[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHfS45en45WkeeGNN_dHpnPpdDxBB4xxcEjDmom1Owy8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3098,"Eri tasoilta","Tarvas, Toivo",1883,1937,"3098-tarvas-toivo-eri-tasoilta","3098__Tarvas_Toivo__Eri_tasoilta","Nykyaikainen romaani","romaani",[],[],"fi",1916,null,32250,203117,false,73582,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Eri tasoilta: Nykyaikainen romaani\" by Toivo Tarvas is a novel written in the early 20th century. The narrative follows the life of Urho Koskula, a university student navigating his academic challenges and personal relationships in Helsinki. The story likely delves into themes of aspiration, societal status, and the complexities of youth in a formative period of life.  The opening portion of the novel introduces us to Urho Koskula, who is struggling with poverty while living in a cold, unfurnished room. As Urho contemplates his financial troubles and the burdens of student life, his thoughts drift to his childhood memories and the sacrifices made by his family, especially his mother, for his education. He grapples with feelings of inadequacy and restlessness, which are intensified by the upcoming student union event that he must attend despite his lack of funds. The narrative also hints at various characters who interact with Urho, including his friends Albert and Jukka, who play crucial roles in his university experience, and introduces a looming connection with Ebba Hagen, a character that holds future significance in Urho's emotional journey. (This is an automatically generated summary.)",[],178,"Romaani seuraa köyhyydessä kamppailevaa ylioppilas Urho Koskulaa 1910-luvun Helsingissä. Teos kuvaa nälkää, kylmyyttä ja yhteiskunnallisia eroja nuoren miehen näkökulmasta tämän yrittäessä selviytyä niukoista oloistaan ja ihmissuhteistaan.","Toivo Tarvaksen 'Eri tasoilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3098.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ERI TASOILTA\n\nNykyaikainen romaani\n\n\nKirj.\n\nTOIVO TARVAS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nYlioppilas Urho Koskula oli astunut raitiotievaunuun ajaaksensa sillä\nPietarinkadun varrella olevaan asuntoonsa. Viimeiset pennit menivät\nsiihen, mutta kun vain kerran päivässä söi, niin ei olisi ei hinnalla\neikä millään lähtenyt »talolta» Pietarinkadulle saakka kävellä\nlaahustamaan.\n\n— Jopa minä söinkin, — ajatteli hän siinä nuokkuessaan, — mutta eihän\nsitä tiedä milloinka taas saa ruokaa, kun ne viheliäiset ruokaliputkin\nsattuivat loppumaan ennenkuin se lainapaperi ehti valmiiksi, eikä\nniillä toisiltakaan nykyään ole mitään vipattavaa...\n\n— Inhoittavia ihmisiä nuo osakunnan kassanhoitajatkin, kun eivät\nvoineet antaa mitään etukäteen vanhalle civikselle; ovat aina niin\nolevinaan niine kassakokouksinensa, voisivat vaikka tappaa toisen\nnälkään...\n\nTehtaankadulla hän hyppäsi vaunusta ja alkoi veltosti kävellä\nPietarinkadulle päin. Asuntoonsa tultuaan hän tunsi heti harmiksensa,\nettä huonetta ei tänäänkään oltu lämmitetty, vaikka hän aamulla ulos\nlähtiessään nimenomaan oli antanut emännällensä siitä määräyksen.\n\n— Aikookohan se muija häätää minut täältä kylmyydellä, kun viime kuun\nvuokra taaskin on maksamatta, mutta koettakoonkin, ei se mistään saisi\ntällaiseen kallioluolaan parempaakaan vuokralaista...\n\nSyksyilmat olivat käyneet koleiksi, ja Urhoa vilusti\nlämmittämättömässä, uutuudestaan vielä kosteassa huoneessa. Hän haki\neteisestä mustan, silkkivuorisen päällysnuttunsa, heittäytyi puiselle,\nnarisevalle vuoteellensa ja veti päällysnuttunsa peitokseen. Häntä sekä\nvilusti että väsytti.\n\n— Jospa nukahtaisi hetkisen näin päivällisen päälle. — Mutta unipa\nei tullutkaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa esineestä toiseen.\nMieli kävi niin kummallisen levottomaksi. Monasti ennenkin oli hän\ntuijotellut noita huonoja väripainoksia seinillä, ja nuo mustissa\nkehyksissä olevat valokuvasuurennokset huoneen vuokraajasta,\nkeski-ikäisestä puusepästä ja hänen vaimostaan katselivat niin tyhmän\nnäköisinä häneen. Hän oli lukevinaan vaimon ilmeestä ajatuksen: — eikö\nmaisteri voisi jo maksaa hyyryänsä, me kun niin tarvittas...\n\nUrhoa harmitti. Mitä tekemistä hänellä oli noiden perhekuvien kanssa?\nJo monasti hän olisi käskenyt viedä ne pois, mutta ei hän sentään\nkehdannut loukata noita kunnon ihmisiä, sillä mihinkäpä muualle he\nolisivat voineet taulunsa ripustaa jollei juuri omaan kamariinsa, itse\nkun asuivat ahtaassa keittiössä ja olivat vuokranneet kamarinsa hänelle.\n\n— Katselkoot, — ajatteli hän, — kyllä minä kestän ja kyllä minä taas\nmaksankin ja reilusti, jahka saan sen osakuntalainan. — Hänen katseensa\nsiirtyi katossa riippuvaan punaisenkirjavaan, porsliiniseen kruunuun,\njoka alkuaan oli ollut öljylamppu, mutta johonka nyt oli kiinnitetty\nkolme sähkölamppua.\n\n— Tuokin on niin kamala lasisine kristalleineen, että tuolilla sen\nsietäisi siitä säpäleiksi lyödä, — ajatteli hän ollen yhä mielessänsä\närtyisä ja harmistunut.\n\nHän kääntyi kyljellensä niin, että saattoi nähdä pienehkön\nkirjoituspöydän, jolla oli suuri joukko erilaisia kirjoja. Kirjat\nolivat hujan hajan, jotkut niistä olivat auki, toiset taas selkämys\nylöspäin pöydälle heitettyinä. Pitkä ja perinpohjainen haukotus pääsi\nhäneltä, kun hänen katseensa osui tuohon kirjoilla lastattuun pöytään,\nmutta haukotusta seurasi voimakas pahan tunne rinnassa, ikäänkuin\nterävän aseen pistos.\n\n— Kirjoja, kirjoja...\n\nAh, kuinka epämiellyttävältä hänestä tällä hetkellä tuntuikaan\njo niiden paljas näkeminenkin. Tänäänkään ei hän ollut niihin\nvilkaissutkaan...\n\n— No, eihän se nyt ollut niin vaarallista, ehtiihän sitä, — ajatteli\nhän ja sytytti paperossin.\n\n— Nyt en minä tahdo ajatella mitään, en huonoja asioitani, en lukujani,\nen mitään, en mitään... Minä olen väsynyt ja tahdon levähtää, — koetti\nhän itseksensä pakoittaa ajatuksiansa lepoon, kuitenkaan onnistumatta.\n\n— Tänä iltana on taas osakunnan vuosijuhlakin ja uusien jäsenien\nvastaanotto. Sinne on mentävä, ottipa rahat sitten mistä hyvänsä, ja\nkait niitä nyt sentään siellä »talolla» jollain tavalla saa vipatuksi...\n\n— Kahdeksannen kerran kait minä jo olen sellaisessa mukana, — ajatteli\nhän, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet itsepintaisesti. Nyt ei\nhän enää voinut johtaa ajatuksiansa, vaan ne soutivat omavaltaisesti\ntuttuja, jo usein kuljettuja väyliä. Aluksi ne ikäänkuin patoutuivat\nyhteen kohtaan hänen tajunnassaan ja alkoivat sitten valtavan kosken\ntavoin kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin.\n\nNiinkuin näkinkenkiä pohjamudasta esille kaivaen vieritti ajatusten\nvirta hänen elämänsä eri muistoja.\n\nMuistui mieleen lapsuusajan ensimäiset kansakouluvuodet kotipitäjässä\nHämeessä, kouluvuodet lyseossa pienessä maaseutukaupungissa.\n\nSamanlaista köyhyyttä se silloinkin oli ollut, sillä erotuksella vain,\nettä nykyään oli toisinaan rahaa oikein runsaasti, vaikka se aina\nloppuikin niin pian. Isä oli köyhä mylläri, eikä hänellä ollut rahoja\nkoulutukseen, mutta äiti, tuo kivulloinen ja aina hiljainen, oli\nkouluun toimittanut ja pappia toivonut. Hän muisti vielä aivan selvään,\nkuinka äiti aina syksyisin häntä kouluun lähettäessään sanoi hymysuin:\n»En käy kirkossa ennenkuin oma poika on pöntössä.» Kylmä hiki nousi\nUrhon otsalle, kun hän ajatteli niitä pettymyksiä, joita oli äidillensä\ntuottanut, mutta nyt makasi äiti kotipitäjän kirkkomaassa eikä tiennyt,\nkuinka pojan myöhemmin oli käynyt...\n\nSeitsemän pitkää, toimetonta vuotta...\n\nPitkiltä ne todellisuudessa eivät olleet tuntuneet eivätkä ne sentään\naivan toimettomuudessakaan olleet kuluneet, olihan hän jotain\noppinutkin. Mitä? Elämää...\n\nUrho hymyili. Hän muisti sen riemukkaan kevään, jolloin tuli\nylioppilaaksi. Ah, niitä viimeisiä ponnistuksia, lukuja, lukuja, ja\nsitten tulo sydän kurkussa Helsinkiin. Kaupunki oli tehnyt häneen\nniin valtavan vaikutuksen, että hän oli kulkenut kuin kuumeessa tai\nkauniissa unessa.\n\nYlioppilaslakki.\n\nYlioppilasvifti, mitä ihania sanoja, mitä suloisia muistoja; ensimäinen\noikea rehellinen humala ja oikein luvalla. Mikä nousu, mikä kirkkaus,\nUrho aivan innostui muistelossaan, mikä ajatusten rikkaus ja mikä hyvän\ntunnon huuma... mutta hyvä Jumala, millainen herääminen...\n\nOnnesta säteilevänä oli äiti hänet syliinsä sulkenut, kun hän palasi\nmaalle, ja karhealla kädellään oli hän silitellyt ylioppilaslakkia.\n»Oikeinhan se on samettia», oli hän vihdoin sanonut, ja rajaton riemu\noli täyttänyt hänen povensa siitä, että hänen poikansa nyt oli todella\n»herra».\n\nFiloloogiksi oli Urho ruvennut, eikä äiti ollut kauvaa vastustellut,\nkun Urho oli selittänyt, että siitä voi kyllä lukea vaikka papiksi.\n\nSitten olivat luvut alkaneet, valmistavat luvut, ja ensimäinen\nlukukausi oli kulunut ikäänkuin huomaamatta häviten olemattomiin\nkuin tina tuhkaan kaikkeen tutustumalla, kaikkea harrastamalla. Se\noli ollut kuin vilkas, monivaihteinen uni tuo ensimäinen lukukausi\nyliopistossa. Olihan kaikki niin huimaavan uutta. Mitään opinnäytteitä\nei luonnollisesti sinä lukukautena suoritettu, mutta olihan se\nniin sanomattoman lyhytkin. Ylioppilaskunnan laulajiinkin oli Urho\nliittynyt ja laulanut ensi bassoa oikein nuoren innostuksella.\nLaulajamuistoissaan hän viihtyi aina hyvin, ja pahan tunne nytkin\nrinnassa poistui hetkeksi.\n\nMutta se palasi pian entistä voimakkaampana, kun ajatusten virta kiisi\neteenpäin. — Toisena lukukautena hän oli oikein todenteolla valinnut\noppiaineet. Hän päätti ottaa sekä käytännöllisessä että teoreettisessa\nfilosofiassa korkeimman arvosanan. Sitäpaitsi hän aikoi ottaa arvosanan\nestetiikassa ja ehkäpä vielä jossain muussakin yhtä kauniissa aineessa.\n\nKuinka hän oli ollut innostunut! Hän oli ostanut kirjoja, hän oli\nkantanut kotiinsa niitä kirjastoista oikein sylyyksiä, ja hyvällä\nmaulla valittuja kirjoja ne olivat olleetkin. Hänen pieni, vaatimaton\nasuntonsa oli alkanut vaikuttaa oikein tiedemiehen työhuoneelta. Kaikki\ntuo homma oli ollut sangen vaivalloista, vaikka samalla hauskaakin.\nPäivät kuluivat nopeasti näissä puuhissa, ja usein sattui, että hän\niltaisin tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi, että hyvällä\nomallatunnolla saattoi käydä lepäämään päivän vaivoista.\n\nMutta sitten alkoi lukeminen. Hyvä Jumala sitä kirjojen paljoutta,\noikein päästä huimasi, ei tiennyt mistä aloittaa. Käteen sattui ensin\njoku pienempi kirja. — Jos aloittaisi tuolla! Ei, kyllä se oli liian\npieni ja mitätön, — päätteli hän luettuansa alkulauseen, — kyllä\ntässä on aloitettava jollain huomattavammalla teoksella, — ja hän oli\nryhtynyt aukileikkaamaan jotain paksua filosoofista teosta ja alkanut\nlukea sitä, mutta se tuntui hiukan vaikeatajuiselta, ja saksankielikin\nteki aluksi haittaa. Vähän aikaa sitä luettuansa hän oli ottanut jonkun\nestetiikankurssiin kuuluvan kaunokirjallisen teoksen ja lukenut sitä;\nse tuntui koko joukon mukavammalta, mutta sitten oli puhelin soinut,\nmuutamat toverit pyysivät häntä aamupäiväkahville kahvilaan. Sehän sopi\nmainiosti, ja niin pilaantui se aamupäivä...\n\nSamalla tavalla kului lukemattomia aamupäiviä sekä iltoja.\nY.L:n harjoitukset olivat tervetullut vaihtelu laiskoitteluun.\nLaiskoitteluun? Eihän se sitä ollut, mitä hän sille mahtoi, että\nhäntä osakunnassa ruvettiin valitsemaan yhä useampiin ja useampiin\ntoimikuntiin ja luottamustoimiin. Hän tiesi ainakin itse, ettei hän\nollut tahallansa pyrkinyt niihin. Kadehtijat sanoivat kyllä, että häntä\nvaivasi esiintymishalu, mutta ei se ainakaan aluksi ollut sitä. Hän oli\nvain lausunut mielipiteensä milloin mistäkin osakunnassa käsiteltävästä\nasiasta, ja usein oli sattunut, että äänestäissä enemmistö oli samaa\nmieltä kuin hän, ja kun toimikuntaa alettiin valita, tuli hän aina\nikäänkuin itsestään siihen valituksi.\n\nJa minkä hän mahtoi luonnollensa, että hän koko tarmollansa ryhtyi\ntoteuttamaan hänelle uskottuja tehtäviä; se vei kyllä aikaa, mutta se\nei ollut autettavissa. Ja mitä enemmän hän puuhasi, sitä useampaan\ntoimikuntaan hän tuli valituksi. Hän oli innostunut näistä tehtävistä\nja hän kehittyi taitavaksi puhujaksi esiintyen aina kun vain\npyydettiin, ja hyvänä puhujana häntä pidettiinkin.\n\nSitten tuli puoluepolitiikan intomielinen aikakausi. Se oli ikäänkuin\nluotu hänen lahjoillensa, nyt hän sai oikein todenteolla nauttia\npuhujataidostaan. Missä vain pieninkin puoluekokouksen tapainen oli,\nsiellä hän esiintyi ja voitti mainetta. Se oli kaikkea muuta kuin\nlaiskoittelua, sillä kyllä sitä vaan sai lukea yökaudet perehtyäkseen\nniihin moniin kysymyksiin, joista hänen piti lausua mielipiteensä.\nUlkona ravintoloissa täytyi myöskin istua, sillä siellä kuuli niin\npaljon ja oppi niin helposti tärkeitä asioita. No, ei se nyt niin\nhelppoa ollut, sillä »istumiset» maksoivat paljon rahaa, ja niin\ntulivat päiväjärjestykseen rahahuolet ja uniset aamupäivät...\n\nNäitä uomia kulkivat Urhon ajatukset, paha omatunto kiemurteli\ntuskaisena niinkuin käärme pajupihdeissä ja nosti herkkänä päätänsä.\nHän olisi mieluimmin ollut ajattelematta mitään, mutta se autuas,\ntylsä tila näkyi olevan häneltä kielletty. Suuret kirjapinot pöydällä\nhäiritsivät hänen rauhaansa.\n\nVaivaa oli ollut niiden hankkimisessa, vaivaa niiden\naukileikkaamisessa, vielä enemmän vaivaa niiden lukemisessa, sillä\ntotta puhuen, olihan sitä sentään jotain yritetty lukeakin vuosien\nkuluessa, ikävä vain, että niin harva luetuista kirjoista kuului\nkurssikirjoihin ... Rinnassa tuntui kuitenkin helpommalta tämän\najatuksen syntyessä, sillä työtä oli sittenkin tehty, vaikka tulokset\neivät vielä oikein näkyneet. Olihan sitä koetettu tenttiäkin, mutta\nonnettomuudet olivat ahdistaneet, ja professoritkin olivat kehdanneet\nolla pikkumaisia... Nyt helpoitti jo huomattavasti...\n\nUrhoa väsytti, ajatus kävi veltommaksi, yhä sekavammaksi. Kirjoja,\näärettömän paljon kirjoja, koko huone muuttui suureksi kirjastoksi,\njonka notkollaan olevat hyllyt kellertävine pergamenttiselkäisine\nkirjoineen kajastivat rauhoittavina kuin painuvan päivän kelmeä rusko.\nIlma tuntui ummehtuneelta ja kostealta, vanhat kirjat tuoksuivat\nunettavasti.\n\nPaperossi oli palanut loppuun ja pudonnut hiljaa suitsuten lattialle.\nYlioppilas Urho Koskula oli nukkunut kirjojensa unikkotuoksuun...\n\n\n\n\nII\n\n\n— Onko maisteri Koskula kotona? — kuuli Urho unenhorroksissaan\nkysyttävän eteisessä. Samassa koputettiin ovelle heksametrin tahtiin.\nUrho heräsi täydellisesti ja vastasi latinaksi jonkun säkeen,\nensimäisen minkä sattui muistamaan Aeneidistä, ja ovesta astui sisään\nhänen paras ystävänsä, maisteri Albert Hagen, jolla oli leikillisenä\ntapana koputtaa ovelle juuri tällä tavalla.\n\nMaisteri Hagen oli keskikokoinen, kalpea, tummasilmäinen, miellyttävän\nnäköinen mies. Hänen pukunsa oli huomattavan huoliteltu, viimeisintä\nkuosia, herättämättä kuitenkaan mitään erikoista huomiota, ja\nhänen käytöksessään oli maailmanmieheen vivahtavaa luonnollista,\nmiellyttävää kohteliaisuutta. Hän oli jo pari vuotta sitten suorittanut\nkandidaattitutkintonsa ja kirjoitteli parastaikaa tohtorinväitöstänsä.\n\n— No mitä ihmeitä, nukutko sinä vielä päivällisuntasi? — sanoi hän\nja kävi kättelemään kiskaisten samassa hiirenharmaan hansikkaana\nkädestänsä.\n\n— Anna olla, älä huoli minun tähteni vaivautua hansikkoinesi, — sanoi\nKoskula.\n\n— Hyvä veli, mitä sinä mietit, etkö arokaan tulla osakunnan\nvuosijuhlaan, ilman sinua ei siellä tulla toimeen, sillä ethän liene\nunhoittanut, että sinun on jaettava kaunokirjallisuuspalkinnot?\n\n— Enhän toki, mutta totta puhuen, minulla on Matti kukkarossa.\n\nSamassa syöksyi huoneeseen ylioppilas Jukka Tavela, nuori, vilkas\nja kielevä, oikea keikarityyppi. Hän oli tehnyt kerran lyhyen\nulkomaanmatkan, ja sen tiesi koko hänen tuttavapiirinsä, sillä aina\nriitti hänellä puheenaihetta siitä. Hän vertaili kaikkea siihen, kuinka\nPariisissa ja Berliinissä oli ollut; täällä kotona oli kaikki aivan\nhullusti. Hän puhui mielellänsä vieraita kieliä, joita hän ei tosin\nosannut, mutta eihän se haitannut. Suomea puhuessaan hän aina silloin\ntällöin heitti jonkun sopivan vieraskielisen sanan tai kokonaisen\nlauseen väliin, sillä se vaikutti hänestä niin hienostuneelta.\nVarsinkin Pariisista hän puhui sellaisella tuntemuksella ja\nvarmuudella, että äkkinäinen olisi voinut luulla hänen oleskelleen\nsiellä vuosikausia. Tosiasia kuitenkin oli, että ne vuodet supistuivat\nvain pariin viikkoon.\n\n— Kyllä Hagen voi deponeerata sinun lompakkoosi, — huusi hän sisään\ntullessaan, — kas tässä on rahaa kuin häkää, kyllä professori Hagenin\nainoalla pojalla aina on rutosti rahaa, jos et muuta pyydä. — Tavela\nantoi Hagenille rahoja, jotka hän oli saanut takaisin ostaessaan\npaperosseja lähellä olevasta kaupasta. He olivat tavanneet toisensa\nkadulla, ja Hagen oli lähettänyt hänet asialle, jonka hän mielellään\ntoimittikin, sillä hänkin oli ainaisessa rahapulassa ja eli mielellänsä\ntoisten kustannuksella.\n\nMaisteri Hagen nauroi ja koetti rauhoittaa kovaäänistä Tavelaa. —\nTietysti minä lainaan, jos sinä sallit, ja mikäs tässä muu auttaa,\nsillä onhan sinun tultava palkintoja jakamaan, koska se kerran sinun\ntehtäväksesi jätettiin, ja maksakoon sitten vaikka osakunta sinun\nillallisesi.\n\n— Niin, joutuin nyt ylös ja sassiin parempaa päälle, tässä ei ole enää\nliikoja aikoja. Tänä iltana minä esitän sinulle ne Hagenin turkulaiset\nserkut, joita tämä maisteri on pitänyt piilossa. Ah, se Ebba Hagen on\nsitten oikein hemaseva tyttö ja täydellinen grande dame.\n\n— Anteeksi, — puuttui maisteri Hagen puheeseen, — suotaneen kait\nminulle sukulaisena onni saada esittää molemmat serkkuni parhaimmalle\nystävälleni.\n\nKoskula oli noussut ja muutti kiireimmän kautta pukuansa.\n\n— Sinä, joka olet säilyttänyt niitä piilossa kuin juustokuupan alla.\nNo, luonnollisesti se on sinun oikeutesi. Mutta totta puhuen, niin\nei siitä Martasta ole niin väliä, ei se ole minkään näköinen ja\nsitäpaitsi...\n\n— Vaiti, sanon minä, älä yritäkään esiintyä tyhmyyksinesi, — katkaisi\npuheen Hagen. — Mutta mitä ihmettä, Urho, et kai sinä aio esiintyä\nillalla tuossa vaaleassa, uudessa puvussasi. Muistahan toki, että\nkysymyksessä on osakunnan vuosijuhla ja uusien jäsenien vastaanotto ja\nennen kaikkea ilta.\n\n— Ja suuri esittely, sehän olisi vallan skandaali, — ehätti Tavela.\n\n— Eipä sillä nyt taida olla niin väliä näin vanhalla civiksellä, —\nsanoi Urho ja alkoi etsiä tummaa vierailupukuansa.\n\n— No, no, kuinka sinä nyt tänään olet niin vähän kulttuuri-ihmisen\nkannalla. Tosin sinulla on paljon luontaisia etuja, sillä olethan sinä\nkookas ja pulska, mutta ennen kaikkea tahtonet kai vaikuttaa hyvin\npuetulta ja hyvin kasvatetulta, — sanoi Hagen.\n\nKoskula lensi punaiseksi korvalehtiä myöten. — Minä pyydän päästä\nkaikista arvosteluista persoonaani nähden, ja mitä minun kasvatukseeni\ntulee, niin voin huomauttaa, että minua ei ole kasvatettu niin hyvin\nkuin professori Hagenin poikaa, sillä minä olen kasvattanut itse\nitseni. —Äänessä oli uhmaa ja katkeruutta.\n\nMaisteri Hagen tuli hämillensä, ja hänen kalpeille kasvoillensa levisi\nlievä puna. Hän katsoi suurilla silmillänsä avuttomasti Koskulaan, joka\nhengitti kiivaasti.\n\n— Suo anteeksi, rakas veli, en tiennyt, että sinä olet noin\nhermostunut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua, se\nsinun pitäisi tietää, tahdoin päinvastoin lausua sinulle totuuden\nkohteliaassa muodossa.\n\n— Sinä tiedät varsin hyvin, että minua eivät miellytä senkaltaiset\ntotuudet, — sanoi Urho jo täysin rauhoittuneena ja alkoi sitoa pienen\npeilipahasen ääressä suurta, harvinaisen näköistä kaulahuivia, jonka\nHagen oli tuonut hänelle ulkomailta tuliaisiksi.\n\n— En minäkään pidä totuuksista, minä rakastan viekkaita ihmisiä, sillä\nhe ovat aina niin ystävällisiä, — yhtyi puheeseen Tavela.\n\n— Mikä kehno moraali! Voivathan rehellisetkin ihmiset olla ystävällisiä\nja kohteliaita, — huomautti Hagen.\n\n— Mitenkä? Sepä olisi hauskaa tietää, sillä yleensä on ihmisissä\nniin vähän hyveitä, ettei niistä kannata puhua; jää siis jälelle\nepämiellyttävät totuudet.\n\n— Jos sinä ajattelet ihmisistä noin, niin silloin voit todella vaieta\nheidän vioistansa, sillä vaikeneminenkin voi olla kohteliaisuutta, —\nsanoi Hagen.\n\n— Kylläpä maisteri on tänään opettavaisella tuulella, — huomautti\nKoskula, — vaikka eihän opetuksesta ole mitään haittaa tämäntapaisille\nmaankolloille, mutta ellei se nyt ketään häiritsisi, niin ehdoittaisin\nminä tämän puheenaiheen jätettäväksi ja kysyisin, voiko kukaan\nherroista sanoa kenenkä käsialaa tämä on ja kukahan mahtaa piillä\ntämäniltaisissa kirjallisuuskilpailuissa nimimerkki »Nerinan» takana. —\nHän otti pöydältä suuren paperipinkan ja tarjosi sen Hagenille.\n\n— Mistäpä minä tuntisin kaikki paperinturmelijat ja nilkut runosepät, —\nehätti Tavela vilkaisten papereihin.\n\n— Minä pidän paljon hänen runoistansa. Saanhan minä tosin jo tänä\niltana tietää hänen nimensä, mutta kuitenkin olen utelias. — Hän\nkatseli tiukasti Hageniin, joka ei puhunut mitään, vaan selaili\nikäänkuin välinpitämättömänä hänelle annettuja paperiliuskoja.\n\n— Varmasti hän on nainen, — jatkoi Koskula, — sillä niin mielellänsä\nhän viihtyy kukkasten ja perhosten parissa. Ainakin on hän hyvin nuori.\nMutta toiselta puolen hänen runoudessaan on sellaista voimaakin, että\nolisi halukas luulemaan häntä mieheksi. Synnynnäinen runoilija hän\njoka tapauksessa on, sillä hänellä on omia, itsenäisiä runokuvia ja\nkäänteitä ja sen lisäksi herkkä rytmivaisto, joista seikoista aina\ntuntee todellisen runoilijan.\n\nMaisteri Hagen tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi, kun Urho katsoi\nhäneen kysyvästi, ja salatakseen hermostustaan hän sanoi:\n\n— Kas vaan, arvostelija on innostunut. Se on paha merkki, silloin hän\nvarmasti tulee arvostelleeksi puolueellisesti kuten päinvastaisessa\ntapauksessa, jos tuntisi vastenmielisyyttä itse tekijään.\n\n— Nimimerkki »Nerina» siis saa tänään ensimäisen palkinnon, — tokaisi\nTavela väliin.\n\n— Sitä minä en ole sanonut, älä sinä Jukka aina juokse edellä. Vaikka\nethän sinä voi sille mitään, että kielesi ei ole vellissä palanut.\nMutta näin meidän kesken, kait se nyt niin käy, sillä »Nerinan»\nrunous on sellaista, jota minä ja miltei kaikki palkintolautakunnassa\nihailemme, juuri siksi, että meissä itsessämme ei sitä sanottavasti\nole, maalaispoikia kun olemme. Se on sitä urbaanista eli, kuinka minä\nsanoisin, sitä kaupunkilaisrunoutta, josta sinäkin Albert niin paljon\npidät ja josta sinä aina uneksit.\n\n— Kuinka se voi olla urbaanista runoutta, kun siinä puhutaan niin\npaljon perhosista ja kukista? — kysyi Albert vakavan näköisenä ja\nrauhallisena, vaikka hän sisäisesti oli salaisuutensa takia levoton.\n\n— Sepä siinä juuri on niin kaupunkilaista, että ne perhoset lentelevät\nkaupungin kukkaistutusten yllä ja imevät mettä esplanaadien lehmuksista\nja joutuvat kaupungin uhriksi kuten esimerkiksi runossa »Eksynyt\nperho», jossa kerrotaan perhosesta, jonka tappoi puutarhurin yllättävä\nvesijohtosuihku. Taikka jos tuo ei sinusta oli kylliksi urbaanista,\nniin pyydän mainita, että siellä on verrattomia kaupunkilaistunnelmia\nkuten esimerkiksi sikermässä »Auringonlaskuja kaupungeissa». Hän on\nvarmaan matkustellut paljon, sillä hänen runonsa vievät usein etelän\nkaupunkeihin.\n\nHagen kävi nyt todella levottomaksi, mutta kerkeä Tavela tuli avuksi.\n\n— Älä herran nimessä vaan luule minua niiden kirjoittajaksi, vaikka\nminä olenkin matkustellut. Muuten ei parinsadan markan palkinto tekisi\npahaa, pitäisihän sillä pari kunnollista viftiä...\n\n— Ja ostaisi uudet samettiliivit, — ehätti Hagen väliin. Syntyi yleinen\nnauru, sillä liivit ja kravatit olivat Tavelan ulkonaisen loiston\npäätekijät.\n\n— Mutta palatakseni niihin runoihin, se niissä on minusta\nihmeellisintä, että niissä on niin paljon samoja ajatuksia, joita sinä\nAlbert vuosien kuluessa olet minulle esittänyt. Olisin miltei halukas\nluulemaan, että ne ovat sinun kirjoittamiasi.\n\nUrho vilkaisi syrjäsilmäyksellä Hageniin, joka oli hiukan hätääntyneen\nnäköinen ja vältti hänen katsettansa peittäen kasvonsa paperiliuskojen\ntaakse, mutta Urholta ei jäänyt huomaamatta hänen ilmeensä, kun Hagen\nkysyi äänessä teeskennelty hämmästys:\n\n— Nämätkö minun? Ovatko ne sinusta hyviä runoja?\n\n— Ovat, muoto tosin toisinaan on vielä puutteellinen, mutta niissä on\nkuitenkin, kuten sanottu, paljon hyviä ajatuksia ja tunnelmia, juuri\nsellaisia kaupunkilaistunnelmia, joita minä maalaisena kaipaan ja\nrakastan.\n\n— Sitä minä en ymmärrä, että juuri sinä pidät tämänluontoisia runoja\nhyvinä, ovathan ne niin vierashenkisiä sinulle, — sanoi Hagen pieni\nivan piirre suupielessä.\n\n— Juuri siksi, että minä olen maalainen, ihailen kaikkea mikä on\nkaupunkilaista. Minä olen tullut kaupunkiin oppiakseni. Maalaiselämän\nja kurjan pikkukaupunkielämän minä tunnen luihin asti, niiden tunnelmat\novat jo minun omaisuuttani, mutta minä tahdon rikastuttaa sieluani\nja näkemystäni maailmoilla, jotka ovat minulle uusia ja ainakin yhtä\narvokkaita, jollei arvokkaampiakin kuin jo tuntemani. Minä tahdon imeä\nitseeni kaupunkilaisilmaa, minä tahdon tulla kulttuuri-ihmiseksi...\n\n— Rupeatko sinä tomunimijäksi, älä viitsi, se tappaa lopuksi;\nsitäpaitsi on meillä sellaisia sähkölläkäypiä, ja ne ovat parempia kuin\nmaaltatuodut, — ilkkui Tavela. Koskuia katsoi häneen säälien.\n\n— Veljellä on hiukan pintapuolinen tai oikeammin väärä käsitys\nkulttuurista, — huomautti Hagen ystävällisesti. — Eivät kaikki\nkaupunkilaiset ole kulttuuri-ihmisiä, vaikka he taitavat usein itse\nniin luulla. — Hän katsahti salaa Tavelaan, joka ei kuitenkaan\nhuomannut hänen katsettansa, vaan käytti syntynyttä hiljaisuutta\nhyväksensä ja sanoi:\n\n— Sen toki minä tietänen, vaikka olenkin kaupunkilainen ja oikein\nturkulainen. Eivät turkulaiset tavat täällä ollenkaan tepsi, suuresta\nmaailmasta ne ovat opittavat, — sanoi hän itsetyytyväisenä. — Kas\ntuossa on mies, jota sopii pitää mallinaan! — Hän osoitti Hagenia.\n\n— No, no, älähän pilkkaa, ja minun olisi tultava sitten esimerkiksi\nUrhon kaltaiseksi hänen täydellisyysteoriansa mukaan, — sanoi Hagen, —\nsillä olethan sinä terve maalainen.\n\n— Ei, sinun ei sovi tulla minun kaltaisekseni, se ei ole tarpeellista\neikä sopivaakaan sinun täydellisyydellesi, — intti Urho. — Minun\nmielestäni on jokaisen korkeammalla tasolla olevan ihmisen velvollisuus\nkohottaa seurustelupiirinsä mahdolliset vähemmän kehittyneet ainekset\nylös omalle tasollensa eikä suinkaan laskeuduttava heidän kannallensa,\nsillä muutenhan kulttuuritaso alenisi.\n\n— Nyt veli hiukan sekoittaa käsitteitä, — sanoi Hagen. — Kulttuuritaso\nei laske ensinkään sen kautta, että yhä useammat tulevat sivistyksestä\nosallisiksi. Kulttuuri ja sivistys ovat kaksi eri asiaa. Kulttuuritason\nalenemiseen on useimmissa tapauksissa syynä sen oma peritty, loppuun\nkulunut olemus ja sen edustajien suvustaan-huonontuminen. Vaikka se\nherroja masentaisikin, niin täytyy minun sanoa, että kulttuuria ei\nparhaimmallakaan tahdolla opita, se peritään.\n\n— Opitaan kyllä, — sanoi Tavela itsetietoisesta ja levitti kätensä\nloistavalla liikkeellä.\n\n— Niin, mutta siihen voi ainakin pyrkiä ja sitä voi ihailla, — sanoi\nUrho äänessään alakuloinen sävy. — Mutta mehän jouduimme niiden runojen\naiheiden johtamina sangen pitkälle itse runoilijasta. Olisi todella\nhauska tietää kuka hän on? Silloin voisin saada puheeseeni enemmän\nhehkua ja innostusta. Sinulla, Albert, näkyy olevan tietoja hänestä.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Muuten vaan, mutta sangen hauskaa on häneen joka tapauksessa\ntutustua, ellen häntä jo tunne. — Sanalla »jo» oli erityinen paino.\n\n— Mutta onkin jo aika lähteä, — sanoi Hagen kelloonsa katsoen.\n\n— Joko »kultakello ketjun kanssa» näyttää niin paljon? — kysyi Tavela\nleikkiä laskien.\n\nKun he olivat tulleet Tehtaankadulle, sanoi Koskula:\n\n— Otetaan »huone», sillä pääsee täältä aivan »talolle» asti.\n\nSamassa tuli raitiotievaunu, ja he nousivat siihen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nYlioppilastalon eteisessä oli täydellinen tungos, sillä osakunta,\njoka tänä iltana vietti vuosijuhlaansa, oli jäsenluvultaan suuri.\nPaitsi uusia jäseniä, joista naiset esiintyivät mustissa hameissa\nja herrat uudenuutukaisissa frakeissa, oli osakunnan vanhempiakin\njäseniä saapunut runsaasti, sillä tämä vuosijuhla erosi tavallisista\nvuosijuhlista siinä, että vietettiin erään maakuntamuiston\nkaksikymmentäviisivuotisjuhlaa.\n\nTilavaa, vanhaa juhlasalia ei ollut tuntea entisekseen. Se oli\nrunsaasti koristeltu osakunnan heleillä väreillä ja vihreillä\nköynnöksillä. Pitkin seiniä poimuilivat miellyttävissä laskoksissa\nloistavaväriset lippukankaat, ja ruusukkeiden yhtymissä riippuivat\nraskaat, vihreät katajaköynnökset. Suurmiesten tomuiset rintakuvat\njalustoillaan olivat puhdistetut ja ne olivat kukin saaneet päähänsä\nansaitsemansa tuoreen laakeriseppeleen, joka ikäänkuin uudestaan loi\nhengen ja sielun noihin tuttuihin, kivettyneihin kasvoihin.\n\nNäyttämöaukon esiripun eteen oli vedetty tilaisuutta varten maalattu\nrauhallinen sisämaan maisema, jossa tyveninä lepäävät vedet kuvastivat\nlaskevan auringon kesäöistä hohdetta, johtaen juhlasaliin-astujan\nsilmänräpäykseksi kaikesta kaupungin väri- ja valoloistosta sisämaan\nrauhallisille järvirantamille, joilla useimpien osakunnan jäsenten suku\nja vanhemmat maata viljelivät. Puhujalavan muodosti kasvavien laakerien\nreunustama osakunnan suuri vaakuna. Sähkölamput loistivat tavallista\nrunsaslukuisempina suoden eloa ja loistoa tälle värikkäälle näylle.\n\nInspehtori oli ottanut lyhyellä puheella uudet tulokkaat osakunnan\nyhteyteen, yleinen esittely oli juuri käynnissä, kun Albert Hagen,\nUrho Koskula ja Jukka Tavela saapuivat juhlaan. Koskula kiiruhti heti\nvanhojen osakuntalaisten riviin, jonka ohi itseänsä esittelevä nuorten\nrivi hitaasti kulki. Hänen siinä hetkisen käteltyään nimeänsä mainiten\nilmestyi rivistä hänen eteensä nuori, kookas neitonen, jolla oli\nkauniit, sielukkaat kasvot, musta, runsas tukka ja tummansiniset silmät.\n\n— Ebba Hagen.\n\n— Urho Koskula.\n\n— Serkkuni on minulle joskus teistä kirjoittanut. Hauska tutustua.\n\n— Niinkö, te olette siis maisteri Hagenin serkku Turusta, — sanoi\nKoskula hämillään, ikäänkuin kummallisen ajatusten salpautumisen\nvallassa.\n\n— Niin, — sanoi kaunis neitonen. Mutta jälessä tulevien jono työnsi\nhäntä eteenpäin, hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja jatkoi\nmatkaansa pitkin edessä olevaa riviä. Koskula seisoi kuin lumottuna,\nhän heräsi vasta sitten kun eräs hiukan oudon ja vähäpätöisen näköinen\nnainen sanoi hänelle iloisesti nauraen:\n\n— Martta Hagen.\n\nKoskula luuli kuulleensa väärin, sillä ero edellisestä Hagenista oli\nsiksi tuntuva.\n\n— Urho Koskula. Kuulinko minä oikein: Hagen?\n\n‒ Aivan oikein, maisteri Hagenin serkku, teistä on meillä kyllä Turussa\npuhuttu, — sanoi neiti Hagen veitikkamaisesti nauraen, mutta älkää nyt\nsilti tulko kovin itserakkaaksi, vaikka teille sitä jo toinen sanoo.\n\n— Enhän minä, — änkytti Koskula hämillään, ja seuraava neitonen oli\njo hänen edessään. Hän oli tullut hajamieliseksi, ja kun neitosten\nrivi loppui ja nuorukaisia alkoi ilmestyä hänen eteensä, vetääntyi hän\nvarovaisesti pois koko vanhojenrivistä.\n\nPerinpohjaista, hyvin esitettyä tieteellistä juhlaesitelmää oli\nkuunneltu jo runsaasti tunti, ja kun se vihdoin päättyi, olivat\nkättentaputukset tavattoman rajut ollen varmasti yhtä paljon\nkiitollisuuden osoituksia esitelmän pitäjälle siitä, että hän\nvihdoinkin lopetti, kuin itse esitelmästä.\n\nKun vainajien muistolle oli puhuttu ja seisten kuunneltu\ntorvisoittokunnan sen jälkeen esittämä »Integer vitae», seurasi\nkaunokirjallisuuspalkintojen jako.\n\nLevottomana ja hermostuneena oli Urho Koskula odottanut sitä hetkeä,\njolloin hänen täytyisi astua suuren salin lattian poikki, sillä\nvaikka hänellä oli jo monien vuosien kokemus puhujana, hermostui hän\naina vuoroansa odottaessaan. Hänellä oli varma tunto siitä, että hän\nesiintyi jollain tavalla kömpelösti, vaikka hän ei oikein tiennyt\nmissä hänen esiintymisessään se kömpelyys piili. Hänet valtasi aina\narkuus ja miltei epätoivo siitä, että hän ei koskaan voisi saavuttaa\nsitä varmuutta esiintymisessä, joka monelle oli kuin synnynnäistä.\nHänestä tuntui, ikäänkuin puku jollain tavalla olisi epäkunnossa taikka\nettä se ainakin ratkaisevalla hetkellä voisi joutua epäkuntoon, ja\nvaikka hän kuinka koetti terästää hermojansa ja jännittää lihaksiansa,\nnotkahtelivat hänen polvensa hänen tahtomattansa. Sitä sentään tuskin\nkukaan huomasi, sillä niin rauhallisen juhlallisesti hän asteli lattian\npoikki.\n\nNytkin hermostuksestaan huolimatta Urho Koskula astui komeana ja\nitsetietoisen näköisenä puhujalavalle ikäänkuin hän vähintään olisi\nollut itse Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston arbiter elegantiarum.\nNuorilla osakunnan jäsenillä ei voinut olla aavistustakaan siitä, että\nhän oli tulossa »ikuiseksi ylioppilaaksi», sillä hän puhui kuin vanha,\nviisas tohtori lausuen ankaria sanoja rikoksista runottaria vastaan.\nSepustelijoita oli ollut runsaasti, mutta sangen harvan osakuntalaisen\nluona oli runotar viipynyt.\n\nSalissa oli ollut koko hänen puheensa ajan hiljaista, mutta nyt\nsyntyi liikettä osakuntalaisten keskuudessa. — Eikö tänä vuonna siis\njaettaisikaan palkintoja? — ehti jo moni harmistuneena itseksensä kysyä.\n\nPuhuja jatkoi rauhallisesti lasketellen tuomioitaan niin, että\nkilpailuun osaaottaneiden selkäpiitä mahtoi karmia. Ainoastaan yksi\nrunokokoelma oli osoittautunut ansiokkaaksi, sen kirjoittaja oli\ntodellinen runoilija; arvostelulautakunta oli yksimielisesti päättänyt\nantaa hänelle kahdensadan markan suuruisen palkinnon.\n\nMaisteri Hagen istui molempien serkkujensa kanssa hiukan syrjässä salin\nperällä ja seurasi hermostuneena serkkujensa kasvojen ilmeitä. Ebba\nistui rauhallisena, ehkä tavallista hiukan kalpeampana, mutta Martta\neli vilkkaasti mukana, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat joka\nkerta, kun puhuja teki jonkun sattuvan huomautuksen arvosteltaviinsa\nteoksiin.\n\n— Palkinnon saaja on nimimerkki »Nerina», — sanoi puhuja, — ja pian\nsaamme nähdä kuka hän on. — Syntyi kuolemanhiljaisuus, kaikki olivat\njännittyneinä, hiljaisuutta häiritsi vain se ääni, joka syntyi\nkirjekuoren avaamisesta. Koskula säpsähti ja luki nimen itseksensä\nuudestaan. Sitten hän sanoi rauhallisella, kaikuvalla äänellä:\n\n— Nimimerkki »Nerina» on osoittautunut olevan neiti Ebba Hagen.\n\nVoimakkaat kättentaputukset ja hyvähuudot täyttivät salin, ja niihin\nyhtyi soittokunta fanfaareineen. Kaikkien silmät etsivät tätä suurelle\nosalle tuntematonta osakuntatoveria. Arvailtiin yleisesti, että hän oli\nmaisteri Hagenin sukua, ja sentähden etsittiin häntä sieltäpäin, missä\nmaisteri Hagen istui. Urho Koskula kulki reippaasti ja voimakkaasti\nsalin poikki kaikkien katseiden häntä seuratessa, mutta noiden\nkatseiden paino aiheutti sen, että hän esiintyi hiukan kömpelösti ja\nheilutteli käsiään kuin marssiva sotamies. Hän meni suoraan maisteri\nHagenin luo.\n\n— Saan kait esittää sinulle serkkuni Ebban ja Martan, — sanoi maisteri\nHagen nousten seisomaan.\n\n— Kiitoksia, me tunnemme jo toisemme, — sanoi Koskula ja onnitteli\nsydämellisesti Ebba Hagenia. — Minä kun olin melkein varma, että ne\nrunot olivat sinun, — sanoi hän kääntyen maisteri Hagenin puoleen, —\nmutta olisihan minun oikeastaan pitänyt löytää nainen niistä.\n\nEbban silmät säteilivät onnesta, mutta Albert tuntui hiukan\nhermostuneelta. Samassa kuulutti yliairut, että osakuntalaisten tuli\nistua illallispöytään.\n\n— Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy mennä tuonne poikittain\nolevaan pöytään, jossa istuvat inspehtori, kuraattori ja osakunnan\nkutsuvieraat, sillä minun mieluisa velvollisuuteni on tänä iltana\npuhua osakuntalaisten puolesta kuraattorillemme, — sanoi Koskula, —\nmutta, jos suvaitsette, neiti runoilija, niin mielelläni näkisin teidät\nvierelläni siellä, sillä olisihan hauskaa tutustua teihin ja lähemmin\npuhua runoistanne.\n\n— Kiitän kunniasta, mutta en minä uskalla tulla sinne, jossa istuu niin\npaljon vanhoja, arvokkaita herroja, — sanoi Ebba Hagen nauraen.\n\n— No, mutta tulettehan te kuitenkin, — sanoi Koskula tarjoten\nkäsivartensa hänelle.\n\nHe kulkivat salin poikki herättäen huomiota. Koskula huomasi sen ja\ntunsi salaista mielihyvää.\n\nMyöskin maisteri Hagen tuli samaan pöytään saaden vierustoverikseen\nerään luisevan voimistelunopettajattaren, joka oli kovin innostunut\nJaques-Dalcrozen rytmillisestä metodista.\n\n— Hae sinä nyt itsellesi seuraa, — oli Albert sanonut Martta\nserkullensa.\n\n— Kyliä minä aina seuraa saan ja sellaista, jota ei siepatakaan pois\nminun nenäni edestä, niinkuin sinun seurasi kävi, — vastasi Martta\nharmistuneena ja lähti etsimään Jukka Tavelaa.\n\nIllallinen kesti kauan, puheita pidettiin paljon, ruokaa saatiin vähän,\nja siinä välissä oli sali yhtenä puheensorinana, jota torviorkesteri\nsäesti ooppera-alkusoittoineen, kansanlauluineen ynnä muine\nkappaleineen.\n\nEbba Hagen ja Urho Koskula olivat aluksi puhuneet hyvin ahkerasti\nrunoudesta yleensä ja olivat olleet monessa asiassa hämmästyttävän\nyksimielisiä. Mutta yhä enemmän ja enemmän oli Ebba vierustoveriltaan\nudellut hänen mielipidettään omista runoistaan. Urho lausui\nkohteliaisuuksia minkä ehti, mutta Ebba ei tyytynytkään tyhjiin\nlauseparsiin, hän tahtoi kuulla oikeata arvostelua ja totuuksia.\n\nUrho käsitti pian, että hänen tietonsa estetiikassa eivät olleet\nriittäviä, jos hän perinpohjaisesti alkaisi seuloa kysymyksessä\nolevia runoja, sillä hän huomasi, että Ebba Hagen oli lukenut paljon\nja osasi puolustautua hyvin. Siksi hän koetti yhä edelleenkin puhua\nylimalkaisesti ja päällisin puolin, mutta Ebba tahtoi tunkeutua\nasioiden ytimeen, ja se seikka sai Urhon levottomaksi. Kun Urho sitten\nsanoi jotain ankaraa eräästä epäselvästä ajatuksesta, innostui Ebba\npuolustautumaan vallan kiivaasti.\n\n— Maisteri on ymmärtänyt sen täydellisesti väärin. Aivan toisin minä\nsen olen ajatellut.\n\nMutta hyvä neiti, te olette lausunut sen niin epäselvästi, ettei sitä\ntoisin voi ymmärtää.\n\n— Siitä huolimatta minä olen sen ajatellut toisin, — kimmahti Ebba.\n\n— Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa teille tuo tuttu lause, että\nhämärästi lausuttu on hämärästi ajateltu.\n\nSitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ebba miltei suuttui ja ryhtyi\nposket hehkuvina ajatustansa selittämään. Jotta vieressä-istuvat eivät\nolisi kuulleet heidän innokasta puhettansa, nojasivat he toistensa\npuoleen päät miltei yhdessä.\n\nMaisteri Hagenilla oli ikävä, hänen laiha vierustoverinsa puhui\ninnokkaasti Dalcrozen metodista, mutta koko hänen keskustelunsa\noli rasittavaa, yhtämittaista kyselemistä, — mitä maisteri oli\npitänyt Dalcrozen oppilasnäytännöstä Dresdenissä, mitenkä yleisö\noli suhtautunut alastomuuteen, ja yleensä kaikkea mikä vain jollain\ntavalla kosketteli hänen metodiaan. Myöskin hän oli päättänyt omaan\nvoimistelumetodiinsa sovittaa Dalcrozen oppeja, sillä hän tahtoi, että\nihmiset saisivat rytmin ruumiiseensa.\n\nMaisteri Hagen kuunteli puolella korvalla ja vastaili hajamielisesti,\nei sentähden, että hän ei olisi ollut innostunut itse siitä\nkeskusteluaineesta, vaan siksi, että hän näki serkkunsa Ebban ja\nUrho Koskulan viihtyvän liian hyvin toistensa seurassa, kuten hän\nheidän asennoistaan ja vilkkaasta keskustelustaan saattoi päättää.\nKatseltuansa jonkun aikaa serkkuansa ja Koskulaa koetti hän voittaa\nalakuloisuutensa ja ryhtyi innokkaammin seurustelemaan vierustoverinsa\nkanssa.\n\nEbba Hagenin ja Urho Koskulan väittely olisi voinut saada\nvaarallisemman ja kohtalokkaamman luonteen, ellei yliairut olisi\ntullut ilmoittamaan Koskulalle, että nyt oli hänen vuoronsa pitää puhe\nkuraattorille.\n\nKuraattori Kalliosaari oli pitkäkasvuinen, hiukan tuiman näköinen,\npitkätukkainen mies, jota olisi voinut luulla taiteilijaksi. Yleisesti\nmyönnettiin, että hän oli lahjakas, vaikka hän ei koskaan ollut sitä\nerityisemmin näyttänyt, mutta hän kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat\nlaittaa itsensä hyvään huutoon. Kandidaattitutkintoa ei hän koskaan\nollut suorittanut, hän sanoi halveksivansa tutkintoja, koskapa ne\nolivat muodollisia näytteitä tiedoista, joita kuitenkaan ei omistanut.\n— Ihminen voi tietää enemmän ilman tutkintoja kuin suoritettuaan\nne, — oli hän joskus pikkutunneilla kerskunut, ja kaikki opinnoissa\nmyöhästyneet kannattivat lämpimästi tätä vapauttavaa oppia. Kuitenkin\ntiedettiin yleisesti, että hän useampaankin kertaan oli ryhtynyt\nkirjoittamaan laudaatturikirjoitustaan, vaan että siitä ei kuitenkaan\nkoskaan tullut valmista.\n\nKuraattoriksi oli Kalliosaari tullut yleisen suosionsa ja etevien\npuhujalahjojensa nojalla. Hän oli hauska ja ystävällinen mies, joka\nkosiskeli kaikkien suosiota, nuorempienkin. Osakunnan käytännöllisiä\nasioita hän hoiti mainiosti ja sai osakuntaelämän verrattain vilkkaaksi.\n\nKoskula puhui kauniisti ja lämpimästi kuraattorille ja kehui häntä\nlukemattomista eduista, kuten hyvä tapa vaati. Yleensä kehuttiin\nkaikkia osakunnan toimihenkilöitä, paitsi kassanhoitajaa, jolla\naina »pikkumaisuutensa» takia oli vihamiehiä. Koskula antoi oikein\nkourallisittain, niinkuin nuoriso, jolla ei ole tunteen pientärahaa,\nvaan joka maksaa suurissa seteleissä. Kun hänen puheensa oli loppunut,\nkaikuivat eläköönhuudot voimakkaina kuraattorin kunniaksi, ja yhtäkkiä\nnosti joukko vankkoja käsiä kuraattorin tuolin ilmaan, ja Porinmarssin\nsoidessa kannettiin häntä riemukulussa ympäri salia. Nuorten innostus\netsii aina juhlimisen esinettä, ja kuraattori Kalliosaari oli siihen\ntarkoitukseen varsin mainio. Hänen vastauspuheensa oli tunteen Etna ja\nsanojen Imatra, eläköönhuudoista sen päätyttyä ei tahtonut tulla loppua.\n\nEbba Hagen oli seurannut Urho Koskulan puhetta mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla ja hän oli kokonaan unhoittanut sen pienen kiistan,\njoka heidän välillään oli ollut syntymässä. Kuraattorin kantaminen oli\nvaikuttanut häneen väkevästi, ja hänen puheensa oli virittänyt hänessä\njokaisen hermon ennen aavistamattomaan riemuun.\n\nElämä oli niin ihanaa, oli suloista olla nuori ylioppilas. Ja riemu\nsiitä, että kouluiltojen salaiset unelmat, jotka olivat pyrkineet\nrunopukuun, olivat tulleet palkituiksi, kerrassaan pyörrytti.\nHänelle oli kaikki avoinna osakunnassa. Hän oli tehnyt niin\nintresantin tuttavuuden, sillä maisteri Koskula oli varmaan osakunnan\nhuomattavimpia henkilöitä.\n\nKun Ebba Hagen illallisten jälkeen Urho Koskulan kanssa alkoi\ntanssin, niin kiidättivät hänen jalkansa häntä yli liukkaan lattian\nkevyemmin kuin koskaan ennen, sillä hän oli alkanut ensimäiset\nylioppilastanssiaisensa.\n\nKoskula pysytteli koko illan hänen uskollisena seuralaisenaan ja oli\npyytänyt saada saattaa hänet kotiakin. Tosin muitakin tanssittajia\nilmestyi runsaasti, mutta aina ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta\ntoivat hänet Urho Koskulan viereen istumaan.\n\nAlbert ei tanssinut kertaakaan hänen kanssaan. Se tuntui hiukan\nomituiselta, mutta sitten kun hän huomasi, että Albert ei tanssinut\nyleensä kenenkään kanssa koko iltana, vaan piti seuraa suurelle\nnaisjoukolle, jolla tuntui olevan sangen hauskaa, rauhoittui hän.\nToisinaan hän huomasi kuitenkin, että Albert yksin jäätyään katseli\nsalin toiselta puolelta häneen herkeämättä suurilla, avuttomilla\nsilmillään.\n\nKun kello neljän tienoilla tanssittiin loppuvalssia, pyysi Albert\nhäntä tanssimaan ja kysyi menisivätkö he yhdessä kotia. Mutta kun hän\nvastasi, että maisteri Koskula oli jo aikaisemmin pyytänyt saattaa\nhäntä, mutta että he kolmenkin olisivat voineet mennä, sanoi Albert\npilkallisesti:\n\n— Vai maisteri Koskula!\n\nJa Urho Koskula saattoi hänet kotiin Kaivopuistoon, jossa professori\nHagenin asunto oli. Heillä oli ollut paljon hauskaa puhuttavaa.\n\n— Te luulette minusta, minun tiedoistani ja maustani liian paljon.\nPelkään, että te tulette minun suhteeni pettymään, — sanoi Koskula\nerotessa.\n\n— Minä luotan teihin, maisteri, — vastasi hän...\n\n\n\n\nIV\n\n\nMaisteri Hagen olisi mielellänsä lähtenyt yksin vuosijuhlasta\nkotia, mutta hän ei päässyt millään eroon kahdesta vanhemmasta\nosakuntaneitosesta, joilla ei ollut saattajaa. Hänen ei auttanut muu\nkuin lähteä saattamaan heitä, sillä olihan jo myöhäinen hetki.\n\nVihdoinkin oli hän yksin. Yksin hiljaisessa Kruununhaassa, jonne hän\noli neitoset saattanut. Kruununhaka on kaupungin hiljaisimpia osia,\njonnekka harvoin yöllinen auto tai pika-ajuri eksyy häiritsemään\nkaupungin salaperäistä hiljaisuutta.\n\nKävely Kruununhaassa tuntui hänestä hauskalta ja virkistävältä\nleppoisassa lumisateessa.\n\nKaduille laskeutui syksyn ensi lumi. Suuria lumihiutaleita putoili\nverkalleen ja harvaan ikäänkuin surumarssin tahdissa, mutta\njouduttuansa katukivitykselle ne sulivat heti, sillä katu ei ollut\nvielä pakkasen jäätämä.\n\nLumet putoilivat niin rauhoittavan verkalleen ja hartautta herättävän\njuhlallisesti. Kun katu muuttui märäksi lumen sulamisesta, kuvasteli se\nkatulyhtyjen valoja ikäänkuin musta, yöllinen joenpinta tähtiä.\n\nAlbert ei tuntenut ruumiillista väsymystä, sillä hänhän ei ollut\ntanssinut. Aikoinaan oli hän ollut intohimoinen tanssija, mutta nyt\nse oli hänelle jo voitettu kanta. Juhlassa hän oli istunut toisinaan\nyksin salissa ja katsellut tanssivia, ja sydäntä oli niin kummasti\nvihlaissut, siksikö, että ei tehnyt enää mieli tanssia, joka oli\nselvä vanhuuden merkki, vai siksikö, että ei _voinut_ tanssia. Taikka\nhän oli puhellut niiden osakuntalaisneitosten kanssa, jotka olivat\ntulleet samana vuonna osakuntaan kuin hänkin. Hän oli puhunut paljon\nsukkeluuksia ja kaikenlaista turhaa, ja naiset olivat mielellänsä\nkuunnelleet häntä ja tuontuostakin palkinneet hänen vaivannäkönsä ja\nsukkeluutensa tyhjällä naurulla. Oli niin helppoa puhua tyhjää, mutta\nse rankaisi itsensä — jäi jälelle suuri tyhjyyden tunne...\n\nSuuret lumihiutaleet alkoivat putoilla yhä runsaslukuisempina, ja\nvastaherännyt aamutuuli kiidätti niitä nopeammin. Ne tarttuivat\nkatukäytäviin eivätkä enää ehtineet sulaa, sillä niiden tulo oli jo\nsiksi runsas, että mustat kadut pian peittyivät valkoiseen lumivaippaan\nhaudaten allensa katulyhtyjen kauniit kuvastelut.\n\nAlbertista tuntui suloiselta kävellä ulkona oltuansa niin monta tuntia\nkuumassa, pölyisessä ilmassa. Monasti ennenkin oli hän tällaisten\ntilaisuuksien jälkeen kulkenut kadulla odottaen päivän nousua ja\nkehräten omia mietteitänsä.\n\nHän tuli Pohjoissatamaan ja katseli pimeää merta, jossa jokunen\ntuli nousi ja laski aaltojen tahdissa; tulet loistivat satamassa\nankkuroiduista puujaaloista. Hän asteli lähemmäksi laituria ja\nasettui istumaan eräälle penkille harvalehtisten lehmuksien alle,\njotka seisoivat niukassa lyhtyjen valossa mustana, äänettömänä\nrivinä niinkuin suuret ristit linjahaudoilla. Hänen katseensa sattui\nlumihiutaleisiin, jotka sekunnissa tuhansittain putoilivat veteen ja\nsulivat silmänräpäyksessä siellä. Mieleen johtui Suonion kaunis ja\nsisältörikas runo »Lumisateella»:\n\n    Lumia lentää\n    Ristin ja rastin\n    Leikkiä lyöden ja\n    Taistellen;\n    Vaan väsyneinä\n    Vaipuvat viimein,\n    Etsien rauhaa,\n    Povehen maan...\n    ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒\n    ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒\n\nja hän ajatteli, kuinka miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat\nilman tarkoitusta elämän suuressa taistelussa.\n\nHänestä oli ihanaa hengittää raitista, mereltä tulevaa yöilmaa. Lunta\nsatoi yhä runsaammin, ja hän nosti päällysnuttunsa kauluksen antaen\nlumen vapaasti pudota päällensä. Se oli niin puhdasta, niin pehmeää ja\nviileää...\n\nHän istui siinä kauvan kuunnellen aaltojen loisketta ja sisintä\nhiljaisintaan.\n\nTänään siis oli tapahtunut se, jota ei voinut välttää. Olihan hän sen\njo aikoja aavistanut, hermoillansa tuntenut, sillä hän tiesi, että\nkerran sen pitäisi tapahtua. Turhaan oli hän koettanut viivyttää heidän\ntutustumistaan, sillä sitä ei voitu välttää. Mutta ei hän sittenkään\nollut kuvitellut, että he heti ensi näkemällä toisiinsa sillä tavalla\nihastuisivat. Tahallansa hän oli kertonut Urholle mahdollisimman\nvähän serkuistansa, sillä hän aavisti, että juuri Ebban tapaista\nhienostunutta, kaunista tyttöä Urho itsellensä ikävöitsi. Hän unelmoi\nneidosta, joka kuului sivistyneeseen perheeseen ja erosi tavallisista\nmaalaisylioppilaista, sen oli Urho usein sanonutkin. Urhossa oli\nsammumaton kulttuurin jano ja hienostuneisuuden kaipuu. Juuri siksi\nhän seurusteli niin mielellänsä hänenkin kanssaan, sillä saattoihan\nhänelläkin oppia jotain. Mutta olihan heillä alkuaan ollut yhteisiä\nlukujakin, vaikka Urho velttoudessaan oli jäänyt jälkeen.\n\nAlbert ihaili Urhon alkuperäisyyttä, hänellä oli paljon tervettä,\nluontaista älyä ja turmeltumaton maku sekä suuri kauneuden kaipuu.\nMutta hänen lapsellista haluansa silmänräpäyksessä hienostua ja muuttua\nkulttuuri-ihmiseksi hän oli toisinaan neuvoen arvostellut.\n\nHäntä oli ajatuksissansa säälittänyt se hetki, jolloin Urho rakastuisi\nEbbaan tahi johonkin hänen tapaiseensa perhetyttöön, sillä olihan Urho\naivan liiaksi vähän hienostunut tavoissaan ja käytöksessään, jotta\nolisi voinut herättää myötätuntoa ulkonaisillekin seikoille arvoa\nantavissa naisissa...\n\nHän oli ollut varma Ebbasta, hän oli luullut tietävänsä, että Urho ei\nollut Ebban miesihannetyyppi, mutta silloin hän oli pettänyt itseänsä,\nsillä koska saattoi naisista olla varma, ja hänen aavistuksensa puhui\ntoista.\n\nNyt oli se muuttunut todellisuudeksi. Ebba oli pitkin iltaa osoittanut\nilmeistä suosiotaan Urholle. Oliko sen nyt aiheuttanut edullinen\narvostelu vai persoonallinen innostus, sitä oli mahdotonta arvata.\nJoka tapauksessa tunsi Albert hyvin Ebban liikkeet, sillä olivathan\nhe niin paljon olleet toistensa seurassa; ne puhuivat hänen suuresta\ninnostuksestansa, hän ei voinut erehtyä. Polttava tunne täytti\nhänen sydämensä, eikä yöllinen lumisadekaan suonut viileyttä hänen\ntunteittensa palolle. Hän oli syvästi onneton ja ystävänsä kautta...\n\nHän tuijotti edessään olevaa puuriviä. Lehmusten tummat oksat ja runko\nolivat tulleet toiselta puolen kokonaan valkoisiksi, nuoskea lumi oli\ntarttunut niihin, ja suojapuolen tummuus näkyi nyt entistä selvemmin.\nMustan ja valkean jyrkässä yhtymässä oli jotain juhlallista ja\nkuolemansurullista.\n\nHäntä harmittikin; ei hän ollut uskonut Ebbaa niin turhamaiseksi ja\nsuosiolle alttiiksi. Tietysti hän nyt kertoo, kuinka hän serkkunsa\nkirjeistä on saanut paljon niitä kaupunkilaistunnelmia, joita Urho\nniissä runoissa niin ihaili. Hän siis paljastaisi heidän pienen\nsalaisuutensa, että heillä oli ollut kirjeenvaihto, joka koski muitakin\nkuin vain aivan jokapäiväisimpiä asioita.\n\nMutta kun Albert ajatteli tätä asiaa tarkemmin, niin hän huomasi\notaksuvansa väärin. Ebba tulisi kyllä visusti vaikenemaan niistä\nvaikutuksista, joita hän runouteensa oli saanut, sillä olihan hän\nkunnianhimoinen ja tahtoi luonnollisesti vaikuttaa itsenäiseltä. Mutta\nei ollut kaunista ajatella hänestä näinkään, ehkä heillä kuitenkin\noli juuri tämä runous ja sen synty yhteinen, pieni salaisuus. Ja\nmitä oikeutta hänellä oli yleensä ollenkaan epäillä Ebbaa, eihän hän\nollut antanut ainakaan vielä siihen mitään aihetta. Hän miltei häpesi\nkiihtyneitä, halpamaisia ajatuksiansa ja heltyi samassa katumukseen ja\nnöyryyteen. Ebba oli kuitenkin hänen kaikkensa... Hän ei vain ollut\nvoinut sille mitään, että katkeruus oli niin voimakkaana täyttänyt\nhänen mielensä.\n\nLumet putoilivat yhä hänen päällensä. — Omituista tuo lumi, — ajatteli\nhän, — se kutsuu esille piirteitä ja muotoja, joita ennen ei ole tullut\nhuomanneeksikaan, aivan samoin kuin katkeruus tuo mieleen ajatuksia,\njoita koskaan ennen ei ole ajatellut.\n\nHän kääntyi selin merta kohden ja alkoi tarkastella edessään olevaa\nkorkeata kivitaloa. Se oli tuollainen tavallinen, Helsingissä sangen\nyleinen barokkityylinen, nelikerroksinen vuokrakasarmi. Sen akkunat\nolivat pilkkopimeät; vain yhdessä kolmannen kerroksen akkunassa näkyi\nhimmeä kajastus.\n\n— Joku sairas siellä ehkä valvoo tuskissaan, — ajatteli hän, — taikka\njoku uupumaton ahertaja.\n\nNuoskea lumi oli tarttunut jokaiselle peltipeitteiselle\nkoristelistalle, joita tavallisissa oloissa ei olisi huomannutkaan;\nakkunapielien korinttilaisten pylväitten akhantuslehtikiehkuroiden\njokaiseen poimuun oli pehmeä lumi tunkeutunut ikäänkuin pehmentäen\nniiden siroja kaareutumia. Akkunoiden päälliset kolmiot olivat lunta\ntäynnä, ja pitkän, kapean parvekkeen kaiteessa koristi jokaista pientä\nkaidepilaria lumirengas samoinkuin valkoinen, kallisarvoinen turkis\nkoristaa naisten päällysnuttujen hihansuita, ja pylväiden päässä olevat\nsuuret, kiviset maljakot olivat täynnä lunta, joka ikäänkuin kuohui\nyli äyräittensä kuten hyvä valkoviini laakeista laseista. Parveketta\nkannattavien naisolentojen päähän oli lumesta muodostunut kevyet,\nuntuvaiset puuteriperuukit, ja niiden tavallisesti mustat ja tyhjät\nsilmäkuopat tuijottivat valkoisina ja mielipuolisina pimeään yöhön.\n\nTodella kutsui lumi esille muotoja, joihin ennen ei ollut kiinnittänyt\nhuomiotaan; se antoi kuolleille kiville eloa ja muotojen vaihtelua, se\nsai kivet puhuvammiksi...\n\nJa yhä tiheämpänä laskeutui lumi. Hänestä tuntui, niinkuin näkymättömät\npalvelijat olisivat hitaasti levitelleet paksuja, valkoisia mattoja\nkaupungin koliseville kaduille. Lumen tulossa oli jotain surullista ja\nhillittyä; oli kuin itse äänettömyys olisi satanut alas avaruuksista,\nhaudaten allensa kaupungin syksyisen, huumaavan melun.\n\nKaikki mikä äsken oli ollut mustaa, epämääräistä ja likaista, muuttui\nvähitellen siistiksi, puhtaaksi ja valkoiseksi, niinkuin kaupunki olisi\nvalmistautunut vastaanottamaan ylhäistä vierasta. Ja todella tuloansa\nteki suuri, juhlallinen äänettömyys, joka on kuolemanmajesteetin\nvaikeneva seuralainen...\n\nKauvan istui Albert siinä ja tuijotti edessään olevaan, muotoansa\nmuuttavan kivitalon korkeaan, monikuvioiseen seinään ja valkoiseen,\nuntuvaiseen katuun. Vasemmalta alkoi kuulua kulkusten kilinää. Albert\nhavahtui. Katua liukui äänetönnä reki, jossa istui myöhäinen ajaja;\nkulkuset soivat heleästi ja elämäniloisesti, reki piirsi kaksi syvää,\nyhdensuuntaista vakoa pehmeään, koskemattomaan lumeen, kulkusten kilinä\nheikkeni, ja reki kaikkosi erään kulman taa.\n\nHän alkoi väristä kylmästä ja nousi pudistaen lumet päältänsä sekä\nalkoi kävellä, keskikaupunkia kohti. Kadut olivat yhä tyhjiä ja\nhiljaisia. Hänen matkansa olisi oikeastaan ollut pitkin rantatietä\nKaivopuistoon, mutta hän kääntyi Aleksanterinkadulle. Siinä yksin\npainaessaan jalanjälkiä valkoiseen lumeen hän näki eräästä ovesta\ntulevan naisen, joka ulos tultuansa alkoi napittaa avonaisia kenkiänsä.\nAlbertia sekä säälitti että inhoitti.\n\nHän kulki edelleen ohi Ylioppilastalon pitkin Heikinkatua ja lähti\nmäärää vailla astelemaan Töölööseen päin. Siellä ja täällä alkoi\ntalonmiehiä ilmestyä kadulle pitkävartisine luutineen ja suurine,\nleveäteräisine puulapioineen. Syntyi liikettä ja melua, kun lapioilla\nalettiin raappia lunta katukäytäviltä. Pian ilmestyi miehiä, jotka\nryhtyivät puhdistamaan kadussa olevia raitiotienraiteita. Hiljainen\nkaupunki heräsi unestaan.\n\nAlbert kulki edelleen, hänen ohitsensa riensi raitiovaunujen\nkuljettajia, ja työmiehiä sekä sanomalehtipoikia alkoi yhä useampia ja\nuseampia tulla häntä vastaan.\n\nJo saapui ensimäinen raitiovaunu työntäen edellänsä suuriäänistä,\nrautaista lumiauraa, joka löi kummallekin reunalle pienet lumiaallot\nja suurilla, vinhasti pyörivillä harjoillansa tuprutti lunta ilmoille\nniinkuin pahin vihuri. Auran päällä istuva mies oli valkoinen niinkuin\nmylläri päivän työn jälkeen. Sitä seurasi kokonainen rivi tyhjiä\nvaunuja, jotka liukuivat rataansa rämisevällä pauhulla. Albertista\ntuntui ikävältä, että kaupungin hiljainen rauha tuli häirityksi, mutta\nkun suuri kaupunki herää, niin se haukottelee kuuluvasti kuin sadun\njättiläinen...\n\nYhä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla. Vastaan tuli kokonainen\njono hevosten vetämiä eläinten ruumiilla lastattuja kuormia. Nuo\nveripunaiset lihat loistivat kaameina aamuauringon kirkkaassa valossa,\nja lumiset rattaanpyörät kirkuivat korviavihlovasti lumisella kadulla.\n\nHiljainen, nukkuva kaupunki oli ollut hänen yöllinen ystävänsä. Sen\nhiljaisuudessa hän oli syntyvälle tuskalleen saanut viihdytystä, sen\nrauha oli ollut hänen levottomalle mielellensä suloinen lepo, mutta\nheräävän kaupungin räikeätä melua hän ei nyt voinut kuulla.\n\nHän sai ajurin, joka reellä ajaen hyvää vauhtia kiidätti hänet\nKaivopuistoon. Hevonenkin juoksi mielellänsä, kehoittamatta, ikäänkuin\niloiten ensi lumesta.\n\nKun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui\nhänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka\nrautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä\nystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä\navain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon,\njoka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet\nnaisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. —\nNäin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla,\nsillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia.\n— Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa\npäällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja\nlämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä\npääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis\nhän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut\navainkin.\n\n— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen.\nSamassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi\naamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin\nnäin varhain liikkeellä.\n\n— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja\nalkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.\n\n\n\n\nV\n\n\nMuutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä\nsunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun\nkirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille.\nKirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä\nasunnossaan puhelinta.\n\nEnsi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että\nMartta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla.\nVanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta\nsyystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta\njonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen\nmuuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa.\nJa tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.\n\nHe olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan\nkokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat\njoutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä\nryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat\nsen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.\n\nToisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt\nhiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän,\nmutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän\nseikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba,\njoka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen\nseurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan\nkokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta\nsiitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa\nnojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin,\njoissa Urhokin oli.\n\nMartta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain\nmenivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi\nhän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla\npuoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja\nettä hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta\nja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut\noikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko\nMartan lapsuudentarinan.\n\nKun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi,\noli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä\nitse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana\noli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon\nvanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli\notettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu\nvieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille\njäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen\nhovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi\nlapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai\nHagenin nimenkin.\n\nTässä kaikessa ei Urhon mielestä ollut vielä mitään pahaa tai\nvieroittavaa, mutta Jukka oli tietänyt kertoa vielä lisää. Martta\nei ollutkaan neiti Lundin ensimäinen ja ainoa lapsi, hänellä oli jo\naikaisemminkin ollut tyttö, joka kuoli pienenä. Sen jälkeen oli neiti\nLund elänyt epäsäännöllisesti, kunnes Martta syntyi, ja kun hänen\ntehtävänsä Hagenin perheessä oli loppunut, oli hän taas antautunut\nhuonoon elämäänsä ja vihdoin kuollut pahaan sairauteen.\n\nUrho uskoi perinnöllisyyteen, ja sitä oli tukenut Jukan kertomus Martan\nlapsuudesta, he näet olivat samasta kaupungista ja koulutovereita. Jo\npienenä tyttönä Martta oli aina pyrkinyt palvelijoiden puolelle ja\nviihtyi paraiten heidän seurassansa, sillä hänen verensä veti häntä\nsinne. Hän karttoi herrasväen lasten seuraa ja leikki mieluummin\npihalla tai kadulla talonmiehen lasten kanssa. Kouluaikana hänen\nparhain ystävättärensä oli erään pika-ajurin vallaton ja pahantapainen\ntyttö. Ja hänen poikaseuransa oli niinikään ihmeellistä. Kerrankin\nhän oli tahtonut, että heille kotitanssiaisiin olisi kutsuttu eräässä\nrautakaupassa palveleva, roteva nuorukainen, mutta kun sekä isä että\näiti eivät olleet siihen suostuneet, niin Martta katsoi kärsineensä\nhuutavan vääryyden ja oli raivostunut niin, että olisi voinut luulla\nhäntä mielipuoleksi, sillä sellaisia sopimattomuuksia hän oli suustaan\nsyytänyt. Tavela oli aivan varma, että Martta ei aina ollut täysin\nviisas, ja kuitenkin oli hänellä käytännöllistä älyä sangen paljon,\nvarsinkin silloin kun hänen täytyi peitellä omia pieniä rakkauksiansa\nja valehdella vanhemmille uskottavasti, eikä hän koulussakaan ollut\nhuonoimpia.\n\nOli todellakin ihmeellistä, kuinka kasvatus sittenkin lopullisesti\nmerkitsi vähän, jos luontaiset taipumukset ja vaistot olivat hyvin\nvoimakkaat. Ebba ja Martta olivat samasta kodista, ja samanlaisen\nkasvatuksen olivat he molemmat saaneet, ja kuitenkin, kuinka\nerilaisiksi he olivatkaan tulleet sekä tavoiltaan että olemukseltaan.\nKun Ebba vaikutti sivistyneeltä ja hienostuneelta, oli Martta aina\nhuomiotaherättävä puheissaan, käytöksessään, ajatustavassaan ja\ntoisinaan teoissaankin.\n\nUrho oli pannut merkille, että Martassa oli sukupuolitunne kehittynyt\nsangen voimakkaaksi, ja omien havaintojensa lisäksi hän sai kuulla\nJukalta, että Martta oli esimerkiksi kesäisin kasvatusisänsä\nmaatilalla, jossa Jukkakin aina silloin tällöin oli käynyt, mielellänsä\nseurustellut karjakkojen ja renkien kanssa. Hän oli usein kutsunut\nJukkaa katsomaan työväkeä ja kerrankin ihaillen osoittanut erästä\nrenkiä, josta hän oli lausunut, että ottaisi sen vaikka mieheksensä.\nVaikka Jukka Tavela olikin vain köyhän käsityöläisen poika, niin oli\nhänestä moinen rahvaan ja raa'an voiman ihaileminen vastenmielistä\nja huonoa makua todistavaa, sillä hänellä itsellään oli luontainen\ntaipumus yläluokan hienostuneiden tapojen ihailuun ja hän olikin niitä\nainakin ulkonaisesti onnistunut paljon itseensä liittämään.\n\nHuolta ja mielipahaa oli Martta taipumuksillansa tuottanut\nkasvattivanhemmillensa, jotka rakastivat häntä niinkuin omaa\nlastansa ja koettivat parastansa häntä kasvattaessaan. Vaikeata ja\nepäkiitollista se kasvatus oli ollut, sillä Martta oli jo pienestä\npitäen ollut ruumiiltansa heikko ja hermostunut, ja sentähden oli hänen\närtyisä luontonsa päässyt liiaksi kehittymään.\n\nKaikkia näitä oli Jukka tiennyt kertoa, ja nämä jutut olivat tehneet\nMartan Urholle entistä vastenmielisemmäksi. Sitäpaitsi hän jo melkein\nvihasi Marttaa siksi, että hän aina tuppautui mukaan ja siten\nläsnäolollaan pilasi monta Ebban ja hänen yhdessäolon hetkeä.\n\nUrho piteli kirjelappua kädessään ja tunsi pientä pettymystä siitä,\nettä se ei ollut Ebban kirjoittama, mutta kuitenkin hän oli kiitollinen\nsiitä, että oli saanut kutsun, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta\nseurustella hienoissa perheissä ja saisihan hän taas nähdä Ebban...\n\nHän nousi vuoteestaan ja alkoi pukeutua; hänellä oli aivan\nuusi vierailupuku, jonka hän oli tilannut heti nostettuansa\nosakuntalainansa. — Täytyy kulkea hyvin puettuna, se kohottaa luottoa\nja on kulttuuri-ihmisen ensimäisiä merkkejä, — oli hän ajatellut pukua\ntilatessaan.\n\nPukeutuessa kävi hänen mielensä kuitenkin levottomaksi. Hän tunsi\nitsensä aina sangen epävarmaksi, kun hän oli kutsuttu professori\nHagenille. Siihen vaikutti kyllä suurelta osaltansa Ebban läsnäolo ja\nmahdollinen arvostelu, mutta yhtä suurena levottomuuden syynä oli itse\nprofessorin rouva.\n\nProfessori Hagenilla oli varakas ja kaunis koti, ja hänen seurapiirinsä\noli hänen asemansa ja arvonsa mukainen. Professorin rouva oli syntyään\nvapaaherratar von Weimarn ja hän oli sangen ankara muotojen ja tapojen\nnoudattaja. Marttakin, joka oli kuitenkin saanut niinkin hyvän\nkasvatuksen, tunsi itsensä vaivatuksi tädin ankarien sääntöjen takia,\nniin oli hän kerran avomielisesti Urholle kertonut.\n\nTästäkin kutsusta oli Urho kyllä iloinen, mutta hän tunsi ja tunnusti,\nettä käytöksensä oli kuitenkin vaillinaista ja kömpelöä. Varsinkin\naterialla istuminen tuotti hänelle aina vissiä pelkoa ja levottomuutta,\nettei vaan tekisi mitään suurempia virheitä, sillä professorin rouva\nseurasi häntä aina salavihkaa. Ja saattoihan pöytään ilmestyä jokin\nihmeellinen ruokalaji, jota hän ei koskaan ollut syönyt eikä tiennyt\nmitenkä sitä syödessä tuli käyttäytyä. Silloin oli hänellä aina tapana\nkoettaa seurustella jonkun pöydässä olijan kanssa hyvin innokkaasti\nja koko ajan salaa seurata mitenkä professorin rouva käyttäytyi.\nLuontainen kätevyytensä auttoi häntä sitten kuitenkin esiintymään niin,\nettä ei mitään suurempia vahinkoja tullut, mutta jännittävää se oli...\n\nKerran oli hän pahanpäiväisesti pelästynyt eräillä hienoilla\npäivällisillä professori Hagenilla. Saapuvilla oli paljon huomattavia\nhenkilöitä. Pöytään tuotiin loppujen lopuksi siniset, kristalliset\nmaljakot, joissa veden päällä kellui pyöreä sitruunaviipale.\nTarjoilua toimitti useampi henkilö samaan aikaan, jotenka hänen\nvuoronsa tuli odottamattoman äkkiä. Hän ei tiennyt todellakaan mitä\nsillä vedellä oli tehtävä, mutta sitten oli hän kauhuksensa nähnyt,\nkuinka professorin rouva latoi kaikki jalokivisormuksensa pöydälle\nja alkoi sitruunanpalasella hangata käsiänsä ja virutella niitä\nkristallimaljassa. Hän ei ollut uskoa silmiänsä, sillä tuo näky tuntui\nhänestä oudolta ja epämiellyttävältä, pestä käsiä ruokapöydässä\nkaikkien nähden, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja pessyt\nsuuret kätensä pienessä kristallimaljakossa sellaisella varmuudella,\nniinkuin olisi tehnyt sitä joka päivä läpi koko elämänsä. Kummallisia\nhänestä olivat nuo monet temput, joita Jukka rohkeasti sanoi\napinankonsteiksi, sillä hän oli ne jo aikoja oppinut. Mutta Urholla ei\nollut rohkeutta niitä edes itseksensä arvostella, sillä hän uskoi, että\nne olivat ulkonaisia kulttuurin merkkejä, ja hän alistui niihin.\n\nLuotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän\nlähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että\ntapaisi siellä Ebban...\n\n\n\n\nVI\n\n\nProfessori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa\nKaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla;\npieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin\nedullista vaikutusta.\n\nEteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi\nkahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat\nleveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset\nasuinhuoneet olivat.\n\nUrho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä\nodottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin\nvenetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä\njääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä\nenglantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui\nyhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi\nilmestyisi.\n\nKauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas\ntoisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:\n\n— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.\n\n— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.\n\n— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä\nvietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin\nkotiin.\n\n— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.\n\n— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert\nnauraen.\n\n— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen\ngongongi soida.\n\nHe astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta\ntammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti\nja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat\nmuhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat\nmustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään\noli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu\nempire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.\n\nAamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin\ntummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala\npysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen\nisäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho\ntuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut\nEbbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken,\nsillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman\ntyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei\ntahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista.\nTuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli\nparas vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä\nolihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan.\nVihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:\n\n— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun\nsuuri rakkautesi alkoi.\n\nAlbert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.\n\n— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?\n\n— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.\n\n— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena\nepämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja\nkauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi,\nkyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.\n\n— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?\n\n— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät\ntunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä\nkiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa.\nEiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa\nkiintymystä.\n\n— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun\nkiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin\nihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin\nitsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.\n\n— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys\nhänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään\nlähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko\nkysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta.\nSitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle\nyhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää\npaljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät\nhuomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista.\nKun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta.\nHe istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua\nei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat\nikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä\nAlbertkaan tahtonut pidättää häntä.\n\nPettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt\noli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä\nkovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.\n\nHän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan\nennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä.\nMiksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin\nhaikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut\najatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä\nohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella\njotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei\nollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri\nrakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle,\njonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät\nniinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.\n\nElävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut,\nmutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut\ntäydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt\nitsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat\nkallioihin.\n\nHän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja\nseurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin,\nkaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä,\nennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan\njalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle.\nSiinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo\nsilloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia\ntapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.\n\nMyöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja\nhuomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain.\nTarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän\noli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä\nsiinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen,\nulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna,\nja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän\nsisäisenkin puolen.\n\nOli ihmisiä, jotka miltei syntyivät kadulla, ainakin oli sellaisia,\njotka saivat kasvatuksensa kadulla. Sanalla »katupoika» oli hänestä\nkuitenkin liiaksi huono kaiku. Eivät kaikki katupojat kuolleet kadulle,\nsillä moni ihminen, joka nykyään oli yhteiskunnan korkeimmilla\nasteilla, oli kerran alkanut katupoikana, sillä katu oli myöskin ankara\nopettaja.\n\n»Katutyttö» taasen oli hänestä rumin nimi, minkä ihminen voi naiselle\nantaa, ja se merkitsi suurinta onnettomuutta ihmiselämässä. Katutyttö\noli ihmiskunnan lihaksitullut tuska ja sen kävelevä häpeä. Ihmisiä\nsyntyi katutytöiksi ja katupojiksi, mutta edellisten kohtalo tuntui\nhänestä jälkimäisten kohtaloa kovemmalta, sillä katupojasta saattoi\ntulla kunnian mies, mutta katutyttö saattoi harvemmin pysyä loppuun\nsaakka pystyssä, jos hän vaan oli hiukankin kaunis ja sai pitää liian\nkauvan katua kotinansa...\n\nAlbert oli syntynyt onnellisissa kotioloissa, mutta jo varhain oli\nhän kuitenkin tullut ajatelleeksi näitä kysymyksiä. Pikkupoikana hän\noli leikkinyt merenrantakallioilla niinsanotussa Kaartinpuistossa,\nja sikäli kuin hän oli varttunut, oli kaupunkikin kasvanut niillä\ntienoilla. Ei ollut mikään ihme, jos ihminen rakastui kaupunkiin, jonka\nkanssa oli kasvanut.\n\nJokainen aitokaupunkilainen iloitsi syntymäkaupunkinsa kasvamisesta\nja varttumisesta, niinkuin maalainen iloitsee jokaisesta uudesta\nmaapalasta, joka on valloitettu viljelykselle, sillä kaupunki oli\nsen asukkaille ikäänkuin yhteinen koti. Kaupunki syntyi, varttui ja\nkuoli kuin elävä olento, sen saattoi jokainen huomata. Kaupunki nukkui\nja heräsi uuden päivän työhön niinkuin ahkera ihminen, se lämmitti\nitseänsä tuhansin tulisijoin kuulakkaina pakkasaamuina vetäen yllensä\nvalkoisen sauhun keveitä huntuja ja kesäisin se paistatti tummia\nkattojansa kuumassa auringossa niinkuin kissa paistattaa turkkiansa\npirtinakkunalla. Kaupunki pukeutui mustaan suruun suurina juhlina,\nja riemun onnekkaina päivinä se upeili juhlapuvussa. Sureva, pimeä\nkaupunki oli kuin mustapukuinen nainen, ja juhlivine lippuineen se\nmuistutti kukkaniityllä tanssivaa kirjavapukuista nuorta neitosta.\nMonivivahteinen oli kaupunki, sillä oli herkät hermot ja tarkat\nvaistot, ja sen tunnelmat olivat kauneudessaan mittaamattomat. Oli\nsiis luonnollista, että saattoi rakastaa kaunista, varttuvaa kaupunkia\nniinkuin veljeänsä, jonka kanssa on lapsena nukkunut saman peitteen\nalla.\n\nAlbert innostui yhä enemmän ja enemmän ajattelussaan, ja hänelle tuli\nrauhallisempi olo, sillä hän tunsi taas, että hänellä oli ainakin yksi\nystävä, joka ei voinut hänestä vieraantua, joka oli luotettava kaikissa\nelämän kohtaloissa...\n\nMikä salaperäinen runous piilikään kaupungissa, tuossa ihmiskäsien\nsuurimmassa ja merkillisimmässä luomassa. Kenellä oli tarkka korva,\nhän kuuli paljoa enemmän kuin vain tuon niinsanotun »kaupungin\nhermostuttavan melun». Hän kuuli sen katujen huumaavassa pauhussa\nkoko ihmiselämän voimakkaan sykinnän, hän näki sen pitkissä, toreiksi\navautuvissa kaduissa järjellisen ajatuksen suoran, voitokkaan kulun,\nsen taivaita tavoittelevissa torneissa hän näki ihmismielen suuren\nkaipuun autereisiin korkeuksiin, sen keinotekoisten puistojen ja\nistutusten vihreydessä hän näki ihmisen sammumattoman kauneudenjanon,\nsen huimaavaa vauhtia eteenpäin kiitävissä autoissa ja raitiovaunuissa\nhän näki suurien keksintöjen voittokulun ensi viestit ja sen\nmonisäikeisessä johtolankaverkossa hän kuuli ihmisjärjen ja työn yhä\nkauniimpaan vireeseen sointuvan jättiläissoiton...\n\nAlbert tarttui käsin ohimoihinsa, hänen verensä syöksähti päähän\nrajusti niinkuin virvoitusjuoma äkkiä avatusta pullosta. Ajatusten\nrikkaus oli tukahduttaa hänet, kun hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän\nkaupungissa näki ja mitä hän tunsi sen katuvieriä astellessaan. Mutta\nvähitellen talttuivat hänen mielikuviensa vauhkoontuneet hevoset, ja\nhän ajatteli jo koko joukon rauhallisemmin.\n\nKaupungin olemukseen oli kätketty sanoin selittämätön tenho, joka\nvaltaa monet ihmiset ja joka kutsuu kaukaa erämaidenkin takaa ihmisiä\nluoksensa niinkuin toiveiden luvattu maa.\n\nHän tiesi, että ken kerran on syntynyt vuorilla, hän ei enää viihdy\nahtaissa laaksoissa, ken on tuntenut suuria suruja, häntä eivät huvita\npienet ilot, ken kerran on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, hän ei\nviihdy muualla. Hän tyytyy kaupungissa vaikka niukimpaan leipään kuin\nlähtisi muualle rikkaammille päiville, hän tahtoo elää kaupungissa ja\nsen kaupunkia muistuttavaan kalmistoon hän toivoo kerran pääsevänsä\nlepäämään...\n\nRauhattomuus ja yksinäisyyden tunne olivat kadonneet Albertin mielestä,\nhänellä oli taas selvä tunto ystävänsä läsnäolosta, ja hän lähti ulos\nsen rauhoittavaan seuraan...\n\n\n\n\nVII\n\n\nÄkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se\noli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen\nAlbertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.\n\nIlma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy.\nKaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon\nliikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä\nrantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat\nEläintarhassa.\n\n— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin\non päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on\nvastassa.\n\n— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan\nOulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli\nollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei\nlehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti\nikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa\ntummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.\n\n— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko,\nettä varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes\nhiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.\n\nAuto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle.\nTuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin\nkaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi\nAlppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki\nsiihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että\nhe nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa\nkaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.\n\n— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan\neteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen,\njossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö,\nmatala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla\nöljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut\nbamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa\nviereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa\nriippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa\noli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat\nsiroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla\nkirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.\n\n— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri\nhuonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.\n\n— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin\ntahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.\n\n— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.\n\n— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä\npidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut\neräässä sellaisessa.\n\n— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen\ntietämättömyyttä.\n\n— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä\ntoisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin\nhääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan\nsamppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?\n\n— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.\n\n— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä\nenemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.\n\n— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti\ntarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu\nruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.\n\n— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta\nMartta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien\nnimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.\n\n— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, —\nehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.\n\nMadeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan\nlaseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä\nnyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään\nolisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.\n\n— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä\nollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain\nkysyn.\n\n— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi\nvetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista\nepämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun\nsähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.\n\n— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä\nvoi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja\ntuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.\n\nUrhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi\ntunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne\nolisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että\nEbba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.\n\n— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin\nsaadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.\n\n— Keitä?\n\n— No vaikka Jukka Tavela.\n\n— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta\nkeitä daameja sitten?\n\n— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.\n\n— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän\niltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka\nTavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken\nkuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen:\n\n— Neiti Hagen, sallikaa minun kohottaa tämä malja teidän terveydeksenne!\n\n— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta tiedättehän te, että minä en\nyleensä pidä näitä aineita terveellisinä kenellekään, — nauroi Ebba\nystävällisesti.\n\n— Eivät ne nyt ole niin vaarallisiakaan, jos vaan on vahva ja luottaa\nitseensä.\n\n— Niin, te lienette vahva, ainakin minuun teette sen vaikutuksen.\n\n— Riippuu siitä, mitä vahvuutta te tarkoitatte.\n\n— Kaikkea.\n\n— Niin, ruumiillisestihan minä kylläkin olen vahva, sillä olenhan minä\nmonta palkintoa nyppinyt suurissa urheilukilpailuissa, mutta mitä\nhyötyä on siitä voimasta, jos sielu on sairas...\n\n— Nyt te varmasti liioittelette. On mahdotonta, että teidän kaltaisenne\nmies olisi sielullisesti sairas; se on vain tuota tavallista\nsentimentaalista nuorten herrain puhetta, kun he tahtovat vaikuttaa\nnaisille intresanteilta.\n\n— Ah, te ette tunne minua ja minun sairauttani, — sanoi Urho ja\ntyhjensi lasinsa, — mutta tuolla ennakkoarvostelullanne te estätte\nminua jatkamasta tästä aineesta.\n\n— Olkaa huoletta, jatkakaa vaan, mutta onhan luonnollista, että me emme\ntunne vielä toisiamme. Tahtoisin mielelläni tutustua teihin, sillä\njokainen ihminen on varmasti tuntemisen arvoinen maailma.\n\n— Olette kovin hyvä puhuessanne noin, mutta minun maailmani on siksi\nmatala, että teidän, tutustuaksenne siihen, täytyisi koko joukon\nlaskeutua alemmalle tasolle, ja eihän se ole mahdollista.\n\n— Älkää puhuko noin, teidän vaatimattomuutenne takana piilee suuri\nylpeys.\n\n— Ei, ei, te ette ymmärrä minua. Tuntuu kait sangen vähän miehekkäältä,\nettä minä näin avomielisesti teille, naiselle, tunnustan, että minulla\nolisi suuri halu omaksua teidän maailmanne, teidän tapanne puhua,\ntuntea, ajatella ja nähdä, mutta minä en voi sille mitään, että teidän\npersoonanne houkuttelee rehellisyyteen. En ole ehkä kylliksi usein\nlausunut ihastustani teidän runoissanne ilmenevän näkemyksen johdosta,\nluulette ehkä, että tahdon imarrella teitä, mutta se ei ole totta.\nMaalta on minun kaipaukseni minut kaupunkiin tuonut, ja kaupungin\nasukkaana tahtoisin minä tuntea kuuluvani siihen ja sen sivistyksen\nminä tahtoisin omistaa. Te ette tunne ensipolven taisteluita sen\npyrkiessä sivistyksestä osalliseksi, te ette tajua sitä työtä ja\nhenkistä kulutusta, jota jokainen hetki vaatii siltä, jolle kaikki\non uutta ja outoa. Voitte ehkä aavistaa sen tuottaman sielullisen\nväsymyksen samanlaiseksi kuin otaksun teidän matkoillanne tunteneen,\nkun olette koko päivän kulkenut suurissa taidemuseoissa ja sielunne\non koko ajan ollut alttiina uusille, voimakkaille vaikutuksille\nja näkemyksille. Te ette tunne pienten voittojen suloista hurmaa\nettekä aavista jokapäiväisten tappioitten helvetillistä tuskaa ja\nnöyryytystä...\n\nHänellä olisi ollut halu puhua ensipolven traagillisuudesta, joka\njohtui siitä, että ensipolven ihmiset lyhyessä ajassa, ehkä muutamissa\nvuosissa, saivat elää kaikki ne kokemukset, jotka toisille olivat\ntulleet lahjana ja perintönä sivistyneiltä esivanhemmiltaan. Hän olisi\ntahtonut huomauttaa, kuinka ainoastaan tavallista vahvemmat luonteet\nsaattoivat sortumatta kestää tässä ylivoimaisessa taistelussa, mutta\nhänen miehinen vaistonsa esti häntä kuitenkin näin lyhyen tuttavuuden\nnojalla täydellisesti paljastamasta omaa itseänsä.\n\n— Jatkakaa, miksikä keskeytitte?\n\n— No eihän se nyt sentään sovi, että minä tässä rupean ruikuttamaan\nteille pettymyksistäni. Olisi samalla sekä naurettavaa että julmaa\nkiusata teitä moisilla jutuilla...\n\nHe eivät olleet ensinkään huomanneet, että Martta ja Albert olivat\nviipyneet niin kauvan poissa, yhtä vähän kuin sitä, että vahtimestari\noli kattanut pöydän kuudelle hengelle. He havahtuivat vasta sitten\nkun portaista alkoi kuulua iloista, kovaäänistä puhetta. He katsoivat\ntoisiinsa pitkään niinkuin kaksi ihmistä, joilla olisi vielä paljon\ntoisillensa sanottavaa, mutta jotka tulevat häirityiksi.\n\nSamassa avautui ovi, ja huoneeseen syöksyi ylioppilas Aino Tuominen\nja hänen jäljessään Martta, Albert ja Jukka Tavela. Aino Tuominen oli\nkummallinen sekoitus sivistymättömästä maalaistytöstä ja suurkaupungin\nasfalttikukkasesta. Hänen kasvonsa olivat luonnostaan rumat, vaikka hän\nkäytti sangen rohkeasti värilaatikkoa onnistumatta kuitenkaan luoda\nniihin taiteellaan kauneutta tai edes sivistyneen ihmisen ilmettä,\nsillä huulipunan takaa näkyi aina, kun hän vain vähänkin nauroi,\nhoitamaton hammasrivi. Hänen tukkalaitteensa oli luonnottoman suuri\nostettuine lisäkkeineen, ja hänen pukunsa oli huomiotaherättävän komea\nolematta silti millään tavalla arvokas tai kaunis. Hän oli kaukaa\nPohjanmaalta kotoisin ja kuolleen, rikkaan tukkihuijarin ainoa tytär.\nPojat nimittivätkin häntä keskenänsä »Pohjolan kuningattareksi», sillä\nhänellä luultiin olevan paljon rahoja, niin hän ainakin itse antoi\nihmisten ymmärtää. Tämän komean ulkonaisen kuoren hän oli hankkinut\nitsellensä Berliinin suurista, halpahintaisista makasiineista, kun\nhän palasi lyhytaikaiselta, mutta laajalta ulkomaanmatkaltansa. Hänen\nposkensa hehkuivat luonnottomasti, ja hänen silmissään oli kostea,\npolttava kiilto. Saattoi helposti huomata, että hän oli nauttinut\nalkoholia. Hän aivan juoksi Ebbaa tervehtimään.\n\n— Kuinka se on kultaista tavata sinua täällä! Voi, voi sinua, Ebba,\nkuinka sinä sentään olet herttainen! Minä en osannut aavistaakaan, että\nsinä olisit täällä.\n\n— Niin, eihän minulla ole tapana käydä ravintoloissa, mutta annoimme\ntänään lomaa palvelijoille ja tulimme syömään tänne päivällistä, —\nsanoi Ebba verrattain viileästi.\n\n— Me löysimme tämän rakastavaisen parin tuolta alhaalta\nyksityishuoneesta, — sanoi Martta, — ja siellä me sitten otimme vähän\nvauhtia. — Huomasi selvästi, että sekä Martta että Albert olivat hiukan\nlaseja kallistelleet.\n\n— Kuka täällä puhui julmuudesta, kun minä tulin sisälle? — kysyi Albert\nistuutuessaan päivällispöytään.\n\n— Eipä juuri kukaan, minä vain sanoin, että on julmaa kiusata naista\ntyperillä jutuilla, — sanoi Urho.\n\n— Julmaa, se on oikein se, julmuudessa on jotain hyvää ja kaunista.\n\n— Hyi sinua, Albert, alatko sinä taas juttuinesi julmuuksista, — torui\nEbba. — Sinä olet itse julma, kun vaan hiukankin olet maistanut jotain\nväkevämpää.\n\nMutta Albert, oli nyt sillä tuulella, että hän tahtoi puhua. Martta\noli valinnut paikan hänen vieressänsä, ja Jukka istui hänen toisella\npuolellansa, ja pian olivat nämä kolme unhoittaneet, että pöydässä\nistui muitakin kuin he. Albert piti kiinni alkamastaan aiheesta ja\nsanoi:\n\n— Minä en koskaan ole ollut julma enkä koskaan ole tehnyt\nmitään julmaa, mutta minä ajattelen toisinaan julmuuksia, niin,\nälkää tuijottakokaan minuun, minä luen oikein mielelläni hyviä\nsanomalehtikuvauksia suurista merionnettomuuksista ja junien\nyhteentörmäyksistä.\n\n— Mutta sehän on vallan kauheata, — huomautti Aino Tuominen.\n\n— Päinvastoin! Itse julmuus ei minuakaan viekoittele, mutta se kauneus,\njoka siinä piilee.\n\n— Mitä tyhmyyksiä sinä nyt puhut julmuuden kauneudesta, — sanoi Urho\nverrattain töykeästi.\n\n— Kyllä minä tavallaan ymmärrän mitä Albert tarkoittaa, taikka ainakin\nminä aavistan, — sanoi Martta kummallisen innostuneena ja katsellen\nAlbertia hehkuvin silmin.\n\n— Niin, eikö totta, Martta, eivätkö Neero ja Iivana Julma olleet\ntaiteilijaluonteita, kuka sen voi kieltää? Ja kuinka moni runoilija\nonkaan koettanut sepustella heistä runoja, ja kuinka moni maalari\nonkaan yrittänyt esittää heidän hirmutekojansa. Aivan hämmästyttävässä\nmäärässä ovat nämä julmat kuuluisuudet, mainitakseni nyt vain\ntunnetuimmat, kiinnittäneet taiteilijoiden ja kaunosielujen huomiota\npuoleensa.\n\n— Niin, mutta en minä sittenkään näe heidän teoissaan mitään julmuuden\nkauneutta, — intti vastaan Urho, joka muuten aina hyväksyi empimättä\nAlbertin ideat, mutta joka nyt Ebban tähden oli toista mieltä hänen\nkanssansa.\n\n— Kyllä kait tässä saapuvilla olevat toki siksi paljon tuntevat\nrenesanssiajan taidetta, että tietävät maailman suurissa museoissa\nolevan tuhansittain kauniita tauluja, jotka esittävät nuolien\nlävistämää Pyhää Sebastiania.\n\n— Ai, niitä on niin paljon Berliinin, Rooman, Aleksandrian, Pariisin\nja Lontoon gallerioissa, — ehätti Aino Tuominen innostuneena, luullen\nsaavansa pienen tilaisuuden kertoa ulkomaanmatkastansa.\n\n— Minkätähden luulette Sebastianin aina olevan niin kauniin\nvartaloltaan? Luonnollisesti siksi, että legenda kertoo hänen olleen\nkauniin, mutta myöskin juuri siksi, että hänen haavansa ja niistä\nvuotava veri kauniimpina esiintyisivät kohottaen katsojassa säälin\ntunteen ohella esteettistä nautintoa. Yksinpä Kristuksessa ristillä,\njoita tauluja ainakin tunnette, on paljon julmuuden kauneutta.\n\n— Minusta ne usein verisine haavoinensa herättävät sääliä ja inhoa, —\nsanoi Ebba. Mutta Albert oli vastustavalla tuulella.\n\n— Anteeksi, serkku, lausuntosi todistaa vain sitä, ettet vielä ole\ntäydellisesti vapautunut naisellisuudestasi, jota sinä kaikin mokomin\nkoetat tappaa, ja että sinun silmäsi eivät vielä ole kyliin avoimet\ntaiteelle.\n\nEbba punastui harmista, ja Martta nautti, kun Albert kohteli Ebbaa\ntylysti.\n\n— Katsoppas nyt sinua, Albert, tuolla tavalla sinä suututat neiti\nEbban, — torui Urho.\n\n— Niin, sinä olet todella julma, sinä saat ihmisen suotta suuttumaan, —\nsanoi Ebba vihaisesti.\n\n— Kas vaan, tuossakin on julmuuden kauneutta nähtävänä. Minä voin\nsuututtaa kauniin neitosen vain siksi, että saisin hänen verensä\nnopeammin kiertämään ja voisin ihailla suuttumuksen punaa hänen muuten\nkalpeilla poskillansa ja saisin suojella itseäni hänen silmiensä vihan\nsalamoilta.\n\n— Onpa sinulla pikkumaisia intohimoja, — sanoi Urho.\n\n— Niinkuin kuolema ja uni ovat sisaruksia, ovat julmuus ja intohimo\nserkuksia.\n\n— Kuten sinä ja minä, — ehätti Martta. Kaikki nauroivat, ja Albert\nhuomasi, ettei hänen kannattanut pitää esitelmää tästä aineesta\nainakaan tälle seuralle.\n\nPäivällinen oli syöty ja kahvi oli tuotu likööreineen. Aino Tuominen\nasettui pianon ääreen ja alkoi soittaa jotain kevyttä laulua, johonka\nMartta laulaen yhtyi. Ebba vetääntyi syrjemmällä olevaan nojatuoliin\nja murjotti siinä suuttuneen näköisenä. Urho istuutui hänen vieressään\nolevaan nojatuoliin ja koetti aikaansaada keskustelua, mutta Ebba\nvastaili aluksi hajamielisesti ja haluttomasti. Albert ja Jukka olivat\npoistuneet huoneesta.\n\nAino ja Martta soittivat ja lauloivat minkä jaksoivat kaikenlaisia\nkansainvälisiä renkutuksia niin äänekkäästi, että kaikki keskustelu\ntuntui tuiki mahdottomalta. He vaikenivat hetkeksi laulustansa\nmaistellakseen hiukan likööriä, joka loisti vihreänä kuin myrkky\nvalkoisissa laseissa. Sitten he alkoivat taas menoamisensa.\n\nUrhoon olivat viinit vaikuttaneet tuntuvasti. Hänen kasvonsa hehkuivat\npunoittavina, mutta hän osasi hyvin salata päihtymyksensä. Voidaksensa\nedes hiukan kuulia toistensa puhetta kallistivat Ebba ja Urho päänsä\ntoistensa puoleen. Heidän ollessaan tässä asennossa ilmestyi Albert\nJukan seuraamana huoneeseen, Ebban tai Urhon huomaamatta heidän\ntuloansa. Kummankin suussa savusi pitkä, hyvätuoksuinen sikari. Tytöt\nlauloivat kovaäänisesti, ja Ebba ja Urho keskustelivat innokkaasti.\n\nAlbertin katse synkistyi, hän pysähtyi ovelle ja imaisi voimakkaan\nvedon sikaristaan sekä puhalsi sitten sauhun suustaan sellaisella\nvoimalla, että Martta sai savua henkeensä ja alkoi yskiä. Sitten hän\nastui pöydän luo ja joi yhdellä siemauksella koko pikarillisen ja\nkaatoi heti itsellensä toisen ja joi senkin. Ebba oli huomannut sen ja\ntuli surulliseksi sekä kuunteli hajamielisenä Urhon puhetta. Albert\nistuutui pöydän ääreen ja tuijotti tylsästi eteensä.\n\nLaulu ja soitto olivat tauonneet, kun Martan yskäkohtaus ei\nhelpoittanut ennenkuin hän sai suuhunsa likööriä. Aino kertoi\nerään lievästi sopimattoman »salonkivitsinsä», jonka hän muka oli\nkuullut Pariisissa. Syntyi naurunrähäkkä. Albert säpsähti ja heräsi\najattelustaan. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt\nmistä oli kysymys; sitten hän tyhjensi pikarinsa ja ehdoitti, että\nruvettaisiin tanssimaan.\n\nPöytä työnnettiin syrjään, Aino istuutui pianon ääreen ja alkoi\nsoittaa suurella pauhulla remuavaa valssia. Albert sieppasi Martan\nkäsivarrellensa ja alkoi tanssia hurjasti. Urho pyysi Ebbaa, joka\nsuostuikin, mutta heidän oli aivan mahdotonta tanssia, sillä Martta\nja Albert tanssivat niin rajusti, että tuolit kaatuivat, eikä heille\njäänyt mitään tilaa ahtaalla lattialla.\n\nEbba luopui pian tanssiyrityksestään ja istuutui pianon ääreen\nvapauttaakseen Ainon, joka olisi itse mielellänsä tanssinut. Ebba\nsoitti kaunista, haikean surumielistä, venäläistä »Kaipaus» nimistä\nvalssia. Jukka tanssi Ainon kanssa, ja heidän oli koko joukon helpompi\ntanssia, sillä Martta ja Albert eivät tanssineet enää niin rajusti.\nEbba näki pianon mustasta pinnasta niinkuin peilistä, kuinka Martta ja\nAlbert tanssivat lähekkäin ja kuinka Martta kuiskasi jotain Albertin\nkorvaan, johonka tämä vastasi myöntävästi päätänsä nyökyttäen. Yhtäkkiä\ntuntui Ebbasta niin tukahduttavalta, hänen oli vaikea hengittää, hän\nharvensi tahtia ja vihdoin sekaantui kokonaan soitossaan ja lopetti\näkkiä...\n\n— No, mikä nyt tuli? — kysyi Martta.\n\n— Ei mikään, täällä on vaan niin kuuma.\n\nIstuttiin jälleen pöytään ja juotiin likööriä. Puhe sujui kaikilta\nhyvin; ainoastaan Ebba oli vaitelias, sillä hän ei ollut juonut juuri\nmitään. Hänestä alkoi kaikki tuntua sanomattoman vastenmieliseltä, ja\nahdistava tunne rinnassa yhä kasvoi. Hän ehdoitti poislähtöä, ja hänen\nhämmästyksekseen suostuivat kaikki siihen heti, ilman vastaväitteitä.\nHän ei todellakaan käsittänyt mitään, oli kuin hän ei olisi tuntenut\nkoko seuraa, sillä niin yllättäviä olivat nämä suostumuksessaan...\n\nTilattiin kolme autoa, vaikka Ebbasta olisi kaksikin riittänyt, ja\nhetkisen odotuksen jälkeen olivat he matkalla kaupunkiin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMartta ja Albert istuivat kahden suljetussa autossa, jonka akkunaruudut\nhermostuttavasti rämisivät vaunun kiitäessä vinhaa vauhtia eteenpäin.\n\nAlbert istui väsähtäneenä ja kokoonlyyhistyneenä auton sohvalla ja\nkatseli tylsästi ulos akkunoista. Katulyhdyt vilahtelivat ohimennessä\nniinkuin tuliset pallot avaruudessa. Muuta ei hän nähnytkään, sillä\nvauhti oli siksi kova, että kaikki muuttui epämääräiseksi kaaokseksi.\n\n— Voitko sinä pahoin? — kysyi Martta ja tarttui hänen käteensä.\n\n— En.\n\n— No mikä sinua sitten vaivaa?\n\n— Ei mikään.\n\n— Siinä tapauksessa täytyy meidän tänä iltana pitää oikein hauskaa. —\nAuton lasit rämisivät niin, että hän ei oikein kuullut Martan viimeisiä\nsanoja.\n\n— Mitä meidän täytyy pitää? Juomisesta olen jo saanut kyltikseni.\n\n— Hauskaa, oikein hauskaa, — sanoi Martta ja silitteli lämpimällä\nkädellänsä Albertin veltosti riippuvaa kättä. Albert ei sanonut mitään\neikä myöskään vetänyt pois kättänsä, vaan antoi Martan sitä hyväillä.\nAuto töyssyi sinne tänne niin, että sisällä-istujat tölmäilivät\ntoisiansa vasten, ja kerran löivät heidän päänsä yhteen. Martan kasvot\nkoskettivat Albertin poskea, jota Martta hiljaa suuteli, mutta Albert\nei ollut huomaavinansa mitään. Häntä niin väsytti, ja kuitenkin piti\nkatkera, jäytävä tunne sydänalassa häntä valveilla. Hän ei saanut\npois silmistänsä näkyä, jonka oli nähnyt astuessaan japanilaiseen\nhuoneeseen: Ebba ja Urho olivat keskustelleet niin tuttavallisesti\ntoistensa puoleen kallistuneina. Hän kärsi siitä, että hänen\nvierellänsä Ebban asemesta istui Martta. Hän tiesi varsin hyvin, että\nEbba olisi istunut siinä, jos hän oikein olisi tahtonut, mutta mitä\nhyötyä siitä olisi ollut, kun Ebban tunne oli Urhon valinnut.\n\nKansallismuseon kohdalla teki heidän autonsa äkkinäisen käänteen\nMuseokadulle päin. Albert heräsi ajatuksistansa ja kysyi:\n\n— Mihinkä nyt, joko me nyt olemme kotona?\n\n— Emme, me menemme nyt minun luokseni, — sanoi Martta veitikkamaisesti\nja korjasi hattuansa, joka oli lentänyt käänteessä vinoon toiselle\npuolelle päätä.\n\n— Sinun luoksesi? Eikö sinun kotisi ole sama kuin minunkin?\n\n— Ei tällä kertaa. Me menemme Aino Tuomisen boksiin, joka on minun\nkäytettävissäni. Annoin jo lähtiessä ohjaajalle määräykseni.\n\n— En minä enää jaksa sen harakan kanssa.\n\n— Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, Aino meni Jukan kanssa ties minne, ja\nhuone on minun käytettävissäni. — Albertin täytyi väkisinkin nauraa.\n\n— Oletpa sinä aika vekara, kun järjestät kohtauksia toisten huoneisiin.\n\n— Aino ja minä olemme hyviä ystäviä, kuten tiedät; minä olen usein\nottanut vastaan ystäviäni hänen kodissaan, sillä enhän minä koskaan\ntunne itseäni vapaaksi teillä.\n\n— Vapaaksi? — Auto pysähtyi samassa, ja Albert maksoi ohjaajalle. He\nalkoivat nousta portaita. Kolmannessa kerroksessa Martta avasi omalla\navaimellansa oven, ja he tulivat pieneen, somaan huoneistoon.\n\nEtumainen huone oli tilava ja hauskasti kalustettu. Peräseinällä\noli suuri sohva, jonka yli oli vedetty kauniille poimuille\nputoileva silkkinen, räikeävärinen, itämaalainen matto. Suuria\nitämaalaisia silkkipatjoja oli runsaasti sekä sohvalla että tilavissa\nnahkapäällysteisissä nojatuoleissa. Lattiaa peitti paksu, punainen\nmatto, seinillä oli runsaasti hyvällä maulla valittuja pieniä tauluja\nja hyviä valokuvia tunnetuista taideteoksista. Siellä täällä veti\nhuomiota puoleensa joku kaunis maljakko tai pieni veistokuva. Eräällä\njalustalla seisoi marmorinen Antinous, pää alas painuneena, huulillaan\narvoituksellinen vuosisataishymy, ja toisella jalustalla pingoitti\nmarmorinen Eros kaarevaa joustansa. Katossa paloi sähkökruunu, jonka\nlamppuja verhosivat eriväriset, silkkiset ruusut. Ovessa, joka johti\nperimmäiseen huoneeseen, riippui erivärisistä lasihelmistä sommiteltu\njapanilainen verho, jonka irralliset helminauhat riippuivat suorina ja\nalkoivat pienimmästäkin kosketuksesta kilisten heilua.\n\n— Onpa täällä somaa ja kodikasta, — sanoi Albert, istuutui sohvaan ja\notti paperossin sohvan vieressä olevalta messinkiseltä, turkkilaiselta\npöydältä. — Kannattaako Aino Tuomisen pitää tällaista asuntoa?\n\n— Kannattaisi kait kyllä, sillä onhan hän rikas, mutta minä otan osaa\nvuokraan, ja osa täällä olevista tavaroistakin on minun, ja minulla on\nkäyttöoikeus aina silloin tällöin tähän huoneistoon. Tänne minulla on\ntapana kutsua vieraitani.\n\n— Vieraitasi? Miksi et kutsu heitä kotiin, meille?\n\n— Kotiin, hyvänen aika, eihän minulla täällä ole kotia, jos sitä nyt\noikeastaan on missään. Minun ystäväni ja vieraani eivät mielellänsä\ntule minun kotiini, sillä se on heistä liian hieno ja he pelkäävät,\netteivät osaa käyttäytyä, ja onhan äitisi siinä suhteessa sangen\nankara ja pikkumainen. Ei, mutta mitä me tässä turhia jaarittelemme,\nsinun on saatava jotain hyvää. Likööriä minulla on täällä hiukan,\nsitä »maisterin vaasilikööriä», josta sinä niin pidät ja jota me\nsinun kunniaksesi kutsumme sillä nimellä. — Hän otti pienestä,\nlasiovella varustetusta, mustasta seinäkaapista kaksi korkeajalkaista\nliköörilasia, joista toinen oli vihreä ja toinen punainen.\n\n— Mitä ihmeitä sinulla on?\n\n— Älä ollenkaan ole levoton, sinä saat juoda punaisesta lasista, sillä\nse on lemmen lasi, minä juon vihreästä toivon lasista. — Hän kaasi\nruskeasta, vaasintapaisesta ruukusta, jossa oli kaunis korva, lasit\ntäyteen punertavaa, voimakkaasti tuoksuvaa likööriä.\n\n— Älä hassuttele, sinulla on niin paljon lapsellisia konsteja, mutta\nmaljasi, Martta, sinä olet kuitenkin sangen näppärä tyttö järjestämään\nitämaalaisia iltoja.\n\n— Kiitos, Albert. Täällä on täydellinen vapaus, täällä saa käyttäytyä\nniinkuin kukin tahtoo. Minä voin järjestää sinulle vaikka Semiramiksen\nriippuvat puutarhat, — sanoi hän nauraen.\n\n— Sepä olisi jotain harvinaista ja hauskaa nähtävää näin pohjoisessa.\n\n— Oikeinko sinä tahdot? — nauroi Martta ja väänsi sähkönappulaa\nniin, että vain punaiset lamput jäivät palamaan; sitten hän täytti\nliköörilasit ja otti peilin edestä kristallisen hajuvesiruiskun ja\nkulkien tanssiaskelin ympäri huonetta ruiskutti siitä valkoruusun\nsuloista tuoksua. Albert katseli hämmästyneenä sitä tottumusta, jolla\nMartta kaiken tämän järjesti, ja hän alkoi väkisinkin vaipua siihen\nvelttoon ja huumaavaan tunnelmaan, johonka punainen valo ja valkoruusun\ntuoksu hänet tuudittivat.\n\nHän katseli kaikkea tätä keinotekoista kauneutta jonkinlaisella\nhartaudella ja uteliaisuudella; punainen valo leikki kaikkialla\nkirjavilla patjoilla, marmorisilla veistoksilla, seinillä riippuvilla\ntauluilla ja ennen kaikkea Martan kasvoilla. — Punainen valo tekee\nkaikki kauniiksi, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa. Ääneen hän\nlausui:\n\n— Tämä ei ole hullumpaa, mutta tästä puuttuu vielä jotain, soittoa.\n\n— Ole huoletta, sitäkö sinä vielä kaipaat, — sanoi Martta ja juoksi\nperimmäiseen huoneeseen. Albert saattoi hyvin nähdä heiluvien\nhelminauhojen läpi, kuinka Martta nosti suuren gramofonin lattialle\nja veti sen vireeseen, kuinka hän asetti levyn paikalleen, käänsi\nsuurikitaisen kaikutorven etuhuoneeseen päin ja tukki suuren\nvillaliinan sen ammottavaan kitaan. Albert alkoi käydä yhä\nuteliaammaksi, — mitähän se nyt alkaa soittaa? — ajatteli hän. —\nTietysti jotain banaalia valssia, sillä sellainenhan on Martan maku. —\nHän näki, kuinka Martta pani koneen käymään, mutta tuota tavanmukaista\nhäiritsevää alkumelua ja särinää ei kuulunutkaan; hän oli aivan\nhämmästynyt.\n\n— Terve, tervissimo Albert, — sanoi Martta ja kohotti lasinsa, —\nkuunnellaanpas nyt minun taidettani. — Alkoi kuulua ikäänkuin kaukaisen\njouhiorkesterin soittoa; aluksi kuului se hiukan epäselvänä, mutta pian\nAlbert tunsi kappaleen, jonka hän usein oli kuullut ulkomailla suurissa\nkonserteissa. Se oli hänen lempikappaleensa, nuoren australialaisen\nsäveltämä »Merimiehen ikävä». Monasti oli hän elänyt sen sisällön\nmielikuvituksessansa alusta loppuun, ja nyt huvitti häntä kuunnella\nsitä gramofonin salaperäisenä esityksenä. Soiton vaimennettu ääni,\nnautittu alkoholi sekä väsymys estivät häntä olemasta kylliksi\narvostelevainen, ja hän vaipui hetken tunnelmaan...\n\nHän kuuli selvästi, kuinka sellot soittivat laivan lähtiessä rannan\nristiaallokkoa, ensi viulut kuvasivat kaihoisaa hyvästijätön säveltä,\nja rannalle jääneen morsiamen nyyhkytykset kaikuivat selvästi\nalttoviulujen tummassa säestyksessä, joka laivan lipuessa ulos\nsatamasta vähitellen kaikkosi...\n\nMeren aallokko kävi suuremmaksi, selväpiirteisemmäksi ja rajummaksi\nsekä samalla yksitahtisemmaksi. Orkesterin kaikki jouhisoittimet\nlauloivat aavan meren suurta ja raskasta aaltoilua, varsinkin\nbassoviulujen kumeat rytmit antoivat selvän kuvan meren mahtavasta\nliikehtimisestä; korkea klarinetti puhalsi yksitoikkoista tuulen\nvinkunaa laivan köysissä ja raakapuissa, ja eristäytyneenä ikäänkuin\nsooloksi lauloi ensi viulu surunvoittoista merimieslaulua.\n\nMutta tuulen kimeä ääni touveissa ja köysissä yltyi, meren aallokko\npaisui myrskyksi, ja lemmenlaulu kuoli valtavaan rajuilman pauhuun.\nMahtavat rummun tärähdykset ja metallisoittimien äkkinäiset\ntörähdykset kuvasivat hätälaukausten kumeata jylinää, ja kimakat\nklarinettijuoksutukset hengenhädässä taistelevien ihmisten avunhuutoja,\nja silloin tällöin heikosti kuuluva virren sävel kertoi kuoleman\nkauhun aiheuttamista rukouksista. Koko orkesteri pauhasi miltei\nkorviasärkevänä epäsointuna...\n\nMutta vähitellen myrsky tyyntyi, vedet laivan keulassa solisivat, ja\naurinkoinen päivä kimmelsi jouhisoittimien iloisissa sävelissä. Myrsky\noli onnellisesti vältetty, alus kiisi varmasti eteenpäin, tuli yö...\n\nSordiinot viuluissa orkesteri soitti kuutamon salaperäistä, hämärää\njuhlallisesti nousevilla ja laskevilla mainingeilla, ja yksinäinen\nensi viulu alkoi hiljaa, ikäänkuin huomaamatta laulaa mertakyntävän\nnuorukaisen koti-ikävää...\n\nHiljaa, huomaamatta taukosi soitto, ei kuulunut mitään tavallista,\nhäiritsevää loppurasahdusta, kun gramofoni lopetti soittonsa. Albert\nistui hetkisen hiljaa oman mielikuvansa vallassa. Kun hän heräsi,\nei hän ollut varma, oliko kuullut gramofonin soittoa vai oliko hän\nmielikuvituksessansa elänyt kuulemansa sävellyksen. Hän nojasi raskasta\npäätänsä sohvan silkkisiin patjoihin.\n\n— Mitä sinä pidit? — kysyi Martta kuiskaten ja tarttui Albertin kuumaan\nkäteen. Albert säpsähti kuin unesta.\n\n— Mitäkö pidin? En tiedä soittiko halveksittu gramofoni sen kappaleen,\njonka minä äsken kuulin, vai oliko se kaiku jostain ennen kuullusta\nesityksestä, mutta joka tapauksessa en minä luullut, että gramofoni\nvoisi tarjota ainoallekaan musikaaliselle ihmiselle siedettävää\ntunnelmaa, minussa se ainakin herätti vanhan muiston ja lopusta minä\npidin itse huolen. Sinun riippuvat itämaalaiset puutarhasi eivät\nkeinotekoisuudessaan ole hullumpia, ja tuo kone taitaa olla kallis?\n\n— Niin kait se on. Isä toi sen minulle kerran ulkomailta, ja se\nlienee parhaita lajiaan. Mutta voi se soittaa muutakin kuin vain\ntunnehymistyksiä.\n\n— Oletko sinä Martta koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka musiikki\nsentään on kummallista. On olemassa yksi sävellaji, jonka kaikki ilman\nmitään vastaväitteitä, kansallisuudesta huolimatta, myöntävät surun ja\ntuskan tulkiksi, tarkoitan mollia, ja on taas toinen sävellaji, joka\nyhtä selvästi on ilon ja riemun täydellisin ilmaisija. Eivät minkään\nkielen sanat, eivät mitkään muodot, viivat tai värit niin selvästi ja\nkaikille tajuttavasi ilmaise näitä tunteita kuin sävelet, sanattomat\nsävelet.\n\n— Kyllä minä sen tunnustan, mutta en minä nyt jaksa filosofeerata\nmusiikista; — sanoi Martta, joka kaiken aikaa kun Albert puhui oli\nistunut hermostuneena ja kärsimättömän näköisenä. Minä voin näyttää\nsinulle, kuinka minun koneeni voi tulkita duuria, mutta sitä ennen,\ntervissimo, — sanoi hän ja kohotti maljan juoden sen ahnaasti pohjaan.\n\n— Älä herran nimessä aina hulluttele, sinussa ei ole yhtään vakavuutta.\nNäin on niin hyvä olla.\n\nMutta Martta ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, vaan ponnahti\nketteränä kuin nuori kissanpenikka ylös sohvasta, alkoi työntää tuoleja\nsyrjään keskilattialta ja livahti samassa toiseen huoneeseen sulkien\noven jälkeensä. Albert jäi yksikseen, hän oli täynnä uteliaisuutta,\nhetken outoa tunnelmaa ja jännitystä, sillä hän ei voinut aavistaa\nminkä yllätyksen hänen kekseliäs serkkunsa hänelle taas valmistaisi.\nMutta samaan aikaan tuntui hänessä syvällä itsessänsä kalvava tuska\nja suru; hän oli suostunut kaikkeen tähän karkoittaaksensa surullisia\najatuksiansa.\n\nHäntä ahdisti, hän olisi tahtonut raitista ilmaa, mutta valo, tuoksut\nja likööri kahlehtivat hänen väsyneen tahtonsa.\n\nSamassa ovi aukeni, kuului voimakasta, reipastahtista soittoa ja\nkastanjettien kilahduksia. Kappale oli jokin tuttu espanjalainen\ntanssi. Martta syöksyi huoneeseen puettuna kauniiseen espanjalaiseen\npukuun; hänellä oli päässään suuri, harmaa huopahattu ja hiuksissa\nluonnottoman suuri keinotekoinen, tulipunainen ruusu.\n\nAlbert oli hämmästynyt ja näyn häikäisemä, hän ei voinut hillitä\nitseänsä, vaan löi kämmenillänsä tahtia. Martta tanssi notkeasti,\nreippaasti ja hämmästyttävän tulisesti espanjalaisen boléron. Kun\ntanssi oli loppunut, heittäytyi hän hengästyneenä Albertin syliin ja\npeitti hänen kasvonsa ja suunsa kiihkeillä suudelmilla.\n\n— Albert, rakas Albert, minä olen kauvan rakastanut sinua, ja sinä\nolet välinpitämättömyydelläsi kiusannut minua, mutta nyt sinä olet\nminun, minun ikiomani, niin, niin, älä puhu mitään, sinä olet minun,\nminä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, ja minun koko olemukseni\nikävöi sinua, minun tunteeni palo polttaa minut poroksi... Hän puhui\nniin nopeaan ja hengästyneesti, että Albert ei ehtinyt sanoa sanaakaan\nväliin, vaan koetti työntää häntä luotansa. Mutta Martta kietoi kätensä\nhänen kaulaansa ja puhui kiihkeästi:\n\n— Ilman sinun rakkauttasi en voi elää, minä olen sairas, koko minun\nolemukseni himoitsee sinua, kuukaudesta kuukauteen olen minä ihaillen\nkaivannut sinua, — hän ponnahti hurjana seisomaan, tarttui rajusti\nAlbertia käteen ja yritti vetää häntä toiseen huoneeseen. Mutta samassa\nAlbert tempautui irti, hyppäsi seisomaan ja huusi:\n\n— Sinä olet humalassa, Martta, sinä olet hullu. — Mutta Martta takertui\nuudestaan häneen ja yritti suudella häntä ja puhui läähättäen:\n\n— Sinä et siis rakasta minua vähääkään, sinun välinpitämättömyytesi ei\nsiis ollutkaan mitään teeskentelyä, kuten minä luulin, sinä rakastat\ntoista, niin, minä tiedän sen. Ah, kuinka minä vihaan sitä ihmistä,\nhän on minun kaikkien onnettomuuksieni syy, tuo sinun Ebbasi, jota et\nkuitenkaan tule koskaan saamaan. Hän on myrkyttänyt koko minun elämäni,\nmutta hän ei ole tuleva sinun omaksesi, sillä hän rakastaa Koskulaa,\nniin, hän rakastaa Urhoa... — Yhtäkkiä hän irtautui Albertista ja\nperäytyi muutamia askelia keskilattialle. Albert seisoi huojuen ja\nnojasi itseänsä suuren tuolin selustaan. Hänkin oli hengästynyt\nniinkuin kiivaan juoksun jälkeen; Martan sanat olivat lyöneet hänet\nvoimattomaksi.\n\n— Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua, mutta minä rakastan ja minulla\non tunteen oikeus sinuun...\n\n— Sinä olet inhoittava! — sai Albert vaivoin sanotuksi käheällä äänellä\nja peräytyi ovea kohti. Samassa Martta syöksyi hänen käsiinsä kiinni ja\nalkoi vetää häntä mukanansa.\n\n— Sinä olet niinkuin äitisi! — karjaisi Albert vimmoissaan ja heitti\nhänet rajusti luotansa.\n\n— Niinkuin äitini! — parahti Martta ja kaatui itkien lattialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlbert oli avannut akkunan, josta kylmä syysilma tulvehti sisään\nkarkoittaen hajuveden, tukahduttavan tuoksun. Hän seisoi akkunan\nääressä ja katseli ulos, jossa kuutamo kiilteli mustilla katoilla ja\nvastassa olevan kivimuurin akkunoissa. Albert oli sammuttanut punaisen\nvalon ja sytyttänyt valkoiset lamput.\n\nHänen oli paha olla, kun hän katseli huonetta luonnollisessa\nvalaistuksessa. Kaikki oli ollut niin kummallista, valo, tuoksut,\njuoma, soitto ja tanssi. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mitenkä oli\nvoinut vaipua niin keinotekoisiin tunnelmiin. Mutta tunnelmia ne\njoka tapauksessa olivat olleet ja sangen vaikuttaviakin, sitä ei hän\nparhaimmallakaan tahdollaan voinut kieltää. Ja hän alkoi jo ajatella,\nettä tokko mitään täydellisesti keinotekoista ja luonnotonta onkaan,\nsillä ihmisethän kaiken tekevät ja kaiken tuntevat, ja jos lukemattomat\ntuhannet rakastivat esimerkiksi tällaisia tunnelmia, niin tuskinpa ne\nenää silloin olivatkaan keinotekoisia tai luonnottomia, koska niillä\noli sisältöä, ja arvoa heille...\n\nMartan yhä äänekkäämmäksi käyvä itku katkaisi hänen ajatuksensa.\n— Ainakin tuo on totta ja ehkäpä todellistakin, — ajatteli hän\nkatsellessaan Marttaa, joka yhä makasi lattialla punaisella matolla\nja itki niin, että hartiansa nytkähtelivät. Albert seisoi äänetönnä\nja katseli maassa makaavaa nuorta naista. Kohtaus oli tehnyt häneen\njärkyttävän vaikutuksen, ja hän oli silmänräpäyksessä selvinnyt\npäihtymyksestään. Hänen kävi Marttaa sääliksi, mutta myöskin häntä\ninhoitti. Kun itkun nyyhkytykset alkoivat taas käydä voimakkaammiksi,\nlähestyi hän Marttaa ja nosti hänet sohvalle istumaan.\n\n— Älä nyt enää itke, eihän sinulla ole siihen mitään syytä, — sanoi hän\nkoettaen lohduttaa.\n\nMartta käänsi itkettyneet kasvonsa häneen ja kysyi kuin unesta heräten:\n\n— Mitään syytä?\n\n— Niin, älä nyt enää itke, eihän se siitä parane.\n\n— Mitään syytä, — toisti Martta ikäänkuin muistellen, — voi rakas\nAlbert, minulla on paljon itkemisen syytä, koko minun elämäni on ollut\npaljasta itkua ja pitkä tuskan parahdus, — ja hän purskahti taas\nitkuun. Albert nousi ja meni neuvottomana akkunan luo ja katseli ulos.\nHänen tunteensa olivat hyvin sekavat ja epämääräiset, hän ei ymmärtänyt\nMartan sanoista puoliakaan. Hän olisi mielellänsä lähtenyt koko\nhuoneesta, mutta ei hän katsonut voivansa tehdä sitäkään. Miksi? Sekin\noli hänelle epäselvää. Hän päätti odottaa, kunnes Martta rauhoittuisi,\npuhua hänen kanssaan ja vasta sitten jättää hänet yksikseen. Kun Martta\ntaas oli hiukan rauhoittunut, sanoi Albert:\n\n— Minä en ymmärrä sinua vähääkään, kerro nyt minulle rauhallisesti.\n\n— Minä kerron, jos sinä voit rauhallisesti kuunnella minua, — sanoi\nMartta ja kuivasi kasvojansa. — Albert, sinä tunnet hyvin minun\nsyntymäni tarinan ja sinä teidät yhtä hyvin kuin minä, että en ole\nmikään sinun serkkusi, vaikka minä siitä käyn, ja juuri syntymässäni on\nminun elämäni suuri tragiikka.\n\n— Mutta onhan sinulla ollut hyvä koti ja olethan sinä saanut\nsamanlaisen kasvatuksen kuin Ebba ja minä.\n\n— Samanlaisen, ei koskaan. Minulla on ollut niitä samoja ulkonaisia\netuja kuin teilläkin, mutta minulta on puuttunut se kaikkein suurin ja\nkallein, äidin rakkaus.\n\n— Nyt minä taaskaan en ymmärrä sinua, sillä onhan täti Emma ollut\nsinulle hyvä ja kiltti niinkuin oma äitisi, sitä kait sinä et tahtone\nkieltää?\n\n— Hyvä ja kiltti, siinä onkin kaikki, mutta hän ei ole rakastanut minua.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Minä olen tuntenut sen, lapsuuteni on täynnä katkeria muistoja,\njo silloin minä olen sen huomannut. Niitä havaintoja eli tuntoja on\nmahdoton sanoin kuvailla tai mainita mitään erikoisia tapauksia, minä\nolen vain joka hetki _tuntenut_, että saan kaikki armosta, että minulla\nei ole mitään oikeutta kaikkiin niihin ystävällisyyden osoituksiin,\njoita minulle on suotu, että minulla oikeastaan ei ole elämisen\noikeutta.\n\n— Martta, kuinka voit ajatella noin! Sinä olet kiittämätön.\n\n— Niin juuri, kiittämätön, se on oikea sana. Kiitollinenhan minun\npitäisikin olla joka hetki, kiitollinen siitä, että olen saanut hyvän\nkasvatuksen, kiitollinen siitä, että minulla on Hagenien loistava nimi,\nkiitollinen kaikesta, kiitollinen ja yhä kiitollinen, mutta sitä minä\nen osaa olla.\n\n— Martta!\n\n— Mitä hyötyä on kiitollisuudesta? Onko kiitollisuus mikään ihmiselle\nsopiva tunne? Kerjäläinen voi olla kiitollinen lahjoittajalle siitä,\nettä sai lahjan, mutta se tunnehan on ostettu tunne, jos se yleensä on\nmikään tunne. Minä en tahdo enkä voi olla kiitollinen, ja kuitenkin\ntahtoisin kiittää kaikesta rakkaudellani, mutta sitä tunnetta minussa\nei vanhempiini ole, sillä lasten rakkaus vanhempiinsa syntyy vain\nvanhempien rakkauden lämmössä, ja sitä onnea ei minulla ole ollut\nelämässäni.\n\n— Mutta sinä teet väärin vanhemmillesi, kyllä he ovat rakastaneet\nsinua, siitä on lukemattomia todistuksia.\n\n— Niin, sinulla niitä kyllä voisi olla lukemattomia, sillä sinä olet\nkatsellut minua samoilla vierailla silmillä kuin koko sukusi, mutta\nminulla ei ole ainuttakaan, taikka ovat ne hyvin hämäriä. Minä olen\nkoko elämäni kärsinyt vääryyttä, koko minun lapsuuteni muistoinensa\nhuutaa korviini sitä. Minä voisin mainita lukemattomia pieniä\nesimerkkejä, jotka kuuluvat siihen suureen kokonaisuuteen, josta minä\npuhun, mutta se ei sittenkään tulisi täydelliseksi tai sellaiseksi,\nettä sinä voisit minua ymmärtää, sillä sinäkin olet vieras ihminen.\nMinä rakastan sinua, mutta toivottomasti. Rakkautta minä janoan. Se\npohjaton rakkauden kaipuu, joka onnettomassa syntymässäni on osakseni\ntullut, ja se hellyyden jano, joka lapsuudessani ei ole tyydytystä\nsaanut, vaatii nyt oikeuksiansa, mutta sen muodot ovat nyt muuttuneet\nsellaisiksi, että ihmiset tuomitsevat sen rakkauden huonona. Mutta\nrakkautta se kuitenkin pohjaltansa on, vaikka se onkin vain suuresti\nonnettomien ihmisten rakkautta. Ja sentähden on oikeastaan turhaa puhua\nsinulle, sillä et sinä kuitenkaan voi ymmärtää minun onnettomuuttani...\n\n— Mutta koetahan toki, minulla on ainakin suuri halu yrittää ymmärtää\nsinua.\n\n— Kun olin koulutyttö, kävin minä muiden mielestä puettuna aivan\nsamalla tavalla kuin Ebba, mutta itse minä tiesin, että Ebba osasi aina\njärjestää omaan pukuunsa parempia aineksia kuin minä — huomaa, että\nolen nainen — ja jos minä valitin siitä äidille, niin ei hän koskaan\nauttanut tai tukenut minua tässä epätasaisessa kilpailussa, vaan sanoi\nystävällisesti, että sehän oli pieni asia. Niin se onkin, mutta silloin\nei se suinkaan ollut minulle sitä. Kaikissa Ebban ja minun riidoissa\noli Ebba aina lopuksi oikeassa, jos vedottiin äitiin. Minussa se\nherätti katkeruutta, ja vähitellen tuli minusta tottelemattomampi ja\nilkeämpi lapsi kuin Ebbasta, ja jota enemmän minua rangaistiin, sitä\npaatuneemmaksi minä tulin. Yksi todella sydämestä lähtenyt hellä sana\ntai suudelma olisi ollut kylliksi sulattamaan roudan minun sydämestäni.\n\n— Mutta olethan sinä saanut hellyyttä osaksesi.\n\n— Se ei ole totta. Muodollista hellyyttä kyllä, mutta lapsia ei petetä\nsiinä suhteessa. Oletko huomannut, että pienet lapset ja eläimet\nsuostuvat heti empimättä toisiin ihmisiin, mutta toisia vierovat?\nNiillä on itsetiedotonta vaistoa, ne tietävät kuka on hyvä, kuka paha.\n\n— Et kai tahtone väittää, että äitisi on ollut sinulle paha?\n\n— En juuri niin, mutta suhteessaan minuun ei hän ole ollut rehellinen,\nsen minä olen tuntenut. Ja kun hermoni ärtyivät pilalle, niin minä\nusein tahallani tein vääryyttä Ebballe, sillä minä tiesin, että vaikka\nolisin tehnyt oikeinkin, niin minua kuitenkin olisi pidetty pahana,\nja minusta oli hauskempi olla todella paha, sillä siitä oli minulle\nikäänkuin lohdutusta epätoivossani.\n\n— Sitten tuli aika, jolloin minä suorastaan vihasin Ebbaa. Minä sain\npalvelijoilta kuulla, että Ebba oli vienyt minulta oman äitini hoidon\nja imenyt sen maidon, joka luonnonlain mukaan olisi kuulunut minulle.\nMitä auttoi minua se, että olin saanut itselleni toisen äidin, joka\nei minua rakastanut. Minä puhuin siitä kerran äidin kanssa, ja siitä\nhetkestä tuli minusta todella se paha ja kiittämätön lapsi, joka minä\nnyt olen.\n\n— Alan jo käsittää mitä sinä tarkoitat, mutta sanon minä senkin, että\nkovin epäkiitollista on ottaa omaksensa tuntemattomien ihmisten lapsia.\n\n— Siinä olet oikeassa, sehän minunkin elämässäni on suurin virhe, että\nminut väkivallalla on istutettu maaperään, jossa en voi menestyä.\nJos minun vanhempani olisivat olleet yksin maailmassa, niin ehkä he\nolisivat onnistuneet hyvässä aikomuksessaan, mutta nyt oli niin,\nettä heidän ympäristönsä teki mahdottomaksi kaiken. Muistan hyvin,\nkuinka tädit ja tantit aina ihaillen hyväilivät Ebbaa ja puhuivat\ninnostuksella hänen avuistansa. Minä jäin niistäkin hyväilyistä\nosattomaksi ja juoksin keittiön puolelle palvelijattarien syliin taikka\npakenin huoneeseeni ja itkin. Ei se ollut kuitenkaan äidin vika, kyllä\nhän aina koetti tuoda minuakin esille, mutta mitä hän voi sille, että\nminä en ollut yhtä kaunis lapsi kuin Ebba ja että ihmiset ovat julmia\nja sydämettömiä. Nyt tuo kaikki on minulle yhdentekevää, mutta minä\nolenkin myös kasvanut sellaiseksi kuin nyt olen...\n\nMartan äänessä ja asennossa oli jotain uhmaa, kun hän sanoi nuo\nviimeiset sanat.\n\n— Mutta olisiko heidän pitänyt jättää sinut oman onnettoman äitisi\nhuostaan?\n\n— Olisi.\n\n— Mutta silloinhan sinä olisit kuollut lapsena kurjuuteen.\n\n— Ja mitä haittaa siitä olisi ollut, paljon tuskaa ja kärsimyksiä olisi\nsiten luultavasti säästynyt sekä minulta että vanhemmiltanikin, jos\nsilloin olisin kuollut, sillä kurjuuteen minä kuitenkin kuolen, se on\nminun kohtaloni.\n\n— Ei sellaista kohtaloa ole, kaikki riippuu sinusta itsestäsi.\n\n— Olet oikeassa, minun kohtaloni on kuten kaikkien muidenkin kätketty\nomaan itseeni, — Martan ääni alkoi värähdellä, niinkuin hän olisi\ntaistellut itkua vastaan. Hän katsoi Albertiin pyytävästi, miltei\nrukoilevasti. Albertin oli paha olla.\n\n— Martta, onneton Martta, tule minun kanssani kotiin, — sanoi hän,\näänessä lämmin sävy.\n\n— Minä en voi, minun täytyy olla hetkinen yksin.\n\nAlbert otti päällysnuttunsa ja lähti.\n\n\n\n\nIX\n\n\nAlbert seisoo korkealla Tähtitorninmäellä, hänen allansa lepää Helsinki\nkuunhohteessa. Huomaamattansa on hän yksinäisyyttä etsien tullut\nsinne. Kello on noin yksitoista illalla, kaupungista kuuluu etäinen\nhumina. Liike kaduilla on vielä jokseenkin vilkas, katulyhdyt loistavat\nlukemattomina alhaalla kaupungissa niinkuin tähdet. Nikolainkirkon\ntornikello kumottaa punertavana kuuna tuossa keinotekoisessa\ntähtitarhassa. Pohjoissataman rantalyhdyt kuvastuvat veteen, ja\nKatajannokalle vievän rautatiesillan luona luovat tiheässä olevien\nlyhtyjen pitkät valojuovat veteen ikäänkuin jättiläisurut, joiden\ntuliset urkupillit hiljaa heilahtelevat vedenkalvon värähdellessä.\n\nTaivaalla paistaa täysikuu heikentäen hiukan katulyhtyjen loistetta ja\nlevittäen salaperäistä hohdettansa kaupungin mustille peltikatoille,\njotka täältä korkealta katsottuina muistuttavat tavattoman suuria\nruumisarkkuja. Sen hopeaiset säteet kimmeltävät merenpinnalla,\njolla siellä täällä uinuu pieni virolaisjaala. Myöskin taivaan\nkansi tähtinensä on kuun valossa vaaleampi kuin muina marraskuun\ntähtikirkkaina iltoina.\n\nAlbert katsoo vuoroin merta, vuoroin kaupunkia. Hänen mielensä on\nalakuloinen ja särkynyt. Tuttu tuska ahdistaa häntä lakkaamatta. —\nMaailmassa on niin paljon onnettomuutta ja tuskaa. Hän koettaa ajatella\nonnetonta Marttaa, joka ehkä vielä itkee yksinäisyyttään.\n\n— Kuinka ihminen sentään on sokea, — ajattelee hän. Vuodesta vuoteen on\nhän nähnyt Marttaa, on nähnyt hänet vallattomana ja vakavana, iloisena\nja itkevänä, hyvänä ja ilkeänä eikä koskaan ole tullut ajatelleeksi\ntai huomanneeksi, että Martalla on parantumaton haava sydämessänsä.\nEi hän myöskään ole huomannut Martan rakkautta häneen, hän on ollut\ntäydellisesti sokea kaikille hänen tunteensa purkauksille. Hän on\nkuullut muilta yhtä ja toista Martasta ja hänen elämästään, mutta hän\non pitänyt sitä panetteluna ja kateutena. Ei hän olisi uskonut, että\nMartta todella oli niin onneton ja jo niin syvälle langennut, mutta hän\noli nyt sen itse kokenut... Ei hän tahtonut lukea omaksi ansioksensa\ntai hyveeksensä sitä, että oli työntänyt Martan luotaan. Ei oma\nmoraalinsa, vaan rakkaus, suuri rakkautensa Ebbaan oli estänyt häntä\nlankeamasta...\n\nHänen mielensä valahtaa niin herkäksi, hän muistaa monia talvi-iltoja\nsetänsä kodissa. Martta oli usein ollut lämmin ja herttainen hänelle,\neikä hän ollut huomannut hänen paljon puhuttua ilkeyttään muitakaan\nkohtaan. Martta raukka, hän oli tehnyt sittenkin väärin häntä kohtaan,\nhänen olisi pitänyt koettaa saada hänet kotiin, taikka tänne ulos\ntähtitaivaan alle.\n\nMutta oma tuska ja särkyneisyys oli ajanut hänet yksin ulos\nkaupungille. Kaduilla kulkiessaan oli hän monasti ennenkin löytänyt\noman itsensä ja saanut sielunrauhansa takaisin. Mutta tänä iltana ei\nmielenrauha tahtonut millään palata. Hän koetti yhä ajatella Martan\nonnettomuutta, mutta oma tuska astui kuitenkin etualalle vuolaana ja\nhukuttavana niinkuin tulviva koski.\n\nNyt hän sen tiesi varmasti. Olihan hän sen jo aikoja tiennyt, mutta\nnyt oli sen toinen hänelle ääneen lausunut, Martta sen oli sanonut.\n»Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua», oli Martta raivoissansa\nhuutanut. Hyvä Jumala, kuinka ne sanat olivat koskeneet, niissähän\npiili järkähtämätön totuus, hän ei ollut erehtynyt, Marttakin sen\ntiesi...\n\nToisinaan oli hän luullut erehtyneensä, sillä Ebban käytös häntä\nkohtaan oli tasaista ja ystävällistä kuten ennenkin. Mutta sitten tuli\nmonia selittämättömiä asioita. Mitä yhteistä hänellä ja Urholla oli?\nMiksi he niin paljon olivat yhdessä?...\n\nYksi kysymyksistä aina sai vastauksensa: Urho rakasti Ebbaa. Mutta\nrakastiko Ebbakin Urhoa? Siihen kysymykseen olisi parhaiten saanut\nvastauksen tiedustelemalla häneltä itseltänsä, mutta sitä totuutta ei\nhän sittenkään uskaltanut kuulla, sillä se olisi ollut hänen unelmiensa\nja toiveittensa varma kuolema, se olisi ollut se musta portti, joka\njärkähtämättömästi olisi sulkenut hänet pois maallisesta onnesta. Tämä\nkiduttava epävarmuus oli kuitenkin ihanampi, sillä se kätki itseensä\nvielä toivonkipinän, niin kauvan kuin ratkaiseva sana ei vielä ollut\npainanut lukkoon hänen kohtalonsa ovea.\n\nMutta olihan hän sen kuullut. Martta tunsi Ebban ehkä paremmin kuin\nhän, ehkä Ebba oli sen joskus Martalle sanonutkin... Ei, ei, eiväthän\nhe olleet ystäviä, se oli mahdotonta, mutta hän ei uskaltanut enää\najatella asiaa eteenpäin, sillä onnen ovi häämöitti vielä raollaan...\n\nAlbert istuutuu lähellä olevalle penkille, hän on sanomattoman väsynyt.\nToisaalla välkkyy hopeanhohtoinen meri, toisaalla kutsuvat kaupungin\ntulet. Hänen väsynyt katseensa osuu edessä kohoavaan mahtavaan\n»Haaksirikkoisten» patsaaseen. Sen tumma pronssi kiiltää kaameasti kuun\nvalossa.\n\nVoimakas mies seisoo koko pituuteensa jännittyneenä painuvalla lautalla\nkatkenneeseen mastoon nojaten. Hänen jaloissansa pysyttelevät vaivoin\nsamalla lautalla hänen nuori vaimonsa ja vanhin poikansa. Vaimo pitää\nepätoivon vimmalla kiinni maston touvisilmukasta, ja hänen raukeilla\nkasvoillansa asuu väsymys, kauhu ja kuoleman pelko, sillä aalto on\npyyhkäistä hänet lautalta. Maston juurella pysyttelevä nuorukainen\nkohottaa hämmästyneitä kasvojansa nähdäksensä, tuleeko apua vai tuleeko\nkuolema, jota hän ei vielä oikein ymmärrä pelätä. Hänen ilmeessänsä\non viattoman ihmisen rauha kuoleman edessä. Nuorin lapsista, kodin\nrakkaus, puristautuu isän kädellä istuen hänen vahvaan käsivarteensa\nja itkee rajusti. Vasemman kätensä on tämä jättiläinen kohottanut\nkorkealle liehuttaen vaatekappaletta myrskytuulessa.\n\nKuu valaisee hänen jännittyneitä kasvojaan, joiden jokaisessa\nlihaksessa näkyy kamala tietoisuus siitä, että jos hän sortuu, sortuvat\nnämä toisetkin. Hänen suunsa huutaa ilmoille hänen hukuttavan hätänsä,\nkoko hänen suuren tuskansa, mutta hänen huutonsa on äänetön niinkuin\nsuurin tuska...\n\nAlbert tuijottaa kauhistuneena tätä kuvapatsasta. Se elää hänen\nmielikuvituksessaan, hän tuntee jokaisessa jäsenessään siinä olevien\nihmisten tuskan ja hän tuntee jäätävän kylmyyden, hän kuulee äidin\nhuokauksen ja lapsen itkun, hän kuulee isän voimakkaat huudot. Nuo\njännittyneet, tuskan vääntämät jäsenet ikäänkuin muuttuvat hänen omiksi\njäsenikseen; on kuin hänen koko ruumiinsa taistelisi elämästä ja\nkuolemasta, ja hänen sielunsa on kohonnut äänettömään tuskanhuutoon:\n\n— Haaksirikkoiset, älkää huutako noin! Me olemme kaikki\nhaaksirikkoisia, kaikkien meidän elonpursi on ajautunut rikki luotoja\nvasten, monella meistä on haahdessamme korjaamaton vuoto, muutamilla\nmeistä ei ole enää jälellä muuta kuin hajoavan lautan palkit...\n\nHaaksirikkoiset, älkää näyttäkö ihmisille tuskaanne, sillä eivät he\nsitä ymmärrä eivätkä he ehdi oikealla ajalla teitä auttamaan, ja heidän\napunsa tulee vasta silloin, kun se jo on liian myöhäistä. Heidän suurin\nantimensa on ystävällinen hautapuhe muistollenne...\n\nHaaksirikkoiset, älkää huutako kaupunkiin päin, jossa tuhannet\nitsekkäät ihmiset asuvat, sillä melun ja kiireen tähden eivät he kuule\nhuutoanne. Huutakaa merelle, jossa kova luoto voi armossansa suoda\nteille varmemman tuen kuin ihmisten kiviksi kovettuneet sydämet...\n\nAlbert katselee kauvan edessänsä olevaa patsasta, hän eläytyy siinä\nolevien ihmisten kuolemanhätään, ja vähitellen sulaa hänen oma tuskansa\ntämän suuren tuskan edessä, niinkuin suru sulaa kyyneliin...\n\nHiljainen tuuli tuo mereltä kylmää sumua, joka leviää yli kaupungin.\nValot siellä alhaalla himmenevät sen harson alla. Sumu kohoaa hitaasti\nylemmäksi ja ylemmäksi, ja pian peittyvät »Haaksirikkoiset» sen\nhopeakudoksiin häipyen olemattomiin niinkuin tuskallinen näky...\n\nAlbert tuntee kylmän viiman, hän nousee ja on juuri katsomaisillansa\nkelloansa, kun sumun läpi kuuluu Nikolainkirkon tornikellon kaksitoista\nlyöntiä.\n\n— Kuolleiden tunti, — ajattelee hän. — Elossa olevien on parasta\nsilloin olla kotonansa.\n\nJa hän lähtee Kaivopuistoon päin...\n\n\n\n\nX\n\n\n»Maisteri» Urho Koskula istui Pietarinkadun varrella olevassa\nasunnossaan mukavassa nojatuolissa. Se oli hänen omansa, hän oli sen\nitse ostanut itsellensä lukutuoliksi, sillä talon omat tuolit olivat\nniin epämukavia ja puisevia, ettei niissä voinut kauvaa istua ja lukea.\nSiitä se tuoli oli kuitenkin ollut hiukan kummallinen, että se oli\nollut ehkä liiankin mukava, sillä siinä alkoi väkisinkin nukuttaa, jos\njonkun aikaa siinä lukien istui.\n\nOli kuukauden kolmastoista päivä. Hän ei tosin ollut sanottavasti\ntaikauskoinen, mutta tämä päivä oli ollut siksi harmillinen, että\nsaattoi otaksua tapahtuvan vielä vaikka mitä, ennenkuin se oli loppuun\nkulunut. Hän oli hiukan hermostunut, sillä aamupäivällä hän oli ollut\nEbba Hagenin kanssa kävelemässä. He olivat kävelleet Eläintarhaan päin\nja pistäytyneet neiti Hagenin ehdoituksesta siellä olevaan suureen\nkukkaslämpiöön, sillä hän oli sanonut, että olisi virkistävää ja\nhauskaa päästä etelän luontoon samaan aikaan kun lumet peittävät maata.\nUrhosta oli se ehdoitus ollut hyvä.\n\nKun he astuivat korkeaan, lasikattoiseen kukkastemppeiiin, joka\nrakennustavaltaan muistutti roomalaista basilikaa, tervehti lämmin,\nkostea, mullalta tuoksuva ilma heitä heti eteisessä, jossa he\nkopistelivat lunta jalkineistaan.\n\nIhmeelliseltä tuntui näin yhtäkkiä lumisesta ja kuolleesta luonnosta\nsiirtyä keskelle ikuisesti viheriöitseviä palmuja, laakereita ja\njättiläissaniaisia, joiden juurilla lukemattomat, moniväriset ja\nmuhkeat chrysanthemit ja asterit levittivät runsasta väriloistettaan.\nIhastuneina kulkivat he pitkin punahiekkaista käytävää tämän\ntarunomaisen kukkarikkauden keskellä ja istuutuivat valkoiselle\npenkille erään suurilehtisen palmun alle, jonka lehdet levisivät heidän\nylitsensä niinkuin mahtavat auringonviuhkat.\n\nRehevät köynnöskasvit riippuivat alas katosta antaen lumipeitteisten\nkattolasien kautta tuleville auringonsäteille osan kelmeästä\nvihreydestään, ja penkin lähellä olevassa altaassa, jossa lihavat\nkultakalat juhlallisesti uiskentelivat, solisi helmeilevä vesisuihku\nhermoja rauhoittavasti.\n\nEbba oli aivan haltioissaan ja puhui innostuneesti rakkaudestaan\nkukkiin. Mutta Urho kuunteli häntä hajamielisenä, sillä Ebba oli\nhänestä tänään kauniimpi kuin koskaan ennen, ja hänen ajatuksensa\naskartelivat vain siinä, mitenkä hän voisi tunnustaa Ebballe\nrakkautensa. Astuessaan tähän lumoavaan kukkatarhaan hän oli\nsaanut idean juuri täällä, kukkien parissa, puhua Ebballe suuresta\ntunteestansa, sillä olihan tämä sopiva ja runollinen paikka, eikä\nsiellä näkynyt olevan muitakaan ihmisiä, jotka olisivat voineet häiritä\nheitä.\n\nMutta kenkään ei käy rankaisematta palmujen alla, sanoo sananlasku,\nja vaikka tuo lause onkin sangen, laajasisältöinen, koki Urho siinä\npiilevän totuuden aivan omalla tavallansa. Sillä juuri kun hän oli\nalkanut kauttarantaisen alkupuheensa, ilmestyi heidän eteensä eräästä\nsyrjähuoneesta Jukka Tavela punainen ruusu napinreijässä ja seuranansa\nAino Tuominen.\n\n— Kas vaan, onko herrasväki matkalla Rivieralle? — kysyi Aino\nveitikkamaisesti.\n\n— Tulimme tänne lämmittelemään, — vastasi Urho harmistuneena, — mutta\nmihinkä te olette matkalla?\n\n— Alppilaan, Alppilaan, sinne ihanaan viinimäkeen. Me tulimme vain\nkysymään, saisiko täältä ostaa kukkia, sillä niitä tarvittaisiin\nillalla.\n\n— Mihinkä niin? — kysyi Ebba.\n\n— Herranen aika, ettekö te ole lukeneet lehdistä, että Jukalla ja itse\nkuraattori Kalliosaarella oli eilen publiikki. Minun Jukkani on nyt\nvalmis maisteri,— sanoi Aino vissillä äänenpainolla.\n\n— Gratulor, gratulor, — sanoi Urho hämmästyneenä ja punastui\nhuomattavasti.\n\n— Kiitos, kiitos, ja tervetuloa illalla maisterikaronkkaan, — sanoi\nJukka ja teki kohteliaan kumarruksen molemmille.\n\n— Kiitoksia, mutta minä olen tänä iltana estetty, — vastasi Ebba\nkohteliaasti.\n\n— Mutta _maisteri_ Koskula varmasti tulee, — sanoi Aino painostaen\nerityisesti sanaa »maisteri», ja sitten he lähtivät.\n\nUrhosta tuntui, niinkuin heidän yläpuolellaan olevan palmun lehdet\nolisivat varistaneet kylmän vesisateen hänen niskaansa. Hän oli\nkuin lyöty. Että Jukka Tavela oli valmistunut, ei häntä erikoisesti\nhämmästyttänyt, sillä tiesihän hän, että Jukalla oli lopputentit\nkäsissä, mutta että opintoja halveksiva kuraattori Kalliosaari oli\nluopunut mielipiteistään ja ryyppyjensä välissä saanut itsensä\nvalmiiksi, oli ihmeitten ihme... Hänen tunnelmansa oli hävinnyt, eikä\nhänellä enää ollut halua puhua neiti Hagenille rakkaudestaan.\n\nJonkun aikaa he olivat vielä viipyneet tässä ihanassa kukkatarhassa,\nmutta Urho ei ollut huomannut enää mitään siitä kauneudesta, josta\nneiti Hagen oli niin innostunut. Ebba oli erityisellä mielenkiinnolla\ntarkastellut pieniä, lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä kaktuslajeja,\njotka useat olivat täydessä kukassa.\n\nUrholle tuli kuuma olo ja hän ehdoitti, että he lähtisivät ulos\nraittiiseen ilmaan tästä tukahduttavasta ansari-ilmasta. Raitiovaunulla\nolivat he sitten palanneet kaupunkiin...\n\nNyt hän istui omassa nojatuolissaan ja ajatteli harmistuneena päivän\ntapahtumaa. Nyt hän todella tiesi, että tänään oli kolmastoista päivä.\nHän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vähemmästäkin\nsaattoi tulla taikauskoiseksi.\n\n— Kirotut ihmiset, mikä ne olikin siihen heittänyt juuri sillä\nhetkellä! Ja se Aino Tuominenkin, se se sitten oli paha suustaan,\nse letukka. »Maisteri Koskula», mikä hävyttömyys, mokomakin. — Urho\nhermostui yhä enemmän ja sytytti paperossin.\n\n»Maisteri» — kuinka se sana ensi kerran häneen kohdistettuna oli\ntuntunut mairittelevalta. Hän oli lapsellisesti iloinnut siitä,\nettä häntä ulkomuotonsa tai ehkä viisautensa nojalla voitiin luulla\nmaisteriksi. Se tuntui hänestä jonkinlaiselta tunnustukselta ja\narvonannolta.\n\nYhä useammin ja useammin alettiin häntä vuosien kuluessa\nkunnioittaa sillä nimellä, mutta kuta useampi lukukausi kului, sitä\nepämiellyttävämmäksi se arvonimi hänelle kävi. Jos vuokrarouva tai\njokin matami sanoi häntä maisteriksi, niin se oli oikeus ja kohtuus,\nmutta, jos sivistyneet ihmiset kutsuivat häntä sillä nimellä, niin se\ntuntui hänestä veriseltä pilkalta.\n\n»Maisteri Koskula», niin kutsuivat häntä useat osakuntalaiset,\nvarsinkin nuoremmat, mutta sille ei hän ollut niin arka, sillä\neiväthän ne kaikki tienneet hänen tutkinnoistaan. Mutta kun\nkuraattori Kalliosaari, joka itse ei ollut mikään maisteri, kutsui\nhäntä julkisesti osakunnan kokouksissa sillä arvonimellä, niin hän\ntodenteolla häpesi. Nyt oli Kalliosaari keinotellut itsellensä tuon\ntutkinnon. Keinotellut, niin juuri, sillä Urho ei uskonut hänestä\nmitään hyvää.\n\nHän muisti varsin hyvin, kuinka neiti Hagenkin sinä ensimäisenä,\nkohtalokkaana iltana, jolloin he tutustuivat toisiinsa, oli sanonut\nhäntä maisteriksi. Se oli tuntunut kiusoittavalta ja inhottavalta,\nja hän oli ajatellut heti silloin sanoa, että tutkinnot olivat vielä\nsuorittamatta, mutta hän ei ollut silloin saanut sitä voimaa mistään.\nTotuuden oli neiti Hagen kyllä myöhemmin saanut kuulla muualta, mutta\nties missä muodossa!...\n\nVaikka oliko tuo nyt mikään suuri asia, jos nimitettiin mokomallakin\narvonimellä; olihan maa sen arvoisia, köyhiä herroja väärällänsä. Hän\noikein halveksi koko arvoa... Mutta oli se sittenkin, jos ajatteli\nasiaa tarkemmin. Se oli aste, joka eroitti ylioppilaan ylioppilaasta,\nkun vissit vuodet olivat kuluneet, se eroitti laiskan ahkerasta.\nYlioppilaspiireissä sillä oli suurempi merkitys kuin moni saattoi\nluullakaan, ja monelle vanhalle civikselle se oli akilleskantapää,\njolle ei ollut hyvä astua.\n\nJa itse teossa, olihan se mitätön asia muiden silmissä, mutta hänelle,\nhänelle se oli kaikki. Se oli hänen mielensä ainainen kalvava tuska,\nhänen olemisensa pahoittava valhe, hänen päiviensä ainainen häpeä ja\nhänen suuren kurjuutensa perussyy...\n\nNiin juuri, hänen kurjuutensa syy. Jos hän olisi suorittanut joitain\ntutkintoja, olisi hän silloin ehkä paremmin saanut rahaa lainaksi.\nAluksi, kun hänen lukunsa alkoivat myöhästyä, hän oli kuvitellut\npitkittävänsä tutkintojansa siksi, että hän ylioppilaana ollen saattoi\nsaada paremmin rahaa irti. Muutamat maisterit olivat sanoneet, että\nkun kandidaatti oli suoritettu, ei kukaan tahtonut antaa penniäkään,\nja velallahan köyhän täytyi lukea, jos mieli eteenpäin. Mutta nyt\nei kukaan enää luottanut hänen lukuihinsa, ei edes se auttanut\nmaaseudulla, jossa rikkaat talonisännät olivat hänelle rahoja\nlainailleet ja menneet takauksiin, että hänen nimensä aina silloin\ntällöin mainittiin sanomalehdissä milloin osakunnan juhlapuhujana,\nmilloin itse suuren ylioppilaskunnan luottamusvirkailijana...\n\nPaha omatunto kolkutti kuin teräväkärkinen vasara. Tänään oli hän taas\nsaanut ankaran varoituksen ja hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin\nsaattoi odottaa.\n\nEttä Kalliosaarikin oli valmistunut, ja hän, hän oli taaskin jäänyt\njälkeen. — Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, hänen tuli kuuma ja paha\nolla, hänen oli vaikea hengittää, hän luuli tukehtuvansa. Koko kauhea\ntotuus näyttäytyi hänelle täydessä alastomuudessaan. — Hyvä Jumala,\nmitä hänestä tulee, mihinkä tämä päättyy? — Hänestä tuntui, niinkuin\nkauhean suuri, kuumuutta huohottava, tuntematon peto olisi tarttunut\nhäntä kurkusta kiinni ja puristanut häntä hirvittävällä voimalla. Hän\nsulki silmänsä päästäksensä näkemästä tuota hirviötä; hänen ajatuksensa\nikäänkuin salpautuivat yhteen kohtaan.\n\n— Mitä minusta tulee? Mihinkä tämä päättyy? — Hän ei uskaltanut avata\nsilmiänsä.\n\n— Minä en tahdo sortua, minä en saa sortua, minun täytyy saada voimia\ntullakseni joksikin. — Hänet valtasi suuri kuoleman hätä, hänen\nruumiinsa värisi niinkuin vilutaudissa, ja kylmä hiki helmeili hänen\notsallansa. Elämän ankara, kammottava totuus puristi häntä niinkuin\npihdit koko armottomuudessaan...\n\n— Minä en tahdo sortua... Minä en tahdo kuolla... minä en tahdo... en,\nen...\n\nKun hän aukaisi silmänsä, näytti hänestä, että kuviot seinäpapereissa\nalkoivat suureta hirvittävällä nopeudella. Hän vilkaisi pöydälle,\njossa kirjat alkoivat monistua ja kauhistuttavasti suureta. Kaikki\nesineet huoneessa liikkuivat ja lähestyivät häntä huimaavaa vauhtia\npienentäen tilan hänen ympärillänsä olemattomiin. Hän luuli tulevansa\nmielipuoleksi ja hoiperteli vuodettansa kohti. Hänestä tuntui, että\nkaikki esineet tahtoivat puristaa häntä ja kokonaan tukehduttaa hänet.\n\nHänen hätänsä oli ääretön. Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelle.\nHänen kätensä taipuivat vaistomaisesti ristiin, ja hän alkoi rukoilla\ntietämättä itsekään millä tavalla, ketä ja mitä, mutta ikäänkuin kaukaa\njostain äärettömästä menneisyydestä valahti hänen mieleensä pieni\nlapsuusvuosien rukous...\n\nHänestä alkoi heti tuntua koko joukon helpommalta. Sitten hän purskahti\nkatkeraan, äänekkääseen itkuun... Kauvan itkettyään hän vihdoin nousi\nvuoteeltansa. Ilkeä mielikuva oli kadonnut, ja mielessä souti suloinen\nrauha. Nyt hän saattoi rauhallisesti ajatella tilaansa, ja hänelle kävi\nselväksi, että työ oli hänen ainoa pelastuksensa.\n\n\n\n\nXI\n\n\nNiinkuin suureen juhlaan kutsuen loistivat professori Hagenin\nkaksikerroksisen kivitalon akkunat. Runsas valo tulvehti jokaisesta\nakkunasta heijastuen taloa ympäröiville valkoisille hangille. Reki\ntoisensa jälkeen pysähtyi kahden voimakasvaloisen kaarilampun\nvalaiseman pääsisäänkäytävän eteen. Aina silloin tällöin saattoi nähdä\nreestä ulos astuvien naisten kauniita silkkipäähineitä, vilahduksen\njostain vaaleasta puvusta tai valkoisen pienen tanssikengän.\n\nProfessori Hagenilla oli tavanmukaiset syystanssiaiset. Koko suuri\nhuoneisto tulvehti nuorisoa, valoja ja kukkien tuoksua. Alakerrassa\nolevaan suureen saliin, jonka kullatut, violetinvärisellä silkillä\npäällystetyt huonekalut olivat sijoitetut pitkin seiniä, oli\nkerääntynyt suurin osa vieraista. Ebba ja Martta, jotka molemmat olivat\npuetut samalla tavalla, vaaleanvihreään silkkipukuun, jota tuoreet\nkallat koristivat, vastaanottivat tulevia salissa. Albert puuhaili\nsuuressa hallissa johtaen vieraita sisälle esiteltäviksi äidillensä,\njoka istui kauniissa nojatuolissa salin valkoisen marmorikamiinin\nedessä.\n\nKello oli jo kahdeksan, suurin osa vieraita oli saapunut. Iloinen\npuheensorina täytti huoneet, kaikki odottivat tanssin alkamista.\nOltiin hiukan jännittyneinä siitä, kenenkä kanssa Albert aloittaisi\ntanssiaiset; arvailtiin sinne, tänne, mutta suurin osa oli kuitenkin\nsitä mieltä, että hän aloittaa Ebba-serkkunsa kanssa. Muutamat\nsuorastaan tiesivät juoruta, että tänä iltana muka julkaistaan Ebban\nja Albertin kihlaus, mutta kun salin ovelle ilmestyi Urho Koskula\nkomeana ja miehekkäänä hyvin silitetyssä frakissaan, sai keskustelu\ntoisen suunnan; kuiskailtiin ja viittoiltiin, ja tärkeä kysymys tanssin\nalkamisesta jäi ratkaisematta.\n\nMutta kauvaa ei tarvittu ratkaisua odottaa. Suuresta hallista alkoi\nkuulua valssin säveliä, ja pian sen jälkeen asteli Albert lattian\npoikki Ebban luo ja alkoi tanssin. Hänen kintereillänsä seurasi Urho\nKoskula, joka pyysi Martan, ja pian oli tilava salin lattia tanssivia\npareja täynnä. Alkuvalssi oli jokseenkin pitkä, jotta nuoret herrat\nsaisivat tilaisuuden tanssia kaikkien neitosten kanssa ja siten\nlähemmin tervehtiä sekä vanhoja tuttujansa että sinä iltana esiteltyjä\nnaisia.\n\nNaisvalikoima, sillä valikoimaksi sitä todella saattoi sanoa, oli\nmonellekin herroista sangen outo. Kaikki neitoset järjestänsä olivat\nkauniita, ja näytti siltä, niinkuin tätä pintapuolista mittapuuta\nsilmällä pitäen tämä kokoelma olisi valikoitu. Herrat huomasivat sen\npian ja onnittelivat Albertia valintansa johdosta, mutta toiset, jotka\nkaipasivat muutakin kuin vain naisellista kauneutta, eivät voineet\nolla ivallisesti huomauttamatta sitä, mistä tällainen rajoitettujen\nhengenlahjojen salonki oli kokoon haalittu.\n\nAlbertia eivät liikuttaneet edulliset eikä epäedulliset huomautukset,\nhänellä oli tunto isännän velvollisuuksista, ja hän teki kaikkensa,\njotta vierailla olisi ollut hauskaa. Tanssiohjelma oli vaihteleva ja\nrunsas, ja ihmeellistä kyllä, sai hän herrat tanssimaan ahkerasti, mikä\nei suinkaan ollut helppoa, sillä helsinkiläiset nuoret herrat ovat\nsiinä suhteessa sangen laiskoja, he kun ovat jo koulupoikina tanssineet\nitsensä kylläisiksi.\n\nMieliala oli mitä hilpein, kaikkialta kuului iloista naurua ja\npuheensorinaa. Albert näytti iloiselta, vaikka tosin hiukan\nrasittuneelta ja hermostuneelta. Ebba hymyili kaikille kaunista\nhymyänsä, mutta Martta tuntui pingoittuneelta ja huonotuuliselta.\nHänelle oli taaskin tapahtunut vääryys. Hän olisi luonnollisesti\ntahtonut kutsua parhaimman ystävättärensä Aino Tuomisen, mutta Ebba ja\nAlbert eivät olleet siihen suostuneet.\n\n— Ei meidän sovi kutsua sellaisia, — oli Ebba sanonut.\n\n— Millaisia? — kysyi Martta kiivastuneena — Eikö hän muka ole kylliksi\nhyvä tänne?\n\n— Ei, pieni Martta, — oli Albert vastannut hymyillen. Kuinka hän oli\nraivostunut, sillä hän oli ymmärtänyt mitä Albert tarkoitti. Oli ollut\nvähällä, että hän olisi jäänyt pois koko tanssiaisista, mutta tädin\nvuoksi hän ei uskaltanut, ja sitäpaitsi hän tanssi sangen mielellänsä.\n\nPian hän kuitenkin huomasi, että oli tehnyt suuren virheen tulemalla\nnäihin tanssiaisiin. Hänellä olisi varmasti ollut hauskempaa jossain\nulkona Ainon kanssa. Ainakin olisi hän saanut tehdä vähemmän katkeria\nhavaintoja. Vaikka hän oli yksi tanssiaisten emännistä, kehtasivat\ntapoja vailla olevat, hänelle sangen vieraat herrat olla hänelle\nepäkohteliaita. Jokaisella oli jo ikäänkuin koko illan seuraksi valittu\noma neitonen, mutta hän sai istua paljon yksin ilman seuraa. Jukka\nTavelakin oli hänelle nyrpeissään Ainon takia, niinkuin se olisi ollut\nhänen vikansa.\n\nMartta istui suuren, kultakehyksisen peilin alla ja vilkaisi siihen.\nOlihan hän usein nähnyt itsensä peilissä, mutta ei hän ollut luullut,\nettä voisi olla sen näköinen kuin hän nyt oli. Tuo havainto ei suinkaan\nollut hänelle mieluisa, sillä hänen täytyi myöntää itsellensä, että hän\nei ollut tänä iltana eduksensa. Ehkä syy oli sopimattomassa puvussa.\nMutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan tanssivia pareja muistui\nhänen mieleensä totuus: rakkaus ja onni kaunistavat kasvoja, mutta\nonnettomuus ja viha rumentaa ne.\n\nNiin, onneton hän oli ja vihainenkin. Varsinkin. Albertia hän vihasi,\nsillä Albert liehui kaikkialla koko illan, oli kohtelias kaikille,\nmutta unhoitti kiireessään hänet, niin ettei ollut kertaakaan tanssinut\nhänen kanssansa. Ja hän vihasi Albertia siksi, että kaikki nämä\nepäkohteliaat herrat olivat Albertin joko tuttavia tai ystäviä. Kun\npolkka, jota hän niin mielellänsä olisi tanssinut, oli loppunut, juoksi\nhän yläkertaan, sulkeutui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteellensa\nitkien.\n\nMutta alhaalla salissa jatkuivat tanssiaiset iloisina ja meluavina.\nMieliala oli kohonnut, soittajalle suotiin tuskin hetken lepoa, sillä\ntanssi-innostus oli vallannut kaikki. Urho Koskula tanssi paljon ja\ninnokkaasti, ja moni tyttö katseli ihastuksella hänen komeuttansa ja\nmiehekästä esiintymistänsä. Hän koetti pysytellä Ebbaa niin lähellä\nkuin suinkin, mutta Ebba ei saanut paljoa istua, sillä kaikki tahtoivat\ntanssia kauniin Ebba Hagenin kanssa; sitäpaitsi hän tanssi hyvin sekä\njutteli hauskasti, ja olihan hän yksi tanssiaisten emännistä.\n\nUrho Koskulan liiallinen huomaavaisuus alkoi Ebbaa kuitenkin\nhermostuttaa. Sitäpaitsi hän oli huomaavinaan, että Koskula esiintyi\nikäänkuin jonkinlaisilla etuoikeutetuilla vaatimuksilla häneen. Kerran\nhän istui hetkisen ja levähti kauvan tanssittuaan, sillä hän oli\nhengästynyt. Hänen siinä istuessaan tanssi Urho Koskula hänen ohitsensa\nerään valtioneuvoksen tyttären kanssa. Hän tuli kiinnittäneeksi\nlähemmin huomiotansa Koskulaan eikä hän voinut olla ystävällisesti\nhymyilemättä, kun näki kuinka Koskula kömpelösti liikutteli suuria\nraajojansa siron ranskalaisen tanssin tahtiin, kasvoissaan kuitenkin\nvarma ja voitokas ilme. Eikä hän voinut sille mitään, että samassa tuli\nvertailleeksi Koskulan käytöstä muihin herroihin, jotka liikkuivat\ntanssin pyörteissä niinkuin ihmiset, joiden jokainen jänne ja lihas on\ntäynnä rytmiä ja tanssin suloa.\n\n— Polkka, tavallinen maalaispolkka sopisi varmasti Koskulalle\nparemmin, — ajatteli hän siinä istuessaan, ja ikäänkuin jatkoksi\nnoille havainnolle tulivat hänen mieleensä Koskulan monet pyrkimykset\nkulttuuri-ihmiseksi. Hän ei voinut muuta kuin suopeasti hymyillä. Eihän\nsiro käytös hänen mielestänsä ollut mikään ehdoton välttämättömyys\nkulttuuri-ihmiselle, mutta se seurasi ikäänkuin itsestänsä\nkulttuuri-ihmistä.\n\n— Te istutte tässä aivan yksin ja hymyilette, — sanoi Koskula, joka oli\nlopettanut tanssinsa ja kiireimmän kautta riensi hänen luoksensa.\n\n— Niin, minä vain levähdän ja hymyilen onnesta.\n\n— Todellakin, oletteko niin onnellinen?\n\n— Olen, ja onhan minulla siihen täysi syy.\n\n— Tahtoisitteko tehdä minutkin onnelliseksi tanssimalla kanssani\nensimäisen franseesin.\n\n— Kiitän teitä, mutta olen jo aikaisemmin luvannut Albertille. —\nSamassa alkoi valssi, ja eräs herra tuli pyytämään neiti Hagenia\ntanssiin. Urho istui nolostuneena, mutta pian hän tointui ja riensi\ntanssin pyörteisiin hommatakseen itsellensä jonkun toisen parin.\n\nMartta oli viipynyt kauvan huoneessansa, hän oli kuullut iloisia\npolkansäveliä ja haikean surullisia valsseja. Hänen mielensä oli\npalanut tanssin pyörteisiin, mutta hän oli hillinnyt itsensä, sillä\nsaattoihan hän yhtä hyvin istua täällä omassa huoneessansa kuin siellä\nalhaalla salissa, jossa hän ei kuitenkaan saanut tanssia. Hänen\nkatkeruutensa oli kivettynyt kyyneleettömäksi vihaksi, hän halveksi\nkaikkia niitä siellä alhaalla.\n\nVoimakkaat, alhaalta kuuluvat akordit herättivät hänet tuntoihinsa.\nHän päätti mennä alas tanssiaksensa franseesia, johonka soitto kutsui.\nMutta kun hän tuli alahalliin, huomasi hän, että kaikki parit istuivat\njo paikoillansa. Hän oli siis jäänyt kutsumatta. Maailma musteni hänen\nsilmissänsä, hän piti tätä epäkohteliaisuuden huippuna, mutta hän ei\ntullut ensinkään ajatelleeksi, ettei kukaan ollut myöskään saanut\ntilaisuutta kutsua häntä, sillä hänhän oli piileksinyt huoneessaan.\n\nSamassa tuli täti, mukanaan eräs nuori lyseon yläluokkainen, joka\nsukulaisuuden takia oli täytynyt kutsua, vaikka tytöt olivatkin\nvastustaneet hänen kutsumistaan.\n\n— Joko Martalla on pari? — kysyi täti.\n\n— Ei ole, enkä minä tarvitsekaan, — vastasi Martta silmät leimuten.\n\n— Martta, mitä sinä ajattelet, taasko tuhmana ja huonolla tuulella,\nvaikka on baalit. Kas tässä on Eemi-parka ilman daamia, tanssi sinä\nhänen kanssaan, ettei Eemi-raasun tarvitse istua, vaan saisi tanssia\nmukana.\n\n— En minä, — sanoi Martta uhmaavasti.\n\n— Sinun täytyy, kas tässä kavaljeeri, — sanoi täti ja työnsi Martan ja\nEemin tanssisaliin. Martta lensi tulipunaiseksi, sillä hänestä tuntui,\nettä kaikki katsoivat häneen, kun hän tuli sisälle. Hän olisi tahtonut\nvajota maan alle ennenkuin kestää moista häpeää, sillä hän kuvitteli\nkaikkien ymmärtävän, että häntä ei ollut kutsuttu, vaan että täti oli\ntämän nuorukaisen avulla pelastanut hänet yksin istumasta. Samassa\nkaikui Albertin ääni komentavana, ja parit lähtivät liikkeelle.\n\nAlbert johti hyvin ja tottuneesti. Tunnin kestäneen franseesin jälkeen\nolivat kaikki mitä parhaimmalla mielellä.\n\nMartta oli tanssinut sanatonna niinkuin unessa, hän oli kuullut\nAlbertin äänen soiton lomassa niinkuin hyvin kaukaa taikka niinkuin\nhän itse olisi ollut suuren vesikuplan sisässä. Hän ei ollut nähnyt\nmitään, hän oli tanssinut vaistomaisesti sekaantuen usein vuoroissa\nniinkuin sellainen, joka ei tunne tanssia. Eemi oli koettanut puhua\njotain, mutta Martta ei ollut kuullut hänen puhettansa. Kun franseesin\njälkeen istuttiin pieniin pöytiin, joutui hän Eemin ja muutamien muiden\nkanssa samaan pöytään ylähallissa. Hän liikkui, puhui ja söi niinkuin\ntunnoton; hän toivoi vain, että illallinen pian loppuisi, mutta se\nkesti kauvan, hänen mielestänsä koko ijankaikkisuuden...\n\nKun valssin sävelet taas alkoivat kaikua, pakeni hän ylös huoneeseensa.\nHän ei enää itkenyt, hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen jotain\nhyvitystä tai kostoa...\n\nUrho Koskula liikkui koko illan kuin huumauksen vallassa. Tanssiaisilla\non kiihoittava vaikutus nuorisoon. Veri joutuu tanssin pyörteissä\ntavallista vilkkaampaan liikkeeseen, ja tunteet herkistyvät. Vihdoinkin\nhän sai hetkisen olla kahdenkesken Ebban kanssa. Ebba tunsi itsensä\nkuumaksi ja väsyneeksi, sillä hän oli saanut olla koko ajan lattialla.\nHe nousivat toiseen kerrokseen ja asettuivat istumaan erääseen\npieneen seurusteluhuoneeseen, joka oli jonkun matkaa ylähallista\nsisemmältä huoneistossa. Huone oli kauniisti kalustettu, valkoiset\nrococo-huonekalut oranssinvärisine päällystöineen kutsuivat niin\nviileinä violetinvärisen amppelin puolihämärässä valossa.\n\n— Tämä on tädin käsityöhuone, täällä saamme olla rauhassa. Tehän\nsanoitte, että teillä olisi asiaa minulle. Olkaa ystävällinen ja\nistukaa.\n\nUrho istuutui epävarmana ja alkoi puhua ikäänkuin kuumeessa. Ensin hän\npuhui sekavasti, mutta sitten hän voitti ujoutensa ja sai sanotuksi\nEbballe sen asian, jota hän heti ensi hetkestä häneen tutustuttuaan oli\npovessaan kantanut.\n\nEbba ei ollut uskoa korviaan, hän hämmästyi niin tästä yllättävästä\ntunnustuksesta, ettei aluksi tiennyt mitä hänen tuli vastata. Kysymys\ntuli niin odottamattomana, sillä ei hän koskaan ollut ajatellut\nsuhdettansa Urhoon sillä tavalla. Hän tointui kuitenkin pian\nhämmästyksestään, nousi seisomaan ja koetti puhua rauhallisesti ja\nsamalla ystävällisesti.\n\n— Te olette täydellisesti erehtynyt minun suhteeni. Kiintymykseni\nteihin on ollut toverin taikka sanokaamme vaikka ystävän kiintymystä.\nMeillähän oli yhteisiä osakuntaharrastuksia, kuuluimme samoihin\nkomiteoihin. Te olitte intreseerattu minun runosepustuksistani ja ennen\nkaikkea te olitte Albertin paras ystävä.\n\n— Mutta minä olin näkevinäni, että te mielellänne olitte minun\nseurassani, että te piditte minusta!\n\n— Olette aivan oikeassa, minä pidän teitä viisaana miehenä, ja minä\ntodella pidän teistä alkuperäisen, rehellisen luonteenne takia, mutta\nminä pyydän sydämestäni anteeksi, jos tahtomattani, tietämättäni olen\nantanut teille aihetta ajatella tunteistani teihin toisin kuin ystävänä.\n\n— Niin, en minä tiedä, oletteko te antanut aihetta, mutta minä en voi\ntunteelleni mitään. Pyydän anteeksi, jos olen teitä loukannut.\n\nHän ei enää tiennyt mitä hän oikeastaan puhui.\n\n— Tahdon todellakin olla teidän ystävänne, — sanoi Ebba ja ojensi\nUrholle kätensä, johonka hän tarttui kuin hukkuva haahden kaareen ja\nsuuteli sitä intohimoisesti.\n\n— Ystävä, eikö enemmän? — rukoili hän.\n\n— Mahdotonta, ymmärrättehän te, me olemme niin erilaisia.\n\n— Niin, mutta enkö minä voisi muuttua?\n\n— Ihminen ei voi muuttua toiseksi kuin mikä hän on. — Alhaalta kuului\nvalssin säveliä. — Minun on kait mentävä tuonne alas, — sanoi Ebba ja\ntarjosi vielä kerran kätensä Urholle...\n\nHän lienee istunut siinä kauvan, kun huoneeseen astui joku hänen\nselkänsä takana olevasta ovesta. Hän heräsi ajatuksistansa vasta sitten\nkun häntä lyötiin viuhkalla hartioille.\n\n— Te täällä, herra Koskula, — sanoi Martta hämmästyneenä.\n\n— Tulin hiukan tänne vilvoittelemaan, — sanoi Urho vältellen Martan\nkatsetta.\n\n— Häiritsenkö minä teitä, jos pyydän teitä valssiin, sillä nyt on\nnaisten valssi?\n\n— Kiitän teitä sydämestäni siitä, että tulitte minua häiritsemään\nyksinäisyydessäni. Olisin ehkä muuten unhoittunut tänne liian pitkäksi\naikaa, — sanoi Urho teeskennellen iloista.\n\n— Kohtalotoveri, — sanoi Martta tarjotessaan käsivartensa Urholle.\nHän ei ymmärtänyt Martan viimeistä ajatusta, mutta hän ei kysynyt\nenempää, sillä hän tunsi hermoillansa, että he ehkä molemmat olivat\nkohtalotovereita. Kun he tulivat alas saliin, oli tanssi täydessä\nkäynnissä ja ehkä vilkkaampana kuin ennen. He tanssivat niinkuin\nyhteisestä sopimuksesta koko pitkän valssin, eikä Urho sinä iltana enää\ntanssinut kenenkään muun kanssa kuin Martan.\n\n— Pidetään hauskaa nyt, kun on tanssiaiset, — sanoi Martta.\n\n— Pidetään vaan, — vastasi Urho rauhallisesti.\n\nKello kolmen tienoissa loppuivat tanssiaiset. Professorin rouva oli jo\naikaisemmin mennyt levolle. Myöskin Martta hävisi heti, kun vieraat\nolivat menneet.\n\n— Hauskat tanssiaiset, eikö totta, — sanoi Albert Ebballe, joka istui\nuupuneena alahallissa. — Vahinko, että kynttilät täytyy sammuttaa,\nsiitä tulee mieli aina niin haikeaksi.\n\n— Niin, elettyä kait lienee laulu, jossa sanotaan:\n\n    »Kun kaikk' on vieraat pois,\n    ja valot sammuneet,\n    ken aavistaakaan vois\n    ne monet kyyneleet,\n    mi hiljaa vierineet\n    on jälkeen tanssi-illan.»\n\n— Ei kait sinulla ole syytä kyyneliin tämän illan jälkeen?\n\n— Ken tietää, — sanoi Ebba ja poistui surullisesta nyökyttäen päätänsä\nja toivottaen Albertille hyvää yötä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nMartta kulki kuumeenkaltaisessa tilassa tanssiaisten jälkeisinä\npäivinä. Hänellä ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jokainen\nveripisara hänen suonissansa poltti ja ikävöi hellyyttä ja rakkautta.\nHän ei ollut voinut unhoittaa sitä hyljättyä, alentavaa tilaa, johonka\nAlbert oli hänet jättänyt sinä kohtalokkaana iltana Aino Tuomisen\nasunnossa. Hän oli hillinnyt itseänsä ja esiintynyt niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut, vaikka hänen verensä kuohui. Mutta nyt oli\nkatkeruuden malja tanssiaisissa täyttynyt. Hän oli kuin sairas, ja\nmielipuolisuuden ensi idut tekivät työtä hänen rasittuneissa aivoissaan.\n\nHänen aivonsa kehräsivät yötä päivää vain yhtä ja samaa ajatusta.\nMitä olisi tehtävä tämän häpeällisen tilan poistamiseksi? Hyljätyn\nhäpeä oli polttanut kuin tulikuuma rauta hänen povessansa. Ja hän oli\nmonasti itkenyt itsensä nukuksiin kuumassa lemmen kaipuussaan. Se\nmikä tunteessa ennen oli ollut hellyyttä ja rakkautta, muuttui nyt\nvähitellen raivoksi ja vihaksi.\n\nViha, viha, mikä suuri ja valtava tunne se olikaan. Sen hurma oli yhtä\nsuuri ja juovuttava kuin koskaan rakkauden. Sen tuli oli hivuttavaa\nkuin lemmen ja se antoi elämälle yhtä suuren sisällön kuin koskaan\nrakkaus, mutta sen pyrkimyksenä ei ollut elämän rakentaminen eikä\npysyttäminen, vaan se tahtoi kaiken hävittää ja olemattomaksi tehdä.\nSe sytytti mielikuvituksen lukemattomat soihdut niinkuin rakkaus,\nmutta niiden loimusta syntyi kaikki armotta tuhoava tulipalo, sillä\nvihan kipunat lensivät varmemmin päämaaliinsa kuin kaipauksen lempeät\nkyyhkyset...\n\nHän oli paljastanut oman onnettoman itsensä Albertille, jonka\nhänen intohimonsa oli valinnut tunteensa esineeksi. Mutta ei siinä\nkyllin, että hänelle oli tapahtunut naista kaikkein haavoittavin\nloukkaus. Albert ei ollut ymmärtänyt hänen suurta sielullistakaan\nonnettomuuttansa, ja se loukkasi häntä yhtä paljon, ellei enemmänkin,\nja sai hänet tuntemaan koko suuren yksinäisyytensä kammottavan\ntyhjyyden.\n\nTuskaa, tuskaa oli hänen koko elämänsä ollut, ja sen sisällys oli\nollut yksi ainoa tukahdutettu nyyhkytys. Hänen kohtalonsa maljaan\noli tipahtanut jo hänen syntymässään pieni katkeruuden pisara, joka\nvuosien kuluessa oli kasvanut kipua ja tuskaa tuottaen niinkuin helmi\nkasvaa simpukan kuoressa ja vähitellen sulanut hänen elämänsä viiniin\nmyrkyttäen sen kokonaan. Nyt tulvi malja yli äyräittensä ja oli\nkuohullaan sammuttaa hänen järkensä valon.\n\nHän oli tottunut suuriinkin loukkauksiin, mutta viime tanssiaisten\nloukkaus oli mennyt yli hänen voimiensa, sillä hän oli sairas,\nkuolemansairas... Hän oli katkeruudeksensa huomannut olevansa toista\nrotua kuin muut hänen lähimmässä ympäristössään. Hän ei kuulunut\nheihin, koskapa he kaikki häntä vieroivat, niinkuin valkoinen rotu\nvieroo mustaa. He myöntävät mustat kyllä ihmisiksi, mutta pitävät niitä\nala-arvoisina ja halveksivat ja sortavat niitä kaikkialla. Musta oli\nhänkin sydämeltään ja sielultaan. Tumma kuin musta timantti, joka on\nsyntynyt maan uumenissa suurimman paineen alla, ja tuska oli hionut hänet\nsärmikkääksi...\n\nMitä hän oli tehnyt tullaksensa sellaiseksi kuin oli? Oliko hän itse\nitsensä luonut? Mitä voi eläin värillensä, mitä kasvi kukinnollensa?\nMartta tunsi itsenä viattomaksi omaan kohtaloonsa, ja siksi täytti\nkatkeruus hänet koko pyörryttävällä voimallansa.\n\nHän oli nähnyt Albertin kirjoituspöydällä erään pienen mustan esineen,\njoka kiinnitti hänen huomiotansa, ja hän oli saanut halun vallata sen\nitsellensä. Albert ei ollut kotona, ja Martta päätti käydä tutkimassa\nhänen kirjoituspöytäänsä. Hän hiipi hiljaa Albertin oven taakse ja\nnaputti ovelle; hän kuunteli hetkisen, ja kun vastausta ei kuulunut,\naukaisi hän oven hiljaa ja pujahti sisälle. Huoneessa oli pimeä, sillä\noli jo iltapäivä, mutta hän ei uskaltanut sytyttää sähköä, jotta\nei kukaan huomaisi hänen siellä oloansa. Hän hiipi lattian poikki\nkirjoituspöydän luo ja hapuili siellä olevia esineitä. Hänen kätensä\nsattui johonkin terävään esineeseen, joka pisti häntä sormeen; hän\noli kirkaista pelästyksestä ja tuskasta, mutta hillitsi itsensä, kun\nhuomasi, että se olikin vain teräskynä, joka oli tunkeutunut hänen\nsormeensa. Hän veti sen pois ja alkoi edelleen pälpättävin sydämin\nkopeloida pöydällä. Vihdoin hänen kätensä osui kylmään esineeseen,\njonka hän heti tunsi; kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hän\nsieppasi sen siitä ja kääntyi palataksensa ovelle, mutta samassa hän\nkuuli ovelta hiljaista koputusta.\n\nVeri jähmettyi hänen suonissaan, — kukahan se mahtoi olla, ja mitä hän\nsanoisi selitykseksi siihen, että hän näin pimeässä liikkui Albertin\nhuoneessa? Albert se ei voinut olla, koskapa hän naputti ovelle,\najatteli hän.\n\nKolkutus uudistui, ja samassa ovi aukeni, ja hallista tulvehtiva valo\nheitti leveän juovan oven vastaiselle seinälle. Hän näki selvästi siinä\nvalossa, että Ebba pisti päänsä äkkiä ovesta sisälle, mutta nähtyänsä,\nettä huone oli pimeä, vetäytyi heti pois ja sulki oven.\n\nMartta hengitti helpommin, vaara oli ohi. Jos Ebba olisi huomannut\nhänet, olisi hänen ollut vaikeata antaa mitään järjellistä selitystä\nsiellä oloonsa. Hän kuunteli hetkisen henkeänsä pidättäen, hän kuuli\nkuinka Ebban askeleet etenivät ja kuinka Ebba palasi huoneeseensa.\nSilmänräpäyksessä oli hänkin ovella ja palasi hengästyneenä omaan\nhuoneeseensa.\n\nHänen kädessään oli pieni, musta browning-pistoli. Kuinka se tuntui\nviileältä ja virkistävältä hänen kuumassa kädessänsä. Hän tarkasteli\nsitä huolellisesti ja varovaisesti ja huomasi, että siinä oli seitsemän\npanosta. Hän tunsi hyvin sen ampuma-aseen ja osasi käyttää sitä, sillä\nkesällä he olivat harjoitelleet sillä maaliinampumista, kun Albert oli\nollut heidän maatilallaan.\n\n— Kuolemanavain, — ajatteli hän ja piteli sitä kädessään. Hän asetti\nsen kylmän suun ohimoansa vasten, sulki silmänsä ja ajatteli: — vain\nyksi liipaisu ja kaikki olisi lopussa.\n\nLopussa? Kuka sen tiesi, kuka takasi hänelle, että sitten alkaisi\nparempi olotila? Tästä elämästä hän tiesi mitä se oli, tiesi sen olevan\ntuskaa, mutta hänellä ei ollut varmaa käsitystä mitkä tuskat saattoivat\nhäntä toisaalla odottaa ja mitä mahdollisuuksia hänellä oli siellä\ntuntea tuskaa. Ehkä hänen tuntemiskykynsä siellä vain suurenisi, jos\nsielu kerran oli kuolematon.\n\nPelkäsikö hän kuolemaa?\n\nEi, ei siinä ollut mitään pelättävää. Jo monasti ennen hän oli\najatellut näitä asioita, ja aina oli hänelle jäänyt kaksi vaihtoehtoa.\nJoko elämä ei ollut muuta kuin lyhyt välitila, ja silloin ei kuolema\nollutkaan kaiken loppu, vaan seurasi sitä uudet tulevaisuudet, taikka,\njos tietoisuus kuolemassa katosi, ei sielulla myöskään ollut kykyä\ntuntea tai tehdä mitään havaintoja, ja silloinhan oli pelko aivan\naiheeton. Mutta hän rakasti elämää kaikesta huolimatta eläimellisellä\nkiintymyksellä, vaistomaisella ja rajattomalla elämänrakkaudella. Hän\noli toisinaan varastanut itsellensä hetkilento-onnea ja hetken iloja\neikä hän tahtonut niistä hetkistä vieläkään luopua. Nuoruus ja koko\nluonto nousivat kuoleman ajatusta vastaan...\n\nMutta jotain oli tehtävä, jotain ratkaisevaa, sillä se ajatus oli\nhänessä kypsynyt ja pysyi hänessä tylsäjärkisen itsepintaisuudella.\nHän ei jaksanut enää kestää tätä tuskaa, joka vei häneltä kaikki hänen\nvoimansa ja elämänhalunsa...\n\nSamassa muistui hänen mieleensä Ebba, joka oli yrittänyt tulla Albertin\nhuoneeseen juuri sillä hetkellä, kun hän oli saanut ampuma-aseen\nkäteensä. — Ebba, eikö juuri hän ollut kaikkien hänen kärsimyksiensä\nja onnettomuuksiensa syy? Ebba, eikö juuri hän, hänen armas sisarensa,\nollut se olento, joka kylvi hänen tiellensä katkeruuden polttavia\nkukkia... Ajatusten tulva paisui rajuksi ja pyörryttäväksi, kun hän\ntaas alkoi muistella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ebba oli hänelle\ntuottanut. Ebba oli riistänyt häneltä Albertinkin rakkauden...\n\nHän puristi lujasti kädessään olevaa asetta, tuntien samassa, että\npieni haava hänen kädessänsä hiljaa jomotti ja kirveli, mutta se oli\nhänestä yhdentekevää, sillä hänen sydämensä kirveli paljoa kovemmin...\n\nHän tunsi itsensä niin hermostuneeksi, että ei voinut ajatella enää\nainuttakaan ajatusta loppuun, sillä toinen ajatus tunki toisen\ntieltään. Hänen poskensa hehkuivat, kylmät väreet ristelivät\ntuontuostakin pitkin hänen ruumistansa niinkuin kuumetaudissa.\n\nKuolema... häntä värisytti sittenkin.\n\nElämä... silmien ohi kiitivät Ebban ja Albertin kuvat rinnakkain,\nja hän yksin tuli jälessä. Hän sulki silmänsä ja istui kauvan\nliikkumatonna. Ovelle koputettiin. Martta säpsähti ja heitti pistolin\npöytälaatikkoon.\n\n— Pöytä on katettu, — sanoi palvelijatar ja sulki taas oven.\n\n\n\n\nXIII\n\n\n— Koko minun olemukseni on hajoamistilassa, — sanoi Urho Koskula\nmaisteri Hagenille, kun tämä hänen kutsustaan astui hänen huoneeseensa.\n\n— Eihän nyt toki, sinähän olit niin hyvällä alulla,\nlaudaatturitenttisihän sujui loistavasti, et kai sinä nyt vain aijo\nheittää kirvestäsi järveen, vai oletko saanut reput? — kysyi Albert\nistuutuen Urhon osoittamaan nojatuoliin.\n\n— Ah, rakas ystävä, jos enää saan kutsua sinua sillä nimellä. Minulle\non tapahtunut jotain paljoa pahempaa kuin reput.\n\n— Mitä herran nimessä, kerro?\n\n— Ikaroksen tavoin minä lensin liian lähelle aurinkoa; silmäni\nsokaistuivat sen häikäisevästä loisteesta, vahasiipeni sulivat, ja minä\nputosin mereen, josta en enää voi uida maihin.\n\n— Siis haaksirikkoinen, mutta todenteolla, minä en ymmärrä sanaakaan\nsinun puheestasi. Oletko päättänyt kokonaan lopettaa lukusi?\n\n— En tiedä, mutta ei nyt ole kysymys luvuista, — sanoi Urho ja nojasi\nuuniin, jossa puut paloivat. — Yksinkertaisesti, minä olen rakastunut,\nolen kosinut, ja nyt olen mennyt mies...\n\nAlbert vuoroin kalpeni ja punastui, kun Urho sanoi rauhallisesti:\nrakastunut, kosinut, ja kun hän sanoi viimeisen ajatuksen, pääsi\nhäneltä vastustamaton, syvä huokaus. Urho luuli hänen osanotosta\nhuokaavan ja samasta syystä niin muotoansa muuttavan. He olivat kauvan\nääneti. Vihdoin Urho kysyi:\n\n— Mitä sinä sanot?\n\n— Minä?\n\n— Niin, sinä, tiedäthän kait kenestä on kysymys?\n\n— Miksipä en sitä tietäisi, sillä olenhan minä sen huomannut jo ensi\nhetkestä ja olenhan minä siitä osani kärsinyt.\n\n— Kärsinyt?\n\n— Niin, kuinka minä sen nyt sinulle sanoisin, minä huomasin surukseni\nheti ensi hetkestä, että sinä rakastuisit Ebbaan. Niin, sinähän\nolit rakastunut häneen jo ennen kuin edes tunsit häntä, muistanhan\nminä sinun innostuksesi hänen runoihinsa. Ja sitten se alkoi aivan\ntavalliseen tapaan, ja minä olin usein huolissani sinun puolestasi,\nsillä minä luulin, että sinä kerran tulisit onnettomaksi niinkuin\nminäkin olen.\n\n— Sinäkin?\n\n— Nyt minä voin sinulle tunnustaa, kun kilpailu on päättynyt.\n\n— Kilpailu, minä en ymmärrä?\n\n— Myönnän rehellisesti, että olin huolissani sinun kohtalostasi, mutta\nettä tunteeni ei ollut epäitsekästä. Päivä päivältä näin, kuinka sinä\nenemmän ja enemmän kiinnyit Ebbaan. Te olitte aina yhdessä, teillä oli\nniin paljon yhteisiä kokouksia ja yhteisiä harrastuksia.\n\n— Mutta siinä olikin kaikki, — sanoi Urho tummasti.\n\n— Minä näin surukseni, kuinka Ebba yhä enemmän ja enemmän alkoi etsiä\nsinun seuraasi — minähän olin liian jokapäiväinen ja aina saatavissa —\nja onnettomuuteni paisui sanattomaksi tuskaksi.\n\n— Niin, sanaton se todella oli, sillä minä en koskaan huomannut mitään.\nHuomasin kyllä sinun epätasaisuutesi, mutta en voinut aavistaa sen\nsyytä, sillä sinähän seurustelit niin paljon Martan kanssa.\n\n— Se tapahtui kohtalon pakosta, sinä vain et huomannut sitä onnesi\nhuumassa.\n\n— Älä sano »onnesi huumassa», sillä onnettomuuttani se oli, ja nyt minä\nolen siipiä lyhempi.\n\nUrho alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän pysähtyi Albertin\neteen ja katseli häneen tutkivasti.\n\n— Minkätähden sinä et koskaan ilmoittanut minulle mitään tunteestasi?\nMinähän olen kilpaillut parhaimman ystäväni kanssa, olenhan kulkenut\nkuin varas kodissasi.\n\n— Mitä hyötyä minulla siitä olisi ollut. Sinun kiintymyksesi Ebbaan\noli yhtä oikeutettua kuin minunkin, sillä eihän tunne kysy oikeuksia.\nJa kun Ebba näytti selvästi suosivan sinua, niin eihän minun osakseni\njäänyt muu kuin väistyminen ja vaikeneminen.\n\n— Albert, suo minulle anteeksi surut, joita olen tahtomattani sinulle\ntuottanut. Sinä olet liian hieno, sinun olisi pitänyt jollain tavalla\nilmaista itsesi minulle, — sanoi Urho liikutettuna.\n\n— Mitä hyötyä siitä olisi ollut?\n\n— Minä olisin voinut luopua ajoissa, ennenkuin se oli myöhäistä. Ehkä\nsekä sinulta että minulta olisi siten säästynyt paljon tuskaa.\n\n— Ei, ystävä, kohtaloa ei voi kukaan muuttaa, me olemme\nkohtalotovereita, — sanoi Albert surullisesti.\n\n— Kohtalotovereita, — toisti Urho ikäänkuin muistellen. Hänestä tuntui,\nettä joku oli lausunut sen saman sanan hänelle hiljan, mutta hän ei\nmuistanut kuka ja missä. — Kaikki ihmiset ovat kohtalotovereita, —\nsanoi hän painolla.\n\n— Niin, ainakin siinä, että me kaikki saamme aikaisemmin tai myöhemmin\n»surun lahjan».\n\nHämärä hiipi huoneeseen, uunissa olivat puut jo palaneet loppuun.\nHiilloksella hehkui sininen liekki, joka lepatti levottomasti niinkuin\nvirvatuli, toisinaan nousten korkealle, toisinaan kokonaan kuollen.\nUrho oli istuutunut tuolille lähelle uunia ja tuijotti äänetönnä\nhiillokseen.\n\n— »Surun lahjan», — toisti hän hajamielisenä. — Muistuu mieleeni\nhetki, jolloin minä ensi kerran tunsin suurta surua, jolloin elämä\nnäytti minulle ensi kerran suuren, tumman varjon. Minulla oli Hannes\nniminen lapsuudenystävä, me olimme paljon leikkineet yhdessä, hän oli\nnaapuritorpasta. Yhdessä me kävimme kansakouluakin ja me rakastimme\ntoisiamme niinkuin kaksi ystävää voi rakastaa. Kun minä jouluksi ja\nkesiksi palasin kaupungin lyseosta, oli meidän jälleennäkemisemme riemu\nääretön. Hän harjoitti suutarintyötä isänsä kanssa ja paikkasi aina\nminunkin saappaani, kun minä olin lomalla, eikä hän millään tahtonut\nottaa maksua, vaikka minä kuinka tarjosin, ja kuitenkin he olivat\npaljoa köyhempiä kuin me, sillä heitä oli niin monta lasta.\n\nVuosi vuodelta Hannes kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi. Kun minä eräänä\njouluna tulin kotiin, oli Hannes kuollut paria päivää aikaisemmin.\nHänessä oli ollut parantumaton keuhkotauti. Silloin minä hiivin\npuuvajaan ja itkin katkerasti kuollutta ystävääni. Paitsi äitiäni\noli hän ainoa side, joka liitti minua syntymäpitäjääni. Häntä minä\nusein ajattelin koulukaupungissa ja hänen näkemisestään minä iloitsin\netukäteen. Nyt hän oli poissa, ja minä tunsin suurta surua ja\nammottavaa tyhjyyttä. Sinä iltana tarttui elämä ensi kerran ankaralla\nrautakourallaan sydämeeni, ja minä sain jonkinlaisen aavistuksen\nsiitä, mitä elämä on... Mutta kuinka pieni se tuska sittenkin oli\nverrattuna niihin kärsimyksiin ja suruihin, joita myöhemmin tuli, kun\näiti kuoli, kun elonhuoli ja tulevaisuuden epätoivo täyttivät mielen.\nTuskin ne olivat suurempia suruja, mutta tuntemismahdollisuudet olivat\nkasvaneet... Ja nyt, nyt on minullakin »surun lahja», suuri sydämen\nsuru... — Hän vaikeni ja tuijotti hiillokseen. Kaukaa kuuluivat\nraitiovaunun kellon kilahdukset ja kummalliset vonkuvat äänet kun\nse ajoi käänteissä, ja kattoon syntyi palavan katulyhdyn aavemaisia\nheijastuksia.\n\n— Eihän sinulla, Albert, ole mitään syytä suruun, hänhän on sinun, —\nsanoi Urho kotvan kuluttua.\n\n— Ei hän ole minun.\n\n— Sinä kait sen tiedät.\n\nAlbert nousi ja puristi sydämellisesti Urhon kättä.\n\n— Kiitos siitä, että kutsuit minua, kiitos luottamuksesta!\n\n— Sinä olet siis antanut minulle anteeksi? — kysyi Urho liikutettuna.\n\n— Rakas ystävä, eihän anteeksipyynnöllä ja anteeksiannolla ole mitään\nmerkitystä, sillä eihän voi olemattomiksi tehdä toiselle tuottamiaan\nkärsimyksiä anteeksipyynnöllä. Se voi korkeintaan osoittaa, että\ntoisella on halua parantua tulevaisuuteen nähden. Näkemiin, ystävä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKadulle tultuaan Albert näki vanhan, köyryselkäisen miehen, joka kulki\nhitaasti pitkin katua hänen edellänsä ja sytytteli pitkällä rautaisella\nvavalla katulyhtyjä. Hänen tuli niin hyvä olla ja hänen teki mieli\nsanoa tuolle vanhukselle:\n\n— Kiitos siitä, että sinä valaiset ihmisten pimeitä polkuja.\n\nHänestä tuntui, niinkuin jokainen syttyvä lyhty olisi lisännyt valoa\nhänen sielussansa. Siellä tuntui niin kirkkaalta ja kevyeltä...\n\n\n\n\nXIV\n\n\nNyt se oli hänelle selvinnyt. Jonkun heistä täytyi poistua...\n\nMartta kulki levottomana ja hermostuneena professori Hagenin\nsuuressa huoneistossa. Hän istahti hetkiseksi professorin suureen\nkirjastohuoneeseen, jossa paitsi suuria mahonkisia kirjahyllyjä oli\npaljon varsinkin alankomaalaisia maalauksia ja muutamia vanhoja\nveistokuvia. Hän sieppasi pöydältä erään ulkomaalaisen taidejulkaisun\nja selaili sitä hajamielisenä. Hänen silmänsä osui sattumalta erääseen\nkuvaan, joka esitti Sodoman Pyhää Sebastiania.\n\n— Kas, tuossahan nyt on sitä Albertin julmuuden kauneutta, — ajatteli\nhän ilkeästi katsellen kuvaa. — Nyt minäkin alan ymmärtää hänen\nestetiikkaansa ja tahdon sovelluttaa sitä elävään elämään, sillä tieto\nilman käytäntöä on kuollut omaisuus. — Hän ajatteli aivan rauhallisesti\nja kylmästi.\n\nSamassa hän kuuli alhaalta hallista liikettä ja ovenkäyntiä. Veri lensi\nheti hänen sydämeensä, ja sydän tykytti kiihtyneesti. Hänen korvissansa\nhumisi, ajatukset eivät kulkeneet, hän joutui mielipuolisuuden rajalle.\nÄkkiä hän heitti lehden luotaan ja juoksi ylähalliin, mutta sinne\ntultuansa hän huomasi pettymykseksensä, että liikkuja ei ollutkaan se,\njota hän odotti; täti vain lähti ulos ajelulle.\n\nMartta meni yläsaliin ja alkoi soittaa pianoa, mutta sitten hän\nläimähytti pianonkannen kiinni niin rajusti, että koko piano hymisi,\nja juoksi alakertaan, jossa suuressa salissa oli kovaääninen flyygeli.\nHän alkoi soittaa ikäänkuin raivostuneena »Orage» nimistä meluavaa\nkappaletta. Hän hakkasi koskettimia niin, että flyygeli vapisi, ja\nsai todella ukkosen pauhun kuuluville. Soitto kaikui hirvittävänä\nmeluna sekä suuressa salissa että avarassa hallissa. Työhuoneessaan\nistuva professori lähetti palvelijan sanomaan Martalle, että hän ei\nsaisi soittaa niin rajusti, mutta Martta soitti kiellosta huolimatta\nkappaleen loppuun ja purskahti sitten äänekkääseen itkuun.\n\n— Mikä neidin on, onko neiti sairas? — kysyi palvelijatar\nosaaottavasti, mutta Martta ei vastannut mitään, itki vain. Hän itki\nkauvan ja rajusti. Kun palvelijatar oli jättänyt hänet yksin, kaivoi\nhän povestansa pistolin ja tarkasteli sen lukkoa. Sitten hän asetti sen\nflyygelin kannelle ja alkoi soittaa vienoa, surunvoittoista romanssia,\nmutta pitkälle ei hän päässyt soitossaan, sillä itkunpuuska valtasi\nhänet taas.\n\nPalvelijatar oli käynyt ilmoittamassa Ebballe, että Martta oli sairas,\nja Ebba tulikin alas saliin. Samassa heitti Martta nenäliinansa\npistolin päälle ja ponnahti seisomaan.\n\n— Mitä sinä haet täältä? — huusi hän raivostuneena.\n\n— En mitään, tulin vain katsomaan, oletko sinä pahastikin sairas, —\nsanoi Ebba nöyrästi ja hämmästyneenä Martan raivosta.\n\n— Mene tiehesi täältä, älä kiusaa Jumalaa! — huusi Martta ja hapuili\nselkänsä takana flyygelin päällä olevaa asetta.\n\n— Jumalaa? Mikä sinun on, oletko sinä mieletön?\n\n— Mieletön, olen, olen, varo itseäsi, viaton karitsa, —Martta sieppasi\npistolin ja uhkasi sillä, — älä kiusaa minua, ulos täältä...\n\nEbba pelästyi kauheasti ja pakeni huutaen ylös professorin luo apua\nhakemaan.\n\nMartta oli niin kiihdyksissä, ettei tiennyt mitä teki ja mitä puhui.\nMutta samassa hän kuuli kuinka alaovi kävi. Hän tarkisti kuuloansa ja\njuoksi yläkertaan sekä asettui erään suurta palmua kannattavan pylvään\ntaakse. Hänen aivonsa eivät ajatelleet mitään, ja sydän löi niin\nrajusti, että olisi luullut hänen ohimosuoniensa halkeavan.\n\nAlbert oli riisunut päällysnuttunsa ja alkoi nousta toiseen kerrokseen.\nSamassa hän huomasi Martan hameen, joka näkyi pylvään takaa.\n\n— Älä koetakaan peloittaa, en minä säiky tuollaisia mörköjä, — sanoi\nhän nauraen, mutta samassa Martta syöksyi esiin, kuului kaksi kovaa\npamahdusta ja Albertin kirkaisu. Albert horjahti taaksepäin ja vieri\nalas portaita.\n\nSamassa silmänräpäyksessä professori syöksyi Ebban seuraamana halliin.\nMartta seisoi liikkumatonna tuijottaen verissään makaavaa Albertia.\nPistoli oli pudonnut hänen kädestään.\n\n— Albert! — kirkaisi professori ja riensi alas rappusia poikansa luo.\n— Ebba, soita heti tohtori Vikmannille, hyvä Jumala, mikä se numero\nnyt onkaan, kas kun minä en sitä nyt muista, se on... se on... 7061,\n7061 heti, heti, — änkytti hän kalmankalpeana. Ebba riensi puhelimeen,\nja professori kantoi Albertin kahden palvelijan avustamana yläkertaan\nAlbertin omaan huoneeseen.\n\n— Pitäkää silmällä tuota mielipuolta, — sanoi hän ankaralla äänellä\neräälle palvelijalle osoittaen Marttaa. Martta seisoi liikkumatta\ntuijottaen niinkuin mielipuoli Albertia, jonka kasvot olivat\nliidunvalkeat ja josta kantaessa valui portaisiin pitkä, punainen\nverijuova. Sitten hän pyörtyi...\n\nPaikalle saapunut lääkäri teki heti perinpohjaisen tutkimuksen.\nToinen kuula oli tunkeutunut keuhkon läpi ja tullut ulos lapaluun\nalta, toinen oli lievästi haavoittanut vasenta kättä, ja putoamisessa\nhän oli saanut muutamia mustelmia. Lääkärin lausunnon mukaan oli\nhaava siksi vaarallinen, että sairasta ei voitu liikuttaa ja viedä\nmihinkään sairashuoneeseen, vaan oli häntä hoidettava kotona. Onneksi\nei tarvinnut tehdä mitään leikkausta, sillä kuulahan oli tullut ulos.\nVähän ajan kuluttua saapui sairaanhoitajatar.\n\nAlbert makasi vielä tajuttomana, kun professori kysyi Ebbalta, joka\nseisoi vuoteen jalkopäässä ja itki:\n\n— Minkätähden kaikki tämä?\n\n— En minä ymmärrä, — vastasi hän ja katseli säälien professoria.\n\n— Missä Martta on?\n\n— Hänet on viety huoneeseensa ja pantu vuoteeseen. Tohtori sanoi, että\nhänellä on kova kuume, mutta hän ei ymmärrä mistä se johtuu.\n\n— Sitä tyttöä on vartioitava, ettei hän karkaa. Hän saa vastata vielä\nteostansa, jos minun ainoa lapseni kuolee, — sanoi professori ankarana,\nmutta purskahti sitten itkuun. Kaikkivaltias sairaanhoitajatar vaati\nheitä poistumaan sairaan huoneesta ja jättämään heidät kahden, eikä\nkukaan uskaltanut nousta hänen ankaraa tahtoansa vastaan, sillä kaikki\nkäsittivät, että hän ymmärtää kaiken ja tahtoo sairaan parasta.\n\nSyntyi kauhea melu ja touhu, kun professorin rouva tuli kotia ja sai\nkuulla onnettomuudesta. Ensin hän oli vähällä pyörtyä, mutta se saatiin\nvirvoitusaineilla estetyksi. Sittenhän sai täydellisen raivokohtauksen\nja tahtoi, että poliisi heti paikalla kutsuttaisiin vangitsemaan\nMarttaa, joka oli tahtonut tappaa hänen ainoan poikansa.\n\n— Sen minä aina olen sanonut Emmalle, että ei olisi pitänyt ottaa\nmitään langenneiden naisten lapsia perheeseensä. Niistä ei ole muuta\nkuin harmia ja ikuista skandaalia. Olisi ollut parempi, jos Martta heti\npienenä olisi annettu vaikka jollekin yksinkertaiselle maalaispapille\nkasvatettavaksi, niin ehkä hänestä niissä oloissa olisi tullut ihminen,\nmutta tällä lailla on hänestä saatu murhaaja ja heittiö!\n\nHän puhkesi itkuun ja itki pitkän aikaa.\n\nToinnuttuansa hän tahtoi heti mennä Martan luo ja antaa hänelle oikean\nripityksen, mutta professori sai sen estetyksi, sillä olihan ilmeistä,\nettä Martta ei ollut täysin viisas, ja olihan lääkärikin sanonut, että\nhänellä oli korkea kuume.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä yönä ei professori Hagenilla paljoa nukuttu. Albert houraili\nkovasti. Sairaanhoitajattarella ja Ebballa, joka oli saanut luvan olla\nhänen apunaan, oli täysi työ pitää sairasta vuoteessaan. Albert huusi\nkummallisia näkyjänsä:\n\n— Älkää sammuttako niitä lyhtyjä, älkää sammuttako, ei maailmassa ole\nliiaksi valoa... valoa... joko se gramofoni taukosi... soikoon...\nsoikoon... myöhäistä, myöhäistä, meidän täytyy hukkua... meidän\ntäytyy... älkää huutako...\n\nEbba istui tavallista kalpeampana ja katseli Albertia, joka taisteli\nkauhukuviensa kanssa.\n\nMartta oli saanut illalla lääkärin määräämiä lääkkeitä, joiden piti\npoistaa kuume, mutta kuume kohosi yhä. Seuraavana päivänä oli hänen\nhermosairautensa kehittynyt jo siksi pitkälle, että lääkäri määräsi\nhänet eristettäväksi. Martta pyysi päästä sairashuoneeseen, ja täti\nsuostui siihen mielellänsä, sillä hän ei tahtonut pitää koko tyttöä\nkattonsa alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Hänen sairautensa on Jumalan rangaistus, — sanoi professorin rouva\nkälyllensä, joka oli saapunut ensimäisellä junalla Turusta.\n\n— Niin, niin, — itki hän enemmän kiukusta kuin mielipahasta. — Se on\nniin harmillista, kasvattaa ja kasvattaa ja täydellisesti epäonnistua.\nOmista lapsistaan voi vastata, mutta toisten... se on veren vika, veren\nvika! Minä olen tehnyt niin paljon hänen puolestansa, minä olen niin\npaljon kärsinyt hänen tähtensä. Mutta ei hän koskaan ole ymmärtänyt\nmitä hänen puolestaan on uhrattu ja tehty, ja aivan hyvää hyvyyttä,\ntässä nyt on palkka. Ah, minä olen vallan pakahtua harmista, tällainen\nskandaali, ja hän kehtaa aina vain väittää, että hänen elämänsä on\nollut paljasta kärsimystä ja että hänelle on aina tehty vääryyttä,\nvaikka hänellä on ollut paremmat päivät kuin monella muulla, ja millä\nhän on sen ansainnut...\n\n— Se on häpeämätöntä kiittämättömyyttä, — sanoi professorin rouva\nlohduttaen.\n\n— Niin juuri, kiittämättömyyttä se on...\n\n\n\n\nXV\n\n\nKolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä\nkulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut\nmaksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun,\neivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun\nmaisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.\n\nKolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin\nkäyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut\nmitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa,\njoka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.\n\nKolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi\noli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi.\nHänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa,\nteattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui\nmahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla,\njonka alla hiilet vielä kytivät.\n\nHän oli pyytänyt Albertia puhelimeen, mutta sieltä oli vastattu, että\nhän on sairas. Sitten oli hän pyrkinyt Albertin puheille, mutta silloin\noli sanottu, että lääkärin määräyksen mukaan ei kukaan voinut päästä\nsairaan puheille. Kauvan tiedusteltuaan hän oli vihdon saanut tietää,\nettä Albert oli sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen.\n\nHänen olisi välttämättä pitänyt tavata Albertia, sillä hänen varansa\nalkoivat taas olla niin vähissä, että puuttui miltei jokapäiväinen\nravinto. Albert oli ollut hänen ainoa ystävänsä, joka oli voinut\nauttaa häntä rahahuolien tullessa liian uhkaaviksi. Nyt oli mahdotonta\ntavata häntä. Mielellänsä hän olisi lähettänyt Albertille edes jonkun\nkukkasen, mutta rahaton kun oli, jäi sekin ajatus täyttämättä.\n\nHän oli käynyt ahkerasti osakuntakokouksissa, ei\nosakuntaharrastuksesta, vaan mahdollisesti tavataksensa siellä Ebban.\nMutta Ebba ei ollut kertaakaan näyttäytynyt osakunnassa tai muissa\nkokouksissa siitä asti kun Albert oli sairastunut.\n\nOli kuin vieteri Urhon sydämessä olisi katkennut. Kaikki entiset\nhyvät päätökset olivat rauenneet tyhjiksi, usko omiin lukuihin, joka\nviime kuukausina oli palannut ja saanut hänet menestyksellisesti sekä\nlukemaan että suorittamaan tenttejäkin, oli nyt kokonaan hävinnyt.\nSen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin hänen kaunis unelmansa oli\nmuuttunut sydäntäsärkeväksi todellisuudeksi, oli hän koettanut\nhukuttaa itsensä työhön. Hän oli lukenut yötä päivää, sillä toinen\nlaudaatturitentti oli ovella, mutta oli kuin hän olisi menettänyt\nmuistinsa, hän oli tullut tavattoman hajamieliseksi. Hän saattoi istua\ntuntikausia nojatuolissansa avoin kirja sylissä, mutta ajatukset\nolivatkin liidelleet omia teitänsä kaukana niistä asioista, joista\nkirjassa puhuttiin. Kauhukseen hän huomasi, että aktiivisuus oli\nhänestä hävinnyt ja että hänen taipumuksensa miettiä menneisyyttä ja\nyleensä elämän arvoja oli huomattavasti kehittynyt. Hänestä oli tullut\najattelija. Hän koetti pakoittaa itseänsä, sillä hänellä oli selvä\ntunto siitä, että jos hän nyt epäonnistuisi tentissänsä, olisivat hänen\nlukunsa ainiaaksi lopussa, ja hän ymmärsi mikä merkitys sillä tulisi\nolemaan hänen myöhäisempään elämäänsä nähden.\n\nHänellä oli ollut terveet ja vahvat hermot, vaikka hän olikin niitä\nkaikella tavalla kiusannut ja kuluttanut. Niinä vaikeina alkuaikoina,\njolloin herkkä omatunto oli soimannut häntä laiminlyödyistä luvuista,\noli kaikki unhonvaippaan käärivä uni kuitenkin aina lopuksi vapauttanut\nhänet edes hetkiseksi tuskallisista ajatuksista. Mutta nyt oli siinäkin\nsuhteessa tapahtunut muutos. Uni pakeni hänen silmiänsä, ja hän sai\nepätoivoisten ajatustensa ristiaallokossa heittelehtiä vuoteellansa\nmonta pitkää, unetonta yötä.\n\nTuo sama kammottava kysymys: — mitä hänestä tulee ja mihinkä tämä\nkaikki loppuu —, heräsi yhä uudestaan ja uudestaan koko kaameudessaan.\nEpämieluisat, mitä moninaisimmat mielikuvat lensivät hänen sielunsa\nsilmien ohi. Milloin hän kuvitteli, että oli jo suorittanut kaikki\nsuuret tentit, puuttui vain yksi pieni approbaatturi, ja aikaa\nei ollut kuin pari viikkoa, mutta silloin taittoi hän vahingossa\njalkansa, sai ankaran kuumeen ja sai maata vuoteessaan kolme kuukautta,\njolloin kaikki tentit vanhenivat ja hän sai aloittaa alusta. Taikka\nhän kuvitteli olevansa tentissä suuren joukon kanssa, joista kaikki\nolivat osakunnan nuorimpia jäseniä; hän ei osannut vastata yhteenkään\nkysymykseen ja joutui nuorempien naurun ja pilkan esineeksi. Kun hän\nkuvitteli näitä, valui kylmä hiki pitkin hänen ruumistansa.\n\nToisinaan oli hän taas ilman aihetta mitä valoisimmalla mielellä ja\nkuvitteli, että hän kuukaudessa suorittaa koko tutkintopahasen ja saa\nvielä palkinnon laudaatturikirjoituksestaan. Mutta kun hän sitten\nmuisti, että se vielä oli kirjoittamatta, valtasi hänet sellainen\nhätä ja kauhu, että hän kuvitteli itsemurhan ainoaksi pelastukseksi\nhäpeästänsä. Mutta kylminä voimanhetkinä hän piti itseänsä lapsellisena\nja naurettavana olentona, sillä eihän se nyt ollut mikään häpeä, jos\nhän ei saisikaan tutkintoansa suoritetuksi, hänen kaltaisiaan oli\nlukemattomia. Mutta näitä voimanhetkiä oli vain niin harvoin, ja\nunettomia öitä oli liian usein, ja milloin uni vapauttavana saapui\nhänen luoksensa, oli hänen leponsa epämiellyttävien unennäköjen\nrasittamaa.\n\nSellaisten öiden jälkeen olivat hänen hermonsa entistä enemmän\nepäkunnossa, ja kun tenttipäivä koitti, oli hän täydellisesti mahdoton\nmihinkään järjelliseen ajatteluun. Astuessaan professorin eteen löi\nhänen sydämensä niin rajusti, että hän luuli sen pakahtuvan.\n\nHän ei ollut koskaan erityisemmin ihaillut noita vanhoihin kaavoihin\npiintyneitä professoreja, eikä hänen kunnioituksensakaan ollut\nehdoton, puhumattakaan siitä, että hän olisi heitä pelännyt. Mutta\nnyt kun professori teki hänelle ensimäisen kysymyksen, joutui hän\nniin ymmällensä, että ei voinut vastata mitään asiasta, johonka\njokainen järkevä ihminen olisi voinut lukemattakin vastata. Vaitiolo\notaksuttiin tietämättömyydeksi, ja professori teki toisen kysymyksen,\njoka oli entistä helpompi. Mutta hän oli nyt sellaisessa mielentilassa,\nettä ajatukset salpautuivat voimakkaan veritulvan kanssa aivoihin.\nProfessori oli hyväntahtoinen mies ja teki vielä muutamia kysymyksiä,\nmutta kun tulokset olivat samat, hymyili hän ivallisesti, niin ainakin\nUrhosta tuntui, ja sanoi rauhallisesti, miltei ystävällisesti: — Kyllä\nkait se on parasta, että herra Koskula tulee joskus toiste takaisin. —\nSanoi ja meni.\n\nKun Urho oli tullut ulos Yliopiston rappusille ja kylmä ilma kosketti\nhänen kasvojansa, heräsi hän kuin pahasta unesta. Hänellä ei ollut\npienintäkään aavistusta mitenkä kaikki oli käynyt. Sen hän muisti, että\nsuuta kuivasi koko ajan vallan hirvittävästi, ja kuiva se nytkin oli.\nHänen täytyi saada jotain juotavaa. Olisi mennyt ravintolaan juomaan\npullon olutta, jolla jano olisi lähtenyt, mutta hänellä ei ollut\nrahoja. Hän alkoi kävellä pitkin Aleksanterinkatua ylioppilastalolle\npäin. Kylmä viima löi hänen ohueen, tärkättyyn irtorintaansa, joka oli\ntekevinään tärkkipaidan virkaa. Urho nosti päällysnuttunsa kauluksen\npystyyn, sillä hän huomasi, että hän kulki frakkiin puettuna ja että\njokainen vastaantulija saattoi arvata hänen tulevan tentistä. Pitkälle\nei hän ollutkaan ehtinyt, kun vastaan tuli Jukka Tavela.\n\n— Terve, terve, kas sinuakin näkee taas pitkästä aikaa ja oikein\nfrakissa. No onneksi olkoon! — Urho oli niin yllätetty ja hämmästy nyt,\nettä hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Jukka jatkoi:\n\n— No, tietysti me nyt menemme tenttiviftille?\n\nUrho ei tiennyt mitä vastata, mutta sitten hän keksi samassa\nsilmänräpäyksessä, että antaa Jukan luulla mitä luulee. Pieni vifti ei\ntodellakaan tekisi pahaa näin murheeseen. Ääneen hän sanoi:\n\n— Pitäisihän sitä mennä, mutta minä olen niin huonoissa varoissa ettei\noikein kannattaisi.\n\n— Ole huoletta, minulla on kyllä, onnistuin juuri vippaamaan\nsatalappusen ja sitäpaitsi olen minä sekä hyvällä että huonolla\ntuulella yhtaikaa. Olen näet saanut jokseenkin kunnollisen paikan\nTurussa eräässä sanomalehdessä, vaikkei siitä vielä pidä puhua,\nvirkaanastuminen näet tapahtuu vasta jonkun ajan kuluttua. Ja siitä\ntoisesta, siitä harmin asiasta puhun sinulle, jahka päästään johonkin\nsisälle. Mennään vaikkapa »Keskipisteeseen», mitä arvelet?\n\n— Kiitos, mennään vaan, mutta en minäkään ole aivan parhaimmalla\ntuulella, pelkään ettei sinulla ole paljon iloa minusta.\n\nSamassa he kääntyivät Hakasalmenkadulle ja poikkesivat sisään eräästä\nlasiovesta. »Keskipiste» oli pienehkö, soma ravintola, joka matalilla\nväliseinillä oli jaettu monen pilttuun tapaiseen osastoon. Ravintola\noli nytkin, kuten aina, ahdinkoon asti täynnä, mutta aivan kuin\nsattumalta tuli yksi noista pilttuista vieraitten poislähdön johdosta\nvapaaksi.\n\n— Ymmärrän hyvin sinun huonon tuulesi, — sanoi Jukka. — Noin tentin\njälkeen sitä aivan kuin häpeää itseänsä, kun on onnistunut vetämään\nprofessoria nenästä. Minäkään en jumaliste ollut lukenut cumlaudeani\nvarten kuin ne vanhat frojut, jotka sisältävät koko viisaan professorin\nknoppologian, ja sitten minä laskettelen kuin kirjasta. Kerran se\nkysyi toisessa järjestyksessä kuin mitä frojuissa oli, ja silloin oli\nvähällä, ettei minun korkea rakennukseni romahtanut alas. Mutta sitten\npäästiin taas oikeaan järjestykseen, ja minä suorastaan briljeerasin\nsen oppineen omilla viisauksilla. Hiukan nolo sitä sitten on tentin\njälkeen, mutta koska kaikki on humbuugia, niin antaa hurista vaan. Sen\nnolouden juo alas ensimäisellä olutpukilla.\n\nJukka oli kovalla puhetuulella, ja Urho huomasi pian, että hän oli jo\naikaisemmin maistellut. Urho ei tahtonut saada sanaa väliin, mutta ei\nhänellä ollutkaan mitään erikoista kerrottavaa.\n\n— Jätetään nyt tentit, — sai hän sanotuksi, — ja kerroppa nyt minulle\nmistä sinun huono tuulesi johtuu, kuten tuolla kadulla lupasit.\n\n— Jaa, se sitten vasta on harmillinen juttu, — sanoi hän ja väänteli\nhermostuneesti käsiänsä. — Ajattele nyt, kun se Martta Hagen on tullut\nhulluksi.\n\n— Eihän toki, koskiko siihen niin se Albertin keuhkokuume, vai mikä\nsille tuli?\n\n— Mikä keuhkokuume, itsehän se Martta sen keuhkoon kuulan lennätti.\nAa, sinä et näy tietävänkään koko juttua. Niin, salaisuushan se onkin,\nmutta sinulle minä sen kerron näin kunniasanaa vastaan.\n\n— Kerro herran nimessä! — hätäili Urho.\n\n— Minua voi niin sapettaa koko juttu. Nyt on Aino kohta puilla\npaljailla ilman asuntoa. Minua niin raivostuttaa.\n\n— Mutta kerro nyt niin, että minäkin jotain ymmärrän.\n\n— Katsos, asia on nyt niin, että Martta sai jonkinlaisen\nhermokohtauksen, samanlaisen kuin hänellä väliin lapsenakin oli, — on\nkuin hän toisinaan ei olisi oikein viisas — ja ampui mielettömyydessään\nAlbertia browningilla eräänä iltana heillä kotona. Albert sai kuulan\nkeuhkoonsa ja on jo kauvan maannut kuoleman kielissä. Martta taasen\nlääkärin määräyksestä eristettiin sairashuoneeseen, sillä hänen\nhermosairautensa voi johtaa vakavampaankin mielenhäiriöön.\n\n— No nyt minä ymmärrän, ettei Marttaakaan ole näkynyt. Onko hän aivan\nraivona?\n\n— Ei se hulluus nyt sellaista ole, mutta hän on vaan muuten niin\nkummallinen, hän on korkeimmassa määrässä hysteerinen. Aino on joskus\npäässyt hänen luokseen, ja silloin ei hän tee muuta kuin itkee vaan.\nToissapäivänä hän kertoi Ainolle koko jutun, jota perhe salaa. Hän ei\nitsekään käsitä, kuinka hän siinä määrässä menetti hillitsemiskykynsä,\nhän näet teki sen mustasukkaisuudesta ja onnettomasti rakastuneena.\nMutta hän oli ollut niin onneton ja sairas. Hän oli kertonut Ainolle\nyhtä ja toista onnettomasta lapsuudestaan ja sairaudestaan. Kerran\noli hän nuorena koulutyttönä hukuttaa itsensä onnettoman rakkautensa\ntakia. — Nyt hän oli katunut tekoansa, katunut koko entistä elämäänsä\nja sanonut Ainolle, että hän ei tahdo enää ottaa osaa heidän yhteisen\nasuntonsa maksamiseen, sillä hän muuttaa parannuttuansa Turkuun ja\nmuuttaa myöskin tapansa.\n\n— Mikä yhteinen asunto heillä on ollut, eikö Martta olekaan asunut\nprofessori Hagenilla kuten minä luulin?\n\n— On kyllä, mutta se oli nyt sellainen kodikas boksi, jossa saattoi\npitää hiukan hauskaa, ja hän maksoi osan ja Aino toisen osan vuokrasta\nja Aino asui siellä. Nyt joutuu tyttöpaha kadulle, sillä ei hänellä ole\nvaraa pitää yksin omaa asuntoa.\n\n— No mutta onko Aino Tuominenkin tuhlannut jo kaikki rahansa? Häntähän\nsanottiin »Pohjolan kuningattareksi».\n\n— Ei sillä nyt koskaan ole niin paljoa ollutkaan, ja se mitä oli, meni\npääasiallisesti siihen kuuluisaan ulkomaanmatkaan, jolloin hän kävi\nAleksandriat, Roomat, Pariisit, Lontoot ja Berliinit, ja loput ovat\nkuluneet täällä vähän yhteen ja toiseen. Minun on sääli tyttöä, sillä\nhän oli sangen hauska toveri.\n\n— Oli?\n\n— Niin, eihän meillä nyt enää voi olla sanottavaa yhteistä, kun\nhänen rahansa ovat loppuneet. Ymmärrät kait, että en minä voi häntä\nvaatimattomalla palkallani elättää. — Jukka puhui avomielisesti ja\nkyynillisesti kaikista asioistaan, sillä hän oli jo huomattavasti\nalkoholin vaikutuksen alainen.\n\n— Se minua vain voi niin harmittaa tässä, — sanoi hän, — että se Martta\nrupeaa nyt leikkimään sellaista enkeliä.\n\n— Minkälaista enkeliä?\n\n— Hän on muka tullut uskovaiseksi. Mutta kaikkea se tuuliviiri\nkoettaakin. Ei siitä tule mitään, sillä sellaisille se on tuiki\nmahdotonta.\n\n— Minkälaisille?\n\n— Kyllä sinä tiedät mitä maata Martta oli. Hänen on mahdoton parantua,\nsillä hän on huonoa rotua.\n\n— Huonoa rotua, — toisti Urho väsyneesti. Hän oli juonut innokkaasti\nkeskustelun aikana, sillä hänen ruumiinsa ikäänkuin kaipasi alkoholia.\nNyt alkoi hänestä tuntua hiukan helpommalta, hän unohti tenttinsä,\nEbban ja kaikki muut katkerat asiat.\n\n— Huonoa rotua, sanon minä, — kertasi Jukka humalaisen\ntylsäjärkisyydellä.\n\nKello läheni yhtä, poismenon hetki oli käsissä. Jukka maksoi laskun,\njoka muistutti Falstaffin laskua, sillä siinä velottiin ruuasta vain\nmuutamalla markalla, mutta juomasta sitä enemmän. Kadulle tultua Jukka\nsekaantui pian muiden kapakoista tulevien kanssa keskustelemaan,\nja Urho käytti tilaisuutta hyväksensä lähtien yksin, jonkun verran\nhuojuen, kotiansa kohden.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nKuukausia on kulunut.\n\nAlbert makaa vuoteessaan horrokseen vaipuneena. Hänen sairautensa on\nkäynytkin pitkäaikaisemmaksi kuin aluksi oli luultu, sillä keuhkoihin\noli todella tullut tulehdus, ja hän oli huojunut elämän ja kuoleman\nvälimailla.\n\nEbba oli uskollisesti hänen vuoteensa ääressä ja oli vuorotellut\nyövalvomisessa sairaanhoitajattaren kanssa. Hän on laihtunut ja käynyt\nkalpeammaksi.\n\nEräänä maaliskuun päivänä Ebba istuu yksin Albertin huoneessa. Ompelus\non pudonnut lattialle hänen käsistänsä, joiden pitkät, hienosti\nmuodostuneet sormet näyttävät valkoisilta kuin marmoriveistoksen\nsormet. Hän tuijottaa vuoteessa nukkuvaa Albertia, jonka posket ovat\npainuneet kuopalle. Sairaan kasvoille lankeaa kaamea, kellertävä valo,\njoka tunkeutuu huoneeseen värillisten, alaslaskettujen uutimien kautta.\nHänestä tuntuu, niinkuin hän katselisi kuollutta. Ellei rinnan kohdalla\nnäkisi hengityksestä johtuvaa liikettä, niin voisi todella luulla\nAlbertia kuolleeksi, sillä niin muuttunut hän on.\n\nEbbasta on tuo kellertävä valo niin kolkko ja epämiellyttävä, että hän\npäättää hiukan nostaa toisen akkunan uudinta, nyt kun sairas nukkuu.\nHän nousee hiljaa ylös ja kohottaa äänettömästi uudinta. Huoneeseen\nvirtaa maaliskuun voimakkaita auringonsäteitä. Hän kohottaa uudinta\njuuri sen verran, että valo ei suoraan lankea sairaan kasvoille, mutta\nkuitenkin hiukan vaimentaa keltaisen valon kuolemankolkkoa väriä hänen\nrauhallisilla kasvoillansa.\n\nÄkkiä hän jää ikäänkuin jähmettyneenä tuijottamaan eteensä. Hänen\nkätensä pitää lujasti uutimen nauhasta kiinni, mutta hän ei enää nosta\neikä laske uudinta, hän vain tuijottaa akkunaan ja ikäänkuin nojaa\nitseänsä ohueen uutimennauhaan.\n\nAkkunassa riippuu messinkisten ketjujen varassa jäljennös Gabriel Maxin\ntaulusta »Pyhän Veronican hikiliina». Legendan mukaan eräs hurskas,\nVeronica niminen nainen säälistä pyyhki Kristuksen kasvoja, kun hän\nristiä kantaen uupuneena nousi ylös Golgatan rinnettä, ja tapahtui\nihme. Kristuksen kasvojen tarkka kuva jäi tähän hikiliinaan. Tämän\naiheen on taiteilija kiinnittänyt kankaalle voimakkaalla sielullisella\nnäkemyksellä ja suurella taidolla. Taulu esittää neljän naulan väliin\npingoitettua kangaskappaletta, jonka keskessä näkyy Kristuksen\nkuolemanväsyneet kasvot. Hänen päässään on orjantappurainen kruunu,\nja veripisarat valuvat pitkin hänen laihtuneita, kauniita kasvojansa.\nSilmät ovat ummessa, mutta niiden luomet ovat niin taitavasti ja\nherkästi maalatut, että jos pitemmän aikaa katselee kuvaa, niin voi\nnähdä luomien lävitse avoimet, surulliset silmät, joista valuu kyyneliä\nposkille....\n\nEbba on usein nähnyt tämän kuvan Albertin akkunassa; hän tietää, että\nAlbert ihailee sitä ja toisinaan katselee, kuinka se valoa vasten\nasetettuna elää. Mutta ei Ebba koskaan ole katsellut sitä sellaisella\ntarkkaavaisuudella. Hän uskaltaa tuskin hengittää.\n\nYhdennäköisyys on ilmeinen. Parroittunut ja laihtunut Albert on tässä\nvalossa hämmästyttävästi tämän taulun Kristuksen näköinen. Nenä\nkaareutuu aivan samalla tavalla, suussa on sama kärsivä ilme, ihonväri\non yhtä kellertävä, ja sinervien silmäluomien alta kuultavat nukkuvan\nraukeat silmät.\n\nEbba on kuin kivettynyt, hän katsoo ja katsoo. Vihdoin hän kiinnittää\nuutimen nauhan ja tulee hiljaa, miltei horjuen, sairaan luo. Nyt hän\nkatsoo Albertia. Hänen polvensa alkavat vapista, hän ei näe enää, että\nAlbertin rinta liikkuu hengityksestä. Hänen on vaikea seistä. Sanaton\nkauhu ja hätä täyttävät hänen sydämensä, hänelle selvenee yhtäkkiä\nkaikki.\n\n— Albert on kuollut, hän on kuollut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEbba kaatuu pyörtyneenä lattialle.\n\nSairas heräsi jysähdyksestä. Hän varjosti käsillänsä silmiänsä, sillä\nliian voimakkaana tunkeutui maaliskuun aurinko hänen huoneeseensa.\nAluksi ei hän nähnyt mitään eikä tajunnut mitä oli tapahtunut; sitten\nhän huomasi lattialla makaavan serkkunsa ja soitti heti sähkökelloa.\n\nSairaanhoitajatar tuli sisälle ja löysi Ebban lattialta pyörtyneenä.\nMahdollisimman pienellä melulla hänet kannettiin huoneeseensa, jossa\nhän pian virkosi.\n\n— Neiti tarvitsee hiukan lepoa ja unta, — sanoi sairaanhoitajatar, — te\nette ole tottunut valvomiseen.\n\n— Eihän hän ole kuollut? — kysyi Ebba raukeana.\n\n— Ei, olkaa aivan rauhallinen, hänhän on jo paranemaan päin ja\ntänäänkin paljoa virkeämpi kuin eilen. Kuinka te voitte luulla\nsellaista?\n\n— Muuten vaan. Kuulkaa, sisar, laskekaa se uudin alas. Ei ole hyvä,\nettä sairaan huoneeseen tulee niin paljon valoa...\n\n\n\n\nXVII\n\n\nVielä kerran onni oli ollut myötäinen Urho Koskulalle. Hän oli\nonnistunut saamaan eräästä maaseutupankista pienen lainan, jonka avulla\nsaattoi »jatkaa opintojansa».\n\nMutta ne opinnot olivat samansuuntaisia kuin ensi vuosina. Kirjoja ei\nhän enää lukenut, hän oppi elämää...\n\nSen viimeisen, epäonnistuneen tentin jälkeen hän oli täydellisesti\nherännyt näkemään oman kurjuutensa. Hän ei enää tahtonut pettää\nitseänsä turhilla kuvitteluilla ja väärillä toiveilla. Hän myönsi, että\nopintonsa olivat nyt päättyneet ja että hän oli tehnyt auttamattoman\nhaaksirikon. Suuren tuskan ja epätoivon jälkeen oli hän vihdoinkin\nalistunut kohtaloonsa. Lamautunut tahto, nuoruus ja heikosti palava\nkunnianhimo olivat vielä kerran tehneet yhteisrynnäkön hänen\nmielikuvissaan. Mutta samoin kuin ruumiillisen kivun tuntemisella on\nrajansa, oli hänen sielullinenkin herkkyytensä hetkiseksi turtunut ja\nlamaantunut. Hän myönsi olevansa oman luonteensa ja suuren kaupungin\nuhri. Eikä syy kuitenkaan ollut yksinomaan hänessä tai kaupungissa,\nvaan se aiheutui kohtalosta, joka oli antanut hänenkin syntyä huonon\nrodun jälkeläisenä.\n\nLöydettyänsä tämän verrattain heikon selityksen onnettomuudelleen hän\noli ikäänkuin nukahtanut jonkinlaiseen toimettomuuden ja tylsyyden\ntilaan. Hän ei tahtonut mitään, ei tehnyt mitään eikä toivonut mitään.\nKärsi vain niinkuin sairas kärsii huumaavan aineen vaikutuksen\nheikkenemishetkellä, voimattomana, osaksi tietoisena, osaksi\ntiedotonna. Hän käsitti, että tämän lukukauden jälkeen hänen opintonsa\npäättyivät tässä hänelle rakkaaksi käyneessä kaupungissa, sentähden\nhän tahtoi nauttia oikein ja järjestelmällisesti kaikesta siitä, mitä\nkaupunki saattoi hänelle vielä tarjota. Nauttia niin kauvan kuin siihen\nvielä oli tilaisuutta ja rahoja.\n\nHän istui mielellänsä ravintoloissa ja piti esitelmiä nuoremmille\nciviksille, joidenka pöytiin hän usein kutsumatta tunkeutui ja jotka\nsaivat kunnian maksaa hänen puolestansa, sillä hän tahtoi mikäli\nmahdollista säästääkin varoja ja siten pitkittää mahdollisimman kauvan\nkaupungissa-oloansa. Hänen puhujalahjansa pääsivät taas täysiin\noikeuksiinsa, kun hän kapakkafilosofina sai pienille seuroille\nesittää ajatuksiansa ja kokemuksiansa. Hän selitti nuorille missä\nvika oli kaikkeen siihen puolinaisuuteen, joka ilmeni koko meidän\nyhteiskuntaelämässämme.\n\nSosialismi oli vienyt meiltä lapsen uskon, mutta mitään uutta\nuskontoa se ei ollut voinut antaa tilalle. Näin ollen vallitsee\nmaassa uskottomuus eli tila, jossa jokainen saa uskoa mihinkä tahtoo.\nKuitenkin hän tahtoi antaa sosialismille tunnustustakin. Papit olivat\nopettaneet kansaa vain lukemaan, mutta sosialismi oli opettanut\nihmisiä myöskin ymmärtämään mitä he lukivat. Kaikki ei ollutkaan enää\njärjetöntä ulkolukua.\n\nMitään kansallista innostusta ei hänen mielestään ollut, sentähden\nettä kilpailu oli tullut elämän kaikilla aloilla niin suureksi, että\njokaisen täytyi ajaa vain persoonallisia etujansa, jos mieli pysyä\npystyssä ja päästä eteenpäin. Epäitsekkäitä esitaistelijoita ei enää\nsyntynyt Ne, jotka aikaisemmin olivat päässeet valta-asemiin, istuivat\ntyytyväisinä lihapatojensa ääressä ja päivittelivät korkeintaan sitä,\nettä eivät voineet entiseen hyvään tapaan taata lapsillensa samoja\nhyviä paikkoja, sillä tuo aristokraattinen systeemi näytti jo miltei\nyli aikansa eläneeltä.\n\nPuolueiden johtajilla ja vaikutusvaltaisilla vanhuksilla ei ollut\nmitään sanottavaa. Ainakin he vaikenivat ajan kysymyksissä ja\nsaiturien lailla tahtoivat viedä mukanansa hautaan »Suomen aamuajan»\nluojilta saamansa perinnön. He tunsivat oman köyhyytensä, he olivat\nkerran omassa nuoruudessaan saaneet johtajiltansa innostuksensa ja\nne työaseet, ne aatteet, joilla he olivat raivanneet itsellensä\naseman ja toimialan elämässä. Mitään samanlaista innostusta tai\naatteita ei heillä ollut lahjoittaa nuorisolle, ja siksi he vaikenivat\nsyyttäen, ettei nykyajan nuorisolla ollut ihanteita ja ettei se välitä\nvanhempien neuvoista, vaan maleksii omassa velttoudessaan peläten\ntyötä ja uhrauksia, neuvoista, joita koskaan ei oltu annettu. Työtä\ntehtiin ja paljonkin, vaikka se ei nyt enää vienytkään heti parhaille\nvirkapaikoille...\n\nMutta parhaiten hän viihtyi lempiaineessaan, kulttuurissa ja\nsivistyksessä. Hän oli vihdoinkin saanut nuo käsitteet itsellensä\nselviksi. Hän myönsi, että tässä maassa ei ollut kovinkaan paljon\nkulttuuria. Se mikä sitä oli, oli pääasiallisesti jälkikaikua\nruotsalaisesta yläluokkakulttuurista. Varsinaista kansan kulttuuria ei\nhän myöntänyt olevan muuta kuin uskonnollisella alalla, ja sekin oli\npääasiallisesti Pohjanmaalla. Siksipä siellä sosialismikin vähimmin\noli voinut menestyä, koskapa kansassa oli vakavuutta, joka perustui\nvuosisatojen vakaumuksiin ja kokemuksiin. Siellä ei lähdettykään\njuoksemaan ensimäisen huutajan jäljessä.\n\nHän tiesi kertoa nuoremmille, että meidän maamme lähetti opinahjoille\nsuhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa, ja siitä johtui myöskin\nsivistystason äkkinäinen aleneminen. Siitä myöskin oli seurauksena se\nsurullinen tosiasia, että niin paljon nuoria sortui pääkaupungissa\npyrkiessään sivistyksestä osallisiksi, sillä olihan luonnollista, että\nmoisessa laumassa täytyi olla paljon heikkojakin aineksia.\n\nKodit olivat liian vähän avoinna näille maaseudulta tulleille\nnuorille. He olivat kodittomia ja joutuivat huvituksista rikkaan\nkaupungin hukuttaviin pyörteisiin. Hän tunsi köyhiä, kunnollisia\nsekä tyttöjä että poikia, jotka asuivat niin huonosti, että eivät\nvoineet lukea kotonansa, vaan täytyi heidän päivästä toiseen lueskella\nahtaissa seminaarikirjastoissa, joissa usein oli tungokseen saakka\nväkeä. Ruoka-aikoina he viivyttelivät ylioppilasruokaloissa ja illat\nosakunnassa tai kahviloissa. Rajummat luonteet eivät tyytyneet tähän,\nvaan etsivät kalliita ravintoloita. Eivät kaikki, jotka kapakoissa\nistuivat, rakastaneet väkijuomia, mutta siellä he tapasivat toverinsa,\nsiellä oli valoisaa ja kaunista ja siellä sydämet olivat avoinna,\nja sitä nuoriso rakasti. Luokkajakoa ei ylioppilaspiireissä ollut;\nköyhä maalaisylioppilas tuhlasi usein yhtä paljon kuin varakkaan\nkodin perijä. Mutta köyhät eivät sitä lopullisesti kestäneet, vaan\nkompastuivat omiin velkoihinsa ja häipyivät siipirikkoina maaseudulle.\n\nOli ylioppilaita, jotka aina, milloin olivat vapaita työstänsä,\nseurustelivat yksinomaan omassa osakuntahuoneistossaan, omaan heimoon\nkuuluvien toveriensa kanssa. Siitähän ei ollut mitään pahaa sanottavaa,\nmutta se oli kuitenkin liian yksipuolista, sillä he puhuivat yhä\nedelleenkin joka päivä omaa, kotiseutunsa murretta oppimatta edes\nsivistynyttä puhetapaa. Nyt, kun professorit, suuren oppilastulvan\ntähden, olivat pakoitettuja pitämään sekä vastaanottonsa että tenttinsä\nyliopistolla, sattui usein, että nuori ylioppilas, joka oli tullut\ntänne Helsinkiin oppimaan muutakin kuin vain tenttilukuja, ei ollut\nkoskaan nähnytkään ainuttakaan sivistynyttä kotia. Mistä hän siis\nolisi oppinut tapoja, mitenkä häntä voitiin edes sanoa sivistyneeksi?\nSamanlaisena kuin hän oli tullutkin, hän palasi kotiseudullensa.\n\nHän myönsi, että hänellä persoonallisesti oli ollut harvinainen onni,\nmitä perhetuttavuuksiin tuli. Ja hän puhui toisinaan suurella lämmöllä\nja ihastuksella myöskin eräästä professorista, joka oli kohdellut\nhäntä rakkaudella, ohjannut neuvoilla ja koettanut kannustaa häntä\neteenpäin. Tämä professori piti ihanteena läheisempää suhdetta oppilaan\nja opettajan välillä. Hän olisi mielellänsä kutsunut oppilaitansa\nkotiinsa tutustuakseen heihin, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi\nheidän liian suuren lukumääränsä takia. Nyt, kun hän oli lannistunut\nja lopullisesti epäonnistunut luvuissansa sekä luopunut niistä,\nhän saattoi vapaasti puhua eräistä opettajistaan mitä suurimmalla\nmyötätunnolla, sillä nyt ei kukaan uskaltanut väittää, että hän etsi\nkenenkään vaikutusvaltaisen suosiota.\n\nVika kaikkeen tähän nurinkuriseen oli itse maamme\noppikoulujärjestelmässä. Kaikki, liian monet, pyrkivät ylioppilaiksi,\nkoskapa sitä arvoa katsottiin välttämättömäksi pohjasivistykseksi joka\nalalle. Nythän jo miltei täytyi rautatievirkamiehen, joka liimaili\nnumerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait\nvaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin...\n\nTilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi\nkylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja\nsitä, joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli\noma paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen\nkohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin\nvain yksi numero...\n\nAivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan\nenemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista. Hän\ntunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä,\njoidenka _täytyi_ lisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään\nsivistykseen...\n\n_Täytyi_, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti.\nMutta mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin\nse ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi\nmuuttaa liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä.\nTaipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa\nolemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä viimeisiä\nrahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän tuijotti\nkuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä ankaraa\ntotuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan järjestelmällisesti. Ja\ntulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.\n\nUsein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää.\nHän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin ihastusta\nkaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se muuttui hänelle\nomaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen olemuksessa piili\nhänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän niin kipeästi\nkaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä ja näyttänyt\nsuuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin ihmeellisen sydämen.\nNyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta kaupunki oli vielä hänen\nlohduttajansa...\n\nKatujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat tapahtumat\nkiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä ajatuksista...\nElävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan paheentapaiseksi intohimoksi.\nNiissä hän saattoi istua tuntikausia kulkien toisesta elävienkuvien\nteatterista toiseen. Oli niin mukavaa istua tylsänä lämpimässä\nhuoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui niin rauhoittavalta\nkuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka kehräsi silmien\neteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä elämänkohtalolta, onnea,\nonnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa tuskaa... Sattui usein, että\nhän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä tuolla valkoisella kohtaloiden\nliinalla väristen tapahtui. Hän vaipui suloiseen rauhaan ja nukuttavaan\nvälinpitämättömyyteen. Väliin hän saattoi suorastaan raivostua, että\nvalot sytytettiin ja meluava väliaika tuli herättäen hänet näkemään\nympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.\n\nKadulle tultuaan toisinaan hänen väsyneissä, kirvelevissä silmissään\npyörivät kaikki ihmiset, talot ja hän itse yhtenä hurjana kaaoksena,\njoka oli kuin hirvittävä kuoleman tanssi. Silloin hän lähti johonkin\nravintolaan ja kulutti iltansa juomalla ja hurjistelulla...\n\n\n\n\nXVIII\n\n\n— Ulkona on kevät, — sanoi Albert eräänä päivänä Ebballe, joka istui\nhänen huoneessaan.\n\n— Mistä sinä sen päätät? — kysyi Ebba.\n\n— Siitä, että sinulla on jo muutamia kesakotta poskipäilläsi. Lapsena\nsinä olit jo tähän aikaan niitä täynnä, mutta nyt näkyvät ne sekä\nmyöhästyvän että vähenevän.\n\n— Kylläpä sinä näyt seuranneen minun muodonvaihdoksiani, — sanoi Ebba\nlievästi punastuen.\n\n— Niin! — Syntyi hetken vaitiolo.\n\n— Minä tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sillä nyt minä jo voin siitä\npuhua.\n\n— Kysy vaan, — sanoi Ebba kumman levottomana.\n\n— Missä Martta on? Mitä hän tekee?\n\n— Martta on liittynyt pelastusarmeijaan, äiti kirjoitti minulle hiljan.\nHän kuuluu olevan kovin innostunut ja puuhaa aina heidän kokouksissaan.\n\n— Niinkö? — sanoi Albert hymähtäen, — mutta koska Martta nyt ensi\nkerran mainitaan minun sairauteni aikana, niin kerro mitenkä hän on\nkäyttäytynyt ja mitä hän ajattelee?\n\n— Eihän kukaan ole tahtonut mainita hänestä mitään, ennenkuin sinä\nitse kysyisit, sillä onhan luonnollista, että sinun on vaikea antaa\nhänelle anteeksi. Hän on katunut tekoansa niinkuin ihminen voi katua ja\nsairastettuansa muutamia viikkoja löytänyt rauhan Jumalassa.\n\n— Onko se mahdollista?\n\n— On, totta se on. Ja nyt hän on liittynyt pelastusarmeijaan. Toivon,\nettä hänen levoton luonteensa sieltä löytää sopivan toimialan.\n\n— Minä epäilen, tokko hän menestyy sielläkään ajan pitkään.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Hän on liiaksi sairas sielultansa, ei hän löydä rauhaa mistään.\n\n— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän ampui\nsinua? — kysyi Ebba.\n\n— En! — Syntyi taas äänettömyys.\n\n— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.\n\n— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.\n\n— Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, — huokasi\nAlbert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.\n\n— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän minun\ntietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin\nsanomattoman paljon näinä viime kuukausina.\n\n— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken päästä\nAlbert sanoi:\n\n— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua kaikesta\nsiitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle niin hyvä\nminun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista, kun sinä\nolet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule lähemmäksi ja anna\nkätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein kädestä. — Nämä viime\nsanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä äänellä, että Ebban oli\nvaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin vuoteen luo, istuutui\nsen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä Albertille.\n\nAlbert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.\n\n— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen\njokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen\nkuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa\nsiihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.\n\n— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä minun,\nniinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä uudestaan, ja\nsilloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.\n\n— Rakas, — kuiskasi hän.\n\nAlbert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa niin,\nja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:\n\n— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin sinut\nkyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa häntä,\nmutta voimat eivät vielä riittäneet.\n\n— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. —\nHän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse sekä\nauttoi häntä istumaan.\n\n— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi Albert\nja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja jatkoi:\n\n— Ebba, ulkona on jo kevät.\n\n— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko niitä\ntaas on ilmestynyt lisää?\n\n— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun\nsilmistäsi.\n\n— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain et\nole sitä huomannut, — nuhteli hän.\n\n— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.\n\n— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli\nkädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla.\n\n— Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert\nhämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.\n\n— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä lämpimässä.\n\n— Niinkuin meidän rakkautemmekin, — sanoi Albert ja asetti Ebban käden\nonnesta ihastuneen äitinsä käteen. Suudeltuansa Ebbaa suuteli äiti\nvuoteella makaavaa poikaansakin ja jätti nuoret kahden...\n\n\n\n\nXIX\n\n\nEräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt\nprofessori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä\nrantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli\nvahvasti turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen.\nAuto oli ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin\nkääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori\nHageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla\nkukaan muu kuin Albert.\n\nTuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.\n\n— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se\nluonnollistakin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka »Keskipisteessä»\nja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän tapasi meluavan\njoukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan äänekkäänä. Jukalla\noli jokin nainen kainalossaan.\n\n— Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen,\njonka Urho tunsi Martta Hageniksi.\n\n— Te täällä? — sanoi hän hämmästyneenä.\n\n— Missä sitten, jos ei täällä?\n\n— Minä kuulin, että te olitte Turussa ja...\n\n— Tyst, ei siitä sanaakaan, ja pääseehän sieltä takaisin.\n\n— Lähdetään nyt meille, — sanoi Jukka ja tarttui molempia käsipuolesta,\nja sitten he lähtivät kävelemään Töölööseen päin.\n\n— Mihinkä tänne? — kysyi Urho.\n\n— Mennään nyt vain, täällä Museokadulla on Martalla vielä se vanha\nboksinsa.\n\n— Todellakin, ja missä on sinun Aino Tuomisesi?\n\n— Hänen täytyi lähteä tästä kaupungista omiin metsiinsä sinne kauvas\nPohjanmaalle tyhmyyksiänsä katumaan. Tuhlasi kaikki rahansa eikä saanut\nenää mistään lisää. Eihän hänen nyt niin äkkiä olisi tarvinnut lähteä\ntäältä, mutta kun tämä Martta tässä yhteen aikaan oli pähkähulluna ja\nsanoi irti huoneistonsa. Ja menköön, ja olkoon! Hän alkoikin olla viime\naikoina niin ikävä ja kiusoittava.\n\n— Älä puhu pahaa Ainosta, hän oli hyvä tyttö, — torui Martta.\n\n— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.\n\nHe tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino Tuomisen\nkanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se näytti sangen\nhauskalta ja kodikkaalta.\n\nMartta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.\n\n— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteli\nUrhon kanssa.\n\n— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan jälkeen,\n— sanoi Urho ikäänkuin muistellen.\n\n— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?\n\n— En kuolemaksenikaan.\n\n— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?\n\n— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut kauvan minun\nkorvissani, sillä minulle sanottiin se kerran uudestaankin, ja silloin\nse sana tuntui minusta niin tutulta.\n\n— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.\n\n— Ja mitä te tarkoititte sillä sinä tanssiaisiltana?\n\n— Tarkoitin sitä mitä se sana merkitsee.\n\n— Mutta ettehän te tiedä minusta ja minun kohtalostani mitään?\n\n— Minä tiesin kaikki, sillä minä kuuntelin.\n\n— Se oli halpamaista, — sanoi Urho kiivastuen.\n\n— Eihän teille ollut siitä mitään haittaa, päinvastoin, mehän autoimme\ntoisiamme sinä iltana kestämään kohtalon kovuutta.\n\n— Olette oikeassa, kiitos avustanne!\n\nYön hetket kuluivat nopeasti, keskustelu sujui helposti ja verrattain\nsisällöttömänä, sillä Martta ei tahtonut puhua mistään vakavasta, ja\nhyvä likööri helpoitti surullista mieltä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo aamuyö, kun Urho neljättä käydessä lähti ystäviensä luota.\nKaduilla ei ollut vielä liikettä, vain silloin tällöin tuli joku\nmyöhästynyt kulkija vastaan. Ilman täytti voimakas, mätänevän maan\ntuoksu, sillä katuja peitti vielä paikoittain sulavat, likaiset lumet,\njotka odottivat lakaisevaa luutaa. Oli verrattain lämmin. Muutamien\ntalojen vesirännit soivat nukuttavan hauskasti, kun katoille jääneen\nlumen viimeiset tähteet sulivat varhaisessa kevätaamussa.\n\nUrho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa kävellä\nkaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon puiston.\n\nTultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt ainuttakaan\nihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka hän olikin\nväsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan jäänyt\nhuomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen ajatuksensa\nalkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä haudoilla\nasustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä kaupunkia,\nvainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin leijailevat\nhautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden elossaolevien\naivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet...\n\nKostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja\nhymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu\nnurmen alla siellä!\n\nUrhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut\nmitään ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen\nvelvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon soimaukselle\nlohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista, että\nkomeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien kuluttavaa\nvoimaa. Siis kaikki oli turhaa...\n\nSitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän\noli nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat\nsurkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän\nymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes\najatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin\npalanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja\nrukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa lomitse...\n\nVanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella\nsateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä ruohon\nkärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin selustaan ja\nkatseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä nuoruuden työvuosia\nja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut enää\nkyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin raskasta oli elää...\n\nMuutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat maahan\nruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli uteliaana\nniiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että ne iloisina\nkulkivat puunjuurelta puunjuurelle.\n\nNoidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien\nasukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin\nmuuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon, mutta\nhän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona takaisin\nkotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä niitä\nponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt\nhänet ja tunnustanut hänet omaksensa...\n\nOli valoisaa kuin päivällä.\n\nValo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut\nmitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen\nalkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää\nja palaa. Aurinko oli noussut...\n\nKaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman sielunsa\nvastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi Urhon koko\nkeväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä yötä tässä\nkauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt, mutta hänellä\nei ollut enää kyyneleitä...\n\n\n\n\nXX\n\n\nUrho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena\nasemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa niin,\nettä pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut\nasemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä niin\nsuurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.\n\nVihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten\nhe lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie\noli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella\nkasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja\nlikomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean\ntuulen heiluttaessa niiden oksia.\n\nUrho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli murjottaen\nkulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään\njälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen\najatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka\njuna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti\npuhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään\nja vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi\nkaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää\nkoskaan?... Hän oli pakahtua ikävään...\n\nHevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki\nsuoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli\nhiukan kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta\nluoden hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin\nheräsi ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia,\nmutta vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri\nhenkilöitä ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä\nliikutti kaikki se, mistä poika puhui.\n\nVihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut\ntäydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja\nmustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi\nvoimakkaana ja mustana.\n\nKukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä\ntiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa\ntuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa\ntervehtimään.\n\nMylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka hän,\nollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan kumaraksi.\nUrho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei vaan kukaan\nhuomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden ääressä arvasi\nisän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.\n\n— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä\niloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään\njauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.\n\nUrhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena talvena.\nHänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka saattoihan siinä olla\ntavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli iloiseksi ja vastaanotti\npoikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen, harvasanaiseen tapaansa.\nHän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin suppiloon, tarkasti vielä,\nettä kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos auttamaan Urhoa matkakorin\nsisällenostamisessa.\n\nKun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili hänen\nkasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin pienen,\nlikaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen yläpuolella, oli\nhän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja alkoi\naskarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli, että\ntokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan toisensa\njälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen kysellä\nkuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen kaikenlaista\nasiaankuulumatonta.\n\n— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa\ntulokahvit kohauttanut.\n\n— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja\nruuanlaitossa?\n\n— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi mennä\nmyllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho jäi\nyksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin hänen\nkoko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun takertunutta\npalaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska oli seurannut\nhäntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta...\n\nKun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin\ntuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita\nja sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa\nhääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut mitään\nmäärää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä päässyt\nhyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa helpompi\nvastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin\npieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta urkituksi\nhänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui syyttäviä\nsanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen tahtoaan\nopinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan kyteneen,\nepämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa aiheuttamat katkerat\najatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen tuhlaajapoikaan, jolta hän ei\nvoinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.\n\nUrhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen\nja ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja\nkävi entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho\nluuli menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä\nnäkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema...\n\nAlkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että\nnuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä\nkotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista».\nIhmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli\nkäynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen he\nnäkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan\noikein alamaisesti».\n\nNämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä. Häntä\ninhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka tulivat\nhäntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan, että\nihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen. Hän ei\ntuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta hän koetti\nolla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta kenelläkään ei\nolisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän siten voisi\nmahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa, sillä toivoihan hän\nvielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle täältä.\n\nYhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä. Hän\nnäki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää kättensä\ntyöllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli ollut\nsiedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä kodissa\nvallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja katumusta\nmuistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän toisten\nrahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän taas\nhuomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain\njokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen\nhuomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona,\nhäpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä\nManta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on ansainnutkin.\n\nMyöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut harvapuheiselta\nJuho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä, että häneen,\nvanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää luotettu. Siksipä\nhän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan sopi. Jokainen uusi\npäivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.\n\nMitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä\nhyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut\nlukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta\nkirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin\nviekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt\nsisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä\nmetsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu jollain\ntavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn\nauttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja työnsi\nhänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla nuhtelevalla\näänellä:\n\n— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä kylällä,\nkun sinä tällä lailla...\n\nUrho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu\nja juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän\npysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä niin\nhuimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi\nisäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen kasvonsa\nolivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti ja katsoi\nisäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli hitaasti\nsisälle tupaan...\n\n\n\n\nXXI\n\n\n— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun\niltapäivänä ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä\nääressä ja järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen\ntohtorinväitöskirjastaan.\n\n— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on\nmuuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti\nlähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt\nja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on jo\nkuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen itseksensä,\nsitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan he\nmolemmat Urhon:\n\n/#\n\n Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.\n\n _Rakas ystävä!_\n\n Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä olevan\n myllykosken kohinaa. Minun _täytyi_ vihdoinkin jättää rakas Helsinki,\n sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli\n monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä Sinua,\n neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa, mutta olihan\n se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma jokseenkin heikko,\n enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla huolilla.\n\n Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän on\n käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin\n tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta\n ei tule mitään... Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin\n toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat\n hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa\n pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat\n tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee\n heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.\n\n Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En ole\n »herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään ole\n talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä kuulun\n siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin», jotka ovat\n alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä niilläkin oli\n jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään...\n\n Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei\n myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla\n mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle\n määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei minulla\n ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua sentähden,\n että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä korkeammalle, ja kuitenkin\n täytyy minun asua näiden loukattujen parissa. En voi lähestyä ketään,\n sillä vanhemmat ihmiset muka tietävät mikä minä olen, ja nuoret\n vierovat minua siksi, että olen »herra» taikka, mikä heistä on\n kaikkein pahinta, olen »hävinnyt herra».\n\n Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin hengessäni\n mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt kaikki ne\n tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän ohjelmaan siellä.\n Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole todellista vakavuutta.\n On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kerran, vaikkapa\n viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja... Vanha, likainen\n ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni sisällä tuvassa.\n Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat saviruukussa\n pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta eivät ne valaisseet\n minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä mielestäni. Minä en\n kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä tunsin, että ihmiset\n olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni kruunua. Älä luule, että olen\n tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten tiedät, pidän sitä tunnelajia\n varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi sille mitään, että tunsin\n sillä tavalla Vappuna.\n\n Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se ilahduta,\n sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka päivä\n kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee\n pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.\n\n Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on vihlovaa\n kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa nuottaa»,\n »Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri», »Hesperian\n puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone vuokrataan\n Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki asuntoilmoituksetkin\n ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia ne asunnot ovat ja mitä\n muistoja liittyy minulla siihen ja siihen paikkaan. Kaupunki on vienyt\n minun sieluni, vaikka ruumiini vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert,\n ymmärrät minun kaihoni ja tuskani...\n\n Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita, joilla\n on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun. Minä\n vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en\n mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä\n minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa\n taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä\n tukahduttaa...\n\n Tämäntapaisia tunnelmia minulla täällä on, vaikka eivät ne olekaan\n mitään tunnelmia, sillä ne ovat minun elämääni. Sinä toivottavasti\n olet jo jokseenkin terve. Sinun haavasi kait ovat vähitellen\n arpeutuneet, ja sydämesi vammalle lienet saanut lääkkeen? Toivon\n Sinulle parhainta vointia, tervehdi Ebba-serkkuasi, jos luulet, että\n hän välittää terveisistäni. Muista joskus minua, joka kerran olin ja\n olen vieläkin ystäväsi\n\n _Urho_.\n#/\n\n— Olipa se surullinen kirje, siinähän kerrottiin kokonainen\nelämäntarina, vieläpä hyvin monien nuorien, elämäntarina, — sanoi\nAlbert asettaen kirjeen kuoreensa ja sitten omaan pöytälaatikkoonsa.\n\n— Minun käy niin sääliksi häntä. Minulla on ollut usein niin paha\nolla, sillä enhän minä tahtonut hänelle mitään pahaa enkä minä aikonut\nleikkiä hänen kanssansa. Hän oli viisas, sanomattoman rehellinen ja\nhyvä poika, enkä minä huomannut hänen tunnettansa. Meidän olisi pitänyt\ntiedustella häntä ennen Vappua ja kutsua tänne, — sanoi Ebba.\n\n— Niin olisi. Ihmettelin minä kyllä itsekseni miksei hän ilmestynyt\nvähitellen luokseni, mutta en minä voinut aavistaa, että hänen asiansa\nolivat niin huonosti. Sinä tiedät, että minä olen pitänyt hänestä aina\nhyvin paljon; pidin hänestä silloinkin kun hän särki minun salaisen\nonneni. Hänen kohtalonsa on traagillinen, mutta samalla hyvin yleinen\nnykyään. Kylmät luonteet, jotka sokeina kaikille muille harrastuksille\nsaattavat heti alunpitäen kokonaan antautua luvuilleen, onnistuvat ja\nasettuvat tutkintojensa nojalla, tosin usein elämästä sangen vähän\ntietävinä, virkoja odottavien pitkään jonoon. Mutta herkät, usein\nkeskinkertaista lahjakkaammat, sortuvat, sillä heillä on sammumaton\nhalu ottaa selvää kaikesta ja elää kaikkea, mutta sitä he eivät kestä,\nse käy heille ylivoimaiseksi, sillä yksi nuoruus on siihen liian lyhyt.\n\n— Mutta olihan Urho Koskula sentään poikkeuksellinen luonne?\n\n— Eräissä suhteissa kylläkin, mutta heitä on lukemattomia. Minä tunnen\nsen maailman. Martta ja Aino Tuominen esimerkiksi ovat koko joukon\nharvinaisempia ilmiöitä, mutta kyllä heidänkin kaltaisiaan on enemmän\nkuin luullaan. Varsinkin Vappuna, jos panet merkille, huomaat heidät\nheti, sillä sehän on päivä, jolloin usein, itse päivän rohkaisemina,\npaljastetaan luonteiden salatuimpia piirteitä.\n\n— Mutta rakas Albert, mitä sinä silloin luulet tämän kansan\ntulevaisuudesta, jos sen sivistyneet naisetkin...\n\n— Uskon, että sillä on suurikin tulevaisuus, vaikka sen tulevaisuutta\nrakentaessa sattuu useita rakennusonnettomuuksia, jotka kysyvät\nihmisuhreja...\n\n\n\n\nXXII\n\n\nNurmet kaupungin hyvinhoidetuissa puistoissa ovat täydessä\nkevätvihreydessään, vaahterat kukkivat ja aukovat läpikuultavia\nlehtiään, muistopatsaiden juuret upeilevat tulpaani-, hyasintti-\nja narsissikomeudessaan, toreilta tulevat ihmiset kantavat\nkäsissään täysin puhjenneita tuomenkukkia, lapset juoksentelevat jo\nsyrjäkaupungilla avojaloin, ja esplanaadeilla kulkevat varakkaat\nihmiset näytellen uusia, heleänvärisiä kevätpukujaan. Kaikkialla on\neloa ja liikettä, Helsingin kevät on hurmannut sen asujamet uuteen,\nvilkkaampaan elämään.\n\nAlbert on täysin toipunut sairaudestaan, ja hän on taas aloittanut\nnuo tavanmukaiset yksinkävelynsä kaupungilla. Ebba seuraisi häntä\nmielellänsä, sillä hän pelkää, että jokin onnettomuus voisi sattua\nAlbertille, mutta hän kunnioittaa Albertin tahtoa, sillä hän tietää,\nkuinka rakkaita nuo kävelyt hänelle ovat. Kulkevathan he usein\nyhdessäkin, mutta toisinaan Albert kuitenkin lähtee yksin.\n\n— Joko taas, — sanovat tutut graniittiset portinpylväät, jotka\nniinkuin kaksi lahjomatonta vahtia seisovat Hagenin talon edustalla\nja jotka Albertin mielestä seuraavat niinkuin valvova omatunto hänen\nulosmenojaan ja kotiinpaluitaan.\n\nKaikkialla hän näkee nyt vain iloa ja riemua. Kasarmikadulla tulee\nhäntä vastaan joukko meluavia koululapsia, jotka ovat päättäneet\nkoulunsa. Tytöillä on tukat hajallaan ja heillä on päällään\nvalkoiset, uudet hameet, jotka ovat hulmuavia ja keveitä kuin heidän\nonnellinen naurunsa. Pojilla on myöskin uudet puvut, ja he eivät voi\nkulkiessaankaan pidättyä vähän kisailemasta ja painimasta, sillä heidän\nkäsivartensa sykähtelevät voimaa niinkuin vallattomat kevätpurot.\n\nEsplanaadeilla leikkii vaaleapukuisia lapsia, jotka tupruttavat\ntomua ilmoille niinkuin leppoisa kevättuuli. Äidit ja hoitajat\nkirjavine päivänvarjoineen ovat lasten keskellä kuin kauniit\nkukat päivänpaisteessa. Värikkäät ilmapallot hohtavat auringossa\nja tempoilevat rihmassaan, niinkuin niillä olisi halu keväisen\nmielen lailla nousta korkeuksiin, taivaan sineen, yli kattojen ja\nkirkontornien. Kaikki elää, kaikki liikkuu, kaikki ääntää. Kevät on\nkaupungissa siitä kummallinen, että se muuttuu kovaääniseksi, kaikki\ntahtovat äänekkäästi tuoda ilmoille kevätriemunsa. Innostava on oikea\nkevätpäivä Helsingissä.\n\nPäivin on Albert iloinnut siitä, että hän taas, pitkän poissaolon\njälkeen, saa katsella tuttuja paikkoja, saa liikkua ihmisvilinässä ja\ntuntea kuuluvansa siihen. Hän on iloinnut siitä, että hän on ikäänkuin\nuudestaan saanut elämän lahjan ja entistä paljoa rikkaampana ja\nonnekkaampana.\n\nMutta illat, nuo kuulakat kevätillat, ne ovat tukahduttaa hänet\nhuumallansa. Silloin on hänellä tapana toisinaan kävellä ikäänkuin\nvastavirrassa pitkin suurta Unioninkatua. Työmiehet ovat jo muuttaneet\npukuansa ja tulevat tummana jonona morsiamineen, vaimoineen ja\nlapsineen kohti keskikaupunkia yli tuon loivakaarisen kivisillan, joka\ntukevien graniittikaiteittensa väliin mahduttaa satoja ihmisiä ja\nyhdistää työn ja kyynelten kaupungin kauniiseen varallisuuden ja ilon\nkaupunkiin. Hän on ikäänkuin lumouksen vallassa. Ihanaa on elää ja olla\nnuori ihminen...\n\nTaivaan sini on niin vaalean herkkä, tuuli on niin lauha, ja kadut\ntuntuvat miltei pehmoisilta, sillä niin keveänä astuu jalka niille.\nKaikilla ihmisillä on kiire, ja kuitenkaan ei ole kiire mihinkään.\nKaikilla on kevyt ja iloinen olla, ja kuitenkin asuu jokaisen sydämessä\nsalainen haikeus, kevätillan sanaton kaipaus, joka on niin suloinen,\nettä se tekee melkein kipeätä. Ja se uusiintuu aina joka kevät niinkuin\nlehdet tulevat vaahteroihin. — Suloista on olla ihmisjoukossa ja\nkuvitella, että ne tuntevat samoin kuin itse.. .\n\nTänä keväänä on Albert herkempi kaikelle kuin koskaan ennen, mutta hän\nonkin saanut kaksi lahjaa: elämän ja rakkauden...\n\nTällaisena aurinkoisena päivänä istuvat Ebba ja Albert korkealla\nTähtitorninmäellä eräällä penkillä lähellä »Haaksirikkoisten»\npatsasta. Aurinko paistaa täydellä terällään. On miltei tyven.\nPienet, kevyet aallot lepattelevat satamassa ja kimmeltävät\nauringonpaisteessa. Pursikiubin muutamat siromuotoiset alukset\nikäänkuin paistattavat valkoisia purjeitansa auringossa. Raitiovaunujen\nkellot kilahtelevat, satamaradan veturi lennättää ilmaan valkoisia\nsavupilviä, keveitä ja haihtuvia kuin kevätajatus. Autojen torvet\ntörähtelevät, satamassa olevien laivojen nostokoneet pitävät rautaisine\nketjuineen korvia-huumaavaa melua. Vihreä mäenrinne hyvinhoidettuine\nruohokenttineen kaareutuu pehmeänä kuin tuuleentumaan tuotu kallis\nmatto. Kaupunki elää, tekee työtä ja meluaa kauniissa keväässä.\n\nEbba pitää Albertia kädestä ja katselee »Haaksirikkoisten» patsasta.\n\n— Kun sinä olit hyvin sairas, huusit monta kertaa, että et tahdo olla\nhaaksirikkoinen. Kerran sinä tahdoit nousta ja kohotit kättäs juuri\nkuin tuo pronssimies tuossa, ja minulla oli täysi työ saada sinut\nrauhoittumaan.\n\n— Niin, Ebba, kerran minä olen ollut hukkua kuin nuokin, ja siksi se\nkuva on syöpynyt sieluuni. Mutta nyt on minun alukseni luja. Nyt minä\nvoin katsoa maalle päin ja huutaa tuolle alhaalla olevalle kaupungille:\n»Hän, jolla on elämän usko itsessänsä ja rakkaus tukenansa, ei tarvitse\nkenenkään apua tuolia.» — Hän puristi Ebban kättä hiljaa. Ebba ei\nsanonut mitään, vaan katseli kauvaksi merelle. He istuivat siinä kauvan\nsanattomina, ja aurinko paistoi lämpimästi heidän päällensä. Vihdoin\nEbba käänsi katseensa kaupunkiin päin ja sanoi.\n\n— Elämä kutsuu meitä tuolla alhaalla.\n\n— Niin, Ebba, yksi jakso elämässämme on päättynyt, sen kuohunta ja\nerehdykset ovat voitetut. Nyt odottaa meitä tuolla alhaalla uudet\ntaistelut, uudet ilot ja surut, mutta jotain kait olemme oppineet ja\nsentähden täytyy meidän tehdä paljon työtä, ettei onnemme särkyisi...\n\nHe nousivat ja astelivat hiljaa, käsikädessä, alas tasaista, vihreitten\nnurmien reunustamaa tietä, joka johti suorien katujen ja kauniitten\npuistojen kaupunkiin:\n\n\n\n"]