[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTR6xqZGWuSJ5KrnxTeJYXKVniFiPZFN2fsFwWsFCC0s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3095,"Metsä ja kartano","Korhonen, Veikko",1888,1942,"3095-korhonen-veikko-metsa-ja-kartano","3095__Korhonen_Veikko__Metsä_ja_kartano","Eläinsatuja","lastenkirja",[],[],"fi",1921,null,8635,50381,false,73713,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Metsä ja kartano: Eläinsatuja\" by Veikko Korhonen is a collection of animal tales written in the early 20th century. The stories are set in a charming rural landscape, exploring the lives and adventures of various anthropomorphized animals, including a hare named Puputti and a pig named Tahvo. Each tale seems to capture the essence of nature and animal wisdom while entertaining readers with lighthearted narratives.  The opening of the book introduces readers to Puputti, the old hare who is feeling bored and restless in the heat of July. He decides to wander into the calf yard, where he meets a group of calves, each with their own personalities and quirks. Through their banter, Puputti discovers the simple pleasures of the day and engages in playful exchanges that highlight his cleverness and the innocence of the calves. The opening sets a whimsical tone, hinting at the broader theme of animal relationships and their amusing interactions in a cozy, pastoral setting. (This is an automatically generated summary.)",[],276,"Kokoelma eläinsatuja, joissa seikkailevat muun muassa jänis Puputti, kettu Mikko Repolainen ja Mirrilän kissat. Tarinat sijoittuvat metsän siimekseen ja maalaistalon pihapiiriin, ja niissä kuvataan eläinten inhimillisiä luonteenpiirteitä ja keskinäisiä kohtaamisia.","Veikko Korhosen 'Metsä ja kartano' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3095. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","METSÄ JA KARTANO\n\nEläinsatuja\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nPuputti vasikkahaassa.\nTahvo Tasulainen ja Harakka Hajulainen.\nRistijäiset Mirrilässä.\nHukka Hujulainen ja Julle Jutustainen.\nMirriläiset vierailevat Naukuniemessä.\nRepolaisen kalakeitto.\nPekka ja Polle.\nSammakkolaiset kalastaa.\nKukko Kiekujainen ja Mikko Repolainen.\nNallen juhannusyö.\n\n\n\n\nPUPUTTI VASIKKAHAASSA.\n\n\nVanha Puputti oli ikävissään. Päivä paistoi ja niityn kukat loistivat,\nmutta kaikki, yksinpä lintujen laulukin, haukotutti vain jänöparkaa.\n\nHeinäkuun aurinko lämmitti vähän liiaksi. Pesä oli varjopaikassa, mutta\nse oli käynyt kuumaksi, ja jos pesän suullakin makasi, niin hiki tahtoi\ntulla sittenkin.\n\nOlisi oikeastaan pitänyt laittaa uusi pesä johonkin kiven koloon,\nsynkän viidakon keskelle, mutta siinäkin olisi ollut niin kovin paljon\npuuhaa, ettei kehdannut. Tottapahan päivät jaksoi, kun kerran öillä oli\nviileää, että saattoi edes ruokapaikoilla käydä.\n\nJos koettaisi kuitenkin lähteä hieman jaloittelemaan.\n\nPuputti loikkasi heinikkoon ja siitä ojaan, ilman vain huvikseen. Mutta\nojassa olikin vettä ja se räiskähti mukavasti niin että naurattamaan\nrupesi.\n\nOlisihan hänen pitänyt muistaa, että ojassa oli vettä, mutta ei se\nmitään. Viileämmältä vain tuntui.\n\nIhan virkisti.\n\nPuputti jännitti takasensa ja otti muutaman pitkän hypyn. Hei, miten\nhauskaa sittenkin oli kesällä, kun niitty oli vielä niittämättä ja\nheinä täydessä kukassa.\n\nKelpasi kupsehtia ja silpoa hienoimpia helpeitä suuhunsa.\n\nJos lähtisi vaikka järven rannalla käymään, koskapa nyt jaksoi paremmin\nliikkuakin, kun ojassa sai sen kylvyn. Siellä saisi huuhtoa hieman\nturkkiaankin, joka oli rypeytynyt mutaisessa vedessä.\n\nLepikkoahoa on sitten mukava viilettää, tuumaili Puputti ja kierteli\nvaloisampia paikkoja ja yht'äkkiä huomasi joutuneensa vasikkahaan\naitavarteen.\n\nNo, eipä hulluimpaa, vaikka pistäytyisi vasikkahupeloitten pakeilla,\nkun kerran näin sattui.\n\nPuputti kapsahti istumaan ja kuunteli. Sieltä kuului vasikan kello,\nkaksikin, ja vesakko rapisi. Löytäisi nyt vain sopivan kolon, josta\npujahtaa...\n\n— Ka, Puputti, mölähti iso vasikka, jolla oli iso kellokin kaulassa ja\nluuli olevansa muutenkin viisain vasikkaparvessa. — Jopa olet näköinen,\njatkoi. — Varmaankin Repolainen on sinua ryvettänyt.\n\n— Mitä sinä hupelo tiedät Repolaisesta, naurahti Puputti. — Hyppäsin\nojaan ja siitä se... Mitenkäs teillä aika kuluu?\n\n— No, meneehän se, vaikka juotavaa saisivat tuoda vähän useammin, sanoi\nvasikka. — Kärpäsetkin tahtovat ahdistaa.\n\n— Minuun ne eivät uskalla koskea lainkaan, sanoi Puputti. — Teitä\nnäkyykin kiertävän kaikki metsän pörriäiset. Tietäähän sen, kun on vain\nvasikka.\n\n— Ja mikä sinä sitten luulet olevasi, mölähti mullikka, joka oli vasta\ntullut paikalle.\n\n— Minä olen haltijajänis, sanoi Puputti, eikä kukaan uskalla koskea,\nminuun. Minä osaan kiertää kaikki ansat ja pyydykset, eikä koirat\nvälitä minusta mitään; käyvätpähän välistä pakinoilla luonani.\n\n— Niin, mutta minä olen emännän nimikko ja nämä toiset tässä ovat\npikkutyttöjen... Minusta tulee oikein kaunis lehmä ja saan sitten syödä\nkaikkein parhaimpia heiniä.\n\n— Ja minua ruopottaa isäntä kaulasta, kun sattuu joskus täällä käymään,\nmölähti mullikka.\n\n— Hah, hah, nauroi Puputti. — Eihän teillä taida olla edes nimeäkään,\nja silti ollaan noin olevinaan. Kaikkea sitä...\n\n— Vai ei ole, ynähti iso vasikka. — Minun nimeni on Lystikki, tuo\ntuossa on Tiistikki ja tämä Heluna.\n\n— Ja minun nimeni on Jussi, myrähti mullikka.\n\nPuputtia nauratti yhä enemmän.\n\n— Vai on teillä semmoiset nimet ja tämäkin sitten mukamas ihan kaima —\nPuputti sipaisi käpälällään mullikan nenää — voi tätä jussipahaista.\n\nSe suututti, semmoinen, mullikkata ja sieraimiaan tuhauttaen lähti se\nvesakkoon.\n\n— ... tuommoisten kanssa rupea seurustelemaan, möyryi mennessään.\n\nPuputti laukkasi muutaman askelen ja kapsahti sitten istumaan. Kylläpä\noli näilläkin vasikkahupeloilla hyvät päivät, kun ruohoa oli polveen\nasti ja rannalla sai käydä vettä lipaisemassa. Sitten tuotiin vielä\nkahdesti päivässä eri juomiset, kuin hyvillekin...\n\n— Vai pitäisi sinusta tulla oikein emännän nimikko, sanoi Puputti\nLystikille. — Entäs jos sattuu käymään niin, että nahkasi joutuu\nsyksyllä kepille. Isännästä se kai riippuu, pääsetkö talvelle, vain\nmitä?\n\nVasikka huiskautti häntäänsä semmoisille puheille. Totta kai emäntä\ntiesi niin paljon kuin isäntäkin, ja enemmänkin. Piti vähän Puputille\nvielä selvittää.\n\n— Kohta puoleen minä saan jo kulkea toisten mukana karjassa ja\nmaata lehmisavuilla niinkuin toisetkin ja iso härkä suojelee minua\nlaitumella, jos joku vieras lehmä meinaisi tulla puskemaan. Ja aina\nminä jo vähän itsekin — vasikka nosti niskansa jäykäksi ja mullisti\nsilmiään — pidän puoliani.\n\n— Eihän sinulla ole sarviakaan, nauroi Puputti.\n\n— Ei niitä nykyisin käytetäkään oikeilla lehmillä, kun näes pitää pää\nolla pyöreä ja semmoinen juova seljässä kuin minullakin.\n\n— Ptrui juomaan, ptrui juomaan, kuului veräjältä.\n\n— No nyt ne toivat juomista, sanoi iso vasikka ja tömisti ensimäisenä\npaikalle.\n\n— Pitäkää puolianne, sanoi Puputti toisille ja otti muutaman askelen,\nnähdäkseen, miten kävisi.\n\nToiset vasikat pukkasivat Lystikkiä kylkeen ja mölähtäen kellahti tämä\nnurin. Maitoa ei ollut enää kuin pisara sangon uurteessa, kun iso\nvasikka painoi päänsä siihen.\n\n— Voi pahus, minkä tekivät.\n\n— Se oli parhaiksi sinulle kehujalle, sanoi Puputti.\n\n— Kyllä minä sen vielä maksan, uhkasi Lystikki ja pukkiloi pienempiä\nkylkeen.\n\nPuputille johtui pieni hauska temppu mieleen.\n\n— Lähde rantaan minun kanssani, niin minä opetan sinut uimaan, pyysi\nhän vasikkaa. — Sehän on näin kuumalla mukavata, vai pelkäätkö?\n\n— Minä en pelkää mitään, sanoi iso vasikka ja oli valmis lähtemään.\n\nRannalla oli iso kivi ja Puputti kapsahti sille.\n\n— Nousehan sinäkin tänne niin yhdessä hypätään veteen.\n\nVasikka nousi ja koetti olla rohkea, vaikka hirveästi peloitti.\n\n— Minun pitää katsoa, miten sinä hyppäät alas, että osaan neuvoa\nsitten. Ala jo mennä, minä tulen jälessäsi.\n\nVasikka hyppäsi kiveltä ja upposi kaulaansa myöten veteen ja säikähti\nkovin. Rannalle päästyään sanoi:\n\n— Ethän sinä tullutkaan.\n\n— Jopahan minä nyt... kun sinua vain juksasin, nauroi Puputti.\n\n— Jopa teit huonon tempun, mölähti vasikka ja vihaisena lähti hakaan.\n\nPörriäinen lensi lepikossa ja vasikka sitä pakoon sen kuin jaloistaan\npääsi. Puputti loikki jälestä ja ilkkui:\n\n— Sinähän pelkäät pientä pörriäistäkin, hupelo. Ei sinusta tule emännän\nnimikkoa, ei ikinä.\n\nPuputti lähti loikkimaan omille teilleen ja nauroi ylpeällä, tyhmällä\nvasikalla mennessään.\n\n\n\n\nTAHVO TASULAINEN JA HARAKKA HAJULAINEN.\n\n\nIso ja lihava possu makasi kyljellään talon karjapihan takana. Aurinko\npaistaa rellitti niin että nahkaa kirveli, eikä silmiään kärsinyt\navata. Tietää sen, heinäkuisen auringon, mitä se tekee. Possunkin piti\njo kääntää toinen kylki auringolle ja sitten hieman lipaista mukavasti\nkielellä kärsää ja huokaista tyytyväisyydestä.\n\n— No, noh, paista nyt sitä toistakin kylkeä, ohoh, noh, no.\n\nSattuipa Harakka Hajulainen lentämään kartanolle ja tutkittuaan\npossun ruoka-altaan ja huomattuaan sen nuoltuksi, lentää hupsautti\nkarjakartanon taakse ja meni possun pakinoille.\n\n— Sinä vaan aina makaat, sanoi se possulle. — Eikö käy ruumiisi\nkipeäksi alituisessa makaamisessa?\n\n— No, noh, mitäpä tässä muutakaan, kun on niin kovin vari, sanoi possu.\n— Makaisit sinäkin, niin kasvaisit niin suureksi kuin minäkin.\n\n— Ja sitten en pääsisi yhtään lentämään, nauroi Harakka. — Mikä sinun\nnimesi on?\n\n— Noh, kah, Tahvohan se taitaa olla.\n\nTahvo nousi istumaan takastensa varaan ja haukotteli.\n\n— Mikähän aika lienee päivästä, tiedätkö sinä Hajulainen?\n\n— Ei ole vielä päivällisen aika, koskapa talon väkikin on vielä\nniityllä. Annatkos vähän sitten minullekin, kun tuovat ruokaa sinulle?\npyysi Harakka.\n\n— No, miten tuon kanssa nyt tekisi. Kun tässä mietin.\n\n— Enhän minä kun muutaman nokallisen vain, sanoi Harakka.\n\n— No, jos et muuta kuin nokallisen, niin saat, lupasi Tahvo. — Sinä\nkyllä saisit hankkia ruokasi muualta, kun sinulla on siivet ja pääset\nnopeasti liikkumaan, mutta saathan nyt maistaa. Ja ollaanhan tässä\nniinkuin tuttaviakin.\n\nTahvo laskeutui taas pitkäkseen ja huokasi. Taisi olla jyryä ilmassa\nkun niin raukasi.\n\n— Kerroppas minulle, minkälaista on siellä metsässä, pyysi Tahvo.\n\n— Jos annat minun syödä altaastasi mahani täyteen, niin sama lienee,\nlupasi Hajulainen. — Se ei vähennä kuin yhden sinun suullisesi\npäivällisestäsi.\n\nTasulainen maiskutti suutaan. Ei tosin olisi hennonut antaa niin\npaljoa, kun jo alkoi nälkäkin tulla, mutta olisi niin hauska kuulla,\nmitä siellä metsässä oikein on.\n\n— Noh, jos kerrot oikein mukavasti, niin saat syödä mahasi täyteen. Ja\nala nyt jo kertoa.\n\nTahvo laittoi itselleen oikein mukavan asennon ja sulki silmänsä. Olipa\nsiinä nyt mukava kuunnella.\n\n— Siellä metsässä on vaikka mitä, aloitti Harakka. — Kun on niin\nkorkeita puitakin, ettei tahdo jaksaa yli lentää. Ja niin suuria\nkiviäkin on kuin tämä navetta ja lato yhteensä. Mikko Repolainen sanoo\nniitä haltijain saunoiksi, mutta minä en sitä oikein usko. Kivi kuin\nkivi, eihän sen sisällä ketään asu. No, joko sinä nukut?\n\n— Öö, öhhöh, en minä vielä...\n\n— Ja sitten siellä on semmoisia lampia, joissa on niin suuria kaloja,\nettä ihan peloittaa. Ovat ihan yhtä suuria kuin sinäkin.\n\nTahvo raotti vähän silmiään.\n\n-— Nyt taidat valehdella, sanoi. — Ei niitä toki missään semmoisia\nkaloja...\n\nTahvo sulki jälleen silmänsä. Kylläpä se aurinko nyt hautoi kun ihan\nhiki kohosi pinnalle. Pitäisikin tässä lähteä savihautaan uimaan, kun\nkehtaisi.\n\n— No, ethän sinä kerrokaan. Minä en anna yhtään nokallista muuten...\n\n— Mitäs teit valheeksi, tirskahti Harakka..— Ja turha sinun on sillä\nruuallasi mahtailla, mokomallakin sotkulla.\n\n— No, noh, älä nyt haasta riitaa, vaan kerro, kun kerran lupasit.\n\n— Ja sitten siellä on niin suuria eläimiäkin, että yhdellä suupalalla\nsinut hotkaseisivat, sanoi Harakka. — Jos nimet tahdot tietää, niin\nyhden nimi on Nalle Karhunen, toisen Susi Hukkanen, ja kolmannen Hirvi\nHerranen. Ne ovat semmoisia petoja, että ihan hirvittää. No, johan sinä\ntaas nukut?\n\nHajulainen löi nokallaan Tasulaista kärsään.\n\n— Öh, kah, noh, mitä sinä nyt... että minkälaisia ne elukat olivatkaan?\nTaisin todellakin vähän nukahtaa.\n\n— Semmoisia, jotka syövät sinut heti suuhunsa kun vain näkevät, sanoi\nHarakka ja nauraa tirskutti.\n\nTahvo kiljasi pelästyksestä ja nousi istumaan.\n\n— Eihän ne vaan tänne kartanolle tullene? kysyi.\n\n— Saattavat ne tulla tännekin, jos niiksi sattuu. Pitää varoa nyt\nnaapurin, ettei vaan joutuisi petojen ruuaksi.\n\nTahvo kellahti takaisin syrjälleen.\n\n— Ähhäh, nnoh, kyllä sinä valehtelet nyt ihan kouraantuntuvasti. Ei\nniitä ole semmoisia petoja. Ja jos olisikin, eivät ne uskalla tulla\ntänne talon kartanolle. Isäntä kun ottaisi seipään, niin silloin tulisi\nsuloinen lähtö. Ajoi se yhden kerran jo minuakin seipäällä.\n\n— No mistä syystä?\n\n— Satuin menemään perunapeltoon ja siitäkös tämä hyväkäs suuttui\nhirveästi. Karjui ja hotaisi seipäällä, että monta päivää jomotti\nnivusia.\n\n— Vai semmoinen tämä isäntä. Äkäinen sillä on poikakin. Menin\nkerran pihamaalta jotain suuhuni hamuamaan, niin tämä hävytön ampua\nroiskautti, mutta eipäs toki sattunut. Siinä oli jo henki vaarassa,\nkertoi Harakka.\n\n— Hyvä se isäntä on minulle sitten sen jälkeen ollut. Käy aina korvan\ntauksia ruopottamassa ja hokee: »kosu, kosu». Toi yhden kerran\nkaurojakin. Siitä hyvästä minä olen sille lahjoittanut kaksi kertaa\noikein kauniita porsaita.\n\n— Mutta saat uskoa, että vielä se syö sinut suuhunsa, isäntä, sanoi\nHajulainen.\n\nTahvo nousi taas istumaan ja heristi kuuloaan.\n\n— Että mitenkä?\n\n— Niin, että syö sinut suuhunsa.\n\nTahvo mietti hieman ja sanoi sitten:\n\n— Ohoh, mitenkä se sen tekisi?\n\nHarakka naurahti. Tuo Tahvo on sitten aika ällikkä, kun luulee saavansa\naina elää.\n\n— Roiskauttaa pyssyllä korvan juureen ja sitten nylkee nahkan päältäsi\nja keittää lihoistasi soppaa.\n\n— Ohhoh, sitä valhetta. Kyllä sinulle ei passaisi antaa sitä ruokaa\nyhtään, kun sinä puhelet noin paljon joutavia, sanoi Tasulainen. —\nMitä varten se sitten olisi minua näin isoksi kasvattanut, jos kerran\naikoisi korvan juureen roiskauttaa?\n\n— Sitä varten, että saa sinusta enemmän lihaa, sanoi Harakka.\n\n— Sitä minä en oikein ymmärrä, enkä uskokaan. Puhutaan muista asioista.\n\n— Samahan tuo on, sanoi Harakka ja hypähti karjatarhan aidalle ja siitä\ntarhaan.\n\n— Mitä sinä siellä? kysyi Tahvo.\n\n— Pitää katsella jotain suuhunsa, kun niin hiukasee. Eivät ne tuokaan\nruokaa sinulle tänään.\n\nTahvo alkoi miettiä sitä, että jos eivät toisi ruokaa, niin nälkä\ntulisi, ja alkoi vinkua.\n\nHarakka hyppäsi aidalle.\n\n— No mikä sinulle tuli? kysyi.\n\n— Pitää tässä aloitella sitä ruokavirttä. Sitä saa aina laulaa hyvän\naikaa, ennen kuin tuovat. Öäää, örni, örni, vorniinkorni.\n\n— Elä veikkonen, kun ihan korvat halkeaa, sanoi Hajulainen. — Näkyivät\ntulevan niityltä, pian ne ruokaa tuovat, kun maltat odottaa.\n\nTalon ruokakello helähti soimaan ja Harakka lensi navetan katolle\nodottamaan Tahvon ruoka-annosta, saadakseen siitä luvatun mahantäyden.\n\n\n\n\nRISTIJÄISET MIRRILÄSSÄ.\n\n\nMirrilä on iso talo. Tietäähän sen, kun on niitä mirrejä,\nnytkyttelijöitä, kokonaista kymmenen ja vielä poika ja tyttömirrit\nlisäksi. Onhan siinä perhettä.\n\nJa nyt oli Mirrilän perhe vielä lisääntynyt viidellä pikkumirrillä,\njotka olivat kaikki poikia. Onnellinen mirriäiti makasi vakassa ja\nhoiteli pienokaisiaan.\n\nTietää sen, että siinä nakatettiin ja maristiin. Kun nyt niin monta\npoikaa saatiin yht'aikaa Mirrilään.\n\nEipä malttanut isäntämirrikään lähteä töihin vaan kähräili siinä\nvakun ympärillä ja veteli pitkiä haikuja piipustaan. Siinä käpsehti\nmirrivaarikin ja lateli juttuja, joita kukaan talonväestä ei uskonut.\nOli näes hänkin niin hyvällä päällä, että rupesi valehtelemaan. Ihan\npiti nauraa mirrien sillä vaarilla, kun tekaisi niin pitkiä valeita.\n\nNo, eihän siinä muuta, kun ristijäisiä puuhaamaan, kun kerran\nmirriläistenkin piti niitä tapoja noudattaa.\n\n— Ja ne ristijäiset pitää puuhata ihan paikalla, sanoi isäntämirri ja\nsylkäsi ja sähähti. Vai ei tässä mukamas ristijäisiä, kun kerran viisi\nkoreata kissanpoikaa tuli yht'aikaa perheen lisäksi.\n\nEmäntämirrillä oli tosin ilon ohella huoliakin.\n\n— Mistä heille ruokaa saanee riittämään, virkkoi. — Maitoa sitten vielä\npitäisi olla ja herkkuja. Eikö pitäne karjaa lisätä Mirrilään.\n\n— Noo, kyllä Mirrilässä peltoja on ja leipä riittää ja ostetaan vielä\nyksi lehmä. Sammakkolaiset kuuluvat kokeilleen lehmänhoitoa ja kun\nsiitä ei ole tullut mitään, myyvät koko kapineen. Pitääpä lähteä\nostamaan se huiskahäntä sieltä.\n\nIsäntämirri pisti piippunsa housujensa taskuun ja sylkäsi päättävästi.\nSamalla saa pyytää Mikko Repolaista toimittamaan pienten mirrien\nkastamisen.\n\n— Senkö kujeilijan sinä taas meinaat kuljettaa, ärähti muorimirri\nisännälle, mutta tämäkin tokaisi:\n\n— Eipä sitä metsänväessä ole muita niinkään pystyviä siihen tehtävään\nkuin Repolainen. Eikä se nyt aina Mikkikään kujeile, varsinkaan niin\ntärkeässä tehtävässä.\n\nMikäpä siinä, paistettiin ja puuhattiin. Pitäähän sitä toki\nristijäisissä olla tarjottavaa, varsinkin semmoisessa talossa, kuin\nMirrilässä. Hiki valui muorimirrinkin parrasta, kun keitti ja paistoi\nja mirrineidot tomuttivat ja siivosivat.\n\nSieltäpä se jo Repolainenkin tuli kummien kanssa. Yhdeksi kummiksi oli\nsaatu salon haltijajänis, Puputti ja muina oli naapurin Moppe ja Kippi,\npieniä pihakoiran retuksia. Hukka Hujulainen oli lupautunut tulemaan\nlaulajaksi juhlaan.\n\nArvokkaana istui Repolainen pöydän päässä ja haasteli ilmoista, ja\nmuista Mirrilän vanhemman väen, setien ja tätien kanssa. Viimein jo\nkyllästyi siihen hökötykseen.\n\n— No tuleeko siitä mirripoikien kastamisesta mitään. En minä tässä\njouda koko päivää semmoisen asian takia... pitää joutua lakia lukemaan\nHarakka Hajulaisten käräjiin, kun kuuluvat taas riitelevän ja räiskävän\nkeskenään.\n\nSiinä tuli jo kiire, kun Mikko semmoisia haastoi. Pojat tuotiin\nkummeille ja Repolainen aloitti toimituksen.\n\n— Mitä näille nimiksi pannaan? kysyi.\n\n— Voi hyvänen aika, kun tässä ei ole muistettu sitä lainkaan, sanoi\nemäntämirri ja muorimirrikin murisi:\n\n— Enkö sitä jo sanonut. Minijä ei muista mitään, kun nyt ei sen\nvertaa, että nimet lapsille. Minä teen ehdotuksen. Yhden nimeksi\npannaan Mirumaru, toisen Lirularu, kolmannen Niuniu, neljännelle jos\npistettäisiin Mimumamu ja viidennelle Lorunloppu.\n\n— Mutta lorunloppua ei pistetä nimeksi, ärähti emäntämirri. — Vai\npitäisi tässä nyt nimellä pilata yksi Mirriläisten suuresta parvesta,\nkun kerran minullakin on sananvaltaa. Olen ajatellut, että tästä\npunaisen kirjavasta tehtäisiin Nikunaku, kun se on niin kaunis nimi.\n\nJopa nyt nauratti Mikko Repolaista.\n\n— Sehän on sian nimi, hohotti. — Eikö passaisi paremmin Höpsy eli\nKepsu. Nehän ovat semmoisia herrasnimiä.\n\nIsäntämirri jurotteli. Koko mirriläisten perheessä ei ollut yhtään\nJussia, hänen kaimaansa, ja se oli paha asia. Eipä kehdannut siitä\nhuomauttaa nytkään, tehkööt pojista vaikka sammakon kaimoja.\n\nMinijä huomasi toki tämän ajoissa ja yksi nakattajista päätettiin\nkastaa isännän kaimaksi.\n\nNo tietäähän sen, että se oli löksöttävähousuisesta isäntämirristä\nkovin mieluista ja eikös kehveli pistänyt kesken koko toimitusta\npiippuunsa. Mällinkin latasi vielä poskeensa ja sylkeä roiskutteli\nsitten toisten mirrien varpaille.\n\nTuotiin vesisaavi pöydän viereen ja Mikki piti mieltä ylentävän\npuheen mirriläisten viisaudesta ja nauroi välillä kouraansa sillä\nkompailullaan. Eivät mokomat nakattajat käsittäneet hänen puhettaan\npilkaksi, vaan sivelivät ylen liikutettuna partojaan. Isäntämirri oli\nniin mielissään, että mälli putosi suusta.\n\nMikki alkoi mätkiä poikasia vesisaaviin.\n\n— Siin'on Mirumaru, siinä Lirularu, nyt meni Mirnumarnu ja... mitenkäs\nse nyt olikaan, ne toiset nimet unohtuivat.\n\nSanottiin nimet Mikille, mutta kuuli väärin.\n\n— Tässä Huihai ja tuos' on sitten se Lassi.\n\nRepolainen punttasi viimeisen pojan veteen.\n\nSyntyi hätä ja hämminki.\n\n— Jussihan sen piti olla.\n\n— Nyt pojat hukkuvat veteen.\n\n— Eikä se toinenkaan ollut huihai. Nyt yksi jo veti veden henkeensä.\nVoi hyvä isä.\n\n— Antakaa Mikille lähtimet.\n\n— Pistäkää tuli häntään mokomalle.\n\nSaatiinhan siitä pojat kuiville ja Mikki naureksi rauhallisena. Jopahan\nnyt olisi pakoon lähtenyt, kun kerran kesteihin käskettiin. Palkkojaan\ntahtoi vaivoistaan ja sanoi tyytyvänsä kolmeen kalakeittoon, kun tässä\noltiin näin naapureita.\n\nTietää sen, että kyllä nauvuttiin ja nakatettiin, syljettiin ja\nsihistiin.\n\nKun ihan juhlan pani piloille tämä Mikon kehveli.\n\nMirriläiset tekivät päätöksen, etteivät kutsuisi Mikkoa koskaan\navukseen, mutta Mikki vain naureksi sillä päätöksellä, kun tiesi, ettei\nmenisi kauankaan kun mirriläiset taas tarvitseisivat hänen apuaan.\n\n\n\n\nHUKKA HUJULAINEN JA JULLE JUTUSTAINEN.\n\n\nJulle, iso jänökoiran vöntti lötkötti pirtin lattialla ja koetti\nnukkua. Eihän siitä mitä, nukkumisesta, kun oli jo kärpäsiä tuvassa.\nOli kärpäsiä tosiaankin, vaikka oli vasta huhtikuu. Mutta ulkona olikin\nniin kovin lämmin että kärpäset saattoivat lentää navetasta tupaan.\nJulle oli nähnyt niitä navetassa ja uskoi varmasti, että sieltä niitä\ntuli, rauhan häiritsijöitä.\n\nJulle nousi laiskasti istumaan. Pää kallellaan siinä mietti, että\nsaattaa sitä olla vielä aikaa syksyyn, jolloin pääsee salolle\njussukoiten jälille. Saattaapa olla siihen monen piskin ikä, monta\nsadetta jos paistettakin. Ensin tämä kevät ja sitten se kuuma kesä,\nsitten vielä hyvän aikaa semmoista, joka ei ole kesää eikä syksyä.\nKylläpä se tiedetään, milloin sitä päästään jahtaamaan, kun on omat\nmerkit; semmoiset, että kun näkee metsäpolulla ensimäiset keltaiset\nlehdet niin silloin saa olla valmiina.\n\nNiinpä niin, se on sitä aikaa ja tämä on tätä.\n\nJulle haukotteli. Onpa ne nyt ihmiset raivautuneet tupasalta, kun\nei ketään... lastenkin ääni kuuluu kartanolta. Ne äsken pyysivät\nleikkiinsä, mutta eihän tässä nyt enää lasten kenkiin, kun on ikää\njo ja viisautta. Äooh, kylläpä se nyt kovin haukotuttaa, taitaa olla\nvesisateet tulossa.\n\nJoko taas.\n\nJulle tavoitti suuhunsa kärpästä, joka oli tunkeutunut niskaan ja\npuraisi pahasti. Toiseen paikkaan, siitä ikkunan paikalta paisteesta,\npiti muutaita. Olisi saattanut lähteä vähän uloskin, kun olisi päässyt\nmetsään.\n\nSinne ei laskettu. Sanottiin, että mitäpä tuonne... antaa puputtien\nrauhassa pesiä ja poikasia puuhata.\n\nIsäntähän se aina niin...\n\nNiinkuin hän milloinkaan olisi heidän, puputtien, rauhaa näin keväisin\nhäirinnyt. Kyllähän luonto veti, mutta pitihän sitä olla sen verran\nmalttia, että antoi niitten olla... Heh, vähän sitä luotetaan, vaikka\nkuinka vakuuttaisi.\n\nJos kuitenkin lähtisi vähän ulos, kun niin raukaseekin. Taitaa tämä\nkeväinen ilma...\n\nJulle istahti portaille ja veti nenäänsä tuoksuvaa ilmaa. Kesän se\nsiitä tekee, ei siinä auta mikään. Lumia ei näy enää muualla kuin\nmetsissä.\n\nNiin, metsissä. Siellä olisi nyt mukavaa, hyppiä mättäältä mättäälle\nja tavata vanhoja tuttavia, Hukka Hujulaista ja Mikko Repolaista.\nVoisipa pistää ihan rauhallisena juttua Puputinkin kanssa, senpä\nhaltijajäniksen, jota ei ole kehdannut enää moneen vuoteen ajaa.\n\nJos kävisi kävelyllä riihen luona ja pellon veräjällä.\n\nSiitä ei nyt ainakaan moitittane. No ei nyt luulisi ainakaan.\n\nKa, ka, kun päälle tullaan.\n\nPiiat siitä kulkivat vesikorvon kanssa ja olivat vähällä kaataa Jullen.\n\nSieltä tuli Jussi kirves kainalossa, laski kirveensä tikapuulle ja tuli\nhyväilemään.\n\n— No mitäs se Julle... voi Julle poikaa... onko ikävä metsään?\n\nJulle haukahti ja vikisi.\n\nVielä sitten kysyy, että onko ikävä. Kun ei käy enää syöntikään. Kyllä\nkai sinä antaisitkin juosta metsässä, mutta isäntä ei anna. Jos minä\nolisin sinun koirasi, Jussi, niin antaisitko?\n\nJussi ei ymmärrä Jullen ulahtavaa kysymystä, menee tupaan ja kohta\nsieltä ulos, talliin mihin mennenee.\n\nJulle jurpottelee sitä ainaista samaa latuaan riihen luokse ja siitä\npeltoveräjälle, mutta ei uskalla metsään asti.\n\nNyt kuitenkin tuntuu tulevan ihan eri luonto, kuin muina päivinä.\nIlmassa on niin soma kevään tuoksu ja yöllä, kun kylmää, kantaa hanki\nvarmasti, se mitä on enää hankia ja lunta metsässä.\n\nMitäs jos lähtisi salaa, kun kaikki hukkuvat, yöllä, kuun paisteessa,\npitkin rapisevia hankia?\n\nAamupuolella saisi tulla takaisin, eikä kukaan tietäisi mitään. Jopa\nhän on ollut koko vätys, kun ei ole jo ennemmin lähtenyt yölliselle\nretkelle.\n\nNyt sitä pitää lähteä, ja ihan varmasti.\n\nKun talossa nukuttiin, lähti Julle Jutustainen hipottelemaan pitkin\nkantavia hankia.\n\nJopa oli mukavaa. Katseltavaa oli ihan joka puolella ja metsä tuoksui\npihkalle ja mahlajille.\n\nPitää mennä suoraan Hukka Hujulaisen mökille, kuulemaan metsän uutisia.\nHujulainen oli hänen hyvä ystävänsä sen jälkeen, kun hän oli kerran\npelastanut Hukan varmasta kuolemasta, päästämällä Hujulaisen jalan\nkiven kolosta, johon oli tarttunut.\n\nKa, eikös mennytkin tuolla jänöjussi, olipa toinenkin. Olkoon. Saapa\nheitä sitten syksyllä hätistellä makuuksistaan.\n\nJulle koputti Hujulaisen ovelle.\n\n— Kuka siellä? kysyi Hukka.\n\n— Julle täällä vain on, laskehan sisään, että jututaan.\n\nAvasihan Hujulainen oven parhaalle ystävälleen ja hauskaa oli\nkumpaisestakin, kun tavattiin.\n\n— No mitä sinulle kuuluu? kyseli Hujulainen Jullelta.\n\n— Mitäpä sitä... päiväkaudet saa maata ja pyöriä yksissä jalkainsa\nteissä, hätäjälin pellon veräjälle päästetään.\n\n— Vai on kuoman asiat niin hullusti, sanoi Hujulainen. — Minulla se on\nelämä vapaata, kun ei ole ketään kieltämässä eikä käskemässä. Saa olla\nniinkuin haluttaa.\n\n— Onhan se muutamilla mukavaa, tämä elämä Lähtisihän sitä koettamaan\nominpäinkin, mutta kun on niin tottunut niihin ihmisiin.\n\n— Eikös ja vähän... kyllä sitä tottuu pian tähän metsäläiselämään,\nkun vaan tahtoo. Olisihan tässä tilaa meille molemmille, jos niinkuin\nmuuten passaantuisi sinulle, esitteli Hukka. — Yhdessä syötäisiin, mitä\nsaataisiin.\n\nJulle tuli ihan liikutetuksi Hujulaisen ystävällisyydestä. Lupasi\nmiettiä asiaa ja muutamana yönä käydä sanomassa Hukalle päätöksestään.\n\nHujulainen tarjosi Jullelle vähän haukattavaakin, tuoretta metsoa,\njonka edellisenä aamuna oli ropannut kankaalta, mihin se tuli\nkevätilojaan pitämään.\n\n— Nyt minun pitää jo lähteä kotiin, sanoi Julle.\n\n— Minä tulen vähäksi matkaa saattamaan, lupasi Hujulainen.\n\nKahtena varjona viilettivät Hukka ja Julle karehtivaa hankea. Vähän\nmatkan päässä pysähtyi Hujulainen ja nykäisi toveriaan pysähtymään.\nHaavikon laidassa, pienen metsälammen rannalla kuukki kaksi jänöjussia,\njyrsien tuulen kaataman haavan kuorta ja väliin heittäen kuperkeikan\nkantavalla hangella.\n\n— Paisti mieheen, kuiskasi Hukka, ei muuta kuin otetaan kiinni.\n\n— Ei se käy nyt päinsä, sanoi Julle. — Jänisten metsästys näin keväällä\non huono asia. Antaa niiden pesiä rauhassa, niin saadaan syksyllä\nenemmän.\n\n— Eikö mitä, nauroi Hukka. — Us kiini vain vemmelsääreen.\n\n— Jätä nyt kuoma tuo saalistamishalusi, kun kerran pyydän. Minä en\nainakaan jalorotuisena ota osaa semmoiseen metsästykseen.\n\n— No ei sinusta sitten ole toveriksi minulle, sanoi Hujulainen. —\nMinä otan mistä saan ja ketä tahansa. Ottaisin sinutkin, jos et olisi\nystäväni.\n\n— Niin, no, kun sinulla on susimaisempi luonto, ei siinä muuta. Ota nuo\njussit, jos haluat, minä lähden loikkimaan kotiin, etteivät tiedä minun\nmetsässä olleen. Käynpähän sitten juttuamassa jonakin yönä.\n\nJulle lähti sen kun käpälistä pääsi. Ei kehdannut katsoa, miten\nHujulainen hiipi varovasti vaaraa aavistamattomien puputtien lähelle ja\nkun olivat vierekkäin silpomassa kuorta samasta oksasta, iski heihin\nkumpaiseenkin kyntensä. Julle kuuli vain heikon parkaisun, seisahti ja\nkuunteli ja lähti sitten viivana eteenpäin.\n\nEi hän semmoisen kanssa asumaan, joka ei anna milloinkaan rauhaa metsän\nväelle.\n\nEikä muutenkaan. Onhan sitä vähän ihmistä lähempänä, kun on heidän\nasunnoissaan ja hyväiltävänään.\n\nVähää ennen, kun isäntä meni aamuapetta hevosille tekemään, ehti Julle\nkotiin ja paneutui tuvan lattialle pitkäkseen.\n\nVielä seuraavinakin päivinä näki unta metsästä ja Hujulaisesta.\n\n\n\n\nMIRRILÄISET VIERAILEVAT NAUKUNIEMESSÄ.\n\n\nMirriläisiä vaivasi kovin usein kyläilyn halu. Eivät malttaneet pysyä\nkauan kotonaan ja tehdä töitään, vaan piti lähteä kyliä votkimaan.\n\nNyt olisi pitänyt lähteä Naukuniemeen, mutta sinne oli venematka ja\nMirrilän väki oli kovin laiskaa soutamaan. Mikäpä sitä kehtasi venhettä\nkiskoa, varsinkaan tuulella. Siinä kävi selkäkin niin kipeäksi,\nsoutaessa, eikähän se muutenkaan oikein sopinut mirriläisväen arvolle.\n\nNo mikäpä siinä. Olihan Mikko Repolainen niin kovin mukava mies,\nvaikka joskus kepposiakin teki, että hän souteli mirrejä mielellään\nkylämatkoilla ja muulloinkin, milloin tehtiin huvikäyntejä saarissa.\n\nEi muuta kuin sana taaskin Mikolle, että tulla vain soutamaan.\n\nMirriläisten ja Naukuniemeläisten välit olivat olleet joku aika\ntakaperin huononpuoleiset. Riita oli tullut hiirestysmaista ja kun oli\ntapella natistettu, olivat Naukuniemeläiset jääneet tappiolle.\n\nVähitellen olivat välit tulleet entiselleen ja olipa jo muutaman kerran\nvierailtukin toisissaan.\n\nNyt piti lähteä Naukuniemeläisille näyttämään mirrineitojen uusia\npukuja, joita oli teetetty vartavasten koulunkäyneellä ompelijalla,\nLiisa Kurnaulla.\n\nTietää sen, että mirrineidot olivat innoissaan, ärrivaari ei jaksanut\nkuunnella enää sitä nakausta ja mankumista, vaan tokasi:\n\n— Pitikin niille laittaa niitä hepeneitä, hepsakkeille. Nyt semmoista\nelämää pidetään, ettei korvat tässä enää kestä. Menkää siitä jo\nkylään, jos menette, minä jään kotiin ja lämmitän saunan ja kylven\nkyläkustistani.\n\nJa kun ei tullut sanasta apua, otti vaari jo patukan ja koveni:\n\n— Jos nyt ei jo lakata siinä peilailemasta ja räkättämästä, niin tästä\nsaatte.\n\nJa äitimirrille kivahti:\n\n— Aina sinäkin niille annat perään joka asiassa. Näihinkin hepeniin\npistettiin markat kalliina aikana ja nyt ei muuta kuin pitää hypätä\nnäitä hepeneitä näyttelemässä. Johan tuolla ihmisetkin nauravat.\n\nMirrimuori sähähti:\n\n— Älä sinä vaari aina toraa jauha. Pitihän jo Lirularun ja Mirumarun\nmuutenkin saada uudet puvut, ja kun nyt ollaan kerran talollisia, niin\nlaitettiin tämän kerran vähän hienompaa.\n\nJopa mirrineidot olivat valmiina ja äitimirri myös. Mirrityttärien\nhännän päässäkin oli nauharuusuke ja kaulassa semmoiset röyhelöt, ettei\nnäkynyt kuin nenän päätä ja vähän silmiä.\n\n— Kun nyt Mikki vaan pian tulisi, että päästäisiin lähtemään, sanoi\nLirularu ja käveli hieman kankeasti kahisevissa koltuissaan.\n\n— Katsohan, onko nauhasolmu oikein minun päässäni, pyysi Mirumaru. —\nKyllä kai me nyt ollaan hirveän sieviä.\n\n— Jo toki ollaankin. Kateeksi se käy Naukuniemeläisten, kun Pullilla ja\nPallilla, heidän tyttärillään, ei ole tällaista.\n\n— Sitä kun ollaan niin kateellisia, sanoi Lirularu pää kallellaan. —\nKyllähän Naukuniemeläisetkin laittaisivat, mutta kun ei ole varoja.\n\nMirrimuori murahti:\n\n— No ei saa puhua pahaa toisistaan. Nykyään pitää meidän mirrienkin\npyrkiä sivistykseen ja mielen jalouteen.\n\nSieltäpä se jo Repolainen tulikin palavissaan ja tupaan tultuaan,\npyyhki käpälällään hikeä otsaltaan.\n\n— Unohtui siinä kiireessä nenäliina kotiin, virkkoi ja sitten alkoi\npuhua, kehveli, palkoistaan ennenkuin oli työnkään tehnyt.\n\n— Se on nyt hyvät naapurit niin, että minun mieleni on ruvennut\ntekemään sarkahousuja. Aion tässä pyydystää jo syksystä talven eväät,\nja sitten makailla pesässäni, niin sarkahousut pitää saada, ettei\njalkoja jomota. Teillähän niitä on villoja. Vienpähän Revotar Heikin\nlesken kehrättäväksi.\n\nMirrimuori pyöritteli peukaloitaan. Kovinpa se Mikki olikin käynyt\nvaativaiseksi, kun nyt ihan villoja palkastaan.\n\n— No jos nyt lupaat olla kyläreisulla kujeilematta, niin saat, lupasi\nhän.\n\n— No milloinka minä olen ennen kujeillut, sanoi Mikki. — Jos\nvahingoita sattuu tulemaan, niin sitten minua syytetään kujeista.\n\nPäästiin siitä lähtemään.\n\nMirriläiset asettuivat taas oikein mukavasti venheeseen ja Mikko alkoi\nkiskoa mirrilastia Naukuniemeen.\n\nKun oli kaunis ilma, niin oltiin mainiolla tuulella ja keskusteltiin.\n\n— Se taitaa olla jo syyspuoli käsissä, sanoi emäntämirri isännälle. —\nPian tulee taas se talvi.\n\n— Ja se on niin hirveän ikävä, marisi Mirumaru.\n\n— Laittaisi äiti joskus tanssiaiset, että mekin oppisimme tanssimaan,\nnakatti Lirularu.\n\nÄitimirriä nauratti lasten tietämättömyys.\n\n— Ensinhän sitä pitää oppia tanssimaan ja sitten vasta laittaa tanssit.\n\nJopa Mikki veteli, kun venhe oli jo Naukuniemen rannassa.\n\nNoustiin pihaan ja katseltiin Naukuniemeläisten kukkamaita. Samalla\nsaatiin odotella, että tulisivat sisään pyytämään.\n\nTulihan sieltä emäntä, vanha Mirnau-Maija ja pyysi vieraita istumaan.\nKatseli vähän pitkään Mirrilän lasten vaatteita ja kun oli ensin\nkuulumisista haasteltu, huomautti hieman pistävästi:\n\n— Kovinpas sitä naapuria lapsettaa, kun tuommoisia hersumia laittaa\nlapsilleen.\n\nEmäntämirrin parta alkoi täristä ja isäntämirrikin katseli saappaansa\nkärkeä.\n\n— Niin, kun meidän kannattaa, niin me laitetaan, eikä siinä luulisi\nolevan kellään mitään sanomista, sanoi Mirrilän emäntä ja silloin se\nriita alkoi.\n\nNaukuniemen emäntä sylkäsi ja suhahti:\n\n— Kyllä kai sitä meidänkin kannattaisi, mutta ollaan vähän viisaampia,\neikä matkita herrasryökinöitä, eikä mampseleja.\n\nSiihen vielä Naukuniemen isäntä lisäsi ilkeästi virnistellen:\n\n— Nämä Mirriläiset kun ovat vähän hassahtavia.\n\nSiinäkös sanasota syntyi ja viimein aikamoinen käsirysy.\n\nSiepattiin aseiksi mitä saatiin ja sitten mukiloitiin toisiaan.\n\nIsännät alkoivat ensiksi tappelun. Mirrilän isäntä oli ottanut mukaan\npitkävartisen piippunsa ja mötki sillä Naukuniemen isäntää päähän. Tämä\nsai aseekseen hierimen ja pääsi voitolle. Eihän sitä miten hierimen\niskuja kestänyt.\n\nMirrilän isäntä piteli päätään ja huusi emäntäänsä auttamaan. Mutta\nemännät kieriskelivät nurkassa ilman aseita ja sylkivät toistensa\nsilmille.\n\nMirrineidot vääntelivät käsiään ja hokivat:\n\n— Tämä on jo kauheata!\n\nNaukuniemen tyttäret olivat varanneet sangollisen vettä ja mätkäyttivät\nsen sisällön mirrineitojen päälle.\n\n— Siin' on mampseleille. Ja alkakaa laputtaa kotiinne.\n\nSieltäpä jo pötkähtivät toisetkin Mirriläiset ulos ja hännät koipien\nvälissä paineltiin pakosalle, Lirularu ja Mirumaru jälessä.\n\nVenheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:\n\n— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule.\nKehtaavatkin olla niin hävyttömiä.\n\nÄitimirri nyyhkytti.\n\n— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.\n\nMikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän\nkylvyn paluumatkalla.\n\nJa sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun\nvettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi\nja mirrin mötkäleet uimaan.\n\n— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki\nkallistit sitä venhettä?\n\n— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja\npäristeli vettä turkistaan rantakivillä.\n\nKylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko\nmirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.\n\nMutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi:\n\n— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.\n\nPitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty\nolalla lähti Mikki mökilleen.\n\n\n\n\nREPOLAISEN KALAKEITTO.\n\n\nTietäähän sen, että Repolainen on mainio kalakeiton keittäjä, kun aina\nrantoja hyppää ja kalojen kanssa puuhaa. Tosin Mikki syö halukkaasti\nsemmoista kalaa, jonka aurinko on keittänyt kovin suuressa padassa,\njärvessä, kun sattuu kalamiehen koukusta karkaamaan ja kuolemaan,\nmutta joskus saa Mikki vastustamattoman halun keittää oikeata keittoa,\nrannalla, kallion kyljessä, veden hengessä, roihuavilla tervatulilla.\n\nNiinpä nytkin Mikko istui rantakivellä ja mietti sitä keittoa. Oli koko\nyön etsinyt rannalta sitä auringon keittämää ja paistamaa suuhunsa,\nsaamatta mitään.\n\nNälkä väänsi ilkeästi sydänalaa, ihan niin, että pitkä sylki putosi\nsuusta. Voi kuitenkin sitä nälkää, miten pani pahasti sisuksissa.\nEi mitenkään voinut nauttia kauniista kesäaamustakaan. Veti niin\nalakuloiseksi, että häntäpöyrykin putosi kiveltä veteen ja Mikki\nsäikähtäen veti sen takaisin ja laski siihen kivelle vierelleen,\nsamalla vähän naurahtaen.\n\nJopahan nyt kalat lopetti rannoilta, nepä mädänneet ja makeat. Kun\nsaisi oikeata kalakeittoa, lahnaa eli muuta suurta kalaa. Kelpaisi\ntässä tuskassa vaikka ahvenkin. Tulisi se siitäkin välttävä, jos olisi\nvoita panna pataan, niinkuin aina ne mirriläiset mötkäyttävät silloin\nkun kalaa keittävät.\n\nMikin häntä nytkähti ja suu visahti nauruun. Johtui taas mieleen ne\nmirriläiset, nakattajat.\n\nJos lähtisikin Mirrilään ja pyytäisi maukujia ongelle. Saisihan sitä\nonkia itsekin, mutta lystipä olisi taas tehdä niille vähän kiusaa,\nongittaa ensin kalat ja kun saa keiton kypsäksi, pistellä se yksin\npartaansa.\n\nLähtisi tämä hiuka ja hiveltäjäinen mahasta.\n\nParasta se on kun lähtee.\n\nMikki vikitteli rantakiviä myöten Mirrilän rantaan.\n\nSiinäpä oli niiden nakattajien kalavehkeet, onget ja siimat. Siltä\nnäyttää ettei ole ongella käyty eikä kalaa keitetty. Johan ne laiskat\nviitsisivät edes kalastaa.\n\nMikko siitä sitten vähitellen pihaan ja tupaan.\n\nTiesihän sen, että Mirrilässä vain maattiin. Mirrivaarista vanhimpaan\nmuoriin asti.\n\nMikko esitteli, että jos sitä nyt kuitenkin lähdettäisi ongelle ja\nkalaa keittämään, kun on näin kaunis päivä ja kalat hyppii aivan\nrantakiville.\n\nIsäntämirri haukotteli ja köyristeli selkäänsä.\n\n— Mitenkä tuo olisi... tuon ongelle lähtemisen kanssa, kun niin\npainostaa. Taitaa tulla siitä vesisateet.\n\nRepolaista yhä tuimasi ja nälätti. Lähteä pitää nyt mirrien, ei siinä\nauta haukotus eikä selän köyristely, ajatteli hän ja heilautteli\nhäntäpöyryään.\n\n— Mikä siinä on, että aina maataan, hihkasi mirrien korvaan. — Jos minä\nnyt otan ja hujauttelen...\n\n— Millä? kiivastui isäntämirri Mikin röyhkeydestä. — Tuolla\nhännälläsikö?\n\nRepolainen huomasi, että pitää panna asia nauruksi, muuten ei tule\nkalaan lähdöstä mitään.\n\nKun siinä sitten haukoteltiin, nakateltiin ja kuonnuteltiin\nmakaamisesta jäykistyneitä selkiä, niin jopa lähdettiin.\n\nEipä tarvinnut edes lähteä Mikin soutamaankaan näitäpä naukujia,\nniinkuin välistä piti tehdä onkimatkoilla. Mirrilän rannassa hyppi\nahvenet niin että ruohikko heilui. Ei muuta kun heitti siiman veteen,\nniin paikalla lätkähti köriläs rannalle.\n\n— Minä käyn perkaamaan, sanoi Mikki, näitäpä kaloja, ahvenen\npörriäisiä. Vedelkää te muut niitä vain maalle.\n\nEi auttanut, piti jo peratessa pistää partaansa muutama kala, kun se\nnälkä niin väänsi mahaa.\n\nRepolainen liikkui ketterästi. Laittoi kivenkoloon padan ja hyvän\ntervastulen alle. Kauankos siinä kalat kiehuivat.\n\nMaisteli ja haisteli sitä keittoa ja nauroi kouraansa näilläpä\nmirreillä, jotka eivät taas arvanneet mitään hänen metkuistaan.\n\nKun kala tuntui olevan makeimmillaan, sanoi mirreille:\n\n— Menkää nyt hakemaan leipää ja piimää, minä tässä jään vahtimaan\nkeittopataa, ettei kukaan pääse sitä varastamaan eikä kaatamaan.\n\nNo, lähtiväthän mirrit pihaan, mutta jättivät minijämirrin varalta\nrantaan, jos Mikko sattuisi taas mitä ilkeyksiään tekemään.\n\nMikkoa nälätti jo ihan kovasti. Kun suolaa maisteli keitosta, tipahteli\nmakeat vedet suupielistä. Ihmetteli, että minijämirri jätettiin häntä\nvahtimaan, mokomakin mötys. Kyyrötti nyt siinä rantakivellä ja piti\nvaralla hänen kaikkia liikkeitään.\n\n— Kuulehan hyvä emäntä, kun sanon.\n\n— No mitä? naukasi mirri.\n\n— Että mene veikkonen nyt hakemaan metsästä mustikoita jälkiruuaksi,\nniin tulee tästä oikein juhla-ateria. Mutta varo kovin kauan\nviipymästä, ettei keitto ehdi jäähtyä. Pian sieltä pihasta toisetkin\npalaavat.\n\n— Jos sinä latkit keiton yksin mahaasi, sanoi minijämirri.\n\n— No johan sinä nyt puhut ihan päättömiä, naurahti Mikko. — Pienin\nosahan tässä minulla on. Mene nyt pian ennenkuin toiset palaavat.\n\nTietäähän tämän vätyksen, että lähti.\n\nEipä siinä Mikkokaan joutanut siekailemaan, eikä leipää ja piimää\nodottelemaan. Nosti padan tulelta ja puhalteli, jäähdytteli. Ja alkoi\npistellä poskeensa kaloja, hörppäsipä väliin lientäkin. Suu siinä\nkiireessä tahtoi palaa, mutta ei auttanut.\n\nLoppu täytyi kaataa maahan ja napsia sitten parhaimmat kalat siitä\nkiviltä suuhunsa.\n\nJopa mirritkin palasivat pihasta ja minijän mötkäle mustikasta.\n\nMikko kiireesti selittämään:\n\n— Voi hyvä ihme, mikä piti tulla. Kun Hukka Hujulainen kulki tästä ohi\nja minä... satun olemaan... vähän poskessa, niin silloin lotkimaan\nkaloja padasta ja minä kun ajamaan sitä heittiötä, niin kaataa padan\ntuohon ja loikkii matkaansa. Siihen se nyt meni vakainen vaivan näkö.\nIhan sydäntä pakottaa tämä vahinko.\n\nMikko piteli mahaansa käpälillään, kun söi sen niin täyteen, että\npakotti tosiaankin.\n\nTietää sen, mikä elämä siitä nousi. Syytettiin minijääkin\nhuolimattomaksi, kun niin lähtee Mikon narrattavaksi.\n\nEikä vähemmin Repolaista.\n\n— Kyllä sinä taisit itse kaataa keittopadan, sanoi isäntämirri. — Jos\nme nyt sinua tässä mötkimään, kuvatus.\n\n— Eihän se vahinko siitä parane, sanoi Mikki. — Ei muuta kun onget\nlikoon ja uusia kaloja pataan. Mutta kun kerran aina minua syytätte\nkaikesta, niin keittäkää itse keittonne. Enpä halua olla mokomien\nsyyteltävänä.\n\nJa Mikko lähti vilistämään. Päästyään suojaisaan paikkaan, kellistyi\nrantakalliolle hautomaan täysinäistä vatsaansa ja naureksi partaansa.\n\nMutta mirreiltä jäi uusi keitto keittämättä. Kun näes kukaan heistä ei\nosannut sitä keittämisen taitoa.\n\nKalat täytyi popsia keittämättä.\n\nEikähän niitä enää saatukaan.\n\n\n\n\nPEKKA JA POLLE.\n\n\nPolle soitteli kelloaan hakaveräjällä ja odotti Pekkaa, hyvää\nystäväänsä, tuomaan suolapalaa hänelle.\n\nEipä vaan kuulunut, vaikka jo oli varmasti aamiaisen aika, koskapa\ntalossa ruokakellolla soitettiin. Se Pekka välistä nukkuikin ohi\naamiaisajan, unikeko, ja unohti veräjällä käynnin. Silloin ei ollut\noikein mukavaa koko päivänä.\n\nPolle puisti päätään vähän harmistuneena ja lähti vönkkimään vesakkoon.\nRuohossa oli vielä yön jälkeen kastetta ja se oli mieluista pureksia.\nPaarma surisi lehtiverkossa, mutta eksyi eikä osannut puremaan. Saattoi\nhyvin seista siinä varjossa ja odottaa Pekkaa.\n\nSieltäpä Pekka jo tulikin. Kas, kun tuli, ettei kolistellut\nveräjäpuita, eikä virkkanut mitään.\n\n— Missä sinä taas niin kauan viivyit, hirnasi Polle Pekalle ja tuli\nottamaan palansa.\n\n— Lähtään Polle uimaan tuonne rannalle, sanoi Pekka ja taputteli Pollen\nkaulaa.\n\nMelkein joka aamu, silloin kun Pollella ei ajettu, vei Pekka Pollen\nrantaan, kapusi selkään ja varovasti lähti Polle veteen, ilman suitsia.\nKiersi syväyksen reunaa ja kun pääsi niin matalalle, että varoi Pekan\njalkojen ylettyvän pohjaan, karisti pojan veteen ja kahlasi rannalle.\nPekka kirkui ilosta ja Pollella oli hyvin hauskaa.\n\n— No, odotas, kun pääsen selkääsi, sanoi nyt Pekka ja kapusi ja tyrkki\npolvillaan Pollen arkoja kylkiä.\n\n— Elä sinä aina potki kylkiin, sanoi Polle. — Vie minut kiven viereen\nja hyppää sitten siitä... No, pitele nyt harjasta, ettet putoa.\n\nUimasta palattua oli se hauska tarinatunti, josta Polle piti yhtä\npaljon kuin Pekkakin. Polle huiskautteli kärpäsiä hännällään ja pää\nalhaalla, pojan sylissä melkein, kuunteli mitä poika hänelle puheli.\n\n— Kun minä tulen suureksi, niin minä kynnän maata nurin sinulla, sanoi\nPekka.\n\n— Ja minä kierrän sitten kauniisti kaikki kivet ja seisotan pahoissa\npaikoissa, että saat levätä. Ethän sinä sitten kiroile, niinkuin muut\nmiehet tekevät kyntäessään?\n\n— En minä puhu rumasti milloinkaan. Ja sitten kun tehdään yhdessä\nviljapelto oikein kauniiksi, minä kylvän siihen ruista ja seuraavana\nkesänä ajetaan sitten yhdessä taas lyhteet riiheen. Voi miten hauskaa\nse on.\n\n— Niin, ja sitten kun tulee talvi, mennään yhdessä myllyyn, sanoi\nPolle. — Minä juoksen kauniisti, kauniimmin kuin kenellekään muille\nja varon pahoissa tien käänteissä kaatamasta kuormaa. Kun palataan,\npaistaa kuu ja tähdet vilkuttavat lumisen metsän läpi.\n\nPekka taputti käsiään.\n\n— Se on hauskaa. Kun päästään kotiin, riisun minä sinulta valjaat ja\nteen hyvän appeen eteesi. Jos on kova pakkanen, laitan loimen selkääsi,\nettä on lämpimämpi.\n\n— Etkös laitakin hyvästi jauhoja appeeseen, kun kerran on yhdessä\nniitä kasvatettu ja laitettu, sanoi Polle ja hyväili sametinpehmeällä\nhuulellaan pojan päätä.\n\n— Annanhan minä toki omalle Pollelle... leipääkin tuon joskus sinulle\ntalliin, niinkuin nyt aina tänne hakaankin.\n\n— Sitten minä lihon ja jaksan vaikka kuinka raskaita kuormia vetää. Ja\njuosta. Minä juoksen niin ettei kukaan pääse ajamaan edelle.\n\nMutta nyt oli kesä ja paarmat ahdistivat Pollea. Pekka teki\nlepänoksista vastan ja ajeli niitä pois.\n\n— Eikö sinulla ole ikävä täällä kun saat olla yksin? kysyi Pekka.\n\n— Kylläpä joskus, mutta sitten kun sinä käyt, on mukava olo koko\npäivän. Ja ajetaanhan minulla väliin, ja työssä ei tule ikävä\nmilloinkaan.\n\n— Onko sinusta työnteko hauskaa? kysyi Pekka.\n\n— On toki; laiskottelu on ikävää aina. Kun oppii oikein tekemään työtä,\nei ole ikävä milloinkaan.\n\n— Kun tulen isoksi, teen oikein kovasti työtä, sanoi Pekka.\n\n— Ja sitten tullaan yhdessä vanhaksi, minä tulen ennemmin. Mitäs sinä\nsilloin minulle teet?\n\nPekka mietti ja punoi Pollen harjaa.\n\n— Hoidan sinua hyvin.\n\n— Etkä vie markkinoille ja siellä myy?\n\n— Enhän toki.\n\n— Etkö myy muillekaan? uteli Polle. — Kun minä sinun hyväksesi teen\nkaikki minkä voin, niin...\n\n— En myy, älä veikkonen puhukaan siitä semmoisesta. Enhän minä niin\npaha ole.\n\n— Sitten kun minä kuolen, niin laitat länkeni pään alle ja kaivat\nhaudan johonkin minulle, eikö niin?\n\n— Niin, niin, ja minä nyljen sitten nahkan päältäsi ja saan siitä\noikein lämpimiä kenkiä, sanoi Pekka.\n\n— Vai nyljet sinä nahkani, virkkoi Polle ja näytti olevan vähän\nhämillään. Että nyt Pekkakin tekisi sen minkä muutkin, tuntui vähän\npahalta.\n\n— Kyllähän se on vähän ilkeätä työtä, mutta isä sanoo, että kaikkea\npitää oppia tekemään ja sitten kun sinä kuolet, opettelen minä sitäkin.\n\nPolle huokasi. Mihin ne sitten hänen nahkansa vienevät. Kun hän oli\nvarsa ja isäntä ajoi hänellä ensi kertaa, oli vanhan ruunan nahka —\nniin isäntä sanoi — reessä ja sitä piti pelätä niin ettei tahtonut\naisoissa pysyä. Ikävä juttu, että nahka sillä lailla kuljetellaan.\n\nPolle muisti jotain.\n\n— Kuulehan Pekka, luuletko että meillä hevosilla on sielu? Kuulin\nkerran isäsi sanovan, ettei eläimillä ole sielua. Eiköhän olisi\nmeilläkään.\n\n— Mikä se semmoinen kapine on?\n\n— En minäkään tiedä. Kaipa se on jotain, joka on vain ihmisillä,\nsinullakin, Pekka.\n\n— Nyt minä muistan. Se on sitä, että pääsee taivaaseen. Pääsetköhän\nsinä Polle taivaaseen?\n\n— Mitä luulet?\n\n— En tiedä. Tuskinpa, kun kerran nahkanikin nyljetään, huokasi Polle.\n\n— Kyllä minä mielelläni jätän nahkan päällesi, jos vain sitten pääset\ntaivaaseen. Pitääpä kysyä isältä tätä asiata.\n\n— Sano sitten minulle, kun kuulet, pyysi Polle. — Kysy, miten sinne\nmennään. Minusta se tuntuu mahdottomalta, kun sinne ei kerran pääse\neläessään. Minuthan, samoin kuin ihmisetkin pannaan maakuoppaan. Eihän\nsieltä mihin pääse. Taitaa olla leikkipuheita ne semmoiset, naurahti\nPolle.\n\n— Miten lienee sinun kanssasi, mutta kyllä ihmiset pääsevät jos ovat\noikein hyviä, sanoo äiti. Mutta jos se onkin siinä, kun ihmisiä ei\nnyljetä, arveli Pekka. Tästä minä kysyn ihan paikalla, kun menen kotiin.\n\n— Mutta sitten sinulle taitaa tulla ikävä, kun minä kuolen, sanoi\nPolle. Onhan sinulla sitten toisia hevosia, osannevatko sitten olla\nsinun mieliksesi niinkuin minä.\n\n— Kyllä minulle taitaa tulla ikävä, arveli Pekka pää alhaalla.\n\nPolle hyväili huulillaan Pekan niskaa ja sanoi:\n\n— No, älähän nyt sure, vielä minä elän monta vuotta. Sinä tulet\nmieheksi ja kasvatat varsoista uusia... kyllä ne oppivat, niinkuin\nminäkin.\n\n— Kyl-lä. Minusta tuleekin hevosmies.\n\nPekka käveli veräjälle ja Polle saatteli häntä.\n\nKun poika pujahti veräjän toiselle puolelle, laski Polle vielä päänsä\nhänen kainaloonsa.\n\n— Tulehan taas aamulla.\n\n— Tulen minä, ja ne taitavatkin sinulla ajaa tänä päivänä heiniä\nhaasioille.\n\n— Hyvä on, päästään heinäntekoon, hirnahti Polle iloisesti. — Tule\nsinä hakemaan minua.\n\n— Minä en taida saada suitsia sinun päähäsi, sanoi Pekka.\n\n— Kyllä minä tulen sinun jälessäsi muutenkin.\n\nPekka lupasi tulla noutamaan Pollen, joka jäi siihen veräjälle\nkatselemaan hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nSAMMAKKOLAISET KALASTAA.\n\n\nSammakkolaiset olivat lähteneet huvikseen kalastamaan ja isä Kumu\nneuvoi poikiaan:\n\n— Noin pitää panna syötti onkeen ja sitten hujauttaa siima oikein\nkauas. Ja kun kala nykäisee niin silloin se potkaisee ja kun se potkii\nniin kauan ongessa kun luet yks' kaks' kol', niin silloin passaa vetää\nse ylös.\n\nKumu korjasi silmälasejaan ja pojat tekivät työtä neuvottua.\n\nEipä kauan, kun ensimäinen kala tarttui onkeen ja veti siiman kireälle.\n\n— Isä, nyt se jo potkasi, sanoi poikasammakko.\n\n— No lue kolmeen ja kisko maalle.\n\nNo eihän se mitä pysynyt ongessa niin kauan. Meni menojaan. Siitä poika\nvalittamaan:\n\n— Et sinä isä ymmärrä kalastuksesta mitään. Ilmankos mirriläiset\nsanovatkin, ettei sammakkolaiset osaa kalastaa.\n\nEi syönyt enää onkea.\n\nKoetettiin haavilla salakoita, jotka välkyttelivät suomujaan\nkirkkaassa vedessä.\n\nEihän ne salakat haaviin mene, pitäisihän se tietää sammakkolaistenkin.\nTehtiin siinä työtä, että hiki valui isä Kumun otsasta.\n\n— Minä menen ajamaan niitä, sanoi Kumu ja loikkasi veteen. Siitä\nsäikähti salakkaparvi, eikä näkynyt sen perästä.\n\n— No nyt on ihme, kurnutti isäsammakko. — Pian tässä joutuu ihan naurun\nalaiseksi. Mitäs tässä nyt kävisi koettamaan.\n\n— Laitetaan rysä järveen, innostui poika rääpylä ja teki kuperkeikan\nheinikossa ja sotkeutui sääristään lillukan varsiin.\n\nHarakka Hajulainen oli tullut katsomaan ja nauraa tirskautti sammakon\npojan sotkeutuneilla säärillä ja koko kalastuksella.\n\n— Mitä sinä siinä... räkätät, kivahti Kumu. — Ala lähteä, eli mätkäytän\nkivellä mahaasi.\n\n— Saan minä katsoa, sanoi harakka ja tirskautti taas pitkän naurun.\n\nSiihen tuli jo toisiakin sammakkolaisia, muka kalastamaan hekin.\nSammakkovaari pitkä piippu hampaissa ja hänen arvoisa muorinsa,\nsuvultaan Korpirupelo, kirjavassa hameessaan. Näkö oli muorilla jo niin\nheikko, että piti kaksia silmälaseja päässään.\n\n— Mitenkä se kalastus nyt luonnistuu? kysyi.\n\n— Hyvin, ilkkui Hajulainen. — Kokonainen kasa on jo kaloja tuolla\nojassa.\n\nMuorisammakko paarusti katsomaan ja kurkisti niin innokkaasti, että\nputosi ojaan. Vaarin piti mennä vetämään ylös, kun tarttui sääristään\npohjamutaan.\n\nHarakkata nauratti yhä enemmän.\n\nMirriläisiäkin tuli jo paikalle ja alkoivat räkättää sammakkolaisilla.\n\nVaari suuttui. Hotaisi pitkällä piipullaan Hajulaista päähän, mutta kun\nei saanut sattumaan, rutasi sillä mirrivaaria.\n\nNo, eihän siinä muuta kuin tappelu, ja kovemman puoleinen. Mirrivaari\nveti viimelopussa kynnellään sammakkovaarin mahaan niin pahasti, että\npiti lähteä vaaria viemään kotiin.\n\nSammakkolaiset lähtivät etukynnessä hynttäämään, mirriläiset perässä,\nnauraa räkätellen sammakkolaisten kalastuksella.\n\nHarakka Hajulainen hyppi, ja hirnui mukana, mokomakin sammakkolaisten\nkiusanhenki.\n\nTietää sen, että kostoa uhattiin. Kumu oli ihan vihaansa haljeta.\nOikeastaan kaikki olikin Hajulaisen syytä. Mitä tarvitsi tulla\ntirskumaan toisilla, kun ei kerran itse kyennyt mihinkään, Houkutteli\nrannalle vielä mirriläisetkin.\n\nMutta annahan olla...\n\nHousun taskussa puitiin nyrkkejä.\n\n\n\n\nKUKKO KIEKUJAINEN JA MIKKO REPOLAINEN.\n\n\nMikko Repolainen loikoi pesänsä suulla ja mietti, mihin olisi pitänyt\nlähteä. Ei oikeastaan olisi kehdannut lähteä mihinkään, mutta kovin\npitkäksi kävi kesäinen päivä yksin loikoessa.\n\nOli niin lämmin, että hiki kihosi otsaan ja sitä piti käpälällä\npyyhkäistä siitä, kun ihan nenävartta pitkin juosta lorotti. Pesäkin\noli käynyt kovin kuumaksi, vaikka sen keväällä vartavasten rakensi\npäivättömälle puolelle kallion koloon.\n\nOhoo, jos lähtisi vaikka Kukko Kiekujaisen pakinoille tästä, kun kerran\nei ollut muutakaan. Eilen oli Hukka Hujulaisen kanssa vierailtu Puputin\nmökillä ja huomenna pitäisi lähteä Nalle Karhusen luona käymään.\n\nMikki haukotteli ja siristäen silmiään tirkisti aurinkoon. Kylläpä\nsiinä oli lämmin pallo, mitähän sitten lieneekin ainetta ja missä asti.\nTalvella se kuitenkin teki huikeita matkoja, koskapa sitä ei näkynyt\nkuin vähän keskipäivällä.\n\nOlisi joutanut pysyä loitommalla, kun kerran niin kuumensi.\n\nMikko käännähti varjoon ja heilautti tuuheata häntäänsä.\n\nVaikka olihan tämä mukavaakin, lämpö ja muu, kesäinen aika. Sai\nlötköttää miten halusi, eikä käpälän jälkiä jäänyt mihinkään. Ei\nrantahiekkaankaan. Jos jäi, niin laine huuhtasi ne pois ja eipä ollut\nne metsämiehen haisteltavina.\n\nJa sitten sekin toinen asia, kun ei ollut missään ilkeitä myrkkypaloja.\nLaine toi rannalle kuolleita kaloja ja ne olivat parasta herkkua, ja\nkaikinpuolin puhdasta, veden moneen kertaan huuhtomaa.\n\nJaa, mutta sitähän piti lähteä sen Kukko Kiekujaisen pubeille. Vieläkö\nmuistanee, kun keväällä kanan siltä sieppasin. Saa sitä narrata\nhuvikseen, ei se muista vanhoja.\n\nRepolainen lähti laiskasti juosta lötköttämään, kierrellen varjoisampia\npaikkoja ahovieruksilla. Istui vähän lepäämään ja mietiskelemään.\n\nSillä ei ole hänellä, Mikko Repolaisella kiirettä kesällä, jos ei\nliioin talvellakaan. Vielä vähemmin kesällä, kun ei tarvitse elämisestä\nhuolehtia eikä pelätä pyyntimiestä. Sitä kun on oma herransa, eikä\nhuolta perheestä. Ei muuta kuin valikoi mukavia olopaikkoja silloin kun\nei kehtaa eikä jaksa olla pesässään. Katselee huojuvia puita ja monia\nmuita ihmeitä metsässä.\n\nMikki tirkistää taas aurinkoa, vertaa sen suuntaa varjoihin ja lähtee\nluhnustamaan taloon, jossa on se tuhma Kukko Kiekujainen. Täytyy pitää\nkiirettä, koskapa päivällisaikakin näkyy joutuvan. Silloin ei ole hyvä\nmennä kartanoon, mutta nyt on, kun väki on niityllä.\n\nEipä kuulunut mitään peloittavaa kartanon lähellä. Kuului vain Tahvo\nTasulaisen vinkuminen karjakujasta ja Kiekujainen vetäisi hartaasti:\n\n— Kakka, kaa, kaa.\n\nMikki hiipotteli lähemmäksi ja kuulosteli. Loikkasi sitten navetan\ntaakse ja huhusi sieltä hiljaa Kukko Kiekujaiselle:\n\n— Hyvää päivää, herra Kiekujainen, tulehan juttusille.\n\n— Kot, kot, koot, kuului kujasta Kiekujaisen varoitus perheelleen.\nMikolle parkaisi:\n\n— Mitä sinä tänne tulit, viekas Repolainen. Varmaankin kanojani\nvaanimaan?\n\n— En toki sinun kanoistasi välitä niin vähääkään, sanoi Repolainen.\n— Tulin muuten aikani kuluksi juttuamaan, kun ei sattunut muutakaan\ntoveria olemaan. Luulin sinun haluavan kuulla metsän uutisia.\n\n— Kyllä sinä tulit pahoissa aikeissa, minä arvaan, kotkotti Kukko. —\nMene veikkonen matkaasi, ennen kuin Moppe tulee metsästä.\n\nMikko nauroi salaa. Aika hölmö tuo Kiekujainen. Jos olisin hänen\nhousuissaan, sanoisin, että Moppe on täällä minun takanani ja antaa\nheti kyytiä jollet mene matkaasi.\n\n— Vai on Moppe metsässä ja muut miehet myöskin. Siksipä minäkin tänne\nuskalsin tervehtimään sinua. Ala jo tulla sieltä näkyviin.\n\n— Vähätpä minä välitän sinun tervehtimistavoistasi, sanoi Kiekujainen.\n— Nappaat taas yhden kanoistani suuhusi, jos tässä en pidä varaani.\n\n— Voi minkä tähden sinä aina epäilet minua, sanoi Repolainen surkealla\näänellä. — Enhän minä aina kanojasi vie, se nyt on ihan vissi.\n\nJopa uskalsi Kukko Kiekujainen tulla näkyviin. Varovasti kurkisti\nnavetan nurkalta ja varoitti kanojaan pysymään visusti hänen selkänsä\ntakana.\n\n— Täällä kartanolla taitaa olla mukava sinulla perheesi kanssa. Montako\nsinulla onkaan niitä kanoja?\n\n— Onhan niitä kymmenen ja poikia sama määrä, sanoi Kiekujainen.\n\nRepolainen laski, kuinka kauan hänellä riittäisi paistit Kiekujaisen\nkanoista.\n\n— Onhan sillä niitä... kanoja, kun saisi vaan ne napsituksi. Kun\nemäkanat loppuvat, on poikia, herkkupaloja. Juhlaruuiksi niitä pitää\nkäydä koppiloimassa.\n\n— Missä sinä nukut perheinesi? kysyi Repolainen ja heilautti tuuheata\nhäntäänsä. Saa nähdä, sanooko tuo nyt tuon asian ihan paikalleen.\n\n— Enpä sanokaan, kotkotti Kukko. — Arvasinhan, että sinulla on paha\nmielessä, kun niin utelet. Parasta olisi kun lähtisit hyvän sään\najoissa. Sattuu Moppekin tulemaan kotiin ja silloin sinun käypi\nhullusti.\n\n— Kyllä olet epäluuloinen. Saat uskoa, että olen ystäväsi ihan elämäni\nloppuun. Joko ne poikakanat ovat isojakin? Näyttäisit nyt minullekin.\n\n— Jos sinä satut pistämään niistä jonkun poskeesi, arveli Kiekujainen.\n\nKäänteleikse siinä ja jopa kutsuu poikia näkyviin. Onhan niitä ilo\nnäyttää vieraallekin.\n\nEmokanatkin tulivat näkyviin.\n\n— Hs, hs, ei saa tulla... olkaa varuillanne, tämä on nyt se Mikko\nRepolainen.\n\n— Vai se se nyt on, sanoi nuori kana, joka ei ollut ennen vielä nähnyt\nRepolaista.\n\nOli raukka niin utelias, että pisti päänsä ihan Mikon nenän eteen.\n\nNo tietäähän tämän Mikon. Kun kerran siihen toi sen kaulansa, niin\nkoppasi siitä kiinni ja juoksi metsään.\n\nIhan niinkuin viivana.\n\nEi ehtinyt Kukko Kiekujainen muuta kuin parkaista ja kanalauma pyrähtää\nhajalleen.\n\nTietää sen, että kyllä Kiekujainen huusi ja löi siipeä. Semmoisia\nvätyksiä nämä hänen kanansa, ettei osata pysyä syrjässä.\n\nKiekujainen ihan ärjyi toisille kanoille.\n\nMikki kiiti kuin nuoli saaliineen. Vasta mäen harjalla pysähtyi ja\nlaski kanan suustaan maahan. Kana pyrähti lentoon ja Mikko jäi suu\nauki katsomaan sen jälkeen. Oli pitänyt kanan kaulaa suussaan niin\nvarovasti, että henki säilyi pienessä kanapahasessa.\n\n— Kah, oliko se vielä elävä? No, ei nyt ihmeempätä, että kun suusta\nmeni saalis.\n\nMakea vesi tipahti Mikin suusta. Istui pää alhaalla siinä mäellä ja\nsuututteli varomattomuuttaan. Nyt hänellä nauraisi harakatkin, jos\ntietäisivät. Miten hän saattoikin olla semmoinen höhlä.\n\nAlakuloisena lähti Mikki käpsimään pesälleen. Kuumuuskin ahdisti yhä\nedelleen. Hiki tipahteli Mikin nenän päästä polulle, jossa havun\nneulaset käpristyivät kuumuudesta.\n\nNo mitäpä siinä, jos meni niin meni, tuumaili Mikki päästyä pesälleen.\nKyllä se sieltä löytyy ja otetaan sitten niin suuhun, ettei putoa.\nEi se tuhma Kiekujainen osaa varoa, kun sille oikein kauniisti puhua\nlirputtelee.\n\nMikäpä oli siinä kalliolla, pesän suulla kellistellessä. Eipä ollut\nvielä nälkäkään, kun yöllä oli pistellyt maarunsa täyteen kuollutta\nkalaa siellä rannalla.\n\nMuuten olisi herkuikseen sen kanan napsinut.\n\n\n\n\nNALLEN JUHANNUSYÖ.\n\n\nNalle istui mättäällä ja mietiskeli. Metsä humisi hiljaa ja päivä\npaistoi lehtiverkon lomitse. Varjot häilähtelivät sammalmättäillä ja\nruohossa, josta pisti esiin lauma kurjenpolvia ja metsätähtiä.\n\nTaitaa tulla keskikesä, murahti Nalle itsekseen siinä sammalmättäällä\nja kallisteli raskasta ruhoaan. Se tahtoi puutua alituisesta\nmakaamisesta ja istumisesta.\n\nKun ei jaksanut kesäkuumalla olla aina juoksussakaan. Väsytti vanhaa\nmiestä vähäkin liikkuminen. Mielellään olisi nukkunut vaikka syksyyn ja\nherännyt vasta keltalehtien lentoon, lumisateeseen ja muuhun hauskaan.\n\nNo olihan se tämä kesäkin... Metsä oli niin mukava ja varsinkin\nhaapojen lipatus ja suhina soi korvaan somasti. Aurinkoisina päivinä\nkun istui näin mättäällä ja nojasi selkäänsä vankkaan petäjään, niin\nsaattoi siihen nukahtaa. Kun heräsi, niin oli ilta ja ruskot paloivat\npuitten latvoissa.\n\nOli somaa seurata metsän elämää. Syvällä korven keskellä oli lampi,\njossa hyppi mustapintaisia otuksia, joita Hukka Hujulainen sanoi\nkaloiksi. Se lampi oli niin soma katsella, kun tuuli, kai se sama, joka\nhaavan lehtiä soitteli, veti viivoja sen siloiseen pintaan. Rauhaa ei\nsen lammen rannalla häirinnyt kukaan.\n\nNalle veti ilmaa keuhkoihinsa. Siinä oli ihmeellinen tuoksu. Varmaankin\nne pienet valkoiset kukat olivat metsässä auenneet viime yönä. Sitä,\nsitä se oli, keskikesän tuoksua. Taitaa olla kohta juhannus enkä ole\nsitä muistanutkaan. Jos lienee jo vaikka miten lähellä. Pitäisi lähteä\nHujulaiselta kysymään.\n\nHukka Hujulaisen pesä oli lähellä. Oltiin ihan naapuruksia. Hukka kävi\nväliin hänen luonaan ja joskus pistäytyi hän Hukan tuvalla.\n\nNyt olisi pitänyt lähteä tietämään sitä asiata, kun saisi ensin\ntakasensa vertymään.\n\nNalle nousi mättäältään ja oikoi ruumistaan.\n\nKyllä se siitä vertyy, kun lähtee tassuttelemaan.\n\nRisut alkoivat paukkaa Nallen kantapäitten alla. Väliin sai raapaista,\nsinnepä Hukan tuvalle mennessään, muurahaisia ja kuusen pihkaa suuhunsa.\n\nOlisi pitänyt saada oikeata kuningasten ruokaa, paistia, mutta ei\nihmeeksikään eksynyt huiskahäntiä korpeen hänen asuinpaikoilleen.\n\nIkävä juttu.\n\nNalle istahti lepäämään. Maha tuntui kovin tyhjälle. Olisi saanut ajaa\nsinne vaikka kaikki metsän muurahaispesät eikä se olisi sittenkään\ntäyttynyt.\n\nMitä se semmoisista kuin muurahaisista ja pihkasta.\n\nJos saisi edes juhannuksena maistella huiskahännän lihaa.\n\nNalle maiskutteli suutaan, ärjäsi, ja lähti köntystämään edelleen.\nSaisivat metsän väet laittaa ruuat valmiiksi, kun heidän kuninkaanaan\npitää olla. Huonoja alamaisia nämä Mikot, Hukat, Puputit ja muut.\n\nIhan suututti.\n\nSattui kanto siihen tienviereen, tikan naputtelema, jo päältä sammalta\nkasvava, ja Nalle nosti sen ja heitti ärjähtäen menemään.\n\nJos olisi nyt saanut käpälänsä iskeä lehmän kylkeen, olisipa kaatunut.\n\nMistäpä tuli lehmät ja muut. Hujulaisen kanssa oli tehty liitot, että\nlähtään rintamaille saaliin hakuun, mutta kun olisi pitänyt lähteä,\npettikin Hukkaparan luonto ja niin se jäi.\n\nEi semmoisesta miehestä toveriksi. Ei ole Repolaisestakaan, retuksesta.\n\nOlisi pitänyt lähteä yksin.\n\nJa kyllä hän tässä vielä lähteekin, kun tulee syksy ja ilma viilenee.\nEi jaksa nyt mitenkään.\n\nHukan tuvalle päästyään näki Nalle naapurinsa ahkerassa puuhassa.\nKäsikivillä jauhoi ohria ja sanoi tekevänsä juhannusleipiä itselleen.\n\n— Juhannus... tuota milloinka se on? Sitähän läksin kysymäänkin, sanoi\nNalle.\n\nJopa Hukka Hujulaista nauratti.\n\n— On tämä muka kuningas, kun ei tiedä ajan kulusta mitään. Pitäisihän\ntuo tuntea nokastaankin. Juhannusaattoa vasten yöllähän aukeavat\nensimäiset kämmekän kukat korvessa. Vedäppäs vähän ilmaa nenääsi.\n\n\nHujulainen nauroi naapurillaan.\n\nNalle mörisi. Mitä se mokoma nälkäjussi siinä nauroi. Minkä sille, jos\nnukutti ja ajassa sattui vähän sekoittumaan.\n\n— Onko se sitten jo huomenna? kysyi.\n\n— On kuomaseni. Tänään on aatto ja minun pitäisi ennen iltaa vielä\nleipäni paistaa. Tulehan auttamaan.\n\nNalle tarttui käsikiven puuhun ja jopa alkoi tulla jauhoja. Ihan\ntuiskuna tupsusi ja Hukalla oli täysi työ kerätessään niitä astiaan.\n\nKun jyvät alkoivat olla jo lopussa, pyöräytti Nalle kiviä niin\nhurjasti, että ne kimposivat metsään ja loput jyvät roiskahti Hukan\nsilmille.\n\n— No nyt sinä tekosen teit, kun särit myllyni, sanoi Hukka. — Tiedäkin\ntulla juhlan jälestä korjaamaan.\n\n— Pitää käydä, lupasi Nalle ja odotteli niin kauan kun Hukka leipoi ja\nsai lähtiessään kakun kainaloonsa.\n\n— Illalla tavataan lammen rannalla, sanoi Nalle.\n\n— Kyllä tullaan, lupasi Hukka.\n\nIllansuussa löntysti Nalle metsässä huvikseen. Pitihän katsoa, miten\nmetsän asukkaat juhlivat valkean yön juhlaa.\n\nOlipa liikettä. Oravat kurahtelivat puissa ja jänöjusseja oli\nkerääntynyt kokonainen lauma ja siinäkös naurettiin ja räkätettiin.\nMikko Repolainen oli kutsunut mökilleen sukulaisensa ja tuttavansa\nja lähtenyt iltakävelylle heidän kanssaan. Käsikynkässä siinä sitten\nnämä Mikot ja Revottaret hyöräävät, kuin hyvätkin. Metsovaarit\nistuivat hongan oksalla laskevan auringon valossa lammen rannalla, ja\nkeskustelivat. Teeriparvi piti iloa koivikossa, ahon laidassa.\n\nSieltäpä tuli jo Hukka Hujulainenkin ja yhdessä mentiin lammen rannalle\nkokkoa rakentamaan.\n\nNalle kiskoi kantoja, kuivia niin että pölisi, ja Hukka laittoi niistä\nkokon. Tuli kierteli kuusen latvoihin, kun se sytytettiin.\n\nRantamättäällä, kielojen tuoksussa, istuivat naapurukset ja hiljaa\nhaastelivat kesäyön ihmeistä. Haavan lehdet liputtivat ja lammesta\nalkoi nousta sumu.\n\nSen mukana tulivat ututyttäret ja aloittivat juhannusyön tanssin.\nUnohtui Nallelta ja Hujulaiselta tarinat sitä katsellessa. Hiljainen\ntuulen henkäys soitteli metsän harppua ja hienot helmat häilähtelivät,\nhiukset huiskivat, Nallen sydän heltyi ja hän tavoitteli syliinsä\njonkun läheltä liitävää hattaraa, mutta tämä väisti ilakoiden ja\nviimein Nalle nukkui, pää puuta vasten.\n\nNiinpä kävi Hujulaisellekin. Kirkkaat värit vaihtuivat metsässä ja\nlammella ja kämmekät tuoksuivat.\n\n\n\n"]