[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1EN0kUrI_IwT329_FQLJhWujdLfC5WI3Be1EAreN9hs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},310,"Naimisen juoruja","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"310-paivarinta-pietari-naimisen-juoruja","310__Päivärinta_Pietari__Naimisen_juoruja","Kuvaelma kansan elämästä","romaani",[],[],"fi",1882,null,28370,170212,false,21347,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Naimisen juoruja: Kuvaelma kansan elämästä\" by Pietari Päivärinta is a narrative exploring rural life and social dynamics written in the late 19th century. The story revolves around two neighboring peasant families, Kolkkila and Kirrilä, detailing their contrasting fortunes and characters. The book delves into themes of class, morality, and human relationships, particularly focusing on the courtship of Martti, the son of Kirrilä, and Aina, the daughter of Kolkkila.  The opening of the narrative introduces the two families living in close proximity yet starkly different circumstances. Kolkkila, burdened by debt but characterized by a loving and educated household, is contrasted with the wealthy yet miserly and unfriendly Kirrilä. We meet Martti, who exhibits a strong desire for education and self-improvement, and learns of his growing affection for Aina, a respected and virtuous young woman from Kolkkila. This relationship sparks tension as Martti’s parents plot to steer him toward a wealthier match, illustrating the societal pressures and values that influence their decisions. The stage is set for a conflict between love, duty, and the materialistic concerns of their world. (This is an automatically generated summary.)",[],331,"Pietari Päivärinnan teos kuvaa kahden naapuritalon, Kolkkilan ja Kirrilän, asukkaiden suhteita ja elämää 1800-luvun maaseudulla. Tarina tarkastelee naimisiinmenoon liittyviä puheita ja sosiaalisia suhteita korostaen valistuneen isännän ja perinteisemmän elämäntavan välisiä eroja.","Pietari Päivärinnan 'Naimisen juoruja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 310. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAIMISEN JUORUJA\n\nKuvaelma kansan elämästä\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1882.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nEräässä paikkakunnassa on muiden joukossa kaksi talonpojan taloa;\nKolkkila on toisen ja Kirrilä toisen nimi. Talot ovat siksi liki\ntoisiaan, että talojen asukkaat tuntevat hyvin toisensa --\nsisällisestikö? ei, ei, niin tarkoin eivät he ainakaan kaikin tunteneet\ntoisiansa, vaan tuo tunteminen oli paremmin ulkonaista tuntemista,\nnimittäin semmoista tuntemista, kuinka rikkaita kummankin talon\nasukkaat olivat, kuinka paljon heillä oli maallisia tavaroita, kuinka\npaljon heillä oli lapsia, kuinka he olivat komeoita, kuinka paljon\nheillä oli kunniaa j.n.e., semmoista tuntemista oli ainaki suurimmalla\nosalla noiden talojen asukkailla toisistansa. Kertomuksessamme\nnimitämme kummankin talon isäntää talojensa nimellä, toista Kolkiksi ja\ntoista Kirriksi.\n\nKatselkaamme kummankin noiden talojen sekä sisällisiä että ulkonaisia\nasioita erikseen.\n\nKolkkila oli vielä velkainen talo ja sen isännällä ja emännällä oli\nniin paljon lapsia, että heitä määrittävä luku oli lähinnä kymmenen\nnumeroa, alhaalta päin lukien. Lapset elivät kaikki ja olivat terveitä\nja virkkuja lapsia; heistä oli toiset isompia, toiset pienempiä,\ntiettypä se. Talon isäntäväki olivat tyhjästä alkaneet elämänsä, jonka\nvuoksi eivät he vielä olleet saaneet kaikkia velkojansa maksetuiksi.\nMutta Kolkki oli laittanut maansa ja koko taloutensa hyvään voimaan.\nSentähden tulivat he ison lapsilaumansa kanssa hyvästi toimeen,\nsemminkin kun hyvä järjestys oli kaikissa talouden toimissa heidän\nalituisena apunaan. Kaikki heidän lapsensa olivat puhtaissa ja\nterveissä vaatteissa, eikä heidän elämästään eikä toimeen-tulostaan\npuuttunut mitään, sillä ne oli aina kodista saatavina, jos kohtakin\nvielä velkaakin oli. Kolkki oli niitä miehiä, joihin nouseva valistus\nalkoi tunkea säteitänsä ja lämmittää ja elähyttää jäykkää suomalaista\nrintaa. Hänelle tuli useammat sanomalehdet ja nuorta kirjallisuutta\nrakasti hän hartaasti. Sentähden osti hän aina parhaat ilmestyvät\nkirjat ja kirjastonsa paisui ajan pitkään melkoiseksi kirjastoksi. Hän\noli välttävä kirjoitus- ja laskumies ja mitä hän itse osasi, sitä hän\nopetti lapsillensakin. Kaikki hänen lapsensa olivat hyviä lukijoita ja\nkotona oleva kirjasto tuli heille rakkaaksi ja suureksi elämän\nohjeeksi. Vanhemmat rakastivat keskenänsä toisiansa ja lapsiansa, ja\nlapset vuorostaan vanhempiansa.\n\nKaiken tuon ulkonaisen elämänsä tietäen ja tuntien perheensä\nsisällisenkin tilan, piti Kolkki itseänsä ja perhettänsä -- ihmisinä.\nUsein hän tunsi sisällistä iloa ja rauhaa tykönänsä siitä, että hän\nihmisenä, kansalaisena ja perheen isänä on täyttänyt kalliin\nkutsumuksensa. Hänen ilonsa tuli oikeen täydelliseksi silloin, kuin hän\nhuomasi ison, terveen lapsilaumansa, sillä hän huomasi silloin, että\nJumalakin häntä rakastaa, koska on uskonut hänelle niin paljon lapsia.\nVäliin kun joku suuttui Kolkille, soimasi hän häntä tavallisesti --\nainakin takapuolella -- velkakirjoilla, mutta Kolkki ei tuommoisista,\nmielestänsä tuhmista puheista, ollut millänsäkään, vaan antoi ne mennä\ntoisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos. Kaikki kunniakkaat ja\ntunnolliset ihmiset kunnioittivatkin Kolkkia kunnollisena ja\ntunnollisena kansalaisena ja perheen isänä ja tuo oli enempi Kolkin\nmielestä kuin tuhmien ihmisien parjaaminen ihan viattoman asian tähden.\nLyhyen kuvauksemme täydentämiseksi ja lopulliseksi selitykseksi\nsaatamme sanoa, että Kolkki oli uuden ajan, oli edistyspuolueen miehiä,\nsanan täydellisessä merkityksessä, ja siitä selvästä syystä oli hänen\nväkensä myös henkisissä riennoissa eteenpäin pyrkiviä.\n\nKirrilä oli suora vastakohta Kolkkilalle sekä ulkonaisissa, että\nsisällisissä suhteissa. Kirri oli isältään perinyt talon velattomana ja\nvieläpä valmiita rahojakin. Kirrilän isäntäväki oli niin kitsasta ja\nvisua laatua, että siinä oli työ, tuska, jos he raskivat oikeen\nsyödään. Emäntä oli niin saita ja visu, ett'ei hän raskinut sormeaan\nnuolasta, kun hän maito-astioitaan kuoriessa sormellaan pyyhki viimeisiä\npäällisen hituleita kermapönttöön, vaan hänellä oli leipä-siivuja aina\nvaralla, joihin hän pyyhki sormensa, sitten hän pirosteli hienoa suolaa\ntuon voiteluksensa päälle ja antoi ne sitten lapsillensa voileivän\nnimellä.\n\nIsäntä taas oli niin saita, ett'ei hän koskaan olisi raskinut maksaa\ntyömiehille palkkaa, jonka he kyllä olivat kovalla työnteollansa\nansainneet. Jokaisen työmiehen palkan maksun aikana oli Kirrillä riitaa\nja kinaa työmiestensä kanssa, ja kun hän lopen ei pääsnyt puuhun eikä\npitkään, vaan hänen täytyi kun täytyikin maksaa tavallinen maassa\nkulkeva palkka, vannoi hän tavallisesti silloin, ett'ei hän kuuna\nherran valkeana ota enään työhönsä noin korkean palkan ottajaa. Tuon\nvalansa vannoi hän joka työmiehelle, jolle hän vaan palkkaa maksoi,\nmutta tuo vala ei kumminkaan pitänyt paikkaansa, siitä pienestä ja\nyksinkertaisesta syystä, kun hän kumminkin tarvitsi työmiestä usein.\nVaikka hänellä oli rahoja lainoissa, oli hänellä kuitenkin niin huonot\nja ketuset talouden kapineet ja muut työkalut, että hän näytti paremmin\nköyhältä kuin rikkaalta eläjältä; hän näytti varojensa keskellä\nkärsivän puutosta. Hän selaili melkeen joka päivä velkakirjojansa ja\nlaski lukua päässään, kuinka paljon ne kasvua tuottivat, ja tuossa\njoka-aikaisessa työssään oli hän niin varttunut rahojen kasvun laskuun,\nett'ei sitä laskumiestä ollut, joka olisi hänen saanut penninkään\nhäpeään. Kun joku velallinen maksoi Kirrille velkaansa, oli hänellä jo\nkasvu pennin päälle tiedossa, ennenkun he kerkesivät kirjoitusmiehen\nluoksikaan. Erään kerran maksoi joku hänelle velkaansa ja kirjoitusmies\nlaski ja sanoi, kuinka monen vuoden, kuukauden ja päivän vanha\nvelkakirja oli. Kirri pyörähti heti laskumieheen päin ja kysyi\nhätäisesti: \"entäs tämä päivä?\" Asian selittäjänä oli vanha ja vakanen\nseurakunnan kanttori. Hän otti nuuskatousansa esille, otti siitä\njuhlallisesti hyppysellisen nuuskaa ja veti sen hyvin miettiväisen\nnäköisenä nokkaansa. Sitten kääntyi hän Kirrin puoleen ja sanoi:\n\"kuinka minä tämän päivän ottaisin lukuun, jota ei vielä ole\nelettykään?\" Kirri kiepsahti heti velkamieheen päin ja kysäsi: \"teinkö,\nmies, väärin, kun helpotin yhden päivän kasvun?\" -- Semmoinenhan se\nKirri oli! Tuon vähäisen, käsiinsä kiertyneen mammonan vuoksi,\nkatsoivat Kirrilän isäntäväki kaikki ne ihmiset ylön, joilla ei ollut\nrahoja lainassa, ja niitä, joilla oli vähänkään velkaa, eivät he\npitäneet ihmisinäkään.\n\nHeillä oli vaan kolme lasta, jotka kaikki olivat poikia. Sillä\najalla, jolta kertomuksemme alkaa, oli vanhin poika, Martti, jo sillä\nijällä, että hän oli jo kerran nainut, mutta tuolla naimisella oli\nollut kova onni, sillä hänen nuori vaimonsa oli kuollut jo toisena\nyhdessäolo-vuotena. Tuo Martti oli isälleen ja äidilleen täysi\nvastakohta. Hän oli jo pienestä pitäin opinhaluinen ja pienenä\npoikasena ollessaan käytti ja kärhensi hän niin kauvan isäänsä, että\nhänen täytyi ostaa pojalle lyijykynä. Mutta tuota rahallista tappiotaan\nei Kirri tahtonut saada mielestänsä menemään moneen vuoteen! Hän\npaapotti ja nurisi myötänsä, kuinka se raha meni aivan hukkaan, jonka\nhän silloisessa tuhmuudessaan tuhlasi lyijykynän ostoon. Mutta Martti\nei ollut tuosta millänsäkään, hän piti vaan saaliinsa, ja piirteli ja\ntähräsi vaan väli-aikoina, ja niin hän omin nokkinsa teki itsestänsä\nkirjoitusmiehen. Ei hän isommaksi ja vanhemmaksi tultuansakaan\nheittänyt opin haluaan, vaan hän hankki itsellensä hyödyllisiä kirjoja,\nluki ja tutki niitä. Usein sai Martti kuulla opin halunsa vuoksi\ntuhlarin ja laiskan nimeä sekä vanhemmiltansa, että nuoremmilta\nveljiltänsä, jotka kumpikin vielä olivat poikasia, sillä heidän ja\nMartin välillä olevat lapset olivat kuolleet; Esko oli toisen ja Hannu\ntoisen nuoremman veljen nimi.\n\nKolkilla oli Aina niminen tytär, kaunis ja siveä tyttö, jota kylän\nnuoriso piti isossa arvossa, siveytensä ja kainoutensa tähden. Hän oli\nvasta viimeisinä vuosina kehkeentynyt, ikääskun äkki-arvaamatta,\naikaiseksi ihmiseksi, sillä hän oli vasta kahdeksannellatoista\nikävuodellansa. Kodin siveä elämä ja siellä oleva kirjasto olivat jo\npienestä pitäen pitäneet puhtaana hänen sydämensä, ja vanhemmaksi\ntultuansa rupesi kristillissiveellinen kasvatus kehittämään hänen\ntarkkoja ja ymmärtäväisiä sielun-lahjojansa. Hänellä oli puhdas,\nselkeä, luja ja kaunis ääni ja hän oli oppinut paljon nuottien jälkeen\nlaulamaan kansallislauluja; niitä lauloi Aina useinkin nuorison kanssa\nollessa, heidän pyynnöstänsä ja heidän huviksensa.\n\nKirrilän Martti kävi usein Kolkkilassa, tyydyttämässä lukuhaluansa,\ntalossa löytyvän kirjaston kirjoilla. Hän otti sieltä kirjoja kotiinsa\nluettavaksensa ja toisia hän toi, kun toisia vei; tavasta hän perehtyi\ntai oikeammin sanoen unohtui pyhinä, jälkeen puolen päivän koko illaksi\nKolkkilaan, lukemaan kirjoja, niinkuin näytti. Mutta aikaa voittain\nhavaittiin hänellä olevan muutakin syytä siellä viipymiseensä, sillä\nAinan soreus, siveys ja kehittyneet sielun-lahjat alkoivat yhä\ntiheämmästi vetää tuota nuorta ja uljasta leskeä Kolkkilaan. Ja\nkun Martti oli nuori, vasta parinkymmenen vuoden vanha, tunnettu\nhyvän-tapaiseksi ja henkisen kehityksensä puolesta paljon etevämmäksi\nmuita, niin rupesi hän voittamaan Ainassa myötätuntoisuutta. Tuota\nsydämen salaista lemmen kieltä ei kauvan puhuttukaan, ennenkun Martti\nkihlasi Ainan.\n\nEnnenkun käymme päätapauksia katselemaan tässä kertomuksessa, on\nselveyden vuoksi tarpeellinen mainita; ett'ei Kirri ollut mikään tuhma\nmies luontaisen järkensä puolesta, vaan että hän oli tuiki\nvalistumatoin, sillä hän ei ollut koskaan lukenut mitään maallista\nkirjallisuutta, eikä hengellistäkään sitte rippikoulun, ja sen takia\noli hän jäänyt tuiki pimeäksi, niin ett'ei hän ollut oppinut\nkunnioittamaan ja arvossa pitämään muuta kuin rahaa ja rikkautta.\nKumminkin oli hän ikääskun tietämättänsä oppinut viimeiseltä, Martin\nvuoksi, lukemaan kirjoitusta. Tuon pimeytensä ja valistumattomuutensa\nvuoksi oli Kirri perusajatukseton mies muiden kuin raha-asioiden\nsuhteen, ja tavallisesti häilyi hän sinne tänne muissa asioissa, aina\nsen mukaan kuinka hän käsitti toisen tai toisen ajatukset ja puheet\noikeoiksi jossakin asiassa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nEräänä pyhä-iltana istui Kirri vaimonsa, Katrun, kanssa kahden\nkahtasiaan omassa tuvassaan. He eivät puhuneet hyvään aikaan mitään,\nsillä kummallakin näytti olevan jotain miettimistä. Vihdoin katkasi\nKirri äänettömyyden ja alkoi puhua.\n\n\"Saisipa Marttikin jo ruveta toisen kerran katselemaan itsellensä\nvaimoa, sillä laillinen leski-aikansa on jo kaikki. Sinäkin jo alat\nkäydä vanhaksi, jonka vuoksi tarvitseisit saada hartaasti apua\ntaloudellisissa toimissasi. Mutta nyt meidän pitää katsoa Martin\nnaimisen perään, ett'ei hän toisi taloon niin mitätöintä ihmistä kuin\nviime kerralla, köyhää ja kivuloista. -- No, pian tuo toki kuoli ja\nniin pääsimme hänestä -- Jumala anna syntini anteeksi, paitsi pahat\nsanani. Hyväthän he olivat keskenänsä, mutta ei talo sillä talona pysy,\njos siihen tavasta tuodaan kivuloisia kerjäläisiä elätettäväksi, ja\nsentähden on meidän katsominen, ett'ei enään niin käy\", puhui Kirri\nemännällensä.\n\n\"Kyllähän siinä peräänkatsomisesi hyvinkin auttaa, sillä olempa kuullut\nMartin noudattelevan Kolkin tytärtä, ja se uutinen ei mahtane kovaa\nsydäntäsi ilauttaa\", sanoi Katru alakuloisen ja miettivän näköisenä,\nsillä hänellä oli jo tieto Martin ja Miinan ystävyydestä, vaikka sitä\noli koettu tarkoin salassa pitää.\n\n\"Mitä Kolkin tytärtä?\" kysyi Kirri hätäisesti, sillä ei hän ollut\ntodellakaan kuullut vielä koko asiasta mitään.\n\n\"Ainaa\", sanoi Katru kuivasti.\n\n\"Mutta Ainaahan sanotaan muuten kelpo ihmiseksi\", sanoi Kirri sen\njohdosta, kun hän oli kuullut Ainasta puhuttavan paljon hyvää.\n\n\"Mitä pirua?! Kelpo ihminen! Mitäs lintu; minä olen nykyään kuullut\noikeen tarkkaan hänen elämäkertansa\", sanoi Katru, tuimistuen siitä,\nkun miehensä arveli Ainan kelpo-ihmiseksi.\n\n\"Hyvääkö vai pahaa olet hänestä kuullut?\" kysyi Kirri yhtäkaikkisesti\nyhä edelleen.\n\n\"Kaikkia sinä kysyt! Milloin niistä semmoisista on hyvää kuulunut?\nPahaa, huonoa se on, jota minä hänestä olen kuullut\", sanoi Katru.\n\n\"Keneltä olet noita tietoja kuullut?\" kysyi Kirri jo hyvin kiihkeästi,\nsillä vaimonsa puheet alkoi herättää hänen huomiotansa!\n\n\"Lillulta, joka kaikki asiat ja tapahtumat kylässä tietää\", sanoi Katru\nluottavasti.\n\nEnnenkun kertomuksessamme menemme etemmäksi, täytyy meidän pikimältään\nsilmätä, minkälainen tuo Lillu oli, jolta saatuihin tietoihin Katru ja\nKirrikin panivat niin suuren luottamuksen.\n\nHän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, naimatoin nuori vanhapiika,\nlaiha kuin kaakinpuu ja ruskea kuin naurispaistikainen. Hän oli koko\nkylän joka ihmiselle ystävä ja -- vihollinen; ystävä edessä ja\nvihollinen takaa, sillä jos vaikka hän oli kenen edessä, kehui ja\nloikerteli hän häpeemättä kaikella tavalla häntä; silloin oli puhuteltu\nhänen mielestään niin kaunis, ett'ei mointa, niin viisas, ett'ei\nvertaa, ja niin rikas, että kaikki sitä ihmettelivät, vaikka edessään\nolia olisikin ollut vaan vanha, silmäpuoli, rupitaudin arpinen, tuhma\nihminen kuin saapas; niin teki Lillu kun hän vaan toivoi häneltä\njotakin saavansa. Mutta kun Lillu pääsi johonkin toiseen ja\ntoisenmieliseen paikkaan, haukkui ja parjasi hän vasta ylistetyt\nhyvätkin ihmiset alimaiseen hiivattiin. Jos joku halveksi hänen\njuorujaan, eikä pitänyt niistä mitään, eikä palkinnut niitä millään,\nkoki Lillu kostaa tuota halveksimaansa kaikilla keinoilla, ja niinkuin\nkyykäärme hiipi hän kaikkialla hänen ympärillänsä, ja koki purra ja\nmyrkyttää halveksiansa kunniaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä,\nsillä nuorempana oli hän kerjännyt ja vanhempana elätti hän pulskasti\nkurjan henkensä juoruamisellaan. Vanhempana katsoi hän edulliseksi\nnilkuttaa länkätä taloon tullessansa ja siellä ollessansa, mutta kun\nhän pääsi ett'eivät ihmiset häntä nähneet, oli hän terve kuin ajakka!\nSemmoinen oli Lillu, jonka tulemme kertomuksen kestäessä vielä liiemmin\ntuntemaan.\n\n\"Pahat tiedot ihmisestä eivät ennusta koskaan hyvää; tihuko Martin\nsinne on osoittanut?\" sanoi Kirri, vaikutettuna jo emäntänsä puheesta.\n\n\"Eikö tuo, ryökäle, itse liene liehakoinut Martin peräänsä. Hän onkin\nsemmoinen kietale, että joka paikassa on edellä ja ylinnä. Viime\npyhä-iltanakin hän tuossa jokitörmällä laulaa hellitti niin, että koko\nkylä kajahteli; koko kylän nuoriso ympärillänsä kuulemassa, siis\nMarttikin! Hänellä onkin liian kaunis ääni, semmoiseksi ihmiseksi,\njonka vuoksi nuoriso näyttää häntä ikäänkuin jumaloitsevan. Kummako se\nsitten on, jos hän -- sen tuhannen kyötäle -- on saanut poikamme\nvietellyksi pauloihinsa. Voi hiivatti, kuinka minun kävi vihakseni, kun\ntiesin miten asiat ovat. Teki oikeen mieleni vetää vasten suutansa, ja\njos sen tein, olisi kaiketi laannut toviksi aikaa loikumasta!\" puhui\nKatru, innostuneena, kun huomasi puheensa miehessään vaikuttavan.\n\n\"Mitä se oli, jota Aina lauloi?\" kysyi Kirri.\n\n\"Minäkö heitä ymmärsin, eli muistan. Oli tuossa semmoisia sanoja kuin:\n'Ja laulut metsän huo'unnot, Sen kansa kaikki kärsinyt, Kävit maalle\nastumaan, Kun et tule jo, kun et tule jo!' Ja kuulesta vielä: joka\nkuuluu olevan räähkä kuin marakatti ja niin saattamatoin, että kylässä\nkuuluu ryysynsäkin paikkauttavan; muutoin on hän, niinkuin tiedät,\nköyhä kuin rotta, ovatko ne kelpo-ihmisen omaisuuksia? Häh?\" puhkesi\nKatru puhumaan, ikäänkuin peläten, ett'ei hänen puheellansa ole ollut\nvielä tähän anti täyttä vaikutusta.\n\n\"Ne ovat kaikki pahoja tietoja, mitä olet Ainasta saanut tietoosi.\nLaulut semmoiset, joita olet hänen kuullut laulavan, eivät ole koskaan\npätö ihmisen työtä. Se on ihmisraukkain sivistyksen merkkejä, josta he\n-- Jumala paratkoon -- niin paljon nykyaikana puhuvat. Köyhyytensä jo\non yksin voimallinen tekemään hänen kelpaamattomaksi miniäksemme,\nvaikk'ei hänellä muita pahoja tapoja olisikaan, jotka kumminkin tekevät\nhänen huonoakin huonommaksi. Koska nyt olemme näin varaselta saaneet\nasiasta tiedon, niin meidän pitää heidän aikeensa tyhjäksi tehdä,\nett'ei Martti saisi omalla pääpassillansa naida ja tuoda taloon niin\nkelvotointa miniää, kun ensikerrallakin\", neuvotteli Kirri, täysin jo\nvoitettuna.\n\n\"Se meidän pitää tehdä ja siinä ei saa olla haittana luvalliset eikä\nluvattomat keinot. Kyllä Lillu asiat kuljettaa ja tiedot tuopi\", sanoi\nKatru, voittoriemulla.\n\n\"Kumma kun Martti aina vaan pakkauupi noudattamaan omaa päätänsä\nnaimisessaan! No, ei tästä asiasta ole vielä hänelle puhuttukaan, vaan\nnäyttääpä taas siltä, kuin hän rupeaisi omaa mieltänsä asiassa\nseuraamaan, niinkuin ensimäisessä naimisessaankin, jonka seuraus oli,\nettä hän toi taloon semmoisen kuluttavan ihmisen, jolle jo niin\nlyhvellä elämänsä ajalla piti useammat kerrat laittaa lääkityksiä\",\nsanoi Kirri.\n\n\"Niin, älä muuta sano. Semmoisia ne ovat ja semmoisesti se käypi, kun\nhe saavat päänsä nauttia. Minä olen tehnyt kymmenen lasta, enkä minä\nole kertaakaan vielä tarvinnut muita lääkityksiä, kuin jonkun ropeen\ntervavettä; enkä minä ole siinä pitkin vinkunut, enkä vankunut.\nKerrankin sain aivan ihan yksinäni pienokaisen, join tervaveteni,\nkäärein lapsen riepuihin ja menin ihan paikalla taikinaa alustamaan;\ntoisen kerran tein samoin ja menin paikalla heiniä purkamaan. Sieltä\nkun palasin, söin kylmää lihavellin perää, enkä kaivannut koskaan sen\nparempia ruokia, enkä lääkityksiä. Semmoista se on: miniä vainaja sai\nyhden ainoan lapsen ja oli siihen jo henkensä heittää! Siinä piti jo\nolla senkin seitsemät tohtorit, lääkitykset ja nielemiset, ja\nyhtäkaikki hän maata riuvotti yhden seljän tiessä monta viikkoa\nliikkumatta! Semmoisia he ovat ja semmoisia he löytävät, kun itse\nsaavat valita! Mitä semmoiset ymmärtävät? Ei mitään. Luulevat vaan\nsillä talot tulevan rikkaiksi ja asutuksi, kun vaan saavat mieluisensa,\nvaikk'ei hänellä muuta tekisi kuin vesilintuja nakkaisi. Samanlainen\nnäkyy Martin uusi mielitiettykin olevan, mutta ei se asia saa niin\nmennä. Meidän pitää etsiä Martille toinen parempi morsian ja suostuttaa\nhän siihen, että hän erkaneisi pois tuosta kelvottomasta ja köyhästä\nrotasta!\" puhui ja esitteli Katru innossaan.\n\n\"No hiivatti! Niin, niin, se on avullinen keino se, mutta oletko\nmiettinyt, kuka olisi sovelias poikamme tulevaksi vaimoksi?\" sanoi\nKirri ihastuksissaan vaimonsa esityksestä.\n\n\"Ei kukaan hänelle paremmin sovi, kuin Susso, nisujen leipoja. Hän on\nnuori leski, kaunis kuin mansikka ja vahva ruumiinsa rakennukselta; hän\nei ensi takassa sairasteleisikaan. Päälle päätteeksi on hän rikas,\nsillä hän tienaa paljon nisujen leipomisella\", esitteli Katru yhä.\n\n\"No, se sopii niinkuin naulattu. Sinä arvasit vaalit hyvin toimittaa;\nminä en suinkaan olisi tuota huomannut. Esitelkäämme Susso Martille,\nehkä hän takertuu siihen paulaan ja vierauupi pois tuosta kelvottomasta\nja köyhästä Kolkin tyttärestä, josta niin pahojakin kuuluu\", tuumitteli\nKirri.\n\nPari sanaa selvikkeeksi, minkälainen ihminen tuo Susso oli, johon\nMartin vanhemmat panivat niin suuren toivonsa.\n\nHän oli nuorehko leski ja avioliitostaan oli hänellä vaan yksi poika.\nHän oli iso, lihava ihminen ja punanen kuin turkin pippuri. Hän oli\nsiitä asti, kun hän oli leskeksi jäänyt, ollut kauheassa miehen\nsaamisen halussa ja touhussa. Eipä kylässä ollut sitä naimisen hommaa,\njonka välissä ei Susso olisi ollut, sotkemassa ja häiritsemässä\nrakastuneiden väliä, ja tunkemassa itseänsä heidän väliinsä. Ja tuota\noman itsensä kaupittelemista teki hän itse omassa persoonassaan niin\nsuurella toimeliaisuudella, että ymmärtävät ihmiset katsoivat sen\nhävyttömyydeksi. Vaikka Susso oli niin toimelias oman asiansa\nauttamiseksi, eivät naimamiehet kuitenkaan katsoneet soveliaaksi\nyhdistää itseänsä häneen, sillä heidän mielestään oli Susson\nkäytöksessä jotain haisevaa ja vastenmielistä, ja siinä samassapa itse\nSussokin tuntui heistä samanlaiselta. Joka tilaisuudessa kehui Susso\nrikkauksiaan ja lahjojaan, mutta oikeat ihmiset havaitsivat hänen\nvalehtelevan ummet ja pimeät, sillä jos hän sai jonkun nisukappaleen\nmyödyksi, niin sanoi hän pennit markoiksi ja kymmenet sadoiksi. --\nSemmoinen oli Susso, ei parempi, eikä pahempi, mutta kääntykäämme itse\nasiaan.\n\nJuuri kun Martin vanhemmat olivat saaneet mielensä toisillensa\nilmoitetuksi ja keinonsa yhteen puhutuksi, tuli Martti huoneesen.\nVanhukset vaikenivat Martin tultua ja loivat voitollisia ja\numpikuljuisia silmäyksiä toisilleen.\n\n\"Mistä tulet?\" kysyi äiti Martilta viimein, katkasten siten\näänettömyyden.\n\n\"Kävinhän vaan kylässä\", sanoi kysytty.\n\n\"Kolkilla vissiin, vai\", ehätti isä kysymään.\n\n\"Kävinhän sielläkin\", sanoi Martti rehellisesti.\n\n\"Mitä asiaa sinulla siellä oli?\" kysyi isä, nähtävästi kiivastuneena\nMartin suorasta tunnustuksesta, sillä se olisi vanhuksille ollut paljon\nsuotavampi, jos Martti olisi kieltänyt Kolkilla käyneensä, vaikkapa\nolisi valehdellutkin.\n\n\"Eiväthän naapurien välillä asiat tule kysymykseen\", sanoi Martti.\n\n\"Asiasi oli Kolkin tyttärelle, Ainalle\", sanoi äiti, katsoen tuimasti\nMartin silmiin.\n\nMartti lensi tulipunaiseksi tuon kuultuansa. Hän oli luullut sydämensä\nrakkaimman asian olevan vielä synkimmän salaisuuden peitossa ja nyt se\noli jo tietona hänen vanhemmillansakin! Hän tunsi vanhempansa\nmielipiteet tarkkaan, ett'ei sieltä ollut mitään hyvää odotettavana.\nSentähden hän varustausi kovinta vastaan ottamaan, ja vähän\ntoinnuttuaan hämmästyksestään, sanoi hän rohkeasti: \"Näin Ainankin\nKolkilla käydessäni, ja se kannattikin\".\n\n\"Kuulitko nyt?\" sanoi Katru, katsoen luottavasti miestänsä silmiin.\n\n\"Kuulin. Tosi on mitä olet puhunut\", sanoi Kirri. Sitten kääntyi hän\nMartin puoleen ja sanoi: \"Sinun pitää Kolkilla käymisesi heittää pois!\"\n\n\"Ja minkätähden? jos saan luvan kysyä\", sanoi Martti.\n\n\"Sentähden, ett'et saa pitää mieltäkään naidaksesi Kolkin tytärtä\",\nsanoi isä lujasti.\n\n\"Miks'ei?\" kysyi Martti, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt syytä\nvanhempiensa vastahakoisuuteen.\n\n\"Siks'ei, kun toisit taas taloon semmoisen kelvottoman, kivuloisen ja\nköyhän ihmisen, kuin ensimäinen vaimosikin oli, jolla ei tee kukaan\nmitään\", sanoi isä.\n\n\"Antakaa toki kuolleen maata rauhassa! Olihan ihminen siveä ja muutoin\nkelpo ihminen, ja eihän se ollut hänen syynsä, jos ei hän ollut tervet,\nsanoi Martti, kauhistuen.\n\n\"Hän oli myös köyhä\", muistutti Kirri, ikäänkuin tuoden esiin parhaan\ntodistuskappaleensa, joka valaiseisi Martin ymmärryksen, näkemään\nentisen vaimonsa ja nykyisen morsiamensa kelvottomiksi ihmisiksi.\n\n\"Vielä köyhempi on nykyinen kokelaansa. Kolkilla on niin paljon\npeneksiä kuin helluntain epistolassa. Kun menee hänen huoneesensa, niin\naivanhan se silmämunalta paistaa. Mitä siitä tulee perintöä, ei mitään,\nhyvä vaan, ett'eivät kuole yhteen kokoon kuin russakat. Paljon on tosin\nollut itsellänikin lapsia, mutta Jumala toki korjasi enimmän osan\nniistä jo pieninä pois tästä murheen laaksosta; jälellä ei ole enään\nkuin nuot kolme sirkkaa, joita ei -- Jumalan kiitos -- tarvitse toki\ntyhjin käsin laskea tähän vaivan siaan\", ehätti Katru sanomaan.\n\n\"Ei rikkaus ihmistä kaunista, vaan hyvät avut; kyllä Jumalalla on\nrikkautta kun meillä vaan on rakkautta\", sanoi Martti.\n\n\"Mitä hyviä avuja Kolkin tyttärellä, Alinalla on?\" kysyi Katru\nkiivaasti.\n\n\"Hän on hyvän kokoinen, hyvän näköinen, terve, raitis, siveäkäytöksinen\nihminen ja päälliseksi sivistyneempi kuin tavallisesti\", sanoi Martti\nuhka-rohkeasti.\n\n\"Kuinka monta velliä luulet sivistyksellä höystäväsi?\" kysyi äiti!\n\n\"Te ette puhu, äiti, oikeen, ettekä ymmärrä koko asiasta mitään;\nsiveys maksaa ihmisellä enemmän kuin raha-tuhannet\", sanoi Martti\nkauhistuen.\n\n\"Kyllä kuulen, että olet uppiniskainen, mutta minä sanon sinulle: jos\nsinä nait Kolkin tyttären, niin minä teen sinun perinnöttömäksi\",\nuhkasi isä.\n\n\"Se on kyllä ikävä asia, isä kulta, mutta minun täytyy myös totuus\ntunnustaa: minä en saata erota Ainasta, vaikka menettäisin sentähden\npuolen maailmaa\", sanoi Martti lujasti.\n\n\"Tuommoisesta ihmisestä!\" sanoi äiti.\n\n\"Minkälaisesta ihmisestä?\" kysyi Martti.\n\n\"Semmoisesta, joka on köyhä kuin rotta ja vielä kaupan päälle -- varas.\nSemmoista se on sinun kehuttu sivistyksesi! Niin kauvan härsytit,\nkelvotoin, että saat kuulla suomea, hävytöin! Niin kauvan kun me\nelämme, et sitä saa -- äläpäs ihminen! pahan-tapainen ja köyhä rotta\",\nsanoi Katru tulistuen.\n\n\"Älkää hyvä äiti uskoko kaikkia mitä kuulette; eivät asiat niin ole\",\nsanoi Martti ja lähti kauhistuen pois.\n\n\"Nyt saat hedelmät niittää siitä, kun toimitit ja otit Martille\nlyijykynän. Minun vahva uskoni on se, että jos hän ei olisi sitä\nsaanut, ei hän olisi noin uppiniskainen, kuin hän nyt on, eikä\nrakentaisi tuommoisia naimiskauppoja, sillä ei hänellä olisi semmoisia\nhoureita päässä, kuin hänellä nyt on. Ei hän enään muusta puhukaan,\nkuin sivistyksestä, ja yökaudet hän tonkii noita kirjojansa, joita hän\nKolkilta käy lainaan noutamassa, ja toisia kirjoja hän viepi, kun\ntoisia noutaa. Niiden ääressä hän nuijottaa ja nokottaa, niin ett'ei\nkuule eikä näe mitään. Kaikki ne semmoiset lorukirjat saisi viskata\ntuleen, sillä niissä ei ole yhtään Jumalan sanaa, ei yhtään. Tuo kaikki\non aivan sen kirotun lyijykynän työtä ja mutkitta se on sanottu: ei\nMartti olisi mieltynyt Kolkin tyttäreen, jos ei hän olisi saanut\nlyijykynää\", sanoi Katru Martin pois mentyä.\n\n\"Saattaa kyllä olla mahdollista, että asiat niin ovat, sillä Kolkin\ntytärkin on laillaan kouluutettu, jos kohtakin turhuuteen. Kolkki on\nkaikki kakaransa opettanut kirjoittamaan, rätnäämään ja Jumalako sen\ntietää mitä loruja hän heille opettanee. Jos Martti ei olisi oppinut\nkirjoittamaan, rätnäämään ja noita loruja lukemaan, ei hän luultavasti\nolisi niistä omaisuuksista muissakaan ihmisissä piitannut mitään. Jos\nminä olisin tietänyt, että lyijykynä siihen suuntaan vaikuttaa, en\nikänä olisi sitä hänelle ostanut. Mutta täytyy olla vasta varovampi ja\nkatso, ett'eivät Esko ja Hannu niitä saisi. He ovatkin tottelevaisia\nlapsia ja tekevät niinkuin näkevät meidänkin tekevän\", puheli Kirri,\nkatuen lyijykynän ostoaan!\n\n\"Et uskonut silloinkaan minua, vaikka minä olin lyijykynän ostoa\nvastaan minkä voin, nyt on uskomisesi jo liian myöhäistä\", sanoi Katru\nmiehellensä.\n\n\"Pojalla oli semmoinen halu, että hevosen perässäki ollessaan\nkirjoitteli risun nokalla kaikki lumihangetkin täyteen ja piirteli\nihmisen ja eläinten kuvia. Sitten kun hän voi itse jonkun pennin rahaa\nsaada, osti hän paperia, mutta hänellä ei ollut millä hän olisi\npiirustellnt tuohon saatuun paperiinsa. Silloin rupesi poika minua\nkärttämään, että ostaisin hänelle lyijykynän. Kolkki kehoitti minua\ntyydyttämään pojan opinhalua ja minä tein tuon tuhman kauppani. Mutta\nkun poika sai tuon lyijykynän, silloinkos vasta työ tuli; niiden\nääressä hän istui, piirteli ja rapasi, kun vähäkään oli joutoaikaa;\npyhä-iltoinakaan ei hän joutanut ottamaan osaa toisien poikasien\nleikkeihin, itsekseen vaan piirteli ja rapasi\", selitteli Kirri,\nvoitettuna akkansa puheelta ja omalta tunnoltansa.\n\n\"Sievästi asiat kutoutuivat yhteen! Kolkki on viittana poikamme turhaan\nja turmiolliseen oppiin. Tuo turha oppi rakentaa tien, joka lähtee\nmeiltä ja päättyy Kolkkilaan. Tuota tietä myöden on onnettomuus ja\nperikato tullut meille. Ei miehisen miehen pitäisi olla jokaisen\nnaurettavana. -- Mutta ethän sinä puhunutkaan Martille Sussosta\nmitään!\" nuhteli Katru miestään.\n\n\"Olihan sopimatoin aika semmoiselle työlle. Silloin pitää olla\nparemmalla tuulella, että puhet paremmin vaikuttaisi. Tiedäthän\npoikamme olevan herkkä-luontoisen, hänen kanssaan pitää varovasti\nmenetellä, onhan meillä aikaa\", neuvotteli Kirri. Niin kului se ilta\nloppuun.\n\nHeti aamulla tuli Lillu huoneesen, Hän oli hyvin teko-arkana ja koki\nnilkuttaa rämpätä!\n\n\"Hyvää päivää, isäntä ja emäntä kulta! Kävin tuolla Kolkkilassa, niin\npistäysin täälläkin käymään\", sanoi Lillu huoneesen tultuansa.\n\n\"Istu Lillu!\"' kehoitti Katru.\n\n\"Voi hyvä juu! tuota emäntää. Miksi te olette aina minulle niin hyvä ja\nsoma? Minä en joutaisi istumaan, sillä minun pitäisi vielä käydä\nmonessa paikassa\", sanoi Lillu teeskennellen.\n\n\"Istuhan nyt toki, Lillu! eihän niin kiirettä liene. Sinä tulet juuri\nKolkkilasta, josta meillä vasta oli tässä puhet; sinä ehkä tiedät\nsieltä yhtä ja toista uutta, joita me juuri parahiksi tarvitsemme\",\nkehoitti häntä Katru toistamiseen.\n\n\"Te olette minulle aina paremmat kuin muut ihmiset!\" sanoi Lillu\nryiskellen ja hierustellen itseänsä istumaan.\n\n\"Mitä sinne Kolkkilaan sitten kuuluu?\" kysyi Katru, iskien Lillulle\nsalaa silmää.\n\n\"Eipä tuonne mitään erinomaisia kuulu. Aina tuo tuli kylästä\", sanoi\nLillu, vastaten emännän silmäniskuun.\n\n\"Mistä kylästä?\" kysyi Katru hätäisesti.\n\n\"Torpalta\", sanoi Lillu ryiskellen.\n\n\"Tiesitkö mitä hän siellä kävi?\" kysyi taas Katru.\n\n\"Voi kuulkaasta hyvä isäntä ja emäntä -- en minä sentään puhu,\nsanottaisiin minun sitten juorunneen\", sanoi Lillu, katkaisten\npuheensa.\n\n\"Puhu vaan, Lillu! ei se tästä sen etemmäksi mene, eikä sinun tarvitse\nisäntää ujostella\", sanoi Katru.\n\n\"Älä suinkaan minua ujostele, Lillu, puhu vaan hälkyilemättä suusi\npuhtaaksi!\" kehoitti isäntäkin.\n\n\"Torpan akka sanoi Ainan käyneen häneltä paidan ompeluksia noutamassa\",\nalkoi Lillu.\n\n\"Olikohan ne omia ompeluksiansa?\" kysyi Katru.\n\n\"Omiansa tietenkin\", vakuutti Lillu.\n\n\"Niinkö hän on kelvotoin ja saattamatoin, ett'ei itse saa paitaa\npäällensä ommelluksi?\" kysyi Katru teko-kauhistuksella.\n\n\"Voi hyvä juu! Ettekö te, emäntä, ole sitä ennen tienneet; minähän\ntuolle olen lapasetkin käteen kutonut\", sanoi Lillu ihmetellen emännän\ntietämättömyyttä.\n\n\"Millä se, rotta, maksaa palkan käsitöistä, joita hän teettää?\" kysyi\nKatru teko-tietämättömyydellä.\n\n\"Voi emäntä kulta! joka varastaa niin julmasti kotoaan, millä hän\nmuulla maksaisi palkan. Minulleki tarjosi hän jyviä käsitöitteni\nedestä, mutta mitä minä hänen jyvillänsä teen; rahan tuo sitten maksoi.\nHän kokee olla aina niin höyli minullekin, ikäänkuin en minä häntä\ntietäisi ja tuntisi. Viimeskin kun kävin siellä, keitti Aina silloinkin\nkahvia, ja mistä hänelle se vara olisi, jos ei hän varastaisi\", sanoi\nLillu suurella varmuudella.\n\n\"Kuulethan nyt omilla korvillasi, ethän enään mahtane epäillä\nvähääkään\", sanoi Katru Kirrille.\n\n\"Enhän tuota ole paljon epäillyt ennenkään, mutta sen paremmin uskon\nsen asian nyt todeksi, kun olen sen saanut kuulla omilla korvillani\nvieraan suusta\", sanoi Kirri, suuresti vakuutettuna asian totuudesta.\n\n\"Eikö emäntä osta nisuja?' sanoi Lillu, syvästi huo'aten, kun havaitsi\npuheensa tehneen isännässä toivotun vaikutuksen.\n\n\"Enpä minä ole nisujen syöjä; kenen nisuja sinulla on?\" sanoi Katru,\niskien taaskin silmää Lillulle.\n\n\"Susson\", vastasi Lillu ja jatkoi sitten: \"Voi ette te usko, isäntä ja\nemäntä kulta! Sehän se vasta ihminen on se Susso. Se on niin hyvä\ntekemään kaikkea työtä ja tienaa nisujen leipomisella niin paljon se\nSusso. Nytkin markkinoilta kieppasi kolmesataa markkaa, niinkuin\nkaapista vaan se Susso. Sehän vasta naitava olisi se Susso, olisipa\nmaar; toistapa hän olisi Martillekin, kun tuo Kolkin Aina retus --\nolisipa maar\", liverteli Lillu.\n\n\"Sinun ei pidä puhua tästä asiasta mitään kenellekään, sillä sitä samaa\nolemme mekin isännän kanssa miettineet, että Susso meidän pitää saada\nminiäksemme, maksoi mitä maksoi. Me emme huoli taloomme semmoista\nheittiötä, kun Kolkin tyttö lunttu on, ei vaikka\", sanoi Katru Lillulle\nulkokullatusti, vaikka hän oli jo aikaa Lillun ja Susson kanssa puhunut\nasiat yhteen.\n\nSamassa tuokiossa tuli huoneesen Maija niminen naapurin emäntä. Heti\nkun Lillu huomasi tuon emännän, lähti hän talosta pois. Tuo naapurin\nemäntä oli rehellinen ja suora ihminen, joka ei koskaan muuta puhunut\nkuin totuutta, ja hän oli tuttu sekä Kolkkilassa että Kirrilässä. Hän\nei koskaan suosinut juoruja ja lähimäisten panettelemista, sitä\nvähemmin itse juoruajia, ja sentähden Lillu poistui niin sukkelaan\nhänen nähtyänsä.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi naapurin emäntä, huoneesen tultuansa.\n\n\"Päivää, päivää! naapurin emäntä, käykää puulle!\" vastasi Kirri.\n\n\"Kotoako tulette?\" kysyi Katru vieraalta.\n\n\"Enpä aivan kotoa, kävin tullessani Kolkkilassa ja torpalla\", vastasi\nvieras.\n\n\"Mitäs nyt torpan akka tehdä muokkasi?\" kysyi taas Katru.\n\n\"Hän valmisti paidan ompelusta, joita näkyi olevan useampia\nmiehenpuolen paitoja\", vastasi Maija.\n\n\"Kenenkähän ompeluksia ne mahtoivat olla? sillä itsellänsä ei ole niitä\nvaroja, että olisi useampia paitoja ommella\", utasi vieläkin Katru,\nsillä hän luuli saavansa samankaltaisia tietoja Maijalta kuin\nLillultakin, sentähden, että hän niin tahtoi.\n\n\"Torpan akka sanoi niiden oleva Kolkkilan emännän ompeluksia, ja Aina\ntuli niitä noutamaan\", selitti Maija.\n\n\"Millä hän maksoi ompelupalkan? kysyi Katru edelleen, vilkaisten\nsamassa Kirriä silmiin.\n\n\"Torpan akka sanoi Kolkkilan emännältä saaneensa joukollensa\ntalvenpitkää niin paljon lehmän-antia, että vielä saa tuoda lisää\nompeluksia, eikä hän sittenkään saa kaikkia maksetuksi\", selitti Maija\nedelleen.\n\n\"Mitäs Kolkkilan vaimoväki teki? kysyi Katru vähän hämillään.\n\n\"Emäntä kutoi kangasta, nuorimmat tytöt toiset puolasivat, toiset\nkarttasivat\", sanoi Maija.\n\n\"Mitäs Aina teki?\"\n\n\"Aina kutoi myös omassa kamarissaan ihmeen siistiä puolivillaista\nvaatetta. Siihen tuli Lillukin ja loikui päätänsä kipeeksi. Hän pyysi\nAinan itsellensä kahvia keittämään; Aina kävi äidiltänsä pyytämässä\nkahveja, joista sitten keitti ja antoi Lillulle. Kun Lillu sai kahvia,\nrupesi hänen kielensä laulamaan, eikä päänkipu näyttänyt häntä yhtään\nenään vaivaavan. Siinä oli senkin seitsemät loilotukset ja toivotukset,\nkauniiksi ja onnelliseksi kehumiset ja tuo loiruaminen oli niin\ninhottavaa, että Aina käski hänen viimein olemaan hiljaa. Hän halaili\nja syleili Ainaa ja viimeksi hän pyysi Ainalta lapasten kudinta, mutta\nhän ei antanut, sanoi vaan itsekin saavansa lapaset käteensä. -- No se\nhäntä nyt värkki on tuo Lillu! Hän on semmoinen juorukello, että puhuu\nyhtä yhden ja toista toisen edessä ja muuten semmoinen ilkiö, ett'en\nminä häntä jaksa kärsiä, eikä häntä kärsi kukaan kelpo ja rehellinen\nihminen\", puheli Maija, tietämättään kuinka luotettava välikappale\nLillu oli Kirriläisille.\n\n\"Joko Lillu lähti pois teidän ai ... tuota piti kysyäni: saiko Lillu\nlapasten kudinta?\" kysyi Katru sitä tätä hämillänsä.\n\n\"Ei, niinkuin ma jo sanoin. Hän lähti pois ja minä menin emännän\nkamariin, jossa tovin puhelimme asioita keskenämme. Aina kuului kutoa\nhellittävän kamarissaan, että pirta pani yhtenä paukenna; hänestä te\nsaatte oikeen kelpo miniän, koska olen kuullut vähän asian olevan sinne\npäin kallellaan\", puheli Maija viattomasti.\n\n\"Jos te puhutte siitä asiasta sanankaan sinne päin, niin minä talutan\nteidät paikalla porrasten päähän\", sanoi Kirri tuimistuneena,\nkuultuansa Maijalta semmoista puhetta.\n\n\"Herranen aika! Niinkö päin teidän mielenne asiassa ovatkin? Ja minä\nolen tietämättäni niin paljon asiasta puhunut. Mutta kuinka minä\nheistä, paremmin kuin muistakaan ihmisistä, saatan puhua muuta kuin\nminkä tiedän toden olevan, enkä minä osaa totuutta salata. En myös ole\ntullut kiittämään enkä laittamaan, en toimittamaan enkä konttia\nkantamaan, mutta tuosta harmistuneesta lauseestanne kuulin, ett'ei\ntotuus olekaan teille mieluista. Mutta sen sanon vieläkin, ett'ei\nteillä ole parempaa eikä potrempaa miniän apua vielä koskaan tarjona\nollut, eikä vastakaan tule, sillä Aina on sekä käsi- että ulko-työlle\nniin roima, ett'en ole vielä verrempaa koskaan ennen nähnyt. Hän on\nmyös niin rakkaan ja kelvon luontoinen kaikkia ihmisiä, niin köyhiä\nkuin rikkaitakin kohtaan, että oikeen lisääksi käypi. Se ei ole\nkumppania vailla, joka hänen käsittää, ja jos saatte hänen miniäksenne,\nniin kiittäkää lykkyänne. Älkää nyt, naapurit, pahastuko, jos puheeni\nei liene ollut mieliksenne, sillä minä olen sanonut vaan totuuden\",\npuhui Maija ja lähti pois.\n\n\"Siis Lillun puhet Ainasta oli sulaa valhetta ja ilkeintä parjaamista\",\nsanoi Kirri harmistuneena Maijan mentyä.\n\n\"Ei; eivät ne saattaneet olla valheita. Lillun puheet olivat aivan\nyhtäpitäviä naapurin Pirkon ja Kirstin puhetten kanssa, ja moni muu on\npuhunut samaan suuntaan\", puollusteli Katru mielipiteitään, peläten\nKirrin kääntyvän vastakkaiseksi hänen toimilleen, naapurin Maijan\npuhetten tähden.\n\n\"Mutta minä pidän naapurin Maijan rehellisempänä ihmisenä, kuin\nyhdenkään heistä\", sanoi Kirri lujasti.\n\n\"Voi sinua! Etkö nyt huomaa, että naapurin Maija oli Kolkkilasta\nlaitettu asian alkain tänne, toimittamaan tuota ryökälettä\nminiäksemme?\" sanoi Katru, kylläkin soveliaasti tarkoituksilleen.\n\n\"Niinhän se, näen mä, onkin asian laita, en ollut tuota ymmärtääkään;\nniinhän se onkin. Sinä aina ymmärrät paremmin tuommoiset asiat kuin\nminä\", sanoi Kirri, taas täydellisesti kääntyneenä.\n\n\"Sinä olet toki ymmärtävä mies\", sanoi Katru ja veti syvään henkeänsä,\nja hänen sydämensä sai täydellisen rauhan, varman voittonsa vuoksi\nmiehensä ylitse.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKoska kertomukseemme astuu esille kolme merkillistä henkilöä, niin on\ntarpeellinen heidän kanssaan tutustua jo ennakolta, että tapausten\njuoksussa heidät paremmin käsittäisimme.\n\nAivan Kirrilän likimäinen naapuri oli Rehkonen, jonka isäntää kutsumme\nRehkoseksi. Hän, vaimonsa Pirko ja heidän tyttärensä Kirsti, ovat\nkysymyksessä olevat henkilöt. Itse Rehkonen oli hyvä-luontoinen,\nhajamielinen mies, joka ei olisi tahtonut kenenkään mieltä pahoittaa ja\nsentähden hän koki elää, olla ja tehdä jokaiselle mieliksi. Mutta jota\nenemmän.\n\nHän koki tuolla monimielisyydellä voittaa ihmisien kunnioitusta ja\nsuosiota, sitä enemmän sai hän vihollisia ja ylönkatsojia, sillä\nviimein suuttuivat häneen kaikki. Hän oli kirjoittava mies, mutta kun\nhän oli haja- ja löyhämielinen, sotkei ja porkkasi hän ihmisien asiat\naivan nurin, ett'ei niistä kukaan enään ollut selvää saada. Tuo\nkirjoituksen laita oli hänessä herättänyt suuren oman rakkauden ja hän\npakkausi polkuhinnasta käsiksi kaikkiin kirjallisiin toimiin, ja\ntavallisesti sanoi hän: \"kyllä minä tiedän\" ja \"minä olen semmoinen\nmies, että...\"\n\nHänen vaimonsa ja tyttärensä olivat täysi järkisiä ihmisiä, mutta niin\ntielletulemattomia räähkiä, ett'ei heille vertaa tietty. Tytär oli\nperinyt äitinsä myrkyllisen luonnon ja saanut yhtä huonon kasvatuksen\nkuin hänkin. Tytär oli naimisissa ja asui miehensä kanssa vanhempiensa\nkodissa; hän piti salakauppaa ja osti vähittäin jyviä keneltä vaan sai,\nvaikka väliin tiedettiin tuotujen jyvien olevan varastetuita.\n\nVaikka isä, äiti ja tytär olivat niin eriluontoiset, oli heillä\nkaikilla kumminkin semmoinen ominaisuus, että he hirmuisesti kadehtivat\nmuita ihmisiä, ja sentähden sekausivat he niinkuin rapakko rattaasen\nihmisien joka asiaan, mikä vaan oli heidän ulottuvissaan, ja niissä\najoivat he asiaansa niin kavalasti ja pirullisesti, kun vaan voivat,\nsillä heillä ei ollut omaatuntoa ollenkaan.\n\nRehkos-riepu oli vaimonsa ja tyttärensä käsissä tahdottomana\nvälikappaleena, sillä talossa vallitsi täydellinen akkavalta, sanan\noikeassa merkityksessä, ja Rehkosen oli täydellisesti heidän tahtonsa\nalle antauminen, jos hänen oli mielensä korvuksiansa eheöinä säilyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirrilässä ei ollut nyt muusta puhettakaan kuin Martin naimisesta, eikä\nmuuta tekemistä, kuin estää Martin naimasta Ainaa ja toimittaa hänelle\nSussoa.\n\nJuuri kun Kirrillä ja Katrulla oli taas parhaana työnä Ainan\nhaukkuminen ja parjaaminen, töytää Rehkosen tytär, Kirsti, huoneesen,\ntohisten, hajalla hiuksin ja hengästyksissään.\n\n\"Hyvänen aika! Oletteko kuulleet mitä Kolkkilassa on tapahtunut?' kysyi\nhän hätäyksissään heti huoneesen tultuansa.\n\n\"Emme. Mitä?\" kysyi Katru.\n\n\"Vai ette ole kuulleet! Kolkilta on varastettu\", selitti Kirsti.\n\n\"Mitä Jumalan tähden sieltä on varastettu?\" hätäili Katru, unhottaen\nhetkeksi vihansa.\n\n\"Jyviä\", selitti Kirsti.\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Kolkki tuli juuri syynäämästä ja jäi meille\", sanoi Kirsti.\n\n\"Missä varastetut jyvät ovat tavatut, koska niitä on jo tiedetty\nsyynätäkin?\" kysyi Kirri.\n\n\"Niin jyvät olleet? -- yhy -- yhy yhy -- niin, ne ovat olleet\ntuolla, tuolla -- tuolla -- -- ne ovat tuotu tuonne -- tuonne --\nkauppamiehelle ja myöty sinne\", soperteli Kirsti hätäyksissään ja\nryiskellen teko-yskää, kun ei ollut keksiä uutta valhetta,\npeittääksensä menneitä ja tulevia valheitansa.\n\n\"Kuka jyvät on kauppamiehelle tuonut?\" kysyi Kirri.\n\n\"Torpan ukko, joka aina on semmoisien asiamiehenä\", sanoi Kirsti.\n\n\"Ja varas sitten?\" utasi Kirri yhä edelleen.\n\n\"Arvaattehan sen jo edeltäkin päin, ett'ei varas ole muualta kuin\nkotoa\", sanoi Kirsti.\n\n\"Kotoa! ja kuka sieltä?\"\n\n\"Vieläkö tuota nyt kysytte? Kuka se muu on ollut kuin Aina. Hänhän\njyvät oli tuonut torpan ukolle. Vai ette te vielä tiedä, että hän\nvarastaa kotoaan niin hirmuisesti. Mutta kävipä kettu kerran käpyyn,\noikeen isoon käpyyn, julki Jumalan ja ihmisten\", liehkasi ja valehteli\nKirsti.\n\n\"Semmoista se on! hym!\" kummaili Kirri.\n\n\"Vieläkö nyt epäilet?\" kysyi Katru tohtunuisena Kirriltä.\n\n\"En ensinkään. Niinkuin olen sanonut ja päättänyt, niin sen asian\nkäymänkin pitää -- vielä hyvän päälle varaskin, hyi; hän ei sovi\nseinillekään, saatikka sitten meille, sanoi Kirri vakuutettuna.\n\n\"Rupea sinä, Kirsti, toimittamaan Sussoa meille miniäksi! Hänen me\nmielellämme ottaisimme\", sanoi Katru Kirstille, samassa iskien hänelle\nsilmää.\n\nKirsti parka ei ymmärtänytkään tuota kuvallista ja kavalaa emännän\nkuvakieltä, jonka tarkoituksena oli isännälle ilmoittaa, ett'ei Susso\nvielä muka tiedä koko asiasta mitään, ja tuon ymmärtämättömyytensä\nvuoksi rupesi hän koko kurkulta hoveltamaan, että oli siihen läkähtyä.\n\n\"Voi kuulkaa hyvä emäntä! Susso on parina iltana käynyt meillä ja hän\non pyytänyt minun sitä samaa teillä toimittamaan -- voooi -- se on\nkauv...\"\n\n\"Eihän kai Susso ole sinua pyytänyt toimittamaan?\" sanoi Katru,\nkatkaisten Kirstin puheen, saadaksensa siten hänen huomaamaan ja\nlakkaamaan tuosta hänelle tällä kerralla vastahakoisesta puheesta.\n\n\"Onpa niinkin Susso minua pyytänyt toimittamaan ja hän on kauvan\nminulle sitä puhunut, aina siitä asti jo hienosti, kun Martti leskeksi\njäi ja sitten aina kiihkeämmin kun rupesi huhuja kuulumaan Martin\nsuosiosta Ainaa kohtaan, tuota varasta -- pää-rosmoa kohtaan -- mutta\nei pidä tästä kenellekään puhua. Jumalista! Mitähän Susso sanoo, kun\nhän saa tästä tiedon, ja tänä päivänä hän sen saakin. No, hän onkin\ntoista, kuin tuo Kolkin heittiö; niin minun käypi vihakseni koko otus,\nettä kirppuna purisin hammasteni raossa hänen -- ei pidä kenellekään\npu...\"\n\nKatru käveli hänen tykönsä ja nykäsi häntä hiljaa, jonkatähden Kirsti\npysäytti innokkaan puheensa. Sitten hän kuihkasi Kirstille hiljaa:\n\"miksi sinä isännän kuullen semmoisia puhut, että Susso on pyytänyt\ntoimittamaan!\"\n\n\"Ettäkö Susso on sinun pyytänyt toimittamaan?\" kysyi Kirri samassa\nKirstiltä.\n\n\"Ei vainenkaan, minä ilman -- aikojaan vaan sanoin, kun ma tiesin\nasian menestyvän -- ilman aikojaan minä niin sanoin; ei Susso ole minua\npyytänyt toimittamaan\", veti Kirsti hädissään sanojansa takaisin.\n\n\"Toimita nyt niin, että Susso tulee tänä iltana tänne!\" sanoi Katru\nylevästi Kirstille.\n\n\"Sen teen mielelläni\", sanoi Kirsti ja lähti halttasemaan pois.\n\n\"Hän on suora ja toimellinen ihminen tuo Kirsti\", sanoi Katru Kirstin\npois mentyä.\n\n\"No, tuntuisipa hän muutoin siltä, mutta miksikä hän puhuu niin monella\nlailla?\" sanoi Kirri, harkiten Kirstin viimeistä puhetta.\n\n\"Hän suopi paljon hyvää meille ja siinä innossaan puhuu hän väliin\nliikojakin, ei se ole mitään muuta\", sanoi Katru.\n\n\"Niin tuo taitaa olla\", sanoi Kirri huolettomasti.\n\nSamassa tuli naapurin Maija huoneesen.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi Katru.\n\n\"Eipä tuota mitään erinomaisia kuulu, mitä tänne kuulunee?\" sanoi\ntullut.\n\n\"Kuuluu tänne: Kolkkilasta on varastettu\", sanoi Kirri, päästäksensä\nkäsiksi tuohon mieluiseen uutiseensa.\n\n\"Niin on\", sanoi Maija.\n\n\"Jyviä\".\n\n\"Niin\".\n\n\"Kolkki on käynyt syynäämässä\".\n\n\"Niin\".\n\n\"Hän on löytänyt varastetut jyvänsä\".\n\n\"Kauppamieheltä\".\n\n\"Ei kun Kirstin aitasta\", tokaisi Maija vastaan, kun kuuli asian\nrupeavan menemään väärälle tolalle.\n\n\"Se on valhe, kauppamieheltä\", intti Kirri.\n\n\"Se ei ole valhe, se on tosi, että jyvät löydettiin Kirstin aitasta\",\nintti Maija vastaan.\n\n\"Nyt se teiltä ylistetty Kolkin Aina on viimeinkin joutunut kiikkiin!\"\nsanoi Kirri, uskoen ainakin, että Aina oli varastanut.\n\n\"No, mitenkä?' kysyi Maija säikähtäen.\n\n\"Ettepä te kaikkia asioita tiedäkään tahi ette ole tietävinänne. Aina\non niiden jyvien varas, jotka Kolkki on käynyt noutamassa pois\nkauppamieheltä; siinä yksi teidän kehuttunne pimeyden töitä\", sanoi\nKatru, hänkin todesta uskoen Kirstin valheellisen puheen.\n\n\"Herra Jumala, mitä puhutte!\" huudahti Maija säikähtyneenä. \"Jyvien\nvarashan on Kolkin renki, mistä te semmoisia tietoja olette saaneet?\"\nkysyi hän sitten.\n\n\"Kirsti lähti vasta täältä; hän puhui tarkalleen koko asian\", selitti\nKirri.\n\n\"Voi hyvä Jumala, sitä Kirstiä! Kuinka tunnotoin hän lienee, kun vasten\nparempaa tietoansa semmoisia puhuu! Kyllä kaiketi sekin on Kirstiltä\nkotoisin, että jyvät ovat löydetyt kauppamieheltä?\" puheli Maija\nkauhistuksissaan.\n\n\"Niin onkin\", vakuutti Kirri.\n\n\"Arvasinhan minä sen, mutta asian laita on totuudessa tämä: kauppamies\nei osta koskaan epäluulon alaisilta jyviä. Nytkin kun torpan ukko toi\nkaupaksi hänelle jyviä ja kun kauppamies havaitsi ne riihikuiviksi,\nlaittoi hän sanan Kolkkilaan, jossa parast'aikaa puidaan talviriihiä.\nSitä tietä sai Kolkki tiedon ja tuli syynäämään. Kun kauppamies\nkieltäysi niitä ostamasta, vei ukko ne Kirstille, jossa ne kyllä\nkelpasivat. Kauppamiehen avulla osasi Kolkki suoraan Kirstille, jonka\nmonen turhan peittelemisen, valheen ja mutkan perästä täytyi tunnustaa\nottaneensa jyvät torpan ukolta ja mitata joka kappa Kolkille takaisin,\njoita oli ummelleen tynnöri kahdeksantoista kappaa rukiita\", selitteli\nMaija.\n\n\"Niin, mutta eihän tuo teidän puheenne puhdistanut yhtään Ainaa\nvarkaudesta\", sanoi Katru toivovasti.\n\n\"Se puhdistuu itsestänsä, kun ma vielä lisään. -- Kolkki meni oitis\ntorpan ukon kimppuun ja ukko raiskan täytyi tunnustaa ottaneensa Kolkin\nrengiltä jyvät myötäväkseen. Kolkki taas renkiensä kimppuun, joista\nerään -- asian näin selvän ollen -- täytyi tunnustaa, että hän on jyvät\nvähitellen koonnut olkilatoon ja sitten sieltä toimittanut ne torpan\nukon myytäviksi. Kolkki olisi heti eroittanut rengin pois\npalveluksesta, mutta kun hän itki ja rukoili ja lupasi parantaa\ntapansa, niin Kolkki tahtoi häntä vielä koetella ja antoi hänen vielä\njäädä paikoillensa. -- Niin asiat totuudessa ovat\", vakuutti Maija.\n\n\"Puhuttepa niin suurella varmuudella, kuin olisitte itse olleet\npaikalla\", sanoi Kirri.\n\n\"Itse en ole yhdessäkään noissa rettelöissä ollut saapuvilla, mutta\nmieheni, Matti, oli Kolkilla vieraana miehenä joka tempussa; häneltä\nolen tiedot saanut ja minun Mattini ei valhehtele koskaan\", sanoi Maija\nsuurella varmuudella.\n\n\"Mutta Kirsti puhui asian kaikenni toisin\", sanoi Kirri epäilevästi.\n\n\"Niinhän hän on tehnyt, kuulinhan sen jo! kumma kun hänen piti jo\nhypätä tänne valehtelemaan ja kääntelemään ja vääntelemään asiat aivan\nnurin päin! Ja mikä vielä kummempi: omat rikoksensa työntämään muiden\nihmisien niskoille! Jos ei tuommoisia varasten pesiä olisi, kun Kirsti\njuuri on, niin ei olisi puoliakaan selkkauksia ihmisien kesken kylässä.\nHän on semmoinen heittiö, että ottaa tietensä vastaan palkollisilta ja\n-- mikä vielä surkeampi -- lapsiltakin varastettua kalua, ja niin hän\nkoulaa varkaita kylään! Voi surkeaa! No, hän onkin kaikissa asioissa\nkumma hattara ja riitojen laittaja; hän ei ole niissä toimissaan yhtään\nhuonompi Lillua\", puheli Maija ja lähti harmeissaan pois.\n\n\"Mitäs nyt sanot?\" kysyi Kirri Katrulta, Maijan pois mentyä.\n\n\"Sitä nyt sanon kuin ennenkin, että Maija on kolkkilaisten asiamies ja\nhäntä ei täällä tarvittaisi ensinkään\", sanoi Katru puoli-vihassa.\n\n\"Mutta Matti ja Maija ovat kylän rehellisimpiä ihmisiä\", sanoi Kirri.\n\n\"Usko sinä heitä. Ei maar Kolkki osaa peitellä kakarainsa vikoja ja\nrikoksia, ja sen vuoksi on hän hankkinut itsellensä noin luotettavat\nasiamiehet, että asia näyttäisi paremmin uskottavammalta\", koki Katru\nselittää.\n\n\"Ainakin heidät pidän uskottavampina ja rehellisempinä ihmisinä kuin\nLillun ja Kirstin\", intteli Kirri yhä edelleen.\n\n\"Sinä olet oikeen kummallinen ihminen! Jos kuka mitä puhuu, uskot sinä\nheti heitä ja käännyt sinne päin! Luulempa, että sinä itse kohta rupeat\nKolkin tytärtä toimittamaan miniäksemme, sillä sinä et näy uskovan\nvähääkään mitä minä ja muut olemme hänestä kuulleet. Mutta Kolkin\nasiamiehet -- kas! heitä sinä kyllä uskot ja kuuntelet! Miehinen mies!\nSussokin on kohta täällä, eikä Martille ole puhuttu sanaakaan koko\nSussosta. -- Martti tänne ja sukkelaa! Kyllä minä teidät, vetelykset,\nopetan tässä nuijottamaan ja kaikkia juoruja uskomaan. -- Martti tänne\nja sukkelaa!\" sanoi Katru vihoissaan, kun pelkäsi, ett'ei tässä muu\nauta.\n\n\"Jotakinhan tuota tulee uskomaan ja sanomaan tässä alinomaisessa\njuorujen liekissä; kun nuot tiedot ovat niin vastakkaiset ja\ntoisistansa niin suuresti eriäväiset, niin ei tahdo tietää mitä uskoa,\nmitä ei. Mutta siltä minusta taas tuntuu, kun sinä olisit oikeassa ja\nminä väärässä. Käske Martti tänne, että saamme hänen kanssaan\ntuumitella\", sanoi Kirri, taas ehki kääntyneenä toisaalle!\n\nKatru lähti ulos.\n\nKirri parka oli kovin vaikeassa asemassa, noiden alinomaisten juorujen\nhelletten keskellä. Oikeen hän hikoili Katrun ulos mentyä. Hän väänteli\nkäsiään ja mumisi itseksensä.\n\n\"Mitähän tästä asiasta viimein tuleekaan? Huh, huh! oikeenpa päätäni\nppörryttää. Mikä näistä kaikista on totta, mikä valhetta? -- -- ei, ei,\nmutta se köyhyys -- ja jos hän on semmoinen kuin sanotaan -- ei, ei, se\nei sovi, ei ensinkään.\"\n\nSamassa tulivat Katru ja Kirsti huoneesen.\n\n\"Kävikö naapurin Maija täällä?\" kysyi Kirsti heti tultuansa.\n\n\"Kävipä kyllä ja sanoi Kolkilta varastetut jyvät löydetyn sinun\naitastasi, vaikka sanoit ne kauppamieheltä löydetyn! Semmoinenko\nihminen sinäkin olet, että vasten parempaa tietoasi puhut sillä lailla\nja koet omia asioitasi työntää muiden niskoille? Ja eiväthän jyvät\nkuulu olleen Ainan varastamia, niinkuin sinä sanoit!\" sanoi Kirri\nKirstille nuhtelevaisesti.\n\n\"Voi pirun väki -- vai niin! Kolkkilan emännältä itseltään minä ostin\nne jyvät, jotka Kolkki minulta kävi pois riistämässä, ja sinne nekin\nmenivät -- vai niin! En olisi tahtonut Kolkin emännän kunniaa loukata\nja silti vähän valehtelinkin. -- Niin, niin -- asia on tosi, niinkuin\nnyt sanoin ja, ja Aina on ne jyvät varastanut, jotka Kolkki kävi\nkauppamieheltä pois noutamassa\", sanoi ja puhui Kirsti tohisten ja\nhätäillen.\n\n\"Ymmärrätkö nyt asian oikean laidan?\" kysyi Katru Kirriltä, katsoen\nhäntä silmiin voittoriemulla.\n\n\"Sydäntäni helpoittaa ja kaikki epäluulo rupeaa vähitellen haihtumaan.\nKolkkilaiset ovat siis kaikin epärehellisiä ihmisiä!\" sanoi Kirri,\nsillä Kirstin puhe oli niin todenmukaista, että se taas täydellisesti\nvakautti hänen uskonsa.\n\n\"Mitenkähän toki nuot Kolkin penikatkin olisivat oppineet varastamaan,\nniinkuin Ainakin, jos ei emänsä edellä olisi heitä opettanut? -- Vai\nniin, vai piti naapurin Maijan jo osata valehtelemaan -- ei maar se,\npiru, osaa! Kolkin lähettiläshän hän on, aivan Kolkin, sen minä\nvarmaan tiedän. Mutta kun minä hänen tapaan, kyllä minä hänen, sen\nvietävän, opetan ja kunnioitan -- no ei -- älkää puhuko tästä asiasta\nkauppamiehelle mitään, ett'ei hän tulisi joutavan tähden juoruihin\nsekoitetuksi\", pyyteli Kirsti viimeiseltä, sillä hän pelkäsi sen kautta\nhirmuisen valheensa tulevan ilmi.\n\n\"Yhä selvemmästi rupeaa huomaamaan, että te olette oikeassa ja minä\nväärässä. Kiitos, Kirsti, puheestasi!\" sanoi Kirri.\n\n\"Ei siinä kiittämistä; ainahan oikea asia puolensa pitää\", sanoi Kirsti\nja lähti pois. -- Samasta avauksesta tuli Martti sisälle.\n\n\"Miksi isä minua käski?\" kysyi Martti.\n\n\"Sinun pitää, Martti, paikalla noutaa kihlasi pois Kolkin tyttäreltä,\nAinalta, ja ottaa heti erosi semmoisesta ihmisestä; me emme voi\nsemmoista ihmistä kärsiä. Me olemme äitisi kanssa katsoneet sinun\nparastasi ja tuumineet sinulle sopivamman morsiamen, joka on kohta\ntäällä ja jonka kanssa saat itsekin asiasta tuumitella, ja niin\npaikalla kihlata; sitten ensi pyhänä kuulutuksille, harmiksi Ainalle,\nKolkin koko perheelle ja -- pirulle\", puheli Kirri Martille.\n\n\"Puhutpa nyt niinkuin kelpomies\", sanoi Katru Kirrille, kun huomasi\nsaaneensa hänen täydellisesti voitetuksi.\n\n\"Mitä te, isä, nyt puhuitte? En ymmärtänyt sitä ensinkään\", sanoi\nMartti hajamielisesti.\n\n\"Sanoin sitä, että saat ottaa toisen morsiamen, jonka jo olemme sinulle\nvalinneet, ja erota entisestä. Se on tehtäväsi, sanon minä\", sanoi\nKirri tuimasti.\n\n\"Kenen?\" kysyi Martti.\n\n\"Susson, nisujen leipojan.\"\n\n\"Kyllä se on paras, isä ja äiti, kun ette rupeakaan mihinkään keinoihin\nsiinä asiassa\", sanoi Martti välttelevästi.\n\n\"Susso on kohta täällä ja saatpa luvan sopia hänen kanssansa\", sanoi\nKirri lujasti.\n\n\"Vaikka tulisi kymmenen Sussoa ja nisujen leipojaa, se on yhden tekevä,\nsillä minä en kumminkaan muuta päätöstäni, vaikka vielä maailmakin\npäälleni raukeaisi. Miksikä te saatte semmoisia kiusauksia itsellenne,\nminulle ja meille?\" sanoi Martti.\n\n\"Martti, Martti! Malta mielesi ja ajattele perään mitä teet!\" sanoi\nKirri leppyisemmästi. \"Etkö tiedä olevasi minun poikani, ja siinä\nsuhteessa on minun vallassani tehdä suuria muutoksia tulevaisuudellesi.\nAjattele toki perään mitä teet, ennenkun rupeat tekemään niin\nitsepintaisia päätöksiä. Entisestään tiedät päätökseni Kolkin tyttären\nsuhteen, nimittäin: jos hänen nait, niin et saa tinasta neulaa minulta\nperintöä, vaan saat paikalla marssia matkoihisi täältä, yhtä tyhjänä\nkuin olet tullutkin -- ymmärrätkös? Mutta jos tyydyt tuumiimme ja otat\nSusson vaimoksesi, niin saat paikalla, kun se on tapahtunut,\nkolmetuhatta markkaa käsirahoiksesi, joita saatte sitten yhtenä\nviljellä kuin parhain taidatte ja hyödyttää itseänne; yhtäkaikki saatte\ntalossa asua niinkuin parhain taidatte. Ajattelepas nyt tarkoin: toinen\nepärehellinen, kelvotoin, köyhä rotta, jonka kanssa tulet itsekin yhtä\nköyhäksi; toinen komea, hyvämaineinen, varakas, nuori ihminen, joka\nvielä minultakin tuopi sinulle kolmetuhatta markkaa -- valitse! mutta\nvalitse ymmärryksellä!\" houkutteli Kirri.\n\n\"Minä olen jo valinnut ja siihen ei toki pitkiä aikoja tarvita. Vaikka\nvielä mitäkin juonia minun eteeni laittaisitte ja pauloja tielleni\nvirittäisitte, en sittenkään muuta päätöstäni. Ja vaikka ajaisitte\nminun paikalla pois kotoa, yhtä tyhjänä kuin olen tullutkin tähän\nmaailmaan, niin en minä saata enkä voi muuttaa päätöstäni, enkä toisin\ntehdä. Tässä minä, isä, olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte\",\nsanoi Martti lujasti.\n\nSamassa tuli Susso. Hän oli hyvin teko-arkana ja tekohäpeissään. Hän\nkatsella vilkuili ympäri huonetta, pitäen suutansa niin imelän ja hymyn\nnäköisenä kuin suinkin mahdollista oli ja käytti itsensä hyvin kainon\nja sievän tapaisesti.\n\n\"Hyvää iltaa (nyt oli ilta)! Olin tuolla kylissä asioitani ajelemassa,\nniin pistäysin teilläkin käymään -- yhy, yhy!\" sanoi Susso, ryiskellen.\n\n\"Käy istumaan, Susso! Mitä sitä nyt kuuluu?\" sanoi Katru hyvin imelästi\nSussolle.\n\n\"Eipä mitään erinomaisia, mitä vaan tänne kuulunee?\" sanoi Susso\nteeskennellen.\n\n\"Kuuluupa tuota tänne jos mitä. Tuo Kolkin rottahan tuo pakkauupi\nväkirynnäköllä taloomme, mutta se ei saa niin tapahtua. Olemme sinun\nkutsuttaneet tänne -- olisihan tässä taloa -- niin, kutsuttaneet sinun\ntänne, murhettamme lievittämään. Olemme, isännän kanssa, täällä\ntuumitelleet, että -- jos sinä siihen suostut -- otamme sinun\nminiäksemme; mitä sinä siihen vastaat?\" tuumitteli Katru Sussolle.\n\n\"Mitäs minusta on tämmöisihin paikkoihin. Kyllä kaiketi Martti löytää\nparempiakin, ei hän toki katsokaan tämmöisten päälle\", sanoi Susso\nlaupiaalla, teeskennellyllä äänellä ja katsellen ehtimiseen Martin\npuoleen.\n\nJouduttuansa semmoiseen pinteesen, katsoi Martti parhaaksi lähteä pois\nkoko huoneesta.\n\n\"Se sopii\", sanoi Kirri.\n\n\"Kyllä me tiedämme sinun kelpaavan taloomme, ja oletkin toista kuin tuo\nKolkin rotta. Sinä joka olet vielä niin nuori ja komea ihminen ja\nsemmoinen saamamies sitten. Sinulla ei ollut kuin yksi lapsi\nensimäisissä naimisissasikaan, mutta tuo Kolkin tyttö on vielä niin\nsikiävää sukuakin kuin russakat; hän saattaisi pian munia huoneemme\ntäyteen; Kolkillakin on itsellään koko tusina kakaroita, kaikki\nelossa\", puhui Katru innostuksissaan.\n\n\"Mitäs Martti itse sanoo asiasta?\" kysyi Susso.\n\n\"Martti? Mikä itse hän on siihen asiaan? Saapa hän luvan tyytyä siihen,\nminkä me päätämme. Me emme ole vielä ennättäneet paljon puhua Martille\ntästä asiasta, eikä ole ollut tarviskaan; pää-asia on vaan se suostutko\nsinä tähän meidän tuumaamme vai etkö?\" toimitteli Katru.\n\n\"Jos vaan minä teille kelpaan, niin kyllä kaiketi minä -- voi hyvänen\naika minua -- kylläkaiketi minä -- -- -- suostun\", sanoi Susso hyvin\nmuka häpeillen.\n\n\"Heti kun asia tapahtuu, annan minä teille kolmetuhatta markkaa\nkäsirahoiksi ja yhtäkaikki saatte kuolemamme jälkeen periä niinkuin\ntoisetkin pojat. Vapaasti saatte asua ja olla talossa, niinkuin vaan\nhaluttaa; sinä saat leipoa nisuja ja panna saaliisi omaan kukkaroosi --\neikö kelpaa?\" ehdotteli Kirri pontevasti.\n\n\"Voi hyvänen aika tuota isäntää! Millä me -- tuota, millä minä olen\nansainnut semmoisen hyvyytenne? En minä tarvitseisi semmoisia lahjoja;\nonpa noita rahoja tullut, nytkin viime markkinoilla kieppasin\nviisisataa markkaa\", sanoi Susso kerskaten.\n\n\"Lillu sanoi kolmesataa\", sanoi Kirri muistuttaen.\n\n\"Niin, Lillu! yhy! Enpä minä viitsi kaikille niin tarkoin saaliitani\nsanoa\", sanoi Susso hämyillen.\n\n\"Asia siis on päätetty ja sanassani pysyn\", sanoi Kirri varmuudella.\n\n\"Kylläkaiketi asia saa olla minun puoleltani päätettynä\", sanoi Susso\nja huokasi raskaasti, niinkuin ainakin se, jonka sydämestä kauvan\nrasittava murhe on pudonnut.\n\n\"Tästä ei pidä kenellekään puhua ja ensi pyhänä kuulutuksille, että\npölähtää\", sanoi Katru voittoriemussaan.\n\n\"Kylläkaiketi asia minun puolestani salassa pysyy, vaan se minua\nvaivaa, kun en ole Martin omasta suusta kuullut, mitä hän asiasta\narvelee -- no ei kai Ainakaan häävi ole?\" sanoi Susso hajamielisesti.\n\n\"Me tiedämme kaikki\", sanoi Kirri.\n\n\"Vai tiedätte te toki! Semmoinenhan hän raukka kuuluu olevan, vaikk'en\nminä tahdo kenenkään kunniaa kalvata, enkä ketään panetella -- kun\nolisi Martti täällä!\" sanoi Susso, sillä asia ei ollut vielä hänen\nmielestänsä varma kun Martti ei ollut virkannut hänelle mitään koko\nasiasta, ja siitä tuo hajamielisyys.\n\n\"Pian kaiketi Martti tänne saadaan\", sanoi Katru ja käski Martin\ntoisesta huoneesta saapuville.\n\n\"Me olemme äitisi kanssa puhuneet sinun ja Susson asian aivan\nvalmiiksi; mitä sinä siihen sanot?\" kysyi Kirri Martilta, hänen\nhuoneesen tultua.\n\n\"Minkä asian?\" kysyi Martti, olevinaan tietämätöin koko asiasta.\n\n\"Naimiskaupan sinun ja Susson välillä; mitä sinä siihen sanot, vastaa!\"\nselitteli Kirri.\n\n\"Ennättäähän tuosta vastakin puhua\", sanoi Martti häveten.\n\n\"Se asia ei saakaan jäädä vastaisiin aikoihin, se pitää päättää\npaikalla ja ensi pyhänä kuulutuksille\", sanoi Kirri kiivaasti ja\npäättäväisesti.\n\n\"Antakaa Martin itsensä sanoa ajatuksensa\", sanoi Susso ja katsoi\nimelällä hymyllä Marttia silmiin.\n\n\"Poika! Muista mitä olen sanonut\", sanoi Kirri hyvin käskevästi ja\nmuistuttavaisesti.\n\n\"Pitäneekö tuohon suostua\", sanoi Martti, mutta tuon hän sanoi paremmin\nhäpeästä Sussoa kohtaan, kuin todellisesta aikomisestaan yhtyä Susson\nkanssa, sillä hän oli hyväluontoinen mies, eikä olisi tahtonut\nSussoakaan julkisesti loukata totuuden tunnustamisellansa. Vieläpä\nsiinä oli sekin syy, että hän tahtoi päästä mitä pikemmin pois tuosta\ntukalasta tilastaan.\n\nJos oikeen katsomme tuon Martin vastauksen läpitse, niin heti\nhuomaamme, ett'ei se ollut myöntävä eikä kieltävä, olihan vaan\ntuommoinen hätäpisto, joita ihminen on valmis keksimään, kun hänen\nsydämensä salaiset tunteet joutuvat semmoiseen ahdistukseen, että ne\npitäisi yht'äkkiä päällimmäksi paljastaa, mutta jonka työn ja teon ajan\nei hän katso vielä soveliaan olevan.\n\nVaikka tuo Martin vastaus oli niin ja näin, otaksuivat asian-omaiset\nkumminkin sen myöntäväksi, sillä Martin vanhemmat eivät olleet koskaan\nennen kuulleet hänen myöntävän vähintäkään sinne päin, ja Susso ei\nliene kaukaan aikaan saanut kuulla kosimistuumissaan niinkään edullisia\nsanoja.\n\n\"Kas niin, poikani! kolmetuhatta markkaa on teidän\", sanoi Kirri\ninnostuksissaan, kuullessaan Martin vastauksen, ja Susso vetäsi\nhenkeään hyvin syvästi ja sijoitti itsensä toiseen paikkaan.\n\n\"Voi hyvänen aika kun minä olen täällä kauan\", sanoi hän sitten.\n\"Taitavat ihmiset luulla, että minä -- minun pitää lähteä -- saammehan\njälestä päin asiasta likemmin puhua ja tuumitella -- pitäkäähän asia\nsalassa, siihen asti kun se tulee oikeaan loppuunsa -- no kylläkaiketi\nminä ennätän kihlat vastakin saada -- hyvästi!\" lisäsi hän sitten\nhajamielisesti ja kättä puristaen jätteli hän Kirrin ja Katrun hyvästi.\nSitten kääntyi hän Martin puoleen hiipistellen, mutta Martti oli\nvaipuneena niin syvä-, ja hajamielisiin ajatuksiin, ett'ei hän\nhuomannut Susson koko hyvästijättö-puuhia. Siinä Susso likenteli ja\ntäpisteli, sillä peräti sopimattomalta tuntui hänestä erota hyvästittä\nsiitä, joka tästälähtien tulisi olemaan hänen elämänsä korkeimpana\nmääränä.\n\n\"Etkö huomaa, Martti?\" sanoi Kirri lujasti, kun näki viimein missä\nkiusauksessa Susso oli Martin huomaamattomuuden vuoksi.\n\nKuultuansa isänsä lujan ja käskevän äänen, heräsi Martti kuin unesta.\nKatsahtaen ympärillensä, havaitsi hän Susson jo kauan hänelle tarjotun\nkäden ja päätänsä kääntämättä ojensi hän kylmästi ja pitkäveteisesti\nkätensä Sussolle; siihen tyytyi Susso ja lähti hyvällä toivolla pois.\n-- Tovin ajan perästä meni Marttikin.\n\n\"Asia sai paremman lopun kun voimme aavistaakaan\", sanoi Kirri\nhyvillään, kun Martti oli mennyt.\n\n\"Niin toki, Jumalan kiitos!\" sanoi Katru huoaten ja ottaen itsellensä\nhyvin hurskaan ja arvokkaan näköisen aseman.\n\nSinä iltana ei asiasta puhuttu sen enempää. Martti vaan näytti niin\najatuksiinsa vaipuneelta, ett'ei hän näyttänyt asuvan tätä mailmaa;\nhänen nykyinen olonsa näytti kalan elämältä. Kun aamu tuli, oli Martti\nniin umpimielinen, ett'ei kukaan kuullut hänen sanovan eli puhuvan\nyhtäkään sanaa; tavallisesti söi hän eineensä, otti kirveen käteensä ja\nmeni rantteelle hakkaamaan.\n\nMelkeen samassa tuokiossa tuli Kirrin ja Katrun nuorempi poika, Esko,\nhuoneesen; hän oli tuiki hätääntyneen ja tyhmistyneen näköinen.\n\n\"No, mitä nyt?\" kysyi Kirri.\n\n\"Martti löi kirveellä jalkaansa\", sanoi Esko.\n\n\"Herra Jumala! Pääseekö hän sieltä omin voiminsa pois?\" hätäili Katru.\n\n\"Juokseeko haava?\" kysyi Kirri.\n\n\"Juoksee oikeen kovasti\", vakuutti Esko.\n\n\"Kolkki pitää noutaa paikalla tänne, hän on tottunut haavojen sitoja ja\nhoitaja\", sanoi Kirri hätääntyneenä.\n\n\"Kolkki! Minä kyllä rakastan lapsiani, mutta vaikka Martti juoksisi\nniin kuivaksi, ett'ei hänessä olisi mehua enempää kuin puristetussa\nsilahkassa ja vaikkapa hän vielä paikalle oikeisi, en sittenkään\nantaisi noutaa Kolkkia -- no kaikkea sinä suustasi päästelet! Kolkkia!\nMutta mene sinä itse sukkelaan avuksi, saattamaan häntä huoneesen ja,\njos mahdollista, tukkimaan haavaa; minä lähtisin myös, mutta niinkuin\ntiedät, pyörryn minä kohta, kun ma näen vertä\", sanoi Katru täydellä\näiti- ja emäntävallalla.\n\n\"Pitää kaiketi minun lähteä häntä katsomaan ja auttamaan\", sanoi Kirri\ntottelevaisesti ja meni.\n\n\"Miten Martti ennätti näin vähällä ajalla jalkaansa lyödä?\" kysyi Katru\nEskolta.\n\n\"Kun hän tuli rantteelle, seisoi hän siinä kirvesvarteensa nojaten\nniinkuin kuvapatsas ja niin rauhassa, ett'ei hän silmiänsäkään\nräpäyttänyt. Vihdoinkin alkoi hänen rintansa kohoilemaan, sitten\nlainehtimaan; sitten huokasi hän raskaasti, kohoitti hirveensä ja\nrupesi lyömään puuhun, mutta löikin suoraan jalkaansa\", selitti Esko.\n\n\"Mikä Jumalan tähden vaivaa sitä miestä? Hän on koko yöntienoon ollut\nniin kummallinen ja umpimielinen, ett'en tiedä oikeen mitä hänestä\najatteleisin\", sanoi Katru harmistuneena.\n\n\"En tiedä\", sanoi Esko.\n\n\"No, kuinkas kävi?\" kysyi Katru Kirriltä, joka juuri nyt tuli\nhuoneesen.\n\n\"Haava saatiin tukkoon ja Martin henki on turvattu, Martti oli kerran\nsattunut näkemään Kolkin sitovan paljon vuotavan haavan, Martti seurasi\nesimerkkiä ja haava tyrehtyi\", sanoi Kirri voittavasti.\n\n\"Mitä haavalle tehtiin?' utasi Katru.\n\n\"Ensinnäkin pidettiin jalka pystössä ja toiseksi koko jalka\njäähdytettiin kylmällä vedellä. Kolmanneksi otti Martti kuluneista\npalttinatilkuista nykityitä lankoja, hierusteli kämmentensä välissä\nniistä parhaan kokoisen tukon, painoi sen haavan pohjaan ja sitoi\nsitten haavan tukevasti leveästä liinasta tehdyllä pitkällä siteellä,\nniin oli teko tehty; sillä hirveä vuoto kohta seisahtui\", sanoi Kirri,\nikäänkuin kerskaten.\n\n\"Ne ovat joutavia Kolkin temppuja. Kyllä kai haava olisi lakannut\njuoksemasta, jos olisi siihen kaatanut pikiöljyä\", sanoi Katru,\nturvaten omiin lääkkeisinsä ja pahaan sisuunsa.\n\n\"Se olisi kyllä saattanut olla mahdollista, mutta annetaan hänen nyt\nvaan tuossa koettaa. Mutta luulempa minä tuon vahingon olevan Jumalan\nsalliman\", arveli Kirri.\n\n\"Mitenkä se on ymmärrettävä?\" kysyi Katru.\n\n\"Kuulehan nyt!\" kehoitti Kirri. \"Nyt täytyy Martin pysyä koreasti\nkotona ja niin ei hän pääse yhtymään Kolkin tyttären kanssa, ja sillä\ntavalla hän vieraantuu pois hänestä. Sillä muutoin ei olisi hänehen\nollut juuri paljon luottamista, jos kohtakin lupasi naida Susson, sillä\npoika on niin kummallisen salamielinen, ett'en oikeen tiedä mitä\nhänestä ajatteleisin. Nyt ei tunnu sydämessäni olevan yhtään liikaa\npainoa, kun asiamme olemme saaneet kerran noin hyvälle kannalle ja kun\npäälle päätteeksi sallimuskin näkyy meidän toimeamme suosivan\", sanoi\nja selitti Kirri erinomaisen kevennetyllä mielellä.\n\n\"Sinä olet oikeassa; tuo, jota ensin pidin suurimpana\nonnettomuutenamme, onkin, näen mä, oikeen ajateltuna, suurin onnemme,\nsillä todellakin se edistää meidän toimiamme paljon, sanomattoman\npaljon\", sanoi Katru, myös suuresti lohdutettuna.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKirrilän vanhuksien mielestä oli elämä nyt kaikin puolin niinkuin sen\nheidän mielestänsä ollakin tuli. Melkeen vakuutettuina siitä, että tuo\nheille niin vastenmielinen Martin naimahomma oli nyt tullut\nonnellisesti keskeytetyksi, olivat Kirri ja Katru erinomaisen hyvällä\ntuulella. He hoitelivat Marttia ja naimis-kaupasta ei puhuttu, ei Ainan\neikä Susson puolesta, kunmnaltakaan puolelta mitään. Tuossa ainakin\nnäennäisessä sydänten rauhassa kului useampia aikoja kaikessa\nsovinnossa ja hiljaisuudessa, mutta lieneekö kaikilla asianomaisilla\nollut todellinen sisällinen rauha, sen jätämme tulevan ajan ja tulevain\ntapausten vastattavaksi.\n\nJonkun ajan kuluttua Martin jalan loukkaumisesta, tuli Kirsti entisellä\ntavallisella tohinallaan Kirrilään.\n\n\"Nyt ovat kaikki asiat hyvin päin, naapurin Kirsti\", sanoi Kirri\nKirstille heti hänen tultuaan, ikäänkuin olisi hän jo ennakolta\npelännyt Kirstin tuovan pahoja uutisia.\n\n\"Kuinka hyvästi?\" kysyi Kirsti.\n\n\"Naimiskauppa on nyt Martin ja Susson välillä tullut toimeen; asia on\njo päätetty\", vastasi Kirri, ikäänkuin todistukseksi, ett'eivät hekään\nole kovan joutilaina olleet ja että asiassa ei pitäisi enään olla\nepäilemisen tilaa.\n\n\"Myöntyikö Martti mielellään?\" kysyi Kirsti yhä epäileväisesti.\n\n\"Myöntyi, kuinkas muutoin, ja päälliseksi on Martti maannut vuoteessa\nhaavansa tähden, niinkuin tiedät, eikä siis ole päässyt yhtymään tuon\nKolkin heittiön kanssa. -- Mutta kumma kyllä! haava paranee kummallista\nvauhtia, vaikka se oli niin paha\", sanoi Kirri iloisesti.\n\n\"Älkää Martin ja Susson naimiskaupasta olko vielä kovin mielissänne,\nsillä Aina kuuluu, miehen vaatteisin pukeuneena, kulkevan öillä Martin\nkamarissa\", sanoi Kirsti taas pahaa ennustavaisesti.\n\n\"Voi tuhannen piru! Niinkö?\" sanoi Kirri säikähtäen.\n\n\"Niin kovinkin; Lillu on sen nähnyt omilla silmillänsä\", vakuutti\nKirsti.\n\n\"Nyt saat taasenkin tutustua Kolkin tyttären kehutun sivistyksen\nkanssa\", huomautti Katru Kirrille.\n\n\"No rahojeni kautta! En minä häntä tuommoiseksi olisi uskonut, vaikka\nsata suuta olisi sanonut\", sanoi Kirri, peräti kauhistuneena.\n\n\"Ja Martti ja Aina kirjoittavat toisillensa\", lisäsi Kirsti.\n\n\"Kirjoittavat! häh, mitä? mistä sen tiedät?\" kysyi Kirri hätäisesti,\nsaatuansa uutta epäilyksen ainetta.\n\n\"Tässä on Ainalta kirje Martille, jonka ma olen saanut käsiini ja jonka\nma tulin teille tuomaan, ett'en aina tulisi valehteliaksi ja että\ntulisitte tietämään, kuka tässä valehtelee, kuka totta puhuu\", sanoi\nKirsti, ojentaen Kirrille kirjeen.\n\n\"Miten olet tämän saanut?\" kysyi Kirri hätäisesti, siepaten kirjeen\nKirstiltä.\n\n\"Lillu antoi sen minulle ja käski tuoda sen teille; hän ei itse sillä\nkerralla joutanut\", selitti Kirsti.\n\n\"Miten Lillu on saanut kirjeen käsiinsä?\" utasi Kirri yhä edelleen.\n\n\"Aina oli hartaasti pyytänyt Lillun viemään kirjeen Martille. Mutta\nsiihen siaan toikin hän sen minulle ja nyt se onkin teidän käsissänne,\nettä saatte oikeen tarkan tiedon miten asiat ovat. -- Minä pahoin\npelkään, ett'ei Martin naimisesta Susson kanssa tule mitään\", selitteli\nja ennusteli Kirsti.\n\n\"Mutta avataanpas tämä kirje ja luetaan, että oikeen tarkkaan saadaan\ntietää mitä siinä on. Sen verran on Martin opin-halusta ollut\nminullekin hyötyä, että voin nyt tämän kirjeen lukea, sillä vasten\ntahtoanikin olen oppinut kehnosti kirjoitusta lukemaan; onpa se nyt\ntässä tarpeesen\", arveli Kirri ja alkoi lukea Ainan kirjettä:\n\n\"Kallis Marttini!\n\n\"Voi kun käyt säälikseni, kun saat kipua kärsiä haavasi tähden ja\nihmisien ilkeyden vuoksi. Kuinka mielelläni minä hoiteleisin sinua ja\nlieventeleisin kipuasi ja murhettasi -- sillä murhetta ja ikävää\nsinulla kumminkin on --, mutta se on mahdotoin. Sen vaan olen eduksesi\nsaanut toimeen, että isä on yön aikana käynyt haavaasi hoitamassa,\nsillä hän ei ole ihmisien ja vanhempiesi vuoksi viitsinyt päivillä\ntykönäsi käydä, sillä hän hyvin käsittää, että tuo tärkeä apu olisi\nsilloin ylönkatseella hyljätty. Kipua ja tuskaa lienee sinullakin,\nmutta ei minullakaan täällä ole juuri helpot päivät noiden pirullisien\njuorujen tähden, joita on koko maailma täynnä ja jotka kaikki ovat\nkärkinensä käännetyt yksin minua kurjaa kohden. Nyt ovat juorukellot\nmeillä tapahtuneen varkaudenki kääntäneet minun työkseni, joka kyllä\nennen pitkää selkenee, sillä 'itsestänsä kuivat roskat varisevat'. Mikä\nvielä kummempi, kaikki mitä kylässä tapahtuu ja osataan kokoon saada,\nniin ne puurot keitetään aivan minua varten. Minun parhaimmistakin\ntöistäni ja tarkoituksistani rakennetaan hirmuiset ilkiöjutut ja\nsotkut, joita ei yksikään ihminen ole mahdollinen tekemäänkään, mutta\nminulle eivät he vaan lue niitä mahdottomiksi. Minä tiedän, ett'eivät\nne sinussa mitään vaikuta, mutta ihmiset ja vanhempasi? Tiedän myös\nsenkin, että ajanoloon juorut sammuvat itsestänsä, mutta tässä liekissä\nei kestä järki eikä voimat -- ainoa, joka kestää, on rakkauteni\nkohtaasi -- ainoa, joka minua vielä pystyssä pitää, on vahva tietoni\nsiitä, että rakkauteni löytää sinussa vastimensa. --\n\n\"Kun saat tämän kirjeen, niin, jos tilaa saat, kirjoita minulle jotain\ntilastasi -- mutta voi! minua kauhistuttaa! -- Paras taitaa olla kun\njätämme koko asiamme sikseen ja rupeamme kärsimään sitä helvetin\nesimakua, jonka maailma on voinut yhdellekään kuolevaiselle koskaan\nantaa. Voi! minä olen toivotoin.\n\n\"Tämän kirjeen kirjoitin, kun Lillu tuli tänne ja sanoi sinun pyytäneen\nminun kirjoittamaan sinulle. Minä en ollut uskaltaa kirjettäni heittää\nhänelle, sillä hän on petollinen ja kavala kuin käärme, niinkuin\ntiedät, mutta kun hän Jumalan nimen kautta vannoi kirjeen saattavansa\nsinulle, niin uskalsin viimein. -- Voi, voi kun minua peljättää -- ja\nhyvästi tällä kerralla! Ainasi.\"\n\n\"Voi pirun ryökälettä! Enkö minä ole aina sanonut hänen itsensä\nviekottelevan Marttia\", sanoi Katru, kuultuaan Ainan kirjeen.\n\n\"Se oli järkevästi kirjoitettu se kirje\", sanoi Kirri miettiväisen\nnäköisenä.\n\n\"Ei maar häntä isänsä ole opettanut kokoon panemaan ja pahuuttansa\npeittelemään\", sanoi Katru, ikäänkun edistelläksensä Kirriä.\n\n\"Nyt rupean paljon ymmärtämään: se ei ole ollut Aina, joka Martin\nkamarissa yöllä on kulkenut, hän on ollut Kolkki itse ja hänkin hyvässä\ntarkoituksessa\", sanoi Kirri, ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan Katrun\npuhetta.\n\n\"Aina -- jumaliste -- Aina se on ollut, kyllähän Lillu Ainan tuntee\",\nsanoi Kirsti hätäyksissään, kun kuuli Kirrin rupeavan luovimaan\ntoisaalle päin.\n\n\"Eiköhän tuossa kirjeessä ollut mitään todistusta, että sen asian olisi\nAina itse aloittanut\", pitkitti Kirri yhä edelleen.\n\n\"No, isäni haamun kautta! Taasenkin on keula sinne päin! Kaikki\nkolkkilaisten hullutuksetkin rupeavat aivoissasi ja silmissäsi\nkangastelemaan järkeviltä ja oikeoilta, ja kaikki yökyöpelitkin\ntuntuvat nyt mielestäsi luvallisilta hyvintekiöiltäsi! Häpeä! Et sinä\nusko, jos kuinkakin suuressa valossa totuus asetettaisiin silmiesi\neteen! Kaikki on vaan mielestäsi sulaa valhetta, mitä muut ihmiset\nnäkevät ja kuulevat! Semmoinen hän on tuo meidän rikas! Suurella\nvaivalla, työllä, väellä ja ankaralla tarkkuudella olemme saaneet\njotakin kokoon, lastemme varaksi, ja nyt hän mielii syytää kaiken\nsäästömme tuon heittiön jälkeen! -- Jos sinä puhut yhden sanan sinne\npäin, niin... Noh, saattaahan vikaa olla Martissakin, kun hän tuon\nviettelyksiin myöntyy, vaan alkuperäinen vika on tuossa heittiössä, sen\nkuulin tuosta kirjeestä. Mutta miten Martin kanssa lienee? Jos hän on\nsamasta sydämestä kuin tuo kirje oli, niin me olemme huutavassa\nhukassa. Hän on niin umpimielinen, ett'ei hänen asioistansa saa juuri\nmitään selvää! Minäkin rupean pelkäämään, että hän vaan peijaa meitä\",\nsanoi ja uhkasi Katru.\n\n\"Peijaa! Millä?\" tuumaili ja kysyi Kirri hajamielisesti.\n\n\"Sinä olet niin kummallinen ja hajamielinen! No hei sillä, kun ei\nMartti taidakaan naida Sussoa, vaikka lupasi niin tehdä\", sanoi Katru\ntuimasti.\n\n\"Eihän Martti juuri luvannutkaan, jos ei lupaamattakaan ollut. Hänen\nlauseensa oli paremmin kysyvää laatua kuin mitään muuta, josko hänen\npitää siihen suostua taikaa ei; nyt rupean ymmärtämään\", sanoi Kirri.\n\n\"Siinäpä se on asia. Sinä olet tänään hyvin ymmärtäväinen mielestäsi,\nmutta et ymmärrä, että tuo kaikki on sinun oma vikasi, kun et, sen\nvetelyys, pakottanut heti, että Martti olisi paikalla kihlannut Susson,\nja kun et laittanut heitä heti ensi pyhänä kuulutuksille, ja niin\nheitit tuiki tärkeän asian kesken-eräiseksi. Mutta meidän pitää, jos\npiru olisi, saada tietoomme mitä Martti itse asiasta ajattelee\", sanoi\nKatru toruvasti ja toimivasti.\n\n\"Mitenkä niin umpimieliseltä mieheltä saisimme niin salaiset ja\npeitetyt asiat tietoomme?\" arveli Kirri epäileväisesti.\n\n\"Niin että viekoittelemme Martilta kirjeen Ainalle\", sanoi Katru\nluottavasti.\n\n\"Miten sen häneltä saisi? kysyi Kirri neuvottomasti\n\n\"Ole siitä huoleti\", lohdutteli häntä neuvokas vaimonsa. \"Minä laitan\nLillun toviksi aikaa Martin kanssa kahdenkesken ja minä takaan, ett'ei\nhän tyhjänä palaja. Laita sinä, Kirsti, Lillu tänne, minä menen\nkäskemään Martin\", jatkoi hän sitten keinotellen.\n\n\"Mutta saakeli soikoon! sitäpä sopiikin koettaa\", sanoi Kirri\niloissaan, kuullessansa emäntänsä oivallisen ehdoituksen, sillä hän oli\nehdottomasti taas kääntynyt hänen puolellensa.\n\n\"Kyllä minä laitan Lillun tänne; hän näkyikin juuri tulevan meille\",\nsanoi Kirsti ja lähti pois tohisten ja iloissaan, kun tiesi saavansa\ntaas oivallista vatkutus-alaa, jonka hän luuli Kirrin vähän selvinneen\nymmärryksen vuoksi jo kaikki tässä asiassa menettäneensä.\n\nSamassa tuli Martti huoneesen, nilkuttaen; Katru myös tuli.\n\n\"Minkä vuoksi isä minun tänne kutsui?\" kysyi Martti.\n\n\"Eipä juuri minkään erinomaisen asian tähden. Arvelimme vaan tulevan\nsinulle kovan ikävän tuolla yksinäsi ollessasi. Sen vuoksi käskin sinun\ntänne huvittelemaan, jos kohtakin liikkumisesi on vielä vähän vaikeaa\",\nsanoi Kirri teeskennellen ja katsella vilkuili kavalasti Katrua\nsilmiin.\n\nSamassa tuli Lillu, jota Katru oli jo ennakolta puhutellut.\n\n\"Täälläpä vaan niin ystävyyksinä istutaan! No, sehän tuo onkin oikeen\nkaunista\", sanoi Lillu imarrellen.\n\nSamassa lähtivät Kirri ja Katru pois.\n\n\"Mistä päin Lillu on nyt kulkemassa?\" kysyi Martti häneltä.\n\n\"Olen juuri Kolkkilasta. Vai et usko Martti kulta, kuinka Aina sinua\nikävöitsee! Tuo Susso ryökäle -- kyllähän sinä asian ymmärrät. -- Aina\nei jaksa kantaa sitä kuormaa, se raukka, varsinkin kun nuot pirun\nhullut juoruavat ja valehtelevat Aina raukan päälle ummet ja pimeät.\nSemmoiset juorukellot käyvät minun niin vihakseni -- voi kuinka paljon\nse tyttöraukka kärsii! Aina raukka käypi niin säälikseni! -- Kirjoita,\nMartti kulta, hänelle vähänkään! Aina pyysi niin hartaasti minun\npyytämään sinua hänelle kirjoittamaan; kyllä minä vien kirjeen\nAinalle\", kavaloitsi ja liehakoitsi Lillu.\n\n\"Eikö Aina kirjoittanut teidän mukananne minulle?\" kysyi Martti.\n\n\"Voi, Martti kulta! eihän hän tohdi kirjoittaa. Aina sanoi, että hän\nkovin mielellänsä kirjoittaisi sinulle, mutta ei hän tohdi, kun pelkää\njollain tavalla sen tiedoksi tulevan, ja silti ei hän kirjoita. --\nKirjoita nyt, Martti kulta hänelle, että hän tulisi vähänkään\nlohdutetuksi kauheassa murheessaan\", loirusi Lillu.\n\n\"Odottakaa vähän, niin minä viskaan jonkun rivin! Mutta minä pelkään\nniin kauheasti kirjeen joutuvan hunnikolle\", sanoi Martti epäillen.\n\n\"Vaikka kuinka paljon kirjoittaisit, Martti kulta, niin minä odotan --\nminäkö kirjeen hunnikolle saattaisin? Sitä en tee ja sen vannon\ntaivaan, maan ja Jumalan nimen kautta! Ei tarvitse peljätä, kyllä kirje\ntulee Ainan omaan käteen\", vakuutteli ja vannoi Lillu.\n\nMartti kävi tuohon kavalaan koukkuun ja meni kamariinsa kirjoittamaan\nkirjettä Ainalle.\n\nMartin mentyä rupesi Lillu itseksensä puhumaan. \"Kävipä kettu käpyyn\",\nalkoi hän. \"Ha-ha-ha-haaa! Lillu osaa asiansa hyvin toimittaa. Tosi on,\nett'ei Ainakaan ole paha minulle, mutta ei hän kumminkaan palkitse\nminua niin hyvästi kuin Susso ja tämä talo ja monet muut, joiden\nasioita olen ajanut. Onpa Aina mielestäni olevinaan liian hurskaskin;\neräänäkin kertana sanoi vasten silmiäni, ett'ei hän tarvitse juoruja --\nniin juoruja! Ja Kolkki sanoi tuonon minulle Lillua ei heillä\ntarvittavan, ja tuon ylpeytensä vuoksi täytyy heidän kaikkien kärsiä\nhäväistystä ja pilkkaa, vaikkapa vaan -- juorujen tähden -- kohta\nsaavat he tuta, ketä he ovat pistäneet. Niin Lillu kostaa!\nHa-ha-ha-haaa!\" Niin puhui tuo kavala käärme itseksensä.\n\nJuuri kun Lillu oli viimeistä nauruansa nauramassa, tulivat Kirri ja\nKatru huoneesen.\n\n\"Mihin Martti on joutunut?\" kysyi Katru hätäisesti.\n\n\"Hiljaa! Martti meni kamariinsa kirjoittamaan kirjettä Ainalle; kohta\non kirje käsissäni\", sanoi Lillu pirullisella voittoriemulla!\n\n\"Sinä olet toimellinen ihminen, Lillu; Ainankin kirjeen toimitit\nkäsiimme ja nyt Martin; palkitse, Katru, hyvästi Lillulle!\" sanoi\nKirri, täydellisesti hyväksyen Lillun kavalan käytöksen.\n\n\"Voi herra jee tuota isäntää, kuinka hyvä hän on minulle! -- ei, minä\nen tarvitse, enkä tahdo mitään palkkaa -- ei, isäntä kulta, ei mitään\",\nsanoi Lillu iloissaan ja teeskennellen.\n\nTuon sanottuaan lähti Lillu Martin kamariin.\n\n\"Nytpä saamme Martin kiinni ja tietoomme mitä hän asiasta ajattelee\",\nsanoi Kirri tyytyväisenä.\n\n\"Niin, niin! ja tuo kaikki on minun ja Lillun ansiota\", sanoi Katru\nylevästi.\n\n\"Te, vaimonpuolet, olette paljon kavalampia kuin me miehet; emme me\ntoki julkeaisikaan ruveta noin kavaloihin keinoihin\", sanoi Kirri,\ntäydellisesti tunnustaen vaimojen voittavan kavaluuden.\n\n\"Mitä kavaluutta se on? Eikö vanhemmalla ole oikeus katsoa kaikissa\nlastensa parasta, tapahtukoonpa se millä keinolla hyvänsä; taikka\nrupeatko taas toivomaan Kolkin tytärtä miniäksesi?\" sanoi Katru vähän\nloukattuna miehensä kavalaksi soimaamisesta.\n\n\"Aina sinä olet niin kovan tuima! Enhän minä sen vuoksi tahdo häntä\nminiäkseni, mutta sinä et kärsi vähääkään puhuttavan totisista\nasioista! Lohdutukseksesi sanon nyt: Susson kanssa Martin täytyy\nliittyä, vaikka vielä mitäkin välissään kirjoitteleisivat\", sanoi\nKirri, puoleksi harmistuneena hänkin.\n\n\"Tuohan nyt kuuluu joltakin\", sanoi Katru ja samassa tuli Lillu Martin\nkamarista.\n\n\"Saitko, Lillu, kirjeen?\" kysyi Kirri hätäisesti.\n\n\"Sain, miks'ei -- Lillu osaa aina asiansa hyvin toimittaa\", sanoi Lillu\nvoittoisasti.\n\n\"Se on Lillu se!\" sanoi Katru, kunnioittaen Lillun kavaluutta.\n\n\"Tässä on kirje\", sanoi Lillu ja ojensi kirjeen Kirrille.\n\nKirri aukasi oitis kirjeen ja alkoi lukea:\n\n\"Aina rakastettava Ainani!\n\n\"Et taida osata aavistaakaan, missä kiusauksessa ja murheen helteessä\nminä polonen nykyään olen. -- Kaiken muun hyvän lisäksi ovat he\nkeksineet sen keinon, että Sussoa, nisujen leipojaa pakkaavat\nväkirynnäköllä minulle elämäni kumppaniksi. Isä on luvannut antaa\nkolmetuhatta markkaa, jos hänen naisin. Hän on aikonut ajaa minun pois\nkotoa aivan tyhjin käsin, jos ma vaan sinun kanssasi yhdistyisin. Mutta\nvaikka panisivat minun eteeni kaikki helvetin paulat ja kaikkien\nhiittojen kiusat, en sittenkään muuta mieltäni. Asettakaat vaan\nsilmieni eteen loistavimman rikkauden ja kurjimman köyhyyden, mitä\nmaailmassa voisi löytyä, se on yhden tekevä, sillä ei mikään\nmaailmallinen loisto ja rikkaus ole sinun vertaisesi. Nyt on kaikilla\njuorukelloilla hyvä tilaisuus kehrätä juoniansa, kun jalkani on ollut\nkipeä, ett'en ole pääsnyt mihinkään liikkumaan. Mutta nyt on jalkani\nkohta aivan terve; se parani pian kun isäsi kävi salaa täällä sitä\nkorjaamassa ja neuvomassa kuinka haavaa hoidetaan. -- Ei siinä ole\nmitään parempaa, rakas Ainani, kuin että laitamme itsemme\nkuulutuksille, sen parempi, jota pikemmin, seuratkoonpa siitä vielä\nmitä seuratkoon; tottahan sitten loppuu huhut ja juorut maailmalta. Se\nminua kovin oudostuttaa ja kummastuttaa, kun et sinä ole minulle\nkirjoittanut koko pitkällä sairastukseni ajalla yhtäkään kertaa! --\nJoko lienee sydämesi kylmennyt ja rakkautesi sammunut kohtaani? -- ei,\nei, ne ajatukset eivät saa mielessäni päästä valtaan, sillä minä\ntekisin kovin väärin silloin sinua kohtaan, jos ma semmoisia sinusta\najatteleisin -- minä tunnen sinun.\n\n\"Täällä on kaikki liikkeellä. Sinä olet maalattu minulle varkaaksi,\nlaiskaksi, kykenemättömäksi, saamamattomaksi, räähkäksi, häjyksi,\nirstaiseksi, sanalla sanoen: kaikeksi mitä pirut ihmisien haahmossa\nsuinkin voivat kokoon panna, mutta se on yhtäkaikki, puhukootpa mitä\ntahansa, sillä minä tunnen sinun ja siinä on todistusta kylläksi; minä\ntiedän viattomuutesi ja kärsimisesi ja ne tekevät sinun kahta\nkalliimmaksi minulle. -- Se minulle tekee kaikkian pahinta, kun minulla\non niin huono luonto, ett'en saattanut heille silloin suoraan totuutta\ntunnustaa, kun minua Susson saapuvilla ollessa niin hirmuisesti\nkiusattiin, sillä en tahtoisi ketään pahoittaa. Tosin en heille\nmyöntänytkään, mutta niin näkyvät otaksuneen epäselvän lauseeni, sillä\nkaikista huomaan vanhempieni pitävän asiaa jo umpeen päätettynä minun\nja Susson välillä.\n\n\"Kirjoita, rakas ystäväni, minulle jokukaan rivi lohdutukseksi näillä\nmurheen ajoilla! -- Tämä tuli niin suuressa kiireessä kirjoitetuksi,\nettä saanetko hänestä selvääkään. Uskollinen Marttisi.\"\n\n\"Voi piru toki! ei Martti taidakaan naida Sussoa\", sanoi Katru\nharmissaan, kun kuuli Martin kirjeen sisällön.\n\n\"Siltäpä se asia kuulustaa, mutta ei Martti Kolkin köyhää rottaakaan\nsaa ikänänsä, sen takaan minä rahojeni kautta. Olen minä siksi mies,\nettä sen voin estää. -- Mutta palkitse sinä Katru Lillu hyvästi! Hän on\nsukkelasti asiamme ajanut\", sanoi Kirri.\n\n\"Kyllä me Lillun kanssa niistä sovimme\", sanoi Katru luottavasti.\n\n\"Kyllä me emännän kanssa niistä sovimme\", kertoi Lillu ja jatkoi\nsitten: \"Mutta tuo asia ei saa noin mennä, Lillu ei olisikaan sitte\nLillu, hyvästi!\"\n\nSen sanottua lähti hän.\n\n\"Voi hyvänen aika\", päivitteli Kirri.\n\n\"Voi piru sentään!\" tuskitteli Katru, sillä heiltä tuntui nyt olevan\nlopussa kaikki hyvät keinot ja hyvät toivot. He olivat uhranneet jo\npaljon sen asian eduksi, että Martti naisi Susson ja erkaneisi pois\nAinasta; he luulivat onnistuneensa ja voittaneensa, mutta heidän\ntoivonsa ja luulonsa korkeimmallansa ollessa luiskahti se pois heidän\nkäsistänsä kuin elohopea ja siitä tuo heidän nykyinen neuvottomuutensa\nja tuskansa.\n\nJuuri kun he tuossa istuivat neuvottomina, synkkä- ja apeamielisinä,\nmelkeenpä kukistettuina, tuli Rehkosen Pirko huoneesen.\n\n\"Enpä ole kaukaan aikaan käynyt teillä, mutta minkätähden te olette nyt\nniin murheellisen ja synkän näköisinä?\" sanoi Pirko.\n\n\"Eikö ole syytä murehtia, hyvä naapurin emäntä? Marttia ei saa hyvällä\neikä pahalla luopumaan pois Kolkin köyhästä ja ilkeästä heittiöstä.\nEikö ole silloin syytä suruun, kysyn vieläkin?\" päivitteli Kirri\nPirkolle.\n\n\"No, hiivatti! Eikö Martti jo ole aikaa ollut Susson kanssa kihloissa?\"\nkysyi Pirko kummastellen.\n\n\"Eikö mitä. Eikä siitä taida tulla vastakaan tolkkua, sillä tässä juuri\nolemme kavaluudella saaneet sekä Martin että Ainan kirjeet käsiimme,\njotka kyllin osoittavat, ett'eivät he aio luopua toisistansa ja ett'ei\nMartti pidä Sussosta mitään\", selitteli Kirri surumielin.\n\n\"Katsos sitä sen tuhannen hattaraa, sitä Kolkin reuhkaa, mitä kiusoja\nhänkin saapi ihmisille! Äläpäs kalu, mutta eihän sitä hääviä pahan\ntekoon tarvitakaan. Seih! Martti on liian hyvä hänelle ja silti ei asia\nsaa niin mennä. Jos ei muu auta, onhan Martti leski ja leskien on\nvaikea päästä toisiin naimisiin. Kysykää neuvoa meidän mieheltä, sillä\nkyllä hän tietää kuinka lesket pääsevät naimisiin ja kuinka eivät\npääse. Mutta onpa tuohon harmilliseen ja ikävään asiaan muitakin\nmutkattomampiakin ja tehosampiakin keinoja, jotka eivät ole ollenkaan\nyhteydessä noiden kankioiden ja monimutkaisien lain solmujen kanssa. Ja\nniihin katsoen minä pidän teidät oikeen aikaansaamattomina ihmisinä,\nsillä minä nykäseisin Martin Ainasta erilleen yhtä helposti kuin omenan\npuusta\", puhui ja nauroi Pirko suurella varmuudella.\n\n\"Mitenkä ja millä lailla se asia saataisiin toimeen? voi sanokaa hyvä\nnaapurin emäntä, sanokaa -- Jumalan tähden -- sanokaa! sepä olisi kovin\nhyvä asia se\", hätäili Katru, niinkuin se, joka hukkumaisillansa\nollessaan koettaa tarttua jokaiseen häntä lähenevään oljen korteenkin.\n\n\"Ettekö te tuohon ikään elettyänne vielä noita keinoja tiedä? Eihän\nasia tarvitse sen parempaa, kuin ratkotte irti kainalotilkut joistakin\nMartin paidoista ja ompelette ne jälleen nurinpäin kiinni ja saumat\nylöspäin. Heti kun Martti saa ensimäisen noin tenhotun paidan\npäällensä, ei hän vierrä eikä kaarra koko Kolkin varasta -- ei hän enää\nmuistakaan häntä olevan maailmassakaan; ymmärrättekö nyt?\" neuvoi Pirko\ntottuneena.\n\n\"Kovinpa tuo teidän taikanne tuntuu mielestäni heikolta ja huonolta\nturvalta, mahtaakohan se auttaa?\" arveli Kirri epäileväisesti.\n\n\"Jumaliste! siinä ei ole epäilemistäkään; se auttaa niin totta kuin\nolen rehellinen ihminen. Minulla on oma kokemus asiassa, kuulkaahan\nvaan! Minun tyttäreni, Kirsti, rupesi suosimaan semmoista, joka ei\nollut meille mieluinen ja oli häneen niin kiintynyt, ett'ei Kirstiä\nsaatu mitenkään hänestä erilleen. Mutta kun teimme äskön neuvomani\ntempun, niin siitä herran hetkestä ei Kirsti viertänyt eikä kaartanut\nkoko roistoa\", selitti Pirko innossaan.\n\n\"Ainahan tuo meidän isäntä on vastaan ja epäileväinen, jos mitä keinoja\nolisi tarjoaa poikamme pelastamiseksi, vaikka itsekin murehtii sitä\nasiaa niin että on laihtunut laihaksi kuin kaakinpuu. Mutta minä uskon\nsen, mitä naapurin emäntä on neuvonut ja se pitää tehdä heti paikalla;\nei suinkaan se pahenna, jos ei parannakaan\", puhui Katru innossaan.\n\n\"Mutta se pitää tehdä uskolla, vähimmättäkään epäilyksettä, muutoin ei\nse menesty\", sanoi Pirko totuudessa.\n\n\"Uskolla, uskolla, hyvä naapurin emäntä! minä uskon sen\", sanoi Katru,\ntehden uskon tunnustuksensa!\n\n\"No, sitten se menestyy; tehdään temppu paikalla, niin sittenpähän\nsaatte nähdä\", sanoi Pirko varmuudella.\n\nAikomisesta tekoon. Katru nouti paikalla useampia Martin paitoja\nesille. Sitten rupesivat Pirko ja Katru ratkomaan kainalotilkkuja irti\nniistä ja ompelemaan niitä jälleen paikallensa, nurinpäin. Kun tuo\nheidän mielestänsä niin tehokas ja auttava työ oli loppuun saatu\ntehdyksi, sanoi Katru luottavasti:\n\n\"Nyt on teko tehty.\"\n\n\"Ja se naula vetäsi. Hyvästi!\" sanoi Pirko vahvistavaisesti ja lähti\npois hyvin tyytyväisenä oivalliseen työhönsä.\n\n\"Kumma kun en minä jaksa oikeen täydellisesti luottaa teidän taikaanne!\nVahvempia keinoja minä tahtoisin heidän eroittamisekseen. Käsketään nyt\nMartti tänne, että saamme hänelle juonensa oikeen paljastaa\", sanoi\nKirri epäillen ja samassa tuumien toisia, uusia ja vakavia apukeinoja\nsuureen hätäänsä.\n\n\"Tehdäänpäs vielä sekin; tottahan sitten auttaa kun tulee vireille\nuseampia apukeinoja. Meidän pitääkin heidät eroittaa tavalla taikka\ntoisella\", sanoi Katru hyvillään, kun oli taas saanut jotakin toivoa.\n\nSen sanottuaan meni hän Marttia käskemään.\n\nKirri parka oli kovassa sydämen ahdistuksessa Martin uppiniskaisuuden\nja vääjäämättömyyden tähden. Hän oli isä pojalleen ja luonnollistahan\non, että hän olisi suonut pojallensa kaikkea hyvää ja tuon hyvän luuli\nhän olevan siinä, kun Martti menisi Susson kanssa naimisiin.\n\nKatrun pois mentyä, rupesi Kirri itseksensä vaikeroitsemaan: \"Voi\nkuinka paha se on, kun tuo poika yhtyi tuohon köyhään ja pahantapaiseen\nrottaan, eikä tottele nyt enemmin, kuin ensimäisen kerran\nnaidessaankaan, vanhempiensa sanaa, eikä suostu Sussoa ottamaan, vaikka\nvielä mitäkin ehtoja hänen eteensä asettaisimme! Mutta kumminkin täytyy\nhänen erota Ainasta, maksoi mitä maksoi.\"\n\nKun Kirri oli noin itsekseen puhua höpisemässä, tulivat Katru ja Martti\nhuoneesen.\n\n\"Niin, teestä nyt tili töistäsi tässä meidän silmiemme edessä\", sanoi\nKatru Martille, heti kun he olivat huoneesen tulleet.\n\n\"Mistä töistä? Enhän ole nykyään kyennyt mihinkään työhön\", sanoi\nMartti.\n\n\"Oletpahan kyennyt meitä pettämään, ja se on myös työtä, luulen ma\",\naloitteli Katru.\n\n\"Millä olisin teitä pettänyt?\" kysyi Martti.\n\n\"Lupasithan naida Susson ja yhtäkaikki suosittelet ja noudattelet\ntoista; se on petosta, sanon minä\", ilmoitteli Katru.\n\n\"En minä ole aikonutkaan häntä naida. Te olette väärin ymmärtäneet\nminun lauseeni, joka lienee tullut epäselvä sen takia, kun en tahtonut\nloukata ja häväistä itseäni enkä muita. Jotakin minun kumminkin oli\nsanominen, jos mieli oli päästä läpi siitä kiusauksesta, johon minun\nlaitoitte\", sanoi Martti jäykästi.\n\n\"Sinä olet myös nykyään kirjoittanut Kolkin Ainalle\", kaiveli äiti yhä\nedelleen.\n\n\"Sitä en ole tehnyt, se on juoru\", intti Martti teeskennellen ja\npunastui korvia myöden.\n\n\"Vai juoru! Nähdäänpä tässä kuka meistä juoruaa ja valheen hengessä\nliikkuu ja kenessä tässä totuus on, kenessä valhe, sanoi Kirri ja\nojensi Martille sen kirjeen, jonka hän oli Ainalle kirjoittanut ja\nantanut Lillun vietäväksi Ainalle.\n\n\"Voi surkeata! Lillukin on, näen mä, yksi noita ilkeöitä hiiton henkiä\nja lähettiläitä! Voi kelvotointa! Mesi, maito kielessä; viha, myrkky\nsydämessä! Maailman ihmiset ovat kummallisia, ei ole totuutta\nnimeksikään!\" sanoi Martti kauhistuen ja päivitellen, kun oli\nsilmäillyt kirjettä.\n\n\"Onko sinussa senkään vertaa totuutta kuin muissa ihmisissä? Valheen\nhengessä kuljet sinä ja vielä kahdella tavalla. Ensiksikin lupasit\nmeille ja Sussolle itselleen, että nait Susson, ja nuot kirjeet ...\ntuota sinun kirjeesi Ainalle osoittaa kaikkea muuta, vaan ei tuon\nlupauksesi täyttämistä. Ja siksi toiseksi intit, ett'et ole\nkirjoittanut Ainalle ja kuitenkin on omassa kädessäsi kirjoittamasi\nkirje -- meiltä annettuna -- mitäs nyt sanot?\" ahdisteli äiti\npoikaansa, kaikilla niillä aseilla, jotka hän oli tätä tilaisuutta\nvarten käsiinsä haalinut.\n\n\"Ensimäiseen syytökseenne olen jo vastannut; toinen rikokseni ei ole\nmuu kuin kiusauksen hetkellä häveliäisyydestä tullut hätä-mutka, jolla\nen ole tarkoittanut enkä tehnyt kenellekään mitään vääryyttä enkä\nvahinkoa. Mutta mikä se toinen kirje on, josta epähuomiossa\nmainitsitte?\" sanoi Martti.\n\n\"Sinun ei tarvitse sitä tietää\", sanoi Katru ylvästellen.\n\n\"Kyllä kaiketi olette Lillun kautta viekoitelleet Ainaltakin kirjeen!\nTuo kaikki on kovan jumalatonta ilkeyttä!\" sanoi Martti kovan\nharmistuneena.\n\n\"Kyllä nyt jo ymmärrän täydellisesti sinun; päätös on tehty: jos sinä\npysyt päätöksessäsi, niin perinnöttä sinun pitää pois tästä talosta\",\nsanoi Kirri uhkaavasti.\n\n\"Jos niin kovat saatatte olla, niin minun täytyy lähteä pois isän\nkodista. Kovinpa tuo elämä käypi tukalaksi tässäkin, noiden\nalin-omaisien juorujen ja kiusauksien vuoksi, ja päätöstäni en minä\nkykene kumminkaan muuttamaan, sillä se on sydämen halu ja tahto, joka\non väkevämpi kaikkea maallista voimaa\", sanoi Martti lujasti ja\npäättäväisesti.\n\nSillä välin oli Kirri ottanut Katrulta Ainalta Martille kirjoitetun\nkirjeen, ja laskenut sen kädestään epähuomiossa kaapin päälle, sillä\nhän oli tuiki hajamielinen tällä kerralla. Vaikka Martilla oli kauhea\nsydämen tuska, huomasi hän kumminkin tuon salatun kirjeen joutuneen\ntarkatta talleuttajatta.\n\nSentähden vetäysi hän puheen ajalla vähitellen kaapin luoksi ja sai\ntuon salaisen kirjeen otetuksi haltuunsa, isänsä ja äitinsä\nhuomaamatta. Hän tunsi heti sen Ainan kirjoittamaksi ja riensi sen\nkanssa pois. Hän luki Ainan kirjeen, heti kun pääsi yksinäisyyteen.\nKuumat kyyneleet juoksivat Martin silmistä kirjettä lukiessaan ja hän\ntunsi sydämessään niin vahvan rakkauden ja voiman, jota ei mikään tässä\nmaailmassa voisi peloittaa ja estää täyttämästä tahtoansa. Hän tunsi\nsydämessään suuren lohdutuksen tänä kovana murheen ja kiusausten\nhetkenä ja hän luki ainakin kymmenen kertaa uudestansa tuon rakkaan\nkirjeensä, kastellen samassa sitä kuumilla kyyneleillänsä ja tiheöillä\nsuuteloillansa. Hän tunsi nyt jo omasta kokemuksestaan osaksi,\nminkälaisia maailman ihmiset vielä enimmältä osalta ovat, ja vääryyttä,\nvalhetta, lähimäisen kunnian sortoa ja panettelua havaitsi hän heissä\npaljon, sanomattoman paljon. Mutta samassa tunsi hän myös mitä hyvää\nvoipi ihmisissä olla, ja tuon hyvän tunsi Martti korkeimmassa määrässä,\nsillä hän tunsi todellisen ja puhtaan rakkauden voimaa, ja tuo oli niin\nkorkea ja jalo hänen mielestänsä, ett'ei mikään muu tuntunut hänestä\nmiltään sen rinnalla.\n\nVanhukset tyhmistyivät ja hämmästyivät niin kovin Martin jäykästä\npuheesta, ett'eivät he kyenneet toviin aikaan puhumaan ainoatakaan\nsanaa; viimein toki toipui Katru ja kysyi hätäisesti:\n\n\"Missäs se toinen kirje on?\"\n\n\"Mikä toinen kirje?\" kysyi Kirri vastaan, sillä hänen ajatuksensa\nolivat nyt niin sekauksessa, ett'ei hän käsittänyt, mistä oli kysymys.\n\n\"Aina sinä olet niin hajamielinen! No, hei Ainan kirje Martille\", sanoi\nKatru tuimasti.\n\n\"Tuohonhan minä panin sen kaapin päälle\", selitti Kirri.\n\n\"Mutta sitä ei ole siinä\", selitti Katru.\n\n\"Voi hiiton väki! sen on Martti vienyt\", sanoi Kirri harmissaan.\n\n\"Sinä ainainen vetelys! Varsin sen niin laitoit, että sen piti joutua\nMartin käsiin -- voi, voi! Nyt Martti tulee taas ruti-hulluksi, kun hän\nsaa käsiinsä sen ryökäleen kirjeen -- voi, voi! -- Mutta älä Marttia\nvielä aja pois kotoa, ehkä hän vielä antaa perään\", nuhteli, päivitteli\nja pyyteli Katru, sillä hänen sydämessään taisteli sekaisin monenlaiset\ntunteet, joista kaikki eivät olleet juuri suotuisia tunteita Marttia\nkohtaan, mutta niiden läpi kuitenkin pilkisteli äidin rakkauttakin.\n\n\"Eihän tuota tule niin kova olluksi kuin uhatuksi, sillä Martti on\nkumminkin meidän lapsemme, niin tottelematon kuin hän onkin. Mutta minä\nrupean pahoin pelkäämään, ett'ei hänelle auta mikään, mutta koettaa\nmeidän kumminkin pitää niin kauvan kun kieli suussamme liikkuu\", sanoi\nKirri.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nNoiden viimeisten tapausten jälkeen tuli elämä Kirrilässä joksikuksi\najaksi rauhaisen ja lupaavan näköiseksi, sillä talon asukkaat olivat\nkukin laillaan käsittäneet sisällistä rauhaa. Martti oli saanut tuota\nrauhaa Ainan kirjeestä ja tuo rauha teki hänen aivan toiseksi\nihmiseksi. Raskaita kiusauksia oli hän saanut paljon viime aikoina\nkokea ja nuot kiusaukset toivat hänelle raskaan murheen. Mutta\nsaatuansa lukea rakastettunsa rakkaudesta hehkuvan kirjeen, katosi tuo\nmusta murhe hänen sydämestään ja sen takia jaksoi hän olla iloinen kuin\nlapsi, kaikkien asioiden suhteen ja kaikille ihmisille. Suurimmatkaan\nmailmallisen elämän vajavuudet, niinkuin köyhyys, pilkka, vaino,\nylönkatseet, panettelemiset j.n.e., eivät tuntuneet hänestä kauheoilta\neivätkä peloittavilta, sillä kaikkien noiden puutoksien täytteen löysi\nhän tuossa yhdessä ainoassa, häntä niin hehkuvasti rakastavassa\nsydämessä, ja siinä oli Martille kylläksi. Hiljaksensa, mutta vakavasti\nja iloisella mielellä toimi hän kenenkään tietämättä, saavuttaaksensa\nsitä todellisesti, joka hänelle ulohtaallakin ollessansa oli voinut\nkiusausten ja murhetten keskellä lahjoittaa rauhan.\n\nRauhaa olivat Martin vanhemmatkin laillaan käsittäneet. He olivat hyvin\ntyytyväiset Martin nykyiseen elämän muutokseen ja toivovat Martin\nrupeavan astumaan aivan toista elämän rataa kuin tähän asti ja he\nodottivat ilolla ja toivolla mitä tuosta viimein tulisi, jokohan --\nSusson naiminen!! -- --\n\nEräänä päivänä tuon onnellisen kotielämän aikana, istuivat Kirri ja\nKatru kahden huoneessa. Kumpikin heistä nautti sydämessään sitä elämän\nautuutta, jota nykyinen aika oli heille niin runsaasti lahjoittanut.\nHeidän sydämensä tuntuivat nyt niin keveöiltä, sillä murhetta oli\nheilläkin ollut, jos kohtakaan heidän murheensa ei ollut samankaltaista\nkuin Martin murhe. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään; näyttipä\nsiltä kuin he olisivat tahtoneet oikeen hekumoida saatua rauhaansa.\n\n\"Missähän Martti nyt on? häntä ei ole näkynyt koko päivänä, vaikka on\njo iltapäivä\", sanoi Kirri, viimein, katkaisten siten äänettömyyden.\n\n\"En tiedä, mutta minä luulen, että se Pirkon neuvoma taika rupeaa\nauttamaan. Martti ei ole enään niin umpimielinen, salaperäinen eikä\nniin murheellinen kuin ennen. Hän on pari viikkoa ollut kuin kaikenni\ntoinen mies, iloinen ja puhelias, jota ei ole nähty moneen herran\naikaan, ei ainakaan sillä ajalla kun hän Kolkin tyttöä noudatteli. Hän\noli menneen yön seutunakin oikeen homma-tuulella. Jalkansaki on\nparannut aivan terveeksi, että hän pääsee jo vapaasti liikkumaan, eikä\nhän ole käynyt Kolkkilassa sen koommin -- Pirkon tenho auttoi, nyt näen\nsen selvästi -- voi kuinka lysti!\" puhui Katru ja tuosta hänen\npuheestansa helposti käsitämme, minkälaista rauhaa ja iloa heidän\nrauhansa oli ja minkälaiselle pohjalle se oli perustettu.\n\nJuuri kun Katru oli saanut nuot iloiset tunteensa ilmi tuoduiksi, tuli\nMartti Rehkosen kanssa huoneesen.\n\n\"Hyvää päivää, naapurit! Kahdenpa täällä istutaan\", sanoi Rehkonen\nhuoneesen tultuansa.\n\n\"Käy istumaan! Mistä päin kulkemassa?\" sanoi Kirri kohteliaasti\nvastaukseksi.\n\n\"Kotoa päin. Minulla on isännälle ja emännälle semmoista asiaa, joka ei\ntaida olla teille mieluista\", sanoi Rehkonen, salaa nauraa\nvirnistellen.\n\n\"No, hiitto vieköön! Mitäpäs se semmoinen asia sitten olisi?\" kysyi\nKirri säpsähtäen.\n\n\"Minä olen Martin asialla -- puhemiehenä -- Martti aikoo mennä\nnaimisiin Kolkin tyt...\"\n\n\"No, hiitto minua varjelkoon! Siitä asiasta ei yhtäkään sanaa, taikka\nminä annan paikalla kalloosi, että tiedät kaiketi puhemiehenä olleesi.\nVai olet sinä semmoisilla asioilla! Paina tiehesi meiltä, taikka\nminä...\" sanoi Kirri, kavahtaen tuolilta ylös ja häristäen Rehkosta\nnyrkillänsä.\n\n\"No, no! Päästäänhän tästä vähemmälläkin; eihän tämä minun asiani\nole, enkä olisi ruvennut koko asiaankaan muuten, vaan kun Martti\nniin kovin hartaasti pyysi minua\", alkoi Rehkonen tavallisella\nmonimielisyydellänsä ja kavaluudellansa puhua.\n\nKun Martti näki asiansa noin eduttomaksi kääntyvän, vetäysi hän\nhuoneesta pois. --\n\n\"Jos et olisi niin tuttu mies kuin olet, niin nyt saisit semmoisen\nlähdön, ett'et äskeen olisi semmoista saanut\", sanoi Kirri Rehkoselle,\nollen yhä vielä kauhuksissa.\n\n\"Kaikkien asialle sitä lähdetäänkin! No viepä mielen miehen päästä --\nKolkin tyttären kanssa! Hym!\" ihmetteli Katru.\n\n\"Jos sinä liikut yhden askeleen sen asian kanssa, niin en minä lepy\nsinulle ikäpälvilläni\", sanoi Kirri yhä uhaten.\n\n\"Saatanhan minä olla tätä asiaa ajamattakin, koska teidän tahtonne niin\non. Ja kun minä kerran rupean teidän puolellenne, niin silloin ei tule\nMartin ja Ainan naimisesta mitään, sen takaan minä; sillä minä olen\nsemmoinen mies minä -- no tiedättehän te, että mies minä olen. Se vaan\non pahinta, kun ennätin jo pastorille puhua tästä asiasta\", puhui ja\nluikerteli Rehkonen. Ja toden totta olikin hän kavaluudellansa varsin\nehdostaan pakkaunut puhemieheksi, sotkeaksensa eikä selvittääksensä\ntuota ennestäänkin jo sekavaa solmua, sillä hänkin oli jo kauan\nsalaisella kateudella katsellut Martin ja Ainan naimapuuhia. Kumminkaan\nei hän puhunut armaalle Pirkollensa eikä tyttärellensä Kirstille\npuhemiehen virastansa mitään.\n\n\"Sinun pitää se asia epuuttaa pastorille ja muista mitä olet sanonut ja\nluvannut, ja muista myös mitä minä olen sanonut!\" sanoi Kirri\nRehkoselle.\n\n\"Kyllä muistan kummankin; luottakaa vaan minuun\", sanoi Rehkonen.\n\nSamassa lähtivät Kirri ja Katru pois huoneesta ja kun Martti huomasi\nsen, tuli hän sinne.\n\n\"Kyllä se taitaa olla, Martti, paras keino, kun rupeat Susson kanssa\nyksiin tuumiin, koska vanhempasi ovat noin kovasti vastaan Ainan\nnaimista. Olisihan Susso toki toista kuin Aina, josta niin pallon pahaa\nkuuluu -- vaikk'et niitä taida uskoa, mutta harvoin semmoiset\nkuulumiset ovat perättömiä, sen minä olen havainnut, ja sanon sinulle\nnyt sen, vaikk'en minä tahdo kenenkään väliin kieliä eli juoruta\",\nalkoi Rehkonen tuumia Martin tultua.\n\n\"Voi hyvä Jumala mihin minä olen joutunut! Ja tekin, joka niin paljon\nkerskasitte, kuinka te olette sekä kunnollinen että tunnollinen asian\ntoimeen panija, rupeatte tuommoisia esittelemään ja kiviä jo\nennestäänkin raskaan kuormani päälle panemaan! Nyt se tuntuu siltä,\nettä te heitätte koko asiamme siihen ja siten sysäätte minun kauheaan\ntoivottomuuteen ja neuvottomuuteen. Minä rukoilen teitä: lähtekää minun\nkanssani Kolkkilaan ja toimittakaa meidät ensipyhänä kuulutuksille,\nniinkuin olette luvanneet, että noiden ihmisien tohina viimeinkin\nlakkaisi -- minä rukoilen teitä!\" sanoi Martti hätäillen.\n\n\"Älä nyt sentään noin kovin hätäile! Tiedäthän, että mies minä olen;\nkun minä otan asian käsiini, niin se sujuu -- tiedäthän sen. Lähdetään\nheti Kolkkilaan ja otetaan sitten kuulutus\", sanoi Rehkonen\ntavallisella monimielisyydellänsä, heltyneenä Martin puheesta.\n\n\"Voi kuinka nyt on hyvä mieleni, kun noin puhutte! se on miehen\najatusta ja puhetta. Mutta meidän pitää lähteä paikalla, seuratkoonpa\nsiitä mitä hyvänsä\", sanoi Martti rohkaistuneena.\n\nMutta ennenkun he ennättivät huoneestakaan lähteä, mennäksensä\nKolkkilaan, tormasivat Pirko ja Kirsti hajalla hapsin ja kiiluvin\nsilmin huoneesen, sillä he olivat saaneet tiedon Rehkosen olevan\npuhemiehenä Martille ja Ainalle.\n\n\"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä?\" tiuskasi Pirko miehellensä\nheti huoneesen tultuansa.\n\n\"Saahan tuota nyt naapurissa käydä\", sanoi Rehkonen punastellen ja\npeläten, sillä hän tunsi aivan hyvin tuon puolisokean, laihan, mustan,\nhampaattoman kaunokaisensa ja äitinsä vähän nuoremman kuvan --\ntyttärensä.\n\n\"Naapurissa! Kyllä minä sinun sen vietävän naapurisi tiedän. Vai olet\nsinä, hirtehinen, tullut tänne pilaamaan ja sotkemaan ihmisien välejä!\nLapa sukkelaan täältä kotia, taikka minä sinun opetan hulluttelemaan!\"\nsanoi Pirko, nyrkkiä puiden Rehkoselle.\n\n\"Kumma kuinka hullu tuo isä on! Ei teidän kunnianne paljon maksa, kun\nlähdette tuommoisien asioita ajamaan ja toimittamaan kuin Kolkin\nAinakin on; luulisipa hävettävän\", tiuskui Kirsti isällensä. Sitten\nkääntyi hän Martin puoleen ja sanoi: \"Älä Martti kulta tuohon heittiöön\nyhdy! Onhan sinulla parempiakin tarjolla, toistahan toki Susso on\".\n\n\"Olkaa nyt taas vähemmällä tuossa!\" koki Rehkonen sanoa ja samassa\nkoetti hän iskeä silmää noille lempi-linnuilleen merkiksi, ett'ei tässä\nole niinkään hullusti asiat, kuin he luulevat. Mutta nuot kerran\nkiivastuneet kotiristit eivät huomanneet eivätkä ymmärtäneet noin\nheikkoja ja epäselviä lennätin-sanomia, vaan he yhä vaan kirkuivat,\npauhasivat ja melusivat.\n\n\"Jos sinä, sen vietävä, liikut askeleenkaan mihinkään muualle kuin\nkotia, niin minä paiskaan kallosi murskaksi; koetasta nyt, sen tuhannen\ntuhmeliini, jos tohdit\", kirkui Pirko.\n\n\"Kun morsian olisi parempi ihminen kuin Kolkin Aina, niin olisihan\npuhemiehen ammatti kunnian virka, mutta hän on semmoinen heittiö, jolle\nkoko maailma nauraa ja irvistelee. Eihän muuta: mies lähtee vaan\npuhemieheksi semmoiselle ja rupeaa toimittamaan häntä likimäiseksi\nnaapuriksi -- no viepi mielen ihmiseltä! -- Teidän ei tarvitse puuttua\neikä sekautua koko asiaan. Ottakoon Martti muita puhemiehekseen, jos\nluulee asiansa menestyvän Kolkin heittiön kanssa; sittepähän ei tule\nteille mitään sielun seulomista\", höpsötti ja säyhysi Kirsti.\n\nRehkonen huomasi, ett'ei hän pääse puuhun ei pitkään noiden kerran\nsydämettömiksi kiivastuneiden kodin asukasten kynsistä. Hän olisi\nmielellään heille ilmoittanut millä mielellä hän oikeastaan on tuohon\ntoimeen ryhtynyt, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi Martin läsnä-olon\nvuoksi. Sentähden nykäsi Rehkonen armaan Pirkonsa vähän taa'emmaksi ja\nkuiskasi hänelle hiljaa: \"Et sinä tiedäkään minun sitävarten ruvenneen\npuhemieheksi, että saisin asian kaikenni siihen raukeamaan\".\n\nTuo tieto teki Pirkossa hyvän vaikutuksen, sillä hän lakkasi heti\nsäyhyämästä. Mutta ei hänen akkavaltaisuutensa kumminkaan katsonut\nhyväksi antaa Rehkosen päähän asti toimittaa luottamusvirkaansa, ja sen\nvuoksi sanoi Pirko leppyisemmin: \"Laita vaan pitemmittä mutkitta itsesi\ntäältä kotia ja heitä koko toimesi pois!\" Sen sanottua lähti Pirko pois\nja Kirsti seurasi äitinsä esimerkkiä.\n\n\"Kyllä sinun, Martti, täytyy hakea toinen puhemies, kun nuot ovat\nkaikin noin vihasia\", sanoi Rehkonen Martille, akkojen pois mentyä.\n\n\"Älkää Jumalan tähden heittäkö asiaa kesken\", rukoili Martti.\n\n\"En minä tohdi lähteä Kolkkilaan; he tulevat jälleen ja pieksävät\nminun\", vaikeroitsi Rehkonen.\n\n\"Kutka he?\" kysyi Martti.\n\n\"Vaimoni ja tyttäreni; etkö sinä nyt ymmärrä?\" selitteli Rehkonen.\n\n\"Ja te niin ehdottomasti pelkäätte vaimoanne ja tyttöänne?\" sanoi\nMartti kummeksien.\n\n\"En minä heitä nyt juuri niin todesta pelkää, mutta minä en tahtoisi\nheidän kanssaan riidellä. Onhan niitä nyt muitakin miehiä puhemieheksi\nja saatathan itsekin asiasi ajaa -- en minä -- tohdi\", sanoi Rehkonen\ntavallisella hajamielisyydellänsä.\n\n\"Voi minua onnetointa!\" sanoi Martti ja lähti vesissä silmin pois.\n\nSamassa astui Pylkkönen, seurakunnan pastori, huoneesen.\n\n\"Joko te, Rehkonen, olette ottamassa naimalupaa Martille ja Ainalle?\nNo, se onkin oikeen, että saadaan häitä\", sanoi Pylkkönen Rehkoselle.\n\n\"En ole; eivät ne ole niin päin piiputkaan\", sanoi Rehkonen.\n\n\"Kuinkas niin?\" kysyi Pylkkönen.\n\n\"Kolkkilanko?\"\n\n\"Ei, vaan tämän talon\".\n\n\"Vähäluku tämän talon vanhuksista, kun vaan Kolkkilan vanhukset\nsuostuvat, sillä onhan Martti laillisessa ijässä, jonka tähden ei hän\ntarvitse naittajainsa suostumusta\", selitti Pylkkönen.\n\n\"Ei Marttikaan tahdo enään Ainaa\", valehdella lipotteli Rehkonen.\n\n\"Soo! Mitä peliä tämä oikeen onkaan? Marttihan itse kävi meillä eilen\npuhumassa asiasta ja kyseli minulta minkälaisia kirjoja hänen pitäisi\nlaittaa entisen vaimo vainajansa kuolin-pesän selvityksistä. -- Jopa\njotakin! tämä asia käypi sekavaksi -- käskekääpäs Martti tänne!\" puhui\nPylkkönen kummastellen.\n\n\"Martti ei ole kotona\", valehteli Rehkonen!\n\n\"Sepä oli paha! Olisinpa hänen omasta suustansa tahtonut kuulla miten\noikeastaan asiat ovat\". Sen sanottuaan lähti Pylkkönen pois; hän oli\nsattumattaan tullut käyneeksi Kirrilässä.\n\nKun pastori oli mennyt, tulivat Kirri ja Katru huoneesen. He olivat\nkyllä tienneet pastorin olevan käymässä talossa, vaan osaksi ujoudesta,\nosaksi sentähden kun luulivat pastorin tulleen asiantehden heitä Martin\npuolesta hätyyttämään, eivät he näyttäneet pastorille itseänsä.\n\n\"Minä olen luopunut nyt koko puhemiehen ammatista, mutta minä pahoin\npelkään, että he saavat kuulutuksen\", sanoi Rehkonen kavalasti.\n\n\"Millä tavalla, kun me emme anna suostumustamme?\" kysyi Kirri\nsäikähtyneenä.\n\n\"Pastori sanoi täällä, ett'ei siihen teidän suostumustanne tarvitakaan.\nAsia on jo Kolkilla tietona ja hän on ruvennut sitä ajamaan\", selitti\nRehkonen.\n\n\"Voi hiitto sentään! Mikäs keino nyt auttaa?\" kysyi Kirri\nhätääntyneenä.\n\n\"Kaksi on hyvää keinoa. Olkoon Kolkkikin jos kuinka viisas, vaan kyllä\nminäkin tiedän; minä olen semmoinen mies minä\", sanoi Rehkonen\nrehennellen.\n\n\"Mitäs ne olisivat? Voi sanokaa naapuri kulta!\" kysyi Kirri hätäisen\ntoivovasti.\n\n\"Ensimäinen keino on se, että varastatte Martilta perintökuitit\nensimäisen vaimovainajansa jälkeen ja poltatte ne, ett'eivät ne tulisi\nmissään tapauksessa Martin kynsiin. Toinen keino on semmoinen, että\npakoitatte Martin kirjoittamaan omakätisen epäyskirjan ja toimitatte\nsen pastorille. Kun niin teette, niin ei niin vissiinkään tule\nkuulutusta -- kyllä minä tiedän, minä olen semmoinen mies minä\",\nkavaloitsi Rehkonen.\n\n\"Voi hiitto! Nehän ovat hyviä neuvoja, sen ymmärrän aivan selkeästi,\nHihi-hi-hi! ne auttavat aivan varmasti\", iloitsi Kirri, kuultuansa\nRehkoselta nuot tehoisat keinot.\n\n\"Voi auttavatko ne, isäntä kulta?\" kysyi Katru iloisen hätäisesti.\n\n\"Ne auttavat, Jumaliste! ne auttavat paremmin kuin akkojen tenhot.\nJärkeä, Katruni, järkeä sitä tarvitaan asioita ymmärtämään ja toimeen\npanemaan -- mutta meidän pitää heti ottaa haltuumme Martin\nperintökuitit\", sanoi ja keinotteli Kirri iloissaan.\n\n\"Niin, niin, isäntä; niin meidän pitää tehdä\", sanoi Katru ilosta\nläkähtymäisillään.\n\n\"Olkoon Kolkkikin niin viisas kuin on, mutta me olemme vielä\nviisaampia; mitatkoon nyt mieltänsä, iso viisas\", ylvästeli Kirri.\n\n\"Kyllähän Kolkkikin oli olevinaan viisas, mutta en minä ole hänen\nkuullut vielä saaneen yhtään asiaa kumoon -- kyllä minä asiat ymmärrän,\nminä olen semmoinen mies minä -- mutta ei pidä kenellekään sanoa, että\nminä olen ne keinot teille neuvonut\", köyhötteli Rehkonen.\n\n\"Siitä saatte olla huoletta\", sanoi Katru innokkaasti.\n\nSen keskustelun perästä menivät Kirri ja Katru samassa huoneessa\nolevalle Martin kaapille, jonka suulla oli avaimet, ja ottivat sieltä\nperintökuitit ja viskasivat ne valkeaan.\n\n\"Kas! Se naula veti, sanoi timpermanni, kun pisti lakkariinsa -- mutta\nei pidä kenellekään sanoa\", toisti Rehkonen, kun ei ollut saanut vielä\nKirriltä vakuutusta entiseen pyyntöönsä.\n\n\"Siitä saatte olla aivan huoletta. -- Mutta meidän pitää ryhtyä siihen\ntoiseen keinoon: meidän pitää pakoittaa Martti paikalla kirjoittamaan\nepäys-kirja\", hopitti Katru hätäisesti, ikäänkuin hän olisi pelännyt\ntuon toisen avullisen keinon väkisinkin loihkahtavau pois heidän\nkäsistänsä, sillä hän tahtoi nyt kerrassaan purra pään poikki tuolta\nkatkeralta asialta, jonka Martti oli heille tuottanut Kolkin tyttären\nnaimisen hommallaan.\n\n\"Minun pitää lähteä pois, ennenkun Martti tulee. Tehkää vaan niinkuin\nolen neuvonut sen toisenkin asian kanssa -- mutta älkääpäs vielä! Hyvä\nolisi jos maksaisitte Martin entiselle appivaarille, Markulle, vähän,\nesim. kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi Martille uutta\nperintökuittia. Kyllä minä asiat tiedän -- enkö tiedä? hyvästi!\" neuvoi\ntuo kirjallinen viisas hädässä olevia ja lähti pois.\n\nHeti hänen lähdettyään sattui Martti tulemaan huoneesen.\n\n\"Vai tulet sinä niin uskaliaaksi, että tuot puhemiehenki tänne! Vaan\nolkaa niin viisaita kuin olette, mutta minun tässä valtani on. Ja\ntoivompa, että hiljakseen tulet tietämään, että sinulla on isä, jota on\nkuuleminen ja totteleminen\", sanoi Kirri uhkaavasti ja nuhtelevaisesti\nMartille.\n\n\"Jokuhan pää saisi tuohon asiaan tulla!\" sanoi Martti surumielisesti.\n\n\"Aivan oikeen, mutta pää sille asialle on semmoinen, että saat tehdä\nhyvin ja istua kirjoittamaan epäyskirjan\", sanoi Kirri.\n\n\"Minkä epäyskirjan?\" kysyi Martti.\n\n\"Semmoisen, että otat erosi Kolkin tyttärestä ja kiellät pastorin\nantamasta kuulutusta sinulle ja hänelle\", selitti Kirri.\n\n\"Mitä sillä tekisitte?\" kysyi Martti hätäisesti.\n\n\"Viemme pastorille\", oli vastaus.\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Martti hätäisesti yhä edelleen.\n\n\"Sitä varten, ett'ei pastori minkään varjon alla antaisi kuulutusta\nsinulle ja Ainalle; joko nyt ymmärrät? -- kirjoitatko?\" selitti ja\nhopitti Kirri.\n\n\"En; sitä en tee\", sanoi Martti lujasti, punehtuneena mielen\nliikutuksesta.\n\n\"Minun täytyy; se on minun tahtoni ja minä olen isäsi\", sanoi Kirri\nperäänantamattomasti.\n\n\"Sitä en tee, en koskaan; se olisi omaatuntoani vastaan\", sanoi Martti\ntuskissaan.\n\n\"Semmoiset tunnot saavat olla tunkion vierellä, eikä tässä tule\nkysymykseen sinun tuntosi, vaan minun tahtoni; äläkä vitkuttele sen\nasian kanssa, vaan kirjoita paikalla!\" uukitti Kirri.\n\n\"Älkää pakottako, isä, minua tekoon, jolla voisi olla pahat\nseuraukset\", esteli Martti.\n\n\"Kyllä on hyvät seuraukset, rahalliset seuraukset; kirjoita paikalla!\nYmmärrätkö?\"\n\n\"Olenhan sanonut, että sitä en tee\", sanoi Martti ja yritti lähtemään\npois, mutta Kirri töytäsi hänen eteensä ja pakotti Martin istumaan\njälleen.\n\n\"Minä näen, ett'et sinä tottele, hyvä!\" sanoi Kirri ja otti halon\nloukosta, jolla häristelee Marttia lyödäkseen, kysyen tuimasti:\n\"Vieläkö vastustat?\"\n\n\"Ettehän ruvenne, isä, vaan väkivaltaa käyttämään?\" sanoi Martti.\n\n\"Tottelematoin! Kirjoita paikalla, taikka minä rusikoitsen sinun niin,\nett'et ikänä tervettä ruumista kanna\", sanoi Kirri.\n\n\"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen minä poloinen olen joutunut!\" sanoi\nMartti tuskissaan.\n\n\"Itsepä sen kiusauksen olet tottelemattomuudellasi päällesi vetänyt --\netkö sinä kirjoita?\" sanoi Kirri, kopasten Marttia kädessään olevalla\nhalolla ronkkaan.\n\n\"Älkää nyt toki isä lyökö! -- kun olisi kirjoitusneuvot, niin täytyisi\nkirjoittaa\", sanoi Martti ja kyyneleet valahtelivat hänen silmistään.\n\nTuon kuultuaan hyökkäsi Katru Martin kamariin ja toi sieltä Martin omat\nkirjoitus-neuvot ja hänen täytyi ruveta kirjoittamaan tuota hänen\nsydämellensä niin vastahakoista epäyskirjaa, jota tehdessä Kirri seisoi\nkoko ajan halko kädessä hänen vieressään.\n\nSitten kun Martti oli epäyskirjan saanut valmiiksi, sanoi Kirri: \"Lue\nnyt se, että saamme kuulla mitä siinä seisoo!\"\n\n\"Herra pastori! Jos kuka tulisi ottamaan avioliiton kuulutusta minulle\nja Kolkin tyttärelle, Ainalle, niin ei pidä pastorin antaa, sillä minä\notan eroni hänestä. Martti.\" luki Martti.\n\n\"Näytä tänne se kirje, että mä näen onko se niin kirjoitettu kuin\nlujit\", sanoi Kirri, siepaten kirjeen Martilta. \"No, se on hyvä\",\njatkoi hän silmäiltyään kirjettä, jonka hän pisti lakkariinsa. -- \"Nyt\npääset rauhaan\".\n\n\"Rauhaan, mutta minkälaiseen rauhaan?\" sanoi Martti surullisesti ja\nlähti pois ja meni omaan kamariinsa, siellä yksinäisyydessä\nvuodattamaan murheellista sydäntänsä.\n\nErilaiset tunteet olivat nyt vanhemmilla ja pojalla. Vanhemmat\niloitsivat suuresti noista oivallisista keinoistansa ja varmasta\nvoitostansa, sillä he uskoivat vahvasti, että Martin on\nvälttämättömästi nyt eroaminen Ainasta. Tuo heidän ilonsa oli niin\nrajaton, että Katru hykersi ja taputteli käsiään ja hoki \"voi, voi kun\nminun nyt on hyvä olla!\" --\n\nPerin päinvastaiset tunteet olivat Martilla. Hän oli kahden tulen\nvälillä, hänen sydämen tulensa paloi hehkuvan kuumana ja se oli niin\nväkevä, ett'ei hän voinut sitä vastustaa. Ulkopuolelta poltti häntä\nluonnollinen lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan ja vanhempiensa\nerinkaltaiset ja hänelle vastakohtaiset tuumat, toimet ja ajatukset,\neivät suinkaan vähentäneet sitä tunnetta, että hänen olisi totteleminen\nvanhempiansa. Hän oli useat kerrat tunnustanut puhtaan rakkautensa ja\nluullut viimein voittavansa kaikki vastukset ja saavuttavansa sen,\njonkatähden hän oli jo niin paljon kärsinyt ja taistellut, mutta jota\nenemmän hän toivoi, sitä enemmän hän näki kietouvansa ihmisien ja\nvanhempiensa virittämiin pauloihin ja kuta lujemmalle hän niihin\ntakertui, sitä toivottomammaksi kävi hän. Hän oli juuri vast'ikään\npakoitettu julmaan tekoon ja tuo pakoitus oli tullut siltä kantilta,\njota ei käynyt voitollisesti vastustaminen, sillä se oli tullut\nvanhemmilta ja tuo makasi kovin raskaana taakkana hänen sydämessään.\nHän näki ihmiset ympärillään ilkeöinä, kavaloina pettureina, joka\nhavainto ei suinkaan lieventänyt hänen raskasta suruaan. Oliko kumma,\njos hän oli nyt kovin murheellinen ja antoi kyyneleensä vapaasti\nvuotoa? Oliko kumma, jos hän oli kadottanut kaiken toivonsa ja joutunut\narveluttavaan, epätoivoiseen tilaan?\n\n\"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen ja omantunnon vaivaan ihmisen piti\njoutua!\" mumisi Martti itseksensä. \"Mitähän Ainakin ajattelee, kun hän\nsaa kaikista näistä tiedon? Jumala yksin tietää sydämeni olevan\nvilpittömän häntä kohtaan, mutta minä olen pakoitettu, julmasti\npakoitettu, tekemään omaa tuntoani vastaan. Minä olen hirveästi petetty\nkaikilta muilta ihmisiltä, paitsi Ainalta, ja tuntuupa siltä kuin\nolisin joutunut kyykäärmetten ja helvetin henkien keskelle. Luulin toki\nRehkostakin rehelliseksi mieheksi, kun hän niin halulla pakkasi itseään\npuhemieheksi, samalla kehuen isoa viisauttansa ja toimeliaisuuttansa,\nmutta sekin oli vaan uusi kavaluus! Hän on akkansa, tyttönsä, Lillun ja\nkaikkien muiden pahojen henkien kanssa yhdessä liitossa, sotkemassa\nminun ja muiden ihmisien välejä. Kaikki suru, tuska ja kiusaus, jota\nolemme saaneet kärsiä, on aivan heistä vuotanut. -- Minun pitäisi mennä\nAinaa lohduttamaan, mutta en kykene sitä tekemään, sillä kauhea\nepätoivo on täyttänyt sieluni...\"\n\nJuuri kun hän puoliääneen itkunsa seasta mutisi viimeisiä sanoja,\ntöytäsivät hänen nuorimmat veljensä, Esko ja Hannu kamariin.\n\n\"Piruako täällä höpiset ja vesittelet; saitko nyt Ainasi?\" sanoi Esko.\n\n\"Hävetkää, kelvottomat! Tekin olette asetetut niinkuin rakki-koirat\nminun ja muiden ihmisien silmille\", sanoi Martti.\n\n\"Tinä olet, Maltti, läähkä ja pahankulinen itälle, äidille ja meille,\nmutta kutti, kutti! etpä taanut titä Kolkin lyökälettä meille työmään\nja juomaan -- kutti, kutti!\" koki Hannukin puhua löpättää, vaikka hän\nvielä puhui sammal-kielellä.\n\n\"Menkää, hävyttömät tiehenne! Teitä raukkoja tulee paremmin surkutella\nkuin vihata, sillä tuommoinen käytöksenne ei ole teidän vikanne, vaan\nkasvatuksen\", sanoi Martti ja lähti kamaristaan ja meni saliin. Sinne\ntultuansa meni hän heti kaapillensa, ottaaksensa sieltä perintökuitin,\nmutta sitäpä ei siellä ollutkaan. Oitis huomasi Martti mitä tietä se\noli kadonnut.\n\n\"Perintökuittinikin ja muut asiaan kuuluvat paperit ovat, näen mä,\nkadonneet; ne ovat varmaan pantu semmoiseen talteen, ett'eivät ne tule\nkoskaan minun käsiini. Voi minua onnetointa!\" päivitteli Martti ja\nlankesi aivan täydelliseen epätoivoon ja neuvottomuuteen.\n\nTuo suora ja rehellinen naapurin emäntä, Maija, oli saanut tarkoin\nkuulla kaikki nuot eljeet ja vehkeet. Hän tunsi myös tarkkaan noiden\ntoisiaan rakastavien sydänten halut ja kärsimiset ja sentähden tuntui\nhänestä ikäänkun heidän kärsimisensä olisi käynyt kipeää hänen omaan\nsydämeensä. Hän meni Kolkkilaan ja ilmoitti salaisesti Kolkille missä\nviheliäisessä tilassa Martti nykyään on. Kolkki myös kuuli kuinka\narveluttavaan tilaan kihlatut alkoivat käydä noiden pirullisien\njuorujen ja vehkeitten vuoksi. Hän lähti heti paikalla Kirrilään ja\ntuli sinne juuri kun Martti oli paksuimmassa epätoivossaan. Kolkki otti\navaimen pois oven suulta, väänsi oven lukkoon ja astui saliin, jossa\nhän tapasi Martin.\n\n\"Mitenkä nyt asiat ovat?\" kysyi Kolkki heti huoneesen tultua.\n\n\"Huonosti, Kolkki kulta, hyvin huonosti\", sanoi Martti surullisesti.\n\n\"Älä nyt ole ämmä -- aika on lyhyt -- anna minun kysymyksiini lyhyet ja\nselvät vastaukset: ovatko mielipiteesi vielä näinä kiusauksen\nhetkinäkin samat kuin ennenkin, nimittäin, että tahdot yhdistyä\ntyttäreni kanssa?\" kysyi Kolkki.\n\n\"Jumalankin edessä\", vastasi Martti rohkeasti.\n\n\"Hyvä! Teidän täytyy saada mitä niin hartaasti toivotte. Ja koska ette\nnäy voivan toisittanne elää, mut...\n\n\"Voi hyvä Jumala! voitteko meitä auttaa?\" kysyi Martti hätäisesti.\n\n\"Hiljaa! aika on lyhyt -- voitko minulle antaa perintökuitin ensimäisen\nvaimo vainajasi jälkeen?\" kysyi Kolkki asiallisesti.\n\n\"En, sitä en voi tehdä! kuitti ja muut kirjat ovat minulta varastetut\",\nsanoi Martti hämillään.\n\n\"Varastettu\", sanoi Kolkki kummastuksissaan ja jatkoi sitten: \"Kylläpä\nliikkeellä olevat pahathenget ovat osanneet juonensa kutoa, mutta tässä\nei auta muu kuin totuus. -- Taidotko ensi pyhänä kuulutuksille Ainan\nkanssa? Hänen mielensä tiedän jo kyllin\".\n\n\"Voi kuinka mielelläni minä sen soisin, mutta se epäyskirja\",\nilmoitteli Martti puolittain.\n\n\"Mikä epäyskirja?\"\n\n\"Isä pakoitti minua kirjoittamaan semmoisen epäyskirjan, ett'ei pastori\nsaa antaa kenenkään vaatimuksesta avioliiton kuulutusta minulle ja\nAinalle. Hän seisoi koko ajan, halko kädessä, minun vieressäni ja olisi\nrusikoinut minua vaivaiseksi, jos en olisi totellut\", selitti Martti.\n\n\"Täydellisesti nyt ymmärrän kaikki tehdyksi, mitä on voitu, mutta ei\nvielä sekään estä asiain menoa. Kihlaus kyllä tapahtui kahden\nvieraanmiehen läsnä ollessa, mutta se nyt on mennyt myttyyn mokoman\nepäyskirjan kautta. Mutta kirjoita kirjallinen kihlaus tämän päivän\npäälle ja pane siihen tiimamääräkin ja sinettisi alle, ja lähetä taikka\ntuo se minulle tänä iltana, niin minä näytän, ett'ei Rehkosen viisaus\npitkälle pistä, jolta tämä sotku ja ilkeys, näen mä, on kaikki\nlähtenyt. Hän kuuluukin jo kylällä kehua löyhötelleen urostekojaan ja\nhyviä neuvojaan!\" puhui Kolkki Martille.\n\nSamassa alkoi kova romina kuulua ovesta, joka tuli siitä, kun jotakin\ntoista avainta tukittiin hätäisesti avaimen reikään.\n\n\"Voi hyvä Jumala! nyt he tulevat\", sanoi Martti hätäyksissään, sillä\nhän hyvin oivalsi mitä tuo romina merkitsi.\n\n\"Anna tulla vaan!\" sanoi Kolkki, hänkin ymmärtäen mitä nyt on tekeillä.\n\nSamassa astuivat Kirri ja Katru saliin.\n\n\"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä? Lapa jalkoihisi täältä\", sanoi\nKirri Martille äreästi, heti huoneesen tultuansa.\n\n\"Olkaa nyt taas, isä!\" sanoi Martti asettavaisesti.\n\n\"Mitä sinäkin olet tänne tullut? Saat mennä samaa tietä kuin olet\ntullutkin\", sanoi Kirri Kolkille tuimasti.\n\n\"Enhän ole eri tietä palaamakseni aikonut tehdäkään, mutta miksikä\nnaapuri noin äreästi puhuu? Enhän ole koskaan edes puhdasta vettäkään\nedestänne sotkenut\", sanoi Kolkki vähän yrmeästi ja vähän\nvälttelevästi.\n\n\"Ethän sinä. Kyllä minä tiedän millä asioilla olet, vaan ole niin\nviisas kuin olet, mutta minä olen vieläkin viisaampi; et minun poikaani\nsaa\", sokersi Kirri sinne ja tänne.\n\n\"Olettehan houriossa, naapuri! Se on teidän poikanne, joka tahtoo minun\ntytärtäni ja hänen pitää saada haluttunsa, koska heidän molempien\njärkähtämätöin tahto niin on\", sanoi Kolkki lujasti.\n\n\"Melkeen hävyttömiä, kun tullaan itse varsojansa kauppaamaan! Milloin\nme olemme teillä käyneet poikaamme kauppaamassa?\" ehätti Katru\nsanomaan, kun Kirri oli joutunut hämille Kolkin viimeisestä puheesta.\n\n\"Teiltä, emäntä-rukka, on itseltänne häpy mennyt niin tarkkaan, ett'ei\nteillä ole jälellä edes hyihäpeääkään! Enhän millä ole täällä tytärtäni\nkauppaamassa, jos ette tekään ole poikaanne käyneet meille\nkauppaamassa; se on Martti, joka on käynyt meillä itseänsä tarjoamassa\nja hän on siellä kelvannut\", sanoi Kolkki hämyilemättä.\n\n\"Lapa vaan sääriisi täältä ja sukkelaan, taikka minä autan sinua, iso\nviisas\", sanoi Kirri uhkaavaisesti.\n\n\"Eipä tässä ole mitään erinomaista kiirettä\", sanoi Kolkki\nyhtäkaikkisesti.\n\n\"Etkö sinä, sen vietävä, mene; tämä on minun huoneeni\", sanoi Kirri,\nkävellen loukkoa kohden, josta hän sieppasi rautakohennuksen käteensä.\n\n\"Jos isäntä on niin hävytöin, että rupeaa asetten kanssa päälle\nkäymään, niin minä olen siinä tapauksessa pakoitettu puollustamaan\nitseäni ja silloin ei ole vissi, jos voitto kallistuu teidän\npuolellenne\", sanoi Kolkki.\n\nKirri ei ollut millänsäkään noista Kolkin varoittavaisista lauseista,\nvaan hän tormasi ikene-irvillään kohotetun kohennuksen kanssa Kolkkia\nkohden. Mutta Kolkkipa ei odottanutkaan tuota tulossa olevaa iskua,\nvaan hän tormasi ennen iskun lankeamista Kirriin syliksi, paiskasi\nhänen kumoon lattialle ja väänsi kohennuksen pois hänen kädestänsä ja\nheitti hänen siihen.\n\n\"Tämä on minun huoneeni, minä noudan vieraat miehet\", sanoi Kirri,\nkömpien ylös lattialta.\n\n\"Ei se asia tarvitse vieraita miehiä; teidänhän nämät huoneet ovat, sen\ntiedän ilman todistuksittakin\", sanoi Kolkki kiertelevästi.\n\n\"Ei vaan sinä sika käyt päälle minun omissa huoneissani\", sanoi Kirri\nselitykseksi Kolkin ymmärtämättömyydelle.\n\n\"Olenhan sen ennenkin jo sanonut, että te olette tänään hajamielisenä.\nEnhän ole päällenne käynyt, olen vaan puollustanut itseäni teidän\npäälle-käymistänne vastaan; enkä minä ymmärrä sitä, että teillä olisi\noikeus asetten kanssa käydä ihmisien päälle sillä oikeudella kun teillä\non huoneet\", sanoi Kolkki jäykästi.\n\n\"Ole niin viisas kuin olet, mutta minä olen vielä viisaampi; lapa vaan\npaikalla pois täältä\", sanoi Kirri typerästi.\n\n\"Niinhän se on ihmisen kanssa tässä syntisessä maailmassa. Jota\ntuhmempi ja valistumattomampi hän on, sitä viisaammaksi hän itsensä\nluulee, eikä häpeä sitä ilmoittaa muillekin ihmisille! Se on kyllä\nsurullinen asia, että se niin on, mutta niin se kumminkin on\", sanoi\nKolkki.\n\n\"Et minun poikaani saa\", sanoi Kirri entisellä tavallansa, sillä\nhäneltä oli oikeat sanat aivan lopussa.\n\n\"Ei teillä ole mitään muuta sanomista kuin vaan aina tuota yhtä ja\nsamaa! Minä olen jo ennen vastannut saman lauseenne, ja lisäksi sanon\nvieläkin: kun asiat kerran ovat, niinkuin ne ovat, niin hän menee kuin\nsepän-eväs. Ja nyt minä lähden, en sen vuoksi kun olette minua\nkäskeneet, vaan sentähden kun aikani on tullut. -- Jos vaan mahdutte\nmeillä käymään, niin en minä teitä tuolla lailla kohtele -- hyvästi!\"\npuhui Kolkki ja lähti pois.\n\n\"Käyköön teillä itse sarvipää hiisi, mutta me emme käy koskaan\", sanoi\nKirri Kolkin mennessä.\n\n\"Voi sen tuhannen vietävää, kun kehtasi tulla tänne kauppaamaan\nkakaraansa!\" sanoi Katru.\n\n\"Mitä tuommoiset köyhät rotat huolivat, sillä heillä ei ole kunniaa\nvähääkään, jota heidän tarvitseisi suojella\", sanoi Kirri päättävästi.\n\n\"Mitä Kolkki sinulle puhui?\" kysyi Katru Martilta, sillä hänellä oli\nsalainen pelko ja aavistus tuosta Kolkin käymisestä.\n\n\"Eipä paljon mitään\", sanoi Martti huolettomasti.\n\n\"Jos vaan olette juonianne yhteen keränneet, niin katso itseäsi\", sanoi\nKirri uhkaavasti.\n\n\"Kuka enemmän on juoniaan yhteen kerännyt kuin te, henkenne\nheimolaisien kanssa?\" sanoi Martti, sillä hänen mielestään oli nyt jo\nyhtä, jospa sanoi vaikkapa totuutta.\n\n\"Aiotko ruveta suurentelemaan?\" sanoi Kirri tuimasti.\n\n\"Tiedätkö huutia?\" ärjäsi Katru.\n\n\"Paikalla laita itsesi pois minun silmieni edestä ja koko talosta,\nkoska olet noin tottelematoin\", käski Kirri Marttia tuimasti.\n\n\"Isä kulta!\" soperoitsi Martti säikähtyneenä.\n\n\"Tahdotko ottaa Susson?\"\n\n\"En. Niinkuin olen ennenkin sanonut, sanon vielä nytkin, häntä en ota\nvaimokseni koskaan, -- en koskaan\", sanoi Martti päättävän lujasti.\n\n\"Sinulla ei sitten ole enään isää\", sanoi Kirri huolettomasti.\n\n\"Eikä äitiä\", vakuutti Katru kylmästi.\n\n\"Ei kotoa eikä perintöä. Paikalla lähde tiehesi; nyt saat ruveta\nkoettelemaan, kuinka monasti voit sivistyksellä vatsaasi täyttää; pois\npaikalla lähde silmieni nähden, sanon minä\", ärjyi Kirri Martille,\nvihasta vahtoavin suin.\n\n\"Antakaahan toki perintökuittini!\" pyyteli Martti surumielin.\n\n\"Ne eivät ikinä kättäsi lämmitä; ne on tulen kaikki kuluttava kieli jo\naikaa nielaissut; pois paikalla lähde\", hoputti Kirri.\n\n\"Voi hyvä Jumala! teitä isä ja äiti, minkälaisia te olette!\" sanoi\nMartti ja suuret vesi-karpaleet pyörähtivät hänen silmiinsä. Sitten\nkäveli hän hitain askelin isänsä tykö, ojensi hänelle kätensä ja sanoi\nitkunsa seasta:\n\n\"Hyvästi isä!\"\n\n\"Ei sinulla ole isää, sen olet jo ennenkin kuullut\", sanoi Kirri, eikä\nantanut kättänsä, eipä vielä kääntänyt päätänsäkään!\n\n\"Hyvästi äiti!\" sanot Martti ojennetulla kädellä äidillensä.\n\n\"Eipä sinulla ole paremmin äitiä kuin isääkään; mene! -- nyt saat nähdä\ntottelemattomuutesi hedelmät\", sanoi Katru kylmästi, eikä hänkään\nantanut kättänsä poikansa ojennettuun käteen!\n\n\"Hyvästi isä ja äiti\", sanoi Martti ja lähti, pieni vaatekääry\nkainalossa, jonka hän oli jo varalta ennen kokoillut.\n\nKyyneltulva virtasi nyt Martin silmistä, eikähän tuo kumma ollutkaan,\njos vaan harkitsemme kaikki asianhaarat. Maailma tuntui hänestä nyt\nniin kolkolta, tyhjältä ja autiolta ja maailman ihmiset kavaloilta,\nilkeöiltä pettureilta, joille ei ollut mitään pyhää. Sydänten\npuhtaimmat tunteet he tahrasivat ja tallasivat jalkojensa alla ja\nrehellisyys ja tunnollisuus ei ollut heille mistään arvosta -- kuollut,\nkatoova ajallinen tavara ja mitätöin rikkaus oli sokaisnut ja\npimittänyt ne heidän silmissänsä ja sen takia olivat he itse tulleet\nniin sokeoiksi, että he eksyivät keskellä päivää. Ja tuon kuolleen\ntavaran sokeus oli ihmisissä niin suuri, että se sokaisi, pimitti ja\nsammutti luonnollisen vanhimman rakkaudenkin lapsiansa kohtaan -- eipä\nihme, jos Martin sydän murtui noita ajatellessaan.\n\n\"Voi hyvä Jumala!\" sanoi Kirri Martin mentyä, sillä hänenkin\nsydämessään lienee ollut jonkunlaisia huolia.\n\n\"Voi sentään! kylläkaiketi Martti ja Aina kuulutetaan ensipyhänä°,\nsanoi Katru, sillä se oli nykyään hänen suurimpana huolenaan.\n\n\"Sitä minä en usko, sillä perintökuitit ovat olleet ja menneet, ja\nepäyskirja on minulla ja sen lähden viemään pastorille, Päälliseksi\nolen Markulle, Martin entiselle oppivaarille, maksanut jo kuusikymmentä\nmarkkaa, ett'ei hän antaisi uutta perintökuittia; saavat maar nyt\nmittoa mieltänsä\", sanoi Kirri, melkeen jo iloisesti!\n\n\"Te miehet olette aina niin lujat ja viisaat vakaisissa asioissa!\nSinuun minä luotan -- mutta voi minun poikaani Marttia!\" sanoi Katru,\npuoleksi toivoen, puoleksi peläten, sillä hänessäkin lienee hieman\nlöytynyt äidin rakkautta.\n\n\"Älä nyt ole noin suruissasi! Ehkäpä tuo Martin kotoa ajo tulee vielä\nhyväksi hänelle itsellensä ja meille, sillä Ainan kanssa ei hän pääse\nikänä yhteen ja kun hän saa kappaleen aikaa olla poissa kodistansa ja\nmiettiä tilaansa ja maistaa minkälainen kumppani köyhyys on, niin ehkä\nhän palajaa kotiinsa, taipuu tuumiimme ja ottaa Susson\", puheli Kirri\nennakkoluulojaan, lohduttaaksensa tällä kerralla murheellista vaimoaan.\n\n\"Jospa se niin tapahtuisi, jospa sen Jumala soisi!\" sanoi Katru yhä\nsuruissaan ja turvaten Jumalaansa, ikäänkuin hän olisi toimittanut\nhyvinkin hyvää asiaa, jota Jumalan nyt pitäisi auttaa ja päätökseen\nsaattaa hänen toiveitansa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nAinalla ei ollut tietoa viimeisistä tapahtumisista Kirrilässä. Hänen\nisänsä ja naapurin Maija kyllä tiesivät kaikki muut asiat, paitsi\nMartin pois-ajoa, vaan eivät he raskineet Ainalle totuutta tunnustaa,\nsillä hänellä oli surua ja sydämen kipua ilman niittäkin tiedoitta.\n\nEräänä iltapäivänä oli Aina erinomaisen raskaalla mielellä ja pelvon ja\ntoivon välillä, sillä hän odotti mitä Kirrilästä rupeaisi kuulumaan.\nHän istui yksinänsä hyvästi siivotussa salissa ja ompeli jotain\nvaatetta. Hän mietti nykyistä tilaansa ja silmistänsä tipahteli\nkirkkaita kyyneliä. Aina oli runohenkinen ja ikäänkuin itsestänsä vuoti\nhänen sydämestään hänen nykyisen tilansa kuva, puettuna runosäkeisin.\nKun Aina oli kappaleen aikaa ollut tuossa haaveksivaisessa tilassaan,\nrupesi hän laulamaan tuota omatekemäänsä laulua, joka kuului:\n\n    Voi sydän miksi rintahan\n    Sä siihen luotiin tuntemaan?\n    Miks'et sä luotu kiveksi,\n    Niin ihan tunnottomaksi?\n\n    No siihenpä ei pystynyt\n    Ois nuolet vihan myrkytyt;\n    Sä oisitkin vaan tunnotoin,\n    Et koskaan olis' rauhatoin.\n\n    Ei suru eikä riemukaan,\n    Vaan sulo tunnottomuus vaan,\n    Ne silloin olis' osanas'\n    Ja paremmat sun tuntoas'.\n\n    Voi! paljon voit sä rakastaa\n    Ja paljon myöskin unhottaa;\n    Vaan minä kyllin tunnen tään\n    Sun luoduksi vaan kärsimään.\n\n    Ja vaikka oot niin urhokas,\n    Niin suru leikkaa voimias,\n    Niin! kauvan et sä jaksakaan,\n    Sill' voimas rupee ratkiaan.\n\nJuuri kun Aina lauloi viimeiset säkeet, tulivat Kirrilän nuoremmat\npojat, Esko ja Hannu, saliin. He olivat perineet kaikissa asioissa\nvanhempiensa mielipiteet, sillä he olivat kaikissa vanhempiensa\nkeskusteluissa kuulemalla osaa ottamassa. Tuossa hankalassa Martin\nnaima-jutussa käyttivät vanhempansa heitä sisseinä, urkkioina,\nkuuntelioina ja vahteina joka paikassa ja joka asianhaarassa, ja tuon\nheille annetun luottamusviran toimittivat he oikeen mestarin tavalla,\nsillä noilta tutkimusretkiltään palattuaan puhuivat pojat vanhemmilleen\nolevat ja olemattomat asiat, jotka kaikki otettiin täytenä ja\nkiitollisuudella vastaan. Semmoisella tutkimus- ja sissi-retkellä\nolivat pojat nytkin Kolkkilassa.\n\n\"Piruako tiinä, lotta, loivut ja vetittelet; taitko nyt Martin? kutti,\nkutti! Palahitki temmotelle lyökäleelle! Eipä tiinä nyt auttanut ito\nviitautkaan\", rupesi Hannu heti huoneesen tultuansa sammal-kielellä\nilkeyttään osoittamaan!\n\nAina ei oikeen käsittänyt tuon hävyttömän poikanulikan puhetta, sillä\nhänen omat sydämensä tunteet olivat siksi sekanaisia ja hajanaisia,\nett'ei ulkonaiset tapaukset voineet anastaa koko hänen huomiotansa,\nmutta että tuo Hannun puhe oli jotakin pahaa, sen hän kyllä huomasi.\n\n\"Menkää nyt, hyvät lapset, kotianne ja antakaa minulle toki kotonani\nrauha!\" sanoi Aina pojille.\n\n\"Onhan tuota nyt paremmissakin paikoissa käyty, eikä ole koskaan pois\najettu -- äläpäs koti, jossa ei käydäkään saisi! Eihän teillä ole muuta\nkuin velkaa, mutta meillä on monta tuhatta markkaa rahaa lainassakin\",\nsanoi Esko, aikaisen paatuneen ihmisen hävyttömyydellä.\n\nKolkki sattui olemaan salin sivulla olevassa kamarissa, jonkatähden hän\nkuuli poikien joka ikisen sanan. Hän tuli kiireesti saliin, otti\nmolemmat pojat käsipuolesta kiinni ja talutti heidät aika nujua\nporstuaan ja sanoi heille; \"Vai vielä tekin, rakit, olette tänne\ntulleet suutanne ruukkaamaan! Ja koska ette saata olla ihmisittäin,\nniin tuon minä teen\".\n\n\"Kyllä me tuommoisia herroja olemme ennenkin nähneet\", sanoi Esko\nraotetun oven raosta!\n\n\"Ito viitat, ito viitat\", tulkutti Hannu!\n\n\"Jos ette nyt vaan mene\", sanoi Kolkki, nousten istualtaan ylös ja\nyrittäen menemään poikia kohden, mutta pojat tuon huomattuaan lähtivät\njuosta kapittamaan aika kyytiä pois.\n\nSamassa astui pastori huoneesen.\n\n\"Hyvää päivää! Tulinpa asiantehden teillä käymään. Mitä nuot Kirrin\nnuoremmat pojat olivat kulkemassa? Minä olin huomaavanani heidän\ntehneen jotain ilkeyttä\", sanoi pastori.\n\n\"Käykää istumaan, pastori! Mitä ne semmoiset muuta tekevät kuin\nilkeyttä. Kävivät täällä ensin Ainan silmille ja kun minä talutin\nheidät porstuaan, rupesivat he oven raosta haukkua tirskumaan\", selitti\nKolkki.\n\n\"Hym! Noin nuorina jo väärällä jäljellä!\" sanoi pastori.\n\n\"Niin herra pastori, omena ei putoa kauvas puusta\", sanoi Kolkki.\n\n\"Kun Martin ja Ainan asiat ovat, niinkuin niiden olen kuullut olevan,\nja kun tuo Kirrilä on niin raaka paikka, niinkuin tiedätte, niin eikö\nolisi parasta, että estäisitte lapsenne sinne joutumasta, sillä\npelkäänpä Martin olevan samanlaisen\", sanoi pastori.\n\n\"Voi hyvä pastori! Martti ei ole paha; hän ei ole semmoinen kuin he\",\nsanoi Aina tuskallisesti.\n\n\"Kyllä se on jos kuin raskas ja vaikea asia päästää lapseni tuommoiseen\npesään, mutta minä näen selvästi, ett'eivät he voi toisittaan elää.\nJos heidät väkisin eroittaisin, saattaisin tulla vikapääksi heidän\nennen-aikaiseen kuolemaansa, ja millä voisin sitten vastata sen Jumalan\nedessä? Mitä Marttiin tulee, niin minä pidän hänen kunnollisena miehenä\nkaiken puolesta\", selitteli Kolkki.\n\n\"Saattaapa asia niinkin olla. Mutta kun Rehkonen sanoi minulle\nMartinkaan ei tahtovan enään koko naimiskauppaa ja kun Kirri toi\nminulla Martin kirjoittaman kiellon, ett'en minä saa antaa heille\navioliiton kuulutusta, niin sentähden minä epäilen\", puhui pastori nyt\nsuoraan.\n\n\"Voi hyvä Jumala sitä uskotointa pettäjää!\" kiljasi Aina tuon\nkuultuansa ja lätistyi pyörtyneenä lattialle.\n\n\"Voi hyvänen aika, pastori, kun olitte varomatoin! Näettehän nyt asian\nolevan vaarallista laatua. Teidätkin ovat nuot pirut kujeillaan\npettäneet, näen mä, pahanpäiväiseksi; Martti puhui minulle asiain\noikean laidan\", sanoi Kolkki hätäyksissään ja riensi Ainaa auttamaan.\n\n\"Voi minua onnetointa minkä vahingon tietämättäni tein!\" sanoi pastori\nja hänkin riensi Ainaa virvoittamaan.\n\nKauan ei pastorin ja Kolkin tarvinnutkaan tehdä virvoitus-kokeitaan,\nennenkuin Aina avasi silmänsä ja tuli tunnoilleen.\n\n\"Voi sitä uskotointa pettäjää!\" oli Ainan ensimäinen sana kun hän\nvirkosi.\n\n\"Rauhoitu, lapseni! se olikin minulta erehdys\", koki pastori sanoa\nAinalle.\n\n\"Pastorikin on petetty. Ne tiedot, joita pastorille on laitettu, eivät\nole sen parempia kuin Kirrin, Katrun, Lillun ja Rehkosen joukon\nvehkeitä. Kirri on pakoittanut Martin kirjoittamaan epäyskirjan,\njonka hän on sitten vienyt pastorille. Rehkos-riepu on semmoinen\nepärehellinen mies, joka ei tohdi tehdä mitään akkansa ja tyttönsä\nluvatta, sillä hän on usein saanut loimeensa heiltä, niin tietäähän\nsen, minkälaisia hänen toimensa sitten ovat. -- Martissa ei ole\nvähintäkään petosta, sen tiedän, sillä hän puhui minulle kaikki, vaan\nen ole ollut tilaisuudessa sinulle sitä ilmoittaa\", koki Kolkki puhella\ntyttärelleen.\n\n\"Niinkö, isä?\" sanoi Aina puoleksi toivovana.\n\n\"Niin asiat totuudessa ovat. Kunpahan olisi Martti täällä, niin kyllä\nasiat selveneisivät -- mutta tuollahan hän juuri tuleekin\", sanoi\nKolkki, ja todellakin tuli Martti kartanolta huonetta kohden.\n\n\"Voi minua!\" sanoi Aina, ja uusi tuska rupesi häntä taas ahdistamaan,\nsillä epäillys pakkasi häntä kovan likelle.\n\n\"Älä nyt hätäile, ole raittiina ja levollisena, niin saat asian kuulla\nMartilta itseltään\", sanoi Kolkki Ainalle, rauhoittaen häntä.\n\nSamassa tuli Martti huoneesen. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja\nkun hän huomasi pastorin, tuli hän kovin hämille.\n\n\"Terve tuloasi, Martti! Käypäs istumaan, että saamme puhella, sillä\nhaluaisinpa saada varmat tiedot nykyään sekavista asioista\", sanoi\npastori Martille, samassa tervehtien häntä.\n\n\"Niin, niin, käyhän istumaan Martti!\" kehoitti Kolkkikin, kun näki\nMartin ujostelevan.\n\n\"Miten ne teidän asianne oikeen ovat, Martti? Isä kävi meillä ja toi\nsinun kirjoittamasi kirjeen, jossa sinä kielsit minun antamasta\nkuulutusta sinulle ja Ainalle\", sanoi pastori Martille.\n\n\"Minä olin pakoitettu sen tekemään -- julmasti pakoitettu tekemään\nomaatuntoani vastaan. Isä, oma isäni oli se, joka sen pakoituksen teki.\nHän olisi rusikoinut ruumiini palaisiksi, jos en olisi totellut; täytyi\nsäästää terveyttäni, mutta minä peruutan nyt epäykseni\", selitti\nMartti.\n\nTuon keskustelun aikana Aina vuoroon vaaleni, vuoroon punastui, sillä\ntoivon ja pelon välillä taisteli hän ankaraa sisällistä taisteloa,\nmutta kun hän kuuli Martin viimeisen lauseen, rupesi hän hengittämään\nhelpommasti.\n\n\"Ja Rehkonen sanoi minulle, kun mä satuin teillä käymään, ett'et sinä\ntahdokaan enään yhdistyä Ainan kanssa; olisin sinulta itseltäsi kysynyt\nasiaa, vaan Rehkonen sanoi, ett'et sinä ole kotona\", lisäsi pastori.\n\n\"Voi hyvä Jumala sitä Rehkostakin, minkälainen hän on! Kun hän rupesi\nestelemään, ett'ei hän rupea ajamaan asiaa päähän asti, rukoilin minä\nkyynelsilmissä, ett'ei hän heittäisi asiaa kesken. Mutta hän rupesi --\nheidän vaimoväkensä tultua ja mentyä -- hourailemaan sitä ja tätä,\npelkäämään akkansa ja tyttönsä vihoja, toimittamaan Sussoa minulle\nj.n.e. Olin myös kotona silloin kun kävitte meillä, mutta niin\nraskaalla mielellä, ett'en saattanut tulla teidän näköönne\", sanoi\nMartti.\n\n\"Voi kuinka kauvan pahuus ja kavaluus saattaa tässä maailmassa\nkuitenkin mennä! Aikaa olen huomannut Rehkosen epärehelliseksi, vaan en\nolisi häntä uskonut suoraksi valehteliaksi ja pettäjäksi\", sanoi\npastori.\n\n\"Niinkuin jo olen sanonut, Rehkosen täytyy mukautua sen mukaan kuin\nakkansa ja tyttönsä tahtovat, eikä hänellä itsellänsäkään ole juuri\nkaikesti suorat tarkoitukset\", sanoi Kolkki.\n\n\"Siinäpä se oikeen näkyy, että miehuus häneltä puuttuu! Nyt rupean minä\npuhemieheksi ja takaan, ett'ei asia käykään niin ämmämäisesti kuin\nRehkoselta. Onko, Martti, vilpitöin tahtosi yhdistyä Ainan kanssa?\nTämän talon asianomaisien mielen tiedän jo\", kysyi pastori Martilta.\n\n\"Jumala yksin tietää, että sydämeni on vilpitöin ja että minä\ntahtoisin, mutta mi...\"\n\n\"Ei mitään muttaa! Se sana on useinkin asian haaran käänteessä;\ntunnusta suora totuus!\" keskeytti hänen pastori.\n\n\"Mutta minulla ei ole mitään\", änkytti Martti hämillään.\n\n\"Ei sinulla tarvitsekaan olla juuri paljon mitään, kun minä rupean\nasiaa ajamaan; kyllä asiat sujuvat\", sanoi pastori.\n\n\"Pastori ei tahdo malttaa kuunnella minua ja minulla ei tahdo olla\nvoimaa ja kykyä sanomaan totuutta. Minä olen kodistani pois ajettu\nhylkiö ja heittiö, hyljätty isältäni ja äidiltäni ja tehty heiltä\nperinnöttömäksi. Minulla ei ole enempää kuin taivaan linnulla, ei\nenempää kuin tässä näkyy\", selitti Martti surumielin.\n\n\"Voi kovuutta, voi jumalattomuutta\", sanoi pastori hämmästyneenä ja\nkauhistuneena.\n\n\"Mihin minä onnetoin nyt joudun? Minulla ei ole muuta edessäni kuin\nennen-aikainen kuolema ja elämäni tähänkin asti on ollut vaan pelkkää\nsurua, tuskaa ja ikävää; ei ole hauskat ajat nuorelle miehelle\", sanoi\nMartti ja pyhiskeli salaa kyyneliä silmistänsä.\n\n\"Koska vanhempasi ovat olleet niin tunnottomia, niin tule meille\nolemaan! Minä pidän sinun niinkuin oman lapseni ja luulenpa sinun\ntulevan tyytyväiseksi tilaasi. Paljon on tosin itsellänikin lapsia,\nmutta tuossapa he ovat -- Jumalan kiitos -- menneet; kyllä meillä on\nvielä työtä ja ruokaa sinullekin antaa. Rohkaise mielesi ja ole mies,\nniin kyllä Jumala vielä sinua auttaa\", sanoi ja lohdutteli Kolkki.\n\n\"Kiitoksia siitä tarjoamisestanne, mutta minä en saata enkä voi suostua\nsiihen, ennenkuin saan tuomioni Ainan omasta suusta kuulla. Saatatko\nsinä vastaanottaa köyhän, kodittoman, semmoisen, jolla ei ole enempää\nkuin taivaan linnulla -- isättömän, äidittömän?\" sanoi Martti, kävellen\nAinaa kohden.\n\n\"Minun Marttini, voi minun Marttini! Sinä et saa kuolla; minä tahdon\nsinun elämään. -- Nythän tiedän, että olet minun, eikä kukaan voi meitä\nenään eroittaa. Nythän on hyvä, kun ei tarvitse mennä sinun kotiisi. --\nMitä me rikkaudella teemme, sillä onhan meillä terveet ja vahvat\njäsenet; tehdään työtä, kyllä me toimeen tulemme -- voi mitä me raukat\nolemme saaneet kärsiä! Mutta nytpä ne ovatkin loppuneet -- voi kuinka\nnyt on hyvä ja helppo olla\", puheli Aina, koko puheensa ajan\ninnokkaasti syleillen Marttia, ja sekä Martti että Aina itkivät ilosta\ntuona autuutensa hurmaavana hetkenä; kaikki syrjäiset olivat myös\nliikutetut.\n\nKun he olivat selvinneet tuon odottamattoman onnensa häikäisevistä\ntunteista, kääntyi Martti pastoriin päin ja sanoi: \"Antakaa anteeksi,\nherra pastori ja isäntä, kun olemme unhottaneet säädyllisyyden rajat!\nMutta kun sydän on löytänyt sydämen ja saanut sen vissisti omaksensa\nniin monen murheen ja vaivan perästä ja kun tämän ajallisen elämän onni\ntulee korkeimmallensa, niin tahtoo se vuotaa yli laidan.\"\n\n\"Pyydämme anteeksi!\" sanoi Ainakin ujosti.\n\n\"Eipä tässä mitään anteeksi pyytämistä; liikoja ei ole tapahtunut. Niin\nse on: Jumala antaa pahan ilman perästä aurinkonsa paistaa. Nyt alan\ntäydessä valossa ymmärtää mitä te, raukat, olette saaneet kärsiä\",\nsanoi pastori, yhä vielä liikutettuna.\n\n\"Ette te, hyvä pastori, tiedä vielä puoliakaan\", vakuutti Aina. \"Saitko\nminulta kirjeen, silloin kuin jalkasi oli kipeänä?\" kysyi hän sitten\nMartilta.\n\n\"Sain, mutta etpä tiedä millä tavalla? Lillu oli kirjeesi tuonut\nKirstille ja hän toi sen isälle ja äidille. Sen saatuansa laittoivat he\nLillun viekoittelemaan minulta kirjeen sinulle ja sen pyytäessään\nvannoi hän Jumalan nimen kautta vievänsä kirjeen sinulle. Mutta siihen\nsijaan, että hän olisi lupauksensa mukaan niin tehnyt, antoi hän\nkirjeen myös isälle ja äidille, joilta minä sain salaa sinun kirjeesi\nviimein käsiini, ja juuri tuo kirjeesi on minun voinut pystyssä pitää\nnäinä epätoivon, murhetten ja kiusausten hetkinä\", selitti Martti.\n\n\"Vääryys, kavaluus, jumalattomuus on vallinnut tässä asiassa!\" sanoi\npastori ihmetellen ja kauhistellen.\n\n\"Voi sitä jumalatonta Lillua! Hän tuli tänne minunkin tyköni ja pyysi,\nsinun nimessäsi, minun kirjoittamaan sinulle. Hän väitti sinun\nkuolevankin ikävään, jos en sitä tekisi, ja oli niin säälivinään sinua.\nMinä en ollut uskaltaa heittää kirjettäni hänelle, mutta hän vannoi\nniin hirveän moneen ristiin kirjeen tulevan oikeaan paikkaan, niin\nuskalsin viimein\", sanoi Aina.\n\n\"Eihän sitä olisi ollut hätäpäivääkään, kun olisi edes saanut\nkirjoittaakaan toisillensa, mutta sitä ei voinut tehdä, sillä Esko ja\nHannu olivat aina vahdissa. Jos jotakin semmoista yritti, veivät he\nheti sanan vanhemmille, jotka olivat paikalla niskassa, ja silloin ei\njoutunut mettisiä kuuntelemaan. Jos jolloinkin sai Eskolta, Hannulta ja\nvanhemmilta sen verran aikaa, että ennätti jonkun rivin viskata, niin\nsemmoiset salavehkeiliät ympärillä sitten, kuin Lillu, Kirsti ja koko\nRehkosen joukko!\" selitti Martti.\n\n\"Aina lisempää saan vaan kuulla! Tuo ei ole ainoastaan jumalatonta,\nvaan oikeen hirveää ja kauheaa\", sanoi pastori kauhistuen.\n\n\"Pääsemmekö ensi pyhänä kuulutuksille?\" kysyi Martti pastorilta,\nikäänkuin hän olisi tahtonut kääntää asiat paremmalle ja iloisemmalle\ntolalle noista ikävistä muistelmista.\n\n\"Miks'ette? Tämän talon vanhukset eivät ole vastaan ja teidät olen\nmolemmat nyt oppinut tuntemaan. Siihen ei tarvita Kirrilän vanhempain\nsuostumista, silla olethan jo laillisessa ijässä; mutta jos vasten\nheidän tahtoansa menet naimisiin, niin perinnöttömäksi he kyllä voivat\nsinun tehdä, sillä laki on siinä asiassa heidän puolellaan\", sanoi\npastori ikäänkuin uudestaan muistuttaen mihin vaaraan Martti silloin\njoutuisi.\n\n\"Oh! Se ei haittaa yhtään, ei vähääkään. Minä olen tänään saanut\nperinnön, joka on kaikkia muita perinnöitä kalliimpi\", sanoi Martti\nlujasti.\n\n\"Se perintökuitti, josta ennenkin olen puhunut, pitäisi antaa minulle\",\nsanoi pastori.\n\n\"Sitä ei ole\".\n\n\"Mitä se nyt tahtoo sanoa? Onhan perilliset maksettu ja kuitti\nannettu\", sanoi pastori kummeksien.\n\n\"Kuitti on minulta varastettu.\"\n\n\"Ja kuka?\"\n\n\"Isä ja äiti.\"\n\n\"Ja mihin he sitten ovat sen panneet?\"\n\n\"Omain sanainsa mukaan -- polttaneet.\"\n\n\"Hym! Jopa jotakin! En ikänä ole nähnyt väärääkään asiaa noin kavalasti\najettavan, enkä vääryyden noin kauvan menestyvän! Mutta tässäpä sen\nloppu nyt onkin, sillä tässä ei auta muu kuin totuus. Saattaako Kolkki\nmennä takaukseen, jos mahdollisesti saattaisi vielä kysymys tulla\nMartin vaimo vainajan perinnöstä? Luultavasti Markku antaa\nmielelläänkin toisen kuitin, koska hän on kumminkin jo perinnön\nsaanut\", sanoi pastori.\n\n\"Kyllä minä menen takaukseen\", sanoi Kolkki.\n\nSamassa tuli Lillu huoneesen. Hän luikuili ja katseli ympäri\nhuonetta ja kun hän havaitsi pastorin, häpesi hän ja mutisi itsekseen\npuoli-ääneen: \"Voi pirun väki, eikö Martti ainakin ole täällä ja\npastorikin!\" Sitten sanoi hän kovaa \"hyvää päivää!\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Minulla olisi Martille vähän asiaa.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole sinun eikä sinun asiaisi kanssa mitään\ntekemistä\", sanoi Martti kylmästi.\n\n\"Lillu, Lillu! Palaja pois pahalta, synnilliseltä ja vilpilliseltä\ntieltäsi, ja tee pikainen parannus, muutoin sinun tulevainen osasi\ntulee olemaan siellä, joka palaa tulesta ja tulikivestä ja jossa on\nitku ja hammasten kiristys\", sanoi pastori nuhtelevaisesti.\n\n\"Kaikki sinun juonesi, Lillu, ovat tulleet ilmi; pakene silmistäni,\nhiiton henki!\" sanoi Kolkki tuimasti.\n\n\"Piru toki! Eiköhän kostoni käynytkään laatuun\", mutisi Lillu\nitseksensä ja lähti pois.\n\n\"Melkein hävyttömäksi ihminen menee\", sanoi pastori.\n\n\"Luultavasti hänellä oli taas joku lähetystoimi tehtävänä, jonka\ntarkoituksena lienee ollut sotkea minun ja Ainan väliä, mutta kyllä\nsitä nyt saavat odottaa ikäviin asti\", sanoi Martti. \"Mutta kuka tuolta\ntulee\", lisäsi hän, kun katsoi akkunasta ulos, \"Rehkonen näen mä!\nLuultavasti hänenkin on akkansa ja tyttönsä ajaneet patukollansa\nsamankaltaiselle asialle kuin Lillullakin oli.\"\n\nSamassa tuli Rehkonen huoneesen.\n\n\"Kun ma satuin kautta kulkemaan, niin pistäysin talossa käymään\", sanoi\nRehkonen hämyillen hänkin, huomattuansa pastorin.\n\n\"Kotoasko tulet?\" kysyi Kolkki.\n\n\"Kotoa.\"\n\n\"Mitä asioitset?\"\n\n\"Ainako ne asiat pitäisi heti sanoa?\"\n\n\"Olisiko siitä mitään haittaa jos ihminen varttuisi aina asiansa\nsanomaan heti ja suoraan, ilman syrjätarkoituksitta?\"\n\n\"Kolkki on tänään hyvin kärkäs ja utelias!\"\n\n\"Tänä aikana, jolloin hameet on vallan päällä, täytyy olla hyvin\nvarovana; ei ole kaikkiin juuri paljon luottamista.\"\n\n\"Koska noin piikkeilemällä puhut, niin sanon suoraan, ett'ei minulla\nole mitään asiaa sinulle enkä tahdo tämän erän perästä koskaan enään\nteillä käydä, mutta Martille minulla olisi vähän asiaa\", puhkesi\nRehkonen puhumaan.\n\n\"Sanokaa sitten asianne!\" sanoi Martti.\n\n\"Kahden kesken.\"\n\n\"Ei minulla muille eikä muilla minulle ole nykyään semmoista asiaa,\njoka ei saisi tulla muidenkin kuuloon. Minä olen niistä\nkahdenkeskisistä asioista saanut kovan kylläni\", sanoi Martti lujasti.\n\n\"Taidat olla akkasi laittamana Susson asiamiehenä\", sanoi Kolkki\npistelevästi.\n\n\"Nyt minä kuulen ja huomaan, että Kolkki kuuntelee ja uskoo juoruja!\nEnpä olisi uskonut aika miestä noin akkamaiseksi! Rehellisyys maan\nperii\", sanoi Rehkonen röyhkeästi.\n\n\"Se minusta on oikeen akkamaista, kun mies ottaa akaltaan tavasta\nselkäänsä oikeen Porvoon mitalla ja sen jälkeen nöyrästi ajelee\nakkaväen asioita\", selitti Kolkki.\n\n\"Niin -- selkäänsä -- hym! mutisi Rehkonen masentuneena tällä kerralla,\nkun huomasi Kolkilla olevan paremmat tiedot hänen koti-elämästään kuin\nkenties hänellä itsellänsä.\n\n\"Mainitsitpa kerskaamalla rehellisyydestäsi; eipä siinä mitään\nkerskaamista, sillä minä olen sinun havainnut olevan katkerassa sapessa\nja kauheassa vääryyden solmussa\", sanoi pastori Rehkoselle.\n\n\"Kuka? Minäkö? Missä kohden ja missä asiassa? Pastorin pitää näyttää\nsyytöksensä toteen\", sanoi Rehkonen kiivastuneena ja melkeenpä\nhävyttömästi, sillä hän oli saanut röyhkeytensä takaisin, kun ei\nluullut pastorin tietävän hänen kavaloita vehkeitään.\n\n\"Sanoithan minulle, ett'ei Martti tahdo enää Ainaa vaimoksensa, ja\nMartti sanoo kyynelsilmissä pyytäneensä sinua, ett'et jättäisi asiaa\nkesken. Vielä päälliseksi valehtelit minulle, ett'ei Martti ole kotona,\nkun olisin häneltä itseltänsä asiaa tiedustellut, ja kuitenkin oli\nMartti vaan toisessa huoneessa! Ovatko tuommoiset temput rehellisen\nmiehen työtä? Tuomitse nyt itse\", sanoi pastori lujasti.\n\n\"Yhy! niin Mart ... tuota minäkö? niin Marttiko? -- -- niin, niin --\nonhan täällä Marttikin -- en minä -- -- kyllähän se -- mitenkäs se\nonkaan? -- otti ja tuota -- -- hym\", sokerteli Rehkonen sitä ja tätä,\nkun sai odottamatta kuulla pastorilta totuuden, jonka ei hän luullut\nhänen korvillensa tulleen. Rehkonen vilkuili ympäri huonetta noita\nhätä-ääniä päästellessään, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain ainetta\nuudelle valheellensa, jonka turvissa hän olisi voinut itsensä päästää\ntuosta pälkkähästä. Mutta kun hän havaitsi Martin, tuon elävän\ntodistuskappaleen pastorin puheen vahvistajana, istuvan rauhallisena,\nsuu vienossa ilvehymyssä, niin loppui Rehkos-raiskalta kaikki miehuus\nja hän oli nyt täydellisesti kumottu mies.\n\n\"Koska noin kovin jouduit hämille, niin mahtanet itsekin huomata,\nett'et ole juuri rehellisesti elänyt tämän asian kanssa. Muissakin\nasioissa olen minä sinun huomannut olevan epärehellisen, ja kaikista\nnoista tulee sinun tehdä pikainen parannus\", sanoi pastori Rehkoselle\nsielunhoinnollisesti.\n\n\"Jos muut ihmiset olisivat niin hävyttömät, kuin sinä olet, niin vasta\nsinä kuulisit kummia asioita; nyt vaan sanon: meillä ei ole kenelläkään\ntällä kerralla sinulle kahdenkeskistä asiaa\", sanoi Kolkki Rehkoselle,\nikäänkuin viitaten, että hän saisi mennä.\n\nTuon kuultuaan lähti Rehkonen hyvästittä pois huoneesta. Hän oli niin\nhajamielisenä, ett'ei hän tietänyt mitä hän puhui ja teki. Hän\nseisahtui porstuaan ja alkoi itsekseen ääneensä puhumaan.\n\n\"Voi piru toki, kohta ovat kaikki papillakin tietona! Jos he vielä\npäälliseksi saavat tietää, että minä neuvoin Kirrin varastamaan Martin\nperintökuitin ja vaatimaan häneltä epäyskirjan, niin olen minä\nhuutavassa hukassa. -- Ei, ei, niitä eivät he saa tietoonsa, sillä\nKirri ei sano niitä, ei koskaan. Hän ei kumminkaan suostu ikänä Martin\nja Ainan naimiseen ja hänellä on semmoiset minun antamani aseet\nkäsissä, että hän voi estää heidät yhtymästä, vaikka pappi ja Kolkki\nvielä mitäkin puhuisivat. Ei vaikka taivas ja maa repeäisivät ja\naurinko muuttaisi ratansa, niin heidän asiastansa ei tule mitään ja\nsepä se juuri suojeleekin minun tehokkaammat temppuni ilmi tulemasta.\nHa, ha, ha, haa! Olenpa minä kuitenkin aikaan saapa mies, parjatkoon\nminua kuinka paljon tahtovat -- mutta nyt en kehtaa käydä Kirrilässä\nenkä pappilassa, kun tämä asiani noin huonosti kävi\", höpisi Rehkonen\nitsekseen, eikä huomannut, että porstuassa oli koko hänen puheensa ajan\nseisonut eräs Kolkin piika, joka kuuli joka sanan ja purskahti viimein\nnauramaan.\n\n\"Hää! Oletko kauvan ollut tässä?\" kysyi Rehkonen, huomattuansa piian.\n\nPiika ei kyennyt naurultansa mitään vastaamaan.\n\nPaikalla lähti Rehkonen avopäin pötkimään tiehensä, kun huomasi\ntäälläkin joutuneensa kiinni; hän oli hajamielisyydessään unohuttanut\nlakkinsa huoneesta lähtiessään.\n\n\"Älkää nyt toki lakkianne heittäkö!\" huusi piika hänen jälkeensä, mutta\nRehkonen ei kuullut sitä, meni vaan aika potakkaa kotiansa kohden ja\ntuuli pöyryytti hänen pellava-valkoista pitkää harjastukkaansa niinkuin\nvahvaa kulottunutta vihvilä-heinää. Luonto oli hänelle antanut tukan\njaossa tuommoisen valkean tukan ja valkeat kulmakarvat, eikä aika ollut\nniitä voinut muuttaa vähääkään alkuperäisestä väristään.\n\n\"Kummallista!\" sanoi Kolkki Rehkosen mentyä. \"Niin kauvan kuin kavala\nihminen luulee juonensa olevan salassa, on hän röyhkeä ja kerskaa\nrehellisyydestänsä, mutta kun hän huomaa juonensa olevan tunnetut,\njoutuu hän peräti hämille, minkä tuokin raukka.\"\n\n\"Niin! Valheella on lyhyet jäljet ja perkele on valheen isä\", sanoi\npastori.\n\nSamassa astui Markku huoneesen.\n\n\"Hyvää päivää! Kun täältä on kuulunut kummallisia puheita ja huhuja,\nniin tulin tiedustelemaan miten täällä asiat oikeastaan ovat\", sanoi\nMarkku huoneesen tultuansa.\n\n\"Päivää, päivää! Käypäs istumaan, Markku! Sinä tulet juuri kuin\nkutsuttu. Tosiaankin ovat asiat täällä sekauksissa ja sinä olet\ntuiki tarpeesen niiden selvittämisessä\", sanoi Kolkki Markulle\npuoli-iloissaan.\n\n\"Niinpä minäkin sen luulen, sillä minä olen kuullut millä kannalla\nasiat ovat\", sanoi Markku, nähtävästi hyvillään.\n\n\"Martti on kadottanut sinun antamasi kuitin, tytär vainajasi\nperinnöstä; saattaisitko antaa hänelle uuden kuitin, koska sinä olet\ntyttäresi ainoa perillinen?\" kysyi Kolkki.\n\n\"Niin, niin! kadonnuthan se kuitti on, luulen ma. Sitä vartenhan minä\njuuri tulinkin tänne, että saisimme tuumitella siitä asiasta -- no,\nnoh! kyllä, kyllä, mutta minulle pitäisi siitä vähän mak -- mak -- yhy\n-- yhy! -- maksaa\", puheli Markku, nähtävästi viimeiseltä hämillään.\n\n\"Maksaa; mistä maksaa?\" kysyi Kolkki, vähän hämillään.\n\n\"Kuitista, ymmärrättekö? Jos ma annan uuden kuitin, niin siitä pitäisi\nminulle vähän maksaa\", selitti Markku toimessaan.\n\n\"Mitä Jumalan tähden?! Eikö perintö ole ennen jo kuitiksi maksettu,\nkoska perinnön selvitys on tehty ja kuitti annettu?\" sanoi pastori\nkauhistuneena.\n\n\"Vaikkapa vielä niinkin olisi, mutta kuittipa on tullut hukkaan,\nmilläpä voidaan nyt toteen näyttää, että perintö on maksettu\", sanoi\nMarkku lujassa uskossa, että hän on ihan oikealla ja laillisella\nkannalla.\n\n\"Herra Jumala kuinka yksinkertainen!\" sanoi pastori puoli-ääneen,\nsitten sanoi hän Markulle: \"Eihän ihmisen tule toisen hätää käyttää\noman voiton pyynniksi. Muuten sinä, Markku, olet hyvin vähän\najatteleva, kun luulet, ett'ei perinnön maksua voida toteen näyttää,\nvaikka itse juuri nyt tunnustit, perinnön saaneesi ja vierasmiehet\nvielä elävät, jotka ovat kadonneen kuitin allekirjoittaneet! Mitä sinä\noikeen meinaat?\"\n\n\"Jos kohtakin niin lienee, vaan en minä anna kuittia ilman maksutta,\nkun minä olen näin pitkän matkan kulkenut tämän asian vuoksi\", sanoi\nMarkku yhtä lujasti kuin yksinkertaisestikin.\n\n\"Paljonko sinä tahdot, jos annat toisen kuitin?\" kysyi Kolkki.\n\n\"No en minä nyt kovin paljoa tahdo. Pannaan neuvottelemalla,\ntuumittelemalla ja sovittelemalla: parempi laiha sovinto kuin lihava\nriita, eikö niin, Kolkki? Mitäpä se meitä hyödyttäisi jos riitaan\nrupeaisimme, herrain kukkarot siitä vaan hyötyisivät, eikö niin Kolkki?\nTe olette ymmärtävä mies, kyllä te oivallatte asian tärkeyden, no -- oh\n-- jos Martti vielä maksaa minulle kuusikymmentä markkaa, niin minä\ntyydyn ja annan uuden kuitin -- onko paljon, häh? se ei ole paljon. --\nVaikka Kirri on minua kovasti kieltänyt antamasta toista kuittia,\nmutta minä annan vaan -- onko väärin, pastori, häh?\" lorueli Markku,\npuoli-hulluna ilosta, kun huomasi apajalle heitetyn nuottansa kenties\njotain käsittävän.\n\n\"Ei minulla ole rahaa eikä muutakaan tavaraa\", sanoi Martti\nalakuloisesti.\n\n\"Sen minä kyllä tiedän, kun ma olen kuullut, että isäsi on sinun ajanut\npois kotoasi, mutta kyllähän Kolkki sinulle sen verran lainaksi antaa,\neikö niin Kolkki? Yhy --\" keinotteli Markku.\n\n\"Sinäpä, Markku, olet vasta oikeen kummallinen ihminen! Puhutpa\nriidastakin, niinkuin oikealla puolella oleva ainakin, vaikka olet\nselvästi väärässä. Luuletko että laki kaikkien väärien kannetten\njälkeen tuomitsee? Älä usko, sillä laki on oikeus, se tahtoo sanoa laki\ntekee oikeen. Sinä luulet tekeväsi hyvinkin suuren hyvän työn, jos\nannat kuitin jo ennen maksetusta perinnöstä, ja kehtaat vielä eri\nmaksoa siitä vaatia! Ajattele, Markku, perään: asiasi ei ole puhtaan ja\nhyvän omantunnon kanssa yhteen sopiva\", puheli pastori Markulle,\nnuhdellen häntä.\n\n\"Jos kohtakin niin lienee, mutta minä en anna kuittia maksutta\", väitti\nvaan Markku peruksettomasti, huolimatta siitä jos kuinkakin ankaroita\nvastalauseita olisi tehty hänen ahneuden syntiänsä vastaan.\n\n\"En minä rupea hänen kanssaan ottelemaan. Minä maksan Martin puolesta\nhänelle vaatimansa summan, kuusikymmentä markkaa, koska ne näkyvät\nhänelle niin hyvää tekevän. -- Kirjoittakaa pastori kuitti!\" sanoi\nKolkki.\n\n\"Tehkää, tehkää niin, hyvä isäntä! kyllä minä teille sen maailmassa\nmaksan, jos ma jaksan\", sanoi Martti innostuneena kun kuuli asian\nonnistuvan.\n\nPastori kirjoitti kuitin, Markku pani puumerkkinsä alle ja Kolkki luki\nrahat pöydälle.\n\n\"Kas niin! Nythän asia käypi laatuun, käypipä niinkin -- tiesinhän minä\nsen -- no miks'ei kelpo miesten välillä -- eikös ookin Kolkki? --\nannoinpa minä vaan kuitin, vaikka kirriläiset kielsivät -- annoinpa\nniinkin\", höpisi Markku, tukehtumaisillaan ilosta, kun hän tukkei\nsaatuja rahojaan kukkaroonsa. Hän höröstyi tuosta ylimääräisestä\nsaaliistansa niin, ett'ei joutanut hyvästiäkään sanomaan eikä\nkukkaroaan lakkariinsa panemaan, vaan niine hyvineen töytäsi hän\nhuoneesta ulos; tiellä mennessäänkin piteli ja käänteli hän kädessään\ntuota tänään niin helposti paisunutta kukkaroaan!\n\n\"Kummallisia ihmisluonteita löytyy tässä syntisessä maailmassa! Ei ole\nyhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään. Silloin kun luullaan olevansa\nvähänkin hyvän puolella, koetaan nilkoa ja nylkeä lähimmäistään, minkä\nvaan voidaan, ja vielä noin häpeemättömästi ja typerästi\", ehätti\npastori ketterästi tekemään johtopäätöksensä Markun mentyä.\n\n\"Niinhän se on tässä maailmassa, herra pastori! Totuus on nykyään\nharvinainen ilmiö maan päällä. Pimeys, tyhmyys ja häpeemättömyys ovat\nvallan päällä ja he ovat keskenänsä hyviä ystävyyksiä, jonka vuoksi ne\ntavataankin aina käsikädessä\", sanoi Kolkki.\n\nSen jälkeen lähti pastori pois ja Martti jäi Kolkkilaan olemaan\nniinkuin talon mies.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nVaikka Kirrilän vanhukset luulivat tehneensä jalon ja tuntonsa\nrauhoittavan työn, silloin kun he Martin ajoivat pois kotoa, niin ei\ntuo tunnon rauha, jonka he luulivat saavuttaneensa, kumminkaan kauvan\npysynyt heidän tykönänsä, eikä tuo pois-ajamisen jalous voinut täyttää\nsitä tyhjää paikkaa, jonka tuo lyhyt ja pian pakeneva tunnon rauha oli\njälkeensä jättänyt. Poikansa olivat he ajaneet pois, hän oli lähtenyt\nnöyränä, mutta murheellisena nöyränä. Kyynelsilmissä oli hän tylyt\nvanhempansa hyvästi jätellyt, eikä yhtään kiukun eikä koston sanaa oltu\nhänen suustaan kuultu. Aikaa oli kulunut Martin lähdöstä, eivätkä he\nolleet vielä minkäänlaista tietoa hänestä saaneet. Vieläpä heillä oli\npelko, jos Martti ainakin pääsisi kuulutuksille Ainan kanssa, kun hän\nsaa vapaasti toimia päinensä, heidän peräänkatsannottaan. Heidän\nmielissään rupesi nyt kummittelemaan olevia ja olemattomia vaaroja ja\nvahingoita Martille ja itselleen, ja melkeenpä he jo katuivat kun he\najoivat Martin pois. Oliko kumma jos heidän mielensä oli synkkä ja\napea, asiain noin ollessa.\n\nEräänä päivänä istuivat Kirrilän vanhukset salissansa, vaipuneina\nnoihin surullisiin ajatuksiinsa. Kaukaan aikaan ei kumpikaan heistä\npuhunut mitään, sillä kummallakin oli omat synkät ajatuksensa. Vihdoin\nkatkasi Kirri äänettömyyden, sanoen:\n\n\"Kumma kun ei kaukaan aikaan ole kuulunut mitään Martista, eikä\nKolkkilastakaan! Mikä lienee Rehkosella ja Lillulla, kun kumpikaan\nheistä ei ole kolmeen viikkoon käynyt meillä, vaikka minä heidät\nlaitoin samana iltana, kun Martti lähti, tapaamaan häntä Kolkkilasta,\njohon luulin hänen menneen, taivuttamaan häntä vielä tyytymään meidän\ntuumiimme ja edelliseen tarjoukseen Sussolta, joka kävi heti Martin\nlähdettyä vielä asiasta kanssani tuumittelemassa. Lienevätkö Marttia\nKolkkilassa tavanneetkaan, koska eivät ole täällä käyneet? Oikeen minua\nalkaa peljättää.\"\n\n\"Voi minun poikaani Marttia, mihin onnettomuuteen hänen piti joutua!\"\nvalitteli Katru.\n\n\"Etkö ole keneltäkään saanut kuulla, josko Martti ja Aina olisivat\nkuulutetut näinä viime pyhinä?\" kysyi Kirri Katrulta.\n\n\"En. Olen aina itse aikonut mennä kirkolle kuulustelemaan asiaa, vaan\naina on ollut niin pahat ilmat, ett'en ole saattanut lähteä, eikä ole\ntullut asiamiestäkään lähetetyksi, mutta minä pahoin pelkään, että he\novat jo kuulutetut\", sanoi Katru.\n\n\"Joutava pelko. Vaikka kuka tulisi ja sanoisi niin tapahtuneen, en\nsittenkään uskoisi, sillä perintökuitin on tuli nuolaissut ja\nepäyskirja on pastorilla; siis pelvossasi ei ole mitään\nmahdollisuuttakaan\", sanoi Kirri lujana uskossaan, yhä vaan luottaen\nepäyskirjaansa ja perintökuitin hävittämiseensä.\n\n\"En tiedä mitenkähän lienee, mutta semmoinen salainen aavistus minulla\nkumminkin on. Ei maar Kolkki, isoviisas, ole osannut niin toimittaa,\nett'eivät epäyskirjasi ja perintökuittisi juuri paljon merkitse\", sanoi\nKatru yhä vielä epäillen.\n\n\"Tuntuupa siltä kuin puhuisit oikeen, sillä Kolkki on ymmärtäväinen\nmies; koko kylän on vaikeimmissa asioissa turvaaminen häneen\", sanoi\nKirri myöntävästi.\n\n\"Sinnehän sen oli taas meneminen; semmoista en minä tarkoittanut\",\nsanoi Katru ja lisäsi sitten: \"Voi kun ei saa edes minkäänlaista\ntietoakaan Martista.\"\n\n\"Tämä on nyt oikea tuskan ja odotuksen aika! Oikeen henkeä ahdistaa ja\nhiki päältä juoksee tässä tuskassa. Poika mennyt eikä vähääkään tietoa,\nmihin hän on joutunut, palaako hän enään koskaan takaisin ja tyytyykö\ntuumiimme -- voi, voi! Minusta tuntuu niinkuin joku hirmuinen paukaus\nolisi tulossa\", sanoi Kirri huolehtien.\n\n\"Ja se paukaus on semmoinen, että tulta säkenöitsee ja kuolleet\nheräävät haudoistansa\", sanoi Katru hajamielisesti ja vuorostansa\nepäillen.\n\n\"Jopa sinä nyt hourailet! Eihän tuo toki viimeisen päivän paukaus\nliene\", sanoi Kirri kauhistuen.\n\n\"Enpä oikeen tiedä miten se on, mutta paha minun on olla. Päätäni\npyörtää ja ajatukseni eivät pysy vähääkään koossa -- voi, voi! mitä\ntässä tulee\", sanoi Katru todellakin arveluttavasti.\n\n\"Voi hyvä Jumala mihin minä nyt joudun, hänkin tuli tuommoiseksi\",\nsanoi Kirri tuskallisesti ja katsoi vaimoansa silmiin.\n\nSamassa astui naapurin Maija huoneesen. Hänen tulonsa taloon oli\nonnellinen sattuma, sillä Katru tuli hänen nähtyään heti järjelleen.\nVanhat muistot, vanhat vihat ja vanhat murheet virkosivat jälleen\nelävinä hänen eteensä ja hän oli entinen Katru taas muutamassa\nsilmänräpäyksessä.\n\n\"Täälläpä naapurit kahden istuvat ja molemmat niin surullisen\nnäköisenä\", sanoi Maija tultuansa.\n\n\"Eikö ole syytä suruun, hyvä naapurin emäntä? Poika on mennyt\", sanoi\nKirri melkein itkien.\n\n\"Itsepä hänen ajoitte pois, miksi omaa tekoanne murehditte?\" sanoi\nMaija, ikäänkuin pilkaten heidän omatekemäänsä surua.\n\n\"Se täytyi tehdä. Hän oli niin itsepintainen ja uppiniskainen, ett'ei\nhäntä saanut mitenkään erilleen tuosta kelvottomasta Kolkin\ntyttärestä\", selitti Kirri tuota vanhaa virttänsä.\n\n\"Miks'ette antaneet Martin naida oman mielensä mukaan? Hänenhän se\nasiansa on\", sanoi Maija.\n\n\"Ei koskaan; se ei saa tapahtua koskaan -- jumal'avita ei koskaan,\nsanon minä\", sanoi Katru tuimasti.\n\n\"Sitä emme ole saattaneet, emmekä vastakaan saata tehdä millään\nehdolla, semminkin kun hänellä on ehdolla niin kelpo ihminen kuin Susso\non\", sanoi Kirri tyynemmästi.\n\n\"Oikeen minun käypi säälikseni kun teidänkin ymmärryksenne on noin\npimitetty. Mikä on Susso Ainaa vastaan eli hänen rinnallansa? Semmoinen\nheittiö, joka on kiilana joka naimamiehen ja joka naimiskaupan välillä.\nHänen asiamiehensä ovat sitten semmoiset hiittolaiset kuin Lillu ja\nRehkosen joukko! Semmoisien hengenheimolaisien joukossa ei synny mitään\nhyvää, ja kuitenkin ovat he saaneet teihin molempiin vaikuttaa, sillä\nnoiden asiamiestensä avulla on Susso saanut ensin emännän ja sitte\nisännän mielen pimitetyksi ja so'aistuksi. Tuolla neuvolla on hän\nteidät ja monta muuta ihmistä saanut sanomattomaan kiusaukseen ja\nvaivaan. Te luulette Sussolla olevan kauheatkin rikkaudet ja niiden te\nolette antaneet sielunsa sovaista. Mutta totuudessa ei noita rikkauksia\nole muualla kuin hänen asiamiehiensä ilkeöissä mielikuvituksissa ja\nhänen omassa valheellisessa suussaan. Hän huutaa ja uskottaa ihmisiä\nsaavansa mahdottomat summat nisuilla, mutta asia ei niin ole; sillä kun\nei hän ole ollut missään pakarin opissa, vaan on itsestänsä ruvennut\nnisuja leipoa litustelemaan, niin hänen työnsä tulee huonoa. Noilla\nkehnoilla teoksillaan on hän harvoilta ostajiltaan kiskonut kaksin-,\nkolmin-kertaiset hinnat. Siitä onnestansa yltyi hän niin, että\nlitusteli kaksi kuorma-kirstullista noita tavaran tuottavia teoksiaan,\nvuokrasi kaksi hevosta ja lähti markkinoille isoja voittoja ja\nrikkauksia kokoamaan. Mutta tietääpä sen miten siellä kävi, kun hän\njoutui kehnon tavaransa kanssa oikeain pakarien rinnalle, Silloin\nnäkyi, että Susson tavarat olivat sekä kalliita että huonoja ja niitä\nei ostanut kukaan. Siitä seurasi se, että Susso sai vedättää nisunsa\nkotiaan, jossa ne nyt vanhenevat kynsiin, eikä hän saa niitä kaupaksi\nvähällä eikä paljolla. Niiden isojen voittojen siaan saa hän nyt\nkauppamiehiltä rätingin päälle. Siis noiden huhuttujen rikkauksien\nsiaan on Sussolla velkaa niin paljon, että kylläksi kohta on verho\nsilmiensä päällä\", selitti Maija.\n\n\"Rupeaapa ymmärrykseni vähitellen selvenemään. Eikö Susso ollut Kolkin\npojankin naimisen välissä kiistaamassa?\" sanoi Kirri miettivästi.\n\n\"Aivan niin, isäntä! Vielä viimeisen kuulutuksen ja vihkimisen\nvälilläkin häätäsi hän itse ja hänen asiamiehensä sen asian välissä ja\nsilloinkos kehuttiin tuota ainaista kaupan kalua itseänsä sekä hänen\nolemattomia suuria rikkauksiansa. Tuota he tekivät lakkaamatta aina\nsiihen asti kun häät pidettiin, vaikk'ei Kolkin poika, eikä muu\nväkikään antaneet tuommoiseen käytökseen minkäänlaista aihetta, sillä\nhe katsoivat kaikin hänen ylön. Niin hän menetteli senkin asian kanssa\nja monessa muussa kylässä tapahtuneessa naimisessa on hän elänyt\nsamalla lailla, ja tuon kylän-heittiön te tahtoisitte miniäksenne ja\npakotatte poikanne yhtymään tuohon inhottavaan otukseen! Hyi! oikeen\nminuakin inhottaa!\" puhui Maija innokkaasti.\n\n\"Jopa te, naapurin emäntä, liiaksi pieksätte kieltänne! Kauvan olen\nminä huomannut teidän olevan kolkkilaisten asiamiehen\", sanoi Katru\nnärkästyneenä.\n\n\"No mutta jotakin teidänkin päähänne lykkää! Pahaksi onneksi\nmielipiteillenne, en kuulu ollenkaan niiden ihmisien joukkoon, jotka\nasiamiehen ammattia harjoittavat naimis-asioissa. Totuuden kieltä minä\npuhun kaikissa tiloissa, katsomatta kenenkään mieltä, onko se musta tai\nvalkea\", sanoi Maija ja lähti pois.\n\n\"Nakkasi piru taas tuon Maijan tänne! Ja sinä taas tuommoinen löperö\",\nsanoi Katru Maijan mentyä.\n\n\"Maija, naapurin emäntä, on rehellisimpiä ihmisiä mitä tunnen, niinkuin\nennenkin olen sanonut, ja nyt sen ymmärrän aina selvemmin. -- Rupeampa\nkohta toivomaan, että Martti ja Aina olisivat kuulutetut!\" sanoi Kirri.\n\n\"Senhän minä taas tiesinkin, että semmoiset seuraukset ne ovat Maijan\nkäynnistä! Mutta jos niin olisi, mitä mielisit siinä tapauksessa\ntehdä?\" sanoi Katru.\n\n\"Mielisinpä heidät ottaa kotiin.\"\n\n\"Molemmat?\"\n\n\"Kuinkas muutoin! Eihän heitä sitten kävisi eroittaminen, sillä se\nkuuluu: miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa\nsidottu oleman\", selitti Kirri.\n\n\"Niin mutta eihän Martti silloin tulisi luopumaan isästänsä ja\näidistänsä, jos hänen kotia ottaisit. Jos he ovat kuulutetut, niin älä\najattelekaan heitä tänne vetää, vaan olkoot missä tahansa, sillä se\nsotii suoraan Jumalan sanaakin vastaan\", selitti Katrukin vuorostaan.\n\n\"Minusta tuntuu siltä kuin sinä et ymmärtäisi ollenkaan Jumalan sanaa,\nkoskapa sen paikan noin nurin selittää sukaisit\", sanoi Kirri.\n\n\"No, sinä nyt olet oikea pöllö! Etkö sinä ymmärrä selviä sanojakaan?\nNythän Martti on luopunut isästänsä ja äidistänsä, kun hän on pois\najettu kodista. Ja jos hän ainakin tuon Kolkin tyttären saanee,\nkaikkien keinojesi läpitse, niin silloinhan hän on vaimoonsa sidottu;\nluulisipa noin selvän asian ymmärtävän\", selitti Katru toimessaan.\n\n\"En minä noin vasenkätistä selitystä ymmärrä, enkä semmoista tahdo\nkoskaan ymmärtää. Älä nyt rupea raamatuita selittämään, koska ei\nymmärryksesi näy jaksavan vähemmin painaviakaan asioita käsittää --\nmutta minä luulenkin, että he ovat jo kuulutetut\", sanoi Kirri.\n\n\"Kutka?\"\n\n\"Enkö minä jo sanonut, ett'et sinä nykyään ymmärrä paljon mitään! No\nhei Martti ja Aina\", selitti Kirri.\n\n\"Vastoin kaikkia juoniasi ja viisauttasi?!\"\n\n\"Ovatko ne yksin minun juoniani? Olethan itsekin tehnyt sen asian\nestämiseksi mitä suinkin olet voinut\", huomautti Kirri.\n\n\"Niin, mutta miehen sanotaan olevan lahjoitetun suuremmalla viisaudella\nkuin vaimon\", sanoi Katru yhä selitellen vielä raamattua.\n\n\"Miehen viisauden pitäisi olla vaimon viisautta suuremman hyvään eikä\npahaan. Nyt kun alat peljätä, että kaikki juonet ja kavaluudet ovat\nturhaan rauvenneet, soisit sinä minun viisauteni pahaan olevan\nsuuremman sinun viisauttasi; muuten en ole kuin pöllö\", intteli Kirri\npuoltansa oikeaksi.\n\n\"Pöllöpä kyllä, kun et kykene yhtä parikunnan kuulutusta estämään!\"\n\n\"Entäs itse?\"\n\n\"Sinähän tuota iloitsit ja kerskasit Rehkoselta saaneesi semmoisia\nneuvoja, jotka vissiin auttaisivat\".\n\n\"Entä sinä itse Rehkosen Pirkolta kainalotilkun kääntämisen keinolla?\"\n\n\"Suostuithan tuohon itsekin, sentähden ei asia ole paremmin minun kuin\nsinunkaan.\"\n\n\"Älkäämme niistä asioista kiistelkö ja ruvetko keskenämme riitelemään,\nsillä totisesti olemme samassa kadotuksessa; työläs on meidän potkia\ntutkainta vastaan\", sanoi Kirri viimein sovittavaisesti.\n\n\"Voi kuin minä pelkään! Todellakin hiki päältäni juoksee -- voi minun\npoikaani Marttia!\" sanoi Katru unhottaen riitansa miehen kanssa ja\nalkaen vaipua taas entiseen surumielisyyteensä.\n\n\"Ne ovat parempia tunteita; anna niiden päästä valtaan, niin sydäntäsi\nhelpoittaa! Minun on tuntoni jo paljon helpompi, kun olen ruvennut\nparemmasti ajattelemaan\", sanoi Kirri kehoittavaisesti.\n\n\"Ainahan olen lapsiani rakastanut\", sanoi Katru äidillisesti.\n\n\"Sitä ei saata kukaan sanoa, ett'et sinä ole ollut äiti lapsillesi ja\nisällinen sydän rupeaa minussakin aina enemmän vaikuttamaan; anna\nsinäkin äidillisen sydämesi tässäkin vapaasti hehkua, niin asiamme\nkääntyvät pian hyväksi\", sanoi Kirri kesytellen vaimoansa.\n\n\"Mitä sinä sitten oikein tarkotat?\" kysyi Katru jo vähän lauhtuneena.\n\n\"Tarkoitanpa sitä, että otamme Martin takaisin kotia ja vielä Ainan\nkaupan päälle ja että laitamme heidät naimisiin, jos eivät he ole jo\nennen siihen menneet\", sanoi Kirri rohkeasti.\n\n\"Tuommoisen ihmisen kanssa?!\"\n\n\"Ihmisessä ei moitetta liene, sillä kaikki kunnialliset ihmiset\nkiittävät Ainaa. Hänellä on ollut monta kunniallista kosiaa tarjolla,\nmutta hän ei huoli vaan kenestäkään muusta kuin Martista, eikä Martti\nkenestään muusta kuin hänestä; miksi me rupeaisimme heitä eroittamaan?\nMinä rupean jo ymmärtämään, että me olemme petetyt, surkeasti petetyt\",\npuheli Kirri edelleen.\n\n\"Keneltä petetyt?\"\n\n\"Sussolta, Lillulta ja Rehkosen joukolta.\"\n\n\"Mutta ketä ovat ne kunnialliset ihmiset, joista mainitsit?\"\n\n\"Kaikki muut ihmiset, paitsi Susson ja meidän asiamiehemme\", viittaili\nKirri.\n\n\"Ainoat, jotka ovat tahtoneet ja kokeneet säilyttää onneamme,\nrikkauttamme ja kunniaamme\", sanoi Katru katkerasti.\n\n\"Ainoat, jotka ovat tahranneet meidän kunniamme ja saattaneet meidät\npilkan ja naurun esineiksi kaikkien oikeain ihmisien silmissä ja jotka\novat tehneet meidän ja monen muun elämän näin katkeraksi ja\ntuskalliseksi. Jos ei heitä, hiton henkiä, olisi ollut, olisi tämänkin\nasian kanssa paljon paremmasti kuin nyt on, sillä luulenpa, että ilman\nheitä ja sinutta olisi ymmärrykseni paljoa pikemmin selvennyt,\nkäsittämään totuuden, naapurin Maijan viimeinen puhe sen viimein toki\nteki\", puheli Kirri oikeen tosi heränneenä.\n\n\"Tuommoinen miehuus, johon olen niin ehdottomasti luottanut!\" sanoi\nKatru yhä karrutellen.\n\n\"Luulenpa että nykyiset ajatukseni ovat ainoa oikea miehuus tässä\nasiassa; edelliset toimeni ovat olleet juoru-ämmäin toimia\", sanoi\nKirri perään-antamatta.\n\n\"Voi hyvä Jumala! Mihin minä nyt joudun; sinäkin tuommoinen!\" sanoi\nKatru kovin murtuneena.\n\n\"Ajattele sinäkin vähän enemmän! Sinä olet Martin, niinkuin muidenkin\nlastemme äiti; sinä olet häntä kantanut sydämesi alla. Sinä tunnet\nsurua, tuskaa ja pakotusta sydämessäsi Martin tähden ja luulet, että se\non muiden pahansuopain ihmisten panema kiusaus, joka kuitenkin on\nluonnollinen äidin rakkaus lastansa kohtaan. Käännä se tunne oikeen\npäin ja anna sen päästä voitolle ja huomaa, että itse olet syypää\nmurheesesi\", lohdutteli Kirri murheellista vaimoansa olkeen\nsaarnamiehen tavalla.\n\n\"Mitä sitten tahdot, jos niin kävisi sydämeni kanssa?\" kysyi Katru.\n\n\"Tahdon että kuuntelisit minua ja antaisit minun vapaasti hallita tässä\nasiassa!\" pyyteli Kirri.\n\n\"Minkä sitten tekisit?\"\n\n\"Aijon ensin kutsua Kolkin tänne ja sitten käydä sovintoon hänen\nkanssaan. Sen toimeen saatuamme kutsumme Martin ja Ainan kotia ja\npidämme aina niinkuin omat rakkaat lapsemme heidät molemmat kotona\",\nselitti Kirri.\n\n\"Ja annat sen kuusikymmentä markkaakin mennä hukkaan, jonka maksoit\nMarkulle, ett'ei hän antaisi toista kuittia; eipä nyt ole raha mistään\narvosta -- kuinka monta lyijykynää sillä rahalla olisi voinut ostaa?\"\nmuistutti Katru pisteliäästi.\n\n\"En huoli siitä rahasta, enkä muusta mistään mitään, kun vaan saan\npoikani takaisin, Kolkin sovitetuksi, pilkan ja naurun pois päältäni ja\nomalletunnolleni rauhan. Ensikerran eläessäni tunnen, ett'ei raha polta\nmieltäni, ja luulenpa, että tuo on jotakin, joka on parempaan päin.\nOlkoon tuo hulluuteen tuhlattu raha oman tyhmyytemme ja hulluutemme\nainaisena panttina ja sinettinä\", sanoi Kirri vapaasti.\n\nKatrulla ei ollut mitään karruttamista siihen.\n\n\"Tottapa me käskemme Kolkin tänne?\" sanoi Kirri, tovin vaiti-olon\nperästä.\n\n\"Kolkin? Suurimman vihamiehemme!\" tokasi Katru.\n\n\"Kolkki ei ole koskaan ollut vihamiehemme; päinvastoin on hän\nosoittanut suopeaa jalomielisyyttä meitä, niinkuin kaikkiakin ihmisiä\nkohtaan. Mutta me olemme itse tyhmällä käytöksellämme saattaneet\nitsemme häpeään ja Kolkin yrmeäksi kohtaamme. Parasta on, että heti\nkutsumme hänen tänne\", sanoi Kirri toimikkaasti.\n\nSitten kutsui hän poikansa, Eskon, huoneesen ja sanoi hänelle: \"Pane\nheti hevonen aisoihin ja aja Kolkkilaan. Sano Kolkille terveisiä\nminulta ja pyydä häntä minun nimessäni, että hän olisi siivo ja tulisi\nheti sinun mukanasi minun puheilleni! Hän ehkä myös tietää missä Martti\nnykyään majailee\", lujenteli vaan Kirri.\n\n\"Kyllähän Kolkki hyvinkin lähtee Eskon kutsumalle! Viimeskin kun hän\nkävi Kolkkilassa, oli Kolkki ottanut Eskon niskasta kiinni ja\npaiskannut hänen ulos huoneesta; Kolkki on itse ylpeys\", vastusteli\nKatru.\n\n\"Mitä emo edellä, sitä penikat perässä, sanoo sananlasku ja niinpä on\ntaitanut käydä tässäkin. Luultavasti on Esko siellä käydessään osannut\ntehdä sitä samaa, mitä on meidän nähnyt täällä kotona tekevän, ja puhua\nsitä, jota on kuullut meidän puhuvan, ja silti en saatt...\"\n\nSamassa tuokiossa töytäsi Pirko huoneesen, niinkuin suuri tuulispää,\njonkatähden Kirrin puhe jäi kesken.\n\n\"Voi s----a! Oletteko pirumpaa koskaan kuulleet? Kolkki on ottanut\nMartin kotiansa -- voi pirua -- toisen lapsen!\" säyhysi ja huusi Pirko\nläkähtymäisillään.\n\n\"Mene!\" sanoi Kirri Eskolle tiukasti, osottaen samalla lauseella\nolevansa yhtäkaikkinen koko tuolle Pirkon uutiselle, joka hänen\nmielestänsä oli niin isosta arvosta.\n\n\"Älä häntä nyt niin kiireesti hätyytä lähtemään, ennenkun saamme kuulla\nmitä Pirkolla olisi vielä sanottavaa\", sanoi Katru.\n\nSamassa syöksähti Lillu huoneesen; hänenkin ulkomuotonsa osotti hänellä\nolevan tiedossa jotain hyvin merkillistä.\n\n\"Voi herra-jee, isäntä ja emäntä kulta! Oletteko kuulleet ett...?\"\n\n\"Että Kolkki on ottanut Martin tykönsä\", keskeytti hänen Kirri.\n\n\"Niin, ja että Martti ja Aina ovat kuulutetut?\" lisäsi Lillu syvään\nhengittäen ja odottaen suoranaista ja ankaraa vaikutusta uutisilleen.\n\nNiitä ei puuttunutkaan, sillä heti tuon kuultuansa tarttui Katru\npäähänsä ja rintaansa ja huudahti: \"Voi Jumalani!\"\n\n\"Kuolema, kauhistus! Se ei ole tosi; tunnusta paikalla että\nvalehtelit!\" sanoi Pirko kauhistuen.\n\n\"Kerranko he ovat kuulutetut?\" kysyi Kirri kylmästi, sillä Lillun ja\nPirkon uutiset eivät olleet häntä vähääkään liikuttaneet.\n\n\"Joka-ainokainen kolme kertaa ja se sanoma ei olekaan valhe, sen vannon\nrehellisyyteni kautta\", sanoi Lillu, ikäänkuin paheksuen, kun hänen\nrehellisyyttänsä epäiltiin.\n\n\"Voi Jesus!\" kiljasi Katru toistamiseen ja valkeni valkeaksi kuin\npalttina.\n\n\"Rauhoitu Katru!\" sanoi Kirri vaimollensa; sitten sanoi hän Eskolle:\n\"Minä olen jo monta kertaa sanonut sinulle: Mene ja siinä sinä yhä\nvielä kuhnailet! Ymmärrätkö?\"\n\nPaikalla lähti Esko sinne, johon hän oli määrätty.\n\n\"Soisimme teidän menevän pois, sillä tarvitsemme olla kahdenkesken\",\nsanoi Kirri sitten kylmästi Lillulle ja Pirkolle, jotka heti tuon\nepäsuosiollisen lauseen kuultuansa poistuivat ja loivat hätäisiä ja\nkysyviä silmäyksiä toisillensa.\n\n\"Kuinka minä voin kestää kun Kolkki tulee?\" lausui Katru Lillun ja\nPirkon pois mentyä.\n\n\"Jos olet häntä kohtaan pahassa paatuneessa ja valheellisessa mielessä,\nniin on sinun vaikea totuuden edessä kestää, mutta jos sinä sovinnon\nkättä tarjoat, niin kaikki käypi hyvin\", sanoi Kirri.\n\n\"Kolkille?! Sitä en tee vihamiehelleni\", sanoi Katru tuimasti.\n\n\"Kolkki on kohta täällä; koeta nyt käyttää itsesi niinkuin järjelliset\nihmiset!\" sanoi Kirri.\n\nSamassa tuokiossa astuikin Kolkki huoneesen.\n\n\"Olette kutsuneet minun tänne\", sanoi Kolkki puoli-yrmeästi.\n\n\"Niin olemme tehneet; sovinnon kättä minä tarjoan. Voi Kolkki kulta!\nMitenkä me saisimme nuot pahat välimme sovitetuksi?\" sanoi Kirri\npuoli-pelvossaan.\n\n\"Eihän ihmisellä ole mitään jalompaa tehtävää tässä maailmassa, kuin\nsovinto riitaveljen kanssa\", sanoi Kolkki ja hänen kasvonsa\nkirkastuimat tuommoisia Kirrin suusta kuullessaan, sillä senkaltaista\nei hän ollut odottanut.\n\n\"Martti on teillä?\" kysyi Kirri.\n\n\"Martti on meillä\", oli vastaus.\n\n\"Niinkuin oma lapsenne?\"\n\n\"Niinkuin oma lapseni, paljojen lasteni seassa. Minun täytyi Martti\nottaa kotiani, jos mieli oli saada heidät pelastetuiksi siitä\nperikadosta, johon he muutoin olisivat välttämättömästi joutuneet\",\nsanoi Kolkki suorasti.\n\n\"Jalosti tehty. Kolkki kulta, jalosti. Nyt minä alan ymmärtää, että\nilman teittä ei olisi enään Marttia ja tuskinpa Ainaakaan. Voi minua\nonnetointa mihin vaaraan olin syöstä omani ja teidän lapsenne! Minä\nolen syyttä ajanut pois oman lapseni, joka ei vielä kertaakaan ole\ntehnyt vastenmielisesti kohtaani, paitsi molemmissa naimisissaan,\njoissa kumminkin hän oli oikeassa ja minä väärässä, vaikka minä hänen\najoin armotta tyhjään avaraan maailmaan. -- Minä olen julmasti\nloukannut teidän tyttärenne ja teidän kunniaanne, saatatteko kaikki\nnuot antaa minulle anteeksi?\" puheli Kirri katuvaisesti ja\nsovinnollisesti.\n\n\"Kun teissä kerran on rehellinen katumus saanut vallan, niin minä voin\nsydämestäni anteeksi antaa ja kaikki unhottaa\", sanoi Kolkki.\n\n\"Yksi asia vielä: kun teillä on ehdotoin etuoikeus niin Marttiin kuin\nAinaankin, suvaitsetteko minun molemmat ottaa tyköni? Minä tahtoisin\nmolemmat pitää lapsinani ja palkita heille mitä rikkonut olen\",\nehdotteli Kirri.\n\n\"Kun teissä on paremmat tunteet saaneet vallan, niin minä myönnän,\nmuutoin olisi se mahdotoin. Yhden ehdon kumminkin toki teiltä vaadin,\nennenkun lopullisen suostumukseni pyyntöönne annan. Vaadin teiltä lujan\nlupauksen, että lapseni talossanne ihmisen arvoisena kaikin puolin\nedespäin pidätte. Isoja perinnöitä ei hänellä nykyään ole, mutta\nhänellä on puhdas sielu, joka useinkin on suuremmasta arvosta elämän\nmyrskyissä, kuin kullat ja hopeat. -- Tuon pyyntöni jos lupaatte\nvilpittömästi täyttää, niin myöntymykseni on luja ja valmis\", puheli\nKolkki jäykästi.\n\n\"Niin paljon kuin minussa voimaa on, tahdon korjata rikostani ja\nkohdella häntä lempeydellä ja ystävyydellä. Eiköhän ole parasta, että\nheti laitan Eskon hevosella heitä noutamaan? Vai kuinka Kolkki?\" myönsi\nja kyseli Kirri.\n\n\"Tehkää niin!\"\n\n\"Tuossa on, Kolkki, käteni! Sydämeni on sulannut ja tunnon rauha on\npalannut pimitettyyn sieluuni ja se tuntuu niin suloiselta kuin\nnousevan lempeän keväisen aamu-auringon kirkkaat ja lämmittävät säteet.\nTuskaa, vaivaa ja surua olen onnetoin suotta paljon kärsinyt oman\ntuhmuuteni tähden, mutta nyt se on toki ohitse mennyt\", puheli Kirri\nedelleen.\n\n\"Tuossa on myös sovinnon käsi ja siinä samassa sovinnon sydän\", sanoi\nKolkki, ja he puristivat toisiansa kädestä, vahvistukseksi\nsovinnolleen.\n\n\"Mene heti panemaan hevonen aisoihin, aja Kolkkilaan ja pyydä, että\nMartti ja Aina olisivat hyvät ja tulisivat sinun mukanasi täällä\nkäymään\", sanoi Kirri Eskolle.\n\nEsko lähti.\n\n\"Rupeaapa minunkin sydämeni sulaamaan\", mutisi Katru puoliääneen.\n\n\"Mitäs emäntä miettii tästä asiasta? Olettehan mykempi Bileamin aasia!\"\nsanoi Kolkki Katrulle ja käveli häntä kohden.\n\n\"Mitäpä siihen meikäläiset sanovat, kun niin viisaat asioista\npäättävät\", sanoi Katru pistelevästi, vaikka hänkin oli jo saanut\nparemmat ajatukset, vaan hänen oli vaikea niin pian tunnustaa\nmielipiteitänsä vääriksi.\n\n\"Älkää olko, emäntä, noin pisteliäs tänä suurena sovinnon päivänä!\nOnhan teillä yhtä iso osa asiassa kuin meilläkin\", sanoi Kolkki.\n\n\"Pois komppeilemiset ja pistopuheet! pois viha ja vaino!\" sanoi Kirri\nKatrulle.\n\n\"Samoin minäkin tunnen tarpeelliseksi, kun ma vaan kehtaisin sen\ntehdä\", sanoi Katru ikäänkuin peläten, että sovelias tilaisuus ja aika\nehkä luiskahtaa pois hänen käsistänsä, jos ei hän nyt jotain toimi\nnykyisten tunteittensa eduksi.\n\n\"Ei mitään hyvää ja jaloa pidä hävetä\", sanoi Kolkki.\n\n\"Sovintoa minäkin halajan; tässä on käteni\", sanoi Katru, tarjoten\nkättänsä Kolkille.\n\n\"Kas niin, emäntä!\" sanoi Kolkki ja tarttui emännän tarjottuun käteen.\n\n\"Sydäntäni helpoittaa\", sanoi Katru.\n\n\"Tiesinhän minä sen, sanoinhan minä sen. Ei mikään ole autuaallisempaa\neikä lämpöisempää, kuin sovinto riitaveljein välillä. -- Mutta enhän\nole ollenkaan muistanut Kolkilta vakuudeksi kysyä, joko Martti ja Aina\novat kuulutetut?\" sanoi Kirri.\n\n\"Jo kolmastikin\", oli vastaus.\n\n\"Sen parempi. Tässä tulee meille lysti ja muutamille pitkä nokka\",\nsanoi Kirri ja hän näytti nykyään hyvin miettiväisen näköiseltä.\n\n\"Mikä on tarkoituksesi?\" kysyi Katru.\n\n\"Tarkoitukseni on tämä: kun Martti ja Aina ovat jo kolme kertaa\nkuulutetut ja kun he tulevat tänne, niin kutsutaanpas pastorikin\nvieraaksemme; siihen onkin hyvä tilaisuus, koska tiedän hänen olevan\nkäymässä sairaan luona -- ja sitten pidetään häät paikalla, Katru\",\nselitti Kirri iloisesti.\n\n\"Oletkos ymmärryksesi kadottanut? Mistä näin pikaan saadaan vieraita ja\nruokaa niille?\" sanoi Katru säikähtäen.\n\n\"Meillä kyllä on aitassa ja salvassa ruokaa ja juomaa; sieltä juoksee\nkun juokseman pitää. Me emme vaadikaan herkullista ateriaa, vaan\ntyydymme yksinkertaiseen ravintoon; kyllä muu tapahtuva lysti palkitsee\nharvat ruoka-lajit, sillä enpä aio kutsua vieraiksi kuin Rehkosen\njoukon ja Lillun\", selitteli Kirri.\n\n\"Pahimmat pirut!\" sanoi Kolkki säpsähtäen.\n\n\"Juuri niin ja sentähdenpä he juuri tarvitsevatkin saada pitkän nokan\",\nsanoi Kirri.\n\n\"Entäs Susso?\" muistutti Katru.\n\n\"Häntä en tahdo nähdä. Hänestä ovat kaikki nuot juonet ja kiusat\nvuotaneet; hän on itse piru ihmishaahmossa; häntä en kärsi\", sanoi\nKirri Lujasti.\n\n\"Äsken en rohjennut vielä sanoakaan, että Martti ja Aina ovat jo --\nvihityt; eilen kävi pastori meillä heidät vihkimässä\", sanoi Kolkki.\n\n\"Sepä uutinen on vähän hankalampi\", sanoi Kirri ja mietti. \"Mutta ei\nsekään pilaa vielä meidän lystiämme. Sali juhlalliseksi, vihkituoli\nvoimaansa niinkuin ainakin. Heti kun Esko tulee kotia, menköön\nvahtaamaan pastoria, ett'ei hän pääse sivu. Hannu paikalla käskemään\nRehkosta koko joukkoneen tänne ja Lillu kanssa -- muistatko Hannu,\nLillu kanssa! Mutta ei mitään muita kutsuja kuin meillä käymään\",\nlisäsi Kirri.\n\nHannu lähti paikalla toimiinsa ja samassa tulivat Martti, Aina ja Esko.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi Martti vetäytyen nurkkaan.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi Ainakin ujosti.\n\n\"Päivää, päivää, lapseni! Me olemme tulleet täällä toiselle tuulelle ja\nmielelle. Saatatteko, rakkaat lapseni, antaa meille anteeksi kovan ja\ntyhmän käytöksemme teitä kohtaan?\" sanoi Kirri.\n\n\"Jos kuin, isä kulta\", sanoi Martti.\n\n\"Entäs Aina? Paljon on tosin uskallettu silloin, kun pyydetään\nsovitusta siltä, joka syyttömästi on niin paljon saanut kärsiä, mutta\nsydämeni ei tunne saavan rauhaa, jos en pääse sovintoon sinunkin\nkanssasi\", puheli Kirri Ainalle.\n\n\"Sydämeni on sula ja leppyisä kaikkia ihmisiä kohtaan. Miksikäpä\nolisinkaan teille suutuksissa\", sanoi Aina lempeästi.\n\n\"Kas niin, lapseni! Nyt olemme sovitetut ja lapsinani rakkaina tahdon\nteidät molemmat pitää. Katuen entistä käytöstäni kohtaanne, tahdon\nkorjata mitä rikkonut olen. Sen kolmetuhatta markkaa, jonka lupasin\nMartille ja Sussolle, jos toisensa naisivat, annan tässä nyt teille\nhäälahjaksi, koska kuulutte häitänne pitäneen, ja on tämä lahja oleva\nensimäinen suosioni osotus teille\", sanoi Kirri ja rupesi ojentamaan\nrahoja Ainalle.\n\n\"Anna lahjasi antamisen olla siihen hetkeen asti, kun pastori ja\nmieli-vieraasi tulevat! Silloin sen vaikutus on suurin\", muistutti\nKatru.\n\n\"Oikeen sanottu, Katruseni, oikeen. Pitihän meidän näyttää pitkää\nnokkaa ja tosiaankin se temppu on oivallinen nokan jatko\", sanoi Kirri\nja keskeytti lahjansa antamisen.\n\n\"Kiitämme nöyrimmästi! Millä me olemme semmoisen hyvyytenne\nansainneet?\" sanoi Aina ujosti.\n\n\"Ei mikään maailmallinen hyvyys voi palkita niitä kärsimyksiä, joihin\nsinun olemme saattaneet\", sanoi Kirri. Sitten kääntyi hän Katrun\npuoleen ja sanoi: \"No mutta ethän sinä Jumalan tähden virka mitään\npojallesi ja miniällesi!\"\n\n\"Pyydän anteeksi; enempää en jaksa\", sanoi Katru, samassa kun hän\ntarttui molempia syliksi.\n\n\"Ei, äiti kulta, ole mitään anteeksi pyytämistä\", sanoi Martti ja\nkyyneleet valahtivat hänen silmistänsä.\n\n\"En minä ole koskaan ollut teille vihamielinen; teillä oli vaan pieni\nerehdys: te luulitte Martin olevan teidän ijankaiken, vaan hän olikin\n-- minun\", sanoi Aina.\n\n\"Oivallisesti lausuttu, lapseni, oivallisesti ja jalosti! -- mutta\nlaittakaa vihkituoli valmiiksi!\" sanoi Kirri.\n\n\"Mitä sillä tehtäisiin?\" kysyi Aina hätäisesti.\n\n\"Yhtä toki kysyn teiltä, ennenkun vastaan siihen kysymykseen:\nsaatatteko tulla tähän kovaan kotiin asumaan, niinkuin ainoaan\nkotiinne?\" sanoi Kirri.\n\n\"Voi isä kulta, kuinka mielellämme sen teemme. Tiesinhän minä, että te\nolette hyvä\", sanoi Martti, tarttuen isäänsä syliksi ja pyyhkien\nkyyneleitä silmistänsä.\n\n\"Entäs Aina?\" kysyi Kirri.\n\n\"Kussa Martti on, siellä tahdon myös minä olla kuolemaani asti; minä\nkiitollisuudella vastaan-otan tarjoamisenne\", sanoi Aina.\n\n\"Nyt minä vasta sanon mitä vihkituolilla tehdään. Pastori on kutsuttu\ntänne ja tahdonpa, että hän siunaa teidät tässä vihkituolin ja meidän\nsilmiemme edessä, harmiksi Rehkosen joukolle, Lillulle ja heidän\nlaisillensa. Rehkosen joukko ja Lillu ovat kutsutut tänne juuri siksi\nhetkeksi. Laittakaa itsenne sitävarten juhlapukuun ja laittakaa\nvihkituoli valmiiksi, sillä aika on lyhyt\", selitti Kirri.\n\n\"Tahdotte siis pahimpain ja ilkeimpäin parjaajaini ja parasten entisien\nystävienne edessä tunnustaa erhetyksenne, ja siitä tulen vakuutetuksi\nsovintomme olevan sydämen sovinnon -- jaloa, ylevää!\" sanoi Aina.\n\n\"Niin, niin! En kenenkään edessä häpee tunnustaa erehdystäni ja\nsovintomme todellakin on sydämen sovinto, eikä tyhjä huulten höpinä\",\nsanoi Kirri.\n\n\"Me suostumme ehdottomasti esitykseenne\", sanoi Aina iloisesti, ja\npaikalla rupesivat he tekemään vihkituolia.\n\nJuuri kun he olivat sen valmiiksi saaneet, tuli Susso vapisevana ja\nhätääntyneenä huoneesen.\n\n\"Voi hyvä Jumala! Mitä nyt kuuluu, hyvä isäntä ja emäntä\", sanoi hän\nheti huoneesen päästyänsä, sanomatta hyvää päivääkään. Hän oli niin\nkauhuksissaan, ett'ei hän huomannut syrjäpielessä olevia Kolkkia,\nMarttia eikä Ainaa!\n\n\"Mitä vainen?\" kysyi Kirri kylmästi.\n\n\"Voi hyvä Jumala! Martti ja Aina ovat kuulutetut kaksi kertaa\", sanoi\nSusso läähöttäen.\n\n\"Ummellensa kolme kertaa\", sanoi Kirri kolkosti.\n\n\"Voi hyvä Jumala! Vai jo ne ovat kolmasti kuulutetut! Tulin tänne\ntuumittelemaan mitenkä Martti saataisiin erilleen tuosta Kolkin\nheittiöstä. Minä maksaisin kuulutus-rahat ja kaikki muut kulutukset.\nKyllä minulla rahaa on: nisujen ostajia on joka päivä niinkuin\nmarkkinoilla. Minun käypi Martti-riepu niin kovan säälikseni, kun hän\njoutuu tuommoisen kanssa -- voi hyvänen aika minua -- eikö se vielä\nkävisi laatuun? Ei vielä olisi hiljaista -- minä maksan kaikki -- yhy!\nMutta mitä tuo vihkituoli merkitsee? Eihän vaan aiota Marttia vihkiä?\n-- Vai jo he ovat kolmasti kuulutetut!\" -- höpisi Susso suuressa\nahdistuksessaan puoli hurmeentuneessa tilassaan.\n\n\"Kolmasti kuulutetut ja eilen puolenpäivän jälkeen vihityt\", sanoi\nKirri jäykästi.\n\nKolkilta purskahti aika nauru ja Susso vilkaisee heti ympäri huonetta\nja huomaitsee Kolkin, Martin ja Ainan.\n\nJos Susso-raiska oli ennestäänkin hämillä, mutta nyt vasta hän\nahdistukseen joutui. Tieto tuosta, että Martti oli nyt ijäksi häneltä\nmennyt ja ett'ei tuokaan kovan monen miehen saamisen yritys onnistunut,\nKolkin pilkkaava nauru ja katse, Martin ja Ainan ilve-hymy, tieto\nsiitä, että he kuulivat kaikki hänen puheensa ja vehkeensä, ja Kirrin\nkylmä käytös häntä kohtaan vaikuttivat sen, että hänen silmänsä\nremahtivat selällensä ja ymmyrkäisiksi kuin suitsirenkaat. Hänen\nhenkensä salppausi niin, ett'ei hän voinut toviin aikaan hengittää ulos\neikä sisälle, jonka vuoksi hänen poskensa pullistuivat kuin\npillipiiparin posket ja hän tuli punaiseksi korvia myöden kuin\nleppäkerttu; se oli yhtä surkuteltava kuin naurettavakin näkö.\n\n\"Poh!\" poksahti viimeinkin henki luonnollista tietänsä ja sitten hän\nläähötti kovasti jonku ajan.\n\n\"Täälläkö nuotkin pirut olivat!\" mumisi hän itseksensä läähötyksensä\nseasta ja vähän toinnuttuansa sanoi hän: \"aiotteko minua narrinanne\npitää?\"\n\n\"Onpa kaikki entiset ja nykyiset juonesi tullut ilmi, Susso! Ethän\nenään ruvenne vihityn parikunnan väliin tunkeumaan. Sinun tähtesi tämä\nja monta muuta asiaa on käynyt ikäväksi ja nyt ymmärtänet, ett'ei\nsinulla täällä ole enään mitään vaikutusalaa\", sanoi Kirri lujasti.\n\nÄsköinen hämminki muuttui Sussossa nyt raivoksi. Hän kiristi hampaansa\nyhteen ja päätä puistain, hammasten raosta tulleella kirisevällä\näänellä kirkui hän: \"S----n pikilekkerit, sen tuhannen nahkiaismerrat,\njotka ette tiedä mistään mitään. Minäkö olisin ottanut miehekseni\ntuommoisen kalmukin kuin Martti on? Pitäkööt nyt murttinsa ja Marttinsa\n-- hyi!\" Ja tuon sanottuaan lähti hän vihoissaan pois.\n\n\"Kuulitteko, isä?\" kysyi Martti loistavin silmin.\n\n\"Kuulin, kuulin\", sanoi Kirri hämmästyneenä. \"Tuommoista ihmistä me\ntahdoimme miniäksemme ja pojallemme vaimoksi! Nyt hänen sydämensä tuli\nnäköisälle. Nyt rupean huomaamaan, että tosiaankin siveys maksaa\nihmisellä enemmän kuin raha-tuhannet. Vaikka olemme Ainaa niin pahasti\nkohdelleet, ei hän kumminkaan ole kertaakaan vastahakoista sanaa\nantanut kenellekään meidän talon väestä. -- Voi, voi, Aina, kuinka\npaljon sinä olet saanut kärsiä!\" puheli Kirri.\n\n\"Kaikki on unhoitettu; älkää niitä enään koskaan muistelko\", sanoi\nAina.\n\nSamassa astui pastori huoneesen.\n\n\"Jumalan rauhaa! Mitä näen minä? Kolkki, Martti ja Aina täällä! Ja\nkuten harkitsen, kaikki ystävien näköisinä keskenään\", sanoi pastori.\n\n\"Olemmepa nyt jo kaikin hyviä ystäviä, vaikka nuot hiton henget, nuot\npaholaisten apulaiset, olivat ijäksi riistää rauhan rinnoistamme ja\nsyöstä meidät ikuiseen perikatoon. Anteeksi on anottu ja anteeksi on\nannettu, ja sovinnon lämpymät säteet alkavat lämmittää ja helpoittaa\nsydämiämme ja tuskasta rutistuneita rintojamme\", sanoi Kirri, koettaen\nsaada puheensa niin runolliseksi kuin suinkin mahdollista.\n\n\"Mikään ei ole ihanampi nähdä eikä kuulla, kuin sovinto-totuuden\nvoitto. -- Vaikka väliin näyttää siltä kuin totuus sortuisi ja vääryys,\nvalhe ja pimeys pääsisivät voitolle -- mutta Jumalan kiitos! Kipinä\ntuota ijankaikkista totuuden valoa on kuitenkin voimallinen tallaamaan\npimeyden, tuon vanhan traakin jalkainsa alle! -- mutta enpä ymmärrä\ntuon vihkituolin tarkoitusta?\" puheli pastori.\n\n\"Kuulimme Martin ja Ainan jo joka kerta kuulutetuksi. Päätimme\nsentähden paikalla toimittaa heidän vihkimisensä. Mutta sittemmin\nkuulimme Kolkilta, että he ovatkin jo vihityt ja johtuipa silloin\nmieleeni antaa vihkituolin olla ja pyytää teitä siunaamaan heitä tuon\nvihkituolin edessä, meidän, Rehkosen joukon ja Lillun silmien nähden,\nheille suureksi harmiksi ja meille isoksi iloksi\", selitti Kirri.\n\n\"Ijäti pysymällä Herran pyhällä sanalla ovat he eroittamattomasti\ntoinen toiseensa kuolemaansa asti yhdistetyt, mutta esitys on varsin\nhauska; tahdonpa sen ilolla täyttää tänä suurena sovinnon päivänä,\njolloin taivaan enkeleillä on suurempi ilo kuin yhdeksästäkymmenestä\nyhdeksästä hurskaasta. -- Mutta eihän täällä näykään niitä\nmainitsemianne häävieraita\", puheli pastori yhä edelleen.\n\n\"Kyllä he tulevat, se on vissi se. He ovat hyvät tulemaan, kun vaan\nvähäkään viljaa saavat, varsinkin kun he luulevat heitä tarvittavan\nMartin naimisasioissa. He ovat kutsutut vaan tänne käymään ja silti\neivät he tiedä koko tästä asiasta mitään, ja sentähden tulee meille\ntässä vähän lysti. Minä tahdon heille näyttää, kuinka Kirri osaa\nhyvittää pahoja töitänsä ja kuinka hän on tullut totuuden käsittämään.\n-- Luulinpa että tuo hiton joukko on kohta täällä, mutta meidän pitää\nkaikkien poistua, että he saavat omin päinensä tovin vielä juoruilla\npäitänsä ja suitansa pieksää -- mutta he tulevatkin jo tuossa\nkartanolla, -- poistukaamme nopeasti!\" puheli Kirri, ja he poistuivat\nkaikin erääsen sivukamariin.\n\nNiinkuin Kirri oli sanonut, tulivat todellakin Rehkonen akkansa ja\ntyttönsä kanssa, ja Lillu, kutsuansa kohden ja pian olivat he kaikin\nhuoneessa.\n\n\"No mitä pirua tämä nyt merkitsee?\" sanoi Lillu heti huoneesen\ntultuansa.\n\n\"Ei yhtään ihmistä!\" kummaili Pirko. \"Ja huoneet on juhla-asussa!\"\nsäisti Rehkonen.\n\n\"Ja vihkituolikin on tuossa! Lempo vieköön! Tämä on pimeä ja sekava\narvoitus\", sanoi Kirsti.\n\n\"Voi s----a! Nyt minä rupean ymmärtämään\", sanoi Lillu yht'äkkiä,\nniinkuin olisi saanut käärmeen piston.\n\n\"Kah tuota hullua! hyi kun säikähdin!\" sanoi Pirko.\n\n\"Mitä sinä, Lillu, ymmärrät?\" kysyi Kirsti.\n\n\"Että Martti ja Aina vihitään tuossa vihkituolin edessä ja aivan tuossa\npaikassa\", sanoi Lillu huolehtien.\n\n\"Loruja; Kirri ja Katru eivät suostu siihen kauppaan kuuna herran\nvalkeana\", sanoi Rehkonen.\n\n\"He ovat jo kolmasti kuulutetut\", muistutti Lillu.\n\n\"Olkoot vaikka neljästi, mutta pastori ei tohdi heitä vihkiä, se on\nvissi asia se; taikka jos hän sen tekee, niin minä astun papin hännän\npäälle -- kyllä minä tiedän\", sanoi tuo tietorikas Rehkonen.\n\n\"Kyllä se tuo meidän mies on niin viisas mies; hän on pannut jo monta\nasiaa -- nurin\", sanoi Pirko.\n\n\"Kolkki on asiaa ajanut\", huomautti taas Lillu.\n\n\"Kolkin viisaus ei pitkälle pistä meidän miehen rinnalla; hänen en ole\nkuullut saavan yhtään asiaa kumoon\", sanoi Pirko luottavasti.\n\n\"Ei vaan -- pystöön\", rohkeni Lillu huomauttaa.\n\n\"Jumaliste! Mitä minä nyt kuulen! Sanonpa kieleni kautta, että Lillu\non katsonut hyväksi kääntää kelkkansa keulan toisin päin\", sanoi Kirsti\ntuimasti.\n\n\"Ei, mutta minä pelkään kaikki meidän juonemme tulevan ilmi -- mitähän\nSussokin sanoo? -- no, olenpa minä häneltä palkkani saanut monin\nkerroin\", lausueli Lillu hajamielisenä.\n\n\"Ei tässä mitään pelkäämistä. Perintökuitit ovat palaneet ja Markulle\non maksettu kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi uutta kuittia,\nja kuititta ei pappi tohdi vihkiä -- et sinä Lillu ymmärrä oikeen\ntosi-asioita\", rehenteli Rehkonen.\n\n\"Pääsivätpähän kuulutuksillekin, vaikka Martin epäyskirja oli vastassa,\njota piditte niin varmana esteenä\", intteli vaan Lillu vastaan.\n\n\"Hädin tuskin on Kolkki saanut epäyskirjan mitättömäksi, mutta siihenpä\nhänen viisautensa loppuikin\", sanoi Rehkonen puoleksi voitettuna.\n\n\"Kuulethan nyt, Lillu, että Rehkonen on mies, joka osaa asiansa\ntoimittaa niin että se piisaa, ja sentähden saat heittää kaikki\nepäilemiset pois\", sanoi Pirko.\n\n\"Kyllä isä on niin viisas mies, ett'ei hänen vertaansa ole missään, ei\nmissään. Kun hän ottaa asian toimittaaksensa, niin se sujuu; ilman\nisättä olisivat Martti ja Ainakin jo aikaa vihityt\", sanoi Kirstikin,\nsillä molemmat sekä äiti, että tyttö luulivat Rehkosen olevan hyvinkin\nisolla voitolla ja lujalla perustuksella Lillun kanssa inttäissään.\n\n\"No mutta missä sen nimessä väki sitten nyt kuhnaa, kun heitä ei näy\nketään? Ja mitä kaikkia tämä pitkällinen ja tuskallinen odotus\nmerkitsee? -- Voi kun minä pelkään ja sille en voi mitään -- ei jos\npiru olisi\", sanoi Lillu yhä epäillen salaperäistä tilaansa, vaikka\nvielä mitäkin olisivat toiset hänelle lohdutukseksi sanoneet.\n\n\"Kumma kun tuo Lillu on joutavan pelkuri ja ymmärtämätöin! Minä\nymmärrän nämät nykyiset asiat niinkuin ne olisivat jo tapahtuneet. Väki\nlienee vielä askareissaan ja sen vuoksi ei heitä ole näkösällä. tuon\nvihkituolin merkitys on tämä: Kirri ja Katru ovat luultavasti saaneet\ntietoonsa, että Martti ja Aina-ryökäle ovat kuulutetut, niin he\nKolkkilaisille harmiksi, pitävät täällä tuommoisia vale-häitä. Meitä he\ntahtovat kestitä niinkuin parhaita ystäviään, joilta he ovat niin monta\nhyvää neuvoa saaneet ja jotka olemme heidän paljoissa ja raskaissa\nmurheissa niin vahvoina ja lujina alati seisoneet. Meille tulee hiiden\nlysti ilta tänä iltana ja pää-juoni illan tehtävissä on Martin\ntäydellinen eroittaminen Aina heittiöstä ja ikuinen yhdistäminen\nSussoon -- siinä kaikki nuo kammottavat salaisuudet\", selitti Rehkonen\nvahvalla uskolla.\n\n\"Mutta mikä piru oli Sussolla, kun ei hän käynyt teillä täältä\npalatessaan?\" sanoi Lillu, ikäänkun ei hän olisi ollenkaan kuullut\nRehkosen pontevaa selitystä.\n\n\"Susso? Milloin hän on täällä käynyt?\" sanoi Kirsti hätäisesti.\n\n\"Eihän tuosta ole kuin pikku hetki, kun hän tuli täältä ja meni\nsemmoista vauhtia, että tukka oli suorana\", sanoi Lillu.\n\n\"Sekinhän osoittaa äsköisen puheeni olleen oikean. Mitäpä hän on muuta\nkulkenut, kuin on käynyt tekemässä päättävän kaupan Martin ja hänen\nnaimiseen\", harkitsi Rehkonen.\n\n\"Aina se tuo isä kaikki asiat tietää ja arvaa; eihän nuotkaan asiat\nmitenkään muuten saata olla\", sanoi Kirsti iloisen voitollisesti.\n\nKamarin ovi oli vähän raollaan, jonka tähden kamarissa oliat kuulivat\njokaikisen sanan, mitä salissa-oliat puhuivat.\n\nSamassa kun Kirsti oli viimeisen sanansa sanonut, tulivat kamarissa\noliat saliin pastori edellä, sitten Martti ja Aina juhlapuvuissaan ja\nkäsi kädessä; kaikki muut perässä. Martti ja Aina pysähtyivät\nvihkituolin eteen ja pastori sen taa.\n\nSitten alkoi pastori hyvin juhlallisesti seuraavan puheen:\n\n\"Kaikkivaltiaan Jumalan nimessä! Sinä, joka tutkistelet munaskuut ja\ntutkit syvyyden lähteet! Sinä, sinä, kuljettelet täältä armon ajassa\nihmisiä kummallisia teitä. Väliin kuljetat sinä ihmisiä helvetin\nhenkien ja belzebubin kiusausten läpitse, ja heidät jätät väliin\npahojen henkien peitottaviksi. Sinä annat useinkin heidät siinä niin\nnääntyä, että kuolon enkeli jo viikate olalla hiipii heidän\nkantapäillänsä, toivoen saalistansa ja odottaen Kaikkivaltiaan kuolon\niskun käskyä. Mutta katso! käsiis olet sinä meidät pyytänyt! Ja\nsentähden olet meille antanut kipinän sitä ijankaikkista totuuden\nvaloa, jolla me voimme sammuttaa sen ruman tuliset nuolet. Pimeyden\nruhtinalla, sillä, jolla tuulessa valta on, on täällä maanpäällä paljon\napulaisia, jotka matkaan saattavat monta pahennusta ja pimeyden työtä.\n(Katsoen Rehkosen joukon ja Lillun puoleen.) Mutta voi sitä ihmistä,\njonka kautta pahennukset tulevat! Parempi olisi hänelle, että myllykivi\nripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.\nKaikkivaltiaan rankaiseva käsi on häntä kumminkin vainoova ja\netsiskelevä niin kauvan kun hän hänen viimein löytää ja silloin on hän\nlyövä merkin hänen otsaansa. Silloin on koston hetki pimeyden työn\ntekiän saavuttanut ja hän tulee kaikkien ihmisien pilkan, naurun ja\nkauhun esineeksi, ja hänen viimeinen paikkansa on siellä, joka palaa\ntulesta ja tulikivestä ja jossa pitää oleman itku ja hammasten\nkiristys. Nämätkin tässä seisovat nuorukaiset ovat saaneet kärsiä\nniiden helvetin henkien apulaisien kiusaukset ja murheet, mitä ikinä he\novat voineet aikaan saada, mutta Jumala on nyt heidän murheensa iloksi\nkääntänyt ja pois pyyhkinyt heidän kyyneleensä -- jaa, Jumala on heille\nantanut päivänsä paistaa pahan ilman perästä. -- Jumalan pyhällä\nsanalla minä heidät eilen yhteen liitin, vaan minä tahdon heitä vielä\nsiunata: Jumala kaikkivaltias teitä siunatkoon! Poistukoot murheen\nmustat pilvet häämöittämästä teidän toivo-rikasta elämänne aamua!\nOlkoon koko tuleva elämänne onnellista ja valoisaa siihen asti, kun\nijankaikkisen kirkkauden aamurusko tuopi teille loppumattoman valon!\"\n\n\"Enkö minä jotain tuommoista ennustanut?\" sanoi Lillu puoli-ääneen.\n\n\"Voi pirun väki! Kaikki ovat he täällä koolla; mikä nyt neuvoksi\ntulee?\" kuihki Kirsti.\n\n\"Lähdetään pois!\" sanoi Rehkonen hiljaa akalleen.\n\n\"Oletko riivattu? Pysy alallas!\" tokelsi Pirko.\n\n\"Kyllä\", kuiskasi Rehkonen nöyrästi.\n\n\"Pyydän isännänkin sanomaan jotakin!\" kehoitti pastori.\n\n\"Lapsinamme rakkaina tahdomme heitä molempia pitää ja mitä rikkoneet\nolemme, koemme hyvyydellämme tästä lähin heille palkita. Isännäksi ja\nemännäksi pääsevät he heti taloon. Ne kolmetuhatta markkaa, jotka\nlupasin, jos Martti naisi Susson, annan tässä nyt Ainalle,\njonkunlaiseksi korvaukseksi niistä kärsimyksistä ja vaivoista, joihin\nolemme hänen saattaneet. Kuolemamme jälkeen he saavat periä osansa\njälkeen, niinkuin toisetkin lapsemme\"; sanoi Kirri ja ojensi rahat\nAinalle. Sitten puristi hän Marttia ja Ainaa kädestä ja toivotti heille\nonnea.\n\n\"Kiitämme nöyrimmästi! Te, isäntä, olette kovin hyvä\", sanoi Aina\nnöyrästi.\n\nSen jälkeen toivottivat onnea tuolle kärsivälle, mutta voittaneelle\npariskunnalle Kolkki, Katru, Esko ja Hannu.\n\n\"Voi piru sentään! Olisipa Kirstinkin sopinut olla tuossa naimisessa,\nvaan kun ennätti tuon nykyisen juoppo-lallunsa jo ottaa mieheksensä\",\nsanoi Pirko puoliääneen!\n\n\"Emme toki olisi tuommoiseen häpeälliseen kiusaan joutuneetkaan, jos ei\nmeille olisi niin paljon juoruttu\", sanoi Katru.\n\n\"Ei suinkaan isäntä ja emäntä ainakaan luule, että minä olisin\njuorunnut tai muuten tätä asiaa vastaan ollut\", sanoi Rehkonen,\nikäänkuin pakoittaaksensa isännän tunnustamaan, ett'ei hän ilmoita eli\njulkaise Rehkosen vehkeitä.\n\n\"Ei paljon. Sinä vaan neuvoit minun varastamaan perintökuitit ja\npolttamaan ne. Sinä se olit, joka neuvoit minun pakottamaan Martin\nantamaan epäyskirjan. Sinä se olit, joka neuvoit minun Markulle\nmaksamaan kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi toista\nperintökuittia. Eihän tuo ole vielä paljon, vai kuinka?\" sanoi Kirri\nkylmästi ja avonaisesti.\n\n\"Äh, voi saa... jopa isäntä nyt hulluja puhuu ja juoruja uskoo --\nminäkö varastamaan -- e -- epä -- kir... hym! kuusikymmentäm... hym!\"\nsoperoitsi Rehkonen suuressa hämmennyksessään, sillä hän olisi kaikissa\nasioissa ja paikoissa tahtonut kuulustaa ja näyttäytyä rehellisenä ja\nsuorana ihmisenä, vaikka hän muutoin oli sotkuna ja häiritsiänä joka\nasiassa epärehellisyytensä ja typeryytensä vuoksi.\n\n\"Semmoisia hulluja se puhuu, joka on saanut silmänsä auki ja sitten\nkurkistaa totuuden valoon. Ovatko puheeni juoruja? Itsehän olet ne\npuhunut korvieni kuullen. Teidän mielestänne pitäisi ihmisien pitää\nteidän juorujanne tosina ja ihmisien tosia juoruina; se on kummallinen\njärjestys se. Suoraan sanoen sinä olet akkasi, tyttösi, Susson ja\nLillun kanssa tehnyt tämän asian sotkemiseksi mitä ikänä ihmiset pirun\nnimessä ja haahmossa voivat; nyt minä teidät, heittiöt, oikeen läpi\ntunnen\", sanoi Kirri yhä edelleen.\n\n\"Ei se kainalotilkun ratkominen ja jälleen nurin päin ompeleminen\nauttanutkaan mitään, Pirko\", sanoi Katru pistelevästi.\n\n\"Piru tänne olisi tullut, jos tuon tiesin\", mutisi Kirsti itsekseen.\n\n\"Sitä vartenko meidät olette tänne kutsuneet, että saisitte meitä\nmielenne mukaan haukkua?\" sanoi Pirko äissään.\n\n\"Juuri sitä varten, että kerrankaan tulisitte oikeen julkisesti\nhuomaamaan, kuinka huonoa työtä te teette ja kuinka lyhvet jäljet\nteidän valheillanne ja toimillanne on, joita te niin hartaalla halulla\nja niin ahkerasti olette koko elämänne aian harjoittaneet. -- Mutta\ntämä ei ole haukkumista; se on suoraa totuutta\", sanoi Kirri.\n\n\"Te olette kyllä pahasti eläneet tämän ja monen muun asian kanssa ja\ntuolla elämällänne olette rikkoneet taivasta ja maata vastaan. Mutta\nvielä teilläkin on armon ovi avoinna\", sanoi pastori.\n\n\"Minun on aina käynyt niin kovan säälikseni Martti ja Aina\", sanoi\nLillu liverrellen.\n\n\"Tietysti molemmat\"; sanoi Kolkki ja pyrskähti nauramaan.\n\n\"Tuota pirun Kolkkia en minä voi kärsiä\", mutisi Lillu itseksensä.\n\n\"Se on tosi, että minä olen kärsinyt niin paljon, kuin koskaan kukaan\nkuolevainen on kärsinyt. Mutta tiesinhän minä, ett'ei Jumala anna\nviattomuuden sortua. Nyt on Jumala kääntänyt kaikki parhain päin ja\nminä en vihaa ketään. Minä saatan sydämestäni kaikille anteeksi antaa,\nkun vaan te saattaisitte kaikki unhotuksiin jättää! Käydään kaikin\nsovintoon ja ollaan tästä lähtien hyvät ystävät, niinkuin ainakin!\"\nsanoi Aina sovittavaisesti.\n\n\"Oikeen puhuttu! Sovintoa minäkin halajan kaikkien ihmisten kanssa. Ja\nnyt on kylläksi puhuttu näistä asioista. Heitetään hitolle -- kaikki\nkannustelemiset ja pistopuheet ja annetaan vanhojen haavojen parata\numpeen, eikä revitä niitä enään auki. Ruokapöytä odottaa meitä;\nkäykäämme kaikki hyvinä ystävinä virvoittamaan sen antimilla väsyneitä\nruumiitamme!\" sanoi Kirri sovittavaisesti hänkin.\n\n\"Oivallinen puhe ja hauska esitys! Tehkäämme niin sekä sovinnon että\nravinnon suhteen\", sanoi Kolkki.\n\n\"Noh! ennen viholliset, mutta nyt ystävinä kaikin käsiksi käykäämme!\"\nkehoitti pastori.\n\n\"Onpa meillä kotonakin ruokaa; emme syö teidän haukuttua ruokaanne\",\nsanoi Pirko.\n\n\"Eipä tässä ole ruoka-kultaa haukuttu, eikä ihmisiäkään; on vaan\npuhuttu pieni hiukka totuutta -- noh!\" sanoi Kirri.\n\n\"Emme tarvitse\", sanoi Rehkonen ja katsoi kysyvästi Pirkoa silmiin.\n\n\"Se toki kun minulla on nälkä, vaan en kehtaa mennä syömään. -- Piru\ntoki kun menetin hyvän talon, josta olen aina saanut niin paljon --\nmutta emmekö lähde kaikin syömään, koska meillä olisi niin hyvä pääsy?\"\nkutisi Lillu Rehkosen joukolle.\n\n\"Hullu piru sinäkin olet! Paikalla joka jalka pois täältä, taikka\nmuuten saatte kummia nähdä\", sanoi Pirko kauhuksissaan joukollensa ja\nhänen kasvonsa kävivät tuhka-harmaiksi, paisuen hänen sydämensä tähden.\n\n\"Kyllä\", sanoi Rehkonen taas nöyrästi, sillä hän hyvin ymmärsi mitä\ntuommoinen vaimonsa muoto ja puhet merkitsi.\n\nHeti sen jälkeen lähtivät Rehkosen joukko ja Lillu pois, sanaakaan ja\nkenellekään hyvästiä sanomatta! Ja Jumala tietää mikä meteli ja ilkeys\nsiinä olisi syttynyt, jos ei pastori olisi läsnä-olollansa hillinnyt\nnoiden ihmispetojen karhottuja ja totuudesta ärtyneitä sydämiä.\n\n\"Käydään me ottamaan puolista; menkäät he menojansa. Paatuneesen\nihmissydämeen ei näy enään pystyvän mikään hyvä\", sanoi Kirri.\n\nKaikki talon väki ja käsillä olevat vieraat menivät nyt toiseen\nhuoneesen ruoalle ja Katru toimitti niin mielellään ja iloisena\npalvelian vitkaa!\n\nJuuri kun he pöytään istuivat, sanoi tuo sammalkieli Hannu: \"Itä ja\näiti kuulkaa! Pitääkö meidänkin, Etkon kantta olla Maltille ja Ainalle\nhyvät?\"\n\n\"Nuotkin raukat olemme turmelleet sopimattomalla elämällämme! He\npuhuvat sitä, mitä kuulevat meidänkin tekevän\", sanoi Kirri.\n\n\"Niin se on: koti on lasten koulu\", sanoi pastori miettivän näköisenä.\n\n\"Hyvät teidän pitää olla Martille ja Ainalle, ja kaikille ihmisille;\nolkaa tästälähin niinkuin näette meidänkin olevan! Kansakouluun\nmolemmat pojat, että oppisitte siellä jotakin ihmisyyttä!\" sanoi Kirri\nEskolle ja Hannulle.\n\n\"Mustat, paatuneet, kenties -- parantumattomat sielut ovat koko\nRehkosen joukolla ja Lillulla\", sanoi pastori.\n\n\"Niin, niin taitaa olla, herra pastori; tepä sen asian paremmin\nymmärrätte. Ehkä he kerran tulevat näkemään hulluutensa. Näkiväthän nyt\nainakin pitkän nokan, jota ai'oimme heille näyttää. Mutta siitä minä\nnyt olen isosti iloissani kun minä olen saanut silmäni auki\", sanoi\nKirri.\n\n\n\n"]