[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ff59IsBOzeszu-GKGBncZa5CSeAuLbKo7jRMeOG8hcgI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3100,"Kauppaneuvoksen kuoltua","Talvio, Maila",1871,1951,"3100-talvio-maila-kauppaneuvoksen-kuoltua","3100__Talvio_Maila__Kauppaneuvoksen_kuoltua","Näytelmä kolmessa näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1905,null,14896,88223,false,73666,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Kauppaneuvoksen kuoltua: Näytelmä kolmessa näytöksessä\" by Maila Talvio is a play written in the early 20th century. This drama captures the tumultuous emotional and social dynamics following the death of a prominent businessman, Kauppaneuvos Ahlfelt. Central to the narrative are the experiences of his widow, Louise, and their daughter, Editha, as they navigate grief, familial relationships, and the societal expectations placed upon them.  The opening of the play sets a vibrant yet tense scene, taking place just days before Christmas. It introduces a variety of characters who are gathered in the Ahlfelt home, revealing light-hearted banter interspersed with the discomfort surrounding the recent death of Kauppaneuvos Ahlfelt. Editha, returning from Paris, grapples with her father's past and the present realities of her family, while her mother is increasingly reserved. The atmosphere is loaded with unspoken grief, societal pressures, and hints of underlying conflicts, especially regarding the lower-class characters and the tensions they present. Overall, the beginning establishes the emotional landscape and introduces the complex interactions that will unfold as the characters confront their losses and their futures. (This is an automatically generated summary.)",[],224,"Kolminäytöksinen näytelmä kuvaa kauppaneuvoksen kuoleman jälkeistä elämää vauraassa Ahlfeltin perheessä. Teos seuraa perheen sisäisiä suhteita, sukupolvien välisiä eroja ja liiketoiminnan jatkamiseen liittyviä ristiriitoja joulun alla.","Maila Talvion 'Kauppaneuvoksen kuoltua' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3100. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAUPPANEUVOKSEN KUOLTUA\n\nNäytelmä kolmessa näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1905.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT\n\nLOUISE AHLFELT, kauppaneuvoksen leski.\nSIGRID WILLARDT, |\nEDITHA,          | hänen tyttärensä.\nTIREHTÖÖRI ALLAN WILLARDT, Sigridin mies.\nROLF, heidän lapsensa.\nOIVA LAHTONEN, konttoristi Ahlfeltilla.\nARMAS SALOKANNEL, runoilija.\nPENTTI MARTO, kuvanveistäjä.\nHELLA ASP.\nGUNNAR KILPI.\nLAHTOSEN ÄITI.\nTYÖMIES ÅSTRÖM.\nGRÖNLUNDSKA.\nANDERSSONSKA.\nAhlfeltin palvelijoita, työmiehiä, heidän vaimojaan ja lapsiaan.\n\nTapahtuu parina päivänä ennen jouluaattoa sekä jouluaattona.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nSuuri, matalahko, räikeän loistavasti kalustettu sali; peräseinällä\nkolme ikkunaa raskaine punaisine plyyshiverhoineen. Toisella sivulla\novi eteiseen, toisella ovi konttorihuoneisiin ja myymälään. Pöytä\ntuoliryhmineen. Ympärillä KILPI, MARTO, SALOKANNEL ja HELLA ASP\n(muodikkaassa kävelypuvussa, suuri hattu päässä). EDITHA (surupuvussa)\nkaataa kahvia ja tarjoilee vieraille. Ulkoa kuuluu kaiken aikaa\nkansanjoukon epämääräistä puhetta ja rähinää.\n\nMARTO\n\nNo, Editha, tottahan sinä kävit Moulin Rougessa? (Marto purskahtaa\npieneen nauruun, katsahtaa Edithaan).\n\nEDITHA (puoleksi leikillä, puoleksi hermostuneena)\n\nOlisihan minun pitänyt odottaa että se kysymys tulee ennemmin tai\nmyöhemmin — täällä kotonakin!\n\nMARTO\n\nKuinka niin?... Mitä...?\n\nEDITHA\n\nEi mitään, ei mitään... Tai sitä vain, että... Kaikki te puhutte\nikäänkuin Moulin Rouge olisi Pariisin merkillisin merkillisyys.\n\nKILPI\n\nJollei se juuri ole merkillisin merkillisyys, niin onhan se ainakin\nmerkillisimpiä merkillisyyksiä.\n\nEDITHA (leikitellen, pieni kärki sanoissa)\n\nNiin, eikö totta: Louvret ja Luxembourgit ja kaikki muut ovat pelkkä\nvarjo Moulin Rougen rinnalla!\n\nKILPI\n\nTaidetta tapaa kaikkialla, mutta Moulin Rougea ei ole kuin Pariisissa.\n\nMARTO\n\nOo — älkää luulko! Jokaisella suurkaupungilla on sekä Louvrensa että\nLuxembourginsa ja Moulin Rougensa! Eikä ulkomaalaisen pidä laiminlyödä\nkumpaakaan. Toinen katsotaan päivällä, toinen yöllä.\n\nSALOKANNEL\n\nEi ole Moulin Rouge enää entisellään. Pariisin kuuluisa Punainen mylly\non nykyään varsin siisti paikka, jonne kuka hyvänsä saattaa mennä.\nToista oli silloin kun minä... Et sinä, Editha, siellä olisi pahentunut.\n\nEDITHA\n\nTiedänhän minä, etten olisi. Mutta ei ollut sopivaa aikaa.\n\nMARTO\n\nEikä halua!\n\nEDITHA\n\nOlkoon menneeksi!\n\nMARTO\n\nSopivaa aikaa? Uskallanko kysyä, mitä erityistä oli tekemistä? Oletko\nehkä kaikessa salaisuudessa ruvennut kirjailemaan tai laulamaan tai\nmaalaamaan tai... Niin, niin! Ja hämmästytät äkkiä maailman valmiina\ntaiteilijana. Kaikki on mahdollista Editha Ahlfeltille!\n\nEDITHA nauraa\n\nKaikki tämä siksi etten käynyt Moulin Rougessa!\n\nMARTO\n\nSe oli sellaista, että Editha joutui sosialistien seuraan\nja sitten katosi halu kaikkeen mikä meitä muita ulkomaalaisia huvitti...\n\nSALOKANNEL (pitkään)\n\nOoo!\n\nKILPI\n\nKauppaneuvos Ahlfeltin tytär sosialistien seurassa!\nOletko jo sosialisti, jauresilainen?\n\nEDITHA\n\nEi siitä kannata puhua. Minä en osaa vielä aakkosiakaan. On vain\njonkinlainen hämärä aavistus... Siellä oli niin hyviä puhujia. Minä\nopin kieltä ja...\n\nSALOKANNEL\n\nSääli oikeastaan että se oikea Moulin Rouge meni!\n\nEDITHA (hämmästyneenä)\n\nNiinkö?\n\nSALOKANNEL\n\nSe oli niin tyypillisesti pariisilainen.\n\nHELLA ASP\n\nJaa, kyllä minun täytyy sanoa että menisin sitä katsomaan, jos\nPariisiin pääsisin.\n\nMARTO\n\nBravoo, bravoo!\n\nHELLA hämillään, koettaen korjata\n\nNiin... tietysti uteliaisuudesta vain. Että kerran näkisin millaista\nsiellä sellaisessa... on... en tietysti millään lailla nauttiakseni\nsiitä...\n\n(Kaikki purskahtavat nauruun.)\n\nMARTO\n\nMitä te nyt menitte sitä särkemään! Se oli niin herttaista.\nRehellisyys on sentään niin pukevaa nuorelle naiselle.\n\nHELLA\n\nValitan että olin niin liian rehellinen. Annoin naurunaihetta.\n\nSALOKANNEL\n\nSiunattu se olento, joka tähän matoiseen maailmaan tuo hiukankin\nnaurunaihetta. Äh, täällä on niin yllin kyllin kuivaa...\n\nMARTO\n\nMuistatko, Editha, missä olimme viikko sitten?\n\nEDITHA\n\nOdotahan... tänään on perjantai... ei, torstai...\n\nMARTO\n\nMe läksimme Pariisista.\n\nEDITHA\n\nEikö siitä ole kuin viikko? Hyvänen aika, minusta on kuin kokonainen\niäisyys.\n\nMARTO (katsoo kelloa)\n\nJuuri tähän aikaan istuimme ravintolavaunussa...\n\nHELLA\n\nOliko ikävä lähteä Pariisista?\n\nEDITHA\n\nEhkä hiukan.\n\nMARTO\n\nEi niin hiukkaakaan. Minä satuin olemaan todistajana, kun Edithan\npiti erota Louvresta. Mentiin sanomaan hyvästi da Vincille,\nMurillolle, Rafaelille ja muille suuruuksille. Sitten lähdettiin\nkuvanveisto-osastoon, kumarrettiin Milon Venukselle, Junolle ja\nmuille jumalattarille. Siinä salissa sattui minulla olemaan erityiset\nlemmikkini ja kun minä unohduin heitä katselemaan, joutui Editha\ntoisaalle...\n\nEDITHA\n\nKyllä minä koko ajan tiesin missä sinä olit.\n\nMARTO\n\nMutta minä en tietänyt missä sinä olit. Etsin etsimistäni ja vihdoin\nviimein tapaan hänet porraskäytävästä, vastapäätä Samothraken\ntaisteluenkeliä, ihan vaipuneena tämän päättömän ja kolhitun enkelin\nkatselemiseen. Minun täytyi pysähtyä. Ja minulle tuli ajatus: jos\njoskus pistäisi päähäni hakata kuva nimeltä »Ihailu» tai »Antautuminen»\ntai jotakin sellaista, niin kuvaisin sen sellaiseksi jommoisena näin\nEditha Ahlfeltin erohetkellä Samothraken edessä — pukua tietysti\nlukuunottamatta...\n\nEDITHA (joka jo pari kertaa on yrittänyt häntä keskeyttää)\n\nAnna nyt jo minullekin puheenvuoro! No niin, miksen myöntäisi että\nolin ihastunut Louvreen. Mutta se olikin ainoa paikka, josta minun oli\nvaikea erota. Oikein vaikea.\n\nMARTO\n\nEntä sosialistisi! Ja olihan muitakin ihmisiä...\n\nEDITHA\n\nTietysti. Olihan sitä ehtinyt esimerkiksi bolagisteihin kiintyä.\nPuolen vuoden aikana oltiin miltei joka päivä yhdessä. (Hämätäkseen:)\nTiedättekö, minä toin mukanani pari niin kaunista marmorijäljennöstä ja\npaljon, paljon valokuvia...\n\nKILPI\n\nOvatko ne jo niin että voi saada nähdä...?\n\nHELLA (miltei yhtaikaa)\n\nNiin, näytä rakas Editha.\n\nEDITHA\n\nEn vielä ole avannut mitään (miltei inholla silmäillen ympärilleen).\nMitä täällä kannattaisi! Jahka me pääsemme Valhallaan.\n\nHELLA\n\nKai te muutatte ennen joulua?\n\nEDITHA\n\nHuomispäivänä... Jaa... ei... emme pääse ennenkuin jouluaattona. Sillä\ntäällä vietetään vanhan tavan mukaan kuusijuhla työväelle.\n\nHuokaa.\n\nSALOKANNEL\n\nIkäänkuin teitä siinä tarvittaisiin.\n\nEDITHA\n\nEi ole ennenkään tarvittu! Mutta mamma tahtoo välttämättömästi.\n(Synkistyen, hiljemmin:) Nyt kun pappakin on poissa. (Keveämmin:)\nMutta ylihuomenna Valhallaan! Minä iloitsen siitä. Täällä on niin\npainostavaa, niin levotonta, niin vierasta — (inholla, pelolla) en\nottaisi mistään hinnasta asuakseni täällä. Valhalla; sinun pitää tulla,\nPentti, näkemään kotini.\n\nMARTO\n\nHeti kun Helsinkiin tulen.\n\n(Katsoo kelloa.)\n\nHELLA\n\nAiotteko todella vielä tänä iltana lähteä?\n\nMARTO\n\nKello kahdeksan junassa. En muuten ehdi kotiin jouluaatoksi.\n\nEDITHA\n\nEi nyt vielä ole kiirettä.\n\nOvi konttorihuoneeseen avautuu, Lahtonen astuu kiireesti sisään,\nkumartaa, pysähtyy.\n\nLAHTONEN\n\nAnteeksi... Eikö komerserodinna vielä ole tullut?\n\nEDITHA\n\nEi ole... Mutta tehkää hyvin ja tulkaa juomaan kahvia. Ehkä minä saan\nesittää...\n\nLAHTONEN\n\nKiitoksia... Puoti on täynnä väkeä.\n\n(Kumartaa, on menemäisillään.)\n\nEDITHA (on noussut, seuraa)\n\nOlisiko ollut jotakin kiireellistä?\n\nLAHTONEN\n\nOlisin vain kysynyt huomisesta kuusijuhlasta... Ja sitten täällä on\neräs... joka tahtoisi tavata komerserodinnaa...\n\nEDITHA\n\nKuka se sitten on?\n\nLAHTONEN\n\nKöyhä vaimo vain.\n\nEDITHA\n\nMitä hän...?\n\nEtsii esiin kukkaronsa.\n\nLAHTONEN (salatulla ivalla ja katkeruudella)\n\nEi ole pyytämässä.\n\nEDITHA\n\nMitä hän sitten...? Onko jotakin tapahtunut? (Menevät yhdessä\nkonttorihuoneisiin).\n\nHELLA\n\nVoi kuinka minun on sääli Edithaa! Hän koettaa hillitä itseään, mutta\nkyllä näkyy että hän kärsii. Hän joka ennen oli niin iloinen ja täynnä\nelämänhalua. Olisikohan parempi että lähtisimme pois?\n\nSALOKANNEL\n\nHelpommin hän vain unohtaa, kun on ihmisiä ympärillä.\n\nKILPI\n\nMutta eikö hän nyt vähitellen ala tottua? Ei ihminen sentään jaksa koko\nikäänsä surra. Johan kauppaneuvos on ollut haudassa pari kuukautta.\n\nHELLA\n\nKyllä, kyllä... Mutta Editha palasi ulkomailta vasta eilen.\n\nKILPI\n\nTietysti hän Pariisiin sai tiedon.\n\nSALOKANNEL\n\nTietysti. Mutta on nyt aina hiukan vaikeaa palata kotiin sellaisten\ntapausten jälkeen.\n\nKILPI\n\nNo... no... no... ymmärrän.\n\nHELLA\n\nEdithalle mahtoi olla kamalaa sinne saada se tieto.\n\nMARTO\n\nHän sairastui. Pariin päivään ei häntä kuulunut Duval'iimme Boul.\nSt. Miehin varrella. Kun vihdoin menimme häntä katsomaan, makasi hän\nkuumeessa ja houraili olevansa kotimatkalla. Huuteli isäänsä...\nisänsä koiraa... isänsä ratsuhevosta...\n\nHELLA\n\nEditha raukka! Hän rakasti isäänsä aivan mielettömästi.\n\nKILPI\n\nEditha ei tuntenut isäänsä.\n\nSALOKANNEL\n\nKukapa häntä oikeastaan tunsi! Se on: kaikki tunsivat eikä kuitenkaan\nkukaan. Harva ihminen kai on niin yksinään kulkenut elämän läpi\nkuin hän. Kaikki puhuivat kauppaneuvos Ahlfeltin samppanjakesteistä\nuudenvuodenpäivänä, kaikki kadehtivat niitä onnellisia jotka saivat\nolla mukana Valhallassa Louisen päivänä. Huvila oli kuin satulinna\nsalaperäisessä elokuunyössä... Eikö jokainen tässä kaupungissa olisi\ntuntenut kauppaneuvos Ahlfeltia, kun hän komeissa vaunuissaan ajoi\nkadulla? Kaupunkilaiset tunsivat yksin hänen koiransakin...\n\nMARTO\n\nNiin, niin... Sen muistan minäkin. Koulupoikana minä sitä kovasti\npelkäsin... Mikä kumma sen nimi nyt olikaan...? Asch... Sanoihan\nEdithakin sen houriessaan...!\n\nHELLA\n\nTom se oli. Aina vain Tom. Uusi Tom kun edellinen kuoli. Ajatelkaapa,\ntämä viimeinen Tom suri isäntäänsä niin, että se vain etsi ja etsi ja\nulvoi. Ei kukaan saanut siltä rauhaa. Kaksi kertaa se tuotiin kotiin\nsedän haudalta ja vihdoin se oli ammuttava.\n\nSALOKANNEL\n\nLiikuttava juttu!\n\nMARTO\n\nSelvästi muistan kauppaneuvoksen koulupoikavuosiltani. Hänellä oli\ntapana kävellä tännepäin juuri kun me tulimme koulusta. Me teimme\nkunnioittavan kierroksen ja vaikenimme, kun ohitse astuimme. Ja kun\nkuului huuto: kauppaneuvoksen vaunut! livistimme me kiireesti pois\ntieltä. Kauppaneuvos oli komea ja mahtava herra!\n\nHELLA\n\nJa minä muistan tämän talon aivan aikaisimmasta lapsuudestani — silloin\nen vielä Edithaa tuntenut. — Minua huvitti kullattu viinirypäleterttu\noven yläpuolella. En vielä ylettynyt näkemään ikkunaan. Kerran pyysin,\nettä äitini nostaisi minua niin että saisin tietää mitä ikkunassa oli\nja hämmästyin kovasti, kun siellä oli vain pulloja!\n\nKILPI\n\nEtkö muista, Merto, että minä Pariisiin lähtiessäsi kerroin sinulle\nneiti Ahlfeltin oleskelevan Pariisissa?\n\nMARTO\n\nMuistan. Käskit minun varoa maailman vaarallisimpia houkutuksia, rahaa\nja kauneutta. Mutta kuinka oikeastaan oli — en ole koskaan tahtonut\nEdithalta kysyä — kuoliko kauppaneuvos äkkiä?\n\nHELLA (katseltuaan ympärilleen, kuiskaa)\n\nAivan äkkiä. Hän oli joutunut... jollakin lailla riitaan jonkun\ntyömiehensä kanssa ja kiivastui. Sai siitä halvauksen. Kun täti\nhuvilalta ehti tänne, ei hän enää osannut puhua. Tämä tapahtui noin\nkello seitsemän ja kello yhdeksän hän kuoli.\n\nMARTO\n\nVai niin, vai niin.\n\nHELLA\n\nEi voi kuvata mikä sekosorto täällä syntyi. Setä oli aina johtanut\nkaikkea, aivan pienimpiäkin asioita. Ihmiset tulivat aivan päättömiksi.\n\nSALOKANNEL\n\nOlihan täällä sentään pari taitavaa konttoristia. Lahtonen esimerkiksi,\njoka on ollut sedän palveluksessa parikymmentä vuotta, aivan pienestä\npojasta.\n\nHELLA\n\nJa täti itse koetti parastaan. Täti on todella ollut aivan ihmeteltävän\nenerginen. Ajatelkaa, herra Marto, nainen niin epäkäytännöllinen ja\nhieno, joka ei ymmärrä afääreistä mitään, heittää kauniin huvilansa,\nmuuttaa tänne ja asuu täällä kaksi kuukautta aivan viinakaupan\nnurkalla. En olisi uskonut tädissä sellaista mielenlujuutta olevan. Kun\nmuistaa kuka hän on!\n\nMARTO\n\nMutta se viinakauppa kai se juuri on suvun rikkauden lähde. Kaipa se\nniinmuodoin on kärsittävä.\n\nHELLA\n\nOlkoon mikä on, mutta sietämätön se on. Tuolla on aina humalaisia, aina\nhuutoa, aina tappelua. Eihän se mitään olisi, jos olisivat siivosti.\nVarmaan ei tädillä ollut aavistusta siitä mitä se kaikki merkitsee.\nTuskin täti oli täällä vanhassa talossa käynytkään. Mutta hän on kuin\nonkin kestänyt täällä kaksi kuukautta.\n\nKILPI\n\nKovasti hän on vanhentunut viime aikoina.\n\nHELLA\n\nOnko se nyt ihme!\n\nSALOKANNEL\n\nNo, pian hän saa apua. Tirehtööri Willardtia odotetaan joka päivä.\n\n(Melu kadulla enenee.)\n\nKILPI (nousee, menee ikkunaan)\n\nProfanum vulgus mylvii... Mikä niiden oikeastaan on?\n\n(Muutkin menevät ikkunaan.)\n\nHELLA (peloissaan)\n\nNyt ne taas rupeavat tappelemaan.\n\nSALOKANNEL\n\nNiitä suututtaa kun tietävät, että puoti pian suljetaan. Useat eivät\nvielä ole ehtineet saada.\n\nHELLA\n\nNiin, onkin käsittämätöntä miksi tämä puoti suljetaan niin aikaiseen.\nMuut puodit ovat auki kahdeksaan ja yhdeksään. Onko ihme että ihmiset\nsuuttuvat!\n\nKILPI\n\nYhteiskunta laittaa välistä niin turhia määräyksiä.\n\nNAISEN ÄÄNI (ulkoa)\n\nKiroan, kiroan, kiroan minä koko tämän paikan! (Hänen huutonsa päättyy\nitkunsekaiseen ulinaan.) Ei penniäkään tuonut kotiin palkastaan.\nKaikki on tänne kantanut. Täällä syödään ja juodaan ja mässätään\nmeidän rahoillamme. Kiroan... kiroan...! (Melu ihmisjoukossa on\nkasvamistaan kasvanut. On kuulunut huutoja: poliisi! poliisi!)\n\nHELLA (säikähdyksissään)\n\nKuinka hirmuisen raakoja ne ovat. Ei tällaista kai toki koskaan\ntapahtunut sedän aikana. Kyllä todella täytyisi soittaa poliisille...\nMutta mihin kummaan Editha joutui?\n\nKILPI\n\nJo ne rauhoittuvat. Poliisi tuli mieslukuisena.\n\nMARTO (nauraa)\n\nLuuletteko te, että se heistä on kauheaa? Se on heille vain\njoululystiä, kuten meillä on omat joululystimme. Me panemme\njoulupuuroon mantelin, me sulatamme tinaa, me... Ettekö te nyt soisi\nheille pientä huvia. He kantanut. Täällä syödään ja juodaan ja\nmässätään mei- (Palaavat vähitellen paikoilleen).\n\nHELLA\n\nMutta se vaimo kärsi — ei se huuto tullut ilosta. Kuinka hirveällä\näänellä se huusikin! Ei se ollut joululystiä.\n\nKILPI\n\nMistä sinä tiedät! Ilot ja ilonilmaisut ovat ihmisiä myöten.\n\n(Editha palaa kalpeana, koettaen hillitä itseään.)\n\nHELLA rientää häntä vastaan, hellästi:\n\nEditha kulta, missä sinä niin viivyit! Kai sinä kovasti pelästyit?\n\nEDITHA (hengästyneenä)\n\nPelästyin. Kyllä täällä kaupungissa on levotonta. Kunhan me\npääsisimmekin Valhallaan. Voi kun Sigrid ja Allan pian tulisivat!\n\nSALOKANNEL\n\nMikä siellä nyt sitten oli?\n\nEDITHA\n\nJoku vaimo vain tahtoi tavata mammaa.\n\nSALOKANNEL\n\nSekö sama joka reuhasi täällä ulkopuolella?\n\nEDITHA\n\nSama. Selitin ettei mamma ole kotona. Väitti ensin että valehtelen\neikä olisi lähtenyt millään. Herra Lahtosen täytyi työntää hänet ulos.\nHän kävi kourin kynsin kiinni seiniin... oveen, kynnykseen...\nPelkäsin, että hän puree Lahtosta käteen. Sitten hän huusi täällä\nulkopuolella...\n\nHELLA\n\nKyllä me kuulimme.\n\nEDITHA\n\nEttei hän vain tekisi mammalle mitään pahaa: Mamma on ulkona.\n\nKILPI\n\nEhei! Täti ajaa vaunuissaan varsin turvallisesti. Ei tällaisia asioita\npidä ottaa niin juhlallisesti.\n\nEDITHA\n\nKun minä ymmärtäisin mikä sen vaimon oikeastaan oli. Miksi hän niin\nkauheasti uhkasi?\n\nSALOKANNEL\n\nKai hän yksinkertaisesti tahtoi tädiltä rahaa. Sellaisiahan täällä käy\nalituisesti.\n\nEDITHA\n\nEi hän huolinut rahasta.\n\nSALOKANNEL\n\nOhoo! Siis ylpeä yksilö! No niin, huolensa on itse kullakin. Pääsemmekö\nme niistä vapaiksi? — miksi sitten he! Ole sinä vakuutettu siitä että\nihmisen tunteet ovat sitä tylsemmät jota alemmalla sivistysasteella hän\non. Luuletko että kala kärsii, kun se pataan pistettäessä vielä hyppii\n— ja luuletko että tuollainen vaimo tuntee ja kärsii, kun se kirkuu?\n\nEDITHA (lamassa)\n\nKuka sitä tietää!\n\nMARTO\n\nMuistatko, Editha, pikku Madelaineamme?\n\nEDITHA\n\nMuistan...\n\nHELLA\n\nKuka oli pikku Madelaine...? Te näytätte niin... Vai eikö siitä\nsovi...?\n\nMARTO\n\nMadelaine oli vain pikkuinen katutyttö, jota Editha koetti\n»pelastaa» ja joka petti Edithaa monella muotoa. Pikku Madelaine\nviihtyi asemassaan erinomaisen hyvin eikä laisinkaan tahtonut tulla\n»pelastetuksi».\n\nEDITHA\n\nKuule Pentti, ole hiljaa...\n\nHELLA\n\nEi, Editha rakas, kyllä me nyt jätämme sinut rauhaan... Olet kovin\nväsynyt.\n\nMARTO\n\nAivan oikein. Minunkin tavarani ovat vielä huiskin haiskin. No, Editha,\nhyvästi nyt ja kiitos kaikesta!\n\nEDITHA (ikäänkuin heräten)\n\nNo niin, Pentti, kaunis kiitos nyt hyvästä matkaseurasta ja koko ajasta\nPariisissa. Ja tule tervehtimään, kun Helsinkiin palaat. Silloin me\njo asumme Valhallassa, silloin saat nähdä minun oikean kotini! Hyvää\njoulua!\n\nMARTO\n\nKiitos. Ja muista nyt, ettet saa itkeä. Se kuluttaa ja — rumentaa.\n\nHELLA\n\nNiin: ethän sinä enää itke! Elämässä on sentään niin paljon hyvää ja\nkaunista. (Suutelee häntä.) Minä olen taas pian luonasi.\n\nSALOKANNEL\n\nJaa... kai minunkin pitäisi lähteä. Mutta suoraan sanoen ei minulla\nvielä ole mitään erityistä tekemistä. Jäisin mielelläni kuulemaan\nPariisin uutisia, jos...\n\nEDITHA\n\nMutta sepä hauska! Jää!\n\n(Editha saattaa vieraat eteiseen. Salokannel seuraa kynnykselle,\npolttelee siinä. Kuuluu hyvästijättöjä ja hyvän joulun toivotuksia.\nSalokannel palaa ensin, sitten Editha. Editha tulee hellästi\nSalokanteleen luo, painautuu häneen ja purskahtaa itkuun, jota kauan on\npidättänyt.)\n\nSALOKANNEL (heltyen)\n\nEditha, Editha, no mitä nyt? Tyynny, tyynny...!\n\nEDITHA\n\nMinua niin ahdistaa ja painostaa. En tiedä... Kaikki täällä on niin\noutoa. Ei tämä ole kuin kotini. Ihmiset ovat niin kummallisia. En tunne\nmammaa, hän on käynyt niin vanhaksi, niin nöyräksi... en tiedä miten\nsen sanoisin...! hän ikäänkuin peittää jotakin. Olisin tahtonut kysyä\npapan kuolemasta. En tiedä siitä vielä mitään tarkempaa. Kaikkiin\nkirjeisiini Pariisista sain vastauksen, että kerrotaan tarkemmin kun\ntulen kotiin. Ja nyt ei kerro kukaan. Mammalta en uskalla edes kysyä,\nkun hän on niin alakuloinen.\n\nSALOKANNEL\n\nKyllä sinä sen kaiken saat aikoinasi tietää.\n\nEDITHA\n\nJa sitten tämä kauppa täällä on niin inhottava. Minä en kärsi tuota\nrähisevää joukkoa tuolla...\n\nSALOKANNEL\n\nRauhoitu nyt, rauhoitu! Pianhan te pääsette pois Valhallaan. Lähtekää\nhuomispäivänä, vaikkapa tänä iltana.\n\nEDITHA\n\nEi mamma suostu lähtemään ennenkuin ylihuomenna... Ja sitten minä\npelkään Valhallaakin. Täällä on kaikki niin vierasta, ettei papan\npoissaolo niin paljon tunnu. Mutta Valhallassa tyhjyys oikein tulee\nhuutamaan vastaan. Nähdä hänen huoneensa, hänen kirjoituspöytänsä,\nnähdä Tomin tyhjä nurkka... Voi pappa, pappa! Tietää ettei hän\nkoskaan telefonoi kaupungilta, ettei hän koskaan enää tule... Hän oli\nsentään niin äärettömän hyvä ja niin kaunis ja niin rakas minulle...!\n\nSALOKANNEL\n\nEnkö minä mitään merkitse pienelle Edithalleni?\n\nEDITHA (hymyillen)\n\nEtkö sinä mitään merkitse? Voi Armas, Armas — kuinka elämäni olisi\ntoivotonta ilman sinua! — (muuttuneella äänellä:) En käsitä kuinka\npappa on voinut elää täällä.\n\nSALOKANNEL\n\nHänen työnsä oli täällä.\n\nEDITHA\n\nHänen työnsä! Niin, meidän tähtemme hän tämän kaiken kesti. (Inholla:)\nNoiden rähisevien ihmisten joukossa.\n\nSALOKANNEL\n\nÄlä luule, että he sedän eläessä niinkään rähisivät.\n\nEDITHA\n\nHe eivät tohtineet. (Vahingonilolla:) Niin, he eivät tietystikään\ntohtineet! Oo kuinka minä vihaan tuota raukkamaista, matelevaa joukkoa.\nMutta että mamma on voinut kestää täällä — sitä en käsitä! Oli onni\nettei mamma ollut kuulemassa mitä kaikkia se vaimo sanoi.\n\nSALOKANNEL\n\nUnohda nyt se! Ehkä hän oli hullu.\n\nEDITHA (ilostuen)\n\nNiin, kuule, ehkä hän todella oli hullu! (Nauraa.)\n\nSALOKANNEL\n\nJoko sinä nyt raaskit luopua hänestä ja ruveta kuulemaan mitä minulla\non sanomista?\n\nEDITHA\n\nJo, jo, jo. Nyt olen kokonaan sinun.\n\nSALOKANNEL\n\nSanopa minulle nyt, etkö vain Pariisin humussa joskus unohtanut minua?\nMinä sain pari kertaa niin kauan odottaa kirjettä.\n\nEDITHA\n\nSaitko? Kyllä minä mielestäni kirjoitin kovin usein. Ei, kuule, tämä\npitäisi minun sanoa sinulle! Minä kirjoitin paljon useammin kuin sinä.\n\nSALOKANNEL\n\nSitten on kirjeitä mennyt hukkaan.\n\nEDITHA\n\nMahdollista. Ei, kuule, eivät muut kirjeet mene hukkaan kuin ne joita\nei ole kirjoitettu.\n\nSALOKANNEL\n\nKuulehan... Tuo Marto näytti kohtelevan sinua kovin hyvänä tuttavana.\n\nEDITHA\n\nMeistä tuli hyvät ystävät... (naurahtaa) Pentti! Ei, Pentti ei ollut\nensinkään vaarallinen. Mutta jos minä nyt oikein suoraan tunnustan,\nniin oli siellä muuan norjalainen maalari, joka oli vaarallisempi.\nJuuri hänen kauttaan jouduin sosialistikokouksiin.\n\nSALOKANNEL\n\nAhaa!\n\nEDITHA\n\nHän oli suuri ja komea ja väkevä. Hänessä oli merta ja vuorta ja\nvuonoa, siinä miehessä. Hänen nimensä oli näköalakortissa, jonka\nsinulle kerran lähetimme Versaillesta. Etkö muista? Juuri siellä,\nTrianonin lehdoissa me harhailimme ja...\n\nSALOKANNEL\n\nKuule, Editha, älä jatka... Taikka minä...\n\nEDITHA\n\nTuletko sinä mustasukkaiseksi! Kuinka minä pidän siitä! Herttainen sinä\nolet mustasukkaisena. Rakasta minua oikein kuumasti (painautuu häntä\nlikemmä)... Näin... Katso, minä en voi lakata sinua rakastamasta. En\nvoi! Ymmärrätkö?\n\nSALOKANNEL\n\nKuinka kauniisti sinä puhut! Oi, sinä olet elävä runo! Odotahan kun\nminä puen sinut sanoiksi! Siitä... siitä tulee jotakin! Minulla on\nparaikaa tekeillä runoelma...\n\nEDITHA (säpsähtää)\n\nKuuletko?\n\nSALOKANNEL\n\nMitä?\n\nEDITHA (ikäänkuin aavetta paeten)\n\nKerro... Kerro minulle runoelmastasi!\n\nSALOKANNEL (miltei närkästyneenä)\n\nMitä kummaa sinä pelkäät...? Editha — minun sylissäni!\n\nEDITHA\n\nOlin kuulevinani sen naisen taas huutavan. Kunhan ei se olisi päässyt\nirti poliiseilta.\n\nSALOKANNEL\n\nOle huoleti. Se on vain kansanjoukko... Minun runoni tulee olemaan\nmiekkain kalsketta ja piiskan läiskettä, itkua, parkua, solvausta,\nnuhdetta, ja koko tästä kaaoksesta tulee nousemaan vapauden kirkastettu\nhenki. Sinä! Sinut minä kuvaan kirkkaaksi, valkoiseksi, loistavaksi ja\nkuumaksi kuin aurinko. Ja sinun nimesi tulee olemaan Vapaus.\n\n(Ulkoa kuuluu melua.)\n\nEDITHA (karkaa ylös)\n\nMikä siellä nyt taas on...? Puoti suljettiin. Jäivät ilman. Hyvänen\naika, nyt se taas alkaa! Puivat nyrkkiä...\n\nSALOKANNEL (äreästi)\n\nEi se nyt sen vaarallisempaa ole.\n\nEDITHA\n\nEttä se nyt niin kauheasti koskee, jolleivät viinaa saaneetkaan.\n\nSALOKANNEL\n\nTjaa — mitä sinä sanoisit jollet saisikaan kaikkia joululahjojasi! Ja\njollei joulupöydässäsi olisi marsipaania... ja jollei teillä uutta\nvuotta otettaisi vastaan samppanjalla — et sinä siitä pitäisi.\n\nEDITHA\n\nEi tiedätkö, en minä nyt sentään pane niille niin suurta arvoa, että\ntuolla lailla...\n\nSALOKANNEL\n\nEt tuolla lailla, sen uskon. Mutta kirvelisi se sentään. Täytyy\najatella, että nämä kaikki ovat köyhää kansaa, jolla ei ole mitään\nmuuta jouluiloa...\n\nEDITHA (mietteissään)\n\nMitään muuta jouluiloa!\n\n(Taas melua.)\n\nEDITHA (kiskaisee ylös uutimen, huutaa)\n\nTäysi tappelu... Poliisi... (vetää alas uutimen.) En käsitä kuinka\npappa on voinut kestää tätä.\n\nSALOKANNEL\n\nHm. Oli kai kestettävä. Ilman tätä ei teillä olisi Valhallaa eikä\nvaunuja eikä hevosia. (Keskeyttää nähdessään pelästyneen ilmeen Edithan\nkasvoilla.) Eikä tämä nyt; sedän eläessä tällaista ollut.\n\nEDITHA\n\nMitä sinä sanoit? Eikö meillä olisi mitä meillä on ilman tätä...\ntätä rähinää?\n\nSALOKANNEL\n\nKuinka sinä otat kaikki asiat kovin juhlalliselta kannalta! Sinä et ole\nvapaa. Sinun täytyy oppia vapaan elämisen ihana taito...\n\nEDITHA\n\nKuinka...? Sinä tarkoitat...\n\nSALOKANNEL\n\nTarkoitan mitä sanon: ottaa hetki sellaisena kuin se tulee, ei\npelästyä, ei etsiä sanoista enempää kuin niissä on. Hymyillä kaikelle,\nimeä ilo ja mehu kaikesta... Tässäkin näytelmässä on aika paljon\nhumoristista ja hauskaa...\n\n(Huutoja kadulta.)\n\nEDITHA (karkaa ikkunaan)\n\nTämä totisesti ei ole hauskaa. Nyt... ei, minä lähden heille puhumaan.\n\nSALOKANNEL\n\nMutta Editha...! Juopuneet ovat poliisin asia, ei nuoren tytön.\n\nEDITHA (kiihtyy)\n\nMutta enhän minä voi seisoa ristissä käsin — tämähän tapahtuu täällä\nmeidän asuntomme edustalla... (Salokannel kohauttaa olkapäitään,\nsuupielissä iva, suuttumus, pettymys. Editha säpsähtää, pelästyy ja\nikäänkuin loittonee häntä katsellessaan).\n\nEDITHA\n\nArmas... missä sinä olet? Mitä sinä ajattelet...? Et vastaa...\nKuule, loukkasinko sinua?\n\nSALOKANNEL\n\nEt... Tulin vain ajatelleeksi että... No, sama se...\n\nEDITHA\n\nMutta sano se! Minä pyydän hartaasti...\n\nSALOKANNEL\n\nNo niin... Sinä olet siellä Pariisissa muuttunut.\n\nEDITHA\n\nMillä lailla...? Onko se paha?\n\nSALOKANNEL\n\nNe sosialistiseurat...\n\nEDITHA\n\nÄlä sano niistä mitään! Niistä minä sain enemmän sisältöä kuin mistään\nmuualta...\n\nSALOKANNEL (nousee hermostuneena)\n\nVai niin, vai niin. En minä millään lailla tahdo olla tiellä...\nKehity sinä vain...\n\nEDITHA (yhä kiihtyen)\n\nAa... nyt muistan! Sinä sanoit kerran, että joku\nneiti, kuka se nyt oli? — oli Pariisissa saanut niin pukevan kampauksen!\nMinä en ole saanut mitään sellaista... Olet pettynyt...\n\nSALOKANNEL (hillityn ivallisesti)\n\nMinä väitän olevani kauneuden pappeja tässä maassa enkä siis saata olla\nsokea sellaisellekaan asialle kuin miten nainen pitää tukkansa...\n\nEditha vetäytyy äkkiä pois ikkunan äärestä.\n\nSALOKANNEL karkaa hänen luokseen\n\nMitä? Mitä? Heittivätkö sinua kivellä? Sano.\n\nEDITHA (tukahutetusti)\n\nUhkasivat...\n\nSALOKANNEL\n\nRaakalaiset...! Rauhoitu, armaani. Minä olin sinulle paha... suo\nanteeksi! Emme me tästä välitä. Nauramme koko asialle! Oletkohan taas\nomani... Noin! Tule tänne, palaamme taas minun runoelmaani.\n\nEDITHA (ei ole huomannut viime sanoja. Ikäänkuin itsekseen:)\n\nMitä minä olen heille tehnyt? Mitä ne minusta tahtovat? Miksi he minua\nvainoovat...?\n\nSALOKANNEL\n\nÄlä nyt haudo noita. He vainoovat yleensä kaikkia varakkaampia.\nKuule... eikö sinua nyt millään saa pois noista ajatuksista? Kuule,\nylihuomenna on kihlausilmoituksemme lehdissä...\n\nEDITHA (havahtuen)\n\nNiin... jouluaaton sanomalehdissä. Se on totta! Kyllä kai se\nsittenkin on paras niin. Ennen minä aina ajattelin, että jahka menen\nkihloihin, niin lähetetään kortteja. Mutta kyllä kai tämä sittenkin on\nkäytännöllisintä. Kukaan ei jää ilman.\n\nSALOKANNEL (hellästi)\n\nEditha Salokannel...! Kuinka se soi!\n\nEDITHA\n\nNiin, Editha Salokannel. Mutta kuule, älkäämme lausuko sitä näin ennen\nhäitämme. Se tietää onnettomuutta. Morsian saa korkeintain kirjoittaa\ntulevan nimensä.\n\nSALOKANNEL\n\nEditha Salokannel! Editha Salokannel! Oletko taikauskoinen? Etkö\nminua rakastakaan? Ehkä se norjalainen sittenkin vielä kummittelee\nmielessäsi...\n\nEDITHA\n\nNiinkö vähän sinä minuun luotat? Lausu sitten vaimosi nimi, lausu miten\nusein tahdot.\n\nSALOKANNEL\n\nLausun, lausun. En pelkää: Editha Salokannel, Editha Salokannel!\n\nEDITHA (hyväilee häntä ikään kuin sulkeakseen hänen suunsa)\n\nKuule... Kuule... (Totistuu äkkiä.) Tiedätkö sinä jotakin tarkempaa\nisäni kuolemasta?\n\nSALOKANNEL (vältellen)\n\nEn silloin ollut täällä. Viimeistelin juuri »Salomen tanssia» ja luin\nsiihen korrehtuuria. Ainoa mitä tiedän on, että isäsi sai halvauksen ja\nkuoli hyvin äkkiä.\n\nEDITHA\n\nSenhän minäkin kyllä tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut sitä ennen? Mitä\nisä oli tehnyt, mitä puhunut aikaisemmin? Eikö silloin ollut ketään,\nketään hänen luonaan, joka tietäisi miten se tapahtui?\n\nSALOKANNEL (yhä vältelle)\n\nTäti oli Valhallassa. Kesti tietysti jonkin aikaa ennenkuin hän sieltä\nehti tänne.\n\nEDITHA\n\nTiedän, tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut aikaisemmin? Kuka oli isän\nluona kun se tapahtui? Eikö nyt kukaan voi sanoa sitä minulle?\n\nSALOKANNEL\n\nSitä en todella voi...\n\nEDITHA (kiihtyen)\n\nEtkö tiedä vai etkö tahdo sanoa?\n\nSALOKANNEL (yhä vältellen)\n\nEn tiedä.\n\nHetkisen vaitiolo.\n\nEDITHA\n\nVoi minun rakasta isääni kuinka hänen piti loppua! Kuinka hän oli\nkaunis, minun isäni, kaunis ja hyvä. Ja kuinka hän minua rakasti.\nTiedätkö, pienempänä ollessani hän ei koskaan palannut kotiin ilman\nettä hänellä oli joitakin tuomisia minulle. Minä saatoin tuntikausia\nistua ikkunassa odottamassa hänen tuloaan. Ja sitten kun mustat hevoset\nkääntyivät puukujaan, mikä riemu juosta häntä vastaan! (Hetkisen\nvaitiolo. Salokannel puhaltaa savuja tupakastaan. Äkkiä katsahtaa\nEditha epäillen häneen.) Armas, sinä et ensinkään lämpene. Etkö pitänyt\nisästäni?\n\nSALOKANNEL\n\nMutta kuinka sinä tänään olet hermostunut! Lämpenenhän kyllä. Kerro\nvain eteenpäin.\n\n(Hetkisen vaitiolo.)\n\nEDITHA\n\nJa uskotko, että se pelätty ja kunnioitettu kauppaneuvos Ahlfelt\nsaattoi olla niin lapsellinen ja veitikkamainen? Välistä\nhän jätti hevoset kadulle, tuli sisään pienestä portista ja yllätti\nminut vielä ikkunassa... Voi minun isäni, minun isäni, etten enää saa\nnähdä häntä!\n\nSALOKANNEL\n\nEntä minä, Editha?\n\nEDITHA\n\nSinä, sinä, sinä!\n\n(Hyväilee häntä hymyillen kyynelten seasta.\nLyhyt äänettömyys.)\n\nLAHTONEN (tulee konttorihuoneista)\n\nEikö komerserodinna vieläkään ole kotona?\n\nEDITHA\n\nEi ole. (Pelästyen.) Joko se ihminen taas on siellä?\n\nLAHTONEN\n\nEi. Mutta minä vain...\n\nEDITHA\n\nKuulkaa, kuka hän oli?\n\nLAHTONEN\n\nTyömiehen vaimo vain. Ei edes meidän työmiesten vaimoja. (Ikäänkuin\nitsekseen:) Minä olisin vain tahtonut tietää kutsutaanko Åström\nkuusijuhlaan.\n\nEDITHA\n\nÅström! Åströmhän on isän vanhimpia työmiehiä. Mitä teidän päähänne\npälkähtää — kuinka ei häntä kutsuttaisi?\n\nLAHTONEN (hämmästyneenä)\n\nEikö neiti tiedä?\n\nEDITHA\n\nMitä minun pitäisi tietää?\n\nLAHTONEN (epäröiden)\n\nVai... ei... Åström on viime aikoina käyttäytynyt... vähän...\nomituisesti. Komerserodinna ei aina ole ollut häneen oikein\ntyytyväinen. Tirehtööri Willardt kirjoitti jo jokin aika sitten, että\nhänet on sanottava irti työstä. Komerserodinna ei vielä ole tahtonut\nsitä tehdä. Kyllä kai tirehtööri sen tekee ensi työkseen.\n\nEDITHA\n\nKummallista. Isäni oli aina tyytyväinen Åströmiin.\n\nSALOKANNEL\n\nEikö se liene ollut se Åströmin poika roisto, joka sotki\nkauppaneuvoksen ja Åströmin välit. Sehän usein kävi täällä räyhäämässä...\n\nLAHTONEN (salatulla ivalla)\n\nKyllä kai se oli Åströmin tyttö roisto.\n\nEDITHA\n\nMutta mitä on sitten tapahtunut?\n\nLAHTONEN\n\nKaikenlaista... pientä. Minä luulin, että komerserodinna oli kertonut.\n\nEDITHA\n\nEi, ei mitään.\n\nSALOKANNEL\n\nMitä sinä nyt sitä säikähdät. Ehtiihän hän vielä kertoa. Vastahan sinä\ntoissa päivänä tulit kotiin. Ainahan isäntäväen ja työmiesten välillä\ntulee pieniä rettelöjä.\n\nEDITHA\n\nMutta Åströmin kanssa ei koskaan ollut riitaa. Isä siitä nimenomaan\nmainitsi. Ei, herra Lahtonen, Åström on ehdottomasti pyydettävä.\n\nRVA AHLFELT (tulee hätäisesti sisään perältä, sähkösanoma kädessä)\n\nKuinka hyvä, Sigrid ja Allan tulevat tänä iltana. Pikku Rolf tulee...\n\nLAHTONEN\n\nSitten on paras ettei Åströmiä pyydetä.\n\nEDITHA (on noussut, rientänyt äitiään vastaan)\n\nJumalan kiitos, että tulet kotiin! Missä sinä niin viivyitkin!\n\nRVA AHLFELT\n\nEi pidä olla utelias näin ennen joulua!\n\nEDITHA\n\nHerra Lahtonen on tässä kysymässä kutsutaanko Åström kuusijuhlaan.\nKuinka ei häntä kutsuttaisi? Åströmhän on papan vanhimpia työmiehiä.\n\nRVA AHLFELT (on käynyt epävarmaksi)\n\nNiin... kyllä kai Åström on kutsuttava... (Hätäisesti.) Jollemme\nnyt Allanin tähden jättäisi häntä pois. Kun Allan juuri nyt sattuu\ntulemaan. Katso, Allan riitaantui vähän Åströmin kanssa...\n\nEDITHA\n\nPappa piti Åströmistä eikä minusta tässä tarvitse välittää muusta.\n\nRVA AHLFELT\n\nNiin... kuinka te vain tahdotte.\n\n(Kalpenee, painaa käden rintaansa vastaan.)\n\nEDITHA (pelästyksissään)\n\nMamma? Mikä sinun tuli? Teinkö sinulle pahaa?\n\nRVA AHLFELT\n\nEt... et... Jumalan kiitos että Sigrid ja Allan tulevat. Minä en enää\njaksaisi...\n\nEDITHA\n\nNiin, mamma... sinä olet jo ihan liian paljon ponnistellut.\nKuulepa, jollemme jäisikään kuusijuhlaan, vaan muuttaisimme\njo aamulla Valhallaan?\n\nRVA AHLFELT\n\nEi, ei... Emme huomenna, mutta ylihuomenna...\n\nSALOKANNEL\n\nEiköhän olisi parasta että täti menisi levolle.\n\nRVA AHLFELT (hymyilee)\n\nKyllä minä saan levätä, kun Sigrid ja Allan tulevat.\n\nLAHTONEN\n\nTottahan juhla sitten järjestetään entiseen tapaan? Kahvi ja\njoululahjat alasaliin, kuusi tänne.\n\nRVA AHLFELT\n\nKyllä. Järjestäkää vain kaikki niinkuin ennen on ollut. Minä olen\ntilannut joululehtiä lapsille.\n\nLAHTONEN\n\nNe tulivat jo. Suuri pinkka konttorihuoneen permannolla.\n\nRVA AHLFELT\n\nEhditteköhän te järjestää ne?\n\nLAHTONEN\n\nOtan yötä avuksi.\n\nEDITHA\n\nMehän voimme auttaa, herra Salokannel ja minä...\n\nLAHTONEN\n\nKiitoksia paljon... Minä olen niin tottunut valvomaan näin joulun\naikana. Mutta kuinka nyt käy: kutsutaanko Åström? Minun pitäisi\nlähettää sana, ennenkuin miehet menevät työstä.\n\nEDITHA (päättäväisesti)\n\nKutsutaan. Isä kutsuisi hänet, sen tiedän, emmekä me tässä muuta kysy.\n\nRVA AHLFELT\n\nNo niin, no niin... kuinka te tahdotte. (Vapisee, purskahtaa itkuun.)\n\nEDITHA\n\nMutta mamma... mikä sinun on? Mamma! Oletko sairas...? Ei, nyt\nsinun täytyy mennä levolle.\n\nRVA AHLFELT\n\nNiin, ehkä se on paras...\n\n(Poistuvat perälle. Salokannel kävelee edestakaisin, pysäyttää Lahtosen,\njoka on menemäisillään konttorihuonesiin.)\n\nSALOKANNEL (kohdellen ikäänkuin ylhäältäpäin)\n\nHerra Lahtonen! Että te nyt viitsittekin kysyä kauppaneuvoksettarelta\njoka asiaa. Näettehän ettei hän tiedä mitään. Olisitte antanut sen\ntyömiehen tulla ilman muuta.\n\nLAHTONEN\n\nEttekö te tiedä mitä rouva Åström...\n\nSALOKANNEL\n\nTiedän, tiedän, tiedän...\n\nLAHTONEN\n\nSitten te, herra runoilija, ette tunne sitä herraa jota tänne niin\nsuurella riemulla odotetaan. Sitä tirehtööriä. Kas siitä herrasta ei\nkauppaneuvoskaan pitänyt — oli kauppaneuvoksella siksi paljon älyä!\nSille tirehtöörille minä en tahdo olla vastaamassa mistään...\n\nSALOKANNEL (kohauttaa olkapäitään)\n\nOlisitte jättänyt riidanalaisen työmiehen kutsumatta.\nJoka tapauksessa olisi suotavaa että kauppaneuvoksettarelle ja neiti\nAhlfeltille kerrottaisiin niin vähän kuin suinkin näistä ikävistä\njutuista. Eihän niitä asioita enää paranneta. Antaa siis heidän pitää\nkauniit unelmansa.\n\nLAHTONEN\n\nKernaasti minun puolestani. Mutta komerserodinna on viime aikoina\nruvennut vaatimaan niin tarkkaa selvää kaikesta.\n\nSALOKANNEL\n\nÄsh — panisitte vaikka hiukkasen omianne, kunhan rauhoittaisitte...\n\nEDITHA (tulee kiireesti)\n\nLääkkeet ovat kaikki lopussa. Hyvä herra Lahtonen, olisikohan joku\njuoksupojista vapaa? Tämä resepti pitäisi uusia professorilla.\n\nLAHTONEN (ottaa reseptin)\n\nKyllä minä toimitan.\n\n(Katsahtaa hiukan epäilevänä molempiin nuoriin, menee.)\n\nEDITHA\n\nKun minä ymmärtäisin mitä täällä oikein on tapahtunut! Täällä on niin\npainostavaa, niin pelottavaa ja salaperäistä. Sano, Armas, etkö sinä\ntunne sitä ilmassa?\n\nSALOKANNEL (kuivasti)\n\nEn. Tiedätkö kun tupakoi niin paljon kuin minä. Koetapas sinäkin...! No,\nno, no... mitä sinä nyt niin katsot... Eikö saisi laskea leikkiä?\n\nEDITHA\n\nEi mutta... kun minusta tuntuu siltä kuin kaikki olisi kaatumaisillaan\npäälleni. Suuri, tuntematon onnettomuus tulossa...\n\nSALOKANNEL (leikitellen kuin lapselle)\n\nHuu! Huu! Hirveä peikko tulee...\n\n(Editha naurahtaa, totistuu samassa.)\n\nEDITHA\n\nKuule, kummoisena sinä odotit minun palaavan Pariisista?\n\nSALOKANNEL\n\nIloisena, eleganttina, joka suortuvassa tuoksu maailman pääkaupungista,\nverrattomasta Pariisista... Sinulla oli puku jommoista ei kellään edes\nHelsingissä; hattu sellainen... sellainen... minä pyysin sinua\nostamaan sellaisen leveän hatun à la Watteau...! Minä ymmärrän, minä\nymmärrän, ethän sinä nyt voi... Mutta minä ajattelin, että kun me\nsitten kihlattuina kävelemme rinnan, niin kaikki minua kadehtivat,\nsillä päärlyn omistan minä, yksin minä!\n\nEDITHA (arasti)\n\nSinä olet kovin pettynyt.\n\nSALOKANNEL\n\nNo en, en, en... Meneehän tämä musta aika ohitse...\n\nEDITHA\n\nEn minä sittenkään ole se jota toivoit...\n\nSALOKANNEL\n\nEt saa ruveta noin ikäväksi. Sinä välistä muistutat... ei, ei, ei!\n\nEDITHA (uteliaana)\n\nNo, mitä?\n\nSALOKANNEL\n\nEi, minä... liioittelin... Ei, ei, ei! Ja nyt minun täytyy mennä.\nKokous kahdeksalta.\n\nEDITHA\n\nEt saa mennä sillä tavalla. Minulle jää jokin oka sydämeen...\n\nSALOKANNEL (kuten lapselle)\n\nNo, otetaan pois, otetaan pois. (Reippaasti) Kuulehan, ylihuomenna on\nilmoitus lehdissä... Pois pilvet päiväni päältä!\n\n(Katselee häneen ihastuksissaan.)\n\nEDITHA (kirkastuneena)\n\nPois kaikki pilvet! Ylihuomenna olemme maailmankin edessä sulhanen ja\nmorsian.\n\nSALOKANNEL\n\nEditha Salokannel, Editha Salokannel — kuinka se helisee ja soi!\n\nEDITHA\n\nÄlä... Älä... Minä vakuutan: se tietää onnettomuutta.\n\nSALOKANNEL\n\nEn pelkää! Hyvästi, Editha Salokannel!\n\n(Menevät eteiseen. Huone on vähän aikaa tyhjä. Sitten tulee Lahtonen\nkonttorihuoneista, tarkastaa ympäristöä, alkaa kanniskella sisään\nkoreja joululahjoineen: makeisia, joululehtiä, esiliinoja, villahuiveja\nyms. Alkaa järjestellä niitä. Vihdoin Editha tulee.)\n\nEDITHA\n\nEi mutta kuinka kauheasti tavaraa! Onko meillä noin paljon työväkeä?\n\nLAHTONEN\n\nOn kyllä. Sitäpaitsi heille jaetaan rahaa. Kauppaneuvos pani joka joulu\nliikkeelle tuhansia.\n\nEDITHA\n\nMinun isäni! Minun hyvä isäni... Mutta kuulkaa, ettekö te nyt vihdoin\nkertoisi minulle isäni kuolemasta. Katsokaa, minä en vielä tiedä siitä\nmitään tarkempaa. Olen koettanut kysellä — ei kukaan vastaa.\n\n(Lahtonen vaikenee, vaihtaa väriä.)\n\nEDITHA\n\nMikä teille tuli? Miksette tekään vastaa? Kaikki te vaikenette tai\nvastaatte vältellen. Nyt minä alan ymmärtää. Isän kuolemaan liittyy\nnähtävästi jotakin kauheaa... Jumala, Jumala... ettei isääni vain\nolisi murhattu?\n\nLAHTONEN\n\nEi...\n\nEDITHA\n\nMinä rukoilen teitä, herra Lahtonen, sanokaa minulle totuus. Minä näen\nteistä, että te sen tiedätte. Minä olen luja, minä vakuutan teille.\nSanokaa!\n\nLAHTONEN (kauhean juhlallisena, hitaasti)\n\nSanon sen teille, neiti Ahlfelt, kunhan te ensin vastaatte minun\nkysymykseeni.\n\nEDITHA\n\nKysykää, kysykää pian.\n\n(Lahtonen vaikenee, epäröi, käy ylen hämilleen, tekee vakavan\nlapsellisen, puoleksi koomillisen vaikutuksen. Editha pelästyy\npelästymistään.)\n\nEDITHA\n\nVarmaan minun isäni on murhattu! Onko? Onko? Herra Jumala...!\n\nLAHTONEN (harmistuneena)\n\nEi... Vakuutan teille...\n\nEDITHA\n\nMitä sitten on tapahtunut? Miksi te epäröitte?\n\n(Lahtonen vaikenee, hengittää raskaasti.)\n\nEDITHA (käy kiinni päähänsä)\n\nMinä tulen hulluksi, jollette vastaa.\n\nLAHTONEN (pakottamalla)\n\nEditha... minä rakastan teitä.\n\nEDITHA (ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvoja)\n\nOletteko te mieletön?\n\nLAHTONEN (yksinkertaisesti)\n\nOlen niin kauan rakastanut teitä. Aivan pienestä asti. Onko se niin\npaha...?\n\nEDITHA\n\nEi... mutta... sehän on mahdotonta.\n\nLAHTONEN\n\nTe olette niin kauan ollut minulle ainoa. Minä rakastan teitä.\n\nEDITHA (naurahtaa)\n\nLaskette leikkiä! Ettehän tarkoita täyttä totta?\n\n(Purskahtaa nauruun.)\n\nLAHTONEN (lamassa)\n\nTe ette rakasta minua. Minä näen sen! Senkö tähden että olen vähän noin\nränstynyt. Kuulkaa, minä muutun aivan toiseksi, jos te vain...\n\nEDITHA\n\nMutta lakatkaa nyt, hyvä herra Lahtonen..! Tämä on... tämä on...\n\nLAHTONEN\n\nMinä olen siis niin kokonaan erehtynyt...\n\nEDITHA\n\nOlisinko minä antanut teille aihetta...? En ainakaan tieten, tahtoen.\nOlen aina pitänyt teistä... paljonkin... Olittehan te isälle niin\nsuureksi avuksi... Kuulkaa — laskettehan te leikkiä!\n\nLAHTONEN\n\nEn jumaliste laskekaan! Totta tämä on... Vaimokseni minä teitä...\n\nEDITHA (nauraa hermostuneesti)\n\nÄlkää hullutelko. Enhän minä teistä sillä tavalla voi pitää...\n\nLAHTONEN\n\nEtte voi...\n\nEDITHA\n\nKuulkaa, rauhoittukaa nyt ja kertokaa mitä lupasitte...\n\nLAHTONEN\n\nEtte voi. Te vain ylenkatsotte ja pilkkaatte.\n\n(Lyyhistyy lamaan.)\n\nEDITHA\n\nKertokaa nyt, hyvä herra Lahtonen! Lupasittehan.\n\nLAHTONEN (riuhtaisee itsensä irti, rajulla vahingonilolla)\n\nHyvä! Kuulkaa siis! Kauppaneuvos Ahlfelt kuoli tällä tavalla: hän oli\nmonta päivää elänyt ja hummannut. Yhtenä iltana laahasi hän tänne\ntaas naisen. Minäkin saatoin kuulla kuinka he hiljaa tirskuivat,\nsillä minä valvoin myöhään, silloin sattui olemaan niin kiire.\nSeuraavana päivänä tulee Åström tänne aivan mustana muodoltaan ja\npyytää tavata kauppaneuvosta. Kauppaneuvos ei ottanut vastaan häntä\nkonttorihuoneessa, vaan vei saliin. Ja ovet suljettiin. Mutta ennen\npitkää alkaa sieltä kuulua kauheaa toraa, rähinää ja melua. Äkkiä\nhiljenee kaikki ja hetken perästä karkaa Åström meille kertomaan, että\nkauppaneuvos kuolee. Hän oli niin suuttunut, että sai halvauksen... Se\nnainen oli ollut Åströmin nuori, sinisilmä tytär.\n\nEDITHA (on kuunnellut aivan typertyneenä kauhusta. Riuhtaisee itsensä irti)\n\nTe valehtelette! Te valehtelette!\n\nLAHTONEN (katkeralla vahingonilolla)\n\nLuulkaa te vain niin!\n\nEDITHA (koettaa rauhoittua)\n\nTietääkö äitini... tarkoitan: oletteko te äidilleni sanonut tämän?\n\nLAHTONEN\n\nEn juuri tällä tavalla. Mutta kyllä hän aavistaa. Åström oli niin\nhienotunteinen kun hän komerserodinnan puheilla oli, ettei hän kertonut\ntyttärestään mitään. Mutta aavistaa komerserodinna. En tiedä mistä\nlienee saanut vihiä. Tirehtööri Willardt tietää. Ja hän, hän käski\npaikalla sanoa irti Åströmin.\n\n(Nauraa häijysti.)\n\nEDITHA (yhtä häijysti)\n\nSe oli hänelle oikein! Se oli hänelle oikein! Jos hän on minun isästäni\ntällaista kertonut, niin hänen on heti paikalla lähdettävä meidän\ntyöstämme. Älköönkä enää tulkokaan tähän taloon... ei ikinä, ei\nikinä! Minun ei käy häntä sääli vaikka hän nälkään kuolisi! Tuohon\nsilmieni eteen! Kun minä muistan miten isäni häneen luotti, miten häntä\nalituisesti lahjoilla muisti... ja tällä tavalla mies palkitsee! Oo kun\nminä voisinkin häntä rangaista niinkuin minä tahtoisin...\n\nLAHTONEN\n\nTiedättekö, neiti Ahlfelt, että Åströmillä on poika, joka istuu\nlinnassa murhasta ja toinen, joka on täysi hampuusi...?\n\nEDITHA\n\nSe on hänelle oikein se! Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen\npolveen..! Mutta mitä se tähän kuuluu?\n\nLAHTONEN\n\nÅström vaati kauppaneuvosta tilille lapsistaan.\n\nEDITHA\n\nOo! Kuinka hän uskalsikin! Miksei hän ollut kasvattanut lapsiaan?\n\nLAHTONEN\n\nÅströmin poika murhasi toverinsa humalapäissään.\n\nEDITHA (ylpeästi)\n\nEntä sitten!\n\nLAHTONEN\n\nKauppaneuvoksen kapakassa pojat olivat humalansa saaneet.\n\nEDITHA (ikäänkuin olisi lyöty kasvoille)\n\nKyllä... kylläpä te osaatte! Tehän olette aivan kuin\nadvokaatti... Miksi he menivät kauppaneuvoksen kapakkaan?\n\nLAHTONEN\n\nMiksi kauppaneuvoksen kapakka niin kauniisti houkutteli? Katsokaas,\nneiti Ahlfelt, se tytär, se Aino, se oli isänsä silmäterä. Kaunis\ntehtaantyttö. Se hoiti isänsä taloutta, äitihän on kuollut. Se kävi jo\npienempänä täällä tuomassa isälleen ruokaa. Silmänruokaa se oli koko\ntyttö. Kauppaneuvoksella oli hyvä silmä näkemään naisia...\n\nEDITHA\n\nTe valehtelette, te valehtelette! Tekin uskallatte. Mutta luuletteko\nte, että minä hetkeäkään uskon sanoihinne. En...! Voi, isäni, isäni,\nmitä ihmiset uskaltavat heti kun sinä silmäsi ummistit! En olisi\nluullut että tekin... juuri te! Mitä te olisitte ilman minun isääni?\nKadulta hän teidät korjasi, puetti, kouluun pani — minua hävettää että\nminun täytyy johdattaa mieleenne tämä kaikki. Mitä te olisitte ilman\nminun isääni!\n\n(Nauraa häijysti.)\n\nLAHTONEN (nauraa samaan tapaan)\n\nMikä teitä hävettää? Hienosteleminen sikseen. Alastoman totuuden\nminäkin teille paljastin. Katsokaas, neiti Ahlfelt... minunkin isäni\noli aikoinaan työmies kauppaneuvoksen tehtaalla. Hän joi säännöllisesti\nkaiken palkkansa takaisin kauppaneuvokselle. Yhtä säännöllisesti kuin\nse kauppaneuvoksen konttorista hänelle maksettiin. Isä ja sisaret\nkuolivat kurjuuteen. Minä olisin kai kanssa mennyt...\n\nEDITHA\n\nJollei isäni olisi teitä pelastanut.\n\nLAHTONEN\n\nOlisiko kauppaneuvoksen ehkä pitänyt antaa minunkin kuolla?\n\nEDITHA\n\nKuinka kauheita te puhutte!\n\nLAHTONEN\n\nMiksi te, neiti Ahlfelt, luulette kauppaneuvoksen minut pelastaneen?\nRikkaalle miehelle tuli sellainen oikku! Näki risaisen lapsen\nkapakkansa rappusilla talvi-iltana... otti niskasta, vei lyhdyn alle...\nKaunis lapsi! Käski laputtaa jäljessään kotiin — jos minä olisin\nollut ruma nulkki, olisin saanut jäädä siihen rappusille. Meitä oli\nsiinä joka ilta lapsia, eikä koskaan muita »pelastettu» kuin minut.\nKuten sanottu: rikkaalle miehelle tuli päähänpisto. Pääsin kyökkiin\nlihapatojen ääreen... Ensi yöt nukuin kopissa koiranpentujen kanssa...\n\nEDITHA\n\nLakatkaa, lakatkaa... en tahdo kuulla... en tahdo...\n\nLAHTONEN\n\nSiellä oli lämmin ja hyvä... Koiranpenikat nuolivat ja pitivät\nhyvänä... Ne olivat oikeastaan onnellisia päiviä. Paljon pahempia tuli\nsitten, kun aloin ymmärtää ja ajatella... Kerran me iskimme silmämme\nsamaan tyttöön... minä ja kauppaneuvos Ahlfelt... Sen tytön takia antoi\nkauppaneuvos minulle korvapuustin. Tiedättekö... se polttaa vieläkin!\nTai se poltto oli jo poissa...\n\nEDITHA (hampaita kiristellen)\n\nOo... että se Polttaisi... polttaisi, aina ja alituisesti!\n\nLAHTONEN (huomaamatta hänen viime sanojaan, hellästi)\n\nSe poltto oli jo poissa... Minä annoin kaikki anteeksi teidän\ntähtenne. Teidän tähtenne minä vielä olen pitänyt vastaan, mutta nyt\nsulku auki...!\n\nEDITHA (vääntelee käsiään, hetkellisen säälin valtaamana)\n\nEi noin... ei noin...\n\nLAHTONEN (heltyneenä)\n\nVoi Editha neiti, suokaa minulle anteeksi. Olen tehnyt väärin. Te\nolette viaton. Ei minun olisi pitänyt teidän rauhaanne repiä. Mutta kun\nminä itse olen kuin helvetissä. Pelastakaa te minut! Te yksin, te sen\nvoitte! (Viskautuu maahan, syleilee Edithan polvia.) Minun pääni päällä\nlepää kirous, kirous isän pahoista teoista... ottakaa pois kirous!\n\nEDITHA\n\nMinä? Kunhan ei kirous lepäisi...\n\n(Koskettaa päätään, ei laisinkaan\nmuista Lahtosta, joka on kätkenyt päänsä hänen helmaansa ja lepää siinä\nkuin lapsi.)\n\nLAHTONEN\n\nTe yksin voitte minua auttaa. Minä menen hukkaan ilman teitä.\nArmahtakaa minua!\n\n(Suutelee hänen käsiään.)\n\nEDITHA (herää, riistää itsensä irti, inhoten)\n\nOletteko te armahtanut minua? Ei, ei, ei, minä en armahda teitä! Te\nolette minun isästäni... Se ei ole totta, se ei ole totta. Minä en\nusko... Sinä minun ylpeä, armas isäni, sinä minun aurinkoni —\nälä pelkää että minä uskon! Ei epäillyksen varjoakaan tule meidän\nvälillemme! Sinä loistat minun sisässäni, minä tiedän että kaikki mitä\nteit oli kaunista.\n\nLAHTONEN (on noussut. Käheällä äänellä, kuivin silmin)\n\nKas niin sen kuuliaisen tyttären pitää puhua! No niin silmä silmästä,\nhammas hampaasta. Te ette ole säälinyt minua, en sääli minäkään teitä.\nMinä näytän teille kaikki toteen. Työmiesten vaimot ja tyttäret saavat\nitse puhua. En käännä heitä takaisin, kun he tulevat kohtaloaan\nvalittamaan. Kauppaneuvoksen tyttären luo lähetän. Minä näytän vielä\nkaikki toteen.\n\nEDITHA (taistelee pelkoa ja epäilystä vastaan)\n\nNäyttäkää, näyttäkää! Totuus voi vain kirkastaa isäni muistoa!\n\nLAHTONEN (nauraa raa'asti)\n\nSepähän nähdään...! Juuri tuossa missä te nyt seisotte, se tapahtui.\nTuohon tuoliin, juuri tuohon tuoliin raukesi kauppaneuvos... Kun minä\ntulin huoneeseen, oli hänen nenänsä vääntynyt sivulle, silmät olivat\nnurin kuin kuolleella. Juuri tuossa missä te nyt seisotte. Ja juuri\nsiinä, Editha neiti, pitää teidän kuulla todistajat... (Editha on kuin\npainajaisen alla jäänyt liikkumattomaksi. Tuijottaa permantoon, vie\nsilmänsä tuoliin, ei pääse paikalta.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\nSama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Seuraava päivä, illansuu.\nKomea kuusi keskellä lattiaa. Editha koristelee kuusta, jää silloin\ntällöin mietteisiinsä, vetää syvältä henkeä, sivelee otsaansa.\nLahtonen tulee kiireesti perältä. Sanoo ohi astuessaan hyvää iltaa,\nhäviää konttorihuoneisiin, palaa käsivarrella muutamia unohtuneita\njoululahjakääröjä, katselee hetkisen Edithaa ja kuusta.\n\nLAHTONEN\n\nToivon että jaksatte hyvin, neiti Ahlfelt.\n\nEDITHA (kylmästi)\n\nKiitoksia.\n\nLAHTONEN (hetkisen perästä)\n\nOlen teille erityisesti kiitollisuuden velassa.\n\nEDITHA (entiseen tavaan)\n\nNo, mistä?\n\nLAHTONEN\n\nNoo... hyvyydestänne...\n\nEDITHA\n\nTe tiedätte että minä siedän teidän seuraanne vain äitini tähden. Hän\nei saa huomata mitään. Muuten totisesti en...\n\nLAHTONEN\n\nTe olette sen suvainnut selvästi osoittaa.\n\nEDITHA\n\nMitä te nyt oikein tarkoitatte?\n\nLAHTONEN\n\nKun almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi\ntekee. Huomaan että te olette sillä tavalla antanut.\n\nEDITHA (muistaa äkkiä)\n\nKuulkaa... eihän lankoni vain...\n\nLAHTONEN (nauraa pahasti)\n\nVasen käsi tiesi siis kuitenkin mitä oikea kätesi teki.\n\nEDITHA\n\nOnko lankoni siis todella sanonut teidät irti?\n\nLAHTONEN (koettaen solmia hänet sanoihinsa)\n\nMillä perusteella neiti Ahlfelt niin luulee...?\n\nEDITHA\n\nSillä että lankoni siitä jotakin puhui...\n\nLAHTONEN\n\nJa te...?\n\nEDITHA\n\nMinä...? Aaa... te luulette että minä... ehkä häntä siihen\nkehoitin! (Vihaansa pidätellen.) Te olette... te olette... (nauraa\nhäijysti). Minun olisi pitänyt osata sitä odottaa.\n\nLAHTONEN\n\nNo mutta sanokaa mitä muuta järjellistä syytä tirehtöörillä olisi\nsanoa minut irti? Kaksikymmentä vuotta olen ollut kauppaneuvoksen\npalveluksessa... Kaksikymmentä vuotta! Paras aika elämästäni meni\nsiihen... Meille tuli tirehtöörin kanssa pieni mitätön riita. Hän\nväitti että minä panin pullot liian täyteen. Minä sanoin ettei pulloon\nmene enemmän kuin menee.\n\nEDITHA\n\nMutta jos te kaasitte yli.\n\nLAHTONEN\n\nJoka on ollut kauppaneuvoksen palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ei\nkaada yli. »Pullo täyteen», oli kauppaneuvoksen tapana sanoa, »mutta\nei tippaakaan yli». Ja tämän minä sanoin tirehtöörille ja hän vastasi\nsiihen: »Niin tehtiin kauppaneuvoksen aikana, mutta ei enää minun\naikanani. Nyt määrään minä!»\n\nEDITHA\n\nLankoni on voinut sanoa teidät irti siksi ettette ole oikein\nraitis...\n\nLAHTONEN (rupeaa nauramaan)\n\nMutta eihän koko liike kannattaisi, jos ihmiset rupeisivat raittiiksi...!\nJos minä olisin juonut muitten tavaroita, niin voitaisiin minua\nsyyttää, mutta minä olen aina uskollisesti juonut kauppaneuvoksen\ntavaroita.\n\nEDITHA\n\nKyllä te meidän puolestamme olisitte saanut olla juomatta. Emme mitään\nolisi hartaammin toivoneet.\n\nLAHTONEN\n\nEttekö te siis todella ole vaikuttanut siihen...? Ei, ei, teidän ei\ntarvitse vastata, minä näen sen teidän silmistänne ja minä riemastun\nniin, että tahtoisin pusertaa teidät kuoliaaksi käsissäni...\n\nEDITHA\n\nEttä te kehtaattekin käyttää hyväksenne asemaanne! Te tiedätte miksi\nminä en aja teitä ulos ovesta...\n\nLAHTONEN (hellästi, ikäänkuin viluissaan)\n\nMinun on nälkä, Editha neiti! Nälkäisen täytyy varastaa leipää jollei\nsitä muuten saa...\n\nEDITHA\n\nYlpeä sielu kuolee nälkään mieluummin kuin varastaa...\n\nLAHTONEN\n\nTe ette koskaan ole nähnyt nälkää...! Kuinka kaunis te olette\nvihassanne! Kaunis olette kuin Herran enkeli... Minulla on hurskas\näiti, joka puhuu minulle enkeleistä. Hän silittelee päätäni, rukoilee\nja kutsuu enkeleitä minua vartioimaan. Kerran olin minä kysynyt häneltä\n— onko enkeli sellainen kuin kauppaneuvoksen Editha...\n\nEDITHA (taistelee heltymistä vastaan)\n\nMitä te nyt niistä kerrotte... ovatko joululahjat kunnossa?\n\nLAHTONEN\n\nSanokaa minulle... te rakastatte toista...\n\nEDITHA\n\nMenkää nyt ja antakaa minun olla. Te olette kauhea.\n\nLAHTONEN\n\nNyt te sanoitte toden sanan. Kauhea minä olen! Sisässäni on kauheaa,\npolttaa, polttaa ja löyhkää. Helvetti siellä on...\n\n(Editha vaipuu lamaan tuolille hänen sanojensa aikana. Palvelustyttö\navaa perältä oven. Salokannel tulee reippaasti.)\n\nSALOKANNEL\n\nHyvää iltaa...\n\nLAHTONEN\n\nAa...! Koska lohduttaja tulee, se pyhä henki... niin minun on aika\nväistyä — — —\n\n(Menee perälle.)\n\nEDITHA (on kirkastunut, karannut ylös)\n\nKuinka hyvä että sinä tulit!\n\nSALOKANNEL\n\nMitä... mitä hän tässä puhui?\n\nEDITHA\n\nTyhmyyksiä! Emme ajattele niitä. Kuinka sinä osasikin tulla juuri tällä\nhetkellä! Tunsitko että minä koko sielullani huusin sinua luokseni?\n\nSALOKANNEL\n\nTunsin. Kuule, ilta on ihana, tähdessä taivas, tule kävelemään.\n\nEDITHA (keveästi)\n\nTulen... Tai jos ajaisimme! Mikä elämänhalu minussa heräsi kun sinä\ntulit. Tahtoisin juosta, juosta ja huutaa! Tahtoisin sinun kätesi ottaa\nja lähteä lentoon...\n\nSALOKANNEL\n\nMe lähdemme, sinä pyhä henkeni, sinä elävä runoni...\n\nEDITHA (äkkiä)\n\nMutta meillähän on kuusijuhlan vietto...\n\nSALOKANNEL\n\nMitä sinä siitä? Tule!\n\nEDITHA\n\nTäytyy minun jäädä... mamman tähden...\n\nALLAN WILLARDT (tulee perältä)\n\nOhoo, lankomies!! Terve, terve... No, sinä voit paksusti, kuten\nnäkyy. Ja huomenna on kihlaus lehdissä. Se oli oikein se. No paina\npuuta, paina puuta...\n\nSALOKANNEL\n\nAion viedä Edithan kävelemään.\n\nWILLARDT\n\nÄä, ehditte te vielä kävelläkin. Lauteerataan nyt ja pidetään lyhtiä.\n\n(Painaa hänet istumaan.)\n\nEDITHA\n\nIlta kuuluu olevan niin kaunis...\n\nWILLARDT\n\nTulee niitä toisiakin kauniita iltoja. Kuule Salokannel, mitä sinä nyt\npidät tuosta (viittaa Edithaan) Pariisin matkan päälle?\n\nSALOKANNEL\n\nOlen varsin tyytyväinen. On hänessä jotakin vähän vierasta, mutta se on\nvain pikanttia ja menee menojaan...\n\nWILLARDT\n\nSuoraan sanoen, olisin minä toivonut, että hän olisi vähän\npariisiiaistunut. Toisista näkee ihan päältäpäin, että he tulevat\nPariisista — ei tästä Edithasta sitä huomaa. Tukka ihan entisellään...\nKun tässä tuonnoin yksikin naikkonen sieltä meidän kaupungista tuli\nPariisista, niin sen oli tukkakin niin, niin tällätty, että...\nniin se oli yhtenä rytönä, ettei olisi luullut minkään kamman sitä\noikaisevan, mutta fiiniä se vain oli...! Ja käy Pariisissa eikä nouse\nEiffeltorniin...! Kuuluvat aikovan repiä koko tornin.\n\nEDITHA\n\nAikovatko? En minä siitä mitään kuullut.\n\nWILLARDT\n\nNiin oli meidän lehdissä. No, kai sinä kävit sellaisessa\npariisilaisessa... hm... yöpaikassa... sellaisessa Mulängruusissa...\n\nEDITHA (naurahtaa)\n\nEn käynyt. (Sulhaselleen.) Katso, kaikki kysyvät ensiksi Moulin Rougea.\n\nWILLARDT\n\nTarkoitan: sellaisessa hienommassa. Niitä kuuluu löytyvän oikein\nhienoja... rikkaita varten, joissa käy hienoja naisiakin.\n\nEDITHA\n\nEn käynyt... Minne Sigrid ja mamma jäivät?\n\nWILLARDT\n\nPariisista tulee ja sotkee pois selvät asiat! No jo nyt jotakin...!\nJäivät Rolfin luo. Kun sen pikku miehen piti sairastua. Kylmettyi kai\njossakin matkalla.\n\nSALOKANNEL\n\nVai on Rolf sairas...\n\nEDITHA\n\nEi mitään vaarallista. Mutta ei hän tänään pääse kuusta katselemaan...\nJa se on vahinko se.\n\nWILLARDT\n\nNo, kunhan hän nyt paranee huomiseksikin... Mutta kuules svookeri,\nmillä lailla me nyt alamme tätä lafkaa hoitaa? Mikäli minä tänään olen\nehtinyt kirjanpitoa kontrolloida, on johto viime aikoina ollut suoraan\nsanoen rempallaan. Ja mikä on merkillisintä, ei ukko vainaja itsekään\nenää viime aikoina näytä entisellä täsmällisyydellä ja energiallaan\njohtaneen asioitaan...\n\nEDITHA\n\nSitä minä en voi uskoa.\n\nWILLARDT\n\nÄlä nyt suutu, madmoaselli, en minä millään lailla tahdo loukata.\nPäinvastoinhan minä suuresti kunnioitan ja ihailen setää. Mutta\ntotuuden nimessä minun täytyy se sanoa.\n\nSALOKANNEL\n\nJaa, minä en ymmärrä afääreistä mitään.\n\nWILLARDT\n\nEi sitä sillä lailla saa sanoa. Jumalakin rankaisi sitä\npahaa palvelijaa, joka kaivoi leiviskänsä maahan. Meidän täytyy\nkoettaa ymmärtää. Runoilijoidenkin. Sinä saat aikoinasi käsiisi suuria\nkapitaaleja. Täytyy se tietää minne ne plaseeraa.\n\nSALOKANNEL (nauraen)\n\nNo, sen kai sentään aina tietää...\n\nWILLARDT (nauraa niinikään)\n\nSen kyllä uskon. Mutta täytyy osata hoitaa leiviskäänsä kasvun kanssa.\nEttä lapsillekin jotakin jää... Niin, niin. Teillä voi olla lapsia ja\ntuleekin olla lapsia. Ei se avioliitto mitään ole ilman niitä. Kenelle\nminäkään raataisin ja puuhaisin, jollen pikku Rolfille. Se käy niin\nrakkaaksi, se sellainen pikku faari... Meiltä kuoli ensimmäinen\nlapsi... Kyllä se oli raskasta... Mutta niitä tulee uusia.\n\nEDITHA\n\nKuule, Allan, oletko sinä todella sanonut irti Lahtosen?\n\nWILLARDT (muuttuneella, järkähtämättömällä äänellä:)\n\nOlen.\n\nEDITHA\n\nMutta miksi?\n\nWILLARDT\n\nÄlä rupea häntä puolustamaan. Minä en millään ehdolla huoli hänestä.\nHän on täällä tehnyt aivan auttamattomia tyhmyyksiä ja juo... ja\ntuhlaa. Voithan sinä käsittää, ettei tällaisessa toimessa voi pitää\nmiestä joka juo...\n\nEDITHA\n\nHän vastasi, kun hänelle siitä sanoin, että meille on edullista, että\nhän juo — rahat joutuvat takaisin meille.\n\nWILLARDT\n\nHän pitää hyvin puoliaan ja pettää sinua minkä jaksaa. Ostaako hän muka\nmitä juo...? Ehei! Hän otta noin vain.. Kuka häntä voisi kontrolloida.\nSinä närkästyt niin hänen puolestaan, että luulisi sinun pikiintyneen\nkoko mieheen.\n\nEDITHA\n\nAllan!\n\nWILLARDT\n\nSitäpaitsi olen saanut siitä ihan tarpeekseni, että minulle alituisesti\nkerrotaan kuinka tehtiin kauppaneuvoksen aikana. Nyt määrään minä ja\nkauppaneuvoksen aika on ollut ja mennyt. Suo anteeksi... mutta niin\nse on!\n\nEDITHA\n\nMutta onhan luonnollista, että isän vanhat palvelijat muistelevat\nkuinka isän aikana tehtiin. Jollet sitä kärsi, niin sittenhän sinun\npitäisi erottaa kaikki isän aikaiset.\n\nWILLARDT\n\nMinä olenkin valmis sen tekemään, jos se käy tarpeelliseksi.\n\nEDITHA\n\nIsän vanhat työmiehet!\n\nWILLARDT\n\nHuomaa: jos se käy tarpeelliseksi. Toivottavasti ei se käy. Kuitenkin:\nkuinka vaikea on saada naisväkeä mitään ymmärtämään! Katso nyt:\nensimmäinen ehto afäärin menestymiseen on, että työväki ehdottomasti\nkunnioittaa ja tottelee isäntäänsä. Mutta kuinka voi se sitä tehdä,\njos se yhtämittaa inttää vastaan: niin ja niin tehtiin entisen isännän\naikana.\n\nEDITHA (punnitun ilkeästi)\n\nMinä ymmärrän. Sinä pelkäät isäni muistoa. Sinä pelkäät, ettet jaksa\npysyä isän tasalla. (Hyväntahtoisemmin:) Älä lennä korkeammalle kuin\nsiivet kannattavat. Et sinä eikä kukaan muu mies nouse isän tasalle.\n\nWILLARDT\n\nNoo... siitäkin voi olla eri mieliä.\n\nEDITHA (leimahtaen)\n\nMitä sinä tarkoitat? Uskotko sinä noihin juoruihin? Kuule, Allan, sano\nsuoraan mitä sinä...\n\nWILLARDT (jäniksen käpälällä)\n\nEn minä mitään tarkoittanut. Päinvastoin. Isäsi oli erinomainen\nafäärimies, afäärinero kerrassaan. Alkaa mies kaksin tyhjin käsin ja\njättää vaimolleen ja lapsilleen kivimuureja ja huviloita ja tehtaita\nja... Jos minä vain voisinkin tulla hänen kaltaisekseen! En muuta\ntoivoisi... Tahdotkos, niin minä tänä iltana, kun kaikki ovat koolla,\npidän sedän kunniaksi pienen muistopuheen?\n\nEDITHA (epäilyksensekaisella ilolla)\n\nVoisitko pitää?\n\nWILLARDT\n\nMiksen voisi? Sellaisen jylisevän ylistyspuheen että, että... Pidän\nkuin pidänkin, niin saavat kaikki nähdä, etten minä suinkaan ole\ntahtonut halventaa kauppaneuvoksen muistoa, vaikka olen herra Lahtosen\nsanonut irti...\n\nEDITHA\n\nVoi kuinka hauskaa...! Kuinka minä siitä iloitsen! Voitko sinä todella\npitää sellaisen puheen?\n\nWILLARDT\n\nOll reit, sanoi enkelsmanni. Etkö sinä usko, että minä olen puheita\npitänyt. Nytkin kun erosin entisestä toimestani ja minulle pidettiin\nkekkerit ja tietysti puheita, vastata pirautin kumminkin... viiteen\npuheeseen yhtenäkin iltana.\n\nEDITHA\n\nVai niin, vai niin...\n\nSALOKANNEL\n\nEn siis saa sinua kävelemään? Ehkä minä sitten lähden yksin...\n\nEDITHA\n\nEi, Armas... ei vielä...\n\nWILLARDT\n\nMihin sinulla nyt on sellainen kiire? Etkö sinä tahdo ensinkään nähdä\nminun eukkoani?\n\nSALOKANNEL\n\nJohan minä aamupäivällä kävin täällä.\n\nWILLARDT\n\nNo, vaikka nyt yhtä menoa olisit yönkin lisää? Ei lisä pahaa tee...\nTuossahan ne jo ovatkin...! Kuinka Rolf voi?\n\n(Rvat Ahlfelt ja Willardt tulevat sylitysten perältä.)\n\nSIGRID\n\nHän nukkui. Kas Armas!\n\nSALOKANNEL\n\nNiin, täällä minä taas olen.\n\nRVA AHLFELT\n\nSe on hyvä se... Jos te tietäisitte kuinka turvalliselta tuntuu, kun\nte lapset olette täällä. Olen kuin toinen ihminen. Kun vain pikku Rolf\npian paranisi.\n\nSIGRID\n\nHuomenna hän on terve. Se menee häneltä aina niin pian, kun vain saa\nhänet pysymään sängyssä.\n\nWILLARDT\n\nKyllä te Edithan kanssa voisitte lähteä Valhallaan vaikkapa tänä\npäivänä.\n\nEDITHA\n\nEi, nyt tahdon minä jäädä kuulemaan puhettasi.\n\nSIGRID\n\nPitääkö Allan puheen?\n\nWILLARDT\n\nPäätimme tässä että pitäisin pienen puheen työmiehille. Muistopuheen,\nkoska setä nyt on poissa...\n\nSIGRID\n\nMamma, sinä et jää sitä kuulemaan. Sinä sitten taas hellyt ja se on\nniin rasittavaa.\n\nSALOKANNEL (rva Ahlfeltille)\n\nMinä kävin puutarhurilla. Hän tekee taustan kuusista ja eteen tulee\npalmunlehtiä ja valkeita liljoja. Kello yhdeksän ammulla on mies\nhautausmaalla, jollei täti telefonissa määrää toista aikaa.\n\nRVA AHLFELT\n\nKiitos, Armas. Kyllä se sopii. Heillä on tietysti huomenna paljon työtä.\n\nEDITHA (Willardtille)\n\nSinä puhut täällä?\n\nWILLARDT\n\nNiin, kai se tekee paraimman efektin täällä, kuusen palaessa.\n\nSIGRID\n\nSääli, ettei kuusi mahtunut alasaliin, niin ei olisi tarvinnut tuoda\nkoko joukkoa tänne ylös. Mikä siinä lieneekin, että työväen vaatteista\naina lähtee niin paha haju... anteeksi ruma sana!\n\n(Nauraa.)\n\nRVA AHLFELT\n\nNo, kerran vuodessa! Alfred totutti heidät siihen. Alasali on niin\nikävä ja ahdas... Saavat edes köyhät pienet lapset nähdä kauniin\nhuoneen kerran vuodessa.\n\nWILLARDT\n\nTjaa...! Nykyajan työväki —! Se voi heissä vain lisätä\ntyytymättömyyttä, jota heissä, Jumala paratkoon, on liiaksikin.\n\nSIGRID\n\nMikä sinulle taas tuli, mamma...? Sinä kärsit. Mehän rakastamme sinua\nkaikki. Puhuisit kerran.\n\nRVA AHLFELT\n\nSitä on niin paljon.\n\nWILLARDT\n\nHuolet hiiteen, mamma! Te menette Edithan kanssa Valhallaan ja me\njäämme Sigridin ja Rolfin kanssa tänne taistelemaan. Voi, voi, minäkös\nlaajennan tätä liikettä...\n\nRVA AHLFELT\n\nLaajennat liikettä...\n\nWILLARDT\n\nNiin, mammaseni. Tämä talo alkaakin jo näyttää niin ränstyneeltä,\nettei sitä viitsi katsella. Minä laitan tähän uuden ja muhkean,\nsellaisen, että Helsinki ihmettelee. Saatte nähdä että tulot nousevat\nuskomattomiin... Sitten voit sinä, sosialistifröökynä, saada\nvaikkapa automobiilin.\n\nEDITHA (koettaen laskea leikkiä)\n\nAutomobiilista en huoli vaikka maksaisit. Pariisissa sain niistä ihan\ntarpeekseni.\n\nSALOKANNEL\n\nEi, kuule, ei ne hullumpia ole! On niin suurenmoista, että etäisyydet\nkatoavat...\n\nSIGRID\n\nMamma... tule levolle...\n\nRVA AHLFELT\n\nVoi, lapset, ette te minua ymmärrä...\n\nSIGRID\n\nMutta puhuisit nyt.\n\n(Rva Ahlfelt ravistaa päätään, jää tuijottamaan eteensä, Editha ja\nSalokannel seuraavat häntä levottomina, koettavat ylläpitää hilpeyttä.)\n\nWILLARDT\n\nEt huoli automobiilista! Se on uuden ajan merkillisin keksintö. Kun\nminä viimeksi kävin Saksassa, koetin sitä masinaa ja se vei kuusi\npeninkulmaa tunnissa se on pikajunan vauhti!\n\nEDITHA\n\nEn tiedä muuta kuin että Pariisissa ne aina tulivat tielleni.\nPuistoissa, kaduilla... aina ne olivat kumoon ajaa.\n\nÄänettömyys.\n\nRVA AHLFELT (kuin unessa)\n\nVaikeaa... vaikeaa on kadottaa mies, jota on rakastanut, jonka kanssa\non elänyt avioliitossa niin kauan... Lapset... teidän isänne oli\nkaunis... ja uljas... päätä pitempi muita miehiä... ja hyvä...\n\nEDITHA (puhkeaa hehkuen)\n\nOli! Oli...!\n\nRVA AHLFELT\n\nMe olimme kerran ratsastamassa... hänellä oli musta Ajax, minulla\nvalkea Troll... päivä paistoi, syksy hehkui kaikissa väreissään...\nIlma oli niin kirkasta että se lemusi ja helisi... Ajoimme\nkäyntiä. Hän laski leikkiä hunnustani, joka ei ottanut liehuakseen.\nSanoi että minä olen kuin siipeen ammuttu lintu. Hunnun olisi pitänyt\nliehua. Hän oli sen tuonut Konstantinopolista, se oli kevyt kuin\nhämähäkinverkko... mutta ilma oli liian tyyni ja ehkä vähän kostea.\nPuna oli hänen poskillaan, korvan juuressa tukka kiharaa, valkoiset\nhampaat loistivat, silmät nauroivat ja joka jäsenestä pulppusi terveys\nja ilo... Tienkäänteessä, siinä missä ne kolme kaunista kuusta seisoo,\ntuli vastaan kaksi vaimoa ja lapsia, maalaisia. He pysähtyivät... ja\nliittivät kätensä ristiin ja niiasivat syvään ja minä näin kuinka\nheidän huulensa liikkuivat ikäänkuin olisivat sanoneet: siunatkoon!\nMutta hän pisti käden taskuunsa ja viskasi vaimoille kultaa... Ja\nkun vaimot itkivät kiitollisuudesta, nauroi hän, nauroi äänellään\nja silmillään ja rupesi sitten viheltelemään sitä tuttua säveltä\nRigolettosta... Häntä täytyi rakastaa...\n\nEDITHA\n\nNiin täytyi! Oi minun isäni, minun isäni!\n\nRVA AHLFELT (herää)\n\nTiedättekö mitä on kun kuolee sellainen mies... Sitä tuskaa ei taida\nkuvata. (Hiljaa.) Ja kun sitten tulee jotakin vielä kauheampaa. Ja nyt\non ilmassa jotakin vielä kauheampaa. Pahat ihmiset... puhuvat... Pahat\nihmiset eivät tahdo antaa minun... valkeilla liljoilla koristaa hänen\nhautaansa.\n\nWILLARDT\n\nOhoo! Köyhemmätkin hankkivat liljoja haudoilleen. Vaikka me panisimme\nkultasepät takomaan liljoja kullasta ja hopeasta! (Nauraa.) Ei meiltä\nrahat lopu!\n\nSIGRID\n\nEmme välitä ihmisistä. Ne ovat niin kiittämättömiä, vaikka pappa\nlahjoitti köyhille tuhansia vuodessa...\n\nRVA AHLFELT\n\nEi se ole sitä...\n\nWILLARDT\n\nOle huoleti, mamma, kyllä minä opetan maailmalle huutia. Ne luulevat,\nettä nyt sitä kelpaa, kun kauppaneuvos kuoli, mutta minä elän, minä!\n\nRVA AHLFELT\n\nEi, ei, ei... Tämä kauppa... ei tämä ole hyväksi. Se vaivaa minua\nsekin. On niin kummallista. En minä ole sitä tullut ajatelleeksi. Enhän\nminä koskaan täällä käynyt isänne eläessä... Me olemme saaneet varoja,\nmutta kovin moni ihminen on tullut onnettomaksi...\n\nWILLARDT\n\nMutta nyt mamma puhuu ihan kuin raittiusväki, niinkuin mikäkin\nvesipoika!\n\nRVA AHLFELT\n\nEtte te ymmärrä minua, lapset...\n\nSALOKANNEL\n\nTäti on liian herkkä ja helläluontoinen. Tietysti yhteiskunnan pohjalla\non paljon pimeää ja sairasta. Ne ovat lääkärin asia. Jokainen ei ole\nlääkäriksi syntynyt...\n\nSIGRID\n\nOnnetonta ettet sinä, Allan, heti päässyt irti toimestasi. Mamman ei\nkoskaan olisi pitänyt tulla tänne ja jäädä tänne. Olisi mennyt miten\nhyvänsä.\n\nWILLARDT (Salokanteleelle)\n\nKyllä niiden akkain kanssa käskee...! Mutta ettei sitä joukkoa jo ala\nkuulua!\n\nRVA AHLFELT (ei ole huomannut viime sanoja)\n\nMinun silmäni ovat äkkiä ikäänkuin auenneet. En minä ennen huomannut\nkun tuli vastaan humalainen. Ne olivat kuin kiviä ja kantoja vain.\nMutta nyt ne kaikki pistävät silmiini. Aina tulee mieleeni: meidän\nliikkeestäköhän tuo on juonut? Ja minulle tulee niin vaikea olla. Ehkä\nsillä miehellä on kotona perhe, joka näkee nälkää. Ja mies vain juo. On\nkuin se olisi minun syyni.\n\nWILLARDT\n\nMamma on sairas! Ei nuo ole terveen puheita!\n\nRVA AHLFELT\n\nVoi olla... Minä uskon, että minä olen sairas... tai ainakin hyvin\nlapsellinen. Mutta te ette ymmärrä kuinka se kalvaa...\n\nSIGRID\n\nKyllä se menee, kun pääset kotiin Valhallaan.\n\nRVA AHLFELT\n\nKun minä pelkään, ettei mene... Ja kun täällä silloin kerran tapahtui\npuukotus ja se mies sen seurauksesta kuoli, niin oli minusta kuin minä\nolisin ollut murhaaja.\n\nJää tuijottamaan eteensä.\n\nLAHTONEN (tulee perältä)\n\nVieraat saapuvat. Otanko minä vastaan... vai?\n\nWILLARDT\n\nEi helkkarissa! Kyllä minä tulen. Kreivin aikaan kerrassaan.\n(Salokanteleelle.) Tule pois veli! Täällä on noiden naisten kanssa kuin\nhäkissä...\n\nSALOKANNEL\n\nEi, kyllä minä lähden klubiin. Ei minulla ole mitään tekemistä täällä.\n\nWILLARDT\n\nNo niin, terve mieheen sitten.\n\n(Katoaa perälle Lahtosen jälkeen. Sigrid ja Editha ovat äitinsä\nympärillä.)\n\nEDITHA\n\nEt sinä jaksa olla ylhäällä.\n\nRVA AHLFELT\n\nKyllä minä jaksan. Työmiesten luo minä nyt menen.\n\nSIGRID\n\nSinä tulet levolle.\n\nRVA AHLFELT\n\nMinun täytyy jaksaa. Tulkaa tekin, lapset.\n\n(Etenevät perälle päin. Ovessa pidättää Salokannel Edithan.)\n\nSALOKANNEL\n\nMinä lähden nyt, emmekä siis tapaa ennenkuin huomenna Valhallassa.\n\nEDITHA\n\nNiinkö...\n\nSALOKANNEL\n\nMenikö minun päiväni taas pilveen? Mikä nyt tuli? Tädin sairas puheko...?\n\nEDITHA\n\nEi se ollut sairasta. Kyllä se oli oikein... järkevää.\n\nSALOKANNEL\n\nÄlähän... kyllä sinä itsekin olet sairas, jos sitä järkevänä pidät.\n\nEDITHA\n\nEhkä olen... sairas.\n\nSALOKANNEL\n\nKuljetko unissasi...? Herää, Editha! Kuulehan... muistatko mikä päivä\nhuomenna on?\n\nEDITHA (sulaa)\n\nMuistan... Ovatko ilmoitukset lehdissä?\n\nSALOKANNEL\n\nItse vienyt... omassa persoonassani käynyt joka lehden konttorissa.\nKuulehan... Uskaltaisinkohan pyytää sinulta jotakin...?\n\nEDITHA\n\nNoo...?\n\nSALOKANNEL\n\nEttet huomenna olisi mustissa vaatteissa...\n\nEDITHA\n\nMutta minullahan on surua.\n\nSALOKANNEL\n\nKoeta ajatella eikö olisi hiukan aihetta iloonkin. Etkö sinä nyt\nhuomenna voisi olla valkeissa, vain huomenna, kun minä näin kauniisti\npyydän!\n\nEDITHA (leikillä nuhdellen)\n\nKuinka sinä olet lapsellinen... No, no, no... minä olen valkeissa,\nminä olen!\n\n(Hyvästelevät iloisina. Menevät perälle. Huone pysyy hetkisen tyhjänä,\nsitten pistää Lahtonen päänsä konttorihuoneesta, tarkastaa huoneen,\ntyöntää sisään työmies Åströmin, joka ensin neuvottomana katselee\nympärilleen, sitten jää tuijottamaan siihen kohtaan missä kauppaneuvos\nkuoli.)\n\nLAHTONEN\n\nOdottakaa nyt tässä. Kauppaneuvoksen ryökinä tahtoo puhua kanssanne.\n\nÅSTRÖM\n\nMitäs hän minusta? Jaa, niitäkö asioita? Mitä ne puhumisesta paranevat.\n\n(Lahtonen katoaa perälle. Åström tuijottaa entiseen kohtaan. Vihdoin\ntulee Editha ikäänkuin noutamaan jotakin — huomaa kumartelevan miehen.\nMuistaa kuka hän on, alkaa taistella päästäkseen tunteittensa herraksi.)\n\nÅSTRÖM (vihdoin)\n\nRyökinä oli käskenyt minut tänne.\n\nEDITHA (peloissaan)\n\nEn minä... ole...\n\nÅSTRÖM\n\nKonttoristi sanoi, että... Mutta jollei ole asiaa, niin minä menen\nsitten alasaliin...\n\nEDITHA\n\nEi... ei... kyllä on asiaa... Te olitte ollut läsnä... kun isäni\nsairastui.\n\nÅSTRÖM\n\nOlinhan minä.\n\nEDITHA\n\nOlisin mielelläni tahtonut kuulla... kuinka se kaikki tapahtui.\n\nÅSTRÖM\n\nKyllä kai ryökinä sen on kuullut.\n\nEDITHA\n\nEn ole... Olkaa nyt hyvä ja kertokaa... Minä olin silloin ulkomailla.\n\nÅSTRÖM\n\nNe on niin rumia juttuja, ettei niitä käy kertominen.\n\nEDITHA (hermostuneesti)\n\nEi mutta kertokaa nyt vain... Ihan totta. En minä saa rauhaa muuten.\n\n(Vaitiolo.)\n\nÅSTRÖM\n\nKauppaneuvos kiivastui minulle niin, että sai laakin ja kuoli.\n\nEDITHA\n\nSen minä tiedän... Mutta mitä te sitten sanoitte isälleni?\n\nÅSTRÖM\n\nSanoin vain niinkuin asia oli...\n\nEDITHA\n\nMutta kuinka se sitten oli? Sanoisitte nyt kaikki...\n\nÅSTRÖM\n\nNe on niin rumia asioita. Se rupesi se meidän tyttö... se Aino...\ntulemaan niin myöhään kotiin. Enkä minä vielä osannut mitään epäillä\nennenkuin toverit rupesivat ivaamaan siitä, että olen lainannut\ntyttäreni kauppaneuvokselle... Ei sitä sellaista kukaan kärsi.\n\nEDITHA (tuskin saaden sanaa suustaan)\n\nMutta... mistä te nyt tiedätte... että se oli totta...?\n\nÅSTRÖM\n\nTyttö tunnusti sen lopulta itsekin... kun kovalle panin.\n\nEDITHA\n\nJos hän... ei puhunut totta?\n\nÅSTRÖM\n\nMinkätähden hän olisi valehdellut itselleen häpeää...? Kyllä maar se\ntotta oli. Kyllä sen meikäläiset tietää, vaikkei hänen vertaisensa...\nMitäs ryökinä käski puhumaan, kun se noin ryökinään sattuu?\n\nEDITHA\n\nEi... ei... puhukaa nyt vain. Kyllä minun täytyy kuulla.\n\nÅSTRÖM\n\nSiinä ne sitten ovatkin...\n\nEDITHA\n\nTehän aina olitte niin hyvissä väleissä kauppaneuvoksen kanssa.\n\nÅSTRÖM\n\nNiin oltiin. Ei meillä ollut riitaa mitään. Vaikka kyllähän minulla\nhuolta oli aina, kun piti niistä pojista tulla sellaisia hulttioimia...\n\nEDITHA\n\nMutta... pitikö teidän nyt tämän tähden tappaa kauppaneuvos?\n\nÅSTRÖM\n\nEn minä tahtonut häntä tappaa... Enkä minä olisi hänelle pahasti\nsanonutkaan. Mutta kun hän ensin kielsi kivenkovaan, niin silloin minä\nsuutuin ja sanoin: siellä on oma akkanne huvilalla, pidelkää minkä\nehditte, mutta jättäkää köyhien naiset rauhaan.\n\nEDITHA (tukahtumaisillaan)\n\nKuinka kauheasti te puhuitte!\n\nÅSTRÖM\n\nEhkä se oli pahasti puhuttu. Mutta saattoi se olla oikeinkin puhuttu.\nYhteen aikaan omatunto minua soimasi. Mutta sitten olen ajatellut,\nettä ehkä se olikin Jumalan tuomio, joka tuli tuoreeltaan.\n\nEDITHA (itsekseen)\n\nJumalan tuomio!\n\nÅSTRÖM\n\nKauppaneuvos oli niin rikas ja suuri herra. Ja olihan hän hyväkin.\nMutta hän oli syntinen ihminen. Niinkuin me kaikki ollaan.\n\n(Ovi perällä avautuu. Grönlundska ja Anderssonska tulevat sisään.\nLahtonen häämöttää takaa työntäen heitä, mutta koettaen pysytellä\nnäkymättömänä. Editha hämmentyneessä tilassa. Samasta peräovesta\nnäkyy taas Lahtonen.)\n\nEDITHA (kirkaisee)\n\nHerra Lahtonen... Älkää menkö... Ei, ei, ei... en minä tahdo...!\n\n(Ovi sulkeutuu armottomasti. Grönlundska ja Anderssonska lapsineen\novat niiaten, peläten pysähtyneet ovensuuhun. Editha on paennut heitä\nkuin ruttoisia. Vähitellen hän tyyntyy, lähestyy naisia, jotka yhä\nniiailevat.)\n\nEDITHA (arasti)\n\nKeitä te olette?\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nKomersrootin työmiesten vaimoja vain.\n\nEDITHA\n\nOvatko teidän miehenne kauan olleet meidän tehtaissa?\n\nGRÖNLUNDSKA (Anderssonskalle)\n\nVai tahdotkos sinä puhua?\n\nANDERSSONSKA (kuiskaa hämillään)\n\nEi, puhu sinä nyt vain.\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nNo, sama se... Se on niin ujostelevainen tuo Antersonska... Ka\nMaarianpäivästä viisi vuottahan minun mieheni on ollut komersrootin\npalveluksessa.\n\nEDITHA\n\nOletteko te köyhiä?\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nKa mitäpä sitä meikäläisellä muutakaan... Kun se ukko niin juo. Kaikki\npalkka menee jo litviikki-iltana. Siihen juomiseen. Ja kun niitä\nlapsiakin on niin paljon. Ja kaikki tavarat on täytynyt panttiin viedä.\nEi nämä vaatteetkaan ole omiani. Vai että minulla tällaisia! Ei ole\nollut sitten kuin tyttönä. Että jos ryökinä voisi olla niin hyvä, että\nvähän apua antaa...\n\nEDITHA (hermostuneesti, toiselle)\n\nEntä kuka te olette?\n\nANDERSSONSKA (hiljaa, arkana)\n\nKa sen Anterssonin vaimo.\n\nEDITHA\n\nOletteko tekin köyhyydessä?\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nNo, puhu nyt!\n\nANDERSSONSKA\n\nKöyhyydessä me ollaan.\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nNo, etkös sinä nyt saa asioitas puhutuksi... Se on aina ollut niin\nsaamaton tämä Anterssonska. Ja kyllä teidän köyhyyteenne kanssa on\npaljon syytä siinä, ettet sinä osaa touhuta. Mutta on sekin totta,\nettä kaikki se Anterssonni kyllä juo. Mutta eihän ole arvon niin monta\nlasta kuin meillä. Ei ole kuin nämä kaksi tässä ja sitten kotona\nkolmas, kipeä. Siinä on sellainen enkeliskatauti, ettei voi seistä ja\npää kasvaa ja jalat kutistuu ja korvista valuu sellaista pahaa visvaa.\nMutta puhu nyt itse...\n\nANDERSSONSKA\n\nOnhan niitä lapsia ollut, mutta kun neljä on kuollut.\n\nEDITHA\n\nNo, mitä te nyt ensi hätään tarvitsisitte?\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nKa armollinen ryökinä, se on meikäläisten sellaista, että tarvitsisi\nkaikkea. Kun on kaikki pitänyt pantata...\n\nEDITHA (sivelee otsaansa, koettaa löytää ulospääsyä)\n\nJos minä tulisin huomenna teitä katsomaan. Missä te asutte?\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nNo se se olisi vasta oikein hyvä. Kasarmissa me asutaan. Nuo on nuo\nAnterssonnit ihan meidän naapureita, samassa rapussa asutaan. Ja\nsitten siellä on vielä yksi vaimo oikein köyhissä oloissa, niin että\nsille täytyy antaa, vaikkei itselläkään ole. Sen oli mies monta vuotta\nkomersrootin tehtaissa, mutta piti sen juomisen takia panna pois...\n\nEDITHA\n\nMutta eiväthän nyt kaikki miehet voi juoda... Nyt te liioittelette...\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nKyllä ne melkein kaikki, jotka ovat tällaisissa tehtaissa... Se vaimo\nsai tässä kaksoset ja toinen niistä kuoli toissa-aamuna eikä ole millä\nhautaankaan saisi. Ja mies vain juo. Mistä saaneekin, kun ei työtäkään\nole...\n\nEDITHA (hermostuneesti)\n\nMinä tulen huomenna... ihan varmaan...\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nAijai, armollinen ryökinä, Jumala siunatkoon teitä (pokkaa ryökinää),\nVille, niiaatkos, Pertta...\n\n(Rva Ahlfelt ja Sigrid tulevat perältä.)\n\nRVA AHLFELT (nähdessään naiset)\n\nJoko te olette saaneet kahvia?\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nJo, armollinen komersrotinna. Kiitoksia vain monia tuhansia... (Tönii\nlapsia.) No, Ville ja Pertta, niiatkaa ja pokatkaa...\n\nSIGRID\n\nNyt sytytetään kuusi. Oletteko, lapset, ennen nähneet kuusta?\n\nGRÖNLUNDSKA\n\nNo, vastatkaa nyt... Näittehän te viime jouluna täällä. Silloin kun\nhyvä komersrootikin eli. Sanokaa nyt että näitte...\n\nLAPSET\n\nNäimme.\n\n(Lahtonen on avannut oven perältä. Sunnuntaipukuisia työmiehiä, vaimoja\nja lapsia alkaa lappaa sisään. Asettuvat arasti nurkkiin ja pitkin\nseiniä, tarkastelevat huonetta ja kuusta, silittelevät salavihkaa\nhuonekaluja. Rva Ahlfelt koettaa puhutella vieraita, mutta ei tiedä\nmitä sanoa. Sipaisee silloin tällöin jonkun lapsen päätä. Lahtonen\npäästää yhä sisään väkeä ja kehoittaa heitä käymään peremmälle. Editha\nja Sigrid sytyttävät kuusta.)\n\nSIGRID\n\nOli se äärettömän paha, että Åström tuli käsketyksi. Allan suuttui\nkauheasti, kun hänet näki. Pelkäsin että hän viskaisi hänet nurin\nniskoin huoneesta.\n\nEDITHA\n\nNytkö...? Joulujuhlassa?\n\nSIGRID\n\nEtkö sinä tiedä että hän on syypää papan kuolemaan? En minä käsitä\nkuinka hänet kutsuttiin. Minä pelkään ettei Allan jaksa hillitä\nitseään. Ja miten hän saa pidetyksi puheensa? Hän on kovin kiihoittunut.\n\n(Samassa tulee Willardt perältä, virsikirja kädessä. Kansanjoukko antaa\nkunnioittaen tietä. Hänen kasvonsa ovat kuin luutuneet. Hillitty viha\npalaa silmissä, liikkeissä, nopeassa hengityksessä.)\n\nWILLARDT (Lahtoselle)\n\nMikä virsi tavallisesti on veisattu?\n\nLAHTONEN (häijysti)\n\nKoko maailm' iloit' mahtaa.\n\n(Willardt selailee kirjaa, löytää virren, rykäisee, alkaa. Aluksi veisaa\nhän yksin, vähitellen yhtyy kimakoita, käheitä nais- ja miesääniä.\nVieraat seisovat kädet ristissä, lapset syövät suurta voileipää tai\npullaa, töllistelevät kuusta. Rva Ahlfelt taistelee mielenliikutusta\nvastaan. Editha ja Sigrid veisaavat, seuraavat levottomina Willardtia\nja Lahtosta. Virren loputtua astuu Willardt väkijoukon eteen.)\n\nWILLARDT (saarnaäänellä)\n\nNiin, hyvät ystävät, tämä on nyt ensimmäinen Jeesuslapsen syntymäjuhla,\njonka me vietämme ilman häntä, jonka me olimme tottuneet näkemään\nterveenä ja tarmokkaana joukossamme. Orvoiksi on hän meidät jättänyt,\nhänen lempeä ja rakastavainen kätensä on lakannut meitä suojelemasta ja\nvarjelemasta. Kuinka jokainen hänen työmiehensä oli hänen sydämellään!\nKuinka hän piti huolta jokaisesta teidän lapsestanne ja vaimostanne...\n\nLAHTONEN (kansanjoukosta)\n\nJaa, jaa, kyllä hän piti huolta teidän vaimoistanne.\n\nWILLARDT (ei ole huomaavinaan, korottaa ääntään)\n\nTurva oli hän itsekullekin. Ei kenellekään hän tehnyt vääryyttä, aina\nmittasi runsaalla mitalla...\n\nLAHTONEN (joukosta)\n\nNoo...!\n\nWILLARDT (ääntään korottaen)\n\nOikeutta teki hän kaikille, yli oikeudenkin, ja hänen sydämensä vuoti\nverta, kun hänen täytyi rangaista. Teidän jokaisen mielessä on varmaan\ntulipalo, joka poltti poroksi työväenasunnot. Kuinka hän silloin oli\nensimmäisenä pelastamassa, lohduttamassa, auttamassa. Siksi me nyt\nhänen muistolleen omistamme tämän lyhyen hetken ja kiitämme Jumalaa,\njoka meille sellaisen miehen antoi. Säilyköön hän kauan, kauan\nesikuvanamme, esimerkkinämme elämän tiellä! Siunattu jalon vainajan\nmuisto!\n\nLAHTONEN\n\nKirottu hänen muistonsa!\n\n(Yleinen hämmennys. Willardt taistelee vielä raivoaan vastaan. Sigrid\nkoettaa häntä rauhoittaa.)\n\nLAHTONEN (joukosta. Täyttää äänellään koko näyttämön ja salin.\nPuhe tulee kuin koskena, jota ei voi pysäyttää.)\n\nKirottu hänen muistonsa! Kauppaneuvos oli roisto! Hän petti vaimoaan\nja tyttäriään, hän kalvoi työväkensä luita myöten, hän väärensi ja\nvarasti ja valehteli. Hän ryösti köyhältä kansalta vaimot ja tyttäret.\nSellainen se oli se kopea kauppaneuvos, se loistava kauppaneuvos,\njota maailma pelkäsi ja ihaili ja jonka hautaa omaiset nyt valkeilla\nliljoilla koristavat... Oo, sen vaivaisen petturin, kuinka sen on\ntäytynyt väännellä viattomuuden kukkien alla...!\n\nWILLARDT (joka vihasta ei ole saanut ääntänsä kulkemaan, iskee hänen\nniskaansa)\n\nUlos, ulos... Koira! Rehelliset työmiehet, potkikaa\nhänet ulos..! Tämän miehen vainaja kadulta korjasi ja näin hän osoittaa\nkiitollisuuttaan... Ulos!\n\nLAHTONEN (on ponnistellut vastaan, pääsee irti)\n\nValehtelinko minä? No niin,\npuhukaa te, Åström, puhukaa te, Räsänen! (Nauraa.) Te vaikenette, te\nette uskalla. Vaietkaa vain ja pelatkaa. Lasten ja imeväisten suusta\npitää teidän totuus kuuleman!\n\n(Koppaa käsiinsä pienen pojan, nostaa kansanjoukon nähtäväksi, lennättää\nEdithan ja hänen äitinsä eteen. Viimeksimainitut kaihtavat kuin\naavetta. Yleinen hämmennys. Rva Ahlfelt vaipuu istumaan, Editha koettaa\nhäntä ikäänkuin suojella. Willardt työntää syrjään vaimonsa, joka on\nkoettanut häntä rauhoittaa.)\n\nWILLARDT\n\nUlos täältä, joka sorkka, niin monta kuin teitä on! Kyllä minä\nteille näytän, te hunsvotit ja perkeleet ja »järjestyneet!» Ette\nte ilman rangaistusta saa isäntänne muistoa solvata... Odottakaas\nte, niin näette, kun saatte tästä viettää joulunne lumihangessa...\nNo, joko joudutte... Ulos, sanon minä! Täällä täytyy tulla suuri\nrafistuleerinki... Irti sanon minä teidät kaikki, niin monta kuin teitä\non. Huomisaamulla tehtaan kasarmeista kadulle.\n\nSIGRID\n\nAllan... Allan... nyt on joulu... Muista pientä Rolfia... heillä on\nlapsia. Ehdithän myöhemmin. Lahtonen on humalassa.\n\nWILLARDT\n\nKyllä minä tiedän mitä puhun... Ulos, ulos...\n\n(On työntänyt väkeä menemään, potkinutkin läheisempiä. Hätääntyneinä\nhajoavat vieraat. Äkkiä ilmestyy Lahtonen ovensuuhun. Hänet nähdessään\nkiihtyy Willardt uudelleen.)\n\nWILLARDT\n\nSinä... sinä... koira...! Ulos, ulos... Uskallat vielä\nnaamaasi näyttää.\n\nLAHTONEN (tyynenä, vakavana)\n\nUskallan... sillä en ole valehdellut. Mutta te, tirehtööri,\nperuuttakaa sananne. Minua rangaiskaa miten paljon tahdotte, raastakaa\noikeuteen ja linnaan ja vaikkapa hirsipuuhun. Mutta älkää viattomia\nrangaisko. Saatatteko toivoa nöyrempää joukkoa kuin se joka tuossa\nseisoi? Peruuttakaa sananne, on jouluaatto ovella... antakaa heidän\npysyä asunnoissaan ja paikoillaan.\n\nWILLARDT\n\nTe tulette neuvomaan minua! Ulos, sanon minä... Ulos!\n\nLAHTONEN\n\nMinä menen. Sillä minulla ei ole paljon lisättävää. Mutta se tietäkää,\nkauppaneuvoksen suku, että kirous...\n\nWILLARDT (tukkii hänen suunsa, heittää hänet ulos. Mittaa lattiaa\npitkin askelin.)\n\nVihdoinkin! Tällaista ennenkuulumatonta röyhkeyttä! Ei, loppu tästä\ntäytyy tulla! Ja setä joka aina ylpeili, ettei hänen työväessään\nole »järjestyneitä». Tuossa se nyt nähtiin. Ei, perinpohjainen\nrafistuleerinki tästä täytyy tulla...\n\nEDITHA\n\nSinä löit Lahtosta ja hän näytti hampaansa. Oma syysi.\n\nWILLARDT\n\nOletko sinä pikiintynyt tuohon...?\n\n(Nielee viime sanan.)\n\nEDITHA\n\nEihän työväki mitään tehnyt.\n\nWILLARDT\n\nVai ei tehnyt? Se kuuli mitä Lahtonen sanoi — eikö sitä ole siinä?\nPitäisikö sellaista työväkeä kärsiä...? Sigrid... Lapsi itkee... Et\nsinäkään mitään huomaa...\n\nSIGRID\n\nAi, Rolf on herännyt.\n\n(Rientää pois.)\n\nWILLARDT\n\nVähemmälläkin elämällä...! Vai tulet sinä madmoaselli minua neuvomaan.\nMitä ymmärrät sinä näistä asioista? Minä olen sanonut irti hyvän\npaikkani tullakseni tänne teitä auttamaan, ja sen sijaan että sinä\nminua kiittäisit asetut sinä minua vastaan jo ensi päivänä.\n\nEDITHA\n\nMinä aion aina asettua sinua vastaan, kun sinä teet viattomille\nihmisille pahaa.\n\nWILLARDT\n\nSaa se Salokannel sinusta aika automobiilin...\n\nEDITHA\n\nOttaisit edes ensin selvää paljonko valhetta... tarkoitan: näyttäisit\ntoteen että se oli valhetta.\n\nWILLARDT\n\nTiedän prikusta prikkuun että Lahtonen puhui totta...\n\nEDITHA (säpsähtää)\n\nTotta... totta! Sinä tiedät... sinä uskot...\n\nWILLARDT\n\nSen tietää koko maailma, mutta ei sitä saa mennä tuolla tavalla\nsanomaan! Pitää tietää huutia vähän...\n\nRVA AHLFELT\n\nOlkaa hiljaa, lapset, olkaa hiljaa...\n\nWILLARDT\n\nKyllä minä vaadin, mamma, ettei asetuta minua vastaan, kun kerran...\n\nRVA AHLFELT\n\nOlkaa hiljaa, lapset. Olkaa hiljaa. Kuolema sovittaa...\n\nWILLARDT\n\nRolf itkee taas. Mikä hänelle on tullut? Ettei se huolimaton tyttö vain\nolisi häntä pudottanut!\n\n(Lähtee kiireesti, unohtaen kaiken muun.)\n\n(Vaitiolo. Editha seisahtuu äitinsä eteen.)\n\nEDITHA\n\nMamma, rakas mamma...\n\nRVA AHLFELT\n\nTotta... totta... Se on tämä jota minä olen tuntenut ilmassa... Alfred,\nAlfred... jota minä rakastin niinkuin aurinkoa ja valoa ja terveyttä —\nkuinka sinä saatoit...? (Purskahtaa itkuun.) Neljä kukoistavaa lasta\nmeiltä kuoli, kaikki poikamme. Minä vaivasin päätäni kysymyksellä:\nmiksi piti heidän kuolla juuri kun olivat päässeet elämän alkuun? Nyt\nminä tiedän: kirous on painanut meitä jo vuosikausia, aina, aina.\nKirous...\n\nEDITHA (lyyhistyy äitinsä jalkoihin, tietämisen varmuudella)\n\nKirous... Kirous...\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nIII NÄYTÖS\n\n\n(Kulmahuone toisessa kerroksessa huvilalla. Läpi ikkunoiden häämöttää\nkylmä, harmaa keskipäivä, kuurainen koivu ja puisto, niinikään\nkuurassa. Huone on uudenaikainen, aistikkaasti sisustettu, ryijyillä\nym. Kauniita marmorikuvia. Eläviä kukkia pöydillä. Editha lakkaa\npöydän ääressä muutamia kääröjä, sammuttaa kynttilän, kätkee kääröt\nlaatikkoon. Alkaa kävellä edestakaisin, seisahtuu tuon tuostakin\nikkunaan. Hella Asp törmää sisään päällysvaatteissaan, kukkakimppu\nkädessä, tervehtii Edithaa sydämellisesti.)\n\nHELLA\n\nEditha, Editha! Minun täytyi rientää tänne tänä sinun suurena\npäivänäsi. Anna nyt, 'kun minä oikein sinua hyväilen... Minulla on\noikeastaan kovin kiire, kaikki joululahjani ovat pakkaamatta. Mutta\nminun täytyi saada sinua oikein suudella ja hyväillä... Ai, mutta\nkuinka äärettömästi kukkia!\n\nEDITHA\n\nKiitos Hella kulta. Kuinka sinä olet kiltti.\n\nHELLA\n\nSehän on niin pieni ja vaatimaton. Heti kun näin, että nimenne todella\nolivat lehdissä, karkasin kukkakauppaan. On se sentään hirveän lystiä...\n(Veistokuvien edessä.) Oi, tässäkö ne nyt ovat...! Kauniit...\nsuurenmoiset! On se sentään hauskaa, että olette täällä Valhallassa\ntaasen. Se on synkkä, se teidän kaupunkitalonne. Mutta kuule, mikä\nsinun on? Sinä näytät hirveän väsyneeltä...\n\nEDITHA (hymähtää)\n\nUnesta ei tullut paljon viime yönä. Ja sitten me nousimme varhain.\nOlemme mamman kanssa käyneet hautausmaalla... ja minä... olin sitten\nhiukan muuallakin.\n\nHELLA\n\nJa sitten teillä eilen oli kuusijuhla.\n\nEDITHA\n\nOli...\n\nHELLA\n\nOliko hauskaa?\n\nEDITHA (katkerasti)\n\nHauskaa! Oli, oli tietenkin. Eikö huhu vielä ole tietänyt mitään\nkertoa? Kyllä kai pian saat kuulla.\n\nHELLA\n\nMitä sinä tarkoitat... Mitä minä saan kuulla...? Miksi sinä noin\nnaurat?\n\nEDITHA\n\nMeidän kuusijuhla päättyi niin, ettei haluttanut enää yöksikään jäädä\nkaupunkiin. Tulimme keskellä yötä Valhallaan... Niin, niin. Mutta älä\nnyt kysele. Minä kerron sinulle toiste. Se on kaikki niin kauheaa. Maa\npolttaa jalkojeni alla... Mutta älä kysele, rakas Hella, minä kerron\njoskus toiste...\n\nHELLA\n\nMinä en käsitä tätä... Minä kuolen levottomuuteen. Mitä on tapahtunut...?\nMutta kuule, onko sillä asialla jotakin tekemistä herra Lahtosen\nkanssa?\n\nEDITHA\n\nKuinka niin?\n\nHELLA\n\nMiksi sinä pelästyt? En minä muuta tiedä kuin että kun tänne tulin,\ntuossa portilla humalainen mies äkkiä asettui hevosen tielle ja huusi\nniin pahasti. Hän kaatui samassa enkä minä voinut hänen kasvojaan\nnähdä, mutta minusta hän oli niinkuin Lahtonen.\n\nEDITHA\n\nSe on kyllä voinut olla Lahtonen. Se raukka juo kai taas niin\nkauheasti. Voi, voi senkin äitiä!\n\nHELLA\n\nOnko hänellä äiti?\n\nEDITHA\n\nOn. Elossa.\n\nHELKA\n\nEnkö minä sitten saa mitään tietää? No niin, toiste. Katso, minä olen\nkauhean levoton...\n\nPALVELIJATAR (perältä)\n\nTäällä on vanha rouva... vai mikä... joka tahtoisi tavata neitiä.\n\nEDITHA\n\nVanha rouva...? Jouluaattona...\n\nHELLA\n\nTietysti joku joka tahtoo joululahjaa.\n\nEDITHA (palvelijalle)\n\nPyydä sisään.\n\nHELLA\n\nMutta missä sinun sormuksesi on? Kultainen kahle!\n\n(Hymyilee leikillisesti.)\n\nEDITHA (yrittäen leikkiä lyödä)\n\nEn vielä ole saanut kahlettani... Mutta kyllä Armas sen tuo. Hänen\npitäisi oikeastaan jo olla täällä...\n\nHELLA\n\nNo niin, no niin... Hyvästi nyt sitten, rakas Editha.\nEn ensinkään osaa sanoa kuinka paljon onnea sinulle toivotan.\n\n(Editha saattaa Hellaa ja palaa hetkisen perästä, seurassaan kalpea,\nlaiha, kuluneesti puettu nainen.)\n\nEDITHA (ovessa)\n\nTehkää hyvin... Tehkää hyvin ja istukaa...\n\nRVA LAHTONEN (puoleksi kumartaa, puoleksi niiaa, jää yhä seisomaan)\n\nMinä olen Oiva Lahtosen äiti.\n\nEDITHA (hätääntyy)\n\nNiin... teidän poikanne on kadottanut paikkansa... Se on kovin\nikävää, mutta minä todella en voi sille mitään. Minun lankoni määrää\nyksinään ne asiat. Minä olen kyllä koettanut...\n\nRVA LAHTONEN\n\nEn minä tullut sitä valittamaan... Mutta minun poikani ei koko yönä ole\nollut kotona.\n\nEDITHA\n\nMinä todella en tiedä missä hän on... Mutta kai hän usein öisin on\nollut poissa...?\n\nRVA LAHTONEN\n\nEi. Aina hän sentään on palannut niinkuin lintunen pesäänsä. Vaikka\nolisi tullut kuinka kurjana, niin lopuksi kuitenkin aina on tullut\näitinsä luo.\n\nEDITHA\n\nMutta... älkää nyt pelästykö... mutta se tuttava joka juuri meni,\nluuli nähneensä poikanne tässä ulkopuolella... Hän oli kaatunut\ntiepuoleen. Hän oli kai humalassa.\n\nRVA LAHTONEN\n\nPitää taas kysyä poliiseilta, olisivatko saaneet tietää... Mutta oikein\nminä pyytäisin, ettei neiti Ahlfelt... lähtisi yksinään kävelemään\nnäihin aikoihin... Tarkoitan että jos minun poikani... humalapäissään\ntekisi jotakin pahaa... Paha henki on taas saanut valtaansa minun\nonnettoman poikani.\n\nEDITHA\n\nMitä hän minulle tekisi!\n\nRVA LAHTONEN\n\nNo, ei tiedä. Raukka on ollut niin hurjana. Toissa päivänä luulin minä\nhänen aivan järkensä menettävän.\n\nEDITHA (hämillään, hermostuneesti)\n\nNiin... kyllä hän eilenkin käyttäytyi hyvin kummallisesti. Ei hän ollut\nkuin viisas... Te ette ehkä tiedäkään...\n\nRVA LAHTONEN\n\nTiedän kyllä... Hän oli tyynempi siihen aikaan kun neiti Ahlfelt oli\nulkomailla. Ei hän juonutkaan kuin ajoittain. Hän puuhasi niillä\ntyöväen kursseilla. Mutta nyt viime päivinä ei hänellä ole ollut\nensinkään elämän rohkeutta...\n\nEDITHA (rypistelee nenäliinaansa)\n\nMinkä minä sille voin... onko se minun syyni?\n\nRVA LAHTONEN\n\nJumala ei ollut sitä sallinut. En minä syytä neiti Ahlfeltia... Voi\nminun onnetonta poikaani, kun ei hän vain... (itsekseen) Jumala...\nJumala, armahda!\n\nEDITHA\n\nMinä auttaisin niin mielelläni, jos vain...\n\nRVA LAHTONEN\n\nKaikki on Jumalan kädessä, mutta kun ei minun poikani vain...\n\nEDITHA\n\nMitä te tarkoitatte? Onko hän ehkä aikonut... surmata minut?\n\nRVA LAHTONEN\n\nOnhan hän epätoivoissaan puhunut sellaistakin, Ja myöhään eilen illalla\noli hän kierrellyt työväenasunnoissa yllyttämässä miehiä — kauheaa\nsellaista on puhua omasta pojastaan! mutta niin hän oli tehnyt, että\noli yllyttänyt miehiä sytyttämään tuleen kauppaneuvoksen tehtaat ja\ntalot ja huvilat...! Ja miehet ovat kuin hulluina, kun on sanottu irti\ntyöstä ja kuuluu olevan määrä lähteä asunnoistakin...\n\nEDITHA (katselee epävarmana ympärilleen)\n\nVai niin, vai niin... Vaikka me kaikki kohta liekkeinä nousisimme\nilmaan.\n\nRVA LAHTONEN\n\nKyllä minä paikalla puhuin poliisikamarissa. Ja näkyy tämän Valhallan\nluona nyt olevan kaksi poliisia. Kyllä kai ne varjelee, kun ei\nneiti lähde varomattomasti ulos... Mutta kun ei se onneton niin\npimittyisi, että surmaa itsensä... Jumala, armahda, armahda...\n\nEDITHA (puhkeaa käsiään väännellen)\n\nOi kuinka minun käy sääli, sääli teitä ja itseäni ja kaikkia... Kaikkia\nihmisiä! Kun minä löytäisin jonkin tien, kun minä tietäisin mitä tehdä!\n\nRVA LAHTONEN\n\nJumala meitä valaiskoon!\n\nEDITHA (heltyy itkemään, lankeaa hänen kaulaansa)\n\nVoi minua, voi minua!\n\n(Salokannel on astunut huoneeseen takaapäin, seisoo ääneti ja katselee.\nVihdoin Editha nostaa päätään, huomaa hänet, kirkastuu, unohtaa\näskeisen, karkaa hänen luokseen.)\n\nArmas!\n\n(Rva Lahtonen katselee oudosti heidän syleilyään, liukuu kuin varjo\nulos huoneesta.)\n\nSALOKANNEL\n\nMorsiameni, morsiameni!\n\n(Vaihtavat sanattomina sormukset.)\n\nEDITHA\n\nVihdoinkin tulit. Olen sinua jo niin kauan odottanut.\n\nSALOKANNEL\n\nOlisin aikoja sitten ollut täällä, jollei minua olisi pidätetty.\nSe eilisillan sankari, se uljas Lahtonen — uskotkos — se astuu\nhuoneeseeni, revolveri kädessä ja vaatii henkeäni. (Nauraa.) Selittää\nrakastavansa sinua ja — ansaitsevansa sinut paremmin kuin minä.\n\nEDITHA (jäykkänä kauhusta)\n\nAikoi tappaa sinut!\n\nSALOKANNEL\n\nNähtävästi.\n\nEDITHA\n\nSe mies mahtaa lentää, koska hänet nähdään kaikkialla... No, mitä sinä\nteit?\n\nSALOKANNEL\n\nLivahdin viereiseen huoneeseen, suljin oven ja telefonoin poliisille.\nSiksi minä viivyin. Suothan anteeksi!\n\nEDITHA (ei huomaa viime sanojen leikkiä)\n\nMissä hän sitten nyt on?\n\nSALOKANNEL\n\nToivottavasti poliisien hallussa. Heille minä hänet uskoin.\n\nEDITHA\n\nJos minä vielä voisin saada sanan hänen äidilleen.\n\nSALOKANNEL\n\nOliko se musta naishaamu hänen äitinsä?\n\nEDITHA\n\nOli!\n\nSALOKANNEL\n\nTeillä oli kovin hellä kohtaus...\n\nEDITHA (palaa paikoilleen)\n\nTällaiseksiko meidän kihlauspäivämme piti muodostua! Ja minä kuvittelin\naina, että Valhalla silloin olisi täynnä kukkia ja riemua.\n\nSALOKANNEL\n\nEikö ole kukkia? Ja riemua, riemua on myöskin! Kaikki nämä koomilliset\nmurhayritykset ovat pinnalla, me pyyhimme ne pois kuten peilin lasista\ntomun. Sitten pulppuaa esiin riemu... Editha! Editha...! Mutta miksi\nei minun morsiameni pitänytkään lupaustaan?\n\nEDITHA\n\nMitä minä olen luvannut?\n\nSALOKANNEL\n\n... Niin, ei edes muista! (Vie hänet ikkunan ääreen.) Katso koivuasi.\nSe on pukeutunut valkeisiin se...\n\nEDITHA\n\nAi...! Niin...! (Ravistaa päätään.) Mutta kuule, ei tämä ole pinnalla\nvain. Ei sitä voi pyyhkiä pois tomuna. Se uhkaa viedä minulta rauhan.\n\nSALOKANNEL\n\nMikä?\n\nEDITHA\n\nTämä kaikki... murhayritys, eilinen kahakka... koko se onnettomuus joka\nilmassa tuntuu. Minä luulin että se menisi, kun me Valhallaan pääsemme\n— ei se mene. Ei mikään auta. Kaikki tuntuu niin turhalta, niin\ntyhjältä, niin vieraalta. Kaikki huojuu, horjuu, kaikki valuu käsistäni\nkuin vesi. Minulla ei ole enää mitään omaa...\n\nSALOKANNEL\n\n... paitsi minut...\n\nEDITHA\n\nNiin, sinut...! Mutta maailmassa on niin paljon kurjuutta, jota...\n\nSALOKANNEL\n\nNiin on. Ja ihmiset ovat niin usein itse syypäät kurjuuteensa.\n\nEDITHA\n\nEivät niin usein ihmiset itse kuin olot. Me varakkaammat elämme\nmukavuudessamme emmekä koskaan tule kurkistaneiksi köyhän kansan\nkoteihin. Viisainta se onkin, jos mielimme säilyttää mielenrauhamme.\n\nSALOKANNEL\n\nNiin, tietysti koskee kun näkee kurjuutta.\n\nEDITHA\n\nMinä, onneton, näin enkä saa rauhaa.\n\nSALOKANNEL\n\nKyllä se palaa! Me totumme niin helposti, vaikka alussa näyttää niin\nmahdottomalta.\n\nEDITHA\n\nMinusta tuntuu siltä ettemme saa tottua. Sillä se olisi kuolemaa.\nTiedätkö Armas... en ymmärrä miksi niin pelkään puhua sinulle suoraan,\ntuntuu siltä että kadotan sinut. (Katselee tuon tuostakin sormustaan.)\nMutta täytyyhän minun puhua sinulle. Katso, minä tunnen selvästi, että\nkirous lepää sukumme päällä. Kuulithan mitä eilen tapahtui?\n\nSALOKANNEL\n\nKuulin, kuulin. Kyllä sen tietää koko kaupunki. Ja kyllä... no niin,\nsama se.\n\nEDITHA\n\nSano, sano. Miksi keskeytät?\n\nSALOKANNEL\n\nNo niin. Minun täytyy sanoa että minä ihmettelen teidän\nafäärimiehiänne: kaikki tulevat päättömiksi. Tirehtööri reuhaa kuin\naatelinen maatilanomistaja ja konttoristi käyttäytyy kuin rakastunut\nkoulupoika. Suoraan sanoen ei tämä ole hauskaa.\n\nEDITHA (katsoo häneen pitkään, jatkaa kävelyänsä)\n\nNe ovat sittenkin pieniä asioita. Kun vain käsittäisin mitä minun pitää\ntehdä.\n\nSALOKANNEL\n\nPieniä! Mikä on pientä, mikä suurta? (Huomaa veistokuvat.) Mutta tämä\n(jää katselemaan), tämä on suurta!\n\nEDITHA\n\nNiistäkin kuinka minä iloitsin, en tiedä... mutta en enää voi iloita.\nOn aivan hullua... mutta minusta tuntuu siltä kuin seinä olisi\npudotettu entisen ja nykyisen elämäni välille. Olen näissä parissa\nviime päivässä elänyt vuosia.\n\nSALOKANNEL (hymähtää)\n\nOlet nähtävästi nukkunut huonosti.\n\nEDITHA\n\nEn ole nukkunut ensinkään.\n\nSALOKANNEL\n\nNo sitten käsitän hyvin. Jahka nyt pari yötä nukut omassa untuvaisessa\nsängyssäsi, niin maailma näyttää tämän pienen sateen jälkeen entistä\nruusuisemmalta.\n\nEDITHA\n\nNiinkö luulet. Vaikka tiedät mitä on tapahtunut!\n\nSALOKANNEL\n\nMutta rakkaani... nyt minun täytyy ruveta puhumaan järkeä. Olet saanut\nkokea pettymystä. Se kuuluu elämään. Ei siitä pidä pelästyä. Pitää\nottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tämä kuuluu yksinkertaisesti\nmaailman menoon.\n\nEDITHA\n\nOlen kadottanut isäni kaksin kerroin. Kuuluuko se sinusta asiaan?\n\nSALOKANNEL\n\nMutta lintuseni, emmehän me ihmiset pyhimyksiä ole. Miksi sinun pitää\nlakata rakastamasta isääsi sentähden että hän eli ihmisenä?\n\nEDITHA\n\nPitäisikö minun sinun mielestäsi voida rakastaa häntä samalla tavalla\nkuin ennen? Pitäisikö minun voida, kaiken sen jälkeen mitä on\ntapahtunut?\n\nSALOKANNEL\n\nLakkaisitko rakastamasta minuakin, jos kuulisit minusta jotakin...\n\nEDITHA\n\nEn tiedä!\n\nSALOKANNEL\n\nNiinkö höllässä sinun rakkautesi on?\n\nEDITHA\n\nÄlä naura, Armas... Nämä ovat kovin vakavia asioita. Isäni oli minun\nsilmissäni niin korkealla, niin korkealla ja niin kauniina. Jospa hänen\nmuistonsa olisi saanut sellaisena pysyä. Olisi suloista muistella ja\nikävöidä häntä. Nyt, nyt... Se on inhottavaa... Mitä korkeintaan voin\ntuntea, on sääliä.\n\nSALOKANNEL\n\nNo niin, sääliä... se se kuuluu joltakin — se on se naisten ainainen\nvaltti. Rakkaus muuttuu vain noin yhtäkkiä sääliksi! Minua älä vain\nkoskaan sääli...\n\nEDITHA\n\nÄlä tee minusta pilkkaa. Olen niin paljon kärsinyt. Kävin tänään\ntyömiesten kodeissa. Jos tietäisit mikä kurjuus siellä on!\n\nSALOKANNEL\n\nSieltä tämä filosofeerailu siis tällä kertaa johtuu. Mutta kuule:\nkurjuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Se tekee elämän\nrikkaaksi ja vaihtelevaksi. Katso lakeaa maisemaa, jossa kaikki lepää\nkuin tarjottimella: onko se sinusta kaunis? Mutta katso maisemaa jossa\nvuoret tapailevat taivasta ja rotkot lepäävät maan povessa — se maisema\nse jotakin on!\n\nEDITHA\n\nEn tiedä, en tiedä... Sen vain tiedän, että kamalaa oli työmiestemme\nkodeissa. Minä tiedän että niiden takia lepää kirous päämme päällä.\nMinun täytyy ryhtyä jotakin tekemään. Muuten vedän sinutkin kanssani\nkiroukseen...\n\nSALOKANNEL (nauraen)\n\nTervetuloa vain, kirous! Kaikki taivaan ja maan välillä tahdon minä\nkokea! Vuorille kiivetä, alankoihin astua. Kirouksetkin tervetuloa!\n\nEDITHA\n\nKuule... lähdetään yhdessä sinne missä on pimeää. Jos voisimme viedä\nsinne valoa...! Työmiesten koteihin, jotka ovat joutuneet onnettomiksi\nmeidän tähtemme...\n\nSALOKANNEL\n\nKuinka sinä olet kaunis!\n\nEDITHA\n\nMutta mitä sanot tuumastani?\n\nSALOKANNEL\n\nSe on hyvin kaunis ja runollinen. Ja se kovasti pukee minun pientä\nEdithaani, kun hän siitä puhuu. Minulle on hyvin mieluisaa ajatella\nsinua laupeuden enkelinä — työväenkasarmin edustalle seisahtuvat vaunut\nmustine hevosineen, helisevine valjaineen, vaunusta astuu nainen,\nyllään kaunis musta puku... Hän silittää valkein käsin...\n\nEDITHA\n\nArmas, minä niin pelkään.\n\nSALOKANNEL (hymyillen)\n\nMitä?\n\nEDITHA\n\nEttä sinut kadotan. Oi älä jätä minua. Olen niin yksin, kaikki olen jo\nkadottanut.\n\n(Katselee ikäänkuin pidelläkseen kiinni sormustaan.)\n\nSALOKANNEL\n\nMiksi sinä minut kadottaisit? Jahka nyt olet nukkunut yösi\nkunnollisesti, katselet asioita ihan toisilla silmillä.\n\nEDITHA\n\nMinä olen nukkunut kauan, nukkunut liiaksi. Vasta nyt minä alan herätä\nenkä saa nukkua uudelleen. Sillä silloin menisin kuoleman uneen.\n\nSALOKANNEL (ivallisesti)\n\nNo, mitä tämän valveutumisen perästä nyt tapahtuu?\n\nEDITHA\n\nÄlä tee pilkkaa! Minä pyydän niin kauniisti.\n\nSALOKANNEL\n\nMinähän olen aivan vakava.\n\nEDITHA\n\nTule mukaani!\n\nSALOKANNEL\n\nLaupeudenenkeliksi...! Se sopii kyllä sinulle. Mutta ei minulle.\n(Määräävästi.) Ei, tiedätkö Editha, nyt tästä jo on puhuttu tarpeeksi.\nNyt olen minäkin saanut kylläkseni. En minä pyri muuttamaan sinua. Saat\npysyä sinä mitä olet. Mutta sinä et myöskään saa koettaa vaikuttaa\nminuun. Ihmisen täytyy pysyä itselleen uskollisena. Ja vapauden\nmyyminen se olisi kuoleman synti se.\n\nEDITHA (peloissaan)\n\nNyt se tulee... nyt se tulee...\n\nSALOKANNEL\n\nMitä sinä hulluttelet! Ei kuule, älä päästä huuliltasi tuollaisia\nporoporvarillisia ajatuksia, jotka sopivat vain pikkusieluille... Sinä\nolet vapaasti syntynyt kuin pilven siekale. Nouse, lennä, tule!\n\nEDITHA\n\nSinä pidät niitä poroporvarillisina, poroporvarillisina... (Painaa\nkättä rintaansa vasten, ikäänkuin sairaana.) Ja minulle ne olivat\nkultaa...\n\nSALOKANNEL\n\nPoroporvarillisina.\n\n(Nousee, kävelee edestakaisin kiihtyneenä, puhaltelee sauhuja\nsikaristaan, Editha seisoo ikkunassa. Piinallinen pieni äänettömyys.\nPeräovesta tulee rva Ahlfelt, kantaen suurta, komeaa kukkalaitetta.)\n\nRVA AHLFELT\n\nEditha, Editha, katso nyt!\n\nEDITHA\n\nKukkia! (Arasti.) Kukkia! — kuka minulle lähettää kukkia!\n\nRVA AHLFELT\n\nTeille molemmille ne ovat...\n\nEDITHA\n\nKilveltä! Kuinka ystävällistä. (Rupeaa äkkiä nauramaan. Totistuu.)\nMutta kuinka täällä on kauhean kuuma. Ettekö te tunne...?\n\n(Sigrid, Willardt ja pieni Rolf tulevat perältä, kukkasia käsissä.)\n\nROLF (ulkoa opittuna läksynä, kukkasia ojentaen)\n\nToivotan täti Edithalle ja setä Armaalle paljon onnea ja menestystä.\n\nEDITHA (painuu hänen puoleensa)\n\nNo kiitos, kiitos... Ja niin kauniita kukkasia!\n\nWILLARDT\n\nMinulla on kunnia... Heitetään nyt pois kaikki vanhat vihat. Eläkööt\npäivän sankarit!\n\nSIGRID\n\nEläkööt!\n\n(Syleilee Edithaa, äitiään, Salokannelta.)\n\nRVA AHLFELT\n\nNo Rolf, mummon pikku pulu, oletko nyt ihan terve?\n\nROLF\n\nTänne vielä koskee.\n\n(Osoittaa kurkkuaan.)\n\nRVA AHLFELT\n\nVai vieläkö kurkkuun koskee.\n\nSIGRID\n\nMummo, onko joulupukki jo tullut tänne?\n\nRVA AHLFELT\n\nKyllä kai... ei mummo vielä ole nähnyt, mutta kyllä kai me illalla\nhänet näemme.\n\nROLF\n\nRolf on ollut hyvä!\n\nRVA AHLFELT\n\nOnko Rolf! No sitten ei hätää! Lasten täytyy näin ennen joulua pysyä\nniin kiltteinä. Ja aina täytyy pysyä kilttinä. Mutta kuulepa nyt, pikku\nkultuseni, jos menisimme saamaan jotakin suuhumme. Tahtooko Rolf\njuoda jotakin? Jos kurkkuun koskee, niin se varmaan tekee hyvää.\nMennään, mennään...\n\nWILLARDT\n\nEi, ei pikku faari, ennenkuin annat papalle pusun. Soo... tänne! No,\nnyt saat mennä.\n\nRVA AHLFELT (ottaa Rolfin syliinsä)\n\nMennään, mennään. Mummo toimittaa lapselle jotakin lämmintä...\n\n(Menevät.)\n\nSIGRID (on katsellut kukkalaitteita seuranneita nimikortteja)\n\nMissä kukkatarhassa sinä oletkin, sisko! Niin, niin, ne ovat niitä\nkevään ruusuisia aikoja!\n\nWILLARDT\n\nJa ne ovat lyhyet niinkuin mansikka-aika kesällä.\n\nEDITHA\n\nJa loppuvatko ne sitten kihlausajan mukana? Sittenhän ei koskaan\npitäisi mennä naimisiin.\n\nWILLARDT\n\nEi, paremmat ovat vasta tulossa. Sitten ne vasta lystit alkaa, kun\nnoita pieniä lapsia tulee... Sitten on mitä varten työtä tekee. Mitä\nmeistäkin olisi, jollei olisi tuota pikku miestä. Ja jahka niitä on\nvähän useampia... (Sigridille.) No, no, älä nyt, mamma, suutu...\n\nSIGRID (vähän malttamattomasti)\n\nKuulehan, sinunhan piti kertoa Edithalle jotakin.\n\nWILLARDT\n\nMinulla on paljonkin kertomista tälle madmoasellille. Mutta tänään\npidetään vain lystiä. Minä olen päättänyt häälahjaksi antaa hänelle\nautomobiilin. Edellyttäen että hän antaa minun silloin tällöin käyttää\nsitä.\n\nSALOKANNEL\n\nBravoo! Me teemme häämatkamme automobiilissa. Tuuma on niin\nuudenaikainen, että kuka englantilainen loordi hyvänsä sitä meiltä\nkadehtisi.\n\nWILLARDT\n\nHitto vieköön mikä vahinko, ettei automobiileja ollut siihen aikaan\nkun me menimme naimisiin, Sigrid ja sinä... Mutta koska tänään nyt on\njuhlapäivä, niin minä kerron teille vähän plaaneistani. Me aletaan\nkovasti vedellä rahaa. Tulot nousevat kolminkertaisiksi, yhden\nautomobiilin hinta sinne tai tänne! Minä teetän talonpiirustukset\nsellaiset, ettei koko Suomessa. Minä...\n\nEDITHA\n\nKuinka täällä on kuuma. Kyllä minä hetkeksi lähden puistoon. Täällähän\ntukahtuu.\n\n(Menee. Rva Ahlfelt tulee.)\n\nWILLARDT (Salokanteleelle)\n\nKyllä sinä olet rohkea mies, kun sinä tuon Edithan otat... Mutta ne\nminun kalkyylini ovat sedän kamarissa. Ehkä me mennäänkin sinne...\n\n(Menevät.)\n\nSIGRID\n\nMamma raukka... Allan on niin kiihkeä, ei hän niin pahaa tarkoita...\n\nRVA AHLFELT\n\nKai sen täytyy tulla. Kirous painaa meitä.\n\nSIGRID\n\nMikä kirous se olisi! Olet väsynyt ja....\n\nRVA AHLFELT\n\nIsäin pahat teot... kolmanteen ja neljänteen polveen...\n\nSIGRID (arasti)\n\nTiesitkö papan eläessä mitään näistä kaikista?\n\nRVA AHLFELT\n\nEn, en, en!\n\n(Itkee.)\n\nSIGRID\n\nMamma, rakas, rakas mamma!\n\nRVA AHLFELT\n\nOlisinpa minä saanut pitää kauniit muistoni loppuun asti! Mutta nyt\nne menivät minulta... Tiedätkö mitä on alkaa vakoilla miestä, jota\non rakastanut ja jumaloinut — joka on kuollut? Tiedätkö mitä on saada\nhänet kiinni uskottomuudesta? Se on sellaista häpeää, ettei tahdo\nuskaltaa silmiä nostaa. Se on pahempaa kuin kuolema...\n\nSIGRID\n\nMamma... rakas mamma... älä kiihdy. Muista että me kaikki sinua\nrakastamme ja tarvitsemme...\n\nRVA AHLFELT\n\nKun minä ajattelen miten taitavasti hän minua petti. Hän ei koskaan minua\nlaiminlyönyt, hän toi minulle lahjoja ulkomailta, kauniita kankaita\nja koristuksia... mutta hän matkusti mielellään yksin. Ja hänellä oli\naina kokouksia ja puuhaa... Voi etten minä saanutkin pysyä kauniissa\nvalheessani loppuun asti! Että minun pitikin nähdä alaston totuus!\n\nSIGRID\n\nMamma... älä kiihdy, Jumalan tähden. Muista, että jos sinulta meneekin\njotakin, niin sinulle paljon jää. Me kaikki jäämme ja pieni Rolf...\n\nRVA AHLFELT\n\nSiunattu pieni Rolf!\n\nSIGRID\n\nMinä tuon hänet tänne. Ehkä hän jo on herännytkin.\n\nRVA AHLFELT\n\nTiedätkö... minä niin pelkään että kirous lepää hänenkin päänsä päällä...\n\nSIGRID (huutaa pelästyneenä)\n\nEi... ei! Jumala ei saata olla niin kova. Lapsi on viaton.\n\nRVA AHLFELT\n\nKolmanteen ja neljänteen polveen. Edithalle en ole uskaltanut mitään\npuhua. Hän kärsii niin kauheasti. Ei hän saa unta öisinkään.\n\nSIGRID\n\nSe kyllä tasaantuu. Voivathan he mennä naimisiin pian, niin Editha saa\nmuuta ajattelemista. Aika on sitäpaitsi paras parantaja.\n\nRVA AHLFELT\n\nTällaista häpeää ei paranna aika eikä mikään. Kun olisi jokin\nulospääsy, kun olisi jokin keino... Kun voisi jotenkin sovittaa...\nMinä ajattelen välistä, että jos tekisimme suuria lahjoituksia\ntyömiehillemme.\n\nSIGRID\n\nMutta lahjoittihan isä tuhansia joka vuosi, ja nyt olet sinä jouluksi...\n\nRVA AHLFELT\n\nEi se riitä, ei se riitä... Kun käsittäisin, kun käsittäisin mitä\ntehdä...! (Menevät.)\n\n(Hetkisen perästä tulee Editha, kädestä taluttaen Lahtosta, joka\nväsymyksestä on nääntymäisillään.)\n\nLAHTONEN\n\nMikä kunnia ja onni! Viime hetkessä taluttaa Editha Ahlfelt minut omaan\nkammioonsa. Päästä Editha Ahlfeltin kammioon ja sitten kuolla!\n\nEDITHA\n\nÄlkää nyt... istukaa nyt ja rauhoittukaa.\n\nLAHTONEN (katselee ympärilleen)\n\nMinä en vielä koskaan olekaan ollut täällä. Tuolla ulkona kyllä monasti\nolen seisonut... viluisena ja nälkäisenä ja särpinyt valoa ikkunastanne.\n\nEDITHA (keskeyttää)\n\nÄitinne kävi täällä.\n\nLAHTONEN (sävähtää)\n\nÄitini!\n\nEDITHA\n\nNo, mitä te nyt sitä niin pelästytte. Hän oli teistä levoton. Teidän\nhyvä äitinne.\n\nLAHTONEN\n\nÄitini, äitini!\n\nEDITHA\n\nOlkaa nyt järkevä. Kaikki käy vielä hyvin. Onhan minullakin jotakin\nsanomista. Ja jollette saisikaan olla meillä, niin hankimme teille\npaikan muualta. Te olette taitava mies, kyllä te paikkoja saatte...\n\nLAHTONEN\n\nEditha, sinä olet hyvä ja kaunis. Sinä olet enkeli.\n\nEDITHA\n\nEi kuulkaa... ei sillä tavalla...\n\nLAHTONEN (kirkastuneena)\n\nMinä rakastan sinua.\n\nEDITHA\n\nMiksi te puhutte niin oudolla äänellä! Minä... te pelästytätte minua.\nOlkaa nyt järkevä...\n\nLAHTONEN\n\nYhtä minä sinulta pyytäisin... Pidä työväen puolta, mene lohduttamaan\näitiäni ja työväkeä. Katso, minun piti se tehdä, minun piti suojella\nomiani, minun piti panna henkeni alttiiksi heidän tähtensä. Heidän piti\nminun johdollani nousta itsetietoon ja onneen. Minun henkeni oli altis,\nmutta liha oli heikko. Tässä minä olen — tällaisena. Tällaisena! Tee\nsinä, Editha Ahlfelt, mitä en minä saanut tehdyksi!\n\nEDITHA (avuttomana)\n\nMutta mitä minä voin... olen heikko ja yksin... Teidän pitää nousta!\n\nLAHTONEN (lujasti, ikäänkuin hypnotisoiden)\n\nSinä et saa olla heikko! Sinä voit mitä sinä tahdot!\n\n(Hänen sanojensa\nalla Editha nousee ja ikäänkuin kasvaa, piirteet luutuvat, kasvoihin\ntulee päättäväisyyttä ja voimaa.)\n\nLAHTONEN (katselee ympärilleen, kuin unessa)\n\nTuossako sinä nukut... Tuossako katselet kuuraista koivua! Kukkaset\nlemuavat... kihlajaiskukkaset jouluaattona. Meidän kihjalaiskukkamme,\nsinun ja minun...\n\n(Editha on kuunnellut kuin unessa. Lahtonen karkaa\näkkiä ylös, suutelee häntä. Editha herää, raivostuu,\nalkaa kiihkeästi hangata huuliaan.)\n\nEDITHA\n\nTe... te loukkaatte niin... niin... Menkää, menkää!\n\nLAHTONEN\n\nKiitos, Editha Ahlfelt. Nyt en elämältä enää mitään pyydä. Minä menen\nnyt kauas. Mene sinä lähelle: äitini ja työväen luo! Hyvästi. (Menee.)\n\n(Editha itkee aivan typerryksissään. Hetkisen perästä kuuluu laukaus.\nEditha herää, käsittää mitä on tapahtunut, karkaa ulos. Palaa sitten\näitinsä kanssa puoleksi tajuttomana näyttämölle.)\n\nRVA AHLFELT\n\nEditha, Editha! Rauhoitu, rauhoitu!\n\nEDITHA\n\nEi, päästä minut, päästä minut. Ne tekevät hänelle pahaa. Allan on\nsiellä. Hän voi kyllä kostaa kuolleellekin.\n\nRVA AHLFELT\n\nEditha! Editha!\n\nEDITHA\n\nHän kuoli... Minä en koskaan ollut nähnyt ihmisen kuolevan — mutta se\nkatse oli kuoleman. Silmä särkyi. Se välähti minun silmääni vastaan ja\nsärkyi... Ei, ei kyllä minä nyt menen.\n\nRVA AHLFELT\n\nÄlä jätä äitiäsi.\n\n(Sigrid tulee.)\n\nEDITHA (hätääntyneenä)\n\nKuinka hänen on?\n\nSIGRID\n\nKuollut.\n\n(Editha itkee. Willardt ja Salokannel tulevat.)\n\nWILLARDT\n\nEi sitä enää mikään herätä. Oikeastaan se oli parasta mitä saattoi\ntapahtua. Sekä hänelle että meille.\n\nSALOKANNEL\n\nMutta en minä käsitä miksi hänen piti tulla tänne sitä tekemään, olisi\nvoinut suorittaa tekonsa minun oveni ulkopuolella. Se tuli perin\n»mal placé» koko tämä juttu. Mutta ei sitä nyt kannata ottaa noin\ntraagilliselta kannalta. Editha, minä ehdotan että lähdemme kävelemään,\nkunnes kaikki on ohi.\n\nWILLARDT\n\nMitä täällä oikeastaan tapahtui?\n\nRVA AHLFELT\n\nHän oli käskenyt Edithaa lohduttamaan työväkeä ja äitiään.\n\nSIGRID\n\nOlisi hän sentään voinut valita toisen päivän. On se kauheaa, että hän\njuuri tänään...\n\nEDITHA (ikäänkuin havahtuen, itsekseen)\n\nNyt minä tiedän. (Nousee, vetää kihlasormuksen sormestaan, ojentaa\nSalokanteleelle.) Anna kaikki minulle anteeksi, Armas. Mutta minä\ntunnen että minun täytyy olla vapaa, aivan vapaa. Minun täytyy heittää\nentinen elämäni ja astua uuteen...\n\nRVA AHLFELT\n\nLapseni, älä... älä. Sinä olet niin kiihoittunut, ettet tänään voi\nmitään ratkaisevaa askelta ottaa.\n\nEDITHA\n\nMinä olen kiihoittunut ja se uusi elämä on minulle hämärä ja epäselvä,\nmutta sen minä näen kirkkaasti, että minun täytyy... (Painaa\nsormuksen Salokanteleen käteen.) Kirous lepää meidän päällämme. Jonkun\ntäytyy koettaa sovittaa. Minä koetan... (Willardt nauraa pahasti.)\nMutta etkö sinä nyt ymmärrä, että jotakin täytyy tehdä? Etkö sinä\ntunne, että me kaikki palamme poroksi, että meidän ympärillämme on vain\nitkua ja parkua ja kuolemaa?\n\nWILLARDT\n\nEn. En näe enkä kuule mitään! Täytän velvollisuuteni, siinä kaikki.\nKatson, ettette kaikki vielä joudu tässä keppikerjäläisiksi...\nKyllä naisten kanssa käskee! Te olette kaikki kypsät menemään\nhullujenhuoneeseen — jaa jaa!\n\nEDITHA\n\nMe! — Ei, minä tunnen että minun täytyy katkoa kaikki siteet...\n\nSALOKANNEL\n\nTämä tarkoittaa kai myöskin meidän suhdettamme. En minä mitenkään tahdo\nolla tiellä — tässä saat sormuksesi.\n\nEDITHA\n\nSuo minulle anteeksi... Luuletko että tämä on minulle\nniin helppoa...? Voi, ettekö te nyt kukaan minua ymmärrä?\n\nSALOKANNEL\n\nJää hyvästi!\n\n(Menee.)\n\nRVA AHLFELT\n\nKyllä minä sinut ymmärrän, lapseni, mutta...\n\nEDITHA\n\nÄiti, sinä olet niin paljon kärsinyt: tule minun kanssani!\n\nRVA AHLFELT\n\nMinne... minne sinä menet?\n\nEDITHA\n\nKansani luo, lesken luo, jolla ei enää ole poikaa. Minun täytyy...\n\nWILLARDT\n\nNyt puhutaan järkeä. Minä kysyn: hoidanko minä afääriä vai enkö? Joko —\ntai. Joko minä vastaan kaikesta ja määrään kaikki — tai...\n\nEDITHA\n\nJa kirous kasvaa kasvamistaan, syyllisyys versoaa ja iskee juurensa\nkolmanteen ja neljänteen polveen. Sinun lapsesi...\n\nWILLARDT\n\nÄlä kajoa minun lapseeni... sinä... aaveitten näkijä.\n\nSIGRID\n\nEi, ei, ei, sisko!\n\nRVA AHLFELT (Edithalle)\n\nMitä sinä aiot? Jätätkö kotisi?\n\nEDITHA\n\nTäällähän se kirous juuri on. Paeta sitä täytyy... lähteä sovittamaan...\n\nRVA AHLFELT (peloissaan)\n\nHeitätkö sinä tämän kaiken?\n\nWILLARDT\n\nNiin puhuu kauppaneuvos Ahlfeltin tytär! Sitä puhetta kelpasi\nkuunnella! Uusi komento, uusi komento täällä on tarpeen.\n\nEDITHA (Willardtille)\n\nMinä pyytäisin sinulta jotakin...\n\nWILLARDT\n\nÄlä sinä vain tule pyytämään että minä taipuisin. Älä ärsytä minua.\nNäiden työmiesten kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä — en\nmissään. Ymmärrätkö?\n\nEDITHA\n\nEt siis taivu... et suostu mihinkään sovitteluihin...\n\nWILLARDT\n\nEn!\n\nEDITHA\n\nTiedä siis, että tästälähin alkaa taistelu sinun ja minun välillä!\n\nWILLARDT\n\nTule vain painisille! Ei tämä poika pelkää.\n\nEDITHA\n\nEt pelkää. Meidän sukumme päällä lepää kirous — etkö edes lapsesi\ntähden...?\n\nWILLARDT\n\nÄlä kajoa minun lapseeni... sinä... sinä pahan ilman lintu...\n\nRVA AHLFELT\n\nEi, ei, ei... Editha, älä puhu niin kauheita!\n\nSIGRID\n\nJumala ei saata olla niin kova.\n\nEDITHA (nostaa kätensä kuin vannoakseen)\n\nKolmanteen ja neljänteen polveen!\n\nSIGRID (lyyhistyy lamaan)\n\nKirous, kirous...\n\nEDITHA\n\nMinulta ovat katkenneet kaikki siteet. Minä lähden...\n\nWILLARDT\n\nLähde, lähde... sinä sydämetön... sinä joka herätit eloon aaveet\ntässä talossa... Jätä meidät rauhaan.\n\nEDITHA\n\nTule, äiti — lähdemme yhdessä sovittamaan.\n\nRVA AHLFELT (itkien)\n\nMinä... minä... Sinä voit, sinä olet nuori. Mutta minä, minä olen\nkasvanut tänne kiinni.\n\nEDITHA\n\nYksin siis, yksin. No niin, minä lähden yksin, mutta minä lähden\nilolla, sillä nyt on edessäni tie — selvä tie. Kansani luo.\n\n\n\n"]