[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLgFx8MjXKvaMAFOtn0XbQa-f2EkHPmqzIU0CRJM32LM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3102,"Kaksoisolento","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3102-dumas-alexandre-kaksoisolento","3102__Dumas_Alexandre__Kaksoisolento","Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta","romaani",[],[],"fi",1846,1950,49259,336631,true,null,[],[],[],"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1500-luvun Ranskaan kuningas Henrik II:n valtakaudelle. Juoni seuraa Saint-Quentinin piiritystä ja Martin Guerren kuuluisaa identiteettivarkautta yhdistäen sotaa, poliittista juonittelua ja henkilökohtaisia kohtaloita.","Alexandre Dumas'n 'Kaksoisolento' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3102.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAKSOISOLENTO\n\nHistoriallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\nJatkoa romaaniin »Kreivin poika ja kuninkaan tytär»\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1950\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kankuri Jean Peuquoy\n   II. Gabriel toimessa\n  III. Martin Guerre on saamaton\n   IV. Martin Guerre hutiloi\n    V. Sotajuonia\n   VI. Arnauld du Thillin muisti\n  VII. Jumaluusoppia\n VIII. Sisar Bénie\n   IX. Voitokas häviö\n    X. Arnauld du Thill taas pikkuhommissaan.\n   XI. Tallimestari du Thillin kunniallisten liikehommien jatkoa\n  XII. Lordi Wentworth\n XIII. Rakastunut vanginvartija\n  XIV. Asesepän koti\n   XV. Lukuisia tapauksia kootaan taidokkaasti yhteen\n  XVI. Kuinka Arnauld du Thill Noyonissa hirtätti Arnauld du Thillin\n XVII. Arnauld du Thillin ihanteelliset unelmat.\nXVIII. Pierre Peuquoyn aseet, Jean Peuquoyn köydet ja\n       Babette Peuquoyn kyyneleet\n  XIX. Martin Guerren koettelemusten jatkoa\n   XX. Martin Guerren maine alkaa puhdistua\n  XXI. Filosofi ja soturi\n XXII. Maria Stuartin sulous vilahtaa tässä romaanissa yhtä\n       hetkellisesti kuin Ranskan historiassa\nXXIII. Toinen Diana\n XXIV. Suuri aate suurelle miehelle\n  XXV. Erilaisia miekkamiehiä\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKankuri Jean Peuquoy\n\n\nSaint-Quentinin kaupungintalossa pidettiin sotilasjohtatajien ja\nhuomattavien porvarien yleistä neuvottelukokousta. Silloin oli\njo elokuun 15 päivä, eikä kaupunki ollut vielä antautunut, mutta\nantautumisesta puhuttiin paljon. Asukkaiden kärsimys ja hätä\nolivat yltyneet äärimmilleen, ja koska heidän vanhan kaupunkinsa\npelastamisesta ei ollut mitään toivoa ja koska vihollisen täytyi saada\nse valtaansa päivää aikaisemmin tai myöhemmin, eikö olisi parempi\nainakin lyhentää tätä kurjuutta?\n\nGaspard de Coligny, uljas amiraali, joka oli enoltaan konnetaabeli\nde Montmorencylta saanut toimekseen paikan puolustautumisen, ei\nolisi tahtonut päästää sinne espanjalaisia ennenkuin viimeisessä\npakkotilassa. Hän tiesi, että jokainen viivytyksen päivä, joka\nonnettomille piiritetyille oli niin tuskallinen, saattoi vaikuttaa\nvaltakunnan kohtaloon. Mutta mitä hän kykeni vaikuttamaan kokonaisen\nväestön masennusta ja murtumista vastaan? Ulkopuolinen sota ei suonut\naikaa sisäisen taistelun suorittamiseen, ja jos Saint-Quentinin\nasukkaat jonakin päivänä kieltäytyisivät ponnistuksista, joita heiltä\nvaadittiin samoin kuin sotamiehiltäkin, kävisi kaikki vastarinta\nhyödyttömäksi, eikä silloin auttaisi muu kuin luovuttaa Filip II:lle ja\nhänen kenraalilleen Savoijin Philibert Emmanuelille kaupungin avaimet\nja samalla Ranskan avain.\n\nEnnenkuin oli jouduttu näin pitkälle, Coligny oli kuitenkin tahtonut\nkoettaa viimeistä keinoa, ja sen vuoksi hän oli kutsunut kaupungin\narvohenkilöt tähän kokoukseen, joka nyt saa täydentää tietojamme\nvarustusten surkeasta tilasta ja vielä tärkeämpänä pidettävän\nurhoollisuuden onnettomasta lamaantumisesta.\n\nPuheeseen, jolla amiraali aloitti istunnon, lennokkaasti\nvedoten kuulijainsa isänmaallisuuteen, vastattiin vain synkällä\näänettömyydellä. Sitten hän teki suoranaisen kysymyksen kapteeni\nOgerille, eräälle niistä urheista aatelismiehistä, jotka palvelivat\nhänen komennossaan. Upseereista aloittamalla hän toivoi innostuttavansa\nporvarit vastarintaan. Mutta kovaksi onneksi kapteeni Ogerin kanta ei\nollut sellainen kuin Coligny odotti.\n\n»Koska suotte minulle sen kunnian, että tiedustelette mielipidettäni,\nherra amiraali», vastasi kapteeni, »niin lausun sen teille pahoilla\nmielin, mutta suoraan: Saint-Quentin ei voi kestää tätä pitemmälle.\nJos meillä olisi toivoa pitää asemamme edes viikkokin vielä, edes\nneljä päivää, vaikkapa vain kaksikin päivää, niin sanoisin: Nämä pari\npäivää voivat hankkia aikaa armeijan järjestäytymiseen takanamme, nämä\npari päivää saattavat pelastaa isänmaan, antakaamme siis viimeisenkin\nmuurin sortua ja viimeisenkin miehen kaatua ja älkäämme antautuko.\nMutta vakaumukseni mukaan ensimmäinen rynnäkkö, joka voi tapahtua jo\npuolenkin tunnin kuluttua, toimittaa meidät vihollisen armoille. Eikö\nsentähden ole järkevämpää, kun vielä on aikaa, pelastaa järjestetyllä\nantautumisella, mitä kaupungista on pelastettavissa, ja saada\nvältetyksi ainakin ryöstö, jos emme voikaan väistää tappiota?»\n\n»Niin, niin on asia, hyvin sanottu; se on ainoa oikea menettelytapa»,\nmuristiin joukosta.\n\n»Ei, hyvät herrat, ei!» huudahti amiraali; »nyt ei ole puheena järki,\nvaan sydämen tunto. Sitäpaitsi en tosiaankaan usko, että espanjalaiset\nyhdellä rynnäköllä pääsisivät tunkeutumaan varustuksiimme, kun\nolemme jo viisi torjuneet. Kuulkaahan, Lauxford, te, joka johdatte\nvarustustöitä ja vastamiinojen kaivamista, eikö linnoituskehämme\nole vielä kylliksi kunnossa, kestääkseen montakin päivää? Puhukaa\nvilpittömästi, älkää kuvatko asemaa paremmaksi tai pahemmaksi kuin se\non. Olemme kokoontuneet ottamaan selkoa totuudesta, ja vaadin teiltä\nsen mukaista selvitystä.»\n\n»Sen kyllä teille annan», ilmoitti insinööri Lauxford, »tai\noikeastaan tosiasiat itse paljastavat sen paremmin kuin minä ja\nimartelematta. Siihen riittää, että ajatuksissanne tutkitte minun\nkanssani vallitustemme heikkoja kohtia. Herra amiraali, niissä on\nparhaillaan neljä mahdollista porttia vihollisen käytettävinä, ja\nminua hämmästyttää, suoraan sanoen, että piirittäjät eivät ole jo\nturvautuneet tähän etuun. Ensiksikin on Saint-Martinin bulevardin\nkohdalla niin leveä murtuma, että siitä mahtuisi kaksikymmentä miestä\nrinnakkain. Olemme siellä menettäneet enemmän kuin kaksisataa miestä\nelävänä muurina, jollainen ei kuitenkaan voi korvata kivimuuria.\nSaint-Jeanin portilla seisoo ainoastaan iso torni pystyssä, ja\nkahden bastionin välinen valli on pääosaltaan hajalla. Siellä on\ntosin vastamiina valmiiksi kaivettuna ja panostettuna, mutta jos\nsitä käytetään, pelkään sen luhistuttavan tuon jyhkeän tornin, joka\nyksinään vielä pidättelee hyökkääjiä ja jonka rauniot kelpaisivat\nheille tikkaiksi. Remicourtin kylässä ovat espanjalaisten juoksuhaudat\npuhkaisseet vallikaivannon rinteen, ja he ovat siellä pureutuneet\nmantiljin suojaan, jonka alta hellittämättä ahdistavat muureja.\nLopuksi: te tiedätte, herra amiraali, että viholliset ovat Islen\nesikaupungin puolella jo saaneet haltuunsa sekä vallikaivannot että\nvieläpä bulevardin ja luostarialueen; siellä he ovat sijoittuneet\nniin edullisesti, että on tuskin mahdollista mitenkään häiritä\nheitä sillä suunnalla, sillä aikaa kun he askel askelelta anastavat\nkaidemuurin, joka on vain viidestä kuuteen jalkaan paksu, pattereillaan\npommittavat sivulta päin Boulevard de la Reinen korjausväkeä ja\ntuottavat sille niin suurta vahinkoa, että paikkaushommista on siellä\ntäytynyt luopua. Muu osa varustuksista kenties kestäisi rynnäkön,\nmutta neljä ratkaisevaa vammaa siis on muureissamme, ja niistä täytyy\nkaupungin elämän piankin valua kuiviin, monseigneur. Olette vaatinut\nminulta totuutta, ja minä olen sen kuvannut kaikessa surkeudessaan,\njättäen teidän viisautenne ja terävänäköisyytenne varaan, onko tästä\nselityksestäni mitään hyötyä.»\n\nYleisö alkoi jälleen mumista, ja vaikkei kukaan rohjennut ottaa\nvarsinaista puheenvuoroa, tuumi jokainen itsekseen:\n\n— Parasta on antautua, joutumatta alttiiksi rynnäkön tuhoisille\nseurauksille.\n\nMutta lannistumaton amiraali alkoi jälleen puhua: »Malttakaa, hyvät\nherrat, sananen vielä! Niinkuin huomautitte, herra Lauxford, jos\nmuurinne ovatkin vajavassa kunnossa, on meillä niiden täydentämiseksi\nuljaita sotureita elävinä vallituksina. Eikö heidän varassaan,\nkaupunkilaisten innokkaalla avustuksella, ole mahdollista viivyttää\nkaupungin valloitusta muutamilla päivillä? (Ja mikä olisi tänään\nhäpeällistä, se koituisi silloin kunniakkaaksi!) Niin, varustukset ovat\nliian heikot, sen myönnän, mutta väkeä meillä on varsin riittävästi,\nvai kuinka, herra de Rambouillet?»\n\n»Herra amiraali», lausui todistajaksi haastettu kapteeni, »jos\nolisimme tuolla alhaalla torilla neuvottelumme tuloksia odottelevan\nväkijoukon keskellä, niin vastaisin myöntävästi, sillä kaikkiin\npitäisi valaa toivoa ja luottamusta. Mutta täällä, karaistujen\nmiesten neuvottelussa, en epäröi sanoa teille, ettei mieslukumme ole\ntodellisesti riittävä siihen ankaraan ja vaaralliseen palvelukseen,\njota meidän on suoritettava. Olemme antaneet aseita kaikille, jotka\nsuinkin kykenevät niitä käyttämään. Muita pidetään puolustusvälineiden\npaikkailussa, ja lapset ja vanhukset antavat siihen osansa. Naisetkin\nauttavat meitä haavoitettujen kuljettamisessa ja hoitamisessa. Sanalla\nsanoen, ainoakaan käsivarsi ei ole jouten, ja kuitenkin puuttuu voimia.\nAinoassakaan vallituksen kohdassa ei ole ketään liikaa, vaan usein on\nliian vähän. Vaikka kuinkakin koettaisi moninkertaistaa ponnistuksia,\non asianlaita ehdottomasti niin, että Saint-Jeanin portilla välttämättä\ntarvittaisiin viisikymmentä miestä lisää ja ainakin toinen mokoma\nSaint-Martinin bulevardilla. Saint-Laurentin tappio on meiltä riistänyt\npuolustajia, joita saatoimme toivoa, ja jollei teillä ole aihetta\nodottaa apuväkeä Pariisista, monseigneur, niin teidän on harkittava,\npitääkö tällaisessa hätätilassa panna alttiiksi vähäiset jäljellä\nolevat voimamme ja uljaan aseväkemme rippeet, jotka vielä voisivat\ntehokkaasti suojella muita paikkoja ja kenties pelastaa isänmaan.»\n\nKaikki läsnäolijat antoivat mutinalla tukensa ja hyväksymisensä näille\nsanoille, ja kaupungintalon ympärillä tungeksivan väkijoukon etäinen\nkohu säesti sitä vielä kaunopuheisemmin.\n\nMutta silloin huusi jyrisevä ääni: »Hiljaa!»\n\nJa kaikki vaikenivat, sillä noin kovaa ja käskevästi puhunut mies oli\nJean Peuquoy, kankurien ammattikunnan esimies, hyvin arvossapidetty\nkansalainen, jota kaupunkilaiset aina huomaavaisesti kuuntelivat ja\nhieman pelkäsivätkin.\n\nJean Peuquoy edusti sitä vankkaa porvarityyppiä, joka rakasti\nkaupunkiaan sekä äidin että lapsen lailla, ihaili sitä ja myös\nmorkkasi, eli aina sen hyväksi ja tarpeen tullessa kuoli sen puolesta.\nKelpo kankurille ei maailmassa ollut muuta kuin Ranska eikä Ranskassa\nmuuta kuin Saint-Quentin. Kukaan ei niin hyvin tuntenut kaupungin\nhistoriaa ja perinteitä, sen vanhoja tapoja ja tarinoita; siellä ei\nollut ainoatakaan korttelia, katua tai taloakaan, jonka nykyisyydessä\ntai entisyydessä olisi ollut jotakin Jean Peuquoylta salattua. Hän oli\ntämän asutuskeskuksen elävä tietokalenteri. Hänen työpajansa oli kuin\ntoinen suurtori, ja hänen puinen asuinrakennuksensa Rue Saint-Martinin\nvarrella ikäänkuin toinen kaupungintalo. Tässä kunnianarvoisessa\nrakennuksessa pisti silmään varsin omituinen kyltti: kymmenhaaraisilla\nhirvensarvilla kruunattu sukkula. Muuan Jean Peuquoyn esi-isä (sillä\nJean Peuquoy piti tiliä esi-isistä niinkuin aatelismies!), kankuri\ntietysti kuten hänkin ja lisäksi maineikas jousimies, oli enemmän kuin\nsata vuotta takaperin kahdella nuolella puhkaissut molemmat silmät\ntuolta komealta hirveltä. Saint-Quentinissa näkee Rue Saint-Martinin\nvarrella vieläkin samat uhkeat haarasarvet. Ne ja kankuri tunnettiin\nsilloin kymmenen penikulman piirissä. Niinpä Jean Peuquoy oli sinänsä\nkuin itse kaupunki, ja häntä kuunnellessaan jokainen asukas tunsi\nsynnyinseutunsa puhuvan.\n\nSentähden ei enää yksikään hievahtanut, kun kankurin ääni sorinan\nkeskellä vaati vaitioloa.\n\n»Niin, hiljaa nyt!» kertasi hän. »Pyydän minuutiksi\ntarkkaavaisuuttanne, kelpo kansalaiset ja rakkaat ystävät. Katsokaamme\nyhdessä, mitä jo olemme tehneet; kenties se antaa meille ohjausta\nsiihen, mitä meillä on vielä tehtävänä. Kun vihollinen tuli saartamaan\nmuurejamme, kun näimme pelättävän Philibert Emmanuelin johdettavina\nkaikkien noiden espanjalaisten, englantilaisten, saksalaisten ja\nvallonien parveilevan tuhoisten heinäsirkkojen lailla kaupunkimme\nympärillä, silloin vastaanotimme kohtalomme miehuullisesti, eikö\nniin? Me emme nurisseet, emme syyttäneet kaitselmusta siitä, että se\nvalitsi Ranskan sovitusuhriksi juuri tämän Saint-Quentinin. Kaukana\nsiitä, sen on herra amiraali valmis myöntämään kunniaksemme. Siitä\npäivästä asti, jolloin hän saapui tänne meitä auttamaan kokemuksellaan\nja urhoollisuudellaan, olemme yrittäneet edistää hänen suunnitelmiaan\nsekä voimillamme että varoillamme. Olemme luovuttaneet ruokatarpeemme\nja irtaimemme, antaneet rahamme ja itse tarttuneet varsijouseen,\nkuokkaan tai lapioon. Ne meistä, jotka eivät saaneet vartiovuoroja\nvallituksilla, rupesivat työläisiksi kaupungissa. Olemme pontevasti\npitäneet kurissa ja taltuttaneet ympäristön niskuroitsevia maalaisia,\nkun he kieltäytyivät työllään maksamasta siitä turvasijasta, jonka\nolimme heille suoneet. Lyhyesti sanoen, me lienemme tehneet kaiken sen,\nmitä voitiin pyytää miehiltä, joiden ammattina ei ole sotiminen.\n\n»Niinpä toivoimme, että kuninkaallinen valtiaamme piammiten ajattelisi\nurhoollisia saint-quentinilaisiaan ja lähettäisi meille kiireesti\napuväkeä, ja näin tapahtuikin. Herra konnetaabeli de Montmorency riensi\nkarkoittamaan täältä Filipin joukkoja, ja silloin kiitimme Jumalaa ja\nkuningasta. Mutta Pyhän Laurentiuksen onneton päivä pirstasi toiveemme\nmuutamassa tunnissa. Konnetaabeli joutui vangiksi, hänen armeijansa\nlyötiin hajalle, ja nyt olemme hylätympiä kuin koskaan ennen. Siitä\non jo viisi päivää, ja vihollinen on käyttänyt tätä aikaa hyödykseen.\nKolme vimmaista hyökkäystä on maksanut meille enemmän kuin kaksisataa\nmiestä ja puhkaissut väyliä muureihin. Tykit eivät enää taukoa\nkumisemasta, ja parhaillaankin tuo jyske säestää sanojani. Kuitenkaan\nemme tahdo sitä kuulla, vaan heristämme korviamme yksinomaan Pariisin\nsuunnalle, eikö jokin melu ilmoittaisi sieltä uutta apua tulevaksi.\nMutta ei mitään! Viimeisetkin apukeinot näyttävät nyt ehtyneen.\nKuningas jättää meidät; hänellä on tietenkin paljon muuta tehtävää kuin\najatella meitä. Hänen on tarpeellista koota Pariisiin, mitä sotavoimia\nvielä on jäljellä, ja mieluummin pelastaa valtakunta kuin jokin\nkaupunki, ja jos hän vielä toisinaan suuntaa silmänsä ja ajatuksensa\nSaint-Quentinia kohti, niin se tapahtuu arvailussa, suovatko sen\nkärsimykset Ranskalle torjumisen aikaa. Mutta toivoa, pelastuksen tai\navun mahdollisuutta, sitä meillä ei nyt enää ole, hyvät kansalaiset\nja ystävät; herrat de Rambouillet ja de Lauxford ovat puhuneet totta.\nMeiltä puuttuu muureja ja sotilaita, vanha kaupunkimme tuhoutuu; me\nolemme hylättyjä, epätoivoon syöstyjä, hukassa!...»\n\n»Niin, niin», huusi yleisö yhteen ääneen; »täytyy antautua, täytyy\nantautua!»\n\n»Ei suinkaan», muistutti Jean Peuquoy; »meidän täytyy kuolla!»\n\nTätä aavistamatonta johtopäätöstä seurasi hämmästynyt hiljaisuus.\nKankuri käytti sitä pontevampaan jatkamiseen.\n\n»Niin, täytyy kuolla. Se, mitä olemme jo tehneet, määrää meille, mitä\non jäänyt tehtäväksemme. Herrat Lauxford ja Raumbouillet sanovat,\nettemme enää voi tehdä vastarintaa. Mutta herra de Coligny sanoo, että\nmeidän _pitää_ ponnistaa ja kestää. No, ponnistakaamme! Te tiedätte,\nolenko kiintynyt kelpo kaupunkiimme, rakkaat paikkakuntalaiset ja\nveljet. Minä rakastan sitä totisesti, niinkuin rakastin vanhaa\näitiäni. Jokainen sen kunnianarvoisia muureja rouhiva kuula tuntuu\niskevän sydämeeni. Ja kuitenkin herra de Colignyn puhuessa käsitin,\nettä meidän pitää totella. Älköön käsivarsi nousko kapinaan päätä\nvastaan Saint-Quentinin tuhoksi! Herra amiraali tietää, mitä tekee\nja tahtoo. Hän on viisaudessaan punninnut yhden kaupungin ja Ranskan\nkohtaloita. Hän näkee hyväksi, että Saint-Quentin saa loppunsa niinkuin\nvartiosoturi kaatuu paikallaan, ja olkoon niin. Napisija on raukka,\nja niskuroitsija on kavaltaja. Muurit sortuvat, tehkäämme muureja\nruumiistamme, voittakaamme viikko, pari päivää, tuntikin kaiken veremme\nja kaiken omaisuutemme hinnalla; herra amiraali ei ole tietämätön\nsiitä, minkä arvoista se kaikki on, ja koska hän pyytää sitä, niin se\non tarpeellista. Hän tekee tilinsä Jumalalle ja kuninkaalle; se ei\nkuulu meihin. Meidän asianamme on kuolla silloin, kun hän meille sanoo:\nkuolkaa! Pitäköön herra de Colignyn omatunto huolen muusta. Hän on\nvastuussa; me alistukaamme.»\n\nNäiden synkkien ja juhlallisten sanojen jälkeen kaikki olivat vaiti\nja painoivat päänsä alas, Gaspard de Coligny kuten muutkin, vieläpä\nmuita syvemmälle. Raskaan taakan olikin hänelle vyöryttänyt kankurien\nesimies, eikä hän voinut pidättää väristystä, kun ajatteli kaikkia\nnoita ihmisiä, joiden elämä näin joutui hänen tililleen.\n\n»Huomaan äänettömyydestänne, ystävät ja veljet», lisäsi Jean Peuquoy,\n»että te olette käsittänyt minut ja hyväksynyt kantani. Mutta ei sovi\npyytää puolisoja ja isiä ääneen tuomitsemaan tuhon omiksi lapsiaan ja\nvaimojaan. Vaikeneminen on tässä myöntävä vastaus. Te sallitte herra\namiraalin tehdä vaimoistanne leskiä ja lapsistanne orpoja, mutta ette\nitse raskitse lausua heidän tuomiotaan — niinhän on asian laita? Se\nonkin luonnollista. Älkää sanoko mitään, vaan valmistukaa kuolemaan!\nLiian julmaa olisi vaatia teitä huutamaan: Kuolkoon Saint-Quentin!\nMutta jos isänmaalliset sydämenne ovat samassa vireessä kuin minunkin,\nkuten luulen, niin voitte ainakin huutaa: Eläköön Ranska!»\n\n»Eläköön Ranska!» toistivat muutamat äänet, heikot kuin lasten\nvoihkaisut ja surkeat kuin nyyhkytykset.\n\nMutta silloin Gaspard de Coligny äkkiä nousi seisaalle syvän\nliikutuksen ja kiihtymyksen vallassa.\n\n»Kuulkaa, kuulkaa!» huusi hän; »minä en ota yksin kestääkseni näin\nkauheata vastuuta. Olen kyennyt estelemään teitä silloin, kun tahdoitte\nantautua viholliselle, mutta mukaantuessanne minun tahtooni en enää voi\nkiistellä, ja koska kaikkien mielipiteet tässä kokouksessa lopultakin\nkäyvät minun käsitystäni vastaan ja te kaikki pidätte uhraustanne\nhyödyttömänä...»\n\n»Luulenpa, Jumala armahtakoon», keskeytti voimakas ääni joukosta, »että\ntekin aiotte suositella kaupungin antautumista, herra amiraali!»\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nGabriel toimessa\n\n\n»Kuka siellä rohkenee keskeyttää minut?» kysyi Gaspard de Coligny\nrypistäen silmäkulmiaan.\n\n»Minä!» vastasi Sain-Quentinin ympäristön maalaisasuun pukeutunut mies,\ntunkeutuen eteenpäin.\n\n»Talonpoika!» ihmetteli amiraali.\n\n»Ei, ei talonpoika», selitti tuntematon, »vaan varakreivi d’Exmès,\nkuninkaan henkivartion kapteeni, joka saapuu hänen majesteettinsa\nnimessä».\n\n»Kuninkaan lähetti!» mumistiin kokouksessa hämmästyneinä.\n\n»Juuri niin, kuninkaan lähetti», vahvisti Gabriel; »ja te näette, ettei\nhän hylkää urhoollisia saint-quentinilaisiaan, vaan yhä ajattelee\nheitä. Saavuin valeasussa kolme tuntia takaperin ja olen tänä aikana\ntarkastellut varustuksianne ja kuunnellut neuvotteluanne. Mutta\nsallikaa minun sanoa teille, että se, mitä olen kuullut, ei hevin\npidä yhtä näkemäni kanssa. Mitä merkitseekään tämä masennus, joka\nsopii korkeintaan naisillenne, mutta täällä silmittömän kauhun lailla\nottaa valtaansa uljaimmatkin sielut? Kuinka te noin äkkiä menetätte\nkaiken toivon, suistuaksenne suinpäin tuhon kuvitelmiin? Oletteko\ntosiaan vaipuneet niin syvälle, että pystytte enää vain kapinoimaan\nherra amiraalin tahtoa vastaan tai kallistamaan päänne alistuvaisina\nuhreina? Pää pystyyn, kautta taivaan, ei päällikköjänne vastaan, vaan\nvihollista kohti, ja jos teidän on mahdotonta voittaa, niin toimittakaa\ntappionne kunniakkaammaksi kuin voitto voisi olla. Minä tulen valleilta\nja vakuutan, että vielä voitte pitää puolianne kaksikin viikkoa, eikä\nkuningas pyydä teiltä muuta kuin viikon pelastaakseen Ranskan. Siihen\nkaikkeen, mitä äsken saitte kuulla tässä salissa, aion vastata parilla\nsanalla — osoittaa vaurioille apukeinon ja epäilyksille toivon.»\n\nUpseerit ja arvohenkilöt tungeksivat Gabrielin ympärillä, jonka väkevä\nja puoleensa vetävä tahto alkoi lumouksellaan jo tehota heihin.\n\n»Kuulkaa, kuulkaa!» hokivat he.\n\nGabriel jatkoi jännittyneen hiljaisuuden keskeltä:\n\n»Ensiksikin te, insinööri Lauxford, mitä te sanoittekaan? Että\nvallitusten neljä heikkoa kohtaa voi avata tien viholliselle.\nKatsokaamme yhdessä. Islen esikaupungin puoli on pahimmin uhattu:\nespanjalaiset ovat saaneet haltuunsa luostarin ja ylläpitävät\nsieltä niin osuvasti tähdättyä tulta, että paikkaustyöläiset eivät\nenää uskalla siellä näyttäytyä. Sallikaa minun, herra Lauxford,\nmainita teille hyvin yksinkertainen ja oivallinen keino heidän\nsuojelemisekseen; olen juuri tänä vuonna nähnyt piiritettyjen käyttävän\nsitä Civitellassa. Työläistemme toimittamiseksi suojaan espanjalaisilta\npattereilta ei tarvita muuta kuin että sovitetaan bulevardin poikki\nja päällekkäin vanhoja hiekkasäkeillä täytettyjä veneitä. Kuulat\neivät tunkeudu sellaisen pehmeän vastuksen läpi, ja sitten väkemme\non vallituksen takana yhtä hyvässä turvassa kuin tykinkantaman\nulkopuolella. Remicourtin kylässä viholliset kaivavat mantiljin\nsuojassa tyynesti juoksuhautaa muurin alle, niinhän sanoitte? Ja sen\nseikan olenkin todennut. Mutta sielläpä, herra insinööri, pitääkin\nkaivattaa vastamiina eikä Saint-Jeanin portilla, missä iso torni ei\ntee vastamiinaamme ainoastaan hyödyttömäksi, vaan myös vaaralliseksi.\nSiirtäkää siis sapöörinne lännestä etelään, herra Lauxford, niin\nsaavutatte hyvää tehoa. Mutta Saint-Jeanin portti, väitätte kaiketi, ja\nSaint-Martinin bulevardi jäävät siis puolustusta vaille? Viisikymmentä\nmiestä riittää edelliseen kohtaan, samoin viisikymmentä jälkimmäiseen.\nNiin herra de Rambouillet jo äsken sanoikin. Mutta nämä sata miestä\npuuttuvat, lisäsi hän. No, minä tuon ne.»\n\nIhmetyksen ja ilon kohina kiersi salissa.\n\n»Niin», pitkitti Gabriel lujemmalla äänensävyllä, nähdessään\nsanojensa jo herättävän jonkin verran uutta luottamusta, »minä\nolen jättänyt puolentoista peninkulman päähän täältä parooni de\nVaulperguesin johdossa kolmensadan peitsimiehen komppanian, sovittuani\nhänen kanssaan näiden miesten käyttämisestä. Lupasin tulla tänne\nvihollisleirin kaikkien vaarojen läpi ottamaan selkoa suotuisimmista\nkohdista, joista hän voisi joukkoineen pujahtaa kaupunkiin. Pääsin\nperille, kuten näette, ja suunnitelmani ovat valmiit. Aion nyt\npalata Vaulperguesin luo. Me jaamme hänen komppaniansa kolmeksi\njoukkueeksi, joista minä otan johdettavaksi yhden, ja ensi yönä,\njolloin ei ole kuutamoa, suuntaamme eri tahoilta kulkumme ennakolta\nmäärätyille hyökkäysporteille. Meillä olisi totisesti kova onni, ellei\nedes yksi kolmesta joukkueestamme läpäisisi saartoa kahden toisen\nhäiritessä vihollista. Voimme siis joka tapauksessa pitää varmana,\nettä muurienne sisäpuolelle syöksyy ainakin sata päättäväistä miestä,\neikä puutu muonavarojakaan. Nuo sata jaetaan Saint-Jeanin portille ja\nSaint-Martinin bulevardille, kuten mainitsin, ja sanokaa minulle nyt,\nherrat Lauxford ja Rambouillet, mikä vallitusten osa vielä voi suoda\nviholliselle helpon pääsyn?»\n\nYleinen hyväksymisen huudahtelu tervehti näitä viihdyttäviä sanoja,\njotka olivat valtavasti elvyttäneet toivoa masentuneissa sydämissä.\n\n»Oi, nyt voimme taistella, pystymme voittamaan!» riemuitsi Jean Peuquoy.\n\n»Taistella voimme kyllä, mutta voittoa en rohkene toivoa», pitkitti\nGabriel sävyltään yhä varmana. »En tahdo kuvata teille asemaa\nparemmaksi kuin se on: tahdoin ainoastaan, ettei se saisi esiintyä\nsilmissänne pahempana. Tahdoin todistaa teille kaikille ja eritoten\nteille, mestari Jean Peuquoy, joka lausuitte niin uljaita, mutta\nkovin murheellisia sanoja, tahdoin todistaa teille ensinnäkin, ettei\nkuningas ole hylännyt teitä, ja toiseksi, että teidän tappionne saattaa\nkoitua kunniakkaaksi ja vastarintanne hyödylliseksi. Te sanoitte:\nuhratkaamme itsemme. Nyt sanotte: taistelkaamme. Se on suuri askel.\nNiin, mahdollista ja luultavaakin on, että murskattuja vallituksianne\nahdistelevat kuusikymmentätuhatta miestä lopulta saavat ne valtaansa.\nMutta älkää ensiksikään uskoko, että ylväs kamppailunne silloin\ntoimittaa teidät julmille kostotoimille alttiiksi. Philibert Emmanuel\non urhoollinen soturi, joka rakastaa ja kunnioittaa miehuullisuutta\neikä rankaise kuntoanne. Ajatelkaa edelleen, että jos kykenette\npitämään puolianne vielä kymmenen tai kaksitoista päivää, tulette\nkenties menettäneeksi kaupunkinne, mutta varmasti pelastaneeksi maanne.\nSuurenmoinen ja verraton tulos! Kaupungeilla kuten yksilöilläkin\non aateliskirjansa, ja niiden suorittamat suuret teot ovat niiden\narvonimiä ja esi-isiä. Teidän lapsenlapsenne, Saint-Quentinin\ntulevaiset asukkaat, ovat sitten ylpeitä isistään. Muurinne voidaan\ntuhota, mutta kuka pystyy häivyttämään tämän piirityksen maineikkaan\nmuiston?... Rohkeutta siis, valtakunnan sankarilliset etuvartijat!\nPelastakaa kuningas, pelastakaa isänmaa! Vastikään näytitte\nkumartuneina päättäneen kuolla kuin kohtaloonne alistuneet uhrit.\nNostakaa nyt jälleen päänne! Jos joudutte surman: omiksi, niin siihen\nmenette vapaaehtoisina urhoina, eikä muistonne huku! Näette siis,\nettä voitte huutaa minun kanssani: 'Eläköön Ranska!' ja 'Eläköön\nSaint-Quentin!'.»\n\n»Eläköön Ranska! Eläköön Saint-Quentin! Eläköön kuningas!» huusi sata\nääntä innostuneesti.\n\n»Ja nyt», lopetti Gabriel, »vallituksille ja työhön! Rohkaiskaa\nesimerkillänne muita kaupunkilaisia, jotka odottavat teitä! Huomenna\nteitä auttaa kunniakkaassa pelastustyössänne sata paria uusia\nkäsivarsia, sen vannon.»\n\n»Valleille!» kertasi joukko.\n\nKaikki riensivät ulos ilon, toivon ja ylpeyden täyttäminä,\nselostuksillaan ja innostuksellaan temmaten mukaansa ne, jotka eivät\nolleet kuulleet, minkä odottamattoman vapauttajan Jumala ja kuningas\nolivat lähettäneet nääntyneeseen kaupunkiin.\n\nGaspard de Coligny, arvokas ja ylevä päällikkö, oli kuunnellut\nGabrielia äänettömän hämmästyksen ja ihailun vallassa. Kun kokous\nhajaantui voitonriemuisesti hälisten, laskeutui hän korokkeeltaan, tuli\nnuoren miehen luo ja puristi hänen kättänsä ihmettelevin ilmein.\n\n»Kiitos, monsieur!» sanoi hän; »te olette pelastanut Saint-Quentinin\nja minut häpeästä, kenties Ranskan ja kuninkaan arveluttavasta\nmenetyksestä».\n\n»Valitettavasti en ole vielä tehnyt mitään, herra amiraali», huomautti\nGabriel. »Minun täytyy nyt päästä takaisin Vaulpergueisin luo, ja\nJumala yksin voi antaa minulle yhtä hyvää onnea mennessäni kuin\ntullessani ja suoda noiden luvattujen sadan miehen tuonnin tänne.\nKestämisemme mahdollisuudesta pitää kiittää Jumalaa eikä minua.»\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nMartin Guerre on saamaton\n\n\nGabriel de Montgommery keskusteli vielä amiraalin kanssa runsaan\ntunnin. Coligny oli ihmeissään nuoren miehen vakaisuudesta,\nmiehuullisuudesta ja tietorikkaudesta, sillä tämä puheli strategiasta\nkuin jokin ylipäällikkö, puolustustöistä kuin insinööri ja moraalisesta\ntehosta kuin vanhus. Gabriel puolestaan ihaili Gaspardin ylevää ja\nsuorasukaista luonnetta samoin kuin sitä hyvyyttä ja omantunnon\nrehellisyyttä, joiden perusteella hän kenties oli aikakautensa\npuhdassieluisin ja vakavamielisin aatelismies. Totisesti ei\nsisarenpoika muistuttanut sanottavasti enoaan! Tunnin kuluttua nuo\nkaksi miestä, joista toisella hiukset jo harmaantuivat ja toisella\nsuortuvat aaltoilivat vielä kauttaaltaan mustina, ymmärsivät ja pitivät\narvossa toisiaan ikäänkuin parinkymmenen vuoden tuttavuuden nojalla.\n\nHeidän ehdittyään täydesti neuvotella toimenpiteistä, joilla oli\nseuraavana yönä edistettävä Vaulpergueisin komppanian perillepääsyä,\nGabriel hyvästeli amiraalia, lausuen hänelle luottavasti: »Näkemiin!»\nHän vei mukanaan tunnussanan ja merkkien tarpeelliset määritelmät.\n\nMartin Guerre, maalaiseksi pukeutuneena kuten isäntänsäkin, odotti\nhäntä kaupungintalon portaiden juurella.\n\n»Ah, siinähän te olette, monseigneur!» huudahti kelpo tallimestari.\n»Onpa hauskaa vihdoinkin nähdä teidät jälleen; tunnin ajan olen kuullut\nkaikkien ohikulkijain puhuvan varakreivi d’Exmèsistä riemun vallassa\nja pelkkää ylistelyä purkaen. Tehän olette mullistanut koko kaupungin.\nMinkä talismanin olettekaan tuonut mukananne, monseigneur, noin\nmuuttaaksenne väestön mielialan?»\n\n»Päättäväisen miehen sanan, Martin, en muuta. Mutta puhuminen ei riitä,\nvaan nyt pitää toimia.»\n\n»Toimikaamme siis, monseigneur; minun osaltani toiminta luonnistuu\nparemmin kuin sanan voimaan turvautuminen. Huomaan, että lähdemme\npatikoitsemaan maaseudulle vihollisen etuvartijain nenän ohitse.\nMennään vain, monseigneur, minä olen kyllä valmis.»\n\n»Älä hätäile noin, Martin», huomautti Gabriel. »Vielä on liiaksi\nvaloisaa; olen sopinut herra amiraalin kanssa siitä, että lähden\ntäältä vasta hämärissä. Meillä on siten vielä melkein kolme tuntia\nodotusaikaa. Sillä välin minulla onkin muuan homma», hän lisäsi jonkin\nverran hämillään; »niin, oikein tärkeä asia toimitettavana, kun\ntarvitsee kuulustella tietoja kaupungilta.»\n\n»No, sen ymmärrän», arveli Martin Guerre. »Tietenkin tutkiskelette\nvielä varusväen asekuntoisuutta tai varustusten heikkoja kohtia? Teillä\non uupumaton into!»\n\n»Et arvaa sinne päinkään, Martin-parka», virkkoi Gabriel hymyillen.\n»Ei, varustuksista ja joukoista minä tiedän, mitä tahdoinkin tietää,\nmutta mielessä on nyt enemmän... lyhyesti sanoen eräs persoonallinen\nasia.»\n\n»Puhukaa, monseigneur, ja jos siinä kelpaan avuksi johonkin...»\n\n»Niin, Martin, sinä olet uskollinen palvelija ja harras ystävä,\ntiedän sen. Eikä minulla olekaan sinulta muuta salattavaa kuin\nitselleni kuulumatonta. Jollet siis tiedä, ketä nyt, velvollisuuksista\nsuoriuduttuani, levottomasti ja kiihkeästi etsin tästä kaupungista,\nMartin, niin syynä on yksinkertaisesti oma unohduksesi.»\n\n»Oh, anteeksi, monseigneur, nyt käsitän», huudahti Martin. »Eikö asia\nkoske erästä... benediktiläissuojattia?»\n\n»Aivan oikein, Martin. Kuinkahan hänen on käynyt tässä kauhun\nmyllertämässä kaupungissa? En todellakaan rohjennut sitä kysyä herra\namiraalilta, peläten kiihtymykseni kavaltavan minut. Ja olisiko\nhän osannutkaan vastata? Diana on varmaankin ottanut toisen nimen,\ntullessaan luostariin?»\n\n»Niin», tuumi Martin, »sillä minulle on huomautettu, että hänen\nristimänimensä, joka minusta kyllä kuulostaa viehättävältä, on jossakin\nmäärin pakanallinen, arvattavasti madame de Poitiersin takia... Sisar\nDiana! Tosiaankin se kajahtaa yhtä pahalta kuin sadatus, jollaisia\nkaksoisolentoni laskettelee pöhnässä.»\n\n»Miten siis olisi meneteltävä?» virkkoi Gabriel. »Kenties olisi parasta\nensin ylimalkaan tiedustaa benediktiläisnunnien luostaria?»\n\n»Niin», yhtyi siihen Martin Guerre, »ja sitten siirrymme yleisestä\nerikoiseen, kuten sanoi entinen kirkkoherrani, jota epäiltiin\nluterilaisuudesta. No niin, monseigneur, saatte komentaa minut tähän\ntiedusteluun kuten kaikkeen muuhunkin.»\n\n»Lähtekäämme hankkimaan selvyyttä kumpikin omalta taholtamme, Martin;\nsillä tavalla meillä on kaksi mahdollisuutta yhden sijasta. Ole\nnokkela ja vähäpuheinen, ja ennen kaikkea yritä pysyä naukkailematta,\nparantumaton vekkuli! Mehän tarvitsemme kaikkea kylmäverisyyttämme.»\n\n»Tietäähän monseigneur, että Pariisista lähdettyämme olen saanut\ntakaisin vanhan raittiuteni enkä juo muuta kuin silkkaa vettä. En ole\nsattunut kertaakaan näkemään kaksoisolentoani.»\n\n»Hyvä on!» sanoi Gabriel. »No, tavatkaamme siis toisemme tällä samalla\npaikalla kahden tunnin kuluttua, Martin.»\n\n»Täsmällinen olen, monseigneur.»\n\nJa he erosivat toisistaan.\n\nKahden tunnin kuluttua he tapasivat toisensa, niinkuin oli\nsovittu. Gabriel oli ilosta säteilevä, mutta Martin Guerre varsin\nnolo. Jälkimmäinen ei ollut saanut tietoonsa muuta kuin että\nbenediktiläisnunnat olivat tahtoneet osallistua kaupungin muiden\nnaisten kanssa haavoittuneiden hoitamisen vaivannäköön ja kunniaan\nja että he olivat päiväkaudet hajallaan ambulansseissa ja palasivat\nluostariin vasta illalla sotilaiden ja kaupunkilaisten ihailemina ja\nkunnioittamina.\n\nOnneksi Gabriel tiesi enemmän. Saatuaan ensimmäiseltä vastaantulijalta\nkuulla kaiken saman, mitä Martin Guerre nyt kertoi, hän oli kysynyt\nluostarin johtajattaren nimeä, vaikka muistikin, että se oli äiti\nMonique, Diana de Castron ystävätär. Sitten hän tiedusti, mistä tuon\npyhän naisen tapaisi.\n\n»Vaarallisimmasta paikasta», vastattiin hänelle.\n\nGabriel suuntasi askeleensa Islen esikaupunkiin ja tosiaan löysi sieltä\njohtajattaren. Tälle oli yleinen huhu jo ilmoittanut, mikä varakreivi\nd’Exmès oli miehiään, mitä hän oli puhunut kaupungintalossa ja mitä\naikoi tehdä Saint-Quentinissa. Sentähden johtajatar vastaanotti hänet\nkuninkaan lähettinä ja kaupungin pelastajana.\n\n»Ette siis ihmetelle, hurskas äiti», huomautti Gabriel, »jos kuninkaan\nnimessä saapuen kysyn teiltä tietoja hänen majesteettinsa tyttärestä,\nmadame Diana de Castrosta. Olen turhaan etsinyt häntä niiden nunnien\njoukosta, joita olen täällä tavannut. Toivoakseni hän ei ole sairaana?»\n\n»Ei, herra varakreivi», selitti johtajatar, »mutta pakotin hänet\nkuitenkin jäämään täksi päiväksi luostariin ja ottamaan hiukan lepoa,\nsillä kukaan meistä ei ole vetänyt hänelle vertoja alttiudessa ja\nurheudessa. Hän oli kaikkialla läsnä ja aina valmiina, harjoittaen\nkaikkina hetkinä ja joka paikassa suorastaan ilon innolla sitä ylevää\nlaupeudentyötä, jossa me rauhalliset hartaudenharjoittajattaret\nvoimme kunnostautua. Oi, hän on kuninkaallisen syntyperänsä arvoinen!\nEikä hän kuitenkaan salli mainita ja tehdä tunnetuksi arvoaan, ja\nvarmasti hän käsittäisi ystävällisyydeksi teidänkin puoleltanne, herra\nvarakreivi, jos pitäisitte kunniassa hänen pysymistään tuntemattomana.\nMuuten sillä ei ole väliä — jos hän salasikin ylhäisyytensä, niin hän\nnäytti hyvyytensä, ja kaikki kärsimyksiin joutuneet tuntevat tämän\nenkeliolennon, joka liihoittelee kuin taivaallinen toivo heidän hätänsä\nlievittäjänä. Hänellä on nyt järjestömme nimen mukaan nimenään sisar\nBenedicta, mutta haavoittuneemme eivät osaa latinaa, ja heidän suussaan\non hänen nimekseen tullut sisar Bénie.»\n\n»Se soveltuukin herttuattarelle hyvin!» sanoi Gabriel, joka tunsi\nkyynelten sumentavan silmiään. »Voin siis tavata hänet huomenna,\nhurskas äiti», jatkoi hän, »mikäli silloin palaan?»\n\n»Kyllä te palaatte, veljeni», vakuutti johtajatar, »ja siellä, missä\nkuulette surkeinta valitusta ja parkumista, siellä tapaatte sisar\nBénien».\n\nSitten Gabriel läksi tavoittamaan jälleen Martin Guerrea, sydän\nuljuudesta paisuvana ja mielessään nyt yhtä varmana kuin johtajatarkin,\nettä hänen onnistuisi suoriutua elävänä ja vammatta yön kamalista\nvaaroista.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nMartin Guerre hutiloi\n\n\nGabriel oli hankkinut varsin yksityiskohtaisia tietoja Saint-Quentinin\nympäristöstä, säästyäkseen eksymästä seudulla, jolla ei ollut\nennen käynyt. Iltahämyn suojassa hän esteettömästi pääsi Martin\nGuerren kanssa pujahtamaan kaupungin vähimmin silmälläpidetystä\nhyökkäysportista. Kumpikin pitkään, tummaan viittaan verhoutuneena\nhe hiipivät varjojen lailla kaivannoissa ja sitten nousivat eräästä\nmurtumasta kedolle.\n\nMutta he eivät olleet vielä pelastuneet suurimmasta vaarasta.\nVihollisosastoja parveili yötä päivää tässä vyöhykkeessä; piiritetyn\nkaupungin ympäristöön oli järjestetty hajalleen leirejä, ja jokainen\ntapaaminen saattoi koitua talonpoika-sotilaillemme kohtalokkaaksi.\nHeidän asemassaan olisi jo paljon merkinnyt sekin, että heitä olisi\npäivänkin verran viivytetty, jolloin suunniteltu apuretki olisi voinut\nkäydä kokonaan hyödyttömäksi.\n\nKun he siis puolisen tuntia taivallettuaan saapuivat tienristeykseen,\npysähtyi Gabriel ja näytti miettivän. Martin Guerre seisahtui samaten,\nmutta ei ajatellut mitään. Sen vaivan hän vakinaisesti jätti isäntänsä\nhuoleksi. Martin oli kunnollinen ja uskollinen tallimestari, mutta ei\ntahtonut eikä voinut olla muuta kuin käsi, jota Gabriel päänä ohjasi.\n\n»Martin», aloitti Gabriel harkittuaan tuokion, »edessämme on kaksi\ntietä, jotka kumpikin johtavat Angimontin metsän lähistölle, missä\nparooni de Vaulpergues odottaa meitä. Jos pysymme yhdessä, Martin,\nvoimme joutua napatuiksi molemmat. Mutta ollessamme erossa teemme\nonnistumisen mahdollisuudet kaksinkertaisiksi, niinkuin madame de\nCastroa tiedustellessamme. Ottakaamme siis molemmat tiet käytäntöön.\nMene sinä tuota pitempää pitkin, joka herra amiraalin käsityksen\nmukaan on turvallisempi. Eteesi tulee kuitenkin vallonien telttoja,\njoissa herra de Montmorency nyt lienee vankina. Niiden kohdalla teet\nkierroksen, niinkuin menettelimme viime yönäkin. Turvaudu varmaan\nryhtiin ja kylmäverisyyteen! Jos vastaasi tulee äkkiä jokin joukko,\nniin esiinny angimontilaisena talonpoikana, joka on viivästynyt\npalatessaan viemästä elintarpeita Saint-Quentinin ympäristöön\nleiriytyneille espanjalaisille. Matki parhaasi mukaan picardialaista\nmurretta, eikä se muukalaisten kuullen olekaan vaikeata. Mutta\nennen kaikkea ole pikemmin julkea kuin epäröitsevä. Pysy tyyten\nluottavaisena, sillä jos arastelet, niin olet hukassa.»\n\n»Olkaa huoleti, monseigneur», takasi Martin Guerre omahyväisesti.\n»Eihän tämä poika ole niin yksinkertainen kuin naamasta luulisi, ja\nminä osaan ajaa niille sumua silmiin.»\n\n»Hyvin sanottu, Martin. Minä lähden tuohon toiseen suuntaan; se on\nlyhyempi tie, mutta vaarallisempi, koska se johtaa suoraan Pariisista,\nniin että sitä pidetään silmällä tarkemmin kuin kaikkia muita. Pelkään\nkohtaavani useitakin partioita, jolloin täytyy ketterästi liottaa\nitseään ojissa tai naarmuttaa ihoaan pensaikossa. Lopulta on hyvinkin\nmahdollista, etten saavu perille. Mutta vähät siitä, Martin; älköön\nminua odotettako kauemmin kuin puoli tuntia. Jollei minua siinäkään\najassa kuulu, lähteköön herra de Vaulpergues viivyttelemättä enempää.\nSilloin on suunnilleen keskiyön hetki ja vaara vähäisempi kuin illalla.\nKehoita häntä silti minun nimessäni noudattamaan mitä huolellisimpia\nvarokeinoja, Martin. Tiedät, mitä hänen pitää tehdä: jakaa komppaniansa\nkolmeksi ryhmäksi ja mahdollisimman salaisesti lähestyä kaupunkia\nkolmelta vastakkaiselta suunnalta. Liian rohkeata olisi toivoa, että\nkaikki kolme ryhmää onnistuisivat yrityksissään. Mutta yhden häviö on\nsilloin kenties toisten pelastus. Niinpä on jonkin verran mahdollista,\nettemme enää näe toisiamme, kelpo Martin! Mutta pitää ajatella vain\nisänmaan parasta. Kätesi, ja Jumala sinua varjelkoon!»\n\n»Oh, minä rukoilen häntä ainoastaan teidän puolestanne, monseigneur»,\nsanoi Martin. »Jos hän teidät pelastaa, niin tehköön minulle niinkuin\nhyväksi näkee — enhän minä juuri muuhun kelpaa kuin teitä rakastamaan\nja palvelemaan. Niin, ja sentään toivoakseni myös tekemään jonkin\nnäpsän kepposen noille kirotuille espanjalaisilla nyt yönpimeässä.»\n\n»Mieluista on nähdä sinut tuollaisessa vireessä, Martin. No, hyvästi!\nHyvää onnea ja varmaa ryhtiä, kylmäverisyyttä ennen kaikkea!»\n\n»Toivotan teille menestystä, monseigneur. Älkää hätäilkö!»\n\nIsäntä ja tallimestari erosivat toisistaan. Kaikki luisti ensimmältä\nhyvin Martinin matkalla, ja vaikkei tieltä hevin päässytkään\npoikkeamaan syrjään, väisti hän kuitenkin varsin taitavasti muutamia\nepäiltäviä asemiehiä, joilta synkkä yö kätki hänet. Mutta kun hän\nlähestyi vallonien leiriä, alkoi vartiosotilaita olla tiheämmässä.\n\nKahden tien risteykseen tullessaan Martin Guerre äkkiä huomasi olevansa\nkahden ryhmän välissä, joista toinen oli jalkaisin ja toinen ratsain,\nja kaikuva »Ken siellä?» osoitti kovaonniselle tallimestarille, että\nhänet oli keksitty.\n\n— Kas niin, — tuumi hän, — nyt pitääkin näyttää; sitä julkeutta, jota\nherrani minulle niin suositteli!\n\nJa saaden päähänsä kerrassaan nokkelan ja onnellisen aatoksen hän alkoi\nhyvin sopivasti täyttä kurkkua hoilottaa tätä Metzin piirityslaulua:\n\n    Pyhäinmiesten päivänä, perjantaina,\n    saksmannin joukot saapuivat sankat\n    Messainin seudulle raivokkaina,\n    kohdaten tiellänsä muurit vankat.\n\n»Hoi, kuka siinä on?» huusi käreä ääni, jonka mongerrusta hänen oli\nvaikea ymmärtää.\n\n»Talonpoika Angimontista», vastasi Martin Guerre yhtä oudonlaisella\nmurteella, sitten jatkaen taivallustaan ja lauluaan kiihtyvän nopeasti\nja innokkaasti.\n\nMartin Guerre hutiloi\n\n    Viinimäkien rinteille asti\n    Alban herttuan miehet jäivät.\n    Saint-Arnoun kohdalla varovasti\n    tutkivat maastoa ensi päivät...\n\n»Kuule, sinä siellä, vaikene ja pysähdy, peijakkaan moukka, kirottuine\nrenkutuksinesi!» komensi sama tuima ääni.\n\nMartin Guerre tuli harkinneeksi, että noita häiritsijöitä oli kymmenen\nyhtä vastaan, että he hevosillaan saisivat hänet vaivattomasti kiinni\nja että paon yrittäminen tekisi mahdollisimman pahan vaikutuksen.\nNiinpä hän seisahtui heti. Eikä hän oikeastaan ollut pahoillaankaan\nsiitä, että sai tilaisuuden kehitellä kylmäverisyyttään ja\nnokkeluuttaan. Hänen herransa, joka toisinaan näytti epäilevän hänen\nsukkeluuttaan, ei vastedes tuntisi siihen aihetta, jos hän nyt osaisi\nsievästi suoriutua tällaisesta pinteestä.\n\nHän teeskenteli ensiksi mitä suurinta itsevarmuutta.\n\n»Kautta Pyhän Quentinin, marttyyrin», nurisi hän lähestyen joukkuetta,\n»onpa kaunista teidän pidätellä viivästynyttä maalaisparkaa pääsemästä\nAngimontiin vaimonsa ja pienokaistensa luo. Puhukaa suunne puhtaaksi!\nMitä minusta tahdotte?»\n\nTämä oli tarkoitettu lausuttavaksi picardialaisella murteella, mutta\nolikin provencelaisen sekaista auvergnelaista.\n\nSamoin oli äskeisellä huutajalla aikomuksena vastata ranskaksi, mutta\nsanat sattuivat olemaan saksansekaista vallonilaismurretta.\n\n»Mitäkö tahdomme? Kuulustella ja tarkastaa sinua yö maleksijaa, joka\nhyvinkin voit maalaismekkosi alle kätkeä vakoojan.»\n\n»Ohho! No, kuulustakaa, tarkastakaa», kehoitti Martin Guerre remahtaen\nällistelevästi nauramaan.\n\n»Saadaanpa nähdä leirissä, jonne sinut viemme.»\n\n»Leirissä!» kertasi Martin. »Kah, sepä sattuu paikalleen. Tahdon\npuhutella päällikköä. Hoo, te pidätätte onnettoman talonpojan,\njoka palaa Saint-Quentinista, vietyään elintarpeita sikäläisille\ntovereillenne. Lempo minut periköön, jos uudestaan teen samaa! Minun\npuolestani nääntyköön nälkään koko armeijanne. Olin palaamassa\nAngimontiin noutamaan lisää muonavaroja, mutta koska rupeatte\nrettelöitsemään taipaleella, niin onneksenne olkoon! Kah, te ette\ntunne luontoani, mutta kyllä minä teille tämän tempun palkitsen. Minut\nnapataan vakoojana! Valitan päällikölle! Mennään leiriin.»\n\n»Jukoliste, sitä räyhääjää!» virkkoi se, joka komensi joukkuetta.\n»Päällikkö, veikkoseni, olen minä, ja minun kanssani sinä joudut\ntekemisiin, jahka pääsemme tästä pimeästä, niin että näen sinut\nparemmin. Luuletko, että tuollaisen tolvanan vuoksi mennään\nherättelemään kenraaleja?»\n\n»Niin, juuri kenraalien eteen minut pitää viedä!» vaati Martin Guerre\nsuulaasti. »Minulla on jotakin sanottavaa kenraaleille ja marskeille.\nSanon heille, ettei tässä niin vain mutkattomasti siepata matkaltaan\nmiestä, joka elättää teitä ja väkeänne. Enhän ole ollut pahanteossa.\nOlen rehellinen Angimontin asukas. Vaadin teiltä vahingonkorvausta\nvaivoistani, ja te joudutte hirteen omistanne.»\n\n»Hän tuntuu kuitenkin olevan hyvin varma asiastaan, toveri!» huomautti\njohtajalle muuan hänen miehistään.\n\n»Niin», myönsi toinen, »ja minä laskisinkin hänet laputtamaan, jollen\nhetkittäin luulisi tuntevani tuota ryhtiä ja ääntä. No, lähdetään.\nLeirissä kaikki selviää.»\n\nMartin Guerre, joka paremmaksi varmuudeksi sijoitettiin kahden\nratsumiehen väliin, ei lakannut sadattelemasta ja murisemasta pitkin\nmatkaa. Tätä meteliä hän piti vielä astuessaan leirissä telttaan, johon\nhänet ensin johdettiin.\n\n»Jaha, peijoonit, näin te kohtelette liittolaisianne! No niin, olkoon\nmenneeksi, nytpä saatte odottaa, että vielä toimitetaan kauroja\njuhdillenne ja jauhoja itsellenne! Minä jätän teidät oman onnenne\nnojaan. Huomattuanne minut syyttömäksi ja päästettyänne irti minä\npalaan Angemontiin enkä enää liikahdakaan sieltä. Tai oikeastaan\nminä kyllä lähden sieltä, vieläpä jo huomenna aamulla, esittämään\nvalitukseni teitä vastaan itse hänen ylhäisyydelleen Philibert\nEmmanuelille. Hän ei olisi minua kohtaan näin hävytön.»\n\nSamassa huovien kersantti ojensi soihdun kuulusteltavansa kasvojen\nlähelle. Hämmästyen ja kauhistuen hän peräytyi kolme askelta.\n\n»Tuhat tulimmaista», huudahti hän, »enpä erehtynytkään! Hän se on,\nvintiö! Ettekö tekin tunne häntä nyt?»\n\n»Kas, kyllä! Sama jehu!» vahvistivat huovit tunkeutuessaan tutkimaan\nMartin Guerrea, ja heidän uteliaisuutensa muuttui heti raivostukseksi.\n\n»Ahaa, tunnette minut siis viimeinkin?» virkkoi tallimestariparka,\njoka alkoi vakavasti huolestua. »Tiedätte, kuka minä olen? Martin\nCornouiller, Angimontista... Nyt päästätte minut menemään, ja hyvä\nonkin!»\n\n»Mekö päästäisimme sinut menemään, rosvo, huoripukki, hirtehinen!»\närjyi kersantti hehkuvin silmin ja kädet nyrkissä.\n\n»No noh, mikä teitä vaivaa, ystäväiseni?» kysyi Martin. »Enkö minä muka\nenää olekaan Martin Cornouiller?\n\n»Et, sinä et ole Martin Cornouiller», vastasi kersantti, »ja sinut\npaljastavat valehtelijaksi nämä kymmenen miestä, jotka tuntevat sinut\nliiankin hyvin. Veikkoset, ilmoittakaa tälle petturille hänen nimensä,\njotta hän näkee koukkuilevansa turhaan.»\n\n»Se on Arnauld du Thill! Viheliäinen Arnauld du Thill!» huusivat äänet\npeloittavan yksimielisesti.\n\n»Arnauld du Thill! Kuka se on?» tiedusti Martin vaaleten.\n\n»No, koeta nyt kieltää itsesi, roisto!» pauhasi kersantti. »Mutta\nonpa tässä onneksi kymmenen todistajaa vastassasi. Julkeatko\ntalonpoikaisesta valepuvustasi huolimatta väittää heidän edessään,\netten minä Pyhän Laurentiuksen päivän taistelussa siepannut sinua\nvangiksi konnetaabelin saattueesta?»\n\n»Ei, ei, minä olen Martin Cournouiller», sopersi Martin alkaen mennä\npäästään sekaisin.\n\n»Vai muka Martin Cornouiller?» härnäsi kersantti halveksivasti nauraen.\n»Et siis ole se kunnoton raukka Arnauld du Thill, joka oli minulle\nluvannut lunnaat, jota kohtelin huomaavaisesti ja joka viime yönä\nluikki pakoon, vieden minulta vähien rahojeni lisäksi rakastetun\nGuduleni, sotaravintolan herttaisen emännän? Mihin sinä olet jättänyt\nGudulen, konna?»\n\n»Minne olet Gudulen jättänyt?» toisti huovien karmiva kuoro.\n\n»Minäkö jättänyt Gudulen?» kertasi Martin Guerre täysin pökertyneenä.\n»Huh, tiedänkö minä onneton sitä! Vai niin, te kaikki siis todellakin\ntunnette minut? Olette varmat siitä, ettei tässä ole erehdystä?\nVoisitte kaikki vannoa, että nimeni on... Arnauld du Thill, että\ntuo kelpo mies on saanut minut vangiksi Pyhän Laurentiuksen päivän\ntaistelussa ja että minä olen häneltä kavalasti riistänyt hänen\nGudulensa? Voisitte vannoa sen?»\n\n»Niin, niin, niin!» vakuutti kymmenen ääntä ponnekkaasti.\n\n»No, se ei minua ihmetytä», jatkoi surkeasti maristen Martin Guerre,\njonka muistamme aina johtuneen sanoissaan haihattelemaan silloin,\nkun hänen kaksoisolentonsa tuli puheeksi. »Ei totisesti kummastuta.\nOlisin teille hanakasti väittänyt huomiseen saakka, että nimeni on\nMartin Cournouiller. Mutta te tunnette minut Arnauld du Thillinä,\nolin täällä eilen, en mene sitä enää kieltämään; en vastustele, vaan\nalistun. Heti kun asia on sillä kannalla, kytketään minulta koivet ja\nnyrkit. Tätä käännettä en ollut ottanut lukuun. Olihan jo niin pitkä\naika siitä, hyvä Jumala, kun kahtaallaoloni taukosi! No niin, hyvä on,\ntehkää minulle mitä tahdotte, viekää minut mukananne, pistäkää tyrmään,\nhirttäkää pois! Se, mitä minulle sanoitte Gudulesta, panee minut\nlopullisesti käsittämään, että te ette suinkaan erehdy. Niin, kyllä\nminä itseni siitä kepposesta tunnen! Olen vain hyvilläni, kun tiedän,\nettä nimeni on Arnauld du Thill.»\n\nTästä hetkestä lähtien Martin Guerre-parka tunnusti, mitä hyvänsä\nhäneltä tahdottiin, antoi vastustelematta sättiä ja tyrkkiä itseään ja\ntarjosi kaikki Jumalalle sovitukseksi niistä uusista rikkomuksista,\njoista häntä soimattiin. Kun hän ei kyennyt sanomaan, kuinka Gudulen\noli käynyt, köytettiin hänet lujasti ja pantiin monenmoisen kovan\nkohtelun pehmitettäväksi, hänen silti menettämättä enkelimäistä\nkärsivällisyyttään. Sitä hän vain suri, ettei ollut ehtinyt toimittaa\nasiaansa parooni de Vaulperguesille. Mutta kuka olisikaan voinut\nolettaa, että hän saisi vastaansa uusia kolttosiaan, jotka tekivät\ntyhjäksi hänen sievästi suunnittelemansa nokkeluuden ja mielenmaltin.\n\n- Se tässä sentään on lohdutuksena, — ajatteli hän kosteassa\nnurkassaan, jonne hänet oli heitetty multakamaralle, — että kenties\nArnauld du Thill marssii voitollisena Saint-Quentiniin Vaulperguesin\nkomppanian mukana. Mutta ei, haavekuva vain on sekin, ja sen\nverran kuin tuota veijaria ja roistoa tunnen, minun sopii paremmin\narvailla, että hän nyt on jossakin majatalossa Pariisin tien varrella\nhyväilemässä herttaista Gudulea. Voi, voi, minusta tuntuu, että mieleni\nolisi herkempi katumukseen, jos minulla olisi edes hiukan tietoa\nsynninteostani.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nSotajuonia\n\n\nNiin haaveelliselta kuin se Martin Guerresta näyttikin, toteutui hänen\ntoivonsa kuitenkin. Kun Gabriel monista vaaroista selvittyään saapui\nmetsään, jossa parooni Vaulpergues häntä odotti, näki hän siellä\nensimmäiseksi tallimestarinsa, ja hänen ensi huudahduksenaan oli:\n»Martin Guerre!»\n\n»Minä juuri, monseigneur», vahvisti tallimestari pirteästi.\n\nTälle Martin Guerrelle ei kenenkään tarvinnut suosittaa julkeutta.\n\n»Olitko täällä paljonkin minusta edellä, Martin?» kysyi Gabriel.\n\n»Tunnin verran olen täällä ollut, monseigneur.»\n\n»Todellako! Mutta minusta tuntuu, että olet muuttanut asuasi, eihän\nsinulla ollut tuota nuttua silloin, kun kolme tuntia takaperin jätit\nminut?»\n\n»Ei, monseigneur; pyysin sitä eräältä talonpojalta, joka minusta oli\nsopivammin pukeutunut kuin minä, ja sijalle annoin oman nuttuni.»\n\n»Hyvä! Etkö muuten sattunut mihinkään ikävään kohtaukseen?»\n\n»En lainkaan, monseigneur.»\n\n»Päinvastoin», huomautti parooni de Vaulpergues saapuen paikalle;\n»tuota veitikkaa saatteli tänne varsin sievä neitokainen, totisesti —\nflaamilainen kenttäkapakoitsijatar, kuten saatoimme hänen puheestaan\npäätellä. Hän näytti niiskuttavan surkeasti, pikku raukka, mutta\nkyynelistään huolimatta hänet lähetettiin matkoihinsa varsin jyrkästi\nja järkevästi metsän reunasta, ennenkuin hän pääsi tunkeutumaan tänne\nasti.»\n\n»Ei kuitenkaan ennenkuin hänet oli osittain vapautettu irtaimestaan»,\ntokaisi väärä Martin Guerre häpeämättä naurahtaen.\n\n»Voi, Martin, Martin!» moitti Gabriel. »Siinähän taas tulee sinussa\nesille vanha ihminen!»\n\n»Nuori ihminen, tahtonee monseigneur sanoa. Mutta, anteeksi», lisäsi\nArnauld muistaessaan osansa, »lörpöttelylläni tuhlaan herrojen kalliita\nhetkiä».\n\n»No niin», virkkoi parooni de Vaulpergues, »me emme lähde täältä\nennenkuin puolen tunnin kuluttua, jos olette samaa mieltä, herra\nd’Exmès, eikä amiraalikaan ole määrännyt toisin. Ei ole vielä puolenyön\nhetki, ja pitäisin parhaana saapua Saint-Quentinin edustalle vasta\nkolmen tienoissa. Se on se hetki, jolloin vartiointi väsyy ja höllenee.\nEttekö ajattele samoin, herra varakreivi?»\n\n»Ajattelen kyllä, ja herra de Colignyn ohjeet pitävät täydesti yhtä\nteidän käsityksenne kanssa. Juuri kello kolme aamulla hän odottaa meitä\nsaapuviksi, mikäli ollenkaan pääsemme perille.»\n\n»Kyllä me pääsemme, monseigneur, sallikaa minun vakuuttaa», huomautti\nArnauld-Martin. »Vallonien leirin sivuuttaessani tarkkailin ympäristöä\nja pystyn opastamaan teidät sitä kautta yhtä varmasti kuin olisin kaksi\nviikkoa kierrellyt tällä seudulla.»\n\n»Mutta tämähän on tavatonta, Martin!» huudahti Gabriel. »Niin\nvähäisessä ajassa ehditty niin paljon! Totisesti luotankin tästä\nlähtien älykkyyteesi yhtä paljon kuin uskollisuuteesi.»\n\n»Oi, monseigneur, jos luotatte vain intooni ja etenkin\nvaiteliaisuuteeni, niin minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa.»\n\nSattuma ja rajaton röyhkeys olivat niin hyvin suosineet ovelan\nArnauldin juonta, että tämä petturi oli Gabrielin saapumisesta alkaen\npuhunut pelkkää totta.\n\nVarakreivin ja Vaulperguesin neuvotellessa sivummalla\nmarssisuunnitelmastaan hän omalla tahollaan valmisteli vastaista\nesiintymistään sellaiseksi, että saisi parhaiten käytetyksi niitä\nihmeellisiä sattumia, jotka olivat häntä tähän asti avustaneet.\n\nTapahtumien kulku oli ollut seuraava. Gudulen avulla karattuaan\nleiristä, jossa häntä pidettiin vankina, hän oli kahdeksantoista\ntuntia harhaillut ympäristön metsissä, uskaltamatta tulla esille,\njottei vihollinen uudestaan sieppaisi häntä kiinni. Illemmalla hän\noli havaitsevinaan Angimontin metsässä jälkiä ratsumiehistä, joiden\ntäytyi kaiketi lymyillä, koska he olivat tunkeutuneet niin vähän\ntallatuille poluille. Siellä oli siis ranskalaisia väijyksissä, ja\nArnauld yritti päästä heidän luokseen, mikä onnistuikin. Silloin\nhän mitä huolettomimmin lähetti menemään Gudule-paran, joka itkien\npalasi leiriinsä aavistamatta, että hän rakastettunsa menetettyään\nlöytäisi sieltä hänen kaksoisolentonsa. Mitä Arnauldiin tulee, niin\nensimmäinen Vaulperguesin sotamies, joka hänet näki, tervehti häntä\nMartin Guerrena, eikä hän tietenkään kieltänyt tätä nimeä. Kuunnellen\nkiihkeästi ja puhuen mahdollisimman vähän hän pian sai tietoonsa\nkaikki. Varakreivi d’Exmès oli tulossa takaisin samana yönä, käytyään\namiraalille ilmoittamassa Vaulperguesin pyrkimisestä Saint-Quentiniin\nja järjestettyään hänen kanssaan välttämättömiä toimenpiteitä apuväen\npujahtamiseksi kaupunkiin. Martin Guerre oli lähtenyt sinne hänen\nsaattolaisenaan. Luonnollista siis oli pitää Arnauldia Martinina, ja\nhänelle tehtiin kysymyksiä varakreivistä.\n\n»Hän tulee kyllä piankin», vastasi petturi; »me valitsimme eri tiet».\n\nJa itsekseen hän harkitsi, kuinka edullista hänen olisi tällä haavaa\nliittyä Gabrieliin. Ensiksikin hän siten saisi taatun toimeentulon\nnykyisessä tukalassa vaiheessa. Toiseksi hän tiesi, että konnetaabeli\nde Montmorency, hänen isäntänsä, joka parhaillaan oli Philibert\nEmmanuelin vankina, kenties vähemmän kärsi tappionsa ja vankeutensa\nhäpeästä kuin siitä ajatuksesta, että hänen vihattu kilpailijansa,\nherttua de Guise, nyt saisi hovissa kaiken vallan ja kuninkaan täyden\nluottamuksen. Rupeamalla tarkkaamaan Guisen ystävän puuhia Arnauld\nsiis pääsisi taas vaanimaan kaikkia niitä tietoja, joita hän hyvästä\npalkkiosta myi konnetaabelille. Ja lopuksi, eikö Gabriel ollut\nMontmorencyjen henkilökohtainen vihamies ja varsinainen este herttua\nFrançoisin ja madame de Castron avioliitolle?\n\nArnauld mietti kaikkea tätä, mutta muisti samalla pahoitellen, että\noikean Martin Guerren palaaminen herransa seurassa jonkin verran\nhäiritsisi hänen kauniita suunnitelmiaan. Välttääkseen joutumasta\npinteeseen petturina hän valppaasti väijyi Gabrielin tuloa, toivoen\njollakin tavalla saavansa herkkäuskoisen Martin Guerren raivatuksi\npois tieltään. Mutta kuinka suuresti hän riemastuikaan nähdessään\nvarakreivi d’Exmèsin ilmestyvän yksinään ja heti tunnustavan hänet\ntallimestarikseen! Arnauld oli tietämättään puhunut totta. Silloin\nhän antautui onnellisen sattumansa varaan, ja uskoen, että paholainen\nhänen suojelevana henkenään oli toimittanut Martin-paran espanjalaisten\nkäsiin, hän rohkeasti omaksui poissaolevan tallimestarin osan ja\nonnistui siinä, niinkuin olemme nähneet. Kun Gabriel ja Vaulpergues\nolivat lopettaneet keskustelunsa ja ryhdyttiin muodostamaan niitä\nkolmea osastoa, joiden piti lähteä matkalle eri suuntiin, pyysi\nArnauld, että hänen sallittaisiin saattaa Gabrielia vallonilaisten\ntelttojen ohitse. Siitähän taholta oikean Martin Guerren olisi pitänyt\ntulla, ja sen varalta, että hänet vieläkin kohdattaisiin, Arnauld\ntahtoi olla paikalla, toimittaakseen kilpailijansa katoamaan tai\ntarpeen tullessa itse kadotakseen.\n\nMutta leiri sivuutettiin näkemättä mitään merkkiä Martinista, ja tuon\nperin vähäisen vaaran ajatus häipyi Arnauldin mielestä piankin, kun\nGabrielia ja sitä joukkoa, johon hän itsekin kuului, uhkasi paljoa\nvakavampi vaara Saint-Quentinin kaikkialta saarrettujen muurien\nedustalla.\n\nNiiden sisäpuolella jännitys ei ollut vähäisempi, kuten saattaa arvata,\nsillä kaikkien pelastus tai tuho riippui melkein kokonaan Gabrielin ja\nVaulperguesin uskaliaasta tempusta. Kello kahdelta aamulla amiraali\nitse kävi hänen ja varakreivi d’Exmèsin kesken sovituilla paikoilla\nja kehoitti valittuja vartiosotureita, jotka oli sijoitettu noihin\ntärkeihin kohtiin, mitä herkimpään valppauteen. Sitten hän nousi\nkellotapulin huipulle, joka vallitsi kaupunkia ja koko ympäristöä,\nja siellä mykkänä, hievahtamatta, hengitystään pidättäen kuunteli\näänettömyyttä ja tähysti pimeyteen. Mutta hänen korviinsa kuului\nainoastaan espanjalaisten miinojen ja ranskalaisten vastamiinojen\nkumeata jymyä etäältä, eikä näkynyt muuta kuin vihollisen telttoja,\nja loitompana kuvastuivat mustasta varjosta Orignyn synkkien metsien\nääriviivat.\n\nKykenemättä hallitsemaan rauhattomuuttaan amiraali tahtoi silloin\nainakin lähestyä sitä aluetta, missä Saint-Quentinin kohtalo\nratkaistaisiin. Hän laskeutui tornista ja riensi ratsain muutamien\nupseerien saattamana Boulevard de la Reineä pitkin eräälle niistä\nhyökkäysporteista, jotka oli määrätty odotettavan apuväen kohteiksi.\nHän nousi vallinsarvelle odottamaan.\n\nKollegialikirkon torninkellon lyödessä kolme kaikui Sommen rämeseudulta\npäin pöllön huhuilu.\n\n»Jumala olkoon kiitetty! He ovat tulossa!» huudahti amiraali.\n\nColignyn viittauksesta liitti herra Du Breuil molemmat kätensä torveksi\nja vastasi merkkiin jäljittelemällä selvästi kalasääsken kirkaisua.\n\nSitten seurasi haudanhiljaisuus. Amiraali ja hänen saattueensa jäivät\nliikahtamatta paikoilleen, ikäänkuin kivestä veistettyinä, korvat\nherkkinä ja sydämet ahdistuksissa. Mutta äkkiä kajahti musketin\nlaukaus äskeisen huhuilun suunnalta, ja melkein samassa kuultiin\nvimmattu yhteislaukaus, jota kolkosti säestivät kimakat parahdukset\nja kamala meteli. Ensimmäinen osasto oli siis tullut ilmi. »Jo sata\nurhoa vähemmän!» huudahti amiraali. Silloin hän laskeutui kiireesti\nvallilta, nousi ratsaille ja sanaakaan lisäämättä suuntasi kulkunsa\nSaint-Martinin bulevardille, jonka päässä sitten odotti Vaulperguesin\nkomppanian toista osastoa.\n\nSiellä hänet jälleen valtasi sama sielunhätä. Gaspard de Coligny\nmuistutti peluria, joka on pannut kaiken omaisuutensa kolmen\nnopanheiton varaan. Nyt hän oli menettänyt ensimmäisen heiton.\nKuinkahan kävisi toisen?\n\nJälleen kova onni! Sama merkinanto kuului vallituksen toiselta\npuolelta, sama huuto vastasi kaupungista, ja sitten, niinkuin tämä\ntoinen kohtaus olisi vain ensimmäisen surkeata kertausta, jokin\netuvartija taas antoi hälytyksen, ja muskettituli ja väkevät kirkaisut\nilmoittivat kauhistuneille kaupunkilaisille toisen kamppailun tai\npikemminkin toisen teurastuksen.\n\n»Kaksisataa uhria!» virkkoi Coligny kumealla äänellä.\n\nJa uudestaan hypättyään hevosensa selkään hän kahdessa minuutissa\nkiiti esikaupungin hyökkäysportille, joka oli kolmas Gabrielin ja\nhänen kesken sovittu kohta. Hänen vauhtinsa oli niin hillitön, että\nhän saapui vallille ensimmäisenä ja yksinään; upseerit yhtyivät häneen\nvasta vähitellen. Mutta niin tarkasti kuin he kuuntelivatkin, saattoi\nyhä erottaa pelkästään kuolevien voihkauksia etäällä ja voittajien\nhuutoja.\n\nAmiraali piti jo kaikkea menetettynä. Vihollisleiri oli saanut\nhälytyksen. Jokaisen espanjalaisen sotilaan täytyi nyt olla jalkeilla.\nKolmannen osaston johtaja oli tietenkin katsonut parhaaksi olla\nuhkarohkeasti menemättä ehdottomalta näyttävään tuhoon ja peräytynyt\nryhtymättä lopulliseen yritykseen. Tämä kolmaskin ja viimeinen\nmahdollisuus siis raukesi hävinneeltä pelurilta. Samalla Coligny piti\nmahdollisena sitäkin, että viimeinen osasto oli kenties yllätetty\ntoisen keralla ja että molemmat verilöylymetelit olivat vain\nsekaantuneet yhdeksi.\n\nKyynel, epätoivon ja raivon polttava kyynel, vieri amiraalin\nahavoituneelle poskelle. Muutaman tunnin kuluttua väestö tämän viime\nvastuksen uudestaan masentamana vaatisi äänekkäästi varustusten\nluovuttamista, ja ellei sellaista vaatimusta esitettäisikään, niin\nGaspard de Coligny ei voinut salata itseltään, että hänen joukkojensa\nollessa näin nääntyneinä avaisi jo ensimmäinen rynnäkkö espanjalaisille\nSaint-Quentinin ja Ranskan portit. Eikä tätä rynnäkköä varmaankaan\ntarvitsisi odottaa; siihen annettaisiin merkki päivän koittaessa\ntai kenties hetikin, pimeän vielä vallitessa, silloin kun nuo\nkolmekymmentätuhatta miestä kolmensadan sotilaan nitistämisestä ylpeinä\nolivat vielä noin kunniakkaan voiton päihdyttämiä.\n\nIkäänkuin varmentaakseen Gaspard de Colignyn aavistelua kuvernööri Du\nBreuil huudahti tukahtuneella äänellä omalta taholtaan: »Huomio!» Ja\nkun amiraali käännähti sinne päin, osoitettiin hänelle kaivannossa\nlähenevää tummaa ja äänetöntä joukkoa, joka tuntui varjojen lailla\nsuuntaavan kulkunsa hyökkäysportille.\n\n»Ovatkohan nuo ystäviä vai vihollisia!» kysyi Du Breuil matalalla\näänellä.\n\n»Hiljaa!» käski amiraali, »ja olkaamme joka tapauksessa varuillamme!»\n\n»Kuinka he eivät aiheuta suurempaa melua?» ihmetteli kuitenkin\nkuvernööri. »Olenhan näkevinäni ratsuja, eikä ainoakaan kivenmukula\nkalahda, ja itse maakamarakin kuulostaa mykältä heidän askeltensa alla.\nIhan luulisi haamuja tulevan!»\n\nJa taikauskoinen Du Breuil teki varmemmaksi vakuudeksi ristinmerkin.\nMutta Coligny, vakava ajattelija, katseli mustaa ja mykkää joukkoa\ntarkkaavasti, pelotta ja ilman mielenliikutuksen merkkiä.\n\nTulijain ollessa ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä Coligny itse\nmatki kalasääsken kirkaisua.\n\nSiihen vastasi pöllön huhuilu.\n\nIlon hurmiossa amiraali syöksähti silloin hyökkäysportin vartion luo\nja käski heti avata. Yhä äänettömästi samosi varsinaiseen kaupunkiin\nsata ratsumiestä, jotka olivat verhoutuneet suuriin tummiin vaippoihin\nniinkuin heidän hevosensakin. Mutta tällöin voitiin havaita, että\nratsujen kaviot, jotka niin pehmeästi koskettivat kiveystä, oli\nkääritty hiekalla täytettyihin riepuihin. Tämän keinon avulla, joka\noli tullut mieleen vasta sitten, kun huomattiin noiden kahden muun\nosaston joutuvan ilmi melun takia, oli kolmas joukko päässyt etenemään\nvastuksitta. Mutta se, joka oli tuon apuneuvon keksinyt ja johti\nosastoa, ei ollut kukaan muu kuin Gabriel.\n\nSadan miehen saapuminen avuksi oli kylläkin vain vähäistä, mutta se\nriitti moniaaksi päiväksi puolustamaan kahta uhattua vartiopaikkaa ja\noli ensimmäinen onnellinen tapaus alituisia vaurioita tuottaneessa\npiirityksessä. Hyväenteinen uutinen kierteli tuota pikaa kaikkialla\nkaupungissa. Ovet avautuivat, ikkunoihin tuli valoa, ja raikuvat\ntervehdyshuudot vastaanottivat Gabrielin ja hänen ratsujoukkonsa heidän\nkulkiessaan eteenpäin.\n\n»Ei ilon hälinää!» kielsi Gabriel totisella äänellä. »Ajatelkaa niitä\nkahtasataa, jotka ovat saaneet tuolla surmansa.»\n\nHän kohotti hattuaan ikäänkuin tervehdykseksi sankarillisille\nvainajille, joiden joukossa kaiketi oli myös urhea Vaulpergues.\n\n»Niin», vastasi Coligny, »me valitamme heidän kohtaloaan ja ihailemme\nheitä. Mutta teille, herra d’Exmès, mitä pitää teille sanoa ja kuinka\nteitä kiittää? Antakaa minun ainakin, ystäväni, sulkea teidät syliini,\nsillä te olette jo kahdesti pelastanut Saint-Quentinin.»\n\nMutta puristaen hänen kättään Gabriel huomautti jälleen:\n\n»Herra amiraali, puhutaan siitä kymmenen päivän kuluttua.»\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nArnauld du Thillin muisti\n\n\nNyt oli jo täpärä aika nokkelan tempun onnistumiselle ja tervetulleen\navun saapumiselle kaupunkiin, sillä päivä alkoi sarastaa. Uupumukseen\nmenehtymäisillään Gabriel, joka oli tuskin lainkaan levähtänyt neljään\nvuorokauteen, joutui amiraalin ohjaamana kaupungintaloon, missä Coligny\ntahtoi antaa hänelle kamarin oman huoneensa vierestä. Siellä Gabriel\nheti heittäytyi vuoteelle ja vaipui niin sikeään uneen kuin ei enää\nheräisikään.\n\nHän tulikin jälleen tajuihinsa vasta kello neljän tienoissa\niltapuolella, kun Coligny kamariin astuen keskeytti tuon virkistävän\nunen, jota nuori miesparka huolissaankin niin suuresti tarvitsi.\nVihollinen oli päivällä yrittänyt rynnäkköä, mutta se oli torjuttu\nurhoollisesti; huomiseksi valmisteltiin epäilemättä uutta hyökkäystä,\nja kun amiraali oli tähän asti havainnut Gabrielin neuvot hyviksi, tuli\nhän taas kuulustamaan nuoren ystävänsä mielipidettä.\n\nGabriel ponnahti heti pystyyn ja oli valmis keskusteluun.\n\n»Vain sananen tallimestarilleni, herra amiraali», huomautti hän\nColignylle, »niin olen kokonaan määrättävissänne».\n\n»Toimittakaa asianne, varakreivi d’Exmès», vastasi Coligny. »Koska\nilman teitä tällä hetkellä liehuisi espanjalainen lippu kaupungintalon\nharjalla, voin hyvällä syyllä sanoa teille: olkaa kuin kotonanne.»\n\nGabriel meni ovelle ja huusi Martin Guerrea. Tämä kiirehti kohta\npaikalle, ja Gabriel vei hänet syrjään.\n\n»Kelpo Martin», puhui hän miehelle, »lupasin sinulle eilen luottaa\ntästä lähin älykkyyteesi yhtä paljon kuin uskollisuuteesi. Panen sen\nnyt koetteelle. Lähde suoraapäätä Islen esikaupungin ambulanssiin.\nSiellä tiedustat, et madame de Castroa, vaan benediktiininunnien\njohtajatarta, kunnianarvoisaa äiti Moniquea, ja pyydät häntä,\nainoastaan häntä, ilmoittamaan sisar Bénielle, ymmärrätkö,\nsisar Bénielle, että varakreivi d’Exmès, kuninkaan lähettämänä\nSaint-Quentiniin, pistäytyy hänen puheilleen tunnin kuluttua ja\ntoivoisi hänen odottavan tätä tapaamista silloin. Katsos, herra de\nColigny pidättelee minua täällä jonkin aikaa, ja tiedäthän, että elämää\nja kuolemaa koskeva harrastus pakottaa minut aina panemaan iloni edelle\nvelvollisuuden. Mene siis, ja hän tietäköön ainakin, että sydämeni on\nhänen luonaan.»\n\n»Hän saa sen tietää, monseigneur», vakuutti Martin ja lähtikin\nkiireesti, jättäen herransa hieman vähemmän kärsimättömäksi ja hieman\ntyyntyneemmäksi.\n\nJa petturi riensi tosiaan parhaansa mukaan Islen esikaupungin\nambulanssiin asti ja tiedusteli kaikkialta hyvin touhukkaasti sisar\nMoniquea.\n\nJohtajatar osoitettiin hänelle.\n\n»Voi, pyhä äiti!» puheli ovela veijari lähestyessään häntä, »kuinka\niloinen olenkaan tavatessani teidät viimeinkin! Isäntäpoloiseni olisi\nollut tavattomasti murheissaan, jollen olisi kyennyt toimittamaan\nasiaani teille ja eritoten madame Diana de Castrolle.»\n\n»Kuka te siis olette, hyvä mies, ja kenen puolesta tulette?» kysyi\njohtajatar sekä ihmetellen että pahoitellen, kun näki Gabrielin niin\nhuonosti varjelleen hänelle uskottua salaisuutta.\n\n»Tulen varakreivi d’Exmèsin puolesta», selitti väärä Martin Guerre\nteeskennellen yksinkertaisuutta ja viattomuutta. »Tottahan tunnette\nvarakreivi d’Exmèsin, johon koko kaupungin huomio on kääntynyt!»\n\n»Kyllä, tietysti minä tunnen pelastajamme», myönsi johtajatar. »Olemme\npaljon rukoilleet hänen puolestaan. Minulla oli kunnia nähdä hänet jo\neilen, jolloin hän lupasi tulla uudestaan tänään.»\n\n»Hän tulee, minun arvoisa herrani, hän tulee», takasi Arnauld-Martin.\n»Mutta herra de Coligny pidättelee häntä, ja maltittomuudessaan hän\nennakolta lähetti minut teidän ja madame de Castron luokse. Älkää\nihmetelkö, hurskas äiti, että tiedän ja lausun sen nimen. Vanha\nuskollisuus, kymmeniä kertoja koeteltu, sallii herrani luottaa minuun\nkuin itseensä, eikä hänellä ole salaisuuksia peiteltävänä alttiilta ja\nhartaalta palvelijaltaan. Minulla ei ole kykyjä eikä lahjoja muuhun\nkuin rakastamaan ja puolustamaan häntä, sikäli kuin toiset sanovat;\nmutta se vaisto minulla on ainakin voimakkaana, eikä kukaan voi sitä\nkieltää, kautta Pyhän Quentinin jäännösten! Oh, anteeksi, hurskas\näiti, kun tulin näin mananneeksi teidän kuultenne! En hoksannut sitä\najatella, ja totuttu tapa, nähkääs, ja sitten sydämen innostus...»\n\n»Ei mitään, ei mitään!» keskeytti äiti Monique myhäillen. »Herra\nd’Exmès on siis tulossa? Hän on tervetullut, ja varsinkin sisar Bénie\nhaluaa häntä tavata, saadakseen häneltä uutisia kuninkaasta, joka on\nhänet lähettänyt.»\n\n»Heh, heh», tokaisi Martin nauraen typerästi, »lähettänyt\nSaint-Quentiniin, se on totta, mutta ei kaiketikaan madame Dianan\npuheille.»\n\n»Mitä sillä tarkoitatte?» kysyi johtajatar. »Tarkoitan, madame, että\nrakastan varakreivi d’Exmèsiä sekä herranani että veljenäni, joten\nolisin tosiaan hyvilläni, jos te niin kunnioitettavaa arvovaltaa\nkäyttelevänä naisena hiukan sekaantuisitte monseigneurin ja madame de\nCastron lemmenjuttuun.»\n\n»Madame de Castron lemmenjuttuun!» huudahti johtajatar säikähtyen.\n\n»Niin tietenkin», selitti petollinen veijari. »Kaiketi madame\nDiana on uskonut kaikki teille, todelliselle äidilleen ja ainoalle\nystävättärelleen?»\n\n»Hän on epämääräisesti puhunut minulle syvistä sydänsuruista», vastasi\nnunna, »mutta tuosta maallisesta rakkaudesta ja varakreivin suhteesta\nen tiennyt mitään, en kerrassaan mitään!»\n\n»Niin, niin, te kiellätte... kainoudesta», arveli Arnauld pudistaen\npäätänsä viisaan näköisenä. »Totisesti pidänkin näkökantaanne hyvin\nkauniina ja olen teille siitä perin kiitollinen. Toimitte ainakin hyvin\nurheasti! Niin, te olette varmaankin sanonut itsellenne: Kuningas\nvastustaa noiden lasten armastelua! Dianan isä julmistuisi kauheasti,\njos aavistaisi heidän voivan edes tavata toisiaan. No niin, minä\npyhä ja arvoisa nainen uhmaan hänen kuninkaallista majesteettiaan ja\nisällistä määräysvaltaa, minä annan noille poloisille rakastavaisille\ntukeni ja asemani vakuuden; sovittelen heille kohtauksia, pidän heissä\nvireillä toivoa ja vaimennan heidän omantuntonsa nuhtelua. Toden totta,\nse on mainiota, suurenmoista käyttäytymistä, sen sanon!»\n\n»Jeesus!» kykeni johtajatar vain äännähtämään, hämmästyksen ja kauhun\nvallassa liittäen kätensä ristiin, sydän pelokkaana ja omatunto\nahdistuneena. »Jeesus, isää ja kuningasta on uhmattu, ja nimeni ja\nelämäni on sotkettu tuollaisiin lemmenjuomin — voih!»\n\n»Hiljaa!» varoitti Arnauld. »Tuoltahan herrani rientääkin itse\nkiittämään teitä hyvästä välityksestänne ja kysymään teiltä — niin\nmaltiton hän on nuoruutensa takia — milloin ja kuinka hän teidän\ntoimestanne saisi jälleen tavata ihaillun rakastajattarensa.»\n\nGabriel saapui tosiaankin samassa hengästyneenä. Mutta ennenkuin hän\npääsi lähelle, torjui johtajatar hänet viittauksella ja suoristi\nitsensä arvokkaasti täyteen mittaan.\n\n»Ei askeltakaan enää eikä sanaakaan, herra varakreivi!» puhui hän\ntulijalle. »Nyt tiedän, missä ominaisuudessa ja millaisin aikein\ntahdoitte lähestyä madame de Castroa. Älkää siis toivoko, että tästä\nlähtien avustan suunnitelmia, joiden pelkään olevan aatelismiehelle\narvottomia. Enkä ainoastaan ole velvollinen kieltäytymään kuuntelemasta\nteitä, vaan tahdon myös käyttää määräysvaltaani Dianan estämiseksi\nmissään tilaisuudessa ja millään verukkeella kohtaamasta teitä sen\nparemmin luostarin puhutteluhuoneessa kuin ambulansseissakaan. Hän on\nvapaa, tiedän sen, eikä ole tehnyt palvelusvalaa; mutta niin kauan kuin\nhän tahtoo viipyä pyhästä luostaristamme valitsemassaan suojapaikassa,\ntäytyy hänen tyytyä siihen, että suojelukseni varjelee hänen kunniaansa\neikä hänen lemmenasioitaan.»\n\nJäätävänä sävyltään johtajatar hyvästeli kumarruksella Gabrielia,\njoka seisoi paikallaan hämmästyksestä jäykistyneenä, ja vetäytyi pois\nkuuntelematta hänen vastaustaan tai edes kertaakaan enää kääntymättä\nkatsomaan häneen.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» kysyi nuori mies oletetulta tallimestariltaan,\ntoivuttuaan ensi tyrmistyksestä.\n\n»En tiedä siitä enempää kuin tekään, monseigneur», selitti Arnauld\nantaen sisäiselle riemastukselleen tyhmistymisen naamion. »Arvoisa\njohtajatar otti minut vastaan kovin tylysti, jos saan sanoa, ja\nhuomautti kyllä tietävänsä teidän aikeenne, mutta velvollisuutenaan\nolevan vastustaa niitä ja kannattaa kuninkaan näkökohtia, kun lisäksi\nmadame Diana ei muka enää rakastanut teitä, jos oli koskaankaan\nrakastanut.»\n\n»Diana ei muka enää rakasta minua!» huudahti Gabriel kalveten. »Voi,\nvoi», jatkoi hän, »sitä parempi kenties! Kuitenkin tahdon vielä nähdä\nhänet, tahdon todistaa hänelle, etten ole häntä kohtaan kylmäkiskoinen\nenkä syyllinen. Sinun pitää ehdottomasti auttaa minua saamaan tilaisuus\nviimeiseen keskusteluun; tarvitsen sitä rohkaisuksi tehtävässäni,\nMartin Guerre!»\n\n»Monseigneur tietää», vastasi Arnauld nöyrästi, »että olen tahtonne\nharras välikappale ja tottelen teitä kaikessa, niinkuin käsi noudattaa\naivojen määräyksiä. Käytän kaikkia ponnistuksiani, kuten juuri\näskenkin, jotta monseigneur pääsee kaipaamaansa kohtaukseen madame de\nCastron kanssa.»\n\nJa nauraen partaansa ovela veijari seurasi Gabrielia, joka palasi\nkaupungintaloon perin masentuneena.\n\nKun sitten vallituksille tehdyn tarkastuskierroksen jälkeen\nArnauld-Martin illalla oli yksin kamarissaan, veti hän poveltaan esille\npaperin, jota alkoi lukea ilmeisen tyytyväisesti.\n\n »Konnetaabeli de Montmorencyn tilitettävä Arnauld du Thillille\n siitä päivästä alkaen, jolloin hänet väkivallalla erotettiin\n monseigneurista.» (Tämä laskutus käsittää sekä yleisiä että yksityisiä\n palveluksia.)\n\n »Siitä, että jouduttuani Pyhän Laurentiuksen päivän taistelussa\n vihollisen vangiksi ja Philibert Emmanuelin eteen viedyksi neuvoin\n tätä kenraalia vapauttamaan konnetaabelin ilman lunnaita sillä\n nokkelalla verukkeella, että monseigneur tuottaisi espanjalaisille\n miekallaan vähemmän vahinkoa kuin kuninkaan neuvonantajana hyötyä —\n viisikymmentä ecua.\n\n »Siitä, että neuvokkaalla viekkaudella karkasin leiristä, jossa minua\n pidettiin vankina, ja siten säästin herra konnetaabelilta lunnaat,\n jotka hän muutoin olisi jalomielisesti katsonut parhaaksi maksaa,\n saadakseen takaisin niin uskollisen ja kallisarvoisen palvelijan —\n sata ecua.\n\n »Siitä, että taitavasti opastin tuntemattomia polkuja myöten osastoa,\n jonka varakreivi d’Exmès vei auttamaan Saint-Quentinia ja herra\n amiraali de Colignya, herra konnetaabelin rakastettua sisarenpoikaa —\n kaksikymmentä livreä.»\n\nMestari Arnauldin luettelossa oli moniaita muitakin yhtä röyhkeän\nahnaita pykäliä kuin edellämainitut. Urkkija luki ne partaansa\nsivellen. Päästyään loppuun hän otti kynän ja lisäsi:\n\n »Siitä, että Martin Guerren nimellä ryhdyttyäni varakreivi d’Exmèsin\n palvelukseen paljastin benediktiläisnunnien johtajattarelle, että\n varakreivi on madame de Castron rakastaja ja siten pitkäksi aikaa\n erotin nuo kaksi nuorta ihmistä toisistaan, niinkuin on herra\n konnetaabelin edun mukaista — kaksisataa ecua.»\n\n— Se ei totisesti ole kovin kallista, — tuumi Arnauld, — ja tämä viime\nvelotus edellisiä tuntuvasti parempi. Kaikkiaan summa nousee varsin\npyöreäksi. Lähestymme jo tuhatta livreä, ja hiukan mielikuvitusta\nkäyttäen sen paisuttaa hyvinkin kahteentuhanteen. Jos pääsen nuo\nrahat nostamaan, niin totisesti vetäydyn eroon konnista, menen\nnaimisiin, tulen isäksi ja pitäjäni kirkkoneuvoston jäseneksi jossakin\nmaaseudulla, ja niin toteutan koko elämäni unelman ja kaikkien pahojen\ntekojeni kunniallisen päämäärän.\n\nArnauld meni makuulle ja sai hyvää unta näistä hyveellisistä\npäätöksistään.\n\nSeuraavana päivänä Gabriel pyysi häntä vielä tavoittelemaan Dianaa, ja\nlukija voi arvata, kuinka hän suoriutui tehtävästään. Gabriel itsekin\nlähti herra de Colignyn seurasta erottuaan hankkimaan tietoja ja\nkuulustelemaan. Mutta kello kymmeneltä aamupäivällä vihollinen yritti\nraivoisaa rynnäkköä, ja hänen oli riennettävä vallibulevardeille.\nGabriel kunnostautui siellä tapansa mukaan mitä hurjimmin, käyttäytyen\nkuin hänellä olisi kaksi elämää menetettävänä.\n\nSe johtui siitä, että hänellä oli kaksi pelastettavaa.\n\nSitäpaitsi Diana kenties kuulisi yhä mainittavan häntä, jos hän\nsuorittaisi suuria mainetöitä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nJumaluusoppia\n\n\nGabriel oli taistelun temmellyksestä palaamassa perin uupuneena Gaspard\nde Colignyn rinnalla, kun kaksi hänen edellään astelevaa miestä kuului\npuhelussaan mainitsevan sisar Bénien nimen. Silloin hän heti jätti\namiraalin, riensi miesten luo ja kysyi heiltä hätäisesti, tiesivätkö he\nmitään uutta siitä henkilöstä, jonka nimen vastikään olivat lausuneet.\n\n»Oh, hyvä Jumala, emme enempää kuin tekään, herra kapteeni», vastasi\ntoinen miehistä, joka ei ollut kukaan muu kuin Jean Peuquoy. »Ilmaisin\nsiitä juuri huolestukseni tälle kumppanille, sillä tuota ylevää ja\nuljasta neitoa ei ole nähty koko päivänä, ja kuitenkin näin kiivaan\nrynnistetyn jälkeen on paljon onnettomia haavoittuneita, jotka\ntarvitsisivat hänen huoltoaan ja enkelinhymyään. Mutta varmaan saamme\npiankin tietää, onko hän vakavasti sairaana, sillä huomenna illalla on\nhänen vuoronsa saapua ambulanssiin yöhoitajattareksi. Hän ei ole tähän\nasti kertaakaan jäänyt pois siltä vuorolta, ja nunnia on luvultaan\nniin vähän, ettei vuorojen tiheydenkään takia haluta ketään vapauttaa\npalveluksesta muutoin kuin ehdottomasta pakosta. Niinpä näemme hänet\nkaiketi huomenna illalla, ja kiitän siitä Jumalaa sairaittemme\npuolesta, sillä hän osaa lohduttaa ja elvyttää heitä kuin itse Pyhä\nNeitsyt.»\n\n»Kiitos, ystäväni, kiitos!» sanoi Gabriel lämpimästi puristaen Jean\nPeuquoyn kättä; kankuri oli sellaisesta kunniasta perin ihmeissään.\n\nGaspard de Coligny oli kuullut Jean Peuquoyn sanat ja pannut merkille\nGabrielin riemun. Nuoren miehen palattua seuraansa hän ei kuitenkaan\nensimmältä virkkanut mitään; mutta heidän saavuttuaan perille ja\nistuessaan kahdenkesken huoneessa, jossa hän säilytti papereitaan ja\nantoi määräyksiään, hän huomautti Gabrielille herttaisesti ja suopeasti\nmyhäillen:\n\n»Tuo nunna, sisar Bénie, herättää teissä nähdäkseni vilkasta\nharrastusta, ystäväni?»\n\n»Samaa harrastusta kuin Jean Peuquoyssa», vastasi Gabriel punastuen,\n»ja epäilemättä teissäkin, herra amiraali, sillä teidän on täytynyt\nhavaita, kuinka suuresti haavoittuneemme tosiaan kaipaavat häntä ja\nkuinka viihdyttävä teho hänen sanoillaan ja läsnäolollaan on heihin ja\nkaikkiin taisteleviin».\n\n»Miksi tahdotte minua eksyttää, ystävä?» kysyi amiraali, ja hänen\näänessään oli surumielisyyden vivahdus. »Vähänpä siis luotatte minuun,\nkun yritätte noin valehdella minulle.»\n\n»Mitä, herra amiraali...», sopersi Gabriel yhä enemmän hämillään. »Kuka\non saanut teidät olettamaan...»\n\n»Ettei sisar Bénie ole kukaan muu kuin madame Diana de Castro ja että\nte kiihkeästi rakastatte häntä?» täydensi Coligny.\n\n»Te tiedätte sen!» huudahti Gabriel tavattomasti hämmästyneenä.\n\n»Kuinka en sitä tietäisi?» vastasi amiraali. »Eikö konnetaabeli\nole enoni? Pysyykö häneltä hovissa mikään salattuna? Eikö kuningas\npuhu kaikkia tietojaan madame de Poitiersille, joka tekee samoin\nMontmorencylle? Kun tässä jutussa tuntuu olevan tärkeitä sukumme etuja\nesillä, on minua luonnollisesti heti kehoitettu olemaan varuillani ja\nvalmiina avustamaan ylhäisen omaiseni suunnitelmia. En ollut vielä\ntäyttä päivää oleskellut Saint-Quentinissa sen puolustamiseksi tai\nsen puolesta kuollakseni, kun vastaanotin enoni pikalähetin. Se mies\nei tullut, kuten aluksi luulin, tuomaan minulle tietoja vihollisen\nliikkeistä ja konnetaabelin sotilaallisista suunnitelmista. Ei\ntosiaankaan! Hän oli samonnut satojen vaarojen kautta ilmoittamaan\nminulle, että Saint-Quentinin benediktiläisluostarissa lymysi tekonimen\nsuojaamana madame Diana de Castro, kuninkaan tytär, ja että minun piti\ntarkoin valvoa hänen liikkeitään.\n\n»Sitten eilen muuan flaamilainen asiamies, jonka Montmorency oli\nvankinakin saanut lahjotuksi kullalla, pyrki puheilleni eteläisen\nhyökkäysportin edustalla. Luulin enoni tahtovan hänen välityksellään\nkannustaa miehuullisuuttani ja kehoittaa minua kirkastamaan\nMontmorencyjen kunniaa, jota äskeinen tappio on himmentänyt, ja lisäksi\nvakuuttaa, että kuningas ihan varmasti lähettäisi muitakin apujoukkoja\nkuin teidän toimestanne saapuvat, Gabriel. Muuten arvelin hänen\nmyös vannottavan minua joka tapauksessa mieluummin kaatumaan muurin\naukossa kuin luovuttamaan Saint-Quentinin viholliselle jonkinlaisella\nsopimuksella. Ei, ei, tuo lahjottu välittäjä ei saapunut tuomaan\nminulle tuollaisia ylväitä sanoja, jotka elvyttävät ja rohkaisevat.\nSiinä kohden olin kerrassaan erehtynyt! Miehen tehtävänä oli vain\nselittää minulle, että varakreivi d’Exmès, joka oli edellisenä päivänä\nsaapunut näiden muurien sisäpuolelle muka taistelemaan ja kaatumaan,\nrakasti serkulleni François de Montmorencylle kihlattua madame de\nCastroa ja että rakastavaisten kohtaaminen voisi tuottaa pahaa haittaa\nenoni kypsyttelemille suurille suunnitelmille. Mutta onneksi olin\nSaint-Quentinin komendantti, ja velvollisuutenani oli käyttää kaikkia\nmahdollisia keinoja erottamaan toisistaan madame Diana ja Gabriel\nd’Exmès, eritoten ehkäisemään kaikki heidän mahdolliset kohtauksensa ja\nsiten edistämään sukuni mahdin nousua!»\n\nHänen äänensävyssään oli ilmeistä mielenkarvautta ja alakuloisuutta.\nMutta Gabriel tajusi vain rakkaudentoiveitaan kohdanneen iskun.\n\n»Niin ollen, monsieur», virkkoi hän amiraalille, työläästi hilliten\nsuuttumustaan, »juuri te olette antanut minut ilmi benediktiininunnien\njohtajattarelle ja enonne ohjeille uskollisena varmaankin aiotte\nyksitellen riistää kaikki mahdollisuudet, joita minulle voisi vielä\njäädä, jotta kuitenkin löytäisin Dianan ja saisin häntä puhutella?»\n\n»Vaietkaa, nuori mies!» kovisti amiraali perin ylpein ilmein. »Mutta\nannan teille anteeksi», jatkoi hän keveämmin, »intohimo sokaisee\nteidät, eikä teillä ole vielä ollut aikaa tulla riittävästi tuntemaan\nGaspard de Colignya.»\n\nNoista sanoista uhkui sellainen ylevyys ja arvokas hyväntahtoisuus,\nettä kaikki Gabrielin epäluulot haihtuivat, ja häntä hävetti, kun oli\nhetkeksikään päästänyt niitä mieleensä.\n\n»Anteeksi!» pyysi hän ojentaen kätensä Gaspardille. »Kuinka saatoinkaan\nluulla, että te sekaantuisitte mokomiin juoniin! Pyydän tuhannesti\nanteeksi, herra amiraali.»\n\n»No niin, Gabriel», puheli Coligny, »nythän nuori ja puhdas vaistonne\ntoimii jälleen. Ei, minä en totisesti antaudu sellaisiin vehkeisiin;\nhalveksin niitä ja niiden hautojia. En näe moisessa menettelyssä\nsukuni kunniaa, vaan häpeää, ja sen sijaan että tahtoisin yhtyä\nsiihen, se panee minut punastumaan. Jos tuollaiset miehet, jotka\nrakentelevat uraansa kaikilla keinoilla, häpeällisiäkään kaihtamatta\n— jotka kunnianhimonsa ja ahneutensa tyydyttämiseksi eivät pidä lukua\nlähimmäistensä kärsimyksistä ja häviöön joutumisesta, jotka pikemmin\npäästäkseen katalaan päämääräänsä antaisivat isänmaankin tuhoutua —\njos sentapaiset miehet kuuluvat sukuuni, niin se on rangaistus, jolla\nJumala masentaa ylpeyttäni ja palauttaa minut nöyryyteen. Se merkitsee\nminulle kehoitusta olemaan ankarampi itseäni kohtaan ja rehellinen\nmuita kohtaan, jotta hyvittäisin sukulaisteni vikoja.»\n\n»Niin», huomautti Gabriel, »hyvin tiedän, että teissä asustaa\nevankelisten aikojen kunniallisuus ja hyveellisyys, herra amiraali,\nja pahoittelen vieläkin, että hetkellisessä maltittomuudessa puhuin\nteille kuin jollekulle hovimme herroista, joiden uskottomuutta ja\nomavaltaisuutta olen liiaksikin oppinut halveksimaan ja vihaamaan.»\n\n»Voi», sanoi Coligny, »heitä on pikemmin säälittävä, noita onnettomia\nhupsuja, tyhjän tavoittelijoita, sokaistuneita paavilaisparkoja.\nMutta», lisäsi hän, »nytpä unohdan, etten ole uskonveljeni seurassa.\nEipä väliä, te ansaitsisitte kuulua meidän joukkoomme, Gabriel, ja\nmeikäläinen teistä tuleekin ennemmin tai myöhemmin. Niin, minä huomaan\nennakolta, että Jumala, jonka tiet ovat ihmeelliset, johdattaa teidät\ntotuuteen juuri itse intohimonne kautta, ja tämä epätasainen taistelu,\njossa rakkautenne murskautuu turmeltunutta hovia vastaan, johtaa teidät\nlopuksi jonakin päivänä meidän riveihimme. Olisin onnellinen saadessani\nkylvää teihin, ystävä, jumalaisen viljan ensimmäiset siemenet.»\n\n»Minä tiesin jo, herra amiraali», vastasi Gabriel, »että te kuulutte\nreformeerattuun kirkkoon, ja olen oppinut pitämään arvossa puoluetta,\njota vainotaan. Kuitenkin, katsokaas, minä olen heikko sielultani,\nollessani heikko sydämeltäni, ja tunnen hyvin, että pysyn ainiaan siinä\nuskonnossa, johon Diana kuuluu.»\n\n»No niin», lausui Gaspard de Coligny uskonveljiensä lailla\nkiihkeänä käännytystyöhön, »no niin, jos madame de Castro tunnustaa\nhyveellisyyden ja totuuden uskontoa, niin hän edustaa meidän\nuskonnollista kantaamme, ja tekin yhdytte siihen, Gabriel. Te yhdytte\nsiihen myös, toistan vielä, koska kevytmielinen hovi, jota vastaan\nkäytte uskalikkona taistelemaan, saa teistä voiton, jonka sitten\ntahdotte kostaa. Luuletteko, että herra de Montmorency, joka on\npäättänyt hankkia kuninkaan tyttären miniäkseen, suostuu luovuttamaan\nteille niin rikkaan saaliin?»\n\n»Ah, minä en kenties ryhtyisikään hänen kanssaan riitaan siitä»,\nselitti Gabriel. »Kunhan kuningas vain pitää minulle antamansa pyhän\nsitoumuksen...»\n\n»Pyhän sitoumuksen!» kertasi amiraali. »Onko sellaista miehellä,\njoka annettuaan parlamentille määräyksen keskustella hänen edessään\nvapaasti omantunnon vapauden asiasta, poltatti roviolla Anne Dubourgin\nja Dufaurin siitä, että he kuninkaalliseen sanaan luottaen puhuivat\nuskonpuhdistuksen puolesta?»\n\n»Oi, älkää sanoko niin, herra amiraali», huudahti Gabriel; »älkää\nsanoko minulle, että kuningas Henrik II ei pidä minulle vannomaansa\njuhlallista lupausta, sillä silloin ei ainoastaan uskoni nousisi\nkapinaan, vaan miekkanikin, pelkään: minusta ei tulisi hugenotti, vaan\nsuorastaan murhaaja.»\n\n»Ei, jos käännytte hugenotiksi», väitti Gaspard de Coligny. »Me voimine\nolla marttyyreja; murhaajiksi emme koskaan rupea... Mutta vaikka\nkostonne ei olisikaan verinen, niin se ei kuitenkaan olisi vähemmän\nkova, ystäväni. Te auttaisitte meitä nuorella urheudellanne, kiihkeällä\nalttiudellanne, sellaisessa uudistustyössä, jonka täytyy näyttää\nkuninkaasta turmiollisemmalta kuin kenties tikariniskukaan. Ottakaa\nhuomioon, Gabriel, että me tahtoisimme riistää häneltä kohtuuttomat\noikeudet ja luonnottomat etuudet; emme yrittäisi saada toimeen\nuudistusta ainoastaan kirkon keskuudessa, vaan myöskin hallituksessa,\nhyvien kansalaisten onneksi, mutta väärämielisten rangaistukseksi.\nOlette saanut nähdä, rakastanko minä Ranskaa ja palvelenko sitä.\nNo, kuitenkin kuulun puoluekannaltani reformeerattuihin, koska\nheidän vaatimuksissaan näen isänmaan suuruuden ja menestyksellisen\ntulevaisuuden. Gabriel, Gabriel, jos olisitte edes kerran lukenut\nLutherimme vakuuttavia perusteluja, niin näkisitte, kuinka niistä\nhuokuva tutkiskelun ja vapauden henki elvyttäisi teihin toisen sielun\nja avaisi teille uuden elämän!»\n\n»Elämäni on rakkauteni Dianaa kohtaan», vastasi Gabriel; »sieluni\nkuuluu pyhälle tehtävälle, jonka Jumala on pannut velvollisuudekseni ja\njonka toivon täyttäväni.»\n\n»Miehen rakkaus ja miehen työ», lausui Gaspard, »jotka varmasti\ntäytyy voida sovittaa yhteen kristityn ihmisen työn ja rakkauden\nkanssa. Te olette nuori ettekä näe selvästi, ystäväni, mutta minä\nnäen liiankin selvästi ennakolta ja ennustan teille suruisin mielin,\nettä onnettomuus karistaa suomut silmistänne. Yleväluontoisuutenne\nja puhtautenne tuottavat teille ennemmin tai myöhemmin kärsimyksiä\ntuossa paheellisessa ja häijyssä hovipiirissä, niinkuin suuret puut\nrajuilmalla vetävät puoleensa salaman. Silloin johdutte mietiskelemään,\nmitä teille olen tänään haastellut. Tutustutte kirjoihimme, esimerkiksi\ntähän», ja amiraali osoitti pöydällään avattuna olevaa nidettä.\n»Tajuatte nämä rohkeat ja ankarat, mutta oikeamieliset ja sattuvat\nsanat, joita meille lausuu tuskin iältään teitä vanhempi mies,\nBordeauxin parlamentin neuvos, Etienne de la Boétie. Sanotte silloin,\nGabriel, niinkuin tässä voimakkaassa kirjassa _Vapaaehtoisesta_\norjuudesta lausutaan: 'Mikä onnettomuus tai paha vika onkaan nähdä\nsuunnattoman paljouden alistuvan orjuuteen tottelemisen sijasta,\nolemaan yhden tyrannisoimana eikä hallitsemana, tuon yhden olematta\nmikään Herakles tai Simson, vain pelkkä tavallinen mies tai vielä\nuseammin kansakunnan raukkamaisimpiin ja naisellisimpiin kuuluva,\njonkin naikkosen ehkäisemä kaikesta miehekkäästä toiminnasta!'»\n\n»Siinä on tosiaan vaarallista ja uskaliasta puhetta», sanoi Gabriel,\n»ja se hämmästyttää terävyydellään. Olette muuten oikeassa, herra\namiraali — suuttumus saattaa hyvinkin heittää minut jonakin päivänä\nteidän riveihinne ja sorto liittää minut sorrettujen puolueeseen. Mutta\nsiihen asti, nähkääs, elämäni on liian täynnä, voidakseen juurruttaa\nitseensä noita esittämiänne uusia aatteita: minulla on liian paljon\ntehtävää, jotta jäisi aikaa kirjojen tutkisteluun.»\n\nGaspard de Coligny kehitteli kuitenkin vielä innokkaasti niitä oppeja\nja aatteita, jotka uuden viinin lailla silloin kuohuivat hänen\nsielussaan, ja keskustelu pitkistyi intohimoisen nuoren miehen ja\nvakaumukseen päässeen vanhemman kesken, toisen ollessa päättäväinen ja\nkiivas kuin toiminta, toisen esiintyessä vakavana ja syvällisenä kuin\najatus.\n\nTuskin amiraali erehtyikään niissä synkissä aavistuksissaan, että\nonnettomuus idättäisi siemenet, joita tämä keskustelu oli kylvänyt\nGabrielin hehkuvaan sieluun.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nSisar Benié\n\nOli tyyni ja kaunis elokuun ilta. Syvänsinisellä, tähditetyllä\ntaivaalla kuu ei ollut kuitenkaan vielä noussut, mutta salaperäisempänä\nyö oli sen vuoksi vain haaveellisempi ja viehättävämpi.\n\nTämä viihdyttävä rauhallisuus oli kummallisena vastakohtana sille\nhyörinälle ja melskeelle, jotka olivat antaneet leimansa koko päivälle.\nEspanjalaiset olivat tehneet kaksi rynnäkköä peräkkäin. Heidät oli\nmolemmilla kerroilla torjuttu, mutta kuolleita ja haavoittuneita oli\nenemmän kuin kaupungin puolustajien pieni lukumäärä saattoi sietää.\nVihollisella sitävastoin oli runsaita varajoukkoja, vereksiä voimia\nuupuneiden osastojen sijalle. Aina varuillaan ollen Gabriel pelkäsikin,\nettä päivän kahdella hyökkäyksellä oli tarkoituksena pelkästään\nuuvuttaa piiritettyjen voimia ja valppautta kolmannen hyökkäyksen\ntai yöllisen yllätyksen hyväksi. Kollegialikirkon tornikello löi\nkuitenkin kymmenen, eikä mikään ollut vahvistanut näitä epäilyksiä.\nEspanjalaisten telttojen taholla ei näkynyt ainoatakaan valoa. Leirissä\nkuten kaupungissakin kuului vain vartiosoturien yksitoikkoisia huutoja,\nja leiri näytti, kuten kaupunkikin, lepäävän päiväkauden ankarista\nrasituksista.\n\nNiinpä Gabriel tehtyään vielä viimeisen kierroksen vallituksilla luuli\nvoivansa hetkiseksi hellittää sitä johdonmukaista valvontaa, jota hän\noli kaupungin alueella hoitanut niinkuin poika sairaan äitinsä vuoteen\nääressä. Hänen tulostaan saakka oli Saint-Quentin pitänyt puoliaan jo\nneljä vuorokautta. Voittaessaan aikaa vielä saman verran lisää hän\ntulisi täyttäneeksi kuninkaalle antamansa lupauksen, ja kuninkaan\npitäisi silloin tehdä se, mihin oli sitoutunut.\n\nGabriel oli käskenyt tallimestarinsa tulla mukaan, mutta sanomatta\nhänelle, minne oli menossa. Edellisenä päivänä luostarinjohtajattaren\nkanssa sattuneen selkkauksen jälkeen hän oli alkanut epäillä, ellei\nMartin Guerren uskollisuutta, niin ainakin älykkyyttä. Sentähden\nhän ei ollut saattolaiselleen ilmaissut Jean Peuquoylta saamiansa\ntärkeitä tietoja, ja väliaikainen Martin Guerre, joka luuli joutuvansa\nvarakreivin mukaan sotilaalliselle tarkastuskäynnille, hämmästyi\nsuuresti, kun näki hänen suuntaavan askeleensa Boulevard de la Reineä\nkohti, jonne suurin ambulanssi oli sijoitettu.\n\n»Menettekö siis katsomaan jotakuta haavoittunutta, monseigneur?» kysyi\nhän.\n\n»Hiljaa!» vastasi Gabriel vain, nostaen sormen huulilleen.\n\nPääambulanssi, jonka luo Gabriel ja Arnauld samassa saapuivat, oli\nvarsin lähellä valleja, ei kaukana Islen esikaupungista, joka oli\nvaarallisin kohta ja siis enimmin tarvitsi hoitajien avuliaisuutta.\nHätätila oli pakottanut ottamaan haavurien käytettäväksi suuren\nrakennuksen, joka oli piirityksen edellä ollut rehuaittana. Kesäyön\nlenseys oli sallinut jättää auki ambulanssin keskioven ilmanvaihtoa\nvarten ja jäähdyttämistarkoituksessa. Ulkopuolisen lehterin portaiden\njuurelta oli Gabrielin niin ollen jo mahdollista tunkea katseensa\ntuohon kärsimysten tyyssijaan lukuisten lamppujen valossa.\n\nSe oli pöyristyttävä näky. Siellä täällä oli muutamia tilapäisesti\nkokoonpantuja veren tahrimia vuoteita, mutta tällainenkin ylellisyys\nsuotiin ainoastaan etuoikeutetuille. Onnettomien haavoittuneiden\nenemmistö virui multapermannolla, alustoinaan patjoja, peitteitä\ntai pelkästään olkiakin. Vihlovat tai valittavat ruikutukset\nkutsuivat joka taholta haavureita tai heidän apulaisiaan, jotka\nalttiudestaan huolimatta eivät voineet ennättää kaikkialle. He pitivät\nhuolta välttämättömimmästä sitomisesta, kiireellisimmästä jäsenen\nkatkaisemisesta, ja toisten täytyi odottaa. Kuumeen puistatukset tai\nkuoleman kouristukset vääntelivät noita kovaonnisia makaajia, ja jos\njossakin sopessa joku lepäsi liikkumatta ja ääneti, niin hänen päänsä\nverhoksi laskettu käärinliina ilmaisi kyllin selvästi, ettei hän enää\nmilloinkaan liikkuisi tai valittaisi.\n\nNäin tuskallisen ja kaamean kuvaelman edessä olisivat uljaimmatkin ja\nilkeimmät sydämet menettäneet urheutensa ja paatumuksensa. Arnauld du\nThill ei voinut olla värisemättä eikä Gabriel kalpenematta.\n\nMutta äkkiä ilmestyi nuoren miehen kalpeille piirteille myös jotakin\nhellän hymyn tapaista. Keskellä tätä hornaa, joka oli yhtä täynnä\nkärsimystä kuin Danten kuvaama, tuli hänen näkyviinsä tyyni ja\nsäteilevä enkeli, ikäänkuin italialaisen mestarirunoilijan suloinen\nBeatrice. Diana, eli oikeammin sisar Bénie, asteli rauhallisena,\nmurheellisena onnettomien kärsivien keskuudessa.\n\nMilloinkaan hän ei ollut Gabrielin häikäistyneissä silmissä näyttänyt\nkauniimmalta. Varmasti eivät hovijuhlissa kulta, timantit ja sametti\nsoveltuneet hänelle niin hyvin kuin tässä kolkossa hoitolassa\nnunnan karkea sarkapuku ja valkoinen kaulavaate. Hänen suloisista\nkasvonpiirteistään, häveliäästä ryhdistään ja lohduttavasta katseestaan\nolisi voinut päätellä, että hän oli itse laupeudenhengetär, joka oli\nlaskeutunut tähän murheen alhoon. Kristillisyyden ajatus ei voinut\nruumiillistua ihailtavampaan muotoon, eikä mikään ollut, liikuttavampaa\nkuin nähdä tämän valiokaunottaren kumartuvan kalpeiden ja tuskan\nvääristämien kasvojen puoleen ja kuninkaantyttären hellästi ojentavan\npikku kätensä nimettöminä kuoleville sotilaille.\n\nGabrielin mieleen tuli väkisinkin madame Diana de Poitiers, joka\nvarmaankin tällä samalla hetkellä antautui ilakoitsevaan remuamiseen ja\nhäpeilemättömiin lemmensuhteisiin, ja noiden kahden Dianan merkillinen\nvastakohtaisuus pani hänet tuumimaan, että Jumala oli tosiaankin\nantanut tyttärelle tuollaisen hyveen äidin vikojen lunastukseksi.\n\nSillä aikaa kun Gabriel, jota ei kuitenkaan voitu syyttää\nhaaveilijaksi, ajan kulumista huomaamatta näin viehättyi mietiskelyyn\nja vertailuun, alkoi ambulanssissa hälinän sijasta vähitellen olla\nhiljaisempaa. Ilta oli jo ehtinyt myöhäiseksi; haavurit ehtivät\nsuorittaa kierroksensa, liikehtiminen taukosi ja samoin melu.\nHaavoittuneita oli kehoitettu äänettömyyteen ja lepoon, ja tuskia\nlieventävät juomat auttoivat heti noudattamaan tätä ohjetta. Sieltä\ntäältä tosin kuului vielä joitakin valittavia voihkauksia, mutta ei\nenää äskeistä vihlovaa parkumista. Puolen tunnin kuluessa sitten kaikki\ntyyntyi siinä määrin kuin kärsimys voi rauhoittua.\n\nDiana oli hoidettavilleen lausunut viimeiset lohdutuksensa ja\nlääkärien jälkeen ja heitä tehokkaammin kehoittanut pysymään hiljaa\nja kärsivällisinä. Kaikki tottelivat parhaansa mukaan hänen vienosti\nkäskevää ääntään. Nähtyään, että kunkin osalle oli annetut määräykset\npantu toimeen ja ettei tällä haavaa enää kukaan häntä tarvinnut, hän\nhenkäisi syvään kuin keventääkseen ahdistunutta poveaan ja lähestyi\nulkolehteriä, tietenkin ovella vetääkseen keuhkoihinsa illan raikasta\nilmaa ja levähtääkseen ihmisten kurjuudesta ja vaivoista Jumalan tähtiä\nkatsellen.\n\nHän tuli nojaamaan eräänlaiseen kivikaiteeseen, eikä taivaalle\nkohonnut katse havainnut portaiden juurella kymmenen askeleen päässä\nseisovaa Gabrielia, joka oli hänen näkemisestään niin haltioitunut ja\nriemuissaan kuin taivaallisen ilmestyksen edessä.\n\nTähän hurmaannukseen ei Martin Guerre näyttänyt ottavan osaa, ja hänen\näkillinen liikahduksensa pakotti rakastajan palaamaan maan päälle.\n\n»Martin», sanoi hän matalalla äänellä tallimestarilleen, »näethän, mikä\nainoalaatuinen tilaisuus minulle tarjoutuu. Minun pitää ja minä tahdon\nkäyttää sitä hyväkseni ja puhua — valitettavasti kenties viimeisen\nkerran — madame Dianalle. Vartioitse sinä sillä aikaa, ettei meitä\nhäiritä, ja vaani hiukan syrjästä, mutta kuitenkin ääneni ulottuvilla.\nMene, uskollinen palvelijani, mene!»\n\n»Mutta, monseigneur», muistutti Martin, »ettekö pelkää, että\njohtajatar...?»\n\n»Hän on nyt luultavasti jossakin toisessa paikassa», arveli Gabriel.\n»Eikä sitäpaitsi sovi epäröidä välttämättömyyden edessä, joka tästä\nlähtien voi erottaa meidät ainiaaksi.»\n\nMartin näytti alistuvan ja vetäytyi loitommalle, mutta hiljaa kiroten.\n\nGabriel astui vähän lähemmäksi Dianaa ja hilliten ääntänsä, jottei\nherättäisi kenenkään huomiota, kutsui lempeästi:\n\n»Diana! Diana!»\n\nDiana hätkähti, mutta hänen silmänsä, jotka eivät olleet vielä ehtineet\ntottua varjoon, eivät ensimmältä nähneet Gabrielia.\n\n»Kutsutaanko minua?» lausui hän; »ja kuka noin kutsuu?»\n\n»Minä!» vastasi Gabriel ikäänkuin tämän yhden sanan olisi pitänyt\nriittää tekemään hänet tunnetuksi.\n\nSe riittikin, sillä enempää kysymättä Diana virkkoi äänellä, jota\nliikutus ja ihmetys värähdyttivät:\n\n»Tekö, herra d’Exmès! Oletteko siinä tosiaan te? Ja mitä minusta\ntahdotte tällaisella paikalla ja hetkellä? Jos, kuten minulle\nilmoitettiin, tuotte terveisiä isältäni, niin olette viivyttänyt niitä\nkovin kauan ja valitsette huonosti tilaisuuden. Jos teillä taas ei ole\nerityistä sanomaa tuotavana, niin tiedättehän, ettei minulla ole mitään\nkuultavaa teiltä enkä tahdo mitään kuulla. No, herra d’Exmès, te ette\nvastaa? Ettekö ole ymmärtänyt minua? Olette vaiti? Mitä tuo sanattomuus\nmerkitsee, Gabriel?»\n\n»Gabriel sentään!» huudahti nuori mies. »En vastannut sinulle, Diana,\nkun kylmät sanasi jäätivät minua enkä kyennyt puhuttelemaan sinua\nrouvaksi, niinkuin sinä minua herraksi.»\n\n»Älä puhuttele minua rouvaksi äläkä enää myöskään Dianaksi. Madame de\nCastro ei enää ole täällä; edessäsi on sisar Bénie. Puhuttele minua\nsisareksesi, ja minä nimitän sinua veljekseni!»\n\n»Mitä! Mitä tämä merkitsee?» kysyi Gabriel kavahtaen järkkyneenä\ntaaksepäin. »Minäkö nimittäisin sinua sisarekseni! Hyvä Jumala, miksi\ntahdot, että nimitän sinua sisarekseni?»\n\n»Senhän nimityksen minulle nykyään kaikki antavat», huomautti Diana.\n»Onko se sitten kammoksuttava?»\n\n»Oh, on, totisesti on! Tai oikeastaan ei; suo minulle anteeksi, olen\npäästäni pyörällä. Se on sievä ja herttainen nimitys; totun siihen\nkyllä, Diana, totun siihen... sisareni.»\n\n»Siinä näet», virkkoi Diana surullisesti hymyillen. »Se on muuten oikea\nkristillinen arvonimi, joka tästä lähtien soveltuu minulle, sillä\nvaikken vielä olekaan lausunut valaa, olen jo sydämeltäni nunna ja\ntoivoakseni pian täydellisestikin, kunhan saan hankituksi kuninkaan\nluvan. Tuotko minulle sen luvan, veljeni?»\n\n»Oh!» äännähti Gabriel tuskaisesti ja moittivasti.\n\n»Hyvä Jumala», sanoi Diana, »vakuutan sinulle, ettei sanoissani ole\nvähääkään katkeruutta. Viime aikoina olen kärsinyt ihmisten seurassa\nniin paljon, että luonnollisesti etsin turvaani Jumalasta. Minua ei\npakota toimimaan ja puhumaan närkästys, vaan murheellinen mieli.»\n\nDianan äänensävyssä ei todella ollutkaan muuta kuin tuskaa ja murhetta.\nMutta hänen sydämessään yhtyi tähän murheeseen väkisinkin myös riemua,\neikä hän ollut kyennyt sitä vaimentamaan nähdessään Gabrielin, jonka\noli luullut kadonneeksi rakkaudeltaan ja tämän maailman osalta,\nmutta nyt taas kohtasi tarmokkaana, miehekkäänä ja kenties hellästi\nkiintyneenäkin.\n\nTahtomattaan ja melkein tietämättään hän oli laskeutunut portaita\nmyöten pari kolme askelmaa ja ikäänkuin vääjäämättömän magneetin\nvetämänä näin lähestynyt Gabrielia.\n\n»Kuulehan», lausui varakreivi, »meidän täytyy nyt viimein päästä\neroon julmasta väärinymmärryksestä, joka on raadellut sydämiämme. En\nvoi kauemmin sietää sitä ajatusta, että sinä käsität minua väärin,\nettä luulet minua paatuneeksi, kylmäksi tai ehkä vihamieliseksi\nsinua kohtaan. Näin kamala ajatus kiusaa minua myös siinä pyhässä\nja vaikeassa tehtävässä, joka minun tulee täyttää. Mutta tule\nhiukan syrjemmälle... sisareni, luotathan minuun vielä, eikö niin?\nSiirtykäämme pois tältä paikalta, sillä vaikkei meitä voitaisi nähdä,\nvoivat sanamme kuulua, ja minulla on syytä siihen pelkoon, että\nkeskusteluamme tahdotaan häiritä, tätä keskustelua, joka on välttämätön\njärkeni ja malttini säilymiselle, sanon sinulle, sisareni.»\n\nDiana ei harkinnut enempää. Tuon miehen tuollaiset sanat vaikuttivat\nhäneen ehdottomasti. Ensin hän nousi pari askelmaa katsahtaakseen\nambulanssin suureen halliin, tarvittaisiinko häntä, ja huomatessaan\nkaikkien olevan levossa hän heti palasi Gabrielin luo, laskien\nluottavaisen käden tämän ritarinsa uskolliseen käteen.\n\n»Kiitos!» sanoi Gabriel. »Hetket ovat kalliit, sillä sinun pitää\ntietää, että pelkään johtajattaren nyt ollessaan selvillä rakkaudestani\nsaapuvan vastustamaan tätä väliemme selvittelyä, joka kuitenkin on\nvakava ja puhdas niinkuin tunteeni sinua kohtaan, sisareni.»\n\n»Siitä siis johtuu», huomautti Diana, »että hyvä äiti Monique ensin\nitse puhui minulle saapumisestasi ja halustasi tavata minua, mutta\nsitten varmaankin saatuaan joltakulta tietoja entisyydestä, jonka\ntunnustan häneltä osittain salanneeni, kolmen päivän aikana esti\nminua lähtemästä luostarista ja olisi tahtonut vielä tänä iltanakin\npidättää minua siellä, jollen ambulanssivuoroni nyt ollessa esillä\nolisi jyrkästi vaatinut saada täyttää tuskallisen velvollisuuteni.\nVoi, Gabriel, enkö tee kovin pahasti siinä, että petän tätä lempeää ja\nkunnianarvoisaa ystävätärtä?»\n\n»Täytyykö sinulle siis toistaa», kysyi Gabriel alakuloisesti, »että\nsinä olet minun luonani kuin veljen luona, valitettavasti! Minunhan\ntäytyy ja minä tahdon vaimentaa kaikki sydämeni halut ja puhua\nsinulle yksinomaan kuin ystävä, tosin ainiaan uskollinen ja ilomielin\nhenkensäkin sinun puolestasi uhraava, mutta enemmän murheellisuuttaan\nkuin rakkauttaan kuunteleva. Älä pelkää mitään!»\n\n»Puhu siis, veljeni», pyysi Diana.\n\nVeljeni! Tämä kamala ja samalla hurmaava nimitys toi joka kerta\nGabrielin mieleen sen kummallisen ja perin paljon merkitsevän\nmahdollisuuden, jonka kohtalo oli hänen tielleen sovittanut, ja\nloihtusanan lailla se hääti kiihkeät ajatukset, joita nuoren\nmiehen sydämessä olisivat voineet herättää yksinäinen yö ja hänen\nrakastettunsa tenhoava kauneus.\n\n»Sisareni», virkkoi hän jokseenkin vakaalla äänellä, »minulla oli\nehdoton tarve nähdä sinut ja puhutella sinua, esittääkseni sinulle\nkaksi rukousta; toinen koskee menneisyyttä, toinen tulevaisuutta. Sinä\nolet hyvä ja jalomielinen, Diana, ja suostunet molempiin pyyntöihin,\nkun ne lausuu ystävä, joka kenties ei enää tapaa sinua maallisen\nvaelluksensa varrella, sillä kohtalokas ja vaarallinen tehtävä panee\nhänet alttiiksi kuolemalle minä hetkenä hyvänsä.»\n\n»Voi, älä puhu niin, älä sano sitä!» torjui madame de Castro\npyörtymäisillään, tällaisella kauhulla ilmaisten rakkautensa syvyyden.\n\n»En sano sitä sinulle, jotta hätääntyisit, sisareni», jatkoi Gabriel,\n»vaan sitä varten, ettet minulta epäisi erästä anteeksiantoa ja erästä\nsuosionosoitusta. Anteeksiantoa tarvitsen siitä pelästyksestä ja\nkatkeruudesta, jota sinulle hourimiseni on täytynyt tuottaa silloin,\nkun viimeksi tapasimme toisemme Pariisissa. Olen syössyt sydänparkasi\nkammon ja apeuden valtaan. Voi, sisareni, siinä en puhunut minä\nitse, vaan kuume! En todellakaan tiennyt, mitä sanoin, kun samana\npäivänä saamani kamala paljastus, jota minun oli työlästä säilyttää\nsalaisuutenani, täytti sieluni mielettömyydellä ja epätoivolla.\nMuistanethan, sisareni, että sinun puheiltasi lähdettyäni heti jouduin\nsen pitkällisen ja vaikean taudin kouriin, joka oli vähällä riistää\nminulta hengen tai ainakin järjen?»\n\n»Enkö sitä muistaisi, Gabriel!» huudahti Diana.\n\n»Älä puhuttele minua Gabrieliksi, vaan tee mielikseni ja sano minua yhä\nveljeksesi, kuten äskenkin. Niin juuri, nimitä vain veljeksesi! Tätä\nnimitystä, joka minua ensimmältä peloitti, minun nyt tarvitsee kuulla.»\n\n»Niinkuin tahdot... veljeni», sanoi Diana ihmetellen\n\nMutta samassa kuului viidenkymmenen askeleen päästä heistä marssivan\njoukon tömistelyä, ja sisar Bénie painautui pelokkaasti kiinni\nGabrieliin.\n\n»Keitä sieltä tulee? Hyvä Jumala, meidät huomataan!» hätäili hän.\n\n»Siellä on meikäläinen partio», selitti Gabriel harmistuneena.\n\n»Mutta he sivuuttavat meidät läheltä, tuntevat minut tai huutavat\nluokseen. Oi, anna minun pujahtaa sisälle ennenkuin he ehtivät tänne;\nanna minun mennä pois turvaan!»\n\n»Ei, se on jo myöhäistä», huomautti Gabriel pidättäen häntä.\n»Pakeneminen merkitsisi nyt näyttäytymistä. Tätä kautta mieluummin;\ntule tänne, sisareni.»\n\nJa vapisevan Dianan saattamana hän nousi kiireesti eräitä kivikaiteen\nkätkemiä portaita myöten, jotka johtivat vallille. Siellä hän Dianan\nkera sijoittui tyhjäksi jääneen vahtikojun ja vallinsarven väliin.\n\nPartio asteli ohitse parinkymmenen askeleen päässä heitä näkemättä.\n\n»Onpa tässä huonosti suojeltu paikka!» tuumi Gabriel, jolla aina oli\nvakinainen ajatuksensa valveilla.\n\nMutta hän palasi kohta puheluunsa Dianan kanssa, joka tuskin oli vielä\nehtinyt rauhoittua.\n\n»Nyt ei enää ole hätää, sisareni», sanoi hän; »vaara on vältetty. Mutta\nkuuntele minua, sillä aika rientää, ja minulla on sydämelläni vielä ne\nkaksi taakkaa, jotka ovat sitä ahdistaneet. Ensiksikään et ole sanonut\nminulle, että olet antanut anteeksi hulluuteni, ja minulla on lisäksi\nraskas entisyyden kuorma yhä kannettavana.»\n\n»Annetaanko anteeksi kuumetta ja epätoivoa?» kysyi Diana; »ei, veljeni,\nvaan niitä säälitään ja viihdytellään. Minä en sinulle ollutkaan\nvihoissani, vaan itkin; nyt sinä olet palannut järkiisi ja elämään, ja\nminä puolestani olen alistunut Jumalan tahtoon.»\n\n»Ah, sisareni, alistuvaisuus ei riitä», huokasi Gabriel, »sinulla\npitää olla myös toivoa. Sentähden olen tahtonut sinua tavata.\nOlet vapauttanut minut pahoittelemasta entisyyttä, kiitos! Mutta\nvielä tarvitaan, että poistat minulta tuskaisen huolehtimisen\ntulevaisuudestasi. Sinä olet, katsos, yksi olemassaoloni säteileviä\npäämääriä. Minulle on tarpeellista, että tästä päämäärästä levollisena\njoudun sitä kohti samotessani kohdistamaan huomioni ainoastaan tien\nvaaroihin; minun tarvitsee saada varmasti uskoa löytäväni sinut matkani\npäässä, huulillasi hymy, murheellinen, jos epäonnistun, ja iloinen,\njos käy hyvin, mutta joka tapauksessa ystävällinen hymy. Sentähden\nei meidän keskemme saa olla väärinkäsitystä. Kuitenkin, sisareni, on\nvälttämätöntä sinun uskoa sanaani ja osoittaa minua kohtaan jonkin\nverran luottamusta, sillä toimintaani määräävä salaisuus ei kuulu\nminulle; olen vannonut säilyttäväni sen, ja jos tahdon, että minulle\nannetut sitoumukset täytetään, tulee minunkin pitää muille antamani\nvakuutus.»\n\n»Selitä paremmin», pyysi Diana.\n\n»Voi», valitti Gabriel, »sinä näet, että epäröitsen ja mutkittelen,\nkun ajattelen käyttämääsi pukua, sitä sisaren nimitystä, jonka sinulle\nannan, ja etenkin sitä syvää kunnioitusta, joka sydämessäni on sinua\nkohtaan, enkä tahdo lausua ainoatakaan sanaa, joka herättäisi joko\nliian päihdyttäviä muistoja tai liian vaarallisia kuvitelmia. Ja\nkuitenkin on pakollista minun sanoa sinulle, ettei ihailtu kuvasi ole\nkoskaan häipynyt sielustani tai edes himmentynyt ja ettei mikään tai\nkukaan ikinä pysty sitä heikentämään!»\n\n»Veljeni!...» keskeytti Diana sekä hämillään että viehättyneenä.\n\n»Oi, kuuntele minua loppuun asti, sisareni», jatkoi Gabriel. »Toistan\nsinulle: mikään ei ole muuttanut eikä koskaan muuta hehkuvaa...\nkiintymystä, jonka olen sinulle pyhittänyt, ja minä olen onnellinen\najatellessani ja sanoessani, tapahtukoon minulle mitä tahansa, että\nminulla aina pysyy siunattuna oikeutena ja myös velvollisuutena\nrakastaa sinua. Mutta minkälaatuista tämän hellyyden pitää olla?\nValitettavasti ainoastaan Jumala tietää sen, mutta toivoakseni mekin\nsaamme siitä piakkoin selvyyden. Sillä aikaa minulla on esitettävänä\nsinulle tällainen pyyntö, sisar: Luottaen Luojaan ja veljeesi anna\nkaitselmuksen ja minun ystävyyteni toimia, toivomatta mitään, mutta\nantautumatta epätoivoonkaan. Ymmärrä minua oikein. Olet aikaisemmin\nsanonut rakastavasi minua, ja suo minulle anteeksi, minä tunnen\nsydämessäni, että voit rakastaa minua vieläkin, jos kohtalo näkee\nhyväksi. Mutta nyt haluan lieventää houreissa lausumieni sanojen\nliiallista synkkyyttä, silloin kun jätin sinut Louvressa. Meidän\nei pidä viehättyä turhiin harhakuviin eikä toisaalta luulla, että\nkaikki on auttamatta lopussa meiltä tässä maailmassa. Meidän pitää\nodottaa. Vähän ajan kuluttua tulen sinulle sanomaan kahdesta asiasta\njommankumman. Toisena mahdollisuutena on, että silloin lausun: Diana,\nminä rakastan sinua, muista lapsuuttamme ja lupauksiasi; sinun pitää\nkuulua minulle, Diana, ja kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen meidän\npitää hankkia kuninkaan suostumus liitollemme. Tai minä haastan näin:\nSisareni, voittamaton kohtalon määräys vastustaa rakkauttamme eikä\nsalli meidän tulla onnellisiksi; siinä ei ole mitään meistä riippuvaa,\nvaan jokin yli-inhimillinen, melkein jumalainen este asettuu meidän\nväliimme, sisareni. Annan sinulle takaisin lupauksesi. Sinä olet\nvapaa; omista elämäsi jollekin toiselle, eikä sinua sovi moittia siitä\ntai valitettavasti ei edes sääliä. Ei, kyyneleemmekin olisivat siinä\nkohden liikaa. Kumartukaamme sanattomasti ottamaan vastaan vääjäämätön\nkohtalomme. Sinä jäät minulle ainiaan rakkaaksi ja ihannoiduksi; mutta\nolemassaolomme eivät voi koskaan yhtyä toisiinsa, vaikka ne, Jumalan\nkiitos, yhä voivat olla likeisiä.»\n\n»Kuinka kummallinen ja pelottava arvoitus!» täytyi Dianan väkisinkin\nsanoa, kun tuollainen puhe oli herättänyt hänessä järkyttäviä ajatuksia.\n\n»Varmasti voin silloin selittää sinulle tämän arvoituksen», pitkitti\nGabriel. »Siihen asti pohtisit oudon salaisuuden syvyyttä turhaan,\nsisareni. Odota siis kärsivällisesti ja rukoile. Lupaatko ainakin\nluottaa uskollisuuteeni ja jättää sikseen sen kolkon aikeen, että\nmaailmasta luopuen hautautuisit luostariin? Lupaatko pitää kiinni\nuskosta ja toivosta, niinkuin sinua jo elähdyttää laupeus?»\n\n»Uskon sinuun ja panen toivoni Jumalaan, niin, sen voin sinulle nyt\nluvata, veljeni. Mutta miksi tahdot minulta sitoumusta, että palaan\nmaailmaan, jollei se tapahdu saattaakseni sinua sinne? Eikö riitä\nsydämeni? Miksi tahdot, että alistan sinulle elämänikin, kun en kenties\nsaa omistaa sitä sinulle? Näin olen kerrassaan hämäryyden sokkelossa,\nHyvä Jumala!»\n\n»Sisar», lausui Gabriel lujalla ja juhlallisella äänellä, »pyydän\nsinulta tätä lupausta edetäkseni rauhallisena ja miehuullisena\ntielläni, joka on vaarallinen ja kenties kuolemaan johtava, ja\nollakseni varma siitä, että tapaan sinut vapaana ja valmiina\nkohtaukseen, johon sinua kutsun.»\n\n»Hyvä on, veljeni, minä tottelen», lupasi Diana.\n\n»Oi, kiitos, kiitos!» huudahti Gabriel. »Tulevaisuus kuuluu nyt\nminulle. Tahdotko laskea kätesi minun käteeni lupauksesi vakuudeksi,\nsisareni?»\n\n»Tässä on, veljeni.»\n\n»Ah, nyt olen varma voitostani», virkkoi kiihkeä nuori mies. »Minusta\ntuntuu, ettei vastedes mikään enää käy toiveitani ja suunnitelmiani\nvastaan.»\n\nMutta ikäänkuin kaksinkertaisesti kumotakseen tämän kuvitelman kuului\ntällöin kaupungin puolelta ääniä, jotka huutelivat sisar Bénietä, ja\nsamassa Gabriel oli kuulevinaan takaansa jotakin melua kaivantojen\ntaholta. Mutta ensin hän ei välittänyt muusta kuin Dianan pelästyksestä.\n\n»Minua etsitään, kutsutaan! Jeesus, jos meidät tavattaisiin yhdessä!\nHyvästi, veljeni, hyvästi, Gabriel!»\n\n»Näkemiin, sisareni — näkemiin, Diana! Mene vain, minä jään tänne. Sano\nlähteneesi hengittämään raikasta ilmaa. Pikaisiin tapaamisiin ja kiitos\nvieläkin!»\n\nDiana kiirehti laskeutumaan portaita alas ja juoksi sitten miehiä\nvastaan, jotka äiti Moniquen johtamina kantoivat soihtuja ja\näänekkäästi huutelivat hänen nimeään.\n\nKuka siis oli typeränä esiintyen vihjauksillaan taas herättänyt\njohtajattaren huomion? Kuka muu kuin mestari Arnauld, joka oli perin\nsurkean näköisenä liittynyt sisar Bénien etsijöihin! Kellään ei voinut\nolla vilpittömämpää naamaa kuin tuolla veijarilla, ja se vastasi\ntäydellisesti kelpo Martin Guerren rehellisiä piirteitä.\n\nRauhoittuneena nähdessään Dianan ilman mitään selkkausta yhtyvän\näiti Moniquen saattueeseen Gabriel valmistautui niinikään lähtemään\nvallitukselta, kun äkkiä näki varjon kohoavan takanaan. Siellä kiipesi\nmies, vihollinen, täydesti aseistettuna, juuri vallinharjaile.\n\nSilmänräpäyksessä Gabriel hyökkäsi väijyjän kimppuun, kaatoi hänet\nmiekaniskulla ja huusi kaikuvalla äänellä hälytyksen samalla kuin\nsyöksähti muuria vasten pystytettyjen tikkaiden päähän, joilla jo\nkuhisi espanjalaisia.\n\nTässä oli tosiaan yritetty ovelaa yöllistä yllätystä. Gabriel ei ollut\nerehtynyt; vihollinen oli päivän mittaan tehnyt kaksi perättäistä\nrynnäkköä, voidakseen yöllä varmemmin uskaltautua näin rohkeaan\ntemppuun.\n\nMutta kaitselmus, tai todenmukaisemmin ja pakanallisemmin puhuen\nrakkaus, oli toimittanut paikalle Gabrielin. Ennenkuin toinen\nvihollinen ennätti seurata vallinharjalle sitä miestä, jonka hän oli jo\nkaatanut, hän tarttui voimakkain käsin tikkaiden kaidepuihin ja suisti\nkoko telineen alas, vaikka painona oli kymmenen piirittäjää.\n\nMaahan ruhjoutuvien huudot säestivät Gabrielin yhä päästämiä raikuvia\nhuutoja: »Aseisiin!» Parinkymmenen askeleen päässä oli kuitenkin jo\nkohotettu toiset tikkaat, muuria vasten, eikä siellä ollut mitään\ntukikohtaa Gabrielille! Onneksi hän keksi pimennosta ison kiven, ja\nsaaden vaaran likeisyydestä kaksinkertaiset voivat hän jaksoi punnertaa\nsen rintanojan päälle, mistä hänen tarvitsi vain työntää se toisille\ntikkaille. Valtava punnus katkaisi ne heti, ja kapuamaan ryhtyneet\nonnettomat suistuivat murskautuneina tai ruhjottuina kaivantoon,\ntuskanhuudoillaan säikyttäen kumppaninsa epäröimään.\n\nSillaikaa olivat Gabrielin huudot saaneet toimeen yleisen hälytyksen,\nvartiosoturien levittäessä sitä edelleen; rummut pärryttivät väkeä\nkoolle, ja Kollegialikirkon hätäkello moikui kiivaasti. Ei ollut\nkulunut viittakaan minuuttia, kun vähintään sata miestä oli jo\nrientänyt varakreivi d’Exmèsin luo valmiina hänen kanssaan torjumaan\nhätyyttäjät, jotka ehkä vielä rohkenisivat näyttäytyä, ja hyvällä\nmenestyksellä ampuenkin niitä, jotka kaivantoon kerääntyneinä eivät\nkyenneet tehokkaasti vastaamaan heidän hakapyssyjensä tuleen.\n\nEspanjalaisten uhkarohkea temppu oli siis mennyt myttyyn. Se ei olisi\nvoinut onnistua muussa tapauksessa kuin että hyökkäyskohta olisi\ntosiaankin ollut puolustusta vailla, niinkuin heidän tahollaan oli oltu\nhuomaavinaan. Mutta sinne osuneena Gabriel oli torjunut yllätyksen.\nPiirittäjien ei auttanut enää muu kuin antaa peräytymismerkki, ja sen\nhe tekivätkin mitä pikimmin, mutta jättäen jälkeensä paljon kuolleita\nja kykenemättä haavoittuneitaankaan korjaamaan mukaansa.\n\nKaupunki oli vielä kerran pelastunut ja jälleen Gabrielin ansiosta.\n\nMutta kuninkaalle annetun lupauksen täyttymiseksi sen piti vielä kestää\nneljä pitkää, uuvuttavaa päivää.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nVoitokas häviö\n\n\nOdottamaton vastoinkäyminen vaikutti piirittäjiin aluksi masentavasti,\nja he näyttivät käsittävän, ettei heidän onnistuisi lopullisesti saada\nkaupunkia haltuunsa muutoin kuin yksitellen tuhoamalla ne vastarinnan\nvälineet, joilla se yhä pystyi pitämään puolensa. Niin ollen ei kolmeen\npäivään yritetty mitään uutta rynnäkköä, mutta vihollisen kaikki\npatterit jyrisivät, ja heidän miinansa räjähtelivät suomatta vähääkään\nlepoaikaa. Yli-inhimillisen sisukkuuden elvyttämät miehet, jotka\npuolustivat varustuksia, näyttivät heistä voittamattomilta, mutta he\nkävivät muurien kimppuun, ja nämä olivat vähemmän vankkoja kuin urhot.\nNiiden tornit sortuivat, kaivannot täyttyivät sirpaleista, ja kaupungin\nkoko vallitusvyö mureni pala palalta.\n\nSitten, neljän päivän kuluttua epäonnistuneesta yöllisestä\nvaltauskokeesta, espanjalaiset lopulta uskalsivat ryhtyä\nväkirynnäkköön. Se oli Gabrielin yritykseen varattu kahdeksas ja\nviimeinen päivä. Jos vihollisen hyökkäys saataisiin torjutuksi vielä\ntällä kertaa, niin hänen isänsä pelastuisi kuten kaupunkikin; muussa\ntapauksessa kaikki hänen vaivannäkönsä ja uhrautuvaisuutensa jäisivät\nhyödyttömiksi; vanhus, Diana ja hän itse olisivat hukassa.\n\nKerrassaan mahdotonta on kuvata, kuinka raivoisaa uljuutta hän esitti\ntänä ratkaisevana päivänä. Ei olisi voinut uskoa, että miehen sielussa\nja ruumiissa saattaa ilmetä niin tavatonta tarmoa ja kestävyyttä.\nYksinomaan ajatellen isäänsä ja lemmittyään hän ei vähääkään piitannut\nvaaroista ja kuolemasta, vaan marssi peitsiä ja ammuksia vastaan kuin\nolisi ollut haavoittumaton. Kivensirpale tunkeutui hänen kylkeensä,\nkeihäänkärki viilsi hänen otsaansa, mutta hän ei tiennyt vammoistaan\nmitään. Hän näytti olevan urhoollisuudestaan huumaantunut; hän käveli,\njuoksi, huitoi, rohkaisi äänellään ja esimerkillään. Hänet nähtiin\nkaikkialla, missä vaara oli täpärin. Niinkuin henki antaa ruumiille\nelämän, samoin hän elvytti koko kaupungin; hän vastasi kymmentä,\nkahtakymmentä, sataa. Eikä tässä määrättömässä haltiotilassa häneltä\nkuitenkaan puuttunut kylmäverisyyttä ja varovaisuutta. Salamannopealla\nsilmäyksellä hän huomasi aina pahimman uhan ja ilmestyi heti\npaikalle. Kun sitten hyökkääjät alkoivat antaa perään ja ranskalaiset\ntuon tartuttavan miehuullisuuden sähköistäminä olivat ilmeisesti\npääsemässä voiton puolelle, syöksähti Gabriel joutuisasti toiselle\nuhatulle kohdalle ja hellittämättä ja uupumatta ryhtyi jälleen\nkäsiksi sankarilliseen tehtäväänsä. Tätä kesti kuusi tuntia, yhdestä\nseitsemään. Kello seitsemältä alkoi olla pimeä, ja espanjalaiset\nantoivat kaikkialla peräytymismerkin. Muutamien muuritaipaleiden\ntakana, joidenkin torniraunioiden suojassa ja vähälukuisiksi\nhuvenneiden sotilaiden puolustamana Saint-Quentin oli pitkittänyt\nmainiota vastarintaansa vieläkin päivällä, kenties useammalla.\n\nViimeisen vihollisen mentyä pois viimeiseltä ahdistetulta paikalta\nGabriel uupumuksen ja ilon vallassa lyyhistyi pyörtyneenä ympärillään\nseisovien miesten kannateltavaksi, ja riemuiten hänet vietiin\nkaupungintaloon.\n\nHänen haavansa olivat varsin vähäisiä, eikä hänen taintumustaan\nkestänyt pitkää aikaa. Palatessaan tajuihinsa hän näki amiraali de\nColignyn säteilevänä vieressään.\n\n»Herra amiraali», kuului hänen ensimmäinen huomautuksensa, »kaiketi\nen liene tänään nähnyt unta? Tehtiinhän tänään kamala rynnäkkö, jonka\nvielä torjuimme?»\n\n»Kyllä, ystäväni, ja suureksi osaksi teidän ansiostanne», vastasi\nGaspard.\n\n»Ja ne kahdeksan päivää, jotka kuningas myönsi minulle, ovat kuluneet!»\nhuudahti Gabriel. »Oi, kiitetty olkoon Jumala!»\n\n»Ja oikein täydellisen mielihyvän saadaksenne, ystäväni», jatkoi\namiraali, »tuon teille oivallisia uutisia. Täkäläisen puolustautumisen\nvarassa näkyy koko alueen puolustus järjestyvän kuntoon. Muuan\nvakoilijani, joka sai tavata konnetaabelin ja pääsi tämänpäiväisessä\nmetelissä taas pujahtamaan kaupunkiin, antaa minulle siitä mitä\nparhaita toiveita. Herra de Guise on saapunut Pariisiin piemontilaisen\narmeijan etunenässä ja valmistelee Lotringin kardinaalin kanssa\nkaupunkien vastarintaa ja miesten keräämistä. Puolustajansa ja\nvarustuksensa menettänyt Saint-Quentin ei tosin enää voi vastustaa\nseuraavaa hyökkäystä, mutta työmme on suoritettu ja Ranska pelastettu,\nystäväni. Niin, kaikki aseistautuvat meidän uskollisten vallitustemme\nsuojassa; aatelisto ja kaikki säätyluokat nousevat sotajalalle,\ntarjokkaita parveilee riveihin kilpaa, lahjoja saapuu ihan satamalla;\nmyös on saatu palkatuksi kaksi saksalaista apujoukkoa. Suoriuduttuaan\nmeistä, mikä valitettavasti ei voi enää siirtyä pitkälle, vihollinen\nkohtaa ainakin meidän jälkeemme pätevän vastarinnan. Ranska on\npelastettu, Gabriel!»\n\n»Oi, herra amiraali, ette voi kuvitella, kuinka suunnattomasti\nilahdutatte minua», vastasi Gabriel. »Mutta sallikaa minulle yksi\nkysymys, en tee sitä turhamaisesta itserakkaudesta — tunnettehan minut\nnyt liian hyvin, uskoaksenne sitä — ei, kysymykselläni on perin vakava\nja tärkeä peruste, kuulkaa! Herra amiraali, lyhyesti sanoen, luuletteko\ntosiaankin, että oleskeluni täällä näiden kahdeksan päivän mittaan on\nmerkinnyt jotakin Saint-Quentinin puolustuksen onnellisessa tuloksessa?»\n\n»Kaikkea, ystäväni, kaikkea!» vakuutti Coligny jalomielisen suoraan.\n»Olette itse nähnyt, että juuri saapumispäivänänne olisin ilman teidän\narvaamatonta väliintuloanne taipunut. Olin sortumaisillani siihen\nkamalaan vastuuseen, jonka olin tunnolleni saanut; olin juuri aikeissa\nluovuttaa espanjalaisille tämän kaupungin avaimet, jotka kuningas\noli uskonut varjelukseeni. Ja ettekö seuraavana päivänä täydentänyt\ntyötänne hankkimalla kaupunkiin apujoukon, joka tosin oli heikko, mutta\npiiritettyjen rohkeuden palauttamiseen riittävä? En puhu oivallisista\nneuvoista, joita annoitte miinoittajille ja pioneereillemme. En puhu\nloistavasta urhoollisuudesta, jota olette aina ja kaikkialla osoittanut\njokaisen hyökkäyksen tapahtuessa. Mutta kuka neljä päivää takaperin\nihmeellisesti torjui kaupunkia uhanneen yöllisen yllätyksen? Kuka juuri\ntänään ennenkuulumattoman uskaliaasti ja onnekkaasti vielä pitensi\nvastarintaa, jota itse jo katsoin mahdottomaksi jatkaa? Te, yhä te,\nystäväni, joka ainiaan saapuvilla ja hellittämättä varuillanne pitkin\nkoko varustuskehäämme näytitte totisesti saaneen taidon olla kaikkialla\nläsnä, niin etteivät sotamiehemme enää nimitä teitä muuksi kuin\nkapteeni Viideksisadaksi! Gabriel, sanon teille vilpittömästi iloissani\nja äärimmäisen kiitollisena, että te olette tämän kaupungin ja sikäli\nRanskan yksinomainen pelastaja.»\n\n»Kiitän sydämellisesti, herra amiraali», virkkoi Gabriel,\n»hyväntahtoisista ja suosiollisista sanoistanne! Mutta anteeksi,\nsuvaitsisitteko ystävällisesti huomauttaa samaa hänen majesteetilleen?»\n\n»Se ei ainoastaan ole tahtoni», vakuutti amiraali, »vaan\nvelvollisuuteni, ja te tiedätte, ettei Gaspard de Coligny milloinkaan\nlyö velvollisuuttaan laimin.»\n\n»Teette minut kovin onnelliseksi», puhui Gabriel, »ja minä jään\nteille mitä suurimpaan kiitollisuudenvelkaan, herra amiraali! Mutta\nottaisitteko vielä lisätäksenne sitä? Älkää mainitko kenellekään, sitä\npyydän, edes herra konnetaabelille ja varsinkaan juuri hänelle, mitä\nolen saattanut toimittaa kunniakkaan tehtävänne avustukseksi. Tietäköön\nsen kuningas yksin. Hänen majesteettinsa saa siitä nähdä, etten ole\nponnistellut kunnian ja maineen takia, vaan pelkästään täyttääkseni\nhänelle antamani sitoumuksen, ja hänellä on, jos hän näkee hyväksi,\nkorvaukseksi hallussaan tuhatkertaisesti kaivatumpi palkkio kuin kaikki\nhänen valtakuntansa kunnianosoitukset ja arvoasemat. Niin, herra\namiraali, suotakoon minulle se palkkio, niin Henrik II:n velka minulle,\njos sellaista velkaa on, tulee satakertaisesti maksetuksi.»\n\n»Sen palkkion täytyy siis tosiaan olla suurenmoinen», sanoi amiraali.\n»Jumala suokoon, ettei kuninkaan kiitollisuus tuota odotuksillenne\npettymystä! Teen kyllä niinkuin haluatte, Gabriel, ja vaikka minun\nonkin vaikeata pysyä vaiti ansioistanne, niin pidätyn saavutuksianne\nlevittelemästä, koska niin vaaditte.»\n\n»Kuinka kauan onkaan siitä», huudahti Gabriel, »kun olen tuntenut\nsellaista levollisuutta kuin tällä hetkellä! Kuinka hyvältä tuntuukaan\ntoivoa ja hiukan uskoa tulevaisuuteen! Nyt lähden oikein hilpeällä\nmielellä vallitukselle, taistelen keveällä sydämellä, ja minusta\ntuntuu, että saan huoletta luottaa voittamattomuuteeni. Rohkenisivatko\nrauta tai lyijy kajota mieheen, jolla on näin pyhät toiveet?»\n\n»Älkää kuitenkaan olko liiaksi luottavainen, ystäväni!» varoitti\nColigny hymyillen. »Voin teille jo vakuuttaa selvänä asiana, että tuo\nvoitonvarmuutenne on perusteeton. Kaupunki on tällä haavaa melkein\navoin joka taholta; muutamat kanuunanlaukaukset ruhjovat piankin\nmuurien viimeiset jäännökset ja tornien rippeet. Meillä ei myöskään ole\nurheita miehiä enää mainittavasti; teiltä puuttuu nyt sotamiehiä, joita\ntähän asti olette niin menestyksellisesti sijoitellut varustuksille.\nSeuraavalla rynnäköllä vihollinen pääsee kaupungin valtiaaksi; älkäämme\nsiinä kohden antautuko harhakuvitelmiin.»\n\n»Mutta eikö voi käydä niin, että herra de Guise ehtii lähettää meille\napua Pariisista?» huomautti varakreivi d’Exmès.\n\n»Herra de Guise», vastasi Gaspard, »ei pane kallisarvoisia\nvoimavarojaan alttiiksi sellaisen kaupungin takia, jonka varustukset on\njo kutakuinkin tuhottu, ja siinä hän menetteleekin hyvin. Säilyttäköön\nhän miehensä Ranskan sydämessä; siellä heitä tarvitaan. Saint-Quentin\non uhrattu. Sovitusuhri on taistellut kyllin kauan, Jumalan kiitos!\nNyt ei sillä ole enää muuta edessä kuin sortua ylväästi, ja tätähän me\nvielä koetamme edistää, eikö niin, Gabriel? Espanjalaisten voiton pitää\nSaint-Quentinissa käydä heille kalliimmaksi kuin häviö olisi. Me emme\nnyt enää taistele pelastuaksemme itse, vaan pelkän taistelun takia.»\n\n»Niin, huviksi, kisaillaksemme», yhtyi siihen Gabriel vilkkaasti; »tämä\non sankarien huvia, herra amiraali, teidän arvoistanne kisaa. No niin,\nolkoon menneeksi, huvitelkaamme kaupungin säilyttämiseksi vielä kaksi,\nkolme päivää, neljäkin, jos kykenemme. Pankaamme Filip II, Philibert\nEmmanuel, Espanja, Englanti ja Flandria väkisin pysymään alallaan\nmuutamien kiviröykkiöiden edessä. Ainahan voitetaan silläkin tavalla\nhiukan aikaa herra de Guiselle, ja meille se tarjoo hauskan näyn. Mitä\narvelette?»\n\n»Teissä on ylvään leikinlaskun henki», vastasi amiraali, »ja\npilapuheennekin ovat kunniakkaita».\n\nOlosuhteet tulivat Gabrielin ja Colignyn avuksi. Raivoissaan siitä,\nettä tämä yksi kaupunki oli niin kauan viivyttänyt heitä ja tehnyt jo\nkymmenen rynnäkköä turhiksi, Filip II ja hänen kenraalinsa Philibert\nEmmanuel eivät tahtoneet yrittää yhdettätoista kertaa, olematta ihan\nvarmoja voitosta. Aikaisempaan tapaan he antoivat väkensä levätä kolme\npäivää hyökkäämättä ja korvasivat miesten ponnistukset tykeillä, koska\nainakin muurit olivat tässä sankarillisessa kaupungissa murrettavia,\nelleivät sydämet. Näiden kolmen päivän kuluessa amiraali ja varakreivi\nd’Exmès toimittivat kyllä työväestöllään mahdollisuuden mukaan\nkorjatuiksi patterien ja miinojen tuottamia vaurioita, mutta kovaksi\nonneksi oli työvoimaa liian vähän. Keskipäivällä elokuun 26 päivänä\nei muurikehästä ollut ainoatakaan jaksoa enää pystyssä. Rakennukset\nolivat kokonaan näkyvissä suojattomina niinkuin avoimessa kaupungissa\nja sotamiehet niin harvalukuisia, ettei enää kyetty muodostamaan edes\nyksirivisiä rintamia pääkohdille.\n\nItse Gabrielinkin täytyi myöntää, että kaupunki oli menetetty ja\nilmeisesti jäänyt parittajien armoille jo ennenkuin rynnistysmerkki\nannettiin.\n\nValloittajat eivät kuitenkaan edenneet siinä murtokohdassa, jota\nGabriel puolusti. Hänen kumppaneinansa olivat siellä herra du Breuil ja\nJean Peuquoy, ja kolmisin he tappelivat niin hyvin ja tekivät sellaisia\nurotöitä, että tällä taholla hyökkääjät torjuttiin kolme kertaa.\nEtenkin Gabriel heittäytyi kahakkaan mitä reippaimman innostuksen\nkannustamana, ja nähdessään hänen jakelevan hurjia miekansivalluksia\noikealle ja vasemmalle Jean Peuquoy hämmästyi niin, että oli\nhajamielisenä vähällä joutua itse surmatuksi, ja Gabrielin täytyi\nkahdesti pelastaa ihailijansa henki.\n\nNiinpä arvoisa porvari vannoikin heti varakreiville ikuista alttiutta\nja uskollisuutta. Huudahtipa hän innoissaan surevansa synnyinkaupungin\nkohtaloa hieman vähemmän, koska hänellä nyt oli toinen hellyys\nvaalittavana, ja joskin Saint-Quentin oli hänelle antanut elämän, oli\nvarakreivi d’Exmès sen hänelle säilyttänyt!\n\nNäistä ylevistä ponnistuksista huolimatta kaupunki ei mitenkään\njaksanut tehdä pitemmälti vastarintaa: sen vallitukset olivat jo\nyhtenäisenä soraläjänä, ja Gabrielin, du Breuilin ja Jean Peuquoyin\ntaistellessa täytti vihollinen jo heidän takanaan kadut Saint-Quentinin\nvaltiaana.\n\nMutta uljas kaupunki oli antanut perään ylivoimalle vasta\nseitsemäntoista päivän piirityksen ja yhdentoista rynnäkön jälkeen.\n\nGabrielin saapumisesta oli kulunut kaksitoista päivää, ja hän oli\nkolmanneksella ylittänyt kuninkaalle antamansa lupauksen!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nArnauld du Thill taas pikkuhommissaan\n\n\nAluksi riehuivat ryöstö ja teurastus kaupungissa. Mutta Philibert antoi\npian ankaria määräyksiä, lopetti sekasorron ja amiraali de Colignyn\nsaavuttua tuotuna hänen eteensä lausui tälle lämpimiä kohteliaisuuksia.\n\n»En voi rangaista urhoollisuutta, eikä Saint-Quentinin kaupunkia\nkohdella kovemmin kuin jos se olisi antautunut piirityksen ensimmäisenä\npäivänä.»\n\nJa voittaja, yhtä jalomielisenä kuin voitettu, salli amiraalin pohtia\nhänen kanssaan ehtoja, jotka olisi neuvottelemattakin voinut säätää.\n\nSaint-Quentin julistettiin tietysti espanjalaiseksi kaupungiksi, mutta\nne asukkaat, jotka eivät tahtoneet omaksua vieraan valtaa, saivat\nmuuttaa pois, joutuen kuitenkin menettämään talojensa omistusoikeuden.\nKaikki, sotamiehet kuten siviliväestökin, olivat muuten vapaat heti, ja\nPhilibert ilmoitti pidättävänsä ainoastaan viisikymmentä eri-ikäistä,\nkumpaankin sukupuoleen ja eri säätyluokkiin kuuluvaa vankia oman tai\npäällikköjensä valinnan mukaan, saadakseen heistä lunnaat ja siten\nmaksaakseen joukkojensa myöhästyneet palkat. Muiden omaisuutta ja\nhenkilöllistä koskemattomuutta pidettäisiin kunniassa, ja Philibert\nryhtyi ehkäisemään kaikkea epäjärjestystä, osoittaen muuten Colignylle,\njoka oli piirityksessä kuluttanut kaikki yksityiset varansa, sen\nhuomaavaisuuden, ettei hänen osaltaan vaatinut lunnaita.\n\nAmiraali olisi seuraavasta päivästä alkaen oikeutettu palaamaan\nPariisiin enonsa, konnetaabeli de Montmorencyn luokse. Tämä ei tosin\nollut Pyhän Laurentiuksen päivän taistelun jälkeen tavannut näin\nepäitsekkäitä voittajia, vaan joutunut maksamaan suurenpuoleiset\nlunnaat, jotka Ranskan täytyisi vuorostaan korvata tavalla tai\ntoisella. Mutta Philibert Emmanuel piti kunnianaan päästä Gaspardin\nystäväksi eikä tahtonut vaatia maksua hänen vapaudestaan. Colignyn\nylimmät upseerit ja kaupungin rikkaimmat porvarit riittäisivät\npiirityskulunkien suorittamiseen.\n\nNäihin ehtoihin, jotka todellakin ilmaisivat suurempaa suopeutta kuin\noli täytynyt odottaa, Coligny suostui kiistelemättä, ja asukkaat\nhyväksyivät ne ilomielin, vaikka tähän tunteeseen sekaantui pelkoakin.\nKeihin osuisikaan Philibert Emmanuelin ja hänen apulaistensa pelottava\nvalinta? Sen kysymyksen piti selvitä seuraavana päivänä, ja silloin\nylpeimmät tekeytyivät hyvin nöyriksi, ja varakkaimmat puhuivat\näänekkäästi köyhyydestään.\n\nArnauld du Thill, yhtä toimelias kuin nerokas liikeasioissa, oli\nviettänyt yönsä etujaan ajatellen ja keksinyt yhdistelmän, joka saattoi\nhänelle koitua hyvinkin tuottavaksi. Hän pukeutui mitä ylellisimmin ja\nlähti heti aamulla kävelemään ylväästi kaduilla, joilla jo parveili\nkaikenkielisiä voittajia, saksalaisia, englantilaisia, espanjalaisia ja\nniin edelleen.\n\n— Mikä Babelin torni! — tuumi Arnauld huolestuneena, kun hänen\nkorviinsa kajahteli ainoastaan outoja sanoja. — Niillä muutamilla\nenglanninkielen sanoilla, jotka osaan, en ikinä pääse juttelemaan\ntuollaisten mongertajien kanssa. Toiset sanovat: _Carajo!_ toiset:\n_Godam!_ ja monet jälleen: _Tausend sapperment!_ eikä yksikään...\n\n»Turkasen teikari, pysähdytkö siinä, pökkelö?» huusi samassa varsin\ntöykeä ääni hänen takanaan.\n\nArnauld kääntyi kiireesti katsomaan puhuttelijaa, joka ilmeisestä\nenglantilaisesta murtamisesta huolimatta tuntui melkoisen\nperusteellisesti oppineet myös ranskankieltä. Se oli kalpeaihoinen ja\npunatukkainen hongankolistaja ja näytti varsin soveliaalta kaupantekoon\nja jokseenkin typerältä ihmisenä. Arnauld du Thill tunsi hänet ensi\nsilmäyksellä englantilaiseksi.\n\n»Mitä voin tehdä mieliksenne?» kysyi hän mieheltä.\n\n»Otan sinut vangiksi, ja sillä tavalla saat minua palvella», vastasi\nasemies, muuten sekoittaen puheeseensa englantilaisia sanoja, joita\nsitten Arnauld koetti puolestaan jäljitellä, saadakseen hänet paremmin\nymmärtämään.\n\n»Minkätähden», tiedusti hän, »otatte vangiksi pikemmin minut kuin\njonkun muun — mieluummin kuin esimerkiksi tuon kankurin, joka menee\nohitsemme?»\n\n»Sentähden, että olet koreammin pyntätty kuin hän», selitti\nenglantilainen.\n\n»Vai niin», sanoi Arnauld; »mutta millä oikeudella pidätätte minut, jos\nsaan kysyä, vaikka olette pelkkä jousimies, mikäli minusta näyttää?»\n\n»Nono, minä en toimi omaan lukuuni», selitti englantilainen, »vaan\nherrani, lordi Greyn nimessä, joka johtaa englantilaisia jousimiehiä ja\njolle herttua Philibert Emmanuel on hänen osuudekseen valloituksesta\nmyöntänyt kolme vankia, kaksi aatelista ja yhden porvarin, hänen\nhankkiakseen heistä lunnaita niin paljon kuin voi saada. Mutta kun\nminulla on silmät päässä eikä peukalo keskellä kämmentä, lähetti\nherrani minut pyydystämään ja nappaamaan hänelle kolme arvokasta\nvankia. Sinä olet paras riista, mitä olen vielä tavannut, ja niinpä\nkäyn kiinni kaulukseesi, herra porvari.»\n\n»Se on kovin suuri kunnia köyhälle tallimestarille», vastasi Arnauld\nsäyseästi. »Ruokkiiko herranne minua kunnollisesti?»\n\n»Tolvana, luuletko hänen aikovan elättää sinua kauan?» ärjäisi\njousimies.\n\n»Siihen asti kaiketi sentään, kunnes hän päästää minut vapauteen»,\narveli Arnauld; »eihän hän tietenkään jätä minua nälkäkuoleman uhriksi.»\n\n»Hm!» murahti jousimies; »olisinkohan tosiaan luullut karvaheittoista\nsutta komeaturkkiseksi ketuksi?»\n\n»Niin pelkään käyneen, herra jousimies», selitti Arnauld, »ja\njos herranne on teille luvannut toimituspalkkiota hankkimistanne\nkaappauksista, niin taitaapa kaksi- tai kolmekymmentä kepiniskua\njäädä teille ainoaksi hyvitykseksi siitä, että sieppasitte minut. En\nkuitenkaan tahdo herättää teissä vastenmielisyyttä, vaan neuvon teitä\nkoettamaan.»\n\n»Voit hyvinkin olla oikeassa, tomppeli!» virkkoi englantilainen\nsilmäillen häijynkurista Arnauldia tiukemmin; »lopultakin voisin sinut\nottamalla menettää, mitä lordi Grey lupasi, livren jokaisesta sadasta\nlivrestä, jotka hän saa vangeiltaan lunnaiksi.»\n\n— Siinäpä on sopiva miekkonen! — ajatteli Arnauld. »Hei, toveri\nvihollinen», sanoi hän ääneen, »jos toimittaisin käsiinne rikkaan\nsaaliin, sellaisen vangin, joka olisi esimerkiksi kymmenentuhannen\ntoursilaisen livren arvoinen, niin osoittaisitteko siitä minua kohtaan\nhiukan kiitollisuutta, sanokaapa?»\n\n»Kymmenentuhatta toursilaista livreä!» huudahti englantilainen; »sen\nhintaiset vangit ovat totisesti harvinaisia! Siitä tulisi minun\nosalleni sata livreä, sievoinen erä!»\n\n»Niin, mutta siitä pitäisi luovuttaa viisikymmentä ystävälle, joka on\nteille näyttänyt tien. Eikö se ole kohtuullista, häh?»\n\n»No, olkoon menneeksi», mukautui lordi Greyn jousimies hetkisen\nepäröityään, »mutta johdata minut heti sen miehen kimppuun ja sano\nhänen nimensä.»\n\n»Häntä ei tarvitse hakea etäältä», vastasi Arnauld; »mennään vain\nmuutamia askeleita tälle taholle. Malttakaa, en tahdo teidän\nkanssanne näyttäytyä torilla. Sallikaa minun piiloutua tähän nurkan\ntaakse. Astukaa nyt eteenpäin. Näettekö kaupungintalon ulokkeella\naatelismiehen, joka puhelee jonkin porvarin kanssa?»\n\n»Näen kyllä», vakuutti englantilainen; »hänkö kelpaa saaliikseni?»\n\n»Hän juuri tuottaa hyötyä meille molemmille.»\n\n»Nimeltään?»\n\n»Varakreivi d’Exmès.»\n\n»Ah, todellako?» virkkoi jousimies, »Onko tuo varakreivi d’Exmès?\nHänestä puhuttiin leirissä paljonkin. Onko hän yhtä rikas kuin\nurhoollinen?»\n\n»Sen takaan.»\n\n»Tunnette hänet siis erikoisesti, herra?»\n\n»Hitto vie, olenhan hänen oma tallimestarinsa.»\n\n»Huh, Juudas!» Jousimies ei malttanut pidättää huudahdustaan.\n\n»Ei», vastasi Arnauld tyynesti, »sillä Juudas hirtti itsensä, mutta\nsitä en minä tee.»\n\n»Teiltä kenties säästetään se vaiva», huomautti englantilainen, joka\nsaattoi joskus olla leikillinen.\n\n»Mitä tässä suotta hölisemme!» sanoi Arnauld; »pidättekö kiinni\nsopimuksestamme, vai heitämmekö sikseen?»\n\n»Sovittu on!» vahvisti englantilainen; »vien tuon herranne mylordin\nluo. Sitten osoitatte minulle toisen aatelisen ja jonkin rikastuneen\nkelpo porvarin, mikäli osaatte.»\n\n»Osaan kyllä samaan hintaan, puoleen palkkiostanne.»\n\n»Sen saatte, paholaisen lähettiläs!»\n\n»Olen vain teidän apurinne», muistutti Arnauld. »Mutta ei mitään\njutkua! Kelmien pitää olla sovussa keskenään. Muutoin toimittaisin\nteidät kiikkiin. Maksaako herranne käteisellä?»\n\n»Käteisellä ja ennakolta. Te tulette meidän kanssamme mylordin luo,\nollen saattavinanne varakreiviä; minä nostan rahat ja annan teille\nosanne siekailematta. Mutta tehän tietenkin sitten hyvin kiitollisena\nautatte minua löytämään toisen ja kolmannen saaliin, eikö niin?»\n\n»Saadaan nähdä», sanoi Arnauld; »pitäkäämme aluksi huolta tästä\nensimmäisestä».\n\n»Se on pian tehty!» arveli jousimies. »Herranne on tappelussa kyllin\nvimmattu voidakseen rauhan tultua esiintyä perin lauhkeana — sen me\nkyllä tunnemme. Menkää te pari minuuttia edelläni ja asettukaa hänen\ntaakseen; saatte nähdä, että tämä asia osataan hoitaa.»\n\nArnauld erosi arvoisasta sopimuskumppanistaan, meni kaupungintaloon\nja, ottaen kavalille kasvoilleen hyvin kunnioittavan ilmeen, astui\nsiihen huoneeseen, jossa tapasi Gabrielin paraikaa puhelemassa\nystävänsä Jean Peuquoyn kanssa. Hän kysyi herraltaan, tarvittaisiinko\nhänen palveluksiaan nyt johonkin. Tällöin ilmestyi myös jousimies\nsisälle epäröivän ja ikäänkuin anteeksipyytävän näköisenä, lähestyen\nvarakreiviä, joka katseli häntä kummastuneena.\n\n»Onko minulla kunnia puhutella hänen ylhäisyyttään varakreivi\nd’Exmèsiä?» kysyi hän kumartaen syvään ja osoittaen huomaavaisuutta,\njota kunnon kauppiaan tuleekin tuntea hyvää tavaraa kohtaan.\n\n»Olen kyllä varakreivi d’Exmès», myönsi Gabriel yhä enemmän ihmetellen;\n»mitä minulta tahdotte?»\n\n»Miekkanne, monseigneur», ilmoitti jousimies, uudestaan kumartaen\nmelkein lattiaan asti.\n\n»Sinäkö muka?» huudahti Gabriel peräytyen pari askelta hyvin\nylenkatseellisesti.\n\n»Herrani, lordi Greyn nimessä, monseigneur», selitti jousimies, joka ei\nollut ylpeä. »Teidät on merkitty niiden viidenkymmenen vangin joukkoon,\njotka herra amiraalin tulee luovuttaa voittajille. Älkää suuttuko\nminulle, vähäpätöiselle käskyläiselle, jonka on pakko ilmoittaa teille\ntämä ikävä uutinen.»\n\n»Suuttuisinko sinulle!» sanoi Gabriel; »en suinkaan. Mutta lordi\nGrey, aatelismiehenä, olisi voinut vaivautua itse pyytämään minulta\nmiekkaani. Hänelle sen tahdon luovuttaa, ymmärrätkö?»\n\n»Niinkuin monseigneur suvaitsee.»\n\n»Ja mieleni tekee uskoa, että herrasi suostuu vastaanottamaan minusta\nlunnaat?»\n\n»Oh, varmaankin, uskokaa minua, monseigneur», riensi jousimies\nselittämään.\n\n»Seuraan sinua siis», lupasi Gabriel.\n\n»Mutta se olisi arvotonta!» huudahti Jean Peuquoy. »Teette väärin\nantaessanne sen lupauksen, monseigneur. Pankaa vastaan, ettehän\nlainkaan kuulu kaupunkilaisiin!»\n\n»Mestari Jean Peuquoy on oikeassa», pisti väliin Arnauld vakavalla\näänellä samalla kuin salavihkaa kohdisti antamallaan merkillä\njousimiehen huomion porvariin. »Niin, mestari Jean Peuquoy esittää\ntäysin oikean muistutuksen; monseigneur ei ole Saint-Quentinin\nasukkaita, ja mestari Jean Peuquoy tuntee täkäläiset, tunteepa koko\nkaupungin! Hän on ollut täällä porvarina jo neljäkymmentä vuotta, hän\non ammattikuntansa esimies ja jousimiesten komppanian kapteeni! Mitä\nteillä on siihen sanottavaa, englantilainen?»\n\n»Siihen sanon», vastasi englantilainen, joka oli ymmärtänyt yskän,\n»että jos hän on mestari Jean Peuquoy, niin minulla on määräys vangita\nhänetkin, sillä hänet on merkitty listalleni.»\n\n»Minut!» huudahti arvoisa porvari.\n\n»Juuri teidät, hyvä mestari», vakuutti jousimies.\n\nPeuquoy loi Gabrieliin kysyvän katseen.\n\n»Valitettavasti, messire Jean», lausui varakreivi väkisinkin\nhuoaten, »luulen paremmaksi, että me taistelun aikana täytettyämme\nvelvollisuuden sotureina mukaannumme voittajan oikeuteen taistelun\npäätyttyä. Alistukaamme, mestari Jean Peuquoy.»\n\n»Seuraamaanko tätä miestä?» päivitteli Peuquoy. »Niin kylläkin,\narvoisa ystäväni. Ja tunnen itseni onnelliseksikin siitä, etten tässä\nviimeisessä koettelemuksessa joudu eroon teistä.»\n\n»Aivan oikein, monseigneur; te olette hyvin suosiollinen niin\npuhuessanne,» sanoi Jean Peuquoy liikuttuneena. »Ja koska\nteidänlaisenne suuri ja uljas päällikkö tyynesti sopeutuu kohtaloonsa,\nniin saisiko tällainen vaivainen porvari ruveta pullikoimaan? No niin,\nvintiö», jatkoi hän kääntyen jousimiehen puoleen, »se tapahtukoon; minä\nolen sinun tai herrasi vanki.»\n\n»Muistakaa, että teidän pitää seurata minua lordi Greyn luokse», sanoi\njousimies; »sitten suvaitsette jäädä sinne, kunnes olette toimittaneet\nkunnolliset lunnaat.»\n\n»Ainiaaksi minä jään sinne, peijooni!» väitti Jean Peuquoy. »Ennen minä\nkuolen kuin väläyttelen englantilaiselle herrallesi kultarahojani;\nhänen täytyy, jos hän on kristitty, elättää minua viimeiseen päivääni\nasti, ja minä olenkin kova syömään, sen sanon sinulle ennakolta.»\nJousimies loi säikähtyneen silmäyksen Arnauld du Thilliin, mutta tämä\nteki rauhoittavan eleen ja viittasi Gabrieliin, joka hymyili ystävänsä\näkäiselle purkaukselle. Englantilainen ymmärsi nyt, että kankurin\nsanat, olivat vain leikkiä, ja alkoi nauraa hyvillä mielin.\n\n»Olkoon sen laita kuinka tahansa», sanoi hän, »mutta nyt otan molemmat\nviedäkseni...»\n\n»Sinä lähdet edellämme lordi Greyn asuntoon», keskeytti Gabriel\nkorskeasti, »ja me sovimme asioistamme herrasi kanssa».\n\n»Kuten monseigneur tahtoo», virkkoi jousimies nöyrästi.\n\nJa marssien heidän edellään, vieläpä poiketen hiukan sivummalle, hän\njohti lordi Greyn luo aatelismiehen ja porvarin, joita Arnauld du Thill\nseurasi jonkin matkan päässä.\n\nLordi Grey oli hidasluontoinen, pönäkkä soturi, ikävystynyt ja itsekin\nikävä, jolle sota merkitsi vain liikepuuhaa ja joka oli kovin pahalla\ntuulella siitä, että hänelle ja hänen joukolleen maksettiin pelkästään\nkolmen onnettoman vangin lunnailla. Hän vastaanotti Gabrielin ja Jean\nPeuquoyn kylmäkiskoisen arvokkaasti.\n\n»Kah, minulle on osunut kunnia saada vangikseni varakreivi d’Exmès!»\nvirkkoi hän tähystäen Gabrielia uteliaasti. »Te olette tuottanut meille\npaljon kiusaa, monsieur, ja jos vaatisin lunnaiksenne saman verran\nkuin olette Filip-kuninkaalle tuottanut vahinkoa, niin luulenpa, että\nRanskan kuningas jättäisi teidät lunastamatta.»\n\n»Olen koettanut parastani», selitti Gabriel maltillisesti.\n\n»Se on ollut mainio saavutus, ja onnittelen teitä siitä», jatkoi\nlordi Grey. »Mutta siitä ei nyt ole puhetta. Sodan käänne, jonka\nväistämiseksi olette saanut toimeen ihmeitä, on kuitenkin saattanut\nteidät minun valtaani, teidät ja uljaan miekkanne. Oh, pitäkää se,\nmonsieur, pitäkää», lisäsi hän nähdessään Gabrielin aikovan luovuttaa\nsen hallustaan. »Mutta paljonko voitte uhrata ostaaksenne takaisin\noikeuden sen käyttämiseen? Järjestäkäämme tämä asia kuntoon. Tiedän,\nettä urhoollisuus ja varallisuus eivät valitettavasti aina käy\nyhdessä. Minun ei kuitenkaan sovi menettää kaikkea. Tuntuisiko teistä\nviisituhatta ecua vapautenne soveliaalta hinnalta, monsieur?»\n\n»Ei, mylord», vastasi Gabriel.\n\n»Eikö? Jaha, se tuntuu teistä liian kalliilta?» jatkoi lordi Grey. »Ah,\nkirottu sota, köyhä retki! Noh, neljätuhatta ecua, se ei liene liikaa,\nlempo soikoon!»\n\n»Se ei riitä, mylord», muistutti Gabriel kylmästi.\n\n»Mitä sanottekaan, monsieur?» huudahti englantilainen.\n\n»Sanon», selitti Gabriel, »että te olette ymmärtänyt minut väärin,\nmylord. Kysyitte, tuntuiko viisituhatta ecua minusta soveliaalta\nmäärältä lunnaikseni, ja siihen vastasin kieltävästi, koska oman\narvioni mukaan olen ainakin kaksinkertaisen summan arvoinen, mylord.»\n\n»Sehän on hyvä!» tuumi englantilainen; »ja kuninkaanne sopii todellakin\nluovuttaa niin paljon varoja säilyttääkseen teidänlaisenne urhon\narmeijassaan.»\n\n»Toivoakseni minun ei tarvitse turvautua kuninkaaseen», ilmoitti\nGabriel. »Yksityinen omaisuuteni sallinee minun suorittaa tämän\narvaamattoman kulungin ja ilman välikäsiä kuitata tilimme.»\n\n»Asia on niin ollen mitä parhaalla kannalla», tunnusti lordi hieman\nihmeissään. »Näissä oloissa te siis joudutte maksamaan minulle\nkymmenentuhatta ecua. Anteeksi, milloin suoritus tapahtuu?»\n\n»Varmaankin käsitätte», vastasi Gabriel, »etten ole mukanani tuonut\nsellaista summaa piiritettyyn kaupunkiin; niinikään lienevät herra de\nColignyn ja hänen ystäviensä kuten omienikin apulähteet täällä kovin\nrajoitetut, enkä tahdo tuottaa heille hankaluutta. Mutta jos suotte\nminulle hiukan aikaa, voin toimittaa Pariisista...»\n\n»Mainiota», sanoi Grey, »ja siihen saakka tyytyisin pelkkään sanaanne,\njoka on kullan arvoinen, mutta kun liikeasiat ovat liikeasioita ja\nmeidän ja espanjalaisten joukkojen huonot välit kenties pakottavat\nminut palaamaan Englantiin, ette loukkaantune, jos sovitun summan\ntäyteen maksamiseen asti en pidätä teitä tässä espanjalaiseksi\njoutuneessa Saint-Quentinissa, jonka nyt jätän, vaan Calaisissa; se on\nenglantilaisten hallussa, ja sikäläinen kuvernööri on lankoni, lordi\nWentworth. Sopiiko teille tämä järjestely?»\n\n»Erittäin hyvin», vakuutti Gabriel, ja hänen kalpeilla huulillaan\nhäivähti katkera hymy. »Pyydän vain lupaanne lähettää tallimestarini\nPariisiin noutamaan nuo rahat, jotta vankeuteni ja teidän\nluottamuksenne eivät joutuisi kokemaan kovin pitkällistä viivytystä.»\n\n»Se on paikallaan», myönsi lordi Grey, »ja luottamusmiehenne paluuta\nodoteltaessa saatte olla varma siitä, että lankoni kohtelee teitä\nkaikella arvonne mukaisella huomaavaisuudella. Calaisissa teille\nannetaan kaikki mahdollinen vapaus sitäkin suuremmalla syyllä, kun\nkaupunki on linnoitettu ja suljettu, ja lordi Wentworth tarjoo teille\nhyvää kestitystä, sillä hän harrastaa pöytähuvia enemmänkin kuin hänen\nsopisi. Mutta se on hänen asiansa, ja onneksi hänen vaimonsa, sisareni,\non kuollut. Tahdoin ainoastaan huomauttaa teille, ettei oleskelunne\nsiellä käy kovinkaan ikäväksi.»\n\nGabriel kumarsi vastaamatta.\n\n»Teidän vuoronne, mestari», jatkoi lordi Grey puhutellen Jean\nPeuquoyta, joka oli edellisen kohtauksen aikana ihmetellen kohauttanut\nolkapäitään eri kertoja. »Olette nähdäkseni se porvari, joka on minulle\nmäärätty kahden aatelismiehen keralla.»\n\n»Minä olen Jean Peuquoy, mylord.»\n\n»Jaha, Jean Peuquoy, minkä verran sopii teiltä vaatia lunnaiksi?»\n\n»No niin, minun täytyy hieroa kanssanne kauppaa, monseigneur.\nKaupanteko kuuluu minun alaani. Rypistelkää vain kulmianne! Minäpä en\nole ylpeä, mylord, vaan sitä mieltä, ettei minusta kannata maksaa edes\nkymmentä livreä.»\n\n»Lorua!» torjui lordi Grey halveksivasti. »Te maksatte sata livreä, ja\nmelkein sen verran olen luvannut jousimiehelle, joka toi teidät tänne.»\n\n»Sata livreä, olkoon menneeksi, mylord, koska arvioitsette minut\nniin kalliiksi», vastasi jousimiesten ovela kapteeni. »Mutta eihän\ntietystikään käteisellä?»\n\n»Mitä! Eikö teillä ole edes tuota vaivaista erää?» kummasteli lordi\nGrey.\n\n»Oli paljon enemmänkin, mylord», vastasi Jean Peuquoy, »mutta\npiirityksen aikana lahjoitin kaikki köyhille ja sairaille».\n\n»Onhan teillä ainakin ystäviä? Kenties myös sukulaisia?» vihjaisi lordi.\n\n»Ystäviä? Niihin ei kannata suuresti luottaa, mylord. Sukulaisia taas\nminulla ei ole lainkaan. Vaimoni on kuollut jättämättä minulle lapsia,\nveljeä minulla ei ole. Ei ole jäljellä muita kuin serkku...»\n\n»No niin, se serkku...?» kovisti Grey näyttäen maltittomalta.\n\n»Se serkku, mylord, varmaan kyllä lainaa minulle vaatimanne summan,\nmutta hän sattuu asumaan Calaisissa.»\n\n»Tosiaanko?» tiedusti lordi Grey epäillen.\n\n»Hyväinen aika, niin, mylord», vakuutti Jean Peuquoy perin vilpittömän\nnäköisenä; »serkkuni on nimeltään Pierre Peuquoy. Hän on asunut jo\nenemmän kuin kolmekymmentä vuotta aseseppämestarina Martroi-kadun\nvarrella, käyttäen Mars-jumalan kylttiä.»\n\n»Ja hän on kiintynyt teihin?» kuulusteli lordi Grey.\n\n»Totta kai, mylord! Olenhan viimeinen oman sukuhaarani Peuquoy, ja\nniin ollen hän kunnioittaa minut! Runsaasti kaksi vuosisataa takaperin\noli eräällä esi-isiimme kuuluvalla Peuquoylla kaksi poikaa, joista\ntoinen tuli kankuriksi ja asettui Saint-Quentiniin, toinen valmistui\nasesepäksi ja muutti Calaisiin. Siitä asti Saint-Quentinin Peuquoyt\nkutovat, ja Calaisin Peuquoyt takovat. Mutta erilläänkin ollen he yhä\nrakastavat toisiaan etäältä ja auttavat parhaansa mukaan, niinkuin\nhyvien sukulaisten ja vanhaa juurta olevien porvarien pitääkin.\nPierre lainaa minulle, mitä tarvitsen vapauteni lunastamiseen, siitä\nolen varma, enkä kuitenkaan ole tätä kunnon serkkua nähnyt lähes\nkymmeneen vuoteen, sillä te englantilaiset ette helposti myönnä meille\nranskalaisille pääsyä varustuskaupunkeihinne.»\n\n»Niin, niin», virkkoi lordi Grey tyytyväisenä. »Pian tulee\nkaksisataakymmenen vuotta siitä, kun nuo calaisilaiset Peuquoyt\njoutuivat englantilaisiksi!»\n\n»Oho!» huudahti Jean kiivaasti. »Peuquoyt...» Mutta hän keskeytti äkkiä\nhuomautuksensa.\n\n»Niin, Peuquoyt...?» toisti lordi Grey kummastuneena.\n\n»Peuquoyt, mylord», jatkoi Jean käännellen lakkia hämillään, »eivät\njuuri piittaa politiikasta, tahdoin sanoa. Olkoot englantilaisia tai\nranskalaisia, Peuquoyt ovat tyytyväisiä, kunhan heillä on leipänsä\nansaitsemiseksi siellä alasin ja täällä sukkula.»\n\n»No, eipä tiedä», sanoi lordi Grey kujeellisesti, »vaikka te itse\nrupeaisitte kankuriksi Calaisissa ja Maria-kuningattaren alamaiseksi,\nniin että Peuquoyt lopulta yhtyvät näin monien vuosien kuluttua.»\n\n»Totisesti, hyvinkin voi käydä niin!» myönsi Jean Peuquoy viattomasti.\n\nGabriel ei malttanut salata ihmetystään, kun kuuli miehuullisen\nporvarin, joka oli sankarillisesti puolustanut kaupunkiaan, puhuvan\nniin tyynesti muuttumisestaan englantilaiseksi kuin puseronsa\nvaihtamisesta. Mutta Peuquoyn silmänisku, lordi Greyltä salattu,\nvakuutti Gabrielille hänen ystävänsä isänmaallisuutta ja ilmaisi\nsamalla, että tässä valmisteltiin jotakin salaperäistä juonta.\n\nLordi Grey lähetti heidät molemmat sitten piankin luotansa.\n\n»Huomenna alkaa matka yhdessä Calaisia kohti», ilmoitti hän; »siihen\nmennessä saatte käydä suorittamassa mielenne mukaan valmisteluja ja\nhyvästellä kaupunkia. Jätän teidät vapauteen sanaanne vastaan, sitäkin\nsuuremmalla syyllä», lisäsi hän erikoisen hienotunteisesti, »kun\nportit on teiltä suljettu eikä ketään päästetä ulos ilman kuvernöörin\nlupakirjaa».\n\nGabriel kumarsi lordille ääneti ja poistui talosta Jean Peuquoyn kanssa\npanematta merkille, että hänen tallimestarinsa jättäytyi taemmaksi eikä\nseurannutkaan heitä.\n\n»Mikä siis on aikomuksenne, ystäväni?» kysyi hän Peuquoylta heidän\npäästyään ulos kadulle. »Onko mahdollista, ettei teillä ole sataa ecua,\nsuorittaaksenne lunnaat heti? Miksi niin itsepintaisesti tahdotte tehdä\nmatkan Calaisiin? Onko tuo aseseppä-serkku todella olemassa? Mikä\nkummallinen vaikutin teillä on tässä jutussa?»\n\n»Hiljaa!» varoitti Jean Peuquoy salamyhkäisesti; »espanjalaisessa\nilmapiirissä tuskin rohkenen lausua sanaakaan rehellisesti. Kaiketi\nvoitte luottaa tallimestariinne Martin Guerreen?»\n\n»Vastaan kyllä hänestä», takasi Gabriel; »muutamista unohduksista ja\nvälikohtauksista huolimatta hän on mitä uskollisin sielu».\n\n»Hyvä!» sanoi Peuquoy. »Älkää lähettäkö häntä suoraan täältä Pariisiin\nhankkimaan lunnaitanne, vaan ottakaa hänet mukanamme Calaisiin ja\ntoimittakaa matkalle sieltä. Me tarvitsemme kaikki silmäparit.»\n\n»Mutta mitä tämä varovaisuus lopultakin merkitsee?» tiukkasi Gabriel.\n»Teillä ei ole Calaisissa kaukaisintakaan sukulaista, sen huomaan.»\n\n»Onpa sittenkin», vakuutti Peuquoy innokkaasti. »Pierre Peuquoy on\nolemassa yhtä varmasti kuin että hänet on kasvatettu rakastamaan ja\nkaipaamaan vanhaa isänmaatansa Ranskaa, ja varmaa on niinikään, että\nhän minun laillani antaa vankkaa avustusta jos sattumalta saatte\nsiellä mieleenne jonkin sankarillisen aiheen, jollaisia olette täällä\ntoteuttanut niin monta.»\n\n»Ylevä ystävä, nyt arvaan tarkoituksenne», lausui Gabriel puristaen\nporvarin kättä. »Mutta te arvostelette kykyäni liian suureksi ja oman\nmittapuunne mukaan ettekä tiedä, mitä itsekkyyttä piilee näennäisessä\nsankaruudessani; ette tiedä, että vastaisuudessa minua vaatii\npalvelukseensa ennen kaikkea ja kokonaan eräs pyhä velvollisuus, vielä\npyhempi, jos mahdollista, kuin isänmaan kunnia.»\n\n»No niin», päätteli Jean Peuquoy, »te suoritatte sen tehtävän, kuten\nolette täyttänyt kaikki muutkin velvollisuudet! Ja niiden muiden\njoukossa», lisäsi hän alentaen ääntänsä, »esiintyy teille kenties,\njos tilaisuus tarjoutuu, kostaminen Calaisissa Saint-Quentinin\nmenettäminen».\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nTallimestari du Thillin kunniallisten liikehommien jatkoa\n\n\nMutta jättäkäämme nuori päällikkö ja vanha porvari voitonhaaveisiinsa\nja palatkaamme tallimestariin ja jousimieheen, jotka tekevät tiliään\nlordi Greyn asunnossa.\n\nKahden vangin mentyä jousimies oli näet pyytänyt herraltaan luvattua\nosuuttaan, ja lordi olikin sen suorittanut verrattain helposti, katsoen\nasiamiehensä valinnassa ilmenneen järkevyyttä.\n\nArnauld du Thill odotti vuorostaan omaa osaansa, ja tässä on\nmainittava, että englantilainen toikin sen hänelle tunnollisesti.\nHän tapasi Arnauldin eräässä sopessa kyhäämässä muutamia rivejä\nkonnetaabeli de Montmorencyn loputtomaan laskuun ja jupisemassa\nitsekseen:\n\n»Siitä, että näppärästi toimitin varakreivi d’Exmèsin sotavankien\njoukkoon ja siten toistaiseksi vapautin herra konnetaabelin hänestä...»\n\n»Mitä puuhaa sinulla on siinä, veikkonen?» kysyi jousimies lyöden\nArnauldia olalle.\n\n»Teen tiliä», vastasi väärä Martin Guerre. »Entä meidän tilityksemme?»\n\n»Se on kunnossa», vastasi jousimies pistäen Arnauldin käteen kasan\necuja, joita toinen alkoi tarkkaavasti tutkia ja laskea. »Näet,\nettä minä pidän sanani, enkä muuten surekaan noita rahoja. Olethan\nosoittanut minulle kaksi hyvää saalista, eritoten herrasi, joka ei ole\ntinkinyt, vaan päinvastoin! Halliparta tosin rettelöi, mutta porvariksi\nei hänkään ole hullumpi, ja ilman sinua olisin voinut napata kehnomman,\nsen myönnän.»\n\n»Se on varmaakin», huomautti Arnauld pistäen rahat taskuunsa.\n\n»No niin, tämä juttu ei sentään ole vielä lopussa», jatkoi jousimies.\n»Kuten näet, minä maksan kunnollisesti; nyt pitäisi etsiä kolmas\nsiepattava, toinen aatelinen panttivanki, jonka hankkiminen meille on\nmyönnetty.»\n\n»Kautta messun!» virkkoi Arnauld. »Minä en suosi erikoisesti ketään.\nSinun sopii valita mielesi mukaan.»\n\n»Sen tiedän», sanoi jousimies, »ja siksi pyydänkin vain, että auttaisit\nminua valitsemaan niiden aatelisten miesten, naisten, vanhusten tai\nlasten joukosta, joita tästä kelpo kaupungista saattaa tavata.»\n\n»Mitä!» ihmetteli Arnauld; »onko naisetkin otettu lukuun?»\n\n»Naiset eritoten», vastasi englantilainen, »ja jos tunnet jonkun, jolla\njalosukuisuuden ja rikkauden ohella olisi myös nuoruutta ja kauneutta,\nniin saamme jaettavaksemme sievän palkkion, sillä mylord Grey myy hänet\nhyvästä hinnasta langolleen, lordi Wentworthille, joka pitää vielä\nenemmän naisvangeista kuin miehisistä panteista, mikäli olen kuullut.»\n\n»Kovaksi onneksi en tunne ketään sellaista», pahoitteli Arnauld du\nThill. »Ahaa, kyllä sentään. Mutta ei, ei, se on mahdotonta!»\n\n»Miksi mahdotonta, toveri? Emmekö ole täällä herroja ja voittajia ja\nonko amiraalin lisäksi ketään vapautettu antautumisen pakkotilasta?»\n\n»Totta kyllä», myönsi Arnauld, »mutta ei käy laatuun, että ajattelemani\nkaunotar joutuisi herrani läheisyyteen ja tapaisi hänet. Heidän\ntoimittamisensa vangeiksi samaan kaupunkiin olisi huono keino heidän\nerottamisekseen.»\n\n»Pyh!» torjui jousimies. »Eikö lordi Wentworth säilytä sievää vankiaan\nsalassa ja kokonaan itseään varten?»\n\n»Niin, Calaisissa», sanoi Arnauld miettiväisenä; »mutta entä\nmatkalla?... Silloin herrani saa hyvän tilaisuuden nähdä hänet ja\npääsee häntä puhuttelemaan.»\n\n»Ei suinkaan, jollen sitä tahdo», vakuutti englantilainen. »Me\njakaudumme kahdeksi osastoksi, joista toinen lähtee edellä, ja ritarin\nja kaunottaren väliin jääköön kahden tunnin taival, jos se voi tuottaa\nsinulle mielihyvää.»\n\n»Niin, mutta niitä sanoo vanha konnetaabeli?» epäili Arnauld itsekseen\nääneen; »ja jos hän saa tietää, että minä olen ollut mukana tässä\nkepposessa, niin hän muitta mutkitta hirtättää minut!»\n\n»Kuinka hän saisi sen kuulla? Annetaanko siitä vihiä kenellekään?»\npuhui kiusaaja. »Sinähän et mene sitä sanomaan, ja samoin kuin rahasi\nei osaa ilmoittaa alkuperäänsä...»\n\n»Ja sieltä lähtisikin melkoinen erä, vai kuinka?» kysyi Arnauld.\n\n»Kyllä, ja puolet sinulle siitä, mitä heltiää.»\n\n»Vahinko kerrassaan», tuumi Arnauld, »sillä tuo summa paisuisi kaiketi\nvarsin huomattavaksi, kun neidon isä ei luullakseni tinkisi lainkaan.»\n\n»Onko tuo isä herttua tai prinssi?» tiedusti jousimies.\n\n»Hän on kuningas, nimeltään Henrik II.»\n\n»Siis kuninkaan tytär olisi saatavissa!» huudahti englantilainen.\n»Tuhat tulimmaista, jollet nyt sano minulle, mistä löydän sen\nkyyhkyläisen, niin minun lienee pakko kuristaa sinut, veikkonen!\nKuninkaan tytär!»\n\n»Ja kauneuden kuningatar», lisäsi Arnauld.\n\n»Hei, lordi Wentworth joutuu ihan pyörälle päästään», arvioitsi\njousimies. »Toveri», jatkoi hän juhlallisesti, vetäen esiin\nrahamassinsa ja avaten sen Arnauldin lumoutuvien silmien edessä, »pussi\nja sisältö ovat sinun, kun ilmoitat kaunokaisen nimen ja missä hän\npiilee.»\n\n»Kättä päälle!» suostui Arnauld kykenemättä vastustamaan houkutusta ja\ntarttuen kukkaroon.\n\n»Nimi?» tiukkasi jousimies.\n\n»Diana de Castro, lisänimeltään sisar Bénie.»\n\n»Ja olinpaikka?»\n\n»Benediktiniluostari.»\n\n»Minä juoksen», huusi englantilainen ja katosi.\n\n— Yhdentekevää, — tuumi Arnauld lähtiessään tavoittamaan herraansa, —\nyhdentekevää, minä en merkitse tätä erää konnetaabelin laskuun.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nLordi Wentworth\n\n\nKolme päivää jälkeenpäin, syyskuun 1 päivänä, lordi Wentworth, Calaisin\nkuvernööri, sai ohjeita langoltaan, lordi Greyltä, ja sitten saattoi\nhäntä laivalle, joka lähti Englantiin. Senjälkeen kuvernööri nousi taas\nhevosensa selkään ja palasi asuintaloonsa, missä silloin Gabriel ja\nPeuquoy majailivat samoin kuin sen syrjäisemmässä osassa Diana.\n\nMutta madame de Castro ei tiennyt olevansa niin lähellä lemmittyään, ja\nniinkuin lordi Greyn asiamies oli Arnauldille luvannut, ei hän ollut\nSaint-Quentinista lähdettyään saanut mitään vihiä Gabrielista.\n\nLordi Wentworth oli mitä täydellisin vastakohta langolleen; samassa\nmäärässä kuin Grey oli häijynilkinen, kylmäluontoinen ja ahnas,\nedellinen oli herttainen, vilkas ja antelias. Hän oli kookas, komea\nja hienotapainen herrasmies. Iältään hän saattoi olla neljänkymmenen\nvanha, ja moniaita valkoisia hiuksia näkyi jo tuuheassa mustassa\ntukassa, joka oli luonnostaan kiharainen. Mutta hänen hyvin nuorekas\nryhtinsä ja harmaiden silmiensä kiihkeä hehku ilmaisivat nuoren miehen\ntulisuutta ja intohimoja, ja hän viettikin iloista ja remuavaa elämää,\nniinkuin olisi vasta parinkymmenen ikäinen. Nyt hän meni ensin siihen\nhalliin, jossa varakreivi ja Peuquoy odottivat häntä.\n\n»Tervetuloa talooni, monsieur, ja te, mestari», toivotti hän suopeasti.\n»Olen peräti hyvilläni siitä, että rakas lankoni on tuonut teidät\ntänne, herra varakreivi, ja se panee minut kaksinverroin iloitsemaan\nSaint-Quentinin valloituksesta. Suokaa minulle anteeksi, mutta\ntässä murheellisessa sotilaskeskuksessa, jossa minun täytyy elellä,\nhuvikkeet ovat niin harvinaisia ja seurapiiri niin rajoitettu, että\nolen onnellinen saadessani silloin tällöin jonkun puhekumppanin, ja\nsentähden toivonkin itsekkäästi, että lunnaanne saapuvat mahdollisimman\nmyöhään.»\n\n»Ne viipyvät todellakin kauemmin kuin luulin, mylord», vastasi Gabriel.\n»Lordi Grey on tietenkin jo maininnut sen teille: tallimestarini,\njonka aioin lähettää Pariisiin niitä noutamaan, joutui juovuspäissään\nmatkalla riitaan erään saattueeseen kuuluvan miehen kanssa ja sai\npäähänsä vamman, joka tosin ei ole lainkaan vaarallinen, mutta saattaa\npidätellä häntä Calaisissa kauemmin kuin olisin mitenkään suonut, sen\ntunnustan.»\n\n»Ikävää miespoloiselle, mutta hauskaa minulle, monsieur», sanoi lordi\nWentworth leikillisellä äänellä.\n\n»Olette liian kohtelias, mylord», huomautti Gabriel alakuloisesti\nhymyillen.\n\n»Ei, siinä ei totisesti ole vähäisintäkään kohteliaisuutta minun\ntaholtani. Oikeata kohteliaisuutta olisi tietenkin se, että päästäisin\nteidät itse matkustamaan suoraa päätä Pariisiin kunniasanaanne vastaan.\nMutta, toistan vielä, siihen olen liian itsekäs ja ikävystynyt, niin\nettei minun ole ollut vaikea - vaikkakin eri perusteilla — yhtyä\nlankoni epäluuloiseen kantaan, hän kun pani minut juhlallisesti\nlupaamaan, että suon teille vapauden ainoastaan rahasäkkiä vastaan.\nMitäpä tässä mahtaa! Olkaamme vankeja yhdessä, koettaen keskinäisesti\nlieventää sellaisen aseman kiusoja.»\n\nGabriel kumarsi virkkamatta sanaakaan. Hän olisi kyllä paljon\nmieluummin suonut, että lordi Wentworth olisi hänen sanaansa vastaan\npäästänyt hänet vapauteen ja suorittamaan tehtäväänsä. Mutta sopiko\nhänen tuntemattomana odottaa sellaista luottamusta?\n\nHänen mieltään lohdutti kuitenkin hiukan se ajatus, että Coligny\nluultavasti oli jo tällä haavaa Henrik II:n seurassa. Olihan hän\njättänyt amiraalin toimeksi selostaa kuninkaalle, mikä osuus hänellä\noli ollut Saint-Quentinin vastarinnan pitkittymisessä. Varmaankaan\nei hänen ylevä ystävänsä ollut täyttänyt lupaustaan huonosti,\nja kuninkaalliselle lupaukselleen uskollisena Henrik ei kenties\nodottaisikaan pojan paluuta, kuitatakseen tilinsä isän kanssa.\n\nSiitä huolimatta Gabriel ei kyennyt kokonaan vaimentamaan\nlevottomuuttaan, koska siihen oli toinenkin aihe: hän ei ollut ennen\nmatkallelähtöään saanut uudestaan nähdä toista henkilöä, joka ei ollut\nhänelle vähemmän rakas. Täydestä sydämestä hän noitui parantumattomalle\njuopolle tallimestarille sattunutta selkkausta eikä siinä kohden\nyhtynyt Jean Peuquoyn tyytyväisyyteen; kankurimestari oli näet salaa\nmielissään siitä, että hänen salaperäisille suunnitelmilleen koitui\netua tästä samaisesta viivytyksestä, joka niin kiusasi Gabrielia.\n\nSillaikaa lordi Wentworth pitkitti, olematta huomaavinaan vankinsa\napeata hajamielisyyttä:\n\n»Koetan muuten, herra d’Exmès, paraani mukaan olla teitä kohtaan\nsuopeanlainen vanginvartija, ja osoittaakseni teille jo, ettei\ntoimintaani määrää loukkaava epäluuloisuus, myönnänkin teille\ntäydellisen luvan liikkua mielin määrin ulkosalla ja katsastella\nkaupunkia, jos suvaitsette antaa minulle aatelismiehen sanan, ettei\nteillä ole aikomusta livahtaa pakoon.»\n\nTällöin Jean Peuquoy ei malttanut hillitä ilmeisen tyytyväisyyden\nhätkähdystä, ja antaessaan siitä vihjauksen Gabrielille hän nykäisi\nkiihkeästi nuoren miehen takinlievettä, jollainen temppu oli omansa\nhämmästyttämään sen kohteeksi joutunutta.\n\n»Otan sen vastaan kiitollisesti, mylord», vastasi Gabriel kuvernöörin\nhuomaavaiseen tarjoukseen, »ja saatte kunniasanani, ettei mikään\nkarkaamishanke tule mieleenikään.»\n\n»Se riittää, monsieur», lausui lordi Wentworth. »Ja sovittelen tässä\ntilanteessa vielä pitemmällekin. Koetan — kuten on velvollisuutenikin\n— tarjota teille kaikkea mahdollista vieraanvaraisuutta, vaikkei\ntämä väliaikainen asuintaloni olekaan hyvässä kunnossa, mutta jos\noleskelunne täällä tuntuu teistä jollakin lailla hankalalta ja\nhieman väkinäiseltä, niin teidän ei tarvitse pakottaa itseänne: en\nvähääkään pahastu, jos tämän huononlaisen majapaikan sijasta, jonka\nvoin luovuttaa käytettäväksenne, mieluummin asetutte avoimempaan ja\nmukavampaan huoneistoon, mikäli sellaisen löydätte Calaisista.»\n\n»Oi, herra varakreivi», virkkoi Jean Peuquoy rukoilevasti Gabrielille,\n»jospa suvaitsisitte vastaanottaa kauneimman kamarin serkkuni, aseseppä\nPierre Peuquoyn talossa, niin hän tulisi siitä kovin iloiseksi ja\nylpeäksi, ja minut tekisitte hyvin onnelliseksi, sen vannon!»\n\nJa arvoisa Peuquoy tehosti sanojaan merkitsevällä eleellä, sillä\nkankurimestarimme menetteli nykyään kaikessa salaperäisesti ja\nvihjailevasti; hän oli tullut niin juonikkaaksi, että ihan peloitti!\n\n»Kiitos, ystäväni», sanoi Gabriel; »mutta noin auliin lupauksen\nkäyttäminen olisi kenties kohtuutonta».\n\n»Ei suinkaan», vakuutti lordi Wentworth vilkkaasti, »ja te olette\nihan vapaa sijoittumaan Pierre Peuquoyn luo. Hän on varakas porvari,\ntoimelias ja taitava ammatissaan ja kerrassaan rehellinen mies. Tunnen\nhänet hyvin; usein olen ostanut häneltä aseita, ja hänellä on luonaan\nvarsin sievä tytärkin, tai kenties se on hänen vaimonsa.»\n\n»Hänen sisarensa, mylord», selitti Jean Peuquoy, »pikkuserkkuni\nBabette. No niin, hän on hyvinkin mukiinmenevä, ja jollen olisi näin\nvanha...! Mutta Peuquoyt eivät silti sammu sukupuuttoon; vaikka Pierre\non menettänyt vaimonsa, on hänelle jäänyt kaksi riuskaa poikaa, joista\nsaatte ajanvietettä, herra varakreivi, jos suvaitsette vastaanottaa\nserkkuni sydämellisen vieraanvaraisuuden.»\n\n»Siihen en ainoastaan valtuuta teitä, vaan kehoitankin», lisäsi lordi\nWentworth.\n\nGabriel alkoi todella uskoa, eikä syyttä, että Calaisin pulska ja\nkohtelias kuvernööri joillakin omilla verukkeillaan yhtä suuresti\nhalusi vapautua pöytäkumppanista, joka olisi alinomaa hänen talossaan\nja saamansa vapauden nojalla voisi lopulta häiritä hänen vapauttaan.\nSellainen ajatus olikin lordi Wentworthilla, joka piti enemmän\nnaispuolisista vangeista kuin miespuolisista, kuten lordi Greyn\njousimies oli sievästi huomauttanut Arnauldille.\n\nNyt Gabriel ei enää tuntenut mielessään mitään epäilyksiä, vaan kääntyi\nhymyillen Jean Peuquoyn puoleen.\n\n»Koska lordi Wentworth hyväntahtoisesti sallii», sanoi hän, »niin\nmajoitun kyllä serkkunne luokse».\n\nKankurimestari melkein hypähti ilosta.\n\n»Tosiaan taidatte siinä menetellä viisaasti», sanoi lordi Wentworth.\n»Hauskaahan minun olisi esiintyä isäntänänne, mutta kun huoneistoni\non yötä päivää sotamiesten vartioitsema ja kiusallisen virka-asemani\ntakia on täytynyt panna täällä toimeen ankaria sääntöjä, niin olisi\nhyvinkin voinut sattua, että te ette olisi aina tuntenut oloanne täällä\nmukavaksi, jollaista se varmasti on tuon kelpo asesepän talossa. Ja\nnuori mies tarvitsee tietenkin vapautta kaikenlaisista vastuksista.»\n\n»Te näytte sen hyvin tietävän», virkkoi Gabriel nauraen; »huomaan, että\ntäydesti tunnette riippumattomuuden merkityksen.»\n\n»Tunnen totisesti», vakuutti lordi Wentworth yhtä hilpeästi, »enkä ole\nvielä kyllin vanha vähäksyäkseni vapautta!»\n\nSitten hän puhutteli Jean Peuquoyta:\n\n»Entä te, mestari Peuquoy, otatteko te omasta puolestanne lukuun\nserkkunne kukkaron, niinkuin turvaudutte hänen taloonsa herra d’Exmèsin\nhyväksi? Lordi Grey mainitsi minulle, että toivotte voivanne häneltä\nlainata ne sata ecua, jotka määrättiin lunnaiksenne.»\n\n»Kaikki, mitä Pierre omistaa, kuuluu myös Jeanille», vastasi porvari\nytimekkäästi; »sellaiset suhteet ovat aina vallalla meidän suvussamme.\nOlin ennakolta niin varma serkkuni talon vapaasta käyttämisestä,\nettä jo lähetin hänen luokseen varakreivi d’Exmèsin haavoittuneen\ntallimestarin, ja samoin luotan siihen, että hänen kukkaronsa on\nminulle avoinna kuten ovensakin, niin että pyydän teitä lähettämään\nmukaani jonkun miehenne, jotta hän toisi teille sovitun summan.»\n\n»Turhaa, mestari Peuquoy», vastasi lordi Wentworth; »minä annan\nteidänkin mennä sanaanne vastaan. Huomenna tai ylihuomenna pistäydyn\nsinne varakreivi d’Exmèsin vieraaksi ja valitsen langolleni kuuluvaa\nrahamäärää vastaan oivallisen panssariasun, jollaisia hän valmistaa\nniin erinomaisesti.»\n\n»Niinkuin mielenne tekee, mylord», sanoi Jean. »Minun ei tarvinne nyt\nmainita teille, herra d’Exmès», lausui kuvernööri, »että joka kerta,\nkun haluatte kolkuttaa ovelleni, te olette yhtä tervetullut kuin\nlupaukseni mukaan vapaa pysymään poissakin? Sanon vielä, että elämä on\nCalaisissa yksitoikkoista, ja sellaiseksi varmaan tekin sen huomaatte,\njoten toivoakseni liittoudutte minun kanssani vastustamaan yhteistä\nvihollistamme, ikävää. Läsnäolonne täällä on onnenpotkaus, jota tahdon\nkäyttää hyväkseni mitä suurimmassa määrässä. Jos pysyttelette loitolla,\nniin minä tulen teitä häiritsemään, sen ilmoitan ennakolta, ja\nmuistakaa siis ylipäätään, että myönnän teille ainoastaan puolittaisen\nvapauden — että ystävällisen seurustelun tulee useinkin korvata vankina\npitäminen.»\n\n»Kiitän, mylord», vastasi Gabriel; »otan mielihyvin vastaan kaiken\nsuopeutenne. Tietysti toivon vastavuoroisuutta», lisäsi hän hymyillen,\n»sillä sodankäynnissä on käänteitä, ja tämänpäiväinen ystävä voi\nhuomenna palata vihollisena.»\n\n»No, minä olen kyllä turvassa», virkkoi lordi Wentworth »ja\nvalitettavasti liiaksikin turvassa näiden voittamattomien muurien\ntakana. Jos ranskalaiset pystyisivät valloittamaan Calaisin takaisin,\nniin he eivät olisi vitkastelleet kahtasataa vuotta. Minä olen\nhuoleton, ja jos jonakin päivänä kunnioitatte minua isännyydellänne\nPariisissa, niin se kaiketi tapahtuu rauhan aikana.»\n\n»Jättäkäämme se Herran haltuun, mylord», huomautti Gabriel. »Herra\nde Colignylla, jonka luota tulen, oli tapana sanoa, että ihmisen\nviisaimpana tehtävänä on odottaa.»\n\n»Vaikka niinkin, ja odottaessaan hänen pitää elellä mahdollisimman\nonnellisesti. Olin muuten unohtaa, että tietenkin olette\nniukoissa rahavaroissa, monsieur; tiedättehän, että kukkaroni on\nkäytettävissänne.»\n\n»Kiitän vieläkin, mylord. Minulla ei tosin ollut riittävästi varoja\nmukana lunastaakseni itseni heti vapaaksi, mutta täkäläisen oleskeluni\nkustannukset voin sentään maksaa. Ainoana aineellisena huolenani\ntunnustan olevan, että serkkunne talo, mestari Peuquoy, ei voi näin\näkkiarvaamatta avautua kolmelle uudelle vieraalle ilman epämukavuutta,\nja tässä tapauksessa mieluummin ryhtyisin hakemaan toista asuntoa,\nmissä muutamalla eculla...»\n\n»Te laskette leikkiä», keskeytti Jean Peuquoy kiihkeästi, »ja Pierren\ntalo on, Jumalan kiitos, kyllin tilava kolmellekin perheelle, jos\ntarvittaisiin. Maakunnassa ei rakenneta niin kitsaasti ja ahtaasti kuin\nPariisissa.»\n\n»Se on totta», vahvisti lordi Wentworth, »ja voin vakuuttaa, herra\nd’Exmès, että asesepän koti kelpaisi jopa sotapäällikölle. Sinne\nmahtuisi mukavasti suurempikin saattue kuin teidän, ja häiriöttä siellä\nvoitaisiin harjoittaa kahtakin ammattia. Eikö aikomuksenanne ollut,\nmestari Peuquoy, asettua sinne jatkamaan kankurinliikettänne? Lordi\nGrey mainitsi minulle parilla sanalla siitä hankkeesta, ja mielelläni\nnäkisin sen toteutuvan.»\n\n»Kenties niin käykin», myönsi Jean Peuquoy. »Jos Calais ja\nSaint-Quentin tästedes ovat saman vallanpitäjän alaisia, niin\nmielelläni asuisin likellä sukuani.»\n\n»Niin», jatkoi lordi Wentworth, joka ymmärsi häijynilkisen porvarin\nsanat väärin, »niin, onhan hyvinkin mahdollista, että Saint-Quentinista\nennen pitkää tulee vakinaisesti englantilainen kaupunki. Mutta nyt\npidättelen teitä liikaa», lisäsi hän, »ja matkan rasitusten jälkeen\nvarmaankin kaipaatte lepoa. Herra d’Exmès ja te, mestari, sanon sen\nteille vielä kerran, olette täällä vapaat. Näkemiin, tapaammehan\ntietysti piankin!»\n\nHän saattoi kapteenia ja porvaria ovelle, puristi toisen kättä,\nnyökkäsi toiselle ystävällisesti ja jätti heidät astelemaan yhdessä\nMartroi-kadulle päin. Siellähän, jos lukijamme muistavat, Pierre\nPeuquoy asui Mars-jumalan uljaan kyltin suojassa, ja hänen luonaan\nkohdakkoin tavannemme Gabrielin ja Jeanin, jos Jumala suo.\n\n— Toden totta, — mietiskeli lordi Wentworth nähdessään heidän\nloittonevan, — luulenpa olleen parasta, että toimitin tuon varakreivin\npois täältä. Hän on aatelismies, varmaankin oleskellut myös hovissa,\nja jos hän olisi vain kerrankin nähnyt huostaani uskotun kaunottaren,\nniin tietysti muistaisi hänet niin kauan kuin eläisi. Niin, sillä\nminutkin, joka vain pikimmältään sain katsahtaa häneen, kun hän meni\nohitseni pari tuntia takaperin, hän pystyi häikäisemään ihanuudellaan.\nKuinka tenhoava hän onkaan! Ah, minä rakastan häntä, rakastan!\nSydänparkani, niin kauan tämän synkän yksinäisyyden turruttama, kuinka\nnyt sykähteletkään! Mutta tuo nuori mies, joka näyttää vilkkaalta ja\nurhealta, olisi kuninkaansa tyttären tuntiessaan voinut tukalasti\nsekaantua niihin suhteisiin, joiden uskon järjestyvän madame Dianan\nja minun kesken. Maanmiehen ja kenties ystävän läsnäolo olisi kenties\nmyös häirinnyt madame de Castron myötätuntoa tai yllyttänyt häntä\nvastustelemaan. Ei ketään kolmatta meidän tiellämme! Vaikken tahdo\nhyvien suhteiden kehittelyssä turvautua muihin kuin arvoni mukaisiin\nkeinoihin, on kuitenkin perin turhaa hankkia itselleen vastuksia.\n\nHän heläytti pöytäkelloa erikoiseen tapaan. Tuokion kuluttua ilmestyi\nhuoneeseen palvelijatar.\n\n»Jane», virkkoi hänelle lordi Wentworth englanninkielellä, »oletko\nmääräykseni mukaan asettunut sen madamen käytettäväksi?»\n\n»Kyllä, mylord.»\n\n»Kuinka hän nyt jaksaa?»\n\n»Hän näyttää alakuloiselta, mutta ei lannistuneelta. Hänellä on\nylpeä katse ja luja äänensävy; hän käskee säyseästi, mutta osoittaa\ntottuneensa siihen, että häntä totellaan.»\n\n»Hyvä on», virkkoi kuvernööri. »Kelpasiko hänelle se ateria, jonka\nhänelle tarjosit?»\n\n»Hän tuskin maistoi ainoaakaan hedelmää, mylord; muuten ei ole vaikea\nhuomata, että hänen omaksumaansa uljaaseen ryhtiin sekaantuu paljonkin\nlevottomuutta ja kärsimystä.»\n\n»Riittää, Jane», sanoi lordi Wentworth. »Mene nyt takaisin hänen\nluokseen ja kysy, suvaitseeko hän vastaanottaa lordi Wentworthin,\nCalaisin kuvernöörin, jolle lordi Grey on siirtänyt oikeutensa. Tule\npian takaisin.»\n\nMuutaman minuutin kuluttua, jotka maltittomasta Wentworthista tuntuivat\nvuosisadoilta, palvelijatar ilmestyi jälleen.\n\n»No?» tiedusti kuvernööri.\n\n»Niin, mylord», vastasi Jane, »madame ei ainoastaan suostu, vaan\npyytääkin saada teidät heti puheilleen».\n\n— Kas, kaikki luistaa mitä parhaiten, — tuumi lordi Wentworth.\n\n»Mutta hän on pidättänyt luokseen vanhan Maryn», lisäsi Jane, »ja käski\nminunkin palata sinne viivyttelemättä».\n\n»Hyvä on, Jane, mene. Häntä pitää totella kaikessa, ymmärrätkö? Mene\nsiis. Sano hänelle, että minä tulen kohta jälkeesi.»\n\nJane poistui, ja sydämensä sykkiessä niin kiihkeästi kuin\nkaksikymmenvuotiaalla rakastajalla lordi Wentworth alkoi nousta\nportaita myöten, jotka johtivat Diana de Castron huoneistoon.\n\n— Ah, mikä onni! — mietti hän. — Minä rakastan häntä! Ja se, jota\nrakastan, kuninkaan tytär, on minun vallassani!\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nRakastunut vanginvartija\n\n\nDiana de Castron esiintymisessä lordi Wentworthia kohtaan ilmeni se\ntyyni ja siveä arvokkuus, joka sai hänen kirkkaasta katseestaan ja\npuhtaista piirteistään vastustamattoman tehon ja tenhon. Näennäiseen\nlevollisuuteen kätkeytyi kuitenkin paljon sielullista tuskaa, ja\nonneton neito vapisi vastatessaan kuvernöörin tervehdykseen ja\nsuorastaan kuninkaallisella eleellä viitatessaan häntä istuutumaan\nlepotuoliin muutaman askeleen päähän.\n\nMary ja Jane näyttivät aikovan vetäytyä pois, mutta viittauksella hän\npäinvastoin kehoitti heitä jäämään, ja huomatessaan ihailuun vaipuneen\nlordi Wentworthin pysyvän ääneti hän päätti itse aloittaa keskustelun.\n\n»Olen kaiketi lordi Wentworthin, Calaisin kuvernöörin, edessä?» sanoi\nhän.\n\n»Lordi Wentworth, altis palvelijanne, odottaa määräyksiänne, madame.»\n\n»Määräyksiäni!» toisti Diana katkeralla äänellä. »Oh, mylord, älkää\npuhuko niin, koska voisin luulla teidän tekevän pilkkaa. Jos olisi\nkuunneltu pyyntöjäni, rukouksiani, puhumattakaan määräyksistä, niin en\nnyt olisi täällä. Tiedätte, kuka olen, mylord, ja mitä syntyperää?»\n\n»Tiedän, että olette madame Diana de Castro, kuningas Henrik II:n\nrakastettu tytär.»\n\n»Miksi minut siis on otettu vangiksi?» jatkoi Diana, joka tämän\nkysymyksen esittäessään antoi äänensä heiketä, sensijaan että se olisi\nkaikunut voimakkaampana.\n\n»Juuri siitä syystä, että te olette kuninkaan tytär, madame», selitti\nWentworth. »Amiraali de Colignyn hyväksymien antautumisehtojen mukaan\npiti voittajille luovuttaa viisikymmentä heidän vapaasti valitsemaansa\nvankia, eriarvoisia, eri-ikäisiä ja kumpaakin sukupuolta, niinkuin he\nnäkisivät hyväksi, ja luonnollisesti he valitsivat huomattavimpia,\nvaarallisimpia ja suoraan sanoen ylimalkaan niitä, joista saattoi\nvaatia runsaimmat lunnaat.»\n\n»Mutta mistä tiedettiin», jatkoi Diana, »että minä olin kätkeytynyt\nSaint-Quentiniin benediktininunnana? Luostarin johtajatarta\nlukuunottamatta tunsi salaisuuden ainoastaan yksi henkilö koko\nkaupungissa.»\n\n»No, se henkilö on tietenkin kavaltanut teidät, siinä kaikki», arveli\nlordi Wentworth.\n\n»Oi, ei, varmasti ei!» huudahti Diana niin kiihkeästi ja luottavasti,\nettä lordi Wentworth tunsi mustasukkaisuuden käärmeen puraisevan\nsydäntään eikä osannut vastata mitään.\n\n»Se tapahtui kaupungin valloituksen jälkeisenä päivänä», lisäsi Diana\nyhä pontevammin. »Olin vapisevana ja järkkyneenä paennut kammiooni.\nPuhutteluhuoneeseen kutsuttiin sisar Bénie, joka oli noviisinimeni,\nmylord. Jonkun englantilaisen sotamiehen sanottiin haluavan tavata\nminua. Pelkäsin kohtaavani hirveän onnettomuuden, kuulevani kamalan\nuutisen. Lähdin kuitenkin alakertaan sen tuskallisen uteliaisuuden\nvallassa, joka tahtoo kaiken uhalla tietää, mitä on tulossa, vaikka\nse olisi kuinkakin pahaa. Tuo jousimies, jota en ollut koskaan\nnähnyt, julisti minut vangikseen. Tietysti suutuin, vastustin, mutta\nmitä mahdoin väkivallalle? Heitä oli kolme sotamiestä, niin, kolme,\nmylord, pidättämässä yhtä naista! Pyydän anteeksi, jos tämä loukkaa\nteitä, mutta kerron niinkuin asia on. Ne miehet siis tarttuivat\nminuun ja vaativat minua tunnustamaan, että olen Diana de Castro,\nRanskan kuninkaan tytär. Ensimmältä kielsin, mutta kun he kielloistani\nhuolimatta laahasivat minua mukanaan, pyysin heitä viemään minut\nherra amiraali de Colignyn eteen, ja koska amiraali ei tuntenut\nsisar Bénietä, tunnustin olevani todellakin heidän tarkoittamansa\nhenkilö. Luulisitte kenties, mylord, että he sen kuultuaan olisivat\nsuostuneet pyyntööni ja perin vähäisenä suosiollisuutena vieneet\nminut herra amiraalin puheille, joka olisi tuntenut minut ja vaatinut\nvapautustani? Mutta niin ei suinkaan käynyt. He vain riemuitsivat\nsaaliistaan, työnsivät ja laahasivat minua joutuisammin, panivat\nminut nousemaan tai pikemmin heittivät kyyneleisenä ja hätääntyneenä\numpinaiseen kantotuoliin, ja kun nyyhkytysten tukahduttamana ja tuskaan\nmenehtymäisilläni koetin sittenkin katsastaa, minne minua oltiin\nkuljettamassa, olin jo Saint-Quentinin ulkopuolella ja Calaisiin\njohtavalla maantiellä. Sitten lordi Grey, jonka sanottiin olevan\nsaattueeni päällikkönä, kieltäytyi ottamasta minua puheilleen, ja eräs\nsotamies selitti minulle vain, että olin hänen herransa vanki ja että\njoutuisin Calaisiin siksi aikaa, kun odotettaisiin lunnaitani. Sen\nparempaa selvyyttä asemastani saamatta jouduin lopulta tänne, mylord.»\n\n»Minullakaan valitettavasti ei ole enempää sanottavana teille, madame»,\nhuomautti lordi Wentworth miettiväisesti.\n\n»Eikö enempää, mylord!» jatkoi Diana. »Ettekö voi selittää minulle,\nmiksi minun ei sallittu puhutella luostarin johtajatarta eikä herra\namiraalia? Ettekö voi ilmoittaa, mitä minusta siis tahdotaan, kun\nminua ei päästetä niiden läheisyyteen, jotka olisivat toimittaneet\nkuninkaalle tiedon pidätyksestäni ja lähettäneet noutamaan\nlunastusrahat Pariisista? Miksi tällainen salamyhkäinen ryöstö?\nMinkätähden en ole saanut tavata edes lordi Greytä, joka on tässä\nkaikessa ollut määrääjänä, kuten minulle mainittiin?»\n\n»Näitte kyllä lordi Greyn vastikään, madame, kun saavuitte tähän\ntaloon. Hän oli se herrasmies, jonka kanssa puhelin ja joka silloin\ntervehti teitä niinkuin minäkin.»\n\n»Suokaa anteeksi, mylord, en tiennyt, kuka hän oli», muistutti Diana.\n»Mutta koska olette puhellut lordi Greyn kanssa, joka tuon tytön\nmaininnan mukaan on sukulaisenne, niin hän kaiketi on kertonut teille\nminua koskevista aikomuksistaan.»\n\n»Se on totta, madame; ennenkuin hänen laivansa lähti Englantiin,\nselitteli hän minulle aikeitaan, juuri silloin, kun teidät saatettiin\ntalooni. Hän huomautti, että teidät oli Saint-Quentinissa osoitettu\nhänelle kuninkaan tyttärenä ja että hän saadessaan valita kolme vankia\nomaksi osuudekseen oli rientänyt pidättämään näin oivallisen saaliin,\nkaiken kiistan välttämiseksi kuitenkaan ilmoittamatta kenellekään tästä\npidätyksestä. Hänen yksinkertaisena päämääränään oli saada perityksi\nteistä mahdollisimman paljon rahaa, madame, ja nauraen hyväksyin ahnaan\nlankoni näkökannan, kun te astuitte sen huoneen läpi, jossa silloin\nolimme. Mutta teidät nähdessäni käsitin, että jos syntyperänne nojalla\nolette kuninkaan tytär, te olitte kauneutenne ansiosta kuningatar.\nSiitä hetkestä alkaen, sen tunnustan häpeäkseni, olen peräti muuttanut\nmielipidettäni lordi Greyn hankkeesta, tosin en siitä, mitä hän on\ntähän asti tehnyt, mutta ainakin hänen suunnitelmistaan tulevaisuuteen\nnähden. Niin, minä en enää hyväksy sitä hänen päätöstään, että\nteistä pitäisi kiskoa lunnaat. Huomautin hänelle, että hän saattoi\ntoivoa jotakin paljon edullisempaa — että Englannin ja Ranskan\nollessa sotakannalla keskenään te kenties olisitte hyvin sovelias\njohonkin tärkeään vanginvaihtoon, ehkä vastaisitte myös kokonaista\nkaupunkia. Lyhyesti sanoen, vakuutin vääräksi, että näin rikas saalis\nluovutettaisiin pelkkää rahaa vastaan. Te olette nyt Calaisissa, meille\nkuuluvassa ja ehdottomasti turvatussa kaupungissa; niinpä meidän pitää\nsäilyttää teitä täällä vallassamme ja odottaa.»\n\n»Mitä!» huudahti Diana hämmästyneesti; »te olette neuvonut lordi\nGreylle sellaista ja kerskaatte siitä minun kuulteni! Voi, mylord,\nmiksi olette sillä tavalla asettunut vastustamaan vapautumistani? Mitä\npahaa olen teille tehnyt? Olittehan nähnyt minut vain sivumennen!\nVihasitteko minua siis?»\n\n»Olin nähnyt teidät vain pikimmältään ja rakastunut teihin, madame»,\nselitti lordi Wentworth uskaliaasti.\n\nDiana peräytyi väristen ja vaaleten.\n\n»Jane! Mary!» huusi hän kutsuen niitä kahta naista, jotka seisoivat\nsyrjemmällä ikkunakomerossa.\n\nMutta lordi Wentworth esti käskevällä liikkeellä heitä hievahtamasta.\nSitten hän jatkoi murheellisesti hymyillen:\n\n»Älkää pelästykö, madame! Olenhan herrasmies, eikä teidän tarvitse\nkauhistua tai paeta, vaan juuri minun pitäisi vavista. Niin,\nminä rakastan teitä enkä ole voinut olla lausumatta sitä teille;\nniin, nähdessäni teidän menevän ohitse niin ihanana, lumoavana ja\njumalattaren kaltaisena, valtasitte heti koko sydämeni. Ja samalla\nolette minun käsissäni täällä, ja ympäristöni tottelee pienintäkin\nviittaustani... Yhdentekevää, älkää pelätkö mitään, minä olen\nvalitettavasti enemmän teidän vallassanne kuin te minun, ettekä te\nmeistä kahdesta ole todellinen vanki, vaan suorastaan kuningatar,\nmadame, ja minä olen uskollinen orjanne. Käskekää, ja minä tottelen.»\n\n»No, siinä tapauksessa, monsieur», vastasi Diana värähdellen,\n»lähettäkää minut takaisin Pariisiin, mistä toimitan teille sellaiset\nlunnaat kuin määräätte».\n\nLordi Wentworth epäröitsi hetkisen ja selitti sitten:\n\n»Mitä hyvänsä muuta kuin sitä, madame, sillä minä tunnen, että\nsellainen uhraus olisi minulle ylivoimainen. Olenhan teille sanonut,\nettä yksi ainoa katse on iäksi kahlehtinut elämäni teidän elämäänne!\nTäällä, tässä maanpakolaisuudessa, johon minut on kytketty, on jo\nkovin pitkä aika kulunut siitä, kun kiihkeä sydämeni on tuntenut\narvonsa mukaista rakkautta! Nähtyäni teidät niin kauniina, niin jalona\nja ylväänä, tunsin sieluni kaikkien talletettujen voimien saaneen\nelvytyksensä ja kohteensa. Olen rakastanut teitä kaksi tuntia, mutta\njos tuntisitte minut, niin tietäisitte, että se on samaa kuin jos\nolisin rakastanut teitä jo kymmenen vuotta.»\n\n»Mutta, hyvä Jumala, mitä siis tahdotte, mylord?» kysyi Diana. »Mitä\ntoivotte? Mitä odotatte? Mitä aiotte?»\n\n»Tahdon nähdä teidät, madame, tahdon iloita läsnäolostanne ja\nsuloisesta katsannostanne, siinä kaikki. Vielä kerran, älkää luulko\nminusta aatelismiehelle arvottomia aikeita. Mutta oikeutenani, jota\nsiunaan, on säilyttää teitä luonani, ja minä käytän sitä.»\n\n»Ja luuletteko, mylord», virkkoi madame de Castro, »että tämä väkivalta\nhoukuttaa sydämeni vastarakkauteen?»\n\n»Sitä en luule», vastasi lordi Wentworth kohteliaasti, »mutta\nnähdessänne minut joka päivä näin alistuvana, näin kunnioittavana\ntulevan yksistään tiedustamaan vointianne, saadakseni hetkisen verran\nkatsella teitä, kenties sittenkin herää teissä lämpimämpää myötätuntoa\nsen miehen sävyisyyttä kohtaan, joka voisi käyttää voimakeinoja, mutta\ntyytyy vain pyytämään.»\n\n»Ja silloin», huomautti Diana ylenkatseellisesti hymyillen,\n»Ranskan prinsessa surkuttelun valtaamana suostuu lordi Wentworthin\nrakastajattareksi, niinkö?»\n\n»Ja silloin lordi Wentworth», vastasi kuvernööri, »Englannin\nrikkaimpiin ja maineikkaimpiin kuuluvan suvun viimeinen edustaja,\npolvistuen tarjoaa madame de Castrolle nimensä ja elämänsä. Näette\nsiis, että rakkauteni on yhtä kunniallinen kuin vilpitön.»\n\n— Onkohan tuo mies kunnianhimoinen? — ajatteli Diana. »Kuulkaapa,\nmylord», lausui hän ääneen, yrittäen hymyilläkin, »annan teille\nerään neuvon: päästäkää minut vapauteen, toimittakaa minut takaisin\nkuninkaalle, niin en luule kuittaavani välejämme pelkillä lunnailla.\nNäiden kahden valtakunnan kesken lopulta ehdottomasti syntyy rauha,\nja ellen silloin voi antaa itseäni, niin vakuutan ainakin hankkivani\nteille yhtä paljon ja enemmän kunnianosoituksia ja arvonimiä kuin\nvoisitte toivoa puolisonani. Olkaa jalomielinen, mylord, niin minä olen\nkiitollinen.»\n\n»Arvaan ajatuksenne, madame», sanoi Wentworth katkerasti. »Mutta minä\nolen sekä vähemmän omaa etuani katsova että kunnianhimoisempi kuin\nluulette. Kaikista maailman aarteista en toivo omakseni muuta kuin\nteidät.»\n\n»Siis viimeinen sana, mylord, ja sen kenties ymmärrätte», lausui Diana\nsekä hämillään että ylpeänä; »mylord, minua rakastaa eräs toinen».\n\n»Ja kuvitteletteko, että luovuttaisin teidät kilpailijalle antamalla\nteidän mennä?» huudahti Wentworth perin kiihtyneenä. »Ei, olkoon hän\nainakin yhtä onneton kuin minä, jopa onnettomampikin, koska hän ei saa\nteitä nähdä, madame. Tästä päivästä lähtien teidät voi täältä päästää\nainoastaan kolme tapausta. Ensiksikin minun kuolemani, mutta minä olen\nvielä nuori ja terve. Tai Ranskan ja Englannin kesken voi tulla rauha,\nmutta Ranskan ja Englannin sotimista saattaa kestää satakin vuotta,\nkuten tiedätte. Viimeisenä mahdollisuutena on Calaisin menetys, mutta\nCalais on valloittamaton. Noita kolmea melkein olematonta tilaisuutta\nlukuunottamatta te luullakseni pysytte kauan vankinani, sillä minä\nolen lordi Greyltä lunastanut kaikki hänen oikeutensa teihin enkä\nsuostu vastaanottamaan teistä lunnaita, vaikka minulle tarjottaisiin\nvaltakunta! Ja mitä karkaamiseen tulee, niin teidän on viisainta olla\nsitä ajattelematta, sillä minä vartioitsen teitä, ja saatte nähdä,\nkuinka valpas ja taattu vartija on se mies, joka rakastaa.»\n\nSen sanottuaan lordi Wentworth kumarsi syvään ja poistui, jättäen\nDianan katkeran epätoivon valtaan.\n\nHän toipui hiukan vasta ajatellessaan, että kuolema oli varma turva,\njoka äärimmäisissä vaaroissa aina oli avoinna onnettomille.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nAsesepän koti\n\n\nPierre Peuquoyn talo oli Martroi-kadun ja kauppatorin kulmassa.\nKahdelta sivulta se nojasi paksuihin puupilareihin, jollaisista\nPariisissa vielä ovat kauppahallien pilarit näytteenä. Se oli\nkaksikerroksinen, lisänään taitekaton alla ullakkokerros. Julkipuolella\nmuodostivat puu, tiili ja liuskakivi kummallisia arabeskeja, joissa\nilmeni samalla oikullisuutta sekä säännöllistä kuviointia. Lisäksi\noli ikkunatukiin ja järeihin päätyparruihin veistelty eriskummaisten\neläinten kuvia hupaisten lehväkoristeiden kehystämiksi; kaikki oli\nyksinkertaista ja karkeata, mutta ei vailla kekseliäisyyttä ja eloa.\nKorkea ja laajareunainen katto ulkoni niin paljon, että suojeli\nrintanojalla varustettua parveketta, joka kiersi koko toisen kerroksen\nympäri niinkuin sveitsiläisissä alppimajoissa.\n\nMyymälän ikkunaoven yläpuolella riippui kyltti, jonkinlainen puusta\nmuovattu lippu, jolle oli maalattu julmannäköinen soturi edustamaan\nMars-jumalaa, ja tämän tuntemista edistämään oli tekstattu: Marsin\ntalo, Pierre Peuquoy, aseseppä.\n\nTäydellinen asepuku — kypäri, rintapanssari, käsivarsi- ja\nreisisuojukset — oli puhuvana kylttinä ovenpielessä niitä asiakkaita\nvarten, jotka eivät osanneet lukea.\n\nLisäksi saattoi varastohuoneiden hämäryydestä huolimatta erottaa\nmyymälän etupuolen lyijypuitteisten ruutujen läpi muita varusteita ynnä\nkaikenlaisia hyökkäys- ja puolustusaseita. Etenkin miekat pistivät\nsilmään lukuisuudellaan, vaihtelevilla muodoillaan ja upeudellaan.\n\nPilarien juurella istui kaksi oppilasta, jotka ohikulkijoita puhutellen\ntarjosivat heille työpajan valmisteita mitä suostuttelevimpaan tapaan.\n\nSeppämestari itse pysytteli yleensä majesteettisesti joko myymälän\npihanpuolisessa takahuoneessa tai samaisen pihan perällä sijaitsevaan\nvajaan perustetussa pajassa. Hän saapui näkösälle ainoastaan silloin,\nkun jokin tärkeä asiakas oppilaiden huutojen tai pikemminkin Peuquoyn\nmaineen houkuttelemana kysyi mestaria.\n\nMyymälän takahuonetta, joka oli paremmin valaistu kuin varastosuoja,\nkäytettiin siksi vieras- että ruokasalina. Se oli yltympäri paneloitu\ntammella, kalustonaan neliskulmainen ja vääräjalkainen pöytä,\nkarttuunilla verhottuja tuoleja ja muhkea kaappi, jonka päällä\nnähtiin Pierre Peuquoyn taitoteos, isän valvonnassa suoritettu\nsilloin, kun hänet hyväksyttiin mestariksi. Se oli viehättävä asepuku\npienoiskoossa, kauttaaltaan juovitettu kullalla ja kuvioitettu mitä\nhienopiirteisimmillä sommitelmilla. Mahdotonta olisi kuvitellakaan,\nkuinka suurta etevyyttä ja kärsivällisyyttä tuollaisen korun\nvalmistaminen oli vaatinut.\n\nVastapäätä kaappia oli paneliin sovitetussa komerossa Pyhän Neitsyen\nkipsipatsas siunatun puun kehystämällä. Perheen asumuksessa oli siten\nhurskauden tuntua.\n\nViereisen huoneen melkein koko tilan ottivat suorien portaiden\npuuaskelmat, jotka johtivat yläkerroksiin.\n\nPierre Peuquoy oli tavattomasti ihastunut, kun sai asukeikseen\nvarakreivi d’Exmèsin ja serkkunsa, ja oli tahtonut välttämättä\nluovuttaa näille koko ensimmäisen kerroksen. Siellä siis nyt olivat\nvierashuoneet. Hän itse asui toisessa kerroksessa nuoren sisarensa\nBabetten ja lastensa kanssa. Tähän kerrokseen oli majoitettu myös\nhaavoittunut tallimestari, Arnauld du Thill. Oppilaat nukkuivat\nullakkokammioissa. Kaikissa kamareissa, mukavissa ja hyvin\ntiivistetyissä, tuntui sellainen viihtyisyys ja rehentelemätön\nyltäkylläisyys, joka on kaikkien aikojen vanhalle porvaristolle\nominainen, vaikkei sitä voikaan sanoa rikkaudeksi tai ylellisyydeksi.\n\nPöydän ääressä parhaillaan istumassa tapaamme jälleen Gabrielin ja\nJean Peuquoyn, joille heidän arvoisa isäntänsä on juuri antanut\nrunsaan illallisen. Babette hoiti tarjoilua. Lapset pysyttelivät\nkunnioittavasti jonkin matkan päässä.\n\n»Kautta taivaan, monseigneur», puheli aseseppä, »kuinka vähän te\nsyöttekään, jos saan huomauttaa! Olette perin huolestuneen näköinen,\nja Jean on hyvin miettiväinen. Jos kestitys on keskinkertaista lajia,\nniin se kuitenkin tarjotaan hyvästä sydämestä. Ottakaa siis edes noita\nrypäleitä; ne ovat jokseenkin harvinaisia meidän maakunnassamme.\nKuulin isoisältäni, joka oli kuullut omaltaan, että entiseen aikaan,\nranskalaiskautena, Calaisin viiniköynnökset olivat satoisia ja tertut\nkullankeltaisia. Mutta kaupungin jouduttua englantilaiseksi erehtyy\nvalitettavasti luulemaan olevansa Englannissa, missä niillä ei ole\ntapana kypsyä.»\n\nGabriel ei voinut olla hymyilemättä kelpo Pierren isänmaallisuuden\nomituisille päätelmille.\n\n»No», virkkoi hän kohottaen lasinsa, »juon rypäleiden kypsymiseksi\nCalaisissa!»\n\nSen arvaa, että Peuquoyt sydämellisesti vastasivat sellaiseen\nmaljatoivotukseen! Aterian päätyttyä Pierre lausui pöytärukouksen,\njota hänen vieraansa kuuntelivat seisaallaan ja paljain päin. Lapset\nlähetettiin sitten nukkumaan.\n\n»Sinäkin voit siirtyä omalle puolellesi, Babette», huomautti aseseppä\nsisarelleen. »Pidä huolta siitä, että oppilaat eivät liiaksi melua\nylhäällä, ja ennenkuin jäät kamariisi, käyt Gertruden kanssa katsomassa\nherra varakreivin tallimestaria, tarvitseeko hän jotakin.»\n\nSievä Babette punastui, niiasi ja lähti.\n\n»Nyt, rakas kuoma ja serkku», sanoi Pierre kankurimestarille, »olemme\nkolmisin, ja jos sinulla on salaista ilmoitettavaa minulle, niin olen\nvalmis kuuntelemaan».\n\nGabriel katseli Jean Peuquoyta kummeksien, mutta tämä vastasi vakavan\nnäköisenä:\n\n»Niin, Pierre, huomautinhan sinulle, että minulla oli jotakin\npuheltavaa tärkeistä asioista.»\n\n»Siksi ajaksi minä poistun», sanoi Gabriel.\n\n»Anteeksi, herra varakreivi», pyysi Jean; »teidän läsnäolonne ei\nole tässä keskustelussa ainoastaan hyödyllinen, vaan välttämätön,\nsillä ilman teidän mukanaoloanne ei tulisi mitään lopullista niistä\nsuunnitelmista, jotka aion selittää Pierrelle.»\n\n»Niinpä jään kuuntelemaan, ystäväni», vastasi Gabriel, vaipuen takaisin\nhaaveilevaan alakuloisuuteensa.\n\n»Oikein, monseigneur», vakuutti porvari; »niin juuri, kuunnelkaa\nmeitä, ja kuunnellessa päänne nousee taas pystyyn toivosta ja kukaties\nilostakin.»\n\nGabriel hymyili surullisesti ajatellessaan, että ilo varmasti pysyisi\npoissa hänen ulottuviltaan niin kauan kuin häntä pidettäisiin loitolla\nisänsä vapaudesta ja Dianan rakkaudesta. Mutta urheana mieleltään hän\nkääntyi Jeaniin päin ja antoi merkin, että nyt sopi aloittaa.\n\nSilloin kankuri katsoi totisena aseseppään.\n\n»Serkku ja käytännön kannalta rakas veli», sanoi hän, »sinun tulee\npuhua ensimmäisenä, osoittaaksesi herra varakreiville, minkä verran\nperustaa on isänmaallisuudessasi. Kerro meille siis, Pierre, millaista\nmielialaa isäsi on sinussa kasvattanut Ranskaa kohtaan, niinkuin\nukkovaarisi hänessä. Sano meille, ovatko täällä runsaasti kaksi\nvuosisataa hallinneet englantilaiset koskaan saaneet sinua tuntemaan\nitseäsi englantilaiseksi sydämeltäsi. Sano meille, luulisitko tarpeen\ntullessa veresi ja tukesi kuuluvan esi-isiesi vanhalle isänmaalle vai\nsille uudelle, jonka pakkovalta on tuonut sijalle?»\n\n»Jean», vastasi toinen porvari yhtä juhlallisesti kuin hänen serkkunsa\noli puhunut, »en tiedä, mitä ajattelisin ja tuntisin, jos nimeni ja\nsukuperäni olisivat englantilaisia. Mutta tiedän kokemuksesta, että\nkun suku on ollut ranskalainen vaikkapa hetkellisestikin ja parin\nvuosisadan takana, kaikkinainen muukalaisvalta on sietämätön sen\nsuvun jäsenille ja tuntuu heistä kovalta kuin orjuus ja karvaalta\nkuin maanpako. Se esi-isäni, Jean, joka oli nähnyt Calaisin joutuvan\nvihollisten haltuun, puhui pojalleen Ranskasta aina kyynelsilmin\nja Englannista hammasta purren. Sama kanta periytyi pojalta hänen\npojalleen, ja tämä kaksinainen kaipuun ja vastenmielisyyden tunne on\nheikentymättä ja muuttumatta siirtynyt polvesta polveen. Vanhojen\nporvarillisten talojemme ilmapiiri on pysyväinen. Kahdensadan vuoden\ntakainen Pierre Peuquoy elää uudestaan tämänpäiväisessä Pierre\nPeuquoyssa, ja niinkuin minulla on sama ranskalainen nimi, on sydänkin\nsama, Jean. Tapahtunut häpeä on eilispäiväinen ja tuska niinikään. Älä\nsano, Jean, että minulla on kaksi isänmaata; ei ole muuta kuin yksi, ei\nkoskaan! Ja jos kerran pitäisi valita jompikumpi, joko se maa, jonka\nalamaiseksi ihmiset ovat minut väkisin määränneet, tai se, jonka Jumala\non suvulleni alkuaan antanut, niin en suinkaan epäröitsisi.»\n\n»Siinä te kuulette, monseigneur!» huudahti Jean kääntyen Gabrielin\npuoleen.\n\n»Niin, ystäväni, kuulen kyllä, ja se on oivallista, ylevää!» myönsi\nvarakreivi, kuitenkin näyttäen vielä hieman hajamieliseltä.\n\n»Mutta malta, Pierre», puhui Jean Peuquoy jälleen. »Eiväthän tietenkään\nkaikki täkäläiset maanmiestemme jälkeläiset valitettavasti ajattele\nniinkuin sinä? Näiden kahdensadan vuoden lopussa oletkin Calaisissa\nkenties ainoa Ranskan lapsi, joka ei ole kääntynyt kiittämättömäksi\nemämaallensa.»\n\n»Erehdyt, Jean», vakuutti aseseppä. »Olen puhunut yleisesti enkä\nvain omasta puolestani. En sano, ettei yksikään niistä, joilla on\nranskalainen nimi kuten minulla, ole unohtanut alkuperäänsä; mutta\nporvariperheiden enemmistö rakastaa ja kaipaa yhä Ranskaa, ja näiden\nperheiden keskuudesta Peuquoyt ovat nähneet hyväksi valita vaimonsa.\nKuulehan, Calaisin kansalaiskaartin riveissä, joissa minunkin on\npakosta palveltava, moni mies katkaisisi mieluummin pertuskansa kuin\nkääntäisi sen ranskalaista sotamiestä vastaan.»\n\n»Hyvä on tietää sekin!» jupisi Jean Peuquoy hieroen kämmeniään.\n»Ja sano minulle, serkku, kaiketi sinulla on jokin arvoaste tuossa\nkansalaiskaartissa? Suosittuna ja arvossapidettynä miehenä olet\ntietysti kohonnut!»\n\n»En, Jean, vaan pysyäkseni kaikesta vastuusta erossa olen kieltäytynyt\nylennyksistä.»\n\n»Sitä pahempi ja silti toisaalta hyväkin asia! Onko palveluksestasi\nmuuten paljonkin rasitusta, Pierre? Uudistuuko se usein?»\n\n»Jokseenkin», selitti Pierre; »vuoroni tulee varsin usein ja lisäksi\nraskaana, kun tällaisessa keskuksessa varusväki ei ole koskaan kyllin\nlukuisa. Niinpä minä joudun palvelukseen kunkin kuukauden viidentenä\npäivänä.»\n\n»Säännöllisestikö aina viidentenä, Pierre? Englantilaiset eivät\nole nähdäkseni järkeviä siinä, että ennakolta määräävät kullekin\npalveluspäivän niin vakinaiseksi.»\n\n»No niin», sanoi aseseppä pudistaen päätänsä, »kahden vuosisadan\nomistuksen jälkeen ei ole suurta vaaraa. Ja muuten, kun he kuitenkin\nyhä hieman epäilevät kansalaiskaartia, he sijoittavat sen miehiä\nainoastaan sellaisiin vartiopaikkoihin, jotka sinänsäkin ovat\nvalloittamattomia. Minun joukkueeni joutuu aina Kahdeksankulmaisen\ntornin tähystyslavalle; sitä puolustaa meri pätevämmin kuin vartiointi,\nja luulisin ainoastaan lokkien pääsevän sinne ulkopuolelta.»\n\n»Vai niin, sinä olet siis kunkin kuukauden viidentenä päivänä\nvartioimassa Kahdeksankulmaisen tornin tähystyslavalla, Pierre?»\n\n»Niin, neljästä kuuteen aamulla. Korttelinpäällikön jättäessä\najan valinnan minulle itselleni pidin tätä vuoroa mieluisimpana,\nkoska kolmen neljännesvuoden aikana saan silloin nähdä auringon\nsuurenmoisesti nousevan valtamerestä ja se on jumalaista katseltavaa\ntällaiselle kauppiasparallekin.»\n\n»Niin jumalaista katseltavaa todellakin, Pierre», huomautti Jean\nPeuquoy alentaen ääntänsä, »että jos jokin uskalikko tuon aseman\nkestävyydestä huolimatta yrittäisi siltä puolelta kavuta torniisi, sinä\nvarmastikaan et häntä huomaisi, ollessasi niin syventynyt ihailemaan!»\n\nPierre katseli serkkuaan hämmästyneenä.\n\n»En näkisi häntä, se on totta», vastasi hän tovin epäröityään, »sillä\ntietäisinhän, että ainoastaan ranskalaisella voi olla kylliksi\nharrastusta tunkeutua kaupunkiin, eikä minulla pakonalaisena ole\nmitään sitoumusta pakottajiani kohtaan, minkä takia kenties mieluummin\navustaisin hyökkääjää kuin torjuisin häntä.»\n\n»Hyvin sanottu, Pierre!» huudahti Jean Peuquoy. »Siinä näette,\nmonseigneur, että Pierre on harras ranskalainen», lisäsi hän\nGabrielille.\n\n»Näen kyllä, mestari», vastasi varakreivi, yhä vain laimeasti\ntarkaten keskustelua, joka tuntui hänestä turhalta. »Niin, se asia\non selvä, mutta mitäpä hyötyä sellaisesta uskollisuudesta Ranskalle\nvalitettavasti voisi olla?»\n\n»Mitäkö hyötyä? Sen sanon teille», vastasi Jean Peuquoy, »sillä nyt\nlienee minun vuoroni puhua. No niin, jos suvaitsette, herra varakreivi,\nvoimme täällä Calaisissa ottaa korvauksen Saint-Quentinista. Kaksi\nvuosisataa kestäneestä omistamisestaan liian luottavaisiksi käyneet\nenglantilaiset nukkuvat petollisessa turvallisuuden tunnossa, jonka\npitää koitua heidän turmiokseen. Meillä on valmiita avustajia\nkaupungissa, kuten huomaatte. Kypsyttäkäämme tätä hanketta; tulkoon\ntueksemme teidän välityksenne niiden luona, joilla on valtaa, niin\njärkeni — vielä enemmän kuin vaistoni — sanoo minulle, että rohkea\ntemppu tekee meidät kaupungin herroiksi. Kuuntelettehan minua,\nmonseigneur?»\n\n»Kyllä, kyllä, luonnollisesti!» vakuutti Gabriel, joka todellisesti\nei ollut kuunnellut, mutta jonka tämä suoranainen vetoomus havahdutti\nmietteistä; »niin, serkkunne tahtoo siis palata kauniiseen Ranskan\nvaltakuntaan, vai kuinka? Siirtyä johonkin ranskalaiseen kaupunkiin,\nesimerkiksi Amiensiin... No, minä otan puhuakseni siitä asiasta lordi\nWentworthille ja myös herra de Guiselle. Se voitaneen kyllä järjestää;\nvälitykseni, jota mainitsitte haluavanne, suodaan teille kernaasti.\nJatkakaa, ystäväni, olen täydesti samalla kannalla. Kuuntelen teitä\nniin tarkkaavasti kuin suinkin.»\n\nJa hän painui takaisin syvään mietiskelyyn. Sillä totta puhuen hän\nei tällä hetkellä kuunnellut Jean Peuquoyta, vaan hänen sielussaan\nkajahteli kuningas Henrik II:n ääni, joka amiraalin annettua suullisen\nselostuksensa Saint—Quentinin piirityksestä käski heti vapauttaa kreivi\nde Montgommeryn. Sitten hänen isänsä ääni todisti hänelle (sillä hän\noli yhä juro ja mustasukkainen), että Diana todellakin oli hänen\nkruunupäisen kilpailijansa tytär. Lopuksi kuului itse Dianan ääni,\nkun tämä niin monien koettelemusten jälkeen sai hänen suunnattomaksi\nhurmiokseen lausua: »Minä rakastan sinua!»\n\nHelppo on käsittää, että hän näin tenhoavan unelman vallassa kykeni\nvain puolittain tajuamaan arvoisan Jean Peuquoyn rohkeita ja\nhyväuskoisia hankkeita.\n\nMutta tämän vakavan porvarin täytyi tuntea jonkin verran pahastusta\nsiitä, että Gabriel osoitti niin vähäistä huomiota suunnitelmalle,\njossa tosiaankin oli suurpiirteisyyttä ja uljasta yritteliäisyyttä, ja\nhän huomautti hieman nyreästi:\n\n»Jos monseigneur olisi suvainnut seurata haasteluani vähemmän\nhajamielisesti, niin olisitte huomannut, että Pierren ja minun\najatukseni olivat vähemmän persoonallisia ja hiukan ylevämpiä kuin\nnähtävästi otaksutte...»\n\nGabriel ei vastannut.\n\n»Hän ei kuule sinua, Jean», virkkoi Pierre Peuquoy viitaten\nmietteliääseen vieraaseensa; »hänelläkin kenties on oma suunnitelmansa,\njokin oma intohimonsa...»\n\n»Hänen aikomuksensa ei ainakaan voi olla epäitsekkäämpi kuin meidän,\nsen uskallan vakuuttaa varmaksi!» arveli Jean päättävästi. »Sanoisinpa,\nettä hän on itsekäs, jollen olisi nähnyt hänen niin monesti uhmaavan\nvaaraa ihan raivokkaasti ja pelastaakseen minun henkeni panevan omansa\nalttiiksi. Silti hänen olisi pitänyt kuunnella minua, kun puhuin\nyhteisen isänmaan hyväksi ja kunniaksi. Mutta kaikesta innostamme\nhuolimatta olisimme hyödyttömiä välikappaleita ilman häntä, Pierre.\nMeillä on kyllä oikea tunne; sen sijaan meiltä puuttuu ajatuskyky ja\nvoima».\n\n»Ole huoleti! Tunne on hyvä asia, ja minä olen sinua kuunnellut ja\nymmärtänyt, veikkoni!» sanoi aseseppä.\n\nJa serkukset puristivat juhlallisesti toistensa kättä.\n\n»Tällä kertaa meidän täytyy luopua haaveemme toimeenpanosta tai ainakin\nlykätä se tuonnemmaksi», huomautti Jean Peuquoy, »sillä niitä voi\nkäsivarsi ilman päätä, mitä voi kansa ilman aatelia?»\n\nJa sitten tämä vanhan ajan porvari lisäsi merkitsevästi hymyillen:\n\n»Siihen päivään asti, jolloin kansa on sekä käsivartena sekä päänä.»\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nLukuisia tapauksia kootaan taidokkaasti yhteen\n\n\nOli kulunut kolme viikkoa, ja nyt oltiin syyskuun viimeisissä päivissä,\nmutta tämän kertomuksen eri henkilöiden tilanteessa ei ollut tapahtunut\nmitään mainittavaa muutosta.\n\nJean Peuquoy oli tietysti maksanut lordi Wentworthille ne vähäiset\nlunnaat, jotka hän oli osannut verokseen toimittaa. Lisäksi hän oli\nsaanut luvan jäädä Calaisiin vakinaisesti asumaan. Mutta tässä kohden\non huomautettava, ettei hän pitänyt mitään kiirettä uuden liikkeen\nperustamisella ja työskentelyn aloittamisella. Muuten tämä kelpo\nporvari näytti käyneen hyvin uteliaaksi ja huolettomaksi, ja aamusta\niltaan hänen nähtiin kuljeskelevan valleilla ja juttelevan varusväkeen\nkuuluvien sotamiesten kanssa, näköjään ajattelematta kankurin ammattia\nsen enempää kuin jos hän olisi ollut pappi tai munkki.\n\nHän ei kuitenkaan ollut tahtonut tai voinut vetää serkkuaan Pierre\nPeuquoyta tähän joutilaisuuteensa, eikä taitava aseseppä ollut\nmilloinkaan kalkutellut pajassaan uutterammin ja onnistuvammin.\n\nGabriel kävi päivä päivältä yhä synkkämielisemmäksi. Hänelle saapui\nPariisista vain ylimalkaisia uutisia. Ranska alkoi hengittää vapaammin.\nEspanjalaiset ja englantilaiset olivat menettäneet korvaamatonta aikaa\npikku keskuksien valloittamisessa; maa oli ehtinyt koota voimiaan,\nja Pariisi ja kuningas näyttivät pelastuneen. Nämä tiedot, joiden\nsuotuisuuteen Saint-Quentinin sankarillinen puolustus oli melkoisesti\nvaikuttanut, ilahduttivat kyllä Gabrielia, mutta hänestä oli perin\nkummallista, ettei Henrikistä, Colignysta, hänen isästään ja Dianasta\nkuulunut ainoatakaan sanaa! Tällainen tulos heitti kolkon varjon hänen\nsieluunsa ja esti häntä antautumasta lordi Wentworthin haluamaan\nystävälliseen seurusteluun, jota hän kenties ei olisi muutoin vältellyt.\n\nElämänhaluinen, vilkas kuvernööri näkyi tosiaan alkaneen pitää\nvangistaan. Tämä myötätunto riippui epäilemättä osaksi myös siitä,\nettä häntä oli muutamina viime päivinä vaivannut joltinenkin mielipaha\nja yleensäkin ikävystyminen. Täällä yksitoikkoisessa Calaisissa\noli Ranskan hovista tulleen nuoren ja henkevän aatelismiehen seura\nharvinaista vaihtelua. Niinpä hän vähintään joka toinen päivä\npistäytyi vierailulle varakreivi d’Exmèsin luo ja tahtoi ainakin\nkolmesti viikossa nähdä hänet omassa ruokapöydässään. Oikeastaan tämä\nystävällisyys kiusasi Gabrielia ylenpalttisuudellaan, sillä kuvernööri\nvannoi nauraen, ettei hän hellittäisi vangistaan ennenkuin viime\ntingassa eikä milloinkaan suostuisi päästämään häntä pois kunniasanaa\nvastaan ja että Gabrielin lunnaiden viimeisenkin kolikon asianmukainen\nsuoritus vasta pakottaisi hänet tukalan velvollisuuden täyttämiseksi\neroamaan niin rakkaasta ystävästä.\n\nTämä selitys saattoi pohjaltaan hyvinkin olla hienosti ja arvokkaasti\nilmenevää epäluuloisuutta, joten Gabriel ei rohjennut voimakkaammin\ntehostaa toivomustaan, vaan kärsi valittamatta, odottaessaan\ntallimestarinsa toipumista; muistetaanhan, että tämän miehen piti mennä\nPariisista noutamaan varakreivin vapauttamiselle sovitut lunnaat.\n\nMutta Martin Guerre eli oikeammin hänen sijalleen päässyt Arnauld du\nThill parani perin vitkallisesti. Vasta muutamia päiviä takaperin oli\nhaavuri, joka hoiti veitikalle eräässä rettelössä sattunutta vammaa,\nmennyt menojaan, selittäen tehtävänsä päättyneeksi ja potilaansa täysin\ntoipuneeksi. Pari päivää lepoa ja sievän Babetten hyvää hoivailua\nriittäisi muka viimeistelemään hänen parantumisensa, jos siitä vielä\njotakin puuttuisi.\n\nSellaisen vakuutuksen perusteella Gabriel oli ilmoittanut\ntallimestarilleen, että hänen piti jo ylihuomenna siekailematta\nlähteä matkalle Pariisiin. Mutta tuon päivän aamuna Arnauld valitti\nalkaneensa tuntea huimauksia ja pyörrytyksiä, jotka voisivat tuottaa\nhänelle pahojakin kompastuksia, jos hän yrittäisi vain muutamiakin\naskelia ilman Babetten tavanomaista tukea. Siitä johtui uusi kahden\npäivän pyydetty ja myönnetty lykkäys. Mutta sitten jonkinlainen yleinen\nheikkous teki Arnauld-paran raajat hervottomiksi; hänen täytyi kylpyjen\nja varsin ankaran ruokajärjestyksen avulla taistella tätä uupumusta\nvastaan, joka varmasti oli lähtöisin hänen kärsimyksistään. Mutta\ntämä hoitokausi sai toimeen, että katsottiin välttämättömäksi myöntää\nvieläkin lykkäystä uskolliselle tallimestarille, hänen kerätäkseen\njälleen voimia vahvistavilla lääkkeillä ja runsailla viiniannoksilla.\nAinakin hänen hoitajattarensa Babette itkien vannoi Gabrielille,\nettä jos hän vaatisi Martin Guerrea heti matkustamaan, tämä joutuisi\nalttiiksi menehtymisen vaaralle noin pitkällä taipaleella.\n\nNäin kummallinen toipilaskausi venyi siis paljon pitemmäksi kuin itse\nsairaus, Babetten hellästä vaalimisesta huolimatta; voisipa joku\npahansuopa väittää sen johtuneenkin tästä hoidosta. Päivä päivältä\nkului siten kaksi viikkoa, niin että viimein oli jo melkein kuukausi\nvierinyt Gabrielin saapumisesta Calaisiin.\n\nMutta pitemmälti ei tätä voinut jatkua. Gabriel kävi lopulta\nmaltittomaksi, ja vaikka Arnauld du Thill oli ensimmältä mitä parhaalla\ntahdolla etsinyt ja löytänyt verukkeita, selitti hän nyt itsekin\nsäälittelevälle Babettelle lujasti ja varmasti, ettei mitenkään\nsopinut suututtaa varakreiviä ja että vihdoinkin oli parasta lähteä\nkiireimmiten, jotta hän voisi sitä pikemmin myös palata. Mutta\nBabette-rukan punoittavat silmät ja alakuloinen ilme osoittivat, ettei\nhän hevin ottanut kuunnellakseen tätä selittelyä.\n\nSen päivän aattoiltana, jolloin Arnauld du Thillin oli määrä\nnimenomaisen vakuutuksensa mukaan vihdoin lähteä matkalle, Gabriel\nvieraili illallisella lordi Wentworthin luona.\n\nKuvernöörillä näytti nyt olevan vielä enemmän apeutta karkoitettavana\nmielestään kuin tavallisesti, sillä hän pakotti hilpeytensä\npurkautumaan ihan hullutteluun asti. Heidän sitten erotessaan,\nWentworthin tultua saattamaan pihamaalle asti, jota tällä hetkellä\nvalaisi vain yksi ainoa, lepattava lyhty, Gabriel oli paraikaa\nkietoutumassa tiukemmin viittaansa, astuakseen ulos, kun huomasi\nerään pihanpuolisen oven aukenevan raolleen. Nainen, jonka hän tunsi\ntalon kamarineitoihin kuuluvaksi, pujahti sieltä hänen luokseen sormi\nhuulilla ja kurotti toisella kädellään häntä kohti jotakin paperia.\n\n»Sille ranskalaiselle aatelismiehelle, joka niin usein käy lordi\nWentworthin luona», virkkoi hän matalalla äänellä, pistäessään\nvarakreivin käteen kokoontaitetun kirjeen. Ja ennenkuin ällistynyt\nvastaanottaja ehti mitään kysyä, oli tuoja jo rientänyt pois.\n\nSalamyhkäisyyden yllättämä nuori mies, joka oli tietenkin käynyt\nsiitä uteliaaksi ja ehkä muutenkin oli hieman hätäinen, ajatteli,\nettä hänellä oli runsaan neljännestunnin matka käveltävänä hämyssä,\nennenkuin saisi kamarinsa rauhassa lukea kirjelmän, ja että se oli\nliian pitkä aika hänen odottaakseen selvitystä arvoitukselle, joka\nhänestä tuntui kiehtovalta. Tietääkseen heti, mitä häneltä tahdottiin,\nhän niin ollen silmäili ympärilleen ja huomatessaan olevansa ihan yksin\nlähestyi käryävää lyhtyä, avasi kirjeen ja luki seuraavat rivit, jotka\neivät voineet olla herättämättä hänessä melkoista tunnekuohua:\n\n »Monsieur, en tunne teitä, en ole teitä koskaan nähnyt; mutta\n eräs minua palvelevista naisista kertoi minulle, että te olette\n ranskalainen niinkuin minäkin ja samoin vankina kuin minä. Siitä saan\n rohkeutta vedota teihin ahdingossani. Te olette epäilemättä joutunut\n tänne lunnaita vastaan. Luultavasti saatte pian lähteä takaisin\n Pariisiin. Voitte siellä tavata omaisiani, jotka eivät tiedä, kuinka\n minun on käynyt. Voisitte ilmoittaa heille, missä olen — että lordi\n Wentworth pidättää minua, päästämättä minua yhteyteen ainoankaan\n elollisen olennon kanssa, suostumatta määräämään vapauteni hintaa, ja\n että hän käyttäen väärin asemani hänelle tuottamaa julmaa oikeutta\n rohkenee joka päivä puhua minulle rakkaudesta, jonka torjun kammoten,\n mutta juuri tämä halveksiminenkin ja rankaisemattomuuden varmuus\n voivat kiihdyttää hänet rikokseen. Aatelismies ja eritoten maanmies\n on varmasti velvollinen antamaan minulle apunsa tässä surkeassa\n hädässäni; mutta tahdon teille vielä sanoa, kuka olen, jotta tämä\n velvollisuus...»\n\nKirje päättyi siihen, ilman allekirjoitusta. Nähtävästi oli odottamaton\neste tai äkillinen tapaus vaikuttanut keskeytyksen, mutta se oli\ntahdottu lähettää hänelle keskeneräisenäkin, jotta kallisarvoinen\ntilaisuus ei olisi mennyt hukkaan ja koska se kuitenkin antoi\nasiallisen ilmoituksen, vaikkei sisältänyt sen naisen nimeä, jota\nkohdeltiin näin arvottomasti.\n\nSitä nimeä Gabriel ei tiennyt, tätä vapisevaa ja hätäistä käsialaa hän\nei myöskään kyennyt tuntemaan, ja kuitenkin hänen sydämeensä hiipi\nkummallinen ahdistus, ihmeellinen aavistus. Kalpeana kiihtymyksestä hän\nlähestyi lyhtyä vielä enemmän, tarkastellakseen paremmin tuota viestiä,\nkun hänen takanaan aukeni toinen ovi ja sieltä ilmestyi lordi Wentworth\nitse, joka tuli pihalle, mennäkseen makuuhuoneeseensa, pieni paashi\nedellään.\n\nHuomatessaan Gabrielin, jonka oli viisi minuuttia aikaisemmin saattanut\nulos, kuvernööri seisahtui hämmästyneenä.\n\n»Täälläkö vielä olette, ystäväni?» kysyi hän astuen lähelle\nystävällisen tapansa mukaan. »Mikä on teitä pidättänyt? Toivoakseni ei\nmikään tapaturma tai pahoinvoinnin kohtaus?»\n\nVastaamatta lordi Wentworthille suorasukainen nuori mies ojensi hänelle\nsaamansa kirjeen. Englantilainen vilkaisi siihen ja valahti vielä\nkalpeammaksi kuin Gabriel, mutta pystyi säilyttämään kylmäverisyytensä\nja sommitteli nokkelasti vastauksensa sillä aikaa kun oli lukevinaan.\n\n»Se vanha mielipuoli!» äännähti hän teeskennellen taitavasti\nhämmästystä ja heittäen kirjeen maahan palloseksi rutistettuna.\n\nMikään muu huomautus ei olisi voinut joutuisammin ja tehokkaammin\npäästää lumouksesta Gabrielia, joka oli vastikään antautunut mitä\njärkyttävimpiin kuvitelmiin ja nyt heti kylmeni tuntematonta\navunpyytäjää kohtaan. Hän ei silti rauhoittunut heti, vaan huomautti\nhieman epäluuloisesti:\n\n»Ette mainitse minulle, kuka tuo naisvanki on, jota pidätte täällä\nvastoin hänen tahtoaan, mylord?»\n\n»Vastoin hänen tahtoaan tietenkin!» selitti Wentworth huolettomasti.\n»Hän on vaimo-vainajani sukulainen, kaistapää, jos kukaan. Omaiset\ntahtoivat toimittaa hänet pois Englannista, ja hänet työnnettiin kovin\nhankalasti minun vartioitavakseni tähän kaupunkiin, missä mielipuolten\nsilmälläpitäminen on helpompaa, niinkuin vankienkin. Koska olette\njoutunut osalliseksi tästä perhesalaisuudesta, hyvä ystävä, pidän\nparempana heti sanoa, kuka hän on. Tämä lady Howe on liian paljon\nlueskellut ritarirunoutta, ja viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja\nharmaista hiuksistaan huolimatta hänen päähänpistonaan on uskoa\nolevansa sorrettu ja vainottu sankaritar. Enemmän tai vähemmän\nnokkelasti keksityillä tarinoilla hän pyrkii houkuttamaan puolelleen\njokaista nuorta ja huomaavaista ritaria, joka osuu hänen ulottuvilleen.\nJa hiisi vieköön, varakreivi, minusta näyttää siltä, että vanhan tätini\nuskottelut olivat tehonneet teihinkin. Tunnustakaa pois, että hänen\nkirjeensä pani teidät jonkin verran tuskailemaan, ystävä-parka!»\n\n»Sepä on outo juttu, kuten kaiketi myönnätte itsekin, mylord»,\nvastasi Gabriel jokseenkin kylmästi, »ettekä muistaakseni ole puhunut\nkertaakaan tästä sukulaisestanne».\n\n»En todellakaan», tunnusti lordi Wentworth, »mutta eihän vieraille\nyleensä paljasteta yksityisiä perheasioita».\n\n»Mutta tuo nainen sanoo olevansa ranskalainen», muistutti Gabriel.\n\n»Kah, nähtävästi paremmin herättääkseen harrastustanne», selitti lordi\nWentworth, mutta hänen hymynsä alkoi näyttää väkinäisemmältä.\n\n»Entä se rakkaus, jolla hän väittää itseään ahdisteltavan, mylord?»\n\n»Sellaisia harhakuvitelmia saa vanhus, joka olettaa vanhoja muistoja\nuusiksi toiveiksi!» vastasi Wentworth, ja hänen sävyssään oli jo\nmaltittomuutta.\n\n»Siis naurunalaisuutta välttääksenne, mylord, pidätte häntä kätkettynä\nkaikkien katseilta?»\n\n»Onpa tämä kuulustelua!» lausui Wentworth rypistäen silmäkulmiaan,\nmutta kuitenkin halliten luontoaan. »En tiennyt teitä näin uteliaaksi,\nvarakreivi d’Exmès. Mutta kello on neljännestä vailla yhdeksän,\nja kehoitan teitä ennättämään asuntoonne ennen iltasoittoa, sillä\nkunniasanaanne vastaan myönnetty vapaa liikuskeltuine ei sentään\nsaa rikkoa Calaisin järjestyssääntöjä. Jos lady Howe noin suuresti\nherättää mielenkiintoanne, niin voimme huomenna jatkaa keskustelua\ntästä aiheesta. Tällä välin pyydän teitä olemaan vaiti arkaluontoisista\nperheasioista ja toivotan teille hyvää yötä, herra varakreivi.»\n\nSen sanottuaan hän kumarsi Gabrielille ja poistui. Hän tahtoi säilyttää\nmielenmalttiaan loppuun asti ja pelkäsi kiihtyvänsä liiaksi, jos\nkeskustelu pitkittyisi.\n\nHetkisen epäröityään ja mietittyään Gabriel lähti samoin tiehensä,\npalatakseen asesepän taloon. Mutta lordi Wentworth ei ollut loppuun\nsaakka hallinnut itseään kyllin hyvin, häivyttääkseen nuoren miehen\nsydämestä kaiken epäilyn, ja hänen kävellessään katuja pitkin alkoivat\nhänen mieltään jälleen ahdistaa hämärät arvelut, joita salainen vaisto\nedisti.\n\nHän päätti tästä lähtien olla virkkamatta niistä mitään lordille,\njoka omasta puolestaan kaiketi ei ryhtyisi hänelle selittämään sen\nenempää. Parempi olisi tarkkailla, kuulustella ja varmistua siitä, eikö\ntuntematon nainen sentään ollut ranskalainen, joka oli joutunut tänne\nvangiksi.\n\n— Mutta, hyvä Jumala, vaikka saisin siitä täydellisen todistuksen,\n— tuumi Gabriel, — niin mitä voisin tehdä? Enkö itsekin ole täällä\nvankina? Eivätkö käteni ole sidotut ja eikö lordi Wentworth voi\njälleen vaatia minulta tätä miekkaani, jota kannan ainoastaan hänen\nsuvaitsevaisuutensa nojalla? Tämä juttu täytyy saada päättymään, sillä\nminun tarvitsee vihdoinkin päästä toimimaan vapaana. Ehdottomasti on\nMartin Guerre nyt pantava enempää viivyttelemättä lähtemään matkalle.\nSen pitää tapahtua jo huomenna. Ilmoitan sen hänelle vielä tänä iltana.\n\nGabriel, jolle muuan Pierre Peuquoyn oppipoika tuli avaamaan, nousi\nsuoraa päätä toiseen kerrokseen sen sijaan että olisi tavallisuuden\nmukaan jäänyt ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan huoneeseensa.\nTalossa nukkuivat tällä hetkellä arvatenkin kaikki, ja tietysti\nMartin Guerre oli unessa kuten muutkin. Mutta Gabriel tahtoi herättää\nhänet, antaakseen hänelle tiedon nimenomaisesta päätöksestään. Melua\nnostamatta hän hiippaili tallimestarin kamariin saakka, jottei\nhäiritsisi kenenkään muun lepoa.\n\nEnsimmäisen oven, johon oli jätetty avain, Gabriel aukaisi hiljaa.\nMutta sisempi ovi oli lukossa, ja Gabriel kuuli laudoituksen läpi\nnaurunpurskahduksia ja lasien kilinää. Hän koputti silloin hieman\nrajusti ja mainitsi käskevällä äänellä nimensä. Heti tuli hiljaisuus,\nja kun Gabriel vieläkin korotti ääntänsä, kiirehti Arnauld du Thill\navaamaan salvat. Mutta hän oli liiankin joutuisa, niin että sivuovesta\npakenevan naisen hame oli vielä vilahdukselta näkyvissä Gabrielin\nastuessa sisälle.\n\nTämä päätteli pikku armastelua olleen tekeillä talon palvelijattaren\nkanssa, ja koska hän ei ollut ankara tai tekosiveä tällaisissa\nasioissa, ei hän voinut olla hymyilemättä, nuhdellessaan tallimestaria.\n\n»Ahaa», virkkoi hän, »minusta näyttää, Martin, että sinä jaksat\nparemmin kuin muille uskottelet! Katettu pöytä, kolme pulloa, lautaset\nkahdelle! Nähtävästi ajoin toisen pitokumppanisi karkuun. Eipä\nväliä, olenhan nähnyt kyllin selviä todisteita parantumisestasi, ja\nluottavaisemmin kuin koskaan luulen voivani määrätä sinut lähtemään\nPariisiin huomenna.»\n\n»Se oli minullakin aikomuksena, tiedättehän, monseigneur», vastasi\nArnauld varsin nolostuneena, »ja paraikaa hyvästelin...»\n\n»Ystävää? No, se osoittaa hyvää sydäntä», myönsi Gabriel, »mutta\nystävyyden ei sovi syrjäyttää velvollisuutta, ja nyt vaadin, että\nhuomenna ennen makuulta nousuani olet taipaleella. Sinulla on\nkuvernöörin passi, varusteesi ovat olleet kunnossa jo monta päivää,\nhevosesi on levännyt kuten sinäkin, rahamassisi on täynnä, ja siitä\nsaamme kiittää oivallisen isäntämme luottamusta. Tämä arvoisa lordi\npahoitteleekin vain, ettei kykene lainaamaan minulle koko lunnaitteni\nsummaa. Sinulta ei puutu mitään, Martin, ja jos lähdet varhain aamulla,\nniin voit olla Pariisissa kolmen päivän kuluttua. Muistathan, mitä\nsinun on siellä tehtävä?»\n\n»Kyllä, monseigneur: minun tulee heti käydä Rue des\nJardins-Saint-Paulin varrella talossanne, rauhoittaa hoitajattarenne\nmieltä vakuuttaen teidän olevan turvassa, pyytää häneltä\nkymmenentuhatta ecua lunnaiksenne, lisäksi kolmetuhatta kulunkeihinne\nja täkäläisiin velkoihinne, ja vakuudeksi näytän hänelle tätä\nkirjelappuanne ja sormustanne.»\n\n»Turhia varokeinoja, Martin, sillä tunteehan hyvä hoitajattareni sinut\nlikeisesti, uskollisen palvelijani; mutta olen kuitenkin mukaantunut\nepäilyksiisi. Pidä vain huolta siitä, että nuo rahat kerätään\njokseenkin kiireesti, ymmärrätkö?»\n\n»Luottakaa minuun, monseigneur. Ja saatuani rahat ja jätettyäni herra\namiraalille kirjeenne minun pitää palata tänne vielä joutuisammin kuin\nolen menomatkalla kulkenut.»\n\n»Ja kaikin mokomin vältä riitoja tällä retkellä!»\n\n»Siitä ei ole vaaraa nyt, monseigneur.»\n\n»No, hyvästi siis, Martin, ja hyvää menestystä!»\n\n»Kymmenen päivän kuluttua näette minut jälleen, monseigneur, ja\nhuomenna olen auringon noustessa jo loitolla Calaisista.»\n\nTällä kertaa Arnauld du Thill piti lupauksensa. Hän salli seuraavana\naamuna Babetten tulla saattamaan kaupungin portille asti, syleili\nsiellä tyttöä viimeisen kerran ja vannoi tulevansa hyvin pian takaisin;\nsitten hän kannusti ratsuaan, ylipäätään hilpeällä mielellä, lurjus kun\noli, ja katosi tienmutkan taakse.\n\nTyttöparka piti kiirettä, ehtiäkseen kotiin ennenkuin hänen pelottava\nveljensä ehtisi nousta, mutta hänen täytyi ilmoittautua sairaaksi,\nsaadakseen häiritsemättä itkeä kamarissaan.\n\nSen jälkeen olisi ollut vaikea sanoa, hänkö vai Gabriel\nkärsimättömämmin odotti tallimestarin paluuta. Mutta varmaa on ainakin\nse, että kumpikin joutui odottelemaan varsin kauan.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nKuinka Arnauld du Thill Noyonissa hirtätti Arnauld du Thillin\n\n\nEnsimmäisenä päivänä Arnauld ei osunut mihinkään selkkauksiin, vaan\njatkoi matkaansa varsin mukavasti. Hän kohtasi tosin tiellä silloin\ntällöin vihollisjoukkueita — karanneita saksalaisia, lomalle laskettuja\nenglantilaisia, voitostaan röyhkeitä espanjalaisia, koska silloisessa\nraastetussa Ranskassa oli enemmän muukalaisia kuin maan omia asukkaita.\nMutta kaikille kyselijöille Arnauld näytti ylpeästi lordi Wentworthin\nallekirjoittamaa passia, ja pahoitellen ja muristen heidän täytyi pitää\nkunniassa Calaisin kuvernöörin valtuuttamaa matkamiestä.\n\nToisena päivänä kuitenkin, Saint-Quentinin lähitienoilla, muuan\nespanjalainen osasto yritti rettelöidä, väittäen, ettei hänen\nhevosensa ollut saanut passitusta, joten olisi kenties hyvä ottaa se\ntakavarikkoon. Mutta väärä Martin Guerre osoitti suurta lujuutta,\npyytäen viemään hänet päällikön puheille, ja silloin tämä ovela mies\npäästettiin menemään hevosinensa.\n\nMutta tästä seikkailusta koitui hänelle se opetus, että hän nyt päätti\nmahdollisuuden mukaan väistellä kaikkia vastaansattuvia joukkueita.\nSe ei ollut helppoa, kun vihollinen oli levinnyt koko maakuntaan,\nvaikkei ollut Saint-Quentinin valloituksen jälkeen saavuttanut mitään\nratkaisevaa etua. Le Catelet, Ham, Noyon ja Chauny oli miehitetty, ja\ntämän toisen päivän iltana saapuessaan Noyonin edustalle Arnauldin\ntäytyi päättää kaikkien kiusojen välttämiseksi kiertää kaupunki ja\nmennä levolle vasta lähikylässä.\n\nTätä varten täytyi poiketa suurelta maantieltä syrjään. Arnauld tunsi\nseutua huonosti; hän eksyi, ja pyrkiessään oikealle suunnalle hän erään\npolun käänteessä äkkiä joutui keskelle vihollishuovien joukkoa, joka\nnäytti niinikään etsiskelevän jotakin.\n\nEikä Arnauld suinkaan ollut tyytyväinen kuullessaan erään heistä\nhuudahtavan, kun hän ilmestyi näkyviin:\n\n»Halloo, hei, eikö tuossa olekin se viheliäinen Arnauld du Thill?»\n\n»Olisiko Arnauld du Thill ratsun selässä?» virkkoi toinen huovi.\n\n- Laupias taivas, — ajatteli tallimestari kalveten, — jopa näyttää\nsiltä, että minut tunnetaan täällä päin, ja silloin olen hukassa!\n\nMutta peräytyminen ja pakeneminen oli myöhäistä; huovit saarsivat\nhänet. Onneksi oli jo tullut jokseenkin pimeä.\n\n»Kuka sinä olet ja minne menossa?» tiukkasi muuan miehistä.\n\n»Nimeni on Martin Guerre», ilmoitti Arnauld vavisten; »minä olen\nCalaisista parhaillaan vankina säilytettävän varakreivi d’Exmèsin\ntallimestari, matkalla Pariisiin noutamaan rahoja hänen lunnaikseen.\nTässä on Calaisin kuvernöörin, lordi Wentworthin antama passi.»\n\nJoukkueen johtaja kutsui lähelleen erään miehensä, joka kantoi soihtua,\nja alkoi huolellisesti tarkastaa Arnauldin esittämää asiakirjaa.\n\n»Sinetti on kyllä oikea», totesi hän, »ja passi alkuperäinen. No niin,\nsinä olet puhunut totta, veikkonen, ja saat jatkaa matkaasi.»\n\n»Kiitos!» vastasi Arnauld alkaen jälleen hengittää.\n\n»Sananen kuitenkin vielä, ystäväiseni. Etkö ole kulkiessasi tavannut\npakolaiselta näyttävää miestä, erästä roistoa ja hirtehistä, joka on\nnimeltään Arnauld du Thill?»\n\n»En lainkaan tunne sellaista miestä», riensi Arnauld väittämään.\n\n»Jos et tunnekaan, veikkonen, olet kuitenkin saattanut kohdata hänet\nnäillä poluilla. Hän on sinun mittaisesi ja jossakin määrin myös\nsamannäköinen, mikäli tässä hämärässä voi päätellä. Tietysti hän ei\nsentään ole yhtä hyvin puettu kuin sinä, se minun on myönnettävä.\nHänellä on ruskea nuttu, ympyriäinen hattu ja harmaat housut, ja\nvarmasti hän lymyilee siellä päin, mistä olet tulossa. Se on aika\nriiviö. Jospa hän joutuisi käsiimme, se lemmon vintiö!»\n\n»Mitä hän siis on tehnyt?» kysyi Arnauld arasti. »Mitäkö tehnyt? Hän\non nyt karannut meiltä kolmannen kerran. Väittää, että elämä tehdään\nhänelle liian kovaksi. Kaiketi hän onkin oikeassa! Ensimmäiselle\nkarkumatkalleen hän vei mukanaan herransa rakastajattaren. Se ansaitsi\ntietenkin rangaistuksen. Sitten hänellä ei ollut rahaa lunnaikseen.\nHänet on myyty ja taas myyty, ja niin hän siirtyy kädestä käteen, eikä\nole enää ketään, joka ei kanna hänelle kaunaa. Ainakin on kohtuullista,\nettä saamme hänestä huvia, ellemme hyötyä. No, hän tekeytyy ylpeäksi\neikä tahdo enää palvella meitä, vaan livistää. Kolme kertaa hän on jo\nluikkinut tiehensä. Mutta jos tavoitamme sen riivatun...!»\n\n»Niin mitä teette?» kysyi jälleen Arnauld.\n\n»Ensimmäisellä kerralla hän sai selkäänsä; toisella rusikoitiin hänet\npuolikuolleeksi, mutta kolmannella hänet hirtetään.»\n\n»Hirtetään!» toisti Arnauld hätääntyen.\n\n»Heti lähimpään puuhun, veikkonen, ilman mitään oikeudenkäyntiä. Hän\non meidän. Se huvittaa mieltämme ja on hänelle opiksi. Katsohan tuonne\noikealle puolellesi, hyvä mies. Näethän siellä hirsipuun? No, juuri\nsiihen ripustamme siekailematta Arnauld du Thillin, jos saamme hänet\nkiinni.»\n\n»Sepä jotakin!» äännähti Arnauld hieman väkinäisesti nauraen.\n\n»Asian laita on niinkuin sinulle vakuutan, hyvä ystävä, ja jos osut\ntapaamaan sen pahuksen, niin käy niskaan kiinni ja tuo meille; me kyllä\npalkitsemme vaivasi. Toivotan onnellista matkaa!»\n\nMiehet lähtivät poispäin, mutta rauhoittuneena Arnauld huusi heitä\nvielä pysähtymään.\n\n»Anteeksi, hyvät herrat, pyydän teiltä vastapalvelusta. Olen eksynyt,\nnähkääs, enkä enää juuri tiedä, missä olen. Opastakaa minua hiukan, jos\nsuvaitsette.»\n\n»Se on varsin helppoa, veikkonen», vastasi huovien päämies. »Tuolla\ntakanasi erottanet hämyssäkin muureja ja hyökkäysportin; siellä\non Noyon. Nyt katselet liiaksi oikealle, hirsipuun taholle! Mutta\nvasemmalla sinun pitää nähdä toveriemme peitsien välähtelevän, sillä\nmeidän komppaniamme on tänä yönä vartiovuorolla sen portin luona. Jos\nkäännyt ympäri, niin edessäsi on metsän poikitse johtava Pariisin\nvaltatie. Parinkymmenen askeleen päässä tie haarautuu. Voit mennä\nvasemmalle tai oikealle, niinkuin hyväksi näet; toinen tie ei ole\npitempi kuin toinenkaan, ja molemmat yhtyvät jälleen Oisen lautan\nkohdalla neljännespenikulman päässä täältä. Mentyäsi lautalla ylitse\npysyttele aina oikealla. Ensimmäinen kylä on Auvray, puolen penikulman\npäässä lauttapaikalta. Sitten olet maastosta selvillä yhtä hyvin kuin\nme täällä. Hyvää matkaa!»\n\n»Kiitos ja hyvää yötä!» toivotti Arnauld kannustaen hevosensa raviin.\n\nHänen saamansa ohjeet olivat täsmälliset. Kahdenkymmenen askeleen\npäässä hän saapui risteykseen ja antoi hevosensa valita. Se poikkesi\nvasemmanpuoliselle tielle.\n\nYö oli käynyt sankemmaksi ja metsä samoin. Kymmenen minuutin kuluttua\nArnauld du Thill joutui aukealle kohdalle, ja pilvenhattarain takaa\nlevitti kuu heikkoa valoa tielle.\n\nTällöin tallimestari oli juuri mietiskelemässä äskeistä pelästystään\nja omituista sattumaa, joka oli aika lailla koetellut hänen\nkylmäverisyyttään. Menneisyyden puolesta tyyntyneenä hän oli sentään\njonkin verran huolissaan tulevaisuudesta.\n\n— Se ei voi olla kukaan muu kuin oikea Martin Guerre, jota nyt\ntavoitellaan minuna, — päätteli hän. — Mutta jos tuo vätys on päässyt\npakenemaan, niin hän ilmestynee Pariisiin samoihin aikoihin kuin\nminäkin, ja siitä voi tulla kummallinen selkkaus. Tiedän kyllä, että\nvoin pelastua julkeudella, mutta yhtä hyvin voin siten jäädä kiikkiin.\nEttä sen penteleen pitikin päästä livistämään! Hän alkaa tosiaankin\nkäydä kovin kiusalliseksi, ja nuo kelpo viholliset tekisivät minulle\noivan tempun, kun hirttäisivät hänet. Se mies on nyt minun paha\nhaltiani.\n\nArnauldilla oli hyvin terävä ja harjaantunut näkö, ja näissä\nylentävissä mietteissä ollessaan hän oli huomaavinaan satakunnan\naskeleen päässä edellään miehen tai oikeammin varjon, joka hänen\nlähestyessään katosi kiireesti ojaan.\n\n— Hoi, taaskin kiusallinen kohtaus, ehkä jokin väijytys! — tuumi\nvarovainen Arnauld.\n\nHän yritti poiketa metsään, mutta oja oli ylipääsemätön ratsumiehelle\nja hevoselle. Hän odotti muutamia minuutteja; sitten hän uskalsi vähän\nedetä. Haamu oli kohottanut päätänsä, mutta heittäytyi taas heti ojaan.\n\n— Pelänneekö hän minua yhtä pahasti kuin minä häntä? — arveli Arnauld.\n— Väistelemmekö toisiamme yhtä hartaasti molemmin puolin? Mutta\npäätös tässä on tehtävä, koska tuo kirottu näreikkö estää minua\npyrkimästä toiselle maantielle metsän halki. Varovaisinta olisi kääntyä\ntakaisin, mutta voisin myös urheasti kannustaa hevoseni täyteen neliin\nja sivuuttaa tuon miehen kuin salama. Sillä tavalla suoriutuisin\nhänestä pikemmin. Hän on jalkaisin, ja jollei hän yritä hakapyssyn\nlaukauksella... Mutta ei, siihen en jätä hänelle aikaa.\n\nArnauld pani heti toimeen ratkaisunsa, kannusti ratsuaan ja vilahti\nkuin nuoli väijyvän tai lymyilevän miehen ohitse.\n\nPiilevä mies ei liikahtanut.\n\nSe vei Arnauldilta pelon; hän seisahdutti hevosensa rajusti ja palasi\nmuutamia askelia taaksepäinkin, äkillisen ajatuksen välähtäessä hänen\nmieleensä.\n\nVieläkään toinen mies ei antanut itsestään merkkiä. Arnauld sai siitä\nkaiken rohkeutensa takaisin, ja melkein varmistuneena arvelustaan hän\nratsasti suoraa päätä kätköpaikan kohdalle.\n\nMutta silloin, ennenkuin hän ehti edes huutaa, mies ponnahti ojasta\nylös, tempasi äkkiä jalustimen Arnauldin oikean anturan alta pois ja\nkiskaisi jalkaa vimmatusti, niin että tallimestari suistui maahan.\nHyökkääjä kiepsahti hänen päälleen, kouraisi häntä kurkusta ja painoi\npolvensa hänen rinnalleen.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.\n\n»Kuka sinä olet ja mitä tahdot?» kysyi voittaja nujertamaltaan\nviholliselta.\n\n»Laske minut irti, armahda!» pyysi Arnauld tukahtuneella äänellä,\ntuntien hänessä väkevämpänsä. »Minä olen ranskalainen, mutta minulla on\nCalaisin kuvernöörin, lordi Wentworthin kirjoittama passi.»\n\n»Jos olet ranskalainen», sanoi toinen, »kuten lienetkin, koska sinulla\ntosiaankaan ei ole noiden pahuksen muukalaisten ääntämistapaa, niin en\ntarvitse passiasi. Mutta mikä sinut pani niin uteliaasti lähestymään\nminua?»\n\n»Olin huomaavinani ojassa miehen», selitti Arnauld, joka tunsi\nkuristuksen höltyvän, »ja poikkesin katsomaan, oliko hän haavoittunut\nja avun tarpeessa».\n\n»Aikomus oli hyvä», myönsi mies vetäen pois kätensä ja siirtäen sivulle\npolvensa. »No, toveri, nouse siis», lisäsi hän ojentaen kätensä\nArnauldille, joka kohosi nopeasti pystyyn. »Kohtelin sinua kenties\nhieman jyrkästi, suo anteeksi. Syynä oli se, ettei minun tällä haavaa\nmitenkään sovi sallia kenenkään pistää nokkaansa asioihini. Mutta\nmaanmiehen laita on toisin, ja vahingon sijasta saan sinusta apua.\nYmmärrämme toisiamme kohtsiltään. Nimeni on Martin Guerre; entä sinun?»\n\n»Minunko? Bertrand», keksi Arnauld hätkähtäen, sillä heidän ollessaan\nkahden kesken yöllä näin sakeassa metsässä hän tajusi, että se mies,\njota hän tavallisesti hallitsi oveluudella ja viekkaudella, oli\nvuorostaan hänen herransa voimakkuudellaan ja rohkeudellaan.\n\nArnauldin onneksi pimeä yö säilytti hänen tuntemattomuutensa, ja\nparhaansa mukaan hän muutti ääntänsäkin.\n\n»No niin, toveri Bertrand», pitkitti Martin Guerre, »sinun pitää\ntietää, että minä olen karkulaisvanki. Tänä aamuna toisen kerran —\nmonet väittävät sitä jo kolmanneksi — minä livistin karkuun noilta\nespanjalaisilta, englantilaisilta, saksalaisilta, flaameilta, sanalla\nsanoen kaikilta lukuisilta vihollisryökäleiltä, jotka ovat hyökänneet\nonnettomaan maahamme kuin parvi heinäsirkkoja. Hiisi vieköön, Ranska\nmuistuttaa tällä haavaa Babelin tornia! Olen kokonaisen kuukauden\npäivät kuulunut parillekymmenelle eri kansallisuuksien mongertajalle,\nja aina sain kuulla yhä karkeampaa ja raakalaismaisempaa kieltä. Olen\nkyllästynyt kuljeteltavaksi kylästä toiseen, varsinkin kun he näkyivät\npitävän minua pilkkanaan ja hauskuudekseen kiusaavan minua. Alinomaa\nhe sättivät minua jonkin Guduleksi nimittämänsä sievän naikkosen\ntakia, joka oli muka rakastanut minua niin kovasti, että oli karannut\nkanssani.»\n\n»Oho!» äännähti Arnauld.\n\n»Kerron sinulle vain, mitä minulle väitettiin. No niin, sellainen\nnaljailu kyllästytti minua yhä pahemmin, kunnes eräänä päivänä pötkin\nChaunysta käpälämäkeen uudestaan, mutta yksin. Onneton sattuma toimitti\nminut kuitenkin kiinni, taas heidän käsiinsä, ja minua piestiin niin,\nettä kävi sääliksi itseäni. Mutta mitäpä se hyödytti? Turhaa heidän\noli uhkailla hirttää minut, jos koettaisin karata uudestaan, sillä se\nvain yllytti minua yhä hartaammin yrittämään, ja kun tänään aamulla\nhuomasin hyvän tilaisuuden, ollessani kuljetettavana Noyoniin, jätin\ntaas nuo kiusaajat hyvän matkaa taakseni. Kyllähän sen arvaa, että\nne nyt ovat kiivaasti etsiskelleet minua hirtettäväksi!... Mutta kun\nse ei ole minun mieleni mukaista, kapusin metsässä tuuheaan puuhun\nodottelemaan yötä enkä voinut olla nauramatta, vaikka hieman tutisten,\nnähdessäni niiden menevän ihan likeltäni ohitse noituen ja sättien.\nIllan tultua lähdin liikkeelle havaintopaikastani. Mutta ensinnä eksyin\ntässä metsässä, jossa en ollut koskaan ennen käynyt, ja toiseksi olen\nnääntymäisilläni nälkään, kun en ole neljäänkolmatta tuntiin saanut\nhampaitteni väliin muuta kuin vähän lehtiä ja juuria. Niin laiha muona\ntekee väkisinkin heikoksi, kuten hyvin ymmärrät.»\n\n»No no», sanoi Arnauld; »sitä en äsken huomannut, kun päinvastoin\nnujersit minut perin rotevasti, se minun täytyy tunnustaa».\n\n»Tosin niin», myönsi Martin; »täytyihän minun hieman likistellä sinua.\nÄlä siitä ole minulle äkeissäsi. Todellakin juuri nälän vaiva antoi\nminulle voimaa. Mutta nyt sinä olet kaitselmuksenani, sillä maanmiehenä\net tietenkään anna minun jälleen joutua vihollisten käsiin, vai kuinka?»\n\n»En mitenkään, jos voin siinä tehdä jotakin», vastasi Arnauld du Thill,\nsalakavalasti harkiten Martinin puheita.\n\nHän alkoi päästä selville siitä, kuinka saisi kääntymään edukseen\ntämän kohtauksen, jonka hänen kumppaninsa rautanyrkki oli ensin tehnyt\nvaaralliseksi.\n\n»Pystynet paljoonkin hyväkseni», jatkoi Martin Guerre lauhkeasti.\n»Tunnetko ensiksikin näitä seutuja edes jonkin verran?»\n\n»Tottahan, kun olen kotoisin Auvraysta, melkein lähimmästä kylästä»,\nilmoitti Arnauld. »Sinnekö olit menossa?» tiedusti Martin.\n\n»En, vaan tulossa sieltä», vastasi mestarikonna tovin epäröityään.\n\n»Auvray on siis tuolla suunnalla?» virkkoi Martin viitaten Noyoniin\npäin.\n\n»Siellä juuri», vahvisti Arnauld. »Se on Noyonin jälkeen ensimmäinen\nkylä Pariisiin päin.»\n\n»Pariisin tien varrella!» huudahti Martin. »Kas, kuinka metsässä\nerehtyy suunnaltaan! Olin kääntävinäni Noyonille selkäni, ja sinne\nolinkin palaamassa. Minähän pyrin Pariisia kohti, mutta itse asiassa\nIoittonin toiselle taholle. Tämä penteleen tienoo on minulle ihan outo,\nkuten sanoin. Minun täytyy niin ollen suunnata kulkuni sille taholle,\nmistä sinä tulit, jotten marssisi suoraa päätä suden kitaan.»\n\n»Juuri niin, veikkonen. Minä olen menossa Noyoniin, mutta tulehan\njonkin matkaa mukanani. Hyvin lähellä, vähän ennen Oisen lauttapaikkaa,\ntulee vastaamme toinen tie, joka johtaa sinut suoremmin Auvrayhin.»\n\n»Suuri kiitos, Bertrand-ystävä», puheli Martin. »Totisesti haluankin\nsäästellä jalkavaivojani, sillä minua väsyttää ja vielä enemmän\nhiukaisee, kun olen niin tavattomasti paastonnut, kuten jo sanoin.\nSattuisiko sinulla olemaan matkassasi mitään suuhun pantavaa,\nveikkonen? Sillä tavalla tulisit pelastaneeksi minut kahdesti... ensin\nenglantilaisten käsistä ja sitten nälkäkuolemasta, joka ei ole keveämpi\nkohtalo kuin heidän hirsipuunsa.»\n\n»Pahaksi onneksi ei repussani ole muruakaan», vastasi Arnauld. »Mutta\niso leilini on kyllä täynnä, jos haluat ottaa siemauksen.»\n\nBabette oli tosiaan hyvässä huolenpidossaan täyttänyt uskottoman\nrakastajansa leilin chypre-viinillä, laadultaan varsin tulisella, ja\nArnauld oli tähän asti järkevästi säästellyt sitä, säilyttääkseen\njärkensä terävänä matkan vaaroja kohtaamaan.\n\n»Tietysti tahdon maistaa!» huudahti Martin Guerre innostuneena. »Kunnon\nkulaus elvyttää aina jonkin verran.»\n\n»No niin, ota ja juo kursailematta, veikkoseni», pyysi Arnauld ojentaen\nleilinsä.\n\n»Kiitos, ja Jumala sen sinulle palkitkoon», lausui Martin.\n\nJa hän alkoi epäilyksittä kiskoa sisäänsä viiniä, joka oli yhtä\npetollista kuin tarjoojan mielikin, ja sen höyryt alkoivat melkein\nheti tehota hänen aivoihinsa, jotka olivat pitkällisestä paastosta\nheikentyneet.\n\n»Heh», sanoi hän hilpeästi, »onpa tässä kelpo juomassasi voimaa!»\n\n»Noh, hyväinen aika, perin viatonta se sentään lienee», vakuutti\nArnauld, »ja aina tyhjennän aterialla sitä kaksi pulloa. Mutta\nmaltahan, yö on lenseä, istahtakaamme tähän pientareelle hetkiseksi,\nniin saat levähtäessäsi maistella paremmassa rauhassa. Minulla on\naikaa, ja kunhan saavun Noyoniin ennen kello kymmentä, jolloin portit\nsuljetaan, käy kaikki hyvin. Ja vaikka Auvray yhä on Ranskan puolella,\nvoit sinä vielä kohdata kiusallisia partioita, jos vaellat valtatietä\npitkin näin varhaisena hetkenä, ja jos taas poikkeat syrjemmälle, niin\neksyt kaiketi uudestaan. Parasta on pysähtyä tuokioksi juttelemaan\nhyvässä ystävyydessä. Missä jouduit vangituksi?»\n\n»En oikein tiedä», vastasi Martin Guerre, »sillä siitä asiasta on kaksi\nvastakkaista toisintoa niinkuin melkein kaikesta, mikä koski onnetonta\nelämääni: oma uskomukseni ja mitä minulle väitetään. Minulle kyllä\nvakuutetaan, että antauduin vihollisen armoille Pyhän Laurentiuksen\npäivän taistelussa, mutta itse en luulisi siinä urakassa olleenikaan,\nvaan joutuneeni yksin erään vihollisosaston käsiin myöhemmin.»\n\n»Mitä tarkoitat?» tiedusti Arnauld teeskennellen hämmästystä. »Onko\nsinulla siis kaksi elämänuraa? Seikkailusi kuulostavat ainakin\nmerkillisiltä ja opettavilta. Minä pidän sellaisista tarinoista\nihan suunnattomasti. Ota viisi tai kuusi kunnon siemausta muistisi\nvirkistykseksi ja kerro minulle jotakin elämästäsi. Et kai ole\npicardialaisia?»\n\n»En», selitti Martin vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän tuntuvasti\nvähensi leilin sisältöä; »minä olen kotoisin etelästä, Artiguesista».\n\n»Sitä sanotaan kauniiksi seuduksi. Onko sinulla siellä perhettä?»\n\n»Perhe ja vaimo, rakas ystävä», vastasi Martin Guerre, joka oli viinin\nvaikutuksesta käynyt hyvin puheliaaksi ja luottavaiseksi.\n\nJa puolittain Arnauldin kyselyn ja puolittain naukkailunsa yllyttämänä\nhän alkoi suulaasti kertoa oloistaan mitä likeisimpiin yksityiskohtiin\nmennen: nuoruudestaan, lemmenseikkailuistaan, avioliitostaan; että\nhänen vaimonsa oli viehättävä, pikku vikanaan vain käsi, joka oli\nsamalla kertaa sekä liian nopea että liian raskas. Naisen antama\nkorvapuusti ei tosin ollut miestä häpäisevä, mutta ajan mittaan\nsellainen kyllästyttää. Sentähden Martin oli jättänyt liian pontevan\nvaimonsa. Seikkaperäisesti hän selitteli tämän eron syitä, vaiheita ja\nseurauksia. Pohjaltaan hän kuitenkin yhä rakasti Bertrandeansa. Hänellä\noli vieläkin sormessaan rautainen vihkisormuksensa ja povellaan ne\npari kolme kirjettä, jotka Bertrande oli ensimmäisen eroamisen jälkeen\nhänelle lähettänyt. Siitä mainitessaan kelpo Martin itki. Hän oli\nilmeisesti niitä, jotka pöhnä tekee hellämielisiksi.\n\nHän tahtoi sitten kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut hänen ruvettuaan\nvarakreivi d’Exmèsin palvelukseen — että häntä vainosi pahahenki,\nettä hän oli kaksoisolento eikä toisessa olomuodossaan laisinkaan\ntuntenut itseään. Mutta tämä osa hänen elämänurastaan näytti vähemmän\nkiinnostavan Arnauld du Thilliä, joka yhä uudestaan johti hänet\nkuvailemaan lapsuuttaan, isänkotiaan, ystäviään, artiguesilaisia\nomaisiaan, Bertranden hyviä puolia ja puutteellisuuksia.\n\nMitä taitavimman utelun avulla kavala Arnauld sai vajaassa kahdessa\ntunnissa tietoonsa, mitä tahtoikin tietää Guerre-poloisen entisistä\ntavoista ja salaisimmistakin toimista.\n\nPäänsä humistessa Martin Guerre sitten nousi tai oikeammin yritti\nnousta, sillä hän horjahti tässä liikkeessään ja retkahti raskaasti\ntakaisin istualleen.\n\n»Kas, kas, mitä tämä merkitsee?» sopersi hän purskahtaen nauruun, jota\njatkui hyvin kauan. »Luulenpa, saamari, että tuo pikku viinitilkka on\nkihonnut nuppiini. Anna kätesi, toveri, jotta jaksan nousta pystyyn.»\n\nArnauld kohotti häntä nasevasti ja sai hänet pysymään seisaalla,\nvaikkei moitteettomasti tasapainossa.\n\n»Hoh hoh, kuinka paljon lyhtyjä!» huudahti Martin. »Mutta olenpa hupsu!\nLuulin tähtiä lyhdyiksi.»\n\nSitten hän alkoi hoilottaa niin kovaa kuin jaksoi:\n\n    Etköpä sentään kannakin\n    viiniä pöytään ja annakin\n    huimasti meidän hoidella rattoa,\n    kunnes se riemumme nostavi kattoa!\n\n»Älä pidä niin helvetillistä ääntä!» varoitti Arnauld. »Entä jos jokin\nvihollisjoukkue osuisi lähelle ja kuulisi sen?»\n\n»Pötyä, mitä minä vihollisista!» torjui Martin. »Mitä ne minulle\nvoisivat tehdä? Hirttääkö? Ei kai tässä muu auta! Sait minut juomaan\nliikaa, toveri. Minä, joka olen tavallisesti raitis kuin karitsa, en\nosaa pitää puoliani päihtymystä vastaan, ja olinpa lisäksi tyhjilläni,\nkovasti nälissäni; nyt minun on jano.\n\n    Etköpä sentään kannakin...»\n\n»Vaiti!» käski Arnauld. »No, koeta kävellä! Etkö aio mennä Auvrayhin\nlevolle?»\n\n»Oh, kyllä, levolle!» vastasi Martin. »Mutta en lähde Auvrayhin saakka,\nvaan painun tuohon ruohikolle, hyvän Jumalan lyhtyjen alle.»\n\n»Vai niin», huomautti Arnauld, »ja aamulla espanjalainen partio keksii\nsinut ja lähettää levolle hornaan.»\n\n»Paholaisten pariin?» tuumi Martini »ei, parempi on sittenkin hiukan\nponnistaa ja laahautua Auvrayhin, jos suinkin jaksan. Tuolla päinhän se\non? No minä menen sinne.»\n\nMutta uljaasta päätöksestään huolimatta hän alkoi hoippua puolelta\ntoiselle niin tavattomasti, että Arnauld oivalsi pakolliseksi auttaa\nhäntä hiukan, koska Martin muutoin taas eksyisi eli toisin sanoen tällä\nkertaa pelastuisi, mikä ei tietenkään soveltunut roiston suunnitelmaan.\n»Kuule», virkkoi hän kovaonniselle Martinille, »minulla on armelias\nsielu, eikä Auvray ole kovin kaukana. Vien sinut sinne saakka. Malta,\nkunnes päästän irti hevoseni; sitten talutan sitä suitsista ja sinua\nkäsikynkästä.»\n\n»Totisesti otan vastaan tarjouksesi», suostui Martin. »Minussa ei ole\nmitään ylpeyttä, ja muuten, meidän kesken sanoen, luulen olevani hiukan\nhiprakassa. Vieläkin olen sitä mieltä, ettei viinistäsi puuttunut\ntulisuutta. Olen hyvin hauskalla tuulella, mutta hieman päissäni.»\n\n»No, liikkeelle nyt, aikaahan jo olla myöhä!» muistutti Arnauld,\npistäen kätensä kumppanin kainaloon ja astellen samaa tietä pitkin,\njota oli tullut, suoraan Noyonin hyökkäysporttia kohti. »Mutta», jatkoi\nhän, »etkö taipaleen lyhentämiseksi vielä kerro minulle jotakin hyvää\njuttua Artiguesista?»\n\n»Kerronko sinulle esimerkiksi Papottesta?» kysyi Martin Guerre;\n»hoh-ho, sitä Papotte-parkaa!»\n\nPapotten tarina oli liian sekava meidän toistaaksemme sitä tässä. Se\noli kuitenkin jo melkein lopussa silloin, kun nuo kuudennentoista\nvuosisadan vaihdokkaat saapuivat lähelle Noyonin hyökkäysporttia.\n\n»No niin», virkkoi Arnauld, »minun ei tarvitse tulla pitemmälle. Tuossa\non Auvrayn portti. Kolkuta, niin vartija tulee sinulle avaamaan; sano\nterveisiä minulta, Betrandilta, niin hän näyttää sinulle parin askeleen\npäässä taloni, jossa veljeni ottaa sinut vastaan, ja siellä saat\nkunnollisen illallisen ja hyvän yösijan. Hyvästi nyt, toveri! Niin,\nvielä kädenpuristus, ja Herran haltuun!»\n\n»Hyvästi, ja kiitoksia!» vastasi Martin. »Minä olen vain köyhä kulkuri\nenkä kykene sinulle palkitsemaan, mitä olet hyväkseni tehnyt. Mutta ole\nhuoletta! Vanhurskas Jumala kyllä maksaa sinulle. Hyvästi, ystävä!»\n\nOmituista! Tämä päihtyneen ennustus värähdytti Arnauldia, vaikkei hän\nollutkaan taikauskoinen, ja tuokioksi hänessä heräsi halu kutsua Martin\ntakaisin. Mutta tämä oli jo mennyt jyskyttämään portin sivu veräjää.\n\n— Onneton rahjus! Hän kolkuttaa haudallaan! — tuumi Arnauld; — mutta\njoutavia, johan minua lapsettaa.\n\nAavistamatta, että matkakumppani piti häntä silmällä matkan päästä,\nMartin tällä välin huusi täyttä kurkkua:\n\n»Hei, vartija! Hei, Kerberos, tuletko avaamaan, kuhnuri? Bertrand,\narvoisa Bertrand lähettää minut.»\n\n»Kuka siellä?» kysyi vartiosoturi sisäpuolelta. »Tähän aikaan ei\nporttia enää avata. Kuka te olette, kun pidätte sellaista meteliä?»\n\n»Kukako olen, hölmö? Minä olen Martin Guerre tai — jos pidät parempana\n— Arnauld du Thill, tai paremminko otat minut vastaan Bertrandin\nystävänä? Minä olen useampia, etenkin silloin, kun olen ryypännyt. Nyt\nolen parikymmentä vekkulia, jotka käymme sinua kurmoittamaan, jollet\navaa heti.»\n\n»Arnauld du Thill! Oletko sinä Arnauld du Thill?» kiljaisi vartija.\n\n»Kyllä, Arnauld du Thill juuri, tuhannen pentelettä!» vakuutti Martin\nGuerre hakaten ja potkien veräjää.\n\nSilloin kuului portin takaa vartijan hälyttämien sotamiesten melua,\nja pian tultiin avaamaan lyhdyn valossa. Puiden taakse jonkin matkan\npäähän kätkeytynyt Arnauld du Thill kuuli useiden äänien yhtaikaa\npäästävän hämmästyneitä huutoja:\n\n»Se on hän, toden totta! Hän tosiaankin, ilmielävänä, tuhat\ntulimmaista!»\n\nNähdessään, että avatusta portista hyökkäsi samoja miehiä, jotka\nolivat häntä rääkänneet ja pilkanneet, onneton Martin Guerre kiljaisi\nepätoivoisesti, ja se tunkeutui Arnauldin lymypaikkaan kuin kirouksena.\nSitten tämä vaanija saattoi tömistelystä ja äänistä päätellä, että\nurhea Martin, käsittäen olevansa hukassa, ryhtyi vapautensa puolesta\nmahdottomaan rynnistelyyn. Mutta hänellä oli vain kaksi nyrkkiään\nkahtakymmentä miekkaa vastassa. Melske heikkeni, loittoni, taukosi.\nNoituva ja herjaava Martin oli viety pois.\n\n— Jos hän luulee sovittelevansa asioita sadatuksilla ja iskuilla...!\n— tuumi Arnauld hykerrellen kämmeniään. Kun ei enää kuulunut mitään,\nantautui hän neljännestunniksi mietiskelyyn, sillä Arnauld du Thill\noli hyvin harkitseva konna, ja sen tuloksena oli, että hän painui\nkolme- tai neljäsataa askelta syvälle metsään, köytti hevosensa puuhun,\nlevitti kuihtuneille lehdille maahan ratsunsa satulan ja loimen,\nkääriytyi viittaansa ja muutaman minuutin kuluttua nukkui sitä sikeää\nunta, jonka Jumala sallii paatuneelle pahantekijälle helpommin kuin\naralle viattomalle. Hän nukkui kahdeksan tuntia yhteen menoon. Silti\noli hänen herätessään vielä pimeä, ja hän näki tähtien asennosta, että\nkello oli neljän vaiheilla aamulla. Hän nousi, pudisteli rikkoja yltään\nja irroittamatta hevostaan eteni varovasti valtatielle asti.\n\nHirsipuussa, jota oli edellisenä iltana näytetty hänelle, huojui\nhiljalleen Martin Guerre-paran ruumis. Kamala hymy väreili Arnauldin\nhuulilla. Vapisematta hän lähestyi ruumista, mutta se killui liian\nkorkealla hänen ylettyäkseen siihen koskemaan. Niinpä hän kapusi\nhirsipuun patsasta myöten, miekka kädessään, ja kyllin korkealle\npäästyään sivalsi köyden poikki. Ruumis putosi maahan.\n\nArnauld laskeutui sen viereen, otti vainajan sormesta rautaisen\nsormuksen, jota ei olisi luullut saalistamisen arvoiseksi, kaiveli\nhirtetyn povea ja löysi sieltä papereita, jotka pisti omaan talteensa,\nkietoi viitan jälleen ylleen ja peräytyi tyynesti, suomatta enää\nkatsettakaan tai rukousta onnettomalle, jota oli niin pahasti kiusannut\nelämän aikana, sitten vielä kuolemassakin hänet ryöstäen. Hän tapasi\nhevosensa näreiköstä, satuloitsi sen ja karautti täyttä laukkaa Aulnayn\nsuunnalle. Hän oli hyvin tyytyväinen, tuo kurja, sillä nyt hänellä ei\nollut enää pelkoa Martinista. Kun puolen tunnin kuluttua alkoi idässä\nkajastaa heikko sarastus, näki sattumalta ohikulkeva puunhakkaaja\nhirsipuun nuoran leikatuksi ja hirtetyn viruvan maassa. Sekä\npelokkaana että uteliaana hän lähestyi kuollutta, jolla oli vaatteet\nepäjärjestyksessä ja silmukka jokseenkin höllänä kaulassa. Puunhakkaaja\nihmetteli, oliko ruumiin paino katkaissut nuoran vai jokin ystävä sen\nleikannut poikki, tietenkin liian myöhään. Uskalsipa hän koskettaakin\nkovaonnista, varmistuakseen siitä, että maassa lojuva oli todellakin\nhengetön.\n\nMutta silloin hirtetty hänen suureksi kauhukseen liikutti päätänsä ja\nkäsiään ja kohosi polvilleen, ja pelästynyt puunhakkaaja pötki täyttä\nvauhtia metsään, tehden lukuisia ristinmerkkejä ja kutsuen avukseen\nJumalaa ja pyhimyksiä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nArnauld du Thillin ihanteelliset unelmat\n\n\nKonnetaabeli de Montmorency oli ruhtinaalliset lunnaat maksettuaan\npalannut Pariisiin vasta edellisenä päivänä ja esittäytynyt Louvressa,\nheti tunnustellakseen maaperää uudessa asemassaan. Mutta Henrik II oli\nvastaanottanut hänet jyrkän kylmäkiskoisesti ja ylistellyt hänelle\nherttua de Guisen toimenpiteitä, joilla oli voitu edes lieventää\nvaltakunnan kärsimiä vaurioita, ellei korjata.\n\nKalvenneena suuttumuksesta ja kateudesta konnetaabeli oli toivonut\nsaavansa jotakin lohdutusta edes Diana de Poitiersilta. Mutta kuninkaan\nlemmittykin oli ollut häntä kohtaan perin viileä, ja kun Montmorency\nlausui pahoittelunsa tällaisesta käyttäytymisestä ja ilmaisi\npelkäävänsä, että poissaolo oli tuottanut hänelle vääryyttä — että\njoku häntä onnellisempi oli päässyt hänen seuraajakseen herttuattaren\nsuosiossa, vastasi tämä nenäkkäästi:\n\n»Tottahan olette kuullut, mikä uusi puheenparsi nyt on Pariisin rahvaan\nsuussa?»\n\n»Olen juuri saapunut, madame, enkä ole kuullut... sopersi konnetaabeli\nhämillään.\n\n»No niin, nuo häijyt kielet sanovat, että Pyhän Laurentiuksen\nvaalilause on tällainen: ken jättää paikkansa, menettää sen.»\n\nKonnetaabeli jähmettyi, kumarsi sitten hyvästiksi herttuattarelle ja\nlähti Louvresta kuolema sydämessään. Ehdittyään asuintaloonsa ja omaan\nhuoneeseensa hän paiskasi hatun päästään vimmatusti lattiaan.\n\n»Voi noita kuninkaita ja naisia!» huudahti hän. »Kiittämätöntä joukkoa\nkaikki! Rakastavat ainoastaan menestystä.»\n\n»Monseigneur», tuli kamaripalvelija ilmoittamaan, »muuan mies pyrkii\npuheillenne».\n\n»Menköön hiiteen!» ärähti konnetaabeli. »Olenko minä\nvastaanottotuulella! Lähetä hänet herra de Guisen luo.»\n\n»Monseigneur, se mies pyysi minua ilmoittamaan teille nimensä. Hän on\nArnauld du Thill.»\n\n»Arnauld du Thill!» toisti konnetaabeli hätkähtäen. »Se on eri asia;\ntulkoon sisälle.»\n\nKamaripalvelija kumarsi ja poistui.\n\n— Tuo Arnauld, — mietti konnetaabeli, — on nokkela, viekas ja ahnas,\nlisäksi arastelematon ja omaatuntoa vailla. Oh, jospa hän voisi auttaa\nminua kostamaan noille kaikille! Kostamaan — kah, mitä minä siitä\nvoittaisin? Jospa hän mieluummin voisi auttaa minua takaisin suosioon!\nHän tietää paljon asioita. Olin jo ajatellut käyttää hyväkseni\nsitä Montgommeryn salaisuutta; mutta jos Arnauldin avulla pääsen\nturvautumasta siihen, niin se on parempi.\n\nSamassa Arnauld du Thill astui huoneeseen.\n\nVeijarin häpeämättömiä kasvoja kirkasti ilo. Hän kumarsi\nkonnetaabelille lattiaan asti.\n\n»Luulin sinun olevan vankina», huomautti Montmorency,\n\n»Niin olin tosiaan, monseigneur, kuten tekin», vastasi Arnauld.\n\n»Mutta näyt siitä selviytyneen», jatkoi konnetaabeli.\n\n»Niin, monseigneur, maksoin niille omassa rahassani — tarkoitan, otin\nmatkapassin omin neuvoin. Te olette käyttänyt rahojanne, minä älyäni,\nja sillä tavalla olemme nyt vapaina kumpikin.»\n\n»No, noh, onko tuo hävyttömyyttä, heittiö?» murahti konnetaabeli.\n\n»Ei, monseigneur», selitti Arnauld, »se on nöyryyttä. Tarkoitan\nainoastaan, että minulta puuttuu rahaa.»\n\n»Hm!» murisi Montmorency; »mitä tahdot?»\n\n»Rahaa, koska olen sen puutteessa, monseigneur.»\n\n»Ja miksi antaisin sinulle rahaa?» tiukkasi konnetaabeli.\n\n»No, maksaaksenne minulle, monseigneur», vastasi urkkija.\n\n»Maksaakseni mistä?»\n\n»Uutisista, joita tuon.»\n\n»Katsotaanpa uutisiasi.»\n\n»Katsotaanpa kolikoitanne.»\n\n»Tolvana! Entä jos hirtättäisin sinut?»\n\n»Perin huono keino kieleni hellittämiseksi puhumaan on sen\nvenyttäminen, monseigneur».\n\n— Hän on hyvin röyhkeällä päällä, — tuumi Montmorency, — hänen täytyy\ntietää olevansa välttämätön. »Olkoon menneeksi», jatkoi hän ääneen,\n»suostun vielä antamaan sinulle jonkin etumaksun».\n\n»Monseigneur on kovin suopea», ylisti Arnauld, »ja muistutan teille\ntätä jalomielistä lupaustanne, jahka olette maksanut minulle entiset\nvelat.»\n\n»Mitkä velat?» ihmetteli konnetaabeli.\n\n»Tässä on laskuni, monseigneur», ilmoitti Arnauld ojentaen hänelle sen\nmainion luettelon, jonka olemme niin usein nähneet paisuvan.\n\nAnne de Montmorency vilkaisi siihen.\n\n»Niin», myönsi hän, »siinä on kokonaan haaveellisten ja näennäisten\npalvelusten joukossa myös sellaisia, jotka olisivat voineet minua\npaljonkin hyödyttää silloisessa asemassani, mutta tällä haavaa\nkorkeintaan tuottavat minulle lisää mielipahaa.»\n\n»Turhaa, monseigneur! Tekin kenties liioittelette epäsuosioon\njoutumistanne», huomautti Arnauld.\n\n»Häh?» äännähti konnetaabeli, »tiedät siis, tiedetään siis jo, että\nolen epäsuosiossa?»\n\n»Sitä aavistellaan, ja sen verran aavistelen minäkin.»\n\n»No niin, Arnauld», puhui Montmorency katkerasti, »kaiketi osaat\nsiis aavistella myös, ettei minulla nyt ole mitään hyötyä varakreivi\nd’Exmèsin ja Diana de Castron joutumisesta erilleen Saint-Quentinissa,\nkoska kuningas ja madame de Poitiers eivät kaiken todennäköisyyden\nmukaan enää tahdo antaa tytärtään pojalleni.»\n\n»Hyväinen aika, monseigneur», sanoi Arnauld, »minä puolestani luulen,\nettä kuningas täydestä sydämestä suostuisi antamaan hänet, kunhan\npystyisitte ensin toimittamaan hänet kuninkaalle takaisin.»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Sitä, monseigneur, että armollisen valtiaamme täytyy olla tällä\nhaavaa kovasti murheissaan, ei ainoastaan Pyhän Laurentiuksen päivän\ntaistelusta ja Saint-Quentinin kaupungin valloituksesta, vaan myöskin\nsentähden, että hän on menettänyt rakkaan tyttärensä, madame Diana\nde Castron, joka on ollut kadoksissa Saint-Quentinin piirityksen\npäättymisestä asti. Eikä ole saatu varmaa selkoa siitä, kuinka hänen on\nkäynyt, sillä hänen kohtalostaan liikkuu parikymmentä ristiriitaista\nhuhua. Vasta eilen palanneena lienette tietämätön tästä, monseigneur,\nenkä ollut itsekään sitä kuullut ennenkuin tänä aamuna.»\n\n»Minulla oli niin paljon muita huolia!» huomautti konnetaabeli.\n»Tietysti ajattelin enemmän nykyistä epäsuosiotani kuin mennyttä\nsuosiotani.»\n\n»Luonnollista kyllä», myönsi Arnauld. »Mutta varmaankin tuo suosio\nelpyisi jälleen, monseigneur, jos menisitte sanomaan kuninkaalle\nesimerkiksi näin: Sire, te itkette tytärtänne, etsitte häntä joka\ntaholta, kyselette kaikilta, mutta ainoastaan minä tiedän, missä hän\nnyt on, sire.»\n\n»Tiedätkö muka sinä sen, Arnauld?» kysyi Montmorency kiihkeästi.\n\n»Eri asioiden tietäminen on minun ammattini», vastasi vakoilija.\n»Mainitsin teille, että minulla oli uutisia myytävänä; näette, ettei\ntavarani ole huonoa laadultaan. Harkitsetteko asiaa? Siihen olisi\naihetta, monseigneur.»\n\n»Harkitsen kyllä», selitti konnetaabeli, »että kuninkaat muistavat\npalvelijainsa vastoinkäymiset, mutta eivät heidän ansioitansa.\nPalautettuani Henrik II:lle hänen tyttärensä hän on ensimmältä\nhaltioissaan: kaikki kulta, kaikki valtakunnan kunnianosoitukset\neivät ensimmäisellä hetkellä riittäisi palkinnokseni. Ja sitten\nDiana itkee, Diana vakuuttaa tahtovansa kuolla, jos hänet annetaan\nkenellekään muulle kuin varakreivilleen, ja hänen tenhoamansa ja\nvihollisten viekottelema kuningas muistaa menettämäni taistelun eikä\nenää lapsensa saamista takaisin minun välitykselläni. Sillä tavalla\nkaikki ponnistukseni päätyvät siihen, että varakreivi d’Exmès tehdään\nonnelliseksi.»\n\n»Tarvittaisiin siis», vihjaisi Arnauld ilkeästi hymyillen, »että\nvarakreivi d’Exmès katoaisi samaan aikaan kuin madame de Castro\nilmestyisi esille. Ah, sepä olisi mainiota peliä, eikö niin?»\n\n»Niin, mutta minä olen tuiki vastahakoinen käyttämään tuollaisia\näärimmäisiä keinoja», esteli konnetaabeli. »Tiedän kyllä, että kätesi\non varma ja suusi vaitelias. Kuitenkin...»\n\n»Oh, nyt monseigneur erehtyy tarkoituksistani», keskeytti Arnauld muka\nnärkästyneenä; »monseigneur halventaa minua! Ei sovi luulla, että\ntahdoin vapauttaa teidät tuosta nuoresta miehestä väkivaltaisella\nkeinolla. Ei, satakertaisesti ei, minulla on mielessä parempi\nmenetelmä.»\n\n»Mitä siis suunnittelet?» kysyi konnetabeli vilkkaasti.\n\n»Tehkäämme ensin selväksi pikku tilimme, monseigneur», vastasi Arnauld.\n»Olettakaamme, että ilmoitan teille paikan, missä hukkaan joutunut\nneito oleskelee. Lisäksi turvaan teille ainakin herttua Françoisin\navioliiton solmimiseen tarvittavaksi ajaksi hänen vaarallisen\nkilpailijansa poissaolon ja äänettömyyden. Siinä on kaksi erinomaista\npalvelusta, monseigneur! Mitä te puolestanne teette minun hyväkseni?»\n\n»Paljonko vaadit?» tiedusti Montmorency.\n\n»Te olette järkevän kohtuullinen, ja minä omaksun saman kannan»,\nselitti Arnauld. »Ensiksikin kuittaatte tinkimättä sen pikku laskun\nmenneeltä ajalta, joka minulla äsken oli kunnia esittää teille, vai\nkuinka?»\n\n»Olkoon menneeksi», myöntyi konnetaabeli. »Tiesinhän, ettei meille\ntulisi kiistaa tästä ensimmäisestä kohdasta, monseigneur. Summa on\nvähäpätöinen erä, eivätkä siihen sisälly matkakuluni tai ne muutamat\nlahjat, joita ajattelen ostaa, ennenkuin lähden Pariisista. Mutta eihän\nraha olekaan tässä maailmassa kaikki.»\n\n»Mitä!» virkkoi konnetaabeli hämmästyneenä ja melkein säikähtäen;\n»sanooko minulle Arnauld du Thill, ettei raha tässä maailmassa merkitse\nkaikkea?»\n\n»Arnauld du Thill itse, monseigneur. Mutta ei enää se kerjäilevä ja\nahne Arnauld du Thill, jonka olette tähän asti tuntenut, vaan toinen\nArnauld du Thill. Tämä mies tyytyy kohtuulliseen omaisuuteen, jonka\nhän on hankkinut, eikä hänellä ole enää muuta toivomusta kuin saada\nrauhallisesti viettää loppuikänsä synnyinseudullaan, isällisen katon\nalla, lapsuudenystävien keskellä, perheensä parissa. Se on ainiaan\nollut unelmani, monseigneur, rauhattoman elämäni tyyni ja herttainen\npäämäärä.»\n\n»Niin, tosiaankin», vahvisti Montmorency; »jos tyynestä säästä\nnauttiakseen pitää kokea myrskykausi, niin sinusta tulee onnellinen,\nArnauld. Mutta oletko jo rikastunut kylliksi?»\n\n»Olen kohtuullisissa varoissa, monseigneur, ja tulen hyvin toimeen.\nKymmenentuhatta ecua merkitsee tällaiselle köyhälle pahukselle\naikamoista omaisuutta, etenkin pienessä kotikylässäni, vaatimattoman\nperheeni oloissa.»\n\n»Perheesi, kotikyläsi!» toisti konnetaabeli oudoksuen. »Ja minä\nolen sinua luullut vain kodittomaksi kulkuriksi, joka hankkii\nonnensattumista riippuvan elantonsa nokkelan älyn avulla ja siepatun\nnimen suojassa.»\n\n»Arnauld du Thill onkin tosiaan tekonimi, monseigneur. Oikea nimeni on\nMartin Guerre; minä olen syntynyt Artiquesin kylässä Rieuxin lähellä,\nja siellä nyt asuvat vaimoni ja lapseni.»\n\n»Vaimosi!» kertasi vanha Montmorency yhä ällistyneempänä. »Lapsesi!»\n\n»Niin, monseigneur», vakuutti Arnauld mitä hullunkurisimman\ntunteellisesti, »ja minun täytyy monseigneurille ilmoittaa, ettei\nteidän kannata enää tästä lähtien odottaa minulta uusia palveluksia;\nne kaksi apukeinoa, jotka teille nyt tarjoan, jäävät ehdottomasti\nviimeisiksi hommikseni täällä. Minä vetäydyn syrjään sellaisista\nyrityksistä ja rupean elämään kunniallisesti omaisteni hellyyden\nympäröimänä ja lähimmäisteni arvossapitämänä.»\n\n»Kelpaahan se!» sanoi konnetaabeli. »Mutta jos olet tullut niin\nvaatimattomaksi ja ihanteelliseksi, ettet enää tahdo kuulla\npuhuttavankaan rahasta, niin mitä siis pidät hintana noista\nsalaisuuksista, joiden väität olevan hallussasi?»\n\n»Pyydän enemmän ja kuitenkin samalla vähemmän kuin rahaa, monseigneur»,\nvastasi Arnauld, tällä kertaa palanneena luonnolliseen sävyynsä.\n»Pyydän kunniaa, en tietystikään kunnianosoituksia, vaan ainoastaan\nhieman kunniaa, jota tunnustan mitä kipeimmin tarvitsevani.»\n\n»Selitä tarkemmin», kehoitti Montmorency, »sillä tuollainen puhe on\ntotisesti arvoituksia.»\n\n»No niin, katsokaa tätä, monseigneur. Olen hankkinut itselleni\ntällaisen asiakirjan, jossa todistetaan, että minä, Martin Guerre, olen\nollut teidän palveluksessanne näin monta vuotta... tallimestarina;\npitäähän tointani jonkin verran kaunistella. Edelleen vakuutetaan,\nettä olen koko ajan käyttäytynyt alttiisti ja uskollisesti, harrasta\nkiintymystä osoittaen, ja että te, monseigneur, olette tätä kiintymystä\npalkitaksenne suvainnut lahjoittaa minulle kyllin suuren summan,\nvoidakseni elellä loppuikäni puutteesta vapaana. Pankaa siis tämän\ntodistuksen alle sinettinne ja nimikirjoituksenne. Silloin tunnustan,\nettä olemme kaikin puolin kuitit, ilman mitään lisäsuorituksia.»\n\n»Mahdotonta», vastusti konnetaabeli. »Kuinka antaisin perättömän\ntodistuksen? Minua voitaisiin syyttää väärentäjäksi ja petturiksi, jos\nnimikirjoituksella vahvistaisin tuollaisia valheita.»\n\n»Ne eivät ole valheita, monseigneur, sillä minä olen aina palvellut\nteitä uskollisesti... omalla tavallani, ja vakuutan teille, että\njos olisin pannut säästöön kaikki ne rahat, jotka olen teiltä tähän\nmennessä saanut, summa ylittäisi kymmenentuhatta ecua. Todistustanne ei\nniin ollen voida kumota, ja enkö muuten juuri minä ole pannut itseäni\npahasti alttiiksi, saadakseni toimeen sen onnellisen tuloksen, jonka\nhedelmät teidän vain tarvitsee poimia.»\n\n»Voi sinua viheliäistä! Tuollainen vertailu...»\n\n»On oikea, monseigneur», väitti Arnauld. »Me tarvitsemme toisiamme, ja\nyhdenarvoisuus on välttämättömyyden tytär. Vakoilija palauttaa teille\nluottonne, palauttakaa te yhtä paljon vakoilijalle. No, kukaanhan ei\nkuule meitä, monseigneur — mitäpä syytä olisi häpeillä! Päättäkää\nkauppa; se on hyvä minulle, parempi teille, siis molemminpuolinen\nvoitto. Kirjoittakaa alle, monseigneur.»\n\n»En, vaan vasta jälkeenpäin», torjui Montmorency. »Molemminpuolinen\nvoitto, sanot. Tahdon ensin tietää, niillä keinolla muka pääset\nlupaamiisi kaksinkertaisiin tuloksiin. Tahdon tietää, minne Diana de\nCastro on joutunut ja kuinka varakreivi d’Exmèsin käy.»\n\n»Sama se, monseigneur. Jättäen syrjään vain muutamia seikkoja, joista\nkatson tarpeelliseksi olla vaiti, otan kyllä valaistakseni teille nuo\nkaksi kohtaa, ja teidän on silloin pakko myöntää, että sattuma ja minä\nolemme perin hyvin järjestäneet asiat teidän eduksenne.»\n\n»Annahan kuulua», käski konnetaabeli.\n\n»Mitä ensiksikin madame de Castroon tulee», selitti Arnauld du Thill,\n»niin häntä ei ole surmattu eikä ryöstetty, vaan hänet otettiin\nSaint-Quentinissa vangiksi niiden viidenkymmenen arvohenkilön\njoukossa, joista piti vaatia lunnaat. Miksi nyt se, jonka käsiin hän\njoutui, ei ole tehnyt hänen pidätystään julkiseksi? Miksi madame de\nCastro ei itsekään ole antanut tietoja oloistaan? Siitä en tiedä\nkerrassaan mitään. Totta pulmakseni luulinkin hänen jo olevan vapaana\nja ajattelin kohtaavani hänet täällä, saapuessani Pariisiin. Vasta\ntänä aamuna kuulin yleisenä huhuna, että kuninkaan tyttären kohtalo\noli jäänyt hovissa tuntemattomaksi ja että hänen majesteettinsa oli\nsiitä kovin huolissaan. Kenties madame Dianan lähettämät sanomat ovat\ntällaisena melskeisenä aikana joutuneet palautetuiksi tai harhateille,\nmutta sellaisessa viivytyksessä saattaa piillä muukin salaisuus.\nJoka tapauksessa pystyn kuitenkin tässä kohden hälventämään kaikki\nepäilykset, ja nimenomaisesti ilmoittamaan, missä madame de Castro on\nvankina ja kenen hallussa.»\n\n»Se ilmoitus on todellakin kallisarvoinen», sanoi konnetaabeli. »Missä\nhän siis on ja kenen vartioimana?»\n\n»Malttakaa vielä, monseigneur», jatkoi Arnauld. »Ettekö ensiksi tahdo\nsaada selvitystä niinikään varakreivi d’Exmèsistä, sillä jos onkin\nhyvä tietää ystäviensä olinpaikka, niin parempi on olla selvillä\nvihollistensa liikkeistä.»\n\n»Viis minä ajatelmista!» murisi Montmorency. »Missä se d’Exmès on?»\n\n»Vankina samaten, monseigneur», selitti Arnauld. »Kukapa ei ole viime\naikoina ollut jonkin verran vankina? Se oli kovasti muodissa! Sitä\nmuotia on varakreivikin seurannut, ja hän on siis vankina.»\n\n»Mutta hän osaa kyllä antaa tietoja itsestään, hän!» arveli\nkonnetaabeli. »Hänellä on varmasti ystäviä ja rahaa; epäilemättä hän\nsaa hankituksi lunnaansa ja joutuu niskoillemme milloin hyvänsä.»\n\n»Olette arvannut hyvin paikalleen, monseigneur. Niin, varakreivi\nd’Exmèsillä on rahaa, ja hän on kärsimätön pääsemään vapaaksi, aikoen\nsuorittaa lunnaansa mahdollisimman pian. Onpa hän jo lähettänytkin\nPariisiin miehen keräämään ja hänelle viemään mitä pikimmin vapauden\nhinnan.»\n\n»Mitä sille enää mahtaisi?» kysyi Montmorency.\n\n»Mutta meidän onneksemme ja hänen onnettomuudekseen», pitkitti Arnauld,\n»tuo Pariisiin kiireisesti lähetetty mies olen juuri minä, monseigneur\n— minä, joka nyt tallimestarina palvelen varakreivi d’Exmèsiä, käyttäen\noikeaa nimeäni, siis Martin Guerrena. Siitä näette, että totuudessa\npysyen voitte mainita minua tallimestariksi.»\n\n»Etkä ole täyttänyt tehtävääsi, vintiö?» päätteli konnetaabeli. »Et ole\nkerännyt oletetun herrasi lunnaita?»\n\n»Olen kerännyt ne tarkalleen, monseigneur; eihän sellaisia hommia\njätetä sikseen. Ottakaa sitäpaitsi huomioon, että noiden rahojen\njättäminen vastaanottamatta olisi herättänyt epäluuloja. Olen ne\nkoonnut kunnollisesti... yrityksen hyväksi. Kuitenkin saatte olla\nhuoletta; en vie niitä täältä hänelle millään ehdolla vielä pitkään\naikaan. Juuri nämä kymmenentuhatta ecua auttaisivat minua viettämään\nelämäni jälkipuolen hurskaasti ja kunniallisesti, ja siitä saisin\nkiittää teidän jalomielisyyttänne, monseigneur, sen todistuksen mukaan,\njonka minulle annatte.»\n\n»Mutta minäpä en kirjoita siihen nimeäni, roisto!» huusi Montmorency.\n»En ehdoin tahdoin tee itseäni apuriksi varkauteen.»\n\n»Oh, monseigneur», pahoitteli Arnauld, »kuinka ankarasti ja pahasti\nnimitätte välttämättömyyttä, johon alistun tehdäkseni teille\npalveluksen! Mitä! Alttiuden takia minä vaiennan omantuntoni, ja noin\nte palkitsette minua siitä! No niin, olkoon menneeksi! Lähettäkäämme\nvarakreivi d’ExmèsiIle tämä rahasumma, jotta hän on täällä yhtä pian\nkuin madame Diana, ellei ennemmin. Jos hän sitävastoin ei saa näitä\nrahoja...»\n\n»Niin, jollei hän saisi — entä sitten?» tiedusti konnetaabeli.\n\n»Niin voitamme kylliksi aikaa, monseigneur. Herra d’Exmès odottelee\nminua ensin kärsivällisesti pari viikkoa. Sattuuhan kymmenentuhannen\necun hommaamisessa jotakin viivytystä, ja vasta tänä aamuna hänen\nhoitajattarensa ne hakikin kouraani.»\n\n»Hän on siis uskonut sinua, se vaimoparka?»\n\n»Minua ja varakreivin sormusta ja kirjelmää, monseigneur. Muuten hän\ntuntee minut hyvin ennestään. Meidän sopii siis ottaa lukuun parin\nviikon maltillinen odottelu, sitten viikko rauhatonta odottelua,\nvielä viikko tuskallista odottelua. Vasta kuukauden tai puolentoista\npäästä herra d’Exmès toivottomaksi käyneenä lähettää toisen asiamiehen\netsimään edellistä, jota tietysti ei enää tavata. Ja jos on jo\nvaikeata koota kymmenentuhatta ecua, niin yhtä suurta lisäsummaa\non melkein mahdotonta hankkia. Te saatte siis riittävästi aikaa\npoikanne naittamiseen vaikka kaksikymmentä kertaa, monseigneur, sillä\nvarakreivi d’Exmès pysyy kadoksissa, ikäänkuin kuolleena, runsaasti\nkaksi kuukautta ja ilmestyy esiin elävänä ja raivoissaan vasta tulevana\nvuonna.»\n\n»Niin, mutta kuitenkin hän ilmestyy», huomautti Montmorency, »ja eikö\nhän silloin heti ryhdy kuulustamaan, mihin hänen kelpo tallimestarinsa\nMartin Guerre on joutunut?»\n\n»Voi, monseigneur», selitti Arnauld surkeasti, »hänelle vastataan\nsilloin — pahoitellen minun on se mainittava teille — että uskollinen\nMartin Guerre palatessaan tuomaan herralleen noita lunnaita osui\nkovaksi onnekseen espanjalaisjoukkueen käsiin, ja todennäköisesti\nryöstettyään hänet putipuhtaaksi nuo julmurit hänen suunsa tukkimiseksi\nhirttivät hänet Noyonin portin lähellä.»\n\n»Mitä! Onko sinut muka hirtetty, Arnauld?»\n\n»Niin minun on käynyt, monseigneur; siinä näette, kuinka pitkälle\npalvelevaisuuteni saattaa mennä! Ainoastaan päivämäärästä on hieman\nristiriitaisia tietoja. Mutta uskottaisiinko rosvoilevia huoveja,\njoiden etu vaatii peittelemään totuutta? Vielä mitä, monseigneur!»\narveli röyhkeä Arnauld hilpeästi ja päättävästi. »Huomatkaa siis, että\nvarokeinoni ovat taitavasti järjestettyjä ja ettei minunlaiseni kokenut\nveitikka milloinkaan toimita teidän ylhäisyyttänne sotkeutumisen\nvaaraan. Jos varovaisuus karkoitettaisiin maan päältä, niin se pakenisi\nhirtetyn miehen sydämeen. Sitäpaitsi, huomautan vieläkin, te tulette\nvahvistaneeksi vain totiseikan: olen palvellut teitä jo kauan, monet\nhuonekuntanne jäsenet voivat sen todistaa kuten tekin, ja te olette\nkyllä antanut minulle kaikkiaan kymmenentuhatta ecua, olkaa siitä\nvarma. Tahdotteko muuten», lisäsi lurjus suurellisesti, »että annan\nteille siitä kuitin?»\n\nKonnetaabeli ei voinut olla hymyilemättä. »Kyllä, mutta jos lopulta käy\nilmi, heittiö, että...», aloitti hän.\n\nArnauld du Thill keskeytti:\n\n»No no, monseigneur, ettehän te enää epäröitse muuten kuin muodon\nvuoksi, mutta eihän meikäläisten, isoisten ihmisten tarvitse piitata\nmuodoista. Kirjoittakaa todistuksen alle nimenne ilman pitempiä\nviivytyksiä.»\n\nHän laski Montmorencvn eteen pöydälle paperin, josta ei puuttunut muuta\nkuin tämä nimikirjoitus.\n\n»Mutta ensiksi — missä kaupungissa Diana de Castro on vankina ja kenen\nhuostassa?»\n\n»Nimi nimestä, monseigneur: teidän nimenne tämän paperin alle, ja\nsilloin minä ilmoitan nuo toiset nimet.»\n\n»Menköön!» sanoi Montmorency.\n\nHän piirsi sen järeän koukeron, jota käytti nimikirjoituksenaan.\n\n»Ja sinetti, monseigneur?»\n\n»Tässä sekin. Oletko tyytyväinen?»\n\n»Niinkuin monseigneur olisi nyt antanut minulle ne kymmenentuhatta\necua.»\n\n»Vihdoinkin siis — missä Diana on?»\n\n»Lordi Wentworthin luona Calaisissa», ilmoitti Arnauld tahtoen ottaa\nasiakirjan konnetaabelilta, joka pidätteli sitä vielä.\n\n»Hetkinen», sanoi hän; »entä varakreivi d’Exmès?»\n\n»Calaisissa, samoin lordi Wentworthin hallussa.»\n\n»Mutta silloinhan Diana ja hän tapaavat toisensa!»\n\n»Ei, monseigneur; varakreivi asuu erään aseseppä Pierre Peuquoyn luona\nkaupungilla, ja madame on saanut tyyssijansa kuvernöörin talossa.\nOlisin valmis vannomaan, ettei varakreivi edes aavista lemmittynsä\nolevan niin lähellä.»\n\n»Minun pitää kiirehtiä Louvreen», sanoi konnetaabeli hellittäen paperin.\n\n»Ja minä riennän Artiguesiin», huudahti Arnauld voitonriemuisena.\n»Hyvää onnea, monseigneur! Koettakaa päästä pois naurunalaisen\nkonnetaabelin asemasta!»\n\n»Hyvästi, heittiö! Koeta välttää joutumasta hirteen täydellä todella!»\n\nHe poistuivat kumpikin taholleen.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nPierre Peuquoyn aseet, Jean Peuquoyn köydet ja Babette Peuguoyn\nkyyneleet\n\n\nCalaisissa kului melkein kuukausi tuottamatta mitään muutosta niiden\nhenkilöiden asemaan, jotka olemme sinne jättäneet, ja he pahoittelivat\nsitä suuresti. Pierre Peuquoy kalkutteli yhä tarmokkaasti aseita, Jean\nPeuquoy oli ryhtynyt jälleen kutomaan ja sai tilapäisinä työtoveinaan\nvalmiiksi uskomattoman pitkiä köysiä, ja Babette Peuquoy itkeskeli.\n\nGabrielin odottelussa olivat ilmenneet ne vaiheet, jotka Arnauld du\nThill oli ennustanut konnetaabelille. Hän oli pysynyt maltillisena\nkaksi ensimmäistä viikkoa ja kävi sitten kärsimättömäksi.\n\nVain hyvin harvoin hän enää poikkesi lordi Wentworthin luo, ja nämä\nvierailut olivat perin lyhyitä. Heidän välinsä olivat kylmenneet siitä\nillasta alkaen, jolloin Gabriel oli harkitsematta puuttunut kuvernöörin\nniinsanottuihin perheasioihin.\n\nVoimme kyllä tyytyväisesti mainita, että myös arvoisa lordi kävi päivä\npäivältä alakuloisemmaksi. Hänen mieltään eivät kuitenkaan tehneet\nlevottomaksi ne kolme sanomaa, jotka Ranskan kuningas oli lyhyin\nväliajoin lähettänyt Arnauld du Thillin lähdön jälkeen. Ensimmäinen\noli sanamuodoltaan kohtelias, toinen jyrkempi, kolmas uhkaava,\nja senhän arvaa, että ne kaikki vaativat samaa madame de Castron\nvapautusta lunnaita vastaan, joiden määrääminen jätettiin Calaisin\nkuvernöörin omaan valtaan. Mutta tämä oli kaikkiin kolmeen antanut\nsaman vastauksen; että hän aikoi pitää madame de Castroa panttivankina,\ntarpeen tullessa vaihtaakseen hänet sodan aikana johonkin tärkeään\nvankiin tai rauhan syntyessä luovuttaakseen hänet takaisin kuninkaalle\nilman lunnaita. Hänellä oli siihen muodollinen oikeus, ja lujien\nmuuriensa takana hän saattoi uhmata Henrik II:n suuttumusta.\n\nTämä vihastus ei häntä siis vaivannut, vaikka hän ihmetteli, kuinka\nkuningas oli saanut tietoonsa Dianan olinpaikan, vaan hänen kiusanaan\noli kauniin vangin yhä ylenkatseellisempi piittaamattomuus. Ei\nalistuvaisuus eikä harras huomaavaisuus ollut kyennyt lieventämään\nmadame de Castron ylpeätä ja halveksivaa nyreyttä. Hän pysyi\nkiihkeän kuvernöörin edessä aina surullisena, tyynenä ja arvokkaana;\ntoisinaan lordi uskalsi virkkaa jonkin sanan rakkaudestaan, joskin\non myönnettävä, että hän tällöin säilytti aatelismiehen kunnian\nedellyttämät velvoitukset, mutta silloin sekä tuskainen että korskea\nkatse vihlaisi onnettoman mielistelijän sydäntä ja loukkasi hänen\nitsetuntoaan. Hän ei ollut rohjennut puhua Dianalle kirjeestä, joka\noli salaa lähetetty Gabrielille, eikä kuninkaan yrityksistä tyttärensä\nvapauttamiseksi: niin pahasti hän pelkäsi katkeraa sanaa tai ivallista\nmoitetta tuosta viehättävästä, mutta tylystä suusta.\n\nKun talossa ei enää näkynyt sitä kamarineitoa, joka oli uskaltanut\nruveta kirjelapun viejäksi, oli Diana kyllä ymmärtänyt, että sekin\nepätoivoinen mahdollisuus oli vielä rauennut. Hän ei ollut kuitenkaan\nmenettänyt rohkeuttaan, tämä siveä ja ylevä neito, vaan hän odotti ja\nrukoili. Hän luotti Jumalaan ja tarpeen tullessa kuolemaan.\n\nGabriel oli itsekseen päättänyt lakata lokakuun viimeisenä päivänä\nodottamasta Martin Guerren paluuta, ja sentähden hän aikoi nyt lähteä\npyytämään lordi Wentworthilta sitä suosiota, että hän saisi lähettää\nPariisiin toisen sanansaattajan. Niinpä hän kello kahden tienoissa\npoistui Peuquoy-perheen talosta, missä Pierre kiilloitti miekkaa, Jean\npunoi suunnattoman pitkää köyttä ja Babette jo usean päivän ajalta\nkyynelistä punoittavin silmin pyöri hänen ympärillään kykenemättä\npuhumaan. Hän marssi suoraa päätä kuvernöörin asuntoa kohti.\n\nLordi Wentworthia pidätteli sillä hetkellä jokin asia, niin että\nhän lähetti Gabrielille sanan pyytäen odottamaan muutaman minuutin,\nollakseen sitten heti valmis häntä palvelemaan.\n\nHallista, johon Gabriel oli ohjattu, voi nähdä sisäpihalle. Hän\nlähestyi ikkunaa katsoakseen ulos, ja koneellisesti hänen sormensa\nliukuivat ja hapuilivat ruutuja pitkin. Äkkiä hän tunsi sormenpäillään\npiirtoja, jotka oli kaiverrettu lasiin timanttisormuksella. Hän\nkumartui niitä tarkastamaan ja luki selvästi sanat: Diana de Castro.\n\nSekö oli allekirjoitus, joka puuttui hänen taannoin saamastansa\nsalaperäisestä kirjeestä?\n\nGabrielin silmiä hämärsi, ja hänen täytyi nojata seinään, jottei\nhorjahtaisi. Hänen sisäiset aavistuksensa eivät siis olleet erehtyneet!\nDianaa, todellakin Dianaa, hänen lemmittyään tai hänen sisartaan, siis\ntuo irstaileva Wentworth parhaillaan piti vallassaan! Tälle puhtaalle,\nihanalle olennolle hän rohkeni puhua häpeällisestä intohimostaan!\n\nVaistomaisesti Gabriel tavoitti kädessään olemattoman miekkansa kahvaa,\nja samassa Wentworth astui sisälle.\n\nKuvernööri kalpeni ensin, mutta hänet toinnutti heti se itsehillintä,\njoka hänellä oli tavattoman voimakkaana kykynä.\n\n»No niin, mitä se on?» kysyi hän.\n\n»Eikö tuo ole sen mielenvikaisen omaisenne nimi, jota teidän on\nvartioitava täällä, mylord?» tiukkasi Gabriel.\n\n»Mahdollista; entä sitten?» tokaisi lordi Wentworth korskeasti.\n\n»Siinä tapauksessa, mylord, minä tunnen tuon omaisenne... epäilemättä\nhyvin etäisen sukulaisenne. Olen usein nähnyt hänet Louvressa. Ja\nmuuten olen hänen altis palvelijansa, niinkuin jokaisen ranskalaisen\naatelismiehen pitää esiintyä Ranskan hallitussuvun tytärtä kohtaan.»\n\n»Ja sitten?» jatkoi lordi Wentworth kyselyään.\n\n»Ja niin ollen, mylord, vaadin teiltä selitystä, kuinka ja millä\nperusteella te pidätätte ja kohtelette vankina siihen arvoasemaan\nkuuluvaa henkilöä.»\n\n»Ja jos kieltäydyn, monsieur, antamasta teille tätä selvitystä,\nniinkuin olen jo evännyt sen Ranskan kuninkaaltakin — mitä sitten?»\n\n»Ranskan kuninkaalta!» toisti Gabriel hämmästyneenä, »Niin juuri,\nmonsieur», vahvisti lordi Wentworth yhä järkkymättömän kylmäverisenä.\n»Kaiketi englantilaisen ei ole vastattava toimistaan vieraan\nvaltakunnan hallitsijalle, varsinkaan maansa sotiessa tätä hallitsijaa\nvastaan. Entä jos siis kieltäytyisin tekemästä tiliä teillekään, herra\nd’Exmès?»\n\n»Silloin vaatisin teiltä sellaisesta käyttäytymisestä hyvitystä,\nmylord!» huudahti Gabriel.\n\n»Ja epäilemättä toivoisitte, monsieur», jatkoi kuvernööri,\n»tappavanne minut sillä miekalla, jota saatte kantaa ainoastaan minun\nsuosiollisella luvallani ja jonka voin heti vaatia teiltä takaisin?»\n\n»Ooh, mylord, mylord», kivahti Gabriel, »senkin saatte minulle maksaa!»\n\n»Vaikkapa niin, monsieur», arveli lordi Wentworth, »enkä velkaani\nkielläkään, kunhan ensin kuittaatte omanne».\n\n»Voimattomana!» valitti Gabriel väännellen käsiään; »voimattomana\nsellaisella hetkellä, jolloin tahtoisin toimia kymmenentuhannen miehen\ntarmolla!»\n\n»Teillä on tosiaankin pahana kiusana», jatkoi lordi Wentworth, »että\nkätenne ovat sovinnaisuuden ja oikeuden sitomat; mutta myöntänette\nsentään itsekin, että olisi liian mukavaa sotavangin ja velallisen\nsaada kuittauksensa ja vapautensa yksinkertaisesti katkaisemalla kurkku\nsaamamieheltään ja viholliseltaan.»\n\n»Mylord», huomautti Gabriel ponnistautuen levolliseksi, »tiedättehän,\nettä jo kuukausi takaperin lähetin tallimestarini Pariisiin noutamaan\nsitä rahasummaa, jota niin paljon ajattelette. Nyt on arvoituksena,\nonko Martin Guerre teidän suojeluskirjastanne huolimatta haavoittunut\ntai saanut surmansa matkalla — tai onko häneltä varastettu rahat.\nTosiasia vain on, ettei hän ole ilmestynyt takaisin, ja siksi tulinkin\njuuri pyytämään, että sallisitte minun uudestaan lähettää jonkun miehen\nPariisiin, koska ette luota aatelismiehen sanaan ettekä ole tarjoutunut\npäästämään minua itseäni matkalle lunnaitani hankkimaan. Nyt, mylord,\nteidän ei sovi evätä tätä pyytämääni lupaa, tai muutoin minulla on\noikeus sanoa, että te pelkäätte vapauttani ettekä rohkene luovuttaa\nminulle miekkaani takaisin.»\n\n»Ja kenelle te sen sanoisitte, monsieur», muistutti lordi Wentworth,\n»minun välittömään valvontaani alistetussa englantilaisessa\nkaupungissa, missä teitä ei voida pitää minään muuna kuin vankina ja\nvihollisena?»\n\n»Julistaisin sitä, mylord, jokaiselle rehelliselle ja ajattelevalle\nmiehelle, jokaiselle sydämeltään tai nimeltään aateliselle,\nupseereillenne, jotka ymmärtävät kunnia-asioita, työläisillennekin,\njoita heidän vaistonsa valaisisi, ja kaikki olisivat yhtä mieltä\nminun kanssani teitä vastaan, mylord, että te evätessänne minulta\nvälikappaleen päästäkseni täältä pois ette enää ansaitsisi uljaiden\nsoturien päällikön asemaa.»\n\n»Mutta te ette ajattele, monsieur», vastasi lordi Wentworth kylmästi,\n»että ennenkuin sallin teidän levittää kurittomuuden henkeä väkeni\nkeskuuteen minun tarvitsee vain lausua sana, tehdä viittaus, jotta\nteidät heitetään sellaiseen tyrmään, missä ette voi minua syyttää\nmuille kuin muureille.»\n\n»Valitettavasti sekin on totta, tuhannen lempoa!» jupisi Gabriel\nhammasta purren ja kädet nyrkissä.\n\nTämä tunteen ja mielenkuohun mies tunsi murtuvansa rautaisen ja\nvaskisen miehen järkkymättömyyttä vastaan. Mutta yksi sana muutti\nkohtauksen laadun ja palautti äkkiä Wentworthin ja Gabrielin\ntasavertaisuuden.\n\n»Rakas Diana, rakas Diana!» hoki nuori mies tuskaantuneena. »Kuinka\nvoikaan niin käydä, etten pysty tekemään hyväksesi mitään tällä vaarasi\nhetkellä!»\n\n»Mitä sanoittekaan, monsieur?» ähkäisi lordi Wentworth väristen.\n»Taisitte sanoa: 'Rakas Diana!' Vai kuulinko väärin? Oletteko tekin\nrakastunut madame de Castroon?»\n\n»No, kyllä, jos pitää tunnustaa. Minä rakastan häntä!» vakuutti\nGabriel. »Tekin rakastatte häntä, mutta minun rakkauteni on yhtä puhdas\nja altis kuin teidän on arvoton ja julma. Niin, Jumalan ja enkelien\nedessä minä palvon häntä niinkuin epäjumalaani.»\n\n»Mitä siis äsken lausuitte minulle Ranskan hallitussuvun tyttärestä\nja siitä suojeluksesta, johon jokainen aatelismies on velvollinen\nsellaista sorrettua kohtaan!» pauhasi lordi Wentworth suunniltaan\nkiihtyneenä. »Vai niin, te rakastatte häntä ja olette varmaankin\nse, jota hän rakastaa ja jonka muistoon hän vetoaa tahtoessaan\nkiduttaa minua! Olette se mies, jonka herättämän rakkauden takia hän\nhalveksii minua — se mies, jota ilman hän kenties rakastaisi minua?\nAh, tekö olette se, jota hän rakastaa?» Äsken niin pilkallinen ja\nylenkatseellinen lordi katseli nyt jonkinlaisen kunnioittavan kauhun\nvallassa Dianan rakastamaa miestä, ja kilpailijansa puhuessa Gabriel\npuolestaan vähitellen kohotti otsaansa ilahtuneena ja voitollisena.\n\n»Ah, tosiaanko hän rakastaa minua sillä tavalla?» huudahti hän.\n»Niinpä hän ajattelee minua vielä, vetoaa minuun, kuten sanotte! Oh,\nhyvä on, jos hän vetoaa minuun, niin minä ryhdyn auttamaan häntä ja\npelastan hänet. Kuulkaahan, mylord: ottakaa miekkani, tunkekaa suuhuni\nkapula, köyttäkää minut, sulkekaa tyrmään, ja koko maailman ja teidän\nuhallanne minä kyllä pystyn auttamaan ja varjelemaan häntä, koska hän\nyhä rakastaa minua, kallis lemmittyni! Koska hän rakastaa yhä minua,\nuskallan uhmata teitä avoimesti ja ollessani aseeton teidän aseitanne\nvastassa olen varma siitä, että vielä voitan teidät, kun jumalaisena\nkilpenäni on Dianan rakkaus.»\n\n»Se on totta, sen kyllä uskon!» jupisi vuorostaan lordi Wentworth\nmasentuneena.\n\n»Eikä minun puoleltani olisikaan enää jalomielistä haastaa teitä\nkaksintaisteluun», jatkoi Gabriel; »kutsukaa vartiomiehenne ja käskekää\nteljetä minut vankilaan, jos suvaitsette. Jonkinlaista onnea on\nvankeuskin hänen lähellään ja samalla kertaa kuin hän on vankina.»\n\nNyt seurasi pitkällinen äänettömyys.\n\n»Monsieur», aloitti viimein lordi Wentworth jonkin verran epäröiden,\n»pyysitte lupaa lähettää Pariisiin toisen asiamiehen noutamaan\nlunnaitanne, vai kuinka?»\n\n»Sellainen oli ensimmältä aikomukseni, kun tulin tänne, mylord»,\nvastasi Gabriel.\n\n»Ja sitten muistaakseni soimasitte minua siitä, etten luottanut\naateliseen kunniaanne ja sallinut teidän pelkällä sananne takuulla\nlähteä itse hankkimaan tuota rahasummaa?»\n\n»Se on totta, mylord.»\n\n»No niin, monsieur», pitkitti kuvernööri, »voitte lähteä vaikka tänään:\nCalaisin portit ovat teille avoinna, pyyntöönne on suostuttu.»\n\n»Ymmärrän», virkkoi Gabriel katkerasti; »te tahdotte loitontaa minut\nhänestä. Entä jos nyt kieltäytyisin lähtemästä Calaisista?»\n\n»Minä olen täällä määrääjänä, monsieur», huomautti lordi Wentworth,\n»eikä teillä ole valtaa kieltäytyä noudattamasta tahtoani tai suostua\nsiihen, vaan teidän on pakko alistua.»\n\n»Olkoon sitten niin», myöntyi Gabriel; »minä lähden, mylord, mutta\nolematta kuitenkaan kiitollinen jalomielisyydestänne, sen sanon».\n\n»En tarvitsekaan kiitollisuuttanne, monsieur.»\n\n»Minä lähden», toisti Gabriel, »mutta tietäkää, etten pysy kauan\nvelallisenanne, vaan palaan hyvinkin pian maksamaan teille koko velkani\nyhdellä kertaa. Ja kun en silloin enää ole vankinne ettekä te ole enää\nsaamamieheni, ei teille jää enää mitään veruketta estääksenne sitä\nmiekkaa, jota minulla on oikeus kantaa, kontaamasta omaanne.»\n\n»Voisin kyllä kieltäytyä siitä ottelusta, monsieur», vastasi lordi\nWentworth hieman raskasmielisesti, »sillä mahdollisuudet eivät meidän\nkesken olisi tasavertaiset: jos tapan teidät, niin hän vihaa minua\nyhä katkerammin; jos te surmaatte minut, niin hän rakastaa teitä yhä\nenemmän. Eipä väliä, velvollisuutenani on suostua, ja minä suostun.\nMutta ettekö pelkää», lisäsi hän synkästi, »että näin pakotatte\nminut johonkin äärimmäisyyteen? Kun melkein kaikki edut ovat teidän\npuolellanne, eikö minulla näyttäisi olevan aihetta käyttää väärin\nniitä, jotka minulla vielä on jäljellä?»\n\n»Ylhäällä Jumala ja tässä maailmassa kaikkien maiden aatelismiehet\ntuomitsisivat teidät, mylord», muistutti Gabriel värähtäen, »jos niiden\ntakia, joita ette ole kyennyt voittamaan, raukkamaisesti kostaisitte\nniille, jotka eivät voi puolustautua.»\n\n»Olkoon kuinka tahansa, monsieur», virkkoi Wentworth, »teidät minä\nainakin jäävään tuomarieni joukossa».\n\nHän lisäsi tovin vaitiolon jälkeen:\n\n»Kello on kolme, monsieur. Teillä on aikaa kello seitsemään,\nensimmäisten porttien sulkemiseen asti, suoriutua valmistuksistanne ja\npoistua kaupungista. Annan heti tarpeelliset määräykset, jotta teidät\npäästetään vapaasti menemään.»\n\n»Kello seitsemältä, mylord», lupasi Gabriel, »en enää ole Calaisissa.»\n\n»Ja katsokaa varmaksi asiaksi», jatkoi Wentworth, »ettei teillä sitten\nenää koskaan ole tilaisuutta päästä tänne takaisin ja että, vaikka\nsaisin aiotussa kaksintaistelussa surmani vallitustemme ulkopuolella,\nniin varokeinoni kuitenkin ovat kyllin hyvin järjestetyt — luottakaa\nsiinä mustasukkaisuuteeni! — jotta te ette enää ikinä saa haltuunne tai\nedes näe madame de Castroa.»\n\nGabriel oli jo astumaisillaan ulos huoneesta, mutta pysähtyi vielä\novelle. »Se, mitä sanotte, on mahdotonta, mylord», väitti hän;\n»ehdottomasti minä näen Dianan jälleen ennemmin tai myöhemmin».\n\n»Sitä ei kuitenkaan tapahdu, monsieur, sen vannon, jos\nvarustuskaupungin kuvernöörin tahdolla tai kuolevan viimeisellä\nmääräyksellä on mitään tehoa täällä.»\n\n»Tapahtuu kyllä, mylord, en tiedä kuinka, mutta varma olen siitä»,\nvakuutti Gabriel.\n\n»Silloin teidän täytyy valloittaa Calais väkirynnäköllä, monsieur»,\nhuomautti Wentworth halveksivasti hymyillen.\n\n»Valloitan siis Calaisin väkirynnäköllä», lupasi hän. »Näkemiin,\nmylord!»\n\nHän kumarsi ja poistui, jättäen lordi Wentworthin kivettyneeksi, eikä\ntämä tiennyt, pitikö hänen hätääntyä vai nauraa.\n\nGabriel palasi kiireesti asesepän taloon ja tapasi siellä Pierren\nkiilloittamassa miekkansa terää, Jeanin tekemässä solmuja köyteensä ja\nBabetten huokailemassa.\n\nHän kertoi ystävilleen, mitä oli puhellut kuvernöörin kanssa, ja\nilmoitti sen seuraukseksi tulleen lähtönsä. Hän ei salannut heiltä\nsitä kenties huimapäistä vakuutustakaan, jonka oli lordille lausunut\nhyvästellessään.\n\nSitten hän sanoi heille:\n\n»Nyt menen huoneeseeni suorittamaan matkavalmistelut, jättäen teidät\nmiekkojenne pariin, Pierre, teidät köysiänne punomaan, Jean, ja teidät\nhuokailemaan, Babette.»\n\nJa hän lähti panemaan kaikki kuntoon matkaansa varten. Nyt vapaaksi\npäästyään uljaalla nuorella miehellä oli kova kiire ehtiä Pariisiin\npelastamaan isänsä ja sitten palata Calaisiin pelastamaan Diana.\n\nPuolen tunnin kuluttua astuessaan ulos kamaristaan hän kohtasi\nporrassillakkeella Babette Peuquoyn.\n\n»Te siis lähdette, herra varakreivi?» virkkoi neito. »Ettekä tiedusta\nminulta, miksi minua itkettää?»\n\n»En, lapsukainen, sillä toivottavasti et palatessani vetistele enää.»\n\n»Sitä minäkin toivon, monseigneur», jatkoi Babette. »Varmasti te siis\npalaatte kuvernöörimme uhkauksista huolimatta?»\n\n»Sen takaan, Babette!»\n\n»Tallimestarinne Martin Guerren kanssa kaiketi?»\n\n»Se on luonnollista.»\n\n»Pidättekö varmana, että löydätte hänet Pariisista, Martin Guerren,\nherra d’Exmès?» kysyi Babette. »Hän ei suinkaan liene epärehellinen\nmies? Tietenkään hän ei ole itselleen anastanut lunnaitanne? Tai\nvoisiko hän olla syypää... uskottomuuteen?»\n\n»Voisin vannoa, että hän on rehellinen mies», vastasi Gabriel\nihmetellen näitä kysymyksiä. »Martinilla on tosin vaihtelevia\nmielialoja, kuten olen huomannut varsinkin viime aikoina, ja hänessä on\nikäänkuin kaksi eri olentoa, toinen yksinkertainen hengenlahjoiltaan ja\nrauhaisa tavoiltaan, toinen ovela ja mellasteleva. Mutta näitä luonteen\nomituisuuksia lukuunottamatta hän on altis ja uskollinen palvelija.»\n\n»Eikä hän pettäisi naista sen enempää kuin herraansakaan, vai kuinka?»\ntiedusti Babette.\n\n»No, se on kuitenkin eri asia», arveli Gabriel, »enkä menisi siitä\ntakuuseen, sen tunnustan».\n\n»Niinpä, monseigneur», sanoi Babette-rukka kalveten, »ottaisitteko\nhyväntahtoisesti viedäksenne hänelle takaisin tämän sormuksen? Hän\ntietää, keneltä se tulee ja mitä se merkitsee.»\n\n»Vien kyllä, Babette», lupasi Gabriel yllättyneenä, muistaessaan\ntallimestarinsa lähtöillan. »Annan sen hänelle, mutta luullakseni\nlähettäjä tietää... että Martin Guerre... on naimisissa.»\n\n»Naimisissa!» huudahti Babette. »Silloin, monseigneur, pitäkää tämä\nsormus tai heittäkää se pois, mutta älkää antako sitä hänelle takaisin!»\n\n»Mutta, Babette...»\n\n»Kiitoksia, monseigneur, ja hyvästi!» mutisi tyttöparka. Hän pakeni\nylempään kerrokseen ja heti kamariinsa päästyään lysähti pyörtyneenä\nlepotuoliin.\n\nApeana ja levottomana siitä epäluulosta, joka vasta nyt johtui\nGabrielin mieleen, hän laskeutui mietteissään vanhan talon puuportaita\nmyöten ja kohtasi niiden juurella Jean Peuquoyn. Tällä oli kasvoissaan\nsalamyhkäinen ilme.\n\n»Herra varakreivi», supatti hänelle porvari, »te olette usein\ntiedustanut minulta, miksi valmistelen niin pitkiä köysiä. Minun ei\nsovi sallia teidän lähteä, olletikaan niin mainiosti hyvästeltyänne\ntuota Wentworthia, antamatta teille arvoituksen ratkaisua. Yhdistämällä\npienillä poikittaisnaruilla kaksi tällaista pitkää ja vankkaa köyttä,\nherra varakreivi, saadaan oikein pitkät ja lujat nuoratikkaat. Kun\nollaan kaupungin kansalaisvartiossa, kuten Pierre on siihen kuulunut\njo kaksikymmentä vuotta ja minä kolme päivää, on helppo kuljettaa\ntällaiset tikkaat mutkille taivutettuina sen vahtikojun alle, joka\non Kahdeksankulmaisen tornin lavalla. Sitten jonakin joulukuun tai\ntammikuun pimeänä aamupuhteena voisi, vaikkapa ainoastaan uteliaisuuden\nvuoksi, vartiomiehenä ollessa kiinnittää tukevasti kaksi köydenpäätä\nmuurin hammasreunoihin upotettuihin rautasinkilöihin ja pudottaa toiset\nkaksi päätä mereen, kolmesataa jalkaa alas, missä silloin saattaa\noleskella jokin hurjanrohkea venemies.»\n\n»Mutta, urhea Jean...», yritti Gabriel keskeyttää.\n\n»Kylliksi siitä asiasta, herra varakreivi», jatkoi kankuri. »Mutta,\nsuokaa anteeksi, tahtoisin ennen lähtöänne jättää teille vielä\nmuistolahjan hartaalta palvelijaltanne Jean Peuquoylta. Tässä on\njonkinlainen piirros, joka esittää Calaisin muurien ja varustusten\npohjakaavaa. Olen sen huvikseni laatinut niiden ikuisten kävelyjeni\nperusteella, jotka ovat teiltä niin suuresti ihmetyttäneet. Kätkekää\nse ihokkaanne alle ja sitten Pariisissa katsastelkaa sitä joskus,\nystävyyteni takia, olkaa niin hyvä!»\n\nGabriel tahtoi taaskin keskeyttää, mutta Jean ei jättänyt hänelle\nsiihen aikaa, vaan puristi nuoren miehen ojentamaa kättä ja poistui,\nvirkkaen vielä lopuksi:\n\n»Näkemiin, herra d’Exmès! Ovella tapaatte Pierren, joka odottaa\nhyvästelläkseen teitä hänkin. Hän täydentää minun hyvästini.»\n\nPierre odottelikin talonsa edustalla, pidellen Gabrielin ratsua\nsuitsista.\n\n»Kiitos hyvästä vieraanvaraisuudestanne, mestari!» virkkoi hänelle\nvarakreivi. »Lähetän teille kohdakkoin tai kenties tuon itse sen\nrahasumman, jonka olette minulle ystävällisesti lainannut. Lisään\nsiihen, jos suvaitsette, hyvityksen palvelusväkeänne varten. Tarjotkaa\nminun puolestani tämä pikku timantti rakkaalle sisarellenne.»\n\n»Otan sen kyllä toimittaakseni, herra varakreivi», vastasi aseseppä,\n»mutta sillä ehdolla, että tekin vastaanotatte minulta oman alani pikku\nmuiston — tämän metsätorven, jonka olen ripustanut satulankaareenne.\nOlen sen valmistanut omin käsin, ja sen ääni olisi minulle tuttu\nvaikkapa myrskyisen meren pauhatessa, esimerkiksi tuollaisena kunkin\nkuukauden viidennen päivän aamuyönä, jolloin nousen vartiovuorolleni\nKahdeksankulmaiseen torniin meren puolelle, viipyäkseni siellä kello\nneljästä kuuteen.»\n\n»Kiitos!» lausui Gabriel puristaen Pierren kättä sellaiseen tapaan,\njoka osoitti hänen ymmärtäneen.\n\n»Mitä niihin aseisiin tulee, joiden runsasta valmistamista olette\nihmetellyt», jatkoi Pierre, »niin oikeastaan pahoittelen sitä seikkaa,\nettä niitä on kertynyt haltuuni sellainen paljous, sillä jos Calaisia\nryhdyttäisiin jonakin päivänä piirittämään, niin meidän keskuudessamme\nvielä ranskalaisia kannattava puolue voisi anastaa ne minulta ja panna\ntoimeen vaarallisen hulinan itse kaupungin sydämessä.»\n\n»Totta kyllä!» myönsi Gabriel, puristaen kelpo kansalaisen kättä vielä\nlujemmin.\n\n»Lopuksi toivotan teille onnellista matkaa ja hyvää menestystä, herra\nd’Exmès», virkkoi Pierre. »Herran huomaan ja pikaisiin näkemiin!»\n\n»Samat sanat!» vastasi Gabriel.\n\nHän kääntyi lähtemään ja viittasi vielä hyvästiksi Pierrelle, joka\nseisoi kynnyksellään, samoin Jeanille, joka oli kurottanut päänsä\nesille ensimmäisen kerroksen ikkunasta, ja Babettellekin, joka\nniinikään katseli hänen lähtöään toisen kerroksen uutimien takaa.\n\nSitten hän kannusti hevostaan ja loittoni täyttä laukkaa.\n\nLordi Wentworth oli lähettänyt Calaisin portille määräyksensä, sillä\nvartiosoturit eivät lainkaan estelleet äskeistä vankia, joka pian kiiti\nPariisin valtatiellä yksinään huoltensa ja toiveittensa askarruttamana.\n\nSaisiko hän Pariisiin saavuttuaan vapautetuksi isänsä? Kykenisikö hän\nCalaisiin palaamalla vapauttamaan Dianan?\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nMartin Guerren koettelemusten jatkoa\n\n\nRanskan maantiet eivät olleet Gabriel de Montgommerylle turvallisempia\nkuin hänen tallimestarilleen, ja hänen täytyi käyttää kaikkea, älyään\nja ripeyttään, väistääkseen esteitä ja viivytyksiä. Innostaan ja\nkiireestään huolimatta hän saapuikin Pariisiin vasta neljäntenä päivänä\nCalaisista lähtönsä jälkeen.\n\nMutta matkan vaarat tuottivat hänelle kenties vähemmän miettimistä kuin\nitse päämäärää koskeva levottomuus. Hän ei tosin ollut luonnostaan\nkovin taipuvainen kuvittelemaan, mutta tämän retken yksinäisyys melkein\npakotti hänet herkeämättä hautomaan mielessään isänsä ja Dianan\nvankeutta, näiden rakkaiden olentojen pelastuskeinoja, kuninkaan\nlupausta ja mitä hänen pitäisi tehdä, jos tätä lupausta ei täytettäisi.\nMutta ei, Henrik II ei suotta ollut kristikunnan ensimmäinen\naatelismies. Valan noudattaminen oli hänelle tärkeä velvoitus, ja\nkaiketi hän nyt odotti Gabrielin ilmestymistä vaatijaksi, armahtaakseen\nvanhan kapinalliskreivin, mutta joka tapauksessa hän armahtaisi. Entä\njos tämä vakuutus sittenkin raukeaisi?\n\nNäin epätoivoisen ajatuksen tunkeutuessa sieluunsa kuin sydämeen\nsurvaistuna tikarina Gabriel iski kannukset hevosensa kupeeseen,\nkouraisten miekkansa kahvaa, ja tavallisesti hänen kiintymyksensä\nsitten tyyntyi, kun hänen mieleensä taas palasi Diana de Castron\nsuloinen ja tuskallinen muisto.\n\nTällaisen epävarmuuden ja tuskittelun vallassa hän viimein ehti\nPariisin porteille neljännen päivän aamuna. Hän oli ratsastanut koko\nyön halki, ja valju sarastus tuskin vielä valaisi kaupunkia, kun hän\nratsasti Louvren lähikatuja pitkin.\n\nHän pysähtyi suljetun ja nukkuvan kuninkaanpalatsin edustalle ja\ntuumi, pitikö hänen odottaa täällä vai lähteä edemmäksi. Mutta hänen\nkärsimättömyytensä soveltui huonosti siihen, ettei olisi mitään\npuuhaa. Niinpä hän päätti lähteä suoraa päätä asuntoonsa Rue des\nJardins-Saint-Paulin varrelle, missä saisi edes kuulla jotakin\ntoivomaansa tai pelkäämäänsä.\n\nSinne oli mentävä Châteletin vankilan kolkkojen tornien ohitse.\n\nKohtalokkaan portin edessä hän taas seisahtui. Kylmä hiki kihosi hänen\notsalleen. Hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa olivat piilossa\ntuolla, noiden kosteiden muurien takana. Mutta hän ei hevin suonut\ntunteille suurtakaan osaa siitä ajasta, joka hänen sopi hyödyllisesti\nkäyttää toimintaan. Sentähden hän ravisti pois synkät ajatukset ja\nratsasti eteenpäin.\n\nHänen tullessaan talonsa edustalle, jota ei ollut nähnyt niin pitkään\naikaan, näkyi pohjakerran salin ikkunoissa valoa. Toimelias Aloyse oli\nsiis jo valveilla.\n\nGabriel kolkutti, mainiten nimensä. Tuokiota myöhemmin syleili häntä se\narvoisa kelpo vaimo, joka oli hänelle korvannut äidin.\n\n»Ah, te olette siis täällä, monseigneur! Terveenä tullut takaisin,\nrakas lapseni!»\n\nMuuta hän ei jaksanut mielenliikutukseltaan puhua. Hellästi\ntervehdittyään Gabriel peräytyi askeleen, saadakseen paremmin katsella\nentistä hoitajatartaan, ja tässä tarkastelussa ilmeni kaikkia sanoja\nselvemmin mykkä kysymys.\n\nAloyse käsitti sen, ja kuitenkin hän mitään vastaamatta antoi päänsä\npainua.\n\n»Eikö tosiaan mitään uutta hovista?» kysyi sitten varakreivi, ikäänkuin\nhänelle ei olisi riittänyt tuon äänettömyyden vihjaama ilmoitus.\n\n»Ei mitään, monseigneur», vastasi hoitajatar.\n\n»Voi, sitä kyllä aavistinkin! Jos olisi sattunut jotakin onnellista tai\nonnetonta, niin sinä olisit sen minulle heti huutanut ensimmäisessä\nsuudelmassa. Etkö tiedä mitään?»\n\n»Ah, en!»\n\n»No, kyllä käsitän», jatkoi nuori mies katkerasti. »Olinhan vankina,\nehkä luultiin minun kuolleen, eikä velkoja makseta vangille, saatikka\nvainajalle. Mutta tässä olen elävänä ja vapaana, ja nyt täytyy minun\nkanssani tehdä tili; mielisuosiolla tai pakolla sen täytyy tapahtua.»\n\n»Pitäkää varanne, monseigneur!» huudahti Aloyse.\n\n»Älä pelkää mitään, hoitajattareni! Onko herra amiraali Pariisissa?»\n\n»On, monseigneur. Hän on tullut, ja ainakin kymmenen kertaa on hänen\npuolestaan käyty täällä kuulustamassa paluutanne.»\n\n»Hyvä. Entä herra de Guise?»\n\n»Hänkin on palannut, ja kansa uskoo hänen korjaavan Ranskan\nonnettomuudet ja kansalaisten kärsimykset.»\n\n»Jumala suokoon, ettei hän kohtaa sellaisia kärsimyksiä, joita ei enää\nvoida parantaa!» virkkoi Gabriel.\n\n»Madame Diana de Castron pelättiin jo jääneen tuhon omaksi», kiirehti\nAloyse jatkamaan, »mutta herra konnetaabeli on saanut selville, että\nhäntä pidetään vankina Calaisissa, ja hänen vapautumisensa toivotaan\ntoteutuvan piankin.»\n\n»Minä tiesin sen myös ja toivon kuten hekin», sanoi Gabriel\nmerkitsevällä äänenpainolla. »Mutta», lisäsi hän, »sinä et puhu mitään\nsiitä, mikä niin kauan pitkitti omaa vankeuttani — Martin Guerresta\nja hänen paluunsa viivästymisestä. Kuinka sen laita on? Minne onkaan\nMartin joutunut?»\n\n»Hän on täällä, monseigneur, se vätys, epatto!»\n\n»Mitä! Täälläkö? Mutta mistä saakka? Mitä hän tekee?»\n\n»Hän on makuulla yläkerrassa ja nukkuu», kertoi Aloyse, joka tuntui\npuhuvan Martin-poloisesta jotensakin äkäisesti. »Hän sanoo olevansa\nhiukan huonovointinen, kun hänet muka hirtettiin!»\n\n»Hirtettiin!» toisti Gabriel hämmästyneenä. »Luultavasti lunnaitteni\nryöstämiseksi?»\n\n»Lunnaittenneko, monseigneur? No niin, koettakaa hiukan puhua sille\nkolminkertaiselle ääliölle lunnaiksi määrätyistä rahoistanne,\nniin saatte nähdä, mitä hän teille vastaa. Hän ei silloin ole\ntietävinäänkään, mitä tarkoitatte. Ajatelkaapa, monseigneur, että hän\nensin ilmestyi tänne kovasti innoissaan ja kiireissään; kirjeenne\nmukaan keräsin joutuin ja luovutin hänelle kymmenentuhatta koreata\nsuurta kolikkoa. Hän lähti matkaan heti, minuuttiakaan menettämättä.\nKenen sitten näenkään muutaman päivän kuluttua palaavan tänne\nkorvat riipuksissa ja surkean näköisenä? Juuri tuon Martin Guerren.\nHän ei ole muistavinaan mitään siitä, että olin hänelle antanut\nniin suuren rahasumman. Jo ennen Saint-Quentinin valloitusta muka\nvangiksi joutuneena hän ei ole kolmeen kuukauteen kuullut mitään\nteidän kohtalostanne — niin hän väittää. Te ette ole hänelle antanut\nminkäänlaista toimitettavaa. Häntä on mukiloitu, ja sitten hänet\nripustettiin hirteen! Hänen onnistui vielä siitäkin pelastua, ja nyt\nhän muka tuli Pariisiin ensimmäisen kerran sodan syttymisen jälkeen.\nSellaisia tarinoita Martin Guerre meille latelee aamusta iltaan, kun\nhänelle puhutaan lunnaistanne.»\n\n»Selitä tarkemmin», pyysi Gabriel. »Menisin valalle siitä, ettei Martin\nGuerre ole voinut kavaltaa niitä rahoja. Varmasti hän on rehellinen\nmies ja myöskin uskollisesti kiintynyt minuun.»\n\n»Niin, monseigneur, minäkään en luule häntä epärehelliseksi, mutta\npelkään, että hän on päästään vialla, ajatuskykynsä ja muistinsa\nmenettänyt, kerrassaan pähkähullu, uskokaa minua. Vaikkei hän ole\nvielä osoittanut mitään ilkeitä aikeita, on hän ainakin vaarallinen.\nEnhän muuten ole ainoa, joka näin hänet täällä; koko palkolliskuntanne\ntodistaa häntä vastaan. Hän sai totisesti ne kymmenentuhatta ecua.\nIsännöitsijä Elyotilla oli jonkin verran vaivaakin sen summan\nhankkimisessa minulle niin joutuisasti.»\n\n»Pakolliseksi kuitenkin käy», mainitsi Gabriel, »että hän uudestaan\nhommaa mitä pikimmin koolle samanlaisen summan tai oikeastaan\nsuuremmankin. Mutta siitä ei nyt vielä tarvitse puhua sen enempää. Onpa\njo tullut täysi päivä. Minä lähden Louvreen, puhuttelemaan kuningasta.»\n\n»Hetkeäkään levähtämättä, niinkö, monseigneur?» päivitteli Aloyse.\n»Ette sitäpaitsi ota huomioon, ettei kello vielä ole enempää kuin\nseitsemän, joten tapaatte portit suljettuina, sillä nehän avataan vasta\nyhdeksältä.»\n\n»Aivan oikein!» myönsi Gabriel; »vielä kaksi tuntia odotettava! Voi,\nhyvä Jumala, anna minulle malttia kestääkseni kaksi tuntia, kun olen\njaksanut odottaa kaksi kuukautta! Mutta ainakin», jatkoi hän, »voin\ntavata herra amiraalin ja herttua de Guisen».\n\n»Ei, he ovat luultavasti Louvressa», tiesi Aloyse. »Eikä kuningas\nmuuten ota vastaan ennen puolta päivää, ja pelkään, että teidän on\nmahdotonta päästä hänen puheilleen aikaisemmin. Teillä on sittenkin\nkolme tuntia aikaa haasteluunne herra amiraalin ja hänen ylhäisyytensä,\nvaltakunnan kenraaliluutnantin kanssa. Senhän uuden arvonimen\nkuningas on nykyisessä arveluttavassa tilanteessa antanut herra de\nGuiselle. Ettekä kieltäytyne tällä välin ottamasta hiukan haukattavaa,\nmonseigneur, ja tapaamasta uskollisia ja vanhoja palvelijoitanne, jotka\novat niin kauan kaivanneet paluutanne.»\n\nIkäänkuin saadakseen nuoren miehen kiusallisen odottelun paremmin\nkulumaan syöksähti huoneeseen samassa Martin Guerre, jolle nähtävästi\noli käyty ilmoittamassa hänen herransa saapuneen taas kotiin. Hän oli\nvielä kalpeampi ilosta kuin kärsimystensä seurauksista.\n\n»Hei, tekö täällä, totisesti vihdoinkin edessäni, monseigneur!»\nhuudahti hän. »Sepä vasta onni!»\n\nMutta Gabriel vastaanotti kovaonnisen tallimestarin ihastuksen varsin\nkylmäkiskoisesti.\n\n»Jos olenkin hyvän onneni avulla palannut, Martin», lausui hän, »niin\nsinun on myönnettävä, ettei siinä ole vähääkään sinun ansiotasi ja että\npäinvastoin olet tehnyt kaikkesi, jotta pysyisin siellä iäti vankina!»\n\n»Ohhoh, tekin, monseigneur!» ähkäisi Martin tyrmistyneenä. »Toivoin\nteidän puhdistavan minut ensimmäisellä sanallanne, mutta tekin syytätte\nminua niiden kymmenentuhannen ecun kähveltämisestä. Kenpä tietää,\nvaikka itsekin sanoisitte jättäneenne toimekseni tuon summan perimisen\nja noutamisen teille?»\n\n»Tietysti niin väitän», vastasi Gabriel ällistyneenä. »Siis», huomautti\nonneton tallimestari kolealla äänellä, »te katsotte minun, Martin\nGuerren, kyenneen kurjasti anastamaan rahasumman, joka ei kuulunut\nminulle, vaan oli määrätty herrani vapauden maksuksi?»\n\n»En, Martin, en», torjui Gabriel vilkkaasti, alttiin palvelijansa\näänenpainosta liikuttuneena, »vakuutan sinulle, että epäluuloni eivät\nole milloinkaan ulottuneet vilpittömyyteesi, ja siitä juuri Aloyse ja\nminä äsken puhelimillekin. Mutta sinulta on voitu viedä tuo summa, sinä\nolet saattanut sen hukata paluumatkalla luokseni.»\n\n»Paluumatkalla teidän luoksenne!» toisti Martin. »Mutta minne,\nmonseigneur? Jumala minut salamallaan surmatkoon, jos tiedän, missä\nolette ollut siitä asti, kun palasimme ensimmäiseltä käynniltämme\nSaint-Quentinista! Missä minun siis piti tavata teidät?»\n\n»Calaisissa, Martin. Vaikka olisit kuinkakin sekaisin, niin onhan\nmahdotonta, että olisit unohtanut Calaisin!»\n\n»Kuinka unohtaisin sellaista, mitä en ole koskaan tiennyt?» vastasi\nMartin Guerre tyynesti.\n\n»Mutta voitko tosiaan senkin kieltää, onneton?» kovisti Gabriel.\n\nHän kuiskasi jotakin hoitajattarelleen, joka poistui huoneesta. Sitten\nlähestyen Martinia hän jatkoi: »Entä Babette, kiittämätön?»\n\n»Babette! Mikä Babette?» kysyi tallimestari tyhmistyneenä.\n\n»Se neito, jonka viettelit, arvoton!»\n\n»Ah, vai niin, Gudule!» oikaisi Martin; »te erehdytte nimestä. Se ei\nollut Babette, vaan Gudule, monseigneur. Ah, niin, tyttö-rukka! Mutta\navoimesti puhuen minä en häntä vietellyt, vaan hän oli langennut jo\nennen — sen vannon.»\n\n»Mitä! Vielä toinenkin!» ähmistyi Gabriel. »Mutta sitä naista minä en\ntunne, ja olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Hän ei liene niin\nsääliteltävä kuin Babette Peuquoy.»\n\nMartin ei rohjennut, menettää malttiaan, mutta niin olisi kyllä\nvarmastikin käynyt, jos hänellä olisi ollut varakreivin arvoasema.\n\n»Kuulkaapa, monseigneur, täällä kaikki sanovat, että minä olen päästäni\nvialla, ja kautta Pyhän Martinin luulenkin vihdoin tulevani hulluksi\npelkästään tuon ainaisen hokemisen voimasta. Vielä minulla kuitenkin\non järkeni ja muistini tallella, lempo soikoon, ja tarpeen tullessa,\nmonseigneur, vaikka olen joutunut moninaisiin koettelemuksiin ja\nonnettomuuksiin... kahdenkin edestä, kuitenkin tarpeen tullessa voin\nteille kohta kohdalta selostaa, mitä minulle on tapahtunut kolmen\nkuukauden aikana siitä hetkestä asti, jolloin erosimme. Ainakin»,\nlisäsi hän, »mitä omana osuutenani ja omassa persoonassani muistan.»\n\n»Olisin tosiaankin utelias tietämään», myönsi Gabriel, »kuinka aiot\nselittää kummallisen käyttäytymisesi».\n\n»No niin, monseigneur, kun lähdettyämme Saint-Quentinista tavoittamaan\nherra de Vaulberquesin apua, poikkesimme kumpikin eri tielle,\nkuten varmasti muistatte, niin tapahtui, mitä olitte suureksi\nmahdollisuudeksi huomauttanut. Minä jouduin vihollisten käsiin.\nNeuvonne mukaan yritin julkeutta, mutta viholliset väittivät tuntevansa\nminut, kumma kyllä! Olin jo ennestään heidän vankinsa.»\n\n»Noh, johan sinä nyt heti hairahtelet!» keskeytti Gabriel.\n\n»Voi, monseigneur», jatkoi Martin, »rukoilen teitä sallimaan minun\nkertoa tarinani, niinkuin sen tiedän. Minusta on itsestänikin kyllin\npulmallista olla kaikesta selvillä; arvostelkaa minua jälkeenpäin.\nTunnustan alistuneeni kohtaloon heti kun viholliset tunsivat minut,\nmonseigneur, koska tiesin — ja oikeastaan tekin tiedätte sen yhtä hyvin\nkuin minä, monseigneur että minussa on kaksi eri olentoa ja että toinen\npersoonani tekee minulle usein kolttosia antamatta siitä ennakolta\nmitään vihjausta. Me siis nöyrryimme osaamme, sillä tästä lähtien minun\ntäytyy puhua itsestäni — meistä, tarkoitan — monikossa. Gudule, muuan\nsievä flaamitar, jonka olimme ryöstäneet mukaamme, tunsi meidät myös,\nja sivumennen sanoen se tuotti meille riivatun selkäsaunan. Ei ollut\ntosiaankaan muita kuin me, jotka emme tunteneet meitä. Kävisi liian\npitkälliseksi, monseigneur, kertoa teille kaikki myöhemmät vaivat\nja kuinka monenlaisten erimurteisten isäntien valtaan kovaonninen\ntallimestarinne perätysten joutui.»\n\n»Niin, supista kertomushistoriaasi.» kehoitti Gabriel. »Juuri niin\nteenkin, vain pahimmat pääkohdat mainiten. Numero kakkoseni oli jo\nkerran livistänyt, ja minua oli kovasti kurmoitettu hänen tiliinsä.\nNumero ykköseni, se, josta minä olen tietoinen ja jonka koettelemuksia\nteille kerron, pääsi karkaamaan uudestaan, mutta joutui tyhmyyksissään\nkiinni, ja minut piestiin sitten puolikuoliaaksi. Eipä väliä, minä\nlivistin kolmannen kerran, mutta kaksinkertaisesti kavallettuna —\nviinin ja erään ohikulkijan takia — kompastuin satimeen kolmannen\nkerran ja yritin selviytyä rotevalla yllätystempulla; löylytin\nhätyyttäjiäni epätoivon ja päihtymyksen raivolla. Palkkioksi siitä\nminua kolhittiin ja kiusattiin kaiken yötä mitä raakamaisimmin, ja\nsitten pyövelini hirttivät minut aamupuhteella.»\n\n»Hirttivät sinut!» huudahti Gabriel päätellen, että hänen\ntallimestarinsa sekapäisyys oli ilmeisesti toivoton. »Hirttivätkö\nsinut, Martin! Mitä sillä tarkoitat?»\n\n»Tarkoitan, monseigneur, että he hinasivat minut taivaan ja maan\nvälille hamppuköyden silmukassa, ja köyden toinen pää oli vankasti\nkiinnitetty sellaiseen patsaaseen, jota sanotaan hirsipuuksi. Ja\nsellaista toimitusta sanotaan kaikkialla, ainakin tavallisen kansan\nkeskuudessa hirttämiseksi, monseigneur! Onko selvää?»\n\n»Ei liioin, Martin, sillä ollaksesi hirtetty sinä sentään...»\n\n»Jaksan muka melko hyvin, monseigneur? No, se on totta; mutta te ette\ntiedä juttuni loppua. Tuskani ja vimmani, kun huomasin killuvani\nilmassa, veivät minulta melkein kaiken tajunnan. Tointuessani\nmakasin raikkaalla ruohikolla, katkaistu köysi kaulassani. Olikohan\njokin ohitse mennyt matkamies, tilaani säälien, tahtonut tipauttaa\nhirsipuusta ihmishedelmän alas? Nykyinen ihmisvihani kieltää minua sitä\nuskomasta. Pikemmin luulen, että jokin pitkäkyntinen lurjus on halunnut\nrosvota minut ja sitävarten leikannut köyden poikki, päästäkseen\nmukavasti kopeloimaan taskujani. Vihkisormukseni ja paperieni\nhäviäminen valtuuttanee minut omaksumaan tämän näkökannan, tekemättä\nliiaksi vääryyttä ihmisrodulle. Joka tapauksessa minut oli irroitettu\najoissa, ja vaikka niskani oli hieman niukahtunut, kykenin neljännen\nkerran pakenemaan metsien ja ketojen halki, päivisin piileksien, öisin\nvarovasti edeten, eläen juurista ja rikkaruohoista, tympäisevästä\nravinnosta, johon kai juhdatkin vain työläästi tottuvat. Sataan kertaan\neksyttyäni kykenin sentään kahdessa viikossa etsimään itselleni\npääsyn Pariisiin ja tähän taloon, jonne saavuin kaksitoista päivää\ntakaperin, saaden vähemmän ystävällisen vastaanoton kuin noin monien\nvastoinkäymisten jälkeen odotin. Siinä koko tarinani, monseigneur.»\n\n»No niin», sanoi Gabriel, »voisin kyllä tätä tarinaa vastaan kertoa\nsinulle toisen, peräti erilaisen, jonka olen nähnyt kehittyvän omien\nsilmieni edessä».\n\n»Numero kakkoseni tarinan, monseigneur?» päätteli Martin tyynesti.\n»Tosiaankin, monseigneur, jollette katso minua tunkeilevaksi, vaan\nsuvaitsisitte siitä minulle virkkaa jonkin sanan, niin olisin utelias\nkuulemaan.»\n\n»Teetkö pilaa, heittiö?» kovisti Gabriel.\n\n»Oh, monseigneurin pitäisi tuntea syvällinen kunnioitukseni! Mutta,\nkumma kyllä, tuo toinen persoonani on tuottanut minulle tavattomasti\nkiusaa, se on totta. Hän on toimittanut minut hirveihin vastuksiin.\nNo niin, mistä johtuneekaan siitä huolimatta, että hän herättää\nharrastustani! Luulenpa totisesti, että heikkoudessani voisin lopulta\nerehtyä rakastamaan samaa lurjusta!»\n\n»Lurjusta tosiaankin!...», vahvisti Gabriel.\n\nHän olisi kenties ryhtynyt selostamaan Arnauld du Thillin kolttosia,\nmutta keskeytykseksi tuli huoneeseen hoitajatar, mukanaan\ntalonpoikaiseen asuun pukeutunut mies.\n\n»Mitähän tämä vielä merkitsee?» ihmetteli Aloyse. »Tuossa on mies,\njoka väittää olevansa lähetetty ilmoittamaan meille teidän kuolemanne,\nMartin Guerre!»\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nMartin Guerren maine alkaa puhdistua\n\n\n»Kuolemani?» toisti Martin Guerre hätkähtäen Aloyse-rouvan kamalista\nsanoista.\n\n»Voi, Jeesus armahda!» huusi puolestaan talonpoika heti kun näki\ntallimestarin.\n\n»Onkohan toinen persoonani kuollut? Sepä olisi Jumalaista laupeutta!»\nlausui Martin. »Eikö minulla enää ole vaihtuvaa olemassaoloa? Kah,\nlähemmin miettien olisin siitä sentään hieman pahoillani, mutta\nkuitenkin aika lailla hyvällä tuulella. Puhu, sinä, veikkonen, puhu»,\nlisäsi hän töllistelevälle talonpojalle.\n\n»Voi, mestari», aloitti jälkimmäinen katseltuaan kunnollisesti Martinia\nja kosketeltuaan häntä, »kuinka on mahdollista, että tapaan teidät\ntäällä saapuneena edelläni? Vannon teille kuitenkin, mestari, pitäneeni\nsellaista hoppua kuin ihminen ikinä voi, toimittaakseni antamanne\ntehtävän ja ansaitakseni ne kymmenen ecuanne; ja ellette te ole ottanut\nhevosta, niin on kerrassaan uskomatonta, mestari, että olette voinut\nsivuuttaa minut tiellä, ja joka tapauksessa minun olisi täytynyt teidät\nnähdä.»\n\n»Kaiketi, mutta enhän ole sinua koskaan ennen tavannut, kelpo\nystäväni!» väitti Martin Guerre. »Kuitenkin puhut minulle ikäänkuin\ntuntisit minut.»\n\n»Enkö muka tunne teitä!» ällisteli maalainen; »ettekö te itse antanut\ntehtäväkseni rientää tänne ilmoittamaan, että herra Martin Guerre oli\nsaanut loppunsa hirsipuussa?»\n\n»Mitä! Martin Guerrehan olen juuri minä», selitti Martin Guerre.\n\n»Te? Mahdotonta! Olisitteko te voinut ilmoittaa oman hirttämisenne?»\ntiukkasi talonpoika.\n\n»Mutta miksi, missä ja milloin olen sinulle sellaista hirveyttä\nvakuuttanut?» tutki Martin.\n\n»Pitääkö siis tällä hetkellä sanoa kaikki?» tiedusti talonpoika.\n\n»Kyllä, kaikki.»\n\n»Siitä petkutuksesta huolimatta, johon minua kehoititte?»\n\n»Niin juuri, siitäkin huolimatta.»\n\n»No, kun teillä on noin huono muisti, puhun kyllä suuni puhtaaksi; oma\nasianne on, että pakotatte minut siihen. Siitä on kuusi päivää, kun\naamulla kuokin peltoani...»\n\n»Ennenkuin jatkat, sano, missä se peltosi on?» kuulusteli Martin.\n\n»Pitääkö sanoa täsmällinen totuus, herra?» kysyi talonpoika.\n\n»Tietysti, tomppeli!»\n\n»Olkoon niin, peltoni on Montargisin takana, siinä se! Siellä ahersin,\nkun te tulitte kohdalle maantiellä, matkareppu selässä.\n\n»'Hei, veikkonen, mitä sinä teet?' kysyitte silloin.\n\n»'Kuokin, niinkuin näette, hyvä herra.' Sillä tavalla minä vastasin.\n\n»'Paljonko tuollainen puuha tuottaa sinulle?'\n\n»'Hyvät ja huonot vuodet lukuun ottaen neljä souta päivässä.'\n\n»'Tahdotko ansaita kaksikymmentä ecua kahdessa viikossa?'\n\n»'Ohhoh!'\n\n»'Kysyn, tahdotko vai etkö.'\n\n»'Kyllähän vain.'\n\n»'No niin, lähde heti matkalle Pariisiin. Terhakasti marssien saavut\nsinne enintään viidessä tai kuudessa päivässä. Tiedusta Rue de\nJardins-Saint-Paulia ja varakreivi d’Exmèsin taloa. Siihen taloon sinut\nlähetän. Varakreivi ei ole nyt siellä, mutta tapaat rouva Aloysen,\nkunnon vaimon, hänen entisen hoitajattarensa, ja viet hänelle erään\nsanoman. Kuuntele tarkasti. Sanot hänelle näin: Minä tulen Noyonista...\nYmmärrätkö? Ei Montargisista, vaan Noyonista. Minä tulen Noyonista,\nmissä lähes kaksi viikkoa takaperin hirtettiin eräs tuttavanne. Se\nmies oli nimeltään Martin Guerre. Paina mieleesi tämä nimi: Martin\nGuerre. No niin, tuo Martin Guerre hirtettiin, jottei hän pääsisi\ntekemään valitusta siitä, että häneltä oli ryöstetty rahat. Mutta\nennenkuin hänet vietiin hirsipuuhun, ennätti Martin Guerre pyytää minua\ntulemaan ilmoittamaan teille tästä onnettomuudesta, jotta, sanoi hän,\nte voisitte kerätä uudet lunnaat hänen herransa vapauttamiseksi. Hän\nlupasi minulle, että te maksaisitte vaivan palkkiota kymmenen ecua.\nNäin hänet hirtettävän ja tulin nyt. — Noin sinä sanot sille kelpo\nvaimolle. Oletko ymmärtänyt?' kysyitte minulta lopuksi.\n\n»'Kyllä, herra', vastasin minä; 'mutta te sanoitte ensin kaksikymmentä\necua, ja nyt puhutte ainoastaan kymmenestä'.\n\n»'Tyhmyri!' sanoitte te; 'tässä on ennakolta ne toiset kymmenen.'\n\n»'Mainio juttu!' sanoin minä. 'Mutta jos tuo kunnon rouva Aloyse kysyy\nminulta, minkä näköinen oli se herra Martin Guerre, jota en ole koskaan\nnähnyt, vaikka minun pitäisi olla selvillä hänen ulkomuodostaan.'\n\n»'Katsele minua!'\n\n»Ja minä katselin teitä tarkasti.\n\n»'No niin, kuvaile Martin Guerrea sellaiseksi kuin hän olisi minä itse,'\nsanoitte sitten.»\n\n»Kummallista!» jupisi Gabriel, joka kuunteli kertojaa hyvin\ntarkkaavasti.\n\n»Nyt olen tullut, herra», pitkitti talonpoika, »valmiina kertaamaan\nläksyni sellaisena kuin te sen pänttäsitte päähäni kahdesti, ja hyvin\nse jäikin muistiini, mutta täällä tapaankin saman miehen ilmielävänä,\nennen minua saapuneena. Tunnustan kyllä, että taipaleella tulin hiukan\nvetelehtineeksi ja pulittaneeksi maantiekapakkoihin ne kymmenen ecuanne\nsiinä toivossa, että saisin kohtsiltään saman verran lisää. Olenhan\nsentään varonut ylittämästä määräaikaa, joka sovittiin. Myönsitte\nminulle kuusi päivää, ja juuri sen verran on tänään kulunut siitä, kun\nlähdin Montargisista.»\n\n»Kuusi päivää!» virkkoi Martin Guerre murheellisesti mietiskellen.\n»Minä siis vaelsin Montargisin kautta kuusi päivää takaperin!\nTietenkin kotiseudulleni menossa viime viikolla! Kertomuksesi on perin\ntodenmukainen, ystäväni», myönsi hän, »ja minä uskon, että siinä on\ntäysi perä».\n\n»Mutta eihän!» väitti Aloyse kiihkeästi; »tuo mies on päinvastoin\nilmeisesti valehtelija, koska hän sanoo puhutelleensa teitä\nMontargisissa kuusi päivää sitten, vaikka ette ole kahteentoista\npäivään astunut ulos tästä talosta.»\n\n»Totta kyllä», huomautti Martin, »mutta numero kakkoseni...»\n\n»Muuten», jatkoi hoitajatar, »tuon maalaisen mukaan ei ole kahta\nviikkoa siitä, kun teidät hirtettiin Noyonissa. Kuitenkin kerroitte\nitse, että siitä on kulunut kuukausi.»\n\n»Se on varmaa», vahvisti tallimestari, »ja päivälleen juuri tänään,\nkuten herätessäni muistelin. Toinen persoonani on kuitenkin...»\n\n»Lorua!» puuskahti hoitajatar,\n\n»Minusta tuntuu», huomautti Gabriel, »että tämä mies on vihdoin\nohjannut meidät totuuden perille».\n\n»Voi, armollinen herra, se pitää paikkansa, uskokaa minua», sanoi\ntalonpoika. »Saanko minä ne kymmenen ecua?»\n\n»Kyllä», lupasi Gabriel, »mutta teidän tulee jättää meille nimenne\nja osoitteenne. Kenties aikanaan tarvitaan todistustanne. Mielessäni\nheränneet epäluulot ovat vielä hämäriä, mutta alan kuitenkin oivaltaa,\nettä tässä on punottu rikollista juonta.»\n\n»Saanko silti, monseigneur...?» yritti Martin muistuttaa.\n\n»Riittää jo!» keskeytti Gabriel jyrkästi. »Pidä huolta siitä, hyvä\nAloyse, että tämä kelpo mies lähtee tiehensä tyytyväisenä. Jutun\nselvittämiselle tulee oma aikansa. Mutta tiedäthän», lisäsi hän\nalentaen ääntänsä, »että ennenkuin rankaisen tallimestaria vastaan\nharjoitetun petollisuuden, minulla on kenties itseäni vastaan tehty\npetos kostettavana.»\n\n»Voi!» huokasi Aloyse.\n\n»Kello on nyt kahdeksan», jatkoi Gabriel. »En puhuttele väkeämme\nennenkuin palattuani, sillä tahdon olla Louvressa porttien\navaamishetkellä; ellen pääse kuninkaan puheille ennen puolta päivää,\nniin keskustelen ainakin amiraalin ja herra de Guisen kanssa.»\n\n»Ja tulettehan kuninkaan puheilta suoraa päätä tänne takaisin?» kysyi\nAloyse.\n\n»Suoraa päätä; rauhoitu, hyvä hoitajattareni. Jokin sisäinen ääni sanoo\nminulle, että selviän voittajana kaikista näistä hämäristä vastuksista,\njoita juonittelu ja julkeus kasaavat ympärilleni.»\n\n»Oi niin, se tapahtuu, jos Jumala kuulee hartaan rukoukseni!» sanoi\nAloyse.\n\n»Minä siis lähden», lopetti Gabriel. »Jää sinä tänne, Martin; minun\npitää olla yksin. Kuule, me kyllä puhdistamme käytöksesi ja ajoissa\nvapautamme sinut toisesta persoonastasi. Mutta ensiksi pitää toimittaa\neräs toinen puhdistus ja vapautus, joka on vielä tärkeämpi. Pian\ntavataan, Martin; näkemiin, hoitajatar!»\n\nKumpikin suuteli kättä, jonka hän heille ojensi. Sitten hän astui ulos,\nyksin, jalkaisin, väljään viittaan kääriytyneenä, ja vakavana ja ylpeän\nnäköisenä hän suuntasi kulkunsa Louvrea kohti.\n\n— Voi! — ajatteli hoitajatar; — tuollaisena näin kerran myös hänen\nisänsä lähtevän, eikä häntä sitten enää kuulunut takaisin.\n\nJuuri kun Gabriel mentyään Pont-au-Changen yli jatkoi matkaansa\nGrève-aukion poikki, huomasi hän kaukaa miehen, joka oli samoin\nverhoutunut väljään viittaan, mutta karkeampaan ja huolellisemmin\nnapitettuun. Lisäksi tämä mies pyrki salaamaan kasvonpiirteitään\nhattunsa leveiden lierien alle.\n\nGabriel luuli kyllä ensimmältä erottavansa hämärästi jotakin tuttua\nhänen hahmossaan ja ryhdissään, mutta asteli kuitenkin eteenpäin.\nSen sijaan tuntematon, nähdessään varakreivi d’Exmèsin, hätkähti,\nnäytti epäröivän, pysähtyi viimein ja virkkoi varovasti: »Gabriel,\nystäväni!» Hän paljasti puolittain kasvonsa, ja Gabriel havaitsi, että\nhänen ensimmäinen luulonsa oli osunut kohdalleen. »Herra de Coligny!»\nlausui hän korottamatta kuitenkaan ääntänsä, »Te tällä paikalla, tällä\nhetkellä!»\n\n»Hiljaa!» varoitti amiraali. »Tunnustan, etten haluaisi nyt joutua\ntunnetuksi, jotta minua vakoiltaisiin ja seurattaisiin. Mutta näin\npitkällisen eron jälkeen ja oltuani niin kovin levoton teidän tähtenne,\nystäväni, en kyennyt vastustamaan haluani puhutella teitä pikimmältään\nja puristaa kättänne. Milloin te olette palannut Pariisiin?»\n\n»Juuri tänä aamuna», ilmoitti Gabriel, »ja aioin ihan ensiksi tavoittaa\nteitä Louvressa.»\n\n»No, jollei teillä ole kovaa kiirettä», sanoi amiraali, »niin kävelkää\njonkin matkaa mukanani. Kertokaa, kuinka teidän on käynyt pitkän\npoissaolonne aikana.»\n\n»Selostan teille kaikki, mitä voin kertoa uskollisimmalle ja\nparhaimmalle ystävälle», vakuutti Gabriel. »Sallitteko kuitenkin minun\nensin esittää teille kysymyksen eräästä asiasta, joka kiinnittää\nmieltäni enemmän kuin mikään muu maailmassa, herra amiraali?»\n\n»Kaiketi arvaan sen kysymyksen», vastasi amiraali. »Mutta pitäisihän\nteidänkin aavistaa vastaukseni, hyvä ystävä? Ettekö aikonut tiedustaa,\nolenko pitänyt teille antamani lupauksen seikkaperäisesti, ilmoittanut\nkuninkaalle, mikä kunniakas ja tehokas osuus teillä oli Saint-Quentinin\npuolustuksessa?»\n\n»Ei, herra amiraali», selitti varakreivi, »tosiaankaan en aikonut\nteiltä tiedustaa sitä, sillä tunnenhan teidät, olen oppinut luottamaan\nsanaanne ja pidän täysin varmana, että tänne palattuanne on ollut\nensimmäisenä huolenanne täyttää sitoumuksenne ja ylevämielisesti\nmainita kuninkaalle, hänelle yksin, minkä verran lienen vaikuttanut\nSaint-Quentinin vastarinnan pitkittymiseen. Luultavasti olette hänen\nmajesteetilleen liioitellutkin vähäisiä palveluksiani. Niin, monsieur,\nsen tiesin ennakolta. Mutta en tiedä, vaikka minun on erittäin tärkeätä\ntietää, mitä kuningas vastasi suosiollisiin sanoihinne.»\n\n»Voi, Gabriel», lausui amiraali, »hänen majesteettinsa vastasi vain\ntiedustamalla, kuinka teidän on käynyt. Se pani minut ymmälle, enkä\noikein tiennyt, mitä piti hänelle sanoa. Kirje, jonka olitte jättänyt\nminulle tuotavaksi lähtiessänne Saint-Quentinista, ei selvittänyt juuri\nmitään; siinä muistutettiin vain lupauksestani. Saatoin siis mainita\nkuninkaalle sen verran, että te minun tietääkseni ette ollut sortunut\nsodan jalkoihin, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan joutunut vangiksi,\nmutta hienotunteisuuden takia jättänyt ilmoittamatta siitä minulle.»\n»Ja mitä kuningas silloin...?» tiedusti Gabriel kiihkeästi.\n\n»Kuningas virkkoi vain suppeasti: 'Hyvä on!' Ja hänen huulillaan\nnäkyi tyytyväinen hymy. Kun sitten tehostin asetöittenne ansioita ja\nmitä velvoituksia se tuotti kuninkaalle ja Ranskalle teitä kohtaan,\nkeskeytti hänen majesteettinsa minut sanomalla: 'Riittää jo siitä',\nja käskevästi vaihtaen keskustelun aihetta hän pakotti minut puhumaan\nmuusta.»\n\n»Vai niin! No, sillä tavalla luulinkin käyvän», virkkoi Gabriel\nivallisesti.\n\n»Rohkeutta, ystävä!» sanoi amiraali. »Muistattehan Saint-Quentinissa\njo varoittaneeni teitä luottamasta tämän maailman isoisten\nkiitollisuuteen.»\n\n»Mutta», tuumi Gabriel uhkaavasti, »vaikka kuninkaan sopi unohtaa\nsilloin, kun hän toivoi minun olevan vankina tai kuolleena, täytyy\nhänen pian muistaa minun ilmestyessäni muistuttamaan hänelle\noikeuksiani suorin sanoin!»\n\n»Entä jos hän sittenkin itsepintaisesti pysyy huonomuistisena?» kysyi\nherra de Coligny.\n\n»Herra amiraali», huomautti Gabriel, »vääryyttä kärsinyt ihminen\nvetoaa kuninkaaseen, joka jakelee oikeutta. Kuninkaan itsensä ollessa\nväärintekijänä tarvitsee vain vedota Jumalaan, jonka vallassa on kosto.»\n\n»Ja lisäksi», arveli amiraali, »te kaiketikin, jos tulisi tarvis,\nmielellänne rupeaisitte jumalaisen koston välikappaleeksi.»\n\n»Tepä sen sanoitte, monsieur.»\n\n»No niin», jatkoi Coligny, »kenties tässä sentähden onkin oikea paikka\nja hetki johdattaa mieleenne eräs keskustelu, joka meillä kerran oli\nsorrettujen uskonnosta ja jolloin puhelin teille taatusta keinosta\nkuninkaiden rankaisemiseksi, samalla kun tällä tavallaan puolletaan\ntotuuden asiaa.»\n\n»Se keskustelumme olikin juuri ajatuksissani», vastasi Gabriel;\n»minun muistini ei ole puutteellinen! Ehkä siis turvaudun joskus\nkeinoonne, monsieur, ellen Henrikiä itseään vastaan, niin ainakin hänen\nseuraajiaan vastaan, koska se keino pätee heidänkin kohdallaan.»\n\n»Niin ollen», esitti amiraali, »voitteko nyt myöntää minulle ajastanne\ntunnin?»\n\n»Kuningas ottaa vastaan vasta kahdeltatoista. Siihen asti aikani kuuluu\nteille.»\n\n»Tulkaa siis kanssani sinne, jonne olen menossa», pyysi amiraali.\n»Olette aatelismies, ja minä olen nähnyt luonnettanne koeteltavan,\njoten en vaadi teiltä valaa. Luvatkaa vain säilyttää ehdottomana\nsalaisuutena, keitä henkilöitä joudutte näkemään ja mitä asioita\nkuulemaan.»\n\n»Lupaan täydellisen vaitiolon», vakuutti Gabriel.\n\n»Seuratkaa minua, ja jos Louvressa saatte osaksenne jotakin vääryyttä,\non teillä ainakin ennakolta hallussanne koston toimeenpano. Tulkaa\nmukanani.»\n\nColigny ja Gabriel astelivat Pont-au-Changen yli ja Citén kaupunginosan\nhalki, yhdessä painuen kujille, joita siihen aikaan mutkitteli\nSaint-Jacques-kadun lähistöllä.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nFilosofi ja soturi\n\n\nSaint-Jacques-kadun alkupäässä Coligny seisahtui köyhännäköisen talon\nmatalan oven eteen. Hän koputti; ensin aukeni tirkistysluukku ja sitten\novikin, kun näkymätön vartija oli tuntenut amiraalin.\n\nYlhäisen opastajansa kintereillä Gabriel eteni pitkää ja pimeää\nkäytävää myöten madonsyömille portaille, nousten niitä myöten kolmen\nhuonekerran läpi. Heidän tultuaan melkein ullakolle, ylimpänä\nsijaitsevan ja kehnoimman huoneen ovelle, Coligny koputti sille\nkolmesti, ei kädellään vaan potkaisten. Kohta tultiin avaamaan, ja he\nastuivat sisälle.\n\nHuone oli melkoisen tilava, mutta kolkon näköinen ja paljas. Se sai\nvain heikkoa valoa kahdesta kapeasta ikkunasta, joista toinen oli\nSaint-Jacques-kadun puolella ja toinen takapihalle päin. Koko kalustona\noli vain neljä jakkaraa ja vääräjalkainen tammipöytä.\n\nKaksi miestä, jotka näyttivät odotelleen amiraalia, kiirehti häntä\nvastaan. Kolmas pysyi maltillisesti sivulla, seisten katuikkunan\nääressä, ja kumarsi vain etäältä syvään Colignylle.\n\n»Théodore ja te, kapteeni», virkkoi amiraali kahdelle\nvastaanottajalleen, »tuon tänne ja esittelen teille ystävän; ellei hän\nole ystävä entuudestaan tai tällä haavaa, niin ainakin uskon, että\nhänestä tulee se».\n\nMolemmat tuntemattomat taivuttivat äänettömästi päätänsä varakreivin\nedessä. Sitten nuorempi, jota oli mainittu Théodoreksi, alkoi\nvilkkaasti puhella matalalla äänellä Colignyn kanssa. Gabriel loittoni\nhiukan, jättääkseen heidät vapaammiksi, ja sai silloin rauhassa\ntarkastella miehiä, joille amiraali oli hänet esitellyt, vaikkei ollut\nmainittu heidän nimiänsä.\n\nKapteenilla oli päättäväisen ja toimeliaan miehen terävät\nkasvonjuonteet ja joustava ryhti. Hän oli kookas, tummaverinen\nja jäntevä. Huonompikin tarkkailija olisi kyennyt lukemaan\nuskaliaisuutta hänen otsaltaan, kiihkeyttä silmistä, tarmokasta tahtoa\nyhteenpuristettujen huulten poimuista.\n\nTämän ylvään seikkailijan kumppani muistutti paremminkin hovimiestä.\nHän oli hienostunut herra, pyylevä ja hilpeä, teräväkatseinen, soreasti\nja luontevasti elehtivä. Viimeisimmän muodin mukainen puku oli outona\nvastakohtana kapteenin karulle asulle.\n\nVaikka kolmas henkilöistä, seisaalle jäänyt ja toisten ryhmästä\nerillään pysyttelevä, oli omaksunut hyvin pidättyvän asennon, herätti\nkuitenkin oitis huomiota hänen kasvonpiirteittensä voimakkuus; leveä\notsa ja kirkas, läpitunkeva katse ilmaisivat vähemmänkin valppaalle\nhavaitsijalle, että siinä oli etevä ajattelija, jopa nerokin.\n\nVaihdettuaan muutamia sanoja ystävänsä kanssa Coligny lähestyi\nGabrielia.\n\n»Pyydän teiltä anteeksi», sanoi hän. »Mutta en ole täällä ainoana\nmäärääjänä, joten minun täytyi neuvotella veljieni kanssa ennenkuin\nsaatoin paljastaa teille, missä olette ja keiden seurassa.»\n\n»Ja saanko sen nyt tietää?» kysyi Gabriel.\n\n»Kyllä, jos haluatte, ystävä.»\n\n»Missä siis olen?»\n\n»Siinä köyhässä huoneessa, missä noyonilaisen tynnyrintekijän poika\nJean Calvin on pitänyt reformeerattujen ensimmäiset salaiset kokoukset\nja mistä hän oli vähällä joutua polttoroviolle. Mutta hän on tänä\npäivänä voitollinen ja melkein kaikkivaltainen Genevessä; tämän\nmaailman kuninkaat ottavat hänet lukuun, ja hänen pelkkä muistonsa\nriittää kirkastamaan tämän hökkelin kosteita seiniä enemmän kuin\nkultaiset arabeskit Louvrea.»\n\nCalvinin jo kuuluisaksi tulleen nimen kuullessaan Gabrielkin paljasti\npäänsä. Vaikka intomielinen nuori mies ei siihen asti ollut juuri\nvälittänyt uskonnon tai siveysopin kysymyksistä, ei hän kuitenkaan\nolisi ollut vuosisatansa lapsi, elleivät reformeeratun uskonnon\nlainlaatijan kieltäytyvä ja työteliäs elämä, ylväs ja kunnioitusta\nherättävä luonne, rohkeat ja ehdottomat opetukset olisi jo usein\nvallanneet hänen ajatuksiaan.\n\nMutta sitten hän kuitenkin lausui jokseenkin levollisesti:\n\n»Ja kutka ovat ympärilläni tässä mestarin kunnioitetussa huoneessa?»\n\n»Hänen oppilaansa», vastasi amiraali. »Théodore de Béze, hänen kynänsä;\nLa Reraudie, hänen miekkansa.»\n\nGabriel tervehti miellyttävää kirjoitusmiestä, josta sittemmin tuli\nreformeerattujen kirkkokuntien historioitsija, ja reipasta kapteenia,\njoka toimitti tililleen Amboisen metelin.\n\nThéodore de Béze vastasi Gabrielin tervehdykseen luontevan kohteliaasti\nja otti puheenvuoron.\n\n»Herra varakreivi d’Exmès», virkkoi hän hymyillen, »vaikka teidät\non saatettu joukkoomme jonkinlaista varovaisuutta noudattaen, älkää\npitäkö meitä kovin vaarallisina ja hämäräperäisinä salavehkeilijöinä.\nKiirehdin selittämään teille, että jos hengellisen liikkeen johtomiehet\nsalaisesti kokoontuvat tähän taloon kolmesti viikossa, niin se tapahtuu\nainoastaan tietojen kuulemiseksi uskonpuhdistuksesta, samalla kun he\nvastaanottavat opetuslapsia, jotka aatteisiimme yhtyen pyytävät päästä\nosallisiksi vaaroistammekin, ja myöskin niitä henkilöitä, joita heidän\npersoonallisen ansiollisuutensa nojalla haluaisimme voittaa asiamme\npuolelle. Kiitämme amiraalia teidän johdattamisestanne tänne, herra\nvarakreivi, sillä te olette varmaankin näitä jälkimmäisiä.»\n\n»Ja minä, hyvät herrat, kuulun edellisiin», selitti vaatimattomasti,\nmelkein arastellen se tuntematon, joka oli tähän asti seisonut syrjässä\nja nyt lähestyi. »Olen niitä nöyriä mietiskelijöitä, joiden hämäriin\ntyyssijoihin tunkeutuu aatteittenne valoa, herättäen lähemmäksi\npääsemisen halua.»\n\n»Mutta ennen pitkää, Ambroise, teidät luetaan veljiemme huomatuimpiin»,\nvakuutti silloin La Renaudie. »Niin, hyvät herrat», jatkoi hän\nColignylle ja de Bézelle, »esittelen teille tässä vielä vähän tunnetun\nharjoittelijan, vielä nuoren miehen, kuten näette, mutta takaan,\nettä hänestä kuitenkin tulee yksi uskontomme tukipylväitä, sillä hän\ntyöskentelee ja ajattelee paljon, ja koska hän yhtyy joukkoomme omasta\naloitteestaan, on meillä iloitsemisen syytä, sillä piankin ylpeilemme\nsiitä, että kirurgi Ambroise Paré on meikäläisiä.»\n\n»No, no, herra kapteeni!» huudahti Ambroise torjuen.\n\n»Keneltä mestari Ambroise Paré on saanut opetusta?» tiedusti Théodore\nde Béze.\n\n»Pastori Chaudieulta, joka saattoi minut herra La Renauldien\ntuttavuuteen», ilmoitti Ambroise.\n\n»Ja oletteko jo juhlallisesti vannonut hylkäävänne katolilaisuuden?»\n\n»En vielä», vastasi kirurgi. »Tahdon puhua suoraan enkä sitoudu\nennenkuin olen täydesti perillä pyrkimyksistänne. Tunnustan, että\nminulla on vielä joitakin epäilyksiä, ja liittyäkseni mukaan ainiaaksi\nja varauksitta tarvitsisin vielä valaistusta erinäisiin minulle\nhämäriksi jääneisiin kohtiin. Sentähden olen anonut päästä tuntemaan\nreformeerattujen johtajat, ja tarpeen tullessa matkustaisin itse\nCalvinin luo, sillä totuus ja vapaus ovat vallitsevia intohimojani.»\n\n»Hyvin sanottu!» ylisti amiraali; »olkaa huoletta, mestari, yksikään\nmeistä ei ryhtyisi tyrkyttämään väkinäisyyttä ajattelunne harvinaiselle\nja ylväälle itsenäisyydelle».\n\n»Mitä teille sanoinkaan!» huomautti La Renaudie riemuiten. »Eikö\nhänestä tule uskokunnallemme suurenmoinen valloitus?... Olen nähnyt\nAmbroise Parén hänen kirjastossaan, olen nähnyt hänet sairasvuoteiden\nääressä, vieläpä taistelukentillä, ja kaikkialla, erehtyneiden ja\nennakkoluuloisten parissa, kuten ihmisten vammojenkin ja tautien\nhoivailijana hän on aina tuollainen, tyyni, järkkymätön, onnenvaiheiden\nyläpuolella, muiden ja itsensä herra.»\n\nNäkemästään ja kuulemastaan liikuttuneena puuttui nyt Gabriel puheeseen:\n\n»Sallittakoon minunkin virkkaa muutama sana. Tiedän nyt, missä olen,\nja arvaan, mitkä vaikutteet ovat saaneet jaloluontoisen ystäväni herra\nde Colignyn tuomaan minut tähän taloon, missä kokoontuvat ne, joita\nkuningas nimittää kerettiläisiksi ja pitää verivihollisinaan. Mutta\ntotisesti tarvitsen vielä enemmän valaistusta uskon asioissa kuin\nmestari Ambroise Paré. Olen kenties toiminut paljon, kuten hänkin,\nmutta valitettavasti olen ajatellut hyvin vähän, ja hän tekisi näitä\nuusia aatteita harrastavalle tulokkaalle suuren palveluksen, jos\nsuvaitsisi selittää minulle, mitkä järkisyyt tai edut ovat taivuttaneet\nhänen ylevän älynsä reformeerattujen puolelle.»\n\n»Edut eivät siinä ole mukana», vastasi Ambroise Paré, »sillä\nkirurgin uralla edistyäkseni olisi etuni mukaista liittyä hovin ja\nruhtinaiden uskoon. Mikään etu ei siis ole tässä vaikuttanut, herra\nvarakreivi, vaan järkisyyt, kuten sanoitte, ja jos arvoisat läsnäolijat\nvaltuuttavat minut korottamaan tässä kohden ääneni, teen nämä syyt\nymmärrettäviksi lyhyellä selityksellä.»\n\n»Puhukaa, puhukaa», kehoittivat kaikki kolme hugenottijohtajaa.\n\n»Supistan sanottavani», aloitti Ambroise, »koska aikani ei kuulu\nvain itselleni. Tietäkää ensiksikin, että olen tahtonut irroittaa\nuskonpuhdistuksen johtavan aatteen kaikista teorioista ja kaavoista.\nSiirrettyäni syrjään tuollaiset sokkelot ja mutkat saatoin paljastaa\neräät periaatteet, joiden puolesta ehdottomasti alistuisin millaiseen\nvainoon tahansa...»\n\nGabriel kuunteli tätä epäitsekästä totuuden julistajaa täynnä ihailua,\njota ei yrittänytkään salata.\n\nAmbroise Paré jatkoi:\n\n»Hengellinen ja valtiollinen mahti, kirkko ja kuningasvalta, ovat\ntähän asti saaneet säädöksensä ja lakinsa tunkeutumaan yksilön\ntahdon ja järjen sijalle. Pappi sanoo joka ihmiselle: usko näin, ja\nruhtinas: tee näin. Tähän tapaan elämä on voinut jatkua niin kauan kuin\nihmismielet olivat vielä lapsuudentilassa ja tarvitsivat tuon kurin\ntukea astellakseen kutakuinkin eteenpäin. Mutta nykyään meistä tuntuu,\nettä olemme voimakkaita, ja sentähden tosiaan olemmekin sellaisia.\nKuitenkaan ruhtinas ja pappi, kirkko ja kuningas eivät tahdo luopua\narvovallastaan, josta on heille tullut suorastaan olemassaolon ehto.\nTätä kohtuutonta, vanhentunutta näkökantaa vastaan nousee minun\nkäsitykseni mukaan uskonpuhdistus, jotta jokainen sielu saisi tästä\nlähtien vapaasti tutkia uskoaan ja järjellä harkita alistumistaan,\nja siihen pitää nähdäkseni tähdätä sen uudistuksen, jolle pyhitämme\nponnistuksemme. Erehdynkö, hyvät herrat?»\n\n»Ette, mutta menette kovin kauas edellepäin», arveli Théodore de Béze,\n»ja niin uskalias valtiollisten asioiden sekoittaminen moraalisiin\nkysymyksiin...»\n\n»Juuri tämä uljuus miellyttää minua!» keskeytti Gabriel.\n\n»Eikä se ole vain uskaliaisuutta, vaan logiikkaa!» väitti Ambroise\nParé. »Miksi se, mikä on kohtuullista kirkkokunnassa, ei olisi\nsamaa valtiossa? Mitä myönnätte ajatukselle, senkö voisitte torjua\ntoiminnalta?»\n\n»Paljon on kapinoimisen henkeä niissä rohkeissa sanoissa, jotka tässä\nlausuitte, mestari», huudahti Coligny miettiväisenä.\n\n»Kapinoimisen?» toisti Ambroise levollisesti. »No niin, niinä\nsanoisinkin suoraa päätä, että nyt on puheena vallankumous.»\n\nHugenottijohtajat silmäilivät toisiaan ihmetellen.\n\n— Tämä mies on vielä voimakkaampi kuin oletimme, — näytti tuo katse\nilmaisevan.\n\nGabriel ei hetkeksikään unohtanut elämänsä vallitsevaa huolta, mutta\nnyt hän liitti siihen kuulemansa ja mietiskeli.\n\nThéodore de Béze virkkoi rohkealle kirurgille mitä vakavimmin:\n\n»Teidän pitää ehdottomasti yhtyä meihin. Mitä vaaditte?»\n\n»En muuta kuin että suosiollisesti sallitte minun toisinaan puhella\nkanssanne ja alistaa älynne ja tietonne valaistaviksi niitä muutamia\nvaikeuksia, jotka vielä pidättävät minua.»\n\n»Saatte enemmän», lupasi Théodore de Béze; »pääsette suoranaiseen\nkirjeenvaihtoon Calvinin karissa.»\n\n»Sellainenko kunnia minulle?» huudahti Ambroise Paré punastuen ilosta.\n\n»Niin, teidän kahden pitää tutustua toisiinne», vakuutti myös amiraali.\n»Teidänlaisenne oppilas tarvitsee hänen kaltaisensa opettajan. Voitte\nluovuttaa kirjeenne tämän ystävänne La Renaudien haltuun, ja me pidämme\nhuolta niiden joutumisesta Geneveen. Toimitamme teille myös vastaukset.\nNiitä ei tarvitse odottaa kauan. Olette kuullut puhuttavan Calvinin\nsuunnattomasta toimeliaisuudesta; saatte huomata, että tässäkin kohden\ntehdään mieliksenne.»\n\n»Ah, te palkitsette minua ennenkuin olen sitä mitenkään ansainnut!»\nsanoi Ambroise Paré. »Kuinka minun osakseni tulee näin suurta\nsuosiollisuutta? Millä sen korvaisin teille?»\n\n»Olemalla se, mikä olette, ystävä», vastasi La Renaudie. »Tiesin hyvin,\nettä miellyttäisitte heitä heti ensi kohtauksessa.»\n\n»Oi, kiitoksia, tuhansia kiitoksia!» lausui Ambroise. »Mutta kovaksi\nonneksi minun täytyy nyt jättää teidät. Minulla on niin paljon\npotilaita, jotka odottavat tuloani.»\n\n»Menkää vain», virkkoi Théodore de Béze; »vaikuttimenne ovat liian\nhyviä meidän pidätelläksemme teitä täällä. Menkää, tehkää hyvää\nniinkuin ajattelette totta.»\n\n»Mutta lähtiessänne», muistutti Coligny, »painakaa mieleenne, että\nolemme ystäviä ja — niinkuin uskokuntamme jäsenistä sanomme veljiä».\n\nHe hyvästelivät häntä erittäin sydämellisesti, ja tähän ystävällisyyden\nilmaisuun yhtyi myös Gabriel, lämpimästi puristaen hänen kättään.\n\nAmbroise Paré poistui iloisena ja ylpeänä.\n\n»Todellinen valiosielu!» huudahti Théodore de Béze hänen kadottuaan.\n\n»Mikä arkipäiväisyyden ylenkatsoja!» huomautti La Renaudie.\n\n»Ja mikä epäitsekäs, suorasukainen alttius ihmisyyden asiaa kohtaan!»\nkiitti Coligny.\n\n»Kuinka viheliäiseltä täytyykään minun itsekkyyteni näyttää teistä\ntuon uhrautuvaisuuden rinnalla, herra amiraali!» pahoitteli Gabriel.\n»Minä en Ambroise Parén lailla alista tekoja ja henkilöitä aatteille\nja ihanteille, vaan päinvastoin ihanteet ja aatteet joutuvat\nmielessäni toiselle sijalle henkilöiden ja tekojen tieltä. Tiedätte\nliian hyvin, ettei uskonpuhdistus merkitsisi minulle päämäärää, vaan\nvälinettä. Suuressa, uhrivalmiissa taistelussanne olisin mukana\nvain omaa tarkoitustani varten. Tunnen vaikuttimieni olevan liian\nhenkilökohtaisia, rohjetakseni puoltaa noin puhdasta asiaa, ja teidän\non parasta toistaiseksi torjua minut riveistänne arvottomana.»\n\n»Varmasti soimaatte itseänne liioitellen, herra d’Exmès», väitti\nThéodore de Béze. »Vaikka noudattaisitte vähemmän yleviä näkökohtia\nkuin Ambroise Paré, niin Jumalan tiet ovat kuitenkin moninaisia, eikä\ntotuutta nähdä kulkemassa yhdellä ainoalla uralla.»\n\n»Niin», virkkoi La Renaudie, »me saamme hyvin harvoin sellaisia\nuskontunnustuksia kuin äsken kuulitte, jos niille, jotka tahtoisimme\nhankkia puolellemme, esitämme tällaisen kysymyksen: Mitä pyydätte?»\n\n»No niin», jatkoi Gabriel surullisesti hymyillen, »Ambroise Paré\nvastasi tuohon kysymykseen: 'Pyydän selvyyttä siitä, ovatko oikeus\nja totuus ehdottomasti teidän puolellanne.' Tiedättekö, mitä minä\npyytäisin selvitetyksi?»\n\n»Emme», vastasi Théodore de Béze, »mutta olisimme valmiit joka kohdassa\ntyydyttämään tiedonhaluanne.»\n\n»Minä kysyisin: Oletteko varmat siitä, että puolellanne on riittävästi\naineellista mahtia ja lukumäärää, voidaksenne ainakin taistella,\njollette voittaa?»\n\nJälleen hugenottijohtajat katselivat toisiaan kummastellen, mutta nyt\ntämä ilme ei merkinnyt samaa kuin edellisellä kerralla.\n\nGabriel piti heitä silmällä synkän äänettömänä. Tovin kuluttua Théodore\nde Béze vastasi:\n\n»Mikä tahansa mieliala johtaa teidät noin tiedustamaan, herra\nd’Exmès, olen ennakolta luvannut vastata teille joka kohtaan ja pidän\nlupaukseni. Meillä ei ole puolellamme ainoastaan järkevä kohtuullisuus,\nvaan tästä lähtien voimaakin, Jumalan kiitos! Kirkkokuntamme edistys\non nopea ja kiistämätön. Jo kolme vuotta on Pariisissa ollut,\nreformeerattu seurakunta, ja samanlaisia on perustettu valtakunnan\nmuihinkin suuriin keskuksiin — Bloisiin, Toursiin, Poitiersiin,\nMarseilleen, Roueniin. Voitte itse nähdä, herra d’Exmès, kuinka\nsuunnatonta kansanpaljoutta meidän ulkoilmatilaisuutemme vetävät\npuoleensa Pré-au-Clercsillä. Rahvas, aatelisto ja hovipiiri jättävät\njuhlansa, tullakseen veisaamaan meidän kanssamme Clement Marotin\nranskalaisia virsiä. Ensi vuonna aiomme todeta lukumäärämme julkisella\nkulkueella, mutta tällä haavaa uskaltaisin vakuuttaa, että meillä on\npuolellamme viidennes väestöstä. Voimme siis täydellä syyllä sanoa\nitseämme puolueeksi ja luullakseni herättää ystävissämme jonkin verran\nluottamusta, kuten vihollisissamme pelkoa.»\n\n»Näin ollen», päätteli Gabriel levollisesti, »minäkin voisin kyllä\npiakkoin lukeutua edellisiin ja auttaa teitä taistelussa jälkimmäisiä\nvastaan».\n\n»Mutta entä jos huomaisitte meidät heikommiksi...?» kysyi La Renaudie.\n\n»Silloin etsisin muita liittolaisia, sen tunnustan», vastasi Gabriel\nepäröimättä ja yhä levollisena.\n\nLa Renaudie ja Théodore de Béze liikahtivat hämmästyneinä.\n\n»Voi, älkää arvostelko häntä liian pikaisesti tai ankarasti,\nystävät!» neuvoi Coligny. »Olen nähnyt hänen toimivan Saint-Quentinin\npiirityksessä, ja ken panee alttiiksi henkensä niinkuin hän sen\nvaaransi, hän ei ole arkinen sielu. Mutta tiedän, että hänellä\non täytettävänä pyhä ja kallis velvollisuus, joka ei jätä hänen\nalttiudestaan mitään vapaaksi muille aloille.»\n\n»Ja tällaisen alttiuden puutteessa tahtoisin kuitenkin esiintyä\nteitä kohtaan ainakin vilpittömästi auttaen», jatkoi Gabriel. »Jos\ntapausten kehitys johtaa minut liittymään teihin, voi herra amiraali\ntodistaa teille, että tarjoan asianne edistämiseen vankan käden ja\nhorjumattoman sydämen. Mutta tosiasia on se, etten voi nyt antautua\nsiihen täydellisesti ja ilman omia etuja, sillä minulle on osunut eräs\nvälttämätön ja peloittava tehtävä, jonka Jumalan vihastus ja ihmisten\nilkeys ovat määränneet taakakseni, ja niin kauan kuin se urakka on\ntäyttämättä, en ole oman kohtaloni herra. Se suotakoon minulle siis\nanteeksi. Toisen ihmisen kohtalo vaatii kaikkeni milloin ja missä\npaikassa tahansa.»\n\n»Kaiken työnsä voi omistaa jollekin ihmiselle ylitä hyvin kuin\naatteelle», myönsi Théordoe de Béze.\n\n»Ja tässä tapauksessa», lisäsi Coligny, »katsomme onneksemme palvella\nteitä, ystävä, samoin kuin ylpeilisimme siitä, että saamme käyttää\nteidän tukeanne».\n\n»Hyvät toivotuksemme seuraavat teitä, ja parhaan kykymme mukaan olemme\nteille avuksi, jos tarvitaan», jatkoi La Renaudie.\n\n»Ah, te olette sankareita ja samalla pyhimyksiä!» huudahti Gabriel.\n\n»Mutta paina mieleesi, nuori mies», lausui ylväs La Renaudie käyttäen\ntuttavallista, mutta silti ylevää puhetapaa, »paina mieleesi, että\nkun kerran nimitämme sinua veljeksemme, sinun tulee myös pysyä tämän\nnimityksen arvoisena. Me voimme hyväksyä joukkoomme erikoislaatuisen\nalttiuden, mutta sydän joskus pettää itseään. Oletko ihan varma siitä,\nettä silloin, kun uskot pyhittäneesi elämäsi yksinomaan toisen ihmisen\nhyväksi, mikään persoonallinen pyyde ei sekaannu toimintaasi? Oletko\nehdottomasti ja todellisesti vain lähimmäisrakkauden kannustamana\npyrkimässä päämäärääsi? Eikö sinua houkuta mikään intohimo, olkoonpa se\njaloinkin laadultaan?»\n\n»Niin», puuttui puheeseen Théodore de Béze, »me emme utele teiltä\nsalaisuuksianne; mutta sydäntänne tutkien sanokaa meille, että jos\nteillä olisi oikeus ilmaista kaikki tunteenne ja aivoituksenne, te ette\nhetkeksikään tuntisi hämminkiä, ja me uskomme sanaanne.»\n\n»Kun he puhuvat teille tuolla lailla, ystävä», huomautti amiraali\nvuorostaan Gabrielille, »johtuu se siitä, että puhtaita asioita pitää\ntodellakin puoltaa puhtain käsin. Muutoin ihminen tuottaa onnettomuutta\nasialleen ja itselleen.» Gabriel kuunteli ja katseli vuorotellen noita\nkolmea miestä, jotka olivat ankaria toista kuten itseäänkin kohtaan ja\nhänen ympärillään teräväkatseisina ja totisina seisten kuulustelivat\nhäntä sekä ystävinä että tuomareina. Heidän sanansa pakottivat hänet\nsekä vaalenemaan että punastumaan.\n\nHän koetti tutkia omaatuntoaan. Yleensä vain ulkopuolisiin seikkoihin\nja toimintaan kiintyneenä miehenä hän oli tietenkin kovin tottumaton\nmietiskelemään ja sielunsa liikkeitä tarkastamaan. Tällä hetkellä\nhän säikkyen kysyi itseltään, eikö hänen pojanrakkaudessaan ollut\nrakkaus madame de Castroa kohtaan varsin tärkeällä sijalla, eikö hän\npitänyt yhtä välttämättömänä Dianan salatun syntyperän selvittämistä\nkuin vanhan kreivin vapautusta — oliko hän tässä elämän ja kuoleman\nkysymyksessä lopultakaan niin pyyteetön kuin hänen piti Colignyn mukaan\nolla, ansaitakseen Jumalan suosiollisuuden.\n\nPelottava epäilys! Entä jos hän jollakin itsekkäällä taka-ajatuksella\ntosiaankin vaarantaisi Herran edessä isänsä pelastumisen!\n\nHän värisi rauhattomassa ajattelussa. Näköjään vähäpätöinen asia\npalautti hänet oikeaan luontoonsa, taas toimintaan. Pyhän Severinuksen\nkirkon tornikello löi yksitoista.\n\nTunnin kuluttua hänen pitäisi olla kuninkaan puheilla!\n\nSiitä reipastuen Gabriel lausui hugenoteille jokseenkin lujalla äänellä:\n\n»Te olette kultaisen aikakauden miehiä, ja ne, jotka luulevat olevansa\nmitä nuhteettomimpia, tuntevat itseään arvostellen hämminkiä ja\nmasennusta, verratessaan sieluaan teidän ihanteeseenne. Kuitenkin on\nmahdotonta, että kaikki puoluelaisenne olisivat teidän kaltaisianne.\nTietysti on hyödyllistä ja tarpeellista, että te uskonpuhdistuksen\npäänä ja sydämenä ankarasti valvotte tarkoituksianne ja toimianne;\nmutta jos minä rupean asianne puolelle, ei se tapahdu päällikkönä, vaan\npelkästään rivimiehenä. Ainoastaan sielun tahrat ovat häivyttämättömiä,\nkätten tahrat ovat pestäviä, niinpä johdun olemaan kätenänne, siinä\nkaikki. Rohkenen sanoa, että tämä käsi on uljas ja vankka; olisiko\nteillä oikeus hylätä se?»\n\n»Ei», sanoi Coligny, »ja me vastaanotamme sen tästä hetkestä alkaen,\nystävä».\n\n»Ja minä vastaisin», lisäsi Théodore de Béze, »että tuo käsi kouraisee\nyhtä puhtaanakin kuin uljaana miekkansa kahvaa.»\n\n»Katsomme sitä riittäväksi takuuksi», jatkoi La Renaudie, »juuri sen\nepäröinnin, jota meidän kenties liian karkeat ja vaateliaat sanamme\novat voineet herättää tunnontarkassa mielessänne. Osaamme arvostella\nihmisiä.»\n\n»Kiitän, hyvät herrat», sanoi Gabriel. »Kiitän hartaasti siitä, että\nte ette ole tahtoneet häiritä sitä luottavaisuutta, jota niin kipeästi\ntarvitsen täytettävänä olevassa vaikeassa tehtävässäni. Eritoten kiitän\nteitä, herra amiraali, joka olette lupauksenne mukaan toimittanut\nminulle ennakolta keinot maksaakseni sanansa syömisestä kruunatulle\nkuninkaallekin. Minun on nyt pakko jättää teidät, hyvät herrat, enkä\nsano teille hyvästi, vaan näkemiin. Vaikka olen niitä, jotka pikemmin\nnoudattavat tapausten kulkua kuin aatteita, uskon kuitenkin, että\ntämänpäiväinen kylvönne itää minussa myöhemmin.»\n\n»Ja me puolestamme toivomme sitä», virkkoi Théodore de Béze.\n\n»Sitä ei tosin pitäisi toivottaa minulle», huomautti Gabriel, »sillä\nminun on tunnustettava, että jos liityn puolellenne, niin sen saa\naikaan katkera pettymys ja onnettomuus. Herran haltuun, minun on\nmentävä Louvreen.»\n\n»Ja minä saatan teitä sinne», tarjoutui Coligny. »Minun pitää kerrata\nhänen majesteetilleen teidän kuultenne, mitä olen hänelle jo poissa\nollessanne selittänyt. Kuninkaiden muisti on lyhyt, eikä sovi, että\ntämä hallitsija saisi unohtaa tai kieltää. Lähden mukaanne.»\n\n»En olisi rohjennut pyytää teiltä tätä suosiota, herra amiraali»,\nvastasi Gabriel. »Mutta kiitollisesti otan sen vastaan.»\n\n»Lähtekäämme siis», joudutti Coligny.\n\nHeidän poistuttuaan Calvinin huoneesta Théodore de Béze otti esille\nluettelonsa ja kirjoitti siihen kaksi nimeä:\n\n_Ambroise Paré._\n\n_Gabriel, varakreivi d’Exmès._\n\n»Mutta minusta tuntuu», muistutti La Renaudie, »että hiukan hätäilet\nmerkitessäsi nuo kaksi miestä jo meikäläisiksi. He eivät ole mitenkään\nsitoutuneet.»\n\n»He molemmat ovat meidän väkeämme», vakuutti de Béze. »Toinen etsii\ntotuutta, ja toinen pakenee vääryyttä. Sanon sinulle, että he ovat\nmeikäläisiä, ja sen myös kirjoitan Calvinille.»\n\n»Tämä aamupuhde on siis ollut uskokunnallemme suotuisa», tuumi La\nRenaudie.\n\n»Onpa totisesti! Olemme saaneet puolellemme syvämietteisen filosofin\nja miehuullisen soturin, voimakkaan ajattelun ja vankan käsivarren,\ntaistelujen voittajan ja aatteiden kylväjän. Olet oikeassa, La\nRenaudie: aamupuhde tuotti tosiaan hyötyä.»\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nMaria Stuartin sulous vilahtaa tässä romaanissa yhtä hetkellisesti kuin\nRanskan historiassa\n\n\nSaapuessaan Colignyn kanssa Louvren porttikäytävään Gabriel tyrmistyi\nensimmäisestä kuulemastaan sanasta: Kuningas ei tänään ottanut vastaan!\n\nAmiraali, vaikka hän olikin arvoltaan näin ylhäinen ja lisäksi\nMontmorencyn sisarenpoika, oli saanut vastaansa liiaksi epäilyä\nkerettiläisyydestä, jotta hänellä olisi hovissa ollut suurtakaan\nvaikutusvaltaa. Mitä kaartinkapteeni Gabriel d’Exmèsiin tuli, niin\nkuninkaallisen asunnon päivystysupseerit olivat jo ehtineet unohtaa\nhänen ulkomuotonsa ja nimensä. Ystävykset pääsivät vain työläästi\nulkoporttien sisäpuolelle.\n\nSitten tie nousi vielä pahemmin pystyyn. He menettivät runsaan tunnin\nsuostutteluun, viekoitteluun, uhkailuunkin. Sikäli kuin heidän oli\nonnistunut saada yksi pertuska nousemaan, laskeutui toinen sulkemaan\nheiltä pääsyn. Kaikki nuo enemmän tai vähemmän voittamattomat\nlohikäärmeet, jotka vartioitsevat kuninkaita, tuntuivat monistuvan\nheidän edessään.\n\nMutta heidän vihdoin ehdittyään itsepintaisuutensa painolla siihen\nsuureen galleriaan, josta ovi johti kuninkaan työhuoneeseen, kävi\nkerrassaan mahdottomaksi edetä pitemmälle. Torjuva määräys oli niin\nehdoton. Konnetaabelin ja madame de Poitiersin seuraan sulkeutuneena\nhänen majesteettinsa oli mitä ankarimmin kieltänyt häiritsemästä häntä\nmillään perusteella.\n\nPuheille päästäkseen Gabrielin täytyisi nähtävästi odottaa iltaan asti.\n\nOdottaa, yhä odottaa, kun on luullut vihdoinkin saavuttavansa\npäämäärän, jota on niin lukuisilla taisteluilla ja kärsimyksillä\ntavoittanut! Nämä muutamat kestettävät tunnit näyttivät Gabrielista\nkamalammilta ja kuolettavammilta kuin kaikki vaarat, joita hän oli\nsiihen asti voitollisesti uhmannut.\n\nAmiraali koetti hyvillä puheilla lohduttaa häntä ja saada hänet\nkärsivälliselle mielelle, mutta niitä kuuntelematta hän murheellisesti\nkatseli ikkunasta sadetta, joka alkoi tihkua pilveen menneeltä\ntaivaalta, ja kiukun ja tuskan valtaamana hän kuumeisesti puristeli\nmiekkansa nuppia.\n\nKuinka voisi torjua ja sivuuttaa nuo typerät vartijat, jotka estivät\nhäntä pääsemästä kuninkaan huoneeseen ja kenties isänsä vapautukseen\nasti? Tällaisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kun äkkiä\nkuninkaallisen etuhuoneen oviverho kohosi ja nyreän nuoren miehen\nsilmissä näytti valkoinen ja säteilevä ilmestys kirkastavan harmaata ja\nsateista ilmapiiriä.\n\nPerintöprinssin pikku puoliso, Maria Stuart, oli menossa gallerian\nläpi. Vaistomaisesti Gabriel huudahti ja ojensi kätensä häntä kohti.\n\n»Oi, madame!» äännähti hän tuskin tietoisena menettelystään.\n\nMaria Stuart kääntyi, tunsi amiraalin ja Gabrielin ja tuli heti heidän\nluokseen, hymyilevänä kuten aina.\n\n»Te olette siis vihdoinkin palannut, herra varakreivi d’Exmès!» sanoi\nhän. »Hauskaa on nähdä teidät jälleen; viime aikoina olen kuullut\npuhuttavan teistä paljon. Mutta mitä teette Louvressa näin varhaisella\nhetkellä ja mitä haluatte?»\n\n»Puhutella kuningasta! Vain puhutella kuningasta, madame!» Vastasi\nGabriel tukahtuneella äänellä.\n\n»Herra d’Exmèsin», selitti amiraali, »on tosiaan hyvin tarpeellista\nsaada viipymättä puhutella hänen majesteettiaan. Asia on vakava hänelle\nja itse kuninkaalle, mutta kaikki nämä vartijat kieltävät häneltä\npääsyn, tahtoen siirtää sen iltaan.»\n\n»Ikäänkuin minä voisin odottaa iltaan saakka!» huudahti Gabriel.\n\n»Luullakseni hänen majesteettinsa antaa paraikaa tärkeitä määräyksiä»,\nhuomautti Maria Stuart. »Herra konnetaabeli de Montmorency on vielä\nkuninkaan luona, ja tosiaankin pelkään...»\n\nGabrielin rukoileva katse esti Mariaa lopettamasta lausettaan.\n\n»No, käyköön kuinka tahansa, minä uskallan sittenkin yrittää», päätti\nhän.\n\nHän viittasi kätösellään, ja vartiosoturit vetäytyivät kunnioittavasti\nsyrjään. Gabriel ja amiraali saattoivat taas edetä.\n\n»Oi, kiitos, madame», virkkoi kiihkeä nuori mies. »Kiitos teille,\njoka enkelin lailla aina ilmestytte lohduttamaan minua tai auttamaan\nvastoinkäymisissäni!»\n\n»Siinä on tie vapaana», lausui Maria Stuart hymyillen. »Jos hänen\nmajesteettinsa suuttuu kovasti, niin älkää kavaltako enkelin välitystä\nennenkuin viimeisessä tingassa, pyydän.»\n\nHän kumarsi suloisesti Gabrielille ja hänen kumppanilleen ja katosi.\n\nGabriel oli jo kuninkaan työhuoneen ovella. Siellä viimeisessä\nesikammiossa oli viimeinen päivystysupseeri, joka vielä näytti tahtovan\nvastustaa heidän pääsyään. Mutta samassa ovi avautui, ja Henrik II\nitse näyttäytyi kynnyksellä, lopetettuaan joidenkin ohjeiden antamisen\nkonnetaabelille.\n\nKuninkaan ominaisuuksia ei ollut päättäväisyys. Varakreivi d’Exmèsin\näkillinen näkeminen pakotti hänet peräytymään, eikä hän osannut edes\närtyä.\n\nGabrielin ominaisuuksia oli lujuus. Ensin hän kumarsi syvään\nkuninkaalle.\n\n»Sire», sanoi hän, »suvaitkaa vastaanottaa kunnioittavan kuuliaisuuteni\nilmaus...»\n\nSitten hän lausui kääntyen herra de Colignyn puoleen, joka astui\nhuoneeseen hänen takanaan ja jolta hän tahtoi säästää ensimmäisten\nsanojen pulmallisuuden:\n\n»Tulkaa, herra amiraali, ja minulle hyväntahtoisesti antamanne\nlupauksen mukaan suvaitkaa johdattaa hänen majesteettinsa mieleen, mitä\nosuutta minulla lienee ollut Saint-Quentinin puolustuksessa.»\n\n»Mitä tämä merkitsee, monsieur?» huudahti Henrik alkaen malttaa\nmieltään. »Kuinka te tällä tavalla esiinnytte luonamme ilman\nvaltuutusta, olematta ilmoitettu? Kuinka rohkenette vedota herra\namiraaliin meidän läsnäollessamme?...»\n\nGabriel oli tällaisissa ratkaisevissa tilanteissa uskalias kuten\nvihollisen edessä ja käsitti, ettei nyt sopinut arkailla. Hän jatkoi\nkunnioittavaan sävyyn, mutta päättäväisesti:\n\n»Ajattelin, sire, että teidän majesteettinne on aina valmis\nsilloin, kun on jaettava oikeutta, vaikkapa kaikkein halvimmallekin\nalamaisellenne.»\n\nHän oli käyttänyt edukseen kuninkaan muutamia askelia taaksepäin,\ntunkeutuakseen rohkeasti huoneeseen, missä Diana de Poitiers\nkalvenneena ja puolittain kohonneena istualtaan veistokoristeilla\nsomistellussa tammisessa nojatuolissa tarkkasi hänen uhkarohkeaa\nkäytöstään ja puhetapaansa kykenemättä kiukkunsa ja ihmetyksensä\nvallassa virkkamaan ainoatakaan sanaa.\n\nColigny oli astunut sisälle intomielisen ystävänsä kintereillä, ja\nMontmorency oli matkinut häntä yhtä tyhmistyneenä kuin muut.\n\nNyt seurasi hetkiseksi äänettömyys. Henrik oli kääntynyt jalkavaimoonsa\npäin ja loi häneen kysyvän katseen. Mutta ennenkuin hän itse teki tai\ntoiselta sai vihjauksena jonkin päätöksen, lausui Gabriel, joka hyvin\ntiesi joutuneensa mitä korkeimpaan peliin tällä hetkellä, uudestaan\nColignylle sekä rukoilevalla että arvokkaalla äänenpainolla:\n\n»Pyydän hartaasti selvitystänne, herra amiraali.»\n\nMontmorency antoi sisarenpojalleen päänsä ravistuksella nopeasti\nkieltävän merkin, mutta urhea Gaspard ei siitä välittänyt.\n\n»Puhun kyllä», sanoi hän, »sillä se on velvollisuuteni ja lupaukseni.\nSire», jatkoi hän kääntyen kuninkaan puoleen, »toistan teille\npääpiirteissään herra varakreivi d'Exmèsin kuullen, mitä jo katsoin\nvelvollisuudekseni ilmoittaa teille yksityiskohtaisesti ennen hänen\npaluutansa. Häntä, yksin häntä saamme kiittää Saint-Quentinin\npuolustuksen pitkittymisestä teidän majesteettinne itse määräämän ajan\nyli.»\n\nKonnetaabeli kohautti olkapäitään merkitsevästi. Mutta katsellen häntä\ntiukasti Coligny jatkoi kuitenkin levollisena:\n\n»Niin, sire, kolme kertaa ja useamminkin herra d’Exmès pelasti\nkaupungin, eikä ilman hänen uljuuttaan ja toimekkuuttaan Ranska tällä\nhaavaa varmastikaan olisi sillä pelastuksen tiellä, jolla voimme toivoa\nsen tästä lähtien pysyvän.»\n\n»Johan nyt! Sinä olet liian vaatimaton tai liian suopea,\nsisarenpoikani!» muistutti herra de Montmorency jaksamatta enää hillitä\nmaltittomuuttaan.\n\n»Ei, monsieur», vakuutti Coligny, »minä olen vain oikeamielinen ja\ntotuudenmukainen, siinä kaikki. Omalta osaltani ja kaikin voimin olen\nkyllä auttanut minulle uskotun kaupungin puolustusta, mutta varakreivi\nd’Exmès elvytti jälleen asukkaiden miehuullisuuden, jonka luulin jo\nkerrassaan lamaantuneen; hän sai muuriemme sisäpuolelle toimitetuksi\napujoukon, jonka en lainkaan tiennyt olevan niin lähellä; sitäpaitsi\nhän teki tyhjäksi vihollisen yrittämän yllätyshyökkäyksen, jota en\nollut aavistanut. En puhu hänen käyttäytymisestään otteluissa; me\nkaikki koetimme silloin parastamme. Mutta mitä hän on saanut aikaan\nyksin, sen julistan ääneen, vaikkapa hänen siten hankkimansa tavaton\nansiollisuus sikäli vähentäisi omaani tai saattaisi sen tuntumaan perin\nvähäpätöiseltä.» Ja Gabrieliin päin kääntyen kelpo amiraali lisäsi:\n\n»Näinkö minun piti puhua, ystävä! Olenko mieliksenne täyttänyt\nsitoumukseni ja oletteko minuun tyytyväinen?»\n\n»Sydämeni pohjasta kiitän ja siunaan teitä, herra amiraali, niin\nhartaasta uskollisuudesta ja ystävyydestä», vastasi Gabriel,\nliikuttuneena puristaen Colignyn käsiä. »Enkä odottanutkaan\nteiltä vähempää. Mutta uskokaa, että jään teille ikuisesti\nkiitollisuudenvelkaan. Niin, tästä hetkestä on saamamiehenne tullut\nvelalliseksenne ja muistaa kyllä velkansa, sen vannon.»\n\nOtsa rypyssä ja silmät alas luotuina kuningas tällävälin koputteli\nmaltittomasti jalallaan lattiaa ja näytti tavattomasti harmistuneelta.\n\nKonnetaabeli oli vähitellen lähestynyt madame de Poitiersia ja vaihtoi\nhänen kanssaan muutamia sanoja hiljaisella äänellä.\n\nHe näyttivät päässeen johonkin päätökseen, sillä Diana alkoi hymyillä,\nja tämä naisellinen hornanhymy värähdytti Gabrielia, joka sillä\nhetkellä osui kääntämään silmänsä kauniiseen herttuattareen päin.\nKuitenkin hän jaksoi vielä lisätä:\n\n»En enää pidättele teitä, herra amiraali; te olette tehnyt hyväkseni\nenemmän kuin velvollisuutenne vaati, ja jos hänen majesteettinsa\nsuvaitsee nyt ensimmäisenä palkkiona myöntää minulle sen suosion, että\nsaan minuutin verran puhella yksityisesti...»\n\n»Myöhemmin, monsieur, toisella kertaa, miksei», riensi Henrik\nilmoittamaan; »mutta tällä haavaa se on mahdotonta».\n\n»Mahdotontako?» huudahti Gabriel valittavalla äänellä.\n\n»Mutta minkätähden mahdotonta, sire?» puuttui puheeseen rauhallisesti\nDiana sekä Gabrielin että itse kuninkaan suureksi kummastukseksi.\n\n»Mitä, madame?» kysyi Henrik; »luuletteko siis...?»\n\n»Luulen, sire, että kiireellisintä on kuninkaan suoda kullekin\nalamaiselleen, mitä hän on saamassa. Teidän veikanne herra varakreivi\nd’Exmèsille on nähdäkseni mitä selvin ja pyhimpänä pidettävä.»\n\n»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi Henrik yrittäen lukea lisää\nopastusta rakastajattarensa katseesta, »ja tahdon...»\n\n»Heti kuulla herra d’Exmèsiä», täydensi Diana; »se on hyvä, sire, se on\noikein».\n\n»Mutta hänen majesteettinsa tietää», huomautti Gabriel yhä\nhämmästyneempänä, »että minun tarvitsee puhua asiastani kahden kesken?»\n\n»Herra de Montmorency olikin lähtemäisillään pois teidän tullessanne,\nmonsieur», selitti madame de Poitiers. »Herra amiraalille taas\nolette jo ottanut sanoaksenne itse, että sallitte hänen jo poistua\nseurastanne. Minun te kenties annatte jäädä tänne, koska olen ollut\nkuninkaan sitoumuksen todistajana ja tarpeen tullessa voisin johdattaa\nhänen majesteettinsa muistiin, mitä teille on täsmällisesti luvattu.»\n\n»Todella pyydänkin teitä olemaan saapuvilla, madame», jupisi Gabriel.\n\n»Me hyvästelemme, sisarenpoikani ja minä, hänen majesteettiaan ja\nteitä, madame», lausui Montmorency.\n\nKumartaessaan Dianan edessä hän antoi tälle rohkaisevan merkin, jota\ntoinen ei kuitenkaan tuntunut tarvitsevan.\n\nColigny puolestaan rohkeni puristaa Gabrielin kättä, sitten poistuen\nenonsa jäljessä.\n\nKuningas ja lemmikki jäivät yksin Gabrielin kanssa, ja tämä oli levoton\nsiitä aavistamattomasta ja salaperäisestä suojeluksesta, jota hänelle\nDiana de Castron äiti osoitti.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nToinen Diana\n\n\nNiin pontevasti kuin Gabriel kykenikin hallitsemaan itseänsä hän ei\nvoinut pidättää kasvojensa vaalenemista ja äänensä värähtelyä, kun hän\noltuaan kotvasen vaiti lausui kuninkaalle:\n\n»Sire, vavisten ja kuitenkin turvallisesti luottaen kuninkaalliseen\nlupaukseenne rohkenen vasta eilen vankeudesta päässeenä muistuttaa\nteidän majesteettinne mieleen juhlallisen sitoumuksen, johon\nsuvaitsitte ryhtyä minun kanssani. Kreivi de Montgommery elää vielä,\nsire; muussa tapauksessa te olisitte jo keskeyttänyt puheeni...»\n\nHän pysähtyi tuntien sydämessään hirveää ahdistusta. Kuningas pysyi\nhievahtamatta ja vaiti. Gabriel jatkoi:\n\n»No niin, sire, koska kreivi de Montgommery vielä elää ja minä\nherra amiraalin todistuksen mukaan olen määräajan yli pitkittänyt\nSaint-Quentinin vastarintaa, olen täydesti pitänyt lupaukseni, joten te\nmyös pitäkää omanne; sire, antakaa minulle isäni takaisin!»\n\n»Monsieur...» aloitti Henrik epäröiden. Hän katsoi Diana de\nPoitiersiin, jonka tyyneys ja itsevarmuus eivät näyttäneet\nhäiriintyvän. Tilanne oli kuninkaalle tukala. Hän oli tottunut\najattelemaan Gabrielia kuolleena tai vankina eikä sentähden ollut\nhuolinut ennakolta harkita, mitä vastaisi tällaiseen vaatimukseen.\n\nNähdessään hänen näin empivän Gabriel hätääntyi yhä pahemmin.\n\n»Sire», aloitti hän jälleen jonkinlaisen epätoivon kannustamana, »onhan\nmahdotonta, että teidän majesteettinne olisi unohtanut! Varmasti\nteidän majesteettinne muistaa nimenomaisen keskustelumme ja mihin\nsilloin molemminpuolisesti sitouduttiin vangin vapauttamista koskevassa\nasiassa.»\n\nKuninkaaseen tehosivat väkisinkin tuon ylevän nuoren miehen murhe ja\nhätä; hänen jalomieliset vaistonsa heräsivät.\n\n»Muistan kaikki», vastasi hän Gabrielille.\n\n»Ah, sire, kiitos!» huokasi Gabriel silmäinsä säihkyessä ilosta.\n\nMutta madame de Poitiers huomautti silloin tyynesti: »Tietenkin\nkuningas muistaa sen kaiken, herra d’Exmès, mutta te itse näytte\nunohtaneen.»\n\nSelkeältä kesäkuun taivaalta Gabrielin jalkoihin singonnut salama ei\nolisi pahemmin kauhistuttanut häntä.\n\n»Mitä!» mutisi hän; »mitä siis olen unohtanut, madame?»\n\n»Puolet tehtävästänne, monsieur», selitti Diana. »Te lausuitte hänen\nmajesteetilleen — jollette juuri näillä sanoilla, niin ainakin näin\ntarkoittaen: Sire, lunastaakseni kreivi de Montgommeryn vapauden\npysäytän vihollisen voitokkaan samoamisen Ranskan sydäntä kohti.»\n\n»No, enkö ole sitä tehnyt, madame?» kysyi Gabriel neuvottomana.\n\n»Kyllä», myönsi Diana. »Mutta te lisäsitte: _Vieläpä tarpeen tullessa\nmuuttuisin ahdistetusta hyökkääjäksi ja ottaisin haltuuni jonkin\nkaupungin, joka on vihollisen vallassa._ Noin te vakuutitte, monsieur.\nNiin ollen minusta tuntuu siltä, että te olette täyttänyt vasta\npuolet tarjouksestanne. Mitä voitte vastata tähän? Olette ylläpitänyt\nSaint-Quentinin vastustusta montakin päivää; se on erittäin hyvä asia,\nenkä sitä kiellä. Siinä on se kaupunki, jota lupasitte puolustaa, mutta\nminkä kaupungin olette vallannut takaisin?»\n\n»Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!» kykeni Gabriel vain lausumaan\näärimmäisessä epätoivossaan.\n\n»Niinpä näette», jatkoi Diana yhä yhtä kylmäverisesti, »että minun\nmuistini on vielä parempi ja valppaampi kuin teidän. Kuitenkin myös te\nnyt toivoakseni muistatte?»\n\n»Kyllä, se on totta, hyvinkin muistan nyt!» huudahti Gabriel\nkatkerasti. »Mutta niin puhuessani tarkoitin ainoastaan, että tarpeen\ntullessa suoriutuisin mahdottomastakin, sillä onko tällä haavaa\nminkään kaupungin riistäminen espanjalaisilta tai englantilaisilta\nmahdollista? Kysyn teiltä sitä, sire. Salliessanne minun lähteä\nteidän majesteettinne vaieten hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni,\njättämättä minua siihen uskoon, että minun olisi tuon sankarillisen\nponnistuksen ja pitkällisen vankeuden jälkeen suoritettava vielä\ntoinenkin urakka, johon olin tullut viitanneeksi. Sire — minä\nkäännyn teidän puoleenne — yksi kaupunki yhden miehen vapaudesta,\neikö se siis riitä? Ettekö tyytyisi sellaisiin lunnaisiin, vai\npitääkö innostuksen puuskassa ilmaan kirvonneen sanan takia laskea\ntällaisen inhimillisen Herakles-paran niskoille toinenkin tehtävä,\njoka on edellistä satakertaisesti työläämpi, vieläpä ymmärrettävästi\ntoteuttamismahdollisuuden ulkopuolella, sire?»\n\nKuningas näytti aikovan vastata, mutta Diana ehätti edelle.\n\n»Onko siis helpompaa ja paremmin toteutettavaa», kysyi hän, »onko\nlupauksistanne huolimatta vähemmän vaarallista ja mieletöntä\nlaskea vapauteen pelottava vanki, majesteettirikoksesta tuomittu?\nMahdottoman saamiseksi olette tarjonnut mahdotonta, herra d'Exmès;\nmutta oikeudenmukaista ei ole teidän vaatia kuninkaan lupauksen\ntäyttymistä, kun ette ole loppuun asti pitänyt omaanne. Hallitsijain\nvelvollisuudet eivät ole vähemmän vakavia kuin pojan; ainoastaan\näärettömät ja yli-inhimilliset, valtiolle tehdyt palvelukset voisivat\ntehdä puollettavaksi sen ainoalaatuisen poikkeuksen, että hänen\nmajesteettinsa syrjäyttäisi valtakunnan lait. Teillä on kyllä isä\npelastettavana, mutta kuninkaan pitää varjella Ranskaa.»\n\nJa tehostaen sanojaan ilmeikkäällä katseella hän kahteen kertaan\nmuistutti Henrikille, mitä vaaroja koituisi siitä, että vanha kreivi de\nMontgommery ja hänen salaisuutensa päästettäisiin esiin haudastaan.\n\nViimeistä ponnistusta yrittäen Gabriel ojensi molemmat kätensä\nkuningasta kohti ja lausui tuskaisella äänellä:\n\n»Sire, vetoan teihin, kohtuudentuntoonne, laupeuteennekin! Sire, joskus\nmyöhemmin, ajan ja asianhaarojen auttaessa, sitoudun vielä toimittamaan\nisänmaalle takaisin jonkin kaupungin tai heittämään henkeni siinä\nyrityksessä. Mutta sillä välin, sire, suokaa armollisesti minun nähdä\nisäni!»\n\nDianan tiukan katseen ja koko sävyn neuvomana Henrik vastasi karaisten\nluontonsa:\n\n»Pitäkää lupauksenne loppuun asti, monsieur, niin vannon Jumalan\nedessä, että minäkin täytän omani, mutta ainoastaan silloin. Minun\nsanallani on varmasti yhtä suuri arvo kuin teidän.»\n\n»Onko se viimeinen sananne, sire?» kysyi Gabriel.\n\n»Ehdottomasti.»\n\nGabriel painoi hetkiseksi päänsä kumaraan, kamalan häviönsä\nlannistamana ja murtamana, tuskin jaksaen seistä paikallaan. Hänen\npäässään riehui moninaisia ajatuksia.\n\nHän kostaisi tuolle kiittämättömälle kuninkaalle ja katalalle naiselle,\nheittäytyisi reformeerattujen riveihin, täyttäisi Montgommeryjen\nkohtalon, iskisi kuolettavasti Henrikiä, niinkuin tämä oli iskenyt\nvanhaa kreiviä, ja toimittaisi Diana de Poitiersin häväistynä, kaiken\nsuosionsa menettäneenä karkoitetuksi hovista! Täst’edes se olisi hänen\ntahtonsa ja elämänsä ainoa päämäärä, ja hän pystyisi sen lopulta\nsaavuttamaan, niin etäiseltä ja epätodennäköiseltä kuin se näyttikin\ntavallisen aatelismiehen tavoitettavaksi!\n\nMutta sillaikaa hänen isänsä ehtisi ehdottomasti menehtyä! Kosto oli\nkyllä hyvä asia, pelastaminen kuitenkin parempi. Hänen asemassaan\njonkin kaupungin valloittaminen tuskin oli vaikeampaa kuin kuninkaan\nrankaiseminen, mutta edellinen päämäärä oli pyhä ja kunniakas,\njälkimmäinen rikollinen ja tuomittava! Toisessa tapauksessa hän\nmenettäisi ainiaaksi Diana de Castron; toisessa kenties kävisi niin,\nettä hän vihdoin saisi Dianan omakseen!\n\nSaint-Quentinin menetyksen jälkeen sattuneet tapaukset vilahtivat\nsarjana Gabrielin silmissä kuin salama.\n\nKymmenkertaisesti lyhemmässä ajassa kuin olemme käyttäneet tähän\nmainintaan nuoren miehen uljas ja alati valmis henki oli alkanut elpyä\nentiselleen, niin kovasti kuin masennus ensin olikin häneen koskenut.\nHän oli tehnyt päätöksensä, kehittänyt suunnitelman, nähnyt edessään\nratkaisun, jonka saattoi toivoa onnistuvan.\n\nHämmästyen ja melkein säikähtyen kuningas ja hänen lemmittynsä näkivät\nhänen kohottavan otsansa kalpeana, mutta levollisena.\n\n»Olkoon niin!» virkkoi hän ainoastaan.\n\n»Alistutte siis?» kysyi Henrik.\n\n»Päätökseni on valmis», vastasi Gabriel.\n\n»Kuinka? Selittäkää!» pyysi kuningas.\n\n»Kuulkaa minua, sire. Yritys, jolla pyrkisin toimittamaan teille\ntakaisin jonkin kaupungin korvaamaan espanjalaisten teiltä riistamaa,\nnäyttäisi teistä kaiketi toivottomalta, mahdottomalta, järjettömältä,\neikö niin? Olkaa avomielinen, sire, ja te myös, madame — eikö se\ntotisesti ole mielipiteenne moisesta kuvitelmasta?»\n\n»Se on totta», myönsi Henrik.\n\n»Sitä minäkin pelkään», lisäsi Diana.\n\n»Kaiken todennäköisyyden mukaan», jatkoi Gabriel, »sellainen yritys\nmaksaisi henkeni, tuottamatta muita tuloksia kuin että minua\npidettäisiin naurettavana hupsuna».\n\n»Minä en ole sitä teille ehdottanut», muistutti kuningas.\n\n»Ja viisainta epäilemättä on luopua sitä ajattelemasta», sanoi Diana.\n\n»Kuitenkin ilmoitan nyt, että ryhdyn siihen tehtävään», vakuutti\nGabriel.\n\nHenrik ja Diana eivät malttaneet pidättää ihailevaa ilmettä.\n\n»Oi, varokaa!» huudahti kuningas.\n\n»Mitä! Henkeänikö?» tiedusti Gabriel nauraen ääneen; »sitä olen\njo aikoja pitänyt uhrattavana. Mutta tällä kertaa on vältettävä\nkaikkea väärinkäsitystä ja mielivaltaista tulkintamahdollisuutta.\nSen sopimuksen ehdot, jonka nyt yhteisesti teemme Jumalan edessä,\novat tällä haavaa selvät ja täsmälliset. Minä Gabriel, varakreivi\nd’Exmès, Montgommeryn varakreivi, aion toimia sillä tavalla, että\nminun kauttani joutuu haltuunne jokin ranskalainen kaupunki, joka\nnykyään on espanjalaisten tai englantilaisten miehittämä. Tämä\nkaupunki älköön olko mikään pikku paikkakunta tai kauppala, vaan niin\ntärkeä linnoituskeskus kuin voitte toivoa. Siinä ei luullakseni ole\nminkäänlaista epäselvyyttä?»\n\n»Ei todellakaan», vahvisti kuningas levottomana.\n\n»Mutta toiselta puolen te, Henrik II, Ranskan kuningas», pitkitti\nGabriel, »sitoudutte heti minun vaatiessani avaamaan isäni vankiluolan\nja luovuttamaan, minulle takaisin kreivi de Montgommeryn, täytettyäni\ntuon tehtävän. Te sitoudutte siihen, onko sovittu?»\n\nKuningas näki Dianan epäuskoisen myhäilyn ja vakuutti:\n\n»Minä annan teille siitä sanani. Se olkoon sopimuksemme.»\n\n»Kiitän, teidän majesteettinne! Mutta siinä ei ole vielä kaikki:\nvoitte hyvinkin suoda lisätakeen tälle järjettömälle poloiselle, joka\navosilmin syöksyy kuiluun. Sopiihan olla suopea niille, jotka menevät\nkuolemaa kohti. En pyydä teiltä allekirjoitettua todistusta, joka voisi\nhaitata mainettanne, ja varmaankin kieltäytyisitte sellaista antamasta.\nMutta tuossa on raamattu. Sire, laskekaa sille kuninkaallinen kätenne\nja vannokaa tämä vala: 'Ensiluokkaista kaupunkia vastaan, jonka minä\nsaan viholliselta takaisin yksinomaan Gabriel de Montgommeryn toimesta,\nsitoudun pyhällä kirjalla vannoen palauttamaan varakreivi d’Exmèsin\nisälle vapauden ja tämän valani rikkomisen varalta julistan etukäteen\nvarakreivin vapautetuksi kaikesta alamaisuudenuskollisuudesta minua ja\nsukuani kohtaan; siinä tapauksessa myönnän kaiken sen, mitä hän tekee\nrangaistakseen valani pettämistä, olevan paikallaan ja julistan hänet\nsyyttömäksi ihmisten ja Jumalan edessä, vaikka hän tekisi rikoksen omaa\npersoonaani vastaan. Vannokaa näin, sire!»\n\n»Millä oikeudella sitä vaaditte minulta?» kovisti Henrik.\n\n»Sen olen teille jo sanonut, sire — kuolemaan menevän oikeudella.»\n\nKuningas empi vielä. Mutta halveksivasti myhäilevä herttuatar antoi\nhänelle merkin, että hänen sopi tuohonkin sitoutua arastelematta, sillä\nhän ajatteli varmaankin Gabrielin kerrassaan menettäneen järkensä ja\nsentähden kohautti olkapäitään surkuttelevasti.\n\n»Olkoon menneeksi, minä suostun», sanoi Henrik kohtalokkaan\npäähänpiston vallassa, ja laskien kätensä evankeliumille hän toisti\nGabrielin saneleman valankaavan.\n\n»Ainakin tämä riittäisi säästämään minulta kaiken katumisen»,\nhuomautti nuori mies, kun kuningas oli lopettanut. »Uuden sopimuksemme\ntodistajana ei ole ainoastaan madame Diana, vaan myös Jumala itse.\nNyt minulla ei ole aikaa hukattavana. Hyvästi, sire! Kahden kuukauden\npäästä olen vainaja tai syleilen isääni.»\n\nHän kumarsi kuninkaalle ja herttuattarelle ja lähti pois kiireesti.\n\nHenrik jäi väkisinkin ensin totiseksi ja miettiväiseksi, mutta Diana\npurskahti nauramaan.\n\n»Kas, ettekö tekin naura, sire?» kysyi hän. »Näettehän, että tuo hupsu\non hukassa ja että hänen isänsä saa kuolla vankilassa. Voitte kyllä\nhyvässä turvassa nauraa, sire!»\n\n»Niin naurankin», vastasi kuningas ja todellakin nauroi.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nSuuri aate suurelle miehelle\n\n\nValtakunnan kenraaliluutnantiksi nimitettynä herttua de Guise oli\nsaanut asuntonsa itse Louvressa. Ranskan kuninkaiden linnassa\nsiis nyt öisin nukkui tai pikemminkin valvoi lotringilaisen suvun\nkunnianhimoinen päämies.\n\nMillaisia näkyjä hän täydesti valveilla uneksikaan noiden\nhirviömäisillä maalauksilla koristettujen kattopaneelien alla! Eivätkö\nhänen haaveensa olleet hyvin edistyneet siitä päivästä alkaen,\njolloin hän teltassaan Civitellan edustalla uskoi Gabrielille Napolin\nvaltaistuinta tavoittelevat suunnitelmansa? Tyytyisikö hän siihen nyt?\nEikö kuninkaallisen palatsin vieras tästä lähtien sanonut itselleen,\nettä hän piankin voisi päästä sen isännäksi? Eikö hän jo epämääräisesti\ntuntenut ohimoillaan kruunun kosketusta? Eikö hän tyytyväisesti\nmyhäillen katsellut kelpo miekkaansa, joka kykeni muuttamaan\ntodellisuudeksi hänen toivonsa varmemmin kuin taikurin sauva?\n\nMeidän sopii olettaa, että François de Lorraine oli jo tähän aikaan\nsaanut päähänsä sellaisia ajatuksia. Sillä katsokaa, eikö itse kuningas\nkutsuessaan hänet avukseen hädässä valtuuttanut häntä mitä rohkeimpiin\npyyteisiin? Ranskan pelastuksen uskominen hänelle tässä epätoivoisessa\ntilanteessa merkitsi aikakauden etevimmän sotapäällikön valtakirjaa.\nFrans I ei olisi ollut näin aulis, toiminut näin häveliäästi, ei\nsuinkaan, vaan olisi tarttunut Marignanon temmellyksessä koeteltuun\nmiekkaansa. Mutta vaikka Henrik II oli persoonallisesti hyvinkin urhea,\npuuttui häneltä määräävää tahtoa ja toimeenpanevaa voimaa. Kaikkea\ntätä herttua de Guise mietti itsekseen, mutta oivalsi samalla, ettei\nriittänyt hänen itselleen perustella näitä huimapäisiä toiveita, vaan\nniille piti saada puoltoa Ranskan silmissä; hänen täytyi hankkia\noikeutensa ja valloittaa suuruutensa loistavilla palveluksilla,\nainoalaatuisella menestyksillä.\n\nHyväonninen kenraali, joka oli saanut suuren keisari Kaarle V:n\ntoisen rynnistyksen pysäytetyksi Metziin, tunsi kuitenkin hyvin,\nettei ollut vielä saavuttanut kylliksi, uskaltaakseen ryhtyä kaikkeen\nmuuhun. Ja vaikka hän tähän aikaan uudestaan torjuisi takaisin rajalle\nespanjalaiset ja englantilaiset, ei sekään vielä riittäisi. Jotta\nRanska jättäytyisi hänen käsiinsä tai sallisi ottaa itsensä, ei pelkkä\nhäviöiden korvaaminen olisi kylliksi, vaan sille piti hankkia uusia\nvoittoja.\n\nSellaisia mietteitä tavallisesti hautoi herttua de Guisen suuri henki\nhänen palattuaan Italiasta.\n\nNiitä hän mielessään kertaili sinäkin päivänä, jolloin Gabriel de\nMontgommery teki Henrik II:n kanssa uuden, näöltään järjettömän, mutta\nylevän sopimuksensa.\n\nFrançois de Guise seisoi yksin huoneessaan, katsellen ikkunasta pihalle\nmitään näkemättä ja koneellisesti naputellen ruutua sormillaan. Eräs\nmies hänen palvelusväestään koputti kunnioittavasti ovelle ja herttuan\nluvan saatuaan astui sisälle ilmoittamaan varakreivi d’Exmèsin tulon.\n\n»Varakreivi d’Exmès!» huudahti herttua de Guise, jolla oli Caesarin\nmuisti ja muuten erittäin hyvä syy pitää Gabriel mielessään. »Vai\nvarakreivi d’Exmès, nuori asekumppanini Metzin, Hentyn ja Valenzan\ntaisteluista! Johdata hänet sisälle, Thibault, suoraa päätä!»\n\nKamaripalvelija kumarsi ja poistui noutamaan Gabrielia.\n\nSankarimme — sellaiseksi sopii täydellä syyllä häntä nimittää — ei\nollut epäröinyt. Suurten ratkaisujen hetkellä valaisee ihmissielua\nerityinen vaisto, jota, sen ohjaillessa kokonaista elämänuraa,\nmainitaan neroksi, ja tällaisen kannustuksen johtamana Gabriel oli\nkuninkaan luota lähtenyt suoraan valtakunnan kenraaliluutnantin\nasuntoon ikäänkuin aavistaen ne salaiset ajatukset, joissa herttua de\nGuisen mieli paraikaa askarteli.\n\nSiinä oli kenties ainoa elossa oleva mies, jonka täytyi häntä ymmärtää\nja joka kykeni myös auttamaan.\n\nGabrielilla oli muuten aihetta liikutuksen tuntemiseen siitä\nvastaanotosta, jonka hän nyt sai vanhalta päälliköltään. Tämä tuli\novelle asti häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä.\n\n»Ah, siinä te vihdoinkin olette, uljas kumppani!» virkkoi hän\ninnostuneena. »Mistä tulettekaan? Mihin jouduitte Saint-Quentinista?\nKuinka usein olenkaan ajatellut teitä ja puhunut teistä, Gabriel!»\n\n»Olenko tosiaankin saanut muistissanne jotakin sijaa, monseigneur?»\n\n»Hiisi vieköön, vielä sitä kysytte!» huudahti herttua. »Ettekö muka\nosaa itse toimittaa niin, että teidät muistetaan? Coligny, joka ihan\nyksinään vastaa enempää kuin kaikki Montmorencyt yhteensä, on minulle\nkertonut — vaikka jostakin syystä peitellysti — osan urotöistänne,\njoita keräsitte tiliinne tuolla Saint-Quentinissa, ja kuitenkin hän\npuheensa mukaan vielä jätti paremman puolen mainitsematta.»\n\n»Liian vähän kuitenkin olen saanut toimeen», virkkoi Gabriel\nmurheellisesti hymyillen. »Kunnianhimoinen!» sanoi herttua.\n\n»Perin kunnianhimoinen todellakin!» myönsi Gabriel, samalla pudistaen\npäätänsä synkän näköisenä.\n\n»Mutta ainakin olette tullut takaisin, Jumalan kiitos!» jatkoi herttua.\n»Nyt olemme jälleen yhdessä, ystäväni, ja tunnettehan ne suunnitelmat,\njoita kahdenkesken laadimme Italiassa! Ah, Gabriel-parkani, nyt Ranska\ntarvitsee enemmän kuin koskaan urhoollisuuttanne! Kuinka surkeaan\nahdinkoon onkaan isänmaamme syösty!»\n\n»Kaikki mitä olen ja mitä voin», vakuutti Gabriel, »on pyhitetty sen\ntukemiseen, ja minä odotan vain teidän määräystänne, monseigneur.»\n\n»Kiitos, ystävä», vastasi herttua; »minä käytän tätä tarjousta, siitä\nsaatte olla varma, eikä määräystäni tarvitse kauan odottaa».\n\n»Silloin minun pitää kiittää teitä, monseigneur!» huudahti Gabriel.\n\n»Totta puhuakseni kuitenkin», pitkitti herttua de Guise, »mitä enemmän\nkatselen ympärilleni, sitä pulmallisemmaksi ja vakavammaksi havaitsen\ntilanteen. Minun piti ensin hyöriä kiireellisimmässä tarpeessa,\nvastarinnan järjestämisessä kuntoon Pariisin ympärille, vankalla\npuolustuslinjalla seisahduttaakseni vihollisen etenemisen. Mutta se ei\nvielä ole mitään. Saint-Quentin ja maan koko pohjoisosa on menetetty!\nMinun pitää toimia edelleen, päästä joihinkin uusiin, myönteisiin\ntuloksiin. Mutta kuinka aloittaisin, mille taholle pyrkisin?»\n\nHän vaikeni ikäänkuin kysyäkseen Gabrielin mieltä. Herttua tunsi\nhänen ajatustensa valppauden ja oli useinkin huomannut hänen neuvonsa\nhyviksi, mutta tällä kertaa varakreivi d’Exmès pysyi ääneti, itse\nhuolellisesti tarkkaillen vanhempaa soturia ja antaen hänen kehitellä\naikeitaan oman päänsä mukaan.\n\nFrançois de Lorraine alkoi siis jälleen puhella: »Älkää moittiko minua\nvitkallisuudesta, rakas ystävä. Tiedätte, ettei minulla ole epäröitsevä\nluonne, mutta samalla olen niitä, jotka harkitsevat. Sitä ette katso\nminussa viaksi, koska itse olette jonkin verran samanlainen kuin minä,\nsekä päättäväinen että varovainen. Vieläpä», lisäsi herttua, »nuoren\notsanne miettiväisyys näyttää minusta nyt syvällisemmältä kuin entiseen\naikaan. Tuskin rohkenen tiedustella teiltä asioitanne. Muistan, että\nteillä oli suoritettavana suuria velvollisuuksia ja aioitte paljastaa\nvaarallisia vihollisia. Täytyykö teidän surra muitakin onnettomuuksia\nkuin isänmaan osaksi tulleita? Sitä pelkään, sillä viimeksi nähdessäni\nteidät olitte totinen, mutta nyt olette suorastaan alakuloinen.»\n\n»Älkäämme puhuko minusta, monseigneur», torjui Gabriel. »Puhukaamme\nHanskasta, ja sitten sopii käsitellä minunkin toiveitani.»\n\n»Olkoon niin!» jatkoi herttua de Guise. »Tahdon teille siis\navosydämisesti purkaa ajatukseni ja huoleni. Minusta tuntuu, että\nnykyhetken välttämättömyytenä olisi jollakin loistavalla tempulla\nelvyttää väkemme kuntoa ja vanhaa kunniakasta mainettamme; siten\npuolustautuminen muuttuisi hyökkäykseksi, eikä meidän tarvitsisi\nenää rajoittua vastoinkäymistemme korjailemiseen, vaan saisimme ne\nkorvatuiksi menestyksen hankkimisella.»\n\n»Juuri sitä mieltä olen minäkin, monseigneur!» huudahti Gabriel\nvilkkaasti, ihastuksissaan tästä yhteensattumasta, joka oli niin\nsuotuisa hänen omille aikeilleen.\n\n»Ja olette varmaan useastikin miettinyt maamme vaaroja ja millä\nkeinoilla se olisi niistä pelastettava?»\n\n»Olen kylläkin», vastasi Gabriel.\n\n»No, oletteko päässyt siinä minua pitemmälle, ystäväni?» tiedusti\nFrançois de Lorraine. »Oletteko vakavasti pohtinut tätä pulmaa? Missä,\nmilloin ja kuinka olisi yritettävä sitä loistavaa temppua, jota pidätte\nvälttämättömänä kuten minäkin?»\n\n»Luulen tietäväni, monseigneur.»\n\n»Onko mahdollista?» innostui herttua. »Voi, puhukaa, puhukaa, ystäväni!»\n\n»Hyväinen aika, kenties olen puhunut liian hätäisesti», huomautti\nGabriel. »Ehdotus, joka minulla on teille tehtävänä, on sellainen,\nettä se varmaankin vaatisi pitkällistä valmistelua. Te olette hyvin\nsuurpiirteinen, monseigneur, mutta siitä huolimatta esitykseni saattaa\nvielä teistäkin näyttää suhdattoman huimapäiseltä.»\n\n»Minua ei huimaa helposti», väitti herttua de Guise hymyillen.\n\n»Eipä väliä, monseigneur», jatkoi varakreivi d’Exmès. »Pelkään ja\nilmoitan teille ennakolta, että suunnitelmani tuntuu teistä ensi\nhetkellä eriskummaiselta, järjettömältä, kerrassaan mahdottomaltakin!\nSilti se on ainoastaan vaikea ja vaarallinen.»\n\n»Sitä paremmin se vetää puoleensa!» arveli François de Lorraine.\n\n»No niin, on siis sovittu, monseigneur», pitkitti Gabriel, »että\nte ette heti pelästy siitä. Muistutan vieläkin, että se vaatii\nvaarantamaan paljonkin, mutta menestyksen keinot ovat minun vallassani,\nja sen myönnätte tekin, jahka selitän niitä teille.»\n\n»Jos niin on laita, puhukaa suoraan, Gabriel», kehoitti herttua. »Mutta\nkuka tulee meitä tässä häiritsemään?» lisäsi hän nyrpeästi. »Sinäkö\nsiellä koputat, Thibault?»\n\n»Niin, monseigneur», vastasi kamaripalvelija ilmestyen sisälle.\n»Monseigneur antoi minulle käskyn ilmoittaa, kun olisi aika lähteä\nvaltioneuvoston istuntoon, ja kello löi juuri kaksi, joten herra de\nSaint-Remy ja toiset herrat kohtsiltään tulevat hakemaan monseigneuria.»\n\n»Totta, totta», myönsi herttua de Guise, »nyt pidetään neuvottelu,\nvieläpä niin tärkeä, että minun täytyy ehdottomasti olla saapuvilla.\nHyvä on, Thibault, jätä meidät. Osoita herrat tänne heidän saapuessaan.\nNäette, Gabriel, että velvollisuuteni kutsuu minut kuninkaan luo. Mutta\nkunnes voitte tänä iltana rauhassa kehitellä minulle hankettanne, joka\nteidän keksimänänne varmasti on suurenmoinen, tyydyttäkää lyhyesti\nuteliaisuuttani ja maltittomuuttani jo nyt edes parilla sanalla,\nGabriel. No, mitä teillä on aikomuksena tehdä?»\n\n»Parilla sanallako, monseigneur? _Valloittaa Calais_», ilmoitti Gabriel\nlevollisesti.\n\n»Valloittaa englantilaisilta Calais!» toisti herttua kummastuneena\nkavahtaen taaksepäin.\n\n»Unohdatte luvanneenne, monseigneur», muistutti Gabriel yhä\nkylmäverisesti, »olla kauhistumatta ensimmäistä vaikutelmaa».\n\n»Ooh, mutta oletteko myös kunnollisesti harkinnut sitä?» kysyi herttua.\n»Valloittaa Calais voimakkaan varusväen, ylipääsemättömien vallitusten\nja meren suojeluksesta huolimatta! Calais, joka on ollut Englannin\nhallussa runsaasti kaksisataa vuotta! Calais, jota on aina vartioitu\nRanskan avaimena! Pidän kyllä uskaliaista hankkeista, mutta eikö tämä\nolisi liian uhkarohkea?»\n\n»Kyllä, monseigneur», tunnusti Gabriel. »Mutta sillä on parempia\nonnistumisen mahdollisuuksia juuri sentähden, että se on uhkarohkea\nyritys, jota ei kukaan muu saa päähänsä, saatikka osaa aavistaa.»\n\n»Mahdollisesti niin onkin asian laita», virkkoi herttua miettivästi.\n\n»Ja varmaksi sanotte sitä, jahka olette kuunnellut minua, monseigneur!\nMenettelytapa on selvä ennakolta: ehdottoman salaisuuden noudattaminen,\nvihollisen eksyttäminen jollakin valeliikkeellä ja ilmestyminen\nkaupungin eteen äkkiarvaamatta. Kahdessa viikossa Calais on meidän.»\n\n»Mutta», muistutti herttua de Guise kiihkeästi, »nämä ylimalkaiset\nvihjaukset eivät riitä. Suunnitelmanne, Gabriel... onhan teillä kaiketi\nsuunnitelma?»\n\n»Kyllä, monseigneur, yksinkertainen ja taattu...» Gabriel ei ehtinyt\nlopettaa. Ovi aukeni, ja huoneeseen astui kreivi de Saint-Remy useiden\nGuise-suvun puolelle liittyneiden aatelismiesten seuraamana.\n\n»Hänen majesteettinsa odottaa valtakunnan kenraaliluutnanttia\nvaltioneuvoston istuntoon», lausui Saint-Remy. »Tulen viipymättä, hyvät\nherrat», vastasi herra de Guise tervehtien tulijoita.\n\nSitten kääntyen kiireesti Gabrielin puoleen hän kuiskasi tälle:\n\n»Minun täytyy nyt jättää teidät, kuten näette, mutta se ennenkuulumaton\nja suurenmoinen aate, jonka väläytitte sieluuni, ei päivän mittaan\nhetkeksikään väisty mielestäni, sen takaan! Jos tosiaankin luulette\ntuollaisen suunnattoman kaappauksen olevan toteutettavissa, niin tunnen\nolevani kyllin ansiokas ymmärtämään teitä. Voitteko palata tänne kello\nkahdeksan illalla? Silloin meillä on koko yö hallussamme, kenenkään\ntulematta häiritsemään.»\n\n»Tulen täsmälleen kello kahdeksan», lupasi Gabriel, »ja käytän siihen\nasti aikaani hyvin».\n\n»Tahdon huomauttaa monseigneurille», hoputti kreivi de Saint-Remy,\n»että kello on jo yli kahden».\n\n»Minä tulen, olenhan ihan valmis», vastasi herttua.\n\nHän kiirehti muutaman askeleen ovelle päin, kääntyi sitten Gabrielia\nkohti, katseli häntä ja vielä palaten lähelle ikäänkuin uudestaan\nvarmistautuakseen, että oli ymmärtänyt oikein, hän ihan hiljaa kertasi\nkysyvään sävyyn:\n\n»Valloittaa Calais?»\n\nMyöntävästi kumartaen Gabriel hymyili, ilmeeltään tyynenä ja varmana,\nja kuiskasi:\n\n»Niin, valloittaa Calais.»\n\nHerttua de Guise riensi pois kokoukseen, ja hänen kintereillään\nvarakreivi d’Exmès lähti Louvresta.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nErilaisia miekkamiehiä\n\n\nLevottomin mielin tähysteli Aloyse alakerran ikkunasta, odottaessaan\nGabrielin paluuta. Vihdoin huomattuaan varakreivin hän kohotti silmänsä\ntaivasta kohti kyyneleisinä, mutta tällä kertaa ne olivat onnellisuuden\nja kiitollisuuden kyyneliä.\n\nSitten hän juoksi itse avaamaan rakastetulle herralleen oven.\n\n»Taivas olkoon kiitetty, kun näen teidät jälleen, monseigneur!»\nhuudahti hän. »Tuletteko Louvresta? Oletteko tavannut kuninkaan?»\n\n»Kyllä olen», vastasi Gabriel.\n\n»Kuinka kävi?»\n\n»No, täytyy vielä odottaa, hyvä hoitajattareni.»\n\n»Odottaa vielä!» pahoitteli Aloyse pannen kätensä ristiin. »Pyhä\nNeitsyt, odottaminen on kuitenkin niin surkeata ja vaikeata.»\n\n»Se olisi mahdotontakin», huomautti Gabriel, »ellei minulla tällä välin\nolisi puuhaa. Mutta nyt tahdon toimia oikein riivatusti, ja niin saan,\nJumalan kiitos, aikani kulumaan, kun taipaleen varrella pidän päämäärää\nyhtämittaa silmieni edessä.»\n\nHän astui vierashuoneeseen ja heitti viittansa tuolin selälle,\npanematta merkille, että Martin Guerre istui nurkassa syviin\nmietteisiin vaipuneena.\n\n»No no, Martin, vetelys!» huudahti rouva Aloyse tallimestarille; »etkö\nedes riennä auttamaan viittaa monseigneurin yltä?»\n\n»Oh, anteeksi, anteeksi!» pyysi Martin heräten haaveistaan ja nousten\nhätäisesti seisaalle.\n\n»Älä huoli, Martin, ei mitään hätää», rauhoitti Gabriel. »En halua,\nettä kiusaat Martin-parkaani, Aloyse; hänen intonsa ja alttiutensa\novat minulle tällä haavaa tarpeellisempia kuin koskaan, ja minun pitää\npuhella hänelle perin vakavista asioista.»\n\nKaikki varakreivi d’Exmèsin toivomukset olivat Aloyselle pyhiä. Hän\nsoi suosioon jälleen päässeelle tallimestarille herttaisimman hymynsä\nja poistui hienotunteisesti, jotta Gabriel saisi puhua vapaammin, mitä\nhänellä oli mielessä.\n\n»Mitä sinulla oli äsken tekeillä, Martin?» kysyi Gabriel heidän\njäätyään kahden kesken. »Mitä sinä niin vakavasti mietiskelit?»\n\n»Monseigneur», selitti Martin Guerre, »hieroin älynystyröitäni\nkaikin tavoin, jotta voisin hiukankin ymmärtää tämänaamuisen miehen\narvoitusta.»\n\n»No, selvisikö?» tiedusti Gabriel hymyillen.\n\n»Valitettavasti kovin vähän, monseigneur. Oikein toden sanoakseni, jos\nkuinkakin siristelen silmiäni, näen pelkkää pimeyttä.»\n\n»Mutta minähän mainitsin sinulle, Martin, että luullakseni näen muuta.»\n\n»Niin kyllä, monseigneur, mutta mitä? Ihan minä typerryn koettaessani\nsitä keksiä.»\n\n»Ei ole vielä tullut sopiva hetki selittää sitä sinulle», sanoi\nGabriel. »Kuule: olethan kiintynyt minuun, Martin!»\n\n»Kysymyksenkö monseigneur minulle tekee?»\n\n»En, Martin, vaan lausun tunnustukseni. Nyt vetoan tähän\nkiintymykseesi. Sinun pitää joksikin aikaa unohtaa itsesi, unohtaa\nelämääsi langennut varjo, jonka häivytämme myöhemmin, sen lupaan. Mutta\ntällä haavaa tarvitsen sinua, Martin.»\n\n»Sitä parempi, mainiota!» huudahti Martin Guerre. »Mutta ymmärtäkäämme\ntoisiamme hyvin», jatkoi Gabriel. »Minä tarvitsen sinua täydesti, koko\nelämääsi, kaikkea urheuttasi. Tahdotko antautua siten käytettäväkseni,\nheittäen mielestäsi pois omat aprikoimisesi ja liittyen yksinomaan\nminun vaiheisiini?»\n\n»Tahdonko muka!» toisti Martin. »Sehän on velvollisuuteni, ja vielä\nparemmin — se on suurin huvini, monseigneur. Kautta Pyhän Martinuksen,\nliian kauan olen ollut teistä erossa! Tahdon korvata menetetyt päivät,\nkäyköön kuinka tahansa! Vaikka kintereilläni hyppisi parvittain Martin\nGuerreja, olkaa huoletta, monseigneur, en ole niistä millänikään.\nTeidän ollessanne saapuvilla, edessäni, en näe maailmassa muuta kuin\nteidät.»\n\n»Kelpo sydän!» kiitti Gabriel. »Ota kuitenkin huomioon, Martin, että se\nyritys, johon sinua pyydän, on täynnä vaaroja ja kuiluja.»\n\n»Pyh, hypätään ylitse!» tuumi Martin näpsäyttäen huolettomasti sormiaan.\n\n»Panemme sata kertaa henkemme alttiiksi, Martin.»\n\n»Mitä korkeampi panos, sen parempi peli, monseigneur!»\n\n»Mutta tästä kamalasta pelistä meidän ei sallita enää peräytyä, kun\nkerran siihen menemme, ystäväni.»\n\n»Ei peliä niin vain hellitetäkään», vahvisti tallimestari ylpeästi.\n\n»Silti on muistutettava», lausui Gabriel, »ettet sinä kaikesta\npäättäväisyydestäsi huolimatta ennakolta näe sen yli-inhimillisen\nkamppailun pelottavia ja kummallisia piirteitä, johon sinut johdan,\nja ajattele vielä lisäksi, että nuo määrättömät ponnistukset kenties\njäävät palkitsematta. Ota edelleen huomataksesi, Martin, että minua\nitseänikin melkein pelottaa urakakseni osunut suunnitelma, kun sitä\nlähemmin tarkastelen.»\n\n»Hyvä! Vaarat ja minä olemme tuttavuuksia», sanoi Martin itsevarmasti,\n»ja kun miehellä on ollut kunnia tulla hirtetyksi...»\n\n»Martin», jatkoi Gabriel, »tässä täytyy uhmata alkuvoimia, riemuita\nmyrskyn riehumisesta, nauraa mahdottomuudelle!»\n\n»No, me nauramme!» vakuutti Martin Guerre. »Avoimesti puhuakseni,\nmonseigneur, hirsipuussa roikkumisesta päästyäni ne päivät, jotka vielä\nelän, tuntuvat minusta armon ajalta, enkä aio hyvältä Jumalalta mankua\nsuurempaa ylijäämää kuin hän näin on minulle jo ylimääräisesti antanut.\nEi sovi punnita, mitä kauppias panee kaupanpäällisiksi, muutoin\nansaitsee kiittämättömän tai tyhmyrin nimen!\n\n»Meidän kesken on siis sovittu, Martin!» sanoi varakreivi d’Exmès;\n»sinä tulet osakumppanikseni ja seuraat minua».\n\n»Vaikka hornan tuuttiin, monseigneur, kunhan se sentään tapahtuu\nkiusanteoksi paholaiselle, sillä hyviä katolilaisiahan tässä ollaan.»\n\n»Älä siinä kohden pelkää mitään», lohdutti Gabriel. »Panet kyllä minun\nkanssani vaaraan pelastuksesi tässä maailmassa, mutta et toisessa.»\n\n»Se on niinkuin pitääkin olla», päätti Martin. »Mutta eikö\nmonseigneurilla ole minulta mitään muuta pyydettävää kuin henkeni.»\n\n»Onpa tosiaan», vastasi Gabriel hymyillen tuon kysymyksen\nsankarilliselle suoruudelle; »tarvitsen sinulta tosiaan vielä erään\npalveluksen, Martin».\n\n»Mistä on puhe, monseigneur?»\n\n»Ottaisitko etsiäksesi minulle mahdollisimman joutuin, jo tänä päivänä,\njos kävisi laatuun, tusinan verran sinunlaisiasi kumppaneita, urheita,\nvoimakkaita, sitkeäluontoisia, jotka eivät pelkää rautaa eivätkä tulta,\njotka pystyvät sietämään nälkää ja janoa, hellettä ja vilua — jotka\ntottelevat kuin enkelit ja tappelevat kuin penteleet? Saisitkohan\nsellaisen joukkueen kokoon?»\n\n»Asianhaarain mukaan. Maksetaanko heille hyvin?» tiedusti Martin.\n\n»Kultakolikko heidän jokaisesta veripisarastaan», selitti Gabriel.\n»Omaisuuteni on valitettavasti vähäisin säästeltävä siinä pyhässä ja\nankarassa yrityksessä, joka minun on kehitettävä loppuun asti.»\n\n»Sillä kaupalla, monseigneur», arveli tallimestari, »kerään teille\nkahdessa tunnissa kelpo junkkareita, jotka eivät ruikuta vammoistaan,\nsen takaan. Ranskassa ja eritoten Pariisissa ei ole koskaan puutetta\nsellaisista veitikoista. Mutta ketä he joutuvat palvelemaan?»\n\n»Minua itseäni», ilmoitti Gabriel. »En lähde tälle aikomalleni\ntaisteluretkelle kaartinkapteenina, vaan vapaaehtoisena. Niinpä\ntarvitsen oman saattueen.»\n\n»Oh, jos niin on asian laita, monseigneur», sanoi Martin, »niin minulla\non ulottuvillani ja ensimmäisestä viittauksesta valmiina puolikymmentä\nvanhaa veikkoa Lotringin sodasta. He näkevät nälkää, miespahat, teidän\npäästettyänne heidät palveluksesta. Tietenkin he riemastuvat saadessaan\npalata tuleen teidän johdollanne. Jaha, minä saankin hankkia väkeä\nteitä itseänne varten! Hei, hyvä juttu, jo tänä iltana esittelen teille\nhaluamanne joukon.»\n\n»Hyvä!» sanoi Gabriel. »Heidän pestaamisessaan on välttämättömänä\nehtona se, että heidän tulee olla valmiina lähtemään Pariisista minä\nhetkenä hyvänsä ja seuraamaan minua minne tahansa, kyselemättä ja\narvostelematta, edes katselematta, samoammeko etelää vai pohjoista\nkohti.»\n\n»He samoavat kunniaa ja kultaa kohti side silmillä, monseigneur.»\n\n»Luotan siis heihin ja sinuun, Martin. Mitä sinun hyvitykseesi tulee...»\n\n»Älkäämme puhuko siitä, monseigneur», keskeytti Martin.\n\n»Päinvastoin, nyt juuri puhukaamme siitäkin. Jos selviämme tästä\nseikkailusta, kunnon palvelijani, niin juhlallisesti sitoudun tekemään\nhyväksesi, mitä sinä olet tullut tehneeksi minun hyväkseni, ja\npalvelemaan sinua vuorostani sinun vihollisiasi vastaan, siitä saat\nolla huoletta. Sillä välin kättä päälle, ystäväni!»\n\n»Oi, monseigneur!» äännähti Martin Guerre kunnioittavasti suudellen\nherransa ojentamaa kättä.\n\n»No niin, mene, Martin», jatkoi varakreivi; »lähde heti hakemaan\nmiehiä. Puhu varovasti ja ole reippaalla mielellä! Minä haluan nyt olla\nyksin.»\n\n»Anteeksi, aikooko monseigneur jäädä kotiin?» kysyi Martin.\n\n»Kello seitsemään asti kyllä. Kahdeksalta minun pitää olla Louvressa.»\n\n»Siinä tapauksessa», huomautti tallimestari, »toivon ennen kello\nseitsemää voivani teille esitellä edes muutamia näytteitä joukkueenne\nkokoonpanosta.»\n\nHän kumarsi ja poistui, tärkeästä tehtävästään ylpeänä ja siihen jo\nkokonaan antautuneena.\n\nYksin jäätyään Gabriel vietti koko iltapäivän sulkeutuneena\nhuoneeseensa, tutkiskellen Jean Peuquoylta saamaansa asemakaavaa,\nkirjoitellen muistiinpanoja tai mietteissään astellen edestakaisin.\nHänestä oli perin tärkeätä, että hän illalla pystyisi tyydyttävästi\nvastaamaan herttua de Guisen jokaiseen mahdolliseen vastaväitteeseen\ntai muistutukseen. Vain joskus hän keskeytti pohtimisensa toistaakseen\nlujalla äänellä ja kiihkein sydämin:\n\n»Minä pelastan sinut, isäni! Oma Dianani, minä pelastan sinut!»\n\nAloysen suostuttelemana hän oli kello kuuden tienoissa juuri einehtinyt\nhiukan, kun Martin Guerre astui sisään vakavana ja rauhallisena.\n\n»Monseigneur», kysyi hän, »suvaitsisitteko vastaanottaa kuusi tai\nseitsemän niistä miehistä, jotka haluavat saada kunnian palvella teidän\njohdollanne Ranskaa ja kuningasta?»\n\n»Mitä! Niin montako jo!» ihmetteli varakreivi. »Nämä ovat\nmonseigneurille tuntemattomia. Eräät Metzissä mukanamme olleet\ntäydentävät tusinan. Heitä kaikkia ihastuttaa panna nahkansa alttiiksi\nteidänlaisenne herran väkenä, ja he suostuvat mihin hyvänsä ehtoihin,\njotka heille määräätte.»\n\n»Lempo soikoon, etpä ole hukannut aikaa!» ylisti Gabriel. »No,\nkatsotaan miehiäsi, tuo heidät tänne!»\n\n»Yksitellen, eikö niin?» ehdotti Martin Guerre. »Sillä tavalla\nmonseigneur saa paremmin arvostella heitä.»\n\n»Yksitellen, olkoon menneeksi!» hyväksyi hänen isäntänsä.\n\n»Vielä sananen», lisäsi tallimestari. »Minun ei tarvitse herra\nvarakreiville huomauttaa, että kaikki nämä miehet ovat minulle\ntuttuja joko omakohtaisesta kokemuksesta tai tarkkojen tietojen\nperusteella. He ovat erilaisia taipumuksiltaan ja harrastuksiltaan,\nmutta heidän yhteisenä piirteenään on karaistu urheus. Tästä tärkeästä\nominaisuudesta voin teille mennä takuuseen, jos muuten näette\nhyväksi olla kiinnittämättä erikoista huomiota joihinkin vähäisiin\nhaittapuoliin.»\n\nTämän valmistavan selityksen jälkeen Martin poistui hetkiseksi ja toi\nheti jälkeenpäin huoneeseen kookkaan ja ahavoituneen veitikan, jolla\noli joustava ryhti, huolettomat ja älykkäät kasvonpiirteet.\n\n»Ambrosio», ilmoitti tallimestari.\n\n»Ambrosio! Sehän on vierasperäinen nimi. Eikö hän ole ranskalainen?»\nkysyi Gabriel.\n\n»Kukapa sen tietää?» vastasi Ambrosio omasta puolestaan. »Olen\nlöytölapsi ja vartuin mieheksi Pyreneillä, toinen jalka Ranskassa,\ntoinen Espanjassa, ja totisesti olenkin hauskasti käytellyt hyväkseni\nkaksinaista äpäryyttäni, kantamatta siitä kaunaa Jumalalle tai\näidilleni.»\n\n»Ja kuinka olette elellyt?» tiedusti Gabriel.\n\n»No, jokseenkin tähän tapaan. Kahden isänmaani kesken puolueettomana\nolen aina yrittänyt heikkojen voimieni mukaan tehdä tuon välirajan\nolemattomaksi, ulottaa toisen käytettäviksi toisen etuja», selitti\nAmbrosio. »Vapaasti vaihtamalla antimia, joita ne ovat kumpikin\nerikseen saaneet kaitselmukselta, olen hurskaan pojan lailla pannut\nparastani kumpaisenkin vaurauden edistämiseksi.»\n\n»Sanalla sanoen», pisti väliin Martin Guerre, »Ambrosio on harjoittanut\nsalakuljetusta.»\n\n»Mutta espanjalaiset, kuten myös ranskalaiset viranomaiset,\nkohdistivat minuun yhä suurempaa huomiota», jatkoi Ambrosio, »ja\nPyreneitten molemmilla rinteillä asuvien kiittämättömien kansalaisteni\nväärinymmärtämänä ja vainoamana päätin heittää heidät sikseen ja tulla\nPariisiin, tähän kaupunkiin, joka tarjoaa mahdollisuuksia urhoille...»\n\n»Ja nyt Ambrosio», lisäsi Martin, »ilomielin luovuttaisi varakreivi\nd’Exmèsin palvelukseen uskaliaisuutensa, vikkelyytensä ja pitkällisen\ntottumuksensa rasituksiin ja vaaroihin».\n\n»Salakuljettaja Ambrosio on hyväksytty!» päätti Gabriel.\n\n»Seuraava!»\n\nAmbrosio poistui ihastuneena, tehden tilaa ylen vakavan näköiselle\nja sävyltään hiljaiselle miehelle, jolla oli pitkä ruskea,\nhuppukauluksinen viitta ja kaulassa isopalloinen rukousnauha.\n\nMartin Guerren esittelyn mukaan hän oli nimeltään Lactance.\n\n»Lactance», lisäsi hän, »on jo palvellut herra de Colignya, joka\npahoittelee hänen eroaan ja antaa hänestä monseigneurille hyvän\ntodistuksen. Mutta Lactance on kiihkeä katolilainen, ja hänestä oli\nvastenmielistä totella päällikköä, johon on tarttunut kerettiläisyyttä.»\n\nSanaakaan virkkamatta Lactance vahvisti Martinin sanoja nyökkäyksillä\nja viittauksilla, toisen jatkaessa:\n\n»Tämä hurskas sotakarhu haluaa velvollisuutensa mukaisesti ponnistaa\nkaikkensa herra varakreivi d’Exmèsin tyytyväisyydeksi, mutta hän\npyytää, että hänelle suotaisiin kaikkinaista helpotusta ja vapautta\nniiden hartaudenharjoitusten tunnolliseen täyttämiseen, joita hänen\nsielunsa pelastus edellyttää. Valitsemansa aseammatin ja luontaisen\nkutsumuksensa pakottamana taistelemaan kristiveljiänsä vastaan ja\nsurmaamaan heitä mahdollisimman paljon Lactance on viisaasti sitä\nmieltä, että hänen pitää ainakin lihan kuoletuksella korvata näitä\njulmia välttämättömyyksiä. Mitä vimmaisempi Lactance on taistelussa,\nsitä kiihkeämpi hän sitten on messussa eikä enää lukumäärältään\narvioitse niitä paastoja ja katumuksentöitä, joita hän ottaa osalleen\nkuolleiden ja haavoittuneiden takia, lähetettyään heitä ennenaikaisesti\nHerran valtaistuimen juurelle.»\n\n»Lactance, hartaudenharjoittaja, hyväksytään!» sanoi Gabriel hymyillen.\n\nYhä äänettömänä Lactance kumarsi syvään ja poistui jupisten\nkiitosrukousta Korkeimmalle, joka oli hänelle suonut noin uljaan\npäällikön suosiollisen hyväksymisen.\n\nKolmannella vuorolla Martin Guerre esitteli Yvonnetin, keskimittaisen\nnuoren miehen, jolla oli hienopiirteiset kasvot, pienet ja\nhyvinhoidetut kädet. Poimukauluksesta saappaisiin asti hänen\nvaatepartensa ei ollut ainoastaan siisti, vaan keikarimainenkin.\nHän tervehti Gabrielia mitä soreimmin ja seisoi hänen edessään\nyhtä kunnioittavaan kuin seuratottumusta ilmaisevaan asentoon\nsuoristautuneena, keveästi ravistellen kädellään pois joitakin\noikeanpuolisen hihan kalvosimeen tarttuneita pölyhiukkasia.\n\n»Tässä on päättäväisin kaikista, monseigneur», virkkoi Martin Guerre.\n»Yvonnet on otteluissa todellinen irtipäästetty leijona, jota ei mikään\npysähdytä. Hän huitelee ja sohii raivon vallassa. Mutta erityisesti hän\nloistaa hyökkäyksessä. Aina hänen pitää ensimmäisenä laskea jalkansa\nensimmäisille tikkaille ja ensimmäisenä pystyttää Ranskan lippu\nvihollisen muureille.»\n\n»Tässähän on siis todellinen sankari», sanoi Gabriel.\n\n»Koetan parastani», selitti Yvonnet häveliäästi, »ja herra Martin\nGuerre arvostelee epäilemättä heikkoja ponnistuksiani liian\ninnostuneesti».\n\n»Ei, vaan minä teen teille oikeutta», väitti Martin, »ja siitä on\ntodisteena, että avujanne kehuttuani mainitsen viatkin. Yvonnet,\nmonseigneur, ei ole tuollainen peloton paholainen muualla kuin\ntaistelun temmellyksessä. Hänen urhoollisuudelleen on välttämätöntä,\nettä hänen ympärillään pärisee rumpu, vasamat viuhuvat, kanuunat\njyskivät. Metelin ulkopuolella ja tavallisessa elämässä Yvonnet on ujo,\nherkkämielinen ja hermostunut kuin nuori tyttö. Hänen tunteellisuutensa\nvaatii mitä suurinta huoltoa. Hän ei tahdo jäädä yksikseen hämyyn, hän\nkauhistuu hiiriä ja hämähäkkejä ja pyörtyy pikku naarmusta. Toisin\nsanoen, hän ei saa sotaista uhkarohkeuttaan muulloin kuin ruudinhajun\nja veren näkemisen päihdyttämänä.»\n\n»Eipä väliä», tuumi Gabriel; »koska me emme häntä vie tanssiaisiin,\nvaan veritöihin, niin hyväksytään hentomielinen Yvonnet».\n\nTämä miekkonen teki varakreiville täydellisen salonkikumarruksen ja\nperäytyi, hymyillen ja valkoisella kädellään väännellen suippokärkisiä\nmustia viiksiään.\n\nNyt astui huoneeseen kaksi vaaleaveristä jättiläistä jäykkinä ja\njärkkymättöminä. Toinen näytti neljänkymmenen ikäiseltä; toinen ei\nvoinut olla viittäkolmatta vanhempi.\n\n»Heinrich Scharfenstein ja Franz Scharfenstein, hänen veljenpoikansa»,\nilmoitti Martin Guerre.\n\n»Jopa nyt jotakin! Keitä nämä ovat?» kysyi Gabriel ällistyen. »Mitä\nmiehiä te olette, veikkoset?»\n\n»Wir verstehen nur ein wenig französisch», mörisi vanhempi jättiläinen.\n\n»Mitä sanotte?» kysyi varakreivi.\n\n»Me ymmärtä ranskankieli huono», vastasi nuorempi jättiläinen.\n\n»He ovat saksalaisia huoveja», selitti Martin Guerre; »Italiassa heitä\nsanottaisiin kondottiereiksi; meillä he ovat seikkailijasotureita.\nHe myyvät kuntonsa enimmin tarjoovalle ja pitävät urheuttaan\nkohtuullisessa hinnassa. He ovat jo toimineet espanjalaisten ja\nenglantilaisten riveissä. Mutta espanjalainen maksaa liian kehnosti,\nja englantilainen tinkii liiaksi. Ostakaa heidät, monseigneur, niin\nolette tyytyväinen kauppaanne. Milloinkaan he eivät rupea väittelemään\nkäskyä vastaan, ja kanuunan suun eteen he astuisivat värähtämättä,\nihan tyyninä. Miehuullisuus on heistä rehellisyyden vaatima hinta, ja\nkunhan he saavat säntillisesti palkkansa, niin he nurkumatta alistuvat\nammattinsa vaarallisiin tai kuolettaviinkin vaiheisiin.»\n\n»Pestaan siis nämä kunnian edustajat», päätti Gabriel, »ja paremmaksi\nvarmuudeksi maksan heille, kuukauden palkan etukäteen. Mutta aika\nrientää. Toiset esille!»\n\nGermaanilaiset goljatit tekivät sotilaallisesti ja koneellisesti\nkunniaa ja peräytyivät yhdessä, täsmällisesti noudattaen samaa astunnan\ntahtia.\n\n»Seuraava on nimeltään Pilletrousse», ilmoitti Martin Guerre. »Tässä\nhän on.»\n\nHurjannäköisen rosvon tyyppi astui sisälle repaleisena, hämillään\nhuojutellen ruumistaan ja kääntäen katseensa pois Gabrielista kuin\ntuomarin eteen tuotuna.\n\n»Miksi näytät häpeilevältä, Pilletrousse?» kysyi Martin Guerre häneltä\nsuopeasti. »Monseigneur on minulta pyytänyt urheita miehiä. Sinä olet\nhieman... erikoisempi ulkonaisesti kuin toiset, mutta sinun ei silti\nkannata punastua.»\n\nHän jatkoi vakavasti, herransa puoleen kääntyen:\n\n»Pilletrousse, monseigneur, on niinsanottu sissi. Espanjalaisia ja\nenglantilaisia vastaan puhjenneessa yleisessä sodassa hän on tähän asti\ntaistellut omaan lukuunsa. Pilletrousse vaanii valtateillä, joilla\nnykyään vilisee vierasmaalaisia rosvoja, ja lyhyesti sanoen hän ryöstää\nrosvoilta. Maanmiehiään hän ei ainoastaan kunnioita, vaan myös suojelee\nheitä. Niin ollen Pilletrousse anastaa, ei varasta. Pilletrousse elää\nsaaliista, ei pitkäkyntisyydestä. Silti hän mielellään säännöstelisi\ntämän... järjestymättömän ammattinsa, jottei hänen tarvitsisi Ranskan\nvihollisilta odottaa... mielivaltaista kohtelua. Innokkaasti hän onkin\nvastaanottanut tarjoukseni, että hän liittyisi varakreivi d’Exmèsin\nlipun alle...»\n\n»Ja minä otan hänet vastaan sinun takuullasi, Martin Guerre»,\nsanoi Gabriel; »ehtona on, ettei hän enää käytä urotekojensa\nnäyttämönä valtateitä tai polkuja, vaan linnoitettuja kaupunkeja ja\ntaistelukenttiä».\n\n»Kiitä monseigneuria, tomppeli, kun nyt olet meikäläisiä», sanoi\nsissille Martin Guerre, joka näkyi tuntevan jotakin heikkoutta tätä\nveijaria kohtaan.\n\n»Jaha, niin, kiitoksia, monseigneur!» lausui Pilletrousse hartaasti.\n»Lupaan teille, etten tästedes koskaan tappele yksin kahta tai kolmea\nvastaan, vaan aina kymmentä vastaan.»\n\n»Hyvä on!» sanoi Gabriel.\n\nPilletroussen seuraajaksi tuli valju yksilö, raskasmielinen ja\nmurheinenkin, joka näytti katselevan maailmaa suunnattoman apeuden\nvallassa. Tätä ilmeen synkkyyttä tehostivat erikoisesti ne lukuisat ja\nsuuret arvet ja vammat, joita hän oli saanut kasvoihinsa.\n\nMartin Guerren esittelyn mukaan tällä seitsemännellä ja viimeisellä\ntarjokkaalla oli kolkkona nimenään Malemort. »Herra varakreivi\ntekisi todellakin väärin, jollei ottaisi joukkoon Malemort-raukkaa»,\nlisäsi hän. »Malemortin on tosiaan vallannut uhrikseen intohimo,\nvilpitön ja syvällinen intohimo Bellonaa kohtaan, puhuakseni hieman\njumalaistarullisesti. Mutta tämä intohimo on tähän asti ollut kovin\nhuono-onninen. Onnettomalla miekkosella on kerrassaan tavaton halu\nsotaan; häntä miellyttävät yksinomaan taistelut, hän on onnellinen\nvain kunnollisessa verilöylyssä, mutta valitettavasti hän on vasta\nsaanut hieman huulillaan hipaista onneaan. Hän syöksyy temmellykseen\nniin silmittömästi ja riehakkaasti, että aina heti ensi hyökkäyksessä\nsaa jonkin kolauksen, joka kellistää hänet nurin ja toimittaa oitis\nambulanssiin, ja siellä hän sitten taistelun loppuun asti voivottelee\nvähemmän vammaansa kuin poissaoloaan. Koko hänen ruumiinsa on arvista\nkirjava, mutta hän on roteva, Jumalan kiitos, ja toipuu piankin. Hänen\npitää vain saada uusi tilaisuus! Kauan tyydyttämättä olleena tuo\nkiihko voivuttaa häntä enemmän kuin hänen kunniakkaasti vuodattamansa\nveri. Monseigneur näkee, että olisi suorastaan tunnotonta sulkea tämä\nmurheellinen pukari pois saamasta sitä iloa, jota voitte hänelle\nhankkia molemminpuoliseksi eduksi.»\n\n»Ilomielin vastaanotankin Malemortin, rakas Martin», virkkoi Gabriel.\n\nTyytyväinen hymy vilahti Malemortin kalpeilla kasvoilla. Toivo elvytti\nkipinän hänen sammuneissa silmissään, ja hän palasi toveriensa joukkoon\nreippaammin kuin oli saapunut esille.\n\n»Joko olet esitellyt kaikki?» kysyi Gabriel tallimestariltaan.\n\n»Enempää ei minulla ole tällä hetkellä tarjottavana, monseigneur. En\nrohjennut toivoa, että monseigneur hyväksyisi kaikki.»\n\n»Vaatelias muutoin olisinkin», huomautti Gabriel; »sinulla on hyvä ja\nvarma vaisto, Martin. Lämpimästi onnittelen valintaasi.»\n\n»Niin», tuumi Martin Guerre vaatimattomasti, »oikeastaan minäkin\narvelen, että Malemort, Pilletrousse, nuo kaksi Scharfensteinia,\nLactance, Yvonnet ja Ambrosio eivät ole vähäpätöistä väkeä.»\n\n»Sen kyllä uskon!» myönsi Gabriel. »Mutta karkeita kumppaneita he\nkuitenkin ovat!»\n\n»Jos monseigneur», ehdotti Martin, »suostuu heihin liittämään Landryn,\nChesnelin, Aubriotin, Contaminen ja Balun, jotka ovat veteraanejamme\nLotringin sodasta, niin luulenpa, että johtaessanne meitä ja otettuamme\ntäältä mukaan neljä tai viisi palvelijaa meillä on todella kelpo joukko\nnäytettävänä ystävillemme ja vielä paremmin vihollisille.»\n\n»Niin kylläkin», vahvisti Gabriel, »rautaisia käsivarsia ja kalloja!\nAseista ja varusta nämä kaksitoista urhoa mahdollisimman lyhyessä\najassa, Martin. Mutta nyt sinun on parasta jo levätä täksi päivää. Olet\nkäyttänyt iltapuolta erinomaisesti, ystäväni, ja kiitän sinua siitä;\nminunkin päiväkauteeni on kuulunut runsaasti toimintaa ja huolta, mutta\nse ei kuitenkaan ole vielä päättynyt.»\n\n»Minne siis monseigneur vielä lähtee tänä iltana?» tiedusti Martin\nGuerre.\n\n»Louvreen, herra de Guisen luo, joka odottaa minua kello kahdeksalta»,\nvastasi Gabriel nousten. »Mutta sinun rivakkuutesi ansiosta, Martin,\nluulenkin jo ennakolta suoriutuneeni erinäisistä pulmista, joita\nminulle olisi saattanut tulla keskustelussani herttuan kanssa.»\n\n»Siitä olen kovasti hyvilläni, monseigneur.»\n\n»Entä minä sitten, Martin! Etpä tiedä, kuinka suunnaton tarve minulla\non onnistua! Oh, kyllä minä onnistunkin!»\n\nJa ylevä nuori mies kertasi sydämessään, astuessaan ovelle:\n\n— Niin, minä pelastan sinut, isäni! Oma Dianani, minä pelastan sinut!\n\n\n    _Toiminta jatkuu romaanissa »Sankarin saavutus»._\n\n\n\n"]