[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRCuiySNsFC0BznFzIjBYvKMRQxHE_2UJZDaV2HMs9OI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3092,"O. A. Hainari","Relander, Oskar",1863,1930,"3092-relander-oskar-o-a-hainari","3092__Relander_Oskar__O._A._Hainari","Muistelmia","muistelmat",[],[],"fi",1917,null,8654,59591,false,73538,[23],"Hainari, O. A. (Oskar Adolf), 1856-1910",[25,26],"Biographies","History - Other","\"Muistelmia\" by O. Relander is a biographical account written in the early 20th century. The narrative explores the life and character of Oskar Adolf Hainari, focusing on his influences, transformations, and contributions to Finnish society and culture. As Relander recounts Hainari’s journey, readers can expect a detailed portrayal of the man known for his deep connections to his heritage and dedication to raising the cultural and educational standards of the Karjala region.  The opening of the book sets the stage by reflecting on Hainari's life and the notable clarity and consistency in his development of opinions and interests. Relander introduces Hainari's family background, particularly his father's serious demeanor and his mother's warm-heartedness, which significantly shaped his character. Early memories from Hainari's childhood are traced, detailing his academic interests, relationships with influential figures, and his passion for Finnish culture. As he grows, themes of national pride emerge, alongside his eventual endeavors in education, history, and folklore, establishing him as a key figure committed to fostering cultural identity and social responsibility. (This is an automatically generated summary.)",[],174,"Teos on henkilökuvaus opettaja ja valtiopäivämies O. A. Hainarista. Se kuvaa hänen elämänvaiheitaan, sukutaustaansa ja toimintaansa suomalaisuusliikkeessä sekä kansansivistystyön parissa.","Oskar Relanderin 'O. A. Hainari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3092.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","O. A. HAINARI\n\nMuistelmia\n\n\nKirj.\n\nO. RELANDER\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanvalistusseura,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nKatsellessani O.A. Hainarin elämää tuntuu minusta siltä, että harvoin\nihmisen kehityksessä, mielipiteiden muodostumisessa ja harrastusten\nheräämisessä ja kasvamisessa saattaa huomata niin suuren selvyyden ja\njohdonmukaisuuden. Minusta tuntuu siltä kuin alku- ja lisävaikuttimet\nnäihin olisivat päivän selvänä edessäni. Hänen tekonsa ja mielipiteensä\neivät johtuneet satunnaisista vaikutelmista, ne perustuivat kauvas\ntaaksepäin, olivat johdonmukainen tulos monista elämän varrella\nsattuneista sisäisistä ja ulkonaisista seikoista. O.A. Hainari olikin\nsen vuoksi harvinaisen ehyt luonne. Hän oli karakteeri, luonne, sanan\nkauneimmassa merkityksessä.\n\nKerron tähän vaan yhden esimerkin. Kansallisen innostuksen valtaamana\nhän monien muiden kanssa muutti Forsström nimensä suomalaiseksi. Oli\naivan luonnollista, että hänen piti ottaa Hainari nimekseen. Rakkaus\ntuohon Hainari-nimeen ulottui hänen koulupoika-ajoilleen. Hänen\näitinsä isä oli Hainarin vänrikki K. Polviander, yksi Runebergin\n\"Vänrikki Stooleja\", Hainarin nuoruudenihailun esine. Mikäpä nimi oli\nluonnollisempi kuin Hainari, johon liittyi tuhannet voimakkaat tunteet\nsiltä ajalta, jolloin tunteet olivat lämpimimmillään, ja johon nimeen\nhänellä oli täysi oikeus.\n\nToiselta puolen elämän tapahtumat tekivät Hainariin hyvin syvän ja\ntavallisesti pysyväisen vaikutuksen. Vuosien kuluessa sattui monesti,\nettä joku tapaus, joku kirja, milloin mikin teki häneen ja meihin\nmuihin syvän vaikutuksen. Sen sattuessa saattoi monikin puhua siitä\npaljon, valitella, keskustella, mutta Hainarin se johti tositoimeen.\n\nVielä mainitsen yhden läpikäyvän piirteen Hainarin luonteesta,\nennenkuin yksityiskohtaisemmin alan hänestä kertoa. Hän aina ihaili\njotakuta tai joitakuita. Ainakin niin kauvan kuin minä hänet tunsin.\nJos voisin palauttaa mieleen eri ajoilta nämä hänen ihailunsa esineet,\nniin varmaan jo saisi elävän kuvan hänen harrastuksistaan ja elämästään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHainarin isä oli postimestari G.A. Forsström ja äiti Augusta\nPolviander. Isä oli vakava mies, oli aikaisin liittynyt\nherännäisyysliikkeeseen ja solminnut tuttavuuden ja ystävyyden liittoja\nuseiden herännäisyyden johtomiesten kanssa, joista liitoista toiset\npysyivät lujina aina vanhuuden päiville saakka. Kun postimestari\nForsström v. 1896 vietti kultahäitänsä kävi muun muassa arkkiaatteri\nHjelt häntä tervehtimässä ja puhui hänelle kauniita sanoja muistellen\nyhteisiä harrastuksia pitkän elämän varrelta.\n\nHainari kunnioitti ja rakasti syvästi isäänsä. Isän vanhoilla päivillä\noli Hainarin tehtävä melkoisia taloudellisia uhrauksia isänsä vuoksi.\nHän sattui olemaan minun luonani vähää ennenkuin hänen oli Tampereelle\nmatkustettava niissä asioissa. Hän puhui silloin pitkään isästään,\nkuvasi hänen vakavaa, ankaran totista luonnettaan, muisteli monia\ntapahtumia lapsuutensa ajoilta. Lopputuloksena hän lausui hyvin\nsopusuhtainen, lämmin, rauhallinen hymyily kasvoissa ja sointu äänessä,\njotka vieläkin ilokseni muistan, että sen uhrauksen, joka hänen nyt\noli tehtävä, sen hän teki hyvin mielellään. Hauska oli isän luo mennä,\nhauskaa selvittää hänen asiansa.\n\nMonesti kertoi Hainari isästään erästä juttua, joka hänen mielestään\nilmaisi ytimen isän luonteessa ja maailmankatsomuksessa. Hän oli\njollain tavalla joutunut johonkin selkkaukseen; en enää muista,\nmikä se oli. Hänelle oli mielestään tapahtunut siinä vääryys. Hänen\noli asianomaiseen paikkaan lähetettävä valitus ja selvitys. Tämän\nkirjoituksensa hän vasten muitten neuvoa itsepäisesti alkoi sanoilla:\n\"land skall med lag byggas\" (maa on lailla rakennettava).\n\nIsä omasta puolestaan lienee pitänyt poikaansa suuressa kunniassa.\nKuulin äskettäin mukavan tarinan, joka sitä osoittanee, enkä malta olla\nsitä kertomatta. Monta vuotta sitten oleskeli muuan itäsuomalainen\nlakimies Karlsbadissa terveysvettä juomassa. Täällä hän tutustui\nkahteen tamperelaiseen kauppiaaseen. Saadakseen keskustelun aihetta\nhe koettivat muistella yhteisiä tuttaviaan. Hainari oli joku vuosi\nsitä ennen muuttanut Sortavalaan. Se antoi aihetta meidän lakimiehelle\nsanoa: Teillähän on siellä postimestarina Forsström, se taitaa olla\nkelpo mies.\n\n\"Kyllähän se on ollut hyvin kelpo mies, mutta nyt se mies parka on\nmennyt pilalle, ei siitä ole enää mihinkään.\"\n\n\"No, mikä nyt on tullut?\"\n\n\"Se on antanut sen Oskar poikansa narrata itseään.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"No! Se on tehnyt siitä fennomaanin. Meidän kelpo, hyvä postimestarimme\non nyt aivan hukkaan mennyttä.\"\n\nHainarin äiti oli Augusta Polviander. Varmaan se, mikä Oskar Hainarin\nluonteessa oli valoisaa, tuo läpi elämän ulottuva optimistinen\nperuspiirre, oli äidin perintöä. Herttainen, lämminsydäminen, tasainen\näiti olikin aina poikansa suuren, lämpimän rakkauden esineenä.\n\nÄidin isä oli vänrikki Kaarlo Polviander. Hän oli ottanut osaa Suomen\nsotaan, oli ollut porilaisten lipunkantajana. Mellinin novellissa\n\"Paavo Nissinen\" häntä kuvataan. Hän eli sodan jälkeen pitkät vuodet\nKurussa Hainarin virkatalossa ollen vanhoilla päivilläänkin erittäin\nahkera pyssymies. Runeberg asuessaan Ruovedellä Ritoniemen kartanossa\nkävi usein hänen kanssaan metsästämässä. Hän oli siis yksi Runebergin\nvänrikki Stooleja.\n\nPostimestari Forsströmin perheen oli tapana viettää kesänsä Kurussa,\naikaisemmin Hainarissa, myöhemmin läheisessä Tienarissa. Monet\ntarinat Oskar sai täällä kuulla, tosin enimmäkseen välillisesti,\nSuomen sodasta. Ja luulenpa tämän suhteen ja siitä johtuvan\nsuoranaisen vaikutuksen laskeneen perustuksen hänen historiallisille\nharrastuksilleen sekä hänen isänmaalliselle mielelleen.\n\nPitkin ikää tämä suhde oli Hainarille ilon aiheena. Loppupuolella\n80-lukua oleskeli hän kahtena kesänä Tukholmassa kokoamassa aineksia\nväitöskirjaansa Ruotsin valtionarkistosta. Siellä oli hän monasti\npuheissa erään hyvin ylimysmielisen, sukututkimukseen hyvin perehtyneen\nherran kanssa. Valtionarkistossa oli käynyt paljon muitakin historian\ntutkijoita Suomesta ja monet näistä olivat hyvin huolellisesti ja\ntekisi mieleni sanoa melkein vasten parempaa tietoaan selittäneet,\nkuinka hienoa sukua he olivat ja kuinka sinistä ruotsalaista verta\nheidän suonissaan virtasi. Tämä herra kyseli myös Hainarin sukua ja\nalkuperää.\n\n\"Minä ja minun vaimoni me olemme puhtaita suomalaisia, täysiä tsuudeja.\"\n\n\"Mutta eikö teidän suvussanne ole ketään tunnetuita henkilöitä?\"\n\n\"Ei—muuta kuin - minun isoisäni oli Vänrikki Stool.\"\n\n\"No, mutta - sehän on jotain!\" ja kunnioitus ja ihastus valaisivat\nhienon herran kasvot.\n\nJo nuorena ylioppilaana Oskar Forsström välistä tuumaili muuttaa\nnimensä suomalaiseksi. Silloin ajatteli hän Polvianderien alkuperäistä\nnimeä Köylypolvi. Kun hän paljoa myöhemmin toteutti tämän nuoruuden\naikeen, ei hänestä tullut Köylypolvi, vaan vänrikki Polvianderin\nkotitalon mukaan Hainari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOskar Adolf Hainari syntyi 7 p:nä maaliskuuta 1856, Tohmajärvellä,\nmissä hänen isänsä oli postimestarina. Sieltä muutti isä Heinolaan,\njossa Oskar alkoi koulunkäyntinsä. En tunne tältä varhaisemmalta\nlapsuudenajalta syvempiä vaikutelmia, jotka liittyisivät näihin\npaikkoihin. Tampereelle perhe muutti v. 1867, Oskarin ollessa 11\nvuotias. Siellä hän ensinnä kävi yläalkeiskoulua, jonka rehtorina oli\nA.F. Rosendal, jota Hainari muisteli syvästi kunnioittaen.\n\nRosendalin muistolle hän nuorena ylioppilaana piti luullakseni\nensimäisen julkisen puheensa. Se oli juhlatilaisuudessa, jota\nvietettiin sen johdosta, että Kyttälä oli tohtori Idmanilta\nostettu Tampereen kaupungille. Tässä juhlassa vallitsi\ntamperelais-isänmaallinen mieliala ja muisteltiin niitä henkilöitä,\njoilla oli ansioita paikkakunnan edistykseen nähden. Niitä oli rehtori\nRosendal, ja se sai Hainarin puhetta pitämään. Kaikinpuolin hyvän\npuheensa hän lopetti sanoilla: \"eläköön rehtori Rosendal!\" - \"Taikka\nhänen muistonsa\", lisäsi joku hyväntahtoinen, vanhempi herra, sillä\nrehtori Rosendal oli jo muutamia vuosia sitten kuollut. - Ja sen\njälkeen tietysti kaikki läsnäolevat huusivat eläköön.\n\nYlemmät luokat Hainari kävi Hämeenlinnan kimnaasissa eli lukiossa,\njosta hän myös tuli ylioppilaaksi. Sikäläisistä opettajistaan\nhän mieluimmin muisteli tohtori Lindstedtiä, hänen opetustaan\naineenkirjoituksessa sekä hänen originellia olemustaan.\n\nHämeenlinnassa ollessaan luullakseni Hainarissa heräsi voimakkaana\nrakkaus historiaan, johon hänellä nähtävästi oli luontaiset\ntaipumukset, joita tuki hänen hyvä historiallinen muistinsa. Niinpä\nvuosilukujenpa nimien muistaminen eivät hänelle tuottaneet mitään\nvaikeutta. Yrjö-Koskisen Suomen kansan historian hän luki moneen\nkertaan, ja sen rinnalla, mitä käsiinsä sai, Held-Corvinin historiaa,\nSchlosserin historiaa y.m. Sivistyshistoriaa hän aikaisin ihaili.\n\nNiihin aikoihin jo hänen silmänsä myös aukenivat näkemään Kalevalan\nkauneutta. Vahvistaakseen suomenkielen taitoaan - kodissa näet\npuhuttiin ruotsia ja hän kävi ruotsalaista koulua - hän oppi melkein\nkoko Kalevalan ulkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlioppilaaksi tuli Hainari v. 1876. Hänen ylioppilasaikansa ei ollut\npitkä, mutta se oli rikas ja iloinen, täynnä hyviä harrastuksia ja\nsyviä vaikutelmia, joiden seuraukset ulottuivat kautta elämän.\n\nHänen opintonsa suuntautuivat etusijassa historian alalle, myös\nluki hän filosofiaa, estetiikkaa ja suomea. Hänen hyvin tehdyt\nmuistiinpanonsa prof. Estlanderin luennoilta kulkivat monissa\nkäsissä ja auttoivat monta selviytymään tutkinnossa. Historiassa\nSuomen historia ja muinaistutkimus erityisesti häntä viehättivät,\nja niihin kohdistuivat hänen harrastuksensa, ajatuksensa ja työnsä\nsuuressa määrin pitkin ikää. Yrjö Koskinen ja J.R. Aspelin olivat\nhänen opettajiaan. Filosofiassa hän luki joitakuita Hegelin teoksia.\nHegelin historian filosofia näytti tehneen häneen syvimmän vaikutuksen.\nMyöhemmin luki hän hartaasti Langen teosta Geschichte des Materialismus.\n\nJulius Krohnin kanssa joutui hän ystävälliseen suhteeseen. Hän\ntarjoutui auttamaan Krohnia Suomen Kuvalehden toimittamisessa, ja\nkirjoitti silloin tällöin jonkun kirjoituksen Kuvalehteen, käyttäen\nnimimerkkiä \"Virta\". Mainittakoon hänen kirjoituksistaan vaan\n\"Europan alkuasukkaat\", koska ne harrastukset, jotka saivat hänet sen\nkirjoittamaan, jatkuivat pitkin ikää..- Kun v. 1878 Suomen kaarti\npalasi Turkin sodasta, oli Hainari Suonien Kuvalehden puolesta\nsitä vastassa ja kirjoitti siitä kuvauksen. Tämä tehtävä nuoresta\nylioppilaasta tietysti tuntui hyvin tärkeältä ja mieltä kiinnittävältä.\n\nLaajempia tutkimuksia suomenkielen alalla hän ei harjoittanut.\nLuki \"Murteiskirjaa\", \"Suomenkielen rakennusta\" j.n.e. Kalevala se\netusijassa yhä vieläkin viehätti. Kalevalan lukeminen jo näihin\naikoihin lienee ohjannut häntä lukemaan Snorre Sturlasonin Eddaa. Siitä\ntuli sitten sellainen kirja, jota hän luki usein, yhä uudestaan pitkin\nikäänsä. Etenkin myöhemmin, kun hän antautui ahkeraksi kirjalijaksi,\nluki hän usein Eddaa oman tyylinsä kehittämiseksi. Hän ihaili Eddan\nlyhyitä, selviä lauseita, liikojen sivulauseiden välttämistä ja\nsattuvaa lausumatapaa, ja koetti kehittää omaa kirjoitustapaansa\nsamanlaiseksi. Katseltakoon esimerkiksi hänen historian oppikirjainsa\nlukukappaleita ja myös keskiajan historiaa, niin luulen, että niiden\nlausuntatavassa helposti huomataan Eddan vaikutusta.\n\nYlioppilasaikana kansallinen mieliala hänessä sai paljon virikettä\nhistoriallisista ja kielellisistä opinnoista, samoin kuin seurustelusta\ntoverien ja opettajien kanssa. Ylioppilaana hän jo tutustui Agaton\nMeurmaniin, vierailipa joskus Liuksialassakin. Meurmania hän sitten\nihaili ja kunnioitti pitkin koko ikäänsä.\n\nYlioppilasvuosina heräsi hänessä uusi harrastus, joka antoi uuden\nsuunnan hänen elämälleen moniksi vuosiksi. Hän innostui voimisteluun.\nItse hän sen ajan käsitteiden mukaan oli hyvä voimistelija. Hänellä oli\nvahvat ruumiin voimat, lujat lihakset, ja ne säilyivät lujina melkein\nkoko iän. Aina hän hakkasi mielellään halkoja, raivasi metsää ja oli\nväsymätön soutaja. Hänellä olikin tapana sanoa, että jos hänen jostain\nsyystä täytyisi lähteä Suomesta pois, hän elättäisi itseään soutamalla\nihmisiä New Yorkin ja Brooklynin välillä.\n\nTämä voimisteluharrastus sai hänet antautumaan voimistelunopettajaksi.\nHankkiakseen itselleen ansiota tuli hän lehtori Göösin sijaiseksi\nJyväskylän seminaariin syksyllä 1878. Uno Cygnaeuksen kehoituksesta\nhän vuosina 1879-1880, jo ennenkuin oli saanut kandidaattitutkinnon\nsuoritetuksi, kävi anatomia-salilla suorittamassa anatomian ja\nfysiologian harjoituksia ja suoritti ne tutkinnot, jotka siihen aikaan\nvaadittiin voimistelunopettajalta. Lukuvuoden 1880-1881 oli hän toiseen\nkertaan Jyväskylässä lehtori Göösin sijaisena.\n\nHainari antautui aina kokonaan siihen, mitä hän milloinkin teki, niin\nnytkin. Anatomian, fysiologian ja terveysopin tutkiminen täyttivät\nkokonaan hänen mielensä. Niistä hän puhui ja niitä hän ajatteli. Siitä\njohtui, että hänelle jo koulupoikana annettu liikanimi \"tohtori\"\nsai uutta virikettä, jonka nimen suomalaista muotoa käytettiin\nruotsalaisessakin puheessa. Sitä liikanimeä hän sitten kantoi\ntoverien kesken, kunnes hän myöhemmin sai saman nimen varsinaiseksi\narvonimekseen. Menipä se nimi perintönä hänen monille nuoremmille\nveljilleenkin, sitä myöten kun niitä yliopistoon tuli, kaikki ne olivat\n\"tohtoria\". Niihin verrattuna oli vanhin veli \"alkuperäinen tohtori\".\n\nPaljon iloa ja valoa Hainarin ylioppilasaikaan, jota jo taloudelliset\nhuolet raskauttivat, tuotti se, että hän, samoinkuin hänen\nnuoremmat veljensä, oli hyvä laulaja. Se vei hänet yhteen useiden\nmuiden hyvien laulajain kanssa. Hän oli mukana laulamassa monissa\njuhlatilaisuuksissa; suomalaisessa oopperassa, konserteissa,\nkeisariperheen vieraillessa. Suomessa. Sittemmin niin kuuluisan\nM.M.-laulukunnan perustamiseen otti hän osaa ollen jäsenenä jo sen\nedeltäjässä P.C:ssä (Petersburgska conserten). Mutta koska toisella\ntaholla näiden laulukuntain historiasta on tarpeeksi puhuttu, en huoli\nsiitä sen enempää kertoa.\n\nYhden hauskan muiston kuitenkin mainitsen. Pietarin konsertista ei\ntullut mitään. Sitä näet siihen aikaan pidettiin hyvin vaarallisena ja\nsopimattomana yrityksenä. Sen sijaan tehtiin joitakuita laulumatkoja\nmaaseutukaupunkeihin. Ne matkat olivat hyvin hauskoja ja eräästä\nmatkasta, jolloin muun muassa käytiin Kotkassa, Hainari kirjoitti\nhauskan kuusimittaisen runon, jolle annettiin vanha nimi Anabasis.\nSe on paljoa myöhemmin painettu M.M.-laulukunnan toimesta. - M.M:n\njohtajien O. Mechelinin ja G. Sohlströmin kanssa oli hän läheisessä\nsuhteessa. Elämä vei heidät eri tahoille. Mutta kun joskus myöhemmin\nyhteen sattuivat, iloitsivat he nuoruutensa yhteisistä muistoista.\n\nPitkin ikäänsä Hainari rakasti musiikkia ja lauloi mielellään mukana.\nVasta kun hän loppuiällään joutui politisen elämän pyörteeseen, jäivät\nlauluharrastukset unohduksiin. Todellisen ylioppilaslaulajan tavoin\noli hän taipuvainen, muiden muka korkeamman musikaalisen sivistyksen\nomaavien harmiksi, asettamaan mieskvartettilaulun korkeimmalle kaikkeen\nmuuhun musiikkiin verrattuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyt mutta vaikutelmarikas ylioppilasaika päättyi pian. Niinkuin jo\nmainittiin oli Hainari ensin Jyväskylän seminaarissa virkaatekevänä\nlehtorina. Sieltä hän siirtyi Sortavalan vastaperustettuun seminaariin\nvakinaiseksi voimistelun ja, niinkuin silloin sanottiin, anatomian ja\nfysiologian lehtoriksi, sen viran ensimäiseksi hoitajaksi. Sortavalasta\nkäsin hän vielä kävi suorittamassa kandidaattitutkinnon.\n\nNyt alkoi Hainarin elämässä uusi ajanjakso, alkoi työn ja toiminnan\naika, tuli paljon uusia vaikutelmia, avautui uusia näköaloja.\n\nVarmaankin se oli rakkaus Kalevalaan, joka oli ohjannut Hainarin\nItä-Suomeen. Kohta Sortavalaan tultuaan alkoi hän tarkastella kansaa\nja sen elämää, tiedustella runonlaulajia, katsella ja kysellä\nkansatieteellisiä oloja.\n\nEnsimäinen runonlaulaja, jonka tuttavuuteen hän tietääkseni tuli, oli\nOntrei Vanninen eli, niinkuin häntä isänsä nimen mukaan kutsuttiin\nBorissa, Sortavalan pitäjän Rautalahden kylästä.\n\nBorissa, joka oli vanhaa tietäjä- ja laulajasukua, oli\nlempeäluonteinen, sopusointuinen vanhus. Hänessä yhtyivät uusi ja\nvanha aika, mutta ilman ristiriitaisuutta. Uudenajan tohtorien keinot\nja konstit ovat varmaankin paljoa paremmat, mutta: \"myö tuhmu rahvas\"\nkoitimme ennen tulla omillamme toimeen, ja hyvät olivat meidänkin\nkeinomme. Loitsuja ja lukuja sanoi hän käyttävänsä enimmäkseen vaan\nheinäaikaan, jolloin ei joudeta kaupungin tohtoreissa käymään.\n\nOli ihana kesäkuun ilta ja yö vuonna 1882, jonka Hainarin ja kolmen\nmuun nuoren miehen kanssa vietimme Borissan kotona. Se käynti on\nminun muistossani säilynyt runollisen kauniina. Ukko lauloi meille\nmonet laulut Väinämöisestä, Ilmollisesta ja Joukahaisesta, lauloi\nKaukomielestä ja Kullervosta. Me innostuimme ja lämpenimme ja jouduimme\nsalaperäisen tenhon valtaan, jota varmaan osaltaan lisäsi kesäyön\npuolihämärä. Ukko oli laulanut laulujaan ja kertonut isästään ja muista\nentisen ajan suurista laulajista ja tietäjistä, jotka tietysti olivat\ntoista kuin nykyajan. Sitten hän valitti, etteivät hänen lapsensa\nolleet huolineet esi-isäin perinnöstä, eivät olleet oppineet laulamaan\nja loitsuja lukemaan. \"Ainoastaan tämän pikku Outi rakastaa lauluja.\"\nJa sitten hän otti pikku Outin, poikansa 8-vuotisen tyttären, syliinsä\nja lauloi hänelle sievää lapsenvirttä.\n\nKeskiyön jälkeen läksimme ajamaan eteenpäin Impilahdelle päin. Moneen\nkertaan pysäytimme hevoset, kuuntelimme laulurastaan laulua ja\nkatselimme yökehrääjän lentoa. Nousimme rattailta, astuimme hiljalleen\neteenpäin ja muistelimme Aleksis Kiveä.\n\nNämä tämäntapaiset yhtymät herättivät niin voimakkaan vastakaiun,\nsynnyttivät niin syviä tunteita Hainarin mielessä, että ne soivat ja\nvärähtelivät hänessä koko elämäniän.\n\nJo ensi aikoina Sortavalassa ollessa Hainarissa myös heräsi ajatus\nruveta kokoamaan kansatieteellisiä esineitä. Se harrastus ei ollut\nhänelle aivan outo entisestäänkään. Ylioppilaana ollessaan oli hän\njo ottanut osaa ylioppilaiden kansatieteellisen museon luomiseen.\nKansatieteellisiä esineitä oli siihen aikaan Sortavalan seuduilla\nrunsaasti saatavissa, jos lie osittain vieläkin. Aluksi Hainari niitä\nkokosi omaan huoneeseensa, sen nurkat täyteen. Eikä tietysti ensiksi\nollut selvillä, mitä niillä aiottiin tehdä.\n\nVuonna 1882 Hainari silloisen maisteri Julius Berghin,\nsittemmin tohtori J.A. Lylyn, kanssa yhteisesti haki Suomen\nMuinaismuistoyhdistykseltä apurahaa tutkimusmatkaa varten\nVenäjän-Karjalaan Aunuksen lääniin, jonka matkarahan he saivatkin.\nHeidän seuraansa liittyivät omalla kustannuksellaan vielä maisteri Hj.\nBasilier ja näiden muistelmien kirjoittaja. Viidenneksi otettiin mukaan\npiirustajaksi ja venäjänkielen taitajaksi silloinen seminaarinoppilas\nJ. Väänänen.\n\nHainari oli tosin sinä keväänä mennyt kihloihin, ja varmaan olisi hänen\ntehnyt mieli jäädä kotiin, mutta kun matka oli kerran niin suunniteltu,\nmatkaraha haettu ja saatu, niin lähdettiin kuitenkin.\n\nMatkustimme maitse hevosella Impilahden ja Salmin pitäjien halki\nVenäjän rajalle. Rajan yli menimme Virdilässä. Sieltä kulimme Kontuun,\nViteleeseen, Isoon Mäkeen, Vieljärvelle, Tulemajärvelle, Hyrssylään,\nSodjärvelle, Lahteen. Täällä jakaannuimme eri seurueisiin. Lyly ja\nVäänänen kulkivat Petroskoille ja sieltä Pietariin, Basilier kaaressa\ntakaisin Kontuun ja Salmiin. Hainari ja minä jatkoimme pohjoiseen\npäin: Säämjärvelle, Lindärvelle, Porarvelle, Kuudamlahteen ja Mekriin\nIlomantsissa. Sieltä Liusvaaran ja Kuolismaan kautta Möhkölle ja sieltä\nkotiin.\n\nEn voi tässä ruveta tätä matkaa yksityiskohtaisesti kuvaamaan. Meillä\nosanottajilla se on säilynyt erittäin hauskassa ja rakkaassa muistossa.\nPaljon sillä matkalla näimme ja opimme, monenlaisia seikkailuja koimme,\nvaivaa näimme. Mutta olimme nuoria ja terveitä ja reippaita. Vaivat\neivät meitä rasittaneet, huviksemme ne kestimme.\n\nMatkan päätarkoitus oli muinaistutkimus. Varsinaisia muinaismuistoja\nemme löytäneet, joitakuita kivilatomuksia kumminkin mittasimme.\nKiviaseita sen sijaan kokosimme suuret määrät ja vähän muitakin\nmuinaisesineitä, niin että meillä lopulta piti olla kolme miestä\nniitä kantamassa. Kaikenlaatuisia kansatieteellisiä oloja koetimme\ntarkastaa, oppia niitä tuntemaan ja kirjoittaa muistiin nimityksiä ja\nkuvauksia niistä. Historiallisia tarinoita entisistä sissiajoista ja\nmuita merkitsimme kirjaan. Kaikkialla otimme talteen myös sukunimiä.\nRunolaulajia tiedustelimme ja kanteleensoittajia ja heitä laulatimme ja\nsoitatimme, kun tapasimme. Yleensä koetimme oppia tuntemaan kansaa, sen\nkieltä, tapoja, katsantokantaa, uskonnollisia ja muita käsitteitä.\n\nTietysti ei kansa uskonut meidän selityksiämme, miksi matkustimme\nja mitä varten kaikenlaista vanhaa romua kokosimme ja ostelimme, ja\nkaikkein tavallisimpia asioita kyselimme ja utelimme. Kansa käytti\nsiellä vanhoja kiviaseita, \"pyhälän talttoja\", taikakaluina. Me\nkoetimme paraimman mukaan selittää, ettei niillä taikakaluina ollut\nmitään merkitystä, vaan että ne olivat aivan arvottomia kivipalasia. Ja\nsen jälkeen me olimme valmiit maksamaan niistä heidän oloihin nähden\naika kalliin hinnan ja näimme paljon vaivaa niitä hankkiaksemme.\nLuonnollista on, että he eivät uskoneet meitä. Miksikäs me niistä\nkalliin hinnan maksoimme, jos ne niin arvottomia olivat. Meidän antamaa\ntodellista selitystä he eivät käsittäneet. Joku muita viisaampi arveli\nniitä hankittavan Helsingin tohtoreita varten.\n\nViteleen suuressa kylässä olimme joutua aika pulaan. Osa seurasta oli\neräänä aamuna matkustanut Tuuloksen kylään. Siellä olivat he kaivaneet\nvanhoja hautakumpuja ja ottaneet niistä muutamia pääkalloja mukaansa.\nIllalla myöhään palasivat he Viteleeseen, jossa B. ja minä olimme\nviettäneet päivän kaikenlaisia kyselyjä ja muistiinpanoja tehden. Kun\nsitten yöllä 12:n tienoilla teetä joimme ja puhelimme päivän vaiheista,\nisäntä seurassamme, kertoivat he myös pääkalloista, ottivat ne esille\nkonteistaan ja näyttivät niitä. Silloinkos talon isäntä pelästyi,\nhyppäsi ylös, risti silmiään eikä enää uskaltanut olla samassa\nhuoneessa kuin me. Seuraavana aamuna läksimme eteenpäin kulkemaan,\nmaksoimme taloon, ja kun emme siitä saaneet ketään saattajaa, läksimme\netsimään. Tapasimme veneessä joen rannalla miehen. Hän saattoi meitä\nruuhellaan seuraavaan kylään, josta saimme oppaita ja kantajia.\nPerästäpäin kuulimme kerrottavan, että koko kyläkunta oli joutunut\nsuureen mielenliikutukseen meidän tekomme johdosta. Aamulla olivat\nkylän miehet jo kokoontuneet vangitakseen meidät ja viedäkseen meidät\nAunuksen läänin kuvernöörin tuomittavaksi. Mutta kun olimme ennen sitä\nehtineet vapaehtoisesti lähteä kylästä, jäi heidän aikeensa siihen.\n\nToisilla seuduilla elivät sissitarinat vielä niin voimakkaina, että\nmeitä epäiltiin sisseiksi.\n\nMuutenkin herätimme suurta huomiota. Kaikkea, mitä meillä oli,\nihmeteltiin ja tarkastettiin. Monesti, kun aamulla heräsimme, oli tupa\ntäynnä ihmisiä, siinä arvokkaita valkopartaisia miehiä. Äänettöminä he\nseisoivat ja odottivat meidän heräämistämme. Kaikki meidän vaatteemme,\nliikkeemme, tekomme joutuivat ihmettelyn ja arvostelun alaisiksi. Kun\nmenimme uimaan, seurasi kylän väki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset\nmeitä katsomaan, meidän uidessa kulkivat kaikki vaatekappaleet kädestä\nkäteen, ja kun sukelsimme, luulivat he meidän etsivän sieltä jotain\nmalmia.\n\nJoka kylässä tiedustelimme sukunimiä. Välistä saimme pelkkiä venäläisiä\nnimiä. Ja vasten kaikkia tiedustelujamme ei myönnetty muita suomalaisia\nnimiä heillä olevan, kunnes joku sattui esim. kysymään: mikä sen Rossin\nnimi on. Me silloin siihen tartuimme. Löytyiväthän ne suomalaisetkin\nnimet, mutta niitä vaan ei sopinut kirjaan panna.\n\nKerran sattui meille tapaus, josta olisi voinut olla pahatkin\nseuraukset. Professori J.A. Palmén oli kehottanut meitä pitämään\njoitakuita lintulajeja silmällä, ja jos niitä saisimme ammutuksi,\ntuomaan nahan hänelle. Sitä varten oli meillä mukana rasiallinen\narsenikkivoidetta, jolla nahat voitaisiin säilyttää turmeltumattomina.\nTämä arsenikkivoide oli minun laukussani. Kulimme veneellä yli\nVieljärven. Lännestä päin pistää järveen niemi, jolla on pienempi\nkylä. Tähän kylään poikkesimme muutamaksi tunniksi, kävimme taloissa\nkysymyksiä tekemässä, ostimme joitakuita kiviaseita, söimme, lepäsimme\nvähän aikaa rantapengermällä ja matkustimme eteenpäin. Vieljärven\nkylässä huomasimme, että minun laukkuni oli kadonnut. Seuraavana\npäivänä otin soutajan ja läksin takasinpäin sitä etsimään. Kylässä,\njossa edellisenä päivänä olimme levänneet, vakuutettiin minulle,\nettei semmoista laukkua kukaan ollut nähnyt. Kyselin kylän miehiltä\nja naisilta, mutta ei kukaan tiennyt mitään. Kun jo astelin rantaan\npoislähteäkseni, tuli muuan vanha akka luokseni. Harvoin olen nähnyt\nniin rumaa ja niin ystävällistä naista. Aunukselaiseen tapaan\npuhutteli hän minua mitä hellimmillä ja kauneimmilla nimityksillä:\n\"kallis\" ja \"kaunis\" j.n.e. Hän neuvoi vaan vaatimaan laukkua, kyllä\nse kylässä oli. Viimein tulikin laukku esille. Muuan mies sanoi sen\nmuka jostain saaresta löytäneensä, jossa emme koskaan olleet käyneet.\nHyväksi onneksi tarkastelin laukun sisältöä. Kaikki muu oli tallessa\npaitse arsenikkivoide. Monen mutkan perästä sain viimein senkin\npois. Olisi voinut olla ikävät seuraukset meille, jos olisivat minun\narsenikkivoiteellani ruvenneet itseään parantamaan.\n\nRunolaulajia emme monta tavanneet tällä matkalla, eikä niitä Aunuksessa\nyleensä ole koskaan paljoa ollut. Vienan Karjalahan se on runolaulajien\nkotimaa. Sen sijaan kuulimme monesti kanteleensoittoa. Meillä oli\nsaattajana noin viikon päivät reipas, monitietoinen ja -taitoinen mies,\nnimeltä Tihon Paulow. Hän soitti myös kannelta. Meistä tuli oikein\nhyvät ystävät, jonka vuoksi eronhetki oli vallan vakava tilaisuus.\nSe tapahtui jossain kylässä Tulemajärven rannalla, muistaakseni\nMantereen kylässä. Illalla jo olimme selvittäneet välimme ja sanoneet\njäähyväiset, aikaisin aamulla ennen meidän ylösnousemistamme\noli hänen määrä palata kotiinsa. Mutta aamulla tuli hän siihen\nhuoneeseen, jossa me kaikki viisi miestä lattialla makasimme. Aivan\nääneti istui hän pöydän ääreen, otti kanteleen ja soitti. Paitsi\nkaikenlaatuisia tansseja oli hänellä tapana soittaa \"omaa mahtia\",\nomia mielikuvitelmiaan. Nytkin soitti hän \"omaa mahtia\", mainitsi\nkunkin nimeltä ja soitti jäähyväiset. \"Nyt soitan Vasleille (B:n nimen\nmuunnos), nyt Iivanalle\" (J.V.) j.n.e. Soitettuaan pisti hän ääneti\nkättä kullekin ja lähti paluumatkalle.\n\nParas kanteleensoittaja, mitä koskaan olen kuullut, oli Lahden kylässä\nSäämjärven rannalla. Jo aikaisemmin olimme hänestä kuulleet. Ja\nheti kylään tultuamme lähetimme häntä hakemaan. Hän tulikin, mutta\nvaatimattomasti ei hän sanonut mitään osaavansa. Häneltä olivat sormet\näskettäin paleltuneet, eikä hän muka sen vuoksi mihinkään kyennyt. Kun\nme kuitenkin vaadimme häntä soittamaan, soitti hän muutamia tansseja,\neikä sanonut muuta osaavansa. Me jätimme hänet rauhaan ja arvelimme,\nettä häntä oli turhaan kehuttu. Joku meni sorsia ammuskelemaan, joku\npuhdisteli pyssyään ja joku kirjoitti muistiinpanoja. Kanteleensoittaja\nunohtui. Hän istui yksin nurkassa kantele polvillaan, tuijottaen\neteensä. Vähitellen rupesi hän soittamaan vienosti, välistä kiihtyen ja\nlämmeten ja taas aivan hiljaan. Kun me silloin sanoimme semmoista juuri\ntahtovamme kuulla ja kysyimme, mitä se oli, sanoi hän, ettei se mitään\nollut, että hän vaan soitti omaa mahtiaan. Sitten annoimme hänen olla\nrauhassa, puuhailimme kukin omalla tahollamme. Mutta kanteleensoittaja,\nkun ei kukaan häneltä mitään kysellyt, ja kun sai olla rauhassa,\nsoitteli koko illan, ja me kuuntelimme häntä iloksemme.\n\nKansanelämää kaikin tavoin tutkimme ja tarkkasimme, ja paljon näimme\nsellaista, mikä ainaiseksi painui mieleemme. Kauneimpia muistoja on\njuhannusyö, jonka vietimme Viteleen kylän apajapaikoilla Repoirannassa\nLaatokan rannalla.\n\nJuhannuksen aikaan asustaa siika niillä rannoilla. Suurilla nuotilla\nniitä pyydetään. Laatokan ranta on Aunuksen puolella saareton,\npitkälti matala, hiekkapenkereinen. Näköala on niin laaja kuin minkä\nsilmä kantaa. Rannalla oli kymmenen eri nuottakuntaa. Jokaiseen\nnuottaan kuului vähintään kymmenen henkeä. Mutta paitse varsinaisia\nnuotanvetäjiä oli ranta täynnä väkeä, kaikenlaatuista. Varmaan oli\nsiinä yli kaksisataa henkeä. Kuleksimme pitkin rantaa, niinkuin muutkin\njoutilaat, apajalta apajalle. Ja siinäkös oli elämää. Tuon tuostakin\nlähti venekunta liikkeelle pyydyksineen, mekin läksimme välistä mukaan.\nVeneet olivat suuria, ranta pitkälti matalaa, oli ensinnä kahlattava\nveneen vieressä, ennenkuin veneeseen noustiin. Tehtiin kierros\nulapalle, kirkkaalle, tyynelle ulapalle, nuotta heitettiin veteen,\npalattiin takaisin ja vedettiin nuotta maalle. - Melkein joka apajan\nkohdalla oli tuli, jossa keitettiin teetä, kalakeittoa. Kaikkialla\noli elämää, naurua, laulua, puhetta, iloa. Eräässä paikassa oli\nhyvä-äänisiä tyttöjä. Ne asettuivat nurmimättäälle laulamaan. Lukkarin\nkukoistava tytär istui keskelle ja muut ympärille. He lauloivat\nvenäläisiä lauluja, \"pajattivat\", niinkuin siellä sanotaan. Sanat\nolivat venäjänkielisiä, joita laulajat eivät itse ymmärtäneet, säveleet\narolla syntyneitä, pitkäveteisiä, kauniita. Olimme täällä asutusten\nrajamailla, suomalainen luontokin oli loppunut ja venäläinen alkanut.\nKun vielä muistelen, että oli juhannusyön tenhoisa valo, edessä\nLaatokan aava ulappa, ymmärrän, kuinka voimakkaasti mielet lumoutuivat\nniin meidän kuin muiden. Koko kesäyön vietimme Repoirannassa.\n\nMatkan varrella ostimme kanteleita. Kun läksimme Tulemajärven kylästä,\nratsastimme viidellä hevosella, kuudes kuletti tavaroita, kyytimiehet\njuoksivat rinnalla. Kullakin meistä oli viitta hartioilla, laukku\nselässä, kantele kainalossa, ja toisilla vielä pyssyt olalla. Olimmepa\nkuin entisen ajan vaeltavia trubaduureja.\n\nMyöskin metsästyshaluamme saimme tyydyttää. Monesti ammuskelimme\nsorsia, jonkun kerran metson poikasia, yritimmepä kerran kontiotakin\nvaanimaan.\n\nSuuren Mäen kirkonkylän läheisyydestä oli karhu kaatanut kaksi lehmää.\nNiiden haaskoilla vietimme yön karhua odotellen. Eihän se tullut, se\noli nähtävästi ennättänyt käydä siellä ennen meidän tuloamme, mutta yö\nvietettynä salaperäisessä suuressa metsässä, jossa jokainen risahduskin\nsai viritetyn mielen värähtämään, säilyy vieläkin mielessäni matkan\nkauneimpien muistojen joukossa.\n\nMyöskin luontoa ihailimme tällä matkalla. Olimme tilaisuudessa\nnäkemään, miltä näyttää koskematon ikimetsä jättiläishonkineen.\nRajattomia, suuria soita saimme samoilla. Eräällä viidentoista virstan\ntaipaleella oli neljäkymmentä kahdeksan suosiltaa.\n\nMatkan tulokset luovutettiin Muinaismuistoyhdistykselle ja osa Suomen\nKirjallisuuden Seuralle. Meille kaikille matka tarjosi paljon opittavaa\nja olemme sitä pitkin ikäämme mielihyvällä muistelleet. Hainarissa\nheräsivät kansatieteelliset harrastukset sen kautta entistään\nvoimakkaammiksi. Mutta ennen kaikkea valmisti se hänen sielussaan\nmaa-alaa hänen vastaiselle työlleen Karjalan kansan hyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi aikoina Sortavalassa ollessaan kohdistui Hainarin harrastus\ntarkastamaan kansan elämää, sen tapoja, kieltä, puheparsia. Kaikki,\nmikä oli sattuvaa, sukkelaa, omituista, tuotti hänelle iloa.\nLukemattomat olivat ne jutut, joita niihin aikoihin kerroimme\ntoisillemme, joissa karjalaisten luonne ja kieli kuvastui. Menipä\nHainari välistä niin pitkälle, että kun hän kuuli oikein mukavan\nsanasutkauksen, hän siitä antoi pienen rahapalkinnon.\n\nKarjalan rajamurretta hän koetti paraimpansa mukaan oppia. Muistan\nkerran Suojärvellä, kun Hainari puhellessaan suojärveläisen\nkyytimiehemme kanssa, käytti jotain muotoa, joka minun mielestäni ei\nollut murteen mukainen, ja kun minä siitä hänelle huomautin, Hainari\nsanoi puhuvansa Genetzin Karjalan kieliopin mukaan.\n\nKansatieteelliset harrastukset täyttivät niinä aikoina suuresti hänen\nmielensä. Sortavalaan tullessaan oli hän tässä suhteessa joutunut\nrikkaille maille, ja käydessään metsästysretkiltä rajapitäjissä\nvieläkin rikkaammille. Hän rupesi innokkaasti esineitä kokoamaan\nja innostutti useita muitakin siihen. Aluksi niitä olivat hänen\nomat huoneensa täynnä, joka nurkka. Saatuaan innostuksen muihinkin\nherätetyksi, perustettiin Sortavalan kansatieteellinen museo, jolle\nluovutettiin huoneita Sortavalan kaupungin talolta.\n\nKaikenlaiset ihmiset innostuivat keräämistyöhön, ja monenlaisia\nmerkillisiä kaluja museoon tarjottiin. Eräs paikkakunnalla niihin\naikoihin yleisesti tunnettu omituinen henkilö H. toi kallisarvoisen\nlöydön, jonka hän mielenliikutuksesta melkein kuiskaten, täyttä totta\nuskoen, tarjosi Hainarille: sen kiven, joka oli ollut leivottuna\nKullervon leipään. - Muuan maakauppias kirjoitti erittäin innostuneita\nkirjeitä Hainarille, samalla kun hän esineitä lähetteli. Erään\nkirjeensä hän lopetti sanoilla: \"tässä on sellainen mies, joka\nhakee niitä vaikka helvetistä\". Maalaisväestö yleensä pani näille\nharrastuksille suuren arvon. Heistä oli hauska käydä museossa\nkatsomassa ja vanhat innostuivat ja ilostuivat, kun he kertoivat,\nmillaista ennen oli ollut. Näinä kansatieteellisten harrastusten\naikoina he jo alkoivat oppia käymään Hainarin kodissa, jos ei muuta\nniin \"tarattamassa\".\n\nKansatieteellisiä esineitä koottiin monenlaisia. Kaunis kokoelma oli\nsoittokoneita, pyyhinliinoja, nauhoja, monenlaisia talousesineitä,\naseita, taikakaluja y.m.m. Museossa oli varsin suuri ja arvokas\nkokoelma kiviaseita. Ja vihdoin runsas rahakokoelma.\n\nVanhojen rahojen tutkiminen ja tarkastaminen oli jo aikaisemmin\nsuuresti Hainaria huvittanut. Ensi vuosina Sortavalassa sai hän tätä\nhaluaan mielin määrin tyydyttää. Itä-Suomessa oli säilynyt suuret\nmäärät vanhoja ruotsalaisia plootuja, ja toisia löytyi. Esimerkiksi\nImpilahdelta löytyi niitä eräästä pellosta melkein hevoskuorma. Niitä\noli suuria 4 talarin, olipa joku 8 talarinkin. Enimmät niistä ovat\nnyt Sortavalan museossa. Myöskin oli saatavana runsaasti muitakin\nvanhoja rahoja: venäläisiä tipoja, Görtzin rahamerkkejä, Kristiina\nkuningattaren 1 äyrin rahoja j.n.e.\n\nEtenkin viimeksi mainittuja tutki Hainari huolellisesti. Niitä\nkuului olevan jotain harvinaista laatua, jotka vain vähän erosivat\ntavallisemmista. Kerran oli Hainarilla tutkittavana näitä pieni\npytyllinen. Myöhään yöhön unohtui hän etsimään harvinaista muotoa.\nSiitä oli meillä huvin aihetta ja monta leikkipuhetta teimme: milloin\nkuvittelimme häntä keskiaikaiseksi alkemistiksi, milloin miksikin.\n\nTämä kansatieteellinen harrastus vei Hainarin lähelle kansaa. Se opetti\nhänet tuntemaan kansan tavat, kansan sivistyskannan, sen olot. Hänen\ntoimelias, yritteliäs luonteensa ei tyytynyt pelkkään tutkijan silmällä\nkatselemiseen. Hänessä heräsi halu suoranaiseen toimintaan.\n\nSiihen aikaan eivät Oskar Hainarin silmät vielä olleet avautuneet\nnäkemään Laatokan seutujen kauneutta. Hän vietti kesiänsä Hämeessä,\nenimmäkseen lapsuuden ajoilta rakkaassa Kurussa, vanhempien ja\nsisarusten parissa. Siellä hän metsästeli ja kalasteli ja seurusteli\nnaapuriensa kanssa. Kun hän lukukauden alkaessa palasi Sortavalaan, oli\nhänellä aina uusi varasto hauskoja tarinoita kansanelämästä. Muudan\nvanha ukko, \"Kauppilan vaari\", oli niissä usein päähenkilönä.\n\nOskar Hainarin mieli oli valoisa ja sopusuhtainen. Mielessäni\nsäilyy siltä ajalta monta pikku tapahtumaa, joissa hänen kaunis\nmaailmankatsomuksensa, osanottavainen sydämensä ja kykynsä käsittää\nihmisiä kuvastuu. Kerron tässä yhden, joka on samalla varhaisimpia.\n\nOlin lähdössä metsästysretkelle. Metsästäjät olivat päättäneet yhtyä\nSortavalan torilla. Hainarit asuivat silloin vastanaineina tämän torin\nvarrella. Minä menin tamineineni heille odottamaan, ikkunasta oli\nminun katsottava, milloin muut metsästäjät tulisivat torille ja sitten\nliityttävä heihin.\n\nTaloon tullessani olivat sekä herra että rouva keittiössä. Edellinen\ntuli työhuoneeseensa minun kanssani puhelemaan. Hän kertoi heidän\nkeittiöön tulleen miehen, liekö ollut palvelijan tuttava, vai miten\nlie sinne tullut. Mies oli kertonut joutuneensa velkoihin eräälle\nkauppiaalle. Velka ei ollut suuri. Muistaakseni alle kahdenkymmenen\nmarkan. Pariin kertaan oli jo velka pantu ryöstöön, mutta ryöstömies\nei muuta myödyksi saanut kuin sen verran, että sai ryöstökustannukset\nsuoritetuksi, vaikka se vähäinen omaisuus, mikä oli vuoden kuluessa\nkokoontunut, myötiinkin. Velka jäi entiselleen maksamatta. Kolmannen\nkerran oli kauppias nyt antanut velan perittäväksi. Mies oli\nkäynyt kauppiaan puheilla, oli pyytänyt kauppiasta peruuttamaan\nryöstömääräyksensä, sillä entistä enempää ei ollut nytkään saatavissa.\nKauppias ei ollut siihen suostunut. Kolmas kerta mieheltä kohta\nmyötäisiin samasta velasta hänen välttämättömimmät tarvekalunsa. Ja\nitse velka jäisi tälläkin kertaa maksamatta.\n\nTämän oli mies kuivakiskoisesti kertonut, valittamatta ja moittimatta.\nHainarin mielen se saattoi kuohuksiin. Sehän oli sydämmetöntä, kovaa,\nepäinhimillistä, väärää. Laki olisi muutettava... Siinä määrässä\nsääli hänet valtasi, että hän antoi omistaan miehelle lahjaksi\nsen rahamäärän, mikä tarvittiin velan maksamiseen. Iloisena ja\ntyytyväisenä hän tämän minulle kertoi ja iloitsi, että mies nyt pääsisi\npainajaisestaan.\n\nKun siitä juuri puhelimme, tuli rouva Hainari keittiöstä sisään. Hän\npuuttui puheeseemme ja sanoi, että se häntä niin ihmetytti, hän oli\naivan toista odottanut. Kun mies sai nuo rahat, joilla hän pääsisi\nvapaaksi raskaasta, painavasta velastaan, ei hän tullut iloiseksi.\nHän ei edes kiittänyt. Kasvot pysyivät yhtä jäykkinä, alakuloisina,\nilmeettöminä. Oli niinkuin ei tuo tapaus olisi tehnyt häneen juuri\nmitään vaikutusta. Miksi ei hän tullut iloiseksi, miksi ei hän\nkiittänyt?\n\nSilloin mainitsi Hainari seuraavat kauniit säkeet Vänrikki Stoolin\ntarinoista:\n\n    Ikinään ei riemua ollut hän\n    edes maistanut varkaisin;\n    jo lapsena, kolkkoudess' elämän\n    oli jäätynyt kyynelkin.\n\nSamassa näin, että toiset metsämiehet olivat hevosineen tulleet\ntorille. Sanoin jäähyväiset ja kiirehdin matkaan. Minulla oli sija\nvarattu Turun rattaille, joissa entisestään oli kaksi miestä. Läksimme\naika kyytiä ajamaan maallepäin.\n\nMutta minulla oli äsken näkemäni ja kuulemani tapaus elävästi mielessä.\nMinua viehätti Hainarin kaunis tapa sitä arvostella. Rupesin sitä sen\nvuoksi toisille kertomaan. Mutta kun olin päässyt kertomuksessani\nniin pitkälle, että mies ei tullut iloiseksi eikä kiittänyt, sanoi\ntoinen herroista: \"våra tuppar ä' sådana förbannade lorfvar\" (meidän\ntalonpoikaiskollot ovat niitä vietävän lurjuksia).\n\nJuttuani en kertonutkaan sen pitemmälle. Mutta olen usein pitkin\nelämääni tätä tapausta muistellut. Niin eri lailla saattaa samaa\ntapausta arvostella. Riippuu niin suuresti siitä, millä mielellä\ntapahtumia katselee, ja minkälainen se sielu on, jonka mielikuvien\nsarjaan uusi liittyy.\n\nHainarin luonteessa ja koko olemuksessa oli ihanteellinen perusleima.\nSe näyttäytyi muun muassa siinä, että hänellä oli harvinainen vaikutus\nympäristöönsä, kaikkiin, joiden kanssa hän seurusteli. Hänen oman\nmielensähän aina täyttivät aatteelliset harrastukset. Ja joutuipa kuka\ntahansa hänen seuraansa, alkoi se kertoa ja puhua yleisistä asioista.\nKen kertoi jotain historiallisia muistoja, ken kansatieteellisiä\nhuomioita, ken kielellisiä omituisuuksia, ken puhui kouluista, ken\nkirjastoista. Jokainen näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan, tuoden\nesille sen vähäisenkin yleisharrastuksen, mikä hänessä sattui olemaan.\nLiekö se ollut Hainarin perustukseltaan ihanteellinen olemus, joka\nhoukutteli jokaista näyttäytymään paraimmalta puoleltaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuorempana miehenä Hainari oli innokas metsästäjä. Saaliinsaanti ei\nkuitenkaan ollut pääseikkana, vaan liikkuminen luonnossa. Välistä\nkävimme yhdessä ampumassa teeriä kuvilta. Muistelen vieläkin erästä\nretkeä. Pakkanen, talvinen luonto oli ihanimmillaan, hiihtelimme\nmetsiä, mäkiä, järven jäitä. Kukin istuimme kopissamme odottaen\nteerien tuloa. Tenhoava äänettömyys täytti luonnon, sievät urpiaiset\nnäpertelivät lepännorkkoja aivan edessäni, pikku nakertaja juoksi\npelotta saappaani yli. Äkkiä kuuluu siukuva lento, teeriparvi istahtaa\npuuhun, laukaus rikkoo äänettömyyden, lumi tupruaa ympärillä, ja\nraskaana putoaa lintu maahan. Seuraavana päivänä oli niin pakkanen,\nettemme voineet kojussa istua, hiihtämässä kävimme kuitenkin. Kauvan\nseisoimme sulan kosken reunalla ja katselimme koskenkarojen puuhia,\njotka 30 asteen pakkasesta huolimatta ahkeraan sukeltelivat.\n\nHainari innostui ahkeraksi karhujen ampujaksi. Kaikkiaan oli hän mukana\nampumassa kahdeksaatoista karhua. Hänellä oli tapana tuumailla, kuinka\ntuhoisa peto karhu oli, ja kuinka sen kaatamille oli ihmiskunnalle\nhyödyksi. Karhuja tietysti ei ollut asutuilla lähiseuduilla. Niitä\npyydystäissä oli tehtävä pitkiä retkiä, enimmäkseen rajapitäjiin,\njoskus rajankin taakse Aunuksen puolelle.\n\nNäillä retkillä tuli Hainari läheiseen suhteeseen rajapitäjien kansan\nkanssa. Ensinnä katseli hän niitä kansatieteilijän uteliailla silmillä,\nsitten oman kansan jäseninä, jotka olivat paljon kovaa kokeneet, joita\noli suuresti laiminlyöty ja joille tämä laiminlyönti oli hyvitettävä.\n\nNäin avautui hänelle rikas maailma, joka tuotti hänelle paljon huvia ja\npaljon iloa, paljon mielenkiintoa. Ja hänen rinnassaan syttyi voimakas\nrakkaus Karjalan kansaan, etenkin rajapitäjien, joka rakkaus vähitellen\nsaattoi hänet tarmokkaaseen toimintaan sen hyväksi.\n\nKerron yhdestä tällaisesta retkestä, joka erittäin voimakkaasti\nvaikutti häneen ja joka tietääkseni ensi kerran ohjasi hänet\nsuoranaiseen toimeen Karjalan kansan hyväksi.\n\nTeimme metsästysretken Suojärvelle ja Korpiselkään. Ammuimme yhteensä\nviisi karhua. Retkemme teimme uudelta vuodelta päästyä v. 1886.\nSe ei ollut pelkkä tavallinen metsästysretki. Puen sen elämäni\nrakkaimpien, kauneimpien muistojen joukkoon. Kulimme suuria saloja ja\nihailimme kaunista talvista luontoa, raskaita lumitaakkoja kantavia\nkuusipylväistöjä, mahtavia honkia ja lumiseinämiksi muodostuneita\nrikeikköjä. Oikoteillä kulki tie välistä nuoren metsän läpi. Lumi oli\npainanut puut luokille. Oli aivan kuin lumitunnelin kautta olisimme\nkulkeneet. Mutta tunnelin, jonka katossa tuhannet kiteet kirkkaina\nkimaltelivat.\n\nJa kun karhun olimme kaataneet, hiihdimme kilvan kiertäjiemme kanssa\nhalki salon, poikki aukeitten majataloomme, ja kuumana ja terveenä\nvirtasi veri suonissamme.\n\nSamalla oli retkemme kuin kansatieteellinen tutkimusmatka. Majailimme\nmonessa vanhassa, suuressa savupirtissä, jotka nyt ovat vanhuuttaan\nkaatuneet. Ne olivat täynnä merkillisyyksiä. Pylväät, räystäät,\nikkunapielet kauniisti leikatut, uuni suuri ja komea, sintsoi tuvan\nvieressä ja sen toisella puolella väljä sarai. Me kyselimme ja\nkatselimme joka kohtaa, ja iloitsimme kaikesta, mitä opimme.\n\nHuomiomme kiinnitimme myös kansan kieleen. Jokaisen hauskan sanan,\njokaisen mukavan lauseparren koetimme panna mieleemme. Kyytimiehemme\nBloigu oli erittäin sukkela sanasutkauksien antaja, mutta runsaalla\nmitalla sai hän takasinkin.\n\nIhmisten kanssa puhelimme, tiedustelimme heidän elämäänsä, olojansa,\nystäviksi tulimme. Onpa moni tällä retkellä solmittu tuttavuus ja\nystävyys kestänyt kautta elämän iän.\n\nLisäksi olimme nuoria, iloitsimme kaikesta, laskimme leikkiä.\n\nMutta en tästä matkastamme aio laajemmalti kertoa, niin hauskaa\nkuin sitä onkin muistella. Rajoitun kertomaan yhden yhtymän ja sen\nseuraukset.\n\nRetkellämme jouduimme Korpiselän Tolvajärvelle Ignoi Vornasen taloon.\nHänen suuressa, mahtavan komeassa savupirtissään vietimme yötä.\n\nIgnoi Vornanen oli suuri metsästäjä. Hän oli varsinaisesti ilvesten\npyytäjä, mutta sitä paitse oli hän kaatanut monta karhua ja sutta. Koko\nSuomenniemi oli hänen metsästysmaanaan, poikineen ja tovereineen oli\nhän hiihtäen käynyt kaikissa Suomen kaupungeissa paitse muistaakseni\nkolmessa. Hän oli kookas, komea, ryhdikäs mies, tukka ja parta pitkä\nja harmaa. Hän kertoi meille pitkin iltaa metsästysretkistään,\nseikkailuistaan, paraimmista hiihtoennätyksistään. Voittehan arvata,\nkuinka viehätyimme ja ihastuimme.\n\nMuun muassa sattui Ignoi sitten puhelemaan osallisuudestaan\nlastensyöjien susien metsästykseen, joista Suomen valtio aikoinaan\nmaksoi niin runsaat tapporahat.\n\nNiinkuin ehkä muistetaan, sattui alkupuolella 11880-lukua, että\nEtelä-Hämeessä ja Satakunnassa sudet alkoivat ahdistella ihmisiä,\nsöivät kymmenkunnan lasta. Varmaan ne olivat samoja susia, jotka kerran\nolivat ihmisen lihan makuun päässeet. Sanomalehdet nostivat siitä\nsuuren huudon, kuinka suureksi häpeäksi semmoinen oli meidän maallemme.\nSilloin ryhdyttiin virallista tietä susia hävittämään. Valtio lupasi\nrunsaat ylimääräiset tapporahat petojen kaatamisesta. Palkattiin\nparaimpia metsämiehiä metsästystä johtamaan, Venäjältä hankittiin\ntaitavia sudenpyytäjiä, lukashia, ajamaan susia takaa, ja kaartilaisia\nlähetettiin ajomiehiksi. Ignoi Vornanenkin lähti liikkeelle kahden\npoikansa kanssa. Koirineen he hiihtäen kulkivat halki Suomen. Etenkin\nPyhämaan pitäjästä Satakunnasta he ampuivat melkoisen määrän ilveksiä.\n\nKun he metsästysretket päätettyään anoivat valtion lupaamaa palkkiota,\njoka teki 2,000 markkaa, mikä heidän oloissa oli suuri summa, saivat he\nensin odottaa kauvan aikaa, ja viimein vallesmannin kautta senaatista\ntulleen ruotsinkielisen asiakirjan. Kuukauden päivät sitä käänneltyään\nkävivät he viimein vallesmannin luona tietämässä, mitä tämä protokolla\nmerkitsee ja niistä rahat saadaan. Senaatin päätelmässä sanottiin,\nettä tapporahat, 2,000 markkaa kyllä olivat saatavissa, mutta sitä\nennen oli määräajan kuluessa hankittava lisätodistusta, lautamiehiä oli\nkuulusteltava Pyhämaan käräjillä. \"Määräaika oli jo kulunut. Ja näillä\npapereilla ei enää tee mitään\", oli vallesmanni sanonut. \"Semmoiseen\nvahinkoon olivat nyt joutuneet. Mitä he tiesivät ruotsinkielisistä\n'rotokollista', ja miten he Korpiselästä voivat asiansa ajaa\nmääräajalla.\"\n\nNämä paperit haki Ignoi esille ja näytti niitä meille. Tämä kertomus\nteki meihin ja etenkin Hainariin erittäin voimakkaan vaikutuksen.\nTällaisiin vaikeuksiin joutuivat omatta syyttään. Muodollisuuksista\npannaan riippumaan tärkeät asiat. Raja-Karjalan kansaa oli kohotettava\nitsetietoon ja sivistykseen. Tällä tavalla sitä ei tehdä:\n\nNiin kovasti Vornasen kertomus koski Hainariin, että hän päätti koettaa\ntehdä jotain asian selvittämiseksi. Ignoi Vornanen uskoi paperinsa\nHainarille, ja toimme ne mukanamme Sortavalaan.\n\nKarjalassa oli ryhdyttävä monenlaisiin edistyspuuhiin, oli perustettava\nkouluja, rakennettava maanteitä, kohotettava elinkeinoja. Valtion\npuolesta oli näihin toimiin ryhdyttävä. Kuinka kansa saattaisi valtioon\nluottaa, jollei se selviä lupauksiaan pitäisi, niin tuumaili Hainari.\nTietysti valtio vieläkin maksaisi tapporahat. Ei suinkaan se jättäisi\nlupaustaan täyttämättä sen vuoksi, että yksinkertaiset, korven helmassa\nasuvat talonpojat eivät olleet osanneet kaikkia muodollisuuksia täyttää.\n\nMutta asia ei käynyt niin helposti kun Hainari luuli.\n\nKun hän ensi kerran tämän jälkeen matkusti Helsinkiin, vei hän\nVornasien paperit mukaansa. Helsingissä antoi hän ne eräälle entiselle\nlaulutoverilleen ja pyysi häntä anomaan senaatista, että Vornaset\nsaisivat saatavansa. Tämä hänen toverinsa oli jo silloin Helsingin\ntunnetuimpia asianajajia. Nyt hän on erittäin huomatussa asemassa\noleva, yleisesti tunnettu henkilö. Valoisasti luotti Hainari häneen ja\narveli, että asia oli selvä, kohta tulisivat rahat.\n\nMutta ei kuulu mitään, Hainari kirjoittaa kirjeitä, ei tule sen\nselvempää. Kun ainakin puoli vuotta on kulunut, ehkä vuosikin, en enää\nmuista niin tarkkaan, käy Hainari Helsingissä ja entistä toveriaan\ntapaamassa. Mutta tämä antaa paperit takaisin. Hän ei ole asian hyväksi\nvoinut tehdä mitään. Kun kerran määräaika oli laiminlyöty, niin asia\noli menetetty, ei sille enää voinut mitään. Hän oli juristi, lain\nmuotojen mies.\n\nHainari toi paperit mukanaan Sortavalaan. Mutta hänen mielensä\nei saanut rauhaa. Näinkö rajapitäjien kansaa kasvatettiin\nkansallistuntoon? Asiaa ei heitetä sittenkään. Jolleivät asianajajat\nosaa sitä selvittää, niin minä rupean itse asianajajaksi, hän tuumi.\nKun hän seuraavan kerran matkusti Helsinkiin, kävi hän monenkin\nsenaattorin ja esittelijäsihteerin puheilla. Maanviljelyspäällikkönä\noli silloin senaattori G. von Alfthan. Kun Hainari hänelle selitti\nasiansa, lyöden kaikki valttinsa pöytään, tulistui ja lämpeni\nsenaattori. - \"Jättäkää paperit senaattiin, minä lupaan, että Vornaset\nsaavat tapporahansa\".\n\nAnomus jätettiin, ja pian tuli vastaus. Kunhan Vornaset vieläkin\nhankkivat Pyhämaan käräjiltä vaaditun lisätodistuksen, ovat tapporahat\nsaatavissa.\n\nMuistan kesäillan. Ignoin vanhin poika Petri oli Hainarin kanssa\ntullut minun kotiini. Hainari, minä ja muutamat muut varustimme Petrin\nmatkarahoilla ja toimitimme hänet Pyhämaan käräjille. Parin viikon\nperästä palasi hän sieltä tyytyväisenä tuoden mukanaan vaaditun\nlisätodistuksen. Nyt saatiin tapporahat nostaa ilman vaikeuksia.\n\nTämä oli luullakseni Hainarin ensimäisiä suoranaisia toimenpiteitä\nKarjalan kansan hyväksi. Luulenpa, että tämä tapaus sai häntä\najattelemaan syvemmälti, se herätti myös halua toimia yhä eteenpäin.\n\nKun rahat tulivat Hainarille, toimitti hän ne perille. Samalla lähetti\nhän Vornasille kirjeen, jossa hän neuvoi heitä viisaasti käyttämään\nrahojaan. Tämän kirjeen hän omaksi ilokseen ja huvikseen kirjoitti\nKiven tyyliin. Se on kuin seitsemästä Veljeksestä otettu. Panen tähän\nloppuosan siitä:\n\n\"Yhden ystävällisen neuvon tahdon teille antaa. Käyttäkää nyt, te\nveljekset, osanne yhteisesti talon velkojen maksamiseen ja asukaa\nkaikki yhdessä kotitaloanne. Eläen sovinnossa yhdessä, niinkuin\nveljesten tulee tehdä, voitte te yhdistetyillä voimilla tulla hyvin\ntoimeen. Te voitte asua ja viljellä velatonta taloa. Työvoimia on\nteillä kylläksi. Omalla väellä voitte hyvin maatanne raataa. Talvella\nvoitte taas ansaita rahaa petojen tappamisella. Mutta yksi veljeksistä\njääköön aina kotiin talon asioita hoitamaan, sillä aikaa kun kaksi\non hiihtomatkalla. Naidun sisarenne osuus maksakaa siis pois, mutta\näitinne ja teidän veljestenne osuus jättäkää yhteiseen pesään. Jos\nniin teette, niin leipää ei teiltä koskaan tule puuttumaan. Jos\ntaas hajoitatte omaisuutenne, niin se katoaa, ennenkuin voitte sitä\naavistaakaan. Tämä on minun neuvoni.\"\n\nTäten alkunsa saanut ystävyys Korpiselän Vornasien kanssa kesti kautta\naikojen. Kun vanha Ignaattei kuoli ja vanha savutupa Tolvajärven\nrannalla, joka aikoinaan oli ollut niin komea, alkoi rappeutua ja\nIgnaattein pojat olivat kasvaneet aikamiehiksi ja perustaneet omia\nperheitä, oli veljesten hajaannuttava vanhasta kodista. Niihin aikoihin\nsattui avoimeksi eräs metsänvartijan paikka salolla. Hainari kehoitti\nJyrki Vornasta, joka oli toinen veljeksistä, hakemaan sitä. Mutta\nehtona oli omakätinen hakemus. Jyrki ei ollut kirjoitustaitoinen.\nHainari ei kaukaa miettinyt, kutsui Jyrin Sortavalaan luokseen\nmuutamaksi viikoksi ja opetti häntä kirjoittamaan.\n\nOman huoneensa luovutti Hainari hänelle harjoitteluhuoneeksi, varusti\nhänet runsaasti tupakalla, - kun oli itse kova tupakkamies, hän\nkäsitti, että ilman tupakkaa kävisi elämä Jyrille kovin ikäväksi, —\nja käski välillä hakkaamaan halkoja, kun kirjoitustyö alkaisi tuntua\nikävältä. Jyrki piirteli rihvelitaululle piirtoja, niin että korvia\nvihloi, huone oli sakeana savua, jotta seiväs olisi seissyt, ja\ntuontuostakin hakkasi hän vihaisesti halkoja, sillä \"kirjoittaminen\npani niin harteita kivistämään\", sanoi Jyrki.\n\nMutta tulos oli hyvä, Jyrki oppi kirjoittamaan, haki ja sai viran.\n\nMetsästysretket rajapitäjiin ja kansatieteelliset keräilypuuhat olivat\nvähitellen tutustuttaneet Hainaria Karjalan kansaan, sen elämään, sen\nomituisuuksiin ja puutteisiin.\n\nAluksi me vaan ihailimme Karjalaa ja sen kansaa me näimme niin paljon\nkaunista, niin paljon ominaista, niin paljon runollista siinä. Hetken\naikaa me ajattelimme kuinka sitä raatsisikaan sivistyksellä turmella,\nsillä tullessaan sivistys varmaan hävittäisi paljon siitä, mitä\nme siinä rakastimme. Mutta sitten heräsi toiminnan halu. Karjalan\nkansa oli korotettava sivistykseen, itsetietoisuuteen. Suomen kansa\noli Raja-Karjalalle suuressa velassa. Silloin kun muun Suomen\nkohottamiseksi oli tehty työtä, oli se laiminlyöty. Mutta se oli\nyhtä oikeutettu sivistykseen kuin muutkin, yhtä oikeutettu saamaan\nhuolenpitoa osakseen kuin muutkin. Näin tuumaili Hainari. Ja tätä\nvelkaa tahtoi hän ensimäisenä ryhtyä maksamaan.\n\nKarjalaisharrastus, karjalaisten olojen tutkimishalu hankki Hainarille\nmonta ystävätä. Mainitsen tässä yhden, jonka kanssa Hainari vuoden 1886\ntienoilla, ennen ja jälkeen, oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Se oli\nmaakauppias Antti Kaksonen Suistamon Jalovaarasta. Siellä erämaiden\nrajoilla, kaukana kaikista sivistysharrastuksista, erillään muista\noli Antti Kaksosessa herännyt voimakas halu tehdä työtä rajalaisten\nsivistyksen kohottamiseksi. Eikä yksistään halu, vaan hän oli ryhtynyt\ntositoimeen. Hän piti omassa kodissaan itse koulua kyläkunnan lapsille,\nhänen vaimonsa, hänen renkinsäkin opettivat tässä kotikoulussa.\n\nAntti Kaksonen ansaitsee muistamista Karjalan sivistyshistoriassa.\n\nEn tarkemmin tiedä, miten ja milloin Hainari ja Kaksonen tutustuivat,\nmutta luulen, että Kaksonen vaikutti innostavasti ja lämmittävästi.\nHeillä oli loppumattomasti puhumista keskenään ja neuvottelemista ja\ntuumailemista.\n\nMuistan, kun tulimme karhunpyyntiretkeltämme. Kaksonen oli sanonut,\nettä mihin aikaan vuorokautta me kuljimmekin hänen talonsa ohi, oli\nmeidän sinne poikettava. Me satuimme tulemaan Jalovaaraan kello\n12 yöllä. Puheen mukaan poikettiin taloon, talonväki jyskytettiin\nhereille, ja sitten alkoi tarina. Kaksonen ja Hainari juttelivat kaikki\nKarjalan asiat pitkin ja poikki. Kaksosen sinisissä silmissä paloi\ninnostuksen tuli, niinkuin monesti myöhemminkin sen näin. Neljä tuntia\nkesti tätä yöllistä tarinaa. Minä olin tarinoissa mukana ja hauskasti\nkului yö. Mutta mukana oli myös kaksi nuorta miestä, joille Karjalan\nasiat olivat vieraita. Ja voi poikaparkoja. Heillä oli ankara taistelu\nunen kanssa.\n\nEnsimäisiä kansanvalistusharrastuksia Karjalassa luulen Hainarilla\nkirjastojen hankkimisen olleen. Kaikkein ensiksi puuhasi hän jonkun\nkiertävän kirjaston Sortavalaan. Siinä puuhassa tuli näkyviin hänen jo\nmainitsemani kyky nähdä hyvää ja herättää hyviä harrastuksia kaikissa.\nKirjaston hoitajaksi ja kulettajaksi pantiin muuan hupakko nainen.\nEi hän itse kyennyt kirjoja lukemaan. Mutta hänellä oli synnynnäiset\nkirjanystävän taipumukset, väitti Hainari, hän osasi kirjojaan\nsopivasti suositella. - \"Tätä punakantista, tätä hyvin luetaan, j.n.e.\"\n\nMutta kohta alettiin kirjastoja puuhata täyttä totta rajapitäjiin.\nRahoja koottiin, kirjoja koottiin, omista annettiin, mikä suinkin\njouti. Kirjat nidotettiin, luetteloitiin, pantiin laatikkoihin ja\nlähetettiin. Ainahan muutkin apua antoivat, mutta paljon panivat\nHainarit omistaan.\n\nKirjastohomman rinnalla tuli kouluharrastus etualaan, ja se täytti\nmielen moniksi vuosiksi. Kansakoulujen perustamiselle rajapitäjiin oli\npahana esteenä se, että lukutaito vanhemmassa polvessa oli melkein\ntuntematon, joten alkuopetusta ei kodeissa voitu ollenkaan antaa. Ja\nylempään kansakouluun oli pääsyehtona jonkinlainen lukutaito.\n\nTämän epäkohdan poistamiseen ryhtyi Hainari. Rajapitäjiin päätettiin\njärjestää yleisillä varoilla kannatettavia kiertokouluja valmistamaan\nalaa kansakouluille. Kiertokouluja varten oli valmistettava opettajia.\nJa valtion varoilla perustettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen\nvalmistuskurssit kreikanuskoisia kiertokoulunopettajia varten.\n\nHainari ajoi ensimäisenä tätä asiata. Jo v. 1884 Sortavalassa,\nyleisessä kansakoulukokouksessa hän esitti ohjelman tälle toimelle. V.\n1887 saatiin viimein kurssit aikaan ja niiden johtajaksi tuli Hainari.\nErinomaisen innokkaasti ja lämpimästi koetti hän kehittää ja sivistää\nnäitä oppilaitaan, kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja herättää\nvastuunalaisuuden tunnetta.\n\nKun ensimäinen tarve oli tyydytetty, herkesi valtio näitä kursseja\nylläpitämästä. Toisessa muodossa ja toisten jatkamana on vieläkin\nolemassa Sortavalassa n.k. kiertokoululaitos, joka nauttii valtion\nkannatusta.\n\nKiertokoulun tehtävänä oli valmistaa alaa kansakoululle. Erinomaisen\ninnokkaasti ryhtyi Hainari puuhaamaan kouluja rajapitäjiin. Hän\noli väsymätön neuvomaan, suunnittelemaan, kirjoittamaan näiden\nkoulujen hyväksi. Toinen koulu toisensa jälkeen kohosikin luomaan\nvaloa ja kylvämään sivistyksen siemeniä Karjalan kansan keskuuteen.\nLuonnollisesti oli tässä puuhassa monta muutakin osallisena, mutta\nerittäin suuret ovat Hainarin ansiot niiden suhteen. Oikeastaan vaatisi\njokainen koulu oman historiansa, mutta se veisi meitä liian laajoille\naloille.\n\nKoulupuuhat tuottavat aina monenlaisia vaikeuksia. Milloin on vaikea\nsaada paperia kuntoon, milloin ei ole varoja saatavissa, koululla\non monenlaisia vastustajia, kyläkunnat joutuvat riitaan keskenään\nkoulunpaikasta, ja paljon muuta. Kaikenlaisissa tällaisissa asioissa\nkäännyttiin Hainarin puoleen ja hän oli aina valmis auttamaan ja\nauttoikin. Näissä kouluasioissa sai hän paljon kirjeitä, joista toiset\nolivat varsin lystikkäitäkin. Muuan lopettaa kirjeensä sanoilla:\n\"Jollemme teiltä saa apuva ja armova, emme saa sitä mistään\".\n\nVihdoin kohdistui harrastus myös kansanopistoon. Hainari kulki\ntämänkin puuhan etupäässä. Sillä välin oli koittanut meidän maallemme\nvaltiollisesti vaikeat ajat. Kansanopistohankkeelle tuli odottamattomia\nja loppumattomia vastuksia. Hainari oli kuitenkin väsymätön. Rahoja\nkoottiin, yhä uusia anomuksia kirjoitettiin, uusia paperia hankittiin,\nmutta yhä oli hanke tuonnemmaksi lykättävä. Odotellessa lähetettiin\nnuorukaisia rajapitäjistä kansanopistoihin ympäri Suomen.\n\nVihdoinkin kävi mahdolliseksi perustaa kansanopisto Impilahdelle\nv. 1906. Hainarille on myönnettävä suuri ansio sen perustuksen\nlaskemisessa.\n\nAlkupuolelta 80-lukua aina vuoteen 1893, jolloin Hainari siirtyi\nJyväskylään, oli Hainarien koti kaikenlaisten karjalaisten ja\netenkin rajalaisten ainaisena käyntipaikkana. Ken kävi joitain\nkansantieteellisiä esineitä tuomassa, ken karhunkierroksia kaupalla,\nken koulu- ja kirjastoasioita puhumassa, useimmat vain muuten terveisiä\ntuomassa, pakisemassa. Ja jos ei ken ymmärtänyt ja rohennut itse\ntulla, sen kävi Hainari hakemassa. Kun hän vain näki rajalaisen tai\nrajantakaisen karjalaisen markkinoilla, kaduilla tai torilla, antautui\nhän puheisiin ja pian kutsui kotiinsa. Lukemattomat karjalaiset siellä\nkävivätkin. Ja kaikille riitti aikaa, ystävyyttä, kestitystä.\n\nLuonnollisesti tämmöisestä ahkerasta seurustelusta syntyi kansanelämän,\nsen katsantotapojen, sen olosuhteiden tarkka tunteminen. Mutta siitä\nmuodostui myös luja ystävyys ja harras kunnioitus. Hainarista tuli\n\"Karjalan jalo ritari\", tuli rajalaisten \"oma Hainari\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSortavalan seminaarissa oli Hainari voimistelunopettajana. Hänen\npääaineensa oli kuitenkin historia. Vuosien varrella hän alkoi yhä\nenemmän ikävöidä opettamaan varsinaista ainettaan. Siksi hän haki ja\nsai Jyväskylän lyseossa historian lehtorin paikan. Jyväskylään hän\nmuutti, kuten jo sanoin, v. 1893 palatakseen sieltä 7 vuoden perästä\ntakaisin Sortavalaan samanlaiseen virkaan. Sekä Jyväskylässä että\nSortavalassa hän oli lyseon rehtorina. Sortavalassa oli hän toiseen\nkertaan 4 vuotta. Vuonna 1904 oli hänen valtiollisista syistä pakko\nsiirtyä Helsinkiin. Siellä hän lopunikänsä oli opettajana Suomalaisessa\nNormaalilyseossa.\n\nOpettajana ei Hainari ollut aivan tavallinen. Jos kaikki opettajat\nolisivat samanlaisia kuin hän, ei se olisi koululle hyväksi. Mutta\ntoisten muodollisesti tarkkojen rinnalla oli hän mainio paikallaan.\nHän ei opettajana mukaantunut kaavoihin. Hän ei kulkenut eteenpäin\ntasaisissa läksyissä. Hän puhui toisista asioista paljon ja toisista\nvähän, poikkesi monesti kauas pois varsinaisesta päivän tehtävästä.\nMutta hän vaikutti hyvin herättävästi, kasvattavasti ja kehittävästi\noppilaisiinsa, saavutti heidän ehdottoman kunnioituksensa.\n\nMainitsen pienen tapauksen, joka mielestäni kuvaa Hainarin asemaa\nrehtorina ja opettajana. Oli kerran Hainarin poismuutettua syntynyt\npieni kinastus oppilaiden ja erään opettajan välillä. Opettajaa\nmoitittiin ja vanhemmat menivät lasten puolelle. Mielestäni oli\nopettaja oikeassa, ja kun hänen puolustuksekseen sanoin eräälle\narvokkaalle kaupunkilaiselle, että niinhän Hainarikin teki, sanoi hän:\n\"sehän on toinen asia. Hainari oli sellainen mies, että hänelle se\nkyllä sopi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nOpettajatoimensa ja karjalaispuuhiensa rinnalla harjoitti Hainari\nlaajaa kirjalijatointa.\n\nNiinkuin jo mainitsin, alkoi hän kirjalliset kokeensa jo ylioppilaana,\nkirjoittaen jonkun verran Suomen Kuvalehteen sekä Hämäläis-osakunnan\nalbumiin. Saman ajan tuotteisiin on luettava ne kolme kirjoitusta,\njotka hän antoi Sortavalan seminaarin opettajain julkaisemaan \"Kymölä\"\nalbumiin, \"Kaarlo Kustaa Polviander\", \"Vanhimmat jäljet ihmisestä\nEuropassa\", \"Nuoren tytön ensimäinen Helsingin matka\". Aikaisempiin\njulkaisuihin kuuluu myöskin Kansanvalistusseuran toimituksissa\nilmestynyt \"Kuvia Raja-Karjalasta\".\n\nSitten tuli aika, joka oli lähinnä omistettu kirjalliselle työlle. Sitä\nolivat viimeiset vuodet Sortavalassa ja koko Jyväskylässä vietetty\naika. Historiantutkimus oli häntä viehättänyt jo kouluvuosilta\nsaakka. Tämä mieltymys historiaan pyrki pukeutumaan tositoimeen,\nniinkuin kaikki muutkin hänen harrastuksensa. Kahtena kesänä kävi\nhän Tukholmassa kokoamassa aineksia Ruotsin valtionarkistosta.\nTutkimustensa tuloksena hän julkaisi väitöskirjansa \"Inkerinmaan\noloista Ruotsin vallan aikana\". Aineksia oli kumminkin koottu paljon\nenemmän kuin hän ehti käyttää.\n\nJyväskylässä ollessaan hän kirjoitti laajan Suomen keskiajan historian,\ntoisena osana K.J. Gummeruksen suurisuuntaiseen kuvitettuun Suomen\nhistoriaan. Ainoastaan se, joka lähemmin tuntee, miten tällaista työtä\ntehdään, voi käsittää, kuinka paljon vaivaa se vaatii, kuinka paljon\nsitkeyttä ja kestävyyttä. Kirjallisuutta on hankittava suuret määrät,\narkistoja koluttava, tietoja etsittävä tavattoman laajoilta aloilta.\nMonesti saa jonkun pienen tiedon vuoksi nähdä vaivaa viikkomääriä.\nLisäksi oli hänen tämä työ suoritettava pienestä maaseutukaupungista\nkäsin, kaukana kaikista historiallisista arkistoista ja suurista\nkirjastoista.\n\nMyöskin toisen osan, Ruotsin suurvallan aikakauden kuvauksen, samaa\nlaajaksi suunniteltua teosta hän otti kirjoittaakseen. Monta vuotta\nteki hän työtä sitä varten, mutta sittenkin jäi se kesken.\n\nHänen päiväjärjestyksensä oli näinä kirjallisen työn aikoina seuraava:\nAamulla meni hän kouluun, hoiti opettajatehtäviään, sitten kotona\nkäytyään omisti aikaa rehtorin toimelleen. Kotiin tultuaan hän sitten\nmakasi parisen tuntia mitä sikeintä unta. Iltapäivällä hän mielellään\nseurusteli tuttavainsa ja ystäväinsä kanssa, oli hilpeä ja iloinen,\nmieluimmin puhellen töistään tai kertoellen juttuja Karjalasta. Illan\ntullen antautui hän tutkimaan ja kirjoittamaan historiaansa ja teki\nsitä useimmiten kauas yli keskiyön. Luulen, että tämän suuren työn\nsuorittaminen tuotti hänelle paljon tyydytystä.\n\nEn malta olla kertomatta hauskuuden vuoksi pientä juttua näiltä\najoilta. Keskiajan historia tuli kustantajalleen K.J. Gummerukselle\nkalliiksi. Tarvittiin paljon kuvia ja valmistuminen viipyi kauvan.\nKerran Gummerus valitti tätä asiata Hainarille ja sanoi, ettei hän\nsaanut omiaankaan takaisin. Siihen vastasi Hainari: \"mutta sittenhän\nsinä todellakin voit sanoa, että se kirja on ilmestynyt sinun\nkustannuksellasi\". Tämä vastaus täydellisesti tyydytti hyväntahtoista\nkustantajaa.\n\nMyöskin koulukirjoja Hainari toimitti: Terveysopiu kansakouluille ja\nSuomen historian ja Yleisen historian sekä Maantieteen oppikirjat\nkansakouluille. Etenkin historian oppikirjojen lukukappaleisiin pani\nhän hyvin paljon huolta. Moneen kertaan hän ne kirjoitti uudestaan.\nJokainen lause, jokainen sana oli tarkoin harkittu, koetettiin saada\nmahdollisimman sattuvaksi.\n\nKoulukirjoihin kuuluu vielä hänen viime vuosinaan kirjoittamansa Suomen\nyhteiskuntaoppi.\n\nItsenäisten kirjallisten töittensä ohessa hän vielä suomenteli ahkeraan\nja mukaili. Hänen suomennoksistaan on tärkein Bangin suuri Europan\nSivistyshistoria.\n\nTulipa hän toimittaneeksi sellaisestakin aiheesta kirjasen kuin\nChicagon kaupungista. Se on arvattavasti lyhentelemällä vapaasti\nsuomennettu.\n\nSiihen liittyy hauska tarina. Oli niillä mailla eräs varakas mies, joka\npiti Hainaria suuressa arvossa ja aina tilaisuuden sattuessa jutteli\nhänen kanssaan. Hän ei ollut kirjallisiin asioihin mainittavasti\nperehtynyt. Chicago-kirjassa mainitaan m.m., mitä siellä päivässä\nsyödään, niin ja niin monta kiloa lihaa ja perunoita ja jauhoja j.n.e.\nKun meidän liikemies luki tämän kohdan, sanoi hän täynnä ihmettelyä:\n\"mistä hitosta hän senkin tietää?\"\n\nNiinakin vuosina, kun Hainari asui Jyväskylässä, ei hän Karjalaa\nunohtanut. Hän oli vuosien varrella oppinut rakastamaan Laatokan\nluontoa. Hän oli ruvennut viettämään kesänsä ensin Haavuksen saaressa\nja sitten omassa huvilassaan kauniissa Vasikkasaaressa. Jyväskylästäkin\ntuli hän joka kesä tänne. Sitä paitse teki hän tuontuostakin matkoja\nrajapitäjiin.\n\nSaaristossa eläessään tuli hän Laatokan kalastajain ystäväksi\nseurustellen ahkeraan heidän kanssaan. Rajalaisia kävi usein hänen\nluonaan ja kirjeenvaihto oli ehtymätön.\n\nJa oleskellessaan muuallakin ei yhteys katkennut. Muuanna kesänä oli\nhänen satunnaisista syistä vietettävä kesäkausi Lohjalla. Kerran\nmaantietä kulkiessa tuli pari vienankarjalaista laukunkantajaa häntä\nvastaan. Hauskuudekseen tokaisee hän heille: \"kudamall' tsurall' doroga\nproidii\". - Samalla oli tuttavuus valmis. Laukunkantajat kävivät hänen\nluonaan, lähettivät muitakin. Ja Lohjalla pidettiin karjalaista pakinaa\npitkin kesää. Muutamat hauskat valokuvat kertovat vieläkin tästä\nseurustelusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTilaisuuden sattuessa muutti Hainari takaisin Sortavalaan.\nKarjalaisharrastukset pääsevät taas etualaan. Nyt tulee suurten\nkysymysten vuoro, laajoja pitäjiä koskevien kysymysten. Rajapitäjät\nolivat vanhaa lahjoitusmaata. Valtio oli lahjoitusmaat lunastanut.\nPitkän odotuksen jälkeen oli pantu toimeen isojako. Vähitellen olivat\nolot kehittyneet sille kannalle, että voitiin kohta maat luovuttaa\ntalonpojille, entisille n.k. lampuodeille. Mutta metsiä oli karttunut\npaljon, niistä ajallaan saataisiin paljon rahaa. Ja tukkiyhtiöt\nvaanivat kuin haukat saalista. Moni käsitti, että jos maa joutui ilman\nmuuta lampuotien käsiin, ei kestänyt kauvan, ennenkuin keinottelijat\nolivat sen heiltä houkutelleet pois. Tämän vaaran torjumiseksi\nryhtyi Hainari puuhaamaan kunnallisrahastoja, joihin ainakin osa\nmetsärahoista saataisiin pelastetuksi ennen maiden ja metsien jakoa.\nKunnallisrahastoja saatiinkin perustetuksi, toinen Suojärven kunnalle\nkäsittäen yhden miljoonan markkaa, toinen Ägläjärven kyläkunnalle\nkäsittäen 90,000 markkaa.\n\nSanomattakin ymmärtää, että näitä rahastoja ei ilman muuta saatu\nperustetuksi. Siinä oli monet neuvottelut pidettävä ja monet vaikeudet\nvoitettava. Oli näet voitettava ihmisten omanvoitonpyynti.\n\nHainari sai senaatilta erityisen valtuuden neuvotella asiasta\nasianomaisten talonpoikien kanssa. Tammikuussa 1908 hän piti Suojärven\nkuntalaisten ja Korpiselän pitäjän Ägläjärven kyläläisten kanssa\nkokouksia asiasta. Näitten neuvottelujen johdosta asetettiin erityinen\nkomitea, joka kokoontui Helsinkiin Hainarin johdolla asiata lähemmin\npohtimaan. Koko Hainarin vaikutusvoima ja vuosikymmenien ystävyyden\nperustama arvonanto oli pantava liikkeelle, ennenkuin komitean jäsenet\nsuostuivat tulevien sukupolvien hyväksi luovuttamaan käyttöoikeuden\nomaisuuteen, jota he itsekin olisivat voineet käyttää.\n\nAikaisemmin jo v. 1907 oli Hainari kutsuttu jäseneksi hallituksen\nasettamaan komiteaan, jonka tuli tutkia Viipurin läänin oloja ja\nerittäinkin tehdä ehdotus tarpeellisiksi toimenpiteiksi sen epäkohdan\npoistamiseksi, että monet lahjoitusmaiden talonpojat möivät tilansa\nylen halvasta hinnasta henkilöille, jotka eivät harjoittaneet\nmaanviljelystä. Tämän komitean mietintö Salmin kihlakunnan oloista on\nmelkein kokonaan Hainarin kirjoittama.\n\nOlisi paljonkin kerrottavaa näistä komiteatöistä ja niiden yhteydessä\nolevista seikoista. Mutta osittain ovat ne kovin arkaluontoista laatua,\nosittain ne vaativat erityisen esityksensä. Jätän ne sen vuoksi sikseen.\n\nLuonnollisesti sellaista henkilöä kuin Hainaria käytettiin myöskin\nmonenlaisiin kunnallisiin ja valtiollisiin luottamustoimiin. Sekä\nSortavalassa että Jyväskylässä ollessaan hän oli valtuusmiehenä.\nViimeisillä säätyvaltiopäivillä hän oli pappissäädyn jäsenenä, koulun\nopettajain edustajana vuosina 1899, 1900 ja 1904-5. Yksikamariseen\neduskuntaan hänet valittiin Viipurin läänin itäisen vaalipiirin\nedustajaksi vuosina 1908 ja 1909. Valtiopäivätyöhön antautui hän,\nniinkuin kaikkeen muuhunkin, koko sielullaan ja mielellään.\n\nVarsinaiseksi suureksi puhujaksi ei Hainaria voi sanoa, mutta silloin\ntällöin hän kuitenkin piti erinomaisia puheita. Ehkä paraimpana\nhänen puheistaan pidän sitä, minkä hän piti Sortavalassa v. 1901\nSavo-karjalaisen osakunnan kesäjuhlassa. Siinä hän käyttää muutamia\nKiven Seitsemästä veljeksestä ottamiaan aiheita erinomaisen taitavasti,\nsamoin erästä kirjettä, jonka Antti Kaksonen oli saanut Jalovaaran\nlapsilta. En tätä puhetta huoli tarkemmin selostaa. Se kumminkin\nantoi aihetta ilmiantoon, aivan hullunkurisen vääristetyssä muodossa.\nMuutamat muut yhtä turhat ilmiannot vaikuttivat, että hänen oli pakko,\nmuka \"kansan villitsijänä ja valtiollisesti vaarallisena\" henkilönä\nnäillä rajamailla, muuttaa Sortavalasta pois Helsinkiin.\n\nKesken ahkeraa työtä, puuhaillessa koulunopettajana, kirjailijana,\nhistorioitsijana, Karjalan kansan lämpimänä ystävänä toimiessa, koko\nSuomen hyväksi kuolema odottamatta Oskar Hainarin saavutti 23 p.\ntammik. 1910.\n\nPerustukseltaan oli Hainarin luonne optimistinen ja valoisa. Hän meni\naikoinaan melkein liiallisuuteen siinä, ettei tahtonut puhua pahaa\nkestään. Muistan monesti sattuneen, että kun minä tai joku muu tulimme\nhänen luokseen ja puhe sattumalta kosketteli jotakin yleistä päivän\njuorua, voi sattua, etten minä sitä tiennyt: \"jollet sinä sitä tiedä,\nniin minä en kerro, minä en tahdo puhua pahaa toisista\". - \"No, mutta\nsaanhan minä sen tietää ensimäiseltä, joka kadulla vastaan tulee,\nvoithan sinä sen yhtä hyvin kertoa.\" - \"En, se on saman tekevä, minä en\nlevitä juoruja.\"\n\nSiitä ajasta, jolloin Hainari toiseen kertaan muutti pois Sortavalasta,\nalkoi raskaampi ajanjakso hänen elämässään. Elettiinhän silloin n.s.\n\"routa- eli kirovuosia\", eikä Hainarikaan säästynyt siltä vihalta,\njoka kohtasi kaikkia huomatuimpia, suomalaiseen puolueeseen lukeutuvia\nkansalaisia. Olisi luullut sellaisen miehen säästyvän syytöksistä,\nsellaisen miehen kuin Hainari, jolla oli sellainen elämäntyö takanaan.\n\nHänen muistoaan eivät nuo ajat himmennä. Kauniina se säilyy lukuisain\nkansalaisten mielessä, kauneimpana niiden, jotka tunsivat hänet läheltä.\n\n\n\n"]