ovat talonpoikia. Samanlaisia\nyhtiömeijereitä on Sortavalassakin syntynyt. Tämä on tietysti\nluettava Karjalan radan ansioksi. Ja suuren muutoksen tulee tämä rata\nepäilemättä ennen pitkää aikaansaamaan Itä-Karjalan taloudellisissa\noloissa.\n\nSyksyllä kasataan leikattu vilja aumoihin ja puidaan sitten\ntarvittaissa talven kuluessa. Tämä on tietysti suurta viljan\nhaaskausta, sillä siten karisee paljon siementä hukkaan. Hiiret tekevät\nmyös aumoissa suurta vahinkoa. Jos talossa vielä kesällä löytyy\npuimattomia kekoja, niin pidetään sitä suurena rikkauden merkkinä.\nTäsmällisesti on kuitenkin kotikasvuinen vilja jo kevättalvesta lopussa\nja loput vuotta eletään Wenäjän jauholla. Näin on enimmäkseen laita\nLaatokan rantamaillakin, vaikka siellä, esim. Sortavalan pitäjässä, on\nerittäin lihavat savimaat.\n\nSalolaisten paras tulolähde talvella on \"parrenajo.\" Keväällä saavat\nloisetkin työnansiota \"parrenuitossa.\" Silloin on vilkas elämä\njokivarsilla. Miehet lepäävät yönsä salolla. Laitetaan kaksi matalaa\nkatosta vastakkain ja ne peitetään kuusenkuorella ja havuilla. Katosten\nväliin varustetaan kelohongan pölkyistä nuotiotuli, joka palaa\nvähällä liekillä koko yön, jos pölkyt ovat tarpeeksi paksuja. Tämä on\n\"parsimiesten\" ja metsämiesten \"maja.\"\n\nSuurella salolla löytyy myös siellä täällä n.s. \"metshipertteja\",\njoissa voipi levätä yönsä varsin mukavasti. \"Metshipertti\" on niin\nmatala, ett'ei mies mahdu siinä pystyssä seisomaan. Muuta aukkoa\nei löydy kuin ovi vaan. Nurkassa on tulensija. \"Metshiperttiä\"\nlämmittäissä tulee savu tosin sisään, mutta asuu kuitenkin siksi\nkorkealla, ett'ei se laattialla makaajalle ole minään vastuksena. Ovi\non tietysti tulen palaessa pidettynä auki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarjalainen on hilpeä luonteeltaan ja rakastaa huvitusta.\nKreikanuskoinen raja-karjalainen liiatenkin. Ainakin kerran viikossa\nkokoontuu siellä kylän nuoriso johonkin taloon \"bessodaa\" eli\ntanssi-iltamaa viettämään. Silloin tanssitaan \"brishakkaa\" ja muita sen\npuolen tansseja. Nämä tanssit ovat nähtävästi venäläistä alkujuurta\ntai ainakin sieltäpäin aiheutuneet. Säestys tapahtuu tavallisesti\n\"sharmankalla\" eli harmoonikalla. Salokylissä saapi vielä kuulla\nkanteleensoittoakin. Mutta kansanlauluja kanteleella harvoin enää\nsoitetaan, enimmäkseen vaan tanssisäveleitä.\n\nHauskaa on nähdä nuorten tyttöjen \"illatshua\", kun he kokoontuvat\njohonkin taloon morsiusapua kehrämään. Talosta saapi jokainen kehräpuun\nja pellavia. Koko illan ja yön viettävät tytöt yhdessä. Aika kuluu\nhupaisesti kehrätessä ja tarinoidessa. Joku tytöistä, jolla on kaunis\nääni, alkaa laulaa ja muut siihen yhtyvät. Sellaisissa tilaisuuksissa\nsaapi usein kuulla kauniita kansanlauluja ja lyyrillisiä runoja.\n\nPitkinä talvi-iltoina kokoontuu talonväki toisinaan jonkun taitavan\nsadunkertojan ympäri \"soakkunaa\" kuulemaan. Silloin siirrytään\nkerrassaan ihmeitten maailmaan, jonka luomisessa Raja-Karjalan kansalla\non niin rajatoin mielikuvitus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapa, jolla Raja-Karjalassa vierasta tervehditään, on vilkas ja\nsydämmellinen. Salokylissä, missä \"loittolaisia\" harvoin liikkuu,\nonkin vieras tervetullut. Pirttiin tulija, jos hän on kreikanuskoinen,\nkääntyy aina ensin \"suureen tshuppuun\" päin \"jumalojen\" puoleen\nja tekee heille ristinmerkin. Vasta tämän tehtyään tervehtii hän\ntalonväkeä.\n\n\"Terve rahvahal\", kuuluu tulijan suusta.\n\n\"Terve vierahal\", vastaa siihen talonväki.\n\n\"A midäbö kuuluv vierahal. Ishtu velli lautshal, pagishe min tiiät.\"\n\n\"Ei midäi rauhu vai.\"\n\n\"A sehäi hyvä\", vastataan taas talonväen puolelta.\n\n\"Se hyvä, se hyvä\", toistaa vielä moneen kertaan ruotimummo\nvaikeroivalla äänellä \"pätshiltä.\"\n\nLöytyy monta muutakin tervehdystapaa. Jos kohtaa työssä olevan ihmisen,\nniin tervehditään häntä sanoilla: \"terve sinul, Jumal abuh roadajal.\"\nJos tapaa naisen, joka pesee pyykkiä, niin kuuluu tervehdys: \"terve\nsinul, joutshenii\", s.o, tulkoon sinun pyykkisi niin valkeaksi kuin\njoutsen. \"Joutshenii pidän\", vastaa siihen toinen, s.o. pitää koettaa.\n\nKun vieras lähtee pois talosta, niin on hyvästijättö talonväen puolelta\nyhtä sydämmellinen. \"Tervehen mängeä! Jumal abuh! Toitsh', tulgoa!\nElgeä ossotikko! Elgeä pahaks pango!\"\n\n\n\n"]