[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNr405B11qPw-egRkclHjeXYJAWtgaormJiuQr408zAI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3099,"Kohtalon tuulissa","Tarvas, Toivo",1883,1937,"3099-tarvas-toivo-kohtalon-tuulissa","3099__Tarvas_Toivo__Kohtalon_tuulissa","Nykyaikainen romaani","romaani",[],[],"fi",1916,null,40173,261825,false,73574,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Kohtalon tuulissa : Nykyajan romaani\" by Toivo Tarvas is a novel written in the early 20th century. The book introduces the protagonist, Janne Pöyhtäri, a young man who works as a cab driver in Helsinki, reflecting on his past experiences and the hardships faced by people around him. Through Janne's eyes, the narrative likely explores themes of struggle, personal transformation, and societal observations amid the changing landscape of urban life.  The opening of the novel sets a somber and contemplative mood as Janne waits at an evening cab stand. He is depicted as a tall, robust man with a sensitive and almost childlike demeanor. As he listens to his fellow drivers, he reminisces about his rural childhood, contrasting it with the dreary city life he currently endures. Memories of his family, especially his struggles with his alcoholic father and the challenges faced during their migration to the city, haunt his thoughts. A sense of fatigue and disillusionment surrounds him as he prepares to leave behind his profession after three long years, signaling a pivotal moment in his life as he anticipates new beginnings. (This is an automatically generated summary.)",[],234,"Helsinkiin sijoittuva romaani seuraa nuoren ajurin Janne Pöyhtärin elämää 1900-luvun alkupuolella. Teos kuvaa kaupunkilaisten arkea ja yhteiskunnallisia oloja maailmansodan pimentämässä pääkaupungissa.","Toivo Tarvaksen 'Kohtalon tuulissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3099. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOHTALON TUULISSA\n\nNykyajan romaani\n\n\nKirj.\n\nTOIVO TARVAS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\n    \"Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne,\n    jotka elämän leikissä murtuu:\n    toisilta järki hämärtyy,\n    toisilta tuntehet turtuu. —\"\n\n                           _L. Onerva_.\n\n\n\n\nI\n\n\nEräänä lämpimänä huhtikuun yönä istui Janne Pöyhtäri Oopperakellarin\nedustalla olevalla ajuriasemalla korkealla ajuripenkillään. Hän oli\nsuurikasvuinen, noin kahdenkymmenen korvilla oleva mies, jonka kasvot\nolivat kaunispiirteiset ja verevät. Suora nenä kulki samassa linjassa\nkorkean otsan kanssa, jolle pienen lakin alta pursusi muutamia ruskeita\nkiharoita. Huulet olivat täyteläiset ja kaareutuivat kauniisti, ja\nkokonaisuutena teki suu hyvin herkän, miltei lapsellisen vaikutuksen.\nHeti ensi näkemältä saattoi huomata, että hän polveutui jostain\nvoimakkaasta, ruumiillisesti kehittyneestä suvusta.\n\nJanne Pöyhtärin ajoneuvot seisoivat kolmantena rivissä odottaen\nkyytivuoroaan, ja hänen valkoinen hevosensa torkkui huuli lerpallaan.\nOli kelirikon aika. Kaduilla oli vielä jonkun verran lunta, mutta\nreet olivat jo kuitenkin vaihdetut rattaisiin, vaikka kadut olivatkin\nkuoppaisia ja ilkeitä ajaa. Kaupunki oli miltei pimeä; ennen niin\nvoimakkaasti valaisevat sähkölamput olivat sammutetut. Vain siellä\ntäällä valaisi ikäänkuin salaa jokin heikkovaloinen lamppu, jonka\npyöreä lasikupu oli peitetty paksulla, tummansinisellä maalilla.\n\nKaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja\naavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten\nkasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat\ntyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.\n\nAjurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden\nmukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet\nerään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään\nkuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään\nmukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen\nvieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi\nlikasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät\nhuvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille\ntoiset rämeästi nauroivat.\n\nNytkin kertoi »ilopeura», kuinka hän edellisenä yönä oli »veivannut»\nerästä päihtynyttä herraa. Siinä annettiin kaikille ihmisille oikeita\nnimityksiä, sillä ajureille ei mikään eikä kukaan ole minkään arvoinen.\nHe ovat kummallisesti paatuneita ihmisiä, jotka ankaran elämänkohtalon\npakosta ovat joutuneet tähän halveksittuun toimeen, missä saavat\nnähdä mitä erilaisimpien ihmisten huonoja puolia. He tuntevatkin\nihmisiä pääasiallisesti vain heidän varjopuoliltaan, sillä ajurilta\neivät päihtyneet ihmiset useinkaan katso tarpeelliseksi salata\nmyöhäisen hetken synnyttämiä pyyteitä. Häneltä kysytään vapaasti\nniinkuin lääkäriltä jos jonkinlaisia neuvoja. Ja päihtynyt kyydittävä\nsaattaa jutella hänelle suun täydeltä roskaa, jokseenkin samoin kuin\nlöylynlyömä kylpijä puhuu kylvettäjälleen turhaa... Siksipä heidän\narvostelunsa ovatkin niin kylmän ankaria ja hävyttömiä.\n\nSulavasta lumesta muodostunut vesi valui katuränniä myöten kulmauksessa\nolevaan likakaivoon. Veden yksitoikkoinen lorina kuului tänä yönä\nhiljaiselta ja matalasointuiselta, josta Janne teki sen johtopäätöksen,\nettä kaivossa oli tänä keväänä paljon vettä. Monina, lukemattomina öinä\nhän oli ajoa odotellessaan äänettömänä kuunnellut eri likakaivojen\nveden yksitoikkoista lorinaa, ja hänen korvansa olivat kehittyneet\ntarkoiksi arvioimaan, kuinka korkealla vesi kussakin viemärikaivossa\noli.\n\nSiellä kotona maalla oli heidän pihansa läpi juossut iloinen,\nkirkasvetinen puro, jonka partaalla hän oli vesimyllyjänsä käyttänyt,\nkaarnalaivojansa uittanut ja avojaloin maata lekotellut selällään\nnurmikolla katsellen keväisen taivaan rannattomaan sineen ja kuunnellen\npuron iloista lorinaa.\n\nVaikka näiden kaupungin likakaivojen vesi oli kaikkea muuta kuin\nkirkasta, palautti niiden helmeilevä solina kuitenkin hänen mieleensä\narmaat ajat siellä kotona maalla. Kauniina aurinkoiset niityt\nväikkyivät hänen mielessään, ja tummaa, korkeata harjua alakuloisesti\nkuvastava tyven järvenpinta ikäänkuin välkkyi hänen silmissänsä.\nRintaan tuli niin raskas, tukahduttava tunne...\n\nKolme vuotta hän on harjoittanut tätä epämiellyttävää ammattia, mutta\nnyt hän sen jättää. Tänään on hänen viimeinen yönsä pika-ajurin\nrattailla. Hevosetkin ovat jo myydyt, samoin kaikki ajopelit ja\nvaljaat. Ei hän enää viitsi eikä jaksa hoitaa tätä koiranvirkaa. Mieli\nvalahtaa herkäksi, ja mitä moninaisimmat kuvat ja kokemukset kiitävät\nhänen sisäisen silmänsä ohi.\n\nMonenlaisiin ihmisiin hän on tutustunut näinä kolmena vuotena. Hän\non säännöllisesti ollut yöajossa, sillä ansio on useimmiten yöllä\nsuurempi. Paljon hän on yöllä kyydinnyt päihtyneitä herroja ja\nhuonoja naisia, vaikka onhan matkassa sentään ollut kunniallisiakin\nihmisiä. Hän on tahtomattansa nähnyt ja kuullut niin paljon rumaa,\nettä voimakas inhonlaine saa hänet muistellessakin vavahtamaan.\nMonenlaista kauppaa on hänen kanssaan hierottu ja hänelle on tehty\nmitä ihmeellisimpiä tarjouksia, joihin hän ei ole voinut suostua, ja\npaljon hän on saanut maksuista riidellä. Niin paljon on onnettomuutta\nja niin paljon onnettomia ihmisiä maailmassa. Moni ihminen on vain\ntahtomattansa alkoholin vaikutuksen alaisena paljastanut hänelle kauan\nkätkössä olleen eläimen itsessänsä, olematta kenties silti kuitenkaan\nehdottomasti huono ihminen. Tältä korkealta istuimelta hän on oppinut\nhuomaamaan, kuinka monenlaisia onnettomia ihmisiä voi maan päällä\nelää...\n\nHän oli aina kadehtinut sivistyneitä ihmisiä, sillä hän oli kuvitellut,\nettä sivistys tekee ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, mutta kuta\nenemmän hän heitä oli nähnyt, sitä enemmän hän oli alkanut ihmetellä,\nkuinka heidänkin joukossaan oli niin paljon onnettomia ja elämään\ntyytymättömiä. Vain tuollaistako se sittenkin oli, ajatteli hän\nusein tarkastellessaan heidän elämäänsä ja puheitansa. Ei näkynyt\nsivistyskään pelastavan ihmistä suurista suruista ja onnettomuuksista,\n— vaikka hänhän oli tutustunut heihin sittenkin liian yksipuolisesti,\ntietysti oli toisenlaisiakin sivistyneitä, jotka olivat onnellisia ja\nhyvinvoipia...\n\nEi, nyt hän jättää koko tämän ammatin, hän on väsynyt tähän yölliseen\nkaupantekoon ja tähän ainaiseen odottelemiseen. Kolme pitkää vuotta...\nJa taas muistuu mieleen koti siellä maalla. Heillä oli ollut suuri\nsäterirustholli, joka oli ollut heidän suvussansa jo monta mies\npolvea. Tila oli ollut arvokas ja elätti hyvin omistajansa perheineen,\nvaikkakin monet esi-isät, jotka kaikki olivat olleet yli kolme kyynärää\npitkiä, olivatkin juoneet kovasti ajan tavan mukaan. Kerrottiinpa, että\nisoisän isä oli kuollut viinapannun ääreen, siihen aikaan kun vielä\nkotitarvepoltto oli sallittua, eikä isoisänkään kohtalo taitanut olla\npaljoa valoisampi...\n\nKatuviemäri soi niin nukuttavasti. Hänen mieleensä muistui eräs kaunis\njäänlähtö siellä kotitilalla kauniina, aurinkoisena huhtikuun iltana,\nkun jäät alkoivat liikkua heidän maatilansa läpi kulkevassa joessa.\nJoki oli tulvillaan. Kuului kaukaista ryskettä ja kohinaa. Janne lähti\njuoksemaan veljensä kanssa rantaan minkä kerkesi. Äiti kyllä kielsi ja\nvaroitteli, mutta hänen huutonsa kaikui kuuroille korville...\n\nMikä ryske ja pauhu, kun hän hengästyneenä saapui rantaan. Kaikki jäät\nolivat liikkeessä, niiden vedensyömät reunat helisivät ja kimmeltelivät\nauringon paisteessa, kun ne kovaa vauhtia kiitivät eteenpäin. Toisinaan\ntulivat jäät suurina, raskaina lauttoina ja riensivät kovalla pauhulla\nja melulla ohi tummien rantojen. Toisinaan tuli taas joku suuri,\nyksinäinen jäälohkare juhlallisen rauhallisesti niinkuin valkoinen\njättiläisjoutsen, ja pienemmät jääpalaset tulivat keikkuen perässä\nsekavana jonona niinkuin vasta uimaan opettelevat vesilinnunpoikaset\nemonsa kintereillä.\n\nEräs verrattain suuri jäälautta oli tarttunut rannalla oleviin\npajupensaisiin ja pysähtynyt. Janne ei voinut vastustaa haluansa\nauttaa sitä irti. Hän sieppasi käteensä puolilahon aidanseipään ja\nriensi irroittamaan jääteliä. Mutta kuinka hän siinä lie työntänyt\nja ponnistellut, jäälautta lohkesi äkkiä rannasta, ja Janne putosi\nveteen. Joki oli sillä kohtaa syvä ja ulompana vuolas, ja vaikka hän\nosasikin jonkun verran uida, ei hän kuitenkaan jaksanut pienillä\nkäsillänsä soutaa maihin. Virta veti häntä mukanaan, Hän huusi täyttä\nkurkkua, ja hätään rientänyt vanhempi veli pelasti hänet henkensä\nuhalla kylmästä kuolemasta. Kotia tultuaan hän sai muuten niin\nkiltiltä ja hellältä äidiltään kunnollisen selkäsaunan, ja silloin hän\nnyyhkyttäen päätti oppia hyväksi uimariksi, ettei tarvitsisi turvautua\nvesihädässä muiden apuun. Ja hän olikin toteuttanut päätöksensä,\nhän oli erinomainen uimari ja hyppääjä. Aina kun vain jouti, ui hän\nUrsininkallion uimahuoneella, jossa oli käynyt uimakoulua. Hän oli\nottanut menestyksellä osaa uintikilpailuihin sekä esiintynyt hyppääjänä\nuimanäytöksissä.\n\nMutta muistelmissaan tulee Janne siihen surulliseen aikaan, jolloin\nisä joi alinomaa ja hoiti huonosti heidän maatilaansa. Vihdoin äidin\nponnistuksista huolimatta myytiin heidän kaunis kotitalonsa, ja\nhe muuttivat pieneen mäkitupaan erään leskivaimon luo, sillä isä\nlähti häpeissään Ameriikkaan. Ne olivat vaikeita aikoja nuo isän\nAmeriikassa-olon ajat. Äiti raatoi työssä aamusta iltaan. Hän oli etevä\nkutoja ja ansaitsi siten heidän niukan elatuksensa.\n\nJanne muistaa vielä niinkuin eilisen päivän, kun hän veljensä kanssa\npalasi kansakoulusta kotiin ja äiti oli järjestänyt heille aterian\navonaisen takan mustalle, peltipeitteiselle suulle. Ruokana oli\ntavallisuuden mukaan silavassa paistettuja perunoita, ja pienessä\npuukupissa oli maitoon laitettua suolalientä, jossa leipää liotettiin.\nSilloin hän sanoi, nirso kun oli, tyytymättömänä: »Minun sieluni\nsuuttuu tähän huonoon ruokaan», ja äiti, joka oli hiljainen,\nuskonnollinen nainen, piti sitä lausetta kuitenkin niin hullunkurisena,\nettä rupesi ääneensä nauramaan. Kuinka se oli ollut hauskaa, kun äiti\nensi kerran isän Ameriikkaan-menon jälkeen nauroi oikein ääneen ja\nsydämensä pohjasta. Asiahan ei ollut mikään, mutta he nauroivat kaikki\naivan katketaksensa, kun kerran pääsivät hyvään alkuun. Jannen suu\nvetäytyi vieläkin hymyyn, kun hän muisteli sitä iloa.\n\nVuodet kuluivat, hauskat kouluvuodet. Toisinaan ne kuitenkin tuntuivat\nraskailta, kun lumisina talviaamuina täytyi pienillä suksilla hiihtää\npaapertaa tuo kolmen kilometrin pituinen koulumatka. Mutta perillä oli\nhauskaa toveriseurassa. Ainoastaan ruokatunnit pyrkivät katkeroittamaan\nmieltä, sillä heidän eväänsä olivat aina huonot ja laihat verrattuina\ntoverien runsaihin eväisiin, joilla varakkaat talonemännät olivat\ntäyttäneet lastensa eväslaukut. Mutta usein Janne ja Viljam-veli saivat\nparhaimmilta tovereiltansa runsaita makupaloja ja silloin unhottui\nkatkeruus.\n\nIsä kirjoitti harvoin Ameriikasta ja vielä harvemmin hän lähetti rahaa.\nÄiti antoi heidän aina lukea kirjeet, mutta kerran tuli kirje, jota\näiti ei näyttänyt heille, vaan meni ulos portaille itkemään. Aika vieri\neteenpäin.\n\nEräänä kuumana heinäkuun iltapäivänä Janne istui Viljamin kanssa\navojaloin tuvan veräjän vieressä olevassa santakasassa ja valutteli\nlämmintä hiekkaa jaloillensa. Samassa pysähtyivät kellertävät\npostirattaat maantiellä aivan heidän tupansa kohdalle, ja ilosta\nhuutaen: »Isä, isä tulee», riensi hän tupaan äidille ilmoittamaan.\nJälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta se oli lyhyt, sillä isä ei\ntuonutkaan mukanaan muuta kuin vanhat juomatapansa...\n\nIsä sai ostetuksi kaksi hevosta ja pika-ajurin rattaat, ja he muuttivat\nkoko perhe Helsinkiin. Isä rupesi harjoittamaan pika-ajurin ammattia.\nHe asuivat Hermanninkaupungissa, jossa hevostallit olivat halpoja.\nJanne muisti vieläkin sen iltapäivän, kun hän ensi kerran tuli maalta\nHelsinkiin. Häntä peloitti ja hirvitti niin, että suuta kuivi, ja\nkieli ei tahtonut liikkua suussa. Nuo lukemattomat ajurit, autot,\nraitiotievaunut ja tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli kiire,\nhäntä kerrassaan huimasivat. Sitten kun hän oppi hiukan kaupungilla\nliikkumaan, ihmetteli hän aina sitä, mitenkä oli niin paljon joutilaita\nihmisiä ja millä ne oikeastaan mahtoivat elää, kun eivät koskaan\ntehneet työtä. Kyllä kaupunki sentään oli niin toisenlainen kuin\nmaaseutu. Siellä ei elänyt ilman työtä, mutta täällä sai laiskoitella\npäivästä toiseen. Oli kuin nuo kuivat kivet olisivat kelvanneet\nleiväksi...\n\nSitten tuli surullisin aika heidän elämässään. Isä joi enemmän kuin\nkoskaan ennen, ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli muuttunut\ntavattoman ilkeäksi ja kovasydämiseksi. Äiti parka, johonka hänen\nkaikki raivonpuuskansa kohdistuivat, vietti monta pelokasta yötä\nkylmissä ullakonrappusissa, sillä isä löi häntä usein.\n\nHeti täytettyänsä seitsemäntoista vuotta, joka ikä oli välttämätön\najurinammattia varten kaupungissa, sai Janne ruveta päivisin ajamaan\nhevosta. Mutta monasti hän lähestyi sydän kurkussa kotia Hermannissa,\nsillä isä ei koskaan ollut tyytyväinen niihin rahoihin, jotka hän\noli ajossa ansainnut, vaan syytti häntä varkaudesta ja rahojen\nsalaamisesta. Ja totta oli, että hänen toisinaan oli onnistunut\npiilottaa joku markka sairaalle äidillensä. Itselleen hän aniharvoin\noli varannut jonkun pennin.\n\nMutta sitten tapahtui äkillinen muutos heidän elämässään. Isä vilustui\nyöajossa, sai keuhkokuumeen ja kuoli Mariansairaalassa. Isän kuoleman\njälkeen hän sitten oli omin päin jatkanut tätä ajurinammattia\nelättääksensä äitinsä ja itsensä, sillä Viljamin oli ollut pakko lähteä\nmuualle työansioon. Mutta nyt hän oli päättänyt lopettaa tämän. Hän oli\nsaanut paikan vakinaisessa palokunnassa...\n\nEräänä myöhäisenä iltana hän oli ajossa ollessaan tutustunut erääseen\ntaidemaalariin, joka oli pyytänyt häntä malliksi. Taiteilija oli\nselittänyt, että hän oli jo kauan hakenut erikoista tyyppiä, jota\ntarvitsisi erästä tauluansa varten. Ja nyt hän sanoi löytäneensä\nsellaisen. Oikeastaan ei Janne ymmärtänyt ensinkään, mitä mallina\noleminen merkitsi ja mitenkä siinä piti olla, ja hän olikin epäillyt\nkauan. Mutta kun taiteilija oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa,\njossa oli nimi Hugo Hertell, ja oli vielä ajanut kotiinsa ja näyttänyt\ntalon, jossa asui, sekä antanut etukäteen viisimarkkasen, niin Janne\noli ajatellut, että taiteilijan täytyy olla kunnianmies. Häntä\nvelvoitti tuo viisimarkkanen, ja sitäpaitsi hän oli hiukan utelias,\nja niin oli hän voittanut ujoutensa ja seuraavana päivänä kello yhden\naikaan, kuten oli sovittu, mennyt taiteilija Hertellin luo.\n\nHänen sydämensä pampatti ankarasti sekä hengästyksestä — taiteilija\nnäet asui viidennessä kerroksessa — että pienestä pelosta, kun hän\nsoitti taiteilijan ovikelloa. Taiteilija Hertell oli sydämellinen\nja kiltti herra ja vaikutti kaikin puolin kunnioitusta herättävältä\nja kunnialliselta. Ja pian voitti Janne ujoutensa. Hiukan häntä\nepäilytti, kun taiteilija käski hänen riisuutua alasti, mutta kun hän\nnäki seinillä lukemattomia tauluja, jotka esittivät sekä alastomia\nnaisia että miehiä, niin hän rauhoittui ja teki niinkuin taiteilija oli\nkäskenyt. Sen kerran jälkeen hän kävi usein aamupäivillä taiteilija\nHertellin luona, sillä tämä maalasi innostuneesti ja puhui hauskoja\nasioita. Tarjosipa hän toisinan mallilleen lasin konjakkiakin, vaikka\nei Janne siitä huolinut, sillä hän pelkäsi noita juomia, jotka\nolivat vieneet heidän varakkaan ja hyvinvoivan sukunsa perikatoon.\nLyhyessä ajassa Janne oppi tuntemaan useita taiteilijoita, jotka\nkävivät Hertellin luona, mutta ei häntä sittenkään miellyttänyt\ntämä ammattinsa, ja epämiellyttäviä nuo iloiset, hyväsydämiset ja\nlapselliset taiteilijat hänestä sittenkin olivat, sillä hänestä tuntui,\nettä he ottivat elämän liian kevyesti, vaikka eihän hän tuntenut heidän\nsyvimpiä ajatuksiaan. Hän olisi luopunut tästä mallina seisomisesta,\nmutta taiteilija kehui aina hänen vartaloaan komeaksi, kauniiksi ja\nsopusuhtaisesti kehittyneeksi ja pyytämällä pyysi häntä edelleenkin\ntulemaan ja maksoi niin hyvin, että se oli todellakin hyvä lisätulo.\n\nNäitä latuja olivat Jannen ajatukset kulkeneet, kun hän siinä viimeistä\niltaa odotti kyytivuoroansa. Ne olivat kiitäneet nopeasti kuin\ntäysinäinen tervavene koskessa tuttuja uomia, mutta hänestä tuntuikin\nnyt, ikäänkuin hän olisi tehnyt tilinpäätöstä entisyytensä kanssa,\nsillä häntä odottivat nyt uudet kohtalot.\n\nHän odotti nyt aivan ensimäisenä jonossa ja kuunteli puolella korvalla,\nkuinka toverit äänekkäästi puhelivat.\n\n— Jopa se kello vihdoinkin alkaa näyttää yhtä. Pian ne kapakat taas\nylönantavat sisältönsä, nuo räyhäävät kundinsa, — sanoi eräs punakka,\nvanhanpuoleinen ajuri.\n\n— Viis minä sellaisista kundeista, saisi vain »pahan» rattaillensa,\nniin siinä sitä olisi »tuuria» koko yöksi, — sanoi joku nuori\nmaalaispoika. Kaupunki ikäänkuin heräsi horroksistaan. Kadun kulmaan\nilmestyi muutamia poliiseja ja pari etsivää. Alkoi kuulua liikettä,\npuheensorinaa ja humalaisten huutoja. Kaikki ajurit hyppäsivät\npaikoillensa. Joka taholta alkoi ilmestyä huojuvia ja kovaäänisiä\nseurueita. Niitä oli Esplanaadeilla ja Heikinpuistossa sekä\nsyrjäkäytävillä että keskikaduilla. Autot, joissa paloi vain yksi\nlamppu edessä niinkuin kykloopin suuri silmä keskellä otsaa, ajaa\nhuristelivat ohi ja törähdyksineen yhtyivät meluun ja hälinään. Oli\nkuin hornan kalpeat, kauan piilossa maanneet peikot olisivat yhtäkkiä\nilmestyneet esille tähän kaameaan, siniseen valoon. Kuului kimakka\nvihellys.\n\n— Pöyhtäri, aja framille! — huusi Jannen takana vuoroaan odottava\najuri. Janne kehoitti hevostaan ja pysähtyi seuraavaan kulmaan, jossa\nhumalainen herra vihelsi ja huitoi käsillään minkä jaksoi.\n\n— Tiedätkö sinä mitään? — kysyi hän Jannelta.\n\n— Jaa mitä?\n\n— No, tietysti sellaisia pieniä, sieviä! — Samassa tunsi Janne\nkatulyhdyn valjussa, sinisessä valossa, että herra, joka hänen kanssaan\nteki kauppaa, oli tuomari Eemeli Katajisto, Katajiston kartanon ainoa\npoika samasta kylästä, missä heidänkin tilansa aikoinaan oli ollut. Hän\ntunsi hyvin kaikki Katajiston kotiasiat ja tiesi, että tuomarin isä,\nvanha Katajisto, kuului niihin viisaasti ajatteleviin talonpoikiin,\njotka vastustivat herrakuumetta. Hän oli kieltänyt pojaltaan kaiken\navustuksen opintiellä, mutta Eemeli-herra oli lukenut sittenkin velalla\nitsensä tuomariksi, sillä hänessä oli sisua niinkuin isäukossaankin.\nJanne tunsi myötätuntoa omanpitäjäläistä kohtaan ja koetti muistella\nminnekkä parhaaseen paikkaan nyt veisi kyydittävänsä...\n\n— No, tiedätkö sinä? Vastaa, juntti! — ärjyi tuomari Katajisto.\n\n— Tiedän, — sanoi Janne rauhallisesti, — tuomari tekee hyvin vaan ja\nastuu rattaille.\n\n‒ No, anna huristaa sitten. Mutta mistä peevelistä sinä minut tunnet?\n\n— Kuka nyt ei tuomaria tuntisi, ja ollaanhan me samanpitäjäläisiäkin, —\nsanoi Janne mairitellen.\n\n— Vai sieltäkö saakka, ja nimi, jaha, Janne Pöyhtäri, tuttu paikka,\ntuttu paikka. Mutta sanoppas sinä, Janne, onko se kana hieno?\n\n— Hieno on, ihan priima. Se on oikeata herrasväkeä. Kuuluu nähneen\nparempiakin päiviä.\n\n— Onkos sillä nimeä?\n\n— Martta Hagen.\n\n— Älä helkkarissa, se tanssijatar! Oikeinkos sinä viet minua sinne?\n\n— Sinne.\n\nJanne maiskautti suutaan, ja Valko lähti juosta lönkyttämään\nPunavuorenkadulle päin.\n\n— Vai Pöyhtärin poikia sinä oletkin ja oikein samanpitäjäläisiä. Niin,\nainahan meitä tänne kaupunkiin jokunen eksyy...\n\nNiin, toiset täällä kyllä eksyvätkin, kuten se mylläri Koskulan poika,\nmutta käyhän niitten toisten hyvinkin, kuten on tuomarin käynyt...\n\n— No kuinkas sen Koskulan sitten muka kävi?\n\n— Eipä vain jaksanut herraksi asti, velkaa ei enää saanut, ja niine\nhyvineen sai Urho-poika palata vanhan isänsä armoille koko pitäjän\nnaurettavaksi...\n\n— No velallahan minäkin tässä olen eteenpäin pulaillut ja hyvin se on\nkäynytkin.\n\n— Konstikos se. Rikkaan talollisen ainoalle perilliselle uskaltaa\nkuka hyvänsä lainata rahoja vaikka kuinka paljon, mutta kukapa köyhän\nmyllärin pojalle rahojaan...\n\n— Voihan se olla, mutta ei sen Koskulankaan asiat niin ohraset ole.\nMitäs siitä, jos koko kylä melusi ja kohisi, herra siitä sittenkin\ntuli, kun ehti asiansa järjestää...\n\n— Ettäkö herra?\n\n— Juuri niin, tiedän mä, sehän sai henkikirjurin viran, ja elää sitä\nsilläkin eikä tarvitse itseänsä myllyssä tai renkinä rasittaa...\n\n— No onhan se sellaista puolivillaista herruutta...\n\nSamassa he saapuivat erään kaksikerroksisen kivitalon kohdalle, jossa\nJanne pysähdytti ja hyppäsi alas rattailta sekä koputti piiskanvarrella\nerääseen ensimäisen kerroksen pimeään akkunaan ja vihelsi kaksi kertaa.\nVähän ajan kuluttua syttyi sähkö paksujen, tummien uutimien takana.\nAkkuna avautui, ja asfalttikäytävälle putosi kilahtaen avainkimppu.\n\n— Odota tuossa kulmassa, — sanoi tuomari Katajisto ja sovitteli horjuen\navainta pääoveen. Sitten hän hävisi sisälle.\n\nYksin jäätyään Janne katsoi kelloansa. Se oli jo lähes kaksi. Päivä\nalkoi sarastaa, ja siellä täällä sammui joku värjätty katulamppu.\nLumet sulivat verkalleen. Maa tuoksui lialle, ja pitkin katua matava\nvesihuuru haisi inhoittavalle. Kadun kulmauksessa oleva likakaivo\nlorisi nukuttavasti. Jannea väsytti, hän laskeutui kyykkyyn alas\nistuinpenkin ja etusuojustimen väliin ja torkahti siihen...\n\nEräs yöllinen kulkija häiritsi Jannea kysymyksellään, oliko hevonen\nvapaa, mutta saatuansa kieltävän vastauksen jätti Jannen rauhaan. Janne\nuinahti taas...\n\nHän heräsi siihen, että tuomari Katajisto huusi avonaisesta akkunasta:\n\n— Pöyhtärin Janne, kuule, aja sinä kotiis vaan, kyllä minä huomenna\nmaksan ja runsaalla kouralla. Mikäs on numero? Jaha, ja asunto? Hyvä\non, anna huristaa vaan...\n\nJanne pani hevosensa juoksuun. Hän ei viitsinyt enää jatkaa\najurinvelvollisuuksiaan ja sen merkiksi hän hyppäsi istuimeltaan\nja asettui perälle siihen, missä kyydittävät tavallisesti istuvat.\nValko juoksi veltosti, mutta kun tultiin Kaisaniemen ohi, innostui se\nhiukan, sillä se huomasi, että nyt oltiin kotiin menossa. Päivä oli jo\nvaljennut, ja vähää ennen kuin Janne saapui Pitkällesillalle, sammutti\nlyhdynsytyttäjä rautaisella vavalla ne neljä sinisiksi maalattua\nkaasulyhtyä, jotka öiseen aikaan paloivat tällä kaupungin suurimmalla\nsillalla. Vedet alhaalla lepäsivät rasvatyyninä ja kuvastelivat\nkalpeata taivasta. Joku ratapihalla työskentelevä vanha »ratapässi»\nvihelsi kimakasti lahden yli johtavalla ratapengermällä.\n\nJannesta tuntui niin kummalliselta ajaa kotia kohti tänä varhaisena\naamuhetkenä. Viimeisen kerran hän nyt ajoi omalla hevosellaan yli tämän\nkivisen sillan, jolla hänellä aina kotimatkallaan oli tapana sytyttää\npaperossi.\n\nKaikki nukkuivat vielä Hermannissa siinä puurakennuksessa Saarikadun\nvarrella, jossa hän asui vanhan äitinsä kanssa. Piha, jossa kasvoi pari\nkorkeata petäjää ja lehdetön pihlaja, oli kiveämätön ja näin kelirikon\naikana tavattoman likainen. Musta maa pisti esille siellä täällä\nlumisohjun alta, ja vähän reunemmalla oli harmaa graniittikallio aivan\npaljaana. Pihan perällä oli puusta tehty, vaaleaksi maalattu, sateiden\nja auringon haalistama tallirakennus. Musta tallinovi oli vinossa, ja\nlukko ulvahti pahasti, kun hän aukaisi sen suurella avaimella.\n\nAlakuloisena, pää riipuksissa Valko astui valjaista päästyään ilman\nohjausta talliin ja asettui pilttuuseensa toisen hevosen viereen,\njoka hiukan hörähti uneliaana, kun Janne meni kaura-arkulle. Ensin\nhän juotti Valkon, antoi sitten kauroja ja heiniä. Sitten hän\nveti »troskan» vajaan ja palasi talliin, joka tuoksui väkevästi\nammoniakille, niinkuin vanhat puulattiaiset tallit tuoksuvat.\nHän katseli vielä kerran, oliko kaikki kunnossa, silitti Valkon\nsametinpehmeätä turpaa ikäänkuin hyvästiksi ja pysähtyi tallinovelle\nkatsellen pihalle.\n\n— Jopa päättyivät nuo kolmen vuoden epämiellyttävät yövalvonnat\nkaikkine kokemuksineen, — ajatteli hän siinä seisoessaan.\n\nHän astui hiljaa keittiöön, jossa hänellä oli tapana nukkua. Vanha äiti\noli jo tapansa mukaan jalkeilla. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi,\njotta Janne saisi kupin kuumaa tultuansa ulkoa kosteasta ilmasta.\n\n— Ajo on lopussa nyt, äiti, — sanoi Janne ja ripusti sinisen\nvormunuttunsa naulaan.\n\n— Niin, poikani, toivokaamme siitä toisesta toimesta enemmän iloa\nja ansiota, — sanoi äiti ja katseli Jannea vakavasti pienillä,\nvesistävillä silmillään, kun Janne istui punertavan kaappipöydän\nääressä ja hörppi höyryävää, hyvältä tuoksuvaa aamukahvia...\n\n\n\n\nII\n\n\nTohtori Albert Hakala istui kauniisti kalustetussa työhuoneessaan.\nTämä huone oli ollut hänen isänsä työhuone. Hän istui samassa\npuhvelinnahalla päällystetyssä kirjoituspöytätuolissa, jossa hänen\nisänsä, professori Hagen, oli eräänä iltana löydetty kuolleena.\nProfessori Hagenia oli kohdannut äkkiarvaamatta halvaus, ja hänen\nodottamaton poismenonsa oli vähällä maksaa Albert Hakalan vanhan\näidinkin hengen, sillä niin oli rouva Hagen surrut miehensä kuolemaa.\n\nIsänsä kuoleman jälkeen oli tohtori Hakala muuttanut nuoren rouvansa\nEbban ja heidän pienen tyttärensä Annikin kanssa vanhan äidin luo\nasumaan lapsuudenkotiinsa Kaivopuistoon merenrannalle. Perhe oli rikas,\nja tämä kaksikerroksinen kivitalo, jossa perhe aina oli yksin asunut,\noli perinnönjaossa joutunut äidin osalle, mutta koska se oli aivan\nliian suuri yhden vanhan naisen asuttavaksi, oli Albert äitinsä iloksi\nmuuttanut perheineen sinne.\n\nSuuria muutoksia ei tässä kodissa oltu isän kuoleman jälkeen tehty.\nAlbert oli tietysti saanut isän huoneet kalustoineen, kirjastoineen,\nsamoin oli äiti pitänyt omansa. Ebba, joka oli Albertin serkku, oli\nmuuttanut omat mahonkiset huonekalunsa samaan huoneeseen, jossa\nhän nuorena tyttönä yliopistossa lukiessaan ja myöhemmin Albertin\nkanssa kihloissa ollessaan oli asunut. Pikku Annikille oli kalustettu\nEbban huonetta lähellä oleva huone, jossa aikoinaan oli asunut Ebban\nkasvattisisar ja Albertin onneton serkku, Martta Hagen. Tästä tädistä\nei Annikille koskaan kerrottu mitään...\n\nTohtori Albert Hakala oli samoihin aikoihin kuin hän viimeisteli\nväitöskirjaansa joutunut kansallisen innostuksen valtaan. Syventyessään\nyhä enemmän ja enemmän italialaisen Leopardin, tuon »kuoleman sulhon»\nsekä elämään että runouteen ei hän voinut olla innostumatta siitä\nmahtavasta noususta, vakavuudesta ja palavasta suuttumuksesta, joka\nilmeni hänen suurenmoisessa isänmaallisessa runossaan »All' Italia».\nHäntä hämmästytti, että tämä persoonallisesti syvästi pessimistinen\nrunoilija, joka herkällä antaumuksella tutki ja ajatteli ihmissielun\nonnettomuuden syvimpiä syitä, saattoi kuitenkin innostua niin\nrajattomasti isänmaakäsitteestä ja kärsiä maansa häpeällisestä\ntilasta... Albertissa oli aina kytenyt kansallisen innostuksen salaisia\nkipunoita, vaikka ne olosuhteiden pakosta eivät olleet päässeet\nleimahtamaan ilmiliekkiin...\n\nHän oli yhä enemmän oppinut näkemään, että ellei suomalaista sivistystä\nviljellä juuri tässä maassa, niin missä sitä sitten viljeltäisiin.\nHänen isänsä, professori Hagen, oli ruotsinmielinen, kuten vanhan\nkeisarillisen Aleksanterinyliopiston miltei kaikki opettajat olivat,\nmutta hän oli kuitenkin osoittanut huomattavaa taipumusta niinsanottuun\n»nuorsuomalaisuuteen». Kuitenkin koko suku, hänen oma puolisonsa, joka\noli syntyään vapaaherratar von Weimarn, ja piintyneet tapansa olivat\nestäneet häntä julkisuudessa esiintymästä nuorsuomalaisena.\n\nAlbert oli usein puhellut isänsä kanssa näistä asioista, ja isä oli\nollut monessa kysymyksessä periaatteellisesti hänen kannallaan, vaikka\nhänen käytännössä täytyi akateemisen asemansa takia toimia toisin.\nKerran oli Albert puhunut isällensä nimenmuutoksesta, mutta siitä ei\nukko ollut tahtonut kuulla mitään. Albert oli puhunut innostuksella ja\nihailulla niistä sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka J.V. Snellmanin\nsatavuotispäivänä olivat yhtenä joukkona muuttaneet epäkansalliset\nnimensä suomalaisiksi.\n\n— Muuttakoot, mutta minä en muuta, etkä myöskään sinä. Onhan\nsuorastaan hulluutta luopua vanhasta, kunniallisesta nimestään, jonka\nvanhemmiltaan on perinyt, — oli ukko sanonut ankarasti suuttuneena.\nSenjälkeen eivät he enää koskaan puhuneet siitä asiasta, mutta yhä kyti\nAlbertin mielessä salainen toivo, että hän kerran isäänsä loukkaamatta\nvoisi muuttaa nimensä suomalaiseksi. Sitten sattui isän äkillinen\nkuolema. Albertin väitöskirja ei ollut vielä painettuna, ja silloin hän\npäätti esiintyä ensi kerran julkisuudessa suomalaisella nimellä: Hakala.\n\nEnsin äiti itki ja puhui isän muiston puutteellisesta\nkunnioittamisesta. Mutta kun se ei auttanut ja Albert yhä pysyi\npäätöksessään, suuttui äiti ja selitti Albertille juurtajaksain hänen\nsuunnattoman rikoksensa kantavuuden.\n\nHagenit olivat vanhaa, hienoa sukua, jos ei nyt juuri niin vanhaa ja\nhienoa kuin von Weimarnit, niin ainakin hienompaa kuin moni myöhempinä\naikoina syntynyt aatelissuku, jonka kilvessä vernissakaan ei vielä\nollut ehtinyt kuivua. Hagenit polveutuivat suoraan Skandinaaviasta,\njaa, ja aikaisemmin suorastaan Saksasta, josta von Weimarnit ynnä monet\nmuut maan hienoimmista suvuista olivat kotoisin. Suku oli perinyt\nkaunissointuisen nimensä kunniallisilta esivanhemmiltaan. Samaa nimeä\noli Albertin isäkin koko elämänsä kunnialla kantanut ja vielä lisännyt\nsen loistoa laajakantoisella elämäntyöllään, ja samaa nimeä kantoi\nhänen setänsä, hovioikeudenneuvos Hagen Turussa. Mitä sanoisi hänkin,\njos Albert nyt heittäisi tämän kalliin perinnön typerien fennomaanien\nisänmaalliselle tuohialttarille, joka milloin hyvänsä voisi syttyä\ntuleen loistavien aateliskilpien pelkästä säteilystä...\n\nAah, hän häpesi poikaansa. Hyvä Jumala, sitä alennusta: olla tohtori\n_Hakalan_ äiti ja syntyjään vapaaherratar von Weimarn! Ei, se oli\nliikaa.... Hakala, sehän tuoksahti suorastaan lehmille ja vasikoille...\n\nAlbert oli kuunnellut rauhallisena kiihtyneen äitinsä puhetta, ja kun\ntämä hetkiseksi oli levähtänyt, oli hän rauhallisesti selittänyt,\nettä Hämeessä tehtyjen sukututkimusten mukaan Hagenien suku polveutui\nneljännessä polvessa Martti Alpertinpoika Hakalasta, joka oli hyväksi\ntunnettu kylänseppä ja jonka vanhin poika oli ammatiltaan nahkuri,\nmutta myöhemmin harjoitti suuremmassa määrässä viinanpolttoa ja myi\nkyläläisille viinaa tehden petoksia ja joutuen useita kertoja lain\nedessä vastaamaan teoistansa, kuten senaikuisista asiakirjoista\nnäkyy. Mutta niiltä ajoilta oli Hakalasuvun suuri omaisuus peräisin —\nviinarahoja, kuten niin monien muiden suuret omaisuudet..\n\nTämä oli professorinrouva Hagenille liikaa; hän purskahti katkeraan\nitkuun ja sanoi ainiaaksi luopuvansa pojastaan. Albertin oli ollut paha\nolla, kun hän näin oli pahoittanut äitinsä mielen, mutta hän pysyi\nsittenkin mielipiteessään. Hän tiesi, että äitinsä kuitenkin katuisi\nsanojansa, jahka vain ennättäisi rauhoittua.\n\nMaisteri Hagenin esteettistä väitöskirjaa, joka käsitteli italialaista\nrunoilijaa Leopardia, pidettiin hyvänä, mutta lujalle otti, ennenkuin\nmaisteri Hagenista tuli tohtori Hakala. Yliopiston professoreissa\nnäet nosti tämä nimenmuutos pahaa verta. Sehän oli kerrassaan\nhäpeämätöntä. Professori Hagenin poika fennomaaniksi. Häneen oli\nliitetty paljon toiveita, hän oli varmasti kerran saava professorin\npaikan yliopistossa, niin oli suunniteltu ja ajateltu, sillä olihan\nhän tunnetusti lahjakas ja lisäksi professorin poika. Mutta nyt tämän\nskandaalin jälkeen tuli kaikki kyseenalaiseksi.\n\nVäitöstilaisuus oli muuttunut suorastaan huvittavaksi ja jännittäväksi,\nsillä vastaväittäjä koetti kaikin mokomin löytää mahdollisimman paljon\nvirheitä ja muistuttamisen syitä, joista muistutuksista nuori tiedemies\nkuitenkin suoriutui kunnialla, saaden vastauksillaan auditorin\ntoisinaan äänekkäästi nauramaan. Lopullista arvosanaa myönnettäessä\nlienee kuitenkin professorien kesken ollut paljon kiivasta\nmielipiteiden vaihtoa, eikä arvosana ollut varsin niin loistava kuin\nmitä väittelytilaisuuden nojalla asiantuntijatkin olisivat voineet\notaksua.\n\nAlbert Hakala suoritti tohtorintutkintonsa joka tapauksessa, ja hänen\näitinsä, joka oli kuolla suruun ja ikävään suuressa asunnossaan\nKaivopuistossa, koetti unhottaa koko nimenmuuton ja kutsui poikansa\nperheineen luoksensa saman katon alle asumaan.\n\nNyt oli Albert Hakala pienipalkkainen dosentti yliopistossa, mutta\nvarakas kun oli, ei hän ollut palkastansa riippuvainen. Hänelle oli\npääasia vain, että hän sai olla nuorison opettajana ja että hän sai\nläheisesti seurustella nuorison kanssa. Siihen seurusteluun tunsi hän\nnyt opinnoittensa jälkeen erikoista tarvetta, sillä hän oli huomannut,\nettä elämää ei ollutkaan yksinomaan kammioissa istuskeleminen syviä\nviisauksia tuoksuvien kirjojen ääressä.\n\nHän oli vielä tavallaan nuori, hiukset tosin ehkä olivat jonkun verran\nharventuneet, ja kasvojen ilmeeseen oli tullut jotain väsähtänyttä,\nmutta joka tapauksessa uhkui hänen olemuksensa elämänhalua ja tervettä,\nehkä kuitenkin jonkun verran liian hienostunutta voimaa. Suoritettuaan\nkandidaattitutkintonsa hän oli parina ensimäisenä vuotena sen jälkeen\nmuka kirjoitellut tohtorinväitöstänsä, mutta todellisuudessa oli se\nollut enemmän toimetonta »mukanaoloa». Sitten hän oli kokonaan luopunut\nkaikista nuorisoharrastuksistaan ja oikein todenteolla antautunut\ntyöhönsä. Nyt hän oli valmis, mutta hän oli kuin ihminen, joka todella\nvielä on nuori ja huomaa, että hänen ainoina auringonlaskuinansa\novat monena vuotena perätysten olleet pergamenttilehtien kellertävät\nkajastukset ja ainoana metsänrantanansa notkollaan olevat kirjahyllyt,\nja hänet valtaa sanomaton kaipaus takaisin nuoruuteen ja elämään. Mutta\nkoska menetettyjä nuoruusvuosia ei millään saa takaisin, niin oli\nsuloista ainakin saada olla lähellä nuorisoa, sillä nuoruus tarttuu\nniinkuin vanhuuskin, ellei muuhun niin mieleen...\n\nTohtori Hakala korjaili erään nuoren oppilaansa, neiti Lahja Kaarion,\nseminaariharjoitusainetta. Estetiikan seminaareihin otti osaa\nkokonaista neljäkymmentä oppilasta, joista vanhan tavan mukaan suurin\nosa oli naisia. Aine oli hyvin kirjoitettu; se käsitteli Goethen\nnuoruudennäytelmää »Die Mitschuldigen», joka on kolminäytöksinen,\nrunopukuinen huvinäytelmä ja toinen säilynyt tekele niistä monista,\njoita Goethe Leipzigissä-olonsa aikana kirjoitti, mutta jotka hänen\noman, ankaran tuomionsa mukaan ovat joutuneet polttoroviolle.\n\nTohtori Hakalaa huvitti aineen ankaran kriitillinen sävy. Siinä oli\nniin paljon nuoruudelle ominaista uhmaa ja naiivia itsetietoisuutta.\nKirjoittaja arvosteli oikein olantakaisen ylimielisesti ikävää\nhuvinäytelmää, jonka piti esittää yhteiskunnallisia epäkohtia, vaikeita\navioliittosuhteita ja ihmisten persoonallista rappiotilaa. Tohtori\nHakala hymähti lukiessaan aineesta: »Kun Sophie ja Alcest vihdoinkin\ntapaavat toisensa kahdenkesken, niin luulisi, että he heti vaipuisivat\ntoistensa syliin, rakastuneita kun ovat, se olisi luonnollisinta,\nmutta Goethe antaa Sophien pitää pitkän valitusvirren miehensä\nkunnottomuudesta...»\n\n— Vai niinkö neiti Lahja Kaario tekisi, ajatteli tohtori Hakala\nhajamielisesti. — Olisiko se hänestä luonnollista, noin vain ilman\nmitään selittelyjä...?\n\nHän tuli hajamieliseksi, hän unohti aineen, ja hänen ajatuksensa\nkiitivät luentosaliin, jossa hän oli noussut omalta paikaltansa\nkateederista antaaksensa tilaa esiintyjälle, aineen kirjoittajalle.\nKaikki on hiljaista, neiti Lahja Kaario seisoo kateederissa ja alkaa\nlukea hiukan värisevällä äänellä. Hän punastuu korvalehtiä myöten.\nTohtori Hakala katsoo häneen koko ajan sivultapäin salaa uteliaana ja\ntarkkaavaisena. Puna tasaantuu vähitellen neiti Kaarion kasvoilla, ja\nhänen äänensä, kaunis pehmeä äänensä käy varmemmaksi... Hän ei kuuntele\nmitä neiti Kaario lukee, vaan hänen ajatuksensa kulkevat omia teitänsä:\n\n— Kuinka totta onkaan kansanomainen lauseparsi, että »veri vetää»...\n\nSamassa puhelin helähti. Albert säpsähti ja vastasi puhelimeen.\nOsakunnan sihteeri, maisteri Vuokatti, kysyi tuleeko kuraattori tänä\niltana kokoukseen hiukan aikaisemmin.\n\n— Tulen, kyllä minä tulen, — vastasi hän häiriintyneenä ja asetti pois\nkuulotorven sekä vaipui omiin mietteisiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEiväthän Ebba ja hän olleet onnettomia. Heidän suhteensa oli tuollaista\ntasaista, rauhallista, ehkä hiukan viileätä ystävyyttä. Itse asiassa\nhe olivat menneet liian aikaisin naimisiin. Rahahuolia heillä ei\nollut, mutta Albert ei ollut vielä valmis tohtori, ja hänen aikansa\nkului liian paljon työssään. Miehen elämässä täyttää sittenkin niin\npaljon työ, mutta nainen on enemmän rakkausolento ja hänen elämänsä\nsisällyksenä on rakkaus. Hänen onnensa särkyy, jos siitä rakkaudesta\npuuttuu rahtunenkaan.\n\nAlbertin mieleen muistui aina, kun hän näitä kysymyksiä pohti, Pariisin\nsalongissa näkemänsä Philip Heyl'in maalaama kaunis taulu »Amour et\nDevoir». Siinä rakkautta janoava nainen polvistuneena miehen eteen\nkurottaa käsiänsä häntä kohden ja lujalla otteella pitää kiinni hänen\nvyötäisistään. Mies nojaa veltosti taistellen taaksepäin, hänen\nkasvonsa kuvastavat tuskaa ja kyllääntymistä, mutta samalla myöskin\nantautumisen halua. Hän levittää nyrkkiin puristetut kätensä, joista\ntoisessa on kaksi työn ja maineen seppeleeksi kaareutuvaa laakeripuun\noksaa. Rakkaus ja velvollisuus, siinä miehen ristiriita...\n\nKyllähän Ebba ymmärsi, että Albertin piti ahertaa, mutta hän tunsi\nitsensä kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sillä hän kaipasi\nrakkautta ja hyväilyjä. Hänelle ei tuottanut tyydytystä eikä huvia\nsekään, että hän julkaisemastaan runokokoelmasta »Auringonlaskuja\nkaupungeissa», joka aikoinaan oli palkittu osakunnassa ja jota hän\nmyöhemmin oli parannellut, oli saanut ystävällisiä ja kehuviakin\narvosteluja. Tämä kehoitus ei kannustanut häntä uusiin yrityksiin...\nHänellä ei ollut mitään erikoista Albertia vastaan, mutta kuitenkin oli\nheidän välinsä toisinaan jotenkin pingoittunut ja epäselvä...\n\nAsiat muuttuivat hiukan, kun pikku Annikki syntyi. Aluksi tuntui kaikki\nkäyvän hyvin, heidän elämänsä oli saanut uutta sisällystä, ja he\nrakastivat kilpaa lastansa. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi Ebbaa taas\nvaivata sama kuluttava hermotauti, joka lääkärien suureksi ihmeeksi\naiheutti asteittaista huonontumista hänen voinnissaan. Aikoinaan\nverrattain voimakas ja hyvinvoipa Ebba oli muuttunut hiljaiseksi ja\nalakuloiseksi säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisessä viileästä\nkauneudestaan.\n\nAlbert katsahti kelloansa, hänen oli jo aika lähteä osakunnan\nkokoukseen. Tultuansa kadulle alkoivat hänen ajatuksensa askarrella\nylioppilasnuorison yhteydessä olevien kysymysten kanssa.\n\nTuo paljon puhuttu liiallinen ylioppilastuotanto oli luultavasti\nvähitellen lähimmässä tulevaisuudessa järjestyvä ja tasaantuva.\nTosin koulut edelleenkin päästivät keväisin suunnattomat määrät\nylioppilaskokelaita suojistansa, mutta elävä kokemus ja monien\naikaisemmin yliopistoon tulleitten surullinen kohtalo oli ainakin\nmuutamille nuorille ylioppilaille osoittanut, että kaikkien ei ollut\nsyytä antautua jatkamaan opintojansa. Akateemisen sivistyksen saaneita\ntuntui jo olevan liiaksi, eikä ylioppilaskaan ollut enää saman arvoinen\ntekijä yhteiskunnassa kuin ennen.\n\nPaljoa enemmän kuin tämä kysymys huolestutti häntä itse\nylioppilasnuoriso, jonka kanssa hän sekä opettajana että kuraattorina\noli tekemisissä. Liian vanhanaikainen ja kulunut kait oli tapa syyttää\nnuorisoa siitä, että sillä ei ollut kylliksi todellisia, jalompia\nharrastuksia. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyi.\n\nIhanteita, noita kansallisen heräämisen jälkeen paljon puhuttuja\nihanteita, ei enää ollut olemassa. Itse jo tuo sana ja siihen sisältyvä\nkäsite oli käynyt nuorisopiirissä merkityksettömäksi ja suorastaan\nnaurettavaksi. Ihanne, se oli jotain lapsellista, hentomielistä ja\nkehittymätöntä. Jos jollakulla vielä ylioppilaaksi tullessaan sattui\nolemaan ihanne, niin kyllä hän sai maksaa siitä suuret pettymyksen\nverot ja haudata sen vihdoin häpeänpuna poskillansa...\n\nYksinpä raittiusaatekaan, joka yhteen aikaan niin suuressa määrässä oli\nvallannut ja innostuttanut nuorten mieliä, ei kyennyt enää kokoamaan\nnuoria sinisen lippunsa alle. Juopottelu ja tapainturmelus oli\ntavallaan taas jo kasvamaan päin, vaikka se olikin etsinyt itsellensä\nhienostuneempia muotoja. Eihän nyt enää ollut tapana pitää sellaisia\nylioppilasjuominkeja, joissa suurin osa »kuoli» illan loppupuolella,\nja pidettiinhän päihtyneenä esiintymistä jokseenkin suurena virheenä.\nSiinä suhteessa siis käsitykset kyllä olivat muuttuneet parempaan\npäin, mutta vaikka kaikki nyt kävi hienommin, oli pahe kuitenkin\nsäilyttänyt oman luonteensa, vaikkakin se oli muuttunut salaiseksi.\nMonet siveyskäsitteet olivat niinikään huomattavasti höltyneet.\n\nOli ollut aikoja, jolloin monet niinsanotut »perheenpojat» joivat\nja elostelivat itsensä ylioppilasaikanaan hunningolle. Näitä\nhaaksirikkoutuneita olentoja varakkaat, hienostuneet kodit kuitenkin\nviime tingassa omalla voimallansa korjasivat pieniin virkoihin ja\npitivät heitä pystyssä, elleivät he olleet täydellisesti rappiolla.\n\nNykyään sortui suhteellisesti enemmän maaltatullutta nuorta, tervettä\nväkeä ja kaupungin köyhälistökoteihin kuuluvia ylioppilaita, vaikka\nvanhemmat, jotka olivat uhranneet viimeisensä, eivät voineet\nvastalauseetta myöntää tätä ikävää tosiasiaa. Tappiot olivat siksi\nsuuret ja tuntuvat. Niinsanottujen »parempien kotien» lapsia sortui\nvähemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että he todellisuudessa kerta\nkaikkiaan muodostivat niin pienen osan nykyisestä opiskelevasta\nnuorisosta eivätkä siis sortuessaankaan voineet parhaimmalla\ntahdollansakaan näkyä pinnalla niin hyvin kuin enemmistö...\n\nOlihan maaseudun nuorisossa ja kaupunkien varattomissa äärettömät\nmäärät kunnollisia, lujia luonteita, jotka menestyksellä kestivät\nsiirron ruumiillisen työn tekijöistä henkisen työn tekijöihin, mutta\ntappiot olivat sittenkin liian tuntuvat.\n\nYlioppilaat olivat veltostuneita. Sitä ei voinut kieltää totuuden\nnimessä. Harrastettiinhan osakunnissa kylläkin innokkaasti\nkotiseutututkimusta ja kansan sivistämistä kansanopistoaatteen\nperustalla ja ryhdytyinhän sitä toisinaan sangen huomattaviinkin sekä\ntieteellisiin että kaunokirjallisiin julkaisuyrityksiin, mutta siihenpä\nne harrastukset loppuivatkin. Se ei enää ollut kylliksi. Sivistyneeltä,\nvalveutuneelta nuorisolta saattoi ja sopi odottaa enemmänkin...\n\nAlbert tiesi vallan hyvin, että hän asemassaan osakunnan kuraattorina\nolisi voinut saada osaksensa paljon enemmän myötätuntoa ja\nymmärtämystä, jos hän olisi suostunut pitämään suurisanaisia, kauniita\nja onttoja juhlapuheita vanhaan totuttuun tapaan. Puheita, joissa\nolisi ylistetty aina ihailtavaa nuoruutta ja sen mukana itse nuorisoa,\nvalveutuneena, innostuneena »maan toivona». Mutta eihän hän kehdannut\nvalehdella heille vasten kasvoja, hän rakasti ja kunnioitti heitä\nliian paljon esiintyäkseen niin. Viisaimmat ja rehellisimmät olisivat\nkuitenkin huomanneet hänen sanojensa onttouden ja kauneuden verhoaman\nvalheen...\n\nHän oli harvoin käyttänyt asemansa tarjoamaa tilaisuutta ja moittinut\nnuorisoa sen saamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Mutta siitä\nhuolimatta oli hänelle tuotu terveisiä ja kysytty: — Mitä heidän\ntulisi tehdä, jotta löytäisivät armon kuraattorin silmien edessä? Hän\naina vain moitti ja veti alas, mutta mitä positiivista hänellä oli\nannettavana heille?\n\nSiihen kysymykseen ei tietenkään ollut helppo vastata. Hän oli usein\nsitä miettinyt. Hän oli vastaava siihen kerran, mutta nyt hän vain\nmuokkasi maata sitä tilaisuutta varten.\n\nTänä iltana hänellä oli tilaisuus puhua, sillä varsinaisen virallisen\nkokouksen jälkeen hän oli sihteerin kanssa järjestänyt pienen\nillanvieton osakunnan kauniissa huoneistossa, ja hän päätti esittää\nnuorisolle muutamia ajatuksia, joita hän näin kulkiessaan oli\nmielessänsä järjestellyt...\n\n\n\n\nIII\n\n\nTuomari Eemeli Katajisto kulki vieläkin kuin kuumeessa, vaikka siitä\nkeväästä, jolloin hän oli tutustunut Martta Hageniin, oli kulunut jo\nkesä ja oltiin syksyssä...\n\nHän, joka itse oli lihavahko ja hartiakas mies, oli aina ihaillut\npientä naista. Nainen oli hänen unelmiensa kaunein kangastus, ja\nhän oli aina itsellensä myöntänyt, ettei hän pääse mihinkään elämän\nristiaallokossa, ellei naisen pieni käsi tartu hänen lihavaan, hiukan\npunoittavaan käteensä ja johda häntä onnellisesti läpi elon myrskyjen.\n\nHän tunsi voimansa. Se oli suurempi ja pyörryttävämpi kuin hänen oman\nmaakuntansa suurimman kosken kurimus. Hän tahtoi seistä sinä vankkana\npuuna, jonka ympärille elämän suloisin viiniköynnös naisen hahmossa\ntäyteläisine rintoineen kietoutuu ja rusoisilla huulillaan juottaa\nhänelle rakkauden hekumallisinta viiniä...\n\nHän rakasti pientä naista, jonka piti olla samalla kertaa heikko,\nmutta viekkaudessaan ja viisaudessaan voimakas ja ruumiiltaan notkea\nkuin villikissanpenikka täynnä temperamenttia, luonteen tulisuutta ja\ntunteen hehkua niinkuin keitetty punaviini...\n\nJa nyt, viime keväänä, hän oli vihdoinkin löytänyt sellaisen naisen.\nHän oli se oikea.\n\nTuomari Katajisto taisi todella olla hiukan kuumeessa, sillä niin\nhänen päätänsä poltti, vaikka saattoihan siihen osaltansa vaikuttaa\nviimeöisistä juomingeista johtuva kohmelokin.\n\nMutta siitä huolimatta hän oli sittenkin tyytyväinen. Hän oli aina\npitänyt ihanteenaan omistaa rakastajattaren, jota kehtaisi näyttää\nja joka olisi hiukan siihen tyyliin kuin hän oli kuvitellut niiden\nolevan suuressa maailmassa. Tosin Martta Hagen oli hiukan liiaksi\noikuttelevainen, mutta hänhän oli taiteilija ja sitäpaitsi tuollaiset\noikut ne vain virkistivät ja tekivät rakkauden joka kerta uudeksi ja\nintresantiksi...\n\nEikä ollut suinkaan mikään skandaali esiintyä taiteilijatar Martta\nHagenin seurassa. Ensinnäkin hän oli oikeastaan perhetyttö ja toiseksi\nhän oli tunnettu tanssijatar ja soma, joskaan ei erityisen kaunis,\noperettidiiva, jonka koko kaupunki tunsi.\n\nHänellä oli todella täysi syy olla tyytyväinen rakkautensa esineeseen,\nsillä moni häntä paljoa paremmassa asemassa oleva nuori herra näkyi\nkadehtivan hänen menestystänsä naismaailmassa. Olihan Martta Hagenilla\ntosin hiukan muutakin mainetta kuin vain taiteilijatarkuuluisuutensa,\nmutta mitäs siitä, se oli vain toisten taiteilijoiden kateutta ja\nparjausta...\n\n— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa.\n— Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle\nkylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä\nei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla\nmuilla, jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään...\n\nTuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli\nrauhallisesti huoneessaan edestakaisin.\n\nSe se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin köyhä —\najatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus, istua kököttää\nsiellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa niiden typeriä\nkuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin kohojakaan ole,\nmutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki järjestänsä ja ne ovat\nhuonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi tullut kitsaus...\n\nOli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs\nsiitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä\nonnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä\npojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume», mitä\ntyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki jäisivät\nmaalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran nimessä kansa\nsitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän herrain lapset\nkelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja nostamaan, minkä senkin ne\nusein tekevät kasööriensa kautta...\n\nSitten hän pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvaansa siinä.\n\nJaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot\nnaiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru\nhelvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija\nmaalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu... sitä saamarin rahaa. Jos rupeaisi\ntekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja jatkoi\nhymyillen kävelyään.\n\nSuurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina\ntavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita\nhän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä\nsuuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija\nolisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan\nSuomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä,\nettä hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä.\nMutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos\nkoettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha\ntervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin\nhärkä.\n\nÄss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen.\nJa onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut\nsiihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi\nnäytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen\nsekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja... Äkkiä\nhänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät\nhurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa\nkäyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta\npuutetta... Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen\nameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa\npaksuun tukkaansa...\n\nHän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan\nsiihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa\nMartta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan\nsilkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen\npäällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä\nhyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty\njättiläismunan muotoinen muhvi.\n\nHuone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto\nhypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.\n\n— Nyt jo kotona, eikö teillä ollutkaan harjoitusta?\n\n— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja koetti\nhellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen maalattuun,\nmiltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään poskeensa.\n\n— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että saat\ntukkani ja hattuni epäkuntoon?\n\n— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja päästi\notteensa suudeltuaan Marttaa suulle.\n\n— En, jestas sentään, vaikka sietäisi sitä ollakin, mutta kuinka niin?\n\n— Sinähän tuoksut viinille?\n\n— Mutta onhan se luonnollista.\n\n— Mitenkä? Sinä oletkin siis ollut viftillä?\n\n— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut\nharjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy\nminun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö sinä?\nKuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa, se\nsamppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-aika,\nja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit usko\nminulle velaksi.\n\nEemeli joutui hännillensä.\n\n— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei ole.\n\n— On sinulla, anna pois!\n\n— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.\n\n— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja\nveti hänet sohvaan viereensä istumaan.\n\n— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että\nminä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire,\nminun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt,\nminun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna\nnyt.\n\nHän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen,\ntummaan tukkaansa.\n\n— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!\n\n— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun\ntaiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö.\nAh, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä\nte ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan...\n\nMartta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen\nnenäliinaansa.\n\nTätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla\nsekä nuhdellen että pyytäen:\n\n— Kulta!\n\n— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te\nolette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan\nei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin\nleipäni, — hän itki ääneen.\n\n— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen,\nsinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.\n\n— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen!\nriippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.\n\nEemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa\nesille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.\n\n— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet\nminulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka\nhoitamiseen olin ne varannut.\n\nMutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.\n\n— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja\nepäonnistut huomenna täydellisesti.\n\nHän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä.\nNenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.\n\n— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta\ntylysti.\n\n— Et sinä ole julma, minä vain laskin leikkiä, ota nyt, kultani.\n\nMartta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan\nsuurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä kaikenlaisia\nkiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän nousi, järjesti\ntukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan puuteria kasvoihinsa\nja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.\n\n— Hyvästi.\n\n— Joko sinä menet?\n\n— Minulla on kiire, minua odotetaan.\n\n— Minä tulen mukaan katsomaan kenraaliharjoitustanne.\n\n— Ei, ei se sovi, sillä sinne ei päästetä ketään asiaankuulumatonta.\n\n— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut päästävät,\nminä vaikka lahjon vahtimestarit.\n\n— Ei, sinä et saa tulla.\n\n— Miksen?\n\n— Sillä minä niin hermostun sinun läsnäolostasi.\n\n— Se ei ole totta. Minä tulen.\n\n— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas\ntuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa minua.\nMinä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja rohkeutta.\n\n— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta kuinka kauan\nsinä viivyt?\n\n— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni. — Hän\nheitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.\n\nPuolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja\nsai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen\ntakia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle,\njossa hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä\neräs lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen\nmukaan lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti\nosakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka\nMartta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan\nvekseliinsä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä\nvirallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti muutamia\nlaulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.\n\nOsakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse\nasetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka\naikoi tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi\nja samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa,\ntammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori, tohtori\nHakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä samaisen\npöydän takana.\n\nKuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle,\njolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin\nkanssa heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin.\nAinoastaan sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin\ntoisella puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.\n\nEsitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta\nkuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja\nlevollisina. Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat\nselvästi, että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori\nja kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori\nkiitettyään esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa\nedellisen johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit\nkäyttivät ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua\nasian periaatteellisesta puolesta.\n\nTuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut hermostuneesti\nlihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella, sillä hänen\najatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä hän\nmahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa markkaa.\nMutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien tavallaan\nepämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka vekselit\nnuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat vekselien\nluonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa tulee,\npyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei uhkaavalla\näänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti todistaa\nsen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja heitti\nhäikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja\nkaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.\n\nHänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen luonnetta\nja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten\nominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä\nvarmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen\nvaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin rikkaan\nihmisen ainainen tylsä rauha...\n\nHän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet\nepämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen\naiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin oli\nniin hermostunut ja huonolla tuulella.\n\nVanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston rahahuolet\nja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui vekselisysteemiin, eivät\nvoineet pidättyä aina silloin tällöin äänekkäästi hymähtämästä.\nMutta tämä vain kiihoitti tuomari Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin\nhyökkäyksiin...\n\nSeurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni\nosakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia kappaleita,\nja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti voimakkaan runon\n»Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä mainitsematon osakunnan runoilija\noli kirjoittanut. Runo oli sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.\n\nTohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä pidättäen\ntätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia, joita hän\noli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.\n\nRunossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika, jolloin\nluonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat toisiansa.\nEi mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan, ja kaikki\nkodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut salpoja\ntai lukkoja...\n\nJokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun kertomaan\naikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta ajasta ja\npilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on...\n\nRunoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka\nkaikki taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin\njumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa\nuteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan\nraotti kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla\ntästä lippaasta yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan\nkauhistuksestaan viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän\nonnen kultainen toivo...\n\nTulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle\ntoivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden iäinen\nkaipuu.\n\nMutta mitenkä oli tulevaisuus toteutuva?\n\nIhmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata, epäitsekästä\ntyötä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi. Ihmisten tulee\nkilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen ihanteiden vararikosta\npelastaa rakkauden työt...\n\nSilloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat menneisyyteen,\nmutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden, jonka yllä ei välky\nmiekka, vaan työhön joka aamu herättävä aurinko, on koko maa, ja\nsilloin on kultainen aika...\n\nTohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti Kaarion\nelävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan säpsähti, kun\nkättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun hän silmäili\nympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä uteliaasti. Hän\nnolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..\n\nTohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän\nmatkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen\nrunollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen\npuheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia,\nolisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä\njuhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti\nsanottavansa.\n\nSuurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen\nkasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä nurkkauksesta\nkuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori tuli puheessaan,\nsitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja tyytymättömien\njohtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta kuraattori puhui\nrauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen oikeudekseen ja\nvelvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä olevaa nuorta,\nvoimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon kauniita toiveita\nja lupauksia.\n\nPuheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja\nvirallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria\npuheesta ja kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta.\nSyntyi hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi\npuheenvuoroa.\n\nTuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti kuraattoria\nsiitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin yksipuolisen\nmustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä terävän puheensa,\nnauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin voittanut, vaikka\nkyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että vielä yksi\ntällainen voitto, niin hän oli hukassa...\n\nKokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä,\nettä oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli\nollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti\nkello kolmeen aamulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlbert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa\nja lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia\npäin, vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja\najatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon häntä\nkohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja Katajiston\nsuhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin, eivät\nseurustelleet toistensa kanssa.\n\nSuuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua Pohjoissatamaan,\njonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta väkeä. Kadut olivat\nmiltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja katulamput olivat\nedelleenkin tummia ja niukkavaloisia.\n\nMuutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan sinimaalia\npois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen kupeita näkyi\nkirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui esteettömästi\nja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen alle hehkuvia,\nsäteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä taikka kaikkinäkevää\nJumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta kipsistä tehtyinä.\nElettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa, ja vain nämä tähdet\nvalvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet peittivät taivaan...\n\nTänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa\nolevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut,\nolivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit\nkulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille\npimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili\nverkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten\nloistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin\nBelsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli\nhurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä\nylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta...\n\nMieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa\nKaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti\nmerelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen\nyksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti\ntuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tuomari Katajisto kulki samoihin aikoihin osakunnassa ympäri\nniinkuin varas markkinoilla onnistumatta saamaan haluamaansa\nrahasummaa...\n\n\n\n\nV\n\n\nEräänä tuulisena marraskuun yönä seisoo Janne Pöyhtäri vahdissa\nKorkeavuorenkadun palotornin portilla. Tuuli ulvoo ympärillä olevien\nkorkeitten kivimuurien savupiipuissa ja korkean palotornin rautaisissa\nkaiteissa.\n\nVihaisesti tupruttaa se Jannen silmille kuivaa lunta. Hän nostaa\nharmaan vahtiturkin ketunnahkakauluksen, kääntyy selin tuuleen ja nojaa\nportin matalaan graniittiseen pylvääseen. Näin on niin hyvä olla.\nMieleen muistuu viime toukokuun ensimäinen päivä, Vapunpäivä, jolloin\nhän astui virkaansa vakinaisen palokunnan palvelukseen.\n\nSe oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, ja hänen mielensä oli iloinen ja\nkevyt. Ensinnä näytettiin hänelle talli kutakin hevosta varten, eli nuo\neristetyt pilttuut, joissa hevoset seisoivat vapaina, pää käännettynä\nkahta, helposti avautuvaa lasiovea päin. Nämä ovet johtivat suureen\nsaliin, jossa kaikki sammutusvehkeet olivat. Siinä seisoi rivissä isoja\nvaunuja tulenpunaisine pyörineen, autoja, höyryruiskuja, letkukärryjä,\nsuuret, kahdeksantoistametrin pituisiksi venyvät mekaaniset tikapuut\ny.m. liikkuvat esineet. Seinillä oli hakatikapuita ja monenlaisia\njatko-tikkaita, soihtuja, lyhtyjä. Miesten nahkaiset kypärit ja leveät\nnahkavyöt, joissa riippui palokirveet, olivat kaikki asetetut nauloihin\nyhteen riviin, josta ne oli helppo tarvittaissa ottaa. Kaikki oli ollut\nhänelle niin uutta, hauskaa ja miellyttävää. Mutta sanoin kuvaamaton\noli hänen riemunsa, kun hän erään toverinsa kanssa, joka hänelle tämän\npalosotilaan paikankin oli hommannut, nousi korkeaan palotorniin.\n\nHän oli jokseenkin hengästynyt noustuaan oudokseltaan rivakasti tornin\njyrkkiä kiviportaita. Olipa se torni koko joukon korkeampi kuin\nkotipitäjän kirkon kellotapuli, ajatteli hän kiivetessään.\n\nVoimakas, kylmä tuulenhenki löi häntä vastaan, niin että lakki oli\npäästä pudota, kun hän tuli tornin tasaiselle katolle, jota korkea,\ntiilipylväinen rauta-aita reunusti. Tuuli niin, että korvissa humisi ja\npäätä huimasi. Täytyi pitää kiinni kaiteesta.\n\nOli iltapäivä, ja aurinko teki laskuaan. Hän hengitti syvään ja\nkatseli etelään, merelle päin, joka kimmelsi laskevan kevätauringon\nvalossa rannattomana kultamerenä. Hänen täytyi kaihtia silmiään, sillä\nniin tämä punertava kirkkaus häikäisi häntä. Hän käänsi katseensa\npohjoista kohti, ja hänen silmiensä eteen avautui hurmaava näky.\nAurinko loisti punaisena pallona luoteisella taivaalla, ja alhaalla\nhänen jalkojensa alla lepäsi kaupunki niinkuin hirvittävän suuri\nvaahteranlehti. Joka puolelta ympäröi tätä laajaa saarentoa meri,\njoka oli ikäänkuin uurtanut sen rannat niin, että koko alue monine\nniemekkeineen ja lahtineen todella muistutti suurta syvähaikoista\nvaahteranlehteä. Ja kun hän katseli etäämmälle, näki hän, että tämän\njättiläislehden ruotina oli Töölönlahden, Humallahden ja Taivallahden\nvälinen kannas. Ja antaessaan katseensa loitota yhä etäämmälle hän\nnäki, että rakennuksien tuhantisista ryhmistä ei tullut loppua, vaan\nne sulivat kaukana näköpiirin himmeään vihreyteen. Tuntui aivan kuin\nsiellä etäällä olisi voinut olla lukemattomia samanlaisia, juhlallisia\nlehtimuodostuksia ja vihdoin itse ääretön jättiläispuu...\n\nNäky oli valtava. Täältä korkealta arkielämän yläpuolelta katsottuna\nnäytti tuo kaupunki, jonka suorat kadut ja kauniit puistot, korkeat\nkivimuurit ja esikaupunkien epäsäännöllisesti kiemurtelevat kujat hän\najurina niin hyvin tunsi, kaikesta ylimalkaisuudestaan huolimatta\nsuurenmoiselta ja suorastaan kutsuvalta. Tuo sama kaupunki, josta hän\nniin usein oli ikävöinyt maalle, tutuille kotivainioille ja metsiin...\n\nÄkkiä hän muisti, että jonkun kilometrin matkan päässä heidän\nkotitalostaan oli hiekkaharju, jonka korkeimpaan paikkaan venäläiset\ntopografit olivat aikoinaan rakentaneet solakoista petäjistä hataran\nja huojuvan näkötornin. Siitä näkötornista oli laajin näköala yli koko\ntienoon. Sieltä hän oli saattanut nähdä miltei koko heidän maatilansa\npellot, niityt, metsät, suuren järven ja joen, joka kiemurteli kuin\nhopeanauha tumman alttariliinan reunassa, ja sieltä saattoi laskea\nseitsemän pitäjän kirkot.\n\nHän unohti hetkeksi missä oli. Hän alkoi laskea kirkontorneja.\nNikolainkirkko yksi, tuossa edessä ja miltei sen kupeella vanha\nvenäläinen kirkko ja korkea kultasipulinen Uspenskin katedraali\ntuossa oikealla, kolme. Kallion uusi, jykevä graniittikirkko tuolla\netäämmällä neljä... Hän kääntyi vasempaan, pieni puinen vanha kirkko\nviisi, Johanneksenkirkon »naskalinpäät» kuusi, Katolinen kirkko ja\npieni Saksalainen kirkko, seitsemän, kahdeksan, sekä etäämmällä\nViaporin saaressa vihreäsipulinen venäläinen kirkko yhdeksän ja lopuksi\nlukematon määrä korkeita, erilaisia torneja ikäänkuin suuressa metsässä\nerikorkuisia puita. — Yhdeksän kirkkoa, sanoi hän puoliääneen, —\nyhdeksän...\n\n— Eihän kuin seitsemän — muisteli hän ihmetellen mielessään, ja samassa\nhän havahtui ja muisti missä seisoi. Kaukana tuolla näkörannan takana\nolivat _ne_ kirkot, joita hän kaipasi, ja hänen kaihoisat ajatuksensa\nkiipesivät punertavia pilviportaita kauas metsänrannan taakse...\n\nLaskeva aurinko kimalteli kirkkojen kullatuissa palloissa ja\nkultasipuleissa. — Ehkä sama aurinko kultasi nyt kotipitäjän\nkirkontornin vanhoja yläruutuja. — Hänen mielensä täytti vihlova\nkoti-ikävä, ja kurkkuun tuli jotain, joka tuntui olevan hyvin vaikeata\nniellä...\n\nHänen toverinsa puhui koko ajan ja esitteli eri rakennuksia mainiten\nniitä nimiltään, mutta hän ei kuullut mitään, hänen ajatuksensa olivat\nliitäneet lintujen teitä kauaksi kotiseudulle...\n\nKun hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, löi toveri häntä olkapäähän\nja kysyi:\n\n— Huimaako sinua?\n\n— Johan nyt, — vastasi hän säpsähtäen niin, että polvet notkahtivat,\nja alkoi lähemmin tarkastella allansa lepäävää kaupunkia. Kaikki\nsen suorat kadut näyttivät niin mitättömän kapeilta, ikäänkuin\nmustalle kivitaululle viivaimella vedetyiltä viivoilta. Puistot\nlehdettömine, hiukan vihertävine puineen näyttivät mustilta kuin\nkulon polttama nummi. Tuhannet peltikatot, vaaleammat ja tummemmat,\npaistoivat erivärisinä läikköinä auringon hohteessa, ja punaiset\ntiilikatot hehkuivat kuin sula kirjelakka. Kun katseli kauemmin, oppi\nsilmä huomaamaan, että talojen monet, pienet tornit muistuttivat\ntäältä ylhäältä katsottuina pestyjä ruoka-astioita, jotka on pantu\njättiläistarjottimelle kumollensa valumaan.\n\nAurinko oli jo vähitellen miltei kokonaan painunut metsänrannan taakse\nja valaisi vain korkeimpia torneja. Hänkin täällä palotornissa oli\nvielä valossa, mutta alla olevan kaupungin suorat kadut näyttivät\nmustilta ja tyhjiltä kuin iankaikkisuuden ammottavat kuilut. Häntä\npuistatti. Kattojen päällä olevat sadat metalliset savutorvet, joiden\nliikkuvia, siivekkäitä päitä kevättuuli heilutteli edestakaisin,\ntuntuivat itse pahan mustilta enkeleiltä. Ja etäämmällä korkeista\ntehtaitten piipuista nouseva musta savu liehui kuin hirvittävän suuret\nsuruharsosta tehdyt liput...\n\nHän tunsi jonkinlaista katkeruutta rinnassaan. Hän ei voinutkaan\nsulautua tähän tummankirjavaan kiviröykkiöön, jossa hän oli valvonut\nniin monta väsyttävää yötä. Kaikki sen ihmiset tuntuivat hänestä\npahoilta ja turmeltuneilta, sillä vain sellaisina hän oli oppinut heitä\ntuntemaan. Reipas, yllättävä tunne, joka hänellä oli ollut noustessaan\ntähän korkeaan torniin, oli hävinnyt. Kotiseudun huojuvan tornin\nloihtimat kuvat olivat surmanneet tämän alussa niin viekoittelevan\nnäyn, ja ikäänkuin häpeissään hän oli laskeutunut alas kolisevia\nkiviportaita...\n\nRaju tuulenpuuska nosti maasta hänen jalkojensa edestä valkoisen\nlumihaukan, joka lensi pahasti ulvoen kohti korkeutta ja hipaisi\nmennessään kylmällä pyrstöllään hänen kasvojansa. Janne heräsi\najatuksistaan. Tuuli ulvoi ja melusi kaikissa savutorvissa, ja eräs\nkaatunut metallitorvi jollain läheisellä katolla piti kovaa räminää\nja kolkutteli kaameasti kuin kuoleman nyrkki nukkuvan ovea. Jannen\noli vilu. Toisinaan, kun tuuli hiukan hiljeni, kuului selvästi,\nkuinka tornissa olevat monet metalliset köydet, joihin tulipalomerkit\nripustettiin, vinkuivat niinkuin touvit laivan mastoissa.\n\nTänä vuonna oli talvi tullut tavallista aikaisemmin ja lunta oli\nmyöskin harvinaisen paljon. Janne katseli pyryn läpi alas kaupunkiin\npitkin tyhjää Korkeavuorenkatua. Kaupunki oli miltei pimeä, siellä\ntäällä palaa kituutti sininen sähkölamppu levittäen niukasti aavemaista\nvaloaan. Janne terästi näköään ja huomasi, että ajuriasema molempien\nEsplanaadien välisessä Mikonkadun osassa oli tyhjä. Siinä ei torkkunut\nainoakaan ajuri.\n\n— Olisipa nyt hyvä tuuri, — ajatteli hän, — jos tänä yönä pitäisi olla\najossa. Tuostahan sitä aina kalastettiin ne viimeiset eksyneet, ja nyt\nei siinä näy olevan ketään odottavaa. Siitä saisi nyt helpolla...\n\nHän katsoi kelloaan, se näytti kahta. Vielä yksi tunti...\n\nPitkin katua tulla hoiperteli hyvinpuettu herrasmies. Tultuaan\npaloaseman portille pysähtyi hän sen edessä palavan niukkavaloisen\nsinisen katulyhdyn alle. Hänen kasvonsa olivat tässä inhoittavassa\nvalossa kuolonkalpeat. Hän lähestyi Jannea ja pyysi tulta sikariinsa,\nmutta koska ei ollut sallittua tupakoida vahdissa seistessä, ei hän\nviitsinyt tällaisessa tuulessa ruveta kaivamaan esille tulitikkuja.\nPäihtynyt herra oli tyytymätön, änkytti siteen kaikenlaisia\nsopimattomuuksia ja lähti vihdoin, kun Janne ei viitsinyt vastata hänen\nkysymyksiinsä, hoipertelemaan alas katuviertä Johanneksenkirkolle päin.\n\nJanne oli niin tottunut moisiin yöllisiin kulkijoihin. Niitä oli\nmonenlaisia ja monentapaisia. Tältäkin korkealta paikalta saattoi\ntoisinaan niin hyvin katsella yöllisillä retkeilyillä kulkevia\nerilaisia ihmisiä. Hänen käsityksensä sivistyneistä ihmisistä ei ollut\nparantunut, jos ei huonontunutkaan. Ei hän heitä enää kadehtinut;\nuseita heistä hän joko sääli tai inhosi...\n\nHän oli tyytyväinen ammattiinsa, sillä tämä oli reipasta elämää,\nvaikka toisinaan kyllä hiukan liian orjallista, sillä yövuoroja oli\nusein ja lomaa vain joka neljäs päivä. Hän oli palvellut jo useilla\npaloasemilla, niinkuin ensi vuotena oli tavallista. Kaikkein ikävin\naika oli hänestä ollut palvelusaika Kruununhaassa, jossa säilytettiin\n»kunnan» sairasvaunuja. Aina kun vain soitettiin, täytyi lähteä\nsairaita kuljettamaan. Mielellänsähän sitä olisi kuljettanut nuoria\nihmisiä, vaikkapa kuinkakin loukkaantuneita, mutta kun piti nostella\nkuolevia, vuosikausia vuoteessa maanneita vanhuksia, jotka koko ajan\nvalittivat ja saattoivat millä hetkellä hyvänsä kuolla kantajien\nkäsiin, pani luonto väkisinkin vastaan. Mutta kaikissahan toimissa oli\nomat vastuksensa, ja sen tietäen hän oli tyytyväinen ja onnellinen\ntästä paikastaan.\n\nHänen mielensä sykähti ilosta, kun hän ensi kerran sai päällensä tuon\nkauniin, mustan puvun, joka kullanvärisine messinkinappeineen teki\nniin komean vaikutuksen. Mutta nahkainen kypäri, jossa oli kiiltävä\nmessinkinuppi, vaikutti hänestä niin sotaiselta. Erityisesti ihaili\nhän tuota punaraitaista, mustaa kangasvyötä, joka kiersi hänen\nsolakoita uumiaan niinkuin kaksi hehkuvaa tulirengasta. Tämä puku\noli yksinkertaisuudessaan toki paljoa kauniimpi kuin rumamallinen\najurinpuku, joka ei koskaan tahtonut pysyä puhtaana.\n\nJanne ihaili sankarillisuutta. Hän oli erityisesti ihastunut\nruumiinharjoituksiin. Voimisteluharjoitukset olivatkin\nhänestä hauskimpia hetkiä koko toimessa, lukuunottamatta itse\npalosammutustyötä. Hän oli edelleenkin harjoittanut uimista kaupungin\nuudella uimalaitoksella milloin vain sai siihen tilaisuutta. Myöskin\noli hän hyvä painija, eikä kukaan koko »kunnassa» saanut hänen\nhartioitaan mattoon. Mutta juoksu oli sittenkin hänen erikoisalansa;\nsitä urheilulajia hän ihaili yli kaiken.\n\nJo ajurina ollessaan hän oli käynyt ahkerasti työväen iltakursseilla,\njoilla hän oli tutustunut siellä luennoivaan tohtori Hakalaan. Mutta\nnytkin hän saman tohtorin kehoituksesta oli käynyt niillä kursseilla\nmilloin vain pääsi. Häneen olivat erikoisesti vaikuttaneet tohtorin\nelävät kuvaukset historiasta. Varsinkin vanhan ajan historiassa oli\nkohtia, jotka erityisesti kiinnittivät hänen mieltänsä. Kuvaukset\nMaratonjuoksusta tai roomalaisista kilpa-ajoista sirkuksessa olivat\nvaikuttaneet häneen innostuttavasti.\n\nKun sattui tulipalo ja hän sai olla ohjaksissa ja ajaa huimaavaa\nvauhtia noita nelipyöräisiä, suuria vaunuja, jotka raskaina kuin\ntykit jyristen vierivät hirvittävällä vauhdilla alas jyrkkää\nKorkeavuorenkatua, niin että hevosten kengät ja rautaiset pyörät\niskivät tulikipunoita kadun lujasta kivityksestä, silloin hänestä\ntuntui, kuin hän olisi ohjannut vauhkoja hevosia roomalaisella tai\nolympialaisella kilparadalla. Hän kiihoitti hevosia ohjillaan ja\nkehotuksillaan, ja mitä korkeammalla niiden harjat hulmusivat ja mitä\nrajummin niiden kaviot iskivät maahan, sitä suurempi oli hänen sielunsa\nlento ja innostus.\n\nVarsinkin tulisoihtujen levottomassa valossa piti hän tätä hurjaa,\naavemaista menoa hiiden hevosten karkelona, jota kumeat, kiihoittavat\ntorventörähdykset säestivät. Jos hän joskus joutui ajamaan jäljempänä\ntulevia letkukärryjä, oli hänellä vastustamaton halu nuolena kiitää\nkaikkien muiden ohi, sillä hän olisi tahtonut tarjota katuvierillä\nmustana ja ihailevana joukkona seisoville ihmisille ihanan näytelmän...\nroomalaiset kilpa-ajot...\n\nAjattelustaan herätti hänet toveri, joka kello kolmen aikana tuli\npäästämään hänet vahtivuorostaan. Tyytyväisenä lähti hän nukkumaan,\nsillä yöllistä vahtivuoroa seurasi aina vapaapäivä...\n\n\n\n\nVI\n\n\nToinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa.\nAlbertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti\nomissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka Albertin ja\näidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää koskaan kajottu\nasioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin oli heidän\nsuhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä äiti, sitä\nei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti...\n\nMyöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän oli\njo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa vapaudessaan, ja nyt,\nkun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei vanha äiti tahtonut koskaan\nmuistaa, että hänen poikansa oli jo täysi-ikäinen. Mutta sehän oli\nyleistä kaikille vanhemmille; he eivät huomaa sitä, että lapsetkin jo\novat täysin varttuneita ja ovat itse edesvastuussa itsestään...\n\nEbballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli\ntullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet\ntädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin\nloikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti\nräiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista\nteosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen,\nvalkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin.\nSen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä\noikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina\nnukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se\nEbban leposohvan jalkopäässä.\n\nEbban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli\ntäydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä\ntaikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä\nsulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus\nsen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert\ntai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä\nhoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti\ntahtovansa kuolla...\n\nMieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen\njäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin\nolisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi,\nleikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin\nalakuloisessa kodissa.\n\nAlbert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut\nhuomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin kuin\nsilmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut näkemään\nmonia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan...\n\nAlbert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi\noppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän\nkulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi\npaljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan,\nLahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen\nolemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.\n\nKuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein sattui,\nkun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen neljänneksen\nloppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja huitoen\nkäsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni heti ja\npunastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina punastuessaan\nniin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen nuori olemuksensa\nhuokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja elämänrakkautta. Hänen\nkauneutensa erosi suuresti Ebban kauneudesta, joka oli tosin hienompaa\nja ylhäisempää, mutta verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa\nkuin Lahjan verevä kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja\nviekoitteli raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä...\n\nEräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla\noli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut\nneuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän\nmahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai\noikeammin hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten\nparemmin ja varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille,\njoka tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä\nharjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.\n\nKun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla\nkaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon\n»La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa. Hänestä\ntuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi avartunut.\nIkäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt kaikenlaista\njoutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä odotushuoneessa\nmuita odottajia, ja kun neiti Kaario hiukan hämmästyneenä oli sanonut,\nettä ei ollut, oli hän suurella innolla alkanut etsiä mitä erilaisimpia\nkirjoja ja teoksia ehdotellen niitä käytettäväksi. Kaiken tämän hän\noli tehnyt vain pidättääkseen neiti Kaariota pitemmän aikaa luonansa.\nKun he vihdoin olivat sopineet harjoitusaineesta, oli hän ehdottanut,\nettä he joskus menisivät yhdessä vaikka juomaan kahvia, jotta voisivat\noikein perinpohjaisesti pohtia sitä laudaatturikirjoituksen aihetta,\nsillä olihan se tärkeä ja ratkaiseva asia...\n\nKun neiti Kaario oli poistunut, tuntui Albertista, kuin lamppu\nhänen pöydällänsä olisi valaissut heikommin. Hän ei tahtonut aluksi\nkäsittää tätä uutta, valtavaa tunnetta, hän tuskin uskalsi myöntää\nitsellensä, että se oli rakkautta. Nyt vasta hän hämärästi aavisti\nsen suuren ja oikean rakkauden tulevan, sen rakkauden, jota ihminen\naina toivoo, mutta joka niin harvoin, tuskinpa milloinkaan tulee\noikeaan aikaan. Jokaista ihmistä rakastetaan, toisia paljonkin, ja\njokainen ihminen itse rakastaa, mutta ne rakkaudet syvästi ottaen\nsattuvat aniharvoin täydellisesti samaan aikaan. Tuskin kukaan saa\nosaksensa juuri sellaista ja sitä rakkautta, jota hän sisimmässään\nkaipaa. Olihan Albert rakastanut Ebbaa koko nuoruutensa hehkulla,\nolihan hän paljon kärsinyt rakkautensa takia, ollessaan tietämätön\nEbban vastarakkaudesta, mutta silloin onnettomuudessaankin hän oli\nollut passiivinen ja avuton, jotavastoin hän nyt tunsi itsessään niin\nsanomatonta toimintahalua, ‒ ‒ ‒ ja olihan hän vihdoin saavuttanut\nonnensa. Mutta oliko se ollut onni?\n\nAinakin oli se onni ollut hyvin lyhyt ja epämääräinen. Ja nytkö teki\ntuloansa se suuri, kauan odotettu ja kaivattu oikea rakkaus, kypsyneen\nmiehen kaikki murtava rakkaus? Mutta kuka takasi, että se nyt oli se\noikea...?\n\nHän jaksoi tuskin enää ajatella selvästi, sillä hukuttavana ja\nvoimakkaana läikkyi tämä uusi tunne hänessä. Mutta sitten hän ikäänkuin\nsäpsähti, kauhistui ja peitti käsillään kasvonsa...\n\nSe olikin rikoksellista rakkautta...\n\nTäällä Ebban ja hänen kodissaan oli käynyt _hän!_ Eikö se ollut rikos\nja pyhyyden häväistys? Täällä, heidän kodissaan! Mutta Lahjahan oli\nkulkenut asioissaan, viattomana ja tietämättä mitä hiillosta hänen\nopettajansa kantoi povessaan ja mikä vaara häntä täällä uhkasi...\n\nMutta olivathan rakkauden lait oudot ja vielä kirjoittamattomat,\nrakkauden laeilla ei ollut mahdollisuuksia vedota kuolemattomiin\nJustinianuksen institutsioneihin. Kuka takasi, että tämä hänen\ntunteensa oli rikos?\n\nOlihan Ebba jo vuosia ollut hänelle viileä ja miltei välinpitämätön.\nHän oli sairas ja kuolemanväsynyt, mutta Albert, hän oli nuori ja\nelämänhalua täynnä... Hänellä oli oikeus rakastaa, ainakin salaisesti\nrakastaa, ja siinä kait sen tunteen suurin viehätys olikin, että\nhänen rakkautensa oli salainen. Siitä ei tiennyt Ebba eikä edes neiti\nKaariokaan. Mikä suloinen salaisuus...\n\nMutta sitten hän oli kuullut Annikin iloisesti huutavan isää, ja kylmä\nhiki oli noussut hänen otsallensa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonen valvotun yön jälkeen Albert oli eräänä joulukuun päivänä pyytänyt\nneiti Lahja Kaariota luennon jälkeen jäämään luentosaliin puhuakseen\nsiitä laudaatturikirjoituksesta. Hän oli varma, että kaikki pitivät\nhänen esiintymistään aivan luonnollisena, mutta sitten hän huomasi,\nettä tytöt poistuessaan luentosalista supattelivat keskenänsä, ja Lahja\nKaario seisoi taas punastuneena ja avuttoman näköisenä...\n\nNeiti Kaario ehdotti, että he menisivät vaikka yliopistoa vastapäätä\nolevaan pieneen kahvilaan, jossa ylioppilaat ja ennen kaikkea\nyliopiston opettajat tavallisesti istuivat ennen luennoille menoa\nja luentojen välissä. Mutta tohtori Hakala vastusti tätä ehdotusta,\nsyyttäen sitä, että siellä oli aina niin paljon väkeä, etteivät he\nhäiritsemättä voisi keskustella. Hän ehdotti, että he menisivät\nSäätytaloa vastapäätä olevaan »Virginia»-nimiseen kahvilaan, siellä he\nsaisivat olla rauhassa.\n\nTämä pieni, vaatimaton kahvila oli tavallinen helsinkiläinen\npikkukahvila fonola-pianoineen ja koulunuorisoineen. Heidän tulonsa\nei herättänyt vähintäkään huomiota, vaikka kahvila olikin täpötäynnä\nväkeä. Lähellä olevassa koulussa oli näet väliaika, ja oppilailla oli\ntapana viettää väliaikaansa siellä.\n\nHe asettuivat perimmäiseen huoneeseen ja tilasivat kahvia. Albert\noli kuin kuumeessa ja esiintyi epävarmasti. Puhe laudaatturiaineesta\noli täydellisesti muodollista, sillä hänen ajatuksensa kulkivat\naivan toisia latuja. Myöskin neiti Kaario oli hajamielinen ja\nehdotettuaan useampia aineita, joita tohtori Hakala ei oikein voinut\nhyväksyä, ehdotti hän tutkielmaa Alfred de Musset'n ja George Sandin\nlemmensuhteesta. He purskahtivat molemmat yhtaikaa nauramaan.\n\nTohtori tunsi itsensä tämän naurun jälkeen ikäänkuin vapaantuneemmaksi\nja ehdotti, että he lähtisivät yhdessä syömään päivällistä,\nvaikkapa Alppilaan, jossa he oikein rauhassa saisivat puhella\nlaudaatturiaineesta. He nauroivat molemmat ymmärtäväisesti. Albert\nriensi puhelimeen ja ilmoitti kotiinsa, että hän oli estetty saapumasta\nkotiin päivälliselle.\n\nUlkona oli taaskin lumipyry, sillä tämä talvi oli erikoisen luminen. He\nkävelivät isolle kauppatorille ja saivat vihdoin kuomureen. Mennessään\nohi erään kukkakaupan pistäytyi Albert siellä ja osti neiti Kaariolle\nsuuren kimpun tulipunaisia neilikoita, jotka neiti Kaario pisti\nveikeästi hymyillen puuhkaansa niin, että punaiset kukat täyttivät\npuuhkan suun kuin tunnelin suusta auringon laskussa tupruava punainen\nsauhu... Ja sitten he ajaa huristivat Alppilaan.\n\nAlbert valitsi pienen huoneen salin perällä alakerrassa ja tilasi\npäivällistä kahdelle. He joivat viinejä ja tyytyivät nurkumatta\nsyömään niitä verrattain kehnoja ruokia, joita tämä kesäravintola\ntähän vuodenaikaan saattoi heille tarjota. Jälkiruuan kanssa he joivat\nunkarilaista Tokayer-viiniä, jota neiti Kaario kehui erinomaiseksi.\n\nHeillä oli sanomattoman hauskaa, puhe luisti kuin itsestään, ja\nheille riitti kylliksi nauramista Alfred de Musset'n ja George Sandin\nrakkaudesta.\n\nLahja Kaarion poskille oli noussut viinien ja paljon nauramisen\nvaikutuksesta tavallista voimakkaampi puna, ja hänen täyteläiset\nhuulensa hehkuivat punaisina kuin tuoksuvat neilikat hänen korkealla,\nkiivaasti nousevalla ja laskevalla povellaan. Albertin päätä huimasi,\nmutta Lahja istui nuorekkaassa kauneudessaan viattomana aavistamatta\nmikä vaara häntä vaani. Albertin mielestä hän oli liekehtivä kuin tumma\nruusu ja herkkä kuin mimosa...\n\nPitemmittä mutkitta Albert tarttui neiti Kaarion leukaan ja suuteli\nhäntä. Mikään voimakas vastustus ei tullut hänen osakseen, ainoastaan\ntuollainen pieni liike, joka tahtoo sanoa, että minä olen kunniallinen\nnainen, mutta että minulla ei ole mitään tällaista pientä huvittelua\nvastaan.\n\nHänen suudelmansa oli pitkä ja raju. Ja kun hänen ensimäinen kiihkonsa\noli ikäänkuin vaimentunut, saattoi hän huomata, että Lahjan suu oli\nkuin raikas, merivedeltä maistuva ostroni, pehmeä ja väreilevä...\n\nHe viipyivät kauan tässä pienessä, syrjäisessä huoneessa ja unohtuivat\niloitsemaan vastasyntyneestä onnestaan, mutta laudaatturikirjoituksen\naihe ei tullutkaan lopullisesti päätetyksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkoi Albertille kauhea aika. Hänen oli melkein mahdoton katsella\nEbbaa silmiin, sillä hän tunsi itsensä syvästi rikolliseksi... Ja\nkuitenkin hänellä oli niin monta seikkaa puolustuksekseen...\n\nMitä hän voi sille, että oli vielä nuori ja onnenjanoinen? Mitä Ebba\nmahtoi sille, että oli sairaalloinen ja kuolemanhaluinen?\n\nMutta näissä selityksistä huolimatta ei hän voinut viihtyä kotosalla.\nHän päätti kieltäytyä onnestaan, mutta joka päivä suuntautui hänen\nkulkunsa Lahjan kotiin, jossa Lahja odotti häntä kiehtovana ja\nsuloisena niinkuin itse elämä. Mutta jokaista onnen hetkeä seurasivat\nankarat kärsimykset, ja joka tapaamisen jälkeen polttivat kodin portaat\nhänen jalkojansa.\n\nHän etsi turvaa kaupungilta, jonka lumisia katuvieriä hän asteli\nkuin palkan edestä. Tänä talvena olikin lunta enemmän kuin hän koko\nnuoren elämänsä aikana muisti nähneensä Helsingissä. Esplanaadit,\njoihin katukäytäviltä oli luotu lumet, näyttivät kuin julkisilta\nlumenkaatopaikoilta. Kaikki puistikot ja aukeat olivat korkeitten\nlumikinoksien vallassa, niin että puistojen lehdettömät puut näyttivät\nlumeen pistetyiltä jättiläisluudilta.\n\nAlbert kulki, kulki, kulki katua ylös, toista alas, määrää vailla.\n\n— Hyvä Jumala tätä tuskaa, tätä poltetta! Minä tulen mielipuoleksi, —\ntoisti hän itseksensä tuontuostakin. — Tämä on sairautta, kuumetta,\ntämä on paholaisen keksintöjä...\n\nHän pelkäsi omaa itseänsä, hän ei ollut tuntea itseänsä, sillä niin\noudon kiihkeä ja hurja oli hänen sielunsa palo...\n\nOliko mahdotonta elää puhtaana, viattomana? Eikö ihminen voi hillitä\nintohimojansa? Missä oli hänen moraalinsa, josta hän aina itseksensä\noli ylpeillyt...?\n\nJärkensä menettämisen uhalla hän taisteli tunteitansa vastaan.\nHän tahtoi voittaa, hän tahtoi, sillä hän tiesi olevansa ihminen,\nluomakunnan herra, joka eroaa eläimistä vapaan tahtonsa kautta...\n\nJa hän kulki ja kulki miettien rakkauden olemusta.\n\nEikö äidinkin rakkaudessa lapseensa ollut osaksi aistillisuutta? Eikö\nrakastavalla äidillä ole halua lastansa kosketella, hyväillä ja sen\nposkea suudella. Ja kuitenkin se oli puhtainta, korkeinta rakkautta.\nMutta hänen, hänen rakkautensa oli epäpuhtainta, rikollisinta...\nJumala, hyvä jumala...\n\nMutta äidillä oli siihen rakkauteensa luonnon lahjoittama oikeus. Mutta\nhänen rakkaudellaan _ei ollut oikeutta_, se oli rikollista rakkautta...\nMiksi? Miksi...?\n\nOliko hän jo todellakin tullut mielipuoleksi? Mitä järkeä oli siinä,\nettä hän vertaili äidin rakkautta lapseensa omaan rakkauteensa Lahjaa\nkohtaan! Olivathan ne niin toisenluontoisia, ettei niitä mitenkään\nsopinut verrata toisiinsa, mutta hän oli ajatuksissaan jo aivan sekava\nja epäloogillinen. Hän piti sisimmässä sielussaan rakkauttaan kauniina\nja jalona ja siksi hän tahtoi, kun suuret katumuksen ja syytösten\nhetket tulivat, vetää lokaan kaikkein kauneimmankin, äidin ja lapsen\nrakkauden, sillä hän ei kestänyt sitä, että vain hänen tunteensa yksin\noli huono ja alhainen...\n\nKesti kauan, ennenkuin hänen tunteensa epäoikeutus alkoi hänelle\njollain tavalla kajastaa. Hän oli velvollisuuden käsitteestä löytänyt\nhieman tukea itselleen...\n\nHänellä oli velvollisuuksia sairasta Ebbaa kohtaan, joka kuitenkin oli\nhänen rakkaan Annikkinsa äiti... Ja hänen voimansa kasvoivat vähitellen\ntäyttääksensä velvollisuutensa: »sillä miehillä on omatunto, naisilla\nei ole mitään omaatuntoa, heillä on vain ääretön halu olla vähemmän\nonnettomia kuin mitä he voivat olla...» Ja hän päätti kuolettaa\nrakkautensa. Mutta edelleenkin oli hänen elämänsä kiertokulkua\nheikkoudesta heikkouteen, vaikka hänellä toisinaan oli reaalisen\nvoimankin hetkiä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlbert kulki jouluostoksilla kaupasta toiseen. Myymälät olivat väkeä\ntäynnä. Vaikka kiellon tähden, joka esti pitämästä valaistusta\nnäyteakkunoissa, ei voitukaan järjestää niihin tavanmukaisia\nviekoitelevia joulunäyttelyltä, maalauttivat kekseliäät kauppiaat\nakkunoihinsa mitä eriskummallisimpia verhoja, jotka erivärisillä,\nläpinäkyvillä paperimaalauksilla esittivät mitä tavaraa missäkin\noli myytävänä. Monet näyteakkunat olivat todella hassunkurisia ja\nhuvittavia ja keräsivät hämärille kaduille yhtä paljon uteliaita\nkatsojia kuin konsanaan vahvastivalaistut, komeat näyteakkunat muina\njouluina.\n\nMissä nähtiin joulupukki, joka kantoi kontissaan kuvakirjoja, nukkia,\nhevosia, torvia ynnä muita leikkikaluja. Missä akkunassa taasen nähtiin\nmaalattu, hohtava joulukuusi, jonka oksilla riippui mitä moninaisimpia\ntaloustarpeita. Kynttilät, jotka olivat kuvatut punaisen silkkipaperin\navulla, levittivät suloista, rauhallista kajastustaan kadulla\nkulkevien mieliin ainakin yhtä hyvin kuin ennen sotaa usein hyvinkin\nräikeävaloiset sähkökynttilät luonnollisissa joulukuusissa. Kaikki\npääkadut kauppa-akkunoineen olivat iltapäivisin kuin ihmeellinen,\nräikeä ja primitiivinen taidenäyttely, joka pyrki edustamaan jotain\nuutta, taiteessa tähän asti käyttämätöntä suuntaa.\n\nMutta vaikka ihmiset valmistautuivatkin tavallisuuden mukaan\nvastaanottamaan suurta rauhanjuhlaa, vallitsi kuitenkin kaikkien\nmielissä tuo painostava epävarmuuden tunne, jonka aiheutti siellä\nkaukana Euroopassa talvisilla nietoksilla riehuva jättiläispalo...\n\nAina liikkui mitä ihmeellisimpiä huhuja. Varsinkin naiset, nuo aina\nherkät ja liioittelevat olennot, niitä levittelivät ja uskoivat.\nAina riippui kaupungin yllä äkkikuoleman kammottava viikate. Ja kun\nkaupunki yhä pysyi pimeänä ja salakähmäisenä, niin uskoivat vähemmänkin\nherkät kaikkia mahdollisuuksia. Kaiken epävarmuus ikäänkuin satoi\nalas kaupunkiin runsaan lumen keralla ja nostatti pyryinensä monen\nihmisen rauhallisen luottamuksen ja mielenrauhan sodankauhujen hurjiin\nmielikuvatemmellyksiin...\n\nMyöskin Ebba Hakala, hermostuneena ja sairaana naisena, kuului\nniihin onnettomiin, jotka elivät alituisessa pelossa. Samoin vanha\nprofessorinrouva Hagen pelkäsi äkkiyllätyksiä ja oli levoton mitenkä\nhän, vanha ihminen, hädän tullen pääsisi liikkeelle. Meren ollessa\navoinna pelkäsivät he mereltä uhkaavaa vaaraa, sillä heidän talonsahan\noli Kaivopuistossa merenrannalla. Mutta kun meri jäätyi, sai heidän\npelkonsa sytykettä niistä naurettavista, hirmuisista kertomuksista,\njotka vakuuttivat taivaan ikuisine tähtineen olevan vaarallisen. Näitä\njuttuja kantoivat heille varsinkin professorinrouva Hagenin monet\nvanhat naisystävät, jotka olivat tunteiltaan ja arvostelukyvyltään\nkuihtuneita ikäneitosia tai luovalla mielikuvituksella varustettuja\nleskirouvia...\n\nTällaisten käyntien jälkeen Ebba ikäänkuin heräsi elämään. Hän,\njoka aina puhui kuolemankaipuustaan, ryhtyi yhtäkkiä suojelemaan\nitseään vaaraa ja uhkaavaa kuolemaa vastaan. Osoittipa hän tällaisina\nhetkinä myöskin suurta kiintymystä maalliseen omaisuuteen. Hän tilasi\npakkalaatikoita, joihin ladottiin hienot serviisit, hopeat y.m.\nkalleudet, ja hän olisi kiskonut lukemattomat taulutkin alas seiniltä,\nellei Albert kauneudellisista syistä olisi pannut jyrkästi vastaan.\n\nAlbert kävi kaupasta toiseen. Hän oli kuin kuumeessa. Vuoroin hän\najatteli Lahjaa, vuoroin kotiaan, Ebbaa ja Annikkia. Hän oli päättänyt\nikäänkuin hyvitykseksi ostaa oikein paljon arvokkaita joululahjoja\nhuolimatta kaikkien tavaroiden kohtuuttoman korkeista hinnoista.\nEbballe hän luuli keksineensä oikein hauskan ja yllättävän lahjan. Ebba\nrakasti taidetta ja ennen kaikkea taiteilijoita. Siksipä hän olikin\npäättänyt ostaa Ebballe kaikkien tunnettujen sekä kotimaisten että\nulkomaalaisten taiteilijoiden saatavissa olevat valokuvat. Varsinkin\nmusiikkikaupoista hän löysi näitä kortteja suuret paljoudet.\n\nKun hän vihdoin eräänä iltana juostuaan itsensä uuvuksiin mitä\nerilaisimmissa kaupoissa oli tullut kotiin ja saanut kaikki kuvat\nsopivaan järjestykseen kauniiseen, nahkakantiseen albumiin, istahti hän\ntyytyväisenä isävainajansa nojatuoliin ja sytytti sikarin.\n\nKuinka monia hyviä ajatuksia hän olikaan liittänyt noihin kuviin, kun\nhän niitä järjesteli. Kuinka monta katumuksen ajatusta hän olikaan\nloppuun ajatellut, kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi. Hän oli\najatellut puhua Ebballe kiintymyksestään ja suhteestaan Lahja Kaarioon.\nHän oli aikonut puhua niinkuin toverilleen, ystävälleen. Uskoa\nrehellisesti koko lankeemuksensa alusta loppuun ja anoa anteeksiantoa,\nsillä hän tahtoi luopua tunteestaan, hän tahtoi nousta ja sovittaa\nrikoksensa...\n\nEbba oli viisas nainen, ja varmasti oli Ebba ymmärtävä häntä ja antava\nanteeksi sekä tukeva häntä tässä epätasaisessa taistelussa tuota\nintohimoa vastaan, mikäli yleensä toinen tällaisissa tapauksissa\nsaattoi toista auttaa...\n\nMutta Ebba oli käynyt hänestä viime aikoina yhä hermostuneemmaksi, ja\nhänen jäykkyytensä ja kylmyytensä oli suorastaan jäätävä. Aavistikohan\nhän jotain? Tai ehkä hän tiesi jotain? Ne olivat kysymyksiä, joista\nAlbert olisi mielellänsä tahtonut päästä varmuuteen, mutta joita hän ei\nuskaltanut millään tavalla penkoa... Sen hän kuitenkin käsitti, että\nolisi ollut hulluutta puhua Ebballe mitään, sillä niin hermostuneelta\nhän vaikutti viileässä rauhassaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kun Albert ajatteli näitä ja järjesteli valokuvia\nalbumiin, istui Ebba entistä kalpeampana huoneessaan. Hän oli tapansa\nmukaan leposohvalla ja piti kädessään jotain kirjaa, muita hän ei\nvoinut lukea sitä, sillä ristiriitaiset ajatukset kiitivät kuin\nraivotarten ajamina hänen aivoissansa.\n\nJo viikko sitten Albertin ollessa yliopistossa oli heidän kotiinsa\ntullut eräs nuori, hyvinpuettu herra ja lähettänyt palvelijan kanssa\nkäyntikorttinsa, jossa oli painettuna: »Asianajotoimisto Katajisto &\nTyrkkö. Yksityisetsivä.» Tämä herra oli pyytänyt päästä tohtorinnan\npuheille.\n\nHyvä Jumala, kuinka hän oli pelästynyt! Hän oli silmänräpäyksessä\nkeksinyt aivoissansa kaikenlaisia kauheita mahdollisuuksia, joita tämä\nkäynti tarkoitti, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja käskenyt\nkutsua vieraan sisälle...\n\nMies oli sanonut olevansa kortissa mainitun liikkeen palveluksessa ja\ntuomari Katajiston lähettämä. He olivat halukkaita pienestä maksusta\ntekemään tohtorinnalle palveluksen, jos hän tahtoi saada todistuksia\nmiehensä uskottomuudesta, josta ei ollut epäilystäkään...\n\nHän oli suuttunut silmittömästi ja ajanut ulos tuon häpeämättömän\ntunkeilijan, mutta heti miehen mentyä oli hänen mielensä joutunut mitä\nerilaisimpien ristiriitaisten ajatusten valtaan. Hänellä ei ollut\nmitään syytä epäillä Albertin uskollisuutta, mutta siitä hetkestä\npitäen hän alkoi kuitenkin tahtomattansakin epäillä häntä...\n\nKuinka se oli epämiellyttävää, pitää silmällä miestänsä, joka ei\naavistanut mitään hänen puuhistansa. Tosin hän ei huomannut mitään\nepäilyttävää, mutta kuitenkin tuntui Albert hänestä tavallista\nhermostuneemmalta, vaikka ehkä se olikin vain hänen omaa kuvitteluaan.\nItsensä hän ainakin tunsi levottomammaksi ja hermostuneemmaksi. Hän\nkoetti tarkastella Albertin kirjeitä, s.o. niiden osoitekirjoituksia,\nnähdäkseen, oliko niissä jotain epäiltävää. Kirjeitä hän ei tosin\navannut, mutta varmasti hän olisi senkin tehnyt, jos olisi epäillyt\nniitä jonkun naisen kirjoittamiksi, sillä hän piti oikeutenaan\npuolustaa onneaan...\n\nMustasukkainen nainen oli herännyt hänessä, eikä hän pitänyt mitään\nkeinoja liian halpamaisina ottaaksensa selvää tuon ilkeämielisen\nvieraan viittauksien todenperäisyydestä. Kun oppilaita saapui Albertin\nluo hänen vastaanottotunnillaan, niin hän kuunteli hiukan raollaan\nolevan oven takana mitä huoneessa puhuttiin, mutta hän ei nähnyt eikä\nkuullut mitään epäilyttävää...\n\nHän oli jo väsynyt tähän väijymiseen, mutta tänään oli tapahtunut\njotain kauheata...\n\nHän näki vieläkin kaikki mielikuvituksessaan:\n\nAlbertin luo on tullut hänen vastaanottotunnillaan eräs nuori, verevä\nnainen. Heti huoneeseen tultuaan hän sinuttelee Albertia, joka\nkutsuu häntä Lahjaksi. He eivät puhukaan mistään opintoja koskevista\nasioista. Ebba terästää kuntoaan oven takana, ja hän kuulee kuinka\nnainen sanoo selvästi: »Tulin oikeastaan sanomaan sinulle hyvästi,\nrakas, sillä minun matkani tapahtuukin jo tänään.» Ebba voi tuskin\npysyä pystyssä, mutta hän ponnistaa kaikki voimansa ja raottaa hiukan\novea, niin että voi nähdä paremmin. Nainen jatkaa: »Ellen olisi tullut\ntänne sinun luoksesi, josta sinä olet minua kieltänyt, niin et olisi\ntavannut minua enää tänä iltana asunnossani, sillä äitini sairastumisen\ntakia täytyykin minun matkustaa jo tänään kolmen junassa. Kirjoita\nnyt minulle pian ja usein, lukukauden alkaessa aloitamme mekin taas\nopinnot.» Tämän hän sanoo veitikkamaisesti hymyillen ja lankeaa\nAlbertin kaulaan ja suutelee häntä, ja Albert painaa häntä rintaansa\nvasten ja suutelee kiihkeästi. Ebba on päästää huudon, sillä hänen\nrinnassaan tuntuu kuin teräaseen pisto, mutta hän painaa nenäliinan\nsuuhunsa ja horjuu nyyhkyttäen huoneeseensa...\n\nHän oli itkenyt, itkenyt, mutta sitten mustasukkaisuuden raivottaret\nolivat alkaneet ajaa häntä hurjasti kiitävissä vaunuissaan...\n\nAlbert ei ollut saapunut kotiin päivälliselle, ja hän oli saanut\nrauhassa miettiä heidän suhdettansa alusta nykyhetkeen asti, ja paljon\nasioita oli hänelle selvinnyt siinä ajatellessa...\n\nNyt hän mietti vain keinoa, mitenkä ilmoittaisi Albertille raskaan\nsalaisuutensa...\n\nNäitä asioita miettien Ebba lepäsi sohvallansa, kun Albert astui\nhänen huoneeseensa. Ranskalainen kirja, joka käsitteli ranskalaisen\nluutnantin kirjeitä vanhemmilleen sotanäyttämöltä, oli pudonnut\nlattialle. Tätä kirjallisuudenlajia oli sodan aikana syntynyt\nEuroopassa jokseenkin yhtä paljon kuin luutnantteja oli koko\nRanskan armeijassa. Miuru istui leposohvalla jalkopäässä ja kehräsi\ntyytyväisenä. Albertin sisään tullessa se nousi uneliaasti selkäänsä\nkyyristäen ja naukui haikeasti.\n\nTuo Ebban ainainen lepoasento vaikutti Albertiin masentavasti. Nähdä\naina elävä, nuori ihminen makuulla tai noja-asennossa vaikutti niin\ntoivottomalta ja passiiviselta, että jokainen tarmon rahtunenkin hävisi\nAlbertista, kun hän tuli Ebban huoneeseen. Nytkin hän jo katui, että\noli ollenkaan tullut, mutta hänen sydämensä oli niin herkkä ja hänellä\noli vastustamaton halu olla Ebballe kiltti ja sydämellinen. Niin moni\nkatumuksen ajatus oli liikkunut tänään hänessä, kun hän järjesteli\nniitä valokuvia siihen joululahja-albumiin.\n\n— Ja sinä pikkunen vain aina luet ja luet, sinusta taitaa pian tulla\nprofessori, — sanoi Albert leikkisällä äänellä, mutta nähdessään kirjan\nlattialla hän sanoi vakavana tarttuen Ebban kalpeaan, laihaan käteen:\n\n— Oletko sinä kulta taaskin hyvin väsynyt? — Samassa hän suuteli tätä\nkaunista, pitkäsormista kättä. Mutta Ebba tempasi sen äkkiä pois hänen\nhuuliltansa, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä...\n\n— Albert! — kirkaisi hän. — Sinä olet pettänyt minua, sinä et rakasta\nminua enää. Millä minä olen sen ansainnut?\n\n— Rauhoituhan toki... — sai Albert vaivoin sanotuksi. — Anna minulle\nanteeksi.. anna minä selitän...\n\nEbba katseli häntä surullisilla, hätääntyneillä silmillään. Hän\nhengitti kiivaasti, ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta hän\nkoetti hillitä itseänsä ja puhui näennäisesti rauhallisena:\n\n— Olen ajatellut paljon meidän suhdettamme viime aikoina, ja minä olen\nkärsinyt sanomattomasti siitä, että me vähitellen olemme vieraantuneet\ntoisistamme... Olimmehan me kerran niin onnelliset... Minun sairauteni\nja tuskani ei ole ollut yksinomaan fyysillistä, sillä sieluni on usein\nvallannut hirvittävä hätä ja tuska siitä, että me näin vähitellen\nluisumme pois toisistamme...\n\nHänen oli vaikea puhua, sillä itku pyrki tukahduttamaan hänen äänensä,\nmutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja jatkoi matalalla, miltei\nlempeällä äänellä:\n\n— Olen ollut sairas ja hermostunut, mutta sinä et ole ymmärtänyt\nminua... Nyt kun minä tiedän kaikki ja ajattelen meidän\ntulevaisuuttamme, niin minä kauhistun sen ankaran totuuden edessä...\n\n— Anna minun selittää...\n\n— Kun ajattelen mitä meistä tulee ja mitä tulee pienestä Annikistamme,\nniin olen menehtyä...\n\nNyt ei Ebba enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan purskahti ankaraan\nitkuun. Hän puhui kiihtyneesti jotain itkunsa lomassa, mutta sitten\nhänen voimansa loppuivat ja hän pyörtyi hätääntyneen Albertin syliin...\n\nAlbert asetti hänet leposohvalle ja katseli häntä kiveksi\njähmettyneenä. Samassa tuli, äiti huoneeseen ja pysähtyi pelästyneenä\novensuuhun. Hän katseli kysyvästi Ebbaan, joka makasi valkoisena kuin\nkuollut, ja sitten hän katsoi syyttävästi Albertiin, joka seisoi\nvapisevin polvin.\n\n— Albert?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun lääkäri oli kutsuttu ja hän oli määrännyt Ebban ankaran\nhermokohtauksen takia vuoteeseen, palasi Albert omaan huoneeseensa,\njossa pöydällä oli hänen joululahjansa Ebballe. Hän vaipui kuin\nhalvattu isävainajansa pehmeään nojatuoliin.\n\nHänet valtasi sanomaton syyllisyyden tunto. Nyt vasta hän huomasi\nkevytmielisyytensä ja rikoksensa suuruuden. Hän oli sittenkin kulkenut\nkuin unessa sokeana Ebban kärsimyksille ja salatuille tunteille. Hän\noli vain seurannut oman itsekkään pyyteensä kutsua ja rikkonut enemmän\nkuin oli omantuntonsa suurimpienkaan soimausten hetkinä voinut edes\nkuvitella...\n\nHän oli aikonut selittää, sillä olisihan ehkä kuitenkin hänelläkin\nollut jotain sanottavaa puolustuksekseen, mutta Ebban tuska ja suuri\nhätä olivat tehneet hänet mykäksi...\n\nOlihan Ebbakin kivulloisuudessaan ollut niin viileä, ja eihän\ntunteillensa voinut mitään. Ne syntyivät ja kuolivat lupaa kysymättä,\nja täytyi kait avioliitossakin olla ainakin ajatusten ja tunteitten\nvapaus, vaikka toiminnan vapautta ei olisikaan...\n\nNainen oli sittenkin hyvin yksipuolinen rakkausolento... Kaikki mikä\noli ulkopuolella häntä itseään, oli hänelle enemmän tai vähemmän\nvierasta. Nainen saattoi ymmärtää vain niitä tunteita ja niitä\nkokemuksia, joita hänellä itsellään oli... Ymmärryksen korkein aste,\nymmärtää sitä mitä itse ei tuntenut, oli naiselle mahdottomuus.\n\nJospa hän olisi saanut edes selittää... Hän oli päättänyt todella koko\nmiehisellä tarmollaan luopua tunteestaan Lahjaan ja siksi hän oli\nhellyydellä lähestynyt Ebbaa...\n\nMutta samassa välähti Lahjan kuva mieleen niin nuorena ja verevän\nkiehtovana...\n\n— Minä en kestä enää, ajatteli hän. — Elämä on niin lyhyt, mutta vaikka\nse olisi vielä lyhyempi ja iankaikkisuus vielä pitempi, niin minun\n_täytyy_ rientää hänen syliinsä... minä tahdon riemuita hänestä ja minä\ntahdon omistaa hänen rakkautensa, sen rakkauden, joka on vain minun\nja minua varten... minun täytyy saada rakastaa vaikkapa vain kerran\nelämässäni...\n\nHurjat, intohimoiset mielikuvat temmelsivät hänen aivoissaan. Hänen\ntoinen minänsä huusi oikeuksiaan... Hänen koko olemuksensa vavahteli\nkuin itkun nyyhkytyksissä, vaikka hänen silmänsä olivat kuivat. Jospa\nhän edes olisi voinut itkeä niinkuin naiset, mutta hänen täytyi itkeä\nkuumeisiin aivoihinsa kyyneleitä, kuivia kyyneleitä, jotka polttavat\nkuin kuuma öljy...\n\nKylmä hiki oli noussut hänen otsallensa. Hän istui siinä kauan ja\ntaisteli sielussansa ankaraa kamppailua. Hänen kätensä tempoilivat\nhermostuneesti pöydällä hänen saattamatta hillitä niiden vaistomaisia\nliikkeitä...\n\nHän istui kauan miettien, ja hänen mielensä valahti herkäksi ja\nnöyräksi. Hän muisti läheisessä huoneessa makaavan Ebban...\n\nEbba ja hän olivat sittenkin olleet kerran niin onnelliset. He olivat\nniin paljon iloinneet nuoruuden ja elämän suurista antimista. Eikä hän\nvoinut ymmärtää, miksi onni oli ollut niin lyhyt ja miksikä se siruiksi\nsärkyen oli niin pian luisunut pois... Oma syyllisyytensä nakutti hänen\nomaatuntoaan kuin teräväkärkinen vasara... Hän tahtoi koettaa kaikkensa\nheidän onnensa uudesti-rakentamiseksi...\n\nVihdoin hän nousi, hänen kosteat kätensä puristautuivat nyrkkiin, ja\nhänen vartalonsa ojentui suoraksi. Hän oli tehnyt järkähtämättömän\npäätöksen:\n\nUhrata koko jäljelläoleva elämänsä vaimolleen, lapselleen ja työlleen...\n\n\n\n\nVII\n\n\nEräänä vapaapäivättään Janne Pöyhtäri tuli taas taiteilija Hugo\nHertellin ateljeeriin. Taiteilija Hertell ei ollut saanut rauhaa,\nennenkuin hän oli lupautunut aina silloin tällöin seisomaan hänelle\nmallina.\n\nTaiteilija Hertell oli hyväsydäminen, erinomaisen hienostunut\nihminen, joka oli matkustellut paljon maailmaa ja hävittänyt paljon\nrahoja. Kaikki isältään perimänsä rahat hän oli tuhlannut viimeisellä\nPariisinmatkallaan, ja niitä rahoja olikin ollut runsaasti. Mutta hän\noli tehnyt kaiken maailman hullutukset ja oikein kylvämällä kylvänyt\nsaadaksensa ne loppumaan.\n\nHän oli komea, vahvarakenteinen mies, jonka säännölliset kasvot\nvaikuttivat miellyttäviltä. Silmissä kuitenkin oli toisinaan lempeämmän\nilmeen ohella hyvin hurja ja hermostuneesti pälyilevä katse.\n\nTaiteilija Hertell joi aina maalatessaan; sen tavan hän sanoi\noppineensa Pariisissa opettajaltaan, jonka nimeä Janne ei koskaan\noppinut lausumaan. Jannesta oli oikeastaan hyvin epämiellyttävää seistä\nalasti ateljeerissa, jossa näin talvella keskuslämmityslaitoksesta,\npienestä kamiinista sekä mahtavasta takasta huolimatta oli aina hiukan\nkylmä, sillä suurin osa pohjoiseen antavasta seinästä oli lasia, samoin\nkuin kattokin. Sitäpaitsi Janne ei ollut tottunut tähän ammattiin.\nMuutenkin hän piti sitä sangen epämukavana, mutta kun taiteilija\nHertell erityisesti oli tullut kysymään häntä paloasemalta ja sanonut,\nettä hänelle oli välttämätöntä edelleenkin saada mallikseen mies, jolla\noli kunnollinen vartalo, juuri sellainen, jota hän tarvitsi erästä\nsuunnittelemaansa suurempaa teosta varten, niin hän ei ollut kehdannut\nkieltää.\n\nMitä kauemmin Hertell maalasi, sitä puheliaammaksi hän tuli. Hän\nkertoi kaikenlaisista pariisilaiselämyksistään, kuinka oli tapellut\napashien eli katuroistojen kanssa, kuinka oli kerran humalassa\nkantanut sylissään erästä poliisia ja maksanut hänelle sitten\nmielen rauhoitukseksi kaksikymmentä frangia ja kuinka hän kerran\npoliisin kiellosta huolimatta oli pääkadulla kiivennyt kolmeen\nkatulyhtypylvääseen ja sammuttanut lyhdyt.\n\nJannesta tuntuivat nämä jutut sangen hauskoilta, sillä ne todistivat\nainakin suurta pelkäämättömyyttä ja rohkeutta, joita hän ihaili.\n\nToisinaan taiteilija maalasi pitkän aikaa puhumatta mitään, ja silloin\noli Jannella tilaisuus tarkastella ympäristöänsä ja ajatella omia\nasioitaan.\n\nHertellin ateljeeri oli suuri ja tilava, siinä oli kaunis tammilattia,\nja seinät olivat yksiväriset, kellertävää rappausta, joka väriltään\nmuistutti muutamia vuosia vuoltuna ollutta hirsiseinää. Seinillä oli\nrunsaasti kaikennäköisiä tauluja, joita taiteilija sanoi ostaneensa\nPariisista, Berliinistä, Lontoosta, Roomasta tai muista ulkomaalaisista\nvaltakaupungeista. Myöskin oli taulujen joukossa suuri kokoelma\nkotimaisten maalarien teoksia, joita hän oli hankkinut itsellensä joko\nvaihtamalla omiin teoksiinsa tai ostamalla polkuhinnasta, kun toverit\nolivat rahapulassa ja hänellä sattui olemaan. Rahalle hän ei antanut\nmitään arvoa.\n\nSiellä täällä pöydillä ja erilaisilla pilareilla oli kuvanveistoksia ja\nkauniita maljakoita. Taiteilija Hertell oli käynyt kerran Intiassakin\nja tuonut sieltä joukon kummallisia jumalankuvia, joilla useilla oli\nmonta päätä, kättä ja jalkaa. Myöskin oli hänellä muutamia intialaisia\nmaalauksia ja muita merkillisiä muistoesineitä.\n\nAteljeerin kaunein ja samalla kodikkain paikka oli eräällä suurella,\nintialaisella verholla muusta huoneesta erotettu nurkkaus, jossa oli\nsuuri, matala vuode monine silkkipatjoineen ja viekoittelevasti kutsuva\nmatala leposohva. Vuoteen yläpuolella riippui kitara ja mandoliini, ja\neräällä pienellä pöydällä oli kaksirivinen Stradella-hanuri.\n\nYmpäri seiniä sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin oli ripustettu suuri\njoukko kaikenlaisia aseita, pyssyjä, pistoleja, miekkoja, tikareja,\npistimiä ja suomalaisia puukkoja. Varsinkin tämä aseiden paljous\nkiinnitti Jannen huomiota.\n\nSuuressa takassa, jonka kummallakin puolella oli suuri ja raskas,\npuhvelinnahalla päällystetty nojatuoli, paloi iloinen pystytuli. Vaikka\nvalaistus näin talviseen vuodenaikaan oli jokseenkin heikko, oli\ntaiteilija erinomaisella maalaustuulella. Hän oli vihdoinkin päättänyt\nryhtyä suuren, jo aikoja sitten suunnittelemansa taulun maalaamiseen.\nSen piti esittää Maratonjuoksijaa juuri sillä hetkellä, kun hän saapuu\nAteenan marmoritorille ja vanhukset, vaimot ja lapset odottavat\njännittyneinä tietoa suuren, ratkaisevan taistelun tuloksista...\n\nTaiteilija oli mielestänsä nyt kylliksi tehnyt alastomia harjoitelmia\nja päätti ryhtyä itse suuren taideteoksen luomiseen.\n\nAihe oli kuin luotu Jannea varten. Hänkin oli siitä aina ollut\ninnostunut ja kaiken lisäksi hänkin oli hyvä juoksija. Taiteilija käski\nhäntä hetkiseksi heittämään suuren, villaisen veronalaisen vaipan\nalastomille harteilleen ja istuutumaan takan ääreen lämmittelemään\nsiksi aikaa kuin hän laittoi kankaan ja kiilaraamin kuntoon. Sitäpaitsi\nhän tahtoi hiukan puhua ideastaan, ennenkuin ryhtyisi työhön. Hän\nkaatoi taas itsellensä konjakkia ja kysyi:\n\n— Sinä kait tunnet tuon historian kertomuksen siitä ihmeellisestä\ntaistelusta, jossa pieni kreikkalainen sotajoukko löi mahtavan\npersialaisen sotajoukon, ja sinä kait tunnet myöskin kertomuksen siitä\njuoksijasta, joka lähetettiin viemään voitonsanomaa Ateenaan.\n\n— Tunnenhan minä sen varsin hyvin. Paitsi että olen sen kansakoulussa\nlukenut, on tohtori Hakala elävästi kertonut siitä työväen\niltakursseilla, — sanoi Janne rauhallisena.\n\n— Tohtori Hakala? Kuka tohtori Hakala? Onko hänen etunimensä Albert?\n\n— On, tohtori Albert Hakala luennoi työväen iltakursseilla historiaa\nja hän kertoo siitä todella hauskasti. Minä käyn aina siellä, kun vain\nehdin, sillä minä pidän historiasta. Tunteeko taiteilijakin hänet?\n\n— Totta kai, minähän olen käynyt siellä jo pitemmän aikaa joka\ntoinen päivä maalaamassa muotokuvaa hänen pienestä, sievästä\nAnnikki-tyttösestään... Tohtori aikoo antaa sen äidilleen\njoululahjaksi, ja siinä se vaikeus onkin, kun taulu pitäisi maalata\nsalassa. Sitäpaitsi minä tunnen tohtorin serkun, neiti Martta Hagenin,\nvarsin hyvin.\n\n— Tunteeko taiteilija hänetkin?\n\n— Tunnen, onko hän sinunkin tuttujasi?\n\n— Tavallaan, tavallaan ei, tuntevathan monet ajurit hänet, ja minähän\nolin ennen ajurina.\n\n— Se on totta, niin... niin... mutta mehän jouduimme aivan pois itse\nasiasta. Minun piti kertoa sinulle siitä Maratonjuoksijasta, mutta se\nonkin suotta, sillä sinä näyt sen tuntevan muutenkin.\n\n— Ei, taiteilija on hyvä vaan ja kertoo. On niin hauska kuulla, minä\npidän niin paljon siitä historiasta.\n\nTaiteilija otti taas konjakkikulauksen ja asettui istumaan takan\nääreen, tuijotti hetkisen tuleen ja alkoi sitten kertoa:\n\n— Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaasti, ja maa hehkui kuumana\nniinkuin sula rauta sotamiesten jalkojen alla. Kun persialaiset\nampuivat yhtaikaa nuolensa, pimeni aurinko, sillä niin paljon oli\nniitä nuolia. Mutta urhoolliset kreikkalaiset rohkeudellaan ja\nälykkäisyydellään voittivat tuon mahtavan vihollisen. Sinä voit\najatella, että heitä ei ollut enää suurta joukkoa jäljellä, ja että\nsuurin osa nuoremmista, jotka taistelivat eturiveissä, oli jäänyt\nvertahöyryävälle kuumalle kentälle... Silloin astui esille nuori joukon\njohtaja, sillä kaikki vanhemmat olivat jo kuolleet, ja kysyi kauniilla,\nliikutuksesta väräjävällä äänellä: »Kuka tahtoo juosta viemään sanoman\nvoitostamme isänmaalle?» Syntyi äänettömyys, sillä kaikki ymmärsivät\nmikä tärkeä ja kunniakas tehtävä se oli, ja miltei kaikki olivat hyviä\njuoksijoita. Jokaisen olisi tehnyt mieli, mutta kukaan ei rohjennut\notaksua, että juuri hän saisi osaksensa sen kunnian...\n\nPäällikkö tarkasteli heitä vaieten pitkän aikaa ikäänkuin etsien\nsoveliasta heidän joukostaan, mutta sitten hän ehdotti, että halulliset\nkeskuudestaan valitsisivat itse hänet, jonka he tunsivat ja tunnustivat\nparhaimmaksi ja kestävimmäksi juoksijaksi.\n\nHarvoin on kiivaampaa ja tulisempaa vaalia lyhyessä ajassa toimitettu\nkuin silloin.\n\nKun yksimielisyys oli saatu aikaan, toivat he päällikön eteen\nnuorukaisen, jonka tummat silmät hehkuivat, tuuhea tukka valui runsaina\nkiharoina korkealle otsalle ja alastomat, sirot jäsenet nytkähtelivät\nhermostuksesta ja odotuksesta. Päällikkö tarkasteli häntä arvostellen.\nSitten hän lähestyi vakavana erästä matalaa palmua, sivalsi miekallansa\nsiitä tuoreen oksan, antoi sen nuorukaisen käteen ja levitti\nkäsivartensa syleilyyn, suuteli häntä ja huusi kovalla äänellä: »Terve,\nsinä jumalten suosikki, terve, isänmaan suurin kaipaus, lennä lintuna,\nsillä isänmaa odottaa sinua!»\n\nVoimakas mielenliikutus valtasi koko joukon, ja moni nuorukainen itki\nkadehtien valitun saavuttamatonta onnea. »Terve, terve!» kaikuivat\nvoimakkaat huudot, ja nuorukainen lähti kevyesti kuin kauris pitkälle\nmatkallensa. Huudot kaikuivat vielä, kun hänen kädessään oleva\npalmunlehvä kaikkosi tienmutkassa kasvavien sypressien taa ‒ ‒ ‒.\n\nTaiteilija oli noussut seisomaan, hän oli haltioitunut, ja hän jatkoi\nkuvaustaan:\n\n— Ateenassa, tuossa valkoisenhohtavassa marmorikaupungissa, oli\npäivä vielä korkealla ja paistoi kuumasti valaisten hohtavaa\nAkropolista, toreja ja katuja. Suurella marmoritorilla, joka oli\nlähinnä pohjoista kaupunginporttia, odotti suuri, levoton kansanjoukko\nsanomaa ratkaisevasta taistelusta. Siinä oli vanhuksia, vaimoja ja\nlapsia, ja kaikki he kulkivat edestakaisin alakuloisina ja miltei\näänettöminä. Äkkiä kuului huuto: »Nyt hän tulee, nyt hän tulee, hänellä\non palmunlehvä kädessään», ja pian oli koko tori yhtenä huutona.\nHiestyneenä ja pölyn peittämänä juoksi solakka nuorukainen torille\njohtavasta marmoriportista. Syntyi kuolemanhiljaisuus...\n\nNuorukainen ponnisti viimeiset voimansa, hän suoristi vartalonsa ja\njännitti sen koko pituuteensa, hänen varpaansa tuskin koskettivat\nmaata, kun hän suurta palmunlehteä korkealle kohottaen juoksi läpi\nkansanjoukon sinne, missä valkopukuiset papit odottivat hänen tuloaan,\nja juostessaan hän huusi: »Riemuitkaa, kansalaiset, me olemme\nvoittaneet!» Samassa syöksyi punainen verisuihku hänen suustaan\nvalkoiselle marmorille, ja nuorukainen kaatui kuolleena maahan pappien\njalkain juureen...\n\nMutta kansanjoukko puhkesi voimakkaisiin riemuhuutoihin, ja vanhat,\nvapisevat kädet nostivat kuolleen nuorukaisen ruumiin korkealle ja\nkantoivat hänet riemulaulujen raikuessa ylös Akropoliin valkoisia\nmarmoriportaita näyttääksensä hänet jumalille. ‒ ‒ ‒\n\nJanne ei ollut voinut pysyä paikallaan, villainen mantteli oli pudonnut\nhänen harteiltaan, ja hän seurasi koko sielullaan ja ruumiillaan\ntaiteilijan elävää, innostunutta kuvausta. Kun taiteilija oli\nlopettanut kertomuksensa, pyysi hän Jannea ottamaan asennon, joka\nesittäisi juoksijaa, ja antoi Jannen käteen puolikuivan männynoksan,\njonka hän sieppasi eräästä maljakosta. Jannea ei tarvinnut kahdesti\nkehoittaa, ja taiteilija ryhtyi innostuneena hiilellä piirtämään Jannen\nlennokasta, kaunista asentoa.\n\nJanne seisoi kauan mallina, vaikka asento tuntuikin hänestä raskaalta,\nmutta hän arvasi, että taiteilijan innostus laukeaisi, jos hän vähänkin\nlepuuttaisi itseänsä. Ja he työskentelivät kauan salaisesti toisiansa\ninnostaen...\n\nMutta yhtäkkiä taiteilija kirosi ääneen ja heitti pensselin ja\nvärilaudan lattialle. Janne pelästyi ja päästi asentonsa.\n\n— Mikä nyt?\n\n— Kirous ja leimaus! — ärjyi taiteilija ja ponnahti pystyyn tarttuen\nkäsillään tukkaansa. — Niitähän oli vain yksi, ja nyt minä näen teitä\nkaksi juoksevan rinnakkain.\n\nJanne ei voinut käsittää mitä hän puhui.\n\n— Niin, se on totta, minä näen teitä nyt kaksi rinnakkain, nuo kirotut\nsilmät pettävät.\n\nHän meni akkunan luo ja katseli kohti valoa, sitten hän peitti kasvonsa\nkäsiin ja seisoi kauan peitetyin silmin. Jannen oli vaikea käsittää\nmitä oli tapahtunut. Vähän ajan kuluttua taiteilija palasi paikoilleen,\notti värilaudan lattialta ja katseli mallia.\n\n— Kas vaan, jopa se toinen juoksi ennen sinua perille, mutta sangen\nhämärä näyt sinä vieläkin olevan. Äsken oli teitä yhteen aikaan\nmonta, niinkuin minä olisin katsellut hiotun prisman läpi. Onneksi ne\ntaas vähenivät, ja sinä olet taas yksin... Mutta ehkä me ensin vähän\nlepäämme.\n\nSiinä heidän istuessaan kertoi taiteilija sitten, että hän toisinaan\nsai näköhäiriöitä ja että hän väliin ei ollut nähdä mitään. Hänen\nnäkönsä oli huonontunut...\n\n— Levätään nyt vaikka näin, — sanoi hän ja sieppasi muutamia teräaseita\nseinältä ja alkoi heitellä niitä puuoveen. Melkein jokainen puukko ja\ntikari jäi siihen vavisten törröttämään. Janne, katseli ihmetellen\ntaiteilijan menoamista ja ajatteli, että kyllä hän oli hiukan liian\nomituinen mies...\n\nSitten he taas aloittivat työnsä, ja taiteilija väitti näkevänsä\nerinomaisesti, mutta sama innostus ei tahtonut enää palata\nkummallekaan. He olivat ehkä hiukan väsyneitä kumpikin. Samassa\novikello soi. Taiteilija meni avaamaan, ja huoneeseen astui tanssijatar\nMartta Hagen.\n\nHän oli hienosti puettu ja erinomaisen siro talvipuvussaankin, mutta\nhänen kasvojansa oli mahdoton erottaa valkoisen, paksun harson takaa.\n\n— Kas vaan, täällä ollaan täydessä työssä! Jatkakaa vain.\n\nHeidän tullessaan Janne sieppasi vaipan päällensä ja alkoi peräytyä\nverhon taakse.\n\n— Kas, Pöyhtäri, tämäkö teidän ammattinne on nykyään! No no, älkää\npelästykö, olen minä ennenkin nähnyt alastomia miehiä, ja johan minä\nehdin nähdäkin teidät tuossa tullessani. Kelpaa sitä noin kaunista\nja solakkaa vartaloa näyttää vaikka rahasta, — sanoi Martta Hagen\niloisesti nauraen.\n\nJanne punastui korvalehtiänsä myöten, ja peräytyessään verhon taakse\nhän virkkoi rauhallisesti:\n\n— Minun ruumiini ei olekaan myytäväksi.\n\n— Kas kas kun puraisi, sillä näkyy olevan yhtä kauniit hampaat kuin\nruumiskin, — sanoi Martta pisteliäästi. Kun Janne oli pukeutunut ja\ntuli verhon takaa esille, oli hän aivan rauhallinen ja ilmoitti, ettei\nhän enää tule malliksi.\n\n— Miksikä et?\n\n— Tämä nainen vei minulta innostukseni.\n\n— Mutta tulethan sinä sitten, jos minä lupaan, että tänne ensi kerralla\nei päästetä ketään häiritsemään.\n\n— Siinä tapauksessa minä tulen. Hyvästi!\n\nJannen mentyä sanoi Martta ihmetellen:\n\n— Mistä sinä olet hänet löytänyt? Hän on minun vanhoja liiketuttaviani.\nMutta komea vartalo sillä pojalla oli, jumalallinen, se kelpaisi\nmalliksi vaikka Apolloa varten.\n\n— Niin kelpaisi, mutta minä teen hänestä jumalia kuuluisamman ihmisen...\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOli jouluaatto.\n\nTaiteilija Hugo Hertellillä oli taas paljon rahoja, sillä hänen\noli onnistunut itse myydä useita taulujaan, ja sitäpaitsi hänen\njuoksupoikansa, eräs vikkeläkielinen, nopsajalkainen nuorukainen, jonka\nhän kerran oli löytänyt Söörnäisistä, oli menestyksellä kaupitellut\nhänen pienempiä maalauksiansa.\n\nVille Nenonen — se oli hänen nimensä — oli näppärä poika, josta\ntiedettiin kertoa jos jonkinlaisia hauskoja juttuja. Niinpä kerrottiin,\nettä hän jo kaksitoistavuotiaana oli veljensä Eskon kanssa antanut\nkeuhkotautiin kuolleelle äidilleen keinotekoista hengitystä. Tätä,\nkuten monia muitakin juttuja, kerrottiin yleisesti taiteilijapiireissä,\nja Ville oli heidän kaikkien ystävällisissä hampaissa.\n\nHän saattoi usein, kun taiteilija Hertell paljon juomisen ja\nrahantuhlailun jälkeen oli huonolla tuulella ja rahapulassa, ehdottaa,\nettä taiteilija silliaamiaistaan odottaessaan aamutuimaan puhaltaisi\nkokoon vaikka kuinka pienen ja mitättömän vesivärimaalauksen, niin\nkyllä hän juoksisi sen kanssa kaupungilla siksi, kunnes saisi sen\nkaupaksi. Eikä hän kertaakaan ollut palannut tyhjin toimin takaisin.\n\nNyt oli Hertell päättänyt viettää jouluaattoa oikein hauskasti. Villen\nkanssa yhdessä hän koristi ateljeerin oikein eriskummalliseksi eli\neksentriseksi, kuten hän Villelle sanoi. Kattoon oli ripustettu suuri,\npaperista tehty japanilainen musta päivänvarjo, johon oli maalattu\nsuuria, kultaisia ja punaisia kurkia ja haikaroita. Päivänvarjo oli\navattu ja nostettu varrestaan ylös kattoon niin, että kupera puoli oli\nalaspäin. Jokaisen kahdeksan ruodon päähän oli ripustettu värillinen\npaperilyhty. Jokaiseen ateljeerin neljään nurkkaan oli pingoitettu\nsuuri, kirjava auringonviuhka, johon niinikään oli kiinnitetty\nvärillisiä lyhtyjä. Ateljeerin suuret akkunat, jotka sota-ajan takia\nolivat pahvikaihtimien peitossa, olivat koristetut suurikukkaisilla,\nintialaisilla kankailla, joita taiteilija oli tuonut Intiasta. Kaikki\nintialaiset jumalankuvat nostettiin esille, ja erään kahdeksankätisen\ntanssivan jumalattaren sormiin kiinnitettiin pieniä, värillisiä\nvahakynttilöitä.\n\n— Tämä on sitten meidän joulukuusemme, — sanoi taiteilija. He nostivat\nsen akkunan kohdalle ja pingoittivat sen taustaksi suuren japanilaisen\nauringonviuhkan. Lattialle oli hankittu runsaasti suuria patjoja,\njotka olivat peitetyt pehmeillä, monivärisillä matoilla. Osa seinillä\nolevista tauluista oli peitetty siten, että taiteilija oli kiinnittänyt\nniiden päälle irtonaisia itämaalaisia paperijäljennöksiä itämaisesta\ntaiteesta, joten ne näyttivät kehyksissään ikäänkuin kankaalle\nmaalatuilta.\n\nLähelle suurta takkaa oli järjestetty kahdelle bamburuo'osta tehdylle\nmatalalle jalustalle kaksi kuparista, pienehköä kattilaa, joissa\naiottiin polttaa hyvältä tuoksuvia suitsutuksia, myrhaa ja ambraa.\n\n— Ole sinä sitten sekä ylimmäinen pappi, joka hoitaa näitä narrimaisia\nsuitsutuksia, että jumalien juomanlaskija, — sanoi taiteilija, joka oli\nleikillisellä tuulella.\n\nSuurelle pöydälle erääseen nurkkaan oli varattu monenlaisia harvinaisia\nruokia, jotka kaikki olivat kylmänä syötäviä, ja eräs pienempi pöytä\nnotkui erilaisten viinien, liköörien, konjakkien ja viskyjen painosta.\nMistä hän näitä harvinaisuuksia oli saanut tänä alkoholijuomista\ntiukkana aikana, oli Villen ja hänen pieni salaisuutensa.\n\nTanssijatar ja operettidiiva Martta Hagen oli kutsuttu muutamien\ntaiteilijoiden ja operettitoverien kanssa tänne ateljeeriin joulua\nviettämään. Olivathan he useimmat kodittomia. Ravintolat olivat ainoa\npaikka, missä he olisivat voineet viettää tätä juhlailtaa, joka itse\nasiassa heidän maailmankatsomuksensa mukaan ei ollut muita iltoja\nkummallisempi, mutta joka kuitenkin kaikkien ihmisten yhteisten\njuhlapuuhien takia muuttui juhlaillaksi ja herätti kaihoisia tunteita\nniissä, joilla ei ollut kotia.\n\nLyhdyt olivat sytytetyt, vieraat olivat saapuneet.\n\nMieliala oli mitä kevein ja iloisin, kun maisteltiin vieraanvaraisen\nisännän harvinaisia ruokia. Ville oli saanut yllensä jonkin vanhan,\nnaamiaisissa käytetyn punaisen frakin, jonka hihat olivat hiukan\nliian pitkät. Hän tarjoili juotavia iloisesti nauraen ja sukkeluuksia\nlasketellen kaikkien iloksi.\n\nEräs Martan työtovereista, operetin ensimäinen tenori, Albin Bang,\njoka oli rakastunut Marttaan, kilisti lasiaan ja piti puheen\njuhlan kunniavieraalle. Hän kuvasi niitä taiteellisia avuja, joita\nMartassa oli tavallista enemmän, sillä paitsi sitä, että hän oli\nhyvä tanssijatar, lauloi hän erinomaisella menestyksellä, vaikka\ntanssi olikin hänen varsinainen alansa. Sanomalehtiarvostelut\nolivat kauttaaltaan tänäkin vuonna olleet hänen taiteelleen hyvin\nsuopeita, ja monta ihailijaa hän oli voittanut yleisön keskuudessa,\njoka tänä vuonna, kiitos neiti Hagenin seurueeseen liittymisen, oli\nollut tavattoman suurilukuinen, suurempi kuin koskaan ennen. Siihen\nkyllä oli osaltansa vaikuttanut ihmisten tavaton huvitteluhalukin\ntänä epävarmana sota-aikana, mutta se ei mitenkään vähentänyt neiti\nHagenin ansioita. Myöskin toveripiirinsä sydämet hän oli voittanut\nvaatimattomalla, sydämellisellä esiintymisellään. Hän ehdotti, että\nkaikki saapuvillaolijat joisivat Martta Hagenin, taiteilijan ja ihmisen\nmaljan...\n\nMalja juotiin reippaasti pohjaan, ja kaikki lasit singahtivat\nseinään, niin että muutamat itämaalaiset taulut saivat konjakki- ja\nlikööritahroja. Kaikki olivat mitä hilpeimmällä mielellä ja tyytyväisiä\ntähän onnistuneeseen maljaan, ainoastaan Ville hiljaa mutisi, kun sai\nlakaista kokoon lasinsirpaleita.\n\nSeurustelu jatkui jutellen ja laulellen. Useimmat seuran jäsenistä\nolivat laulajia ja tottuneita esiintymään, joten saatiin kuulla iloisia\nja kauniita lauluja loppumattomiin sekä kitaran että mandoliinin\nsäestyksellä. Ja ne, joilla ei tällä hetkellä ollut tilaisuutta näyttää\nlahjojansa, saivat tyytyä loikoillessaan noilla pehmeillä patjoilla\nsiihen tietoon, että he kaikki, poikkeuksetta, olivat enemmän kuin vain\nlupaavia kykyjä, he olivat neroja...\n\nIsäntä itse oli jo niin hyvällä tuulella, että hän tahtoi näyttää\ntaitoansa aseiden heittelemisessä. Ville otti hänen käskystään esille\ntikareja, miekkoja, puukkoja ja pistimiä ja toi ne hänelle. Sitten hän\nalkoi huoneen perältä heitellä niitä ateljeerin oveen, ja joka kerta\nkun joku näistä teräkaluista kolahtaen tarttui oveen kiinni, kirkuivat\nnaiset ihastuksesta. Tämä heitteleminen oli taiteilija Hertellin\nerikoisurheilua, ja hänen tavoistaan tiedettiin kertoa monenlaisia\njuttuja. Toisinaan, kun hän oli juonut hiukan liiemmälti, saattoi hän\nkäydä tässä urheilussaan hengenvaaralliseksikin, sillä hän heitteli\npuukkoja myöskin kattoon, ja jos ne sattuivat tarttumaan huonosti\nkiinni, niin ne helposti saattoivat putoilla ihmisten päähän.\n\nKun taiteilija oli heitellyt kaikki käsillä olevat aseet kiinni oveen,\njoka oli täynnä reikiä niinkuin lihanmyyjän lihatukki, väsyi hän\ntähän leikkiin, ja laulu ja soitto alkoivat uudestaan. Ilon ollessa\nylimmillään soitettiin ovikelloa rajusti. Ville meni aukaisemaan, ja\nateljeeriin ilmestyi tuomari Katajisto.\n\nPitkällisen etsiskelyn jälkeen hän oli vihdoin saanut kuulla, että\nMartta Hagen oli täällä taiteilija Hertellin luona joulua viettämässä.\nKaikki saapuvilla-olijat tunsivat hyvin tuomari Katajiston, sillä siksi\nusein hän oli Martan tähden tunkeutunut heidän seuraansa ja hän oli\nmonasti maksanut heidän suuret juomalaskunsa. Erikoisen tervetullut\nei hän ollut tällä kertaa tähän seuraan, sillä yleensä hän oli\nluonteeltaan ylpeän röyhkeä ja riitaisa.\n\nNytkin hän oli hiukan humalassa ja pahalla päällä, kun näki Martan\ntäällä taiteilija Hertellin luona. Hertell oli kiivasluontoinen ja\ntappeli mielellänsä, ja vaikeata hänen oli nytkin hillitä itseänsä,\nkun tuomari Katajisto soimasi Marttaa siitä, että tämä oli hänet muka\ntaaskin pettänyt. Mutta koska nyt oli jouluaatto, rauhanjuhla, päätti\ntaiteilija olla ystävällinen tuomarille ja koetti rauhoittaa häntä.\nMuutamalla, ystävällisellä sanalla sai Martta tuomarin rauhoittumaan,\nja niin oli mieliala jälleen palautettu.\n\nJuotiin, laulettiin, kerrottiin hauskoja juttuja ja iloittiin\nnuoruudesta, valosta, lämmöstä ja elämän kauneudesta. Lyhdyt loivat\nsalaperäistä valoaan tähän matalilla patjoilla loikoilevaan kirjavaan\nseuraan. Kupariset maljakot takan suulla levittivät huoneeseen\nsuloisia, huumaavia tuoksuja, ja taiteilijoiden mieliala oli mitä\nhilpein.\n\nMartta näpäytteli kitaraa, ja ikäänkuin vahingossa sattuivat\nhänen sormensa kielille niin, että syntyi surumielinen sointu, ja\ntietämättänsä hän alkoi hyräillä tuttua lasten joululaulua. Eikä hän\nensinkään huomannut, että lauloi ääneen:\n\n    »Niin nuori, lämmin, hellä\n    on mieli jokaisen;\n    oi, jospa ihmisellä\n    ois joulu ainainen...»\n\nJa muut yhtyivät tähän tuttuun lauluun ja he lauloivat sen alusta\nloppuun hartaudella ja antaumuksella niinkuin pienenä lapsena jossain\nkaukaisessa menneisyydessä. Martan ääni värähteli, kummalliset, haikeat\nmielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohitse. Mieliala muuttui\nniin sanomattoman raskaaksi, hänen teki mielensä itkeä, ja hän huomasi,\nettä toisetkin olivat saman tunteen vallassa. He olivat sittenkin niin\nyksinäisiä ja niinkuin lapset suuressa maailmassa... Äkkiä nieli hän\nitkunsa ja lyödä rämähytti reippaan, räikeän akordin kitaran kielistä.\nSe vaikutti repäisevästi ja häikäisten kuin raketti yöllisellä\ntaivaalla...\n\n— Tanssi, Martta, tanssi! — pyysivät toverit, ja häntä ei tarvinnut\nkahdesti pyytää, sillä niin mielellänsä hän tahtoi vapautua\nhentomielisestä tunteestaan. Eräs taiteilija sieppasi Stradella-hanurin\nja alkoi soittaa sillä kovaäänisesti reipastahtista tanssia. Martta\nponnahti pystyyn, sitten hän istuutui eräälle puiselle tuolille ja\nkiinnitti tiukemmalle korkeavartisten, punaisten kenkiensä nauhoja ja\nalkoi tanssia intohimoista andalusialaista tanssia.\n\nKaikki seurasivat henkeänsä pidättäen. Hanuri soi kovaäänisesti\ntäyttäen vihlovalla nielullaan koko ateljeerin. Ville ei malttanut\nolla lyömättä käsillään tahtia, ja pian yhtyivät häneen kaikki. Tahti\nkiihtyi, tanssi kävi tulisemmaksi, ja hanuri ulvoi ja veti itseensä\nilmaa kuuluvasti niinkuin läähättävä peto. Martta heitteli jalkojansa,\nniinkuin ne olisivat olleet pelkkiä niveliä joka paikasta. Koko\nateljeeri oli yhtenä tanssin pauhuna ja meluna, kaikki hakkasivat\nvoimiensa takaa käsiään, pari herraa oli yhtynyt tanssiin, ja hanuri\npauhasi kuin kirkon urut viimeistä kiitosta soitettaissa, ja tanssi\nloppui vinhaan, pyörryttävään karkeloon...\n\nMartta heittäytyi maata patjoille ja yski kovasti läähätyksensä\nvälissä. Hertell ei ollut malttanut pysyä paikoillaan, vaan oli noussut\nseisomaan ja seurannut eri puolilta huonetta Martan tanssia. Ja kun\nMartta lopetti, sieppasi hän kauniin puutuolin, jolla Martta äsken oli\nistunut, nosti sen ilmaan ja huusi:\n\n— Tämän tanssin jälkeen ei tällä tuolilla istu kukaan.\n\nSitten hän iski sen lattiaan säpäleiksi. Kaikki huoneessa-olijat\nhuusivat hyvähuutoja, mutta tuomari Katajisto suuttui aivan\nsilmittömästi. Hän ei voinut mustasukkaisuudessaan kestää moista Martan\nihailemista. Päihtymyksestään huolimatta hän hyppäsi pystyyn, kirosi,\nsylki käsiinsä ja hyökkäsi taiteilija Hertellin kimppuun.\n\nSyntyi yleinen hämminki. Kaikki nousivat patjoilta ja muodostivat\nkehän Hertellin ja tuomarin ympärille, sillä Hertell, joka oli hyvä\nnyrkkeilemään, oli antanut tuomarille muutamia lieviä iskuja. Tästä\nhän vain kiihtyi ja hyökkäsi uudella raivolla Hertellin päälle.\nMartta seisoi aivan lähellä heitä ja katseli läähättäen ja silmät\nkiiluen herrojen kamppailua. Hän tiesi, että tuomari Katajisto oli\nsangen vahva, ja miksikäpä ei olisi ollut, sillä olihan hän terve\nmaalaispoika. Vielä muutamia epäonnistuneita hyökkäyksiä, ja Hertell\niski nyrkillänsä pari kertaa tuomaria silmien alle ja antoi sitten\nhänelle yhden iskun vasten suuta, niin että veri tirskahti.\n\nLihavahko tuomari tupertui maahan liikkumattomaksi. Naiset alkoivat\nkirkua ja hakivat päällysvaatteitaan. He luulivat, että taiteilija\nHertell saisi hulluudenkohtauksen... Naiset pakenivat, ja muutamat\ntaiteilijat raahasivat Villen kanssa pyörtyneessä tilassa olevan\ntuomarin pois ateljeerista.\n\nAinoastaan Martta jäi jäljelle. Hän oli sytyttänyt paperossin ja istui\neräässä nojatuolissa silmät kiiluen.\n\n— Bene lavorato, hyvin tehty, — sanoi hän rauhallisesti ja hiukan\närsyttävällä äänellä.\n\nHertell ei puhunut mitään, vaan ryhtyi keräämään lattialta\nmurskaantuneen tuolin jäännöksiä ja heitti ne takan eteen. Martta\nkatseli vaieten hänen puuhiansa. Sitten taiteilija polvistui\ntakan ääreen, asetti tuolinpalaset takkaan ja... Martta purskahti\näänekkääseen nauruun...\n\n— Mitä sinä naurat?\n\n— Minua huvittaa sinun valheesi. Sanoit äsken, että kukaan ei istu\ntuolla tuolilla minun tanssini jälkeen, ja nyt luulottelet vielä\npeittäväsi sirpaleet.\n\n— Mitä valhetta siinä on?\n\n— Tiedänhän minä varsin hyvin, että tuo tuoli on monasti särjetty\njonkun esityksen kunniaksi ja seuraavana päivänä liimattu kokoon uuteen\nkäytäntöön. Ei sitä nytkään polteta, vaikka sinä tapasi mukaan koetat\nvaikuttaa naisiin. Mutta minua sinä et petä. Olen ollut liian paljon\nmukana...\n\nTumma puna nousi Hertellin kasvoille. Hän ponnahti pystyyn ja kirosi\nääneen.\n\n— Kuka sen sanoo, että se on liimattu palasista?\n\n— Näkeehän sen, katso.\n\n— Mutta minä en ainakaan ole sitä tehnyt.\n\n— Et tietystikään, vaan sinun orjasi.\n\n— Annan kunniasanani, että en ole sitä määrännyt.\n\nMartta purskahti taas riettaaseen, pilkalliseen nauruun. Mutta sitä\nhänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Hertell suuttui silmittömästi.\nHän sieppasi tuolin ja heitti sen pirstaleiksi permantoon, sitten hän\notti toisen, kolmannen, neljännen ja löi kaikki puutuolit palasiksi.\nAinoastaan suuret, raskaat ameriikkalaiset nahalla päällystetyt\nnojatuolit säästyivät tästä kohtalosta.\n\nEnsin Martta pelästyi, mutta sitten hän katseli rauhallisesti ihaillen\nsitä voimaa, jolla Hertell suoritti tekonsa. Kun Hertell oli särkenyt\ntarpeellisen määrän tuoleja, seisahtui hän läähättäen katsomaan\nhävityksensä tulosta ja hymyili ilkeän pirullisesti. Sitten hän alkoi\nkerätä tuolinpalasia ja kantoi kaikki takkaan sekä sytytti ne.\n\nMartta oli katsellut kaikkea tätä äänettömällä ihailulla, ja kun tuli\nleimahti takassa, nousi hän tuoliltaan ja lankesi Hertellin kaulaan.\nHän ihaili voimaa ja miehiä, joilla oli voimakas temperamentti. Mutta\nHertell irroitti hellästi hänen kätensä kaulaltansa, veti lähemmäksi\ntakkaa suuren nojatuolin ja istutti Martan siihen.\n\nSitten hän haki nurkasta harjan ja rikkalapion ja alkoi lakaista\nlattiata, sillä hänen korkealle kehittynyt kauneus-aistinsa ei sietänyt\nsitä näkyä, jonka pienet puunsirpaleet, naulat ja maalinpalaset\nolivat jättäneet lattialle. Toimitettuaan huolellisesti siivouksen\nhän sammutti kaikki värilliset lyhdyt, veti toisen nojatuolin lähelle\ntakkaa aivan Marttaa vastapäätä, otti esille paperosseja ja tarjosi\nMartalle kohteliaasti. Sitten hän veti pienen pöydän heidän väliinsä ja\nkaasi laseihin helmeilevää punaviiniä.\n\nKuivat, maalatut tuolinpalaset paloivat hyvin ja kirkkaalla liekillä\nvalaisten kodikkaasti ateljeeria. Ulkona oli pakkanen, ja tuuli vinkui\najellessaan lumia ateljeerin kattoakkunoilla. He tupakoivat mitään\npuhumatta ja katselivat, kuinka puut takassa paloivat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuut ovat jo hiilloksella, joka luo punaista hehkua takasta\nlähellä-istuvien kasvoille. Ateljeerissa on hämärä ja lämmin.\nPaperossien vaaleat savut pyrkivät takkaan päin. Taiteilija Hertell\npuhuu matalalla äänellä:\n\n— Niin, Martta, minäkin olen onneton ihminen, meitä on niin monta\nonnetonta täällä maailmassa, kukin omalla tavallansa. Onnettomuuden\nsyyt ja muodot ovat lukemattomat ... Sinä ehkä tiedät, ehkä olet\nkuullut, että järkeni toisinaan alkaa hämärtää. Sellaista kohtausta\nkait nuo vieraani äsken pelkäsivät, kun jättivät niin pian meidät.\nEi, ei se nyt tule, minä tiedän tarkalleen milloin se tulee, ja se\nsiinä onkin kauheinta... Toisinaan kun olen täynnä luomisen intoa,\nkun ruumiini on terve ja sieluni näkee kauniita, ennen maalaamattomia\ntauluja ja värejä... sinä ehkä tiedät, Martta, että ne maalaamattomat\ntaulut ovat kaikkein kauneimmat...\n\nHänen äänensä värähtää, kun hän jatkaa:\n\n— Minä olen luodessani onnellinen, kaikki luonnistaa hyvin. Käsi\ntottelee mielikuvitusta, ja värit sulavat kuin itsestään paletilla\nsopiviksi värisoinnuiksi. Minä olen täynnä luomisen intoa, sen\ntuottamaa iloa ja hurmaavaa onnea. Olen unhottanut kaiken, ihmiset,\nelämän, sairauteni... ja...\n\nSilloin yhtäkkiä alkaa silmissä hämärtää, minä en näekään edessäni\netäämmällä olevaa mallia, kangas edessäni himmenee, ja kaikki värit\nsekaantuvat paletillani taikka minun silmäni monistavat kaikki esineet\nmoninkertaisiksi. Luulen itseäni väsyneeksi ja suljen hetkiseksi\nsilmäni sekä lepään silmät ummessa. Mallini ei puhu mitään, hän\nluulee minua hetkellisesti pahoinvoivaksi. Pian se menee ohi, minä\nnäen taas muotoja ja värejä. Alan uudestaan työni, mutta se loppuukin\nsiihen, sillä taas on kaikki sekaisin. Minä käsken mallin pois, sillä\npäässäni polttaa ja humisee, ja silloin tiedän, että nyt ne tulevat\nne kauheat hirmun kuvat, ne rumat, ennen maalaamattomat taulut, sillä\nsielussa on myöskin rumia kuvia. Usein näen lukemattomia ilmaan\npingoitettuja rihmoja ja nuoria. Ne ovat pingoitetut ristiin rastiin\naivan käsittämättömiksi yhtymiksi ja ne liikkuvat ja soivat koko ajan\nja vihdoin keriytyvät kaikki minun pääni ympärille...\n\nMinä koetan ajatella johdonmukaisesti, minä ponnistan mielikuvitustani\njärjestykseen. Koetan laskea, mutta sekoan heti kun olen päässyt\nkymmeneen... Ah, hyvä Jumala, nyt ne tulevat, nyt ne tulevat ne kauheat\nhetket, minä tunnen ja tiedän sen, mutta minä en voi estää niitä enkä\nvastustaa. Silloin riennän ulos, raittiiseen ilmaan, ihmisten vilinään,\nkapakkaan ja alkoholin ääreen...\n\nJa sinä et voi uskoa. Alkoholi karkoittaa muutaman kerran ne kuvat ja\nsen kaamean tunteen, mutta vain hetkiseksi, sillä seuraavana päivänä ne\ntulevat ihan varmaan ja paljoa raivokkaampina. Silloin ponnistan kaikki\nvoimani, minä taistelen vastaan kuin villipeto. Minä juon täällä,\nheittelen näitä aseita seiniin, rikon mitä tielleni sattuu, sillä\nkun olen ankarassa ruumiillisessa työssä, ei polte päässäni ole niin\nsuuri eivätkä mielikuvat saa niin voimakkaasti minua valtaansa. Mutta\nsitten kun minä olen täällä aikani raivonnut, tulevat hyvät ihmiset ja\ntoimittavat minut hoitoon, se on, minut suljetaan yksinäiseen koppiin,\njossa voimattomana saan taistella sieluni villien peikkojen kanssa...\n\nMinä tiedän, että ne ovat taas tulossa, ei vielä, älä pelkää, mutta\nvasta jonkun päivän päästä. Aah, se on kauheata. Jospa edes ymmärtäisi,\nsilloin kun ne pahimmillansa ovat, surmata itsensä, mutta silloin\nkaikki järjellinen toiminta on mahdotonta...\n\nHän lankesi polvillensa Martan eteen, painoi kuuman päänsä hänen\nsyliinsä ja nyyhkytti väsyneesti. Martta silitti hänen päätänsä ja\npuhui hiljaa:\n\n— Rauhoitu, ystäväni. Minäkin olen onneton, sinä tiedät sen. Sinä\ntiedät, että minä olen nähnyt parempiakin päiviä ja että minä olen\nkerran ollut parempi ihminen kuin mitä nyt olen...\n\n— Ei, älä sano niin. Sinä olet niin hyvä ihminen, sinä olet kärsinyt\nihminen, ja kärsimykset tekevät ihmiset hyviksi. Minä rakastan\nkärsineitä ihmisiä...\n\n— Niin, olenhan minäkin kärsinyt, mutta hyvä minä en enää ole. Sinä\nolet ehkä kuullut, että minä olen langenneen naisen langennut tyttö,\njoka on kasvanut hienossa kodissa, mutta ei koskaan ole saanut\nosaksensa sellaista rakkautta kuin on sielussansa kaivannut. Rakkautta\nolen kylläkin myöhemmin saanut, mutta se ei olekaan rakkautta...\nEi, se ei ole enää rakkautta, se on lankeemusta, se on oman äidin\nonnettomuutta, se on omaa onnettomuutta... Minä en koskaan voi saada\nedes sitä rakkautta kyllikseni, sillä se jano on niin suuri, että se\nsuurenee juodessa, se on kuin pyrstöänsä loppumattomiin nielevä käärme,\nse on iankaikkinen... Minäkin olen niin onneton.\n\nHän painoi kyyneltyneet kasvonsa Hugon hiuksiin ja suuteli niitä hiljaa\nja hellästi:\n\n— Rakas!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiilet ovat jo miltei sammuneet, ateljeerissa on syvä, tumma\nhämärä, joka pehmittää kaikkien esineitten muodot epämääräisiksi,\nmustan-untuvaisiksi. Surun hiljainen hämärä...\n\nHugo nousee, nostaa Martan seisomaan ja aikoo suudella häntä.\n\n— Me olemme onnettomuussisaruksia.\n\nMutta samassa Martta riuhtaisee itsensä irti hänen syleilystään ja\nhuudahtaa pidätetysti:\n\n— Älä Jumalan nimessä suutele minua! Etkö sinä tiedä, että minun\nrintaani syö Kamelianaisen kuluttava tauti...\n\n— Me olemme surun morsian ja sulho, meille ei voi sattua enää suurempia\nonnettomuuksia. On oikeastaan suloista tietää, että onnettomuuksien\nmalja alkaa jo ainakin tässä olemisessa olla kukkuroillaan. Kuolemaa\nenempää ei meille voi sattua, ja sehän on meidän ystävämme.\nUnohtakaamme hetkiseksi, että olemme tässä maailmassa, ja odottakaamme\nrohkeina, milloin malja valahtaa yli...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona tuprutti pakkastuuli ateljeerin katolla kylmää lunta. Mutta\nsiellä sisällä oli niin lämmintä ja hämärää. Jouluaamu alkoi heikosti\nkajastaa...\n\n\n\n\nIX\n\n\nTohtori Hakalan kodissa oli uudenvuodenaatto hyvin hiljainen. Sen\nonnettoman hermokohtauksen jälkeen oli Ebba muuttunut vieläkin\nharvapuheisemmaksi. Eivät he enää siitä asiasta sanallakaan maininneet,\nmutta kumpikin kärsi omalla tahollansa. Albert teki kaikkensa\nsovittaakseen ja luodakseen iloa kotiin, mutta Ebba pysyi kylmänä ja\njäykkänä. Hänessä oli sen illan jälkeen murtunut jotain, ja hän oli\nsairaampi kuin koskaan ennen.\n\nJoulu oli ollut hyvin hiljainen ja täynnä pettymyksiä, jotka tosin\nitsessään olivat sangen mitättömiä, mutta kuitenkin osoittivat sitä\nmielialaa, joka kodissa vallitsi. Ebba ei ollut suuria välittänyt siitä\nlahjasta, jonka Albert oli vaivalla hankkinut ja jonka hän oli arvellut\nEbbaa miellyttävän. Myöskin äidille oli sattunut pettymys. Hän oli\ntietenkin saanut vihiä siitä, että taiteilija Hugo Hertell kävi pikku\nAnnikkia maalaamassa ja että taulu oli aiottu hänelle joululahjaksi.\nPikku Annikki oli kaiken tämän hänelle kertonut vaitiolon lupausta\nvastaan. Mutta sitten oli sattunut äkkiyllätys. Taulu oli miltei\nvalmis, mutta kuitenkin viimeistelemätön. Taiteilijaa odotettiin\nsaapuvaksi, mutta turhaan. Palvelijatar oli Albertin käskystä käynyt\nhäntä hakemassa, mutta kun hän ei vaan ilmestynyt, lähti Albert itse\nhäntä hakemaan.\n\nHän oli kiivennyt viidenteen kerrokseen täynnä vihaa ja suuttumusta,\nsillä taiteilija oli jo saanut suurimman osan maksusta etukäteen, ja\nAlbert tahtoi, että taulu tulisi valmiiksi ja hän saisi antaa sen\näidillensä joululahjaksi. Mutta hänen vihansa muuttui häpeäksi, kun\nhän tuli sisälle ateljeeriin. Hän oli yllätyksekseen tavannut siellä\nserkkunsa Martta Hagenin, jota hän ei ollut nähnyt moneen aikaan.\nVaikka oli täysi päivä, istuivat Martta ja taiteilija puoleksi juodun\nmadeirapullon ääressä ja olivat mitä parhaimmalla tuulella. Albert\nolisi peräytynyt, mutta taiteilija pyysi häntä sisälle ja seuraan.\nSitten hän ilmoitti, että ei hän viitsikään maalata sitä taulua,\nsillä hän ei katsonut sitä ensinkään tarpeelliseksi, ja kun Albert\noli koettanut tehdä hiukan vastaväitteitä, oli Martta suuttunut ja\nkäyttänyt sopimattomia sanoja. Martta tuntui katkerammalta kuin koskaan\nennen, ja hänen vaikutustaan kait oli, että Hertell ei maalannut taulua\nvalmiiksi.\n\nKiireimmän kautta oli Albert lähtenyt ateljeerista, jossa hänen\nmennessään kaikui Martan ilkeä, pilkallinen nauru. Hänen korvissansa\nsoi vieläkin tuo katkera nauru ja Martan sanat: »Vai vielä tässä\nruvettaisiin ikuistamaan Ebban ja sinun jälkeläisiä! Ei ole aikaa eikä\nole halua, kuuletko sinä! Minut ikuistetaan ensin, minut!»...\n\nÄidille oli tämä ollut pettymys, eikä Albert kehdannut kertoa, että\ntaiteilija Hertell oli Martan pauloissa, sillä Martan nimenkin\nmainitseminen olisi tuonut heidän kotiinsa niin paljon ikäviä ja\nsurullisia muistoja...\n\nJoulukuusi, joka oli kauniisti koristettu ja jossa ennen kaikkea\noli runsaasti kynttilöitä, oli pystytetty yläkertaan pikkusaliin.\nMuina vuosina se oli ollut isossa alasalissa, jossa tavallisesti\noli tanssittukin, mutta tänä vuonna Ebban sairauden takia ei oltu\nkutsuttu vieraita eikä sota-aikaakaan katsottu sopivaksi tanssiaisten\npitoon. Ebba loikoi pehmeällä leposohvalla ja katseli hajamielisenä\nkynttilöiden loistoa. Miurun pää liikkui seuraten lämpimän ilman\nvedosta johtuvaa paperilippujen liehuntaa. Joka kerta kun jokin lippu\nheilahti korkealle, nousi Miurun pää samassa tahdissa. Albertin\näiti istui mukavassa kiikkutuolissa ja katseli Annikin ja hänen\nhoitajattarensa Liisan puuhia.\n\nAnnikki olikin iloinen kuten aina, sillä hän oli saanut uudeksikin\nvuodeksi muutamia lahjoja. Liisa ja hän olivat tinojenvalamishommissa.\n\nTuli räiskyi iloisesti uunissa ja levitti suloista lämpöä huoneeseen.\nPalvelijatar, toi suuren, puisen korvon, joka oli vettä täynnä. Annikki\ntaputteli käsiänsä ja hyppi ihastuksesta.\n\n— Äiti, kuka nyt valaa tinoja, kun isä on poissa? Mihinkä isä oikein\nmeni? — kysyi Annikki.\n\n— Isä meni suureen juhlaan, jossa odotetaan uutta vuotta ja jossa hän\non luvannut puhua uuden vuoden kunniaksi, mutta kyliä hän tulee heti\nkun vain pääsee, ja Liisa kyllä valaa tinoja...\n\n— Haltialle! — huusi Liisa kovalla äänellä ja heitti sulan tinan\nvalinkauhasta korvoon. Vesi oikein porahti, kun kuuma tina putosi\nsiihen. Liisa kääri hihansa ja etsi sitä syvältä korvon pohjalta. Siinä\nse nyt oli valkoisella lautasella. Annikki sai viedä sen isoäidille,\njoka asetti kultasankaiset silmälasinsa paikoillensa ja alkoi selittää,\nmitä kaikkea hyvää haltian tina näytti ja lupasi heidän kodillensa.\n\n— Rahaa, paljon rahaa ja iloisia uutisia ja lahjoja.\n\nSitten valettiin isoäidille, ja Annikista oli tämä kaikki niin\nsanomattoman riemukasta, sillä isoäiti sai oikein kauniin kukkakorin.\nSitten tuli äidin vuoro. Annikki kantoi vettävaluvan tinan lautasella\näidin nähtäväksi.\n\nSe oli kummallisesti muodostunut. Isoäiti, jonka erikoisoikeutena\ntinojen selittäminen oli, näki siinä suuren veneen, joka täysin purjein\nkiidätti äitiä lämpöisiin ja onnellisempiin maihin terveyttänsä\nhoitamaan, jahka vain sota loppuu. Mutta kun Ebba tarkemmin tutki\nsitä, kalpeni hän ja huudahti pidätetysti. Hän näki veneen kokassa\npienen ristin. Ja vaikka isoäiti kuinka selitti sitä ankkuriksi, ei\nhän tahtonut sitä uskoa, ja mieliala ei ottanut palatakseen. Samassa\nEbba huomasi, että Miuru oli taas kadonnut. Miuru oli ollut koko\npäivän kummallisen levoton ja juossut aina tilaisuuden sattuessa ulos.\nPäivällä se oli pakkasesta huolimatta istunut ulkona hangella ja\nnaukunut, ja kun palvelija oli sen kantanut sisälle, oli se vähän ajan\nkuluttua livahtanut taas ulos eikä tullut sisälle, ennenkuin se väkisin\notettiin kiinni. Nyt se oli taas kadonnut.\n\nHe eivät voinee käsittää mikä kissaan oli mennyt, sillä yleensä se\npelkäsi kylmää ja viihtyi aina hyvin sisällä. Ebba, joka oli herkällä\nja hermostuneella mielellä, sanoi Miurun esiintymisen tietävän suurta\nonnettomuutta, mutta isoäiti nauroi hänen taikauskolleen.\n\nAnnikille valettiin monta tinaa, sitten kun poissaolevaa isääkin oli\nmuistettu, eivätkä hänen nukkensakaan jääneet ilman, ja valetuinpa\nMiurullekin yksi, vaikka se poissaolonsa takia ei oikeastaan olisi\nansainnut koko tinaa. Mutta Annikki pyysi sen puolesta, ja Liisa valoi\nsillekin yhden...\n\nAlakerrassa olevan ruokasalin kello löi kaksitoista kumeata lyöntiä.\nUusi vuosi oli tullut. Seinällä lähellä joulukuusta oli uusi\nseinäalmanakka, jonka isä oli ostanut. Sopimuksen mukaan piti Annikin\nitsensä saada repäistä pois sen kaunis päällyslehti, joka esitti pientä\nporsasta kultainen neliapila suussa.\n\nIsoäiti otti silmälasit nenältään ja lähestyi Ebbaa kumartuen\nsuutelemaan häntä. Koska isä ei ollut vieläkään kotona, ei Annikki\nmalttanut odottaa, kunnes isä olisi antanut hänelle luvan ja ehkä\nauttanutkin häntä, vaan kiipesi korkealle tuolille seisomaan ja\nkurotti kättänsä repäistäkseen pois sen päällyslehden, kuten isä oli\nluvannut. Mutta samassa tuoli horjahti. Annikki oli pudota ja tarttui\nhätääntyneenä lähellä olevan kuusen oksaan, mutta kuusi oli huono tuki,\nja Annikki putosi lattialle vetäen kuusen nurin matkassaan...\n\nKaatunut, kuiva kuusi syttyi silmänräpäyksessä palamaan, sillä\nsiinä oli harvinaisen paljon kynttilöitä, ja kaatuessaan se sytytti\nakkunaverhot ja harsoisen pöytäliinan. Tuokiossa oli koko huone\nilmitulessa...\n\nLiisa juoksi heti hätääntyneenä soittamaan paloasemalle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJanne Pöyhtäri lepäsi puolipukeissa vuoteellaan. Palokuntaa oli sinä\niltana hätyytetty jo kerran erään nokivalkean takia. Janne uneksi\nvalveilla ollen tapansa mukaan suurista rikkauksista, joilla hän tekisi\nitsensä ja ympäristönsä onnelliseksi. Hänellä olikin tapana joka ilta\nennen nukkumistaan sanoa leikillä tovereilleen hyvää yötä lausuen: »Ja\nmiljonääri lepäsi vuoteellaan...» Toverit olivat aluksi nauraneet hänen\nhullutuksilleen, mutta hän toisti sen joka ilta ja sanoi, että jos\njotain asiaa oikein itsepäisesti toivoo, niin se vielä kerran toteutuu,\nkun vain itse uskoo siihen. Toisinaan hän taas uneksi jostain suuresta\nurotyöstä, jolla tekisi nimensä kuolemattomaksi.\n\nOlipa hän usein valvoessaan ajatellut lähteä sotaan suorittaakseen\nsiellä sankaritekoja, mutta lopuksi hän oli kuitenkin tarkemmin\najateltuaan halveksinut nykyaikaista konesotaa, jossa persoonallinen\nuljuus ja voima kuitenkin lopullisesti merkitsivät niin vähän...\n\nJannea ei nukuttanut, sillä hän oli valveutunut hälyytyksen takia, ja\nkun nokivalkean sammutus ei ollut vaatinut mitään ruumiin ponnistuksia,\nniin hän jaksoi hyvin valvoa.\n\nHän maata lekotteli siinä vuoteellaan ja kuunteli, kuinka toverit\n»vetelivät hirsiä». Hänen mieleensä muistui Hanna.\n\nKummallinen sattuma. Hän oli mennyt eräänä lauvantai-iltana\nkansantalolle tanssiaisiin. Hän oli tahallansa mennyt »formussa»,\nvaikka siinä olikin hiukan kuuma tanssia, mutta sillä komealla puvulla\naina »flaksasi» niin hyvin...\n\nSe sitten oli kummallista, kuinka puku teki paljon asiaan. Jos vain\npanit päällesi »formun» ja satuit istumaan jonkun puiston penkille,\nniin kyllä siihen kosijoita ilmestyi jos jonkinkarvaisia. Aivanhan ne\ntytöt olivat hulluina ja tahtoivat viedä väkisten, ja olisi sitä saanut\npitää seuraa oikein hienoille fröökynöillekin, vaikka ties mitä ne\nolivat... Oikein häntä nauratti, kun ajatteli mitä kaikkea hän olisi\nsaanut seuraansa, jos vain olisi huolinut..\n\nNiin, siellä kansantalolla se tulla tupsahti vastaan, se Hanna\nRönkä sieltä kotipitäjästä. Eipä olisi uskonut, että se niin olisi\nkomistunut. Kasvot olivat valkoiset ja punaiset kuin mansikkamaito, ja\nhiukset kiilsivät mustina kuin korpin selkä. Hän huomasi heti, että\nHanna oli oikein solakkaa ja kaunista rotua, oikea työihminen eikä\nmikään hepsankeikka...\n\nSiinä sitten oli maklakoitu ja iloa pidetty, ja siitä se seuranpito\nsitten alkoi. Nyt he olivat jo oikein kihloissa, sormuksen kanssa...\n\nOli se niin mukavaa, kun tiesi aina lomapäivänä minne matkansa ohjaisi.\nEihän sitä joka kerta viitsinyt mennä äidinkään luo sinne Hermanniin\nsaakka. Siinä Uudenmaankadulla se maitopuoti oli, jossa Hanna möi.\nSinne oli niin mukava piipahtaa katsomaan...\n\nHe olivat päättäneet mennä heti naimisiin, kun hän vain saa\npalkankoroitusta eli sellaisen kullanvärisen »limppuvinkkelin»\nhihaansa, sillä eihän se tyttö katselemisesta parane...\n\nJa sitten liitelivät hänen ajatuksensa kauas maalle. Hän toivoi\nainakin joskus tulevansa niihin varoihin, että vanhemmiten voisi ostaa\nkotitilan maalta itsellensä vaikkapa kuinka pienen torpan, jossa voisi\nviettää vanhuutensa päivät, sillä maa ja kotiseutu vetivät häntä aina\nvastustamattomasti puoleensa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet heräsivät hälyytykseen, ja äkkiä oli heillä vaatteet päällään.\nHe riensivät suureen vaunuliiteriin, jonka kolme suurta ovea\nponnahtivat selkoselällensä. Naulakoista siepattiin kypärit päähän ja\nleveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, vyötäisille. Tulipalon\npaikka ilmoitettiin heti.\n\nKaivopuistossa. Janne pelästyi, sehän oli sen hyväluontoisen tohtori\nHakalan kaksikerroksinen kivitalo. Heti paikalla tuotiin hevoset rekien\neteen. Valjaat, jotka riippuivat avoimina korkealle nostettuina rekien\nyläpuolella, pudotettiin pienillä väkipyörillä hevosten harteille.\nHevoset ikäänkuin hyppäsivät valjaisiin. Tuossa tuokiossa olivat miehet\npaikoillaan, ja kolmen minuutin kuluttua seurasi palomestarin autoa iso\nreki täynnä miehiä, ja kumea torvi antoi varoittavia hälyytysmerkkejä...\n\nNiinkuin tuli olisi tarttunut hevosten harjoihin, lähtivät ne täyttä\nneliä ulos vaunuvajasta ja suoraa päätä alas Korkeavuoren katua\nKaivopuistoon päin. Lumet tuprusivat reen tieltä, joka kiiti kuin\ntuulispää... Perässä tulivat ensimäinen letkukärry, höyryruisku, toinen\nletkukärry, hyppypurje, tikapuita y.m. sammutuksessa tarvittavia\nkoneita.\n\nTulisoihdut loimusivat pimeässä yössä, sillä kadut olivat nytkin\nniukasti valaistuja. Hevoset juoksivat kuin henkensä edestä, pakkaslumi\nvalitti jalaksien alla, ja torvi raikui kiihoittaen. Jannella oli\nkädessään pitkävartinen soihtu, jota hän aina silloin tällöin käänsi\nalas maata kohti, jotta öljyä valuisi runsaammin soihdun päässä oleviin\nrohtimiin saaden liekin siten suuremmaksi. Hänen ruumiinsa värisi,\nei kylmästä, vaan innostuksesta, sillä aina kun sattui hälyytys,\noli hän kuin irti maasta. Hän tahtoi toimia, ja väliin hän tuskin\njaksoi odottaa, kunnes palomestari tai joku ruiskumestareista antoi\nmääräyksensä, sillä niin hän paloi innostuksesta ja toimintahalusta...\n\nKun palokunta muutaman minuutin kuluttua saapui tohtori Hakalan\nhuvilalle Kaivopuistoon, oli talon koko yläkerta ilmitulessa.\nReippaasti ryhdyttiin pelastamispuuhiin. Mutta kesti kuitenkin jonkun\naikaa, ennenkuin letkut saatiin maajohtoihin, sillä ankaran talven\nja suuren lumenpaljouden takia oli tavallista vaikeampaa päästä\nkatujohtoihin käsiksi.\n\nVähän sen jälkeen kuin palokunta oli saapunut paikalle, tuli tohtori\nHakalakin hevosella ajaen. Liisa oli soittanut ensin paloasemalle.\nSitten hän oli yrittänyt palata palavaan huoneeseen, mutta kun tuli\nja savu löivät häntä ovessa vastaan, oli hän hätääntynyt ja juossut\nalakertaan ja soittanut alakerroksessa olevalla puhelimella vanhalle\nylioppilastalolle, jossa hän tiesi tohtorin olevan juhlapuhujana.\nTohtori oli tullut jonkun ajan kuluttua puhelimeen, eikä hän siinä\npaljoa puhunut, vaan syöksyi ulos ilman päällysvaatteita ja otti\nensimäisen ajurin.\n\nHänen hätänsä ja tuskansa oli ääretön, sillä hän pelkäsi omaistensa\nhengen puolesta. Hän tiesi, että äiti menetti aina vaaran tullen\nmielenmalttinsa, ja Ebba taasen oli niin hermostunut, että ei kyennyt\nmihinkään toimintaan, kun sitä tarvittiin.\n\nKuinka hän katui sitä, että oli ensinkään lupautunut juhlapuhujaksi.\nMutta häntä oli niin pyydetty, ja kun kodissa mieliala oli niin raskas,\noli hän ajatellut vaihtelun olevan hauskaa... Nyt hän sai siitä\nrangaistuksensa. Olisihan hänen suurena juhla-aattona pitänyt pysyä\nkotona...\n\nKun hän saapui palopaikalle, oli talo ilmitulessa. Hän riehui kuin\nmielipuoli ja koetti heti hyökätä yläkertaan, mutta vastaan tuleva tuli\nja savu ehkäisivät hänen yrityksensä. Kaikeksi onnettomuudeksi oli\nsähkökin sammunut.\n\nHeti tultuaan palopaikalle oli palomestari kutsunut paloasemalta\nmekaaniset tikapuut, jotka saapuivat tuossa tuokiossa ja saatiin\nheti kuntoon. Janne Pöyhtäri, joka oli ollut kuin hiilillä, juoksi\nkäskyä odottamatta nopeasti ja rajusti pitkin tikapuita niin, että\nohuet, notkeat puolapuut arveluttavasti taipuilivat hänen allansa.\nTultuaan akkunan luo hän löi palokirveellään sen säpäleiksi. Kuului\nkumea humahdus ja tulen räiskettä, ja sankka savu tulvehti muutamien\ntulenkielekkeitten mukana avonaisesta akkunasta, jonne voimakas,\nalhaalta tuleva vesisuihku ohjattiin. Mutta Janne kiipesi pelottomana\nsisälle, ja jäljessä tulevasta letkusta syöksyi vettä moitteettomasti.\nHyppypurje oli pingoitettu akkunan alle tikapuiden kohdalle. Kauan\nei Janne viipynytkään, vaan palasi akkunalle, josta tulvehti paksua\nsavua ja höyryä, sillä tuleen joutunut vesi muuttui heti vesihöyryksi.\nHänellä oli pieni lapsi sylissään. Nopeasti kuin orava juoksi hän\nportaita alas ja antoi puolitiessä odottavalle toverilleen lapsen. Itse\nkiipesi hän samaa tietä takaisin palavaan huoneeseen, ja levoton isä\nraukka sai portaita alas laskeutuvalta palosotilaalta lapsensa, joka\noli pyörtynyt.\n\nMiltei samaan aikaan kuin Janne toisen kerran hyppäsi palavaan\nhuoneeseen pelastaakseen muita siellä näkemiään ihmisiä, olivat\nmuutamat hänen tovereistaan tunkeutuneet alakerrasta johtavien\nportaitten kautta sinne ja pelastaneet sekä tohtorin vanhan äidin että\ntohtorinnan, joka oli pyörtyneessä tilassa...\n\nJanne ei nähnyt savulta ja höyryltä mitään ja haki liekkien seasta\naikaisemmin näkemiään ihmisiä, mutta samassa putosi osa palavasta\nvälikatosta hänen päällensä, ja hän kaatui palavalle lattialle. Vaivoin\nsaivat toverit hänet pelastetuksi, ja hän oli ehtinyt tässä lyhyessä\najassa saada pahoja palohaavoja. Sekä Ebba että hän toimitettiin\nkiireimmän kautta kirurgiseen sairaalaan. Eräälle palosotilaalle, joka\nviimeiseksi jäi liekkien vallassa olevaan huoneeseen, tuli niin kiire,\nettä hänen täytyi hypätä alas ikkunasta hyppypurjeeseen. Kaikki tämä\noli tapahtunut niin nopeasti, että tuntui käsittämättömältä, mitenkä\ntuli oli saanut niin suuren vallan, mutta se johtui pääasiallisesti\nsiitä, että huoneessa, jossa kuusi oli kaatunut, oli ollut niin paljon\noviverhoja ja helposti palavia mattoja.\n\nYö oli tuulinen, ja Kaivopuistossa, merenrannalla, tuulee aina\nenemmän kuin muualla kaupungissa. Reippaitten ponnistusten jälkeen\nsai palokunta kuitenkin tulen vallan lyhyessä ajassa rajoitetuksi ja\nsuuren osan varsinkin alakerran huonekaluista ja muusta irtaimistosta\npelastetuksi. Rakennuksen toinen kerros vikaantui pahasti, mutta ensi\nkerros jäi verrattain hyvään kuntoon.\n\nUuden vuoden aamuna, kun ihmiset olivat kävelyllä Kaivopuiston\nrantatiellä, näkivät he vielä kaksi vartiotoimessa olevaa\npalosotilasta, jotka kuljeskelivat tohtori Hakalan puoleksi palaneen\nhuvilan edessä.\n\nValkoisella, lumen peittämällä graniittiaidalla istui valkoinen,\npörrökarvainen kissa, joka naukui valittaen, mutta pakeni heti, jos\njoku lähestyi sitä...\n\n— Tohtori Hakalan vuosi on alkanut onnettomasti, — sanoivat ohikulkijat.\n\n\n\n\nX\n\n\nTuomari Katajisto oli juuri ottanut kylmät hauteet silmiensä päältä,\njoiden siniset alustat — »lemmenkukat», niinkuin hän niitä nimitti —\nolivat jo taas siedettävän näköiset, niin että kehtasi lähteä vaikka\nulkosalle. Hänen leukansa tuntui vielä toisinaan, varsinkin syödessä,\nkipeältä, mutta muuten hän tunsi itsensä sangen reippaaksi.\n\nKotona istuessaan ja miettiessään kaikkea sitä, mitä hänelle viime\naikoina Martta Hagenin tähden oli tapahtunut, hän oli etsinyt\nsyyllistä onnettomuuksiinsa, sillä onneton hän oli. Hän oli joutunut\nsydämettömän, häpeämättömän, langenneen naisen rahanhimon ja\nhuvitteluhalun uhriksi. Mitä hän mahtoi sille, että hänkin kerran oli\nsattunut rakastumaan...\n\nOliko hän ansainnut elämältä moisen osan? Omin voimin, ilman typerän\nisänsä apua, hän oli ponnistellut eteenpäin ja hankkinut itsellensä\nhuomattavan, kunnioitettavan aseman. Hänen asianajotoimistonsa olisi\nvarmasti kannattanut hyvin, ellei tuo kirottu rakkaus olisi tullut\nkaikkea sekoittamaan, se kun oli vienyt niin paljon hänen työkyvystään\nja ajastaan...\n\nHän ja hänen toverinsa, tuomari Tyrkkö, olivat alkaneet verrattain\nkauniisti, niin, melkeinpä loistavasti. He olivat ilmoittaneet\nottavansa ajaakseen mitä asioita hyvänsä, ja saadakseen kundeja\nolivatkin he aluksi ryhtyneet sangen epäilyttäviinkin asioihin käsiksi.\nOlihan kyllä hiukan vaarallista, jos heidän toimistonsa saisi kevyen\nmaineen ammattitoverien piirissä, mutta mikä asianajotoimisto nyt\nitse asiassa oli niin täydellinen, antoivathan ne useimmat toivomisen\nvaraa, ja jos niitä vain olisi alkanut tonkia, olisi kait niissä voinut\nolla kylläkin muistuttamisen aihetta... Yksi katsoi sopivaksi ajaa\ntämänluontoisia asioita, toinen tuonluontoisia. Pääasia oli, että kansa\nriiteli ja prosessasi, ja siinä suhteessa Suomen kansa oli ihannekansa,\nja lakimiehet ansaitsivat paljon rahoja. Mutta hitto vieköön, Tyrkkö ja\nhän ansaitsivat sittenkin liian vähän...\n\nHyvin tuottava oli ollut heidän keksintönsä vuokrata yksityisiä,\nitsenäisesti toimivia salapoliiseja, jotka työskentelivät kaupungeissa\nja matkustelivat tarpeen tullen maaseudullekin. Sekä aviovaimot että\naviomiehet olivat suurella menestyksellä käyttäneet heitä puolisoidensa\nuskottomuutta vakoillessaan näinä turmeltuneina aikoina. Varsinkin\nnaiset olivat olleet tyytyväisiä ja maksaneet hyvästi tiedoista,\njoita olivat saaneet, sillä heidän liikkeensä salapoliisit liikkuivat\nhyvin puettuina kaikissa ensiluokkaisissa ravintoloissa ja tekivät\npikkutunneilla herrojen kanssa tuttavuutta saaden usein monta tärkeätä,\nvalaisevaa tietoa...\n\nSekin etu näistä yksityisistä salapoliiseista oli ollut, että\nne tiedonannoillansa aiheuttivat useita avioeroja, jotka heidän\ntoimistonsa sitten virallisesti välitti. Mutta suuresti katsoen kävi\nheidän liikkeensä sittenkin huonosti...\n\nHän olisi mielellänsä ruvennut harjoittamaan rahan lainausta ehkäpä\nlain kieltämää suurempaa korkoakin vastaan, sillä se olisi ollut kyllä\ntuottavaa, mutta ensinnäkään ei hänellä ollut tarvittavaa kapitaalia,\neikä toiseksi rahan kysyntä näin sota-aikana, jolloin sitä oli niin\nviljalti maassa, olisi ollut kylliksi suuri...\n\nHänen olisi pitänyt saada jokin tuottavampi toimi, mutta mistäpä sen\nnyt otti? Ja olihan asianajajan toimi yleensä kaikkein parhaimpia.\nPanttilainastonkin järjestäminen oli liian monimutkaista....\n\nSiitä juristit olivat siunattuja ihmisiä, että ne eivät juuri\nparjanneet tai arvostelleet ammattitovereitansa. Eivät ainakaan\njulkisuudessa. Vaan jos sellaista joskus tapahtui, niin se sattui\nehdottomasti taatussa seurassa ja toisen parasta tarkoittaen. Oikein\nhäntä nauratti, kun hän ajatteli, kuinka taiteilijamaailmassa, johonka\nhän oli tutustunut Martta Hagenin kautta, vallitsi aivan päinvastainen\ntapa tai periaate...\n\nEi ollut ainuttakaan taiteilijaa hänen tuttavapiirissään — vaikka\neiväthän kaikki olleet todellisia taiteilijoita, sillä taiteilijakäsite\noli oikeastaan hyvin laaja — joka ei ilolla olisi parjannut toisia\ntaiteilijoita. He tiesivät aina kertoa eräitä valaisevia, vähemmän\nedullisia seikkoja sen ja sen työstä ja ennen kaikkea yksityiselämästä.\nTotta oli myöskin, että eivät ketkään kehuneet toisiansa niin vasten\nkasvoja kuin taiteilijat. He olivat todella kuin pienet lapset, he\nsuorastaan elivät kohteliaisuuksista ja hyvistä arvosteluista...\n\nMutta hehän olivatkin julkisia henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä,\nheidän työnsä ja persoonansa oli aina julkisen arvostelun esineenä.\nSanomalehtien apokryfiset nimimerkit saattoivat nostaa ja kaataa\nkeitä hyvänsä. Mutta juristeilla oli se harvinainen onni, että heidän\ntuomionsa, olivatpa ne kuinka heikkoja hyvänsä, eivät ainakaan\ntulleet kenenkä hyvänsä arvosteltaviksi. Ainakin vaadittiin siihen\nammattimiestä...\n\nHän oli sittenkin valinnut ihanan alan ja turvallisen elämänuran.\nNo, eihän se nyt aina ollut niin turvallinenkaan, saattoihan sitä\nhelposti päästä vähäksi aikaa linnaankin »tiilenpäitä lukemaan»,\nmutta silloinkin voi järjestää niin, että sai istua rangaistuksensa\nvankilassa, jonka tirehtöörin kanssa oli juonut sinuttelumaljan...\n\nTaiteilijat, äss, mitä ne häntä liikuttivat! Harmiksensa hän\nhuomasi, että Martan maailma oli vähitellen vallannut hänen\nmielikuvituksensakin. Hän oli sittenkin liiaksi kiintynyt häneen... Hän\nhermostui...\n\nMitä tekemistä hänellä oli taiteilijoiden kanssa? Olivathan ne\nhauskoja seuraihmisiä, ja niillä oli kaikenlaisia hauskoja konsteja,\njoita muilla kuolevaisilla ei ollut. Tuomari Tyrkkö sanoi aina\nhumalassa, että ei kenenkään kanssa ollut niin hauska ryypätä kuin\ntaiteilijoiden, kapakanisäntien, huonomaineisten naisten ja rappiolle\njoutuneitten herrojen kanssa. Kaikilla niillä oli joitakin erikoisia\nelämänkokemuksia ja erikoisia päähänpistoja, ja oikeassa hän oli...\n\nMutta kun hän enemmän ja enemmän ajatteli taiteilijoita ja muisti\nmustelmansa ja kipeän leuan, jotka kaikki kauniit joululahjat hän oli\nsaanut taiteilija Hertelliltä, niin hän sydäntyi uudestaan...\n\nMitä hän sieltä oli hakenut? Tietysti sitä ainaista Marttaa. Minkä\nhän mahtoi tunteellensa ja onnettomuudelleen. Mutta sitten hän alkoi\nmuistella, mitenkä hän oikeastaan oli tutustunut Marttaan. Hän vihasi\nsitä henkilöä, joka oli hänet esittänyt tuolle sybariitille, tuolle\nviheliäiselle velholle. Mutta sitten hän muistikin, ettei siinä ollut\ntapahtunut mitään esittelyä, itsestäänhän se oli käynyt, ja sinne oli\nhänet hommannut ajuri....\n\n— Äss! — samassa hän muisti, että sekin ajuri oli maksamatta. —\nMaksamatta, maksamatta ja aina vain maksamatta. Millä Herran nimessä\nhän saattoi rahaksi muuttua? — Hän hermostui pahanpäiväisesti, sytytti\nsikarin ja sieppasi sanomalehden pöydältä. Jonkun aikaa selailtuaan\nsitä hän näki, että tohtori Hakalan Kaivopuistossa oleva huvila oli\npalanut uudenvuodenyönä.\n\n— No, sehän oli hauskaa, että sillekin pohatalle sattui joku kommellus.\nSe olikin aina niin mahtava rikkaudessaan. Vaikka tietysti se vain\nrikastuu tästä, luonnollisesti sillä oli suuret palovakuutukset. Kun ei\nvain siinä pelissä olisi koira haudattuna, — ajatteli hän jo kaikkea ja\nkaikkia epäilevänä lakimiehenä. — Tuo juttu joulukuusesta tuntuu niin\ntekaistulta. Sietäisi oikeastaan tutkia vähän lähemmin sitäkin asiaa.\nSehän on sen viheliäisen Martan serkku vai mikä lie...\n\nMutta hänen leukaansa kivisti yhä, niin että hänen täytyi hiljaa\nitseksensä kiroilla.\n\nEi, kyllä hän nostaa kanteen taiteilija Hertelliä vastaan\npahoinpitelystä, ja myöskin sitä letukkaa, Martta Hagenia vastaan\npahoinpitelyyn yllyttämisestä. Saakoot sakkoa, jos sillä pääsevät, se\non joka tapauksessa skandaali. Kyllä hän saa todistajia ja raskauttavia\nasianhaaroja...\n\nHän oikein innostui kuvitellessaan kaikkia niitä seikkoja, joilla hän\nkostaisi kärsimänsä vääryyden. — Nostaa prosessi, nostaa prosessi, se\noli hänen tunnuslauseensa, ja nyt hän sen kerran nostaa oman asiansa\npuolesta. Hän oli puolustanut menestyksellä niin monia vääriä juttuja,\nettä hän varmasti voittaisi tässä omassa asiassaan, joka kaiken lisäksi\noli oikea...\n\nMartta oli häntä kiristänyt ja suorastaan ryöstänyt. Martta oli\nsaattanut tuhlailullaan hänet vararikon partaalle. Jos hän olisi saanut\nMartan linnaan, olisi hänen ollut koko joukon helpompi olla. Siellä se\ntyttö ei ainakaan olisi voinut pettää häntä. Niin, hän rakasti häntä\nsittenkin, hän oli mustasukkainen ja onneton, hyvin onneton...\n\nJos edes olisi saanut todistetuksi, että Martta oli yleinen nainen,\nniin olisi saanut hänet poliisin kirjoihin. Mutta miten? — Silloin\nmuistui hänen mieleensä ajuri, joka oli tutustuttanut hänet Marttaan.\nHän päätti heti lähteä ottamaan asiasta selvää.\n\nHän suuntasi kulkunsa poliisikamarin osoiteosastolle ja sai tietää,\nettä Janne Pöyhtäri ei enää toiminut ajurina, vaan oli ruvennut\npalosotilaaksi. Paloasemalla hän sai kuulla, että Pöyhtäri oli\ntoissaöisessä tulipalossa pahasti palanut ja makasi Kirurgisella\nsairashuoneella. Kun hän vihdoin saapui sinne, ilmoitettiin, että\nsairaan huonon tilan tähden ei hänen luokseen päästetty ketään.\n\nTuomari Katajistoa harmitti. Hänenkin uusi vuotensa oli alkanut\nhuonosti...\n\n\n\n\nXI\n\n\nLukukausi yliopistossa oli taas alkanut, ja nuoriso palasi joukolla\njoululomaltaan pääkaupunkiin. Lahja Kaariokin saapui reippaana ja\npunaposkisena. Hän ei ollut lukenut koko loman aikana sanomalehtiä,\nsillä hän tahtoi levätä täydellisesti välittämättä mistään maailman\ntapahtumista, jotka eivät liikuttaneet häntä. Eiväthän ne sisältäneet\nmuuta kuin sotauutisia, joista ei kuitenkaan paljoa viisastunut.\nIhmisten hermot tottuvat niin pian kaikkeen. Vaikka lehdet kertoivat,\nkuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kuolivat sotanäyttämöllä,\nkuinka laivoja vaipui merenpohjaan yhtenä viikkona useampia kuin\nennen vuodessa, ja vaikka miltei koko maanpiiri vuosi verta, paloi\nja kärsi kaikenlaista puutetta, niin rauhassa asuvien ihmisten\nmielestä sanomalehdet sisälsivät sittenkin niin kovin vähän ja olivat\nepäintresantteja...\n\nSenpätähden hänen hämmästyksensä oli miltei jähmetyttävä, kun hän\neräänä tammikuun aamuna saapui Kaivopuistoon tullaksensa tohtori\nHakalan luo hänen vastaanottotunnillaan. Huvila seisoi kyllä siinä\npaikallaan, mutta sen yläkerta oli musta ja korjauksen alaisena.\nTyömiehiltä hän sai kuulla, että tohtori Hakala asui nykyään\nKruununhaassa Konstantininkadun varrella eräässä isossa kivitalossa.\n\nKun hän seuraavana päivänä istui tohtorin uudessa salissa ja odotti\nvuoroansa, valtasi hänet kummallinen epävarmuus.\n\nMitähän oikeastaan oli tapahtunut? Miksi ei tohtori ollut kirjoittanut\nhänelle kertaakaan koko aikana? Eiköhän tohtori ollutkaan saanut hänen\nkirjeitänsä, vai olivatko ne joutuneet sopimattomiin käsiin?\n\nAstuessaan tohtori Hakalan huoneeseen hän tunsi pientä pelkoa. Tohtori\ntervehti häntä kohteliaan kylmästi ja käski istumaan. Ei mitään\nsyleilyjä, ei mitään suudelmia, ei edes lämmintä katsetta. Lahjaa\nvilusti...\n\n— Sinä olet voinut hyvin, Lahja, tänä aikana? — kysyi Albert.\n\n— Kyllä, kiitoksia!\n\n— Minua on kohdannut tänä aikana onnettomuus, oletko kuullut siitä?\n\n— Olen.\n\n— Oletko sinä miettinyt laudatuurikirjoitustasi?\n\n— Olen.\n\n— Koskeeko se niiden kirjailijoiden onnetonta rakkaustarinaa?\n\nLahja purskahti itkuun...\n\n— Mikä sinun on? — kysyi Albert neuvottomana.\n\n— Sinä et rakasta minua enää?\n\n— Minä en _saa_ rakastaa sinua enää...\n\n— Ethän sinä ennenkään olisi saanut.\n\n— Siinäpä se rikos juuri onkin, mutta nyt se olisi vielä suurempi rikos.\n\nLahja itki rajummin.\n\n— Rakastitko sinä minua noin?\n\n— Ehkä en vielä silloin, sillä olin kokematon ja utelias, mutta nyt\nminä rakastan sinua enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, — sanoi\nLahja ja nousi lähestyäkseen Albertia. Albert seisoi näennäisesti\nkylmänä ja rauhallisena, Lahja lyyhistyi suureen nojatuoliin.\n\nHe olivat hetkisen vaiti ja kumpikin ajatteli omalla tavallaan. Albert\nkatseli Lahjaa, joka istui siinä nojatuolissa avuttomana niinkuin\npaleltunut linnunpoikanen.\n\nKuinka ihanaa olisikaan olla ilman ruumista! ajatteli hän.\n\nMutta Lahja, jonka mieli oli nuorekkaampi ja kiihkeämpi, ehti ajatella\npaljoa enemmän:\n\nAh, intohimo ja rakkaus, ne ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Kun\nnuorukaiset olivat häntä suudelleet, suudelleet hänen käsiänsä\nja hyväilleet häntä, oli hän tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja\nonnelliseksi. Mutta jos niiden kiihko kasvoi, rajummaksi, katosi\nhäneltä mielihyvän tunne, ja hän oli usein silloin itseksensä\ntoistanut: »Suudella, vain suudella, ei enempää, sillä se on\nrakkautta.» Mutta nyt oli intohimo herännyt hänessä, ja se oli\nmuuttunut täydelliseksi, hurmaavaksi rakkaudeksi. Hänen edessään oli\ntäysikypsä mies, hän tahtoi omistaa hänet ainaisesti... mutta nyt hän\noli luisumassa häneltä pois...\n\nHän hengitti kiivaasti...\n\nAlbert sääli Lahjaa, mutta äkkiä muuttui hänen säälinsä\nkäsittämättömäksi, tuskalliseksi intohimoksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin\nhän olisi menettänyt tajuntansa. Kaikki muut hänen ympärillänsä olevat\nesineet, paitsi Lahjaa, muuttuivat epäselväksi kaaokseksi...\n\nLahjan terveet, punaiset posket hehkuivat, hänen koko ruumiinsa säteili\nlämpöä, ja huoneen täytti hänen olemuksensa pyörryttävä tuoksu... Nuo\nkukoistavat posket ja avonaiset, punaiset huulet viekoittelivat häntä...\n\nHänet valtaa ääretön halu puristaa tuo nuori olento rintaansa vasten ja\njuoda hänen kosteilta huuliltaan se juoma, joka voisi sammuttaa hänen\nsuunsa tukehduttavan kuivuuden...\n\nNuo huulet väreilevät ja sanattomasti kuiskaavat: »Suutele minua,\nsuutele minua... Suutele pitkään niinkuin silloin...»\n\nJa ikäänkuin kaikki romahtaisi maahan, kaikki katoaisi, yhtyvät hänen\nhuulensa Lahjan huulien kanssa mielettömään, polttavaan suudelmaan...\n\nKuinka pitkä onkaan tämä suudelma? Iäisyyskö? Vaiko vain silmänräpäys?\nSitä hän ei tiedä... Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin ovelle\nkoputettaisiin tai kuin häntä lyötäisiin päähän, ja silmänräpäyksessä\nhän ponnahtaa Lahjasta erilleen.\n\n— Mikä se oli?\n\nVaitiolo...\n\n— Ah ne hermot, ne hermot ja omatunto...\n\nÄkkiä hän on kylmä kuin jäähdytysastiaan pantu kuohuva punaviini. Hän\nnäkee mielikuvituksessaan Ebban epätoivoiset, surulliset silmät, ja\nhän kuulee hänen tuskallisen huudahduksensa... Kylmä hiki nousee hänen\notsallensa, hän muistaa päätöksensä ja kauheat sieluntuskansa... hän\ntaistelee intohimoansa vastaan ja hengittää vaikeasti ilmaa niinkuin\nhukkuva juo aaltoa. Hänen hermonsa ovat joutuneet epäkuntoon niin, että\nhän vapisee kuin haavanlehti tuulessa...\n\nLahja ei käsitä mitään, vaan seisoo kysyvän näköisenä.\n\n— Mitä se oli?\n\n— Ah ei mitään, ei mitään, minun hermoni vain, — änkyttää hän. — Ollaan\nnyt järkeviä...\n\n— Järkeviä! — kimmahtaa Lahja.\n\n— Niin, sinä olit utelias, ja minä olin kevytmielinen, me erehdyimme,\nmutta korjatkaamme virhe viisaudella... Tässä ei ole oikea paikka puhua\nnäistä asioista, minä selitän sinulle myöhemmin, ole nyt järkevä...\nsinun täytyy ymmärtää, että vaimoni ja lapseni takia...\n\n— Mutta minä rakastan sinua...\n\n— Ei, ei, älä puhu noin... Sinun täytyy unhottaa... Sinä olet vielä\nnuori, ja elämä on sinun edessäsi, ja minä olen kylliksi vanha\nitkeäkseni mennyttä kevättäni... Hyvästi, rakkaani... ole nyt järkevä,\nme puhumme tästä toiste...\n\nLahja oli äkkiä jäykistynyt.\n\n— Toiste?\n\n— Niin, tilaisuuden sattuessa...\n\n— Ei koskaan!\n\nLahja vapisi kuin vilutautinen ja astui horjuen ovea kohti...\n\nAlbert oli horjahtaa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä ja sanoi sen\nmahdollisuuden varalta, että palvelijatar kuulisi:\n\n— Te kirjoitatte siis Alfred de Musset'n ja George Sandin\ntraagillisesta lemmentarinasta.\n\nParia päivää myöhemmin tuotiin tohtorinna Hakala kotiinsa sairaalasta.\nHän ei ollut saanut mitään palovammoja, oli vain ollut tukehtua savuun,\nja hänen hermonsa olivat pahasti kärsineet tästä mielenliikutuksesta.\nNyt hän oli tavallista reippaampi ja vähemmän hermostunut kuin ennen\ntulipaloa. Eristäminen ja vuoteella makaaminen olivat virkistäneet\nhäntä.\n\n— Jospa olisin saanut kuolla, — sanoi hän Albertille, kun he olivat\nkahdenkesken.\n\n— Älä puhu noin, — sanoi Albert ystävällisesti, — meillähän on\nkuitenkin pikku Annikki kasvatettavanamme ja meidän tulee molempien\nkoettaa parastamme tehdäksemme kotimme siedettäväksi... elämä on\nkuitenkin vielä elämisen arvoista, ja meidän tulee yhdessä täyttää\nvelvollisuutemme...\n\nEbba hymyili lempeästi ja ikäänkuin säälien, eivätkä he senjälkeen\npuhuneet enempää siitä asiasta. Mutta yksin jäätyänsä Albert mietti\nkauan omaa elämäänsä...\n\nKuinka monet arvot elämässä sentään muuttuivat...\n\nHänen isänsä kirjoituspöytä oli palanut, ja nyt hän istui oman\nkirjoituspöytänsä ääressä, joka oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin\nhe Ebban kanssa yhdessä rakensivat kotia. Kuinka kaikki oli sielussa\ntoisin kuin niihin aikoihin, jolloin he yhdessä olivat käyneet tätäkin\npöytää valitsemassa. Miuru, jota oli ollut vaikea saada Kaivopuistosta\ntähän uuteen kotiin, istui pöydällä ja katseli tyytymättömän näköisenä\nterävillä agaattisilmillään.\n\nHän oli tehnyt uhrin, joka oli ollut hänelle vaikein ja kallein, mutta\nolikohan Ebballa mahdollisuuksia ottaa sitä uhria vastaan, sillä hän\noli nainen, jota kerran oli loukattu sydänjuuriin saakka, ja naiset\njaksavat harvoin tällaisissa tapauksissa oppia mitään ja unhottaa\nmitään...\n\nOliko sellainen uhri tarpeen, joka särki kahden ihmisen onnen... Ebban\nonni oli jo ehkä sittenkin ainiaaksi käynyt korjaamattomaksi...?\n\nOli, sillä se ei ollutkaan mikään uhri, vaan se oli velvollisuuden\ntäyttämistä...\n\nMutta raskasta se oli...\n\n\n\n\nXII\n\n\nJanne Pöyhtäri makasi Kirurgilla suuressa salissa, jossa oli\nkahdeksantoista muuta potilasta. Huolimatta nuoruudestaan ja\nvoimakkaasta ruumiinrakenteestaan hän oli hyvin heikko. Palohaavat\nolivat olleet siksi pahat, että hänellä oli ollut jo pitemmän aikaa\nkorkea kuume. Haavoja kirveli ja pakotti niin, että hänen täytyi koko\najan hiljaa valittaa. Hänen vuoteensa ympärille oli asetettu valkoinen\nkaihdin, jolla hän oli ikäänkuin eristettynä muista sairaista. Toiset\npotilaat ymmärsivät, että kun tuo kaihdin tuotiin jonkun vuoteen luo,\nniin odotettavissa oli se suuri, korkea vieras...\n\nHänen morsiamensa Hanna Rönkä oli juuri ollut hänen luonaan, mutta kun\nhänen tuskansa olivat suurentuneet, oli hänelle annettu morfiiniruiske\nja hän oli vaipunut horrokseen. Morsian oli sillä välin poistunut\nsairaalasta.\n\nJanne oli juuri heräämässä horroksestaan; hän oli unen ja tietoisuuden\nvälimailla, ja vanhoja muistoja kulki hänen aivoissaan...\n\nHän on isää katsomassa Mariansairaalassa. Isä on vilustunut yöajossa\nja saanut keuhkokuumeen, hän makaa huonona sairaana suuressa salissa.\nJanne istuu hänen vuoteensa vieressä. — Ukolle taitaa tulla lähtö, —\najattelee hän. Hänestä tuntuu, kuin jokin vieras, hänelle tuntematon\nihminen makaisi siinä vuoteessa. Hän on kärsinyt niin paljon isän\njuoppouden ja kovuuden takia, että hänellä ei ole enää mitään tunteita\nhäntä kohtaan...\n\nJannesta tuntuu kuitenkin pahalta istua ja tuijottaa kuolevaan isään\nnoin. Hän koettaa ajatella, miltä mahtaisi hänestä tuntua, jos hänen\noma poikansa tuolla tavalla seuraisi hänen elämänliekkinsä sammumista.\nEi se tunnu millekään, tunteet eivät tule kutsuen...\n\nKun isä on kuollut, hengähtää hän helpotuksesta, eikä yksikään kyynel\nvieri hänen silmistään... Onko hän tunteeton? Ei hän sitä usko, hän on\nvain niin paljon kärsinyt...\n\nKuinka monissa kaupunkilaishautajaisissa hän onkaan ollut mukana. Hän\non nähnyt mitä erilaisimpia hautajaissaattoja. Usein hän on seurannut\nitse hautaustoimitusta istuessaan korkealla penkillään ja odottaessaan\nkyydittäviään. Ne ovat olleet kauniita ja liikuttavia tilaisuuksia...\n\nMutta oman isän hautajaiset olivat kuitenkin kummallisimmat mitä hän\nkoskaan on nähnyt. Heidän omista rattaista on numerolappu otettu takaa\npois. Hän itse istuu ilman vormua penkillään ja ajaa äitiä, joka istuu\nveljen ja isävainajan sisaren kanssa. Seuraavissa rattaissa ajaa tädin\nmies, eräs juoppo nikkari, jonkun isän tuttavan kanssa. Pitkä ei se\nsaattue ole, kun se Söörnäisistä ajaa läpi kaupungin Ruoholahden\nruumisasemalle, josta junat lähtevät Malmin hautausmaalle.\n\nHautaus tapahtuu eräänä kolkkona kevätsunnuntaina. Vainajia on\nrunsaasti matkassa. Mustat, yksinkertaiset arkut, joihin on liimattu\nsuuria numerolappuja niinkuin tavallisiin rahtitavaralaatikkoihin,\nodottavat pitkänä, surullisena rivinä hautakappelissa pappia, jonka\ntehtävänä on siunata ne kaikki yhtaikaa haudan lepoon.\n\nSitten aletaan niitä kantaa pieniin, raiteilla kulkeviin avonaisiin\nvaunuihin. Näillä jyrisevillä vaunuilla heitä sitten kärrätään läpi\nlaajan hautausmaan hautoihinsa. Ja kun Janne veljensä ja isän toverien\nkanssa laskee isän arkun avonaiseen hautaan, tuntuu hänestä, niinkuin\nhän laskisi sinne kenenkä hyvänsä. Valkoinen numerolappu arkun kannessa\non ainoana takeena siitä, että hän todella laski isänsä eikä jonkun\nmuun. Oma tunne ei sano mitään...\n\nKun hauta on luotu umpeen, seisovat kaikki äänettöminä ja tuijottavat\nmaahan. Vanha äiti seisoo loitommalla ja itkee...\n\nNiinköhän hänkin haudataan? Se oli niin kolkkoa ja rumaa... Lähtö kait\ntästä tulee, koska äitikin niin itkee...\n\nJanne oli täydellisesti herännyt horroksestaan ja näki, kuinka hänen\nvanha äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja itki. Anna-muori oli\npienikasvuinen ihminen, jolla oli viisaat, hiukan vetiset silmät,\nja hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, sillä hän oli kait joskus\nollut lihava ja sitten myöhemmin laihtunut. Hän näytti pieneltä ja\nkutistuneelta. Nyt hän näki, että Janne huomasi hänet, ja lopetti heti\nitkunsa...\n\nHän istui siinä ääneti, harteillaan suuri, musta kamelinvillalangoista\nvirkattu, reiällinen huivi. Hän tuijotti herkeämättä poikaansa,\nhuojutti hiljaa pientä ruumistaan ja pyyhki tuontuostakin huivinsa\nkulmalla vetisiä silmiään. Hänen katseensa oli hellä ja sanomattoman\nhuolestunut.\n\nKun Janne aukaisi silmänsä toistamiseen ja kun hän näki äidin\nedessänsä, saivat hänen kuumeiset silmänsä lempeän ja iloisen loisteen.\nHän koetti hymyillä, mutta ei voinut, sillä jossain kädessä tai\nrinnassa koski niin kipeästi. Hän ei oikein tajunnut missä se tuska\noli, mutta sitten hän käsitti, että se oli kädessä...\n\nÄiti, vanha äiti, joka oli niin kutistunut ja harmaantunut, hymyili\nhänelle ystävällisesti ja painoi päänsä Jannen päätä kohti. Sitten hän\nkysyi hyvin hiljaa, kuinka poikansa jaksoi. Janne ei voinut vastata.\nHetken päästä hän jo olisi voinutkin vastata, sillä poltetta ei taas\ntuntunutkaan missään, mutta hän vaikeni kuitenkin ja katseli äitiänsä...\n\nKaksi kirkasta kyyneltä kihosi äidin silmiin, ja ne alkoivat vieriä\npitkin poskipäitä. Hän ikäänkuin hätääntyi huomatessaan ne ja pyyhkäisi\nne nopealla, hermostuneella liikkeellä huivinsa kulmaan.\n\nSitten he istuivat taas kauan aikaa ääneti. Äiti silitteli hiljaa,\naivan kuin huomaamattansa, pojan vuoteen reunalla olevaa peitettä, ja\nsormet hapuilivat hermostuneesti ylemmäksi. Vihdoin kosketti hänen\nlaiha kätensä Jannen tervettä kättä, joka lepäsi valkoisella peitteellä\nsuurena ja punaisena. Se käsi oli hänestä kaunis ja voimakas, sen\npitkät sormet näyttivät niin herkiltä, ja iho kädessä oli hieno ja\nohut, kun hän pitemmän aikaa oli ollut tekemättä mitään ruumiillista\ntyötä. Äidin kurttuinen käsi vapisi, kun hän kosketti poikansa\ntulikuumaa kättä. Sitten hän painoi päänsä alas ja silitteli Jannen\nkädellä omaa kurttuista poskeaan...\n\n— Janne, oma lapseni, kuinka sinä voit?\n\nJanne olisi nyt voinut kivultansa vastata, mutta mielenliikutus sai\nhänen äänensä tarttumaan kurkkuun. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain\nja nosti hiukan tervettä kättänsä äidin poskea kohden ja silitti sitä.\nNiin istuivat he kauan ääneti...\n\nÄiti huojutteli hiljaa ruumistansa ja katsellessaan poikaansa hän\najatteli jumalansanaa. Hän pelkäsi, että hänen poikansa kuolee\nsuruttomuuden tilassa, ja hän olisi tahtonut hiukan lukea hänelle,\nmutta Janne oli niin heikko, ettei hän tahtonut rasittaa häntä...\n\nHän muisteli Jeesuksen vuorisaarnaa ja ajatteli sen monia kauniita\nkohtia ja kertasi monesti mielessänsä sanat: »Autuaat ovat puhtaat\nsydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.»\n\nMutta nähdessään poikansa avuttoman tilan tuli hänen niin raskas ja\nvaikea olla, että hänen täytyi nousta hetkiseksi kävelemään. Hän\nhuokasi syvään ja palasi hetken päästä paikallensa...\n\nPalautettuansa mielenrauhansa hän silitteli hiljaa Jannen tervettä\nkättä, ja kun sairaanhoitajatar ilmestyi, nousi hän hitaasti, suuteli\nJannea otsalle ja poistui sairaan luota...\n\nOli yö.\n\nJanne makasi valveilla. Toiset sairaat kuuluivat nukkuvan. Huoneessa\noli hämärä valaistus, ja Janne tuijotti valkoiseen kaihtimeen, jolle\nhänen mielikuvituksensa loihti mitä erilaisimpia kuvia aivan kuin\nelävissäkuvissa.\n\nTuleekohan se nyt? ajattelee hän. Ei se vielä saisi tulla. Ei häntä\npeloita, mutta kaikki on vielä kesken, hänhän on vielä niin nuori. Ei\nhäntä peloita, sillä ei siinä ole mitään pelättävää; ei sen jälkeen ole\nmitään, kaikki loppuu siihen, mutta se on kuitenkin niin haikeaa, näin\nnuorena...\n\nEi kuolemaa ole, sillä jos se olisi olemassa, olisi hän pelännyt\nvaaraa, mutta hän ei ole koskaan pelännyt...\n\nElämä on varmasti olemassa, ja kuolema on vain elämän loppu...\n\nMutta entäs jos kuolema olisi ja sen takana olisi jotain muuta? Ei\nole, ei ole, hän ei tahdo olla heikko ja uskoa turhia. Se on pelkoa ja\nse ei sovi miehelle... Hän uskoo, että sitä ei ole, eikä sitä silloin\nolekaan...\n\nMutta kuume nousi ja mielikuvat alkoivat käydä yhä vilkkaammiksi. Hän\noli olevinaan suuressa uimanäytöksessä.\n\nKoko avara uimahuone Ursininkalliolla on täpötäynnä väkeä. Aurinko\npaistaa kielteisesti, ja suolalta tuoksuvat aallot lepattelevat\nniin viekoittelevasti suuressa altaassa. Naisten pingoitetut,\nmoniväriset päivänvarjot kohoavat väkijoukon päiden päällä kuin\nsuuret, ihmeelliset sienet. Avojalkaisia pikkupoikia istuu sadoittain\npukuhuoneryhmän mustalla asfalttikatolla, ja niiden ruskeat, paljaat\nsääret vieri vierellä muodostavat kummallisen näköisen kaiteen\nkatonreunalle. Liput liehuvat ja pitävät pauketta niinkuin kuivamaan\nripustetut pesuvaatteet. Torvisoittokunta soittaa reipasta marssia,\nja kaikki esiintyjät astuvat erivärisissä uimapuvuissaan ja ruskeina\nkuin kupari pitkässä rivissä altaan reunalla olevalle siltamalle.\nSuoritetaan lyhyenmatkan kilpauinnit, sukellukset, matalat hypyt,\nhengenpelastusnäytteet ja kehumiset...\n\nSitten alkavat leikilliset näytännöt ja vihdoin kerroshypyt. Janne on\nseissyt alastomana nojaten kaiteeseen ja katsellut ihaillen kaikkea\ntätä reipasta menoa, jolle täysilukuinen yleisö osoittaa voimakkailla\nkättentaputuksilla suosiotaan ja mieltymystään. Hän värisee osaksi\nvilusta, vaikka onkin aurinkoinen syyspäivä, ja osaksi jännityksestä...\n\nNyt tulee heidän vuoronsa. Kaikkien alempien kerrosten hypyt onnistuvat\nheille jokaiselle, ja yleisö taputtaa ihastuneena käsiään. Kuuluu\nniin kummalliselta, kun hypättyänsä suuren, jännittävän hiljaisuuden\nvallitessa veden alta noustessa kuulee vedentäyttämillä korvillaan\nihmeellistä, epämääräistä ja kaukaista melua, niinkuin mattoja\ntomuutettaisiin...\n\nHänen vuoronsa on hypätä ylimmästä kerroksesta. Hän asettuu siltaman\nreunalle, katselee kerran alas, ettei vedessä ole ketään tiellä, nousee\nvarpaillensa ikäänkuin punniten ruumistaan, vetää ilmaa keuhkoihinsa,\nkohottaa kätensä joka lihas jännittyneenä ja heittäytyy sitten\nviidennestä kerroksesta, joka on viisitoista metriä korkealla, alas\nhuimaavaan syvyyteen...\n\nMutta juuri kun hän ikäänkuin leijailee ilmassa, nousee hänen\nollessaan keskitiessä äkkiä raju tuulenpuuska ja heittää hänet pois\ntasapainoasennosta, ja hän putoaa tuosta korkeudesta kyljellensä veteen\nja satuttaa oikean kätensä niin, ettei voi sitä liikuttaa...\n\nJanne koetti liikuttaa oikeata kättänsä ja huomasi, että hän ei\ntodellakaan voinut saada sitä hievahtamaankaan, siihen vain koski\nniin kovasti. Silloin hän havahtui mielikuviensa lennosta ja huomasi\neläneensä hourekuvia. Hänhän lepäsi vuoteessa...\n\nJannen on kuuma, päässä jyskyttää voimakkaasti, korvissa humisee\nkummallisesti niinkuin kaukainen kosken kohina. Niin, siinä se\ntuleekin... tuossa se on. Hän näkee pienen vesipisaran, äkkiä se\nhajoaa kahtia, nämä puolikkaat jakaantuvat taas vuorostansa kahtia,\nnyt niitä jo on monta, lukemattomia, satoja, tuhansia, niitä alkaa\ntulla kaikkialta, niitä on alhaalla, ylhäällä, sivuilla, päällä, alla,\nne paisuvat... Nyt ne tulevat lähemmäksi, ne paisuvat hirvittäväksi,\nhöyryäväksi koskeksi... vesi tulee ylemmäksi, se polttaa, hän koettaa\njuoda sitä vähemmäksi, mutta kieli kuivuu kitalakeen, se ei kostu, hän\nkoettaa juoda yhä, mutta vesi ei mene alas, se vain polttaa ja hän on\ntukehtua, hän tukehtuu...\n\nKun Janne avasi silmänsä, istui sairaanhoitajatar hänen vuoteensa\nääressä ja tarjosi hänelle vettä. Suu oli todella kuuma ja kuivan\ntahmainen. Kieli oli niin paisunut, että tuskin saattoi liikkua, ja\nhenki kulki vaivalloisesti.\n\n— Nyt taitaa kuolema sittenkin tulla, — ajatteli hän ja tuijotti\nsairaanhoitajattaren pään yli valkoiseen kaihtimeen, »kuoleman\nkaihtimeen» — niin oli hän kuullut muiden sairaitten sitä nimittävän...\nhäneltä sekosi taas kaikki ja hän vaipui horrokseen...\n\nJannea kylmää. Taas kuuluu kosken kaukaista kohinaa, se tulee niin\netäisenä ja soivana. Kirkas aurinko paistaa yli kotiniittyjen, kuuluu\npauhua ja ryskettä, mutta se menee pian ohi ja jäljelle jää soittoa\nja kilinää, niinkuin laseja olisi helistelty. Siinä se nyt tulevat\nne talviset jäät palasina, pienenä sohjuna, sinertävinä, punaisina\nauringossa hohtaen ja hehkuen kuin kristallit. Niiden säröiset\nsärmät hankaavat toisiansa, ja ne helisevät niinkuin isän kirkkoreen\nkulkuset...\n\nNiin ne vain rientävät, painuvat, nousevat ja soivat. Janne keinuu\nmukana, on niin kylmä, mutta samalla niin sanomattoman kirkasta, pohja\nmelkein näkyy. Janne painuu mukana, liikkuu jääpalasten kanssa...\nSoitto on niin helakkaa, nyt tullaan kirkkorantaan, urut jo soivat\nsaarnavirteen... hämärtää, pimenee, kylmää... Janne painuu yhä, nyt\nei enää soi... on hiljaista, hän vaipuu, hiljaa, vauhti viihtyy,\ntyyntyy... äänettömyys... syvään, syvempään, loppumattomiin...\nmustuu... sammuu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta elämä oli tällä kertaa kuoleman herra, ja Janne Pöyhtäri parani,\naluksi hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä hänellä oli voimakas\nja turmeltumaton ruumis.\n\nEräänä maaliskuun päivänä hän pääsi pois sairaalasta. Terveenä,\ntoisin sanoen, hänen oikean kätensä pääjänteet olivat turmeltuneet ja\nkuihtuneet niin, että hänen kätensä oli jäykkä. Hän saattoi kyllä sitä\nliikuttaa, mutta hän ei lääkärin sanojen mukaan voinut tehdä sillä\nmitään raskaampaa työtä.\n\nHänen uransa palosotilaana oli ainiaaksi katkennut. Horjuen hän astui\nulos sairaalasta muka tukien äitiänsä terveellä kädellänsä. Mutta vanha\näiti, tuo pieni ja ryppyinen äiti, taisi sillä kertaa tukea poikaansa,\nsillä niin järkytetty oli Janne kuultuansa lääkärin tuomion...\n\n\n\n\nXIII\n\n\nLumisen ja harvinaisen kylmän talven jälkeen alkoi kevät taas tehdä\ntuloaan. Albert Hakala huomasi, että samoin kuin vuorilta tuleva puro\nraivaa menonsa määrän ja suunnan eikä huoli kaivetuista ojista, samoin\nhänenkin ajatuksensa ja tunteensa kulkivat omia uomiaan. Hän oli\npäättänyt elää vain työlleen ja lapselleen, mutta...\n\nHän käveli paljon yksin ulkona ja imi itseensä sitä suloista myrkkyä,\njota yksinäisyys kasvattaa, sillä hän oli nyt enemmän yksin kuin\nkoskaan ennen. Ebballe hän ei voinut enää puhua mitään siitä asiasta,\njoka häntä kiusasi, ja Lahjaa hän ei tahtonut tavata, sillä se olisi\nollut hänelle ylivoimaista. Hän asteli katuja ja ajatteli, kuinka\nonneton onkaan ihminen...\n\nEikö Luoja ollut todellisuuden maailmaan saanut mahtumaan kylliksi\ntuskaa ja surua, koska hän oli luonut ihmisille vielä lisäksi\nmielikuvituksen äärettömän maailman?\n\nHänen ajatuksensa ja mielikuvansa olivat niinkuin joki, joka\njuostessaan suvantoina on tunteeton, mutta koskissa näyttää kuumat\nintohimonsa. Ja niitä koskia tuli välttämättömyyden pakosta liiankin\nusein.\n\nAina kun hänellä oli luento ja hän näki Lahjan, oli hän väkisinkin\nmenettää sielunsa tasapainon. Mutta hän ei uskaltanut vilkaistakaan\nsinne päin, jossa Lahja istui, sillä hänen korviinsa oli tullut ilkeitä\nhuhuja ja huomautuksia siitä, kuinka hän vietteli oppilaitaan...\n\nOlikohan Lahja uskonut salaisuutensa jollekin ystävättärelleen? Silloin\nsen tunsi koko maailma. Albertin mielestä luottamus on se pyhä liekki,\njoka ylläpitää herkkien tunteiden paloa, mutta jos Lahja nyt todella\noli ollut epäluotettava, niin oli hänenkin tunteensa varmasti sammuva.\nSitähän hän oli toivonutkin, mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että\nhänen elämänsä sisällys nyt yhtäkkiä riistettäisiin häneltä pois,\nkauhistutti häntä. Hän tiesi, että ihmissydän on ikäänkuin avoin haava,\njonka arpi on hauta, mutta hän ei tahtonut ainakaan vielä tunteittensa\nhautajaisia...\n\nUsein kulki hän uupumukseen saakka kaupungilla voidaksensa vapaammin\najatella omia asioitaan. Tavallisesti hän oli yksin, mutta toisinaan\nhän otti Annikin mukaansa, sillä Annikki saattoi niin vähän siellä\nkotona olla hänen kanssaan, sillä siellä esti häntä suuri, tekeillä\noleva työnsä, ja sitäpaitsi oli Ebban ja hänen välillään salainen\nkilpailu Annikin sydämestä. Ebba ei liikkunut paljoa ulkosalla, siksi\ntuli Annikki niin mielellään isän kanssa kävelemään kaupungille.\n\nEräänä toukokuun aurinkoisena päivänä hän oli määrännyt, että Annikki\ntulisi tapaamaan häntä hoitajattarensa saattamana lähelle Esplanaadia\nVallgrenin suihkukaivon luo. Annikki saattoi leikkiä Esplanaadissa\nodottaen, kunnes hän saapuisi luennolta.\n\nAlbert tuli yliopistosta pitkin Unioninkatua. Aurinko paistoi\nkirkkaasti ja lämmittäen. Hän pysähtyi hetkiseksi kadun kulmaan ja\nkatseli keväistä väenvilinää Esplanaadinkadulla ja torilla. Siinä vähän\nmatkaa hänen edessään kohosi Vallgrenin paljonpuhuttu suihkukaivo. Hän\nei ollut koskaan voinut käsittää, kuinka ihmiset saattoivat moittia\nsitä niin rajattomasti ja ankarasti...\n\nPunervan graniittiakaan äärellä pystyynkohonneet merileijonat syöksivät\nvettä kidoistansa niinkuin maan uumenista vasta vapaaksi päässeet\nvesisuonet. Ja korkealla olevasta pyöreästä, laakeasta altaasta, jonka\npäällä parjattu pronssinainen, merestä nousevaa Helsinkiä kuvaava\nalaston nainen, seisoi veikeän uneliaasti ja ihmetellen katsellen\nympärilleen, valui vesi kauniina, kimaltelevana helmivyönä. Saattoihan\ntuon pronssinaisen asennossa ja muodossakin olla muistutettavaa, mutta\njoka tapauksessa se oli mainettansa parempi...\n\nAurinko paistoi voimakkaasti, ja sen säteet taittuivat vesileijonien\nsuihkujen kirkkaissa vesikaarissa muodostaen tuontuostakin kauniita,\nepäsäännöllisiä sateenkaaria.\n\nAltaan reunalla leikki joukko lapsia. Pienet pojat uittivat rihmaan\nsidottuja leikkilaivoja, jotka aina täyttyivät yläaltaasta tulevista\nvesiryöpyistä. Pari poikaa oli kiivennyt merileijonien selkään,\nistuivat siellä hajareisin uljaina kuin konsanaan sotaratsujen selässä\nja nauttivat alhaalla olevien ihastuksesta. Pian syntyi heidän\nvälillään ankara taistelu. He pistivät pienen kätensä merileijonan\nkitaan ja koettivat ohjata vesisuihkua toiseen suuntaan toistensa\npäälle. Siinä oli huutoa ja iloa, kun voimakas suihku hetkiseksi muutti\nsuuntansa ja kasteli ympärillä olevan, meluavan lapsilauman. Iloinen ja\nleikkisä oli tuo Vallgrenin suihkukaivo, ja se tuntui olevan oikealla\npaikallaan. Ainakin kasvava polvi sitä ymmärsi ja osasi käyttää\nvirkistyksekseen.\n\nMyöskin Annikki oli katselijoiden joukossa, eikä hän innoissaan\nhuomannut isän tuloa, ennenkuin isä hiljaa veti hänet hyvintähdätyn\nvesisuihkun alta. Sitten he lähtivät, isä ja tytär, kävelemään\nkaupungille. Hoitajatar meni omille asioilleen.\n\nAnnikki oli siinä iässä, jolloin lapset kysyvät kaikkea, ja isä sai\nvastata mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin. He olivat saapuneet\nläpi Esplanaadin ja Vanhankirkon-puiston Lönnrotin patsaalle ja\nistuutuivat sen edessä olevalle penkille. Albert ei ollut erikoisemmin\nihastunut tähän monimutkaiseen patsaaseen, mutta hän arveli, että\nehkä nykyisellä Suomen kansalla on otaksuttava olevan kuihtuneempi\nmielikuvitus kuin entisellä, koskapa taiteilija on katsonut\nvälttämättömäksi esittää pronssissa sekä mahdolliset että mahdottomat\nKalevalan symboliset olennot...\n\nAnnikki kyseli taas ehtimiseen. Isä ei saanut hetkeksikään rauhaa.\n\n— Isä mikä tuo on, miksikä se on tuollainen? Ja isä kertoi tapansa\nmukaan sadun muodossa:\n\n— Oli kerran hyvin köyhä räätäli Sammatissa, ja hänellä oli monta\npoikaa, mutta yksi pojista, Elias, ei tahtonut neuloa vaatteita, vaan\ntahtoi aina lukea ja katsella kirjoja...\n\n— Isä, kuvakirjojako? Lukeeko se nytkin?\n\n— Ole hiljaa nyt. Ja sitten se köyhä poika pääsi kouluun ja kärsi\npaljon nälkää, mutta koska hän oli hyvin viisas ja ahkera, niin hän\nedistyi hyvin ja tuli vihdoin ylioppilaaksi...\n\n— Isä, kuuluuko hän isän osakuntaan?\n\n— Ei. Ja tämä Elias oli kuullut, että Suomen rajamailla Karjalassa ja\nsiellä Venäjän rajoilla oli kätkettynä suuri aarre, joka oli kansan\noma, koko Suomen kansan oma, mutta jonka arvoa ei kukaan käsittänyt.\nHän lähti jalkaisin kävelemään ja hakemaan sitä aarretta...\n\n— Eipäs hän kävellyt, hän hiihti, sillä hänellä on hiihtotossut\njalassa, — sanoi Annikki katsellen patsasta.\n\n— Niin, saattoi hän talvella hiihtääkin. Ja hän kulki ja kulki ja\nkeräsi aarretta, joka oli särkynyt hirveän moneksi pirstaleeksi. Ja\nse aarre oli suuri, ihmeellinen runo, jonka arvoa on mahdoton rahassa\narvostella, ja se oli Suomen kansan oma...\n\n— Oliko se oikein ikioma?\n\n— Oli. Ja viisas Elias pani sen runon kaikki osat yhteen, ja siitä\nmuodostui suuri kirja, jota kaikkien suomalaisten pitäisi lukea. Ja\nniin tuli tästä köyhästä räätälin pojasta sellainen mies, josta kaikki\npuhuivat aina vierailla mailla saakka, ja hänestä tuli rikas mies, ja\ntämän kaiken hän ansaitsi ahkerasti kävellen ja runoja keräten...\n\n— Isä, tullaanko mekin rikkaiksi, kun me niin paljon kävelemme?\n\nAlbert ei voinut muuta kuin nauraa.\n\n— Ja sitten Suomen kansa pystytti hänelle tämän muistopatsaan, jossa on\nVäinämöinen tuo tuossa...\n\n— Tuo joulupukkiko?\n\n— Niin, ja Antero Vipunen tuo kivinen pää tuossa, ja Kanteletar-neito\nja tietysti itse Elias tuossa istumassa...\n\n— Isä, onko se hyvin painava tuo Elias?\n\n— Kuinka niin, lapseni?\n\n— Niin, jos tulee kova tuulispää ja se lähtee lentämään tulisilla\nvaunuilla taivaaseen...\n\nAlbert nauroi sydämellisesti. Annikki oli vielä niin lapsellinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe tekivät usein tällaisia kävelyretkiä kaupungin eri osiin, ja isä\nkertoi aina satuja sen eri nähtävyyksistä. Kaisaniemessä hän kertoi,\nkuinka noin kuusikymmentä vuotta sitten siinä todella oli ollut\nmerenlahtien ympäröimä niemi ja kuinka sillä niemellä oli asunut eräs\nKaisa-niminen kiltti täti, jonka mukaan koko nientä ja myöhemmin merta\ntäyttämällä saatua puistoa nimitettiin Kaisaniemeksi, vaikka se ei enää\nollutkaan mikään niemi.\n\nTaikka kertoi hän Fredrik Paciuksen patsaalla, kuinka kaukaisesta\nmaasta oli tänne tullut nuori mies, joka oli ryhtynyt laittamaan\nlauluja Suomen kansalle, ja kuinka hän oli laittanut sävelen siihenkin\nlauluun »Oi, maamme Suomi synnyinmaa», jonka kaikki osaavat.\n\nKaikkia kyselevälle Annikille hän sai kertoa, kuka makasi Kaisaniemessä\nolevassa niinsanotussa »Vapaamuurarin haudassa». Ja Annikki sai tyytyä\nsiihen, kun hän sai kuulla, että se ei ollutkaan mikään muurari, vaan\noppinut, rikas ja hyvin kiltti Granatenhjelm-niminen setä, joka oli\npitänyt pientenlastentarhaa lähellä sitä paikkaa jossa hänen hautansa\nnyt oli.\n\nNäin kulkien ja jutellen kului monta raskasta hetkeä, ja Albert unohti\naina Annikin läsnäollessa suuren intohimonsa ja kuluttavan tuskansa.\n\nMilloin he olivat Aurora Karamsinin huvilan puistossa, milloin\nEläintarhassa, milloin Korkeasaarella, ja aina riitti isällä satuja,\nja aina he koettivat etsiä joitakin uusia kauniita paikkoja. Annikki\noli niin ihastunut näihin kävelyihin, että hän usein kotia tultuaan\nkertoi äidille mitä ihmeellisimpiä satuja Helsingin eri puistoista\nja nähtävyyksistä. Ebba hymyili raukeasti; hän tunsi niissä saduissa\nAlbertin kaupunginrakkauden...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä toukokuun iltana Albert seisoo Kaisaniemessä Eläintarhanlahden\nrannalla lähellä soutuklubin venevajaa. Aurinko on laskussaan.\n\nEläintarhanlahti lepää rasvatyynenä ja kuvastaa lähellä, vastaisella\nrannalla olevia korkeita kivitaloja ja niiden edessä kasvavia muutamia\nhiukan vihertäviä puita, joiden kuvat aina silloin tällöin vienon virin\nkäydessä heilahtavat. Etäämmällä olevan Kallionkirkon jykevä torni\nnäyttää pitkältä ja varmalta graniittisessa vaaleudessaan, ja on kuin\nsen kuva tahtoisi upottaa kärkensä lahden syvimpään mutaiseen pohjaan.\nPitkänsillan loivat graniittikaaret kertaantuvat vedessä muodostaen\nikäänkuin kolme hiukan litistynyttä jättiläistynnyriä, jotka ovat\nkupeellaan ja valuttavat sisästänsä likaista, pahalle tulevaa merivettä\ntyveneen lahteen.\n\nTaivaanranta kajastaa punertavana, ja keskitaivas on niin korkea\nja keväisen kuulakas. Ratapihan lukemattomat veturit kirkaisevat\ntuontuostakin kimakasti, ja Pohjanmaan pikajuna viheltää pitkän,\nvalittavan vihellyksen, lähtiessään viemään viestejä veriseen\nEurooppaan...\n\nVaikka on jo ilta, on rannalla liikettä ja hälinää. Kymmenittäin\nveneitä on kumollaan rantakivillä ja rantatörmällä. Niissä on toisissa\nsuuria halkeamia, joista päivä näkyy läpi. Toisia ovat niiden omistajat\njo korjailleet ja paikkailleet sekä vetäneet räikeänpunaista maalia\npaikkojen päälle. Nuo suullaan makaavat veneet näyttävät suurilta,\njättiläiskokoisilta kovakuoriaisilta, jotka milloin hyvänsä voisivat\navata täplikkäät siipensä ja lentää tiehensä tai lähteä juoksemaan ylös\npitkin vihreänukkaista rantatörmää...\n\nTyömiehet, mekanikot, puotipalvelijat ynnä muut kättensä työllä\neläjät ovat päivätyönsä päätettyään saapuneet tänne veneittänsä luo\nlaittamaan niitä kesäkuntoon. Eräs nokinen seppä, joka varmaankaan ei\nole ehtinyt käydä kotonansa kasvojaan pesemässä ja tuskinpa on ehtinyt\nvielä edes syödäkään, leikkaa innokkaasti kiiltävää säilykelaatikkoa\nrikki. Saatuaan sen reunan irti pohjasta silittää hän vasarallaan siten\nsaamansa peltilevyn ja alkaa naulata sitä veneen kyljessä olevan raon\npeitteeksi.\n\nSahat ja höylät ovat työssä, kitin ja maalin haju täyttävät ilman. Eräs\nonnellinen puuseppä vetää suurella nautinnolla paksua maalaistervaa\nison veneensä paikattuun kylkeen. Kuinka se terva tuoksuu voimakkaalta\nja terveelliseltä...\n\nKaikilla on kiire, sillä ilmat ovat käyneet niin sanomattoman kauniiksi\nja pitäisi päästä lauvantai-iltana saareen... Muutamien veneitten luona\nnauraa kikattaa iloisia tyttösiä, jotka vuoroin kehuvat ja moittivat\nystäviensä veneitä ja korjauspuuhia. Mutta hauskaa heillä kaikilla on...\n\nRannassa kiikkuu jo lukemattomia puulaitureiden kylkiin kytkettyjä\nvalkoisia, punaraitaisia veneitä. Pari moottorialusta viilettää\näänekkäästi sytkyttäen pitkin lahden tyyntä pintaa. Niiden vauhti on\ntasainen ja kutsuva, ja ne katoavat Pitkänsillan kaarien alle niinkuin\nkärpät koloihinsa. Kevät on karkottanut kaikkien mielestä kaukaisen\nsodan uhkaavan vaaran ja pelon. Se oli tuntunut vain kylmänä, pimeänä\ntalvena niin kauhealta. Nyt ei keväinen kaupunki muistanutkaan sotaa,\nse vain iloitsi ja riemuitsi, niinkuin ei maailmassa olisikaan mitään\nkärsimyksiä...\n\nAlbert kulkee äänetönnä ja tarkastelee veneitä lähemmin. Monet niistä\novat jo niin mätiä ja lahoja, ettei niitä hänen mielestään enää kitti\neikä maali voi pelastaa. Ne ovat jokseenkin yhtä surkuteltavia kuin\nvanha kaunotar, joka on koettanut väreillä ja muilla keinoilla saada\nitsestään vielä kaunista, vaikkapa vain täksi illaksi.\n\n— Vaikkapa vain täksi kesäksi, — ajattelevat kai veneitten omistajat.\nMutta Albertia ne kammottavat, nehän ovat uivia ruumisarkkuja. Hän\narvaa, kuinka paljon ilon ja onnen toiveita onkaan liitetty niihin\nkesäisiin retkiin, joita näillä veneillä tullaan tekemään, mutta\nhän näkee kauhulla myöskin ne lukemattomat sanomalehtikertomukset\nhaaksirikoista ja hukkumisista, jotka ovat sattuneet kesän kuluessa\ntällaisilla retkillä...\n\nMutta kaikilla, jotka nyt ovat rannalla, on sanomattoman hauskaa. He\novat niin nuoria ja elämänhaluisia, ja kevätilta kaihoineen, riemuineen\non niin kutsuva. Monen pursi odottaa jo tuolla tyvenessä rannassa\narmasta, joka istuu perään ja hoitaa huolimattomasti, nauraen ja\nilakoiden peräsintä, niinkuin vain nainen voi, jonka vallassa on miehen\nkohtalo...\n\nMitä siitä, jos kuolemakin tulisi tällaisella retkellä. He ovat\nkuollessaankin onnellisia, heidän purtensa vie joka tapauksessa\nunhotuksen ja rauhan saarille...\n\nLähellä olevasta Kaisaniemen ravintolan niinsanotusta\n»meripaviljongista» kuuluu ruotsinkielistä ylioppilaslaulua. Albertin\nruumiin läpi käy heikko puistatus. Laulaja-ajat tulevat mieleen. Tuo\nvieraskielinen laulu on niin harras ja alakuloinen; siinä on täällä\nkuolevan kulttuurin hautauslaulun surullinen kaiku. Ei Albert tunne\nsääliä siksi, että se on ruotsinkielinen kulttuuri, joka tuolla punssin\nkera laulaa joutsenlauluaan, mutta hänestä kaikessa kuolevassa on\njotain niin masentavan surullista...\n\nAlbertin rintaa ahdistaa sanaton tuska... Hän ei voi nähdä tätä sainean\ntyventä, umpinaista valkamaa, hän ei voi kuunnella tuota surullista\nylioppilaslaulua, hän ei jaksa katsella noiden köyhien onnellisia\npuuhia venerannassa...\n\nHän on juuri aikeissa lähteä ratapengermän yli Eläintarhan puolelle,\nkun joukko iloisia ylioppilaita kulkee hänen ohitsensa ravintolan\nkulmauksessa. Siinä on nuoria neitosia ja nuorukaisia. He ovat kaikki\nhilpeitä ja laulavat iloista, marssintahtista kevätlaulua. Kaikilla\nnuorukaisilla on neitonen käsikoukussaan.\n\nAlbert pysähtyy silmänräpäyksessä, hän luulee vaipuvansa maahan, sillä\nniin hänen polvensa notkahtelevat..\n\nLahja Kaario kulkee siinä hänen ohitsensa huomaamatta häntä ja nojaa\nonnellisena erään kauniin, solakan nuorukaisen käsivarteen...\n\n— Myöhästynyt, — kuiskaa hän itseksensä.\n\n— He menevät Alppilaan. Nuoruus ei jaksa odottaa, sille ovat jumalat\nmitanneet liian vähän aikaa.\n\nTuntuu kuin kaikki hänen ympärillään olisi vaiennut. Ääretön hiljaisuus\nja tyhjyys asustaa hänen lähettyvillään, ja hänen sielunsa täyttää\nsanaton hätä ja ääretön tuska. Hän luuli jo voittaneensa, mutta hänen\nsilmänsä eivät kestäneetkään tuota onnellista näkyä.\n\nHänet valtaa ääretön katumus, katumus siitä, että oli kieltäytynyt\nonnestaan. Nyt se on myöhäistä...\n\nAh, hän katuu, hän katuu...\n\nHänen sydämensä avautuu kuin kukka, jonne katumuksen pistävät\nmehiläiset lentävät mettä noutamaan, mutta hänen kukassaan ei olekaan\nmettä, vaan karvasta katkeruutta...\n\nHän on vaivoin laahustanut Kaisaniemen lammikolle. Hän ei jaksa enää\nkävellä, vaan istuutuu penkille lammikon ääreen.\n\nHeikosti valaisevan kuun hopeainen kuva heijastuu tuon keinotekoisen\nlammen pinnasta, ja lähellä olevien korkeitten kivitalojen akkunoista\ntuikkii siellä täällä raukea tuli, sillä ilta on vielä hämärä ja\nkuulas. Lammen pinnalla soutaa juhlallisesti valkoisia joutsenia,\nja saaressa lammen keskellä järjestäytyvät hanhet ja sorsat hiljaa\nkaakotellen yötiloilleen...\n\nEräs suuri joutsen kutsuu kuuluvasti ystäväänsä. Se levittää mahtavat\nsiipensä ja tahtoisi lentää, mutta siivet eivät kanna, ne ovat\nleikatut, ja sen lentoyritys päättyy valittavaan joikuun...\n\n— Lentäisin minäkin, — ajattelee Albert, — mutta minunkin siipeni ovat\nainiaaksi katkotut. Valkoinen joutsen, meidän olisi pitänyt lentää\nsilloin, kun siivet vielä kantoivat...\n\nHän istuu kauan ja katselee, kuinka kevätilta vähitellen pimenee,\nkuinka äänet saaressa vaikenevat. Vain silloin tällöin kuuluu joku\nyksinäinen kaakahdus... valkoinen, yksinäinen joutsen seisoo saaren\nrannassa aivan veden rajassa ja pesee valkoista pukuaan. Sen kuva\nliikkuu vedenkalvossa... Kivimuurien akkunavalot alkavat heijastua\nvedestä, kuun kuva on kirkastunut, joku himmeä tähti syttyy vaalealle\ntaivaalle, ja lehdettömien puiden pimennossa hänen takanaan ja\nsivuillaan kuuluu penkeiltä ihmisten hiljaista kuisketta. Hän näkee,\nkuinka kaksi tummaa olentoa tuolla etäämmällä eräällä penkillä istuu\nhyvin lähekkäin... sylitysten...\n\nSuloinen toukokuun yö, mutta kuitenkin niin raskas...\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSairaalasta päästyään Janne Pöyhtäri oli alakuloinen ja toivoton\nniinkuin ihminen, jolta elämänura on katkaistu vastoin hänen tahtoansa.\n\nHän oli ollut niin kiintynyt toimeensa, se oli ollut kuin luotu hänen\nrohkealle ja reippaalle luonteelleen, ja hän oli liittänyt siihen niin\npaljon toiveita. Hän oli menestynyt erikoisen hyvin; sekä päällystö\nettä toverit ihailivat hänen voimaansa ja päättäväisyyttään. Hän ei\npelännyt työtä, sillä työ oli hänelle iloa ja vain työ antoi hänen\nmielestään elämälle oikeutuksen... Usein öisin valveilla loikoessaan\nhän oli miltei toivonut, että syttyisi jossain tulipalo, jotta syntyisi\nliikettä ja toimintaa, jotta hän saisi taistella, raataa ja voittaa,\neikä hän silloin kuitenkaan toivonut kenellekään mitään vahinkoa tai\nvaaraa... Mutta nyt oli kaikki lopussa.\n\nHän oli usein vahdissa astellessaan yövuorolla kuvitellut, että kerran\nhän on siinä asemassa, että saa käskeä muita tähän portille seisomaan.\nEikä hän ajatellut sitä minään kostona kenellekään taikka ylpeydellä,\nsillä hän tiesi, että hänellä silloin oikeuksiensa ohella on myöskin\nsuurempi edesvastuu, ja hänestä oikea mies eli ihannemies, joksi hän\ntyön ja toiminnan kautta niin mielellänsä olisi tahtonut itsensä\nkasvattaa, kantoi ennen kaikkea edesvastuuntunnetta...\n\nMutta nyt oli hänelle sattunut vanhojen ihanteiden vararikko.\nTyhjätaskuna hän kulki katua ylös, toista alas miettien ja pohtien,\nmihinkä nyt ryhtyisi. Hänen kätensä oli tavallaan terve, ei sitä\nainakaan pakottanut, mutta kankea se oli eikä hän voinut sillä tehdä\nmitään raskaampaa työtä.\n\nRuveta uudestaan ajuriksi? Ei, sitä hän ei voinut. Hän inhosi sitä\nammattia, ja juuri senvuoksi hän sen oli jättänytkin. Eihän se ammatti\nitsessään ollut pahempi kuin joku muukaan toimi, mutta siinä täytyi\npakostakin muuttua huonoksi sentähden, että sai aina olla tekemisissä\nihmisten kanssa, jotka katsoivat oikeudekseen näyttää vain huonoja\npuoliaan. Ajuria kohteli jokainen ylimielisesti...\n\nHän olisi kyllä päässyt poliisiksi, sillä useinhan otettiin\npoliisikuntaan entisiä palosotilaita, mutta ei hän katsonut kankean\nkätensä takia voivansa ryhtyä toimeen, jossa tarvittiin hetkellistä\nvoimaa ja ripeätä toimintaa, ja muutenkin hän piti tätä tointa\njokseenkin onnettomana ammattina...\n\nHalveksivathan monet ihmiset salaisesti poliisia. Olihan ihmisille\nitse asiassa nöyryyttävää pitää palkattuja miehiä vartioimassa, että\nhe eivät tekisi toisillensa pahaa. Se oli ihmisyydelle alentavaa, ja\nsentähden poliisi harmitti kaikkia, jotka tunnustivat ihmiskunnan\nkurjuuden. Eivät he vihanneet tuota ihmistä, joka tuossa kadulla kulki\nja vartioi, sillä saattoihan hän olla yhtä hyvä kuin kuka tahansa, vaan\nhe vihasivat ihmisten sanomatonta huonoutta, jonka liikkuva todistus\noli tuo asestettu mies...\n\nSalapoliisiksi hän myöskin olisi kelvannut ja saanut ehkä hyvänkin\npalkan, mutta se toimi oli hänestä kerrassaan koiranvirka. Hän oli\ntoisinaan öisin ajossa ollessaan nähnyt, kuinka nuo siviilipukuiset\n»herrat» astelivat pitkin katuja etsien varkaita ja muita epäilyttäviä\nihmisiä. Niiden jo pelkässä katseessa oli jotain sellaista epäilevää\nja pälyilevää, että jokainen tarkkanäköinen ihminen saattoi helposti\narvata heidän salaisen ammattinsa. Oikein häntä inhoitti, kun hän\nmuisteli, miten ne toisinaan kulkivat paraatiovelta paraatiovelle\nkoetellen olivatko ne lukossa ja jääden usein odottamaan, jos jotain\nsattuisi.\n\nToisinaan taasen, jos he näkivät jonkun ihmisen, oli se vaikka\nmiten kunnialliselta näyttävä mies tai nainen, niin he asettuivat\nporttikäytävien pimentoihin ja muihin loukkoihin salaa seuraten\nyöllisen kulkijan retkiä.\n\nVain kissa vainosi tuolla tavalla saalistansa, mutta se tekikin sen\nelääkseen. Harjoittihan tosin salapoliisikin ammattiaan elääkseen,\nmutta Jannen mielestä täytyi ihmisen voida ansaita leipänsä\narvokkaammalla toimella kuin toisten rikoksia ja paheita seuraamalla.\nHän ei tahtonut elättää itseään sillä tavalla... Ei, jotain kunnollista\ntyötä, oikeata työtä hän halusi itsellensä, mutta sitäpä ei ollut\nhelppo saada. Eihän hänellä ollut mitään ammattitietoja eikä erikoisia\ntodistuksia, ja vallityöhön, jota myöskin olisi saanut, hän ei voinut\nkätensä takia mennä...\n\nHän oli kulkenut jo viikkokausia etsien työtä. Mutta onni ei ollut\nhänelle myötäinen. Hän ei voinut käsittää, kuinka ei nyt tapahtunut\nhänen asemassaan äkkimuutosta, niinkuin niin monasti ennen oli sattunut\nasioita, joita ei ollut osannut aavistaakaan...\n\nRaskasta oli kulkea työnhaussa. Kun hän nousi korkeita portaita\njonkun vaikuttavan henkilön luo, jolta luuli saavansa työtä, tuntui\nhänestä niinkuin hän olisi ollut kuritushuonevanki, jolla on raskaat\nrautapultit jalkoihin kytkettyinä. Ja kun hän nöyrästi, vaikkakin\nmiehekkäästi, esitti asiansa, vastasi moni »pomo» miltei närkästyneellä\näänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt lainaksi suuren summan rahaa,\nvaikka hän pyysi vain työtä ansaitakseen kunniallisesti elatuksensa ja\nauttaaksensa äitipoloistaan, joka oli aivan menehtyä, toivottomuuteen.\n\nKuinka hän toisinaan kiroili kovaa kohtaloaan. Hän oli varma, että\nolisi menestynyt toimessaan, saanut ylennystä ja ehkä muutaman vuoden\nkuluttua päässyt aliruiskumestariksi. Hän oli kuvitellut, että sitten\nhän pyytää tulla komennetuksi Kallion paloasemalle. Siellä hän saa\nvapaat huoneet ja menee sitten, ellei aikaisemmin, naimisiin Hannansa\nkanssa, ja vanha äiti muuttaa heille... Sitten he voivat aina keväisin\nja kesällä syödä ulkosalla siinä pienessä pensaitten ympäröimässä\nlehtimajan tapaisessa, joka on paloaseman yhteydessä ja jonka keskellä\non pienen pilarin päässä kirkas, lasinen pallo, josta näkee koko\ntienoon pienoiskoossa. Mutta se unelma oli kuollut niinkuin lintu\nkesken laulunsa...\n\nOmasta puolestaan hän olisi tämän vastoinkäymisen kantanut\nrauhallisemmin, mutta kun hänellä oli vanha äiti, joka tarvitsi\napua, niin se tuntui masentavalta. No, vanha äitikin ymmärsi sentään\nodottaa... Mutta Hannan, hänen morsiamensa tähden tuntui hänen asemansa\nkerrassaan sietämättömältä. Olihan Hanna koettanut lohduttaa häntä ja\nluvannut odottaa, mutta hänelle itselleen oli tämä tila kuin kuumin\nhelvetti. Eihän hän ollut mies eikä mikään, kun ei voinut tällä iällä\nelättää itseänsä ja perustaa omaa kotia! Senhän teki kurjin renkikin\nmaalla...\n\nYksin voi ihminen kärsiä mitä hyvänsä, mutta kun tietää, että on\nolemassa muita, jotka kärsivät saman asian takia, niin tulee oma tuska\nmoninkertaiseksi...\n\nHän alkoi hävetä tovereitaan. Jos joku kysyi häneltä, missä puuhissa\nhän nykyään oli ja milloin hän aikoi mennä naimisiin, niin hänestä\ntuntui, kuin hän olisi saanut puukosta. Hän punastui kuin pahanteosta\ntavattu lapsi. Kuinka ihmiset aavistamattaan saattoivatkaan olla\nilkeitä ja tunkeilevia! Mitä se heitä liikutti missä hän oli ja mitä\nteki? Hän vastasikin toisinaan hyvin ärtyneenä: — Ei missään ja entäs\nsitten...\n\nHänen reipas ryhtinsä oli kadonnut, ja kuitenkaan ei hänen ruumiinsa\nollut mitenkään sairas, hänhän oli jo täysin toipunut sairaudestaan.\nMutta hän oli sielultaan sairas, hän oli nujerrettu ja maahanlyöty\nniinkuin rohkea lepakko, joka on lentänyt ilmassa huojuvaa, viuhuvaa\nongenvapaa vasten ja pudonnut maahan ja läähättää nyt pihamaalla pienet\nterävät hampaat irvissä, ikäänkuin olisi halukas puremaan, tuo pieni,\nrunneltu raukka, jolta on katkennut toinen siipi...\n\nKatuja kävellessään Janne oli rahapulassaan muistanut tuomari\nKatajistonkin ja oli käynyt häneltä saatavaansa perimässä. Eihän se\ntosin ollut kuin alun toistakymmentä markkaa, mutta olihan sekin\njotakin. Tuomari otti hänet kyllä vastaan, mutta sanoi, että hänellä\nei nyt sattunut olemaan rahaa kotonaan, ja kehoitti tulemaan joskus\ntoiste. Ei hän kuitenkaan toista kertaa mennyt perimään rahojansa,\nsillä ei hän viitsinyt omiansa kerjätä...\n\nSitten muistui hänen mieleensä taiteilija Hertell ja hän lähti\ntapaamaan häntä.\n\nAteljeerin ovi ei ollut lukossa, ja Janne astui ovelle hiljaa\nkoputettuaan sisälle. Taiteilija Hertell oli puettuna kirjavaan,\nsilkkiseen yöpukuun ja istui suuressa nojatuolissa lähellä takkaa ja\nheitteli teräaseita puiseen kattoon.\n\nNähtyänsä Jannen lopetti hän hetkiseksi heittelemisensä ja käski Jannen\nastua sisälle. Janne tervehti taiteilijaa, mutta pysähtyi sitten\nepävarmana, sillä taiteilijan katse oli tuima ja samalla levoton.\n\n— Perälle vaan, perälle vaan, pois tieltä! — sanoi taiteilija ja\nalkoi taas heitellä aseitaan kattoon. Hän oli sangen taitava, mutta\nmonet aseet singahtivat kuitenkin liian veltosti hänen kädestään ja\nkimposivat takaisin katosta. Oli vaarallista seistä liian lähellä ovea.\n\n— Minä tulin kysymään, tahtoisiko taiteilija maalata valmiiksi sen\n»Maratonjuoksijan»? Minulla olisi nyt aikaa koska hyvänsä.\n\n— Minkä juoksijan? — kysyi taiteilija ja katseli tylysti Jannea, joka\nseisoi hämillään.\n\n— No, sen taulun, jossa minä olin mallina ja joka ei vielä tullut aivan\nvalmiiksi, sen juoksijan...\n\n— Ahaa, senkö, — sanoi taiteilija ikäänkuin havahtuen. — Ei siitä tule\nenää mitään. Minä en näe värejä enkä väliin malliakaan. — Hän haki\ntaulun esille ja näytti sitä Jannelle. — Kas tässä se nyt on.\n\nJanne oli horjahtaa taaksepäin, sillä niin teki hänen pahaa. Taulussa\nesiintyvän alastoman miehen kasvot olivat hänen näköisensä, ja nyt oli\ntaiteilija heittänyt suuren ateljeeriveitsen sen miehen rintaan.\n\nMitä sinä ihmettelet? Sellainen se on. Minä koetin, tulisiko sen\nrinnasta verta, mutta eipä vain tullutkaan. Se oli veretön juoksija,\nkas se oli niin saamarin kevyt ja henkevä, mutta sentähden sillä onkin\nmaailmanrekordi.\n\nHän istuutui nojatuoliin ja alkoi heitellä aseita oveen.\n\nJannea kauhistutti. Ensinnäkin puistatti häntä nähdessään ikäänkuin\noman rintansa lävistettynä — veitsi heilui vieläkin siinä kankaassa, —\nmutta ennen kaikkea kauhistutti häntä se, että hän huomasi taiteilijan\nmenettäneen järkensä. Hänen päänsä painui alas, ja hän aikoi odottaa\nhetkeä, jolloin taiteilija nousee keräämään aseitansa, ja poistua\nsanomatta mitään, mutta taiteilija huomasi hänen aikeensa ja huusi:\n\n— Heipä hei, Janne, sinä olet reipas ja pulska poika, heitäppäs\nsinäkin, jos osaat. Katsos nyt riehuu maailmansota, eikä nyt\njuokseminen auta. Minä olen niin väsynyt, niin saamarin väsynyt, mutta\nminun täytyy harjoitella, täytyy, ei tästä sodasta muuten loppua tule.\nKaikki kutsuvat minua, kaikki pyytävät minua puolellensa, sillä he\ntietävät minun hirvittävän taitoni. Mutta minä olen ottanut käteni pois\nheistä. Katsos minä en ole vielä valmis, mutta kun minä tästä kerran\nlähden, niin minä määrään itse rauhanehdot. Ei, poikani, ei tässä\nnykyään tulla kuuluisaksi juoksemalla. Taito se on, joka määrää. No,\nkoetappas, minä opetan sinua ilmaiseksi...\n\nJanne palasi ovelta ja otti yhden teräväkärkisen pistimen ja heitti sen\nkattoon, josta se kimposi takaisin kuin kivestä.\n\nTaiteilija nauroi kolkosti. Janne luuli paksun takkinsa haittaavan ja\nriisui sen yltään. Sitten hän käänsi paidanhihansa ylös ja valitsi\nitsellensä suuren suomalaisen puukon, jota hän varmasti osaisi käyttää\nparemmin, sillä olihan hän veljensä kanssa lapsena pelannut puukkopeliä\nsantakasassa.\n\nTaiteilija seurasi jännittyneenä ja tarkkaavaisesti jokaista hänen\nliikettään. Janne punnitsi veitsen painoa kädessään, tarttui sitten sen\nterään niinkuin ennen pelissä ja heitti sen voimiensa takaa pää edellä\nniin, että se teki käänteen ilmassa ja tarttui heikosti kattoon. Hetken\nse siinä heilui, ja taiteilijan pää heilui samassa tahdissa. Sitten\npuukko putosi raskaan, visaisen päänsä painosta lattialle. Taiteilija\nremahti taas raakaan nauruun...\n\nJanne oli masentunut, sillä hän huomasi, ettei kätensä kykene enää\nmihinkään voimainponnistukseen. Hän aikoi yrittää vielä kerran. Mutta\njuuri kun hän tarttui toiseen puukkoon, kävi taiteilija äkkiä kiinni\nhänen käsivarteensa.\n\n— Mitä se on? Huu, mikä siinä on? — sanoi hän ja katseli tuijottavilla\nsilmillään Jannen käsivarressa olevaa hirvittävää arpea. Janne kalpeni,\nikäänkuin häntä olisi lyöty teräaseella, sillä taiteilijan katse oli\nniin sanomattoman kauhistunut ja inhoa kuvastava...\n\n— Se on palanut, — sanoi Janne tuskin kuuluvasti ja ikäänkuin anteeksi\npyytäen.\n\n— Se on hävytöntä, polttaa kätensä tuolla tavalla, kauniin kätensä!\nKuuletko sinä, se oli kaunis ja komea käsivarsi, sellaisia ei ole joka\npojalla tässä maassa. Polttaa, polttaa... mitä järkeä siinä on? Etkö\nsinä tiedä, että ei ole muita syntejä kuin tyhmyys ja rumuus. Sinussa\non ne molemmat. Se on kauheata, peitä se heti, minä en voi katsella\nsellaista, se on ruma, ruma... inhoittava...\n\nJanne koetti puolustautua ja selitti, että se oli tullut taistelussa\ntoisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Hän oli tahtonut tehdä\nsankariteon. Mutta taiteilija ei kuunnellut häntä, vaan kiihtyi yhä\nenemmän ja soimasi Jannea sopimattomin sanoin, ikäänkuin Janne olisi\ntehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan. Janne kuunteli hetken aikaa\nrauhallisena, mutta sitten alkoivat hänen huulensa värähdellä, sillä\nhän oli niin hermostunut ja onneton, ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun.\nMutta taiteilija puhui yhä vain kiihtyneemmin ja heitteli kiivaasti\naseita kattoon sekä pauhasi:\n\n— Rumaa... tyhmää... anteeksiantamatonta typeryyttä... syntistä...\n\nHetken itkettyään Janne rauhoittui ja puki takin päällensä. Hän huomasi\nolevansa tekemisissä vaarallisen mielipuolen kanssa. Häneen oli aluksi\nmoite koskenut niin kipeästi, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksi,\nettä sen lausui mielipuoli. Mutta kun häntä oli moitittu juuri siitä,\nmikä oli hänen onnettomuutensa syy, oli hän hetkiseksi tullut heikoksi,\nhänenkin kärsimyksillään täytyi olla rajansa... Mitään sanomatta hän\nhiipi ulos ateljeerista ja jätti onnettoman taiteilijan yksikseen\nheittelemään aseitaan ja lopettamaan maailmansotaa...\n\nAstellessaan alas korkeita portaita tuntui hänestä, ikäänkuin hänen\nolisi joka askeleella tullut helpompi olla. Hänen tarmonsa ja tahtonsa\nterästyi. Hän oli nähnyt vielä suuremman onnettomuuden kuin hänen\nomansa olikaan ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, että\nhänellä kuitenkin vielä oli tallella järkensä valo...\n\nMikä kova kohtalo olikaan saattanut hänet näkemään niin paljon rumaa.\nSiinäkin oli taas juoppouden ja huonon elämän lahjakas, sivistynyt\nuhri... Häntä oli aina peloittanut tuo taiteilijan ainainen juominen,\nja nyt hän oli nähnyt sen juomisen kauheat hedelmät...\n\nMitä alemmaksi hän tuli, sitä enemmän heräsi hänen tarmonsa, ja\nhän päätti miehen tavoin kantaa onnettomuutensa. Päästyään kadulle\nraittiiseen ilmaan hän tunsi riemukseen, että hänellä täytyi sittenkin\nolla tulevaisuutta...\n\n\n\n\nXV\n\n\nMartta Hagen oli taaskin ollut tuomari Katajiston luona. Heillä oli\nollut ensin suuren onnen hetkiä, jotka kuitenkin olivat päättyneet\nsuureen riitaan, kuten tavallisesti. Martta oli taaskin vaatinut\nliiaksi rahoja. Tuomari oli ponnistellut vastaan minkä oli voinut,\nmutta vihdoin oli Martta, ovelasti kyllä, pukenut päällysvaatteet\nylleen, tekeytynyt ystävälliseksi ja vihdoin sopivalla hetkellä\nsiepannut hänen lompakkonsa tuolinselustalla riippuvan takin taskusta.\nSitten hän oli livahtanut ulos ja hävinnyt ensimäisellä autolla.\n\nEihän hänen auttanut juosta paitahihasillaan Martan perässä taikka\nhuutaa hänen jälkeensä tai vihdoin turvautua kadulla olevaan poliisiin,\nsillä tiesiväthän kaikki, että Martta oli olevinaan hänen morsiamensa\neli rakastettunsa, kuinka sitä nyt vain tahtoi sanoa...\n\nHän istui sohvalla ja poltteli hyvää sikaria rauhoittaakseen\nkiihtyneitä hermojaan ja koetti muistella mitä kaikkea hänellä\nmahtoikaan olla siinä lompakossaan. Lopullista rahasummaa ei hän\naivan varmuudella muistanut, mutta kyllä siinä oli ainakin kolmesataa\nmarkkaa. Mutta sitten hän muisti kauhuksensa, että siinä oli myöskin\neräs tärkeä vekselilomake, johon eräs hänen toverinsa oli kirjoittanut\nnimensä, ja sitä paperia hän tarvitsi huomenna. Jos hän nyt ei saisi\nsitä takaisin, niin vekseli menisi protestiin, sillä tämä toveri oli\nmatkustanut asioissaan maaseudulle eikä hänen nimeänsä näin ollen\nvoinut saada uuteenkaan paperiin, ja kokonaan lunastaa sitä vekseliä ei\nhän näin yhtäkkiä voinut. Hän hermostui vallan pahanpäiväisesti.\n\nNytkö sen suuren, jo kauan kauhulla odotetun asian piti tapahtua,\nja tällä tavalla? Velalla hän oli aluksi lukenut, ja vaikka hän\nalkuaikoina oli ollutkin hyvin säästäväinen ja ahkera, oli velka\nkuitenkin pikkuhiljaa kasvanut. Ja kun se oli noussut vissiin summaan,\ntarvittiin sen hoitamiseen jokseenkin paljon käteistä rahaa. Velalla\nlukemisesta oli sekin vaara, että kun lukuaikana täytyi ottaa velkaa\nkorkojenkin maksamiseen, niin velka kasvoi suhdattomasti eli korkoa\nkorolle...\n\nOpintoaikansa viimeisinä vuosina olivat hänen menonsakin huomattavasti\nsuurentuneet, sillä hänen vaatimuksensa olivat ikäänkuin itsestänsä\nkasvaneet, ja sitten hän oli yhä useammin ja useammin alkanut istua\nulkona ravintoloissa, ja sellaiset pienet juridiset istunnot saattoivat\ntoisinaan maksaa sievoisia summia.\n\nValmiiksi tultuaan hän oli kyllä heti ruvennut ansaitsemaan, mutta\neivät tulot sittenkään riittäneet menoihin, puhumattakaan korkoihin\ntai velkojen lyhentämiseen. Näin kasvoivat velat yhä. Sitten tulivat\nnaiset, joista Martta oli ollut kaikkein rakkain ja viheliäisin. Martta\nkiskoi häneltä viimeisetkin pennit ja lopuksi ryhtyi varastamaan\nhäneltä. Sellaisilla naisilla ei ollut hävyntunnetta ensinkään; sen ne\nolivat menettäneet jo syntyessään...\n\nKauheita olivat nuo rahahuolet, nuo ainaiset vekselit. Hän tuskin enää\nmuisti sitä aikaa, jolloin oli ollut täysin taitamaton kirjoittaessaan\nensimäistä »pitkää paperia». Nythän kyllä jo osasi liiankin hyvin sen\nkonstin. Vekselien hoitamisessa meni niin paljon aikaa ja energiaa,\nettä kun ne kunakin päivänä vihdoin oli saanut monien puuhien,\njuoksujen ja vastusten jälkeen jonkinlaiseen kuntoon, niin oli ihminen\nniin kuitti, että ei viitsinyt eikä jaksanutkaan tehdä juuri muuta\ntyötä, sillä hermot olivat jännityksen jälkeen aivan lamassa. Ja sitten\noli ihminen jollain uudella paperilla vaivoin ansainnut sen verran\nrahaa liikenemään, että huoletta saattoi mennä syömään illallista\ntoveriensa kanssa. Tuo kevytmielisyys johtui ehdottomasti ainaisesta\nepävarmuuden tunteesta ja hermostumisesta. Jollain tavalla täytyi\nhetkiseksi hermojaan viihdyttää...\n\nMutta väliin otti oikein lujille. Se kauhea tosiasia alkoi toisinaan\ntulla liian uhkaavaksi. Mutta aina sitä kuitenkin viime tingassa oli\npelastuttu. Tuo ainainen epävarmuus ja rahapula kulutti hermoja niin\nhirvittävällä tavalla, että väliin oli väkisinkin langeta epätoivoon.\nKeskellä mitä hauskinta seuraa tai juhlaa saattoi tuo monipäinen ja\ntuhatjalkainen hirviö, konkurssi, irvistellä jonkun lasin takana.\nSillä oli todella monta jalkaa, sillä kun hänenkin kaikki velkojansa\nkerran alkaisivat _concurrere_, juosta kokoon, hänen niskaansa, niin\nkerääntyisi siihen sekä päitä että jalkoja aika liuta...\n\nVelat ovat niinkuin jokin kroonillinen tauti, joka tappaa hitaasti,\nmutta varmasti...\n\nJa nytkö taas se hirviö näytti hänelle hampaitansa? Hän oli niin\nväsynyt kaikkien asioittensa hoitoon, että ajatteli toisinaan antaa\nkaiken mennä menojaan... Mutta sitten nosti skandaali, tuo kummallinen\nulkomaanelukka, kunniakäsitteillä varustettuja tuntosarviaan. Ei, ei,\ntaistella täytyi, sillä muuten hän olisi mennyt mies, siivet olisivat\njoka tapauksessa palaneet ja typistyneet. Ei, kyllä täytyi koettaa\ntaistella vastaan, taistella henkensä uhalla...\n\nOikeastaan tuli hänen toisinaan sääli niitä ystäviäänkin, jotka olivat\nhänen kanssaan asioissa. Sääli, se ei ollut oikea sana, mutta häntä\nhävetti... Rikkaat, jotka hänen oli onnistunut viekoitella asioihinsa,\neivät ensinkään häntä surettaneet, sillä vähitellen vuosien kuluessa\nolivat hänen käsitteensä omaisuudenomistusoikeudesta koko joukon\nhöltyneet.\n\nSisimmässä itsessään hän oli sosialisti, jos vain tahtoi olla\nitsellensä rehellinen. Itse hän oli vastoin isänsä tahtoa ja\napua kasvattanut itseänsä kouluissa, joissa hän kaiken tiedon ja\nsivistyksen ohella oli imenyt itseensä kaupanpäällisiksi porvarillisen\nmaailmankatsomuksen. Tohtori Hakala oli, puhuessaan nuorisolle näistä\nasioista, itse asiassa oikeassa, mutta hän ei voinut sitä julkisuudessa\ntunnustaa, sillä hän vihasi Hakalaa, tuota rikasta tohtoria, joka oli\nkehdannut kieltäytyä tulemasta hänelle vekseliin ja joka vielä kaiken\nlisäksi ylpeydessään vieroi Marttaa... Martta oli sittenkin ollut hänen\nsydäntänsä lähinnä... Rakkaus oli aurinko, mutta viha oli salama...\n\nHänkin oli kapitalisti ilman kapitaalia, ja kuitenkin hän kuului\nsivistyneeseen köyhälistöön, joka harrastaa porvarillista\nmaailmankatsomusta ja porvarillisia elintapoja. Kuinka luonnotonta,\nkuinka naurettavaa... mutta sitä ei saanut myöntää kenellekään... ei\nedes itselleen...\n\nHänen alkuaan hyvinkin herkkä omatuntonsa paatui vuosien kuluessa, kun\nloppumattomiin sai taistella huonojen afäärien kanssa, ja moraali tuli\nvenyväksi kuin gumminauha...\n\nHän oli istunut siinä kokoonlyyhistyneenä sohvannurkassa ja miettinyt\nulospääsyä ajatustensa ja velkojensa sekavasta labyrintista. Äkkiä\nvaltasi hänet sanomaton pahantunne. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän\nolisi ollut tottelematon ja niskoitteleva vanki, jolle monien\nrangaistuskeinojen jälkeen on määrätty kylmät kääreet.\n\nHuu, se on kauheata! Alaston mies kääritään vastoin tahtoaan karheihin,\nmärkiin lakanoihin, ja ne vedetään niin tiukkaan, että hän ei voi\njäsentäkään liikuttaa. Se on niin tuskallista, että täysi mies ei\nvoi muuta kuin huutaa täyttä kurkkua, kunnes uupuu ja makaa vihdoin\nliikkumatonna kääreissään niinkuin egyptiläinen muumio. Ilkeinkin ja\nitsepäisinkin sisu pehmenee niissä kääreissä..\n\nHänet valtasi suuri hätä... ja ikäänkuin tullakseen varmaksi siitä,\nettä saattoi vapaasti liikuttaa jäseniään, heitti hän sikarin kädestään\nja ponnahti pystyyn.\n\nEi, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, se tulee aivan liian\nsopimattomaan aikaan. Se on estettävä, mutta mitenkä? — Kylmä hiki\nnousi hänen otsallensa; hän pyyhki kädellään vankkaa tukkaansa ja alkoi\nkävellä kiivaasti edestakaisin.\n\nJos se tapahtuisi nyt, menettäisi hän niin sanomattoman paljon. Se\noikeusjuttu sitä Hertelliä ja Marttaa vastaan ei ollut vielä täysin\nvalmistettu, sillä Martta oli taas ehtinyt väliin sotkemaan hänen\najatuksensa ja aikeensa. Mutta nyt se pian valmistuisi, ja Martta oli\nsen kyllä ansainnut, jos ei muulla niin ainakin tällä viimeisellä\nteollaan...\n\nJoka voittaa aikaa, voittaa kaiken. Mutta kylläpä hän nyt oli\nhermostunut, hänhän vaikutti suorastaan lapselliselta. Hermostua nyt\nyhdestä ainoasta vekselilomakkeesta, niinkuin se olisi ollut ainoa,\nniinkuin hän ei vielä olisi -ehtinyt huomiseen mennessä saada jotain\ntoista nimeä...\n\nJa saattoihan hän saada Martalta tämänkin kyseessä olevan\nvekselilomakkeen, sillä vaikka hän ei tiennytkään, minne Martta oli\nmennyt, niin hän oli jokseenkin varma siitä, että hän niinkin pienessä\nkaupungissa, kuin Helsinki oli, saisi tytön käsiinsä vaikka mistä, jos\nvain oikein yritti... Ei, ei hänen hermostuksensa riippunut tuosta\nyhdestä paperista ja sen takaisinsaamisesta...\n\nHän hermostui koko nykyisestä asemastaan, ainaisesta ahdinkotilastaan.\nJa aina kun hän vain alkoi ajatella asioitaan, valtasi hänen mielensä\nkauhistuttava tunne ja miltei fyysillinen pahoinvointi. Niin\nmielellänsä hän olisi ollut ajattelematta asioitansa loppuun asti,\nmutta toisinaan ne astuivat kuin ilkeät peikot hänen eteensä...\n\nHän läähätti ja voi pahoin. Hän haki konjakkipullon ja istuutui sohvaan.\n\nAh, konjakki vetää sydänhaavat kokoon niinkuin alunakivi verihaavat\nleuassa parranajon jälkeen...\n\nHän otti useampia kulauksia, ja rauhoittui vähitellen. Hän malttoi jo\ntaas sytyttää sikarinkin, jonka savu tuoksui niin rauhoittavasti, ja\najatukset ikäänkuin herpaantuivat ... Hän istui syvässä, pehmeässä\nsohvannurkassa ja vaipui jonkinlaiseen suloiseen horrokseen, sillä\nhänen hermonsa olivat äsken olleet niin pingoituksissa ja nyt tapahtui\nvastavaikutus...\n\nHänen mieleensä muistuu eräs kaunis syysiltapäivä siellä kotona maalla.\nHän nousee seudun korkeimmalle mäelle, josta on laaja näköala. Hän\nistuu hengästyneenä suurella kivellä. Koko mäki kasvaa tiheässä pieniä\nhaapoja, joiden lehdet ovat keltaisia ja punaisia. Aurinko paistaa niin\nkylmän kirkkaasti, ja haapojen lehdet loistavat keltaisina kultarahoina\nja punaisina kuin uudet kuparirahat... Ne lepattavat tuhansin vienossa\ntuulessa ja pyörivät pitkien ruotiensa varassa...\n\nRahaa, rahaa, kultaa... vaskea... miljoonia markkoja siinä liikehtii\nhänen silmiensä edessä... Oi, jospa ne olisivat rahaa ja kaikki\nhänen... ne ovat rahaa...\n\nÄkkiä nousee tuulenpuuska siellä korkealla mäellä, ja hänen päällensä\nsataa miljoonia loistavia rahoja... Hän muistaa sen syyskuun iltapäivän\nniinkuin eilisen...\n\n-Mutta mitä se on? Mitenkä ne lehdet niin suurenevat ja muuttavat\nväriään...? Kaikki puut riippuvat täynnä tuhansia vekseleitä...\nNiissä on nimiä pitkin ja poikin ja numeroita ja päivämääriä aivan\näärettömiin...\n\nHuu, se on kauheata. Siinä ne tuulessa leijailevat kaikki yhtaikaa...\nVihuri irroittaa ne, ja ne lankeavat kaikki yhtaikaa, samana päivänä\nhänen päällensä... Se on hirvittävä paperisade... Hän on tukehtua, hän\nei voi huutaa, ei liikuttaa jäsentäkään...\n\nHän kuulee, kuinka ovikelloa soitetaan vimmatusti. — Nyt ne kaikki\ntulevat, concursus, concursus...\n\nSamassa hän heräsi täydellisesti ovikellon soittoon ja ponnahti\npelästyneenä pystyyn. Aluksi hän ei tajunnut mistä oli kysymys, mutta\nkun ovikelloa yhä soitettiin, meni hän vihdoin avaamaan.\n\nErään pikatoimiston poika toi hänelle paksun kirjeen. Vapisevin\nkäsin hän tarttui siihen. Hän ei enää väliin ollut uskaltaa avata\nkirjeitäänkään, sillä koko hänen yksityiskirjeenvaihtonsa oli vain\npankkien vekselien lankeemisilmoituksia tai muita epämiellyttäviä\nafäärikirjeitä.\n\nSamassa hän tunsi Martan käsialan osoitekirjoituksessa. Kuoresta\ntuli esille hänen kulunut lompakkonsa. Hermostuneena hän aukoi sen\nlokeroita. Rahat oli viety, mutta vekselilomake oli jäljellä.\n\nMartta on varmaankin huomannut, että vekseli on päivätty huomiseksi,\nja hän on kaikesta päättäen tahtonut auttaa minua rahanteossa\nryöstääksensä sitten lisää, — ajatteli hän. — Mikä viisaus! Mutta nyt\nse oli viimeinen kerta...\n\nHän tarkasteli lompakkonsa sisällystä. Vain vekseleitä ja kaikenlaisia\npostikuitteja, sillä hänellä oli afääreitä monissa eri kaupungeissa.\n\nHän oli kiitollinen Martalle siitä, että tämä lähettämällään\njuoksupojalla oli herättänyt hänet ilkeästä unestaan. Palautetulla\nvekselillä oli sittenkin verrattain pieni arvo, sillä olisihan hän\nsaanut sen asian järjestetyksi jollain muullakin tavalla, vaikka\nmukavintahan se oli näin....\n\nNyt hän alkoi rauhallisesti miettiä kostoaan, josta tulisivat\nosallisiksi sekä Martta ja taiteilija Hertell että tohtori Hakala.\nSamassa hän muisti, että ei ollutkaan ottanut selkoa siitä, mitenkä\nhänen lähettämänsä asiamies oli onnistunut tohtorinna Hakalan luona\nkäydessään. Hän päätti heti tiedustella asiain kulkua, hän oli\nunohtanut sen aivan liian pitkäksi aikaa...\n\nHän vihasi miltei kaikkia, joilla oli parempi olla kuin hänellä ja\njoilla ennen kaikkea oli paremmat afäärit kuin hänellä. Mutta hän\ntahtoi kostaa, jos hänen kerran täytyi sortua, jota hän ei sittenkään\noikein uskonut, sillä olihan hänen isällään varoja, ja joskus kait\nsenkin ukon täytyi kuolla...\n\nSuloista oli sittenkin elää, vaikkapa vain kostoa ja nautintoja\nvarten...\n\n\n\n\nXVI\n\n\nAivan sattumalta oli Janne Pöyhtäri tavannut tohtori Hakalan, joka oli\ntuntenut hänet ja pysähdyttänyt sekä kysellyt, miksikä hän ei enää\nkäynyt iltakursseilla. Silloin Janne oli kertonut koko tarinansa, joka\noli tehnyt syvän vaikutuksen tohtori Hakalaan. Hän oli tullut aivan\nhämillensä.\n\nKuinka hän olikaan saattanut unohtaa kysyä lapsensa pelastajan\nkohtaloa, se oli hänelle nyt vallan käsittämätöntä. Mutta sitten hän\nmuisti, että hänellä oli ollut omat surunsa ja ristiriitansa, eikä hän\nollut ensinkään tullut ajatelleeksi, että eräs ventovieras ihminen\nkärsi tavallaan hänen tähtensä.\n\nHän oli heti, siitä paikasta, vienyt Jannen kotiinsa puhellakseen\noikein perinpohjaisesti hänen kanssaan siitä, mihinkä nyt oli\nryhdyttävä.\n\nEnsin hän oli tarjonnut Jannelle suurehkoa rahasummaa palkkioksi,\nmutta Janne oli punastuen kieltäytynyt sitä vastaanottamasta. Sitten\nhe olivat neuvotelleet kauan suuntaan jos toiseenkin. Vihdoin tohtori\nehdotti, että Janne rupeaisi kauppiaaksi, sillä tänä sota-aikana oli\nniin moni menestynyt oikein hyvin. Ja hän tarjoutui maksutta opettamaan\nJannelle sekä kirjanpitoa että kieliä. Janne olikin ilomielin ottanut\ntämän tarjouksen vastaan.\n\nJa vihdoin he olivat päättäneet, että Janne alkaa myydä torilla lihaa.\nTohtori lainasi hänelle viisisataa markkaa, ja niin alkoi Jannen\nlihakauppa.\n\nJanne Pöyhtäri oli reipas ja tarmokas mies, häntä ei tarvinnut kahta\nkertaa kehoittaa. Hankittuaan itsellensä asianomaisen luvan ja\nvuokrattuaan oman myymäpaikan kauppatorilla hän aloitti kauppansa.\n\nJo ensimäisenä aamuna hän käveli varhain tuossa kello viiden tienoissa\nHelsingin kaupungin lihantarkastamolle Salomoninkadun varrelle ja\nsopi raavaan hinnasta erään maalaisen kanssa. Hän ei ollut tosin\nmikään lihan erikoistuntija, mutta hän ymmärsi kuitenkin mikä eläin\noli lihava, mikä laiha, ja minkä kannatti ostaa ja mitä saattoi siitä\nmaksaa, sillä hän oli nuorena maalla nähnyt ja käsitellyt teurastettuja\neläimiä.\n\nOnnellisena uuden tulevaisuuden toiveitten aamukajastuksessa hän asteli\nlihakuorman vieressä läpi heräävän kaupungin suurelle kauppatorille.\nSiellä oli jo liikettä ja puuhaa. Muutamat olivat ehtineet jo ennen\nhäntä. Kangaskatos katoksen jälkeen kohosi vieri vieressä, ja pöydillä\nmakasi jo paloiteltua tuoretta lihaa yltäkyllin. Jannea hiukan\npeloitti, jospa hän sittenkin oli maksanut siitä liikaa, koska lihaa\nnäkyi olevan torilla niin paljon.\n\nMutta hän asetti kaikki vehkeensä, uuden lihakirveensä, veitsensä,\nvaakansa ja uuden, kiiltävän lihamyllynsä paikoilleen ja alkoi\npaloitella raavastaan. Sen asian hän muisti kutakuinkin hyvin, sillä\nhänhän oli kotona maalla ottanut osaa teurastukseen.\n\nTorille saapui yhä enemmän myyjiä. Muutamilla oli eläviä kanoja ja\nkukkoja häkeissä. Kukot lauloivat kilpaa, ja kanat pitivät kodikasta\nkotkotusta. Jannen tuli oikein paha olla; mieleen muistuivat\naurinkoiset aamut siellä kotona maalla, kun hän heräsi aina kukon\nvarhaiseen lauluun ja kun kanat niin hauskasti kaakottelivat\npihamaalla. Mutta hän nieli reippaasti ikävänsä ja puuhasi lihan kanssa\nleikellen sitä sopiviin paloihin ja ladellen niitä pöydällensä. Sitten\nhän ryhtyi jauhamaan lihaa, jonka oli leikannut eläimen laihasta,\nsuonisesta rinnasta ja kaulasta. Hän leikkeli nuo sitkeät lihat\npieniksi palasiksi ja pudotti veitsensä kärjellä niitä myllynsuppiloon.\nTämä tuntui niin hauskalta, että häntä ihan laulatti.\n\nVierustoveri, eräs suurikokoinen, lihavahko ja punakka nainen,\njoka puhui huonosti suomea, oli koko ajan katsellut uteliaana ja\nihastuksella tuon komean, uuden tulokkaan puuhia. Janne oli todella\nhauskan näköinen väljässä, valkoisenpunaisessa, ruudullisessa mekossaan\nja valkoisessa esiliinassaan. Hänen punaiset poskensa hehkuivat\ninnostuksesta ja ehkä myöskin työstä, silmissä oli iloinen, hiukan\nleikkisä ilme, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät toisinaan\ntummien, untuvaisten viiksien peittämän huulen alta. Naapuri ei\nmalttanut enää pysyä hiljaa, vaan teki tuttavuutta ja ehdotti heti,\nettä he joisivat yhdessä kahvia.\n\nJannella ei ollut mitään sitä vastaan. Nainen kutsui pienen tytön ja\nantoi hänelle hiukan rahaa. Vähän ajan kuluttua tyttö palasi torin\nlaidassa kellarikerroksessa olevasta kahvilasta, jota ennen oli sanottu\n»akkain kellariksi», siinä kun aikoinaan oli tarjoiltu olutta, vaikka\nse nyt oli täytynyt muuttaa kahvilaksi, tuoden kaksi suurta, höyryävää\nposliinimukia ja kaksi isoa kimpaletta »kilopullaa» sekä pienen\nsirusen voita. Nainen tahtoi maksaa Jannenkin puolesta, mutta Janne\nei kuitenkaan sallinut sitä. Sitten he ryhtyivät juomaan kahvia, joka\nmaistui oikein hyvältä näin varhaisena aamuhetkenä, ja kaikki tämä meno\ntuntui Jannesta oikein hauskalta ja kodikkaalta.\n\nKustassonska — se oli tämän naapurin nimi — oli iloinen nainen,\njoka kaiken aikaa pureskeli raakoja ryynejä ja herneitä, joita oli\nvartavasten itsellensä ostanut, ja puhui minkä kerkesi. Hän näkyi\ntuntevan kaikki kaupungin vanhemmat keittäjät, joista monet olivat\nhänen vakituisia »kundejaan». Siinä sitten kävi hyvin kauppa ja puhe\nyhtaikaa; siinä kerrottiin kädenkäänteessä ja kuitenkin verrattain\nperinpohjaisesti kaikkien »fiinien familjoiden» viimeiset, tärkeimmät\nperhetapahtumat. Mutta siinä sivussa ei Kustassonska malttanut olla\nlirkuttamatta vähän Jannellekin. Janne nauroi katketakseen hänen\nhullunkurisille puheilleen, sillä hänen suomenkielensä oli hyvin\nkummallista.\n\nYhä uusia ja uusia kauppiaita ja tavaroita kerääntyi torille. Siinä oli\nleipää, ryynejä, papuja, juustoa, voita, vihanneksia, hedelmiä, kukkia\nja kaikkea mitä ihmiset vain tarvitsevat sekä ravinnokseen että myöskin\nhuvikseen. Maalaiset olivat myöskin asettuneet rattailleen kahteen\npitkään riviin, joiden loppupäätä Janne ei voinut nähdä paikaltansa.\n\nVäkeä oli runsaasti. Herännyt tori näytti Jannesta oikein hauskalta ja\neloisalta. Siinä oli huutoa, puhetta, naurua, riitaa ja kaikkea melua,\nmitä ihmiset vain itsestänsä irti saavat... Vanhat keittäjät tinkivät,\nkoettelivat lihoja ja olivat tyytymättömiä. Rouvat hypistelivät\nhansikoiduilla käsillään kaikkea ja nostelivat tyytymättöminä\nhartioitaan. Kaikki oli huonoa ja kelvotonta ja ennen kaikkea\nkohtuuttoman kallista.\n\nSota-aika, sota-aika, — selittelivät myyjät, ja kauppa kävi kaikesta\nhuolimatta erinomaisesti.\n\nNuoret, kasvavat tytöt ja pojat tunkeilivat väkijoukossa ja tarjosivat\näänekkäästi apuaan kantajina. Sanomalehdenmyyjät huusivat täyttä\nkurkkua lehtien nimiä. Raitiovaunut kilistelivät lakkaamatta kehojaan\nja ajaa huristivat läpi väkijoukon. Kalarannassa kiikkuivat kaloja\ntäynnä olevat veneet pienen altaan heikossa aallokossa, ja mereltä\ntuleva viileä tuuli toi tuoreen kalan ja likaisen meriveden tuoksua yli\nkoko meluavan ja kirjavan torin.\n\nJannen ensimäinen toripäivä oli alkanut, ja se päättyi tuossa kello\nkahdentoista aikaan päivällä, jolloin toriyleisön tuli jättää tori,\npuhtaaseen voittoon...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnni seurasi Jannea hänen pyrinnöissään. Hän oli sekä ahkera että\nrohkea, ja kauppa kävi hyvin. Vähän ajan kuluttua hän oli maksanut\nvelkansa tohtori Hakalalle, joka iloitsi hänen menestyksestään. Myöskin\nhän edistyi opinnoissaan tohtori Hakalan opastuksella. Hän oppi\nkirjanpitoa ja kansantalouden perusteita sekä luki joutoaikoinansa\nmielellänsä historiaa, johon hänellä oli erikoista harrastusta.\n\nKielissä hän ei ottanut oikein menestyäkseen, mutta ruotsia hän oppi\nkuitenkin jonkun verran, sillä Kustassonska oli saanut päähänsä, että\nPöyhtärin pitää oppia ruotsinkieltä, sillä se oli sittenkin hänen\nmielestään Helsingin oikea kieli ja sitä puhuivat kaikki »fiinimmät»\nihmiset. Hänen intonsa tosin hiukan laimeni, kun hän sai kuulla, että\nJanne olikin kihloissa, mutta pian hän voitti tämän tunteensa ja\nlirkutteli Jannelle entistä enemmän...\n\nElämä alkoi Jannesta tuntua taas valoisalta, ja hän reipastui\nsilminnähtävästi. Hän oli taas suora, komearyhtinen mies ja\nkantoi päänsä pystyssä niinkuin ihminen, joka luottaa itseensä ja\ntulevaisuuteensa ja jolla on luja taloudellinen selkäranka...\n\nMutta vähitellen tapahtui muutos toiseen suuntaan. Kalliin ajan ja\nsuuren eläintenpuutteen takia oli jo aikaisemmin määrätty lihallekin\nrajahinnat, ja vihdoin annettiin pakollinen määräys, jonka mukaan\nparina viikon päivänä ei saanut teurastaa eikä myydä lihaa. Lihakauppa\nalkoi käydä huonommin, sillä parina viikon päivänä seisoivat\nlihanmyyjien paikat torilla tyhjinä...\n\nMutta Janne ei hätääntynyt. Hän oli päässyt hyvään kaupanteon alkuun ja\nhänellä oli joltinenkin liikepääoma. Hän päätti jatkaa jollakin muulla\ntavaralla.\n\nTämä aika oli merkillinen siitä, että monet, jotka eivät koskaan olleet\najatelleetkaan mitään kaupantekoa, keksivät jonkun kauppatavaran,\njolla rikastuivat. Kaikki kelpasi, kaikella voitti, kun vain osasi ja\nviitsi. Oikea liikemaailma keinotteli kaikenlaisilla osakkeilla vallan\nhurjasti, voittaen suunnattomia summia. Varsinkin teollisuuslaitosten\nosakkeet olivat haluttua tavaraa. Mutta vähemmän taitavat ja köyhät\nmöivät ja ostivat mitä vain eteen sattui.\n\nJanne Pöyhtäri alkoi ostaa ja myydä eläintenvuotia. Lihakauppiaana hän\noli persoonallisesti tutustunut moneen maalaiseen, ja koska hänellä\noli reipas ja maalaisia miellyttävä kansanomainen esiintymistapa,\nsaavutti hän lyhyessä ajassa heidän keskuudessaan useita hyviä ystäviä.\nHän osti heiltä eläintenvuotia ja lupasi vielä pienen korvauksen,\njos he paikkakunnallaan ostaisivat nahkoja hänen laskuunsa. Näin\noli hän lyhyessä ajassa järjestänyt itsellensä verrattain lukuisan\nasiamiesjoukon eri seutuihin maalle, ja hänen maalaisensa, jotka olivat\nhänen kauppamatkustajiaan, toivat mielellänsä hänelle vuotia, sillä\nhän osasi aina olla heille ystävällinen ja hauska. Heillä oli Janne\nPöyhtäristä se käsitys, että hän oli oikea miesten mies.\n\nVuodat olivat hyvissä hinnoissa, ja Jannen liike kävi loistavasti. Hän\nmuutti äitinsä kanssa asumaan Antinkadulle pois Hermannista ja perusti\nsinne pienen liikkeensä, joka laajenemistaan laajeni. Tohtori Hakalan\nopettama kirjanpito oli Jannelle suurena apuna hänen laskiessaan\ntulojaan ja menojaan, ja muutamissa kuukausissa hän oli kerännyt\nitsellensä sievoisen omaisuuden.\n\nJannen salainen toive, tulla kerran siihen asemaan, että voisi ostaa\nkotitilastaan edes pienen osan takaisin, oli hiljaa toteutumassa.\nVanha äiti ikäänkuin nuortui, ja Hannan onni ja riemu oli rajaton...\nTulevaisuus hymyili Jannelle hohtavaa hymyään... Elämä ei enää ollut\nhourailua eikä sairaan unta, se oli riemukasta todellisuutta...\n\n\n\n\nXVII\n\n\nMartta Hagen istui kauniisti kalustetussa huoneessaan Punavuorenkadun\nvarrella. Hän oli näytännöstä päästyään syönyt illallista ensimäisen\ntenorin Albin Bangin kanssa ja tullut yksin kotiin, sillä hän oli\ntuntenut itsensä hyvin sairaaksi.\n\nHän istui puolipukeissa punaiseksi maalatussa korituolissa, johon\noli peitteeksi levitetty hienovillainen pukinnahka. Huoneessa paloi\npöydällä pieni sähkölamppu, jossa oli punainen kaihdin. Hän oli niin\nväsynyt, että ei jaksanut katsella voimakasta valoa, ja kuitenkin hän\nrakasti valoja ja loistoa.\n\nPaperossi oli palanut miltei loppuun ja suitsusi rauhallisesti\ntuhkakupissa, joka oli kreikkalaisen lampun muotoinen, korvallinen,\nsiro maljakko. Hän katseli, kuinka valkoinen savu nousi hiljaa ja\nsuoraan niinkuin Aabelin uhrisavu sekä muuttui korkeammalle, kaihtimen\nheittämän punaisen valon piiriin tullessaan punaiseksi ja alkoi liikkua\nlevottomasti sekä vihdoin painua alaspäin niinkuin Kainin uhrisavu...\n\nHän huokasi syvään. — Jospa edes unelmissaan olisi puhdas ja viaton,\nniin olisi savu-uhri edes yksinäisyyden jumalalle otollinen!\n\nMutta savu nousi yhä heikompana ja heikompana ja levisi joka taholle.\nVihdoin paperossi sammui kokonaan eikä suitsunnut enää...\n\n— Minunkin lamppuni on pian sammuva, — ajatteli hän ja tuijotti\nlampunmuotoiseen tuhkakuppiin.\n\nKuinka ihminen sentään on yksin elämässään, yksin silloinkin kun häntä\nsadat ja tuhannet ihmiset ympäröivät ja etsivät... Yksin ihminen\nsyntyy, kärsii ja kuolee...\n\nTänään Martta oli kauhuksensa tuntenut toisen näytöksen tanssin\njälkeen olevansa niin hengästynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja\nkuitenkin hänen täytyi heti tanssin jälkeen laulaa pitkä aaria. Ellei\nhän olisi varannut itselleen kulissien taakse hiukan madeiraa, olisi\nhän varmasti kaatunut näyttämölle. Mutta hän oli jaksanut, hän oli\nlaulanut ja hymyillyt, ja yleisö oli hänen laulunsa jälkeen puhjennut\nvoimakkaisiin kättentaputuksiin. Teki niin hyvää saada osaksensa\nihmisten suosionosoituksia, mutta hän ei voinut vastoin tavallisuutta\nlaulaa aariaansa uudestaan, sillä hänen jalkansa horjuivat ja hänen oli\nollut miltei mahdotonta tukea ääntänsä. Onneksi ei kukaan tovereista\nsitä huomannut, ja hän oli koettanut olla iloinen kuten ennenkin, mutta\nhän tiesi, että tämä oli kuolemalla leikkimistä.\n\nHäntä vieläkin kauhistutti, kun hän kuvitteli, että hänen voimansa\nolisivat voineet pettää ja hän olisi kaatunut lattialle yleisön edessä\ntai saanut verensyöksyn. Nyt se saisi tulla, jos se oli välttämätöntä.\nHän oli kotonaan kahdenkesken kuoleman kanssa.\n\nOli kummallista, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa. Kuolema ei ollut\nmitään pahaa, päinvastoin se oli hyvää, sillä se vapautti ihmisen\nkaikesta pahasta ja kaikista toiveista. Vanhuus on sittenkin pahan\nloppusumma, sillä se vie meiltä kaikki nautinnot ja mieli hyvän ja tuo\ntullessaan vain kaikenlaisia huolia ja suruja. Ja kuitenkin pelkäsivät\nihmiset kuolemaa ja toivoivat vanhuutta...\n\nHänellä ei ollut mitään syytä pelätä vanhuutta, sillä siitä hän\nvarmasti oli säästyvä, sen hän tunsi tälläkin hetkellä. Mutta ei hän\nmyöskään pelännyt kuolemaa, joka oli hänen sydämensä ystävä...\n\nTosin häntä oli kauhistuttanut, kun hän ensi kerran itse huomasi,\nettä jalkansa todella olivat jo niin laihat, että hän ei voinut enää\nesiintyä avojalkatanssijattarena. Niissä oli näkynyt kuoleman käden\nkosketus, ja niitä ei voinut auttaa ihomaalilla, niinkuin hän auttoi\nlaihtuneita kasvojansa. Mutta sitten hän oli vähitellen rauhoittunut\nja järjestänyt niin, että esiintyi aina tanssiessaan jonkinlaisissa\npitkäliepeisissä puvuissa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että\npuvulla piti peittää jalat, jotka olivat tanssin orgaanit, mutta kuka\nsiihen kiinnitti huomiotaan. Pääasia oli, että hän tanssi ja tanssi\nhyvin...\n\nHän oli todella tuntenut itsensä huonoksi. Rintaa ahdisti niin, että\ntoisinaan oli vaikeata hengittää, ja lääkärit eivät antaneet hänelle\npaljon toivoa. Ne määräsivät hänelle lepoa ja vuoteella-makuuta sekä\noikeata kunnollista hoitoa jossain sanatoriossa. Mutta kuinka hän olisi\nvoinut maata? Silloin varmaankin kuolema olisi tullut heti paikalla\nhänet hakemaan. Juuri se seikka, että hän aina oli liikkeessä, työssä,\ntouhussa ja ilossa eikä hetkeksikään antanut sisäisen elämänhalunsa\nlamaantua tai uinahtaa, piti häntä hengissä. Ihmiset ihmettelivät hänen\nvoimiansa, ja hän itsekin ihmetteli niitä.\n\nEi hän pelännyt kuolemaa, mutta hän tahtoi kuitenkin elää vielä jonkun\naikaa. Hän tahtoi elää siksi, että hänkin toivoi kerran elämässään\ntulevansa onnelliseksi. Ja hän aavisteli toisinaan, että onni on häntä\nlähellä...\n\nHän oli aina janonnut rakkautta. Hänhän oli jo pienenä lapsena\nmenettänyt äidinrakkauden ja joutunut vierasten ihmisten hoitoon.\nHänellä oli hellä ja sairaalloisen herkkä mieli; hän tahtoi\nhyväillä ja saada itse hyväilyä osakseen. Sitten hän oli nuorena\nneitosena, ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, onnettomasti rakastunut\nAlbert-serkkuunsa. Ja hänen jälkeensä moneen muuhun. Hän oli saanut\npaljon vastarakkautta, vai mitä se lie ollut — rakkaudeksi sitä ainakin\nsanottiin.\n\nMutta hänen intohimollansa ei ollut mitään rajaa. Hän oli perinyt\nsen äidiltänsä, ja tämä perintö oli hänessä ikäänkuin varttunut ja\nkasvanut. Hän oli muuttunut sairaalloiseksi aistiolennoksi, joka\nei ajatellut muuta kuin kevyitä lemmenseikkailuja ja -voittoja.\nYhteen aikaan hänen erikoisalanaan oli ollut nuorten, kokemattomien\nylioppilastoveriensa turmeleminen ja vietteleminen. Hänen\nonnettomuutensa oli niin suuri ja nälkäinen, että hän iloitsi siitä,\nettä muutkin tunsivat mitä onnettomuus oli...\n\nSitten alkoi hänen hurjin ja kuluttavin aikansa, kun hän tanssiopinnot\nsuoritettuaan alkoi esiintyä julkisesti ja tutustui iloiseen\ntaiteilijamaailmaan. Hän riensi voitosta voittoon ja poimi niin\nmonta kukkaa kuin vain voi, mutta ei yksikään niistä rakastanut\nhäntä ja hänen sieluansa, vaan nekin olivat kaikki itsekkäitä hetken\nhuvittelijoita.\n\nSaavutettuaan enemmän mainetta hän sai varakkaita rakastajia ja\nalkoi elää loisteliaasti. Mutta se ajanjakso oli lyhyt, sillä häneen\nilmestyi ikäänkuin lahjana kaikesta tästä elämästä, kuluttava, kauhea\nkeuhkotauti. Monet entisistä ystävistä alkoivat häntä vieroa, mutta\nhän ei enää langennut epätoivoon, sillä hänellä ei ollut enää mitään\ntoiveita. Liian monena yönä hän oli itkenyt itsensä nukuksiin sen\nkauhean tiedon jälkeen...\n\nHänen tuli paha olla, kun hänen ajatuksensa alkoivat kulkea niitä\nlatuja, joita hänen elämänsä sitten oli kulkenut. Hän nousi, etsi\nkaapista madeirapullon ja joi heti kaksi suurta pikarillista. Se\nhiukan lämmitti ja rauhoitti. Sitten hän otti vielä pari lasia ja\nsytytti paperossin sekä päätti olla ajattelematta mitään. Mutta kuolema\nvarmaankin oli tänä iltana hänen seurassaan huoneessa, koska hän taas\npalasi muistelemaan elämänsä kulkua, tuota tummaa, monipolvekkeista\npolkua.\n\nHän oli usein iltakaudet kävellyt itsensä uuvuksiin etsien\nlemmenseuralaista. Hän oli täydellinen katujen lemmenkerjäläinen. Ja\ntoisinaan, kun hän väsyi tai kun ulkona satoi, hän meni yksin johonkin\nsuureen ravintolaan, söi ja joi yksin, mutta poistui aina jonkun uuden,\ntuntemattoman ystävän seurassa...\n\nHyvä Jumala niitä kauheita aikoja, niitä hurjia öitä ja niitä hämäriä,\ninhoittavia aamuja, kun hän vihdoin heräsi uuden päivän valoon. Kuinka\nusein hän olikaan kutsunut kuolemaa avukseen pelastamaan häntä tästä\nalennuksen tilasta, tästä häpeän lietteestä ja tuskan aallokosta. Mutta\nkuolema ei tule silloin kun sitä kutsutaan, se tulee kutsumatta...\n\nHuoneessa oli niin hiljaista, että hiljaisuus ihan soi. Martta\nterästi kuuloaan. Se vain soi ja soi. Hiljaisuus puheli kukille hänen\nakkunallaan, ja kukat vastasivat ääneti... Hän kuunteli uteliaana,\nkoputtiko joku hiljaa hänen ruutuunsa. Kukaan ei koputtanut.\n\nYksin... yksin...\n\nÄkkiä valahti hänen mielensä niin herkäksi. Hugo Hertellin kuva tuli\nmieleen, ja kaunis muisto kiipesi hiljaa hänen syliinsä...\n\nHugo oli rakastanut häntä, häntä itseään, hänen itsensä takia. Hugo\nrakasti vieläkin. He olivat onnettomuudessaan olleet niin sanomattoman\nonnellisia. He rakastivat toisiansa...\n\nNiin mielellänsä Martta olisi tahtonut olla nuori, koskematon ja\npuhdas. Niin mielellänsä hän olisi tahtonut nähdä itsensä valkoisessa\nmorsiushunnussa, viattomuuden ja puhtauden utuisessa harsossa, ja\nhän olisi toivonut, että hänenkin päässään olisi kukkinut vihreä\nuskollisuuden ja toivojen tuoksuva myrttiseppele ja että urut olisivat\nsoineet hiljaa hymisten, kun hän polvistuu Herranhuoneessa sulhonsa\nviereen...\n\nHän olisi tahtonut olla koskematon ja puhdas niinkuin kerran oli ollut,\nmutta elämä oli tehnyt hänestä turmeltuneen, onnettoman raukan...\n\nMartta purskahti katkeraan itkuun ja itki kauan morsiushuntuaan ja\nmyrttikruununsa kadonnutta tuoksua.\n\nRuutuun koputettiin piiskanvarrella. Martta säpsähti, sammutti\nlamppunsa, eikä mennyt avaamaan.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nSeuraavana aamuna Martta heti noustuaan lähti tervehtimään Hugo\nHertelliä. Hän oli hyvin kalpea huonosti nukutun yön jälkeen; vain\nkaksi tummaa täplää paloi häneen poskillaan, ja hänen jalkansa\nhorjuivat, kun hän kiipesi viidenteen kerrokseen. Hän pysähtyi ovelle\nhengästyneenä ja kuunteli, kuuluiko Hugon ateljeerista mitään liikettä.\nSoittaa hänen ei tarvinnut, sillä Hugo oli antanut hänelle avaimen,\nniin että hän saattoi päästä sisälle milloin vain halusi.\n\nHän painoi korvansa oveen ja hengitti kiihtyneesti. Äkkiä hänen\nhengityksensä kokonaan salpautui ja hänen polvensa alkoivat\narveluttavasti notkahdella. Sisältä kuului kummallista kolinaa, jonka\nMartta arvasi syntyvän aseiden heittelemisestä kattoon, mutta kolinaa\nsäesti matalaääninen, kummallinen, yksitoikkoinen hoilotus.\n\nMartta aukaisi oven hiljaa ja pysähtyi sanatonna kynnykselle\nseisomaan. Hugo ei huomannut mitään, vaan istui nojatuolissa takan\nluona ja heitteli aseitansa kattoon. Hänen partansa oli ajamaton,\nja hänen silmissään paloi hurja tuli. Hän oli pukeutunut kirjavaan,\nsilkkiseen yöpukuun, ja jaloissaan oli hänellä rasvanahkaiset pieksut.\nHän tarkasteli jokaista asetta erikseen ja lauloi pitkäveteisesti\nhoilaten. Sitten hän kirosi raa'asti ja alkoi heitellä aseita voimalla\nkattoon. Mutta hän heitti niin rajusti, että aseet kaikki järjestänsä\nkimmahtivat takaisin katosta ja putoilivat kolisten lattialle. Martta\nseisoi ovella, kalpeana ja vavisten.\n\nHugo nousi ja alkoi kiroillen koota lattialle ponnahdelleita aseita.\nMartta siirtyi hiljaa oven luota peremmälle. Samassa Hugo huomasi\nhänet ja pelästyi. Hetken hän tuijotti. Marttaan liikkumatonna, mutta\nsitten hän karjaisi hirmuisesti kuin peto ja hyökkäsi, suuri puukko\nkourassa häntä kohden. Martta kirkaisi kauhusta ja väisti syrjään.\nSyntyi hirvittävä takaa-ajo ja kilpajuoksu tässä avarassa ateljeerissa.\nMartta juoksi edellä notkeana kuin kissaeläin. Hänet oli vallannut\nkuolemanpelko. Hugo hyökkäili puukko ojona häntä kohden, mutta\nMartta osasi aina väistää, sillä hän ei suotta ollut notkearuumiinen\ntanssijatar.\n\nHugon raivo kiihtyi, hän hyökkäsi rajummin ja nopeammin, mutta aina\nMartta ehti pois tieltä. Huoneessa oli tavaton melu ja huuto. Tuolit\nkaatuivat, jalustat, joilla oli veistoksia, suistuivat lattiaan, ja\nmoni ihana taideteos murskaantui pudotessaan sirpaleiksi. Muutamia\nkertoja Hugo iski vimmoissaan puukkonsa seinillä riippuviin tauluihin,\nkun Martta väisti iskun alta, ja taulut romahtelivat raskaine\nkehyksilleen lattialle...\n\nMartta pujahti Hugon ollessa selin häneen verhon taakse, mutta Hugo\nrepäisi sen yhdellä otteella irti kannatinlistastaan, ja samassa Martta\npujahti hänen ohitsensa kevyenä kuin tuulenhenki... Hugo sotkeutui\ntähän suureen verhoon ja kompastui romahtaen lattialle lyöden leukansa\nniin, että veri tirskahti suusta... Mutta salaman nopeudella hän oli\npystyssä ja raivokkaasti karjuen syöksyi Martan perään...\n\nTämä oli kauheata kuolemantanssia. Martta ponnisti kaikki voimansa,\nsillä hänet oli vallannut ääretön hätä, mutta hän alkoi tuntea, että\nhänen voimansa pian pettäisivät, sillä polvet notkahtelivat liian\nusein. Hugon vauhti ja voimat näyttivät vain lisääntyvän. Martta\nkoetti monta kertaa pujahtaa ovelle, mutta Hugo ymmärsi sen ja piti\nerikoisesti ovea silmällä.\n\nSanomaton kauhu puistatti Martan koko olemusta. Kuolema, jota hän ei\nkoskaan ollut pelännyt, teki tuloaan niin kauheana ja rajuna. Martta\noli aina kuvitellut sen tulon rauhalliseksi ja viileäksi, mutta nyt\nse tuli kiihkeänä kuin koko hänen elämänsä... Hän huusi minkä jaksoi,\nja kerran juostessaan ohi suuren ateljeeriakkunan hän heitti pienen,\nmarmorisen veistoksen suureen ruutuun, joka kovalla helinällä ja\nräminällä särkyi pudottaen suuria lasipalasia pihan asfalttiin. Martta\nhuusi ja pakeni.\n\nHän oli jo uupumaisillaan, pari kertaa hän oli kompastunutkin\nlattiamaton reunaan ja hän tunsi kuolemansa hetken nyt olevan lähellä.\nÄkkiä hän sai suuren varmuuden ja rauhan mieleensä... Hänelle selvisi,\nettä oli onni saada kuolla rakastettunsa käden kautta ... Mutta hän\npäätti sittenkin vielä hetkisen taistella henkensä puolesta, sillä\nsamalla hetkellä hänet valtasi ääretön elämänhalu...\n\nHän oli kuolemanväsynyt, hän riuhtaisi pukunsa rikki rinnan päältä\nja oli juuri syöksymäisillään Hugon kohotettuun puukkoon, kun ovesta\nhyökkäsi äkkiarvaamatta talonmies parin poliisin seuraamana, jotka\ntakaapäin kävivät Hugoon käsiksi, saivat riistetyksi häneltä puukon,\nheittivät hänet maahan ja sitoivat hänen kätensä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMartta istui vielä läähättäen Hugon suuressa nojatuolissa. Hänen\nsydämensä löi rajusti, hänen omatuntonsa oli kipeä, ja rinnassa poltti\nja kiehui. Hengitys kulki vaivalloisesti, miltei koristen...\n\nHänen viimeinen toiveensa, kaunis onnenunelmansa oli särkynyt, hän oli\nsyntynyt surun ja tuskan morsiameksi. Tuosta oli hänen sydämensä ystävä\nviety mielipuolisairaalaan. Ah, hän oli niin yksin, niin yksin...ja\nsairas...\n\nHän tiesi, että päivänsä olivat luetut, mutta hän ei ollut varma siitä,\nkuinka monta vuorokautta, viikkoa tai kuukautta hän saisi kitua,\nja hän ei tahtonut elää sen jälkeen kuin hänen Hugonsa oli viety\nLapinlahteen...\n\nMartta nousi seisomaan, mutta samassa hän tunsi, että jos hän\nnyt liikkuu, niin hän saa verensyöksyn. Hän asettui varovasti\nnojatuoliin lepoasentoon ja päätti hiljaa, rauhallisesti odottaa,\nkunnes pahin vaara olisi ohitse. Hän sai laukustaan aina matkassa\nolevan morfiinipullon ja ruiskutti käsivarteensa tavallista suuremman\nannoksen, sillä morfiini hidastutti sydämen toimintaa ja esti siten\nverensyöksyn tulemasta... Hän lepäsi hievahtamatta ikäänkuin jääksi\nmuuttuneena, mutta hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti niinkuin\nhelvetillisin uni...\n\nVielä kerran kulkivat koko hänen kurjan elämänsä kuvat hänen sielunsa\nkuvastimessa, ja hän kärsi hirvittäviä sieluntuskia. Hän koetti\najatella kylmästi ja vastusti uljaasti liiallista mielenliikutusta.\nJa niin hän lepäsi kauan liikkumatonna ikäänkuin kuollut odottaen\nvihollisensa poistumista. Kuolema oli hänen ystävänsä, mutta\nverensyöksyssä hän näki vihollisensa, sillä hän olisi varmasti jäänyt\nsen jälkeen vielä kitumaan, niin hän ainakin itse luuli, ja ties kuinka\nkauaksi aikaa...\n\nPari tuntia oli kulunut. Mitä kauheimmat sieluntuskat, epätoivo,\nkatumus, uhma, pelko ja häpeä olivat raadelleet häntä, mutta vaara\ntuntui nyt olevan ohi. Hän kohottausi hyvin varovaisesti ja otti\nlaukustaan pienen paperipalasen ja kynän. Sitten hän kirjoitti\nlaukkunsa päällä:\n\n »Tuomari Eemeli Katajisto. Täällä.\n\n Rakas Eemeli! Hautaa Sinä minut, sillä minulla ei ole ketään omaisia.\n Tervehdin Sinua lähtiessäni nyt viimeiselle matkalleni. Kiitos\n paljosta!\n\n Martta Hagen.»\n\nHän nousi hyvin varovaisesti ja kiinnitti paperilipun neulalla\nhattuunsa, jonka oli ottanut päästään ja asettanut pöydälle. Sitten\nhän lähestyi pientä kirjoituspöytää, jonka laatikossa hän tiesi Hugon\nsäilyttävän browningpistoliaan.. Hän otti sen esille laatikosta ja\ntarkasti, oliko se ladattu.\n\n— Vihdoinkin olet minun kädessäni, sinä kallis vapauttaja, musta,\nviileä kuolemanavain...\n\nMaailma alkoi musteta hänen silmissänsä, ja kevyt verivirta tulvahti\nsuuhun, mutta samassa hän ehti kohottaa pistolin ohimolleen ja\nlaukaista sen...\n\nSitten oli kaikki hiljaista. Kaksi punaista verivirtaa yhtyi hänen\nvaalealla puvullansa niinkuin kaksi eri vuorilta tulevaa pientä puroa...\n\nSaman päivän lehdessä, jossa laajasti kerrottiin taiteilijatar Martta\nHagenin elämäntyöstä ja hänen miellyttävästä, iloisesta persoonastaan,\noli myöskin pikku-uutinen, joka koski Albert Hakalaan enemmän kuin\nhänen serkkunsa Martan kuolema, sillä hänen mielestään kuolema oli\nMartalle pikemmin onni kuin onnettomuus...\n\nUutinen kuului: »Kihlauksensa ovat julkaisseet lääket. kand. Väinö\nTeiskoja ja ylioppilas, neiti Lahja Kaario, kirkkoherra E.A. Kaarion ja\nhänen puolisonsa Mathildan, o. s. Lindegren, tytär.»\n\nAlbert tunsi kouristuksen sydämessään ja vaipui tuskallisiin\nmietteisiin. Seinällä hänen edessään oli hänellä kaunis, Italiasta\ntuomansa jäljennös antiikkisesta korkokuvasta, joka esitti nukahtanutta\nraivotarta — Furia Addormentata. Vain kaunis pää oli säilynyt tästä\naikoinaan ehkä hyvinkin kauniista taideteoksesta.\n\nRaivotar, jonka otsa ja nenä kulkivat kauniina, suorana viivana, oli\nsulkenut kauhua herättävät, tenhoisat silmänsä. Silmäluomet lepäsivät\nkevyinä silmien päällä ollen valmiit minä hetkenä hyvänsä kohoamaan\nja paljastamaan silmät, jotka aina hehkuivat vihaa ja juovuttavaa\nhurmaa. Kauniina aaltoina lainehtivasta tukasta olivat useat kiharat\nvaluneet vallattomina alas kaulalle ja poskille ikäänkuin hillittömät,\nintohimoiset ajatukset. Suu oli päättäväisesti kiinni, mutta piirteissä\nsen ympärillä oli unessakin raivo ja vaimentunut tuska...\n\nKaunis oli tuo uinahtanut raivonhengetär kylmässä, herkässä unessaan,\nmutta sen ilmeestä näkyi, että nukkuessakin sen korkean, valkean otsan\nalla kamppailivat kiihkeät ja kuumat, ristiriitaiset ajatukset.\n\nAlbert tuijotti kauan kuvaan. Hänestä tuntui, niinkuin furian\nsilmät olisivat avautuneet ja katsoneet häneen suurina ja hurmaavan\nkauhistuneina... Raivotar oli herännyt hänessä taas ja kiidätti myrskyn\nlailla hänen intohimoisia, ristiriitaisia ajatuksiaan...\n\n— Mennyt, ainiaaksi mennyt, — ajatteli hän, ja raivottaren hiukset\nliehuivat valloillaan intohimojen kuumissa tuulissa niinkuin liput\njuhlakentällä innostaen, kiihoittaen ja kutsuen taisteluun...\nTaisteluun oman sielunsa peikkoja vastaan...\n\nEbba tuli hiljaa hänen huoneeseensa, laski lämpöisen Miurun hänen\nolkapäällensä ja sanoi matalalla, sointuvalla äänellä:\n\n— Nyt hän on kuollut...\n\n— Niin, haudatkaamme hänet yhdessä. Nyt kai sinä voit antaa minulle\nanteeksi, sillä hän on löytänyt toisen.\n\nEbba ei sanonut mitään, vaan suuteli häntä otsalle. Eikä hän tiennyt,\nettä he puhuivat eri asioista...\n\nHelsingin kaupungin hautausmaat, sekä vanha että uusi, kun niitä\nerottava suurista mukulakivistä tehty, matala aita on poistettu,\nmuodostavat kauniin ja eheän kokonaisuuden.\n\nOli kirkas toukokuun iltapäivä. Kello kolmen tienoissa jolui pitkin\nLapinlahdenkatua harvinaisen pitkä, musta jono ruumisvaunujen jäljessä,\njoilla lepäsi kellertävästä tammesta tehty vaalea ruumisarkku. Martta\nHagenin maallisia jäännöksiä siinä vietiin haudan rauhaan... Kaikissa\ntämän kadun varrella olevien talojen akkunoissa näkyivät nuo tutut\nkatselijat, joiden päiväjärjestykseen kuuluu kuolemankulkueiden\nseuraaminen ja saattoajurien lukumäärän laskeminen.\n\nHagenien uusi sukuhauta oli sen graniittisen pengermäryhmän alimmalla\npenkereellä, joka ikäänkuin leveinä jättiläisportaina nousee\nmerenrannasta ylös vanhan hautausmaan vanhinta osaa kohti. Avoimen\nhaudan vieressä kohosi suurehko keltainen hiekkakasa, joka oli luotu\nhautaa kaivettaessa. Vanha runollinen puhe haudan mustasta mullasta\nei ainakaan tässä ollut paikallansa, sillä vaalea hiekka kilpaili\nhohteessa arkun keltaisen tammenvärin kanssa, kun arkkua Chopinin\nsurumarssin soidessa laskettiin hautaan.\n\nIlma oli tyyni ja keväisen lämmin. Hiljan valunut sade oli antanut\nvastanousseelle ruoholle hyvinhoidetuilla nurmikentillä erikoisen\nvihreyden ja tuoreuden loisteen. Korkean graniittiterassin kupeella\nkasvavat vanhat riippakoivut olivat täynnä vastapuhjenneita lehtiä,\njotka sateen jälkeen tuoksuivat koivun pihkalle. Koko maa ikäänkuin\nhöyrysi auringonpaisteessa, ja ilman täytti voimakas, ehkä liiankin\nväkevä maantuoksu...\n\nHautausmaan reunoja huuhteleva Lapinlahti lepäsi rasvatyynenä ja\nkuvasteli korkean taivaan vaaleita pilvenhattaroita sekä etäämmällä\nolevan tapettitehtaan leveitä, katkaistun sokeritopan muotoisia,\nmatalia torneja ja toisella rannalla olevan mielisairaalan\nkivirakennuksia. Koko luonto oli kuin heräämässä, kaikkialla\noli hiljaista ja kuitenkin eloa, salaperäistä elämänvirettä...\nVastakylvetyt siemenet itivät miltei kuuluvasti haudoilla, linnut\nlaulelivat riippakoivujen oksilla, ja joku kala tyvenessä lahdessa\nampui rannan kaislikkoon terävälaineisen kiilan.\n\nChopinin surumarssin kuolemanväsyneet, onnahtelevat tahdit, sen\nelämänilojen turhuutta, intohimoja, epätoivoa ja tuskaa kuvailevat\nsoinnut olivat täyttäneet ilman, ja sen viimeinen, taivaan rannattoman\nkirkkauden kaltainen surullinen, mutta samalla uuteen elämään viittaava\nsointu oli sammunut tyvenessä kevätilmassa...\n\nPappi siunasi ruumiin. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta sovittava. Hän\nei sanonut ainoatakaan tuomion sanaa, vaan lopetti siunauksen jälkeen\nsanoilla:\n\n»Ihmiset, älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»\n\nEri henkilöryhmistä muodostettu tilapäinen taiteilijakuoro lauloi\npari kaunista hautauslaulua, ja sitten luotiin hauta umpeen. Kun\nMartan kasvattiäiti ja kasvatti-isä, Ebba ynnä muut läheisimmät\nsukulaiset olivat laskeneet kellertävälle, auringossa hohtavalle\nkummulle seppeleensä, astui haudan ääreen tohtori Albert Hakala.\nHän oli aivan kalpea, ja hänen kätensä vapisivat niin, että suuri,\nokaisista orjantappuroista sidottu vihreä seppele punervine ruusuineen\nja tulenpunaisine silkkinauhoilleen heilui hänen kädessänsä. Oli\nhiljaista, kaikki seisoivat henkeänsä pidättäen, etäämmältä kuului\npikkulintujen laulua riippakoivujen oksilta. Albertin ääni värähteli,\nkun hän lausui ensimäiset sanat:\n\n— Sully Prudhommen kuolematon laulu »Säröinen maljakko» tulee\nmieleeni tämän kukkien peittämän, vastasyntyneen haudan ääressä...\nKristallimaljakossa on salainen, näkymätön särö, joka kenenkään\naavistamatta hiljalleen syöpyy ympäri koko maljakon. Sen sisällä oleva\nvesi tihkuu hiljaa, huomaamatta pois, ja siinä oleva kukka kuihtuu\nvähitellen kaikkien nähden... Samoin tässäkin lepäävän sydämessä oli\nsalainen särö, joka vähitellen kiersi koko rakkaudenkaipuisen sydämen,\nja kenenkään siihen syytä aavistamatta kuihtui tämä hento kukka...\n\nKaikkien silmät vettyivät, syvä liikutus valtasi kaikki\nsaapuvilla-olijat, ja tuomari Katajisto itki ääneen. Eräs pieni\npeipponen oli asettunut istumaan aivan lähellä olevan tuomen oksalle ja\nlauloi hartaasti, oikein sydämensä pohjasta. Puhuja vaikeni hetkiseksi,\nja kaikki kuuntelivat pienen linnun laulua. Sitten puhuja jatkoi:\n\n‒ Rakkautta hänen sielunsa kaipasi, mutta koskaan elämässään ei\nhänen osakseen tullut se suuri, kaivattu rakkaus. Hänen elämänsä jos\nkenenkään oli tuskaa ja myrskyisää kamppailua sielunsa raivottarien\nkanssa, ja hän haavoittui niin usein...\n\nToiselta puolen lahtea, jossa mielenvikaisten sairaala sijaitsee, oli\njo pitemmän aikaa kuulunut mielipuolien huudahduksia. Mutta juuri kun\npuhuja lausui viimeiset sanansa, kuului yli tyvenen lahden pitkä,\nvalittava ja raaka huuto... Myöskin saattojoukosta kuului samassa\nvalittava huudahdus. Se oli taiteilija Hertellin juoksupoika Ville\nNenonen, joka purskahti äänekkääseen itkuun...\n\nMonet saapuvilla-olijoista, jotka tiesivät Martan pienen lemmentarinan,\ntulivat levottomiksi, Albert vaikeni kesken lauseen... Syntyi hetken\nhiljaisuus, jota häiritsi vain tuntemattoman mielipuolen kaameat\nhuudot. Pieni peipponenkin oli lopettanut laulunsa. Hetken kuluttua\npalasi Albertin mielenrauha niin, että hän saattoi jatkaa värisevällä\näänellä:\n\n278\n\n— Tämä punaruusuinen orjantappuraseppele, joka on suurimman kärsimyksen\nsymboli, ja nämä tulenpunaiset nauhat, jotka ovat kuva elämän\nrakkaudesta... säteilkööt rauhallisen leposi yllä niinkuin pian\npainuvan päivän viimeinen kajastus...\n\nSitten hän luki nauhoihin painetun runon:\n\n    »Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne,\n    joita elämän hurjuus hurmaa,\n    jotka kiihkojen kuumissa höyryissä\n    hakevat surujen surmaa. —\n\n    Sillä harva on täällä se sankari,\n    jok' on pystyssä loppuun saakka,\n    jos vaan on polku liukasta\n    ja harteilla suuri taakka. — —»\n\nAlbert laski seppeleensä haudalle ja poistui äänetönnä, eikä ollut\nsaattojoukossa monta, jonka silmää ei kyynel olisi kostuttanut...\n\nKuoro lauloi, ja seppeleitä laskettiin runsaasti nuorena kuolleen\ntaiteilijattaren haudalle...\n\n\n\n\nXIX\n\n\nMartta Hagenin kuolema koski syvästi tuomari Katajistoon, joka\npohjaltaan oli hyvä ihminen, vaikka hän elämän monenlaisissa\nponnisteluissa oli tullut katkeraksi ja kovaksi. Martta oli sittenkin\nollut se nainen, jota hän eniten oli rakastanut, ja vaikka heidän\nyhteinen elämänsä olikin ollut myrskyistä ja epätasaista, oli se\nnäin muistona kuitenkin kaunis ja kokonainen. Kuollessaan oli\nMartta osoittanut hänelle suurempaa luottamusta kuin ylhäisille\nsukulaisilleen, ja tämä luottamus liikutti häntä syvästi. Nyt oli\nMartta poissa, ja hänen intohimonsa muuttui syväksi, lohduttomaksi\nkaipaukseksi...\n\nHän oli juuri saanut kuntoon kaikki valmistelunsa nostettavaa\noikeudenkäyntiä varten, kun Martan kuolema tuli katkaisemaan kaikki\nhänen puuhansa...\n\nHän syytti mielikuvituksessaan itseänsä monesta kovasta ja\nepäystävällisestä sanasta, joita hän vihoissaan oli Martalle sanonut.\nMutta mitenkä hän olisikaan voinut ymmärtää kaikkia taiteilijaoikkuja;\nhänhän oli kylmän järjen ja loogillisen ajatuksen mies...\n\nMartta oli sittenkin, kaikesta huolimatta, rakastanut ja kunnioittanut\nhäntä...\n\nHän oli käynyt yhä hermostuneemmaksi, sillä hänen raha-asiansa olivat\nkaikista ponnistuksista huolimatta huonontuneet ja käyneet päivä\npäivältä yhä vaikeammiksi hoitaa. Tuntui kuitenkin niin kaihoisalta\nluopua monesta pikkuesineestä, joita vuosien varrella oli tullut\nitsellensä hankkineeksi ja joihin tavallaan oli kiintynyt. Väliin\nhän tosin piti moisia ajatuksia lapsellisina ja sentimentaalisina,\nmutta hän ei voinut parhaimmallakaan tahdollaan ohjata tunteitaan ja\najatuksiaan reaalisemmalle pohjalle.\n\nHän oli tullut mieleltänsä erikoisen herkäksi ja epätasaiseksi.\nToisinaan hän saattoi toverijoukossa olla hillittömän iloinen ja\ntyytyväinen sekä lasketella mitä kevyimpiä sukkeluuksia. Mutta sitten\nhän saattoi aivan yhtäkkiä ilman mitään erikoisempaa syytä muuttua\närtyisäksi ja riitaiseksi. Hän oli katkera elämälle, ihmisille ja\nkaikelle...\n\nMartan kuolema herkisti häntä vielä enemmän, ja kuultuansa taiteilija\nHertellin suuresta onnettomuudesta hän vallan kauhistui. Hän ei ollut\nensinkään taikauskoinen, mutta vastustamattomasti heräsi hänessä\nsalainen, pelokas ajatus siitä, että mitenkähän mahtaa hänen käydä,\nkun hänen vihollisensa olivat ilman hänen kostoaan sortuneet ikäänkuin\ntaivaantulen iskeminä...\n\nHän koetti muuttua hyväksi ja ystävälliseksi, ettei vain mitenkään\nsaattaisi itsellensä mitään suurempaa onnettomuutta. Hänellä oli\nmielestään täysi syy pelätä sellaista, sillä uhkasihan häntä joka hetki\nse suuri romahdus...\n\nHän oli vihannut tohtori Hakalaakin, koska tämä oli Martan serkku ja\nesiintyi ainakin hänen mielestään ylimielisen sopimattomasti Marttaa\nkohtaan. Ja hänestä tohtori Hakala oli aivan liian varma rikkauksineen\nja katsoi oikeudekseen kohdella köyhempiä miten vain halusi...\n\nHarmissaan ja salaisessa vihassaan Hakalaa kohtaan hän oli kehittynyt\nsiihen, että aina vastusti Hakalaa, osakunnassa, puhui tai ehdotti tämä\nmitä hyvänsä. Eikä hän ollut aivan yksin, sillä aina oli osakunnassa\nlevottomia ja kapinallisia aineksia, jotka tahtoivat mullistuksia ja\nmuutoksia oleviin oloihin, ja hän oli aivan itsestään tullut näiden\nkapinallisten johtomieheksi.\n\nHe myönsivät, että hän puhui hyvin, ja sitten oli hänessä riittävä\nannos juristeille ja varsinkin, asianajajille tarpeellista\nylimielisyyttä ja julkeutta. Hän uskalsi sanoa miltei mitä hyvänsä,\nsillä hän tiesi mikä oli luvallista, mikä ei, ja tunsihan hän lain...\n\nHän oli saanut jollain tavalla — hän ei itsekään enää muistanut mitenkä\n— hiukan vihiä tohtori Hakalan suhteesta Lahja Kaarioon. Joku osakunnan\nkaikkitietävä juorukello, sillä sellaisia on joka osakunnassa, oli sen\nhänelle jonakuna iltana kapakassa uskonut.\n\nHän oli innostunut siitä kovasti, sillä siinähän tarjoutui hänelle\nerinomainen ase nuorison opettajaa vastaan. Tohtori Hakala oli\nilmeisesti nuorison turmelija ja pahuuteen opastaja. Hän kuulusteli\nasian todenperäsyyttä muiltakin ja sai kuulla, että yksi ja toinen\ntiesi jotain kertoa tohtorin kiintymyksestä oppilaaseensa, mutta ei\nkukaan tiennyt varmuudella kertoa mitään yksityiskohtaista tai muuta\nmerkitsevämpää. Joka tapauksessa oli tämä erinomainen aihe juorun\nlevittämiseen. Mikä niin tehoaa kuin parjaus... Puhtainkin ihminen\nsen edessä muuttuu mustaksi, ja vaikka hän vihdoin puhdistuisikin\nparjauksen syytöksistä, jää hänen kohdalleen ainaiseksi liihoittelemaan\neräänlainen tumma, epämääräinen varjo, joka milloin tahansa voi muuttua\nsynkemmäksi ja uhkaavaksikin...\n\nMutta nyt hän oli muuttanut mielipidettään, sillä Martan hautajaisissa\nhän oli huomannut, kuinka hieno mies tohtori Hakala sittenkin\noli. Tohtori Hakala oli kutsunut hänet heti Martan kuoleman\ntiedoksitulemisen jälkeen luoksensa ja ojentanut hänelle Martan\nkirjeen, joka oli löydetty hänen hatustaan. Tohtori Hakala oli\nliikutettuna kysynyt, sallisiko hän heidänkin sukulaisina ottaa osaa\nMartan hautaamiseen. Hän ei tahtonut loukata kuolleen viimeistä tahtoa\nja kysyi sentähden hänen suostumustaan. Olisihan tohtori Hakalalla\nollut täysi oikeus menetellä kuinka vain tahtoi ja olisihan hän voinut\nhävittää Martan viimeisen kirjeen, mutta juuri siinä, että hän esiintyi\nniin ystävällisesti häntä kohtaan, hän osoitti mitä miehiä hän oli...\n\nJa haudalla, siellä hän oli saanut viimeiset todistukset siihen, että\ntohtori Hakala ansaitsi hänen arvonantonsa. Hän katui ilkeyttään\nja iloitsi siitä, että parjauksensa ja ennen kaikkea välillinen\nlähestymisensä tohtorinna Hakalaan oli, kuten hän itse luuli,\ntäydellisesti epäonnistunut....\n\nHän päätti olla varovainen, hän tahtoi olla hyvä, sillä hän pelkäsi\npahuuden koituvan itsellensä vaurioksi. Hän oli päässyt vapaaksi\nikäänkuin jostain ilkeästä painajaisesta. Se painajainen oli ollut\nhänen intohimoinen rakkautensa ja siitä johtuva katkeruus ja\nvihamielisyys... Nyt se oli muuttunut masentavaksi, aina jäytäväksi\nkaipaukseksi...\n\n\n\n\nXX\n\n\nKokonainen vuosi oli kulunut.\n\nKevät; kesä, syksy ja talvi olivat menneet painostavassa\nlevottomuudessa, sillä sodan vaara kummitteli yhä, mutta hiljaa ja\nrauhallisesti oli kaikki kulunut. Mitään onnettomuutta ei kuulunut, ja\nelämä kulki entistä latuaan vain sillä erotuksella, että omaisuudet\njossain määrin olivat vaihtaneet omistajiaan ja että kaikki oli\nhuomattavasti kallistunut ja rahan arvo pienentynyt...\n\nOltiin taas keväässä...\n\nTuomari Katajiston oli onnistunut luovia ohi monien salakarien, sillä\nrahansaanti oli edelleen hyvin helppoa ja sen kysyntä oli pieni.\nKaikilla, joilla oli rahoja, lainasivat niitä mielellänsä kunnollista\nkorkoa ja varmoja takuita vastaan, sillä pankit eivät maksaneet\nsanottavia korkoja talletuksista.\n\nOsakunta vietti uuden ylioppilastalon kapea-akkunaisessa, ikävän ja\nepäkodikkaan näköisessä salissa pientä juhlaa erään heimomuiston\nkunniaksi. Juhla oli paraassa käynnissä, kun tuomari Katajisto saapui\ntähän runsaslukuiseen seuraan. Vastustusmieliset kerääntyivät heti\nhänen ympärilleen yksitellen, kenenkään huomaamatta, ja pyysivät häntä\npuolustamaan nuorisoa tohtori Hakalan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan,\nsillä heidän tietoonsa oli tullut, että kuraattori tässä juhlassa\nilmoituksensa mukaan tulisi puhumaan, ja mitäpä tuo maailmanparantaja\nmuutakaan osaisi kuin haukkua akateemista nuorisoa.\n\nMutta tuomari Katajisto oli rauhallisella mielellä, hän ei tahtonut\nkapinoida eikä herättää riitaa. Mutta silloin hän sai kuulla kunniansa.\nHän oli luopunut periaatteistaan ja koko kuluneen talven aikana\njoko karttanut tovereitaan tai suorastaan pettänyt heitä. Hän oli\nsaanut rahoja kuolleen rakastajattarensa serkulta, niin, se oli hyvin\ntodennäköistä, koskapa hän näin kauan oli voinut välttää kaikkien\nodottamaa vararikkoa ja koska hän ei enää koskaan uskaltanut puhua\nsanaakaan tohtori Hakalaa vastaan...\n\nTuomari Katajisto kiivastui, hänen lakimiesverensä kiehui ja kuohui\nkiihoittaen prosessiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei maksanut vaivaa\nryhtyä nuorten poikaviikarien kanssa suutaan soittamaan. Mutta hän\nsai kuulla lisää. Hän oli petturi, hän oli siis hyväksynyt tämän\nnuorisonturmelijan periaatteet, hän taisi olla sosialisti? Minkälaista\noikeutta hän mahtoi jakaa? Siinä oikeudessa ei ollut rahtuakaan\noikeutta, se oli oikeuden polkemista...\n\nTuomari Katajisto vastasi jotain, mutta hän huomasi, että hänen oli\nhyvin vaikeata saada sananvuoroa. Hän oli varomattomasti heitellyt\ntulisoihtuja tappuravarastoihin, ja nyt ne olivat sytyttäneet kaikki\nilmi lieskaan...\n\nNuoria joukkoja on vaikeata ja epäkiitollista johtaa ja hillitä. Hän\nhuomasi, että hänellä ei ollut rahtuakaan vaikutusvaltaa heihin. Heidän\nseuransa puhui niin äänekkäästi ja huitoi niin kiihkeästi käsiään, että\nhe alkoivat herättää huomiota muissakin osakuntalaisissa. Mutta samassa\nsoi fanfaari, ja kuraattori Hakala astui puhujalavalle.\n\nKoko kuraattorina-olonsa aikana hän oli verrattain harvoin käyttänyt\ntilaisuuttaan ja oikeuttaan puhua nuorisolle, sillä hän oli sitä\nmieltä, ettei paljosta puhumisesta ollut suurta hyötyä. Hän esiintyi\nharvoin, mutta silloin hänellä oli aina jotain sanottavaa sydämellään.\n\nHän oli joskus moittinut nuorisoa yhdestä ja toisesta puutteesta. Mutta\nhänen esiintymisensä ei ollut kuitenkaan saanut niin suurta vastakaikua\nkuin hän oli otaksunut. Kuitenkaan ei hän voinut syyttää nuorisoa\nymmärryksen ja harrastuksen puutteesta. Hän oli kauan miettinyt syitä\nylioppilaselämän epäkohtiin ja nyt hän tahtoi kerran puhua jotain\npositiivistakin niiden epäkohtien parantamiseksi selitettyänsä ensin ne\nsyyt, joista ne johtuivat.\n\nYlioppilasliikatuotannosta hän oli jo kerran ennenkin puhunut ja\nkäsitellyt sen yhteydessä olevia seikkoja, mitenkä sitä olisi\nvastustettava ja mitenkä se mahdollisesti vähitellen oli järjestyvä\nluonnollisemmaksi.\n\nSyyksi tuohon tavattomaan ylioppilasvimmaan hän arveli sen käsityksen,\njoka oli yleinen keskiluokan porvareissa ja varakkaimmissa maalaisissa,\nja joka jo oli jossain määrässä tunkeutunut työväenkin keskuuteen,\nnimittäin että ei ole kättensä työllä elävälle ja ennen kaikkea\nvarakkaanlaiselle isälle tai äidille kauheampaa kohtaloa kuin\nnähdä omat lapsensa ruumiillisen työn tekijöinä. Tämä varsinkin\nporvarisluokassa ylen tavallinen käsitys pakotti heitä panemaan kaikki\njälkeläisensä, tyhmimmätkin, herraskouluihin, joissa he oppivat\nvieromaan ruumiillista työtä...\n\nYhtenä syynä oli juuri se väärä käsitys, joka ikäänkuin itsestään\nilman tarkoitusta tai pakkoa jo kouluissamme istutettiin opetuksen\nohella nuorisoon, nimittäin että »sivistyneen» ei muka sopinut tehdä\nruumiillista työtä, ikäänkuin se olisi ollut häpeällistä. Tuskin sitä\nkoskaan suorastaan sanottiin, mutta opetuksen henki oli sensuuntainen,\nja nuoriso on eräissä suhteissa, mitä oppimiseen tulee, sangen herkkä\nja vastaanottavainen...\n\nJos nyt jotkut pitemmille opinteille lähteneet sattuivat tiellä\nsyystä tai toisesta uupumaan, niin he eivät katsoneet tämän nykyisen,\nyleisesti vallalla olevan käsityksen mukaan voivansa ryhtyä tekemään\ntavallista työtä, vaan muuttuivat useimmissa tapauksissa onnettomiksi,\ntoimettomiksi maleksijoiksi. Eikä tämä tapahtunut useinkaan rodun\nhuonouden vuoksi, sillä heistä olisi kyllä voinut tulla kunnollisia\nmaanviljelijöitä taikka käsityöläisiä, joista yhteiskunnalla olisi\nollut hyötyä ja kunniaa, mutta he olivat tuon väärän kunniakäsitteen\nuhreja...\n\nItse he ehkä olisivat alkuaan olleet halukkaita työhön, mutta he olivat\nväärän koulukasvatuksen myrkyttämiä. Tieto oli hyvä ja välttämätön,\nja tutkinnoista olisi voinut heille koitua hyötyä, jos he, kuten\nesimeikiksi Ameriikassa, olisivat olleet se virkistävä, sivistynyt\nvoima, joka palaa kouluista reaaliseen elämään tuoden muassaan\nrunsaat tiedot, joita levittävät ympärillensä, mutta he olivat usein\nkäsitykseltään sairaalloisia raukkoja... Ei ollut ihme, jos nuoriso\nseisoi neuvotonna ja tietämättä mitä oli tehtävä...\n\nPuhujaa saattoi sekä raivostuttaa että hävettää, jos hän sattumalta\nkesäiseen aikaan kulki polkupyörällä tai autolla maaseudulla. Hän\nsaattoi nähdä monia taloja, joiden pihakoivujen siimeksessä loikoi\nyksi tai pari valkolakkista nuorta ihmistä riippumatossa lukien\nviidenkymmenenpennin romaaneja, samaan aikaan kun heidän isänsä ja\näitinsä kuin henkensä hädässä korjasivat kuivia heiniä latoon uhkaavan\nukkospilven alta...\n\nUlkomailla eivät ylioppilaat halveksineet tai karttaneet\nruumiillistakaan työtä. Loma-aikoina he työskentelivät, jos\nse oli tarpeellista, konepajoissa, tehtaissa, maatyössä, tai\npalvelivat ravintoloissa tarjoilijoina tai hotelleissa tilapäisinä\novenvartioina... Siellä pidettiin kunniallisena ansaita rahaa\nkunniallisella tavalla...\n\nNuorison tuli uskaltaa katsoa totuutta suoraan silmiin, sen tuli\nuskaltaa seurata aikaansa ja tarttua elävään elämään oikealla otteella,\ntaikka elämä nopeassa kehityksessään kiiti sen ohi kuin punertava\npilvenhattara...\n\nHänen mielestään suurimpana syynä nuorison velttouteen oli _todellisen\npohjan puute_. Kielikysymys oli jo aikoja sitten menettänyt kärkensä\nnuorison keskuudessa, sillä ruotsinkielinen ylioppilasnuoriso oli\nylhäisesti vetäytynyt omaan kuoreensa ja kaikessa kokonaan eristäytynyt\nsuomenkielisestä nuorisosta. Se kehitti itseänsä vain niillä\nedellytyksillä, joita se imi omasta, vanhasta kulttuuristaan, ja niillä\npienillä virkistävillä tuulahduksilla, joita se juhlapuheitten ja\nruotsalaisen punssin kera toisinaan onnistui saamaan emämaasta. Mikään\ntaistelu tai kamppailu ei näin ollen ainakaan suuremmassa määrässä\ntullut kysymykseenkään eri kieliryhmiin kuuluvien ylioppilaitten\nvälillä...\n\nKansallisuuskysymys, joka hänen mielestään oli käsitettävä oman\nkansallisuuden kohottamiseksi tiedoilla ja yhteisillä harrastuksilla,\noli tavallaan johdettu harhaan. Juuri ylioppilasnuorison olisi tullut\neturivissä taistella niin, että _kaikki_ joukot yksimielisinä,\ntietopuolisesti sivistyneinä olisivat työskennelleet saman aatteen\nhyväksi, välttäen tuon uhkaavan veltostumisen vaaran...\n\nNuorison oli opittava tuntemaan yhteiskuntaelämän lait, silloin se\nmyöskin uskaltaa ryhtyä mihinkä työhön hyvänsä. Silloin varmasti tulee\nköyhistä sosialisteja sanan parhaimmassa merkityksessä, ja rikkaat\nalkavat taistella kapitalismin puolesta. Se on liikettä, taistelua,\nelämää...\n\nNykyään on useimpien vanhoillisuus itsetiedotonta. He eivät tiedä\npaljon mitään yhteiskuntaelämän laeista. Jospa he edes taistelisivat\nkapitalismin puolesta ja puolustaisivat omia, olemattomia\nkapitaalejaan, niin olisihan sekin jotakin. Mutta he ovat useimmissa\ntapauksissa vain _kannattajia_... He luottavat vieläkin siihen, että\nkyllä johtajat heille neuvovat mitä on tehtävä. Mutta missä ovat\njohtajat? Jotkut suuriääniset puhujat käskevät nuorisoa tekemään ja\npuolustamaan asioita, jotka eivät ole heidän... He tuskin ymmärtävät\nmitä tekevät... Alentavampaan tilaan ei juuri »maan toivo» voine joutua\nkuin missä se nyt on...\n\nVielä hän huomautti siitä, että ylioppilasnuorison tuli vaatia\nitseltään enemmän niinsanottuja vapaita opintoja. Jokaiselta\nsuomalaiselta ylioppilaalta saattoi jo täydellä syyllä vaatia, että\nhe hallitsivat ainakin kahta eurooppalaista kieltä edes painettuna,\nmutta, osaksi myöskin puhuttuna, sillä muuten he eivät voineet seurata\nihmiskunnan jättiläiskehitystä täältä kaukaa, missä istuttiin kuin\nteatterissa huonoilla paikoilla, joilta ei näe näyttämölle juuri\nnimeksikään...\n\nHän huomautti sitä välttämättömyyttä, että ylioppilaitten, jos\ntahtoivat lukea itsensä tämän maan sivistyneisiin kansalaisiin, täytyi\ntutustua oman maansa ja kansansa merkkimiesten elämään ja teoksiin.\nOli paljon ylioppilaita, jotka eivät olleet lukeneet Reinin »J.V.\nSnellmanin elämää» taikka Kiven »Seitsemää veljestä», mutta kuitenkin\nylpeinä vaativat sivistyneen, akateemisesti sivistyneen kansalaisen,\noikeuksia ja etuja...\n\nVoimakkaat kättentaputukset kaikuivat, kun kuraattori oli lopettanut\npitkän puheensa, vaikka toisinaan oli kuulunutkin äänekästä rykimistä,\nmurinaa ja hillittyjä huudahduksia siitä ryhmästä, jossa tuomari\nKatajisto istui.\n\nHeti kun juhlan virallinen puoli oli päättynyt, poistui kuraattori\nosakunnan kokouksesta, ja osakuntalaiset jäivät tanssimaan varhaiseen\naamuun saakka...\n\nKuraattorin aikainen poistuminen herätti osakuntalaisten huomiota,\nja monet, jotka pitivät paljon tohtori Hakalan rehellisestä ja\nmiellyttävästä olemuksesta, hyökkäsivät tuomari Katajiston kimppuun,\nsillä häntä pidettiin vieläkin, vaikka syyttä, oppositsionin johtajana.\nHän koetti puolustautua ja sanoi, että hän ei suinkaan ollut ilmaissut\ntyytymättömyyttään, päinvastoin hän oli täydellisesti tohtori Hakalan\nkannalla.\n\nMonet hämmästyivät tätä hänen mielenmuutostaan, joka ei kuitenkaan\ntullut kaikille yllätyksenä, ja huusivat hänelle hyvähuutoja. Mutta ne,\njoiden kanssa hän ennen oli ollut yhtä mieltä ja vastustanut tohtori\nHakalaa, hyökkäsivät hänen kimppuunsa hirvittävällä kiivaudella.\n\nHe puhuivat suunsa puhtaaksi, eikä siinä sanoja säästetty. Väittely\neteisessä tuli niin kiivaaksi, että monelta taholta ahdistettu tuomari\nKatajisto katsoi parhaaksi poistua, ennenkuin hänelle kävisi pahemmin.\n\nAstellessaan kiihtyneenä ja ärtyisenä kotiansa kohti, kapakkaan ei\nhän enää myöhäisen ajan takia voinut päästä, hän katkeruudekseen sai\ntuntea, että joka vihaa kylvää, se vihaa niittää...\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSuuri maailmansota riehui yhä Euroopassa, mutta sen laineet eivät\nulottuneet tänne asti. Vain keveitä vaahtokuplia pärskähteli tänne\nkaukaiseen Pohjolaan. Maata rasitti kallis aika ja yhden ja toisen\nylellisyystavaran puute, mutta muuten oli ihmisillä hyvä olla.\n\nJanne Pöyhtäri oli tarmollaan ja taitavuudellaan kehittynyt eteväksi\nkauppamieheksi. Hänen liikkeensä oli vain varttunut, ja hän oli\nkerännyt itsellensä huomattavan omaisuuden. Toisia onni suosi, toisilta\nse kielsi apunsa, Janne Pöyhtärille se oli hymyillyt...\n\nJanne oli ollut Hannan kanssa naimisissa jo muutamia kuukausia, ja\neräänä päivänä toteutui hänen kaunein unelmansa. Hän osti kotitalon\nja osan siihen kuuluvasta maa-alueesta. Hän päätti vielä, niin kauan\nkuin sotaa kesti ja hänellä oli mahdollisuuksia, jatkaa liikettänsä\npääkaupungissa, mutta sitten myöhemmin hän aikoi muuttaa myötyriksi\nmaalle ja ruveta elämään maanviljelyksellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElettiin juhannuksen kynnyksellä, oli aatonaatto. Luonto oli\nkukkeimmillaan. Koivujen vihreys oli vaaleata, ja havupuiden\nvuosikasvujen kärjet hohtivat heleinä auringonpaisteessa. Tuomet olivat\njo miltei kukkineet, ja pihlajat levittivät voimakasta tuoksuaan.\nAurinko paahtoi täydellä terällään.\n\nJanne oli muuttanut vanhan äitinsä ja nuoren vaimonsa kanssa\nsyntymäkotiinsa. He olivat olleet maalla vasta muutamia päiviä. Vanha\näiti oli kulkenut kuin unessa ja itkenyt tuontuostakin, sillä vanhat\nmuistot olivat liian voimakkaina tuoksuneet kaikkialla häntä vastaan.\n\nJanne oli valjastanut rattaiden eteen nuoren, komean hevosensa,\njosta hän hevosten korkean hinnan takia oli saanut maksaa hyvän\nsumman, ja lähtenyt parin kilometrin päässä olevaan alhoon hakemaan\njuhannuskoivuja kuistin pieliin.\n\nHänkin oli kulkenut kuin unessa. Saavuttuaan Vähäjärven hakaveräjälle\nhän sitoi hevosen veräjänpieleen ja lähti kävellen katselemaan\ntuttuja seutuja. Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti, mutta Janne\nei huomannut sitä, sillä sanaton onni ja riemu täyttivät hänen\nsydämensä. Oli niin kevyt olla, että olisi voinut vaikka keveitten\npilvenhattaroitten lailla kohota taivaan äärettömään sineen.\n\nVähäjärven liejuinen ranta tuoksui niin tutunomaiselta. Pikimusta lieju\nporeili auringonpaisteessa tuossa lietteisellä rannalla, jossa hän\nlapsena oli henkensä uhalla pyydystellyt pieniä hauenpoikasia. Hänet\nvaltasi vastustamaton halu koettaa, pettikö se vielä nytkin kuten\nennen. Hän riisui nopeasti saappaansa, ripusti sukkansa pajunoksalle\nja asteli avojaloin pehmeällä maalla. Siitä oli vuosia, kun hän oli\nsaanut olla avojaloin ulkosalla. Tuntui kuin lapsuus olisi astellut\nhänen luoksensa. Musta lieju oli lämmintä ja hiveli suloisesti kalpeita\njalkoja, joiden varpaitten välistä se niin hauskasti kitisten pursui\njalan alta esille.\n\nNäkyy se vajottavan vielä niinkuin ennenkin, ajatteli hän ja lähestyi\nrantaa katsellakseen, oliko rannassa hauenpoikasia.\n\nKovinpa se pettikin. Olikohan se tullut lietteisemmäksi, vai olikohan\nhän tullut painavammaksi? Kait hänessä sentään vika oli...\n\nMuta tuoksui väkevästi, ja ruosteinen vesi nousi jalanastumiin niinkuin\npunainen veri. Hän poimi muutamia ruostelehtiä ja piteli niitä\nkäsissään. Aivan ne olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hänen teki mieli\nulpukoita ja lumpeenkukkia. Vahinko vain, että ne eivät vielä kukkineet.\n\nHän palasi takaisin kovemmalle maalle ja juoksi pitkin korteheinän\npeittämää ketoa pienen puron äyräälle, joka juoksi Vähäjärvestä\nSyväjärveen. Puro oli vettä täynnä, ja vesi oli sameata. Janne pisti\njalkansa veteen, mutta veti sen äkkiä pois, sillä vesi oli vielä\nhyvin kylmää. Siitä huolimatta hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja\npesi mutaiset jalkansa tässä kylmässä vedessä. Sitten hän istui\npuron reunalla olevalle kivelle ja kuivasi kuumottavat jalkansa\nauringonpaisteessa.\n\nHän saattoi kiveltä hyvin nähdä, kuinka vesi juoksi purossa ja\ntaivutteli veden alla olevia ulpukan ja lumpeen lehtiä. Pieni\nhauenpoika ilmestyi kiven kohdalle ja ui itsepintaisesti vastavirtaan\npysyen siten aivan liikkumattomana paikallaan. Sen evät vain\ntyöskentelivät ahkeraan, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Jannen oli\noikein vaikea pysyä kivellä, sillä niin hänen teki mieli pyydystää tuo\npieni hauki, joka ei olisi riittänyt edes kissalle puoliseksi. Mutta\nhän hillitsi kuitenkin mielitekonsa ja katseli sen eloa tummassa,\njuoksevassa vedessä. Pitkä, vettynyt vesipillinkorsi ui haukea vastaan\nmyötävirtaa. Hauki tuli levottomaksi ja ampaisi monta metriä eteenpäin\nvirtaa ylös.\n\nSuloista oli taas olla maalla näillä tutuilla seuduilla, joilla lapsena\noli veljensä kanssa leikkinyt. Mieli tuntui samalla kertaa kevyeltä ja\nkaihoisalta. Elämä oli sentään niin ihmeellistä... niin ihmeellistä...\n\nHän haki saappaansa ja veti ne jalkaansa, sillä risut ja korret\npistelivät hänen tottumattomia jalkojaan.\n\nToisenlainen niissä oli nahka silloin lapsena, kun »vareksen saappaat»\nolivat parhaimmillaan, — ajatteli hän hymyillen. Sitten hän lähti\nsyvemmälle viidakkoon ja alkoi kaataa nuoria koivuja, joiden pienet,\nvaaleat lehdet värähtelivät ikäänkuin pelosta, kun hänen kirveensä osui\nniiden valkoisenvihertävään kylkeen...\n\nJannen valtasi oikein iso ikävä saunanlauteille, kun hänen sieraimiinsa\ntunkeutui koivunlehtien tuore tuoksu. Hän iloitsi jo etukäteen siitä\nnautinnosta, jonka kunnollinen maalaissauna uusine vihtoineen ja\nsähisevine kiukaineen oli hänelle tarjoava...\n\nKaadettuaan mielestänsä kylliksi puita hän alkoi vetää niitä rattaille,\nja vihdoin hän läähättäen ja hikisenä istuutui nuorten koivujen\npehmeään, tuoksuvaan syliin.\n\nAurinko poltti kuumasti, ja ilma tuntui painostavalta. Taivaalle\noli alkanut kertyä suuria, komeita, valkoisenhohtavia pilviä, jotka\nmuistuttivat jättiläisveturin jälkeensä jättämää savupilvisikermää.\nHevonen juosta lönkytti laiskasti, ja Janne oli miltei uinahtaa\npehmeälle vuoteelleen rattailla.\n\nHänen ajaessaan kirkon kohdalla herätti hänet suloisesta uinailustaan\nystävällinen tervehdys. Tuomari Katajisto siinä kulki hienossa,\nvalkoisessa hellepuvussaan. Tuomari pyysi päästä rattaille. Hän oli\nerinomaisen ystävällinen ja kohtelias.\n\n— Herra Pöyhtäri on ollut hakemassa juhannuskoivuja, — sanoi hän\nkohteliaasti.\n\n— Niin olen. Muuten voi tuomari mieluummin sanoa minua vain\nPöyhtäriksi, sillä enhän minä ole mikään herra, — vastasi Janne hiukan\nhäpeissään.\n\n— Anteeksi, kuinka vain tahdotte. Aikooko Pöyhtäri jäädä oikein\nmyötyriksi tänne maalle maanviljelijäksi?\n\n— Niin olisi aikomukseni, jahka asiani siellä Helsingissä loppuvat.\n\n— Niin, teitähän on onni suosinut oikein hyvin siellä pääkaupungissa.\nMinulla taas on ollut paljon onnettomuuksia...\n\n— Kuulinhan minä, että tuomarin isä kuoli tässä kevättalvella.\n\n— Niinhän tuo kuoli, mutta se ei ollut suurin onnettomuus, vaan isäukon\ntestamentti, jossa hän teki minut perinnöttömäksi ja lahjoitti kaikki\nrahansa N:n maanviljelyskoululle. Se oli minulle kova isku.\n\n— Arvaahan sen, — sanoi Janne osaaottavasti.\n\nJa sitä seurasi toinen, vielä suurempi onnettomuus, sillä kun velkojani\nHelsingissä saivat tiedon siitä, panivat he minut vararikkoon, ja nyt\nolen köyhää köyhempi.\n\n— Olipa se todella kova paikka ja vaikea kohtalo, kun on lukenut\nniinkin pitkälle kuin tuomari...\n\n— Se lukeminenhan minun kohtaloni onkin, sillä isä ei tahtonut, että\nminusta olisi tullut herra, ja hän piti sanansa. Hän oli oikein\nsellaista vanhaa maalaisjuurta, joka ei turhia jaarittele, vaan pitää\nsanansa...\n\n— Mutta voihan tuomari uudestaan yrittää asianajokonttorilla, sillä\nonhan tuomarilla vielä tietonsa tallella, niitähän ei kukaan voi\nulosmitata, — neuvoi Janne avuliaasti.\n\n— Kyllä niinkin, mutta minulla ei ole millä alkaa, ja kukaan ei\nenää usko minulle lainaksi. Sitäpaitsi olen menettänyt paljon\nitseluottamuksestani...\n\n— Ymmärtäähän sen, — sanoi Janne. Syntyi hetken äänettömyys, ja Jannen\nmieleen muistuivat ne kauheat ajat, jolloin hän kulki alakuloisena\nja onnettomana työtä etsien. Hänen tuli vieläkin paha olla, kun hän\najatteli kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita niihin aikoihin oli saanut\nkokea....\n\n— Ajattelin kysyä teiltä, voisitteko lainata minulle vähän rahaa\njoksikin aikaa, jotta pääsisin taas jaloilleni. Olen näet kuullut, että\nolette ansainnut paljon rahaa näinä aikoina, — sanoi tuomari Katajisto\nhiukan punastuen.\n\nJanne oli hetkisen ääneti ja muisteli sitä hetkeä, jolloin tohtori\nHakala oli tullut häntä vastaan kadulla ja auttanut häntä lainaamalla\nrahat, joilla hän aloitti kaupantekonsa. Paljon työtä ja puuhaa oli\nhänellä ollut rahojen ansaitsemisessa ja paljosta hän oli saanut\nkieltäytyä voidaksensa säästää sen verran, että saattoi toteuttaa osan\nunelmastaan ja ostaa takaisin kotitalonsa ja osan siihen kuuluvasta\nmaasta... Vaivalla ansaitut rahat olivat hänelle rakkaat, eikä hän\nolisi mielellään tahtonut niistä luopua. Mutta kun hän muisti silloisen\noman epätoivoisen mielentilansa, niin hänen mielensä valahti herkäksi...\n\n— Niin, eihän minun pitäisi kääntyä teidän puoleenne, sillä olenhan jo\nennestäänkin teille velkaa, — sanoi tuomari Katajisto, kun Janne yhä\npysyi vaiti. — Mutta kalliit korot minä ainakin siitä velastani olen\nmaksanut...\n\nJanne havahtui ajattelustaan.\n\n— Ette ainakaan minulle?\n\n— En teille, mutta kallista ja katkeraa lystiä se sittenkin oli.\nMartta Hagenista, johon teidän välityksellänne tutustuin, tuli\nminun suuri onnettomuuteni. Minä rakastuin häneen, ja hän köyhdytti\nminut... Olen vihannut teitäkin, sillä mielestäni te olitte alkusyynä\nonnettomuuteeni, vaikka ymmärränhän minä, että te olette viaton\nsiihen...\n\nVaikka Janne ei tuntenut mitään sääliä tai myötätuntoa tuomari\nKatajistoa kohtaan, niin hän tohtori Hakalan avustusta muistaessaan\nymmärsi, mikä merkitys voi olla aikanaan saadulla avulla, ja sanoi\nrauhallisesti:\n\n— No niin, jos tuomari on vihannut joskus minua, niin laitetaan nyt\nniin, että tuomari voi olla minun kyytiini tyytyväinenkin. Tahtoisiko\ntuomari nyt heti pistäytyä Pöyhtärissä?\n\n— Mielelläni, — sanoi tuomari Katajisto ja puristi kiittäen Jannen\nsuurta, miehekästä kättä.\n\nKotia tultuaan Janne käski renkien pystyttää koivut kuistin ympärille\nja vaimoansa hän pyysi keittämään kahvia. Sitten he yhdessä tuomarin\nkanssa menivät tuvan perällä olevaan kamariin. He viipyivät siellä\nkauan tupakoiden, kahvia juoden ja keskustellen pääasiallisesti\nopiskelemiskysymyksestä ja maan koululaitoksesta. Ja erotessaan\nhe olivat molemmat yksimieliset siitä, että kansanlasten täytyisi\nsittenkin pyrkiä jäämään maalle, oppia käytännöllistä maataloutta\ntietopuolisella pohjalla. Kuistilla hyvästellessä tuomari Katajisto\nvielä moneen kertaan kiitteli Pöyhtäriä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo iltapäivä, mutta aurinko porotti yhä hiostavammin, ja olo tuntui\nraskaalta. Taivaalle oli kertynyt yhä raskaampia ja tummempia pilviä,\nja aurinko alkoi tuontuostakin piillä pilvien taa, ja kuitenkin oli\nkaikilla kuuma ja painostava olo. Pääskyset lentelivät levottomina\nmatalalla, lähellä maata, ja lintujen laulu taukosi. Kaikki merkit\nviittasivat siihen, että rajuilma oli tulossa.\n\nSyntyi tyven. Puiden oksat riippuivat velttoina ja liikkumattomina, ja\nkaikkialla vallitsi kaamea hiljaisuus. Jossain etäällä niityllä kuului\nlehmä ammuvan. Syntyi kummallinen hämärä, kaikki näytti harmaalta ja\nikäänkuin kulon polttamalta...\n\nAlkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja salama leimahti tuontuostakin. Nyt\nkuului jyrinä jo lähempää. Kaukana niityn toisella puolella satoi\nrankasti. Äkkiä heräsi tuuli, ja pian se muuttui ankaraksi myrskyksi.\nIhmiset riensivät sulkemaan ovia ja akkunoita. Vihurit yltyivät,\npuutarhan koivut vääntelivät oksiansa niinkuin tuskassa. Ilma kävi\nviileäksi, taivas salamoi ja jyrähteli. Rankkasade lankesi yli seudun.\n\nJanne ja Hanna istuivat päärakennuksen kuistilla, jonka ympärille\nmiehet olivat juuri saaneet juhannuskoivut pystytetyiksi. Sade pieksi\ntuvan ja kuistin pärekattoa suurella pauhulla ja kohinalla. Hienoa\nsateen pärskettä tunkeutua kuistillekin, ja Hanna tarttui pelokkaana\nJannen suureen käteen, kun ukkonen jyrisi niin, että maa vapisi.\n\nRajuilma oli voimakas, mutta lyhyt. Se taukosi äkkiä, ja hiljainen\nsade vain rapisteli kuistin tiivistä pärekattoa. Ilma oli muuttunut\nviileäksi ja tuoksui nuorille lehdille ja kostealle maalle. Sitten\naurinko pilkisti taas pilvestä, ja vesipisarat kimmelsivät kirkkaina\npihanurmen vihreillä terillä. Sade oli tauonnut kokonaan, mutta yhä\nistuivat Janne ja Hanna kuistilla vierekkäin, Hannan käsi Jannen\nkädessä. Hellä kädenpuristus tulkitsi kaiken sen onnen, joka rajuilman\nlailla kulki läpi heidän olemuksensa, ja kun he katsoivat toisiansa\nsilmiin avoimesti, loisti niissä katseissa se rauha, jonka onni ja\nrakkaus tuovat mukanansa...\n\nJanne kääntyi ympäri ja näki, että pieni, vanha äiti seisoi tuvan\novella heidän takanansa kasvot esiliinaan peitettyinä. Janne nousi\näkkiä ja meni äidin luo.\n\n— Mikä sinun on, vanha äiti? — sanoi hän syvällä, miellyttävällä\näänellään, joka väreili liikutuksesta.\n\n— Onni on toisinaan niin valtava, — sanoi äiti ja koetti hymyillä\nkyyneltensä lomitse...\n\nAurinko paistoi kirkkaasti, ja vanhan, paljon kärsineen Anna-muorin\nkasvot näyttivät nuortuneilta, kun hän poikansa ja miniänsä kanssa\nastui tupaan illalliselle...\n\n\n\n\nXXII\n\n\nHelsingissä oli tullut tänäkin vuonna kevät niinkuin lehdet tulevat\nEsplanaadien puihin, ja Albert Hakalalle se oli tullut suurine\nsielullisine tulvineen ja suurine suruineen.\n\nHän, joka niin paljon rakasti nuorisoa ja joka koko sydämensä lämmöllä\ntodella toivoi nuorille parasta, oli vähitellen, varsinkin kuluneen\ntalven aikana, oppinut huomaamaan, että hän ei sittenkään oikein\nsopinut nuorisonkasvattajaksi.\n\nMitä hän välitti siitä, että ilkeät kielet parjasivat häntä Lahja\nKaarion tähden. Olihan siitä puhuttu niin, että jutut olivat päässeet\nhänenkin korviinsa. Itse hän parhaiten tiesi, kuinka paljon oli\nkärsinyt tuon onnettoman suhteen takia. Ja täytyihän niiden juttujen\nkerran vaieta, kun neiti Kaario nyt oli onnellisesti kihloissa. Mutta\nenemmän koski häneen sittenkin tunto siitä, että opiskeleva nuoriso,\nvarsinkin osakunnassa, oli ymmärtänyt häntä väärin, pitäen häntä\nankarana tuomarina, joka itseltänsä vaati vähän, mutta muilta sitä\nenemmän...\n\nKauan mietittyänsä asiaa hän oli vihdoin ilmoittanut osakunnan\nvirkailijoille luopuvansa kuraattorintoimestaan. Hänellä oli siitä\nhuolimatta, että niin suuri osa osakuntalaisia oli myötätunnolla\nseurannut hänen pyrintöjään, kuitenkin vastustamaton halu jättää\nkoko osakunta, sillä varsinkin viimeisen suuren puheensa jälkeen hän\ntunsi sanoneensa kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, ja hän tahtoi\nväistyä syrjään jättääksensä paikkansa jollekin toiselle. Hänen\neronsa kuului herättäneen suurta huomiota ja mielipahaa osakunnassa.\nMutta päivällisillä, jotka pidettiin eroavan kuraattorin kunniaksi,\nhän kuitenkin huomasi tehneensä oikein jättäessään asemansa jollekin\ntoiselle...\n\nOsanotto päivällisiin oli ollut harvinaisen suuri, katsoen siihen, että\noli kevät, jolloin osa ylioppilaista oli jo matkustanut maalle. Myöskin\npuheet olivat olleet ystävällisiä ja lukuisia. Mutta siitä huolimatta\nhän tunsi hermoillaan, että oli tehnyt viisaasti luopuessaan toimesta,\njoka kuitenkin oli hänelle sanomattoman rakas. Häneltä ei jäänyt\nhuomaamatta, että monet osakunnan huomattavimmista toimihenkilöistä,\njoiden hän tiesi kuuluvan hänen vastustajiinsa, olivat jääneet pois.\n\nHän sai osakuntalaisilta kauniin hopeaisen maljakon, jonka kylkeen oli\nkaiverrettu hänen nimensä, osakunnan nimi ja vuosiluvut, joina hän oli\nollut osakunnan kuraattorina, nuo rakkaat, vaiherikkaat vuodet...\n\nHän oli kiitollinen nuorisolle siitä näkyväisestä lahjasta, joka oli\nhänellä kotona aina muistuttamassa siitä, että suurin osa osakunnan\nparhaimmistoa oli sittenkin ymmärtänyt häntä oikein, taikka ainakin\nuskonut, että hän tarkoitti nuorison parasta. Erikoisesti hämmästytti\nhäntä se, että hänen kiivaan vastustajansa, tuomari Katajistonkin\nkäyntikortti oli korttien joukossa...\n\nErotessaan toimestaan ja pitäessään kiitos- ja hyvästijättöpuheensa\nhänen kunniakseen pidetyillä päivällisillä hän oli lopettanut\nlausumalla toivomuksen, että hän vielä muutenkin kuin vain yliopiston\nopettajana voisi edelleen toimia nuorison herättäjänä ja nuorison\nhyväksi...\n\nHän oli usein miettinyt, mitenkä voisi täyttää lupauksensa, ja\nvihdoin se oli kirkastunut hänelle... Hän aikoi kerran kirjoittaa\nkirjan, jossa käsittelisi nuorisokysymystä sen kaikilta mahdollisilta\npuolilta. Saattoiko hän toteuttaa aikomuksensa, oli jäävä tulevaisuuden\nratkaistavaksi. Nyt hän ei vielä ainakaan sitä ehtinyt tehdä, sillä\nsuuri, tekeillä oleva taidehistoriallinen teos »Sadun moraali» ei ollut\nvielä valmis...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä oli jo ehtinyt heinäkuun alkuun, ja yhä viipyi tohtori Hakala\nperheineen kaupungissa. Heidän oma, tulipalon jälkeen korjattu talonsa\nKaivopuistossa oli kylläkin viileä ja sopiva vaikkapa kesäasunnoksikin,\nsillä olihan sen yhteydessä, paitsi suurta Kaivopuistoa, oma pienoinen\npuutarhansa. Ebba oli tahtonut jäädä Annikin kanssa kaupunkiin, kun\nAlbert joka tapauksessa yliopiston kirjastossa käsillä olevien töidensä\ntakia olisi jäänyt kaupunkiin.\n\nIltapäivisin, lopetettuaan työnsä kirjastossa, Albert kulki usein\nAnnikin kanssa kaupungilla. Aurinko paistoi helteisesti, ja kuumat\nkadut ja korkeat kivimuurit huokuivat lämpöä, mutta hän ei kärsinyt\nsiitä, sillä hän iloitsi lämmöstä, jota tässä maassa ei suinkaan\nkoskaan saanut tarpeeksi, puhumattakaan liiasta...\n\nSuloista oli nähdä, kuinka kivet kukkivat.\n\nNe, jotka eivät olleet voineet päästä maalle, näkyivät ikäänkuin\nsuurella kauneuden- ja tuoreudenjanolla hankkineen itsellensä kukkia\nja kasvavia kasveja. Avonaisissa akkunoissa näkyi lukemattomia,\nkirkasvärisiä kukkia. Satojen akkunoiden eteen oli ilmestynyt punaisia\nja vihreitä, monivärisiä kukkia kantavia multalaatikoita, akkunoiden\nriippuvia puutarhoja...\n\nKaupungin kaikki puistot ikäänkuin kilpailivat kukkasupeudessaan.\nEsplanaadien istutukset olivat suorastaan ruhtinaalliset, Kappelin\nja Tähtitorninmäen hortensiat kerrassaan huimasivat upeudessaan\nvärijanoisia silmiä. Oopperakellarin edustalla ja yliopiston\nkirjaston pihalla kukkivat suuret kastanjapuut niinkuin konsanaan\nPariisin bulevardeilla ja levittivät suurista, valkoisista kukistaan,\njotka seisoa törröttivät kuin kynttilät kuusen oksilla, huomaavaa\ntuoksuaan... Siellä, missä Kaartinkalliot ennen olivat olleet, kukki\nnyt tuo talvisin ja keväisin niin kovalta ja karulta vaikuttava\n»kalliokaupunki» tuhansine kukkineen. Jokaisen talon akkunoilla,\nparvekkeilla, seinävierillä, pihoilla ja aidoilla kasvoi sadoittain\nmitä erilaisimpia, suloisesti tuoksuvia kukkia. Villiviini kierteli\npilareita kuin konsanaan etelässä, ja monen »huvilan» rautaportin takaa\npilkisti paratiisillinen piha niinkuin Rivieralla tai Italiassa. Nämä\nennen kuivat ja karut kalliot todella kukkivat...\n\nLähelle Eiran sairaalaa oli syntynyt pienoinen Luxembourgin puisto\nvalkoisine penkkeineen, satoine ruusuineen ja lukemattomine\nleikkivine, iloisine lapsineen. Tämän puiston kauneudesta ei puuttunut\nmuuta kuin vilpoisesti soiva suihkulähde altaineen, jossa lapset\nauringonpaisteessa olisivat uittaneet valkopurjeisia laivojaan. Mutta\npuistoista ehkä kaunein ja ainakin luonnollisin oli suuri Kaivopuisto,\njossa lukemattomat sireenipensaat kukkivat kymmenin värivivahduksin\nkuin maalaispappiloiden puutarhoissa, jossa ruohokentät hymyilivät\ntuoreempina kuin missään muualla, ja jossa ihmiset saivat niillä\nvapaasti istuskella ja loikoilla.\n\nLauvantai-iltoina oli liikettä ja menoa. Tuhansiin nousevat iloiset\njoukot työläisiä ja pikkuporvareita pyrkivät rautatieasemalle ja\nsatamiin merenrannalle. Illan tunnussanat olivat: maalle, saareen,\nriippumattoihin ja kahvikesteihin ulkosalla.\n\nHarva näky maailmassa oli Albertista niin iloinen, elämänhaluinen\nja värikäs kuin suuret ihmisjoukot Kaivopuiston, Kaisaniemen ja\nEläintarhan nurmilla. Vaaleita, keveitä pukuja, päivänvarjoja, vanhoja\nja nuoria ihmisiä, leikkiviä lapsia, sanomalehtiä lukevia perheenisiä,\nriippumattoja, ruokakoreja, paloöljykeittiöillä kiehuvia kahvipannuja,\npaukahtelevia virvoitusjuomapulloja, puhetta, huutoa, naurua, soittoa,\niloa ja ääntä...\n\nHän olisi itse mielellänsä sekoittunut tuohon kirjavaan joukkoon, mutta\nhän ei sentään kehdannut...\n\nEräänä heinäkuun sunnuntain iltapäivänä Albert seisoo Kaivopuiston\nkorkealla, vanhalla vallilla. Hänen takanansa on kesäinen kaupunki\ntuhansine iloisine ja kärsivine ihmisineen. Aurinko paistaa\njo laskussaan kaupungin takana, ja Viaporin suurimman saaren\nkivirakennusten seinät hehkuvat valkean hohtavina niinkuin unelmien\nvalkeat kaupungit...\n\nMeri näkyy laajana, rannattomana hänen edessään. Monet saaret kukkivat\nvihreinä sen aaltoilevassa, vilpoisessa sylissä. On maatuuli, joka\ntuo kukkivasta kaupungista suloisen, monesta kukasta lähteneen lauhan\ntuoksun, niinkuin hyvin kallisarvoisen hajuveden lemun, joka on\npuserrettu sadoista erilaisista kukista.\n\nAnnikki leikkii käytävällä loistavavärisellä gummipallolla. Albert\non istahtanut penkille ja katselee merelle päin. Lauhat, tuoksuvat\ntuulenpuuskat nostattavat laineita, jotka pakenevat rannasta pois\nulappaa kohti. Albertin ajatukset kiitävät noiden laineitten lailla. Ne\nsyntyvät ja kuolevat samoinkuin hänen ajatuksenakin.\n\nHän on tavallaan epäonnistunut elämässään... Hän ei ole onnistunut\nnuorison kasvattajana eikä myöskään avioliitossaan eikä\nrakkaudessaan... Suurilla työn lupauksilla Ebba ja hän olivat lähteneet\nelämän taipaleelle. Hän oli tehnyt paljon työtä heidän yhteisen onnensa\nhyväksi, mutta onni oli ollut lyhytaikainen ja epämääräinen... Hänessä\nitsessään oli piillyt paljon voimia, joiden olemassaoloa hän tuskin\noli osannut aavistaa, ja ne olivat särkeneet heidän kauniin onnensa...\nEräs jakso heidän elämässään oli taaskin kulunut, mutta he eivät olleet\noppineet senkään ajanjakson taisteluista, myrskyistä ja kokemuksista\nmitään, sillä mitkään tilanteet elämässä eivät uusiinnu samanlaisina,\nja näin on elämä koulua alusta loppuun saakka...\n\nHän oli kuvitellut voivansa opastaa elämän vaikeilla poluilla muita,\nkokonaisia joukkoja, mutta kuinka hän voisi sitä, kun hän ei itsekään\nosaa elää...\n\nAlbert katselee kauan edessään leikkivää Annikkia. Hänen suunsa\nvetäytyy hymyyn.\n\nIhmiset etsivät helmeä aavan meren rantahiekasta eivätkä huomaa, että\nse löytyy kätkettynä suljettuun simpukankuoreen...\n\nHän nousee seisomaan. Edessä loistavat valkeat kaupungit, ja etäämmällä\nkukkivat saaret rannattomassa meressä. Hänen takanansa hymyilee\nlaskevan auringon valossa suorien katujen ja kauniitten puistojen\nhurmaava kaupunki. Tuoksuva maatuuli käy rajummaksi ja vierittää\naaltoja ulapalle pois kauaksi merelle. Albertin valtaa sanomaton halu\nniiden matkaan, pois kauaksi merien taa, toisiin maihin, toisiin\noloihin uusia vaikutelmia saamaan...\n\nLoppuisipa vihdoinkin tämä hirvittävä sota, jossa toiset kuolevat,\ntoiset vanhenevat odottaessaan sen päättymistä... Yli noiden vapaiden\naaltojen, pois, kauaksi etelään, vain lyhyeksi aikaa, ja sitten taas\ntänne takaisin uusin voimin, uusin innoin työhön...\n\nHän kutsuu Annikin syliinsä. Hän tahtoo kasvattaa edes yhdestä\nolennosta onnellisen ihmisen.\n\nHän juttelee Annikille paljon hauskoja asioita. Annikki kuuntelee ja\nleikkii hänen kellonsa vitjoilla. Hetkiseksi hän vaikenee ja katselee\nAnnikkia silmiin ja ajattelee itseksensä:\n\n— Sinussa on minulla tarpeeksi nuorisoa. Olen onnellinen, jos sinusta\nvihdoinkin löydän sen kalliin helmen, jota sieluni ikävöi. — Mutta\nAnnikille hän sanoo ääneen:\n\n— Nyt me lähdemme kotiin äidin luo ja kerromme hänelle siitä, mitä\ntaaskin olemme kaupungilla nähneet.\n\nJa hän käveli taluttaen pientä Annikkia alas korkeita, puisia portaita,\njotka johtivat kaupungin puistoista kauneimpaan, Kaivopuistoon, ja\nauringon laskussa kimaltelevat aallot vierivät pois rannasta ulappaa\nkohti niinkuin hänen sielunsa salaisin kaipaus...\n\n\n\n"]