Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1500-luvun Ranskaan kuningas Henrik II:n valtakaudelle. Juoni seuraa Saint-Quentinin piiritystä ja Martin Guerren kuuluisaa identiteettivarkautta yhdistäen sotaa, poliittista juonittelua ja henkilökohtaisia kohtaloita.
Alexandre Dumas'n 'Kaksoisolento' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3102. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KAKSOISOLENTO
Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta
Kirj.
ALEXANDRE DUMAS
Ranskankielestä suomentanut
V. Hämeen-Anttila
Jatkoa romaaniin »Kreivin poika ja kuninkaan tytär»
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1950
SISÄLLYS:
I. Kankuri Jean Peuquoy
II. Gabriel toimessa
III. Martin Guerre on saamaton
IV. Martin Guerre hutiloi
V. Sotajuonia
VI. Arnauld du Thillin muisti
VII. Jumaluusoppia
VIII. Sisar Bénie
IX. Voitokas häviö
X. Arnauld du Thill taas pikkuhommissaan.
XI. Tallimestari du Thillin kunniallisten liikehommien jatkoa
XII. Lordi Wentworth
XIII. Rakastunut vanginvartija
XIV. Asesepän koti
XV. Lukuisia tapauksia kootaan taidokkaasti yhteen
XVI. Kuinka Arnauld du Thill Noyonissa hirtätti Arnauld du Thillin
XVII. Arnauld du Thillin ihanteelliset unelmat.
XVIII. Pierre Peuquoyn aseet, Jean Peuquoyn köydet ja
Babette Peuquoyn kyyneleet
XIX. Martin Guerren koettelemusten jatkoa
XX. Martin Guerren maine alkaa puhdistua
XXI. Filosofi ja soturi
XXII. Maria Stuartin sulous vilahtaa tässä romaanissa yhtä
hetkellisesti kuin Ranskan historiassaXXIII. Toinen Diana
XXIV. Suuri aate suurelle miehelle
XXV. Erilaisia miekkamiehiä
ENSIMMÄINEN LUKU
Kankuri Jean Peuquoy
Saint-Quentinin kaupungintalossa pidettiin sotilasjohtatajien ja huomattavien porvarien yleistä neuvottelukokousta. Silloin oli jo elokuun 15 päivä, eikä kaupunki ollut vielä antautunut, mutta antautumisesta puhuttiin paljon. Asukkaiden kärsimys ja hätä olivat yltyneet äärimmilleen, ja koska heidän vanhan kaupunkinsa pelastamisesta ei ollut mitään toivoa ja koska vihollisen täytyi saada se valtaansa päivää aikaisemmin tai myöhemmin, eikö olisi parempi ainakin lyhentää tätä kurjuutta?
Gaspard de Coligny, uljas amiraali, joka oli enoltaan konnetaabeli de Montmorencylta saanut toimekseen paikan puolustautumisen, ei olisi tahtonut päästää sinne espanjalaisia ennenkuin viimeisessä pakkotilassa. Hän tiesi, että jokainen viivytyksen päivä, joka onnettomille piiritetyille oli niin tuskallinen, saattoi vaikuttaa valtakunnan kohtaloon. Mutta mitä hän kykeni vaikuttamaan kokonaisen väestön masennusta ja murtumista vastaan? Ulkopuolinen sota ei suonut aikaa sisäisen taistelun suorittamiseen, ja jos Saint-Quentinin asukkaat jonakin päivänä kieltäytyisivät ponnistuksista, joita heiltä vaadittiin samoin kuin sotamiehiltäkin, kävisi kaikki vastarinta hyödyttömäksi, eikä silloin auttaisi muu kuin luovuttaa Filip II:lle ja hänen kenraalilleen Savoijin Philibert Emmanuelille kaupungin avaimet ja samalla Ranskan avain.
Ennenkuin oli jouduttu näin pitkälle, Coligny oli kuitenkin tahtonut koettaa viimeistä keinoa, ja sen vuoksi hän oli kutsunut kaupungin arvohenkilöt tähän kokoukseen, joka nyt saa täydentää tietojamme varustusten surkeasta tilasta ja vielä tärkeämpänä pidettävän urhoollisuuden onnettomasta lamaantumisesta.
Puheeseen, jolla amiraali aloitti istunnon, lennokkaasti vedoten kuulijainsa isänmaallisuuteen, vastattiin vain synkällä äänettömyydellä. Sitten hän teki suoranaisen kysymyksen kapteeni Ogerille, eräälle niistä urheista aatelismiehistä, jotka palvelivat hänen komennossaan. Upseereista aloittamalla hän toivoi innostuttavansa porvarit vastarintaan. Mutta kovaksi onneksi kapteeni Ogerin kanta ei ollut sellainen kuin Coligny odotti.
»Koska suotte minulle sen kunnian, että tiedustelette mielipidettäni, herra amiraali», vastasi kapteeni, »niin lausun sen teille pahoilla mielin, mutta suoraan: Saint-Quentin ei voi kestää tätä pitemmälle. Jos meillä olisi toivoa pitää asemamme edes viikkokin vielä, edes neljä päivää, vaikkapa vain kaksikin päivää, niin sanoisin: Nämä pari päivää voivat hankkia aikaa armeijan järjestäytymiseen takanamme, nämä pari päivää saattavat pelastaa isänmaan, antakaamme siis viimeisenkin muurin sortua ja viimeisenkin miehen kaatua ja älkäämme antautuko. Mutta vakaumukseni mukaan ensimmäinen rynnäkkö, joka voi tapahtua jo puolenkin tunnin kuluttua, toimittaa meidät vihollisen armoille. Eikö sentähden ole järkevämpää, kun vielä on aikaa, pelastaa järjestetyllä antautumisella, mitä kaupungista on pelastettavissa, ja saada vältetyksi ainakin ryöstö, jos emme voikaan väistää tappiota?»
»Niin, niin on asia, hyvin sanottu; se on ainoa oikea menettelytapa», muristiin joukosta.
»Ei, hyvät herrat, ei!» huudahti amiraali; »nyt ei ole puheena järki, vaan sydämen tunto. Sitäpaitsi en tosiaankaan usko, että espanjalaiset yhdellä rynnäköllä pääsisivät tunkeutumaan varustuksiimme, kun olemme jo viisi torjuneet. Kuulkaahan, Lauxford, te, joka johdatte varustustöitä ja vastamiinojen kaivamista, eikö linnoituskehämme ole vielä kylliksi kunnossa, kestääkseen montakin päivää? Puhukaa vilpittömästi, älkää kuvatko asemaa paremmaksi tai pahemmaksi kuin se on. Olemme kokoontuneet ottamaan selkoa totuudesta, ja vaadin teiltä sen mukaista selvitystä.»
»Sen kyllä teille annan», ilmoitti insinööri Lauxford, »tai oikeastaan tosiasiat itse paljastavat sen paremmin kuin minä ja imartelematta. Siihen riittää, että ajatuksissanne tutkitte minun kanssani vallitustemme heikkoja kohtia. Herra amiraali, niissä on parhaillaan neljä mahdollista porttia vihollisen käytettävinä, ja minua hämmästyttää, suoraan sanoen, että piirittäjät eivät ole jo turvautuneet tähän etuun. Ensiksikin on Saint-Martinin bulevardin kohdalla niin leveä murtuma, että siitä mahtuisi kaksikymmentä miestä rinnakkain. Olemme siellä menettäneet enemmän kuin kaksisataa miestä elävänä muurina, jollainen ei kuitenkaan voi korvata kivimuuria. Saint-Jeanin portilla seisoo ainoastaan iso torni pystyssä, ja kahden bastionin välinen valli on pääosaltaan hajalla. Siellä on tosin vastamiina valmiiksi kaivettuna ja panostettuna, mutta jos sitä käytetään, pelkään sen luhistuttavan tuon jyhkeän tornin, joka yksinään vielä pidättelee hyökkääjiä ja jonka rauniot kelpaisivat heille tikkaiksi. Remicourtin kylässä ovat espanjalaisten juoksuhaudat puhkaisseet vallikaivannon rinteen, ja he ovat siellä pureutuneet mantiljin suojaan, jonka alta hellittämättä ahdistavat muureja. Lopuksi: te tiedätte, herra amiraali, että viholliset ovat Islen esikaupungin puolella jo saaneet haltuunsa sekä vallikaivannot että vieläpä bulevardin ja luostarialueen; siellä he ovat sijoittuneet niin edullisesti, että on tuskin mahdollista mitenkään häiritä heitä sillä suunnalla, sillä aikaa kun he askel askelelta anastavat kaidemuurin, joka on vain viidestä kuuteen jalkaan paksu, pattereillaan pommittavat sivulta päin Boulevard de la Reinen korjausväkeä ja tuottavat sille niin suurta vahinkoa, että paikkaushommista on siellä täytynyt luopua. Muu osa varustuksista kenties kestäisi rynnäkön, mutta neljä ratkaisevaa vammaa siis on muureissamme, ja niistä täytyy kaupungin elämän piankin valua kuiviin, monseigneur. Olette vaatinut minulta totuutta, ja minä olen sen kuvannut kaikessa surkeudessaan, jättäen teidän viisautenne ja terävänäköisyytenne varaan, onko tästä selityksestäni mitään hyötyä.»
Yleisö alkoi jälleen mumista, ja vaikkei kukaan rohjennut ottaa varsinaista puheenvuoroa, tuumi jokainen itsekseen:
— Parasta on antautua, joutumatta alttiiksi rynnäkön tuhoisille seurauksille.
Mutta lannistumaton amiraali alkoi jälleen puhua: »Malttakaa, hyvät herrat, sananen vielä! Niinkuin huomautitte, herra Lauxford, jos muurinne ovatkin vajavassa kunnossa, on meillä niiden täydentämiseksi uljaita sotureita elävinä vallituksina. Eikö heidän varassaan, kaupunkilaisten innokkaalla avustuksella, ole mahdollista viivyttää kaupungin valloitusta muutamilla päivillä? (Ja mikä olisi tänään häpeällistä, se koituisi silloin kunniakkaaksi!) Niin, varustukset ovat liian heikot, sen myönnän, mutta väkeä meillä on varsin riittävästi, vai kuinka, herra de Rambouillet?»
»Herra amiraali», lausui todistajaksi haastettu kapteeni, »jos olisimme tuolla alhaalla torilla neuvottelumme tuloksia odottelevan väkijoukon keskellä, niin vastaisin myöntävästi, sillä kaikkiin pitäisi valaa toivoa ja luottamusta. Mutta täällä, karaistujen miesten neuvottelussa, en epäröi sanoa teille, ettei mieslukumme ole todellisesti riittävä siihen ankaraan ja vaaralliseen palvelukseen, jota meidän on suoritettava. Olemme antaneet aseita kaikille, jotka suinkin kykenevät niitä käyttämään. Muita pidetään puolustusvälineiden paikkailussa, ja lapset ja vanhukset antavat siihen osansa. Naisetkin auttavat meitä haavoitettujen kuljettamisessa ja hoitamisessa. Sanalla sanoen, ainoakaan käsivarsi ei ole jouten, ja kuitenkin puuttuu voimia. Ainoassakaan vallituksen kohdassa ei ole ketään liikaa, vaan usein on liian vähän. Vaikka kuinkakin koettaisi moninkertaistaa ponnistuksia, on asianlaita ehdottomasti niin, että Saint-Jeanin portilla välttämättä tarvittaisiin viisikymmentä miestä lisää ja ainakin toinen mokoma Saint-Martinin bulevardilla. Saint-Laurentin tappio on meiltä riistänyt puolustajia, joita saatoimme toivoa, ja jollei teillä ole aihetta odottaa apuväkeä Pariisista, monseigneur, niin teidän on harkittava, pitääkö tällaisessa hätätilassa panna alttiiksi vähäiset jäljellä olevat voimamme ja uljaan aseväkemme rippeet, jotka vielä voisivat tehokkaasti suojella muita paikkoja ja kenties pelastaa isänmaan.»
Kaikki läsnäolijat antoivat mutinalla tukensa ja hyväksymisensä näille sanoille, ja kaupungintalon ympärillä tungeksivan väkijoukon etäinen kohu säesti sitä vielä kaunopuheisemmin.
Mutta silloin huusi jyrisevä ääni: »Hiljaa!»
Ja kaikki vaikenivat, sillä noin kovaa ja käskevästi puhunut mies oli Jean Peuquoy, kankurien ammattikunnan esimies, hyvin arvossapidetty kansalainen, jota kaupunkilaiset aina huomaavaisesti kuuntelivat ja hieman pelkäsivätkin.
Jean Peuquoy edusti sitä vankkaa porvarityyppiä, joka rakasti kaupunkiaan sekä äidin että lapsen lailla, ihaili sitä ja myös morkkasi, eli aina sen hyväksi ja tarpeen tullessa kuoli sen puolesta. Kelpo kankurille ei maailmassa ollut muuta kuin Ranska eikä Ranskassa muuta kuin Saint-Quentin. Kukaan ei niin hyvin tuntenut kaupungin historiaa ja perinteitä, sen vanhoja tapoja ja tarinoita; siellä ei ollut ainoatakaan korttelia, katua tai taloakaan, jonka nykyisyydessä tai entisyydessä olisi ollut jotakin Jean Peuquoylta salattua. Hän oli tämän asutuskeskuksen elävä tietokalenteri. Hänen työpajansa oli kuin toinen suurtori, ja hänen puinen asuinrakennuksensa Rue Saint-Martinin varrella ikäänkuin toinen kaupungintalo. Tässä kunnianarvoisessa rakennuksessa pisti silmään varsin omituinen kyltti: kymmenhaaraisilla hirvensarvilla kruunattu sukkula. Muuan Jean Peuquoyn esi-isä (sillä Jean Peuquoy piti tiliä esi-isistä niinkuin aatelismies!), kankuri tietysti kuten hänkin ja lisäksi maineikas jousimies, oli enemmän kuin sata vuotta takaperin kahdella nuolella puhkaissut molemmat silmät tuolta komealta hirveltä. Saint-Quentinissa näkee Rue Saint-Martinin varrella vieläkin samat uhkeat haarasarvet. Ne ja kankuri tunnettiin silloin kymmenen penikulman piirissä. Niinpä Jean Peuquoy oli sinänsä kuin itse kaupunki, ja häntä kuunnellessaan jokainen asukas tunsi synnyinseutunsa puhuvan.
Sentähden ei enää yksikään hievahtanut, kun kankurin ääni sorinan keskellä vaati vaitioloa.
»Niin, hiljaa nyt!» kertasi hän. »Pyydän minuutiksi tarkkaavaisuuttanne, kelpo kansalaiset ja rakkaat ystävät. Katsokaamme yhdessä, mitä jo olemme tehneet; kenties se antaa meille ohjausta siihen, mitä meillä on vielä tehtävänä. Kun vihollinen tuli saartamaan muurejamme, kun näimme pelättävän Philibert Emmanuelin johdettavina kaikkien noiden espanjalaisten, englantilaisten, saksalaisten ja vallonien parveilevan tuhoisten heinäsirkkojen lailla kaupunkimme ympärillä, silloin vastaanotimme kohtalomme miehuullisesti, eikö niin? Me emme nurisseet, emme syyttäneet kaitselmusta siitä, että se valitsi Ranskan sovitusuhriksi juuri tämän Saint-Quentinin. Kaukana siitä, sen on herra amiraali valmis myöntämään kunniaksemme. Siitä päivästä asti, jolloin hän saapui tänne meitä auttamaan kokemuksellaan ja urhoollisuudellaan, olemme yrittäneet edistää hänen suunnitelmiaan sekä voimillamme että varoillamme. Olemme luovuttaneet ruokatarpeemme ja irtaimemme, antaneet rahamme ja itse tarttuneet varsijouseen, kuokkaan tai lapioon. Ne meistä, jotka eivät saaneet vartiovuoroja vallituksilla, rupesivat työläisiksi kaupungissa. Olemme pontevasti pitäneet kurissa ja taltuttaneet ympäristön niskuroitsevia maalaisia, kun he kieltäytyivät työllään maksamasta siitä turvasijasta, jonka olimme heille suoneet. Lyhyesti sanoen, me lienemme tehneet kaiken sen, mitä voitiin pyytää miehiltä, joiden ammattina ei ole sotiminen.
»Niinpä toivoimme, että kuninkaallinen valtiaamme piammiten ajattelisi urhoollisia saint-quentinilaisiaan ja lähettäisi meille kiireesti apuväkeä, ja näin tapahtuikin. Herra konnetaabeli de Montmorency riensi karkoittamaan täältä Filipin joukkoja, ja silloin kiitimme Jumalaa ja kuningasta. Mutta Pyhän Laurentiuksen onneton päivä pirstasi toiveemme muutamassa tunnissa. Konnetaabeli joutui vangiksi, hänen armeijansa lyötiin hajalle, ja nyt olemme hylätympiä kuin koskaan ennen. Siitä on jo viisi päivää, ja vihollinen on käyttänyt tätä aikaa hyödykseen. Kolme vimmaista hyökkäystä on maksanut meille enemmän kuin kaksisataa miestä ja puhkaissut väyliä muureihin. Tykit eivät enää taukoa kumisemasta, ja parhaillaankin tuo jyske säestää sanojani. Kuitenkaan emme tahdo sitä kuulla, vaan heristämme korviamme yksinomaan Pariisin suunnalle, eikö jokin melu ilmoittaisi sieltä uutta apua tulevaksi. Mutta ei mitään! Viimeisetkin apukeinot näyttävät nyt ehtyneen. Kuningas jättää meidät; hänellä on tietenkin paljon muuta tehtävää kuin ajatella meitä. Hänen on tarpeellista koota Pariisiin, mitä sotavoimia vielä on jäljellä, ja mieluummin pelastaa valtakunta kuin jokin kaupunki, ja jos hän vielä toisinaan suuntaa silmänsä ja ajatuksensa Saint-Quentinia kohti, niin se tapahtuu arvailussa, suovatko sen kärsimykset Ranskalle torjumisen aikaa. Mutta toivoa, pelastuksen tai avun mahdollisuutta, sitä meillä ei nyt enää ole, hyvät kansalaiset ja ystävät; herrat de Rambouillet ja de Lauxford ovat puhuneet totta. Meiltä puuttuu muureja ja sotilaita, vanha kaupunkimme tuhoutuu; me olemme hylättyjä, epätoivoon syöstyjä, hukassa!...»
»Niin, niin», huusi yleisö yhteen ääneen; »täytyy antautua, täytyy antautua!»
»Ei suinkaan», muistutti Jean Peuquoy; »meidän täytyy kuolla!»
Tätä aavistamatonta johtopäätöstä seurasi hämmästynyt hiljaisuus. Kankuri käytti sitä pontevampaan jatkamiseen.
»Niin, täytyy kuolla. Se, mitä olemme jo tehneet, määrää meille, mitä on jäänyt tehtäväksemme. Herrat Lauxford ja Raumbouillet sanovat, ettemme enää voi tehdä vastarintaa. Mutta herra de Coligny sanoo, että meidän pitää ponnistaa ja kestää. No, ponnistakaamme! Te tiedätte, olenko kiintynyt kelpo kaupunkiimme, rakkaat paikkakuntalaiset ja veljet. Minä rakastan sitä totisesti, niinkuin rakastin vanhaa äitiäni. Jokainen sen kunnianarvoisia muureja rouhiva kuula tuntuu iskevän sydämeeni. Ja kuitenkin herra de Colignyn puhuessa käsitin, että meidän pitää totella. Älköön käsivarsi nousko kapinaan päätä vastaan Saint-Quentinin tuhoksi! Herra amiraali tietää, mitä tekee ja tahtoo. Hän on viisaudessaan punninnut yhden kaupungin ja Ranskan kohtaloita. Hän näkee hyväksi, että Saint-Quentin saa loppunsa niinkuin vartiosoturi kaatuu paikallaan, ja olkoon niin. Napisija on raukka, ja niskuroitsija on kavaltaja. Muurit sortuvat, tehkäämme muureja ruumiistamme, voittakaamme viikko, pari päivää, tuntikin kaiken veremme ja kaiken omaisuutemme hinnalla; herra amiraali ei ole tietämätön siitä, minkä arvoista se kaikki on, ja koska hän pyytää sitä, niin se on tarpeellista. Hän tekee tilinsä Jumalalle ja kuninkaalle; se ei kuulu meihin. Meidän asianamme on kuolla silloin, kun hän meille sanoo: kuolkaa! Pitäköön herra de Colignyn omatunto huolen muusta. Hän on vastuussa; me alistukaamme.»
Näiden synkkien ja juhlallisten sanojen jälkeen kaikki olivat vaiti ja painoivat päänsä alas, Gaspard de Coligny kuten muutkin, vieläpä muita syvemmälle. Raskaan taakan olikin hänelle vyöryttänyt kankurien esimies, eikä hän voinut pidättää väristystä, kun ajatteli kaikkia noita ihmisiä, joiden elämä näin joutui hänen tililleen.
»Huomaan äänettömyydestänne, ystävät ja veljet», lisäsi Jean Peuquoy, »että te olette käsittänyt minut ja hyväksynyt kantani. Mutta ei sovi pyytää puolisoja ja isiä ääneen tuomitsemaan tuhon omiksi lapsiaan ja vaimojaan. Vaikeneminen on tässä myöntävä vastaus. Te sallitte herra amiraalin tehdä vaimoistanne leskiä ja lapsistanne orpoja, mutta ette itse raskitse lausua heidän tuomiotaan — niinhän on asian laita? Se onkin luonnollista. Älkää sanoko mitään, vaan valmistukaa kuolemaan! Liian julmaa olisi vaatia teitä huutamaan: Kuolkoon Saint-Quentin! Mutta jos isänmaalliset sydämenne ovat samassa vireessä kuin minunkin, kuten luulen, niin voitte ainakin huutaa: Eläköön Ranska!»
»Eläköön Ranska!» toistivat muutamat äänet, heikot kuin lasten voihkaisut ja surkeat kuin nyyhkytykset.
Mutta silloin Gaspard de Coligny äkkiä nousi seisaalle syvän liikutuksen ja kiihtymyksen vallassa.
»Kuulkaa, kuulkaa!» huusi hän; »minä en ota yksin kestääkseni näin kauheata vastuuta. Olen kyennyt estelemään teitä silloin, kun tahdoitte antautua viholliselle, mutta mukaantuessanne minun tahtooni en enää voi kiistellä, ja koska kaikkien mielipiteet tässä kokouksessa lopultakin käyvät minun käsitystäni vastaan ja te kaikki pidätte uhraustanne hyödyttömänä...»
»Luulenpa, Jumala armahtakoon», keskeytti voimakas ääni joukosta, »että tekin aiotte suositella kaupungin antautumista, herra amiraali!»
TOINEN LUKU
Gabriel toimessa
»Kuka siellä rohkenee keskeyttää minut?» kysyi Gaspard de Coligny rypistäen silmäkulmiaan.
»Minä!» vastasi Sain-Quentinin ympäristön maalaisasuun pukeutunut mies, tunkeutuen eteenpäin.
»Talonpoika!» ihmetteli amiraali.
»Ei, ei talonpoika», selitti tuntematon, »vaan varakreivi d’Exmès, kuninkaan henkivartion kapteeni, joka saapuu hänen majesteettinsa nimessä».
»Kuninkaan lähetti!» mumistiin kokouksessa hämmästyneinä.
»Juuri niin, kuninkaan lähetti», vahvisti Gabriel; »ja te näette, ettei hän hylkää urhoollisia saint-quentinilaisiaan, vaan yhä ajattelee heitä. Saavuin valeasussa kolme tuntia takaperin ja olen tänä aikana tarkastellut varustuksianne ja kuunnellut neuvotteluanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että se, mitä olen kuullut, ei hevin pidä yhtä näkemäni kanssa. Mitä merkitseekään tämä masennus, joka sopii korkeintaan naisillenne, mutta täällä silmittömän kauhun lailla ottaa valtaansa uljaimmatkin sielut? Kuinka te noin äkkiä menetätte kaiken toivon, suistuaksenne suinpäin tuhon kuvitelmiin? Oletteko tosiaan vaipuneet niin syvälle, että pystytte enää vain kapinoimaan herra amiraalin tahtoa vastaan tai kallistamaan päänne alistuvaisina uhreina? Pää pystyyn, kautta taivaan, ei päällikköjänne vastaan, vaan vihollista kohti, ja jos teidän on mahdotonta voittaa, niin toimittakaa tappionne kunniakkaammaksi kuin voitto voisi olla. Minä tulen valleilta ja vakuutan, että vielä voitte pitää puolianne kaksikin viikkoa, eikä kuningas pyydä teiltä muuta kuin viikon pelastaakseen Ranskan. Siihen kaikkeen, mitä äsken saitte kuulla tässä salissa, aion vastata parilla sanalla — osoittaa vaurioille apukeinon ja epäilyksille toivon.»
Upseerit ja arvohenkilöt tungeksivat Gabrielin ympärillä, jonka väkevä ja puoleensa vetävä tahto alkoi lumouksellaan jo tehota heihin.
»Kuulkaa, kuulkaa!» hokivat he.
Gabriel jatkoi jännittyneen hiljaisuuden keskeltä:
»Ensiksikin te, insinööri Lauxford, mitä te sanoittekaan? Että vallitusten neljä heikkoa kohtaa voi avata tien viholliselle. Katsokaamme yhdessä. Islen esikaupungin puoli on pahimmin uhattu: espanjalaiset ovat saaneet haltuunsa luostarin ja ylläpitävät sieltä niin osuvasti tähdättyä tulta, että paikkaustyöläiset eivät enää uskalla siellä näyttäytyä. Sallikaa minun, herra Lauxford, mainita teille hyvin yksinkertainen ja oivallinen keino heidän suojelemisekseen; olen juuri tänä vuonna nähnyt piiritettyjen käyttävän sitä Civitellassa. Työläistemme toimittamiseksi suojaan espanjalaisilta pattereilta ei tarvita muuta kuin että sovitetaan bulevardin poikki ja päällekkäin vanhoja hiekkasäkeillä täytettyjä veneitä. Kuulat eivät tunkeudu sellaisen pehmeän vastuksen läpi, ja sitten väkemme on vallituksen takana yhtä hyvässä turvassa kuin tykinkantaman ulkopuolella. Remicourtin kylässä viholliset kaivavat mantiljin suojassa tyynesti juoksuhautaa muurin alle, niinhän sanoitte? Ja sen seikan olenkin todennut. Mutta sielläpä, herra insinööri, pitääkin kaivattaa vastamiina eikä Saint-Jeanin portilla, missä iso torni ei tee vastamiinaamme ainoastaan hyödyttömäksi, vaan myös vaaralliseksi. Siirtäkää siis sapöörinne lännestä etelään, herra Lauxford, niin saavutatte hyvää tehoa. Mutta Saint-Jeanin portti, väitätte kaiketi, ja Saint-Martinin bulevardi jäävät siis puolustusta vaille? Viisikymmentä miestä riittää edelliseen kohtaan, samoin viisikymmentä jälkimmäiseen. Niin herra de Rambouillet jo äsken sanoikin. Mutta nämä sata miestä puuttuvat, lisäsi hän. No, minä tuon ne.»
Ihmetyksen ja ilon kohina kiersi salissa.
»Niin», pitkitti Gabriel lujemmalla äänensävyllä, nähdessään sanojensa jo herättävän jonkin verran uutta luottamusta, »minä olen jättänyt puolentoista peninkulman päähän täältä parooni de Vaulperguesin johdossa kolmensadan peitsimiehen komppanian, sovittuani hänen kanssaan näiden miesten käyttämisestä. Lupasin tulla tänne vihollisleirin kaikkien vaarojen läpi ottamaan selkoa suotuisimmista kohdista, joista hän voisi joukkoineen pujahtaa kaupunkiin. Pääsin perille, kuten näette, ja suunnitelmani ovat valmiit. Aion nyt palata Vaulperguesin luo. Me jaamme hänen komppaniansa kolmeksi joukkueeksi, joista minä otan johdettavaksi yhden, ja ensi yönä, jolloin ei ole kuutamoa, suuntaamme eri tahoilta kulkumme ennakolta määrätyille hyökkäysporteille. Meillä olisi totisesti kova onni, ellei edes yksi kolmesta joukkueestamme läpäisisi saartoa kahden toisen häiritessä vihollista. Voimme siis joka tapauksessa pitää varmana, että muurienne sisäpuolelle syöksyy ainakin sata päättäväistä miestä, eikä puutu muonavarojakaan. Nuo sata jaetaan Saint-Jeanin portille ja Saint-Martinin bulevardille, kuten mainitsin, ja sanokaa minulle nyt, herrat Lauxford ja Rambouillet, mikä vallitusten osa vielä voi suoda viholliselle helpon pääsyn?»
Yleinen hyväksymisen huudahtelu tervehti näitä viihdyttäviä sanoja, jotka olivat valtavasti elvyttäneet toivoa masentuneissa sydämissä.
»Oi, nyt voimme taistella, pystymme voittamaan!» riemuitsi Jean Peuquoy.
»Taistella voimme kyllä, mutta voittoa en rohkene toivoa», pitkitti Gabriel sävyltään yhä varmana. »En tahdo kuvata teille asemaa paremmaksi kuin se on: tahdoin ainoastaan, ettei se saisi esiintyä silmissänne pahempana. Tahdoin todistaa teille kaikille ja eritoten teille, mestari Jean Peuquoy, joka lausuitte niin uljaita, mutta kovin murheellisia sanoja, tahdoin todistaa teille ensinnäkin, ettei kuningas ole hylännyt teitä, ja toiseksi, että teidän tappionne saattaa koitua kunniakkaaksi ja vastarintanne hyödylliseksi. Te sanoitte: uhratkaamme itsemme. Nyt sanotte: taistelkaamme. Se on suuri askel. Niin, mahdollista ja luultavaakin on, että murskattuja vallituksianne ahdistelevat kuusikymmentätuhatta miestä lopulta saavat ne valtaansa. Mutta älkää ensiksikään uskoko, että ylväs kamppailunne silloin toimittaa teidät julmille kostotoimille alttiiksi. Philibert Emmanuel on urhoollinen soturi, joka rakastaa ja kunnioittaa miehuullisuutta eikä rankaise kuntoanne. Ajatelkaa edelleen, että jos kykenette pitämään puolianne vielä kymmenen tai kaksitoista päivää, tulette kenties menettäneeksi kaupunkinne, mutta varmasti pelastaneeksi maanne. Suurenmoinen ja verraton tulos! Kaupungeilla kuten yksilöilläkin on aateliskirjansa, ja niiden suorittamat suuret teot ovat niiden arvonimiä ja esi-isiä. Teidän lapsenlapsenne, Saint-Quentinin tulevaiset asukkaat, ovat sitten ylpeitä isistään. Muurinne voidaan tuhota, mutta kuka pystyy häivyttämään tämän piirityksen maineikkaan muiston?... Rohkeutta siis, valtakunnan sankarilliset etuvartijat! Pelastakaa kuningas, pelastakaa isänmaa! Vastikään näytitte kumartuneina päättäneen kuolla kuin kohtaloonne alistuneet uhrit. Nostakaa nyt jälleen päänne! Jos joudutte surman: omiksi, niin siihen menette vapaaehtoisina urhoina, eikä muistonne huku! Näette siis, että voitte huutaa minun kanssani: 'Eläköön Ranska!' ja 'Eläköön Saint-Quentin!'.»
»Eläköön Ranska! Eläköön Saint-Quentin! Eläköön kuningas!» huusi sata ääntä innostuneesti.
»Ja nyt», lopetti Gabriel, »vallituksille ja työhön! Rohkaiskaa esimerkillänne muita kaupunkilaisia, jotka odottavat teitä! Huomenna teitä auttaa kunniakkaassa pelastustyössänne sata paria uusia käsivarsia, sen vannon.»
»Valleille!» kertasi joukko.
Kaikki riensivät ulos ilon, toivon ja ylpeyden täyttäminä, selostuksillaan ja innostuksellaan temmaten mukaansa ne, jotka eivät olleet kuulleet, minkä odottamattoman vapauttajan Jumala ja kuningas olivat lähettäneet nääntyneeseen kaupunkiin.
Gaspard de Coligny, arvokas ja ylevä päällikkö, oli kuunnellut Gabrielia äänettömän hämmästyksen ja ihailun vallassa. Kun kokous hajaantui voitonriemuisesti hälisten, laskeutui hän korokkeeltaan, tuli nuoren miehen luo ja puristi hänen kättänsä ihmettelevin ilmein.
»Kiitos, monsieur!» sanoi hän; »te olette pelastanut Saint-Quentinin ja minut häpeästä, kenties Ranskan ja kuninkaan arveluttavasta menetyksestä».
»Valitettavasti en ole vielä tehnyt mitään, herra amiraali», huomautti Gabriel. »Minun täytyy nyt päästä takaisin Vaulpergueisin luo, ja Jumala yksin voi antaa minulle yhtä hyvää onnea mennessäni kuin tullessani ja suoda noiden luvattujen sadan miehen tuonnin tänne. Kestämisemme mahdollisuudesta pitää kiittää Jumalaa eikä minua.»
KOLMAS LUKU
Martin Guerre on saamaton
Gabriel de Montgommery keskusteli vielä amiraalin kanssa runsaan tunnin. Coligny oli ihmeissään nuoren miehen vakaisuudesta, miehuullisuudesta ja tietorikkaudesta, sillä tämä puheli strategiasta kuin jokin ylipäällikkö, puolustustöistä kuin insinööri ja moraalisesta tehosta kuin vanhus. Gabriel puolestaan ihaili Gaspardin ylevää ja suorasukaista luonnetta samoin kuin sitä hyvyyttä ja omantunnon rehellisyyttä, joiden perusteella hän kenties oli aikakautensa puhdassieluisin ja vakavamielisin aatelismies. Totisesti ei sisarenpoika muistuttanut sanottavasti enoaan! Tunnin kuluttua nuo kaksi miestä, joista toisella hiukset jo harmaantuivat ja toisella suortuvat aaltoilivat vielä kauttaaltaan mustina, ymmärsivät ja pitivät arvossa toisiaan ikäänkuin parinkymmenen vuoden tuttavuuden nojalla.
Heidän ehdittyään täydesti neuvotella toimenpiteistä, joilla oli seuraavana yönä edistettävä Vaulpergueisin komppanian perillepääsyä, Gabriel hyvästeli amiraalia, lausuen hänelle luottavasti: »Näkemiin!» Hän vei mukanaan tunnussanan ja merkkien tarpeelliset määritelmät.
Martin Guerre, maalaiseksi pukeutuneena kuten isäntänsäkin, odotti häntä kaupungintalon portaiden juurella.
»Ah, siinähän te olette, monseigneur!» huudahti kelpo tallimestari. »Onpa hauskaa vihdoinkin nähdä teidät jälleen; tunnin ajan olen kuullut kaikkien ohikulkijain puhuvan varakreivi d’Exmèsistä riemun vallassa ja pelkkää ylistelyä purkaen. Tehän olette mullistanut koko kaupungin. Minkä talismanin olettekaan tuonut mukananne, monseigneur, noin muuttaaksenne väestön mielialan?»
»Päättäväisen miehen sanan, Martin, en muuta. Mutta puhuminen ei riitä, vaan nyt pitää toimia.»
»Toimikaamme siis, monseigneur; minun osaltani toiminta luonnistuu paremmin kuin sanan voimaan turvautuminen. Huomaan, että lähdemme patikoitsemaan maaseudulle vihollisen etuvartijain nenän ohitse. Mennään vain, monseigneur, minä olen kyllä valmis.»
»Älä hätäile noin, Martin», huomautti Gabriel. »Vielä on liiaksi valoisaa; olen sopinut herra amiraalin kanssa siitä, että lähden täältä vasta hämärissä. Meillä on siten vielä melkein kolme tuntia odotusaikaa. Sillä välin minulla onkin muuan homma», hän lisäsi jonkin verran hämillään; »niin, oikein tärkeä asia toimitettavana, kun tarvitsee kuulustella tietoja kaupungilta.»
»No, sen ymmärrän», arveli Martin Guerre. »Tietenkin tutkiskelette vielä varusväen asekuntoisuutta tai varustusten heikkoja kohtia? Teillä on uupumaton into!»
»Et arvaa sinne päinkään, Martin-parka», virkkoi Gabriel hymyillen. »Ei, varustuksista ja joukoista minä tiedän, mitä tahdoinkin tietää, mutta mielessä on nyt enemmän... lyhyesti sanoen eräs persoonallinen asia.»
»Puhukaa, monseigneur, ja jos siinä kelpaan avuksi johonkin...»
»Niin, Martin, sinä olet uskollinen palvelija ja harras ystävä, tiedän sen. Eikä minulla olekaan sinulta muuta salattavaa kuin itselleni kuulumatonta. Jollet siis tiedä, ketä nyt, velvollisuuksista suoriuduttuani, levottomasti ja kiihkeästi etsin tästä kaupungista, Martin, niin syynä on yksinkertaisesti oma unohduksesi.»
»Oh, anteeksi, monseigneur, nyt käsitän», huudahti Martin. »Eikö asia koske erästä... benediktiläissuojattia?»
»Aivan oikein, Martin. Kuinkahan hänen on käynyt tässä kauhun myllertämässä kaupungissa? En todellakaan rohjennut sitä kysyä herra amiraalilta, peläten kiihtymykseni kavaltavan minut. Ja olisiko hän osannutkaan vastata? Diana on varmaankin ottanut toisen nimen, tullessaan luostariin?»
»Niin», tuumi Martin, »sillä minulle on huomautettu, että hänen ristimänimensä, joka minusta kyllä kuulostaa viehättävältä, on jossakin määrin pakanallinen, arvattavasti madame de Poitiersin takia... Sisar Diana! Tosiaankin se kajahtaa yhtä pahalta kuin sadatus, jollaisia kaksoisolentoni laskettelee pöhnässä.»
»Miten siis olisi meneteltävä?» virkkoi Gabriel. »Kenties olisi parasta ensin ylimalkaan tiedustaa benediktiläisnunnien luostaria?»
»Niin», yhtyi siihen Martin Guerre, »ja sitten siirrymme yleisestä erikoiseen, kuten sanoi entinen kirkkoherrani, jota epäiltiin luterilaisuudesta. No niin, monseigneur, saatte komentaa minut tähän tiedusteluun kuten kaikkeen muuhunkin.»
»Lähtekäämme hankkimaan selvyyttä kumpikin omalta taholtamme, Martin; sillä tavalla meillä on kaksi mahdollisuutta yhden sijasta. Ole nokkela ja vähäpuheinen, ja ennen kaikkea yritä pysyä naukkailematta, parantumaton vekkuli! Mehän tarvitsemme kaikkea kylmäverisyyttämme.»
»Tietäähän monseigneur, että Pariisista lähdettyämme olen saanut takaisin vanhan raittiuteni enkä juo muuta kuin silkkaa vettä. En ole sattunut kertaakaan näkemään kaksoisolentoani.»
»Hyvä on!» sanoi Gabriel. »No, tavatkaamme siis toisemme tällä samalla paikalla kahden tunnin kuluttua, Martin.»
»Täsmällinen olen, monseigneur.»
Ja he erosivat toisistaan.
Kahden tunnin kuluttua he tapasivat toisensa, niinkuin oli sovittu. Gabriel oli ilosta säteilevä, mutta Martin Guerre varsin nolo. Jälkimmäinen ei ollut saanut tietoonsa muuta kuin että benediktiläisnunnat olivat tahtoneet osallistua kaupungin muiden naisten kanssa haavoittuneiden hoitamisen vaivannäköön ja kunniaan ja että he olivat päiväkaudet hajallaan ambulansseissa ja palasivat luostariin vasta illalla sotilaiden ja kaupunkilaisten ihailemina ja kunnioittamina.
Onneksi Gabriel tiesi enemmän. Saatuaan ensimmäiseltä vastaantulijalta kuulla kaiken saman, mitä Martin Guerre nyt kertoi, hän oli kysynyt luostarin johtajattaren nimeä, vaikka muistikin, että se oli äiti Monique, Diana de Castron ystävätär. Sitten hän tiedusti, mistä tuon pyhän naisen tapaisi.
»Vaarallisimmasta paikasta», vastattiin hänelle.
Gabriel suuntasi askeleensa Islen esikaupunkiin ja tosiaan löysi sieltä johtajattaren. Tälle oli yleinen huhu jo ilmoittanut, mikä varakreivi d’Exmès oli miehiään, mitä hän oli puhunut kaupungintalossa ja mitä aikoi tehdä Saint-Quentinissa. Sentähden johtajatar vastaanotti hänet kuninkaan lähettinä ja kaupungin pelastajana.
»Ette siis ihmetelle, hurskas äiti», huomautti Gabriel, »jos kuninkaan nimessä saapuen kysyn teiltä tietoja hänen majesteettinsa tyttärestä, madame Diana de Castrosta. Olen turhaan etsinyt häntä niiden nunnien joukosta, joita olen täällä tavannut. Toivoakseni hän ei ole sairaana?»
»Ei, herra varakreivi», selitti johtajatar, »mutta pakotin hänet kuitenkin jäämään täksi päiväksi luostariin ja ottamaan hiukan lepoa, sillä kukaan meistä ei ole vetänyt hänelle vertoja alttiudessa ja urheudessa. Hän oli kaikkialla läsnä ja aina valmiina, harjoittaen kaikkina hetkinä ja joka paikassa suorastaan ilon innolla sitä ylevää laupeudentyötä, jossa me rauhalliset hartaudenharjoittajattaret voimme kunnostautua. Oi, hän on kuninkaallisen syntyperänsä arvoinen! Eikä hän kuitenkaan salli mainita ja tehdä tunnetuksi arvoaan, ja varmasti hän käsittäisi ystävällisyydeksi teidänkin puoleltanne, herra varakreivi, jos pitäisitte kunniassa hänen pysymistään tuntemattomana. Muuten sillä ei ole väliä — jos hän salasikin ylhäisyytensä, niin hän näytti hyvyytensä, ja kaikki kärsimyksiin joutuneet tuntevat tämän enkeliolennon, joka liihoittelee kuin taivaallinen toivo heidän hätänsä lievittäjänä. Hänellä on nyt järjestömme nimen mukaan nimenään sisar Benedicta, mutta haavoittuneemme eivät osaa latinaa, ja heidän suussaan on hänen nimekseen tullut sisar Bénie.»
»Se soveltuukin herttuattarelle hyvin!» sanoi Gabriel, joka tunsi kyynelten sumentavan silmiään. »Voin siis tavata hänet huomenna, hurskas äiti», jatkoi hän, »mikäli silloin palaan?»
»Kyllä te palaatte, veljeni», vakuutti johtajatar, »ja siellä, missä kuulette surkeinta valitusta ja parkumista, siellä tapaatte sisar Bénien».
Sitten Gabriel läksi tavoittamaan jälleen Martin Guerrea, sydän uljuudesta paisuvana ja mielessään nyt yhtä varmana kuin johtajatarkin, että hänen onnistuisi suoriutua elävänä ja vammatta yön kamalista vaaroista.
NELJÄS LUKU
Martin Guerre hutiloi
Gabriel oli hankkinut varsin yksityiskohtaisia tietoja Saint-Quentinin ympäristöstä, säästyäkseen eksymästä seudulla, jolla ei ollut ennen käynyt. Iltahämyn suojassa hän esteettömästi pääsi Martin Guerren kanssa pujahtamaan kaupungin vähimmin silmälläpidetystä hyökkäysportista. Kumpikin pitkään, tummaan viittaan verhoutuneena he hiipivät varjojen lailla kaivannoissa ja sitten nousivat eräästä murtumasta kedolle.
Mutta he eivät olleet vielä pelastuneet suurimmasta vaarasta. Vihollisosastoja parveili yötä päivää tässä vyöhykkeessä; piiritetyn kaupungin ympäristöön oli järjestetty hajalleen leirejä, ja jokainen tapaaminen saattoi koitua talonpoika-sotilaillemme kohtalokkaaksi. Heidän asemassaan olisi jo paljon merkinnyt sekin, että heitä olisi päivänkin verran viivytetty, jolloin suunniteltu apuretki olisi voinut käydä kokonaan hyödyttömäksi.
Kun he siis puolisen tuntia taivallettuaan saapuivat tienristeykseen, pysähtyi Gabriel ja näytti miettivän. Martin Guerre seisahtui samaten, mutta ei ajatellut mitään. Sen vaivan hän vakinaisesti jätti isäntänsä huoleksi. Martin oli kunnollinen ja uskollinen tallimestari, mutta ei tahtonut eikä voinut olla muuta kuin käsi, jota Gabriel päänä ohjasi.
»Martin», aloitti Gabriel harkittuaan tuokion, »edessämme on kaksi tietä, jotka kumpikin johtavat Angimontin metsän lähistölle, missä parooni de Vaulpergues odottaa meitä. Jos pysymme yhdessä, Martin, voimme joutua napatuiksi molemmat. Mutta ollessamme erossa teemme onnistumisen mahdollisuudet kaksinkertaisiksi, niinkuin madame de Castroa tiedustellessamme. Ottakaamme siis molemmat tiet käytäntöön. Mene sinä tuota pitempää pitkin, joka herra amiraalin käsityksen mukaan on turvallisempi. Eteesi tulee kuitenkin vallonien telttoja, joissa herra de Montmorency nyt lienee vankina. Niiden kohdalla teet kierroksen, niinkuin menettelimme viime yönäkin. Turvaudu varmaan ryhtiin ja kylmäverisyyteen! Jos vastaasi tulee äkkiä jokin joukko, niin esiinny angimontilaisena talonpoikana, joka on viivästynyt palatessaan viemästä elintarpeita Saint-Quentinin ympäristöön leiriytyneille espanjalaisille. Matki parhaasi mukaan picardialaista murretta, eikä se muukalaisten kuullen olekaan vaikeata. Mutta ennen kaikkea ole pikemmin julkea kuin epäröitsevä. Pysy tyyten luottavaisena, sillä jos arastelet, niin olet hukassa.»
»Olkaa huoleti, monseigneur», takasi Martin Guerre omahyväisesti. »Eihän tämä poika ole niin yksinkertainen kuin naamasta luulisi, ja minä osaan ajaa niille sumua silmiin.»
»Hyvin sanottu, Martin. Minä lähden tuohon toiseen suuntaan; se on lyhyempi tie, mutta vaarallisempi, koska se johtaa suoraan Pariisista, niin että sitä pidetään silmällä tarkemmin kuin kaikkia muita. Pelkään kohtaavani useitakin partioita, jolloin täytyy ketterästi liottaa itseään ojissa tai naarmuttaa ihoaan pensaikossa. Lopulta on hyvinkin mahdollista, etten saavu perille. Mutta vähät siitä, Martin; älköön minua odotettako kauemmin kuin puoli tuntia. Jollei minua siinäkään ajassa kuulu, lähteköön herra de Vaulpergues viivyttelemättä enempää. Silloin on suunnilleen keskiyön hetki ja vaara vähäisempi kuin illalla. Kehoita häntä silti minun nimessäni noudattamaan mitä huolellisimpia varokeinoja, Martin. Tiedät, mitä hänen pitää tehdä: jakaa komppaniansa kolmeksi ryhmäksi ja mahdollisimman salaisesti lähestyä kaupunkia kolmelta vastakkaiselta suunnalta. Liian rohkeata olisi toivoa, että kaikki kolme ryhmää onnistuisivat yrityksissään. Mutta yhden häviö on silloin kenties toisten pelastus. Niinpä on jonkin verran mahdollista, ettemme enää näe toisiamme, kelpo Martin! Mutta pitää ajatella vain isänmaan parasta. Kätesi, ja Jumala sinua varjelkoon!»
»Oh, minä rukoilen häntä ainoastaan teidän puolestanne, monseigneur», sanoi Martin. »Jos hän teidät pelastaa, niin tehköön minulle niinkuin hyväksi näkee — enhän minä juuri muuhun kelpaa kuin teitä rakastamaan ja palvelemaan. Niin, ja sentään toivoakseni myös tekemään jonkin näpsän kepposen noille kirotuille espanjalaisilla nyt yönpimeässä.»
»Mieluista on nähdä sinut tuollaisessa vireessä, Martin. No, hyvästi! Hyvää onnea ja varmaa ryhtiä, kylmäverisyyttä ennen kaikkea!»
»Toivotan teille menestystä, monseigneur. Älkää hätäilkö!»
Isäntä ja tallimestari erosivat toisistaan. Kaikki luisti ensimmältä hyvin Martinin matkalla, ja vaikkei tieltä hevin päässytkään poikkeamaan syrjään, väisti hän kuitenkin varsin taitavasti muutamia epäiltäviä asemiehiä, joilta synkkä yö kätki hänet. Mutta kun hän lähestyi vallonien leiriä, alkoi vartiosotilaita olla tiheämmässä.
Kahden tien risteykseen tullessaan Martin Guerre äkkiä huomasi olevansa kahden ryhmän välissä, joista toinen oli jalkaisin ja toinen ratsain, ja kaikuva »Ken siellä?» osoitti kovaonniselle tallimestarille, että hänet oli keksitty.
— Kas niin, — tuumi hän, — nyt pitääkin näyttää; sitä julkeutta, jota herrani minulle niin suositteli!
Ja saaden päähänsä kerrassaan nokkelan ja onnellisen aatoksen hän alkoi hyvin sopivasti täyttä kurkkua hoilottaa tätä Metzin piirityslaulua:
Pyhäinmiesten päivänä, perjantaina,
saksmannin joukot saapuivat sankat
Messainin seudulle raivokkaina,
kohdaten tiellänsä muurit vankat.»Hoi, kuka siinä on?» huusi käreä ääni, jonka mongerrusta hänen oli vaikea ymmärtää.
»Talonpoika Angimontista», vastasi Martin Guerre yhtä oudonlaisella murteella, sitten jatkaen taivallustaan ja lauluaan kiihtyvän nopeasti ja innokkaasti.
Martin Guerre hutiloi
Viinimäkien rinteille asti
Alban herttuan miehet jäivät.
Saint-Arnoun kohdalla varovasti
tutkivat maastoa ensi päivät...»Kuule, sinä siellä, vaikene ja pysähdy, peijakkaan moukka, kirottuine renkutuksinesi!» komensi sama tuima ääni.
Martin Guerre tuli harkinneeksi, että noita häiritsijöitä oli kymmenen yhtä vastaan, että he hevosillaan saisivat hänet vaivattomasti kiinni ja että paon yrittäminen tekisi mahdollisimman pahan vaikutuksen. Niinpä hän seisahtui heti. Eikä hän oikeastaan ollut pahoillaankaan siitä, että sai tilaisuuden kehitellä kylmäverisyyttään ja nokkeluuttaan. Hänen herransa, joka toisinaan näytti epäilevän hänen sukkeluuttaan, ei vastedes tuntisi siihen aihetta, jos hän nyt osaisi sievästi suoriutua tällaisesta pinteestä.
Hän teeskenteli ensiksi mitä suurinta itsevarmuutta.
»Kautta Pyhän Quentinin, marttyyrin», nurisi hän lähestyen joukkuetta, »onpa kaunista teidän pidätellä viivästynyttä maalaisparkaa pääsemästä Angimontiin vaimonsa ja pienokaistensa luo. Puhukaa suunne puhtaaksi! Mitä minusta tahdotte?»
Tämä oli tarkoitettu lausuttavaksi picardialaisella murteella, mutta olikin provencelaisen sekaista auvergnelaista.
Samoin oli äskeisellä huutajalla aikomuksena vastata ranskaksi, mutta sanat sattuivat olemaan saksansekaista vallonilaismurretta.
»Mitäkö tahdomme? Kuulustella ja tarkastaa sinua yö maleksijaa, joka hyvinkin voit maalaismekkosi alle kätkeä vakoojan.»
»Ohho! No, kuulustakaa, tarkastakaa», kehoitti Martin Guerre remahtaen ällistelevästi nauramaan.
»Saadaanpa nähdä leirissä, jonne sinut viemme.»
»Leirissä!» kertasi Martin. »Kah, sepä sattuu paikalleen. Tahdon puhutella päällikköä. Hoo, te pidätätte onnettoman talonpojan, joka palaa Saint-Quentinista, vietyään elintarpeita sikäläisille tovereillenne. Lempo minut periköön, jos uudestaan teen samaa! Minun puolestani nääntyköön nälkään koko armeijanne. Olin palaamassa Angimontiin noutamaan lisää muonavaroja, mutta koska rupeatte rettelöitsemään taipaleella, niin onneksenne olkoon! Kah, te ette tunne luontoani, mutta kyllä minä teille tämän tempun palkitsen. Minut napataan vakoojana! Valitan päällikölle! Mennään leiriin.»
»Jukoliste, sitä räyhääjää!» virkkoi se, joka komensi joukkuetta. »Päällikkö, veikkoseni, olen minä, ja minun kanssani sinä joudut tekemisiin, jahka pääsemme tästä pimeästä, niin että näen sinut paremmin. Luuletko, että tuollaisen tolvanan vuoksi mennään herättelemään kenraaleja?»
»Niin, juuri kenraalien eteen minut pitää viedä!» vaati Martin Guerre suulaasti. »Minulla on jotakin sanottavaa kenraaleille ja marskeille. Sanon heille, ettei tässä niin vain mutkattomasti siepata matkaltaan miestä, joka elättää teitä ja väkeänne. Enhän ole ollut pahanteossa. Olen rehellinen Angimontin asukas. Vaadin teiltä vahingonkorvausta vaivoistani, ja te joudutte hirteen omistanne.»
»Hän tuntuu kuitenkin olevan hyvin varma asiastaan, toveri!» huomautti johtajalle muuan hänen miehistään.
»Niin», myönsi toinen, »ja minä laskisinkin hänet laputtamaan, jollen hetkittäin luulisi tuntevani tuota ryhtiä ja ääntä. No, lähdetään. Leirissä kaikki selviää.»
Martin Guerre, joka paremmaksi varmuudeksi sijoitettiin kahden ratsumiehen väliin, ei lakannut sadattelemasta ja murisemasta pitkin matkaa. Tätä meteliä hän piti vielä astuessaan leirissä telttaan, johon hänet ensin johdettiin.
»Jaha, peijoonit, näin te kohtelette liittolaisianne! No niin, olkoon menneeksi, nytpä saatte odottaa, että vielä toimitetaan kauroja juhdillenne ja jauhoja itsellenne! Minä jätän teidät oman onnenne nojaan. Huomattuanne minut syyttömäksi ja päästettyänne irti minä palaan Angemontiin enkä enää liikahdakaan sieltä. Tai oikeastaan minä kyllä lähden sieltä, vieläpä jo huomenna aamulla, esittämään valitukseni teitä vastaan itse hänen ylhäisyydelleen Philibert Emmanuelille. Hän ei olisi minua kohtaan näin hävytön.»
Samassa huovien kersantti ojensi soihdun kuulusteltavansa kasvojen lähelle. Hämmästyen ja kauhistuen hän peräytyi kolme askelta.
»Tuhat tulimmaista», huudahti hän, »enpä erehtynytkään! Hän se on, vintiö! Ettekö tekin tunne häntä nyt?»
»Kas, kyllä! Sama jehu!» vahvistivat huovit tunkeutuessaan tutkimaan Martin Guerrea, ja heidän uteliaisuutensa muuttui heti raivostukseksi.
»Ahaa, tunnette minut siis viimeinkin?» virkkoi tallimestariparka, joka alkoi vakavasti huolestua. »Tiedätte, kuka minä olen? Martin Cornouiller, Angimontista... Nyt päästätte minut menemään, ja hyvä onkin!»
»Mekö päästäisimme sinut menemään, rosvo, huoripukki, hirtehinen!» ärjyi kersantti hehkuvin silmin ja kädet nyrkissä.
»No noh, mikä teitä vaivaa, ystäväiseni?» kysyi Martin. »Enkö minä muka enää olekaan Martin Cornouiller?
»Et, sinä et ole Martin Cornouiller», vastasi kersantti, »ja sinut paljastavat valehtelijaksi nämä kymmenen miestä, jotka tuntevat sinut liiankin hyvin. Veikkoset, ilmoittakaa tälle petturille hänen nimensä, jotta hän näkee koukkuilevansa turhaan.»
»Se on Arnauld du Thill! Viheliäinen Arnauld du Thill!» huusivat äänet peloittavan yksimielisesti.
»Arnauld du Thill! Kuka se on?» tiedusti Martin vaaleten.
»No, koeta nyt kieltää itsesi, roisto!» pauhasi kersantti. »Mutta onpa tässä onneksi kymmenen todistajaa vastassasi. Julkeatko talonpoikaisesta valepuvustasi huolimatta väittää heidän edessään, etten minä Pyhän Laurentiuksen päivän taistelussa siepannut sinua vangiksi konnetaabelin saattueesta?»
»Ei, ei, minä olen Martin Cournouiller», sopersi Martin alkaen mennä päästään sekaisin.
»Vai muka Martin Cornouiller?» härnäsi kersantti halveksivasti nauraen. »Et siis ole se kunnoton raukka Arnauld du Thill, joka oli minulle luvannut lunnaat, jota kohtelin huomaavaisesti ja joka viime yönä luikki pakoon, vieden minulta vähien rahojeni lisäksi rakastetun Guduleni, sotaravintolan herttaisen emännän? Mihin sinä olet jättänyt Gudulen, konna?»
»Minne olet Gudulen jättänyt?» toisti huovien karmiva kuoro.
»Minäkö jättänyt Gudulen?» kertasi Martin Guerre täysin pökertyneenä. »Huh, tiedänkö minä onneton sitä! Vai niin, te kaikki siis todellakin tunnette minut? Olette varmat siitä, ettei tässä ole erehdystä? Voisitte kaikki vannoa, että nimeni on... Arnauld du Thill, että tuo kelpo mies on saanut minut vangiksi Pyhän Laurentiuksen päivän taistelussa ja että minä olen häneltä kavalasti riistänyt hänen Gudulensa? Voisitte vannoa sen?»
»Niin, niin, niin!» vakuutti kymmenen ääntä ponnekkaasti.
»No, se ei minua ihmetytä», jatkoi surkeasti maristen Martin Guerre, jonka muistamme aina johtuneen sanoissaan haihattelemaan silloin, kun hänen kaksoisolentonsa tuli puheeksi. »Ei totisesti kummastuta. Olisin teille hanakasti väittänyt huomiseen saakka, että nimeni on Martin Cournouiller. Mutta te tunnette minut Arnauld du Thillinä, olin täällä eilen, en mene sitä enää kieltämään; en vastustele, vaan alistun. Heti kun asia on sillä kannalla, kytketään minulta koivet ja nyrkit. Tätä käännettä en ollut ottanut lukuun. Olihan jo niin pitkä aika siitä, hyvä Jumala, kun kahtaallaoloni taukosi! No niin, hyvä on, tehkää minulle mitä tahdotte, viekää minut mukananne, pistäkää tyrmään, hirttäkää pois! Se, mitä minulle sanoitte Gudulesta, panee minut lopullisesti käsittämään, että te ette suinkaan erehdy. Niin, kyllä minä itseni siitä kepposesta tunnen! Olen vain hyvilläni, kun tiedän, että nimeni on Arnauld du Thill.»
Tästä hetkestä lähtien Martin Guerre-parka tunnusti, mitä hyvänsä häneltä tahdottiin, antoi vastustelematta sättiä ja tyrkkiä itseään ja tarjosi kaikki Jumalalle sovitukseksi niistä uusista rikkomuksista, joista häntä soimattiin. Kun hän ei kyennyt sanomaan, kuinka Gudulen oli käynyt, köytettiin hänet lujasti ja pantiin monenmoisen kovan kohtelun pehmitettäväksi, hänen silti menettämättä enkelimäistä kärsivällisyyttään. Sitä hän vain suri, ettei ollut ehtinyt toimittaa asiaansa parooni de Vaulperguesille. Mutta kuka olisikaan voinut olettaa, että hän saisi vastaansa uusia kolttosiaan, jotka tekivät tyhjäksi hänen sievästi suunnittelemansa nokkeluuden ja mielenmaltin.
- Se tässä sentään on lohdutuksena, — ajatteli hän kosteassa nurkassaan, jonne hänet oli heitetty multakamaralle, — että kenties Arnauld du Thill marssii voitollisena Saint-Quentiniin Vaulperguesin komppanian mukana. Mutta ei, haavekuva vain on sekin, ja sen verran kuin tuota veijaria ja roistoa tunnen, minun sopii paremmin arvailla, että hän nyt on jossakin majatalossa Pariisin tien varrella hyväilemässä herttaista Gudulea. Voi, voi, minusta tuntuu, että mieleni olisi herkempi katumukseen, jos minulla olisi edes hiukan tietoa synninteostani.
VIIDES LUKU
Sotajuonia
Niin haaveelliselta kuin se Martin Guerresta näyttikin, toteutui hänen toivonsa kuitenkin. Kun Gabriel monista vaaroista selvittyään saapui metsään, jossa parooni Vaulpergues häntä odotti, näki hän siellä ensimmäiseksi tallimestarinsa, ja hänen ensi huudahduksenaan oli: »Martin Guerre!»
»Minä juuri, monseigneur», vahvisti tallimestari pirteästi.
Tälle Martin Guerrelle ei kenenkään tarvinnut suosittaa julkeutta.
»Olitko täällä paljonkin minusta edellä, Martin?» kysyi Gabriel.
»Tunnin verran olen täällä ollut, monseigneur.»
»Todellako! Mutta minusta tuntuu, että olet muuttanut asuasi, eihän sinulla ollut tuota nuttua silloin, kun kolme tuntia takaperin jätit minut?»
»Ei, monseigneur; pyysin sitä eräältä talonpojalta, joka minusta oli sopivammin pukeutunut kuin minä, ja sijalle annoin oman nuttuni.»
»Hyvä! Etkö muuten sattunut mihinkään ikävään kohtaukseen?»
»En lainkaan, monseigneur.»
»Päinvastoin», huomautti parooni de Vaulpergues saapuen paikalle; »tuota veitikkaa saatteli tänne varsin sievä neitokainen, totisesti — flaamilainen kenttäkapakoitsijatar, kuten saatoimme hänen puheestaan päätellä. Hän näytti niiskuttavan surkeasti, pikku raukka, mutta kyynelistään huolimatta hänet lähetettiin matkoihinsa varsin jyrkästi ja järkevästi metsän reunasta, ennenkuin hän pääsi tunkeutumaan tänne asti.»
»Ei kuitenkaan ennenkuin hänet oli osittain vapautettu irtaimestaan», tokaisi väärä Martin Guerre häpeämättä naurahtaen.
»Voi, Martin, Martin!» moitti Gabriel. »Siinähän taas tulee sinussa esille vanha ihminen!»
»Nuori ihminen, tahtonee monseigneur sanoa. Mutta, anteeksi», lisäsi Arnauld muistaessaan osansa, »lörpöttelylläni tuhlaan herrojen kalliita hetkiä».
»No niin», virkkoi parooni de Vaulpergues, »me emme lähde täältä ennenkuin puolen tunnin kuluttua, jos olette samaa mieltä, herra d’Exmès, eikä amiraalikaan ole määrännyt toisin. Ei ole vielä puolenyön hetki, ja pitäisin parhaana saapua Saint-Quentinin edustalle vasta kolmen tienoissa. Se on se hetki, jolloin vartiointi väsyy ja höllenee. Ettekö ajattele samoin, herra varakreivi?»
»Ajattelen kyllä, ja herra de Colignyn ohjeet pitävät täydesti yhtä teidän käsityksenne kanssa. Juuri kello kolme aamulla hän odottaa meitä saapuviksi, mikäli ollenkaan pääsemme perille.»
»Kyllä me pääsemme, monseigneur, sallikaa minun vakuuttaa», huomautti Arnauld-Martin. »Vallonien leirin sivuuttaessani tarkkailin ympäristöä ja pystyn opastamaan teidät sitä kautta yhtä varmasti kuin olisin kaksi viikkoa kierrellyt tällä seudulla.»
»Mutta tämähän on tavatonta, Martin!» huudahti Gabriel. »Niin vähäisessä ajassa ehditty niin paljon! Totisesti luotankin tästä lähtien älykkyyteesi yhtä paljon kuin uskollisuuteesi.»
»Oi, monseigneur, jos luotatte vain intooni ja etenkin vaiteliaisuuteeni, niin minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa.»
Sattuma ja rajaton röyhkeys olivat niin hyvin suosineet ovelan Arnauldin juonta, että tämä petturi oli Gabrielin saapumisesta alkaen puhunut pelkkää totta.
Varakreivin ja Vaulperguesin neuvotellessa sivummalla marssisuunnitelmastaan hän omalla tahollaan valmisteli vastaista esiintymistään sellaiseksi, että saisi parhaiten käytetyksi niitä ihmeellisiä sattumia, jotka olivat häntä tähän asti avustaneet.
Tapahtumien kulku oli ollut seuraava. Gudulen avulla karattuaan leiristä, jossa häntä pidettiin vankina, hän oli kahdeksantoista tuntia harhaillut ympäristön metsissä, uskaltamatta tulla esille, jottei vihollinen uudestaan sieppaisi häntä kiinni. Illemmalla hän oli havaitsevinaan Angimontin metsässä jälkiä ratsumiehistä, joiden täytyi kaiketi lymyillä, koska he olivat tunkeutuneet niin vähän tallatuille poluille. Siellä oli siis ranskalaisia väijyksissä, ja Arnauld yritti päästä heidän luokseen, mikä onnistuikin. Silloin hän mitä huolettomimmin lähetti menemään Gudule-paran, joka itkien palasi leiriinsä aavistamatta, että hän rakastettunsa menetettyään löytäisi sieltä hänen kaksoisolentonsa. Mitä Arnauldiin tulee, niin ensimmäinen Vaulperguesin sotamies, joka hänet näki, tervehti häntä Martin Guerrena, eikä hän tietenkään kieltänyt tätä nimeä. Kuunnellen kiihkeästi ja puhuen mahdollisimman vähän hän pian sai tietoonsa kaikki. Varakreivi d’Exmès oli tulossa takaisin samana yönä, käytyään amiraalille ilmoittamassa Vaulperguesin pyrkimisestä Saint-Quentiniin ja järjestettyään hänen kanssaan välttämättömiä toimenpiteitä apuväen pujahtamiseksi kaupunkiin. Martin Guerre oli lähtenyt sinne hänen saattolaisenaan. Luonnollista siis oli pitää Arnauldia Martinina, ja hänelle tehtiin kysymyksiä varakreivistä.
»Hän tulee kyllä piankin», vastasi petturi; »me valitsimme eri tiet».
Ja itsekseen hän harkitsi, kuinka edullista hänen olisi tällä haavaa liittyä Gabrieliin. Ensiksikin hän siten saisi taatun toimeentulon nykyisessä tukalassa vaiheessa. Toiseksi hän tiesi, että konnetaabeli de Montmorency, hänen isäntänsä, joka parhaillaan oli Philibert Emmanuelin vankina, kenties vähemmän kärsi tappionsa ja vankeutensa häpeästä kuin siitä ajatuksesta, että hänen vihattu kilpailijansa, herttua de Guise, nyt saisi hovissa kaiken vallan ja kuninkaan täyden luottamuksen. Rupeamalla tarkkaamaan Guisen ystävän puuhia Arnauld siis pääsisi taas vaanimaan kaikkia niitä tietoja, joita hän hyvästä palkkiosta myi konnetaabelille. Ja lopuksi, eikö Gabriel ollut Montmorencyjen henkilökohtainen vihamies ja varsinainen este herttua Françoisin ja madame de Castron avioliitolle?
Arnauld mietti kaikkea tätä, mutta muisti samalla pahoitellen, että oikean Martin Guerren palaaminen herransa seurassa jonkin verran häiritsisi hänen kauniita suunnitelmiaan. Välttääkseen joutumasta pinteeseen petturina hän valppaasti väijyi Gabrielin tuloa, toivoen jollakin tavalla saavansa herkkäuskoisen Martin Guerren raivatuksi pois tieltään. Mutta kuinka suuresti hän riemastuikaan nähdessään varakreivi d’Exmèsin ilmestyvän yksinään ja heti tunnustavan hänet tallimestarikseen! Arnauld oli tietämättään puhunut totta. Silloin hän antautui onnellisen sattumansa varaan, ja uskoen, että paholainen hänen suojelevana henkenään oli toimittanut Martin-paran espanjalaisten käsiin, hän rohkeasti omaksui poissaolevan tallimestarin osan ja onnistui siinä, niinkuin olemme nähneet. Kun Gabriel ja Vaulpergues olivat lopettaneet keskustelunsa ja ryhdyttiin muodostamaan niitä kolmea osastoa, joiden piti lähteä matkalle eri suuntiin, pyysi Arnauld, että hänen sallittaisiin saattaa Gabrielia vallonilaisten telttojen ohitse. Siitähän taholta oikean Martin Guerren olisi pitänyt tulla, ja sen varalta, että hänet vieläkin kohdattaisiin, Arnauld tahtoi olla paikalla, toimittaakseen kilpailijansa katoamaan tai tarpeen tullessa itse kadotakseen.
Mutta leiri sivuutettiin näkemättä mitään merkkiä Martinista, ja tuon perin vähäisen vaaran ajatus häipyi Arnauldin mielestä piankin, kun Gabrielia ja sitä joukkoa, johon hän itsekin kuului, uhkasi paljoa vakavampi vaara Saint-Quentinin kaikkialta saarrettujen muurien edustalla.
Niiden sisäpuolella jännitys ei ollut vähäisempi, kuten saattaa arvata, sillä kaikkien pelastus tai tuho riippui melkein kokonaan Gabrielin ja Vaulperguesin uskaliaasta tempusta. Kello kahdelta aamulla amiraali itse kävi hänen ja varakreivi d’Exmèsin kesken sovituilla paikoilla ja kehoitti valittuja vartiosotureita, jotka oli sijoitettu noihin tärkeihin kohtiin, mitä herkimpään valppauteen. Sitten hän nousi kellotapulin huipulle, joka vallitsi kaupunkia ja koko ympäristöä, ja siellä mykkänä, hievahtamatta, hengitystään pidättäen kuunteli äänettömyyttä ja tähysti pimeyteen. Mutta hänen korviinsa kuului ainoastaan espanjalaisten miinojen ja ranskalaisten vastamiinojen kumeata jymyä etäältä, eikä näkynyt muuta kuin vihollisen telttoja, ja loitompana kuvastuivat mustasta varjosta Orignyn synkkien metsien ääriviivat.
Kykenemättä hallitsemaan rauhattomuuttaan amiraali tahtoi silloin ainakin lähestyä sitä aluetta, missä Saint-Quentinin kohtalo ratkaistaisiin. Hän laskeutui tornista ja riensi ratsain muutamien upseerien saattamana Boulevard de la Reineä pitkin eräälle niistä hyökkäysporteista, jotka oli määrätty odotettavan apuväen kohteiksi. Hän nousi vallinsarvelle odottamaan.
Kollegialikirkon torninkellon lyödessä kolme kaikui Sommen rämeseudulta päin pöllön huhuilu.
»Jumala olkoon kiitetty! He ovat tulossa!» huudahti amiraali.
Colignyn viittauksesta liitti herra Du Breuil molemmat kätensä torveksi ja vastasi merkkiin jäljittelemällä selvästi kalasääsken kirkaisua.
Sitten seurasi haudanhiljaisuus. Amiraali ja hänen saattueensa jäivät liikahtamatta paikoilleen, ikäänkuin kivestä veistettyinä, korvat herkkinä ja sydämet ahdistuksissa. Mutta äkkiä kajahti musketin laukaus äskeisen huhuilun suunnalta, ja melkein samassa kuultiin vimmattu yhteislaukaus, jota kolkosti säestivät kimakat parahdukset ja kamala meteli. Ensimmäinen osasto oli siis tullut ilmi. »Jo sata urhoa vähemmän!» huudahti amiraali. Silloin hän laskeutui kiireesti vallilta, nousi ratsaille ja sanaakaan lisäämättä suuntasi kulkunsa Saint-Martinin bulevardille, jonka päässä sitten odotti Vaulperguesin komppanian toista osastoa.
Siellä hänet jälleen valtasi sama sielunhätä. Gaspard de Coligny muistutti peluria, joka on pannut kaiken omaisuutensa kolmen nopanheiton varaan. Nyt hän oli menettänyt ensimmäisen heiton. Kuinkahan kävisi toisen?
Jälleen kova onni! Sama merkinanto kuului vallituksen toiselta puolelta, sama huuto vastasi kaupungista, ja sitten, niinkuin tämä toinen kohtaus olisi vain ensimmäisen surkeata kertausta, jokin etuvartija taas antoi hälytyksen, ja muskettituli ja väkevät kirkaisut ilmoittivat kauhistuneille kaupunkilaisille toisen kamppailun tai pikemminkin toisen teurastuksen.
»Kaksisataa uhria!» virkkoi Coligny kumealla äänellä.
Ja uudestaan hypättyään hevosensa selkään hän kahdessa minuutissa kiiti esikaupungin hyökkäysportille, joka oli kolmas Gabrielin ja hänen kesken sovittu kohta. Hänen vauhtinsa oli niin hillitön, että hän saapui vallille ensimmäisenä ja yksinään; upseerit yhtyivät häneen vasta vähitellen. Mutta niin tarkasti kuin he kuuntelivatkin, saattoi yhä erottaa pelkästään kuolevien voihkauksia etäällä ja voittajien huutoja.
Amiraali piti jo kaikkea menetettynä. Vihollisleiri oli saanut hälytyksen. Jokaisen espanjalaisen sotilaan täytyi nyt olla jalkeilla. Kolmannen osaston johtaja oli tietenkin katsonut parhaaksi olla uhkarohkeasti menemättä ehdottomalta näyttävään tuhoon ja peräytynyt ryhtymättä lopulliseen yritykseen. Tämä kolmaskin ja viimeinen mahdollisuus siis raukesi hävinneeltä pelurilta. Samalla Coligny piti mahdollisena sitäkin, että viimeinen osasto oli kenties yllätetty toisen keralla ja että molemmat verilöylymetelit olivat vain sekaantuneet yhdeksi.
Kyynel, epätoivon ja raivon polttava kyynel, vieri amiraalin ahavoituneelle poskelle. Muutaman tunnin kuluttua väestö tämän viime vastuksen uudestaan masentamana vaatisi äänekkäästi varustusten luovuttamista, ja ellei sellaista vaatimusta esitettäisikään, niin Gaspard de Coligny ei voinut salata itseltään, että hänen joukkojensa ollessa näin nääntyneinä avaisi jo ensimmäinen rynnäkkö espanjalaisille Saint-Quentinin ja Ranskan portit. Eikä tätä rynnäkköä varmaankaan tarvitsisi odottaa; siihen annettaisiin merkki päivän koittaessa tai kenties hetikin, pimeän vielä vallitessa, silloin kun nuo kolmekymmentätuhatta miestä kolmensadan sotilaan nitistämisestä ylpeinä olivat vielä noin kunniakkaan voiton päihdyttämiä.
Ikäänkuin varmentaakseen Gaspard de Colignyn aavistelua kuvernööri Du Breuil huudahti tukahtuneella äänellä omalta taholtaan: »Huomio!» Ja kun amiraali käännähti sinne päin, osoitettiin hänelle kaivannossa lähenevää tummaa ja äänetöntä joukkoa, joka tuntui varjojen lailla suuntaavan kulkunsa hyökkäysportille.
»Ovatkohan nuo ystäviä vai vihollisia!» kysyi Du Breuil matalalla äänellä.
»Hiljaa!» käski amiraali, »ja olkaamme joka tapauksessa varuillamme!»
»Kuinka he eivät aiheuta suurempaa melua?» ihmetteli kuitenkin kuvernööri. »Olenhan näkevinäni ratsuja, eikä ainoakaan kivenmukula kalahda, ja itse maakamarakin kuulostaa mykältä heidän askeltensa alla. Ihan luulisi haamuja tulevan!»
Ja taikauskoinen Du Breuil teki varmemmaksi vakuudeksi ristinmerkin. Mutta Coligny, vakava ajattelija, katseli mustaa ja mykkää joukkoa tarkkaavasti, pelotta ja ilman mielenliikutuksen merkkiä.
Tulijain ollessa ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä Coligny itse matki kalasääsken kirkaisua.
Siihen vastasi pöllön huhuilu.
Ilon hurmiossa amiraali syöksähti silloin hyökkäysportin vartion luo ja käski heti avata. Yhä äänettömästi samosi varsinaiseen kaupunkiin sata ratsumiestä, jotka olivat verhoutuneet suuriin tummiin vaippoihin niinkuin heidän hevosensakin. Mutta tällöin voitiin havaita, että ratsujen kaviot, jotka niin pehmeästi koskettivat kiveystä, oli kääritty hiekalla täytettyihin riepuihin. Tämän keinon avulla, joka oli tullut mieleen vasta sitten, kun huomattiin noiden kahden muun osaston joutuvan ilmi melun takia, oli kolmas joukko päässyt etenemään vastuksitta. Mutta se, joka oli tuon apuneuvon keksinyt ja johti osastoa, ei ollut kukaan muu kuin Gabriel.
Sadan miehen saapuminen avuksi oli kylläkin vain vähäistä, mutta se riitti moniaaksi päiväksi puolustamaan kahta uhattua vartiopaikkaa ja oli ensimmäinen onnellinen tapaus alituisia vaurioita tuottaneessa piirityksessä. Hyväenteinen uutinen kierteli tuota pikaa kaikkialla kaupungissa. Ovet avautuivat, ikkunoihin tuli valoa, ja raikuvat tervehdyshuudot vastaanottivat Gabrielin ja hänen ratsujoukkonsa heidän kulkiessaan eteenpäin.
»Ei ilon hälinää!» kielsi Gabriel totisella äänellä. »Ajatelkaa niitä kahtasataa, jotka ovat saaneet tuolla surmansa.»
Hän kohotti hattuaan ikäänkuin tervehdykseksi sankarillisille vainajille, joiden joukossa kaiketi oli myös urhea Vaulpergues.
»Niin», vastasi Coligny, »me valitamme heidän kohtaloaan ja ihailemme heitä. Mutta teille, herra d’Exmès, mitä pitää teille sanoa ja kuinka teitä kiittää? Antakaa minun ainakin, ystäväni, sulkea teidät syliini, sillä te olette jo kahdesti pelastanut Saint-Quentinin.»
Mutta puristaen hänen kättään Gabriel huomautti jälleen:
»Herra amiraali, puhutaan siitä kymmenen päivän kuluttua.»
KUUDES LUKU
Arnauld du Thillin muisti
Nyt oli jo täpärä aika nokkelan tempun onnistumiselle ja tervetulleen avun saapumiselle kaupunkiin, sillä päivä alkoi sarastaa. Uupumukseen menehtymäisillään Gabriel, joka oli tuskin lainkaan levähtänyt neljään vuorokauteen, joutui amiraalin ohjaamana kaupungintaloon, missä Coligny tahtoi antaa hänelle kamarin oman huoneensa vierestä. Siellä Gabriel heti heittäytyi vuoteelle ja vaipui niin sikeään uneen kuin ei enää heräisikään.
Hän tulikin jälleen tajuihinsa vasta kello neljän tienoissa iltapuolella, kun Coligny kamariin astuen keskeytti tuon virkistävän unen, jota nuori miesparka huolissaankin niin suuresti tarvitsi. Vihollinen oli päivällä yrittänyt rynnäkköä, mutta se oli torjuttu urhoollisesti; huomiseksi valmisteltiin epäilemättä uutta hyökkäystä, ja kun amiraali oli tähän asti havainnut Gabrielin neuvot hyviksi, tuli hän taas kuulustamaan nuoren ystävänsä mielipidettä.
Gabriel ponnahti heti pystyyn ja oli valmis keskusteluun.
»Vain sananen tallimestarilleni, herra amiraali», huomautti hän Colignylle, »niin olen kokonaan määrättävissänne».
»Toimittakaa asianne, varakreivi d’Exmès», vastasi Coligny. »Koska ilman teitä tällä hetkellä liehuisi espanjalainen lippu kaupungintalon harjalla, voin hyvällä syyllä sanoa teille: olkaa kuin kotonanne.»
Gabriel meni ovelle ja huusi Martin Guerrea. Tämä kiirehti kohta paikalle, ja Gabriel vei hänet syrjään.
»Kelpo Martin», puhui hän miehelle, »lupasin sinulle eilen luottaa tästä lähin älykkyyteesi yhtä paljon kuin uskollisuuteesi. Panen sen nyt koetteelle. Lähde suoraapäätä Islen esikaupungin ambulanssiin. Siellä tiedustat, et madame de Castroa, vaan benediktiininunnien johtajatarta, kunnianarvoisaa äiti Moniquea, ja pyydät häntä, ainoastaan häntä, ilmoittamaan sisar Bénielle, ymmärrätkö, sisar Bénielle, että varakreivi d’Exmès, kuninkaan lähettämänä Saint-Quentiniin, pistäytyy hänen puheilleen tunnin kuluttua ja toivoisi hänen odottavan tätä tapaamista silloin. Katsos, herra de Coligny pidättelee minua täällä jonkin aikaa, ja tiedäthän, että elämää ja kuolemaa koskeva harrastus pakottaa minut aina panemaan iloni edelle velvollisuuden. Mene siis, ja hän tietäköön ainakin, että sydämeni on hänen luonaan.»
»Hän saa sen tietää, monseigneur», vakuutti Martin ja lähtikin kiireesti, jättäen herransa hieman vähemmän kärsimättömäksi ja hieman tyyntyneemmäksi.
Ja petturi riensi tosiaan parhaansa mukaan Islen esikaupungin ambulanssiin asti ja tiedusteli kaikkialta hyvin touhukkaasti sisar Moniquea.
Johtajatar osoitettiin hänelle.
»Voi, pyhä äiti!» puheli ovela veijari lähestyessään häntä, »kuinka iloinen olenkaan tavatessani teidät viimeinkin! Isäntäpoloiseni olisi ollut tavattomasti murheissaan, jollen olisi kyennyt toimittamaan asiaani teille ja eritoten madame Diana de Castrolle.»
»Kuka te siis olette, hyvä mies, ja kenen puolesta tulette?» kysyi johtajatar sekä ihmetellen että pahoitellen, kun näki Gabrielin niin huonosti varjelleen hänelle uskottua salaisuutta.
»Tulen varakreivi d’Exmèsin puolesta», selitti väärä Martin Guerre teeskennellen yksinkertaisuutta ja viattomuutta. »Tottahan tunnette varakreivi d’Exmèsin, johon koko kaupungin huomio on kääntynyt!»
»Kyllä, tietysti minä tunnen pelastajamme», myönsi johtajatar. »Olemme paljon rukoilleet hänen puolestaan. Minulla oli kunnia nähdä hänet jo eilen, jolloin hän lupasi tulla uudestaan tänään.»
»Hän tulee, minun arvoisa herrani, hän tulee», takasi Arnauld-Martin. »Mutta herra de Coligny pidättelee häntä, ja maltittomuudessaan hän ennakolta lähetti minut teidän ja madame de Castron luokse. Älkää ihmetelkö, hurskas äiti, että tiedän ja lausun sen nimen. Vanha uskollisuus, kymmeniä kertoja koeteltu, sallii herrani luottaa minuun kuin itseensä, eikä hänellä ole salaisuuksia peiteltävänä alttiilta ja hartaalta palvelijaltaan. Minulla ei ole kykyjä eikä lahjoja muuhun kuin rakastamaan ja puolustamaan häntä, sikäli kuin toiset sanovat; mutta se vaisto minulla on ainakin voimakkaana, eikä kukaan voi sitä kieltää, kautta Pyhän Quentinin jäännösten! Oh, anteeksi, hurskas äiti, kun tulin näin mananneeksi teidän kuultenne! En hoksannut sitä ajatella, ja totuttu tapa, nähkääs, ja sitten sydämen innostus...»
»Ei mitään, ei mitään!» keskeytti äiti Monique myhäillen. »Herra d’Exmès on siis tulossa? Hän on tervetullut, ja varsinkin sisar Bénie haluaa häntä tavata, saadakseen häneltä uutisia kuninkaasta, joka on hänet lähettänyt.»
»Heh, heh», tokaisi Martin nauraen typerästi, »lähettänyt Saint-Quentiniin, se on totta, mutta ei kaiketikaan madame Dianan puheille.»
»Mitä sillä tarkoitatte?» kysyi johtajatar. »Tarkoitan, madame, että rakastan varakreivi d’Exmèsiä sekä herranani että veljenäni, joten olisin tosiaan hyvilläni, jos te niin kunnioitettavaa arvovaltaa käyttelevänä naisena hiukan sekaantuisitte monseigneurin ja madame de Castron lemmenjuttuun.»
»Madame de Castron lemmenjuttuun!» huudahti johtajatar säikähtyen.
»Niin tietenkin», selitti petollinen veijari. »Kaiketi madame Diana on uskonut kaikki teille, todelliselle äidilleen ja ainoalle ystävättärelleen?»
»Hän on epämääräisesti puhunut minulle syvistä sydänsuruista», vastasi nunna, »mutta tuosta maallisesta rakkaudesta ja varakreivin suhteesta en tiennyt mitään, en kerrassaan mitään!»
»Niin, niin, te kiellätte... kainoudesta», arveli Arnauld pudistaen päätänsä viisaan näköisenä. »Totisesti pidänkin näkökantaanne hyvin kauniina ja olen teille siitä perin kiitollinen. Toimitte ainakin hyvin urheasti! Niin, te olette varmaankin sanonut itsellenne: Kuningas vastustaa noiden lasten armastelua! Dianan isä julmistuisi kauheasti, jos aavistaisi heidän voivan edes tavata toisiaan. No niin, minä pyhä ja arvoisa nainen uhmaan hänen kuninkaallista majesteettiaan ja isällistä määräysvaltaa, minä annan noille poloisille rakastavaisille tukeni ja asemani vakuuden; sovittelen heille kohtauksia, pidän heissä vireillä toivoa ja vaimennan heidän omantuntonsa nuhtelua. Toden totta, se on mainiota, suurenmoista käyttäytymistä, sen sanon!»
»Jeesus!» kykeni johtajatar vain äännähtämään, hämmästyksen ja kauhun vallassa liittäen kätensä ristiin, sydän pelokkaana ja omatunto ahdistuneena. »Jeesus, isää ja kuningasta on uhmattu, ja nimeni ja elämäni on sotkettu tuollaisiin lemmenjuomin — voih!»
»Hiljaa!» varoitti Arnauld. »Tuoltahan herrani rientääkin itse kiittämään teitä hyvästä välityksestänne ja kysymään teiltä — niin maltiton hän on nuoruutensa takia — milloin ja kuinka hän teidän toimestanne saisi jälleen tavata ihaillun rakastajattarensa.»
Gabriel saapui tosiaankin samassa hengästyneenä. Mutta ennenkuin hän pääsi lähelle, torjui johtajatar hänet viittauksella ja suoristi itsensä arvokkaasti täyteen mittaan.
»Ei askeltakaan enää eikä sanaakaan, herra varakreivi!» puhui hän tulijalle. »Nyt tiedän, missä ominaisuudessa ja millaisin aikein tahdoitte lähestyä madame de Castroa. Älkää siis toivoko, että tästä lähtien avustan suunnitelmia, joiden pelkään olevan aatelismiehelle arvottomia. Enkä ainoastaan ole velvollinen kieltäytymään kuuntelemasta teitä, vaan tahdon myös käyttää määräysvaltaani Dianan estämiseksi missään tilaisuudessa ja millään verukkeella kohtaamasta teitä sen paremmin luostarin puhutteluhuoneessa kuin ambulansseissakaan. Hän on vapaa, tiedän sen, eikä ole tehnyt palvelusvalaa; mutta niin kauan kuin hän tahtoo viipyä pyhästä luostaristamme valitsemassaan suojapaikassa, täytyy hänen tyytyä siihen, että suojelukseni varjelee hänen kunniaansa eikä hänen lemmenasioitaan.»
Jäätävänä sävyltään johtajatar hyvästeli kumarruksella Gabrielia, joka seisoi paikallaan hämmästyksestä jäykistyneenä, ja vetäytyi pois kuuntelematta hänen vastaustaan tai edes kertaakaan enää kääntymättä katsomaan häneen.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi nuori mies oletetulta tallimestariltaan, toivuttuaan ensi tyrmistyksestä.
»En tiedä siitä enempää kuin tekään, monseigneur», selitti Arnauld antaen sisäiselle riemastukselleen tyhmistymisen naamion. »Arvoisa johtajatar otti minut vastaan kovin tylysti, jos saan sanoa, ja huomautti kyllä tietävänsä teidän aikeenne, mutta velvollisuutenaan olevan vastustaa niitä ja kannattaa kuninkaan näkökohtia, kun lisäksi madame Diana ei muka enää rakastanut teitä, jos oli koskaankaan rakastanut.»
»Diana ei muka enää rakasta minua!» huudahti Gabriel kalveten. »Voi, voi», jatkoi hän, »sitä parempi kenties! Kuitenkin tahdon vielä nähdä hänet, tahdon todistaa hänelle, etten ole häntä kohtaan kylmäkiskoinen enkä syyllinen. Sinun pitää ehdottomasti auttaa minua saamaan tilaisuus viimeiseen keskusteluun; tarvitsen sitä rohkaisuksi tehtävässäni, Martin Guerre!»
»Monseigneur tietää», vastasi Arnauld nöyrästi, »että olen tahtonne harras välikappale ja tottelen teitä kaikessa, niinkuin käsi noudattaa aivojen määräyksiä. Käytän kaikkia ponnistuksiani, kuten juuri äskenkin, jotta monseigneur pääsee kaipaamaansa kohtaukseen madame de Castron kanssa.»
Ja nauraen partaansa ovela veijari seurasi Gabrielia, joka palasi kaupungintaloon perin masentuneena.
Kun sitten vallituksille tehdyn tarkastuskierroksen jälkeen Arnauld-Martin illalla oli yksin kamarissaan, veti hän poveltaan esille paperin, jota alkoi lukea ilmeisen tyytyväisesti.
»Konnetaabeli de Montmorencyn tilitettävä Arnauld du Thillille siitä päivästä alkaen, jolloin hänet väkivallalla erotettiin monseigneurista.» (Tämä laskutus käsittää sekä yleisiä että yksityisiä palveluksia.) »Siitä, että jouduttuani Pyhän Laurentiuksen päivän taistelussa vihollisen vangiksi ja Philibert Emmanuelin eteen viedyksi neuvoin tätä kenraalia vapauttamaan konnetaabelin ilman lunnaita sillä nokkelalla verukkeella, että monseigneur tuottaisi espanjalaisille miekallaan vähemmän vahinkoa kuin kuninkaan neuvonantajana hyötyä — viisikymmentä ecua. »Siitä, että neuvokkaalla viekkaudella karkasin leiristä, jossa minua pidettiin vankina, ja siten säästin herra konnetaabelilta lunnaat, jotka hän muutoin olisi jalomielisesti katsonut parhaaksi maksaa, saadakseen takaisin niin uskollisen ja kallisarvoisen palvelijan — sata ecua. »Siitä, että taitavasti opastin tuntemattomia polkuja myöten osastoa, jonka varakreivi d’Exmès vei auttamaan Saint-Quentinia ja herra amiraali de Colignya, herra konnetaabelin rakastettua sisarenpoikaa — kaksikymmentä livreä.»
Mestari Arnauldin luettelossa oli moniaita muitakin yhtä röyhkeän ahnaita pykäliä kuin edellämainitut. Urkkija luki ne partaansa sivellen. Päästyään loppuun hän otti kynän ja lisäsi:
»Siitä, että Martin Guerren nimellä ryhdyttyäni varakreivi d’Exmèsin palvelukseen paljastin benediktiläisnunnien johtajattarelle, että varakreivi on madame de Castron rakastaja ja siten pitkäksi aikaa erotin nuo kaksi nuorta ihmistä toisistaan, niinkuin on herra konnetaabelin edun mukaista — kaksisataa ecua.»
— Se ei totisesti ole kovin kallista, — tuumi Arnauld, — ja tämä viime velotus edellisiä tuntuvasti parempi. Kaikkiaan summa nousee varsin pyöreäksi. Lähestymme jo tuhatta livreä, ja hiukan mielikuvitusta käyttäen sen paisuttaa hyvinkin kahteentuhanteen. Jos pääsen nuo rahat nostamaan, niin totisesti vetäydyn eroon konnista, menen naimisiin, tulen isäksi ja pitäjäni kirkkoneuvoston jäseneksi jossakin maaseudulla, ja niin toteutan koko elämäni unelman ja kaikkien pahojen tekojeni kunniallisen päämäärän.
Arnauld meni makuulle ja sai hyvää unta näistä hyveellisistä päätöksistään.
Seuraavana päivänä Gabriel pyysi häntä vielä tavoittelemaan Dianaa, ja lukija voi arvata, kuinka hän suoriutui tehtävästään. Gabriel itsekin lähti herra de Colignyn seurasta erottuaan hankkimaan tietoja ja kuulustelemaan. Mutta kello kymmeneltä aamupäivällä vihollinen yritti raivoisaa rynnäkköä, ja hänen oli riennettävä vallibulevardeille. Gabriel kunnostautui siellä tapansa mukaan mitä hurjimmin, käyttäytyen kuin hänellä olisi kaksi elämää menetettävänä.
Se johtui siitä, että hänellä oli kaksi pelastettavaa.
Sitäpaitsi Diana kenties kuulisi yhä mainittavan häntä, jos hän suorittaisi suuria mainetöitä.
SEITSEMÄS LUKU
Jumaluusoppia
Gabriel oli taistelun temmellyksestä palaamassa perin uupuneena Gaspard de Colignyn rinnalla, kun kaksi hänen edellään astelevaa miestä kuului puhelussaan mainitsevan sisar Bénien nimen. Silloin hän heti jätti amiraalin, riensi miesten luo ja kysyi heiltä hätäisesti, tiesivätkö he mitään uutta siitä henkilöstä, jonka nimen vastikään olivat lausuneet.
»Oh, hyvä Jumala, emme enempää kuin tekään, herra kapteeni», vastasi toinen miehistä, joka ei ollut kukaan muu kuin Jean Peuquoy. »Ilmaisin siitä juuri huolestukseni tälle kumppanille, sillä tuota ylevää ja uljasta neitoa ei ole nähty koko päivänä, ja kuitenkin näin kiivaan rynnistetyn jälkeen on paljon onnettomia haavoittuneita, jotka tarvitsisivat hänen huoltoaan ja enkelinhymyään. Mutta varmaan saamme piankin tietää, onko hän vakavasti sairaana, sillä huomenna illalla on hänen vuoronsa saapua ambulanssiin yöhoitajattareksi. Hän ei ole tähän asti kertaakaan jäänyt pois siltä vuorolta, ja nunnia on luvultaan niin vähän, ettei vuorojen tiheydenkään takia haluta ketään vapauttaa palveluksesta muutoin kuin ehdottomasta pakosta. Niinpä näemme hänet kaiketi huomenna illalla, ja kiitän siitä Jumalaa sairaittemme puolesta, sillä hän osaa lohduttaa ja elvyttää heitä kuin itse Pyhä Neitsyt.»
»Kiitos, ystäväni, kiitos!» sanoi Gabriel lämpimästi puristaen Jean Peuquoyn kättä; kankuri oli sellaisesta kunniasta perin ihmeissään.
Gaspard de Coligny oli kuullut Jean Peuquoyn sanat ja pannut merkille Gabrielin riemun. Nuoren miehen palattua seuraansa hän ei kuitenkaan ensimmältä virkkanut mitään; mutta heidän saavuttuaan perille ja istuessaan kahdenkesken huoneessa, jossa hän säilytti papereitaan ja antoi määräyksiään, hän huomautti Gabrielille herttaisesti ja suopeasti myhäillen:
»Tuo nunna, sisar Bénie, herättää teissä nähdäkseni vilkasta harrastusta, ystäväni?»
»Samaa harrastusta kuin Jean Peuquoyssa», vastasi Gabriel punastuen, »ja epäilemättä teissäkin, herra amiraali, sillä teidän on täytynyt havaita, kuinka suuresti haavoittuneemme tosiaan kaipaavat häntä ja kuinka viihdyttävä teho hänen sanoillaan ja läsnäolollaan on heihin ja kaikkiin taisteleviin».
»Miksi tahdotte minua eksyttää, ystävä?» kysyi amiraali, ja hänen äänessään oli surumielisyyden vivahdus. »Vähänpä siis luotatte minuun, kun yritätte noin valehdella minulle.»
»Mitä, herra amiraali...», sopersi Gabriel yhä enemmän hämillään. »Kuka on saanut teidät olettamaan...»
»Ettei sisar Bénie ole kukaan muu kuin madame Diana de Castro ja että te kiihkeästi rakastatte häntä?» täydensi Coligny.
»Te tiedätte sen!» huudahti Gabriel tavattomasti hämmästyneenä.
»Kuinka en sitä tietäisi?» vastasi amiraali. »Eikö konnetaabeli ole enoni? Pysyykö häneltä hovissa mikään salattuna? Eikö kuningas puhu kaikkia tietojaan madame de Poitiersille, joka tekee samoin Montmorencylle? Kun tässä jutussa tuntuu olevan tärkeitä sukumme etuja esillä, on minua luonnollisesti heti kehoitettu olemaan varuillani ja valmiina avustamaan ylhäisen omaiseni suunnitelmia. En ollut vielä täyttä päivää oleskellut Saint-Quentinissa sen puolustamiseksi tai sen puolesta kuollakseni, kun vastaanotin enoni pikalähetin. Se mies ei tullut, kuten aluksi luulin, tuomaan minulle tietoja vihollisen liikkeistä ja konnetaabelin sotilaallisista suunnitelmista. Ei tosiaankaan! Hän oli samonnut satojen vaarojen kautta ilmoittamaan minulle, että Saint-Quentinin benediktiläisluostarissa lymysi tekonimen suojaamana madame Diana de Castro, kuninkaan tytär, ja että minun piti tarkoin valvoa hänen liikkeitään.
»Sitten eilen muuan flaamilainen asiamies, jonka Montmorency oli vankinakin saanut lahjotuksi kullalla, pyrki puheilleni eteläisen hyökkäysportin edustalla. Luulin enoni tahtovan hänen välityksellään kannustaa miehuullisuuttani ja kehoittaa minua kirkastamaan Montmorencyjen kunniaa, jota äskeinen tappio on himmentänyt, ja lisäksi vakuuttaa, että kuningas ihan varmasti lähettäisi muitakin apujoukkoja kuin teidän toimestanne saapuvat, Gabriel. Muuten arvelin hänen myös vannottavan minua joka tapauksessa mieluummin kaatumaan muurin aukossa kuin luovuttamaan Saint-Quentinin viholliselle jonkinlaisella sopimuksella. Ei, ei, tuo lahjottu välittäjä ei saapunut tuomaan minulle tuollaisia ylväitä sanoja, jotka elvyttävät ja rohkaisevat. Siinä kohden olin kerrassaan erehtynyt! Miehen tehtävänä oli vain selittää minulle, että varakreivi d’Exmès, joka oli edellisenä päivänä saapunut näiden muurien sisäpuolelle muka taistelemaan ja kaatumaan, rakasti serkulleni François de Montmorencylle kihlattua madame de Castroa ja että rakastavaisten kohtaaminen voisi tuottaa pahaa haittaa enoni kypsyttelemille suurille suunnitelmille. Mutta onneksi olin Saint-Quentinin komendantti, ja velvollisuutenani oli käyttää kaikkia mahdollisia keinoja erottamaan toisistaan madame Diana ja Gabriel d’Exmès, eritoten ehkäisemään kaikki heidän mahdolliset kohtauksensa ja siten edistämään sukuni mahdin nousua!»
Hänen äänensävyssään oli ilmeistä mielenkarvautta ja alakuloisuutta. Mutta Gabriel tajusi vain rakkaudentoiveitaan kohdanneen iskun.
»Niin ollen, monsieur», virkkoi hän amiraalille, työläästi hilliten suuttumustaan, »juuri te olette antanut minut ilmi benediktiininunnien johtajattarelle ja enonne ohjeille uskollisena varmaankin aiotte yksitellen riistää kaikki mahdollisuudet, joita minulle voisi vielä jäädä, jotta kuitenkin löytäisin Dianan ja saisin häntä puhutella?»
»Vaietkaa, nuori mies!» kovisti amiraali perin ylpein ilmein. »Mutta annan teille anteeksi», jatkoi hän keveämmin, »intohimo sokaisee teidät, eikä teillä ole vielä ollut aikaa tulla riittävästi tuntemaan Gaspard de Colignya.»
Noista sanoista uhkui sellainen ylevyys ja arvokas hyväntahtoisuus, että kaikki Gabrielin epäluulot haihtuivat, ja häntä hävetti, kun oli hetkeksikään päästänyt niitä mieleensä.
»Anteeksi!» pyysi hän ojentaen kätensä Gaspardille. »Kuinka saatoinkaan luulla, että te sekaantuisitte mokomiin juoniin! Pyydän tuhannesti anteeksi, herra amiraali.»
»No niin, Gabriel», puheli Coligny, »nythän nuori ja puhdas vaistonne toimii jälleen. Ei, minä en totisesti antaudu sellaisiin vehkeisiin; halveksin niitä ja niiden hautojia. En näe moisessa menettelyssä sukuni kunniaa, vaan häpeää, ja sen sijaan että tahtoisin yhtyä siihen, se panee minut punastumaan. Jos tuollaiset miehet, jotka rakentelevat uraansa kaikilla keinoilla, häpeällisiäkään kaihtamatta — jotka kunnianhimonsa ja ahneutensa tyydyttämiseksi eivät pidä lukua lähimmäistensä kärsimyksistä ja häviöön joutumisesta, jotka pikemmin päästäkseen katalaan päämääräänsä antaisivat isänmaankin tuhoutua — jos sentapaiset miehet kuuluvat sukuuni, niin se on rangaistus, jolla Jumala masentaa ylpeyttäni ja palauttaa minut nöyryyteen. Se merkitsee minulle kehoitusta olemaan ankarampi itseäni kohtaan ja rehellinen muita kohtaan, jotta hyvittäisin sukulaisteni vikoja.»
»Niin», huomautti Gabriel, »hyvin tiedän, että teissä asustaa evankelisten aikojen kunniallisuus ja hyveellisyys, herra amiraali, ja pahoittelen vieläkin, että hetkellisessä maltittomuudessa puhuin teille kuin jollekulle hovimme herroista, joiden uskottomuutta ja omavaltaisuutta olen liiaksikin oppinut halveksimaan ja vihaamaan.»
»Voi», sanoi Coligny, »heitä on pikemmin säälittävä, noita onnettomia hupsuja, tyhjän tavoittelijoita, sokaistuneita paavilaisparkoja. Mutta», lisäsi hän, »nytpä unohdan, etten ole uskonveljeni seurassa. Eipä väliä, te ansaitsisitte kuulua meidän joukkoomme, Gabriel, ja meikäläinen teistä tuleekin ennemmin tai myöhemmin. Niin, minä huomaan ennakolta, että Jumala, jonka tiet ovat ihmeelliset, johdattaa teidät totuuteen juuri itse intohimonne kautta, ja tämä epätasainen taistelu, jossa rakkautenne murskautuu turmeltunutta hovia vastaan, johtaa teidät lopuksi jonakin päivänä meidän riveihimme. Olisin onnellinen saadessani kylvää teihin, ystävä, jumalaisen viljan ensimmäiset siemenet.»
»Minä tiesin jo, herra amiraali», vastasi Gabriel, »että te kuulutte reformeerattuun kirkkoon, ja olen oppinut pitämään arvossa puoluetta, jota vainotaan. Kuitenkin, katsokaas, minä olen heikko sielultani, ollessani heikko sydämeltäni, ja tunnen hyvin, että pysyn ainiaan siinä uskonnossa, johon Diana kuuluu.»
»No niin», lausui Gaspard de Coligny uskonveljiensä lailla kiihkeänä käännytystyöhön, »no niin, jos madame de Castro tunnustaa hyveellisyyden ja totuuden uskontoa, niin hän edustaa meidän uskonnollista kantaamme, ja tekin yhdytte siihen, Gabriel. Te yhdytte siihen myös, toistan vielä, koska kevytmielinen hovi, jota vastaan käytte uskalikkona taistelemaan, saa teistä voiton, jonka sitten tahdotte kostaa. Luuletteko, että herra de Montmorency, joka on päättänyt hankkia kuninkaan tyttären miniäkseen, suostuu luovuttamaan teille niin rikkaan saaliin?»
»Ah, minä en kenties ryhtyisikään hänen kanssaan riitaan siitä», selitti Gabriel. »Kunhan kuningas vain pitää minulle antamansa pyhän sitoumuksen...»
»Pyhän sitoumuksen!» kertasi amiraali. »Onko sellaista miehellä, joka annettuaan parlamentille määräyksen keskustella hänen edessään vapaasti omantunnon vapauden asiasta, poltatti roviolla Anne Dubourgin ja Dufaurin siitä, että he kuninkaalliseen sanaan luottaen puhuivat uskonpuhdistuksen puolesta?»
»Oi, älkää sanoko niin, herra amiraali», huudahti Gabriel; »älkää sanoko minulle, että kuningas Henrik II ei pidä minulle vannomaansa juhlallista lupausta, sillä silloin ei ainoastaan uskoni nousisi kapinaan, vaan miekkanikin, pelkään: minusta ei tulisi hugenotti, vaan suorastaan murhaaja.»
»Ei, jos käännytte hugenotiksi», väitti Gaspard de Coligny. »Me voimine olla marttyyreja; murhaajiksi emme koskaan rupea... Mutta vaikka kostonne ei olisikaan verinen, niin se ei kuitenkaan olisi vähemmän kova, ystäväni. Te auttaisitte meitä nuorella urheudellanne, kiihkeällä alttiudellanne, sellaisessa uudistustyössä, jonka täytyy näyttää kuninkaasta turmiollisemmalta kuin kenties tikariniskukaan. Ottakaa huomioon, Gabriel, että me tahtoisimme riistää häneltä kohtuuttomat oikeudet ja luonnottomat etuudet; emme yrittäisi saada toimeen uudistusta ainoastaan kirkon keskuudessa, vaan myöskin hallituksessa, hyvien kansalaisten onneksi, mutta väärämielisten rangaistukseksi. Olette saanut nähdä, rakastanko minä Ranskaa ja palvelenko sitä. No, kuitenkin kuulun puoluekannaltani reformeerattuihin, koska heidän vaatimuksissaan näen isänmaan suuruuden ja menestyksellisen tulevaisuuden. Gabriel, Gabriel, jos olisitte edes kerran lukenut Lutherimme vakuuttavia perusteluja, niin näkisitte, kuinka niistä huokuva tutkiskelun ja vapauden henki elvyttäisi teihin toisen sielun ja avaisi teille uuden elämän!»
»Elämäni on rakkauteni Dianaa kohtaan», vastasi Gabriel; »sieluni kuuluu pyhälle tehtävälle, jonka Jumala on pannut velvollisuudekseni ja jonka toivon täyttäväni.»
»Miehen rakkaus ja miehen työ», lausui Gaspard, »jotka varmasti täytyy voida sovittaa yhteen kristityn ihmisen työn ja rakkauden kanssa. Te olette nuori ettekä näe selvästi, ystäväni, mutta minä näen liiankin selvästi ennakolta ja ennustan teille suruisin mielin, että onnettomuus karistaa suomut silmistänne. Yleväluontoisuutenne ja puhtautenne tuottavat teille ennemmin tai myöhemmin kärsimyksiä tuossa paheellisessa ja häijyssä hovipiirissä, niinkuin suuret puut rajuilmalla vetävät puoleensa salaman. Silloin johdutte mietiskelemään, mitä teille olen tänään haastellut. Tutustutte kirjoihimme, esimerkiksi tähän», ja amiraali osoitti pöydällään avattuna olevaa nidettä. »Tajuatte nämä rohkeat ja ankarat, mutta oikeamieliset ja sattuvat sanat, joita meille lausuu tuskin iältään teitä vanhempi mies, Bordeauxin parlamentin neuvos, Etienne de la Boétie. Sanotte silloin, Gabriel, niinkuin tässä voimakkaassa kirjassa Vapaaehtoisesta orjuudesta lausutaan: 'Mikä onnettomuus tai paha vika onkaan nähdä suunnattoman paljouden alistuvan orjuuteen tottelemisen sijasta, olemaan yhden tyrannisoimana eikä hallitsemana, tuon yhden olematta mikään Herakles tai Simson, vain pelkkä tavallinen mies tai vielä useammin kansakunnan raukkamaisimpiin ja naisellisimpiin kuuluva, jonkin naikkosen ehkäisemä kaikesta miehekkäästä toiminnasta!'»
»Siinä on tosiaan vaarallista ja uskaliasta puhetta», sanoi Gabriel, »ja se hämmästyttää terävyydellään. Olette muuten oikeassa, herra amiraali — suuttumus saattaa hyvinkin heittää minut jonakin päivänä teidän riveihinne ja sorto liittää minut sorrettujen puolueeseen. Mutta siihen asti, nähkääs, elämäni on liian täynnä, voidakseen juurruttaa itseensä noita esittämiänne uusia aatteita: minulla on liian paljon tehtävää, jotta jäisi aikaa kirjojen tutkisteluun.»
Gaspard de Coligny kehitteli kuitenkin vielä innokkaasti niitä oppeja ja aatteita, jotka uuden viinin lailla silloin kuohuivat hänen sielussaan, ja keskustelu pitkistyi intohimoisen nuoren miehen ja vakaumukseen päässeen vanhemman kesken, toisen ollessa päättäväinen ja kiivas kuin toiminta, toisen esiintyessä vakavana ja syvällisenä kuin ajatus.
Tuskin amiraali erehtyikään niissä synkissä aavistuksissaan, että onnettomuus idättäisi siemenet, joita tämä keskustelu oli kylvänyt Gabrielin hehkuvaan sieluun.
KAHDEKSAS LUKU
Sisar Benié
Oli tyyni ja kaunis elokuun ilta. Syvänsinisellä, tähditetyllä taivaalla kuu ei ollut kuitenkaan vielä noussut, mutta salaperäisempänä yö oli sen vuoksi vain haaveellisempi ja viehättävämpi.
Tämä viihdyttävä rauhallisuus oli kummallisena vastakohtana sille hyörinälle ja melskeelle, jotka olivat antaneet leimansa koko päivälle. Espanjalaiset olivat tehneet kaksi rynnäkköä peräkkäin. Heidät oli molemmilla kerroilla torjuttu, mutta kuolleita ja haavoittuneita oli enemmän kuin kaupungin puolustajien pieni lukumäärä saattoi sietää. Vihollisella sitävastoin oli runsaita varajoukkoja, vereksiä voimia uupuneiden osastojen sijalle. Aina varuillaan ollen Gabriel pelkäsikin, että päivän kahdella hyökkäyksellä oli tarkoituksena pelkästään uuvuttaa piiritettyjen voimia ja valppautta kolmannen hyökkäyksen tai yöllisen yllätyksen hyväksi. Kollegialikirkon tornikello löi kuitenkin kymmenen, eikä mikään ollut vahvistanut näitä epäilyksiä. Espanjalaisten telttojen taholla ei näkynyt ainoatakaan valoa. Leirissä kuten kaupungissakin kuului vain vartiosoturien yksitoikkoisia huutoja, ja leiri näytti, kuten kaupunkikin, lepäävän päiväkauden ankarista rasituksista.
Niinpä Gabriel tehtyään vielä viimeisen kierroksen vallituksilla luuli voivansa hetkiseksi hellittää sitä johdonmukaista valvontaa, jota hän oli kaupungin alueella hoitanut niinkuin poika sairaan äitinsä vuoteen ääressä. Hänen tulostaan saakka oli Saint-Quentin pitänyt puoliaan jo neljä vuorokautta. Voittaessaan aikaa vielä saman verran lisää hän tulisi täyttäneeksi kuninkaalle antamansa lupauksen, ja kuninkaan pitäisi silloin tehdä se, mihin oli sitoutunut.
Gabriel oli käskenyt tallimestarinsa tulla mukaan, mutta sanomatta hänelle, minne oli menossa. Edellisenä päivänä luostarinjohtajattaren kanssa sattuneen selkkauksen jälkeen hän oli alkanut epäillä, ellei Martin Guerren uskollisuutta, niin ainakin älykkyyttä. Sentähden hän ei ollut saattolaiselleen ilmaissut Jean Peuquoylta saamiansa tärkeitä tietoja, ja väliaikainen Martin Guerre, joka luuli joutuvansa varakreivin mukaan sotilaalliselle tarkastuskäynnille, hämmästyi suuresti, kun näki hänen suuntaavan askeleensa Boulevard de la Reineä kohti, jonne suurin ambulanssi oli sijoitettu.
»Menettekö siis katsomaan jotakuta haavoittunutta, monseigneur?» kysyi hän.
»Hiljaa!» vastasi Gabriel vain, nostaen sormen huulilleen.
Pääambulanssi, jonka luo Gabriel ja Arnauld samassa saapuivat, oli varsin lähellä valleja, ei kaukana Islen esikaupungista, joka oli vaarallisin kohta ja siis enimmin tarvitsi hoitajien avuliaisuutta. Hätätila oli pakottanut ottamaan haavurien käytettäväksi suuren rakennuksen, joka oli piirityksen edellä ollut rehuaittana. Kesäyön lenseys oli sallinut jättää auki ambulanssin keskioven ilmanvaihtoa varten ja jäähdyttämistarkoituksessa. Ulkopuolisen lehterin portaiden juurelta oli Gabrielin niin ollen jo mahdollista tunkea katseensa tuohon kärsimysten tyyssijaan lukuisten lamppujen valossa.
Se oli pöyristyttävä näky. Siellä täällä oli muutamia tilapäisesti kokoonpantuja veren tahrimia vuoteita, mutta tällainenkin ylellisyys suotiin ainoastaan etuoikeutetuille. Onnettomien haavoittuneiden enemmistö virui multapermannolla, alustoinaan patjoja, peitteitä tai pelkästään olkiakin. Vihlovat tai valittavat ruikutukset kutsuivat joka taholta haavureita tai heidän apulaisiaan, jotka alttiudestaan huolimatta eivät voineet ennättää kaikkialle. He pitivät huolta välttämättömimmästä sitomisesta, kiireellisimmästä jäsenen katkaisemisesta, ja toisten täytyi odottaa. Kuumeen puistatukset tai kuoleman kouristukset vääntelivät noita kovaonnisia makaajia, ja jos jossakin sopessa joku lepäsi liikkumatta ja ääneti, niin hänen päänsä verhoksi laskettu käärinliina ilmaisi kyllin selvästi, ettei hän enää milloinkaan liikkuisi tai valittaisi.
Näin tuskallisen ja kaamean kuvaelman edessä olisivat uljaimmatkin ja ilkeimmät sydämet menettäneet urheutensa ja paatumuksensa. Arnauld du Thill ei voinut olla värisemättä eikä Gabriel kalpenematta.
Mutta äkkiä ilmestyi nuoren miehen kalpeille piirteille myös jotakin hellän hymyn tapaista. Keskellä tätä hornaa, joka oli yhtä täynnä kärsimystä kuin Danten kuvaama, tuli hänen näkyviinsä tyyni ja säteilevä enkeli, ikäänkuin italialaisen mestarirunoilijan suloinen Beatrice. Diana, eli oikeammin sisar Bénie, asteli rauhallisena, murheellisena onnettomien kärsivien keskuudessa.
Milloinkaan hän ei ollut Gabrielin häikäistyneissä silmissä näyttänyt kauniimmalta. Varmasti eivät hovijuhlissa kulta, timantit ja sametti soveltuneet hänelle niin hyvin kuin tässä kolkossa hoitolassa nunnan karkea sarkapuku ja valkoinen kaulavaate. Hänen suloisista kasvonpiirteistään, häveliäästä ryhdistään ja lohduttavasta katseestaan olisi voinut päätellä, että hän oli itse laupeudenhengetär, joka oli laskeutunut tähän murheen alhoon. Kristillisyyden ajatus ei voinut ruumiillistua ihailtavampaan muotoon, eikä mikään ollut, liikuttavampaa kuin nähdä tämän valiokaunottaren kumartuvan kalpeiden ja tuskan vääristämien kasvojen puoleen ja kuninkaantyttären hellästi ojentavan pikku kätensä nimettöminä kuoleville sotilaille.
Gabrielin mieleen tuli väkisinkin madame Diana de Poitiers, joka varmaankin tällä samalla hetkellä antautui ilakoitsevaan remuamiseen ja häpeilemättömiin lemmensuhteisiin, ja noiden kahden Dianan merkillinen vastakohtaisuus pani hänet tuumimaan, että Jumala oli tosiaankin antanut tyttärelle tuollaisen hyveen äidin vikojen lunastukseksi.
Sillä aikaa kun Gabriel, jota ei kuitenkaan voitu syyttää haaveilijaksi, ajan kulumista huomaamatta näin viehättyi mietiskelyyn ja vertailuun, alkoi ambulanssissa hälinän sijasta vähitellen olla hiljaisempaa. Ilta oli jo ehtinyt myöhäiseksi; haavurit ehtivät suorittaa kierroksensa, liikehtiminen taukosi ja samoin melu. Haavoittuneita oli kehoitettu äänettömyyteen ja lepoon, ja tuskia lieventävät juomat auttoivat heti noudattamaan tätä ohjetta. Sieltä täältä tosin kuului vielä joitakin valittavia voihkauksia, mutta ei enää äskeistä vihlovaa parkumista. Puolen tunnin kuluessa sitten kaikki tyyntyi siinä määrin kuin kärsimys voi rauhoittua.
Diana oli hoidettavilleen lausunut viimeiset lohdutuksensa ja lääkärien jälkeen ja heitä tehokkaammin kehoittanut pysymään hiljaa ja kärsivällisinä. Kaikki tottelivat parhaansa mukaan hänen vienosti käskevää ääntään. Nähtyään, että kunkin osalle oli annetut määräykset pantu toimeen ja ettei tällä haavaa enää kukaan häntä tarvinnut, hän henkäisi syvään kuin keventääkseen ahdistunutta poveaan ja lähestyi ulkolehteriä, tietenkin ovella vetääkseen keuhkoihinsa illan raikasta ilmaa ja levähtääkseen ihmisten kurjuudesta ja vaivoista Jumalan tähtiä katsellen.
Hän tuli nojaamaan eräänlaiseen kivikaiteeseen, eikä taivaalle kohonnut katse havainnut portaiden juurella kymmenen askeleen päässä seisovaa Gabrielia, joka oli hänen näkemisestään niin haltioitunut ja riemuissaan kuin taivaallisen ilmestyksen edessä.
Tähän hurmaannukseen ei Martin Guerre näyttänyt ottavan osaa, ja hänen äkillinen liikahduksensa pakotti rakastajan palaamaan maan päälle.
»Martin», sanoi hän matalalla äänellä tallimestarilleen, »näethän, mikä ainoalaatuinen tilaisuus minulle tarjoutuu. Minun pitää ja minä tahdon käyttää sitä hyväkseni ja puhua — valitettavasti kenties viimeisen kerran — madame Dianalle. Vartioitse sinä sillä aikaa, ettei meitä häiritä, ja vaani hiukan syrjästä, mutta kuitenkin ääneni ulottuvilla. Mene, uskollinen palvelijani, mene!»
»Mutta, monseigneur», muistutti Martin, »ettekö pelkää, että johtajatar...?»
»Hän on nyt luultavasti jossakin toisessa paikassa», arveli Gabriel. »Eikä sitäpaitsi sovi epäröidä välttämättömyyden edessä, joka tästä lähtien voi erottaa meidät ainiaaksi.»
Martin näytti alistuvan ja vetäytyi loitommalle, mutta hiljaa kiroten.
Gabriel astui vähän lähemmäksi Dianaa ja hilliten ääntänsä, jottei herättäisi kenenkään huomiota, kutsui lempeästi:
»Diana! Diana!»
Diana hätkähti, mutta hänen silmänsä, jotka eivät olleet vielä ehtineet tottua varjoon, eivät ensimmältä nähneet Gabrielia.
»Kutsutaanko minua?» lausui hän; »ja kuka noin kutsuu?»
»Minä!» vastasi Gabriel ikäänkuin tämän yhden sanan olisi pitänyt riittää tekemään hänet tunnetuksi.
Se riittikin, sillä enempää kysymättä Diana virkkoi äänellä, jota liikutus ja ihmetys värähdyttivät:
»Tekö, herra d’Exmès! Oletteko siinä tosiaan te? Ja mitä minusta tahdotte tällaisella paikalla ja hetkellä? Jos, kuten minulle ilmoitettiin, tuotte terveisiä isältäni, niin olette viivyttänyt niitä kovin kauan ja valitsette huonosti tilaisuuden. Jos teillä taas ei ole erityistä sanomaa tuotavana, niin tiedättehän, ettei minulla ole mitään kuultavaa teiltä enkä tahdo mitään kuulla. No, herra d’Exmès, te ette vastaa? Ettekö ole ymmärtänyt minua? Olette vaiti? Mitä tuo sanattomuus merkitsee, Gabriel?»
»Gabriel sentään!» huudahti nuori mies. »En vastannut sinulle, Diana, kun kylmät sanasi jäätivät minua enkä kyennyt puhuttelemaan sinua rouvaksi, niinkuin sinä minua herraksi.»
»Älä puhuttele minua rouvaksi äläkä enää myöskään Dianaksi. Madame de Castro ei enää ole täällä; edessäsi on sisar Bénie. Puhuttele minua sisareksesi, ja minä nimitän sinua veljekseni!»
»Mitä! Mitä tämä merkitsee?» kysyi Gabriel kavahtaen järkkyneenä taaksepäin. »Minäkö nimittäisin sinua sisarekseni! Hyvä Jumala, miksi tahdot, että nimitän sinua sisarekseni?»
»Senhän nimityksen minulle nykyään kaikki antavat», huomautti Diana. »Onko se sitten kammoksuttava?»
»Oh, on, totisesti on! Tai oikeastaan ei; suo minulle anteeksi, olen päästäni pyörällä. Se on sievä ja herttainen nimitys; totun siihen kyllä, Diana, totun siihen... sisareni.»
»Siinä näet», virkkoi Diana surullisesti hymyillen. »Se on muuten oikea kristillinen arvonimi, joka tästä lähtien soveltuu minulle, sillä vaikken vielä olekaan lausunut valaa, olen jo sydämeltäni nunna ja toivoakseni pian täydellisestikin, kunhan saan hankituksi kuninkaan luvan. Tuotko minulle sen luvan, veljeni?»
»Oh!» äännähti Gabriel tuskaisesti ja moittivasti.
»Hyvä Jumala», sanoi Diana, »vakuutan sinulle, ettei sanoissani ole vähääkään katkeruutta. Viime aikoina olen kärsinyt ihmisten seurassa niin paljon, että luonnollisesti etsin turvaani Jumalasta. Minua ei pakota toimimaan ja puhumaan närkästys, vaan murheellinen mieli.»
Dianan äänensävyssä ei todella ollutkaan muuta kuin tuskaa ja murhetta. Mutta hänen sydämessään yhtyi tähän murheeseen väkisinkin myös riemua, eikä hän ollut kyennyt sitä vaimentamaan nähdessään Gabrielin, jonka oli luullut kadonneeksi rakkaudeltaan ja tämän maailman osalta, mutta nyt taas kohtasi tarmokkaana, miehekkäänä ja kenties hellästi kiintyneenäkin.
Tahtomattaan ja melkein tietämättään hän oli laskeutunut portaita myöten pari kolme askelmaa ja ikäänkuin vääjäämättömän magneetin vetämänä näin lähestynyt Gabrielia.
»Kuulehan», lausui varakreivi, »meidän täytyy nyt viimein päästä eroon julmasta väärinymmärryksestä, joka on raadellut sydämiämme. En voi kauemmin sietää sitä ajatusta, että sinä käsität minua väärin, että luulet minua paatuneeksi, kylmäksi tai ehkä vihamieliseksi sinua kohtaan. Näin kamala ajatus kiusaa minua myös siinä pyhässä ja vaikeassa tehtävässä, joka minun tulee täyttää. Mutta tule hiukan syrjemmälle... sisareni, luotathan minuun vielä, eikö niin? Siirtykäämme pois tältä paikalta, sillä vaikkei meitä voitaisi nähdä, voivat sanamme kuulua, ja minulla on syytä siihen pelkoon, että keskusteluamme tahdotaan häiritä, tätä keskustelua, joka on välttämätön järkeni ja malttini säilymiselle, sanon sinulle, sisareni.»
Diana ei harkinnut enempää. Tuon miehen tuollaiset sanat vaikuttivat häneen ehdottomasti. Ensin hän nousi pari askelmaa katsahtaakseen ambulanssin suureen halliin, tarvittaisiinko häntä, ja huomatessaan kaikkien olevan levossa hän heti palasi Gabrielin luo, laskien luottavaisen käden tämän ritarinsa uskolliseen käteen.
»Kiitos!» sanoi Gabriel. »Hetket ovat kalliit, sillä sinun pitää tietää, että pelkään johtajattaren nyt ollessaan selvillä rakkaudestani saapuvan vastustamaan tätä väliemme selvittelyä, joka kuitenkin on vakava ja puhdas niinkuin tunteeni sinua kohtaan, sisareni.»
»Siitä siis johtuu», huomautti Diana, »että hyvä äiti Monique ensin itse puhui minulle saapumisestasi ja halustasi tavata minua, mutta sitten varmaankin saatuaan joltakulta tietoja entisyydestä, jonka tunnustan häneltä osittain salanneeni, kolmen päivän aikana esti minua lähtemästä luostarista ja olisi tahtonut vielä tänä iltanakin pidättää minua siellä, jollen ambulanssivuoroni nyt ollessa esillä olisi jyrkästi vaatinut saada täyttää tuskallisen velvollisuuteni. Voi, Gabriel, enkö tee kovin pahasti siinä, että petän tätä lempeää ja kunnianarvoisaa ystävätärtä?»
»Täytyykö sinulle siis toistaa», kysyi Gabriel alakuloisesti, »että sinä olet minun luonani kuin veljen luona, valitettavasti! Minunhan täytyy ja minä tahdon vaimentaa kaikki sydämeni halut ja puhua sinulle yksinomaan kuin ystävä, tosin ainiaan uskollinen ja ilomielin henkensäkin sinun puolestasi uhraava, mutta enemmän murheellisuuttaan kuin rakkauttaan kuunteleva. Älä pelkää mitään!»
»Puhu siis, veljeni», pyysi Diana.
Veljeni! Tämä kamala ja samalla hurmaava nimitys toi joka kerta Gabrielin mieleen sen kummallisen ja perin paljon merkitsevän mahdollisuuden, jonka kohtalo oli hänen tielleen sovittanut, ja loihtusanan lailla se hääti kiihkeät ajatukset, joita nuoren miehen sydämessä olisivat voineet herättää yksinäinen yö ja hänen rakastettunsa tenhoava kauneus.
»Sisareni», virkkoi hän jokseenkin vakaalla äänellä, »minulla oli ehdoton tarve nähdä sinut ja puhutella sinua, esittääkseni sinulle kaksi rukousta; toinen koskee menneisyyttä, toinen tulevaisuutta. Sinä olet hyvä ja jalomielinen, Diana, ja suostunet molempiin pyyntöihin, kun ne lausuu ystävä, joka kenties ei enää tapaa sinua maallisen vaelluksensa varrella, sillä kohtalokas ja vaarallinen tehtävä panee hänet alttiiksi kuolemalle minä hetkenä hyvänsä.»
»Voi, älä puhu niin, älä sano sitä!» torjui madame de Castro pyörtymäisillään, tällaisella kauhulla ilmaisten rakkautensa syvyyden.
»En sano sitä sinulle, jotta hätääntyisit, sisareni», jatkoi Gabriel, »vaan sitä varten, ettet minulta epäisi erästä anteeksiantoa ja erästä suosionosoitusta. Anteeksiantoa tarvitsen siitä pelästyksestä ja katkeruudesta, jota sinulle hourimiseni on täytynyt tuottaa silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme Pariisissa. Olen syössyt sydänparkasi kammon ja apeuden valtaan. Voi, sisareni, siinä en puhunut minä itse, vaan kuume! En todellakaan tiennyt, mitä sanoin, kun samana päivänä saamani kamala paljastus, jota minun oli työlästä säilyttää salaisuutenani, täytti sieluni mielettömyydellä ja epätoivolla. Muistanethan, sisareni, että sinun puheiltasi lähdettyäni heti jouduin sen pitkällisen ja vaikean taudin kouriin, joka oli vähällä riistää minulta hengen tai ainakin järjen?»
»Enkö sitä muistaisi, Gabriel!» huudahti Diana.
»Älä puhuttele minua Gabrieliksi, vaan tee mielikseni ja sano minua yhä veljeksesi, kuten äskenkin. Niin juuri, nimitä vain veljeksesi! Tätä nimitystä, joka minua ensimmältä peloitti, minun nyt tarvitsee kuulla.»
»Niinkuin tahdot... veljeni», sanoi Diana ihmetellen
Mutta samassa kuului viidenkymmenen askeleen päästä heistä marssivan joukon tömistelyä, ja sisar Bénie painautui pelokkaasti kiinni Gabrieliin.
»Keitä sieltä tulee? Hyvä Jumala, meidät huomataan!» hätäili hän.
»Siellä on meikäläinen partio», selitti Gabriel harmistuneena.
»Mutta he sivuuttavat meidät läheltä, tuntevat minut tai huutavat luokseen. Oi, anna minun pujahtaa sisälle ennenkuin he ehtivät tänne; anna minun mennä pois turvaan!»
»Ei, se on jo myöhäistä», huomautti Gabriel pidättäen häntä. »Pakeneminen merkitsisi nyt näyttäytymistä. Tätä kautta mieluummin; tule tänne, sisareni.»
Ja vapisevan Dianan saattamana hän nousi kiireesti eräitä kivikaiteen kätkemiä portaita myöten, jotka johtivat vallille. Siellä hän Dianan kera sijoittui tyhjäksi jääneen vahtikojun ja vallinsarven väliin.
Partio asteli ohitse parinkymmenen askeleen päässä heitä näkemättä.
»Onpa tässä huonosti suojeltu paikka!» tuumi Gabriel, jolla aina oli vakinainen ajatuksensa valveilla.
Mutta hän palasi kohta puheluunsa Dianan kanssa, joka tuskin oli vielä ehtinyt rauhoittua.
»Nyt ei enää ole hätää, sisareni», sanoi hän; »vaara on vältetty. Mutta kuuntele minua, sillä aika rientää, ja minulla on sydämelläni vielä ne kaksi taakkaa, jotka ovat sitä ahdistaneet. Ensiksikään et ole sanonut minulle, että olet antanut anteeksi hulluuteni, ja minulla on lisäksi raskas entisyyden kuorma yhä kannettavana.»
»Annetaanko anteeksi kuumetta ja epätoivoa?» kysyi Diana; »ei, veljeni, vaan niitä säälitään ja viihdytellään. Minä en sinulle ollutkaan vihoissani, vaan itkin; nyt sinä olet palannut järkiisi ja elämään, ja minä puolestani olen alistunut Jumalan tahtoon.»
»Ah, sisareni, alistuvaisuus ei riitä», huokasi Gabriel, »sinulla pitää olla myös toivoa. Sentähden olen tahtonut sinua tavata. Olet vapauttanut minut pahoittelemasta entisyyttä, kiitos! Mutta vielä tarvitaan, että poistat minulta tuskaisen huolehtimisen tulevaisuudestasi. Sinä olet, katsos, yksi olemassaoloni säteileviä päämääriä. Minulle on tarpeellista, että tästä päämäärästä levollisena joudun sitä kohti samotessani kohdistamaan huomioni ainoastaan tien vaaroihin; minun tarvitsee saada varmasti uskoa löytäväni sinut matkani päässä, huulillasi hymy, murheellinen, jos epäonnistun, ja iloinen, jos käy hyvin, mutta joka tapauksessa ystävällinen hymy. Sentähden ei meidän keskemme saa olla väärinkäsitystä. Kuitenkin, sisareni, on välttämätöntä sinun uskoa sanaani ja osoittaa minua kohtaan jonkin verran luottamusta, sillä toimintaani määräävä salaisuus ei kuulu minulle; olen vannonut säilyttäväni sen, ja jos tahdon, että minulle annetut sitoumukset täytetään, tulee minunkin pitää muille antamani vakuutus.»
»Selitä paremmin», pyysi Diana.
»Voi», valitti Gabriel, »sinä näet, että epäröitsen ja mutkittelen, kun ajattelen käyttämääsi pukua, sitä sisaren nimitystä, jonka sinulle annan, ja etenkin sitä syvää kunnioitusta, joka sydämessäni on sinua kohtaan, enkä tahdo lausua ainoatakaan sanaa, joka herättäisi joko liian päihdyttäviä muistoja tai liian vaarallisia kuvitelmia. Ja kuitenkin on pakollista minun sanoa sinulle, ettei ihailtu kuvasi ole koskaan häipynyt sielustani tai edes himmentynyt ja ettei mikään tai kukaan ikinä pysty sitä heikentämään!»
»Veljeni!...» keskeytti Diana sekä hämillään että viehättyneenä.
»Oi, kuuntele minua loppuun asti, sisareni», jatkoi Gabriel. »Toistan sinulle: mikään ei ole muuttanut eikä koskaan muuta hehkuvaa... kiintymystä, jonka olen sinulle pyhittänyt, ja minä olen onnellinen ajatellessani ja sanoessani, tapahtukoon minulle mitä tahansa, että minulla aina pysyy siunattuna oikeutena ja myös velvollisuutena rakastaa sinua. Mutta minkälaatuista tämän hellyyden pitää olla? Valitettavasti ainoastaan Jumala tietää sen, mutta toivoakseni mekin saamme siitä piakkoin selvyyden. Sillä aikaa minulla on esitettävänä sinulle tällainen pyyntö, sisar: Luottaen Luojaan ja veljeesi anna kaitselmuksen ja minun ystävyyteni toimia, toivomatta mitään, mutta antautumatta epätoivoonkaan. Ymmärrä minua oikein. Olet aikaisemmin sanonut rakastavasi minua, ja suo minulle anteeksi, minä tunnen sydämessäni, että voit rakastaa minua vieläkin, jos kohtalo näkee hyväksi. Mutta nyt haluan lieventää houreissa lausumieni sanojen liiallista synkkyyttä, silloin kun jätin sinut Louvressa. Meidän ei pidä viehättyä turhiin harhakuviin eikä toisaalta luulla, että kaikki on auttamatta lopussa meiltä tässä maailmassa. Meidän pitää odottaa. Vähän ajan kuluttua tulen sinulle sanomaan kahdesta asiasta jommankumman. Toisena mahdollisuutena on, että silloin lausun: Diana, minä rakastan sinua, muista lapsuuttamme ja lupauksiasi; sinun pitää kuulua minulle, Diana, ja kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen meidän pitää hankkia kuninkaan suostumus liitollemme. Tai minä haastan näin: Sisareni, voittamaton kohtalon määräys vastustaa rakkauttamme eikä salli meidän tulla onnellisiksi; siinä ei ole mitään meistä riippuvaa, vaan jokin yli-inhimillinen, melkein jumalainen este asettuu meidän väliimme, sisareni. Annan sinulle takaisin lupauksesi. Sinä olet vapaa; omista elämäsi jollekin toiselle, eikä sinua sovi moittia siitä tai valitettavasti ei edes sääliä. Ei, kyyneleemmekin olisivat siinä kohden liikaa. Kumartukaamme sanattomasti ottamaan vastaan vääjäämätön kohtalomme. Sinä jäät minulle ainiaan rakkaaksi ja ihannoiduksi; mutta olemassaolomme eivät voi koskaan yhtyä toisiinsa, vaikka ne, Jumalan kiitos, yhä voivat olla likeisiä.»
»Kuinka kummallinen ja pelottava arvoitus!» täytyi Dianan väkisinkin sanoa, kun tuollainen puhe oli herättänyt hänessä järkyttäviä ajatuksia.
»Varmasti voin silloin selittää sinulle tämän arvoituksen», pitkitti Gabriel. »Siihen asti pohtisit oudon salaisuuden syvyyttä turhaan, sisareni. Odota siis kärsivällisesti ja rukoile. Lupaatko ainakin luottaa uskollisuuteeni ja jättää sikseen sen kolkon aikeen, että maailmasta luopuen hautautuisit luostariin? Lupaatko pitää kiinni uskosta ja toivosta, niinkuin sinua jo elähdyttää laupeus?»
»Uskon sinuun ja panen toivoni Jumalaan, niin, sen voin sinulle nyt luvata, veljeni. Mutta miksi tahdot minulta sitoumusta, että palaan maailmaan, jollei se tapahdu saattaakseni sinua sinne? Eikö riitä sydämeni? Miksi tahdot, että alistan sinulle elämänikin, kun en kenties saa omistaa sitä sinulle? Näin olen kerrassaan hämäryyden sokkelossa, Hyvä Jumala!»
»Sisar», lausui Gabriel lujalla ja juhlallisella äänellä, »pyydän sinulta tätä lupausta edetäkseni rauhallisena ja miehuullisena tielläni, joka on vaarallinen ja kenties kuolemaan johtava, ja ollakseni varma siitä, että tapaan sinut vapaana ja valmiina kohtaukseen, johon sinua kutsun.»
»Hyvä on, veljeni, minä tottelen», lupasi Diana.
»Oi, kiitos, kiitos!» huudahti Gabriel. »Tulevaisuus kuuluu nyt minulle. Tahdotko laskea kätesi minun käteeni lupauksesi vakuudeksi, sisareni?»
»Tässä on, veljeni.»
»Ah, nyt olen varma voitostani», virkkoi kiihkeä nuori mies. »Minusta tuntuu, ettei vastedes mikään enää käy toiveitani ja suunnitelmiani vastaan.»
Mutta ikäänkuin kaksinkertaisesti kumotakseen tämän kuvitelman kuului tällöin kaupungin puolelta ääniä, jotka huutelivat sisar Bénietä, ja samassa Gabriel oli kuulevinaan takaansa jotakin melua kaivantojen taholta. Mutta ensin hän ei välittänyt muusta kuin Dianan pelästyksestä.
»Minua etsitään, kutsutaan! Jeesus, jos meidät tavattaisiin yhdessä! Hyvästi, veljeni, hyvästi, Gabriel!»
»Näkemiin, sisareni — näkemiin, Diana! Mene vain, minä jään tänne. Sano lähteneesi hengittämään raikasta ilmaa. Pikaisiin tapaamisiin ja kiitos vieläkin!»
Diana kiirehti laskeutumaan portaita alas ja juoksi sitten miehiä vastaan, jotka äiti Moniquen johtamina kantoivat soihtuja ja äänekkäästi huutelivat hänen nimeään.
Kuka siis oli typeränä esiintyen vihjauksillaan taas herättänyt johtajattaren huomion? Kuka muu kuin mestari Arnauld, joka oli perin surkean näköisenä liittynyt sisar Bénien etsijöihin! Kellään ei voinut olla vilpittömämpää naamaa kuin tuolla veijarilla, ja se vastasi täydellisesti kelpo Martin Guerren rehellisiä piirteitä.
Rauhoittuneena nähdessään Dianan ilman mitään selkkausta yhtyvän äiti Moniquen saattueeseen Gabriel valmistautui niinikään lähtemään vallitukselta, kun äkkiä näki varjon kohoavan takanaan. Siellä kiipesi mies, vihollinen, täydesti aseistettuna, juuri vallinharjaile.
Silmänräpäyksessä Gabriel hyökkäsi väijyjän kimppuun, kaatoi hänet miekaniskulla ja huusi kaikuvalla äänellä hälytyksen samalla kuin syöksähti muuria vasten pystytettyjen tikkaiden päähän, joilla jo kuhisi espanjalaisia.
Tässä oli tosiaan yritetty ovelaa yöllistä yllätystä. Gabriel ei ollut erehtynyt; vihollinen oli päivän mittaan tehnyt kaksi perättäistä rynnäkköä, voidakseen yöllä varmemmin uskaltautua näin rohkeaan temppuun.
Mutta kaitselmus, tai todenmukaisemmin ja pakanallisemmin puhuen rakkaus, oli toimittanut paikalle Gabrielin. Ennenkuin toinen vihollinen ennätti seurata vallinharjalle sitä miestä, jonka hän oli jo kaatanut, hän tarttui voimakkain käsin tikkaiden kaidepuihin ja suisti koko telineen alas, vaikka painona oli kymmenen piirittäjää.
Maahan ruhjoutuvien huudot säestivät Gabrielin yhä päästämiä raikuvia huutoja: »Aseisiin!» Parinkymmenen askeleen päässä oli kuitenkin jo kohotettu toiset tikkaat, muuria vasten, eikä siellä ollut mitään tukikohtaa Gabrielille! Onneksi hän keksi pimennosta ison kiven, ja saaden vaaran likeisyydestä kaksinkertaiset voivat hän jaksoi punnertaa sen rintanojan päälle, mistä hänen tarvitsi vain työntää se toisille tikkaille. Valtava punnus katkaisi ne heti, ja kapuamaan ryhtyneet onnettomat suistuivat murskautuneina tai ruhjottuina kaivantoon, tuskanhuudoillaan säikyttäen kumppaninsa epäröimään.
Sillaikaa olivat Gabrielin huudot saaneet toimeen yleisen hälytyksen, vartiosoturien levittäessä sitä edelleen; rummut pärryttivät väkeä koolle, ja Kollegialikirkon hätäkello moikui kiivaasti. Ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, kun vähintään sata miestä oli jo rientänyt varakreivi d’Exmèsin luo valmiina hänen kanssaan torjumaan hätyyttäjät, jotka ehkä vielä rohkenisivat näyttäytyä, ja hyvällä menestyksellä ampuenkin niitä, jotka kaivantoon kerääntyneinä eivät kyenneet tehokkaasti vastaamaan heidän hakapyssyjensä tuleen.
Espanjalaisten uhkarohkea temppu oli siis mennyt myttyyn. Se ei olisi voinut onnistua muussa tapauksessa kuin että hyökkäyskohta olisi tosiaankin ollut puolustusta vailla, niinkuin heidän tahollaan oli oltu huomaavinaan. Mutta sinne osuneena Gabriel oli torjunut yllätyksen. Piirittäjien ei auttanut enää muu kuin antaa peräytymismerkki, ja sen he tekivätkin mitä pikimmin, mutta jättäen jälkeensä paljon kuolleita ja kykenemättä haavoittuneitaankaan korjaamaan mukaansa.
Kaupunki oli vielä kerran pelastunut ja jälleen Gabrielin ansiosta.
Mutta kuninkaalle annetun lupauksen täyttymiseksi sen piti vielä kestää neljä pitkää, uuvuttavaa päivää.
YHDEKSÄS LUKU
Voitokas häviö
Odottamaton vastoinkäyminen vaikutti piirittäjiin aluksi masentavasti, ja he näyttivät käsittävän, ettei heidän onnistuisi lopullisesti saada kaupunkia haltuunsa muutoin kuin yksitellen tuhoamalla ne vastarinnan välineet, joilla se yhä pystyi pitämään puolensa. Niin ollen ei kolmeen päivään yritetty mitään uutta rynnäkköä, mutta vihollisen kaikki patterit jyrisivät, ja heidän miinansa räjähtelivät suomatta vähääkään lepoaikaa. Yli-inhimillisen sisukkuuden elvyttämät miehet, jotka puolustivat varustuksia, näyttivät heistä voittamattomilta, mutta he kävivät muurien kimppuun, ja nämä olivat vähemmän vankkoja kuin urhot. Niiden tornit sortuivat, kaivannot täyttyivät sirpaleista, ja kaupungin koko vallitusvyö mureni pala palalta.
Sitten, neljän päivän kuluttua epäonnistuneesta yöllisestä valtauskokeesta, espanjalaiset lopulta uskalsivat ryhtyä väkirynnäkköön. Se oli Gabrielin yritykseen varattu kahdeksas ja viimeinen päivä. Jos vihollisen hyökkäys saataisiin torjutuksi vielä tällä kertaa, niin hänen isänsä pelastuisi kuten kaupunkikin; muussa tapauksessa kaikki hänen vaivannäkönsä ja uhrautuvaisuutensa jäisivät hyödyttömiksi; vanhus, Diana ja hän itse olisivat hukassa.
Kerrassaan mahdotonta on kuvata, kuinka raivoisaa uljuutta hän esitti tänä ratkaisevana päivänä. Ei olisi voinut uskoa, että miehen sielussa ja ruumiissa saattaa ilmetä niin tavatonta tarmoa ja kestävyyttä. Yksinomaan ajatellen isäänsä ja lemmittyään hän ei vähääkään piitannut vaaroista ja kuolemasta, vaan marssi peitsiä ja ammuksia vastaan kuin olisi ollut haavoittumaton. Kivensirpale tunkeutui hänen kylkeensä, keihäänkärki viilsi hänen otsaansa, mutta hän ei tiennyt vammoistaan mitään. Hän näytti olevan urhoollisuudestaan huumaantunut; hän käveli, juoksi, huitoi, rohkaisi äänellään ja esimerkillään. Hänet nähtiin kaikkialla, missä vaara oli täpärin. Niinkuin henki antaa ruumiille elämän, samoin hän elvytti koko kaupungin; hän vastasi kymmentä, kahtakymmentä, sataa. Eikä tässä määrättömässä haltiotilassa häneltä kuitenkaan puuttunut kylmäverisyyttä ja varovaisuutta. Salamannopealla silmäyksellä hän huomasi aina pahimman uhan ja ilmestyi heti paikalle. Kun sitten hyökkääjät alkoivat antaa perään ja ranskalaiset tuon tartuttavan miehuullisuuden sähköistäminä olivat ilmeisesti pääsemässä voiton puolelle, syöksähti Gabriel joutuisasti toiselle uhatulle kohdalle ja hellittämättä ja uupumatta ryhtyi jälleen käsiksi sankarilliseen tehtäväänsä. Tätä kesti kuusi tuntia, yhdestä seitsemään. Kello seitsemältä alkoi olla pimeä, ja espanjalaiset antoivat kaikkialla peräytymismerkin. Muutamien muuritaipaleiden takana, joidenkin torniraunioiden suojassa ja vähälukuisiksi huvenneiden sotilaiden puolustamana Saint-Quentin oli pitkittänyt mainiota vastarintaansa vieläkin päivällä, kenties useammalla.
Viimeisen vihollisen mentyä pois viimeiseltä ahdistetulta paikalta Gabriel uupumuksen ja ilon vallassa lyyhistyi pyörtyneenä ympärillään seisovien miesten kannateltavaksi, ja riemuiten hänet vietiin kaupungintaloon.
Hänen haavansa olivat varsin vähäisiä, eikä hänen taintumustaan kestänyt pitkää aikaa. Palatessaan tajuihinsa hän näki amiraali de Colignyn säteilevänä vieressään.
»Herra amiraali», kuului hänen ensimmäinen huomautuksensa, »kaiketi en liene tänään nähnyt unta? Tehtiinhän tänään kamala rynnäkkö, jonka vielä torjuimme?»
»Kyllä, ystäväni, ja suureksi osaksi teidän ansiostanne», vastasi Gaspard.
»Ja ne kahdeksan päivää, jotka kuningas myönsi minulle, ovat kuluneet!» huudahti Gabriel. »Oi, kiitetty olkoon Jumala!»
»Ja oikein täydellisen mielihyvän saadaksenne, ystäväni», jatkoi amiraali, »tuon teille oivallisia uutisia. Täkäläisen puolustautumisen varassa näkyy koko alueen puolustus järjestyvän kuntoon. Muuan vakoilijani, joka sai tavata konnetaabelin ja pääsi tämänpäiväisessä metelissä taas pujahtamaan kaupunkiin, antaa minulle siitä mitä parhaita toiveita. Herra de Guise on saapunut Pariisiin piemontilaisen armeijan etunenässä ja valmistelee Lotringin kardinaalin kanssa kaupunkien vastarintaa ja miesten keräämistä. Puolustajansa ja varustuksensa menettänyt Saint-Quentin ei tosin enää voi vastustaa seuraavaa hyökkäystä, mutta työmme on suoritettu ja Ranska pelastettu, ystäväni. Niin, kaikki aseistautuvat meidän uskollisten vallitustemme suojassa; aatelisto ja kaikki säätyluokat nousevat sotajalalle, tarjokkaita parveilee riveihin kilpaa, lahjoja saapuu ihan satamalla; myös on saatu palkatuksi kaksi saksalaista apujoukkoa. Suoriuduttuaan meistä, mikä valitettavasti ei voi enää siirtyä pitkälle, vihollinen kohtaa ainakin meidän jälkeemme pätevän vastarinnan. Ranska on pelastettu, Gabriel!»
»Oi, herra amiraali, ette voi kuvitella, kuinka suunnattomasti ilahdutatte minua», vastasi Gabriel. »Mutta sallikaa minulle yksi kysymys, en tee sitä turhamaisesta itserakkaudesta — tunnettehan minut nyt liian hyvin, uskoaksenne sitä — ei, kysymykselläni on perin vakava ja tärkeä peruste, kuulkaa! Herra amiraali, lyhyesti sanoen, luuletteko tosiaankin, että oleskeluni täällä näiden kahdeksan päivän mittaan on merkinnyt jotakin Saint-Quentinin puolustuksen onnellisessa tuloksessa?»
»Kaikkea, ystäväni, kaikkea!» vakuutti Coligny jalomielisen suoraan. »Olette itse nähnyt, että juuri saapumispäivänänne olisin ilman teidän arvaamatonta väliintuloanne taipunut. Olin sortumaisillani siihen kamalaan vastuuseen, jonka olin tunnolleni saanut; olin juuri aikeissa luovuttaa espanjalaisille tämän kaupungin avaimet, jotka kuningas oli uskonut varjelukseeni. Ja ettekö seuraavana päivänä täydentänyt työtänne hankkimalla kaupunkiin apujoukon, joka tosin oli heikko, mutta piiritettyjen rohkeuden palauttamiseen riittävä? En puhu oivallisista neuvoista, joita annoitte miinoittajille ja pioneereillemme. En puhu loistavasta urhoollisuudesta, jota olette aina ja kaikkialla osoittanut jokaisen hyökkäyksen tapahtuessa. Mutta kuka neljä päivää takaperin ihmeellisesti torjui kaupunkia uhanneen yöllisen yllätyksen? Kuka juuri tänään ennenkuulumattoman uskaliaasti ja onnekkaasti vielä pitensi vastarintaa, jota itse jo katsoin mahdottomaksi jatkaa? Te, yhä te, ystäväni, joka ainiaan saapuvilla ja hellittämättä varuillanne pitkin koko varustuskehäämme näytitte totisesti saaneen taidon olla kaikkialla läsnä, niin etteivät sotamiehemme enää nimitä teitä muuksi kuin kapteeni Viideksisadaksi! Gabriel, sanon teille vilpittömästi iloissani ja äärimmäisen kiitollisena, että te olette tämän kaupungin ja sikäli Ranskan yksinomainen pelastaja.»
»Kiitän sydämellisesti, herra amiraali», virkkoi Gabriel, »hyväntahtoisista ja suosiollisista sanoistanne! Mutta anteeksi, suvaitsisitteko ystävällisesti huomauttaa samaa hänen majesteetilleen?»
»Se ei ainoastaan ole tahtoni», vakuutti amiraali, »vaan velvollisuuteni, ja te tiedätte, ettei Gaspard de Coligny milloinkaan lyö velvollisuuttaan laimin.»
»Teette minut kovin onnelliseksi», puhui Gabriel, »ja minä jään teille mitä suurimpaan kiitollisuudenvelkaan, herra amiraali! Mutta ottaisitteko vielä lisätäksenne sitä? Älkää mainitko kenellekään, sitä pyydän, edes herra konnetaabelille ja varsinkaan juuri hänelle, mitä olen saattanut toimittaa kunniakkaan tehtävänne avustukseksi. Tietäköön sen kuningas yksin. Hänen majesteettinsa saa siitä nähdä, etten ole ponnistellut kunnian ja maineen takia, vaan pelkästään täyttääkseni hänelle antamani sitoumuksen, ja hänellä on, jos hän näkee hyväksi, korvaukseksi hallussaan tuhatkertaisesti kaivatumpi palkkio kuin kaikki hänen valtakuntansa kunnianosoitukset ja arvoasemat. Niin, herra amiraali, suotakoon minulle se palkkio, niin Henrik II:n velka minulle, jos sellaista velkaa on, tulee satakertaisesti maksetuksi.»
»Sen palkkion täytyy siis tosiaan olla suurenmoinen», sanoi amiraali. »Jumala suokoon, ettei kuninkaan kiitollisuus tuota odotuksillenne pettymystä! Teen kyllä niinkuin haluatte, Gabriel, ja vaikka minun onkin vaikeata pysyä vaiti ansioistanne, niin pidätyn saavutuksianne levittelemästä, koska niin vaaditte.»
»Kuinka kauan onkaan siitä», huudahti Gabriel, »kun olen tuntenut sellaista levollisuutta kuin tällä hetkellä! Kuinka hyvältä tuntuukaan toivoa ja hiukan uskoa tulevaisuuteen! Nyt lähden oikein hilpeällä mielellä vallitukselle, taistelen keveällä sydämellä, ja minusta tuntuu, että saan huoletta luottaa voittamattomuuteeni. Rohkenisivatko rauta tai lyijy kajota mieheen, jolla on näin pyhät toiveet?»
»Älkää kuitenkaan olko liiaksi luottavainen, ystäväni!» varoitti Coligny hymyillen. »Voin teille jo vakuuttaa selvänä asiana, että tuo voitonvarmuutenne on perusteeton. Kaupunki on tällä haavaa melkein avoin joka taholta; muutamat kanuunanlaukaukset ruhjovat piankin muurien viimeiset jäännökset ja tornien rippeet. Meillä ei myöskään ole urheita miehiä enää mainittavasti; teiltä puuttuu nyt sotamiehiä, joita tähän asti olette niin menestyksellisesti sijoitellut varustuksille. Seuraavalla rynnäköllä vihollinen pääsee kaupungin valtiaaksi; älkäämme siinä kohden antautuko harhakuvitelmiin.»
»Mutta eikö voi käydä niin, että herra de Guise ehtii lähettää meille apua Pariisista?» huomautti varakreivi d’Exmès.
»Herra de Guise», vastasi Gaspard, »ei pane kallisarvoisia voimavarojaan alttiiksi sellaisen kaupungin takia, jonka varustukset on jo kutakuinkin tuhottu, ja siinä hän menetteleekin hyvin. Säilyttäköön hän miehensä Ranskan sydämessä; siellä heitä tarvitaan. Saint-Quentin on uhrattu. Sovitusuhri on taistellut kyllin kauan, Jumalan kiitos! Nyt ei sillä ole enää muuta edessä kuin sortua ylväästi, ja tätähän me vielä koetamme edistää, eikö niin, Gabriel? Espanjalaisten voiton pitää Saint-Quentinissa käydä heille kalliimmaksi kuin häviö olisi. Me emme nyt enää taistele pelastuaksemme itse, vaan pelkän taistelun takia.»
»Niin, huviksi, kisaillaksemme», yhtyi siihen Gabriel vilkkaasti; »tämä on sankarien huvia, herra amiraali, teidän arvoistanne kisaa. No niin, olkoon menneeksi, huvitelkaamme kaupungin säilyttämiseksi vielä kaksi, kolme päivää, neljäkin, jos kykenemme. Pankaamme Filip II, Philibert Emmanuel, Espanja, Englanti ja Flandria väkisin pysymään alallaan muutamien kiviröykkiöiden edessä. Ainahan voitetaan silläkin tavalla hiukan aikaa herra de Guiselle, ja meille se tarjoo hauskan näyn. Mitä arvelette?»
»Teissä on ylvään leikinlaskun henki», vastasi amiraali, »ja pilapuheennekin ovat kunniakkaita».
Olosuhteet tulivat Gabrielin ja Colignyn avuksi. Raivoissaan siitä, että tämä yksi kaupunki oli niin kauan viivyttänyt heitä ja tehnyt jo kymmenen rynnäkköä turhiksi, Filip II ja hänen kenraalinsa Philibert Emmanuel eivät tahtoneet yrittää yhdettätoista kertaa, olematta ihan varmoja voitosta. Aikaisempaan tapaan he antoivat väkensä levätä kolme päivää hyökkäämättä ja korvasivat miesten ponnistukset tykeillä, koska ainakin muurit olivat tässä sankarillisessa kaupungissa murrettavia, elleivät sydämet. Näiden kolmen päivän kuluessa amiraali ja varakreivi d’Exmès toimittivat kyllä työväestöllään mahdollisuuden mukaan korjatuiksi patterien ja miinojen tuottamia vaurioita, mutta kovaksi onneksi oli työvoimaa liian vähän. Keskipäivällä elokuun 26 päivänä ei muurikehästä ollut ainoatakaan jaksoa enää pystyssä. Rakennukset olivat kokonaan näkyvissä suojattomina niinkuin avoimessa kaupungissa ja sotamiehet niin harvalukuisia, ettei enää kyetty muodostamaan edes yksirivisiä rintamia pääkohdille.
Itse Gabrielinkin täytyi myöntää, että kaupunki oli menetetty ja ilmeisesti jäänyt parittajien armoille jo ennenkuin rynnistysmerkki annettiin.
Valloittajat eivät kuitenkaan edenneet siinä murtokohdassa, jota Gabriel puolusti. Hänen kumppaneinansa olivat siellä herra du Breuil ja Jean Peuquoy, ja kolmisin he tappelivat niin hyvin ja tekivät sellaisia urotöitä, että tällä taholla hyökkääjät torjuttiin kolme kertaa. Etenkin Gabriel heittäytyi kahakkaan mitä reippaimman innostuksen kannustamana, ja nähdessään hänen jakelevan hurjia miekansivalluksia oikealle ja vasemmalle Jean Peuquoy hämmästyi niin, että oli hajamielisenä vähällä joutua itse surmatuksi, ja Gabrielin täytyi kahdesti pelastaa ihailijansa henki.
Niinpä arvoisa porvari vannoikin heti varakreiville ikuista alttiutta ja uskollisuutta. Huudahtipa hän innoissaan surevansa synnyinkaupungin kohtaloa hieman vähemmän, koska hänellä nyt oli toinen hellyys vaalittavana, ja joskin Saint-Quentin oli hänelle antanut elämän, oli varakreivi d’Exmès sen hänelle säilyttänyt!
Näistä ylevistä ponnistuksista huolimatta kaupunki ei mitenkään jaksanut tehdä pitemmälti vastarintaa: sen vallitukset olivat jo yhtenäisenä soraläjänä, ja Gabrielin, du Breuilin ja Jean Peuquoyin taistellessa täytti vihollinen jo heidän takanaan kadut Saint-Quentinin valtiaana.
Mutta uljas kaupunki oli antanut perään ylivoimalle vasta seitsemäntoista päivän piirityksen ja yhdentoista rynnäkön jälkeen.
Gabrielin saapumisesta oli kulunut kaksitoista päivää, ja hän oli kolmanneksella ylittänyt kuninkaalle antamansa lupauksen!
KYMMENES LUKU
Arnauld du Thill taas pikkuhommissaan
Aluksi riehuivat ryöstö ja teurastus kaupungissa. Mutta Philibert antoi pian ankaria määräyksiä, lopetti sekasorron ja amiraali de Colignyn saavuttua tuotuna hänen eteensä lausui tälle lämpimiä kohteliaisuuksia.
»En voi rangaista urhoollisuutta, eikä Saint-Quentinin kaupunkia kohdella kovemmin kuin jos se olisi antautunut piirityksen ensimmäisenä päivänä.»
Ja voittaja, yhtä jalomielisenä kuin voitettu, salli amiraalin pohtia hänen kanssaan ehtoja, jotka olisi neuvottelemattakin voinut säätää.
Saint-Quentin julistettiin tietysti espanjalaiseksi kaupungiksi, mutta ne asukkaat, jotka eivät tahtoneet omaksua vieraan valtaa, saivat muuttaa pois, joutuen kuitenkin menettämään talojensa omistusoikeuden. Kaikki, sotamiehet kuten siviliväestökin, olivat muuten vapaat heti, ja Philibert ilmoitti pidättävänsä ainoastaan viisikymmentä eri-ikäistä, kumpaankin sukupuoleen ja eri säätyluokkiin kuuluvaa vankia oman tai päällikköjensä valinnan mukaan, saadakseen heistä lunnaat ja siten maksaakseen joukkojensa myöhästyneet palkat. Muiden omaisuutta ja henkilöllistä koskemattomuutta pidettäisiin kunniassa, ja Philibert ryhtyi ehkäisemään kaikkea epäjärjestystä, osoittaen muuten Colignylle, joka oli piirityksessä kuluttanut kaikki yksityiset varansa, sen huomaavaisuuden, ettei hänen osaltaan vaatinut lunnaita.
Amiraali olisi seuraavasta päivästä alkaen oikeutettu palaamaan Pariisiin enonsa, konnetaabeli de Montmorencyn luokse. Tämä ei tosin ollut Pyhän Laurentiuksen päivän taistelun jälkeen tavannut näin epäitsekkäitä voittajia, vaan joutunut maksamaan suurenpuoleiset lunnaat, jotka Ranskan täytyisi vuorostaan korvata tavalla tai toisella. Mutta Philibert Emmanuel piti kunnianaan päästä Gaspardin ystäväksi eikä tahtonut vaatia maksua hänen vapaudestaan. Colignyn ylimmät upseerit ja kaupungin rikkaimmat porvarit riittäisivät piirityskulunkien suorittamiseen.
Näihin ehtoihin, jotka todellakin ilmaisivat suurempaa suopeutta kuin oli täytynyt odottaa, Coligny suostui kiistelemättä, ja asukkaat hyväksyivät ne ilomielin, vaikka tähän tunteeseen sekaantui pelkoakin. Keihin osuisikaan Philibert Emmanuelin ja hänen apulaistensa pelottava valinta? Sen kysymyksen piti selvitä seuraavana päivänä, ja silloin ylpeimmät tekeytyivät hyvin nöyriksi, ja varakkaimmat puhuivat äänekkäästi köyhyydestään.
Arnauld du Thill, yhtä toimelias kuin nerokas liikeasioissa, oli viettänyt yönsä etujaan ajatellen ja keksinyt yhdistelmän, joka saattoi hänelle koitua hyvinkin tuottavaksi. Hän pukeutui mitä ylellisimmin ja lähti heti aamulla kävelemään ylväästi kaduilla, joilla jo parveili kaikenkielisiä voittajia, saksalaisia, englantilaisia, espanjalaisia ja niin edelleen.
— Mikä Babelin torni! — tuumi Arnauld huolestuneena, kun hänen korviinsa kajahteli ainoastaan outoja sanoja. — Niillä muutamilla englanninkielen sanoilla, jotka osaan, en ikinä pääse juttelemaan tuollaisten mongertajien kanssa. Toiset sanovat: Carajo! toiset: Godam! ja monet jälleen: Tausend sapperment! eikä yksikään...
»Turkasen teikari, pysähdytkö siinä, pökkelö?» huusi samassa varsin töykeä ääni hänen takanaan.
Arnauld kääntyi kiireesti katsomaan puhuttelijaa, joka ilmeisestä englantilaisesta murtamisesta huolimatta tuntui melkoisen perusteellisesti oppineet myös ranskankieltä. Se oli kalpeaihoinen ja punatukkainen hongankolistaja ja näytti varsin soveliaalta kaupantekoon ja jokseenkin typerältä ihmisenä. Arnauld du Thill tunsi hänet ensi silmäyksellä englantilaiseksi.
»Mitä voin tehdä mieliksenne?» kysyi hän mieheltä.
»Otan sinut vangiksi, ja sillä tavalla saat minua palvella», vastasi asemies, muuten sekoittaen puheeseensa englantilaisia sanoja, joita sitten Arnauld koetti puolestaan jäljitellä, saadakseen hänet paremmin ymmärtämään.
»Minkätähden», tiedusti hän, »otatte vangiksi pikemmin minut kuin jonkun muun — mieluummin kuin esimerkiksi tuon kankurin, joka menee ohitsemme?»
»Sentähden, että olet koreammin pyntätty kuin hän», selitti englantilainen.
»Vai niin», sanoi Arnauld; »mutta millä oikeudella pidätätte minut, jos saan kysyä, vaikka olette pelkkä jousimies, mikäli minusta näyttää?»
»Nono, minä en toimi omaan lukuuni», selitti englantilainen, »vaan herrani, lordi Greyn nimessä, joka johtaa englantilaisia jousimiehiä ja jolle herttua Philibert Emmanuel on hänen osuudekseen valloituksesta myöntänyt kolme vankia, kaksi aatelista ja yhden porvarin, hänen hankkiakseen heistä lunnaita niin paljon kuin voi saada. Mutta kun minulla on silmät päässä eikä peukalo keskellä kämmentä, lähetti herrani minut pyydystämään ja nappaamaan hänelle kolme arvokasta vankia. Sinä olet paras riista, mitä olen vielä tavannut, ja niinpä käyn kiinni kaulukseesi, herra porvari.»
»Se on kovin suuri kunnia köyhälle tallimestarille», vastasi Arnauld säyseästi. »Ruokkiiko herranne minua kunnollisesti?»
»Tolvana, luuletko hänen aikovan elättää sinua kauan?» ärjäisi jousimies.
»Siihen asti kaiketi sentään, kunnes hän päästää minut vapauteen», arveli Arnauld; »eihän hän tietenkään jätä minua nälkäkuoleman uhriksi.»
»Hm!» murahti jousimies; »olisinkohan tosiaan luullut karvaheittoista sutta komeaturkkiseksi ketuksi?»
»Niin pelkään käyneen, herra jousimies», selitti Arnauld, »ja jos herranne on teille luvannut toimituspalkkiota hankkimistanne kaappauksista, niin taitaapa kaksi- tai kolmekymmentä kepiniskua jäädä teille ainoaksi hyvitykseksi siitä, että sieppasitte minut. En kuitenkaan tahdo herättää teissä vastenmielisyyttä, vaan neuvon teitä koettamaan.»
»Voit hyvinkin olla oikeassa, tomppeli!» virkkoi englantilainen silmäillen häijynkurista Arnauldia tiukemmin; »lopultakin voisin sinut ottamalla menettää, mitä lordi Grey lupasi, livren jokaisesta sadasta livrestä, jotka hän saa vangeiltaan lunnaiksi.»
— Siinäpä on sopiva miekkonen! — ajatteli Arnauld. »Hei, toveri vihollinen», sanoi hän ääneen, »jos toimittaisin käsiinne rikkaan saaliin, sellaisen vangin, joka olisi esimerkiksi kymmenentuhannen toursilaisen livren arvoinen, niin osoittaisitteko siitä minua kohtaan hiukan kiitollisuutta, sanokaapa?»
»Kymmenentuhatta toursilaista livreä!» huudahti englantilainen; »sen hintaiset vangit ovat totisesti harvinaisia! Siitä tulisi minun osalleni sata livreä, sievoinen erä!»
»Niin, mutta siitä pitäisi luovuttaa viisikymmentä ystävälle, joka on teille näyttänyt tien. Eikö se ole kohtuullista, häh?»
»No, olkoon menneeksi», mukautui lordi Greyn jousimies hetkisen epäröityään, »mutta johdata minut heti sen miehen kimppuun ja sano hänen nimensä.»
»Häntä ei tarvitse hakea etäältä», vastasi Arnauld; »mennään vain muutamia askeleita tälle taholle. Malttakaa, en tahdo teidän kanssanne näyttäytyä torilla. Sallikaa minun piiloutua tähän nurkan taakse. Astukaa nyt eteenpäin. Näettekö kaupungintalon ulokkeella aatelismiehen, joka puhelee jonkin porvarin kanssa?»
»Näen kyllä», vakuutti englantilainen; »hänkö kelpaa saaliikseni?»
»Hän juuri tuottaa hyötyä meille molemmille.»
»Nimeltään?»
»Varakreivi d’Exmès.»
»Ah, todellako?» virkkoi jousimies, »Onko tuo varakreivi d’Exmès? Hänestä puhuttiin leirissä paljonkin. Onko hän yhtä rikas kuin urhoollinen?»
»Sen takaan.»
»Tunnette hänet siis erikoisesti, herra?»
»Hitto vie, olenhan hänen oma tallimestarinsa.»
»Huh, Juudas!» Jousimies ei malttanut pidättää huudahdustaan.
»Ei», vastasi Arnauld tyynesti, »sillä Juudas hirtti itsensä, mutta sitä en minä tee.»
»Teiltä kenties säästetään se vaiva», huomautti englantilainen, joka saattoi joskus olla leikillinen.
»Mitä tässä suotta hölisemme!» sanoi Arnauld; »pidättekö kiinni sopimuksestamme, vai heitämmekö sikseen?»
»Sovittu on!» vahvisti englantilainen; »vien tuon herranne mylordin luo. Sitten osoitatte minulle toisen aatelisen ja jonkin rikastuneen kelpo porvarin, mikäli osaatte.»
»Osaan kyllä samaan hintaan, puoleen palkkiostanne.»
»Sen saatte, paholaisen lähettiläs!»
»Olen vain teidän apurinne», muistutti Arnauld. »Mutta ei mitään jutkua! Kelmien pitää olla sovussa keskenään. Muutoin toimittaisin teidät kiikkiin. Maksaako herranne käteisellä?»
»Käteisellä ja ennakolta. Te tulette meidän kanssamme mylordin luo, ollen saattavinanne varakreiviä; minä nostan rahat ja annan teille osanne siekailematta. Mutta tehän tietenkin sitten hyvin kiitollisena autatte minua löytämään toisen ja kolmannen saaliin, eikö niin?»
»Saadaan nähdä», sanoi Arnauld; »pitäkäämme aluksi huolta tästä ensimmäisestä».
»Se on pian tehty!» arveli jousimies. »Herranne on tappelussa kyllin vimmattu voidakseen rauhan tultua esiintyä perin lauhkeana — sen me kyllä tunnemme. Menkää te pari minuuttia edelläni ja asettukaa hänen taakseen; saatte nähdä, että tämä asia osataan hoitaa.»
Arnauld erosi arvoisasta sopimuskumppanistaan, meni kaupungintaloon ja, ottaen kavalille kasvoilleen hyvin kunnioittavan ilmeen, astui siihen huoneeseen, jossa tapasi Gabrielin paraikaa puhelemassa ystävänsä Jean Peuquoyn kanssa. Hän kysyi herraltaan, tarvittaisiinko hänen palveluksiaan nyt johonkin. Tällöin ilmestyi myös jousimies sisälle epäröivän ja ikäänkuin anteeksipyytävän näköisenä, lähestyen varakreiviä, joka katseli häntä kummastuneena.
»Onko minulla kunnia puhutella hänen ylhäisyyttään varakreivi d’Exmèsiä?» kysyi hän kumartaen syvään ja osoittaen huomaavaisuutta, jota kunnon kauppiaan tuleekin tuntea hyvää tavaraa kohtaan.
»Olen kyllä varakreivi d’Exmès», myönsi Gabriel yhä enemmän ihmetellen; »mitä minulta tahdotte?»
»Miekkanne, monseigneur», ilmoitti jousimies, uudestaan kumartaen melkein lattiaan asti.
»Sinäkö muka?» huudahti Gabriel peräytyen pari askelta hyvin ylenkatseellisesti.
»Herrani, lordi Greyn nimessä, monseigneur», selitti jousimies, joka ei ollut ylpeä. »Teidät on merkitty niiden viidenkymmenen vangin joukkoon, jotka herra amiraalin tulee luovuttaa voittajille. Älkää suuttuko minulle, vähäpätöiselle käskyläiselle, jonka on pakko ilmoittaa teille tämä ikävä uutinen.»
»Suuttuisinko sinulle!» sanoi Gabriel; »en suinkaan. Mutta lordi Grey, aatelismiehenä, olisi voinut vaivautua itse pyytämään minulta miekkaani. Hänelle sen tahdon luovuttaa, ymmärrätkö?»
»Niinkuin monseigneur suvaitsee.»
»Ja mieleni tekee uskoa, että herrasi suostuu vastaanottamaan minusta lunnaat?»
»Oh, varmaankin, uskokaa minua, monseigneur», riensi jousimies selittämään.
»Seuraan sinua siis», lupasi Gabriel.
»Mutta se olisi arvotonta!» huudahti Jean Peuquoy. »Teette väärin antaessanne sen lupauksen, monseigneur. Pankaa vastaan, ettehän lainkaan kuulu kaupunkilaisiin!»
»Mestari Jean Peuquoy on oikeassa», pisti väliin Arnauld vakavalla äänellä samalla kuin salavihkaa kohdisti antamallaan merkillä jousimiehen huomion porvariin. »Niin, mestari Jean Peuquoy esittää täysin oikean muistutuksen; monseigneur ei ole Saint-Quentinin asukkaita, ja mestari Jean Peuquoy tuntee täkäläiset, tunteepa koko kaupungin! Hän on ollut täällä porvarina jo neljäkymmentä vuotta, hän on ammattikuntansa esimies ja jousimiesten komppanian kapteeni! Mitä teillä on siihen sanottavaa, englantilainen?»
»Siihen sanon», vastasi englantilainen, joka oli ymmärtänyt yskän, »että jos hän on mestari Jean Peuquoy, niin minulla on määräys vangita hänetkin, sillä hänet on merkitty listalleni.»
»Minut!» huudahti arvoisa porvari.
»Juuri teidät, hyvä mestari», vakuutti jousimies.
Peuquoy loi Gabrieliin kysyvän katseen.
»Valitettavasti, messire Jean», lausui varakreivi väkisinkin huoaten, »luulen paremmaksi, että me taistelun aikana täytettyämme velvollisuuden sotureina mukaannumme voittajan oikeuteen taistelun päätyttyä. Alistukaamme, mestari Jean Peuquoy.»
»Seuraamaanko tätä miestä?» päivitteli Peuquoy. »Niin kylläkin, arvoisa ystäväni. Ja tunnen itseni onnelliseksikin siitä, etten tässä viimeisessä koettelemuksessa joudu eroon teistä.»
»Aivan oikein, monseigneur; te olette hyvin suosiollinen niin puhuessanne,» sanoi Jean Peuquoy liikuttuneena. »Ja koska teidänlaisenne suuri ja uljas päällikkö tyynesti sopeutuu kohtaloonsa, niin saisiko tällainen vaivainen porvari ruveta pullikoimaan? No niin, vintiö», jatkoi hän kääntyen jousimiehen puoleen, »se tapahtukoon; minä olen sinun tai herrasi vanki.»
»Muistakaa, että teidän pitää seurata minua lordi Greyn luokse», sanoi jousimies; »sitten suvaitsette jäädä sinne, kunnes olette toimittaneet kunnolliset lunnaat.»
»Ainiaaksi minä jään sinne, peijooni!» väitti Jean Peuquoy. »Ennen minä kuolen kuin väläyttelen englantilaiselle herrallesi kultarahojani; hänen täytyy, jos hän on kristitty, elättää minua viimeiseen päivääni asti, ja minä olenkin kova syömään, sen sanon sinulle ennakolta.» Jousimies loi säikähtyneen silmäyksen Arnauld du Thilliin, mutta tämä teki rauhoittavan eleen ja viittasi Gabrieliin, joka hymyili ystävänsä äkäiselle purkaukselle. Englantilainen ymmärsi nyt, että kankurin sanat, olivat vain leikkiä, ja alkoi nauraa hyvillä mielin.
»Olkoon sen laita kuinka tahansa», sanoi hän, »mutta nyt otan molemmat viedäkseni...»
»Sinä lähdet edellämme lordi Greyn asuntoon», keskeytti Gabriel korskeasti, »ja me sovimme asioistamme herrasi kanssa».
»Kuten monseigneur tahtoo», virkkoi jousimies nöyrästi.
Ja marssien heidän edellään, vieläpä poiketen hiukan sivummalle, hän johti lordi Greyn luo aatelismiehen ja porvarin, joita Arnauld du Thill seurasi jonkin matkan päässä.
Lordi Grey oli hidasluontoinen, pönäkkä soturi, ikävystynyt ja itsekin ikävä, jolle sota merkitsi vain liikepuuhaa ja joka oli kovin pahalla tuulella siitä, että hänelle ja hänen joukolleen maksettiin pelkästään kolmen onnettoman vangin lunnailla. Hän vastaanotti Gabrielin ja Jean Peuquoyn kylmäkiskoisen arvokkaasti.
»Kah, minulle on osunut kunnia saada vangikseni varakreivi d’Exmès!» virkkoi hän tähystäen Gabrielia uteliaasti. »Te olette tuottanut meille paljon kiusaa, monsieur, ja jos vaatisin lunnaiksenne saman verran kuin olette Filip-kuninkaalle tuottanut vahinkoa, niin luulenpa, että Ranskan kuningas jättäisi teidät lunastamatta.»
»Olen koettanut parastani», selitti Gabriel maltillisesti.
»Se on ollut mainio saavutus, ja onnittelen teitä siitä», jatkoi lordi Grey. »Mutta siitä ei nyt ole puhetta. Sodan käänne, jonka väistämiseksi olette saanut toimeen ihmeitä, on kuitenkin saattanut teidät minun valtaani, teidät ja uljaan miekkanne. Oh, pitäkää se, monsieur, pitäkää», lisäsi hän nähdessään Gabrielin aikovan luovuttaa sen hallustaan. »Mutta paljonko voitte uhrata ostaaksenne takaisin oikeuden sen käyttämiseen? Järjestäkäämme tämä asia kuntoon. Tiedän, että urhoollisuus ja varallisuus eivät valitettavasti aina käy yhdessä. Minun ei kuitenkaan sovi menettää kaikkea. Tuntuisiko teistä viisituhatta ecua vapautenne soveliaalta hinnalta, monsieur?»
»Ei, mylord», vastasi Gabriel.
»Eikö? Jaha, se tuntuu teistä liian kalliilta?» jatkoi lordi Grey. »Ah, kirottu sota, köyhä retki! Noh, neljätuhatta ecua, se ei liene liikaa, lempo soikoon!»
»Se ei riitä, mylord», muistutti Gabriel kylmästi.
»Mitä sanottekaan, monsieur?» huudahti englantilainen.
»Sanon», selitti Gabriel, »että te olette ymmärtänyt minut väärin, mylord. Kysyitte, tuntuiko viisituhatta ecua minusta soveliaalta määrältä lunnaikseni, ja siihen vastasin kieltävästi, koska oman arvioni mukaan olen ainakin kaksinkertaisen summan arvoinen, mylord.»
»Sehän on hyvä!» tuumi englantilainen; »ja kuninkaanne sopii todellakin luovuttaa niin paljon varoja säilyttääkseen teidänlaisenne urhon armeijassaan.»
»Toivoakseni minun ei tarvitse turvautua kuninkaaseen», ilmoitti Gabriel. »Yksityinen omaisuuteni sallinee minun suorittaa tämän arvaamattoman kulungin ja ilman välikäsiä kuitata tilimme.»
»Asia on niin ollen mitä parhaalla kannalla», tunnusti lordi hieman ihmeissään. »Näissä oloissa te siis joudutte maksamaan minulle kymmenentuhatta ecua. Anteeksi, milloin suoritus tapahtuu?»
»Varmaankin käsitätte», vastasi Gabriel, »etten ole mukanani tuonut sellaista summaa piiritettyyn kaupunkiin; niinikään lienevät herra de Colignyn ja hänen ystäviensä kuten omienikin apulähteet täällä kovin rajoitetut, enkä tahdo tuottaa heille hankaluutta. Mutta jos suotte minulle hiukan aikaa, voin toimittaa Pariisista...»
»Mainiota», sanoi Grey, »ja siihen saakka tyytyisin pelkkään sanaanne, joka on kullan arvoinen, mutta kun liikeasiat ovat liikeasioita ja meidän ja espanjalaisten joukkojen huonot välit kenties pakottavat minut palaamaan Englantiin, ette loukkaantune, jos sovitun summan täyteen maksamiseen asti en pidätä teitä tässä espanjalaiseksi joutuneessa Saint-Quentinissa, jonka nyt jätän, vaan Calaisissa; se on englantilaisten hallussa, ja sikäläinen kuvernööri on lankoni, lordi Wentworth. Sopiiko teille tämä järjestely?»
»Erittäin hyvin», vakuutti Gabriel, ja hänen kalpeilla huulillaan häivähti katkera hymy. »Pyydän vain lupaanne lähettää tallimestarini Pariisiin noutamaan nuo rahat, jotta vankeuteni ja teidän luottamuksenne eivät joutuisi kokemaan kovin pitkällistä viivytystä.»
»Se on paikallaan», myönsi lordi Grey, »ja luottamusmiehenne paluuta odoteltaessa saatte olla varma siitä, että lankoni kohtelee teitä kaikella arvonne mukaisella huomaavaisuudella. Calaisissa teille annetaan kaikki mahdollinen vapaus sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaupunki on linnoitettu ja suljettu, ja lordi Wentworth tarjoo teille hyvää kestitystä, sillä hän harrastaa pöytähuvia enemmänkin kuin hänen sopisi. Mutta se on hänen asiansa, ja onneksi hänen vaimonsa, sisareni, on kuollut. Tahdoin ainoastaan huomauttaa teille, ettei oleskelunne siellä käy kovinkaan ikäväksi.»
Gabriel kumarsi vastaamatta.
»Teidän vuoronne, mestari», jatkoi lordi Grey puhutellen Jean Peuquoyta, joka oli edellisen kohtauksen aikana ihmetellen kohauttanut olkapäitään eri kertoja. »Olette nähdäkseni se porvari, joka on minulle määrätty kahden aatelismiehen keralla.»
»Minä olen Jean Peuquoy, mylord.»
»Jaha, Jean Peuquoy, minkä verran sopii teiltä vaatia lunnaiksi?»
»No niin, minun täytyy hieroa kanssanne kauppaa, monseigneur. Kaupanteko kuuluu minun alaani. Rypistelkää vain kulmianne! Minäpä en ole ylpeä, mylord, vaan sitä mieltä, ettei minusta kannata maksaa edes kymmentä livreä.»
»Lorua!» torjui lordi Grey halveksivasti. »Te maksatte sata livreä, ja melkein sen verran olen luvannut jousimiehelle, joka toi teidät tänne.»
»Sata livreä, olkoon menneeksi, mylord, koska arvioitsette minut niin kalliiksi», vastasi jousimiesten ovela kapteeni. »Mutta eihän tietystikään käteisellä?»
»Mitä! Eikö teillä ole edes tuota vaivaista erää?» kummasteli lordi Grey.
»Oli paljon enemmänkin, mylord», vastasi Jean Peuquoy, »mutta piirityksen aikana lahjoitin kaikki köyhille ja sairaille».
»Onhan teillä ainakin ystäviä? Kenties myös sukulaisia?» vihjaisi lordi.
»Ystäviä? Niihin ei kannata suuresti luottaa, mylord. Sukulaisia taas minulla ei ole lainkaan. Vaimoni on kuollut jättämättä minulle lapsia, veljeä minulla ei ole. Ei ole jäljellä muita kuin serkku...»
»No niin, se serkku...?» kovisti Grey näyttäen maltittomalta.
»Se serkku, mylord, varmaan kyllä lainaa minulle vaatimanne summan, mutta hän sattuu asumaan Calaisissa.»
»Tosiaanko?» tiedusti lordi Grey epäillen.
»Hyväinen aika, niin, mylord», vakuutti Jean Peuquoy perin vilpittömän näköisenä; »serkkuni on nimeltään Pierre Peuquoy. Hän on asunut jo enemmän kuin kolmekymmentä vuotta aseseppämestarina Martroi-kadun varrella, käyttäen Mars-jumalan kylttiä.»
»Ja hän on kiintynyt teihin?» kuulusteli lordi Grey.
»Totta kai, mylord! Olenhan viimeinen oman sukuhaarani Peuquoy, ja niin ollen hän kunnioittaa minut! Runsaasti kaksi vuosisataa takaperin oli eräällä esi-isiimme kuuluvalla Peuquoylla kaksi poikaa, joista toinen tuli kankuriksi ja asettui Saint-Quentiniin, toinen valmistui asesepäksi ja muutti Calaisiin. Siitä asti Saint-Quentinin Peuquoyt kutovat, ja Calaisin Peuquoyt takovat. Mutta erilläänkin ollen he yhä rakastavat toisiaan etäältä ja auttavat parhaansa mukaan, niinkuin hyvien sukulaisten ja vanhaa juurta olevien porvarien pitääkin. Pierre lainaa minulle, mitä tarvitsen vapauteni lunastamiseen, siitä olen varma, enkä kuitenkaan ole tätä kunnon serkkua nähnyt lähes kymmeneen vuoteen, sillä te englantilaiset ette helposti myönnä meille ranskalaisille pääsyä varustuskaupunkeihinne.»
»Niin, niin», virkkoi lordi Grey tyytyväisenä. »Pian tulee kaksisataakymmenen vuotta siitä, kun nuo calaisilaiset Peuquoyt joutuivat englantilaisiksi!»
»Oho!» huudahti Jean kiivaasti. »Peuquoyt...» Mutta hän keskeytti äkkiä huomautuksensa.
»Niin, Peuquoyt...?» toisti lordi Grey kummastuneena.
»Peuquoyt, mylord», jatkoi Jean käännellen lakkia hämillään, »eivät juuri piittaa politiikasta, tahdoin sanoa. Olkoot englantilaisia tai ranskalaisia, Peuquoyt ovat tyytyväisiä, kunhan heillä on leipänsä ansaitsemiseksi siellä alasin ja täällä sukkula.»
»No, eipä tiedä», sanoi lordi Grey kujeellisesti, »vaikka te itse rupeaisitte kankuriksi Calaisissa ja Maria-kuningattaren alamaiseksi, niin että Peuquoyt lopulta yhtyvät näin monien vuosien kuluttua.»
»Totisesti, hyvinkin voi käydä niin!» myönsi Jean Peuquoy viattomasti.
Gabriel ei malttanut salata ihmetystään, kun kuuli miehuullisen porvarin, joka oli sankarillisesti puolustanut kaupunkiaan, puhuvan niin tyynesti muuttumisestaan englantilaiseksi kuin puseronsa vaihtamisesta. Mutta Peuquoyn silmänisku, lordi Greyltä salattu, vakuutti Gabrielille hänen ystävänsä isänmaallisuutta ja ilmaisi samalla, että tässä valmisteltiin jotakin salaperäistä juonta.
Lordi Grey lähetti heidät molemmat sitten piankin luotansa.
»Huomenna alkaa matka yhdessä Calaisia kohti», ilmoitti hän; »siihen mennessä saatte käydä suorittamassa mielenne mukaan valmisteluja ja hyvästellä kaupunkia. Jätän teidät vapauteen sanaanne vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä», lisäsi hän erikoisen hienotunteisesti, »kun portit on teiltä suljettu eikä ketään päästetä ulos ilman kuvernöörin lupakirjaa».
Gabriel kumarsi lordille ääneti ja poistui talosta Jean Peuquoyn kanssa panematta merkille, että hänen tallimestarinsa jättäytyi taemmaksi eikä seurannutkaan heitä.
»Mikä siis on aikomuksenne, ystäväni?» kysyi hän Peuquoylta heidän päästyään ulos kadulle. »Onko mahdollista, ettei teillä ole sataa ecua, suorittaaksenne lunnaat heti? Miksi niin itsepintaisesti tahdotte tehdä matkan Calaisiin? Onko tuo aseseppä-serkku todella olemassa? Mikä kummallinen vaikutin teillä on tässä jutussa?»
»Hiljaa!» varoitti Jean Peuquoy salamyhkäisesti; »espanjalaisessa ilmapiirissä tuskin rohkenen lausua sanaakaan rehellisesti. Kaiketi voitte luottaa tallimestariinne Martin Guerreen?»
»Vastaan kyllä hänestä», takasi Gabriel; »muutamista unohduksista ja välikohtauksista huolimatta hän on mitä uskollisin sielu».
»Hyvä!» sanoi Peuquoy. »Älkää lähettäkö häntä suoraan täältä Pariisiin hankkimaan lunnaitanne, vaan ottakaa hänet mukanamme Calaisiin ja toimittakaa matkalle sieltä. Me tarvitsemme kaikki silmäparit.»
»Mutta mitä tämä varovaisuus lopultakin merkitsee?» tiukkasi Gabriel. »Teillä ei ole Calaisissa kaukaisintakaan sukulaista, sen huomaan.»
»Onpa sittenkin», vakuutti Peuquoy innokkaasti. »Pierre Peuquoy on olemassa yhtä varmasti kuin että hänet on kasvatettu rakastamaan ja kaipaamaan vanhaa isänmaatansa Ranskaa, ja varmaa on niinikään, että hän minun laillani antaa vankkaa avustusta jos sattumalta saatte siellä mieleenne jonkin sankarillisen aiheen, jollaisia olette täällä toteuttanut niin monta.»
»Ylevä ystävä, nyt arvaan tarkoituksenne», lausui Gabriel puristaen porvarin kättä. »Mutta te arvostelette kykyäni liian suureksi ja oman mittapuunne mukaan ettekä tiedä, mitä itsekkyyttä piilee näennäisessä sankaruudessani; ette tiedä, että vastaisuudessa minua vaatii palvelukseensa ennen kaikkea ja kokonaan eräs pyhä velvollisuus, vielä pyhempi, jos mahdollista, kuin isänmaan kunnia.»
»No niin», päätteli Jean Peuquoy, »te suoritatte sen tehtävän, kuten olette täyttänyt kaikki muutkin velvollisuudet! Ja niiden muiden joukossa», lisäsi hän alentaen ääntänsä, »esiintyy teille kenties, jos tilaisuus tarjoutuu, kostaminen Calaisissa Saint-Quentinin menettäminen».
YHDESTOISTA LUKU
Tallimestari du Thillin kunniallisten liikehommien jatkoa
Mutta jättäkäämme nuori päällikkö ja vanha porvari voitonhaaveisiinsa ja palatkaamme tallimestariin ja jousimieheen, jotka tekevät tiliään lordi Greyn asunnossa.
Kahden vangin mentyä jousimies oli näet pyytänyt herraltaan luvattua osuuttaan, ja lordi olikin sen suorittanut verrattain helposti, katsoen asiamiehensä valinnassa ilmenneen järkevyyttä.
Arnauld du Thill odotti vuorostaan omaa osaansa, ja tässä on mainittava, että englantilainen toikin sen hänelle tunnollisesti. Hän tapasi Arnauldin eräässä sopessa kyhäämässä muutamia rivejä konnetaabeli de Montmorencyn loputtomaan laskuun ja jupisemassa itsekseen:
»Siitä, että näppärästi toimitin varakreivi d’Exmèsin sotavankien joukkoon ja siten toistaiseksi vapautin herra konnetaabelin hänestä...»
»Mitä puuhaa sinulla on siinä, veikkonen?» kysyi jousimies lyöden Arnauldia olalle.
»Teen tiliä», vastasi väärä Martin Guerre. »Entä meidän tilityksemme?»
»Se on kunnossa», vastasi jousimies pistäen Arnauldin käteen kasan ecuja, joita toinen alkoi tarkkaavasti tutkia ja laskea. »Näet, että minä pidän sanani, enkä muuten surekaan noita rahoja. Olethan osoittanut minulle kaksi hyvää saalista, eritoten herrasi, joka ei ole tinkinyt, vaan päinvastoin! Halliparta tosin rettelöi, mutta porvariksi ei hänkään ole hullumpi, ja ilman sinua olisin voinut napata kehnomman, sen myönnän.»
»Se on varmaakin», huomautti Arnauld pistäen rahat taskuunsa.
»No niin, tämä juttu ei sentään ole vielä lopussa», jatkoi jousimies. »Kuten näet, minä maksan kunnollisesti; nyt pitäisi etsiä kolmas siepattava, toinen aatelinen panttivanki, jonka hankkiminen meille on myönnetty.»
»Kautta messun!» virkkoi Arnauld. »Minä en suosi erikoisesti ketään. Sinun sopii valita mielesi mukaan.»
»Sen tiedän», sanoi jousimies, »ja siksi pyydänkin vain, että auttaisit minua valitsemaan niiden aatelisten miesten, naisten, vanhusten tai lasten joukosta, joita tästä kelpo kaupungista saattaa tavata.»
»Mitä!» ihmetteli Arnauld; »onko naisetkin otettu lukuun?»
»Naiset eritoten», vastasi englantilainen, »ja jos tunnet jonkun, jolla jalosukuisuuden ja rikkauden ohella olisi myös nuoruutta ja kauneutta, niin saamme jaettavaksemme sievän palkkion, sillä mylord Grey myy hänet hyvästä hinnasta langolleen, lordi Wentworthille, joka pitää vielä enemmän naisvangeista kuin miehisistä panteista, mikäli olen kuullut.»
»Kovaksi onneksi en tunne ketään sellaista», pahoitteli Arnauld du Thill. »Ahaa, kyllä sentään. Mutta ei, ei, se on mahdotonta!»
»Miksi mahdotonta, toveri? Emmekö ole täällä herroja ja voittajia ja onko amiraalin lisäksi ketään vapautettu antautumisen pakkotilasta?»
»Totta kyllä», myönsi Arnauld, »mutta ei käy laatuun, että ajattelemani kaunotar joutuisi herrani läheisyyteen ja tapaisi hänet. Heidän toimittamisensa vangeiksi samaan kaupunkiin olisi huono keino heidän erottamisekseen.»
»Pyh!» torjui jousimies. »Eikö lordi Wentworth säilytä sievää vankiaan salassa ja kokonaan itseään varten?»
»Niin, Calaisissa», sanoi Arnauld miettiväisenä; »mutta entä matkalla?... Silloin herrani saa hyvän tilaisuuden nähdä hänet ja pääsee häntä puhuttelemaan.»
»Ei suinkaan, jollen sitä tahdo», vakuutti englantilainen. »Me jakaudumme kahdeksi osastoksi, joista toinen lähtee edellä, ja ritarin ja kaunottaren väliin jääköön kahden tunnin taival, jos se voi tuottaa sinulle mielihyvää.»
»Niin, mutta niitä sanoo vanha konnetaabeli?» epäili Arnauld itsekseen ääneen; »ja jos hän saa tietää, että minä olen ollut mukana tässä kepposessa, niin hän muitta mutkitta hirtättää minut!»
»Kuinka hän saisi sen kuulla? Annetaanko siitä vihiä kenellekään?» puhui kiusaaja. »Sinähän et mene sitä sanomaan, ja samoin kuin rahasi ei osaa ilmoittaa alkuperäänsä...»
»Ja sieltä lähtisikin melkoinen erä, vai kuinka?» kysyi Arnauld.
»Kyllä, ja puolet sinulle siitä, mitä heltiää.»
»Vahinko kerrassaan», tuumi Arnauld, »sillä tuo summa paisuisi kaiketi varsin huomattavaksi, kun neidon isä ei luullakseni tinkisi lainkaan.»
»Onko tuo isä herttua tai prinssi?» tiedusti jousimies.
»Hän on kuningas, nimeltään Henrik II.»
»Siis kuninkaan tytär olisi saatavissa!» huudahti englantilainen. »Tuhat tulimmaista, jollet nyt sano minulle, mistä löydän sen kyyhkyläisen, niin minun lienee pakko kuristaa sinut, veikkonen! Kuninkaan tytär!»
»Ja kauneuden kuningatar», lisäsi Arnauld.
»Hei, lordi Wentworth joutuu ihan pyörälle päästään», arvioitsi jousimies. »Toveri», jatkoi hän juhlallisesti, vetäen esiin rahamassinsa ja avaten sen Arnauldin lumoutuvien silmien edessä, »pussi ja sisältö ovat sinun, kun ilmoitat kaunokaisen nimen ja missä hän piilee.»
»Kättä päälle!» suostui Arnauld kykenemättä vastustamaan houkutusta ja tarttuen kukkaroon.
»Nimi?» tiukkasi jousimies.
»Diana de Castro, lisänimeltään sisar Bénie.»
»Ja olinpaikka?»
»Benediktiniluostari.»
»Minä juoksen», huusi englantilainen ja katosi.
— Yhdentekevää, — tuumi Arnauld lähtiessään tavoittamaan herraansa, — yhdentekevää, minä en merkitse tätä erää konnetaabelin laskuun.
KAHDESTOISTA LUKU
Lordi Wentworth
Kolme päivää jälkeenpäin, syyskuun 1 päivänä, lordi Wentworth, Calaisin kuvernööri, sai ohjeita langoltaan, lordi Greyltä, ja sitten saattoi häntä laivalle, joka lähti Englantiin. Senjälkeen kuvernööri nousi taas hevosensa selkään ja palasi asuintaloonsa, missä silloin Gabriel ja Peuquoy majailivat samoin kuin sen syrjäisemmässä osassa Diana.
Mutta madame de Castro ei tiennyt olevansa niin lähellä lemmittyään, ja niinkuin lordi Greyn asiamies oli Arnauldille luvannut, ei hän ollut Saint-Quentinista lähdettyään saanut mitään vihiä Gabrielista.
Lordi Wentworth oli mitä täydellisin vastakohta langolleen; samassa määrässä kuin Grey oli häijynilkinen, kylmäluontoinen ja ahnas, edellinen oli herttainen, vilkas ja antelias. Hän oli kookas, komea ja hienotapainen herrasmies. Iältään hän saattoi olla neljänkymmenen vanha, ja moniaita valkoisia hiuksia näkyi jo tuuheassa mustassa tukassa, joka oli luonnostaan kiharainen. Mutta hänen hyvin nuorekas ryhtinsä ja harmaiden silmiensä kiihkeä hehku ilmaisivat nuoren miehen tulisuutta ja intohimoja, ja hän viettikin iloista ja remuavaa elämää, niinkuin olisi vasta parinkymmenen ikäinen. Nyt hän meni ensin siihen halliin, jossa varakreivi ja Peuquoy odottivat häntä.
»Tervetuloa talooni, monsieur, ja te, mestari», toivotti hän suopeasti. »Olen peräti hyvilläni siitä, että rakas lankoni on tuonut teidät tänne, herra varakreivi, ja se panee minut kaksinverroin iloitsemaan Saint-Quentinin valloituksesta. Suokaa minulle anteeksi, mutta tässä murheellisessa sotilaskeskuksessa, jossa minun täytyy elellä, huvikkeet ovat niin harvinaisia ja seurapiiri niin rajoitettu, että olen onnellinen saadessani silloin tällöin jonkun puhekumppanin, ja sentähden toivonkin itsekkäästi, että lunnaanne saapuvat mahdollisimman myöhään.»
»Ne viipyvät todellakin kauemmin kuin luulin, mylord», vastasi Gabriel. »Lordi Grey on tietenkin jo maininnut sen teille: tallimestarini, jonka aioin lähettää Pariisiin niitä noutamaan, joutui juovuspäissään matkalla riitaan erään saattueeseen kuuluvan miehen kanssa ja sai päähänsä vamman, joka tosin ei ole lainkaan vaarallinen, mutta saattaa pidätellä häntä Calaisissa kauemmin kuin olisin mitenkään suonut, sen tunnustan.»
»Ikävää miespoloiselle, mutta hauskaa minulle, monsieur», sanoi lordi Wentworth leikillisellä äänellä.
»Olette liian kohtelias, mylord», huomautti Gabriel alakuloisesti hymyillen.
»Ei, siinä ei totisesti ole vähäisintäkään kohteliaisuutta minun taholtani. Oikeata kohteliaisuutta olisi tietenkin se, että päästäisin teidät itse matkustamaan suoraa päätä Pariisiin kunniasanaanne vastaan. Mutta, toistan vielä, siihen olen liian itsekäs ja ikävystynyt, niin ettei minun ole ollut vaikea - vaikkakin eri perusteilla — yhtyä lankoni epäluuloiseen kantaan, hän kun pani minut juhlallisesti lupaamaan, että suon teille vapauden ainoastaan rahasäkkiä vastaan. Mitäpä tässä mahtaa! Olkaamme vankeja yhdessä, koettaen keskinäisesti lieventää sellaisen aseman kiusoja.»
Gabriel kumarsi virkkamatta sanaakaan. Hän olisi kyllä paljon mieluummin suonut, että lordi Wentworth olisi hänen sanaansa vastaan päästänyt hänet vapauteen ja suorittamaan tehtäväänsä. Mutta sopiko hänen tuntemattomana odottaa sellaista luottamusta?
Hänen mieltään lohdutti kuitenkin hiukan se ajatus, että Coligny luultavasti oli jo tällä haavaa Henrik II:n seurassa. Olihan hän jättänyt amiraalin toimeksi selostaa kuninkaalle, mikä osuus hänellä oli ollut Saint-Quentinin vastarinnan pitkittymisessä. Varmaankaan ei hänen ylevä ystävänsä ollut täyttänyt lupaustaan huonosti, ja kuninkaalliselle lupaukselleen uskollisena Henrik ei kenties odottaisikaan pojan paluuta, kuitatakseen tilinsä isän kanssa.
Siitä huolimatta Gabriel ei kyennyt kokonaan vaimentamaan levottomuuttaan, koska siihen oli toinenkin aihe: hän ei ollut ennen matkallelähtöään saanut uudestaan nähdä toista henkilöä, joka ei ollut hänelle vähemmän rakas. Täydestä sydämestä hän noitui parantumattomalle juopolle tallimestarille sattunutta selkkausta eikä siinä kohden yhtynyt Jean Peuquoyn tyytyväisyyteen; kankurimestari oli näet salaa mielissään siitä, että hänen salaperäisille suunnitelmilleen koitui etua tästä samaisesta viivytyksestä, joka niin kiusasi Gabrielia.
Sillaikaa lordi Wentworth pitkitti, olematta huomaavinaan vankinsa apeata hajamielisyyttä:
»Koetan muuten, herra d’Exmès, paraani mukaan olla teitä kohtaan suopeanlainen vanginvartija, ja osoittaakseni teille jo, ettei toimintaani määrää loukkaava epäluuloisuus, myönnänkin teille täydellisen luvan liikkua mielin määrin ulkosalla ja katsastella kaupunkia, jos suvaitsette antaa minulle aatelismiehen sanan, ettei teillä ole aikomusta livahtaa pakoon.»
Tällöin Jean Peuquoy ei malttanut hillitä ilmeisen tyytyväisyyden hätkähdystä, ja antaessaan siitä vihjauksen Gabrielille hän nykäisi kiihkeästi nuoren miehen takinlievettä, jollainen temppu oli omansa hämmästyttämään sen kohteeksi joutunutta.
»Otan sen vastaan kiitollisesti, mylord», vastasi Gabriel kuvernöörin huomaavaiseen tarjoukseen, »ja saatte kunniasanani, ettei mikään karkaamishanke tule mieleenikään.»
»Se riittää, monsieur», lausui lordi Wentworth. »Ja sovittelen tässä tilanteessa vielä pitemmällekin. Koetan — kuten on velvollisuutenikin — tarjota teille kaikkea mahdollista vieraanvaraisuutta, vaikkei tämä väliaikainen asuintaloni olekaan hyvässä kunnossa, mutta jos oleskelunne täällä tuntuu teistä jollakin lailla hankalalta ja hieman väkinäiseltä, niin teidän ei tarvitse pakottaa itseänne: en vähääkään pahastu, jos tämän huononlaisen majapaikan sijasta, jonka voin luovuttaa käytettäväksenne, mieluummin asetutte avoimempaan ja mukavampaan huoneistoon, mikäli sellaisen löydätte Calaisista.»
»Oi, herra varakreivi», virkkoi Jean Peuquoy rukoilevasti Gabrielille, »jospa suvaitsisitte vastaanottaa kauneimman kamarin serkkuni, aseseppä Pierre Peuquoyn talossa, niin hän tulisi siitä kovin iloiseksi ja ylpeäksi, ja minut tekisitte hyvin onnelliseksi, sen vannon!»
Ja arvoisa Peuquoy tehosti sanojaan merkitsevällä eleellä, sillä kankurimestarimme menetteli nykyään kaikessa salaperäisesti ja vihjailevasti; hän oli tullut niin juonikkaaksi, että ihan peloitti!
»Kiitos, ystäväni», sanoi Gabriel; »mutta noin auliin lupauksen käyttäminen olisi kenties kohtuutonta».
»Ei suinkaan», vakuutti lordi Wentworth vilkkaasti, »ja te olette ihan vapaa sijoittumaan Pierre Peuquoyn luo. Hän on varakas porvari, toimelias ja taitava ammatissaan ja kerrassaan rehellinen mies. Tunnen hänet hyvin; usein olen ostanut häneltä aseita, ja hänellä on luonaan varsin sievä tytärkin, tai kenties se on hänen vaimonsa.»
»Hänen sisarensa, mylord», selitti Jean Peuquoy, »pikkuserkkuni Babette. No niin, hän on hyvinkin mukiinmenevä, ja jollen olisi näin vanha...! Mutta Peuquoyt eivät silti sammu sukupuuttoon; vaikka Pierre on menettänyt vaimonsa, on hänelle jäänyt kaksi riuskaa poikaa, joista saatte ajanvietettä, herra varakreivi, jos suvaitsette vastaanottaa serkkuni sydämellisen vieraanvaraisuuden.»
»Siihen en ainoastaan valtuuta teitä, vaan kehoitankin», lisäsi lordi Wentworth.
Gabriel alkoi todella uskoa, eikä syyttä, että Calaisin pulska ja kohtelias kuvernööri joillakin omilla verukkeillaan yhtä suuresti halusi vapautua pöytäkumppanista, joka olisi alinomaa hänen talossaan ja saamansa vapauden nojalla voisi lopulta häiritä hänen vapauttaan. Sellainen ajatus olikin lordi Wentworthilla, joka piti enemmän naispuolisista vangeista kuin miespuolisista, kuten lordi Greyn jousimies oli sievästi huomauttanut Arnauldille.
Nyt Gabriel ei enää tuntenut mielessään mitään epäilyksiä, vaan kääntyi hymyillen Jean Peuquoyn puoleen.
»Koska lordi Wentworth hyväntahtoisesti sallii», sanoi hän, »niin majoitun kyllä serkkunne luokse».
Kankurimestari melkein hypähti ilosta.
»Tosiaan taidatte siinä menetellä viisaasti», sanoi lordi Wentworth. »Hauskaahan minun olisi esiintyä isäntänänne, mutta kun huoneistoni on yötä päivää sotamiesten vartioitsema ja kiusallisen virka-asemani takia on täytynyt panna täällä toimeen ankaria sääntöjä, niin olisi hyvinkin voinut sattua, että te ette olisi aina tuntenut oloanne täällä mukavaksi, jollaista se varmasti on tuon kelpo asesepän talossa. Ja nuori mies tarvitsee tietenkin vapautta kaikenlaisista vastuksista.»
»Te näytte sen hyvin tietävän», virkkoi Gabriel nauraen; »huomaan, että täydesti tunnette riippumattomuuden merkityksen.»
»Tunnen totisesti», vakuutti lordi Wentworth yhtä hilpeästi, »enkä ole vielä kyllin vanha vähäksyäkseni vapautta!»
Sitten hän puhutteli Jean Peuquoyta:
»Entä te, mestari Peuquoy, otatteko te omasta puolestanne lukuun serkkunne kukkaron, niinkuin turvaudutte hänen taloonsa herra d’Exmèsin hyväksi? Lordi Grey mainitsi minulle, että toivotte voivanne häneltä lainata ne sata ecua, jotka määrättiin lunnaiksenne.»
»Kaikki, mitä Pierre omistaa, kuuluu myös Jeanille», vastasi porvari ytimekkäästi; »sellaiset suhteet ovat aina vallalla meidän suvussamme. Olin ennakolta niin varma serkkuni talon vapaasta käyttämisestä, että jo lähetin hänen luokseen varakreivi d’Exmèsin haavoittuneen tallimestarin, ja samoin luotan siihen, että hänen kukkaronsa on minulle avoinna kuten ovensakin, niin että pyydän teitä lähettämään mukaani jonkun miehenne, jotta hän toisi teille sovitun summan.»
»Turhaa, mestari Peuquoy», vastasi lordi Wentworth; »minä annan teidänkin mennä sanaanne vastaan. Huomenna tai ylihuomenna pistäydyn sinne varakreivi d’Exmèsin vieraaksi ja valitsen langolleni kuuluvaa rahamäärää vastaan oivallisen panssariasun, jollaisia hän valmistaa niin erinomaisesti.»
»Niinkuin mielenne tekee, mylord», sanoi Jean. »Minun ei tarvinne nyt mainita teille, herra d’Exmès», lausui kuvernööri, »että joka kerta, kun haluatte kolkuttaa ovelleni, te olette yhtä tervetullut kuin lupaukseni mukaan vapaa pysymään poissakin? Sanon vielä, että elämä on Calaisissa yksitoikkoista, ja sellaiseksi varmaan tekin sen huomaatte, joten toivoakseni liittoudutte minun kanssani vastustamaan yhteistä vihollistamme, ikävää. Läsnäolonne täällä on onnenpotkaus, jota tahdon käyttää hyväkseni mitä suurimmassa määrässä. Jos pysyttelette loitolla, niin minä tulen teitä häiritsemään, sen ilmoitan ennakolta, ja muistakaa siis ylipäätään, että myönnän teille ainoastaan puolittaisen vapauden — että ystävällisen seurustelun tulee useinkin korvata vankina pitäminen.»
»Kiitän, mylord», vastasi Gabriel; »otan mielihyvin vastaan kaiken suopeutenne. Tietysti toivon vastavuoroisuutta», lisäsi hän hymyillen, »sillä sodankäynnissä on käänteitä, ja tämänpäiväinen ystävä voi huomenna palata vihollisena.»
»No, minä olen kyllä turvassa», virkkoi lordi Wentworth »ja valitettavasti liiaksikin turvassa näiden voittamattomien muurien takana. Jos ranskalaiset pystyisivät valloittamaan Calaisin takaisin, niin he eivät olisi vitkastelleet kahtasataa vuotta. Minä olen huoleton, ja jos jonakin päivänä kunnioitatte minua isännyydellänne Pariisissa, niin se kaiketi tapahtuu rauhan aikana.»
»Jättäkäämme se Herran haltuun, mylord», huomautti Gabriel. »Herra de Colignylla, jonka luota tulen, oli tapana sanoa, että ihmisen viisaimpana tehtävänä on odottaa.»
»Vaikka niinkin, ja odottaessaan hänen pitää elellä mahdollisimman onnellisesti. Olin muuten unohtaa, että tietenkin olette niukoissa rahavaroissa, monsieur; tiedättehän, että kukkaroni on käytettävissänne.»
»Kiitän vieläkin, mylord. Minulla ei tosin ollut riittävästi varoja mukana lunastaakseni itseni heti vapaaksi, mutta täkäläisen oleskeluni kustannukset voin sentään maksaa. Ainoana aineellisena huolenani tunnustan olevan, että serkkunne talo, mestari Peuquoy, ei voi näin äkkiarvaamatta avautua kolmelle uudelle vieraalle ilman epämukavuutta, ja tässä tapauksessa mieluummin ryhtyisin hakemaan toista asuntoa, missä muutamalla eculla...»
»Te laskette leikkiä», keskeytti Jean Peuquoy kiihkeästi, »ja Pierren talo on, Jumalan kiitos, kyllin tilava kolmellekin perheelle, jos tarvittaisiin. Maakunnassa ei rakenneta niin kitsaasti ja ahtaasti kuin Pariisissa.»
»Se on totta», vahvisti lordi Wentworth, »ja voin vakuuttaa, herra d’Exmès, että asesepän koti kelpaisi jopa sotapäällikölle. Sinne mahtuisi mukavasti suurempikin saattue kuin teidän, ja häiriöttä siellä voitaisiin harjoittaa kahtakin ammattia. Eikö aikomuksenanne ollut, mestari Peuquoy, asettua sinne jatkamaan kankurinliikettänne? Lordi Grey mainitsi minulle parilla sanalla siitä hankkeesta, ja mielelläni näkisin sen toteutuvan.»
»Kenties niin käykin», myönsi Jean Peuquoy. »Jos Calais ja Saint-Quentin tästedes ovat saman vallanpitäjän alaisia, niin mielelläni asuisin likellä sukuani.»
»Niin», jatkoi lordi Wentworth, joka ymmärsi häijynilkisen porvarin sanat väärin, »niin, onhan hyvinkin mahdollista, että Saint-Quentinista ennen pitkää tulee vakinaisesti englantilainen kaupunki. Mutta nyt pidättelen teitä liikaa», lisäsi hän, »ja matkan rasitusten jälkeen varmaankin kaipaatte lepoa. Herra d’Exmès ja te, mestari, sanon sen teille vielä kerran, olette täällä vapaat. Näkemiin, tapaammehan tietysti piankin!»
Hän saattoi kapteenia ja porvaria ovelle, puristi toisen kättä, nyökkäsi toiselle ystävällisesti ja jätti heidät astelemaan yhdessä Martroi-kadulle päin. Siellähän, jos lukijamme muistavat, Pierre Peuquoy asui Mars-jumalan uljaan kyltin suojassa, ja hänen luonaan kohdakkoin tavannemme Gabrielin ja Jeanin, jos Jumala suo.
— Toden totta, — mietiskeli lordi Wentworth nähdessään heidän loittonevan, — luulenpa olleen parasta, että toimitin tuon varakreivin pois täältä. Hän on aatelismies, varmaankin oleskellut myös hovissa, ja jos hän olisi vain kerrankin nähnyt huostaani uskotun kaunottaren, niin tietysti muistaisi hänet niin kauan kuin eläisi. Niin, sillä minutkin, joka vain pikimmältään sain katsahtaa häneen, kun hän meni ohitseni pari tuntia takaperin, hän pystyi häikäisemään ihanuudellaan. Kuinka tenhoava hän onkaan! Ah, minä rakastan häntä, rakastan! Sydänparkani, niin kauan tämän synkän yksinäisyyden turruttama, kuinka nyt sykähteletkään! Mutta tuo nuori mies, joka näyttää vilkkaalta ja urhealta, olisi kuninkaansa tyttären tuntiessaan voinut tukalasti sekaantua niihin suhteisiin, joiden uskon järjestyvän madame Dianan ja minun kesken. Maanmiehen ja kenties ystävän läsnäolo olisi kenties myös häirinnyt madame de Castron myötätuntoa tai yllyttänyt häntä vastustelemaan. Ei ketään kolmatta meidän tiellämme! Vaikken tahdo hyvien suhteiden kehittelyssä turvautua muihin kuin arvoni mukaisiin keinoihin, on kuitenkin perin turhaa hankkia itselleen vastuksia.
Hän heläytti pöytäkelloa erikoiseen tapaan. Tuokion kuluttua ilmestyi huoneeseen palvelijatar.
»Jane», virkkoi hänelle lordi Wentworth englanninkielellä, »oletko määräykseni mukaan asettunut sen madamen käytettäväksi?»
»Kyllä, mylord.»
»Kuinka hän nyt jaksaa?»
»Hän näyttää alakuloiselta, mutta ei lannistuneelta. Hänellä on ylpeä katse ja luja äänensävy; hän käskee säyseästi, mutta osoittaa tottuneensa siihen, että häntä totellaan.»
»Hyvä on», virkkoi kuvernööri. »Kelpasiko hänelle se ateria, jonka hänelle tarjosit?»
»Hän tuskin maistoi ainoaakaan hedelmää, mylord; muuten ei ole vaikea huomata, että hänen omaksumaansa uljaaseen ryhtiin sekaantuu paljonkin levottomuutta ja kärsimystä.»
»Riittää, Jane», sanoi lordi Wentworth. »Mene nyt takaisin hänen luokseen ja kysy, suvaitseeko hän vastaanottaa lordi Wentworthin, Calaisin kuvernöörin, jolle lordi Grey on siirtänyt oikeutensa. Tule pian takaisin.»
Muutaman minuutin kuluttua, jotka maltittomasta Wentworthista tuntuivat vuosisadoilta, palvelijatar ilmestyi jälleen.
»No?» tiedusti kuvernööri.
»Niin, mylord», vastasi Jane, »madame ei ainoastaan suostu, vaan pyytääkin saada teidät heti puheilleen».
— Kas, kaikki luistaa mitä parhaiten, — tuumi lordi Wentworth.
»Mutta hän on pidättänyt luokseen vanhan Maryn», lisäsi Jane, »ja käski minunkin palata sinne viivyttelemättä».
»Hyvä on, Jane, mene. Häntä pitää totella kaikessa, ymmärrätkö? Mene siis. Sano hänelle, että minä tulen kohta jälkeesi.»
Jane poistui, ja sydämensä sykkiessä niin kiihkeästi kuin kaksikymmenvuotiaalla rakastajalla lordi Wentworth alkoi nousta portaita myöten, jotka johtivat Diana de Castron huoneistoon.
— Ah, mikä onni! — mietti hän. — Minä rakastan häntä! Ja se, jota rakastan, kuninkaan tytär, on minun vallassani!
KOLMASTOISTA LUKU
Rakastunut vanginvartija
Diana de Castron esiintymisessä lordi Wentworthia kohtaan ilmeni se tyyni ja siveä arvokkuus, joka sai hänen kirkkaasta katseestaan ja puhtaista piirteistään vastustamattoman tehon ja tenhon. Näennäiseen levollisuuteen kätkeytyi kuitenkin paljon sielullista tuskaa, ja onneton neito vapisi vastatessaan kuvernöörin tervehdykseen ja suorastaan kuninkaallisella eleellä viitatessaan häntä istuutumaan lepotuoliin muutaman askeleen päähän.
Mary ja Jane näyttivät aikovan vetäytyä pois, mutta viittauksella hän päinvastoin kehoitti heitä jäämään, ja huomatessaan ihailuun vaipuneen lordi Wentworthin pysyvän ääneti hän päätti itse aloittaa keskustelun.
»Olen kaiketi lordi Wentworthin, Calaisin kuvernöörin, edessä?» sanoi hän.
»Lordi Wentworth, altis palvelijanne, odottaa määräyksiänne, madame.»
»Määräyksiäni!» toisti Diana katkeralla äänellä. »Oh, mylord, älkää puhuko niin, koska voisin luulla teidän tekevän pilkkaa. Jos olisi kuunneltu pyyntöjäni, rukouksiani, puhumattakaan määräyksistä, niin en nyt olisi täällä. Tiedätte, kuka olen, mylord, ja mitä syntyperää?»
»Tiedän, että olette madame Diana de Castro, kuningas Henrik II:n rakastettu tytär.»
»Miksi minut siis on otettu vangiksi?» jatkoi Diana, joka tämän kysymyksen esittäessään antoi äänensä heiketä, sensijaan että se olisi kaikunut voimakkaampana.
»Juuri siitä syystä, että te olette kuninkaan tytär, madame», selitti Wentworth. »Amiraali de Colignyn hyväksymien antautumisehtojen mukaan piti voittajille luovuttaa viisikymmentä heidän vapaasti valitsemaansa vankia, eriarvoisia, eri-ikäisiä ja kumpaakin sukupuolta, niinkuin he näkisivät hyväksi, ja luonnollisesti he valitsivat huomattavimpia, vaarallisimpia ja suoraan sanoen ylimalkaan niitä, joista saattoi vaatia runsaimmat lunnaat.»
»Mutta mistä tiedettiin», jatkoi Diana, »että minä olin kätkeytynyt Saint-Quentiniin benediktininunnana? Luostarin johtajatarta lukuunottamatta tunsi salaisuuden ainoastaan yksi henkilö koko kaupungissa.»
»No, se henkilö on tietenkin kavaltanut teidät, siinä kaikki», arveli lordi Wentworth.
»Oi, ei, varmasti ei!» huudahti Diana niin kiihkeästi ja luottavasti, että lordi Wentworth tunsi mustasukkaisuuden käärmeen puraisevan sydäntään eikä osannut vastata mitään.
»Se tapahtui kaupungin valloituksen jälkeisenä päivänä», lisäsi Diana yhä pontevammin. »Olin vapisevana ja järkkyneenä paennut kammiooni. Puhutteluhuoneeseen kutsuttiin sisar Bénie, joka oli noviisinimeni, mylord. Jonkun englantilaisen sotamiehen sanottiin haluavan tavata minua. Pelkäsin kohtaavani hirveän onnettomuuden, kuulevani kamalan uutisen. Lähdin kuitenkin alakertaan sen tuskallisen uteliaisuuden vallassa, joka tahtoo kaiken uhalla tietää, mitä on tulossa, vaikka se olisi kuinkakin pahaa. Tuo jousimies, jota en ollut koskaan nähnyt, julisti minut vangikseen. Tietysti suutuin, vastustin, mutta mitä mahdoin väkivallalle? Heitä oli kolme sotamiestä, niin, kolme, mylord, pidättämässä yhtä naista! Pyydän anteeksi, jos tämä loukkaa teitä, mutta kerron niinkuin asia on. Ne miehet siis tarttuivat minuun ja vaativat minua tunnustamaan, että olen Diana de Castro, Ranskan kuninkaan tytär. Ensimmältä kielsin, mutta kun he kielloistani huolimatta laahasivat minua mukanaan, pyysin heitä viemään minut herra amiraali de Colignyn eteen, ja koska amiraali ei tuntenut sisar Bénietä, tunnustin olevani todellakin heidän tarkoittamansa henkilö. Luulisitte kenties, mylord, että he sen kuultuaan olisivat suostuneet pyyntööni ja perin vähäisenä suosiollisuutena vieneet minut herra amiraalin puheille, joka olisi tuntenut minut ja vaatinut vapautustani? Mutta niin ei suinkaan käynyt. He vain riemuitsivat saaliistaan, työnsivät ja laahasivat minua joutuisammin, panivat minut nousemaan tai pikemmin heittivät kyyneleisenä ja hätääntyneenä umpinaiseen kantotuoliin, ja kun nyyhkytysten tukahduttamana ja tuskaan menehtymäisilläni koetin sittenkin katsastaa, minne minua oltiin kuljettamassa, olin jo Saint-Quentinin ulkopuolella ja Calaisiin johtavalla maantiellä. Sitten lordi Grey, jonka sanottiin olevan saattueeni päällikkönä, kieltäytyi ottamasta minua puheilleen, ja eräs sotamies selitti minulle vain, että olin hänen herransa vanki ja että joutuisin Calaisiin siksi aikaa, kun odotettaisiin lunnaitani. Sen parempaa selvyyttä asemastani saamatta jouduin lopulta tänne, mylord.»
»Minullakaan valitettavasti ei ole enempää sanottavana teille, madame», huomautti lordi Wentworth miettiväisesti.
»Eikö enempää, mylord!» jatkoi Diana. »Ettekö voi selittää minulle, miksi minun ei sallittu puhutella luostarin johtajatarta eikä herra amiraalia? Ettekö voi ilmoittaa, mitä minusta siis tahdotaan, kun minua ei päästetä niiden läheisyyteen, jotka olisivat toimittaneet kuninkaalle tiedon pidätyksestäni ja lähettäneet noutamaan lunastusrahat Pariisista? Miksi tällainen salamyhkäinen ryöstö? Minkätähden en ole saanut tavata edes lordi Greytä, joka on tässä kaikessa ollut määrääjänä, kuten minulle mainittiin?»
»Näitte kyllä lordi Greyn vastikään, madame, kun saavuitte tähän taloon. Hän oli se herrasmies, jonka kanssa puhelin ja joka silloin tervehti teitä niinkuin minäkin.»
»Suokaa anteeksi, mylord, en tiennyt, kuka hän oli», muistutti Diana. »Mutta koska olette puhellut lordi Greyn kanssa, joka tuon tytön maininnan mukaan on sukulaisenne, niin hän kaiketi on kertonut teille minua koskevista aikomuksistaan.»
»Se on totta, madame; ennenkuin hänen laivansa lähti Englantiin, selitteli hän minulle aikeitaan, juuri silloin, kun teidät saatettiin talooni. Hän huomautti, että teidät oli Saint-Quentinissa osoitettu hänelle kuninkaan tyttärenä ja että hän saadessaan valita kolme vankia omaksi osuudekseen oli rientänyt pidättämään näin oivallisen saaliin, kaiken kiistan välttämiseksi kuitenkaan ilmoittamatta kenellekään tästä pidätyksestä. Hänen yksinkertaisena päämääränään oli saada perityksi teistä mahdollisimman paljon rahaa, madame, ja nauraen hyväksyin ahnaan lankoni näkökannan, kun te astuitte sen huoneen läpi, jossa silloin olimme. Mutta teidät nähdessäni käsitin, että jos syntyperänne nojalla olette kuninkaan tytär, te olitte kauneutenne ansiosta kuningatar. Siitä hetkestä alkaen, sen tunnustan häpeäkseni, olen peräti muuttanut mielipidettäni lordi Greyn hankkeesta, tosin en siitä, mitä hän on tähän asti tehnyt, mutta ainakin hänen suunnitelmistaan tulevaisuuteen nähden. Niin, minä en enää hyväksy sitä hänen päätöstään, että teistä pitäisi kiskoa lunnaat. Huomautin hänelle, että hän saattoi toivoa jotakin paljon edullisempaa — että Englannin ja Ranskan ollessa sotakannalla keskenään te kenties olisitte hyvin sovelias johonkin tärkeään vanginvaihtoon, ehkä vastaisitte myös kokonaista kaupunkia. Lyhyesti sanoen, vakuutin vääräksi, että näin rikas saalis luovutettaisiin pelkkää rahaa vastaan. Te olette nyt Calaisissa, meille kuuluvassa ja ehdottomasti turvatussa kaupungissa; niinpä meidän pitää säilyttää teitä täällä vallassamme ja odottaa.»
»Mitä!» huudahti Diana hämmästyneesti; »te olette neuvonut lordi Greylle sellaista ja kerskaatte siitä minun kuulteni! Voi, mylord, miksi olette sillä tavalla asettunut vastustamaan vapautumistani? Mitä pahaa olen teille tehnyt? Olittehan nähnyt minut vain sivumennen! Vihasitteko minua siis?»
»Olin nähnyt teidät vain pikimmältään ja rakastunut teihin, madame», selitti lordi Wentworth uskaliaasti.
Diana peräytyi väristen ja vaaleten.
»Jane! Mary!» huusi hän kutsuen niitä kahta naista, jotka seisoivat syrjemmällä ikkunakomerossa.
Mutta lordi Wentworth esti käskevällä liikkeellä heitä hievahtamasta. Sitten hän jatkoi murheellisesti hymyillen:
»Älkää pelästykö, madame! Olenhan herrasmies, eikä teidän tarvitse kauhistua tai paeta, vaan juuri minun pitäisi vavista. Niin, minä rakastan teitä enkä ole voinut olla lausumatta sitä teille; niin, nähdessäni teidän menevän ohitse niin ihanana, lumoavana ja jumalattaren kaltaisena, valtasitte heti koko sydämeni. Ja samalla olette minun käsissäni täällä, ja ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani... Yhdentekevää, älkää pelätkö mitään, minä olen valitettavasti enemmän teidän vallassanne kuin te minun, ettekä te meistä kahdesta ole todellinen vanki, vaan suorastaan kuningatar, madame, ja minä olen uskollinen orjanne. Käskekää, ja minä tottelen.»
»No, siinä tapauksessa, monsieur», vastasi Diana värähdellen, »lähettäkää minut takaisin Pariisiin, mistä toimitan teille sellaiset lunnaat kuin määräätte».
Lordi Wentworth epäröitsi hetkisen ja selitti sitten:
»Mitä hyvänsä muuta kuin sitä, madame, sillä minä tunnen, että sellainen uhraus olisi minulle ylivoimainen. Olenhan teille sanonut, että yksi ainoa katse on iäksi kahlehtinut elämäni teidän elämäänne! Täällä, tässä maanpakolaisuudessa, johon minut on kytketty, on jo kovin pitkä aika kulunut siitä, kun kiihkeä sydämeni on tuntenut arvonsa mukaista rakkautta! Nähtyäni teidät niin kauniina, niin jalona ja ylväänä, tunsin sieluni kaikkien talletettujen voimien saaneen elvytyksensä ja kohteensa. Olen rakastanut teitä kaksi tuntia, mutta jos tuntisitte minut, niin tietäisitte, että se on samaa kuin jos olisin rakastanut teitä jo kymmenen vuotta.»
»Mutta, hyvä Jumala, mitä siis tahdotte, mylord?» kysyi Diana. »Mitä toivotte? Mitä odotatte? Mitä aiotte?»
»Tahdon nähdä teidät, madame, tahdon iloita läsnäolostanne ja suloisesta katsannostanne, siinä kaikki. Vielä kerran, älkää luulko minusta aatelismiehelle arvottomia aikeita. Mutta oikeutenani, jota siunaan, on säilyttää teitä luonani, ja minä käytän sitä.»
»Ja luuletteko, mylord», virkkoi madame de Castro, »että tämä väkivalta houkuttaa sydämeni vastarakkauteen?»
»Sitä en luule», vastasi lordi Wentworth kohteliaasti, »mutta nähdessänne minut joka päivä näin alistuvana, näin kunnioittavana tulevan yksistään tiedustamaan vointianne, saadakseni hetkisen verran katsella teitä, kenties sittenkin herää teissä lämpimämpää myötätuntoa sen miehen sävyisyyttä kohtaan, joka voisi käyttää voimakeinoja, mutta tyytyy vain pyytämään.»
»Ja silloin», huomautti Diana ylenkatseellisesti hymyillen, »Ranskan prinsessa surkuttelun valtaamana suostuu lordi Wentworthin rakastajattareksi, niinkö?»
»Ja silloin lordi Wentworth», vastasi kuvernööri, »Englannin rikkaimpiin ja maineikkaimpiin kuuluvan suvun viimeinen edustaja, polvistuen tarjoaa madame de Castrolle nimensä ja elämänsä. Näette siis, että rakkauteni on yhtä kunniallinen kuin vilpitön.»
— Onkohan tuo mies kunnianhimoinen? — ajatteli Diana. »Kuulkaapa, mylord», lausui hän ääneen, yrittäen hymyilläkin, »annan teille erään neuvon: päästäkää minut vapauteen, toimittakaa minut takaisin kuninkaalle, niin en luule kuittaavani välejämme pelkillä lunnailla. Näiden kahden valtakunnan kesken lopulta ehdottomasti syntyy rauha, ja ellen silloin voi antaa itseäni, niin vakuutan ainakin hankkivani teille yhtä paljon ja enemmän kunnianosoituksia ja arvonimiä kuin voisitte toivoa puolisonani. Olkaa jalomielinen, mylord, niin minä olen kiitollinen.»
»Arvaan ajatuksenne, madame», sanoi Wentworth katkerasti. »Mutta minä olen sekä vähemmän omaa etuani katsova että kunnianhimoisempi kuin luulette. Kaikista maailman aarteista en toivo omakseni muuta kuin teidät.»
»Siis viimeinen sana, mylord, ja sen kenties ymmärrätte», lausui Diana sekä hämillään että ylpeänä; »mylord, minua rakastaa eräs toinen».
»Ja kuvitteletteko, että luovuttaisin teidät kilpailijalle antamalla teidän mennä?» huudahti Wentworth perin kiihtyneenä. »Ei, olkoon hän ainakin yhtä onneton kuin minä, jopa onnettomampikin, koska hän ei saa teitä nähdä, madame. Tästä päivästä lähtien teidät voi täältä päästää ainoastaan kolme tapausta. Ensiksikin minun kuolemani, mutta minä olen vielä nuori ja terve. Tai Ranskan ja Englannin kesken voi tulla rauha, mutta Ranskan ja Englannin sotimista saattaa kestää satakin vuotta, kuten tiedätte. Viimeisenä mahdollisuutena on Calaisin menetys, mutta Calais on valloittamaton. Noita kolmea melkein olematonta tilaisuutta lukuunottamatta te luullakseni pysytte kauan vankinani, sillä minä olen lordi Greyltä lunastanut kaikki hänen oikeutensa teihin enkä suostu vastaanottamaan teistä lunnaita, vaikka minulle tarjottaisiin valtakunta! Ja mitä karkaamiseen tulee, niin teidän on viisainta olla sitä ajattelematta, sillä minä vartioitsen teitä, ja saatte nähdä, kuinka valpas ja taattu vartija on se mies, joka rakastaa.»
Sen sanottuaan lordi Wentworth kumarsi syvään ja poistui, jättäen Dianan katkeran epätoivon valtaan.
Hän toipui hiukan vasta ajatellessaan, että kuolema oli varma turva, joka äärimmäisissä vaaroissa aina oli avoinna onnettomille.
NELJÄSTOISTA LUKU
Asesepän koti
Pierre Peuquoyn talo oli Martroi-kadun ja kauppatorin kulmassa. Kahdelta sivulta se nojasi paksuihin puupilareihin, jollaisista Pariisissa vielä ovat kauppahallien pilarit näytteenä. Se oli kaksikerroksinen, lisänään taitekaton alla ullakkokerros. Julkipuolella muodostivat puu, tiili ja liuskakivi kummallisia arabeskeja, joissa ilmeni samalla oikullisuutta sekä säännöllistä kuviointia. Lisäksi oli ikkunatukiin ja järeihin päätyparruihin veistelty eriskummaisten eläinten kuvia hupaisten lehväkoristeiden kehystämiksi; kaikki oli yksinkertaista ja karkeata, mutta ei vailla kekseliäisyyttä ja eloa. Korkea ja laajareunainen katto ulkoni niin paljon, että suojeli rintanojalla varustettua parveketta, joka kiersi koko toisen kerroksen ympäri niinkuin sveitsiläisissä alppimajoissa.
Myymälän ikkunaoven yläpuolella riippui kyltti, jonkinlainen puusta muovattu lippu, jolle oli maalattu julmannäköinen soturi edustamaan Mars-jumalaa, ja tämän tuntemista edistämään oli tekstattu: Marsin talo, Pierre Peuquoy, aseseppä.
Täydellinen asepuku — kypäri, rintapanssari, käsivarsi- ja reisisuojukset — oli puhuvana kylttinä ovenpielessä niitä asiakkaita varten, jotka eivät osanneet lukea.
Lisäksi saattoi varastohuoneiden hämäryydestä huolimatta erottaa myymälän etupuolen lyijypuitteisten ruutujen läpi muita varusteita ynnä kaikenlaisia hyökkäys- ja puolustusaseita. Etenkin miekat pistivät silmään lukuisuudellaan, vaihtelevilla muodoillaan ja upeudellaan.
Pilarien juurella istui kaksi oppilasta, jotka ohikulkijoita puhutellen tarjosivat heille työpajan valmisteita mitä suostuttelevimpaan tapaan.
Seppämestari itse pysytteli yleensä majesteettisesti joko myymälän pihanpuolisessa takahuoneessa tai samaisen pihan perällä sijaitsevaan vajaan perustetussa pajassa. Hän saapui näkösälle ainoastaan silloin, kun jokin tärkeä asiakas oppilaiden huutojen tai pikemminkin Peuquoyn maineen houkuttelemana kysyi mestaria.
Myymälän takahuonetta, joka oli paremmin valaistu kuin varastosuoja, käytettiin siksi vieras- että ruokasalina. Se oli yltympäri paneloitu tammella, kalustonaan neliskulmainen ja vääräjalkainen pöytä, karttuunilla verhottuja tuoleja ja muhkea kaappi, jonka päällä nähtiin Pierre Peuquoyn taitoteos, isän valvonnassa suoritettu silloin, kun hänet hyväksyttiin mestariksi. Se oli viehättävä asepuku pienoiskoossa, kauttaaltaan juovitettu kullalla ja kuvioitettu mitä hienopiirteisimmillä sommitelmilla. Mahdotonta olisi kuvitellakaan, kuinka suurta etevyyttä ja kärsivällisyyttä tuollaisen korun valmistaminen oli vaatinut.
Vastapäätä kaappia oli paneliin sovitetussa komerossa Pyhän Neitsyen kipsipatsas siunatun puun kehystämällä. Perheen asumuksessa oli siten hurskauden tuntua.
Viereisen huoneen melkein koko tilan ottivat suorien portaiden puuaskelmat, jotka johtivat yläkerroksiin.
Pierre Peuquoy oli tavattomasti ihastunut, kun sai asukeikseen varakreivi d’Exmèsin ja serkkunsa, ja oli tahtonut välttämättä luovuttaa näille koko ensimmäisen kerroksen. Siellä siis nyt olivat vierashuoneet. Hän itse asui toisessa kerroksessa nuoren sisarensa Babetten ja lastensa kanssa. Tähän kerrokseen oli majoitettu myös haavoittunut tallimestari, Arnauld du Thill. Oppilaat nukkuivat ullakkokammioissa. Kaikissa kamareissa, mukavissa ja hyvin tiivistetyissä, tuntui sellainen viihtyisyys ja rehentelemätön yltäkylläisyys, joka on kaikkien aikojen vanhalle porvaristolle ominainen, vaikkei sitä voikaan sanoa rikkaudeksi tai ylellisyydeksi.
Pöydän ääressä parhaillaan istumassa tapaamme jälleen Gabrielin ja Jean Peuquoyn, joille heidän arvoisa isäntänsä on juuri antanut runsaan illallisen. Babette hoiti tarjoilua. Lapset pysyttelivät kunnioittavasti jonkin matkan päässä.
»Kautta taivaan, monseigneur», puheli aseseppä, »kuinka vähän te syöttekään, jos saan huomauttaa! Olette perin huolestuneen näköinen, ja Jean on hyvin miettiväinen. Jos kestitys on keskinkertaista lajia, niin se kuitenkin tarjotaan hyvästä sydämestä. Ottakaa siis edes noita rypäleitä; ne ovat jokseenkin harvinaisia meidän maakunnassamme. Kuulin isoisältäni, joka oli kuullut omaltaan, että entiseen aikaan, ranskalaiskautena, Calaisin viiniköynnökset olivat satoisia ja tertut kullankeltaisia. Mutta kaupungin jouduttua englantilaiseksi erehtyy valitettavasti luulemaan olevansa Englannissa, missä niillä ei ole tapana kypsyä.»
Gabriel ei voinut olla hymyilemättä kelpo Pierren isänmaallisuuden omituisille päätelmille.
»No», virkkoi hän kohottaen lasinsa, »juon rypäleiden kypsymiseksi Calaisissa!»
Sen arvaa, että Peuquoyt sydämellisesti vastasivat sellaiseen maljatoivotukseen! Aterian päätyttyä Pierre lausui pöytärukouksen, jota hänen vieraansa kuuntelivat seisaallaan ja paljain päin. Lapset lähetettiin sitten nukkumaan.
»Sinäkin voit siirtyä omalle puolellesi, Babette», huomautti aseseppä sisarelleen. »Pidä huolta siitä, että oppilaat eivät liiaksi melua ylhäällä, ja ennenkuin jäät kamariisi, käyt Gertruden kanssa katsomassa herra varakreivin tallimestaria, tarvitseeko hän jotakin.»
Sievä Babette punastui, niiasi ja lähti.
»Nyt, rakas kuoma ja serkku», sanoi Pierre kankurimestarille, »olemme kolmisin, ja jos sinulla on salaista ilmoitettavaa minulle, niin olen valmis kuuntelemaan».
Gabriel katseli Jean Peuquoyta kummeksien, mutta tämä vastasi vakavan näköisenä:
»Niin, Pierre, huomautinhan sinulle, että minulla oli jotakin puheltavaa tärkeistä asioista.»
»Siksi ajaksi minä poistun», sanoi Gabriel.
»Anteeksi, herra varakreivi», pyysi Jean; »teidän läsnäolonne ei ole tässä keskustelussa ainoastaan hyödyllinen, vaan välttämätön, sillä ilman teidän mukanaoloanne ei tulisi mitään lopullista niistä suunnitelmista, jotka aion selittää Pierrelle.»
»Niinpä jään kuuntelemaan, ystäväni», vastasi Gabriel, vaipuen takaisin haaveilevaan alakuloisuuteensa.
»Oikein, monseigneur», vakuutti porvari; »niin juuri, kuunnelkaa meitä, ja kuunnellessa päänne nousee taas pystyyn toivosta ja kukaties ilostakin.»
Gabriel hymyili surullisesti ajatellessaan, että ilo varmasti pysyisi poissa hänen ulottuviltaan niin kauan kuin häntä pidettäisiin loitolla isänsä vapaudesta ja Dianan rakkaudesta. Mutta urheana mieleltään hän kääntyi Jeaniin päin ja antoi merkin, että nyt sopi aloittaa.
Silloin kankuri katsoi totisena aseseppään.
»Serkku ja käytännön kannalta rakas veli», sanoi hän, »sinun tulee puhua ensimmäisenä, osoittaaksesi herra varakreiville, minkä verran perustaa on isänmaallisuudessasi. Kerro meille siis, Pierre, millaista mielialaa isäsi on sinussa kasvattanut Ranskaa kohtaan, niinkuin ukkovaarisi hänessä. Sano meille, ovatko täällä runsaasti kaksi vuosisataa hallinneet englantilaiset koskaan saaneet sinua tuntemaan itseäsi englantilaiseksi sydämeltäsi. Sano meille, luulisitko tarpeen tullessa veresi ja tukesi kuuluvan esi-isiesi vanhalle isänmaalle vai sille uudelle, jonka pakkovalta on tuonut sijalle?»
»Jean», vastasi toinen porvari yhtä juhlallisesti kuin hänen serkkunsa oli puhunut, »en tiedä, mitä ajattelisin ja tuntisin, jos nimeni ja sukuperäni olisivat englantilaisia. Mutta tiedän kokemuksesta, että kun suku on ollut ranskalainen vaikkapa hetkellisestikin ja parin vuosisadan takana, kaikkinainen muukalaisvalta on sietämätön sen suvun jäsenille ja tuntuu heistä kovalta kuin orjuus ja karvaalta kuin maanpako. Se esi-isäni, Jean, joka oli nähnyt Calaisin joutuvan vihollisten haltuun, puhui pojalleen Ranskasta aina kyynelsilmin ja Englannista hammasta purren. Sama kanta periytyi pojalta hänen pojalleen, ja tämä kaksinainen kaipuun ja vastenmielisyyden tunne on heikentymättä ja muuttumatta siirtynyt polvesta polveen. Vanhojen porvarillisten talojemme ilmapiiri on pysyväinen. Kahdensadan vuoden takainen Pierre Peuquoy elää uudestaan tämänpäiväisessä Pierre Peuquoyssa, ja niinkuin minulla on sama ranskalainen nimi, on sydänkin sama, Jean. Tapahtunut häpeä on eilispäiväinen ja tuska niinikään. Älä sano, Jean, että minulla on kaksi isänmaata; ei ole muuta kuin yksi, ei koskaan! Ja jos kerran pitäisi valita jompikumpi, joko se maa, jonka alamaiseksi ihmiset ovat minut väkisin määränneet, tai se, jonka Jumala on suvulleni alkuaan antanut, niin en suinkaan epäröitsisi.»
»Siinä te kuulette, monseigneur!» huudahti Jean kääntyen Gabrielin puoleen.
»Niin, ystäväni, kuulen kyllä, ja se on oivallista, ylevää!» myönsi varakreivi, kuitenkin näyttäen vielä hieman hajamieliseltä.
»Mutta malta, Pierre», puhui Jean Peuquoy jälleen. »Eiväthän tietenkään kaikki täkäläiset maanmiestemme jälkeläiset valitettavasti ajattele niinkuin sinä? Näiden kahdensadan vuoden lopussa oletkin Calaisissa kenties ainoa Ranskan lapsi, joka ei ole kääntynyt kiittämättömäksi emämaallensa.»
»Erehdyt, Jean», vakuutti aseseppä. »Olen puhunut yleisesti enkä vain omasta puolestani. En sano, ettei yksikään niistä, joilla on ranskalainen nimi kuten minulla, ole unohtanut alkuperäänsä; mutta porvariperheiden enemmistö rakastaa ja kaipaa yhä Ranskaa, ja näiden perheiden keskuudesta Peuquoyt ovat nähneet hyväksi valita vaimonsa. Kuulehan, Calaisin kansalaiskaartin riveissä, joissa minunkin on pakosta palveltava, moni mies katkaisisi mieluummin pertuskansa kuin kääntäisi sen ranskalaista sotamiestä vastaan.»
»Hyvä on tietää sekin!» jupisi Jean Peuquoy hieroen kämmeniään. »Ja sano minulle, serkku, kaiketi sinulla on jokin arvoaste tuossa kansalaiskaartissa? Suosittuna ja arvossapidettynä miehenä olet tietysti kohonnut!»
»En, Jean, vaan pysyäkseni kaikesta vastuusta erossa olen kieltäytynyt ylennyksistä.»
»Sitä pahempi ja silti toisaalta hyväkin asia! Onko palveluksestasi muuten paljonkin rasitusta, Pierre? Uudistuuko se usein?»
»Jokseenkin», selitti Pierre; »vuoroni tulee varsin usein ja lisäksi raskaana, kun tällaisessa keskuksessa varusväki ei ole koskaan kyllin lukuisa. Niinpä minä joudun palvelukseen kunkin kuukauden viidentenä päivänä.»
»Säännöllisestikö aina viidentenä, Pierre? Englantilaiset eivät ole nähdäkseni järkeviä siinä, että ennakolta määräävät kullekin palveluspäivän niin vakinaiseksi.»
»No niin», sanoi aseseppä pudistaen päätänsä, »kahden vuosisadan omistuksen jälkeen ei ole suurta vaaraa. Ja muuten, kun he kuitenkin yhä hieman epäilevät kansalaiskaartia, he sijoittavat sen miehiä ainoastaan sellaisiin vartiopaikkoihin, jotka sinänsäkin ovat valloittamattomia. Minun joukkueeni joutuu aina Kahdeksankulmaisen tornin tähystyslavalle; sitä puolustaa meri pätevämmin kuin vartiointi, ja luulisin ainoastaan lokkien pääsevän sinne ulkopuolelta.»
»Vai niin, sinä olet siis kunkin kuukauden viidentenä päivänä vartioimassa Kahdeksankulmaisen tornin tähystyslavalla, Pierre?»
»Niin, neljästä kuuteen aamulla. Korttelinpäällikön jättäessä ajan valinnan minulle itselleni pidin tätä vuoroa mieluisimpana, koska kolmen neljännesvuoden aikana saan silloin nähdä auringon suurenmoisesti nousevan valtamerestä ja se on jumalaista katseltavaa tällaiselle kauppiasparallekin.»
»Niin jumalaista katseltavaa todellakin, Pierre», huomautti Jean Peuquoy alentaen ääntänsä, »että jos jokin uskalikko tuon aseman kestävyydestä huolimatta yrittäisi siltä puolelta kavuta torniisi, sinä varmastikaan et häntä huomaisi, ollessasi niin syventynyt ihailemaan!»
Pierre katseli serkkuaan hämmästyneenä.
»En näkisi häntä, se on totta», vastasi hän tovin epäröityään, »sillä tietäisinhän, että ainoastaan ranskalaisella voi olla kylliksi harrastusta tunkeutua kaupunkiin, eikä minulla pakonalaisena ole mitään sitoumusta pakottajiani kohtaan, minkä takia kenties mieluummin avustaisin hyökkääjää kuin torjuisin häntä.»
»Hyvin sanottu, Pierre!» huudahti Jean Peuquoy. »Siinä näette, monseigneur, että Pierre on harras ranskalainen», lisäsi hän Gabrielille.
»Näen kyllä, mestari», vastasi varakreivi, yhä vain laimeasti tarkaten keskustelua, joka tuntui hänestä turhalta. »Niin, se asia on selvä, mutta mitäpä hyötyä sellaisesta uskollisuudesta Ranskalle valitettavasti voisi olla?»
»Mitäkö hyötyä? Sen sanon teille», vastasi Jean Peuquoy, »sillä nyt lienee minun vuoroni puhua. No niin, jos suvaitsette, herra varakreivi, voimme täällä Calaisissa ottaa korvauksen Saint-Quentinista. Kaksi vuosisataa kestäneestä omistamisestaan liian luottavaisiksi käyneet englantilaiset nukkuvat petollisessa turvallisuuden tunnossa, jonka pitää koitua heidän turmiokseen. Meillä on valmiita avustajia kaupungissa, kuten huomaatte. Kypsyttäkäämme tätä hanketta; tulkoon tueksemme teidän välityksenne niiden luona, joilla on valtaa, niin järkeni — vielä enemmän kuin vaistoni — sanoo minulle, että rohkea temppu tekee meidät kaupungin herroiksi. Kuuntelettehan minua, monseigneur?»
»Kyllä, kyllä, luonnollisesti!» vakuutti Gabriel, joka todellisesti ei ollut kuunnellut, mutta jonka tämä suoranainen vetoomus havahdutti mietteistä; »niin, serkkunne tahtoo siis palata kauniiseen Ranskan valtakuntaan, vai kuinka? Siirtyä johonkin ranskalaiseen kaupunkiin, esimerkiksi Amiensiin... No, minä otan puhuakseni siitä asiasta lordi Wentworthille ja myös herra de Guiselle. Se voitaneen kyllä järjestää; välitykseni, jota mainitsitte haluavanne, suodaan teille kernaasti. Jatkakaa, ystäväni, olen täydesti samalla kannalla. Kuuntelen teitä niin tarkkaavasti kuin suinkin.»
Ja hän painui takaisin syvään mietiskelyyn. Sillä totta puhuen hän ei tällä hetkellä kuunnellut Jean Peuquoyta, vaan hänen sielussaan kajahteli kuningas Henrik II:n ääni, joka amiraalin annettua suullisen selostuksensa Saint—Quentinin piirityksestä käski heti vapauttaa kreivi de Montgommeryn. Sitten hänen isänsä ääni todisti hänelle (sillä hän oli yhä juro ja mustasukkainen), että Diana todellakin oli hänen kruunupäisen kilpailijansa tytär. Lopuksi kuului itse Dianan ääni, kun tämä niin monien koettelemusten jälkeen sai hänen suunnattomaksi hurmiokseen lausua: »Minä rakastan sinua!»
Helppo on käsittää, että hän näin tenhoavan unelman vallassa kykeni vain puolittain tajuamaan arvoisan Jean Peuquoyn rohkeita ja hyväuskoisia hankkeita.
Mutta tämän vakavan porvarin täytyi tuntea jonkin verran pahastusta siitä, että Gabriel osoitti niin vähäistä huomiota suunnitelmalle, jossa tosiaankin oli suurpiirteisyyttä ja uljasta yritteliäisyyttä, ja hän huomautti hieman nyreästi:
»Jos monseigneur olisi suvainnut seurata haasteluani vähemmän hajamielisesti, niin olisitte huomannut, että Pierren ja minun ajatukseni olivat vähemmän persoonallisia ja hiukan ylevämpiä kuin nähtävästi otaksutte...»
Gabriel ei vastannut.
»Hän ei kuule sinua, Jean», virkkoi Pierre Peuquoy viitaten mietteliääseen vieraaseensa; »hänelläkin kenties on oma suunnitelmansa, jokin oma intohimonsa...»
»Hänen aikomuksensa ei ainakaan voi olla epäitsekkäämpi kuin meidän, sen uskallan vakuuttaa varmaksi!» arveli Jean päättävästi. »Sanoisinpa, että hän on itsekäs, jollen olisi nähnyt hänen niin monesti uhmaavan vaaraa ihan raivokkaasti ja pelastaakseen minun henkeni panevan omansa alttiiksi. Silti hänen olisi pitänyt kuunnella minua, kun puhuin yhteisen isänmaan hyväksi ja kunniaksi. Mutta kaikesta innostamme huolimatta olisimme hyödyttömiä välikappaleita ilman häntä, Pierre. Meillä on kyllä oikea tunne; sen sijaan meiltä puuttuu ajatuskyky ja voima».
»Ole huoleti! Tunne on hyvä asia, ja minä olen sinua kuunnellut ja ymmärtänyt, veikkoni!» sanoi aseseppä.
Ja serkukset puristivat juhlallisesti toistensa kättä.
»Tällä kertaa meidän täytyy luopua haaveemme toimeenpanosta tai ainakin lykätä se tuonnemmaksi», huomautti Jean Peuquoy, »sillä niitä voi käsivarsi ilman päätä, mitä voi kansa ilman aatelia?»
Ja sitten tämä vanhan ajan porvari lisäsi merkitsevästi hymyillen:
»Siihen päivään asti, jolloin kansa on sekä käsivartena sekä päänä.»
VIIDESTOISTA LUKU
Lukuisia tapauksia kootaan taidokkaasti yhteen
Oli kulunut kolme viikkoa, ja nyt oltiin syyskuun viimeisissä päivissä, mutta tämän kertomuksen eri henkilöiden tilanteessa ei ollut tapahtunut mitään mainittavaa muutosta.
Jean Peuquoy oli tietysti maksanut lordi Wentworthille ne vähäiset lunnaat, jotka hän oli osannut verokseen toimittaa. Lisäksi hän oli saanut luvan jäädä Calaisiin vakinaisesti asumaan. Mutta tässä kohden on huomautettava, ettei hän pitänyt mitään kiirettä uuden liikkeen perustamisella ja työskentelyn aloittamisella. Muuten tämä kelpo porvari näytti käyneen hyvin uteliaaksi ja huolettomaksi, ja aamusta iltaan hänen nähtiin kuljeskelevan valleilla ja juttelevan varusväkeen kuuluvien sotamiesten kanssa, näköjään ajattelematta kankurin ammattia sen enempää kuin jos hän olisi ollut pappi tai munkki.
Hän ei kuitenkaan ollut tahtonut tai voinut vetää serkkuaan Pierre Peuquoyta tähän joutilaisuuteensa, eikä taitava aseseppä ollut milloinkaan kalkutellut pajassaan uutterammin ja onnistuvammin.
Gabriel kävi päivä päivältä yhä synkkämielisemmäksi. Hänelle saapui Pariisista vain ylimalkaisia uutisia. Ranska alkoi hengittää vapaammin. Espanjalaiset ja englantilaiset olivat menettäneet korvaamatonta aikaa pikku keskuksien valloittamisessa; maa oli ehtinyt koota voimiaan, ja Pariisi ja kuningas näyttivät pelastuneen. Nämä tiedot, joiden suotuisuuteen Saint-Quentinin sankarillinen puolustus oli melkoisesti vaikuttanut, ilahduttivat kyllä Gabrielia, mutta hänestä oli perin kummallista, ettei Henrikistä, Colignysta, hänen isästään ja Dianasta kuulunut ainoatakaan sanaa! Tällainen tulos heitti kolkon varjon hänen sieluunsa ja esti häntä antautumasta lordi Wentworthin haluamaan ystävälliseen seurusteluun, jota hän kenties ei olisi muutoin vältellyt.
Elämänhaluinen, vilkas kuvernööri näkyi tosiaan alkaneen pitää vangistaan. Tämä myötätunto riippui epäilemättä osaksi myös siitä, että häntä oli muutamina viime päivinä vaivannut joltinenkin mielipaha ja yleensäkin ikävystyminen. Täällä yksitoikkoisessa Calaisissa oli Ranskan hovista tulleen nuoren ja henkevän aatelismiehen seura harvinaista vaihtelua. Niinpä hän vähintään joka toinen päivä pistäytyi vierailulle varakreivi d’Exmèsin luo ja tahtoi ainakin kolmesti viikossa nähdä hänet omassa ruokapöydässään. Oikeastaan tämä ystävällisyys kiusasi Gabrielia ylenpalttisuudellaan, sillä kuvernööri vannoi nauraen, ettei hän hellittäisi vangistaan ennenkuin viime tingassa eikä milloinkaan suostuisi päästämään häntä pois kunniasanaa vastaan ja että Gabrielin lunnaiden viimeisenkin kolikon asianmukainen suoritus vasta pakottaisi hänet tukalan velvollisuuden täyttämiseksi eroamaan niin rakkaasta ystävästä.
Tämä selitys saattoi pohjaltaan hyvinkin olla hienosti ja arvokkaasti ilmenevää epäluuloisuutta, joten Gabriel ei rohjennut voimakkaammin tehostaa toivomustaan, vaan kärsi valittamatta, odottaessaan tallimestarinsa toipumista; muistetaanhan, että tämän miehen piti mennä Pariisista noutamaan varakreivin vapauttamiselle sovitut lunnaat.
Mutta Martin Guerre eli oikeammin hänen sijalleen päässyt Arnauld du Thill parani perin vitkallisesti. Vasta muutamia päiviä takaperin oli haavuri, joka hoiti veitikalle eräässä rettelössä sattunutta vammaa, mennyt menojaan, selittäen tehtävänsä päättyneeksi ja potilaansa täysin toipuneeksi. Pari päivää lepoa ja sievän Babetten hyvää hoivailua riittäisi muka viimeistelemään hänen parantumisensa, jos siitä vielä jotakin puuttuisi.
Sellaisen vakuutuksen perusteella Gabriel oli ilmoittanut tallimestarilleen, että hänen piti jo ylihuomenna siekailematta lähteä matkalle Pariisiin. Mutta tuon päivän aamuna Arnauld valitti alkaneensa tuntea huimauksia ja pyörrytyksiä, jotka voisivat tuottaa hänelle pahojakin kompastuksia, jos hän yrittäisi vain muutamiakin askelia ilman Babetten tavanomaista tukea. Siitä johtui uusi kahden päivän pyydetty ja myönnetty lykkäys. Mutta sitten jonkinlainen yleinen heikkous teki Arnauld-paran raajat hervottomiksi; hänen täytyi kylpyjen ja varsin ankaran ruokajärjestyksen avulla taistella tätä uupumusta vastaan, joka varmasti oli lähtöisin hänen kärsimyksistään. Mutta tämä hoitokausi sai toimeen, että katsottiin välttämättömäksi myöntää vieläkin lykkäystä uskolliselle tallimestarille, hänen kerätäkseen jälleen voimia vahvistavilla lääkkeillä ja runsailla viiniannoksilla. Ainakin hänen hoitajattarensa Babette itkien vannoi Gabrielille, että jos hän vaatisi Martin Guerrea heti matkustamaan, tämä joutuisi alttiiksi menehtymisen vaaralle noin pitkällä taipaleella.
Näin kummallinen toipilaskausi venyi siis paljon pitemmäksi kuin itse sairaus, Babetten hellästä vaalimisesta huolimatta; voisipa joku pahansuopa väittää sen johtuneenkin tästä hoidosta. Päivä päivältä kului siten kaksi viikkoa, niin että viimein oli jo melkein kuukausi vierinyt Gabrielin saapumisesta Calaisiin.
Mutta pitemmälti ei tätä voinut jatkua. Gabriel kävi lopulta maltittomaksi, ja vaikka Arnauld du Thill oli ensimmältä mitä parhaalla tahdolla etsinyt ja löytänyt verukkeita, selitti hän nyt itsekin säälittelevälle Babettelle lujasti ja varmasti, ettei mitenkään sopinut suututtaa varakreiviä ja että vihdoinkin oli parasta lähteä kiireimmiten, jotta hän voisi sitä pikemmin myös palata. Mutta Babette-rukan punoittavat silmät ja alakuloinen ilme osoittivat, ettei hän hevin ottanut kuunnellakseen tätä selittelyä.
Sen päivän aattoiltana, jolloin Arnauld du Thillin oli määrä nimenomaisen vakuutuksensa mukaan vihdoin lähteä matkalle, Gabriel vieraili illallisella lordi Wentworthin luona.
Kuvernöörillä näytti nyt olevan vielä enemmän apeutta karkoitettavana mielestään kuin tavallisesti, sillä hän pakotti hilpeytensä purkautumaan ihan hullutteluun asti. Heidän sitten erotessaan, Wentworthin tultua saattamaan pihamaalle asti, jota tällä hetkellä valaisi vain yksi ainoa, lepattava lyhty, Gabriel oli paraikaa kietoutumassa tiukemmin viittaansa, astuakseen ulos, kun huomasi erään pihanpuolisen oven aukenevan raolleen. Nainen, jonka hän tunsi talon kamarineitoihin kuuluvaksi, pujahti sieltä hänen luokseen sormi huulilla ja kurotti toisella kädellään häntä kohti jotakin paperia.
»Sille ranskalaiselle aatelismiehelle, joka niin usein käy lordi Wentworthin luona», virkkoi hän matalalla äänellä, pistäessään varakreivin käteen kokoontaitetun kirjeen. Ja ennenkuin ällistynyt vastaanottaja ehti mitään kysyä, oli tuoja jo rientänyt pois.
Salamyhkäisyyden yllättämä nuori mies, joka oli tietenkin käynyt siitä uteliaaksi ja ehkä muutenkin oli hieman hätäinen, ajatteli, että hänellä oli runsaan neljännestunnin matka käveltävänä hämyssä, ennenkuin saisi kamarinsa rauhassa lukea kirjelmän, ja että se oli liian pitkä aika hänen odottaakseen selvitystä arvoitukselle, joka hänestä tuntui kiehtovalta. Tietääkseen heti, mitä häneltä tahdottiin, hän niin ollen silmäili ympärilleen ja huomatessaan olevansa ihan yksin lähestyi käryävää lyhtyä, avasi kirjeen ja luki seuraavat rivit, jotka eivät voineet olla herättämättä hänessä melkoista tunnekuohua:
»Monsieur, en tunne teitä, en ole teitä koskaan nähnyt; mutta eräs minua palvelevista naisista kertoi minulle, että te olette ranskalainen niinkuin minäkin ja samoin vankina kuin minä. Siitä saan rohkeutta vedota teihin ahdingossani. Te olette epäilemättä joutunut tänne lunnaita vastaan. Luultavasti saatte pian lähteä takaisin Pariisiin. Voitte siellä tavata omaisiani, jotka eivät tiedä, kuinka minun on käynyt. Voisitte ilmoittaa heille, missä olen — että lordi Wentworth pidättää minua, päästämättä minua yhteyteen ainoankaan elollisen olennon kanssa, suostumatta määräämään vapauteni hintaa, ja että hän käyttäen väärin asemani hänelle tuottamaa julmaa oikeutta rohkenee joka päivä puhua minulle rakkaudesta, jonka torjun kammoten, mutta juuri tämä halveksiminenkin ja rankaisemattomuuden varmuus voivat kiihdyttää hänet rikokseen. Aatelismies ja eritoten maanmies on varmasti velvollinen antamaan minulle apunsa tässä surkeassa hädässäni; mutta tahdon teille vielä sanoa, kuka olen, jotta tämä velvollisuus...»
Kirje päättyi siihen, ilman allekirjoitusta. Nähtävästi oli odottamaton este tai äkillinen tapaus vaikuttanut keskeytyksen, mutta se oli tahdottu lähettää hänelle keskeneräisenäkin, jotta kallisarvoinen tilaisuus ei olisi mennyt hukkaan ja koska se kuitenkin antoi asiallisen ilmoituksen, vaikkei sisältänyt sen naisen nimeä, jota kohdeltiin näin arvottomasti.
Sitä nimeä Gabriel ei tiennyt, tätä vapisevaa ja hätäistä käsialaa hän ei myöskään kyennyt tuntemaan, ja kuitenkin hänen sydämeensä hiipi kummallinen ahdistus, ihmeellinen aavistus. Kalpeana kiihtymyksestä hän lähestyi lyhtyä vielä enemmän, tarkastellakseen paremmin tuota viestiä, kun hänen takanaan aukeni toinen ovi ja sieltä ilmestyi lordi Wentworth itse, joka tuli pihalle, mennäkseen makuuhuoneeseensa, pieni paashi edellään.
Huomatessaan Gabrielin, jonka oli viisi minuuttia aikaisemmin saattanut ulos, kuvernööri seisahtui hämmästyneenä.
»Täälläkö vielä olette, ystäväni?» kysyi hän astuen lähelle ystävällisen tapansa mukaan. »Mikä on teitä pidättänyt? Toivoakseni ei mikään tapaturma tai pahoinvoinnin kohtaus?»
Vastaamatta lordi Wentworthille suorasukainen nuori mies ojensi hänelle saamansa kirjeen. Englantilainen vilkaisi siihen ja valahti vielä kalpeammaksi kuin Gabriel, mutta pystyi säilyttämään kylmäverisyytensä ja sommitteli nokkelasti vastauksensa sillä aikaa kun oli lukevinaan.
»Se vanha mielipuoli!» äännähti hän teeskennellen taitavasti hämmästystä ja heittäen kirjeen maahan palloseksi rutistettuna.
Mikään muu huomautus ei olisi voinut joutuisammin ja tehokkaammin päästää lumouksesta Gabrielia, joka oli vastikään antautunut mitä järkyttävimpiin kuvitelmiin ja nyt heti kylmeni tuntematonta avunpyytäjää kohtaan. Hän ei silti rauhoittunut heti, vaan huomautti hieman epäluuloisesti:
»Ette mainitse minulle, kuka tuo naisvanki on, jota pidätte täällä vastoin hänen tahtoaan, mylord?»
»Vastoin hänen tahtoaan tietenkin!» selitti Wentworth huolettomasti. »Hän on vaimo-vainajani sukulainen, kaistapää, jos kukaan. Omaiset tahtoivat toimittaa hänet pois Englannista, ja hänet työnnettiin kovin hankalasti minun vartioitavakseni tähän kaupunkiin, missä mielipuolten silmälläpitäminen on helpompaa, niinkuin vankienkin. Koska olette joutunut osalliseksi tästä perhesalaisuudesta, hyvä ystävä, pidän parempana heti sanoa, kuka hän on. Tämä lady Howe on liian paljon lueskellut ritarirunoutta, ja viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista hiuksistaan huolimatta hänen päähänpistonaan on uskoa olevansa sorrettu ja vainottu sankaritar. Enemmän tai vähemmän nokkelasti keksityillä tarinoilla hän pyrkii houkuttamaan puolelleen jokaista nuorta ja huomaavaista ritaria, joka osuu hänen ulottuvilleen. Ja hiisi vieköön, varakreivi, minusta näyttää siltä, että vanhan tätini uskottelut olivat tehonneet teihinkin. Tunnustakaa pois, että hänen kirjeensä pani teidät jonkin verran tuskailemaan, ystävä-parka!»
»Sepä on outo juttu, kuten kaiketi myönnätte itsekin, mylord», vastasi Gabriel jokseenkin kylmästi, »ettekä muistaakseni ole puhunut kertaakaan tästä sukulaisestanne».
»En todellakaan», tunnusti lordi Wentworth, »mutta eihän vieraille yleensä paljasteta yksityisiä perheasioita».
»Mutta tuo nainen sanoo olevansa ranskalainen», muistutti Gabriel.
»Kah, nähtävästi paremmin herättääkseen harrastustanne», selitti lordi Wentworth, mutta hänen hymynsä alkoi näyttää väkinäisemmältä.
»Entä se rakkaus, jolla hän väittää itseään ahdisteltavan, mylord?»
»Sellaisia harhakuvitelmia saa vanhus, joka olettaa vanhoja muistoja uusiksi toiveiksi!» vastasi Wentworth, ja hänen sävyssään oli jo maltittomuutta.
»Siis naurunalaisuutta välttääksenne, mylord, pidätte häntä kätkettynä kaikkien katseilta?»
»Onpa tämä kuulustelua!» lausui Wentworth rypistäen silmäkulmiaan, mutta kuitenkin halliten luontoaan. »En tiennyt teitä näin uteliaaksi, varakreivi d’Exmès. Mutta kello on neljännestä vailla yhdeksän, ja kehoitan teitä ennättämään asuntoonne ennen iltasoittoa, sillä kunniasanaanne vastaan myönnetty vapaa liikuskeltuine ei sentään saa rikkoa Calaisin järjestyssääntöjä. Jos lady Howe noin suuresti herättää mielenkiintoanne, niin voimme huomenna jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Tällä välin pyydän teitä olemaan vaiti arkaluontoisista perheasioista ja toivotan teille hyvää yötä, herra varakreivi.»
Sen sanottuaan hän kumarsi Gabrielille ja poistui. Hän tahtoi säilyttää mielenmalttiaan loppuun asti ja pelkäsi kiihtyvänsä liiaksi, jos keskustelu pitkittyisi.
Hetkisen epäröityään ja mietittyään Gabriel lähti samoin tiehensä, palatakseen asesepän taloon. Mutta lordi Wentworth ei ollut loppuun saakka hallinnut itseään kyllin hyvin, häivyttääkseen nuoren miehen sydämestä kaiken epäilyn, ja hänen kävellessään katuja pitkin alkoivat hänen mieltään jälleen ahdistaa hämärät arvelut, joita salainen vaisto edisti.
Hän päätti tästä lähtien olla virkkamatta niistä mitään lordille, joka omasta puolestaan kaiketi ei ryhtyisi hänelle selittämään sen enempää. Parempi olisi tarkkailla, kuulustella ja varmistua siitä, eikö tuntematon nainen sentään ollut ranskalainen, joka oli joutunut tänne vangiksi.
— Mutta, hyvä Jumala, vaikka saisin siitä täydellisen todistuksen, — tuumi Gabriel, — niin mitä voisin tehdä? Enkö itsekin ole täällä vankina? Eivätkö käteni ole sidotut ja eikö lordi Wentworth voi jälleen vaatia minulta tätä miekkaani, jota kannan ainoastaan hänen suvaitsevaisuutensa nojalla? Tämä juttu täytyy saada päättymään, sillä minun tarvitsee vihdoinkin päästä toimimaan vapaana. Ehdottomasti on Martin Guerre nyt pantava enempää viivyttelemättä lähtemään matkalle. Sen pitää tapahtua jo huomenna. Ilmoitan sen hänelle vielä tänä iltana.
Gabriel, jolle muuan Pierre Peuquoyn oppipoika tuli avaamaan, nousi suoraa päätä toiseen kerrokseen sen sijaan että olisi tavallisuuden mukaan jäänyt ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan huoneeseensa. Talossa nukkuivat tällä hetkellä arvatenkin kaikki, ja tietysti Martin Guerre oli unessa kuten muutkin. Mutta Gabriel tahtoi herättää hänet, antaakseen hänelle tiedon nimenomaisesta päätöksestään. Melua nostamatta hän hiippaili tallimestarin kamariin saakka, jottei häiritsisi kenenkään muun lepoa.
Ensimmäisen oven, johon oli jätetty avain, Gabriel aukaisi hiljaa. Mutta sisempi ovi oli lukossa, ja Gabriel kuuli laudoituksen läpi naurunpurskahduksia ja lasien kilinää. Hän koputti silloin hieman rajusti ja mainitsi käskevällä äänellä nimensä. Heti tuli hiljaisuus, ja kun Gabriel vieläkin korotti ääntänsä, kiirehti Arnauld du Thill avaamaan salvat. Mutta hän oli liiankin joutuisa, niin että sivuovesta pakenevan naisen hame oli vielä vilahdukselta näkyvissä Gabrielin astuessa sisälle.
Tämä päätteli pikku armastelua olleen tekeillä talon palvelijattaren kanssa, ja koska hän ei ollut ankara tai tekosiveä tällaisissa asioissa, ei hän voinut olla hymyilemättä, nuhdellessaan tallimestaria.
»Ahaa», virkkoi hän, »minusta näyttää, Martin, että sinä jaksat paremmin kuin muille uskottelet! Katettu pöytä, kolme pulloa, lautaset kahdelle! Nähtävästi ajoin toisen pitokumppanisi karkuun. Eipä väliä, olenhan nähnyt kyllin selviä todisteita parantumisestasi, ja luottavaisemmin kuin koskaan luulen voivani määrätä sinut lähtemään Pariisiin huomenna.»
»Se oli minullakin aikomuksena, tiedättehän, monseigneur», vastasi Arnauld varsin nolostuneena, »ja paraikaa hyvästelin...»
»Ystävää? No, se osoittaa hyvää sydäntä», myönsi Gabriel, »mutta ystävyyden ei sovi syrjäyttää velvollisuutta, ja nyt vaadin, että huomenna ennen makuulta nousuani olet taipaleella. Sinulla on kuvernöörin passi, varusteesi ovat olleet kunnossa jo monta päivää, hevosesi on levännyt kuten sinäkin, rahamassisi on täynnä, ja siitä saamme kiittää oivallisen isäntämme luottamusta. Tämä arvoisa lordi pahoitteleekin vain, ettei kykene lainaamaan minulle koko lunnaitteni summaa. Sinulta ei puutu mitään, Martin, ja jos lähdet varhain aamulla, niin voit olla Pariisissa kolmen päivän kuluttua. Muistathan, mitä sinun on siellä tehtävä?»
»Kyllä, monseigneur: minun tulee heti käydä Rue des Jardins-Saint-Paulin varrella talossanne, rauhoittaa hoitajattarenne mieltä vakuuttaen teidän olevan turvassa, pyytää häneltä kymmenentuhatta ecua lunnaiksenne, lisäksi kolmetuhatta kulunkeihinne ja täkäläisiin velkoihinne, ja vakuudeksi näytän hänelle tätä kirjelappuanne ja sormustanne.»
»Turhia varokeinoja, Martin, sillä tunteehan hyvä hoitajattareni sinut likeisesti, uskollisen palvelijani; mutta olen kuitenkin mukaantunut epäilyksiisi. Pidä vain huolta siitä, että nuo rahat kerätään jokseenkin kiireesti, ymmärrätkö?»
»Luottakaa minuun, monseigneur. Ja saatuani rahat ja jätettyäni herra amiraalille kirjeenne minun pitää palata tänne vielä joutuisammin kuin olen menomatkalla kulkenut.»
»Ja kaikin mokomin vältä riitoja tällä retkellä!»
»Siitä ei ole vaaraa nyt, monseigneur.»
»No, hyvästi siis, Martin, ja hyvää menestystä!»
»Kymmenen päivän kuluttua näette minut jälleen, monseigneur, ja huomenna olen auringon noustessa jo loitolla Calaisista.»
Tällä kertaa Arnauld du Thill piti lupauksensa. Hän salli seuraavana aamuna Babetten tulla saattamaan kaupungin portille asti, syleili siellä tyttöä viimeisen kerran ja vannoi tulevansa hyvin pian takaisin; sitten hän kannusti ratsuaan, ylipäätään hilpeällä mielellä, lurjus kun oli, ja katosi tienmutkan taakse.
Tyttöparka piti kiirettä, ehtiäkseen kotiin ennenkuin hänen pelottava veljensä ehtisi nousta, mutta hänen täytyi ilmoittautua sairaaksi, saadakseen häiritsemättä itkeä kamarissaan.
Sen jälkeen olisi ollut vaikea sanoa, hänkö vai Gabriel kärsimättömämmin odotti tallimestarin paluuta. Mutta varmaa on ainakin se, että kumpikin joutui odottelemaan varsin kauan.
KUUDESTOISTA LUKU
Kuinka Arnauld du Thill Noyonissa hirtätti Arnauld du Thillin
Ensimmäisenä päivänä Arnauld ei osunut mihinkään selkkauksiin, vaan jatkoi matkaansa varsin mukavasti. Hän kohtasi tosin tiellä silloin tällöin vihollisjoukkueita — karanneita saksalaisia, lomalle laskettuja englantilaisia, voitostaan röyhkeitä espanjalaisia, koska silloisessa raastetussa Ranskassa oli enemmän muukalaisia kuin maan omia asukkaita. Mutta kaikille kyselijöille Arnauld näytti ylpeästi lordi Wentworthin allekirjoittamaa passia, ja pahoitellen ja muristen heidän täytyi pitää kunniassa Calaisin kuvernöörin valtuuttamaa matkamiestä.
Toisena päivänä kuitenkin, Saint-Quentinin lähitienoilla, muuan espanjalainen osasto yritti rettelöidä, väittäen, ettei hänen hevosensa ollut saanut passitusta, joten olisi kenties hyvä ottaa se takavarikkoon. Mutta väärä Martin Guerre osoitti suurta lujuutta, pyytäen viemään hänet päällikön puheille, ja silloin tämä ovela mies päästettiin menemään hevosinensa.
Mutta tästä seikkailusta koitui hänelle se opetus, että hän nyt päätti mahdollisuuden mukaan väistellä kaikkia vastaansattuvia joukkueita. Se ei ollut helppoa, kun vihollinen oli levinnyt koko maakuntaan, vaikkei ollut Saint-Quentinin valloituksen jälkeen saavuttanut mitään ratkaisevaa etua. Le Catelet, Ham, Noyon ja Chauny oli miehitetty, ja tämän toisen päivän iltana saapuessaan Noyonin edustalle Arnauldin täytyi päättää kaikkien kiusojen välttämiseksi kiertää kaupunki ja mennä levolle vasta lähikylässä.
Tätä varten täytyi poiketa suurelta maantieltä syrjään. Arnauld tunsi seutua huonosti; hän eksyi, ja pyrkiessään oikealle suunnalle hän erään polun käänteessä äkkiä joutui keskelle vihollishuovien joukkoa, joka näytti niinikään etsiskelevän jotakin.
Eikä Arnauld suinkaan ollut tyytyväinen kuullessaan erään heistä huudahtavan, kun hän ilmestyi näkyviin:
»Halloo, hei, eikö tuossa olekin se viheliäinen Arnauld du Thill?»
»Olisiko Arnauld du Thill ratsun selässä?» virkkoi toinen huovi.
- Laupias taivas, — ajatteli tallimestari kalveten, — jopa näyttää siltä, että minut tunnetaan täällä päin, ja silloin olen hukassa!
Mutta peräytyminen ja pakeneminen oli myöhäistä; huovit saarsivat hänet. Onneksi oli jo tullut jokseenkin pimeä.
»Kuka sinä olet ja minne menossa?» tiukkasi muuan miehistä.
»Nimeni on Martin Guerre», ilmoitti Arnauld vavisten; »minä olen Calaisista parhaillaan vankina säilytettävän varakreivi d’Exmèsin tallimestari, matkalla Pariisiin noutamaan rahoja hänen lunnaikseen. Tässä on Calaisin kuvernöörin, lordi Wentworthin antama passi.»
Joukkueen johtaja kutsui lähelleen erään miehensä, joka kantoi soihtua, ja alkoi huolellisesti tarkastaa Arnauldin esittämää asiakirjaa.
»Sinetti on kyllä oikea», totesi hän, »ja passi alkuperäinen. No niin, sinä olet puhunut totta, veikkonen, ja saat jatkaa matkaasi.»
»Kiitos!» vastasi Arnauld alkaen jälleen hengittää.
»Sananen kuitenkin vielä, ystäväiseni. Etkö ole kulkiessasi tavannut pakolaiselta näyttävää miestä, erästä roistoa ja hirtehistä, joka on nimeltään Arnauld du Thill?»
»En lainkaan tunne sellaista miestä», riensi Arnauld väittämään.
»Jos et tunnekaan, veikkonen, olet kuitenkin saattanut kohdata hänet näillä poluilla. Hän on sinun mittaisesi ja jossakin määrin myös samannäköinen, mikäli tässä hämärässä voi päätellä. Tietysti hän ei sentään ole yhtä hyvin puettu kuin sinä, se minun on myönnettävä. Hänellä on ruskea nuttu, ympyriäinen hattu ja harmaat housut, ja varmasti hän lymyilee siellä päin, mistä olet tulossa. Se on aika riiviö. Jospa hän joutuisi käsiimme, se lemmon vintiö!»
»Mitä hän siis on tehnyt?» kysyi Arnauld arasti. »Mitäkö tehnyt? Hän on nyt karannut meiltä kolmannen kerran. Väittää, että elämä tehdään hänelle liian kovaksi. Kaiketi hän onkin oikeassa! Ensimmäiselle karkumatkalleen hän vei mukanaan herransa rakastajattaren. Se ansaitsi tietenkin rangaistuksen. Sitten hänellä ei ollut rahaa lunnaikseen. Hänet on myyty ja taas myyty, ja niin hän siirtyy kädestä käteen, eikä ole enää ketään, joka ei kanna hänelle kaunaa. Ainakin on kohtuullista, että saamme hänestä huvia, ellemme hyötyä. No, hän tekeytyy ylpeäksi eikä tahdo enää palvella meitä, vaan livistää. Kolme kertaa hän on jo luikkinut tiehensä. Mutta jos tavoitamme sen riivatun...!»
»Niin mitä teette?» kysyi jälleen Arnauld.
»Ensimmäisellä kerralla hän sai selkäänsä; toisella rusikoitiin hänet puolikuolleeksi, mutta kolmannella hänet hirtetään.»
»Hirtetään!» toisti Arnauld hätääntyen.
»Heti lähimpään puuhun, veikkonen, ilman mitään oikeudenkäyntiä. Hän on meidän. Se huvittaa mieltämme ja on hänelle opiksi. Katsohan tuonne oikealle puolellesi, hyvä mies. Näethän siellä hirsipuun? No, juuri siihen ripustamme siekailematta Arnauld du Thillin, jos saamme hänet kiinni.»
»Sepä jotakin!» äännähti Arnauld hieman väkinäisesti nauraen.
»Asian laita on niinkuin sinulle vakuutan, hyvä ystävä, ja jos osut tapaamaan sen pahuksen, niin käy niskaan kiinni ja tuo meille; me kyllä palkitsemme vaivasi. Toivotan onnellista matkaa!»
Miehet lähtivät poispäin, mutta rauhoittuneena Arnauld huusi heitä vielä pysähtymään.
»Anteeksi, hyvät herrat, pyydän teiltä vastapalvelusta. Olen eksynyt, nähkääs, enkä enää juuri tiedä, missä olen. Opastakaa minua hiukan, jos suvaitsette.»
»Se on varsin helppoa, veikkonen», vastasi huovien päämies. »Tuolla takanasi erottanet hämyssäkin muureja ja hyökkäysportin; siellä on Noyon. Nyt katselet liiaksi oikealle, hirsipuun taholle! Mutta vasemmalla sinun pitää nähdä toveriemme peitsien välähtelevän, sillä meidän komppaniamme on tänä yönä vartiovuorolla sen portin luona. Jos käännyt ympäri, niin edessäsi on metsän poikitse johtava Pariisin valtatie. Parinkymmenen askeleen päässä tie haarautuu. Voit mennä vasemmalle tai oikealle, niinkuin hyväksi näet; toinen tie ei ole pitempi kuin toinenkaan, ja molemmat yhtyvät jälleen Oisen lautan kohdalla neljännespenikulman päässä täältä. Mentyäsi lautalla ylitse pysyttele aina oikealla. Ensimmäinen kylä on Auvray, puolen penikulman päässä lauttapaikalta. Sitten olet maastosta selvillä yhtä hyvin kuin me täällä. Hyvää matkaa!»
»Kiitos ja hyvää yötä!» toivotti Arnauld kannustaen hevosensa raviin.
Hänen saamansa ohjeet olivat täsmälliset. Kahdenkymmenen askeleen päässä hän saapui risteykseen ja antoi hevosensa valita. Se poikkesi vasemmanpuoliselle tielle.
Yö oli käynyt sankemmaksi ja metsä samoin. Kymmenen minuutin kuluttua Arnauld du Thill joutui aukealle kohdalle, ja pilvenhattarain takaa levitti kuu heikkoa valoa tielle.
Tällöin tallimestari oli juuri mietiskelemässä äskeistä pelästystään ja omituista sattumaa, joka oli aika lailla koetellut hänen kylmäverisyyttään. Menneisyyden puolesta tyyntyneenä hän oli sentään jonkin verran huolissaan tulevaisuudesta.
— Se ei voi olla kukaan muu kuin oikea Martin Guerre, jota nyt tavoitellaan minuna, — päätteli hän. — Mutta jos tuo vätys on päässyt pakenemaan, niin hän ilmestynee Pariisiin samoihin aikoihin kuin minäkin, ja siitä voi tulla kummallinen selkkaus. Tiedän kyllä, että voin pelastua julkeudella, mutta yhtä hyvin voin siten jäädä kiikkiin. Että sen penteleen pitikin päästä livistämään! Hän alkaa tosiaankin käydä kovin kiusalliseksi, ja nuo kelpo viholliset tekisivät minulle oivan tempun, kun hirttäisivät hänet. Se mies on nyt minun paha haltiani.
Arnauldilla oli hyvin terävä ja harjaantunut näkö, ja näissä ylentävissä mietteissä ollessaan hän oli huomaavinaan satakunnan askeleen päässä edellään miehen tai oikeammin varjon, joka hänen lähestyessään katosi kiireesti ojaan.
— Hoi, taaskin kiusallinen kohtaus, ehkä jokin väijytys! — tuumi varovainen Arnauld.
Hän yritti poiketa metsään, mutta oja oli ylipääsemätön ratsumiehelle ja hevoselle. Hän odotti muutamia minuutteja; sitten hän uskalsi vähän edetä. Haamu oli kohottanut päätänsä, mutta heittäytyi taas heti ojaan.
— Pelänneekö hän minua yhtä pahasti kuin minä häntä? — arveli Arnauld. — Väistelemmekö toisiamme yhtä hartaasti molemmin puolin? Mutta päätös tässä on tehtävä, koska tuo kirottu näreikkö estää minua pyrkimästä toiselle maantielle metsän halki. Varovaisinta olisi kääntyä takaisin, mutta voisin myös urheasti kannustaa hevoseni täyteen neliin ja sivuuttaa tuon miehen kuin salama. Sillä tavalla suoriutuisin hänestä pikemmin. Hän on jalkaisin, ja jollei hän yritä hakapyssyn laukauksella... Mutta ei, siihen en jätä hänelle aikaa.
Arnauld pani heti toimeen ratkaisunsa, kannusti ratsuaan ja vilahti kuin nuoli väijyvän tai lymyilevän miehen ohitse.
Piilevä mies ei liikahtanut.
Se vei Arnauldilta pelon; hän seisahdutti hevosensa rajusti ja palasi muutamia askelia taaksepäinkin, äkillisen ajatuksen välähtäessä hänen mieleensä.
Vieläkään toinen mies ei antanut itsestään merkkiä. Arnauld sai siitä kaiken rohkeutensa takaisin, ja melkein varmistuneena arvelustaan hän ratsasti suoraa päätä kätköpaikan kohdalle.
Mutta silloin, ennenkuin hän ehti edes huutaa, mies ponnahti ojasta ylös, tempasi äkkiä jalustimen Arnauldin oikean anturan alta pois ja kiskaisi jalkaa vimmatusti, niin että tallimestari suistui maahan. Hyökkääjä kiepsahti hänen päälleen, kouraisi häntä kurkusta ja painoi polvensa hänen rinnalleen.
Tämä kaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.
»Kuka sinä olet ja mitä tahdot?» kysyi voittaja nujertamaltaan viholliselta.
»Laske minut irti, armahda!» pyysi Arnauld tukahtuneella äänellä, tuntien hänessä väkevämpänsä. »Minä olen ranskalainen, mutta minulla on Calaisin kuvernöörin, lordi Wentworthin kirjoittama passi.»
»Jos olet ranskalainen», sanoi toinen, »kuten lienetkin, koska sinulla tosiaankaan ei ole noiden pahuksen muukalaisten ääntämistapaa, niin en tarvitse passiasi. Mutta mikä sinut pani niin uteliaasti lähestymään minua?»
»Olin huomaavinani ojassa miehen», selitti Arnauld, joka tunsi kuristuksen höltyvän, »ja poikkesin katsomaan, oliko hän haavoittunut ja avun tarpeessa».
»Aikomus oli hyvä», myönsi mies vetäen pois kätensä ja siirtäen sivulle polvensa. »No, toveri, nouse siis», lisäsi hän ojentaen kätensä Arnauldille, joka kohosi nopeasti pystyyn. »Kohtelin sinua kenties hieman jyrkästi, suo anteeksi. Syynä oli se, ettei minun tällä haavaa mitenkään sovi sallia kenenkään pistää nokkaansa asioihini. Mutta maanmiehen laita on toisin, ja vahingon sijasta saan sinusta apua. Ymmärrämme toisiamme kohtsiltään. Nimeni on Martin Guerre; entä sinun?»
»Minunko? Bertrand», keksi Arnauld hätkähtäen, sillä heidän ollessaan kahden kesken yöllä näin sakeassa metsässä hän tajusi, että se mies, jota hän tavallisesti hallitsi oveluudella ja viekkaudella, oli vuorostaan hänen herransa voimakkuudellaan ja rohkeudellaan.
Arnauldin onneksi pimeä yö säilytti hänen tuntemattomuutensa, ja parhaansa mukaan hän muutti ääntänsäkin.
»No niin, toveri Bertrand», pitkitti Martin Guerre, »sinun pitää tietää, että minä olen karkulaisvanki. Tänä aamuna toisen kerran — monet väittävät sitä jo kolmanneksi — minä livistin karkuun noilta espanjalaisilta, englantilaisilta, saksalaisilta, flaameilta, sanalla sanoen kaikilta lukuisilta vihollisryökäleiltä, jotka ovat hyökänneet onnettomaan maahamme kuin parvi heinäsirkkoja. Hiisi vieköön, Ranska muistuttaa tällä haavaa Babelin tornia! Olen kokonaisen kuukauden päivät kuulunut parillekymmenelle eri kansallisuuksien mongertajalle, ja aina sain kuulla yhä karkeampaa ja raakalaismaisempaa kieltä. Olen kyllästynyt kuljeteltavaksi kylästä toiseen, varsinkin kun he näkyivät pitävän minua pilkkanaan ja hauskuudekseen kiusaavan minua. Alinomaa he sättivät minua jonkin Guduleksi nimittämänsä sievän naikkosen takia, joka oli muka rakastanut minua niin kovasti, että oli karannut kanssani.»
»Oho!» äännähti Arnauld.
»Kerron sinulle vain, mitä minulle väitettiin. No niin, sellainen naljailu kyllästytti minua yhä pahemmin, kunnes eräänä päivänä pötkin Chaunysta käpälämäkeen uudestaan, mutta yksin. Onneton sattuma toimitti minut kuitenkin kiinni, taas heidän käsiinsä, ja minua piestiin niin, että kävi sääliksi itseäni. Mutta mitäpä se hyödytti? Turhaa heidän oli uhkailla hirttää minut, jos koettaisin karata uudestaan, sillä se vain yllytti minua yhä hartaammin yrittämään, ja kun tänään aamulla huomasin hyvän tilaisuuden, ollessani kuljetettavana Noyoniin, jätin taas nuo kiusaajat hyvän matkaa taakseni. Kyllähän sen arvaa, että ne nyt ovat kiivaasti etsiskelleet minua hirtettäväksi!... Mutta kun se ei ole minun mieleni mukaista, kapusin metsässä tuuheaan puuhun odottelemaan yötä enkä voinut olla nauramatta, vaikka hieman tutisten, nähdessäni niiden menevän ihan likeltäni ohitse noituen ja sättien. Illan tultua lähdin liikkeelle havaintopaikastani. Mutta ensinnä eksyin tässä metsässä, jossa en ollut koskaan ennen käynyt, ja toiseksi olen nääntymäisilläni nälkään, kun en ole neljäänkolmatta tuntiin saanut hampaitteni väliin muuta kuin vähän lehtiä ja juuria. Niin laiha muona tekee väkisinkin heikoksi, kuten hyvin ymmärrät.»
»No no», sanoi Arnauld; »sitä en äsken huomannut, kun päinvastoin nujersit minut perin rotevasti, se minun täytyy tunnustaa».
»Tosin niin», myönsi Martin; »täytyihän minun hieman likistellä sinua. Älä siitä ole minulle äkeissäsi. Todellakin juuri nälän vaiva antoi minulle voimaa. Mutta nyt sinä olet kaitselmuksenani, sillä maanmiehenä et tietenkään anna minun jälleen joutua vihollisten käsiin, vai kuinka?»
»En mitenkään, jos voin siinä tehdä jotakin», vastasi Arnauld du Thill, salakavalasti harkiten Martinin puheita.
Hän alkoi päästä selville siitä, kuinka saisi kääntymään edukseen tämän kohtauksen, jonka hänen kumppaninsa rautanyrkki oli ensin tehnyt vaaralliseksi.
»Pystynet paljoonkin hyväkseni», jatkoi Martin Guerre lauhkeasti. »Tunnetko ensiksikin näitä seutuja edes jonkin verran?»
»Tottahan, kun olen kotoisin Auvraysta, melkein lähimmästä kylästä», ilmoitti Arnauld. »Sinnekö olit menossa?» tiedusti Martin.
»En, vaan tulossa sieltä», vastasi mestarikonna tovin epäröityään.
»Auvray on siis tuolla suunnalla?» virkkoi Martin viitaten Noyoniin päin.
»Siellä juuri», vahvisti Arnauld. »Se on Noyonin jälkeen ensimmäinen kylä Pariisiin päin.»
»Pariisin tien varrella!» huudahti Martin. »Kas, kuinka metsässä erehtyy suunnaltaan! Olin kääntävinäni Noyonille selkäni, ja sinne olinkin palaamassa. Minähän pyrin Pariisia kohti, mutta itse asiassa Ioittonin toiselle taholle. Tämä penteleen tienoo on minulle ihan outo, kuten sanoin. Minun täytyy niin ollen suunnata kulkuni sille taholle, mistä sinä tulit, jotten marssisi suoraa päätä suden kitaan.»
»Juuri niin, veikkonen. Minä olen menossa Noyoniin, mutta tulehan jonkin matkaa mukanani. Hyvin lähellä, vähän ennen Oisen lauttapaikkaa, tulee vastaamme toinen tie, joka johtaa sinut suoremmin Auvrayhin.»
»Suuri kiitos, Bertrand-ystävä», puheli Martin. »Totisesti haluankin säästellä jalkavaivojani, sillä minua väsyttää ja vielä enemmän hiukaisee, kun olen niin tavattomasti paastonnut, kuten jo sanoin. Sattuisiko sinulla olemaan matkassasi mitään suuhun pantavaa, veikkonen? Sillä tavalla tulisit pelastaneeksi minut kahdesti... ensin englantilaisten käsistä ja sitten nälkäkuolemasta, joka ei ole keveämpi kohtalo kuin heidän hirsipuunsa.»
»Pahaksi onneksi ei repussani ole muruakaan», vastasi Arnauld. »Mutta iso leilini on kyllä täynnä, jos haluat ottaa siemauksen.»
Babette oli tosiaan hyvässä huolenpidossaan täyttänyt uskottoman rakastajansa leilin chypre-viinillä, laadultaan varsin tulisella, ja Arnauld oli tähän asti järkevästi säästellyt sitä, säilyttääkseen järkensä terävänä matkan vaaroja kohtaamaan.
»Tietysti tahdon maistaa!» huudahti Martin Guerre innostuneena. »Kunnon kulaus elvyttää aina jonkin verran.»
»No niin, ota ja juo kursailematta, veikkoseni», pyysi Arnauld ojentaen leilinsä.
»Kiitos, ja Jumala sen sinulle palkitkoon», lausui Martin.
Ja hän alkoi epäilyksittä kiskoa sisäänsä viiniä, joka oli yhtä petollista kuin tarjoojan mielikin, ja sen höyryt alkoivat melkein heti tehota hänen aivoihinsa, jotka olivat pitkällisestä paastosta heikentyneet.
»Heh», sanoi hän hilpeästi, »onpa tässä kelpo juomassasi voimaa!»
»Noh, hyväinen aika, perin viatonta se sentään lienee», vakuutti Arnauld, »ja aina tyhjennän aterialla sitä kaksi pulloa. Mutta maltahan, yö on lenseä, istahtakaamme tähän pientareelle hetkiseksi, niin saat levähtäessäsi maistella paremmassa rauhassa. Minulla on aikaa, ja kunhan saavun Noyoniin ennen kello kymmentä, jolloin portit suljetaan, käy kaikki hyvin. Ja vaikka Auvray yhä on Ranskan puolella, voit sinä vielä kohdata kiusallisia partioita, jos vaellat valtatietä pitkin näin varhaisena hetkenä, ja jos taas poikkeat syrjemmälle, niin eksyt kaiketi uudestaan. Parasta on pysähtyä tuokioksi juttelemaan hyvässä ystävyydessä. Missä jouduit vangituksi?»
»En oikein tiedä», vastasi Martin Guerre, »sillä siitä asiasta on kaksi vastakkaista toisintoa niinkuin melkein kaikesta, mikä koski onnetonta elämääni: oma uskomukseni ja mitä minulle väitetään. Minulle kyllä vakuutetaan, että antauduin vihollisen armoille Pyhän Laurentiuksen päivän taistelussa, mutta itse en luulisi siinä urakassa olleenikaan, vaan joutuneeni yksin erään vihollisosaston käsiin myöhemmin.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti Arnauld teeskennellen hämmästystä. »Onko sinulla siis kaksi elämänuraa? Seikkailusi kuulostavat ainakin merkillisiltä ja opettavilta. Minä pidän sellaisista tarinoista ihan suunnattomasti. Ota viisi tai kuusi kunnon siemausta muistisi virkistykseksi ja kerro minulle jotakin elämästäsi. Et kai ole picardialaisia?»
»En», selitti Martin vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän tuntuvasti vähensi leilin sisältöä; »minä olen kotoisin etelästä, Artiguesista».
»Sitä sanotaan kauniiksi seuduksi. Onko sinulla siellä perhettä?»
»Perhe ja vaimo, rakas ystävä», vastasi Martin Guerre, joka oli viinin vaikutuksesta käynyt hyvin puheliaaksi ja luottavaiseksi.
Ja puolittain Arnauldin kyselyn ja puolittain naukkailunsa yllyttämänä hän alkoi suulaasti kertoa oloistaan mitä likeisimpiin yksityiskohtiin mennen: nuoruudestaan, lemmenseikkailuistaan, avioliitostaan; että hänen vaimonsa oli viehättävä, pikku vikanaan vain käsi, joka oli samalla kertaa sekä liian nopea että liian raskas. Naisen antama korvapuusti ei tosin ollut miestä häpäisevä, mutta ajan mittaan sellainen kyllästyttää. Sentähden Martin oli jättänyt liian pontevan vaimonsa. Seikkaperäisesti hän selitteli tämän eron syitä, vaiheita ja seurauksia. Pohjaltaan hän kuitenkin yhä rakasti Bertrandeansa. Hänellä oli vieläkin sormessaan rautainen vihkisormuksensa ja povellaan ne pari kolme kirjettä, jotka Bertrande oli ensimmäisen eroamisen jälkeen hänelle lähettänyt. Siitä mainitessaan kelpo Martin itki. Hän oli ilmeisesti niitä, jotka pöhnä tekee hellämielisiksi.
Hän tahtoi sitten kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut hänen ruvettuaan varakreivi d’Exmèsin palvelukseen — että häntä vainosi pahahenki, että hän oli kaksoisolento eikä toisessa olomuodossaan laisinkaan tuntenut itseään. Mutta tämä osa hänen elämänurastaan näytti vähemmän kiinnostavan Arnauld du Thilliä, joka yhä uudestaan johti hänet kuvailemaan lapsuuttaan, isänkotiaan, ystäviään, artiguesilaisia omaisiaan, Bertranden hyviä puolia ja puutteellisuuksia.
Mitä taitavimman utelun avulla kavala Arnauld sai vajaassa kahdessa tunnissa tietoonsa, mitä tahtoikin tietää Guerre-poloisen entisistä tavoista ja salaisimmistakin toimista.
Päänsä humistessa Martin Guerre sitten nousi tai oikeammin yritti nousta, sillä hän horjahti tässä liikkeessään ja retkahti raskaasti takaisin istualleen.
»Kas, kas, mitä tämä merkitsee?» sopersi hän purskahtaen nauruun, jota jatkui hyvin kauan. »Luulenpa, saamari, että tuo pikku viinitilkka on kihonnut nuppiini. Anna kätesi, toveri, jotta jaksan nousta pystyyn.»
Arnauld kohotti häntä nasevasti ja sai hänet pysymään seisaalla, vaikkei moitteettomasti tasapainossa.
»Hoh hoh, kuinka paljon lyhtyjä!» huudahti Martin. »Mutta olenpa hupsu! Luulin tähtiä lyhdyiksi.»
Sitten hän alkoi hoilottaa niin kovaa kuin jaksoi:
Etköpä sentään kannakin
viiniä pöytään ja annakin
huimasti meidän hoidella rattoa,
kunnes se riemumme nostavi kattoa!»Älä pidä niin helvetillistä ääntä!» varoitti Arnauld. »Entä jos jokin vihollisjoukkue osuisi lähelle ja kuulisi sen?»
»Pötyä, mitä minä vihollisista!» torjui Martin. »Mitä ne minulle voisivat tehdä? Hirttääkö? Ei kai tässä muu auta! Sait minut juomaan liikaa, toveri. Minä, joka olen tavallisesti raitis kuin karitsa, en osaa pitää puoliani päihtymystä vastaan, ja olinpa lisäksi tyhjilläni, kovasti nälissäni; nyt minun on jano.
Etköpä sentään kannakin...»
»Vaiti!» käski Arnauld. »No, koeta kävellä! Etkö aio mennä Auvrayhin levolle?»
»Oh, kyllä, levolle!» vastasi Martin. »Mutta en lähde Auvrayhin saakka, vaan painun tuohon ruohikolle, hyvän Jumalan lyhtyjen alle.»
»Vai niin», huomautti Arnauld, »ja aamulla espanjalainen partio keksii sinut ja lähettää levolle hornaan.»
»Paholaisten pariin?» tuumi Martini »ei, parempi on sittenkin hiukan ponnistaa ja laahautua Auvrayhin, jos suinkin jaksan. Tuolla päinhän se on? No minä menen sinne.»
Mutta uljaasta päätöksestään huolimatta hän alkoi hoippua puolelta toiselle niin tavattomasti, että Arnauld oivalsi pakolliseksi auttaa häntä hiukan, koska Martin muutoin taas eksyisi eli toisin sanoen tällä kertaa pelastuisi, mikä ei tietenkään soveltunut roiston suunnitelmaan. »Kuule», virkkoi hän kovaonniselle Martinille, »minulla on armelias sielu, eikä Auvray ole kovin kaukana. Vien sinut sinne saakka. Malta, kunnes päästän irti hevoseni; sitten talutan sitä suitsista ja sinua käsikynkästä.»
»Totisesti otan vastaan tarjouksesi», suostui Martin. »Minussa ei ole mitään ylpeyttä, ja muuten, meidän kesken sanoen, luulen olevani hiukan hiprakassa. Vieläkin olen sitä mieltä, ettei viinistäsi puuttunut tulisuutta. Olen hyvin hauskalla tuulella, mutta hieman päissäni.»
»No, liikkeelle nyt, aikaahan jo olla myöhä!» muistutti Arnauld, pistäen kätensä kumppanin kainaloon ja astellen samaa tietä pitkin, jota oli tullut, suoraan Noyonin hyökkäysporttia kohti. »Mutta», jatkoi hän, »etkö taipaleen lyhentämiseksi vielä kerro minulle jotakin hyvää juttua Artiguesista?»
»Kerronko sinulle esimerkiksi Papottesta?» kysyi Martin Guerre; »hoh-ho, sitä Papotte-parkaa!»
Papotten tarina oli liian sekava meidän toistaaksemme sitä tässä. Se oli kuitenkin jo melkein lopussa silloin, kun nuo kuudennentoista vuosisadan vaihdokkaat saapuivat lähelle Noyonin hyökkäysporttia.
»No niin», virkkoi Arnauld, »minun ei tarvitse tulla pitemmälle. Tuossa on Auvrayn portti. Kolkuta, niin vartija tulee sinulle avaamaan; sano terveisiä minulta, Betrandilta, niin hän näyttää sinulle parin askeleen päässä taloni, jossa veljeni ottaa sinut vastaan, ja siellä saat kunnollisen illallisen ja hyvän yösijan. Hyvästi nyt, toveri! Niin, vielä kädenpuristus, ja Herran haltuun!»
»Hyvästi, ja kiitoksia!» vastasi Martin. »Minä olen vain köyhä kulkuri enkä kykene sinulle palkitsemaan, mitä olet hyväkseni tehnyt. Mutta ole huoletta! Vanhurskas Jumala kyllä maksaa sinulle. Hyvästi, ystävä!»
Omituista! Tämä päihtyneen ennustus värähdytti Arnauldia, vaikkei hän ollutkaan taikauskoinen, ja tuokioksi hänessä heräsi halu kutsua Martin takaisin. Mutta tämä oli jo mennyt jyskyttämään portin sivu veräjää.
— Onneton rahjus! Hän kolkuttaa haudallaan! — tuumi Arnauld; — mutta joutavia, johan minua lapsettaa.
Aavistamatta, että matkakumppani piti häntä silmällä matkan päästä, Martin tällä välin huusi täyttä kurkkua:
»Hei, vartija! Hei, Kerberos, tuletko avaamaan, kuhnuri? Bertrand, arvoisa Bertrand lähettää minut.»
»Kuka siellä?» kysyi vartiosoturi sisäpuolelta. »Tähän aikaan ei porttia enää avata. Kuka te olette, kun pidätte sellaista meteliä?»
»Kukako olen, hölmö? Minä olen Martin Guerre tai — jos pidät parempana — Arnauld du Thill, tai paremminko otat minut vastaan Bertrandin ystävänä? Minä olen useampia, etenkin silloin, kun olen ryypännyt. Nyt olen parikymmentä vekkulia, jotka käymme sinua kurmoittamaan, jollet avaa heti.»
»Arnauld du Thill! Oletko sinä Arnauld du Thill?» kiljaisi vartija.
»Kyllä, Arnauld du Thill juuri, tuhannen pentelettä!» vakuutti Martin Guerre hakaten ja potkien veräjää.
Silloin kuului portin takaa vartijan hälyttämien sotamiesten melua, ja pian tultiin avaamaan lyhdyn valossa. Puiden taakse jonkin matkan päähän kätkeytynyt Arnauld du Thill kuuli useiden äänien yhtaikaa päästävän hämmästyneitä huutoja:
»Se on hän, toden totta! Hän tosiaankin, ilmielävänä, tuhat tulimmaista!»
Nähdessään, että avatusta portista hyökkäsi samoja miehiä, jotka olivat häntä rääkänneet ja pilkanneet, onneton Martin Guerre kiljaisi epätoivoisesti, ja se tunkeutui Arnauldin lymypaikkaan kuin kirouksena. Sitten tämä vaanija saattoi tömistelystä ja äänistä päätellä, että urhea Martin, käsittäen olevansa hukassa, ryhtyi vapautensa puolesta mahdottomaan rynnistelyyn. Mutta hänellä oli vain kaksi nyrkkiään kahtakymmentä miekkaa vastassa. Melske heikkeni, loittoni, taukosi. Noituva ja herjaava Martin oli viety pois.
— Jos hän luulee sovittelevansa asioita sadatuksilla ja iskuilla...! — tuumi Arnauld hykerrellen kämmeniään. Kun ei enää kuulunut mitään, antautui hän neljännestunniksi mietiskelyyn, sillä Arnauld du Thill oli hyvin harkitseva konna, ja sen tuloksena oli, että hän painui kolme- tai neljäsataa askelta syvälle metsään, köytti hevosensa puuhun, levitti kuihtuneille lehdille maahan ratsunsa satulan ja loimen, kääriytyi viittaansa ja muutaman minuutin kuluttua nukkui sitä sikeää unta, jonka Jumala sallii paatuneelle pahantekijälle helpommin kuin aralle viattomalle. Hän nukkui kahdeksan tuntia yhteen menoon. Silti oli hänen herätessään vielä pimeä, ja hän näki tähtien asennosta, että kello oli neljän vaiheilla aamulla. Hän nousi, pudisteli rikkoja yltään ja irroittamatta hevostaan eteni varovasti valtatielle asti.
Hirsipuussa, jota oli edellisenä iltana näytetty hänelle, huojui hiljalleen Martin Guerre-paran ruumis. Kamala hymy väreili Arnauldin huulilla. Vapisematta hän lähestyi ruumista, mutta se killui liian korkealla hänen ylettyäkseen siihen koskemaan. Niinpä hän kapusi hirsipuun patsasta myöten, miekka kädessään, ja kyllin korkealle päästyään sivalsi köyden poikki. Ruumis putosi maahan.
Arnauld laskeutui sen viereen, otti vainajan sormesta rautaisen sormuksen, jota ei olisi luullut saalistamisen arvoiseksi, kaiveli hirtetyn povea ja löysi sieltä papereita, jotka pisti omaan talteensa, kietoi viitan jälleen ylleen ja peräytyi tyynesti, suomatta enää katsettakaan tai rukousta onnettomalle, jota oli niin pahasti kiusannut elämän aikana, sitten vielä kuolemassakin hänet ryöstäen. Hän tapasi hevosensa näreiköstä, satuloitsi sen ja karautti täyttä laukkaa Aulnayn suunnalle. Hän oli hyvin tyytyväinen, tuo kurja, sillä nyt hänellä ei ollut enää pelkoa Martinista. Kun puolen tunnin kuluttua alkoi idässä kajastaa heikko sarastus, näki sattumalta ohikulkeva puunhakkaaja hirsipuun nuoran leikatuksi ja hirtetyn viruvan maassa. Sekä pelokkaana että uteliaana hän lähestyi kuollutta, jolla oli vaatteet epäjärjestyksessä ja silmukka jokseenkin höllänä kaulassa. Puunhakkaaja ihmetteli, oliko ruumiin paino katkaissut nuoran vai jokin ystävä sen leikannut poikki, tietenkin liian myöhään. Uskalsipa hän koskettaakin kovaonnista, varmistuakseen siitä, että maassa lojuva oli todellakin hengetön.
Mutta silloin hirtetty hänen suureksi kauhukseen liikutti päätänsä ja käsiään ja kohosi polvilleen, ja pelästynyt puunhakkaaja pötki täyttä vauhtia metsään, tehden lukuisia ristinmerkkejä ja kutsuen avukseen Jumalaa ja pyhimyksiä.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Arnauld du Thillin ihanteelliset unelmat
Konnetaabeli de Montmorency oli ruhtinaalliset lunnaat maksettuaan palannut Pariisiin vasta edellisenä päivänä ja esittäytynyt Louvressa, heti tunnustellakseen maaperää uudessa asemassaan. Mutta Henrik II oli vastaanottanut hänet jyrkän kylmäkiskoisesti ja ylistellyt hänelle herttua de Guisen toimenpiteitä, joilla oli voitu edes lieventää valtakunnan kärsimiä vaurioita, ellei korjata.
Kalvenneena suuttumuksesta ja kateudesta konnetaabeli oli toivonut saavansa jotakin lohdutusta edes Diana de Poitiersilta. Mutta kuninkaan lemmittykin oli ollut häntä kohtaan perin viileä, ja kun Montmorency lausui pahoittelunsa tällaisesta käyttäytymisestä ja ilmaisi pelkäävänsä, että poissaolo oli tuottanut hänelle vääryyttä — että joku häntä onnellisempi oli päässyt hänen seuraajakseen herttuattaren suosiossa, vastasi tämä nenäkkäästi:
»Tottahan olette kuullut, mikä uusi puheenparsi nyt on Pariisin rahvaan suussa?»
»Olen juuri saapunut, madame, enkä ole kuullut... sopersi konnetaabeli hämillään.
»No niin, nuo häijyt kielet sanovat, että Pyhän Laurentiuksen vaalilause on tällainen: ken jättää paikkansa, menettää sen.»
Konnetaabeli jähmettyi, kumarsi sitten hyvästiksi herttuattarelle ja lähti Louvresta kuolema sydämessään. Ehdittyään asuintaloonsa ja omaan huoneeseensa hän paiskasi hatun päästään vimmatusti lattiaan.
»Voi noita kuninkaita ja naisia!» huudahti hän. »Kiittämätöntä joukkoa kaikki! Rakastavat ainoastaan menestystä.»
»Monseigneur», tuli kamaripalvelija ilmoittamaan, »muuan mies pyrkii puheillenne».
»Menköön hiiteen!» ärähti konnetaabeli. »Olenko minä vastaanottotuulella! Lähetä hänet herra de Guisen luo.»
»Monseigneur, se mies pyysi minua ilmoittamaan teille nimensä. Hän on Arnauld du Thill.»
»Arnauld du Thill!» toisti konnetaabeli hätkähtäen. »Se on eri asia; tulkoon sisälle.»
Kamaripalvelija kumarsi ja poistui.
— Tuo Arnauld, — mietti konnetaabeli, — on nokkela, viekas ja ahnas, lisäksi arastelematon ja omaatuntoa vailla. Oh, jospa hän voisi auttaa minua kostamaan noille kaikille! Kostamaan — kah, mitä minä siitä voittaisin? Jospa hän mieluummin voisi auttaa minua takaisin suosioon! Hän tietää paljon asioita. Olin jo ajatellut käyttää hyväkseni sitä Montgommeryn salaisuutta; mutta jos Arnauldin avulla pääsen turvautumasta siihen, niin se on parempi.
Samassa Arnauld du Thill astui huoneeseen.
Veijarin häpeämättömiä kasvoja kirkasti ilo. Hän kumarsi konnetaabelille lattiaan asti.
»Luulin sinun olevan vankina», huomautti Montmorency,
»Niin olin tosiaan, monseigneur, kuten tekin», vastasi Arnauld.
»Mutta näyt siitä selviytyneen», jatkoi konnetaabeli.
»Niin, monseigneur, maksoin niille omassa rahassani — tarkoitan, otin matkapassin omin neuvoin. Te olette käyttänyt rahojanne, minä älyäni, ja sillä tavalla olemme nyt vapaina kumpikin.»
»No, noh, onko tuo hävyttömyyttä, heittiö?» murahti konnetaabeli.
»Ei, monseigneur», selitti Arnauld, »se on nöyryyttä. Tarkoitan ainoastaan, että minulta puuttuu rahaa.»
»Hm!» murisi Montmorency; »mitä tahdot?»
»Rahaa, koska olen sen puutteessa, monseigneur.»
»Ja miksi antaisin sinulle rahaa?» tiukkasi konnetaabeli.
»No, maksaaksenne minulle, monseigneur», vastasi urkkija.
»Maksaakseni mistä?»
»Uutisista, joita tuon.»
»Katsotaanpa uutisiasi.»
»Katsotaanpa kolikoitanne.»
»Tolvana! Entä jos hirtättäisin sinut?»
»Perin huono keino kieleni hellittämiseksi puhumaan on sen venyttäminen, monseigneur».
— Hän on hyvin röyhkeällä päällä, — tuumi Montmorency, — hänen täytyy tietää olevansa välttämätön. »Olkoon menneeksi», jatkoi hän ääneen, »suostun vielä antamaan sinulle jonkin etumaksun».
»Monseigneur on kovin suopea», ylisti Arnauld, »ja muistutan teille tätä jalomielistä lupaustanne, jahka olette maksanut minulle entiset velat.»
»Mitkä velat?» ihmetteli konnetaabeli.
»Tässä on laskuni, monseigneur», ilmoitti Arnauld ojentaen hänelle sen mainion luettelon, jonka olemme niin usein nähneet paisuvan.
Anne de Montmorency vilkaisi siihen.
»Niin», myönsi hän, »siinä on kokonaan haaveellisten ja näennäisten palvelusten joukossa myös sellaisia, jotka olisivat voineet minua paljonkin hyödyttää silloisessa asemassani, mutta tällä haavaa korkeintaan tuottavat minulle lisää mielipahaa.»
»Turhaa, monseigneur! Tekin kenties liioittelette epäsuosioon joutumistanne», huomautti Arnauld.
»Häh?» äännähti konnetaabeli, »tiedät siis, tiedetään siis jo, että olen epäsuosiossa?»
»Sitä aavistellaan, ja sen verran aavistelen minäkin.»
»No niin, Arnauld», puhui Montmorency katkerasti, »kaiketi osaat siis aavistella myös, ettei minulla nyt ole mitään hyötyä varakreivi d’Exmèsin ja Diana de Castron joutumisesta erilleen Saint-Quentinissa, koska kuningas ja madame de Poitiers eivät kaiken todennäköisyyden mukaan enää tahdo antaa tytärtään pojalleni.»
»Hyväinen aika, monseigneur», sanoi Arnauld, »minä puolestani luulen, että kuningas täydestä sydämestä suostuisi antamaan hänet, kunhan pystyisitte ensin toimittamaan hänet kuninkaalle takaisin.»
»Mitä tarkoitat?»
»Sitä, monseigneur, että armollisen valtiaamme täytyy olla tällä haavaa kovasti murheissaan, ei ainoastaan Pyhän Laurentiuksen päivän taistelusta ja Saint-Quentinin kaupungin valloituksesta, vaan myöskin sentähden, että hän on menettänyt rakkaan tyttärensä, madame Diana de Castron, joka on ollut kadoksissa Saint-Quentinin piirityksen päättymisestä asti. Eikä ole saatu varmaa selkoa siitä, kuinka hänen on käynyt, sillä hänen kohtalostaan liikkuu parikymmentä ristiriitaista huhua. Vasta eilen palanneena lienette tietämätön tästä, monseigneur, enkä ollut itsekään sitä kuullut ennenkuin tänä aamuna.»
»Minulla oli niin paljon muita huolia!» huomautti konnetaabeli. »Tietysti ajattelin enemmän nykyistä epäsuosiotani kuin mennyttä suosiotani.»
»Luonnollista kyllä», myönsi Arnauld. »Mutta varmaankin tuo suosio elpyisi jälleen, monseigneur, jos menisitte sanomaan kuninkaalle esimerkiksi näin: Sire, te itkette tytärtänne, etsitte häntä joka taholta, kyselette kaikilta, mutta ainoastaan minä tiedän, missä hän nyt on, sire.»
»Tiedätkö muka sinä sen, Arnauld?» kysyi Montmorency kiihkeästi.
»Eri asioiden tietäminen on minun ammattini», vastasi vakoilija. »Mainitsin teille, että minulla oli uutisia myytävänä; näette, ettei tavarani ole huonoa laadultaan. Harkitsetteko asiaa? Siihen olisi aihetta, monseigneur.»
»Harkitsen kyllä», selitti konnetaabeli, »että kuninkaat muistavat palvelijainsa vastoinkäymiset, mutta eivät heidän ansioitansa. Palautettuani Henrik II:lle hänen tyttärensä hän on ensimmältä haltioissaan: kaikki kulta, kaikki valtakunnan kunnianosoitukset eivät ensimmäisellä hetkellä riittäisi palkinnokseni. Ja sitten Diana itkee, Diana vakuuttaa tahtovansa kuolla, jos hänet annetaan kenellekään muulle kuin varakreivilleen, ja hänen tenhoamansa ja vihollisten viekottelema kuningas muistaa menettämäni taistelun eikä enää lapsensa saamista takaisin minun välitykselläni. Sillä tavalla kaikki ponnistukseni päätyvät siihen, että varakreivi d’Exmès tehdään onnelliseksi.»
»Tarvittaisiin siis», vihjaisi Arnauld ilkeästi hymyillen, »että varakreivi d’Exmès katoaisi samaan aikaan kuin madame de Castro ilmestyisi esille. Ah, sepä olisi mainiota peliä, eikö niin?»
»Niin, mutta minä olen tuiki vastahakoinen käyttämään tuollaisia äärimmäisiä keinoja», esteli konnetaabeli. »Tiedän kyllä, että kätesi on varma ja suusi vaitelias. Kuitenkin...»
»Oh, nyt monseigneur erehtyy tarkoituksistani», keskeytti Arnauld muka närkästyneenä; »monseigneur halventaa minua! Ei sovi luulla, että tahdoin vapauttaa teidät tuosta nuoresta miehestä väkivaltaisella keinolla. Ei, satakertaisesti ei, minulla on mielessä parempi menetelmä.»
»Mitä siis suunnittelet?» kysyi konnetabeli vilkkaasti.
»Tehkäämme ensin selväksi pikku tilimme, monseigneur», vastasi Arnauld. »Olettakaamme, että ilmoitan teille paikan, missä hukkaan joutunut neito oleskelee. Lisäksi turvaan teille ainakin herttua Françoisin avioliiton solmimiseen tarvittavaksi ajaksi hänen vaarallisen kilpailijansa poissaolon ja äänettömyyden. Siinä on kaksi erinomaista palvelusta, monseigneur! Mitä te puolestanne teette minun hyväkseni?»
»Paljonko vaadit?» tiedusti Montmorency.
»Te olette järkevän kohtuullinen, ja minä omaksun saman kannan», selitti Arnauld. »Ensiksikin kuittaatte tinkimättä sen pikku laskun menneeltä ajalta, joka minulla äsken oli kunnia esittää teille, vai kuinka?»
»Olkoon menneeksi», myöntyi konnetaabeli. »Tiesinhän, ettei meille tulisi kiistaa tästä ensimmäisestä kohdasta, monseigneur. Summa on vähäpätöinen erä, eivätkä siihen sisälly matkakuluni tai ne muutamat lahjat, joita ajattelen ostaa, ennenkuin lähden Pariisista. Mutta eihän raha olekaan tässä maailmassa kaikki.»
»Mitä!» virkkoi konnetaabeli hämmästyneenä ja melkein säikähtäen; »sanooko minulle Arnauld du Thill, ettei raha tässä maailmassa merkitse kaikkea?»
»Arnauld du Thill itse, monseigneur. Mutta ei enää se kerjäilevä ja ahne Arnauld du Thill, jonka olette tähän asti tuntenut, vaan toinen Arnauld du Thill. Tämä mies tyytyy kohtuulliseen omaisuuteen, jonka hän on hankkinut, eikä hänellä ole enää muuta toivomusta kuin saada rauhallisesti viettää loppuikänsä synnyinseudullaan, isällisen katon alla, lapsuudenystävien keskellä, perheensä parissa. Se on ainiaan ollut unelmani, monseigneur, rauhattoman elämäni tyyni ja herttainen päämäärä.»
»Niin, tosiaankin», vahvisti Montmorency; »jos tyynestä säästä nauttiakseen pitää kokea myrskykausi, niin sinusta tulee onnellinen, Arnauld. Mutta oletko jo rikastunut kylliksi?»
»Olen kohtuullisissa varoissa, monseigneur, ja tulen hyvin toimeen. Kymmenentuhatta ecua merkitsee tällaiselle köyhälle pahukselle aikamoista omaisuutta, etenkin pienessä kotikylässäni, vaatimattoman perheeni oloissa.»
»Perheesi, kotikyläsi!» toisti konnetaabeli oudoksuen. »Ja minä olen sinua luullut vain kodittomaksi kulkuriksi, joka hankkii onnensattumista riippuvan elantonsa nokkelan älyn avulla ja siepatun nimen suojassa.»
»Arnauld du Thill onkin tosiaan tekonimi, monseigneur. Oikea nimeni on Martin Guerre; minä olen syntynyt Artiquesin kylässä Rieuxin lähellä, ja siellä nyt asuvat vaimoni ja lapseni.»
»Vaimosi!» kertasi vanha Montmorency yhä ällistyneempänä. »Lapsesi!»
»Niin, monseigneur», vakuutti Arnauld mitä hullunkurisimman tunteellisesti, »ja minun täytyy monseigneurille ilmoittaa, ettei teidän kannata enää tästä lähtien odottaa minulta uusia palveluksia; ne kaksi apukeinoa, jotka teille nyt tarjoan, jäävät ehdottomasti viimeisiksi hommikseni täällä. Minä vetäydyn syrjään sellaisista yrityksistä ja rupean elämään kunniallisesti omaisteni hellyyden ympäröimänä ja lähimmäisteni arvossapitämänä.»
»Kelpaahan se!» sanoi konnetaabeli. »Mutta jos olet tullut niin vaatimattomaksi ja ihanteelliseksi, ettet enää tahdo kuulla puhuttavankaan rahasta, niin mitä siis pidät hintana noista salaisuuksista, joiden väität olevan hallussasi?»
»Pyydän enemmän ja kuitenkin samalla vähemmän kuin rahaa, monseigneur», vastasi Arnauld, tällä kertaa palanneena luonnolliseen sävyynsä. »Pyydän kunniaa, en tietystikään kunnianosoituksia, vaan ainoastaan hieman kunniaa, jota tunnustan mitä kipeimmin tarvitsevani.»
»Selitä tarkemmin», kehoitti Montmorency, »sillä tuollainen puhe on totisesti arvoituksia.»
»No niin, katsokaa tätä, monseigneur. Olen hankkinut itselleni tällaisen asiakirjan, jossa todistetaan, että minä, Martin Guerre, olen ollut teidän palveluksessanne näin monta vuotta... tallimestarina; pitäähän tointani jonkin verran kaunistella. Edelleen vakuutetaan, että olen koko ajan käyttäytynyt alttiisti ja uskollisesti, harrasta kiintymystä osoittaen, ja että te, monseigneur, olette tätä kiintymystä palkitaksenne suvainnut lahjoittaa minulle kyllin suuren summan, voidakseni elellä loppuikäni puutteesta vapaana. Pankaa siis tämän todistuksen alle sinettinne ja nimikirjoituksenne. Silloin tunnustan, että olemme kaikin puolin kuitit, ilman mitään lisäsuorituksia.»
»Mahdotonta», vastusti konnetaabeli. »Kuinka antaisin perättömän todistuksen? Minua voitaisiin syyttää väärentäjäksi ja petturiksi, jos nimikirjoituksella vahvistaisin tuollaisia valheita.»
»Ne eivät ole valheita, monseigneur, sillä minä olen aina palvellut teitä uskollisesti... omalla tavallani, ja vakuutan teille, että jos olisin pannut säästöön kaikki ne rahat, jotka olen teiltä tähän mennessä saanut, summa ylittäisi kymmenentuhatta ecua. Todistustanne ei niin ollen voida kumota, ja enkö muuten juuri minä ole pannut itseäni pahasti alttiiksi, saadakseni toimeen sen onnellisen tuloksen, jonka hedelmät teidän vain tarvitsee poimia.»
»Voi sinua viheliäistä! Tuollainen vertailu...»
»On oikea, monseigneur», väitti Arnauld. »Me tarvitsemme toisiamme, ja yhdenarvoisuus on välttämättömyyden tytär. Vakoilija palauttaa teille luottonne, palauttakaa te yhtä paljon vakoilijalle. No, kukaanhan ei kuule meitä, monseigneur — mitäpä syytä olisi häpeillä! Päättäkää kauppa; se on hyvä minulle, parempi teille, siis molemminpuolinen voitto. Kirjoittakaa alle, monseigneur.»
»En, vaan vasta jälkeenpäin», torjui Montmorency. »Molemminpuolinen voitto, sanot. Tahdon ensin tietää, niillä keinolla muka pääset lupaamiisi kaksinkertaisiin tuloksiin. Tahdon tietää, minne Diana de Castro on joutunut ja kuinka varakreivi d’Exmèsin käy.»
»Sama se, monseigneur. Jättäen syrjään vain muutamia seikkoja, joista katson tarpeelliseksi olla vaiti, otan kyllä valaistakseni teille nuo kaksi kohtaa, ja teidän on silloin pakko myöntää, että sattuma ja minä olemme perin hyvin järjestäneet asiat teidän eduksenne.»
»Annahan kuulua», käski konnetaabeli.
»Mitä ensiksikin madame de Castroon tulee», selitti Arnauld du Thill, »niin häntä ei ole surmattu eikä ryöstetty, vaan hänet otettiin Saint-Quentinissa vangiksi niiden viidenkymmenen arvohenkilön joukossa, joista piti vaatia lunnaat. Miksi nyt se, jonka käsiin hän joutui, ei ole tehnyt hänen pidätystään julkiseksi? Miksi madame de Castro ei itsekään ole antanut tietoja oloistaan? Siitä en tiedä kerrassaan mitään. Totta pulmakseni luulinkin hänen jo olevan vapaana ja ajattelin kohtaavani hänet täällä, saapuessani Pariisiin. Vasta tänä aamuna kuulin yleisenä huhuna, että kuninkaan tyttären kohtalo oli jäänyt hovissa tuntemattomaksi ja että hänen majesteettinsa oli siitä kovin huolissaan. Kenties madame Dianan lähettämät sanomat ovat tällaisena melskeisenä aikana joutuneet palautetuiksi tai harhateille, mutta sellaisessa viivytyksessä saattaa piillä muukin salaisuus. Joka tapauksessa pystyn kuitenkin tässä kohden hälventämään kaikki epäilykset, ja nimenomaisesti ilmoittamaan, missä madame de Castro on vankina ja kenen hallussa.»
»Se ilmoitus on todellakin kallisarvoinen», sanoi konnetaabeli. »Missä hän siis on ja kenen vartioimana?»
»Malttakaa vielä, monseigneur», jatkoi Arnauld. »Ettekö ensiksi tahdo saada selvitystä niinikään varakreivi d’Exmèsistä, sillä jos onkin hyvä tietää ystäviensä olinpaikka, niin parempi on olla selvillä vihollistensa liikkeistä.»
»Viis minä ajatelmista!» murisi Montmorency. »Missä se d’Exmès on?»
»Vankina samaten, monseigneur», selitti Arnauld. »Kukapa ei ole viime aikoina ollut jonkin verran vankina? Se oli kovasti muodissa! Sitä muotia on varakreivikin seurannut, ja hän on siis vankina.»
»Mutta hän osaa kyllä antaa tietoja itsestään, hän!» arveli konnetaabeli. »Hänellä on varmasti ystäviä ja rahaa; epäilemättä hän saa hankituksi lunnaansa ja joutuu niskoillemme milloin hyvänsä.»
»Olette arvannut hyvin paikalleen, monseigneur. Niin, varakreivi d’Exmèsillä on rahaa, ja hän on kärsimätön pääsemään vapaaksi, aikoen suorittaa lunnaansa mahdollisimman pian. Onpa hän jo lähettänytkin Pariisiin miehen keräämään ja hänelle viemään mitä pikimmin vapauden hinnan.»
»Mitä sille enää mahtaisi?» kysyi Montmorency.
»Mutta meidän onneksemme ja hänen onnettomuudekseen», pitkitti Arnauld, »tuo Pariisiin kiireisesti lähetetty mies olen juuri minä, monseigneur — minä, joka nyt tallimestarina palvelen varakreivi d’Exmèsiä, käyttäen oikeaa nimeäni, siis Martin Guerrena. Siitä näette, että totuudessa pysyen voitte mainita minua tallimestariksi.»
»Etkä ole täyttänyt tehtävääsi, vintiö?» päätteli konnetaabeli. »Et ole kerännyt oletetun herrasi lunnaita?»
»Olen kerännyt ne tarkalleen, monseigneur; eihän sellaisia hommia jätetä sikseen. Ottakaa sitäpaitsi huomioon, että noiden rahojen jättäminen vastaanottamatta olisi herättänyt epäluuloja. Olen ne koonnut kunnollisesti... yrityksen hyväksi. Kuitenkin saatte olla huoletta; en vie niitä täältä hänelle millään ehdolla vielä pitkään aikaan. Juuri nämä kymmenentuhatta ecua auttaisivat minua viettämään elämäni jälkipuolen hurskaasti ja kunniallisesti, ja siitä saisin kiittää teidän jalomielisyyttänne, monseigneur, sen todistuksen mukaan, jonka minulle annatte.»
»Mutta minäpä en kirjoita siihen nimeäni, roisto!» huusi Montmorency. »En ehdoin tahdoin tee itseäni apuriksi varkauteen.»
»Oh, monseigneur», pahoitteli Arnauld, »kuinka ankarasti ja pahasti nimitätte välttämättömyyttä, johon alistun tehdäkseni teille palveluksen! Mitä! Alttiuden takia minä vaiennan omantuntoni, ja noin te palkitsette minua siitä! No niin, olkoon menneeksi! Lähettäkäämme varakreivi d’ExmèsiIle tämä rahasumma, jotta hän on täällä yhtä pian kuin madame Diana, ellei ennemmin. Jos hän sitävastoin ei saa näitä rahoja...»
»Niin, jollei hän saisi — entä sitten?» tiedusti konnetaabeli.
»Niin voitamme kylliksi aikaa, monseigneur. Herra d’Exmès odottelee minua ensin kärsivällisesti pari viikkoa. Sattuuhan kymmenentuhannen ecun hommaamisessa jotakin viivytystä, ja vasta tänä aamuna hänen hoitajattarensa ne hakikin kouraani.»
»Hän on siis uskonut sinua, se vaimoparka?»
»Minua ja varakreivin sormusta ja kirjelmää, monseigneur. Muuten hän tuntee minut hyvin ennestään. Meidän sopii siis ottaa lukuun parin viikon maltillinen odottelu, sitten viikko rauhatonta odottelua, vielä viikko tuskallista odottelua. Vasta kuukauden tai puolentoista päästä herra d’Exmès toivottomaksi käyneenä lähettää toisen asiamiehen etsimään edellistä, jota tietysti ei enää tavata. Ja jos on jo vaikeata koota kymmenentuhatta ecua, niin yhtä suurta lisäsummaa on melkein mahdotonta hankkia. Te saatte siis riittävästi aikaa poikanne naittamiseen vaikka kaksikymmentä kertaa, monseigneur, sillä varakreivi d’Exmès pysyy kadoksissa, ikäänkuin kuolleena, runsaasti kaksi kuukautta ja ilmestyy esiin elävänä ja raivoissaan vasta tulevana vuonna.»
»Niin, mutta kuitenkin hän ilmestyy», huomautti Montmorency, »ja eikö hän silloin heti ryhdy kuulustamaan, mihin hänen kelpo tallimestarinsa Martin Guerre on joutunut?»
»Voi, monseigneur», selitti Arnauld surkeasti, »hänelle vastataan silloin — pahoitellen minun on se mainittava teille — että uskollinen Martin Guerre palatessaan tuomaan herralleen noita lunnaita osui kovaksi onnekseen espanjalaisjoukkueen käsiin, ja todennäköisesti ryöstettyään hänet putipuhtaaksi nuo julmurit hänen suunsa tukkimiseksi hirttivät hänet Noyonin portin lähellä.»
»Mitä! Onko sinut muka hirtetty, Arnauld?»
»Niin minun on käynyt, monseigneur; siinä näette, kuinka pitkälle palvelevaisuuteni saattaa mennä! Ainoastaan päivämäärästä on hieman ristiriitaisia tietoja. Mutta uskottaisiinko rosvoilevia huoveja, joiden etu vaatii peittelemään totuutta? Vielä mitä, monseigneur!» arveli röyhkeä Arnauld hilpeästi ja päättävästi. »Huomatkaa siis, että varokeinoni ovat taitavasti järjestettyjä ja ettei minunlaiseni kokenut veitikka milloinkaan toimita teidän ylhäisyyttänne sotkeutumisen vaaraan. Jos varovaisuus karkoitettaisiin maan päältä, niin se pakenisi hirtetyn miehen sydämeen. Sitäpaitsi, huomautan vieläkin, te tulette vahvistaneeksi vain totiseikan: olen palvellut teitä jo kauan, monet huonekuntanne jäsenet voivat sen todistaa kuten tekin, ja te olette kyllä antanut minulle kaikkiaan kymmenentuhatta ecua, olkaa siitä varma. Tahdotteko muuten», lisäsi lurjus suurellisesti, »että annan teille siitä kuitin?»
Konnetaabeli ei voinut olla hymyilemättä. »Kyllä, mutta jos lopulta käy ilmi, heittiö, että...», aloitti hän.
Arnauld du Thill keskeytti:
»No no, monseigneur, ettehän te enää epäröitse muuten kuin muodon vuoksi, mutta eihän meikäläisten, isoisten ihmisten tarvitse piitata muodoista. Kirjoittakaa todistuksen alle nimenne ilman pitempiä viivytyksiä.»
Hän laski Montmorencvn eteen pöydälle paperin, josta ei puuttunut muuta kuin tämä nimikirjoitus.
»Mutta ensiksi — missä kaupungissa Diana de Castro on vankina ja kenen huostassa?»
»Nimi nimestä, monseigneur: teidän nimenne tämän paperin alle, ja silloin minä ilmoitan nuo toiset nimet.»
»Menköön!» sanoi Montmorency.
Hän piirsi sen järeän koukeron, jota käytti nimikirjoituksenaan.
»Ja sinetti, monseigneur?»
»Tässä sekin. Oletko tyytyväinen?»
»Niinkuin monseigneur olisi nyt antanut minulle ne kymmenentuhatta ecua.»
»Vihdoinkin siis — missä Diana on?»
»Lordi Wentworthin luona Calaisissa», ilmoitti Arnauld tahtoen ottaa asiakirjan konnetaabelilta, joka pidätteli sitä vielä.
»Hetkinen», sanoi hän; »entä varakreivi d’Exmès?»
»Calaisissa, samoin lordi Wentworthin hallussa.»
»Mutta silloinhan Diana ja hän tapaavat toisensa!»
»Ei, monseigneur; varakreivi asuu erään aseseppä Pierre Peuquoyn luona kaupungilla, ja madame on saanut tyyssijansa kuvernöörin talossa. Olisin valmis vannomaan, ettei varakreivi edes aavista lemmittynsä olevan niin lähellä.»
»Minun pitää kiirehtiä Louvreen», sanoi konnetaabeli hellittäen paperin.
»Ja minä riennän Artiguesiin», huudahti Arnauld voitonriemuisena. »Hyvää onnea, monseigneur! Koettakaa päästä pois naurunalaisen konnetaabelin asemasta!»
»Hyvästi, heittiö! Koeta välttää joutumasta hirteen täydellä todella!»
He poistuivat kumpikin taholleen.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Pierre Peuquoyn aseet, Jean Peuquoyn köydet ja Babette Peuguoyn kyyneleet
Calaisissa kului melkein kuukausi tuottamatta mitään muutosta niiden henkilöiden asemaan, jotka olemme sinne jättäneet, ja he pahoittelivat sitä suuresti. Pierre Peuquoy kalkutteli yhä tarmokkaasti aseita, Jean Peuquoy oli ryhtynyt jälleen kutomaan ja sai tilapäisinä työtoveinaan valmiiksi uskomattoman pitkiä köysiä, ja Babette Peuquoy itkeskeli.
Gabrielin odottelussa olivat ilmenneet ne vaiheet, jotka Arnauld du Thill oli ennustanut konnetaabelille. Hän oli pysynyt maltillisena kaksi ensimmäistä viikkoa ja kävi sitten kärsimättömäksi.
Vain hyvin harvoin hän enää poikkesi lordi Wentworthin luo, ja nämä vierailut olivat perin lyhyitä. Heidän välinsä olivat kylmenneet siitä illasta alkaen, jolloin Gabriel oli harkitsematta puuttunut kuvernöörin niinsanottuihin perheasioihin.
Voimme kyllä tyytyväisesti mainita, että myös arvoisa lordi kävi päivä päivältä alakuloisemmaksi. Hänen mieltään eivät kuitenkaan tehneet levottomaksi ne kolme sanomaa, jotka Ranskan kuningas oli lyhyin väliajoin lähettänyt Arnauld du Thillin lähdön jälkeen. Ensimmäinen oli sanamuodoltaan kohtelias, toinen jyrkempi, kolmas uhkaava, ja senhän arvaa, että ne kaikki vaativat samaa madame de Castron vapautusta lunnaita vastaan, joiden määrääminen jätettiin Calaisin kuvernöörin omaan valtaan. Mutta tämä oli kaikkiin kolmeen antanut saman vastauksen; että hän aikoi pitää madame de Castroa panttivankina, tarpeen tullessa vaihtaakseen hänet sodan aikana johonkin tärkeään vankiin tai rauhan syntyessä luovuttaakseen hänet takaisin kuninkaalle ilman lunnaita. Hänellä oli siihen muodollinen oikeus, ja lujien muuriensa takana hän saattoi uhmata Henrik II:n suuttumusta.
Tämä vihastus ei häntä siis vaivannut, vaikka hän ihmetteli, kuinka kuningas oli saanut tietoonsa Dianan olinpaikan, vaan hänen kiusanaan oli kauniin vangin yhä ylenkatseellisempi piittaamattomuus. Ei alistuvaisuus eikä harras huomaavaisuus ollut kyennyt lieventämään madame de Castron ylpeätä ja halveksivaa nyreyttä. Hän pysyi kiihkeän kuvernöörin edessä aina surullisena, tyynenä ja arvokkaana; toisinaan lordi uskalsi virkkaa jonkin sanan rakkaudestaan, joskin on myönnettävä, että hän tällöin säilytti aatelismiehen kunnian edellyttämät velvoitukset, mutta silloin sekä tuskainen että korskea katse vihlaisi onnettoman mielistelijän sydäntä ja loukkasi hänen itsetuntoaan. Hän ei ollut rohjennut puhua Dianalle kirjeestä, joka oli salaa lähetetty Gabrielille, eikä kuninkaan yrityksistä tyttärensä vapauttamiseksi: niin pahasti hän pelkäsi katkeraa sanaa tai ivallista moitetta tuosta viehättävästä, mutta tylystä suusta.
Kun talossa ei enää näkynyt sitä kamarineitoa, joka oli uskaltanut ruveta kirjelapun viejäksi, oli Diana kyllä ymmärtänyt, että sekin epätoivoinen mahdollisuus oli vielä rauennut. Hän ei ollut kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, tämä siveä ja ylevä neito, vaan hän odotti ja rukoili. Hän luotti Jumalaan ja tarpeen tullessa kuolemaan.
Gabriel oli itsekseen päättänyt lakata lokakuun viimeisenä päivänä odottamasta Martin Guerren paluuta, ja sentähden hän aikoi nyt lähteä pyytämään lordi Wentworthilta sitä suosiota, että hän saisi lähettää Pariisiin toisen sanansaattajan. Niinpä hän kello kahden tienoissa poistui Peuquoy-perheen talosta, missä Pierre kiilloitti miekkaa, Jean punoi suunnattoman pitkää köyttä ja Babette jo usean päivän ajalta kyynelistä punoittavin silmin pyöri hänen ympärillään kykenemättä puhumaan. Hän marssi suoraa päätä kuvernöörin asuntoa kohti.
Lordi Wentworthia pidätteli sillä hetkellä jokin asia, niin että hän lähetti Gabrielille sanan pyytäen odottamaan muutaman minuutin, ollakseen sitten heti valmis häntä palvelemaan.
Hallista, johon Gabriel oli ohjattu, voi nähdä sisäpihalle. Hän lähestyi ikkunaa katsoakseen ulos, ja koneellisesti hänen sormensa liukuivat ja hapuilivat ruutuja pitkin. Äkkiä hän tunsi sormenpäillään piirtoja, jotka oli kaiverrettu lasiin timanttisormuksella. Hän kumartui niitä tarkastamaan ja luki selvästi sanat: Diana de Castro.
Sekö oli allekirjoitus, joka puuttui hänen taannoin saamastansa salaperäisestä kirjeestä?
Gabrielin silmiä hämärsi, ja hänen täytyi nojata seinään, jottei horjahtaisi. Hänen sisäiset aavistuksensa eivät siis olleet erehtyneet! Dianaa, todellakin Dianaa, hänen lemmittyään tai hänen sisartaan, siis tuo irstaileva Wentworth parhaillaan piti vallassaan! Tälle puhtaalle, ihanalle olennolle hän rohkeni puhua häpeällisestä intohimostaan!
Vaistomaisesti Gabriel tavoitti kädessään olemattoman miekkansa kahvaa, ja samassa Wentworth astui sisälle.
Kuvernööri kalpeni ensin, mutta hänet toinnutti heti se itsehillintä, joka hänellä oli tavattoman voimakkaana kykynä.
»No niin, mitä se on?» kysyi hän.
»Eikö tuo ole sen mielenvikaisen omaisenne nimi, jota teidän on vartioitava täällä, mylord?» tiukkasi Gabriel.
»Mahdollista; entä sitten?» tokaisi lordi Wentworth korskeasti.
»Siinä tapauksessa, mylord, minä tunnen tuon omaisenne... epäilemättä hyvin etäisen sukulaisenne. Olen usein nähnyt hänet Louvressa. Ja muuten olen hänen altis palvelijansa, niinkuin jokaisen ranskalaisen aatelismiehen pitää esiintyä Ranskan hallitussuvun tytärtä kohtaan.»
»Ja sitten?» jatkoi lordi Wentworth kyselyään.
»Ja niin ollen, mylord, vaadin teiltä selitystä, kuinka ja millä perusteella te pidätätte ja kohtelette vankina siihen arvoasemaan kuuluvaa henkilöä.»
»Ja jos kieltäydyn, monsieur, antamasta teille tätä selvitystä, niinkuin olen jo evännyt sen Ranskan kuninkaaltakin — mitä sitten?»
»Ranskan kuninkaalta!» toisti Gabriel hämmästyneenä, »Niin juuri, monsieur», vahvisti lordi Wentworth yhä järkkymättömän kylmäverisenä. »Kaiketi englantilaisen ei ole vastattava toimistaan vieraan valtakunnan hallitsijalle, varsinkaan maansa sotiessa tätä hallitsijaa vastaan. Entä jos siis kieltäytyisin tekemästä tiliä teillekään, herra d’Exmès?»
»Silloin vaatisin teiltä sellaisesta käyttäytymisestä hyvitystä, mylord!» huudahti Gabriel.
»Ja epäilemättä toivoisitte, monsieur», jatkoi kuvernööri, »tappavanne minut sillä miekalla, jota saatte kantaa ainoastaan minun suosiollisella luvallani ja jonka voin heti vaatia teiltä takaisin?»
»Ooh, mylord, mylord», kivahti Gabriel, »senkin saatte minulle maksaa!»
»Vaikkapa niin, monsieur», arveli lordi Wentworth, »enkä velkaani kielläkään, kunhan ensin kuittaatte omanne».
»Voimattomana!» valitti Gabriel väännellen käsiään; »voimattomana sellaisella hetkellä, jolloin tahtoisin toimia kymmenentuhannen miehen tarmolla!»
»Teillä on tosiaankin pahana kiusana», jatkoi lordi Wentworth, »että kätenne ovat sovinnaisuuden ja oikeuden sitomat; mutta myöntänette sentään itsekin, että olisi liian mukavaa sotavangin ja velallisen saada kuittauksensa ja vapautensa yksinkertaisesti katkaisemalla kurkku saamamieheltään ja viholliseltaan.»
»Mylord», huomautti Gabriel ponnistautuen levolliseksi, »tiedättehän, että jo kuukausi takaperin lähetin tallimestarini Pariisiin noutamaan sitä rahasummaa, jota niin paljon ajattelette. Nyt on arvoituksena, onko Martin Guerre teidän suojeluskirjastanne huolimatta haavoittunut tai saanut surmansa matkalla — tai onko häneltä varastettu rahat. Tosiasia vain on, ettei hän ole ilmestynyt takaisin, ja siksi tulinkin juuri pyytämään, että sallisitte minun uudestaan lähettää jonkun miehen Pariisiin, koska ette luota aatelismiehen sanaan ettekä ole tarjoutunut päästämään minua itseäni matkalle lunnaitani hankkimaan. Nyt, mylord, teidän ei sovi evätä tätä pyytämääni lupaa, tai muutoin minulla on oikeus sanoa, että te pelkäätte vapauttani ettekä rohkene luovuttaa minulle miekkaani takaisin.»
»Ja kenelle te sen sanoisitte, monsieur», muistutti lordi Wentworth, »minun välittömään valvontaani alistetussa englantilaisessa kaupungissa, missä teitä ei voida pitää minään muuna kuin vankina ja vihollisena?»
»Julistaisin sitä, mylord, jokaiselle rehelliselle ja ajattelevalle miehelle, jokaiselle sydämeltään tai nimeltään aateliselle, upseereillenne, jotka ymmärtävät kunnia-asioita, työläisillennekin, joita heidän vaistonsa valaisisi, ja kaikki olisivat yhtä mieltä minun kanssani teitä vastaan, mylord, että te evätessänne minulta välikappaleen päästäkseni täältä pois ette enää ansaitsisi uljaiden soturien päällikön asemaa.»
»Mutta te ette ajattele, monsieur», vastasi lordi Wentworth kylmästi, »että ennenkuin sallin teidän levittää kurittomuuden henkeä väkeni keskuuteen minun tarvitsee vain lausua sana, tehdä viittaus, jotta teidät heitetään sellaiseen tyrmään, missä ette voi minua syyttää muille kuin muureille.»
»Valitettavasti sekin on totta, tuhannen lempoa!» jupisi Gabriel hammasta purren ja kädet nyrkissä.
Tämä tunteen ja mielenkuohun mies tunsi murtuvansa rautaisen ja vaskisen miehen järkkymättömyyttä vastaan. Mutta yksi sana muutti kohtauksen laadun ja palautti äkkiä Wentworthin ja Gabrielin tasavertaisuuden.
»Rakas Diana, rakas Diana!» hoki nuori mies tuskaantuneena. »Kuinka voikaan niin käydä, etten pysty tekemään hyväksesi mitään tällä vaarasi hetkellä!»
»Mitä sanoittekaan, monsieur?» ähkäisi lordi Wentworth väristen. »Taisitte sanoa: 'Rakas Diana!' Vai kuulinko väärin? Oletteko tekin rakastunut madame de Castroon?»
»No, kyllä, jos pitää tunnustaa. Minä rakastan häntä!» vakuutti Gabriel. »Tekin rakastatte häntä, mutta minun rakkauteni on yhtä puhdas ja altis kuin teidän on arvoton ja julma. Niin, Jumalan ja enkelien edessä minä palvon häntä niinkuin epäjumalaani.»
»Mitä siis äsken lausuitte minulle Ranskan hallitussuvun tyttärestä ja siitä suojeluksesta, johon jokainen aatelismies on velvollinen sellaista sorrettua kohtaan!» pauhasi lordi Wentworth suunniltaan kiihtyneenä. »Vai niin, te rakastatte häntä ja olette varmaankin se, jota hän rakastaa ja jonka muistoon hän vetoaa tahtoessaan kiduttaa minua! Olette se mies, jonka herättämän rakkauden takia hän halveksii minua — se mies, jota ilman hän kenties rakastaisi minua? Ah, tekö olette se, jota hän rakastaa?» Äsken niin pilkallinen ja ylenkatseellinen lordi katseli nyt jonkinlaisen kunnioittavan kauhun vallassa Dianan rakastamaa miestä, ja kilpailijansa puhuessa Gabriel puolestaan vähitellen kohotti otsaansa ilahtuneena ja voitollisena.
»Ah, tosiaanko hän rakastaa minua sillä tavalla?» huudahti hän. »Niinpä hän ajattelee minua vielä, vetoaa minuun, kuten sanotte! Oh, hyvä on, jos hän vetoaa minuun, niin minä ryhdyn auttamaan häntä ja pelastan hänet. Kuulkaahan, mylord: ottakaa miekkani, tunkekaa suuhuni kapula, köyttäkää minut, sulkekaa tyrmään, ja koko maailman ja teidän uhallanne minä kyllä pystyn auttamaan ja varjelemaan häntä, koska hän yhä rakastaa minua, kallis lemmittyni! Koska hän rakastaa yhä minua, uskallan uhmata teitä avoimesti ja ollessani aseeton teidän aseitanne vastassa olen varma siitä, että vielä voitan teidät, kun jumalaisena kilpenäni on Dianan rakkaus.»
»Se on totta, sen kyllä uskon!» jupisi vuorostaan lordi Wentworth masentuneena.
»Eikä minun puoleltani olisikaan enää jalomielistä haastaa teitä kaksintaisteluun», jatkoi Gabriel; »kutsukaa vartiomiehenne ja käskekää teljetä minut vankilaan, jos suvaitsette. Jonkinlaista onnea on vankeuskin hänen lähellään ja samalla kertaa kuin hän on vankina.»
Nyt seurasi pitkällinen äänettömyys.
»Monsieur», aloitti viimein lordi Wentworth jonkin verran epäröiden, »pyysitte lupaa lähettää Pariisiin toisen asiamiehen noutamaan lunnaitanne, vai kuinka?»
»Sellainen oli ensimmältä aikomukseni, kun tulin tänne, mylord», vastasi Gabriel.
»Ja sitten muistaakseni soimasitte minua siitä, etten luottanut aateliseen kunniaanne ja sallinut teidän pelkällä sananne takuulla lähteä itse hankkimaan tuota rahasummaa?»
»Se on totta, mylord.»
»No niin, monsieur», pitkitti kuvernööri, »voitte lähteä vaikka tänään: Calaisin portit ovat teille avoinna, pyyntöönne on suostuttu.»
»Ymmärrän», virkkoi Gabriel katkerasti; »te tahdotte loitontaa minut hänestä. Entä jos nyt kieltäytyisin lähtemästä Calaisista?»
»Minä olen täällä määrääjänä, monsieur», huomautti lordi Wentworth, »eikä teillä ole valtaa kieltäytyä noudattamasta tahtoani tai suostua siihen, vaan teidän on pakko alistua.»
»Olkoon sitten niin», myöntyi Gabriel; »minä lähden, mylord, mutta olematta kuitenkaan kiitollinen jalomielisyydestänne, sen sanon».
»En tarvitsekaan kiitollisuuttanne, monsieur.»
»Minä lähden», toisti Gabriel, »mutta tietäkää, etten pysy kauan velallisenanne, vaan palaan hyvinkin pian maksamaan teille koko velkani yhdellä kertaa. Ja kun en silloin enää ole vankinne ettekä te ole enää saamamieheni, ei teille jää enää mitään veruketta estääksenne sitä miekkaa, jota minulla on oikeus kantaa, kontaamasta omaanne.»
»Voisin kyllä kieltäytyä siitä ottelusta, monsieur», vastasi lordi Wentworth hieman raskasmielisesti, »sillä mahdollisuudet eivät meidän kesken olisi tasavertaiset: jos tapan teidät, niin hän vihaa minua yhä katkerammin; jos te surmaatte minut, niin hän rakastaa teitä yhä enemmän. Eipä väliä, velvollisuutenani on suostua, ja minä suostun. Mutta ettekö pelkää», lisäsi hän synkästi, »että näin pakotatte minut johonkin äärimmäisyyteen? Kun melkein kaikki edut ovat teidän puolellanne, eikö minulla näyttäisi olevan aihetta käyttää väärin niitä, jotka minulla vielä on jäljellä?»
»Ylhäällä Jumala ja tässä maailmassa kaikkien maiden aatelismiehet tuomitsisivat teidät, mylord», muistutti Gabriel värähtäen, »jos niiden takia, joita ette ole kyennyt voittamaan, raukkamaisesti kostaisitte niille, jotka eivät voi puolustautua.»
»Olkoon kuinka tahansa, monsieur», virkkoi Wentworth, »teidät minä ainakin jäävään tuomarieni joukossa».
Hän lisäsi tovin vaitiolon jälkeen:
»Kello on kolme, monsieur. Teillä on aikaa kello seitsemään, ensimmäisten porttien sulkemiseen asti, suoriutua valmistuksistanne ja poistua kaupungista. Annan heti tarpeelliset määräykset, jotta teidät päästetään vapaasti menemään.»
»Kello seitsemältä, mylord», lupasi Gabriel, »en enää ole Calaisissa.»
»Ja katsokaa varmaksi asiaksi», jatkoi Wentworth, »ettei teillä sitten enää koskaan ole tilaisuutta päästä tänne takaisin ja että, vaikka saisin aiotussa kaksintaistelussa surmani vallitustemme ulkopuolella, niin varokeinoni kuitenkin ovat kyllin hyvin järjestetyt — luottakaa siinä mustasukkaisuuteeni! — jotta te ette enää ikinä saa haltuunne tai edes näe madame de Castroa.»
Gabriel oli jo astumaisillaan ulos huoneesta, mutta pysähtyi vielä ovelle. »Se, mitä sanotte, on mahdotonta, mylord», väitti hän; »ehdottomasti minä näen Dianan jälleen ennemmin tai myöhemmin».
»Sitä ei kuitenkaan tapahdu, monsieur, sen vannon, jos varustuskaupungin kuvernöörin tahdolla tai kuolevan viimeisellä määräyksellä on mitään tehoa täällä.»
»Tapahtuu kyllä, mylord, en tiedä kuinka, mutta varma olen siitä», vakuutti Gabriel.
»Silloin teidän täytyy valloittaa Calais väkirynnäköllä, monsieur», huomautti Wentworth halveksivasti hymyillen.
»Valloitan siis Calaisin väkirynnäköllä», lupasi hän. »Näkemiin, mylord!»
Hän kumarsi ja poistui, jättäen lordi Wentworthin kivettyneeksi, eikä tämä tiennyt, pitikö hänen hätääntyä vai nauraa.
Gabriel palasi kiireesti asesepän taloon ja tapasi siellä Pierren kiilloittamassa miekkansa terää, Jeanin tekemässä solmuja köyteensä ja Babetten huokailemassa.
Hän kertoi ystävilleen, mitä oli puhellut kuvernöörin kanssa, ja ilmoitti sen seuraukseksi tulleen lähtönsä. Hän ei salannut heiltä sitä kenties huimapäistä vakuutustakaan, jonka oli lordille lausunut hyvästellessään.
Sitten hän sanoi heille:
»Nyt menen huoneeseeni suorittamaan matkavalmistelut, jättäen teidät miekkojenne pariin, Pierre, teidät köysiänne punomaan, Jean, ja teidät huokailemaan, Babette.»
Ja hän lähti panemaan kaikki kuntoon matkaansa varten. Nyt vapaaksi päästyään uljaalla nuorella miehellä oli kova kiire ehtiä Pariisiin pelastamaan isänsä ja sitten palata Calaisiin pelastamaan Diana.
Puolen tunnin kuluttua astuessaan ulos kamaristaan hän kohtasi porrassillakkeella Babette Peuquoyn.
»Te siis lähdette, herra varakreivi?» virkkoi neito. »Ettekä tiedusta minulta, miksi minua itkettää?»
»En, lapsukainen, sillä toivottavasti et palatessani vetistele enää.»
»Sitä minäkin toivon, monseigneur», jatkoi Babette. »Varmasti te siis palaatte kuvernöörimme uhkauksista huolimatta?»
»Sen takaan, Babette!»
»Tallimestarinne Martin Guerren kanssa kaiketi?»
»Se on luonnollista.»
»Pidättekö varmana, että löydätte hänet Pariisista, Martin Guerren, herra d’Exmès?» kysyi Babette. »Hän ei suinkaan liene epärehellinen mies? Tietenkään hän ei ole itselleen anastanut lunnaitanne? Tai voisiko hän olla syypää... uskottomuuteen?»
»Voisin vannoa, että hän on rehellinen mies», vastasi Gabriel ihmetellen näitä kysymyksiä. »Martinilla on tosin vaihtelevia mielialoja, kuten olen huomannut varsinkin viime aikoina, ja hänessä on ikäänkuin kaksi eri olentoa, toinen yksinkertainen hengenlahjoiltaan ja rauhaisa tavoiltaan, toinen ovela ja mellasteleva. Mutta näitä luonteen omituisuuksia lukuunottamatta hän on altis ja uskollinen palvelija.»
»Eikä hän pettäisi naista sen enempää kuin herraansakaan, vai kuinka?» tiedusti Babette.
»No, se on kuitenkin eri asia», arveli Gabriel, »enkä menisi siitä takuuseen, sen tunnustan».
»Niinpä, monseigneur», sanoi Babette-rukka kalveten, »ottaisitteko hyväntahtoisesti viedäksenne hänelle takaisin tämän sormuksen? Hän tietää, keneltä se tulee ja mitä se merkitsee.»
»Vien kyllä, Babette», lupasi Gabriel yllättyneenä, muistaessaan tallimestarinsa lähtöillan. »Annan sen hänelle, mutta luullakseni lähettäjä tietää... että Martin Guerre... on naimisissa.»
»Naimisissa!» huudahti Babette. »Silloin, monseigneur, pitäkää tämä sormus tai heittäkää se pois, mutta älkää antako sitä hänelle takaisin!»
»Mutta, Babette...»
»Kiitoksia, monseigneur, ja hyvästi!» mutisi tyttöparka. Hän pakeni ylempään kerrokseen ja heti kamariinsa päästyään lysähti pyörtyneenä lepotuoliin.
Apeana ja levottomana siitä epäluulosta, joka vasta nyt johtui Gabrielin mieleen, hän laskeutui mietteissään vanhan talon puuportaita myöten ja kohtasi niiden juurella Jean Peuquoyn. Tällä oli kasvoissaan salamyhkäinen ilme.
»Herra varakreivi», supatti hänelle porvari, »te olette usein tiedustanut minulta, miksi valmistelen niin pitkiä köysiä. Minun ei sovi sallia teidän lähteä, olletikaan niin mainiosti hyvästeltyänne tuota Wentworthia, antamatta teille arvoituksen ratkaisua. Yhdistämällä pienillä poikittaisnaruilla kaksi tällaista pitkää ja vankkaa köyttä, herra varakreivi, saadaan oikein pitkät ja lujat nuoratikkaat. Kun ollaan kaupungin kansalaisvartiossa, kuten Pierre on siihen kuulunut jo kaksikymmentä vuotta ja minä kolme päivää, on helppo kuljettaa tällaiset tikkaat mutkille taivutettuina sen vahtikojun alle, joka on Kahdeksankulmaisen tornin lavalla. Sitten jonakin joulukuun tai tammikuun pimeänä aamupuhteena voisi, vaikkapa ainoastaan uteliaisuuden vuoksi, vartiomiehenä ollessa kiinnittää tukevasti kaksi köydenpäätä muurin hammasreunoihin upotettuihin rautasinkilöihin ja pudottaa toiset kaksi päätä mereen, kolmesataa jalkaa alas, missä silloin saattaa oleskella jokin hurjanrohkea venemies.»
»Mutta, urhea Jean...», yritti Gabriel keskeyttää.
»Kylliksi siitä asiasta, herra varakreivi», jatkoi kankuri. »Mutta, suokaa anteeksi, tahtoisin ennen lähtöänne jättää teille vielä muistolahjan hartaalta palvelijaltanne Jean Peuquoylta. Tässä on jonkinlainen piirros, joka esittää Calaisin muurien ja varustusten pohjakaavaa. Olen sen huvikseni laatinut niiden ikuisten kävelyjeni perusteella, jotka ovat teiltä niin suuresti ihmetyttäneet. Kätkekää se ihokkaanne alle ja sitten Pariisissa katsastelkaa sitä joskus, ystävyyteni takia, olkaa niin hyvä!»
Gabriel tahtoi taaskin keskeyttää, mutta Jean ei jättänyt hänelle siihen aikaa, vaan puristi nuoren miehen ojentamaa kättä ja poistui, virkkaen vielä lopuksi:
»Näkemiin, herra d’Exmès! Ovella tapaatte Pierren, joka odottaa hyvästelläkseen teitä hänkin. Hän täydentää minun hyvästini.»
Pierre odottelikin talonsa edustalla, pidellen Gabrielin ratsua suitsista.
»Kiitos hyvästä vieraanvaraisuudestanne, mestari!» virkkoi hänelle varakreivi. »Lähetän teille kohdakkoin tai kenties tuon itse sen rahasumman, jonka olette minulle ystävällisesti lainannut. Lisään siihen, jos suvaitsette, hyvityksen palvelusväkeänne varten. Tarjotkaa minun puolestani tämä pikku timantti rakkaalle sisarellenne.»
»Otan sen kyllä toimittaakseni, herra varakreivi», vastasi aseseppä, »mutta sillä ehdolla, että tekin vastaanotatte minulta oman alani pikku muiston — tämän metsätorven, jonka olen ripustanut satulankaareenne. Olen sen valmistanut omin käsin, ja sen ääni olisi minulle tuttu vaikkapa myrskyisen meren pauhatessa, esimerkiksi tuollaisena kunkin kuukauden viidennen päivän aamuyönä, jolloin nousen vartiovuorolleni Kahdeksankulmaiseen torniin meren puolelle, viipyäkseni siellä kello neljästä kuuteen.»
»Kiitos!» lausui Gabriel puristaen Pierren kättä sellaiseen tapaan, joka osoitti hänen ymmärtäneen.
»Mitä niihin aseisiin tulee, joiden runsasta valmistamista olette ihmetellyt», jatkoi Pierre, »niin oikeastaan pahoittelen sitä seikkaa, että niitä on kertynyt haltuuni sellainen paljous, sillä jos Calaisia ryhdyttäisiin jonakin päivänä piirittämään, niin meidän keskuudessamme vielä ranskalaisia kannattava puolue voisi anastaa ne minulta ja panna toimeen vaarallisen hulinan itse kaupungin sydämessä.»
»Totta kyllä!» myönsi Gabriel, puristaen kelpo kansalaisen kättä vielä lujemmin.
»Lopuksi toivotan teille onnellista matkaa ja hyvää menestystä, herra d’Exmès», virkkoi Pierre. »Herran huomaan ja pikaisiin näkemiin!»
»Samat sanat!» vastasi Gabriel.
Hän kääntyi lähtemään ja viittasi vielä hyvästiksi Pierrelle, joka seisoi kynnyksellään, samoin Jeanille, joka oli kurottanut päänsä esille ensimmäisen kerroksen ikkunasta, ja Babettellekin, joka niinikään katseli hänen lähtöään toisen kerroksen uutimien takaa.
Sitten hän kannusti hevostaan ja loittoni täyttä laukkaa.
Lordi Wentworth oli lähettänyt Calaisin portille määräyksensä, sillä vartiosoturit eivät lainkaan estelleet äskeistä vankia, joka pian kiiti Pariisin valtatiellä yksinään huoltensa ja toiveittensa askarruttamana.
Saisiko hän Pariisiin saavuttuaan vapautetuksi isänsä? Kykenisikö hän Calaisiin palaamalla vapauttamaan Dianan?
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Martin Guerren koettelemusten jatkoa
Ranskan maantiet eivät olleet Gabriel de Montgommerylle turvallisempia kuin hänen tallimestarilleen, ja hänen täytyi käyttää kaikkea, älyään ja ripeyttään, väistääkseen esteitä ja viivytyksiä. Innostaan ja kiireestään huolimatta hän saapuikin Pariisiin vasta neljäntenä päivänä Calaisista lähtönsä jälkeen.
Mutta matkan vaarat tuottivat hänelle kenties vähemmän miettimistä kuin itse päämäärää koskeva levottomuus. Hän ei tosin ollut luonnostaan kovin taipuvainen kuvittelemaan, mutta tämän retken yksinäisyys melkein pakotti hänet herkeämättä hautomaan mielessään isänsä ja Dianan vankeutta, näiden rakkaiden olentojen pelastuskeinoja, kuninkaan lupausta ja mitä hänen pitäisi tehdä, jos tätä lupausta ei täytettäisi. Mutta ei, Henrik II ei suotta ollut kristikunnan ensimmäinen aatelismies. Valan noudattaminen oli hänelle tärkeä velvoitus, ja kaiketi hän nyt odotti Gabrielin ilmestymistä vaatijaksi, armahtaakseen vanhan kapinalliskreivin, mutta joka tapauksessa hän armahtaisi. Entä jos tämä vakuutus sittenkin raukeaisi?
Näin epätoivoisen ajatuksen tunkeutuessa sieluunsa kuin sydämeen survaistuna tikarina Gabriel iski kannukset hevosensa kupeeseen, kouraisten miekkansa kahvaa, ja tavallisesti hänen kiintymyksensä sitten tyyntyi, kun hänen mieleensä taas palasi Diana de Castron suloinen ja tuskallinen muisto.
Tällaisen epävarmuuden ja tuskittelun vallassa hän viimein ehti Pariisin porteille neljännen päivän aamuna. Hän oli ratsastanut koko yön halki, ja valju sarastus tuskin vielä valaisi kaupunkia, kun hän ratsasti Louvren lähikatuja pitkin.
Hän pysähtyi suljetun ja nukkuvan kuninkaanpalatsin edustalle ja tuumi, pitikö hänen odottaa täällä vai lähteä edemmäksi. Mutta hänen kärsimättömyytensä soveltui huonosti siihen, ettei olisi mitään puuhaa. Niinpä hän päätti lähteä suoraa päätä asuntoonsa Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle, missä saisi edes kuulla jotakin toivomaansa tai pelkäämäänsä.
Sinne oli mentävä Châteletin vankilan kolkkojen tornien ohitse.
Kohtalokkaan portin edessä hän taas seisahtui. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa olivat piilossa tuolla, noiden kosteiden muurien takana. Mutta hän ei hevin suonut tunteille suurtakaan osaa siitä ajasta, joka hänen sopi hyödyllisesti käyttää toimintaan. Sentähden hän ravisti pois synkät ajatukset ja ratsasti eteenpäin.
Hänen tullessaan talonsa edustalle, jota ei ollut nähnyt niin pitkään aikaan, näkyi pohjakerran salin ikkunoissa valoa. Toimelias Aloyse oli siis jo valveilla.
Gabriel kolkutti, mainiten nimensä. Tuokiota myöhemmin syleili häntä se arvoisa kelpo vaimo, joka oli hänelle korvannut äidin.
»Ah, te olette siis täällä, monseigneur! Terveenä tullut takaisin, rakas lapseni!»
Muuta hän ei jaksanut mielenliikutukseltaan puhua. Hellästi tervehdittyään Gabriel peräytyi askeleen, saadakseen paremmin katsella entistä hoitajatartaan, ja tässä tarkastelussa ilmeni kaikkia sanoja selvemmin mykkä kysymys.
Aloyse käsitti sen, ja kuitenkin hän mitään vastaamatta antoi päänsä painua.
»Eikö tosiaan mitään uutta hovista?» kysyi sitten varakreivi, ikäänkuin hänelle ei olisi riittänyt tuon äänettömyyden vihjaama ilmoitus.
»Ei mitään, monseigneur», vastasi hoitajatar.
»Voi, sitä kyllä aavistinkin! Jos olisi sattunut jotakin onnellista tai onnetonta, niin sinä olisit sen minulle heti huutanut ensimmäisessä suudelmassa. Etkö tiedä mitään?»
»Ah, en!»
»No, kyllä käsitän», jatkoi nuori mies katkerasti. »Olinhan vankina, ehkä luultiin minun kuolleen, eikä velkoja makseta vangille, saatikka vainajalle. Mutta tässä olen elävänä ja vapaana, ja nyt täytyy minun kanssani tehdä tili; mielisuosiolla tai pakolla sen täytyy tapahtua.»
»Pitäkää varanne, monseigneur!» huudahti Aloyse.
»Älä pelkää mitään, hoitajattareni! Onko herra amiraali Pariisissa?»
»On, monseigneur. Hän on tullut, ja ainakin kymmenen kertaa on hänen puolestaan käyty täällä kuulustamassa paluutanne.»
»Hyvä. Entä herra de Guise?»
»Hänkin on palannut, ja kansa uskoo hänen korjaavan Ranskan onnettomuudet ja kansalaisten kärsimykset.»
»Jumala suokoon, ettei hän kohtaa sellaisia kärsimyksiä, joita ei enää voida parantaa!» virkkoi Gabriel.
»Madame Diana de Castron pelättiin jo jääneen tuhon omaksi», kiirehti Aloyse jatkamaan, »mutta herra konnetaabeli on saanut selville, että häntä pidetään vankina Calaisissa, ja hänen vapautumisensa toivotaan toteutuvan piankin.»
»Minä tiesin sen myös ja toivon kuten hekin», sanoi Gabriel merkitsevällä äänenpainolla. »Mutta», lisäsi hän, »sinä et puhu mitään siitä, mikä niin kauan pitkitti omaa vankeuttani — Martin Guerresta ja hänen paluunsa viivästymisestä. Kuinka sen laita on? Minne onkaan Martin joutunut?»
»Hän on täällä, monseigneur, se vätys, epatto!»
»Mitä! Täälläkö? Mutta mistä saakka? Mitä hän tekee?»
»Hän on makuulla yläkerrassa ja nukkuu», kertoi Aloyse, joka tuntui puhuvan Martin-poloisesta jotensakin äkäisesti. »Hän sanoo olevansa hiukan huonovointinen, kun hänet muka hirtettiin!»
»Hirtettiin!» toisti Gabriel hämmästyneenä. »Luultavasti lunnaitteni ryöstämiseksi?»
»Lunnaittenneko, monseigneur? No niin, koettakaa hiukan puhua sille kolminkertaiselle ääliölle lunnaiksi määrätyistä rahoistanne, niin saatte nähdä, mitä hän teille vastaa. Hän ei silloin ole tietävinäänkään, mitä tarkoitatte. Ajatelkaapa, monseigneur, että hän ensin ilmestyi tänne kovasti innoissaan ja kiireissään; kirjeenne mukaan keräsin joutuin ja luovutin hänelle kymmenentuhatta koreata suurta kolikkoa. Hän lähti matkaan heti, minuuttiakaan menettämättä. Kenen sitten näenkään muutaman päivän kuluttua palaavan tänne korvat riipuksissa ja surkean näköisenä? Juuri tuon Martin Guerren. Hän ei ole muistavinaan mitään siitä, että olin hänelle antanut niin suuren rahasumman. Jo ennen Saint-Quentinin valloitusta muka vangiksi joutuneena hän ei ole kolmeen kuukauteen kuullut mitään teidän kohtalostanne — niin hän väittää. Te ette ole hänelle antanut minkäänlaista toimitettavaa. Häntä on mukiloitu, ja sitten hänet ripustettiin hirteen! Hänen onnistui vielä siitäkin pelastua, ja nyt hän muka tuli Pariisiin ensimmäisen kerran sodan syttymisen jälkeen. Sellaisia tarinoita Martin Guerre meille latelee aamusta iltaan, kun hänelle puhutaan lunnaistanne.»
»Selitä tarkemmin», pyysi Gabriel. »Menisin valalle siitä, ettei Martin Guerre ole voinut kavaltaa niitä rahoja. Varmasti hän on rehellinen mies ja myöskin uskollisesti kiintynyt minuun.»
»Niin, monseigneur, minäkään en luule häntä epärehelliseksi, mutta pelkään, että hän on päästään vialla, ajatuskykynsä ja muistinsa menettänyt, kerrassaan pähkähullu, uskokaa minua. Vaikkei hän ole vielä osoittanut mitään ilkeitä aikeita, on hän ainakin vaarallinen. Enhän muuten ole ainoa, joka näin hänet täällä; koko palkolliskuntanne todistaa häntä vastaan. Hän sai totisesti ne kymmenentuhatta ecua. Isännöitsijä Elyotilla oli jonkin verran vaivaakin sen summan hankkimisessa minulle niin joutuisasti.»
»Pakolliseksi kuitenkin käy», mainitsi Gabriel, »että hän uudestaan hommaa mitä pikimmin koolle samanlaisen summan tai oikeastaan suuremmankin. Mutta siitä ei nyt vielä tarvitse puhua sen enempää. Onpa jo tullut täysi päivä. Minä lähden Louvreen, puhuttelemaan kuningasta.»
»Hetkeäkään levähtämättä, niinkö, monseigneur?» päivitteli Aloyse. »Ette sitäpaitsi ota huomioon, ettei kello vielä ole enempää kuin seitsemän, joten tapaatte portit suljettuina, sillä nehän avataan vasta yhdeksältä.»
»Aivan oikein!» myönsi Gabriel; »vielä kaksi tuntia odotettava! Voi, hyvä Jumala, anna minulle malttia kestääkseni kaksi tuntia, kun olen jaksanut odottaa kaksi kuukautta! Mutta ainakin», jatkoi hän, »voin tavata herra amiraalin ja herttua de Guisen».
»Ei, he ovat luultavasti Louvressa», tiesi Aloyse. »Eikä kuningas muuten ota vastaan ennen puolta päivää, ja pelkään, että teidän on mahdotonta päästä hänen puheilleen aikaisemmin. Teillä on sittenkin kolme tuntia aikaa haasteluunne herra amiraalin ja hänen ylhäisyytensä, valtakunnan kenraaliluutnantin kanssa. Senhän uuden arvonimen kuningas on nykyisessä arveluttavassa tilanteessa antanut herra de Guiselle. Ettekä kieltäytyne tällä välin ottamasta hiukan haukattavaa, monseigneur, ja tapaamasta uskollisia ja vanhoja palvelijoitanne, jotka ovat niin kauan kaivanneet paluutanne.»
Ikäänkuin saadakseen nuoren miehen kiusallisen odottelun paremmin kulumaan syöksähti huoneeseen samassa Martin Guerre, jolle nähtävästi oli käyty ilmoittamassa hänen herransa saapuneen taas kotiin. Hän oli vielä kalpeampi ilosta kuin kärsimystensä seurauksista.
»Hei, tekö täällä, totisesti vihdoinkin edessäni, monseigneur!» huudahti hän. »Sepä vasta onni!»
Mutta Gabriel vastaanotti kovaonnisen tallimestarin ihastuksen varsin kylmäkiskoisesti.
»Jos olenkin hyvän onneni avulla palannut, Martin», lausui hän, »niin sinun on myönnettävä, ettei siinä ole vähääkään sinun ansiotasi ja että päinvastoin olet tehnyt kaikkesi, jotta pysyisin siellä iäti vankina!»
»Ohhoh, tekin, monseigneur!» ähkäisi Martin tyrmistyneenä. »Toivoin teidän puhdistavan minut ensimmäisellä sanallanne, mutta tekin syytätte minua niiden kymmenentuhannen ecun kähveltämisestä. Kenpä tietää, vaikka itsekin sanoisitte jättäneenne toimekseni tuon summan perimisen ja noutamisen teille?»
»Tietysti niin väitän», vastasi Gabriel ällistyneenä. »Siis», huomautti onneton tallimestari kolealla äänellä, »te katsotte minun, Martin Guerren, kyenneen kurjasti anastamaan rahasumman, joka ei kuulunut minulle, vaan oli määrätty herrani vapauden maksuksi?»
»En, Martin, en», torjui Gabriel vilkkaasti, alttiin palvelijansa äänenpainosta liikuttuneena, »vakuutan sinulle, että epäluuloni eivät ole milloinkaan ulottuneet vilpittömyyteesi, ja siitä juuri Aloyse ja minä äsken puhelimillekin. Mutta sinulta on voitu viedä tuo summa, sinä olet saattanut sen hukata paluumatkalla luokseni.»
»Paluumatkalla teidän luoksenne!» toisti Martin. »Mutta minne, monseigneur? Jumala minut salamallaan surmatkoon, jos tiedän, missä olette ollut siitä asti, kun palasimme ensimmäiseltä käynniltämme Saint-Quentinista! Missä minun siis piti tavata teidät?»
»Calaisissa, Martin. Vaikka olisit kuinkakin sekaisin, niin onhan mahdotonta, että olisit unohtanut Calaisin!»
»Kuinka unohtaisin sellaista, mitä en ole koskaan tiennyt?» vastasi Martin Guerre tyynesti.
»Mutta voitko tosiaan senkin kieltää, onneton?» kovisti Gabriel.
Hän kuiskasi jotakin hoitajattarelleen, joka poistui huoneesta. Sitten lähestyen Martinia hän jatkoi: »Entä Babette, kiittämätön?»
»Babette! Mikä Babette?» kysyi tallimestari tyhmistyneenä.
»Se neito, jonka viettelit, arvoton!»
»Ah, vai niin, Gudule!» oikaisi Martin; »te erehdytte nimestä. Se ei ollut Babette, vaan Gudule, monseigneur. Ah, niin, tyttö-rukka! Mutta avoimesti puhuen minä en häntä vietellyt, vaan hän oli langennut jo ennen — sen vannon.»
»Mitä! Vielä toinenkin!» ähmistyi Gabriel. »Mutta sitä naista minä en tunne, ja olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Hän ei liene niin sääliteltävä kuin Babette Peuquoy.»
Martin ei rohjennut, menettää malttiaan, mutta niin olisi kyllä varmastikin käynyt, jos hänellä olisi ollut varakreivin arvoasema.
»Kuulkaapa, monseigneur, täällä kaikki sanovat, että minä olen päästäni vialla, ja kautta Pyhän Martinin luulenkin vihdoin tulevani hulluksi pelkästään tuon ainaisen hokemisen voimasta. Vielä minulla kuitenkin on järkeni ja muistini tallella, lempo soikoon, ja tarpeen tullessa, monseigneur, vaikka olen joutunut moninaisiin koettelemuksiin ja onnettomuuksiin... kahdenkin edestä, kuitenkin tarpeen tullessa voin teille kohta kohdalta selostaa, mitä minulle on tapahtunut kolmen kuukauden aikana siitä hetkestä asti, jolloin erosimme. Ainakin», lisäsi hän, »mitä omana osuutenani ja omassa persoonassani muistan.»
»Olisin tosiaankin utelias tietämään», myönsi Gabriel, »kuinka aiot selittää kummallisen käyttäytymisesi».
»No niin, monseigneur, kun lähdettyämme Saint-Quentinista tavoittamaan herra de Vaulberquesin apua, poikkesimme kumpikin eri tielle, kuten varmasti muistatte, niin tapahtui, mitä olitte suureksi mahdollisuudeksi huomauttanut. Minä jouduin vihollisten käsiin. Neuvonne mukaan yritin julkeutta, mutta viholliset väittivät tuntevansa minut, kumma kyllä! Olin jo ennestään heidän vankinsa.»
»Noh, johan sinä nyt heti hairahtelet!» keskeytti Gabriel.
»Voi, monseigneur», jatkoi Martin, »rukoilen teitä sallimaan minun kertoa tarinani, niinkuin sen tiedän. Minusta on itsestänikin kyllin pulmallista olla kaikesta selvillä; arvostelkaa minua jälkeenpäin. Tunnustan alistuneeni kohtaloon heti kun viholliset tunsivat minut, monseigneur, koska tiesin — ja oikeastaan tekin tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä, monseigneur että minussa on kaksi eri olentoa ja että toinen persoonani tekee minulle usein kolttosia antamatta siitä ennakolta mitään vihjausta. Me siis nöyrryimme osaamme, sillä tästä lähtien minun täytyy puhua itsestäni — meistä, tarkoitan — monikossa. Gudule, muuan sievä flaamitar, jonka olimme ryöstäneet mukaamme, tunsi meidät myös, ja sivumennen sanoen se tuotti meille riivatun selkäsaunan. Ei ollut tosiaankaan muita kuin me, jotka emme tunteneet meitä. Kävisi liian pitkälliseksi, monseigneur, kertoa teille kaikki myöhemmät vaivat ja kuinka monenlaisten erimurteisten isäntien valtaan kovaonninen tallimestarinne perätysten joutui.»
»Niin, supista kertomushistoriaasi.» kehoitti Gabriel. »Juuri niin teenkin, vain pahimmat pääkohdat mainiten. Numero kakkoseni oli jo kerran livistänyt, ja minua oli kovasti kurmoitettu hänen tiliinsä. Numero ykköseni, se, josta minä olen tietoinen ja jonka koettelemuksia teille kerron, pääsi karkaamaan uudestaan, mutta joutui tyhmyyksissään kiinni, ja minut piestiin sitten puolikuoliaaksi. Eipä väliä, minä livistin kolmannen kerran, mutta kaksinkertaisesti kavallettuna — viinin ja erään ohikulkijan takia — kompastuin satimeen kolmannen kerran ja yritin selviytyä rotevalla yllätystempulla; löylytin hätyyttäjiäni epätoivon ja päihtymyksen raivolla. Palkkioksi siitä minua kolhittiin ja kiusattiin kaiken yötä mitä raakamaisimmin, ja sitten pyövelini hirttivät minut aamupuhteella.»
»Hirttivät sinut!» huudahti Gabriel päätellen, että hänen tallimestarinsa sekapäisyys oli ilmeisesti toivoton. »Hirttivätkö sinut, Martin! Mitä sillä tarkoitat?»
»Tarkoitan, monseigneur, että he hinasivat minut taivaan ja maan välille hamppuköyden silmukassa, ja köyden toinen pää oli vankasti kiinnitetty sellaiseen patsaaseen, jota sanotaan hirsipuuksi. Ja sellaista toimitusta sanotaan kaikkialla, ainakin tavallisen kansan keskuudessa hirttämiseksi, monseigneur! Onko selvää?»
»Ei liioin, Martin, sillä ollaksesi hirtetty sinä sentään...»
»Jaksan muka melko hyvin, monseigneur? No, se on totta; mutta te ette tiedä juttuni loppua. Tuskani ja vimmani, kun huomasin killuvani ilmassa, veivät minulta melkein kaiken tajunnan. Tointuessani makasin raikkaalla ruohikolla, katkaistu köysi kaulassani. Olikohan jokin ohitse mennyt matkamies, tilaani säälien, tahtonut tipauttaa hirsipuusta ihmishedelmän alas? Nykyinen ihmisvihani kieltää minua sitä uskomasta. Pikemmin luulen, että jokin pitkäkyntinen lurjus on halunnut rosvota minut ja sitävarten leikannut köyden poikki, päästäkseen mukavasti kopeloimaan taskujani. Vihkisormukseni ja paperieni häviäminen valtuuttanee minut omaksumaan tämän näkökannan, tekemättä liiaksi vääryyttä ihmisrodulle. Joka tapauksessa minut oli irroitettu ajoissa, ja vaikka niskani oli hieman niukahtunut, kykenin neljännen kerran pakenemaan metsien ja ketojen halki, päivisin piileksien, öisin varovasti edeten, eläen juurista ja rikkaruohoista, tympäisevästä ravinnosta, johon kai juhdatkin vain työläästi tottuvat. Sataan kertaan eksyttyäni kykenin sentään kahdessa viikossa etsimään itselleni pääsyn Pariisiin ja tähän taloon, jonne saavuin kaksitoista päivää takaperin, saaden vähemmän ystävällisen vastaanoton kuin noin monien vastoinkäymisten jälkeen odotin. Siinä koko tarinani, monseigneur.»
»No niin», sanoi Gabriel, »voisin kyllä tätä tarinaa vastaan kertoa sinulle toisen, peräti erilaisen, jonka olen nähnyt kehittyvän omien silmieni edessä».
»Numero kakkoseni tarinan, monseigneur?» päätteli Martin tyynesti. »Tosiaankin, monseigneur, jollette katso minua tunkeilevaksi, vaan suvaitsisitte siitä minulle virkkaa jonkin sanan, niin olisin utelias kuulemaan.»
»Teetkö pilaa, heittiö?» kovisti Gabriel.
»Oh, monseigneurin pitäisi tuntea syvällinen kunnioitukseni! Mutta, kumma kyllä, tuo toinen persoonani on tuottanut minulle tavattomasti kiusaa, se on totta. Hän on toimittanut minut hirveihin vastuksiin. No niin, mistä johtuneekaan siitä huolimatta, että hän herättää harrastustani! Luulenpa totisesti, että heikkoudessani voisin lopulta erehtyä rakastamaan samaa lurjusta!»
»Lurjusta tosiaankin!...», vahvisti Gabriel.
Hän olisi kenties ryhtynyt selostamaan Arnauld du Thillin kolttosia, mutta keskeytykseksi tuli huoneeseen hoitajatar, mukanaan talonpoikaiseen asuun pukeutunut mies.
»Mitähän tämä vielä merkitsee?» ihmetteli Aloyse. »Tuossa on mies, joka väittää olevansa lähetetty ilmoittamaan meille teidän kuolemanne, Martin Guerre!»
KAHDESKYMMENES LUKU
Martin Guerren maine alkaa puhdistua
»Kuolemani?» toisti Martin Guerre hätkähtäen Aloyse-rouvan kamalista sanoista.
»Voi, Jeesus armahda!» huusi puolestaan talonpoika heti kun näki tallimestarin.
»Onkohan toinen persoonani kuollut? Sepä olisi Jumalaista laupeutta!» lausui Martin. »Eikö minulla enää ole vaihtuvaa olemassaoloa? Kah, lähemmin miettien olisin siitä sentään hieman pahoillani, mutta kuitenkin aika lailla hyvällä tuulella. Puhu, sinä, veikkonen, puhu», lisäsi hän töllistelevälle talonpojalle.
»Voi, mestari», aloitti jälkimmäinen katseltuaan kunnollisesti Martinia ja kosketeltuaan häntä, »kuinka on mahdollista, että tapaan teidät täällä saapuneena edelläni? Vannon teille kuitenkin, mestari, pitäneeni sellaista hoppua kuin ihminen ikinä voi, toimittaakseni antamanne tehtävän ja ansaitakseni ne kymmenen ecuanne; ja ellette te ole ottanut hevosta, niin on kerrassaan uskomatonta, mestari, että olette voinut sivuuttaa minut tiellä, ja joka tapauksessa minun olisi täytynyt teidät nähdä.»
»Kaiketi, mutta enhän ole sinua koskaan ennen tavannut, kelpo ystäväni!» väitti Martin Guerre. »Kuitenkin puhut minulle ikäänkuin tuntisit minut.»
»Enkö muka tunne teitä!» ällisteli maalainen; »ettekö te itse antanut tehtäväkseni rientää tänne ilmoittamaan, että herra Martin Guerre oli saanut loppunsa hirsipuussa?»
»Mitä! Martin Guerrehan olen juuri minä», selitti Martin Guerre.
»Te? Mahdotonta! Olisitteko te voinut ilmoittaa oman hirttämisenne?» tiukkasi talonpoika.
»Mutta miksi, missä ja milloin olen sinulle sellaista hirveyttä vakuuttanut?» tutki Martin.
»Pitääkö siis tällä hetkellä sanoa kaikki?» tiedusti talonpoika.
»Kyllä, kaikki.»
»Siitä petkutuksesta huolimatta, johon minua kehoititte?»
»Niin juuri, siitäkin huolimatta.»
»No, kun teillä on noin huono muisti, puhun kyllä suuni puhtaaksi; oma asianne on, että pakotatte minut siihen. Siitä on kuusi päivää, kun aamulla kuokin peltoani...»
»Ennenkuin jatkat, sano, missä se peltosi on?» kuulusteli Martin.
»Pitääkö sanoa täsmällinen totuus, herra?» kysyi talonpoika.
»Tietysti, tomppeli!»
»Olkoon niin, peltoni on Montargisin takana, siinä se! Siellä ahersin, kun te tulitte kohdalle maantiellä, matkareppu selässä.
»'Hei, veikkonen, mitä sinä teet?' kysyitte silloin.
»'Kuokin, niinkuin näette, hyvä herra.' Sillä tavalla minä vastasin.
»'Paljonko tuollainen puuha tuottaa sinulle?'
»'Hyvät ja huonot vuodet lukuun ottaen neljä souta päivässä.'
»'Tahdotko ansaita kaksikymmentä ecua kahdessa viikossa?'
»'Ohhoh!'
»'Kysyn, tahdotko vai etkö.'
»'Kyllähän vain.'
»'No niin, lähde heti matkalle Pariisiin. Terhakasti marssien saavut sinne enintään viidessä tai kuudessa päivässä. Tiedusta Rue de Jardins-Saint-Paulia ja varakreivi d’Exmèsin taloa. Siihen taloon sinut lähetän. Varakreivi ei ole nyt siellä, mutta tapaat rouva Aloysen, kunnon vaimon, hänen entisen hoitajattarensa, ja viet hänelle erään sanoman. Kuuntele tarkasti. Sanot hänelle näin: Minä tulen Noyonista... Ymmärrätkö? Ei Montargisista, vaan Noyonista. Minä tulen Noyonista, missä lähes kaksi viikkoa takaperin hirtettiin eräs tuttavanne. Se mies oli nimeltään Martin Guerre. Paina mieleesi tämä nimi: Martin Guerre. No niin, tuo Martin Guerre hirtettiin, jottei hän pääsisi tekemään valitusta siitä, että häneltä oli ryöstetty rahat. Mutta ennenkuin hänet vietiin hirsipuuhun, ennätti Martin Guerre pyytää minua tulemaan ilmoittamaan teille tästä onnettomuudesta, jotta, sanoi hän, te voisitte kerätä uudet lunnaat hänen herransa vapauttamiseksi. Hän lupasi minulle, että te maksaisitte vaivan palkkiota kymmenen ecua. Näin hänet hirtettävän ja tulin nyt. — Noin sinä sanot sille kelpo vaimolle. Oletko ymmärtänyt?' kysyitte minulta lopuksi.
»'Kyllä, herra', vastasin minä; 'mutta te sanoitte ensin kaksikymmentä ecua, ja nyt puhutte ainoastaan kymmenestä'.
»'Tyhmyri!' sanoitte te; 'tässä on ennakolta ne toiset kymmenen.'
»'Mainio juttu!' sanoin minä. 'Mutta jos tuo kunnon rouva Aloyse kysyy minulta, minkä näköinen oli se herra Martin Guerre, jota en ole koskaan nähnyt, vaikka minun pitäisi olla selvillä hänen ulkomuodostaan.'
»'Katsele minua!'
»Ja minä katselin teitä tarkasti.
»'No niin, kuvaile Martin Guerrea sellaiseksi kuin hän olisi minä itse,' sanoitte sitten.»
»Kummallista!» jupisi Gabriel, joka kuunteli kertojaa hyvin tarkkaavasti.
»Nyt olen tullut, herra», pitkitti talonpoika, »valmiina kertaamaan läksyni sellaisena kuin te sen pänttäsitte päähäni kahdesti, ja hyvin se jäikin muistiini, mutta täällä tapaankin saman miehen ilmielävänä, ennen minua saapuneena. Tunnustan kyllä, että taipaleella tulin hiukan vetelehtineeksi ja pulittaneeksi maantiekapakkoihin ne kymmenen ecuanne siinä toivossa, että saisin kohtsiltään saman verran lisää. Olenhan sentään varonut ylittämästä määräaikaa, joka sovittiin. Myönsitte minulle kuusi päivää, ja juuri sen verran on tänään kulunut siitä, kun lähdin Montargisista.»
»Kuusi päivää!» virkkoi Martin Guerre murheellisesti mietiskellen. »Minä siis vaelsin Montargisin kautta kuusi päivää takaperin! Tietenkin kotiseudulleni menossa viime viikolla! Kertomuksesi on perin todenmukainen, ystäväni», myönsi hän, »ja minä uskon, että siinä on täysi perä».
»Mutta eihän!» väitti Aloyse kiihkeästi; »tuo mies on päinvastoin ilmeisesti valehtelija, koska hän sanoo puhutelleensa teitä Montargisissa kuusi päivää sitten, vaikka ette ole kahteentoista päivään astunut ulos tästä talosta.»
»Totta kyllä», huomautti Martin, »mutta numero kakkoseni...»
»Muuten», jatkoi hoitajatar, »tuon maalaisen mukaan ei ole kahta viikkoa siitä, kun teidät hirtettiin Noyonissa. Kuitenkin kerroitte itse, että siitä on kulunut kuukausi.»
»Se on varmaa», vahvisti tallimestari, »ja päivälleen juuri tänään, kuten herätessäni muistelin. Toinen persoonani on kuitenkin...»
»Lorua!» puuskahti hoitajatar,
»Minusta tuntuu», huomautti Gabriel, »että tämä mies on vihdoin ohjannut meidät totuuden perille».
»Voi, armollinen herra, se pitää paikkansa, uskokaa minua», sanoi talonpoika. »Saanko minä ne kymmenen ecua?»
»Kyllä», lupasi Gabriel, »mutta teidän tulee jättää meille nimenne ja osoitteenne. Kenties aikanaan tarvitaan todistustanne. Mielessäni heränneet epäluulot ovat vielä hämäriä, mutta alan kuitenkin oivaltaa, että tässä on punottu rikollista juonta.»
»Saanko silti, monseigneur...?» yritti Martin muistuttaa.
»Riittää jo!» keskeytti Gabriel jyrkästi. »Pidä huolta siitä, hyvä Aloyse, että tämä kelpo mies lähtee tiehensä tyytyväisenä. Jutun selvittämiselle tulee oma aikansa. Mutta tiedäthän», lisäsi hän alentaen ääntänsä, »että ennenkuin rankaisen tallimestaria vastaan harjoitetun petollisuuden, minulla on kenties itseäni vastaan tehty petos kostettavana.»
»Voi!» huokasi Aloyse.
»Kello on nyt kahdeksan», jatkoi Gabriel. »En puhuttele väkeämme ennenkuin palattuani, sillä tahdon olla Louvressa porttien avaamishetkellä; ellen pääse kuninkaan puheille ennen puolta päivää, niin keskustelen ainakin amiraalin ja herra de Guisen kanssa.»
»Ja tulettehan kuninkaan puheilta suoraa päätä tänne takaisin?» kysyi Aloyse.
»Suoraa päätä; rauhoitu, hyvä hoitajattareni. Jokin sisäinen ääni sanoo minulle, että selviän voittajana kaikista näistä hämäristä vastuksista, joita juonittelu ja julkeus kasaavat ympärilleni.»
»Oi niin, se tapahtuu, jos Jumala kuulee hartaan rukoukseni!» sanoi Aloyse.
»Minä siis lähden», lopetti Gabriel. »Jää sinä tänne, Martin; minun pitää olla yksin. Kuule, me kyllä puhdistamme käytöksesi ja ajoissa vapautamme sinut toisesta persoonastasi. Mutta ensiksi pitää toimittaa eräs toinen puhdistus ja vapautus, joka on vielä tärkeämpi. Pian tavataan, Martin; näkemiin, hoitajatar!»
Kumpikin suuteli kättä, jonka hän heille ojensi. Sitten hän astui ulos, yksin, jalkaisin, väljään viittaan kääriytyneenä, ja vakavana ja ylpeän näköisenä hän suuntasi kulkunsa Louvrea kohti.
— Voi! — ajatteli hoitajatar; — tuollaisena näin kerran myös hänen isänsä lähtevän, eikä häntä sitten enää kuulunut takaisin.
Juuri kun Gabriel mentyään Pont-au-Changen yli jatkoi matkaansa Grève-aukion poikki, huomasi hän kaukaa miehen, joka oli samoin verhoutunut väljään viittaan, mutta karkeampaan ja huolellisemmin napitettuun. Lisäksi tämä mies pyrki salaamaan kasvonpiirteitään hattunsa leveiden lierien alle.
Gabriel luuli kyllä ensimmältä erottavansa hämärästi jotakin tuttua hänen hahmossaan ja ryhdissään, mutta asteli kuitenkin eteenpäin. Sen sijaan tuntematon, nähdessään varakreivi d’Exmèsin, hätkähti, näytti epäröivän, pysähtyi viimein ja virkkoi varovasti: »Gabriel, ystäväni!» Hän paljasti puolittain kasvonsa, ja Gabriel havaitsi, että hänen ensimmäinen luulonsa oli osunut kohdalleen. »Herra de Coligny!» lausui hän korottamatta kuitenkaan ääntänsä, »Te tällä paikalla, tällä hetkellä!»
»Hiljaa!» varoitti amiraali. »Tunnustan, etten haluaisi nyt joutua tunnetuksi, jotta minua vakoiltaisiin ja seurattaisiin. Mutta näin pitkällisen eron jälkeen ja oltuani niin kovin levoton teidän tähtenne, ystäväni, en kyennyt vastustamaan haluani puhutella teitä pikimmältään ja puristaa kättänne. Milloin te olette palannut Pariisiin?»
»Juuri tänä aamuna», ilmoitti Gabriel, »ja aioin ihan ensiksi tavoittaa teitä Louvressa.»
»No, jollei teillä ole kovaa kiirettä», sanoi amiraali, »niin kävelkää jonkin matkaa mukanani. Kertokaa, kuinka teidän on käynyt pitkän poissaolonne aikana.»
»Selostan teille kaikki, mitä voin kertoa uskollisimmalle ja parhaimmalle ystävälle», vakuutti Gabriel. »Sallitteko kuitenkin minun ensin esittää teille kysymyksen eräästä asiasta, joka kiinnittää mieltäni enemmän kuin mikään muu maailmassa, herra amiraali?»
»Kaiketi arvaan sen kysymyksen», vastasi amiraali. »Mutta pitäisihän teidänkin aavistaa vastaukseni, hyvä ystävä? Ettekö aikonut tiedustaa, olenko pitänyt teille antamani lupauksen seikkaperäisesti, ilmoittanut kuninkaalle, mikä kunniakas ja tehokas osuus teillä oli Saint-Quentinin puolustuksessa?»
»Ei, herra amiraali», selitti varakreivi, »tosiaankaan en aikonut teiltä tiedustaa sitä, sillä tunnenhan teidät, olen oppinut luottamaan sanaanne ja pidän täysin varmana, että tänne palattuanne on ollut ensimmäisenä huolenanne täyttää sitoumuksenne ja ylevämielisesti mainita kuninkaalle, hänelle yksin, minkä verran lienen vaikuttanut Saint-Quentinin vastarinnan pitkittymiseen. Luultavasti olette hänen majesteetilleen liioitellutkin vähäisiä palveluksiani. Niin, monsieur, sen tiesin ennakolta. Mutta en tiedä, vaikka minun on erittäin tärkeätä tietää, mitä kuningas vastasi suosiollisiin sanoihinne.»
»Voi, Gabriel», lausui amiraali, »hänen majesteettinsa vastasi vain tiedustamalla, kuinka teidän on käynyt. Se pani minut ymmälle, enkä oikein tiennyt, mitä piti hänelle sanoa. Kirje, jonka olitte jättänyt minulle tuotavaksi lähtiessänne Saint-Quentinista, ei selvittänyt juuri mitään; siinä muistutettiin vain lupauksestani. Saatoin siis mainita kuninkaalle sen verran, että te minun tietääkseni ette ollut sortunut sodan jalkoihin, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan joutunut vangiksi, mutta hienotunteisuuden takia jättänyt ilmoittamatta siitä minulle.» »Ja mitä kuningas silloin...?» tiedusti Gabriel kiihkeästi.
»Kuningas virkkoi vain suppeasti: 'Hyvä on!' Ja hänen huulillaan näkyi tyytyväinen hymy. Kun sitten tehostin asetöittenne ansioita ja mitä velvoituksia se tuotti kuninkaalle ja Ranskalle teitä kohtaan, keskeytti hänen majesteettinsa minut sanomalla: 'Riittää jo siitä', ja käskevästi vaihtaen keskustelun aihetta hän pakotti minut puhumaan muusta.»
»Vai niin! No, sillä tavalla luulinkin käyvän», virkkoi Gabriel ivallisesti.
»Rohkeutta, ystävä!» sanoi amiraali. »Muistattehan Saint-Quentinissa jo varoittaneeni teitä luottamasta tämän maailman isoisten kiitollisuuteen.»
»Mutta», tuumi Gabriel uhkaavasti, »vaikka kuninkaan sopi unohtaa silloin, kun hän toivoi minun olevan vankina tai kuolleena, täytyy hänen pian muistaa minun ilmestyessäni muistuttamaan hänelle oikeuksiani suorin sanoin!»
»Entä jos hän sittenkin itsepintaisesti pysyy huonomuistisena?» kysyi herra de Coligny.
»Herra amiraali», huomautti Gabriel, »vääryyttä kärsinyt ihminen vetoaa kuninkaaseen, joka jakelee oikeutta. Kuninkaan itsensä ollessa väärintekijänä tarvitsee vain vedota Jumalaan, jonka vallassa on kosto.»
»Ja lisäksi», arveli amiraali, »te kaiketikin, jos tulisi tarvis, mielellänne rupeaisitte jumalaisen koston välikappaleeksi.»
»Tepä sen sanoitte, monsieur.»
»No niin», jatkoi Coligny, »kenties tässä sentähden onkin oikea paikka ja hetki johdattaa mieleenne eräs keskustelu, joka meillä kerran oli sorrettujen uskonnosta ja jolloin puhelin teille taatusta keinosta kuninkaiden rankaisemiseksi, samalla kun tällä tavallaan puolletaan totuuden asiaa.»
»Se keskustelumme olikin juuri ajatuksissani», vastasi Gabriel; »minun muistini ei ole puutteellinen! Ehkä siis turvaudun joskus keinoonne, monsieur, ellen Henrikiä itseään vastaan, niin ainakin hänen seuraajiaan vastaan, koska se keino pätee heidänkin kohdallaan.»
»Niin ollen», esitti amiraali, »voitteko nyt myöntää minulle ajastanne tunnin?»
»Kuningas ottaa vastaan vasta kahdeltatoista. Siihen asti aikani kuuluu teille.»
»Tulkaa siis kanssani sinne, jonne olen menossa», pyysi amiraali. »Olette aatelismies, ja minä olen nähnyt luonnettanne koeteltavan, joten en vaadi teiltä valaa. Luvatkaa vain säilyttää ehdottomana salaisuutena, keitä henkilöitä joudutte näkemään ja mitä asioita kuulemaan.»
»Lupaan täydellisen vaitiolon», vakuutti Gabriel.
»Seuratkaa minua, ja jos Louvressa saatte osaksenne jotakin vääryyttä, on teillä ainakin ennakolta hallussanne koston toimeenpano. Tulkaa mukanani.»
Coligny ja Gabriel astelivat Pont-au-Changen yli ja Citén kaupunginosan halki, yhdessä painuen kujille, joita siihen aikaan mutkitteli Saint-Jacques-kadun lähistöllä.
YHDESKOLMATTA LUKU
Filosofi ja soturi
Saint-Jacques-kadun alkupäässä Coligny seisahtui köyhännäköisen talon matalan oven eteen. Hän koputti; ensin aukeni tirkistysluukku ja sitten ovikin, kun näkymätön vartija oli tuntenut amiraalin.
Ylhäisen opastajansa kintereillä Gabriel eteni pitkää ja pimeää käytävää myöten madonsyömille portaille, nousten niitä myöten kolmen huonekerran läpi. Heidän tultuaan melkein ullakolle, ylimpänä sijaitsevan ja kehnoimman huoneen ovelle, Coligny koputti sille kolmesti, ei kädellään vaan potkaisten. Kohta tultiin avaamaan, ja he astuivat sisälle.
Huone oli melkoisen tilava, mutta kolkon näköinen ja paljas. Se sai vain heikkoa valoa kahdesta kapeasta ikkunasta, joista toinen oli Saint-Jacques-kadun puolella ja toinen takapihalle päin. Koko kalustona oli vain neljä jakkaraa ja vääräjalkainen tammipöytä.
Kaksi miestä, jotka näyttivät odotelleen amiraalia, kiirehti häntä vastaan. Kolmas pysyi maltillisesti sivulla, seisten katuikkunan ääressä, ja kumarsi vain etäältä syvään Colignylle.
»Théodore ja te, kapteeni», virkkoi amiraali kahdelle vastaanottajalleen, »tuon tänne ja esittelen teille ystävän; ellei hän ole ystävä entuudestaan tai tällä haavaa, niin ainakin uskon, että hänestä tulee se».
Molemmat tuntemattomat taivuttivat äänettömästi päätänsä varakreivin edessä. Sitten nuorempi, jota oli mainittu Théodoreksi, alkoi vilkkaasti puhella matalalla äänellä Colignyn kanssa. Gabriel loittoni hiukan, jättääkseen heidät vapaammiksi, ja sai silloin rauhassa tarkastella miehiä, joille amiraali oli hänet esitellyt, vaikkei ollut mainittu heidän nimiänsä.
Kapteenilla oli päättäväisen ja toimeliaan miehen terävät kasvonjuonteet ja joustava ryhti. Hän oli kookas, tummaverinen ja jäntevä. Huonompikin tarkkailija olisi kyennyt lukemaan uskaliaisuutta hänen otsaltaan, kiihkeyttä silmistä, tarmokasta tahtoa yhteenpuristettujen huulten poimuista.
Tämän ylvään seikkailijan kumppani muistutti paremminkin hovimiestä. Hän oli hienostunut herra, pyylevä ja hilpeä, teräväkatseinen, soreasti ja luontevasti elehtivä. Viimeisimmän muodin mukainen puku oli outona vastakohtana kapteenin karulle asulle.
Vaikka kolmas henkilöistä, seisaalle jäänyt ja toisten ryhmästä erillään pysyttelevä, oli omaksunut hyvin pidättyvän asennon, herätti kuitenkin oitis huomiota hänen kasvonpiirteittensä voimakkuus; leveä otsa ja kirkas, läpitunkeva katse ilmaisivat vähemmänkin valppaalle havaitsijalle, että siinä oli etevä ajattelija, jopa nerokin.
Vaihdettuaan muutamia sanoja ystävänsä kanssa Coligny lähestyi Gabrielia.
»Pyydän teiltä anteeksi», sanoi hän. »Mutta en ole täällä ainoana määrääjänä, joten minun täytyi neuvotella veljieni kanssa ennenkuin saatoin paljastaa teille, missä olette ja keiden seurassa.»
»Ja saanko sen nyt tietää?» kysyi Gabriel.
»Kyllä, jos haluatte, ystävä.»
»Missä siis olen?»
»Siinä köyhässä huoneessa, missä noyonilaisen tynnyrintekijän poika Jean Calvin on pitänyt reformeerattujen ensimmäiset salaiset kokoukset ja mistä hän oli vähällä joutua polttoroviolle. Mutta hän on tänä päivänä voitollinen ja melkein kaikkivaltainen Genevessä; tämän maailman kuninkaat ottavat hänet lukuun, ja hänen pelkkä muistonsa riittää kirkastamaan tämän hökkelin kosteita seiniä enemmän kuin kultaiset arabeskit Louvrea.»
Calvinin jo kuuluisaksi tulleen nimen kuullessaan Gabrielkin paljasti päänsä. Vaikka intomielinen nuori mies ei siihen asti ollut juuri välittänyt uskonnon tai siveysopin kysymyksistä, ei hän kuitenkaan olisi ollut vuosisatansa lapsi, elleivät reformeeratun uskonnon lainlaatijan kieltäytyvä ja työteliäs elämä, ylväs ja kunnioitusta herättävä luonne, rohkeat ja ehdottomat opetukset olisi jo usein vallanneet hänen ajatuksiaan.
Mutta sitten hän kuitenkin lausui jokseenkin levollisesti:
»Ja kutka ovat ympärilläni tässä mestarin kunnioitetussa huoneessa?»
»Hänen oppilaansa», vastasi amiraali. »Théodore de Béze, hänen kynänsä; La Reraudie, hänen miekkansa.»
Gabriel tervehti miellyttävää kirjoitusmiestä, josta sittemmin tuli reformeerattujen kirkkokuntien historioitsija, ja reipasta kapteenia, joka toimitti tililleen Amboisen metelin.
Théodore de Béze vastasi Gabrielin tervehdykseen luontevan kohteliaasti ja otti puheenvuoron.
»Herra varakreivi d’Exmès», virkkoi hän hymyillen, »vaikka teidät on saatettu joukkoomme jonkinlaista varovaisuutta noudattaen, älkää pitäkö meitä kovin vaarallisina ja hämäräperäisinä salavehkeilijöinä. Kiirehdin selittämään teille, että jos hengellisen liikkeen johtomiehet salaisesti kokoontuvat tähän taloon kolmesti viikossa, niin se tapahtuu ainoastaan tietojen kuulemiseksi uskonpuhdistuksesta, samalla kun he vastaanottavat opetuslapsia, jotka aatteisiimme yhtyen pyytävät päästä osallisiksi vaaroistammekin, ja myöskin niitä henkilöitä, joita heidän persoonallisen ansiollisuutensa nojalla haluaisimme voittaa asiamme puolelle. Kiitämme amiraalia teidän johdattamisestanne tänne, herra varakreivi, sillä te olette varmaankin näitä jälkimmäisiä.»
»Ja minä, hyvät herrat, kuulun edellisiin», selitti vaatimattomasti, melkein arastellen se tuntematon, joka oli tähän asti seisonut syrjässä ja nyt lähestyi. »Olen niitä nöyriä mietiskelijöitä, joiden hämäriin tyyssijoihin tunkeutuu aatteittenne valoa, herättäen lähemmäksi pääsemisen halua.»
»Mutta ennen pitkää, Ambroise, teidät luetaan veljiemme huomatuimpiin», vakuutti silloin La Renaudie. »Niin, hyvät herrat», jatkoi hän Colignylle ja de Bézelle, »esittelen teille tässä vielä vähän tunnetun harjoittelijan, vielä nuoren miehen, kuten näette, mutta takaan, että hänestä kuitenkin tulee yksi uskontomme tukipylväitä, sillä hän työskentelee ja ajattelee paljon, ja koska hän yhtyy joukkoomme omasta aloitteestaan, on meillä iloitsemisen syytä, sillä piankin ylpeilemme siitä, että kirurgi Ambroise Paré on meikäläisiä.»
»No, no, herra kapteeni!» huudahti Ambroise torjuen.
»Keneltä mestari Ambroise Paré on saanut opetusta?» tiedusti Théodore de Béze.
»Pastori Chaudieulta, joka saattoi minut herra La Renauldien tuttavuuteen», ilmoitti Ambroise.
»Ja oletteko jo juhlallisesti vannonut hylkäävänne katolilaisuuden?»
»En vielä», vastasi kirurgi. »Tahdon puhua suoraan enkä sitoudu ennenkuin olen täydesti perillä pyrkimyksistänne. Tunnustan, että minulla on vielä joitakin epäilyksiä, ja liittyäkseni mukaan ainiaaksi ja varauksitta tarvitsisin vielä valaistusta erinäisiin minulle hämäriksi jääneisiin kohtiin. Sentähden olen anonut päästä tuntemaan reformeerattujen johtajat, ja tarpeen tullessa matkustaisin itse Calvinin luo, sillä totuus ja vapaus ovat vallitsevia intohimojani.»
»Hyvin sanottu!» ylisti amiraali; »olkaa huoletta, mestari, yksikään meistä ei ryhtyisi tyrkyttämään väkinäisyyttä ajattelunne harvinaiselle ja ylväälle itsenäisyydelle».
»Mitä teille sanoinkaan!» huomautti La Renaudie riemuiten. »Eikö hänestä tule uskokunnallemme suurenmoinen valloitus?... Olen nähnyt Ambroise Parén hänen kirjastossaan, olen nähnyt hänet sairasvuoteiden ääressä, vieläpä taistelukentillä, ja kaikkialla, erehtyneiden ja ennakkoluuloisten parissa, kuten ihmisten vammojenkin ja tautien hoivailijana hän on aina tuollainen, tyyni, järkkymätön, onnenvaiheiden yläpuolella, muiden ja itsensä herra.»
Näkemästään ja kuulemastaan liikuttuneena puuttui nyt Gabriel puheeseen:
»Sallittakoon minunkin virkkaa muutama sana. Tiedän nyt, missä olen, ja arvaan, mitkä vaikutteet ovat saaneet jaloluontoisen ystäväni herra de Colignyn tuomaan minut tähän taloon, missä kokoontuvat ne, joita kuningas nimittää kerettiläisiksi ja pitää verivihollisinaan. Mutta totisesti tarvitsen vielä enemmän valaistusta uskon asioissa kuin mestari Ambroise Paré. Olen kenties toiminut paljon, kuten hänkin, mutta valitettavasti olen ajatellut hyvin vähän, ja hän tekisi näitä uusia aatteita harrastavalle tulokkaalle suuren palveluksen, jos suvaitsisi selittää minulle, mitkä järkisyyt tai edut ovat taivuttaneet hänen ylevän älynsä reformeerattujen puolelle.»
»Edut eivät siinä ole mukana», vastasi Ambroise Paré, »sillä kirurgin uralla edistyäkseni olisi etuni mukaista liittyä hovin ja ruhtinaiden uskoon. Mikään etu ei siis ole tässä vaikuttanut, herra varakreivi, vaan järkisyyt, kuten sanoitte, ja jos arvoisat läsnäolijat valtuuttavat minut korottamaan tässä kohden ääneni, teen nämä syyt ymmärrettäviksi lyhyellä selityksellä.»
»Puhukaa, puhukaa», kehoittivat kaikki kolme hugenottijohtajaa.
»Supistan sanottavani», aloitti Ambroise, »koska aikani ei kuulu vain itselleni. Tietäkää ensiksikin, että olen tahtonut irroittaa uskonpuhdistuksen johtavan aatteen kaikista teorioista ja kaavoista. Siirrettyäni syrjään tuollaiset sokkelot ja mutkat saatoin paljastaa eräät periaatteet, joiden puolesta ehdottomasti alistuisin millaiseen vainoon tahansa...»
Gabriel kuunteli tätä epäitsekästä totuuden julistajaa täynnä ihailua, jota ei yrittänytkään salata.
Ambroise Paré jatkoi:
»Hengellinen ja valtiollinen mahti, kirkko ja kuningasvalta, ovat tähän asti saaneet säädöksensä ja lakinsa tunkeutumaan yksilön tahdon ja järjen sijalle. Pappi sanoo joka ihmiselle: usko näin, ja ruhtinas: tee näin. Tähän tapaan elämä on voinut jatkua niin kauan kuin ihmismielet olivat vielä lapsuudentilassa ja tarvitsivat tuon kurin tukea astellakseen kutakuinkin eteenpäin. Mutta nykyään meistä tuntuu, että olemme voimakkaita, ja sentähden tosiaan olemmekin sellaisia. Kuitenkaan ruhtinas ja pappi, kirkko ja kuningas eivät tahdo luopua arvovallastaan, josta on heille tullut suorastaan olemassaolon ehto. Tätä kohtuutonta, vanhentunutta näkökantaa vastaan nousee minun käsitykseni mukaan uskonpuhdistus, jotta jokainen sielu saisi tästä lähtien vapaasti tutkia uskoaan ja järjellä harkita alistumistaan, ja siihen pitää nähdäkseni tähdätä sen uudistuksen, jolle pyhitämme ponnistuksemme. Erehdynkö, hyvät herrat?»
»Ette, mutta menette kovin kauas edellepäin», arveli Théodore de Béze, »ja niin uskalias valtiollisten asioiden sekoittaminen moraalisiin kysymyksiin...»
»Juuri tämä uljuus miellyttää minua!» keskeytti Gabriel.
»Eikä se ole vain uskaliaisuutta, vaan logiikkaa!» väitti Ambroise Paré. »Miksi se, mikä on kohtuullista kirkkokunnassa, ei olisi samaa valtiossa? Mitä myönnätte ajatukselle, senkö voisitte torjua toiminnalta?»
»Paljon on kapinoimisen henkeä niissä rohkeissa sanoissa, jotka tässä lausuitte, mestari», huudahti Coligny miettiväisenä.
»Kapinoimisen?» toisti Ambroise levollisesti. »No niin, niinä sanoisinkin suoraa päätä, että nyt on puheena vallankumous.»
Hugenottijohtajat silmäilivät toisiaan ihmetellen.
— Tämä mies on vielä voimakkaampi kuin oletimme, — näytti tuo katse ilmaisevan.
Gabriel ei hetkeksikään unohtanut elämänsä vallitsevaa huolta, mutta nyt hän liitti siihen kuulemansa ja mietiskeli.
Théodore de Béze virkkoi rohkealle kirurgille mitä vakavimmin:
»Teidän pitää ehdottomasti yhtyä meihin. Mitä vaaditte?»
»En muuta kuin että suosiollisesti sallitte minun toisinaan puhella kanssanne ja alistaa älynne ja tietonne valaistaviksi niitä muutamia vaikeuksia, jotka vielä pidättävät minua.»
»Saatte enemmän», lupasi Théodore de Béze; »pääsette suoranaiseen kirjeenvaihtoon Calvinin karissa.»
»Sellainenko kunnia minulle?» huudahti Ambroise Paré punastuen ilosta.
»Niin, teidän kahden pitää tutustua toisiinne», vakuutti myös amiraali. »Teidänlaisenne oppilas tarvitsee hänen kaltaisensa opettajan. Voitte luovuttaa kirjeenne tämän ystävänne La Renaudien haltuun, ja me pidämme huolta niiden joutumisesta Geneveen. Toimitamme teille myös vastaukset. Niitä ei tarvitse odottaa kauan. Olette kuullut puhuttavan Calvinin suunnattomasta toimeliaisuudesta; saatte huomata, että tässäkin kohden tehdään mieliksenne.»
»Ah, te palkitsette minua ennenkuin olen sitä mitenkään ansainnut!» sanoi Ambroise Paré. »Kuinka minun osakseni tulee näin suurta suosiollisuutta? Millä sen korvaisin teille?»
»Olemalla se, mikä olette, ystävä», vastasi La Renaudie. »Tiesin hyvin, että miellyttäisitte heitä heti ensi kohtauksessa.»
»Oi, kiitoksia, tuhansia kiitoksia!» lausui Ambroise. »Mutta kovaksi onneksi minun täytyy nyt jättää teidät. Minulla on niin paljon potilaita, jotka odottavat tuloani.»
»Menkää vain», virkkoi Théodore de Béze; »vaikuttimenne ovat liian hyviä meidän pidätelläksemme teitä täällä. Menkää, tehkää hyvää niinkuin ajattelette totta.»
»Mutta lähtiessänne», muistutti Coligny, »painakaa mieleenne, että olemme ystäviä ja — niinkuin uskokuntamme jäsenistä sanomme veljiä».
He hyvästelivät häntä erittäin sydämellisesti, ja tähän ystävällisyyden ilmaisuun yhtyi myös Gabriel, lämpimästi puristaen hänen kättään.
Ambroise Paré poistui iloisena ja ylpeänä.
»Todellinen valiosielu!» huudahti Théodore de Béze hänen kadottuaan.
»Mikä arkipäiväisyyden ylenkatsoja!» huomautti La Renaudie.
»Ja mikä epäitsekäs, suorasukainen alttius ihmisyyden asiaa kohtaan!» kiitti Coligny.
»Kuinka viheliäiseltä täytyykään minun itsekkyyteni näyttää teistä tuon uhrautuvaisuuden rinnalla, herra amiraali!» pahoitteli Gabriel. »Minä en Ambroise Parén lailla alista tekoja ja henkilöitä aatteille ja ihanteille, vaan päinvastoin ihanteet ja aatteet joutuvat mielessäni toiselle sijalle henkilöiden ja tekojen tieltä. Tiedätte liian hyvin, ettei uskonpuhdistus merkitsisi minulle päämäärää, vaan välinettä. Suuressa, uhrivalmiissa taistelussanne olisin mukana vain omaa tarkoitustani varten. Tunnen vaikuttimieni olevan liian henkilökohtaisia, rohjetakseni puoltaa noin puhdasta asiaa, ja teidän on parasta toistaiseksi torjua minut riveistänne arvottomana.»
»Varmasti soimaatte itseänne liioitellen, herra d’Exmès», väitti Théodore de Béze. »Vaikka noudattaisitte vähemmän yleviä näkökohtia kuin Ambroise Paré, niin Jumalan tiet ovat kuitenkin moninaisia, eikä totuutta nähdä kulkemassa yhdellä ainoalla uralla.»
»Niin», virkkoi La Renaudie, »me saamme hyvin harvoin sellaisia uskontunnustuksia kuin äsken kuulitte, jos niille, jotka tahtoisimme hankkia puolellemme, esitämme tällaisen kysymyksen: Mitä pyydätte?»
»No niin», jatkoi Gabriel surullisesti hymyillen, »Ambroise Paré vastasi tuohon kysymykseen: 'Pyydän selvyyttä siitä, ovatko oikeus ja totuus ehdottomasti teidän puolellanne.' Tiedättekö, mitä minä pyytäisin selvitetyksi?»
»Emme», vastasi Théodore de Béze, »mutta olisimme valmiit joka kohdassa tyydyttämään tiedonhaluanne.»
»Minä kysyisin: Oletteko varmat siitä, että puolellanne on riittävästi aineellista mahtia ja lukumäärää, voidaksenne ainakin taistella, jollette voittaa?»
Jälleen hugenottijohtajat katselivat toisiaan kummastellen, mutta nyt tämä ilme ei merkinnyt samaa kuin edellisellä kerralla.
Gabriel piti heitä silmällä synkän äänettömänä. Tovin kuluttua Théodore de Béze vastasi:
»Mikä tahansa mieliala johtaa teidät noin tiedustamaan, herra d’Exmès, olen ennakolta luvannut vastata teille joka kohtaan ja pidän lupaukseni. Meillä ei ole puolellamme ainoastaan järkevä kohtuullisuus, vaan tästä lähtien voimaakin, Jumalan kiitos! Kirkkokuntamme edistys on nopea ja kiistämätön. Jo kolme vuotta on Pariisissa ollut, reformeerattu seurakunta, ja samanlaisia on perustettu valtakunnan muihinkin suuriin keskuksiin — Bloisiin, Toursiin, Poitiersiin, Marseilleen, Roueniin. Voitte itse nähdä, herra d’Exmès, kuinka suunnatonta kansanpaljoutta meidän ulkoilmatilaisuutemme vetävät puoleensa Pré-au-Clercsillä. Rahvas, aatelisto ja hovipiiri jättävät juhlansa, tullakseen veisaamaan meidän kanssamme Clement Marotin ranskalaisia virsiä. Ensi vuonna aiomme todeta lukumäärämme julkisella kulkueella, mutta tällä haavaa uskaltaisin vakuuttaa, että meillä on puolellamme viidennes väestöstä. Voimme siis täydellä syyllä sanoa itseämme puolueeksi ja luullakseni herättää ystävissämme jonkin verran luottamusta, kuten vihollisissamme pelkoa.»
»Näin ollen», päätteli Gabriel levollisesti, »minäkin voisin kyllä piakkoin lukeutua edellisiin ja auttaa teitä taistelussa jälkimmäisiä vastaan».
»Mutta entä jos huomaisitte meidät heikommiksi...?» kysyi La Renaudie.
»Silloin etsisin muita liittolaisia, sen tunnustan», vastasi Gabriel epäröimättä ja yhä levollisena.
La Renaudie ja Théodore de Béze liikahtivat hämmästyneinä.
»Voi, älkää arvostelko häntä liian pikaisesti tai ankarasti, ystävät!» neuvoi Coligny. »Olen nähnyt hänen toimivan Saint-Quentinin piirityksessä, ja ken panee alttiiksi henkensä niinkuin hän sen vaaransi, hän ei ole arkinen sielu. Mutta tiedän, että hänellä on täytettävänä pyhä ja kallis velvollisuus, joka ei jätä hänen alttiudestaan mitään vapaaksi muille aloille.»
»Ja tällaisen alttiuden puutteessa tahtoisin kuitenkin esiintyä teitä kohtaan ainakin vilpittömästi auttaen», jatkoi Gabriel. »Jos tapausten kehitys johtaa minut liittymään teihin, voi herra amiraali todistaa teille, että tarjoan asianne edistämiseen vankan käden ja horjumattoman sydämen. Mutta tosiasia on se, etten voi nyt antautua siihen täydellisesti ja ilman omia etuja, sillä minulle on osunut eräs välttämätön ja peloittava tehtävä, jonka Jumalan vihastus ja ihmisten ilkeys ovat määränneet taakakseni, ja niin kauan kuin se urakka on täyttämättä, en ole oman kohtaloni herra. Se suotakoon minulle siis anteeksi. Toisen ihmisen kohtalo vaatii kaikkeni milloin ja missä paikassa tahansa.»
»Kaiken työnsä voi omistaa jollekin ihmiselle ylitä hyvin kuin aatteelle», myönsi Théordoe de Béze.
»Ja tässä tapauksessa», lisäsi Coligny, »katsomme onneksemme palvella teitä, ystävä, samoin kuin ylpeilisimme siitä, että saamme käyttää teidän tukeanne».
»Hyvät toivotuksemme seuraavat teitä, ja parhaan kykymme mukaan olemme teille avuksi, jos tarvitaan», jatkoi La Renaudie.
»Ah, te olette sankareita ja samalla pyhimyksiä!» huudahti Gabriel.
»Mutta paina mieleesi, nuori mies», lausui ylväs La Renaudie käyttäen tuttavallista, mutta silti ylevää puhetapaa, »paina mieleesi, että kun kerran nimitämme sinua veljeksemme, sinun tulee myös pysyä tämän nimityksen arvoisena. Me voimme hyväksyä joukkoomme erikoislaatuisen alttiuden, mutta sydän joskus pettää itseään. Oletko ihan varma siitä, että silloin, kun uskot pyhittäneesi elämäsi yksinomaan toisen ihmisen hyväksi, mikään persoonallinen pyyde ei sekaannu toimintaasi? Oletko ehdottomasti ja todellisesti vain lähimmäisrakkauden kannustamana pyrkimässä päämäärääsi? Eikö sinua houkuta mikään intohimo, olkoonpa se jaloinkin laadultaan?»
»Niin», puuttui puheeseen Théodore de Béze, »me emme utele teiltä salaisuuksianne; mutta sydäntänne tutkien sanokaa meille, että jos teillä olisi oikeus ilmaista kaikki tunteenne ja aivoituksenne, te ette hetkeksikään tuntisi hämminkiä, ja me uskomme sanaanne.»
»Kun he puhuvat teille tuolla lailla, ystävä», huomautti amiraali vuorostaan Gabrielille, »johtuu se siitä, että puhtaita asioita pitää todellakin puoltaa puhtain käsin. Muutoin ihminen tuottaa onnettomuutta asialleen ja itselleen.» Gabriel kuunteli ja katseli vuorotellen noita kolmea miestä, jotka olivat ankaria toista kuten itseäänkin kohtaan ja hänen ympärillään teräväkatseisina ja totisina seisten kuulustelivat häntä sekä ystävinä että tuomareina. Heidän sanansa pakottivat hänet sekä vaalenemaan että punastumaan.
Hän koetti tutkia omaatuntoaan. Yleensä vain ulkopuolisiin seikkoihin ja toimintaan kiintyneenä miehenä hän oli tietenkin kovin tottumaton mietiskelemään ja sielunsa liikkeitä tarkastamaan. Tällä hetkellä hän säikkyen kysyi itseltään, eikö hänen pojanrakkaudessaan ollut rakkaus madame de Castroa kohtaan varsin tärkeällä sijalla, eikö hän pitänyt yhtä välttämättömänä Dianan salatun syntyperän selvittämistä kuin vanhan kreivin vapautusta — oliko hän tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä lopultakaan niin pyyteetön kuin hänen piti Colignyn mukaan olla, ansaitakseen Jumalan suosiollisuuden.
Pelottava epäilys! Entä jos hän jollakin itsekkäällä taka-ajatuksella tosiaankin vaarantaisi Herran edessä isänsä pelastumisen!
Hän värisi rauhattomassa ajattelussa. Näköjään vähäpätöinen asia palautti hänet oikeaan luontoonsa, taas toimintaan. Pyhän Severinuksen kirkon tornikello löi yksitoista.
Tunnin kuluttua hänen pitäisi olla kuninkaan puheilla!
Siitä reipastuen Gabriel lausui hugenoteille jokseenkin lujalla äänellä:
»Te olette kultaisen aikakauden miehiä, ja ne, jotka luulevat olevansa mitä nuhteettomimpia, tuntevat itseään arvostellen hämminkiä ja masennusta, verratessaan sieluaan teidän ihanteeseenne. Kuitenkin on mahdotonta, että kaikki puoluelaisenne olisivat teidän kaltaisianne. Tietysti on hyödyllistä ja tarpeellista, että te uskonpuhdistuksen päänä ja sydämenä ankarasti valvotte tarkoituksianne ja toimianne; mutta jos minä rupean asianne puolelle, ei se tapahdu päällikkönä, vaan pelkästään rivimiehenä. Ainoastaan sielun tahrat ovat häivyttämättömiä, kätten tahrat ovat pestäviä, niinpä johdun olemaan kätenänne, siinä kaikki. Rohkenen sanoa, että tämä käsi on uljas ja vankka; olisiko teillä oikeus hylätä se?»
»Ei», sanoi Coligny, »ja me vastaanotamme sen tästä hetkestä alkaen, ystävä».
»Ja minä vastaisin», lisäsi Théodore de Béze, »että tuo käsi kouraisee yhtä puhtaanakin kuin uljaana miekkansa kahvaa.»
»Katsomme sitä riittäväksi takuuksi», jatkoi La Renaudie, »juuri sen epäröinnin, jota meidän kenties liian karkeat ja vaateliaat sanamme ovat voineet herättää tunnontarkassa mielessänne. Osaamme arvostella ihmisiä.»
»Kiitän, hyvät herrat», sanoi Gabriel. »Kiitän hartaasti siitä, että te ette ole tahtoneet häiritä sitä luottavaisuutta, jota niin kipeästi tarvitsen täytettävänä olevassa vaikeassa tehtävässäni. Eritoten kiitän teitä, herra amiraali, joka olette lupauksenne mukaan toimittanut minulle ennakolta keinot maksaakseni sanansa syömisestä kruunatulle kuninkaallekin. Minun on nyt pakko jättää teidät, hyvät herrat, enkä sano teille hyvästi, vaan näkemiin. Vaikka olen niitä, jotka pikemmin noudattavat tapausten kulkua kuin aatteita, uskon kuitenkin, että tämänpäiväinen kylvönne itää minussa myöhemmin.»
»Ja me puolestamme toivomme sitä», virkkoi Théodore de Béze.
»Sitä ei tosin pitäisi toivottaa minulle», huomautti Gabriel, »sillä minun on tunnustettava, että jos liityn puolellenne, niin sen saa aikaan katkera pettymys ja onnettomuus. Herran haltuun, minun on mentävä Louvreen.»
»Ja minä saatan teitä sinne», tarjoutui Coligny. »Minun pitää kerrata hänen majesteetilleen teidän kuultenne, mitä olen hänelle jo poissa ollessanne selittänyt. Kuninkaiden muisti on lyhyt, eikä sovi, että tämä hallitsija saisi unohtaa tai kieltää. Lähden mukaanne.»
»En olisi rohjennut pyytää teiltä tätä suosiota, herra amiraali», vastasi Gabriel. »Mutta kiitollisesti otan sen vastaan.»
»Lähtekäämme siis», joudutti Coligny.
Heidän poistuttuaan Calvinin huoneesta Théodore de Béze otti esille luettelonsa ja kirjoitti siihen kaksi nimeä:
Ambroise Paré.
Gabriel, varakreivi d’Exmès.
»Mutta minusta tuntuu», muistutti La Renaudie, »että hiukan hätäilet merkitessäsi nuo kaksi miestä jo meikäläisiksi. He eivät ole mitenkään sitoutuneet.»
»He molemmat ovat meidän väkeämme», vakuutti de Béze. »Toinen etsii totuutta, ja toinen pakenee vääryyttä. Sanon sinulle, että he ovat meikäläisiä, ja sen myös kirjoitan Calvinille.»
»Tämä aamupuhde on siis ollut uskokunnallemme suotuisa», tuumi La Renaudie.
»Onpa totisesti! Olemme saaneet puolellemme syvämietteisen filosofin ja miehuullisen soturin, voimakkaan ajattelun ja vankan käsivarren, taistelujen voittajan ja aatteiden kylväjän. Olet oikeassa, La Renaudie: aamupuhde tuotti tosiaan hyötyä.»
KAHDESKOLMATTA LUKU
Maria Stuartin sulous vilahtaa tässä romaanissa yhtä hetkellisesti kuin Ranskan historiassa
Saapuessaan Colignyn kanssa Louvren porttikäytävään Gabriel tyrmistyi ensimmäisestä kuulemastaan sanasta: Kuningas ei tänään ottanut vastaan!
Amiraali, vaikka hän olikin arvoltaan näin ylhäinen ja lisäksi Montmorencyn sisarenpoika, oli saanut vastaansa liiaksi epäilyä kerettiläisyydestä, jotta hänellä olisi hovissa ollut suurtakaan vaikutusvaltaa. Mitä kaartinkapteeni Gabriel d’Exmèsiin tuli, niin kuninkaallisen asunnon päivystysupseerit olivat jo ehtineet unohtaa hänen ulkomuotonsa ja nimensä. Ystävykset pääsivät vain työläästi ulkoporttien sisäpuolelle.
Sitten tie nousi vielä pahemmin pystyyn. He menettivät runsaan tunnin suostutteluun, viekoitteluun, uhkailuunkin. Sikäli kuin heidän oli onnistunut saada yksi pertuska nousemaan, laskeutui toinen sulkemaan heiltä pääsyn. Kaikki nuo enemmän tai vähemmän voittamattomat lohikäärmeet, jotka vartioitsevat kuninkaita, tuntuivat monistuvan heidän edessään.
Mutta heidän vihdoin ehdittyään itsepintaisuutensa painolla siihen suureen galleriaan, josta ovi johti kuninkaan työhuoneeseen, kävi kerrassaan mahdottomaksi edetä pitemmälle. Torjuva määräys oli niin ehdoton. Konnetaabelin ja madame de Poitiersin seuraan sulkeutuneena hänen majesteettinsa oli mitä ankarimmin kieltänyt häiritsemästä häntä millään perusteella.
Puheille päästäkseen Gabrielin täytyisi nähtävästi odottaa iltaan asti.
Odottaa, yhä odottaa, kun on luullut vihdoinkin saavuttavansa päämäärän, jota on niin lukuisilla taisteluilla ja kärsimyksillä tavoittanut! Nämä muutamat kestettävät tunnit näyttivät Gabrielista kamalammilta ja kuolettavammilta kuin kaikki vaarat, joita hän oli siihen asti voitollisesti uhmannut.
Amiraali koetti hyvillä puheilla lohduttaa häntä ja saada hänet kärsivälliselle mielelle, mutta niitä kuuntelematta hän murheellisesti katseli ikkunasta sadetta, joka alkoi tihkua pilveen menneeltä taivaalta, ja kiukun ja tuskan valtaamana hän kuumeisesti puristeli miekkansa nuppia.
Kuinka voisi torjua ja sivuuttaa nuo typerät vartijat, jotka estivät häntä pääsemästä kuninkaan huoneeseen ja kenties isänsä vapautukseen asti? Tällaisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kun äkkiä kuninkaallisen etuhuoneen oviverho kohosi ja nyreän nuoren miehen silmissä näytti valkoinen ja säteilevä ilmestys kirkastavan harmaata ja sateista ilmapiiriä.
Perintöprinssin pikku puoliso, Maria Stuart, oli menossa gallerian läpi. Vaistomaisesti Gabriel huudahti ja ojensi kätensä häntä kohti.
»Oi, madame!» äännähti hän tuskin tietoisena menettelystään.
Maria Stuart kääntyi, tunsi amiraalin ja Gabrielin ja tuli heti heidän luokseen, hymyilevänä kuten aina.
»Te olette siis vihdoinkin palannut, herra varakreivi d’Exmès!» sanoi hän. »Hauskaa on nähdä teidät jälleen; viime aikoina olen kuullut puhuttavan teistä paljon. Mutta mitä teette Louvressa näin varhaisella hetkellä ja mitä haluatte?»
»Puhutella kuningasta! Vain puhutella kuningasta, madame!» Vastasi Gabriel tukahtuneella äänellä.
»Herra d’Exmèsin», selitti amiraali, »on tosiaan hyvin tarpeellista saada viipymättä puhutella hänen majesteettiaan. Asia on vakava hänelle ja itse kuninkaalle, mutta kaikki nämä vartijat kieltävät häneltä pääsyn, tahtoen siirtää sen iltaan.»
»Ikäänkuin minä voisin odottaa iltaan saakka!» huudahti Gabriel.
»Luullakseni hänen majesteettinsa antaa paraikaa tärkeitä määräyksiä», huomautti Maria Stuart. »Herra konnetaabeli de Montmorency on vielä kuninkaan luona, ja tosiaankin pelkään...»
Gabrielin rukoileva katse esti Mariaa lopettamasta lausettaan.
»No, käyköön kuinka tahansa, minä uskallan sittenkin yrittää», päätti hän.
Hän viittasi kätösellään, ja vartiosoturit vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. Gabriel ja amiraali saattoivat taas edetä.
»Oi, kiitos, madame», virkkoi kiihkeä nuori mies. »Kiitos teille, joka enkelin lailla aina ilmestytte lohduttamaan minua tai auttamaan vastoinkäymisissäni!»
»Siinä on tie vapaana», lausui Maria Stuart hymyillen. »Jos hänen majesteettinsa suuttuu kovasti, niin älkää kavaltako enkelin välitystä ennenkuin viimeisessä tingassa, pyydän.»
Hän kumarsi suloisesti Gabrielille ja hänen kumppanilleen ja katosi.
Gabriel oli jo kuninkaan työhuoneen ovella. Siellä viimeisessä esikammiossa oli viimeinen päivystysupseeri, joka vielä näytti tahtovan vastustaa heidän pääsyään. Mutta samassa ovi avautui, ja Henrik II itse näyttäytyi kynnyksellä, lopetettuaan joidenkin ohjeiden antamisen konnetaabelille.
Kuninkaan ominaisuuksia ei ollut päättäväisyys. Varakreivi d’Exmèsin äkillinen näkeminen pakotti hänet peräytymään, eikä hän osannut edes ärtyä.
Gabrielin ominaisuuksia oli lujuus. Ensin hän kumarsi syvään kuninkaalle.
»Sire», sanoi hän, »suvaitkaa vastaanottaa kunnioittavan kuuliaisuuteni ilmaus...»
Sitten hän lausui kääntyen herra de Colignyn puoleen, joka astui huoneeseen hänen takanaan ja jolta hän tahtoi säästää ensimmäisten sanojen pulmallisuuden:
»Tulkaa, herra amiraali, ja minulle hyväntahtoisesti antamanne lupauksen mukaan suvaitkaa johdattaa hänen majesteettinsa mieleen, mitä osuutta minulla lienee ollut Saint-Quentinin puolustuksessa.»
»Mitä tämä merkitsee, monsieur?» huudahti Henrik alkaen malttaa mieltään. »Kuinka te tällä tavalla esiinnytte luonamme ilman valtuutusta, olematta ilmoitettu? Kuinka rohkenette vedota herra amiraaliin meidän läsnäollessamme?...»
Gabriel oli tällaisissa ratkaisevissa tilanteissa uskalias kuten vihollisen edessä ja käsitti, ettei nyt sopinut arkailla. Hän jatkoi kunnioittavaan sävyyn, mutta päättäväisesti:
»Ajattelin, sire, että teidän majesteettinne on aina valmis silloin, kun on jaettava oikeutta, vaikkapa kaikkein halvimmallekin alamaisellenne.»
Hän oli käyttänyt edukseen kuninkaan muutamia askelia taaksepäin, tunkeutuakseen rohkeasti huoneeseen, missä Diana de Poitiers kalvenneena ja puolittain kohonneena istualtaan veistokoristeilla somistellussa tammisessa nojatuolissa tarkkasi hänen uhkarohkeaa käytöstään ja puhetapaansa kykenemättä kiukkunsa ja ihmetyksensä vallassa virkkamaan ainoatakaan sanaa.
Coligny oli astunut sisälle intomielisen ystävänsä kintereillä, ja Montmorency oli matkinut häntä yhtä tyhmistyneenä kuin muut.
Nyt seurasi hetkiseksi äänettömyys. Henrik oli kääntynyt jalkavaimoonsa päin ja loi häneen kysyvän katseen. Mutta ennenkuin hän itse teki tai toiselta sai vihjauksena jonkin päätöksen, lausui Gabriel, joka hyvin tiesi joutuneensa mitä korkeimpaan peliin tällä hetkellä, uudestaan Colignylle sekä rukoilevalla että arvokkaalla äänenpainolla:
»Pyydän hartaasti selvitystänne, herra amiraali.»
Montmorency antoi sisarenpojalleen päänsä ravistuksella nopeasti kieltävän merkin, mutta urhea Gaspard ei siitä välittänyt.
»Puhun kyllä», sanoi hän, »sillä se on velvollisuuteni ja lupaukseni. Sire», jatkoi hän kääntyen kuninkaan puoleen, »toistan teille pääpiirteissään herra varakreivi d'Exmèsin kuullen, mitä jo katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa teille yksityiskohtaisesti ennen hänen paluutansa. Häntä, yksin häntä saamme kiittää Saint-Quentinin puolustuksen pitkittymisestä teidän majesteettinne itse määräämän ajan yli.»
Konnetaabeli kohautti olkapäitään merkitsevästi. Mutta katsellen häntä tiukasti Coligny jatkoi kuitenkin levollisena:
»Niin, sire, kolme kertaa ja useamminkin herra d’Exmès pelasti kaupungin, eikä ilman hänen uljuuttaan ja toimekkuuttaan Ranska tällä haavaa varmastikaan olisi sillä pelastuksen tiellä, jolla voimme toivoa sen tästä lähtien pysyvän.»
»Johan nyt! Sinä olet liian vaatimaton tai liian suopea, sisarenpoikani!» muistutti herra de Montmorency jaksamatta enää hillitä maltittomuuttaan.
»Ei, monsieur», vakuutti Coligny, »minä olen vain oikeamielinen ja totuudenmukainen, siinä kaikki. Omalta osaltani ja kaikin voimin olen kyllä auttanut minulle uskotun kaupungin puolustusta, mutta varakreivi d’Exmès elvytti jälleen asukkaiden miehuullisuuden, jonka luulin jo kerrassaan lamaantuneen; hän sai muuriemme sisäpuolelle toimitetuksi apujoukon, jonka en lainkaan tiennyt olevan niin lähellä; sitäpaitsi hän teki tyhjäksi vihollisen yrittämän yllätyshyökkäyksen, jota en ollut aavistanut. En puhu hänen käyttäytymisestään otteluissa; me kaikki koetimme silloin parastamme. Mutta mitä hän on saanut aikaan yksin, sen julistan ääneen, vaikkapa hänen siten hankkimansa tavaton ansiollisuus sikäli vähentäisi omaani tai saattaisi sen tuntumaan perin vähäpätöiseltä.» Ja Gabrieliin päin kääntyen kelpo amiraali lisäsi:
»Näinkö minun piti puhua, ystävä! Olenko mieliksenne täyttänyt sitoumukseni ja oletteko minuun tyytyväinen?»
»Sydämeni pohjasta kiitän ja siunaan teitä, herra amiraali, niin hartaasta uskollisuudesta ja ystävyydestä», vastasi Gabriel, liikuttuneena puristaen Colignyn käsiä. »Enkä odottanutkaan teiltä vähempää. Mutta uskokaa, että jään teille ikuisesti kiitollisuudenvelkaan. Niin, tästä hetkestä on saamamiehenne tullut velalliseksenne ja muistaa kyllä velkansa, sen vannon.»
Otsa rypyssä ja silmät alas luotuina kuningas tällävälin koputteli maltittomasti jalallaan lattiaa ja näytti tavattomasti harmistuneelta.
Konnetaabeli oli vähitellen lähestynyt madame de Poitiersia ja vaihtoi hänen kanssaan muutamia sanoja hiljaisella äänellä.
He näyttivät päässeen johonkin päätökseen, sillä Diana alkoi hymyillä, ja tämä naisellinen hornanhymy värähdytti Gabrielia, joka sillä hetkellä osui kääntämään silmänsä kauniiseen herttuattareen päin. Kuitenkin hän jaksoi vielä lisätä:
»En enää pidättele teitä, herra amiraali; te olette tehnyt hyväkseni enemmän kuin velvollisuutenne vaati, ja jos hänen majesteettinsa suvaitsee nyt ensimmäisenä palkkiona myöntää minulle sen suosion, että saan minuutin verran puhella yksityisesti...»
»Myöhemmin, monsieur, toisella kertaa, miksei», riensi Henrik ilmoittamaan; »mutta tällä haavaa se on mahdotonta».
»Mahdotontako?» huudahti Gabriel valittavalla äänellä.
»Mutta minkätähden mahdotonta, sire?» puuttui puheeseen rauhallisesti Diana sekä Gabrielin että itse kuninkaan suureksi kummastukseksi.
»Mitä, madame?» kysyi Henrik; »luuletteko siis...?»
»Luulen, sire, että kiireellisintä on kuninkaan suoda kullekin alamaiselleen, mitä hän on saamassa. Teidän veikanne herra varakreivi d’Exmèsille on nähdäkseni mitä selvin ja pyhimpänä pidettävä.»
»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi Henrik yrittäen lukea lisää opastusta rakastajattarensa katseesta, »ja tahdon...»
»Heti kuulla herra d’Exmèsiä», täydensi Diana; »se on hyvä, sire, se on oikein».
»Mutta hänen majesteettinsa tietää», huomautti Gabriel yhä hämmästyneempänä, »että minun tarvitsee puhua asiastani kahden kesken?»
»Herra de Montmorency olikin lähtemäisillään pois teidän tullessanne, monsieur», selitti madame de Poitiers. »Herra amiraalille taas olette jo ottanut sanoaksenne itse, että sallitte hänen jo poistua seurastanne. Minun te kenties annatte jäädä tänne, koska olen ollut kuninkaan sitoumuksen todistajana ja tarpeen tullessa voisin johdattaa hänen majesteettinsa muistiin, mitä teille on täsmällisesti luvattu.»
»Todella pyydänkin teitä olemaan saapuvilla, madame», jupisi Gabriel.
»Me hyvästelemme, sisarenpoikani ja minä, hänen majesteettiaan ja teitä, madame», lausui Montmorency.
Kumartaessaan Dianan edessä hän antoi tälle rohkaisevan merkin, jota toinen ei kuitenkaan tuntunut tarvitsevan.
Coligny puolestaan rohkeni puristaa Gabrielin kättä, sitten poistuen enonsa jäljessä.
Kuningas ja lemmikki jäivät yksin Gabrielin kanssa, ja tämä oli levoton siitä aavistamattomasta ja salaperäisestä suojeluksesta, jota hänelle Diana de Castron äiti osoitti.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Toinen Diana
Niin pontevasti kuin Gabriel kykenikin hallitsemaan itseänsä hän ei voinut pidättää kasvojensa vaalenemista ja äänensä värähtelyä, kun hän oltuaan kotvasen vaiti lausui kuninkaalle:
»Sire, vavisten ja kuitenkin turvallisesti luottaen kuninkaalliseen lupaukseenne rohkenen vasta eilen vankeudesta päässeenä muistuttaa teidän majesteettinne mieleen juhlallisen sitoumuksen, johon suvaitsitte ryhtyä minun kanssani. Kreivi de Montgommery elää vielä, sire; muussa tapauksessa te olisitte jo keskeyttänyt puheeni...»
Hän pysähtyi tuntien sydämessään hirveää ahdistusta. Kuningas pysyi hievahtamatta ja vaiti. Gabriel jatkoi:
»No niin, sire, koska kreivi de Montgommery vielä elää ja minä herra amiraalin todistuksen mukaan olen määräajan yli pitkittänyt Saint-Quentinin vastarintaa, olen täydesti pitänyt lupaukseni, joten te myös pitäkää omanne; sire, antakaa minulle isäni takaisin!»
»Monsieur...» aloitti Henrik epäröiden. Hän katsoi Diana de Poitiersiin, jonka tyyneys ja itsevarmuus eivät näyttäneet häiriintyvän. Tilanne oli kuninkaalle tukala. Hän oli tottunut ajattelemaan Gabrielia kuolleena tai vankina eikä sentähden ollut huolinut ennakolta harkita, mitä vastaisi tällaiseen vaatimukseen.
Nähdessään hänen näin empivän Gabriel hätääntyi yhä pahemmin.
»Sire», aloitti hän jälleen jonkinlaisen epätoivon kannustamana, »onhan mahdotonta, että teidän majesteettinne olisi unohtanut! Varmasti teidän majesteettinne muistaa nimenomaisen keskustelumme ja mihin silloin molemminpuolisesti sitouduttiin vangin vapauttamista koskevassa asiassa.»
Kuninkaaseen tehosivat väkisinkin tuon ylevän nuoren miehen murhe ja hätä; hänen jalomieliset vaistonsa heräsivät.
»Muistan kaikki», vastasi hän Gabrielille.
»Ah, sire, kiitos!» huokasi Gabriel silmäinsä säihkyessä ilosta.
Mutta madame de Poitiers huomautti silloin tyynesti: »Tietenkin kuningas muistaa sen kaiken, herra d’Exmès, mutta te itse näytte unohtaneen.»
Selkeältä kesäkuun taivaalta Gabrielin jalkoihin singonnut salama ei olisi pahemmin kauhistuttanut häntä.
»Mitä!» mutisi hän; »mitä siis olen unohtanut, madame?»
»Puolet tehtävästänne, monsieur», selitti Diana. »Te lausuitte hänen majesteetilleen — jollette juuri näillä sanoilla, niin ainakin näin tarkoittaen: Sire, lunastaakseni kreivi de Montgommeryn vapauden pysäytän vihollisen voitokkaan samoamisen Ranskan sydäntä kohti.»
»No, enkö ole sitä tehnyt, madame?» kysyi Gabriel neuvottomana.
»Kyllä», myönsi Diana. »Mutta te lisäsitte: Vieläpä tarpeen tullessa muuttuisin ahdistetusta hyökkääjäksi ja ottaisin haltuuni jonkin kaupungin, joka on vihollisen vallassa. Noin te vakuutitte, monsieur. Niin ollen minusta tuntuu siltä, että te olette täyttänyt vasta puolet tarjouksestanne. Mitä voitte vastata tähän? Olette ylläpitänyt Saint-Quentinin vastustusta montakin päivää; se on erittäin hyvä asia, enkä sitä kiellä. Siinä on se kaupunki, jota lupasitte puolustaa, mutta minkä kaupungin olette vallannut takaisin?»
»Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!» kykeni Gabriel vain lausumaan äärimmäisessä epätoivossaan.
»Niinpä näette», jatkoi Diana yhä yhtä kylmäverisesti, »että minun muistini on vielä parempi ja valppaampi kuin teidän. Kuitenkin myös te nyt toivoakseni muistatte?»
»Kyllä, se on totta, hyvinkin muistan nyt!» huudahti Gabriel katkerasti. »Mutta niin puhuessani tarkoitin ainoastaan, että tarpeen tullessa suoriutuisin mahdottomastakin, sillä onko tällä haavaa minkään kaupungin riistäminen espanjalaisilta tai englantilaisilta mahdollista? Kysyn teiltä sitä, sire. Salliessanne minun lähteä teidän majesteettinne vaieten hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni, jättämättä minua siihen uskoon, että minun olisi tuon sankarillisen ponnistuksen ja pitkällisen vankeuden jälkeen suoritettava vielä toinenkin urakka, johon olin tullut viitanneeksi. Sire — minä käännyn teidän puoleenne — yksi kaupunki yhden miehen vapaudesta, eikö se siis riitä? Ettekö tyytyisi sellaisiin lunnaisiin, vai pitääkö innostuksen puuskassa ilmaan kirvonneen sanan takia laskea tällaisen inhimillisen Herakles-paran niskoille toinenkin tehtävä, joka on edellistä satakertaisesti työläämpi, vieläpä ymmärrettävästi toteuttamismahdollisuuden ulkopuolella, sire?»
Kuningas näytti aikovan vastata, mutta Diana ehätti edelle.
»Onko siis helpompaa ja paremmin toteutettavaa», kysyi hän, »onko lupauksistanne huolimatta vähemmän vaarallista ja mieletöntä laskea vapauteen pelottava vanki, majesteettirikoksesta tuomittu? Mahdottoman saamiseksi olette tarjonnut mahdotonta, herra d'Exmès; mutta oikeudenmukaista ei ole teidän vaatia kuninkaan lupauksen täyttymistä, kun ette ole loppuun asti pitänyt omaanne. Hallitsijain velvollisuudet eivät ole vähemmän vakavia kuin pojan; ainoastaan äärettömät ja yli-inhimilliset, valtiolle tehdyt palvelukset voisivat tehdä puollettavaksi sen ainoalaatuisen poikkeuksen, että hänen majesteettinsa syrjäyttäisi valtakunnan lait. Teillä on kyllä isä pelastettavana, mutta kuninkaan pitää varjella Ranskaa.»
Ja tehostaen sanojaan ilmeikkäällä katseella hän kahteen kertaan muistutti Henrikille, mitä vaaroja koituisi siitä, että vanha kreivi de Montgommery ja hänen salaisuutensa päästettäisiin esiin haudastaan.
Viimeistä ponnistusta yrittäen Gabriel ojensi molemmat kätensä kuningasta kohti ja lausui tuskaisella äänellä:
»Sire, vetoan teihin, kohtuudentuntoonne, laupeuteennekin! Sire, joskus myöhemmin, ajan ja asianhaarojen auttaessa, sitoudun vielä toimittamaan isänmaalle takaisin jonkin kaupungin tai heittämään henkeni siinä yrityksessä. Mutta sillä välin, sire, suokaa armollisesti minun nähdä isäni!»
Dianan tiukan katseen ja koko sävyn neuvomana Henrik vastasi karaisten luontonsa:
»Pitäkää lupauksenne loppuun asti, monsieur, niin vannon Jumalan edessä, että minäkin täytän omani, mutta ainoastaan silloin. Minun sanallani on varmasti yhtä suuri arvo kuin teidän.»
»Onko se viimeinen sananne, sire?» kysyi Gabriel.
»Ehdottomasti.»
Gabriel painoi hetkiseksi päänsä kumaraan, kamalan häviönsä lannistamana ja murtamana, tuskin jaksaen seistä paikallaan. Hänen päässään riehui moninaisia ajatuksia.
Hän kostaisi tuolle kiittämättömälle kuninkaalle ja katalalle naiselle, heittäytyisi reformeerattujen riveihin, täyttäisi Montgommeryjen kohtalon, iskisi kuolettavasti Henrikiä, niinkuin tämä oli iskenyt vanhaa kreiviä, ja toimittaisi Diana de Poitiersin häväistynä, kaiken suosionsa menettäneenä karkoitetuksi hovista! Täst’edes se olisi hänen tahtonsa ja elämänsä ainoa päämäärä, ja hän pystyisi sen lopulta saavuttamaan, niin etäiseltä ja epätodennäköiseltä kuin se näyttikin tavallisen aatelismiehen tavoitettavaksi!
Mutta sillaikaa hänen isänsä ehtisi ehdottomasti menehtyä! Kosto oli kyllä hyvä asia, pelastaminen kuitenkin parempi. Hänen asemassaan jonkin kaupungin valloittaminen tuskin oli vaikeampaa kuin kuninkaan rankaiseminen, mutta edellinen päämäärä oli pyhä ja kunniakas, jälkimmäinen rikollinen ja tuomittava! Toisessa tapauksessa hän menettäisi ainiaaksi Diana de Castron; toisessa kenties kävisi niin, että hän vihdoin saisi Dianan omakseen!
Saint-Quentinin menetyksen jälkeen sattuneet tapaukset vilahtivat sarjana Gabrielin silmissä kuin salama.
Kymmenkertaisesti lyhemmässä ajassa kuin olemme käyttäneet tähän mainintaan nuoren miehen uljas ja alati valmis henki oli alkanut elpyä entiselleen, niin kovasti kuin masennus ensin olikin häneen koskenut. Hän oli tehnyt päätöksensä, kehittänyt suunnitelman, nähnyt edessään ratkaisun, jonka saattoi toivoa onnistuvan.
Hämmästyen ja melkein säikähtyen kuningas ja hänen lemmittynsä näkivät hänen kohottavan otsansa kalpeana, mutta levollisena.
»Olkoon niin!» virkkoi hän ainoastaan.
»Alistutte siis?» kysyi Henrik.
»Päätökseni on valmis», vastasi Gabriel.
»Kuinka? Selittäkää!» pyysi kuningas.
»Kuulkaa minua, sire. Yritys, jolla pyrkisin toimittamaan teille takaisin jonkin kaupungin korvaamaan espanjalaisten teiltä riistamaa, näyttäisi teistä kaiketi toivottomalta, mahdottomalta, järjettömältä, eikö niin? Olkaa avomielinen, sire, ja te myös, madame — eikö se totisesti ole mielipiteenne moisesta kuvitelmasta?»
»Se on totta», myönsi Henrik.
»Sitä minäkin pelkään», lisäsi Diana.
»Kaiken todennäköisyyden mukaan», jatkoi Gabriel, »sellainen yritys maksaisi henkeni, tuottamatta muita tuloksia kuin että minua pidettäisiin naurettavana hupsuna».
»Minä en ole sitä teille ehdottanut», muistutti kuningas.
»Ja viisainta epäilemättä on luopua sitä ajattelemasta», sanoi Diana.
»Kuitenkin ilmoitan nyt, että ryhdyn siihen tehtävään», vakuutti Gabriel.
Henrik ja Diana eivät malttaneet pidättää ihailevaa ilmettä.
»Oi, varokaa!» huudahti kuningas.
»Mitä! Henkeänikö?» tiedusti Gabriel nauraen ääneen; »sitä olen jo aikoja pitänyt uhrattavana. Mutta tällä kertaa on vältettävä kaikkea väärinkäsitystä ja mielivaltaista tulkintamahdollisuutta. Sen sopimuksen ehdot, jonka nyt yhteisesti teemme Jumalan edessä, ovat tällä haavaa selvät ja täsmälliset. Minä Gabriel, varakreivi d’Exmès, Montgommeryn varakreivi, aion toimia sillä tavalla, että minun kauttani joutuu haltuunne jokin ranskalainen kaupunki, joka nykyään on espanjalaisten tai englantilaisten miehittämä. Tämä kaupunki älköön olko mikään pikku paikkakunta tai kauppala, vaan niin tärkeä linnoituskeskus kuin voitte toivoa. Siinä ei luullakseni ole minkäänlaista epäselvyyttä?»
»Ei todellakaan», vahvisti kuningas levottomana.
»Mutta toiselta puolen te, Henrik II, Ranskan kuningas», pitkitti Gabriel, »sitoudutte heti minun vaatiessani avaamaan isäni vankiluolan ja luovuttamaan, minulle takaisin kreivi de Montgommeryn, täytettyäni tuon tehtävän. Te sitoudutte siihen, onko sovittu?»
Kuningas näki Dianan epäuskoisen myhäilyn ja vakuutti:
»Minä annan teille siitä sanani. Se olkoon sopimuksemme.»
»Kiitän, teidän majesteettinne! Mutta siinä ei ole vielä kaikki: voitte hyvinkin suoda lisätakeen tälle järjettömälle poloiselle, joka avosilmin syöksyy kuiluun. Sopiihan olla suopea niille, jotka menevät kuolemaa kohti. En pyydä teiltä allekirjoitettua todistusta, joka voisi haitata mainettanne, ja varmaankin kieltäytyisitte sellaista antamasta. Mutta tuossa on raamattu. Sire, laskekaa sille kuninkaallinen kätenne ja vannokaa tämä vala: 'Ensiluokkaista kaupunkia vastaan, jonka minä saan viholliselta takaisin yksinomaan Gabriel de Montgommeryn toimesta, sitoudun pyhällä kirjalla vannoen palauttamaan varakreivi d’Exmèsin isälle vapauden ja tämän valani rikkomisen varalta julistan etukäteen varakreivin vapautetuksi kaikesta alamaisuudenuskollisuudesta minua ja sukuani kohtaan; siinä tapauksessa myönnän kaiken sen, mitä hän tekee rangaistakseen valani pettämistä, olevan paikallaan ja julistan hänet syyttömäksi ihmisten ja Jumalan edessä, vaikka hän tekisi rikoksen omaa persoonaani vastaan. Vannokaa näin, sire!»
»Millä oikeudella sitä vaaditte minulta?» kovisti Henrik.
»Sen olen teille jo sanonut, sire — kuolemaan menevän oikeudella.»
Kuningas empi vielä. Mutta halveksivasti myhäilevä herttuatar antoi hänelle merkin, että hänen sopi tuohonkin sitoutua arastelematta, sillä hän ajatteli varmaankin Gabrielin kerrassaan menettäneen järkensä ja sentähden kohautti olkapäitään surkuttelevasti.
»Olkoon menneeksi, minä suostun», sanoi Henrik kohtalokkaan päähänpiston vallassa, ja laskien kätensä evankeliumille hän toisti Gabrielin saneleman valankaavan.
»Ainakin tämä riittäisi säästämään minulta kaiken katumisen», huomautti nuori mies, kun kuningas oli lopettanut. »Uuden sopimuksemme todistajana ei ole ainoastaan madame Diana, vaan myös Jumala itse. Nyt minulla ei ole aikaa hukattavana. Hyvästi, sire! Kahden kuukauden päästä olen vainaja tai syleilen isääni.»
Hän kumarsi kuninkaalle ja herttuattarelle ja lähti pois kiireesti.
Henrik jäi väkisinkin ensin totiseksi ja miettiväiseksi, mutta Diana purskahti nauramaan.
»Kas, ettekö tekin naura, sire?» kysyi hän. »Näettehän, että tuo hupsu on hukassa ja että hänen isänsä saa kuolla vankilassa. Voitte kyllä hyvässä turvassa nauraa, sire!»
»Niin naurankin», vastasi kuningas ja todellakin nauroi.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Suuri aate suurelle miehelle
Valtakunnan kenraaliluutnantiksi nimitettynä herttua de Guise oli saanut asuntonsa itse Louvressa. Ranskan kuninkaiden linnassa siis nyt öisin nukkui tai pikemminkin valvoi lotringilaisen suvun kunnianhimoinen päämies.
Millaisia näkyjä hän täydesti valveilla uneksikaan noiden hirviömäisillä maalauksilla koristettujen kattopaneelien alla! Eivätkö hänen haaveensa olleet hyvin edistyneet siitä päivästä alkaen, jolloin hän teltassaan Civitellan edustalla uskoi Gabrielille Napolin valtaistuinta tavoittelevat suunnitelmansa? Tyytyisikö hän siihen nyt? Eikö kuninkaallisen palatsin vieras tästä lähtien sanonut itselleen, että hän piankin voisi päästä sen isännäksi? Eikö hän jo epämääräisesti tuntenut ohimoillaan kruunun kosketusta? Eikö hän tyytyväisesti myhäillen katsellut kelpo miekkaansa, joka kykeni muuttamaan todellisuudeksi hänen toivonsa varmemmin kuin taikurin sauva?
Meidän sopii olettaa, että François de Lorraine oli jo tähän aikaan saanut päähänsä sellaisia ajatuksia. Sillä katsokaa, eikö itse kuningas kutsuessaan hänet avukseen hädässä valtuuttanut häntä mitä rohkeimpiin pyyteisiin? Ranskan pelastuksen uskominen hänelle tässä epätoivoisessa tilanteessa merkitsi aikakauden etevimmän sotapäällikön valtakirjaa. Frans I ei olisi ollut näin aulis, toiminut näin häveliäästi, ei suinkaan, vaan olisi tarttunut Marignanon temmellyksessä koeteltuun miekkaansa. Mutta vaikka Henrik II oli persoonallisesti hyvinkin urhea, puuttui häneltä määräävää tahtoa ja toimeenpanevaa voimaa. Kaikkea tätä herttua de Guise mietti itsekseen, mutta oivalsi samalla, ettei riittänyt hänen itselleen perustella näitä huimapäisiä toiveita, vaan niille piti saada puoltoa Ranskan silmissä; hänen täytyi hankkia oikeutensa ja valloittaa suuruutensa loistavilla palveluksilla, ainoalaatuisella menestyksillä.
Hyväonninen kenraali, joka oli saanut suuren keisari Kaarle V:n toisen rynnistyksen pysäytetyksi Metziin, tunsi kuitenkin hyvin, ettei ollut vielä saavuttanut kylliksi, uskaltaakseen ryhtyä kaikkeen muuhun. Ja vaikka hän tähän aikaan uudestaan torjuisi takaisin rajalle espanjalaiset ja englantilaiset, ei sekään vielä riittäisi. Jotta Ranska jättäytyisi hänen käsiinsä tai sallisi ottaa itsensä, ei pelkkä häviöiden korvaaminen olisi kylliksi, vaan sille piti hankkia uusia voittoja.
Sellaisia mietteitä tavallisesti hautoi herttua de Guisen suuri henki hänen palattuaan Italiasta.
Niitä hän mielessään kertaili sinäkin päivänä, jolloin Gabriel de Montgommery teki Henrik II:n kanssa uuden, näöltään järjettömän, mutta ylevän sopimuksensa.
François de Guise seisoi yksin huoneessaan, katsellen ikkunasta pihalle mitään näkemättä ja koneellisesti naputellen ruutua sormillaan. Eräs mies hänen palvelusväestään koputti kunnioittavasti ovelle ja herttuan luvan saatuaan astui sisälle ilmoittamaan varakreivi d’Exmèsin tulon.
»Varakreivi d’Exmès!» huudahti herttua de Guise, jolla oli Caesarin muisti ja muuten erittäin hyvä syy pitää Gabriel mielessään. »Vai varakreivi d’Exmès, nuori asekumppanini Metzin, Hentyn ja Valenzan taisteluista! Johdata hänet sisälle, Thibault, suoraa päätä!»
Kamaripalvelija kumarsi ja poistui noutamaan Gabrielia.
Sankarimme — sellaiseksi sopii täydellä syyllä häntä nimittää — ei ollut epäröinyt. Suurten ratkaisujen hetkellä valaisee ihmissielua erityinen vaisto, jota, sen ohjaillessa kokonaista elämänuraa, mainitaan neroksi, ja tällaisen kannustuksen johtamana Gabriel oli kuninkaan luota lähtenyt suoraan valtakunnan kenraaliluutnantin asuntoon ikäänkuin aavistaen ne salaiset ajatukset, joissa herttua de Guisen mieli paraikaa askarteli.
Siinä oli kenties ainoa elossa oleva mies, jonka täytyi häntä ymmärtää ja joka kykeni myös auttamaan.
Gabrielilla oli muuten aihetta liikutuksen tuntemiseen siitä vastaanotosta, jonka hän nyt sai vanhalta päälliköltään. Tämä tuli ovelle asti häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä.
»Ah, siinä te vihdoinkin olette, uljas kumppani!» virkkoi hän innostuneena. »Mistä tulettekaan? Mihin jouduitte Saint-Quentinista? Kuinka usein olenkaan ajatellut teitä ja puhunut teistä, Gabriel!»
»Olenko tosiaankin saanut muistissanne jotakin sijaa, monseigneur?»
»Hiisi vieköön, vielä sitä kysytte!» huudahti herttua. »Ettekö muka osaa itse toimittaa niin, että teidät muistetaan? Coligny, joka ihan yksinään vastaa enempää kuin kaikki Montmorencyt yhteensä, on minulle kertonut — vaikka jostakin syystä peitellysti — osan urotöistänne, joita keräsitte tiliinne tuolla Saint-Quentinissa, ja kuitenkin hän puheensa mukaan vielä jätti paremman puolen mainitsematta.»
»Liian vähän kuitenkin olen saanut toimeen», virkkoi Gabriel murheellisesti hymyillen. »Kunnianhimoinen!» sanoi herttua.
»Perin kunnianhimoinen todellakin!» myönsi Gabriel, samalla pudistaen päätänsä synkän näköisenä.
»Mutta ainakin olette tullut takaisin, Jumalan kiitos!» jatkoi herttua. »Nyt olemme jälleen yhdessä, ystäväni, ja tunnettehan ne suunnitelmat, joita kahdenkesken laadimme Italiassa! Ah, Gabriel-parkani, nyt Ranska tarvitsee enemmän kuin koskaan urhoollisuuttanne! Kuinka surkeaan ahdinkoon onkaan isänmaamme syösty!»
»Kaikki mitä olen ja mitä voin», vakuutti Gabriel, »on pyhitetty sen tukemiseen, ja minä odotan vain teidän määräystänne, monseigneur.»
»Kiitos, ystävä», vastasi herttua; »minä käytän tätä tarjousta, siitä saatte olla varma, eikä määräystäni tarvitse kauan odottaa».
»Silloin minun pitää kiittää teitä, monseigneur!» huudahti Gabriel.
»Totta puhuakseni kuitenkin», pitkitti herttua de Guise, »mitä enemmän katselen ympärilleni, sitä pulmallisemmaksi ja vakavammaksi havaitsen tilanteen. Minun piti ensin hyöriä kiireellisimmässä tarpeessa, vastarinnan järjestämisessä kuntoon Pariisin ympärille, vankalla puolustuslinjalla seisahduttaakseni vihollisen etenemisen. Mutta se ei vielä ole mitään. Saint-Quentin ja maan koko pohjoisosa on menetetty! Minun pitää toimia edelleen, päästä joihinkin uusiin, myönteisiin tuloksiin. Mutta kuinka aloittaisin, mille taholle pyrkisin?»
Hän vaikeni ikäänkuin kysyäkseen Gabrielin mieltä. Herttua tunsi hänen ajatustensa valppauden ja oli useinkin huomannut hänen neuvonsa hyviksi, mutta tällä kertaa varakreivi d’Exmès pysyi ääneti, itse huolellisesti tarkkaillen vanhempaa soturia ja antaen hänen kehitellä aikeitaan oman päänsä mukaan.
François de Lorraine alkoi siis jälleen puhella: »Älkää moittiko minua vitkallisuudesta, rakas ystävä. Tiedätte, ettei minulla ole epäröitsevä luonne, mutta samalla olen niitä, jotka harkitsevat. Sitä ette katso minussa viaksi, koska itse olette jonkin verran samanlainen kuin minä, sekä päättäväinen että varovainen. Vieläpä», lisäsi herttua, »nuoren otsanne miettiväisyys näyttää minusta nyt syvällisemmältä kuin entiseen aikaan. Tuskin rohkenen tiedustella teiltä asioitanne. Muistan, että teillä oli suoritettavana suuria velvollisuuksia ja aioitte paljastaa vaarallisia vihollisia. Täytyykö teidän surra muitakin onnettomuuksia kuin isänmaan osaksi tulleita? Sitä pelkään, sillä viimeksi nähdessäni teidät olitte totinen, mutta nyt olette suorastaan alakuloinen.»
»Älkäämme puhuko minusta, monseigneur», torjui Gabriel. »Puhukaamme Hanskasta, ja sitten sopii käsitellä minunkin toiveitani.»
»Olkoon niin!» jatkoi herttua de Guise. »Tahdon teille siis avosydämisesti purkaa ajatukseni ja huoleni. Minusta tuntuu, että nykyhetken välttämättömyytenä olisi jollakin loistavalla tempulla elvyttää väkemme kuntoa ja vanhaa kunniakasta mainettamme; siten puolustautuminen muuttuisi hyökkäykseksi, eikä meidän tarvitsisi enää rajoittua vastoinkäymistemme korjailemiseen, vaan saisimme ne korvatuiksi menestyksen hankkimisella.»
»Juuri sitä mieltä olen minäkin, monseigneur!» huudahti Gabriel vilkkaasti, ihastuksissaan tästä yhteensattumasta, joka oli niin suotuisa hänen omille aikeilleen.
»Ja olette varmaan useastikin miettinyt maamme vaaroja ja millä keinoilla se olisi niistä pelastettava?»
»Olen kylläkin», vastasi Gabriel.
»No, oletteko päässyt siinä minua pitemmälle, ystäväni?» tiedusti François de Lorraine. »Oletteko vakavasti pohtinut tätä pulmaa? Missä, milloin ja kuinka olisi yritettävä sitä loistavaa temppua, jota pidätte välttämättömänä kuten minäkin?»
»Luulen tietäväni, monseigneur.»
»Onko mahdollista?» innostui herttua. »Voi, puhukaa, puhukaa, ystäväni!»
»Hyväinen aika, kenties olen puhunut liian hätäisesti», huomautti Gabriel. »Ehdotus, joka minulla on teille tehtävänä, on sellainen, että se varmaankin vaatisi pitkällistä valmistelua. Te olette hyvin suurpiirteinen, monseigneur, mutta siitä huolimatta esitykseni saattaa vielä teistäkin näyttää suhdattoman huimapäiseltä.»
»Minua ei huimaa helposti», väitti herttua de Guise hymyillen.
»Eipä väliä, monseigneur», jatkoi varakreivi d’Exmès. »Pelkään ja ilmoitan teille ennakolta, että suunnitelmani tuntuu teistä ensi hetkellä eriskummaiselta, järjettömältä, kerrassaan mahdottomaltakin! Silti se on ainoastaan vaikea ja vaarallinen.»
»Sitä paremmin se vetää puoleensa!» arveli François de Lorraine.
»No niin, on siis sovittu, monseigneur», pitkitti Gabriel, »että te ette heti pelästy siitä. Muistutan vieläkin, että se vaatii vaarantamaan paljonkin, mutta menestyksen keinot ovat minun vallassani, ja sen myönnätte tekin, jahka selitän niitä teille.»
»Jos niin on laita, puhukaa suoraan, Gabriel», kehoitti herttua. »Mutta kuka tulee meitä tässä häiritsemään?» lisäsi hän nyrpeästi. »Sinäkö siellä koputat, Thibault?»
»Niin, monseigneur», vastasi kamaripalvelija ilmestyen sisälle. »Monseigneur antoi minulle käskyn ilmoittaa, kun olisi aika lähteä valtioneuvoston istuntoon, ja kello löi juuri kaksi, joten herra de Saint-Remy ja toiset herrat kohtsiltään tulevat hakemaan monseigneuria.»
»Totta, totta», myönsi herttua de Guise, »nyt pidetään neuvottelu, vieläpä niin tärkeä, että minun täytyy ehdottomasti olla saapuvilla. Hyvä on, Thibault, jätä meidät. Osoita herrat tänne heidän saapuessaan. Näette, Gabriel, että velvollisuuteni kutsuu minut kuninkaan luo. Mutta kunnes voitte tänä iltana rauhassa kehitellä minulle hankettanne, joka teidän keksimänänne varmasti on suurenmoinen, tyydyttäkää lyhyesti uteliaisuuttani ja maltittomuuttani jo nyt edes parilla sanalla, Gabriel. No, mitä teillä on aikomuksena tehdä?»
»Parilla sanallako, monseigneur? Valloittaa Calais», ilmoitti Gabriel levollisesti.
»Valloittaa englantilaisilta Calais!» toisti herttua kummastuneena kavahtaen taaksepäin.
»Unohdatte luvanneenne, monseigneur», muistutti Gabriel yhä kylmäverisesti, »olla kauhistumatta ensimmäistä vaikutelmaa».
»Ooh, mutta oletteko myös kunnollisesti harkinnut sitä?» kysyi herttua. »Valloittaa Calais voimakkaan varusväen, ylipääsemättömien vallitusten ja meren suojeluksesta huolimatta! Calais, joka on ollut Englannin hallussa runsaasti kaksisataa vuotta! Calais, jota on aina vartioitu Ranskan avaimena! Pidän kyllä uskaliaista hankkeista, mutta eikö tämä olisi liian uhkarohkea?»
»Kyllä, monseigneur», tunnusti Gabriel. »Mutta sillä on parempia onnistumisen mahdollisuuksia juuri sentähden, että se on uhkarohkea yritys, jota ei kukaan muu saa päähänsä, saatikka osaa aavistaa.»
»Mahdollisesti niin onkin asian laita», virkkoi herttua miettivästi.
»Ja varmaksi sanotte sitä, jahka olette kuunnellut minua, monseigneur! Menettelytapa on selvä ennakolta: ehdottoman salaisuuden noudattaminen, vihollisen eksyttäminen jollakin valeliikkeellä ja ilmestyminen kaupungin eteen äkkiarvaamatta. Kahdessa viikossa Calais on meidän.»
»Mutta», muistutti herttua de Guise kiihkeästi, »nämä ylimalkaiset vihjaukset eivät riitä. Suunnitelmanne, Gabriel... onhan teillä kaiketi suunnitelma?»
»Kyllä, monseigneur, yksinkertainen ja taattu...» Gabriel ei ehtinyt lopettaa. Ovi aukeni, ja huoneeseen astui kreivi de Saint-Remy useiden Guise-suvun puolelle liittyneiden aatelismiesten seuraamana.
»Hänen majesteettinsa odottaa valtakunnan kenraaliluutnanttia valtioneuvoston istuntoon», lausui Saint-Remy. »Tulen viipymättä, hyvät herrat», vastasi herra de Guise tervehtien tulijoita.
Sitten kääntyen kiireesti Gabrielin puoleen hän kuiskasi tälle:
»Minun täytyy nyt jättää teidät, kuten näette, mutta se ennenkuulumaton ja suurenmoinen aate, jonka väläytitte sieluuni, ei päivän mittaan hetkeksikään väisty mielestäni, sen takaan! Jos tosiaankin luulette tuollaisen suunnattoman kaappauksen olevan toteutettavissa, niin tunnen olevani kyllin ansiokas ymmärtämään teitä. Voitteko palata tänne kello kahdeksan illalla? Silloin meillä on koko yö hallussamme, kenenkään tulematta häiritsemään.»
»Tulen täsmälleen kello kahdeksan», lupasi Gabriel, »ja käytän siihen asti aikaani hyvin».
»Tahdon huomauttaa monseigneurille», hoputti kreivi de Saint-Remy, »että kello on jo yli kahden».
»Minä tulen, olenhan ihan valmis», vastasi herttua.
Hän kiirehti muutaman askeleen ovelle päin, kääntyi sitten Gabrielia kohti, katseli häntä ja vielä palaten lähelle ikäänkuin uudestaan varmistautuakseen, että oli ymmärtänyt oikein, hän ihan hiljaa kertasi kysyvään sävyyn:
»Valloittaa Calais?»
Myöntävästi kumartaen Gabriel hymyili, ilmeeltään tyynenä ja varmana, ja kuiskasi:
»Niin, valloittaa Calais.»
Herttua de Guise riensi pois kokoukseen, ja hänen kintereillään varakreivi d’Exmès lähti Louvresta.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Erilaisia miekkamiehiä
Levottomin mielin tähysteli Aloyse alakerran ikkunasta, odottaessaan Gabrielin paluuta. Vihdoin huomattuaan varakreivin hän kohotti silmänsä taivasta kohti kyyneleisinä, mutta tällä kertaa ne olivat onnellisuuden ja kiitollisuuden kyyneliä.
Sitten hän juoksi itse avaamaan rakastetulle herralleen oven.
»Taivas olkoon kiitetty, kun näen teidät jälleen, monseigneur!» huudahti hän. »Tuletteko Louvresta? Oletteko tavannut kuninkaan?»
»Kyllä olen», vastasi Gabriel.
»Kuinka kävi?»
»No, täytyy vielä odottaa, hyvä hoitajattareni.»
»Odottaa vielä!» pahoitteli Aloyse pannen kätensä ristiin. »Pyhä Neitsyt, odottaminen on kuitenkin niin surkeata ja vaikeata.»
»Se olisi mahdotontakin», huomautti Gabriel, »ellei minulla tällä välin olisi puuhaa. Mutta nyt tahdon toimia oikein riivatusti, ja niin saan, Jumalan kiitos, aikani kulumaan, kun taipaleen varrella pidän päämäärää yhtämittaa silmieni edessä.»
Hän astui vierashuoneeseen ja heitti viittansa tuolin selälle, panematta merkille, että Martin Guerre istui nurkassa syviin mietteisiin vaipuneena.
»No no, Martin, vetelys!» huudahti rouva Aloyse tallimestarille; »etkö edes riennä auttamaan viittaa monseigneurin yltä?»
»Oh, anteeksi, anteeksi!» pyysi Martin heräten haaveistaan ja nousten hätäisesti seisaalle.
»Älä huoli, Martin, ei mitään hätää», rauhoitti Gabriel. »En halua, että kiusaat Martin-parkaani, Aloyse; hänen intonsa ja alttiutensa ovat minulle tällä haavaa tarpeellisempia kuin koskaan, ja minun pitää puhella hänelle perin vakavista asioista.»
Kaikki varakreivi d’Exmèsin toivomukset olivat Aloyselle pyhiä. Hän soi suosioon jälleen päässeelle tallimestarille herttaisimman hymynsä ja poistui hienotunteisesti, jotta Gabriel saisi puhua vapaammin, mitä hänellä oli mielessä.
»Mitä sinulla oli äsken tekeillä, Martin?» kysyi Gabriel heidän jäätyään kahden kesken. »Mitä sinä niin vakavasti mietiskelit?»
»Monseigneur», selitti Martin Guerre, »hieroin älynystyröitäni kaikin tavoin, jotta voisin hiukankin ymmärtää tämänaamuisen miehen arvoitusta.»
»No, selvisikö?» tiedusti Gabriel hymyillen.
»Valitettavasti kovin vähän, monseigneur. Oikein toden sanoakseni, jos kuinkakin siristelen silmiäni, näen pelkkää pimeyttä.»
»Mutta minähän mainitsin sinulle, Martin, että luullakseni näen muuta.»
»Niin kyllä, monseigneur, mutta mitä? Ihan minä typerryn koettaessani sitä keksiä.»
»Ei ole vielä tullut sopiva hetki selittää sitä sinulle», sanoi Gabriel. »Kuule: olethan kiintynyt minuun, Martin!»
»Kysymyksenkö monseigneur minulle tekee?»
»En, Martin, vaan lausun tunnustukseni. Nyt vetoan tähän kiintymykseesi. Sinun pitää joksikin aikaa unohtaa itsesi, unohtaa elämääsi langennut varjo, jonka häivytämme myöhemmin, sen lupaan. Mutta tällä haavaa tarvitsen sinua, Martin.»
»Sitä parempi, mainiota!» huudahti Martin Guerre. »Mutta ymmärtäkäämme toisiamme hyvin», jatkoi Gabriel. »Minä tarvitsen sinua täydesti, koko elämääsi, kaikkea urheuttasi. Tahdotko antautua siten käytettäväkseni, heittäen mielestäsi pois omat aprikoimisesi ja liittyen yksinomaan minun vaiheisiini?»
»Tahdonko muka!» toisti Martin. »Sehän on velvollisuuteni, ja vielä paremmin — se on suurin huvini, monseigneur. Kautta Pyhän Martinuksen, liian kauan olen ollut teistä erossa! Tahdon korvata menetetyt päivät, käyköön kuinka tahansa! Vaikka kintereilläni hyppisi parvittain Martin Guerreja, olkaa huoletta, monseigneur, en ole niistä millänikään. Teidän ollessanne saapuvilla, edessäni, en näe maailmassa muuta kuin teidät.»
»Kelpo sydän!» kiitti Gabriel. »Ota kuitenkin huomioon, Martin, että se yritys, johon sinua pyydän, on täynnä vaaroja ja kuiluja.»
»Pyh, hypätään ylitse!» tuumi Martin näpsäyttäen huolettomasti sormiaan.
»Panemme sata kertaa henkemme alttiiksi, Martin.»
»Mitä korkeampi panos, sen parempi peli, monseigneur!»
»Mutta tästä kamalasta pelistä meidän ei sallita enää peräytyä, kun kerran siihen menemme, ystäväni.»
»Ei peliä niin vain hellitetäkään», vahvisti tallimestari ylpeästi.
»Silti on muistutettava», lausui Gabriel, »ettet sinä kaikesta päättäväisyydestäsi huolimatta ennakolta näe sen yli-inhimillisen kamppailun pelottavia ja kummallisia piirteitä, johon sinut johdan, ja ajattele vielä lisäksi, että nuo määrättömät ponnistukset kenties jäävät palkitsematta. Ota edelleen huomataksesi, Martin, että minua itseänikin melkein pelottaa urakakseni osunut suunnitelma, kun sitä lähemmin tarkastelen.»
»Hyvä! Vaarat ja minä olemme tuttavuuksia», sanoi Martin itsevarmasti, »ja kun miehellä on ollut kunnia tulla hirtetyksi...»
»Martin», jatkoi Gabriel, »tässä täytyy uhmata alkuvoimia, riemuita myrskyn riehumisesta, nauraa mahdottomuudelle!»
»No, me nauramme!» vakuutti Martin Guerre. »Avoimesti puhuakseni, monseigneur, hirsipuussa roikkumisesta päästyäni ne päivät, jotka vielä elän, tuntuvat minusta armon ajalta, enkä aio hyvältä Jumalalta mankua suurempaa ylijäämää kuin hän näin on minulle jo ylimääräisesti antanut. Ei sovi punnita, mitä kauppias panee kaupanpäällisiksi, muutoin ansaitsee kiittämättömän tai tyhmyrin nimen!
»Meidän kesken on siis sovittu, Martin!» sanoi varakreivi d’Exmès; »sinä tulet osakumppanikseni ja seuraat minua».
»Vaikka hornan tuuttiin, monseigneur, kunhan se sentään tapahtuu kiusanteoksi paholaiselle, sillä hyviä katolilaisiahan tässä ollaan.»
»Älä siinä kohden pelkää mitään», lohdutti Gabriel. »Panet kyllä minun kanssani vaaraan pelastuksesi tässä maailmassa, mutta et toisessa.»
»Se on niinkuin pitääkin olla», päätti Martin. »Mutta eikö monseigneurilla ole minulta mitään muuta pyydettävää kuin henkeni.»
»Onpa tosiaan», vastasi Gabriel hymyillen tuon kysymyksen sankarilliselle suoruudelle; »tarvitsen sinulta tosiaan vielä erään palveluksen, Martin».
»Mistä on puhe, monseigneur?»
»Ottaisitko etsiäksesi minulle mahdollisimman joutuin, jo tänä päivänä, jos kävisi laatuun, tusinan verran sinunlaisiasi kumppaneita, urheita, voimakkaita, sitkeäluontoisia, jotka eivät pelkää rautaa eivätkä tulta, jotka pystyvät sietämään nälkää ja janoa, hellettä ja vilua — jotka tottelevat kuin enkelit ja tappelevat kuin penteleet? Saisitkohan sellaisen joukkueen kokoon?»
»Asianhaarain mukaan. Maksetaanko heille hyvin?» tiedusti Martin.
»Kultakolikko heidän jokaisesta veripisarastaan», selitti Gabriel. »Omaisuuteni on valitettavasti vähäisin säästeltävä siinä pyhässä ja ankarassa yrityksessä, joka minun on kehitettävä loppuun asti.»
»Sillä kaupalla, monseigneur», arveli tallimestari, »kerään teille kahdessa tunnissa kelpo junkkareita, jotka eivät ruikuta vammoistaan, sen takaan. Ranskassa ja eritoten Pariisissa ei ole koskaan puutetta sellaisista veitikoista. Mutta ketä he joutuvat palvelemaan?»
»Minua itseäni», ilmoitti Gabriel. »En lähde tälle aikomalleni taisteluretkelle kaartinkapteenina, vaan vapaaehtoisena. Niinpä tarvitsen oman saattueen.»
»Oh, jos niin on asian laita, monseigneur», sanoi Martin, »niin minulla on ulottuvillani ja ensimmäisestä viittauksesta valmiina puolikymmentä vanhaa veikkoa Lotringin sodasta. He näkevät nälkää, miespahat, teidän päästettyänne heidät palveluksesta. Tietenkin he riemastuvat saadessaan palata tuleen teidän johdollanne. Jaha, minä saankin hankkia väkeä teitä itseänne varten! Hei, hyvä juttu, jo tänä iltana esittelen teille haluamanne joukon.»
»Hyvä!» sanoi Gabriel. »Heidän pestaamisessaan on välttämättömänä ehtona se, että heidän tulee olla valmiina lähtemään Pariisista minä hetkenä hyvänsä ja seuraamaan minua minne tahansa, kyselemättä ja arvostelematta, edes katselematta, samoammeko etelää vai pohjoista kohti.»
»He samoavat kunniaa ja kultaa kohti side silmillä, monseigneur.»
»Luotan siis heihin ja sinuun, Martin. Mitä sinun hyvitykseesi tulee...»
»Älkäämme puhuko siitä, monseigneur», keskeytti Martin.
»Päinvastoin, nyt juuri puhukaamme siitäkin. Jos selviämme tästä seikkailusta, kunnon palvelijani, niin juhlallisesti sitoudun tekemään hyväksesi, mitä sinä olet tullut tehneeksi minun hyväkseni, ja palvelemaan sinua vuorostani sinun vihollisiasi vastaan, siitä saat olla huoletta. Sillä välin kättä päälle, ystäväni!»
»Oi, monseigneur!» äännähti Martin Guerre kunnioittavasti suudellen herransa ojentamaa kättä.
»No niin, mene, Martin», jatkoi varakreivi; »lähde heti hakemaan miehiä. Puhu varovasti ja ole reippaalla mielellä! Minä haluan nyt olla yksin.»
»Anteeksi, aikooko monseigneur jäädä kotiin?» kysyi Martin.
»Kello seitsemään asti kyllä. Kahdeksalta minun pitää olla Louvressa.»
»Siinä tapauksessa», huomautti tallimestari, »toivon ennen kello seitsemää voivani teille esitellä edes muutamia näytteitä joukkueenne kokoonpanosta.»
Hän kumarsi ja poistui, tärkeästä tehtävästään ylpeänä ja siihen jo kokonaan antautuneena.
Yksin jäätyään Gabriel vietti koko iltapäivän sulkeutuneena huoneeseensa, tutkiskellen Jean Peuquoylta saamaansa asemakaavaa, kirjoitellen muistiinpanoja tai mietteissään astellen edestakaisin. Hänestä oli perin tärkeätä, että hän illalla pystyisi tyydyttävästi vastaamaan herttua de Guisen jokaiseen mahdolliseen vastaväitteeseen tai muistutukseen. Vain joskus hän keskeytti pohtimisensa toistaakseen lujalla äänellä ja kiihkein sydämin:
»Minä pelastan sinut, isäni! Oma Dianani, minä pelastan sinut!»
Aloysen suostuttelemana hän oli kello kuuden tienoissa juuri einehtinyt hiukan, kun Martin Guerre astui sisään vakavana ja rauhallisena.
»Monseigneur», kysyi hän, »suvaitsisitteko vastaanottaa kuusi tai seitsemän niistä miehistä, jotka haluavat saada kunnian palvella teidän johdollanne Ranskaa ja kuningasta?»
»Mitä! Niin montako jo!» ihmetteli varakreivi. »Nämä ovat monseigneurille tuntemattomia. Eräät Metzissä mukanamme olleet täydentävät tusinan. Heitä kaikkia ihastuttaa panna nahkansa alttiiksi teidänlaisenne herran väkenä, ja he suostuvat mihin hyvänsä ehtoihin, jotka heille määräätte.»
»Lempo soikoon, etpä ole hukannut aikaa!» ylisti Gabriel. »No, katsotaan miehiäsi, tuo heidät tänne!»
»Yksitellen, eikö niin?» ehdotti Martin Guerre. »Sillä tavalla monseigneur saa paremmin arvostella heitä.»
»Yksitellen, olkoon menneeksi!» hyväksyi hänen isäntänsä.
»Vielä sananen», lisäsi tallimestari. »Minun ei tarvitse herra varakreiville huomauttaa, että kaikki nämä miehet ovat minulle tuttuja joko omakohtaisesta kokemuksesta tai tarkkojen tietojen perusteella. He ovat erilaisia taipumuksiltaan ja harrastuksiltaan, mutta heidän yhteisenä piirteenään on karaistu urheus. Tästä tärkeästä ominaisuudesta voin teille mennä takuuseen, jos muuten näette hyväksi olla kiinnittämättä erikoista huomiota joihinkin vähäisiin haittapuoliin.»
Tämän valmistavan selityksen jälkeen Martin poistui hetkiseksi ja toi heti jälkeenpäin huoneeseen kookkaan ja ahavoituneen veitikan, jolla oli joustava ryhti, huolettomat ja älykkäät kasvonpiirteet.
»Ambrosio», ilmoitti tallimestari.
»Ambrosio! Sehän on vierasperäinen nimi. Eikö hän ole ranskalainen?» kysyi Gabriel.
»Kukapa sen tietää?» vastasi Ambrosio omasta puolestaan. »Olen löytölapsi ja vartuin mieheksi Pyreneillä, toinen jalka Ranskassa, toinen Espanjassa, ja totisesti olenkin hauskasti käytellyt hyväkseni kaksinaista äpäryyttäni, kantamatta siitä kaunaa Jumalalle tai äidilleni.»
»Ja kuinka olette elellyt?» tiedusti Gabriel.
»No, jokseenkin tähän tapaan. Kahden isänmaani kesken puolueettomana olen aina yrittänyt heikkojen voimieni mukaan tehdä tuon välirajan olemattomaksi, ulottaa toisen käytettäviksi toisen etuja», selitti Ambrosio. »Vapaasti vaihtamalla antimia, joita ne ovat kumpikin erikseen saaneet kaitselmukselta, olen hurskaan pojan lailla pannut parastani kumpaisenkin vaurauden edistämiseksi.»
»Sanalla sanoen», pisti väliin Martin Guerre, »Ambrosio on harjoittanut salakuljetusta.»
»Mutta espanjalaiset, kuten myös ranskalaiset viranomaiset, kohdistivat minuun yhä suurempaa huomiota», jatkoi Ambrosio, »ja Pyreneitten molemmilla rinteillä asuvien kiittämättömien kansalaisteni väärinymmärtämänä ja vainoamana päätin heittää heidät sikseen ja tulla Pariisiin, tähän kaupunkiin, joka tarjoaa mahdollisuuksia urhoille...»
»Ja nyt Ambrosio», lisäsi Martin, »ilomielin luovuttaisi varakreivi d’Exmèsin palvelukseen uskaliaisuutensa, vikkelyytensä ja pitkällisen tottumuksensa rasituksiin ja vaaroihin».
»Salakuljettaja Ambrosio on hyväksytty!» päätti Gabriel.
»Seuraava!»
Ambrosio poistui ihastuneena, tehden tilaa ylen vakavan näköiselle ja sävyltään hiljaiselle miehelle, jolla oli pitkä ruskea, huppukauluksinen viitta ja kaulassa isopalloinen rukousnauha.
Martin Guerren esittelyn mukaan hän oli nimeltään Lactance.
»Lactance», lisäsi hän, »on jo palvellut herra de Colignya, joka pahoittelee hänen eroaan ja antaa hänestä monseigneurille hyvän todistuksen. Mutta Lactance on kiihkeä katolilainen, ja hänestä oli vastenmielistä totella päällikköä, johon on tarttunut kerettiläisyyttä.»
Sanaakaan virkkamatta Lactance vahvisti Martinin sanoja nyökkäyksillä ja viittauksilla, toisen jatkaessa:
»Tämä hurskas sotakarhu haluaa velvollisuutensa mukaisesti ponnistaa kaikkensa herra varakreivi d’Exmèsin tyytyväisyydeksi, mutta hän pyytää, että hänelle suotaisiin kaikkinaista helpotusta ja vapautta niiden hartaudenharjoitusten tunnolliseen täyttämiseen, joita hänen sielunsa pelastus edellyttää. Valitsemansa aseammatin ja luontaisen kutsumuksensa pakottamana taistelemaan kristiveljiänsä vastaan ja surmaamaan heitä mahdollisimman paljon Lactance on viisaasti sitä mieltä, että hänen pitää ainakin lihan kuoletuksella korvata näitä julmia välttämättömyyksiä. Mitä vimmaisempi Lactance on taistelussa, sitä kiihkeämpi hän sitten on messussa eikä enää lukumäärältään arvioitse niitä paastoja ja katumuksentöitä, joita hän ottaa osalleen kuolleiden ja haavoittuneiden takia, lähetettyään heitä ennenaikaisesti Herran valtaistuimen juurelle.»
»Lactance, hartaudenharjoittaja, hyväksytään!» sanoi Gabriel hymyillen.
Yhä äänettömänä Lactance kumarsi syvään ja poistui jupisten kiitosrukousta Korkeimmalle, joka oli hänelle suonut noin uljaan päällikön suosiollisen hyväksymisen.
Kolmannella vuorolla Martin Guerre esitteli Yvonnetin, keskimittaisen nuoren miehen, jolla oli hienopiirteiset kasvot, pienet ja hyvinhoidetut kädet. Poimukauluksesta saappaisiin asti hänen vaatepartensa ei ollut ainoastaan siisti, vaan keikarimainenkin. Hän tervehti Gabrielia mitä soreimmin ja seisoi hänen edessään yhtä kunnioittavaan kuin seuratottumusta ilmaisevaan asentoon suoristautuneena, keveästi ravistellen kädellään pois joitakin oikeanpuolisen hihan kalvosimeen tarttuneita pölyhiukkasia.
»Tässä on päättäväisin kaikista, monseigneur», virkkoi Martin Guerre. »Yvonnet on otteluissa todellinen irtipäästetty leijona, jota ei mikään pysähdytä. Hän huitelee ja sohii raivon vallassa. Mutta erityisesti hän loistaa hyökkäyksessä. Aina hänen pitää ensimmäisenä laskea jalkansa ensimmäisille tikkaille ja ensimmäisenä pystyttää Ranskan lippu vihollisen muureille.»
»Tässähän on siis todellinen sankari», sanoi Gabriel.
»Koetan parastani», selitti Yvonnet häveliäästi, »ja herra Martin Guerre arvostelee epäilemättä heikkoja ponnistuksiani liian innostuneesti».
»Ei, vaan minä teen teille oikeutta», väitti Martin, »ja siitä on todisteena, että avujanne kehuttuani mainitsen viatkin. Yvonnet, monseigneur, ei ole tuollainen peloton paholainen muualla kuin taistelun temmellyksessä. Hänen urhoollisuudelleen on välttämätöntä, että hänen ympärillään pärisee rumpu, vasamat viuhuvat, kanuunat jyskivät. Metelin ulkopuolella ja tavallisessa elämässä Yvonnet on ujo, herkkämielinen ja hermostunut kuin nuori tyttö. Hänen tunteellisuutensa vaatii mitä suurinta huoltoa. Hän ei tahdo jäädä yksikseen hämyyn, hän kauhistuu hiiriä ja hämähäkkejä ja pyörtyy pikku naarmusta. Toisin sanoen, hän ei saa sotaista uhkarohkeuttaan muulloin kuin ruudinhajun ja veren näkemisen päihdyttämänä.»
»Eipä väliä», tuumi Gabriel; »koska me emme häntä vie tanssiaisiin, vaan veritöihin, niin hyväksytään hentomielinen Yvonnet».
Tämä miekkonen teki varakreiville täydellisen salonkikumarruksen ja peräytyi, hymyillen ja valkoisella kädellään väännellen suippokärkisiä mustia viiksiään.
Nyt astui huoneeseen kaksi vaaleaveristä jättiläistä jäykkinä ja järkkymättöminä. Toinen näytti neljänkymmenen ikäiseltä; toinen ei voinut olla viittäkolmatta vanhempi.
»Heinrich Scharfenstein ja Franz Scharfenstein, hänen veljenpoikansa», ilmoitti Martin Guerre.
»Jopa nyt jotakin! Keitä nämä ovat?» kysyi Gabriel ällistyen. »Mitä miehiä te olette, veikkoset?»
»Wir verstehen nur ein wenig französisch», mörisi vanhempi jättiläinen.
»Mitä sanotte?» kysyi varakreivi.
»Me ymmärtä ranskankieli huono», vastasi nuorempi jättiläinen.
»He ovat saksalaisia huoveja», selitti Martin Guerre; »Italiassa heitä sanottaisiin kondottiereiksi; meillä he ovat seikkailijasotureita. He myyvät kuntonsa enimmin tarjoovalle ja pitävät urheuttaan kohtuullisessa hinnassa. He ovat jo toimineet espanjalaisten ja englantilaisten riveissä. Mutta espanjalainen maksaa liian kehnosti, ja englantilainen tinkii liiaksi. Ostakaa heidät, monseigneur, niin olette tyytyväinen kauppaanne. Milloinkaan he eivät rupea väittelemään käskyä vastaan, ja kanuunan suun eteen he astuisivat värähtämättä, ihan tyyninä. Miehuullisuus on heistä rehellisyyden vaatima hinta, ja kunhan he saavat säntillisesti palkkansa, niin he nurkumatta alistuvat ammattinsa vaarallisiin tai kuolettaviinkin vaiheisiin.»
»Pestaan siis nämä kunnian edustajat», päätti Gabriel, »ja paremmaksi varmuudeksi maksan heille, kuukauden palkan etukäteen. Mutta aika rientää. Toiset esille!»
Germaanilaiset goljatit tekivät sotilaallisesti ja koneellisesti kunniaa ja peräytyivät yhdessä, täsmällisesti noudattaen samaa astunnan tahtia.
»Seuraava on nimeltään Pilletrousse», ilmoitti Martin Guerre. »Tässä hän on.»
Hurjannäköisen rosvon tyyppi astui sisälle repaleisena, hämillään huojutellen ruumistaan ja kääntäen katseensa pois Gabrielista kuin tuomarin eteen tuotuna.
»Miksi näytät häpeilevältä, Pilletrousse?» kysyi Martin Guerre häneltä suopeasti. »Monseigneur on minulta pyytänyt urheita miehiä. Sinä olet hieman... erikoisempi ulkonaisesti kuin toiset, mutta sinun ei silti kannata punastua.»
Hän jatkoi vakavasti, herransa puoleen kääntyen:
»Pilletrousse, monseigneur, on niinsanottu sissi. Espanjalaisia ja englantilaisia vastaan puhjenneessa yleisessä sodassa hän on tähän asti taistellut omaan lukuunsa. Pilletrousse vaanii valtateillä, joilla nykyään vilisee vierasmaalaisia rosvoja, ja lyhyesti sanoen hän ryöstää rosvoilta. Maanmiehiään hän ei ainoastaan kunnioita, vaan myös suojelee heitä. Niin ollen Pilletrousse anastaa, ei varasta. Pilletrousse elää saaliista, ei pitkäkyntisyydestä. Silti hän mielellään säännöstelisi tämän... järjestymättömän ammattinsa, jottei hänen tarvitsisi Ranskan vihollisilta odottaa... mielivaltaista kohtelua. Innokkaasti hän onkin vastaanottanut tarjoukseni, että hän liittyisi varakreivi d’Exmèsin lipun alle...»
»Ja minä otan hänet vastaan sinun takuullasi, Martin Guerre», sanoi Gabriel; »ehtona on, ettei hän enää käytä urotekojensa näyttämönä valtateitä tai polkuja, vaan linnoitettuja kaupunkeja ja taistelukenttiä».
»Kiitä monseigneuria, tomppeli, kun nyt olet meikäläisiä», sanoi sissille Martin Guerre, joka näkyi tuntevan jotakin heikkoutta tätä veijaria kohtaan.
»Jaha, niin, kiitoksia, monseigneur!» lausui Pilletrousse hartaasti. »Lupaan teille, etten tästedes koskaan tappele yksin kahta tai kolmea vastaan, vaan aina kymmentä vastaan.»
»Hyvä on!» sanoi Gabriel.
Pilletroussen seuraajaksi tuli valju yksilö, raskasmielinen ja murheinenkin, joka näytti katselevan maailmaa suunnattoman apeuden vallassa. Tätä ilmeen synkkyyttä tehostivat erikoisesti ne lukuisat ja suuret arvet ja vammat, joita hän oli saanut kasvoihinsa.
Martin Guerren esittelyn mukaan tällä seitsemännellä ja viimeisellä tarjokkaalla oli kolkkona nimenään Malemort. »Herra varakreivi tekisi todellakin väärin, jollei ottaisi joukkoon Malemort-raukkaa», lisäsi hän. »Malemortin on tosiaan vallannut uhrikseen intohimo, vilpitön ja syvällinen intohimo Bellonaa kohtaan, puhuakseni hieman jumalaistarullisesti. Mutta tämä intohimo on tähän asti ollut kovin huono-onninen. Onnettomalla miekkosella on kerrassaan tavaton halu sotaan; häntä miellyttävät yksinomaan taistelut, hän on onnellinen vain kunnollisessa verilöylyssä, mutta valitettavasti hän on vasta saanut hieman huulillaan hipaista onneaan. Hän syöksyy temmellykseen niin silmittömästi ja riehakkaasti, että aina heti ensi hyökkäyksessä saa jonkin kolauksen, joka kellistää hänet nurin ja toimittaa oitis ambulanssiin, ja siellä hän sitten taistelun loppuun asti voivottelee vähemmän vammaansa kuin poissaoloaan. Koko hänen ruumiinsa on arvista kirjava, mutta hän on roteva, Jumalan kiitos, ja toipuu piankin. Hänen pitää vain saada uusi tilaisuus! Kauan tyydyttämättä olleena tuo kiihko voivuttaa häntä enemmän kuin hänen kunniakkaasti vuodattamansa veri. Monseigneur näkee, että olisi suorastaan tunnotonta sulkea tämä murheellinen pukari pois saamasta sitä iloa, jota voitte hänelle hankkia molemminpuoliseksi eduksi.»
»Ilomielin vastaanotankin Malemortin, rakas Martin», virkkoi Gabriel.
Tyytyväinen hymy vilahti Malemortin kalpeilla kasvoilla. Toivo elvytti kipinän hänen sammuneissa silmissään, ja hän palasi toveriensa joukkoon reippaammin kuin oli saapunut esille.
»Joko olet esitellyt kaikki?» kysyi Gabriel tallimestariltaan.
»Enempää ei minulla ole tällä hetkellä tarjottavana, monseigneur. En rohjennut toivoa, että monseigneur hyväksyisi kaikki.»
»Vaatelias muutoin olisinkin», huomautti Gabriel; »sinulla on hyvä ja varma vaisto, Martin. Lämpimästi onnittelen valintaasi.»
»Niin», tuumi Martin Guerre vaatimattomasti, »oikeastaan minäkin arvelen, että Malemort, Pilletrousse, nuo kaksi Scharfensteinia, Lactance, Yvonnet ja Ambrosio eivät ole vähäpätöistä väkeä.»
»Sen kyllä uskon!» myönsi Gabriel. »Mutta karkeita kumppaneita he kuitenkin ovat!»
»Jos monseigneur», ehdotti Martin, »suostuu heihin liittämään Landryn, Chesnelin, Aubriotin, Contaminen ja Balun, jotka ovat veteraanejamme Lotringin sodasta, niin luulenpa, että johtaessanne meitä ja otettuamme täältä mukaan neljä tai viisi palvelijaa meillä on todella kelpo joukko näytettävänä ystävillemme ja vielä paremmin vihollisille.»
»Niin kylläkin», vahvisti Gabriel, »rautaisia käsivarsia ja kalloja! Aseista ja varusta nämä kaksitoista urhoa mahdollisimman lyhyessä ajassa, Martin. Mutta nyt sinun on parasta jo levätä täksi päivää. Olet käyttänyt iltapuolta erinomaisesti, ystäväni, ja kiitän sinua siitä; minunkin päiväkauteeni on kuulunut runsaasti toimintaa ja huolta, mutta se ei kuitenkaan ole vielä päättynyt.»
»Minne siis monseigneur vielä lähtee tänä iltana?» tiedusti Martin Guerre.
»Louvreen, herra de Guisen luo, joka odottaa minua kello kahdeksalta», vastasi Gabriel nousten. »Mutta sinun rivakkuutesi ansiosta, Martin, luulenkin jo ennakolta suoriutuneeni erinäisistä pulmista, joita minulle olisi saattanut tulla keskustelussani herttuan kanssa.»
»Siitä olen kovasti hyvilläni, monseigneur.»
»Entä minä sitten, Martin! Etpä tiedä, kuinka suunnaton tarve minulla on onnistua! Oh, kyllä minä onnistunkin!»
Ja ylevä nuori mies kertasi sydämessään, astuessaan ovelle:
— Niin, minä pelastan sinut, isäni! Oma Dianani, minä pelastan sinut!
Toiminta jatkuu romaanissa »Sankarin saavutus».