[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq_-q3FsUCZkPH6NXw4x8_ndLvyqexy-4TxH9FFLjAHU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3096,"Kannokossa","Juuti, Toimi",1881,1943,"3096-juuti-toimi-kannokossa","3096__Juuti_Toimi__Kannokossa","Savolaiskuvia","romaani",[],[],"fi",1908,null,14765,88639,false,73573,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Kannokossa: Savolaiskuvia\" by Toimi Juuti is a collection of regional stories written in the early 20th century. The work delves into the lives and customs of rural Finland, offering a vivid portrayal of the landscape, people, and their daily activities. It captures the essence of Finnish rural life through a series of interconnected anecdotes, focusing on various characters and their experiences.  The opening of \"Kannokossa\" introduces the reader to the challenges faced by rural inhabitants during winter, especially when navigating through snowy forests atop horse-drawn sleds. It paints a picture of local customs and community gatherings, as evidenced by the mention of the talkoot (community work) led by Lautamies Taavetti Mutanen, who is preparing for a gathering at his home. The narrative highlights the intricate dynamics of village life, the importance of cooperation among neighbors, and the often humorous exchanges that emerge in their interactions. As the story unfolds, it establishes a rich setting that reflects both the hardships and camaraderie of rural Finnish life. (This is an automatically generated summary.)",[],238,"Savolaiskuvia-alaotsikolla varustettu teos sisältää lyhyitä kertomuksia ja kuvauksia itäsuomalaisesta maaseutuelämästä. Tarinoissa käsitellään muun muassa talvisia metsätöitä, rukiinleikkuutalkoita ja kyläyhteisön arkea kansanomaisella otteella.","Toimi Juutin 'Kannokossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3096.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANNOKOSSA\n\nSavolaiskuvia\n\n\nKirj.\n\nTOIMI JUUTI\n\n\n\n\n\nPorissa,\nG. Roneliuksen Kirjakauppa,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKannokossa.\nLautamies Mutasen talkoot.\nKummin lahja.\nJumpru-Antin norrikuppi.\nKun mittarit kävivät.\nLapsisaunat.\nYöjalassa.\nViidentoista pennin nakkia.\nLahnakutu.\nHevoskuuri.\nToiveita.\n\n\n\n\nKANNOKOSSA.\n\n\nTalvisen taipaleen ajajalle on tukalinta, jos hän joutuu ohjaamaan\nhevostaan kannokossa, varsinkin vähän lumen aikana...\n\nAsut maalla ja ajat hevosinesi metsään — joko sitte halonvetoon\ntahi heinään tahi hirrenajoon —, niin sinulla on mielessäsi kolme\ntoivomusta: ettei vetelissä soissa routa petä, ettei ole liiaksi lunta\nja ettei lunta ole liian vähä.\n\nKaksi ensimäistä toivomusta tavallisesti täyttyy, ainakin alkutalvesta,\nmutta kolmannen laita on niin ja näin.\n\nSillä näissä nykyajan metsissä on harvinaisen paljo kantoja. Ellet\nitse ole useampi vuosi kaskia kaatamalla aukonut ahoja ja jättänyt\nsiten seista törröttämään kauniita kannokoita, niin ovat sen kuitenkin\ntehneet tukkisavotat ja propsien raatajat ja halonhakkaajat.\n\nNe kaatavat näreen suon reunalta juuri siitä paikasta, mistä luulevat\nsinun talvella ajavan heinään, ja jättävät siihen senvuoksi tahallaan\ntavallista pitemmän kannon. Tahi jos aijot oikotietä ajaa noron poikki\nhakeaksesi suokumpareelta haarukkapetäjän kaivosi vinttipatsaaksi, niin\ntöksähtää varmasti rekesi jalas kumpareen juurella siihen kantoon,\njonka tukinhakkaajat sitä varten heittivät. Taikka menet halolle,\nniin löydät rekesi kumollaan juuri siitä mistä vähimmin uskoit, sillä\nhalonhakkaajat ovat ovelimpia kannontekijöitä.\n\nNiin voit saada kannokossa kulkiessasi monta kuperkeikkaa. Mutta\nsinä tunnet kupsahtavasi viattomaan, pehmoseen lumeen, eikä siitä\nkuperkeikasta ole sen kummempaa. Sillä harvoin sellaista sattuu, että\nmyöskin sillä kohdalla, mihin kupsahdat, olisi kanto, joka voisi olla\nepäterveellinen kylkiluillesi. Ja onhan sinulla sitäpaitsi paksut\nturkit ja vyöt ja muut tamineet, niin ettet pientä pahaa pelästyne.\n\nNouset ylös ja pudistelet päältäsi enintä lunta, nostat rekesi\nkohdalleen ja ajat eteenpäin, kunnes tulee vastaasi uusi kanto.\n\nSellaista se on kannokossa kulkeminen — varsinkin vähän lumen aikana...\n\n\n\n\nLAUTAMIES MUTASEN TALKOOT.\n\n\nPiika-Riitta oli jo aamupäivällä kierrellyt ympäri kylän talosta taloon\nkutsumassa väkeä iltarupeamalla pidettäviin rukiinleikkuutalkoihin\nisäntäväkensä taloon Kettämänniemen Mutalaan.\n\n— Lautamies jo aamulla tappoi ja nylki sen meidän suuren puskuripässin.\n\nTämän oli Riitta lausunut joka talossa oman emäntänsä käskystä\nikäänkuin jonkalaiseksi vahvikkeeksi. Emäntä oli näet Riitalle\nlähtiessä supattanut, että ne sitte paremmin tulisivat... Eikä Riitta\nsitä asiaa ainoassakaan talossa unohtanut.\n\n— Vai pitää se Mutanenkin kerran talkoita! myhähtivät väliin miehet.\n\nJa useimmissa taloissa rengit lisäsivät:\n\n— Eikös sieltä kukaan mennyt kaupunkiin?\n\nPiika-Riitta oli viisas ihminen ja ymmärsi yskän ja osasi kyllä vastata:\n\n— Eihän se meidän lautamies niitä väkeviä, se kun kuuluu olevan\nlaitonta... Mutta Rummukais-Risto meni kyllä kaupunkiin tänä aamuna\nmeidän hevosella. Se oli ensin vähä aikaa lautamiehen kanssa\neteispuolella ja sitte ne tulivat tupaan ja Risto kysyi hevosta. Sanoi\nolevan asiaa. Ja lautamies lupasi.\n\nRiitta luki tämän selityksensä kuin ulkoa opitun läksyn, mutta se\nseikka ei vaikuttanut mitään itse asiaan.\n\n— Pitää sitte tulla, tuumivat miehet ja iskivät toisilleen silmää.\n\n— Ja Räisäs-Jussi on kutsuttu pelariksi, sanoi Riitta aina ovessa\nmennessään.\n\nHänellä ei ollut aikaa pitempiin juttuihin. Porstuassa sitasi hän\nsitte vähäsen huiviaan ja ulos tultuaan katsoi taakseen, jotta\nkurkistivatkohan ne ikkunasta. Hän kun mielestään oli semmoinen liian\nlyhyt ja liian paksu tytöntyllerö...\n\nMutta miehillä oli Riitan mentyä suu hymyssä ja he tekivät omia\njohtopäätöksiään.\n\n— Ei se Mutasen kitupiikki Rummukais-Ristolle noin vaan varsaansa\nantanut. Kyllä se Risto tuopi viinat lautamiehelle ja se panee sitte\njonkun tarjoomaan, ehkäpä juuri Riston. Osaa se pakana kiertää lain.\n\n— Siitä kuuluu olevan sakko, jos isäntä itse tarjoo, sanoo joku.\n\n— Oliskos se Mutanen pysynyt niin kauvan lautamiehenä, jollei\ntuommoista kommervenkkia ymmärtäisi. Kuuluu se väliin panevan herratkin\npussiin, selittää toinen.\n\nJa naiset supattelevat keskenään, että on sinne taikoihin mentävä,\nsillä eipähän sitä lammaskaaliakaan sivu suun...\n\nParikymmentä taloa on Riitta jo käynyt ja tulla läähättää tuossa\npuolenpäivänrinnassa kotiin.\n\n— No tuleeko rahvasta? utelee emäntä.\n\n— Sitä vuotaa vyönään. Hyvin tuntuivat olevan tulossaan.\n\n— Virkoitko pässistä?\n\n— Virkoinpa, virkoinpa...\n\nLautamies Taavetti Mutanen ei ole itse koko päivänä mennyt töilleen.\nOli jo aamupäivällä pannut uudemmat sarkavaatteet päälleen, huolimatta\nsiitä että emäntä oli sanonut vielä tarkenevan puolilankaisissakin.\n\n— Panenpa kun panen, oli Mutanen vaan vastannut.\n\nSitte oli hän päivemmäilä käynyt katselemassa ruislaihojaan ja tullut\nsiihen vakaumukseen, että niin pelto kuin halmekin olivat kypsiä ja\nettä kun vaan tulisi kosolti väkeä, niin joutaisivat mennä kuhilaalle\nmolemmat...\n\n— Kunhan se Risto pakana ei vaan tulisi liian sukkelaan, ajatteli\nhän itsekseen. — Mutta onhan tästä matkaakin, on kokonaista kolme\npeninkulmaa, eikä se Risto ole niitä ensi luokan ajajia. Ja sanoinhan\nminä sille, että hevosta on perillä syötettävä neljään asti ja ettei\nsaa ajaa kovasti. Ja viivähtäähän se torillakin...\n\nMutta sitte juohtui lautamies Taavetti Mutaselle mieleen vielä eräs\nasia, ja hän virnisti suutaan omituisesti ja pyörähti voitonriemuisena\nkantapäillään.\n\n— Enpähän virka, enpähän virka, mutisi hän itsekseen.\n\nHeti päivällisen jälkeen tulla tupsahtaa Mutalaan mustanaan väkeä,\nmiestä ja naista. Ne tulevat ensin tupaan, missä emäntä suuresta\nsumppipannusta kaikille kahvia tarjoilee.\n\n— Onpas pannut hurskaasti sikuria. Arvaahan sen tarkan, supattelevat\nkeskenään karsinapuolelle istahtaneet naiset.\n\n— Mikäs se nyt juohtui mieleen, kun teilläkin kerran talkoita?...\nEipähän teillä ennen näitä pidetty, rohkasautuu joku puoleksi\nleikillään kysymään.\n\nEmäntä ehättää selittämään:\n\n— Sehän se lautamies... Vaikka johan sitä minä olen joka syksy\nvatkuttanut, että pitäisihän ne pitää, vaan se kun on aina sanonut,\netteivät kannata.\n\n— Mikseivät kannata! Tottapahan nyt näkee, että kannattaa... Vai tappoi\nse lautamies viimeinkin sen pahanilkisen pässin?...\n\nMutta emännälle näytti nyt tulevan hyvin kiire eikä hän joutanut niistä\nasioista sen enempää juttelemaan.\n\nLautamies Taavetti Mutanen käveli pellollaan ja haastatteli\nleikkuumiehiä kussakin ryhmässä. Hän tuntui olevan harvinaisen hyvällä\ntuulella ja laski leikkiä naisille ja miehille. Ja useamman kerran\nkatsahti hän merkitsevästi suureen umpikuoriseen ankkurikelloonsa,\nvilkasi sitte maantielle päin ja murahti kuuluvasti:\n\n— Kauvanpa se Rummukais-Risto siellä kaupungissa viipyykin.\n\nJa hän teki sen hauskan havainnon, että varsinkin miesväki yltyi yhä\ntulisemmin leikkaamaan. Ei enää seisoksittu, ei tarinoitu, vaan somasti\nsuhahteli hammasteräsirppi kypsässä oljessa ja kuhilas kuhilaan viereen\nkohosi ja tasainen sänki jäi vaan jälelle.\n\nTalkooväkeä oli kuuteen- seitsemäänkymmeneen henkeen. Suurin osa\nleikkasi pellolla, mutta jo alussa oli osa isännän pyynnöstä mennyt\nnujertamaan vähän matkan päässä olevaa halmetta.\n\nHän näet ajatteli:\n\n— Eivät viitsi halmeelle mennäkään, kun saavat pellon loppuun. Vaan nyt\nne tuskin kehtaavat heittää kesken.\n\nHän hieroskeli tyytyväisenä kämmeniään ja meinasi mielessään, että\nnäkyyhän tuota saavan leikkuuväkeä palkattakin.\n\nLaiho kaatuu kuin koneella, ja hämärän tultua on halme leikattu\nkokonaan ja pellosta on enää yhtä nurkkaa jälellä.\n\n— Mutta merkillisen kauvan se Rummukais-Risto viipyy. Jo tässä ottaisi\nsuihinsa pienen naukun, tuumitaan muutamassa miesjoukossa..\n\n— Se kuului kaupunkiin mennessään pistäytyneen tuolla Tahvanalan\ntuvassa ja oli kehaissut, että kyllä sitä tänä iltana tärpätti vuotaa.\nViiskolmatta litraa oli sanonut tuovansa ja kärryissään oli ollut\nlautamiehen iso lekkeri, se viinasaksoilta otettu ja huutokaupalla\nmyöty, tiesi muuan naapuritalon renki.\n\n— Tämä lautamies se on niin viisas kuin vanhakin. Kun minä tuolla\npihalla kysyin, että eikö se tarjoo talkooväelle ryyppyä, niin\nvastasi pahuus, että kyllä hän sen verran lakia ymmärtää, ettei saa\ntarjota. Mutta sitte se sanoi niin että jos Risto tuo kaupungista ja\ntarjoo omistaan, niin tarjotkoon, eihän se muka häntä liikuta. Vaan\narvatkaapas, kenenkä viinoja se Risto tarjoo? Omiaanko? Hyh!... Tuskin\nlienee miehellä litran hintaa taskussaan.\n\nSe oli Mutalan oma renki, joka näin haasteli. Ja miehet jo\nmaiskauttelivat suutaan ja tuumivat, että koskapa niin on asia, niin\npitää se painaltaa tuo pellon nurkka loppuun, tulkoon vaikka tuhannen\npimeä.\n\nNaisten ryhmissä kikateltiin ja tirskuiltiin ja varsinkin vanhemmat\nheistä kuiskailivat keskenään, että olipa hyvä, kun tuli tulluksi,\nsaahan tuon toki ensi kerran tänä syksynä lammaskaalin... Nuoremmat\ntytöt laskivat sormillaan, montako tuntia jäisi aikaa tanssiin.\n\nLautamies Mutanen oli sillävälin käynyt kartanolla ja tuli nyt takaisin\npellolle.\n\nHänen sydänalaansa hivelee niin suloisesti, ja huomatessaan, ettei\npellosta ole enää jälellä kuin muutaman minuutin työ, tuntuu hänestä\nsiltä, että kyllä ne nuo miehet sittekin ryypyn ansaitsisivat.\n\n— Kylläpä täällä on leikattukin, sanoo hän. — Eihän tuota nyt noin\ntiukkaan olisi tarvinnut... Vaan eikö liene paras, että lähdetään jo\npurasemaan illallista. Antaa tuon lopuskan jäädä...\n\n— Ei tätä nyt tähän kesken jätetä, vastataan hänelle.\n\n— Mutta kumma mies se Risto, kun siellä kaupungissa viivyttelee. Olisi\njo saattanut tulla kaksikin kertaa.\n\nTämä lautamiehen puhe innostaa miehiä, ja tuossa tuokiossa painalletaan\npellon nurkka loppuun.\n\nOn jo tullut joltisenkin pimeä ennenkuin viimeiset lyhteet on sidottu\nja pantu kuhilaalle.\n\nVerkalleen ja naureskellen ja leikkiä laskien soluu talkooväki\nkartanolle ja siitä tupaan.\n\n— Kyllä se nyt maistuu kaali.\n\n— Ja ryyppy.\n\nHe ovat jo istuneet pitkien illallispöytien ympärille, naiset toiseen,\nmiehet toiseen.\n\nMutta lautamies Taavetti Mutasta ei näy tuvassa. Hän on kamarinsa\navonaisesta ikkunasta kuullut maantieltä kärryjen jyrinää ja pujahtanut\nsitte ulos Ristoa vastaan.\n\nSiellä hän puheli Ristolle jotain jo portin takana ja hiipi sitte salaa\ntakaisin kamariinsa.\n\nNyt vasta ajoi Risto, pihaan. Se huomattiin pian tuvassakin.\n\n— Risto on jo tullut. Tuolla seisoo hevonen pihalla, sanoo joku.\n\n— Vai jo tuli Risto!\n\nMiesten silmissä välähtää. Illallista kannetaan juuri pöytään.\n\nSamassa astuu Ristokin tupaan.\n\n— Hyvää iltaa!\n\n— Jumal' antakoon! Mitäs kaupunkiin kuuluu?\n\n— Eipä liikoja, vaan vähä kuitenkin. Kun minä mentyäni möin torilla sen\ntänä aamuna tapetun puskuripässin lihoja, niin kuulin jo siellä, että\ntänään oli rautatien työmiesten litviikki ja että viinapuoti oli kiinni.\n\n— Sinnekös sinä veit koko pässin?\n\n— Koko pässin.\n\nTanssista ei tullut mitään. Illallisen syötyään pistivät miehet hatun\npäähänsä ja alkoivat luikkia tiehensä. Ja kun heiltä kysyttiin,\nmikseivät tanssi, sanoivat, etteivät välitä.\n\nMutta ulkoa kuului heidän mentyään kiivasta kiroilemista ja\nsyleksimistä ja äänekkäitä huutoja.\n\n— Sitäkö hiivattia ne niistäkin rautateistä...\n\n— Pettihän se p—le!\n\n— Ja tiesi se koira senkin, että siellä on tänään rautatien tili, sillä\nonhan sillä herjalla allakat ja muut vehkeet ja ne tilit kun aina\nkuuluvat olevan määrättyinä päivinä kahdesti kuussa.\n\n— Pässinsäkin paholainen möi ja potaattivelliä syötti kuraa eikä\nantanut edes voita.\n\n— Johan minä olen aina sanonut, että se on tämä Mutanen koko pitäjän\nsuurin kitupiikki.\n\n— Viimeisen kerranpa saikin talkoihinsa...\n\nNaiset seurasivat miesten esimerkkiä ja poistuivat.\n\nMutta porstuassa joutui piika-Riitta ahtaalle.\n\n— Mitä sinä aamulla kylällä valehtelit, että teillä on lammaskaali?\n\n— Enhän minä sanonut muuta kuin että lautamies tappoi ja ketti sen\npässin, kun emäntä käski niin sanomaan.\n\n— Vai niin se käski kutale!\n\nMuiden mentyä oli Rummukais-Risto jäänyt vielä tupaan. Hän istui\nperäpenkillä ja puhalteli ilmaan paksuja haikuja kaupungista\nostamastaan mahorkkatupakasta uudella, lautamiehen lahjoittamalla\npiipulla.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli eteiskamaristaan tupaan lautamies Taavetti\nMutanen.\n\nHän taputti Ristoa olalle ja sanoi:\n\n— Sinä olet kunnon mies, Risto, sinä. Saitpa pässistäkin hyvän hinnan.\nJa nyt kun on saatu nämäkin rukiit kuhilaalle näin vähällä vaivalla,\nniin kannattaapa tässä ottaa pieni ryyppy. Tulehan, Risto, tänne\neteiseen, niin saatpa nähdä, että vielä sitä vieraanvara lautamies\nMutasen lahvin pohjalla hilkkaa...\n\n\n\n\nKUMMIN LAHJA.\n\n\nPehtori Härmäläinen oli ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta.\nHän oli nuorena naimattomana miehenä tullut sinne Lahden kylälle\njostain kaukaa Kuopion takaa, nainut naapuritalon tyttären ja ostanut\nsiitä vierestä itselleen sievosen maatilan. Ennen sinne tuloaan oli hän\npalvellut jossain suuremmassa hovissa pehtorina, ja sen saman arvonimen\nsai hän pitää koko ikänsä.\n\n\"Pehtori Härmäläinen\" oli tunnettu yli koko pitäjän ja sen\nulkopuolellakin, sillä hän, vaikka ei ollutkaan käynyt kouluja, oli\nhankkinut itselleen tavallista suuremman talonpoikaissivistyksen,\nniin että hän oli ensimäisiä miehiä kunnan ja kylän yleisissä\nluottamustoimissa. Hän oli jo heti naimisiin mentyään puuhannut\nkyläänsä ylemmän kansakoulun, eikä kukaan voinut kieltää, että\nsen perustamisesta lankesi suurin kunnia juuri hänen osakseen. Ja\njonkillaiseksi tunnustukseksi tästä oli hän saanut olla koulun\njohtokunnan puheenjohtajana sen perustamisesta asti.\n\nYhdessä ainoassa asiassa ei onni kuitenkaan ollut hänelle myötäinen.\nHeillä ei näet ollut ainoatakaan lasta, hänellä ja emännällään\nnimittäin, kummanko sitte lie ollut syy.\n\n— Eikä siinä näy mikään auttavan, sanoi pehtori väliin leikillään.\n\nKasvattipoika heillä tosin oli ollut, mutta sekin oli kuollut\nviisitoistavuotiaana pari vuotta sitte eikä uutta tullut enää otetuksi.\nJa tältä kasvattipojalta oli jäänyt melkein uusi lammasnahkainen\nturkki, semmoinen tavallinen kaulusniekka, jonka päällys oli\npuolivillaista, kotikutoista harmaata. Ja tämä turkki se oli jo\nuseamman kerran pehtorin mieltä karvastellut, ja silloin tällöin tapasi\nhän kysyä emännältään, että mitä sillä tuolla turkinperulla tehdään,\nkun sitä ei viitsi myydäkään, ja että se happanee kesät talvet siellä\naitan seinällä.\n\nVaikkei pehtori Härmäläinen suinkaan ollut mikään turhantarkka, piti\nhän kuitenkin aina kiinni hyvästä ja järkiperäisestä taloudellisesta\njärjestyksestä ja tahtoi, että kaikkien asiain hänen talossaan tuli\nolla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Ei mitään tarpeellista saanut\npuuttua eikä taas saanut olla mitään tarpeetonta.\n\nMutta nyt oli tuo keskenkasvuisen pojan turkki ollut jo kotvasen hänen\nsilmätikkunaan ja siitä oli tavalla tahi toisella päästävä irti.\n\nJa ennen pitkää tarjoutuikin siihen oivallinen tilaisuus.\n\nSe pehtorin puuhaama kansakoulu oli siinä aivan naapurina, ja pehtori\nja sen koulun opettaja olivat jo kauvan olleet mitä parhaita ystäviä\nja naapuruksia. Ja ne olivatkin molemmat melkein yhdenikäiset,\nsamankokoiset ja isomahaiset ukonköllykät ja aina ne olivat olleetkin\nyksissä niin hyvin kouluasioista keskustelemassa kuin leikin laskussa\nhöyryävän vesilasin ääressä, mihin harvoin jäi sekottamatta jotain\npunertavaa. Se oli vaan heillä ero, että kun varakkaalla pehtori\nHärmäläisellä ei ollut yhtään perillistä, oli niitä tuolla köyhemmällä\nkansakoulunopettajalla sen sijaan kokonaista kymmenen.\n\n— Sekö niitä lie sinulle siunannutkin! nauroi pehtori usein, kun\nasiasta tuli puhe.\n\n— Ja rouvan pitää jo viimeinkin heretä! lisäsi hän leikillään niiden\nperillisten äidille.\n\nTämän opettajan vanhin poika kävi kaupungissa herraskoulua ja saattoi\nolla jotenkin samanikäinen kuin pehtorin kasvattipoika oli ollut\nkuollessaan. Ja vaikka pehtori olikin kuullut, että se siellä koulussa\noli vallaton ja teki kaikellaisia koiruuksia opettajilleen, niin\ntykkäsi hän kuitenkin siitä pojasta, sillä se oli muuten niin vilkas ja\nkuului olevan hyväpäinen.\n\n— Siitä Anterosta pitää sinun kouluttaa pappi, oli pehtori useamman\nkerran opettajalle sanonut, huolimatta siitä että itse oli ollut\nalituisessa riidassa oman pitäjänsä rovastin kanssa.\n\nJa eräänä huurteisena talvipäivänä vanhan ja uuden joulun välillä\njuolahti pehtori Härmäläiselle mieleen, että hänpä lahjottaakin sille\nopettajan Anterolle sen kasvattipoikansa lammasnahkaturkin. Sehän on\nvielä lisäksi hänen ristipoikansa ja tulisihan tuo siten siinäkin\nsuhteessa velvollisuus täytetyksi. Eikä hän muistaakseen ollut\nkumminvelvollisuuttaan vielä täyttänytkään. Olihan hän tosin Anteron\nsynnyttyä antanut sen äidille markan hammasrahaa. Vaan se taisi olla\nliian vähä. Ja jos siitä vielä kerran maailmassa mies tulisi, niin\nehkäpä muistaisi, varsinkin jos pappi...\n\nSamana aamuna oli pehtori käynyt matikanpyydyksillään ja tuonut\nsieltä tullessaan emännälleen kymmenkunta suurta matikanvonkaletta.\nHarvoin se järvi yhdellä kertaa niin paljo antoikaan, varsinkaan näin\nalkutalvesta, ja sepä se sai nyt pehtorinkin tavallista paremmalle\ntuulelle.\n\nHän tallusteli suuresta salistaan tupaan ja esitti emännälleen, että\neiköhän tuota opettajalan herrasväkeä olisi pyydettävä matikkakalalle\npäivällisaikaan. Eihän siihen sillä hyväntahtoisella emännällä ollut\nmitään vastaansanomista ja kuultuaan turkkijutun oli hän siihenkin\nsuostuvainen. Sillä olihan hänkin Anteron kummi, ja se kun vielä\naina niin höylisti karahteerasi häntä emäntäkummiksi ja miestään\nisäntäkummiksi.\n\nPalvelustyttö lähetettiin kansakoululle viemään sanaa, että oli saatu\nvereksiä matikoita ja että jos \"herrasväki olisivat hyvät ja tulisivat\npäivälliselle ja että Antero tulisi myöskin.\"\n\nVaan sillävälin astuskeli pehtori Härmäläinen yli pihan vaateaittaan\nja kaivoi sieltä seinältä vaatteiden alta sen kasvattipoikavainajansa\nturkin ja toi sen tupaan lämpenemään.\n\n— Pääsenpähän nyt viimeinkin tuosta, ja se kun menee vielä niin hyvään\ntarkotukseen, tuumi hän itsekseen. — Uusihan tämä melkein on vielä...\nja lämmin... ja se mahtaa sopia Anteron päälle kuin naulattu. Se poika\nehkä vielä minulle haudan lukee, jos papiksi pääsee... ja jos minä\nsatun niin vanhaksi elämään.\n\nPehtori Härmäläinen kävi hakemassa harjan ja puhdisti sillä turkin.\nSitte ripusti hän sen pankon naulaan.\n\n— Mahtaa se nyt olla mielissään Antero, kun saa lämpimän turkin\nhartioilleen. Tosinhan tässä on harmaa päällys, vaan tokko tuo vielä\nherrastanee poika...\n\nVieraat tulivat ja joululomalla oleva Antero oli myöskin mukana.\nPäivällinen oli laitettu tavallista tanakampi. Matikkakeitto syötiin\nja siinä sitte iltaa istua rupateltiin minkä mistäkin. Pehtori teki\nopettajan kanssa totia ja emäntä tarjosi naisvieraalle lasin viiniä.\n\nMutta sitte tuli lähtö, vaikka kieltelihän siinä kotvasen isäntä ja\nemäntä.\n\n— On pieniä lapsia ja muuta puuhaa. Täytyy mennä.\n\nEikä siinä tinkiminen auttanut. Silloin pistäytyi pehtori Härmäläinen\nkiireesti tuvan puolelle ja ajatteli mennessään, että mitenkähän tuota\nnyt sanoisi... Pitäisi kai ottaa vähä juhlallisempi meininki sanoihinsa\nja katsoa sitä Anteroa silmiin... eikä haittaisi, vaikka herahtaisi\nsilmän nurkkaan muutama kyynel...\n\nHän otti turkin naulasta ja vei sen käsivarrellaan saliin.\n\nVieraat olivat jo pukeneet päälleen. Anteron yllä oli vaan tavallinen\ntalvipalttoo.\n\nPehtori Härmäläinen tarttui merkitsevästi Anteroa olkaan.\n\n— Kuulehan Antero! Kun minä nyt olen sinun kummisi ja kun sinulla ei\nnäy olevan kuin tuo palttoo, niin minä nyt... että jos sinusta vielä\nkerran tulee virkamies... pappi tahi muu... niin että et unohtaisi\nkummiasi... nyt tässä... isäsi ja äitisi läsnäollessa... annan sinulle\nkumminlahjaksi tämän lammasnahkaturkin.\n\nPehtori huokasi syvään. Antero näytti menevän hämilleen eikä virkkanut\nmitään.\n\nHänen isänsä puuttui puheeseen.\n\n— Kovinhan sinä olet antelias. Mutta se nyt on niin että tämä meidän\nAntero sai juuri joululahjaksi Olli-enoltaan uuden mustapäällyksisen\nturkin, joka on räätälissä vähä hihansuista entrattavana, niin että\nmitäpä se poika kahdella turkilla... Sano nyt kuitenkin kiitoksia,\nAntero.\n\nAntero kiitti.\n\n— Vai niin, vai niin... no, no... eipähän sille mitä. Onpa niistä näkyy\nenoistakin ristiä.\n\nPehtori koetti hymyillä.\n\nVieraat menivät.\n\nMutta pehtori Härmäläinen seisoi siinä vielä kotvasen Pekkavainaan\nlammasnahkaturkki käsivarrellaan ja ajatteli, että tuosta turkistapa\ntaisi lykätäkin hänelle koko kiusankappaleen ja ainaisen harmin...\n\n\n\n\nJUMPRU-ANTIN NORRIKUPPI.\n\n\nLumi vonkuu ja natisee jalaksen alla kuin valittaen ikään. Koko\niltainen metsä on kalpean kuuran peitossa, versovat vesatkin ja ohuet\noksat kyyröttävät valkeina kuin kynttilät. Taivaalle syttynyt kuu\nvalaa vaarojen laelle ja petäjien latvoihin kuulakan heijastuksen ja\nsynnyttää norojen pohjissa leijailevia varjoaaveita.\n\nVanha musta ruuna on jo melkein valkeana kuurasta, vaikka vasta ollaan\npääsemässä perille. Jumpru-Antti istuu liisteettömän puurekensä\nkeskipajulla ja on ujuttanut nahkapäällyksisten huopakenkien peittämät\njalkansa jalakselle etukaplaita vasten.\n\n— Soo-o, ruuna, lönkytähän! murahtaa hän huurteiseen partaansa ja ottaa\nlammasnahkarukkasen oikeasta kädestään ja niistää nenänsä.\n\n— Katos pakana, kun jo jääti tuonkin parran! Pois se pitää keritä...\n\nRuuna hölkkäsee hiljalleen pitkin kiteistä metsätietä ja kääntyy sitte\ntotuttuun tapaansa vasemmalle näreikkökorven laidassa, vaikkei siinä\nnäkynyt jälkeäkään.\n\n— Onpas tähän tielle satanut lunta, onpa onpa... Vaan näkyyhän tästä\npääsevän.\n\nHän nousee reestään astumaan, sillä ruunakin astuu. Saahan tuosta\nhiukan lämpöä, ja onhan se helpotus ruunallekin, on, on... Huh, huu!...\nKovinpa on pakkanen, kovin on pakkanen. Ihan näppiä hivelee, vaikk'on\nhyvät rukkaset. Sitäkö se eukko liekin kintrannut tänne jäiseen korpeen\nja vielä pyhäiltana. Vaan lupasipa norrikupin, lupasipa... Sanoi että\njos saat saunapuita, niin annanpa kupposen, ähä... Vaan mahtaako\nse antaa? Kyllä sillä saattaa vielä vähä olla, koskapa niin taiten\nlupasi... Mutta enpä olisi lähtenyt, enpä, jollei olisi huomenna sinne\nhirrenvetoon... Vaikka hyväähän se kupponenkin tekee näin kylmässä...\nHuu!\n\nJumpru-Antti sitoo parkkiturkkinsa ympärillä olevan vyön vähä\ntiukemmalle ja lyödä läiskyttelee sitte käsiään yhteen lämpimikseen.\nAjattelee mielessään, että sitte kun hän puukuorman kanssa on ajanut\nsaunan eteen ja vienyt ruunan talliin ja tehnyt sille apetta, menee hän\ntupaan eikä virka kupposesta mitään. Älyääköhän se pyytämättä?... Vaan\njos ei anna, niin panen ruunalle koko vakallisen jauhoja, maurutkoon\nsitte... Antaa se kuitenkin eukko... Panen kaksi palaa sokeria ja\nhämmennän sillä uudella ostolusikalla. Ja sitte juotuani vasta puran\nkuorman... Joutaahan se eukko huomenna saunassaan lämmitellä.\n\nRuuna töksähtää seisomaan ja herättää Jumpru-Antin mietelmistään.\nSiihen loppuivat viimeisen ajon jälet vesakkoahon alle syvälumisen suon\nreunaan.\n\n— Vainu sillä lie tuolla ruunalla tahi hyvä muisti... Otappa ja seisatu\nihan tähän samaan paikkaan, mihin viime kerrallakin, vaikka lumi on\njuoksuttanut jalaksen jälet umpeen. Hyvä se on tämä hevonen mulla...\n\nSiinä oli aivan lähellä viime kesäisen kasken vieressä Jumpru-Antilla\nrankaläjä, koivuja ja leppiä, jotka hän syysrospuutalla oli\nsaunapuikseen talven varaksi keräillyt kaskesta ja muualta. Tosinhan se\ntalokas oli rengeillään parhaat kaskipuut omiksi tarpeikseen ottanut,\nmutta heittipäs vähä hänellekin vanhalle? Ei ole niinkään paha mies\nkuin sanovat.\n\nLunta oli satanut rankaläjän päälle, ja hän potki sitä jaloillaan\npäästä ja toisesta, että enin lumi kariseisi. Tuonne kymmenkunnan\nsylen päähän oli hän jättänyt ruunansa; mikäpä sitä kehtasi ajaa\ntähän tiheään ja lumiseen vesakkoon. Yltäpäältä oli hän kyllä\nitsekin lumessa, ja sitä paholaisen liitua oli jo solunut vasempaan\nrukkaseenkin, niin että täytyi hieroa sormenpäitä vastakkain. Vaan eikö\ntuo tuossa työssä lämminne...\n\nHän kantoi rangan kerrallaan rekeensä. Ruuna siinä vaan puun juurella\nseista lurvotti ja katsella töllisteli. Jumpru-Antti kerran katsoi,\noliko rinnuste löyhtynyt, ja ruuna retkautti korvansa taaksepäin.\n\n— Luimisteletko pakana!... So, soo!... Olehan nyt, olehan nyt!\n\nSiitä oli jo kerran ennenkin otettu samasta rankaläjästä eikä se vielä\nnytkään mahtunut yhteen kuormaan kaikki. Kauvempana ahon takana oli\nvielä muutamia samallaisia. Ja Jumpru-Antti ajatteli itsekseen, että\nnäistä sitä ehkä riittääkin saunapuiksi sulaan kesään asti. Olipa\nhyvä, kun tuli syksyllä läjätyksi, olipa toki hyvä... Maistuu se nyt\nnorrikuppikin...\n\nHän ei pitänyt kiirettä, mutta sai kuitenkin viimein kuormansa täyteen.\nEi hän latjannut sitä kuitenkaan ihan kukkuroilleen, se olisi liika\nrasitus vanhalle ruunalle näin pakkasella. Nuoritti sen kahteen kolmeen\nkertaan tiukasti tervasnuoralla ja tutki sitte joka puolelta, että\nmahtaisiko se kestää siellä kivikossa ja kannokossa hevoshaan aholla,\njosta tuuli oli juoksuttanut lumen melkein paljaaksi.\n\n— Hei, ruuna, viinapaikkaan! ärjäsi hän leikillään, hypättyään\npoikkiteloin kuorman päälle, ja alkoi karistella lunta kengistään\nkoputtelemalla niitä rekeä vasten.\n\nJa ruuna läksi astua könäämään kotiin päin kuin vanhus, joka ei\npienistä kiirehtimisistä välitä.\n\nJumpru-Antti istuu siinä kuormansa päällä tyytyväisenä ja hyräilee\njotain virrenvärssyä, mutta samalla juohtuu hänelle mieleen eukko...\nja sauna... ja ruunan ape... ja norrikuppi, joka siellä kotimökissä\nhöyryävänä häntä vartoo.\n\nVäliin vilkasee hän huurteiseen, kuulakkaan metsään, ja sieltä\nlumirintaisten kuusten välistä pilkistelee hänelle hopeainen kuu ja\naina se näyttää katsovan hänen silmiinsä... Mikähän se lienee tuokin\nmokoma... Eivät selitä allakassakaan, vaikka sen siihen painavat. Ja\ntuokin Otava se siellä yhä seista mollottaa kuin mikäkin ikään...\nEivätkä edes putoa. — Ahaa! Jopas putosi yksi, ja ihan tuonne tielle.\nHei, ruuna, nukutko sinä!\n\nSe oli tietysti vaan tavallinen lentotähti, ja Jumpru-Anttikin arveli,\nettei sitä sieltä lumesta kuitenkaan löytäisi... eihän niitä ollut\nlöytynyt ennenkään... mitä lienevät silmänkäännättimiä.\n\nHe olivat jo tulleet paremmalle metsätielle ja ruuna pisti\nviettävämmissä paikoin pieneksi hölkäksi.\n\n— Ka, ka, johan sillä on kiire kotiin. No lönkytähän sitte!\n\nJa kotvasen natisee lumi rautapohjaisen jalaksen alla, ja vanhan ruunan\nsieramista leyhyy harmaja huuru terästiukkaan talvi-ilmaan. Tähdet\npalavat ja säkenöivät pohjattomalla taivaalla ja luminen metsä seisoo\nkimmeltäen ja liikkumatta.\n\nJumpru-Antti on pistänyt ohjaksen perät rankojen väliin ja käynyt\nkuormansa päälle kahanreisin istumaan ja siitä sitte heittäytynyt\nselälleen. Sillä kyllä se osaa ruuna yksinäänkin, päätteli hän ja\ntuijotteli vaan syvälle taivaalle ja mietiskeli yhtä ja toista\nmielessään. Tuonne sitä pääsee pian hänkin tähtien taakse... eikö vaan\nliene sielläkin talvella kylmä... hän on jo vanha mies. Mutta sitte\njäisi hänen eukkonsa yksin... ja ruuna... Hyvän sattuikin saamaan eukon\nosalleen... harvoin rähisee ja kun et ole tietääkseenkään, niin... ja\nlupasi norrikupinkin hänelle, kun toisi saunapuita. Ja hyvä se on ollut\ntämäkin ruuna, palvellut jo lähes parikymmentä vuotta... ja se kun\nvielä on niin hyvätapainen ja niuha syömään... ei potki eikä pakene ja\nosaa vaikka yksin...‘\n\n— Prtuu!... Prtuu, ruuna! So, soo! No nyt se kele hyvänsä teki... eikös\nperhana vetänyt tuohon hirren nenälle... ja kun ne hilaavatkin niitä\nhirsiään ihan tiehen kiinni... Prtuu!\n\nRuuna on seisahtunut ja Jumpru-Antti kaivautunut ylös lumesta. Hän oli\npoksahtanut päälaelleen hankeen ja saanut lunta suuhunsa ja silmiinsä\nja rukkasiinsa. Hän syleksi! ja pyyhkii turkinhihalla kasvojaan ja\npudistelee lunta rukkasistaan ja ähkyy. Sitte menee hän reen toisella\npuolen. Se on vielä kallellaan, melkein kaatumaisillaan, toinen jalas\ntien viereen vedetyn paksun hirren nenällä. Jumpru-Antti kömpii\ntakaisin kuorman yli ja kiskasee rekeään kaustosta minkä jaksaa. Ja\nvierähtää se viimein toinen jalaskin tielle.\n\n— Eihän tuossa nyt toki tullut tuon kummempaa, ei kaatunut edes kuorma,\npuheli hän itsekseen ja hyppäsi kuormalleen ja nykäsi ohjia.\n\n— Prtuu!... Mitä hiivattia!...\n\nReki tuppautuu kääntymään poikittaisin tielle, vaikka ruuna astuu\nkeskitietä. Jumpru-Antti nousee katsomaan ja kiroaa.\n\n— Sekö kehveli sen nyt tuon saverikon katkasi!...\n\nVanha koivunvesasta väännetty oikeanpuoleisen aisan saverikko oli\ntaittunut siihen hirren nenää vasten ja aisa lerpatti nyt aivan\nirrallaan. Jumpru-Antti ei ollut sitä ensin huomannut ja se häntä nyt\nhirveästi sapetti.\n\n— Mistä minä nyt tässä tulipalopakkasessa uuden saverikon?... Eikä\ntätäkään kuormaa passaisi tähän tielle jättää. Eipä se ruuna ennen tätä\ntehnyt... Vaan hittoko tässä muukaan auttaa kuin että riisu ruuna ja\ntaluta kotiin ja käy sitte aamupuhteella hakemassa...\n\nHäntä suututtaa ja hän repäsee ruunalta rinnusteen auki, viskaa\ntuomisen kotitekoluokin kuorman päälle ja lähtee ohjaksista taluttaa\nretuuttamaan ruunaa länkineen mäkivöineen.\n\n— Tämä se nyt vielä piti sattua...\n\nMutta sitte juolahtaa hänelle yht'äkkiä mieleen jotakin ja hän pysähtyy\nja miettii hetkisen ja pyöräyttää ruunan takaisin rankakuormalle päin.\n\n— Ei se eukko anna sitä norrikuppia, jos ei saa saunapuita. Leikkaanpa\nnarun päästä saverikoksi... vaikka onkin uusi kauppamieheltä ostettu\nnuora... ja en virka eukolle mitään... mistäpä se sen saisi tietää.\n\nJumpru-Antin katse käy vähä kirkkaammaksi ja hän alkaa siinä ruunalleen\nhyräillä jotain nuorempana oppimaansa rekilaulun säveltä. Leikkaa\npuukollaan pätkän sen nuoran päästä, jolla oli nuorittanut kuormansa,\nja laittaa siitä tilapäisen saverikon.\n\n— Kyllä se nyt mökille asti kestää...\n\nSitte valjastaa hän ruunansa uudelleen ja sille puhelee:\n\n— So, so, ruuna! Elähän nyt... Vai sitäkö ihmettelet, että panen\nuudestaan aisoihin... Pianpa päästään perille, pian päästään... ja minä\npanen appeeseesi roppakädellä jauhoja eukosta salaa... vaikka antaisi\nsen kupinkin.\n\nTaas vitisee jalaksen, alla lumi ja ruuna astua lönkyttää verkkaan\nja Jumpru-Antti pitää varansa, ettei se kiviin eikä kantoihin toista\nkertaa... eikä hirren neniin. Saattaisi pahimmassa tapauksessa kaataa\nkoko kuorman ja se olisi siitä hangesta iltamyöhällä ottamaton\npaikka... ja se norrikuppikin jäisi saamatta...\n\nKelmeä kuu yhä ahoille kimmeltää, ja ruuna hökäsee aina mäkien alla\npari kertaa huurua valoisaan pakkaseen. Siellähän se viimein kiiluu\nmökin tulikin ahon laidassa. Siinä on vähä loivaa rinnettä ja ruuna\npanee juoksuksi. Pian se on pyörähtänyt navetan sivutse saunan eteen.\nJa siihen se seisattuu.\n\n— Päästiinpäs, päästiinpäs! ilkkuu Jumpru-Antti itsekseen. — Vaan eipäs\nnäy eukkoa... Vienpä ruunan ensin talliin ja teen appeen.\n\nHän riisuu ruunansa ja taluttaa sen talliin ja panee päitset päähän\nja sitoo sitte marhaminnasta soimeen. Menee tupaan ja näkee siellä\neukkonsa rukin ääressä istuvan. Ottaa mitään virkkamatta aitan avaimen\npankkopatsaan naulasta ja sieppaa porstuasta mennessään jauhovakan ja\nastuu aittaan.\n\n— Panenpa kun panen ruunalle jauhoja... kolme... menköön neljäskin\nkamahlollinen. Tulihan tuohon säkkiin lovi, vaan tuskinpa eukko sitä\nhuomaa...\n\nHän vie vakan talliin ja käy noutamassa korsusta silppuja ja kaataa ne\naperuuheen. Hämmentää jauhot siihen ja sotkee ja vatvoo sitä kymmenisen\nminuuttia, tiputettuaan vähä rankkia sekaan.\n\n— Saa se nyt ruuna hyvän illallisen... eipä ole saanut pitkiin aikoihin\nnäin särpimekästä... so, soo!... Härppääppäs nyt mahasi täyteen, niin\njaksat paremmin niitä hirsiä huomenna...\n\nHän oli saanut appeen pilttuuseen, kannettuaan ensin ruunalleen\nämpärillisen vettä, tullut ulos ja pannut tallin oven hakaan.\n\nTaivas on yhä kirkastunut, kuu kurottautunut ylemmä ja tähdet\nvilkuttavat entistään veitikkamaisemmin silmää.\n\n— Kyllä taas tulee yöksi jumalaton pakkanen... kunhan ei ruunaa\nvilustaisi... Huu! Terhenti melkein käymään käsiin tuo kylmä... Hyvää\nse tekee lämmin norrikuppi...\n\nJumpru-Antti astuu mökkiinsä ja alkaa riisua turkkiaan. Rykäsee.\n\n— Lienet kaatunut... lumessapa on turkkisi, sanoo eukkonsa.\n\n— Enkä kaatunut... mistä lie karissut puista. Vaan onpa siellä turkasen\nkylmä... Hy-yy... Ihan otti vanhojen luiden päälle.\n\nHän ripustaa turkkinsa naulaan ja rukkasensa orren nenälle kuivamaan ja\najattelee, että eiköhän tuo eukko jo arvaisi... Siinä se näkyi pannukin\nliedellä lekottelevan, niin mehevän ja hyvänsuovan näköisenä kupsotti\nhiiloksessa.\n\n— Ryyppää vähä väriä kylmääsi, sanoo eukko ja menee kaatamaan kahvia.\n\nJumpru-Antti istuu pöydän päähän penkille ja kaivaa tupakkavehkeet\nesiin. Tuumaa itsekseen, että mitähän se eukko sillä meinaa kun\nei pannutkaan siihen sitä lusikkaa ja kun vielä kävi hakemassa\nkahvimaitoakin. Ehkäpä antaa vasta toiselle kupille...\n\nHän härppäsi kuppinsa ja sanoi että olipa se hyvää. Vaan ei näy ei\nkuulu mitään toisellakaan kupille parempaa. Unehtikohan se ämmä?...\nOliskohan kysyä... ja mitäpä tuosta jos kysyykin...\n\n— Eikös sulla ollut sitä norrin lämmikettä?... Sydäntä tässä vähä\netoo...\n\n— Se kävi tuo Mäenpään mökin mummo hakemassa sen viinan\nlinjamentikseen... kuuluu hierottavan... Ja toihan tuo tullessaan topan\nsikuria.\n\nJumpru-Antin suupieli vähä venähtää ja siellä sydänalassa kiemurtelee\nniin omituisesti. Hän ei virka mitään, vaan nousee pöydästä ja ottaa\nhattunsa ja rukkasensa.\n\n— No elähän nyt... elähän nyt suutu!\n\nEnhän minä sille kaikkia vainenkaan antanut. Heitin sinulle tilkan\nrahduksesi.\n\n— Meinasin vaan purkaa sen kuorman, sanoo Jumpru-Antti harvakseen ja\njää siihen ovensuuhun seisomaan.\n\nKääntyi kuitenkin ovelta takaisin. Ja kun eukkonsa oli kaatanut kupin\npuolilleen kahvia ja tuonut sen uuden pienen ostolusikan ja hän sillä\nitse sokeripalat sulaksi sakottanut ja kun siihen kuppiin sitte oli\nkaadettu pullon pohjalta kirkasta viinaa, niin heltyi Jumpru-Antti\nmielessään ja ajatteli, että hyväsydäminen hänellä sittekin on eukko\nja huolenpitäjä... ja että hyvä oli, kun sai tuoduksi ne saunapuut...\nvaikkapa onkin pyhä ja semmoinen taivaallisen pakkanen...\n\n\n\n\nKUN MITTARIT KÄVIVÄT.\n\n\n \"Määrättäessä varamaamittari Stefan Snööri halkomisen kautta\n laillisessa järjestyksessä erottamaan hakijalle kuuluva osuus\n perintötilasta n:o 7 Hirvolan pitäjän Hattupään kylässä lähetetään\n nämä asiakirjat Lääninmaamittarille siinä tarkoituksessa kuin 1 luvun\n 1 § Keisarillisessa ohjesäännössä 15 päivältä Toukokuuta 1848 likemmin\n säätää, — — — läänin kansliassa — — p:nä — — kuuta 19...\n\n Kuvernöörinviraston puolesta:\n\n — — — — — — — — — —\"\n\nNiin kuului selvä kuvernöörin antama määräys. Ja Antti Turpeinen luki\nsen vielä uudelleen yksinään ja tutki tarkkaan asiakirjoissa löytyvää\nlääninhallituksen sinettiä ja suurten herrain nimikirjoituksia, joista\nhän ei kuitenkaan saanut selvää. Lopulta tuli hän vakuutetuksi siitä\netteivät tässä olleet kysymyksessä mitkään herrain metkut, vaan että se\ntila jaettaisiin hänen suostumattaankin.\n\n— No avatkaa sitte linjat, kun haluttaa, sanoi hän. — Vaan sinulle,\nTuomas Lehikoinen, minä sanon, että olisitpa tästä jakopuuhasta\nsaattanut naapurillesi ja talosi osakkaalle jotain virkkaa ennenkuin\nlähetit paperisi likoon.\n\n— Minähän jo siitä keväällä sinulle sanoin, mutta sinä et ollut niinä\nmiehinäkään. Sanoit vaan, että vieläpähän tuon tierakkeesi kerkiät\nottaa... ja olihan tämä jako kuulutettu kirkossakin.\n\n— Kukapa se kesällä joutaa kirkoissa juoksemaan...\n\nEnempiin kanetteluihin ei isännällä nyt ollut tilaisuutta, sillä\nmaamittari Stefan Snööri julisti virallisella äänellä, että tämä\nalkukokous on nyt lopussa ja että isäntien tulee jättää hänen\nkäytettäväkseen kuusi rotevaa miestä selkä- ja poikkilinjojen avaamista\nvarten, kolme miestä kummankin isännän puolesta. Lisäksi tulisi\nisäntien toimitusta ja erityisesti jyvitystä varten hankkia puolestaan\njäävitön lautamies.\n\nTuomas Lehikoinen, jonka asunnossa kokous pidettiin ja joka oli\nhakenut asianomaisen määräyksen tämän tilajaon toimittamiseen, pyysi\nlautamiehekseen maamittarin apulaista Pietari Sirolinia ja siihen ei\nmaamittari Stefan Snöörillä ollut mitään vastaansanomista.\n\nAntti Turpeinen läksi ja sanoi mennessään että hän tuo puolenpäivän\nrinnassa niin työmiehet kuin lautamiehenkin.\n\nJa sillävälin kun Tuomas Lehikoinen oli kutsunut sinne kamaripuolelleen\nkahvia ja vetänyt arkustaan pöydälle mittarien eteen kahden litran\nvetoisen särmikkään savonviinapullon, juosta hölkytteli Antti Turpeinen\nkotipihaansa, kiroillen itsekseen saamattomuuttaan, kun ei ollut\nälynnyt hän pyytää lautamiehekseen sitä mittarin apulaista ennenkuin\nLehikoinen ehti... Nyt sillä kutaleella on ne herrat puolellaan... Vaan\nvielä sitä minäkin ne mittarit kesytän... Lienevätkö viinaanmeneviä...\nniin ne ainakin ovat olleet muut mittarit.\n\nHän tuli läähättäen tupaansa, ärhenteli ettoneelta juuri nouseville\npojilleen ja laiskansekaiselle rengilleen ja käski niiden mennä\nLehikkolaan linjoja avaamaan.\n\n— Ja pankaa vaikka ne pyhävaatteet päällenne, jotta näkevät herrat,\nettei sitä meidän talossa kursailemalla eletä...\n\nSitte meni hän emäntänsä luo ja sanoi tälle:\n\n— Ja sinä muuta paikalla paremmat päällesi ja mene laivalla kaupunkiin\nhakemaan evästä sillä viiden litran nassakalla. Ja muista ostaa\nkonjakkia, sitä kolmen ja kahdenkymmenen, elä huonompaa, sillä\nne herrat luultavasti tykkäävät paremmin konjakista. Eikä sillä\nLehikoisella ole muuta kuin liekö viinankuraa. — Ja osta täyteen se\nnassakka. Tuoss' on avaimet! Piirongissa on rahaa. Minä menen hakemaan\nlautamiestä.\n\nAntti Turpeinen kävi hakemassa kamaristaan Matti-laatikon taskuunsa\nja astui sitte ulos. Pihalla sytytti hän paperossin ja läksi sitte\nastuskelemaan Pekkarisen taloon päin. Se oli suuri tukkihuijari se\nPekkarinen eikä ollut muutenkaan hyvässä huudossa. Antti Turpeinen ei\nollut käynyt siinä talossa pariin vuoteen, vaan nyt sitä täytyi pyytää\nlautamieheksi... se kun on niin ovela ja osaa kääntää herrain silmät.\nJa mistäpä ne mittarit sitä tuntevat... ellei Lehikoinen sano.\n\n— Nyt se tuli minulle piru, sanoi hän heti, päästyään Pekkarisen kanssa\nkahdenkesken.\n\n— No?\n\n— Kun se Lehikoisen hölmö tahtoo jakaa sen meidän yhteisen tilan.\nMittarit ovat jo siellä. Ja nyt minä tulin pyytämään sinua\nlautamieheksi. Saat hyvän palkan ja vielä paremmat harjakkaat, jos\nosaat pitää minun puoltani... ja sinähän kyllä osaat, sen minä tiedän.\n\n— Eipähän tässä nyt ole minullakaan kiireitä... jos olisi ruveta...\n\n— Ja koeta sinä saada minulle kokonaan se perukan petäikkö. Lehikoisen\ntalo kun on tilan tuossa laidassa, niin ne mahtavat antaa minulle\ntulevan osani tätä erityistä tilaani vasten rajakkain. Hauku senvuoksi\nhuonoiksi kaikkia tällä sivulla olevia maita, niin että ne panevat vähä\njyvitystä — katos, maata tulee sitte enemmän. — Vaan jos minä tiesin,\nettä se tuottaa ne mittarit jo tänä kesänä, niin totta jumaliste\nrassasin viime talvena koko sen halkometsän, joka nyt luultavasti jää\nLehikoiselle, se kun on siellä sen peltojen alla. Mutta ehdinpä jo\nkuitenkin vedättää sieltä kolmekymmentä syltä halkoja, vaan siitä elä\nvirka...\n\nAntti Turpeinen ja Risto Pekkarinen läksivät sitte molemmat Lehikkolaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinjat olivat ajetut, ja tilus kokonaisuudessaan mitattu ja juuri oli\nkäyty käsiksi jyvitykseen.\n\nVaramaamittari Stefan Snööri kulki lautamiesten Pietari Sirolinin\nja Risto Pekkarisen kanssa ympäri tilaa ja merkitsi lyijykynällään\njyvitysarvoja kädessään olevaan karttaan. He olivat saapuneet perukan\npetäikköön.\n\n— Tälle hietikkokankaalle sitä tuskin kannattaa panna jyvääkään, tätä\nkun ei saata viljellä kuuna päivänä, esittää Risto Pekkarinen.\n\n— Eihän näitä tällaisia juuri viljellä, mutta nämä näkyvät kasvavan\nitsestään, nimittäin puita, sanoo Stefan Snööri.\n\n— No jos sitte olisi jyvä panna, arvelee Pekkarinen.\n\n— Mutta hietapohjaisia ne olivat useimmat kaskimaatkin ja niille\nmerkittiin neljä ja viisi jyvää, huomauttaa Sirolin. — Minusta on tämä\nkangas yhtä arvokasta.\n\n— Vai yhtä arvokasta! Eipäs näy herra tuntevan eroa maalla ja maalla.\nMenkääpä nyt ja kylväkää ruis tähän kankaaseen, niin tokkopahan\nsiemenet saatte. Vai ei ole eroa! Hyh! En minä suostu enempään kuin\nyhteen jyvään, inttää Pekkarinen.\n\n— Minä jo merkitsin tänne kartalle kolme jyvää. Kaskimaille pantiin\nverrattain korkea jyvitys ja samassa suhteessa on tietysti muukin maa\njyvitettävä, selittää Snööri.\n\n— Eiköhän vähä puolenneta... mutta kas kun en ole muistanut... mulla\nolis täällä vähä...\n\nRisto Pekkarinen kaivaa taskustaan esiin puolen litran pullon.\n\n— Saataisiin se muuttaa kahdeksi jyväksi tälle kankaalle... on se kolme\nvähä liian paljo. Mutta olkaapas hyvä...\n\n— Minä en maista virantoimituksessa, sanoo Stefan Snööri.\n\n— Eihän tuo nyt pieni pahaa tekisi... Entä toinen herra?\n\n— Meihin sopii, vastaa Pietari Sirolin ja maistaa.\n\n— Muuttaako se mittari sen kolmen kahdeksi?\n\n— Ei sitä sovi muuttaa.\n\nRisto Pekkarinen tuumaili itsekseen, että kumma mies se on tuo mittari,\nkun ei anna yhtään perään; eikä sille kelvannut edes ryyppy... vaan\nsaattaapa sitä Turpeiselle siitä huolimatta kehasta, että alensipas\njyvitystä, kun hän oikein osasi valehdella. Mistäpä Turpeinen sen\ntietää... vaan antaa vielä paremmat harjakkaat.\n\nViimeksi jyvitettiin pellot. Ne tulisivat kuulumaan Tuomas\nLehikoiselle, sillä Lehikoinen oli ostanut sen tilaosansa peltoineen ja\nniitä jo useampia vuosia viljellyt, eikä Turpeinen, joka asui omalla\nerityisellä tilallaan, halunnutkaan mitään Lehikoisen nautinnossa\nolevia maita.\n\n— Nämä pellot ne tietysti ovat tilan parasta maata, sanoo Pekkarinen. —\nNäille kai pantanee lähemmäs kymmenisen jyvää?\n\n— Vai kymmenen jyvää! huudahtaa Sirolin. — Vaikkei koko pitäjässä\nole ainoatakaan kymmenen jyvän tieraketta! Tuo viereinen kaskimaa on\npohjaltaan ihan samallaista ja sille merkittiin ainoastaan viisi jyvää.\nMinun mielestäni riittäisi sama jyväarvo näillekin.\n\n— Kyllä Sirolinin puhe on totta, mutta minä panen näille kuitenkin\nkuusi ja puoli jyvää, sillä nämä pellot ovat luonnostaan vähemmän\nkivisiä kuin tuo kaskimaa, vastaa Stefan Snööri.\n\n— Se on liika vähä! Pitäisi panna ainakin kahdeksan, väittää Pekkarinen.\n\n— Kuusi ja puoli on jo merkitty.\n\n— Olkoon sitte, mutta liian suuri etu se on Lehikoiselle.\n\nRisto Pekkarista vähä harmittaa, mutta toiselta puolen lohduttaa häntä\nse että Turpeinen on saava jyvityksestä ihan toisen käsityksen. Siitä\nhän kyllä tulee pitämään huolen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsiaankuuluvat sisätyöt olivat jo toimitetut: kartta- ja\nnautintoselitykset laadittu, pinta-ala laskettu j.n.e. Jyvityskin oli\nkaikin puolin hyväksytty ja allekirjoitettu.\n\nVaramaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin\ntekivät totia Tuomas Lehikoisen eteiskamarissa ja tuumiskelivat\näsken laatimastaan tilan ehdotusjaosta. Heillä oli edessään pöydällä\nSirolinin tekemä uusi, monivärinen kartta lukemattomine pienine\n\"erotuksineen\": siinä oli ruskeaviivaista rahkaa, keltasta peltoa ja\nvehreää niittyä, mutta kaskimaiden vaaleanpunerva kajastus helotti\nennen muita sopusoinnussa pöydällä höyryävien lasien kanssa.\n\n— Turpeiselle tässä jää enemmän metsää. Se jää tuo peräkangas miltei\nkokonaan, sanoo Pietari Sirolin.\n\n— Niin sen täytyy jäädäkin. Sillä koska Lehikoinen saa kaikki pellot ja\nsuurimman osan kaskimaita, niin täytyy Turpeiselle korvata metsämaalla,\nkoska heillä kummallakin on tilasta yhtä suuri osa. Vaan mitäpä siitä.\nAnnetaan me Lehikoiselle runsaasti puita peräkankaalta, joka jää\nTurpeiselle, niin tulee metsämaakin suunnilleen tasatuksi.\n\nSen sanoi Stefan Snööri. Ja Pietari Sirolin lisäsi:\n\n— Niin, ja seipäitä ja aidaksia ja halkoja, jos Lehikoinen älyää\nvaatia. Vaan minäpä otan ja sanon sille kahdenkesken, että se\nloppukokouksessa virallisesti vaatii.\n\nOli lähetetty noutamaan Turpeista ehdotusjaon hyväksymistä varten. Hän\ntoi Pekkarisen tullessaan.\n\n— Ne pitäisi koettaa saada ne mittarit meille tavalla millä\ntahansa ennenkuin välirajat avataan, tuumaili Turpeinen tullessaan\nPekkariselle. — Siitä nassakasta saattaisi olla meille hyötyä.\n\n— Minä siitä jo mittareille huomautin nassakasta, mutta eivät\nsanoneet tulevansa ennenkuin jaon päätyttyä. Vaan kyllä ne muutenkin\nsinun puoltasi pitävät. Niinkuin jo sanoin, olisivat sillekin\nperukkakankaalle panneet viisi jyvää, vaan kun minä iskin silmää ja\nannoin ryypyn, niin puolensivat kolmeen. Kannattaa sinun pitää niille\nherroille hyvät harjakkaat.\n\nRisto Pekkarisen sanoilla oli tarkotettu vaikutus, sillä Turpeinen\nvastasi:\n\n— Täytyy siitä nassakasta vielä pohjan näkyä.\n\nHe astuivat Lehikoisen eteiskamariin kaikki: Antti Turpeinen, Risto\nPekkarinen ja Tuomas Lehikoinen.\n\n— Tässä se nyt olisi ehdotusjako kartalla, ilmottaa Snööri.\n\nLehikoiselle oli sitä jo näytetty ennen toisten tuloa. Turpeinen ja\nPekkarinen jäävät sitä tutkimaan ja varamaamittari Stefan Snööri\nselittelee heille karttaa. Sillävälin nykäsee Pietari Sirolin\nLehikoista hihasta ja he poistuvat hetkeksi tupaan.\n\n— Kuulkaas isäntä! sanoo Sirolin. — Kyllä te voitte hyväksyä tuon\nehdotusjaon, sillä vaikka siinä Turpeiselle jääkin enemmän sitä\nperäkangasta, niin saatte te kuitenkin korvaukseksi hirsiä ja halkoja\nja seipäitä ja aidaksia, kun niitä huomisessa kokouksessa vaaditte.\nTurpeinen kyllä luulee saavansa metsän puineen pohjineen, vaan siinä se\nerehtyy.\n\nKaikki hyväksyivät ehdotusjaon. Ja Turpeinen sanoi vielä mennessään:\n\n— Kyllä nämä mittariherrat näkyvät osaavan jakaa juuri niin kuin\npitääkin jakaa ja niinkuin minäkin ajattelin.\n\nHän kääntyi vielä ovella taakseen katsomaan.\n\n— Mutta eivätkö ne herrat kuitenkin voisi tulla sinne meille jo tänä\niltana?\n\n— Ei, kiitoksia. Mutta kyllä huomenna, niinkuin sanottu.\n\nMenomatkalla sanoi Turpeinen lautamiehelleen Pekkariselle:\n\n— Hyvinpä osasit niitä herroja metkutella. Perukkakangas jää mulle ja\nsiitä saan hyvät rahat. Nyt sitä Lehikoista harmittaa.\n\n— Harmittaapa tietenkin, myönnytti Pekkarinen. — Mutta voivat ne antaa\nsille sieltä kankaalta jonkun verran puita, sillä Sirolin sanoi kerran,\nettä puutkin täytyy tasata, jos asialliset vaativat.\n\n— Jos antavat, niin antakoot. Vaan sinun tulee sitä tiukasti vastustaa,\nniin ehkäpä eivät anna niin paljo kuin ensin meinaavat ja toinen tahtoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\n \"Seuraavana päivänä avattiin välirajat ja pyykitettiin asiallisten\n suostumuksella.\"\n\nNiin merkittiin seuraavan päivän illalla pidetyn loppukokouksen\npöytäkirjaan.\n\nPöytäkirja jatkaa:\n\n \"Sitte kokoonnuttiin keskustelemaan jaon johdosta syntyneistä tasaus-\n y.m. asioista, ja esitti silloin Tuomas Lehikoinen vaatimuksenaan,\n että hänelle myönnettäisiin Antti Turpeisen osalle jääneeltä\n metsämaalta:\n\n 1) 500 kpl. hirsiä\n\n 2) 1,000 kpl seipäitä\n\n 3) 1,000 „ aidaksia\n\n 4) 50 syltä halkoja\n\n Uskottu mies Risto Pekkarinen huomautti, että — — —\"\n\nPöytäkirjaan ei kuitenkaan pantu läheskään kaikkea sitä mitä Risto\nPekkarinen huomautti.\n\nSillä kuultuaan nuo vaatimukset, nousi hän ylös (Antti Turpeinen\nteki samoin) ja selitti, että jos Antti Turpeisen osalta otetaan nuo\nluetellut puumäärät pois, ei metsään jää edes linnunlaulupuuta. Hän\npiti pitkän puheen ja esitti, että asialliset saisivat pitää maansa\nsellaisina kuin ne nyt olivat jaetut.\n\nAntti Turpeinen yhtyi puolustajaansa.\n\n— On sillä puita omassa metsässäänkin, sanoi hän lopuksi.\n\nTuomas Lehikoinen ei hellittänyt vaatimuksestaan.\n\nStefan Snööri kysyi ruotsiksi Pietari Sirolinilta, että mitä nyt\ntehdään.\n\nPietari Sirolin vastasi samalla kielellä, että myönnetään osa\nvaatimuksista, vaan ei kaikkea.\n\nHe harkitsivat hetken aikaa ja sitte julisti varamaamittari Stefan\nSnööri, että\n\n \"Toimitusmiehet (s.o. hän ja uskottu mies Pietari Sirolin) ovat\n päättäneet, että Tuomas Lehikoisen tulee metsätilin tasaukseksi\n saada Antti Turpeiselle jääneeltä maalta 300 hirttä, 800 seivästä ja\n sama määrä aidaksia sekä siihen nähden, että Lehikoiselle on jäänyt\n suhteellisesti hyvä halkometsä, ainoastaan 15 syltä halkoja.\"\n\n— Ja jos uskottu mies Risto Pekkarinen ei tahdo yhtyä tähän, saa hän\npanna vastalauseensa pöytäkirjaan, lisäsi Stefan Snööri.\n\n— Eipähän sille mitä, sanoi Turpeinen.\n\n— Ja mitä minä niistä vastalauseista, murahti Pekkarinen.\n\n— Onko asiallisilla sitte muita vaatimuksia, kysyi maamittari Stefan\nSnööri.\n\nEi kukaan virka mitään.\n\n— Koska ei ole muita vaatimuksia, niin minä luen paalutustodistuksen,\njolla saatte kuvernööriltä anoa maanjako-oikeutta ellette tyydy tähän\njakoon.\n\n— Vai vielä tässä lisäkulutuksiin, sanoo Turpeinen.\n\n— Eikö tuo jo tällä uskone, myönnyttää Lehikoinen.\n\nMaamittari Stefan Snööri luki paalutustodistuksen ja sitte eri\nkokouksissa laaditut pöytäkirjat ja kehotti asiallisia kirjoittamaan\nnimensä pöytäkirjain alle.\n\nJa pian komeilivatkin asiakirjain alla seuraavat nimet:\n\n Tuomas Lehikoinen. Antti Turpeinen.\n\n Uskotut miehet:\n\n Pietari Sirolin, Risto Pekkarinen,\n\n Kirjuri. Asioitsija.\n\n Viran puolesta: Stefan Asarias Snööri.\n\n Varamaamittari.\n\n— All right! nauroi Stefan Snööri Pietari Sirolinille.\n\nTehtiin asiaankuuluvat tilit, minkä jälkeen Antti Turpeinen kysyi:\n\n— No joko ne mittarit lähtevät nyt meille?\n\n— Me tulemme jonkun tunnin perästä.\n\nTurpeisen ja Pekkarisen mentyä räjähtää Tuomas Lehikoinen nauramaan.\n\n— Nyt minä sitä Turpeista jymäytin!\n\n— No?\n\n— Minä tein jo viime talvena siitä samasta metsästä tuhat aidasta ja\nnyt kun teen kahdeksansataa ja otan vielä ne seipäät ja hirret ja\nhalot, niin ei siihen monta puuta jää koko metsään.\n\nKun varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin\nmuutaman tunnin kuluttua astuivat Antti Turpeisen kamariin, missä\nhöyryävä vesikannu ja se viiden litran vetoinen nassakka heitä jo\nodottivat, oli isännän ensimäinen lause:\n\n— Minä sitä Lehikoista jutkautin!\n\n— No?\n\n— Möinpä minä sen osalta viime talvena kolmekymmentä syltä halkoja, ja\nvaikka se nyt ottaakin sieltä perukkakankaalta ne muutamat hirret ja\naidakset ja seipäät, niin ei se metsä siitä paljo hupene. Ja viimeisen\nkerranpahan ottaa.\n\nVaramaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin eivät\nvirka mitään. Nauravat vaan partaansa ja alkavat hämmentää höyryäviä\nvesilasejaan ja ajattelevat itsekseen, että mitenkähän iso lovi siihen\nmahtaa tulla tuohon nassakkaan ennenkuin aamulla kukko kahdesti\nlaulaa...\n\n\n\n\nLAPSISAUNAT\n\n\nTalonemäntä Maija Stina Mujunen oli kylällä käydessään saanut kuulla,\nettä vallesmannilan rouva oli pyhän seudussa saanut \"pieniä\". Ja tyttö\nsiitä kuului tulleen.\n\nHän ilmotti heti asian miehelleen talolliselle Aaprami Mujuselle ja\nsanoi, että sinne olisi mentävä lapsisaunoihin vallesmannihan, ne kun\naina ovat heitä kohtaan olleet niin herttaisia ihmisiä ja käyneet\nheillä monta kertaa kestissäkin ja kun häntäkään ei koskaan oltu\njätetty kahvikupitta vallesmannilassa.\n\n— On se vähä kumma, että rouva repesi vielä vanhoillaan, ihmetteli\nMaija Stina. — Hyvä mieli niillä nyt on kummallakin, herralla ja\nrouvalla, kun saivat lapsen ihan omasta taasta eivätkä tarvitse etsiä\nottolapsia.\n\nAaprami Mujunen jätti lapsisaunoihin menon emäntänsä ratkaistavaksi ja\nsanoi, ettei miesväki niitä akkain asioita ymmärrä.\n\nMaija Stina Mujunen julisti heti päätöksensä, joka kuuli niin, että\nlauvantai-aamuna on lapsisaunoihin mentävä.\n\nHän panetutti hevosen valjaisiin ja ajoi itse muutaman kilometrin\npäässä olevaan kauppamieheen ostoksille. Vehnä- ja lestyjauhoja,\nriisryynejä, hiivaa, sokeria ja rusinoita toi hän sieltä tullessaan\nuseamman kantamuksellisen.\n\nSe oli torstaipäivä ja Maija Stina arveli, että tässä tulee kiire eteen.\n\nVaikka eihän tuo nyt sentään tullut niin turkasen kiire. Ehtihän\nsiinä sivussa pistäytyä läävässäkin katsomassa, etteivät piikaletukat\nanna lehmien liiaksi suoltaa heiniä alleen ja ettei lampokarsinaan\ntyönnetä muuta kuin jussinpartaa. Ja tärkeintä oli, ettei sen aikaisin\npoikineen lehmän vasikalle saataisi salaakaan antaa selvää maitoa,\nsillä se oppisi siitä herkuttelemaan. Se oli punasen- ja valkeankirjava\njuonoselkä lehmisvasikka ja sen isä oli ollut sarveton, niin että\nsiitäkin voisi vielä kasvaa muodinmukainen mulipää, jolla saisi\nnäyttelyissä hyvät palkinnot.. Ja kurnaali kyllä kelpasi sen ruuaksi.\n\nPerjantaina tuprusi Mujulan tuvan piisistä sakea sauhu, kun Maija Stina\nei pannut uuniin ollenkaan kasattu halkoja, vaan tuoreita vastahakattuja\nkoivuja, sillä niistä tuli hänen mielestään parempi paistolämmin.\nLestytaikina kohosi paraikaa verkkaan ja varmasti. Ja se oli aito\nlestyä, niin selitti emäntä useampaan kertaan ja vakuutti, ettei\ntaikinaan oltu pantu tippaakaan maanruisjauhoja.\n\n— Hyviä niiden täytyy olla herrasväelle.\n\nPiirakat ja vehnäset paistettaisiin vasta aamulla lähtiessä ennen\npäivän nousua, mutta piirakoiden sydän tuli valmistaa edeltäpäin.\nNiinpä porusivatkin riissit padassa, joka oli nostettu haahlon koukkuun\nliedelle.\n\nMaija Stina käväsi pari kertaa ulkosalla ja kun uuni oli palanut\nhiililleen käänsi hän alaspäin kannen tuvan suuresta pöydästä,\npuhdisteli sitä vähä linnunsiivellä ja riputteli siihen jauhoja. Sitte\ntarttui hän taikinapytyn korviin ja kaasi sen pöydälle ja ryhtyi\nleipomaan.\n\n— Tulee tästä tusina leipiä. Pätii niitä herrasväen syödä.\n\nIllalla leyhyi tuoreen leivän haju yli tuvan ja Maija Stina katseli\nmielihyvällä ovensuupöydälle latomiansa lestyleipäkasoja. Ne olivat\nerittäin hyvin onnistuneet. Ei ollut kuori vähääkään palanut ja\nmuutenkin olivat ne niin pyöreitä ja mehevän näköisiä.\n\nMutta kun emäntä vähä ennen maatamenoaan palasi navetasta, oli hän\nmyrkyllisellä tuulella.\n\n— Ovat herjat antaneet lampaille vihvilästä, vaikka minä olen sanonut,\nettä takkua.\n\n— Ota letistä! murahti sängyssään oleva isäntä ja käänsi kylkeä.\n\nJo puhteella lauvantai-aamuna räiskyi Mujulan tuvan uunissa tuli. Maija\nStina lämmitti sitä vaan vähäsen, sillä vehnäset ja piirakat eivät\nsietäneet ylen kovaa kuumuutta ja kun se sitäpaitsi eilen lämpisi.\n\nVehnätaikinaan oli Maija Stina tiputellut rusinoita.\n\n— Niin ne ruukkaavat herrasväessäkin. Ja kun olisi mulla vielä sahramia\nja kaartimummoja, niin tulisi keltasempaa vehnänen ja maukkaampaa...\n\nPiirakoita paistettiin iso vakallinen. Niistä oli toiset leivottu\nvehnä-, toiset lestykuoreen.\n\nVehnäs-eltit asetettiin kaupungista tuotuun uuteen pärekoriin ja\nlestyleivät toiseen.\n\n— Hyvilleen se tulee vallesmannien rouva. Kenties pyytää vielä\npienelleen kummiksi.\n\nSiinä tuli pian tulinen kiire. Emäntä nouti aitasta mustat vaatteensa\nja silkkisen kirkkohuivinsa ja suki kiiruusti päälleen kamarissaan.\nPani kaksi alushametta, että näyttäisi vähä pönäkämmältä herrasväen\nedessä.\n\n— Muista panna, Aaprami, kello aisaan, kävi Maija Stina huutamassa\nmiehelleen tuvan ovelta.\n\nUlkona oli leuto tammikuun sää. Pari päivää aikaisemmin oli suvennut\nja sitte perjantaita vasten yöllä vähä kylmänyt, niin että kelistä oli\ntullut mitä parhain.\n\nMarkkinasta ostettu karhunnahka retkotti reen perässä ja siinä sitä\nvasten istuivat mukavasti nojallaan Maija Stina ja Aaprami, edellinen\nvasemmalla, jälkimäinen oikealla puolella. Aisakello helähteli niin\nsomasti ja herraskaisesti oikeanpuoleisessa aisassa ja rekiveto-ori\nhirnahteli väliin ja terhenti innostua vallatoimaan.\n\nVallesmanniin oli matkaa lähes peninkulma ja sinne sai sillä varsalla\najaa hyvän tunnin.\n\n— En tullut niille piioille sanoneeksi, että tekevät kanoille kakaraa\nja antavat lehmille peltopohjaheiniä, sanoo Maija Stina.\n\n— Eivätkö nuo älynne, murahtaa Aaprami.\n\nVallesmannin talo oli järven niemessä ja se näkyi jo parin kilometrin\npäässä olevalle mäelle.\n\n— Onkohan se mahtaa ukkovallesmanni kotona? lausuu Maija Stina\npuoliääneen.\n\n— Mistäpä minä sen tiedän.\n\n— Kuule! Mene sinä istumaan sinne vallesmannin virkakamariin, niin minä\nsill'aikaa rupattelen rouvan kanssa saunassa.\n\n— Tottapahan.\n\nPäivä alkaa jo sarastaa, kun Maija Stina ja Aaprami Mujunen ajaa\nkarahuttavat vallesmanniin. Eivät aja portista sisään, vaan\npyöräyttävät hevosensa saunan seinustalla olevan halkopinon viereen.\n\nAaprami sitoo oriinsa marhaminnasta pinoon kiinni ja levittää sille\nloimen selkään. Ottaa sitte reestään heiniä ja kantaa ne sen eteen.\nMaija Stina on sillävälin kiskonut koreja irti kuskilaudan alta ja\nsilloin tällöin vilkaissut kartanolle päin. Joku piikaletukka näkyi\nsiellä juosseen kyökkiin tuparakennuksesta, eikö lie ollut sisäkkö,\nkoskapa oli pitkä esiliina edessä.\n\n— Tules, Aaprami, avittamaan!\n\nHe kantoivat korinsa ja piirakkavakkansa saunan ovelle.\n\n— Mitähän ne kujeilevat, kun ovat panneet saunan oven ulkoapäin hakaan.\nVai jokohan rouva olisi päässyt jaloilleen, sanoo Aaprami.\n\n— Ei ne herrasväki niin vähällä pääse. Potevat viikkosotalla. Ja siellä\nse vielä on saunassa rouva. Avaa vaan ovi!\n\nAapramin toisesta suupielestä pujahti kirosana, kun hän oli avannut\nsaunan oven.\n\n— Mitä sinä!\n\n— Vie nyt sinne vehnäsesi vasikoillesi! tiuskasee Aaprami.\n\nMaija Stinakin kurkisti ovesta ja huomasi, että siellä saunan lattialla\nynähteli pieni, vastasyntynyt vasikka, joka oli kytketty nuoralla\npenkinjalkaan.\n\n— Jiääsus kun säikähdin!\n\n— Tuolleko sinä nyt ne lestysi?...\n\n— Pidä suusi eläkä tuossa enää vornota!... Se on rouva jo sittekin\nnäkyy kyennyt jalkeille. Mennään kiiruusti kyökkiin.\n\n— Minä vähä epäilen, että tuskin ne herrasnaiset tulevat koko saunaan\nkeventymään, vaan että ne läsivät kamarissaan. Niillähän on paarmuskat\nja muut apunaan, selitti Aaprami.\n\n— Jos lienee.\n\nMaija Stina ja Aaprami kantoivat korinsa ja vakkansa pihaan ja\nkolisivat siitä rappuja myöten kyökinpuolelle.\n\nKyökin ikkunasta heitä jo pari päätä kurkisteli. Siellä oli varmaankin\nhuomattu heidän erehdyksensä ja ne nyt kai sille nauraa kikattivat.\n\nAapramia harmitti.\n\nMaija Stinaa vähä hävetti.\n\nVakka ja korit jätettiin porstuan nurkkaan.\n\n— Ovat kai herrasväki kotona? kysäsee hiukan ujona Maija Stina kyökkiin\npäästyään.\n\n— Kyllä ovat.\n\nSamassa tulee vallesmanni sisähuoneista kyökkiin.\n\n— Ka hyvää huomenta! Varhainpa se Mujunenkin on liikkeellä ja vielä\nemäntäväen kanssa. Käykää toki tänne peremmä... Tähän sopii jättää\nvaatteet tampuoriin.\n\nHän aukasi oven ja meni itse edellä.\n\nTalvitamineet riisuttuaan astuivat Maija Stina ja Aaprami vallesmannin\nvirkahuoneeseen.\n\n— No pankaa nyt tupakaksi, Mujunen!... Vaan mikäpä teidät saattoi\nliikkeelle jo näin aamupäivästä? utelee vallesmanni.\n\n— Enhän sitä minä, vaan nuohan ne ämmät!...\n\nRouva ilmestyy ovelle ja tulee tervehtimään.\n\n— Hyvänen aika! Että rouva uskaltavatkin noin varhain... Eiköhän olisi\nparasta olla vielä sängyssä? sanoo ihmeissään Maija Stina.\n\n— Eihän tämä toki mitä varhaista ole... Ainahan minä olen ylhäällä näin\naikaseen.\n\nMaija Stina tutkii rouvaa silmillään kiireestä kantapäähän ja\najattelee, että kylläpä se on lujarakenteinen tuo rouva niin herrasväen\nnaiseksi, kun jo viikon vanhana on noussut lapsivuoteestaan.\n\n— Herrasväelle lienee jo lehmiä poikinut? kysäsee sitte Maija Stina.\n\n— Tänä aamuna poiki ensimäinen, selittää rouva. — Mutta se kun on\nhieholehmä, niin olisi puskenut vasikkansa läpi ellei sitä olisi saatu\npois ja viety saunaan täksi päiväksi. Rengit tekevät tänään karsinan...\nEntä teille?\n\n— Poikihan se jo Valikki joulun pyhinä. Ja vasikasta tuli kirjava ja\njuonoselkä... Annetaanko teidän vasikalle nuorta maitoa?\n\n— Annetaan.\n\n— Meillä ei anneta kuin kurnaalia... ei kannata.\n\nPalvelustyttö toi kahvia. Mutta silloin juolahti Maija Stinalle\nmieleen, että nythän ne pitäisi ottaa esille ne eväät. Vaan kehtaako\nsitä nyt tässä ukkovallesmannin kuullen sanoa...\n\nMaija Stina nypläilee sormiaan ja vilkuilee vuoroon rouvaan, vuoroon\nvallesmanniin. Sanat tulevat jo useamman kerran huulille, mutta siihen\nne aina tuppautuvat kuolemaan.\n\nViimein hän rohkasautuu.\n\n— Teillähän kuuluu perhe lisääntyneen, sanoo hän.\n\n— Lisääntyihän se viime pyhänä yhdellä tytöllä, nauraa rouva.\n\n— Ja terve on?\n\n— Terve on.\n\n— Olisihan meillä ollut vähä lämpöisiä...\n\n— Mitä niin?\n\nMutta Maija Stina ei ehdi mitään selittämään. Hän juoksee kyökin\nporstuaan ja kantaa sieltä korin kerrallaan ja viimeksi vakan\nvallesmannin virkahuoneeseen.\n\n— Tässä sitä nyt olisi rouvalle vähä sen pienen muistoksi...\n\nVallesmanni ja hänen rouvansa näyttävät olevan hirveästi hämillään.\n\n— Minkä pienen?\n\n— No niitä lapsisaunoja... sen viime pyhänä saadun...\n\nSilloin räjähtää vallesmanni rouvineen nauramaan.\n\n— Herranen aika! Kuka teille on sellaista kertonut? kysyy rouva yhä\nnauraen.\n\n— Tuollahan ne kylällä kertoivat. Eikös se olekaan totta?... No nyt\nminä vasta!...\n\nMaija Stina löi käsiään yhteen niin että jämähti ja jäi siihen\nistualleen ihmeissään katsoa muljottamaan.\n\nAaprami nousi seisomaan ja kourasi tuiman näköisenä partaansa.\n\nHän virkkoi:\n\n— Minä sanoin jo tälle eukolle, että ota sinä ensin varma selko\nasiasta... vaan mitäs ne ämmät!\n\nVallesmannista oli tämä juttu hirveän lystiä. Hän nauroi ja sanoi:\n\n— No elkäähän nyt, Mujunen! Sattuu se viisaallekin vahinko. Ja onko\ntämä nyt sitte vahinko tahi mikään? Istukaa vaan alas ja pankaa\npalamaan!\n\nRouva kääntyi Maija Stinan puoleen ja virkkoi:\n\n— Me saimme tänne viime pyhänä sen kaksivuotiaan sisareni tytön ja\nsiitähän ne sen juorun ovat laskeneet. Ja on se tuokin ukko pari kertaa\npiloillaan sanonut, että minä muka olisin... phyh!\n\n— Kaikkiin sitä joutuu, kun elää, läähätti Maija Stina. — Minä jo vähä\nepäilin, kun rouva on keski-ikäinen ihminen eikä ole ennenkään saanut\nja kun eivät edeltäpäin hölynneetkään, vaan niin vakuuttivat varmana\nkylällä, että nyt sai... Kertoivat vallesmannin itsensä sanoneen.\n\n— Vai niin ne kylälläkin!...\n\n— Niin... Mutta ei me näitä eväitä kuitenkaan takaisin viedä, jos\nrouva vaan ottaa vastaan. Tyttöhän se on kuin tyttö, vaikka onkin vähä\nvanhempi.\n\n— Kiitoksia, kiitoksia! Kyllähän me näistä huoli pidetään.\n\nHän vei emännän omaan kamariinsa ja jätti Aapramin tarinoimaan miehensä\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkalla ei paljo puheltu. Maija Stinaa iletti ja kaiveli\najatellessaan, että nyt ne nauravat hänellä koko kylä, kun saavat\nkuulla. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että saa haukkua piikojaan\nkotiin päästyään... ja hän purkaakin niille koko sappensa, varsinkin\njos eivät ole ruokkineet kanoja tahi jos hän löytää vihvilässuuteita\nlampokarsinasta...\n\nAapramia vielä suututti.\n\nKun sälkö oli sujahuttanut kyläkujasilta kankaalle, ei hän malttanut\nolla sanomatta:\n\n— Pääsit nyt mielesi päähän. Sait vasikoita saunottaa. Ähä!...\n\nMaija Stina ei vastannut. Kääntyi kylelleen rekeen Aapramiin selin ja\nalkoi pian torkkua silmät puoleksi raollaan.\n\nHänestä tuntui väliin siltä kuin olisi puiden välistä vilahdellut\nse vallesmannilan vastasyntynyt vasikka. Sitte se muuttui omaksi\npunasenkirjavaksi juonoseläksi... ja piiat työnsivät sen eteen\nvihvilästä. Hyvä jumala! Eihän se vielä kykene heiniä syömään...\nhullujahan ne ovat nuo ihmiset. Mutta sitte joutuu hän taas\nvallesmannilan saunaan ja siellä on taaskin se vasikka. Ja toisessa\nnurkassa makaa vuoteellaan rouva ja imettää... ja silmät vesissä\nhäntä kiittelee... että kun on vielä niinkin hyviä ihmisiä, että\ntuovat lämpöisiä... Vaan tuo vasikka se ehkä häiritsee rouvaa. Nyt\nse heittäytyi pitkälleen ja rupesi siinä nurkassaan omia aikojaan\nynähtelemään...\n\n\n\n\nYÖJALASSA.\n\n\nJussi Piiparinen ei vielä koskaan ollut käynyt yöjalassa, vaikka oli jo\nseitsemännellätoista. Ja sille seikalle toiset vanhemmat rengit aina\nnauroivat ja vornottivat ja sanoivat ilkkuen, ettei tuosta Jussista\nole mieheksi eikä muuksi, vaikka on jo lusikkansa pessyt, s.o. käynyt\nrippikoulunsa, ja että parasta olisi, jos Jussi rupeaisi käymään\nhameissa...\n\nTätä ei Jussi Piiparinen ajan pitkään voinut sietää. Häntä aikamiestä\nei enää tarvittaisikaan pitää kokemattomana poikanulikkana ja toisten\nnarrina, sen hän pian näyttäisi, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus.\nMutta ei hän viitsisi pyrkiä noidenkaan toisten renkien mukaan, ne vaan\nsitte koko matkan tekisivät hänestä pilaa. Yksinään menisi.\n\nEräänä kesäisenä lauvantaina juuri päivällisen syötyä pistäytyi\nnaapuritalon piikatyttö, Miina nimeltään, jollekin asialle siihen\ntaloon, missä Jussi Piiparinen oli palveluksessa.\n\n— Ahaa! ajatteli Jussi. — Nytpä minun sopiikin kysästä.\n\nMiina oli Jussia pari vuotta vanhempi, mutta muuten se oli niin\nnuorekas ja miellyttävä ja katseli aina niin veikeästi mustien\nkulmakarvojensa alta.\n\nJussi varustautui porstuaan juuri silloin kun Miina tuli ulos tuvasta\npois mennäkseen.\n\n— Kuulehan Miina! kuiskasi hän hiljaa.\n\n— No?\n\n— Tuota... kun minä meinasin, että jos... tykkäisitköhän sinä siitä,\njos minä tuota... tulisin sinun luoksesi tänä iltana?\n\n— Kysyitkös? nauroi Miina.\n\n— Kysyinpähän.\n\n— Saitkos tietää?\n\n— En, mutta jos...\n\n— Eivätpä muutkaan kysy.\n\n— Vaan jos minä nyt kysyisin.\n\n— Sittepähän näet, kun tulet.\n\n— Kummassako aitassa sinä nukut?\n\n— Siinä toisessa! nauroi Miina ja juoksi kikattaen tiehensä.\n\n— Se on vähä ylpeänsäväkkä tuo Miina, mutta menen minä sittekin. Eipäs\nvaan kieltänyt. Ja kuulinpa minä toisilta rengeiltä, missä se makaakin.\nSiellä ne on ruispellonpuoleisessa aitassa Miinan kampsut.\n\nIllalla kylvettyään ja illallisen syötyään oli Jussi Piiparinen\njouduttanut pyhävaatteet ylleen ennenkuin muut rengit. Hän kampasi\nuudelleen tukkansa ja pani nenäliinan taskuunsa ja sytytti siinä tuvan\npenkillä istuessaan paperossin, joita edellisenä sunnuntaina oli\nlaatikon ostanut.\n\n— Äitinsä luokseko se Jussi vielä näin myöhällä? kysäsee joku rengeistä.\n\n— Eipähän tuota tiedä.\n\nVaan vähän ajan perästä pistää Jussi hatun sisälleen ja hiipii melkein\nhuomaamatta ulos. Pantuaan siellä hatun päähänsä pyörähtää hän aitan\nkupeelta pellon pientareelle ja oikasee siitä suoraan maantielle.\nViheltää hujauttaa pari kertaa ja työntää sitte kätensä housuntaskuihin\nja alkaa astua tepastella pitkin tietä.\n\n— Vieläköhän ne Heikkilässä valvovat? Jos valvovat, niin enpä mene\nvalveaikaan. ... Kun vaan nyt muistaisin niitä lukuja tarpeeksi, että\nMiina laskisi...\n\nHeikkilään ei ollut tieltä kuin parin kolmen kivenheiton matka. Ja\nJussi Piiparinen erotti selvästi, että siellä tupapuolella vielä vähä\nliikuskeltiin ja että joku pistäysi ulkonakin.\n\n— Ei ole vielä hyvä mennä, näkevät, arveli Jussi ja käveli eteenpäin.\n\nPellon takana alkoi metsäinen laidunmaa ja Jussi poikkesi sinne\nmaantieltä. Kulki sitte aitoviertä pitkin pellon nurkkaukseen, nousi\nsiitä pientareelle ja alkoi nyt hiipiä Heikkilää kohti. Aittarakennus\ntuli tuparakennuksen eteen, niin etteivät ne tuvasta huomaisi, vaikka\nvalvoisivatkin. Vaan lähemmä pihaa päästyään tekikin Jussi sen\nhavainnon, että piennar ulkoni muutamia syliä aitan nurkkauksesta ja\nettä pientareen toinen pää sattui avonaiselle kohdalle, mihin saattaisi\nnähdä tuvan ikkunasta. Hän paiskautui ruispeltoon ja lahmasi suoraan\nsen poikki aittarakennuksen taa.\n\nKotvasen oli hän hiljaa ja kuulosteli ja kurkisteli, näkyisikö ketään\nvalveilla. Viimein tuli hän vakuutetuksi siitä että kaikki nukkuivat.\n\nJussin rinnassa tuntui omituisesti pamppailevan. Mikähän sitä nyt niin\nsylkytti...\n\n— Nyt ne tulisi lukea ne luvut. Vaan entä jos en muista... jos\nseisattuu keskelle runoa...\n\nHän rohkasautuu ja kopauttaa pari kertaa kovanlaiseen aitan seinään. Ei\nkuulu mikään.\n\n— Kyllä se valvoo Miina, vaan ei virka... Lyö vielä kerran, niin että\njymähtää. — Kuka siellä? kuuluu seinän takaa hiljainen kuiskaus.\n\nJussi alkaa nyt lausua runoaan yksikantaan ja samalla nuotilla kuin\nkatekismustaan:\n\n    \"Minä olen se pikkunen poika\n    enkä suuremmaks tulla voikaan.\n    Aukase, Miina, oven säppiä,\n    jottei palele multa näppiä.\n    Enhän minä tänne ois tullu,\n    jollen ois sun tykkäävän luullu.\n    Voitaishan tuota vähä puhella,\n    jotta onko ne kuuliaiset suvella...\"\n\nMutta siihen Jussilta keskeytyi. Hän muisteli ja muisteli... sitähän\noli paljo pitemmälti... vaan ei saanut langan päästä kiinni. Alotti\nalusta ja luki uudelleen sen minkä muisti. Sitte oli ääneti.\n\n— Onko se Jussi? kuului nyt aitasta.\n\n— Ka on.\n\n— Ovesta sisään tullaan eikä seinästä..\n\n— Ahaa! arveli Jussi. — Nyt se mahtaa laskea.\n\nHän hyppäsi kiiruusti yli aidan pihamaalle ja vilkasi vielä tuvan\nikkunaan, mutta siellä ei näkynyt nytkään ketään. Samaa tietä kiersi\nhän aitan ovelle.\n\nVanha ruostunut lukko narahti aikalailla, niin että Jussi hätkähti, ja\nsamalla aukeni ovi hiljaa sisäänpäin. Jussi pyörähti sinne sisälle ja\njäi seisomaan pilkkopimeään, sillä ovi oli taas sulkeutunut ja lukko\nnarahtanut jälleen kiinni.\n\nHän raapasi tulitikulla tulen ja näki Miinan jo kiepsahtaneen\nvuoteeseensa peitteen alle.\n\n— Vai jo sinä kerkisit! sanoi Jussi ja meni siihen vuoteen laidalle\nistumaan.\n\n— Mikäs Jussille nyt pisti päähän, kun tuli tytöille?\n\n— Miks'en minä niin hyvin kuin muutkin... koulunkäynyt...\n\nJussi ymmärsi nyt, että hänen pitäisi ryhtyä jotain juttelemaan, mutta\nei tiennyt mistä alottaisi. Mietti kotvasen ja aikoi juuri sanoa jotain\nMiinalle, kun kuuli liikettä ja supatusta seinän takaa.\n\nJo paukahti pari kertaa seinässä ja sitte alkoi tulvia runoja\ntulvimistaan.\n\nEi tiennyt aluksi Jussi mitä ajatella. Kaikki tuo tuntui hänestä niin\nkummalliselta. Mahtoikohan Miinalla olla muitakin sulhasia? ... Kyllä\nkai. Ja se on tietysti laskenut ne usein sisään niinkuin hänetkin nyt\nja ne ovat kaiketi olleet yösimöissä ja ehkäpä vielä saman täkin alla\nmaanneet.\n\nHäntä puistatti ja hänen suonissaan tuntui niin omituisesti polttavan.\nTietäisipä hän vaan, ketä täällä tapaa käydä, niin kyllä hän\nnäyttäisi... iskisi vaikka puukkonsa niiden hartioihin salaapäin,\nvaikka joutuisi siitä linnaankin...\n\nMutta sitte tuntui hänen mielessään niin kutittavan hyvältä, sillä hän\ntunsi äänestä, että siellä ulkona olikin heidän talonsa renkejä, juuri\nniitä samoja, jotka aina olivat hänelle ilkkuneet.\n\n— Elä laske niitä, Miina, kuiskasi hän hiljaa.\n\n— En ole ennenkään laskenut.\n\nUlkonaolijat lukivat runonsa loppuun ja koputtivat uudelleen seinään.\n\n— Miina, laske pois sisään! Ei täällä ole kuin Pekka ja minä.\n\nMutta Miina ei sano halaistua sanaa. Työntäytyy vaan yhä syvemmälle\npeitteensä sisään.\n\nPyrkijät alkavat vähitellen tulla tyytymättömiksi.\n\n— Siellä on meidän Jussi sen vieressä. Tännepäin se poikavekara läksi\nja sillä näytti olevan ihan erityiset meiningit.\n\n— On niitä siellä sitte kaksi hametta...\n\nTämäntapaisia pilapuheita kuului seinän takaa ja Jussi oli mielissään,\nettä sai kerrankin olla niille irvihampaille kiusaksi.\n\nAikansa puskuiltuaan tuntuivat rengit viimein menevän tiehensä.\nJa Jussi yhä istua kyykötti Miinan vuoteella ja ajatteli, että\ntämmöistäköhän mahtaa aina olla yöjalassakäynti... että tulevat ja\npyrkivät ja kun eivät pääse, niin herkeävät hävyttömiksi ja haukkuvat...\n\nMutta nyt alkoi kuulua liikettä oven takaa. Kuului supatusta ja sitte\nhyvin omituista vilinää, niinkuin olisi hangattu kahta esinettä\nvastatusten. Jussi ihmetteli kotvasen ja kuulosteli ja oli supatuksesta\nsaavinaan selville, että siellä oven takana vehkeilivät ne samat rengit.\n\n— Miina! Mitähän ne siellä kujeilevat?\n\n— Ne kai koettavat konsteillaan saada ovea auki. Vaan eivätpä saa.\n\nJonkun ajan kuluttua ei ulkoa kuulunut enää mitään ääniä ja Jussi\npäätti niiden viimeinkin menneen tiehensä.\n\n— Nukutko sinä jo? kysyi Jussi Miinalta jotain kysyäkseen.\n\n— En, vaan alkaa jo nukuttaa.\n\nJussi arveli ensin, että olisi sitä nyt jotain puheltava, mutta kun\nMiina kerran oli väsynyt, niin ei hänkään viitsinyt vaivata, vaan\nheittäytyi pitkälleen siihen vuoteen laidalle. Miina oli niin syvällä\npeiton alla, ettei hänestä näkynyt muuta kuin pää.\n\nJussi mietti, uskaltaisiko hän ehkä vähä likistää. Rohkasautui siitä\nkuitenkin ja pujotti käsivartensa Miinan kaulaan ja jätti sen siihen\nlepäämään. Miina ei ollut tuosta millänsäkään.\n\nHe nukkuivat siihen pian molemmat.\n\nJussi heräsi ensin ja muisti heti, missä hän oli. Aitassa oli tosin\nvielä pimeä, mutta ovenraosta kiilui päivä. Ja Jussi arveli, että hän\nehkä oli nukkunut liian kauvan ja että ne voisivat olla jo valveilla\ntuvassa.\n\nHän herätti heti Miinan ja sanoi, että nyt taisi tulla tupenrapina ja\nettä hänen täytyisi paikalla lähteä kotiin.\n\nMiina nousi ylös avaamaan.\n\n— Hyvästi nyt! sanoi Jussi ja tökkäsi kättä Miinalle. — Ei tässä tullut\nmitään jutelluksikaan... vaan jutellaanpahan toisen kerran, kun saanen\ntulla...\n\n— Tule vaan!... Mutta mikä tällä ovella on?\n\nMiina väänsi ja kiskoi, mutta ei saanut ovea auki.\n\n— Koetappas sinä, Jussi.\n\nJussi koetti, vaan ei saanut auki hänkään.\n\n— Nyt minä tiedän! sanoi Miina pelokkaasti. — Ne renginruojat ovat\nsitoneet tuohon ovenkappiin nuoran ja kiinnittäneet sen toisen pään\njohonkin, ehkäpä tuonne vinnille menevien rappujen patsaaseen.\n\n— Mitenkäs minä nyt pääsen ulos?\n\nMiina pyörähti mitään virkkamatta vuoteelleen. Ja Jussi alkoi tuntea\nkylmiä väreitä selässään, sillä hän tiesi, ettei tästä hyvä seuraisi\nhänelle eikä Miinalle.\n\nEnsi töikseen ryhtyi hän lohduttelemaan Miinaa, joka siinä vuoteellaan\nkasvot tyynyä vasten nyyhkytti.\n\n— Elähän, Miina kulta, ole milläsikään! Kylläpähän tästä vielä\npäästään. Minä otan syyn päälleni. Lyököön Heikkilä minua, jos haluaa.\nEi se minua kuitenkaan lyö. Ja sitte... kuulehan Miina... mennään me\ntässä muutaman vuoden perästä yhteen.\n\n— Etpä sinä minusta huoli...\n\n— Huolinpahan, jos vaan sinä... Vaan yöllä minä en enää luoksesi tule,\nenkä mene muuannekaan... Käydään hän pyhäisin yksissä kirkolla, niin\nsaadaan jutella.\n\nMiina rauhottui vähitellen. He olivat nyt molemmat salvan takana ja\nulkoa alkoi kuulua talonväen ääniä.\n\nMutta yhtäkkiä hyppäsi Miina ylös.\n\n— Kuule! sanoi hän. — Sinun täytyy piilottautua johonkin ennenkuin ne\ntulevat. Eivät ne arvaa sinun olevan täällä. Minä selitän niille, että\nketä lie tullut yöllä pyrkimään ja minä kun en laskenut sisään, niin\nsuutuksissaan salpasivat aittaan. Se on niin pahanilkinen se isäntä,\nettä kummat vielä tekee, jos löytää sinut täältä. Minä tulen sitte\nsinut laskemaan, kun rupeavat ettoneelle tuvassa. Teen jotain asiaa...\n\nJussista tuntui tuo ehdotus ensin vähä arveluttavalta ja siitä voisi\npahimmassa tapauksessa olla hyvinkin ikäviä seurauksia, mutta koska\nkerran Miina niin tahtoi, niin mukautui hänkin.\n\n— Vaan mihin minä sitte menen? kysyi hän.\n\n— Nouse tuohon nurkkaan tuolille. Minä nostan sitte siihen naulaan tuon\nisännän pitkän turkin sinun eteesi, niin etteivät näe jalkojasikaan.\n\nJussi teki työtä käskettyä. Turkki peitti hänet Miinan arvelun mukaan\nniin hyvin, ettei kukaan saattaisi mitään epäillä.\n\n— Koeta sinä, Miina, olla hyvin huolettoman näköinen.\n\n— Minä koetan.\n\nOven ulkopuolella syntyi pian silmitön naurunhohotus ja kikatus. Jussi\nja Miina tunsivat, että siellä oli emäntä ja isäntä ja koko talonväki.\n\n— Miks'ei Miina ole noussut kahvinkeittoon? huutaa emäntä nauraen ja\nkoputtaa ovea.\n\n— Vai olivatko vieraat esteenä? säestää isäntä.\n\n— Katsotaan nyt kuitenkin, minkälainen elävä sillä siellä on, huutaa\njoku rengeistä.\n\n— Avaappas nyt ovi! Salpa on jo poissa.\n\nMiina oli sill'aikaa pukenut päälleen ja menee nyt arkana avaamaan ovea.\n\n— Ka eihän täällä näy ketään muuta, kuulee Jussi isännän sanovan.\n\nHän kuulee kuitenkin, että joku on astunut aittaan. Ulkona tuntui Miina\njotain emännälleen selittelevän.\n\nJussia pelottaa ja sydän tuntuu lyövän hirveän rajusti. Jos ne nyt\nlöytäisivät hänet, niin... Saakuri, että sai tulluksikin tähän turkin\ntaakse...\n\nMutta askeleet aitan lattialla yhä lähenevät... siinä on jo joku tuossa\nihan edessä.\n\n— S—tana! pääsee Jussilta samassa kun turkki äkkiä putoaa hänen\nedestään lattialle.\n\n— Ahaa!... Parraton pakanahan täällä sittekin on! huudahtaa Jussin\nedessä oleva isäntä. — Ja vieläpä naapurin Jussi. No elä ole\nmilläsikään... sattuuhan tämä tällainen tapaturma nuorille miehille.\nVaan kuka kujeilija teidät osasi sulkea tänne aittaan?\n\n— Nehän ne meidän rengit, sai Jussi sanotuksi ja työntäysi ulos ovesta.\n\nHän oli katsellut vaan kattoon ja harhaillut silmillään seinille eikä\nollut ulos tultuaan näkevinäänkään renkejä, jotka siinä aivan oven\nsuussa hänelle irvistelivät. Miinaa ei enää näkynyt. Se oli varmaankin\nmennyt emännän kanssa tupaan.\n\nJussi astua harppaili suoraapäätä portille.\n\n— Tulehan, Jussi, tupaan kahville! kuuli hän isännän huutavan, vaan ei\nollut kuulevinaankaan.\n\n— Sitä ilettää, nauroivat rengit hänen selkänsä takana.\n\nMutta Jussi Piiparinen välitti heidän nauruistaan viis. Hän painalti\nmaantielle päin ja tunsi vähitellen pääsevänsä kuin pahasta\npainajaisesta.\n\n— Olipa hyvä, ettei lyönyt Heikkilä... Nyt ne siellä nauraa kikattavat\ntoisen vahingolla... itse juoksevat joka yö. Ja vierii se viesti\ntuonnekin kotitaloon, että minä ja Miina olemme olleet salpojen takana.\nVieriköön... ja ilkkukoot rengit. Viimeisen kerranpahan sillä asialla\nilkkuvat... Mutta sinne piiloon ei minun pitänyt mennä eikä ruveta sen\nMiinan hupsuksi.\n\nJa Jussi Piiparinen pyörähti sukkelaan Heikkilän kujosilta kotitaloonsa\npäin ja katseli uusia pohjalapikkaitaan, jotka siinä sannoitetulla\ntiellä niin somasti narskahtelivat.\n\n\n\n\nVIIDENTOISTA PENNIN NAKKIA.\n\n\nJo pari viikkoa oli kulunut siitä kun Putska oli viimeksi pelannut.\nSilloin oli pelattu \"lansnihtiä\" kaupungin kievarissa ja nipinnapin oli\nPutskalle satamarkkasestaan jäänyt reissurahat kotiin. Tuuri oli ollut\nkerrassaan kelvoton ja Putska oli päättänyt, ettei hän ryhdy peliin\nainakaan pariin viikkoon. Odottaapahan tuurin kääntymistä... On parasta\nolla pelaamatta silloin kun ei käänny lehti hyvin, niin se Kahelinkin\noli neuvonut...\n\nSunnuntai-iltana oli naapuritalossa kuuliaiset. Se oli jo syksyinen\naika, ja Putska oli vakuutettu siitä että siellä saunassa vielä pimeän\ntultua pelattaisiin.\n\nHänellä oli kukkarossaan kaksikymmenmarkkanen ja pari markkaa pieniä\nrahoja.\n\n— Noille pitäisi tänä yönä saada sata rosenttia, arvaili hän\nkuuliaispaikkaan kulkiessaan.\n\nHän tuli sinne verrattain myöhään. Mitäpä hän olisi siellä\naikaisemminkaan tehnyt... Harmonikka vonkui ja rämisi hiukan\nhumaltuneen pelarin polvilla niin vietävästi, ja lattialla tanssittiin\npolkkaa, parhaastaan poikaparissa, kaikilla miehillä hattuluuhkat\ntakaraivolla. Pienet poikaviikarit tekivät kaikenmoisia kujeita,\nnuuskasivat ja aivastelivat ja tiputtelivat sitä ainettaan pölyiselle\nlattiallekin.\n\nMuutamilla miehillä näytti olevan joitakin erityisiä aikeita. Joku\nheistä sanoi salavihkaa Putskalle:\n\n— Mitäs me täällä tuvassa nulikoiden kanssa miehiset miehet... Tule\nsaunaan, Putska! Käännetään tässä ajan kuluksi vähä lehteä...\n\nJoukossa oli muuan puujalalla kulkeva mies, tihrusilmäinen ja\nkumaraharteinen, ja sitä kutsuttiin miesten kesken Hertta-Pekaksi. Tämä\nHertta-Pekka kävi supattamassa jotain emännän korvaan ja sai emännältä\nsalavihkaa sisälleen jonkin esineen ja kompuroi toisten edellä saunaan.\n\nSe oli tavallinen sisäänlämpiävä, pieni ja nokinen. Kiuvas oli kuin\nitkeneen näköinen ja lauteilla ja penkillä ja lattialla näkyi vielä\nvastanlehtiä ja muitakin jätteitä eilisestä kylvystä.\n\n— Siivossapa pitävät saunansa, murahti Putska ja hapuroi vanhaa\nvastanjätettä alleen lattialle, mihin miehiä kerääntyi piiriin istumaan.\n\nHertta-Pekka oli ottanut sisältään pienen läkkisen lampun ja asettanut\nsen palaa tuikuttamaan siihen piirin keskeen matalalle kolmijalkaiselle\njakkaralle.\n\n— Tuota jakkaraa ei saa nykäistä. Siitä on yksi jalka poikki.\n\n— Lainaa sinä sille! irvisteli joku Hertta-Pekalle, joka otti siitä\npahastuakseen eikä virkkanut mitään.\n\n— Kellä on lehdet?\n\n— Mull'on, sanoi Hertta-Pekka ja veti povitaskustaan esiin likaiseen\nrättiin käärityn korttipakan. Ne olivat nuhraantuneet ja kuluneet niin\nne kortit, ettei niistä tahtonut oikein hyvin kaikkia edes tuntea.\n\n— Onko niissä lonit?\n\n— Ei ole. Kuutonen on pienin näissä...\n\nPutska oli ollut vaiti tähän asti, mutta nyt hän virkkoi:\n\n— Noista on tietysti toiset puolet tuntolehtiä. Kuka niillä uskaltaa\npelata...\n\n— Ei ole tuntolehtiä! kiivastuu Hertta-Pekka.\n\nMutta Putska oli sillävälin ottanut esille omat melkein uudet korttinsa\nja yleinen mielipide oli se, että niillä tuli pelata.\n\nHertta-Pekka tutki visusti niiden korttien takapuolta, mutta ei\nlöytänyt tuntomerkkejä edes ässissä.\n\n— Ukkonakkia sitä kai pannaan.\n\n— Eiköhän... ja viidellätoista.\n\n— Vaikka kolmella markalla, sanoo Putska.\n\nKukaan ei voinut arvata, mitä ajatuksia Putskan mielessä tällä\nhetkellä liikkui. Hän oli tyyni ja vakava niinkuin tavallisesti\nainakin ja katseli tarkoin kaikkia jaettavia lehtiä, varsinkin ukkoja.\nEi kuitenkaan niin kömpelösti, että sitä muut olisivat erityisemmin\nhuomanneet.\n\nHän näet tunsi ässät päältäpäin. Oli itse kotonaan eräänä iltana\nuhrannut pari tuntia aikaa tehdessään kortteihin salaisia merkkejä,\njoita muiden silmät eivät saattaneet erottaa.\n\nSenvuoksi tiesi hän usein, milloin on mentävä ukkoihin, milloin\n\"tupliin\".\n\n\"Aika\" oli kohonnut jo toisellekymmenelle markalle ja Putska sattui\nolemaan työmies. Siihen asti oli hän ollut melkein omillaan.\n\n— Pata on valttia!\n\n— Passi!\n\n— Nakki!\n\n— Ukot tänne!...\n\n— Passi!\n\nPeliin otti osaa viisi miestä. Ja nyt tuli Putskan vuoro sanoa. Kaksi\nmiestä oli siis jo pelissä ja omassa kädessään oli hänellä aivan\narvottomat lehdet.\n\nMutta tuplien päällimäisen kortin päältäpäin kiilui Putskan silmään\npieni, merkitsevä viiva, joka selitti hänelle, että sieltä on\nsaatavissa valttiässä.\n\nHän katseli sitte kokonaan toisaalle. Oli hyvin tarkoin tutkivinaan\nomia korttejaan, näytti niitä sitte vierustoverilleen, joka oli\npassannut, ja kysäsi, että eihän näillä näin huonoilla voi nakata.\n\n— Ota tuplat! yllytti toinen.\n\n— Tuleepa iso pietti... Vaan kun otan, niin on otettu...\n\nHän tempasi pakan päältä kolme lehteä, tirkisti niihin hiukan ja iskeä\npamautti sitte lattiaan pata-ässän niin että siltapalkit rystyitä\nvasten komahtivat.\n\nYhdestä tuli pietti. Putska korjasi osansa rahoista liivintaskuunsa.\n\nMutta pietinsaaja katseli sitä Putskan lyömää pata-ässää puolelta ja\ntoiselta, kuitenkaan mitään huomaamatta.\n\n— Luuletko, että tunsin? kivahtaa Putska.\n\n— Kukapa sinun tietää...\n\n— Ole vaiti ja pane piettisi pöytään!\n\nSiihen oli tullut saunaan uteliasta väkeä muutakin. Muutamalla miehellä\noli kädessään limonaatipullo, joka oli viinaa puolillaan. Hän näytti jo\nolevan aika humalassa ja alkoi laulella:\n\n    \"Silloin on pojat lemmillään, kun on hiukan humalassa.\n    Ja tytöt ne riippuu pojissa kiinni kuin ryssä jumalassa —\"\n\n— Kuule! Onko siellä saksoja? huutaa Putska hänelle.\n\n— On saksoja, on, on, on... Viis markkaa maksaa litra, mutta tämmöisen\nnäin saa kahdella markalla...\n\n— Käyppäs hae litra minulle, niin saat ryypyn!\n\n— Tavai tjenki!\n\nPutska ojensi hänelle ylenkatseellisesti viitosen, niinkuin se ei olisi\nraha eikä mikään. Se oli luotettava mies tuo Pyöräkkölän lampuoti ja\nkyllä se asiat hommaisi, vaikka olikin vähä humalassa.\n\nNiin ajatteli Putska ja arveli vielä, että kun niitä tässä sen viiden\nmarkan edestä juottaa, niin ovat havakampia ottamaan ukkoja ja\ntuplia... ja ehkäpä ne niinollen tulevat maksaneeksikin sen viinan\nomasta kukkarostaan.\n\nViinaa tuli ja Putska tarjosi sitä sekä tuojalle että kaikille\npelaajille. Ryyppäsi vähä itsekin, mutta otti ylen varovasti, ettei\nhumaltuisi. Saattaisi vielä kihahtaa päähän ja siinä ehkä tulisi\ntehdyksi tyhmyyksiä.\n\nLäkkilamppu paloi ja savusi siinä kolmijalkaisen jakkaran nurkalla ja\nviinan tultua meni jakkara väliin nurin ja keskeytti pelin.\n\n— Huonot tässä talossa on vehkeet, ärjyi aina Hertta-Pekka.\n\nViina teki tehtävänsä. Miesten posket alkoivat punottaa ja silmät\nomituisesti leimahdella. Kukaan ei enää tahtonut olla arkalasta\nkotoisin. Putskakin oli reutoilevinaan ja hoilailevinaan, vaikka olikin\nselvin mies joukossa. Ei Hertta-Pekkakaan ollut kovin humalassa, vaikka\nPutska tyrkytteli pulloaan useimmiten juuri hänelle.\n\n— Nytpä mulla näkyy olevankin mainio tuuri, ajatteli Putska itsekseen\nja laski päässään, että siellä liivintaskussa taitaa jo olla sata\nkorkoa niille kahdellekymmenellekahdelle markalle.\n\n— Kuittautuu tässä toki vähäsen nekin kaupungin tappiot, mietti hän.\n\nHertta-Pekka oli hävinnyt ja hän pelasi nyt jotenkin varovasti.\nSalaapäin piti hän kuitenkin aina Putskaa silmällä, sillä sen tuuri ei\ntänä yönä ollut hänestä oikein luonnollinen.\n\n— Sillä on mitä liekin konnankoukkuja, ajatteli Hertta-Pekka.\n\nSaunan lattialla helisivät rahat ja \"aika\" kohosi usein korkealle.\nOli taaskin toistakymmentä markkaa kysymyksessä Putskan työvuorolla.\nHertta-Pekka oli saanut kaksi kertaa perättäin pietin ja häneltä nyt\nloppuivat rahat.\n\n— Pane kellosi lautaan! sanoi Putska.\n\n— Satsaatko siitä kymmenen markkaa?\n\n— Olkoon menneeksi!\n\nValtiksi kääntyi nyt ruutu. Hertta-Pekka vei ukot ja eräs toinen oli\nlähtenyt omillaan. Mutta Putska tiesi, ettei valtti-ässää kellään\nollut, vaan että sen täytyi olla jonkin noista pakan päällimäisistä\nlehdistä, luultavasti tuplissa, sillä sen oli hän pannut nostossa\nmerkille. Uskaltaisikohan mennä noihin tupliin?... Vaan jos tulee\npietti, niin se vie neljättäkymmentä markkaa...\n\nVoitonhimo sai kuitenkin hänet viekotelluksi. Hän nosti tuplista lehden\nkerrallaan, mutta otettuaan kolmannen lehden, meni hänen katseensa\nkamalan synkäksi, sillä valtti-ässä ei ollut niissäkään, vaan se näkyi\njääneen neljänneksi kortiksi ja siihen ei hänellä ollut koskemista.\n\nTuplat olivat aivan arvottomat.\n\n— Jo tuli iso pietti, sanoi Putska ja kirosi.\n\nEikä siinä auttanut muu kuin lue pois lautaan kolmekymmentäkaksi\nmarkkaa neljäkymmentä penniä.\n\nPutskaa harmitti ja kaivelutti. Siihen ne menivät nyt voittorahat ja\nkukkaron pohjalle ei jäänyt kuin kymppi ja muutama kolikko.\n\nHän ryyppäsi viinaa pullostaan aika kulauksen.\n\n— Nyt minä hasarteeraan! huusi hän ja meni piettinsä aikana umpimähkää\nukkoihin.\n\n— Jumalauta! Uusi pietti! Kuka satsaa tämän kellon kahdestakymmenestä?\nMinä lunastan sen huomenna takaisin samasta rahasta. Kyllä se sen\nvastaa...\n\nPutskalle nousi veri päähän.\n\n— Satsataan yhteisesti.\n\nPutska ei päässyt peliin, mutta pietti siirtyi Hertta-Pekkaan. Ja\nuudelleen solui Hertta-Pekankin kello saunan lattialle. Hän sai lisän\nlainatuksi eräältä naapuriltaan.\n\nHertta-Pekka jakoi lehdet ja Putskan vuoro oli ensiksi nakata. Omat\nlehtensä olivat kuitenkin huonot ja ukkoihin ei olisi menemistä, sillä\nniistä tuskin hyötyisi mitään. Vaan nyt näkyi pakan päällä tuplissa\nherttaässä ja se oli juuri hertta, joka oli kääntynyt valtiksi. Ja\nse salainen viiru sen ässän päällä näytti nyt Putskasta niin kauhean\nsuurelta, että häntä pelotti. Jos ne vielä sen huomaisivat...\n\n— Kun kerran häviää, niin hävitköön! huusi hän ja löi omat korttinsa\nlattiaan. — Ja minä menen suoraan tupliin, jumaliste, jos vaan saa\nmennä...\n\n— Mene vaan, jos uskallat! nauravat toiset.\n\nPutska vetää kolme lehteä pakan päältä. Hertta-Pekka nakkasi, muut\npassasivat.\n\nHertta-Pekkaan tuli pietti. Sillä Putska oli saanut tuplistaan\nvaltti-ässän ja valttikuninkaan.\n\n— Perkele! kiljasi Hertta-Pekka.\n\nSitte tempasi hän lattialta hertta-ässän ja tutki sen takapuolta.\nYhtäkkiä levisi hänen kasvoilleen kummallinen ilme ja hän löi kortin\nalassuin siltaan.\n\n— Katsokaa! huusi hän. — Putska on koira! Sillä on tuossa kortissa\ntuntomerkki!\n\n— Se on vale! kivahti Putska ja työnti Hertta-Pekan kelloa ja rahoja\ntaskuunsa.\n\nMutta toisetkin pelaajat olivat käyneet hertta-ässään käsiksi. Ja\nselvästihän siinä nyt näkyi kaikkien silmiin se salainen viiru, jota\nei ollut muissa korteissa. Otettiin esille toisetkin ässät ja tarkan\ntutkimisen perästä saatiin niistäkin merkit selville.\n\n— Tämä on sikamaista!\n\n— Annetaan Putskalle selkään!\n\nHertta-Pekka jo tarttui Putskaa kaulukseen ja ärjäsi:\n\n— Tuo tänne paikalla kello ja rahat, muuten saat selkääsi!\n\nEikä siinä auttanut Putskalle muu kuin anna rahat ja kello. Tosin se\nkäsi meni sinne liivintaskuun niin hirveän vaikeasti, mutta mennä sen\ntäytyi.\n\n— Tule huomenna meille, niin minä lunastan sen kelloni, sanoi Putska ja\nnousi ylös ja alkoi työntää viinapulloa sisälleen. Siinä oli vielä vähä\njälellä.\n\n— Elä vie sitä viinaa! Sen täytyy jäädä sakosta!\n\n— Omanipa, tämä on...\n\n— Tuoss'on omasi! huusi Hertta-Pekka ja heitti Putskan kortit vasten\nsaunan ovea. — Mutta viina tänne tahi...\n\nPutska sysäsi viinapullonsa lattialle ja pyörähti ulos ovesta.\n\n— En saanut sataa rosenttia, murahteli hän yksinään mennessään. — On\nyhäkin huono tuuri. Täytyy tässä olla vieläkin pari viikkoa pelaamatta\nja koettaa sitte \"levopravoita\"... Eiköhän tuo jo keyriin mennessä\ntuuri käänny...\n\n\n\n\nLAHNANKUTU.\n\n\nPienemmät lahnat olivat kuteneet jo pari viikkoa sitte, juhannuksen\neillusviikolla, mutta isolahna ei ollut vielä kohonnut. Ne tulivatkin\nrypypaikkoihinsa tavallisesti vasta pari kolme viikkoa myöhemmin kuin\npienet ja niiden nousua suurella jännityksellä odoteltiin, sillä kun\nse milloin rupesi niitä antamaan, niin antoi hyvästi, ja kaupungissa\nmaksettaisiin niistä neli-viiskiloisista vonkaleista markka kilolta.\n\nNiemelän Isäntä-Pekka oli laskenut kolminkertaiset rikuvitsansa, s.o.\nriimuverkkonsa, läheiseen Levälahteen, matalaan ja sammalpohjaiseen,\nukkolahnojen tuloa odottamaan.\n\n— Elleivät vanhat merkit petä, pitäisi niiden nousta jo tämän yön\nseudussa, oli hän edellisenä iltana verkkoja virittäessään sanonut\nrenkipojalleen.\n\nSe Levälahti oli vanhastaan tunnettu lahnankutupaikka. Varsinkin\nisot lahnat kohosivat aina siihen kutemaan ja työntäytyivät melkein\nrantamättäille niin matalaan levään, että kun ne siellä pusahtelivat ja\ntöytyilivät, niin väliin vallan harjakset vilahtelivat.\n\nAamulla oli Isäntä-Pekka käynyt renkinsä kanssa selkäämässä\nrikuvitsojaan, mutta ei ollut saanut kuin yhden lahnan ja sekin oli\nollut sitä pienempää lajia.\n\nPäivä oli ylen helteinen ja kuuma ja kun illalla aurinko laski, helotti\nkoko läntinen taivas kuulakan punertavana.\n\n— Se merkitsee poutaa, ajatteli Isäntä-Pekka, joka illallisen syötyään\nja kylvettyään oli kävellyt talonsa lähistöllä olevaan niemeen\ntarkastelemaan, näkyisikö missäpäin lahnoja liikuskelevan. Niemen\nnenästä saattoi hyvin nähdä sekä Levälahteen että pariin muuhunkin\npienempään lahteen ja samaten edustalla oleviin saariin.\n\n— Ihmeppä tämä, kun eivät lahnat liiku taivaallisen kuun\nkäännyttyäkään! mietti Isäntä-Pekka siinä rannalla kävellessään. —\nTahi jos ne tekevät saman tempun kuin kymmenisen vuotta takaperin että\nnousevatkin kaikki tuonne selän toiselle rannalle kutemaan ja jättävät\nmeidät särkiä ja salakoita pureksimaan. Ja silloin tuli hallavuosi ja\nse tapahtui siis sen edellä. Ja kato se on nytkin varma, jos ne vaan\ntuolle rannalle nousevat kaikki...\n\nMutta yht'äkkiä huomaa Isäntä-Pekka jotain omituista liikettä\nLiisansaaren rannalta. Se oli pieni kivikkosaari, jossa ei kasvanut\nmuuta kuin joku vaivainen koivunkäkkyrä ja jonka rannat olivat niin\njumalattoman kiviset, ettei sinne hevin tahtonut päästä joka puolelta\nveneelläkään.\n\nJa nyt pusahteli siinä rannalla harvassa ruohokossa vallan\nkummallisesti ja Isäntä-Pekka näki, miten siellä vähin räiskähteli\nvesikin.\n\n— Tämäpä on merkillistä, jupisi hän itsekseen ja läksi kiiruusti\nkotiinsa.\n\nRenkipoika oli jo ehtinyt mennä makuulle\n\n— Nouse ylös, Antti! Siellä vonkuilee lahnoja.\n\nAntti siristi silmiään.\n\n— Missä?\n\n— Liisan kupeella. Ruojako liekin ajanut ne siihen kivikolle...\n\nRenkipoika oli pian saanut päälleen ja niin lähtivät he isännän kanssa\nrantaan. Isäntä-Pekka nouti aitan naulasta kaksi rikuvitsaa, joita ei\noltu viety Levälahteen.\n\n— Nämä kaksi eivät riitä, sanoi Isäntä-Pekka rannalle päästyä. — Täytyy\nsoutaa ensin tuonne Levälahteen ja nostaa sieltä muutamia verkkoja\nlisäksi, sillä tuo Liisa on saarrettava rikuvitsoilla joka puolelta.\nMuuten ne menevät tiehensä.\n\nNeljä verkkoa nostettiin Levälahdesta ja niihin ei ollut käynyt\nainoatakaan lahnaa. Heillä oli käytettävinään kuusi rikuvitsaa ja\nniiden tiesi Isäntä-Pekka riittävän saaren ympäri.\n\n— Elä souda enää, sanoi hän renkipojalle, kun olivat päässeet\nlähemmäksi saarta. — Minä tässä vähäsen melon, niin eivät niin pahasti\nsäiky. Souda sitte hyvin hiljaa, kun minä heitän nämä verkot veteen, ja\nniin varovasti, etteivät airot pääse hankavihtoihin yhtään narisemaan...\n\nJärvi oli ihan tyyni ja kirkas kuin peili ikään. Siinä Liisansaaren\nrannalla pusahtelivat lahnat melkein rantakivillä. Silloin tällöin\noikasautui joku ottamaan aimo harppauksen. Ja Isäntä-Pekka ja Antti\nnäkivät selvästi, miten ruohot siltä kohdalta jakaantuivat ja\nheilahtelivat ja miten siinä vesipinnassa vilahteli musta, kyrmyinen\nlahnan selkä.\n\nIsäntä-Pekka laski rikuvitsojaan kivien väliin rantaruohokkoon ja\nniin matalalle, että verkkojen kohot kaikkialla jäivät näkyville. Hän\nlaski jataan, s.o. solmitsi verkot yläpaulastaan toisiinsa kiinni ja\nkohenteli tarkoin melallaan, ettei pientäkään aukkoa jäisi verkkojen\nväliin.\n\n— Ne ovat hyvin ovelia nämä isot lahnat puheli hän hiljaa rengilleen. —\nJos jätät pienenkin aukon, niin siitä ne kaikki ujuttautuvat väljälle\nvedelle, ensin yksi, sitte muut perästä.\n\n— Johtuupa mieleeni, jatkoi hän, miten nämä ukkolahnat kerran tekivät\nkepposen tuolla Ohvananjoen suulla. Hovilainen oli tietysti rengeillään\npidättänyt silmällä, milloin lahnat nousisivat jokeen. Ja kun olivat\nnousseet, oli laittanut rysän keskelle jokea ja tukennut joen rysän\nkahden puolen rikuvitsoilla, niin ettei ollut lahnoille läpipäästävää\nreikää. Oli kuuma kesäpäivä ja minä tulin juuri hovista pyytämästä\nhovilaiselta lainaksi rukiita, mutta ei se pahuus antanut. Satuin\nosumaan siihen joen suulle ja näin rysän ja rikuvitsat. Vettä oli\nvähä ja minä näin joen pohjaan asti ihan selvästi. Ja uskotko, että\nnaamani venyi tavallista pitemmäksi älytessäni, mitä kumman peliä siinä\njoessa pidettiin. Lahnat olivat juuri menossa väljään veteen, mutta\nhuomasivat, että siinä olikin sulku edessä. Minä seisoin rannalla\nhiljaa ja katselin. Ne näyttivät pitävän siinä kuin kokousta ikään eikä\nainoakaan lähtenyt tutkimaan rysän nielua. Sitte ne keräytyivät yhteen\nryhmään rikuvitsan eteen, muuan paksuselkäinen kyrmyniska heittäysi\nlappeelleen joen pohjaan, ja ujuttautui rikuvitsan alle. Siinä\nalapaulan alla se kohosi suoraksi ja jäi siihen olla mujottamaan yhteen\npaikkaan. Mutta sen kahden puolen oli rikuvitsan alle jäänyt aukko ja\nniistä aukoista sujahtelivat lahnat toisensa perästä väljään veteen ja\nviimeksi se iso kyrmyniska, joka oli siinä verkon alla. Eikä jäänyt\nainoatakaan sulun sisäpuolelle. Arvelin minä ensin, että säikäytän\nniitä enkä laske kaikkia menemään. Mutta sitte muistui mieleeni,\nettei hovilainen antanut eloja, ja minä ajattelin, että menkööt sitte\nlahnatkin sitä tietään hovilaisen pyydyksistä... Vaan hurjanpas\nosasivat olla ovelia...\n\nIsäntä-Pekka oli jo laskenut viisi rikuvitsaa ja saari oli miltei\nympäri kierretty. Silloin sattui kolahtamaan renkipojalla airo ja juuri\nheidän edessään rantakivien kupeella pusahteli samassa niin että vesi\nräyskyi korkealle.\n\n— Taisi tulla vahinko, virkkoi Isän-Pekka. — Nuo lahnat pelkäävät\nkaikkea kolinaa ja nyt niitä saattoi joku määrä karata tästä aukosta\nselän puolelle. Tahi sitte ne painautuivat pohjaan ihan yhteen paikkaan\neivätkä liikahda, vaikka niitä komahuttaisi halolla. Niin ne joskus\novat ennenkin tehneet, kun ovat sattuneet säikähtämään. Se on tuo\nisolahna semmoinen vekkuli, että kun Levälahdessakin huomaa verkot\nympärillään, niin paiskautuu sammaleiseen mutaan eikä lähde siitä\nkotvaseen.\n\nAurinko oli heidän tullessaan ollut laskenut ja kun Isäntä-Pekka sai\nheitetyksi järveen viimeisen rikuvitsansa alkoi puoli-yö olla käsissä.\n\nLiisansaari oli nyt kokonaan verkkojen ympäröimä ja he tarkastelivat\njatansa uudelleen siltä varalta jos siihen olisi sattunut jäämään jokin\naukko.\n\nSattui siihen lähelle soutelemaan joku öinen säyneenonkija.\n\n— Mitäpä ihmettä isäntä sitä Liisaa keskellä yötä kaulailee?\n\n— Meinasinpa, meinasinpa kiertää tämän Liisan kuin karhun, ettei pääse\ntästä yöllä juoksentelemaan, vastasi Isäntä-Pekka nauraen.\n\n— Nämä lahnat eivät tulleet tähän Liisan kivikolle hyvän edellä, saat\nsen uskoa, arveli Isäntä-Pekka paluumatkalla. — Eihän tuo kivinen\nranta ole kutupaikka eikä mikään eikä siitä ole ennenkään saatu kuuna\npäivänä. Saatpa nähdä, että tässä vielä jotain ihmeitä tapahtuu, jos ne\nvaan nyt käyvät rikuvitsoihin.\n\nAntti souti mitään virkkamatta kotirantaan.\n\nKun he sitte aamulla tulivat kokemaan verkkojaan, huomasivat he jo\netempää, että kaloja on käynyt, sillä kohot olivat monin paikoin\npainuneet.\n\nLähes parikymmentä isoa lahnaa päästeli Isäntä-Pekka veneensä pohjalle.\n\n— Mutta tämä minusta on merkillisintä, että muutamia on tullut\nrikuvitsoihin selän puolelta. Ne ovat kaiketi kuulleet toisten\npusahtelevan ja tulleet katsomaan... Saimmepa toki hyvän saaliin. Eivät\nne käykään nyt lahnat Levälahdessa, koskapa kovia ranteita etsivät...\n\nMuuan vene tuli Liisansaarelle päin Levälahdesta juuri samalla kun\nIsäntä-Pekka oli päästelemässä kaloja.\n\nSiinä oli naapuritalon poika ja renki.\n\n— Eivät käy lahnat Levälahdessa, sanoi ensinmainittu. — Ei ollut\npäätäkään meidän rikuvitsoissa. Teillä taitaa olla saalis hyvä...\n\n— Onhan tätä.\n\n— Joko te kuulitte lähtiessä uutisia?\n\n— Emme. Mitä sitte?...\n\n— Meiltä se kuoli isäntä äkkiä viime yönä, se vanha isäntä.\nHalvauksenko lie saanut vai minkä... Eilen vielä laski minun kanssani\nverkot Levälahteen ja oli ihan terve ukko...\n\n— Vai jo se ukko! sai Isäntä-Pekka sanotuksi ja jäi siihen peräteljolle\nistualleen vakavannäköisenä miettimään.\n\nEi virkkanut muuta. Mutta kun verkot oli saatu selätyiksi ja Antti\ntarttunut airoihin, huokasi Isäntä-Pekka syvään ja vakavana virkkoi:\n\n— Kuulehan Antti! Se oli tämä lahnojen nousu tähän Liisaan sen edellä,\nniinkuin jo eilen arvelin. Eivät uskaltaneet uida Levälahteen, kun\nsiellä oli ukkovainaan laskemia verkkoja. Tulivat mieluummin tähän\nLiisan ryntäille.\n\nAntti näytti myöskin olevan vakava.\n\n— Kummapa se, että kalatkin tietävät, sanoi hän vaan ja vetäsi\nairoillaan, niin että vesi kohahti ja räiskähteli valkosena vaahtona ja\nloi siihen kaksi pientä, kiemurtelevaa pyörrettä, jotka vielä kotvasen\nsiinä veden pinnalla kuin häränsilmät katsella tuijottelivat.\n\n\n\n\nHEVOSKUURI\n\n\nVarisniemen isäntä oli kuukauden päivät valitellut sitä että hänen\npintaverensä oli taas ruvennut ärtyilemään ja puhkomaan ajoksia ja\nettä alkaisi taas olla aika vähentää niitä liikoja veriä. Viimeisestä\nkuppauttamisesta oli jo kulunut lähes vuosi ja isäntä arveli, että jos\nse vuosi tulee täyteen, niin vielä miten pahaksi heittäytyy ja lyö ehkä\nvuoteen omaksi.\n\nJa niin haetutti hän seuraavana lauvantaina Viertokankaan mökin mummon,\nRämppä-Liisan, kotiinsa. Rämppä-Liisa oli tunnettu hyväksi hierojaksi\nja erittäin taitavaksi ja ymmärtäväiseksi kuppariksi, joka ei imenyt\nkoskaan ihoon useampaa sarvea kuin mitä itsekunkin veri vaati.\n\nSauna lämmitettiin jo aamupäivällä ja puolenpäivän tienoossa oli kyly\nvalmis kylvettäväksi.\n\n— Se on ihmeellistä, että se joka syksy ottaa minua näillä\npintaverillä, selitti Varisniemen isäntä kupparilleen saunaan\nmennessään. — Vaan sekin taitaa olla tottumuksessa. Kun minä nuorena\nmiehenä kerran kuppautin, niin on se sitte vaatinut sitä joka syksy,\nmuuten panee paiseita nahkaan.\n\n— Ei se tule tottumuksesta, vastasi Rämppä-Liisa. — Kellä vaan on\nnuoresta pitäen paha pintaveri, niin pahana se pysyy ja paiseille\najaa ja ruohutoksille, jollei laske pois liikaa verta hyvissä ajoin.\nJa mitäpä ihminen sillä pahalla verellä ruumiissaan tekee. Ei se kuin\npahentaaa sisuksia...\n\nVarisniemen isäntä riisuutui ja pani vaatteensa kääröön penkille. Ei\nviitsinyt jättää niitä ulkosalle, vaikka niin ne tekivät vielä muut\nkylpymiehet. Voisi näet kuurin päälle vilustua.\n\nLöyly oli erinomaista. Sauna oli siintynyt verrattain hyvin, niin ettei\nhäkää ollut nimeksikään.\n\n— Ripauttakaa vähä lisää, huusi hän lauteilta Rämppä-Liisalle, vaikka\nnahkansa oli jo aivan punanen ja hän yhä sitä suurella, täksi kertaa\nvartavasten etsityllä vastallaan sätkytteli.\n\nViimein kompuroi hän lauteilta alas höyryävänä ja alituiseen ähkyen.\n\n— Olipa hyvää, olipa hyvää, ähkyi hän ja istahti saunan penkille.\n\n— Saattaisi sitä vähä raottaa tuota ovea, sanoi hän sitte\nRämppä-Liisalle ja heittäysi pitkälleen penkille.\n\nMutta Rämppä-Liisa oli kokonaan toista mieltä.\n\n— Ei se käy päinsä. Siitä vaan vilustuu ja saa yskän. Kuumaan hipiään\non parempi ja terveellisempi hieroa.\n\nJa niinhän se tapahtuikin. Rämppä-Liisa oli riisunut yltään röijynsä ja\npäällyshameensa, ettei päätä rupeaisi vieputtamaan siinä kuumassa.\n\nHänellä oli omaa kotitekoista linjamenttia ja siihen oli hän sekottanut\nkaikkia mahdollisia ja mahdottomia aineita: viinaa, kamferia,\nruusuntippoja, koliikkiroppia, saippuaa, hajupihkaa, viholaisenjuuria\nja katajanmarjoja sekä vielä erästä lehmältä saatua ainetta. Ja ne\nkaikki sekotettuaan oli hän pitänyt siinä linjamenttipullossaan kolmena\nyönä karhunhammasta, minkä oli saanut perinnöksi mummovainajaltaan.\nMutta kukaan ei saanut tietää, mitä kaikkia aineita Rämppä-Liisan\nlinjamentti sisälsi, sillä sen piti hän hyvin salassa. Hyväksi ja\ntepsiväksi sitä kuitenkin kaikki kehuivat.\n\n— Hierokaa etupäässä noita lanteita ja sitte pohkeita. Niitä pohkeita\nse niin vietävästi kutkuttaa ja väliin ajeleekin, virkkoi isäntä.\n\nRämppä-Liisa hieroi ja vatvoi kuin taituri ikään, nypisteli sormillaan\npunasen niskan ja käsivarret ja kainalon, veteli pitkin kylkiluiden\nlomia ja paineli ja puristeli sitte lanteita. Viimeksi hieroi hän jalat.\n\n— Kovatpa teillä on näpit, kun eivät väsy lopussakaan.\n\n— Eivät väsy, kun ovat tähän työhön tottuneet ja kun tällä on yksinään\nelettävä.\n\n— Antavatko ne teille yhtään kunnasta?\n\n— Kymmenen kappaa vuosittain. Vaan eipä se mihin riitä.\n\nVarisniemen isäntä tunsi hierotettuaan itsensä paljo virkeämmäksi.\nSaunastakin oli enin kuumuus hävinnyt, sillä lakeista oli pidetty vähä\naikaa auki.\n\n— Tahtoo kai isäntä sarviakin? kysyi Rämppä-Liisa, kun he olivat\nhetkisen levänneet ja juoneet emännän tuoman kahvin.\n\n— Sanoinhan minä jo tullessani, että se on pääasia. Ja mitähän Liisa\narvelisi, jos tässä ottaisi oikein hevoskuurin?\n\n— Parempi tulee, kun paha pintaveri lähtee kaikki pois. Montako isäntä\non ajatellut?\n\n— Viime vuonna pantiin kolmekymmentä, mutta ei se tuntunut vielä oikein\nauttavan. Jos olisi nyt ottaa viisikymmentä.\n\n— Sitä minäkin ajattelin, että viisikymmentä, virkkoi Rämppä-Liisa,\njoka tiesi saavansa sitä paremman maksun kuta useamman sarven saisi\nimeä sen pintaan.\n\n— Ei tuo liene liiaksi? kysäsi vielä isäntä.\n\n— Ei ole liiaksi. Siitä päinvastoin kestää veri kauvemmin hyvänä ja\npuhtaana, kun ottaa enemmän sarvia, vakuutteli Rämppä-Liisa.\n\nHän haki esille sarvipussinsa. Siinä oli joukon kolmattakymmentä sarvea\nja hän koetteli niitä vasemman kätensä kalvosimeen, olivatko rakot\nehyitä ja pitäviä. Hyviä ne olivat kaikki melkein poikkeuksetta ja\nRämppä-Liisa pisti ne kuumaan vesisaaviin hautumaan.\n\nTaskustaan kaivoi hän esiin kuppausrautansa, pienen pyöreäteräisen\npaholaisen, joka jo oli ehtinyt tutustua monen ihmisen verisoluihin.\nHän terotti sitä vähä ikkunalautaa vasten, koetti sitte omaan käteensä,\nmihin sai pienen haavan, ja asetti sen sitte näkyvään paikkaan\nikkunalle.\n\n— Selkäänkö ensin?\n\n— Selkään ensin.\n\nRämppä-Liisa otti sarven kerrallaan saavista ja imi ne kaikki\nVarisniemen isännän niskaan ja selkään, toisen toiseensa kiinni.\n\n— Vielä tähän sopii selkään ja kylkiin toinen mokoma, virkkoi hän.\n\nTarttui sitte rautaansa, irrotti kunkin sarven erikseen ja napautteli\nsarvien tekemien pienien pyöreiden syvänteiden keskelle puolitusinaa\nhaavoja kuhunkin ja imasi taas sarvet kiinni entiseen paikkaansa.\n\nIhanan näköinen oli Varisniemen isäntä siinä saunan penkillä mahallaan\nmaatessaan, niskassaan ja selässään sarvia kuin sotamiehiä rintamassa.\n\n— Eiköhän tuo jo riitä, jos tulee liiaksi verta, virkkoi isäntä\nmuutamien minuuttien kuluttua.\n\n— Kyllä se riittää.\n\nRämppä-Liisa irrotti sarvet, ja mustanpunerva, hyytynyt veri valui\npitkin Varisniemen isännän kylkiä ja selkää.\n\n— Onpa totta tosiaan paha pintaveri teissä, kun tuommoiseksi lepäksi\nherkesi, puheli hän ja imi taas sarvia vereksiin paikkoihin.\n\nViimeiseksi kupattiin käsivarret ja jalat.\n\nEi näkynyt Varisniemen isännän selässä eheätä kohtaa, se oli niskasta\nselkärangan päähän kirjailtu kuin maalilla.\n\n— Taitaa se nyt uskoa, virkkoi hän siitä penkiltä ylösnoustessaan.\n\n— Eikö taas kotvaseksi uskone.\n\nMutta sukiessaan puhdasta paitaa päälleen tuntui Varisniemen isännän\npäätä niin oudosti huimauttavan.\n\n— Taisi olla liian kuuma täällä saunassa. Tuntuu pyörryttävän.\n\n— Lie ollut.\n\nRämppä-Liisan oli talutettava Varisniemen isäntä tupaan, sillä yksin ei\nhän jaksanut kulkea.\n\nHän heittäytyi avonaiseen sänkyyn vatsalleen, sillä selällään ei\nkärsinyt olla, tuppautui liiaksi vihavoittamaan.\n\n— Anna sinä Liisalle seitsemänkymmentäviisi penniä... ja syötä, se\nhieroi niin hyvästi... ja osasi kupata, virkkoi hän emännälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden päivän kuluttua täytyi hänen ajaa lääkäriin. Niin oli käynyt\nheikoksi Varisniemen isäntä, ettei omin voimin jaksanut kärryihin\nnousta.\n\nTullessaan toi hän joukon lääkkeitä sekä sisällisiä että selkävoiteita.\nMitä lääkäri lie hänelle sanonut, siitä ei hän kenellekään mitään\nhiiskunut.\n\nMutta kun Rämppä-Liisa muutaman viikon perästä pistäytyi Varisniemen\ntupaan, kävi isäntä hänelle hiljaa sanomassa, että olisippa pitänyt\ntyytyä kolmeenkymmeneen sarveen, niin olisi sekin kaupunkireissu\nturhanpäiten jäänyt tekemättä.\n\n\n\n\nTOIVEITA.\n\n(Monologi.)\n\n\n_(Anni, savolainen palvelustyttö, istuu kesäisenä sunnuntai-iltana\nkotimökkinsä kiviaidalla Ja katselee edessään aaltoilevia pieniä\nlaihopeltoja ja niiden takaa siinteleviä kirkkaita vesiä. Polvillaan on\nhänellä vanhempiensa vanha, harmaa kissa.)_\n\nSinä, Mirre, istut nyt niin tyytyväisenä siinä minun sylissäni kuin\nvasussasi ikään. Mutta etpä ymmärrä, mitä sinulle haastelen. Tahi jos\nymmärrät... kis kis... kas noin!... niin kerro vaikka unessa Eskolan\nPentille, joka nyt seilaa kaukana tuolla noin noiden suurien vesien\nselkiä laivassaan, että hän tulisi sieltä pian takaisin ja veisi minut\npappilaan, niinkuin lähtiessään lupasi.\n\nPentti tulee, usko pois Mirre, Pentti tulee, kunhan syksy saapuu ja\nrannat alkavat mennä riitteeseen. Silloin eivät laivat enää kule kauvan\nja Pentillä päättyy palvelusaikansa ja minulta päättyy myös. Se rupesi\nlaivamieheksi keväällä ja saa hyvän palkan ja säästää ja ostaa syksyllä\noman mökin ja ottaa minut, ottaa, ottaa, ottaa...\n\nJa sitte me menisimme pappilaan ja rovasti kysyisi hymyillen, että\ntykkääkö se Anni Pentistä. Ja minä vastaisin että \"jaa\". Enkä\nsiinä yhtään valehtelisi, elä venytäkään siinä korviasi, Mirre, en\nvalehtelisi, se on ihan totta, ihan... Kuuliaiset eivät olisi komeat...\neikä häät, sillä me olisimme tarkat molemmat.\n\nPentti sanoi, että hovin herra on luvannut hänelle mökinpaikan jostain\njärven rannalta, tietysti tuosta tuon selän rannalta. Hän ostaa jostain\nmökin ja muuttaa sen sinne. Ja sitte me siinä yhdessä kuokimme ja\nperkkaamme itsellemme pari pientä peltoa, samallaisia kuin nuo tuossa.\nMutta siihen kestää vielä kauvan, kauvan ennenkuin niissä ruis heilimöi\nnoin kauniisti ja siniset ruiskukat vilkuttavat korsien välistä.\n\nHän säästäisi rahaa, ja ostaisi hevosen ja kävisi talvella\ntukkisavotoissa tahi valtion töissä ja tulisi aina kotiin sunnuntaiksi.\nJa minä juoksisin häntä pellon veräjälle vastaan ja levittäisin sylini\nja hän huutaisi että Anni! Anni!...\n\nArkipäivät minä kutoisin kangasta, niin että pirta helähtelisi, ja\nlaulelisin yksinäni ja hyväilisin kissaani niinkuin nyt sinua, Mirre...\nTahi... hm!... kuka sen tietää, jos Pentti hankkisi minulle semmoisen\npienen paremmankin hyväiltävän... hys hys... aa aa... no raavitko sinä,\nMirre!... Voi kun minä olen hupakko!\n\nSitte me sunnuntaisin ajaisimme Pentin kanssa kirkkoon ja minä olisin\njo lauvantaina leiponut eväät valmiiksi, piirakat ja vehnäset...\n\nJa meillä olisi oma lehmä ja minä hoitaisin sitä ja vaalisin kuin\nlastani ja lypsäisin aamuin ja illoin. Kaivaisimme niityn ja Pentti\nsen sitte niittäisi ja minä haravoisin ja me yhtenä kantaisimme rukoja\npielekseen ja minä seisoisin haravoineni sen pieleksen päällä ja Pentti\nloisi...\n\nKutoisi Pentti väliin talvipuhteina mertoja ja me niillä kesäisin\npyytelisimme ahvenia ja soutelisimme kesäilloin selän rantavesiä.\n\nJa ei saisi Pentti ryypätä viinaa kuin keyrinä ja jouluna ja\njuhannuksena ja mikkelinä. Silloin saisi se vähä tepastella ja\ntanssittaa, jos tahtoisi. Mutta muuten eläisimme tarkasti ja\nsäästäisimme.\n\nJa kun sitte monen, monen vuoden päästä olisimme säästäneet ja\nvaurastuneet, niin ostaisimme itsellemme oman pienen talon, jossa\nvoisimme elättää neljä viisi lehmää ja hevosen ja pari kolme lammasta\nja kanoja...\n\nMinulla olisi silloin aittani naulassa monta hametta, kirjavaa ja\nsuorajuovaista, ja monta huivia ja paljo muuta kavetta, niin että\nnäkisivät toistenkin talojen emännät, että onpa Anni osannut olla\ntarkka ja valita itselleen toimekkaan miehen.\n\nJa sitte... kas niin, Mirre, istu nyt vaan siivolla siinä! Vai\nymmärsitkö, mitä puhelin?... Etpä tiedä tämän maailman iloista ja\nsuruista sinä, joka siinä polvella istua kökötät kuin lapsi kätkyessä...\n\nNiin, ja sitte... niin...\n\n_(Hän laskee kissan sylistään, hyppää aidalta Ja jää siihen\npientareelle seisomaan Ja katselemaan kaukaa sinisien vesien takaa\nhäämöttäviä taivaanrannan hajallisia pilviä.)_\n\n\n\n"]