[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLPC-8MHynjObIkpZfevnTny0F9_3gPJdoOa3a1XozLA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3101,"Kreivin poika ja kuninkaan tytär","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3101-dumas-alexandre-kreivin-poika-ja-kuninkaan-tytar","3101__Dumas_Alexandre__Kreivin_poika_ja_kuninkaan_tytär","Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta","romaani",[],[],"fi",1846,1950,48906,324835,true,null,[],[],[],"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1500-luvun Ranskan hoviin kuningas Henrik II:n valtakaudelle. Tarina seuraa nuoren Gabriel de Montgommeryn vaiheita, suvun salaisuuksia ja hovijuonitteluja. Teos on suomennos alkuosasta laajaa romaania, jossa Diana de Poitiers ja Katariina de Medici kilpailevat vaikutusvallasta.","Alexandre Dumas'n 'Kreivin poika ja kuninkaan tytär' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3101. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KREIVIN POIKA JA KUNINKAAN TYTÄR\n\nHistoriallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1950.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\n     I. Kreivin poika ja kuninkaan tytär.\n    II. Nukella leikkivä nuorikko.\n   III. Leirissä.\n    IV. Kuninkaan jalkavaimo.\n     V. Ranskan hovin lastenkamari.\n    VI. Diana de Castro.\n   VII. Herra konnetaabelin paternosterit.\n  VIII. Onnellinen turnaus.\n    IX. Kohtaloaan voi hipaista sitä tuntematta.\n     X. Elegia komedian aikana.\n    XI. Rauha vai sota.\n   XII. Kaksinkertainen veijari.\n  XIII. Onnen kukkulalla.\n   XIV. Diana de Poitiers.\n    XV. Katarina Medici.\n   XVI. Rakastaja vai veli?\n  XVII. Horoskooppi.\n XVIII. Keimailijatar ahtaalla.\n   XIX. Kuinka Henrik II alkoi käyttää perintöään jo isänsä  eläessä.\n    XX. Ystävien hyödyllisyys.\n   XXI. Kuinka mustasukkaisuus on kyennyt toisinaan karistamaan\n        arvonimiä jo ennen Ranskan vallankumousta.\n  XXII. Loistavin todiste, mitä nainen voi antaa siitä, ettei\n        jokin mies ole hänen rakastajansa.\n XXIII. Hyödytöntä alttiutta.\n  XXIV. Veritahrat eivät koskaan häivy kokonaan.\n   XXV. Sankarilliset lunnaat.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKreivin poika ja kuninkaan tytär\n\n\nOli toukokuun 5 päivä vuonna 1551. Kahdeksantoistavuotias nuorimies\nja neljänkymmenen ikäinen nainen ilmestyivät yhdessä vaatimattoman\nnäköisestä pikku talosta ja astelivat sitten rinnakkain Montgommeryn\nkylän pääraittia pitkin Augen maakunnassa.\n\nNuorukainen oli sitä kaunista normandialaista rotua, jolle ovat\ntunnusomaisia piirteitä kastanjanruskeat hiukset, siniset silmät,\nvalkoiset hampaat, vaaleanpunaiset huulet. Hänellä oli Pohjois-Ranskan\nmiesten raikkaanvärinen ja sametinhieno iho, joka toisinaan hiukan\nheikentää miehekkyyden vaikutelmaa, luodessaan melkein naisellisen\nkauneuden tuntua. Muuten hän oli ihailtavan voimakasryhtinen ja\nsamalla joustava, olemukseltaan muistuttaen sekä tammea että ruokoa.\nHän oli yksinkertaisessa asussa, mutta tätä somisti kuitenkin tumman\nsinipunainen verkanuttu, jota oli keveästi kirjailtu samanvärisellä\nsilkillä. Housut olivat samaa kangasta ja samalla tavalla kirjaillut;\npitkävartiset saappaat olivat mustaa nahkaa niinkuin sen ajan\nhovipojilla ja herrasnuorukaisilla, ulottuen polvien yläpuolelle, ja\nvalkoisen sulkatöyhdön varjostama samettilakki oli hieman kallellaan\npeittäen yläosan otsaa, jolla saattoi nähdä sekä tyyneyden että\nlujuuden sävyä.\n\nHänen hevosensa, jonka ohjasperät hän oli pistänyt kainaloonsa,\nasteli takana ja nosti joskus päätänsä henkäisemään raikasta ilmaa ja\nhirnahtelemaan tuulen kantamille tuoksuille.\n\nJollei nainen näyttänyt kuuluvan suorastaan yhteiskunnan alaluokkinaan,\ntäytyi hänet lukea ainakin siihen piiriin, joka on sen ja porvariston\nvälillä. Hänen pukunsa oli koruton, mutta niin siisti, että tämä\näärimmäinen siisteys näytti hänelle tuottavan arvokkuutta. Moneenkin\nkertaan nuorukainen oli tarjonnut hänelle käsivarttaan tueksi, mutta\nhän oli aina kieltäytynyt, ikäänkuin tuo kunnia olisi ollut hänen\nasemansa yläpuolella.\n\nHeidän edessään kylän läpi linnalle päin, jonka jyhkeät tornit olivat\nselvästi näkyvissä ja vallitsivat pientä asutuskeskusta, pisti silmään\nse merkillinen seikka, että nuoren väen ja miesten lisäksi vanhuksetkin\nsyvään kumartaen tervehtivät ohitse astelevaa nuorukaista, joka\nvastaili ystävällisillä nyökkäyksillä. Jokainen tuntui tunnustavan\nyläpuolellaan olevaksi ja herrakseen tämän nuoren miehen, joka ei\ntuntenut omaa asemaansa, kuten piankin ilmenee.\n\nKylän laitaan ehdittyään nuo kaksi jatkoivat kävelyään pitkin maantietä\ntai oikeastaan polkua, joka kierrellen kohosi vuoren kuvetta myöten ja\nniukasti antoi tilaa kahdelle ihmiselle pysytellä rinnakkain. Kun siitä\njohtui pulaa ja nuori ratsumies huomautti kumppanilleen, että hänen\npidelleessään hevosta ohjaksista toisen oli vaarallista kävellä takana,\nsuostui säveä nainen siirtymään etummaiseksi.\n\nNuorukainen seurasi häntä sanattomana. Hänen miettiväinen otsansa\nilmaisi kyllin selvästi, että hänen ajatuksiaan askarrutti jokin tärkeä\nasia.\n\nKomea ja mahtavalta näyttävä oli se linna, jota nämä kaksi niin eri\nikäkausiin ja asemiin kuuluvaa vaeltajaa lähestyivät. Kokonaista neljä\nvuosisataa ja kymmenen sukupolvea oli tarvittu noiden kivijärkäleiden\npaljouden kohoamiseen perustuksiltaan torninhuipuille asti, ja itse\npaisuneena vuoreksi se hallitsi vuorta, jolle se oli rakennettu.\n\nSamoin kuin muut tämän aikakauden rakennukset oli myös tämä\nMontgommeryn kreivien linna kaikessa muodostelussaan perin säännötön.\nIsät olivat jättäneet sen pojilleen, ja kukin omistaja oli elinaikanaan\noikkujensa tai tarpeittensa mukaan lisäillyt kivijättiläiseen jotakin.\nPäävarustukseksi jäänyt neliskulmainen keskitorni oli pystytetty\nNormandian herttuain aikana. Sen ankariin piirteisiin oli sitten\nliitetty pikkutorneja siroine hammasreunuksineen ja koristelaitaisine\nikkunoineen, kartuttaen kivisomistuksia vuosien vieriessä, ikäänkuin\naika olisi pannut tämän graniittikasvillisuuden versomaan. Vihdoin\noli Ludvig XII:n hallituskauden lopulla ja Frans I:n kuninkuuden\nalkuvuosina pitkä kirkkoholvinen galleria täydentänyt maallistyylisen\nrykelmän.\n\nTästä galleriasta ja vielä paremmin keskitornin harjalta avautui monen\npenikulman näköala Normandian hedelmällisille ja vehmaille tasangoille.\nSillä Montgommeryn kreivikunta, kuten jo mainitsimme, sijaitsi Augen\nmaakunnassa, ja sen kahdeksan tai kymmenen paroonikuntaa, samoin kuin\nsen sataviisikymmentä pienempää läänitystä, kuuluivat Argentanin,\nCaenin, ja Alençonin tuomiopiiriin.\n\nVihdoin he saapuivat linnan pääovelle.\n\nUhkea ja valtava tornilinna oli, niin kummalliselta kuin se\nkuuluneekin, ollut isännättömänä jo hyvinkin viisitoista vuotta. Vanha\nintendentti hoiti edelleenkin tiluksia ja peri määrätyt verot, joukko\npalvelijoita, jotka hekin olivat vanhenneet tässä yksinäisyydessä,\naskarteli yhä linnassa, jonka ovet avattiin joka päivä ikäänkuin\nomistaja olisi saattanut palata milloin hyvänsä, ja suljettiin aina\niltaisin, niinkuin linnan herraa olisi odotettu vasta huomiseksi.\n\nIntendentti vastaanotti nämä kaksi tulijaa samalla ystävällisyydellä,\njota jokainen näytti osoittavan tuolle naiselle, ja samalla\narvonannolla, jota kaikki yksimielisesti soivat nuoren miehen osaksi.\n\n»Mestari Elyot», virkkoi nainen, joka tuli edellä, kuten jo olemme\nsanoneet, »sallitteko meidän astua linnaan? Minulla on herra\nGabrielille» — hän viittasi nuoreen mieheen — »sellaista puhuttavaa,\nmihin sopii ryhtyä ainoastaan juhlasalissa».\n\n»Käykää sisälle, rouva Aloyse», pyysi Elyot, »ja lausukaa sanottavanne\nnuorelle herralle missä haluatte. Tiedättehän, että valitettavasti\nkukaan ei tule teitä häiritsemään.»\n\nHe menivät vartiohuoneen läpi. Entiseen aikaan valvoi kaksitoista\nkreivikunnan tiluksilta valittua miestä herkeämättä tässä salissa.\nViidentoista vuoden aikana oli heistä seitsemän kuollut, eikä\nlukumäärää ollut täydennetty. Viisi oli jäljellä ja asusti siellä\ntäyttäen samoja velvollisuuksia kuin kreivin päivinä, kunnes heidätkin\nkuolema korjaisi vuorollaan.\n\nVieraat etenivät galleriaan ja sieltä juhlasaliin.\n\nSe oli sisustettu aivan samanlaisesti kuin sinä päivänä, jolloin\nviimeinen kreivi oli lähtenyt linnasta. Mutta tähän saliin, johon\nmenneinä aikoina oli kaikkea Normandian ylhäisöä kokoontunut niinkuin\nhallitsevan ruhtinaan hoviin, ei viiteentoista vuoteen ollut astunut\nkukaan muu kuin sen puhtaanapidosta huolehtivat palkolliset ja\nviimeisen kreivin lemmikkikoira, joka aina sinne tullessaan surkeasti\nkutsui herraansa eikä eräänä päivänä enää tahtonut sieltä poistua,\nvaan oli jäänyt makaamaan korokkeen juurelle, missä se oli seuraavana\npäivänä tavattu kuolleena.\n\nGabriel, joksi olemme kuulleet nuorta miestä nimitettävän, tunsi\neräänlaista liikutusta astuessaan tähän vanhojen muistojen piiriin.\nNoiden synkkien kiviseinien, tuon majesteettisen, valtaistuinta\nmuistuttavan korokkeen, nyt kello kymmeneltäkin aamulla vain hämärästi\npäivänvaloa läpäisevien syvien ikkuna-aukkojen herättämä vaikutelma ei\nkuitenkaan ollut kyllin voimakas edes hetkellisesti kääntämään hänen\najatuksiaan pois siitä asiasta, jota varten he olivat tulleet tänne, ja\noven sulkeuduttua heidän jälkeensä hän heti virkkoi:\n\n»No nyt, rakas Aloyse, hyvä hoitajattareni, vaikka näytätkin enemmän\njärkkyneeltä kuin minä olen, ei sinulla tosiaan ole enää minkäänlaista\nsyytä lykätä tuonnemmaksi tunnustusta, jonka olet minulle luvannut.\nViimeinkin, Aloyse, täytyy minulle puhua pelottomasti ja ennen kaikkea\nviivytyksettä. Etkö ole kylliksi epäröinyt, hyvä hoitajattareni,\nja enkö minä ole kuuliaisen pojan lailla odottanut kyllin kauan?\nKysellessäni, mitä nimeä olin oikeutettu käyttämään, mikä oli\nsukuni ja kuka aatelismies oli isäni, sinä aina vastasit: 'Gabriel,\nilmaisen sinulle kaikki sinä päivänä, jolloin täytät kahdeksantoista\nvuotta, koska siitä alkaa täysi-ikäisyys jokaiselle, jolla on oikeus\nkantaa miekkaa.' Tänään, toukokuun 5 päivänä 1551, minä täytän\nkahdeksantoista; sentähden muistutin sinua aamulla lupauksesi\ntäyttämisestä, hyvä Aloyse, mutta sinä vastasit niin juhlallisesti,\nettä se melkein peloitti minua: 'Köyhän tallimestarin lesken halvassa\nmajassa ei minun sovi ilmaista sinua itsellesi: sen pitää tapahtua\nMontgommeryn kreivien linnassa ja sen linnan juhlasalissa.' Nyt olemme\nnousseet vuorelle, hyvä Aloyse, astuneet jalosukuisten kreivien\nkynnyksen yli ja seisomme heidän juhlasalissaan — puhu siis!»\n\n»Istu ensin, Gabriel, sallien minun vielä kerran puhutella sinua näin\ntuttavallisesti.»\n\nNuorukainen tarttui hänen molempiin käsiinsä hellän liikutuksen\nvaltaamana.\n\n»Istuudu», kehoitti hoitajatar uudestaan, »mutta älä tuolle tuolille\ntai sohvallekaan».\n\n»Mutta missä minun siis pitäisi istua, hyvä hoitajattareni?» kysyi\nGabriel.\n\n»Tuolla korokkeella, kunniakatoksen alla», vastasi Aloyse, ja hänen\näänessään oli syvää juhlallisuutta.\n\nNuori mies mukaantui siihen. Aloyse nyökkäsi ja sanoi: »Kuuntele nyt\nminua.»\n\n»Mutta istuudu sinäkin», kehoitti Gabriel.\n\n»Sallitko minun?»\n\n»Teetkö minusta pilaa, hoitajatar?»\n\nKelpo vaimo istuutui korokkeen askelmille, nuorenmiehen alapuolelle, ja\njälkimmäinen suuntasi häneen hellyydestä säteilevän ja uteliaan katseen.\n\n»Gabriel», aloitti hoitajatar, vihdoinkin päätettyään puhua, »sinä\nolit tuskin kuusivuotias silloin, kun menetit isäsi ja minä menetin\npuolisoni. Sitä ennen olin joutunut imettämään sinua, sillä äitisi oli\nkuollut sinun tullessasi maailmaan. Siitä päivästä saakka minä, äitisi\nsijainen, rakastin sinua kuin omaa lastani. Leski omisti elämänsä\norvolle. Niinkuin hän oli sinulle antanut maitonsa, antoi hän sinulle\nmyös kaiken harrastuksensa, ja myöntänethän, Gabriel, että vakaumukseni\nmukaan en ole koskaan tahallani lyönyt laimin mitään huoltoasi.»\n\n»Rakas Aloyse», vastasi nuori mies, »voisin mennä valalle siitä, että\nmonet todelliset äidit olisivat hoitaneet tehtäväänsä huonommin kuin\nsinä ja ettei yksikään olisi voinut toimia paremmin».\n\n»Jokainen muuten», jatkoi hoitajatar, »kiirehti osoittamaan sinua\nkohtaan harrasta palvelevaisuutta niinkuin minä ensimmäisenä. Dom Jamet\nde Croisic, tämän linnan arvoisa kappalainen, joka palasi taivaallisen\nHerransa luo kolme kuukautta takaperin, opetti sinulle laajasti\nkirjallisuuden ja tieteiden saavutuksia, eikä kukaan, väitti hän, voisi\nmoittia sinua puutteellisesta lukemisesta, kirjoittamisen ja menneen\najan historien tuntemuksesta; erityisesti hän selvitteli sinulle\nRanskan suurten sukujen vaiheita. Enguerrand Lorien, miesvainajani\nläheinen ystävä, Perrot Travigny ja naapurimme, Vimoutiersin kreivien\nentinen tallimestari harjaannuttivat sinua peitsen ja miekan käyttöön,\nratsastukseen ja ritarin kaikkiin taitoihin, ja kaksi vuotta sitten\nnäytätkin saaneesi hyötyä Enguerrandin hyvästä ohjailusta, kun olit\nmukana juhlissa ja turnajaisissa, jotka Alençonissa pantiin toimeen\nkuninkaamme Henrik II:n vihkiäisissä ja kruunauksessa. Minä tietämätön\nraukka en voinut muuta kuin rakastaa sinua ja opettaa sinua palvelemaan\nJumalaa; siinä kaikki, mitä olen yrittänyt tehdä. Pyhä Neitsyt on\nminua siinä ohjannut, ja täällä nyt olet tänään kahdeksantoista\nvuotta täyttäneenä, hurskaana kristittynä, oppineena herrana ja\ntaitavana asemiehenä. Niinpä toivon, että Jumalan avulla osoitatte\nolevanne esi-isienne arvoinen, te monseigneur Gabriel, Lorgen herra,\nMontgommeryn kreivi!»\n\nGabriel kavahti äkkiä pystyyn ja huudahti:\n\n»Montgommeryn kreivi! Minäkö?» Sitten hän jatkoi ylväästi hymyillen:\n\n»No niin, sitä toivoin ja melkein aavistinkin; niin, Aloyse,\nlapsuuteniaikaisissa unelmissa puhuin siitä eräänä päivänä pikku\nDianalleni. Mutta miksi viivyt istumassa jalkojeni juuressa, hyvä\nAloyse? Nouse ja tule syleiltäväkseni, siunattu vaimo! Etkö muka\nenää tahtoisi tunnustaa minua lapseksesi, kun olen Montgomerryn\nperillinen? Niin, Montgommeryjen perillinen!» toisti hän väkisinkin\nvavahdellen ylpeyden tunteesta puristeessaan rintaansa vasten hyvää\nhoitajatartaan. »Montgommeryjen perillinen — silloinhan minulle kuuluu\nmuuan Ranskan vanhimpia ja kunniakkaimpia nimiä. Niin, don Jamet on\nminulle polvi polvelta selostellut jalosukuisten esi-isien historiaa...\nminun esi-isieni! Syleile minua vielä kerran, Aloyse! Mitähän tästä\nnyt sanoneekaan Diana! Pyhä Godegrand, Chartresin piispa, ja pyhä\nOpportune, hänen sisarensa, jotka elivät Kaarle Suuren aikana, olivat\nmeidän sukuamme. Roger de Montgommery oli Wilhelm Valloittajan armeijan\njohtajia; Guillaume de Montgommery suoritti omin varoin ristiretken.\nMeillä on ollut useitakin naimasuhteita Skotlannin ja Ranskan\nkuninkaallisiin perheisiin, ja monet Lontoon mainittavimmat loordit\nja Pariisin ylhäisimmät aatelismiehet joutuvat puhuttelemaan minua\nserkkunaan. Olihan isäni myös...»\n\nNuori mies vaikeni äkkiä kuin iskun saaneena, mutta pian hän jatkoi:\n\n»Voi, tästä kaikesta huolimatta, Aloyse, minä olen yksin maailmassa.\nTämä suuri herra on orpo-raukka, tällä niin monien kuninkaallisten\nesi-isien jälkeläisellä ei ole isää. Ah, isä-parkani! En voi nyt\npidättää kyyneleitäni, Aloyse. Ja samoin äitini — vainajia molemmat!\nOi, puhu minulle heistä, jotta tiedän, millaisia he olivat, nyt\ntietäessäni, että olen heidän poikansa. Niin, aloittakaamme isästäni.\nKuinka hän kuoli? Kerro minulle siitä kaikki!»\n\nAloyse pysyi äänettömänä. Gabriel silmäili häntä ihmetellen.\n\n»Kysyin sinulta, hoitajattareni, kuinka isäni kuoli», uudisti hän.\n\n»Monseigneur, Jumala yksin voisi sen ilmoittaa sinulle», vastasi\nhoitajatar. »Eräänä päivänä kreivi Jacques de Montgommery lähti\nkaupungille pariisilaisesta asuintalostaan Rue des Jardins-Saint-Paulin\nvarrelta. Hän ei enää palannut sinne. Ystävät ja sukulaiset etsivät\nhäntä sitten turhaan. Hän oli kerta kaikkiaan kadonnut, monseigneur\nKuningas Frans I käski panna toimeen kuulustelun, mutta sekin oli\nhyödytön. Kreivin vihamiehet — mikäli hän sortui jonkin kavaluuden\nuhriksi — ovat olleet perin taitavia tai mahtavia. Teillä ei enää ole\nisää, monseigneur, ja kuitenkin Jacques de Montgommeryn hauta puuttuu\nlinnanne kappelista, sillä häntä ei koskaan löydetty elävänä eikä\nkuolleena.»\n\n»Ja syynä oli se, ettei etsijä ollut hänen poikansa», huudahti Gabriel.\n»Ah, hoitajattareni, miksi olet sitä pitänyt näin kauan salassa\nminulta? Senkö vuoksi olit minulle puhumatta syntyperästäni, että\nminun velvollisuuteni olisi ollut joko pelastaa isäni tai kostaa hänen\npuolestaan?»\n\n»En, vaan siksi, että minun piti pelastaa teidät itsenne, monseigneur.\nKuulkaa minua. Tiedättekö, mitkä olivat mieheni viimeiset sanat —\nurhoollisen Perrot Travignyn, joka tunsi sukuanne kohtaan ikäänkuin\nuskonnollista alttiutta ja hartautta? 'Vaimo', lausui hän minulle\nmuutamia minuutteja ennen viimeistä hengähdystään, 'sinä et saa\nviivytellä edes siihen asti, kunnes minut haudataan — ummista vain\nsilmäni ja lähde Pariisista heti lapsen kanssa! Riennä niin nopeasti\nkuin suinkin Montgommeryyn, mutta älä linnaan, vaan siihen majaan,\njonka monseigneur hyväntahtoisesti on meille suonut.\n\n— Siellä rupeat herrojemme perillisen kasvattajaksi, ilman\nsalaperäisyyttä, mutta myöskään aiheuttamatta hälinää. Kelpo\nmaalaisemme kunnioittavat häntä eivätkä rupea kavaltajiksi. Mutta\nennenkaikkea täytyy häneltä itseltään salata hänen syntyperänsä;\nmuutoin hän antaisi itsensä ilmi ja suistuisi perikatoon. Salli hänen\ntietää ainoastaan olevansa aatelinen; se riittää hänen oman arvonsa\ntunnon kehittymiselle ja sinun tunnonrauhallesi. Kun sitten iän\nkarttuminen tuottaa hänelle ymmärtäväisyyttä ja vakavuutta, niinkuin\nveren perintö urheutta ja uskollisuutta — kun hän esimerkiksi täyttää\nkahdeksantoista vuotta, ilmaise hänelle hänen nimensä ja syntynsä,\nAloyse. Silloin hän itse päättäköön, mitä hänen tulee ja mitä hän voi\ntehdä. Mutta ole varuillasi siihen asti; sillä pelottavat vihollisuudet\nja voittamattomat karsasmielisyydet vainoisivat häntä, jos hän tulisi\nilmi, ja ne, jotka ovat tavoittaneet ja iskeneet maahan kotkan, eivät\nsäästäisi poikastakaan.'\n\n— Noin hän minulle puhui juuri ennen kuolemansa hetkeä, monseigneur,\nja hänen ohjeilleen kuuliaisena minä otin teidät, kuusivuotiaan\norpo-rukan, joka vastikään olitte menettänyt isänne, ja toin teidät\nmukanani sinne kylään. Kreivin katoaminen oli jo tiedossa, ja\nepäiltiin, että kamalat ja leppymättömät vihamiehet uhkasivat jokaista\nhänen nimensä edustajaa. Teidät nähtiin ja varmasti myös tunnettiin\nkylässä, mutta kaikkien kesken tuli voimaan se sanaton sopimus, ettei\nkukaan kysellyt minulta eikä ilmaissut kummeksivansa vaiteliaisuuttani.\nVähän aikaa jälkeenpäin riisti kuumetauti minulta ainoan poikani,\nRobert-poloisen, jonka kanssa olitte ollut minulla rintalapsena.\nNähtävästi Jumala tahtoi varata minut teille kokonaan. Jumalan tahto\nolkoon kiitetty! Kaikki olivat uskovinaan, että eloon oli jäänyt minun\npoikani, ja kuitenkin kaikki kohtelivat teitä hartaan kunnioittavasti\nja liikuttavan huomaavaisesti. Te näet jo muistutitte isäänne sekä\npiirteiden että sydämen puolesta. Teistä tuli esille leijonan vaisto,\nja hyvin saattoi nähdä, että olitte syntynyt herraksi ja toisten\npäälliköksi.\n\n— Ympäristön lapset ottivat piankin tavakseen järjestyä ryhmäksi teidän\nkomentoonne. Kaikissa heidän leikeissään te jouduitte etunenään, eikä\nyksikään heistä olisi rohjennut evätä teiltä alistuvaisuuttaan. Tämä\nseutu on kasvattanut teidät nuorena kuninkaanansa ja ihaillut teitä,\nnähdessään teidän varttuvan ylvääksi ja kauniiksi nuorukaiseksi.\nParhaiden hedelmien maistiaiset ja sadon kymmenykset tuotiin kotiini\nminun tarvitsematta pyytää mitään. Laidunmaan komein hevonen oli aina\nvarattuna teille. — Dom Jamet, Enguerrand ja kaikki linnan virkailijat\nja palkolliset tarjosivat teille palveluksiaan kuin luonnollisena\nvelvollisuutena, ja te otitte ne vastaan kuin oikeutenanne. Teissä ei\nilmennyt mitään muuta kuin uljuuden, reippauden ja jalomielisyyden\npiirteitä. Saitte pienimmissäkin asioissa näkymään, mistä suvusta\nolitte lähtöisin. Iltaisin tarinoidaan tulen ääressä vieläkin, kuinka\nte eräänä päivänä vaihdoitte jollekin hovipojalle minun kaksi lehmääni\nmetsästyshaukkaan. Mutta nämä vaistot ja päähänpistot kavalsivat teidät\nainoastaan uskollisille havaitsijoille, ja niin pysyitte pahansuovilta\nihmisiltä salassa ja tuntemattomana.\n\n— Keisari Kaarlo V:tä vastaan Italiassa, Espanjassa ja Flandriassa\nkäytyjen sotien suuri kohu suojeli teitä myös osaltaan, Jumalan kiitos,\nja sillä tavalla olette viimein päässyt terveenä ja eheänä tähän\nikään, jonka saavutettuanne olen Perrotin lupauksen mukaan voinut\nuskoa salaisuuteni teidän järkevyytenne ja hyvän harkintanne varaan.\nMutta tavallisesti niin vakavana ja viisaanakin te nyt ensimmäisillä\nsanoillanne ilmaisette huimapäisyyttä, niin että olette valmis\nhyökkäämään kostoon ja ilmitulemisen vaaraan.»\n\n»Kostamaan kyllä, mutta en maltittomasti. Luulet siis, Aloyse, että\nonnettoman isäni vihamiehet ovat vielä elossa?»\n\n»En tiedä sitä, monseigneur, mutta paljon turvallisempaa olisi arvella,\nettä heistä jotkut vielä elävät. Ja minun täytyy ajatella, mitä\ntapahtuisikaan, jos saapuisitte hoviin vielä tuntemattomana, mutta\nkuuluisalla nimellä kohdistaen itseenne yleistä huomiota, urheana,\nmutta kokemattomana, hyvän tahtonne kannustamana ja asianne oikeuteen\nnojaavana, mutta ilman ystäviä, ilman liittolaisia ja omakohtaista\nmainettakin vailla. Ne, jotka vihaavat sukuanne, näkisivät teidän\ntulevan, ettekä te näkisi heitä; he iskisivät teitä, ettekä tietäisi,\nmiltä suunnalta hyökkäys lähtisi, eikä silloin ainoastaan isänne jäisi\nkostamatta, vaan te itsekin olisitte tuhon oma, monseigneur!»\n\n»Juuri siksi, Aloyse, nyt pahoittelen, ettei minulla ole ollut aikaa\nhankkia ystäviä ja hieman kunniaa... Ah, jospa olisin saanut selvyyden\nasemastani esimerkiksi kaksikin vuotta aikaisemmin! No niin, eipä\nhätää, sehän on vain viivytys, ja pian minä voitan päivät takaisin.\nSilti olen toisten syiden takia hyvilläni siitä, että olen oleskellut\nvielä nämä kaksi viime vuotta Montgommeryssä; mutta sitä pikemmin\nminun nyt pitää lähteä liikkeelle. Ensin kiirehdin Pariisiin, Aloyse,\nja vaikken esiinny muuna kuin Montgommerynä, ei minun tarvitse\nsanoa olevani juuri kreivi Jacquesin poika; meidän suvussamme ei\nole läänityksistä ja arvonimistä suurempaa puutetta kuin Ranskan\nkuninkaallisessa perheessä, ja sukuhaaroja on Englannissa ja Ranskassa\nniin paljon, ettei syrjäinen voi niistä olla selvillä.\n\n— Minulle sopii esimerkiksi d’Exmèsin kreivin nimi, joka ei salaa eikä\npaljasta, kuka oikeastaan olen. Sitten aion tavata... niin, kenen\npuoleen käännynkään hovissa? Enguerrandin ansiosta tiedän hyvinkin\nsikäläiset suhteet ja vaikutusvaltaiset henkilöt. Puhuttelisinko\nkonnetaabeli de Montmorencyä, tuota kovasydämistä paternosterien\nmutisijaa? En, siinä kohden yhdyn irvistykseesi, Aloyse... Olisiko\nmarski de Saint-André sitten parempi? Hän ei ole kyllin nuori eikä\nyritteliäs... Pikemminkin François de Guise? Niin, siinä on juuri\nsopiva mies. Montmédyn, Saint-Dizierin, Bolognan taistelutantereet ovat\njo osoittaneet, mihin hän pystyy, ja hänen luokseen minä siis menen;\nhänen komennossaan voitan itselleni kannukseni. Hänen nimensä suojassa\nsaavutan itsekin nimen.»\n\n»Sallikoon monseigneur huomauttaa minun teille», virkkoi Aloyse, »että\nrehdillä ja uskollisella Elyotilla on ollut aikaa kerätä sievoisia\nsäästöjä isäntänsä perillisen varalle. Te voitte pitää kuninkaallista\ntaloutta, monseigneur, ja niillä alustalaisiinne kuuluvilla nuorilla\nmiehillä, joita harjoittelitte sotaleikeissänne, on velvollisuutena ja\nsuurena ilona seurata teitä sotaan oikein todellisesti. Tiedättehän\nhyvin, että teillä on oikeus kutsua heidät saattueeksenne, monseigneur.»\n\n»Ja sitä oikeutta käytänkin, Aloyse, olkaa huoleti.»\n\n»Tahdotteko mielellänne vastaanottaa kaikki palkollisenne,\nalustalaisenne ynnä läänitystiluksien ja paroonikuntien haltijat, joita\nkiihoittaa halu saada tervehtiä teitä?»\n\n»En vielä, hyvä Aloyse; multa sano Martin Guerrelle, että hänen pitäisi\nsatuloida hevonen ja valmistua saattamaan minua. Minun tarvitsee ensin\nhiukan poiketa lähistölle.»\n\n»Kenties Vimoutiersin suunnalle?» kysäisi Aloyse-rouva veitikkamaisesti\nmyhäillen.\n\n»Varsin mahdollista. Eikö ole luonnollista minun käväistä kiittämässä\nvanhaa Enguerrandia?»\n\n»Ja Enguerrandin tervehdyksen ohella monseigneur mielellään kuuntelee\njoitakin herttaisia sanoja pikku tyttöseltä, jota nimitetään Dianaksi,\nvai mitä?»\n\n»Mutta onhan tuo sievä pikku tyttö oikeastaan vaimoni», vastasi Gabriel\nnauraen, »ja voin siis pitää itseäni aviomiehenä jo kolmen vuoden\najalta — siitä saakka, kun olin viidentoista ja hän yhdeksän vuoden\nikäinen».\n\nAloyse kävi miettiväksi.\n\n»Monseigneur». hän lausui, »ellen tietäisi, että nuoruudestanne\nhuolimatta olette niin vakava ja vilpitön ja että kaikki tunteenne ovat\nylväitä ja syvällisiä, niin varoisin, mitä nyt rohkenen huomauttaa\nteille. Mutta se, mikä toisilla on vain leikkiä, merkitsee teille usein\ntäyttä totta. Ajatelkaa, monseigneur, ettei ainoakaan ihminen tiedä,\nkuka on Dianan isä. Kerran sattui niin merkillinen asia, että rouva\nEnguerrand, jonka mies silloin oleskeli Fontainebleaussa isäntänä,\nkreivi de Vimoutiersin saattolaisena, tapasi siellä kotiin palatessaan\nkätkyessä lapsen ja pöydällä painavan rahakukkaron. Siinä oli varsin\nsuuri summa, kaiverretun sormuksen puolikas ja paperilappu, jolle oli\nkirjoitettu yksi ainoa sana: Diana. Berthe Enguerrandilla ei ollut\navioliitossaan lasta, ja hän omaksui ilomielin näin tarjotun äitiyden.\nMutta saavuttuaan takaisin Vimoutiersiin hän kuoli, niinkuin kuoli\nminun mieheni, jolle hänen herransa oli uskonut teidät, monseigneur,\nniin että orpopojan joutuikin kasvattamaan nainen ja orpotyttö jäi\nmiehen holhotiksi.\n\n— Jouduttuamme kumpikin samanlaiseen tehtävään Enguerrand ja minä\nvaihdoimme huolenpitoamme, ja minä olen koettanut tehdä Dianasta hyvän\nja hurskaan, niinkuin Enguerrand on teidät kasvattanut monitaitoiseksi\nja oppineeksi. Luonnollisesti te saitte kumppaniksi Dianan ja\nkiinnyitte häneen. Mutta te olette luotettavien paperien ja julkisen\nmaineen tunnustama Montgommeryn kreivi, eikä Dianaa ole vielä tultu\nvaatimaan takaisin näyttämällä toista sormuksenpuolikasta. Pitäkää\nvaranne, monseigneur! Tiedän kyllä, että Diana on tuskin kahtatoista\nvuotta täyttänyt lapsi, mutta hän varttuu isommaksi, hänestä sukeutuu\ntenhoava kaunotar, ja luonteenne mukaisesti olette taipuvainen\nottamaan kaikki vakavalta kannalta, niinkuin jo huomautin. Olkaa siis\nvaruillanne! Onhan mahdollista, että hän aina pysyy löytölapsena, mutta\nte olette liian ylhäinen herra menemään hänen kanssaan naimisiin ja\nliian kunnollinen viettelemään häntä.»\n\n»Mutta, hoitajatar, kun juuri olen lähdössä maailmalle, jättämässä\nsinut ja Dianan —», muistutti Gabriel miettivästi.\n\n»Niin todellakin; suokaa vanhalle Aloyselle anteeksi tämä liian\nlevoton varovaisuus ja menkää huoleti tapaamaan tuota suloista ja\nhelläluonteista lapsukaista, jota nimitätte pikku vaimoksenne.\nKuitenkin muistakaa, että teitä odotetaan täällä maltittomasti.\nTulettehan pian takaisin, herra kreivi?»\n\n»Varsin pian, ja sylelle minua vielä, Aloyse! Nimitä minua aina\nlapseksesi ja tuhat kiitosta sinulle, hyvä hoitajattareni!»\n\n»Olkaa tuhatkertaisesti siunattu, lapseni ja herrani!» Mestari Martin\nGuerre odotteli Gabrielia portilla, ja molemmat nousivat ratsaille,\nlähtien liikkeelle.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nNukella leikkivä nuorikko\n\n\nPäästäkseen pikemmin perille Gabriel käytti tuntemiaan syrjäpolkuja,\nja kuitenkin hän toisinaan antoi hevosensa hiljentää askeliaan, voipa\nsanoa, että kaunis eläin sai kävellä hänen ajatustensa juoksun mukaan.\nNuoren miehen sydämessä vaihteli vuorotellen erilaisia mielialoja,\nmilloin intohimoisia, milloin murheellisia, ylpeitä ja masentuneita.\nHänen ajatellessaan, että hän oli kreivi de Montgommery, hänen\nkatseensa säihkyi, ja hän kannusti ratsuaan kuin päihtyen ilmavirrasta,\njoka puhalteli hänen ohimoilleen. Ja sitten hän tuumi: »Isäni on\nsurmattu, ja ilkityö on kostamatta!» Silloin hän antoi ohjaksien höltyä\nkädestään.\n\nMutta äkkiä hän muisti olevansa matkalla taisteluihin, hankkivansa\nmaineikkaan ja pelätyn nimen, jolloin maksaisi kaikki kunniansa ja\nsyntyperänsä velat, ja alkoi nelistää hurjasti kuin suoraa päätä\ntoimintanäyttämölle, kunnes tuli ajatelleeksi, että hänen täytyi sitä\nvarten jättää naureskeleva ja hilpeäluonteinen pikku Dianansa. Siitä\ntaas seurasi, että hän vaipui alakuloisuuteen ja johtui vähitellen\netenemään vain käymäjalkaa, ikäänkuin sillä tavalla voisi viivästyttää\neron julmaa hetkeä. Mutta hän tulisi takaisin, löydettyään isänsä\nvihamiehet ja Dianan vanhemmat... ja molempia kannuksia käyttäen\nGabriel kiiti toivonsa siivittämänä. Hänen lähestyessään päämääräänsä\nolikin totisesti ilo karkoittanut synkkyyden tästä nuoresta sielusta,\njoka oli herkästi avoin onnelle.\n\nVanhan Enguerrandin hedelmäpuutarhan ympäröivän pensasaidan yli Gabriel\nnäki puiden lomitse Dianan valkoisen hameen. Kiireesti hän kytki\nratsunsa halavan runkoon ja hyppäsi yhdellä ponnahduksella aidan yli;\nsäteilevänä ja voitonriemuisena hän hyökkäsi tytön luo.\n\nMutta Diana itki.\n\n»Mikä nyt on, rakas pikku vaimoseni», tiedusti Gabriel, »ja mistä\nnoin katkera suru? Onko Enguerrand torunut jostakin vaatekappaleen\nrepeämisestä tai rukouksen puutteellisesta lausumisesta? Vai olisikohan\npunatulkkumme lennähtänyt karkuun? Puhu, Diana rakas, onhan uskollinen\nritarisi tullut lohduttajaksi.»\n\n»Voi, ei, Gabriel, sinä et enää voi olla minun ritarini», valitti\nDiana, »ja juuri sitä minä suren ja itken».\n\nGabriel luuli Dianan kuulleen Enguerrandilta kisakumppaninsa oikean\nnimen ja tahtovan kenties koetella häntä. Hän jatkoi:\n\n»Ja mikä siis, Diana, on se onnettomuus tai onni, joka koskaan saisi\nminut luopumaan tuosta sallimastasi ja minulle niin suurta iloa ja\nylpeyttä tuottavasta suloisesta nimityksestä? Katsohan, tässä minä\npolvistun eteesi.» Ja Gabriel painui nöyrään asentoon.\n\nMutta Diana ei näkynyt ymmärtävän: nyyhkyttäen yhä haikeammin hän kätki\notsansa Gabrielin rintaa vasten ja huudahti surkeasti:\n\n»Voi, Gabriel, Gabriel! Me emme tästä lähtien saa enää nähdä toisiamme.»\n\n»Kuka meitä siitä estäisi?» kysyi nuorukainen kiihkeästi.\n\nTyttö kohotti vaaleahiuksisen ja suloisen päänsä ja kyyneleiset\nsinisilmänsä; sitten hän suipisti suutansa perin juhlallisesti ja\nvakavasti.\n\n»Velvollisuus», vastasi hän huoaten syvään.\n\nHänen hurmaavien kasvojensa ilme oli samalla kertaa niin apea ja niin\nkoomillinen, ettei Gabriel ihastuneenakaan ja paljon muuta miettien\nkyennyt pidättymään nauramasta. Ottaen käsiensä väliin lapsen puhtaan\notsan hän suuteli sitä moneen kertaan, mutta Diana vetäytyi kiivaasti\ntaaksepäin.\n\n»Ei, ystäväni», kielsi hän, »ei enää tällaisia rupatteluja! Hyvä\nJumala, hyvä Jumala, ne ovat meiltä nyt kiellettyjä.»\n\n— Mitähän tarinoita Enguerrand lieneekään hänelle ladellut? — tuumi\nGabriel pysyen väärässä käsityksessään, ja ääneen hän lisäsi: »Etkö\nsiis rakastakaan minua enää, armahin Diana!»\n\n»Minäkö en enää rakastaisi sinua!» huudahti Diana. »Kuinka voit\nsellaista ajatella ja sanoa, Gabriel? Etkö ole lapsuudenystävä ja\nelinaikainen veli? Etkö ole aina kohdellut minua suopeasti ja hellästi\nkuin äiti? Kun nauroin ja kun itkin, kenet alati tapasin vierelläni\niloani tai suruani jakamassa? Sinut, Gabriel!... Kuka kantoi minua\nollessani väsynyt, kuka autteli minua oppimaan läksyjäni, kuka otti\nomikseen rikkomuksiani ja tuli osalliseksi rangaistuksestani, milloin\nei saanut niitä kokonaan itselleen siirretyksi? Sinä jälleenkin! Kuka\nkeksi minulle tuhansia leikkejä, kuka kyhäsi minulle viehättäviä\nkukkavihkoja niityillä, kuka kiipesi noutamaan minulle tilhien pesiä\nmetsässä? Yhä sinä! Kaikkialla ja kaikkina hetkinä olen huomannut sinut\nhyväksi, herttaiseksi ja alttiiksi minua kohtaan, Gabriel. Koskaan en\nunohda sinua, Gabriel, ja niin kauan kuin sydämeni sykkii, sinä elät\nsydämessäni. Olisin tahtonut sinulle omistaa koko elämäni ja sieluni,\nenkä ole koskaan uneksinut onnea muulloin kuin sinusta haaveillessani.\nMutta kuitenkin meidän täytyy nyt erota, ja varmaankin ainiaaksi.»\n\n»Ja miksi? Onko tämä rangaistuksenasi siitä, että vallattomasti! laskit\nPhylax-koiran kanapihalle?» kysyi Gabriel.\n\n»Voi, ei, vaan aivan toisenlaisesta syystä — usko minua!»\n\n»No, mikä se syy on?»\n\nTyttö suoristi itsensä ja antaen käsivarsiensa painua sivuilleen\nvastasi:\n\n»Syynä on se, että minä olen erään toisen vaimo.»\n\nGabriel ei enää leikillisellä mielellä nauranut; jokin pelko ahdisti\nhänen sydäntään, kun hän lausui järkkyneellä äänellä:\n\n»Mitä sillä oikeastaan tarkoitat, Diana?»\n\n»Minä en enää ole pelkkä Diana», kuului vastaus, »vaan _rouva\nherttuatar de Castro_, koska mieheni on _Horace Farnèse, herttua de\nCastro_.»\n\nEikä lapsi voinut olla hymyilemättä kyyneltensä lävitse sanoessaan:\n_mieheni_, kahdentoista vuoden vanhana! Olihan suurenmoista ilmoittaa\nolevansa _rouva herttuatar_! Mutta suru sai hänet kohta taas valtaansa,\nkun hän näki Gabrielin tuskan.\n\nNuori mies oli noussut seisomaan hänen edessään kalpeana, silmissään\nkauhistunut ilme.\n\n»Onko tämä pilaa? Näenkö unta?» äännähti hän.\n\n»Ei, ystävä-parka, se on murheellinen totuus», vakuutti Diana. »Etkö\nkohdannut matkalla Enguerrandia, joka puoli tuntia sitten lähti\nMontgommeryyn?»\n\n»En, sillä tulin oikotietä pitkin. Mutta jatka.»\n\n»Miksi oletkaan ollut neljä päivää poissa täältä, Gabriel, käymättä\nkertaakaan? Sitä ei ole sattunut ennen, ja se on tuottanut meille\nonnettomuutta, näethän. Minun oli toissailtana kovin vaikea\nsaada unta silmiini. En ollut kahteen vuorokauteen nähnyt sinua,\ntunsin rauhattomuutta ja olin houkuttanut Enguerrandin lupaamaan,\nettä jollei sinua kuuluisi seuraavanakaan päivänä, me lähtisimme\nviimeistään tänään Montgommeryyn. Ja sitten ikäänkuin jotakin\naavistaen, Enguerrand ja minä jouduimme puhelemaan tulevaisuudesta,\nmenneisyydestä ja omaisistani, jotka tuntuivat unohtaneen minut,\nsurkeata kyllä! Viheliäistä on sanoa näin, mutta minä olisin kenties\nollut onnellisempi, jos he olisivat minut tosiaankin unohtaneet.\nTämä vakava keskustelu oli luonnollisesti jonkin verran masentanut\nja kiusannut minua, ja sentähden kesti kauan, ennenkuin sain unta,\nniinkuin jo sanoin. Niinpä heräsinkin eilen aamulla hieman myöhemmin\nkuin tavallista. Puin ylleni kiireimmiten, lausuin rukoukseni ja olin\njuuri lähtemässä alakertaan, kun kuulin melua ikkunani alta, ulko-oven\nedustalta.\n\n— Siellä oli komeita ratsastajia, Gabriel, saattueenaan aseenkantajia,\npaasheja ja palvelijoita, ja tuon seurueen takana näin kullatut vaunut,\njotka kerrassaan huikaisivat loistollaan. Uteliaana katsellessani\nnäitä merkillisiä vieraita ja ihmetellessäni, että he seisahtuivat\nhalvan asumuksemme eteen, tuli Antoine koputtamaan ovelleni ja ilmoitti\nEnguerrandin puolesta, että minun piti heti saapua alas. En tiedä,\nmiksi se minua pelotti, mutta täytyihän kuitenkin totella. Astuessani\nisoon saliin näin siellä samat ylhäiset herrat, joita olin katsellut\nikkunasta. Tunsin punastuvani ja vapisin hätääntyneempänä kuin koskaan\nennen — senhän käsität, Gabriel?»\n\n»Kyllä», vastasi Gabriel katkerasti. »Mutta selitä lisää, sillä asia\nalkaa käydä todellakin jännittäväksi.»\n\n»Kun olin mennyt saliin», jatkoi Diana, »tuli eräs asultaan komeimmista\nherroista minua vastaan ja tarjoten minulle hansikoidun kätensä vei\nminut toisen herran eteen, jonka puku oli kirjailtu yhtä komeasti kuin\nhänenkin, ja lausui hänelle kumartaen syvään:\n\n'Teidän ylhäisyytenne herttua de Castro, minulla on kunnia esitellä\nteille morsiamenne. Madame', lisäsi hän minuun päin kääntyen, 'tässä on\nherra Horace Farnèse, herttua de Castro, tuleva puolisonne'.\n\n— Herttua tervehti minua hymyllä. Mutta aivan hämmennyksissä ja\ntyrmistyneenä minä heittäydyin Enguerrandin syliin nähtyäni hänen\nseisovan salin nurkassa.\n\n'Enguerrand! Enguerrand! Eihän tuo ylhäinen herra ole minun sulhaseni;\nminulla ei ole muuta sulhasta kuin Gabriel! Selitä se näille herroille,\nEnguerrand, ole niin hyvä!'\n\n— Äskeinen esittelijä rypisti silmäkulmiaan.\n\n'Mitä tuo laverrus merkitsee?' kysyi hän ankaralla äänellä\nEnguerrandilta.\n\n'Ei mitään, monseigneur, pelkkää lapsen hupsutusta', vastasi Enguerrand\nkalpeana kuin aave. Ja minulle hän sanoi hiljaa: 'Oletko mieletön,\nDiana! Kuinka nyt noin kapinoitset? Ethän saa kieltäytyä tottelemasta\nomaisiasi, jotka ovat löytäneet sinut jälleen ja tulleet vaatimaan\nsinua huostaansa!'\n\n'Missä he ovat, nuo omaiseni?' kysyin kovaa. 'Juuri heitä minun nyt\npitää puhutella.'\n\n'Me tulemme heidän nimessään, mademoiselle', selitti tuima herra. 'Minä\nolen täällä heidän edustajanaan. Ellette usko sanojani, niin tässä on\nkäskykirje, jonka on allekirjoittanut kuningas Henrik II, valtiaamme;\nlukekaa se!»\n\nHän ojensi minulle punaisella lakalla sinetöidyn pergamentin, ja minä\nluin sivun yläriviltä: 'Me Henrik, Jumalan armosta... ja alhaalta\nkuninkaallisen allekirjoituksen: 'Henrik'. Se ihan sokaisi minut,\nhuumasi ja musersi. Minua pyörrytti; ajatukseni sekosivat. Kaikkien\nkatseet oli tähdätty minuun, ja Enguerrandkin hylkäsi minut! Se\najatus, että omaiseni olivat ilmestyneet ja että kuningas oli antanut\nmääräyksen, oli liian paljon, jotta pikku pääraukkani olisi sen\nkestänyt. Etkä sinä ollut saapuvilla, Gabriel!»\n\n»Mutta minusta näyttää, ettei läsnäoloni olisi voinut vähääkään\nhyödyttää sinua», muistutti Gabriel.\n\n»Oi, kyllä, Gabriel! Jos olisin siellä nähnyt sinut, niin olisin vielä\njatkanut vastarintaa. Mutta olinhan kokonaan vailla tukea, kun tuota\nkaikkea johtava herra lausui minulle: 'No, tässä on jo viivytelty\nkylliksi. Madame de Leviston, jätän teidän huomaanne madame de Castron;\nodotamme teitä, siirtyäksemme kappeliin.' Hän puhui hyvin lyhyesti ja\nkäskevästi, hän tuntui niin kerrassaan torjuvan kaiken vastustelun,\nettä sallin taluttaa itseni sieltä pois. Anna minulle anteeksi,\nGabriel; minä olin niin murtunut, niin perin hämmentynyt, enkä enää\nosannut ajatella...»\n\n»Se on kylläkin täysin selvää», myönsi Gabriel katkerasti hymyillen.\n\n»Minut vietiin kamariin», kertoi Diana. »Siellä tuo madame de Leviston\nparin, kolmen naisen auttamana kaivoi suurista kirstuista esille\nvalkoisen, hienon silkkipuvun. Häpeilystäni välittämättä he sitten\nriisuivat minut ja pukivat uudestaan. Tuskin rohkenin liikahdella\nnoin kauniissa hepeneissä. Minulle pantiin helmet korviin, helminauha\nkaulaan; kyyneleeni vierivät helmille, mutta naiset varmaankin vain\nnauroivat hämmingilleni ja kenties surullenikin.\n\n— Puolen tunnin kuluttua olin valmiina, ja vaikka he kehuivat\nviehättävyyttäni tuollaisessa asussa ja saattoivat siinä kohdin olla\noikeassa, Gabriel, nyyhkytin vain kaiken aikaa. Olin lopulta johtunut\nsiihen uskoon, että tämä oli vain häikäisevää ja kamalaa unta. Liikuin\ntahdottomasti, kävelin koneellisesti mukana. Hevoset kuopivat portin\nedustalla; aseenkantajat, paashit ja palvelijat seisoivat odottamassa.\nMe laskeuduimme portaita myöten, Suuren seurueen hämmennyttävät katseet\nalkoivat taas lävistää minua. Karskiääninen herra tarjosi minulle\njälleen kätensä ja vei minut kantotuoliin, joka oli kokonaan verhottu\nkullalla ja silkillä; minun täytyi istuutua sen pieluksille, jotka\nolivat melkein yhtä kauniita kuin pukuni. Herttua de Castro ratsasti\nkäymäjalkaa kantotuolin vieressä, ja sillä tavalla kulkue hiljakseen\nlähestyi Vimoutiersin linnan kappelia.\n\n— Kun päästiin perille, seisoi pappi jo alttarilla. En tiedä, mitä\nsanoja ympärilläni lausuttiin, mitä minut pantiin sanomaan. Mutta\ntuokion kuluttua tunsin tässä kummallisessa unessani herttuan\npujottavan sormuksen sormeeni. Sitten, en lainkaan arvaa kuinka pitkän\najan kuluttua, osui raikkaampi ilmanhenki kasvoihini. Olimme tulleet\nulos kappelista; minua puhuteltiin rouva herttuattareksi; olin siis\nnaimisissa! Kuuletko, Gabriel? Minut oli vihitty!»\n\nGabriel vastasi vain hurjalla naurunpuuskalla.\n\n»Ajattele, Gabriel», pitkitti Diana, »minä olin niin kerrassaan\nsekaisin, että vasta kotiin päästessäni tulin hiukan toipuneena ensi\nkertaa muistaneeksi katsahtaa siihen puolisoon, jonka nuo vieraat\nolivat minulle väkisin tyrkyttäneet. Olin kyllä nähnyt hänet, mutta en\nollut katsellut, Gabriel. Voi, Gabriel-parka! Hän ei ole puoleksikaan\nniin kaunis kuin sinä. Ensiksikin hän on vain keskimittainen, ja\nrikkaassa asussaan hän näytti minusta paljon vähemmän komealta kuin\nsinä yksinkertaisessa ruskeassa ihokkaassa. Ja sitten hänen ilmeensä\noli yhtä käskevä ja korskea kuin sinä olet sävyisä ja lempeä. Siihen\ntulevat lisäksi punervat hiukset ja samanvärinen pitkä parta. Minut on\nuhrattu, Gabriel. Puheltuaan jonkin aikaa sen herran kanssa, joka oli\nilmoittautunut kuninkaan edustajaksi, herttua lähestyi minua ja tarttui\nkäteeni.\n\n'Rakas herttuattareni', virkkoi hän hyvin ovelasti hymyillen, 'suokaa\nminulle anteeksi, että ikävä velvollisuus pakottaa minut jättämään\nteidät näin pian. Mutta tiedättehän, tai kenties ette tiedäkään, että\nparhaillaan käydään ankaraa sotaa Espanjaa vastaan, ja aseväkeni vaatii\nminua taas heti saapuville. Toivoakseni minulla on ilo nähdä teidät\njälleen jonkin ajan kuluttua hovissa, jonne tällä viikolla siirrytte\nasumaan hänen majesteettinsa luo. Pyydän teitä vastaanottamaan muutamia\nvähäisiä lahjoja, jotka haluan jättää tänne teitä varten. Näkemiin,\nmadame! Säilyttäkää itsenne hilpeänä ja viehkeänä, niinkuin teidän\niällänne ollaan, ja huvitelkaa, leikkikää kaikesta sydämestänne sillä\naikaa kun minä taistelen.»\n\n— Niin puhuttuaan hän suuteli minua tuttavallisesti otsalle, ja hänen\npitkä partansa pisteli minua; se ei ollut niin pehmeä kuin sinun,\nGabriel. Ja sitten kaikki nuo herrat ja naiset tervehtivät minua\nja lähtivät yksitellen tiehensä, Gabriel, jättäen minut lopulta\nkahdenkesken isänäni olleen Enguerrandin kanssa. Hän ei ollut tästä\ntoimituksesta ymmärtänyt paljoa enempää kuin minäkään. Hänelle oli\nannettu luettavaksi kuninkaan pergamentti, jossa minut, mikäli hän\nsai selville, määrättiin naitettavaksi herttua de Castrolle. Hänen\nmajesteettinsa edustaja oli kreivi d'Humièrs. Enguerrand tunsi hänet,\nnähtyään hänet aikaisemmin herra de Vimoutiersin seurassa. Ainoastaan\nsen tiesi Enguerrand lisäksi — ja sekin oli surullinen uutinen —\nettä tuo rouva de Levison, joka oli valvonut pukeutumistani ja asuu\nCaenissa, tulee näinä päivinä noutamaan minut ja viemään hoviin ja että\nminun pitää olla joka hetki siihen valmiina.\n\n— Siinä on ihmeellinen ja surkea tarinani, Gabriel. Oi, unohdin sentään\nerään asian. Et voisi arvata, mitä löysin isosta lippaasta, kun olin\npalannut kamariini. Siinä oli komea nukke kaikkine vaatetustarpeineen\nja lisänä kolme valmista pukua: valkoista silkkiä, punaista damastia\nja vihreää brokadia, kaikki tuota nukkea varten. Se vimmastutti minua,\nGabriel! Sellaisia siis olivat mieheni lahjat! Kuinka hän kehtaa\nkohdella minua pikkutyttönä! Punainen asu sille nukelle muuten sopii\nparhaiten, koska sen hipiä on luonnonvärinen. Ja pikku kengät ovat myös\nhurmaavat, mutta koko tämä asia on häpeällinen, sillä eihän minua enää\nsovi pitää lapsena.»\n\n»Kuitenkin sinä vielä olet lapsi, Diana», väitti Gabriel, jonka\nsuuttumus oli huomaamatta vaihtunut surullisuudeksi, »todellinen lapsi!\nEn pahastu sinulle siitä, että olet vasta kahdentoista vanha, sillä se\nolisi kohtuutonta ja järjetöntä. Mutta nyt käsitän olleeni väärässä,\nkun olen tullut noin nuoreen ja häilyväiseen olentoon kiinnittäneeksi\nniin hehkuvaa ja sydämellistä tunnetta, koska nyt tuskastani tajuan,\nkuinka kiihkeästi olen sinua rakastanut, Diana. Toistan kuitenkin,\netten ole sinuun suuttunut. Mutta jos olisit pysynyt lujempana, jos\nolisit kerännyt kylliksi tarmoa vastustaaksesi niin kohtuutonta käskyä,\njos olisit edes osannut hankkia hiukkasen lykkäystä, Diana, niin me\nolisimme voineet olla yhdessä onnellisia, kun kerran näytät pääsevän\ntapaamaan omaisiasi ja he kaikesta päättäen ovat ylhäistä sukua.\n\n— Minäkin, Diana, tulin ilmoittamaan sinulle suuren salaisuuden, joka\non minulle paljastettu juuri tänään. Mutta mitä se nyt enää hyödyttää?\nSe on liian myöhäinen. Heikkoutesi on katkaissut kohtaloni langan,\njota luulin vihdoinkin piteleväni. Pystynkö koskaan liittämään sen\npäitä yhteen? Minussa on sellainen aavistus, että kaiken tulevaisuuteni\najaksi jään muistelemaan sinua, Diana, ja että nuoruuteni rakkaus\nainiaan säilyy etummaisella sijalla sydämessäni. Mutta sinä, Diana,\nmenetät hovin loistossa ja juhlien alituisessa humussa piankin\nnäkyvistäsi sen, joka on sinua niin suuresti hellinyt elämäsi hiljaisen\ntaipaleen varrella.»\n\n»En ikinä!» huusi Diana. »Ja maltahan, Gabriel, kun sinä nyt olet\nsaapuvilla ja voit minua rohkaista ja auttaa, tahdotko, että minua\nnoutamaan tultaessa kieltäydyn lähtemästä ja että vastustan rukouksia,\nneuvoja, määräyksiä, jotta olisin alati vain sinun kanssasi?»\n\n»Kiitos, rakas Diana, mutta tästä lähtien, katsos, sinä kuulut\nihmisten ja Jumalan edessä toiselle miehelle. Meidän pitää täyttää\nvelvollisuutemme ja alistua kohtaloomme. Niinkuin herttua de Castro\nsinulle sanoi, meidän on kummankin lähdettävä omalle tahollemme —\nsinun edessäsi ovat nyt huvit ja hovi, minua odottavat leirit ja\ntaistelutantereet. Suokoon Jumala minun nähdä sinut vielä joskus!»\n\n»Niin, Gabriel, minä näen sinut vielä uudestaan ja rakastan sinua\naina!» vakuutti Diana-rukka heittäytyen haikeana ystävänsä syliin.\n\nMutta samassa ilmestyi Enguerrand viereiselle lehtokujalle, ollen\nopastamassa madame de Levistonia.\n\n»Tuolla hän on, madame», virkkoi hän viitaten Dianaa kohti. »Kah,\nsinäkö täällä, Gabriel?» lisäsi hän nähdessään nuoren kreivin. »Olin\nmenossa Montgommeryyn sinua tapaamaan, kun vastaani tulivat madame de\nLevistonin vaunut ja minun piti kääntyä takaisin.»\n\n»Jaha, madame», selitti rouva de Leviston Dianalle, »kuningas ilmoitti\nmiehelleni, että hän tahtoo nähdä teidät kiireimmiten, sentähden olen\njouduttanut lähtöämme enemmän kuin ensin aiottiin. Tunnin kuluttua\nolemme matkalla, jos suvaitsette. Eiväthän valmistuksenne viene pitkää\naikaa?»\n\nDiana katsoi Gabrieliin.\n\n»Rohkeutta!» virkkoi tämä vakavasti.\n\n»Minulla on ilo ilmoittaa teille», jatkoi rouva de Leviston, »että\nkelpo kasvatusisänne saa ja haluaa saattaa meitä Pariisiin saakka ja\nliittyä seuraamme huomenna Alençonissa, jos se on mieleenne».\n\n»Jos se on mieleeni!» toisti Diana kiivaasti. »Minulle ei ole vielä\nkukaan maininnut omaisteni nimeä, mutta Enguerrandia tahdon aina sanoa\nisäkseni.»\n\nJa ojentaen kätensä Enguerrandille, joka peitti sen suudelmilla,\nhän sai tilaisuuden kyynelhuntunsa lävitse taas salavihkaa katsella\nGabrielia, joka seisoi mietteissään ja alakuloisena, mutta kuitenkin\nmaltillisesti alistuneena ja käyttäytymisestään selvillä.\n\n»No niin, madame», huomautti rouva de Leviston, jossa tämä hyvästely\nja viivyttely herätti kärsimättömyyttä, »muistakaa, että meidän pitää\nillaksi ehtiä Caeniin».\n\nSilloin Diana, ollen tukehtua nyyhkytyksiin, poistui kiireisesti,\nnoustakseen kamariinsa, kuitenkin ensin merkillä pyydettyään Gabrielia\nodottamaan. Enguerrand ja rouva de Leviston menivät perästä. Gabriel\njäi paikalleen.\n\nNoin tunnin päästä, sitten kun vaunuihin oli tuotu tavaroita, jotka\nDiana tahtoi ottaa mukaansa, hän ilmestyi esille täydesti valmiina ja\nmatkaa varten pukeutuneena. Hän pyysi varjon lailla saattelevalta rouva\ndc Levistonilta lupaa tehdä vielä viimeisen kierroksen puutarhassa,\njossa oli kaksitoista vuotta leikkinyt huolettomana ja onnellisena.\nTämän kävelyn aikana Gabriel ja Enguerrand seurasivat jäljempänä. Diana\npysähtyi valkokukkaisen ruusupensaan eteen, jonka Gabriel ja hän olivat\nedellisenä vuonna istuttaneet. Poimien siitä kaksi ruusua hän kiinnitti\ntoisen pukuunsa; toisen tuoksua hän hengitti sisäänsä ja tarjosi sen\nsitten Gabrielille. Nuori mies tunsi tytön samalla sujauttavan hänen\nkäteensä paperilapun ja kätki sen nopeasti ihokkaaseensa.\n\nKun Diana oli hyvästellyt kaikkia lehtokujia, kaikkia pensaikkoja ja\nkukkasia, täytyi hänen viimeinkin tehdä lähtöpäätös. Tultuaan vaunujen\nääreen, jotka veisivät hänet maailmalle, hän kädestä jätti hyvästi\ntalon palkolliset, vieläpä kylän kelpo asukkaat, jotka kaikki tunsivat\nhänet ja rakastivat häntä. Hän ei jaksanut puhua mitään, lapsi-parka,\nvaan ainoastaan nyökkäsi kullekin ystävällisesti. Sitten hän syleili\nEnguerrandia ja lopuksi Gabrielia, vähääkään hämmentymättä rouva de\nLevistonen läsnäolosta. Ystävänsä sylissä hän kykeni taas hallitsemaan\nääntänsä, ja nuorukaisen lausuessa: »Hyvästi, hyvästi!» hän vastasi:\n»Ei, vaan näkemiin!»\n\nSitten hän astui odottaviin vaunuihin, ja kun lapsuus ei sentään ollut\nmenettänyt kaikkea valtaansa hänessä, kuuli Gabriel hänen tiedustavan\nrouva de Levistonilta tuollaisella nenänsä nyrpistyksellä, joka hänelle\nsopi niin hyvin:\n\n»On kai minun iso nukkeni myös muistettu ottaa mukaan?» Ajoneuvot\nlähtivät vierimään hyvää vauhtia.\n\nGabriel avasi paperilapun, jonka oli saanut Dianalta; siinä oli\nsuortuva kauniista tuhankarvaisista kutreista, joita hän oli niin\nlukemattomat kerrat hellästi suudellut.\n\nKuukautta myöhemmin Gabriel Pariisiin saapuneena ilmoittautui herttua\nFrançois de Guisen asuintalossa varakreivi d’Exmèsin nimellä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nLeirissä.\n\n\n»Niin, hyvät herrat», lausui telttaansa astuva Guisen herttua\nsaattueelleen, »niin, tänään huhtikuun 24 päivänä 1557 illalla,\ntunkeuduttuamme 15 päivänä Napolin alueelle ja neljässä päivässä\nvalloitettuamme Camplin, me käymme piirittämään Civitellan; toukokuun 1\npäivänä me Civitellan herroina leiriydymme Aquilan edustalle. Toukokuun\n10:ntenä olemme Arpinossa, 20:ntena Capuassa, emmekä siellä uinaile\nkuten Hannibal. Kesäkuun 1:senä, hyvät herrat, tahdon näyttää teille\nNapolin, jos Jumala suo...»\n\n»Ja kuinka on paavin laita, rakas veljeni?» tokaisi Aumalen herttua.\n»Hänen pyhyytensä, joka oli meille niin vankasti luvannut Kirkkovaltion\nsotilaallista tukea, on nähdäkseni tähän asti jättänyt meidät oman\nonnemme varaan, ja armeijamme on tuskin kyllin vahva antautuakseen niin\nsuuriin vaaroihin vihollismaassa.»\n\n»Paavali IV:llä», sanoi François, »on liian paljon etua aseittemme\nmenestyksestä jättääkseen meidät pulaan. Onpa nyt ihana, kirkas ilta,\nhyvät herrat! Biron, tiedätkö, joko ne sissit, joiden ilmoitettiin\nryhtyvän toimimaan Abruzzien vuoristossa, alkavat liikehtiä?»\n\n»He eivät hisahdakaan, monseigneur; olen saanut ihan vereksiä ja\nvarmoja tietoja.»\n\n»Vai niin, mutta muskettiemme pauhu herättää heidät», arveli Guisen\nherttua. »Herra markiisi d'Elboeuf», jatkoi hän, »oletteko kuullut\nmitään puhetta niistä elintarpeista ja ampumavarojen kuormastoista,\njotka meidän piti vastaanottaa Ascolissa ja jotka kai vihdoinkin\nyhtyvät meihin täällä?»\n\n»Kyllä olen kuullut niistä puhuttavan, mutta Roomassa, monseigneur,\nenkä sen koommin, valitettavasti...!»\n\n»Pelkkä viivytys», keskeytti herttua; »varmasti se on vain pieni\nviivytys, emmekä sentään vielä ole kaikkeamme kuluttaneet loppuun.\nCamplin valloitus tuotti meille jonkin verran muonavaroja, ja jos\ntunnin kuluttua astuisin kenen hyvänsä telttaan, hyvät herrat, lyön\nvetoa siitä, että tapaisin siellä hyvän illallisen tarjottuna ja\npöytäseurananne jonkin camplilaisen pikku leskirouvan tai sievän\norpotytön, jota koetatte paraanne mukaan lohduttaa. Parempaa ei voi\npyytää, hyvät herrat. Tuollaiset muuten ovatkin niitä voittajien\nvelvollisuuksia, jotka panevat voittamisen tuntumaan yhä hauskemmalta,\nvai kuinka? Menkää siis viettämään iltapuhdetta mielenne mukaan — en\npidättele teitä. Huomenna kutsun teidät aamun koittaessa luokseni,\nneuvotellaksemme keinoista, kuinka pääsemme käsiksi tuohon Civitellan\nsokerileivokseen; tällä haavaa saatte mennä, hyvät herrat — toivotan\nhyvää ruokahalua ja hyvää yötä.»\n\nHerttua saatteli armeijansa päälliköitä hymyillen teltan ovelle asti;\nmutta ovena toimivan verhon pudottua paikoilleen viimeisen lähtijän\njälkeen ja François de Guisen jäätyä yksikseen hänen miehekkäille\nkasvoilleen tuli äkkiä huolestunut ilme, ja istuutuen pöydän ääreen ja\nnojaten päätänsä käsien väliin hän mutisi rauhattomana:\n\n»Olisiko minun siis ollut parempi kieltäytyä kaikesta persoonallisesta\nkunnianhimosta, pysyä pelkästään Henrik II:n kenraalina ja tyytyä\nvoittamaan takaisin Milano ja vapauttamaan Siena? Nyt olen tällä\nNapolin alueella, jonka kuninkaaksi minua ovat unelmani kutsuneet;\nmutta olen täällä ilman liittolaisia, piankin elintarpeita vailla, ja\nkaikki joukkojeni johtajat — etumaisena veljeni — ovat kauttaaltaan\ntarmottomia ja saamattomia, jo masennukseen vaipumassa, kuten hyvin\nnäen.»\n\nSamassa herttua kuuli takaapäin askelia. Hän käännähti kiireesti,\naikoen ärjäistä häiritsijälle vihaisesti, mutta nähdessään tulijan hän\nei kiihtynytkään nuhtelemaan, vaan ojensi kätensä tervehdykseen.\n\n»Tehän ette, varakreivi d’Exmès», sanoi hän, »tehän ette, rakas\nGabrielini, koskaan epäröitse marssia eteenpäin, vaikka leipä onkin\nvähissä ja vihollinen kovin lukuisa — te, joka viimeisenä poistuitte\nMetzistä ja ensimmäisenä tunkeuduitte Valenzaan ja Campliin? Mutta\ntulitteko ilmoittamaan minulle jotakin uutta, ystäväni?»\n\n»Kyllä, monseigneur; Ranskasta on saapunut kuriiri», vastasi Gabriel;\n»hän tuo luullakseni kirjeen veljeltänne, hänen ylhäisyydeltään\nLotringin kardinaalilta. Otatteko hänet nyt vastaan?»\n\n»En, vaan hän jättäköön viestinsä teille, varakreivi, ja tuokaa se\nsitten minulle itse.»\n\nGabriel lähti kumarreltuaan ja palasi kotvan kuluttua, tuoden Lotringin\nsukuhaaran vaakunalla sinetöidyn kirjeen.\n\nNe kuusi vuotta, jotka olivat kuluneet kertomuksemme alusta, eivät\nolleet saaneet aikaan suuriakaan muutoksia vanhassa ystävässämme\nGabrielissa. Hänen kasvonpiirteensä olivat vain käyneet ilmeeltään\nmiehekkäämmiksi ja päättävämmiksi; hänessä näki nyt miehen, joka oli\nkoetellut kuntoaan ja tullut sen hyvin tuntemaan. Mutta hänellä oli\nyhä sama puhdas ja vakava otsa, sama uskollinen ja avoin katse ja — se\nhuomautettakoon ennakolta — sama nuoruudelle ominainen, toiveiden ja\nkuvitelmien täyttämä sydän, kuten olikin luonnollista, koska hän ei\nvielä ollut neljääkolmatta vuotta vanhempi.\n\nGuisen herttua oli kolmenkymmenen seitsemän ikäinen, ja vaikka hän\noli luonteeltaan jalomielinen ja ylväs, oli hänen sielunsa jo tullut\ntakaisin moniltakin alueilta, joille Gabriel ei ollut vielä astunut,\nja moni pettynyt kunnianhimo, sammunut tunne, hyödytön taistelu oli\npainanut syvälle hänen silmänsä ja harmaannuttanut hiuksia hänen\nohimoillaan. Hän ymmärsi ja rakasti Gabrielin ritarillista ja altista\nluonnetta, ja vastustamaton myötätunto lähensi koeteltua miestä\nluottavaiseen nuoreen mieheen.\n\nHän otti veljensä kirjeen ja virkkoi, ennenkuin avasi sen:\n\n»Kuulkaapa, varakreivi d’Exmès. Sihteerini, jonka tunsitte, Hervé de\nThelen, kaatui Valenzan muurien edustalla; veljeni d'Aumale on vain\nurhea soturi, mutta kyvytön. Minä tarvitsen oikeata kättä, uskottua\nystävää ja apulaista, Gabriel. Siitä saakka, kun te viisi tai kuusi\nvuotta sitten saavuitte puhuttelemaan minua Pariisissa, olen joutunut\nhuomaamaan teidän olevan henkisesti muiden tavallisten yläpuolena,\nja vielä parempi on se, että teillä on uskollinen sydän. Tunnen\nainoastaan nimenne, ja onhan jokainen Montgommeryn sukuun kuuluva\nmies urhoollinen; mutta kukaan ei ollut suositellut teitä minulle, ja\nkuitenkin te heti miellytitte minua.\n\n‒ Otin teidät mukaani puolustamaan Metziä, ja tämän puolustuksen\ntäytyy olla elämäni historian kauniita sivuja, kun meidän onnistui\nkuusikymmentäviisi päivää hyökkäyksiä kestettyämme karkoittaa Metzin\nmuurien edustalta sadantuhannen miehen armeija, jonka päällikkönä oli\nitse keisari Kaarle viides. Muistan, että alati järkkymätön uljuutenne\nja aina valpas älykkyytenne tuntuvasti vaikuttivat niin kunniakkaaseen\ntulokseen. Vuotta myöhemmin olitte taas mukana Rentyn voitossa, ja\njos tuo Montmorencyn aasi, hyvin lisänimensä ansainnut... mutta enhän\ntässä aikonut haukkua vihollisiani, vaan ylistää ystävääni ja hyvää\nkumppaniani, Gabrielia, varakreivi d’Exmèsiä, arvoisan Montgommeryn\nsuvun ansiokasta jäsentä.\n\n— Minun on sanottava teille, Gabriel, että olen kaikissa tilaisuuksissa\n— ja Italiaan samottuamme enemmän kuin koskaan — havainnut teissä hyvän\nauttajan, hyvän neuvojan ja ystävän, eikä minulla ole kerrassaan mitään\nmuuta moitetta lausuttavana teille kuin että olette päällikköänne\nkohtaan liian umpimielinen ja yksivakainen. Niin, elämänne pohjalla\non varmasti jokin tunne tai aate, jota salaatte minulta, Gabriel.\nMutta vähät siitä, te uskotte sen minulle jonakin päivänä; pääasia on\ntietää, että teillä on jokin tehtävä. No, hiisi vieköön, minullakin\non päämääräni, Gabriel, ja jos tahdotte, niin yhdistämme kohtalomme —\nte autatte minua ja minä teitä. Vetoan teihin silloin, kun minulla on\njokin tärkeä ja vaikea yritys määrättävänä toiselle kuin itselleni.\nJa minuun saatte turvautua, kun tarvitsette suunnitelmillenne\nvaikutusvaltaista suojelijaa. Onko sovittu?»\n\n»Oi, monseigneur», vastasi Gabriel, »minä olen teidän vallassanne\nruumiin ja sielun puolesta. Ensinnäkin tahtoisin kyetä uskomaan\nitseeni ja saada muut uskomaan minuun. Hiukan olenkin jo saavuttanut\nitseluottamusta, ja te suvaitsette pitää minua arvossa. Olen siis\ntähän asti edistynyt päämäärääni kohti; en kiellä, monseigneur, että\nsen saavuttamiselle saattaa vastedes ilmetä toinenkin vaihe, ja koska\nolette hyväntahtoisesti tarjonnut minulle näin suosiollista kannatusta,\nkäännyn silloin teidän puolenne, niinkuin te voitte luottaa minuun\nelämässä ja kuolemassa.»\n\n»Hyvä juttu, _per Bacco_, niinkuin tämän maan ryypiskelevät\nkardinaalipakanat sanovat, ja olkaa huoleti, Gabriel; Lotringin\nFrançois, Guisen herttua, avustaa teitä lämpimästi rakkautenne tai\nvihanne sitä tarvitessa, sillä pitäähän jompikumpi noista tunteista\nmeissä peliään, vai kuinka, ystäväiseni?»\n\n»Kenties molemmat yhtaikaa, monseigneur.»\n\n»Kah, vai niin? Ja miksi ei sopisi ystävän kanssa jakaa niin täyttä\nsielun taakkaa?»\n\n»Valitettavasti, monseigneur, tuskin tiedän, ketä rakastan, enkä\nlainkaan, ketä vihaan.»\n\n»Niinkö! Mutta entä jos vihamiehenne ilmenisivät minunkin\nvihollisikseni, totta toisen kerran, Gabriel? Jospa tuo vanha\nMontmorency-peijooni sattuisi olemaan niitä!»\n\n»Mahdollista kyllä, monseigneur, ja jos epäilyksillänne on\nperustetta... mutta tällä hetkellä ei ole puhetta minusta, vaan teistä\nja teidän suurista suunnitelmistanne. Mitä nyt voin tehdä, monseigneur?»\n\n»Ensiksikin lukea kardinaali-veljeni kirjeen, Gabriel.»\n\nGabriel murti sinetin ja avasi kirjeen; vilkaistuaan siihen hän antoi\nsen takaisin herttualle.\n\n»Anteeksi, monseigneur, tämä kirje on laadittu erikoisilla merkeillä,\nenkä osaa niitä lukea.»\n\n»Kas», virkkoi herttua, »sen onkin sitten tuonut Jean Panquetin\nkuriiri! Se näkyy olevan luottamuksellinen kirje, salakirjoitusta...\nMalttakaahan, Gabriel.»\n\nHän avasi kaiverruksilla koristellun rautalippaan, otti sieltä\nsäännöllisesti revitetyn paperin, jonka sovitti varovasti kirjeen\npäälle, ja ojensi paperit yhdessä Gabrielille. »Lukekaa nyt», sanoi hän.\n\nGabriel näytti epäröivän; François tarttui hänen käteensä, puristi sitä\nja toisti luoden häneen täydellistä luottamusta ilmaisevan katseen:\n»Lukekaa, ystäväni.»\n\nNiinpä varakreivi d’Exmès luki:\n\n »Monseigneur, hyvin kunnioitettu ja kuuluisa veljeni (ah, kunpa saisin\n nimittää teitä yhdellä ainoalla nelikirjaimisella sanalla: Sire...)»\n\nGabriel pysähtyi uudestaan; herttua hymyili.\n\n»Te hämmästytte, Gabriel, eikä se olekaan kumma, mutta toivoakseni ette\nepäile minua. Guisen herttua ei ole mikään Bourbonin konnetaabeli,\nystäväni; Jumala säilyttäköön valtiaamme Henrik II:n kruunun ja hengen!\nMutta Ranskan valtaistuin ei ole maailman ainoa. Koska sattuma on\njohdattanut minut täydellisen luottamuksen tielle teidän kansanne, niin\nen tahdo salata teiltä mitään, vaan päästän teidät tutustumaan kaikkiin\nsuunnitelmiini ja unelmiini, Gabriel; ne eivät liene keskinkertaisen\nsielun haaveita.»\n\nHerttua oli noussut ja kävellen teltassaan edestakaisin pitkin askelin\njatkoi:\n\n»Meidän sukumme, joka liittyy moniin kuninkaallisiin huonekuntiin, voi\nmielestäni pyrkiä kuinka korkealle tahansa. Mutta pelkkä pyrkiminen ei\nole mitään; minä tahdon saavutusta. Sisaremme on Skotlannin kuningatar;\nveljentyttäremme, Maria Stuart, on kihlattu kruununprinssi Fransille;\nveljenpoikamme poika, Lotringin herttua, on valittu kuninkaan vävyksi.\nEikä siinä kaikki: meillä on oikeus edustaa Anjoun suvun toista\nhaaraa, josta polveudumme naispuolelta. Meillä on siis vaatimuksia\ntai oikeuksia — sehän on samaa — Provencen ja Napolin valtaistuimiin.\nTyytykäämme tällä haavaa Napoliin. Eikö tämä kruunu soveltuisi paremmin\nranskalaiselle kuin espanjalaiselle?\n\n— Mitä olinkaan tullut tekemään Italiassa? Sieppaamaan sen kruunun. Me\nolemme Ferraran herttuan liittolaisia, puolellamme Caraffat, paavin\nveljenpoika. Paavali IV on vanha; veljeni, Lotringin kardinaali,\ntulee hänen seuraajakseen. Napolin valtaistuin horjuu; minä nousen\nsille. Juuri sentähden, kautta taivaan, olen jättänyt taakseni\nSienan ja milanolaiset seudut, rynnätäkseni Abruzzeille. Se oli\nloistava unelma, mutta jopa alan pelätä, että se jää vain haaveeksi.\nAjatelkaahan, Gabriel, minulla ei ollut edes kahtatoistatuhatta\nmiestä Alppien yli tullessani. Ferraran herttua oli minulle luvannut\nseitsemäntuhatta miestä — mutta hän piti heidät omalla alueellaan.\nPaavali IV ja Caraffat olivat kerskuneet nostattavansa puolelleni\nNapolin kuningaskunnassa mahtavan kapinallisjoukon ja sitoutuivat\ntoimittamaan väkeä, rahaa, tarvikkeita; he eivät lähetä ainoatakaan\nmiestä, eivät ensimmäistäkään kuormaa, eivät kolikkoakaan. Upseerini\nepäröivät, joukkoni nurisevat. Eipä väliä! Minä menen perille asti;\nvasta äärimmäisessä hädässä voisin luopua tästä luvatusta maasta, jonka\nkamaraa jo poljen, ja jos täältä lähden, niin tulenpa takaisin, sen\nvannon!»\n\nHerttua polkaisi maata kuin ottaakseen sen haltuunsa; hänen silmänsä\nsäihkyivät; hän oli ylevä ja komea.\n\n»Monseigneur», huudahti Gabriel, »kuinka ylpeä nyt olenkaan siitä, että\nolen päässyt osalliseksi näin loistaviin pyrintöihin, niin vähäinen\nkuin osuuteni niissä olkoonkin».\n\n»Ja nyt», lisäsi herttua myhäillen, »kun olen kahteen kertaan antanut\nteille veljeni kirjeen avaimen, voinette sen sekä lukea että käsittää.\nAntakaa siis kuulua.»\n\n»'Sire!...' Siihenhän olin pysähtynyt», sanoi Gabriel ja luki sitten:\n\n »Kaksi huonoa uutista ja yksi hyvä minulla on ilmoitettavana. Hyvä\n uutinen on se, että veljentyttäremme Maria Stuartin vihkiäiset on\n lopullisesti määrätty tulevan kuun 20 päiväksi, ja niitä vietetään\n juhlallisesti Pariisissa mainittuna päivänä. Huonoista uutisista\n toinen on tullut Englannista. Espanjan Filip II on saapunut sinne\n ja yllyttää joka päivä kuningatar Maria Tudoria, puolisoaan, joka\n on hänelle kovin altis, julistamaan Ranskalle sodan. Kukaan ei\n epäile sitä, että hän siinä onnistuu vastoin Englannin kansan etua\n ja halua. Nyt jo huhutaan armeijaa koottavan Alankomaiden rajoille\n ja Savoijin herttuan Philibert Emmanuelin ottavan sen komentoonsa.\n Siinä tapauksessa, rakas veljeni, ollessamme täällä väen puutteessa,\n kuningas Henrik pakostakin kutsuu teidät takaisin Italiasta, niin\n että sikäläiset suunnitelmamme ainakin lykkääntyvät. Ja ajatelkaa,\n François, että parempi onkin siirtää ne tuonnemmaksi kuin vaarantaa\n niiden onnistuminen; teidän pitää siis välttää hätäilyä ja\n huimapäisyyttä. Sisaremme, Skotlannin holhoojakuningatar, voi kyllä\n uhata välien rikkoutumista englantilaisille, mutta uskokaa, ettei\n Englannin Maria nuoreen puolisoonsa hullaantuneena siitä välitä, ja\n menetelkää sen mukaan.»\n\n»Kautta Kristuksen ruumiin», keskeytti herttua iskien nyrkkinsä\nlujasti pöytään, »veljeni on totisesti oikeassa; hän on viekas kettu,\njolla on varma vainu. Niin, tekosiveä Maria antautuu kyllä laillisen\nmiehensä houkuteltavaksi, eikä minun tietenkään sovi, ei edes tee mieli\navoimesti niskuroida kuningasta vastaan hänen vaatiessaan sotamiehiään\ntakaisin näin vakavaan tarpeeseen, vaan ennemmin jättäisin kaikki\nmaailman kuninkuudet sikseen. Tämä kovaonninen retki on siis kohdannut\nvastuksen lisää. Sillä eikö tämä yritys ole kirottu, kysyn teiltä,\nGabriel, pyhän isän antamasta siunauksesta huolimatta? Gabriel, näin\nmeidän kesken, puhukaa suoraan: ettekö katso sitä toivottomaksi?»\n\n»En soisi teidän lukevan minua niiden joukkoon, jotka helposti\nmasentuvat, monseigneur», vastasi Gabriel, »mutta kuitenkin, koska\nvetoatte vilpittömyyteeni...»\n\n»Kyllä ymmärrän, Gabriel, ja minä olen samaa mieltä. Käsitän, ettemme\ntämän käänteen jälkeen toteuta yhdessä niitä suuria päämääriä, joita\njuuri suunnittelimme, ystäväni; mutta vakuutan, että tämä merkitsee\nvain lykkäystä, ja iskemällä Filip II:ta missä hyvänsä hänen\nalueellaan, tulen aina kolhaisseeksi hänen napolilaista valtaansa.\nMutta jatkakaa, Gabriel; muistan, että meillä on vielä toinenkin huono\nuutinen kuultavana.»\n\nGabriel ryhtyi jälleen lukemaan:\n\n »Toinen ikävä asia, josta minun on teille mainittava, ei ole vähemmän\n vakava, vaikka se koskee erityisesti omaa perhepiiriämme; mutta\n varmaankin on vielä aikaa sen torjumiseen, ja sentähden kiirehdin\n ilmoittamaan sen teille. Tietäkää siis, että teidän lähdettyänne\n konnetaabeli de Montmorency on luonnollisesti edelleen yhtä pahansuopa\n ja katkeroitunut meitä vastaan, hellittämättä kateellisena kiukutellen\n tapansa mukaan sitä suopeutta, jota kuningas osoittaa suvullenne.\n Rakkaan veljentyttärenne Marian ja kruununprinssin häiden lähestyminen\n ei ole ollut omiaan saattamaan häntä paremmalle tuulelle. Se\n tasapaino, jonka säilyttäminen Guise- ja Montmorency-sukujen kesken\n kuuluu hallitsijamme politiikkaan, tuntuu tällä naimisliitolla\n erityisesti kallistuvan meidän eduksemme, ja vanha konnetaabeli vaatii\n nyt kiivaasti jotakin vastapainoa. Hän on keksinyt sellaisen, rakas\n veljeni, ja se olisi avioliitto hänen poikansa Françoisin, Thérouannen\n vangin, ja madame...»\n\nNuori kreivi ei lopettanut lausetta. Hänen äänensä petti, ja kaikki\nveri hävisi hänen kasvoistaan.\n\n»No, mikä nyt tuli, Gabriel?» kysyi herttua. »Kuinka kalpea ja\nhämmentynyt olettekaan! Kohtasiko teitä äkillinen pahoinvointi?»\n\n»Se ei ole mitään, monseigneur, ei yhtään mitään — hiukan väsymystä\nkenties, jonkinlainen huimaus; mutta toinnuin siitä jo, ja nyt jatkan,\njos suvaitsette, monseigneur. Missä olinkaan? Kardinaali kai sanoi,\nettä vielä oli jokin torjumiskeino. Kah, ei, luinhan jo pitemmälle.\nTästä se alkaa:\n\n »Se olisi avioliitto hänen poikansa Françoisin ja madame Diana de\n Castron kesken, joka on kuninkaan ja madame Diana de Poitiersin\n laillistettu tytär. Muistanette, veljeni, että madame de Castro, joka\n jäi leskeksi kolmentoista vuoden ikäisenä, kun hänen puolisonsa,\n Horace Farnise, kuusi kuukautta naimisiinmenonsa jälkeen sai surmansa\n Hesdinin piirityksessä, on oleskellut viisi viime vuotta Filles-Dieun\n luostarissa Pariisissa. Konnetaabelin kehoittelusta kuningas on\n nyt kutsunut hänet takaisin hoviin. Hän on tenhoava kaunotar —\n tiedättehän, että minä olen sillä alalla asiantuntija. Hänen\n viehkeytensä on heti valloittanut kaikkien sydämet ja erikoisesti\n lumonnut isällisen mielen. Kuningas, joka jo ennestään oli luovuttanut\n hänelle myötäjäisiksi Chatellerautin herttuakunnan, antoi hänelle\n äskettäin vuosituloiksi vielä Angoulèmen. Hän on ollut täällä vasta\n pari viikkoa, mutta hänen etusijansa kuninkaan kiintymyksessä on jo\n yleisesti havaittu. Tämä erikoisen lämmin suhde johtuu epäilemättä\n hänen suloisuudestaan.\n\n — Asiat ovat nyt viimein kehittyneet sille asteelle, että madame\n de Valentinois — joka jostakin syystä on katsonut otolliseksi\n julkisuudessa olettaa, että äitiys kuuluukin toiselle — näyttää\n käyvän perin kateelliseksi tästä kohoavasta uudesta mahdista. Niinpä\n konnetaabelin kelpaisi saada huonekuntaansa tämä mahtava liittolainen.\n Meidän kesken sanoen, tiedättehän, että Diana de Poitiers ei voi juuri\n mitään kieltää tuolta vanhalta elostelijalta, ja vaikka veljemme\n Aumalen herttua on hänen vävynsä, niin Anne de Montmorency on hänelle\n kuitenkin vielä likeisempi. Toiselta puolen kuningas on taipuvainen\n korvaamaan sitä liian suurta arvovaltaa, jonka hän näkee meidän saavan\n neuvoskunnassaan ja armeijassaan. Tällä kirotulla naimishankkeella on\n siis hyviä toteutumisen mahdollisuuksia...\n\n»Taas äänenne muuttuu, Gabriel», keskeytti herttua; »levätkää,\nystäväni, ja antakaa minun itse lukea loppuun tämä kirje, joka herättää\nmielenkiintoani mitä suurimmassa määrässä. Konnetaabeli saisi sillä\ntavalla tosiaankin vaarallisen edun meidän rinnallamme. Mutta eikö\nhänen François-hölmönsä ole jo naimisissa erään de Fiennesin kanssa?\nNo, antakaa kirje minulle, Gabriel.»\n\n»Mutta minua ei todellakaan vaivaa mikään, monseigneur», esteli\nGabriel, joka oli silmäillyt hiukan eteenpäin, »ja hyvin voin lukea\nnämä muutamat loppurivit».\n\n »Tällä kirotulla naimishankkeella on siis hyviä toteutumisen\n mahdollisuuksia. Vain yksi asia on meidän puolellamme. François\n de Montmorency on sidottu salaisella avioliitolla mademoiselle\n de Fiennesiin; niinpä tarvitaan ensiksi avioero. Mutta se ei käy\n laatuun ilman paavin suostumusta, ja François on nyt lähtenyt Roomaan\n sitä hankkimaan. Teidän huoleksenne siis jää, rakas veljeni, ehtiä\n hänen edellään hänen pyhyytensä puheille ja ystäviemme Caraffain\n välityksellä ja omalla vaikutusvallallanne houkuttaa hänet hylkäämään\n tuo avioeron anomus — mutta minun on ilmoitettava, että sitä tukee\n kuninkaalta saatu kirjelmä. Uhattu kohta on kuitenkin kyliin\n tärkeä teidän käyttääksenne kaikki ponnistukset sen puolustamiseen\n niinkuin Saint-Dizierissä ja Metzissä. Sillä välin minä toimin saman\n asian hyväksi omalla tahollani parhaan kykyni mukaan, kuten on\n välttämätöntä. Lopuksi rukoilen Jumalaa, rakas veljeni, suomaan teille\n onnellisen ja pitkällisen elämän.»\n\n»No niin, mitään ei ole vielä hukassa», virkkoi herttua, kun Gabriel\noli lopettanut kardinaalin kirjeen lukemisen, »ja paavi, joka ei ole\nantanut minulle sotaväkeä, saattaa sentään ainakin suoda minulle\nlahjaksi bullan».\n\n»Siis», huomautti Gabriel vapisten, »toivotte, ettei hänen pyhyytensä\nvahvista eroa Jeanne de Fiennesistä ja että hän vastustaa François de\nMontmorencyn naimisaikeita?»\n\n»Niin, sitä toivon. Mutta kuinka syvästi se koskeekaan teihin, hyvä\nystävä! Tämä rakas Gabriel osallistuu harrastuksiimme ihan kiihkeästi!\nMinä lupaan myös olla täydellisesti teidän puolellanne, kun tarvitaan,\nGabriel, olkaa siitä varma. Ja nyt puhukaamme hiukan teistä, ja koska\ntällä sotaretkellä, jonka päättymisen jo liiankin selvästi näen\nennakolta, tuskin voitte lisätä, uusia loistavia tekoja niihin suuriin\npalveluksiin, joista jo olen teille velkaa, tuntuu minusta nyt, että\nvoisin alkaa maksaa teille tätä velkaani. Enhän tahtoisi jäädä siinä\nkohden kovin takapajulle, ystäväni. Voisinko jollakin tavalla tuottaa\nteille hyötyä tai mielihyvää? Sanokaa vain, puhukaa suoraan.»\n\n»Oi, teidän ylhäisyytenne on liian suopea», vastasi Gabriel, »enkä\nnäe...»\n\n»Jo viiden vuoden ajan olette sankarillisesti taistellut väkeni\nmukana», jatkoi herttua, »ettekä ole koskaan vastaanottanut minulta\nropoakaan. Hitto vieköön, täytyyhän teillä olla rahantarvetta! Kaikki\ntarvitsevat rahaa. En tarjoa teille lahjaa tai lainaa, vaan korvausta.\nÄlkää siis olko turhanpäiten ujo, ja vaikkei meillä nyt olekaan\nliikoja, kuten tiedätte...»\n\n»Niin, monseigneur, hyvinkin tiedän, että suurilta aatteiltanne\ntoisinaan puuttuu pikku välineitä, mutta minulla on rahantarvetta\nniin vähän, että päinvastoin aioin teille tarjota muutaman tuhannen\necua, jotka aikalailla tuntuisivat armeijan asioissa ja ovat minulle\ntodellakin hyödyttömiä.»\n\n»Ja ne otankin ilomielin vastaan, sillä tällainen apu tulee juuri\nparahiksi, sen tunnustan. Mutta eikö siis ole kerrassaan mitään\ntehtävää teidän hyväksenne, oi, nuori mies vailla haluja? Mutta,\nmalttakaa», lisäsi hän hiljentäen ääntänsä, »tuo Thibaut-veitikka,\nkamaripalvelijani, tiedättehän, varasi toissa päivänä Camplin ryöstössä\nminulle kaupungin prokuraattorin nuoren rouvan, ja tämä kuuluu olevan\nkoko tienoon kaunotar, ainakin kuvernöörin puolison jälkeen, jota ei\nole kyetty taivuttamaan. Mutta minulla, totisesti, on kylliksi muuta\nhuolehdittavaa, ja hiukseni alkavat harmaantua. Kursailematta puhuen,\nGabriel, tahdotteko minun voittosaaliini? Lempo soikoon, tuollainen\nulkomuoto kyllä korvaa jonkin menetetyn prokuraattorin! Mitä sanotte\nsiitä?»\n\n»Minä sanon, monseigneur, että kuvernöörin puoliso, jonka mainitsitte\nja jota ei ole saatu kiinni, sattui temmellyksessä minun tielleni\nja että juuri minä korjasin hänet pois, mutta en käyttääkseni\nväärin oikeuksiani, kuten voisitte luulla. Minulla oli päinvastoin\ntarkoituksena pelastaa ylhäinen ja viehättävä nainen sotilaalliselta\nväkivallalta. Mutta sitten olen nähnyt, ettei tuolla kaunottarella\nolisi mitään vastahakoisuutta asettumaan voittajien puolelle ja että\nhän mielellään huutaisi niinkuin gallialainen soturi: _Vae victis!_\nValitettavasti olen nyt vielä vähemmän kuin koskaan halukas häntä\nsäestämään, niin että voin, mikäli suvaitsette, monseigneur, toimittaa\nhänet tänne sulojensa ja arvonsa ansiokkaamman suosijan eteen.»\n\n»Ohhoh», huudahti herttua nauraen, »sepä askeettisuutta, joka tuntuu\nmelkein hugenottimaiselta, Gabriel! Olisiko teissä jotakin taipumusta\nsiihen uskonlahkoon? No niin, pitäkääpä varanne, sillä minä olen\nvakaumukseltani ja — mikä pahempi — politiikan kannalta harras\nkatolinen. Toimittaisin teidät armotta roviolle. Mutta leikki sikseen —\nmiksi hitossa ette silti nautiskele?»\n\n»Siksi, että kenties olen rakastunut», vastasi Gabriel.\n\n»Ah, niin, nyt muistan: yhdistynyt viha ja rakkaus. No, voisinko\nmitenkään auttaa teitä pääsemään käsiksi vihamiehiinne tai lähestymään\nmielitiettyänne? Pitäisikö teillä esimerkiksi olla lisää arvonimiä?»\n\n»Kiitos, monseigneur, mutta minulla ei enää ole puutetta siinä\nsuhteessa. Niinkuin olen heti alussa huomauttanut teille, minä\nen tavoittele epämääräisiä kunnianosoituksia, vaan jonkin verran\npersoonallista mainetta. Niinpä, koska oletatte, ettei täällä ole\npaljoakaan tehtävää enkä enää voi suurestikaan hyödyttää teitä, minulle\nolisi suurena ilona saada toimekseni teiltä viedä kuninkaalle Pariisiin\n— sanokaamme teidän kuninkaallisen veljentyttärenne häihin — ne\nsotaliput, jotka olette voittanut Lombardiassa ja Abruzzien tienoilla.\nJa suorastaan onneni huipuilla olisin, jos allekirjoittamanne kirje\ntodistaisi hänen majesteetilleen ja hoville, että olen itse vallannut\nmuutamia näistä lipuista, mikä ei ollut ihan vaaratonta.»\n\n»No, se käy päinsä, ja samalla se on perin kohtuullista», myönsi\nherttua. »Mieltäni pahoittaa joka tapauksessa, että meidän täytyy\nerota, mutta todennäköisesti se ei tapahdu pitkäksi ajaksi, jos sota\npuhkeaa Flandrian suunnalla, niinkuin näyttää ilmeiseltä, ja siellähän\ntapaamme toisemme jälleen, vai kuinka, Gabriel? Teidän luontainen\npaikkanne on siellä, missä taistellaan, ja sentähden tahdottekin lähteä\ntäältä, missä nykyään vain ikävöidään, hitto vie? Mutta meille tulee\nAlankomaissa vilkkaampaa elämää, ja luotan siihen, Gabriel, että saamme\nhuvitella siellä yhdessä.»\n\n»Olen hyvin onnellinen, jos minun sallitaan seurata teitä sinne,\nmonseigneur.»\n\n»No, milloin haluatte lähteä, Gabriel, viemään kuninkaalle nuo\nnokkelaksi päähänpistoksenne osuneet häälahjat?»\n\n»Mitä pikemmin, sitä parempi, luullakseni, monseigneur, jos vihkiäiset\npidetään toukokuun 20 päivänä, niinkuin hänen ylhäisyytensä Lotringin\nkardinaali teille ilmoittaa.»\n\n»Se on totta. Jaha, aloittakaa matka jo huomenna, eikä aikaa ole\nsittenkään liiaksi. Käykää levolle, Gabriel; sillaikaa minä ryhdyn\nkyhäämään kirjettä suositukseksenne kuninkaalle ja myöskin vastausta\nherra veljelleni. Ottakaa sekin haltuunne ja ilmoittakaa hänelle\nsuullisesti, että toivon voivani toimittaa puheena olevan asian paavin\nluona suotuisaan loppuun.»\n\n»Ja kenties, monseigneur», sanoi Gabriel, »läsnäoloni Pariisissa myös\nedistää saman asian kehittymistä toivomaanne päätökseen, ja sillä\ntavalla poissa ollessanikin palvelisin teitä».\n\n»Aina salaperäinen, varakreivi d’Exmès! Mutta siihen tottuu teidän\npuoleltanne. Hyvästi siis ja hyvää unta viimeiseksi yöksi, jonka\nvietätte lähelläni!»\n\n»Tulen huomenna aamulla perimään kirjeet ja siunauksenne, monseigneur.\nMuistaessani— minä jätän haltuunne ne miehet, jotka ovat minua\nsaattaneet kaikilla taisteluretkilläni. Pyydän teiltä lupaa viedä\nmukanani heistä vain kaksi ynnä aseenkantajani Martin Guerren, joka\nriittää kaikkiin tarpeisiini. Hän on minuun kiintynyt ja urhea soturi,\njoka pelkää maailmassa vain kahta ilmiötä, vaimoaan ja varjoaan.»\n\n»Kuinka niin?» kysyi herttua nauraen.\n\n»Monseigneur, Martin Guerre livisti kotipuolestaan Artiguesista,\nRieuxin lähistöltä, päästäkseen eroon vaimostaan Bertrandesta, jota\nhän ihaili, mutta joka pieksi häntä. Hän tuli palvelukseeni ennen\nMetzin piiritystä; mutta häntä kiusatakseen tai rangaistakseen\nilmestyi paholainen tai hänen vaimonsa hänelle tavantakaa hänen\nkaksoisolentonaan. Niin, äkkiä hän näkee vierellään toisen Martin\nGuerren, ilmetyn kuvajaisensa, joka on niin hänen näköisensä kuin\npeilistä heijastuen, ja se säikyttää häntä, hiisi vieköön. Mutta tätä\narkuutta lukuunottamatta hän tekee pilaa luodeista ja olisi valmis\nyksinään valloittamaan vallinsarven. Rentyn ja Valenzan verileikeissä\nhän kahdesti pelasti henkeni.»\n\n»Ottakaa siis mukaanne tuo uljas pelkuri! Puristakaa vielä kättäni,\nystäväni, ja olkaa valmis huomenna päivän koittaessa: kirjeeni\nodottavat teitä silloin.»\n\nGabriel olikin seuraavana päivänä valmis hyvissä ajoin; hän oli\nviettänyt yön unelmoiden, mutta nukkumatta. Hän kävi kuulustamassa\nherttualta viimeisiä ohjeita ja hyvästeli lopullisesti. Huhtikuun 26\npäivänä kello kuusi aamulla hän suuntasi matkansa Roomaan, sitä kautta\nmennäkseen Pariisiin, mukanaan Martin Guerre ja kaksi alustalaistaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKuninkaan jalkavaimo\n\n\nLukijamme poiketkoon kanssamme toukokuun 20 päivänä Pariisin Louvreen,\nsiihen huoneistoon, jonka valtiattarena on suurhovimestarin puoliso,\nmadame de Brézé, herttuatar de Valentinois, tavallisessa puheessa\nDiana de Poitiersiksi nimitetty. Linnan kello on tänä aamuna juuri\nkajauttanut yhdeksän lyöntiä. Madame Diana, yllään valkoinen, perin\nkeimaileva aamupuku, nojailee tai puolittain lojuu mustan sametin\nverhoamalla vuoteella. Kuningas Henrik II, jo pukeutuneena uhkeaan\nasuun, istuu hänen vierellään lepotuolissa.\n\nKatselkaamme hiukan tätä näyttämöä ja sillä toimivia henkilöitä.\n\nDiana de Poitiersin huoneessa loisteli kaikki se ylellisyys ja\naistikkuus, jolla renessanssiksi sanottu taiteen kaunis auringonnousu\noli kyennyt kirkastamaan kuninkaallista asumusta. Maalaukset,\njoissa oli tekijännimenä _Le Primatice_, esittivät erinäisiä\nmetsästyskohtauksia, joiden pääsankarittarena tietenkin oli\nmetsästelevä Diana, metsien jumalatar. Seinien ja ovien kullatut ja\nväritetyt pyörökuvat ja ruudut tarjosivat kaikkialla näkyviin Frans I:n\nja Henrik II:n vaakunat yhteenpujotettuina. Samoinhan kauniin Dianan\nsydämessä sekaantuivat toisiinsa isän ja pojan muistot. Tunnukset eivät\nolleet vähemmän historiallisia ja sisältörikkaita, ja parissakymmenessä\nkohdassa nähtiin Phoibos-Dianan puolikuun Marignanin voittajan\nsalamanterin ja khimairaa tallaavan Bellerophonin välissä, jollaisen\nkilpikuvan Henrik II oli omaksunut valloitettuaan englantilaisilta\nBoulognen.\n\nTämä epävakainen puolikuu vaihteli muuten kovin monissa muodoissa\nja yhdistelmissä, jotka tuottivat kaikkea kunniaa sen ajan\nkoristetaiteilijain mielikuvitukselle: tuolla sen yläpuolelle oli\nsijoitettu kuninkaallinen kruunu, toisaalla sen loistokkaana kehyksenä\noli neljä H:ta, neljä liljankukkaa ja neljä kruunua, loitompana se\ntaasen oli kolmikertainen ja vielä edempänä tähditetty. Valiolauseet\neivät olleet vähemmän erilaisia, enimmäkseen latinankielisiä: _Diana\nregum venatrix_ (»Diana kuninkaiden metsästäjätär») — oliko se\nhävyttömyyttä vai imartelua? _Donec totum impleat orbem_ (kaksinaisena\nkäännöksenään: »Kunnes puolikuu kasvaa täydeksi» ja »kunnes kuninkaan\nkunnia täyttää maailman»), _Cum piena est, fit aemula solis_ (vapaasti\nkääntäen: »kauneus ja kuninkaallisuus ovat sisaruksia»). Ja tunnuskuvia\nja valiolauseita kehystävät arabeskit ja näitä toistelevat upeat\nhuonekalut — jos kuvailisimme niitä kaikkia, niin ensiksikin se\nhalventaisi nykyaikaisia komeuksiamme, ja toiseksi kuvaus menettäisi\ntehoaan liiaksi.\n\nLuokaamme nyt silmäys kuninkaaseen.\n\nHistoriasta tiedämme, että hän oli kookas, notkea ja väkevä. Hänen\ntäytyi säännöllisellä ruokajärjestyksellä ja jokapäiväisellä\nvoimistelulla torjua luontaista pyrkimystä pyylevyyteen, ja\nkuitenkin hän juoksuradalla sivuutti ketterimmät ja kilpakisoissa ja\nturnajaisissa voitti voimakkaimmatkin. Hänellä oli musta tukka ja\nparta ja tummanruskea hipiä; muistelmien mukaan tämä vain vilkastutti\nhänen ulkomuotoaan. Tänään kuten aina hän käytti herttuatar de\nValentinoisin värejä: vihreästä silkistä valmistettu nuttu oli saanut\nsomistelukseen valkoisia viilloksia ja kimaltavia helmiä ja timantteja;\nvalkoiseen sulkatöyhtöön päättyvä poimuhattu välkähteli helmistä ja\nkimalteista; kaksirivisissä kultaisissa kaulavitjoissa riippui Pyhän\nMikaelin ritarikunnan mitali; miekka oli Benvenuto Cellinin siselöimä;\nkaulus oli valkoista Venetsian pitsiä, ja hartioilla liehui soreasti\nkultaisilla liljankuvioilla tähditetty samettiviitta. Tällainen puku\nedusti erikoista rikkautta ja sopi poikkeuksellisen hienolle ritarille.\n\nOlemme jo lyhyesti ilmaisseet, että Dianalla oli vaatetuksenaan\nyksinkertainen valkoinen aamupuku, erinomaisen läpikuultavaa ja silti\nkestävää kangasta. Vähemmän helppoa olisi kuvata hänen jumalaista\nsuloisuuttaan. Tuskin voisi sanoa, kumpi paremmin sai tehoamaan\nhänen hipiänsä lumi- ja liljavivahtelun — musta samettipielusko,\njohon hän nojasi päätänsä, vai se huikaisevan valkoinen asu, johon\nhän oli verhoutunut. Ja lisäksi hän oli sellainen hentojen muotojen\ntäydellisyys, että itse Jean Goujon olisi joutunut epätoivoon. Ei ole\nmoitteettomampaa antiikkista veistosta, ja tässä veistos oli elävä,\nvieläpä hyvinkin elävä, mikäli yleensä kerrotaan. Eikä sovi yrittääkään\npuhua noihin hurmaaviin jäseniin levinneestä viehkeydestä; sellaista ei\nosaa toistaa paremmin kuin auringon sädettä.\n\nMitä ikään tulee, niin sitä hänellä ei ollut. Tässä kuten monissa\nmuissakin suhteissa kuolemattomien kaltaisena hän sai raikkaimmat\nja nuorimmatkin vierellään näyttämään elähtäneiltä ja ryppyisiltä.\nProtestantit puhuivat taikajuomista, joiden avulla hän alati pysyi\nkuusitoistavuotiaan näköisenä. Katolilaiset kertoivat vain, että hän\notti joka päivä kylmän kylvyn ja talvisinkin pesi kasvonsa jäisellä\nvedellä. Dianan resepti on tallella; mutta jos on totta, että Jean\nGoujonin kaurista pitelevä Diana on veistetty tämän kuninkaallisen\nmallin mukaan, ei hänen jättämällään reseptillä enää ole samaa tehoa.\n\nHän oli siis hyvinkin niiden kahden kuninkaan rakkauden arvoinen,\njotka hän peräkkäin häikäisi. Sillä jos kertomus suosiosta, jota herra\nSaint-Vallier häneltä muka saavutti kauniilla ruskeilla silmillään,\ntuntuukin perättömältä, on jokseenkin varmasti todistettu, että Diana\noli Fransin jalkavaimo ennenkuin tuli Henrikin rakastajattareksi.\n\n»Sanotaan», kertoo Le Laboureur, »että Frans-kuningas, joka oli\nensimmäisenä rakastanut Diana de Poitiersia, eräänä päivänä\nperintöprinssi Fransin kuoleman jälkeen ilmaisi hänelle mielipahaansa\nHenrik-prinssin juroudesta, jolloin hän vastasi kuninkaalle, että\nprinssi piti saada rakastumaan ja että hän kyllä toimittaisi\nnuorukaisen ritarikseen.»\n\nMitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala, ja Diana oli runsaasti kaksi\nvuosikymmentä Henrikin hellimä ja ainoa rakastettu.\n\nMutta nyt katseltuamme kuningasta ja lemmikkiä eikö ole jo aika\nkuunnella heitä?\n\nPidellen kädessään pergamenttiliuskaa Henrik luki ääneen eräitä\nsäkeitä. Esitämme ne tässä, voimatta kuitenkaan merkitä niitä\nlavastukseen kuuluvia piirteitä, joita kuningas lisäili keskeyttävillä\nhuomautuksilla ja selittelevillä eleillä:\n\n    Suloinen, sievä pikkusuu,\n    niin raikas kuin on toukokuu,\n    punallaan ruusun voittava aamulla,\n    se amarantin tuoksullaan\n    saa aivan varjoon vaipumaan,\n    ja tuskin tuoreutta sen\n    voi saada helmet kastehen,\n    joist' aamusella välkkyy maa,\n    kun taivas sitä kostuttaa —\n    mua suutele siis, ystäväin,\n    oi suutele, mun elämäin,\n    mun salli saada hellyyttäs, lämpöäs,\n    ma kunnes johdun lausumaan:\n    ah, kylläkseni taas jo saan,\n    oi, tähän hurmaan lannistuu!\n    Kas, silloin suukkos loitonna,\n    mun muutoin korjaa kuolema —\n    ja sitten anna mulle muu.\n    Näin, sorja sotijaloni,\n    mun sydämein, mun valoni,\n    yhdessä eläkäämme ain' noudattain\n    armasta valtaa nuoruuden:\n    on edessämme uhaten\n    se valju vanhuus meilläkin,\n    mi köyristää ja ryppyihin\n    lyö meidät — mukanaan se vie,\n    ja hoippuen käy hautaan tie.\n\n»Ja mikä on nimeltään se herttainen runoilija, joka niin hyvin\nkuvailee, mitä teemme?» tiedusti Henrik luettuaan loppuun.\n\n»Hän on Remy Beilcau, sire, ja saattaa sukeutua Ronsardin\nkilpailijaksi. No», jatkoi herttuatar, »pidättekö tätä lemmenrunoilua\nviidensadan ecun arvoisena kuten minä?»\n\n»Hän saa ne, suojattinasi, kaunis Dianani.»\n\n»Mutta ei sovi silti unohtaa vanhoja mestareita, sir. Oletteko\nallekirjoittanut sen eläkekirjan, jonka olen teidän nimessänne luvannut\nRonsardille, runoilijain ruhtinaalle? Niin, oletteko? Jaha, sitten\nminun tarvitsee pyytää teiltä vain Recoulsin avointa apotinvirkaa\nkirjastonhoitajalleni, Mellin de Saint-Gelaisille, ranskalaiselle\nOvidiuksellemme.»\n\n»Ovidiuksesta tulee kyllä apotti, ole huoleti, herttainen\nmesenaattini», lupasi kuningas.\n\n»Ah, kuinka onnellinen te olettekaan, sire, kun kykenette noin mielenne\nmukaan jakelemaan apurahoja ja toimia. Jospa minulla olisi teidän\nvaltanne edes tunniksi!»\n\n»Eikö sinulla ole sitä aina, kiittämätön?»\n\n»Todellako, kuninkaani? Mutta nythän on kulunut ainakin jo kaksi\nminuuttia minun saamatta teiltä suudelmaa!... Se oli oikein!...\nSanoitte siis, että teidän valtanne kuuluu aina minulle? Älkää siis\njohtako minua kiusaukseen, sire! Varoitan teitä, että käyttäisin sitä\nkuitatakseni suuren velan, josta minulta vaatii maksua Philibert\nDelorme sillä perusteella, että rakennuttamani Anelin linna on valmis.\nSiitä tulee kunniaa teidän hallituksellenne, sire, mutta julman\nkalliiksi se on tullut! Vielä suudelma, Henrikini!»\n\n»Ja tästä suudelmasta, Diana, ota tuota Delormeasi varten ne varat,\njotka Picardian kuvernöörinviran myynti tuottaa.»\n\n»Sire, luuletteko minun myyvän suudelmiani? Ne lahjoitan teille,\nHenrik. Kaiketi Picardian kuvernöörinvirka on kahdensadantuhannen\nlivren arvoinen? No, silloinhan voinkin ottaa sen helminauhan, jota\nminulle tarjottiin ja jota niin suuresti halusin koristeekseni tänään\nrakkaan Frans-poikanne vihkiäisiin. Satatuhatta livreä Philibertille,\nsatatuhatta helminauhaan — siihen meneekin Picardian kuvernöörinvirka.»\n\n»Sitäkin tarkemmin, kun arvioitset sen juuri kaksinkertaiseen hintaan,\nDiana.»\n\n»Mitä! Satatuhatta livreäkö siitä vain tuleekin? No, silloinhan on\nselvää, että jätän helminauhan sikseen.»\n\n»Joutavia!» huomautti kuningas nauraen; »meillä on jossakin kolme tai\nneljä komppanian päällikkyyttä avoimina, ja niillä saa kustannetuksi\ntuon helminauhan, Diana.»\n\n»Voi, sire, te olette kuninkaista anteliain, niinkuin olette\nrakastajista parhaiten rakastettu.»\n\n»Niin, etkö todella rakasta minua niinkuin minä sinua, Diana?»\n\n»Hän kehtaa tosiaankin sitä kysyä!»\n\n»Katsos, minä ihailen sinua vain yhä enemmän, sillä sinä kaunistut\naina lisää. Ah, kuinka suloinen hymy sinulla onkaan, veitikka! Ja\nniin herttainen katse! Salli minun heittäytyä jalkaisi juureen! Laske\nvalkoiset kätesi olka päilleni! Kuinka ihana oletkaan, Diana! Rakastan\nsinua mitä kiihkeimmin, Diana! Voisin näin katsella sinua tuntikausia,\nvuosia; unohtaisin Ranskan, jopa koko maailman.»\n\n»Ja hänen korkeutensa perintöprinssin juhlalliset häätkin», muistutti\nDiana nauraen, »ja kuitenkin niitä aletaan viettää jo kahden tunnin\nkuluttua. Ja vaikka olette jo valmis ja muhkeassa asussa, sire, en minä\nole vielä edes aloittanut. No, kuninkaani, nyt on aika minun kutsua\nnaisiani. Menkää siis — kello lyö kohta kymmenen.»\n\n»Kymmenen!» toisti Henrik; »minulla on tosiaan eräs sovittu kohtaus\njuuri siksi hetkeksi».\n\n»Kohtaus, sire? Kenties jonkun naisen kanssa?»\n\n»Oikein arvattu.»\n\n»Ja epäilemättä hän on sievä?»\n\n»Niin, Diana, hyvin sievä.»\n\n»Siis ei kuningatar?»\n\n»Voi sinua häijyläistä! Katarina Medicillä on oma kauneutensa,\njäykkäpiirteinen ja kylmäkiskoinen, mutta todellinen. Kuitenkaan en\nodota nyt kuningatarta. Etkö muuten arvaa, ketä?»\n\n»En tosiaankaan, sire,»\n\n»Toista Dianaa, nuoren rakastelumme elävää muistoa, tytärtämme, armasta\ntytärtämme!»\n\n»Sitä hoette liian äänekkäästi ja liian moneen kertaan, sire»,\nhuomautti Diana rypistäen kulmiaan hämmentyneenä. »Olihan kuitenkin\nsovittu, että madame de Castro esiintyisi jonkun toisen lapsena kuin\nminun. Sillä minä olin syntynyt saamaan teistä laillisen lapsen. Olen\nollut lemmittynänne sentähden, että rakastuin teihin; mutta en siedä,\nettä avoimesti julistaisitte minut vuodekumppaniksenne.»\n\n»Sovittelen niinkuin ylpeytesi vaatii, Diana», vastasi kuningas\nmukaantuen. »Rakastat kuitenkin hellästi lastamme, eikö niin?»\n\n»Minusta on mieluista, että te rakastatte häntä.»\n\n»Niin, ja häntä rakastankin oikein paljon... Hän on niin viehättävä,\nniin henkevä ja hyvä! Ja sitten, Diana, hän palauttaa mieleeni\nnuoruuteni vuosia ja sen ajan, jolloin rakastin sinua — ah, en\nintohimoisemmin kuin tänään, mutta kuitenkin... rikokseen asti.»\n\nKuningas oli äkkiä vaipunut synkkään mietiskelyyn; sitten hän kohotti\npäänsä.\n\n»Tuo Montgommery! Ethän rakastanut häntä, Diana, et suinkaan?»\n\n»Onpa siinäkin hupsu kysymys!» virkkoi lemmikki halveksivasti\nhymyillen. »Kahdenkymmenen vuoden päästä vielä noin mustasukkainen!»\n\n»Niin, minä olin silloin mustasukkainen sinua kohtaan, Diana, ja olen\nvieläkin, niinkuin ainiaan. No niin, sinä et siis rakastanut häntä,\nmutta hän rakasti sinua, se kurja rohkeni rakastaa sinua!»\n\n»Hyvä Jumala, sire, aina olette liiaksi uskonut häväistyksiä, joilla\nprotestantit minua vainoavat. Se ei ole katoliselle kuninkaalle\nsopivaa. Joka tapauksessa, jos tuo mies olisikin minua rakastanut, niin\nmitä sillä on väliä, kun sydämeni ei ole hetkeksikään vieraantunut\nteistä ja kreivi de Montgommery on jo kauan sitten kuollut.»\n\n»Niin, kuollut!» toisti kuningas kumealla äänellä.\n\n»Älkäämme siis synkistäkö näillä muistoilla sitä päivää, jonka\npitää olla täynnä riemua», jatkoi Diana. »Oletteko tänään jo nähnyt\nFransin ja Marian — ovatko nuo lapset vielä yhtä rakastavaisia? No,\npianhan heidän suuri kärsimättömyytensä saa tyydytyksen. Vihdoinkin\nhe kahden tunnin kuluttua kuuluvat toisilleen, hyvin iloissaan,\nhyvin onnellisinakin, mutta eivät niin iloissaan kuin Guiset, joiden\nkorkeimmat toiveet tämä liitto tietenkin täyttää.»\n\n»Niin, mutta kuka siitä on raivoissaan?» virkkoi kuningas.\n»Vanha Montmorencyni, ja konnetaabelilla on sitä suurempi oikeus\nsuuttumukseensa, kun meidän Dianamme ei näytäkään olevan hänen poikansa\npuolella.»\n\n»Mutta sire, ettekö ollut luvannut hänelle tätä naimaliittoa\nkorvaukseksi?»\n\n»Olin kyllä, mutta madame de Castro näkyy tuntevan vastenmielisyyttä...»\n\n»Vasta luostarista päässyt kahdeksantoista ikäinen lapsi! Mitä\nvastaväitteitä hänellä voi olla?»\n\n»Niitä minulle selittääkseen hän parhaillaan odottanee minua\nhuoneistossani.»\n\n»Siinä tapauksessa menkää hänen luokseen, sire, ja sillä välin ryhdyn\nkaunistamaan itseäni, jotta miellyttäisin teitä.»\n\n»Ja juhlamenojen jälkeen näen sinut taas ratsastusradalla. Taitan vielä\ntänään joitakin peitsiä sinun kunniaksesi ja tahdon tehdä sinusta\nturnajaisten kuningattaren.»\n\n»Kuningattaren? Entä toinen?»\n\n»Tässä on vain yksi, Diana, ja sen tiedät hyvin. Näkemiin!»\n\n»Näkemiin, sire! Ja ennenkaikkea muistakaa välttää varomatonta\nhuimapäisyyttä noissa turnajaisissa — toisinaan tuotatte minulle\npelkoa.»\n\n»Valitettavasti ei ole vaaraa — soisin kyllä olevan, jotta saavuttaisin\nsilmissäsi hiukan enemmän ansiota. Mutta aika rientää, ja molemmat\nDianani käyvät kärsimättömiksi. Sano minulle kuitenkin vielä kerran,\nettä rakastat minua.»\n\n»Sire, rakastan teitä, niinkuin olen teitä aina rakastanut ja\nvastedeskin alati rakastan.»\n\nEnnenkuin kuningas pudotti oviverhon taakseen hän lähetti\nsormenpäillään viimeisen suudelman jalkavaimolleen. »Hyvästi, hellästi\nrakastava ja hellästi rakastettu Dianani!» lausui hän kadoten näkyvistä.\n\nSilloin avautui vastapäisessä seinässä verhon peittämä ovilevy.\n\n»Tuhannen pentelettä, oletko nyt laverrellut kylliksesi?» virkkoi\nkonnetaabeli de Montmorency karkeasti ja astui sisälle.\n\n»Ystäväni», vastasi Diana, joka oli noussut jalkeille. »Kaiketi olet\nnähnyt, että koetin parhaani mukaan saada hänet lähtemään ennen kello\nkymmentä, kun kerran oli sovittu, että silloin tapaisin sinut. Minä\nkiusaannuin yhtä paljon kuin sinäkin, usko minua.»\n\n»Vai yhtä paljon! Etpä hitossa, rakkaani, ja jos mieliksesi kuvittelet,\nettä keskustelunne oli valistavaa ja hupaista... No niin, ensinnäkin,\nmikä se uusi päähänpisto on, että François-pojaltani evättäisiin\nDiana-tyttäresi käsi minun jo saatuani juhlallisen lupauksen?\nKautta orjantappurakruunun, eikö sanottaisi, että se äpärä tuottaa\nMontmorencyjen suvulle suuren kunnian suvaitsemalla liittyä siihen?\nTämän naimiskaupan täytyy toteutua, kuuletko, Diana? Järjestä se\nkuntoon. Se on ainoa keino, jolla voimme palauttaa hiukan tasapainoa\nmeidän ja noiden Guisein kesken, jotka piru kuristakoon! Niinpä, Diana,\nkuninkaasta huolimatta, paavista piittaamatta, kaiken uhalla tahdon,\nettä se tapahtuu.»\n\n»Mutta, ystäväni...»\n\n»Haa», ärjäisi konnetaabeli, »sanonhan sinulle tahtovani sitä, _pater\nnoster_!...»\n\n»Siis se tapahtuu, ystäväni», kiirehti Diana pelästyneenä vakuuttamaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nRanskan hovin lastenkamari\n\n\nHuoneistoonsa tullessaan kuningas ei tavannut siellä tytärtään, mutta\npalvelusvuorolla oleva ovenvartija ilmoitti, että madame Diana oli\nkauan odotettuaan siirtynyt kuninkaallisten lasten kamareihin, pyytäen\nlähettämään sanan hänelle, kun hänen majesteettinsa palaisi.\n\n»Hyvä on», sanoi Henrik; »minä menenkin sinne tavoittamaan häntä. En\nkaipaa saattajaa.»\n\nHän astui avaran salin läpi, poikkesi pitkään käytävään ja sitten\nhiljaa avaten erään oven pysähtyi katsomaan korkeiden oviverhojen\nraosta. Nuoren väen remu ja nauru olivat vaimentaneet hänen askeleensa\nkaiun, ja hän sai huomaamatta tarkkailla perin viehättävää ja\nhuvittavaa kuvaelmaa.\n\nIkkunan ääressä seisova Maria Stuart, nuori ja hurmaava morsian,\noli koonnut ympärilleen Diana de Castron sekä Ranskan prinsessat\nElisabetin ja Margaretan. Kolmisin nämä kiireisesti ja sekaisin\nloruillen paransivat hänen pukunsa laskoksia, sovittivat paikoilleen\nhiuslaitteesta hellinnyttä kiehkuraa, ylimalkaan antoivat hänen\ntenhoavalle ulkoasulleen sitä lopullista viimeistelyä, johon ainoastaan\nnaiset pystyvät. Kamarin peräseinällä veljekset Kaarle, Henrik ja\nFrans, nuorin, nauraen ja huutaen täyttä kurkkua ponnistivat kaikin\nvoimin ovea vastaan, jota nuori sulhanen, perintöprinssi Frans, turhaan\nyritti työntää auki, sillä nuo veitikat tahtoivat viimeiseen hetkeen\nasti estää häntä näkemästä nuorikkoaan.\n\nJaques Aymot, prinssien opettaja, keskusteli vakavasti eräässä sopessa\nprinsessain opettajatarten, madame de Conin ja lady Lennoxin kanssa.\n\nTuossa oli siten yhdellä silmäyksellä avautuvaan tilaan yhdistettynä\nlaaja tulevaisuuden historia, runsas onnettomuuksien, intohimojen\nja kunniakkaiden tapahtumien sarja, edustajinaan perintöprinssi,\njoka sitten tunnettiin Frans II:n, Filip II:n puolisoksi ja Espanjan\nkuningattareksi tuleva Elisabet, Kaarle IX:ksi kohoava Kaarle-prinssi,\nhänen Henrik III:na mainittava veljensä, Valoisin Margareta, josta\ntuli kuningatar ja Henrik IV:n puoliso, Alençonin, Anjoun ja Brabantin\nherttuaksi nimitettävä Frans ja Maria Stuart, joka oli kahdesti\nkuningatar ja laski päänsä mestauspölkylle.\n\nPlutharkoksen maineikas kääntäjä katseli nuorten kisailua, sävyssään\ntotisuutta ja mietiskelyä ikäänkuin arvioitsisi Ranskan tulevia\nkohtaloita.\n\n»Ei, ei, Fransia ei lasketa tänne!» huusi kiihkeästi rajuluontoinen\nKaarle Maksimilian, joka myöhemmin antoi määräyksen Pärttylin-yön\nverilöylyyn.\n\nJa veljiensä avustamana hänen onnistui työntää salpa ja siten\nkerrassaan ehkäistä pääsy perintöprinssi-raukalta, joka oli ollut\nmuutenkin liian heikko kolmen lapsen voimia vastaan eikä nyt jaksanut\nmuuta kuin kopistella ja rukoilla ulkopuolella.\n\n»Rakas Frans! Kuinka he kiusaavat häntä!» virkkoi Maria Stuart\nystävättärilleen.\n\n»Olkaa te vain alallanne, perintöprinsessa, jotta edes saan tämän\nnuppineulan kiinni», sanoi pikku Margareta nauraen. »Nämä nuppineulat\novat hyvin oivallinen keksintö, ja se, joka nämä viime vuonna toimitti\nkäytäntöön, oli varmaankin etevä mies», lisäsi hän.\n\n»Ja nuppineulan nyt tultua paikalleen», huomautti helläluontoinen\nElisabet, »menen avaamaan Frans-rukalle noista hirmulaisista\nhuolimatta, sillä minulle tuottaa tuskaa ajatella hänen niin kärsivän».\n\n»Niin, sinä ymmärrät sen, Elisabet», sanoi Maria Stuart huokaisten, »ja\nmuistelet kohteliasta espanjalaista don Carlosiasi, Espanjan kuninkaan\npoikaa, joka meille Saint-Germainissa toimitti niin paljon juhlia ja\nhauskutuksia».\n\n»Kas», huudahti pikku Margareta kujeellisesti, taputtaen käsiään,\n»Elisabet punastuu! Mutta hänen kastilialaisensa olikin perin\nherttainen ja komea.»\n\n»Älä nyt!» puuttui puheeseen äidillisesti Diana de Castro, vanhempana\nsisarena; »kiusanteko sisarusten kesken ei ole kaunista, Margareta».\n\nTosiaankaan ei voinut olla lumoavampaa näkyä kuin nuo neljä niin\nerilaista ja niin täydellistä kauneuden umppua! Diana pelkkää puhtautta\nja suloa, Elisabet vakavuutta ja hellyyttä, Maria Stuart kiihdyttävää\nraukeutta, Margareta säkenöivää huimapäisyyttä. Liikutettuna ja\nihastuksissaan Henrik ei malttanut siirtää katsettaan tältä tenhon\nnäyttämöltä.\n\nLopulta hänen kuitenkin täytyi astua sisälle. »Kuningas!» huudettiin\nyhteen ääneen, ja kaikki nousivat seisomaan ja riensivät hallitsijaa ja\nisää vastaan. Ainoastaan Maria Stuart peräytyi hiukan ja veti hiljaa\nsyrjään salvan, joka pidätti Fransia. Tämä ilmestyi reippaasti esille,\nja nuori perhepiiri oli nyt täysinäinen.\n\n»Hyvää huomenta, lapseni», virkkoi kuningas; »olen hyvin tyytyväinen\nnähdessäni teidät kaikki noin terveinä ja iloisina. Sinua siis\npidäteltiin ulkopuolella, Frans, rakastajaparka? Mutta nyt saat\nkylliksi aikaa tapailla herttaista nuorikkoasi usein ja aina.\nVarmaankin te rakastatte toisianne suuresti, lapsukaiset?»\n\n»Ah, kyllä, sire, minä rakastan Mariaa!» Ja intomielinen nuorukainen\npainoi tulisen suudelman morsiamensa kädelle.\n\n»Monseigneur», kiirehti lady Lennox ankarasti muistuttamaan, »naisten\nkättä ei suudella tuolla lailla julkisesti, varsinkaan hänen\nmajesteettinsa läsnäollessa. Mitä hän ajatteleekaan madame Mariasta ja\nopettajattaresta!»\n\n»Mutta eikö tämä käsi kuulu minulle?» puolustautui perintöprinssi.\n\n»Ei vielä, monseigneur», vastasi opettajatar, »ja minun tekee mieli\ntäyttää velvollisuuteni loppuun asti».\n\n»Ole huoleti», virkkoi Maria puoliääneen sulhaselleen, joka jo alkoi\nolla nyrpeä, »minä annan sen sinulle takaisin, kun hän kääntää pois\nkatseensa».\n\nKuningas nauroi partaansa.\n\n»Te olette ankara, mylady; mutta kuitenkin oikeassa», lisäsi hän\nmalttaen mielensä. »Ja te, mestari Amyot, ette toivoakseni ole\ntyytymätön oppilaihinne. Kuunnelkaa tietorikasta opettajaanne tarkoin,\nnuoret herrat; muinaisuuden suuret sankarit ovat hänelle täydesti\ntuttuja. Mestari Amyot, onko jo kauan siitä, kun olette kuullut jotakin\nPierre Danoysta, vanhasta opettajastamme, tai Henri Etiennestä,\nopintokumppanistamme?»\n\n»Vanhus ja tuo nuori mies jaksavat kumpikin hyvin, sire, ja ovat\nonnellisia ja ylpeitä siitä, että teidän majesteettinne suvaitsee heitä\nmuistaa.»\n\n»No niin, lapset», lausui kuningas, »tahdoin nähdä teidät ennen\njuhlamenoja ja olen hyvilläni. Nyt, Diana, olen kokonaan sinun\nkäytettävissäsi, sydänkäpyseni; tule siis mukaani.»\n\nDiana kumarsi syvään ja lähti saattamaan kuningasta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nDiana de Castro\n\n\nDiana de Castro, jonka olemme nähneet lapsena, oli nyt lähes\nkahdeksantoista vanha. Hänen kauneutensa oli pitänyt kaikki\nlupauksensa ja kehittynyt sekä säännölliseksi että viehättäväksi.\nSuloisten ja älykkäiden kasvojen erikoisena ilmeenä oli neitseellinen\nsuorasukaisuus. Luonteeltaan ja mieleltään hän oli pysynyt sellaisena\nlapsena kuin hän oli aikaisemmin. Hän ei ollut vielä täyttänyt\nkolmeatoista, kun herttua de Castro, jota hän ei ollut nähnyt\nhääpäivänsä jälkeen, oli kaatunut Hesdinin edustalla.\n\nKuningas oli lähettänyt lapsilesken viettämään suruaikaansa\npariisilaisessa Filles-Dieun luostarissa, ja Diana oli siellä\ntavannut niin suurta sydämellisyyttä ja miellyttävät olot, että oli\npyytänyt isältään lupaa jäädä hyvien nunnien ja seuralaisten pariin\nsiihen asti, kunnes hänen majesteettinsa suvaitsisi järjestää hänen\nelämänsä jollekin uudelle kannalle. Näin harrasta aikomusta saattoi\nvain pitää kunniassa, ja Henrik oli kutsunut Dianan pois luostarista\nvasta kuukausi sitten, kun konnetaabeli de Montmorency kadehtien\nGuisein lisääntyvää vaikutusta hallitusasioihin oli pojalleen pyytänyt\nkuninkaan ja suosikin tyttären kättä ja saanut siihen lupauksen.\n\nTämän kuukauden aikana, jonka Diana nyt oli viettänyt hovissa, hän\noli heti saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja ihailun. »Sillä hän\noli hyvin lempeä», lausuu Brantôme kuuluisia naisia kuvailevassa\nteoksessaan, »eikä millään lailla tuottanut mielipahaa kenellekään;\nlisäksi hänellä oli suurpiirteinen ja ylevä sydän, samalla kuin hän oli\njalomielinen, viisas ja erittäin hyveellinen». Mutta tähän hyveeseen,\njoka niin puhtaana ja puoleensa vetävänä pisti silmään aikakauden\nyleisen turmeluksen keskellä, ei silti sekaantunut mitään ankaruutta\ntai töykeyttä.\n\nKun eräänä päivänä muuan hovimies virkkoi Dianan kuulleen, että\nRanskan prinsessan piti olla urhea ja että hänen arvostelunsa tuntui\nhieman luostarimaiselta, oppi hän muutamassa päivässä nousemaan\nhevosen selkään, eikä sitten kukaan ollut ratsailla niin varma ja\nuljas kuin hän. Siitä asti hän seurasi kuningasta metsästysretkiltä,\nja Henrik antautui yhä enemmän tämän lempeän viekkauden lumoihin,\nsillä teeskentelemättä Diana etsi vähäisintäkin tilaisuutta ollakseen\nhäntä kohtaan huomaavainen ja miellyttävä. Niinpä hänellä olikin\netuoikeus mennä isänsä luo milloin tahansa halusi, ja hän oli aina\ntervetullut. Hänen liikuttava sulonsa, siveä käytöksensä, ilmeinen\nneitseellisyytensä ja viattomuuden tuntu, joka hänestä kuvastui, ja\nhänen hieman kaihoisa hymynsä tekivät hänestä kenties viehkeimmän\nja valloittavimman olennon tässä hovissa, johon kuitenkin oli niin\nrunsaasti kokoontunut häikäiseviä kaunottaria.\n\n»Jaha, nyt kuuntelen sinua, sydänkäpyseni!» aloitti Henrik. »Kello lyö\njuuri yksitoista. Vihkiäiset alkavat Saint-Germain-l'Auxerroisissa\nvasta kahdeltatoista. Puoli tuntia voin siis hyvinkin suoda sinulle, en\nkuitenkaan enempää. Nämä ovat hauskoja hetkiä elämässäni, nämä sinun\nseurassasi vietetyt.»\n\n»Sire, te olette niin erinomaisen suopea ja isällinen!»\n\n»Ei, mutta rakastan sinua hellästi, suloinen lapseni, ja kaikesta\nsydämestäni tahtoisin tehdä sinulle jotakin mieluisaa, kunhan en silti\ntuottaisi vahinkoa tärkeille eduille, jotka kuninkaan täytyy aina ottaa\nhuomioon kaikkien tunneasioiden edellä. Ja nyt, Diana, antaakseni siitä\nsinulle todisteen teen ensin tiliä kahdesta pyynnöstäsi, jotka olet\nminulle esittänyt. Hurskas sisar Monique, joka piti sinusta niin hyvää\nhuolta Filles-Dieun luostarissa, on sinun suosituksesi perusteella\nnimitetty Orignyn luostarin ylijohtajattareksi Saint-Quentiniin.»\n\n»Oi, kiitoksia, sire!»\n\n»Mitä taas tulee kelpo Antoineen, joka oli Vimoutiersissa mieluisin\npalvelijasi, niin hän saa rahastostamme kunnollisen eläkkeen\nkuolemaansa saakka. Minua surettaa, Diana, ettei tallimestari\nEnguerrand ole enää elossa. Olisimme tahtoneet kuninkaallisesti\nosoittaa kiitollisuuttamme tuolle kunnon miehelle, joka niin\nonnellisesti toimi rakkaan Diana-tyttäremme kasvattajana. Mutta sinähän\nmenetit hänet muistaakseni viime vuonna, eikä hän edes jättänyt\nperillistä.»\n\n»Sire, te olette todellakin liian antelias ja suosiollinen.»\n\n»Tässä on vielä lisää, Diana: valtakirjat, jotka tuottavat sinulle\nAngoulemen herttuattaren arvon. Eikä siinä ole neljättäosaakaan\nkaikesta, mitä soisin voivani tehdä hyväksesi. Sillä toisinaan näen\nsinut mietteliäänä ja alakuloisena, ja siitä minulle tuli kiire päästä\npuhelemaan kanssasi, kun halusin lohduttaa mieltäsi tai poistaa\nhuoliasi. Kuulehan, sydänkäpyseni, etkö siis ole onnellinen?»\n\n»Ah, sire,» vastasi Diana, »kuinka en olisi onnellinen teidän\nhellyytenne ja ainaisen suosionne ympäröimänä? En pyydä muuta kuin\nettä näin ihana nykyisyys jatkuisi. Sitä ei milloinkaan korvaisi\ntulevaisuus, vaikka se olisi kuinkakin kaunis ja loistava.»\n\n»Diana», lausui Henrik vakavasti, »sinä tiedät, että kutsuin sinut\nluostarista antaakseni sinut puolisoksi François de Montmorencylle.\nSiinä on tarjolla kunniakas avioliitto, Diana, ja kuitenkin tämä hanke\n— joka tuottaisi suurta hyötyä kruununkin eduille, mitä en sinulta\nsalaa — näyttää sinussa herättävän vastenmielisyyttä. Sinun pitää\nainakin ilmaista minulle näin surettavan epäämisesi vaikuttimet, Diana.»\n\n»Enkä niitä teiltä peittelekään, isäni. Ensiksikin», selitti Diana\nhiukan hämillään, »minulle on vakuutettu, että François de Montmorency\non jo salaa nainut mademoiselle Fiennesin, kuningattaren hovinaisen?»\n\n»Totta kyllä», myönsi kuningas, »mutta tuollainen salassa ja ilman sekä\nkonnetaabelin että minun suostumustani solmittu avioliitto on oikeuden\nmukaan mitätön, ja jos paavi suostuu sen purkamiseen, et sinä, Diana,\nvoi esiintyä vaativampana kuin hänen pyhyytensä. Jos siis tämä on\nainoana syynä...»\n\n»Mutta on toinenkin syy, isäni.»\n\n»Ja mikä — anna kuulua! Kuinka voikaan sinusta tuntua kiusalliselta\nliitto, joka tuottaisi kunniaa Ranskan ylhäisimmille ja rikkaimmille\nperijättärille?»\n\n»Asian laita on niin, että... että rakastan erästä toista, isä!»\ntunnusti Diana perin hämmennyksissä ja surkeana, heittäytyen kuninkaan\nsyliin.\n\n»Vai rakastat jotakuta, Diana?» toisti Henrik ihmetellen. »No, mikä on\nrakastettusi nimi?»\n\n»Gabriel, sire!»\n\n»Gabriel — mikä?» tiukkasi kuningas hymyillen.\n\n»Sitä en tiedä.»\n\n»Kuinka niin, Diana? Hyväinen aika, selitä!»\n\n»Sire, kerron teille kaikki. Se on lapsuudenrakkautta. Minä näin\nGabrielin joka päivä. Hän oli niin kohtelias, niin uljas, niin kaunis,\nniin oppinut, niin hellä! Hän nimitti minua pikku vaimokseen. Voi,\nsire, älkää naurako — se oli vakavaa ja pyhää kiintymystä, sydämeni\nensimmäinen suuri tunne; muita voi tulla lisäksi, mutta yksikään ei voi\nsitä häivyttää. Ja kuitenkin annoin naittaa itseni herttua Farnèselle,\nsire, mutta en tajunnut, mitä silloin tein; minua pakotettiin, ja siksi\ntottelin niinkuin ainakin pikku tyttö. Sitten olen nähnyt maailmaa,\noppinut jotakin, myös käsittänyt, millaiseen petokseen tein itseni\nsyypääksi Garbielia kohtaan! Gabriel-parka, jättäessään minut hän ei\nitkenyt, mutta millainen tuska näkyikään hänen viimeisessä katseessaan!\n\n— Kaikki tuo on palannut mieleeni lapsuuden kultaisten muistojen mukana\nniiden yksinäisten vuosien varrella, jotka vietin luostarissa. Sillä\ntavalla olen kahteen kertaan elänyt Gabrielin seurassa vierineet päivät\n— todellisuudessa ja unelmissa. Mutta täällä hovissa, sire, en niiden\nhienojen aatelismiesten joukossa, jotka ympäröivät teitä kuin toisena\nkruununa, ole nähnyt ainoatakaan, joka vetäisi vertoja Gabrielille,\neikä François, korskean konnetaabelin lauhkea poika, koskaan saa minua\nunohtamaan lapsuuteni ylvästä ja hellää kumppania. Niinpä nyt, kun\nkäsitän, mitä tein ja mitä se merkitsi, pysyn uskollisena Gabrielille\nniin kauan kuin suotte minulle vapautta.»\n\n»Oletko tavannut hänet sen jälkeen kun lähdit Vimoutiersista, Diana?»\n\n»Voi, en, isä!»\n\n»Mutta olet ainakin kuullut hänestä?»\n\n»En sanaakaan. Enguerrand vain kertoi, että hän oli minun lähdettyäni\npoistunut maakunnasta; hän oli sanonut Aloyselle, entiselle\nhoitajattarelleni, tulevansa takaisin vasta mainetta ja arvonantoa\nhankkineena ja vakuuttanut, ettei Aloysen tarvinnut olla hänestä\nhuolissaan. Ja niin hän katosi, sire.»\n\n»Omaisten saamatta hänestä tietoja sen koommin?»\n\n»En ole koskaan kuullut, että hänellä olisi muita omaisia kuin Aloyse,\nenkä kertaakaan nähnyt hänen sukulaisiaan silloin, kun Enguerrandin\nkanssa pistäydyin vieraisilla hänen luokseen Montgommeryyn.»\n\n»Montgommeryyn!» huudahti Henrik kalveten. »Diana, Diana, eihän hän\ntoivoakseni kuulu Montgommeryjen sukuun? Sano minulle pian, ettei hän\nole mikään Montgommery!»\n\n»Tosiaankaan ei, sire; muutoinhan hän tietenkin olisi asunut linnassa,\nmutta hän oleskeli yksinomaan hoitajattarensa Aloysen vähäisessä\ntalossa. Mutta mitä ovatkaan Montgommeryn kreivit tehneet teille, kun\nhe noin järkyttävät mieltänne, sire? Ovatko he vihollisianne? Heistä\npuhutaan omassa maakunnassaan yksinomaan hyvin kunnioittavasti.»\n\n»Arvatenkin!» virkkoi kuningas halveksivasti naurahtaen. »No niin, he\neivät ole tehneet minulle mitään, eivät yhtään mitään, Diana! Mitä\nvoisikaan jokin Montgommery tehdä valoisilaiselle? Mutta palatkaamme\nGabrieliisi. Sanoithan, että hänen nimensä on Gabriel?»\n\n»Niin...»\n\n»Eikö hänellä ollut muuta nimeä?»\n\n»Ei minun tietääkseni, sire; hän oli orpo niinkuin minäkin, eikä minun\nkuulleni ollut koskaan puhetta hänen isästään.»\n\n»Ja sinulla, Diana, on ainoastaan siis tämä este sinun ja Montmorencyn\nkesken suunniteltua liittoa vastaan — tuo vanha kiintymyksesi erääseen\nnuoreen mieheen. Eikö mitään muuta?»\n\n»Tämä yksi riittää — niin sanoo sydämeni, sire.»\n\n»Nähtävästi, Diana, enkä kenties yrittäisi kumota arvelujasi, jos\nystäväsi olisi tavattavissa, jotta häneen voisi tutustua hänen\nansioittensa arvostelemiseksi, ja vaikka hän luultavasti on epäiltävää\nsyntyperää...»\n\n»Eikö minunkin vaakunakilvessäni ole viistopiena, teidän\nmajesteettinne?»\n\n»On kyllä, mutta ainakin sinulla on vaakunakilpi, ja sinun sopii ottaa\nhuomioon, että Montmorencyt, kuten Castrotkin, pitävät kunniana saada\nsukuunsa laillistettu tyttäreni. Tuo Gabrielisi sitävastoin... no,\nsiitä ei nyt kuitenkaan ole puhetta. Huomioni kiintyy siihen, ettei\nhäntä ole kuulunut takaisin kuuteen vuoteen, että hän on unohtanut\nsinut, Diana, että hän kaiketi rakastaa toista.»\n\n»Sire, te ette tunne Gabrielin yksivakaista ja uskollista sydäntä,\njossa hehkuu rakkaus minua kohtaan.»\n\n»Hyvä on, Diana! Sinusta uskottomuus ei tietenkään tunnu\ntodennäköiseltä, ja sinulla on oikeus se kieltää. Mutta joka\ntapauksessa sinulla on pätevä aihe siihen luuloon, että tuo nuori mies\non lähtenyt sotaan. No, eikö siis ole luultavaa, että hän on saanut\nsiellä surmansa? Ilmeisesti tuotan sinulle murhetta, lapseni, kaunis\notsasi on nyt ihan valju, ja silmäsi sumenevat kyynelistä. Niin, näen\nkyllä, että tunteesi häntä kohtaan on syvälle juurtunut, ja vaikka\nminulla tuskin on ollut tilaisuutta sellaisen havaitsemiseen muissa ja\npäinvastoin olen tottunut epäilemään suuria intohimoja, en kuitenkaan\nnaura sinun rakkaudellesi, vaan tahdon pitää sitä arvossa.\n\n— Mutta kuule nyt kuitenkin, rakkaani, millaiseen kiusaan\nkieltäytymisesi syöksee minut lapsekkaan kiintymyksen takia, jonka\nkohdettakaan ei ole enää olemassa muutoin kuin muistona ja varjona.\nJos peruutan konnetaabelille antamani sanan, niin hän loukkaantuu\nsellaisesta häpeästä eikä suinkaan syyttä, tyttäreni; hän kenties\neroaa palveluksestani, eikä silloin kuninkaallinen valta ole enää\nminulla, vaan Guisen herttualla. Katsos, Diana: kuudesta sennimisestä\nveljeksestä tuolla herttualla on johdossaan kaikki Ranskan sotavoimat,\nkardinaalilla kaikki raha-asiat, kolmannella Marseilleen kootut\nkaleerilaivat, neljäs komentaa Skotlannissa, ja viides lähtee pian\nPiemontiin ottamaan päällikkyyden Brissacilta. Niinpä minä, kuningas,\nen pysty koko valtakunnassani käyttämään ainoatakaan sotamiestä ja ecua\nheidän suostumuksettaan.\n\n— Puhun sinulle lempeästi, Diana, ja selitän sinulle nämä asiat;\npyytelen silloin, kun voisin käskeä. Mutta minulle on paljon\nmieluisempaa saada sinut päättämään itse, jotta siis isä houkuttaisi\ntyttären yhtymään näkökohtiinsa, eikä kuningas. Ja kaiketi suostutankin\nsinut, koska olet hyvä ja minuun kiintynyt. Aiottu avioliitto pelastaa\nminut, lapseni; se tuottaa Montmorencyille lisää vaikutusvaltaa ja\nsikäli vähentää sitä Guiseilta. Se toimittaa tasapainoon ne kaksi\nvaakakuppia, joiden vipuna on kuninkaallinen valtani. Guise talttuu\nsiitä vähemmän korskeaksi ja Montmorency alttiimmaksi.\n\n‒ No, sinä et vastaa kultaseni? Jäätkö kuuroksi isäsi suostutteluille,\nkun en tee sinulle väkivaltaa enkä ole sinulle tyly, vaan päinvastoin\nmukaudun ajatuksiisi ja ainoastaan pyydän, ettet minulta epäisi\nensimmäistä palvelusta, jolla voisit maksaa, mitä olen tehnyt ja\nedelleen tahdon tehdä onneksesi ja kunniaksesi... Niin, Diana,\ntyttäreni, suostuthan sinä, vai kuinka?»\n\n»Sire», vastasi Diana, »pyytäessänne olette tuhatkertaisesti mahtavampi\nkuin jos käskisitte. Minä olen valmis uhrautumaan eduillenne, mutta\npanen kuitenkin yhden ehdon, sire.»\n\n»Minkä ehdon, hemmoiteltu lapsi?»\n\n»Tätä avioliittoa ei saa solmia ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua,\nja tällä välin lähetän kuulostamaan Aloysella tietoja Gabrielista ja\nmuutoinkin toimitan kaikkea mahdollista tiedustelua, jotta pääsen\nvarmuuteen siitä, onko hän vielä elossa. Jos hän elää, niin voin edes\npyytää lupaustani takaisin.»\n\n»Myönnetty kaikesta sydämestäni», sanoi Henrik iloissaan, »ja lisäänpä,\nettei lapsen mielessä voi esiintyä suurempaa järkevyyttä... Sinä siis\nkoetat hankkia tietoja Gabrielistasi, ja minä autan sinua tarpeen\nmukaan. Sitten kolmen kuukauden päästä menet naimisiin Françoisin\nkanssa, millainen tahansa on tiedustelumme tulos — olkoonpa nuori\nystäväsi elossa tai kuollut.»\n\n»Tällä haavaa», lausui Diana surullisesti pudistaen päätänsä, »en\ntiedä, soisinko hänet mieluummin kuolleeksi kuin elossa olevaksi».\n\nKuningas avasi suunsa, ja hänen kieleltään oli tulossa varsin\nepäisällinen vihjaus ja huono lohdutus. Mutta kohdatessaan Dianan\navomielisen katseen ja puhtaat piirteet hän pidättäytyi ajoissa, ja\nhänen ajatuksensa purkautui vain hymyksi.\n\n— Onneksi tai onnettomuudeksi hän mukaantuu hovin tapoihin, — päätteli\nhän itsekseen.\n\nJa ääneen hän virkkoi:\n\n»Nyt onkin jo aika lähteä kirkkoon, Diana; salli minun saattaa sinua\nsuureen galleriaan asti, madame, ja sitten näen sinut taas päivällisen\njälkeen kilparadalla ja turnajaisissa. Ja jollet ole liiaksi vihoissasi\ntyranniastani, niin suvaitset taputtaa käsiäsi peitseni survaisuille ja\nväistöilleni, sievä erotuomari.»\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nHerra konnetaabelin paternosterit\n\n\nIltapuolella samana päivänä, sillaikaa kun turnajaiskentällä pantiin\ntoimeen kilpailuja ja juhlittiin, konnetaabeli de Montmorency\nkuulusteli Diana de Poitiersin sisähuoneessa Louvressa erästä salaista\nuskottuaan.\n\nTämä vakooja oli keskimittainen ja ruskeakasvoinen. Hänellä oli mustat\nsilmät ja hiukset, kyömynenä, lovityvinen leuka, esiinpistävä alahuuli\nja hieman köyryinen selkä. Hän muistutti ulkonäöltään kerrassaan\nihmeellisesti Martin Guerreä, Gabrielin uskollista tallimestaria.\nNähdessään heidät erikseen saattoi toisen otaksua toiseksi, ja yhdessä\nesiintyessään he olisivat näyttäneet kaksoisilta: siinä määrin he\nolivat joka suhteessa toistensa kaltaisia. Heillä oli samat piirteet ja\nsama hahmo, ja ilmeisesti he olivat myös samanikäiset.\n\n»Ja miten menettelit kuriiria kohtaan, Arnauld?» tiedusti konnetaabeli.\n\n»Monseigneur, raivasin hänet pois tieltä. Siihen oli pakko. Mutta\nse tapahtui yöllä, Fointainebleaun metsässä. Murha pantiin rosvojen\nsyyksi. Minä olin hyvin varovainen.»\n\n»Paha juttu se on kuitenkin, Arnauld, ja minun täytyy moittia sinua\nnoin pikaisesta veitsesi käyttämisestä.»\n\n»Monseigneurin palveluksessa en kaihda minkäänlaista äärimmäisyyttä.»\n\n»Niin, mutta ota huomioon kerta kaikkiaan, että jos joudut kiinni, en\nestä sitä, että sinut hirtetään», virkkoi konnetaabeli kuivakiskoisesti\nja hieman halveksivasti.\n\n»Olkaa huoleti, monseigneur; osaanhan pitää varani.»\n\n»Katsotaanpa nyt sitä kirjettä.»\n\n»Tässä se on, monseigneur.»\n\n»No, avatkaa se rikkomatta sinettiä ja lukekaa sitten. Kautta Jumalan\nkuoleman, kuvitteletteko minun rupeavan sitä lukemaan?»\n\nArnauld de Thill otti taskustaan jonkinlaisen terävän pikku taltan,\nirroitti sillä varovasti sinetin ja käänsi kirjeen auki. Hän vilkaisi\nheti allekirjoitukseen.\n\n»Monseigneur näkee, etten ole erehtynyt. Kardinaali de Guiselle\nosoitettuna tämä kirje on todellakin kardinaali Caraffalta, niinkuin\ntuo viheliäinen kuriiri minulle tyhmyydessään tunnusti.»\n\n»Lue siis, kautta orjantappurakruunun!» huudahti de Montmorency.\n\nArnauld luki:\n\n»Monseigneur ja liittolainen! Vain kolme tärkeätä sanaa. Ensiksikin\npaavi pyyntönne mukaan viivyttelee avioeron käsittelyä, lähettäen\nkirkollisvirastosta toiseen François de Montmorencyn, joka eilen saapui\ntänne Roomaan, ja aikoo hylätä hänen anomansa erivapautuksen.»\n\n»_Paternoster_...» mutisi konnetaabeli. »Piru nuo kaikki\npunakauhtanaiset korventakoon!»\n\n»Toiseksi», jatkoi Arnauld lukemistaan, »herra de Guise, maineikas\nveljenne, saartaa nyt Civitellaa, valloitettuaan Camplin. Mutta täällä\npäättääksemme lähettää hänen pyytämiään miehiä ja tarvikkeita, suurena\nuhrauksena, me ainakin tahtoisimme varmuutta siitä, ettei teillä ole\nmielessänne kutsua häntä takaisin Flandrian sotaan, niinkuin huhu nyt\nkertoo. Järjestäkää niin, että hän jää meille, ja siinä tapauksessa\nhänen pyhyytensä laskee liikkeelle suuren määrän aseita, kovista\najoista huolimatta auttaakseen herra François de Guisea kurittamaan\ntehokkaasti Alban herttuaa ja hänen röyhkeätä valtiastaan.»\n\n»_Adveniat regnum tuum_...» murisi Montmorency. »Me keksimme siihen\njotakin, kuolema ja kadotus, keksimme varmasti keinon, vaikka pitäisi\nkutsua englantilaiset Ranskaan! Jatka, kautta messun, Arnauld!»\n\n»Kolmanneksi», pitkitti urkkija, »ilmoitan teille, monseigneur,\ntoimintanne rohkaisemiseksi ja tueksi, että Pariisiin saapuu kohdakkoin\nveljenne lähettiläänä varakreivi d’Exmès, tuoden Henrikille Italian\nsotaretkellä voitetut liput. Hän lähtee ja luultavasti saapuukin\nsamanaikaisesti kuin tämä kirjekin, jonka kuitenkin olen mieluummin\nuskonut vakinaiselle lähetillemme. Hänen läsnäolonsa ja kuninkaalle\ntarjoamansa kunniakas voittosaalis varmaankin tuntuvasti avustavat\nteitä kehittelemään asioita oikeaan suuntaan.»\n\n»_Fiat voluntas tua_!» ärjäisi konnetaabeli. »Kyllä me otamme vastaan\nsen hornan lähettilään! Suositan häntä sinun hoivaasi, Arnauld.\nSiihenkö kirottu kirje loppuu?»\n\n»Niin, monseigneur, loppukohteliaisuuksia ja nimikirjoitusta\nlukuunottamatta.»\n\n»Hyvä on; näet, että sinulle tulee paljon hommaa, mies.»\n\n»En muuta pyydäkään, monseigneur, kunhan saan hiukan rahaa sen\nsaattamiseksi hyvään päätökseen.»\n\n»Lurjus! Tuossa on sata dukaattia. Sinun tarvitsee aina pidellä rahaa\nkourassasi.»\n\n»Mutta sitä kulutan niin paljon monseigneurin palveluksessa.»\n\n»Paheisiisi menee enemmän kuin minun hyväkseni, vintiö.»\n\n»Ohhoh, nyt monseigneur erehtyy minusta peräti! Haaveilen vain\nsiitä, että saisin elellä rauhassa onnellisena ja rikkaana jossakin\nmaaseudulla vaimon ja lasten ympäröimänä ja viettää siellä päiväni\nkelpo perheenisän lailla.»\n\n»Onpa se hyveellistä ja ihanteellista! No, paranna tapasi, pane\nsäästöön joitakin dubloneja, mene naimisiin, niin voit toteuttaa nuo\nkotoisen onnen unelmat. Mikä estää?»\n\n»Ah, monseigneur, tulinen luontoni! Ja kuka nainen muuten huolisi\nminusta?»\n\n»No niin, ainakin ennen häitäsi, Arnauld, sinetöi huolellisesti tuo\nkirje entiselleen ja vie se kardinaalille. Hanki itsellesi valeasu,\nkuuletko, ja selitä, että sait kuolevalta kumppaniltasi toimeksi...»\n\n»Monseigneur voi luottaa minuun. Uudestaan sinetöity kirje ja korvattu\nkuriiri tulevat todennäköisemmiksi kuin itse todellisuus.»\n\n»Kah, Jumalan kuolema!» huomautti Montmorency; »unohdimmepa merkitä\nmuistiin Guisen lähettilään nimen. Mikä se olikaan?»\n\n»Varakreivi d’Exmès, monseigneur.»\n\n»Niin olikin, vintiö. Jaha, paina mieleesi se nimi. No, no, kuka sieltä\ntulee minua vielä häiritsemään?»\n\n»Suokoon monseigneur anteeksi», virkkoi konnetaabelin majoittaja\nastuen sisälle. »Italiasta on saapunut aatelismies; joka pyytää saada\npuhutella kuningasta Guisen herttuan lähettämänä, ja olen katsonut\nvelvollisuudekseni ilmoittaa siitä teille, varsinkin kun hän tahtoi\nehdottomasti kääntyä Lotringin kardinaalin puoleen. Hän on nimeltään\nvarakreivi d’Exmès.»\n\n»Siinä teit oikein hyvin, Guillaume», vastasi konnetaabeli. »Tulkoon\ntuo herra sisälle. Ja sinä, Arnauld, pistäydy tuon verhon taakse äläkä\nhukkaa tätä tilaisuutta nähdä se mies, jonka kanssa varmaankin joudut\ntekemisiin. Otan hänet vastaan sinun tähtesi; ole siis valpas!»\n\n»Minusta tuntuu, monseigneur», huomautti Arnauld, »että olen\nmatkoillani jo tavannut hänet. Hyvähän on kuitenkin varmistautua...\nVarakreivi d’Exmès siis...»\n\nVakooja puikahti seinäverhon taakse samassa kuin Guillaume johdatti\nhuoneeseen Gabrielin.\n\n»Anteeksi», lausui nuori mies tervehtien vanhusta, »ketä minulla on\nkunnia puhutella?»\n\n»Minä olen konnetaabeli de Montmorency, monsieur; mitä haluatte?»\n\n»Anteeksi jälleen», lausui Gabriel, »mutta sanottavani kuuluu\nkuninkaalle».\n\n»Tiedättehän, ettei hänen majesteettinsa nyt ole Louvressa? Ja hänen\npoissa ollessaan...»\n\n»Niinpä menen tapaamaan hänen majesteettiaan tai odotan häntä»,\nkeskeytti Gabriel.\n\n»Hänen majesteettinsa on juhlakilpailuissa eikä tule tänne ennen iltaa.\nEttekö tiedä, että tänään vietetään hänen korkeutensa perintöprinssin\nvihkiäisiä?»\n\n»Kuulin sen vasta tänne saavuttuani, monseigneur. Tulin Yliopistokatua\npitkin ja Pörssisillan kautta, käyttämättä Rue Saint-Antoinea.»\n\n»Teidän olisi pitänyt seurata väkijoukon suuntaan. Se olisi johtanut\nteidät kuninkaan luo.»\n\n»Mutta minulla ei vielä ole ollut sitä kunniaa, että minut olisi\nesitelty hovissa hänen majesteetilleen, vaan olen peräti vieras\nhovissa. Toivoin tapaavani Louvressa hänen ylhäisyytensä Lotringin\nkardinaalin. Niin täällä pyysinkin, enkä ymmärrä, miksi minut on tuotu\nteidän luoksenne, monseigneur.»\n\n»Kirkonmiehenä kardinaali pitää taistelun jäljittelystä», selitti\nkonnetaabeli, »mutta minä taas miekkamiehenä välitän vain todellisista\notteluista. Sentähden olen nyt Louvressa, ja kardinaali on\nturnajaiskentällä.»\n\n»Lähden siis tavoittamaan häntä sieltä, jos suvaitsette, monseigneur.»\n\n»Mutta levätkää ensin hiukan, monsieur, koska näytätte saapuneen\nkaukaa, varmaankin Italiasta, päättäen siitä, että tulitte kaupunkiin\nYliopistokadun suunnalta.»\n\n»Italiasta todellakin, monseigneur. Minulla ei ole mitään aihetta\nsalata sitä.»\n\n»Ehkä olette herttua de Guisen asialla? No, mitä hän siellä nyt puuhaa?»\n\n»Sallikaa minun, monseigneur, selostaa sitä ensin hänen majesteetilleen\nja jättää teidät, jotta täyttäisin velvollisuuteni.»\n\n»Menkää, monsieur, koska pidätte niin kiirettä. Epäilemättä», lisäsi\nMontmorency teeskennellen leikillisyyttä, »olette kärsimätön näkemään\njonkun kauniista naisistamme.\n\nLyönpä vetoa siitä, että teissä taistelevat sekä kiire että pelko. Eikö\nasian laita olekin niin, nuori mies?»\n\nMutta Gabriel omaksui kylmäkiskoisen ja vakavan ilmeen, vastasi vain\nsyvällä kumarruksella ja poistui.\n\n»_Pater noster qui es in coelis!_...» ähki konnetaabeli oven\nsulkeutuessa Gabrielin jälkeen. »Kuvitteleeko tuo kirottu keikari,\nettä tahdoin muka lähennellä häntä, voittaa hänet puolelleni, kenties\nlahjoa? Enkö tiedä yhtä hyvin kuin hänkin, mitä hänellä on kuninkaalle\nsanottavaa? Eipä väliä! Jos hän osuu tielleni, niin hän saa kalliisti\nmaksaa vauhkoutensa ja häpeämättömän epäluuloisuutensa! — Hei, Arnauld!\nNoh, missä se tomppeli on? Hänkin livistänyt! Kautta ristin, kaikkihan\ntänään ovat tökeröltä; itse paholainen riivaa heidät!... _Pater\nnoster!_...»\n\nKonnetaabelin näin purkaessa pahaa tuultaan tapansa mukaan sadatuksiin\nja pater-nostereihin Gabriel asteli Louvresta poistuessaan erään\nhämärän gallerian läpi ja suureksi ihmeekseen näki oven lähellä\nseisomassa tallimestarinsa Martin Guerren, jonka oli käskenyt odottaa\npihalla.\n\n»Sinäkö se olet, Martin?» virkkoi hän. »Tulit siis minua vastaan?\nNo, mene edellä Jérômen kanssa odottamaan Rue Saint-Catherinen ja\nRue Sain-Antoinen kulmassa, mukananne liput hyvin käärittyinä. Hänen\nylhäisyytensä kardinaali tahtoo kenties, että esitämme ne kuninkaalle\nheti ja kilparadalle kokoontuneen hovin nähden. Christopher pidelköön\nhevostani ja saattakoon sitten minua. Kas niin, oletko ymmärtänyt?»\n\n»Kyllä, monseigneur, tiedän, mitä tahdoin tietää», vastasi Martin\nGuerre.\n\nJa hän alkoi laskeutua portaita myöten Gabrielin edellä, vireytensä\nennustaessa hyvää tehtävän täyttämisestä. Niinpä Gabriel, joka jätti\nLouvren verkkaisemmin ja ikäänkuin mietteissään, kummastui aika lailla,\nkun vielä pihalla tapasi tallimestarinsa, joka tällä kertaa oli peräti\nsäikähdyksissään ja kalpea.\n\n»No, Martin, mitä tämä merkitsee ja mikä sinua vaivaa?» kysyi\nvarakreivi.\n\n»Voi, monseigneur, minä näin sen taas — se vilahti äsken tuosta\nläheltäni ja puhutteli minua.»\n\n»Mikä niin?»\n\n»Mikäkö? Jollei itse pahahenki, niin aave, ilmestys, menninkäinen, tuo\ntoinen Martin Guerre.»\n\n»Taasko samaa hupsuttelua, Martin? Näetkö siis unta seisaallasi?»\n\n»Ei, ei, unta en ole nähnyt. Hän puhutteli minua, monseigneur,\nsanoinhan; hän seisahtui eteeni, naulitsi minut paikalleni\ntaikasilmäyksellään ja lausui purskahtaen pirulliseen nauruunsa: 'Kas\nniin, olemme siis yhä varakreivi d’Exmèsin palveluksessa?' Huomatkaa\ntuo monikko: _olemme_, monseigneur, ja hän jatkoi: 'Tuomme Italiasta\nherra de Guisen sotaretkellä voittamat liput, vai mitä?' Väkisinkin\nvastasin nyökkäyksellä, sillä hän lumosi minut. Kuinka hän tietää\nsen, monseigneur? Sitten hän lisäsi: 'Älkäämme siis pelätkö — emmekö\nole ystäviä ja veljeksiä?' Ja silloin hän kuuli askeltenne töminää,\nmonseigneur, ja huomautti vielä hornamaisella ivalla, joka pani tukkani\nnousemaan pystyyn: 'Me näemme toisemme jälleen, Martin Guerre, kyllä\ntavataan!' Ja samassa hän katosi, kenties tuosta pikku portista tai\npikemminkin muurin läpi.»\n\n»Voi sinua hupakkoa!» nuhteli Gabriel. »Kuinka hänellä olisi ollut\naikaa tuohon kaikkeen sen jälkeen kun lähdit luotani tuolla ylhäällä\ngalleriassa!»\n\n»Minäkö, monseigneur? Minä en ole liikahtanut tästä paikasta, missä\nkäskitte minun odottaa teitä.»\n\n»Johan sinä taas! Jollet sinä ollut se mies, niin kenelle sitten\nvastikään puhuin?»\n\n»Tietenkin sille toiselle, monseigneur, kaksoisolennolleni, haamulleni.»\n\n»Martin-parka», säälitteli Gabriel, »voitko pahoin? Varmaankin päätäsi\nkivistää. Olimme kenties liian kauan auringonpaisteessa.»\n\n»Niin», päivitteli Martin Guerre, »yhä te luulette minun hourivan!\nMutta päinvastaisena todisteena on se, monseigneur, etten tiedä\nrahtuakaan niistä ohjeista, jotka luulette minulle antaneenne.»\n\n»Olet ne unohtanut, Martin!» sanoi Gabriel leppoisasti. »No, minä\ntoistan ne, ystäväiseni. Sinun piti mennä odottamaan minua Rue\nSaint-Antoinen ja Rue Saint-Catherinen kulmaan, mukanasi liput. Jérômen\npiti saattaa sinua ja Christopherin jäädä kumppanikseni; muistatko sen\nnyt?»\n\n»Anteeksi, monseigneur, kuinka muistaisin, mitä en ole koskaan ennen\ntiennyt?»\n\n»Ainakin nyt tiedät, Martin», sanoi Gabriel. »Käykäämme noutamassa\nhevosemme sivuportilta, missä miehemme kai pitelevät niitä, ja sitten\nrivakasti matkaan! Turnajaiskentälle!»\n\n»Tottelen, monseigneur. Teillä on siis kaksi tallimestaria! Mutta onpa\nsentään onni, ettei minulla ole kahta isäntää.»\n\nSuurten juhlallisuuksien turnajaiskenttä oli järjestetty Rue\nSaint-Antoinen poikki Tournellesista kuninkaallisiin tallirakennuksiin\nasti avaraksi neliöksi, jota kaikilta puolilta reunustivat katselijain\ntäyttämät lavat. Vastapäätä sitä sivua, missä olivat saaneet sijansa\nkuningatar ja hovi, oli kilparadan portti, ja siellä nyt kisojen\nosanottajat olivat koolla; väkijoukkoja tunkeutui sivulehterille.\n\nKun kuningatar ja hovi häämenojen ja niitä seuranneen aterian jälkeen\nkello kolmen tienoissa iltapuolella saapuivat sijoittumaan varatuille\nistuinriveilleen, kajahteli joka taholta hurrausta ja ilohuutoja.\n\nMutta tämä meluisa riemu sai juhlien vieton alkamaan tapaturmalla.\nKaartinkapteeni d'Avallonin hevonen hyppäsi säikkyneenä takajaloilleen\nja sitten tempautui radalle niin villisti, että ratsastaja satulasta\nsuistuen iski päänsä puiseen aitaukseen. Tajuttomana ja melkein\ntoivottomassa tilassa hänet korjattiin pois ja luovutettiin lääkärien\nhoitoon.\n\nKuningas oli järkkynyt tästä surullisesta sattumasta, mutta innostus\nkisoihin ja turnajaisiin voitti piankin hänen säälittelynsä.\n\n»Herra d'Avalion-parka», virkkoi hän, »niin uskollinen palvelija!\nPidettäköön hänestä ainakin hyvää huolta.»\n\nJa hän lisäsi:\n\n»Voidaanpa nyt kuitenkin aloittaa rengaskilpailu.»\n\nSen ajan rengaskilpailu oli paljon mutkikkaampi ja vaikeampi kuin\nmeidän tuntemamme. Paalu, jossa rengas riippui, oli pystytetty lähes\nkahden kolmanneksen radanpituuden päähän lähtökohdasta. Tehtävänä oli\nratsastaa ensimmäinen kolmannes tavallista laukkaa ja toinen täyttä\nneliä ja ohimennessä siepata näin kiireisessä vauhdissa rengas peitsen\nkärkeen. Mutta peitsen varsi ei saanut lainkaan koskettaa ruumista,\nvaan sitä oli pideltävä vaakasuorassa ja kyynärpää korkealla pään\nyläpuolella. Sitten mentiin ravia radan päähän asti. Palkintona oli\nkuningattaren tarjoama timanttisormus.\n\nHenrik oli kullalla ja sametilla verhotun valkoisen hevosensa selässä\nniin sorea ja taitava ratsastaja kuin missään saattoi nähdä. Hän\npiteli ja käytteli peistään ihailtavan notkeasti ja varmasti eikä\nhevin hipaissut renkaan ohitse. Herra de Vieilleville kuitenkin\nkilpaili hänen kanssaan, näytti kerran jo pääsevän voitolle, sillä\nhänellä oli kaksi rengasta enemmän kuin kuninkaalla, ja kolme oli enää\nsiepattavana. Mutta hyvinkasvatetun hovimiehen lailla Vieilleville\nsohaisi hämmästyttävän kömpelösti sivulle kunkin kohdalla ja palkinnon\nperi kuningas.\n\nVastaanottaessaan sormuksen hän epäröitsi hetkisen, ja hänen katseensa\nsuuntautui pahoitellen Diana de Poitiersiin, mutta palkinto oli\nkuningattaren tarjoama, ja hänen täytyi mennä ojentamaan se uudelle\nperintöprinsessalle Maria Stuartille, päivän sankarittarelle.\n\n»No», kysyi hän tätä ensimmäistä ottelua seuranneena väliaikana,\n»saadaanko herra d'Avallon pelastetuksi?»\n\n»Hän hengittää vielä, sire», kuului vastaus, »multa tuskin on toiveita\nhänen paranemisestaan».\n\n»Kovin ikävää!» surkutteli kuningas. »Siirtykäämme siis gladiaattorien\nkisaan.»\n\nTämä gladiaattorien kisa oli moninaisiksi liikkeiksi ja kierroksiksi\nsommiteltu taistelujäljitelmä, perin uusi ja harvinainen siihen aikaan,\nmutta varmaankaan se ei tehoisi nykyaikaisen katselijan tai teoksemme\nlukijan mielikuvitukseen. Neuvomme senvuoksi Brantômen kuvausta\nlähteeksi niille, jotka kenties haluavat tutustua noiden kahdentoista\ngladiaattorin hyökkäyksiin ja väistöihin, »kuusi valkoisissa ja\nkuusi tulipunaisissa, antiikkisen roomalaisen kuosin mukaisissa\nsilkkipuvuissa» — se tietenkin näytti varsin historialliselta\nsellaisella vuosisadalla, jolloin ei ollut vielä keksitty\npaikallisväritystä.\n\nTämän kauniin ottelun päätyttyä yleisten suosionosoitusten pauhussa\nryhdyttiin valmistelemaan seiväsratsastusta.\n\nSiihen päähän rataa, missä hovi oleskeli, lyötiin säännöllisten\nvälimatkojen päähän pystyyn useita viiden tai kuuden jalan mittaisia\nseipäitä. Kilpailijain piti nelistää ratsulla esterivin ääreen ja\njoka suuntaan mutkitellen karauttaa noiden tilapäisten puiden lomitse\nainoatakaan kierrosta laiminlyömättä. Nopeimmalle suoriutujalle\ntarjoutui palkinnoksi erinomaisen taiteellisesti muovailtu rannerengas.\n\nKahdeksasta erästä oli kuninkaalle tullut kunniasija kolmella, ja\nkenraalieversti de Bonnivet oli niinikään voittanut kolme. Yhdeksäs ja\nviimeinen oli ratkaiseva; mutta herra de Bonnivet ei ollut vähemmän\nkunnioittava kuin de Vieilleville, ja kaikesta ratsunsa hyvästä\ntahdosta huolimatta hän selviytyi vasta kolmantena, ja niin tämäkin\npalkinto meni Henrikille.\n\nSilloin kuningas meni istuutumaan Diana de Poitiersin viereen ja\njulkisesti kiinnitti saamansa rannerenkaan hänen käsivarteensa.\n\nKuningatar vaaleni kiukusta.\n\nGaspard de Tavannes, joka seisoi Katarina Medicin takana, kumartui\nsupattamaan hänen korvaansa:\n\n»Madame, pitäkää silmällä, minne nyt menen ja mitä teen.»\n\n»Mitä siis aiotte tehdä, urhea Gaspardini?» kysyi kuningatar.\n\n»Leikata madame de Valentinoisilta nenän», vastasi Tavannes\nkylmäkiskoisesti ja totisesti.\n\nHän teki lähtöä, mutta Katarina pidätti häntä puolittain kauhistuneena,\npuolittain ihastuksissaan.\n\n»Mutta, Gaspard, te syöksyisitte tuhoon — ettekö ajattele sitä?»\n\n»Ajattelen kyllä, madame, mutta pelastan kuninkaan ja Ranskan.»\n\n»Kiitos, Gaspard!» lausui Katarina. »Te olette urhea ystävä niinkuin\nkarski soturikin. Mutta käsken teidän jäädä, Gaspard — säilyttäkäämme\nmaltti.»\n\nMaltti — siinä oli tosiaan se tunnussana, jonka Katarina Medici\nnäytti tähän asti antaneen kaikelle elämälleen. Tämä nainen, joka\nmyöhemmin niin mielellään asettui etunenään, ei tähän aikaan näyttänyt\nkoskaan pyrkivän esille toissijaisuuden varjosta. Hän odotti. Hänellä\noli silloin kuitenkin kaikki se kauneutensa voima, josta sieur de\nBourdeille on meille jättänyt mitä yksityiskohtaisimpia piirteitä;\nmutta hän väitteli esiintymistä erikoisesti, ja tästä kainoudesta\njohtunee, että hovipanettelu kerrassaan pysyi vaiti hänen osaltaan\nkuninkaan eläessä. Ainoastaan karkealuontoinen konnetaabeli oli\nrohjennut kuninkaalle huomauttaa, että ne kymmenen lasta, jotka\nKatarina oli kymmenvuotisen hedelmättömyyden jälkeen antanut Ranskalle,\nsangen vähän muistuttivat isäänsä. Yksikään muu ei ollut uskaltanut\nvirkkaa vähäisintäkään vihjausta kuningatarta vastaan.\n\nTotta on, ettei Katarina tänään kuten tavallisestikaan näyttänyt edes\nhuomaavan kuninkaan liehittelyä Diana de Poitiersia kohtaan koko hovin\nnähden ja tieten. Tyynnytettyhän marskin tulisen suuttumuksen hän\nalkoi naistensa kanssa keskustella äskeisistä kilpailuista ja Henrikin\nosoittamasta taitavuudesta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nOnnellinen, turnaus\n\n\nTurnajaiset oli aiottu panna varsinaisesti toimeen vasta huomenna ja\nseuraavina päivinä, mutta kun hetki ei vielä ollut myöhäinen, tulivat\nuseat hoviherrat pyytämään kuninkaalta lupaa taittaa muutamia peitsiä\nnaisten kunniaksi ja huviksi.\n\n»Olkoon menneeksi, hyvät herrat», vastasi kuningas, luonnollista\nkylläkin; »suon sen teille kaikesta sydämestäni, varsinkin kun se näkyy\ntuottavan vaivaa Lotringin herra kardinaalille, joka ei liene koskaan\nollut tekemisissä niin runsaan kirjeenvaihdon kanssa kuin näiden kahden\ntunnin aikana. Tuossakin on perätysten saapunut hänelle kaksi sanomaa,\njotka tuntuvat kovin vaativan hänen huomiotaan. Mutta eipä ole väliä —\nsaammehan jälkeenpäin tietää, mitä ne koskevat, ja sillä välin voitte\nhiukan aloittaa... Ja tässä on palkinto voittajalle», lisäsi Henrik\nirrottaen kultaiset vitjat kaulastaan. »Pankaa parastanne, hyvät\nherrat, mutta varokaa kuitenkin kiivastumasta ottelussa; minäkin voin\nyhtyä leikkiin ja yrittää tarjoamani palkinnon voittamista takaisin\nerityisesti sentähden, että pitäisi antaa jotakin myös madame de\nCastrolle. Huomatkaa, että turnaus päättyy säntilleen kello kuusi,\njolloin voittaja seppelöidään, olkoonpa hän kuka hyvänsä. Menkää siis,\nteillä on tunti aikaa näyttääksenne meille uljaita survaisujänne.\nMuistakaa pitää huolta, ettei kenellekään satu vahinkoa. Siitä\njohtuukin mieleeni — kuinka herra d'Avallon jaksaa?»\n\n»Ah, sire, hän veti juuri viimeisen henkäyksensä.»\n\n»Jumala siis ottakoon hänen sielunsa haltuunsa», jatkoi Henrik.\n»Hän oli kaartinkapteeneistani kenties innokkain palvelemaan minua\nja urhoollisin. Kuka hänet voikaan minulle korvata?... Mutta naiset\nodottavat, hyvät herrat, ja rata avataan. Katsotaanpa siis, kuka saa\nkaulaketjut kuningattaren kädestä!»\n\nKreivi de Pommerive oli palkinnon ensimmäinen puoltaja, sitten hänen\ntäytyi se luovuttaa herra de Burielle, jolta marski d'Amville valtasi\ntantereen. Mutta marski, hyvin voimakkaana ja ketteränä, pysyikin\nasemassaan viittä yrittäjää vastaan perätysten.\n\nKuningas ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä.\n\n»Kah, tahdonpa nähdä, herra d'Amville», lausui hän marskille, »oletteko\nnaulittu siihen iäksenne!»\n\nHän otti varuksensa, ja ensimmäisessä törmäyksessä d'Amville tuiskahti\npois jalustimista. Sitten tuli d'Aussunin vuoro. Sen jälkeen ei enää\nilmestynyt ainoatakaan hyökkääjää.\n\n»Mikä nyt on, hyvät herrat?» haastoi Henrik. »Mitä, eikö kukaan enää\ntahdo otella minua vastaan? Säästeliäänkö minua kenties?» jatkoi hän\nrypistäen otsaansa. »Ah, hitto soikoon, pitäisikö minun uskoa sitä!\nTäällä ei ole muuta kuningasta kuin voittaja eikä muita etuoikeuksia\nkuin taito. Käykää siis kimppuuni, hyvät herrat, ja terhakasti!»\n\nMutta kukaan ei uskaltanut yrittää kuningasta vastaan; pelättiin yhtä\nsuuresti voittoa kuin häviötä.\n\nKuningas kävi siitä kovin nyrpeäksi. Kenties hän alkoi itsekseen\nepäillä, että vastustajat eivät olleet edellisillä kerroilla käyttäneet\nparasta kykyään häntä vastaan, ja hänen mieltään kirveli tämä ajatus,\njoka vähensi voiton arvoa hänen silmissään.\n\nViimein tuli sulkupuomin sisälle uusi kilpailija. Henrik pani ratsunsa\nliikkeelle ja ryntäsi häntä vastaan edes katsahtamatta, kuka siellä\noli. Molempien peitset katkesivat kahakassa, mutta kuninkaalta heltisi\ntynkä kädestä; hän huojui satulassa ja näki pakolliseksi tarttua\nsatulankaareen; toinen pysyi järkkymättä asennossa. Samassa kello löi\nkuusi. Henrik oli joutunut tappiolle.\n\nHän laskeutui vikkelästi ja iloissaan ratsailta, heitti ohjakset\npalvelijalle ja riensi tarttumaan voittajansa käteen, itse viedäkseen\nhänet kuningattaren eteen. Ihmeekseen hän näki ihan tuntemattoman\nkasvot. Vieras oli muuten komeanmuotoinen ja yleväryhtinen ritari,\nja pujottaessaan vitjat eteensä polvistuneen nuoren miehen kaulaan\nkuningatar ei voinut olla panematta sitä merkille ja hymyilemättä.\n\nMutta palkinnon saanut nousi, tehtyään syvän kumarruksen, astui\nmuutaman askeleen hovin koroketta kohti ja madame de Castron eteen\npysähtyen tarjosi vitjat hänelle.\n\nMerkkitoitotukset kaikuivat vielä, niin ettei kuultu kahta\nsamanaikaista huudahdusta:\n\n»Gabriel!»\n\n»Diana!»\n\nKalpeana ilosta ja ihmetyksestä Diana otti ketjut vapisevaan käteensä.\nJokainen ajatteli, että tuntematon ritari oli kuullut kuninkaan\nlupaavan tuon kaulaketjun madame de Castrolle eikä tahtonut pahoittaa\nniin kauniin naisen mieltä. Hänen menettelyään pidettiin hienon\naatelismiehen kohteliaisuutena. Kuningaskaan ei tulkinnut asiaa muulta\nkannalta.\n\n»Sepä oli kerrassaan ritarillista», ylisti hän. »Mutta vaikka minun\nsanotaan tuntevan nimeltä kaikki aateliston edustajat, niin tunnustan,\nmonsieur, etten muista missä ja milloin olen teidät ennen nähnyt, ja\nmieleni tekisi kuitenkin tietää, kuka minulle vastikään antoi niin\nrajun täräyksen, että olisin luultavasti suistunut satulasta, jollei\nminulla olisi kyllin vankat raajat, Jumalan kiitos!»\n\n»Sire», vastasi Gabriel, »minulla on ensimmäistä kertaa kunnia\nesittäytyä teidän majesteetillenne. Olen tähän asti ollut armeijassa ja\njuuri nyt saapunut Italiasta. Nimeni on varakreivi d’Exmès.»\n\n»Varakreivi d’Exmès!» toisti kuningas. »Hyvä, kyllä muistan voittajani\nnimen!»\n\n»Sire», jatkoi Gabriel, »ei ole toista voittajaa siellä, missä te\nolette, ja siitä tuon teidän majesteetillenne loistavan todisteen».\n\nHän antoi merkin. Martin Guerre ja hänen kaksi asepalvelijaansa\nastelivat radalle, kantaen italialaisia sotalippuja, jotka he laskivat\nkuninkaan jalkain juureen.\n\n»Sire», selitti Gabriel, »tässä ovat ne liput, jotka armeijanne on\nvoittanut Italiassa; hänen ylhäisyytensä Guisen herttua lähettää ne\nteidän majesteetillenne. Lotringin herra kardinaali vakuutti minulle,\nettei teidän majesteettinne pane pahakseen, kun luovutan tämän\nvoittosaaliin näin odottamatta ja hovin ja Ranskan kansan ollessa\njulkisen kunnianne hartaina todistajina. Sire, minulla on edelleen\nkunnia jättää käsiinne nämä kirjeet herra herttualta.»\n\n»Kiitos, herra d’Exmès», lausui kuningas. »Siinä siis herra\nkardinaalin kirjeenvaihdon salaisuus. Nämä kirjeet tuottavat teille\nvaltuutuksen seurueeseeni, varakreivi. Mutta teillä on voitokkaat tavat\nitsenäisestikin esiintyäksenne. Mitä nyt luenkaan? Että te itse olette\nnoista lipuista vallannut neljä. Serkkumme de Guise mainitsee teidän\nolevan urheimpia upseerejansa. Herra d’Exmès, pyytäkää minulta mitä\ntahdotte, ja kautta taivaan vannon, että saatte sen heti.»\n\n»Sire, te olette minua kohtaan ylenpalttisen suopea, ja minä jättäydyn\nteidän majesteettinne hyväntahtoisuuden varaan.»\n\n»Te palvelette kapteenina herra de Guisen saattueessa, monsieur»,\nsanoi kuningas. »Miellyttäisikö teitä sama arvo henkivartiossani? Olin\njuuri pohtimassa, kuinka olisi korvattava herra d'Avallon, joka tänään\nmenetti henkensä onnettomassa tapaturmassa, mutta nyt huomaankin hänen\nsaavan arvokkaan seuraajan.»\n\n»Teidän majesteettinne...»\n\n»Te suostutte? No niin, se on sovittu. Huomenna ryhdytte toimeen. Nyt\npalaamme Louvreen. Joskus saatte seikkaperäisesti kertoa minulle tästä\nItalian sodasta.»\n\nGabriel kumarsi.\n\nHenrik antoi lähtökäskyn. Väkijoukko hajautui huudellen: »Eläköön\nkuningas!» Kuin taikavoiman tuomana ilmestyi Diana seuraavassa hetkessä\nGabrielin viereen.\n\n»Huomenna, kuningattaren vastaanotolla», kuiskasi hän, kadoten heti\nseurueensa mukana, mutta jättäen vanhan ystävänsä sydämeen jumalaisen\ntoivon.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKohtaloaan, voi hipaista sitä tuntematta\n\n\nKun kuningattarella oli vastaanotto, tapahtui se yleensä illallisen\njälkeen. Sellaisen tiedon Gabriel sai, samalla kun hänelle\nilmoitettiin, että hänen uusi arvonsa henkikaartinkapteenina ei\nainoastaan oikeuttanut, vaan velvoittikin hänet näyttäytymään\nsellaisessa tilaisuudessa. Hän ei mitenkään tahtonut laiminlyödä tätä\nvelvoitusta, ja hänen ainoana huolenaan oli, että sen täyttämiseksi\npiti odottaa neljäkolmatta tuntia. Kapteeni d'Avallon oli siis\npalvelusinnon ja urheuden puolesta saanut arvokkaan seuraajan.\n\nMutta nyt oli saatava yksitellen kulumaan nuo neljäkolmatta ikuista\ntuntia, jotka erottivat hänet toivotusta hetkestä. Nuori mies, jota\nvirkisti ilo ja joka oli tuskin vielä nähnyt Pariisia sen enempää kuin\nsiirtyessään leiristä toiseen, lähti kiertelemään kaupunkia Martin\nGuerren kanssa, etsiäkseen sopivaa asuntoa. Hänellä oli siinä kohden\nonni puolellaan, niinkuin tänään muutenkin: hän tapasi tyhjillään\nsen huoneiston, jossa hänen isänsä, kreivi de Montgommery, oli\naikoinaan asunut. Hän vuokrasi sen, vaikka se oli vaatimattomalle\nkaartinkapteenille hiukan liian loistelias; mutta siitähän voisi\nselviytyä tilaamalla uskolliselta Elyotilta Montgommerystä rahaa.\nSamassa kirjeessään hän aikoi pyytää entistä hyvää hoitajatartaan\nAloysea tulemaan luokseen.\n\nNäin Gabrielin ensimmäinen päämäärä oli saavutettu. Hän ei enää\nollut lapsi, vaan mies, joka oli jo suorittanut kokeensa ja ansaitsi\nhuomiota; esi-isiltä perittyyn ylhäisyyteen hän oli kyennyt lisäämään\nomakohtaista kunniaa. Yksinään ja vailla muuta tukea kuin miekkansa,\nilman muuta suositusta kuin miehuullisuutensa, hän oli neljänkolmatta\nikäisenä kohonnut merkillepantavaan arvoon. Niinpä hän lopultakin\nsaattoi ylpeästi esittäytyä sille, jota hän rakasti, kuten niillekin,\njoita hänen täytyisi vihata. Jälkimmäisten löytämisessä saattoi Aloyse\nauttaa häntä; edellisen hän oli jo löytänyt.\n\nGabriel vaipui uneen rauhallisin mielin ja nukkui hyvin.\n\nSeuraavana päivänä hänen oli esiteltävä itsensä herra de Boissylle,\nhovin ylitallimestarille, näyttää hänelle aateluustodisteensa.\nHerra de Boissy, kelpo mies, oli ollut kreivi de Montgommeryn\nystäviä. Hän käsitti Gabrielin vaikutteet todellisen arvonimensä\nsalaamisessa ja lupasi olla paljastamatta tätä salaisuutta. Sitten\nmarski d'Amville tutustutti varakreivin hänen komppaniaansa. Nyt\nGabriel aloitti palveluksensa lähtemällä tarkastuskierrokselle\nPariisin valtionvankiloihin; tämä kiusallinen tehtävä kuului hänen\nvirkatoimiinsa kerran kuukaudessa.\n\nEnsin hän kävi Bastiljissa ja viimeiseksi Châteletissa.\n\nKunkin vankilan johtaja antoi hänelle vankiensa luettelon, mainitsi\nkuolleet, sairaat, siirretyt ja vapauteen päästetyt ja marssitti\nvangit sitten hänen ohitseen; se oli kolkko paraati, synkkä näytelmä.\nHän luuli katsastuksensa jo päättyneen, kun Châteletin johtaja näytti\nhänelle matrikkelissaan melkein tyhjää sivua; siihen oli merkitty\nainoastaan seuraava maininta, joka kaikkien joukossa herätti Gabrielin\nerikoista huomiota:\n\n_N:o 21, X..., salainen vanki. Jos hän vankilanjohtajan tai\nkaartinkapteenin tarkastuskäynnillä vähänkin yrittää puhua,\nsiirrettäköön hänet syvempään ja synkempään komeroon._\n\n»Kuka tämä noin tärkeä vanki on? Saanko sen tietää?» kysyi Gabriel\nherra de Salvoisonilta, Châteletin päälliköltä.\n\n»Kukaan ei sitä tiedä», kuului vastaus. »Otin hänet vastaan\nedeltäjältäni, jolle hän oli samoin edeltäjältä siirtynyt. Näette\nluettelosta, että tulopäivä on jätetty merkitsemättä. Hän on ollut\ntäällä varmaankin Frans I:n hallituskaudelta saakka. Hänen sanotaan\npari kolme kertaa yrittäneen puhua. Mutta vankilanjohtajan pitää mitä\nankarimman rangaistuksen uhalla heti ensimmäisestä sanasta sulkea\nhänen koppinsa ovi ja siirtää hänet ankarampaan vankeuteen — ja niin\nonkin tehty. Jäljellä ei ole nyt muuta kuin yksi hänen komeinaan\nkamalampi luola, ja sinne sulkeminen merkitsisi kuolemaa, kuten kaiketi\nsuunniteltiinkin, mutta vanki pysyy nykyään vaiti. Epäilemättä hän on\njoku pelottava rikollinen. Häntä pidetään vakinaisesti kahlehdittuna,\nja kaiken karkaamismahdollisuuden estämiseksi hänen vartijansa käy\nalinomaan häntä katsomassa.»\n\n»Mutta jos hän puhuisi vartijalleen?» huomautti Gabriel.\n\n»No, siihen tehtävään on otettu kuuromykkä, joka on syntynyt\nChâteletissa eikä koskaan pistäydy näiden muurien ulkopuolella.»\n\nGabrielia värisytti. Tuo elävien maailmasta niin täydellisesti\neristetty mies, joka kuitenkin eli ja ajatteli, herätti hänessä sääliä,\njohon sekaantui jonkinlaista kammoa. Mikä aate tai tunnonvaiva, mikä\nhornan pelko tai taivaaseen luottaminen kykeni estämään noin kurjaa\nolentoa murskaamasta päätänsä vankiluolan seinään? Kostonhenkikö vai\ntoivonko häive yhä pidätteli häntä hengissä?\n\nGabrielin valtasi jokin rauhaton kiihko nähdä tuo mies; hänen sydämensä\njyskytti niinkuin ainoastaan sellaisina hetkinä, jolloin hän oli\nmenossa Dianan luo. Hän oli arkipäiväisen surkuttelevasti katsellut\nsataa vankia. Mutta tämä onneton veti häntä puoleensa ja koski hänen\nsydämeensä enemmän kuin kaikki muut, ja hänen rintaansa ahdisti tuska,\nkun hän ajatteli tuollaista elävänä hautaamista.\n\n»Menkäämme numero 21:n luo», virkkoi hän vankilan johtajalle\ntukehtuvalla äänellä.\n\nHe laskeutuivat useita mustia ja kosteita portaita myöten, astelivat\nmonien sellaisten holvien läpi, jotka johdattivat mieleen Danten\nhelvetin kaameat kierteet; sitten vankilanjohtaja seisahtui rautaisen\noven eteen.\n\n»Hän on tuolla. En näe hänen vartijaansa, joka on tietenkin kopissa;\nmutta minulla on avainten kaksoiskappaleet. Mennään sisälle.»\n\nHän avasi oven, ja he astuivat sisälle sen lyhdyn valossa, jota piteli\nmukaan otettu vartija.\n\nGabriel näki silloin äänettömän ja puistattavan kuvaelman, jollaisia ei\nhevin ilmene muulloin kuin painajaishouriossa.\n\nSeinät olivat kauttaaltaan kiveä — mustunutta, märkää, sillä tämä\nkolkko luola oli koverrettu Seinen uomaa alemmaksi, ja suurten tulvien\naikana virran vesi tunkeutui tänne puolikorkeudelle. Synkillä seinillä\nmateli limaisia eläimiä; jäätävässä ilmassa ei erottanut mitään muuta\nääntä kuin vesipisarain säännöllisen ja kumean tippumisen ylhäältä\nholvikaton pimennosta.\n\nHiukan vähemmän kuin tuossa vesipisarassa, hiukan enemmän kuin seinien\nverkkaisissa etanoissa, oli eloisuutta komeron kahdessa jurossa ja\nmykässä ihmisolennossa, joista toinen vartioitsi toista.\n\nLuolan vartija näytti tylsämieliseltä; hän oli sameasilmäinen ja valju\njättiläinen ja seisoi varjossa, typerästi katsellen vankia, joka makasi\nolkikuvolla nurkassa, käsistä ja jaloista kahlehdittuna muurista\nriippuvaan ketjuun. Vanki oli valkotukkainen ukko, jolla oli pitkä\nvalkoinen parta. Hän näytti nukkuvan eikä hievahtanutkaan; häntä olisi\nvoinut luulla ruumiiksi tai veistokseksi.\n\nMutta äkkiä hän nousi istualle ja avasi silmänsä, jotka kohtasivat\nGabrielin katseen.\n\nHäneltä oli puhuminen kielletty, mutta tuo pelottava ja läpitunkeva\nkatse puhui. Se lumosi Gabrielin, joka ei kyennyt kääntämään silmiään\nmuualle. Vankilanjohtaja tutki avainten kantajan kanssa luolan kaikkia\nsoppia. Gabriel oli kuin naulittu paikalleen, hän ei edennyt eikä\nperäytynyt, vaan seisoi siinä noiden hehkusilmien jähmettämänä. Ja\nsamalla hänen mieltään myllersivät lukemattomat oudot ajatukset.\n\nVanki ei myöskään näyttänyt enää katselevan vierastaan maltillisesti,\nvaan kerran hän jo teki eleenkin ja avasi suunsa kuin puhuakseen...\nmutta vankilanjohtaja oli juuri kääntynyt takaisin heihin päin, ja\nhän muisti ajoissa, mikä laki oli hänelle luettu, ja hänen huulillaan\nnäkyi vain katkera hymy. Hän ummisti sitten silmänsä ja vaipui jälleen\nkuolleen kaltaiseen liikkumattomuuteen.\n\n»Lähtekäämme täältä», sanoi Gabriel vankilanjohtajalle.\n\n»Pois kaikin mokomin! Minun tarvitsee hengittää ilmaa ja nähdä taas\naurinkoa.»\n\nHän tyyntyi ja ikäänkuin sai elämänsä takaisin vasta sitten, kun pääsi\njälleen ulos kadulle, väkijoukon ja melun keskelle. Synkkä näky jäi\nkuitenkin hänen mieleensä ja vainosi häntä kaiken päivää.\n\nHänessä heräsi jostakin syystä se aavistelu, että tuon kurjan vangin\nkohtalo liittyi hänen omaansa ja että hänen elämäänsä oli tulossa suuri\nkäännekohta. Vihdoin kyllästyen noihin salaperäisiin vaikutelmiin hän\niltapuolella suuntasi askeleensa Tournellesin kilparataa kohti. Päivän\nturnauskisat, joihin Gabriel ei ollut tahtonut osallistua, olivat juuri\npäättymässä. Hän sai siellä nähdä Dianan, niinkuin tämäkin huomasi\nhänet, ja tämä katseiden vaihto häivytti synkkyyden hänen sydämestään,\nniinkuin auringon sädekimppu hajoittaa pilvet. Hän unohti aamupäivällä\nnäkemänsä kolkon vangin, ajatellakseen vain sitä suloista nuorta\nneitoa, jonka saisi jälleen illalla tavata.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nElegia komedian aikana\n\n\nFrans I:n hallituskaudelta oli periytynyt se tapa, että kuningas\nseurueineen ja hovin kaikki naiset vähintään kolmasti viikossa\nkokoontuivat illalla kuningattaren vierashuoneisiin. Siellä juteltiin\npäivän tapauksista täysin vapaasti, toisinaan vallattomastikin.\nSitten, keskustelun käydessä yleiseksi, syntyi sen ohella myös\nyksityistä puhelua, ja »kun siellä oli kokonainen ryhmä inhimillisiä\njumalattaria», lausuu Brantôme, »seurusteli kukin hoviherra ja\naatelismies sen kanssa, johon oli enimmin mieltynyt». Lisäksi usein\ntanssittiin tai esitettiin jokin näytelmä.\n\nTuollaiseen seuranpitoon oli nyt illaksi lähtemässä ystävämme Gabriel,\nja vastoin tapaansa hän sonnustautui huolellisesti ja käytteli\ntuoksuaineita, jottei esiintyisi liian epäedullisesti sen silmissä,\njohon hän oli _enimmin mieltynyt_, vieläkin käyttääksemme Brantômen\nmääritelmää.\n\nMutta hänen iloonsa sekaantui levottomuuttakin; hän ei voinut olla\ntuntematta sisäistä huolestumista muutamista epämääräisistä ja\npahaenteisistä sanoista, joita hänen ympärillään oli supistu Dianan\npian odotettavasta naimisiinmenosta. Jouduttuaan Dianan näkemisestä\nniin onnen valtaan ja ollessaan huomaavinaan hänen katseessaan\nentistä hellyyttä Gabriel oli ensimmältä melkein unohtanut Lotringin\nkardinaalin kirjeen, joka oli pakottanut hänet pyrkimään niin\npikaisesti matkalle. Mutta nämä ilmassa kiertelevät huhut, joiden hän\noli selvästi kuullut liittävän yhteen Diana de Castron ja François\nde Montmorencyn nimet, palauttivat muistin hänen kiihkeydelleen.\nSuostuisiko siis Diana tuohon vihattuun naimakauppaan? Saattoiko hän\nrakastaa Montmorencyn poikaa? Näitä raatelevia epäilyksiä ei illalla\nehkä voitaisi kahdenkeskisessä puhelussa kokonaan karkoittaa.\n\nNiinpä Gabriel päätti kuulustella tässä asiassa Martin Guerrea, joka\noli jo hankkinut itselleen useitakin tuttavia ja tallimestarina\nvarmaankin tiesi siitä enemmän kuin hänen isäntänsä. Onhan yleisesti\ntodettu se akustiikan ilmiö, että kaikenlaiset äänet kajahtelevat\npaljon selvemmin alhaalla ja ettei kaikuja esiinny juuri muualla\nkuin laaksoissa. Varakreivi d’Exmèsin päätös sattui sitäkin paremmin\nkohdalleen, kun Martin Guerre puolestaan katsoi tarpeelliseksi\ntehdä kysymyksiä herralleen, pantuaan merkille hänen mietiskelevän\nilmeensä. Eikä Gabrielilla kohtuuden mukaan myöskään ollut oikeutta\nsalata tekojaan tai tunteitaan viiden vuoden halki kunnostautuneelta\npalvelijalta, vieläpä pelastajaltaan.\n\nTästä molemminpuolisesta näkökannasta ja sitten seuranneesta\nkeskustelusta johtui Gabrielille sellainen päätelmä, ettei Diana de\nCastro rakastanut François de Montmorencya, ja Martin Guerrelle, että\nGabriel rakasti Diana de Castroa.\n\nSellainen kaksinainen varmuus ilahdutti kumpaakin niin, että Gabriel\nsaapui Louvren edustalle tuntia ennen porttien avaamista ja Martin\nGuerre varakreivin kuninkaallisen lemmityn kunniaksi meni suoraa päätä\nostamaan hoviräätäliltä ruskean verkatakin ja keltaiset polvihousut.\nHän maksoi kaikki käteisellä ja pukeutui heti näihin vaatekappaleihin,\nkomeillakseen niissä illan mittaan Louvren etuhuoneissa, missä hänen\noli määrä odottaa herraansa.\n\nNiinpä räätäli hämmästyi aika lailla nähdessään puolituntisen kuluttua\nMartin Guerren ilmestyvän uudestaan toisenlaisessa asussa ja lausui\nsiitä huomautuksen. Martin Guerre vastasi, että iltailma oli hänestä\ntuntunut hieman raikkaalta, joten hän oli katsonut otolliseksi pukeutua\nlämpimämmin. Hän oli muuten yhä niin tyytyväinen ruumiinmukaiseen\ntakkiin ja polvihousuihin, että hänellä nyt oli asiana pyytää räätäliä\nmyymään tai valmistamaan hänelle vielä toinenkin sellainen takki\nsamasta verasta, Mestari huomautti turhaan, että Martin Guerre silloin\nnäyttäisi käyttävän aina samaa pukua ja että olisi parempi muuttaa\nasua edes sen verran, että takki olisi keltainen ja housut ruskeat,\nkoska hän ilmeisesti piti näistä väreistä. Mutta Martin Guerre oli\nitsepäinen, ja räätälin täytyi hänelle luvata olla lainkaan muuttamatta\nnäiden vaatekappaleiden värivivahdusta ja valmistaa ne kiireimmiten,\nkun niitä ei ollut varastossa lisää. Tätä tilaustaan varten Martin\nGuerre kuitenkin pyysi hiukan luottoa. Hän oli kunnollisesti maksanut\näskeisestä; hän oli kuninkaan henkivartion kapteenin, varakreivi\nd’Exmèsin tallimestari, ja tämäkin räätäli oli täynnä sitä merkillistä\nluottavaisuutta, joka on aikojen läpi ollut hänen ammattinsa\nhistoriallisena piirteenä. Sentähden hän suostui, vakuuttaen toisen\npuvun valmistuvan jo seuraavana päivänä.\n\nSillä välin oli kulunut se tunti, joka Gabrielin täytyi maltittomana\nkierrellä paratiisinsa porttien edustalla, ja lukuisien muiden herrojen\nja naisten joukossa hän oli päässyt etenemään kuningattaren huoneistoon.\n\nJo ensi silmäyksellä Gabriel keksi Dianan. Tämä istui\nkuningatarprinsessan lähellä, kuten Maria Stuartia tästedes nimitettiin.\n\nVastatulleen olisi ollut kovin rohkeata ja varmaan hieman\nvaromatontakin mennä heti hänen luokseen. Gabriel alistui siis\nodottamaan suotuisaa hetkeä, jolloin keskustelu olisi vilkastunut ja\nkääntänyt puoleensa lähelläolijain tarkkaavaisuuden. Sillä aikaa hän\nryhtyi haastelemaan kalpean ja hennolta näyttävän nuoren aatelismiehen\nkanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen vieruskumppanikseen. Heidän\npuheltuaan jonkin aikaa yhtä vähäpätöisistä asioista kuin hän itsekin\ntuntui olevan, tämä nuori herrasmies kysyi Gabrielilta:\n\n»Ketä minulla on kunnia puhutella, monsieur?»\n\n»Minä olen varakreivi d’Exmès», vastasi Gabriel, »ja rohjennenko,\nmonsieur, tehdä teille saman kysymyksen?» lisäsi hän.\n\nNuori mies katseli häntä ihmetellen ja vastasi sitten:\n\n»Nimeni on François de Montmorency.»\n\nJos hän olisi sanonut olevansa paholainen, ei Gabriel olisi loitonnut\nhänestä vähemmän hätääntyneenä. François, jolla ei ollut kovinkaan\nterävät älynlahjat, jäi tyrmistyneenä paikalleen, mutta kun hänen ei\ntehnyt mieli vaivata ajatuksiaan, heitti hän pian mielestään tuon\narvoituksen ja meni muualta etsimään vähemmän vauhkoja kuuntelijoita.\n\nGabriel oli suunnannut pakonsa Diana de Castron taholle, mutta hänet\npysähdytti kuninkaan suunnalta alkanut liikehtiminen. Henrik oli juuri\nilmoittanut tahtovansa päivän päättäjäisiksi suoda naisille yllätyksen.\nHän oli järjestänyt galleriaan näyttämön, jolla nyt esitettäisiin\nherra Jean Antoine de Baifin viisinäytöksinen, runomuotoinen komedia\nnimeltä _Urho_. Tämä uutinen otettiin luonnollisesti vastaan yleisellä\nkiittelyllä ja suosionosoitusten hälyllä. Herrat tarjosivat naisille\nkäsivartensa, siirtyäkseen viereiseen saliin, jonne näyttämö oli\nkyhätty; mutta Gabriel ehti Dianan luo liian myöhään ja kykeni vain\nsijoittumaan verrattain lähelle häntä kuningattaren taakse.\n\nKatarina Medici huomasi hänet ja kutsui häntä nimeltä; Gabrielin täytyi\nrientää hänen eteensä.\n\n»Herra d’Exmès», virkkoi kuningatar, »miksi teitä ei tänään näkynyt\nturnajaisissa?»\n\n»Madame», selitti Gabriel, »sen viran velvollisuudet, jonka hänen\nmajesteettinsa on minulle suvainnut uskoa, olivat esteenä».\n\n»Sepä vahinko», jatkoi Katarina sydämellisesti hymyillen, »sillä te\nolette totisesti uljaimpia ja taitavimpia ritareitamme. Eilen panitte\nkuninkaan horjumaan, ja se on harvinainen temppu. Hauskaa olisi ollut\nuudestaan katsella kunnostautumistanne.»\n\nGabriel kumarsi peräti hämillään tästä imartelusta, johon ei osannut\nmitään vastata.\n\n»Tunnetteko sitä kappaletta, jota meille nyt aletaan esittää?» pitkitti\nKatarina, ilmeisesti halukkaana suosimaan, komeata ja ujoa nuorta\nmiestä.\n\n»Tunnen sen ainoastaan latinaksi», vastasi Gabriel, »sillä minulle on\nsanottu, että se on vain Terentiuksesta jäljitettyä.»\n\n»Huomaan», virkkoi kuningatar, »että olette yhtä oppinut kuin urhea,\nyhtä paljon perehtynyt kirjallisuuteen kuin peitsen käyttöön».\n\nKaikki tämä lausuttiin puoliääneen, eivätkä sitä säestävät katseet\nsuinkaan olleet armottomat. Varmasti Katarinan sydän oli tällä hetkellä\ntyhjillään. Mutta Gabriel, eilen niin karuluontoinen kuin Euripideen\nHippolytos, vastaanotti nämä italiattaren lähentelyt vain väkinäisesti\nja otsa rypyssä. Voi sitä kiittämättömyyttä! Olihan tästä hyljeksitystä\nsuopeudesta tuloksena, ettei hän ainoastaan saanut kauan kaipaamaansa\npaikkaa Dianan lähellä, vaan vielä aiheutti suloisimman nyrpistyksen,\nmikä voi kavaltaa mustasukkaisen kaunottaren rakkauden.\n\nTosiaankin, tavanmukaisen prologin pyydettyä kuulijakunnan\nsuosiollisuutta, Katarina huomautti Gabrielille:\n\n»Tulkaa istumaan tuohon taakseni, naisteni joukkoon, herra\nkirjallisuudentuntija, voidakseni tarpeen tullen vedota selityksiinne.»\n\nMadame de Castro oli valinnut sijansa erään rivin päässä, niin että\nhänen toisella puolellaan oli käytävä. Kumarrettuaan kuningattarelle\nGabriel otti töyrytuolin ja istuutui häveliäästi käytävään Dianan\nviereen, jottei kenenkään tarvinnut liikahtaa paikaltaan.\n\nHuvinäytelmä alkoi.\n\nSe oli, kuten Gabriel oli kuningattarelle maininnut, Terentiukscn\n»Eunukin» mukailu, kahdeksantavuisiksi säkeiksi ja niin lapsellisen\npedanttisesti sommiteltu kuin sen ajan maku salli. Emme ryhdy\nerittelemään sisältöä. Se ei muuten sopisikaan tähän aikakauteen,\njolloin arvostelua ei vielä ollut keksitty. Riittäköön se huomautus,\nettä kappaleen päähenkilö oli valeurho, kerskaileva soturi, joka\njättäytyy liehittelijäin petettäväksi ja sorrettavaksi.\n\nMutta salissa lukuisina istuvat Guisein puoluelaiset olivat näkevinään\nnäytelmän hassunkurisessa suupalttirahjuksessa konnetaabeli de\nMontmorencyn, ja sen sijaan Montmorencyn kannattajat tahtoivat\nkerskailijasoturin korkealentoisessa lavertelussa tuntea Guisen\nherttuan suuret pyrkimykset. Niinpä jokainen kohtaus muodostui\nsatiiriksi ja jokainen letkaus vihjaukseksi.. Molemmin puolin\nhohotettiin täyttä kurkkua; he osoittelivat toisiaan sormilla, eikä\ntotta puhuen tämä salissa kehittyvä huvinäytelmä ollut vähemmän\nhupainen kuin näyttelijäin esittämä lavalla.\n\nNuoret rakastavaiset käyttivät edukseen sitä harrastusta, jota näytelmä\nherätti hovin kahdessa kilpailevassa leirissä, ja antoivat rakkautensa\nhaastella sopuisasti hyssytysten ja naurunremahdusten kohussa. Ensin he\nhiljaa lausuivat toistensa nimiä. Se oli pyhä johdanto.\n\n»Diana!»\n\n»Gabriel!»\n\n»Sinä menet siis naimisiin François de Montmorencyn kanssa?»\n\n»Sinä olet siis erinomaisesti päässyt kuningattaren suosioon?»\n\n»Kuulithan, että hän kutsui minua.»\n\n»Tiedäthän, että sitä avioliittoa tahtoo kuningas.»\n\n»Mutta sinä suostut siihen, Diana!»\n\n»Mutta sinä kuuntelet Katarinaa, Gabriel!»\n\n»Sana, yksi ainoa!» jatkoi Gabriel. »Mielenkiintoasi siis vielä\nherättää se, mitä toinen nainen voi saada minut kokemaan? Sinulle siis\nmerkitsee jotakin, mitä sydämessäni liikkuu?»\n\n»Merkitsee kyllä», vastasi madame de Castro, »sen verran kuin sinulle,\nmitä minun sydämessäni liikkuu!»\n\n»Oi, silloin, Diana, salli minun sanoa sinulle: sinä olet\nmustasukkainen, jos olet minun kaltaiseni, ja siinä tapauksessa\nrakastat minua määrättömästi, hullusti.»\n\n»Herra d’Exmès», huomautti Diana, joka tahtoi hetkisen olla ankara,\n»minua puhutellaan madame de Castroksi».\n\n»Mutta ettekö ole leski, madame? Ettekö ole vapaa?»\n\n»Vapaako — voi!»\n\n»Oi, Diana, sinä huokaat! — Diana, sano minulle, että se\nlapsuudenrakkaus, joka sulostutti ensimmäisiä vuosiamme, on jättänyt\njälkiä nuoren neidon sydämeen. Myönnä, Diana, että vielä hiukan\nrakastat minua. Voi, älä pelkää että sinua kuullaan; ympärillämme\nkaikki ovat kiintyneet tuon liehakoitsijan pilapuheisiin; heistä ei\nmikään ole mieluisampaa kuunneltavaa, ja he nauravat. Sinä, Diana,\nhymyile minulle, vastaa minulle: rakastatko minua?»\n\n»Hiljaa! Etkö näe, että näytös päättyy», vastasi kiusoitteleva neito.\n»Odota edes, kunnes esitys taas alkaa.»\n\nVäliaikaa kesti kymmenen minuuttia — kymmenen vuosisataa! Onneksi\nKatarina oli joutunut keskusteluun Maria Stuartin kanssa eikä kutsunut\nGabrielia viereensä. Tämä olisi ehkä kieltäytynyt menemästä sinne ja\nniin tuottanut itselleen tuhon.\n\nKun komedia jälleen jatkui naurunpurskahdusten ja meluisten taputusten\nkeskellä, kysyi Gabriel:\n\n»No?»\n\n»No, mitä?» vastasi Diana teeskennellen hajamielisyyttä, joka oli\nhänestä varsin kaukana. »Kah, sinähän taisit kysyä, rakastanko sinua.\nMutta enkö äsken vastannut, että pidän sinusta niinkuin sinä minusta.»\n\n»Ah», valitti Gabriel, »tiedätkö oikein, Diana, mitä puhut? Tiedätkö,\nkuinka pitkälle ulottuu rakkauteni, jonka vertaiseksi sanot omaasi?»\n\n»Mutta», huomautti pikku teeskentelijä, »jos tahdot auttaa minua\nselvyyteen, niin tuota tunnettasi pitäisi ainakin valaista».\n\n»Kuuntele minua siis, Diana, niin saat nähdä, että kuuden erovuotemme\naikana kaikki hetkeni ja tekoni ovat olleet pyrkimystä lähellesi.\nVasta Pariisiin tultuani, kuukautta myöhemmin kuin sinä olit lähtenyt\nVimoutiersista, sain tietää, että sinä olit kuninkaan ja madame de\nValentinoisin tytär. Mutta minua ei säikyttänyt prinsessan arvonimi,\nvaan herttua de Castron puolison asema, ja kuitenkin jokin ääni\nvakuutti minulle: 'Eipä sillä väliä! Lähesty häntä, hanki mainetta,\njotta hän kerran kuulee ainakin nimesi ja ihailee sinua, niinkuin\ntoiset sinua silloin pelkäävät.' Tuollaisia minä ajattelin, Diana, ja\nrupesin Guisen herttuan palvelukseen, koska minusta näytti, että juuri\nhän varmimmin saattoi johtaa minut nopeasti ja kunnollisesti siihen\nkunnian päämäärään, joka oli mielessäni!\n\n— Seuraavana vuonna olin hänen kanssaan suljettuna Metzin muurien\nsisäpuolelle ja vaikutin kaikin voimin siihen melkein toivottomalta\nnäyttäneeseen tulokseen, että piiritys lopulta raukesi. Jäin\nMetziin rakennuttamaan valleja uudestaan ja korjauttamaan kaikkia\nkuudenkymmenenviiden vuorokauden rynnäkköjen tuottamia vaurioita, ja\nsiellä kuulin Hesdinin joutuneen keisarillisten haltuun ja miehesi\nsaaneen surmansa. Hän ei ollut edes nähnyt sinua uudestaan, Diana! Oh,\nminä kyllä säälittelin sinua, mutta kuinka taistelin Rentyn luona,\nsiitä sinun sopii kysyä herra de Guiselta. Olin mukana Abbevillen,\nDinantin, Bavayn, Cateau-Cambresisin taisteluissa, yleensä kaikkialla,\nmissä musketit rätisivät, ja voin sanoa, ettei näinä vuosina ole\nsuoritettu mitään mainetyötä minun ottamatta siihen osaa edes pienessä\nmäärässä.\n\n— Vaucellesin aselevon tultua solmituksi», pitkitti Gabriel\nkertomustaan, »saavuin Pariisiin, mutta sinä olit yhä luostarissa,\nDiana, ja pakollinen leponi kyllästytti minua kovasti, kunnes aselepo\nonneksi purkautui. Herttua piti minua jo jonkinlaisessa arvossa\nja tiedusti, tahdoinko seurata häntä Italiaan. Tahdoinko muka!\nSamottuamme keskellä talvea Alppien yli marssimme Milanon alueen halki,\nValenza vallattiin, Piazenca ja Parma soivat meille vapaan pääsyn,\nja voitokkaasti edeten Toscanan ja Kirkkovaltion kautta päädyimme\nAbruzzcille. Herttualta alkoi kuitenkin puuttua rahaa ja väkeä; siitä\nhuolimatta hän valloitti Camplin ja ryhtyi piirittämään Civitellaa,\nmutta armeija joutui rappiotilaan ja koko sotaretki uhan alaiseksi.\nCivitellan edustalla, Diana, sain hänen ylhäisyytensä Lotringin\nkardinaalin kirjeestä veljelleen tietää, että sinut aiottiin naittaa\nFrançois de Montmorencylle.\n\n— Minulla ei ollut enää mitään kunnollista tehtävää Alppien sillä\npuolella. Herra de Guise yhtyi samaan käsitykseen, ja hänen suopeutensa\nnojalla sain palata Ranskaan, hänen mahtavan suosituksensa tukemana,\ntuodakseni vallatut sotaliput kuninkaalle. Mutta ainoana pyrkimyksenäni\noli nähdä sinut, Diana, puhutella sinua, saada sinulta kuulla, olitko\nvapaaehtoisesti menemässä uusiin naimisiin ja lopuksi — kerrottuani\nsinulle, kuten nyt olen tehnyt, kuuden vuoden taistelut ja ponnistukset\n— kysyä sinulta, niinkuin nyt kysyn: Diana, sano, rakastatko minua\nniinkuin minä rakastan sinua?»\n\n»Rakas ystävä», vastasi madame de Castro lempeästi, »minäkin vuorostani\nvetoan nyt elämäni vaiheisiin. Kun olin kahdentoista ikäisenä\nlapsena tullut tänne hoviin, saivat ihmettely ja uteliaisuus ensi\najan kulumaan, mutta sitten minut valtasi ikävä, tämän elämänlaadun\nkullatut kahleet painoivat minua, ja katkerasti kaipasin meille\ntuttuja Vimoutiersin ja Montgommeryn metsiä ja kenttiä, Gabriel! Joka\nilta nukahdin itkuuni. Kuningas oli minua kohtaan kuitenkin erittäin\nhyväntahtoinen isä, ja rakkaudellani koetin vastata hänen hellyyteensä.\nMutta missä oli vapauteni — missä oli Aloyse, missä olit sinä, Gabriel?\nEn nähnyt kuningasta kaikkina päivinä. Madame de Valentinoisilla oli\nminua kohtaan kylmäkiskoinen ja väkinäinen sävy; hän näytti melkein\nkarttelevan minua, mutta niinkuin muistat, minun tarvitsi aina olla\nrakastettu. Niinpä jouduin paljon kärsimään ensimmäisenä vuonna.»\n\n»Rakas Diana-rukka!» virkkoi Gabriel liikuttuneena.\n\n»Ja niin olin näivettymässä sillä aikaa kun sinä taistelit», jatkoi\nDiana. »Mies toimii, ja nainen odottaa — se on sallimus. Mutta\ntoisinaan odottelu on paljon kovempaa kuin toiminta. Yksinäisyyteni\nensimmäisenä vuonna herttua de Castron kuolema jätti minut leskeksi, ja\nkuningas lähetti minut Filles-Dieun luostariin viettämään suruaikaani.\nMutta luostarin hurskas ja rauhallinen elämä soveltui luonnolleni\npaljon paremmin kuin hovin ainaiset juonet ja kiihkot. Sentähden\nsurukauteni päätyttyä pyysin ja sainkin kuninkaalta luvan jäädä vielä\nluostariin. Minua ainakin rakastettiin siellä! Kelpo sisar Monique\nmuistutti Aloysea. Mainitsen sinulle hänen nimensä, Gabriel, jotta\nsinäkin pitäisit häntä rakkaassa muistissa. Enkä ainoastaan ollut\nkaikkien sisarten hellimä, vaan sain siellä haaveillakin, Gabriel;\nminulla oli siihen aikaa ja oikeus. Olin vapaa, mutta kuka täytti nuo\nsekä mennyttä että tulevaa aikaa koskevat haaveet? Ystäväni, arvaathan\nsen?»\n\nVarmuuden saaneena ja ihastuksissaan Gabriel vastasi vain tulisella\nkatseella. Onneksi näytelmässä oli nyt perin kiintoisa kohtaus.\nKerskuri joutui häijysti nolatuksi, ja Guisen ja Montmorencyn\nkannattajat riemuitsivat hurjasti. Rakastavaisemme saivat olla\nkahdenkesken kuin erämaassa.\n\n»Näin kului viisi rauhan ja toivon vuotta», jatkoi Diana. »Ainoana\nonnettomuutenani oli sattunut kasvatti-isäni Enguerrandin kuolema,\nmutta toinen onnettomuus oli nyt odottamassa. Kuningas kutsui minut\ntakaisin hoviin ja ilmoitti, että minut oli määrätty François de\nMontmorencyn puolisoksi. Heti panin vastaan, Gabriel; enhän enää ollut\nlapsi, joka ei tiedä, mitä tekee. Silloin isäni alkoi hellyttävästi\npyytää sitä minulta ja selitti, kuinka tärkeä tämä avioliitto olisi\nvaltakunnan menestykselle. Sinä olit muka varmasti unohtanut minut...\nniin kuningas sanoi! Ja sitten — missä olitkaan ja kuka olit? Sanalla\nsanoen, kuningas oli niin itsepintainen, suostutteli minua niin\nhartaasti... Eilen — niin, juuri eilen! — lupasin, mitä hän tahtoi,\nGabriel, mutta sillä ehdolla, että väkinäinen alistumiseni siirretään\nkolme kuukautta tuonnemmaksi, ja toiseksi, että saisin sillä aikaa\nhankkia selvyyttä siitä, kuinka sinun oli käynyt.»\n\n»Lopulta olet sentään luvannut...?» äännähti Gabriel kalveten.\n\n»Niin, mutta en ollut nähnyt sinua jälleen, ystävä, en tiennyt,\nettä vielä samana päivänä äkkiarvaamaton ilmestymisesi nostattaisi\nsielussani suloisia ja tuskaisia muistoja ja tunteita, Gabriel! Sinä\npalasit komeampana ja ylväämpänä kuin olit ennen, ja kuitenkin samana!\nSilloin tunsin kohta, että kuninkaalle antamani lupaus oli mitätön ja\ntuo naimahanke mahdoton — että koko elämäni kuului sinulle ja että jos\nsinä vielä rakastit minua, niin rakastaisin sinua ainiaan. No niin,\nmyönnätkö, etten enää ole sinusta takapajulla ja ettei sinun tarvitse\nvirkkaa moitteen sanaa siitä, kuinka olen kuluttanut aikani?»\n\n»Oi, sinä olet enkeli, Diana, ja vähäpätöistä on kaikki se, mitä olen\ntehnyt ansaitakseni rakkautesi.»\n\n»Kuule, Gabriel, kun kohtalo nyt on hiukan lähentänyt meitä, tehkäämme\narvio niistä esteistä, jotka meitä vielä erottavat. Kuningas on\nkunnianhimoinen tyttäriensä hyväksi, ja Castrot ja Montmorencyt ovat\nvalitettavasti tehneet hänestä sellaisen, jota ei ole helppo taivuttaa.»\n\n»Älä ole huolissasi asiasta, Diana; sillä suvullani ei ole mitään\nkadehdittavaa heidän syntyperästään, eikä se nyt ensimmäistä kertaa\nyhtyisi Ranskan hallitsijasukuun.»\n\n»Niinkö todella, Gabriel? Se ilahduttaa minua tavattomasti. Minä olen\nkovin tietämätön heraldiikasta, kuten arvaat. En ole tiennyt mitään\nd’Exmèseistä. Siellä Vimoutiersissa puhuttelin sinua yksinomaan\nGabrieliksi, eikä sydämeni kaivannut mieluisempaa nimeä. Juuri sen\nnimisenä olet minulle rakas, ja jos luulet, että toinen nimesi\ntyydyttää kuningasta, niin kaikki käy hyvin, ja minä olen onnellinen.\nOlkoonpa nimenäsi d’Exmès tai Guise tai Montmorency... kunhan et vain\nole Montgommery, niin aikeemme onnistuu.»\n\n»Miksi en muka saisi olla Montgommery?» tiedusti Gabriel vavahtaen.\n\n»Oh, ne Montgommeryt, jotka olivat siellä maalla olleet naapureitamme,\nnäyttävät tehneen kuninkaalle jotakin pahaa, sillä hän on heille\nkovasti vihoissaan.»\n\n»Niinkö?» virkkoi Gabriel, ja hänen rintaansa ahdisti; »mutta\nMontgommerytko ovat kuninkaalle tehneet pahaa vai kuningasko lienee\ntehnyt pahaa Montgommeryille?»\n\n»Isäni on liian hyvä ollakseen kenellekään tehnyt vääryyttä, Gabriel.»\n\n»Hyvä tytärtään kohtaan, kyllä», myönsi Gabriel, »mutta\nvihollisilleen...»\n\n»Pelottava kenties», täydensi Diana, »niinkuin sinä olet Ranskan\nkuninkaan vihollisille. Mutta mitäpä sillä on väliä — mitä meihin\nMontgommeryt kuuluvat, Gabriel!»\n\n»Entä jos kuitenkin olisin Montgommery?»\n\n»Voi, älä sano sitä, ystävä!»\n\n»Mutta jos kumminkin asian laita olisi niin?»\n\n»Siinä tapauksessa», vastasi Diana, »että minun täytyisi valita sinun\nja isäni välillä, heittäytyisin loukatun jalkoihin, olkoonpa hän kumpi\nhyvänsä, ja itkisin ja rukoilisin niin hellästi, että isäni antaisi\nsinulle anteeksi minun tähteni tai sinä isälleni».\n\n»Ja sinun äänesi on niin tenhoava, Diana, että loukattu varmasti\nmukautuisi, jos vain ei olisi vuodatettu verta, sillä ainoastaan veri\nvoi pestä pois veren.»\n\n»Voi, sinä kauhistutat minua, Gabriel! Olet jo kylliksi pitkittänyt\ntätä rakkauteni koetta, sillä koetushan se vain oli, eikö niin?»\n\n»Niin, Diana, pelkästään koetus. Jumala suokoon, ettei se ole muuta\nkuin koetus», jupisi varakreivi kuin itsekseen.\n\n»Eikä ole — ei saa olla mitään vihamielisyyttä isäni ja sinun kesken?»\n\n»Toivoakseni ei olekaan, Diana, toivottavasti; kärsisin liiaksi\ntoimittaessani sinut kärsimään.»\n\n»Hyvä on, Gabriel. No niin, jos sinulla on se toivo, ystäväni», lisäsi\nDiana herttaisesti hymyillen, »niin minä toivon saavani isäni jättämään\nsikseen sen naimahankkeen, joka olisi kuolemani. Hänenlaisellaan\nmahtavalla hallitsijalla täytyy lopultakin olla muita hyvityksiä\ntarjottavana noille Montmorencyille.»\n\n»Ei, Diana, kaikki hänen aarteensa ja koko hänen mahtinsa eivät\nriittäisi korvaamaan sinun menettämistäsi.»\n\n»Ah, siltäkö kannalta sinä tätä katselet? Suorastaan jo pelotit minua,\nGabriel. Mutta ole huoleti, ystävä; François de Montmorency ei ajattele\nsitä samalla tavalla kuin sinä, Jumalan kiitos, ja Diana-parkaasi\nmieluisempana hän kyllä pitää sauvaa, joka tekee hänestä marskin. Ja\nhyväksyttyäni tämän onnellisen vaihdon rupean hiljakseen valmistelemaan\nkuningasta siihen. Muistutan hänen mieleensä d’Exmèsin suvun\nkuninkaallisia naimasuhteita ja sinun omia urotekojasi, Gabriel...»\n\nHän keskeytti suunnitelmansa.\n\n»Kah, hyväinen aika, näytelmä näkyy jo päättyvän.»\n\n»Viisi näytöstä — kuinka lyhyiltä ne tuntuivatkaan!» ihmetteli Gabriel.\n»Mutta oikeassa olet, Diana, ja tuossa nyt lausutaan epilogi sepitelmän\nkuittaukseksi.»\n\n»Onneksi olemme lausuneet toisillemme jokseenkin kaikki, mitä meillä\noli puheltavaa», huomautti Diana.\n\n»Enpä ehtinyt sinulle puhua tuhannettakaan osaa», väitti Gabriel.\n\n»Enkä oikeastaan minäkään», tunnusti Diana. »Erityisesti jäi\nkäsittelemättä se, kuinka kuningatar tavoitti suosiotasi...»\n\n»Voi sinua häijyläistä!» keskeytti Gabriel.\n\n»Häijyläinen on se, joka sinulle myhäilee, enkä minä, joka sinua\nnuhtelen, ymmärrätkö? Älä puhu hänelle enää tänä iltana, ystävä — se on\ntahtoni.»\n\n»Sinä tahdot niin! Kuinka herttainen oletkaan!... Ei, minä en puhu\nhänelle. Mutta nyt on valitettavasti epilogikin lopussa! Hyvästi\n— ja pikaisiin näkemiin! Lausu minulle viimeinen sana tukemaan ja\nlohduttamaan minua, Diana!»\n\n»Pikaisiin näkemiin, Gabriel, _pikku sulhaseni_!» kuiskasi hilpeä neito\nhurmaantuneena Gabrielin korvaan.\n\nJa hän katosi hälisevään tungokseen. Gabriel livisti omalle taholleen,\nlupauksensa mukaan välttääkseen kohtaamasta kuningatarta. Niin\nliikuttavaa tunnollisuutta! Louvresta poistuessaan hän päätteli,\nettä Antoine de Baif oli hyvinkin suuri kirjailija ja ettei hän\nollut koskaan ennen käynyt niin suurta mielihyvää tuottaneessa\nteatteriesityksessä.\n\nOhimennessään hän korjasi hallista mukaansa Martin Guerren, joka odotti\nloistaen uusissa tamineissaan.\n\n»No, tapasiko monseigneur madame d'Angoulèmen?» tiedusti tallimestari\nherraltaan, heidän päästyään kadulle.\n\n»Tapasin kyllä», vastasi Gabriel haaveksien.\n\n»Ja rakastaako madame d'Angoulème yhä herra varakreiviä?» uteli Martin\nGuerre havaitessaan Gabrielin olevan suotuisassa mielentilassa.\n\n»Kuka sinulle on sellaista puhunut, vintiö?» huudahti Gabriel. »Mistä\nolet saanut päähäsi, että madame de Castro rakastaa minua tai että\nminäkään rakastan madame de Castroa? Pidä suusi kiinni, tomppeli!»\n\n»Vai niin», mutisi Martin; »mutta kaiketi monseigneuria rakastetaan,\nmuutoin hän olisi huokaillut eikä olisi minulle äyskinyt. Ja\nmonseigneur rakastaa, koska hän olisi muutoin pannut merkille, että\nminulla on uusi takki ja uudet housut.»\n\n»Mitä sinä jupiset housuista ja takista? Mutta kah, eipä sinulla\nvastikään ollutkaan tuota nuttua!»\n\n»Ei, monseigneur, vaan ostin sen tänä iltana herrani ja hänen\nlemmittynsä kunniaksi, vieläpä maksoin käteisellä — sillä eukkoni\nBertrande on taltuttanut minut järjestykseen ja hyvään taloudenpitoon\nniinkuin raittiuteenkin, siveyteen ja kaikkinaisiin hyveisiin. Se minun\non hänen edukseen myönnettävä, ja jos olisin kyennyt kesyttämään hänet\nsäyseäksi, niin me olisimme olleet kaikkein onnellisin pariskunta.»\n\n»Hyvä on, lörpöttelijä; tuon rahanmenon suoritan sinulle takaisin\nkukkarostani, koska olet joutunut sellaiseen minun tähteni.»\n\n»Oi, monseigneur, kuinka antelias olette! Mutta jos monseigneur tahtoo\nolla minulle vaiti salaisuudestaan, niin älkää antako minulle tätä\nuutta todistetta, että teitä rakastetaan yhtä hellästi kuin itse\nrakastatte. Eihän kukkaroa kouraista noin auliisti silloin, kun sydän\nei ole täynnä. Herra varakreivi tuntee muuten Martin Guerren ja tietää,\nettä häneen saa luottaa. Uskollinen ja mykkä kuin miekka, jota kannan!»\n\n»Vaikka niin, mutta riittää jo, Martin.»\n\n»Jätän monseigneurin haaveilemaan.»\n\nGabriel haaveili tosiaan niin kiihkeästi, että hänen piti asuntoonsa\ntultuaan ehdottomasti tulkita sydämensä asioita toiselle, ja vielä\nsamana iltana hän kirjoitti Aloyselle:\n\n »Hyvä Aloyse, Diana rakastaa minua! Mutta ei, sitä ei minun pitänyt\n sinulle ensimmäiseksi sanoa. — Hyvä Aloyseni, tule tänne luokseni;\n kuuden vuoden poissaolon jälkeen kaipaan kovasti syleilyäsi.\n Elämäni alkuvalmistukset on nyt suoritettu. Olen päässyt kuninkaan\n henkivartion kapteeniksi, mitä halutuimpaan sotilasvirkaan, ja\n hankkimani maine auttaa minua palauttamaan kunniaan se nimi,\n jonka olen perinyt esi-isiltäni. Tähänkin päämäärään tarvitsen\n sinua, Aloyse. Ja ylimalkaan tarvitsen sinua sentähden, että olen\n onnellinen, ja että — toistan sen sinulle — Diana rakastaa minua —\n niin, entisten päivien Diana, lapsuuteni sisar, joka ei ole unohtanut\n hyvää Aloyseansa, vaikka puhutteleekin kuningasta isänään. — No niin,\n Aloyse, kuninkaan ja madame de Valentinoisin tytär, herttua de Castron\n leski, ei ole koskaan unohtanut, vaan yhä rakastaa kaikesta suloisesta\n sydämestään vähäpätöistä leikkikumppaniaan Vimoutiersista. Niin hän\n sanoi minulle vastikään — siitä ei ole kulunut vielä tuntiakaan — ja\n hänen sointuisa äänensä kajahtelee vieläkin sydämessäni.\n\n Tule siis, Aloyse, sillä minä olen tosiaankin liian onnellinen\n viihtyäkseni onnellisena yksin.»\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nRauha vai sota?\n\n\nKesäkuun 7 päivänä kuninkaalla oli neuvottelu, ja tätä varten\nvaltioneuvosto oli kokoontunut täysistuntoon. Henrikin ja hänen\nhuonekuntansa prinssien ympärillä istuivat tänään Anne de Montmorency,\nLotringin kardinaali ja hänen veljensä Charles de Guise, Reimsin\narkkipiispa, kansleri Olivier de Lenville, presidentti Bertrand, kreivi\nd'Aumale, Sedan, Humiéres ja Saint-André ynnä hänen poikansa.\n\nHenkikaartin kapteenina seisoi varakreivi d’Exmès ovella, miekka\npaljastettuna.\n\nIstunnon pääasiallisin harrastus kohdistui, kuten tavallisesti,\nMontmorencyn ja Lotringin sukujen vastakkaisten pyyteiden peliin, jota\nnyt hoitivat neuvostossa konnetaabeli itse ja kardinaali.\n\n»Sire», lausui Lotringin kardinaali, »vaara on perin uhkaava, ja\nvihollinen on jo porteillamme. Flandriassa järjestäytyy voimakas\narmeija, ja huomenna Filip II saattaa tunkeutua alueellemme ja\nEnglannin Maria julistaa teille sodan. Sire, te tarvitsette tässä\nkäänteessä vankkumatonta kenraalia, nuorta ja rivakkaa, joka pystyy\ntoimimaan rohkeasti ja jonka pelkkä nimi pelottaa espanjalaista,\njohdattaen hänen mieleensä äskeisiä tappioita.»\n\n»Kuten esimerkiksi teidän veljenne, herra de Guisen nimi», huomautti\nMontmorency ivallisesti.\n\n»Kuten veljeni nimi tosiaankin», vastasi kardinaali urheasti; »kuten\nMetzin, Rentyn ja Valenzan voittajan nimi. Niin, sire, välttämätöntä\non kutsua herttua de Guise kiireellisesti takaisin Italiasta, missä\nhäneltä puuttuu apuneuvoja, niin että hänen on ollut pakko luopua\nCivitellan piirityksestä, ja missä hän ja hänen armeijansa, jotka\ntarvittaisiin maahantunkeutumista varten, käyvät valloittamiseen\nhyödyttömiksi.»\n\nKuningas kääntyi huolettomasti herra de Montmorencyn puoleen ikäänkuin\nsanoakseen hänelle: »Teidän vuoronne.»\n\n»Sire», alkoi konnetaabeli selitellä, »kutsukaa armeija takaisin,\nolkoon menneeksi, koska tuo mahtipontinen Italian valloitus muutenkin\npäättyy naurettavuuteen, niinkuin olin ennustanut. Mutta mihin\ntarvitsette kenraalia? Viimeiset tiedothan pohjoisesta ovat tällaiset:\nAlankomaiden rajalla on rauhallista; Filip vapisee, ja Englannin\nMaria vaikenee. Te voitte vielä uudistaa aselevon, sire, tai sanella\nrauhanehdot. Te ette kaipaa seikkailijapäällikköä, vaan kokenutta ja\nviisasta ministeriä, jota ei tulinen ikäkausi sokaise, jolle sota\nei ole pohjattoman kunnianhimon peliä ja joka voi Ranskan kannalta\nkunniakkaasti ja arvokkaasti laskea perustan pysyväiselle rauhalle...»\n\n»Kuten esimerkiksi te itse, herra konnetaabeli», keskeytti Lotringin\nkardinaali närkkäästi.\n\n»Kuten minä itse», jatkoi Anne de Montmorency ylväästi, »ja minä neuvon\navoimesti kuningasta olemaan enää ajattelematta sotaa, jota ei saa\ntulla muuten kuin jos hän tahtoo ja milloin hän tahtoo. Sisäpolitiikan\nasiat, valtionvarojen tila, uskonnon edut vaativat huolenpitoamme\nerikoisemmin, ja tällä haavaa on järkevä hallintomies satakertaisesti\nmerkitsevämpi kuin yritteliäinkään kenraali.»\n\n»Ja myös satakertaisesti oikeutettu hänen majesteettinsa\nsuosiollisuuteen, eikö niin?» letkautti Lotringin kardinaali\nmyrkyllisesti.\n\n»Hänen ylhäisyytensä täydentää ajatukseni», myönsi Montmorency\nkylmästi, »ja koska hän on johtanut kysymyksen tälle kannalle, rohkenen\npyytää hänen majesteetiltaan todistetta siihen, että rauhanomaiset\npalvelukseni miellyttävät häntä».\n\n»Mikä se todiste voisi olla?» kysyi kuningaskin huokaisten.\n\n»Sire, pyydän teidän majesteettianne julkisesti ilmoittamaan sen\nkunnian, jonka suvaitsette suvulleni tuottaa antamalla pojalleni madame\nd’Angoulèmen käden, koska tarvitsen tätä virallista tiedonantoa ja\njuhlallista lupausta, edetäkseni vakaasti nykyistä suuntaani pitkin,\npelkäämättä ystävieni epäilyksiä ja vihollisten nalkutusta.»\n\nKuninkaan läsnäolosta huolimatta otettiin tämä rohkea pyyntö vastaan\njoko hyväksyvillä tai paheksuvilla eleillä sikäli kuin neuvoston\njäsenet kuuluivat toiseen tai toiseen puolueeseen.\n\nGabriel kalpeni ja värähti. Mutta hän rauhoittui hiukan, kuullessaan\nLotringin kardinaalin ripeästi vastaavan:\n\n»Pyhän isän bulla, joka purkaa François de Montmorencyn ja Jeanne de\nFiennesin avioliiton, ei tietääkseni ole vielä saapunut eikä kenties\nsaavu lainkaan.»\n\n»Silloin täytyy tulla ilman sitäkin toimeen», sanoi konnetaabeli.\n»Salaiset avioliitot voidaan julistaa mitättömiksi kuninkaallisella\nkäskykirjeellä.»\n\n»Mutta käskykirjeellä ei ole taannehtivaa pätevyyttä», muistutti\nkardinaali.\n\n»Sille annettaisiin tuollainen pätevyys, eikö niin, sire? Vakuuttakaa\nse ääneen, pyydän sitä teiltä, antaaksenne niille, jotka minua\nahdistavat, ja minulle itsellenikin, sire, varman todisteen siitä,\nettä suvaitsette hyväksyä esittämäni näkökohdat. Sanokaa heille,\nettei kuninkaallinen hyväntahtoisuutenne pitäisi liiallisena antaa\ntaannehtivaa vaikutusta niin oikeudenmukaiselle julistukselle.»\n\n»Tietenkin voitaisiin niin menetellä», vastasi kuningas, jonka penseä\nepäröinti näytti mukautuvan näin lujan puhetavan edessä.\n\nGabrielin oli pakko nojautua miekkaansa, jottei vaipuisi maahan.\n\nKonnetaabelin katse säteili riemusta. Rauhan puolue näkyi ilmeisesti\npääsevän voitolle hänen röyhkeytensä ansiosta. Mutta samassa kuului\ntorvien toitotusta pihasta. Ne puhalsivat vierasta sävelmää; neuvoston\njäsenet katselivat toisiaan kummastellen. Ovenvartija astui sisälle\nheti jälkeenpäin ja lausui syvään kumartaen:\n\n»Sir Edward Flaming pyytää Englannin airuena kunniaa päästä hänen\nmajesteettinsa puheille.»\n\n»Tulkoon Englannin airut esille», lausui kuningas ihmetellen, mutta\ntyynenä.\n\nHenrik teki merkin: perintöprinssi ja muut prinssit järjestyivät\nseisomaan hänen ympärilleen ja sitten heidän ulkopuolelleen\nkuninkaallisen neuvoston muut jäsenet. Airut johdatettiin sisälle\nainoastaan kahden asepalvelijan saattamana. Hän tervehti kuningasta,\njoka lepotuolissa istuen nyökäytti keveästi päätänsä.\n\nAirut julisti:\n\n»Maria, Englannin ja Ranskan kuningatar, Henrikille, Ranskan\nkuninkaalle: Suhteiden ja ystävyyden ylläpitämisestä meidän\nuskonnollemme ja valtiollemme vihamielisten englantilaisten\nprotestanttien kanssa sekä avun ja suojeluksen tarjoamisesta ja\nlupaamisesta heille sitä oikeudenmukaista kovistelua vastaan, jolla\nheitä on ollut lannistettava, me, Englannin Maria, julistamme Ranskan\nHenrikille sodan maalla ja merellä, ja tämän uhkavaatimuksen vakuudeksi\nminä Edwad Flaming, Englannin airut, heitän tämän taisteluhansikkaani.»\n\nKuninkaan viittausta totellen varakreivi d'Exméss meni nostamaan\nlattialta sir Flamingin hansikkaan. Sitten Henrik vastasi airuelle\nyksinkertaisesti ja kylmäkiskoisesti:\n\n»Kiitos!»\n\nIrroittaen kaulastaan uhkeat vitjat hän Gabrielin välityksellä luovutti\nne airuelle ja lisäsi, jälleen nyökäten:\n\n»Saatte poistua.»\n\nAirut kumarsi syvään ja lähti ulos. Hetken kuluttua kuultiin\nenglantilaisten torvien taas soivan, ja vasta silloin kuningas\nkeskeytti hiljaisuuden.\n\n»Jaha, Montmorency-serkku», huomautti hän konnetaabelille, »minusta\nnäyttää, että olitte hieman liian hätäinen luvatessanne meille rauhaa\nja Maria-kuningattaren hyviä aikeita. Tuollainen muka englantilaisille\nprotestanteille annettu suojelus on hurskas tekosyy, jolla peitellään\nEnglantia hallitsevan sisaremme rakkautta hänen nuorta miestään Filip\nII:ta kohtaan. Sota kahta aviopuolisoa vastaan — no, olkoon menneeksi!\nRanskan kuningas ei pelkää Eurooppaakaan, ja jos Alankomaiden rajaseutu\njättää meille edes vähän aikaa järjestelyyn... No, mitä nyt? Mikä\nsiellä taas on, Florimon?»\n\n»Sire», ilmoitti sisään astuva ovenvartija, »Picardian herra\nkuvernöörin erikoiskuriiri tuo kiireellisiä sanomia».\n\n»Käykää katsomassa, mitä se asia koskee, herra kardinaali», määräsi\nkuningas suopeasti.\n\nKardinaali palasi piankin, tuoden kirjelmät Henrikille.\n\n»Ahaa, hyvät herrat», lausui kuningas vilkaistuaan niihin, »tässä\non vielä eri uutisia. Filipin joukot kokoontuvat Givetiin, ja herra\nGaspard de Coligny ilmoittaa meille, että heidän päällikkönsä\non Savoijin herttua. Arvokas vihollinen! Sisarenpoikanne, herra\nkonnetaabeli, arvelee, että espanjalaiset aikovat rynnistää Mezièresiä\nja Rocroyta vastaan, eristääkseen Marienburgin. Hän pyytää mitä\nkiireimmin apua, miehittääkseen nuo tukikohdat ja pitääkseen puoliaan\nensimmäisissä hyökkäyksissä.»\n\nKoko seurue oli suuren kiihtymyksen tilassa.\n\n»Herra de Montmorency», jatkoi Henrik levollisesti myhäillen, »teitä ei\ntänään onnista ennustuksissanne. Englannin Maria pysyy vaiti, sanoitte,\nmutta äsken kuulimme hänen torviensa raikuvan. Filip pelkää, ja\nAlankomaissa on rauhallista, lisäsitte. Espanjan kuningas ei kuitenkaan\npelkälle sen pahemmin kuin mekään, ja Flandriassa on melkoista\nkuohuntaa, mikäli näyttää. Ehdottomasti johdun siihen käsitykseen, että\nvarovaisten hallintomiesten täytyy väistyä rohkeiden kenraalien tieltä.»\n\n»Sire», muistutti Anne de Montmorency, »minä olen Ranskan konnetaabeli,\nja sota tuntee minut vielä paremmin kuin rauha».\n\n»Aivan oikein, serkkuni», myönsi kuningas, »ja mielihyväkseni näen,\nettä nyt muistelette Bicocquen ja Marignanon aikoja — että saatte\njälleen sotaisia aatteita. Vetäkää siis huotrastanne miekkanne; se\nilahduttaa minua. Tahdoin vain sanoa, ettei meidän nyt enää sovi\najatella muuta kuin sodan käyntiä ja sen johtamista menestykselliseen\nja kunniakkaaseen loppuun. Lotringin kardinaali, kirjoittakaa\nveljellenne herra de Guiselle, että hän tulkoon heti takaisin. Mitä\nsisäpolitiikan kysymyksiin ja perheasioihin tulee, niin ne on pakosta\nlykättävä, ja madame d'Angoulêmen naittamisessa, herra de Montmorency,\nmeidän lienee hyvä odottaa paavin erivapautusta.»\n\nKonnetaabeli irvisti samalla kun kardinaali hymyili ja Gabriel hengähti.\n\n»No niin, hyvät herrat», lopetti kuningas, joka näytti ravistaneen\npois kaikki uneliaisuutensa, »meidän pitää nyt kerätä ajatuksemme ja\nvakavasti pohtia näin perin tärkeitä asioita. Istunto keskeytetään\ntäksi aamuksi, mutta illalla neuvotellaan uudestaan. Iltaan asti siis,\nja Jumala suojelkoon Ranskaa!»\n\n»Eläköön kuningas!» huusivat neuvoston jäsenet yhteen ääneen.\n\nJa niin hajaannuttiin.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKaksinkertainen veijari\n\n\nKonnetaabeli lähti kuninkaan luota huolestuneena. Arnauld du Thill osui\nhänen tielleen ja puhutteli häntä hiljaa. Se tapahtui Louvren suuressa\ngalleriassa.\n\n»Monseigneur, sananen...»\n\n»Mitä nyt?» ärähti konnetaabeli. »Kas, tekö, Arnauld? Mitä tahdotte\nminusta? Enpä juuri ole oikealla tuulella kuunnellakseni teitä tänään.»\n\n»Sitä arvelinkin», huomautti Arnauld, »että monseigneur on pahastunut\nuudesta käänteestä, joka on sattunut madame Dianan ja monseigneur\nFrançoisin aiotussa liitossa».\n\n»Kuinka te jo tiedätte sen, tolvana? Mutta oikeastaanhan ei ole väliä\nsen tulemisella kaikkien tietoon. — Tuuli on kääntynyt tuomaan sadetta\nja Guisein eduksi, se on kyllä varmaa.»\n\n»Mutta huomenna tuuli voi tuoda kaunista säätä ja puhaltaa\nMontmorencyjen mieliksi», vakuutti urkkija, »ja jos tänään ainoastaan\nkuningas olisi tätä avioliittoa vastaan, puoltaisi hän sitä huomenna.\nEi, uusi este, joka tukkii tietänne, monseigneur, on vakavampi ja tulee\ntoisaalta.»\n\n»Ja mistä saattaisi tulla vakavampi este kuin kuninkaan epäsuosio tai\npelkkä penseys?» kysyi konnetaabeli.\n\n»Esimerkiksi itse madame d'Angoulêmen puolelta», vastasi Arnauld.\n\n»Oletteko vainunnut siltä taholta jotakin, te terävä nuuskijani?»\ntiedusti konnetaabeli lähestyen häntä ilmeisesti uteliaana.\n\n»Mihin siis olisinkaan käyttänyt nämä kuluneet kaksi viikkoa?»\n\n»Se on totta: teistä ei ole mitään kuulunut pitkään aikaan.»\n\n»Ei suoranaisesti eikä välillisesti, monseigneur!» täydensi\nArnauld ylpeästi; »ja kun moitiskelette nimeni esiintymistä liian\nusein järjestysvallan partioiden raporteissa, luulisin teidän nyt\nmyöntävän, että olen pari viikkoa toiminut ovelasti ja mitään hälinää\nherättämättä».\n\n»Sekin on totta», vastasi konnetaabeli, »ja minua on ihmetyttänyt, kun\nminun ei enää ole tarvinnut puuttua pelastamaan teitä pulasta, vaikka\nyleensä juotte silloin, kun ette pelaa, ja irstailette silloin, kun\nette tappele».\n\n»Näiden kahden viime viikon kiusallinen sankari en olekaan ollut minä,\nmonseigneur, vaan eräs uuden kaartinkapteenin, varakreivi d’Exmèsin,\ntallimestari, nimeltään Martin Guerre.»\n\n»Niin, hänet kyllä muistan. Martin Guerren nimi on tullut Arnauld\nThillin sijalle raportissa, jonka saan tarkastettavakseni joka ilta.»\n\n»Kuka esimerkiksi toissailtana joutui sikahumalassa partion huostaan\nkadulta?» kysyi Arnauld.\n\n»Martin Guerre.»\n\n»Kuka merkityksi havaittujen noppien takia syntyneessä peliriidassa\nsivalsi miekalla Ranskan kuninkaan komeinta santarmia?»\n\n»Taaskin Martin Guerre.»\n\n»Kenet yllätettiin eilen yrittämässä riistää mukaansa rautakauppias\nGorjun vaimoa?»\n\n»Yhä tuo sama Martin Guerre!» sanoi konnetaabeli. »Suorastaan\nhirtettävä lurjus. Eikä paljoa parempi liene myöskään hänen herransa,\nvarakreivi d’Exmès, jonka olen jättänyt valvontaanne, sillä hän tukee\nja puolustaa tallirenkiään, joka hänen vakuutuksensa mukaan on sävyisin\nja säännöllisin mies.»\n\n»Samaa olette toisinaan hyväntahtoisesti lausunut minusta, monseigneur.\nMartin Guerre luulee olevansa paholaisen riivaama. Totuus on kuitenkin,\nettä häneen olen mennyt minä.»\n\n»Mitä, ettehän sentään ole saatana?» huudahti kauhistunut konnetaabeli\ntehden ristinmerkin, sillä hän oli niin tietämätön kuin karppi ja niin\ntaikauskoinen kuin munkki.\n\nArnauld vastasi vain pirullisella naurunremahduksella, ja nähdessään\nMontmorencyn hätääntyneen riittävästi hän selitti:\n\n»No niin, enpä ole suorastaan paholainen, monseigneur. Ja sen\ntodistaakseni samoin kuin teitä rauhoittaakseni pyydän teiltä\nviisikymmentä pistolia. Jos olisin pahahenki, niin tarvitsisinko rahaa\nja enkö pystyisi selviämään kaikista pulmista pelkästään häntäni\navulla?»\n\n»Oikea huomautus», tunnusti konnetaabeli, »ja tuossa on viisikymmentä\npistolia».\n\n»Jotka olenkin hyvin ansainnut, monseigneur, saavuttaessani varakreivi\nd’Exmèsin luottamuksen; sillä jollen olekaan paholainen, niin olen\nhieman taikuri, ja minun tarvitsee vain vetää ylleni ruskea nuttu ja\nkeltaiset polvihousut, jotta varakreivi d’Exmès puhuu minulle kuin\nvanhalle ystävälle ja taatulle uskotulle.»\n\n»Hm, kaikki tuo panee aavistamaan hirsipuuta», huomautti konnetaabeli.\n\n»Nähdessään minun vain astelevan kadulla mestari Nostradamus ennusti\nminulle pelkästään naamani perusteella, että joudun heittämään henkeni\ntaivaan ja maan välillä. Niinpä alistun kohtalooni ja omistan sen\nteidän eduillenne, monseigneur. Hirtettävällä miehellä on verraton osa,\nkoska hän tietäen sen saaneensa, ei pelkää mitään, ei hirsipuutakaan.\nEnsiksikin olen tehnyt itseni varakreivi d’Exmèsin tallimestarin\nkaksoisolennoksi; sanoinhan, teille, että pystyn suorittamaan ihmeitä!\nNo, tiedättekö, arvaatteko, monseigneur, kuka tuo varakreivi on?»\n\n»Hitto vieköön, vimmattu guiselainen.»\n\n»Enemmän, sillä hän on madame de Castron rakastettu rakastaja.»\n\n»Mitä sanottekaan, vintiö! Kuinka sen tiedätte?»\n\n»Huomautin olevani varakreivin uskottu. Juuri minä useimmiten vien\nhäneltä kirjelmiä kaunottarelle ja tuon vastauksen. Olen mitä parhaissa\nsuhteissa madame de Castron kamarineitoon — joka vain ihmettelee, että\nhänellä on niin epävakainen rakastelija: toisena päivänä yritteliäs\nkuin paashi ja toisena niin ujosteleva kuin nunna. Varakreivi d’Exmès\nja mainittu kaunotar tapaavat toisiaan kolmesti viikossa kuningattaren\nluona ja kirjoittavat toisilleen joka päivä. Kuitenkin, uskokaa minua\ntai olkaa uskomatta, heidän rakkautensa on kirkkaan puhdas. Totisesti\nharrastaisin heidän seurusteluaan, ellen harrastaisi omaa etuani.\nHe hellivät toisiaan kuin kerubit, ja tämä suhde kuuluu alkaneen jo\nlapsuudessa. Joskus availen heidän kirjeitään, ja ne ovat liikuttavia.\nMuuten madame Diana on mustasukkainen, arvatkaapa kenestä, monseigneur!\nKuningattaresta! Mutta siinä kohden hän on ihan väärässä, poloinen.\nKuningatar saattaa tosin ajatella varakreivi d’Exmèsiä...»\n\n»Te herjaatte, Arnauld!» keskeytti konnetaabeli.\n\n»Ja teidän hymynne, monseigneur, on vähintään yhtä herjaava», jatkoi\nveijari. »Aioin sanoa, että vaikka kuningatar voi hyvinkin ajatella\nvarakreiviä, niin on täysin varmaa, ettei varakreivi ajattele\nkuningatarta. Noiden nuorten välit ovat arkadialaista ja nuhteetonta\narmastelua ja vaikuttavat minuun herttaisen paimen- tai ritariromaanin\ntavalla — mikä ei kuitenkaan, Jumala paratkoon, estä minua kavaltamasta\nniin säyseätä kyyhkystä viidestäkymmenestä pistolista! Mutta myöntäkää,\nmonseigneur, että olin äsken oikeassa ja että olen hyvin ansainnut nämä\nviisikymmentä pistolia.»\n\n»Olkoon niin», vastasi konnetaabeli; »mutta vielä kerran kysyn: kuinka\nsinulla voi olla niin täydelliset tiedot asioista?»\n\n»Kah, suokaa anteeksi, monseigneur, se on minun salaisuuteni; saatte\narvailla, jos mielenne tekee, mutta minun täytyy vielä olla vaiti.\nVähänpä muuten on väliä keinoillani, joista lopultakin olen yksinäni\nvastuussa, kunhan vain te saavutatte päämäärän. Ja päämääränne on saada\nselvyys teoista ja hankkeista, jotka voisivat tuottaa vahinkoa, ja\nminusta näyttää, että tämänpäiväinen selostukseni on teille jokseenkin\ntärkeä ja hyödyllinen.»\n\n»Epäilemättä, heittiö; mutta tuota kirottua varakreiviä pitää vakoilla\nedelleen.»\n\n»Sitä kyllä jatkan, monseigneur; olen kiintynyt teihin yhtä hartaasti\nkuin paheeseen. Te annatte minulle pistoleja, minä teille tietoja, ja\nniin olemme tyytyväisiä kumpikin. Ah, galleriaan tulee joku. Se on\nnainen! Hitto vie, minun täytyy sanoa teille hyvästi, monseigneur!»\n\n»Kuka se on?» kysyi konnetaabeli, jonka näkö oli alkanut heikontua.\n\n»Kah, itse madame de Castro, varmaankin menossa kuninkaan puheille,\nja parasta on, ettei hän näe minua teidän seurassanne, monseigneur,\nvaikkei hän tunnekaan minua tässä asussa. Hän lähestyy — minä laputan.»\n\nJa hän riensi vastakkaiselle suunnalle.\n\nKonnetaabeli epäröi kotvasen, mutta sitten päätettyään itse varmistua\nArnauldin raportin täsmällisyydestä suuntasi askeleensa Angoulèmen\nherttuatarta kohti.\n\n»Oletteko menossa kuninkaan työhuoneeseen, madame?» tiedusti hän.\n\n»Olen kyllä, herra konnetaabeli.»\n\n»Pelkään pahoin, että tällä haavaa on mahdotonta tavata hänen\nmajesteettiaan halukkaana kuuntelemaan teitä, madame», jatkoi\nMontmorency luonnollisesti huolestuneena tästä aloitteesta; »vastikään\nsaapuneet vakavat viestit...»\n\n»Tekevät hetken juuri mitä sopivimmaksi minun asialleni, monsieur.»\n\n»Ja minua vastaan, eikö niin, madame? Sillä te olette meille kamalan\nvihamielinen.»\n\n»Voi, herra konnetaabeli, minulla ei ole kaunaa ketään vastaan.»\n\n»Eikö teillä tosiaankaan sydämessänne ole muuta kuin rakkautta?»\ntiedusti Anne de Montmorency niin merkitsevällä äänenpainolla, että\nDiana punehtuen loi katseensa alas. »Ja rakkauden takia te varmaankin»,\nlisäsi konnetaabeli, »vastustatte kuninkaan toivomusta, liittoa poikani\nkanssa?»\n\nDiana pysyi hämmentyneenä vaiti.\n\n— Arnauld puhuu siis totta, — ajatteli konnetaabeli; — hän rakastaa\nherra de Guisen voittojen komeaa kuuluttajaa.\n\n»Herra konnetaabeli», lausui Diana sitten, »velvollisuuteni on totella\nhänen majesteettiaan, mutta minulla on oikeus hellyttää isääni».\n\n»Tahdotte siis itsepintaisesti mennä puhuttelemaan kuningasta», sanoi\nkonnetaabeli.\n\n»Niin tahdon.»\n\n»No, minäpä lähden madame de Valentinoisin puheille, madame.»\n\n»Niinkuin mielenne tekee, monsieur.»\n\nHe kumarsivat toisilleen ja lähtivät galleriasta vastakkaisia ovia\nkäyttäen, ja samalla hetkellä, jolloin Diana saapui kuninkaan luo,\npistäytyi vanha Montmorency todellakin lemmikin huoneistoon.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nOnnen kukkulalla\n\n\n»Kuule, Martin», virkkoi samana päivänä ja melkein samalla hetkelläkin\nGabriel tallimestarilleen, »minun pitää lähteä tarkastuskierrokselleni\nenkä palaa kotiin ennenkuin kahden tunnin kuluttua. Mene sinä,\nMartin, tunnin kuluttua odottelemaan tiettyyn paikkaan, jotta saat\nsiellä kirjeen, tärkeän kirjeen, jonka Jacinthe antaa käteesi, kuten\ntavallisesti. Älä haaskaa minuuttiakaan, vaan kiirehdi tuomaan se\nminulle. Ehdin tänne ennen sinua, jos kierrokseni päättyy kyllin pian,\nmutta muussa tapauksessa odota minua. Ymmärrätkö?»\n\n»Kyllä ymmärrän, monseigneur, mutta pyydän teiltä erästä\nsuosionosoitusta.»\n\n»Mikä se on?»\n\n»Kaikin mokomin antakaa mukaani jokin kaartilainen, monseigneur.»\n\n»Kaartilainen saattolaiseksesi — mikä uusi hupsutus se on? Mitä sinä\npelkäät?»\n\n»Minua pelottaa oma itseni», vastasi Martin surkeasti. »Kuulun taas\ntehneen kauheita kepposia viime yönä, monseigneur! Tähän asti olen\nesiintynyt ainoastaan humalaisena pelurina ja tappelupukarina. Mutta\nnyt olen irstailijakin! Minä, jota koko Artiques kiitteli tapojen\npuhtaudesta ja sielun vilpittömyydestä — uskoisitteko, monseigneur,\nettä olen viime yönä juljennut yrittää raiskausta? Niin juuri! Olen\nmuka koettanut väkisin riistää mukaani rautakauppias Gorjun vaimon —\njota sanotaan hyvin kauniiksi naiseksi. Onnettomuudeksi tai pikemmin\nonneksi minut pidätettiin, ja jollen olisi yhä ollut palveluksessanne\nja vedonnut teidän niineenne ja puoltoonne, olisin joutunut viettämään\nyöni putkassa. Se on häpeällistä!»\n\n»No no, Martin, oletko sinä taas liikkunut unissasi, kun teit tuon\nuuden kolttosesi?»\n\n»Unissako, monseigneur? Tässä on se raportti. Pelkästään lukiessanikin\nsitä punastuin korvia myöten. Niin, aluksi luulin kaikkia noita\nkirottuja seikkailuja painajaiskuvitelmiksi tai pikemminkin uskoin,\nettä paholaista huvitti omaksua minun hahmoni, heittäytyäkseen\nyölliseen irstailuun. Mutta te saatoitte minut toiseen uskoon, enkä\nmuuten enää näekään sitä miekkosta, jota ensin pidin varjonani.\nPyhä kirkonmies, jolle olen uskonut omantuntoni ohjauksen, on myös\nvalistanut käsitystäni, ja se, joka noin polkee kaikkia jumalaisia\nja inhimillisiä lakeja, se rikollinen, pahantekijä, konna, se\nolen kyllä minä, niin minulle vakuutetaan. Ja se minun nykyään\ntäytyy uskoa. Niinkuin ankanmunia hautova kana siittää sieluni\nkunniallisia ajatuksia, mutta ne purkautuvat synnin töiksi, ja kaikki\nhyveellisyyteni päättyy rikokseen. Uskallan sanoa ainoastaan teille,\nettä olen riivattu, monseigneur, koska minut poltettaisiin elävänä,\nmutta selväähän on, näettekös, että minulla erityisinä hetkinä on\ntodella piru nahassa, kuten sanotaan.»\n\n»Ei, Martin-parka», sanoi Gabriel nauraen, »sinä lienet vain ruvennut\njuomaan viime aikoina ja pöhnässä näet kaksinaisesti, hiisi vieköön».\n\n»Mutta minä en juo muuta kuin vettä, monseigneur, en tosiaankaan muuta.\nJollei tuo Seinen vesi mene päähän...»\n\n»Entä kuitenkin sinä iltana, Martin, jolloin sinut kannettiin\npäihtyneenä tuonne alas porttikäytävään?»\n\n»Sinä iltana olin mennyt makuulle ja vaipunut uneen, jättäen\nsieluni Herran huomaan; yhtä hyveellisestä myös nousin, ja teiltä,\nainoastaan teiltä, kuulin, mitä elämää olin muka viettänyt. Niin myös\nsinä yönä, jolloin kuuluin haavoittaneen pulskaa santarmia. Samoin\njälleen viime yönä, jolloin syykseni pantiin mitä rumin teko...\nJa kuitenkin käsken Jérômen lukita kamarini oven ja sulkea minut\nsinne. Itse telkeän ikkunaluukut kolminkertaisilla ketjuilla, mutta\nmikään ei tepsi; minun täytyy uskoa nousevani makuulta, niin että\ntuo saastainen unissakävelemiseni voi alkaa. Aamuisin herätessäni\nkysyn itseltäni: 'Mitähän lienenkään tehnyt, hyvä Jeesus, taas viime\nyönä mellastaessani?' Menen portaita alas kuulemaan sitä teiltä,\nmonseigneur, tai lukemaan korttelinkaitsijan tiedotuksesta ja suoraa\npäätä keventämään omaatuntoani näistä uusista rikkomuksista ripissä,\njossa minulta evätään synninpäästö ainaisten lankeemusten! takia.\nAinoana lohdutuksenani on paastota ja käyttää osa päivästä lihani\nkuolettamiseen itsekurin nasevilla läimäyksillä. Mutta ennakolta\noivallan, että viimein saan loppuni katumattomuudessa.»\n\n»Usko pikemmin, Martin», kehoitti varakreivi, »että tuollainen villitys\ntasaantuu ja että sinusta sukeutuu jälleen entinen ymmärtäväinen ja\nraitis Martin. Sillä välin tottele herraasi ja suorita täsmällisesti\ntämä tehtävä, jonka sinulle uskoin. Kuinka voisinkaan antaa ketään\nsaattolaiseksesi? Tiedäthän, että tämän kaiken täytyy pysyä salassa ja\nettä ainoastaan sinä olet siitä perillä.»\n\n»Luottakaa siihen, monseigneur, että teen, mitä suinkin voin,\ntyydyttääkseni teitä. Mutta varoitan sentään, etten pysty vastaamaan\nitsestäni.»\n\n»Oh, jopa nyt jotakin, Martin! Miksi sanot niin?»\n\n»Älkää menettäkö malttianne poissaolojeni takia, monseigneur;\nluulen olevani tuolla ja olenkin täällä, tekeväni sitä ja teenkin\ntätä. Toissapäivänä olin saanut rangaistukseksi määräyksen rukoilla\nkolmekymmentä _paternosteria_ ja kolmekymmentä _avea_. Päätin\nkorottaa tämän erän kolminkertaiseksi lannistaakseni pahuuteni\nyli-inhimillisellä ikävystyttämisellä ja runsaasti kaksi tuntia viivyin\ntai oikeammin luulin viipyväni Saint-Gervaisin kirkossa hypistellen\nrukousnauhani pallukoita. Mutta auttoiko se? Tänne tullessani kuulin,\nettä olitte lähettänyt minut viemään kirjeen ja että olin tuonut\nvastauksenkin teille, ja seuraavana päivänä neitsyt Jacinthe — toinen\nkaunis nainen, paha minut periköön! — torui minua siitä, että olin\neilen ollut häntä kohtaan kovin tungetteleva. Ja samanlaista on\nsattunut jo kolmesti, monseigneur, ja sittenkin tahdotte, että minun\npitäisi olla varma itsestäni, vaikka mielikuvitukseni noin haihattelee!\nEi, ei, siihen minä en ole kylliksi oma herrani, ja vaikkei vihkivesi\npolta hyppysiä, on nahassani ajoittain toinen mies kuin tallimestari\nMartin.»\n\n»No, minun täytyy sentään uskaltaa», sanoi Gabriel maltittomana,\n»ja koska sinä ylipäätä, olitpa kirkossa tai Froid-Manteau-kadun\nkapakoissa, olet näppärästi ja uskollisesti suorittanut tehtäväsi,\nhoidat sen kyllä vielä tänäänkin. Ja jos intosi tarvitsee kannustusta,\nniin tiedä, että tässä kirjeessä tuot minulle joko äärimmäisen onneni\ntai epätoivoni.»\n\n»Ah, monseigneur, kiintymykseni teihin ei tarvitse mitään yllytystä,\nsen vannon, ja ilman noita hornan vaihdoksia...»\n\n»Mitä! Joko sinä taas alat?» keskeytti Gabriel. »Minun täytyy lähteä,\nja lähde sinäkin tunnin kuluttua äläkä unohda mitään ohjeistani.\nSana vielä. Tiedät, että olen jo monta päivää levottomasti odotellut\nNormandiasta vanhaa hoitajatartani Aloysea ja että, jos hän saapuu\npoissa ollessani, hänelle pitää antaa minun huoneeni viereinen kamari\nja sellainen vastaanotto kuin hän olisi kotonaan. Muistathan sen?»\n\n»Kyllä, monseigneur.»\n\n»No niin, Martin, rivakkuutta, varovaisuutta ja malttia ennen kaikkea!»\n\nMartin vastasi vain huokauksella, ja Gabriel lähti kaupungille.\n\nHän palasi, kuten oli luvannut, kahta tuntia myöhemmin, hajamielisen\nnäköisenä ja mietteisiinsä vaipuneena. Sisälle astuessaan hän ei nähnyt\nmuuta kuin Martinin, hyökkäsi hänen luokseen, tempasi hänen kädestään\nkirjeen, jota oli niin kärsimättömästi odottanut, viittasi hänet\npoistumaan ja luki:\n\n »Kiittäkäämme Jumalaa, Gabriel; kuningas on taipunut, ja onnemme\n on taattu. Varmaankin olet jo kuullut, että Englannin airut tuli\n Maria-kuningattaren nimessä julistamaan sodan ja että Flandriassa on\n ilmoitettu valmisteltavan suurta rynnistystä. Nämä Ranskalle kenties\n vaaralliset tapaukset ovat suotuisia rakkaudellemme, Gabriel, koska\n ne lisäävät nuoren herttua de Guisen vaikutusvaltaa ja heikentävät\n vanhan Montmorencyn arvoasemaa. Kuningas epäröitsi kuitenkin vielä.\n Mutta minä rukoilin häntä, Gabriel, sanoin, että olin löytänyt sinut\n jälleen, että sinä olet aatelinen ja mainetta saavuttanut; nimesikin\n jo mainitsin, mikä kenties oli arveluttavaa!... Mitään lupaamatta\n kuningas sanoi miettivänsä asiaa ja myönsi, että valtion edun nyt\n vähemmän vaatiessa sitä olisi julmaa hänen panna onneani alttiiksi\n — että hän voisi antaa François de Montmorencylle korvauksen, johon\n täytyisi tyytyä. Hän ei ole mitään luvannut, mutta tekee kaikki,\n Gabriel! Sinä opit kyllä rakastamaan häntä, niinkuin minä häntä\n rakastan, tätä hyvää isää, joka näin toteuttaa meidän monivuotisen\n unelmamme! Minulla on niin paljon sanottavaa sinulle, ja nämä\n kirjoitetut sanat ovat kovin kylmäkiskoisia! Kuulehan, ystävä, tule\n tänään iltapuolella kello kuudelta, neuvoston istunnon aikana!\n Jacinthe ohjaa sinut luokseni, ja silloin saamme suurenmoisen hetken\n haastella säihkyvästä tulevaisuudesta, joka avautuu meille. Oivallan\n hyvin, että tuo Flandrian sota vaatii sinutkin mukaan, ja sinun täytyy\n valitettavasti mennä sinne palvelemaan kuningasta ja ansaitsemaan\n minut, joka niin äärettömästi rakastan sinua. Sillä minä rakastan\n sinua totisesti! Mitä nyt hyödyttäisi yrittää sinulta sitä salata!\n Tule siis, jotta näet, oletko yhtä onnellinen kuin Dianasi.»\n\n»Oi, kyllä, ylen onnellinen!» vakuutti Gabriel ääneen, lopetettuaan\nlukemisensa; »ja mitä nyt puuttuukaan onnestani?»\n\n»Ei ainakaan vanhan hoitajattarenne läsnäolo», vastasi odottamatta\nAloyse, joka oli liikkumatta ja ääneti istunut varjossa.\n\n»Aloyse!» huudahti Gabriel rientäen hänen luokseen ja syleillen häntä.\n»Ah, Aloyse, hyvä hoitajattareni, sinä vielä puutuit minulta. Kuinka\nnyt jaksat? Etpä ole paljoakaan muuttunut. Syleile minua vielä.\nMinäkään en ole muuttunut, ainakaan sydämeltäni, jossa sinulla on rakas\nsija. Viipymisesi kiusasi minua kovin. Kysy Martinilta... Miksi täytyi\nodottaa sinua näin kauan?»\n\n»Viime sateet, monseigneur, ovat liottaneet tiet, ja ellen kirjeenne\ninnostamana olisi uhmannut kaikenkaltaisia esteitä, en olisi vieläkään\nsaapunut.»\n\n»Voi, sinä teit hyvin kiirehtiessäsi, Aloyse. Se on hyvä asia, sillä\nkannattaako tosiaankaan olla onnellinen yksikseen? Näetkö tämän\nkirjeen, jonka juuri sain? Se on Dianalta, toiselta lapseltasi,\nja ilmoittaa minulle — tiedätkö mitä? Että rakkautemme tiellä\nolleet vastukset ovat väistymässä, ettei kuningas enää vaadi Dianan\nnaittamista François de Montmorencylle, että Diana rakastaa minua —\nniin, että hän rakastaa minua, ja sinä olet siinä kuulemassa tätä\nkaikkea, Aloyse! Sanohan, enkö nyt ole onnen kukkulalla?»\n\n»Jos kuitenkin, monseigneur», virkkoi Aloyse kaihomielisestä\ntotisuudestaan luopumatta, »kävisi niin, että teidän täytyisi luopua\nmadame de Castrosta?»\n\n»Mahdotonta, Aloyse! Ovathan kaikki vaikeudet nyt väistyneet tieltämme.»\n\n»Aina voikin raivata pois ihmisten puolelta tulleita vaikeuksia»,\nmyönsi hoitajatar, »mutta ei Jumalan lähettämiä, monseigneur. Te\ntiedätte, kuinka rakastan teitä ja että uhraisin henkeni säästääkseni\nteiltä huolen varjonkin. No niin, entä jos sanon teille: Syytä\nkysymättä, monseigneur, luopukaa madame de Castrosta, lakatkaa\ntapaamasta häntä, tukahduttakaa tuo rakkaus kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla, sillä teidän kahden välissä on esteenä kamala salaisuus,\njota oman etunne tähden älkää millään muotoa pyytäkö minua ilmaisemaan!\n— Jos puhuisin teille näin rukoilevana ja polvillani, niin mitä\nvastaisitte, monseigneur?»\n\n»Jos pyytäisit minua tuhoamaan elämäni, Aloyse, niin suostuisin\nperusteita kuulustamatta tottelemaan. Mutta rakkauteni on väkevämpi\nkuin tahtoni, ja sekin tulee Jumalalta.»\n\n»Voi, hyvä Jumala!» huudahti hoitajatar liittäen kätensä ristiin; »hän\nherjaa. Mutta Sinä näet, ettei hän tiedä mitä hän tekee — anna siis\nhänelle anteeksi, Herra!»\n\n»Mutta sinähän pelotat minua, Aloyse! Älä pidä minua kuitenkaan\nkauemmin tässä kuolettavassa tuskassa, vaan mitä hyvänsä tahdot tai\nnäet velvollisuudeksesi sanoa, puhu, puhu heti!»\n\n»Tahdotte sitä tosiaankin, monseigneur? Pitääkö minun ehdottomasti\npaljastaa teille salaisuus, jonka olin Jumalan edessä vannonut\nsäilyttäväni, mutta jota Jumala itse tänään kieltää enää kätkemästä?\nNo niin, monseigneur, te olette erehdyksen vallassa; välttämätöntä,\nkuulkaa, ehdottomasti pakollista on uskoa, että olette erehtynyt sen\ntunteen laadusta, jonka Diana on teissä herättänyt. Se ei ole ollut\nhalua ja intohimoa, voi, ei, olkaa siitä varma, vaan vakaata ja altista\nkiintymystä, ystävällisen ja veljellisen suojelemisen tarvetta, ei\nhellempää eikä enempään pyrkivää, monseigneur.»\n\n»Mutta nyt sinä olet väärässä, Aloyse, ja Dianan lumoava viehkeys...»\n\n»En ole väärässä», kiirehti Aloyse vakuuttamaan, »ja tekin johdutte\nsamaan käsitykseen kuin minä, sillä todiste sanojeni pätevyydestä\nkäy teille kyllä pian niin selväksi kuin itselleni. Tietäkää, että\nvalitettavasti kaiken todennäköisyyden mukaan madame de Castro —\nrohkaiskaa mielenne, lapseni! — madame de Castro on sisarenne!»\n\n»Sisareni!» huudahti Gabriel hypähtäen seisaalleen kuin joustimen\nlennättämänä. »Sisareni!» toisti hän melkein typertyneenä. »Kuinka\nvoisi kuninkaan ja madame de Valentinoisin tytär olla minun sisareni?»\n\n»Monseigneur, Diana de Castro on syntynyt toukokuussa 1539, eikö\nniin? Kreivi Jacques de Montgommery, isänne, katosi saman vuoden\ntammikuussa, ja tiedättekö, mistä häntä epäiltiin? Oletteko koskaan\nkuullut, mikä syytös esitettiin isäänne vastaan? Se että hän oli madame\nDiana de Poitiersin erikoisesti suosittu rakastaja ja perintöprinssin,\nnykyisen kuninkaan, voitollinen kilpailija. Verratkaa nyt aikamääriä,\nmonseigneur.»\n\n»Kautta taivaan!» huudahti Gabriel. »Mutta katsokaamme sentään», jatkoi\nhän ponnistautuen kokoamaan ajatuksiaan; »isääni siis syytettiin, mutta\nkuka todistaa syytöksessä olleen vähääkään perää? Diana on syntynyt\nviisi kuukautta isäni kuoleman jälkeen, mutta kuka todistaa, ettei\nDianan isä ole kuningas, joka rakastaa häntä omana lapsenaan?»\n\n»Kuningas saattaa tässä asiassa erehtyä niinkuin minäkin, monseigneur;\nhuomatkaa, etten ole teille väittänyt Dianan varmasti olevan\nsisarenne. Mutta luultavasti hän on, tai ainakaan ette voi kieltää\nsitä mahdollisuutta. Eikö joka tapauksessa velvollisuuteni, raateleva\nvelvollisuuteni, ollut antaa teille tämä ilmoitus, Gabriel? Siihen\nminulla oli oikeus, koska ette ilman tätä tunnustusta tahtoisi hänestä?\nNyt omatuntonne tuomitkoon rakkautenne asiassa, ja Jumala tuomitkoon\nomantuntonne menettelyssä.»\n\n»Voi, mutta tämä epävarmuus on tuhatkertaisesti hirveämpi kuin itse\nonnettomuus», tuskitteli Gabriel. »Kuka minut päästääkään vapaaksi\ntästä epäilyksestä, hyvä Jumala!»\n\n»Salaisuus on ollut ainoastaan kahden henkilön tiedossa, monseigneur»,\nselitti Aloyse, »ja ne ainoastaan kaksi ihmistä olisivat voineet antaa\nteille vastauksen: isänne, joka nyt makaa tuntemattomassa haudassa, ja\nmadame de Valentinois, joka ei suinkaan liene halukas tunnustamaan,\nettä hän on pettänyt kuningasta ja ettei hänen tyttärensä isä olekaan\nkuningas.»\n\n»Ja asianlaita on muuten niin, että jollen rakasta oman isäni\ntytärtä», huomautti Gabriel tuimasti, »niin rakastan isäni murhaajan\ntytärtä! Sillä kuninkaallehan, Henrik II:lle, minun pitää kostaa isäni\nkuolemasta, eikö niin, Aloyse?»\n\n»Kuka sitä tietää, paitsi Jumala?» vastasi hoitajatar.\n\n»Kaikkialla sekasotkua ja hämäryyttä, epäilyä ja kauhua!» valitti\nGabriel. »Voi, siitä tulen hulluksi, hoitajatar! Mutta ei», jatkoi\ntarmokas nuori mies reipastuen, »en tahdo vielä joutua päästäni\npyörälle, niin ei saa käydä! Ensin yritän kaikilla keinoilla selvittää\ntätä arvoitusta. Menen madame de Valentinoisin luo ja vaadin häntä\nilmaisemaan salaisuuden, pitääkseni sitä pyhänä. Hän on kelpo\nkatolilainen, hurskas, ja varmaankin saan häneltä valan, joka vahvistaa\nminulle hänen vilpittömyytensä. Käyn myös kuulustamassa Katarina\nMediciä, joka kenties tietää asiasta jotakin. Sitten menen Dianan\nluo ja käsi sydämellä tutkin sydämeni sykintää. Vielä menisin isäni\nhaudalle, jos osaisin sen löytää, Aloyse, ja vetoaisin häneen niin\nvoimakkaasti, että hän nousisi kuolleista minulle vastaamaan.»\n\n»Rakas lapsi-rukka!» mutisi Aloyse, »noin rohkea ja ponteva tämän\nkauhean iskun jälkeen! Noin luja julmaa kohtaloa vastaan!»\n\n»Enkä siekaile minuuttiakaan tämän tehtävän aloittamisessa», jatkoi\nGabriel nousten, jonkinlaisen toimintakuumeen hoputtamana. »Kello on\nneljä; puolen tunnin kuluttua olen madame de Valentinoisin puheilla,\ntuntia myöhemmin kuningattaren luona, kello kuudelta Dianan myöntämässä\nkohtauksessa, ja palatessani tänä iltana, Aloyse, olen toivoakseni\nkohottanut edes yhtä kulmaa kohtaloni synkästä hunnusta. Iltaan asti!»\n\n»Enkö minä, monseigneur, voisi tehdä mitään avuksenne tässä\npelottavassa yrityksessä?» kysyi Aloyse.\n\n»Voit rukoilla Jumalaa, Aloyse; rukoile puolestani Jumalaa.»\n\n»Teidän ja Dianan puolesta, kyllä, monseigneur.»\n\n»Rukoile kuninkaankin puolesta, Aloyse», lisäsi Gabriel kolkosti.\n\nJa hän poistui kiireisin askelin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nDiana de Poitiers\n\n\nKonnetaabeli de Montmorency oli vielä Diana de Poitiersin luona ja\npuhui hänelle ärtyneesti, yhtä karkeana ja käskevänä hänen seurassaan\nkuin hän oli esiintynyt konnetaabelia kohtaan säveänä ja ystävällisenä.\n\n»Niin, olkoon muuten kuinka tahansa, mutta hän on sentään teidän\ntyttärenne», murisi konnetaabeli, »ja teillä on hänen asioissaan samat\noikeudet ja sama valta kuin kuninkaalla. Vaatikaa, että tämä avioliitto\ntoteutetaan!»\n\n»Mutta, ystäväiseni», vastasi Diana, »ajatelkaa, että kun tähän asti\nolen osoittanut varsin vähän äidillistä hellyyttä, en voi toivoa\nitselleni riittävää äidinvaltaa enkä myöskään lyödä ennenkuin olen\nsilitellyt. Tiedättehän, että madame d’Angoulème ja minä olemme varsin\nkylmäkiskoisia keskenämme, ja vaikka hän alussa yrittikin lähennellä,\nolemme sittenkin tavanneet toisiamme vain harvoin. Hän on sitäpaitsi\nhankkinut suuren persoonallisen vaikutuksen kuninkaaseen, enkä\ntosiaankaan tiedä, kumpi meistä kahdesta on tällä haavaa mahtavampi.\nSe, mitä minulta pyydätte, ystäväni, on siis kovin vaikeata, ellei ihan\nmahdotonta. Jättäkää sikseen tuo naimahanke, ja korvatkaamme se vielä\nloistavammalla liitolla. Kuningas on kihlannut Charles de Mayennelle\npikku Jeannensa; me saamme häneltä kyllä pojallenne pikku Margaretan.»\n\n»Poikani makaa sängyssä eikä kätkyessä», vastasi konnetaabeli, »ja\nkuinka voi pikku tyttönen, joka vasta eilisestä asti osaa puhua, auttaa\nsukuni nousua? Madame de Castrolla sitävastoin on, kuten itse perin\nosuvasti huomautatte, suuri omakohtainen vaikutus kuninkaaseen, ja\nsentähden tahdonkin hänet miniäkseni. Totisesti on perin kummallista,\nettä kun kristikunnan ylhäisimmän aatelismiehen nimeä kantava nuori\nherra suvaitsee naida äpärän, hän kohtaa näin monenlaista vastusta\nepäsäätyisen avioliiton solmimisessa. Madame, te ette suotta ole\nvaltiaamme rakastajatar, niinkuin minäkään en tyhjänpäiten ole teidän\nrakastajanne. Madame de Castrosta huolimatta, häntä palvovasta\ntomppelista välittämättä, itse kuninkaankin uhalla tahdon, että tämä\navioliitto tulee toimeen — tahdon kuin tahdonkin.»\n\n»No niin, kuulkaahan, ystäväni», virkkoi Diana de Poitiers säveästi,\n»minä otan tehdäkseni mahdollisen ja mahdottoman johtaakseni teidät\ntarkoituksenne perille. Mitä voisin sanoa enempää? Mutta ainakin käytte\nnyt leppeämmäksi minua kohtaan, niinhän, ettekä enää puhu minulle noin\ntuimasti, paha mies?»\n\nJa kaunis herttuatar hipaisi hienoilla ruusunpunaisilla huulillaan\nvanhan Annen harmaata ja karheaa partaa, hänen salliessaan sen nuristen.\n\nSillä sellainen oli tämä outo intohimo, jota ei voi selittää muulla\ntavalla kuin että nuoren ja komean kuninkaan jumaloitu jalkavaimo oli\nmerkillisen turmeluksen takia luonnonvastaisesti ihastunut töykeään\nukkoon, jonka karkeus tuotti hänelle vaihtelua Henrikin mielistelystä,\nja tunsi suurempaa viehätystä toisen raakamaisesta, komentavasta\nesiintymisestä kuin toisen imartelusta ja hyväilystä. Eriskummainen\nnaissydämen oikku! Anne de Montmorency ei ollut sukkela eikä henkevä,\nja täydellä syyllä häntä pidettiin ahneena ja itarana. Pelkästään ne\nkamalat rangaistukset, joilla hän oli rääkännyt Bordeauxin kapinallista\nväestöä, olivat hänelle hankkineet pahaa mainetta. Hän oli kyllä\nurhoollinen, mutta se oli Ranskassa tavallinen ominaisuus, eikä hän\nollut kuitenkaan suuresti menestynyt taisteluissaan tähän asti.\n\nRavennan ja Marignanon voittotantereilla, joilla hänellä ei vielä\nollut päällikkyyttä, häntä ei erikoisesti huomattu muiden joukosta;\nLa Bicoquen luona, hänen ollessaan sveitsiläiskaartin everstinä, hän\noli antanut melkein tyyten tuhota rykmenttinsä, ja Pavian luona hän\njoutui vangiksi. Sen pitemmälle ei hänen sotilaskunniansa ulottunut,\nja sittemmin Saint-Laurentin taistelu kruunasi sen kaiken surkeasti.\nIlman Henrik II:n suosiota, joka epäilemättä johtui Diana de\nPoitiersista, hän olisi jäänyt toisarvoiselle sijalle neuvoskunnassa\nkuten armeijassakin, ja kuitenkin Diana rakasti häntä, lellitteli ja\ntotteli kaikessa, ollen yhtaikaa komean, miehekkään kuninkaan lemmikki\nja vanhan sotakarhun orja.\n\nTällöin naputettiin hiljaa ovelle, ja madame de Valentinoisin\nkehoituksesta huoneeseen astunut paashi ilmoitti, että varakreivi\nd’Exmès kiihkeästi pyysi lupaa tulla hetkiseksi herttuattaren puheille\nmitä vakavimmassa asiassa.\n\n»Se rakastaja itse!» huudahti konnetaabeli. »Mitä kummaa hän voi tahtoa\nteistä, Diana? Tulisikohan hän ehkä pyytämään teiltä tyttärenne kättä?»\n\n»Päästänkö hänet puheilleni?» kysyi lemmikki nöyrästi.\n\n»Tietysti, tietysti; tämä sattuma saattaa olla meille hyödyksi. Mutta\nodottakoon vielä tuokion. Pari sanaa, toimiaksemme yhteistuumin.»\n\nDiana de Poitiers antoi määräyksen paashille, joka poistui.\n\n»Kun varakreivi d’Exmès ilmestyy luoksenne, Diana», aloitti jälleen\nkonnetaabeli, »täytyy sen merkitä, että hän on kohdannut joitakin\narvaamattomia vaikeuksia, ja tilanne on tietenkin varsin epätoivoinen,\nkoska hän turvautuu näin omituiseen apukeinoon. Kuunnelkaa siis minua\ntarkasti, ja jos täsmällisesti noudatatte ohjeitani, niin kenties\nkäykin turhaksi teidän ryhtyä uudestaan taivuttelemaan kuningasta,\njollaisen menetelmän minäkin myönnän uskalletuksi. Diana, evätkää mitä\nhyvänsä varakreivi teiltä pyytää. Jos hän kysyy teiltä tietänsä, niin\nlähettäkää hänet päinvastaiselle suunnalle kuin hänen toivomuksensa\nviittaavat. Jos hän tahtoo teiltä jotakin myönnytystä, niin vastatkaa\nkieltävästi, ja myöntäkää, jos hän toivoo kieltävää vastausta. Olkaa\nhäntä kohtaan ylenkatseelleen, korskea, pahansuopa, sanalla sanoen sen\nMelusina-haltiattaren arvoisa tytär, josta teikäläinen Poitiers-suku\nkuuluu polveutuvan. Oletteko käsittänyt minut täydellisesti, Diana, ja\nteettekö, mitä neuvoin?»\n\n»Säntilleen, hyvä konnetaabeli.»\n\n»Sittenpä tuon keikarin vauhti toivoakseni hiukan sotkeutuu. Voi sitä\npoloista, joka siten syöksyy...» Hän oli sanomaisillaan »naarassuden\nkitaan», mutta käänsi toiseksi: »... susien kitaan. Jätän hänet\nhuostaanne, Diana, ja tehkää minulle tarkka tili tästä koreasta\npyrkyristä. Iltaan asti!»\n\nMontmorency suvaitsi suudella Dianaa otsalle ja poistui. Varakreivi\nd’Exmès ohjattiin huoneeseen toisesta ovesta.\n\nGabriel kumarsi mitä kunnioittavimmin Dianalle, joka vastasi perin\nnenäkkäästi keikauttamalla niskojaan. Mutta Gabriel keräsi voimansa\ntähän hehkuvan intohimon ja jäisen turhamaisuuden epätasaiseen\ntaisteluun ja aloitti hyvin levollisesti.\n\n»Madame», lausui hän, »tunkeutumiseni teidän puheillenne on epäilemättä\nkovin rohkeaa ja ajattelematonta. Mutta joskus sattuu elämässä\nniin vakavia, ylivoimaisia ja merkityksellisiä asianhaaroja, että\nne pakottavat ihmiset syrjäyttämään tavallista sovinnaisuutta ja\narvelevaisuutta. Minä olen nyt joutunut sellaiseen kohtalokkaaseen\nkäänteeseen, madame. Mies, joka teille puhuu, laskee teidän käsiinne\nelämänsä, ja se murskautuu, jos annatte sen säälimättömästi pudota.»\n\nMadame de Valentinois ei antanut vähäisintäkään rohkaisun merkkiä.\nEteenpäin kumartuneena, nojaten leukaa käteensä ja kyynärpäätä\npolveensa, hän silmäili Gabrielia tiukasti ja ihmettelevän\nikävystyneesti.\n\n»Madame», jatkoi toinen yrittäen torjua tämän väkinäisen äänettömyyden\nmasentavaa vaikutusta, »te tiedätte kaiketi tai kenties ette tiedäkään,\nettä minä rakastan madame de Castroa. Rakastan häntä, madame, syvästi,\nkiihkeästi, koko sydämestäni.»\n\n— Mitä se minuun kuuluu? — tuntui Diana de Poitiersin ylimielinen hymy\nvastaavan.\n\n»Puhun teille tästä rakkaudesta, joka täyttää sieluni, madame,\nsaadakseni teille lausutuksi, että minun täytyy ymmärtää, antaa\nanteeksi, ihaillakin intohimon sokeita sallimuksia ja vääjäämättömiä\nvaatimuksia. Kaukana siitä, että sitä moittisin, niinkuin sovinnaiset\nihmiset, tai erittelisin kuin filosofit, tuomitsisin kuin papit, minä\npolvistun sen eteen ja palvon sitä Jumalan lähettämänä siunauksena.\nSydämen, johon se tunkeutuu, se tekee puhtaammaksi, ylväämmäksi,\njumalaisemmaksi, ja eikö sitä ole Jeesus itsekin pyhittänyt sinä\npäivänä, jolloin hän sanoi Maria Magdalenalle, että tämä oli enimmin\nsiunattu kaikista naisista, koska oli paljon rakastanut?»\n\nDiana de Poitiers muutti asentoa ja ojentautui veltosti lepotuolissaan\nsilmät puoliummessa.\n\n— Mihinkähän tähtää tuolla ja kuinka kauan sitä kestää? ajatteli hän.\n\n»Näette siis, madame», pitkitti Gabriel, »että rakkaus on minulle\npyhä, vieläpä kaikkivaltias minun silmissäni. Vaikka madame de Castro\nyhä olisi puolisoonsa sidottu, niin rakastaisin silti häntä yhtä\nhehkuvasti, enkä yrittäisi voittaa tätä vastustamatonta tunnetta.\nAinoastaan valheellinen rakastuminen voidaan lannistaa, mutta\ntodellista rakkautta ei voi karkoittaa sen paremmin kuin käskeä\nsyntymään. Niinpä tekään, madame, maailman suurimman kuninkaan valittu\nja rakastettu, ette silti voi olla täysin suojattu vilpittömän\nintohimon tartutukselta, ja jollette piisi kyennyt sitä vastustamaan,\nolisin taipuvainen säälimään ja kadehtimaan teitä, mutta en suinkaan\ntuomitsemaan.»\n\nHerttuatar de Valentinois pysyi yhä vaiti. Pilkallinen kummastelu\noli ainoa tunne, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Gabriel jatkoi\nyhä lämpimämmin, ikäänkuin pehmentääkseen tuon vaskisen sielun oman\nsydämensä liekissä.\n\n»Tietysti on hyvin ymmärrettävää, että kuningas ihastuu tenhoavaan\nkauneuteenne; hänen rakkautensa liikuttaa mieltänne, mutta tahtoessaan\nsiihen vastata kykeneekö sydämenne ehdottomasti näin tekemään? Voi,\nei! Mutta kuninkaan rinnalla teidät näkee jokin komea, uljas ja altis\naatelismies, rakastuu teihin, ja tämä syrjäisempi, mutta kuitenkin\nyhtä voimakas intohimo saavuttaa sielunne, johon kuninkaan kiintymys\nei ole päässyt tunkeutumaan. Ettekö te myös ole kuningatar, kauneuden\nkuningatar, niinkuin teitä rakastava hallitsija on mahdin kuningas?\nEikö teidän keskenne ole vallalla riippumaton ja vapaa yhdenvertaisuus?\nArvonimetkö voittavat puolelleen sydämiä? Kuka voi teitä estää jonakin\npäivänä, jonakin hetkenä, jalomielisessä hyvässä uskossanne pitämästä\nalamaista mieluisampana kuin valtiasta? Ainakaan minulla ei olisi niin\nvähäistä ylevien tunteiden tajua, että katsoisin rikokseksi, jos Diana\nde Poitiers olisi Henrik II:n rakastamana rakastanut myös kreivi de\nMontgommerya.»\n\nDiana liikahti äkkiä, kohosi puolittain seisaalleen ja avasi kirkkaat\nsilmänsä suuriksi. Hovissa tiesivät tosiaankin liian harvat henkilöt\nhänen salaisuutensa, jottei tämä Gabrielin odottamaton huomautus olisi\nhäntä melko lailla hätkähdyttänyt.\n\n»Onko teillä suoranaisia todisteita tuosta rakkaudesta, josta\njaarittelette?» kysyi hän äänellä, jossa tuntui levottomuutta.\n\n»Minulla on siitä ainoastaan moraalinen varmuus, madame», vastasi\nGabriel, »mutta ainakin se minulla on.»\n\n»Ahaa», äännähti Diana palaten nurjaan nyrpistykseensä. »No niin,\nsiinä tapauksessa minulle on varsin yhdentekevää, jos tunnustankin\nteille, mikä siinä asiassa on totta. Niin, olen rakastanut kreivi de\nMontgommerya. Entä sitten?»\n\nMutta sitten Gabriel ei enää tiennyt mitään tosiasiaa, vaan eteni\nainoastaan arvailun hämärässä. Hän jatkoi kuitenkin:\n\n»Olette siis rakastanut Jacques de Montgommerya, madame, ja nyt\nrohkenen sanoa, että vieläkin rakastatte hänen muistoaan, sillä kun\nhän on kadonnut ihmisten ilmoilta, on se tapahtunut teidän tähtenne.\nNo niin, hänen nimessään minä tulen vetoamaan suopeuteenne, tekemään\nteille erään kysymyksen, joka teistä varmaankin tuntuu hyvin julkealta,\ntoistan sen, mutta samalla vakuutan myös, että vastauksenne — jos\nhyväntahtoisesti vastaatte minulle — herättää sydämessäni ainoastaan\nkiitollisuutta ja ihailua, sillä siitä vastauksesta riippuu elämäni.\nSanon vielä kerran, että jollette kiellä minulta haluamaani selitystä,\nniin olen tästä lähtien ruumiin ja sielun puolesta teidän palvelijanne,\nja maailman varminkin mahti voi joskus tarvita avukseen altista\nkäsivartta ja sydäntä, madame.»\n\n»Jatkakaa, monsieur», kehoitti herttuatar; »antakaa minun jo kuulla tuo\nkauhea kysymyksenne».\n\n»Minun pitää olla polvillani, kun lausun sen teille, madame», sanoi\nGabriel ja menetteli sen mukaan. Sitten hän polvistuneena, sydämensä\nkovasti jyskyttäessä, puhui väräjävällä äänellä:\n\n»Madame, teidän ja kreivi de Montgommeryn rakkaussuhde kuului vuoteen\n1538?»\n\n»Mahdollista», myönsi Diana de Poitiers. »Edelleen?»\n\n»Kreivi de Montgommery katosi tammikuussa 1539, ja madame Diana de\nCastro syntyi toukokuussa 1539?»\n\n»No?» tiukkasi Diana.\n\n»Niin, madame», pitkitti Gabriel niin hiljaa, että herttuatar tuskin\nkuuli, »siihen liittyy se salaisuus, jonka paljastamista olen tullut\njalkojenne juureen rukoilemaan teiltä, se ratkaiseva salaisuus,\njosta riippuu kohtaloni ja joka ehdottomasti hautautuu poveeni, jos\nsuvaitsette sen minulle ilmaista. Ristiinnaulitun edessä, jonka näen\ntuolla päänne yläpuolella, vannon teille, madame, että antaisin riistää\nhenkeni ennenkuin pettäisin luottamuksenne. Ja sitäpaitsi voisitte aina\nväittää minun valehtelevan; teitä uskottaisiin enemmän kuin minua, enkä\npyydä teiltä todisteita, vaan ainoastaan sanaanne. — Madame, madame,\noliko Jacques de Montgommery Diana de Castron isä?»\n\n»Kas, kas», vastasi Diana halveksivasti naurahtaen, »sepä on tosiaan\nuskalias kysymys, ja teillä oli täysi syy käyttää sen valmisteluksi\nnoin laajaa esipuhetta. Rauhoittukaa kuitenkin, hyvä herra, en\npahastu teille siitä. Te olitte todellakin herättänyt mielenkiintoani\nkuin arvoitus, ja kuulkaahan, vieläkin olen utelias. Sillä mitä\nlopultakaan voi merkitä teille, herra d’Exmès, onko madame d'Angoulème\nkuninkaan vai kreivin tytär? Kuningasta pidetään hänen isänään; sen\ntäytyy riittää kunnianhimollenne, jos olette kunnianhimoinen. Miksi\nsiis sekoitatte minut tähän asiaan, ja mihin tähtää tuo hyödytön\nmenneisyyden penkominen? Teillä on tietysti jokin syy, mutta sanokaa,\nmikä se syy on?»\n\n»Minulla on todellakin täysi syy, madame», myönsi Gabriel, »mutta\npyydän teidän armoanne olemaan vaatimatta sitä tietoonne».\n\n»Johan nyt jotakin!» sanoi Diana; »itse tahdotte saada selon minun\nsalaisuuksistani, mutta varjelette omianne. Se olisi teille liian\nedullista kauppaa!»\n\nGabriel irroitti norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka oli ripustettu\nDianan taakse, tammesta veistetyn rukousjakkaran yläpuolelle.\n\n»Iankaikkisen autuutenne kautta, madame», lausui hän, »vannotteko\npysyvänne vaiti siitä, mitä nyt teille sanon, ja olevanne millään\ntavalla käyttämättä sitä minua vastaan?»\n\n»Merkillinen vala!»\n\n»Niin, madame, sillä minä tiedän teidät lämpimäksi ja hartaaksi\nkatolilaiseksi ja uskon teitä, jos vannotte iankaikkisen autuutenne\nkautta.»\n\n»Entä jos kieltäydyn vannomasta?»\n\n»Silloin minä pysyn vaiti, madame, ja te olette kieltäytynyt\npelastamasta minut tuhosta.»\n\n»Tiedättekö, monsieur», vastasi Diana, »että olette ihmeellisesti\nkiihoittanut naisellista uteliaisuuttani? Niin, tunnustan suoraan, että\ntraagillinen salamyhkäisyytenne vetää minua puoleensa ja houkuttelee.\nTosiaankin olette vallannut mielikuvitukseni, enkä olisi aikaisemmin\nuskonut, että mieltäni voitaisiin jännittää näin suuresti. Huomautan\nennakolta, että jos vannon, niin se tapahtuu saadakseni tietää teistä\nenemmän. Se on siis pelkkää uteliaisuutta, minun on se myönnettävä.»\n\n»Minäkin, madame», sanoi Gabriel, »rukoilen teitä tietämisen hyväksi,\nmutta minun uteliaisuuteni on kuolemantuomiotaan odottavan jännitystä,\nkatkeraa ja kamalaa uteliaisuutta, kuten näette. Tahdotteko lausua sen\nvalan, jota pyysin?»\n\n»Sanelkaa, niin minä toistan.»\n\nJa Diana tosiaan kertasi Gabrielin sanat:\n\n»Autuuteni kautta, tässä elämässä ja tulevassa, vannon olevani\nyhdellekään ihmiselle ilmaisematta sitä salaisuutta, jonka saan teiltä\nkuulla, ja milloinkaan käyttämättä sitä teidän vahingoksenne ja kaikin\ntavoin toimivani niin kuin en olisi milloinkaan saanut sitä tietää.»\n\n»Hyvä on, madame», sanoi sitten Gabriel, »ja kiitän teitä tästä\nensimmäisestä suosionne osoituksesta. Nyt opitte käsittämään kaikki\nparista sanasta: Minä olen Gabriel de Montgommery, ja Jacques de\nMontgommery oli isäni.»\n\n»Teidän isänne!» huudahti Diana ponnahtaen seisomaan ihan pelästyneenä\nja tyrmistyneenä.\n\n»Ja siitä seuraa», jatkoi Gabriel, »että jos Diana de Castro on kreivi\nde Montgommeryn tytär, niin hän, jota rakastan tai luulin rakastavani\nniin määrättömästi, on sisareni.»\n\n»Ahaa, nyt ymmärrän», sanoi Diana de Poitiers melkein tyyntyen. — Sepä\npelastaa konnetaabelin, — ajatteli hän.\n\n»Nyt, madame», pitkitti Gabriel kalpeana, mutta lujana, »tahdotteko\nystävällisesti suoda minulle vielä sen armon, että vannotte tämän\nristiinnaulitun Kautta kuten äsken, että madame de Castro on kuningas\nHenrik II:n tytär? Ette vastaa? Voi, miksi ette vastaa, madame?»\n\n»Siksi, etten voi lausua sitä valaa, monsieur.»\n\n»Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Diana on siis isäni lapsi niinkö?»\nsopersi Gabriel horjuen.\n\n»Sitä en sanonut! Enkä sellaista ikinä myönnä!» huudahti madame de\nValentinois. »Diana de Castro on kyllä kuninkaan tytär.»\n\n»Oi, todellako, madame! Kuinka olettekaan hyvä!» ihastui Gabriel.\n»Mutta suokaa anteeksi, oma etunne saattaa vaatia teitä puhumaan näin.\nVannokaa siis, madame, vannokaa se! Lapsenne siunaa teitä siitä, jos\nvannotte!»\n\n»Minä en vanno», torjui herttuatar. »Miksi minun pitäisi?»\n\n»Mutta, madame», muistutti Gabriel, »vastikään lausuitte samanlaisen\nvalan, pelkästään tyydyttääksenne joutavaa uteliaisuutta, niinkuin itse\nmainitsitte; ja nyt, kun asia koskee miehen koko elämää, kun voisitte\nmuutamalla sanalla vetää pohjattomasta kuilusta ylös kaksi sielua, te\nkysytte syytä näihin muutamiin sanoihin!»\n\n»Ainakaan en vanno, olkoon muuten kuinka tahansa», sanoi Diana\nkylmäkiskoisesti ja päättävästi.\n\n»Ja jos kaiken uhalla menen naimisiin madame de Castron kanssa, madame,\nja jos hän on sisareni, niin ettekö usko, että sellainen rikos tulee\nteidän syyksenne?»\n\n»En», väitti Diana, »koska en ole vannonut».\n\n»Huh, kamalaa, kamalaa!» huudahti Gabriel. »Mutta ajatelkaa sentään,\nmadame: minähän voin kaikille kertoa, että te olette rakastanut kreivi\nde Montgommerya ja pettänyt kuningasta — että minulla, kreivin pojalla,\non siitä varmuus.»\n\n»Jokin moraalinen varmuus, mutta ei todisteita», huomautti häijysti\nhymyilevä Diana, joka sai takaisin röyhkeän ja kopean ylimielisyytensä.\n»Minä väittäisin vastaan, monsieur, ja kuten itsekin sanoitte, ei\nteitä uskottaisi minun kieltäessäni. Ottakaa lisäksi lukuun, että voin\nsanoa kuninkaalle teidän rohjenneen tyrkyttää minulle häpeämätöntä\nrakkautta, uhkaillen parjata minua, jollen mukautuisi. Silloin olisitte\nhukassa, herra Gabriel de Montgommery. Mutta anteeksi», lisäsi hän\nnousten, »minun on pakko jättää teidät, monsieur. Olette suuresti\nherättänyt mielenkiintoani, tosiaankin suuresti, ja tarinanne on perin\neriskummainen.»\n\nHän napautti pöytäkellon nastaa, kutsuakseen paashin.\n\n»Voi, tämä on kehnoa!» huudahti Gabriel iskien otsaansa nyrkkinään.\n»Miksi te olette nainen tai miksi minä olen syntynyt mieheksi? Mutta\nvarokaa kuitenkin, madame! Te ette saa rankaisematta leikitellä\nsydämelläni ja elämälläni, vaan Jumala kurittaa teitä ja kostaa\npuolestani, sillä te menettelette kehnosti — sanon sen vieläkin.»\n\n»Siitäkö teistä tuntuu?» härnäsi Diana säestäen sanojaan\nkuivakiskoisella naurahduksella, joka oli hänelle ominainen.\n\nPaikalle kutsuttu palveluspoika kohotti oviverhoa. Herttuatar nyökkäsi\nGabrielille pilkallisesti ja poistui huoneesta.\n\n— Kas vain, — tuumi hän mennessään — konnetaabelillani on totisesti\nhyvä onni puolellaan. Se rakastaa häntä niinkuin minäkin. Mutta mikä\nlempo panee meidät rakastamaan häntä?\n\nGabriel lähti pois heti Dianan jälkeen, raivosta ja tuskasta\nsuunniltaan.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nKatarina Medici\n\n\nMutta Gabrielilla oli väkevä ja urhea sydän, täynnä päättäväisyyttä\nja vakavuutta. Ensi tyrmistyksen jälkeen hän ravisti itsensä irti\napeudesta, nosti päänsä taas pystyyn ja ilmoittautui kuningattaren\npuheille.\n\nKatarina Medici oli tosiaan saattanut kuulla puhuttavan tuosta\npuolisonsa ja kreivi de Montgommeryn kilpakosinnan salaperäisestä\nmurhenäytelmästä; kukaties hän itse oli esittänyt siinä jotakin osaa.\nHän oli siihen aikaan ollut tuskin kahtakymmentä vuotta vanhempi. Eikö\nnuoren ja kauniin naisen ollut laiminlyönnistä mustasukkaisena täytynyt\nhellittämättömän valppaasti tarkkailla kaikkia kilpailijattarensa\ntekoja ja hairahduksia? Gabriel otti huomioon, että kuningattaren\nmuistot voisivat valaista sitä hämärää tietä, jota hän eteni vain\nhapuillen, samalla kuin hän kuitenkin sekä rakastajana että poikana,\nonnensa kuten kostonsakin tähden, kaikin mokomin tahtoi nähdä selvästi.\n\nKatarinan suomasta vastaanotosta ilmeni se erikoinen suopeus, jota hän\nkaikissa tilaisuuksissa osoitti varakreivi d’Exmèsiä kohtaan.\n\n»Tekö siinä, uljas turnajaisvoittaja?» virkkoi hän. »Mikä onnellinen\nsattuma tuottaa minulle näin mieluisan vierailun? Kovin harvoin te\nkäytte tapaamassa meitä, herra d’Exmès, vieläpä luullakseni vasta ensi\nkertaa pyysitte varsinaista puheillepääsyä. Ottakaa kuitenkin huomioon,\nettä olette aina tervetullut luoksemme.»\n\n»Madame», vastasi Gabriel, »en tiedä, kuinka kiittäisin teitä suuresta\nhyväntahtoisuudestanne, ja olkaa varma, että alttiuttani...»\n\n»Jättäkäämme sikseen alttiutenne», keskeytti kuningatar, »ja sen sijaan\nkatsokaamme, mikä teillä nyt on asiana. Voinko auttaa teitä jossakin?»\n\n»Kyllä, madame, luulen teidän voivan.»\n\n»Sitä parempi, herra d’Exmès», lausui Katarina mitä rohkaisevimmin\nhymyillen, »ja jos vallassani on myöntää, mitä aiotte pyytää, niin\nlupaan suostumukseni jo ennakolta. Se on kenties hieman arveluttava\nsitoumus, mutta te ette tietenkään käytä sitä väärin, komea ritarini.»\n\n»Jumala varjelkoon, madame, sellainen ei ole aikomukseni.»\n\n»Puhukaa siis», kehoitti kuningatar huokaisten.\n\n»Rohkenin tulla kuulustamaan teiltä erästä tietoa, madame, en sen\nenempää. Mutta minulle tämä pikku seikka merkitsee kaikkea. Niinpä\nsuokaa anteeksi, että johdatan mieleenne muistoja, joiden täytyy olla\nteidän majesteetillenne tuskallisia. Tiedustukseni koskee erästä\ntapausta vuodelta 1539.»\n\n»Oh, minä olin silloin kovin nuori, melkein lapsi», huomautti\nkuningatar.\n\n»Mutta hyvin kaunis ja varmasti suuren rakkauden arvoinen», vakuutti\nGabriel.\n\n»Jotkut puhuivat siihen suuntaan toisinaan», myönsi kuningatar\nmielissään keskustelun saamasta käänteestä.\n\n»Ja kuitenkin», jatkoi Gabriel, »toinen nainen rohkeni jo polkea sitä\noikeutta, joka teillä oli Jumalan antamana lahjana, syntyperänne\nja kauneutenne nojalla, eikä tämä nainen tyytynyt jonkinlaisella\ntaikuudella ja lumouksella kääntämään teistä liiallisessa nuoruudessaan\nvähemmän selvänäköisen puolison silmiä ja sydäntä, vaan myös petti\nsitä, joka petti teitä, ja rakasti kreivi de Montgommerya. Mutta\noikeutetun ylenkatseenne vallassa olette kenties unohtanut tuon kaiken,\nmadame?»\n\n»En suinkaan», selitti kuningatar, »vaan mainitsemanne selkkaus\nkaikkine lisäjuonineen on vielä vereksessä muistissani. Niin, hän\nrakasti kreivi de Montgommerya ja sitten nähdessään intohimonsa\npaljastuneen väitti raukkamaisesti, että hänen taholtaan se oli\nollut vain teeskentelyä perintöprinssin sydämen koettelemiseksi. Kun\nsitten Montgommery katosi — mahdollisesti juuri hänen toimestaan! —\nei hän surrut eikä itkenyt rakastajansa kohtaloa, vaan näyttäytyi\nhilpeänä ja nauravana seuraavan päivän tanssiaisissa. Niin, aina\nmuistan ne ensimmäiset vehkeet, joiden avulla tuo nainen jäyti nuorta\nkuninkaallisuuttani, sillä ne tuottivat minulle silloin paljon surua,\nniin että vietin yöt ja päivät kyynelissä. Mutta sitten on ylpeyteni\nherännyt minulle avuksi. Olen aina täyttänyt velvollisuuteni ja\nenemmänkin: olen vakaasti hankkinut arvokkaalla käytökselläni itselleni\nkunnioitusta puolisona, äitinä ja kuningattarena; olen antanut\nkuninkaalle ja Ranskalle seitsemän lasta. Mutta nykyään rakastan\nmiestäni vain levollisella kiintymyksellä, ystävänä ja poikieni isänä,\nenkä enää tunnusta hänellä olevan oikeutta vaatia minulta hellempää\ntunnetta. Olen elänyt yhteistä hyvää varten kyllin kauan; enkö saisi\nnyt hiukan elää itseänikin varten? Enkö ole kyllin kalliisti ostanut\nonnellisuuttani? Jos minulle tarjoisi rakkauttaan joku nuori ja kiihkeä\nsydän, niin olisiko rikollista minun olla sitä torjumatta, Gabriel?»\n\nKatarinan katseet täydensivät hänen sanojaan. Mutta Gabrielin mieli\noli kiinni muussa. Kohta kun kuningatar oli lakannut puhumasta hänen\nisästään, hän ei ollut enää kuunnellut, vaan oli vajonnut mietteisiin.\nTällainen haaveilu ei ollut epämieluista Katarinalle, joka selitti sen\nhaluamallaan tavalla. Mutta pian Gabriel keskeytti hiljaisuuden.\n\n»Pyydän vielä viimeistä selitystä, madame, ja kaikkein vakavinta»,\nlausui hän. »Olette kovin ystävällinen minua kohtaan, ja ennakolta\npidinkin varmana, että teidän luoksenne tulemalla saavuttaisin tärkeän\npäämääräni. Olette puhunut kiintymyksestä; luottakaa ehdottomasti\nminun alttiuteeni, madame. Mutta, taivaan tähden, älkää jättäkö\napuanne keskeneräiseksi! Koska tietoonne silloin tuli yksityiskohtia\ntuosta traagillisesta vaiheesta kreivi de Montgommeryn elämässä, niin\ntiedättekö, onko aikanaan epäilty, että muutamia kuukausia kreivin\nkatoamisen jälkeen syntynyt madame de Castro kenties ei olekaan\nkuninkaan tytär? Eikö panettelu, suorastaan parjaus, ole esittänyt\nsiinä suhteessa epäluuloja ja väittänyt, että Dianan isä oli herra de\nMontgommery?»\n\nKatarina Medici silmäili Gabrielia tuokion ajan ääneti, ikäänkuin\nselvittääkseen itselleen, mikä syy tai tunne oli pakottanut noin\nutelemaan. Hän luuli sen keksineensä ja myhäili.\n\n»Olen tosiaan huomannut», lausui hän, »että te olette mielihyvin\nkatsellut madame de Castroa ja että ahkerasti seurustelette hänen\nkanssaan. Nyt käsitän vaikuttimenne. Ennenkuin menette siinä kohden\npitemmälle, haluatte ilmeisesti varmistautua — eikö niin? — ettei\nkohtalo vie teitä väärälle tolalle ja että todellakin osoitatte\nlämpimiä tunteitanne kuninkaan tyttärelle? Ette tahdo, että mentyänne\nnaimisiin Henrikin laillistetun tyttären kanssa huomaisitte jonakin\npäivänä, jonkin arvaamattomasti paljastuneen asianhaaran perusteella,\nettä olette saanut puolisoksenne kreivi de Montgommeryn aviottoman\ntyttären. Sanalla sanoen, te olette kunnianhimoinen, herra d’Exmès.\nÄlkää väittäkö vastaan, minä pidän teitä siitä vain suuremmassa\narvossa, ja sitäpaitsi tämä voi edistää niitä aikeita, joita minulla\non teidän hyväksenne, sen sijaan että se olisi niille haitallista. Te\nolette siis kunnianhimoinen, niinhän?»\n\n»Mutta madame...»sopersi Gabriel; »kenties sitäkin...»\n\n»Hyvä on, huomaan päässeeni selville salaisuudestanne, uljas ritarini»,\njatkoi kuningatar. »No niin, tahdotteko uskoa ystävätärtänne? Juuri\nsuunnitelmienne hyväksi luopukaa ajattelemasta ihailemaanne Dianaa.\nJättäkää sikseen tämä nukkekasvoinen vesa. En totta puhuen tiedä,\nkumman tytär hän on, kuninkaanko vai kreivin, ja jälkimmäinen oletus\nsaattaa hyvinkin olla oikea; mutta vaikka hän olisikin kuninkaasta\nsyntynyt, ei siinä ole se puoliso ja tuki, jota te tarvitsette.\nMadame d’Angoulème on luonnostaan heikko ja pehmeä, pelkkää tunnetta,\nsuloakin, sen voin myöntää, mutta vailla voimaa, tarmoa, rohkeutta.\nHän on kyllä osannut voittaa puolelleen kuninkaan suosiollisuuden,\nmutta ei pysty käyttämään sitä hyväkseen. Te tarvitsette ylevien\nunelmienne toteuttamiseen, Gabriel, miehekästä ja väkevää sydäntä, joka\nauttaa niinkuin rakastaakin teitä, joka palvelee teitä ja saa teiltä\npalvelusta ja samalla kertaa täyttää sekä sielunne että elämänne. Ja\nsellaisen sydämen olette löytänyt tietämättänne, varakreivi d’Exmès.»\n\nNuori mies katseli häntä peräti kummastuneena. Kuningatar lisäsi\ninnostuksen vallassa:\n\n»Kuulkaa: kuningatarten ylhäisen aseman täytyy vapauttaa heidät\nnoudattamasta arkisia sovinnaisuuksia, ja jos korkealla seisten\ntahdomme, että jonkin alamaisen kiintymys saavuttaa meidät, tarvitsee\nmeidän lähestyä sitä ja ojentaa sille suopea kätemme. Gabriel, te\nolette kaunis, urhea tulinen ja ylväs! Ensimmäisestä hetkestä asti,\njolloin teidät näin, minussa heräsi teitä kohtaan ennenkokematon tunne,\nja — olenko erehtynyt? — sananne ja katseenne ja myös tämänpäiväinen\nkäyntinne, joka kenties on vain näppärä veruke, kaikki on pannut minut\nolettamaan, etten ole teissä kohdannut kiittämättömyyttä.»\n\n»Madame...!» äännähti Gabriel, jonka hämmästys oli vaihtunut kauhuksi.\n\n»Niin, te olette järkkynyt ja yllättynyt, sen huomaan», puheli Katarina\nmitä viehkeimmin myhäillen. »Mutta ettehän arvostele ankarasti tätä\nvälttämätöntä avomielisyyttäni? Toistan, että kuninkaallisuuden\ntäytyy tuottaa naiselle anteeksiantoa. Te olette ujoileva, vaikka\nkunnianhimoinen, herra d’Exmès, ja jos jokin arkailu tai epäily, joka\nei sovellu yhteen arvoni kanssa, olisi pidättänyt minua, niin minulta\nolisi ehkä mennyt hukkaan hyvin kallisarvoisena pitämäni kiintymys;\nmieluummin olen senvuoksi puhunut ensimmäisenä. No niin, malttakaa\nmielenne! Vai olenko minä niin kauhea?»\n\n»Oi, olette», jupisi Gabriel kalpeana vavisten.\n\nMutta kuningatar, joka kuuli hänen soperruksensa, käsitti sen väärin.\n\n»Kuinka se olisi mahdollista?» sanoi hän teeskennellen epäilyä, »kun\nen vielä liene niin myllertänyt ajatuksianne, että unohtaisitte oman\netunne, ja siitähän ovat jonkinlaisena todisteena äskeiset utelunne,\njotka koskivat madame d’Angoulèmea. Mutta olkaa huoleti, sillä minä\nen tahdo, kuten jo viittasin, teidän alentamistanne, vaan nousuanne,\nGabriel. Tähän asti olen vetäytynyt syrjään, toiselle sijalle, mutta\ntietäkää, että jo pian loistan ensimmäisellä. Madame Diana de Poitiers\nei ole enää siinä iässä, että voisi pitkälti säilyttää kauneutensa\nja mahtinsa. Tuon naisen vaikutusvallan heikentyessä alkaa minun\nmahtikauteni, ja minä vakuutan osaavani hallita, Gabriel! Siitä ovat\nminulle vakuutena ne vallanhalun vaistot, joita itsessäni tunnen, ja\nse on Medici-suvun veressäkin. Kuningas saa havaita, ettei hänellä\nole nokkelampaa, taitavampaa ja kokeneempaa neuvonantajaa kuin minä,\nja sitten, Gabriel, mitä korkeuksia saakaan tavoitella mies, joka on\nliittänyt kohtalonsa omaani jo silloin, kun vielä olin vähäpätöisessä\nasemassa, ja rakastanut minussa naista eikä vain kuningatarta? Eikö\nkuningaskunnan valtiatar kunnollisesti palkitsisi sille, joka on\nomistanut elämänsä Katarinalle? Eikö siitä miehestä koituisi hänen\napulaisensa, hänen oikea kätensä, haamukuninkaan alainen todellinen\nkuningas? Eikö hänellä olisi hallussaan Ranskan kaikki arvoasemat ja\nmahtisijat? Kaunis unelma, eikö olekin, Gabriel? No niin, Gabriel,\ntahdotteko olla se mies?»\n\nHän ojensi varakreiville urheasti kätensä.\n\nGabriel painui toisen polvensa varaan ja suuteli tätä valkoista ja\nsiroa kättä... Mutta hänen luonteensa oli liian eheä ja vilpitön, jotta\nhän olisi ruvennut verukkeilla ja valheilla esittämään teeskenneltyä\nintohimoa. Hän oli liian rehellinen ja päättäväinen epäröimään kumman\nvalitsisi, petoksenko vai vaaran, ja kohottaen jalopiirteiset kasvonsa\nhän vastasi:\n\n»Madame, se nöyrä aatelismies, joka on jalkojenne juuressa,\nrukoilee teitä pitämään häntä palvelijoistanne kunnioittavimpana ja\nalamaisistanne alttiimpana, mutta...»\n\n»Mutta», keskeytti Katarina hymyillen, »mitä teiltä odotan, se ei ole\nnoin kunnioittavia vakuutuksia, uljas ritarini».\n\n»Enkä kuitenkaan, madame», jatkoi Gabriel, »voi teille puhuessani\nkäyttää sydämellisempiä ja hellempiä sanoja, sillä — suokaa anteeksi!\n— se, jota olen rakastanut ennenkuin teitä tunsinkaan, on tosiaankin\nmadame Diana de Castro, eikä mikään muu rakkaus, ei kuningatartakaan\nkohtaan, voisi enää saada pysyvää sijaa sydämessäni, joka on kokonaan\ntäyttynyt toisen naisen kuvasta.»\n\n»Ah!» huudahti Katarina, posket värittöminä ja huulet tiukasti yhteen\npuristettuina.\n\nGabriel painoi päänsä alas, mutta odotti vapisematta sitä suuttumuksen\nja ylenkatseen myrskyä, joka tietenkin oli puhkeamassa häntä vastaan.\nEikä sellaista purkausta tarvinnutkaan odottaa paria minuuttia kauemmin:\n\n»Tiedättekö, herra d’Exmès», sanoi Katarina Medici työläästi halliten\nääntänsä ja kiukkuaan, »tiedättekö, että olette minun silmissäni\nrohkea, ellen sano julkea! Kuka teille puhui rakkaudesta, monsieur?\nMistä olette saanut päähänne, että teidän kainoa hyveellisyyttänne\ntahdottiin koetella? Teillä näkyy olevan ansiokkuudestanne kovin\nturhamainen ja häpeämätön käsitys, tohtiaksenne uskoa sellaista ja noin\nhuimapäisesti tulkitaksenne hyväntahtoisuutta, joka on vain hairahtunut\nkohdistumaan ansiottomaan suuntaan. Te olette pahasti loukannut naista\nja kuningatarta, monsieur!»\n\n»Voi, madame», yritti Gabriel, »uskokaa, että harras kunnioitukseni...»\n\n»Riittää!» keskeytti Katarina; »sanon teille, että olette häväissyt\nminua ja että tulittekin minua loukkaamaan! Minkätähden olette täällä?\nMikä vaikutin teidät toi? Mitä minuun kuuluu teidän rakkautenne ja\nmadame de Castro tai mikään teidän asianne? Tulitte muka kuulostamaan\nminulta tietoja! Naurettava veruke! Tahdoitte tehdä Ranskan\nkuningattaresta intohimonne palvelukseen urkkijan! Se on järjetöntä,\nsanon teille, ja lisään vielä; se on kuohuttavaa!»\n\n»Ei, madame», vastasi Gabriel ryhdikkäänä ja ylpeänä, »teille ei ole\nollut häpäisevää kohdata rehellinen mies, joka on mieluummin loukannut\nkuin pettänyt teitä».\n\n»Vaietkaa, hyvä herra!» vaati Katarina; »käsken teidän olla vaiti ja\npoistua. Pitäkää itseänne onnellisena, kun en vielä katso hyväksi\npaljastaa kuninkaalle röyhkeätä loukkaustanne, mutta älkää enää\nmilloinkaan ilmestykö eteeni ja pitäkää tästä lähtien Katarina Mediciä\nleppymättömänä vihollisenanne. Niin, minä kyllä löydän teidät jälleen,\nolkaa siitä varma, herra d'Exmès! Mutta tällä kertaa — lähtekää!»\n\nGabriel kumarsi ja poistui lausumatta sanaakaan.\n\n— Jaha, — ajatteli hän ollessaan yksin, — niinpä tuli yksi\nvihamielisyys lisää! Mutta mitä sillä olisi väliä, jos vain olisin\nsaanut kuulla jotakin isästäni ja Dianasta! Kuninkaan lemmikki ja\nkuninkaan puoliso vihollisina! Kohtalo tahtoo kenties valmistella minua\nkuninkaankin viholliseksi. Nyt Dianan luo, määrähetki on tullut, ja\nsuokoon Jumala, etten lähde vielä murheellisempana ja toivottomampana\nsen luota, joka minua rakastaa, kuin niiden puheilta, jotka vihaavat\nminua!\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nRakastaja vai veli?\n\n\nKun Jacinthe opasti Gabrielin siihen Louvren huoneeseen, jonka Diana\nde Castro oli kuninkaan laillistettuna tyttärenä saanut haltuunsa,\njuoksi tämä puhtaassa ja siveässä innostuksessaan vastaanottamaan hänet\nlainkaan peittelemättä iloaan, eikä olisi vetänyt pois otsaansakaan\nhänen suudelmaltaan, mutta tulija tyytyi vain puristamaan kättä.\n\n»Tässä siis vihdoinkin olet, Gabriel!» riemuitsi hän. »Kuinka\nmaltittomasti odotinkaan sinua, ystäväni! Enhän ole nyt viimeaikoina\ntiennyt, mihin saisin purkaa sitä ylenpalttista onnellisuutta,\njota tunnen sielussani. Puhun itsekseni, nauran ypöyksinäni, olen\nsuunniltani! Mutta nyt sinä olet täällä, Gabriel, ja me voimme ainakin\nvähän aikaa olla onnellisia yhdessä! — No, mikä sinun onkaan, ystäväni?\nSinulla on kylmäkiskoinen ilme, totinen ja melkein alakuloinen. Noilla\npingoittuneilla kasvonpiirteilläkö ja tuollaisella pidättyväisyydellä\nosoitat minulle rakkauttasi ja Jumalalle ja isälleni kiitollisuuttasi?»\n\n»Isällesi?... Niin, puhukaamme isästäsi, Diana. Mitä tähän vakavuuteen\ntulee, joka sinua hämmästyttää, niin tapanani on vastaanottaa hyvä onni\nnäin totisen näköisenä, sillä ensimmältä epäilen sen lahjoja, koska en\ntähän asti ole sellaisiin tottunut, vaan olen joutunut kokemaan, että\nse kovin usein kätkee suosionsa naamion alle surua.»\n\n»Enpä ole tiennyt sinua noin filosofiseksi tai huono-onniseksi»,\nvastasi nuori neito puolittain huvittuneena ja puolittain nyreänä.\n»Mutta kuulehan, sanoit tahtovasi puhua kuninkaasta; se on parempaa:\nkuinka hyvä ja jalomielinen hän onkaan ollut, Gabriel!»\n\n»Niin, Diana, hän rakastaa sinua suuresti, eikö niin?»\n\n»Määrättömän hellästi ja sydämellisesti, Gabriel.»\n\n— Epäilemättä, — tuumi varakreivi d'Exmès, — sillä hän voi kyllä\nuskoa, että Diana on hänen tyttärensä! »Muuan asia ihmetyttää minua\nsittenkin», jatkoi hän ääneen. »Kun kuningas varmasti on jo alunpitäen\ntuntenut sydämessään tätä rakkautta, niin kuinka hän on kyennyt olemaan\nkaksitoista vuotta sinua näkemättä ja tuntematta, jättäen sinut\nVimoutiersin syrjäisiin pikku oloihin? Etkö ole häneltä koskaan kysynyt\nnäin kummallisen laiminlyönnin syytä, Diana? Tuollaista unohdusta,\ntiedätkö, on vaikea sovittaa yhteen suosiollisuuden kanssa, jota hän\nsinulle nykyään osoittaa.»\n\n»Oh», huomautti Diana, »hänestä ei tämä unohdus johtunut, isä-parasta!»\n\n»Mutta kenestä sitten?»\n\n»Kenestäkö? Tietenkin madame Diana de Poitiersista — en tiedä,\npitäisikö minun sanoa häntä äidikseni.»\n\n»Ja minkätähden sitten hän tyytyi noin hylkäämään sinut, Diana? Eikö\nhänen olisi pitänyt kuninkaan silmissä iloita ja ylpeillä syntymästäsi,\njoka antoi hänelle lisätakeen kuninkaan rakkauden säilymisestä? Mitä\nhänellä oli pelättävää? Hänen puolisonsa oli kuollut... ja hänen\nisänsä...»\n\n»Se kaikki on totta, Gabriel», selitti Diana, »ja minun kävisi\nvaikeaksi jopa mahdottomaksi, perustella sinulle sitä omituista\nylpeyttä, joka on saanut toimeen, ettei madame de Valentinois ole\nvieläkään suostunut julkisesti tunnustamaan minua lapsekseen.\n\n‒ Etkö siis tiedä, rakkaani, että hän ensiksikin taivutti kuninkaan\nsalaamaan syntymäni, että hän sitten kutsui minut takaisin hoviin\nainoastaan isäni suostuttelun ja melkein käskynkin pakottamana\nja ettei hän ole edes sallinut mainita nimeänsä laillistamistani\nkoskevassa asiakirjassa? En valita sitä, Gabriel, koska en olisi\nilman tuota eriskummaista kopeutta tullut tuntemaan sinua etkä sinä\nrakastamaan minua. Mutta silti olen joskus pahoitellen ajatellut sitä\nvastenmielisyyden kaltaista sävyä, jota äitini ilmaisee sekä minua että\nkaikkia asioitani kohtaan.»\n\n— Tuollainen vastenmielisyys voisi olla pelkkää katumuksen karvautta,\n— ajatteli Gabriel kauhistuen, — hän oli horjahtanut pettämään\nkuningasta, eikä se voinut tapahtua ilman epäröintiä ja pelkoa...\n\n»Mutta mitä sinulla nyt on mielessäsi, rakas Gabriel?» aloitti Diana\njälleen; »ja miksi teet minulle tällaisia kysymyksiä».\n\n»Muuten vain; sydämeni on käynyt rauhattomaksi erään epäluulon takia.\nÄlä välitä siitä, Diana! Mutta joka tapauksessa, vaikka äitisi\nnäyttää olevan sinua kohtaan vieroksuva ja melkein vihamielinen, niin\nisäsi, Diana, isäsi korvaa tämän kylmäkiskoisuuden hellyydellä. Ja\nsinä puolestasi tunnet tietenkin arkuutta ja väkinäisyyttä madame de\nValentinoisin lähellä, mutta kuninkaan seurassa sydämesi saa avautua,\neikö niin, ja tuntea hänessä oikean isän?»\n\n»Oi, tietysti!» vakuutti Diana; »ja heti ensimmäisenä päivänä, jolloin\nhänet näin ja hän puheli minulle niin lempeästi, tunsin kiintymystä\nhäneen. Enkä ole minkään itsekkään aikomuksen takia häntä kohtaan niin\nhuomaavainen ja sydämellinen, vaan siihen ohjaa minut vaisto. Vaikkei\nhän olisikaan kuningas tai jollei hän olisi hyväntekijä ja suojelijani,\nniin rakastaisin häntä yhtä paljon, sillä hän on isäni!»\n\n»Sellaisesta asiasta ihminen ei voi erehtyä!» huudahti Gabriel\nihastuksen vallassa. »Rakas Dianani, kultaseni, se on oikein ja\nilahduttaa minua, että niin rakastat isääsi ja hänen seurassaan tunnet\nkiitollisuutta ja hellyyttä. Tämä tyttärellinen kiintymys on sinulle\nkunniaksi, Diana.»\n\n»Ja minulle tuottaa myös iloa se, että ymmärrät ja hyväksyt sen,\nrakas ystäväni», sanoi Diana. »Mutta puhuttuamme isästäni, hänen ja\nminun välisistäni hellistä suhteista ja velvollisuuksistamme häntä\nkohtaan, Gabriel, eikö jo sopisi hiukan jutella meistä itsestämmekin\nja rakkaudestamme? Mitä arvelet siitä? Eihän voi sille mitään, että\nihmisessä on itsekkyyttäkin», lisäsi nuori neito niin herttaisen\nviattomasti kuin hänelle oli ominaista. »Sitäpaitsi, jos kuningas\nolisi tässä, niin hän moittisi minua siitä, etten lainkaan ajattelisi\nitseäni ja meitä, ja tiedätkö, Gabriel, mitä hän vielä äsken toisti\nminulle: 'Rakas lapsi, ole onnellinen! Onnellisuutesi, kuuletko, tekee\nminut onnelliseksi.' Niinpä, hyvä herra, kun näin olemme maksaneet\nkiitollisuudenvelkamme, älkäämme liiaksi unohtako itseämme.»\n\n»Juuri niin», vastasi Gabriel miettivästi; »se on oikein. Antautukaamme\nnyt täydesti sen tunteen valtaan, joka liittää meidät toisiimme koko\nelämän ajaksi. Katsokaamme sydämiimme, mitä niissä liikkuu. Kertokaamme\ntoisillemme sielumme sisällys.»\n\n»Mainiota», virkkoi Diana; »siitä tulee ihanaa!»\n\n»Niin, ihanaa», toisti Gabriel kaihoisasti. »Ja kuulehan, kerro sinä\nensin, Diana, mitä sinä tunnet minua kohtaan. Etkö rakasta minua\nvähemmän kuin isääsi?»\n\n»Voi sinua kateellista!» nuhteli Diana. »Tiedä kerrankin, että\nrakastan sinua toisella tavalla. Sitä ei vain ole helppo selittää\nsinulle! Kuninkaan ollessa saapuvilla pysyn tyynenä, eikä sydämeni\nsyki nopeammin kuin muulloin, mutta sinut nähdessäni, oi, koko\nolemukseeni leviää kummallinen kiihtymys, joka vaivaa minua, mutta\nsamalla tenhoaa. Isälleni voin kaikkienkin kuullen lausua hymyileviä\nja helliä sanoja, joita kielelleni sattuu; mutta minusta tuntuu,\netten kenenkään läsnäollessa rohkenisi koskaan sanoa sinulle edes\n'Gabriel', en silloinkaan, kun olen tullut vaimoksesi. Lyhyesti sanoen,\nniin rauhallista kuin on isäni seurassa tuntemani ilo, niin suurta\nlevottomuutta ja melkein tuskaakin minulle tuottaa sinun läsnäolosi\nonni, ja tämä tuska on kuitenkin hurmaavampi kuin tuo rauhallisuus.»\n\n»Älä sano mitään lisää!» torjui Gabriel hurjana. »Niin, todellakin sinä\nrakastat minua, mutta se pelottaa!... Toisaalta kuitenkin rohkaisee,\nsillä varmaankaan Jumala ei olisi istuttanut sydämeesi tätä rakkautta,\njos sinun olisi väärin minua näin intohimoisesti rakastaa!»\n\n»Mitä sinä oikein tarkoitat, Gabriel?» kysyi Diana hämmästyneenä.\n»Miksi sinut saattaa noin suunniltasi tämä tunnustukseni, jonka\nlausumiseen sinulle olen täydesti oikeutettu, koska sinusta tulee\naviopuolisoni? Mitä vaaraa voisi rakkaudessani piillä?»\n\n»Ei mitään, rakas Diana, ei mitään. Älä välitä siitä, mitä tulin\nsanoneeksi. Ilo päihdyttää minut niin, puhdas ilo! Näin ääretön onni\nhuumaa minut riemulla. Kuitenkaan et ole aina rakastanut minua noin\nrauhattomasti! ja sellaista tuskaa tuntien. Kävellessämme kahden kesken\nVimoutiersin varjoisilla kujilla tunsit minua kohtaan ainoastaan\nystävyyttä... veljellistä ystävyyttä.»\n\n»Silloin olin vain lapsi», huomautti Diana. »En ollut kuuden vuoden\nyksinäisyydessä kaivannut sinua, haaveksinut sinusta: rakkauteni ei\nollut varttunut sielussani, niinkuin ruumiini kasvoi; en ollut kahta\nkuukautta elänyt hoviseurassa, jossa vallattomien puheiden ja tapojen\nturmelus oli saattanut minut yhä voimakkaammin hellimään sitä ajatusta,\nettä meitä yhdisti toisiimme puhdas, pyhä rakkaus.»\n\n»Totta, ihan totta, Diana», myönsi Gabriel.\n\n»Ja nyt sinä, rakkaani», jatkoi Diana, »kerro sinä vuorostasi, kuinka\naltista ja hehkuvaa rakkautta sinulla on sydämessäsi minua kohtaan.\nAvaa minulle sielusi, niinkuin minä olen sinulle paljastanut tunteeni.\nJos sanani ovat sinua miellyttäneet, niin salli minun kuulla äänesi\ntulkitsevan, kuinka paljon ja millä tavalla sinä rakastat minua.»\n\n»Voi, minä en sitä osaa», esteli Gabriel; »en voi sitä lausua sinulle!\nÄlä kysele minulta syytä äläkä pakota minua kyselemään itseltäni, sillä\nse on liian kamalaa!»\n\n»Mutta Gabriel», huudahti Diana säikähtyneenä, »omat sanasihan ovat\nkamalia; etkö tajua sitä? Mitä! Etkö tahdo minulle edes sanoa, että\nrakastat minua?»\n\n»Rakastanko sinua, Diana! Hän kysyy minulta, rakastanko! Kyllä, minä\nrakastan sinua kuin järjetön, ehkä niinkuin rikollinen.»\n\n»Kuin rikollinen!» kertasi madame de Castro ymmällä ja kauhuissaan.\n»Mitä rikosta meidän rakkaudessamme voisi olla? Emmekö ole vapaita\nkumpikin? Eikö isäni näytä olevan suostuvainen liittoomme? Varmasti\nJumala ja enkelit iloitsevat tällaisesta rakkaudesta!»\n\n»Varjele, Herra, häntä pilkkaamasta pyhää!» huudahti Gabriel itsekseen,\n»niinkuin minä kenties äsken herjasin puhuessani Aloyselle!»\n\n»Mikä ihme nyt on tullut?» tiedusti Diana jälleen. »Rakkaani, oletko\nsairas? Mistä voikaan johtua tuollaista eriskummaista pelkoa sinulle,\njoka tavallisesti olet niin luja? Enhän minäkään pelkää sinun\nseurassasi; tiedän olevan! sinun luonasi turvassa niinkuin isänikin\nlähellä. Katsohan, palauttaakseni sinut luonnolliseen tilaan, elämään,\nonneen, puristan itseäni rintaasi vasten säikkymättä, oi, rakas\nvalittuni! Arastelematta painan otsani huulillesi.»\n\nHän lähestyi nuorta miestä myhäilevänä ja viehkeänä, kirkastuneet\nkasvot koholla ja suloinen katse siveää hyväilyä anovana.\n\nMutta kauhistuen Gabriel työnsi hänet takaisin. »Ei, mene pois!» huusi\nhän. »Jätä minut, pakene!»\n\n»Voi, hyvä Jumala!» valitti Diana, ja hänen käsivartensa valahtivat\nsivuille, »hyvä Jumala! Hän torjuu minut, hän ei rakasta minua!»\n\n»Rakastan liiaksikin», sanoi Gabriel.\n\n»Jos rakastaisit, niin tuottaisivatko tarjoamani hyväilyt sinulle\nkauhua?»\n\n»Ovatko ne minulle siis tosiaankin kammottavia?» jupisi Gabriel\nitsekseen. »Vaistoniko niitä torjuu eikä järkeni? Ah, tule, Diana,\njotta saan katsella sinua, jotta tiedän ja tunnen! Niin, salli minun\ntosiaan painaa huuleni otsallesi, ainakin suudella sinua veljen lailla,\nniinkuin sulhaselle kuitenkin on sallittu.»\n\nHän veti Dianan sydäntään vasten ja painoi pitkällisen suudelman hänen\nhiuksilleen.\n\n»Erehdystä se vain oli», sanoi hän tämän suloisen kosketuksen\nhurmaamana; »sinulle ei puhu vereni ääni, vaan varmasti sykkii\nsydämessäni oikea rakkaus. Nyt tunnen sen selvästi. Mikä onni ja\nautuus!»\n\n»Mitä kummaa sinä puhut, rakkaani?» oudosteli Diana. »Mutta kun sanot\nrakastavasi minua, on siinä sentään kaikki, mitä tahdoin kuulla ja\ntietää.»\n\n»Niin, minä rakastan sinua, ihana enkeli, halun, intohimon\nmielettömyyden täyttämänä. Rakastan sinua, ja sydämesi sykinnän\ntunteminen näin omaani vasten on taivas... Tai sitten se on helvetti!»\nhuudahti äkkiä Gabriel irroittautuen Dianan syleilystä. »Pois, pois,\nanna minun paeta, sillä niinä olen kirottu!»\n\nJa hän syöksyi suinpäin ulos huoneesta, jättäen Dianan mykäksi kauhusta\nja kivettyneeksi epätoivosta.\n\nEikä onneton varakreivi enää tiennyt, minne piti mennä tai mitä oli\ntehtävä. Hän laskeutui koneellisesti portaita alas, hoippuen ja\nikäänkuin huumaantuneena. Nuo kolme julmaa koettelemusta olivat liikaa\nhänen järjelleen. Kun hän oli ehtinyt Louvren päägalleriaan, silloin\nhänen silmänsä menivät väkisinkin kiinni, hänen raajansa notkuivat, ja\nhän lyyhistyi polvilleen seinää vasten jupisten:\n\n»Arvosinhan, että enkelit panisivat minut kärsimään vielä pahemmin kuin\nkaksi paholaista.»\n\nJa hän meni tainnoksiin. Pian tuli yö, eikä ketään liikkunut\ngalleriassa.\n\nHän tointui vasta tuntiessaan pienen käden sivelevän otsaansa\nja kuullessaan lempeän äänen puhuvan. Hän avasi silmänsä. Pikku\nperintöprinsessa Maria Stuart seisoi hänen edessään, palava soihtu\nkädessä.\n\n»Onneksi siinä on toinen enkeli», mutisi Gabriel.\n\n»Tekö siinä makaatte, herra d’Exmès?» päivitteli Maria. »Voi, kuinka\npelotittekaan minua! Luulin, että siinä lojui ruumis. Mikä teitä\nvaivaa? Olette kovin kalpea. Tunnetteko vointinne jo paremmaksi? Kutsun\napua, jos tahdotte.»\n\n»Turhaa, madame», esteli Gabriel yrittäen nousta. »Äänenne on\npalauttanut minut elämään.»\n\n»Odottakaa, minä autan teitä», lausui Maria Stuart. »Nuori miesparka,\ntotisesti olette nyt heikkona! Kaiketi pyörryitte? Huomasin teidät\nohimennessäni, eikä minulla ollut kyllin voimaa huutaakseni. Sitten\nennätti harkinta rauhoittaa mieltäni, astuin lähemmäksi, mutta\nrohkeutta se vaati aika lailla! Laskin käteni otsallenne, joka oli\nihan kylmä. Kutsuin teitä nimeltä, sitten tulitte tajuihinne. Alkaako\nvointinne jo parantua?»\n\n»Kyllä, madame, ja tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne! Nyt\nmuistan: hirveä tuska puristi äkkiä ohimoltani Kuin rautapihdeillä;\npolvet pettivät allani, ja minä tuuperruin nurin tätä seinäverhoa\nvasten. Mutta mistä sellainen puuska johtui? Ah, niin, muistan jo\nsenkin, muistan kaikki. Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, muistan liian\nhyvin!»\n\n»Teitä on kohdannut jokin suuri murhe, eikö niin?» kysyi Maria.\n»Varmaankin, sillä kärsimyksenne pelkkä muisto on loiventanut teidät\nvielä valjummaksi kuin äsken olitte. Nojatkaa käsivarteeni, sillä\nminä olen voimakas. Kutsun apua ja toimitan jonkun saattamaan teidät\nasuntoonne.»\n\n»Kiitän teitä, madame», lausui Gabriel kooten kaiken tarmonsa ja\npäättäväisyytensä. »Tunnen jaksavani sentään vielä lähteä kotiin\nomin neuvoin. Katsokaahan, kävelen jo ilman apua ja oikein varmoin\naskelin. Kuitenkin kiitän teitä yhtä hartaasti ja aina muistelen\nteidän vilpitöntä ja liikuttavaa suopeuttanne, madame. Te olette\nkohtaloni tuskallisessa käännekohdassa ilmestynyt minulle lohduttavana\nenkelinä. Ainoastaan kuolema, madame, voi sen häivyttää muististani ja\nsydämestäni.»\n\n»Voi, hyväinen aika, olenhan toiminut vain ihan luonnollisesti, herra\nd’Exmès. Sen olisin tehnyt kenelle hyvänsä kärsivälle olennolle, ja\nsitä suuremmalla syyllä teille, jonka tiedän enoni de Guisen hartaaksi\nystäväksi. Älkää kiitelkö minua niin vähästä.»\n\n»Se vähä merkitsi kaikkea epätoivoisessa tilassani, joka oli minut\nnäännyttänyt, madame. Ette tahdo, että teitä kiitellään, mutta minä\ntahdon muistaa. Hyvästi, madame, minä kyllä muistan.»\n\n»Hyvästi, herra d'Exmès, ja hoitakaa itseänne hyvin ja koettakaa\ntyyntyä.»\n\nPrinsessa ojensi kätensä, jota Gabriel suuteli kunnioittavasti. Sitten\nhän poistui toiselle taholle ja varakreivi toiselle.\n\nLouvren seinien ulkopuolelle päästyään hän suuntasi askeleensa joen\nrannalle ja saapui Rue de Jardinsille noin puolen tunnin kuluttua.\nHänellä ei ollut aivoissaan ainoatakaan selvää ajatusta, mutta hänen\nkoko sielunsa täytti suuri kärsimys.\n\nAloyse odotti häntä huolissaan.\n\n»Kuinka kävi?» kysyi hän.\n\nGabriel rimpuili sumentumista vastaan, mikä uudestaan pyrki peittämään\nhänen näköään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta siitä ei tullut\nmitään. Hän vastasi työläästi:\n\n»En tiedä mitään, Aloyse! Kaikki oli mykkää, sanatonta — nuo naiset ja\nsydämeni. En tiedä muuta kuin että otsani on kylmä ja kuitenkin minua\npolttaa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»\n\n»Rohkeutta, monseigneur!» kehoitti Aloyse.\n\n»Sitä ei ole minulta puuttunut», vastasi Gabriel, »mutta armahtakoon\nminua Jumala — minä olen kuolemaisillani!»\n\nJa hän kaatui jälleen pitkin pituuttaan lattialle, mutta tällä kertaa\nhän ei tullut tajuihinsa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nHoroskooppi\n\n\n»Potilas jää kyllä eloon, rouva Aloyse. Vaara on ollut hyvin suuri, ja\ntoipuminen vie paljon aikaa. Kaikki nämä suoneniskut ovat kamalasti\nheikentäneet nuorta miesparkaa, mutta henkiin hän jää, siitä ei ole\nepäilystäkään. Muutoin kiittäkää Jumalaa siitä, että ruumiillinen\nuupumus on lieventänyt hänen sieluunsa osunutta iskua, sillä sellaisia\nvammoja emme pysty parantamaan, ja hänen vammansa olisi voinut olla\nkuolettava, eikä sitä ole vieläkään täysin torjuttu.»\n\nSe lääkäri, joka näin puhui, oli kookas mies; hänellä oli leveä,\nkupera otsa ja silmät syvällä, läpitunkevat. Ihmiset nimittivät häntä\nmestari Nostredameksi: itse hän käytti nimimuotoa _Nostradamus_. Hän ei\nnäyttänyt viittäkymmentä vuotta vanhemmalta.\n\n»Mutta laupias taivas, katsokaa häntä sentään, herra tohtori», pyysi\nrouva Aloyse. »Tuossa hän on virunut kesäkuun seitsemännen päivän\nillasta saakka; ja nyt on jo heinäkuun toinen, eikä hän ole koko aikana\nhiiskunut sanaakaan, arvatenkaan nähnyt tai tuntenut minua, vaan tuossa\nhän on maannut kuin kuollut! Jos koskee hänen käteensä, ei hän edes\nhuomaa sitä!»\n\n»Sitä parempi, vakuutan vieläkin, rouva Aloyse. Pääsköön hän\nmahdollisimman myöhään tajuamaan ja muistamaan onnettomuutensa; jos\nhän, kuten toivon, voi pysyä vielä kuukauden tässä horrostilassa,\nympäristöään ymmärtämättä ja mitään ajattelematta, niin hän parantuu\nvarmasti.»\n\n»Siis parantuu!» kertasi Aloyse kohottaen silmänsä taivasta kohti kuin\nkiittääkseen Jumalaa.\n\n»Siitä ei ole mitään epäilystä, jollei satu uusiintumista, ja sen\nsaatte ilmoittaa tuolle sievälle palvelijattarelle, joka tulee kahdesti\npäivässä kuulustamaan tietoja; sillä tässähän piilee potilaan ja jonkin\nylhäisen naisen lemmenjuttu, eikö niin? Sellainen on tosiaan perin\nviehättävää, mutta toisinaan kohtalokasta.»\n\n»Voi, tällä kertaa se on käynyt kohtalokkaaksi, siinä olette oikeassa,\nmestari Nostredame», myönsi Aloyse huokaisten.\n\n»Jumala siis suokoon hänen selvitä intohimostaan kuten\nsairaudestaankin, rouva Aloyse, mikäli sairaudella ja intohimolla\nei aina ole samaa syytä ja samaa seurausta. Mutta minä vastaisin\nainoastaan toisesta enkä toisesta.»\n\nNostradamus avasi pehmeän ja ilmeisesti hervottoman käden, jota piteli,\nja tarkasteli miettivästi ja huolellisesti kämmentä. Vieläpä hän\nvenytti nahkaa etu- ja keskisormesta näyttäen työläästi tavoittelevan\njotakin muistoa.\n\n»Kummallista», mutisi hän puoliääneen, ikäänkuin itsekseen. »Monta\nkertaa olen tutkiskellut tätä kättä, ja aina minusta on tuntunut siltä\nkuin olisin sitä tarkastanut jo aikoja sitten. Mutta mitkä juonteet\nolivat silloin erityisesti herättäneet huomiotani? Mensaalipiirto\non suotuisan pitkä; keskiviiru on epämääräinen, mutta elämänlinja\noivallinen. Muu on vain tavallista. Tämän nuoren miehen vallitsevana\nominaisuutena on ilmeisesti luja tahto, jäykkä, vääjäämätön kuin\nvarman käden sinkauttama vasama. Se ei ole ennen herättänyt minussa\nkummastusta; sitäpaitsi muisteluni on kovin sekavaa, niin että sen\ntäytyy johtua hyvin monen vuoden takaa. Eikö herranne ole vasta\nviidenkolmatta vuoden ikäinen?»\n\n»Neljäkolmatta täyttänyt, herra tohtori.»\n\n»Hän on siis syntynyt 1533... Tiedättekö, minä päivänä, rouva Aloyse?»\n\n»Toukokuun kuudentena.»\n\n»Mutta varmaankaan ette tiedä, aamullako vai illalla?»\n\n»Anteeksi, olinhan hänen äitinsä luona auttamassa synnytystä.\nMonseigneur Gabriel on syntynyt täsmälleen puoli seitsemän aamulla.»\n\nNostradamus kirjoitti sen muistiin.\n\n»Katsonpa, millainen oli asema taivaalla sinä päivänä ja sillä\nhetkellä», huomautti hän. »Mutta jos varakreivi d’Exmès olisi\nkaksikymmentä vuotta vanhempi, niin vannoisin pidelleeni hänen kättänsä\njo tätä ennen. Mutta vähät siitä! Tässä ei nyt toimi taikuri, joksi\nihmiset minua joskus sanovat, vaan lääkäri, ja siinä ominaisuudessa nyt\nvastaan potilaan toipumisesta, niinkuin jo sanoin, rouva Aloyse.»\n\n»Anteeksi, herra tohtori», virkkoi Aloyse alakuloisesti, »te sanoitte\nvastaavanne taudista, mutta olevanne voimaton intohimoa vastaan.»\n\n»Kukistamaanko intohimoa? Mutta tällä kertaa», muistutti Nostradamus\nhymyillen, »kaiketi tuon pikku kamarineidon pistäytyminen täällä\nkahdesti päivässä osoittaa, ettei varakreivin intohimo ole ihan\ntoivoton.»\n\n»Päinvastoin, herra tohtori, päinvastoin!» huudahti pelästystä\nilmaisevalla äänellä Aloyse.\n\n»Joutavia, rouva Aloyse! Rikas, urhea, nuori ja komea mies ei\ntällaisena aikana joudu kauan kärsimään naisten epäsuosiosta; enintään\nsattuu hänelle joskus, että hänen tarvitsee vähän odottaa lopullista\nvoittoa.»\n\n»Olettakaa kuitenkin, ettei niin ole nyt asian laita, herra tohtori.\nOlettakaa, ettei monseigneur elämään ja järkiinsä palatessaan voi\nelpyneellä ajatuskyvyllään todeta mitään muuta kuin että hän on\nehdottomasti menettänyt rakastamansa naisen. Mitä silloin tapahtuu?»\n\n»Oh, toivokaamme, että luulonne on kaikkea perää vailla rouva\nAloyse; sillä sellainen kuvitelma on kamala. Niin ylenpalttinen\nmurhe vaikuttaisi heikoissa aivoissa liiankin arveluttavasti. Mikäli\nihmisestä voi päätellä kasvonpiirteiden ja silmien perusteella, ei\nisäntänne ole luonteeltaan pintapuolinen, ja tässä kohden hänen\nponteva ja voimakas tahtonsa olisi vain lisävaara: mahdotonta vastaan\nponnistellen se voisi lopulta lannistuessaan viedä häneltä hengen!»\n\n»Armias Jeesus, hoidokkini kuolisi!» valitti Aloyse.\n\n»Ainakin olisi se vaara, että aivotulehdus uusiintuisi», selitti\nNostradamus. »Mutta miksi täytyisi käydä niin? Onhan aina tarjolla\njokin keino saada toivon kimallus välkähtämään hänen silmissään. Hän\ntarttuisi kiinni etäisimpäänkin ja epävarmimpaan mahdollisuuteen ja\npelastuisi.»\n\n»No, siinä tapauksessa hän pelastuu», päätti Aloyse synkästi. »Minä\njoudun kyllä rikkomaan valani, mutta hänet pelastetaan. Kiitän teitä,\nmestari Nostredame.»\n\nKului viikko, ja ellei Gabriel vielä kyennyt ajattelemaan, näytti\nhän ainakin yrittävän sitä. Vielä harhailevat ja ilmeettömät silmät\ntähystelivät kysyvinä kasvoja ja esineitä. Sitten hän alkoi avustaa\nliikkeitä, joilla tahdottiin muuttaa hänen asentoaan, kohota yksinään\nistualle, ottaa vastaan Nostradamuksen tarjoamia rohtoja.\n\nAloyse odotteli uupumatta, seisten hänen vuoteensa pääpuolessa.\n\nToisen viikon lopulla Gabriel pystyi puhumaan. Hänen mielensä\nsekasorrossa ei vielä syntynyt täydellistä käsitystä; hän lausui vain\nirrallisia ja katkonaisia sanoja, jotka kuitenkin koskivat hänen\nmenneen elämänsä tapauksia. Lääkärin ollessa saapuvilla Aloyse alkoi\npelätä hänen saattavan kavaltaa jonkin salaisuutensa.\n\nHän ei erehtynytkään tässä huolestuksessaan; eräänä päivänä Gabriel\nkuumehorroksessa huudahti Nostradamuksen kuullen:\n\n»Ne luulevat, että minä olen pelkkä varakreivi d’Exmès. Ei, ei,\nvarokaa! Minähän olen kreivi de Montgommery.»\n\n»Kreivi de Montgommery!» toisti Nostradamus, jolle johtui mieleen eräs\nmuisto.\n\n»Hiljaa!» varoitti Aloyse painaen sormen huulilleen.\n\nMutta Nostradamus poistui ennenkuin Gabriel oli lausunut mitään lisää,\nja kun lääkäri seuraavina päivinä ei lainkaan viitannut potilaan\ntekemään paljastukseen, pelkäsi Aloyse, että tähän asiaan palaaminen\nvain kohdistaisi huomiota johonkin sellaiseen, minkä salaaminen saattoi\nolla hänen herralleen tärkeätä. Niinpä tuo tapaus näytti joutuneen\nkummaltakin unohduksiin.\n\nSillä välin Gabriel toipui jatkuvasti. Hän tunsi Aloysen ja Martin\nGuerren; hän pyysi, mitä tarvitsi; hän puhui surullisen sävyisästi,\nmikä pani uskomaan, että hän oli vihdoinkin täydesti järjissään.\n\nEräänä aamuna, sinä päivänä, jolloin hän nousi ensimmäisen kerran\njalkeille, hän virkkoi Aloyselle:\n\n»Hoitajatar, entä sota?»\n\n»Mikä sota, monseigneur?»\n\n»No, Espanjaa ja Englantia vastaan...»\n\n»Voi, monseigneur, siitä kuuluu surkeita viestejä. Kerrotaan,\nettä espanjalaiset ovat saaneet lisävoimikseen kaksitoistatuhatta\nenglantilaista ja marssineet Picardieen. Koko rajalla taistellaan.»\n\n»Sitä parempi!» huomautti Gabriel.\n\nAloyse päätteli, että tämä vastaus oli vielä hourion häivettä. Mutta\nseuraavana päivänä Gabriel sanoi hänelle aivan levollisesti:\n\n»En sattunut eilen tiedustamaan sinulta, onko herra de Guise palannut\nItaliasta.»\n\n»Hän on matkalla, monseigneur», vastasi Aloyse hämmästyneenä.\n\n»Hyvä! Mikä kuukauden päivä nyt on, hoitajatar?»\n\n»Tiistai, elokuun neljäs, monseigneur.»\n\n»Tulen siis seitsemäntenä maanneeksi kaksi kuukautta tällä\ntautivuoteella», jatkoi Gabriel.\n\n»Oi, monseigneur muistaa jo niin tarkasti!» huudahti Aloyse vapisten.\n\n»Niin, muistan, Aloyse, kyllä muistan; mutta», jatkoi hän kaihoisasti,\n»jollen itse ole mitään unohtanut, niin minusta tuntuu, että minut\nunohdetaan. Eikö kukaan ole käynyt tiedustamassa vointiani, Aloyse?»\n\n»On kyllä, monseigneur», vastasi järkkyneellä äänellä Aloyse,\njoka jännittyneenä tarkkaili nuoren herransa kasvoilla sanojensa\nvaikutusta, »onpa täällä käyty. Jokin kamarineito, Jacinthe nimeltään,\ntuli kahdesti päivässä kuulustamaan, kuinka jaksatte. Mutta kahteen\nviikkoon, siitä saakka kun paranemisenne kävi ilmeiseksi, en ole häntä\nenää nähnyt.»\n\n»Hän ei siis enää tule! Tiedätkö syyn siihen, hoitajatar?»\n\n»Tiedän, monseigneur. Hänen valtiattarensa on, mikäli Jacinthe viime\nkerralla kertoi, saanut kuninkaalta luvan vetäytyä luostariin, ainakin\nsodan loppuun asti.»\n\n»Vai niin!» virkkoi Gabriel vienosti ja murheisesti hymyillen.\n\nJa samalla kun kyynel, ensimmäinen kahteen kuukauteen, verkalleen vieri\nhänen poskeaan pitkin, hän lisäsi:\n\n»Rakas Diana!»\n\n»Ah, monseigneur!» huudahti Aloyse ilon hurmiossa; »monseigneur on\nlausunut sen nimen noin rauhallisesti, ilman mitään järkytystä! Mestari\nNostredame on erehtynyt. Monseigneur on pelastettu! Monseigneur jää\neloon, eikä minun tarvitse rikkoa valaani.»\n\nHoitajatar-rukka oli suunniltaan riemusta, kuten näkyy; mutta onneksi\nGabriel ei käsittänyt hänen viime sanojaan. Hän jatkoi, huulillaan\nkatkera hymy:\n\n»Niin, olen kyllä pelastettu, enkä kuitenkaan, hyvä Aloyse, jää\nelämään.»\n\n»Kuinka niin, monseigneur?» sopersi Aloyse hätääntyen.\n\n»Ruumis on tehnyt urhoollista vastarintaa», selitti Gabriel, »mutta\nsielu, Aloyse, sielu — luuletko, ettei se ole saanut kuolettavaa\nvammaa? Kaiketi toinnun tästä pitkällisestä taudista, siitähän tuntuu,\nja sallin parantua itseni, kuten näet. Mutta onneksi nyt taistellaan\nrajalla, minä olen kaartin kapteeni, ja paikkani on rintamalla. Heti\nkun pystyn nousemaan ratsaille, lähden sinne, missä velvollisuuteni\nvaatii minua olemaan. Ja ensimmäisessä tappelussa, johon joudun,\nAloyse, pidän huolta siitä, ettei minun tarvitse sieltä elävänä palata.»\n\n»Te siis surmautatte itsenne! Pyhä Neitsyt! Ja miksi, monseigneur,\nmiksi?»\n\n»Miksikö? Siksi, että madame de Poitiers kieltäytyi puhumasta, Aloyse;\nsiksi, että Diana on kenties sisareni ja minä rakastan Dianaa; siksi,\nettä kuningas on kenties murhauttanut isäni enkä minä varmuutta vailla\nvoi rangaista kuningasta. Mutta kun en voi kostaa isäni puolesta enkä\nnaida sisartani, en enää lainkaan tiedä, mitä tehtävää minulla olisi\ntässä maailmassa. Sentähden tahdon sen jättää.»\n\n»Ei, monseigneur, te ette jätä sitä», lausui silloin kumealla äänellä\nAloyse totisena ja synkkänä. »Te ette jätä sitä, sillä juuri teillä on\npaljon tehtävää, vieläpä kamala urakka, sen vakuutan... Mutta siitä\npuhun teille vasta silloin, kun olette toipunut täydesti ja mestari\nNostredame vakuuttaa minulle teidän olevan kylliksi voimissanne minua\nkuuntelemaan.»\n\nSe päivä tuli seuraavan viikon tiistaina. Gabriel oli jo kolmena\npäivänä liikkunut ulkosalla valmistellen varuksiaan ja lähtöään,\nja Nostradamus oli ilmoittanut vielä sen päivän kuluessa tulevansa\nkatsomaan toipilasta, mutta viimeisen kerran.\n\nOllessaan kahden kesken Gabrielin kanssa Aloyse virkkoi:\n\n»Monseigneur, oletteko harkinnut mainitsemaanne äärimmäistä päätöstä ja\npysyttekö siinä vielä?»\n\n»Pysyn kyllä», vakuutti Gabriel.\n\n»Tahdotte siis surmauttaa itsenne?»\n\n»Niin teen.»\n\n»Ja kuolemaa etsitte siitä syystä, ettei teillä ole tiedossanne mitään\nkeinoa, saadaksenne selville, onko madame de Castro sisarenne vai ei?»\n\n»Se on syynä.»\n\n»Mitä kuitenkin olin kerran sanonut teille, monseigneur, johtaakseni\nteidät tuon kamalan salaisuuden jäljille? Muistatteko?»\n\n»Hyvinkin! Että ainoastaan Jumala toisessa maailmassa ja kaksi\nhenkilöä tässä olivat päässeet sen salaisuuden perille. Nämä kaksi\nihmistä olivat Diana de Poitiers ja kreivi de Montgommery, isäni. Olen\nrukoillut, vannonut, uhkaillut madame de Valentinoisia, mutta poistuin\nhänen luotansa vielä epävarmempana ja toivottomampana kuin koskaan.»\n\n»Mutta silloisessa keskustelussamme lisäsitte, monseigneur», huomautti\nAloyse, »että vaikka pitäisi astua isänne hautaan kiristämään häneltä\ntämä salaisuus, niin vaalenematta laskeutuisitte sinne».\n\n»Mutta en edes tiedä, missä se hauta on», muistutti Gabriel.\n\n»En minäkään, mutta sitä on etsittävä, monseigneur.»\n\n»Ja vaikka sen löytäisinkin», huudahti Gabriel, »tekisikö Jumala\nminulle ihmeen? Kuolleet eivät puhu, Aloyse.»\n\n»Eivät kuolleet puhu, mutta elävät kyllä.»\n\n»Laupias taivas, mitä oikein tarkoitat?» kysyi Gabriel kalveten.\n\n»Ettei teidän sovi sanoa, niinkuin houriessa sanoitte, olevanne kreivi\nde Montgommery, monseigneur, vaan ainoastaan varakreivi de Montgommery,\nkoska isänne varmaankin vielä elää.»\n\n»Armias luoja, tiedätkö sinä, että isäni on elossa?»\n\n»En tiedä sitä, monseigneur, mutta luulen ja toivon niin, sillä hän oli\nluonnostaan voimakas ja miehuullinen kuten tekin, samaten lujatahtoinen\nkaikkea kärsimystä ja onnettomuutta vastaan. Ja jos hän elää, niin hän\nei suinkaan madame Dianan lailla epää teiltä salaisuuden selvitystä,\njosta onnenne riippuu!»\n\n»Mutta mistä löytäisin hänet? Keneltä tiedustaisin? Puhu, Aloyse,\ntaivaan nimessä, puhu!»\n\n»Se on hirveä tarina, monseigneur, ja juuri isänne antaman määräyksen\ntakia vannoin miehelleni, etten sitä koskaan ilmaisisi, sillä kerran\ntietäessänne sen te heittäydytte kamaliin vaaroihin, monseigneur,\njulistatte sodan vihollisille, jotka ovat teitä satakertaisesti\nvoimakkaampia. Mutta epätoivoisinkin vaara on sentään parempi kuin\nvarma kuolema. Te olitte päättänyt kuolla, ja minä tiedän, että te\nette horjuisi päätöksessänne. Mieluummin lopultakin luovutan teidät\nsen huimapäisen taistelun uhkaaviin mahdollisuuksiin, jonka alkamista\nteille isänne pelkäsi. Ainakin kuolemanne on tässä tapauksessa vähemmän\nvarma ja edes viivästyy jonkin verran. Aion siis kertoa teille\nkaikki, monseigneur, ja Jumala kenties antaa minulle anteeksi valani\nrikkomisen.»\n\n»Kyllä, varmasti, hyvä Aloyse... Isäni, isäni elossa... Puhu joutuin!»\n\nMutta samassa joku koputti hiljaa ovelle, ja Nostradamus ilmestyi\nesille.\n\n»Kah, kah, herra d’Exmès», virkkoi hän Gabrielille, »kuinka pirteänä\nja vilkkaana tapaankaan teidät! Hyvä on; toisenlaiselta näytitte\nkuukausi takaperin. Olettepa nähtävästi täysin kunnossa lähtemään\ntaisteluretkelle.»\n\n»Taisteluretkelle todellakin», sanoi Gabriel säkenöivin silmin, luoden\nAloyseen merkitsevän katseen.\n\n»Huomaan siis, ettei lääkärillä ole täällä enää mitään tehtävää»,\njatkoi Nostradamus.\n\n»Ei mitään, paitsi että vastaanotatte kiitokseni, tohtori, ja edes\njotakin hyvitystä palveluksestanne, sillä erityisissä tapauksissa ei\nhengen pelastusta voi palkita riittävästi.»\n\nJa puristaen lääkärin kättä Gabriel pisti siihen käärön kultarahoja.\n\n»Kiitoksia, herra varakreivi d’Exmès», lausui Nostradamus. »Mutta\nsallikaa minunkin antaa teille lahja, jolla luulen olevan arvoa.»\n\n»Mikä se vielä on, tohtori?»\n\n»Tiedättehän, monseigneur», puhui Nostradamus, »että puuhinani ei ole\nollut ainoastaan ihmisten tautien tutkiminen. Olen tahtonut nähdä\netäämmälle ja korkeammalle. Mieleni on tehnyt saada selvyyttä heidän\nkohtaloistaan; sellainen tehtävä on täynnä epäilyksiä ja varjoja, mutta\nvalon puuttuessa lienen toisinaan nähnyt pilkahduksia. Olen varma\nsiitä, että Jumala on kahdesti ennakolta kirjoittanut kunkin ihmisen\nkohtalon kaavan pääpiirteet: hänen taivaallisen kotinsa tähtiin, joita\nkohti hän niin usein nostaa silmänsä, ja hänen kätensä viivoihin\nsekavaksi taikakirjaksi, jota hän aina kantaa mukanaan, mutta ei kykene\nedes tavailemaan, jollei ole saanut mitä perusteellisinta oppia sillä\nalalla. Epälukuiset päivät ja yöt olen käyttänyt tunkeutuakseni noihin\nkahteen tieteeseen, jotka ovat pohjattomat kuin danaidein tynnyri,\nmonseigneur — kheiromanteiaan ja astrologiaan. Olen nostattanut eteeni\nkaikki tulevaisuuden vuodet, ja tuhannen vuoden kuluttua sen ajan\nihmiset kenties toisinaan hämmästelevät ennustuksiani.\n\n— Kuitenkin tiedän, että totuus vain välähtelee salamoina, sillä\nvaikka toisinaan näen, niin useimmin valitettavasti olen epävarma.\nMutta sen olen kokenut, että minulle ajoittain sattuu selkeyden\nhetkiä, jotka suorastaan säikyttävät minua, monseigneur. Tuollaisena\nliiankin harvinaisena tuokiona näin viisikolmatta vuotta takaperin\nFrans-kuninkaan hovissa palvelevan aatelismiehen kohtalon selvästi\nkirjoitettuna tähtiin, jotka olivat olleet vallitsevassa asennossa\nhänen syntymähetkellään, ja hänen kätensä piirtojen verhoon. Tuo\nihmeellinen, eriskummainen, vaarallinen kohtalo herätti huomiota. Mutta\narvatkaa ihmetykseni, kun teidän kämmenessänne ja syntymähetkenne\ntähdissä luulin erottavani samankaltaisen horoskoopin kuin se oli, joka\noli aikaisemmin minua niin suuresti hämmästyttänyt. Tosin en voinut\nerottaa sitä niin selvästi kuin ensimmäistä, ja viidenkolmatta vuoden\nväliaika oli tuottanut hämminkiä muistiini. Niin, monseigneur, taannoin\nte kuumeen vallassa lausuitte erään nimen; kuulin vain sen nimen, mutta\nse veti puoleensa huomioni. Se oli kreivi de Montgommeryn nimi.»\n\n»Kreivi de Montgommery?» huudahti Gabriel vavahtaen.\n\n»Toistan vielä, monseigneur, että kuulin vain sen nimen, ja vähät\nmuusta välitinkään, sillä siinä tuli mainituksi se mies, jonka kohtalo\noli minulle ilmestynyt kirkkaasti kuin keskellä päivää. Riensin\nasuntooni, pengoin vanhoja papereitani ja löysin jälleen kreivi de\nMontgommeryn horoskoopin. Mutta tässä on eräs kummallinen kohta,\nmonseigneur, jollaista minulle ei ole vielä koskaan sattunut niiden\nkolmenkymmenen vuoden aikana, jotka olen tätä liedettäni opiskellut.\nTarkoitan sitä, että teillä täytyy olla salaperäistä yhteyttä ja\nihmeellistä heimolaisuutta kreivi de Montgommeryn kanssa, ja Jumala,\njoka käsittääkseni ei ole koskaan kahdelle ihmiselle antanut kahta\nsamanlaista kohtaloa, on epäilemättä teille kahdelle varannut samat\nelämän vaiheet. Minun oli mahdotonta erehtyä siitä, että kädenpiirrot\nja tähtiasennot olivat teillä molemmilla samat. En kuitenkaan tahdo\nsanoa, ettei teidän kahden elämäntarinoissa voisi sattua jopa suuria\neroavaisuuksia, mutta molempien horoskooppien vallitsevat piirteet ovat\nyhtäläiset. Olen ammoin menettänyt näkyvistäni kreivi de Montgommeryn,\nmutta ennätin kuulla, että yksi ennustuksistani jo oli hänen osaltaan\ntoteutunut. Hän satutti hehkuvalla kekäleellä Frans-kuningasta päähän.\nOnko muukin viitoitettu taival hänen kohtalossaan täyttynyt, sitä\nen tiedä; voin ainoastaan vakuuttaa, että sama onnettomuus ja sama\nväkivaltainen kuolema, jotka häntä uhkasivat, ovat teidänkin uhkananne.»\n\n»Onko se mahdollista?» ihmetteli Gabriel.\n\n»Katsokaa tätä, monseigneur», vastasi Nostradamus ojentaen\nvarakreiville kokoonkäärityn pergamentin. »Tässä on horoskooppi, jonka\naikanaan kirjoitin kreivi de Montgommerylle. Enkä tänään kirjoittaisi\ntoisenlaista teille.»\n\n»Antakaa tänne, tohtori, antakaa», sanoi Gabriel. »Tämä lahja on\ntodellakin verrattoman kallisarvoinen, ettekä voisi uskoa, kuinka\npaljon se minulle merkitsee.»\n\n»Vielä sana, herra d’Exmès», jatkoi Nostradamus, »viimeinen sana\nteidän ollaksenne varuillanne, vaikka Jumala on valtias eikä hänen\ntarkoituksiaan hevin voi väistää. Henrik II:n syntymähetken tähtiasento\nennusti, että hän kuolee kaksintaistelussa.»\n\n»Mutta», kysyi Gabriel, »mitä yhteyttä sillä...?»\n\n»Lukiessanne tuon pergamentin ymmärrätte minua, monseigneur. Nyt minun\non vain hyvästeltävä teitä ja toivotettava, että se turma, jonka Jumala\non tiellenne pannut, olisi ainakin teidän puoleltanne tahaton.»\n\nJa kumarreltuaan Gabrielille, joka vielä kerran puristi hänen kättään\nja saattoi häntä kynnykselle asti, Nostradamus poistui.\n\nPalattuaan Aloysen luo Gabriel kieritti auki pergamentin, ja\nvarmistautuen siitä, ettei kukaan voinut häntä häiritä tai vakoilla,\nhän luki ääneen:\n\n    Asetakissa hän kuten lemmessäkin\n    keralla kuninkaan\n    kilpailee, ja vaikk' olis' ystäväkin,\n    voittavi kuninkaan;\n    hän tahtoen tahi karttaen kohtaa\n    tiellänsä kuninkaan —\n    häntä rakastaa, hänet surmaan johtaa\n    puoliso kuninkaan.\n\n»Hyvä on!» huudahti Gabriel säteilevänä ja katse voitonriemuisena.\n»Nyt, rakas Aloyse, voit minulle kertoa, kuinka kuningas Henrik II on\nelävältä haudannut isäni, kreivi de Montgommery.»\n\n»Kuningas Henrik II!» hämmästyi Aloyse; »kuinka tiedätte,\nmonseigneur...?»\n\n»Arvaan! Mutta sinä voit paljastaa minulle rikoksen, koska Jumala on\nminulle jo toimittanut tiedoksi koston.»\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nKeimailijatar ahtaalla\n\n\nTäydentämällä aikakauden muistelmista ja kronikoista Aloysen\nkertomusta, joka perustui siihen, mitä hänen miehensä Perrot Travigny,\nkreivi de Montgommeryn tallimestari ja uskottu, oli hänelle selostanut\nisänsä elämän tapahtumista, saamme seuraavassa esitetyksi Jacques de\nMontgommeryn synkän tarinan. Hänen poikansa tunsi siitä yleiset ja\njulkisuuteen tulleet piirteet, mutta sen kolkko päätekohta oli hänelle,\nkuten kaikillekin, tietymätön.\n\nJacques de Montgommerry, Lorgesin herra, oli kaikkien esi-isiensä\nlailla ollut reipas ja rohkea, ja Frans I:n sotaisena hallituskautena\nhänet oli aina nähty etummaisten joukossa siellä, missä taisteltiin.\nHän ylenikin jo varhain jalkaväen everstiksi.\n\nHänen lukuisiin urotöihinsä liittyy kuitenkin ikävä tapaus, johon\nNostradamus oli viitannut.\n\nSe sattui vuonna 1521, jolloin kreivi de Montgommery oli täyttänyt\nvasta kaksikymmentä vuotta ja arvoltaan vain kapteeni. Talvi oli\nankara, ja nuoret miehet, nuori kuningas Frans I etunenässä, olivat\nruvenneet huvittelemaan lumipallosilla. Tämä siihen aikaan hyvin\nsuosittu urheilu ei ollut ihan vaaratonta. He jakautuivat kahdeksi\npuolueeksi, joista toinen puolusti lumilinnaa ja toinen ahdisti sitä\nlumipalloilla. Kreivi d'Enghien, Cérisolesin herra, sai surmansa\nsellaisessa kilvoittelussa. Vähältä piti, ettei Jacques de Montgommery\nniinikään tuottanut kuninkaalle arveluttavaa vammaa. Taistelun\npäätyttyä piti näet lämmitellä. Rovio oli päässyt sammumaan, ja kaikki\nnuo nuoret hupsut tahtoivat joukolla rientää sitä sytyttämään. Täyttä\nvauhtia juosten Jacques kiidätti ensimmäisenä hehkuvaa kekälettä\npihdeillä, mutta hänen vastaansa osui Frans-kuningas, joka ei ehtinyt\nvarjella itseään, vaan sai palavasta halosta rajun survaisun otsaansa.\nOnneksi siitä tuli vain ruhjevamma, mutta varsin vakava sentään, ja sen\njättämä rumentava arpi saattoi muotiin pitkän parran ja lyhyet hiukset,\nkun kuningas otti ne käytäntöön.\n\nKreivi de Montgommery saattoi epälukuisilla uljuuden näytteillä\ntuon onnettoman tapaturman unohtumaan; kuningas ei kantanut hänelle\nsiitä kaunaa, vaan antoi hänen sekä hovissa että armeijassa kohota\nensimmäisille arvosijoille. Vuonna 1530 Jacques meni naimisiin\nClaudine de Boissièren kanssa. Se oli pelkästään sovinnaisuusliitto,\nmutta kuitenkin hän kauan suri vaimoaan, joka kuoli vuonna 1533,\nkohta Gabrielin syntymän jälkeen. Muuten kreivi oli perusluonteeltaan\nkaihomielinen, kuten yleensä ne, jotka ovat määrätyt johonkin synkkään\nkohtaloon. Leskeksi ja yksinäiseksi jäätyään hän sai mielenhuojennusta\nvain taistelukentiltä, heittäytyen vaaroihin pelkästään ikävystymisen\ntakia. Mutta kun tämän sotaan ja toimintaan tottuneen miehen täytyi\nNizzan aselevon solmimisen jälkeen 1538 sopeutua hovin oloihin ja\nkäyskennellä Tournellesin tai Louvren gallerioissa paraatimiekka\nkupeellaan, oli hän vähällä menehtyä kyllästykseen.\n\nHänet pelasti siitä ja sitten tuhosi kiihkeä intohimo.\n\nKuninkaallinen Kirke tempasi lumoukseensa tämän vantteran ja\nsuoraluonteisen miehen, joka oli kuin suuri lapsi. Hänet tenhosi Diana\nde Poitiers.\n\nKreivi kierteli kolme kuukautta hänen ympärillään, jurona ja totisena,\nkertaakaan puhuttelematta häntä, mutta katse ilmaisi kaikki, ja\nDianan oli helppo oivaltaa, että tuon uljaan soturin sielu oli hänen\nvallassaan. Hän talletti muistinsa sopukkaan tämän intohimon, koska\nsitä saattoi tarpeen tullessa käyttää hyväkseen.\n\nSellainen tilaisuus tulikin. Frans alkoi laiminlyödä kaunista\nrakastajatartaan ollessaan kiintynyt rouva d'Etampesiin, joka tosin oli\nvähemmän kaunis, mutta jolla oli se suuri etu, että hänellä oli muuta\nviehätystä.\n\nKun hylkäämisen oireet kävivät räikeiksi, puhutteli Diana ensimmäisen\nkerran eläissään Jacques de Montgommerya. Se tapahtui juhlassa, jonka\nkuningas oli järjestänyt uudelle suosikille Tournellesissa.\n\n»Herra de Montgommery!» virkkoi Diana kutsuen kreiviä.\n\n»Tämä lähestyi tuntien sydämensä paisuvan ja tervehti kömpelösti.\n\n»Kuinka alakuloinen olettekaan, herra de Montgommery!» jatkoi Diana.\n\n»Aivan kuollakseni, madame.»\n\n»Ja miksi niin, taivaan nimessä?»\n\n»Madame, sentähden, että tahtoisin surmauttaa itseni.»\n\n»Jonkun puolesta kaiketi?»\n\n»Jonkun puolesta se olisi hyvin suloista, mutta kelpaisi totisesti ihan\ntyhjänpäitenkin.»\n\n»Sehän on hirveätä raskasmielisyyttä», säälitteli Diana; »ja mistä\nsellainen sielunsairaus johtuu?»\n\n»Ah, voisinko sen sanoa, madame?»\n\n»Minäpä tiedän, herra de Montgommery. Te olette rakastunut minuun.»\n\nJacques kalpeni yllättyneenä; sitten kooten lujempaa päättäväisyyttä\nkuin hän varmaankaan olisi tarvinnut syöksyessään yksinään\nvihollispataljoonan keskeen hän vastasi käreällä ja vapisevalla äänellä:\n\n»No niin, olette oikeassa; minä rakastan teitä, sen pahempi!»\n\n»Sen parempi!» oikaisi Diana naurahtaen.\n\n»Mitä oikeastaan sanotte?» huudahti Montgommery sydämensä jyskyessä.\n»Ah, varokaa, madame! Tämä ei ole leikkiä, vaan vilpitöntä ja syvää\nrakkautta, vaikka tai koska sille on saavuttaminen mahdotonta.»\n\n»Ja miksi se muka olisi mahdotonta?» kysyi Diana.\n\n»Madame», selitti Jacques, »suokaa anteeksi suoruuteni, mutta en ole\ntottunut kaunistelemaan asioita sanoilla. Eikö kuningas rakasta teitä,\nmadame?»\n\n»Totta kyllä», myönsi Diana huoaten; »hän rakastaa minua».\n\n»Ymmärrätte siis hyvin, että minulle on luvatonta, ellei juuri rakastaa\nteitä, niin ainakin ilmaista tätä arvotonta rakkauttani.»\n\n»Teidän asemallenne arvotonta, aivan oikein», sanoi herttuatar.\n\n»Oi, ei minun!» huudahti kreivi; »ja jos jonakin päivänä voisin...»\n\nMutta Diana keskeytti hänet, taitavasti näytellen vakavaa surullisuutta\nja arvokkuutta:\n\n»Riittää, herra de Montgommery; jättäkäämme sikseen tämä keskustelu,\nolkaa niin hyvä.»\n\nHän kumarsi kylmäkiskoisesti ja vetäytyi pois, jättäen kreiviparan\nristiriitaisten tunteiden myllerrykseen — mustasukkaisuuden, rakkauden,\nvihan, tuskan ja riemun. Diana siis tiesi nyt, kuinka hän palvoi\nrakastettuaan! Mutta hän oli kenties loukannut lemmittyään! Hänen oli\ntäytynyt esiintyä Dianan silmissä kohtuuttomana, kiittämättömänä,\njulmana! Hän kertaili itsekseen kaikkia rakkauden yleviä typeryyksiä.\n\nSeuraavana päivänä Diana de Poitiers huomautti Fransille:\n\n»Tiedättekö, sire, herra de Montgommery on rakastunut minuun.»\n\n»Ohhoh», vastasi Frans nauraen. »Montgommeryt ovat hyvin vanhaa ja\ntodentotta melkein yhtä ylhäistä sukua kuin minäkin; lisäksi he ovat\nkutakuinkin yhtä urhoollisia, ja nyt huomaan, että he ovat melkein yhtä\neteviä lemmenleikkijöitäkin.»\n\n»Ja siinäkö kaikki, mitä teidän majesteetillanne on siihen sanomista?»\nkysyi Diana.\n\n»Ja mitä minun siis pitäisi vastata, kultaseni?» sanoi kuningas.\n»Pitäisikö minun ehdottomasti suuttua kreivi Montgommerylle siitä, että\nhänellä on hyvä maku ja tarkka katse kuten minullakin?»\n\n»Jos tämä asia koskisi madame d'Etampesia», mutisi Diana pahasti\nloukkaantuneena, »niin ette puhuisi noin».\n\nHän ei kehittänyt pitemmälle tätä keskustelua, mutta päätti jatkaa\nkokeiluaan. Muutamia päiviä myöhemmin nähdessään taas Jacquesin hän\nalkoi uudestaan kysellä:\n\n»Mitä nyt, herra de Montgommery? Vielä apeampana kuin tavallisesti!»\n\n»Tosiaankin, madame», selitti kreivi nöyrästi, »sillä minä pelkään\nsuututtaneeni teitä».\n\n»En ole suuttunut, monsieur», vastasi herttuatar, »vaan ainoastaan\nsuren».\n\n»Oi, madame», huudahti Montgommery, »kuinka minä, joka teiltä yhdenkin\nkyyneleen säästääkseni antaisin kaiken vereni, olen voinut teille\ntuottaa vähäisintäkään surua?»\n\n»Ettekö ole antanut minun ymmärtää, ettei minulla kuninkaan lemmittynä\nole oikeutta aatelismiehen rakkauden tavoittamiseen?»\n\n»Voi, sellainen ei ollut ajatukseni, madame», vakuutti kreivi, »eikä\nvoinutkaan olla, sillä minä, yksinkertainen aatelismies, tunnen teitä\nkohtaan yhtä vilpitöntä kuin syvää rakkautta. Tahdoin pelkästään\nlausua, että teidän on mahdotonta rakastaa minua, koska kuningas\nrakastaa teitä ja te rakastatte kuningasta.»\n\n»Kuningas ei rakasta minua enkä minäkään kuningasta», vastasi Diana.\n\n»Laupias taivas, mutta silloinhan te voisittekin rakastaa minua!»\nhuudahti Montgommery.\n\n»Voin kaiketi rakastaa teitä», vastasi Diana tyynesti, »mutta en voi\nkoskaan teille sanoa, että rakastan teitä».\n\n»No, mikä estää, madame?»\n\n»Minä olen voinut», selitti Diana, »isäni hengen pelastamiseksi ruveta\nRanskan kuninkaan rakastajattareksi; mutta minun ei sovi kunniani\npalauttamiseksi omaksua sitä asemaa kreivi de Montgommeryn rinnalla».\n\nHän säesti tätä puolinaista epäystä niin intohimoisella ja raukealla\nkatseella, ettei kreivi kyennyt itseään hillitsemään.\n\n»Ah, madame», lausui hän keimailevalle herttuattarelle, »jos\nrakastaisitte minua niinkuin minä teitä...»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Sittenkö? Mitä minä välitän maailmasta, perheen ja kunnian\nennakkoluuloista! Te olette minun koko maailmani. Kolmen kuukauden ajan\nolen elänyt yksinomaan teidän näkemisestänne. Olen teihin ihastunut\nensimmäisen rakkauden kaikella sokeudella ja tulisuudella. Verraton\nkauneutenne päihdyttää ja huumaa minut. Jos rakastatte minua niinkuin\nminä teitä, niin tulkaa kreivitär de Montgommeryksi, tulkaa vaimokseni.»\n\n»Kiitos, kreivi», lausui Diana voitonriemuisesti. »Pidän mielessäni\nylevät ja jalomieliset sananne. Sillä välin tiedätte, että vihreä ja\nvalkoinen on minun värini.»\n\nIlosta hurmaantunut Jacques suuteli Dianan valkoista kättä, ylpeämpänä\nja onnellisempana kuin jos olisi saanut päähänsä koko maailman kruunun.\n\nJa seuraavana päivänä Frans johtui huomauttamaan Diana de Poitiersille,\nettä hänen uusi ihailijansa alkoi julkisesti käyttää hänen värejään.\n\n»Eikö hänellä ole siihen oikeutta, sire?» lausui Diana, kaikella\nkatseensa terävyydellä tarkaten kuningasta; »enkö saisi sallia hänen\nkäyttää värejäni, kun hän tarjoaa nimensä käytettäväkseni?»\n\n»Onko se mahdollista?» ihmetteli kuningas.\n\n»Se on varma totuus, sire», vakuutti lujasti herttuatar, joka\nhetkiseksi luuli onnistuneensa nostattamaan uskottomassa\nmustasukkaisuutta ja siten palauttamaan uuteen eloon rakkauden.\n\nMutta oltuaan tuokion vaiti kuningas nousi keskeyttäen tämän haastelun\nja virkkoi Dianalle hilpeästi:\n\n»Jos asian laita on niin, madame, ja kun suurhovimestarin virka on\navoinna ensimmäisen miehenne, herra de Brézén kuoleman jälkeen, sopii\nmeidän antaa se häälahjaksi herra de Montgommerylle.»\n\n»Ja herra de Montgommeryn sopii se ottaa vastaan», täydensi Diana\nylpeästi, »sillä minusta tulee hänelle uskollinen ja hyvä puoliso, joka\nei totisesti petä häntä koko kristikunnankaan kuninkaiden takia».\n\nKuningas kumarsi hymyillen sanattomana ja poistui. Selvästi oli rouva\nd'Etampes saanut hänet valtaansa.\n\nKunnianhimoinen Diana, jonka sydäntä jäyti katkeruus, sanoi\nihastuneelle Jacquesille samana päivänä:\n\n»Uljas kreivini, ylevä Montgommeryni, minä rakastan sinua koko\nsydämestäni.»\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nKuinka Henrik II alkoi käyttää perintöään jo isänsä eläessä\n\n\nDianan ja kreivi de Montgommeryn häät päätettiin viettää kolmen\nkuukauden kuluttua, ja panettelevassa ja kevytmielisessä hovissa\nliikkui julkisena huhuna, että Diana de Poitiers intohimoisen kostonsa\njouduttamiseksi antoi tulevalle aviomiehelle ennakkopantin.\n\nMäärättyjen kolmen kuukauden päästä kreivi de Montgommery oli\nrakastuneempi kuin koskaan ennen, mutta Diana siirsi lupauksensa\ntäyttämistä päivästä toiseen milloin milläkin verukkeella.\n\nSattui näet niin, että hän hyvin vähän aikaa kihlautumisensa jälkeen\nhuomasi, millaisin silmäyksin häntä syrjästä päin vaani vuorostaan\nnuori perintöprinssi Henrik, ja siitä oli herännyt uusi kunnianhimo\nvallanhaluisen Dianan sydämessä. Montgommeryn kreivittären arvonimi\nsaattoi vain peittää tappiota, mutta perintöprinssin lemmikin nimitys\nolisi melkein voitonriemun tuottaja. Rouva de'Etampes, joka aina puhui\nhalveksivasti Dianan isästä, sai rakkautta vain isältä, eikä se ollut\nmitään sen rinnalla, että hänen itsensä, Dianan, osaksi tulisi pojan\nrakkaus, jolloin hänellä olisi puolellaan nuoruus, toivo, tulevaisuus.\nRouva d'Etampes oli päässyt hänen seuraajakseen, mutta hänestä tulisi\nrouva d'Etampesin seuraaja. Hän pysytteli aina kilpailijattarensa\nedessä, odottaen aikaansa kärsivällisesti ja tyynesti kuin elävänä\nuhkana. Sillä Henrik olisi isänsä kuoltua kuningas, ja ainiaan\nkauneutensa säilyttävä Diana olisi uudestaan kuningatar. Siinä oli\ntodellinen voitto tarjolla.\n\nHenrikin luonne teki hänet siitä vielä varmemmaksi. Perintöprinssi oli\nsilloin vasta yhdeksäntoista ikäinen, vaikka oli ottanut osaa useaankin\nsotaan; neljä vuotta sitten jouduttuaan naitetuksi Katarina Medicille\nhän oli silti pysynyt vauhkona ja umpimielisenä nuorukaisena. Niin\nharjautuneeksi ja rohkeaksi kuin hän näyttäytyi ratsastuksessa, aseiden\nkäytössä, turnajaisissa ja kaikissa notkeutta ja taitoa vaativissa\nharjoituksissa, yhtä kömpelö ja hämillinen hän oli Louvren juhlissa\nja naisseurassa. Henkisesti kehittymättömänä ja arvostelukyvyltään\nheikkona hän antautui sille, joka tahtoi hänet ottaa.\n\nAnne de Montmorency, joka oli kylmäkiskoisissa suhteissa kuninkaaseen,\noli kääntynyt perintöprinssin puoleen ja sai vaivattomasti nuoren\nmiehen noudattamaan kaikkia neuvojaan ja kaikkia jo kypsyneen miehen\nmielitekoja. Hän johti Henrikiä sinne tänne mielensä ja oikkujensa\nmukaan. Sanalla sanoen hän oli tunkeutunut tuohon pehmeään ja heikkoon\nsieluun syvälle kaikkea kitkemistä uhmaavat juuret ja alistanut\nHenrikin valtaansa siinä määrin, että tätä vaikutusta saattoi vaarantaa\nainoastaan naisen pääseminen hänen valtiattarekseen.\n\nJa säikähtyen hän pian huomasikin, että hänen kasvattinsa täytyi olla\nrakastunut. Henrik alkoi kaihtaa seuralaisia, joita konnetaabeli oli\nviisaasti valinnut hänen ympäristökseen. Arastelevasta hän muuttui\nalakuloiseksi ja melkein haaveksivaksi. Montmorency katseli ympärilleen\nja oli huomaavinaan, että Diana de Poitiers oli hänen ajatustensa\nkuningatar. Se oli tästä karkeasta sotakarhusta otollisempaa kuin jos\nperintöprinssi olisi iskenyt silmänsä johonkuhun muuhun! Arkipäiväisen\nluontonsa nojalla hän arvioitsi kuninkaallisen jalkavaimon olemusta\nparemmin kohdalleen kuin ritarillinen Montgommery. Hän perusti\nsuunnitelmansa niihin halpoihin vaistoihin, joita hän omiensa mukaan\naavisti tässä naisessa, ja rauhoittuneena hän jätti perintöprinssin\nmurjottelevana huokailemaan Dianan takia.\n\nKauneudenhan pitikin herättää Henrikin nuutunut sydän! Diana oli\nhäijynilkinen, ärsyttävä, eloisa; hänen hienopiirteinen päänsä keikkui\nsievin ja pirtein liikahduksin, hänen katseensa säteili lupauksia,\nja hänen koko persoonansa oli magneettista vetovoimaa (siihen aikaan\nsanottiin maagillista). Sen täytyi vietellä Henrik-parka, josta tuntui,\nettä tuo nainen ehdottomasti paljasti hänelle uuden elämän salaisuuden.\nTämä seireeni oli uteliaalle ja viattomalle villille yhtä houkutteleva\nja vaarallinen kuin jokin luolan salaperäinen aarre.\n\nDiana käsitti tuon kaiken. Kuitenkin hän vielä ajatteli mennä tähän\nuuteen seikkailuun, entisyyden kannalta peläten Frans-kuningasta ja\nnykyisyyden kannalta kreivi de Montgommerya.\n\nMutta eräänä päivänä kuningas, aina kohteliaana ja mielistelevänä\nniillekin naisille, joita hän ei rakastanut, vieläpä niille, joita\noli lakannut rakastamasta, puhellessaan Diana de Poitiersin kanssa\nikkunakomerossa, keksi perintöprinssin, joka salavihkaisin ja\nmustasukkaisin silmäyksin vakoili tätä Dianan ja isänsä keskustelua.\n\nFrans kutsui Henrikin.\n\n»Ahaa, herra poikani, mitä te siellä teette? Tulkaapa lähemmäksi!»\n\nMutta kalpeana ja häpeissään Henrik epäröitsi hetkisen velvollisuutensa\nja pelkonsa välillä ja sitten vastaamatta mitään isänsä kutsuun katsoi\nparemmaksi livistää ikäänkuin ei olisi kuullut.\n\n»Ohhoh, kuinka epähieno ja ujosteleva tuo poika on!» päivitteli\nkuningas. »Ymmärrättekö te lainkaan tuollaista kainostelua? Oletteko\nte, metsien jumalatar, koskaan nähnyt vauhkompaa sarvasta? Onpa siinä\nilkeä vika!»\n\n»Suvaitseeko teidän majesteettinne, että otan korjatakseni hänen\nkorkeutensa perintöprinssin käytöstapaa?» kysyi Diana hymyillen.\n\n»Vaikeata hänen olisi saada sievempi opettaja ja herttaisempaa\nohjailua», tuumi kuningas.\n\n»Siinä tapauksessa sopii jo pitää häntä parannettuna, sire», vakuutti\nDiana; »otan sen huolekseni».\n\nJa pian hän liittyikin karkurin seuraan. Kreivi de Montgommery ei sinä\npäivänä ollut Louvressa, koska hänellä oli palvelustehtäviä muualla.\n\n»Minä siis tuotan teille kovin suurta pelästystä, monseigneur?» Näin\nDiana aloitti keskustelun — ja sitä jatkui.\n\nKuinka hän sen päätti, kuinka hän ei ottanut pannakseen merkille\nainoatakaan prinssin kompastusta, vaan ihaili hänen vähäpätöisimpiäkin\nhuomautuksiaan, kuinka hän jätti haastateltavansa siihen varmuuteen,\nettä hän oli ollut viehättävän naisen seurassa henkevä ja miellyttävä,\nja kuinka siitä johtui, että prinssi vähitellen saikin seurustellessaan\nhänen kanssaan miellyttävyyttä ja henkevyyttä — kuinka herttuatar\nvarsin pian pääsi kaikin puolin hänen valtiattarekseen, antaen hänelle\nyhtaikaa käskyjä, läksyjä ja onnen nautintoa — se on sama ikuinen ja\nainiaan esitettävä komedia, jota ei kuitenkaan koskaan kirjoiteta.\n\nEntä Montgommery? No niin, hän rakasti Dianaa liian paljon,\narvostellakseen häntä, ja oli antautunut hänen pauloihinsa liian\nsokeasti, kyetäkseen näkemään. Jokaisen jo huomautellessa hovipiirissä\nrouva de Poitiersin uudesta rakkaudesta ylevä kreivi pysyi yhä\nharhakuvissaan, joita Diana hoiteli huolellisesti. Tämä uusi rakenne\noli vielä liian hauras varmasti säilyäkseen, jos sattuisi jokin kova\ntäräys tai mullistus. Niinpä Diana piti perintöprinssiä vallassaan\nkunnianhimon kannustamana ja kreiviä varovaisuuden vuoksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nYstävien hyödyllisyys\n\n\nAntakaamme nyt Aloysen jatkaa, täydentää se kertomus, johon edellä on\nesitetty johdanto.\n\n»Mieheni, urhoollinen Perrot», puhui hän tarkkaavaiselle Gabrielille,\n»oli kyllä kuullut, mitä julkisesti huhuiltiin madame Dianasta ja\nkuinka herra de Montgommerysta lasketeltiin pilapuheita. Mutta hän\nei tiennyt, pitikö hänen ilmoittaa niistä herralleen, jonka näki\nluottavaisena ja onnellisena, vai oliko parempi salata häneltä se\nruma juoni, johon tuo kunnianhimoinen nainen oli hänet kietonut. Hän\notti minunkin kanssani puheeksi epätietoisuutensa, sillä minä annoin\nhänelle tavallisesti hyviä neuvoja, ja muuten hän oli koetellut\nvaiteliaisuuteni ja mielenlujuuteni; mutta siinä asiassa olin kuten\nhänkin ymmällä enkä tiennyt, kuinka olisi parasta menetellä.\n\nEräänä iltana olimme tässä samassa kamarissa, monseigneur, Perrot ja\nminä, sillä kreivi de Montgommery ei kohdellut meitä palvelijoina,\nvaan ystävinä, ja hän oli tahtonut täällä Pariisissakin säilyttää\nnormandialaisten talvi-iltojemme patriarkallisen tavan, siellä\nkun isäntäväki ja palkolliset päivän yhteisen uurastuksen jälkeen\nlämmittelevät saman lieden ympärillä. Kreivi istui hiilloksen edessä\nmiettivänä, pää käden varassa. Hän meni tavallisesti iltaisin madame\nde Poitiersin luo, mutta viime aikoina tämä oli usein ilmoituttanut\nhänelle olevansa huonovointinen, joten hän ei voinut ottaa vastaan.\nKreivi varmaankin mietiskeli tätä, samalla kuin Perrot laittoi kuntoon\nrintahaarniskan hihnoja ja minä kehräsin.\n\nSe oli kylmä ja sateinen ilta, tammikuun 7 päivä 1539 — loppiaisen\njälkeinen päivä. Painakaa mieleenne tämä kolkko päivämäärä,\nmonseigneur.»\n\nGabriel osoitti nyökkäyksellä, ettei häneltä mennyt sanaakaan hukkaan,\nja Aloyse jatkoi:\n\n»Äkkiä ilmoitettiin herra de Langeais, herra de Boutières ja kreivi\nSancerre, kolme hoviin kuuluvaa aatelismiestä, monseigneurin\nystäviä, mutta vielä enemmän madame d'Etampesin. Kaikki kolme olivat\nkääriytyneet väljiin, tummiin viittoihin, ja vaikka he astuivat sisään\nnaurusuin, tuntui minusta, että he toivat mukanaan onnettomuutta, ja\nvalitettavasti vaistoni olikin oikeassa.\n\nKreivi de Montgommery nousi ja meni tulijoita vastaan, luontonsa mukaan\nvieraanvaraisesti ja sydämellisesti esiintyen.\n\n'Tervetuloa, hyvät ystävät', lausui hän puristaen heidän kättänsä.\n\nHänen antamastaan merkistä riisuin heiltä viitat, ja kaikki kolme\nistuutuivat.\n\n'Mikä hyvä onni teidät nyt tuo luokseni?' jatkoi kreivi.\n\n'Kolminkertainen veto', vastasi herra de Boutières, 'ja minä olen juuri\nvoittanut omani, koska te olette täällä, hyvä kreivi'.\n\n'Minä taas', huomautti herra de Langeais, 'voitin omani jo äsken'.\n\n'Ja minä', lisäsi kreivi de Sancerre, 'voitan oman vetoni ihan kohta;\nsaatte nähdä'.\n\n'Ja millainen vedonlyönti se oli, hyvät herrat?' tiedusti Montgommery.\n\n'No', selitti herra de Boutières, 'tämä Langeais oli lyönyt vetoa\nd'Enghienin kanssa siitä, ettei perintöprinssi olisi tänä iltana\nLouvressa. Me pistäydyimme sinne ja saatoimme pätevästi todeta, että\nd'Enghien oli hävinnyt.'\n\n'Boutières taas', kertoi kreivi de Sancerre, 'oli lyönyt vetoa herra de\nMontejanin kanssa siitä, että te olisitte tänä iltana kotosalla, hyvä\nkreivi, ja näettehän, että hän on voittanut'.\n\n'Ja sinä olet myös voittanut, Sancerre, sen takaan', lausui vuorostaan\nherra de Langeais, 'sillä ylipäätään nuo kolme vetoa ovat samaa kuin\nyksi, ja me olisimme hävinneet tai voittaneet yhdessä. Sancerre löi\nvetoa sadasta pistolista d'Aussunia vastaan, että madame de Poitiesrs\nolisi huonovointinen tänä iltana.'\n\nIsänne vaaleni hirveästi, Gabriel.\n\n'Olette tosiaankin voittanut, herra de Sancerre', myönsi hän.\njärkkyneellä äänellä, 'sillä madame de Poitiers lähetti minulle\nvastikään sanan, ettei hän äkillisen pahoinvoinnin takia voinut ottaa\nvastaan ketään tänä iltana'.\n\n'Sepä se', huudahti kreivi de Sancerre, 'juuri niinkuin sanoin! Te\ntodistatte d'Aussunille, että hän siis on minulle sata pistolla velkaa'.\n\nJa kaikki remahtivat nauramaan kuin hupsut, mutta kreivi de Montgommery\npysyi totisena.\n\n'Nyt, hyvät ystävät', virkkoi hän hiukan karvaaseen sävyyn,\n'suostuisitteko selittämään minulle tämän arvoituksen?'\n\n'Aivan kernaasti, toden totta!' vastasi herra de Boutières; 'mutta\nensiksi kehoittakaa noita hyviä ihmisiä poistumaan'.\n\nMe olimme jo oven lähellä, Perrot ja minä; kuitenkin monseigneur\nviittasi meitä jäämään.\n\n'He ovat hartaita ystäviä', selitti hän nuorille herroille, 'ja kun\nminulla sitäpaitsi ei ole mitään syytä punastua, ei minulla ole\nsalattavaakaan'.\n\n'Olkoon niin', sanoi herra de Langeais; 'hiukan maalaiseltahan tämä\ntuntuu, mutta asia koskee enemmän teitä kuin meitä, kreivi. Lisäksi\nolen varma siitä, että he jo tietävätkin tuon suuren salaisuuden, sillä\nse kiertelee kaikkialla Pariisissa, ja niinkuin näissä asioissa on\ntavallista, te saatte sen kuulla vasta viimeisenä.'\n\n'Mutta selittäkää joi' huudahti herra de Montgommery.\n\n'Rakas kreivi', jatkoi herra de Langeais, 'me kyllä selitämme,\nsillä meistä on tuskallista nähdä näin petettävän teidänlaistanne\naatelismiestä ja arvossa pidettävää seuraelämän edustajaa. Mutta me\nilmaisemme asian vain sillä ehdolla, että vastaanotatte paljastuksen\nfilosofisesti, siis nauraen, sillä tämä juttu ei ole suuttumuksenne\narvoinen, sen vakuutan, ja sitäpaitsi suuttumuksenne olisi tässä\ntapauksessa jo ennakolta aseeton.'\n\n'Saamme nähdä; minä odotan', vastasi monseigneur kylmästi.\n\n'Rakas kreivi', puuttui puheeseen herra de Boutières, nuorin ja\nhuimapäisin noista kolmesta, 'tehän olette perehtynyt mytologiaan, eikö\nniin? Muistatte varmaankin Endymionin tarinan? Mutta minkä ikäisen\nluulette Endymionin olleen silloin, kun hän joutui lemmensuhteisiin\nDiana-Phoeben kanssa? Jos kuvittelette, että hän läheni neljääkymmentä,\nniin erehdytte, ystäväiseni: hän ei ollut edes kahtakymmentä täyttänyt,\nei partaakaan vielä kasvattanut. Minulla on se tieto kotiopettajaltani,\njoka oli täydellisesti selvillä noista asioista. Ja siinäpä juuri on\nsyy, miksi Endymion ei ole tänä iltana Louvressa, miksi rouva Luna\non laskeutunut levolle ja näkymättömiin, arvatenkin sateen takia, ja\nmiksi te olette kotosalla, monseigneur de Montgommery... ja tuloksena\nsiitä kaikesta on, että kotiopettajani on etevä mies ja että me olemme\nvoittaneet kolme vedonlyöntiämme. Eläköön ilo!'\n\n'Onko todisteita?' kysyi kreivi jäykästi.\n\n’Todisteita!' kertasi herra de Langeais; 'mutta niitähän voitte itse\nkäydä hankkimassa. Ettekö asu parin askeleen päässä Lunasta?'\n\n'Aivan oikein. Kiitos!' kuului kreivin ainoa vastaus.\n\nJa hän nousi. Noiden kolmen ystävän täytyi myöskin nousta, varsin\ntalttuneina ja melkein pelästyneinä herra de Montgommeryn ankarasta ja\nkolkosta sävystä.\n\n'No no, kreivi', varoitti herra de Sancerre, 'älkää menkö tekemään\nmitään tyhmyyttä tai varomattomuutta! Ja muistakaa, että on yhtä\nvaarallista sysiä leijonanpentua kuin itse leijonaa!'\n\n'Olkaa huoleti!' torjui kreivi.\n\n'Ettehän ainakaan ole vihoissanne meille?'\n\n'Olkoon sen laita kuinka tahansa', sanoi hän.\n\nHän johdatti tai oikeammin työnsi heidät ovesta ulos ja sitten takaisin\nkääntyessään virkkoi Perrotille:\n\n'Viittani ja miekkani!'\n\nPerrot toi ne hänelle.\n\n'Onko totta, että te kaksi tiesitte tämän?' kysyi kreivi\nkiinnittäessään miekkaa vyölleen.\n\n'Kyllä, monseigneur', tunnusti Peron luoden alas katseensa.\n\n'Ja miksi ette ilmoittaneet minulle lainkaan?'\n\n'Monseigneur...!' sopersi mieheni.\n\n'Kyllä ymmärränkin; te ette ole ystäviä, te molemmat, vaan ainoastaan\nhyviä ihmisiä, siinä kaikki.'\n\nHän taputti tallimestariaan ystävällisesti olalle. Hän oli hyvin\nkalpea, mutta puhui jonkinlaisen juhlallisen tyyneyden vallassa. Sitten\nhän vielä sanoi Perrotille:\n\n'Onko siitä huhuiltu jo kauan?'\n\n'Monseigneur', vastasi Perrot, 'siitä on viisi kuukautta, kun\ntunnustitte rakkautenne madame Diana de Poitiersille, koska häänne\npiti viettää marraskuussa. Yleensä vakuutetaan, että hänen korkeutensa\nperintöprinssi tuli madame Dianan rakastajaksi kuukautta myöhemmin\nkuin madame suostui teidän kosintaanne. Kuitenkaan ei siitä ole alettu\npuhua juuri aikaisemmin kuin pari kuukautta sitten, enkä minä ole sitä\ntiennyt vielä kahtakaan viikkoa. Huhut pääsivät parempaan vauhtiin\nvasta häiden tultua lykätyiksi, ja hänen korkeuttaan perintöprinssiä\npeläten siitä on puhuttu vain salassa. Eilen kuritin erästä herra de\nLa Garden palvelijaa, joka julkesi sille nauraa minun kuulteni, eikä\npanooni de La Garde rohjennut moittia minua siitä.'\n\n'Sille ei naureta enää', huomautti monseigneur, ja hänen äänenpainonsa\nvärisytti minua.\n\nValmistuttuaan lähtemään hän hipaisi otsaansa ja sanoi minulle:\n\n'Aloyse, käy noutamassa tänne Gabriel. Tahdon syleillä häntä.'\n\nTe lepäsitte, monseigneur Gabriel, kerubin rauhallisessa unessa ja\nrupesitte itkemään, kun herätin teidät. Kietaisin yllenne peitteen\nja kannoin teidät isänne luo. Hän otti teidät syliinsä, katseli\nteitä jonkin aikaa ääneti, ikäänkuin täyttääkseen sydämensä teidän\nnäkemisenänne, ja sitten painoi suudelman kauniille puoliavoimille\nsilmillenne. Rosoiselle poskellenne tipahti samalla kyynel, ensimmäinen\nkyynel, jonka tuo luja ja uljas mies oli vuodattanut minun nähteni! Hän\nluovutti teidät sitten takaisin minulle ja lausui:\n\n'Uskon lapseni sinun huomaasi, Aloyse.'\n\nVoi, ne olivat viimeiset sanat, jotka häneltä kuulin. Ne ovat jääneet\nmuistiini ja kajahtelevat yhä korvissani.\n\n'Minä saatan teitä, monseigneur', ehdotti urhea Perrotini silloin.\n\n'Ei, Perrot', kielsi herra de Montgommery, 'minun täytyy olla yksin;\njää tänne'.\n\n'Kuitenkin, monseigneur...'\n\n'Tahdon niin', keskeytti hän.\n\nEihän kannattanut väitellä silloin, kun hän puhui noin, ja sentähden\nPerrot vaikeni. Kreivi tarttui käsiimme.\n\n'Hyvästi, kelpo ystävät!' sanoi hän meille; 'ei, ei hyvästi, vaan\nnäkemiin!'\n\nHän lähti ulos tyynenä ja varmoin askelin, niinkuin olisi aikonut\nsaapua takaisin neljännestunnin kuluttua.\n\nPerrot ei puhunut mitään, mutta herransa ehdittyä talon ulkopuolelle\nhän vuorostaan otti viittansa ja miekkansa. Emme vaihtaneet ainoatakaan\nsanaa, enkä yrittänyt pidätellä häntä: hän täytti velvollisuutensa\nseuratessaan kreiviä, vaikkapa kuolemaan. Hän avasi minulle sylinsä, ja\nheittäytyin siihen nyyhkyttäen; hellästi siveltyään minua hän riensi\nherra de Montgommeryn jälkeen. Hyvästijättömme ei ollut vienyt enempää\naikaa kuin minuutin, emmekä olleet hiiskuneet mitään keskenämme.\n\nYksin jäätyäni lysähdin tuolille huokaillen ja rukoillen. Sade oli\nulkona yltynyt kahta pahemmaksi, ja tuuli ulvoi rajusti. Mutta\nte, monseigneur Gabriel, olitte rauhallisesti vaipunut takaisin\nkeskeytyneeseen uneenne, josta sitten jouduitte heräämään orpona.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nKuinka mustasukkaisuus on kyennyt toisinaan karistamaan arvonimiä jo\nennen Ranskan vallankumousta\n\n\nNiinkuin herra de Langeais oli huomauttanut, Hotel de Brézé, joka\nsilloin oli madame Dianan asuntona, oli vain parin askelen päässä\ntäältä, Rue du Figuier-SaintPaulin varrella, ja siellähän se turman\ntalo kohoaa vieläkin.\n\nPerrot seurasi etäältä herraansa, näki hänen pysähtyvän madame Dianan\nportille, kolkuttavan, sitten astuvan sisälle. Silloin saattolainenkin\nlähestyi. Herra de Montgommery puhui siellä korskeasti ja kovalla\näänellä lakeijoille, jotka yrittivät asettua hänen tielleen, kun heidän\nvaltiattarensa oli muka sairaana huoneessaan. Mutta kreivi suoriutui\nheistä, ja Perrot käytti tätä hämminkiä, pujahtaakseen raolleen\njääneestä portista hänen perässään. Hän tunsi talon paikat hyvin, kun\noli usein vienyt kirjelmiä madame Dianalle. Esteettömästi hänen sopi\nhämyssä hiippailla herra de Montgommeryn takana; häntä ei huomattu, tai\nei välitetty tallimestarista sitten, kun hänen herransa oli rikkonut\nannetut ohjeet.\n\nPortaiden yläpäässä kreivi kohtasi kaksi herttuattaren seuranaista\nrauhattomina ja hätääntyneinä tiedustamassa, mitä hän sieltä haki\ntällaisella hetkellä. Ympäristön tornikellot löivätkin juuri kymmenen.\nHerra de Montgommery vastasi lujasti, että hän tahtoi heti tavata\nmadame Dianan, että hänellä oli tärkeätä ja kiireellistä puhuttavaa\nherttuattarelle ja että hän odottaisi, jollei madame ollut valmis\nvastaanottamaan häntä suoraa päätä.\n\nHän puhui hyvin äänekkäästi, niin että sen täytyi kuulua herttuattaren\nläheiseen makuuhuoneeseen. Toinen seuranainen kiirehti sinne ja palasi\nheti ilmoittamaan, että madame de Poitiers oli levolla, mutta saapuisi\npuhuttelemaan kreiviä, jos tämä odottaisi kappelissa.\n\nPerintöprinssi ei siis ollut täällä, tai hän käyttäytyi kovin\npelokkaasti ollakseen kuninkaan poika! Herra de Montgommery seurasi\nvastustelematta kappeliin noita kahta naista, jotka kantoivat soihtuja\nhänen edellään.\n\nSilloin Perrot, joka lymysi porrasaskelmien varjossa, sai tilaisuuden\nkiirehtiä ylempään kerrokseen ja piiloutui korkean verhon taakse\nerääseen käytävään. Sen toisella puolella oli madame Diana de\nPoitiersin makuuhuone ja toisella se kappeli, missä herra de\nMontgommery odotteli. Tämän laajan käytävän perällä oli kaksi\numpeenmuurattua ovea, joista toinen oli aikoinaan johtanut kappeliin ja\ntoinen makuuhuoneeseen. Somistukseksi oli entisiin oviaukkoihin pantu\nverhot, ja niiden taakse Perrot nyt kätkeytyi, huomaten ilokseen, että\nhän korviaan heristäen saattoi jotensakin kuulla, mitä kummallakin\ntaholla puhuttiin tai tehtiin. Urheata miestä ei suinkaan kannustanut\nhalpa uteliaisuuden puuska, monseigneur, vaan kreivin äskeiset sanat\nhänen lähtiessään ja sisäinen vaisto ilmaisivat hänelle, että hänen\nherransa oli joutumassa johonkin vaaraan; kenties hänelle juuri\ntällä hetkellä viritettiin ansaa, ja mieheni tahtoi olla saapuvilla,\nauttaakseen häntä tarpeen tullessa.\n\nKovaksi onneksi, kuten saatte nähdä, monseigneur, ei ainoakaan niistä\nlauseista, jotka hän kuuli ja minulle sitten kertoi, vähimmälläkään\ntavalla valaise sitä hämärää ja kohtalokasta kysymystä, joka teidän\nmieltänne nyt painaa.\n\nHerra de Montgommery oli odotellut vasta pari minuuttia, kun madame de\nPoitiers ilmestyi kappeliin jonkin verran kiirehtien.\n\n'Mitä tämä merkitsee, herra kreivi?' tiedusti hän; 'mistä johtuu\ntämä yöllinen tunkeutuminen kotiini, kun olin pyytänyt teitä olemaan\ntulematta tänään?'\n\n'Vastaan teille parilla vilpittömällä sanalla, madame; mutta\nlähettäkää ensin pois naisenne. Nyt kuunnelkaa minua. Toimitan asiani\nlyhyesti. Minulle huomautettiin äsken, että te olette ottanut minulle\nkilpailijan, että tämä kilpailija on perintöprinssi ja että hän tänä\niltanakin on luonanne.'\n\n'Ja te uskoitte sitä, koska juoksitte tänne varmistautumaan?' sanoi\nmadame Diana kopeasti.\n\n'Se tuotti minulle kärsimystä, Diana, ja riensin sinulta etsimään\nlievitystä.'\n\n'No, nyt olet minut nähnyt', huomautti madame de Poitiers. 'Tiedä siis,\nettä sinulle on valehdeltu; salli minun levätä. Taivaan nimessä, lähde\njo, Jacques!'\n\n'En, Diana', vastusti kreivi käyden varmaankin rauhattomaksi\ntällaisesta hoputuksesta, 'sillä jos onkin valetta se väite, että\nperintöprinssi on täällä, niin kenties pitää paikkansa, että hän\ntulee tänä iltana, ja mieleni tekee saada parjaukset kerta kaikkiaan\nkumotuiksi'.\n\n'Sinä siis jäät, Jacques?'\n\n'Minä jään, Diana; käy sinä levolle, jos olet sairas. Minä vartioitsen\nuntasi, mikäli suvaitset.'\n\n'Mutta millä oikeudella sinä niin teet?' huudahti madame de Poitiers.\n'Millä perusteella? Enkö ole vielä vapaa?'\n\n'Et, Diana', väitti kreivi ankarasti; 'sinä et ole enää vapaa\ntoimittamaan hovin naurettavaksi säädyllistä aatelismiestä, jonka\nkosinnan olet hyväksynyt'.\n\n'En kuitenkaan hyväksy tätä viimeistä vaatimusta', sanoi madame Diana.\n'Sinulla ei ole enempää oikeutta jäädä tänne kuin noilla toisilla\nkiusoitella sinua. Ethän sinä ole puolisoni, enkä tietääkseni ole sinun\nnimeesi vaihtanut omaani.»\n\n'Ah, Diana', valitti silloin herra de Montgommery tuskastuneena, 'mitä\nminä piittaan kiusoittelusta! Siitä ei ole nyt puhetta, hyvä Jumala\n— sen tiedät hyvin, Diana, eikä tässä minun kunniani vuoda verta ja\nruikuta, vaan rakkauteni. Jos olisin loukkaantunut noiden kolmen\nhupelon hämäyksestä, niin olisin vetänyt miekkani, siinä kaikki. Mutta\nsydäntäni on raadeltu, Diana, ja minä riensin tänne. Arvoni ja maineeni\n— ne eivät kuulu tähän, enkä ole niistä huolissani, vaan minä rakastan\nsinua, olen ihan hullu, mustasukkainen; sinä olet minulle sanonut\nja osoittanut rakastavasi minua, ja jos joku rohkenee kajota siihen\nrakkauteen, joka on minun omaisuuttani, niin surmaan hänet, vaikka hän\nolisi perintöprinssi, vaikka hän olisi itse kuningas, Diana! Minä en\nvälitä siitä, kenelle joudun kostamaan, sen takaan. Mutta niin totta\nkuin on olemassa Jumala, minä kostan!\n\n'Ja mitä siis kostaisitte, jos suvaitsette ilmoittaa, ja miksi?'\ntiedusti herra de Montgommeryn takaa käskevä ääni.\n\nPerrotia värisytti aavistus siitä, mitä nyt seuraisi; heikosti\nvalaistussa käytävässä hän näki perintöprinssin lähestyvän, tällä\nhaavaa jokseenkin jo kuninkaan valtuuksia käytellen, ja hänen takanaan\nherra de Montmorencyn pilkalliset ja yrmeät kasvot.\n\n'Taivas auttakoon!' huusi madame Diana vaipuen sohvalle ja väännellen\nkäsiään; 'tätä minä pelkäsin!»\n\nHerra de Montgommery päästi ensin kuuluville vain karjaisun, ja sitten\nPerrot kuuli hänen jatkavan hyvinkin levollisella äänellä:\n\n'Teidän korkeutenne, yksi sana vain... Olkaa niin hyvä! Sanokaa\nminulle, että te ette nyt tule tänne madame, de Poitiersin rakastajana\nja häneltä vastarakkautta saaneena.'\n\n'Herra de Montgommery', vastasi perintöprinssi vielä halliten\nsuuttumustaan, 'sana vain, minä käsken! Sanokaa minulle, etten tapaa\nteitä täällä madame Dianan rakastajana tai sentähden, että hän rakastaa\nteitä.'\n\nAsioiden kehityttyä näin pitkälle siinä ei enää ollut maailman\nmahtavimman valtaistuimen perillinen alamaistansa, tavallista\naatelismiestä vastassa, vaan kaksi miestä, kaksi ärtynyttä ja\nmustasukkaista kilpailijaa, kaksi kärsivää sydäntä, raadeltua sielua.\n\n'Minä olin madame Dianan hyväksytty sulhanen ja ajateltu aviomies, se\ntiedettiin, ja tekin tiesitte sen', huomautti herra de Montgommery, jo\njättäen pois sen arvonimen, johon prinssi oli oikeutettu.\n\n»Ilmassa leijaileva lupaus, unohdettu lupaus!' väitti Henrik; 'ja\nvaikka minun rakkauteni oikeudet kenties ovat äskeisemmät kuin teidän,\novat ne kuitenkin varmat, ja minä pidän niitä voimassa'.\n\n'Ah, tuota julkeaa! Hän puhuu oikeuksistaan, kuulkaa!' ärjäisi kreivi\njo suunniltaan mustasukkaisuudesta ja raivosta. 'Uskallatte siis sanoa,\nettä tuo nainen kuuluu teille?'\n\n'Minä sanon, ettei hän ainakaan ole teidän omanne', vastasi Henrik.\n'Minä sanon, että olen madamen luona hänen luvallaan ja että niin ei\nnäy olevan teidän laitanne. Odotan siis maltittomasti, että lähdette\npois, monsieur.'\n\n'Jos olette noin kärsimätön, niin hyvä on! Lähtekäämme yhdessä, sehän\non perin yksinkertaista.'\n\n'Haaste!' huudahti Montmorency astuen esiin. 'Kuinka te julkeatte,\nmonsieur, antaa haasteen Ranskan perintöprinssille?'\n\n'Tässä asiassa ei ole Ranskan perintöprinssiä', muistutti kreivi, 'vaan\nmies, joka väittää olevansa minun rakastamani naisen rakastama, siinä\nkaikki'.\n\nVarmaankin hän astahti Henrikiä kohti, sillä Perrot kuuli madame Dianan\nparkaisevan:\n\n'Hän aikoo loukata prinssiä! Hän aikoo surmata prinssin! Auttakaa!'\n\nJa luultavasti hämmentyneenä siitä kummallisesta osasta, jota oli\njoutunut tässä riidassa esittämään, hän ryntäsi ulos kappelista,\nvaikka herra de Montmorency kehoitti häntä rauhoittumaan ja vakuutti,\nettei ollut syytä pelkoon; heillä oli kaksi miekkaa yhtä vastaan ja\nvankka saattue alhaalla. Perrot näki madamen juoksevan käytävän poikki\nja syöksyvän huoneeseensa kovasti itkien ja huudellen naisiaan ja\nperintöprinssin palveluskuntaa.\n\nMutta hänen pakonsa ei tyynnyttänyt noiden kahden vastakumppanuksen\nkiihkoa, kaukana siitä, ja herra de Montgommery tarrautui katkerasti\nsanaan 'saattue', joka oli juuri lausuttu.\n\n'Palkollistensa miekalla varmaankin', huomautti hän, 'hänen korkeutensa\nhaluaa kostaa kokemansa loukkauksen?'\n\n'En, monsieur', oikaisi Henrik ylpeästi; 'omani riittää häpeämättömän\nkurittamiseen'.\n\nKumpikin kouraisi jo miekkansa kahvaa, mutta herra de Montmorency\nehätti väliin.\n\n'Anteeksi, monseigneur', sanoi hän, 'mutta sillä, joka kenties on jo\nhuomenna kuningas, ei ole oikeutta panna henkeään alttiiksi tänään. Te\nette ole yksilö, monseigneur, vaan teissä on kansakunta edustettuna:\nRanskan perintöprinssi taistelee ainoastaan Ranskan puolesta.'\n\n'Mutta siinä tapauksessa', huudahti herra de Montgommery, 'Ranskan\nkruununprinssin, jolla on hallussaan kaikki, ei sopisi minulta riistää\nsitä ainoaa, jonka varaan olen perustanut elämäni, sitä olentoa, joka\non minulle enemmän kuin isänmaani, enemmän kuin kunniani, enemmän\nkuin kehdossa uinuva lapseni, jopa enemmän kuin kuolematon sieluni,\nsillä hän oli saanut minut unohtamaan tuon kaiken, tämä nainen, joka\nkenties on pettänyt minua! Mutta ei, hän ei ole pettänyt minua, se on\nmahdotonta, kun rakastan häntä niin hellästi. Monseigneur, antakaa\nminulle anteeksi kiihkoni ja hurjuuteni ja suvaitkaa minulle vakuuttaa,\nettä te ette ole Dianan rakastaja. Eihän todellakaan tulla yksityiselle\nvierailulle rakastetun naisen luo herra Montmorencyn seurassa ja\nkahdeksan tai kymmenen huovin saattamana! Minun olisi pitänyt ajatella\nsitä.'\n\n'Minä tahdoin', selitti herra de Montmorency, 'seurata hänen\nkorkeuttaan tänne saattueen keralla hänen vastusteluistaan huolimatta,\nkoska minulle oli salaa vihjaistu, että hänelle järjestettäisiin tänään\nväijytys. Kuitenkaan en aikonut tulla edemmäksi kuin tämän talon\novelle. Mutta kun kova äänenne kuului sinne asti, monsieur, jouduin\nastumaan sisälle ja täydellisesti uskomaan niiden tuntemattomien\nystävien käsitystä, jotka olivat niin otollisesti toimittaneet minut\nvaruilleni.'\n\n'Minä kyllä tunnen nuo tuntemattomat ystävät' sanoi kreivi katkerasti\nnaurahtaen. 'He ovat epäilemättä samoja miehiä, jotka minulle\näsken ilmoittivat, että prinssi on tänä iltana täällä, ja heidän\nsuunnitelmansa ovat onnistuneet erinomaisesti, tietenkin suureksi\nriemuksi heille ja sille, joka pani heidät toimimaan, sillä madame\nd'Etampes ei arvatakseni tahtonut muuta kuin pilata madame de\nPoitiersin asemaa julkisella häväistysjutulla. Ja tätä nerokasta\nhanketta on mainiosti edistänyt hänen korkeutensa, kun ei epäröinyt\nlähteä lemmenvierailulle armeijan kanssa! No niin, te ette siis enää,\nHenrik de Valois, rahtuakaan säästele madame de Brézétä?... Näin te\njulkisesti leimaatte hänet tunnetuksi lemmikiksenne? Hän on siis\ntäydellä todella ja taatusti teidän omanne, tuo nainen? Minun ei enää\nsovi epäillä tai mitään toivoa! Olette varmasti ja kerta kaikkiaan\nvarastanut hänet minulta ja hänen mukanaan onneni, elämäni! Olkoonpa\nniin, tuhat tulimmaista, eikä minunkaan sitten enää tarvitse säästellä.\nJos oletkin Ranskan prinssi, Henrik de Valois, niin se ei estä sinua\nolemasta vielä aatelismies, ja sinun pitää antaa minulle hyvitystä\nkolttosestasi, muutoin olet kurja raukka!'\n\n'Viheliäinen!' ärjäisi prinssi vetäisten miekkansa ja hypähtäen kreiviä\nkohti.\n\nMutta konnetaabeli heittäytyi uudestaan hänen eteensä. 'Monseigneur,\nsanon teille vielä kerran, että minun läsnäollessani valtaistuimen\nperillinen ei saa ottaa naisen takia taisteluhaastetta...'\n\n'Aatelismieheltä, joka on vanhempaa sukua kuin sinä, ensimmäinen\nkristitty parooni!' keskeytti kreivi raivosta kuohuen. 'Jokainen\naatelinen sitäpaitsi vastaa kuningasta, eivätkä kuninkaat ole aina\nolleet niin varovaisia kuin te nyt muka hyvällä syyllä tahdotte\nväittää. Napolin Kaarle antoi haasteen Aragonin Alfonsolle ja\nFrans I vain vähän aikaa sitten Kaarle V:lle. Siinä oli kuningas\nkuningasta vastaan, voisitte sanoa. Niinpä kyllä, mutta herra de\nNemours, kuninkaan veljenpoika, haastoi kaksintaisteluun tavallisen\nespanjalaisen kapteenin. Montgommeryt vastaavat joka suhteessa\nValoiseja ja kelpaavat taistelemaan heidän kanssaan sitäkin paremmalla\noikeudella, kun ovat monesti solmineet naimaliittoja Ranskan ja\nEnglannin kuninkaallisten prinssien kanssa. Entiset Montgommeryt\nkäyttivät toisessa ja kolmannessa polvessa puhtaasti ranskalaista\nkilpitunnusta. Palattuaan Englannista, jonne he olivat seuranneet\nWilhelm Valloittajaa, he ottivat vaakunakseen taivaansinisellä pohjalla\nmiekkaa pitelevän leijonan, jota ympäröivässä hopeakiehkurassa on\ntunnuslauseena: _Varjele hyvin!_ ja kidan taustalla kolme liljankukkaa.\nNo, monseigneur, vaakunamme ovat samankaltaisia kuin miekkammekin,\nkunnollisen ritaruuden sopiva takuu. Ah, jospa rakastaisitte tuota\nnaista niinkuin minä häntä rakastan ja vihaisitte minua niinkuin minä\nteitä vihaan! Mutta ei: te olette vain arka poika, joka on onnellinen\nvoidessaan lymytä opettajansa taakse.'\n\n'Herra de Montmorency, päästäkää irti!' kovisti perintöprinssi\nrimpuillen konnetaabelin kanssa, joka pidätteli häntä.\n\n'En, Jumalan pääsiäinen', manasi Montmorency, 'en salli teidän tapella\ntuon raivopään kanssa. Kuulkaa, siellä alhaalla, tulkaa avuksi!' huusi\nhän ääntänsä korottaen.\n\n'Apuun! Apuun! Tulkaa ylös sieltä! Vai annatteko tappaa herranne?'\n\nTämä Delilan kaltainen kavallus, kun heitä sentään oli kaksi herra\nde Montgommerya vastaan, varmaankin yllytti kreivin sokean vimman\näärimmilleen. Kauhun hyytämä Perrot kuuli hänen sanovan heille:\n\n'Tarvitaanko siis viimeinenkin häpäisy, jotta te kaksi käsittäisitte,\nparittajasi ja sinä, Henrik de Valois, että sinun on välttämätöntä\nantaa minulle hyvitys?'\n\nPerrot arveli, että Montgommery oli silloin lähestynyt perintöprinssiä\nja kohottanut kätensä läiinäyttääkseen häntä korvalle, sillä Henrik\nkarjaisi kuin tiikeri. Mutta herra de Montmorency oli luultavasti\nehtinyt tarttua kreivin käteen, koska hänen kirkuessaan täyttä kurkkua:\n'apuun, apuuni,' Perrot, joka ei voinut nähdä tappelua, kuuli prinssin\nhuudahtavan:\n\n'Hänen hansikkaansa hipaisi otsaani! Hän saa nyt kuolla ainoastaan\nminun kädestäni, Montmorency!'\n\nTuo kaikki tapahtui äärimmäisen nopeasti. Samassa huovit syöksähtivät\nsisälle. Siitä tuli vimmattu taistelu ja töminä; miekat kalahtelivat\nyhteen. Herra de Montmorency huusi: 'Sitokaa se mieletön!' Ja\nperintöprinssi: 'Älkää tappako häntä! Taivaan nimessä, älkää\ntappako!...'\n\nTätä kovin epätasaista kamppailua kesti vain minuutin verran.\nPerrotilla ei edes ollut aikaa rynnätä auttamaan herraansa. Kappelin\nkynnykselle ehtiessään hän näki yhden huovin pitkänään permannolla ja\npari kolme muuta verissään. Mutta miekkansa menettänyt kreivi oli jo\nkytkettävänä viiden tai kuuden huovin kourissa, heidän hyökättyään\nhänen kimppuunsa yhtaikaa. Perrot, jota ei ollut huomattu mellakassa,\nkatsoi herra de Montgommeryn eduille hyödyllisemmäksi pysyä vapaana\nkyetäkseen antamaan tiedon hänen ystävilleen tai auttamaan häntä\nsuotuisammassa tilaisuudessa. Hän palasi niin ollen äänettömästi\nvaanimispaikalle ja korviaan höristäen ja käsi miekan kahvassa hän\nodotteli — koska herra de Montgommery ei ollut saanut surmaansa eikä\nhaavoittunutkaan — sitä hetkeä, jolloin voisi näyttäytyä ja kenties\npelastaa hänet... sillä te saatte kohta nähdä, monseigneur, ettei kelpo\nmiehelläni puuttunut rohkeutta ja yritteliäisyyttä. Mutta hän oli yhtä\nviisas kuin uljaskin ja osasi taitavasti kääntää asioita parhain päin.\nTällä haavaa ei ollut tehtävänä muuta kuin tarkkailla, ja sitä hän teki\nkylmäverisesti ja valppaasti.\n\nAvuttomaksi köytettynä herra de Montgommery vielä huusi:\n\n'Enkö sinulle sanonut, Henrik de Valois, ettet sinä pysty muuhun kuin\nusuttamaan kymmenen miekkaa omaani vastaan ja loukattuna käyttämään\nhuoviesi tottelevaa urhoollisuutta?'\n\n'Siinä kuulette, herra de Montmorency!' äännähti perintöprinssi\nväristen.\n\n'Pankaa hänelle kapula suuhun!' oli herra Montmorencyn vastauksena.\n'Lähetän pian ilmoittamaan teille' jatkoi hän puhutellen huoveja,\n'kuinka pitää menetellä häntä kohtaan. Siihen asti pitäkää häntä\nnäkyvissänne. Te vastaatte hänestä minulle hengellänne.»\n\nJa hän poistui kappelista vieden prinssin mukanaan. He astuivat\nkäytävän poikki, jossa Perrot piili seinäverhon takana, ja menivät\nmadame Dianan huoneeseen.\n\nPerrot siirtyi silloin vastapäiselle seinälle ja painoi korvansa toista\numpeenmuurattua ovea vasten.\n\nSe kohtaus, jonka kuulijaksi hän nyt joutui, oli kenties vielä\nkaameampi kuin äskeinen.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\n\nLoistavin todiste, mitä nainen voi antaa siitä, ettei jokin mies ole\nhänen rakastajansa\n\n\n'Herra de Montmorency', nurkui perintöprinssi äreänä, astuttuaan\nhuoneeseen, 'jollette olisi minua pidätellyt melkein väkisin, niin\nolisin itseeni ja teihin vähemmän tyytymätön kuin nyt olen'.\n\n'Sallikoon teidän korkeutenne minun sanoa', vastasi Montmorency, 'että\ntuo on kiihtyneen nuoren miehen eikä kuninkaanpojan puhetta. Teidän\npäivänne eivät kuulu teille. Ne pitää omistaa kansallenne, monseigneur,\nja kruunatuilla päillä on toisia velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä.'\n\n'Miksi minä siis olen ärtynyt itseäni kohtaan ja ikäänkuin häpeissäni?'\nsanoi prinssi. 'Ah, tekö siinä, madame?' jatkoi hän puhutellen Dianaa,\njonka kaiketikin huomasi nyt vasta.\n\nJa loukatun itserakkauden syrjäyttäessä tällä hetkellä mustasukkaisen\nrakkauden hän lisäsi:\n\n'Teidän luonanne ja teidän kauttanne olen kohdannut ensimmäisen\nhäväistykseni.'\n\n'Voi, minun luonani kyllä, mutta älkää sanoko minun kauttani,\nmonseigneur', vastasi Diana. 'Enkö minä ole kärsinyt yhtä paljon\nkuin te ja enemmänkin kuin te? Enkö minä ole viaton tähän kaikkeen?\nRakastanko minä muka tuota miestä? Olenko häntä milloinkaan rakastanut?'\n\nHän hylkäsi sulhasensa, jonka oli ensin pettänyt — se oli varsin\nyksinkertaista.\n\n'Minä rakastan ainoastaan teitä, monseigneur', vakuutti hän. 'Sieluni\nja elämäni ovat täydesti teidän, ja oikea olemassaoloni alkoi vasta\nsiitä päivästä, jona vastaanotitte tämän teille alttiin sydämen.\nVaremmin kuitenkin, mahdollisesti... muistelen kyllä hiukan, että olin\nantanut tuon Montgommeryn saada joitakin toiveita. Missään tapauksessa\nsiinä ei ollut mitään suoranaista, ei nimenomaista sitoumusta. Mutta te\ntulitte, ja kaikki muu painui unohduksiin. Ja siitä saakka, sen vannon\nteille — ja uskokaa pikemmin minun sanojani kuin madame d'Etampesin\nja heikäläisten mustasukkaisten parjauksia! — siitä siunatusta ajasta\nalkaen on jokainen ajatukseni, jokainen valtimoni lyönti kuulunut\nyksinomaan teille, monseigneur. Tuo mies valehtelee, hän toimii\nyhteisjuonessa vihollisten! kanssa, hänellä ei ole minkäänlaista\noikeutta naiseen, joka on mitä täydellisimmin teidän, Henrik. Tuskin\ntunnenkaan sitä miestä, ja sensijaan että häntä muka rakastaisin,\nhyvä Jumala, minä vihaan ja halveksin häntä. Enhän edes kysy teiltä,\nkatsokaas, onko hän kuollut vai elossa, kun välitän ainoastaan teistä.\nHäntä minä vihaan!'\n\n'Onko se ihan totta, madame?' virkkoi perintöprinssi, jonka juro\nepäluuloisuus ei vielä ollut tyyten häipynyt.\n\n'Sen voin helposti ja viipymättömästi todistaa', puuttui puheeseen\nherra de Montmorency. 'Herra de Montgommery on elossa, madame, mutta\nmiesten köyttämä, niin ettei hän pysty tekemään mitään pahaa. Hän on\nrumasti loukannut prinssiä. Mahdotonta kuitenkin on toimittaa häntä\ntuomarin eteen: tuollaisen rikoksen oikeudellinen käsittely olisi\npahempi kuin itse rikos. Toiselta puolen on vielä mahdottomampaa, että\nhänen korkeutensa antautuisi kaksintaisteluun tuon hävyttömän kanssa.\nMikä on siis teidän mielipiteenne tästä asiasta, madame? Kuinka meidän\non kohdeltava tuota miestä?»\n\nSilloin tuli jännittävä vaitiolon tuokio. Perrot pidätti hengitystään,\nparemmin kuullakseen sanat, jotka viipyivät. Ilmeisesti madame Diana\npelkäsi omasta puolestaan, ja toisaalta häntä kammotti se, mitä hän\naikoi sanoa. Hän epäröitsi päätöksensä lausumista. Mutta pitihän hänen\nviimein puhua, ja niin hän sanoi jotensakin lujalla äänellä:\n\n'Herra de Montgommery on tehnyt majesteettirikoksen. Herra de\nMontmorency, mihin rangaistukseen tuomitaan majesteettirikokseen\nsyypäät?'\n\n'Kuolemaan', vastasi konnetaabeli.\n\n'Niinpä olen sitä mieltä, että se mies kuolkoon', selitti madame Diana\nkylmästi.\n\nToisia kaiketi värisytti, koska jälleen oltiin vähän aikaa ääneti, ja\nsitten herra de Montmorency huomautti:\n\n'Tosiaankaan, madame, te ette rakasta ettekä ole koskaan rakastanut\nherra de Montgommerya.'\n\n'Mutta minä', ilmoitti prinssi, 'tahdon nyt vähemmän kuin koskaan herra\nde Montgommeryn kuolemaa'.\n\n'Se on minunkin kantani', puhui Montmorency, 'mutta ei luullakseni\nsamoilla perusteilla kuin teidän, monseigneur. Minä hyväksyn\nvarovaisuussyistä sen mielipiteen, jonka te lausuitte jalomielisyyden\ntakia. Herra de Montgommerylla on mahtavia ystäviä ja liittolaisia\nRanskassa ja Englannissa; hovissa lisäksi tiedetään, että hänen\non tänä iltana täytynyt tavata meidät täällä. Jos meiltä huomenna\näänekkäästi ja kiivaasti vaaditaan uutisia hänestä, ei käy laatuun,\nettä voisimme näyttää vain ruumiin. Aatelisto ei ottaisi sulattaakseen,\nettä sitä kohdeltaisiin lurjuksina, joita tapettaisiin mutkattomasti.\nMeidän täytyy kyetä vastaamaan: — Herra de Mongtommery on lähtenyt\nkarkuun... tai; — Herra de Montgommery on haavoittunut ja sairaana...\nmutta joka tapauksessa: — Herra de Montgommery on elossa! — Ja jos\nmeitä ahdistellaan äärimmäisyyteen asti, jos hellittämättä vaaditaan\nhäntä esille, silloin, tiukan ottaessa, ei auta muu kuin kiskoa hänet\nulos vankilasta tai vuoteestaan ja näyttää parjaajille. Se on hyvää\nvarovaisuutta, vaikka toivoakseni silti turhaa. Huomenna ja ylihuomenna\nkysellään herra de Montgommerya. Mutta viikon kuluttua hänestä puhutaan\nvähemmän eikä kuukauden päästä enää lainkaan. Mikään ei unohdu\nniin pian kuin ystävä, ja keskusteluihin tarvitaan uusia aiheita.\nMielipiteeni on siis se, että syyllinen älköön kuolko älköönkä eläkö:\nhän vain kadotkoon!\n\n'Olkoon niini' päätti prinssi. 'Hän lähteköön, jättäköön Ranskan.\nHänellä on tiluksia ja omaisia Englannissa — paetkoon sinne!'\n\n'Ei niin, monseigneur!' väitti Montmorency. 'Kuolema on kyllä liikaa,\nmutta maanpakolaisuus ei riitä. Tahdotteko', lisäsi hän ääntänsä\nalentaen, 'että tuo mies saisi Englannissa paremman tilaisuuden kertoa\nuhanneensa teitä häpäisevällä eleellä?'\n\n'Oh, älkää muistuttako minulle siitä!' huudahti prinssi hammasta purren.\n\n'Sallikaa minun kuitenkin palauttaa se mieleenne, monseigneur,\nkaraistukseni teidät varomatonta ratkaisua vastaan. Tässä kohden on\npakollista, toistan vielä, ettei kreivi pääse mitään ilmaisemaan\nelävänä tai kuolleena. Saattueemme miehet ovat taattuja eivätkä\nsitäpaitsi tiedäkään asian kulkua. Châteletin vankilanjohtaja on\nystäväni, lisäksi yhtä mykkä ja kuuro kuin vankilansa, ja hänen\nmajesteettinsa altis palvelija. Vietäköön herra de Montgommery jo tänä\nyönä Châteletiin. Kelpo vankiluola tallettaa häntä meille tai luovuttaa\nhänet takaisin, miten vain mielimme. Huomenna hän on kadoksissa, ja\nme levitämme siitä mitä ristiriitaisimpia ja sekaisimpia tietoja.\nJos nuo huhut eivät sitten vaimene itsestään, jos kreivin ystävät\nkovistelevat häntä esille liian itsepintaisesti, mikä on tuskin\nluultavaa, kehitellään ankaraa tutkiskelua perille asti; silloin me\npääsemme puolustautumisesta yhdellä sanalla, näyttäen Châteletin\nmatrikkelin merkintää, joka osoittaa, että herra de Montgommery\nmajesteettirikoksesta syytettynä odottaa vankilassa säännöllisen\noikeudenkäynnin päätöstä. Onko sitten, kun tämä tosiasia on\nvahvistettu, pantava meidän viaksemme, jos vankila on epäterveellinen,\njos mielenkarvaus ja katumus liiaksi jäytävät herra de Montgommerya ja\nhän menehtyy, ennenkuin on kyennyt saapumaan tuomioistuimen eteen?'\n\n'Oh, herra de Montmorency!' äännähti prinssi kammoksuen.\n\n'Olkaa huoletta, monseigneur', rauhoitti hänen neuvonantajansa, 'meidän\nei varmaankaan tarvitse turvautua tähän viimeiseen keinoon. Kreivin\npoissaolon aiheuttama kohu tyyntyy kyllä itsestään. Ystävät saavat\nlohdutuksensa ja unohtavat pian, ja herra de Montgommery eläköön\nvankilassa, jos tahtoo, siitä hetkestä asti, kun hän on maailmalta\nkuollut.'\n\n'Mutta eikö hänellä ole poika?' huomautti madame Diana.\n\n'On, muutaman vuoden vanha lapsi, jolle sanotaan, ettei tiedetä, minne\nhänen isänsä on joutunut. Suureksi vartuttuaan — jos tuo orpo-rukka\npääseekään täyteen ikään — hänellä on omat harrastuksensa, omat\nintohimonsa, eikä hän enää yritä penkoa viidentoista tai kahdenkymmenen\nvuoden taakse jäänyttä vanhaa juttua.'\n\n'Tuo kaikki on oikeuden mukaista ja hyvin harkittua', ylisti madame de\nPoitiers. 'Kuulkaa, se miellyttää minua; minä yhdyn siihen ja ihailen\nsitä.'\n\n'Olette totisesti kovin suosiollinen, madame', tuumi Montmorency\nimarreltuna, 'ja näen mielihyvin, että me olemme luodut ymmärtämään\ntoisiamme'.\n\n'Mutta minä en siihen yhdy enkä sitä ihaile!' huudahti perintöprinssi;\n'päinvastoin pysyn siitä erossa ja panen vastaan...'\n\n'Pysykää erossa, monseigneur, siinä olettekin oikeassa', keskeytti\nherra de Montmorency, 'niin juuri, mutta älkää panko vastaan;\nmoittikaa, mutta antakaa sen tapahtua. Tämä kaikki ei lainkaan kuulu\nteihin, ja minä otan tästä toimenpiteestä kaiken vastuun ihmisten ja\nJumalan edessä.\n\n'Mutta meidän kesken on tästä lähtien olemassa yhteinen rikos, eikö\nniin?' huomautti prinssi; 'ettekä te ole enää pelkästään ystäväni, vaan\nteistä tulee rikostoverini'.\n\n'Oh, monseigneur, sellaiset ajatukset ovat minusta kaukana!' väitti\nviekas ministeri. 'Teidän ei sovi panna itseänne mihinkään vaaraan\nsyyllisen rankaisemisella sen paremmin kuin kaksintaisteluunkaan\nryhtymisellä. Vai tahdotteko, että siirrämme tämän asian kuninkaan\nratkaistavaksi?'\n\n'Ei, ei; jääköön isäni tietämättömäksi tästä kaikesta', vaati\nperintöprinssi kiihkeästi.\n\n'Velvollisuuteni', selitti herra de Montmorency, 'pakottaisi minut\nkuitenkin ilmoittamaan hänelle, monseigneur, jos itsepintaisesti yhä\nuskoisitte, että ritaritekojen aika jatkuu edelleen. No niin, älkäämme\nlainkaan hätäilkö, jos niin haluatte, vaan antakaamme ajan kypsyttää\npäätöksiämme. Hankkikaamme vain varmuus kreivin säilymisestä, koska se\non välttämätön ehto lopullisille suunnitelmillemme, olkoot ne mitkä\nhyvänsä, ja lykätkäämme myöhemmäksi lopullisen päätöksen tekeminen\ntästä jutusta.'\n\n'Olkoon menneeksi!' mukautui prinssi, jonka heikko tahto ehätti\nkiusallisessa asiassa hyväksymään tämän näennäisen lykkäyksen. 'Herra\nde Montgommerylla on siten aikaa harkita ensimmäistä malttamatonta\npäähänpistoaan, ja minäkin saan rauhassa miettiä, mitä omatuntoni ja\narvoni velvoittavat minut tekemään.'\n\n'Palatkaamme siis Louvreen, monseigneur?' esitti herra de Montmorency,\n'ja toimittakaamme niin, että läsnäolomme siellä todetaan. Lähetän\nhänet teille huomenna takaisin, madame', lisäsi hän madame de\nPoitiersille hymyillen, 'sillä minä olen voinut havaita, että\nrakastatte häntä oikein kaikesta sydämestänne'.\n\n'Mutta onko hänen korkeutensakin saanut saman varmuuden', virkkoi\nDiana, 'ja onko hän antanut minulle anteeksi tuon onnettoman\nkohtauksen, jota niin vähän saatoin aavistaa?'\n\n'Kyllä, teidän täytyy rakastaa minua... tosiaankin valtavasti, Diana',\nmyönsi prinssi miettiväisenä, 'ja minulla on suuri tarve uskoa sitä,\nollakseni epäilemättä. Ja niinkuin kreivi ihan oikein sanoi, minä olen\nliian selvästi huomannut siitä tuskasta, joka minut valtasi luullessani\nteidät menettäneeni, että rakkautenne on tästä lähtien välttämätön\nolemassaololleni ja että teihin kerran kiintyessäni se merkitsi\nrakkautta eliniäksi'.\n\n'Ah, suokoon Jumala, että se on totta!' lausui Diana intohimoisella\näänenpainolla, suudellessaan kättä, jonka prinssi hänelle ojensi\nsovinnon merkiksi.\n\n'Ja nyt lähtekäämme siekailematta?' hoputti herra de Montmorency.\n\n'Näkemiin, Diana!'\n\n'Näkemiin, _mon seigneur_!» toivotti herttuatar eroittaen nuo kaksi\nsanaa kuvaamattoman hellästi.\n\nHän saattoi heitä huoneensa kynnykselle asti. Prinssin laskeutuessa\nportaita myöten herra de Montmorency avasi kappelin oven, missä herra\nde Montgommery yhä virui kytkettynä ja vartioituna, ja ilmoitti huovien\njohtajalle:\n\n'Lähetän kohta tänne miehen, joka ilmoittaa teille, mitä on tehtävä\nvangillenne. Siihen asti pitäkää silmällä hänen kaikkia liikkeitään,\nminuutiksikaan menettämättä häntä näkyvistänne. Te kaikki vastaatte\nhänestä hengellänne.'\n\n'Se riittää, monseigneur', vastasi huovi.\n\n'Minäkin sitäpaitsi pysyn valveilla', huomautti oveltaan madame de\nPoitiers.\n\nKaikki menivät pois, eikä Perrot piilossaan enää kuullut muuta kuin\nkappelin oven sisäpuolelle sijoitetun vahtisoturin säännöllistä\nastuntaa, hänen pitäessään silmällä ovea samalla kuin hänen toverinsa\nvartioitsivat vankia.»\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nHyödytöntä alttiutta\n\n\nAloyse lepäsi vähän aikaa, sillä häntä värisytti tämän synkeän tarinan\nmuisteleminen. Sitten hän taas keräsi voimansa ja Gabrielin vakaasti\npyydettyä kertoi tarinansa loppuosan näin:\n\n»Kello löi yksi aamulla perintöprinssin ja hänen häikäilemättömän\nneuvonantajansa poistuessa. Perrot oivalsi herransa olevan avuttomana\nhukassa, jos hän jättäisi herra de Montmorencyn lähetille aikaa saapua.\nHänelle oli siis koittanut toiminnan hetki. Hän oli huomannut, ettei\nherra de Montmorency ollut maininnut mitään tunnussanaa tai merkkiä,\njosta hänen lähettinsä voitaisiin tuntea. Niinpä Perrot odotti puolisen\ntuntia, saattaakseen todennäköiseksi, että herra de Montmorency oli\nehtinyt järjestää tämän asian, hiipi sitten esille piilostaan, painui\nvarpaisillaan alas portaita ja sitten palasi tömisevin askelin ylös,\nmennen koputtamaan kappelin ovelle.\n\nHänen omintakeisesti keksimänsä suunnitelma oli rohkea, mutta juuri\nrohkeutensa perusteella sillä oli onnistumisen mahdollisuuksia.\n\n'Kuka siellä? kysyi vartiosoturi.\n\n'Parooni de Montmorencyn lähetti.'\n\nOvi aukesi, ja Perrot astui huoneeseen reippaasti ja pää pystyssä.\n\n'Minä olen herra Charles de Manffolin tallimestari', ilmoitti hän;\n'herrani kuuluu paroni Montmorencyn seurueeseen, kuten tiedätte. Olin\njuuri tulossa herrani kanssa vartiovuorolta Louvresta, kun kohtasimme\nGrève-torilla herra de Montmorencyn, jota saattoi viittaan kääriytynyt\npitkä nuori mies. Herra de Montmorency tunsi herra Manffolin ja\nkutsui häntä. Tovin keskusteltuaan he käskivät minun tulla tänne\nRue du Figuierille, madame Diana de Poitiersin asuntoon. Minun piti\nmuka täältä löytää joku vanki, ja herra de Montmorency antoi minulle\neräitä häntä koskevia ohjeita, jotka nyt aion panna täytäntöön. Pyysin\ntähän puuhaan muutamia miehiä saattueeksi, mutta hän huomautti, että\ntäällä jo oli riittävästi väkeä, ja näenkin että teitä on enemmän\nkuin tarvitaan tukemaan sitä sovittelutehtävää, joka jätettiin\nvalmisteltavakseni. Missä se vanki on? Ahaa, tuossa! Ottakaa häneltä\nsuukapula sillä minun täytyy puhua hänelle ja hänen kyetä vastaamaan.'\n\nHuovien tunnollinen johtaja empi vielä, vaikka Perrot oli puhunut\ntasaisen varmasti.\n\n'Eikö teillä ole kirjallista määräystä esitettävänä?' kysyi hän.\n\n'Kirjoitellaanko määräyksiä Grève-torilla kello kaksi aamulla?' vastasi\nPerrot kohauttaen olkapäitään. 'Mutta herra de Montmorency sanoi, että\nteille oli ilmoitettu tulostani.'\n\n'Totta kyllä.'\n\n'No, mitä te sitten tässä rettelöitsette, hyvä mies? Väistykääpä nyt,\nte ja väkenne, sillä mitä minulla on tälle herralle sanottavaa, sen\npitää jäädä kahdenkeskiseksi. Kah, ettekö kuule? Peräytykää siitä!'\n\nViimein he lähtivät pois, ja Perrot lähestyi tyynesti herra se\nMontgommerya, jolta oli suukapula poistettu.\n\n'Kunnon Perrot!' virkkoi kreivi, joka oli heti tuntenut\ntallimestarinsa; 'kuinka sinä olet täällä?'\n\n'Sen saatte tietää, monseigneur, mutta meidän ei sovi hukata\nminuuttiakaan. Kuunnelkaa minua.'\n\nHän kertoi kreiville muutamin sanoin madame Dianan luona sattuneesta\nkohtauksesta ja herra de Montmorencyn nähtävästi tekemästä päätöksestä,\nettä häväistyksen kamala salaisuus haudattaisiin ainiaaksi häpäisijän\nmukana. Sentähden täytyi uhkarohkealla tempulla pelastautua tuosta\nkohtalokkaasta vankeudesta.\n\n'Ja mitä siinä kohden aiot, Perrot?' kysyi herra de Montgommery.\n'Näethän, että heitä on kahdeksan meitä kahta vastaan. Emmekä ole\ntäällä ystävän talossa', lisäsi hän katkerasti.\n\n'Eipä väliä!' tuumi Perrot; 'antakaa minun vain toimia ja puhua, niin\nolette pelastettu ja vapaa.'\n\n'Mitä varten, Perrot?' kysyi kreivi murheellisena. 'Mitä minä tekisin\nelämällä ja vapaudella? Diana ei rakasta minua! Diana inhoaa minua ja\npettää!'\n\n'Jättäkää sikseen sen naisen muisteleminen ja ajatelkaa lastanne,\nmonseigneur.'\n\n'Sinä olet oikeassa, Perrot. Liiaksi olen hänet unohtanut, pikku\nGabriel-parkani, ja Jumala rankaisee minua siitä täydellä syyllä. Hänen\ntähtensä siis minun pitää ja tahdon yrittää käyttää sinun tarjoamaasi\nviimeistä pelastumisen mahdollisuutta, ystäväni. Mutta ennen kaikkea,\nkuule, jos tämä mahdollisuus raukeaa, jos mielettömän uskalias yritys,\njossa panet itsesi alttiiksi, menee myttyyn, niin en tahdo jättää\norvolle perinnöksi onnettoman kohtaloni jatkoa; elämästä kadottuani en\ntahdo toimittaa hänen niskoilleen niitä pelottavia vihollisuussuhteita,\njoihin tulen sortuneeksi. Vanno siis, että jos minulle avautuu vankila\ntai hauta ja sinä jäät eloon, Gabriel ei saa sinulta milloinkaan\ntietää, millä tavalla hänen isänsä katosi maailmasta. Jos hän\ntuntisi tämän julman salaisuuden, niin hän aikanaan tahtoisi kostaa\npuolestani tai pelastaa minut, ja hän tuhoutuisi. Minulla on kyllin\nraskas tili tehtävänä hänen äidilleen, lisäämättä siihen vielä tätä\npainoa. Eläköön poikani onnellisena ja isänsä menneisyyden tuottamatta\nhänelle huolta! Vanno se minulle, Perrot, äläkä katso vapautuneesi\ntästä valasta muutoin kuin jos kertomasi kohtauksen kaikki kolme\nhenkilöä kuolevat ennen minua — jos prinssi (joka silloin kaiketi on\nkuningas), madame Diana ja herra de Montmorency vievät mukanaan hautaan\nkaikkivaltiaan vihansa eivätkä enää mahda mitään lapselleni. Tässä\nperin epäiltävässä tapauksessa hän yrittäköön, jos tahtoo, löytää\nminut ja hankkia vapauteni takaisin. Mutta siihen asti jääköön hänen\nisänsä loppu hänelle tietymättömäksi, niinkuin muillekin, jopa enemmän\nkuin kenellekään muulle. Lupaathan sen minulle, Perrot, ja vannot sen?\nAinoastaan tällä ehdolla antaudun uskaliaan ja, kuten pelkään, silti\nhyödyttömän alttiutesi varaan, Perrot.'\n\n'Te tahdotte sitä, monseigneur? Minä siis vannon,'\n\n'Miekkasi ristin kautta, Perrot, Gabriel ei saa sinulta mitään vihiä\ntästä vaarallisesta salaisuudesta?'\n\n'Miekkani ristin kautta, monseigneur', vakuutti Perrot kohottaen oikean\nkätensä.\n\n'Kiitos ystäväni! Tee nyt, mitä haluat, uskollinen palvelijani. Minä\njätän itseni sinun urheutesi ja Jumalan armon huostaan.'\n\n'Kylmäverisyyttä vain ja mielenmalttia, monseigneur!' kehoitti Perrot.\n'Saattepa nähdä.'\n\nJa kutsuttuaan huovien johtajan takaisin hän sanoi:\n\n'Vanki on minulle antanut tyydyttävän vakuutuksen; nyt voitte päästää\nhänet siteistä ja laskea menemään.'\n\n'Irti siteistä? Ja sitten vapaaksi?' hämmästeli mies.\n\n'No, tietenkin! Se on parooni de Montmorencyn määräys.'\n\n'Parooni de Montmorency', muistutti santarmi päätänsä ravistaen, 'käski\nmeidän pitää tätä vankia näkyvissämme ja lähtiessään vielä huomautti,\nettä meidän on vastattava hänestä hengellämme. Kuinka hän saattaa nyt\ntahtoa, että herra päästetään vapaaksi?'\n\n'Mitä ihmettä? Kieltäydyttekö tottelemasta minua, joka puhun hänen\nnimessään?' kysyi Perrot vähääkään menettämättä varmuuttaan.\n\n'Täytyyhän minun epäröidä. Kuulkaahan, jos käskisitte katkaista tältä\nherralta kurkun tai heittää hänet veteen taikka viedä Bastiljiin, niin\ntottelisimme siekailematta, mutta laskea hänet menemään — se ei tunnu\nolevan paikallaan.'\n\n'Yhdentekevää', vastasi Perrot nolostumatta. 'Minä olen teille\nvälittänyt vastaanottamani ohjeet, ja nyt pesen käteni kaikesta muusta.\nTe vastaatte herra de Montmorencylle niskuroimisenne seurauksista.\nMinulla ei ole enää mitään tehtävää täällä. Hyvää yötä!'\n\nJa hän avasi oven kuin lähteäkseen.\n\n'Hei, hetkinen', huusi santarmi, 'onpas teillä kiire! Vakuuttakaa\nminulle siis, että herra de Montmorency tahtoo vapauttaa tämän vangin!\nOletteko varma siitä, että se oli todellakin herra de Montmorency, joka\nteidät lähetti?'\n\n'Pöhkö!' kivahti Perrot; 'kuinka minä muutoin olisin tiennyt, että\nhänellä on täällä vanki vartioitavana? Onko kukaan lähtenyt täältä sitä\ntiedoittamaan, ellei herra de Montmorency itse?'\n\n'No niin, vanki päästetään siis irti köysistä', päätti huovien johtaja\nnyreänä kuin tiikeri, jolta otetaan kaluttava luu. 'Kylläpä nuo suuret\nherrat ovat haihattelevia, saamari sentään!'\n\n'Hyvä on, minä odotan', sanoi Perrot.\n\nHän asettui kuitenkin ulkopuolelle, portaiden ensimmäiselle askelmalle,\nkasvot portaisiin päin ja väkipuukko kädessään, estääkseen pääsyn\nMontmorencyn oikealta lähetiltä, jos näkisi tämän ilmestyvän.\n\nMutta hän ei nähnyt eikä kuullut, kuinka hänen takanaan madame Diana\nmiesten äänien häiritsemänä oli tullut ulos huoneestaan ja nyt\nhiipi kappelin auki jääneelle ovelle asti. Hän näki, että paraikaa\npäästettiin köysistä herra Montgommerya, joka hänet huomatessaan\nmykistyi kauhusta.\n\n'Te viheliäiset!' huusi madame Diana. 'Mitä te siinä teette?'\n\n'Tottelemme herra de Montmorencyn käskyä, madame', ilmoitti vartijain\nesimies; 'me vapautamme vangin siteistä'.\n\n'Mahdotonta!' väitti madame de Poitiers. 'Herra de Montmorency ei ole\nvoinut antaa sellaista määräystä. Kuka sen on teille tuonut?'\n\nHuovit viittasivat Perrotiin, joka kuullessaan madame Dianan äänen oli\nkääntynyt kauhistuneena ja typertyneenä. Lampun valo osui Perrot-rukan\nkalpeille kasvoille; madame Diana tunsi hänet heti.\n\n'Tuo mieskö?' kysyi hän; 'sehän on vangin oma tallimestari! Katsokaa\nnyt, mitä olitte tekemäisillänne!'\n\n'Valetta!' vakuutti Perrot yrittäen vielä kieltää henkilöllisyytensä.\n'Minä olen herra de Manffolin palveluksessa, ja minut lähetti tänne\nherra dc Montmorency.»\n\n'Kuka sanoo olevansa herra de Montmorencyn lähettämä?' tiedusti erään\nuuden tulokkaan ääni, eikä tämä mies ollut kukaan muu kuin oikea\nlähetti. 'Hyvät ihmiset, tuo mies valehtelee. Tässä on Montmorencyjen\nsormus ja sinetti, ja varmaan tunnette minut muutenkin. Minä olen\nkreivi de Montausier.[*] Mitä! Te olette rohjennut ottaa vangilta pois\nsuukapulan ja nyt irroitatte hänen siteitään? Te onnettomat, kapula\nsuuhun heti, ja kytkekää hänet vielä tiukemmin kuin ennen!'\n\n'Jaha', sanoi joukkueen johtaja; 'siinäpä todennäköiset ja ymmärtävät\nmääräykset!'\n\n'Perrot-parka!' Siinä kaikki, mitä kreivi virkkoi.\n\nHän ei huolinut lisätä ainoatakaan moitteen sanaa madame Dianalle,\nvaikka hänellä olisi siihen ollut tilaisuus, ennenkuin hänen\nhampaittensa väliin tungettu nenäliina kiinnitettiin. Kenties hän myös\npelkäsi tuottavansa lisävaaraa kelpo tallimestarilleen. Mutta kovaksi\nonneksi Perrot ei noudattanut hänen varovaisuuttaan, vaan puhutteli\nmadame Dianaa vihaisesti:\n\n'Vai niin, madame, te ette siis konnuudessa pysähdy puolitiehen!\nPietari kielsi herransa kolmesti, mutta Juudas petti hänet ainoastaan\nkerran. Te olette tunnin kuluessa kolmesti pettänyt rakastajanne. Tosin\nJuudas oli vain mies ja te olette nainen ja herttuatar!'\n\n'Ottakaa kiinni tuo mies!' huusi madame Diana raivoissaan.\n\n [*] Nuori kreivi de Montausier antoi täten Montgommeryn\n vangitsemisella sopivan esikuvan Lignerollesin murhaan. Tiedetään,\n että kun herra de Lignerolles oli Kaarle IX:lle kertonut herraltaan\n Anjoun herttualta saaneensa uskottuna salaisuutena kuulla\n suunnitelman, joka oli laadittu hugenottijohtajien toimittamiseksi\n päiviltä, kuningas sai varomattoman puhelun ehkäisemiseksi veljensä\n päättämään Lignerollesin surmauttamisen. Kreivi de Montausier otti\n tehtävän suorittaakseen neljän tai viiden muun aatelispyövelin kanssa,\n jotka kaikki sittemmin saivat kurjan lopun. »Siitä», lausuu Brantôme,\n »pitää oppia varomaan tappamasta miestä syyttömästi, sillä tuskin\n on tuollaista murhaa niin suoritettu, ettei se saisi rangaistustaan\n Jumalan sallimuksesta, joka on antanut miekan kupeellamme käyttöä eikä\n väärinkäyttöä varten».\n\n                                                        Tekijä.\n\n'Siepatkaa tuo mies!' kertasi hänen jälkeensä kreivi de Montausier.\n\n'No no, eipä minua niin vain siepata', härnäsi Perrot.\n\nJa näin toivottomassakin tilanteessa hän ryhtyi uhkarohkeaan temppuun:\nsyöksyi herra de Montgommeryn luokse asti ja alkoi väkipuukkonsa\nterällä katkoa hänen siteitään, huutaen hänelle:\n\n'Auttakaa itseänne, monseigneur, ja myykää henkenne kalliisti!'\n\nMutta Perrot ennätti vapauttaa ainoastaan hänen vasemman käsivartensa,\nsillä hän kykeni puolustautumaan vain vajavasti, yrittäessään samalla\nkatkoa reivin köysiä. Kymmenen miekkaa sivalsi syrjään hänen aseensa.\nSaarrettuna ja joka puolelta sohittuna hän sai hartioihinsa rajun\nsurvaisun, niin että suistui herransa jalkoihin ja menetti tajuntansa.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nVeritahrat eivät koskaan häivy kokonaan\n\n\nPerrot ei tiennyt, mitä kappelissa sitten tapahtui.\n\nKun hän tointui, oli hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan kova vilun\ntunne. Silloin hän keräsi ajatuksiaan, avasi silmänsä ja katseli\nympärilleen: vielä oli täysi yö. Hän huomasi makaavansa pehmeällä\nmullalla, ja hänen vierellään lojui ruumis. Sellaisen pienen lampun\nvalossa, joka on aina sytytettynä Pyhän Neitsyen patsaan komerossa,\nhän näki olevansa Innocents-hautausmaalla. Hänen lähellään viruva\nvainaja oli se vartija, jonka herra de Montgommery oli tullut kahakassa\nsurmanneeksi. Miesparkaani oli tietysti pidetty myös kuolleena...\n\nHän yritti nousta, mutta silloin uudistui hänen haavojansa julma\ntuska. Yliluonnollisen urheasti kooten kaikki voimansa hänen kuitenkin\nonnistui kohota jalkeille ja siirtyä muutaman askeleen päähän. Samassa\ntunkeutui sakeaan pimeyteen lyhdyn tuike, ja Perrot erotti kahden\nilkeännäköisen miehen lähestyvän, mukanaan kuokat ja kanget.\n\n'Neitsyen patsaan juurella niiden sanottiin olevan', virkkoi toinen\nmiehistä.\n\n'Siinä ne veijarit ovatkin', sanoi toinen huomatessaan sotamiehen.\n'Mutta ei, yksihän tässä vain onkin.'\n\n'No, etsitään toista.'\n\nHaudankaivajat valaisivat lyhdyllään ympäristön alaa. Mutta Perrot oli\njaksanut laahautua hautapatsaan taakse kyllin kauas paikalta, jota he\ntarkastelivat.\n\n'Piru on kaiketi jo ehtinyt sen korjata', arveli toinen haudankaivaja,\njoka taisi olla leikillisellä tuulella.\n\n'Uh!' torjui toinen väristen, 'älä puhu noin tällaisella hetkellä ja\ntämmöisessä paikassa!'\n\nJa hän teki pelokkaana ristinmerkkejä.\n\n'No, ehdottomasti täällä on vain yksi', vakuutti edellinen mies. 'Mitäs\nnyt tehdään? Kah, mullataan edes tämä jäänyt; sitten sanomme, että\nhänen ystävänsä oli luikkinut tiehensä, tai kenties onkin laskettu\nväärin.'\n\nHe ryhtyivät kaivamaan hautaa, ja Perrot, joka hoippuen loittoni askel\naskeleelta, sai vielä hyvillä mielin kuulla hilpeän haudankaivajan\nhuomauttavan kumppanilleen:\n\n'Lähemmin ajatellen, jos tunnustamme löytäneemme vain yhden ruumiin\nja kaivaneemme yhden haudan, niin se mies ei kenties annakaan\nmeille enempää kuin viisi pistolia kymmenen sijasta. Eiköhän olisi\nedullisempaa olla puhumatta mitään toisen raadon kummallisesta\nkatoamisesta?'\n\n'Jaa, tosiaankin', vastasi hurskas haudankaivaja. 'Tyydytään vain\nsanomaan, että olemme suorittaneet urakan, niin ei tarvitse valehdella.'\n\nVähitellen Perrot, useastikin pyörtyen, pääsi AubryIe-Boucher-kadulle\nasti. Siellä hänet sivuutti kärryillään torilta palaava\nvihanneskauppias, ja hän kysyi ajajalta, minne hän oli menossa.\n\n'Montreuiliin', vastasi mies.\n\n'Olisitteko sitten niin armelias, että sallisitte minun istahtaa\nkärryjenne laidalle Geoffroy-L'Asnier- ja Saint-Antoine-katujen kulmaan,\nmissä asun?'\n\n'No, tulkaa mukaan!' vastasi vihanneksien myyjä.\n\nSillä tavalla Perrot sai menehdyksiin rasittumatta suorittaa\nsuurimman osan matkaa kotiimme, ja silti hän kymmenenkin kertaa\nluuli vetelevänsä viimeisiä henkäyksiään. Viimein kärryt pysähtyivät\nGeoffroy-L'Asnierkadun kulmassa.\n\n'Hei, tässä nyt olette kotinne edustalla, veikkonen', virkkoi\npuutarhatuotteiden myyjä.\n\n'Kiitos, hyvä mies!' sanoi Perrot.\n\nHän laskeutui kärryiltä haparoiden ja näki pakolliseksi nojata\nensimmäiseen seinään, jonka kohtasi.\n\n'Kuoma näkyy ottaneen naukun liikaa', tuumi maalainen. 'Soh, pääsetkös\nsiitä liikkeelle, kopukka!' jatkoi hän hevoselleen.\n\nHän ajoi matkoihinsa hyräillen Meudonin hilpeän kirkkoherran, mestari\nFrançois Rabelaisin sepittämää laulua, joka silloin oli ihan uusi:\n\n    Oi Luoja, joka viiniksi\n    sait veden muuttumaan,\n    tee lyhdyksi mun pyllyni,\n    ja naapurille avuksi\n    se luokoon valoaan...\n\nPerrotilta meni vielä tunti hänen ponnistellessaan\nSaint-Antoine-kadulta Rue des Jardinsille. Onneksi tammikuun yöt ovat\npitkiä. Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, ja niin hän viimein\nsaapui kotiin kuuden tienoissa.\n\nKylmästä huolimatta, monseigneur, oli levottomuus pitänyt minua kaiken\nyötä valveilla avoimen ikkunan ääressä. Perrotin ensimmäinen äännähdys\nsai minut siis juoksemaan ovelle ja avaamaan.\n\n'Hiljaa, henkesi tähden!' varoitti hän ensin. 'Auta minua nousemaan\nhuoneeseeni, mutta ennen kaikkea ei parahdusta, ei sanaa!'\n\nHän kompuroi portaita ylös minun lukiessani. Nähdessäni hänen\nhaavoittuneen en kuitenkaan kiellon takia uskaltanut puhua, vaan\nhyrähdin hiljaiseen itkuun. Yläkertaan tultuamme ja riisuttuani häneltä\naseet ja takin olivat käteni sen poloisen veressä, ja hänen suuret\nhaavansa näyttäytyivät ammottavina. Hän ehkäisi valitukseni käskevällä\nliikkeellä ja sijoittui vuoteessaan sellaiseen asentoon joka tuotti\nhänelle vähimmän kärsimyksiä.\n\n'Anna minun edes toimittaa tänne haavuri', pyysin nyyhkyttäen.\n\n‘Turhaa!' vastasi hän. 'Tiedäthän, että jonkin verran tunnen haavojen\nhoitoa. Ainakin yksi vammoistani, tuo kaulan juuressa, on kuolettava,\nenkä minä kai nytkään enää eläisi, jollei jokin tuskaa voimakkaampi\nolisi minua ylläpitänyt ja jollei Jumala, joka rankaisee murhaajia\nja pettureita, olisi muutamilla tunneilla pitentänyt loppuani hänen\nvastaisien aivoitustensa edistämiseksi. Kohdakkoin minut ottaa\nvaltaansa kuume, ja siihen se päättyy. Mikään lääkäri ei sille mahda\nmitään.'\n\nHän puhui niin tuskallisin ponnistuksin, että rukoilin häntä\nlevähtämään hiukan.\n\n'Olet oikeassa', sanoi hän, 'minun pitää säästellä viimeisiä voimiani.\nMutta anna minulle kirjoitusneuvot.'\n\nTäytin hänen pyyntönsä. Mutta hän ei silloin ollut huomannut,\nettä miekan sivallus oli raadellut hänen oikeaa kättään. Hänelle\nkirjoittaminen oli muutenkin työlästä; nyt hänen täytyi heittää pois\nkynä ja paperi.\n\n'No, minä puhun', selitti hän, 'ja Jumala kyllä sallii minun elää,\nkunnes ehdin sanoa kaikki. Sillä jos lopultakin vanhurskas Jumala iskee\nherrani kolmea vihollista heidän mahtinsa tai henkensä riistämisellä,\njotka ovat pahantekijäin häviäviä etuja, silloin herra de Montgommeryn\npitää voida pelastua poikansa avulla.'\n\nJa sitten, monseigneur», jatkoi Aloyse, »Perrot kertoi minulle koko sen\nsynkän tarinan, jonka olen nyt teille toistanut. Siihen tuli kuitenkin\npitkällisiä ja alituisia keskeytyksiä, ja tuntiessaan olevansa liiaksi\nuupunut jatkamaan hän käski minun poistua ja mennä taas näyttäytymään\ntalon asukkaille. Heidän nähtensä tekeydyin — eikä se valitettavasti\nollutkaan vaikeata! — kovin levottomaksi kadonneen kreivin ja mieheni\ntakia. Lähetin eri henkilöitä kuulustelemaan Louvresta, sitten kaikilta\nkreivi de Montgommeryn ystäviltä perätysten ja viimein hänen pelkiltä\ntuttaviltaan. Madame de Poitiersilta saatiin se vastaus, ettei hän\nollut nähnyt kreiviä, ja herra de Montmorency ihmetteli, että häntä\nvaivattiin mokomilla asioilla.\n\nNäin kaikki epäluulot käännettiin pois minusta, kuten Perrot tahtoi,\nja hänen murhaajansa jäivät varmasti siihen uskoon, että heidän\nsalaisuutensa oli suljettu kreivin vankiluolaan ja tallimestarin\nhautaan.\n\nKun olin joksikin aikaa toimittanut palvelijat pois tieltä, yhdelle\nheistä uskoen teidät, monseigneur Gabriel, nousin taas Perrot-parkani\nluokse, joka jälleen urheasti jatkoi kertomustaan.\n\nPuolen päivän tienoissa hänen kamalat tuskansa tuntuivat hieman\nhelpottavan. Hän puhui keveämmin ja ikäänkuin elostuen. Mutta\niloitessani tästä elpymisestä hän sanoi surullisesti hymyillen:\n\n'Tämä näennäinen muutos parempaan päin merkitsee vain, että nyt on\ntulossa kuume, josta sinulle mainitsin. Mutta, Jumalan kiitos, olenhan\nsaanut sinulle selitetyksi tuon kamalan salavehkeen. Nyt tiedät sen,\nniitä ainoastaan Jumala ja nuo kolme murhaajaa ensin tiesivät, ja\nolen varma siitä, että uskollinen, luja ja uljas sydämesi pystyy\ntallettamaan tätä kuoleman ja veren salaisuutta siihen päivään asti,\njolloin sinulla toivoakseni on oikeus se paljastaa asianomaisille. Olet\nkuullut, minkä valan herra de Montgommery minulta vaati; toista se vala\nminulle, Aloyse.\n\n— Niin kauan kuin on vaarallista Gabrielin tietää isänsä olevan elossa,\nniin kauan kuin nuo kolme mahtavaa vihollista, jotka päättivät herrani\ntuhon, saavat Jumalan vihan ansainneina pysyä tässä maailmassa, sinä\nolet vaiti, Aloyse. Vanno se kuolevalle miehellesi!\n\nSen vannoin itkien, ja tämän pyhän valan olen nyt rikkonut,\nmonseigneur, sillä kaikki teidän kolme vihollistanne elävät vielä,\nmahtavampina ja pelottavampina kuin koskaan. Mutta te aiotte etsiä\nkuolemaa, ja jos tahdotte käyttää paljastustani varovasti ja\nviisaasti, niin perikadon sijasta se voi pelastaa isänne ja teidät.\nSanokaa minulle kuitenkin vielä, monseigneur, etten ole tehnyt\nanteeksiantamatonta rikosta ja että Jumala ja rakas Perrotini voivat\nhyvän tarkoitukseni takia jättää rankaisematta tekoni.»\n\n»Tässä ei ole tapahtunut mitään valapattoisuutta, rakas Aloyse»,\nvakuutti Gabriel, »ja kaikki käyttäytymiseni on pelkkää alttiutta ja\nsankaruutta. Mutta kerro loppuun asti.»\n\n»Perrot», pitkitti Aloyse, »lisäsi vielä:\n\n'Kun minua ei enää ole, rakas vaimoni, niin sinun on parasta sulkea\ntämä talo, lähettää pois palvelijat ja lähteä Montgommeryyn Gabrielin\nja lapsemme kanssa. Äläkä Montgommeryssakaan asetu linnaan asumaan,\nvaan vetäydy meidän pikku taloomme ja kasvata ylväiden kreivien\nperillistä — jollei kokonaan salaisesti, niin ainakin ilman loistoa ja\nhiljaisesti, niin että hänen ystävänsä tuntevat hänet ja vihollisensa\nunohtavat. Kaikki sikäläiset hyvät palkollisemme ja isännöitsijä ja\nkappalainen avustavat sinua suuressa velvollisuudessa, jonka sinulle\nsallimus jättää. Kenties on parempi, että Gabriel kahdeksantoista\nvuoden ikään asti jää tietämättömäksi oikeasta nimestään ja ainoastaan\ntietää olevansa aatelinen. Senhän saat nähdä. Arvoisa kappalaisemme ja\nVimoutiersin herra, lapsen holhooja hänen syntymästään, antavat sinulle\nneuvoja. Mutta näiltä taatuiltakin ystäviltä sinun pitää salata, mitä\nnyt olen sinulle kertonut. Sano vain, että Gabrielin puolesta pelkäät\njoitakin vaaroja hänen isänsä mahtavien vihollisten taholta.'\n\nPerrot antoi vielä kaikenlaisia ohjeita ja toisteli niitä minulle\nmonin tavoin, kunnes kivut saivat hänet jälleen pahasti valtaansa,\nvaihdellen uupumiskohtausten kanssa, joita oli yhtä surkeata katsella.\nJa kuitenkin hän käytti vähäisintäkin toipumishetkeä rohkaistakseen ja\nlohduttaakseen minua.\n\nHän pyysi minulta ja pani minut lupaamaan sellaista, mikä niin ikään\nkovasti koetteli tarmoani, sen tunnustan, ja tuotti minulle uutta\nraskasta tuskaa.\n\n'Herra de Montmorencyn tieten', huomautti hän, 'minä lepään\nInnocents-hautuumaalla. Niinpä on tarpeellista, että olen kadonnut\nkreivin mukana. Jos saataisiin vähänkin vihiä paluustani tänne, niin\nsinä olisit hukassa, Aloyse, ja Gabriel kenties samaten! Mutta sinulla\non vankat käsivarret ja uljas sydän. Ummistettuasi silmäni sinun tulee\nkoota kaikki sielun- ja ruumiinvoimasi; odota keskiyötä ja kaikkien\ntäällä vaivuttua uneen tämän päivän rasitusten jälkeen siirrä ruumiini\nmuinaiseen hautaluolaan, jonka tänne rakennuttivat entiset omistajat,\nde Brissacit. Kukaan ei enää tunkeudu tuohon hyljättyyn hautaholviin,\nja sinun on helppo kreivin kamarin isosta kaapista löytää sen ruostunut\navain. Sillä tavalla toimitat minulle vihityn hautapaikan, ja vaikka\nhalpa tallimestari onkin arvoton lepäämään noin isoisten herrojen\njoukossa, niin ollaanhan kuoleman jälkeen vain kristittyjä, eikö niin?'\n\nKun Perrot parkani näytti jälleen heikkenevän ja pyysi sanaani\nvakuudeksi, lupasin tehdä, mitä hän tahtoi. Illalla lähtiessäni\nhän alkoi houria; sitten tuli hirvittäviä tuskia. Hakkasin poveani\nepätoivossa, kun en kyennyt hänen kärsimyksiään lievittämään, mutta hän\nviittoili minulle, että tuskittelu oli turhaa.\n\nViimein hän kuumeen polttamana ja kovien tuskien raastamana ähki:\n\n'Aloyse, anna minun juoda — vain pisara vettä!'\n\nTietämättömyydessäni olin jo ennen tarjoutunut sammuttamaan tuota\npolttavaa janoa, jota hän sanoi kärsivänsä, mutta hän oli aina\nkieltäytynyt. Kiirehdin siis noutamaan lasillisen ja ojensin sen\nhänelle.\n\n'Aloyse', lausui hän, ennenkuin joi sen, 'viimeinen suudelma ja\nhyvästely!... Ja pidä mielessäsi, pidä mielessäsi!\n\n'Peitin hänen kasvonsa suudelmilla ja kyynelillä. Hän pyysi minulta\nsitten ristiinnaulitunkuvaa ja painot kuolevat huulensa Jeesuksen\nristin nauloille, sanoen ainoastaan: 'Oi, hyvä Jumala, oi, hyvä\nJumala!' Heikolla, viimeisellä puristuksella hän tarttui ranteeseeni\nja otti toisella kädellä tarjoamani lasin. Sitten hän siemaisi vain\nkulauksen vääntäytyi rajusti koholle ja vaipui takaisin aluselleen.'\n\nHän oli kuollut.\n\nVietin lopun iltaa rukouksissa ja kyynelissä. Kuitenkin menin tapani\nmukaan valvomaan teidän makuullemenoanne, monseigneur. Tietysti ei\nkukaan ihmetellyt suruani. Koko talossa vallitsi tyrmistys, ja kaikki\nuskolliset palvelijat itkivät kreivin ja kelpo kumppaninsa Perrotin\ntietymätöntä kohtaloa.\n\nKello kahden vaiheilla yöllä ei enää kuulunut mitään ääntä, ja minä\nvalvoin yksin. Pesin pois veren, joka peitti mieheni ruumista, käärin\nsen hurstiin ja anoen voimia Jumalalta aloin raahata alas tätä kallista\ntaakkaa, joka oli vielä raskaampi sydämelleni kuin käsivarsilleni.\nVoimieni pettäessä polvistuin ruumiin ääreen ja rukoilin.\n\nIkuiselta tuntuneen puolituntisen jälkeen saavuin holvin ovelle.\nVaivalloisesti avattuani sen sammutti jäätävä tuulenhenki mukaan\nottamani lampun, ja ummehtunut ilma oli tukehduttaa minut. Toinnuttuani\nsytytin lampun uudestaan ja laskin mieheni ruumiin avoimeksi ja\ntyhjäksi jääneeseen hautaan, joka tuntui odottavan. Painettuani\nviimeisen suudelman hänen käärinliinalleen pudotin paikalleen raskaan\nmarmorikannen, joka ainiaaksi erotti minusta rakkaan elämänkumppanini.\nKiven jysähdys kiveä vasten säikäytti minua niin pahasti, että tuskin\nmaltettuani sulkea holvin oven riensin pakoon ja pysähdyin vasta\nkamarissani, missä puolikuolleena vaivuin tuolille. Kuitenkin minun\ntäytyi vielä ennen päivänkoittoa polttaa hänen lakanansa ja veriset\nalusvaatteensa, jotka olisivat voineet minut kavaltaa. Mutta aamun\ntullessa kova urakkani oli suoritettu, eikä edellisen päivän ja yön\ntapauksista ollut jälkeäkään nähtävissä. Olin hävittänyt kaikki\nhuolellisesti niinkuin rikollinen, joka ei tahdo jättää todistetta eikä\nmuistoa tihutyöstään.\n\nMutta sellainen ponnistelu oli näännyttänyt minut, niin että tulin\nsairaaksi. Velvollisuuteni oli kuitenkin elää niitä kahta orpoa varten,\njoiden ainoaksi suojelijaksi kaitselmus oli minut valinnut, ja niin\njäin eloon, monseigneur.»\n\n»Paljon kärsinyt, uhrautuva vaimo-raukka!» säälitteli Gabriel, sulkien\nAloysen kädet omiinsa.\n\n»Kuukautta myöhemmin», jatkoi hoitajatar, »vein mieheni viimeisten\nohjeiden mukaan teidät Montgommeryyn.\n\nPian saatiin nähdä, että herra de Montmorency oli ennustanut oikein.\nViikon verran hälistiin hovissa yksinomaan kreivi de Montgommeryn ja\nhänen tallimestarinsa merkillisestä katoamisesta; sitten puhuttiin\nsiitä vähemmän, ja viimein tuli kaikkien keskustelujen yksinomaiseksi\naiheeksi keisari Kaarle V:n kohdakkoin alkava retki Ranskan kautta\nrankaisemaan Gentin porvareita.\n\nSaman vuoden toukokuussa, viisi kuukautta isänne katoamisen jälkeen,\nmonseigneur, syntyi Diana de Castro.»\n\n»Niin», puhui Gabriel mietteissään, »mutta oliko madame de Poitiers\ntekemisissä isäni kanssa? Onko hän rakastanut prinssiä isäni jälkeen\nvai heitä molempia samaan aikaan? Ne ovat hämäriä kysymyksiä, eivätkä\njoutilaan hovin juorut kykene niitä ratkaisemaan... No niin, isäni elää\nkuitenkin, hänen täytyy olla elossa, ja minä löydän hänet, Aloyse!\nMinussa on nyt kaksi miestä, poika ja rakastaja, jotka pystyvät hänet\nlöytämään.»\n\n»Jumala sen suokoon!» toivotti Aloyse.\n\n»Ja etkö ole jälkeenpäin, hoitajatar», tiedusti Gabriel, »lainkaan\nkuullut, mihin vankilaan nuo kurjat ovat voineet haudata isäni?»\n\n»En mitään, monseigneur, ja ainoana vihjauksena siitä on se\nPerrotin kuulema herra de Montmorencyn huomautus, että Châteletin\nvankilanjohtaja oli hänen harras ystävänsä, josta hän saattoi mennä\ntakuuseen.»\n\n»Châtelet!!» huudahti Gabriel; »Châtelet!»\n\nJa kauhean muiston nopea salama näytti hänelle äkkiä sen juron ja\nkolkon vanhuksen, joka ei saanut koskaan lausua sanaakaan ja jonka\nhän oli ihmeellistä sydämen järkytystä tuntien nähnyt eräässä tuon\nkuninkaallisen vankilan syvimmässä luolassa.\n\nGabriel heittäytyi itkuun puhjeten uskollisen Aloysen syliin.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nSankarilliset lunnaat\n\n\nSeuraavana päivänä, elokuun 12:ntena, Gabriel de Montgommery asteli\nlujaryhtisenä ja kasvoiltaan tyynenä Louvrea kohti, pyytääkseen päästä\nkuninkaan puheille.\n\nHän oli kauan ja vakavasti pohtinut Aloysen kanssa ja myös itsekseen,\nmitä hänen pitäisi tehdä ja sanoa. Siinä vakaumuksessa, että kruunattua\nvastustajaa kohtaan osoitettu väkivaltainen käytös vain tuottaisi\nhänelle isänsä kohtalon, hän oli päättänyt olla selväsanainen ja\narvokas, mutta maltillinen ja kunnioittava. Hän pyytäisi, eikä vaatisi.\nEikö sitten olisi aina aikaa kovien sanojen käyttämiseen ja eikö ollut\nensin katsottava, eivätkö kahdeksantoista vierinyttä vuotta olleet\nlauhduttaneet Henrik II:n vihaa?\n\nTuollaiseen päätökseen johtuessaan Gabriel ilmaisi niin suurta\nviisautta ja järkevyyttä kuin hänen omaksumansa rohkea kanta suinkin\nsalli.\n\nMuuten olosuhteet tuottivatkin hänelle aavistamatonta apua.\n\nSaapuessaan Louvren pihaan Martin Guerren saattamana — oikean Martin\nGuerren tällä kertaa — hän kyllä huomasi outoa hälyä, mutta oli liiaksi\nkiintynyt omaan ajatteluunsa, lähemmin tarkkaillakseen tiensä varrella\nesiintyviä seisovia ryhmiä ja alakuloisia kasvoja.\n\nKuitenkin hänen täytyi edetessään tuntea Guisein vaakunalla varustettu\nkantotuoli ja tervehtiä Lotringin kardinaalia, joka kiihtyneenä astui\nsiitä alas.\n\n»Kas, tekö siinä, herra varakreivi d'Exmès?» virkkoi Charles de\nLorraine; »olette siis täydesti toipunut? Hyvä, hyvä! Veljeni tiedusti\nminulta vielä viime kirjeessään hyvin huolestuneena vointianne.»\n\n»Monseigneur, niin suurta suopeutta...» aloitti Gabriel.\n\n»Sen te ansaitsette, kun olette niin uljaasti kunnostautunut»,\nkeskeytti kardinaali. »Mutta minne olette menossa noin kiireesti?»\n\n»Kuninkaan luo, monseigneur.»\n\n»Hm, kuninkaalla on nyt kylliksi muuta puuhaa kuin vastaanottaa teidät,\nnuori ystäväni. Malttakaa, minäkin aion käydä hänen majesteettinsa\nluona, joka vastikään lähetti minulle kutsun. Nouskaamme sinne yhdessä,\nminä johdan teidät sisälle, ja te lainaatte minulle tueksi nuoren\nkäsivartenne. Sillä tavalla kuitataan molemminpuolinen apu, ja tästä\nperiaatteesta tahdon mainita myös hänen majesteetilleen, sillä kaiketi\ntiedätte murheellisen uutisen?»\n\n»En tosiaankaan», vastasi Gabriel; »olen juuri tullut kotoa ja vain\nhavainnut jotakin kiihtymystä».\n\n»Sen uskon!» sanoi kardinaali. »Herra de Montmorency on jälleen\ntehnyt vanhoja temppujaan rintamalla. Hän tahtoi kiitää piiritetyn\nSaint-Quentinin avuksi, tuo uljas konnetaabeli! Älkää astuko niin\njoutuin, herra de'Exmès, sillä minun sääreni eivät enää ole niin\nvikkelät kuin kaksikymmenvuotiaalla. Niin, aioin juuri kertoa,\nettä tuo hätääntymätön kenraalimme ryntäsi taisteluun vihollista\nvastaan. Se tapahtui toissapäivänä, elokuun kymmenentenä, Pyhän\nLaurentiuksen päivänä. Hänellä oli joukkoja jokseenkin saman verran\nkuin espanjalaisilla, erinomainen ratsuväki ja Ranskan aatelin\nvalioupseerit. Ja niin taitavasti tämä kokenut sotapäällikkö järjesti\nasiat, että kärsi Gibercoulin ja Lizerollesin tasangoilla kauhean\ntappion, itse joutuen haavoittuneena vangiksi, mukanaan ne päälliköt ja\nkenraalit, jotka eivät jääneet tantereelle. Herra d'Enghien on näitä\njälkimmäisiä, eikä koko jalkaväestä ole edes sataa miestä palannut.\nSiksipä, herra d’Exmès, näette nyt kaikkialla samaa hälinää, ja\nepäilemättä se myös on syynä hänen majesteetiltaan saamaani kutsuun.»\n\n»Laupias taivas», huudahti Gabriel, jota omakohtaisessa tuskassakin\nvavahdutti tämä suuri yhteinen onnettomuus, »voivatko Poitiersien ja\nAzincourtin ajat todellakin palata Ranskalle! Mutta Saint-Quentin,\nmonseigneur...?»\n\n»Saint-Quentin», vastasi kardinaali, »piti vielä puoliaan kuriirin\nlähtiessä, ja konnetaabelin sisarenpoika, amiraali Gaspard de Coligny,\njoka johtaa kaupungin puolustusta, oli vannonut lieventävänsä enon\nkompastusta jäämällä mieluummin haudattavaksi kaupungin raunioihin\nkuin että antautuisi. Mutta pahasti pelkään, että hän tällä hetkellä\non jo hautautunut sinne ja viimeinen pysähdyttävä varustus joutunut\nvihollisen haltuun.»\n\n»Mutta silloinhan valtakunta olisi hukassa!» sanoi Gabriel.\n\n»Jumala Ranskaa suojelkoon!» huoahti kardinaali. »Mutta nyt olemmekin\njo kuninkaan etuhuoneessa ja pian saamme nähdä, mitä hän aikoo itse\ntehdä suojeluksekseen.»\n\nVartijat soivat luonnollisesti kumarrellen pääsyn kardinaalille, tässä\ntilanteessa välttämättömälle henkilölle, jonka veli yksin saattoi\nvielä pelastaa maan. Gabrielin saattamana Charles de Lorraine sai\nesteettömästi astua kuninkaan luo, joka oli madame de Poitiersin kanssa\nkahdenkesken ja syvän masennuksen vallassa. Nähdessään kardinaalin\nHenrik nousi ja tuli hätäisesti häntä vastaan.\n\n»Tervetuloa, teidän ylhäisyytenne!» toivotti hän. »Niin, herra de\nLorraine, mikä kamala onnettomuus! Kuka olisi voinut sitä arvata, kysyn\nteiltä?»\n\n»Minä, sire», vastasi kardinaali, »jos teidän majesteettinne olisi\nminulta kysynyt kuukausi takaperin, herra de Montmorencyn lähtiessä...»\n\n»Pois kaikki syyttely, serkkuni!» torjui kuningas; »nyt ei ole puhetta\nmenneestä, vaan perin uhkaavasta tulevaisuudesta, kovin vaarallisesta\nnykyisyydestä. Herttua de Guise on matkalla tänne Italiasta, eikö niin?»\n\n»On kyllä, sire, ja paraikaa hänen täytyy kaiketi olla Lyonissa.»\n\n»Jumalan kiitos!» huudahti kuningas. »No niin, herra de Lorraine,\nminä luovutan maineikkaan veljenne käsiin valtion pelastuksen. Te\nja hän saatte tätä kunniakasta päämäärää varten täydet valtuudet ja\nyksinomaisen määräämisvallan. Olen itse juuri kirjoittanut herttua de\nGuiselle, jouduttaakseni hänen paluutaan. Kirje on tässä. Suvaitkoon\nteidän ylhäisyytenne niinikään kirjoittaa ja kuvata veljellenne kamalaa\nasemaamme ja kuinka välttämätöntä on olla hukkaamatta minuuttiakaan,\njos tahdotaan vielä suojella Ranskaa. Huomauttakaa herra de Guiselle,\nettä kokonaan jättäydyn hänen varaansa. Kirjoittakaa, herra kardinaali,\nkirjoittakaa pian, pyydän. Teidän ei tarvitse lähteä täältä. Katsokaa,\ntuossa kammiossa tapaatte kaikkea, mitä tarvitsette. Tiedättehän,\nkuriiri odottaa matkavalmiina alhaalla, jo satulassa. Menkää, tehkää\nniin hyvin, herra kardinaali. Menkää, puoli tuntia enemmän tai vähemmän\nvoi pelastaa tai turmella kaiken.»\n\n»Tottelen teidän majesteettianne», vastasi kardinaali suunnaten\naskeleensa työkammiota kohti, »ja maineikas veljeni tottelee kuten\nminäkin, sillä hänen elämänsä kuuluu kuninkaalle ja valtakunnalle;\nkuitenkin, menestyköön hän tai joutukoon tappiolle, hänen\nmajesteettinsa suvainnee hyväntahtoisesti muistaa jälkeenpäin, että\nhänelle uskottiin valta epätoivoisessa tilanteessa».\n\n»Sanokaa vaarallisessa», huomautti kuningas, »mutta älkää pitäkö sitä\ntoivottomana. Kaiketi Saint-Quentinin kelpo kaupunki ja sen urhoollinen\npuolustaja herra de Coligny vielä pitävät puoliaan?»\n\n»Pitivät ainakin kaksi päivää takaperin», selitti kardinaali. »Mutta\nvarustukset olivat surkeassa tilassa, nälkiintyneet asukkaat puhuivat\nantautumisesta, ja jos Saint-Quentin joutuu espanjalaiselle tänään,\nniin Pariisin perii sama kohtalo viikon kuluttua. Olkoon kuinka\ntahansa, sire, nyt menen kirjoittamaan veljelleni, ja tästä hetkestä\nlähtien tiedätte, että herra de Guise tekee, mitä yhdelle miehelle on\nsuinkin mahdollista.»\n\nKumartaen kuninkaalle ja madame Dianalle kardinaali pistäytyi\ntyökammioon kyhäämään Henrikin pyytämää kirjettä.\n\nGabriel oli mietteissään jäänyt syrjemmälle, eikä häntä ollut\nhuomattukaan. Hänen nuorta ja ylevää sydäntään oli syvästi järkyttänyt\ntämä äärimmäinen hätä, johon Ranska oli suistunut. Hän unohti, että\nvoitettu, haavoittunut ja vangiksi jäänyt herra de Montmorency oli\nhänen julma vihollisensa. Hän ei tällä haavaa nähnyt konnetaabelissa\nmuuta kuin ranskalaisten joukkojen kenraalin. Sanalla sanoen, hän\najatteli melkein yhtä paljon isänmaan vaaroja kuin isänsä kärsimyksiä.\nYlväs nuori mies oli herkkä kaikille kauniille tunteille ja sääliväinen\nkaikkia onnettomia kohtaan.\n\nKardinaalin poistuttua kuningas lysähti perin lannistuneena\nlepotuoliinsa, peittäen otsansa käsillään, ja huudahti:\n\n»Voi, Saint-Quentin, Sinne nyt on kohdistunut Ranskan kohtalo.\nSaint-Quentin, kelpo kaupunkini! Jos voisit tehdä vastarintaa vielä\nedes kahdeksan päivää, niin herra de Guise ehtisi palata ja uskollisten\nmuuriesi takana saattaisi puolustus järjestyä kuntoon, kun sitävastoin,\njos ne sortuvat, vihollinen marssii Pariisia vastaan ja kaikki on\nhukassa. Saint-Quentin, oi, sinulle antaisin jokaisesta nyt jatkuvan\nvastarinnan tunnista uuden etuoikeuden ja jokaisesta murskaantuneesta\nkivestäkin timantin, jos jaksaisit pitää puoliasi vielä viikon lisää!»\n\n»Sire, se jaksaa kyllä ja enemmänkin kuin yhden viikon!» vakuutti\nGabriel astahtaen lähemmäksi. Hän oli tehnyt päätöksensä, sankarillisen\npäätöksen!\n\n»Herra d’Exmès!» lausahtivat yhtaikaa Henrik ja Diana, kuningas\nihmettelevänä ja Diana ylenkatseellisena.\n\n»Kuinka te olette täällä, monsieur?» kysyi kuningas ankarasti.\n\n»Sire, minä tulin hänen ylhäisyytensä mukana.»\n\n»Se on eri asia», sanoi Henrik. »Mutta mitä puhuittekaan, herra d’Exmès\n— että muka Saint-Quentin vielä jaksaa vastustaa vihollista, niinkö?»\n\n»Niin, sire, ja te sanoitte, että jos kaupunki jatkaisi vastarintaa, te\nantaisitte sille jonkin uuden etuoikeuden.»\n\n»Samaa sanon vieläkin», vahvisti kuningas.\n\n»Hyvä on, sire, ja kieltäisittekö sitä, minkä myöntäisitte\npuolustautuvalle kaupungille, siltä mieheltä, joka panisi sen\npuolustautumaan — siltä mieheltä, jonka tarmokas tahto ottaisi\nvaltaansa koko kaupungin ja joka ei sitä luovuttaisi, ennenkuin muurien\nviimeisetkin rippeet sortuisivat vihollisen tykkitulesta? Täytyisikö\nsilloin jäädä odottamaan sitä suosionosoitusta, jota tuo mies teiltä\npyytäisi toimitettuaan teille haluamanne lykkäyksen ainakin viikoksi\nja niin varjeltuaan kuningaskuntaa, sire? Tinkisittekö armollisuuden\nmyöntämisestä sille, joka on tällä tavalla palauttanut Teille\nvaltakunnan?»\n\n»En suinkaan», vastasi Henrik, »vaan se mies saisi kaikki, mitä\nkuningas voi antaa».\n\n»Sovittu siis, sire, sillä kuningas ei ainoastaan kykene, vaan on\nvelvollinenkin armahtamaan, ja tämä mies pyytää teiltä armahdusta eikä\narvonimiä tai kultaa.»\n\n»Mutta missä hän on? Kuka on sellainen pelastaja?» kysyi kuningas.\n\n»Hän seisoo edessänne, sire. Se olen minä, pelkkä kaartinkapteeninne,\nmutta minä tunnen sielussani ja käsivarsissani yli-inhimillisen voiman,\njoka pystyy todistamaan teille, etten turhaan kerskaa sitoutuessani\npelastamaan samalla kertaa maani ja isäni.»\n\n»Isänne, herra d’Exmès?» toisti kuningas hämmästyneenä.\n\n»En ole varsinaiselta niineltäni d’Exmès», selitti Gabriel, »vaan\nGabriel de Montgommery, ja isäni on se kreivi Jacques de Montgommery,\njonka varmaan muistatte, sire.»\n\n»Tekö olette kreivi de Montgommeryn poika?» kysyi kuningas\nhätkähtäneenä vaaleten ja nousi seisaalle.\n\nMadame Dianakin pelästyi, horjahtaen istuimellaan taaksepäin.\n\n»Niin, sire», jatkoi Gabriel levollisesti, »minä olen varakreivi\nde Montgommery, joka palkkioksi Saint-Quentinin puolustautumisen\npitentämisestä vähintään viikolla pyytää teiltä ainoastaan isänsä\nvapautusta».\n\n»Isänne, monsieur», sopersi kuningas, »isänne on kuollut, kadonnut,\nkuinka lieneekään! En tiedä, missä hän on.»\n\n»Mutta minä tiedän sen, sire», vakuutti Gabriel päästen kamalasta\nkauhuntunnosta voitolle. »Kahdeksantoista vuotta isäni on Châteletissa\nodottanut Jumalalta kuolemaa tai kuninkaalta armoa. Isäni elää, siitä\nolen varma. Hänen rikoksestaan en tiedä...»\n\n»Ettekö tiedä siitä mitään?» kovisti kuningas synkästi ja silmäkulmiaan\nrypistäen.\n\n»En, sire, mutta sen on täytynyt olla kovin paha ansaitakseen niin\npitkällisen vankeuden. Kuitenkaan se ei voi olla anteeksiantamaton,\nkoska siitä ei ole langetettu kuolemantuomiota. Sire, kuunnelkaa\nminua. Kahdeksassatoista vuodessa on oikeudentunnolla ollut kylliksi\naikaa painua lepoon ja laupeudella herätä. Inhimilliset intohimot,\ntehköötpä meidät pahoiksi tai hyviksi, eivät kestä niin pitkällistä\nkytkemistä. Isäni, joka on astunut tyrmään miehenä, ilmestyisi\nesiin vanhuksena. Olkoon hän kuinka syyllinen tahansa, eikö hän ole\nriittävästi sovittanut? Ja jos sattumalta rangaistus on osunut liian\nankaraksi, niin eikö hän ole liian heikko muistellakseen? Palauttakaa\nlakaisin elämään, sire, kurja vanki, jolla ei tästä lähtien ole\nmitään merkitystä. Muistakaa, kristitty kuningas, kristillisen\nuskontunnustuksen sanoja ja antakaa anteeksi lähimmäisen rikokset,\njotta omien syntienne osaksi tulisi anteeksianto.»\n\nViimeiset sanat lausuttiin merkitsevällä äänenpainolla, joka pakotti\nkuninkaan ja madame de Valentinoisin hätäisesti luomaan toisiinsa\nkysyviä katseita.\n\nMutta Gabriel oli tahtonut vain hellävaraisesti kajota heidän\nomantuntonsa kipeään kohtaan ja ehätti jatkamaan:\n\n»Huomatkaa, sire, että puhun teille kuuliaisena ja uskollisena\nalamaisena. Minä en sanonut teille: 'Isääni ei ole tuotu oikeuden\neteen, vaan hänet on tuomittu salaisesti ja kuulematta, ja tämä\nvääryys muistuttaa suuresti kostoa... Sentähden minä, hänen poikansa,\ntahdon äänekkäästi vedota Ranskan aatelistoon siitä salakähmäisestä\nkäsittelystä, jonka uhriksi hän on jäänyt, paljastan julkisesti\njokaiselle miekkaa kantavalle sen loukkauksen, joka on meitä kaikkia\nvastaan tehty, kun on näin kohdeltu tunnettua aatelismiestä, vanhan\nsuvun jäsentä...»\n\nHenrik liikahti levottomana.\n\n»Sillä tavalla en teille puhunut, sire», pitkitti Gabriel. »Käsitän\nhyvin, että on olemassa pakkotiloja lain ja oikeuden yläpuolella ja\ntapauksia, joissa mielivalta on vähäisin vaara. Minä kunnioitan,\nniinkuin epäilemättä myös isäni kunnioittaisi, sen menneisyyden\nsalaisuuksia, joka on jo niin kaukana meistä. Pyysin teiltä ainoastaan\nsaada lunastaa kuninkaalta pelastustyöllä isäni rangaistuksen\nloppuajan. Tarjoudun hänen lunnaikseen pidättämään Saint-Quentinia\nviikon ajan vihollisilta, ja — ellei se kuitenkaan onnistu — silloin\nkorvaan Saint-Quentinin menetyksen ottamalla espanjalaisilta tai\nvaikkapa englantilaisilta jonkin muun kaupungin! Vastaahan se arvoltaan\nsitä lahjaa, että harmaapäinen ukko saisi vapauden. Niin, sen teen,\nsire, ja enemmänkin, sillä käsivarttani vahvistava päämäärä on puhdas\nja pyhä, tahtoni on luja ja rohkea, ja minä tunnen, että Jumala on\nkanssani.»\n\nMadame Diana ei voinut olla epäuskoisesti hymyilemättä moiselle nuoren\nmiehen innolle ja sankarilliselle luottamukselle, jota ei ollut ennen\nnähnyt eikä voinut ymmärtää.\n\n»Käsitän hymynne, madame», jatkoi Gabriel, katsoen häneen\nsurumielisesti; »te luulette, että sorrun tuohon suureen urakkaani, vai\nmitä? Hyvä Jumala, mahdollista kyllä. Aavistukseni saattavat hyvinkin\npettää. Mutta mitäpä siitä — silloin kuolen. Niin, madame, niin,\nsire, jos viholliset tunkeutuvat Saint-Quentiniin ennen kahdeksannen\nvuorokauden loppua, haen surmani sen kaupungin raunioilta, jota en\npystynyt puolustamaan. Jumala, isäni ja te ette voi pyytää minulta\nenempää. Kohtaloni on silloin täyttynyt Herran tahdon mukaan: isäni\nkuolee vankiluolassaan niinkuin minä olen kaatunut taistelukentällä, ja\nluonnollisesti te vapaudutte velasta samalla kertaa kuin velkojastakin.\nSilloin voitte olla huoletta.»\n\n»Tuossa viime huomautuksessa hän ainakin puhuu totta», kuiskasi Diana\najatuksiinsa vaipuneena kuninkaan korvaan.\n\nMulta hän jatkoi kääntyen Gabrieliin päin, Henrikin yhä pysyessä\nmietiskeleväsi! ääneti.\n\n»Mutta vaikka sortuisitte kesken ennen aikeenne täyttämistä, monsieur,\nniin on helppo olettaa, että teidän jälkeenne jää eloon jokin nimenne\nperijä tai salaisuutenne tallettaja.»\n\n»Vannon teille isäni autuuden nimessä», vakuutti Gabriel, »että minun\nosaltani kaikki kuolee mukanani ja ettei kenelläkään ole oikeutta eikä\nvaltaa häiritä hänen majesteettiaan siitä asiasta. Alistun ennakolta,\ntoistan sen Jumalan aivoituksiin, niinkuin teidän tulee, sire, ottaa\nvarteen Hänen väliintulonsa, jos Hän antaa minulle riittävästi voimia\nsuuren suunnitelmani toteuttamiseen. Mutta siltä varalta, että minut\nperii tuho, minä tällä hetkellä vapautan teidät kaikesta velvoituksesta\nkuten vastuustakin, sire, ainakin ihmisiä kohtaan, sillä Korkeimman\noikeuksia ei maan päällä rajoiteta.»\n\nHenrik värähti; tämä luonnostaan epäröivä sielu ei tiennyt, minkä\nratkaisun lausuisi, ja heikkona hän kääntyi rouva de Poitiersin puoleen\nkuin pyytääkseen apua ja neuvoa.\n\nTottuneena tämä nainen hyvin ymmärsi hänen epävarmuutensa ja vastasi\nhänen katseeseensa omituisesti myhäillen:\n\n»Ettekö ole sitä mieltä, sire, että meidän pitää luottaa herra\nd’Exmèsin sanaan, hän kun minusta näyttää rehelliseltä ja kerrassaan\nritarilliselta aatelismieheltä? En tiedä, onko hänen pyynnölleen\nriittävää perusteita vai ei, teidän majesteettinne vaitiolo ei myöskään\nsalli tässä suhteessa minun tai kenenkään vakuuttaa mitään, niin että\nkaikki arvailutkin on jätettävä sikseen. Mutta nöyrän käsitykseni\nmukaan, sire, ei noin jalomielistä tarjousta sopisi hylätä, ja teidän\nsijassanne antaisin auliisti herra d’Exmèsille kuninkaallisen sanani,\nettä jos hän toteuttaa uljaan uhkarohkean lupauksensa, niin hänelle\npalattuaan myönnetään se armonosoitus, jota hän haluaa, olipa se mikä\ntahansa.»\n\n»Oi, madame, siinä kaikki, mitä toivon», sanoi Gabriel.\n\n»Yksi viimeinen sana», lisäsi Diana. »Kuinka», kysyi hän tähdäten\nnuoreen mieheen läpitunkevan katseen, »ja miksi olette päättänyt puhua\ntärkeältä näyttävästä salaisuudesta minun kuulteni, naisen kuullen,\njoka kenties on varomaton puheissaan ja kaiketi täysin vieras koko\ntälle asialle?»\n\n»Minulla oli siihen kaksi syytä, madame», vastasi Gabriel erinomaisen\nkylmäverisesti. »Ensiksikin ajattelin, ettei hänen majesteettinsa\nsydämessä voinut eikä saanut olla mitään teiltä salattavaa. Niin\nollen ilmoitin teille vain, mitä olisitte saanut tietää ennemmin tai\nmyöhemmin tai ehkä jo tiesitte. Toiseksi toivon, kuten tapahtuikin,\nettä juuri te suvaitsisitte antaa minulle tukea kuninkaan harkinnassa\n— että kehoittaisitte häntä lähettämään minut tuohon koetukseen ja\nettä naisena olisitte jälleen, niinkuin teidän on aina täytynyt olla,\nlaupeuden puolella.»\n\nMahdotonta olisi ollut terävimmänkään tarkkaajan keksiä Gabrielin\näänensävystä edes vähäistä ivallisuuden vihjettä tai hänen\nrauhallisista kasvonpiirteistään halveksivan hymyn pienintä merkkiä.\nMadame Dianan tiukka katse näki hukkavaivan.\n\nHän vastasi keveällä päännyökkäyksellä tähän selitykseen, joka\nlopultakin saattoi olla kohteliaisuus.\n\n»Sallikaa minulle vielä yksi kysymys, monsieur», sanoi hän kuitenkin.\n»Muuan seikka herättää tässä uteliaisuuttani. Kuinka te, noin nuori\nmies, olette saanut haltuunne kahdeksantoista vuoden takaisen\nsalaisuuden?»\n\n»Vastaan siihen sitäkin mieluummin, madame», selitti Gabriel totisena\nja kolkolla äänensävyllä, »kun vastaukseni on omansa saattamaan teidät\nvarmuuteen Jumalan väliintulosta tässä asiassa. Isäni tallimestari,\nPerrot Travigny, joka sai surmansa kreivin katoamiseen johtaneissa\ntapauksissa, on Luojan sallimuksesta astunut haudastaan paljastamaan\nminulle, mitä äsken sanoin.»\n\nTämä perin juhlallisella äänellä lausuttu ilmoitus pani kuninkaan\nkavahtamaan seisaalleen kalpeana ja huohottavana, eikä rautahermoinen\nDianakaan kyennyt pidättämään väristystä. Näin taikauskoisena\naikakautena, jolloin ilmestykset ja haamut tuntuivat peräti tosilta,\ntäytyi ehdottoman varmalla todenpuhumisen painolla tehdyn paljastuksen\nluonnollisesti karmia kahta raskautettua omaatuntoa.\n\n»Riittää, riittää, monsieur», torjui kuningas järkkyneenä. »Minä lupaan\nkaikki, mitä pyydätte. Menkää, jättäkää meidät!»\n\n»Saanko siis», kysyi Gabriel, »heti lähteä Saint-Quentiniin teidän\nmajesteettinne sanaan luottaen?»\n\n»Saatte, monsieur, lähtekää!» kehoitti kuningas, jonka oli kovin\ntyölästä hillitä hätäännystään Dianan varoittavista katseista\nhuolimatta; »älkää lainkaan viivytelkö, tehkää mitä olette luvannut,\nja minä vakuutan kuninkaan ja aatelismiehen sanalla täyttäväni, mitä\nhaluatte».\n\nSydämensä paisuessa ilosta Gabriel kumarsi kuninkaalle ja\nherttuattarelle ja poistui lisäämättä enää sanaakaan, ikäänkuin\nhänellä, saatuaan suostumuksen ehdotukseensa ei olisi enää\nminuuttiakaan hukattavana.\n\n»Vihdoinkin sain hänet pois näkyvistäni!» äännähti Henrik henkäisten\nsyvään kuin raskaasta painosta vapautuneena.\n\n»Sire», virkkoi rouva de Poitiers, »tyyntykää, hallitkaa itseänne.\nOlitte vähällä kavaltaa itsenne tuon miehen silmissä.»\n\n»Hän ei ole mies, madame», sanoi kuningas uneksivasti, »vaan ilmielävä\nkatumukseni, ainainen tunnonvaivani».\n\n»No niin, sire», jatkoi Diana, joka oli taas entisellään, »teitte\nerittäin hyvin ainakin siinä, että myönnyitte tuon Gabrielin\nanomukseen ja lähetitte hänet matkalleen, sillä jollen pahasti erehdy,\nkuolee katumuksenne Saint-Quentinin edustalla, ja te saatte rauhan\nomassatunnossanne.»\n\nSamassa astui huoneeseen Lotringin kardinaali, kädessä veljelleen\nosoitettu kirje, eikä kuninkaalla ollut aikaa vastata.\n\nSillä välin Gabrielin mielessä, hänen tultuaan kuninkaan luota kevein\nsydämin, ei enää ollut muuta kuin yksi ainoa ajatus ja toive: saada\nintoa uhkuvana nähdä jälleen se, jonka oli jättänyt kammoksuen, kertoa\nDiana de Castrolle mitä kaikkea hän nyt odotti tulevaisuudeltaan, ja\nammentaa hänen katseistaan sitä miehuullisuutta, jota hän joutuisi niin\nsuuresti tarvitsemaan.\n\nHän tiesi rakastettunsa menneen luostariin, mutta mihin luostariin?\nHänen palvelijattarensa eivät kenties olleet seuranneet häntä sinne;\nniinpä hän suuntasi askeleensa sitä Louvren huoneistoa kohti, jossa\nDiana oli asunut, tiedustaakseen Jacinthelta.\n\nTämä oli kuitenkin matkustanut valtiattarensa mukana, mutta Gabrielin\notti vastaan Denise, toinen kamarineito, joka oli jäänyt.\n\n»Ah, herra d’Exmès!» huudahti hän. »Tervetuloa! Tuotteko minulle\nkenties uutisia hyvästä valtiattarestani?»\n\n»Päinvastoin tulin niitä kuulustamaan sinulta, Denise», vastasi Gabriel.\n\n»Voi, Pyhä neitsyt, minä en tiedä hänestä yhtään mitään, ja siksi\nolenkin juuri hädissäni.»\n\n»No, mikä hätä sinulla on, Denise?» kysyi Gabriel, alkaen samalla\nitsekin käydä kovin levottomaksi.\n\n»Tottahan nyt!» huomautti kamarineito; »kaiketi tiedätte, missä rouva\nde Castro nyt oleskelee?»\n\n»En tiedä lainkaan, Denise, ja hänen osoitettaan halusinkin sinulta\nkysyä.»\n\n»Jeesus! No niin, monseigneur, eikö hän saanut päähänsä kuukausi\ntakaperin pyytää kuninkaalta lupaa vetäytyä luostariin?»\n\n»Sen olen kyllä kuullut; entä sitten?»\n\n»Sitten! Sehän juuri on kauheaa. Sillä tiedättekö, minkä luostarin hän\nvalitsi? Benediktiininunnien, joiden johtajattarena on hänen vanha\nystävättärensä, sisar Monique, Saint-Quentinissa, niin monseigneur,\nSaint-Quentinissa, jota espanjalaiset ja englantilaiset pakanat nyt\njuuri piirittävät, paitsi jos ovat jo saaneet sen haltuunsa. Hän ei\nollut siellä oleskellut vielä kahtakaan viikkoa, monseigneur, kun\nkaupunki saarrettiin.»\n\n»Ohhoh!» huudahti Gabriel. »Tässä kaikessa näkyy Jumalan sormi. Hän\ninnostaa minussa sekä poikaa että rakastajaa äärimmäisiin urotöihin ja\nniin kohottaa miehuuteni ja voimani kaksinkertaisiksi. Kiitos, Denise!\nTuossa on hyvästä tiedostasi», lisäsi hän pistäen kamarineidon käteen\nrahakukkaron. »Rukoile taivasta emäntäsi ja minun puolestani!»\n\nHän laskeutui kiireimmiten taas Louvren pihaan, missä Martin Guerre\nodotti häntä.\n\n»Minne nyt lähdemme, monseigneur?» tiedusti tallimestari.\n\n»Tykkien jylinään, Martin, Saint-Quentiniin! Niin, SaintQuentiniin!\nMeidän täytyy olla siellä viimeistään ylihuomenna; ja lähdemme tunnin\npäästä, ystäväiseni.»\n\n»No, mainiota!» riemuitsi Martin. »Oi, suuri Pyhä Martinus,\nsuojeluspyhimyksen!», lisäsi hän, »minä alistun vielä olemaan juoppo,\npeluri ja veijari. Mutta sanonpa sinulle ennakolta, että syöksyisin\nvihollispataljoonan pistimien keskelle, jos milloinkaan olisin\njänishousu.»\n\n\n    _Toiminta jatkuu romaanissa »KAKSOISOLENTO!»_\n\n\n\n"]