Kreivin poika ja kuninkaan tytär
Alexandre Dumas vanh. (1802–1870)
Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta
Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1500-luvun Ranskan hoviin kuningas Henrik II:n valtakaudelle. Tarina seuraa nuoren Gabriel de Montgommeryn vaiheita, suvun salaisuuksia ja hovijuonitteluja. Teos on suomennos alkuosasta laajaa romaania, jossa Diana de Poitiers ja Katariina de Medici kilpailevat vaikutusvallasta.
Alexandre Dumas'n 'Kreivin poika ja kuninkaan tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3101. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KREIVIN POIKA JA KUNINKAAN TYTÄR
Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta
Kirj.
ALEXANDRE DUMAS
Ranskankielestä suomentanut
V. Hämeen-Anttila
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1950.
SISÄLLYSLUETTELO:
I. Kreivin poika ja kuninkaan tytär.
II. Nukella leikkivä nuorikko.
III. Leirissä.
IV. Kuninkaan jalkavaimo.
V. Ranskan hovin lastenkamari.
VI. Diana de Castro.
VII. Herra konnetaabelin paternosterit.
VIII. Onnellinen turnaus.
IX. Kohtaloaan voi hipaista sitä tuntematta.
X. Elegia komedian aikana.
XI. Rauha vai sota.
XII. Kaksinkertainen veijari.
XIII. Onnen kukkulalla.
XIV. Diana de Poitiers.
XV. Katarina Medici.
XVI. Rakastaja vai veli?
XVII. Horoskooppi.
XVIII. Keimailijatar ahtaalla.
XIX. Kuinka Henrik II alkoi käyttää perintöään jo isänsä eläessä.
XX. Ystävien hyödyllisyys.
XXI. Kuinka mustasukkaisuus on kyennyt toisinaan karistamaan
arvonimiä jo ennen Ranskan vallankumousta.
XXII. Loistavin todiste, mitä nainen voi antaa siitä, ettei
jokin mies ole hänen rakastajansa.
XXIII. Hyödytöntä alttiutta.
XXIV. Veritahrat eivät koskaan häivy kokonaan.
XXV. Sankarilliset lunnaat.ENSIMMÄINEN LUKU
Kreivin poika ja kuninkaan tytär
Oli toukokuun 5 päivä vuonna 1551. Kahdeksantoistavuotias nuorimies ja neljänkymmenen ikäinen nainen ilmestyivät yhdessä vaatimattoman näköisestä pikku talosta ja astelivat sitten rinnakkain Montgommeryn kylän pääraittia pitkin Augen maakunnassa.
Nuorukainen oli sitä kaunista normandialaista rotua, jolle ovat tunnusomaisia piirteitä kastanjanruskeat hiukset, siniset silmät, valkoiset hampaat, vaaleanpunaiset huulet. Hänellä oli Pohjois-Ranskan miesten raikkaanvärinen ja sametinhieno iho, joka toisinaan hiukan heikentää miehekkyyden vaikutelmaa, luodessaan melkein naisellisen kauneuden tuntua. Muuten hän oli ihailtavan voimakasryhtinen ja samalla joustava, olemukseltaan muistuttaen sekä tammea että ruokoa. Hän oli yksinkertaisessa asussa, mutta tätä somisti kuitenkin tumman sinipunainen verkanuttu, jota oli keveästi kirjailtu samanvärisellä silkillä. Housut olivat samaa kangasta ja samalla tavalla kirjaillut; pitkävartiset saappaat olivat mustaa nahkaa niinkuin sen ajan hovipojilla ja herrasnuorukaisilla, ulottuen polvien yläpuolelle, ja valkoisen sulkatöyhdön varjostama samettilakki oli hieman kallellaan peittäen yläosan otsaa, jolla saattoi nähdä sekä tyyneyden että lujuuden sävyä.
Hänen hevosensa, jonka ohjasperät hän oli pistänyt kainaloonsa, asteli takana ja nosti joskus päätänsä henkäisemään raikasta ilmaa ja hirnahtelemaan tuulen kantamille tuoksuille.
Jollei nainen näyttänyt kuuluvan suorastaan yhteiskunnan alaluokkinaan, täytyi hänet lukea ainakin siihen piiriin, joka on sen ja porvariston välillä. Hänen pukunsa oli koruton, mutta niin siisti, että tämä äärimmäinen siisteys näytti hänelle tuottavan arvokkuutta. Moneenkin kertaan nuorukainen oli tarjonnut hänelle käsivarttaan tueksi, mutta hän oli aina kieltäytynyt, ikäänkuin tuo kunnia olisi ollut hänen asemansa yläpuolella.
Heidän edessään kylän läpi linnalle päin, jonka jyhkeät tornit olivat selvästi näkyvissä ja vallitsivat pientä asutuskeskusta, pisti silmään se merkillinen seikka, että nuoren väen ja miesten lisäksi vanhuksetkin syvään kumartaen tervehtivät ohitse astelevaa nuorukaista, joka vastaili ystävällisillä nyökkäyksillä. Jokainen tuntui tunnustavan yläpuolellaan olevaksi ja herrakseen tämän nuoren miehen, joka ei tuntenut omaa asemaansa, kuten piankin ilmenee.
Kylän laitaan ehdittyään nuo kaksi jatkoivat kävelyään pitkin maantietä tai oikeastaan polkua, joka kierrellen kohosi vuoren kuvetta myöten ja niukasti antoi tilaa kahdelle ihmiselle pysytellä rinnakkain. Kun siitä johtui pulaa ja nuori ratsumies huomautti kumppanilleen, että hänen pidelleessään hevosta ohjaksista toisen oli vaarallista kävellä takana, suostui säveä nainen siirtymään etummaiseksi.
Nuorukainen seurasi häntä sanattomana. Hänen miettiväinen otsansa ilmaisi kyllin selvästi, että hänen ajatuksiaan askarrutti jokin tärkeä asia.
Komea ja mahtavalta näyttävä oli se linna, jota nämä kaksi niin eri ikäkausiin ja asemiin kuuluvaa vaeltajaa lähestyivät. Kokonaista neljä vuosisataa ja kymmenen sukupolvea oli tarvittu noiden kivijärkäleiden paljouden kohoamiseen perustuksiltaan torninhuipuille asti, ja itse paisuneena vuoreksi se hallitsi vuorta, jolle se oli rakennettu.
Samoin kuin muut tämän aikakauden rakennukset oli myös tämä Montgommeryn kreivien linna kaikessa muodostelussaan perin säännötön. Isät olivat jättäneet sen pojilleen, ja kukin omistaja oli elinaikanaan oikkujensa tai tarpeittensa mukaan lisäillyt kivijättiläiseen jotakin. Päävarustukseksi jäänyt neliskulmainen keskitorni oli pystytetty Normandian herttuain aikana. Sen ankariin piirteisiin oli sitten liitetty pikkutorneja siroine hammasreunuksineen ja koristelaitaisine ikkunoineen, kartuttaen kivisomistuksia vuosien vieriessä, ikäänkuin aika olisi pannut tämän graniittikasvillisuuden versomaan. Vihdoin oli Ludvig XII:n hallituskauden lopulla ja Frans I:n kuninkuuden alkuvuosina pitkä kirkkoholvinen galleria täydentänyt maallistyylisen rykelmän.
Tästä galleriasta ja vielä paremmin keskitornin harjalta avautui monen penikulman näköala Normandian hedelmällisille ja vehmaille tasangoille. Sillä Montgommeryn kreivikunta, kuten jo mainitsimme, sijaitsi Augen maakunnassa, ja sen kahdeksan tai kymmenen paroonikuntaa, samoin kuin sen sataviisikymmentä pienempää läänitystä, kuuluivat Argentanin, Caenin, ja Alençonin tuomiopiiriin.
Vihdoin he saapuivat linnan pääovelle.
Uhkea ja valtava tornilinna oli, niin kummalliselta kuin se kuuluneekin, ollut isännättömänä jo hyvinkin viisitoista vuotta. Vanha intendentti hoiti edelleenkin tiluksia ja peri määrätyt verot, joukko palvelijoita, jotka hekin olivat vanhenneet tässä yksinäisyydessä, askarteli yhä linnassa, jonka ovet avattiin joka päivä ikäänkuin omistaja olisi saattanut palata milloin hyvänsä, ja suljettiin aina iltaisin, niinkuin linnan herraa olisi odotettu vasta huomiseksi.
Intendentti vastaanotti nämä kaksi tulijaa samalla ystävällisyydellä, jota jokainen näytti osoittavan tuolle naiselle, ja samalla arvonannolla, jota kaikki yksimielisesti soivat nuoren miehen osaksi.
»Mestari Elyot», virkkoi nainen, joka tuli edellä, kuten jo olemme sanoneet, »sallitteko meidän astua linnaan? Minulla on herra Gabrielille» — hän viittasi nuoreen mieheen — »sellaista puhuttavaa, mihin sopii ryhtyä ainoastaan juhlasalissa».
»Käykää sisälle, rouva Aloyse», pyysi Elyot, »ja lausukaa sanottavanne nuorelle herralle missä haluatte. Tiedättehän, että valitettavasti kukaan ei tule teitä häiritsemään.»
He menivät vartiohuoneen läpi. Entiseen aikaan valvoi kaksitoista kreivikunnan tiluksilta valittua miestä herkeämättä tässä salissa. Viidentoista vuoden aikana oli heistä seitsemän kuollut, eikä lukumäärää ollut täydennetty. Viisi oli jäljellä ja asusti siellä täyttäen samoja velvollisuuksia kuin kreivin päivinä, kunnes heidätkin kuolema korjaisi vuorollaan.
Vieraat etenivät galleriaan ja sieltä juhlasaliin.
Se oli sisustettu aivan samanlaisesti kuin sinä päivänä, jolloin viimeinen kreivi oli lähtenyt linnasta. Mutta tähän saliin, johon menneinä aikoina oli kaikkea Normandian ylhäisöä kokoontunut niinkuin hallitsevan ruhtinaan hoviin, ei viiteentoista vuoteen ollut astunut kukaan muu kuin sen puhtaanapidosta huolehtivat palkolliset ja viimeisen kreivin lemmikkikoira, joka aina sinne tullessaan surkeasti kutsui herraansa eikä eräänä päivänä enää tahtonut sieltä poistua, vaan oli jäänyt makaamaan korokkeen juurelle, missä se oli seuraavana päivänä tavattu kuolleena.
Gabriel, joksi olemme kuulleet nuorta miestä nimitettävän, tunsi eräänlaista liikutusta astuessaan tähän vanhojen muistojen piiriin. Noiden synkkien kiviseinien, tuon majesteettisen, valtaistuinta muistuttavan korokkeen, nyt kello kymmeneltäkin aamulla vain hämärästi päivänvaloa läpäisevien syvien ikkuna-aukkojen herättämä vaikutelma ei kuitenkaan ollut kyllin voimakas edes hetkellisesti kääntämään hänen ajatuksiaan pois siitä asiasta, jota varten he olivat tulleet tänne, ja oven sulkeuduttua heidän jälkeensä hän heti virkkoi:
»No nyt, rakas Aloyse, hyvä hoitajattareni, vaikka näytätkin enemmän järkkyneeltä kuin minä olen, ei sinulla tosiaan ole enää minkäänlaista syytä lykätä tuonnemmaksi tunnustusta, jonka olet minulle luvannut. Viimeinkin, Aloyse, täytyy minulle puhua pelottomasti ja ennen kaikkea viivytyksettä. Etkö ole kylliksi epäröinyt, hyvä hoitajattareni, ja enkö minä ole kuuliaisen pojan lailla odottanut kyllin kauan? Kysellessäni, mitä nimeä olin oikeutettu käyttämään, mikä oli sukuni ja kuka aatelismies oli isäni, sinä aina vastasit: 'Gabriel, ilmaisen sinulle kaikki sinä päivänä, jolloin täytät kahdeksantoista vuotta, koska siitä alkaa täysi-ikäisyys jokaiselle, jolla on oikeus kantaa miekkaa.' Tänään, toukokuun 5 päivänä 1551, minä täytän kahdeksantoista; sentähden muistutin sinua aamulla lupauksesi täyttämisestä, hyvä Aloyse, mutta sinä vastasit niin juhlallisesti, että se melkein peloitti minua: 'Köyhän tallimestarin lesken halvassa majassa ei minun sovi ilmaista sinua itsellesi: sen pitää tapahtua Montgommeryn kreivien linnassa ja sen linnan juhlasalissa.' Nyt olemme nousseet vuorelle, hyvä Aloyse, astuneet jalosukuisten kreivien kynnyksen yli ja seisomme heidän juhlasalissaan — puhu siis!»
»Istu ensin, Gabriel, sallien minun vielä kerran puhutella sinua näin tuttavallisesti.»
Nuorukainen tarttui hänen molempiin käsiinsä hellän liikutuksen valtaamana.
»Istuudu», kehoitti hoitajatar uudestaan, »mutta älä tuolle tuolille tai sohvallekaan».
»Mutta missä minun siis pitäisi istua, hyvä hoitajattareni?» kysyi Gabriel.
»Tuolla korokkeella, kunniakatoksen alla», vastasi Aloyse, ja hänen äänessään oli syvää juhlallisuutta.
Nuori mies mukaantui siihen. Aloyse nyökkäsi ja sanoi: »Kuuntele nyt minua.»
»Mutta istuudu sinäkin», kehoitti Gabriel.
»Sallitko minun?»
»Teetkö minusta pilaa, hoitajatar?»
Kelpo vaimo istuutui korokkeen askelmille, nuorenmiehen alapuolelle, ja jälkimmäinen suuntasi häneen hellyydestä säteilevän ja uteliaan katseen.
»Gabriel», aloitti hoitajatar, vihdoinkin päätettyään puhua, »sinä olit tuskin kuusivuotias silloin, kun menetit isäsi ja minä menetin puolisoni. Sitä ennen olin joutunut imettämään sinua, sillä äitisi oli kuollut sinun tullessasi maailmaan. Siitä päivästä saakka minä, äitisi sijainen, rakastin sinua kuin omaa lastani. Leski omisti elämänsä orvolle. Niinkuin hän oli sinulle antanut maitonsa, antoi hän sinulle myös kaiken harrastuksensa, ja myöntänethän, Gabriel, että vakaumukseni mukaan en ole koskaan tahallani lyönyt laimin mitään huoltoasi.»
»Rakas Aloyse», vastasi nuori mies, »voisin mennä valalle siitä, että monet todelliset äidit olisivat hoitaneet tehtäväänsä huonommin kuin sinä ja ettei yksikään olisi voinut toimia paremmin».
»Jokainen muuten», jatkoi hoitajatar, »kiirehti osoittamaan sinua kohtaan harrasta palvelevaisuutta niinkuin minä ensimmäisenä. Dom Jamet de Croisic, tämän linnan arvoisa kappalainen, joka palasi taivaallisen Herransa luo kolme kuukautta takaperin, opetti sinulle laajasti kirjallisuuden ja tieteiden saavutuksia, eikä kukaan, väitti hän, voisi moittia sinua puutteellisesta lukemisesta, kirjoittamisen ja menneen ajan historien tuntemuksesta; erityisesti hän selvitteli sinulle Ranskan suurten sukujen vaiheita. Enguerrand Lorien, miesvainajani läheinen ystävä, Perrot Travigny ja naapurimme, Vimoutiersin kreivien entinen tallimestari harjaannuttivat sinua peitsen ja miekan käyttöön, ratsastukseen ja ritarin kaikkiin taitoihin, ja kaksi vuotta sitten näytätkin saaneesi hyötyä Enguerrandin hyvästä ohjailusta, kun olit mukana juhlissa ja turnajaisissa, jotka Alençonissa pantiin toimeen kuninkaamme Henrik II:n vihkiäisissä ja kruunauksessa. Minä tietämätön raukka en voinut muuta kuin rakastaa sinua ja opettaa sinua palvelemaan Jumalaa; siinä kaikki, mitä olen yrittänyt tehdä. Pyhä Neitsyt on minua siinä ohjannut, ja täällä nyt olet tänään kahdeksantoista vuotta täyttäneenä, hurskaana kristittynä, oppineena herrana ja taitavana asemiehenä. Niinpä toivon, että Jumalan avulla osoitatte olevanne esi-isienne arvoinen, te monseigneur Gabriel, Lorgen herra, Montgommeryn kreivi!»
Gabriel kavahti äkkiä pystyyn ja huudahti:
»Montgommeryn kreivi! Minäkö?» Sitten hän jatkoi ylväästi hymyillen:
»No niin, sitä toivoin ja melkein aavistinkin; niin, Aloyse, lapsuuteniaikaisissa unelmissa puhuin siitä eräänä päivänä pikku Dianalleni. Mutta miksi viivyt istumassa jalkojeni juuressa, hyvä Aloyse? Nouse ja tule syleiltäväkseni, siunattu vaimo! Etkö muka enää tahtoisi tunnustaa minua lapseksesi, kun olen Montgomerryn perillinen? Niin, Montgommeryjen perillinen!» toisti hän väkisinkin vavahdellen ylpeyden tunteesta puristeessaan rintaansa vasten hyvää hoitajatartaan. »Montgommeryjen perillinen — silloinhan minulle kuuluu muuan Ranskan vanhimpia ja kunniakkaimpia nimiä. Niin, don Jamet on minulle polvi polvelta selostellut jalosukuisten esi-isien historiaa... minun esi-isieni! Syleile minua vielä kerran, Aloyse! Mitähän tästä nyt sanoneekaan Diana! Pyhä Godegrand, Chartresin piispa, ja pyhä Opportune, hänen sisarensa, jotka elivät Kaarle Suuren aikana, olivat meidän sukuamme. Roger de Montgommery oli Wilhelm Valloittajan armeijan johtajia; Guillaume de Montgommery suoritti omin varoin ristiretken. Meillä on ollut useitakin naimasuhteita Skotlannin ja Ranskan kuninkaallisiin perheisiin, ja monet Lontoon mainittavimmat loordit ja Pariisin ylhäisimmät aatelismiehet joutuvat puhuttelemaan minua serkkunaan. Olihan isäni myös...»
Nuori mies vaikeni äkkiä kuin iskun saaneena, mutta pian hän jatkoi:
»Voi, tästä kaikesta huolimatta, Aloyse, minä olen yksin maailmassa. Tämä suuri herra on orpo-raukka, tällä niin monien kuninkaallisten esi-isien jälkeläisellä ei ole isää. Ah, isä-parkani! En voi nyt pidättää kyyneleitäni, Aloyse. Ja samoin äitini — vainajia molemmat! Oi, puhu minulle heistä, jotta tiedän, millaisia he olivat, nyt tietäessäni, että olen heidän poikansa. Niin, aloittakaamme isästäni. Kuinka hän kuoli? Kerro minulle siitä kaikki!»
Aloyse pysyi äänettömänä. Gabriel silmäili häntä ihmetellen.
»Kysyin sinulta, hoitajattareni, kuinka isäni kuoli», uudisti hän.
»Monseigneur, Jumala yksin voisi sen ilmoittaa sinulle», vastasi hoitajatar. »Eräänä päivänä kreivi Jacques de Montgommery lähti kaupungille pariisilaisesta asuintalostaan Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelta. Hän ei enää palannut sinne. Ystävät ja sukulaiset etsivät häntä sitten turhaan. Hän oli kerta kaikkiaan kadonnut, monseigneur Kuningas Frans I käski panna toimeen kuulustelun, mutta sekin oli hyödytön. Kreivin vihamiehet — mikäli hän sortui jonkin kavaluuden uhriksi — ovat olleet perin taitavia tai mahtavia. Teillä ei enää ole isää, monseigneur, ja kuitenkin Jacques de Montgommeryn hauta puuttuu linnanne kappelista, sillä häntä ei koskaan löydetty elävänä eikä kuolleena.»
»Ja syynä oli se, ettei etsijä ollut hänen poikansa», huudahti Gabriel. »Ah, hoitajattareni, miksi olet sitä pitänyt näin kauan salassa minulta? Senkö vuoksi olit minulle puhumatta syntyperästäni, että minun velvollisuuteni olisi ollut joko pelastaa isäni tai kostaa hänen puolestaan?»
»En, vaan siksi, että minun piti pelastaa teidät itsenne, monseigneur. Kuulkaa minua. Tiedättekö, mitkä olivat mieheni viimeiset sanat — urhoollisen Perrot Travignyn, joka tunsi sukuanne kohtaan ikäänkuin uskonnollista alttiutta ja hartautta? 'Vaimo', lausui hän minulle muutamia minuutteja ennen viimeistä hengähdystään, 'sinä et saa viivytellä edes siihen asti, kunnes minut haudataan — ummista vain silmäni ja lähde Pariisista heti lapsen kanssa! Riennä niin nopeasti kuin suinkin Montgommeryyn, mutta älä linnaan, vaan siihen majaan, jonka monseigneur hyväntahtoisesti on meille suonut.
— Siellä rupeat herrojemme perillisen kasvattajaksi, ilman salaperäisyyttä, mutta myöskään aiheuttamatta hälinää. Kelpo maalaisemme kunnioittavat häntä eivätkä rupea kavaltajiksi. Mutta ennenkaikkea täytyy häneltä itseltään salata hänen syntyperänsä; muutoin hän antaisi itsensä ilmi ja suistuisi perikatoon. Salli hänen tietää ainoastaan olevansa aatelinen; se riittää hänen oman arvonsa tunnon kehittymiselle ja sinun tunnonrauhallesi. Kun sitten iän karttuminen tuottaa hänelle ymmärtäväisyyttä ja vakavuutta, niinkuin veren perintö urheutta ja uskollisuutta — kun hän esimerkiksi täyttää kahdeksantoista vuotta, ilmaise hänelle hänen nimensä ja syntynsä, Aloyse. Silloin hän itse päättäköön, mitä hänen tulee ja mitä hän voi tehdä. Mutta ole varuillasi siihen asti; sillä pelottavat vihollisuudet ja voittamattomat karsasmielisyydet vainoisivat häntä, jos hän tulisi ilmi, ja ne, jotka ovat tavoittaneet ja iskeneet maahan kotkan, eivät säästäisi poikastakaan.'
— Noin hän minulle puhui juuri ennen kuolemansa hetkeä, monseigneur, ja hänen ohjeilleen kuuliaisena minä otin teidät, kuusivuotiaan orpo-rukan, joka vastikään olitte menettänyt isänne, ja toin teidät mukanani sinne kylään. Kreivin katoaminen oli jo tiedossa, ja epäiltiin, että kamalat ja leppymättömät vihamiehet uhkasivat jokaista hänen nimensä edustajaa. Teidät nähtiin ja varmasti myös tunnettiin kylässä, mutta kaikkien kesken tuli voimaan se sanaton sopimus, ettei kukaan kysellyt minulta eikä ilmaissut kummeksivansa vaiteliaisuuttani. Vähän aikaa jälkeenpäin riisti kuumetauti minulta ainoan poikani, Robert-poloisen, jonka kanssa olitte ollut minulla rintalapsena. Nähtävästi Jumala tahtoi varata minut teille kokonaan. Jumalan tahto olkoon kiitetty! Kaikki olivat uskovinaan, että eloon oli jäänyt minun poikani, ja kuitenkin kaikki kohtelivat teitä hartaan kunnioittavasti ja liikuttavan huomaavaisesti. Te näet jo muistutitte isäänne sekä piirteiden että sydämen puolesta. Teistä tuli esille leijonan vaisto, ja hyvin saattoi nähdä, että olitte syntynyt herraksi ja toisten päälliköksi.
— Ympäristön lapset ottivat piankin tavakseen järjestyä ryhmäksi teidän komentoonne. Kaikissa heidän leikeissään te jouduitte etunenään, eikä yksikään heistä olisi rohjennut evätä teiltä alistuvaisuuttaan. Tämä seutu on kasvattanut teidät nuorena kuninkaanansa ja ihaillut teitä, nähdessään teidän varttuvan ylvääksi ja kauniiksi nuorukaiseksi. Parhaiden hedelmien maistiaiset ja sadon kymmenykset tuotiin kotiini minun tarvitsematta pyytää mitään. Laidunmaan komein hevonen oli aina varattuna teille. — Dom Jamet, Enguerrand ja kaikki linnan virkailijat ja palkolliset tarjosivat teille palveluksiaan kuin luonnollisena velvollisuutena, ja te otitte ne vastaan kuin oikeutenanne. Teissä ei ilmennyt mitään muuta kuin uljuuden, reippauden ja jalomielisyyden piirteitä. Saitte pienimmissäkin asioissa näkymään, mistä suvusta olitte lähtöisin. Iltaisin tarinoidaan tulen ääressä vieläkin, kuinka te eräänä päivänä vaihdoitte jollekin hovipojalle minun kaksi lehmääni metsästyshaukkaan. Mutta nämä vaistot ja päähänpistot kavalsivat teidät ainoastaan uskollisille havaitsijoille, ja niin pysyitte pahansuovilta ihmisiltä salassa ja tuntemattomana.
— Keisari Kaarlo V:tä vastaan Italiassa, Espanjassa ja Flandriassa käytyjen sotien suuri kohu suojeli teitä myös osaltaan, Jumalan kiitos, ja sillä tavalla olette viimein päässyt terveenä ja eheänä tähän ikään, jonka saavutettuanne olen Perrotin lupauksen mukaan voinut uskoa salaisuuteni teidän järkevyytenne ja hyvän harkintanne varaan. Mutta tavallisesti niin vakavana ja viisaanakin te nyt ensimmäisillä sanoillanne ilmaisette huimapäisyyttä, niin että olette valmis hyökkäämään kostoon ja ilmitulemisen vaaraan.»
»Kostamaan kyllä, mutta en maltittomasti. Luulet siis, Aloyse, että onnettoman isäni vihamiehet ovat vielä elossa?»
»En tiedä sitä, monseigneur, mutta paljon turvallisempaa olisi arvella, että heistä jotkut vielä elävät. Ja minun täytyy ajatella, mitä tapahtuisikaan, jos saapuisitte hoviin vielä tuntemattomana, mutta kuuluisalla nimellä kohdistaen itseenne yleistä huomiota, urheana, mutta kokemattomana, hyvän tahtonne kannustamana ja asianne oikeuteen nojaavana, mutta ilman ystäviä, ilman liittolaisia ja omakohtaista mainettakin vailla. Ne, jotka vihaavat sukuanne, näkisivät teidän tulevan, ettekä te näkisi heitä; he iskisivät teitä, ettekä tietäisi, miltä suunnalta hyökkäys lähtisi, eikä silloin ainoastaan isänne jäisi kostamatta, vaan te itsekin olisitte tuhon oma, monseigneur!»
»Juuri siksi, Aloyse, nyt pahoittelen, ettei minulla ole ollut aikaa hankkia ystäviä ja hieman kunniaa... Ah, jospa olisin saanut selvyyden asemastani esimerkiksi kaksikin vuotta aikaisemmin! No niin, eipä hätää, sehän on vain viivytys, ja pian minä voitan päivät takaisin. Silti olen toisten syiden takia hyvilläni siitä, että olen oleskellut vielä nämä kaksi viime vuotta Montgommeryssä; mutta sitä pikemmin minun nyt pitää lähteä liikkeelle. Ensin kiirehdin Pariisiin, Aloyse, ja vaikken esiinny muuna kuin Montgommerynä, ei minun tarvitse sanoa olevani juuri kreivi Jacquesin poika; meidän suvussamme ei ole läänityksistä ja arvonimistä suurempaa puutetta kuin Ranskan kuninkaallisessa perheessä, ja sukuhaaroja on Englannissa ja Ranskassa niin paljon, ettei syrjäinen voi niistä olla selvillä.
— Minulle sopii esimerkiksi d’Exmèsin kreivin nimi, joka ei salaa eikä paljasta, kuka oikeastaan olen. Sitten aion tavata... niin, kenen puoleen käännynkään hovissa? Enguerrandin ansiosta tiedän hyvinkin sikäläiset suhteet ja vaikutusvaltaiset henkilöt. Puhuttelisinko konnetaabeli de Montmorencyä, tuota kovasydämistä paternosterien mutisijaa? En, siinä kohden yhdyn irvistykseesi, Aloyse... Olisiko marski de Saint-André sitten parempi? Hän ei ole kyllin nuori eikä yritteliäs... Pikemminkin François de Guise? Niin, siinä on juuri sopiva mies. Montmédyn, Saint-Dizierin, Bolognan taistelutantereet ovat jo osoittaneet, mihin hän pystyy, ja hänen luokseen minä siis menen; hänen komennossaan voitan itselleni kannukseni. Hänen nimensä suojassa saavutan itsekin nimen.»
»Sallikoon monseigneur huomauttaa minun teille», virkkoi Aloyse, »että rehdillä ja uskollisella Elyotilla on ollut aikaa kerätä sievoisia säästöjä isäntänsä perillisen varalle. Te voitte pitää kuninkaallista taloutta, monseigneur, ja niillä alustalaisiinne kuuluvilla nuorilla miehillä, joita harjoittelitte sotaleikeissänne, on velvollisuutena ja suurena ilona seurata teitä sotaan oikein todellisesti. Tiedättehän hyvin, että teillä on oikeus kutsua heidät saattueeksenne, monseigneur.»
»Ja sitä oikeutta käytänkin, Aloyse, olkaa huoleti.»
»Tahdotteko mielellänne vastaanottaa kaikki palkollisenne, alustalaisenne ynnä läänitystiluksien ja paroonikuntien haltijat, joita kiihoittaa halu saada tervehtiä teitä?»
»En vielä, hyvä Aloyse; multa sano Martin Guerrelle, että hänen pitäisi satuloida hevonen ja valmistua saattamaan minua. Minun tarvitsee ensin hiukan poiketa lähistölle.»
»Kenties Vimoutiersin suunnalle?» kysäisi Aloyse-rouva veitikkamaisesti myhäillen.
»Varsin mahdollista. Eikö ole luonnollista minun käväistä kiittämässä vanhaa Enguerrandia?»
»Ja Enguerrandin tervehdyksen ohella monseigneur mielellään kuuntelee joitakin herttaisia sanoja pikku tyttöseltä, jota nimitetään Dianaksi, vai mitä?»
»Mutta onhan tuo sievä pikku tyttö oikeastaan vaimoni», vastasi Gabriel nauraen, »ja voin siis pitää itseäni aviomiehenä jo kolmen vuoden ajalta — siitä saakka, kun olin viidentoista ja hän yhdeksän vuoden ikäinen».
Aloyse kävi miettiväksi.
»Monseigneur». hän lausui, »ellen tietäisi, että nuoruudestanne huolimatta olette niin vakava ja vilpitön ja että kaikki tunteenne ovat ylväitä ja syvällisiä, niin varoisin, mitä nyt rohkenen huomauttaa teille. Mutta se, mikä toisilla on vain leikkiä, merkitsee teille usein täyttä totta. Ajatelkaa, monseigneur, ettei ainoakaan ihminen tiedä, kuka on Dianan isä. Kerran sattui niin merkillinen asia, että rouva Enguerrand, jonka mies silloin oleskeli Fontainebleaussa isäntänä, kreivi de Vimoutiersin saattolaisena, tapasi siellä kotiin palatessaan kätkyessä lapsen ja pöydällä painavan rahakukkaron. Siinä oli varsin suuri summa, kaiverretun sormuksen puolikas ja paperilappu, jolle oli kirjoitettu yksi ainoa sana: Diana. Berthe Enguerrandilla ei ollut avioliitossaan lasta, ja hän omaksui ilomielin näin tarjotun äitiyden. Mutta saavuttuaan takaisin Vimoutiersiin hän kuoli, niinkuin kuoli minun mieheni, jolle hänen herransa oli uskonut teidät, monseigneur, niin että orpopojan joutuikin kasvattamaan nainen ja orpotyttö jäi miehen holhotiksi.
— Jouduttuamme kumpikin samanlaiseen tehtävään Enguerrand ja minä vaihdoimme huolenpitoamme, ja minä olen koettanut tehdä Dianasta hyvän ja hurskaan, niinkuin Enguerrand on teidät kasvattanut monitaitoiseksi ja oppineeksi. Luonnollisesti te saitte kumppaniksi Dianan ja kiinnyitte häneen. Mutta te olette luotettavien paperien ja julkisen maineen tunnustama Montgommeryn kreivi, eikä Dianaa ole vielä tultu vaatimaan takaisin näyttämällä toista sormuksenpuolikasta. Pitäkää varanne, monseigneur! Tiedän kyllä, että Diana on tuskin kahtatoista vuotta täyttänyt lapsi, mutta hän varttuu isommaksi, hänestä sukeutuu tenhoava kaunotar, ja luonteenne mukaisesti olette taipuvainen ottamaan kaikki vakavalta kannalta, niinkuin jo huomautin. Olkaa siis varuillanne! Onhan mahdollista, että hän aina pysyy löytölapsena, mutta te olette liian ylhäinen herra menemään hänen kanssaan naimisiin ja liian kunnollinen viettelemään häntä.»
»Mutta, hoitajatar, kun juuri olen lähdössä maailmalle, jättämässä sinut ja Dianan —», muistutti Gabriel miettivästi.
»Niin todellakin; suokaa vanhalle Aloyselle anteeksi tämä liian levoton varovaisuus ja menkää huoleti tapaamaan tuota suloista ja helläluonteista lapsukaista, jota nimitätte pikku vaimoksenne. Kuitenkin muistakaa, että teitä odotetaan täällä maltittomasti. Tulettehan pian takaisin, herra kreivi?»
»Varsin pian, ja sylelle minua vielä, Aloyse! Nimitä minua aina lapseksesi ja tuhat kiitosta sinulle, hyvä hoitajattareni!»
»Olkaa tuhatkertaisesti siunattu, lapseni ja herrani!» Mestari Martin Guerre odotteli Gabrielia portilla, ja molemmat nousivat ratsaille, lähtien liikkeelle.
TOINEN LUKU
Nukella leikkivä nuorikko
Päästäkseen pikemmin perille Gabriel käytti tuntemiaan syrjäpolkuja, ja kuitenkin hän toisinaan antoi hevosensa hiljentää askeliaan, voipa sanoa, että kaunis eläin sai kävellä hänen ajatustensa juoksun mukaan. Nuoren miehen sydämessä vaihteli vuorotellen erilaisia mielialoja, milloin intohimoisia, milloin murheellisia, ylpeitä ja masentuneita. Hänen ajatellessaan, että hän oli kreivi de Montgommery, hänen katseensa säihkyi, ja hän kannusti ratsuaan kuin päihtyen ilmavirrasta, joka puhalteli hänen ohimoilleen. Ja sitten hän tuumi: »Isäni on surmattu, ja ilkityö on kostamatta!» Silloin hän antoi ohjaksien höltyä kädestään.
Mutta äkkiä hän muisti olevansa matkalla taisteluihin, hankkivansa maineikkaan ja pelätyn nimen, jolloin maksaisi kaikki kunniansa ja syntyperänsä velat, ja alkoi nelistää hurjasti kuin suoraa päätä toimintanäyttämölle, kunnes tuli ajatelleeksi, että hänen täytyi sitä varten jättää naureskeleva ja hilpeäluonteinen pikku Dianansa. Siitä taas seurasi, että hän vaipui alakuloisuuteen ja johtui vähitellen etenemään vain käymäjalkaa, ikäänkuin sillä tavalla voisi viivästyttää eron julmaa hetkeä. Mutta hän tulisi takaisin, löydettyään isänsä vihamiehet ja Dianan vanhemmat... ja molempia kannuksia käyttäen Gabriel kiiti toivonsa siivittämänä. Hänen lähestyessään päämääräänsä olikin totisesti ilo karkoittanut synkkyyden tästä nuoresta sielusta, joka oli herkästi avoin onnelle.
Vanhan Enguerrandin hedelmäpuutarhan ympäröivän pensasaidan yli Gabriel näki puiden lomitse Dianan valkoisen hameen. Kiireesti hän kytki ratsunsa halavan runkoon ja hyppäsi yhdellä ponnahduksella aidan yli; säteilevänä ja voitonriemuisena hän hyökkäsi tytön luo.
Mutta Diana itki.
»Mikä nyt on, rakas pikku vaimoseni», tiedusti Gabriel, »ja mistä noin katkera suru? Onko Enguerrand torunut jostakin vaatekappaleen repeämisestä tai rukouksen puutteellisesta lausumisesta? Vai olisikohan punatulkkumme lennähtänyt karkuun? Puhu, Diana rakas, onhan uskollinen ritarisi tullut lohduttajaksi.»
»Voi, ei, Gabriel, sinä et enää voi olla minun ritarini», valitti Diana, »ja juuri sitä minä suren ja itken».
Gabriel luuli Dianan kuulleen Enguerrandilta kisakumppaninsa oikean nimen ja tahtovan kenties koetella häntä. Hän jatkoi:
»Ja mikä siis, Diana, on se onnettomuus tai onni, joka koskaan saisi minut luopumaan tuosta sallimastasi ja minulle niin suurta iloa ja ylpeyttä tuottavasta suloisesta nimityksestä? Katsohan, tässä minä polvistun eteesi.» Ja Gabriel painui nöyrään asentoon.
Mutta Diana ei näkynyt ymmärtävän: nyyhkyttäen yhä haikeammin hän kätki otsansa Gabrielin rintaa vasten ja huudahti surkeasti:
»Voi, Gabriel, Gabriel! Me emme tästä lähtien saa enää nähdä toisiamme.»
»Kuka meitä siitä estäisi?» kysyi nuorukainen kiihkeästi.
Tyttö kohotti vaaleahiuksisen ja suloisen päänsä ja kyyneleiset sinisilmänsä; sitten hän suipisti suutansa perin juhlallisesti ja vakavasti.
»Velvollisuus», vastasi hän huoaten syvään.
Hänen hurmaavien kasvojensa ilme oli samalla kertaa niin apea ja niin koomillinen, ettei Gabriel ihastuneenakaan ja paljon muuta miettien kyennyt pidättymään nauramasta. Ottaen käsiensä väliin lapsen puhtaan otsan hän suuteli sitä moneen kertaan, mutta Diana vetäytyi kiivaasti taaksepäin.
»Ei, ystäväni», kielsi hän, »ei enää tällaisia rupatteluja! Hyvä Jumala, hyvä Jumala, ne ovat meiltä nyt kiellettyjä.»
— Mitähän tarinoita Enguerrand lieneekään hänelle ladellut? — tuumi Gabriel pysyen väärässä käsityksessään, ja ääneen hän lisäsi: »Etkö siis rakastakaan minua enää, armahin Diana!»
»Minäkö en enää rakastaisi sinua!» huudahti Diana. »Kuinka voit sellaista ajatella ja sanoa, Gabriel? Etkö ole lapsuudenystävä ja elinaikainen veli? Etkö ole aina kohdellut minua suopeasti ja hellästi kuin äiti? Kun nauroin ja kun itkin, kenet alati tapasin vierelläni iloani tai suruani jakamassa? Sinut, Gabriel!... Kuka kantoi minua ollessani väsynyt, kuka autteli minua oppimaan läksyjäni, kuka otti omikseen rikkomuksiani ja tuli osalliseksi rangaistuksestani, milloin ei saanut niitä kokonaan itselleen siirretyksi? Sinä jälleenkin! Kuka keksi minulle tuhansia leikkejä, kuka kyhäsi minulle viehättäviä kukkavihkoja niityillä, kuka kiipesi noutamaan minulle tilhien pesiä metsässä? Yhä sinä! Kaikkialla ja kaikkina hetkinä olen huomannut sinut hyväksi, herttaiseksi ja alttiiksi minua kohtaan, Gabriel. Koskaan en unohda sinua, Gabriel, ja niin kauan kuin sydämeni sykkii, sinä elät sydämessäni. Olisin tahtonut sinulle omistaa koko elämäni ja sieluni, enkä ole koskaan uneksinut onnea muulloin kuin sinusta haaveillessani. Mutta kuitenkin meidän täytyy nyt erota, ja varmaankin ainiaaksi.»
»Ja miksi? Onko tämä rangaistuksenasi siitä, että vallattomasti! laskit Phylax-koiran kanapihalle?» kysyi Gabriel.
»Voi, ei, vaan aivan toisenlaisesta syystä — usko minua!»
»No, mikä se syy on?»
Tyttö suoristi itsensä ja antaen käsivarsiensa painua sivuilleen vastasi:
»Syynä on se, että minä olen erään toisen vaimo.»
Gabriel ei enää leikillisellä mielellä nauranut; jokin pelko ahdisti hänen sydäntään, kun hän lausui järkkyneellä äänellä:
»Mitä sillä oikeastaan tarkoitat, Diana?»
»Minä en enää ole pelkkä Diana», kuului vastaus, »vaan rouva herttuatar de Castro, koska mieheni on Horace Farnèse, herttua de Castro.»
Eikä lapsi voinut olla hymyilemättä kyyneltensä lävitse sanoessaan: mieheni, kahdentoista vuoden vanhana! Olihan suurenmoista ilmoittaa olevansa rouva herttuatar! Mutta suru sai hänet kohta taas valtaansa, kun hän näki Gabrielin tuskan.
Nuori mies oli noussut seisomaan hänen edessään kalpeana, silmissään kauhistunut ilme.
»Onko tämä pilaa? Näenkö unta?» äännähti hän.
»Ei, ystävä-parka, se on murheellinen totuus», vakuutti Diana. »Etkö kohdannut matkalla Enguerrandia, joka puoli tuntia sitten lähti Montgommeryyn?»
»En, sillä tulin oikotietä pitkin. Mutta jatka.»
»Miksi oletkaan ollut neljä päivää poissa täältä, Gabriel, käymättä kertaakaan? Sitä ei ole sattunut ennen, ja se on tuottanut meille onnettomuutta, näethän. Minun oli toissailtana kovin vaikea saada unta silmiini. En ollut kahteen vuorokauteen nähnyt sinua, tunsin rauhattomuutta ja olin houkuttanut Enguerrandin lupaamaan, että jollei sinua kuuluisi seuraavanakaan päivänä, me lähtisimme viimeistään tänään Montgommeryyn. Ja sitten ikäänkuin jotakin aavistaen, Enguerrand ja minä jouduimme puhelemaan tulevaisuudesta, menneisyydestä ja omaisistani, jotka tuntuivat unohtaneen minut, surkeata kyllä! Viheliäistä on sanoa näin, mutta minä olisin kenties ollut onnellisempi, jos he olisivat minut tosiaankin unohtaneet. Tämä vakava keskustelu oli luonnollisesti jonkin verran masentanut ja kiusannut minua, ja sentähden kesti kauan, ennenkuin sain unta, niinkuin jo sanoin. Niinpä heräsinkin eilen aamulla hieman myöhemmin kuin tavallista. Puin ylleni kiireimmiten, lausuin rukoukseni ja olin juuri lähtemässä alakertaan, kun kuulin melua ikkunani alta, ulko-oven edustalta.
— Siellä oli komeita ratsastajia, Gabriel, saattueenaan aseenkantajia, paasheja ja palvelijoita, ja tuon seurueen takana näin kullatut vaunut, jotka kerrassaan huikaisivat loistollaan. Uteliaana katsellessani näitä merkillisiä vieraita ja ihmetellessäni, että he seisahtuivat halvan asumuksemme eteen, tuli Antoine koputtamaan ovelleni ja ilmoitti Enguerrandin puolesta, että minun piti heti saapua alas. En tiedä, miksi se minua pelotti, mutta täytyihän kuitenkin totella. Astuessani isoon saliin näin siellä samat ylhäiset herrat, joita olin katsellut ikkunasta. Tunsin punastuvani ja vapisin hätääntyneempänä kuin koskaan ennen — senhän käsität, Gabriel?»
»Kyllä», vastasi Gabriel katkerasti. »Mutta selitä lisää, sillä asia alkaa käydä todellakin jännittäväksi.»
»Kun olin mennyt saliin», jatkoi Diana, »tuli eräs asultaan komeimmista herroista minua vastaan ja tarjoten minulle hansikoidun kätensä vei minut toisen herran eteen, jonka puku oli kirjailtu yhtä komeasti kuin hänenkin, ja lausui hänelle kumartaen syvään:
'Teidän ylhäisyytenne herttua de Castro, minulla on kunnia esitellä teille morsiamenne. Madame', lisäsi hän minuun päin kääntyen, 'tässä on herra Horace Farnèse, herttua de Castro, tuleva puolisonne'.
— Herttua tervehti minua hymyllä. Mutta aivan hämmennyksissä ja tyrmistyneenä minä heittäydyin Enguerrandin syliin nähtyäni hänen seisovan salin nurkassa.
'Enguerrand! Enguerrand! Eihän tuo ylhäinen herra ole minun sulhaseni; minulla ei ole muuta sulhasta kuin Gabriel! Selitä se näille herroille, Enguerrand, ole niin hyvä!'
— Äskeinen esittelijä rypisti silmäkulmiaan.
'Mitä tuo laverrus merkitsee?' kysyi hän ankaralla äänellä Enguerrandilta.
'Ei mitään, monseigneur, pelkkää lapsen hupsutusta', vastasi Enguerrand kalpeana kuin aave. Ja minulle hän sanoi hiljaa: 'Oletko mieletön, Diana! Kuinka nyt noin kapinoitset? Ethän saa kieltäytyä tottelemasta omaisiasi, jotka ovat löytäneet sinut jälleen ja tulleet vaatimaan sinua huostaansa!'
'Missä he ovat, nuo omaiseni?' kysyin kovaa. 'Juuri heitä minun nyt pitää puhutella.'
'Me tulemme heidän nimessään, mademoiselle', selitti tuima herra. 'Minä olen täällä heidän edustajanaan. Ellette usko sanojani, niin tässä on käskykirje, jonka on allekirjoittanut kuningas Henrik II, valtiaamme; lukekaa se!»
Hän ojensi minulle punaisella lakalla sinetöidyn pergamentin, ja minä luin sivun yläriviltä: 'Me Henrik, Jumalan armosta... ja alhaalta kuninkaallisen allekirjoituksen: 'Henrik'. Se ihan sokaisi minut, huumasi ja musersi. Minua pyörrytti; ajatukseni sekosivat. Kaikkien katseet oli tähdätty minuun, ja Enguerrandkin hylkäsi minut! Se ajatus, että omaiseni olivat ilmestyneet ja että kuningas oli antanut määräyksen, oli liian paljon, jotta pikku pääraukkani olisi sen kestänyt. Etkä sinä ollut saapuvilla, Gabriel!»
»Mutta minusta näyttää, ettei läsnäoloni olisi voinut vähääkään hyödyttää sinua», muistutti Gabriel.
»Oi, kyllä, Gabriel! Jos olisin siellä nähnyt sinut, niin olisin vielä jatkanut vastarintaa. Mutta olinhan kokonaan vailla tukea, kun tuota kaikkea johtava herra lausui minulle: 'No, tässä on jo viivytelty kylliksi. Madame de Leviston, jätän teidän huomaanne madame de Castron; odotamme teitä, siirtyäksemme kappeliin.' Hän puhui hyvin lyhyesti ja käskevästi, hän tuntui niin kerrassaan torjuvan kaiken vastustelun, että sallin taluttaa itseni sieltä pois. Anna minulle anteeksi, Gabriel; minä olin niin murtunut, niin perin hämmentynyt, enkä enää osannut ajatella...»
»Se on kylläkin täysin selvää», myönsi Gabriel katkerasti hymyillen.
»Minut vietiin kamariin», kertoi Diana. »Siellä tuo madame de Leviston parin, kolmen naisen auttamana kaivoi suurista kirstuista esille valkoisen, hienon silkkipuvun. Häpeilystäni välittämättä he sitten riisuivat minut ja pukivat uudestaan. Tuskin rohkenin liikahdella noin kauniissa hepeneissä. Minulle pantiin helmet korviin, helminauha kaulaan; kyyneleeni vierivät helmille, mutta naiset varmaankin vain nauroivat hämmingilleni ja kenties surullenikin.
— Puolen tunnin kuluttua olin valmiina, ja vaikka he kehuivat viehättävyyttäni tuollaisessa asussa ja saattoivat siinä kohdin olla oikeassa, Gabriel, nyyhkytin vain kaiken aikaa. Olin lopulta johtunut siihen uskoon, että tämä oli vain häikäisevää ja kamalaa unta. Liikuin tahdottomasti, kävelin koneellisesti mukana. Hevoset kuopivat portin edustalla; aseenkantajat, paashit ja palvelijat seisoivat odottamassa. Me laskeuduimme portaita myöten, Suuren seurueen hämmennyttävät katseet alkoivat taas lävistää minua. Karskiääninen herra tarjosi minulle jälleen kätensä ja vei minut kantotuoliin, joka oli kokonaan verhottu kullalla ja silkillä; minun täytyi istuutua sen pieluksille, jotka olivat melkein yhtä kauniita kuin pukuni. Herttua de Castro ratsasti käymäjalkaa kantotuolin vieressä, ja sillä tavalla kulkue hiljakseen lähestyi Vimoutiersin linnan kappelia.
— Kun päästiin perille, seisoi pappi jo alttarilla. En tiedä, mitä sanoja ympärilläni lausuttiin, mitä minut pantiin sanomaan. Mutta tuokion kuluttua tunsin tässä kummallisessa unessani herttuan pujottavan sormuksen sormeeni. Sitten, en lainkaan arvaa kuinka pitkän ajan kuluttua, osui raikkaampi ilmanhenki kasvoihini. Olimme tulleet ulos kappelista; minua puhuteltiin rouva herttuattareksi; olin siis naimisissa! Kuuletko, Gabriel? Minut oli vihitty!»
Gabriel vastasi vain hurjalla naurunpuuskalla.
»Ajattele, Gabriel», pitkitti Diana, »minä olin niin kerrassaan sekaisin, että vasta kotiin päästessäni tulin hiukan toipuneena ensi kertaa muistaneeksi katsahtaa siihen puolisoon, jonka nuo vieraat olivat minulle väkisin tyrkyttäneet. Olin kyllä nähnyt hänet, mutta en ollut katsellut, Gabriel. Voi, Gabriel-parka! Hän ei ole puoleksikaan niin kaunis kuin sinä. Ensiksikin hän on vain keskimittainen, ja rikkaassa asussaan hän näytti minusta paljon vähemmän komealta kuin sinä yksinkertaisessa ruskeassa ihokkaassa. Ja sitten hänen ilmeensä oli yhtä käskevä ja korskea kuin sinä olet sävyisä ja lempeä. Siihen tulevat lisäksi punervat hiukset ja samanvärinen pitkä parta. Minut on uhrattu, Gabriel. Puheltuaan jonkin aikaa sen herran kanssa, joka oli ilmoittautunut kuninkaan edustajaksi, herttua lähestyi minua ja tarttui käteeni.
'Rakas herttuattareni', virkkoi hän hyvin ovelasti hymyillen, 'suokaa minulle anteeksi, että ikävä velvollisuus pakottaa minut jättämään teidät näin pian. Mutta tiedättehän, tai kenties ette tiedäkään, että parhaillaan käydään ankaraa sotaa Espanjaa vastaan, ja aseväkeni vaatii minua taas heti saapuville. Toivoakseni minulla on ilo nähdä teidät jälleen jonkin ajan kuluttua hovissa, jonne tällä viikolla siirrytte asumaan hänen majesteettinsa luo. Pyydän teitä vastaanottamaan muutamia vähäisiä lahjoja, jotka haluan jättää tänne teitä varten. Näkemiin, madame! Säilyttäkää itsenne hilpeänä ja viehkeänä, niinkuin teidän iällänne ollaan, ja huvitelkaa, leikkikää kaikesta sydämestänne sillä aikaa kun minä taistelen.»
— Niin puhuttuaan hän suuteli minua tuttavallisesti otsalle, ja hänen pitkä partansa pisteli minua; se ei ollut niin pehmeä kuin sinun, Gabriel. Ja sitten kaikki nuo herrat ja naiset tervehtivät minua ja lähtivät yksitellen tiehensä, Gabriel, jättäen minut lopulta kahdenkesken isänäni olleen Enguerrandin kanssa. Hän ei ollut tästä toimituksesta ymmärtänyt paljoa enempää kuin minäkään. Hänelle oli annettu luettavaksi kuninkaan pergamentti, jossa minut, mikäli hän sai selville, määrättiin naitettavaksi herttua de Castrolle. Hänen majesteettinsa edustaja oli kreivi d'Humièrs. Enguerrand tunsi hänet, nähtyään hänet aikaisemmin herra de Vimoutiersin seurassa. Ainoastaan sen tiesi Enguerrand lisäksi — ja sekin oli surullinen uutinen — että tuo rouva de Levison, joka oli valvonut pukeutumistani ja asuu Caenissa, tulee näinä päivinä noutamaan minut ja viemään hoviin ja että minun pitää olla joka hetki siihen valmiina.
— Siinä on ihmeellinen ja surkea tarinani, Gabriel. Oi, unohdin sentään erään asian. Et voisi arvata, mitä löysin isosta lippaasta, kun olin palannut kamariini. Siinä oli komea nukke kaikkine vaatetustarpeineen ja lisänä kolme valmista pukua: valkoista silkkiä, punaista damastia ja vihreää brokadia, kaikki tuota nukkea varten. Se vimmastutti minua, Gabriel! Sellaisia siis olivat mieheni lahjat! Kuinka hän kehtaa kohdella minua pikkutyttönä! Punainen asu sille nukelle muuten sopii parhaiten, koska sen hipiä on luonnonvärinen. Ja pikku kengät ovat myös hurmaavat, mutta koko tämä asia on häpeällinen, sillä eihän minua enää sovi pitää lapsena.»
»Kuitenkin sinä vielä olet lapsi, Diana», väitti Gabriel, jonka suuttumus oli huomaamatta vaihtunut surullisuudeksi, »todellinen lapsi! En pahastu sinulle siitä, että olet vasta kahdentoista vanha, sillä se olisi kohtuutonta ja järjetöntä. Mutta nyt käsitän olleeni väärässä, kun olen tullut noin nuoreen ja häilyväiseen olentoon kiinnittäneeksi niin hehkuvaa ja sydämellistä tunnetta, koska nyt tuskastani tajuan, kuinka kiihkeästi olen sinua rakastanut, Diana. Toistan kuitenkin, etten ole sinuun suuttunut. Mutta jos olisit pysynyt lujempana, jos olisit kerännyt kylliksi tarmoa vastustaaksesi niin kohtuutonta käskyä, jos olisit edes osannut hankkia hiukkasen lykkäystä, Diana, niin me olisimme voineet olla yhdessä onnellisia, kun kerran näytät pääsevän tapaamaan omaisiasi ja he kaikesta päättäen ovat ylhäistä sukua.
— Minäkin, Diana, tulin ilmoittamaan sinulle suuren salaisuuden, joka on minulle paljastettu juuri tänään. Mutta mitä se nyt enää hyödyttää? Se on liian myöhäinen. Heikkoutesi on katkaissut kohtaloni langan, jota luulin vihdoinkin piteleväni. Pystynkö koskaan liittämään sen päitä yhteen? Minussa on sellainen aavistus, että kaiken tulevaisuuteni ajaksi jään muistelemaan sinua, Diana, ja että nuoruuteni rakkaus ainiaan säilyy etummaisella sijalla sydämessäni. Mutta sinä, Diana, menetät hovin loistossa ja juhlien alituisessa humussa piankin näkyvistäsi sen, joka on sinua niin suuresti hellinyt elämäsi hiljaisen taipaleen varrella.»
»En ikinä!» huusi Diana. »Ja maltahan, Gabriel, kun sinä nyt olet saapuvilla ja voit minua rohkaista ja auttaa, tahdotko, että minua noutamaan tultaessa kieltäydyn lähtemästä ja että vastustan rukouksia, neuvoja, määräyksiä, jotta olisin alati vain sinun kanssasi?»
»Kiitos, rakas Diana, mutta tästä lähtien, katsos, sinä kuulut ihmisten ja Jumalan edessä toiselle miehelle. Meidän pitää täyttää velvollisuutemme ja alistua kohtaloomme. Niinkuin herttua de Castro sinulle sanoi, meidän on kummankin lähdettävä omalle tahollemme — sinun edessäsi ovat nyt huvit ja hovi, minua odottavat leirit ja taistelutantereet. Suokoon Jumala minun nähdä sinut vielä joskus!»
»Niin, Gabriel, minä näen sinut vielä uudestaan ja rakastan sinua aina!» vakuutti Diana-rukka heittäytyen haikeana ystävänsä syliin.
Mutta samassa ilmestyi Enguerrand viereiselle lehtokujalle, ollen opastamassa madame de Levistonia.
»Tuolla hän on, madame», virkkoi hän viitaten Dianaa kohti. »Kah, sinäkö täällä, Gabriel?» lisäsi hän nähdessään nuoren kreivin. »Olin menossa Montgommeryyn sinua tapaamaan, kun vastaani tulivat madame de Levistonin vaunut ja minun piti kääntyä takaisin.»
»Jaha, madame», selitti rouva de Leviston Dianalle, »kuningas ilmoitti miehelleni, että hän tahtoo nähdä teidät kiireimmiten, sentähden olen jouduttanut lähtöämme enemmän kuin ensin aiottiin. Tunnin kuluttua olemme matkalla, jos suvaitsette. Eiväthän valmistuksenne viene pitkää aikaa?»
Diana katsoi Gabrieliin.
»Rohkeutta!» virkkoi tämä vakavasti.
»Minulla on ilo ilmoittaa teille», jatkoi rouva de Leviston, »että kelpo kasvatusisänne saa ja haluaa saattaa meitä Pariisiin saakka ja liittyä seuraamme huomenna Alençonissa, jos se on mieleenne».
»Jos se on mieleeni!» toisti Diana kiivaasti. »Minulle ei ole vielä kukaan maininnut omaisteni nimeä, mutta Enguerrandia tahdon aina sanoa isäkseni.»
Ja ojentaen kätensä Enguerrandille, joka peitti sen suudelmilla, hän sai tilaisuuden kyynelhuntunsa lävitse taas salavihkaa katsella Gabrielia, joka seisoi mietteissään ja alakuloisena, mutta kuitenkin maltillisesti alistuneena ja käyttäytymisestään selvillä.
»No niin, madame», huomautti rouva de Leviston, jossa tämä hyvästely ja viivyttely herätti kärsimättömyyttä, »muistakaa, että meidän pitää illaksi ehtiä Caeniin».
Silloin Diana, ollen tukehtua nyyhkytyksiin, poistui kiireisesti, noustakseen kamariinsa, kuitenkin ensin merkillä pyydettyään Gabrielia odottamaan. Enguerrand ja rouva de Leviston menivät perästä. Gabriel jäi paikalleen.
Noin tunnin päästä, sitten kun vaunuihin oli tuotu tavaroita, jotka Diana tahtoi ottaa mukaansa, hän ilmestyi esille täydesti valmiina ja matkaa varten pukeutuneena. Hän pyysi varjon lailla saattelevalta rouva dc Levistonilta lupaa tehdä vielä viimeisen kierroksen puutarhassa, jossa oli kaksitoista vuotta leikkinyt huolettomana ja onnellisena. Tämän kävelyn aikana Gabriel ja Enguerrand seurasivat jäljempänä. Diana pysähtyi valkokukkaisen ruusupensaan eteen, jonka Gabriel ja hän olivat edellisenä vuonna istuttaneet. Poimien siitä kaksi ruusua hän kiinnitti toisen pukuunsa; toisen tuoksua hän hengitti sisäänsä ja tarjosi sen sitten Gabrielille. Nuori mies tunsi tytön samalla sujauttavan hänen käteensä paperilapun ja kätki sen nopeasti ihokkaaseensa.
Kun Diana oli hyvästellyt kaikkia lehtokujia, kaikkia pensaikkoja ja kukkasia, täytyi hänen viimeinkin tehdä lähtöpäätös. Tultuaan vaunujen ääreen, jotka veisivät hänet maailmalle, hän kädestä jätti hyvästi talon palkolliset, vieläpä kylän kelpo asukkaat, jotka kaikki tunsivat hänet ja rakastivat häntä. Hän ei jaksanut puhua mitään, lapsi-parka, vaan ainoastaan nyökkäsi kullekin ystävällisesti. Sitten hän syleili Enguerrandia ja lopuksi Gabrielia, vähääkään hämmentymättä rouva de Levistonen läsnäolosta. Ystävänsä sylissä hän kykeni taas hallitsemaan ääntänsä, ja nuorukaisen lausuessa: »Hyvästi, hyvästi!» hän vastasi: »Ei, vaan näkemiin!»
Sitten hän astui odottaviin vaunuihin, ja kun lapsuus ei sentään ollut menettänyt kaikkea valtaansa hänessä, kuuli Gabriel hänen tiedustavan rouva de Levistonilta tuollaisella nenänsä nyrpistyksellä, joka hänelle sopi niin hyvin:
»On kai minun iso nukkeni myös muistettu ottaa mukaan?» Ajoneuvot lähtivät vierimään hyvää vauhtia.
Gabriel avasi paperilapun, jonka oli saanut Dianalta; siinä oli suortuva kauniista tuhankarvaisista kutreista, joita hän oli niin lukemattomat kerrat hellästi suudellut.
Kuukautta myöhemmin Gabriel Pariisiin saapuneena ilmoittautui herttua François de Guisen asuintalossa varakreivi d’Exmèsin nimellä.
KOLMAS LUKU
Leirissä.
»Niin, hyvät herrat», lausui telttaansa astuva Guisen herttua saattueelleen, »niin, tänään huhtikuun 24 päivänä 1557 illalla, tunkeuduttuamme 15 päivänä Napolin alueelle ja neljässä päivässä valloitettuamme Camplin, me käymme piirittämään Civitellan; toukokuun 1 päivänä me Civitellan herroina leiriydymme Aquilan edustalle. Toukokuun 10:ntenä olemme Arpinossa, 20:ntena Capuassa, emmekä siellä uinaile kuten Hannibal. Kesäkuun 1:senä, hyvät herrat, tahdon näyttää teille Napolin, jos Jumala suo...»
»Ja kuinka on paavin laita, rakas veljeni?» tokaisi Aumalen herttua. »Hänen pyhyytensä, joka oli meille niin vankasti luvannut Kirkkovaltion sotilaallista tukea, on nähdäkseni tähän asti jättänyt meidät oman onnemme varaan, ja armeijamme on tuskin kyllin vahva antautuakseen niin suuriin vaaroihin vihollismaassa.»
»Paavali IV:llä», sanoi François, »on liian paljon etua aseittemme menestyksestä jättääkseen meidät pulaan. Onpa nyt ihana, kirkas ilta, hyvät herrat! Biron, tiedätkö, joko ne sissit, joiden ilmoitettiin ryhtyvän toimimaan Abruzzien vuoristossa, alkavat liikehtiä?»
»He eivät hisahdakaan, monseigneur; olen saanut ihan vereksiä ja varmoja tietoja.»
»Vai niin, mutta muskettiemme pauhu herättää heidät», arveli Guisen herttua. »Herra markiisi d'Elboeuf», jatkoi hän, »oletteko kuullut mitään puhetta niistä elintarpeista ja ampumavarojen kuormastoista, jotka meidän piti vastaanottaa Ascolissa ja jotka kai vihdoinkin yhtyvät meihin täällä?»
»Kyllä olen kuullut niistä puhuttavan, mutta Roomassa, monseigneur, enkä sen koommin, valitettavasti...!»
»Pelkkä viivytys», keskeytti herttua; »varmasti se on vain pieni viivytys, emmekä sentään vielä ole kaikkeamme kuluttaneet loppuun. Camplin valloitus tuotti meille jonkin verran muonavaroja, ja jos tunnin kuluttua astuisin kenen hyvänsä telttaan, hyvät herrat, lyön vetoa siitä, että tapaisin siellä hyvän illallisen tarjottuna ja pöytäseurananne jonkin camplilaisen pikku leskirouvan tai sievän orpotytön, jota koetatte paraanne mukaan lohduttaa. Parempaa ei voi pyytää, hyvät herrat. Tuollaiset muuten ovatkin niitä voittajien velvollisuuksia, jotka panevat voittamisen tuntumaan yhä hauskemmalta, vai kuinka? Menkää siis viettämään iltapuhdetta mielenne mukaan — en pidättele teitä. Huomenna kutsun teidät aamun koittaessa luokseni, neuvotellaksemme keinoista, kuinka pääsemme käsiksi tuohon Civitellan sokerileivokseen; tällä haavaa saatte mennä, hyvät herrat — toivotan hyvää ruokahalua ja hyvää yötä.»
Herttua saatteli armeijansa päälliköitä hymyillen teltan ovelle asti; mutta ovena toimivan verhon pudottua paikoilleen viimeisen lähtijän jälkeen ja François de Guisen jäätyä yksikseen hänen miehekkäille kasvoilleen tuli äkkiä huolestunut ilme, ja istuutuen pöydän ääreen ja nojaten päätänsä käsien väliin hän mutisi rauhattomana:
»Olisiko minun siis ollut parempi kieltäytyä kaikesta persoonallisesta kunnianhimosta, pysyä pelkästään Henrik II:n kenraalina ja tyytyä voittamaan takaisin Milano ja vapauttamaan Siena? Nyt olen tällä Napolin alueella, jonka kuninkaaksi minua ovat unelmani kutsuneet; mutta olen täällä ilman liittolaisia, piankin elintarpeita vailla, ja kaikki joukkojeni johtajat — etumaisena veljeni — ovat kauttaaltaan tarmottomia ja saamattomia, jo masennukseen vaipumassa, kuten hyvin näen.»
Samassa herttua kuuli takaapäin askelia. Hän käännähti kiireesti, aikoen ärjäistä häiritsijälle vihaisesti, mutta nähdessään tulijan hän ei kiihtynytkään nuhtelemaan, vaan ojensi kätensä tervehdykseen.
»Tehän ette, varakreivi d’Exmès», sanoi hän, »tehän ette, rakas Gabrielini, koskaan epäröitse marssia eteenpäin, vaikka leipä onkin vähissä ja vihollinen kovin lukuisa — te, joka viimeisenä poistuitte Metzistä ja ensimmäisenä tunkeuduitte Valenzaan ja Campliin? Mutta tulitteko ilmoittamaan minulle jotakin uutta, ystäväni?»
»Kyllä, monseigneur; Ranskasta on saapunut kuriiri», vastasi Gabriel; »hän tuo luullakseni kirjeen veljeltänne, hänen ylhäisyydeltään Lotringin kardinaalilta. Otatteko hänet nyt vastaan?»
»En, vaan hän jättäköön viestinsä teille, varakreivi, ja tuokaa se sitten minulle itse.»
Gabriel lähti kumarreltuaan ja palasi kotvan kuluttua, tuoden Lotringin sukuhaaran vaakunalla sinetöidyn kirjeen.
Ne kuusi vuotta, jotka olivat kuluneet kertomuksemme alusta, eivät olleet saaneet aikaan suuriakaan muutoksia vanhassa ystävässämme Gabrielissa. Hänen kasvonpiirteensä olivat vain käyneet ilmeeltään miehekkäämmiksi ja päättävämmiksi; hänessä näki nyt miehen, joka oli koetellut kuntoaan ja tullut sen hyvin tuntemaan. Mutta hänellä oli yhä sama puhdas ja vakava otsa, sama uskollinen ja avoin katse ja — se huomautettakoon ennakolta — sama nuoruudelle ominainen, toiveiden ja kuvitelmien täyttämä sydän, kuten olikin luonnollista, koska hän ei vielä ollut neljääkolmatta vuotta vanhempi.
Guisen herttua oli kolmenkymmenen seitsemän ikäinen, ja vaikka hän oli luonteeltaan jalomielinen ja ylväs, oli hänen sielunsa jo tullut takaisin moniltakin alueilta, joille Gabriel ei ollut vielä astunut, ja moni pettynyt kunnianhimo, sammunut tunne, hyödytön taistelu oli painanut syvälle hänen silmänsä ja harmaannuttanut hiuksia hänen ohimoillaan. Hän ymmärsi ja rakasti Gabrielin ritarillista ja altista luonnetta, ja vastustamaton myötätunto lähensi koeteltua miestä luottavaiseen nuoreen mieheen.
Hän otti veljensä kirjeen ja virkkoi, ennenkuin avasi sen:
»Kuulkaapa, varakreivi d’Exmès. Sihteerini, jonka tunsitte, Hervé de Thelen, kaatui Valenzan muurien edustalla; veljeni d'Aumale on vain urhea soturi, mutta kyvytön. Minä tarvitsen oikeata kättä, uskottua ystävää ja apulaista, Gabriel. Siitä saakka, kun te viisi tai kuusi vuotta sitten saavuitte puhuttelemaan minua Pariisissa, olen joutunut huomaamaan teidän olevan henkisesti muiden tavallisten yläpuolena, ja vielä parempi on se, että teillä on uskollinen sydän. Tunnen ainoastaan nimenne, ja onhan jokainen Montgommeryn sukuun kuuluva mies urhoollinen; mutta kukaan ei ollut suositellut teitä minulle, ja kuitenkin te heti miellytitte minua.
‒ Otin teidät mukaani puolustamaan Metziä, ja tämän puolustuksen täytyy olla elämäni historian kauniita sivuja, kun meidän onnistui kuusikymmentäviisi päivää hyökkäyksiä kestettyämme karkoittaa Metzin muurien edustalta sadantuhannen miehen armeija, jonka päällikkönä oli itse keisari Kaarle viides. Muistan, että alati järkkymätön uljuutenne ja aina valpas älykkyytenne tuntuvasti vaikuttivat niin kunniakkaaseen tulokseen. Vuotta myöhemmin olitte taas mukana Rentyn voitossa, ja jos tuo Montmorencyn aasi, hyvin lisänimensä ansainnut... mutta enhän tässä aikonut haukkua vihollisiani, vaan ylistää ystävääni ja hyvää kumppaniani, Gabrielia, varakreivi d’Exmèsiä, arvoisan Montgommeryn suvun ansiokasta jäsentä.
— Minun on sanottava teille, Gabriel, että olen kaikissa tilaisuuksissa — ja Italiaan samottuamme enemmän kuin koskaan — havainnut teissä hyvän auttajan, hyvän neuvojan ja ystävän, eikä minulla ole kerrassaan mitään muuta moitetta lausuttavana teille kuin että olette päällikköänne kohtaan liian umpimielinen ja yksivakainen. Niin, elämänne pohjalla on varmasti jokin tunne tai aate, jota salaatte minulta, Gabriel. Mutta vähät siitä, te uskotte sen minulle jonakin päivänä; pääasia on tietää, että teillä on jokin tehtävä. No, hiisi vieköön, minullakin on päämääräni, Gabriel, ja jos tahdotte, niin yhdistämme kohtalomme — te autatte minua ja minä teitä. Vetoan teihin silloin, kun minulla on jokin tärkeä ja vaikea yritys määrättävänä toiselle kuin itselleni. Ja minuun saatte turvautua, kun tarvitsette suunnitelmillenne vaikutusvaltaista suojelijaa. Onko sovittu?»
»Oi, monseigneur», vastasi Gabriel, »minä olen teidän vallassanne ruumiin ja sielun puolesta. Ensinnäkin tahtoisin kyetä uskomaan itseeni ja saada muut uskomaan minuun. Hiukan olenkin jo saavuttanut itseluottamusta, ja te suvaitsette pitää minua arvossa. Olen siis tähän asti edistynyt päämäärääni kohti; en kiellä, monseigneur, että sen saavuttamiselle saattaa vastedes ilmetä toinenkin vaihe, ja koska olette hyväntahtoisesti tarjonnut minulle näin suosiollista kannatusta, käännyn silloin teidän puolenne, niinkuin te voitte luottaa minuun elämässä ja kuolemassa.»
»Hyvä juttu, per Bacco, niinkuin tämän maan ryypiskelevät kardinaalipakanat sanovat, ja olkaa huoleti, Gabriel; Lotringin François, Guisen herttua, avustaa teitä lämpimästi rakkautenne tai vihanne sitä tarvitessa, sillä pitäähän jompikumpi noista tunteista meissä peliään, vai kuinka, ystäväiseni?»
»Kenties molemmat yhtaikaa, monseigneur.»
»Kah, vai niin? Ja miksi ei sopisi ystävän kanssa jakaa niin täyttä sielun taakkaa?»
»Valitettavasti, monseigneur, tuskin tiedän, ketä rakastan, enkä lainkaan, ketä vihaan.»
»Niinkö! Mutta entä jos vihamiehenne ilmenisivät minunkin vihollisikseni, totta toisen kerran, Gabriel? Jospa tuo vanha Montmorency-peijooni sattuisi olemaan niitä!»
»Mahdollista kyllä, monseigneur, ja jos epäilyksillänne on perustetta... mutta tällä hetkellä ei ole puhetta minusta, vaan teistä ja teidän suurista suunnitelmistanne. Mitä nyt voin tehdä, monseigneur?»
»Ensiksikin lukea kardinaali-veljeni kirjeen, Gabriel.»
Gabriel murti sinetin ja avasi kirjeen; vilkaistuaan siihen hän antoi sen takaisin herttualle.
»Anteeksi, monseigneur, tämä kirje on laadittu erikoisilla merkeillä, enkä osaa niitä lukea.»
»Kas», virkkoi herttua, »sen onkin sitten tuonut Jean Panquetin kuriiri! Se näkyy olevan luottamuksellinen kirje, salakirjoitusta... Malttakaahan, Gabriel.»
Hän avasi kaiverruksilla koristellun rautalippaan, otti sieltä säännöllisesti revitetyn paperin, jonka sovitti varovasti kirjeen päälle, ja ojensi paperit yhdessä Gabrielille. »Lukekaa nyt», sanoi hän.
Gabriel näytti epäröivän; François tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja toisti luoden häneen täydellistä luottamusta ilmaisevan katseen: »Lukekaa, ystäväni.»
Niinpä varakreivi d’Exmès luki:
»Monseigneur, hyvin kunnioitettu ja kuuluisa veljeni (ah, kunpa saisin nimittää teitä yhdellä ainoalla nelikirjaimisella sanalla: Sire...)»
Gabriel pysähtyi uudestaan; herttua hymyili.
»Te hämmästytte, Gabriel, eikä se olekaan kumma, mutta toivoakseni ette epäile minua. Guisen herttua ei ole mikään Bourbonin konnetaabeli, ystäväni; Jumala säilyttäköön valtiaamme Henrik II:n kruunun ja hengen! Mutta Ranskan valtaistuin ei ole maailman ainoa. Koska sattuma on johdattanut minut täydellisen luottamuksen tielle teidän kansanne, niin en tahdo salata teiltä mitään, vaan päästän teidät tutustumaan kaikkiin suunnitelmiini ja unelmiini, Gabriel; ne eivät liene keskinkertaisen sielun haaveita.»
Herttua oli noussut ja kävellen teltassaan edestakaisin pitkin askelin jatkoi:
»Meidän sukumme, joka liittyy moniin kuninkaallisiin huonekuntiin, voi mielestäni pyrkiä kuinka korkealle tahansa. Mutta pelkkä pyrkiminen ei ole mitään; minä tahdon saavutusta. Sisaremme on Skotlannin kuningatar; veljentyttäremme, Maria Stuart, on kihlattu kruununprinssi Fransille; veljenpoikamme poika, Lotringin herttua, on valittu kuninkaan vävyksi. Eikä siinä kaikki: meillä on oikeus edustaa Anjoun suvun toista haaraa, josta polveudumme naispuolelta. Meillä on siis vaatimuksia tai oikeuksia — sehän on samaa — Provencen ja Napolin valtaistuimiin. Tyytykäämme tällä haavaa Napoliin. Eikö tämä kruunu soveltuisi paremmin ranskalaiselle kuin espanjalaiselle?
— Mitä olinkaan tullut tekemään Italiassa? Sieppaamaan sen kruunun. Me olemme Ferraran herttuan liittolaisia, puolellamme Caraffat, paavin veljenpoika. Paavali IV on vanha; veljeni, Lotringin kardinaali, tulee hänen seuraajakseen. Napolin valtaistuin horjuu; minä nousen sille. Juuri sentähden, kautta taivaan, olen jättänyt taakseni Sienan ja milanolaiset seudut, rynnätäkseni Abruzzeille. Se oli loistava unelma, mutta jopa alan pelätä, että se jää vain haaveeksi. Ajatelkaahan, Gabriel, minulla ei ollut edes kahtatoistatuhatta miestä Alppien yli tullessani. Ferraran herttua oli minulle luvannut seitsemäntuhatta miestä — mutta hän piti heidät omalla alueellaan. Paavali IV ja Caraffat olivat kerskuneet nostattavansa puolelleni Napolin kuningaskunnassa mahtavan kapinallisjoukon ja sitoutuivat toimittamaan väkeä, rahaa, tarvikkeita; he eivät lähetä ainoatakaan miestä, eivät ensimmäistäkään kuormaa, eivät kolikkoakaan. Upseerini epäröivät, joukkoni nurisevat. Eipä väliä! Minä menen perille asti; vasta äärimmäisessä hädässä voisin luopua tästä luvatusta maasta, jonka kamaraa jo poljen, ja jos täältä lähden, niin tulenpa takaisin, sen vannon!»
Herttua polkaisi maata kuin ottaakseen sen haltuunsa; hänen silmänsä säihkyivät; hän oli ylevä ja komea.
»Monseigneur», huudahti Gabriel, »kuinka ylpeä nyt olenkaan siitä, että olen päässyt osalliseksi näin loistaviin pyrintöihin, niin vähäinen kuin osuuteni niissä olkoonkin».
»Ja nyt», lisäsi herttua myhäillen, »kun olen kahteen kertaan antanut teille veljeni kirjeen avaimen, voinette sen sekä lukea että käsittää. Antakaa siis kuulua.»
»'Sire!...' Siihenhän olin pysähtynyt», sanoi Gabriel ja luki sitten:
»Kaksi huonoa uutista ja yksi hyvä minulla on ilmoitettavana. Hyvä uutinen on se, että veljentyttäremme Maria Stuartin vihkiäiset on lopullisesti määrätty tulevan kuun 20 päiväksi, ja niitä vietetään juhlallisesti Pariisissa mainittuna päivänä. Huonoista uutisista toinen on tullut Englannista. Espanjan Filip II on saapunut sinne ja yllyttää joka päivä kuningatar Maria Tudoria, puolisoaan, joka on hänelle kovin altis, julistamaan Ranskalle sodan. Kukaan ei epäile sitä, että hän siinä onnistuu vastoin Englannin kansan etua ja halua. Nyt jo huhutaan armeijaa koottavan Alankomaiden rajoille ja Savoijin herttuan Philibert Emmanuelin ottavan sen komentoonsa. Siinä tapauksessa, rakas veljeni, ollessamme täällä väen puutteessa, kuningas Henrik pakostakin kutsuu teidät takaisin Italiasta, niin että sikäläiset suunnitelmamme ainakin lykkääntyvät. Ja ajatelkaa, François, että parempi onkin siirtää ne tuonnemmaksi kuin vaarantaa niiden onnistuminen; teidän pitää siis välttää hätäilyä ja huimapäisyyttä. Sisaremme, Skotlannin holhoojakuningatar, voi kyllä uhata välien rikkoutumista englantilaisille, mutta uskokaa, ettei Englannin Maria nuoreen puolisoonsa hullaantuneena siitä välitä, ja menetelkää sen mukaan.»
»Kautta Kristuksen ruumiin», keskeytti herttua iskien nyrkkinsä lujasti pöytään, »veljeni on totisesti oikeassa; hän on viekas kettu, jolla on varma vainu. Niin, tekosiveä Maria antautuu kyllä laillisen miehensä houkuteltavaksi, eikä minun tietenkään sovi, ei edes tee mieli avoimesti niskuroida kuningasta vastaan hänen vaatiessaan sotamiehiään takaisin näin vakavaan tarpeeseen, vaan ennemmin jättäisin kaikki maailman kuninkuudet sikseen. Tämä kovaonninen retki on siis kohdannut vastuksen lisää. Sillä eikö tämä yritys ole kirottu, kysyn teiltä, Gabriel, pyhän isän antamasta siunauksesta huolimatta? Gabriel, näin meidän kesken, puhukaa suoraan: ettekö katso sitä toivottomaksi?»
»En soisi teidän lukevan minua niiden joukkoon, jotka helposti masentuvat, monseigneur», vastasi Gabriel, »mutta kuitenkin, koska vetoatte vilpittömyyteeni...»
»Kyllä ymmärrän, Gabriel, ja minä olen samaa mieltä. Käsitän, ettemme tämän käänteen jälkeen toteuta yhdessä niitä suuria päämääriä, joita juuri suunnittelimme, ystäväni; mutta vakuutan, että tämä merkitsee vain lykkäystä, ja iskemällä Filip II:ta missä hyvänsä hänen alueellaan, tulen aina kolhaisseeksi hänen napolilaista valtaansa. Mutta jatkakaa, Gabriel; muistan, että meillä on vielä toinenkin huono uutinen kuultavana.»
Gabriel ryhtyi jälleen lukemaan:
»Toinen ikävä asia, josta minun on teille mainittava, ei ole vähemmän vakava, vaikka se koskee erityisesti omaa perhepiiriämme; mutta varmaankin on vielä aikaa sen torjumiseen, ja sentähden kiirehdin ilmoittamaan sen teille. Tietäkää siis, että teidän lähdettyänne konnetaabeli de Montmorency on luonnollisesti edelleen yhtä pahansuopa ja katkeroitunut meitä vastaan, hellittämättä kateellisena kiukutellen tapansa mukaan sitä suopeutta, jota kuningas osoittaa suvullenne. Rakkaan veljentyttärenne Marian ja kruununprinssin häiden lähestyminen ei ole ollut omiaan saattamaan häntä paremmalle tuulelle. Se tasapaino, jonka säilyttäminen Guise- ja Montmorency-sukujen kesken kuuluu hallitsijamme politiikkaan, tuntuu tällä naimisliitolla erityisesti kallistuvan meidän eduksemme, ja vanha konnetaabeli vaatii nyt kiivaasti jotakin vastapainoa. Hän on keksinyt sellaisen, rakas veljeni, ja se olisi avioliitto hänen poikansa Françoisin, Thérouannen vangin, ja madame...»
Nuori kreivi ei lopettanut lausetta. Hänen äänensä petti, ja kaikki veri hävisi hänen kasvoistaan.
»No, mikä nyt tuli, Gabriel?» kysyi herttua. »Kuinka kalpea ja hämmentynyt olettekaan! Kohtasiko teitä äkillinen pahoinvointi?»
»Se ei ole mitään, monseigneur, ei yhtään mitään — hiukan väsymystä kenties, jonkinlainen huimaus; mutta toinnuin siitä jo, ja nyt jatkan, jos suvaitsette, monseigneur. Missä olinkaan? Kardinaali kai sanoi, että vielä oli jokin torjumiskeino. Kah, ei, luinhan jo pitemmälle. Tästä se alkaa:
»Se olisi avioliitto hänen poikansa Françoisin ja madame Diana de Castron kesken, joka on kuninkaan ja madame Diana de Poitiersin laillistettu tytär. Muistanette, veljeni, että madame de Castro, joka jäi leskeksi kolmentoista vuoden ikäisenä, kun hänen puolisonsa, Horace Farnise, kuusi kuukautta naimisiinmenonsa jälkeen sai surmansa Hesdinin piirityksessä, on oleskellut viisi viime vuotta Filles-Dieun luostarissa Pariisissa. Konnetaabelin kehoittelusta kuningas on nyt kutsunut hänet takaisin hoviin. Hän on tenhoava kaunotar — tiedättehän, että minä olen sillä alalla asiantuntija. Hänen viehkeytensä on heti valloittanut kaikkien sydämet ja erikoisesti lumonnut isällisen mielen. Kuningas, joka jo ennestään oli luovuttanut hänelle myötäjäisiksi Chatellerautin herttuakunnan, antoi hänelle äskettäin vuosituloiksi vielä Angoulèmen. Hän on ollut täällä vasta pari viikkoa, mutta hänen etusijansa kuninkaan kiintymyksessä on jo yleisesti havaittu. Tämä erikoisen lämmin suhde johtuu epäilemättä hänen suloisuudestaan. — Asiat ovat nyt viimein kehittyneet sille asteelle, että madame de Valentinois — joka jostakin syystä on katsonut otolliseksi julkisuudessa olettaa, että äitiys kuuluukin toiselle — näyttää käyvän perin kateelliseksi tästä kohoavasta uudesta mahdista. Niinpä konnetaabelin kelpaisi saada huonekuntaansa tämä mahtava liittolainen. Meidän kesken sanoen, tiedättehän, että Diana de Poitiers ei voi juuri mitään kieltää tuolta vanhalta elostelijalta, ja vaikka veljemme Aumalen herttua on hänen vävynsä, niin Anne de Montmorency on hänelle kuitenkin vielä likeisempi. Toiselta puolen kuningas on taipuvainen korvaamaan sitä liian suurta arvovaltaa, jonka hän näkee meidän saavan neuvoskunnassaan ja armeijassaan. Tällä kirotulla naimishankkeella on siis hyviä toteutumisen mahdollisuuksia...
»Taas äänenne muuttuu, Gabriel», keskeytti herttua; »levätkää, ystäväni, ja antakaa minun itse lukea loppuun tämä kirje, joka herättää mielenkiintoani mitä suurimmassa määrässä. Konnetaabeli saisi sillä tavalla tosiaankin vaarallisen edun meidän rinnallamme. Mutta eikö hänen François-hölmönsä ole jo naimisissa erään de Fiennesin kanssa? No, antakaa kirje minulle, Gabriel.»
»Mutta minua ei todellakaan vaivaa mikään, monseigneur», esteli Gabriel, joka oli silmäillyt hiukan eteenpäin, »ja hyvin voin lukea nämä muutamat loppurivit».
»Tällä kirotulla naimishankkeella on siis hyviä toteutumisen mahdollisuuksia. Vain yksi asia on meidän puolellamme. François de Montmorency on sidottu salaisella avioliitolla mademoiselle de Fiennesiin; niinpä tarvitaan ensiksi avioero. Mutta se ei käy laatuun ilman paavin suostumusta, ja François on nyt lähtenyt Roomaan sitä hankkimaan. Teidän huoleksenne siis jää, rakas veljeni, ehtiä hänen edellään hänen pyhyytensä puheille ja ystäviemme Caraffain välityksellä ja omalla vaikutusvallallanne houkuttaa hänet hylkäämään tuo avioeron anomus — mutta minun on ilmoitettava, että sitä tukee kuninkaalta saatu kirjelmä. Uhattu kohta on kuitenkin kyliin tärkeä teidän käyttääksenne kaikki ponnistukset sen puolustamiseen niinkuin Saint-Dizierissä ja Metzissä. Sillä välin minä toimin saman asian hyväksi omalla tahollani parhaan kykyni mukaan, kuten on välttämätöntä. Lopuksi rukoilen Jumalaa, rakas veljeni, suomaan teille onnellisen ja pitkällisen elämän.»
»No niin, mitään ei ole vielä hukassa», virkkoi herttua, kun Gabriel oli lopettanut kardinaalin kirjeen lukemisen, »ja paavi, joka ei ole antanut minulle sotaväkeä, saattaa sentään ainakin suoda minulle lahjaksi bullan».
»Siis», huomautti Gabriel vapisten, »toivotte, ettei hänen pyhyytensä vahvista eroa Jeanne de Fiennesistä ja että hän vastustaa François de Montmorencyn naimisaikeita?»
»Niin, sitä toivon. Mutta kuinka syvästi se koskeekaan teihin, hyvä ystävä! Tämä rakas Gabriel osallistuu harrastuksiimme ihan kiihkeästi! Minä lupaan myös olla täydellisesti teidän puolellanne, kun tarvitaan, Gabriel, olkaa siitä varma. Ja nyt puhukaamme hiukan teistä, ja koska tällä sotaretkellä, jonka päättymisen jo liiankin selvästi näen ennakolta, tuskin voitte lisätä, uusia loistavia tekoja niihin suuriin palveluksiin, joista jo olen teille velkaa, tuntuu minusta nyt, että voisin alkaa maksaa teille tätä velkaani. Enhän tahtoisi jäädä siinä kohden kovin takapajulle, ystäväni. Voisinko jollakin tavalla tuottaa teille hyötyä tai mielihyvää? Sanokaa vain, puhukaa suoraan.»
»Oi, teidän ylhäisyytenne on liian suopea», vastasi Gabriel, »enkä näe...»
»Jo viiden vuoden ajan olette sankarillisesti taistellut väkeni mukana», jatkoi herttua, »ettekä ole koskaan vastaanottanut minulta ropoakaan. Hitto vieköön, täytyyhän teillä olla rahantarvetta! Kaikki tarvitsevat rahaa. En tarjoa teille lahjaa tai lainaa, vaan korvausta. Älkää siis olko turhanpäiten ujo, ja vaikkei meillä nyt olekaan liikoja, kuten tiedätte...»
»Niin, monseigneur, hyvinkin tiedän, että suurilta aatteiltanne toisinaan puuttuu pikku välineitä, mutta minulla on rahantarvetta niin vähän, että päinvastoin aioin teille tarjota muutaman tuhannen ecua, jotka aikalailla tuntuisivat armeijan asioissa ja ovat minulle todellakin hyödyttömiä.»
»Ja ne otankin ilomielin vastaan, sillä tällainen apu tulee juuri parahiksi, sen tunnustan. Mutta eikö siis ole kerrassaan mitään tehtävää teidän hyväksenne, oi, nuori mies vailla haluja? Mutta, malttakaa», lisäsi hän hiljentäen ääntänsä, »tuo Thibaut-veitikka, kamaripalvelijani, tiedättehän, varasi toissa päivänä Camplin ryöstössä minulle kaupungin prokuraattorin nuoren rouvan, ja tämä kuuluu olevan koko tienoon kaunotar, ainakin kuvernöörin puolison jälkeen, jota ei ole kyetty taivuttamaan. Mutta minulla, totisesti, on kylliksi muuta huolehdittavaa, ja hiukseni alkavat harmaantua. Kursailematta puhuen, Gabriel, tahdotteko minun voittosaaliini? Lempo soikoon, tuollainen ulkomuoto kyllä korvaa jonkin menetetyn prokuraattorin! Mitä sanotte siitä?»
»Minä sanon, monseigneur, että kuvernöörin puoliso, jonka mainitsitte ja jota ei ole saatu kiinni, sattui temmellyksessä minun tielleni ja että juuri minä korjasin hänet pois, mutta en käyttääkseni väärin oikeuksiani, kuten voisitte luulla. Minulla oli päinvastoin tarkoituksena pelastaa ylhäinen ja viehättävä nainen sotilaalliselta väkivallalta. Mutta sitten olen nähnyt, ettei tuolla kaunottarella olisi mitään vastahakoisuutta asettumaan voittajien puolelle ja että hän mielellään huutaisi niinkuin gallialainen soturi: Vae victis! Valitettavasti olen nyt vielä vähemmän kuin koskaan halukas häntä säestämään, niin että voin, mikäli suvaitsette, monseigneur, toimittaa hänet tänne sulojensa ja arvonsa ansiokkaamman suosijan eteen.»
»Ohhoh», huudahti herttua nauraen, »sepä askeettisuutta, joka tuntuu melkein hugenottimaiselta, Gabriel! Olisiko teissä jotakin taipumusta siihen uskonlahkoon? No niin, pitäkääpä varanne, sillä minä olen vakaumukseltani ja — mikä pahempi — politiikan kannalta harras katolinen. Toimittaisin teidät armotta roviolle. Mutta leikki sikseen — miksi hitossa ette silti nautiskele?»
»Siksi, että kenties olen rakastunut», vastasi Gabriel.
»Ah, niin, nyt muistan: yhdistynyt viha ja rakkaus. No, voisinko mitenkään auttaa teitä pääsemään käsiksi vihamiehiinne tai lähestymään mielitiettyänne? Pitäisikö teillä esimerkiksi olla lisää arvonimiä?»
»Kiitos, monseigneur, mutta minulla ei enää ole puutetta siinä suhteessa. Niinkuin olen heti alussa huomauttanut teille, minä en tavoittele epämääräisiä kunnianosoituksia, vaan jonkin verran persoonallista mainetta. Niinpä, koska oletatte, ettei täällä ole paljoakaan tehtävää enkä enää voi suurestikaan hyödyttää teitä, minulle olisi suurena ilona saada toimekseni teiltä viedä kuninkaalle Pariisiin — sanokaamme teidän kuninkaallisen veljentyttärenne häihin — ne sotaliput, jotka olette voittanut Lombardiassa ja Abruzzien tienoilla. Ja suorastaan onneni huipuilla olisin, jos allekirjoittamanne kirje todistaisi hänen majesteetilleen ja hoville, että olen itse vallannut muutamia näistä lipuista, mikä ei ollut ihan vaaratonta.»
»No, se käy päinsä, ja samalla se on perin kohtuullista», myönsi herttua. »Mieltäni pahoittaa joka tapauksessa, että meidän täytyy erota, mutta todennäköisesti se ei tapahdu pitkäksi ajaksi, jos sota puhkeaa Flandrian suunnalla, niinkuin näyttää ilmeiseltä, ja siellähän tapaamme toisemme jälleen, vai kuinka, Gabriel? Teidän luontainen paikkanne on siellä, missä taistellaan, ja sentähden tahdottekin lähteä täältä, missä nykyään vain ikävöidään, hitto vie? Mutta meille tulee Alankomaissa vilkkaampaa elämää, ja luotan siihen, Gabriel, että saamme huvitella siellä yhdessä.»
»Olen hyvin onnellinen, jos minun sallitaan seurata teitä sinne, monseigneur.»
»No, milloin haluatte lähteä, Gabriel, viemään kuninkaalle nuo nokkelaksi päähänpistoksenne osuneet häälahjat?»
»Mitä pikemmin, sitä parempi, luullakseni, monseigneur, jos vihkiäiset pidetään toukokuun 20 päivänä, niinkuin hänen ylhäisyytensä Lotringin kardinaali teille ilmoittaa.»
»Se on totta. Jaha, aloittakaa matka jo huomenna, eikä aikaa ole sittenkään liiaksi. Käykää levolle, Gabriel; sillaikaa minä ryhdyn kyhäämään kirjettä suositukseksenne kuninkaalle ja myöskin vastausta herra veljelleni. Ottakaa sekin haltuunne ja ilmoittakaa hänelle suullisesti, että toivon voivani toimittaa puheena olevan asian paavin luona suotuisaan loppuun.»
»Ja kenties, monseigneur», sanoi Gabriel, »läsnäoloni Pariisissa myös edistää saman asian kehittymistä toivomaanne päätökseen, ja sillä tavalla poissa ollessanikin palvelisin teitä».
»Aina salaperäinen, varakreivi d’Exmès! Mutta siihen tottuu teidän puoleltanne. Hyvästi siis ja hyvää unta viimeiseksi yöksi, jonka vietätte lähelläni!»
»Tulen huomenna aamulla perimään kirjeet ja siunauksenne, monseigneur. Muistaessani— minä jätän haltuunne ne miehet, jotka ovat minua saattaneet kaikilla taisteluretkilläni. Pyydän teiltä lupaa viedä mukanani heistä vain kaksi ynnä aseenkantajani Martin Guerren, joka riittää kaikkiin tarpeisiini. Hän on minuun kiintynyt ja urhea soturi, joka pelkää maailmassa vain kahta ilmiötä, vaimoaan ja varjoaan.»
»Kuinka niin?» kysyi herttua nauraen.
»Monseigneur, Martin Guerre livisti kotipuolestaan Artiguesista, Rieuxin lähistöltä, päästäkseen eroon vaimostaan Bertrandesta, jota hän ihaili, mutta joka pieksi häntä. Hän tuli palvelukseeni ennen Metzin piiritystä; mutta häntä kiusatakseen tai rangaistakseen ilmestyi paholainen tai hänen vaimonsa hänelle tavantakaa hänen kaksoisolentonaan. Niin, äkkiä hän näkee vierellään toisen Martin Guerren, ilmetyn kuvajaisensa, joka on niin hänen näköisensä kuin peilistä heijastuen, ja se säikyttää häntä, hiisi vieköön. Mutta tätä arkuutta lukuunottamatta hän tekee pilaa luodeista ja olisi valmis yksinään valloittamaan vallinsarven. Rentyn ja Valenzan verileikeissä hän kahdesti pelasti henkeni.»
»Ottakaa siis mukaanne tuo uljas pelkuri! Puristakaa vielä kättäni, ystäväni, ja olkaa valmis huomenna päivän koittaessa: kirjeeni odottavat teitä silloin.»
Gabriel olikin seuraavana päivänä valmis hyvissä ajoin; hän oli viettänyt yön unelmoiden, mutta nukkumatta. Hän kävi kuulustamassa herttualta viimeisiä ohjeita ja hyvästeli lopullisesti. Huhtikuun 26 päivänä kello kuusi aamulla hän suuntasi matkansa Roomaan, sitä kautta mennäkseen Pariisiin, mukanaan Martin Guerre ja kaksi alustalaistaan.
NELJÄS LUKU
Kuninkaan jalkavaimo
Lukijamme poiketkoon kanssamme toukokuun 20 päivänä Pariisin Louvreen, siihen huoneistoon, jonka valtiattarena on suurhovimestarin puoliso, madame de Brézé, herttuatar de Valentinois, tavallisessa puheessa Diana de Poitiersiksi nimitetty. Linnan kello on tänä aamuna juuri kajauttanut yhdeksän lyöntiä. Madame Diana, yllään valkoinen, perin keimaileva aamupuku, nojailee tai puolittain lojuu mustan sametin verhoamalla vuoteella. Kuningas Henrik II, jo pukeutuneena uhkeaan asuun, istuu hänen vierellään lepotuolissa.
Katselkaamme hiukan tätä näyttämöä ja sillä toimivia henkilöitä.
Diana de Poitiersin huoneessa loisteli kaikki se ylellisyys ja aistikkuus, jolla renessanssiksi sanottu taiteen kaunis auringonnousu oli kyennyt kirkastamaan kuninkaallista asumusta. Maalaukset, joissa oli tekijännimenä Le Primatice, esittivät erinäisiä metsästyskohtauksia, joiden pääsankarittarena tietenkin oli metsästelevä Diana, metsien jumalatar. Seinien ja ovien kullatut ja väritetyt pyörökuvat ja ruudut tarjosivat kaikkialla näkyviin Frans I:n ja Henrik II:n vaakunat yhteenpujotettuina. Samoinhan kauniin Dianan sydämessä sekaantuivat toisiinsa isän ja pojan muistot. Tunnukset eivät olleet vähemmän historiallisia ja sisältörikkaita, ja parissakymmenessä kohdassa nähtiin Phoibos-Dianan puolikuun Marignanin voittajan salamanterin ja khimairaa tallaavan Bellerophonin välissä, jollaisen kilpikuvan Henrik II oli omaksunut valloitettuaan englantilaisilta Boulognen.
Tämä epävakainen puolikuu vaihteli muuten kovin monissa muodoissa ja yhdistelmissä, jotka tuottivat kaikkea kunniaa sen ajan koristetaiteilijain mielikuvitukselle: tuolla sen yläpuolelle oli sijoitettu kuninkaallinen kruunu, toisaalla sen loistokkaana kehyksenä oli neljä H:ta, neljä liljankukkaa ja neljä kruunua, loitompana se taasen oli kolmikertainen ja vielä edempänä tähditetty. Valiolauseet eivät olleet vähemmän erilaisia, enimmäkseen latinankielisiä: Diana regum venatrix (»Diana kuninkaiden metsästäjätär») — oliko se hävyttömyyttä vai imartelua? Donec totum impleat orbem (kaksinaisena käännöksenään: »Kunnes puolikuu kasvaa täydeksi» ja »kunnes kuninkaan kunnia täyttää maailman»), Cum piena est, fit aemula solis (vapaasti kääntäen: »kauneus ja kuninkaallisuus ovat sisaruksia»). Ja tunnuskuvia ja valiolauseita kehystävät arabeskit ja näitä toistelevat upeat huonekalut — jos kuvailisimme niitä kaikkia, niin ensiksikin se halventaisi nykyaikaisia komeuksiamme, ja toiseksi kuvaus menettäisi tehoaan liiaksi.
Luokaamme nyt silmäys kuninkaaseen.
Historiasta tiedämme, että hän oli kookas, notkea ja väkevä. Hänen täytyi säännöllisellä ruokajärjestyksellä ja jokapäiväisellä voimistelulla torjua luontaista pyrkimystä pyylevyyteen, ja kuitenkin hän juoksuradalla sivuutti ketterimmät ja kilpakisoissa ja turnajaisissa voitti voimakkaimmatkin. Hänellä oli musta tukka ja parta ja tummanruskea hipiä; muistelmien mukaan tämä vain vilkastutti hänen ulkomuotoaan. Tänään kuten aina hän käytti herttuatar de Valentinoisin värejä: vihreästä silkistä valmistettu nuttu oli saanut somistelukseen valkoisia viilloksia ja kimaltavia helmiä ja timantteja; valkoiseen sulkatöyhtöön päättyvä poimuhattu välkähteli helmistä ja kimalteista; kaksirivisissä kultaisissa kaulavitjoissa riippui Pyhän Mikaelin ritarikunnan mitali; miekka oli Benvenuto Cellinin siselöimä; kaulus oli valkoista Venetsian pitsiä, ja hartioilla liehui soreasti kultaisilla liljankuvioilla tähditetty samettiviitta. Tällainen puku edusti erikoista rikkautta ja sopi poikkeuksellisen hienolle ritarille.
Olemme jo lyhyesti ilmaisseet, että Dianalla oli vaatetuksenaan yksinkertainen valkoinen aamupuku, erinomaisen läpikuultavaa ja silti kestävää kangasta. Vähemmän helppoa olisi kuvata hänen jumalaista suloisuuttaan. Tuskin voisi sanoa, kumpi paremmin sai tehoamaan hänen hipiänsä lumi- ja liljavivahtelun — musta samettipielusko, johon hän nojasi päätänsä, vai se huikaisevan valkoinen asu, johon hän oli verhoutunut. Ja lisäksi hän oli sellainen hentojen muotojen täydellisyys, että itse Jean Goujon olisi joutunut epätoivoon. Ei ole moitteettomampaa antiikkista veistosta, ja tässä veistos oli elävä, vieläpä hyvinkin elävä, mikäli yleensä kerrotaan. Eikä sovi yrittääkään puhua noihin hurmaaviin jäseniin levinneestä viehkeydestä; sellaista ei osaa toistaa paremmin kuin auringon sädettä.
Mitä ikään tulee, niin sitä hänellä ei ollut. Tässä kuten monissa muissakin suhteissa kuolemattomien kaltaisena hän sai raikkaimmat ja nuorimmatkin vierellään näyttämään elähtäneiltä ja ryppyisiltä. Protestantit puhuivat taikajuomista, joiden avulla hän alati pysyi kuusitoistavuotiaan näköisenä. Katolilaiset kertoivat vain, että hän otti joka päivä kylmän kylvyn ja talvisinkin pesi kasvonsa jäisellä vedellä. Dianan resepti on tallella; mutta jos on totta, että Jean Goujonin kaurista pitelevä Diana on veistetty tämän kuninkaallisen mallin mukaan, ei hänen jättämällään reseptillä enää ole samaa tehoa.
Hän oli siis hyvinkin niiden kahden kuninkaan rakkauden arvoinen, jotka hän peräkkäin häikäisi. Sillä jos kertomus suosiosta, jota herra Saint-Vallier häneltä muka saavutti kauniilla ruskeilla silmillään, tuntuukin perättömältä, on jokseenkin varmasti todistettu, että Diana oli Fransin jalkavaimo ennenkuin tuli Henrikin rakastajattareksi.
»Sanotaan», kertoo Le Laboureur, »että Frans-kuningas, joka oli ensimmäisenä rakastanut Diana de Poitiersia, eräänä päivänä perintöprinssi Fransin kuoleman jälkeen ilmaisi hänelle mielipahaansa Henrik-prinssin juroudesta, jolloin hän vastasi kuninkaalle, että prinssi piti saada rakastumaan ja että hän kyllä toimittaisi nuorukaisen ritarikseen.»
Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala, ja Diana oli runsaasti kaksi vuosikymmentä Henrikin hellimä ja ainoa rakastettu.
Mutta nyt katseltuamme kuningasta ja lemmikkiä eikö ole jo aika kuunnella heitä?
Pidellen kädessään pergamenttiliuskaa Henrik luki ääneen eräitä säkeitä. Esitämme ne tässä, voimatta kuitenkaan merkitä niitä lavastukseen kuuluvia piirteitä, joita kuningas lisäili keskeyttävillä huomautuksilla ja selittelevillä eleillä:
Suloinen, sievä pikkusuu,
niin raikas kuin on toukokuu,
punallaan ruusun voittava aamulla,
se amarantin tuoksullaan
saa aivan varjoon vaipumaan,
ja tuskin tuoreutta sen
voi saada helmet kastehen,
joist' aamusella välkkyy maa,
kun taivas sitä kostuttaa —
mua suutele siis, ystäväin,
oi suutele, mun elämäin,
mun salli saada hellyyttäs, lämpöäs,
ma kunnes johdun lausumaan:
ah, kylläkseni taas jo saan,
oi, tähän hurmaan lannistuu!
Kas, silloin suukkos loitonna,
mun muutoin korjaa kuolema —
ja sitten anna mulle muu.
Näin, sorja sotijaloni,
mun sydämein, mun valoni,
yhdessä eläkäämme ain' noudattain
armasta valtaa nuoruuden:
on edessämme uhaten
se valju vanhuus meilläkin,
mi köyristää ja ryppyihin
lyö meidät — mukanaan se vie,
ja hoippuen käy hautaan tie.»Ja mikä on nimeltään se herttainen runoilija, joka niin hyvin kuvailee, mitä teemme?» tiedusti Henrik luettuaan loppuun.
»Hän on Remy Beilcau, sire, ja saattaa sukeutua Ronsardin kilpailijaksi. No», jatkoi herttuatar, »pidättekö tätä lemmenrunoilua viidensadan ecun arvoisena kuten minä?»
»Hän saa ne, suojattinasi, kaunis Dianani.»
»Mutta ei sovi silti unohtaa vanhoja mestareita, sir. Oletteko allekirjoittanut sen eläkekirjan, jonka olen teidän nimessänne luvannut Ronsardille, runoilijain ruhtinaalle? Niin, oletteko? Jaha, sitten minun tarvitsee pyytää teiltä vain Recoulsin avointa apotinvirkaa kirjastonhoitajalleni, Mellin de Saint-Gelaisille, ranskalaiselle Ovidiuksellemme.»
»Ovidiuksesta tulee kyllä apotti, ole huoleti, herttainen mesenaattini», lupasi kuningas.
»Ah, kuinka onnellinen te olettekaan, sire, kun kykenette noin mielenne mukaan jakelemaan apurahoja ja toimia. Jospa minulla olisi teidän valtanne edes tunniksi!»
»Eikö sinulla ole sitä aina, kiittämätön?»
»Todellako, kuninkaani? Mutta nythän on kulunut ainakin jo kaksi minuuttia minun saamatta teiltä suudelmaa!... Se oli oikein!... Sanoitte siis, että teidän valtanne kuuluu aina minulle? Älkää siis johtako minua kiusaukseen, sire! Varoitan teitä, että käyttäisin sitä kuitatakseni suuren velan, josta minulta vaatii maksua Philibert Delorme sillä perusteella, että rakennuttamani Anelin linna on valmis. Siitä tulee kunniaa teidän hallituksellenne, sire, mutta julman kalliiksi se on tullut! Vielä suudelma, Henrikini!»
»Ja tästä suudelmasta, Diana, ota tuota Delormeasi varten ne varat, jotka Picardian kuvernöörinviran myynti tuottaa.»
»Sire, luuletteko minun myyvän suudelmiani? Ne lahjoitan teille, Henrik. Kaiketi Picardian kuvernöörinvirka on kahdensadantuhannen livren arvoinen? No, silloinhan voinkin ottaa sen helminauhan, jota minulle tarjottiin ja jota niin suuresti halusin koristeekseni tänään rakkaan Frans-poikanne vihkiäisiin. Satatuhatta livreä Philibertille, satatuhatta helminauhaan — siihen meneekin Picardian kuvernöörinvirka.»
»Sitäkin tarkemmin, kun arvioitset sen juuri kaksinkertaiseen hintaan, Diana.»
»Mitä! Satatuhatta livreäkö siitä vain tuleekin? No, silloinhan on selvää, että jätän helminauhan sikseen.»
»Joutavia!» huomautti kuningas nauraen; »meillä on jossakin kolme tai neljä komppanian päällikkyyttä avoimina, ja niillä saa kustannetuksi tuon helminauhan, Diana.»
»Voi, sire, te olette kuninkaista anteliain, niinkuin olette rakastajista parhaiten rakastettu.»
»Niin, etkö todella rakasta minua niinkuin minä sinua, Diana?»
»Hän kehtaa tosiaankin sitä kysyä!»
»Katsos, minä ihailen sinua vain yhä enemmän, sillä sinä kaunistut aina lisää. Ah, kuinka suloinen hymy sinulla onkaan, veitikka! Ja niin herttainen katse! Salli minun heittäytyä jalkaisi juureen! Laske valkoiset kätesi olka päilleni! Kuinka ihana oletkaan, Diana! Rakastan sinua mitä kiihkeimmin, Diana! Voisin näin katsella sinua tuntikausia, vuosia; unohtaisin Ranskan, jopa koko maailman.»
»Ja hänen korkeutensa perintöprinssin juhlalliset häätkin», muistutti Diana nauraen, »ja kuitenkin niitä aletaan viettää jo kahden tunnin kuluttua. Ja vaikka olette jo valmis ja muhkeassa asussa, sire, en minä ole vielä edes aloittanut. No, kuninkaani, nyt on aika minun kutsua naisiani. Menkää siis — kello lyö kohta kymmenen.»
»Kymmenen!» toisti Henrik; »minulla on tosiaan eräs sovittu kohtaus juuri siksi hetkeksi».
»Kohtaus, sire? Kenties jonkun naisen kanssa?»
»Oikein arvattu.»
»Ja epäilemättä hän on sievä?»
»Niin, Diana, hyvin sievä.»
»Siis ei kuningatar?»
»Voi sinua häijyläistä! Katarina Medicillä on oma kauneutensa, jäykkäpiirteinen ja kylmäkiskoinen, mutta todellinen. Kuitenkaan en odota nyt kuningatarta. Etkö muuten arvaa, ketä?»
»En tosiaankaan, sire,»
»Toista Dianaa, nuoren rakastelumme elävää muistoa, tytärtämme, armasta tytärtämme!»
»Sitä hoette liian äänekkäästi ja liian moneen kertaan, sire», huomautti Diana rypistäen kulmiaan hämmentyneenä. »Olihan kuitenkin sovittu, että madame de Castro esiintyisi jonkun toisen lapsena kuin minun. Sillä minä olin syntynyt saamaan teistä laillisen lapsen. Olen ollut lemmittynänne sentähden, että rakastuin teihin; mutta en siedä, että avoimesti julistaisitte minut vuodekumppaniksenne.»
»Sovittelen niinkuin ylpeytesi vaatii, Diana», vastasi kuningas mukaantuen. »Rakastat kuitenkin hellästi lastamme, eikö niin?»
»Minusta on mieluista, että te rakastatte häntä.»
»Niin, ja häntä rakastankin oikein paljon... Hän on niin viehättävä, niin henkevä ja hyvä! Ja sitten, Diana, hän palauttaa mieleeni nuoruuteni vuosia ja sen ajan, jolloin rakastin sinua — ah, en intohimoisemmin kuin tänään, mutta kuitenkin... rikokseen asti.»
Kuningas oli äkkiä vaipunut synkkään mietiskelyyn; sitten hän kohotti päänsä.
»Tuo Montgommery! Ethän rakastanut häntä, Diana, et suinkaan?»
»Onpa siinäkin hupsu kysymys!» virkkoi lemmikki halveksivasti hymyillen. »Kahdenkymmenen vuoden päästä vielä noin mustasukkainen!»
»Niin, minä olin silloin mustasukkainen sinua kohtaan, Diana, ja olen vieläkin, niinkuin ainiaan. No niin, sinä et siis rakastanut häntä, mutta hän rakasti sinua, se kurja rohkeni rakastaa sinua!»
»Hyvä Jumala, sire, aina olette liiaksi uskonut häväistyksiä, joilla protestantit minua vainoavat. Se ei ole katoliselle kuninkaalle sopivaa. Joka tapauksessa, jos tuo mies olisikin minua rakastanut, niin mitä sillä on väliä, kun sydämeni ei ole hetkeksikään vieraantunut teistä ja kreivi de Montgommery on jo kauan sitten kuollut.»
»Niin, kuollut!» toisti kuningas kumealla äänellä.
»Älkäämme siis synkistäkö näillä muistoilla sitä päivää, jonka pitää olla täynnä riemua», jatkoi Diana. »Oletteko tänään jo nähnyt Fransin ja Marian — ovatko nuo lapset vielä yhtä rakastavaisia? No, pianhan heidän suuri kärsimättömyytensä saa tyydytyksen. Vihdoinkin he kahden tunnin kuluttua kuuluvat toisilleen, hyvin iloissaan, hyvin onnellisinakin, mutta eivät niin iloissaan kuin Guiset, joiden korkeimmat toiveet tämä liitto tietenkin täyttää.»
»Niin, mutta kuka siitä on raivoissaan?» virkkoi kuningas. »Vanha Montmorencyni, ja konnetaabelilla on sitä suurempi oikeus suuttumukseensa, kun meidän Dianamme ei näytäkään olevan hänen poikansa puolella.»
»Mutta sire, ettekö ollut luvannut hänelle tätä naimaliittoa korvaukseksi?»
»Olin kyllä, mutta madame de Castro näkyy tuntevan vastenmielisyyttä...»
»Vasta luostarista päässyt kahdeksantoista ikäinen lapsi! Mitä vastaväitteitä hänellä voi olla?»
»Niitä minulle selittääkseen hän parhaillaan odottanee minua huoneistossani.»
»Siinä tapauksessa menkää hänen luokseen, sire, ja sillä välin ryhdyn kaunistamaan itseäni, jotta miellyttäisin teitä.»
»Ja juhlamenojen jälkeen näen sinut taas ratsastusradalla. Taitan vielä tänään joitakin peitsiä sinun kunniaksesi ja tahdon tehdä sinusta turnajaisten kuningattaren.»
»Kuningattaren? Entä toinen?»
»Tässä on vain yksi, Diana, ja sen tiedät hyvin. Näkemiin!»
»Näkemiin, sire! Ja ennenkaikkea muistakaa välttää varomatonta huimapäisyyttä noissa turnajaisissa — toisinaan tuotatte minulle pelkoa.»
»Valitettavasti ei ole vaaraa — soisin kyllä olevan, jotta saavuttaisin silmissäsi hiukan enemmän ansiota. Mutta aika rientää, ja molemmat Dianani käyvät kärsimättömiksi. Sano minulle kuitenkin vielä kerran, että rakastat minua.»
»Sire, rakastan teitä, niinkuin olen teitä aina rakastanut ja vastedeskin alati rakastan.»
Ennenkuin kuningas pudotti oviverhon taakseen hän lähetti sormenpäillään viimeisen suudelman jalkavaimolleen. »Hyvästi, hellästi rakastava ja hellästi rakastettu Dianani!» lausui hän kadoten näkyvistä.
Silloin avautui vastapäisessä seinässä verhon peittämä ovilevy.
»Tuhannen pentelettä, oletko nyt laverrellut kylliksesi?» virkkoi konnetaabeli de Montmorency karkeasti ja astui sisälle.
»Ystäväni», vastasi Diana, joka oli noussut jalkeille. »Kaiketi olet nähnyt, että koetin parhaani mukaan saada hänet lähtemään ennen kello kymmentä, kun kerran oli sovittu, että silloin tapaisin sinut. Minä kiusaannuin yhtä paljon kuin sinäkin, usko minua.»
»Vai yhtä paljon! Etpä hitossa, rakkaani, ja jos mieliksesi kuvittelet, että keskustelunne oli valistavaa ja hupaista... No niin, ensinnäkin, mikä se uusi päähänpisto on, että François-pojaltani evättäisiin Diana-tyttäresi käsi minun jo saatuani juhlallisen lupauksen? Kautta orjantappurakruunun, eikö sanottaisi, että se äpärä tuottaa Montmorencyjen suvulle suuren kunnian suvaitsemalla liittyä siihen? Tämän naimiskaupan täytyy toteutua, kuuletko, Diana? Järjestä se kuntoon. Se on ainoa keino, jolla voimme palauttaa hiukan tasapainoa meidän ja noiden Guisein kesken, jotka piru kuristakoon! Niinpä, Diana, kuninkaasta huolimatta, paavista piittaamatta, kaiken uhalla tahdon, että se tapahtuu.»
»Mutta, ystäväni...»
»Haa», ärjäisi konnetaabeli, »sanonhan sinulle tahtovani sitä, pater noster!...»
»Siis se tapahtuu, ystäväni», kiirehti Diana pelästyneenä vakuuttamaan.
VIIDES LUKU
Ranskan hovin lastenkamari
Huoneistoonsa tullessaan kuningas ei tavannut siellä tytärtään, mutta palvelusvuorolla oleva ovenvartija ilmoitti, että madame Diana oli kauan odotettuaan siirtynyt kuninkaallisten lasten kamareihin, pyytäen lähettämään sanan hänelle, kun hänen majesteettinsa palaisi.
»Hyvä on», sanoi Henrik; »minä menenkin sinne tavoittamaan häntä. En kaipaa saattajaa.»
Hän astui avaran salin läpi, poikkesi pitkään käytävään ja sitten hiljaa avaten erään oven pysähtyi katsomaan korkeiden oviverhojen raosta. Nuoren väen remu ja nauru olivat vaimentaneet hänen askeleensa kaiun, ja hän sai huomaamatta tarkkailla perin viehättävää ja huvittavaa kuvaelmaa.
Ikkunan ääressä seisova Maria Stuart, nuori ja hurmaava morsian, oli koonnut ympärilleen Diana de Castron sekä Ranskan prinsessat Elisabetin ja Margaretan. Kolmisin nämä kiireisesti ja sekaisin loruillen paransivat hänen pukunsa laskoksia, sovittivat paikoilleen hiuslaitteesta hellinnyttä kiehkuraa, ylimalkaan antoivat hänen tenhoavalle ulkoasulleen sitä lopullista viimeistelyä, johon ainoastaan naiset pystyvät. Kamarin peräseinällä veljekset Kaarle, Henrik ja Frans, nuorin, nauraen ja huutaen täyttä kurkkua ponnistivat kaikin voimin ovea vastaan, jota nuori sulhanen, perintöprinssi Frans, turhaan yritti työntää auki, sillä nuo veitikat tahtoivat viimeiseen hetkeen asti estää häntä näkemästä nuorikkoaan.
Jaques Aymot, prinssien opettaja, keskusteli vakavasti eräässä sopessa prinsessain opettajatarten, madame de Conin ja lady Lennoxin kanssa.
Tuossa oli siten yhdellä silmäyksellä avautuvaan tilaan yhdistettynä laaja tulevaisuuden historia, runsas onnettomuuksien, intohimojen ja kunniakkaiden tapahtumien sarja, edustajinaan perintöprinssi, joka sitten tunnettiin Frans II:n, Filip II:n puolisoksi ja Espanjan kuningattareksi tuleva Elisabet, Kaarle IX:ksi kohoava Kaarle-prinssi, hänen Henrik III:na mainittava veljensä, Valoisin Margareta, josta tuli kuningatar ja Henrik IV:n puoliso, Alençonin, Anjoun ja Brabantin herttuaksi nimitettävä Frans ja Maria Stuart, joka oli kahdesti kuningatar ja laski päänsä mestauspölkylle.
Plutharkoksen maineikas kääntäjä katseli nuorten kisailua, sävyssään totisuutta ja mietiskelyä ikäänkuin arvioitsisi Ranskan tulevia kohtaloita.
»Ei, ei, Fransia ei lasketa tänne!» huusi kiihkeästi rajuluontoinen Kaarle Maksimilian, joka myöhemmin antoi määräyksen Pärttylin-yön verilöylyyn.
Ja veljiensä avustamana hänen onnistui työntää salpa ja siten kerrassaan ehkäistä pääsy perintöprinssi-raukalta, joka oli ollut muutenkin liian heikko kolmen lapsen voimia vastaan eikä nyt jaksanut muuta kuin kopistella ja rukoilla ulkopuolella.
»Rakas Frans! Kuinka he kiusaavat häntä!» virkkoi Maria Stuart ystävättärilleen.
»Olkaa te vain alallanne, perintöprinsessa, jotta edes saan tämän nuppineulan kiinni», sanoi pikku Margareta nauraen. »Nämä nuppineulat ovat hyvin oivallinen keksintö, ja se, joka nämä viime vuonna toimitti käytäntöön, oli varmaankin etevä mies», lisäsi hän.
»Ja nuppineulan nyt tultua paikalleen», huomautti helläluontoinen Elisabet, »menen avaamaan Frans-rukalle noista hirmulaisista huolimatta, sillä minulle tuottaa tuskaa ajatella hänen niin kärsivän».
»Niin, sinä ymmärrät sen, Elisabet», sanoi Maria Stuart huokaisten, »ja muistelet kohteliasta espanjalaista don Carlosiasi, Espanjan kuninkaan poikaa, joka meille Saint-Germainissa toimitti niin paljon juhlia ja hauskutuksia».
»Kas», huudahti pikku Margareta kujeellisesti, taputtaen käsiään, »Elisabet punastuu! Mutta hänen kastilialaisensa olikin perin herttainen ja komea.»
»Älä nyt!» puuttui puheeseen äidillisesti Diana de Castro, vanhempana sisarena; »kiusanteko sisarusten kesken ei ole kaunista, Margareta».
Tosiaankaan ei voinut olla lumoavampaa näkyä kuin nuo neljä niin erilaista ja niin täydellistä kauneuden umppua! Diana pelkkää puhtautta ja suloa, Elisabet vakavuutta ja hellyyttä, Maria Stuart kiihdyttävää raukeutta, Margareta säkenöivää huimapäisyyttä. Liikutettuna ja ihastuksissaan Henrik ei malttanut siirtää katsettaan tältä tenhon näyttämöltä.
Lopulta hänen kuitenkin täytyi astua sisälle. »Kuningas!» huudettiin yhteen ääneen, ja kaikki nousivat seisomaan ja riensivät hallitsijaa ja isää vastaan. Ainoastaan Maria Stuart peräytyi hiukan ja veti hiljaa syrjään salvan, joka pidätti Fransia. Tämä ilmestyi reippaasti esille, ja nuori perhepiiri oli nyt täysinäinen.
»Hyvää huomenta, lapseni», virkkoi kuningas; »olen hyvin tyytyväinen nähdessäni teidät kaikki noin terveinä ja iloisina. Sinua siis pidäteltiin ulkopuolella, Frans, rakastajaparka? Mutta nyt saat kylliksi aikaa tapailla herttaista nuorikkoasi usein ja aina. Varmaankin te rakastatte toisianne suuresti, lapsukaiset?»
»Ah, kyllä, sire, minä rakastan Mariaa!» Ja intomielinen nuorukainen painoi tulisen suudelman morsiamensa kädelle.
»Monseigneur», kiirehti lady Lennox ankarasti muistuttamaan, »naisten kättä ei suudella tuolla lailla julkisesti, varsinkaan hänen majesteettinsa läsnäollessa. Mitä hän ajatteleekaan madame Mariasta ja opettajattaresta!»
»Mutta eikö tämä käsi kuulu minulle?» puolustautui perintöprinssi.
»Ei vielä, monseigneur», vastasi opettajatar, »ja minun tekee mieli täyttää velvollisuuteni loppuun asti».
»Ole huoleti», virkkoi Maria puoliääneen sulhaselleen, joka jo alkoi olla nyrpeä, »minä annan sen sinulle takaisin, kun hän kääntää pois katseensa».
Kuningas nauroi partaansa.
»Te olette ankara, mylady; mutta kuitenkin oikeassa», lisäsi hän malttaen mielensä. »Ja te, mestari Amyot, ette toivoakseni ole tyytymätön oppilaihinne. Kuunnelkaa tietorikasta opettajaanne tarkoin, nuoret herrat; muinaisuuden suuret sankarit ovat hänelle täydesti tuttuja. Mestari Amyot, onko jo kauan siitä, kun olette kuullut jotakin Pierre Danoysta, vanhasta opettajastamme, tai Henri Etiennestä, opintokumppanistamme?»
»Vanhus ja tuo nuori mies jaksavat kumpikin hyvin, sire, ja ovat onnellisia ja ylpeitä siitä, että teidän majesteettinne suvaitsee heitä muistaa.»
»No niin, lapset», lausui kuningas, »tahdoin nähdä teidät ennen juhlamenoja ja olen hyvilläni. Nyt, Diana, olen kokonaan sinun käytettävissäsi, sydänkäpyseni; tule siis mukaani.»
Diana kumarsi syvään ja lähti saattamaan kuningasta.
KUUDES LUKU
Diana de Castro
Diana de Castro, jonka olemme nähneet lapsena, oli nyt lähes kahdeksantoista vanha. Hänen kauneutensa oli pitänyt kaikki lupauksensa ja kehittynyt sekä säännölliseksi että viehättäväksi. Suloisten ja älykkäiden kasvojen erikoisena ilmeenä oli neitseellinen suorasukaisuus. Luonteeltaan ja mieleltään hän oli pysynyt sellaisena lapsena kuin hän oli aikaisemmin. Hän ei ollut vielä täyttänyt kolmeatoista, kun herttua de Castro, jota hän ei ollut nähnyt hääpäivänsä jälkeen, oli kaatunut Hesdinin edustalla.
Kuningas oli lähettänyt lapsilesken viettämään suruaikaansa pariisilaisessa Filles-Dieun luostarissa, ja Diana oli siellä tavannut niin suurta sydämellisyyttä ja miellyttävät olot, että oli pyytänyt isältään lupaa jäädä hyvien nunnien ja seuralaisten pariin siihen asti, kunnes hänen majesteettinsa suvaitsisi järjestää hänen elämänsä jollekin uudelle kannalle. Näin harrasta aikomusta saattoi vain pitää kunniassa, ja Henrik oli kutsunut Dianan pois luostarista vasta kuukausi sitten, kun konnetaabeli de Montmorency kadehtien Guisein lisääntyvää vaikutusta hallitusasioihin oli pojalleen pyytänyt kuninkaan ja suosikin tyttären kättä ja saanut siihen lupauksen.
Tämän kuukauden aikana, jonka Diana nyt oli viettänyt hovissa, hän oli heti saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja ihailun. »Sillä hän oli hyvin lempeä», lausuu Brantôme kuuluisia naisia kuvailevassa teoksessaan, »eikä millään lailla tuottanut mielipahaa kenellekään; lisäksi hänellä oli suurpiirteinen ja ylevä sydän, samalla kuin hän oli jalomielinen, viisas ja erittäin hyveellinen». Mutta tähän hyveeseen, joka niin puhtaana ja puoleensa vetävänä pisti silmään aikakauden yleisen turmeluksen keskellä, ei silti sekaantunut mitään ankaruutta tai töykeyttä.
Kun eräänä päivänä muuan hovimies virkkoi Dianan kuulleen, että Ranskan prinsessan piti olla urhea ja että hänen arvostelunsa tuntui hieman luostarimaiselta, oppi hän muutamassa päivässä nousemaan hevosen selkään, eikä sitten kukaan ollut ratsailla niin varma ja uljas kuin hän. Siitä asti hän seurasi kuningasta metsästysretkiltä, ja Henrik antautui yhä enemmän tämän lempeän viekkauden lumoihin, sillä teeskentelemättä Diana etsi vähäisintäkin tilaisuutta ollakseen häntä kohtaan huomaavainen ja miellyttävä. Niinpä hänellä olikin etuoikeus mennä isänsä luo milloin tahansa halusi, ja hän oli aina tervetullut. Hänen liikuttava sulonsa, siveä käytöksensä, ilmeinen neitseellisyytensä ja viattomuuden tuntu, joka hänestä kuvastui, ja hänen hieman kaihoisa hymynsä tekivät hänestä kenties viehkeimmän ja valloittavimman olennon tässä hovissa, johon kuitenkin oli niin runsaasti kokoontunut häikäiseviä kaunottaria.
»Jaha, nyt kuuntelen sinua, sydänkäpyseni!» aloitti Henrik. »Kello lyö juuri yksitoista. Vihkiäiset alkavat Saint-Germain-l'Auxerroisissa vasta kahdeltatoista. Puoli tuntia voin siis hyvinkin suoda sinulle, en kuitenkaan enempää. Nämä ovat hauskoja hetkiä elämässäni, nämä sinun seurassasi vietetyt.»
»Sire, te olette niin erinomaisen suopea ja isällinen!»
»Ei, mutta rakastan sinua hellästi, suloinen lapseni, ja kaikesta sydämestäni tahtoisin tehdä sinulle jotakin mieluisaa, kunhan en silti tuottaisi vahinkoa tärkeille eduille, jotka kuninkaan täytyy aina ottaa huomioon kaikkien tunneasioiden edellä. Ja nyt, Diana, antaakseni siitä sinulle todisteen teen ensin tiliä kahdesta pyynnöstäsi, jotka olet minulle esittänyt. Hurskas sisar Monique, joka piti sinusta niin hyvää huolta Filles-Dieun luostarissa, on sinun suosituksesi perusteella nimitetty Orignyn luostarin ylijohtajattareksi Saint-Quentiniin.»
»Oi, kiitoksia, sire!»
»Mitä taas tulee kelpo Antoineen, joka oli Vimoutiersissa mieluisin palvelijasi, niin hän saa rahastostamme kunnollisen eläkkeen kuolemaansa saakka. Minua surettaa, Diana, ettei tallimestari Enguerrand ole enää elossa. Olisimme tahtoneet kuninkaallisesti osoittaa kiitollisuuttamme tuolle kunnon miehelle, joka niin onnellisesti toimi rakkaan Diana-tyttäremme kasvattajana. Mutta sinähän menetit hänet muistaakseni viime vuonna, eikä hän edes jättänyt perillistä.»
»Sire, te olette todellakin liian antelias ja suosiollinen.»
»Tässä on vielä lisää, Diana: valtakirjat, jotka tuottavat sinulle Angoulemen herttuattaren arvon. Eikä siinä ole neljättäosaakaan kaikesta, mitä soisin voivani tehdä hyväksesi. Sillä toisinaan näen sinut mietteliäänä ja alakuloisena, ja siitä minulle tuli kiire päästä puhelemaan kanssasi, kun halusin lohduttaa mieltäsi tai poistaa huoliasi. Kuulehan, sydänkäpyseni, etkö siis ole onnellinen?»
»Ah, sire,» vastasi Diana, »kuinka en olisi onnellinen teidän hellyytenne ja ainaisen suosionne ympäröimänä? En pyydä muuta kuin että näin ihana nykyisyys jatkuisi. Sitä ei milloinkaan korvaisi tulevaisuus, vaikka se olisi kuinkakin kaunis ja loistava.»
»Diana», lausui Henrik vakavasti, »sinä tiedät, että kutsuin sinut luostarista antaakseni sinut puolisoksi François de Montmorencylle. Siinä on tarjolla kunniakas avioliitto, Diana, ja kuitenkin tämä hanke — joka tuottaisi suurta hyötyä kruununkin eduille, mitä en sinulta salaa — näyttää sinussa herättävän vastenmielisyyttä. Sinun pitää ainakin ilmaista minulle näin surettavan epäämisesi vaikuttimet, Diana.»
»Enkä niitä teiltä peittelekään, isäni. Ensiksikin», selitti Diana hiukan hämillään, »minulle on vakuutettu, että François de Montmorency on jo salaa nainut mademoiselle Fiennesin, kuningattaren hovinaisen?»
»Totta kyllä», myönsi kuningas, »mutta tuollainen salassa ja ilman sekä konnetaabelin että minun suostumustani solmittu avioliitto on oikeuden mukaan mitätön, ja jos paavi suostuu sen purkamiseen, et sinä, Diana, voi esiintyä vaativampana kuin hänen pyhyytensä. Jos siis tämä on ainoana syynä...»
»Mutta on toinenkin syy, isäni.»
»Ja mikä — anna kuulua! Kuinka voikaan sinusta tuntua kiusalliselta liitto, joka tuottaisi kunniaa Ranskan ylhäisimmille ja rikkaimmille perijättärille?»
»Asian laita on niin, että... että rakastan erästä toista, isä!» tunnusti Diana perin hämmennyksissä ja surkeana, heittäytyen kuninkaan syliin.
»Vai rakastat jotakuta, Diana?» toisti Henrik ihmetellen. »No, mikä on rakastettusi nimi?»
»Gabriel, sire!»
»Gabriel — mikä?» tiukkasi kuningas hymyillen.
»Sitä en tiedä.»
»Kuinka niin, Diana? Hyväinen aika, selitä!»
»Sire, kerron teille kaikki. Se on lapsuudenrakkautta. Minä näin Gabrielin joka päivä. Hän oli niin kohtelias, niin uljas, niin kaunis, niin oppinut, niin hellä! Hän nimitti minua pikku vaimokseen. Voi, sire, älkää naurako — se oli vakavaa ja pyhää kiintymystä, sydämeni ensimmäinen suuri tunne; muita voi tulla lisäksi, mutta yksikään ei voi sitä häivyttää. Ja kuitenkin annoin naittaa itseni herttua Farnèselle, sire, mutta en tajunnut, mitä silloin tein; minua pakotettiin, ja siksi tottelin niinkuin ainakin pikku tyttö. Sitten olen nähnyt maailmaa, oppinut jotakin, myös käsittänyt, millaiseen petokseen tein itseni syypääksi Garbielia kohtaan! Gabriel-parka, jättäessään minut hän ei itkenyt, mutta millainen tuska näkyikään hänen viimeisessä katseessaan!
— Kaikki tuo on palannut mieleeni lapsuuden kultaisten muistojen mukana niiden yksinäisten vuosien varrella, jotka vietin luostarissa. Sillä tavalla olen kahteen kertaan elänyt Gabrielin seurassa vierineet päivät — todellisuudessa ja unelmissa. Mutta täällä hovissa, sire, en niiden hienojen aatelismiesten joukossa, jotka ympäröivät teitä kuin toisena kruununa, ole nähnyt ainoatakaan, joka vetäisi vertoja Gabrielille, eikä François, korskean konnetaabelin lauhkea poika, koskaan saa minua unohtamaan lapsuuteni ylvästä ja hellää kumppania. Niinpä nyt, kun käsitän, mitä tein ja mitä se merkitsi, pysyn uskollisena Gabrielille niin kauan kuin suotte minulle vapautta.»
»Oletko tavannut hänet sen jälkeen kun lähdit Vimoutiersista, Diana?»
»Voi, en, isä!»
»Mutta olet ainakin kuullut hänestä?»
»En sanaakaan. Enguerrand vain kertoi, että hän oli minun lähdettyäni poistunut maakunnasta; hän oli sanonut Aloyselle, entiselle hoitajattarelleni, tulevansa takaisin vasta mainetta ja arvonantoa hankkineena ja vakuuttanut, ettei Aloysen tarvinnut olla hänestä huolissaan. Ja niin hän katosi, sire.»
»Omaisten saamatta hänestä tietoja sen koommin?»
»En ole koskaan kuullut, että hänellä olisi muita omaisia kuin Aloyse, enkä kertaakaan nähnyt hänen sukulaisiaan silloin, kun Enguerrandin kanssa pistäydyin vieraisilla hänen luokseen Montgommeryyn.»
»Montgommeryyn!» huudahti Henrik kalveten. »Diana, Diana, eihän hän toivoakseni kuulu Montgommeryjen sukuun? Sano minulle pian, ettei hän ole mikään Montgommery!»
»Tosiaankaan ei, sire; muutoinhan hän tietenkin olisi asunut linnassa, mutta hän oleskeli yksinomaan hoitajattarensa Aloysen vähäisessä talossa. Mutta mitä ovatkaan Montgommeryn kreivit tehneet teille, kun he noin järkyttävät mieltänne, sire? Ovatko he vihollisianne? Heistä puhutaan omassa maakunnassaan yksinomaan hyvin kunnioittavasti.»
»Arvatenkin!» virkkoi kuningas halveksivasti naurahtaen. »No niin, he eivät ole tehneet minulle mitään, eivät yhtään mitään, Diana! Mitä voisikaan jokin Montgommery tehdä valoisilaiselle? Mutta palatkaamme Gabrieliisi. Sanoithan, että hänen nimensä on Gabriel?»
»Niin...»
»Eikö hänellä ollut muuta nimeä?»
»Ei minun tietääkseni, sire; hän oli orpo niinkuin minäkin, eikä minun kuulleni ollut koskaan puhetta hänen isästään.»
»Ja sinulla, Diana, on ainoastaan siis tämä este sinun ja Montmorencyn kesken suunniteltua liittoa vastaan — tuo vanha kiintymyksesi erääseen nuoreen mieheen. Eikö mitään muuta?»
»Tämä yksi riittää — niin sanoo sydämeni, sire.»
»Nähtävästi, Diana, enkä kenties yrittäisi kumota arvelujasi, jos ystäväsi olisi tavattavissa, jotta häneen voisi tutustua hänen ansioittensa arvostelemiseksi, ja vaikka hän luultavasti on epäiltävää syntyperää...»
»Eikö minunkin vaakunakilvessäni ole viistopiena, teidän majesteettinne?»
»On kyllä, mutta ainakin sinulla on vaakunakilpi, ja sinun sopii ottaa huomioon, että Montmorencyt, kuten Castrotkin, pitävät kunniana saada sukuunsa laillistettu tyttäreni. Tuo Gabrielisi sitävastoin... no, siitä ei nyt kuitenkaan ole puhetta. Huomioni kiintyy siihen, ettei häntä ole kuulunut takaisin kuuteen vuoteen, että hän on unohtanut sinut, Diana, että hän kaiketi rakastaa toista.»
»Sire, te ette tunne Gabrielin yksivakaista ja uskollista sydäntä, jossa hehkuu rakkaus minua kohtaan.»
»Hyvä on, Diana! Sinusta uskottomuus ei tietenkään tunnu todennäköiseltä, ja sinulla on oikeus se kieltää. Mutta joka tapauksessa sinulla on pätevä aihe siihen luuloon, että tuo nuori mies on lähtenyt sotaan. No, eikö siis ole luultavaa, että hän on saanut siellä surmansa? Ilmeisesti tuotan sinulle murhetta, lapseni, kaunis otsasi on nyt ihan valju, ja silmäsi sumenevat kyynelistä. Niin, näen kyllä, että tunteesi häntä kohtaan on syvälle juurtunut, ja vaikka minulla tuskin on ollut tilaisuutta sellaisen havaitsemiseen muissa ja päinvastoin olen tottunut epäilemään suuria intohimoja, en kuitenkaan naura sinun rakkaudellesi, vaan tahdon pitää sitä arvossa.
— Mutta kuule nyt kuitenkin, rakkaani, millaiseen kiusaan kieltäytymisesi syöksee minut lapsekkaan kiintymyksen takia, jonka kohdettakaan ei ole enää olemassa muutoin kuin muistona ja varjona. Jos peruutan konnetaabelille antamani sanan, niin hän loukkaantuu sellaisesta häpeästä eikä suinkaan syyttä, tyttäreni; hän kenties eroaa palveluksestani, eikä silloin kuninkaallinen valta ole enää minulla, vaan Guisen herttualla. Katsos, Diana: kuudesta sennimisestä veljeksestä tuolla herttualla on johdossaan kaikki Ranskan sotavoimat, kardinaalilla kaikki raha-asiat, kolmannella Marseilleen kootut kaleerilaivat, neljäs komentaa Skotlannissa, ja viides lähtee pian Piemontiin ottamaan päällikkyyden Brissacilta. Niinpä minä, kuningas, en pysty koko valtakunnassani käyttämään ainoatakaan sotamiestä ja ecua heidän suostumuksettaan.
— Puhun sinulle lempeästi, Diana, ja selitän sinulle nämä asiat; pyytelen silloin, kun voisin käskeä. Mutta minulle on paljon mieluisempaa saada sinut päättämään itse, jotta siis isä houkuttaisi tyttären yhtymään näkökohtiinsa, eikä kuningas. Ja kaiketi suostutankin sinut, koska olet hyvä ja minuun kiintynyt. Aiottu avioliitto pelastaa minut, lapseni; se tuottaa Montmorencyille lisää vaikutusvaltaa ja sikäli vähentää sitä Guiseilta. Se toimittaa tasapainoon ne kaksi vaakakuppia, joiden vipuna on kuninkaallinen valtani. Guise talttuu siitä vähemmän korskeaksi ja Montmorency alttiimmaksi.
‒ No, sinä et vastaa kultaseni? Jäätkö kuuroksi isäsi suostutteluille, kun en tee sinulle väkivaltaa enkä ole sinulle tyly, vaan päinvastoin mukaudun ajatuksiisi ja ainoastaan pyydän, ettet minulta epäisi ensimmäistä palvelusta, jolla voisit maksaa, mitä olen tehnyt ja edelleen tahdon tehdä onneksesi ja kunniaksesi... Niin, Diana, tyttäreni, suostuthan sinä, vai kuinka?»
»Sire», vastasi Diana, »pyytäessänne olette tuhatkertaisesti mahtavampi kuin jos käskisitte. Minä olen valmis uhrautumaan eduillenne, mutta panen kuitenkin yhden ehdon, sire.»
»Minkä ehdon, hemmoiteltu lapsi?»
»Tätä avioliittoa ei saa solmia ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, ja tällä välin lähetän kuulostamaan Aloysella tietoja Gabrielista ja muutoinkin toimitan kaikkea mahdollista tiedustelua, jotta pääsen varmuuteen siitä, onko hän vielä elossa. Jos hän elää, niin voin edes pyytää lupaustani takaisin.»
»Myönnetty kaikesta sydämestäni», sanoi Henrik iloissaan, »ja lisäänpä, ettei lapsen mielessä voi esiintyä suurempaa järkevyyttä... Sinä siis koetat hankkia tietoja Gabrielistasi, ja minä autan sinua tarpeen mukaan. Sitten kolmen kuukauden päästä menet naimisiin Françoisin kanssa, millainen tahansa on tiedustelumme tulos — olkoonpa nuori ystäväsi elossa tai kuollut.»
»Tällä haavaa», lausui Diana surullisesti pudistaen päätänsä, »en tiedä, soisinko hänet mieluummin kuolleeksi kuin elossa olevaksi».
Kuningas avasi suunsa, ja hänen kieleltään oli tulossa varsin epäisällinen vihjaus ja huono lohdutus. Mutta kohdatessaan Dianan avomielisen katseen ja puhtaat piirteet hän pidättäytyi ajoissa, ja hänen ajatuksensa purkautui vain hymyksi.
— Onneksi tai onnettomuudeksi hän mukaantuu hovin tapoihin, — päätteli hän itsekseen.
Ja ääneen hän virkkoi:
»Nyt onkin jo aika lähteä kirkkoon, Diana; salli minun saattaa sinua suureen galleriaan asti, madame, ja sitten näen sinut taas päivällisen jälkeen kilparadalla ja turnajaisissa. Ja jollet ole liiaksi vihoissasi tyranniastani, niin suvaitset taputtaa käsiäsi peitseni survaisuille ja väistöilleni, sievä erotuomari.»
SEITSEMÄS LUKU
Herra konnetaabelin paternosterit
Iltapuolella samana päivänä, sillaikaa kun turnajaiskentällä pantiin toimeen kilpailuja ja juhlittiin, konnetaabeli de Montmorency kuulusteli Diana de Poitiersin sisähuoneessa Louvressa erästä salaista uskottuaan.
Tämä vakooja oli keskimittainen ja ruskeakasvoinen. Hänellä oli mustat silmät ja hiukset, kyömynenä, lovityvinen leuka, esiinpistävä alahuuli ja hieman köyryinen selkä. Hän muistutti ulkonäöltään kerrassaan ihmeellisesti Martin Guerreä, Gabrielin uskollista tallimestaria. Nähdessään heidät erikseen saattoi toisen otaksua toiseksi, ja yhdessä esiintyessään he olisivat näyttäneet kaksoisilta: siinä määrin he olivat joka suhteessa toistensa kaltaisia. Heillä oli samat piirteet ja sama hahmo, ja ilmeisesti he olivat myös samanikäiset.
»Ja miten menettelit kuriiria kohtaan, Arnauld?» tiedusti konnetaabeli.
»Monseigneur, raivasin hänet pois tieltä. Siihen oli pakko. Mutta se tapahtui yöllä, Fointainebleaun metsässä. Murha pantiin rosvojen syyksi. Minä olin hyvin varovainen.»
»Paha juttu se on kuitenkin, Arnauld, ja minun täytyy moittia sinua noin pikaisesta veitsesi käyttämisestä.»
»Monseigneurin palveluksessa en kaihda minkäänlaista äärimmäisyyttä.»
»Niin, mutta ota huomioon kerta kaikkiaan, että jos joudut kiinni, en estä sitä, että sinut hirtetään», virkkoi konnetaabeli kuivakiskoisesti ja hieman halveksivasti.
»Olkaa huoleti, monseigneur; osaanhan pitää varani.»
»Katsotaanpa nyt sitä kirjettä.»
»Tässä se on, monseigneur.»
»No, avatkaa se rikkomatta sinettiä ja lukekaa sitten. Kautta Jumalan kuoleman, kuvitteletteko minun rupeavan sitä lukemaan?»
Arnauld de Thill otti taskustaan jonkinlaisen terävän pikku taltan, irroitti sillä varovasti sinetin ja käänsi kirjeen auki. Hän vilkaisi heti allekirjoitukseen.
»Monseigneur näkee, etten ole erehtynyt. Kardinaali de Guiselle osoitettuna tämä kirje on todellakin kardinaali Caraffalta, niinkuin tuo viheliäinen kuriiri minulle tyhmyydessään tunnusti.»
»Lue siis, kautta orjantappurakruunun!» huudahti de Montmorency.
Arnauld luki:
»Monseigneur ja liittolainen! Vain kolme tärkeätä sanaa. Ensiksikin paavi pyyntönne mukaan viivyttelee avioeron käsittelyä, lähettäen kirkollisvirastosta toiseen François de Montmorencyn, joka eilen saapui tänne Roomaan, ja aikoo hylätä hänen anomansa erivapautuksen.»
»Paternoster...» mutisi konnetaabeli. »Piru nuo kaikki punakauhtanaiset korventakoon!»
»Toiseksi», jatkoi Arnauld lukemistaan, »herra de Guise, maineikas veljenne, saartaa nyt Civitellaa, valloitettuaan Camplin. Mutta täällä päättääksemme lähettää hänen pyytämiään miehiä ja tarvikkeita, suurena uhrauksena, me ainakin tahtoisimme varmuutta siitä, ettei teillä ole mielessänne kutsua häntä takaisin Flandrian sotaan, niinkuin huhu nyt kertoo. Järjestäkää niin, että hän jää meille, ja siinä tapauksessa hänen pyhyytensä laskee liikkeelle suuren määrän aseita, kovista ajoista huolimatta auttaakseen herra François de Guisea kurittamaan tehokkaasti Alban herttuaa ja hänen röyhkeätä valtiastaan.»
»Adveniat regnum tuum...» murisi Montmorency. »Me keksimme siihen jotakin, kuolema ja kadotus, keksimme varmasti keinon, vaikka pitäisi kutsua englantilaiset Ranskaan! Jatka, kautta messun, Arnauld!»
»Kolmanneksi», pitkitti urkkija, »ilmoitan teille, monseigneur, toimintanne rohkaisemiseksi ja tueksi, että Pariisiin saapuu kohdakkoin veljenne lähettiläänä varakreivi d’Exmès, tuoden Henrikille Italian sotaretkellä voitetut liput. Hän lähtee ja luultavasti saapuukin samanaikaisesti kuin tämä kirjekin, jonka kuitenkin olen mieluummin uskonut vakinaiselle lähetillemme. Hänen läsnäolonsa ja kuninkaalle tarjoamansa kunniakas voittosaalis varmaankin tuntuvasti avustavat teitä kehittelemään asioita oikeaan suuntaan.»
»Fiat voluntas tua!» ärjäisi konnetaabeli. »Kyllä me otamme vastaan sen hornan lähettilään! Suositan häntä sinun hoivaasi, Arnauld. Siihenkö kirottu kirje loppuu?»
»Niin, monseigneur, loppukohteliaisuuksia ja nimikirjoitusta lukuunottamatta.»
»Hyvä on; näet, että sinulle tulee paljon hommaa, mies.»
»En muuta pyydäkään, monseigneur, kunhan saan hiukan rahaa sen saattamiseksi hyvään päätökseen.»
»Lurjus! Tuossa on sata dukaattia. Sinun tarvitsee aina pidellä rahaa kourassasi.»
»Mutta sitä kulutan niin paljon monseigneurin palveluksessa.»
»Paheisiisi menee enemmän kuin minun hyväkseni, vintiö.»
»Ohhoh, nyt monseigneur erehtyy minusta peräti! Haaveilen vain siitä, että saisin elellä rauhassa onnellisena ja rikkaana jossakin maaseudulla vaimon ja lasten ympäröimänä ja viettää siellä päiväni kelpo perheenisän lailla.»
»Onpa se hyveellistä ja ihanteellista! No, paranna tapasi, pane säästöön joitakin dubloneja, mene naimisiin, niin voit toteuttaa nuo kotoisen onnen unelmat. Mikä estää?»
»Ah, monseigneur, tulinen luontoni! Ja kuka nainen muuten huolisi minusta?»
»No niin, ainakin ennen häitäsi, Arnauld, sinetöi huolellisesti tuo kirje entiselleen ja vie se kardinaalille. Hanki itsellesi valeasu, kuuletko, ja selitä, että sait kuolevalta kumppaniltasi toimeksi...»
»Monseigneur voi luottaa minuun. Uudestaan sinetöity kirje ja korvattu kuriiri tulevat todennäköisemmiksi kuin itse todellisuus.»
»Kah, Jumalan kuolema!» huomautti Montmorency; »unohdimmepa merkitä muistiin Guisen lähettilään nimen. Mikä se olikaan?»
»Varakreivi d’Exmès, monseigneur.»
»Niin olikin, vintiö. Jaha, paina mieleesi se nimi. No, no, kuka sieltä tulee minua vielä häiritsemään?»
»Suokoon monseigneur anteeksi», virkkoi konnetaabelin majoittaja astuen sisälle. »Italiasta on saapunut aatelismies; joka pyytää saada puhutella kuningasta Guisen herttuan lähettämänä, ja olen katsonut velvollisuudekseni ilmoittaa siitä teille, varsinkin kun hän tahtoi ehdottomasti kääntyä Lotringin kardinaalin puoleen. Hän on nimeltään varakreivi d’Exmès.»
»Siinä teit oikein hyvin, Guillaume», vastasi konnetaabeli. »Tulkoon tuo herra sisälle. Ja sinä, Arnauld, pistäydy tuon verhon taakse äläkä hukkaa tätä tilaisuutta nähdä se mies, jonka kanssa varmaankin joudut tekemisiin. Otan hänet vastaan sinun tähtesi; ole siis valpas!»
»Minusta tuntuu, monseigneur», huomautti Arnauld, »että olen matkoillani jo tavannut hänet. Hyvähän on kuitenkin varmistautua... Varakreivi d’Exmès siis...»
Vakooja puikahti seinäverhon taakse samassa kuin Guillaume johdatti huoneeseen Gabrielin.
»Anteeksi», lausui nuori mies tervehtien vanhusta, »ketä minulla on kunnia puhutella?»
»Minä olen konnetaabeli de Montmorency, monsieur; mitä haluatte?»
»Anteeksi jälleen», lausui Gabriel, »mutta sanottavani kuuluu kuninkaalle».
»Tiedättehän, ettei hänen majesteettinsa nyt ole Louvressa? Ja hänen poissa ollessaan...»
»Niinpä menen tapaamaan hänen majesteettiaan tai odotan häntä», keskeytti Gabriel.
»Hänen majesteettinsa on juhlakilpailuissa eikä tule tänne ennen iltaa. Ettekö tiedä, että tänään vietetään hänen korkeutensa perintöprinssin vihkiäisiä?»
»Kuulin sen vasta tänne saavuttuani, monseigneur. Tulin Yliopistokatua pitkin ja Pörssisillan kautta, käyttämättä Rue Saint-Antoinea.»
»Teidän olisi pitänyt seurata väkijoukon suuntaan. Se olisi johtanut teidät kuninkaan luo.»
»Mutta minulla ei vielä ole ollut sitä kunniaa, että minut olisi esitelty hovissa hänen majesteetilleen, vaan olen peräti vieras hovissa. Toivoin tapaavani Louvressa hänen ylhäisyytensä Lotringin kardinaalin. Niin täällä pyysinkin, enkä ymmärrä, miksi minut on tuotu teidän luoksenne, monseigneur.»
»Kirkonmiehenä kardinaali pitää taistelun jäljittelystä», selitti konnetaabeli, »mutta minä taas miekkamiehenä välitän vain todellisista otteluista. Sentähden olen nyt Louvressa, ja kardinaali on turnajaiskentällä.»
»Lähden siis tavoittamaan häntä sieltä, jos suvaitsette, monseigneur.»
»Mutta levätkää ensin hiukan, monsieur, koska näytätte saapuneen kaukaa, varmaankin Italiasta, päättäen siitä, että tulitte kaupunkiin Yliopistokadun suunnalta.»
»Italiasta todellakin, monseigneur. Minulla ei ole mitään aihetta salata sitä.»
»Ehkä olette herttua de Guisen asialla? No, mitä hän siellä nyt puuhaa?»
»Sallikaa minun, monseigneur, selostaa sitä ensin hänen majesteetilleen ja jättää teidät, jotta täyttäisin velvollisuuteni.»
»Menkää, monsieur, koska pidätte niin kiirettä. Epäilemättä», lisäsi Montmorency teeskennellen leikillisyyttä, »olette kärsimätön näkemään jonkun kauniista naisistamme.
Lyönpä vetoa siitä, että teissä taistelevat sekä kiire että pelko. Eikö asian laita olekin niin, nuori mies?»
Mutta Gabriel omaksui kylmäkiskoisen ja vakavan ilmeen, vastasi vain syvällä kumarruksella ja poistui.
»Pater noster qui es in coelis!...» ähki konnetaabeli oven sulkeutuessa Gabrielin jälkeen. »Kuvitteleeko tuo kirottu keikari, että tahdoin muka lähennellä häntä, voittaa hänet puolelleni, kenties lahjoa? Enkö tiedä yhtä hyvin kuin hänkin, mitä hänellä on kuninkaalle sanottavaa? Eipä väliä! Jos hän osuu tielleni, niin hän saa kalliisti maksaa vauhkoutensa ja häpeämättömän epäluuloisuutensa! — Hei, Arnauld! Noh, missä se tomppeli on? Hänkin livistänyt! Kautta ristin, kaikkihan tänään ovat tökeröltä; itse paholainen riivaa heidät!... Pater noster!...»
Konnetaabelin näin purkaessa pahaa tuultaan tapansa mukaan sadatuksiin ja pater-nostereihin Gabriel asteli Louvresta poistuessaan erään hämärän gallerian läpi ja suureksi ihmeekseen näki oven lähellä seisomassa tallimestarinsa Martin Guerren, jonka oli käskenyt odottaa pihalla.
»Sinäkö se olet, Martin?» virkkoi hän. »Tulit siis minua vastaan? No, mene edellä Jérômen kanssa odottamaan Rue Saint-Catherinen ja Rue Sain-Antoinen kulmassa, mukananne liput hyvin käärittyinä. Hänen ylhäisyytensä kardinaali tahtoo kenties, että esitämme ne kuninkaalle heti ja kilparadalle kokoontuneen hovin nähden. Christopher pidelköön hevostani ja saattakoon sitten minua. Kas niin, oletko ymmärtänyt?»
»Kyllä, monseigneur, tiedän, mitä tahdoin tietää», vastasi Martin Guerre.
Ja hän alkoi laskeutua portaita myöten Gabrielin edellä, vireytensä ennustaessa hyvää tehtävän täyttämisestä. Niinpä Gabriel, joka jätti Louvren verkkaisemmin ja ikäänkuin mietteissään, kummastui aika lailla, kun vielä pihalla tapasi tallimestarinsa, joka tällä kertaa oli peräti säikähdyksissään ja kalpea.
»No, Martin, mitä tämä merkitsee ja mikä sinua vaivaa?» kysyi varakreivi.
»Voi, monseigneur, minä näin sen taas — se vilahti äsken tuosta läheltäni ja puhutteli minua.»
»Mikä niin?»
»Mikäkö? Jollei itse pahahenki, niin aave, ilmestys, menninkäinen, tuo toinen Martin Guerre.»
»Taasko samaa hupsuttelua, Martin? Näetkö siis unta seisaallasi?»
»Ei, ei, unta en ole nähnyt. Hän puhutteli minua, monseigneur, sanoinhan; hän seisahtui eteeni, naulitsi minut paikalleni taikasilmäyksellään ja lausui purskahtaen pirulliseen nauruunsa: 'Kas niin, olemme siis yhä varakreivi d’Exmèsin palveluksessa?' Huomatkaa tuo monikko: olemme, monseigneur, ja hän jatkoi: 'Tuomme Italiasta herra de Guisen sotaretkellä voittamat liput, vai mitä?' Väkisinkin vastasin nyökkäyksellä, sillä hän lumosi minut. Kuinka hän tietää sen, monseigneur? Sitten hän lisäsi: 'Älkäämme siis pelätkö — emmekö ole ystäviä ja veljeksiä?' Ja silloin hän kuuli askeltenne töminää, monseigneur, ja huomautti vielä hornamaisella ivalla, joka pani tukkani nousemaan pystyyn: 'Me näemme toisemme jälleen, Martin Guerre, kyllä tavataan!' Ja samassa hän katosi, kenties tuosta pikku portista tai pikemminkin muurin läpi.»
»Voi sinua hupakkoa!» nuhteli Gabriel. »Kuinka hänellä olisi ollut aikaa tuohon kaikkeen sen jälkeen kun lähdit luotani tuolla ylhäällä galleriassa!»
»Minäkö, monseigneur? Minä en ole liikahtanut tästä paikasta, missä käskitte minun odottaa teitä.»
»Johan sinä taas! Jollet sinä ollut se mies, niin kenelle sitten vastikään puhuin?»
»Tietenkin sille toiselle, monseigneur, kaksoisolennolleni, haamulleni.»
»Martin-parka», säälitteli Gabriel, »voitko pahoin? Varmaankin päätäsi kivistää. Olimme kenties liian kauan auringonpaisteessa.»
»Niin», päivitteli Martin Guerre, »yhä te luulette minun hourivan! Mutta päinvastaisena todisteena on se, monseigneur, etten tiedä rahtuakaan niistä ohjeista, jotka luulette minulle antaneenne.»
»Olet ne unohtanut, Martin!» sanoi Gabriel leppoisasti. »No, minä toistan ne, ystäväiseni. Sinun piti mennä odottamaan minua Rue Saint-Antoinen ja Rue Saint-Catherinen kulmaan, mukanasi liput. Jérômen piti saattaa sinua ja Christopherin jäädä kumppanikseni; muistatko sen nyt?»
»Anteeksi, monseigneur, kuinka muistaisin, mitä en ole koskaan ennen tiennyt?»
»Ainakin nyt tiedät, Martin», sanoi Gabriel. »Käykäämme noutamassa hevosemme sivuportilta, missä miehemme kai pitelevät niitä, ja sitten rivakasti matkaan! Turnajaiskentälle!»
»Tottelen, monseigneur. Teillä on siis kaksi tallimestaria! Mutta onpa sentään onni, ettei minulla ole kahta isäntää.»
Suurten juhlallisuuksien turnajaiskenttä oli järjestetty Rue Saint-Antoinen poikki Tournellesista kuninkaallisiin tallirakennuksiin asti avaraksi neliöksi, jota kaikilta puolilta reunustivat katselijain täyttämät lavat. Vastapäätä sitä sivua, missä olivat saaneet sijansa kuningatar ja hovi, oli kilparadan portti, ja siellä nyt kisojen osanottajat olivat koolla; väkijoukkoja tunkeutui sivulehterille.
Kun kuningatar ja hovi häämenojen ja niitä seuranneen aterian jälkeen kello kolmen tienoissa iltapuolella saapuivat sijoittumaan varatuille istuinriveilleen, kajahteli joka taholta hurrausta ja ilohuutoja.
Mutta tämä meluisa riemu sai juhlien vieton alkamaan tapaturmalla. Kaartinkapteeni d'Avallonin hevonen hyppäsi säikkyneenä takajaloilleen ja sitten tempautui radalle niin villisti, että ratsastaja satulasta suistuen iski päänsä puiseen aitaukseen. Tajuttomana ja melkein toivottomassa tilassa hänet korjattiin pois ja luovutettiin lääkärien hoitoon.
Kuningas oli järkkynyt tästä surullisesta sattumasta, mutta innostus kisoihin ja turnajaisiin voitti piankin hänen säälittelynsä.
»Herra d'Avalion-parka», virkkoi hän, »niin uskollinen palvelija! Pidettäköön hänestä ainakin hyvää huolta.»
Ja hän lisäsi:
»Voidaanpa nyt kuitenkin aloittaa rengaskilpailu.»
Sen ajan rengaskilpailu oli paljon mutkikkaampi ja vaikeampi kuin meidän tuntemamme. Paalu, jossa rengas riippui, oli pystytetty lähes kahden kolmanneksen radanpituuden päähän lähtökohdasta. Tehtävänä oli ratsastaa ensimmäinen kolmannes tavallista laukkaa ja toinen täyttä neliä ja ohimennessä siepata näin kiireisessä vauhdissa rengas peitsen kärkeen. Mutta peitsen varsi ei saanut lainkaan koskettaa ruumista, vaan sitä oli pideltävä vaakasuorassa ja kyynärpää korkealla pään yläpuolella. Sitten mentiin ravia radan päähän asti. Palkintona oli kuningattaren tarjoama timanttisormus.
Henrik oli kullalla ja sametilla verhotun valkoisen hevosensa selässä niin sorea ja taitava ratsastaja kuin missään saattoi nähdä. Hän piteli ja käytteli peistään ihailtavan notkeasti ja varmasti eikä hevin hipaissut renkaan ohitse. Herra de Vieilleville kuitenkin kilpaili hänen kanssaan, näytti kerran jo pääsevän voitolle, sillä hänellä oli kaksi rengasta enemmän kuin kuninkaalla, ja kolme oli enää siepattavana. Mutta hyvinkasvatetun hovimiehen lailla Vieilleville sohaisi hämmästyttävän kömpelösti sivulle kunkin kohdalla ja palkinnon peri kuningas.
Vastaanottaessaan sormuksen hän epäröitsi hetkisen, ja hänen katseensa suuntautui pahoitellen Diana de Poitiersiin, mutta palkinto oli kuningattaren tarjoama, ja hänen täytyi mennä ojentamaan se uudelle perintöprinsessalle Maria Stuartille, päivän sankarittarelle.
»No», kysyi hän tätä ensimmäistä ottelua seuranneena väliaikana, »saadaanko herra d'Avallon pelastetuksi?»
»Hän hengittää vielä, sire», kuului vastaus, »multa tuskin on toiveita hänen paranemisestaan».
»Kovin ikävää!» surkutteli kuningas. »Siirtykäämme siis gladiaattorien kisaan.»
Tämä gladiaattorien kisa oli moninaisiksi liikkeiksi ja kierroksiksi sommiteltu taistelujäljitelmä, perin uusi ja harvinainen siihen aikaan, mutta varmaankaan se ei tehoisi nykyaikaisen katselijan tai teoksemme lukijan mielikuvitukseen. Neuvomme senvuoksi Brantômen kuvausta lähteeksi niille, jotka kenties haluavat tutustua noiden kahdentoista gladiaattorin hyökkäyksiin ja väistöihin, »kuusi valkoisissa ja kuusi tulipunaisissa, antiikkisen roomalaisen kuosin mukaisissa silkkipuvuissa» — se tietenkin näytti varsin historialliselta sellaisella vuosisadalla, jolloin ei ollut vielä keksitty paikallisväritystä.
Tämän kauniin ottelun päätyttyä yleisten suosionosoitusten pauhussa ryhdyttiin valmistelemaan seiväsratsastusta.
Siihen päähän rataa, missä hovi oleskeli, lyötiin säännöllisten välimatkojen päähän pystyyn useita viiden tai kuuden jalan mittaisia seipäitä. Kilpailijain piti nelistää ratsulla esterivin ääreen ja joka suuntaan mutkitellen karauttaa noiden tilapäisten puiden lomitse ainoatakaan kierrosta laiminlyömättä. Nopeimmalle suoriutujalle tarjoutui palkinnoksi erinomaisen taiteellisesti muovailtu rannerengas.
Kahdeksasta erästä oli kuninkaalle tullut kunniasija kolmella, ja kenraalieversti de Bonnivet oli niinikään voittanut kolme. Yhdeksäs ja viimeinen oli ratkaiseva; mutta herra de Bonnivet ei ollut vähemmän kunnioittava kuin de Vieilleville, ja kaikesta ratsunsa hyvästä tahdosta huolimatta hän selviytyi vasta kolmantena, ja niin tämäkin palkinto meni Henrikille.
Silloin kuningas meni istuutumaan Diana de Poitiersin viereen ja julkisesti kiinnitti saamansa rannerenkaan hänen käsivarteensa.
Kuningatar vaaleni kiukusta.
Gaspard de Tavannes, joka seisoi Katarina Medicin takana, kumartui supattamaan hänen korvaansa:
»Madame, pitäkää silmällä, minne nyt menen ja mitä teen.»
»Mitä siis aiotte tehdä, urhea Gaspardini?» kysyi kuningatar.
»Leikata madame de Valentinoisilta nenän», vastasi Tavannes kylmäkiskoisesti ja totisesti.
Hän teki lähtöä, mutta Katarina pidätti häntä puolittain kauhistuneena, puolittain ihastuksissaan.
»Mutta, Gaspard, te syöksyisitte tuhoon — ettekö ajattele sitä?»
»Ajattelen kyllä, madame, mutta pelastan kuninkaan ja Ranskan.»
»Kiitos, Gaspard!» lausui Katarina. »Te olette urhea ystävä niinkuin karski soturikin. Mutta käsken teidän jäädä, Gaspard — säilyttäkäämme maltti.»
Maltti — siinä oli tosiaan se tunnussana, jonka Katarina Medici näytti tähän asti antaneen kaikelle elämälleen. Tämä nainen, joka myöhemmin niin mielellään asettui etunenään, ei tähän aikaan näyttänyt koskaan pyrkivän esille toissijaisuuden varjosta. Hän odotti. Hänellä oli silloin kuitenkin kaikki se kauneutensa voima, josta sieur de Bourdeille on meille jättänyt mitä yksityiskohtaisimpia piirteitä; mutta hän väitteli esiintymistä erikoisesti, ja tästä kainoudesta johtunee, että hovipanettelu kerrassaan pysyi vaiti hänen osaltaan kuninkaan eläessä. Ainoastaan karkealuontoinen konnetaabeli oli rohjennut kuninkaalle huomauttaa, että ne kymmenen lasta, jotka Katarina oli kymmenvuotisen hedelmättömyyden jälkeen antanut Ranskalle, sangen vähän muistuttivat isäänsä. Yksikään muu ei ollut uskaltanut virkkaa vähäisintäkään vihjausta kuningatarta vastaan.
Totta on, ettei Katarina tänään kuten tavallisestikaan näyttänyt edes huomaavan kuninkaan liehittelyä Diana de Poitiersia kohtaan koko hovin nähden ja tieten. Tyynnytettyhän marskin tulisen suuttumuksen hän alkoi naistensa kanssa keskustella äskeisistä kilpailuista ja Henrikin osoittamasta taitavuudesta.
KAHDEKSAS LUKU
Onnellinen, turnaus
Turnajaiset oli aiottu panna varsinaisesti toimeen vasta huomenna ja seuraavina päivinä, mutta kun hetki ei vielä ollut myöhäinen, tulivat useat hoviherrat pyytämään kuninkaalta lupaa taittaa muutamia peitsiä naisten kunniaksi ja huviksi.
»Olkoon menneeksi, hyvät herrat», vastasi kuningas, luonnollista kylläkin; »suon sen teille kaikesta sydämestäni, varsinkin kun se näkyy tuottavan vaivaa Lotringin herra kardinaalille, joka ei liene koskaan ollut tekemisissä niin runsaan kirjeenvaihdon kanssa kuin näiden kahden tunnin aikana. Tuossakin on perätysten saapunut hänelle kaksi sanomaa, jotka tuntuvat kovin vaativan hänen huomiotaan. Mutta eipä ole väliä — saammehan jälkeenpäin tietää, mitä ne koskevat, ja sillä välin voitte hiukan aloittaa... Ja tässä on palkinto voittajalle», lisäsi Henrik irrottaen kultaiset vitjat kaulastaan. »Pankaa parastanne, hyvät herrat, mutta varokaa kuitenkin kiivastumasta ottelussa; minäkin voin yhtyä leikkiin ja yrittää tarjoamani palkinnon voittamista takaisin erityisesti sentähden, että pitäisi antaa jotakin myös madame de Castrolle. Huomatkaa, että turnaus päättyy säntilleen kello kuusi, jolloin voittaja seppelöidään, olkoonpa hän kuka hyvänsä. Menkää siis, teillä on tunti aikaa näyttääksenne meille uljaita survaisujänne. Muistakaa pitää huolta, ettei kenellekään satu vahinkoa. Siitä johtuukin mieleeni — kuinka herra d'Avallon jaksaa?»
»Ah, sire, hän veti juuri viimeisen henkäyksensä.»
»Jumala siis ottakoon hänen sielunsa haltuunsa», jatkoi Henrik. »Hän oli kaartinkapteeneistani kenties innokkain palvelemaan minua ja urhoollisin. Kuka hänet voikaan minulle korvata?... Mutta naiset odottavat, hyvät herrat, ja rata avataan. Katsotaanpa siis, kuka saa kaulaketjut kuningattaren kädestä!»
Kreivi de Pommerive oli palkinnon ensimmäinen puoltaja, sitten hänen täytyi se luovuttaa herra de Burielle, jolta marski d'Amville valtasi tantereen. Mutta marski, hyvin voimakkaana ja ketteränä, pysyikin asemassaan viittä yrittäjää vastaan perätysten.
Kuningas ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä.
»Kah, tahdonpa nähdä, herra d'Amville», lausui hän marskille, »oletteko naulittu siihen iäksenne!»
Hän otti varuksensa, ja ensimmäisessä törmäyksessä d'Amville tuiskahti pois jalustimista. Sitten tuli d'Aussunin vuoro. Sen jälkeen ei enää ilmestynyt ainoatakaan hyökkääjää.
»Mikä nyt on, hyvät herrat?» haastoi Henrik. »Mitä, eikö kukaan enää tahdo otella minua vastaan? Säästeliäänkö minua kenties?» jatkoi hän rypistäen otsaansa. »Ah, hitto soikoon, pitäisikö minun uskoa sitä! Täällä ei ole muuta kuningasta kuin voittaja eikä muita etuoikeuksia kuin taito. Käykää siis kimppuuni, hyvät herrat, ja terhakasti!»
Mutta kukaan ei uskaltanut yrittää kuningasta vastaan; pelättiin yhtä suuresti voittoa kuin häviötä.
Kuningas kävi siitä kovin nyrpeäksi. Kenties hän alkoi itsekseen epäillä, että vastustajat eivät olleet edellisillä kerroilla käyttäneet parasta kykyään häntä vastaan, ja hänen mieltään kirveli tämä ajatus, joka vähensi voiton arvoa hänen silmissään.
Viimein tuli sulkupuomin sisälle uusi kilpailija. Henrik pani ratsunsa liikkeelle ja ryntäsi häntä vastaan edes katsahtamatta, kuka siellä oli. Molempien peitset katkesivat kahakassa, mutta kuninkaalta heltisi tynkä kädestä; hän huojui satulassa ja näki pakolliseksi tarttua satulankaareen; toinen pysyi järkkymättä asennossa. Samassa kello löi kuusi. Henrik oli joutunut tappiolle.
Hän laskeutui vikkelästi ja iloissaan ratsailta, heitti ohjakset palvelijalle ja riensi tarttumaan voittajansa käteen, itse viedäkseen hänet kuningattaren eteen. Ihmeekseen hän näki ihan tuntemattoman kasvot. Vieras oli muuten komeanmuotoinen ja yleväryhtinen ritari, ja pujottaessaan vitjat eteensä polvistuneen nuoren miehen kaulaan kuningatar ei voinut olla panematta sitä merkille ja hymyilemättä.
Mutta palkinnon saanut nousi, tehtyään syvän kumarruksen, astui muutaman askeleen hovin koroketta kohti ja madame de Castron eteen pysähtyen tarjosi vitjat hänelle.
Merkkitoitotukset kaikuivat vielä, niin ettei kuultu kahta samanaikaista huudahdusta:
»Gabriel!»
»Diana!»
Kalpeana ilosta ja ihmetyksestä Diana otti ketjut vapisevaan käteensä. Jokainen ajatteli, että tuntematon ritari oli kuullut kuninkaan lupaavan tuon kaulaketjun madame de Castrolle eikä tahtonut pahoittaa niin kauniin naisen mieltä. Hänen menettelyään pidettiin hienon aatelismiehen kohteliaisuutena. Kuningaskaan ei tulkinnut asiaa muulta kannalta.
»Sepä oli kerrassaan ritarillista», ylisti hän. »Mutta vaikka minun sanotaan tuntevan nimeltä kaikki aateliston edustajat, niin tunnustan, monsieur, etten muista missä ja milloin olen teidät ennen nähnyt, ja mieleni tekisi kuitenkin tietää, kuka minulle vastikään antoi niin rajun täräyksen, että olisin luultavasti suistunut satulasta, jollei minulla olisi kyllin vankat raajat, Jumalan kiitos!»
»Sire», vastasi Gabriel, »minulla on ensimmäistä kertaa kunnia esittäytyä teidän majesteetillenne. Olen tähän asti ollut armeijassa ja juuri nyt saapunut Italiasta. Nimeni on varakreivi d’Exmès.»
»Varakreivi d’Exmès!» toisti kuningas. »Hyvä, kyllä muistan voittajani nimen!»
»Sire», jatkoi Gabriel, »ei ole toista voittajaa siellä, missä te olette, ja siitä tuon teidän majesteetillenne loistavan todisteen».
Hän antoi merkin. Martin Guerre ja hänen kaksi asepalvelijaansa astelivat radalle, kantaen italialaisia sotalippuja, jotka he laskivat kuninkaan jalkain juureen.
»Sire», selitti Gabriel, »tässä ovat ne liput, jotka armeijanne on voittanut Italiassa; hänen ylhäisyytensä Guisen herttua lähettää ne teidän majesteetillenne. Lotringin herra kardinaali vakuutti minulle, ettei teidän majesteettinne pane pahakseen, kun luovutan tämän voittosaaliin näin odottamatta ja hovin ja Ranskan kansan ollessa julkisen kunnianne hartaina todistajina. Sire, minulla on edelleen kunnia jättää käsiinne nämä kirjeet herra herttualta.»
»Kiitos, herra d’Exmès», lausui kuningas. »Siinä siis herra kardinaalin kirjeenvaihdon salaisuus. Nämä kirjeet tuottavat teille valtuutuksen seurueeseeni, varakreivi. Mutta teillä on voitokkaat tavat itsenäisestikin esiintyäksenne. Mitä nyt luenkaan? Että te itse olette noista lipuista vallannut neljä. Serkkumme de Guise mainitsee teidän olevan urheimpia upseerejansa. Herra d’Exmès, pyytäkää minulta mitä tahdotte, ja kautta taivaan vannon, että saatte sen heti.»
»Sire, te olette minua kohtaan ylenpalttisen suopea, ja minä jättäydyn teidän majesteettinne hyväntahtoisuuden varaan.»
»Te palvelette kapteenina herra de Guisen saattueessa, monsieur», sanoi kuningas. »Miellyttäisikö teitä sama arvo henkivartiossani? Olin juuri pohtimassa, kuinka olisi korvattava herra d'Avallon, joka tänään menetti henkensä onnettomassa tapaturmassa, mutta nyt huomaankin hänen saavan arvokkaan seuraajan.»
»Teidän majesteettinne...»
»Te suostutte? No niin, se on sovittu. Huomenna ryhdytte toimeen. Nyt palaamme Louvreen. Joskus saatte seikkaperäisesti kertoa minulle tästä Italian sodasta.»
Gabriel kumarsi.
Henrik antoi lähtökäskyn. Väkijoukko hajautui huudellen: »Eläköön kuningas!» Kuin taikavoiman tuomana ilmestyi Diana seuraavassa hetkessä Gabrielin viereen.
»Huomenna, kuningattaren vastaanotolla», kuiskasi hän, kadoten heti seurueensa mukana, mutta jättäen vanhan ystävänsä sydämeen jumalaisen toivon.
YHDEKSÄS LUKU
Kohtaloaan, voi hipaista sitä tuntematta
Kun kuningattarella oli vastaanotto, tapahtui se yleensä illallisen jälkeen. Sellaisen tiedon Gabriel sai, samalla kun hänelle ilmoitettiin, että hänen uusi arvonsa henkikaartinkapteenina ei ainoastaan oikeuttanut, vaan velvoittikin hänet näyttäytymään sellaisessa tilaisuudessa. Hän ei mitenkään tahtonut laiminlyödä tätä velvoitusta, ja hänen ainoana huolenaan oli, että sen täyttämiseksi piti odottaa neljäkolmatta tuntia. Kapteeni d'Avallon oli siis palvelusinnon ja urheuden puolesta saanut arvokkaan seuraajan.
Mutta nyt oli saatava yksitellen kulumaan nuo neljäkolmatta ikuista tuntia, jotka erottivat hänet toivotusta hetkestä. Nuori mies, jota virkisti ilo ja joka oli tuskin vielä nähnyt Pariisia sen enempää kuin siirtyessään leiristä toiseen, lähti kiertelemään kaupunkia Martin Guerren kanssa, etsiäkseen sopivaa asuntoa. Hänellä oli siinä kohden onni puolellaan, niinkuin tänään muutenkin: hän tapasi tyhjillään sen huoneiston, jossa hänen isänsä, kreivi de Montgommery, oli aikoinaan asunut. Hän vuokrasi sen, vaikka se oli vaatimattomalle kaartinkapteenille hiukan liian loistelias; mutta siitähän voisi selviytyä tilaamalla uskolliselta Elyotilta Montgommerystä rahaa. Samassa kirjeessään hän aikoi pyytää entistä hyvää hoitajatartaan Aloysea tulemaan luokseen.
Näin Gabrielin ensimmäinen päämäärä oli saavutettu. Hän ei enää ollut lapsi, vaan mies, joka oli jo suorittanut kokeensa ja ansaitsi huomiota; esi-isiltä perittyyn ylhäisyyteen hän oli kyennyt lisäämään omakohtaista kunniaa. Yksinään ja vailla muuta tukea kuin miekkansa, ilman muuta suositusta kuin miehuullisuutensa, hän oli neljänkolmatta ikäisenä kohonnut merkillepantavaan arvoon. Niinpä hän lopultakin saattoi ylpeästi esittäytyä sille, jota hän rakasti, kuten niillekin, joita hänen täytyisi vihata. Jälkimmäisten löytämisessä saattoi Aloyse auttaa häntä; edellisen hän oli jo löytänyt.
Gabriel vaipui uneen rauhallisin mielin ja nukkui hyvin.
Seuraavana päivänä hänen oli esiteltävä itsensä herra de Boissylle, hovin ylitallimestarille, näyttää hänelle aateluustodisteensa. Herra de Boissy, kelpo mies, oli ollut kreivi de Montgommeryn ystäviä. Hän käsitti Gabrielin vaikutteet todellisen arvonimensä salaamisessa ja lupasi olla paljastamatta tätä salaisuutta. Sitten marski d'Amville tutustutti varakreivin hänen komppaniaansa. Nyt Gabriel aloitti palveluksensa lähtemällä tarkastuskierrokselle Pariisin valtionvankiloihin; tämä kiusallinen tehtävä kuului hänen virkatoimiinsa kerran kuukaudessa.
Ensin hän kävi Bastiljissa ja viimeiseksi Châteletissa.
Kunkin vankilan johtaja antoi hänelle vankiensa luettelon, mainitsi kuolleet, sairaat, siirretyt ja vapauteen päästetyt ja marssitti vangit sitten hänen ohitseen; se oli kolkko paraati, synkkä näytelmä. Hän luuli katsastuksensa jo päättyneen, kun Châteletin johtaja näytti hänelle matrikkelissaan melkein tyhjää sivua; siihen oli merkitty ainoastaan seuraava maininta, joka kaikkien joukossa herätti Gabrielin erikoista huomiota:
N:o 21, X..., salainen vanki. Jos hän vankilanjohtajan tai kaartinkapteenin tarkastuskäynnillä vähänkin yrittää puhua, siirrettäköön hänet syvempään ja synkempään komeroon.
»Kuka tämä noin tärkeä vanki on? Saanko sen tietää?» kysyi Gabriel herra de Salvoisonilta, Châteletin päälliköltä.
»Kukaan ei sitä tiedä», kuului vastaus. »Otin hänet vastaan edeltäjältäni, jolle hän oli samoin edeltäjältä siirtynyt. Näette luettelosta, että tulopäivä on jätetty merkitsemättä. Hän on ollut täällä varmaankin Frans I:n hallituskaudelta saakka. Hänen sanotaan pari kolme kertaa yrittäneen puhua. Mutta vankilanjohtajan pitää mitä ankarimman rangaistuksen uhalla heti ensimmäisestä sanasta sulkea hänen koppinsa ovi ja siirtää hänet ankarampaan vankeuteen — ja niin onkin tehty. Jäljellä ei ole nyt muuta kuin yksi hänen komeinaan kamalampi luola, ja sinne sulkeminen merkitsisi kuolemaa, kuten kaiketi suunniteltiinkin, mutta vanki pysyy nykyään vaiti. Epäilemättä hän on joku pelottava rikollinen. Häntä pidetään vakinaisesti kahlehdittuna, ja kaiken karkaamismahdollisuuden estämiseksi hänen vartijansa käy alinomaan häntä katsomassa.»
»Mutta jos hän puhuisi vartijalleen?» huomautti Gabriel.
»No, siihen tehtävään on otettu kuuromykkä, joka on syntynyt Châteletissa eikä koskaan pistäydy näiden muurien ulkopuolella.»
Gabrielia värisytti. Tuo elävien maailmasta niin täydellisesti eristetty mies, joka kuitenkin eli ja ajatteli, herätti hänessä sääliä, johon sekaantui jonkinlaista kammoa. Mikä aate tai tunnonvaiva, mikä hornan pelko tai taivaaseen luottaminen kykeni estämään noin kurjaa olentoa murskaamasta päätänsä vankiluolan seinään? Kostonhenkikö vai toivonko häive yhä pidätteli häntä hengissä?
Gabrielin valtasi jokin rauhaton kiihko nähdä tuo mies; hänen sydämensä jyskytti niinkuin ainoastaan sellaisina hetkinä, jolloin hän oli menossa Dianan luo. Hän oli arkipäiväisen surkuttelevasti katsellut sataa vankia. Mutta tämä onneton veti häntä puoleensa ja koski hänen sydämeensä enemmän kuin kaikki muut, ja hänen rintaansa ahdisti tuska, kun hän ajatteli tuollaista elävänä hautaamista.
»Menkäämme numero 21:n luo», virkkoi hän vankilan johtajalle tukehtuvalla äänellä.
He laskeutuivat useita mustia ja kosteita portaita myöten, astelivat monien sellaisten holvien läpi, jotka johdattivat mieleen Danten helvetin kaameat kierteet; sitten vankilanjohtaja seisahtui rautaisen oven eteen.
»Hän on tuolla. En näe hänen vartijaansa, joka on tietenkin kopissa; mutta minulla on avainten kaksoiskappaleet. Mennään sisälle.»
Hän avasi oven, ja he astuivat sisälle sen lyhdyn valossa, jota piteli mukaan otettu vartija.
Gabriel näki silloin äänettömän ja puistattavan kuvaelman, jollaisia ei hevin ilmene muulloin kuin painajaishouriossa.
Seinät olivat kauttaaltaan kiveä — mustunutta, märkää, sillä tämä kolkko luola oli koverrettu Seinen uomaa alemmaksi, ja suurten tulvien aikana virran vesi tunkeutui tänne puolikorkeudelle. Synkillä seinillä mateli limaisia eläimiä; jäätävässä ilmassa ei erottanut mitään muuta ääntä kuin vesipisarain säännöllisen ja kumean tippumisen ylhäältä holvikaton pimennosta.
Hiukan vähemmän kuin tuossa vesipisarassa, hiukan enemmän kuin seinien verkkaisissa etanoissa, oli eloisuutta komeron kahdessa jurossa ja mykässä ihmisolennossa, joista toinen vartioitsi toista.
Luolan vartija näytti tylsämieliseltä; hän oli sameasilmäinen ja valju jättiläinen ja seisoi varjossa, typerästi katsellen vankia, joka makasi olkikuvolla nurkassa, käsistä ja jaloista kahlehdittuna muurista riippuvaan ketjuun. Vanki oli valkotukkainen ukko, jolla oli pitkä valkoinen parta. Hän näytti nukkuvan eikä hievahtanutkaan; häntä olisi voinut luulla ruumiiksi tai veistokseksi.
Mutta äkkiä hän nousi istualle ja avasi silmänsä, jotka kohtasivat Gabrielin katseen.
Häneltä oli puhuminen kielletty, mutta tuo pelottava ja läpitunkeva katse puhui. Se lumosi Gabrielin, joka ei kyennyt kääntämään silmiään muualle. Vankilanjohtaja tutki avainten kantajan kanssa luolan kaikkia soppia. Gabriel oli kuin naulittu paikalleen, hän ei edennyt eikä peräytynyt, vaan seisoi siinä noiden hehkusilmien jähmettämänä. Ja samalla hänen mieltään myllersivät lukemattomat oudot ajatukset.
Vanki ei myöskään näyttänyt enää katselevan vierastaan maltillisesti, vaan kerran hän jo teki eleenkin ja avasi suunsa kuin puhuakseen... mutta vankilanjohtaja oli juuri kääntynyt takaisin heihin päin, ja hän muisti ajoissa, mikä laki oli hänelle luettu, ja hänen huulillaan näkyi vain katkera hymy. Hän ummisti sitten silmänsä ja vaipui jälleen kuolleen kaltaiseen liikkumattomuuteen.
»Lähtekäämme täältä», sanoi Gabriel vankilanjohtajalle.
»Pois kaikin mokomin! Minun tarvitsee hengittää ilmaa ja nähdä taas aurinkoa.»
Hän tyyntyi ja ikäänkuin sai elämänsä takaisin vasta sitten, kun pääsi jälleen ulos kadulle, väkijoukon ja melun keskelle. Synkkä näky jäi kuitenkin hänen mieleensä ja vainosi häntä kaiken päivää.
Hänessä heräsi jostakin syystä se aavistelu, että tuon kurjan vangin kohtalo liittyi hänen omaansa ja että hänen elämäänsä oli tulossa suuri käännekohta. Vihdoin kyllästyen noihin salaperäisiin vaikutelmiin hän iltapuolella suuntasi askeleensa Tournellesin kilparataa kohti. Päivän turnauskisat, joihin Gabriel ei ollut tahtonut osallistua, olivat juuri päättymässä. Hän sai siellä nähdä Dianan, niinkuin tämäkin huomasi hänet, ja tämä katseiden vaihto häivytti synkkyyden hänen sydämestään, niinkuin auringon sädekimppu hajoittaa pilvet. Hän unohti aamupäivällä näkemänsä kolkon vangin, ajatellakseen vain sitä suloista nuorta neitoa, jonka saisi jälleen illalla tavata.
KYMMENES LUKU
Elegia komedian aikana
Frans I:n hallituskaudelta oli periytynyt se tapa, että kuningas seurueineen ja hovin kaikki naiset vähintään kolmasti viikossa kokoontuivat illalla kuningattaren vierashuoneisiin. Siellä juteltiin päivän tapauksista täysin vapaasti, toisinaan vallattomastikin. Sitten, keskustelun käydessä yleiseksi, syntyi sen ohella myös yksityistä puhelua, ja »kun siellä oli kokonainen ryhmä inhimillisiä jumalattaria», lausuu Brantôme, »seurusteli kukin hoviherra ja aatelismies sen kanssa, johon oli enimmin mieltynyt». Lisäksi usein tanssittiin tai esitettiin jokin näytelmä.
Tuollaiseen seuranpitoon oli nyt illaksi lähtemässä ystävämme Gabriel, ja vastoin tapaansa hän sonnustautui huolellisesti ja käytteli tuoksuaineita, jottei esiintyisi liian epäedullisesti sen silmissä, johon hän oli enimmin mieltynyt, vieläkin käyttääksemme Brantômen määritelmää.
Mutta hänen iloonsa sekaantui levottomuuttakin; hän ei voinut olla tuntematta sisäistä huolestumista muutamista epämääräisistä ja pahaenteisistä sanoista, joita hänen ympärillään oli supistu Dianan pian odotettavasta naimisiinmenosta. Jouduttuaan Dianan näkemisestä niin onnen valtaan ja ollessaan huomaavinaan hänen katseessaan entistä hellyyttä Gabriel oli ensimmältä melkein unohtanut Lotringin kardinaalin kirjeen, joka oli pakottanut hänet pyrkimään niin pikaisesti matkalle. Mutta nämä ilmassa kiertelevät huhut, joiden hän oli selvästi kuullut liittävän yhteen Diana de Castron ja François de Montmorencyn nimet, palauttivat muistin hänen kiihkeydelleen. Suostuisiko siis Diana tuohon vihattuun naimakauppaan? Saattoiko hän rakastaa Montmorencyn poikaa? Näitä raatelevia epäilyksiä ei illalla ehkä voitaisi kahdenkeskisessä puhelussa kokonaan karkoittaa.
Niinpä Gabriel päätti kuulustella tässä asiassa Martin Guerrea, joka oli jo hankkinut itselleen useitakin tuttavia ja tallimestarina varmaankin tiesi siitä enemmän kuin hänen isäntänsä. Onhan yleisesti todettu se akustiikan ilmiö, että kaikenlaiset äänet kajahtelevat paljon selvemmin alhaalla ja ettei kaikuja esiinny juuri muualla kuin laaksoissa. Varakreivi d’Exmèsin päätös sattui sitäkin paremmin kohdalleen, kun Martin Guerre puolestaan katsoi tarpeelliseksi tehdä kysymyksiä herralleen, pantuaan merkille hänen mietiskelevän ilmeensä. Eikä Gabrielilla kohtuuden mukaan myöskään ollut oikeutta salata tekojaan tai tunteitaan viiden vuoden halki kunnostautuneelta palvelijalta, vieläpä pelastajaltaan.
Tästä molemminpuolisesta näkökannasta ja sitten seuranneesta keskustelusta johtui Gabrielille sellainen päätelmä, ettei Diana de Castro rakastanut François de Montmorencya, ja Martin Guerrelle, että Gabriel rakasti Diana de Castroa.
Sellainen kaksinainen varmuus ilahdutti kumpaakin niin, että Gabriel saapui Louvren edustalle tuntia ennen porttien avaamista ja Martin Guerre varakreivin kuninkaallisen lemmityn kunniaksi meni suoraa päätä ostamaan hoviräätäliltä ruskean verkatakin ja keltaiset polvihousut. Hän maksoi kaikki käteisellä ja pukeutui heti näihin vaatekappaleihin, komeillakseen niissä illan mittaan Louvren etuhuoneissa, missä hänen oli määrä odottaa herraansa.
Niinpä räätäli hämmästyi aika lailla nähdessään puolituntisen kuluttua Martin Guerren ilmestyvän uudestaan toisenlaisessa asussa ja lausui siitä huomautuksen. Martin Guerre vastasi, että iltailma oli hänestä tuntunut hieman raikkaalta, joten hän oli katsonut otolliseksi pukeutua lämpimämmin. Hän oli muuten yhä niin tyytyväinen ruumiinmukaiseen takkiin ja polvihousuihin, että hänellä nyt oli asiana pyytää räätäliä myymään tai valmistamaan hänelle vielä toinenkin sellainen takki samasta verasta, Mestari huomautti turhaan, että Martin Guerre silloin näyttäisi käyttävän aina samaa pukua ja että olisi parempi muuttaa asua edes sen verran, että takki olisi keltainen ja housut ruskeat, koska hän ilmeisesti piti näistä väreistä. Mutta Martin Guerre oli itsepäinen, ja räätälin täytyi hänelle luvata olla lainkaan muuttamatta näiden vaatekappaleiden värivivahdusta ja valmistaa ne kiireimmiten, kun niitä ei ollut varastossa lisää. Tätä tilaustaan varten Martin Guerre kuitenkin pyysi hiukan luottoa. Hän oli kunnollisesti maksanut äskeisestä; hän oli kuninkaan henkivartion kapteenin, varakreivi d’Exmèsin tallimestari, ja tämäkin räätäli oli täynnä sitä merkillistä luottavaisuutta, joka on aikojen läpi ollut hänen ammattinsa historiallisena piirteenä. Sentähden hän suostui, vakuuttaen toisen puvun valmistuvan jo seuraavana päivänä.
Sillä välin oli kulunut se tunti, joka Gabrielin täytyi maltittomana kierrellä paratiisinsa porttien edustalla, ja lukuisien muiden herrojen ja naisten joukossa hän oli päässyt etenemään kuningattaren huoneistoon.
Jo ensi silmäyksellä Gabriel keksi Dianan. Tämä istui kuningatarprinsessan lähellä, kuten Maria Stuartia tästedes nimitettiin.
Vastatulleen olisi ollut kovin rohkeata ja varmaan hieman varomatontakin mennä heti hänen luokseen. Gabriel alistui siis odottamaan suotuisaa hetkeä, jolloin keskustelu olisi vilkastunut ja kääntänyt puoleensa lähelläolijain tarkkaavaisuuden. Sillä aikaa hän ryhtyi haastelemaan kalpean ja hennolta näyttävän nuoren aatelismiehen kanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen vieruskumppanikseen. Heidän puheltuaan jonkin aikaa yhtä vähäpätöisistä asioista kuin hän itsekin tuntui olevan, tämä nuori herrasmies kysyi Gabrielilta:
»Ketä minulla on kunnia puhutella, monsieur?»
»Minä olen varakreivi d’Exmès», vastasi Gabriel, »ja rohjennenko, monsieur, tehdä teille saman kysymyksen?» lisäsi hän.
Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja vastasi sitten:
»Nimeni on François de Montmorency.»
Jos hän olisi sanonut olevansa paholainen, ei Gabriel olisi loitonnut hänestä vähemmän hätääntyneenä. François, jolla ei ollut kovinkaan terävät älynlahjat, jäi tyrmistyneenä paikalleen, mutta kun hänen ei tehnyt mieli vaivata ajatuksiaan, heitti hän pian mielestään tuon arvoituksen ja meni muualta etsimään vähemmän vauhkoja kuuntelijoita.
Gabriel oli suunnannut pakonsa Diana de Castron taholle, mutta hänet pysähdytti kuninkaan suunnalta alkanut liikehtiminen. Henrik oli juuri ilmoittanut tahtovansa päivän päättäjäisiksi suoda naisille yllätyksen. Hän oli järjestänyt galleriaan näyttämön, jolla nyt esitettäisiin herra Jean Antoine de Baifin viisinäytöksinen, runomuotoinen komedia nimeltä Urho. Tämä uutinen otettiin luonnollisesti vastaan yleisellä kiittelyllä ja suosionosoitusten hälyllä. Herrat tarjosivat naisille käsivartensa, siirtyäkseen viereiseen saliin, jonne näyttämö oli kyhätty; mutta Gabriel ehti Dianan luo liian myöhään ja kykeni vain sijoittumaan verrattain lähelle häntä kuningattaren taakse.
Katarina Medici huomasi hänet ja kutsui häntä nimeltä; Gabrielin täytyi rientää hänen eteensä.
»Herra d’Exmès», virkkoi kuningatar, »miksi teitä ei tänään näkynyt turnajaisissa?»
»Madame», selitti Gabriel, »sen viran velvollisuudet, jonka hänen majesteettinsa on minulle suvainnut uskoa, olivat esteenä».
»Sepä vahinko», jatkoi Katarina sydämellisesti hymyillen, »sillä te olette totisesti uljaimpia ja taitavimpia ritareitamme. Eilen panitte kuninkaan horjumaan, ja se on harvinainen temppu. Hauskaa olisi ollut uudestaan katsella kunnostautumistanne.»
Gabriel kumarsi peräti hämillään tästä imartelusta, johon ei osannut mitään vastata.
»Tunnetteko sitä kappaletta, jota meille nyt aletaan esittää?» pitkitti Katarina, ilmeisesti halukkaana suosimaan, komeata ja ujoa nuorta miestä.
»Tunnen sen ainoastaan latinaksi», vastasi Gabriel, »sillä minulle on sanottu, että se on vain Terentiuksesta jäljitettyä.»
»Huomaan», virkkoi kuningatar, »että olette yhtä oppinut kuin urhea, yhtä paljon perehtynyt kirjallisuuteen kuin peitsen käyttöön».
Kaikki tämä lausuttiin puoliääneen, eivätkä sitä säestävät katseet suinkaan olleet armottomat. Varmasti Katarinan sydän oli tällä hetkellä tyhjillään. Mutta Gabriel, eilen niin karuluontoinen kuin Euripideen Hippolytos, vastaanotti nämä italiattaren lähentelyt vain väkinäisesti ja otsa rypyssä. Voi sitä kiittämättömyyttä! Olihan tästä hyljeksitystä suopeudesta tuloksena, ettei hän ainoastaan saanut kauan kaipaamaansa paikkaa Dianan lähellä, vaan vielä aiheutti suloisimman nyrpistyksen, mikä voi kavaltaa mustasukkaisen kaunottaren rakkauden.
Tosiaankin, tavanmukaisen prologin pyydettyä kuulijakunnan suosiollisuutta, Katarina huomautti Gabrielille:
»Tulkaa istumaan tuohon taakseni, naisteni joukkoon, herra kirjallisuudentuntija, voidakseni tarpeen tullen vedota selityksiinne.»
Madame de Castro oli valinnut sijansa erään rivin päässä, niin että hänen toisella puolellaan oli käytävä. Kumarrettuaan kuningattarelle Gabriel otti töyrytuolin ja istuutui häveliäästi käytävään Dianan viereen, jottei kenenkään tarvinnut liikahtaa paikaltaan.
Huvinäytelmä alkoi.
Se oli, kuten Gabriel oli kuningattarelle maininnut, Terentiukscn »Eunukin» mukailu, kahdeksantavuisiksi säkeiksi ja niin lapsellisen pedanttisesti sommiteltu kuin sen ajan maku salli. Emme ryhdy erittelemään sisältöä. Se ei muuten sopisikaan tähän aikakauteen, jolloin arvostelua ei vielä ollut keksitty. Riittäköön se huomautus, että kappaleen päähenkilö oli valeurho, kerskaileva soturi, joka jättäytyy liehittelijäin petettäväksi ja sorrettavaksi.
Mutta salissa lukuisina istuvat Guisein puoluelaiset olivat näkevinään näytelmän hassunkurisessa suupalttirahjuksessa konnetaabeli de Montmorencyn, ja sen sijaan Montmorencyn kannattajat tahtoivat kerskailijasoturin korkealentoisessa lavertelussa tuntea Guisen herttuan suuret pyrkimykset. Niinpä jokainen kohtaus muodostui satiiriksi ja jokainen letkaus vihjaukseksi.. Molemmin puolin hohotettiin täyttä kurkkua; he osoittelivat toisiaan sormilla, eikä totta puhuen tämä salissa kehittyvä huvinäytelmä ollut vähemmän hupainen kuin näyttelijäin esittämä lavalla.
Nuoret rakastavaiset käyttivät edukseen sitä harrastusta, jota näytelmä herätti hovin kahdessa kilpailevassa leirissä, ja antoivat rakkautensa haastella sopuisasti hyssytysten ja naurunremahdusten kohussa. Ensin he hiljaa lausuivat toistensa nimiä. Se oli pyhä johdanto.
»Diana!»
»Gabriel!»
»Sinä menet siis naimisiin François de Montmorencyn kanssa?»
»Sinä olet siis erinomaisesti päässyt kuningattaren suosioon?»
»Kuulithan, että hän kutsui minua.»
»Tiedäthän, että sitä avioliittoa tahtoo kuningas.»
»Mutta sinä suostut siihen, Diana!»
»Mutta sinä kuuntelet Katarinaa, Gabriel!»
»Sana, yksi ainoa!» jatkoi Gabriel. »Mielenkiintoasi siis vielä herättää se, mitä toinen nainen voi saada minut kokemaan? Sinulle siis merkitsee jotakin, mitä sydämessäni liikkuu?»
»Merkitsee kyllä», vastasi madame de Castro, »sen verran kuin sinulle, mitä minun sydämessäni liikkuu!»
»Oi, silloin, Diana, salli minun sanoa sinulle: sinä olet mustasukkainen, jos olet minun kaltaiseni, ja siinä tapauksessa rakastat minua määrättömästi, hullusti.»
»Herra d’Exmès», huomautti Diana, joka tahtoi hetkisen olla ankara, »minua puhutellaan madame de Castroksi».
»Mutta ettekö ole leski, madame? Ettekö ole vapaa?»
»Vapaako — voi!»
»Oi, Diana, sinä huokaat! — Diana, sano minulle, että se lapsuudenrakkaus, joka sulostutti ensimmäisiä vuosiamme, on jättänyt jälkiä nuoren neidon sydämeen. Myönnä, Diana, että vielä hiukan rakastat minua. Voi, älä pelkää että sinua kuullaan; ympärillämme kaikki ovat kiintyneet tuon liehakoitsijan pilapuheisiin; heistä ei mikään ole mieluisampaa kuunneltavaa, ja he nauravat. Sinä, Diana, hymyile minulle, vastaa minulle: rakastatko minua?»
»Hiljaa! Etkö näe, että näytös päättyy», vastasi kiusoitteleva neito. »Odota edes, kunnes esitys taas alkaa.»
Väliaikaa kesti kymmenen minuuttia — kymmenen vuosisataa! Onneksi Katarina oli joutunut keskusteluun Maria Stuartin kanssa eikä kutsunut Gabrielia viereensä. Tämä olisi ehkä kieltäytynyt menemästä sinne ja niin tuottanut itselleen tuhon.
Kun komedia jälleen jatkui naurunpurskahdusten ja meluisten taputusten keskellä, kysyi Gabriel:
»No?»
»No, mitä?» vastasi Diana teeskennellen hajamielisyyttä, joka oli hänestä varsin kaukana. »Kah, sinähän taisit kysyä, rakastanko sinua. Mutta enkö äsken vastannut, että pidän sinusta niinkuin sinä minusta.»
»Ah», valitti Gabriel, »tiedätkö oikein, Diana, mitä puhut? Tiedätkö, kuinka pitkälle ulottuu rakkauteni, jonka vertaiseksi sanot omaasi?»
»Mutta», huomautti pikku teeskentelijä, »jos tahdot auttaa minua selvyyteen, niin tuota tunnettasi pitäisi ainakin valaista».
»Kuuntele minua siis, Diana, niin saat nähdä, että kuuden erovuotemme aikana kaikki hetkeni ja tekoni ovat olleet pyrkimystä lähellesi. Vasta Pariisiin tultuani, kuukautta myöhemmin kuin sinä olit lähtenyt Vimoutiersista, sain tietää, että sinä olit kuninkaan ja madame de Valentinoisin tytär. Mutta minua ei säikyttänyt prinsessan arvonimi, vaan herttua de Castron puolison asema, ja kuitenkin jokin ääni vakuutti minulle: 'Eipä sillä väliä! Lähesty häntä, hanki mainetta, jotta hän kerran kuulee ainakin nimesi ja ihailee sinua, niinkuin toiset sinua silloin pelkäävät.' Tuollaisia minä ajattelin, Diana, ja rupesin Guisen herttuan palvelukseen, koska minusta näytti, että juuri hän varmimmin saattoi johtaa minut nopeasti ja kunnollisesti siihen kunnian päämäärään, joka oli mielessäni!
— Seuraavana vuonna olin hänen kanssaan suljettuna Metzin muurien sisäpuolelle ja vaikutin kaikin voimin siihen melkein toivottomalta näyttäneeseen tulokseen, että piiritys lopulta raukesi. Jäin Metziin rakennuttamaan valleja uudestaan ja korjauttamaan kaikkia kuudenkymmenenviiden vuorokauden rynnäkköjen tuottamia vaurioita, ja siellä kuulin Hesdinin joutuneen keisarillisten haltuun ja miehesi saaneen surmansa. Hän ei ollut edes nähnyt sinua uudestaan, Diana! Oh, minä kyllä säälittelin sinua, mutta kuinka taistelin Rentyn luona, siitä sinun sopii kysyä herra de Guiselta. Olin mukana Abbevillen, Dinantin, Bavayn, Cateau-Cambresisin taisteluissa, yleensä kaikkialla, missä musketit rätisivät, ja voin sanoa, ettei näinä vuosina ole suoritettu mitään mainetyötä minun ottamatta siihen osaa edes pienessä määrässä.
— Vaucellesin aselevon tultua solmituksi», pitkitti Gabriel kertomustaan, »saavuin Pariisiin, mutta sinä olit yhä luostarissa, Diana, ja pakollinen leponi kyllästytti minua kovasti, kunnes aselepo onneksi purkautui. Herttua piti minua jo jonkinlaisessa arvossa ja tiedusti, tahdoinko seurata häntä Italiaan. Tahdoinko muka! Samottuamme keskellä talvea Alppien yli marssimme Milanon alueen halki, Valenza vallattiin, Piazenca ja Parma soivat meille vapaan pääsyn, ja voitokkaasti edeten Toscanan ja Kirkkovaltion kautta päädyimme Abruzzcille. Herttualta alkoi kuitenkin puuttua rahaa ja väkeä; siitä huolimatta hän valloitti Camplin ja ryhtyi piirittämään Civitellaa, mutta armeija joutui rappiotilaan ja koko sotaretki uhan alaiseksi. Civitellan edustalla, Diana, sain hänen ylhäisyytensä Lotringin kardinaalin kirjeestä veljelleen tietää, että sinut aiottiin naittaa François de Montmorencylle.
— Minulla ei ollut enää mitään kunnollista tehtävää Alppien sillä puolella. Herra de Guise yhtyi samaan käsitykseen, ja hänen suopeutensa nojalla sain palata Ranskaan, hänen mahtavan suosituksensa tukemana, tuodakseni vallatut sotaliput kuninkaalle. Mutta ainoana pyrkimyksenäni oli nähdä sinut, Diana, puhutella sinua, saada sinulta kuulla, olitko vapaaehtoisesti menemässä uusiin naimisiin ja lopuksi — kerrottuani sinulle, kuten nyt olen tehnyt, kuuden vuoden taistelut ja ponnistukset — kysyä sinulta, niinkuin nyt kysyn: Diana, sano, rakastatko minua niinkuin minä rakastan sinua?»
»Rakas ystävä», vastasi madame de Castro lempeästi, »minäkin vuorostani vetoan nyt elämäni vaiheisiin. Kun olin kahdentoista ikäisenä lapsena tullut tänne hoviin, saivat ihmettely ja uteliaisuus ensi ajan kulumaan, mutta sitten minut valtasi ikävä, tämän elämänlaadun kullatut kahleet painoivat minua, ja katkerasti kaipasin meille tuttuja Vimoutiersin ja Montgommeryn metsiä ja kenttiä, Gabriel! Joka ilta nukahdin itkuuni. Kuningas oli minua kohtaan kuitenkin erittäin hyväntahtoinen isä, ja rakkaudellani koetin vastata hänen hellyyteensä. Mutta missä oli vapauteni — missä oli Aloyse, missä olit sinä, Gabriel? En nähnyt kuningasta kaikkina päivinä. Madame de Valentinoisilla oli minua kohtaan kylmäkiskoinen ja väkinäinen sävy; hän näytti melkein karttelevan minua, mutta niinkuin muistat, minun tarvitsi aina olla rakastettu. Niinpä jouduin paljon kärsimään ensimmäisenä vuonna.»
»Rakas Diana-rukka!» virkkoi Gabriel liikuttuneena.
»Ja niin olin näivettymässä sillä aikaa kun sinä taistelit», jatkoi Diana. »Mies toimii, ja nainen odottaa — se on sallimus. Mutta toisinaan odottelu on paljon kovempaa kuin toiminta. Yksinäisyyteni ensimmäisenä vuonna herttua de Castron kuolema jätti minut leskeksi, ja kuningas lähetti minut Filles-Dieun luostariin viettämään suruaikaani. Mutta luostarin hurskas ja rauhallinen elämä soveltui luonnolleni paljon paremmin kuin hovin ainaiset juonet ja kiihkot. Sentähden surukauteni päätyttyä pyysin ja sainkin kuninkaalta luvan jäädä vielä luostariin. Minua ainakin rakastettiin siellä! Kelpo sisar Monique muistutti Aloysea. Mainitsen sinulle hänen nimensä, Gabriel, jotta sinäkin pitäisit häntä rakkaassa muistissa. Enkä ainoastaan ollut kaikkien sisarten hellimä, vaan sain siellä haaveillakin, Gabriel; minulla oli siihen aikaa ja oikeus. Olin vapaa, mutta kuka täytti nuo sekä mennyttä että tulevaa aikaa koskevat haaveet? Ystäväni, arvaathan sen?»
Varmuuden saaneena ja ihastuksissaan Gabriel vastasi vain tulisella katseella. Onneksi näytelmässä oli nyt perin kiintoisa kohtaus. Kerskuri joutui häijysti nolatuksi, ja Guisen ja Montmorencyn kannattajat riemuitsivat hurjasti. Rakastavaisemme saivat olla kahdenkesken kuin erämaassa.
»Näin kului viisi rauhan ja toivon vuotta», jatkoi Diana. »Ainoana onnettomuutenani oli sattunut kasvatti-isäni Enguerrandin kuolema, mutta toinen onnettomuus oli nyt odottamassa. Kuningas kutsui minut takaisin hoviin ja ilmoitti, että minut oli määrätty François de Montmorencyn puolisoksi. Heti panin vastaan, Gabriel; enhän enää ollut lapsi, joka ei tiedä, mitä tekee. Silloin isäni alkoi hellyttävästi pyytää sitä minulta ja selitti, kuinka tärkeä tämä avioliitto olisi valtakunnan menestykselle. Sinä olit muka varmasti unohtanut minut... niin kuningas sanoi! Ja sitten — missä olitkaan ja kuka olit? Sanalla sanoen, kuningas oli niin itsepintainen, suostutteli minua niin hartaasti... Eilen — niin, juuri eilen! — lupasin, mitä hän tahtoi, Gabriel, mutta sillä ehdolla, että väkinäinen alistumiseni siirretään kolme kuukautta tuonnemmaksi, ja toiseksi, että saisin sillä aikaa hankkia selvyyttä siitä, kuinka sinun oli käynyt.»
»Lopulta olet sentään luvannut...?» äännähti Gabriel kalveten.
»Niin, mutta en ollut nähnyt sinua jälleen, ystävä, en tiennyt, että vielä samana päivänä äkkiarvaamaton ilmestymisesi nostattaisi sielussani suloisia ja tuskaisia muistoja ja tunteita, Gabriel! Sinä palasit komeampana ja ylväämpänä kuin olit ennen, ja kuitenkin samana! Silloin tunsin kohta, että kuninkaalle antamani lupaus oli mitätön ja tuo naimahanke mahdoton — että koko elämäni kuului sinulle ja että jos sinä vielä rakastit minua, niin rakastaisin sinua ainiaan. No niin, myönnätkö, etten enää ole sinusta takapajulla ja ettei sinun tarvitse virkkaa moitteen sanaa siitä, kuinka olen kuluttanut aikani?»
»Oi, sinä olet enkeli, Diana, ja vähäpätöistä on kaikki se, mitä olen tehnyt ansaitakseni rakkautesi.»
»Kuule, Gabriel, kun kohtalo nyt on hiukan lähentänyt meitä, tehkäämme arvio niistä esteistä, jotka meitä vielä erottavat. Kuningas on kunnianhimoinen tyttäriensä hyväksi, ja Castrot ja Montmorencyt ovat valitettavasti tehneet hänestä sellaisen, jota ei ole helppo taivuttaa.»
»Älä ole huolissasi asiasta, Diana; sillä suvullani ei ole mitään kadehdittavaa heidän syntyperästään, eikä se nyt ensimmäistä kertaa yhtyisi Ranskan hallitsijasukuun.»
»Niinkö todella, Gabriel? Se ilahduttaa minua tavattomasti. Minä olen kovin tietämätön heraldiikasta, kuten arvaat. En ole tiennyt mitään d’Exmèseistä. Siellä Vimoutiersissa puhuttelin sinua yksinomaan Gabrieliksi, eikä sydämeni kaivannut mieluisempaa nimeä. Juuri sen nimisenä olet minulle rakas, ja jos luulet, että toinen nimesi tyydyttää kuningasta, niin kaikki käy hyvin, ja minä olen onnellinen. Olkoonpa nimenäsi d’Exmès tai Guise tai Montmorency... kunhan et vain ole Montgommery, niin aikeemme onnistuu.»
»Miksi en muka saisi olla Montgommery?» tiedusti Gabriel vavahtaen.
»Oh, ne Montgommeryt, jotka olivat siellä maalla olleet naapureitamme, näyttävät tehneen kuninkaalle jotakin pahaa, sillä hän on heille kovasti vihoissaan.»
»Niinkö?» virkkoi Gabriel, ja hänen rintaansa ahdisti; »mutta Montgommerytko ovat kuninkaalle tehneet pahaa vai kuningasko lienee tehnyt pahaa Montgommeryille?»
»Isäni on liian hyvä ollakseen kenellekään tehnyt vääryyttä, Gabriel.»
»Hyvä tytärtään kohtaan, kyllä», myönsi Gabriel, »mutta vihollisilleen...»
»Pelottava kenties», täydensi Diana, »niinkuin sinä olet Ranskan kuninkaan vihollisille. Mutta mitäpä sillä on väliä — mitä meihin Montgommeryt kuuluvat, Gabriel!»
»Entä jos kuitenkin olisin Montgommery?»
»Voi, älä sano sitä, ystävä!»
»Mutta jos kumminkin asian laita olisi niin?»
»Siinä tapauksessa», vastasi Diana, »että minun täytyisi valita sinun ja isäni välillä, heittäytyisin loukatun jalkoihin, olkoonpa hän kumpi hyvänsä, ja itkisin ja rukoilisin niin hellästi, että isäni antaisi sinulle anteeksi minun tähteni tai sinä isälleni».
»Ja sinun äänesi on niin tenhoava, Diana, että loukattu varmasti mukautuisi, jos vain ei olisi vuodatettu verta, sillä ainoastaan veri voi pestä pois veren.»
»Voi, sinä kauhistutat minua, Gabriel! Olet jo kylliksi pitkittänyt tätä rakkauteni koetta, sillä koetushan se vain oli, eikö niin?»
»Niin, Diana, pelkästään koetus. Jumala suokoon, ettei se ole muuta kuin koetus», jupisi varakreivi kuin itsekseen.
»Eikä ole — ei saa olla mitään vihamielisyyttä isäni ja sinun kesken?»
»Toivoakseni ei olekaan, Diana, toivottavasti; kärsisin liiaksi toimittaessani sinut kärsimään.»
»Hyvä on, Gabriel. No niin, jos sinulla on se toivo, ystäväni», lisäsi Diana herttaisesti hymyillen, »niin minä toivon saavani isäni jättämään sikseen sen naimahankkeen, joka olisi kuolemani. Hänenlaisellaan mahtavalla hallitsijalla täytyy lopultakin olla muita hyvityksiä tarjottavana noille Montmorencyille.»
»Ei, Diana, kaikki hänen aarteensa ja koko hänen mahtinsa eivät riittäisi korvaamaan sinun menettämistäsi.»
»Ah, siltäkö kannalta sinä tätä katselet? Suorastaan jo pelotit minua, Gabriel. Mutta ole huoleti, ystävä; François de Montmorency ei ajattele sitä samalla tavalla kuin sinä, Jumalan kiitos, ja Diana-parkaasi mieluisempana hän kyllä pitää sauvaa, joka tekee hänestä marskin. Ja hyväksyttyäni tämän onnellisen vaihdon rupean hiljakseen valmistelemaan kuningasta siihen. Muistutan hänen mieleensä d’Exmèsin suvun kuninkaallisia naimasuhteita ja sinun omia urotekojasi, Gabriel...»
Hän keskeytti suunnitelmansa.
»Kah, hyväinen aika, näytelmä näkyy jo päättyvän.»
»Viisi näytöstä — kuinka lyhyiltä ne tuntuivatkaan!» ihmetteli Gabriel. »Mutta oikeassa olet, Diana, ja tuossa nyt lausutaan epilogi sepitelmän kuittaukseksi.»
»Onneksi olemme lausuneet toisillemme jokseenkin kaikki, mitä meillä oli puheltavaa», huomautti Diana.
»Enpä ehtinyt sinulle puhua tuhannettakaan osaa», väitti Gabriel.
»Enkä oikeastaan minäkään», tunnusti Diana. »Erityisesti jäi käsittelemättä se, kuinka kuningatar tavoitti suosiotasi...»
»Voi sinua häijyläistä!» keskeytti Gabriel.
»Häijyläinen on se, joka sinulle myhäilee, enkä minä, joka sinua nuhtelen, ymmärrätkö? Älä puhu hänelle enää tänä iltana, ystävä — se on tahtoni.»
»Sinä tahdot niin! Kuinka herttainen oletkaan!... Ei, minä en puhu hänelle. Mutta nyt on valitettavasti epilogikin lopussa! Hyvästi — ja pikaisiin näkemiin! Lausu minulle viimeinen sana tukemaan ja lohduttamaan minua, Diana!»
»Pikaisiin näkemiin, Gabriel, pikku sulhaseni!» kuiskasi hilpeä neito hurmaantuneena Gabrielin korvaan.
Ja hän katosi hälisevään tungokseen. Gabriel livisti omalle taholleen, lupauksensa mukaan välttääkseen kohtaamasta kuningatarta. Niin liikuttavaa tunnollisuutta! Louvresta poistuessaan hän päätteli, että Antoine de Baif oli hyvinkin suuri kirjailija ja ettei hän ollut koskaan ennen käynyt niin suurta mielihyvää tuottaneessa teatteriesityksessä.
Ohimennessään hän korjasi hallista mukaansa Martin Guerren, joka odotti loistaen uusissa tamineissaan.
»No, tapasiko monseigneur madame d'Angoulèmen?» tiedusti tallimestari herraltaan, heidän päästyään kadulle.
»Tapasin kyllä», vastasi Gabriel haaveksien.
»Ja rakastaako madame d'Angoulème yhä herra varakreiviä?» uteli Martin Guerre havaitessaan Gabrielin olevan suotuisassa mielentilassa.
»Kuka sinulle on sellaista puhunut, vintiö?» huudahti Gabriel. »Mistä olet saanut päähäsi, että madame de Castro rakastaa minua tai että minäkään rakastan madame de Castroa? Pidä suusi kiinni, tomppeli!»
»Vai niin», mutisi Martin; »mutta kaiketi monseigneuria rakastetaan, muutoin hän olisi huokaillut eikä olisi minulle äyskinyt. Ja monseigneur rakastaa, koska hän olisi muutoin pannut merkille, että minulla on uusi takki ja uudet housut.»
»Mitä sinä jupiset housuista ja takista? Mutta kah, eipä sinulla vastikään ollutkaan tuota nuttua!»
»Ei, monseigneur, vaan ostin sen tänä iltana herrani ja hänen lemmittynsä kunniaksi, vieläpä maksoin käteisellä — sillä eukkoni Bertrande on taltuttanut minut järjestykseen ja hyvään taloudenpitoon niinkuin raittiuteenkin, siveyteen ja kaikkinaisiin hyveisiin. Se minun on hänen edukseen myönnettävä, ja jos olisin kyennyt kesyttämään hänet säyseäksi, niin me olisimme olleet kaikkein onnellisin pariskunta.»
»Hyvä on, lörpöttelijä; tuon rahanmenon suoritan sinulle takaisin kukkarostani, koska olet joutunut sellaiseen minun tähteni.»
»Oi, monseigneur, kuinka antelias olette! Mutta jos monseigneur tahtoo olla minulle vaiti salaisuudestaan, niin älkää antako minulle tätä uutta todistetta, että teitä rakastetaan yhtä hellästi kuin itse rakastatte. Eihän kukkaroa kouraista noin auliisti silloin, kun sydän ei ole täynnä. Herra varakreivi tuntee muuten Martin Guerren ja tietää, että häneen saa luottaa. Uskollinen ja mykkä kuin miekka, jota kannan!»
»Vaikka niin, mutta riittää jo, Martin.»
»Jätän monseigneurin haaveilemaan.»
Gabriel haaveili tosiaan niin kiihkeästi, että hänen piti asuntoonsa tultuaan ehdottomasti tulkita sydämensä asioita toiselle, ja vielä samana iltana hän kirjoitti Aloyselle:
»Hyvä Aloyse, Diana rakastaa minua! Mutta ei, sitä ei minun pitänyt sinulle ensimmäiseksi sanoa. — Hyvä Aloyseni, tule tänne luokseni; kuuden vuoden poissaolon jälkeen kaipaan kovasti syleilyäsi. Elämäni alkuvalmistukset on nyt suoritettu. Olen päässyt kuninkaan henkivartion kapteeniksi, mitä halutuimpaan sotilasvirkaan, ja hankkimani maine auttaa minua palauttamaan kunniaan se nimi, jonka olen perinyt esi-isiltäni. Tähänkin päämäärään tarvitsen sinua, Aloyse. Ja ylimalkaan tarvitsen sinua sentähden, että olen onnellinen, ja että — toistan sen sinulle — Diana rakastaa minua — niin, entisten päivien Diana, lapsuuteni sisar, joka ei ole unohtanut hyvää Aloyseansa, vaikka puhutteleekin kuningasta isänään. — No niin, Aloyse, kuninkaan ja madame de Valentinoisin tytär, herttua de Castron leski, ei ole koskaan unohtanut, vaan yhä rakastaa kaikesta suloisesta sydämestään vähäpätöistä leikkikumppaniaan Vimoutiersista. Niin hän sanoi minulle vastikään — siitä ei ole kulunut vielä tuntiakaan — ja hänen sointuisa äänensä kajahtelee vieläkin sydämessäni. Tule siis, Aloyse, sillä minä olen tosiaankin liian onnellinen viihtyäkseni onnellisena yksin.»
YHDESTOISTA LUKU
Rauha vai sota?
Kesäkuun 7 päivänä kuninkaalla oli neuvottelu, ja tätä varten valtioneuvosto oli kokoontunut täysistuntoon. Henrikin ja hänen huonekuntansa prinssien ympärillä istuivat tänään Anne de Montmorency, Lotringin kardinaali ja hänen veljensä Charles de Guise, Reimsin arkkipiispa, kansleri Olivier de Lenville, presidentti Bertrand, kreivi d'Aumale, Sedan, Humiéres ja Saint-André ynnä hänen poikansa.
Henkikaartin kapteenina seisoi varakreivi d’Exmès ovella, miekka paljastettuna.
Istunnon pääasiallisin harrastus kohdistui, kuten tavallisesti, Montmorencyn ja Lotringin sukujen vastakkaisten pyyteiden peliin, jota nyt hoitivat neuvostossa konnetaabeli itse ja kardinaali.
»Sire», lausui Lotringin kardinaali, »vaara on perin uhkaava, ja vihollinen on jo porteillamme. Flandriassa järjestäytyy voimakas armeija, ja huomenna Filip II saattaa tunkeutua alueellemme ja Englannin Maria julistaa teille sodan. Sire, te tarvitsette tässä käänteessä vankkumatonta kenraalia, nuorta ja rivakkaa, joka pystyy toimimaan rohkeasti ja jonka pelkkä nimi pelottaa espanjalaista, johdattaen hänen mieleensä äskeisiä tappioita.»
»Kuten esimerkiksi teidän veljenne, herra de Guisen nimi», huomautti Montmorency ivallisesti.
»Kuten veljeni nimi tosiaankin», vastasi kardinaali urheasti; »kuten Metzin, Rentyn ja Valenzan voittajan nimi. Niin, sire, välttämätöntä on kutsua herttua de Guise kiireellisesti takaisin Italiasta, missä häneltä puuttuu apuneuvoja, niin että hänen on ollut pakko luopua Civitellan piirityksestä, ja missä hän ja hänen armeijansa, jotka tarvittaisiin maahantunkeutumista varten, käyvät valloittamiseen hyödyttömiksi.»
Kuningas kääntyi huolettomasti herra de Montmorencyn puoleen ikäänkuin sanoakseen hänelle: »Teidän vuoronne.»
»Sire», alkoi konnetaabeli selitellä, »kutsukaa armeija takaisin, olkoon menneeksi, koska tuo mahtipontinen Italian valloitus muutenkin päättyy naurettavuuteen, niinkuin olin ennustanut. Mutta mihin tarvitsette kenraalia? Viimeiset tiedothan pohjoisesta ovat tällaiset: Alankomaiden rajalla on rauhallista; Filip vapisee, ja Englannin Maria vaikenee. Te voitte vielä uudistaa aselevon, sire, tai sanella rauhanehdot. Te ette kaipaa seikkailijapäällikköä, vaan kokenutta ja viisasta ministeriä, jota ei tulinen ikäkausi sokaise, jolle sota ei ole pohjattoman kunnianhimon peliä ja joka voi Ranskan kannalta kunniakkaasti ja arvokkaasti laskea perustan pysyväiselle rauhalle...»
»Kuten esimerkiksi te itse, herra konnetaabeli», keskeytti Lotringin kardinaali närkkäästi.
»Kuten minä itse», jatkoi Anne de Montmorency ylväästi, »ja minä neuvon avoimesti kuningasta olemaan enää ajattelematta sotaa, jota ei saa tulla muuten kuin jos hän tahtoo ja milloin hän tahtoo. Sisäpolitiikan asiat, valtionvarojen tila, uskonnon edut vaativat huolenpitoamme erikoisemmin, ja tällä haavaa on järkevä hallintomies satakertaisesti merkitsevämpi kuin yritteliäinkään kenraali.»
»Ja myös satakertaisesti oikeutettu hänen majesteettinsa suosiollisuuteen, eikö niin?» letkautti Lotringin kardinaali myrkyllisesti.
»Hänen ylhäisyytensä täydentää ajatukseni», myönsi Montmorency kylmästi, »ja koska hän on johtanut kysymyksen tälle kannalle, rohkenen pyytää hänen majesteetiltaan todistetta siihen, että rauhanomaiset palvelukseni miellyttävät häntä».
»Mikä se todiste voisi olla?» kysyi kuningaskin huokaisten.
»Sire, pyydän teidän majesteettianne julkisesti ilmoittamaan sen kunnian, jonka suvaitsette suvulleni tuottaa antamalla pojalleni madame d’Angoulèmen käden, koska tarvitsen tätä virallista tiedonantoa ja juhlallista lupausta, edetäkseni vakaasti nykyistä suuntaani pitkin, pelkäämättä ystävieni epäilyksiä ja vihollisten nalkutusta.»
Kuninkaan läsnäolosta huolimatta otettiin tämä rohkea pyyntö vastaan joko hyväksyvillä tai paheksuvilla eleillä sikäli kuin neuvoston jäsenet kuuluivat toiseen tai toiseen puolueeseen.
Gabriel kalpeni ja värähti. Mutta hän rauhoittui hiukan, kuullessaan Lotringin kardinaalin ripeästi vastaavan:
»Pyhän isän bulla, joka purkaa François de Montmorencyn ja Jeanne de Fiennesin avioliiton, ei tietääkseni ole vielä saapunut eikä kenties saavu lainkaan.»
»Silloin täytyy tulla ilman sitäkin toimeen», sanoi konnetaabeli. »Salaiset avioliitot voidaan julistaa mitättömiksi kuninkaallisella käskykirjeellä.»
»Mutta käskykirjeellä ei ole taannehtivaa pätevyyttä», muistutti kardinaali.
»Sille annettaisiin tuollainen pätevyys, eikö niin, sire? Vakuuttakaa se ääneen, pyydän sitä teiltä, antaaksenne niille, jotka minua ahdistavat, ja minulle itsellenikin, sire, varman todisteen siitä, että suvaitsette hyväksyä esittämäni näkökohdat. Sanokaa heille, ettei kuninkaallinen hyväntahtoisuutenne pitäisi liiallisena antaa taannehtivaa vaikutusta niin oikeudenmukaiselle julistukselle.»
»Tietenkin voitaisiin niin menetellä», vastasi kuningas, jonka penseä epäröinti näytti mukautuvan näin lujan puhetavan edessä.
Gabrielin oli pakko nojautua miekkaansa, jottei vaipuisi maahan.
Konnetaabelin katse säteili riemusta. Rauhan puolue näkyi ilmeisesti pääsevän voitolle hänen röyhkeytensä ansiosta. Mutta samassa kuului torvien toitotusta pihasta. Ne puhalsivat vierasta sävelmää; neuvoston jäsenet katselivat toisiaan kummastellen. Ovenvartija astui sisälle heti jälkeenpäin ja lausui syvään kumartaen:
»Sir Edward Flaming pyytää Englannin airuena kunniaa päästä hänen majesteettinsa puheille.»
»Tulkoon Englannin airut esille», lausui kuningas ihmetellen, mutta tyynenä.
Henrik teki merkin: perintöprinssi ja muut prinssit järjestyivät seisomaan hänen ympärilleen ja sitten heidän ulkopuolelleen kuninkaallisen neuvoston muut jäsenet. Airut johdatettiin sisälle ainoastaan kahden asepalvelijan saattamana. Hän tervehti kuningasta, joka lepotuolissa istuen nyökäytti keveästi päätänsä.
Airut julisti:
»Maria, Englannin ja Ranskan kuningatar, Henrikille, Ranskan kuninkaalle: Suhteiden ja ystävyyden ylläpitämisestä meidän uskonnollemme ja valtiollemme vihamielisten englantilaisten protestanttien kanssa sekä avun ja suojeluksen tarjoamisesta ja lupaamisesta heille sitä oikeudenmukaista kovistelua vastaan, jolla heitä on ollut lannistettava, me, Englannin Maria, julistamme Ranskan Henrikille sodan maalla ja merellä, ja tämän uhkavaatimuksen vakuudeksi minä Edwad Flaming, Englannin airut, heitän tämän taisteluhansikkaani.»
Kuninkaan viittausta totellen varakreivi d'Exméss meni nostamaan lattialta sir Flamingin hansikkaan. Sitten Henrik vastasi airuelle yksinkertaisesti ja kylmäkiskoisesti:
»Kiitos!»
Irroittaen kaulastaan uhkeat vitjat hän Gabrielin välityksellä luovutti ne airuelle ja lisäsi, jälleen nyökäten:
»Saatte poistua.»
Airut kumarsi syvään ja lähti ulos. Hetken kuluttua kuultiin englantilaisten torvien taas soivan, ja vasta silloin kuningas keskeytti hiljaisuuden.
»Jaha, Montmorency-serkku», huomautti hän konnetaabelille, »minusta näyttää, että olitte hieman liian hätäinen luvatessanne meille rauhaa ja Maria-kuningattaren hyviä aikeita. Tuollainen muka englantilaisille protestanteille annettu suojelus on hurskas tekosyy, jolla peitellään Englantia hallitsevan sisaremme rakkautta hänen nuorta miestään Filip II:ta kohtaan. Sota kahta aviopuolisoa vastaan — no, olkoon menneeksi! Ranskan kuningas ei pelkää Eurooppaakaan, ja jos Alankomaiden rajaseutu jättää meille edes vähän aikaa järjestelyyn... No, mitä nyt? Mikä siellä taas on, Florimon?»
»Sire», ilmoitti sisään astuva ovenvartija, »Picardian herra kuvernöörin erikoiskuriiri tuo kiireellisiä sanomia».
»Käykää katsomassa, mitä se asia koskee, herra kardinaali», määräsi kuningas suopeasti.
Kardinaali palasi piankin, tuoden kirjelmät Henrikille.
»Ahaa, hyvät herrat», lausui kuningas vilkaistuaan niihin, »tässä on vielä eri uutisia. Filipin joukot kokoontuvat Givetiin, ja herra Gaspard de Coligny ilmoittaa meille, että heidän päällikkönsä on Savoijin herttua. Arvokas vihollinen! Sisarenpoikanne, herra konnetaabeli, arvelee, että espanjalaiset aikovat rynnistää Mezièresiä ja Rocroyta vastaan, eristääkseen Marienburgin. Hän pyytää mitä kiireimmin apua, miehittääkseen nuo tukikohdat ja pitääkseen puoliaan ensimmäisissä hyökkäyksissä.»
Koko seurue oli suuren kiihtymyksen tilassa.
»Herra de Montmorency», jatkoi Henrik levollisesti myhäillen, »teitä ei tänään onnista ennustuksissanne. Englannin Maria pysyy vaiti, sanoitte, mutta äsken kuulimme hänen torviensa raikuvan. Filip pelkää, ja Alankomaissa on rauhallista, lisäsitte. Espanjan kuningas ei kuitenkaan pelkälle sen pahemmin kuin mekään, ja Flandriassa on melkoista kuohuntaa, mikäli näyttää. Ehdottomasti johdun siihen käsitykseen, että varovaisten hallintomiesten täytyy väistyä rohkeiden kenraalien tieltä.»
»Sire», muistutti Anne de Montmorency, »minä olen Ranskan konnetaabeli, ja sota tuntee minut vielä paremmin kuin rauha».
»Aivan oikein, serkkuni», myönsi kuningas, »ja mielihyväkseni näen, että nyt muistelette Bicocquen ja Marignanon aikoja — että saatte jälleen sotaisia aatteita. Vetäkää siis huotrastanne miekkanne; se ilahduttaa minua. Tahdoin vain sanoa, ettei meidän nyt enää sovi ajatella muuta kuin sodan käyntiä ja sen johtamista menestykselliseen ja kunniakkaaseen loppuun. Lotringin kardinaali, kirjoittakaa veljellenne herra de Guiselle, että hän tulkoon heti takaisin. Mitä sisäpolitiikan kysymyksiin ja perheasioihin tulee, niin ne on pakosta lykättävä, ja madame d'Angoulêmen naittamisessa, herra de Montmorency, meidän lienee hyvä odottaa paavin erivapautusta.»
Konnetaabeli irvisti samalla kun kardinaali hymyili ja Gabriel hengähti.
»No niin, hyvät herrat», lopetti kuningas, joka näytti ravistaneen pois kaikki uneliaisuutensa, »meidän pitää nyt kerätä ajatuksemme ja vakavasti pohtia näin perin tärkeitä asioita. Istunto keskeytetään täksi aamuksi, mutta illalla neuvotellaan uudestaan. Iltaan asti siis, ja Jumala suojelkoon Ranskaa!»
»Eläköön kuningas!» huusivat neuvoston jäsenet yhteen ääneen.
Ja niin hajaannuttiin.
KAHDESTOISTA LUKU
Kaksinkertainen veijari
Konnetaabeli lähti kuninkaan luota huolestuneena. Arnauld du Thill osui hänen tielleen ja puhutteli häntä hiljaa. Se tapahtui Louvren suuressa galleriassa.
»Monseigneur, sananen...»
»Mitä nyt?» ärähti konnetaabeli. »Kas, tekö, Arnauld? Mitä tahdotte minusta? Enpä juuri ole oikealla tuulella kuunnellakseni teitä tänään.»
»Sitä arvelinkin», huomautti Arnauld, »että monseigneur on pahastunut uudesta käänteestä, joka on sattunut madame Dianan ja monseigneur Françoisin aiotussa liitossa».
»Kuinka te jo tiedätte sen, tolvana? Mutta oikeastaanhan ei ole väliä sen tulemisella kaikkien tietoon. — Tuuli on kääntynyt tuomaan sadetta ja Guisein eduksi, se on kyllä varmaa.»
»Mutta huomenna tuuli voi tuoda kaunista säätä ja puhaltaa Montmorencyjen mieliksi», vakuutti urkkija, »ja jos tänään ainoastaan kuningas olisi tätä avioliittoa vastaan, puoltaisi hän sitä huomenna. Ei, uusi este, joka tukkii tietänne, monseigneur, on vakavampi ja tulee toisaalta.»
»Ja mistä saattaisi tulla vakavampi este kuin kuninkaan epäsuosio tai pelkkä penseys?» kysyi konnetaabeli.
»Esimerkiksi itse madame d'Angoulêmen puolelta», vastasi Arnauld.
»Oletteko vainunnut siltä taholta jotakin, te terävä nuuskijani?» tiedusti konnetaabeli lähestyen häntä ilmeisesti uteliaana.
»Mihin siis olisinkaan käyttänyt nämä kuluneet kaksi viikkoa?»
»Se on totta: teistä ei ole mitään kuulunut pitkään aikaan.»
»Ei suoranaisesti eikä välillisesti, monseigneur!» täydensi Arnauld ylpeästi; »ja kun moitiskelette nimeni esiintymistä liian usein järjestysvallan partioiden raporteissa, luulisin teidän nyt myöntävän, että olen pari viikkoa toiminut ovelasti ja mitään hälinää herättämättä».
»Sekin on totta», vastasi konnetaabeli, »ja minua on ihmetyttänyt, kun minun ei enää ole tarvinnut puuttua pelastamaan teitä pulasta, vaikka yleensä juotte silloin, kun ette pelaa, ja irstailette silloin, kun ette tappele».
»Näiden kahden viime viikon kiusallinen sankari en olekaan ollut minä, monseigneur, vaan eräs uuden kaartinkapteenin, varakreivi d’Exmèsin, tallimestari, nimeltään Martin Guerre.»
»Niin, hänet kyllä muistan. Martin Guerren nimi on tullut Arnauld Thillin sijalle raportissa, jonka saan tarkastettavakseni joka ilta.»
»Kuka esimerkiksi toissailtana joutui sikahumalassa partion huostaan kadulta?» kysyi Arnauld.
»Martin Guerre.»
»Kuka merkityksi havaittujen noppien takia syntyneessä peliriidassa sivalsi miekalla Ranskan kuninkaan komeinta santarmia?»
»Taaskin Martin Guerre.»
»Kenet yllätettiin eilen yrittämässä riistää mukaansa rautakauppias Gorjun vaimoa?»
»Yhä tuo sama Martin Guerre!» sanoi konnetaabeli. »Suorastaan hirtettävä lurjus. Eikä paljoa parempi liene myöskään hänen herransa, varakreivi d’Exmès, jonka olen jättänyt valvontaanne, sillä hän tukee ja puolustaa tallirenkiään, joka hänen vakuutuksensa mukaan on sävyisin ja säännöllisin mies.»
»Samaa olette toisinaan hyväntahtoisesti lausunut minusta, monseigneur. Martin Guerre luulee olevansa paholaisen riivaama. Totuus on kuitenkin, että häneen olen mennyt minä.»
»Mitä, ettehän sentään ole saatana?» huudahti kauhistunut konnetaabeli tehden ristinmerkin, sillä hän oli niin tietämätön kuin karppi ja niin taikauskoinen kuin munkki.
Arnauld vastasi vain pirullisella naurunremahduksella, ja nähdessään Montmorencyn hätääntyneen riittävästi hän selitti:
»No niin, enpä ole suorastaan paholainen, monseigneur. Ja sen todistaakseni samoin kuin teitä rauhoittaakseni pyydän teiltä viisikymmentä pistolia. Jos olisin pahahenki, niin tarvitsisinko rahaa ja enkö pystyisi selviämään kaikista pulmista pelkästään häntäni avulla?»
»Oikea huomautus», tunnusti konnetaabeli, »ja tuossa on viisikymmentä pistolia».
»Jotka olenkin hyvin ansainnut, monseigneur, saavuttaessani varakreivi d’Exmèsin luottamuksen; sillä jollen olekaan paholainen, niin olen hieman taikuri, ja minun tarvitsee vain vetää ylleni ruskea nuttu ja keltaiset polvihousut, jotta varakreivi d’Exmès puhuu minulle kuin vanhalle ystävälle ja taatulle uskotulle.»
»Hm, kaikki tuo panee aavistamaan hirsipuuta», huomautti konnetaabeli.
»Nähdessään minun vain astelevan kadulla mestari Nostradamus ennusti minulle pelkästään naamani perusteella, että joudun heittämään henkeni taivaan ja maan välillä. Niinpä alistun kohtalooni ja omistan sen teidän eduillenne, monseigneur. Hirtettävällä miehellä on verraton osa, koska hän tietäen sen saaneensa, ei pelkää mitään, ei hirsipuutakaan. Ensiksikin olen tehnyt itseni varakreivi d’Exmèsin tallimestarin kaksoisolennoksi; sanoinhan, teille, että pystyn suorittamaan ihmeitä! No, tiedättekö, arvaatteko, monseigneur, kuka tuo varakreivi on?»
»Hitto vieköön, vimmattu guiselainen.»
»Enemmän, sillä hän on madame de Castron rakastettu rakastaja.»
»Mitä sanottekaan, vintiö! Kuinka sen tiedätte?»
»Huomautin olevani varakreivin uskottu. Juuri minä useimmiten vien häneltä kirjelmiä kaunottarelle ja tuon vastauksen. Olen mitä parhaissa suhteissa madame de Castron kamarineitoon — joka vain ihmettelee, että hänellä on niin epävakainen rakastelija: toisena päivänä yritteliäs kuin paashi ja toisena niin ujosteleva kuin nunna. Varakreivi d’Exmès ja mainittu kaunotar tapaavat toisiaan kolmesti viikossa kuningattaren luona ja kirjoittavat toisilleen joka päivä. Kuitenkin, uskokaa minua tai olkaa uskomatta, heidän rakkautensa on kirkkaan puhdas. Totisesti harrastaisin heidän seurusteluaan, ellen harrastaisi omaa etuani. He hellivät toisiaan kuin kerubit, ja tämä suhde kuuluu alkaneen jo lapsuudessa. Joskus availen heidän kirjeitään, ja ne ovat liikuttavia. Muuten madame Diana on mustasukkainen, arvatkaapa kenestä, monseigneur! Kuningattaresta! Mutta siinä kohden hän on ihan väärässä, poloinen. Kuningatar saattaa tosin ajatella varakreivi d’Exmèsiä...»
»Te herjaatte, Arnauld!» keskeytti konnetaabeli.
»Ja teidän hymynne, monseigneur, on vähintään yhtä herjaava», jatkoi veijari. »Aioin sanoa, että vaikka kuningatar voi hyvinkin ajatella varakreiviä, niin on täysin varmaa, ettei varakreivi ajattele kuningatarta. Noiden nuorten välit ovat arkadialaista ja nuhteetonta armastelua ja vaikuttavat minuun herttaisen paimen- tai ritariromaanin tavalla — mikä ei kuitenkaan, Jumala paratkoon, estä minua kavaltamasta niin säyseätä kyyhkystä viidestäkymmenestä pistolista! Mutta myöntäkää, monseigneur, että olin äsken oikeassa ja että olen hyvin ansainnut nämä viisikymmentä pistolia.»
»Olkoon niin», vastasi konnetaabeli; »mutta vielä kerran kysyn: kuinka sinulla voi olla niin täydelliset tiedot asioista?»
»Kah, suokaa anteeksi, monseigneur, se on minun salaisuuteni; saatte arvailla, jos mielenne tekee, mutta minun täytyy vielä olla vaiti. Vähänpä muuten on väliä keinoillani, joista lopultakin olen yksinäni vastuussa, kunhan vain te saavutatte päämäärän. Ja päämääränne on saada selvyys teoista ja hankkeista, jotka voisivat tuottaa vahinkoa, ja minusta näyttää, että tämänpäiväinen selostukseni on teille jokseenkin tärkeä ja hyödyllinen.»
»Epäilemättä, heittiö; mutta tuota kirottua varakreiviä pitää vakoilla edelleen.»
»Sitä kyllä jatkan, monseigneur; olen kiintynyt teihin yhtä hartaasti kuin paheeseen. Te annatte minulle pistoleja, minä teille tietoja, ja niin olemme tyytyväisiä kumpikin. Ah, galleriaan tulee joku. Se on nainen! Hitto vie, minun täytyy sanoa teille hyvästi, monseigneur!»
»Kuka se on?» kysyi konnetaabeli, jonka näkö oli alkanut heikontua.
»Kah, itse madame de Castro, varmaankin menossa kuninkaan puheille, ja parasta on, ettei hän näe minua teidän seurassanne, monseigneur, vaikkei hän tunnekaan minua tässä asussa. Hän lähestyy — minä laputan.»
Ja hän riensi vastakkaiselle suunnalle.
Konnetaabeli epäröi kotvasen, mutta sitten päätettyään itse varmistua Arnauldin raportin täsmällisyydestä suuntasi askeleensa Angoulèmen herttuatarta kohti.
»Oletteko menossa kuninkaan työhuoneeseen, madame?» tiedusti hän.
»Olen kyllä, herra konnetaabeli.»
»Pelkään pahoin, että tällä haavaa on mahdotonta tavata hänen majesteettiaan halukkaana kuuntelemaan teitä, madame», jatkoi Montmorency luonnollisesti huolestuneena tästä aloitteesta; »vastikään saapuneet vakavat viestit...»
»Tekevät hetken juuri mitä sopivimmaksi minun asialleni, monsieur.»
»Ja minua vastaan, eikö niin, madame? Sillä te olette meille kamalan vihamielinen.»
»Voi, herra konnetaabeli, minulla ei ole kaunaa ketään vastaan.»
»Eikö teillä tosiaankaan sydämessänne ole muuta kuin rakkautta?» tiedusti Anne de Montmorency niin merkitsevällä äänenpainolla, että Diana punehtuen loi katseensa alas. »Ja rakkauden takia te varmaankin», lisäsi konnetaabeli, »vastustatte kuninkaan toivomusta, liittoa poikani kanssa?»
Diana pysyi hämmentyneenä vaiti.
— Arnauld puhuu siis totta, — ajatteli konnetaabeli; — hän rakastaa herra de Guisen voittojen komeaa kuuluttajaa.
»Herra konnetaabeli», lausui Diana sitten, »velvollisuuteni on totella hänen majesteettiaan, mutta minulla on oikeus hellyttää isääni».
»Tahdotte siis itsepintaisesti mennä puhuttelemaan kuningasta», sanoi konnetaabeli.
»Niin tahdon.»
»No, minäpä lähden madame de Valentinoisin puheille, madame.»
»Niinkuin mielenne tekee, monsieur.»
He kumarsivat toisilleen ja lähtivät galleriasta vastakkaisia ovia käyttäen, ja samalla hetkellä, jolloin Diana saapui kuninkaan luo, pistäytyi vanha Montmorency todellakin lemmikin huoneistoon.
KOLMASTOISTA LUKU
Onnen kukkulalla
»Kuule, Martin», virkkoi samana päivänä ja melkein samalla hetkelläkin Gabriel tallimestarilleen, »minun pitää lähteä tarkastuskierrokselleni enkä palaa kotiin ennenkuin kahden tunnin kuluttua. Mene sinä, Martin, tunnin kuluttua odottelemaan tiettyyn paikkaan, jotta saat siellä kirjeen, tärkeän kirjeen, jonka Jacinthe antaa käteesi, kuten tavallisesti. Älä haaskaa minuuttiakaan, vaan kiirehdi tuomaan se minulle. Ehdin tänne ennen sinua, jos kierrokseni päättyy kyllin pian, mutta muussa tapauksessa odota minua. Ymmärrätkö?»
»Kyllä ymmärrän, monseigneur, mutta pyydän teiltä erästä suosionosoitusta.»
»Mikä se on?»
»Kaikin mokomin antakaa mukaani jokin kaartilainen, monseigneur.»
»Kaartilainen saattolaiseksesi — mikä uusi hupsutus se on? Mitä sinä pelkäät?»
»Minua pelottaa oma itseni», vastasi Martin surkeasti. »Kuulun taas tehneen kauheita kepposia viime yönä, monseigneur! Tähän asti olen esiintynyt ainoastaan humalaisena pelurina ja tappelupukarina. Mutta nyt olen irstailijakin! Minä, jota koko Artiques kiitteli tapojen puhtaudesta ja sielun vilpittömyydestä — uskoisitteko, monseigneur, että olen viime yönä juljennut yrittää raiskausta? Niin juuri! Olen muka koettanut väkisin riistää mukaani rautakauppias Gorjun vaimon — jota sanotaan hyvin kauniiksi naiseksi. Onnettomuudeksi tai pikemmin onneksi minut pidätettiin, ja jollen olisi yhä ollut palveluksessanne ja vedonnut teidän niineenne ja puoltoonne, olisin joutunut viettämään yöni putkassa. Se on häpeällistä!»
»No no, Martin, oletko sinä taas liikkunut unissasi, kun teit tuon uuden kolttosesi?»
»Unissako, monseigneur? Tässä on se raportti. Pelkästään lukiessanikin sitä punastuin korvia myöten. Niin, aluksi luulin kaikkia noita kirottuja seikkailuja painajaiskuvitelmiksi tai pikemminkin uskoin, että paholaista huvitti omaksua minun hahmoni, heittäytyäkseen yölliseen irstailuun. Mutta te saatoitte minut toiseen uskoon, enkä muuten enää näekään sitä miekkosta, jota ensin pidin varjonani. Pyhä kirkonmies, jolle olen uskonut omantuntoni ohjauksen, on myös valistanut käsitystäni, ja se, joka noin polkee kaikkia jumalaisia ja inhimillisiä lakeja, se rikollinen, pahantekijä, konna, se olen kyllä minä, niin minulle vakuutetaan. Ja se minun nykyään täytyy uskoa. Niinkuin ankanmunia hautova kana siittää sieluni kunniallisia ajatuksia, mutta ne purkautuvat synnin töiksi, ja kaikki hyveellisyyteni päättyy rikokseen. Uskallan sanoa ainoastaan teille, että olen riivattu, monseigneur, koska minut poltettaisiin elävänä, mutta selväähän on, näettekös, että minulla erityisinä hetkinä on todella piru nahassa, kuten sanotaan.»
»Ei, Martin-parka», sanoi Gabriel nauraen, »sinä lienet vain ruvennut juomaan viime aikoina ja pöhnässä näet kaksinaisesti, hiisi vieköön».
»Mutta minä en juo muuta kuin vettä, monseigneur, en tosiaankaan muuta. Jollei tuo Seinen vesi mene päähän...»
»Entä kuitenkin sinä iltana, Martin, jolloin sinut kannettiin päihtyneenä tuonne alas porttikäytävään?»
»Sinä iltana olin mennyt makuulle ja vaipunut uneen, jättäen sieluni Herran huomaan; yhtä hyveellisestä myös nousin, ja teiltä, ainoastaan teiltä, kuulin, mitä elämää olin muka viettänyt. Niin myös sinä yönä, jolloin kuuluin haavoittaneen pulskaa santarmia. Samoin jälleen viime yönä, jolloin syykseni pantiin mitä rumin teko... Ja kuitenkin käsken Jérômen lukita kamarini oven ja sulkea minut sinne. Itse telkeän ikkunaluukut kolminkertaisilla ketjuilla, mutta mikään ei tepsi; minun täytyy uskoa nousevani makuulta, niin että tuo saastainen unissakävelemiseni voi alkaa. Aamuisin herätessäni kysyn itseltäni: 'Mitähän lienenkään tehnyt, hyvä Jeesus, taas viime yönä mellastaessani?' Menen portaita alas kuulemaan sitä teiltä, monseigneur, tai lukemaan korttelinkaitsijan tiedotuksesta ja suoraa päätä keventämään omaatuntoani näistä uusista rikkomuksista ripissä, jossa minulta evätään synninpäästö ainaisten lankeemusten! takia. Ainoana lohdutuksenani on paastota ja käyttää osa päivästä lihani kuolettamiseen itsekurin nasevilla läimäyksillä. Mutta ennakolta oivallan, että viimein saan loppuni katumattomuudessa.»
»Usko pikemmin, Martin», kehoitti varakreivi, »että tuollainen villitys tasaantuu ja että sinusta sukeutuu jälleen entinen ymmärtäväinen ja raitis Martin. Sillä välin tottele herraasi ja suorita täsmällisesti tämä tehtävä, jonka sinulle uskoin. Kuinka voisinkaan antaa ketään saattolaiseksesi? Tiedäthän, että tämän kaiken täytyy pysyä salassa ja että ainoastaan sinä olet siitä perillä.»
»Luottakaa siihen, monseigneur, että teen, mitä suinkin voin, tyydyttääkseni teitä. Mutta varoitan sentään, etten pysty vastaamaan itsestäni.»
»Oh, jopa nyt jotakin, Martin! Miksi sanot niin?»
»Älkää menettäkö malttianne poissaolojeni takia, monseigneur; luulen olevani tuolla ja olenkin täällä, tekeväni sitä ja teenkin tätä. Toissapäivänä olin saanut rangaistukseksi määräyksen rukoilla kolmekymmentä paternosteria ja kolmekymmentä avea. Päätin korottaa tämän erän kolminkertaiseksi lannistaakseni pahuuteni yli-inhimillisellä ikävystyttämisellä ja runsaasti kaksi tuntia viivyin tai oikeammin luulin viipyväni Saint-Gervaisin kirkossa hypistellen rukousnauhani pallukoita. Mutta auttoiko se? Tänne tullessani kuulin, että olitte lähettänyt minut viemään kirjeen ja että olin tuonut vastauksenkin teille, ja seuraavana päivänä neitsyt Jacinthe — toinen kaunis nainen, paha minut periköön! — torui minua siitä, että olin eilen ollut häntä kohtaan kovin tungetteleva. Ja samanlaista on sattunut jo kolmesti, monseigneur, ja sittenkin tahdotte, että minun pitäisi olla varma itsestäni, vaikka mielikuvitukseni noin haihattelee! Ei, ei, siihen minä en ole kylliksi oma herrani, ja vaikkei vihkivesi polta hyppysiä, on nahassani ajoittain toinen mies kuin tallimestari Martin.»
»No, minun täytyy sentään uskaltaa», sanoi Gabriel maltittomana, »ja koska sinä ylipäätä, olitpa kirkossa tai Froid-Manteau-kadun kapakoissa, olet näppärästi ja uskollisesti suorittanut tehtäväsi, hoidat sen kyllä vielä tänäänkin. Ja jos intosi tarvitsee kannustusta, niin tiedä, että tässä kirjeessä tuot minulle joko äärimmäisen onneni tai epätoivoni.»
»Ah, monseigneur, kiintymykseni teihin ei tarvitse mitään yllytystä, sen vannon, ja ilman noita hornan vaihdoksia...»
»Mitä! Joko sinä taas alat?» keskeytti Gabriel. »Minun täytyy lähteä, ja lähde sinäkin tunnin kuluttua äläkä unohda mitään ohjeistani. Sana vielä. Tiedät, että olen jo monta päivää levottomasti odotellut Normandiasta vanhaa hoitajatartani Aloysea ja että, jos hän saapuu poissa ollessani, hänelle pitää antaa minun huoneeni viereinen kamari ja sellainen vastaanotto kuin hän olisi kotonaan. Muistathan sen?»
»Kyllä, monseigneur.»
»No niin, Martin, rivakkuutta, varovaisuutta ja malttia ennen kaikkea!»
Martin vastasi vain huokauksella, ja Gabriel lähti kaupungille.
Hän palasi, kuten oli luvannut, kahta tuntia myöhemmin, hajamielisen näköisenä ja mietteisiinsä vaipuneena. Sisälle astuessaan hän ei nähnyt muuta kuin Martinin, hyökkäsi hänen luokseen, tempasi hänen kädestään kirjeen, jota oli niin kärsimättömästi odottanut, viittasi hänet poistumaan ja luki:
»Kiittäkäämme Jumalaa, Gabriel; kuningas on taipunut, ja onnemme on taattu. Varmaankin olet jo kuullut, että Englannin airut tuli Maria-kuningattaren nimessä julistamaan sodan ja että Flandriassa on ilmoitettu valmisteltavan suurta rynnistystä. Nämä Ranskalle kenties vaaralliset tapaukset ovat suotuisia rakkaudellemme, Gabriel, koska ne lisäävät nuoren herttua de Guisen vaikutusvaltaa ja heikentävät vanhan Montmorencyn arvoasemaa. Kuningas epäröitsi kuitenkin vielä. Mutta minä rukoilin häntä, Gabriel, sanoin, että olin löytänyt sinut jälleen, että sinä olet aatelinen ja mainetta saavuttanut; nimesikin jo mainitsin, mikä kenties oli arveluttavaa!... Mitään lupaamatta kuningas sanoi miettivänsä asiaa ja myönsi, että valtion edun nyt vähemmän vaatiessa sitä olisi julmaa hänen panna onneani alttiiksi — että hän voisi antaa François de Montmorencylle korvauksen, johon täytyisi tyytyä. Hän ei ole mitään luvannut, mutta tekee kaikki, Gabriel! Sinä opit kyllä rakastamaan häntä, niinkuin minä häntä rakastan, tätä hyvää isää, joka näin toteuttaa meidän monivuotisen unelmamme! Minulla on niin paljon sanottavaa sinulle, ja nämä kirjoitetut sanat ovat kovin kylmäkiskoisia! Kuulehan, ystävä, tule tänään iltapuolella kello kuudelta, neuvoston istunnon aikana! Jacinthe ohjaa sinut luokseni, ja silloin saamme suurenmoisen hetken haastella säihkyvästä tulevaisuudesta, joka avautuu meille. Oivallan hyvin, että tuo Flandrian sota vaatii sinutkin mukaan, ja sinun täytyy valitettavasti mennä sinne palvelemaan kuningasta ja ansaitsemaan minut, joka niin äärettömästi rakastan sinua. Sillä minä rakastan sinua totisesti! Mitä nyt hyödyttäisi yrittää sinulta sitä salata! Tule siis, jotta näet, oletko yhtä onnellinen kuin Dianasi.»
»Oi, kyllä, ylen onnellinen!» vakuutti Gabriel ääneen, lopetettuaan lukemisensa; »ja mitä nyt puuttuukaan onnestani?»
»Ei ainakaan vanhan hoitajattarenne läsnäolo», vastasi odottamatta Aloyse, joka oli liikkumatta ja ääneti istunut varjossa.
»Aloyse!» huudahti Gabriel rientäen hänen luokseen ja syleillen häntä. »Ah, Aloyse, hyvä hoitajattareni, sinä vielä puutuit minulta. Kuinka nyt jaksat? Etpä ole paljoakaan muuttunut. Syleile minua vielä. Minäkään en ole muuttunut, ainakaan sydämeltäni, jossa sinulla on rakas sija. Viipymisesi kiusasi minua kovin. Kysy Martinilta... Miksi täytyi odottaa sinua näin kauan?»
»Viime sateet, monseigneur, ovat liottaneet tiet, ja ellen kirjeenne innostamana olisi uhmannut kaikenkaltaisia esteitä, en olisi vieläkään saapunut.»
»Voi, sinä teit hyvin kiirehtiessäsi, Aloyse. Se on hyvä asia, sillä kannattaako tosiaankaan olla onnellinen yksikseen? Näetkö tämän kirjeen, jonka juuri sain? Se on Dianalta, toiselta lapseltasi, ja ilmoittaa minulle — tiedätkö mitä? Että rakkautemme tiellä olleet vastukset ovat väistymässä, ettei kuningas enää vaadi Dianan naittamista François de Montmorencylle, että Diana rakastaa minua — niin, että hän rakastaa minua, ja sinä olet siinä kuulemassa tätä kaikkea, Aloyse! Sanohan, enkö nyt ole onnen kukkulalla?»
»Jos kuitenkin, monseigneur», virkkoi Aloyse kaihomielisestä totisuudestaan luopumatta, »kävisi niin, että teidän täytyisi luopua madame de Castrosta?»
»Mahdotonta, Aloyse! Ovathan kaikki vaikeudet nyt väistyneet tieltämme.»
»Aina voikin raivata pois ihmisten puolelta tulleita vaikeuksia», myönsi hoitajatar, »mutta ei Jumalan lähettämiä, monseigneur. Te tiedätte, kuinka rakastan teitä ja että uhraisin henkeni säästääkseni teiltä huolen varjonkin. No niin, entä jos sanon teille: Syytä kysymättä, monseigneur, luopukaa madame de Castrosta, lakatkaa tapaamasta häntä, tukahduttakaa tuo rakkaus kaikilla mahdollisilla keinoilla, sillä teidän kahden välissä on esteenä kamala salaisuus, jota oman etunne tähden älkää millään muotoa pyytäkö minua ilmaisemaan! — Jos puhuisin teille näin rukoilevana ja polvillani, niin mitä vastaisitte, monseigneur?»
»Jos pyytäisit minua tuhoamaan elämäni, Aloyse, niin suostuisin perusteita kuulustamatta tottelemaan. Mutta rakkauteni on väkevämpi kuin tahtoni, ja sekin tulee Jumalalta.»
»Voi, hyvä Jumala!» huudahti hoitajatar liittäen kätensä ristiin; »hän herjaa. Mutta Sinä näet, ettei hän tiedä mitä hän tekee — anna siis hänelle anteeksi, Herra!»
»Mutta sinähän pelotat minua, Aloyse! Älä pidä minua kuitenkaan kauemmin tässä kuolettavassa tuskassa, vaan mitä hyvänsä tahdot tai näet velvollisuudeksesi sanoa, puhu, puhu heti!»
»Tahdotte sitä tosiaankin, monseigneur? Pitääkö minun ehdottomasti paljastaa teille salaisuus, jonka olin Jumalan edessä vannonut säilyttäväni, mutta jota Jumala itse tänään kieltää enää kätkemästä? No niin, monseigneur, te olette erehdyksen vallassa; välttämätöntä, kuulkaa, ehdottomasti pakollista on uskoa, että olette erehtynyt sen tunteen laadusta, jonka Diana on teissä herättänyt. Se ei ole ollut halua ja intohimoa, voi, ei, olkaa siitä varma, vaan vakaata ja altista kiintymystä, ystävällisen ja veljellisen suojelemisen tarvetta, ei hellempää eikä enempään pyrkivää, monseigneur.»
»Mutta nyt sinä olet väärässä, Aloyse, ja Dianan lumoava viehkeys...»
»En ole väärässä», kiirehti Aloyse vakuuttamaan, »ja tekin johdutte samaan käsitykseen kuin minä, sillä todiste sanojeni pätevyydestä käy teille kyllä pian niin selväksi kuin itselleni. Tietäkää, että valitettavasti kaiken todennäköisyyden mukaan madame de Castro — rohkaiskaa mielenne, lapseni! — madame de Castro on sisarenne!»
»Sisareni!» huudahti Gabriel hypähtäen seisaalleen kuin joustimen lennättämänä. »Sisareni!» toisti hän melkein typertyneenä. »Kuinka voisi kuninkaan ja madame de Valentinoisin tytär olla minun sisareni?»
»Monseigneur, Diana de Castro on syntynyt toukokuussa 1539, eikö niin? Kreivi Jacques de Montgommery, isänne, katosi saman vuoden tammikuussa, ja tiedättekö, mistä häntä epäiltiin? Oletteko koskaan kuullut, mikä syytös esitettiin isäänne vastaan? Se että hän oli madame Diana de Poitiersin erikoisesti suosittu rakastaja ja perintöprinssin, nykyisen kuninkaan, voitollinen kilpailija. Verratkaa nyt aikamääriä, monseigneur.»
»Kautta taivaan!» huudahti Gabriel. »Mutta katsokaamme sentään», jatkoi hän ponnistautuen kokoamaan ajatuksiaan; »isääni siis syytettiin, mutta kuka todistaa syytöksessä olleen vähääkään perää? Diana on syntynyt viisi kuukautta isäni kuoleman jälkeen, mutta kuka todistaa, ettei Dianan isä ole kuningas, joka rakastaa häntä omana lapsenaan?»
»Kuningas saattaa tässä asiassa erehtyä niinkuin minäkin, monseigneur; huomatkaa, etten ole teille väittänyt Dianan varmasti olevan sisarenne. Mutta luultavasti hän on, tai ainakaan ette voi kieltää sitä mahdollisuutta. Eikö joka tapauksessa velvollisuuteni, raateleva velvollisuuteni, ollut antaa teille tämä ilmoitus, Gabriel? Siihen minulla oli oikeus, koska ette ilman tätä tunnustusta tahtoisi hänestä? Nyt omatuntonne tuomitkoon rakkautenne asiassa, ja Jumala tuomitkoon omantuntonne menettelyssä.»
»Voi, mutta tämä epävarmuus on tuhatkertaisesti hirveämpi kuin itse onnettomuus», tuskitteli Gabriel. »Kuka minut päästääkään vapaaksi tästä epäilyksestä, hyvä Jumala!»
»Salaisuus on ollut ainoastaan kahden henkilön tiedossa, monseigneur», selitti Aloyse, »ja ne ainoastaan kaksi ihmistä olisivat voineet antaa teille vastauksen: isänne, joka nyt makaa tuntemattomassa haudassa, ja madame de Valentinois, joka ei suinkaan liene halukas tunnustamaan, että hän on pettänyt kuningasta ja ettei hänen tyttärensä isä olekaan kuningas.»
»Ja asianlaita on muuten niin, että jollen rakasta oman isäni tytärtä», huomautti Gabriel tuimasti, »niin rakastan isäni murhaajan tytärtä! Sillä kuninkaallehan, Henrik II:lle, minun pitää kostaa isäni kuolemasta, eikö niin, Aloyse?»
»Kuka sitä tietää, paitsi Jumala?» vastasi hoitajatar.
»Kaikkialla sekasotkua ja hämäryyttä, epäilyä ja kauhua!» valitti Gabriel. »Voi, siitä tulen hulluksi, hoitajatar! Mutta ei», jatkoi tarmokas nuori mies reipastuen, »en tahdo vielä joutua päästäni pyörälle, niin ei saa käydä! Ensin yritän kaikilla keinoilla selvittää tätä arvoitusta. Menen madame de Valentinoisin luo ja vaadin häntä ilmaisemaan salaisuuden, pitääkseni sitä pyhänä. Hän on kelpo katolilainen, hurskas, ja varmaankin saan häneltä valan, joka vahvistaa minulle hänen vilpittömyytensä. Käyn myös kuulustamassa Katarina Mediciä, joka kenties tietää asiasta jotakin. Sitten menen Dianan luo ja käsi sydämellä tutkin sydämeni sykintää. Vielä menisin isäni haudalle, jos osaisin sen löytää, Aloyse, ja vetoaisin häneen niin voimakkaasti, että hän nousisi kuolleista minulle vastaamaan.»
»Rakas lapsi-rukka!» mutisi Aloyse, »noin rohkea ja ponteva tämän kauhean iskun jälkeen! Noin luja julmaa kohtaloa vastaan!»
»Enkä siekaile minuuttiakaan tämän tehtävän aloittamisessa», jatkoi Gabriel nousten, jonkinlaisen toimintakuumeen hoputtamana. »Kello on neljä; puolen tunnin kuluttua olen madame de Valentinoisin puheilla, tuntia myöhemmin kuningattaren luona, kello kuudelta Dianan myöntämässä kohtauksessa, ja palatessani tänä iltana, Aloyse, olen toivoakseni kohottanut edes yhtä kulmaa kohtaloni synkästä hunnusta. Iltaan asti!»
»Enkö minä, monseigneur, voisi tehdä mitään avuksenne tässä pelottavassa yrityksessä?» kysyi Aloyse.
»Voit rukoilla Jumalaa, Aloyse; rukoile puolestani Jumalaa.»
»Teidän ja Dianan puolesta, kyllä, monseigneur.»
»Rukoile kuninkaankin puolesta, Aloyse», lisäsi Gabriel kolkosti.
Ja hän poistui kiireisin askelin.
NELJÄSTOISTA LUKU
Diana de Poitiers
Konnetaabeli de Montmorency oli vielä Diana de Poitiersin luona ja puhui hänelle ärtyneesti, yhtä karkeana ja käskevänä hänen seurassaan kuin hän oli esiintynyt konnetaabelia kohtaan säveänä ja ystävällisenä.
»Niin, olkoon muuten kuinka tahansa, mutta hän on sentään teidän tyttärenne», murisi konnetaabeli, »ja teillä on hänen asioissaan samat oikeudet ja sama valta kuin kuninkaalla. Vaatikaa, että tämä avioliitto toteutetaan!»
»Mutta, ystäväiseni», vastasi Diana, »ajatelkaa, että kun tähän asti olen osoittanut varsin vähän äidillistä hellyyttä, en voi toivoa itselleni riittävää äidinvaltaa enkä myöskään lyödä ennenkuin olen silitellyt. Tiedättehän, että madame d’Angoulème ja minä olemme varsin kylmäkiskoisia keskenämme, ja vaikka hän alussa yrittikin lähennellä, olemme sittenkin tavanneet toisiamme vain harvoin. Hän on sitäpaitsi hankkinut suuren persoonallisen vaikutuksen kuninkaaseen, enkä tosiaankaan tiedä, kumpi meistä kahdesta on tällä haavaa mahtavampi. Se, mitä minulta pyydätte, ystäväni, on siis kovin vaikeata, ellei ihan mahdotonta. Jättäkää sikseen tuo naimahanke, ja korvatkaamme se vielä loistavammalla liitolla. Kuningas on kihlannut Charles de Mayennelle pikku Jeannensa; me saamme häneltä kyllä pojallenne pikku Margaretan.»
»Poikani makaa sängyssä eikä kätkyessä», vastasi konnetaabeli, »ja kuinka voi pikku tyttönen, joka vasta eilisestä asti osaa puhua, auttaa sukuni nousua? Madame de Castrolla sitävastoin on, kuten itse perin osuvasti huomautatte, suuri omakohtainen vaikutus kuninkaaseen, ja sentähden tahdonkin hänet miniäkseni. Totisesti on perin kummallista, että kun kristikunnan ylhäisimmän aatelismiehen nimeä kantava nuori herra suvaitsee naida äpärän, hän kohtaa näin monenlaista vastusta epäsäätyisen avioliiton solmimisessa. Madame, te ette suotta ole valtiaamme rakastajatar, niinkuin minäkään en tyhjänpäiten ole teidän rakastajanne. Madame de Castrosta huolimatta, häntä palvovasta tomppelista välittämättä, itse kuninkaankin uhalla tahdon, että tämä avioliitto tulee toimeen — tahdon kuin tahdonkin.»
»No niin, kuulkaahan, ystäväni», virkkoi Diana de Poitiers säveästi, »minä otan tehdäkseni mahdollisen ja mahdottoman johtaakseni teidät tarkoituksenne perille. Mitä voisin sanoa enempää? Mutta ainakin käytte nyt leppeämmäksi minua kohtaan, niinhän, ettekä enää puhu minulle noin tuimasti, paha mies?»
Ja kaunis herttuatar hipaisi hienoilla ruusunpunaisilla huulillaan vanhan Annen harmaata ja karheaa partaa, hänen salliessaan sen nuristen.
Sillä sellainen oli tämä outo intohimo, jota ei voi selittää muulla tavalla kuin että nuoren ja komean kuninkaan jumaloitu jalkavaimo oli merkillisen turmeluksen takia luonnonvastaisesti ihastunut töykeään ukkoon, jonka karkeus tuotti hänelle vaihtelua Henrikin mielistelystä, ja tunsi suurempaa viehätystä toisen raakamaisesta, komentavasta esiintymisestä kuin toisen imartelusta ja hyväilystä. Eriskummainen naissydämen oikku! Anne de Montmorency ei ollut sukkela eikä henkevä, ja täydellä syyllä häntä pidettiin ahneena ja itarana. Pelkästään ne kamalat rangaistukset, joilla hän oli rääkännyt Bordeauxin kapinallista väestöä, olivat hänelle hankkineet pahaa mainetta. Hän oli kyllä urhoollinen, mutta se oli Ranskassa tavallinen ominaisuus, eikä hän ollut kuitenkaan suuresti menestynyt taisteluissaan tähän asti.
Ravennan ja Marignanon voittotantereilla, joilla hänellä ei vielä ollut päällikkyyttä, häntä ei erikoisesti huomattu muiden joukosta; La Bicoquen luona, hänen ollessaan sveitsiläiskaartin everstinä, hän oli antanut melkein tyyten tuhota rykmenttinsä, ja Pavian luona hän joutui vangiksi. Sen pitemmälle ei hänen sotilaskunniansa ulottunut, ja sittemmin Saint-Laurentin taistelu kruunasi sen kaiken surkeasti. Ilman Henrik II:n suosiota, joka epäilemättä johtui Diana de Poitiersista, hän olisi jäänyt toisarvoiselle sijalle neuvoskunnassa kuten armeijassakin, ja kuitenkin Diana rakasti häntä, lellitteli ja totteli kaikessa, ollen yhtaikaa komean, miehekkään kuninkaan lemmikki ja vanhan sotakarhun orja.
Tällöin naputettiin hiljaa ovelle, ja madame de Valentinoisin kehoituksesta huoneeseen astunut paashi ilmoitti, että varakreivi d’Exmès kiihkeästi pyysi lupaa tulla hetkiseksi herttuattaren puheille mitä vakavimmassa asiassa.
»Se rakastaja itse!» huudahti konnetaabeli. »Mitä kummaa hän voi tahtoa teistä, Diana? Tulisikohan hän ehkä pyytämään teiltä tyttärenne kättä?»
»Päästänkö hänet puheilleni?» kysyi lemmikki nöyrästi.
»Tietysti, tietysti; tämä sattuma saattaa olla meille hyödyksi. Mutta odottakoon vielä tuokion. Pari sanaa, toimiaksemme yhteistuumin.»
Diana de Poitiers antoi määräyksen paashille, joka poistui.
»Kun varakreivi d’Exmès ilmestyy luoksenne, Diana», aloitti jälleen konnetaabeli, »täytyy sen merkitä, että hän on kohdannut joitakin arvaamattomia vaikeuksia, ja tilanne on tietenkin varsin epätoivoinen, koska hän turvautuu näin omituiseen apukeinoon. Kuunnelkaa siis minua tarkasti, ja jos täsmällisesti noudatatte ohjeitani, niin kenties käykin turhaksi teidän ryhtyä uudestaan taivuttelemaan kuningasta, jollaisen menetelmän minäkin myönnän uskalletuksi. Diana, evätkää mitä hyvänsä varakreivi teiltä pyytää. Jos hän kysyy teiltä tietänsä, niin lähettäkää hänet päinvastaiselle suunnalle kuin hänen toivomuksensa viittaavat. Jos hän tahtoo teiltä jotakin myönnytystä, niin vastatkaa kieltävästi, ja myöntäkää, jos hän toivoo kieltävää vastausta. Olkaa häntä kohtaan ylenkatseelleen, korskea, pahansuopa, sanalla sanoen sen Melusina-haltiattaren arvoisa tytär, josta teikäläinen Poitiers-suku kuuluu polveutuvan. Oletteko käsittänyt minut täydellisesti, Diana, ja teettekö, mitä neuvoin?»
»Säntilleen, hyvä konnetaabeli.»
»Sittenpä tuon keikarin vauhti toivoakseni hiukan sotkeutuu. Voi sitä poloista, joka siten syöksyy...» Hän oli sanomaisillaan »naarassuden kitaan», mutta käänsi toiseksi: »... susien kitaan. Jätän hänet huostaanne, Diana, ja tehkää minulle tarkka tili tästä koreasta pyrkyristä. Iltaan asti!»
Montmorency suvaitsi suudella Dianaa otsalle ja poistui. Varakreivi d’Exmès ohjattiin huoneeseen toisesta ovesta.
Gabriel kumarsi mitä kunnioittavimmin Dianalle, joka vastasi perin nenäkkäästi keikauttamalla niskojaan. Mutta Gabriel keräsi voimansa tähän hehkuvan intohimon ja jäisen turhamaisuuden epätasaiseen taisteluun ja aloitti hyvin levollisesti.
»Madame», lausui hän, »tunkeutumiseni teidän puheillenne on epäilemättä kovin rohkeaa ja ajattelematonta. Mutta joskus sattuu elämässä niin vakavia, ylivoimaisia ja merkityksellisiä asianhaaroja, että ne pakottavat ihmiset syrjäyttämään tavallista sovinnaisuutta ja arvelevaisuutta. Minä olen nyt joutunut sellaiseen kohtalokkaaseen käänteeseen, madame. Mies, joka teille puhuu, laskee teidän käsiinne elämänsä, ja se murskautuu, jos annatte sen säälimättömästi pudota.»
Madame de Valentinois ei antanut vähäisintäkään rohkaisun merkkiä. Eteenpäin kumartuneena, nojaten leukaa käteensä ja kyynärpäätä polveensa, hän silmäili Gabrielia tiukasti ja ihmettelevän ikävystyneesti.
»Madame», jatkoi toinen yrittäen torjua tämän väkinäisen äänettömyyden masentavaa vaikutusta, »te tiedätte kaiketi tai kenties ette tiedäkään, että minä rakastan madame de Castroa. Rakastan häntä, madame, syvästi, kiihkeästi, koko sydämestäni.»
— Mitä se minuun kuuluu? — tuntui Diana de Poitiersin ylimielinen hymy vastaavan.
»Puhun teille tästä rakkaudesta, joka täyttää sieluni, madame, saadakseni teille lausutuksi, että minun täytyy ymmärtää, antaa anteeksi, ihaillakin intohimon sokeita sallimuksia ja vääjäämättömiä vaatimuksia. Kaukana siitä, että sitä moittisin, niinkuin sovinnaiset ihmiset, tai erittelisin kuin filosofit, tuomitsisin kuin papit, minä polvistun sen eteen ja palvon sitä Jumalan lähettämänä siunauksena. Sydämen, johon se tunkeutuu, se tekee puhtaammaksi, ylväämmäksi, jumalaisemmaksi, ja eikö sitä ole Jeesus itsekin pyhittänyt sinä päivänä, jolloin hän sanoi Maria Magdalenalle, että tämä oli enimmin siunattu kaikista naisista, koska oli paljon rakastanut?»
Diana de Poitiers muutti asentoa ja ojentautui veltosti lepotuolissaan silmät puoliummessa.
— Mihinkähän tähtää tuolla ja kuinka kauan sitä kestää? ajatteli hän.
»Näette siis, madame», pitkitti Gabriel, »että rakkaus on minulle pyhä, vieläpä kaikkivaltias minun silmissäni. Vaikka madame de Castro yhä olisi puolisoonsa sidottu, niin rakastaisin silti häntä yhtä hehkuvasti, enkä yrittäisi voittaa tätä vastustamatonta tunnetta. Ainoastaan valheellinen rakastuminen voidaan lannistaa, mutta todellista rakkautta ei voi karkoittaa sen paremmin kuin käskeä syntymään. Niinpä tekään, madame, maailman suurimman kuninkaan valittu ja rakastettu, ette silti voi olla täysin suojattu vilpittömän intohimon tartutukselta, ja jollette piisi kyennyt sitä vastustamaan, olisin taipuvainen säälimään ja kadehtimaan teitä, mutta en suinkaan tuomitsemaan.»
Herttuatar de Valentinois pysyi yhä vaiti. Pilkallinen kummastelu oli ainoa tunne, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Gabriel jatkoi yhä lämpimämmin, ikäänkuin pehmentääkseen tuon vaskisen sielun oman sydämensä liekissä.
»Tietysti on hyvin ymmärrettävää, että kuningas ihastuu tenhoavaan kauneuteenne; hänen rakkautensa liikuttaa mieltänne, mutta tahtoessaan siihen vastata kykeneekö sydämenne ehdottomasti näin tekemään? Voi, ei! Mutta kuninkaan rinnalla teidät näkee jokin komea, uljas ja altis aatelismies, rakastuu teihin, ja tämä syrjäisempi, mutta kuitenkin yhtä voimakas intohimo saavuttaa sielunne, johon kuninkaan kiintymys ei ole päässyt tunkeutumaan. Ettekö te myös ole kuningatar, kauneuden kuningatar, niinkuin teitä rakastava hallitsija on mahdin kuningas? Eikö teidän keskenne ole vallalla riippumaton ja vapaa yhdenvertaisuus? Arvonimetkö voittavat puolelleen sydämiä? Kuka voi teitä estää jonakin päivänä, jonakin hetkenä, jalomielisessä hyvässä uskossanne pitämästä alamaista mieluisampana kuin valtiasta? Ainakaan minulla ei olisi niin vähäistä ylevien tunteiden tajua, että katsoisin rikokseksi, jos Diana de Poitiers olisi Henrik II:n rakastamana rakastanut myös kreivi de Montgommerya.»
Diana liikahti äkkiä, kohosi puolittain seisaalleen ja avasi kirkkaat silmänsä suuriksi. Hovissa tiesivät tosiaankin liian harvat henkilöt hänen salaisuutensa, jottei tämä Gabrielin odottamaton huomautus olisi häntä melko lailla hätkähdyttänyt.
»Onko teillä suoranaisia todisteita tuosta rakkaudesta, josta jaarittelette?» kysyi hän äänellä, jossa tuntui levottomuutta.
»Minulla on siitä ainoastaan moraalinen varmuus, madame», vastasi Gabriel, »mutta ainakin se minulla on.»
»Ahaa», äännähti Diana palaten nurjaan nyrpistykseensä. »No niin, siinä tapauksessa minulle on varsin yhdentekevää, jos tunnustankin teille, mikä siinä asiassa on totta. Niin, olen rakastanut kreivi de Montgommerya. Entä sitten?»
Mutta sitten Gabriel ei enää tiennyt mitään tosiasiaa, vaan eteni ainoastaan arvailun hämärässä. Hän jatkoi kuitenkin:
»Olette siis rakastanut Jacques de Montgommerya, madame, ja nyt rohkenen sanoa, että vieläkin rakastatte hänen muistoaan, sillä kun hän on kadonnut ihmisten ilmoilta, on se tapahtunut teidän tähtenne. No niin, hänen nimessään minä tulen vetoamaan suopeuteenne, tekemään teille erään kysymyksen, joka teistä varmaankin tuntuu hyvin julkealta, toistan sen, mutta samalla vakuutan myös, että vastauksenne — jos hyväntahtoisesti vastaatte minulle — herättää sydämessäni ainoastaan kiitollisuutta ja ihailua, sillä siitä vastauksesta riippuu elämäni. Sanon vielä kerran, että jollette kiellä minulta haluamaani selitystä, niin olen tästä lähtien ruumiin ja sielun puolesta teidän palvelijanne, ja maailman varminkin mahti voi joskus tarvita avukseen altista käsivartta ja sydäntä, madame.»
»Jatkakaa, monsieur», kehoitti herttuatar; »antakaa minun jo kuulla tuo kauhea kysymyksenne».
»Minun pitää olla polvillani, kun lausun sen teille, madame», sanoi Gabriel ja menetteli sen mukaan. Sitten hän polvistuneena, sydämensä kovasti jyskyttäessä, puhui väräjävällä äänellä:
»Madame, teidän ja kreivi de Montgommeryn rakkaussuhde kuului vuoteen 1538?»
»Mahdollista», myönsi Diana de Poitiers. »Edelleen?»
»Kreivi de Montgommery katosi tammikuussa 1539, ja madame Diana de Castro syntyi toukokuussa 1539?»
»No?» tiukkasi Diana.
»Niin, madame», pitkitti Gabriel niin hiljaa, että herttuatar tuskin kuuli, »siihen liittyy se salaisuus, jonka paljastamista olen tullut jalkojenne juureen rukoilemaan teiltä, se ratkaiseva salaisuus, josta riippuu kohtaloni ja joka ehdottomasti hautautuu poveeni, jos suvaitsette sen minulle ilmaista. Ristiinnaulitun edessä, jonka näen tuolla päänne yläpuolella, vannon teille, madame, että antaisin riistää henkeni ennenkuin pettäisin luottamuksenne. Ja sitäpaitsi voisitte aina väittää minun valehtelevan; teitä uskottaisiin enemmän kuin minua, enkä pyydä teiltä todisteita, vaan ainoastaan sanaanne. — Madame, madame, oliko Jacques de Montgommery Diana de Castron isä?»
»Kas, kas», vastasi Diana halveksivasti naurahtaen, »sepä on tosiaan uskalias kysymys, ja teillä oli täysi syy käyttää sen valmisteluksi noin laajaa esipuhetta. Rauhoittukaa kuitenkin, hyvä herra, en pahastu teille siitä. Te olitte todellakin herättänyt mielenkiintoani kuin arvoitus, ja kuulkaahan, vieläkin olen utelias. Sillä mitä lopultakaan voi merkitä teille, herra d’Exmès, onko madame d'Angoulème kuninkaan vai kreivin tytär? Kuningasta pidetään hänen isänään; sen täytyy riittää kunnianhimollenne, jos olette kunnianhimoinen. Miksi siis sekoitatte minut tähän asiaan, ja mihin tähtää tuo hyödytön menneisyyden penkominen? Teillä on tietysti jokin syy, mutta sanokaa, mikä se syy on?»
»Minulla on todellakin täysi syy, madame», myönsi Gabriel, »mutta pyydän teidän armoanne olemaan vaatimatta sitä tietoonne».
»Johan nyt jotakin!» sanoi Diana; »itse tahdotte saada selon minun salaisuuksistani, mutta varjelette omianne. Se olisi teille liian edullista kauppaa!»
Gabriel irroitti norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka oli ripustettu Dianan taakse, tammesta veistetyn rukousjakkaran yläpuolelle.
»Iankaikkisen autuutenne kautta, madame», lausui hän, »vannotteko pysyvänne vaiti siitä, mitä nyt teille sanon, ja olevanne millään tavalla käyttämättä sitä minua vastaan?»
»Merkillinen vala!»
»Niin, madame, sillä minä tiedän teidät lämpimäksi ja hartaaksi katolilaiseksi ja uskon teitä, jos vannotte iankaikkisen autuutenne kautta.»
»Entä jos kieltäydyn vannomasta?»
»Silloin minä pysyn vaiti, madame, ja te olette kieltäytynyt pelastamasta minut tuhosta.»
»Tiedättekö, monsieur», vastasi Diana, »että olette ihmeellisesti kiihoittanut naisellista uteliaisuuttani? Niin, tunnustan suoraan, että traagillinen salamyhkäisyytenne vetää minua puoleensa ja houkuttelee. Tosiaankin olette vallannut mielikuvitukseni, enkä olisi aikaisemmin uskonut, että mieltäni voitaisiin jännittää näin suuresti. Huomautan ennakolta, että jos vannon, niin se tapahtuu saadakseni tietää teistä enemmän. Se on siis pelkkää uteliaisuutta, minun on se myönnettävä.»
»Minäkin, madame», sanoi Gabriel, »rukoilen teitä tietämisen hyväksi, mutta minun uteliaisuuteni on kuolemantuomiotaan odottavan jännitystä, katkeraa ja kamalaa uteliaisuutta, kuten näette. Tahdotteko lausua sen valan, jota pyysin?»
»Sanelkaa, niin minä toistan.»
Ja Diana tosiaan kertasi Gabrielin sanat:
»Autuuteni kautta, tässä elämässä ja tulevassa, vannon olevani yhdellekään ihmiselle ilmaisematta sitä salaisuutta, jonka saan teiltä kuulla, ja milloinkaan käyttämättä sitä teidän vahingoksenne ja kaikin tavoin toimivani niin kuin en olisi milloinkaan saanut sitä tietää.»
»Hyvä on, madame», sanoi sitten Gabriel, »ja kiitän teitä tästä ensimmäisestä suosionne osoituksesta. Nyt opitte käsittämään kaikki parista sanasta: Minä olen Gabriel de Montgommery, ja Jacques de Montgommery oli isäni.»
»Teidän isänne!» huudahti Diana ponnahtaen seisomaan ihan pelästyneenä ja tyrmistyneenä.
»Ja siitä seuraa», jatkoi Gabriel, »että jos Diana de Castro on kreivi de Montgommeryn tytär, niin hän, jota rakastan tai luulin rakastavani niin määrättömästi, on sisareni.»
»Ahaa, nyt ymmärrän», sanoi Diana de Poitiers melkein tyyntyen. — Sepä pelastaa konnetaabelin, — ajatteli hän.
»Nyt, madame», pitkitti Gabriel kalpeana, mutta lujana, »tahdotteko ystävällisesti suoda minulle vielä sen armon, että vannotte tämän ristiinnaulitun Kautta kuten äsken, että madame de Castro on kuningas Henrik II:n tytär? Ette vastaa? Voi, miksi ette vastaa, madame?»
»Siksi, etten voi lausua sitä valaa, monsieur.»
»Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Diana on siis isäni lapsi niinkö?» sopersi Gabriel horjuen.
»Sitä en sanonut! Enkä sellaista ikinä myönnä!» huudahti madame de Valentinois. »Diana de Castro on kyllä kuninkaan tytär.»
»Oi, todellako, madame! Kuinka olettekaan hyvä!» ihastui Gabriel. »Mutta suokaa anteeksi, oma etunne saattaa vaatia teitä puhumaan näin. Vannokaa siis, madame, vannokaa se! Lapsenne siunaa teitä siitä, jos vannotte!»
»Minä en vanno», torjui herttuatar. »Miksi minun pitäisi?»
»Mutta, madame», muistutti Gabriel, »vastikään lausuitte samanlaisen valan, pelkästään tyydyttääksenne joutavaa uteliaisuutta, niinkuin itse mainitsitte; ja nyt, kun asia koskee miehen koko elämää, kun voisitte muutamalla sanalla vetää pohjattomasta kuilusta ylös kaksi sielua, te kysytte syytä näihin muutamiin sanoihin!»
»Ainakaan en vanno, olkoon muuten kuinka tahansa», sanoi Diana kylmäkiskoisesti ja päättävästi.
»Ja jos kaiken uhalla menen naimisiin madame de Castron kanssa, madame, ja jos hän on sisareni, niin ettekö usko, että sellainen rikos tulee teidän syyksenne?»
»En», väitti Diana, »koska en ole vannonut».
»Huh, kamalaa, kamalaa!» huudahti Gabriel. »Mutta ajatelkaa sentään, madame: minähän voin kaikille kertoa, että te olette rakastanut kreivi de Montgommerya ja pettänyt kuningasta — että minulla, kreivin pojalla, on siitä varmuus.»
»Jokin moraalinen varmuus, mutta ei todisteita», huomautti häijysti hymyilevä Diana, joka sai takaisin röyhkeän ja kopean ylimielisyytensä. »Minä väittäisin vastaan, monsieur, ja kuten itsekin sanoitte, ei teitä uskottaisi minun kieltäessäni. Ottakaa lisäksi lukuun, että voin sanoa kuninkaalle teidän rohjenneen tyrkyttää minulle häpeämätöntä rakkautta, uhkaillen parjata minua, jollen mukautuisi. Silloin olisitte hukassa, herra Gabriel de Montgommery. Mutta anteeksi», lisäsi hän nousten, »minun on pakko jättää teidät, monsieur. Olette suuresti herättänyt mielenkiintoani, tosiaankin suuresti, ja tarinanne on perin eriskummainen.»
Hän napautti pöytäkellon nastaa, kutsuakseen paashin.
»Voi, tämä on kehnoa!» huudahti Gabriel iskien otsaansa nyrkkinään. »Miksi te olette nainen tai miksi minä olen syntynyt mieheksi? Mutta varokaa kuitenkin, madame! Te ette saa rankaisematta leikitellä sydämelläni ja elämälläni, vaan Jumala kurittaa teitä ja kostaa puolestani, sillä te menettelette kehnosti — sanon sen vieläkin.»
»Siitäkö teistä tuntuu?» härnäsi Diana säestäen sanojaan kuivakiskoisella naurahduksella, joka oli hänelle ominainen.
Paikalle kutsuttu palveluspoika kohotti oviverhoa. Herttuatar nyökkäsi Gabrielille pilkallisesti ja poistui huoneesta.
— Kas vain, — tuumi hän mennessään — konnetaabelillani on totisesti hyvä onni puolellaan. Se rakastaa häntä niinkuin minäkin. Mutta mikä lempo panee meidät rakastamaan häntä?
Gabriel lähti pois heti Dianan jälkeen, raivosta ja tuskasta suunniltaan.
VIIDESTOISTA LUKU
Katarina Medici
Mutta Gabrielilla oli väkevä ja urhea sydän, täynnä päättäväisyyttä ja vakavuutta. Ensi tyrmistyksen jälkeen hän ravisti itsensä irti apeudesta, nosti päänsä taas pystyyn ja ilmoittautui kuningattaren puheille.
Katarina Medici oli tosiaan saattanut kuulla puhuttavan tuosta puolisonsa ja kreivi de Montgommeryn kilpakosinnan salaperäisestä murhenäytelmästä; kukaties hän itse oli esittänyt siinä jotakin osaa. Hän oli siihen aikaan ollut tuskin kahtakymmentä vuotta vanhempi. Eikö nuoren ja kauniin naisen ollut laiminlyönnistä mustasukkaisena täytynyt hellittämättömän valppaasti tarkkailla kaikkia kilpailijattarensa tekoja ja hairahduksia? Gabriel otti huomioon, että kuningattaren muistot voisivat valaista sitä hämärää tietä, jota hän eteni vain hapuillen, samalla kuin hän kuitenkin sekä rakastajana että poikana, onnensa kuten kostonsakin tähden, kaikin mokomin tahtoi nähdä selvästi.
Katarinan suomasta vastaanotosta ilmeni se erikoinen suopeus, jota hän kaikissa tilaisuuksissa osoitti varakreivi d’Exmèsiä kohtaan.
»Tekö siinä, uljas turnajaisvoittaja?» virkkoi hän. »Mikä onnellinen sattuma tuottaa minulle näin mieluisan vierailun? Kovin harvoin te käytte tapaamassa meitä, herra d’Exmès, vieläpä luullakseni vasta ensi kertaa pyysitte varsinaista puheillepääsyä. Ottakaa kuitenkin huomioon, että olette aina tervetullut luoksemme.»
»Madame», vastasi Gabriel, »en tiedä, kuinka kiittäisin teitä suuresta hyväntahtoisuudestanne, ja olkaa varma, että alttiuttani...»
»Jättäkäämme sikseen alttiutenne», keskeytti kuningatar, »ja sen sijaan katsokaamme, mikä teillä nyt on asiana. Voinko auttaa teitä jossakin?»
»Kyllä, madame, luulen teidän voivan.»
»Sitä parempi, herra d’Exmès», lausui Katarina mitä rohkaisevimmin hymyillen, »ja jos vallassani on myöntää, mitä aiotte pyytää, niin lupaan suostumukseni jo ennakolta. Se on kenties hieman arveluttava sitoumus, mutta te ette tietenkään käytä sitä väärin, komea ritarini.»
»Jumala varjelkoon, madame, sellainen ei ole aikomukseni.»
»Puhukaa siis», kehoitti kuningatar huokaisten.
»Rohkenin tulla kuulustamaan teiltä erästä tietoa, madame, en sen enempää. Mutta minulle tämä pikku seikka merkitsee kaikkea. Niinpä suokaa anteeksi, että johdatan mieleenne muistoja, joiden täytyy olla teidän majesteetillenne tuskallisia. Tiedustukseni koskee erästä tapausta vuodelta 1539.»
»Oh, minä olin silloin kovin nuori, melkein lapsi», huomautti kuningatar.
»Mutta hyvin kaunis ja varmasti suuren rakkauden arvoinen», vakuutti Gabriel.
»Jotkut puhuivat siihen suuntaan toisinaan», myönsi kuningatar mielissään keskustelun saamasta käänteestä.
»Ja kuitenkin», jatkoi Gabriel, »toinen nainen rohkeni jo polkea sitä oikeutta, joka teillä oli Jumalan antamana lahjana, syntyperänne ja kauneutenne nojalla, eikä tämä nainen tyytynyt jonkinlaisella taikuudella ja lumouksella kääntämään teistä liiallisessa nuoruudessaan vähemmän selvänäköisen puolison silmiä ja sydäntä, vaan myös petti sitä, joka petti teitä, ja rakasti kreivi de Montgommerya. Mutta oikeutetun ylenkatseenne vallassa olette kenties unohtanut tuon kaiken, madame?»
»En suinkaan», selitti kuningatar, »vaan mainitsemanne selkkaus kaikkine lisäjuonineen on vielä vereksessä muistissani. Niin, hän rakasti kreivi de Montgommerya ja sitten nähdessään intohimonsa paljastuneen väitti raukkamaisesti, että hänen taholtaan se oli ollut vain teeskentelyä perintöprinssin sydämen koettelemiseksi. Kun sitten Montgommery katosi — mahdollisesti juuri hänen toimestaan! — ei hän surrut eikä itkenyt rakastajansa kohtaloa, vaan näyttäytyi hilpeänä ja nauravana seuraavan päivän tanssiaisissa. Niin, aina muistan ne ensimmäiset vehkeet, joiden avulla tuo nainen jäyti nuorta kuninkaallisuuttani, sillä ne tuottivat minulle silloin paljon surua, niin että vietin yöt ja päivät kyynelissä. Mutta sitten on ylpeyteni herännyt minulle avuksi. Olen aina täyttänyt velvollisuuteni ja enemmänkin: olen vakaasti hankkinut arvokkaalla käytökselläni itselleni kunnioitusta puolisona, äitinä ja kuningattarena; olen antanut kuninkaalle ja Ranskalle seitsemän lasta. Mutta nykyään rakastan miestäni vain levollisella kiintymyksellä, ystävänä ja poikieni isänä, enkä enää tunnusta hänellä olevan oikeutta vaatia minulta hellempää tunnetta. Olen elänyt yhteistä hyvää varten kyllin kauan; enkö saisi nyt hiukan elää itseänikin varten? Enkö ole kyllin kalliisti ostanut onnellisuuttani? Jos minulle tarjoisi rakkauttaan joku nuori ja kiihkeä sydän, niin olisiko rikollista minun olla sitä torjumatta, Gabriel?»
Katarinan katseet täydensivät hänen sanojaan. Mutta Gabrielin mieli oli kiinni muussa. Kohta kun kuningatar oli lakannut puhumasta hänen isästään, hän ei ollut enää kuunnellut, vaan oli vajonnut mietteisiin. Tällainen haaveilu ei ollut epämieluista Katarinalle, joka selitti sen haluamallaan tavalla. Mutta pian Gabriel keskeytti hiljaisuuden.
»Pyydän vielä viimeistä selitystä, madame, ja kaikkein vakavinta», lausui hän. »Olette kovin ystävällinen minua kohtaan, ja ennakolta pidinkin varmana, että teidän luoksenne tulemalla saavuttaisin tärkeän päämääräni. Olette puhunut kiintymyksestä; luottakaa ehdottomasti minun alttiuteeni, madame. Mutta, taivaan tähden, älkää jättäkö apuanne keskeneräiseksi! Koska tietoonne silloin tuli yksityiskohtia tuosta traagillisesta vaiheesta kreivi de Montgommeryn elämässä, niin tiedättekö, onko aikanaan epäilty, että muutamia kuukausia kreivin katoamisen jälkeen syntynyt madame de Castro kenties ei olekaan kuninkaan tytär? Eikö panettelu, suorastaan parjaus, ole esittänyt siinä suhteessa epäluuloja ja väittänyt, että Dianan isä oli herra de Montgommery?»
Katarina Medici silmäili Gabrielia tuokion ajan ääneti, ikäänkuin selvittääkseen itselleen, mikä syy tai tunne oli pakottanut noin utelemaan. Hän luuli sen keksineensä ja myhäili.
»Olen tosiaan huomannut», lausui hän, »että te olette mielihyvin katsellut madame de Castroa ja että ahkerasti seurustelette hänen kanssaan. Nyt käsitän vaikuttimenne. Ennenkuin menette siinä kohden pitemmälle, haluatte ilmeisesti varmistautua — eikö niin? — ettei kohtalo vie teitä väärälle tolalle ja että todellakin osoitatte lämpimiä tunteitanne kuninkaan tyttärelle? Ette tahdo, että mentyänne naimisiin Henrikin laillistetun tyttären kanssa huomaisitte jonakin päivänä, jonkin arvaamattomasti paljastuneen asianhaaran perusteella, että olette saanut puolisoksenne kreivi de Montgommeryn aviottoman tyttären. Sanalla sanoen, te olette kunnianhimoinen, herra d’Exmès. Älkää väittäkö vastaan, minä pidän teitä siitä vain suuremmassa arvossa, ja sitäpaitsi tämä voi edistää niitä aikeita, joita minulla on teidän hyväksenne, sen sijaan että se olisi niille haitallista. Te olette siis kunnianhimoinen, niinhän?»
»Mutta madame...»sopersi Gabriel; »kenties sitäkin...»
»Hyvä on, huomaan päässeeni selville salaisuudestanne, uljas ritarini», jatkoi kuningatar. »No niin, tahdotteko uskoa ystävätärtänne? Juuri suunnitelmienne hyväksi luopukaa ajattelemasta ihailemaanne Dianaa. Jättäkää sikseen tämä nukkekasvoinen vesa. En totta puhuen tiedä, kumman tytär hän on, kuninkaanko vai kreivin, ja jälkimmäinen oletus saattaa hyvinkin olla oikea; mutta vaikka hän olisikin kuninkaasta syntynyt, ei siinä ole se puoliso ja tuki, jota te tarvitsette. Madame d’Angoulème on luonnostaan heikko ja pehmeä, pelkkää tunnetta, suloakin, sen voin myöntää, mutta vailla voimaa, tarmoa, rohkeutta. Hän on kyllä osannut voittaa puolelleen kuninkaan suosiollisuuden, mutta ei pysty käyttämään sitä hyväkseen. Te tarvitsette ylevien unelmienne toteuttamiseen, Gabriel, miehekästä ja väkevää sydäntä, joka auttaa niinkuin rakastaakin teitä, joka palvelee teitä ja saa teiltä palvelusta ja samalla kertaa täyttää sekä sielunne että elämänne. Ja sellaisen sydämen olette löytänyt tietämättänne, varakreivi d’Exmès.»
Nuori mies katseli häntä peräti kummastuneena. Kuningatar lisäsi innostuksen vallassa:
»Kuulkaa: kuningatarten ylhäisen aseman täytyy vapauttaa heidät noudattamasta arkisia sovinnaisuuksia, ja jos korkealla seisten tahdomme, että jonkin alamaisen kiintymys saavuttaa meidät, tarvitsee meidän lähestyä sitä ja ojentaa sille suopea kätemme. Gabriel, te olette kaunis, urhea tulinen ja ylväs! Ensimmäisestä hetkestä asti, jolloin teidät näin, minussa heräsi teitä kohtaan ennenkokematon tunne, ja — olenko erehtynyt? — sananne ja katseenne ja myös tämänpäiväinen käyntinne, joka kenties on vain näppärä veruke, kaikki on pannut minut olettamaan, etten ole teissä kohdannut kiittämättömyyttä.»
»Madame...!» äännähti Gabriel, jonka hämmästys oli vaihtunut kauhuksi.
»Niin, te olette järkkynyt ja yllättynyt, sen huomaan», puheli Katarina mitä viehkeimmin myhäillen. »Mutta ettehän arvostele ankarasti tätä välttämätöntä avomielisyyttäni? Toistan, että kuninkaallisuuden täytyy tuottaa naiselle anteeksiantoa. Te olette ujoileva, vaikka kunnianhimoinen, herra d’Exmès, ja jos jokin arkailu tai epäily, joka ei sovellu yhteen arvoni kanssa, olisi pidättänyt minua, niin minulta olisi ehkä mennyt hukkaan hyvin kallisarvoisena pitämäni kiintymys; mieluummin olen senvuoksi puhunut ensimmäisenä. No niin, malttakaa mielenne! Vai olenko minä niin kauhea?»
»Oi, olette», jupisi Gabriel kalpeana vavisten.
Mutta kuningatar, joka kuuli hänen soperruksensa, käsitti sen väärin.
»Kuinka se olisi mahdollista?» sanoi hän teeskennellen epäilyä, »kun en vielä liene niin myllertänyt ajatuksianne, että unohtaisitte oman etunne, ja siitähän ovat jonkinlaisena todisteena äskeiset utelunne, jotka koskivat madame d’Angoulèmea. Mutta olkaa huoleti, sillä minä en tahdo, kuten jo viittasin, teidän alentamistanne, vaan nousuanne, Gabriel. Tähän asti olen vetäytynyt syrjään, toiselle sijalle, mutta tietäkää, että jo pian loistan ensimmäisellä. Madame Diana de Poitiers ei ole enää siinä iässä, että voisi pitkälti säilyttää kauneutensa ja mahtinsa. Tuon naisen vaikutusvallan heikentyessä alkaa minun mahtikauteni, ja minä vakuutan osaavani hallita, Gabriel! Siitä ovat minulle vakuutena ne vallanhalun vaistot, joita itsessäni tunnen, ja se on Medici-suvun veressäkin. Kuningas saa havaita, ettei hänellä ole nokkelampaa, taitavampaa ja kokeneempaa neuvonantajaa kuin minä, ja sitten, Gabriel, mitä korkeuksia saakaan tavoitella mies, joka on liittänyt kohtalonsa omaani jo silloin, kun vielä olin vähäpätöisessä asemassa, ja rakastanut minussa naista eikä vain kuningatarta? Eikö kuningaskunnan valtiatar kunnollisesti palkitsisi sille, joka on omistanut elämänsä Katarinalle? Eikö siitä miehestä koituisi hänen apulaisensa, hänen oikea kätensä, haamukuninkaan alainen todellinen kuningas? Eikö hänellä olisi hallussaan Ranskan kaikki arvoasemat ja mahtisijat? Kaunis unelma, eikö olekin, Gabriel? No niin, Gabriel, tahdotteko olla se mies?»
Hän ojensi varakreiville urheasti kätensä.
Gabriel painui toisen polvensa varaan ja suuteli tätä valkoista ja siroa kättä... Mutta hänen luonteensa oli liian eheä ja vilpitön, jotta hän olisi ruvennut verukkeilla ja valheilla esittämään teeskenneltyä intohimoa. Hän oli liian rehellinen ja päättäväinen epäröimään kumman valitsisi, petoksenko vai vaaran, ja kohottaen jalopiirteiset kasvonsa hän vastasi:
»Madame, se nöyrä aatelismies, joka on jalkojenne juuressa, rukoilee teitä pitämään häntä palvelijoistanne kunnioittavimpana ja alamaisistanne alttiimpana, mutta...»
»Mutta», keskeytti Katarina hymyillen, »mitä teiltä odotan, se ei ole noin kunnioittavia vakuutuksia, uljas ritarini».
»Enkä kuitenkaan, madame», jatkoi Gabriel, »voi teille puhuessani käyttää sydämellisempiä ja hellempiä sanoja, sillä — suokaa anteeksi! — se, jota olen rakastanut ennenkuin teitä tunsinkaan, on tosiaankin madame Diana de Castro, eikä mikään muu rakkaus, ei kuningatartakaan kohtaan, voisi enää saada pysyvää sijaa sydämessäni, joka on kokonaan täyttynyt toisen naisen kuvasta.»
»Ah!» huudahti Katarina, posket värittöminä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina.
Gabriel painoi päänsä alas, mutta odotti vapisematta sitä suuttumuksen ja ylenkatseen myrskyä, joka tietenkin oli puhkeamassa häntä vastaan. Eikä sellaista purkausta tarvinnutkaan odottaa paria minuuttia kauemmin:
»Tiedättekö, herra d’Exmès», sanoi Katarina Medici työläästi halliten ääntänsä ja kiukkuaan, »tiedättekö, että olette minun silmissäni rohkea, ellen sano julkea! Kuka teille puhui rakkaudesta, monsieur? Mistä olette saanut päähänne, että teidän kainoa hyveellisyyttänne tahdottiin koetella? Teillä näkyy olevan ansiokkuudestanne kovin turhamainen ja häpeämätön käsitys, tohtiaksenne uskoa sellaista ja noin huimapäisesti tulkitaksenne hyväntahtoisuutta, joka on vain hairahtunut kohdistumaan ansiottomaan suuntaan. Te olette pahasti loukannut naista ja kuningatarta, monsieur!»
»Voi, madame», yritti Gabriel, »uskokaa, että harras kunnioitukseni...»
»Riittää!» keskeytti Katarina; »sanon teille, että olette häväissyt minua ja että tulittekin minua loukkaamaan! Minkätähden olette täällä? Mikä vaikutin teidät toi? Mitä minuun kuuluu teidän rakkautenne ja madame de Castro tai mikään teidän asianne? Tulitte muka kuulostamaan minulta tietoja! Naurettava veruke! Tahdoitte tehdä Ranskan kuningattaresta intohimonne palvelukseen urkkijan! Se on järjetöntä, sanon teille, ja lisään vielä; se on kuohuttavaa!»
»Ei, madame», vastasi Gabriel ryhdikkäänä ja ylpeänä, »teille ei ole ollut häpäisevää kohdata rehellinen mies, joka on mieluummin loukannut kuin pettänyt teitä».
»Vaietkaa, hyvä herra!» vaati Katarina; »käsken teidän olla vaiti ja poistua. Pitäkää itseänne onnellisena, kun en vielä katso hyväksi paljastaa kuninkaalle röyhkeätä loukkaustanne, mutta älkää enää milloinkaan ilmestykö eteeni ja pitäkää tästä lähtien Katarina Mediciä leppymättömänä vihollisenanne. Niin, minä kyllä löydän teidät jälleen, olkaa siitä varma, herra d'Exmès! Mutta tällä kertaa — lähtekää!»
Gabriel kumarsi ja poistui lausumatta sanaakaan.
— Jaha, — ajatteli hän ollessaan yksin, — niinpä tuli yksi vihamielisyys lisää! Mutta mitä sillä olisi väliä, jos vain olisin saanut kuulla jotakin isästäni ja Dianasta! Kuninkaan lemmikki ja kuninkaan puoliso vihollisina! Kohtalo tahtoo kenties valmistella minua kuninkaankin viholliseksi. Nyt Dianan luo, määrähetki on tullut, ja suokoon Jumala, etten lähde vielä murheellisempana ja toivottomampana sen luota, joka minua rakastaa, kuin niiden puheilta, jotka vihaavat minua!
KUUDESTOISTA LUKU
Rakastaja vai veli?
Kun Jacinthe opasti Gabrielin siihen Louvren huoneeseen, jonka Diana de Castro oli kuninkaan laillistettuna tyttärenä saanut haltuunsa, juoksi tämä puhtaassa ja siveässä innostuksessaan vastaanottamaan hänet lainkaan peittelemättä iloaan, eikä olisi vetänyt pois otsaansakaan hänen suudelmaltaan, mutta tulija tyytyi vain puristamaan kättä.
»Tässä siis vihdoinkin olet, Gabriel!» riemuitsi hän. »Kuinka maltittomasti odotinkaan sinua, ystäväni! Enhän ole nyt viimeaikoina tiennyt, mihin saisin purkaa sitä ylenpalttista onnellisuutta, jota tunnen sielussani. Puhun itsekseni, nauran ypöyksinäni, olen suunniltani! Mutta nyt sinä olet täällä, Gabriel, ja me voimme ainakin vähän aikaa olla onnellisia yhdessä! — No, mikä sinun onkaan, ystäväni? Sinulla on kylmäkiskoinen ilme, totinen ja melkein alakuloinen. Noilla pingoittuneilla kasvonpiirteilläkö ja tuollaisella pidättyväisyydellä osoitat minulle rakkauttasi ja Jumalalle ja isälleni kiitollisuuttasi?»
»Isällesi?... Niin, puhukaamme isästäsi, Diana. Mitä tähän vakavuuteen tulee, joka sinua hämmästyttää, niin tapanani on vastaanottaa hyvä onni näin totisen näköisenä, sillä ensimmältä epäilen sen lahjoja, koska en tähän asti ole sellaisiin tottunut, vaan olen joutunut kokemaan, että se kovin usein kätkee suosionsa naamion alle surua.»
»Enpä ole tiennyt sinua noin filosofiseksi tai huono-onniseksi», vastasi nuori neito puolittain huvittuneena ja puolittain nyreänä. »Mutta kuulehan, sanoit tahtovasi puhua kuninkaasta; se on parempaa: kuinka hyvä ja jalomielinen hän onkaan ollut, Gabriel!»
»Niin, Diana, hän rakastaa sinua suuresti, eikö niin?»
»Määrättömän hellästi ja sydämellisesti, Gabriel.»
— Epäilemättä, — tuumi varakreivi d'Exmès, — sillä hän voi kyllä uskoa, että Diana on hänen tyttärensä! »Muuan asia ihmetyttää minua sittenkin», jatkoi hän ääneen. »Kun kuningas varmasti on jo alunpitäen tuntenut sydämessään tätä rakkautta, niin kuinka hän on kyennyt olemaan kaksitoista vuotta sinua näkemättä ja tuntematta, jättäen sinut Vimoutiersin syrjäisiin pikku oloihin? Etkö ole häneltä koskaan kysynyt näin kummallisen laiminlyönnin syytä, Diana? Tuollaista unohdusta, tiedätkö, on vaikea sovittaa yhteen suosiollisuuden kanssa, jota hän sinulle nykyään osoittaa.»
»Oh», huomautti Diana, »hänestä ei tämä unohdus johtunut, isä-parasta!»
»Mutta kenestä sitten?»
»Kenestäkö? Tietenkin madame Diana de Poitiersista — en tiedä, pitäisikö minun sanoa häntä äidikseni.»
»Ja minkätähden sitten hän tyytyi noin hylkäämään sinut, Diana? Eikö hänen olisi pitänyt kuninkaan silmissä iloita ja ylpeillä syntymästäsi, joka antoi hänelle lisätakeen kuninkaan rakkauden säilymisestä? Mitä hänellä oli pelättävää? Hänen puolisonsa oli kuollut... ja hänen isänsä...»
»Se kaikki on totta, Gabriel», selitti Diana, »ja minun kävisi vaikeaksi jopa mahdottomaksi, perustella sinulle sitä omituista ylpeyttä, joka on saanut toimeen, ettei madame de Valentinois ole vieläkään suostunut julkisesti tunnustamaan minua lapsekseen.
‒ Etkö siis tiedä, rakkaani, että hän ensiksikin taivutti kuninkaan salaamaan syntymäni, että hän sitten kutsui minut takaisin hoviin ainoastaan isäni suostuttelun ja melkein käskynkin pakottamana ja ettei hän ole edes sallinut mainita nimeänsä laillistamistani koskevassa asiakirjassa? En valita sitä, Gabriel, koska en olisi ilman tuota eriskummaista kopeutta tullut tuntemaan sinua etkä sinä rakastamaan minua. Mutta silti olen joskus pahoitellen ajatellut sitä vastenmielisyyden kaltaista sävyä, jota äitini ilmaisee sekä minua että kaikkia asioitani kohtaan.»
— Tuollainen vastenmielisyys voisi olla pelkkää katumuksen karvautta, — ajatteli Gabriel kauhistuen, — hän oli horjahtanut pettämään kuningasta, eikä se voinut tapahtua ilman epäröintiä ja pelkoa...
»Mutta mitä sinulla nyt on mielessäsi, rakas Gabriel?» aloitti Diana jälleen; »ja miksi teet minulle tällaisia kysymyksiä».
»Muuten vain; sydämeni on käynyt rauhattomaksi erään epäluulon takia. Älä välitä siitä, Diana! Mutta joka tapauksessa, vaikka äitisi näyttää olevan sinua kohtaan vieroksuva ja melkein vihamielinen, niin isäsi, Diana, isäsi korvaa tämän kylmäkiskoisuuden hellyydellä. Ja sinä puolestasi tunnet tietenkin arkuutta ja väkinäisyyttä madame de Valentinoisin lähellä, mutta kuninkaan seurassa sydämesi saa avautua, eikö niin, ja tuntea hänessä oikean isän?»
»Oi, tietysti!» vakuutti Diana; »ja heti ensimmäisenä päivänä, jolloin hänet näin ja hän puheli minulle niin lempeästi, tunsin kiintymystä häneen. Enkä ole minkään itsekkään aikomuksen takia häntä kohtaan niin huomaavainen ja sydämellinen, vaan siihen ohjaa minut vaisto. Vaikkei hän olisikaan kuningas tai jollei hän olisi hyväntekijä ja suojelijani, niin rakastaisin häntä yhtä paljon, sillä hän on isäni!»
»Sellaisesta asiasta ihminen ei voi erehtyä!» huudahti Gabriel ihastuksen vallassa. »Rakas Dianani, kultaseni, se on oikein ja ilahduttaa minua, että niin rakastat isääsi ja hänen seurassaan tunnet kiitollisuutta ja hellyyttä. Tämä tyttärellinen kiintymys on sinulle kunniaksi, Diana.»
»Ja minulle tuottaa myös iloa se, että ymmärrät ja hyväksyt sen, rakas ystäväni», sanoi Diana. »Mutta puhuttuamme isästäni, hänen ja minun välisistäni hellistä suhteista ja velvollisuuksistamme häntä kohtaan, Gabriel, eikö jo sopisi hiukan jutella meistä itsestämmekin ja rakkaudestamme? Mitä arvelet siitä? Eihän voi sille mitään, että ihmisessä on itsekkyyttäkin», lisäsi nuori neito niin herttaisen viattomasti kuin hänelle oli ominaista. »Sitäpaitsi, jos kuningas olisi tässä, niin hän moittisi minua siitä, etten lainkaan ajattelisi itseäni ja meitä, ja tiedätkö, Gabriel, mitä hän vielä äsken toisti minulle: 'Rakas lapsi, ole onnellinen! Onnellisuutesi, kuuletko, tekee minut onnelliseksi.' Niinpä, hyvä herra, kun näin olemme maksaneet kiitollisuudenvelkamme, älkäämme liiaksi unohtako itseämme.»
»Juuri niin», vastasi Gabriel miettivästi; »se on oikein. Antautukaamme nyt täydesti sen tunteen valtaan, joka liittää meidät toisiimme koko elämän ajaksi. Katsokaamme sydämiimme, mitä niissä liikkuu. Kertokaamme toisillemme sielumme sisällys.»
»Mainiota», virkkoi Diana; »siitä tulee ihanaa!»
»Niin, ihanaa», toisti Gabriel kaihoisasti. »Ja kuulehan, kerro sinä ensin, Diana, mitä sinä tunnet minua kohtaan. Etkö rakasta minua vähemmän kuin isääsi?»
»Voi sinua kateellista!» nuhteli Diana. »Tiedä kerrankin, että rakastan sinua toisella tavalla. Sitä ei vain ole helppo selittää sinulle! Kuninkaan ollessa saapuvilla pysyn tyynenä, eikä sydämeni syki nopeammin kuin muulloin, mutta sinut nähdessäni, oi, koko olemukseeni leviää kummallinen kiihtymys, joka vaivaa minua, mutta samalla tenhoaa. Isälleni voin kaikkienkin kuullen lausua hymyileviä ja helliä sanoja, joita kielelleni sattuu; mutta minusta tuntuu, etten kenenkään läsnäollessa rohkenisi koskaan sanoa sinulle edes 'Gabriel', en silloinkaan, kun olen tullut vaimoksesi. Lyhyesti sanoen, niin rauhallista kuin on isäni seurassa tuntemani ilo, niin suurta levottomuutta ja melkein tuskaakin minulle tuottaa sinun läsnäolosi onni, ja tämä tuska on kuitenkin hurmaavampi kuin tuo rauhallisuus.»
»Älä sano mitään lisää!» torjui Gabriel hurjana. »Niin, todellakin sinä rakastat minua, mutta se pelottaa!... Toisaalta kuitenkin rohkaisee, sillä varmaankaan Jumala ei olisi istuttanut sydämeesi tätä rakkautta, jos sinun olisi väärin minua näin intohimoisesti rakastaa!»
»Mitä sinä oikein tarkoitat, Gabriel?» kysyi Diana hämmästyneenä. »Miksi sinut saattaa noin suunniltasi tämä tunnustukseni, jonka lausumiseen sinulle olen täydesti oikeutettu, koska sinusta tulee aviopuolisoni? Mitä vaaraa voisi rakkaudessani piillä?»
»Ei mitään, rakas Diana, ei mitään. Älä välitä siitä, mitä tulin sanoneeksi. Ilo päihdyttää minut niin, puhdas ilo! Näin ääretön onni huumaa minut riemulla. Kuitenkaan et ole aina rakastanut minua noin rauhattomasti! ja sellaista tuskaa tuntien. Kävellessämme kahden kesken Vimoutiersin varjoisilla kujilla tunsit minua kohtaan ainoastaan ystävyyttä... veljellistä ystävyyttä.»
»Silloin olin vain lapsi», huomautti Diana. »En ollut kuuden vuoden yksinäisyydessä kaivannut sinua, haaveksinut sinusta: rakkauteni ei ollut varttunut sielussani, niinkuin ruumiini kasvoi; en ollut kahta kuukautta elänyt hoviseurassa, jossa vallattomien puheiden ja tapojen turmelus oli saattanut minut yhä voimakkaammin hellimään sitä ajatusta, että meitä yhdisti toisiimme puhdas, pyhä rakkaus.»
»Totta, ihan totta, Diana», myönsi Gabriel.
»Ja nyt sinä, rakkaani», jatkoi Diana, »kerro sinä vuorostasi, kuinka altista ja hehkuvaa rakkautta sinulla on sydämessäsi minua kohtaan. Avaa minulle sielusi, niinkuin minä olen sinulle paljastanut tunteeni. Jos sanani ovat sinua miellyttäneet, niin salli minun kuulla äänesi tulkitsevan, kuinka paljon ja millä tavalla sinä rakastat minua.»
»Voi, minä en sitä osaa», esteli Gabriel; »en voi sitä lausua sinulle! Älä kysele minulta syytä äläkä pakota minua kyselemään itseltäni, sillä se on liian kamalaa!»
»Mutta Gabriel», huudahti Diana säikähtyneenä, »omat sanasihan ovat kamalia; etkö tajua sitä? Mitä! Etkö tahdo minulle edes sanoa, että rakastat minua?»
»Rakastanko sinua, Diana! Hän kysyy minulta, rakastanko! Kyllä, minä rakastan sinua kuin järjetön, ehkä niinkuin rikollinen.»
»Kuin rikollinen!» kertasi madame de Castro ymmällä ja kauhuissaan. »Mitä rikosta meidän rakkaudessamme voisi olla? Emmekö ole vapaita kumpikin? Eikö isäni näytä olevan suostuvainen liittoomme? Varmasti Jumala ja enkelit iloitsevat tällaisesta rakkaudesta!»
»Varjele, Herra, häntä pilkkaamasta pyhää!» huudahti Gabriel itsekseen, »niinkuin minä kenties äsken herjasin puhuessani Aloyselle!»
»Mikä ihme nyt on tullut?» tiedusti Diana jälleen. »Rakkaani, oletko sairas? Mistä voikaan johtua tuollaista eriskummaista pelkoa sinulle, joka tavallisesti olet niin luja? Enhän minäkään pelkää sinun seurassasi; tiedän olevan! sinun luonasi turvassa niinkuin isänikin lähellä. Katsohan, palauttaakseni sinut luonnolliseen tilaan, elämään, onneen, puristan itseäni rintaasi vasten säikkymättä, oi, rakas valittuni! Arastelematta painan otsani huulillesi.»
Hän lähestyi nuorta miestä myhäilevänä ja viehkeänä, kirkastuneet kasvot koholla ja suloinen katse siveää hyväilyä anovana.
Mutta kauhistuen Gabriel työnsi hänet takaisin. »Ei, mene pois!» huusi hän. »Jätä minut, pakene!»
»Voi, hyvä Jumala!» valitti Diana, ja hänen käsivartensa valahtivat sivuille, »hyvä Jumala! Hän torjuu minut, hän ei rakasta minua!»
»Rakastan liiaksikin», sanoi Gabriel.
»Jos rakastaisit, niin tuottaisivatko tarjoamani hyväilyt sinulle kauhua?»
»Ovatko ne minulle siis tosiaankin kammottavia?» jupisi Gabriel itsekseen. »Vaistoniko niitä torjuu eikä järkeni? Ah, tule, Diana, jotta saan katsella sinua, jotta tiedän ja tunnen! Niin, salli minun tosiaan painaa huuleni otsallesi, ainakin suudella sinua veljen lailla, niinkuin sulhaselle kuitenkin on sallittu.»
Hän veti Dianan sydäntään vasten ja painoi pitkällisen suudelman hänen hiuksilleen.
»Erehdystä se vain oli», sanoi hän tämän suloisen kosketuksen hurmaamana; »sinulle ei puhu vereni ääni, vaan varmasti sykkii sydämessäni oikea rakkaus. Nyt tunnen sen selvästi. Mikä onni ja autuus!»
»Mitä kummaa sinä puhut, rakkaani?» oudosteli Diana. »Mutta kun sanot rakastavasi minua, on siinä sentään kaikki, mitä tahdoin kuulla ja tietää.»
»Niin, minä rakastan sinua, ihana enkeli, halun, intohimon mielettömyyden täyttämänä. Rakastan sinua, ja sydämesi sykinnän tunteminen näin omaani vasten on taivas... Tai sitten se on helvetti!» huudahti äkkiä Gabriel irroittautuen Dianan syleilystä. »Pois, pois, anna minun paeta, sillä niinä olen kirottu!»
Ja hän syöksyi suinpäin ulos huoneesta, jättäen Dianan mykäksi kauhusta ja kivettyneeksi epätoivosta.
Eikä onneton varakreivi enää tiennyt, minne piti mennä tai mitä oli tehtävä. Hän laskeutui koneellisesti portaita alas, hoippuen ja ikäänkuin huumaantuneena. Nuo kolme julmaa koettelemusta olivat liikaa hänen järjelleen. Kun hän oli ehtinyt Louvren päägalleriaan, silloin hänen silmänsä menivät väkisinkin kiinni, hänen raajansa notkuivat, ja hän lyyhistyi polvilleen seinää vasten jupisten:
»Arvosinhan, että enkelit panisivat minut kärsimään vielä pahemmin kuin kaksi paholaista.»
Ja hän meni tainnoksiin. Pian tuli yö, eikä ketään liikkunut galleriassa.
Hän tointui vasta tuntiessaan pienen käden sivelevän otsaansa ja kuullessaan lempeän äänen puhuvan. Hän avasi silmänsä. Pikku perintöprinsessa Maria Stuart seisoi hänen edessään, palava soihtu kädessä.
»Onneksi siinä on toinen enkeli», mutisi Gabriel.
»Tekö siinä makaatte, herra d’Exmès?» päivitteli Maria. »Voi, kuinka pelotittekaan minua! Luulin, että siinä lojui ruumis. Mikä teitä vaivaa? Olette kovin kalpea. Tunnetteko vointinne jo paremmaksi? Kutsun apua, jos tahdotte.»
»Turhaa, madame», esteli Gabriel yrittäen nousta. »Äänenne on palauttanut minut elämään.»
»Odottakaa, minä autan teitä», lausui Maria Stuart. »Nuori miesparka, totisesti olette nyt heikkona! Kaiketi pyörryitte? Huomasin teidät ohimennessäni, eikä minulla ollut kyllin voimaa huutaakseni. Sitten ennätti harkinta rauhoittaa mieltäni, astuin lähemmäksi, mutta rohkeutta se vaati aika lailla! Laskin käteni otsallenne, joka oli ihan kylmä. Kutsuin teitä nimeltä, sitten tulitte tajuihinne. Alkaako vointinne jo parantua?»
»Kyllä, madame, ja tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne! Nyt muistan: hirveä tuska puristi äkkiä ohimoltani Kuin rautapihdeillä; polvet pettivät allani, ja minä tuuperruin nurin tätä seinäverhoa vasten. Mutta mistä sellainen puuska johtui? Ah, niin, muistan jo senkin, muistan kaikki. Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, muistan liian hyvin!»
»Teitä on kohdannut jokin suuri murhe, eikö niin?» kysyi Maria. »Varmaankin, sillä kärsimyksenne pelkkä muisto on loiventanut teidät vielä valjummaksi kuin äsken olitte. Nojatkaa käsivarteeni, sillä minä olen voimakas. Kutsun apua ja toimitan jonkun saattamaan teidät asuntoonne.»
»Kiitän teitä, madame», lausui Gabriel kooten kaiken tarmonsa ja päättäväisyytensä. »Tunnen jaksavani sentään vielä lähteä kotiin omin neuvoin. Katsokaahan, kävelen jo ilman apua ja oikein varmoin askelin. Kuitenkin kiitän teitä yhtä hartaasti ja aina muistelen teidän vilpitöntä ja liikuttavaa suopeuttanne, madame. Te olette kohtaloni tuskallisessa käännekohdassa ilmestynyt minulle lohduttavana enkelinä. Ainoastaan kuolema, madame, voi sen häivyttää muististani ja sydämestäni.»
»Voi, hyväinen aika, olenhan toiminut vain ihan luonnollisesti, herra d’Exmès. Sen olisin tehnyt kenelle hyvänsä kärsivälle olennolle, ja sitä suuremmalla syyllä teille, jonka tiedän enoni de Guisen hartaaksi ystäväksi. Älkää kiitelkö minua niin vähästä.»
»Se vähä merkitsi kaikkea epätoivoisessa tilassani, joka oli minut näännyttänyt, madame. Ette tahdo, että teitä kiitellään, mutta minä tahdon muistaa. Hyvästi, madame, minä kyllä muistan.»
»Hyvästi, herra d'Exmès, ja hoitakaa itseänne hyvin ja koettakaa tyyntyä.»
Prinsessa ojensi kätensä, jota Gabriel suuteli kunnioittavasti. Sitten hän poistui toiselle taholle ja varakreivi toiselle.
Louvren seinien ulkopuolelle päästyään hän suuntasi askeleensa joen rannalle ja saapui Rue de Jardinsille noin puolen tunnin kuluttua. Hänellä ei ollut aivoissaan ainoatakaan selvää ajatusta, mutta hänen koko sielunsa täytti suuri kärsimys.
Aloyse odotti häntä huolissaan.
»Kuinka kävi?» kysyi hän.
Gabriel rimpuili sumentumista vastaan, mikä uudestaan pyrki peittämään hänen näköään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän vastasi työläästi:
»En tiedä mitään, Aloyse! Kaikki oli mykkää, sanatonta — nuo naiset ja sydämeni. En tiedä muuta kuin että otsani on kylmä ja kuitenkin minua polttaa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»
»Rohkeutta, monseigneur!» kehoitti Aloyse.
»Sitä ei ole minulta puuttunut», vastasi Gabriel, »mutta armahtakoon minua Jumala — minä olen kuolemaisillani!»
Ja hän kaatui jälleen pitkin pituuttaan lattialle, mutta tällä kertaa hän ei tullut tajuihinsa.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Horoskooppi
»Potilas jää kyllä eloon, rouva Aloyse. Vaara on ollut hyvin suuri, ja toipuminen vie paljon aikaa. Kaikki nämä suoneniskut ovat kamalasti heikentäneet nuorta miesparkaa, mutta henkiin hän jää, siitä ei ole epäilystäkään. Muutoin kiittäkää Jumalaa siitä, että ruumiillinen uupumus on lieventänyt hänen sieluunsa osunutta iskua, sillä sellaisia vammoja emme pysty parantamaan, ja hänen vammansa olisi voinut olla kuolettava, eikä sitä ole vieläkään täysin torjuttu.»
Se lääkäri, joka näin puhui, oli kookas mies; hänellä oli leveä, kupera otsa ja silmät syvällä, läpitunkevat. Ihmiset nimittivät häntä mestari Nostredameksi: itse hän käytti nimimuotoa Nostradamus. Hän ei näyttänyt viittäkymmentä vuotta vanhemmalta.
»Mutta laupias taivas, katsokaa häntä sentään, herra tohtori», pyysi rouva Aloyse. »Tuossa hän on virunut kesäkuun seitsemännen päivän illasta saakka; ja nyt on jo heinäkuun toinen, eikä hän ole koko aikana hiiskunut sanaakaan, arvatenkaan nähnyt tai tuntenut minua, vaan tuossa hän on maannut kuin kuollut! Jos koskee hänen käteensä, ei hän edes huomaa sitä!»
»Sitä parempi, vakuutan vieläkin, rouva Aloyse. Pääsköön hän mahdollisimman myöhään tajuamaan ja muistamaan onnettomuutensa; jos hän, kuten toivon, voi pysyä vielä kuukauden tässä horrostilassa, ympäristöään ymmärtämättä ja mitään ajattelematta, niin hän parantuu varmasti.»
»Siis parantuu!» kertasi Aloyse kohottaen silmänsä taivasta kohti kuin kiittääkseen Jumalaa.
»Siitä ei ole mitään epäilystä, jollei satu uusiintumista, ja sen saatte ilmoittaa tuolle sievälle palvelijattarelle, joka tulee kahdesti päivässä kuulustamaan tietoja; sillä tässähän piilee potilaan ja jonkin ylhäisen naisen lemmenjuttu, eikö niin? Sellainen on tosiaan perin viehättävää, mutta toisinaan kohtalokasta.»
»Voi, tällä kertaa se on käynyt kohtalokkaaksi, siinä olette oikeassa, mestari Nostredame», myönsi Aloyse huokaisten.
»Jumala siis suokoon hänen selvitä intohimostaan kuten sairaudestaankin, rouva Aloyse, mikäli sairaudella ja intohimolla ei aina ole samaa syytä ja samaa seurausta. Mutta minä vastaisin ainoastaan toisesta enkä toisesta.»
Nostradamus avasi pehmeän ja ilmeisesti hervottoman käden, jota piteli, ja tarkasteli miettivästi ja huolellisesti kämmentä. Vieläpä hän venytti nahkaa etu- ja keskisormesta näyttäen työläästi tavoittelevan jotakin muistoa.
»Kummallista», mutisi hän puoliääneen, ikäänkuin itsekseen. »Monta kertaa olen tutkiskellut tätä kättä, ja aina minusta on tuntunut siltä kuin olisin sitä tarkastanut jo aikoja sitten. Mutta mitkä juonteet olivat silloin erityisesti herättäneet huomiotani? Mensaalipiirto on suotuisan pitkä; keskiviiru on epämääräinen, mutta elämänlinja oivallinen. Muu on vain tavallista. Tämän nuoren miehen vallitsevana ominaisuutena on ilmeisesti luja tahto, jäykkä, vääjäämätön kuin varman käden sinkauttama vasama. Se ei ole ennen herättänyt minussa kummastusta; sitäpaitsi muisteluni on kovin sekavaa, niin että sen täytyy johtua hyvin monen vuoden takaa. Eikö herranne ole vasta viidenkolmatta vuoden ikäinen?»
»Neljäkolmatta täyttänyt, herra tohtori.»
»Hän on siis syntynyt 1533... Tiedättekö, minä päivänä, rouva Aloyse?»
»Toukokuun kuudentena.»
»Mutta varmaankaan ette tiedä, aamullako vai illalla?»
»Anteeksi, olinhan hänen äitinsä luona auttamassa synnytystä. Monseigneur Gabriel on syntynyt täsmälleen puoli seitsemän aamulla.»
Nostradamus kirjoitti sen muistiin.
»Katsonpa, millainen oli asema taivaalla sinä päivänä ja sillä hetkellä», huomautti hän. »Mutta jos varakreivi d’Exmès olisi kaksikymmentä vuotta vanhempi, niin vannoisin pidelleeni hänen kättänsä jo tätä ennen. Mutta vähät siitä! Tässä ei nyt toimi taikuri, joksi ihmiset minua joskus sanovat, vaan lääkäri, ja siinä ominaisuudessa nyt vastaan potilaan toipumisesta, niinkuin jo sanoin, rouva Aloyse.»
»Anteeksi, herra tohtori», virkkoi Aloyse alakuloisesti, »te sanoitte vastaavanne taudista, mutta olevanne voimaton intohimoa vastaan.»
»Kukistamaanko intohimoa? Mutta tällä kertaa», muistutti Nostradamus hymyillen, »kaiketi tuon pikku kamarineidon pistäytyminen täällä kahdesti päivässä osoittaa, ettei varakreivin intohimo ole ihan toivoton.»
»Päinvastoin, herra tohtori, päinvastoin!» huudahti pelästystä ilmaisevalla äänellä Aloyse.
»Joutavia, rouva Aloyse! Rikas, urhea, nuori ja komea mies ei tällaisena aikana joudu kauan kärsimään naisten epäsuosiosta; enintään sattuu hänelle joskus, että hänen tarvitsee vähän odottaa lopullista voittoa.»
»Olettakaa kuitenkin, ettei niin ole nyt asian laita, herra tohtori. Olettakaa, ettei monseigneur elämään ja järkiinsä palatessaan voi elpyneellä ajatuskyvyllään todeta mitään muuta kuin että hän on ehdottomasti menettänyt rakastamansa naisen. Mitä silloin tapahtuu?»
»Oh, toivokaamme, että luulonne on kaikkea perää vailla rouva Aloyse; sillä sellainen kuvitelma on kamala. Niin ylenpalttinen murhe vaikuttaisi heikoissa aivoissa liiankin arveluttavasti. Mikäli ihmisestä voi päätellä kasvonpiirteiden ja silmien perusteella, ei isäntänne ole luonteeltaan pintapuolinen, ja tässä kohden hänen ponteva ja voimakas tahtonsa olisi vain lisävaara: mahdotonta vastaan ponnistellen se voisi lopulta lannistuessaan viedä häneltä hengen!»
»Armias Jeesus, hoidokkini kuolisi!» valitti Aloyse.
»Ainakin olisi se vaara, että aivotulehdus uusiintuisi», selitti Nostradamus. »Mutta miksi täytyisi käydä niin? Onhan aina tarjolla jokin keino saada toivon kimallus välkähtämään hänen silmissään. Hän tarttuisi kiinni etäisimpäänkin ja epävarmimpaan mahdollisuuteen ja pelastuisi.»
»No, siinä tapauksessa hän pelastuu», päätti Aloyse synkästi. »Minä joudun kyllä rikkomaan valani, mutta hänet pelastetaan. Kiitän teitä, mestari Nostredame.»
Kului viikko, ja ellei Gabriel vielä kyennyt ajattelemaan, näytti hän ainakin yrittävän sitä. Vielä harhailevat ja ilmeettömät silmät tähystelivät kysyvinä kasvoja ja esineitä. Sitten hän alkoi avustaa liikkeitä, joilla tahdottiin muuttaa hänen asentoaan, kohota yksinään istualle, ottaa vastaan Nostradamuksen tarjoamia rohtoja.
Aloyse odotteli uupumatta, seisten hänen vuoteensa pääpuolessa.
Toisen viikon lopulla Gabriel pystyi puhumaan. Hänen mielensä sekasorrossa ei vielä syntynyt täydellistä käsitystä; hän lausui vain irrallisia ja katkonaisia sanoja, jotka kuitenkin koskivat hänen menneen elämänsä tapauksia. Lääkärin ollessa saapuvilla Aloyse alkoi pelätä hänen saattavan kavaltaa jonkin salaisuutensa.
Hän ei erehtynytkään tässä huolestuksessaan; eräänä päivänä Gabriel kuumehorroksessa huudahti Nostradamuksen kuullen:
»Ne luulevat, että minä olen pelkkä varakreivi d’Exmès. Ei, ei, varokaa! Minähän olen kreivi de Montgommery.»
»Kreivi de Montgommery!» toisti Nostradamus, jolle johtui mieleen eräs muisto.
»Hiljaa!» varoitti Aloyse painaen sormen huulilleen.
Mutta Nostradamus poistui ennenkuin Gabriel oli lausunut mitään lisää, ja kun lääkäri seuraavina päivinä ei lainkaan viitannut potilaan tekemään paljastukseen, pelkäsi Aloyse, että tähän asiaan palaaminen vain kohdistaisi huomiota johonkin sellaiseen, minkä salaaminen saattoi olla hänen herralleen tärkeätä. Niinpä tuo tapaus näytti joutuneen kummaltakin unohduksiin.
Sillä välin Gabriel toipui jatkuvasti. Hän tunsi Aloysen ja Martin Guerren; hän pyysi, mitä tarvitsi; hän puhui surullisen sävyisästi, mikä pani uskomaan, että hän oli vihdoinkin täydesti järjissään.
Eräänä aamuna, sinä päivänä, jolloin hän nousi ensimmäisen kerran jalkeille, hän virkkoi Aloyselle:
»Hoitajatar, entä sota?»
»Mikä sota, monseigneur?»
»No, Espanjaa ja Englantia vastaan...»
»Voi, monseigneur, siitä kuuluu surkeita viestejä. Kerrotaan, että espanjalaiset ovat saaneet lisävoimikseen kaksitoistatuhatta englantilaista ja marssineet Picardieen. Koko rajalla taistellaan.»
»Sitä parempi!» huomautti Gabriel.
Aloyse päätteli, että tämä vastaus oli vielä hourion häivettä. Mutta seuraavana päivänä Gabriel sanoi hänelle aivan levollisesti:
»En sattunut eilen tiedustamaan sinulta, onko herra de Guise palannut Italiasta.»
»Hän on matkalla, monseigneur», vastasi Aloyse hämmästyneenä.
»Hyvä! Mikä kuukauden päivä nyt on, hoitajatar?»
»Tiistai, elokuun neljäs, monseigneur.»
»Tulen siis seitsemäntenä maanneeksi kaksi kuukautta tällä tautivuoteella», jatkoi Gabriel.
»Oi, monseigneur muistaa jo niin tarkasti!» huudahti Aloyse vapisten.
»Niin, muistan, Aloyse, kyllä muistan; mutta», jatkoi hän kaihoisasti, »jollen itse ole mitään unohtanut, niin minusta tuntuu, että minut unohdetaan. Eikö kukaan ole käynyt tiedustamassa vointiani, Aloyse?»
»On kyllä, monseigneur», vastasi järkkyneellä äänellä Aloyse, joka jännittyneenä tarkkaili nuoren herransa kasvoilla sanojensa vaikutusta, »onpa täällä käyty. Jokin kamarineito, Jacinthe nimeltään, tuli kahdesti päivässä kuulustamaan, kuinka jaksatte. Mutta kahteen viikkoon, siitä saakka kun paranemisenne kävi ilmeiseksi, en ole häntä enää nähnyt.»
»Hän ei siis enää tule! Tiedätkö syyn siihen, hoitajatar?»
»Tiedän, monseigneur. Hänen valtiattarensa on, mikäli Jacinthe viime kerralla kertoi, saanut kuninkaalta luvan vetäytyä luostariin, ainakin sodan loppuun asti.»
»Vai niin!» virkkoi Gabriel vienosti ja murheisesti hymyillen.
Ja samalla kun kyynel, ensimmäinen kahteen kuukauteen, verkalleen vieri hänen poskeaan pitkin, hän lisäsi:
»Rakas Diana!»
»Ah, monseigneur!» huudahti Aloyse ilon hurmiossa; »monseigneur on lausunut sen nimen noin rauhallisesti, ilman mitään järkytystä! Mestari Nostredame on erehtynyt. Monseigneur on pelastettu! Monseigneur jää eloon, eikä minun tarvitse rikkoa valaani.»
Hoitajatar-rukka oli suunniltaan riemusta, kuten näkyy; mutta onneksi Gabriel ei käsittänyt hänen viime sanojaan. Hän jatkoi, huulillaan katkera hymy:
»Niin, olen kyllä pelastettu, enkä kuitenkaan, hyvä Aloyse, jää elämään.»
»Kuinka niin, monseigneur?» sopersi Aloyse hätääntyen.
»Ruumis on tehnyt urhoollista vastarintaa», selitti Gabriel, »mutta sielu, Aloyse, sielu — luuletko, ettei se ole saanut kuolettavaa vammaa? Kaiketi toinnun tästä pitkällisestä taudista, siitähän tuntuu, ja sallin parantua itseni, kuten näet. Mutta onneksi nyt taistellaan rajalla, minä olen kaartin kapteeni, ja paikkani on rintamalla. Heti kun pystyn nousemaan ratsaille, lähden sinne, missä velvollisuuteni vaatii minua olemaan. Ja ensimmäisessä tappelussa, johon joudun, Aloyse, pidän huolta siitä, ettei minun tarvitse sieltä elävänä palata.»
»Te siis surmautatte itsenne! Pyhä Neitsyt! Ja miksi, monseigneur, miksi?»
»Miksikö? Siksi, että madame de Poitiers kieltäytyi puhumasta, Aloyse; siksi, että Diana on kenties sisareni ja minä rakastan Dianaa; siksi, että kuningas on kenties murhauttanut isäni enkä minä varmuutta vailla voi rangaista kuningasta. Mutta kun en voi kostaa isäni puolesta enkä naida sisartani, en enää lainkaan tiedä, mitä tehtävää minulla olisi tässä maailmassa. Sentähden tahdon sen jättää.»
»Ei, monseigneur, te ette jätä sitä», lausui silloin kumealla äänellä Aloyse totisena ja synkkänä. »Te ette jätä sitä, sillä juuri teillä on paljon tehtävää, vieläpä kamala urakka, sen vakuutan... Mutta siitä puhun teille vasta silloin, kun olette toipunut täydesti ja mestari Nostredame vakuuttaa minulle teidän olevan kylliksi voimissanne minua kuuntelemaan.»
Se päivä tuli seuraavan viikon tiistaina. Gabriel oli jo kolmena päivänä liikkunut ulkosalla valmistellen varuksiaan ja lähtöään, ja Nostradamus oli ilmoittanut vielä sen päivän kuluessa tulevansa katsomaan toipilasta, mutta viimeisen kerran.
Ollessaan kahden kesken Gabrielin kanssa Aloyse virkkoi:
»Monseigneur, oletteko harkinnut mainitsemaanne äärimmäistä päätöstä ja pysyttekö siinä vielä?»
»Pysyn kyllä», vakuutti Gabriel.
»Tahdotte siis surmauttaa itsenne?»
»Niin teen.»
»Ja kuolemaa etsitte siitä syystä, ettei teillä ole tiedossanne mitään keinoa, saadaksenne selville, onko madame de Castro sisarenne vai ei?»
»Se on syynä.»
»Mitä kuitenkin olin kerran sanonut teille, monseigneur, johtaakseni teidät tuon kamalan salaisuuden jäljille? Muistatteko?»
»Hyvinkin! Että ainoastaan Jumala toisessa maailmassa ja kaksi henkilöä tässä olivat päässeet sen salaisuuden perille. Nämä kaksi ihmistä olivat Diana de Poitiers ja kreivi de Montgommery, isäni. Olen rukoillut, vannonut, uhkaillut madame de Valentinoisia, mutta poistuin hänen luotansa vielä epävarmempana ja toivottomampana kuin koskaan.»
»Mutta silloisessa keskustelussamme lisäsitte, monseigneur», huomautti Aloyse, »että vaikka pitäisi astua isänne hautaan kiristämään häneltä tämä salaisuus, niin vaalenematta laskeutuisitte sinne».
»Mutta en edes tiedä, missä se hauta on», muistutti Gabriel.
»En minäkään, mutta sitä on etsittävä, monseigneur.»
»Ja vaikka sen löytäisinkin», huudahti Gabriel, »tekisikö Jumala minulle ihmeen? Kuolleet eivät puhu, Aloyse.»
»Eivät kuolleet puhu, mutta elävät kyllä.»
»Laupias taivas, mitä oikein tarkoitat?» kysyi Gabriel kalveten.
»Ettei teidän sovi sanoa, niinkuin houriessa sanoitte, olevanne kreivi de Montgommery, monseigneur, vaan ainoastaan varakreivi de Montgommery, koska isänne varmaankin vielä elää.»
»Armias luoja, tiedätkö sinä, että isäni on elossa?»
»En tiedä sitä, monseigneur, mutta luulen ja toivon niin, sillä hän oli luonnostaan voimakas ja miehuullinen kuten tekin, samaten lujatahtoinen kaikkea kärsimystä ja onnettomuutta vastaan. Ja jos hän elää, niin hän ei suinkaan madame Dianan lailla epää teiltä salaisuuden selvitystä, josta onnenne riippuu!»
»Mutta mistä löytäisin hänet? Keneltä tiedustaisin? Puhu, Aloyse, taivaan nimessä, puhu!»
»Se on hirveä tarina, monseigneur, ja juuri isänne antaman määräyksen takia vannoin miehelleni, etten sitä koskaan ilmaisisi, sillä kerran tietäessänne sen te heittäydytte kamaliin vaaroihin, monseigneur, julistatte sodan vihollisille, jotka ovat teitä satakertaisesti voimakkaampia. Mutta epätoivoisinkin vaara on sentään parempi kuin varma kuolema. Te olitte päättänyt kuolla, ja minä tiedän, että te ette horjuisi päätöksessänne. Mieluummin lopultakin luovutan teidät sen huimapäisen taistelun uhkaaviin mahdollisuuksiin, jonka alkamista teille isänne pelkäsi. Ainakin kuolemanne on tässä tapauksessa vähemmän varma ja edes viivästyy jonkin verran. Aion siis kertoa teille kaikki, monseigneur, ja Jumala kenties antaa minulle anteeksi valani rikkomisen.»
»Kyllä, varmasti, hyvä Aloyse... Isäni, isäni elossa... Puhu joutuin!»
Mutta samassa joku koputti hiljaa ovelle, ja Nostradamus ilmestyi esille.
»Kah, kah, herra d’Exmès», virkkoi hän Gabrielille, »kuinka pirteänä ja vilkkaana tapaankaan teidät! Hyvä on; toisenlaiselta näytitte kuukausi takaperin. Olettepa nähtävästi täysin kunnossa lähtemään taisteluretkelle.»
»Taisteluretkelle todellakin», sanoi Gabriel säkenöivin silmin, luoden Aloyseen merkitsevän katseen.
»Huomaan siis, ettei lääkärillä ole täällä enää mitään tehtävää», jatkoi Nostradamus.
»Ei mitään, paitsi että vastaanotatte kiitokseni, tohtori, ja edes jotakin hyvitystä palveluksestanne, sillä erityisissä tapauksissa ei hengen pelastusta voi palkita riittävästi.»
Ja puristaen lääkärin kättä Gabriel pisti siihen käärön kultarahoja.
»Kiitoksia, herra varakreivi d’Exmès», lausui Nostradamus. »Mutta sallikaa minunkin antaa teille lahja, jolla luulen olevan arvoa.»
»Mikä se vielä on, tohtori?»
»Tiedättehän, monseigneur», puhui Nostradamus, »että puuhinani ei ole ollut ainoastaan ihmisten tautien tutkiminen. Olen tahtonut nähdä etäämmälle ja korkeammalle. Mieleni on tehnyt saada selvyyttä heidän kohtaloistaan; sellainen tehtävä on täynnä epäilyksiä ja varjoja, mutta valon puuttuessa lienen toisinaan nähnyt pilkahduksia. Olen varma siitä, että Jumala on kahdesti ennakolta kirjoittanut kunkin ihmisen kohtalon kaavan pääpiirteet: hänen taivaallisen kotinsa tähtiin, joita kohti hän niin usein nostaa silmänsä, ja hänen kätensä viivoihin sekavaksi taikakirjaksi, jota hän aina kantaa mukanaan, mutta ei kykene edes tavailemaan, jollei ole saanut mitä perusteellisinta oppia sillä alalla. Epälukuiset päivät ja yöt olen käyttänyt tunkeutuakseni noihin kahteen tieteeseen, jotka ovat pohjattomat kuin danaidein tynnyri, monseigneur — kheiromanteiaan ja astrologiaan. Olen nostattanut eteeni kaikki tulevaisuuden vuodet, ja tuhannen vuoden kuluttua sen ajan ihmiset kenties toisinaan hämmästelevät ennustuksiani.
— Kuitenkin tiedän, että totuus vain välähtelee salamoina, sillä vaikka toisinaan näen, niin useimmin valitettavasti olen epävarma. Mutta sen olen kokenut, että minulle ajoittain sattuu selkeyden hetkiä, jotka suorastaan säikyttävät minua, monseigneur. Tuollaisena liiankin harvinaisena tuokiona näin viisikolmatta vuotta takaperin Frans-kuninkaan hovissa palvelevan aatelismiehen kohtalon selvästi kirjoitettuna tähtiin, jotka olivat olleet vallitsevassa asennossa hänen syntymähetkellään, ja hänen kätensä piirtojen verhoon. Tuo ihmeellinen, eriskummainen, vaarallinen kohtalo herätti huomiota. Mutta arvatkaa ihmetykseni, kun teidän kämmenessänne ja syntymähetkenne tähdissä luulin erottavani samankaltaisen horoskoopin kuin se oli, joka oli aikaisemmin minua niin suuresti hämmästyttänyt. Tosin en voinut erottaa sitä niin selvästi kuin ensimmäistä, ja viidenkolmatta vuoden väliaika oli tuottanut hämminkiä muistiini. Niin, monseigneur, taannoin te kuumeen vallassa lausuitte erään nimen; kuulin vain sen nimen, mutta se veti puoleensa huomioni. Se oli kreivi de Montgommeryn nimi.»
»Kreivi de Montgommery?» huudahti Gabriel vavahtaen.
»Toistan vielä, monseigneur, että kuulin vain sen nimen, ja vähät muusta välitinkään, sillä siinä tuli mainituksi se mies, jonka kohtalo oli minulle ilmestynyt kirkkaasti kuin keskellä päivää. Riensin asuntooni, pengoin vanhoja papereitani ja löysin jälleen kreivi de Montgommeryn horoskoopin. Mutta tässä on eräs kummallinen kohta, monseigneur, jollaista minulle ei ole vielä koskaan sattunut niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, jotka olen tätä liedettäni opiskellut. Tarkoitan sitä, että teillä täytyy olla salaperäistä yhteyttä ja ihmeellistä heimolaisuutta kreivi de Montgommeryn kanssa, ja Jumala, joka käsittääkseni ei ole koskaan kahdelle ihmiselle antanut kahta samanlaista kohtaloa, on epäilemättä teille kahdelle varannut samat elämän vaiheet. Minun oli mahdotonta erehtyä siitä, että kädenpiirrot ja tähtiasennot olivat teillä molemmilla samat. En kuitenkaan tahdo sanoa, ettei teidän kahden elämäntarinoissa voisi sattua jopa suuria eroavaisuuksia, mutta molempien horoskooppien vallitsevat piirteet ovat yhtäläiset. Olen ammoin menettänyt näkyvistäni kreivi de Montgommeryn, mutta ennätin kuulla, että yksi ennustuksistani jo oli hänen osaltaan toteutunut. Hän satutti hehkuvalla kekäleellä Frans-kuningasta päähän. Onko muukin viitoitettu taival hänen kohtalossaan täyttynyt, sitä en tiedä; voin ainoastaan vakuuttaa, että sama onnettomuus ja sama väkivaltainen kuolema, jotka häntä uhkasivat, ovat teidänkin uhkananne.»
»Onko se mahdollista?» ihmetteli Gabriel.
»Katsokaa tätä, monseigneur», vastasi Nostradamus ojentaen varakreiville kokoonkäärityn pergamentin. »Tässä on horoskooppi, jonka aikanaan kirjoitin kreivi de Montgommerylle. Enkä tänään kirjoittaisi toisenlaista teille.»
»Antakaa tänne, tohtori, antakaa», sanoi Gabriel. »Tämä lahja on todellakin verrattoman kallisarvoinen, ettekä voisi uskoa, kuinka paljon se minulle merkitsee.»
»Vielä sana, herra d’Exmès», jatkoi Nostradamus, »viimeinen sana teidän ollaksenne varuillanne, vaikka Jumala on valtias eikä hänen tarkoituksiaan hevin voi väistää. Henrik II:n syntymähetken tähtiasento ennusti, että hän kuolee kaksintaistelussa.»
»Mutta», kysyi Gabriel, »mitä yhteyttä sillä...?»
»Lukiessanne tuon pergamentin ymmärrätte minua, monseigneur. Nyt minun on vain hyvästeltävä teitä ja toivotettava, että se turma, jonka Jumala on tiellenne pannut, olisi ainakin teidän puoleltanne tahaton.»
Ja kumarreltuaan Gabrielille, joka vielä kerran puristi hänen kättään ja saattoi häntä kynnykselle asti, Nostradamus poistui.
Palattuaan Aloysen luo Gabriel kieritti auki pergamentin, ja varmistautuen siitä, ettei kukaan voinut häntä häiritä tai vakoilla, hän luki ääneen:
Asetakissa hän kuten lemmessäkin
keralla kuninkaan
kilpailee, ja vaikk' olis' ystäväkin,
voittavi kuninkaan;
hän tahtoen tahi karttaen kohtaa
tiellänsä kuninkaan —
häntä rakastaa, hänet surmaan johtaa
puoliso kuninkaan.»Hyvä on!» huudahti Gabriel säteilevänä ja katse voitonriemuisena. »Nyt, rakas Aloyse, voit minulle kertoa, kuinka kuningas Henrik II on elävältä haudannut isäni, kreivi de Montgommery.»
»Kuningas Henrik II!» hämmästyi Aloyse; »kuinka tiedätte, monseigneur...?»
»Arvaan! Mutta sinä voit paljastaa minulle rikoksen, koska Jumala on minulle jo toimittanut tiedoksi koston.»
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Keimailijatar ahtaalla
Täydentämällä aikakauden muistelmista ja kronikoista Aloysen kertomusta, joka perustui siihen, mitä hänen miehensä Perrot Travigny, kreivi de Montgommeryn tallimestari ja uskottu, oli hänelle selostanut isänsä elämän tapahtumista, saamme seuraavassa esitetyksi Jacques de Montgommeryn synkän tarinan. Hänen poikansa tunsi siitä yleiset ja julkisuuteen tulleet piirteet, mutta sen kolkko päätekohta oli hänelle, kuten kaikillekin, tietymätön.
Jacques de Montgommerry, Lorgesin herra, oli kaikkien esi-isiensä lailla ollut reipas ja rohkea, ja Frans I:n sotaisena hallituskautena hänet oli aina nähty etummaisten joukossa siellä, missä taisteltiin. Hän ylenikin jo varhain jalkaväen everstiksi.
Hänen lukuisiin urotöihinsä liittyy kuitenkin ikävä tapaus, johon Nostradamus oli viitannut.
Se sattui vuonna 1521, jolloin kreivi de Montgommery oli täyttänyt vasta kaksikymmentä vuotta ja arvoltaan vain kapteeni. Talvi oli ankara, ja nuoret miehet, nuori kuningas Frans I etunenässä, olivat ruvenneet huvittelemaan lumipallosilla. Tämä siihen aikaan hyvin suosittu urheilu ei ollut ihan vaaratonta. He jakautuivat kahdeksi puolueeksi, joista toinen puolusti lumilinnaa ja toinen ahdisti sitä lumipalloilla. Kreivi d'Enghien, Cérisolesin herra, sai surmansa sellaisessa kilvoittelussa. Vähältä piti, ettei Jacques de Montgommery niinikään tuottanut kuninkaalle arveluttavaa vammaa. Taistelun päätyttyä piti näet lämmitellä. Rovio oli päässyt sammumaan, ja kaikki nuo nuoret hupsut tahtoivat joukolla rientää sitä sytyttämään. Täyttä vauhtia juosten Jacques kiidätti ensimmäisenä hehkuvaa kekälettä pihdeillä, mutta hänen vastaansa osui Frans-kuningas, joka ei ehtinyt varjella itseään, vaan sai palavasta halosta rajun survaisun otsaansa. Onneksi siitä tuli vain ruhjevamma, mutta varsin vakava sentään, ja sen jättämä rumentava arpi saattoi muotiin pitkän parran ja lyhyet hiukset, kun kuningas otti ne käytäntöön.
Kreivi de Montgommery saattoi epälukuisilla uljuuden näytteillä tuon onnettoman tapaturman unohtumaan; kuningas ei kantanut hänelle siitä kaunaa, vaan antoi hänen sekä hovissa että armeijassa kohota ensimmäisille arvosijoille. Vuonna 1530 Jacques meni naimisiin Claudine de Boissièren kanssa. Se oli pelkästään sovinnaisuusliitto, mutta kuitenkin hän kauan suri vaimoaan, joka kuoli vuonna 1533, kohta Gabrielin syntymän jälkeen. Muuten kreivi oli perusluonteeltaan kaihomielinen, kuten yleensä ne, jotka ovat määrätyt johonkin synkkään kohtaloon. Leskeksi ja yksinäiseksi jäätyään hän sai mielenhuojennusta vain taistelukentiltä, heittäytyen vaaroihin pelkästään ikävystymisen takia. Mutta kun tämän sotaan ja toimintaan tottuneen miehen täytyi Nizzan aselevon solmimisen jälkeen 1538 sopeutua hovin oloihin ja käyskennellä Tournellesin tai Louvren gallerioissa paraatimiekka kupeellaan, oli hän vähällä menehtyä kyllästykseen.
Hänet pelasti siitä ja sitten tuhosi kiihkeä intohimo.
Kuninkaallinen Kirke tempasi lumoukseensa tämän vantteran ja suoraluonteisen miehen, joka oli kuin suuri lapsi. Hänet tenhosi Diana de Poitiers.
Kreivi kierteli kolme kuukautta hänen ympärillään, jurona ja totisena, kertaakaan puhuttelematta häntä, mutta katse ilmaisi kaikki, ja Dianan oli helppo oivaltaa, että tuon uljaan soturin sielu oli hänen vallassaan. Hän talletti muistinsa sopukkaan tämän intohimon, koska sitä saattoi tarpeen tullessa käyttää hyväkseen.
Sellainen tilaisuus tulikin. Frans alkoi laiminlyödä kaunista rakastajatartaan ollessaan kiintynyt rouva d'Etampesiin, joka tosin oli vähemmän kaunis, mutta jolla oli se suuri etu, että hänellä oli muuta viehätystä.
Kun hylkäämisen oireet kävivät räikeiksi, puhutteli Diana ensimmäisen kerran eläissään Jacques de Montgommerya. Se tapahtui juhlassa, jonka kuningas oli järjestänyt uudelle suosikille Tournellesissa.
»Herra de Montgommery!» virkkoi Diana kutsuen kreiviä.
»Tämä lähestyi tuntien sydämensä paisuvan ja tervehti kömpelösti.
»Kuinka alakuloinen olettekaan, herra de Montgommery!» jatkoi Diana.
»Aivan kuollakseni, madame.»
»Ja miksi niin, taivaan nimessä?»
»Madame, sentähden, että tahtoisin surmauttaa itseni.»
»Jonkun puolesta kaiketi?»
»Jonkun puolesta se olisi hyvin suloista, mutta kelpaisi totisesti ihan tyhjänpäitenkin.»
»Sehän on hirveätä raskasmielisyyttä», säälitteli Diana; »ja mistä sellainen sielunsairaus johtuu?»
»Ah, voisinko sen sanoa, madame?»
»Minäpä tiedän, herra de Montgommery. Te olette rakastunut minuun.»
Jacques kalpeni yllättyneenä; sitten kooten lujempaa päättäväisyyttä kuin hän varmaankaan olisi tarvinnut syöksyessään yksinään vihollispataljoonan keskeen hän vastasi käreällä ja vapisevalla äänellä:
»No niin, olette oikeassa; minä rakastan teitä, sen pahempi!»
»Sen parempi!» oikaisi Diana naurahtaen.
»Mitä oikeastaan sanotte?» huudahti Montgommery sydämensä jyskyessä. »Ah, varokaa, madame! Tämä ei ole leikkiä, vaan vilpitöntä ja syvää rakkautta, vaikka tai koska sille on saavuttaminen mahdotonta.»
»Ja miksi se muka olisi mahdotonta?» kysyi Diana.
»Madame», selitti Jacques, »suokaa anteeksi suoruuteni, mutta en ole tottunut kaunistelemaan asioita sanoilla. Eikö kuningas rakasta teitä, madame?»
»Totta kyllä», myönsi Diana huoaten; »hän rakastaa minua».
»Ymmärrätte siis hyvin, että minulle on luvatonta, ellei juuri rakastaa teitä, niin ainakin ilmaista tätä arvotonta rakkauttani.»
»Teidän asemallenne arvotonta, aivan oikein», sanoi herttuatar.
»Oi, ei minun!» huudahti kreivi; »ja jos jonakin päivänä voisin...»
Mutta Diana keskeytti hänet, taitavasti näytellen vakavaa surullisuutta ja arvokkuutta:
»Riittää, herra de Montgommery; jättäkäämme sikseen tämä keskustelu, olkaa niin hyvä.»
Hän kumarsi kylmäkiskoisesti ja vetäytyi pois, jättäen kreiviparan ristiriitaisten tunteiden myllerrykseen — mustasukkaisuuden, rakkauden, vihan, tuskan ja riemun. Diana siis tiesi nyt, kuinka hän palvoi rakastettuaan! Mutta hän oli kenties loukannut lemmittyään! Hänen oli täytynyt esiintyä Dianan silmissä kohtuuttomana, kiittämättömänä, julmana! Hän kertaili itsekseen kaikkia rakkauden yleviä typeryyksiä.
Seuraavana päivänä Diana de Poitiers huomautti Fransille:
»Tiedättekö, sire, herra de Montgommery on rakastunut minuun.»
»Ohhoh», vastasi Frans nauraen. »Montgommeryt ovat hyvin vanhaa ja todentotta melkein yhtä ylhäistä sukua kuin minäkin; lisäksi he ovat kutakuinkin yhtä urhoollisia, ja nyt huomaan, että he ovat melkein yhtä eteviä lemmenleikkijöitäkin.»
»Ja siinäkö kaikki, mitä teidän majesteetillanne on siihen sanomista?» kysyi Diana.
»Ja mitä minun siis pitäisi vastata, kultaseni?» sanoi kuningas. »Pitäisikö minun ehdottomasti suuttua kreivi Montgommerylle siitä, että hänellä on hyvä maku ja tarkka katse kuten minullakin?»
»Jos tämä asia koskisi madame d'Etampesia», mutisi Diana pahasti loukkaantuneena, »niin ette puhuisi noin».
Hän ei kehittänyt pitemmälle tätä keskustelua, mutta päätti jatkaa kokeiluaan. Muutamia päiviä myöhemmin nähdessään taas Jacquesin hän alkoi uudestaan kysellä:
»Mitä nyt, herra de Montgommery? Vielä apeampana kuin tavallisesti!»
»Tosiaankin, madame», selitti kreivi nöyrästi, »sillä minä pelkään suututtaneeni teitä».
»En ole suuttunut, monsieur», vastasi herttuatar, »vaan ainoastaan suren».
»Oi, madame», huudahti Montgommery, »kuinka minä, joka teiltä yhdenkin kyyneleen säästääkseni antaisin kaiken vereni, olen voinut teille tuottaa vähäisintäkään surua?»
»Ettekö ole antanut minun ymmärtää, ettei minulla kuninkaan lemmittynä ole oikeutta aatelismiehen rakkauden tavoittamiseen?»
»Voi, sellainen ei ollut ajatukseni, madame», vakuutti kreivi, »eikä voinutkaan olla, sillä minä, yksinkertainen aatelismies, tunnen teitä kohtaan yhtä vilpitöntä kuin syvää rakkautta. Tahdoin pelkästään lausua, että teidän on mahdotonta rakastaa minua, koska kuningas rakastaa teitä ja te rakastatte kuningasta.»
»Kuningas ei rakasta minua enkä minäkään kuningasta», vastasi Diana.
»Laupias taivas, mutta silloinhan te voisittekin rakastaa minua!» huudahti Montgommery.
»Voin kaiketi rakastaa teitä», vastasi Diana tyynesti, »mutta en voi koskaan teille sanoa, että rakastan teitä».
»No, mikä estää, madame?»
»Minä olen voinut», selitti Diana, »isäni hengen pelastamiseksi ruveta Ranskan kuninkaan rakastajattareksi; mutta minun ei sovi kunniani palauttamiseksi omaksua sitä asemaa kreivi de Montgommeryn rinnalla».
Hän säesti tätä puolinaista epäystä niin intohimoisella ja raukealla katseella, ettei kreivi kyennyt itseään hillitsemään.
»Ah, madame», lausui hän keimailevalle herttuattarelle, »jos rakastaisitte minua niinkuin minä teitä...»
»Entä sitten?»
»Sittenkö? Mitä minä välitän maailmasta, perheen ja kunnian ennakkoluuloista! Te olette minun koko maailmani. Kolmen kuukauden ajan olen elänyt yksinomaan teidän näkemisestänne. Olen teihin ihastunut ensimmäisen rakkauden kaikella sokeudella ja tulisuudella. Verraton kauneutenne päihdyttää ja huumaa minut. Jos rakastatte minua niinkuin minä teitä, niin tulkaa kreivitär de Montgommeryksi, tulkaa vaimokseni.»
»Kiitos, kreivi», lausui Diana voitonriemuisesti. »Pidän mielessäni ylevät ja jalomieliset sananne. Sillä välin tiedätte, että vihreä ja valkoinen on minun värini.»
Ilosta hurmaantunut Jacques suuteli Dianan valkoista kättä, ylpeämpänä ja onnellisempana kuin jos olisi saanut päähänsä koko maailman kruunun.
Ja seuraavana päivänä Frans johtui huomauttamaan Diana de Poitiersille, että hänen uusi ihailijansa alkoi julkisesti käyttää hänen värejään.
»Eikö hänellä ole siihen oikeutta, sire?» lausui Diana, kaikella katseensa terävyydellä tarkaten kuningasta; »enkö saisi sallia hänen käyttää värejäni, kun hän tarjoaa nimensä käytettäväkseni?»
»Onko se mahdollista?» ihmetteli kuningas.
»Se on varma totuus, sire», vakuutti lujasti herttuatar, joka hetkiseksi luuli onnistuneensa nostattamaan uskottomassa mustasukkaisuutta ja siten palauttamaan uuteen eloon rakkauden.
Mutta oltuaan tuokion vaiti kuningas nousi keskeyttäen tämän haastelun ja virkkoi Dianalle hilpeästi:
»Jos asian laita on niin, madame, ja kun suurhovimestarin virka on avoinna ensimmäisen miehenne, herra de Brézén kuoleman jälkeen, sopii meidän antaa se häälahjaksi herra de Montgommerylle.»
»Ja herra de Montgommeryn sopii se ottaa vastaan», täydensi Diana ylpeästi, »sillä minusta tulee hänelle uskollinen ja hyvä puoliso, joka ei totisesti petä häntä koko kristikunnankaan kuninkaiden takia».
Kuningas kumarsi hymyillen sanattomana ja poistui. Selvästi oli rouva d'Etampes saanut hänet valtaansa.
Kunnianhimoinen Diana, jonka sydäntä jäyti katkeruus, sanoi ihastuneelle Jacquesille samana päivänä:
»Uljas kreivini, ylevä Montgommeryni, minä rakastan sinua koko sydämestäni.»
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kuinka Henrik II alkoi käyttää perintöään jo isänsä eläessä
Dianan ja kreivi de Montgommeryn häät päätettiin viettää kolmen kuukauden kuluttua, ja panettelevassa ja kevytmielisessä hovissa liikkui julkisena huhuna, että Diana de Poitiers intohimoisen kostonsa jouduttamiseksi antoi tulevalle aviomiehelle ennakkopantin.
Määrättyjen kolmen kuukauden päästä kreivi de Montgommery oli rakastuneempi kuin koskaan ennen, mutta Diana siirsi lupauksensa täyttämistä päivästä toiseen milloin milläkin verukkeella.
Sattui näet niin, että hän hyvin vähän aikaa kihlautumisensa jälkeen huomasi, millaisin silmäyksin häntä syrjästä päin vaani vuorostaan nuori perintöprinssi Henrik, ja siitä oli herännyt uusi kunnianhimo vallanhaluisen Dianan sydämessä. Montgommeryn kreivittären arvonimi saattoi vain peittää tappiota, mutta perintöprinssin lemmikin nimitys olisi melkein voitonriemun tuottaja. Rouva de'Etampes, joka aina puhui halveksivasti Dianan isästä, sai rakkautta vain isältä, eikä se ollut mitään sen rinnalla, että hänen itsensä, Dianan, osaksi tulisi pojan rakkaus, jolloin hänellä olisi puolellaan nuoruus, toivo, tulevaisuus. Rouva d'Etampes oli päässyt hänen seuraajakseen, mutta hänestä tulisi rouva d'Etampesin seuraaja. Hän pysytteli aina kilpailijattarensa edessä, odottaen aikaansa kärsivällisesti ja tyynesti kuin elävänä uhkana. Sillä Henrik olisi isänsä kuoltua kuningas, ja ainiaan kauneutensa säilyttävä Diana olisi uudestaan kuningatar. Siinä oli todellinen voitto tarjolla.
Henrikin luonne teki hänet siitä vielä varmemmaksi. Perintöprinssi oli silloin vasta yhdeksäntoista ikäinen, vaikka oli ottanut osaa useaankin sotaan; neljä vuotta sitten jouduttuaan naitetuksi Katarina Medicille hän oli silti pysynyt vauhkona ja umpimielisenä nuorukaisena. Niin harjautuneeksi ja rohkeaksi kuin hän näyttäytyi ratsastuksessa, aseiden käytössä, turnajaisissa ja kaikissa notkeutta ja taitoa vaativissa harjoituksissa, yhtä kömpelö ja hämillinen hän oli Louvren juhlissa ja naisseurassa. Henkisesti kehittymättömänä ja arvostelukyvyltään heikkona hän antautui sille, joka tahtoi hänet ottaa.
Anne de Montmorency, joka oli kylmäkiskoisissa suhteissa kuninkaaseen, oli kääntynyt perintöprinssin puoleen ja sai vaivattomasti nuoren miehen noudattamaan kaikkia neuvojaan ja kaikkia jo kypsyneen miehen mielitekoja. Hän johti Henrikiä sinne tänne mielensä ja oikkujensa mukaan. Sanalla sanoen hän oli tunkeutunut tuohon pehmeään ja heikkoon sieluun syvälle kaikkea kitkemistä uhmaavat juuret ja alistanut Henrikin valtaansa siinä määrin, että tätä vaikutusta saattoi vaarantaa ainoastaan naisen pääseminen hänen valtiattarekseen.
Ja säikähtyen hän pian huomasikin, että hänen kasvattinsa täytyi olla rakastunut. Henrik alkoi kaihtaa seuralaisia, joita konnetaabeli oli viisaasti valinnut hänen ympäristökseen. Arastelevasta hän muuttui alakuloiseksi ja melkein haaveksivaksi. Montmorency katseli ympärilleen ja oli huomaavinaan, että Diana de Poitiers oli hänen ajatustensa kuningatar. Se oli tästä karkeasta sotakarhusta otollisempaa kuin jos perintöprinssi olisi iskenyt silmänsä johonkuhun muuhun! Arkipäiväisen luontonsa nojalla hän arvioitsi kuninkaallisen jalkavaimon olemusta paremmin kohdalleen kuin ritarillinen Montgommery. Hän perusti suunnitelmansa niihin halpoihin vaistoihin, joita hän omiensa mukaan aavisti tässä naisessa, ja rauhoittuneena hän jätti perintöprinssin murjottelevana huokailemaan Dianan takia.
Kauneudenhan pitikin herättää Henrikin nuutunut sydän! Diana oli häijynilkinen, ärsyttävä, eloisa; hänen hienopiirteinen päänsä keikkui sievin ja pirtein liikahduksin, hänen katseensa säteili lupauksia, ja hänen koko persoonansa oli magneettista vetovoimaa (siihen aikaan sanottiin maagillista). Sen täytyi vietellä Henrik-parka, josta tuntui, että tuo nainen ehdottomasti paljasti hänelle uuden elämän salaisuuden. Tämä seireeni oli uteliaalle ja viattomalle villille yhtä houkutteleva ja vaarallinen kuin jokin luolan salaperäinen aarre.
Diana käsitti tuon kaiken. Kuitenkin hän vielä ajatteli mennä tähän uuteen seikkailuun, entisyyden kannalta peläten Frans-kuningasta ja nykyisyyden kannalta kreivi de Montgommerya.
Mutta eräänä päivänä kuningas, aina kohteliaana ja mielistelevänä niillekin naisille, joita hän ei rakastanut, vieläpä niille, joita oli lakannut rakastamasta, puhellessaan Diana de Poitiersin kanssa ikkunakomerossa, keksi perintöprinssin, joka salavihkaisin ja mustasukkaisin silmäyksin vakoili tätä Dianan ja isänsä keskustelua.
Frans kutsui Henrikin.
»Ahaa, herra poikani, mitä te siellä teette? Tulkaapa lähemmäksi!»
Mutta kalpeana ja häpeissään Henrik epäröitsi hetkisen velvollisuutensa ja pelkonsa välillä ja sitten vastaamatta mitään isänsä kutsuun katsoi paremmaksi livistää ikäänkuin ei olisi kuullut.
»Ohhoh, kuinka epähieno ja ujosteleva tuo poika on!» päivitteli kuningas. »Ymmärrättekö te lainkaan tuollaista kainostelua? Oletteko te, metsien jumalatar, koskaan nähnyt vauhkompaa sarvasta? Onpa siinä ilkeä vika!»
»Suvaitseeko teidän majesteettinne, että otan korjatakseni hänen korkeutensa perintöprinssin käytöstapaa?» kysyi Diana hymyillen.
»Vaikeata hänen olisi saada sievempi opettaja ja herttaisempaa ohjailua», tuumi kuningas.
»Siinä tapauksessa sopii jo pitää häntä parannettuna, sire», vakuutti Diana; »otan sen huolekseni».
Ja pian hän liittyikin karkurin seuraan. Kreivi de Montgommery ei sinä päivänä ollut Louvressa, koska hänellä oli palvelustehtäviä muualla.
»Minä siis tuotan teille kovin suurta pelästystä, monseigneur?» Näin Diana aloitti keskustelun — ja sitä jatkui.
Kuinka hän sen päätti, kuinka hän ei ottanut pannakseen merkille ainoatakaan prinssin kompastusta, vaan ihaili hänen vähäpätöisimpiäkin huomautuksiaan, kuinka hän jätti haastateltavansa siihen varmuuteen, että hän oli ollut viehättävän naisen seurassa henkevä ja miellyttävä, ja kuinka siitä johtui, että prinssi vähitellen saikin seurustellessaan hänen kanssaan miellyttävyyttä ja henkevyyttä — kuinka herttuatar varsin pian pääsi kaikin puolin hänen valtiattarekseen, antaen hänelle yhtaikaa käskyjä, läksyjä ja onnen nautintoa — se on sama ikuinen ja ainiaan esitettävä komedia, jota ei kuitenkaan koskaan kirjoiteta.
Entä Montgommery? No niin, hän rakasti Dianaa liian paljon, arvostellakseen häntä, ja oli antautunut hänen pauloihinsa liian sokeasti, kyetäkseen näkemään. Jokaisen jo huomautellessa hovipiirissä rouva de Poitiersin uudesta rakkaudesta ylevä kreivi pysyi yhä harhakuvissaan, joita Diana hoiteli huolellisesti. Tämä uusi rakenne oli vielä liian hauras varmasti säilyäkseen, jos sattuisi jokin kova täräys tai mullistus. Niinpä Diana piti perintöprinssiä vallassaan kunnianhimon kannustamana ja kreiviä varovaisuuden vuoksi.
KAHDESKYMMENES LUKU
Ystävien hyödyllisyys
Antakaamme nyt Aloysen jatkaa, täydentää se kertomus, johon edellä on esitetty johdanto.
»Mieheni, urhoollinen Perrot», puhui hän tarkkaavaiselle Gabrielille, »oli kyllä kuullut, mitä julkisesti huhuiltiin madame Dianasta ja kuinka herra de Montgommerysta lasketeltiin pilapuheita. Mutta hän ei tiennyt, pitikö hänen ilmoittaa niistä herralleen, jonka näki luottavaisena ja onnellisena, vai oliko parempi salata häneltä se ruma juoni, johon tuo kunnianhimoinen nainen oli hänet kietonut. Hän otti minunkin kanssani puheeksi epätietoisuutensa, sillä minä annoin hänelle tavallisesti hyviä neuvoja, ja muuten hän oli koetellut vaiteliaisuuteni ja mielenlujuuteni; mutta siinä asiassa olin kuten hänkin ymmällä enkä tiennyt, kuinka olisi parasta menetellä.
Eräänä iltana olimme tässä samassa kamarissa, monseigneur, Perrot ja minä, sillä kreivi de Montgommery ei kohdellut meitä palvelijoina, vaan ystävinä, ja hän oli tahtonut täällä Pariisissakin säilyttää normandialaisten talvi-iltojemme patriarkallisen tavan, siellä kun isäntäväki ja palkolliset päivän yhteisen uurastuksen jälkeen lämmittelevät saman lieden ympärillä. Kreivi istui hiilloksen edessä miettivänä, pää käden varassa. Hän meni tavallisesti iltaisin madame de Poitiersin luo, mutta viime aikoina tämä oli usein ilmoituttanut hänelle olevansa huonovointinen, joten hän ei voinut ottaa vastaan. Kreivi varmaankin mietiskeli tätä, samalla kuin Perrot laittoi kuntoon rintahaarniskan hihnoja ja minä kehräsin.
Se oli kylmä ja sateinen ilta, tammikuun 7 päivä 1539 — loppiaisen jälkeinen päivä. Painakaa mieleenne tämä kolkko päivämäärä, monseigneur.»
Gabriel osoitti nyökkäyksellä, ettei häneltä mennyt sanaakaan hukkaan, ja Aloyse jatkoi:
»Äkkiä ilmoitettiin herra de Langeais, herra de Boutières ja kreivi Sancerre, kolme hoviin kuuluvaa aatelismiestä, monseigneurin ystäviä, mutta vielä enemmän madame d'Etampesin. Kaikki kolme olivat kääriytyneet väljiin, tummiin viittoihin, ja vaikka he astuivat sisään naurusuin, tuntui minusta, että he toivat mukanaan onnettomuutta, ja valitettavasti vaistoni olikin oikeassa.
Kreivi de Montgommery nousi ja meni tulijoita vastaan, luontonsa mukaan vieraanvaraisesti ja sydämellisesti esiintyen.
'Tervetuloa, hyvät ystävät', lausui hän puristaen heidän kättänsä.
Hänen antamastaan merkistä riisuin heiltä viitat, ja kaikki kolme istuutuivat.
'Mikä hyvä onni teidät nyt tuo luokseni?' jatkoi kreivi.
'Kolminkertainen veto', vastasi herra de Boutières, 'ja minä olen juuri voittanut omani, koska te olette täällä, hyvä kreivi'.
'Minä taas', huomautti herra de Langeais, 'voitin omani jo äsken'.
'Ja minä', lisäsi kreivi de Sancerre, 'voitan oman vetoni ihan kohta; saatte nähdä'.
'Ja millainen vedonlyönti se oli, hyvät herrat?' tiedusti Montgommery.
'No', selitti herra de Boutières, 'tämä Langeais oli lyönyt vetoa d'Enghienin kanssa siitä, ettei perintöprinssi olisi tänä iltana Louvressa. Me pistäydyimme sinne ja saatoimme pätevästi todeta, että d'Enghien oli hävinnyt.'
'Boutières taas', kertoi kreivi de Sancerre, 'oli lyönyt vetoa herra de Montejanin kanssa siitä, että te olisitte tänä iltana kotosalla, hyvä kreivi, ja näettehän, että hän on voittanut'.
'Ja sinä olet myös voittanut, Sancerre, sen takaan', lausui vuorostaan herra de Langeais, 'sillä ylipäätään nuo kolme vetoa ovat samaa kuin yksi, ja me olisimme hävinneet tai voittaneet yhdessä. Sancerre löi vetoa sadasta pistolista d'Aussunia vastaan, että madame de Poitiesrs olisi huonovointinen tänä iltana.'
Isänne vaaleni hirveästi, Gabriel.
'Olette tosiaankin voittanut, herra de Sancerre', myönsi hän. järkkyneellä äänellä, 'sillä madame de Poitiers lähetti minulle vastikään sanan, ettei hän äkillisen pahoinvoinnin takia voinut ottaa vastaan ketään tänä iltana'.
'Sepä se', huudahti kreivi de Sancerre, 'juuri niinkuin sanoin! Te todistatte d'Aussunille, että hän siis on minulle sata pistolla velkaa'.
Ja kaikki remahtivat nauramaan kuin hupsut, mutta kreivi de Montgommery pysyi totisena.
'Nyt, hyvät ystävät', virkkoi hän hiukan karvaaseen sävyyn, 'suostuisitteko selittämään minulle tämän arvoituksen?'
'Aivan kernaasti, toden totta!' vastasi herra de Boutières; 'mutta ensiksi kehoittakaa noita hyviä ihmisiä poistumaan'.
Me olimme jo oven lähellä, Perrot ja minä; kuitenkin monseigneur viittasi meitä jäämään.
'He ovat hartaita ystäviä', selitti hän nuorille herroille, 'ja kun minulla sitäpaitsi ei ole mitään syytä punastua, ei minulla ole salattavaakaan'.
'Olkoon niin', sanoi herra de Langeais; 'hiukan maalaiseltahan tämä tuntuu, mutta asia koskee enemmän teitä kuin meitä, kreivi. Lisäksi olen varma siitä, että he jo tietävätkin tuon suuren salaisuuden, sillä se kiertelee kaikkialla Pariisissa, ja niinkuin näissä asioissa on tavallista, te saatte sen kuulla vasta viimeisenä.'
'Mutta selittäkää joi' huudahti herra de Montgommery.
'Rakas kreivi', jatkoi herra de Langeais, 'me kyllä selitämme, sillä meistä on tuskallista nähdä näin petettävän teidänlaistanne aatelismiestä ja arvossa pidettävää seuraelämän edustajaa. Mutta me ilmaisemme asian vain sillä ehdolla, että vastaanotatte paljastuksen filosofisesti, siis nauraen, sillä tämä juttu ei ole suuttumuksenne arvoinen, sen vakuutan, ja sitäpaitsi suuttumuksenne olisi tässä tapauksessa jo ennakolta aseeton.'
'Saamme nähdä; minä odotan', vastasi monseigneur kylmästi.
'Rakas kreivi', puuttui puheeseen herra de Boutières, nuorin ja huimapäisin noista kolmesta, 'tehän olette perehtynyt mytologiaan, eikö niin? Muistatte varmaankin Endymionin tarinan? Mutta minkä ikäisen luulette Endymionin olleen silloin, kun hän joutui lemmensuhteisiin Diana-Phoeben kanssa? Jos kuvittelette, että hän läheni neljääkymmentä, niin erehdytte, ystäväiseni: hän ei ollut edes kahtakymmentä täyttänyt, ei partaakaan vielä kasvattanut. Minulla on se tieto kotiopettajaltani, joka oli täydellisesti selvillä noista asioista. Ja siinäpä juuri on syy, miksi Endymion ei ole tänä iltana Louvressa, miksi rouva Luna on laskeutunut levolle ja näkymättömiin, arvatenkin sateen takia, ja miksi te olette kotosalla, monseigneur de Montgommery... ja tuloksena siitä kaikesta on, että kotiopettajani on etevä mies ja että me olemme voittaneet kolme vedonlyöntiämme. Eläköön ilo!'
'Onko todisteita?' kysyi kreivi jäykästi.
’Todisteita!' kertasi herra de Langeais; 'mutta niitähän voitte itse käydä hankkimassa. Ettekö asu parin askeleen päässä Lunasta?'
'Aivan oikein. Kiitos!' kuului kreivin ainoa vastaus.
Ja hän nousi. Noiden kolmen ystävän täytyi myöskin nousta, varsin talttuneina ja melkein pelästyneinä herra de Montgommeryn ankarasta ja kolkosta sävystä.
'No no, kreivi', varoitti herra de Sancerre, 'älkää menkö tekemään mitään tyhmyyttä tai varomattomuutta! Ja muistakaa, että on yhtä vaarallista sysiä leijonanpentua kuin itse leijonaa!'
'Olkaa huoleti!' torjui kreivi.
'Ettehän ainakaan ole vihoissanne meille?'
'Olkoon sen laita kuinka tahansa', sanoi hän.
Hän johdatti tai oikeammin työnsi heidät ovesta ulos ja sitten takaisin kääntyessään virkkoi Perrotille:
'Viittani ja miekkani!'
Perrot toi ne hänelle.
'Onko totta, että te kaksi tiesitte tämän?' kysyi kreivi kiinnittäessään miekkaa vyölleen.
'Kyllä, monseigneur', tunnusti Peron luoden alas katseensa.
'Ja miksi ette ilmoittaneet minulle lainkaan?'
'Monseigneur...!' sopersi mieheni.
'Kyllä ymmärränkin; te ette ole ystäviä, te molemmat, vaan ainoastaan hyviä ihmisiä, siinä kaikki.'
Hän taputti tallimestariaan ystävällisesti olalle. Hän oli hyvin kalpea, mutta puhui jonkinlaisen juhlallisen tyyneyden vallassa. Sitten hän vielä sanoi Perrotille:
'Onko siitä huhuiltu jo kauan?'
'Monseigneur', vastasi Perrot, 'siitä on viisi kuukautta, kun tunnustitte rakkautenne madame Diana de Poitiersille, koska häänne piti viettää marraskuussa. Yleensä vakuutetaan, että hänen korkeutensa perintöprinssi tuli madame Dianan rakastajaksi kuukautta myöhemmin kuin madame suostui teidän kosintaanne. Kuitenkaan ei siitä ole alettu puhua juuri aikaisemmin kuin pari kuukautta sitten, enkä minä ole sitä tiennyt vielä kahtakaan viikkoa. Huhut pääsivät parempaan vauhtiin vasta häiden tultua lykätyiksi, ja hänen korkeuttaan perintöprinssiä peläten siitä on puhuttu vain salassa. Eilen kuritin erästä herra de La Garden palvelijaa, joka julkesi sille nauraa minun kuulteni, eikä panooni de La Garde rohjennut moittia minua siitä.'
'Sille ei naureta enää', huomautti monseigneur, ja hänen äänenpainonsa värisytti minua.
Valmistuttuaan lähtemään hän hipaisi otsaansa ja sanoi minulle:
'Aloyse, käy noutamassa tänne Gabriel. Tahdon syleillä häntä.'
Te lepäsitte, monseigneur Gabriel, kerubin rauhallisessa unessa ja rupesitte itkemään, kun herätin teidät. Kietaisin yllenne peitteen ja kannoin teidät isänne luo. Hän otti teidät syliinsä, katseli teitä jonkin aikaa ääneti, ikäänkuin täyttääkseen sydämensä teidän näkemisenänne, ja sitten painoi suudelman kauniille puoliavoimille silmillenne. Rosoiselle poskellenne tipahti samalla kyynel, ensimmäinen kyynel, jonka tuo luja ja uljas mies oli vuodattanut minun nähteni! Hän luovutti teidät sitten takaisin minulle ja lausui:
'Uskon lapseni sinun huomaasi, Aloyse.'
Voi, ne olivat viimeiset sanat, jotka häneltä kuulin. Ne ovat jääneet muistiini ja kajahtelevat yhä korvissani.
'Minä saatan teitä, monseigneur', ehdotti urhea Perrotini silloin.
'Ei, Perrot', kielsi herra de Montgommery, 'minun täytyy olla yksin; jää tänne'.
'Kuitenkin, monseigneur...'
'Tahdon niin', keskeytti hän.
Eihän kannattanut väitellä silloin, kun hän puhui noin, ja sentähden Perrot vaikeni. Kreivi tarttui käsiimme.
'Hyvästi, kelpo ystävät!' sanoi hän meille; 'ei, ei hyvästi, vaan näkemiin!'
Hän lähti ulos tyynenä ja varmoin askelin, niinkuin olisi aikonut saapua takaisin neljännestunnin kuluttua.
Perrot ei puhunut mitään, mutta herransa ehdittyä talon ulkopuolelle hän vuorostaan otti viittansa ja miekkansa. Emme vaihtaneet ainoatakaan sanaa, enkä yrittänyt pidätellä häntä: hän täytti velvollisuutensa seuratessaan kreiviä, vaikkapa kuolemaan. Hän avasi minulle sylinsä, ja heittäytyin siihen nyyhkyttäen; hellästi siveltyään minua hän riensi herra de Montgommeryn jälkeen. Hyvästijättömme ei ollut vienyt enempää aikaa kuin minuutin, emmekä olleet hiiskuneet mitään keskenämme.
Yksin jäätyäni lysähdin tuolille huokaillen ja rukoillen. Sade oli ulkona yltynyt kahta pahemmaksi, ja tuuli ulvoi rajusti. Mutta te, monseigneur Gabriel, olitte rauhallisesti vaipunut takaisin keskeytyneeseen uneenne, josta sitten jouduitte heräämään orpona.
YHDESKOLMATTA LUKU
Kuinka mustasukkaisuus on kyennyt toisinaan karistamaan arvonimiä jo ennen Ranskan vallankumousta
Niinkuin herra de Langeais oli huomauttanut, Hotel de Brézé, joka silloin oli madame Dianan asuntona, oli vain parin askelen päässä täältä, Rue du Figuier-SaintPaulin varrella, ja siellähän se turman talo kohoaa vieläkin.
Perrot seurasi etäältä herraansa, näki hänen pysähtyvän madame Dianan portille, kolkuttavan, sitten astuvan sisälle. Silloin saattolainenkin lähestyi. Herra de Montgommery puhui siellä korskeasti ja kovalla äänellä lakeijoille, jotka yrittivät asettua hänen tielleen, kun heidän valtiattarensa oli muka sairaana huoneessaan. Mutta kreivi suoriutui heistä, ja Perrot käytti tätä hämminkiä, pujahtaakseen raolleen jääneestä portista hänen perässään. Hän tunsi talon paikat hyvin, kun oli usein vienyt kirjelmiä madame Dianalle. Esteettömästi hänen sopi hämyssä hiippailla herra de Montgommeryn takana; häntä ei huomattu, tai ei välitetty tallimestarista sitten, kun hänen herransa oli rikkonut annetut ohjeet.
Portaiden yläpäässä kreivi kohtasi kaksi herttuattaren seuranaista rauhattomina ja hätääntyneinä tiedustamassa, mitä hän sieltä haki tällaisella hetkellä. Ympäristön tornikellot löivätkin juuri kymmenen. Herra de Montgommery vastasi lujasti, että hän tahtoi heti tavata madame Dianan, että hänellä oli tärkeätä ja kiireellistä puhuttavaa herttuattarelle ja että hän odottaisi, jollei madame ollut valmis vastaanottamaan häntä suoraa päätä.
Hän puhui hyvin äänekkäästi, niin että sen täytyi kuulua herttuattaren läheiseen makuuhuoneeseen. Toinen seuranainen kiirehti sinne ja palasi heti ilmoittamaan, että madame de Poitiers oli levolla, mutta saapuisi puhuttelemaan kreiviä, jos tämä odottaisi kappelissa.
Perintöprinssi ei siis ollut täällä, tai hän käyttäytyi kovin pelokkaasti ollakseen kuninkaan poika! Herra de Montgommery seurasi vastustelematta kappeliin noita kahta naista, jotka kantoivat soihtuja hänen edellään.
Silloin Perrot, joka lymysi porrasaskelmien varjossa, sai tilaisuuden kiirehtiä ylempään kerrokseen ja piiloutui korkean verhon taakse erääseen käytävään. Sen toisella puolella oli madame Diana de Poitiersin makuuhuone ja toisella se kappeli, missä herra de Montgommery odotteli. Tämän laajan käytävän perällä oli kaksi umpeenmuurattua ovea, joista toinen oli aikoinaan johtanut kappeliin ja toinen makuuhuoneeseen. Somistukseksi oli entisiin oviaukkoihin pantu verhot, ja niiden taakse Perrot nyt kätkeytyi, huomaten ilokseen, että hän korviaan heristäen saattoi jotensakin kuulla, mitä kummallakin taholla puhuttiin tai tehtiin. Urheata miestä ei suinkaan kannustanut halpa uteliaisuuden puuska, monseigneur, vaan kreivin äskeiset sanat hänen lähtiessään ja sisäinen vaisto ilmaisivat hänelle, että hänen herransa oli joutumassa johonkin vaaraan; kenties hänelle juuri tällä hetkellä viritettiin ansaa, ja mieheni tahtoi olla saapuvilla, auttaakseen häntä tarpeen tullessa.
Kovaksi onneksi, kuten saatte nähdä, monseigneur, ei ainoakaan niistä lauseista, jotka hän kuuli ja minulle sitten kertoi, vähimmälläkään tavalla valaise sitä hämärää ja kohtalokasta kysymystä, joka teidän mieltänne nyt painaa.
Herra de Montgommery oli odotellut vasta pari minuuttia, kun madame de Poitiers ilmestyi kappeliin jonkin verran kiirehtien.
'Mitä tämä merkitsee, herra kreivi?' tiedusti hän; 'mistä johtuu tämä yöllinen tunkeutuminen kotiini, kun olin pyytänyt teitä olemaan tulematta tänään?'
'Vastaan teille parilla vilpittömällä sanalla, madame; mutta lähettäkää ensin pois naisenne. Nyt kuunnelkaa minua. Toimitan asiani lyhyesti. Minulle huomautettiin äsken, että te olette ottanut minulle kilpailijan, että tämä kilpailija on perintöprinssi ja että hän tänä iltanakin on luonanne.'
'Ja te uskoitte sitä, koska juoksitte tänne varmistautumaan?' sanoi madame Diana kopeasti.
'Se tuotti minulle kärsimystä, Diana, ja riensin sinulta etsimään lievitystä.'
'No, nyt olet minut nähnyt', huomautti madame de Poitiers. 'Tiedä siis, että sinulle on valehdeltu; salli minun levätä. Taivaan nimessä, lähde jo, Jacques!'
'En, Diana', vastusti kreivi käyden varmaankin rauhattomaksi tällaisesta hoputuksesta, 'sillä jos onkin valetta se väite, että perintöprinssi on täällä, niin kenties pitää paikkansa, että hän tulee tänä iltana, ja mieleni tekee saada parjaukset kerta kaikkiaan kumotuiksi'.
'Sinä siis jäät, Jacques?'
'Minä jään, Diana; käy sinä levolle, jos olet sairas. Minä vartioitsen untasi, mikäli suvaitset.'
'Mutta millä oikeudella sinä niin teet?' huudahti madame de Poitiers. 'Millä perusteella? Enkö ole vielä vapaa?'
'Et, Diana', väitti kreivi ankarasti; 'sinä et ole enää vapaa toimittamaan hovin naurettavaksi säädyllistä aatelismiestä, jonka kosinnan olet hyväksynyt'.
'En kuitenkaan hyväksy tätä viimeistä vaatimusta', sanoi madame Diana. 'Sinulla ei ole enempää oikeutta jäädä tänne kuin noilla toisilla kiusoitella sinua. Ethän sinä ole puolisoni, enkä tietääkseni ole sinun nimeesi vaihtanut omaani.»
'Ah, Diana', valitti silloin herra de Montgommery tuskastuneena, 'mitä minä piittaan kiusoittelusta! Siitä ei ole nyt puhetta, hyvä Jumala — sen tiedät hyvin, Diana, eikä tässä minun kunniani vuoda verta ja ruikuta, vaan rakkauteni. Jos olisin loukkaantunut noiden kolmen hupelon hämäyksestä, niin olisin vetänyt miekkani, siinä kaikki. Mutta sydäntäni on raadeltu, Diana, ja minä riensin tänne. Arvoni ja maineeni — ne eivät kuulu tähän, enkä ole niistä huolissani, vaan minä rakastan sinua, olen ihan hullu, mustasukkainen; sinä olet minulle sanonut ja osoittanut rakastavasi minua, ja jos joku rohkenee kajota siihen rakkauteen, joka on minun omaisuuttani, niin surmaan hänet, vaikka hän olisi perintöprinssi, vaikka hän olisi itse kuningas, Diana! Minä en välitä siitä, kenelle joudun kostamaan, sen takaan. Mutta niin totta kuin on olemassa Jumala, minä kostan!
'Ja mitä siis kostaisitte, jos suvaitsette ilmoittaa, ja miksi?' tiedusti herra de Montgommeryn takaa käskevä ääni.
Perrotia värisytti aavistus siitä, mitä nyt seuraisi; heikosti valaistussa käytävässä hän näki perintöprinssin lähestyvän, tällä haavaa jokseenkin jo kuninkaan valtuuksia käytellen, ja hänen takanaan herra de Montmorencyn pilkalliset ja yrmeät kasvot.
'Taivas auttakoon!' huusi madame Diana vaipuen sohvalle ja väännellen käsiään; 'tätä minä pelkäsin!»
Herra de Montgommery päästi ensin kuuluville vain karjaisun, ja sitten Perrot kuuli hänen jatkavan hyvinkin levollisella äänellä:
'Teidän korkeutenne, yksi sana vain... Olkaa niin hyvä! Sanokaa minulle, että te ette nyt tule tänne madame, de Poitiersin rakastajana ja häneltä vastarakkautta saaneena.'
'Herra de Montgommery', vastasi perintöprinssi vielä halliten suuttumustaan, 'sana vain, minä käsken! Sanokaa minulle, etten tapaa teitä täällä madame Dianan rakastajana tai sentähden, että hän rakastaa teitä.'
Asioiden kehityttyä näin pitkälle siinä ei enää ollut maailman mahtavimman valtaistuimen perillinen alamaistansa, tavallista aatelismiestä vastassa, vaan kaksi miestä, kaksi ärtynyttä ja mustasukkaista kilpailijaa, kaksi kärsivää sydäntä, raadeltua sielua.
'Minä olin madame Dianan hyväksytty sulhanen ja ajateltu aviomies, se tiedettiin, ja tekin tiesitte sen', huomautti herra de Montgommery, jo jättäen pois sen arvonimen, johon prinssi oli oikeutettu.
»Ilmassa leijaileva lupaus, unohdettu lupaus!' väitti Henrik; 'ja vaikka minun rakkauteni oikeudet kenties ovat äskeisemmät kuin teidän, ovat ne kuitenkin varmat, ja minä pidän niitä voimassa'.
'Ah, tuota julkeaa! Hän puhuu oikeuksistaan, kuulkaa!' ärjäisi kreivi jo suunniltaan mustasukkaisuudesta ja raivosta. 'Uskallatte siis sanoa, että tuo nainen kuuluu teille?'
'Minä sanon, ettei hän ainakaan ole teidän omanne', vastasi Henrik. 'Minä sanon, että olen madamen luona hänen luvallaan ja että niin ei näy olevan teidän laitanne. Odotan siis maltittomasti, että lähdette pois, monsieur.'
'Jos olette noin kärsimätön, niin hyvä on! Lähtekäämme yhdessä, sehän on perin yksinkertaista.'
'Haaste!' huudahti Montmorency astuen esiin. 'Kuinka te julkeatte, monsieur, antaa haasteen Ranskan perintöprinssille?'
'Tässä asiassa ei ole Ranskan perintöprinssiä', muistutti kreivi, 'vaan mies, joka väittää olevansa minun rakastamani naisen rakastama, siinä kaikki'.
Varmaankin hän astahti Henrikiä kohti, sillä Perrot kuuli madame Dianan parkaisevan:
'Hän aikoo loukata prinssiä! Hän aikoo surmata prinssin! Auttakaa!'
Ja luultavasti hämmentyneenä siitä kummallisesta osasta, jota oli joutunut tässä riidassa esittämään, hän ryntäsi ulos kappelista, vaikka herra de Montmorency kehoitti häntä rauhoittumaan ja vakuutti, ettei ollut syytä pelkoon; heillä oli kaksi miekkaa yhtä vastaan ja vankka saattue alhaalla. Perrot näki madamen juoksevan käytävän poikki ja syöksyvän huoneeseensa kovasti itkien ja huudellen naisiaan ja perintöprinssin palveluskuntaa.
Mutta hänen pakonsa ei tyynnyttänyt noiden kahden vastakumppanuksen kiihkoa, kaukana siitä, ja herra de Montgommery tarrautui katkerasti sanaan 'saattue', joka oli juuri lausuttu.
'Palkollistensa miekalla varmaankin', huomautti hän, 'hänen korkeutensa haluaa kostaa kokemansa loukkauksen?'
'En, monsieur', oikaisi Henrik ylpeästi; 'omani riittää häpeämättömän kurittamiseen'.
Kumpikin kouraisi jo miekkansa kahvaa, mutta herra de Montmorency ehätti väliin.
'Anteeksi, monseigneur', sanoi hän, 'mutta sillä, joka kenties on jo huomenna kuningas, ei ole oikeutta panna henkeään alttiiksi tänään. Te ette ole yksilö, monseigneur, vaan teissä on kansakunta edustettuna: Ranskan perintöprinssi taistelee ainoastaan Ranskan puolesta.'
'Mutta siinä tapauksessa', huudahti herra de Montgommery, 'Ranskan kruununprinssin, jolla on hallussaan kaikki, ei sopisi minulta riistää sitä ainoaa, jonka varaan olen perustanut elämäni, sitä olentoa, joka on minulle enemmän kuin isänmaani, enemmän kuin kunniani, enemmän kuin kehdossa uinuva lapseni, jopa enemmän kuin kuolematon sieluni, sillä hän oli saanut minut unohtamaan tuon kaiken, tämä nainen, joka kenties on pettänyt minua! Mutta ei, hän ei ole pettänyt minua, se on mahdotonta, kun rakastan häntä niin hellästi. Monseigneur, antakaa minulle anteeksi kiihkoni ja hurjuuteni ja suvaitkaa minulle vakuuttaa, että te ette ole Dianan rakastaja. Eihän todellakaan tulla yksityiselle vierailulle rakastetun naisen luo herra Montmorencyn seurassa ja kahdeksan tai kymmenen huovin saattamana! Minun olisi pitänyt ajatella sitä.'
'Minä tahdoin', selitti herra de Montmorency, 'seurata hänen korkeuttaan tänne saattueen keralla hänen vastusteluistaan huolimatta, koska minulle oli salaa vihjaistu, että hänelle järjestettäisiin tänään väijytys. Kuitenkaan en aikonut tulla edemmäksi kuin tämän talon ovelle. Mutta kun kova äänenne kuului sinne asti, monsieur, jouduin astumaan sisälle ja täydellisesti uskomaan niiden tuntemattomien ystävien käsitystä, jotka olivat niin otollisesti toimittaneet minut varuilleni.'
'Minä kyllä tunnen nuo tuntemattomat ystävät' sanoi kreivi katkerasti naurahtaen. 'He ovat epäilemättä samoja miehiä, jotka minulle äsken ilmoittivat, että prinssi on tänä iltana täällä, ja heidän suunnitelmansa ovat onnistuneet erinomaisesti, tietenkin suureksi riemuksi heille ja sille, joka pani heidät toimimaan, sillä madame d'Etampes ei arvatakseni tahtonut muuta kuin pilata madame de Poitiersin asemaa julkisella häväistysjutulla. Ja tätä nerokasta hanketta on mainiosti edistänyt hänen korkeutensa, kun ei epäröinyt lähteä lemmenvierailulle armeijan kanssa! No niin, te ette siis enää, Henrik de Valois, rahtuakaan säästele madame de Brézétä?... Näin te julkisesti leimaatte hänet tunnetuksi lemmikiksenne? Hän on siis täydellä todella ja taatusti teidän omanne, tuo nainen? Minun ei enää sovi epäillä tai mitään toivoa! Olette varmasti ja kerta kaikkiaan varastanut hänet minulta ja hänen mukanaan onneni, elämäni! Olkoonpa niin, tuhat tulimmaista, eikä minunkaan sitten enää tarvitse säästellä. Jos oletkin Ranskan prinssi, Henrik de Valois, niin se ei estä sinua olemasta vielä aatelismies, ja sinun pitää antaa minulle hyvitystä kolttosestasi, muutoin olet kurja raukka!'
'Viheliäinen!' ärjäisi prinssi vetäisten miekkansa ja hypähtäen kreiviä kohti.
Mutta konnetaabeli heittäytyi uudestaan hänen eteensä. 'Monseigneur, sanon teille vielä kerran, että minun läsnäollessani valtaistuimen perillinen ei saa ottaa naisen takia taisteluhaastetta...'
'Aatelismieheltä, joka on vanhempaa sukua kuin sinä, ensimmäinen kristitty parooni!' keskeytti kreivi raivosta kuohuen. 'Jokainen aatelinen sitäpaitsi vastaa kuningasta, eivätkä kuninkaat ole aina olleet niin varovaisia kuin te nyt muka hyvällä syyllä tahdotte väittää. Napolin Kaarle antoi haasteen Aragonin Alfonsolle ja Frans I vain vähän aikaa sitten Kaarle V:lle. Siinä oli kuningas kuningasta vastaan, voisitte sanoa. Niinpä kyllä, mutta herra de Nemours, kuninkaan veljenpoika, haastoi kaksintaisteluun tavallisen espanjalaisen kapteenin. Montgommeryt vastaavat joka suhteessa Valoiseja ja kelpaavat taistelemaan heidän kanssaan sitäkin paremmalla oikeudella, kun ovat monesti solmineet naimaliittoja Ranskan ja Englannin kuninkaallisten prinssien kanssa. Entiset Montgommeryt käyttivät toisessa ja kolmannessa polvessa puhtaasti ranskalaista kilpitunnusta. Palattuaan Englannista, jonne he olivat seuranneet Wilhelm Valloittajaa, he ottivat vaakunakseen taivaansinisellä pohjalla miekkaa pitelevän leijonan, jota ympäröivässä hopeakiehkurassa on tunnuslauseena: Varjele hyvin! ja kidan taustalla kolme liljankukkaa. No, monseigneur, vaakunamme ovat samankaltaisia kuin miekkammekin, kunnollisen ritaruuden sopiva takuu. Ah, jospa rakastaisitte tuota naista niinkuin minä häntä rakastan ja vihaisitte minua niinkuin minä teitä vihaan! Mutta ei: te olette vain arka poika, joka on onnellinen voidessaan lymytä opettajansa taakse.'
'Herra de Montmorency, päästäkää irti!' kovisti perintöprinssi rimpuillen konnetaabelin kanssa, joka pidätteli häntä.
'En, Jumalan pääsiäinen', manasi Montmorency, 'en salli teidän tapella tuon raivopään kanssa. Kuulkaa, siellä alhaalla, tulkaa avuksi!' huusi hän ääntänsä korottaen.
'Apuun! Apuun! Tulkaa ylös sieltä! Vai annatteko tappaa herranne?'
Tämä Delilan kaltainen kavallus, kun heitä sentään oli kaksi herra de Montgommerya vastaan, varmaankin yllytti kreivin sokean vimman äärimmilleen. Kauhun hyytämä Perrot kuuli hänen sanovan heille:
'Tarvitaanko siis viimeinenkin häpäisy, jotta te kaksi käsittäisitte, parittajasi ja sinä, Henrik de Valois, että sinun on välttämätöntä antaa minulle hyvitys?'
Perrot arveli, että Montgommery oli silloin lähestynyt perintöprinssiä ja kohottanut kätensä läiinäyttääkseen häntä korvalle, sillä Henrik karjaisi kuin tiikeri. Mutta herra de Montmorency oli luultavasti ehtinyt tarttua kreivin käteen, koska hänen kirkuessaan täyttä kurkkua: 'apuun, apuuni,' Perrot, joka ei voinut nähdä tappelua, kuuli prinssin huudahtavan:
'Hänen hansikkaansa hipaisi otsaani! Hän saa nyt kuolla ainoastaan minun kädestäni, Montmorency!'
Tuo kaikki tapahtui äärimmäisen nopeasti. Samassa huovit syöksähtivät sisälle. Siitä tuli vimmattu taistelu ja töminä; miekat kalahtelivat yhteen. Herra de Montmorency huusi: 'Sitokaa se mieletön!' Ja perintöprinssi: 'Älkää tappako häntä! Taivaan nimessä, älkää tappako!...'
Tätä kovin epätasaista kamppailua kesti vain minuutin verran. Perrotilla ei edes ollut aikaa rynnätä auttamaan herraansa. Kappelin kynnykselle ehtiessään hän näki yhden huovin pitkänään permannolla ja pari kolme muuta verissään. Mutta miekkansa menettänyt kreivi oli jo kytkettävänä viiden tai kuuden huovin kourissa, heidän hyökättyään hänen kimppuunsa yhtaikaa. Perrot, jota ei ollut huomattu mellakassa, katsoi herra de Montgommeryn eduille hyödyllisemmäksi pysyä vapaana kyetäkseen antamaan tiedon hänen ystävilleen tai auttamaan häntä suotuisammassa tilaisuudessa. Hän palasi niin ollen äänettömästi vaanimispaikalle ja korviaan höristäen ja käsi miekan kahvassa hän odotteli — koska herra de Montgommery ei ollut saanut surmaansa eikä haavoittunutkaan — sitä hetkeä, jolloin voisi näyttäytyä ja kenties pelastaa hänet... sillä te saatte kohta nähdä, monseigneur, ettei kelpo miehelläni puuttunut rohkeutta ja yritteliäisyyttä. Mutta hän oli yhtä viisas kuin uljaskin ja osasi taitavasti kääntää asioita parhain päin. Tällä haavaa ei ollut tehtävänä muuta kuin tarkkailla, ja sitä hän teki kylmäverisesti ja valppaasti.
Avuttomaksi köytettynä herra de Montgommery vielä huusi:
'Enkö sinulle sanonut, Henrik de Valois, ettet sinä pysty muuhun kuin usuttamaan kymmenen miekkaa omaani vastaan ja loukattuna käyttämään huoviesi tottelevaa urhoollisuutta?'
'Siinä kuulette, herra de Montmorency!' äännähti perintöprinssi väristen.
'Pankaa hänelle kapula suuhun!' oli herra Montmorencyn vastauksena. 'Lähetän pian ilmoittamaan teille' jatkoi hän puhutellen huoveja, 'kuinka pitää menetellä häntä kohtaan. Siihen asti pitäkää häntä näkyvissänne. Te vastaatte hänestä minulle hengellänne.»
Ja hän poistui kappelista vieden prinssin mukanaan. He astuivat käytävän poikki, jossa Perrot piili seinäverhon takana, ja menivät madame Dianan huoneeseen.
Perrot siirtyi silloin vastapäiselle seinälle ja painoi korvansa toista umpeenmuurattua ovea vasten.
Se kohtaus, jonka kuulijaksi hän nyt joutui, oli kenties vielä kaameampi kuin äskeinen.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Loistavin todiste, mitä nainen voi antaa siitä, ettei jokin mies ole hänen rakastajansa
'Herra de Montmorency', nurkui perintöprinssi äreänä, astuttuaan huoneeseen, 'jollette olisi minua pidätellyt melkein väkisin, niin olisin itseeni ja teihin vähemmän tyytymätön kuin nyt olen'.
'Sallikoon teidän korkeutenne minun sanoa', vastasi Montmorency, 'että tuo on kiihtyneen nuoren miehen eikä kuninkaanpojan puhetta. Teidän päivänne eivät kuulu teille. Ne pitää omistaa kansallenne, monseigneur, ja kruunatuilla päillä on toisia velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä.'
'Miksi minä siis olen ärtynyt itseäni kohtaan ja ikäänkuin häpeissäni?' sanoi prinssi. 'Ah, tekö siinä, madame?' jatkoi hän puhutellen Dianaa, jonka kaiketikin huomasi nyt vasta.
Ja loukatun itserakkauden syrjäyttäessä tällä hetkellä mustasukkaisen rakkauden hän lisäsi:
'Teidän luonanne ja teidän kauttanne olen kohdannut ensimmäisen häväistykseni.'
'Voi, minun luonani kyllä, mutta älkää sanoko minun kauttani, monseigneur', vastasi Diana. 'Enkö minä ole kärsinyt yhtä paljon kuin te ja enemmänkin kuin te? Enkö minä ole viaton tähän kaikkeen? Rakastanko minä muka tuota miestä? Olenko häntä milloinkaan rakastanut?'
Hän hylkäsi sulhasensa, jonka oli ensin pettänyt — se oli varsin yksinkertaista.
'Minä rakastan ainoastaan teitä, monseigneur', vakuutti hän. 'Sieluni ja elämäni ovat täydesti teidän, ja oikea olemassaoloni alkoi vasta siitä päivästä, jona vastaanotitte tämän teille alttiin sydämen. Varemmin kuitenkin, mahdollisesti... muistelen kyllä hiukan, että olin antanut tuon Montgommeryn saada joitakin toiveita. Missään tapauksessa siinä ei ollut mitään suoranaista, ei nimenomaista sitoumusta. Mutta te tulitte, ja kaikki muu painui unohduksiin. Ja siitä saakka, sen vannon teille — ja uskokaa pikemmin minun sanojani kuin madame d'Etampesin ja heikäläisten mustasukkaisten parjauksia! — siitä siunatusta ajasta alkaen on jokainen ajatukseni, jokainen valtimoni lyönti kuulunut yksinomaan teille, monseigneur. Tuo mies valehtelee, hän toimii yhteisjuonessa vihollisten! kanssa, hänellä ei ole minkäänlaista oikeutta naiseen, joka on mitä täydellisimmin teidän, Henrik. Tuskin tunnenkaan sitä miestä, ja sensijaan että häntä muka rakastaisin, hyvä Jumala, minä vihaan ja halveksin häntä. Enhän edes kysy teiltä, katsokaas, onko hän kuollut vai elossa, kun välitän ainoastaan teistä. Häntä minä vihaan!'
'Onko se ihan totta, madame?' virkkoi perintöprinssi, jonka juro epäluuloisuus ei vielä ollut tyyten häipynyt.
'Sen voin helposti ja viipymättömästi todistaa', puuttui puheeseen herra de Montmorency. 'Herra de Montgommery on elossa, madame, mutta miesten köyttämä, niin ettei hän pysty tekemään mitään pahaa. Hän on rumasti loukannut prinssiä. Mahdotonta kuitenkin on toimittaa häntä tuomarin eteen: tuollaisen rikoksen oikeudellinen käsittely olisi pahempi kuin itse rikos. Toiselta puolen on vielä mahdottomampaa, että hänen korkeutensa antautuisi kaksintaisteluun tuon hävyttömän kanssa. Mikä on siis teidän mielipiteenne tästä asiasta, madame? Kuinka meidän on kohdeltava tuota miestä?»
Silloin tuli jännittävä vaitiolon tuokio. Perrot pidätti hengitystään, paremmin kuullakseen sanat, jotka viipyivät. Ilmeisesti madame Diana pelkäsi omasta puolestaan, ja toisaalta häntä kammotti se, mitä hän aikoi sanoa. Hän epäröitsi päätöksensä lausumista. Mutta pitihän hänen viimein puhua, ja niin hän sanoi jotensakin lujalla äänellä:
'Herra de Montgommery on tehnyt majesteettirikoksen. Herra de Montmorency, mihin rangaistukseen tuomitaan majesteettirikokseen syypäät?'
'Kuolemaan', vastasi konnetaabeli.
'Niinpä olen sitä mieltä, että se mies kuolkoon', selitti madame Diana kylmästi.
Toisia kaiketi värisytti, koska jälleen oltiin vähän aikaa ääneti, ja sitten herra de Montmorency huomautti:
'Tosiaankaan, madame, te ette rakasta ettekä ole koskaan rakastanut herra de Montgommerya.'
'Mutta minä', ilmoitti prinssi, 'tahdon nyt vähemmän kuin koskaan herra de Montgommeryn kuolemaa'.
'Se on minunkin kantani', puhui Montmorency, 'mutta ei luullakseni samoilla perusteilla kuin teidän, monseigneur. Minä hyväksyn varovaisuussyistä sen mielipiteen, jonka te lausuitte jalomielisyyden takia. Herra de Montgommerylla on mahtavia ystäviä ja liittolaisia Ranskassa ja Englannissa; hovissa lisäksi tiedetään, että hänen on tänä iltana täytynyt tavata meidät täällä. Jos meiltä huomenna äänekkäästi ja kiivaasti vaaditaan uutisia hänestä, ei käy laatuun, että voisimme näyttää vain ruumiin. Aatelisto ei ottaisi sulattaakseen, että sitä kohdeltaisiin lurjuksina, joita tapettaisiin mutkattomasti. Meidän täytyy kyetä vastaamaan: — Herra de Mongtommery on lähtenyt karkuun... tai; — Herra de Montgommery on haavoittunut ja sairaana... mutta joka tapauksessa: — Herra de Montgommery on elossa! — Ja jos meitä ahdistellaan äärimmäisyyteen asti, jos hellittämättä vaaditaan häntä esille, silloin, tiukan ottaessa, ei auta muu kuin kiskoa hänet ulos vankilasta tai vuoteestaan ja näyttää parjaajille. Se on hyvää varovaisuutta, vaikka toivoakseni silti turhaa. Huomenna ja ylihuomenna kysellään herra de Montgommerya. Mutta viikon kuluttua hänestä puhutaan vähemmän eikä kuukauden päästä enää lainkaan. Mikään ei unohdu niin pian kuin ystävä, ja keskusteluihin tarvitaan uusia aiheita. Mielipiteeni on siis se, että syyllinen älköön kuolko älköönkä eläkö: hän vain kadotkoon!
'Olkoon niini' päätti prinssi. 'Hän lähteköön, jättäköön Ranskan. Hänellä on tiluksia ja omaisia Englannissa — paetkoon sinne!'
'Ei niin, monseigneur!' väitti Montmorency. 'Kuolema on kyllä liikaa, mutta maanpakolaisuus ei riitä. Tahdotteko', lisäsi hän ääntänsä alentaen, 'että tuo mies saisi Englannissa paremman tilaisuuden kertoa uhanneensa teitä häpäisevällä eleellä?'
'Oh, älkää muistuttako minulle siitä!' huudahti prinssi hammasta purren.
'Sallikaa minun kuitenkin palauttaa se mieleenne, monseigneur, karaistukseni teidät varomatonta ratkaisua vastaan. Tässä kohden on pakollista, toistan vielä, ettei kreivi pääse mitään ilmaisemaan elävänä tai kuolleena. Saattueemme miehet ovat taattuja eivätkä sitäpaitsi tiedäkään asian kulkua. Châteletin vankilanjohtaja on ystäväni, lisäksi yhtä mykkä ja kuuro kuin vankilansa, ja hänen majesteettinsa altis palvelija. Vietäköön herra de Montgommery jo tänä yönä Châteletiin. Kelpo vankiluola tallettaa häntä meille tai luovuttaa hänet takaisin, miten vain mielimme. Huomenna hän on kadoksissa, ja me levitämme siitä mitä ristiriitaisimpia ja sekaisimpia tietoja. Jos nuo huhut eivät sitten vaimene itsestään, jos kreivin ystävät kovistelevat häntä esille liian itsepintaisesti, mikä on tuskin luultavaa, kehitellään ankaraa tutkiskelua perille asti; silloin me pääsemme puolustautumisesta yhdellä sanalla, näyttäen Châteletin matrikkelin merkintää, joka osoittaa, että herra de Montgommery majesteettirikoksesta syytettynä odottaa vankilassa säännöllisen oikeudenkäynnin päätöstä. Onko sitten, kun tämä tosiasia on vahvistettu, pantava meidän viaksemme, jos vankila on epäterveellinen, jos mielenkarvaus ja katumus liiaksi jäytävät herra de Montgommerya ja hän menehtyy, ennenkuin on kyennyt saapumaan tuomioistuimen eteen?'
'Oh, herra de Montmorency!' äännähti prinssi kammoksuen.
'Olkaa huoletta, monseigneur', rauhoitti hänen neuvonantajansa, 'meidän ei varmaankaan tarvitse turvautua tähän viimeiseen keinoon. Kreivin poissaolon aiheuttama kohu tyyntyy kyllä itsestään. Ystävät saavat lohdutuksensa ja unohtavat pian, ja herra de Montgommery eläköön vankilassa, jos tahtoo, siitä hetkestä asti, kun hän on maailmalta kuollut.'
'Mutta eikö hänellä ole poika?' huomautti madame Diana.
'On, muutaman vuoden vanha lapsi, jolle sanotaan, ettei tiedetä, minne hänen isänsä on joutunut. Suureksi vartuttuaan — jos tuo orpo-rukka pääseekään täyteen ikään — hänellä on omat harrastuksensa, omat intohimonsa, eikä hän enää yritä penkoa viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden taakse jäänyttä vanhaa juttua.'
'Tuo kaikki on oikeuden mukaista ja hyvin harkittua', ylisti madame de Poitiers. 'Kuulkaa, se miellyttää minua; minä yhdyn siihen ja ihailen sitä.'
'Olette totisesti kovin suosiollinen, madame', tuumi Montmorency imarreltuna, 'ja näen mielihyvin, että me olemme luodut ymmärtämään toisiamme'.
'Mutta minä en siihen yhdy enkä sitä ihaile!' huudahti perintöprinssi; 'päinvastoin pysyn siitä erossa ja panen vastaan...'
'Pysykää erossa, monseigneur, siinä olettekin oikeassa', keskeytti herra de Montmorency, 'niin juuri, mutta älkää panko vastaan; moittikaa, mutta antakaa sen tapahtua. Tämä kaikki ei lainkaan kuulu teihin, ja minä otan tästä toimenpiteestä kaiken vastuun ihmisten ja Jumalan edessä.
'Mutta meidän kesken on tästä lähtien olemassa yhteinen rikos, eikö niin?' huomautti prinssi; 'ettekä te ole enää pelkästään ystäväni, vaan teistä tulee rikostoverini'.
'Oh, monseigneur, sellaiset ajatukset ovat minusta kaukana!' väitti viekas ministeri. 'Teidän ei sovi panna itseänne mihinkään vaaraan syyllisen rankaisemisella sen paremmin kuin kaksintaisteluunkaan ryhtymisellä. Vai tahdotteko, että siirrämme tämän asian kuninkaan ratkaistavaksi?'
'Ei, ei; jääköön isäni tietämättömäksi tästä kaikesta', vaati perintöprinssi kiihkeästi.
'Velvollisuuteni', selitti herra de Montmorency, 'pakottaisi minut kuitenkin ilmoittamaan hänelle, monseigneur, jos itsepintaisesti yhä uskoisitte, että ritaritekojen aika jatkuu edelleen. No niin, älkäämme lainkaan hätäilkö, jos niin haluatte, vaan antakaamme ajan kypsyttää päätöksiämme. Hankkikaamme vain varmuus kreivin säilymisestä, koska se on välttämätön ehto lopullisille suunnitelmillemme, olkoot ne mitkä hyvänsä, ja lykätkäämme myöhemmäksi lopullisen päätöksen tekeminen tästä jutusta.'
'Olkoon menneeksi!' mukautui prinssi, jonka heikko tahto ehätti kiusallisessa asiassa hyväksymään tämän näennäisen lykkäyksen. 'Herra de Montgommerylla on siten aikaa harkita ensimmäistä malttamatonta päähänpistoaan, ja minäkin saan rauhassa miettiä, mitä omatuntoni ja arvoni velvoittavat minut tekemään.'
'Palatkaamme siis Louvreen, monseigneur?' esitti herra de Montmorency, 'ja toimittakaamme niin, että läsnäolomme siellä todetaan. Lähetän hänet teille huomenna takaisin, madame', lisäsi hän madame de Poitiersille hymyillen, 'sillä minä olen voinut havaita, että rakastatte häntä oikein kaikesta sydämestänne'.
'Mutta onko hänen korkeutensakin saanut saman varmuuden', virkkoi Diana, 'ja onko hän antanut minulle anteeksi tuon onnettoman kohtauksen, jota niin vähän saatoin aavistaa?'
'Kyllä, teidän täytyy rakastaa minua... tosiaankin valtavasti, Diana', myönsi prinssi miettiväisenä, 'ja minulla on suuri tarve uskoa sitä, ollakseni epäilemättä. Ja niinkuin kreivi ihan oikein sanoi, minä olen liian selvästi huomannut siitä tuskasta, joka minut valtasi luullessani teidät menettäneeni, että rakkautenne on tästä lähtien välttämätön olemassaololleni ja että teihin kerran kiintyessäni se merkitsi rakkautta eliniäksi'.
'Ah, suokoon Jumala, että se on totta!' lausui Diana intohimoisella äänenpainolla, suudellessaan kättä, jonka prinssi hänelle ojensi sovinnon merkiksi.
'Ja nyt lähtekäämme siekailematta?' hoputti herra de Montmorency.
'Näkemiin, Diana!'
'Näkemiin, mon seigneur!» toivotti herttuatar eroittaen nuo kaksi sanaa kuvaamattoman hellästi.
Hän saattoi heitä huoneensa kynnykselle asti. Prinssin laskeutuessa portaita myöten herra de Montmorency avasi kappelin oven, missä herra de Montgommery yhä virui kytkettynä ja vartioituna, ja ilmoitti huovien johtajalle:
'Lähetän kohta tänne miehen, joka ilmoittaa teille, mitä on tehtävä vangillenne. Siihen asti pitäkää silmällä hänen kaikkia liikkeitään, minuutiksikaan menettämättä häntä näkyvistänne. Te kaikki vastaatte hänestä hengellänne.'
'Se riittää, monseigneur', vastasi huovi.
'Minäkin sitäpaitsi pysyn valveilla', huomautti oveltaan madame de Poitiers.
Kaikki menivät pois, eikä Perrot piilossaan enää kuullut muuta kuin kappelin oven sisäpuolelle sijoitetun vahtisoturin säännöllistä astuntaa, hänen pitäessään silmällä ovea samalla kuin hänen toverinsa vartioitsivat vankia.»
KOLMASKOLMATTA LUKU
Hyödytöntä alttiutta
Aloyse lepäsi vähän aikaa, sillä häntä värisytti tämän synkeän tarinan muisteleminen. Sitten hän taas keräsi voimansa ja Gabrielin vakaasti pyydettyä kertoi tarinansa loppuosan näin:
»Kello löi yksi aamulla perintöprinssin ja hänen häikäilemättömän neuvonantajansa poistuessa. Perrot oivalsi herransa olevan avuttomana hukassa, jos hän jättäisi herra de Montmorencyn lähetille aikaa saapua. Hänelle oli siis koittanut toiminnan hetki. Hän oli huomannut, ettei herra de Montmorency ollut maininnut mitään tunnussanaa tai merkkiä, josta hänen lähettinsä voitaisiin tuntea. Niinpä Perrot odotti puolisen tuntia, saattaakseen todennäköiseksi, että herra de Montmorency oli ehtinyt järjestää tämän asian, hiipi sitten esille piilostaan, painui varpaisillaan alas portaita ja sitten palasi tömisevin askelin ylös, mennen koputtamaan kappelin ovelle.
Hänen omintakeisesti keksimänsä suunnitelma oli rohkea, mutta juuri rohkeutensa perusteella sillä oli onnistumisen mahdollisuuksia.
'Kuka siellä? kysyi vartiosoturi.
'Parooni de Montmorencyn lähetti.'
Ovi aukesi, ja Perrot astui huoneeseen reippaasti ja pää pystyssä.
'Minä olen herra Charles de Manffolin tallimestari', ilmoitti hän; 'herrani kuuluu paroni Montmorencyn seurueeseen, kuten tiedätte. Olin juuri tulossa herrani kanssa vartiovuorolta Louvresta, kun kohtasimme Grève-torilla herra de Montmorencyn, jota saattoi viittaan kääriytynyt pitkä nuori mies. Herra de Montmorency tunsi herra Manffolin ja kutsui häntä. Tovin keskusteltuaan he käskivät minun tulla tänne Rue du Figuierille, madame Diana de Poitiersin asuntoon. Minun piti muka täältä löytää joku vanki, ja herra de Montmorency antoi minulle eräitä häntä koskevia ohjeita, jotka nyt aion panna täytäntöön. Pyysin tähän puuhaan muutamia miehiä saattueeksi, mutta hän huomautti, että täällä jo oli riittävästi väkeä, ja näenkin että teitä on enemmän kuin tarvitaan tukemaan sitä sovittelutehtävää, joka jätettiin valmisteltavakseni. Missä se vanki on? Ahaa, tuossa! Ottakaa häneltä suukapula sillä minun täytyy puhua hänelle ja hänen kyetä vastaamaan.'
Huovien tunnollinen johtaja empi vielä, vaikka Perrot oli puhunut tasaisen varmasti.
'Eikö teillä ole kirjallista määräystä esitettävänä?' kysyi hän.
'Kirjoitellaanko määräyksiä Grève-torilla kello kaksi aamulla?' vastasi Perrot kohauttaen olkapäitään. 'Mutta herra de Montmorency sanoi, että teille oli ilmoitettu tulostani.'
'Totta kyllä.'
'No, mitä te sitten tässä rettelöitsette, hyvä mies? Väistykääpä nyt, te ja väkenne, sillä mitä minulla on tälle herralle sanottavaa, sen pitää jäädä kahdenkeskiseksi. Kah, ettekö kuule? Peräytykää siitä!'
Viimein he lähtivät pois, ja Perrot lähestyi tyynesti herra se Montgommerya, jolta oli suukapula poistettu.
'Kunnon Perrot!' virkkoi kreivi, joka oli heti tuntenut tallimestarinsa; 'kuinka sinä olet täällä?'
'Sen saatte tietää, monseigneur, mutta meidän ei sovi hukata minuuttiakaan. Kuunnelkaa minua.'
Hän kertoi kreiville muutamin sanoin madame Dianan luona sattuneesta kohtauksesta ja herra de Montmorencyn nähtävästi tekemästä päätöksestä, että häväistyksen kamala salaisuus haudattaisiin ainiaaksi häpäisijän mukana. Sentähden täytyi uhkarohkealla tempulla pelastautua tuosta kohtalokkaasta vankeudesta.
'Ja mitä siinä kohden aiot, Perrot?' kysyi herra de Montgommery. 'Näethän, että heitä on kahdeksan meitä kahta vastaan. Emmekä ole täällä ystävän talossa', lisäsi hän katkerasti.
'Eipä väliä!' tuumi Perrot; 'antakaa minun vain toimia ja puhua, niin olette pelastettu ja vapaa.'
'Mitä varten, Perrot?' kysyi kreivi murheellisena. 'Mitä minä tekisin elämällä ja vapaudella? Diana ei rakasta minua! Diana inhoaa minua ja pettää!'
'Jättäkää sikseen sen naisen muisteleminen ja ajatelkaa lastanne, monseigneur.'
'Sinä olet oikeassa, Perrot. Liiaksi olen hänet unohtanut, pikku Gabriel-parkani, ja Jumala rankaisee minua siitä täydellä syyllä. Hänen tähtensä siis minun pitää ja tahdon yrittää käyttää sinun tarjoamaasi viimeistä pelastumisen mahdollisuutta, ystäväni. Mutta ennen kaikkea, kuule, jos tämä mahdollisuus raukeaa, jos mielettömän uskalias yritys, jossa panet itsesi alttiiksi, menee myttyyn, niin en tahdo jättää orvolle perinnöksi onnettoman kohtaloni jatkoa; elämästä kadottuani en tahdo toimittaa hänen niskoilleen niitä pelottavia vihollisuussuhteita, joihin tulen sortuneeksi. Vanno siis, että jos minulle avautuu vankila tai hauta ja sinä jäät eloon, Gabriel ei saa sinulta milloinkaan tietää, millä tavalla hänen isänsä katosi maailmasta. Jos hän tuntisi tämän julman salaisuuden, niin hän aikanaan tahtoisi kostaa puolestani tai pelastaa minut, ja hän tuhoutuisi. Minulla on kyllin raskas tili tehtävänä hänen äidilleen, lisäämättä siihen vielä tätä painoa. Eläköön poikani onnellisena ja isänsä menneisyyden tuottamatta hänelle huolta! Vanno se minulle, Perrot, äläkä katso vapautuneesi tästä valasta muutoin kuin jos kertomasi kohtauksen kaikki kolme henkilöä kuolevat ennen minua — jos prinssi (joka silloin kaiketi on kuningas), madame Diana ja herra de Montmorency vievät mukanaan hautaan kaikkivaltiaan vihansa eivätkä enää mahda mitään lapselleni. Tässä perin epäiltävässä tapauksessa hän yrittäköön, jos tahtoo, löytää minut ja hankkia vapauteni takaisin. Mutta siihen asti jääköön hänen isänsä loppu hänelle tietymättömäksi, niinkuin muillekin, jopa enemmän kuin kenellekään muulle. Lupaathan sen minulle, Perrot, ja vannot sen? Ainoastaan tällä ehdolla antaudun uskaliaan ja, kuten pelkään, silti hyödyttömän alttiutesi varaan, Perrot.'
'Te tahdotte sitä, monseigneur? Minä siis vannon,'
'Miekkasi ristin kautta, Perrot, Gabriel ei saa sinulta mitään vihiä tästä vaarallisesta salaisuudesta?'
'Miekkani ristin kautta, monseigneur', vakuutti Perrot kohottaen oikean kätensä.
'Kiitos ystäväni! Tee nyt, mitä haluat, uskollinen palvelijani. Minä jätän itseni sinun urheutesi ja Jumalan armon huostaan.'
'Kylmäverisyyttä vain ja mielenmalttia, monseigneur!' kehoitti Perrot. 'Saattepa nähdä.'
Ja kutsuttuaan huovien johtajan takaisin hän sanoi:
'Vanki on minulle antanut tyydyttävän vakuutuksen; nyt voitte päästää hänet siteistä ja laskea menemään.'
'Irti siteistä? Ja sitten vapaaksi?' hämmästeli mies.
'No, tietenkin! Se on parooni de Montmorencyn määräys.'
'Parooni de Montmorency', muistutti santarmi päätänsä ravistaen, 'käski meidän pitää tätä vankia näkyvissämme ja lähtiessään vielä huomautti, että meidän on vastattava hänestä hengellämme. Kuinka hän saattaa nyt tahtoa, että herra päästetään vapaaksi?'
'Mitä ihmettä? Kieltäydyttekö tottelemasta minua, joka puhun hänen nimessään?' kysyi Perrot vähääkään menettämättä varmuuttaan.
'Täytyyhän minun epäröidä. Kuulkaahan, jos käskisitte katkaista tältä herralta kurkun tai heittää hänet veteen taikka viedä Bastiljiin, niin tottelisimme siekailematta, mutta laskea hänet menemään — se ei tunnu olevan paikallaan.'
'Yhdentekevää', vastasi Perrot nolostumatta. 'Minä olen teille välittänyt vastaanottamani ohjeet, ja nyt pesen käteni kaikesta muusta. Te vastaatte herra de Montmorencylle niskuroimisenne seurauksista. Minulla ei ole enää mitään tehtävää täällä. Hyvää yötä!'
Ja hän avasi oven kuin lähteäkseen.
'Hei, hetkinen', huusi santarmi, 'onpas teillä kiire! Vakuuttakaa minulle siis, että herra de Montmorency tahtoo vapauttaa tämän vangin! Oletteko varma siitä, että se oli todellakin herra de Montmorency, joka teidät lähetti?'
'Pöhkö!' kivahti Perrot; 'kuinka minä muutoin olisin tiennyt, että hänellä on täällä vanki vartioitavana? Onko kukaan lähtenyt täältä sitä tiedoittamaan, ellei herra de Montmorency itse?'
'No niin, vanki päästetään siis irti köysistä', päätti huovien johtaja nyreänä kuin tiikeri, jolta otetaan kaluttava luu. 'Kylläpä nuo suuret herrat ovat haihattelevia, saamari sentään!'
'Hyvä on, minä odotan', sanoi Perrot.
Hän asettui kuitenkin ulkopuolelle, portaiden ensimmäiselle askelmalle, kasvot portaisiin päin ja väkipuukko kädessään, estääkseen pääsyn Montmorencyn oikealta lähetiltä, jos näkisi tämän ilmestyvän.
Mutta hän ei nähnyt eikä kuullut, kuinka hänen takanaan madame Diana miesten äänien häiritsemänä oli tullut ulos huoneestaan ja nyt hiipi kappelin auki jääneelle ovelle asti. Hän näki, että paraikaa päästettiin köysistä herra Montgommerya, joka hänet huomatessaan mykistyi kauhusta.
'Te viheliäiset!' huusi madame Diana. 'Mitä te siinä teette?'
'Tottelemme herra de Montmorencyn käskyä, madame', ilmoitti vartijain esimies; 'me vapautamme vangin siteistä'.
'Mahdotonta!' väitti madame de Poitiers. 'Herra de Montmorency ei ole voinut antaa sellaista määräystä. Kuka sen on teille tuonut?'
Huovit viittasivat Perrotiin, joka kuullessaan madame Dianan äänen oli kääntynyt kauhistuneena ja typertyneenä. Lampun valo osui Perrot-rukan kalpeille kasvoille; madame Diana tunsi hänet heti.
'Tuo mieskö?' kysyi hän; 'sehän on vangin oma tallimestari! Katsokaa nyt, mitä olitte tekemäisillänne!'
'Valetta!' vakuutti Perrot yrittäen vielä kieltää henkilöllisyytensä. 'Minä olen herra de Manffolin palveluksessa, ja minut lähetti tänne herra dc Montmorency.»
'Kuka sanoo olevansa herra de Montmorencyn lähettämä?' tiedusti erään
uuden tulokkaan ääni, eikä tämä mies ollut kukaan muu kuin oikea
lähetti. 'Hyvät ihmiset, tuo mies valehtelee. Tässä on Montmorencyjen
sormus ja sinetti, ja varmaan tunnette minut muutenkin. Minä olen
kreivi de Montausier.[*] Mitä! Te olette rohjennut ottaa vangilta pois
suukapulan ja nyt irroitatte hänen siteitään? Te onnettomat, kapula
suuhun heti, ja kytkekää hänet vielä tiukemmin kuin ennen!''Jaha', sanoi joukkueen johtaja; 'siinäpä todennäköiset ja ymmärtävät määräykset!'
'Perrot-parka!' Siinä kaikki, mitä kreivi virkkoi.
Hän ei huolinut lisätä ainoatakaan moitteen sanaa madame Dianalle, vaikka hänellä olisi siihen ollut tilaisuus, ennenkuin hänen hampaittensa väliin tungettu nenäliina kiinnitettiin. Kenties hän myös pelkäsi tuottavansa lisävaaraa kelpo tallimestarilleen. Mutta kovaksi onneksi Perrot ei noudattanut hänen varovaisuuttaan, vaan puhutteli madame Dianaa vihaisesti:
'Vai niin, madame, te ette siis konnuudessa pysähdy puolitiehen! Pietari kielsi herransa kolmesti, mutta Juudas petti hänet ainoastaan kerran. Te olette tunnin kuluessa kolmesti pettänyt rakastajanne. Tosin Juudas oli vain mies ja te olette nainen ja herttuatar!'
'Ottakaa kiinni tuo mies!' huusi madame Diana raivoissaan.
[*] Nuori kreivi de Montausier antoi täten Montgommeryn
vangitsemisella sopivan esikuvan Lignerollesin murhaan. Tiedetään,
että kun herra de Lignerolles oli Kaarle IX:lle kertonut herraltaan
Anjoun herttualta saaneensa uskottuna salaisuutena kuulla
suunnitelman, joka oli laadittu hugenottijohtajien toimittamiseksi
päiviltä, kuningas sai varomattoman puhelun ehkäisemiseksi veljensä
päättämään Lignerollesin surmauttamisen. Kreivi de Montausier otti
tehtävän suorittaakseen neljän tai viiden muun aatelispyövelin kanssa,
jotka kaikki sittemmin saivat kurjan lopun. »Siitä», lausuu Brantôme,
»pitää oppia varomaan tappamasta miestä syyttömästi, sillä tuskin
on tuollaista murhaa niin suoritettu, ettei se saisi rangaistustaan
Jumalan sallimuksesta, joka on antanut miekan kupeellamme käyttöä eikä
väärinkäyttöä varten».
Tekijä.'Siepatkaa tuo mies!' kertasi hänen jälkeensä kreivi de Montausier.
'No no, eipä minua niin vain siepata', härnäsi Perrot.
Ja näin toivottomassakin tilanteessa hän ryhtyi uhkarohkeaan temppuun: syöksyi herra de Montgommeryn luokse asti ja alkoi väkipuukkonsa terällä katkoa hänen siteitään, huutaen hänelle:
'Auttakaa itseänne, monseigneur, ja myykää henkenne kalliisti!'
Mutta Perrot ennätti vapauttaa ainoastaan hänen vasemman käsivartensa, sillä hän kykeni puolustautumaan vain vajavasti, yrittäessään samalla katkoa reivin köysiä. Kymmenen miekkaa sivalsi syrjään hänen aseensa. Saarrettuna ja joka puolelta sohittuna hän sai hartioihinsa rajun survaisun, niin että suistui herransa jalkoihin ja menetti tajuntansa.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Veritahrat eivät koskaan häivy kokonaan
Perrot ei tiennyt, mitä kappelissa sitten tapahtui.
Kun hän tointui, oli hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan kova vilun tunne. Silloin hän keräsi ajatuksiaan, avasi silmänsä ja katseli ympärilleen: vielä oli täysi yö. Hän huomasi makaavansa pehmeällä mullalla, ja hänen vierellään lojui ruumis. Sellaisen pienen lampun valossa, joka on aina sytytettynä Pyhän Neitsyen patsaan komerossa, hän näki olevansa Innocents-hautausmaalla. Hänen lähellään viruva vainaja oli se vartija, jonka herra de Montgommery oli tullut kahakassa surmanneeksi. Miesparkaani oli tietysti pidetty myös kuolleena...
Hän yritti nousta, mutta silloin uudistui hänen haavojansa julma tuska. Yliluonnollisen urheasti kooten kaikki voimansa hänen kuitenkin onnistui kohota jalkeille ja siirtyä muutaman askeleen päähän. Samassa tunkeutui sakeaan pimeyteen lyhdyn tuike, ja Perrot erotti kahden ilkeännäköisen miehen lähestyvän, mukanaan kuokat ja kanget.
'Neitsyen patsaan juurella niiden sanottiin olevan', virkkoi toinen miehistä.
'Siinä ne veijarit ovatkin', sanoi toinen huomatessaan sotamiehen. 'Mutta ei, yksihän tässä vain onkin.'
'No, etsitään toista.'
Haudankaivajat valaisivat lyhdyllään ympäristön alaa. Mutta Perrot oli jaksanut laahautua hautapatsaan taakse kyllin kauas paikalta, jota he tarkastelivat.
'Piru on kaiketi jo ehtinyt sen korjata', arveli toinen haudankaivaja, joka taisi olla leikillisellä tuulella.
'Uh!' torjui toinen väristen, 'älä puhu noin tällaisella hetkellä ja tämmöisessä paikassa!'
Ja hän teki pelokkaana ristinmerkkejä.
'No, ehdottomasti täällä on vain yksi', vakuutti edellinen mies. 'Mitäs nyt tehdään? Kah, mullataan edes tämä jäänyt; sitten sanomme, että hänen ystävänsä oli luikkinut tiehensä, tai kenties onkin laskettu väärin.'
He ryhtyivät kaivamaan hautaa, ja Perrot, joka hoippuen loittoni askel askeleelta, sai vielä hyvillä mielin kuulla hilpeän haudankaivajan huomauttavan kumppanilleen:
'Lähemmin ajatellen, jos tunnustamme löytäneemme vain yhden ruumiin ja kaivaneemme yhden haudan, niin se mies ei kenties annakaan meille enempää kuin viisi pistolia kymmenen sijasta. Eiköhän olisi edullisempaa olla puhumatta mitään toisen raadon kummallisesta katoamisesta?'
'Jaa, tosiaankin', vastasi hurskas haudankaivaja. 'Tyydytään vain sanomaan, että olemme suorittaneet urakan, niin ei tarvitse valehdella.'
Vähitellen Perrot, useastikin pyörtyen, pääsi AubryIe-Boucher-kadulle asti. Siellä hänet sivuutti kärryillään torilta palaava vihanneskauppias, ja hän kysyi ajajalta, minne hän oli menossa.
'Montreuiliin', vastasi mies.
'Olisitteko sitten niin armelias, että sallisitte minun istahtaa kärryjenne laidalle Geoffroy-L'Asnier- ja Saint-Antoine-katujen kulmaan, missä asun?'
'No, tulkaa mukaan!' vastasi vihanneksien myyjä.
Sillä tavalla Perrot sai menehdyksiin rasittumatta suorittaa suurimman osan matkaa kotiimme, ja silti hän kymmenenkin kertaa luuli vetelevänsä viimeisiä henkäyksiään. Viimein kärryt pysähtyivät Geoffroy-L'Asnierkadun kulmassa.
'Hei, tässä nyt olette kotinne edustalla, veikkonen', virkkoi puutarhatuotteiden myyjä.
'Kiitos, hyvä mies!' sanoi Perrot.
Hän laskeutui kärryiltä haparoiden ja näki pakolliseksi nojata ensimmäiseen seinään, jonka kohtasi.
'Kuoma näkyy ottaneen naukun liikaa', tuumi maalainen. 'Soh, pääsetkös siitä liikkeelle, kopukka!' jatkoi hän hevoselleen.
Hän ajoi matkoihinsa hyräillen Meudonin hilpeän kirkkoherran, mestari François Rabelaisin sepittämää laulua, joka silloin oli ihan uusi:
Oi Luoja, joka viiniksi
sait veden muuttumaan,
tee lyhdyksi mun pyllyni,
ja naapurille avuksi
se luokoon valoaan...Perrotilta meni vielä tunti hänen ponnistellessaan Saint-Antoine-kadulta Rue des Jardinsille. Onneksi tammikuun yöt ovat pitkiä. Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, ja niin hän viimein saapui kotiin kuuden tienoissa.
Kylmästä huolimatta, monseigneur, oli levottomuus pitänyt minua kaiken yötä valveilla avoimen ikkunan ääressä. Perrotin ensimmäinen äännähdys sai minut siis juoksemaan ovelle ja avaamaan.
'Hiljaa, henkesi tähden!' varoitti hän ensin. 'Auta minua nousemaan huoneeseeni, mutta ennen kaikkea ei parahdusta, ei sanaa!'
Hän kompuroi portaita ylös minun lukiessani. Nähdessäni hänen haavoittuneen en kuitenkaan kiellon takia uskaltanut puhua, vaan hyrähdin hiljaiseen itkuun. Yläkertaan tultuamme ja riisuttuani häneltä aseet ja takin olivat käteni sen poloisen veressä, ja hänen suuret haavansa näyttäytyivät ammottavina. Hän ehkäisi valitukseni käskevällä liikkeellä ja sijoittui vuoteessaan sellaiseen asentoon joka tuotti hänelle vähimmän kärsimyksiä.
'Anna minun edes toimittaa tänne haavuri', pyysin nyyhkyttäen.
‘Turhaa!' vastasi hän. 'Tiedäthän, että jonkin verran tunnen haavojen hoitoa. Ainakin yksi vammoistani, tuo kaulan juuressa, on kuolettava, enkä minä kai nytkään enää eläisi, jollei jokin tuskaa voimakkaampi olisi minua ylläpitänyt ja jollei Jumala, joka rankaisee murhaajia ja pettureita, olisi muutamilla tunneilla pitentänyt loppuani hänen vastaisien aivoitustensa edistämiseksi. Kohdakkoin minut ottaa valtaansa kuume, ja siihen se päättyy. Mikään lääkäri ei sille mahda mitään.'
Hän puhui niin tuskallisin ponnistuksin, että rukoilin häntä levähtämään hiukan.
'Olet oikeassa', sanoi hän, 'minun pitää säästellä viimeisiä voimiani. Mutta anna minulle kirjoitusneuvot.'
Täytin hänen pyyntönsä. Mutta hän ei silloin ollut huomannut, että miekan sivallus oli raadellut hänen oikeaa kättään. Hänelle kirjoittaminen oli muutenkin työlästä; nyt hänen täytyi heittää pois kynä ja paperi.
'No, minä puhun', selitti hän, 'ja Jumala kyllä sallii minun elää, kunnes ehdin sanoa kaikki. Sillä jos lopultakin vanhurskas Jumala iskee herrani kolmea vihollista heidän mahtinsa tai henkensä riistämisellä, jotka ovat pahantekijäin häviäviä etuja, silloin herra de Montgommeryn pitää voida pelastua poikansa avulla.'
Ja sitten, monseigneur», jatkoi Aloyse, »Perrot kertoi minulle koko sen synkän tarinan, jonka olen nyt teille toistanut. Siihen tuli kuitenkin pitkällisiä ja alituisia keskeytyksiä, ja tuntiessaan olevansa liiaksi uupunut jatkamaan hän käski minun poistua ja mennä taas näyttäytymään talon asukkaille. Heidän nähtensä tekeydyin — eikä se valitettavasti ollutkaan vaikeata! — kovin levottomaksi kadonneen kreivin ja mieheni takia. Lähetin eri henkilöitä kuulustelemaan Louvresta, sitten kaikilta kreivi de Montgommeryn ystäviltä perätysten ja viimein hänen pelkiltä tuttaviltaan. Madame de Poitiersilta saatiin se vastaus, ettei hän ollut nähnyt kreiviä, ja herra de Montmorency ihmetteli, että häntä vaivattiin mokomilla asioilla.
Näin kaikki epäluulot käännettiin pois minusta, kuten Perrot tahtoi, ja hänen murhaajansa jäivät varmasti siihen uskoon, että heidän salaisuutensa oli suljettu kreivin vankiluolaan ja tallimestarin hautaan.
Kun olin joksikin aikaa toimittanut palvelijat pois tieltä, yhdelle heistä uskoen teidät, monseigneur Gabriel, nousin taas Perrot-parkani luokse, joka jälleen urheasti jatkoi kertomustaan.
Puolen päivän tienoissa hänen kamalat tuskansa tuntuivat hieman helpottavan. Hän puhui keveämmin ja ikäänkuin elostuen. Mutta iloitessani tästä elpymisestä hän sanoi surullisesti hymyillen:
'Tämä näennäinen muutos parempaan päin merkitsee vain, että nyt on tulossa kuume, josta sinulle mainitsin. Mutta, Jumalan kiitos, olenhan saanut sinulle selitetyksi tuon kamalan salavehkeen. Nyt tiedät sen, niitä ainoastaan Jumala ja nuo kolme murhaajaa ensin tiesivät, ja olen varma siitä, että uskollinen, luja ja uljas sydämesi pystyy tallettamaan tätä kuoleman ja veren salaisuutta siihen päivään asti, jolloin sinulla toivoakseni on oikeus se paljastaa asianomaisille. Olet kuullut, minkä valan herra de Montgommery minulta vaati; toista se vala minulle, Aloyse.
— Niin kauan kuin on vaarallista Gabrielin tietää isänsä olevan elossa, niin kauan kuin nuo kolme mahtavaa vihollista, jotka päättivät herrani tuhon, saavat Jumalan vihan ansainneina pysyä tässä maailmassa, sinä olet vaiti, Aloyse. Vanno se kuolevalle miehellesi!
Sen vannoin itkien, ja tämän pyhän valan olen nyt rikkonut, monseigneur, sillä kaikki teidän kolme vihollistanne elävät vielä, mahtavampina ja pelottavampina kuin koskaan. Mutta te aiotte etsiä kuolemaa, ja jos tahdotte käyttää paljastustani varovasti ja viisaasti, niin perikadon sijasta se voi pelastaa isänne ja teidät. Sanokaa minulle kuitenkin vielä, monseigneur, etten ole tehnyt anteeksiantamatonta rikosta ja että Jumala ja rakas Perrotini voivat hyvän tarkoitukseni takia jättää rankaisematta tekoni.»
»Tässä ei ole tapahtunut mitään valapattoisuutta, rakas Aloyse», vakuutti Gabriel, »ja kaikki käyttäytymiseni on pelkkää alttiutta ja sankaruutta. Mutta kerro loppuun asti.»
»Perrot», pitkitti Aloyse, »lisäsi vielä:
'Kun minua ei enää ole, rakas vaimoni, niin sinun on parasta sulkea tämä talo, lähettää pois palvelijat ja lähteä Montgommeryyn Gabrielin ja lapsemme kanssa. Äläkä Montgommeryssakaan asetu linnaan asumaan, vaan vetäydy meidän pikku taloomme ja kasvata ylväiden kreivien perillistä — jollei kokonaan salaisesti, niin ainakin ilman loistoa ja hiljaisesti, niin että hänen ystävänsä tuntevat hänet ja vihollisensa unohtavat. Kaikki sikäläiset hyvät palkollisemme ja isännöitsijä ja kappalainen avustavat sinua suuressa velvollisuudessa, jonka sinulle sallimus jättää. Kenties on parempi, että Gabriel kahdeksantoista vuoden ikään asti jää tietämättömäksi oikeasta nimestään ja ainoastaan tietää olevansa aatelinen. Senhän saat nähdä. Arvoisa kappalaisemme ja Vimoutiersin herra, lapsen holhooja hänen syntymästään, antavat sinulle neuvoja. Mutta näiltä taatuiltakin ystäviltä sinun pitää salata, mitä nyt olen sinulle kertonut. Sano vain, että Gabrielin puolesta pelkäät joitakin vaaroja hänen isänsä mahtavien vihollisten taholta.'
Perrot antoi vielä kaikenlaisia ohjeita ja toisteli niitä minulle monin tavoin, kunnes kivut saivat hänet jälleen pahasti valtaansa, vaihdellen uupumiskohtausten kanssa, joita oli yhtä surkeata katsella. Ja kuitenkin hän käytti vähäisintäkin toipumishetkeä rohkaistakseen ja lohduttaakseen minua.
Hän pyysi minulta ja pani minut lupaamaan sellaista, mikä niin ikään kovasti koetteli tarmoani, sen tunnustan, ja tuotti minulle uutta raskasta tuskaa.
'Herra de Montmorencyn tieten', huomautti hän, 'minä lepään Innocents-hautuumaalla. Niinpä on tarpeellista, että olen kadonnut kreivin mukana. Jos saataisiin vähänkin vihiä paluustani tänne, niin sinä olisit hukassa, Aloyse, ja Gabriel kenties samaten! Mutta sinulla on vankat käsivarret ja uljas sydän. Ummistettuasi silmäni sinun tulee koota kaikki sielun- ja ruumiinvoimasi; odota keskiyötä ja kaikkien täällä vaivuttua uneen tämän päivän rasitusten jälkeen siirrä ruumiini muinaiseen hautaluolaan, jonka tänne rakennuttivat entiset omistajat, de Brissacit. Kukaan ei enää tunkeudu tuohon hyljättyyn hautaholviin, ja sinun on helppo kreivin kamarin isosta kaapista löytää sen ruostunut avain. Sillä tavalla toimitat minulle vihityn hautapaikan, ja vaikka halpa tallimestari onkin arvoton lepäämään noin isoisten herrojen joukossa, niin ollaanhan kuoleman jälkeen vain kristittyjä, eikö niin?'
Kun Perrot parkani näytti jälleen heikkenevän ja pyysi sanaani vakuudeksi, lupasin tehdä, mitä hän tahtoi. Illalla lähtiessäni hän alkoi houria; sitten tuli hirvittäviä tuskia. Hakkasin poveani epätoivossa, kun en kyennyt hänen kärsimyksiään lievittämään, mutta hän viittoili minulle, että tuskittelu oli turhaa.
Viimein hän kuumeen polttamana ja kovien tuskien raastamana ähki:
'Aloyse, anna minun juoda — vain pisara vettä!'
Tietämättömyydessäni olin jo ennen tarjoutunut sammuttamaan tuota polttavaa janoa, jota hän sanoi kärsivänsä, mutta hän oli aina kieltäytynyt. Kiirehdin siis noutamaan lasillisen ja ojensin sen hänelle.
'Aloyse', lausui hän, ennenkuin joi sen, 'viimeinen suudelma ja hyvästely!... Ja pidä mielessäsi, pidä mielessäsi!
'Peitin hänen kasvonsa suudelmilla ja kyynelillä. Hän pyysi minulta sitten ristiinnaulitunkuvaa ja painot kuolevat huulensa Jeesuksen ristin nauloille, sanoen ainoastaan: 'Oi, hyvä Jumala, oi, hyvä Jumala!' Heikolla, viimeisellä puristuksella hän tarttui ranteeseeni ja otti toisella kädellä tarjoamani lasin. Sitten hän siemaisi vain kulauksen vääntäytyi rajusti koholle ja vaipui takaisin aluselleen.'
Hän oli kuollut.
Vietin lopun iltaa rukouksissa ja kyynelissä. Kuitenkin menin tapani mukaan valvomaan teidän makuullemenoanne, monseigneur. Tietysti ei kukaan ihmetellyt suruani. Koko talossa vallitsi tyrmistys, ja kaikki uskolliset palvelijat itkivät kreivin ja kelpo kumppaninsa Perrotin tietymätöntä kohtaloa.
Kello kahden vaiheilla yöllä ei enää kuulunut mitään ääntä, ja minä valvoin yksin. Pesin pois veren, joka peitti mieheni ruumista, käärin sen hurstiin ja anoen voimia Jumalalta aloin raahata alas tätä kallista taakkaa, joka oli vielä raskaampi sydämelleni kuin käsivarsilleni. Voimieni pettäessä polvistuin ruumiin ääreen ja rukoilin.
Ikuiselta tuntuneen puolituntisen jälkeen saavuin holvin ovelle. Vaivalloisesti avattuani sen sammutti jäätävä tuulenhenki mukaan ottamani lampun, ja ummehtunut ilma oli tukehduttaa minut. Toinnuttuani sytytin lampun uudestaan ja laskin mieheni ruumiin avoimeksi ja tyhjäksi jääneeseen hautaan, joka tuntui odottavan. Painettuani viimeisen suudelman hänen käärinliinalleen pudotin paikalleen raskaan marmorikannen, joka ainiaaksi erotti minusta rakkaan elämänkumppanini. Kiven jysähdys kiveä vasten säikäytti minua niin pahasti, että tuskin maltettuani sulkea holvin oven riensin pakoon ja pysähdyin vasta kamarissani, missä puolikuolleena vaivuin tuolille. Kuitenkin minun täytyi vielä ennen päivänkoittoa polttaa hänen lakanansa ja veriset alusvaatteensa, jotka olisivat voineet minut kavaltaa. Mutta aamun tullessa kova urakkani oli suoritettu, eikä edellisen päivän ja yön tapauksista ollut jälkeäkään nähtävissä. Olin hävittänyt kaikki huolellisesti niinkuin rikollinen, joka ei tahdo jättää todistetta eikä muistoa tihutyöstään.
Mutta sellainen ponnistelu oli näännyttänyt minut, niin että tulin sairaaksi. Velvollisuuteni oli kuitenkin elää niitä kahta orpoa varten, joiden ainoaksi suojelijaksi kaitselmus oli minut valinnut, ja niin jäin eloon, monseigneur.»
»Paljon kärsinyt, uhrautuva vaimo-raukka!» säälitteli Gabriel, sulkien Aloysen kädet omiinsa.
»Kuukautta myöhemmin», jatkoi hoitajatar, »vein mieheni viimeisten ohjeiden mukaan teidät Montgommeryyn.
Pian saatiin nähdä, että herra de Montmorency oli ennustanut oikein. Viikon verran hälistiin hovissa yksinomaan kreivi de Montgommeryn ja hänen tallimestarinsa merkillisestä katoamisesta; sitten puhuttiin siitä vähemmän, ja viimein tuli kaikkien keskustelujen yksinomaiseksi aiheeksi keisari Kaarle V:n kohdakkoin alkava retki Ranskan kautta rankaisemaan Gentin porvareita.
Saman vuoden toukokuussa, viisi kuukautta isänne katoamisen jälkeen, monseigneur, syntyi Diana de Castro.»
»Niin», puhui Gabriel mietteissään, »mutta oliko madame de Poitiers tekemisissä isäni kanssa? Onko hän rakastanut prinssiä isäni jälkeen vai heitä molempia samaan aikaan? Ne ovat hämäriä kysymyksiä, eivätkä joutilaan hovin juorut kykene niitä ratkaisemaan... No niin, isäni elää kuitenkin, hänen täytyy olla elossa, ja minä löydän hänet, Aloyse! Minussa on nyt kaksi miestä, poika ja rakastaja, jotka pystyvät hänet löytämään.»
»Jumala sen suokoon!» toivotti Aloyse.
»Ja etkö ole jälkeenpäin, hoitajatar», tiedusti Gabriel, »lainkaan kuullut, mihin vankilaan nuo kurjat ovat voineet haudata isäni?»
»En mitään, monseigneur, ja ainoana vihjauksena siitä on se Perrotin kuulema herra de Montmorencyn huomautus, että Châteletin vankilanjohtaja oli hänen harras ystävänsä, josta hän saattoi mennä takuuseen.»
»Châtelet!!» huudahti Gabriel; »Châtelet!»
Ja kauhean muiston nopea salama näytti hänelle äkkiä sen juron ja kolkon vanhuksen, joka ei saanut koskaan lausua sanaakaan ja jonka hän oli ihmeellistä sydämen järkytystä tuntien nähnyt eräässä tuon kuninkaallisen vankilan syvimmässä luolassa.
Gabriel heittäytyi itkuun puhjeten uskollisen Aloysen syliin.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Sankarilliset lunnaat
Seuraavana päivänä, elokuun 12:ntena, Gabriel de Montgommery asteli lujaryhtisenä ja kasvoiltaan tyynenä Louvrea kohti, pyytääkseen päästä kuninkaan puheille.
Hän oli kauan ja vakavasti pohtinut Aloysen kanssa ja myös itsekseen, mitä hänen pitäisi tehdä ja sanoa. Siinä vakaumuksessa, että kruunattua vastustajaa kohtaan osoitettu väkivaltainen käytös vain tuottaisi hänelle isänsä kohtalon, hän oli päättänyt olla selväsanainen ja arvokas, mutta maltillinen ja kunnioittava. Hän pyytäisi, eikä vaatisi. Eikö sitten olisi aina aikaa kovien sanojen käyttämiseen ja eikö ollut ensin katsottava, eivätkö kahdeksantoista vierinyttä vuotta olleet lauhduttaneet Henrik II:n vihaa?
Tuollaiseen päätökseen johtuessaan Gabriel ilmaisi niin suurta viisautta ja järkevyyttä kuin hänen omaksumansa rohkea kanta suinkin salli.
Muuten olosuhteet tuottivatkin hänelle aavistamatonta apua.
Saapuessaan Louvren pihaan Martin Guerren saattamana — oikean Martin Guerren tällä kertaa — hän kyllä huomasi outoa hälyä, mutta oli liiaksi kiintynyt omaan ajatteluunsa, lähemmin tarkkaillakseen tiensä varrella esiintyviä seisovia ryhmiä ja alakuloisia kasvoja.
Kuitenkin hänen täytyi edetessään tuntea Guisein vaakunalla varustettu kantotuoli ja tervehtiä Lotringin kardinaalia, joka kiihtyneenä astui siitä alas.
»Kas, tekö siinä, herra varakreivi d'Exmès?» virkkoi Charles de Lorraine; »olette siis täydesti toipunut? Hyvä, hyvä! Veljeni tiedusti minulta vielä viime kirjeessään hyvin huolestuneena vointianne.»
»Monseigneur, niin suurta suopeutta...» aloitti Gabriel.
»Sen te ansaitsette, kun olette niin uljaasti kunnostautunut», keskeytti kardinaali. »Mutta minne olette menossa noin kiireesti?»
»Kuninkaan luo, monseigneur.»
»Hm, kuninkaalla on nyt kylliksi muuta puuhaa kuin vastaanottaa teidät, nuori ystäväni. Malttakaa, minäkin aion käydä hänen majesteettinsa luona, joka vastikään lähetti minulle kutsun. Nouskaamme sinne yhdessä, minä johdan teidät sisälle, ja te lainaatte minulle tueksi nuoren käsivartenne. Sillä tavalla kuitataan molemminpuolinen apu, ja tästä periaatteesta tahdon mainita myös hänen majesteetilleen, sillä kaiketi tiedätte murheellisen uutisen?»
»En tosiaankaan», vastasi Gabriel; »olen juuri tullut kotoa ja vain havainnut jotakin kiihtymystä».
»Sen uskon!» sanoi kardinaali. »Herra de Montmorency on jälleen tehnyt vanhoja temppujaan rintamalla. Hän tahtoi kiitää piiritetyn Saint-Quentinin avuksi, tuo uljas konnetaabeli! Älkää astuko niin joutuin, herra de'Exmès, sillä minun sääreni eivät enää ole niin vikkelät kuin kaksikymmenvuotiaalla. Niin, aioin juuri kertoa, että tuo hätääntymätön kenraalimme ryntäsi taisteluun vihollista vastaan. Se tapahtui toissapäivänä, elokuun kymmenentenä, Pyhän Laurentiuksen päivänä. Hänellä oli joukkoja jokseenkin saman verran kuin espanjalaisilla, erinomainen ratsuväki ja Ranskan aatelin valioupseerit. Ja niin taitavasti tämä kokenut sotapäällikkö järjesti asiat, että kärsi Gibercoulin ja Lizerollesin tasangoilla kauhean tappion, itse joutuen haavoittuneena vangiksi, mukanaan ne päälliköt ja kenraalit, jotka eivät jääneet tantereelle. Herra d'Enghien on näitä jälkimmäisiä, eikä koko jalkaväestä ole edes sataa miestä palannut. Siksipä, herra d’Exmès, näette nyt kaikkialla samaa hälinää, ja epäilemättä se myös on syynä hänen majesteetiltaan saamaani kutsuun.»
»Laupias taivas», huudahti Gabriel, jota omakohtaisessa tuskassakin vavahdutti tämä suuri yhteinen onnettomuus, »voivatko Poitiersien ja Azincourtin ajat todellakin palata Ranskalle! Mutta Saint-Quentin, monseigneur...?»
»Saint-Quentin», vastasi kardinaali, »piti vielä puoliaan kuriirin lähtiessä, ja konnetaabelin sisarenpoika, amiraali Gaspard de Coligny, joka johtaa kaupungin puolustusta, oli vannonut lieventävänsä enon kompastusta jäämällä mieluummin haudattavaksi kaupungin raunioihin kuin että antautuisi. Mutta pahasti pelkään, että hän tällä hetkellä on jo hautautunut sinne ja viimeinen pysähdyttävä varustus joutunut vihollisen haltuun.»
»Mutta silloinhan valtakunta olisi hukassa!» sanoi Gabriel.
»Jumala Ranskaa suojelkoon!» huoahti kardinaali. »Mutta nyt olemmekin jo kuninkaan etuhuoneessa ja pian saamme nähdä, mitä hän aikoo itse tehdä suojeluksekseen.»
Vartijat soivat luonnollisesti kumarrellen pääsyn kardinaalille, tässä tilanteessa välttämättömälle henkilölle, jonka veli yksin saattoi vielä pelastaa maan. Gabrielin saattamana Charles de Lorraine sai esteettömästi astua kuninkaan luo, joka oli madame de Poitiersin kanssa kahdenkesken ja syvän masennuksen vallassa. Nähdessään kardinaalin Henrik nousi ja tuli hätäisesti häntä vastaan.
»Tervetuloa, teidän ylhäisyytenne!» toivotti hän. »Niin, herra de Lorraine, mikä kamala onnettomuus! Kuka olisi voinut sitä arvata, kysyn teiltä?»
»Minä, sire», vastasi kardinaali, »jos teidän majesteettinne olisi minulta kysynyt kuukausi takaperin, herra de Montmorencyn lähtiessä...»
»Pois kaikki syyttely, serkkuni!» torjui kuningas; »nyt ei ole puhetta menneestä, vaan perin uhkaavasta tulevaisuudesta, kovin vaarallisesta nykyisyydestä. Herttua de Guise on matkalla tänne Italiasta, eikö niin?»
»On kyllä, sire, ja paraikaa hänen täytyy kaiketi olla Lyonissa.»
»Jumalan kiitos!» huudahti kuningas. »No niin, herra de Lorraine, minä luovutan maineikkaan veljenne käsiin valtion pelastuksen. Te ja hän saatte tätä kunniakasta päämäärää varten täydet valtuudet ja yksinomaisen määräämisvallan. Olen itse juuri kirjoittanut herttua de Guiselle, jouduttaakseni hänen paluutaan. Kirje on tässä. Suvaitkoon teidän ylhäisyytenne niinikään kirjoittaa ja kuvata veljellenne kamalaa asemaamme ja kuinka välttämätöntä on olla hukkaamatta minuuttiakaan, jos tahdotaan vielä suojella Ranskaa. Huomauttakaa herra de Guiselle, että kokonaan jättäydyn hänen varaansa. Kirjoittakaa, herra kardinaali, kirjoittakaa pian, pyydän. Teidän ei tarvitse lähteä täältä. Katsokaa, tuossa kammiossa tapaatte kaikkea, mitä tarvitsette. Tiedättehän, kuriiri odottaa matkavalmiina alhaalla, jo satulassa. Menkää, tehkää niin hyvin, herra kardinaali. Menkää, puoli tuntia enemmän tai vähemmän voi pelastaa tai turmella kaiken.»
»Tottelen teidän majesteettianne», vastasi kardinaali suunnaten askeleensa työkammiota kohti, »ja maineikas veljeni tottelee kuten minäkin, sillä hänen elämänsä kuuluu kuninkaalle ja valtakunnalle; kuitenkin, menestyköön hän tai joutukoon tappiolle, hänen majesteettinsa suvainnee hyväntahtoisesti muistaa jälkeenpäin, että hänelle uskottiin valta epätoivoisessa tilanteessa».
»Sanokaa vaarallisessa», huomautti kuningas, »mutta älkää pitäkö sitä toivottomana. Kaiketi Saint-Quentinin kelpo kaupunki ja sen urhoollinen puolustaja herra de Coligny vielä pitävät puoliaan?»
»Pitivät ainakin kaksi päivää takaperin», selitti kardinaali. »Mutta varustukset olivat surkeassa tilassa, nälkiintyneet asukkaat puhuivat antautumisesta, ja jos Saint-Quentin joutuu espanjalaiselle tänään, niin Pariisin perii sama kohtalo viikon kuluttua. Olkoon kuinka tahansa, sire, nyt menen kirjoittamaan veljelleni, ja tästä hetkestä lähtien tiedätte, että herra de Guise tekee, mitä yhdelle miehelle on suinkin mahdollista.»
Kumartaen kuninkaalle ja madame Dianalle kardinaali pistäytyi työkammioon kyhäämään Henrikin pyytämää kirjettä.
Gabriel oli mietteissään jäänyt syrjemmälle, eikä häntä ollut huomattukaan. Hänen nuorta ja ylevää sydäntään oli syvästi järkyttänyt tämä äärimmäinen hätä, johon Ranska oli suistunut. Hän unohti, että voitettu, haavoittunut ja vangiksi jäänyt herra de Montmorency oli hänen julma vihollisensa. Hän ei tällä haavaa nähnyt konnetaabelissa muuta kuin ranskalaisten joukkojen kenraalin. Sanalla sanoen, hän ajatteli melkein yhtä paljon isänmaan vaaroja kuin isänsä kärsimyksiä. Ylväs nuori mies oli herkkä kaikille kauniille tunteille ja sääliväinen kaikkia onnettomia kohtaan.
Kardinaalin poistuttua kuningas lysähti perin lannistuneena lepotuoliinsa, peittäen otsansa käsillään, ja huudahti:
»Voi, Saint-Quentin, Sinne nyt on kohdistunut Ranskan kohtalo. Saint-Quentin, kelpo kaupunkini! Jos voisit tehdä vastarintaa vielä edes kahdeksan päivää, niin herra de Guise ehtisi palata ja uskollisten muuriesi takana saattaisi puolustus järjestyä kuntoon, kun sitävastoin, jos ne sortuvat, vihollinen marssii Pariisia vastaan ja kaikki on hukassa. Saint-Quentin, oi, sinulle antaisin jokaisesta nyt jatkuvan vastarinnan tunnista uuden etuoikeuden ja jokaisesta murskaantuneesta kivestäkin timantin, jos jaksaisit pitää puoliasi vielä viikon lisää!»
»Sire, se jaksaa kyllä ja enemmänkin kuin yhden viikon!» vakuutti Gabriel astahtaen lähemmäksi. Hän oli tehnyt päätöksensä, sankarillisen päätöksen!
»Herra d’Exmès!» lausahtivat yhtaikaa Henrik ja Diana, kuningas ihmettelevänä ja Diana ylenkatseellisena.
»Kuinka te olette täällä, monsieur?» kysyi kuningas ankarasti.
»Sire, minä tulin hänen ylhäisyytensä mukana.»
»Se on eri asia», sanoi Henrik. »Mutta mitä puhuittekaan, herra d’Exmès — että muka Saint-Quentin vielä jaksaa vastustaa vihollista, niinkö?»
»Niin, sire, ja te sanoitte, että jos kaupunki jatkaisi vastarintaa, te antaisitte sille jonkin uuden etuoikeuden.»
»Samaa sanon vieläkin», vahvisti kuningas.
»Hyvä on, sire, ja kieltäisittekö sitä, minkä myöntäisitte puolustautuvalle kaupungille, siltä mieheltä, joka panisi sen puolustautumaan — siltä mieheltä, jonka tarmokas tahto ottaisi valtaansa koko kaupungin ja joka ei sitä luovuttaisi, ennenkuin muurien viimeisetkin rippeet sortuisivat vihollisen tykkitulesta? Täytyisikö silloin jäädä odottamaan sitä suosionosoitusta, jota tuo mies teiltä pyytäisi toimitettuaan teille haluamanne lykkäyksen ainakin viikoksi ja niin varjeltuaan kuningaskuntaa, sire? Tinkisittekö armollisuuden myöntämisestä sille, joka on tällä tavalla palauttanut Teille valtakunnan?»
»En suinkaan», vastasi Henrik, »vaan se mies saisi kaikki, mitä kuningas voi antaa».
»Sovittu siis, sire, sillä kuningas ei ainoastaan kykene, vaan on velvollinenkin armahtamaan, ja tämä mies pyytää teiltä armahdusta eikä arvonimiä tai kultaa.»
»Mutta missä hän on? Kuka on sellainen pelastaja?» kysyi kuningas.
»Hän seisoo edessänne, sire. Se olen minä, pelkkä kaartinkapteeninne, mutta minä tunnen sielussani ja käsivarsissani yli-inhimillisen voiman, joka pystyy todistamaan teille, etten turhaan kerskaa sitoutuessani pelastamaan samalla kertaa maani ja isäni.»
»Isänne, herra d’Exmès?» toisti kuningas hämmästyneenä.
»En ole varsinaiselta niineltäni d’Exmès», selitti Gabriel, »vaan Gabriel de Montgommery, ja isäni on se kreivi Jacques de Montgommery, jonka varmaan muistatte, sire.»
»Tekö olette kreivi de Montgommeryn poika?» kysyi kuningas hätkähtäneenä vaaleten ja nousi seisaalle.
Madame Dianakin pelästyi, horjahtaen istuimellaan taaksepäin.
»Niin, sire», jatkoi Gabriel levollisesti, »minä olen varakreivi de Montgommery, joka palkkioksi Saint-Quentinin puolustautumisen pitentämisestä vähintään viikolla pyytää teiltä ainoastaan isänsä vapautusta».
»Isänne, monsieur», sopersi kuningas, »isänne on kuollut, kadonnut, kuinka lieneekään! En tiedä, missä hän on.»
»Mutta minä tiedän sen, sire», vakuutti Gabriel päästen kamalasta kauhuntunnosta voitolle. »Kahdeksantoista vuotta isäni on Châteletissa odottanut Jumalalta kuolemaa tai kuninkaalta armoa. Isäni elää, siitä olen varma. Hänen rikoksestaan en tiedä...»
»Ettekö tiedä siitä mitään?» kovisti kuningas synkästi ja silmäkulmiaan rypistäen.
»En, sire, mutta sen on täytynyt olla kovin paha ansaitakseen niin pitkällisen vankeuden. Kuitenkaan se ei voi olla anteeksiantamaton, koska siitä ei ole langetettu kuolemantuomiota. Sire, kuunnelkaa minua. Kahdeksassatoista vuodessa on oikeudentunnolla ollut kylliksi aikaa painua lepoon ja laupeudella herätä. Inhimilliset intohimot, tehköötpä meidät pahoiksi tai hyviksi, eivät kestä niin pitkällistä kytkemistä. Isäni, joka on astunut tyrmään miehenä, ilmestyisi esiin vanhuksena. Olkoon hän kuinka syyllinen tahansa, eikö hän ole riittävästi sovittanut? Ja jos sattumalta rangaistus on osunut liian ankaraksi, niin eikö hän ole liian heikko muistellakseen? Palauttakaa lakaisin elämään, sire, kurja vanki, jolla ei tästä lähtien ole mitään merkitystä. Muistakaa, kristitty kuningas, kristillisen uskontunnustuksen sanoja ja antakaa anteeksi lähimmäisen rikokset, jotta omien syntienne osaksi tulisi anteeksianto.»
Viimeiset sanat lausuttiin merkitsevällä äänenpainolla, joka pakotti kuninkaan ja madame de Valentinoisin hätäisesti luomaan toisiinsa kysyviä katseita.
Mutta Gabriel oli tahtonut vain hellävaraisesti kajota heidän omantuntonsa kipeään kohtaan ja ehätti jatkamaan:
»Huomatkaa, sire, että puhun teille kuuliaisena ja uskollisena alamaisena. Minä en sanonut teille: 'Isääni ei ole tuotu oikeuden eteen, vaan hänet on tuomittu salaisesti ja kuulematta, ja tämä vääryys muistuttaa suuresti kostoa... Sentähden minä, hänen poikansa, tahdon äänekkäästi vedota Ranskan aatelistoon siitä salakähmäisestä käsittelystä, jonka uhriksi hän on jäänyt, paljastan julkisesti jokaiselle miekkaa kantavalle sen loukkauksen, joka on meitä kaikkia vastaan tehty, kun on näin kohdeltu tunnettua aatelismiestä, vanhan suvun jäsentä...»
Henrik liikahti levottomana.
»Sillä tavalla en teille puhunut, sire», pitkitti Gabriel. »Käsitän hyvin, että on olemassa pakkotiloja lain ja oikeuden yläpuolella ja tapauksia, joissa mielivalta on vähäisin vaara. Minä kunnioitan, niinkuin epäilemättä myös isäni kunnioittaisi, sen menneisyyden salaisuuksia, joka on jo niin kaukana meistä. Pyysin teiltä ainoastaan saada lunastaa kuninkaalta pelastustyöllä isäni rangaistuksen loppuajan. Tarjoudun hänen lunnaikseen pidättämään Saint-Quentinia viikon ajan vihollisilta, ja — ellei se kuitenkaan onnistu — silloin korvaan Saint-Quentinin menetyksen ottamalla espanjalaisilta tai vaikkapa englantilaisilta jonkin muun kaupungin! Vastaahan se arvoltaan sitä lahjaa, että harmaapäinen ukko saisi vapauden. Niin, sen teen, sire, ja enemmänkin, sillä käsivarttani vahvistava päämäärä on puhdas ja pyhä, tahtoni on luja ja rohkea, ja minä tunnen, että Jumala on kanssani.»
Madame Diana ei voinut olla epäuskoisesti hymyilemättä moiselle nuoren miehen innolle ja sankarilliselle luottamukselle, jota ei ollut ennen nähnyt eikä voinut ymmärtää.
»Käsitän hymynne, madame», jatkoi Gabriel, katsoen häneen surumielisesti; »te luulette, että sorrun tuohon suureen urakkaani, vai mitä? Hyvä Jumala, mahdollista kyllä. Aavistukseni saattavat hyvinkin pettää. Mutta mitäpä siitä — silloin kuolen. Niin, madame, niin, sire, jos viholliset tunkeutuvat Saint-Quentiniin ennen kahdeksannen vuorokauden loppua, haen surmani sen kaupungin raunioilta, jota en pystynyt puolustamaan. Jumala, isäni ja te ette voi pyytää minulta enempää. Kohtaloni on silloin täyttynyt Herran tahdon mukaan: isäni kuolee vankiluolassaan niinkuin minä olen kaatunut taistelukentällä, ja luonnollisesti te vapaudutte velasta samalla kertaa kuin velkojastakin. Silloin voitte olla huoletta.»
»Tuossa viime huomautuksessa hän ainakin puhuu totta», kuiskasi Diana ajatuksiinsa vaipuneena kuninkaan korvaan.
Multa hän jatkoi kääntyen Gabrieliin päin, Henrikin yhä pysyessä mietiskeleväsi! ääneti.
»Mutta vaikka sortuisitte kesken ennen aikeenne täyttämistä, monsieur, niin on helppo olettaa, että teidän jälkeenne jää eloon jokin nimenne perijä tai salaisuutenne tallettaja.»
»Vannon teille isäni autuuden nimessä», vakuutti Gabriel, »että minun osaltani kaikki kuolee mukanani ja ettei kenelläkään ole oikeutta eikä valtaa häiritä hänen majesteettiaan siitä asiasta. Alistun ennakolta, toistan sen Jumalan aivoituksiin, niinkuin teidän tulee, sire, ottaa varteen Hänen väliintulonsa, jos Hän antaa minulle riittävästi voimia suuren suunnitelmani toteuttamiseen. Mutta siltä varalta, että minut perii tuho, minä tällä hetkellä vapautan teidät kaikesta velvoituksesta kuten vastuustakin, sire, ainakin ihmisiä kohtaan, sillä Korkeimman oikeuksia ei maan päällä rajoiteta.»
Henrik värähti; tämä luonnostaan epäröivä sielu ei tiennyt, minkä ratkaisun lausuisi, ja heikkona hän kääntyi rouva de Poitiersin puoleen kuin pyytääkseen apua ja neuvoa.
Tottuneena tämä nainen hyvin ymmärsi hänen epävarmuutensa ja vastasi hänen katseeseensa omituisesti myhäillen:
»Ettekö ole sitä mieltä, sire, että meidän pitää luottaa herra d’Exmèsin sanaan, hän kun minusta näyttää rehelliseltä ja kerrassaan ritarilliselta aatelismieheltä? En tiedä, onko hänen pyynnölleen riittävää perusteita vai ei, teidän majesteettinne vaitiolo ei myöskään salli tässä suhteessa minun tai kenenkään vakuuttaa mitään, niin että kaikki arvailutkin on jätettävä sikseen. Mutta nöyrän käsitykseni mukaan, sire, ei noin jalomielistä tarjousta sopisi hylätä, ja teidän sijassanne antaisin auliisti herra d’Exmèsille kuninkaallisen sanani, että jos hän toteuttaa uljaan uhkarohkean lupauksensa, niin hänelle palattuaan myönnetään se armonosoitus, jota hän haluaa, olipa se mikä tahansa.»
»Oi, madame, siinä kaikki, mitä toivon», sanoi Gabriel.
»Yksi viimeinen sana», lisäsi Diana. »Kuinka», kysyi hän tähdäten nuoreen mieheen läpitunkevan katseen, »ja miksi olette päättänyt puhua tärkeältä näyttävästä salaisuudesta minun kuulteni, naisen kuullen, joka kenties on varomaton puheissaan ja kaiketi täysin vieras koko tälle asialle?»
»Minulla oli siihen kaksi syytä, madame», vastasi Gabriel erinomaisen kylmäverisesti. »Ensiksikin ajattelin, ettei hänen majesteettinsa sydämessä voinut eikä saanut olla mitään teiltä salattavaa. Niin ollen ilmoitin teille vain, mitä olisitte saanut tietää ennemmin tai myöhemmin tai ehkä jo tiesitte. Toiseksi toivon, kuten tapahtuikin, että juuri te suvaitsisitte antaa minulle tukea kuninkaan harkinnassa — että kehoittaisitte häntä lähettämään minut tuohon koetukseen ja että naisena olisitte jälleen, niinkuin teidän on aina täytynyt olla, laupeuden puolella.»
Mahdotonta olisi ollut terävimmänkään tarkkaajan keksiä Gabrielin äänensävystä edes vähäistä ivallisuuden vihjettä tai hänen rauhallisista kasvonpiirteistään halveksivan hymyn pienintä merkkiä. Madame Dianan tiukka katse näki hukkavaivan.
Hän vastasi keveällä päännyökkäyksellä tähän selitykseen, joka lopultakin saattoi olla kohteliaisuus.
»Sallikaa minulle vielä yksi kysymys, monsieur», sanoi hän kuitenkin. »Muuan seikka herättää tässä uteliaisuuttani. Kuinka te, noin nuori mies, olette saanut haltuunne kahdeksantoista vuoden takaisen salaisuuden?»
»Vastaan siihen sitäkin mieluummin, madame», selitti Gabriel totisena ja kolkolla äänensävyllä, »kun vastaukseni on omansa saattamaan teidät varmuuteen Jumalan väliintulosta tässä asiassa. Isäni tallimestari, Perrot Travigny, joka sai surmansa kreivin katoamiseen johtaneissa tapauksissa, on Luojan sallimuksesta astunut haudastaan paljastamaan minulle, mitä äsken sanoin.»
Tämä perin juhlallisella äänellä lausuttu ilmoitus pani kuninkaan kavahtamaan seisaalleen kalpeana ja huohottavana, eikä rautahermoinen Dianakaan kyennyt pidättämään väristystä. Näin taikauskoisena aikakautena, jolloin ilmestykset ja haamut tuntuivat peräti tosilta, täytyi ehdottoman varmalla todenpuhumisen painolla tehdyn paljastuksen luonnollisesti karmia kahta raskautettua omaatuntoa.
»Riittää, riittää, monsieur», torjui kuningas järkkyneenä. »Minä lupaan kaikki, mitä pyydätte. Menkää, jättäkää meidät!»
»Saanko siis», kysyi Gabriel, »heti lähteä Saint-Quentiniin teidän majesteettinne sanaan luottaen?»
»Saatte, monsieur, lähtekää!» kehoitti kuningas, jonka oli kovin työlästä hillitä hätäännystään Dianan varoittavista katseista huolimatta; »älkää lainkaan viivytelkö, tehkää mitä olette luvannut, ja minä vakuutan kuninkaan ja aatelismiehen sanalla täyttäväni, mitä haluatte».
Sydämensä paisuessa ilosta Gabriel kumarsi kuninkaalle ja herttuattarelle ja poistui lisäämättä enää sanaakaan, ikäänkuin hänellä, saatuaan suostumuksen ehdotukseensa ei olisi enää minuuttiakaan hukattavana.
»Vihdoinkin sain hänet pois näkyvistäni!» äännähti Henrik henkäisten syvään kuin raskaasta painosta vapautuneena.
»Sire», virkkoi rouva de Poitiers, »tyyntykää, hallitkaa itseänne. Olitte vähällä kavaltaa itsenne tuon miehen silmissä.»
»Hän ei ole mies, madame», sanoi kuningas uneksivasti, »vaan ilmielävä katumukseni, ainainen tunnonvaivani».
»No niin, sire», jatkoi Diana, joka oli taas entisellään, »teitte erittäin hyvin ainakin siinä, että myönnyitte tuon Gabrielin anomukseen ja lähetitte hänet matkalleen, sillä jollen pahasti erehdy, kuolee katumuksenne Saint-Quentinin edustalla, ja te saatte rauhan omassatunnossanne.»
Samassa astui huoneeseen Lotringin kardinaali, kädessä veljelleen osoitettu kirje, eikä kuninkaalla ollut aikaa vastata.
Sillä välin Gabrielin mielessä, hänen tultuaan kuninkaan luota kevein sydämin, ei enää ollut muuta kuin yksi ainoa ajatus ja toive: saada intoa uhkuvana nähdä jälleen se, jonka oli jättänyt kammoksuen, kertoa Diana de Castrolle mitä kaikkea hän nyt odotti tulevaisuudeltaan, ja ammentaa hänen katseistaan sitä miehuullisuutta, jota hän joutuisi niin suuresti tarvitsemaan.
Hän tiesi rakastettunsa menneen luostariin, mutta mihin luostariin? Hänen palvelijattarensa eivät kenties olleet seuranneet häntä sinne; niinpä hän suuntasi askeleensa sitä Louvren huoneistoa kohti, jossa Diana oli asunut, tiedustaakseen Jacinthelta.
Tämä oli kuitenkin matkustanut valtiattarensa mukana, mutta Gabrielin otti vastaan Denise, toinen kamarineito, joka oli jäänyt.
»Ah, herra d’Exmès!» huudahti hän. »Tervetuloa! Tuotteko minulle kenties uutisia hyvästä valtiattarestani?»
»Päinvastoin tulin niitä kuulustamaan sinulta, Denise», vastasi Gabriel.
»Voi, Pyhä neitsyt, minä en tiedä hänestä yhtään mitään, ja siksi olenkin juuri hädissäni.»
»No, mikä hätä sinulla on, Denise?» kysyi Gabriel, alkaen samalla itsekin käydä kovin levottomaksi.
»Tottahan nyt!» huomautti kamarineito; »kaiketi tiedätte, missä rouva de Castro nyt oleskelee?»
»En tiedä lainkaan, Denise, ja hänen osoitettaan halusinkin sinulta kysyä.»
»Jeesus! No niin, monseigneur, eikö hän saanut päähänsä kuukausi takaperin pyytää kuninkaalta lupaa vetäytyä luostariin?»
»Sen olen kyllä kuullut; entä sitten?»
»Sitten! Sehän juuri on kauheaa. Sillä tiedättekö, minkä luostarin hän valitsi? Benediktiininunnien, joiden johtajattarena on hänen vanha ystävättärensä, sisar Monique, Saint-Quentinissa, niin monseigneur, Saint-Quentinissa, jota espanjalaiset ja englantilaiset pakanat nyt juuri piirittävät, paitsi jos ovat jo saaneet sen haltuunsa. Hän ei ollut siellä oleskellut vielä kahtakaan viikkoa, monseigneur, kun kaupunki saarrettiin.»
»Ohhoh!» huudahti Gabriel. »Tässä kaikessa näkyy Jumalan sormi. Hän innostaa minussa sekä poikaa että rakastajaa äärimmäisiin urotöihin ja niin kohottaa miehuuteni ja voimani kaksinkertaisiksi. Kiitos, Denise! Tuossa on hyvästä tiedostasi», lisäsi hän pistäen kamarineidon käteen rahakukkaron. »Rukoile taivasta emäntäsi ja minun puolestani!»
Hän laskeutui kiireimmiten taas Louvren pihaan, missä Martin Guerre odotti häntä.
»Minne nyt lähdemme, monseigneur?» tiedusti tallimestari.
»Tykkien jylinään, Martin, Saint-Quentiniin! Niin, SaintQuentiniin! Meidän täytyy olla siellä viimeistään ylihuomenna; ja lähdemme tunnin päästä, ystäväiseni.»
»No, mainiota!» riemuitsi Martin. »Oi, suuri Pyhä Martinus, suojeluspyhimyksen!», lisäsi hän, »minä alistun vielä olemaan juoppo, peluri ja veijari. Mutta sanonpa sinulle ennakolta, että syöksyisin vihollispataljoonan pistimien keskelle, jos milloinkaan olisin jänishousu.»
Toiminta jatkuu romaanissa »KAKSOISOLENTO!»