[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foQFMnlQRYn1aD_cfO00IGvxF4G0IoakIwvrLnOjqBmY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3103,"Remusen kotiripitykset","Moser, Gustav von",1825,1903,"3103-moser-gustav-von-remusen-kotiripitykset","3103__Moser_Gustav_von__Remusen_kotiripitykset","Ilveily yhdessä näytöksessä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1871,1909,6336,36740,false,73625,[24],"German drama (Comedy) -- Translations into Finnish",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Remusen kotiripitykset: Ilveily yhdessä näytöksessä\" by Gustav von Moser is a play written in the early 20th century, specifically in 1909. This comedic piece focuses on the dynamics of married life, particularly the humorous conflicts that arise between husbands and wives. The work is likely to appeal to readers interested in the social conventions of the time, marital relationships, and the light-hearted exploration of domestic issues.  The play unfolds primarily at a railway station, where various characters, including Evert Kauppi and his wife Amalia, along with Remunen and his wife, Mimmi, engage in witty banter about their marriages and the concept of \"kotiripitykset\" (or domestic reprimands). Evert and Amalia reminisce about their wedding anniversary, revealing underlying tensions as Amalia feels neglected by her husband’s preoccupation with work. Meanwhile, Remunen demonstrates his own strategies for managing domestic disputes, suggesting that men like him find success through clever manipulation of their wives' emotions. As the play progresses, humor intertwines with insights into the trials of marriage, ultimately highlighting the humorous absurdities encountered in domestic life. (This is an automatically generated summary.)",[],261,"Yksinäytöksinen saksalainen ilveily sijoittuu rautatieaseman odotussaliin. Hääpäiväänsä viettävä nuoripari kohtaa kauppias Remusen, ja humoristinen tarina tarkastelee avioliiton arkisia tilanteita ja puolisoille annettavia 'kotiripityksiä'.","Gustav von Moserin 'Remusen kotiripitykset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3103. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella,  oten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","REMUSEN KOTIRIPITYKSET\n\nIlveily yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nG. von Moser\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nU. W. Telén & Co,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\n_Evert Kauppi_, nuori kauppamies\n_Amalia_, hänen vaimonsa.\n_Hilarius_, asioitsija.\n_Remunen_, kauppias Mikkelistä.\n_Mimmi_, hänen vaimonsa.\n_Palvelija_.\n_Tavarankantaja_.\n\n\n\nOdotussali rautatieasemalla; holvimainen käytävä tahi suuret lasiovet\nperällä. Oikealla ja vasemmalla sivuovet. Oikealla naisten salonki.\nLähempänä katsojia oikealla puolella pöytä ja tuoleja. Pöydällä kello.\nVasemmalla sohva ja tuoleja. Perempänä, niinikään vasemmalla puolella,\npöytä ja tuoleja. Keskellä suuri pyöreä pöytä ja tuoleja. Pöydällä\nsanomalehtiä.\n\nEsiripun kohottua istuu perempänä olevan, oikeanpuolisen pöydän ääressä\nkaksi naista, jotka puhelevat keskenään; vasemmalla eräs herra, lukien\nsanomalehtiä. Evertin tultua menevät naiset pois oikean-, herra\nvasemmanpuolisesta ovesta. Nähtävästi ovat nämä jäsenet ainoastaan\nkappaleen elähyttämistä, eivätkä ollenkaan itse toimintaa varten, joten\nsiis voivat jäädä poiskin. Takalistosta kuuluu kellon helinää ja\nlokomotiivin vihellyksiä.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Kauppi, Amalia ja Kantaja.\n\n    (Evert ja Amalia muodinmukaisissa matkavaatteissa tulevat sisään\n    keskiovesta. Kumpikin heistä kantaa pientä matkasäkkiä. Heidän\n    jälessään käy kantaja matkalaukku kädessä.)\n\n_Evert_. Jumalan kiitos, armaani, että matka kyytihevosilla on\nviimeinkin loppunut! (Panee pois matkasäkin).\n\n_Amalia_. Olenpa ininäkin uuvuksissa!\n\n_Evert_ (kantajalle). Saammeko me vielä kauankin odottaa junaa?\n\n_Kantaja_. Yhden tunnin, herra. Kas niin, tässä on matkalaukkunne, muut\ntavarat ovat tuolla ulkona, kunnes juna tulee.\n\n_Evert_. Hyvä — kas tässä; (antaa hänelle rahaa) toimittakaa meille\nmyös piletit (menee kantajan kanssa peremmälle) ja tässä on teille\nvaivoistanne.\n\n_Amalia_ (on astunut etupuolelle pöydän luo ja panee pois matkasäkin).\nTäällä on kaikki niinkuin ennenkin, muuttumatta! Voi, kuinka tämä\nhuone muistuttaa minua meidän häämatkastamme! Siitä on nyt kulunut jo\nkokonainen vuosi, ihan ummelleen vuosi.\n\n_Kantaja_. Kiitoksia paljon, herra! (Menee.)\n\n_Amalia_. Muisteleelcohan Evertkin, että tänään vuosi sitten olimme\nmyös täällä alkaaksemme yhteistä matkaamme elämän ulapalla? (Istuikse.)\n\n_Evert_ (lähenee Amaliaa). Kas niin, kultamuruseni — levähdä nyt\nhiukan. Saanko käskeä sinulle virvoketta? Saamme odottaa vielä\nkokonaisen tunnin.\n\n_Amalia_. Kiitos kaunis, hyvä Evert! — Sinä olet aina niin kiltti.\n(Ojentaa hänelle kätensä.)\n\n_Evert_. No, mitäpä tuosta — sehän on suurin huvitukseni. Mutta —\nkatsos vaan — siinähän on jo tämänpäiväinen lehtikin! (Ottaa lehden.)\nOnpa niinkin — torstaina —\n\n_Amalia_. Aiotko nyt ruveta lukemaan?\n\n_Evert_. En, minä silmäilen vaan — noin viimeisimmät kurssit. (Lukee\nistuen keskimmäisen pöydän ääressä.)\n\n_Amalia_. Kummallista, että miesten päässä pyörivät aina vaan heidän\nasiansa, ja meidät unhottavat he kokonaan.\n\n_Evert_ (lukien). Italian kurssi kohoaa — sepä merkillistä, se.\n\n_Amalia_ (puoliääneen itsekseen). Minusta nähden ei ollenkaan.\n\n_Evert_. Amerikan — hm, seisoo kuin naulattuna paikallaan — kolmen\nviikon kuluessa ei ole liikahtanutkaan.\n\n_Amalia_ (erikseen). Ei sekään liikuta minua. Vuosi takaperin tästä\npäivästä hän ei ajatellut amerikkalaisia, eikä italialaisiakaan.\n\n_Evert_ (lukien). Mitä sinä sanoit?\n\n_Amalia_. Minäkö — ajattelin vaan, mikähän kurssi oli vuosi sitten?\n\n_Evert_. Amerikanko?\n\n_Amalia_. No vaikkapa Amerikankin, sama se minusta — mutta ummelleen\nvuosi sitten — kenties muistatkin?\n\n_Evert_. Ummelleen vuosi sitten — mitenkä se nyt juolahtikaan päähäsi?\nMutta maltappas (aprikoiden). Heinäkuussa — mennä vuonna heinäkuussa.\n\n_Amalia_ (itsekseen). Aha — hääpäivään ne kurssit sittenkin päättyvät.\n\n_Evert_. Heinäkuussa — heinäkuussa — oikein — möin silloin koko joukon\nvenäläisiä 5 %:n maan lunastusseteleitä ja ostin muutamia Etelä-Suomen\nhöyrylaivayhtiön osakkeita. Mutta aivan varmaan tiedän, että ultimo\nelokuussa —\n\n_Amalia_ (keskeyttäen). Ei, ei elokuussa. Minä tarkotan heinäkuuta —\npysykäämme nyt vaan heinäkuussa —.\n\n_Evert_. Mutta sehän on merkillistä — heinäkuussa —\n\n_Amalia_. Niin juuri! Jollen erehdy, matkustimme silloin —\n\n_Evert_ (tuijottaen lehteen). Vai niin — onpa sekin kysymys:\narvopaperiako, vaiko puhdasta rahaa? Hm, erotus ei ole tosin aina\nsuuri, mutta onpa siinä erotusta kuitenkin. Ymmärräthän?\n\n_Amalia_. Arvopaperi ja puhdas raha eivät liikuta minua; tuumin yhä vaan,\nmikä kurssi oli viime vuonna heinäkuussa.\n\n_Evert_. Aina vaan heinäkuussa. Viime heinäkuussahan oli meillä häät — —\n\n_Amalia_ (iloissaan). Häät! Katsoppas, Evert, enkö ollut nyt oikein\nnäppärä?\n\n_Evert_. Näppäräkö? Hyvänen aika — etköhän vaan pannut salaa jotakuta\nrahasummaa Yhdyspankkiin — vaimo parka — silloin olisit saanut aika\ntappion.\n\n_Amalia_ (pahoillaan). Joutavia — enhän minä edes ajatellutkaan\nsellaista.\n\n_Evert_. Etkö? Nyt tuntuu, kuin olisi taakka pudonnut hartioiltani.\nMutta onko se aivan varma?\n\n_Amalia_. Ihan varma — tahdoin vaan saada sinut muistelemaan.\n\n_Evert_ (neuvovalla äänellä). Rakas lapsi! Tee minulle mieliksi, älä\nkoskaan osta äläkä myy mitään arvopapereita minun tietämättäni! Et voi\nuskoa, kuinka siitä saattaa toisinaan saada turkkiinsa.\n\n_Amalia_. Mutta minä tahdoinkin vaan —\n\n_Evert_. Se on sinun välttämättömästi luvattava minulle — sillä\nnykyjään muuttelevat kurssit ihan hirveästi. Kuules vain — (Lukee\njoitakuita kurssi-ilmotuksia.)\n\n_Amalia_. Voi tuota miestä! (Ääneen.) Mutta kuulehan minua toki, Evert!\n\n_Evert_ (lukemiseen syventyneenä. Ulkoa kuuluu lokomotiivin\nvihellyksiä.) Hm — kyllä minä kuulen — kuulen —\n\n_Amalia_. Eikö lainkaan muistunut mieleesi, että ummelleen vuosi sitten\nistuimme juuri samalla paikalla, juuri tässä näin? Tuossa noin sanoit\nminulle: Amalia, sinä olet minulle tuonut paratiisin maan päälle —\nen voi tulla enää onnellisemmaksi! Maailma, sanoit sinä, on suuri\nnäkinkenkä, jossa sinä vaan olet ainoa helmi... Mutta ethän sinä\nkuulekaan minua?!\n\n_Evert_. Kuulen kyllä, — sanoit äskettäin: paratiisi on suuri\nnäkinkenkä. (Lukee edelleen lehteä.)\n\n_Amalia_. Voi meitä vaimoparkoja, me vasta olemme raukkoja — niin ne\nmiehet muuttuvat ja nyt vasta vuosi hääpäivästämme — mitenkähän sitten\nvastedes käynee! (Pitää liinaa silmiensä edessä ja nyyhkii.)\n\n_Evert_. Mitä nyt — mitä nyt on tapahtunut oikeinhan sinä itket!\n\n_Amalia_ (itkien). Puhuin sinulle kokonaisen tunnin etkä sinä huolinut\nkuulla minua edes minuuttiakaan. —\n\n_Evert_ (panee pois lehden). Kokonaisen tunnin, enkelini — emmehän\nole olleet tässä kuin korkeintaan viisi minuuttia, — mutta lakkaa jo,\nkuuntelen nyt sinua, — mitä sinä juttelitkaan?\n\n_Amalia_, Puhuin siitä, että tänään vuosi sitten olimme me myös täällä,\njuuri tässä näin. Tulimme silloin, istuimme tähän ja —\n\n_Evert_. Ja söimme suuruksen! Oikein, täällä haukkasimme me pihvin, —\nnyt muistan vallan hyvästi! (Nousee ja soittaa kelloa.)\n\n_Amalia_. Ei — nyt menet sinä jo liian pitkälle.\n\n    (Palvelija tulee)\n\n_Evert_ (palvelijalle). Laittakaa pihvipaisti!\n\n_Palvelija_. Heti paikalla, herra! (Menee.)\n\n_Amalia_. Sinä olet tänään ihan — sietämätön.\n\n_Evert_. Minäkö sietämätön?\n\n_Amalia_. Niin juuri, sinä itse. Siinä ei ollut tarpeeksi, että sain\nniin paljon vaivata itseäni, vieläpä ihan turhaan — muistuttaakseni\nsinua niistä hetkistä, joita itse sanoit mitä ihanimmiksi — minun\ntäytyy vielä kärsiä sitäkin, että paljon paremmin muistat jonkun\npihvin kuin noita aikoja —\n\n_Evert_. Mutta Amalia kulta, minä —\n\n_Amalia_. Älä koetakkaan puolustaa itseäsi, tunnen sinut kuin viisi\nsormeani. — Tiedän nyt ihan selvästi olevani raakalaisen hirmuvaltiaan\nuhri. (Purskahtaa itkuun).\n\n_Evert_ (sivulle). Onko mokomata kuultu! (Ääneen.) Pyydän sinua, hyvä\nlapsi, — ole nyt toki viisas — äläkä itke — en voinut aavistaakaan,\nettä sinä olet niin herkkähermoinen! —\n\n_Amalia_. Turhaa onkin itkuni. En tahdo itkeä, enkä ole\nherkkähermoinenkaan — olen vaan onnettomin vaimo maailmassa. Etkä\nsinä suinkaan nainut minua rakkaudesta — silloin et olisi niin pian\nunhottanut kaikkea — ne tytöt ovat olleet todellakin minua viisaammat,\njotka ovat antaneet sinulle rukkaset, — mutta sitten iskit sinä kyntesi\nkuin haukka minuun kyyhkysraukkaan.\n\n_Evert_ (ivallisesti). Vai kyyhky.\n\n_Amalia_. Sinun kanssasi tulee lampaastakin susi. Meidän vaimoraukkojen\ntulee aina vaan vaieta, vaikka te marmattaisitte päivät pitkät.\n\n_Evert_. Enhän minä puhunut sanaakaan.\n\n_Amalia_. Ja kun me joskus avaamme suumme puolustukseksi, niin sanotaan\nmeitä heti harakoiksi.\n\n_Evert_. Kas niin, nyt alkavat kotiripitykset.\n\n_Amalia_ (yhä enemmän kiihtyneenä). Kotiripityksetkö? Sinä tiedät\nkuinka tuo sana leikkaa sydäntäni, sillä minä en ripitä koskaan sinua.\nMutta kas sinä osaat ärsyttää hermojani ja kääntää jok'ainoan lempeän\nsanan pahaksi. Kun sinä edes kerrankin sanoisit minulle jonkun hyvän\nsanan, puhuisin minäkin tyynesti —\n\n_Evert_ (erikseen). Enhän minä saa sananvuoroakaan.\n\n_Amalia_. Mutta siinä seisot sinä vaan ja mulistelet silmiäsi, kuin\nmarttyyri — minä vaan olen se lohikäärme, joka sinua raatelee — kun\nminä kuitenkin olen itse kärsivällisyys! Mutta te miehet voitte katsoa\nmeitä säälimättä, vaikka meidän sydämemmekin verta vuotaisi, kun teillä\non vaan pihvipaistia.\n\n_Evert_ (koomillisella epätoivolla). Siinäkö nyt ollaan taas!\n\n_Amalia_. Mutta kauan ei minun heikko terveyteni sellaista siedä, ja\nminä tunnen jo kuinka nämä kiihotukset kaluavat elämääni.\n\n_Evert_ (erikseen). Ahaa — nyt hyppää hän heti paikalla jo hautaan.\n\n_Amalia_ (jatkaen). Tämä ankara sydämmentykytys saa viimein aikaan\nsydänhalvauksen. Se ei kestä kauan, — ja tunnen jo voimani heikkenevän,\n— mutta se onkin minulle parempi, kuin elää ypö yksinään, — hyljättynä,\n— ilman rakkautta, kukahan ei minun sijassani tahtoisi kernaammin\npäästä kaikista vaivoista ja levätä kuusi kyynärää maan alla!\n\n_Evert_ (ironisesti). Oikein! Kuusi kyynärää maan alla!\n\n_Amalia_. Voi, voi sentään! (Itkee.)\n\n_Evert_. Nyt. olemme päässeet jo loppuun. Nämä ripitykset ovat\nyhtähyvin aika ikäviä. (Kuuluu lokomotiivin vihellyksiä.) Kas — tuolta\ntulee ihmisiä — Amalia — Mali — Ami lakkaa jo itkemästä!\n\n_Amalia_ (tihkuen). En!\n\n_Evert_. Minä pyydän sinua, — mitähän vieraat ihmiset ajattelevatkaan\nmeistä!\n\n_Amalia_. Ajatelkoot mitä hyvänsä! Min' en luovu ainoasta\nlohdutuksestani — kyyneleistäni.\n\n_Evert_. Minä pyydän sinua, Ami kulta, olehan nyt toki järkevä.\n(Asettuu niin että hän estää tulijoita näkemästä Amaliaa.) Nauravathan\nhe meille. (Vaunun kolinaa, kellonhelinää, vihellyksiä.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Samat. Hilarius. Serafina. Kantaja.\n\n_Hilarius_ (matkavaatteissa, valkoinen kappa, valkoinen lakki, kantaen\nmatkasäkkiä, kantajalle). Kuulkaapas hyvä ystävä, minä, tahi oikeammin\nvaimoni on hävittänyt tavaralipun; pitäkää te nyt huolta siitä, että\nsaisin ne molemmat kapsäkit, joita teille osoitin.\n\n_Kantaja_. Kyllä, herra!\n\n_Hilarius_. Niin saatte kelpo juomarahat.\n\n_Kantaja_. Kiitos, herra! (Menee.)\n\n_Palvelija_ (Kaupille.) Pöytä on katettu. (Menee.)\n\n_Evert_. Hyvä! Tule Ami kulta, — olehan nyt toki järkevä.\n\n_Amalia_. Minä olen aina järkevä.\n\n_Evert_ (viepi vaimonsa vasemmanpuolisesta ovesta). Oletpa kyllä —\nkyllä. (Tervehtien Hilariusta.) Ah — hyvää päivää herra Hilarius!\n\n_Hilarius_. Päivää, herra Kauppi!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Hilarius. Serafina.\n\n_Serafina_ (vasemmanpuolisen pöydän luona, haparoi taskujaan). En voi\nollenkaan ymmärtää, mihin kummaan panin tavaralipun.\n\n_Hilarius_. Vai niin — olisipa se vaan ollut minulla, niin —\n\n_Serafina_. Mutta se olikin vaan sellainen pieni lippu!\n\n_Hilarius_. Pieni lippu. Eihän tavaralippuja sovi laittaa niin\nsuuriksi, kuin sinun matkasäkkisi ovat, ja — hävittäisit sinä ne\nsittenkin.\n\n_Serafina_. Juurikuin minä en tekisikään muuta, kuin aina vaan hävitän.\nTämä on vasta ensimmäinen kerta eläissäni ja sinä olet jo hävittänyt\npaljoa enemmän.\n\n_Hilarius_. No — no — no, älähän toki kiivastu! Sanoinhan sinulle, että\nolen itse siihen syypää, kuin annoin sen sinulle. Ei sinun ole siihen\nsyytä ollenkaan. Ethän sinä vaatine multa sen enempää?\n\n_Serafina_. Kyllä tiedän jo mitä tarkoitat, juuri kuin en tekisi\nmuuta kuin vahinkoa, — juuri kuin en ymmärtäisi tehdäkään muuta kuin\nvahinkoa. Hoho, jollei minua olisi, niin kuinkahan pitkälle olisit\npäässyt, sinä, joka et ymmärrä järjestyksestä niin mitään? Mutta\nhyvistä töistäni et puhu sanaakaan, vaan kas kun rupattamaan rupeat,\nkyllä sinulla sitten sanoja on kuin paraassa sanakirjassa.\n\n_Hilarius_. Mutta teehän nyt minulle mieliksi, ja anna minun edes\nkerrankin olla oikeassa.\n\n_Serafina_ (-päättävästi). En!\n\n_Hilarius_. No tämähän vasta veikeätä on. Hän hävittää lipun, minä otan\nsyyn päälleni, sanon: se on minun syyni, se — siis minähän olen sen\noikeastaan hävittänytkin, — ja hän ei ole tyytyväinen sittenkään. Voi\nsinua, muoriseni, kuitenkin!\n\n_Serafina_. Kas, nyt olet mielestäsi taas onnettomin mies auringon\nalla! — Katsokaa poloista, katsokaa ristinkantajaa — niin, niin,\nmurise nyt vaan tuolla lailla! — Sinä olet erittäin kunnollinen mies,\naivan moitteeton, sinussa ei ole vikaa vähääkään ja sinulla on vaan se\nonnettomuus, että olet nainut! —\n\n_Hilarius_ (kuivasti). Niinpä kyllä!\n\n_Serafina_. Ja vaimosi on ristisi, jalkapuusi, kahleesi, joka on joka\npaikassa tielläsi, joka tasoittaa maahan kaiken sen hyvän, minkä sinä\nrakennat, — joka estää sinua olemasta Suomen, vieläpä Euroopan suurin\nmies, joka ei osaa muuta, kuin tehdä pahaa, kääntää kaikki nurin,\nhävittää —\n\n_Hilarius_. Koska hävittämisestä kerran on puhe, niin voisinpa sinun\nkanssasi hävittää monta kertaa kärsivällisyytensäkin, (levollisesti)\nmutta minä en ole sitä vielä hävittänyt.\n\n_Serafina_. Niin, niin — sinä olet uhri! Sinä kärsit kuin lammas!\nSinulla on paljon vaivaa saada kaikki taasen oikeaan järjestykseen,\nmitä minä pelmutan. Ja sinä olet aina oikeassa, ja jos minä heikko\nvaimo kärsin, niin se ei liikuta sinua; jos murhe murtaa sydämmeni ja\nsieluni, niin sinulle on se samantekevä.\n\n_Hilarius_. Eipä niinkään, — onhan tuttua, vanhaa virttä tämä kaikki!\nOlehan nyt vaan ääneti.\n\n_Serafina_. Ääneti, vai ääneti...\n\n_Hilarius_. No pidä ääntä sitten!\n\n_Serafina_. Enhän voi puhua — minun täytyy aina vaan antaa myöten;\nsaan ensin kärsiä vääryyttä, ja sitten pitäisi minun rukoileman vielä\nanteeksi; ei, se on liian paljon se. Ah, tunnen jo, etten voi enää\nkauan kärsiä sellaista kohtelua!\n\n_Hilarius_ (sivulle). Nyt sanoo hän paikalla ottavansa eron.\n\n_Serafina_. Äläkä luule, että me vaimot olemme luodut ainoastaan\nkärsimään ja olemaan vaiti, ei, meitäkin on 19:s vuosisata\nsivistyttänyt elikkä emansipierannut, mekin olemme oppineet ryhtymään\ntoimiin, ja saat olla varma siitä, että minäkin niihin toimiin kykenen,\n— emmehän me ole kiinni taotut toisiimme.\n\n_Hilarius_. Emme suinkaan!\n\n_Serafina_. Ja jos kohtelet minua liian tylysti, niin minä, ijästäni\nhuolimatta, katkaisen nämä siteet. Saat nähdä, että jos minä suutun,\nniin — otan kuin otankin eron sinusta.\n\n_Hilarius_ (yhtaikaa). Eron sinusta! — Hyvä juttu, tulipa ripityksistä\nloppu viimeinkin.\n\n_Serafina_. Ah, kuinka tämä kiihtymys heikontaa hermojani!\n\n_Hilarius_ (levollisesti). Kas niin, — näetkös, mitä varten yllyt sinä\nsellaiseen raivoon! — Kuuleppas, papuseni, mene tuonne salonkiin ja\nrauhotu hieman!\n\n_Serafina_. Tuolla laukussa on etikkapulloni.\n\n_Hilarius_ (hakee pulloa, erikseen). Annettuansa ensin etikkaa minulle,\nsuvaitsee hän nyt itsekin sellaista. (Ääneen) Tuoss'on, mammaseni,\ntuossa, — (taluttaa häntä pois) levähdä nyt vaan hieman!\n\n_Serafina_. Niin, levähdä — tällaisessa kiihkotilassa! — Sinä olet\nminun teurastajani! (Menee oikeanpuolisesta ovesta.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Hilarius, sitten Evert.\n\n_Hilarius_ (katsoo vaimonsa jälkeen). Nuku, nuku nurmilintu...! Niin\nse on, niin se on, sellaisia ovat nuo ämmät! Kun heillä on väärin,\nniin saamme me siitä kärsiä. Onneksi tottuu ihminen kaikkeen — ja\ntunnenhan nuo ripitykset jo ulkoa, — mutta alussa tuntuivat ne jotenkin\nhappamilta. Vaan \"va' ska' ma' jööra\", sanoo ruotsalainen, — sitä\nkuusta kuuleminen, jonka juuressa asunto. (Ulkoa kuuluu vihellystä.)\n\n_Evert_ (vasemmalta, allapäin). Kuinka nuo äyhkeet saattavatkaan miehen\nalakuloiseksi, .- en voi sitä kertoakaan, — ne tuntuvat niin ilkeältä...\n\n_Hilarius_. Kas, hyvää päivää, herra Kauppi!\n\n_Evert_ (arasti). Hyvää päivää!\n\n_Hilarius_. Olette kai huvimatkalla? Nykyjään matkustaa melkein koko\nSuomenmaa. Matkanne käy kaiketi johonkin kylpypaikkaan?\n\n_Evert_. Ei, olen vaan pienellä huvimatkalla. Ja te, herra Hilarius,\nolette kai myös...\n\n_Hilarius_. Ihan oikein, minä olen myös muijani kanssa pienellä\nilottelulla, (sivulle) tähän saakka toki ilman mitään iloa.\n\n_Evert_ (sivulle). Onnen mies! Minä en voi iloa ajatellakaan, vielä\nvähemmän siitä puhua.\n\n_Hilarius_. Mutta ettehän te hyvä ystävä, näytä ollenkaan\nhuvimatkalaiselta! Kentiesi puristaa saapas varpaitanne?\n\n_Evert_. Saapasko — varpaitani? Ei —\n\n_Hilarius_. Tahi kentiesi olette saanut pienet kotiripitykset vaimoltanne?\n\n_Evert_ (hämillään, sitten tointuen). Kotiripityksetkö vaimoltani? En\nsuinkaan — hahaha (nauraa väkinäisesti). Minä olen ollut vasta vuoden\npäivät naimisissa — kotiripityksiä vaimoltani suokaa anteeksi, että\nminua naurattaa — ha ha ha —\n\n_Hilarius_. Suokaa anteeksi — minua naurattaa (sivulle). Mutta olisiko\nhän ainoa muukalainen aviomaailmassa!\n\n_Evert_. En voi käsittää, kuinka tuollainen ajatus juolahtikaan\npäähänne? Kentiesi te itse saatte joskus pikku kotiripityksiä\nvaimoltanne?\n\n_Hilarius_. Minäkö — kotiripityksiäkö? Mitä joutavia! — Mitä te\najattelettekaan, ystäväni? Olen jo lähes 30 vuotta ollut naimisissa, —\nei sellaisia kuitenkaan nyt enää tapahdu. —\n\n_Evert_ (sivulle). Onnen mies!\n\n_Hilarius_ (sivulle). Lyönpä vetoa että hän sievistelee.\n\n_Evert_, Siis, kun on oltu 30 vuotta naimisissa, niin ripitykset\nlakkaavat, sanoitte te..\n\n_Hilarius_ (sivulle). Aha, tartuitkos ansaan? (Ääneen.) Arvattavasti —\nsilloin ne lakkaavat. Mutta tämä asia näkyy huvittavan teitä.\n\n_Evert_. Minuako? — Eipä juuri (nauraa väkinäisesti). Minua naurattaa\nvaan mokoma juttu — hahaha! suokaa anteeksi!\n\n_Hilarius_. Tehkää hyvin ja naurakaa, — hahaha — sallikaa minun nauraa\nyhdessä teidän kanssanne. Hahaha!\n\n_Evert_ (totisena). Mutta minkätähden te nauratte niin paljon!\n\n_Hilarius_. Minäkö? Näettekös, ystäväni, minua naurattaa niin sydämmen\npohjasta, kuin ajattelen jotakin aviomiestä, joka saa kotiripityksiä.\n\n_Evert_ (nolona). Vai niin!\n\n_Hilarius_. Niin juuri! (Sivulle.) Semmoisia kuin esimerkiksi sinä.\n\n_Evert_. Mutta saanko kysyä, minkätähden niin?\n\n_Hilarius_. Katsokaapas vaan — me esimerkiksi emme saa kotiripityksiä,\nniinhän?\n\n_Evert_. Niin!\n\n_Hilarius_. Se tulee siitä, että olemme viisaita miehiä. Syy on,\nnäettekös, aina miehessä, jos hän saa ripityksiä, — sillä silloin on\nhän joko pöllö tahi ämmämäinen.\n\n_Evert_. Niin vai —\n\n_Hilarius_. Niin juuri — katsokaa — me emme saa kotiripityksiä, niinhän?\n\n_Evert_. Niin kyllä!\n\n_Hilarius_. Nyt on paitsi pöllömäisiä ja vetelyksiä vielä kolmaskin\nlaatu aviomiehiä.\n\n_Evert_ (uteliaasti). No?\n\n_Hilarius_. On kyllä, ja tätä kolmatta laatua, luokkaa ja järjestystä\novat kaikki hiljaiset ja sävyisät miehet — he ovat, sivumennen sanoen,\njuuri ne, jotka saavat kaikkein ankarimmat ripitykset, vaikkeivät he\nsiitä koskaan puhu, kun ovat pikku sievistelijöitä. Ne ovat, meidän\nkesken sanoen, semmoista juhti-nahkaa, josta tehdään tohvelin pohjia.\n(Antaa Kaupille kättä.) Olkaamme, herra Kauppi, iloissamme siitä,\nettemme ole tätä kolmatta luokkaa!\n\n_Evert_. Niin — olkaamme iloiset!\n\n_Hilarius_ (sivulle). Saitkos, ystäväni! (Ulkoa kuuluu hälinää.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Samat. Remunen ja Mimmi (keskiovesta).\n\n_Remunen_ (kantaa ainoastaan -pari myttyä). Mutta on vallan hirveätä\nmatkustaa naisten kanssa; joka asemalla kaksinkertaiset puuhat. Joka\npaikassa pitää juoda buljonkia tahi seltterivettä. Tahdotko sinä\nkupillisen buljonkia?\n\n_Mimmi_ (kantaa koko joukon matkakapineita, puhuu aina lempeällä\näänellä). Olen aina kiittänyt sinua hyväntahtoisuudestasi ja kiitän\nnytkin.\n\n_Remunen_. Kiitos kiittämästäsi, mutta minä en näet suvaitse\nijankaikkisia pyyntöjä. Ja sitten nuo lukemattomat matkakapineet!\nAlinomaa täytyy pitää mielessä noita neljä-, viisi-, kuusilaatuisia\nsäkkiä ja laukkuja.\n\n_Mimmi_ (lempeästi kuten ainakin, oikeanpuolisen pöydän luona perällä,\npanee kapineita yksi kerrassaan pois). Tässä on sinun pleedisi, tässä\nsinun hattukotelosi, tässä sinun palttoosi, tässä keppisi, tässä sinun\nsateenvarjosi —\n\n_Remunen_. Merkillistä, kuinka muistitkaan sen ottaa? Luulin jo, että\ntäytyisi ostaa neljäs, vielä viideskin sateenvarjo tänä vuonna. Mutta\nkaiketi muistit sen ottaa mukaan varjellaksesi omaa hattuasi.\n\n_Mimmi_. Enhän minä ole koskaan unohuttanut sinun kapineitasi. Mutta\nluulenpa olevan parasta levähtää hiukan; tuo matka kyydillä oli niin\nväsyttävä.\n\n_Remunen_. Levähdä, levähdä — mutta tee vaan minulle mieliksi, äläkä\npyörry taas, sehän esti meitä jatkamasta matkaamme.\n\n_Mimmi_. Voin nyt vallan hyvin ja kiitän sinua vieläkin siitä, että\notit minut kerran mukaasi. Tämä matka on antanut minulle paljon huvia.\n\n_Remunen_. Otin sinut kerrankin mukaani!\n\n_Evert_ (puoliääneen Hilariukselle). Onpa tuo koko peto!\n\n_Hilarius_ (samoin). Minä tunnen hänet, hän on muuan mikkeliläinen\nkauppias, Remunen.\n\n_Remunen_. Otin sinut kerrankin mukaani! Mutta sehän kuuluu ihan kuin\nsinä tahtoisit pitää minulle isällisiä \"vörmaaninkeja\". Enhän minä ole\nsaattanut ottaa sinua mukaani markkinoille. Otin kerrankin mukaani!\nIkäänkuin minä matkustelisin ainoastaan omaksi huvikseni! Sinä rupeat\ntässä näköjään jo saarnaamaan minulle. Otin kerrankin mukaani! Sepä\noli merkillinen mutkasana, se!\n\n_Mimmi_. Minä en tahtonut tehdä sinulle mitään muistutusta, päinvastoin\ntahdoin sanoa kiitokseni hyväntahtoisuudestasi.\n\n_Remunen_. Niin vai, — mutta se ei suinkaan kuulunut siltä tahi et\nsanonut sitä oikein sattuvasti... Mutta... tokkohan nyt lie vaan kaikki\nkapineet paikallansa... luultavasti jää puolet tielle.\n\n_Mimmi_ (nousten ylös). Menen heti katsomaan. Suo anteeksi, että\njätän sinut.\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Remunen. Hilarius. Evert.\n\n_Hilarius_ (hyppää pystyyn). Mutta sallikaa, herra Remunen, minun\nauttaa häntä hiukan.\n\n_Remunen_. Antakaa hänen olla — hän tekee sen kyllä itse.\n\n_Hilarius_. Suokaa anteeksi, herra Remunen, te olette vähän tyly tuota\nnuorta naista kohtaan, luultavasti on hän teidän sukulaisenne.\n\n_Remunen_. Onpa kyllä — hän on minun vaimoni.\n\n_Hilarius_. Teidän vaimonne — vai niin! —\n\n_Remunen_. No, onko se sitten niin ihmeellistä?\n\n_Hilarius_. Antakaa anteeksi, ei suinkaan, ei suinkaan, — minä\ntunnustan vaan, etten puolestani voisi olla niin tyly vaimoani kohtaan.\n\n_Remunen_. Tylykö? Se näyttää vaan niin teistä, herraseni? Minä en\ntylyydelläni, josta puhuitte, koeta muuta, kirin rakentaa rauhaa\ntalossani.\n\n_Hilarius_. Tuollako lailla?\n\n_Remunen_. Juuri sillä lailla, — näettekös, olen keksinyt uuden keinon\nja konstin perheellisen rauhan pysyttämiseksi.\n\n_Hilarius_. Eiköhän saisi tietää tuota konstia?\n\n_Remunen_. Hyvin kernaasti... Minä arvelin jo tuonnoin lähteä\nlähetyssaarnaajana ympäri maailmaa saarnaamaan uutta keinoani. Mutta\nensiksi, tiedättekö te, mitä kotiripitykset ovat?\n\n_Hilarius_. Kyllä — kyllä olen hiukan kuullut ja lukenut niistä, —\nvaan sallikaa minun esittää ensin virkatoverini: herra Kauppi — herra\nRemunen. — Hän on myöskin nainut ja voisi siis myös koettaa keinoanne.\n\n_Remunen_. No, sepä on hauskaa, se. — Siis tekin, herra Kauppi,\ntiedätte mitä kotiripitykset ovat?\n\n_Evert_. Tiedän kyllä, tehän herra Hilarius taisitte taannoin puhua\nniistä —\n\n_Remunen_ (Kaupin ja Hilariuksen välillä, keskellä näyttämöä). Niin\nkuulkaa sitten! Hm... Kotiripitykset ovat avioelämän epämukavin —\nepämukavuus.\n\n_Hilarius ja Evert_ (yhdessä). Se on totta, se!\n\n_Remunen_. Mutta ne eivät ole ainoastaan epämukavia ja ikäviä, ne ovat\nmyös, juuri niiden epämukavan ja ikävän laatunsa kautta — aseet, joilla\nvaimot hosuvat meitä ja pakottavat meitä heidän tahtonsa alle, — ja\nme miehet, me annamme myöten, saadaksemme ainoastaan rauhaa.\n\n_Evert ja Hilarius_ (yhtaikaa). Niin juuri, niin —\n\n_Remunen_. Minun ensimäinen vaimoni — kepeät mullat haudallensa, —\noli kelpo eukko, hänessä oli paljon hyvää, mutta myös tuo paha tapa\npitää kotiripityksiä. Hän oli siinä aika mestari, oikein \"virtuoosi\".\nOlipa oikein hirveätä kuulla häntä, sillä sanon teille: hän alkoi\ntoisinaan nuppineulasta, vikurteli sitten asiaa sinne tänne, kiipesi\nyhä korkeampiin ja korkeampiin ja korkeampiin asioihin ja lopetti aina\ntällä klanetilla: hän ottaa eron tai kuolee.\n\n_Evert_. Eihän se ole mahdollista!\n\n_Hilarius_. (iroonisesti). Se on meille umpioutoa!\n\n_Remunen_. Ja kun minä nain toisen kerran, niin ajattelin minä: nyt\nei sellaista enää tapahdu! Ensimmäiseen vaimoon nähden täytyi minun\naina olla alakynnessä ja sain täyttää kaikki hänen oikkunsa. — Kun nyt\ntiesin keinon, niin ajattelin itsekseni: nyt rupean minä puolestani\nsitä käyttämään. Siinä koko temppu. — Nyt pidän minä kotiripityksiä\nvaimolleni.\n\n_Hilarius_. Ja oletteko sillä mitään voittanut?\n\n_Remunen_. Erinomaisen paljon. Ja luonnollistahan se onkin. Jos nyt\ntahdon jotakin, niin en sano sitä koskaan suoraan, ei — alan kuten\nvaimovainajani, maailman alusta, kiertelen sitten sinne tänne, pistän\npari kolme kovaa sanaa väliin, rupean sitten puhumaan erosta ja\nkuolemasta — ja vaimoni sanoo lopuksi: tapahtukoon sinun tahtosi!\nOtetaan esimerkiksi: tänään tahdon minä ajaa koko yön läpi — hän ei\ntahdo — nyt käytän minä keinoani ja saatte nähdä, ettei viivy kauvan\nennenkuin hän sanoo: olkoon niin, tapahtukoon sinun tahtosi!\n\n_Evert_. Mutta tuohan ei näytä olevan hullumpia konsteja, tuo.\n\n_Remunen_. Koettakaa vaan kerrankin, niin saatte itse nähdä, miltä\nsuunnalta tuuli puhaltaa. Elelen tuon keinoni avulla kuin paratiisissa,\nseuratkaa te minun esimerkkiäni, niin saatte tekin tuntea paratiisin\nesimakua jo täällä maailmassa.\n\n_Evert_ (päättävästi). Kyllä minä koetan. (Puoliääneen.) Minä pidän\nvaimolleni ihan saman saarnan kun hänkin minulle tänä aamuna. Ja\n— (ääneen) eihän tuo keino ole niin vaarallinen. Kiitän teitä,\nherra Remunen, sydämeni pohjasta.\n\n    (Antaa Remuselle kättä ja menee oikeanpuolisesta ovesta.)\n\n_Hilarius_. Mitähän jos minäkin koettaisin. Saas nähdä mitä eukkoni\ntuumaa moisesta makupalasta.\n\n    (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Remunen, sitten Mimmi.\n\n_Remunen_. Olenpa taaskin tehnyt kaksi miestä onnelliseksi. Aikaa\nmyöten häviää tuo aviosäädyn turilas kokonaan ja sen hävittäjä olen\nminä — Mathias Remunen Mikkelistä! (Ulkoa kuuluu hälinää.)\n\n_Mimmi_ (tulee keskiovesta).\n\n_Remunen_. Mutta todellakin, jollet sinä levähdä, niin eipä ihmettä,\njos vaivut ihan kokonaan.\n\n_Mimmi_. Minä voin vallan hyvin, rakas Remunen.\n\n_Remunen_. Te, naisväki, olette merkilliset elävät — aina käyttäydytte\nsopimattomasti. Nyt kun sinun pitäisi levähtää, juoksentelet pitkin\nstationaa. Kun aurinko paistaa, niin käytte te sateenvarjo kourassa,\nja kun sataa, niin teillä on tietysti paras hattu päässä ja ainoastaan\nviuhka kädessä.\n\n_Mimmi_. En ymmärrä, hyvä Remunen, mitä auringon paiste tähän asiaan\nkuuluu.\n\n_Remunen_ (erikseen). Oikeastaan — hän on oikeassa, mutta vaimo\nvainajani teki tavallisesti niinkuin sanoin. (Ääneen.) Sinä sanoit,\nettei ne kuulu tähän?\n\n_Mimmi_. Niin sanoin.\n\n_Remunen_. Niin te aina marmatatte, kun teille sanoo jotakin suoraan\nvasten silmiä. Mutta kun sellaisesta tulee jotakin vahinkoa, tappiota,\nkas silloin saamme kärsiä me, juurikuin miehet olisivat maailmaan\nluodut ainoastaan teidän vikojanne korjaamaan. — Sen lisäksi maksaa\nkaikki rahaa, niin muotikauppiaat kuin tohtoritkin. Kuinka kävikään\näsken, kun menimme katsomaan kilpa-ajoja; sanoin sinulle: älä pane\npäällesi tuota pitkähelmuksista leninkiä; — siellä on suuri väen\ntungos, ja helmukset voivat pian tallata ja repiä rikki.\n\n_Mimmi_. Mutta, hyvä Remunen, olihan minulla silloin päälläni harmaa\nleninki, joka on kylläksi lyhyt —\n\n_Remunen_. Niin — no, mutta se on taas liian lyhyt. Olen sinulle\nsanonut sen seitsemänkin kertaa, että se on liian lyhyt, — minä en\nsuvaitse niin lyhyttä leninkiä. Silloin jos käyskentelen kanssasi,\nniin sorkehtii heti jälessäni kokonainen lauma nuoria herroja, jotka\ntähystävät jalkoihisi.\n\n_Mimmi_. Ah! (Istautuu keskimäisen pöydän luo.)\n\n_Remunen_. Kas niin!... nyt hän menee istumaan pahimpaan vetoon.\n\n_Mimmi_. Mutta eihän tässä ole mitään vetoa.\n\n_Remunen_. Niin — niin — siihen asti ei vetokaan mitään haittaa, kunnes\ntäytyy kutsua tohtori. Niinhän tässä vetää, että tukka menee pörröön.\nTule, haen sinulle hiljaisen paikan asemasillalla.\n\n_Mimmi_ (nousten). Kuten käsket.\n\n_Remunen_ (taluttaa Mimmiä). Käsket, — minä en koskaan käske, — mutta\nsinä teet aina juurikuin käskystä, niinkuin orja, ja kuitenkin katson\nminä aina vaan sinun omaa etuasi.\n\n    (Menevät keskiovesta. Mimmi vetää mennessään nenäliinan taskustansa\n    ja pudottaa ruusupaperisen kirjeen.)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Evert, sitten Palvelija.\n\n_Evert_ (vasemmalta hyvin liikutettuna). En kuuna kullan valkeana enää\nkoeta tuon Mikkelin viisaan keinoa! Olinpa kuin kimalaisten pesällä.\n(Huoaten.) Palvelija! (Soittaa.)\n\n_Palvelija_ (vasemmalta). Mitä käskette?\n\n_Evert_. Lasi seltterivettä — ei, kokonainen pullo! Ei, kaksi pulloa,\ntoinen vainiolleni tuolla.\n\n_Palvelija_. Heti paikalla. (Menee.)\n\n_Evert_. Pitää nauttia jotain rauhottavaa. Mutta enpä voi käsittää,\nmistä kummasta vaimot keksivät kaikkia noita puheenparsia... onpa tuo\noikein hirveätä!\n\n_Palvelija_ (tuo seltterivettä). Tässä on herra! (Evertin juodessa\nkumartaa palvelija maahan ja nostaa lipun.)\n\n_Palvelija_ (antaen Evertille paperin). Te olette kaiketi pudottaneet\ntämän, herra! (Menee vasemmalle.)\n\n_Evert_. Minäkö? Ruusupaperisen kirjeenkö? Mitä kummaa tämä tällainen\non — (Aukaisee kirjeen.) Ainokainen enkelini, — minä jumaloitsen sinua,\n— sinun toiveesi ovat minulle käskyjä, — mutta minun oli vallan\nmahdoton päästä tänä aamuna matkalle. Tulen ensi junassa, — sinun\ntulee keksiä keino, mikä hyvänsä, jäädäksesi jäljelle. — Voi kuinka\nikävöitsen sinua, — tuhansia muiskuja! Tämäpäs nyt somalta kuuluu.\n— Mutta minulle ei tämä kirje ole. Merkillinen lippu. (Ulkoa kuuluu\nhälinää.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Evert. Hilarius vasemmalta ja Palvelija.\n\n_Hilarius_ (käsi poskella). Ai-Ai-ai-ai-ai — sepäs vasta oli\ntuhkalöyly! Palvelija hoi! (Palvelija tulee vasemmalta.) Pullo\nseltterivettä ja toinen vaimolleni tuolla... (Palvelija menee.) Kokeeni\nmeni päin mäntyyn. — Ah, kunnon nuori ystäväni, on hyvä että tapaan\nteidät täällä yksin, minun on tunnustettava teille eräs synti.\n\n_Evert_. Minulle?\n\n_Hilarius_. Niin — teille — minä petin teitä taannoin. Me puhuimme\nkotiripityksistä.\n\n_Evert_. Niin teimme.\n\n_Hilarius_. Ja minä sanoin, että ainoastaan veltot ja ämmämäiset\nsaavat sellaisia, mutta nyt tahdon lohduttaa teitä. — (Palvelija tulee\nvasemmanpuolisesta ovesta, panee pullon ja yhden lasin keskimäiselle\npöydälle, ja vie ennen tuomansa pullon ja lasin, menee oikeanpuolisesta\novesta)\n\n_Evert_. Lohduttaa? Ettehän te toki uskone minun —\n\n_Hilarius_. Mitäpä tyhjästä häpeästä, herraseni — olen elänyt\nmaailmassa kylläksi pitkän ajan ja tiedän sen tähden yhtä ja toista\nomasta kokemuksestani, niinpä tiedän myös kaikkien aviomiesten saavan\nkotiripityksiä.\n\n_Evert_. Kaikkienko?\n\n_Hilarius_. Niinpä kyllä — uskokaa minua, vanhaa miestä! Mutta eipä nuo\nripitykset ole niin hirveitä — niihin täytyy vaan tottua — niitä tulee\nkärsiä taitavasti ja vakaasti — sen pituinen se! Kaikki ponnistelemiset\nniitä vastaan ovat pelkkää mielettömyyttä, eikä niistä tule kuin\nmieliharmia.\n\n_Evert_. Oh, sitä mieliharmia!\n\n_Hilarius_. Näettekös, tekin näytte tuntevan niitä.\n\n_Evert_. Mutta missä on sitten aviosäädyn runollinen puoli?\n\n_Hilarius_. Aviosääty, nuori ystäväni, on kesänlainen: kaikki\niloitsevat sen lähenemisestä, mutta kun se tulee, — niin on se kostean\nkylmä; mutta se tuo mukanansa kuitenkin urpuja, kukkia, runollista\nmieltä, ja päivänpaistetta. Ettekö te sano kesää kauniiksi, vaikka\ntoisinaan sataa, jyrisee ja salamoikin? Tulee ainoastaan kärsiä,\nystäväni, ja kun rouva nostaa raesateen, — niin kärsimystä ja malttia\nvaan.\n\n_Evert_. Malttia! — Teidän on hyvä sanoa: malttia — te olette jo\npäässeet siitä pahasta — silloin voi jo ollakin maltillinen.\n\n_Hilarius_. Minäkö päässyt siitä pahasta? Oho, ystäväni, siitä\npahasta ei pääse yksikään.\n\n_Evert_. Mutta oltua 30 vuotta naimisissa, sanoitte te —\n\n_Hilarius_. Joutavia — minä koristelin asiaa niinkuin tekin äsken.\nOlkaa vakuutettu siitä, että minä saan kotiripityksiä, niinkuin tekin\nja niinkuin kaikki muutkin aviomiehet — ja, voinpa lyödä vetoa, melkein\nihan samoilla sanoilla — näyttää aivan siltä, kuin vaimot kopioisivat\nkarttansa toinen toiseltaan.\n\n_Evert_. Te laskettelette liikoja.\n\n_Hilarius_. Liikojako? Malttakaapas hiukan — (riisuu päältänsä takin).\nTe saatte itse nähdä, puhuinko liikoja; — kas tässä — pankaapas minun\ntakkini päällenne.\n\n_Evert_. Mutta mitä varten? (Panee takin päällensä.)\n\n_Hilarius_. Pankaa nyt minun lakkini päähänne.\n\n_Evert_. Mutta —\n\n_Hilarius_. Kas niin, — ja istukaa nyt tuonne noin, — ja pitäkää joku\nsanomalehti tahi nenäliina silmienne edessä, — minun eukkoni on pitävä\nteitä miehenään, — ja te saatte kuulla mitä kauniimman kotiripityksen.\nHän on paraillaan haltioissaan, ihan valmiina.\n\n_Evert_. Mutta eihän tämä sovi.\n\n_Hilarius_. Sopii vallan hyvin eikä teidän tarvitse puhua yhtäkään\nsanaa, — siitä pitää hän huolen aivan yksin.\n\n_Evert_. Entäs kun hän tuntee minut?\n\n_Hilarius_. No, se olkoon hänen rangaistuksensa, se! Istukaa nyt vaan\ntuonne. (Taluttaa häntä oikealle, Kauppi istuutuu). — Kas niin — ja\nottakaa nyt kaikki tyynesti vastaan, älkääkä röyhätelkö, vaan nielkää\nhyvin minun osani. (Yskii) Hm, hm! (Katsoo sivusalonkiin.) — Hiljaa,\nhän tulee! (Menee keskiovesta.)\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Evert. Serafina.\n\n_Evert_. Kummallinen tuuma todellakin, en voi käsittää mitä hänen\nvaimonsa on ajattelevakaan minusta, — mutta tuossa hän jo onkin.\n\n_Serafina_ (vasemmalta). Tuolla istuu hän ja lukee, — ikäänkuin ei\nolisi mitään tapahtunutkaan, — ja minun tulisi muka aina vaan kärsiä.\nEi, mies ja vaimo tulevat yhdeksi, heidän siis pitää olemankin yksi ja\n— hänen tulee siis saada osansa hänenkin!\n\n_Evert_ (tuijottaa ja tuijottaa yhä syvemmin ja syvemmin lehteen). Minä\nistun kuin tulisilla hiilillä!\n\n_Serafina_ (yskii siten huomauttaakseen läsnäolostaan). Hm, hm! Luulen\nvilustuneeni. (Istuikse, lyhyt paussi.) Mokoma sysmäläinen — no eikö\ntämä nyt harmita? — Sinä ajattelet kaikitekin, kuinka sinä äskettäin\nloukkasit minua? Niinhän? (Nousee ylös.) Minä tunnen jo sinun tapasi\n— istua lekotella tuolla lailla — eikä vastata sanaakaan, eikö se ole\ntotta se, sinä uhrilammas? Niin, sehän on moisten jörrien laita, se!\nSen sijaan että pyytäisit minulta anteeksi, kun teit minulle vääryyttä,\n— istut sinä tuolla kuin mikäkin suolapatsas. (Hyvin kiihkeästi.) Ei\n— kun minä ajattelen noita aikoja, jolloin sinä kosit minua, — vaikka\nsiitä nyt onkin vuosia, — kas silloin osasi hän olla simasuu ja\nliverrellä: \"pienokaiseni, kultaseni, manssikkani, sievä enkelini\", —\nminä myönnän olleeni silloin sievä, mutta enhän minä nytkään ole mikään\ntiikerikissa! Mutta nyt hoksaankin minä, että kaikki oli vaan pelkkää\nviekkautta. Sinä olet houkutellut minut naimisiin, iskeäksesi ainoastaan\nkyntesi kuin haukka minuun, kyyhkysraukkaan, — sinä peto, sinä\niiliäinen!\n\n_Evert_ (sivulle). Ihan kuin minunkin vaimoni!\n\n_Serafina_. Imeäksesi siten minun sydänvertani. Rakkaudesta et sinä\nsuinkaan minua nainut, — sillä silloin et olisi voinut unohtaa kaikkea.\nMokoma sysmäläinen! Hän ei puhu yhtään sanaa! Tuollaisen kanssa kuin\nsinä tulee lampaastakin susi, ja minun heikko luontoni ei voi kauvan\nkärsiä tätä tällaista. Tuottaahan tämä ikuinen kiusa viimeinkin\nsydänhalvauksen, ja minä tunnen jo kuinka nuo kiihotukset kalvavat\nelämäni lankaa, vaikken nyt vielä näytäkään niin heikolta. Mutta kauan\nei se voi kestää, ja se onkin minun ainoa lohdutukseni. Eron otosta en\nminä puhukaan enää, vaikka se tekisikin minun viimeiset päiväni niin\nhauskoiksi! Mutta ei minun laitani tule kokonaan hyväksi, ennen kuin\n— kuin —\n\n_Evert_. Aha! Nyt tulee jo maahanpanijaiset.\n\n_Serafina_. Ennen kuin minut lasketaan kolme kyynärää alas maan\nmustaan multaan, — siellä vasta saan levon. (Itkee.) Silloin saat\nsinä omantunnon vaivan, että olet istunut, kuin pökkelö, etkä puhunut\nsanaakaan kelpo vaimollesi. Onpa oikein hirveätä, kun ajattelen, että\ntämä kaikki tuli vaan siitä, kun sinulle sanoin hävittäneeni sen pienen\nlipun.\n\n_Evert_. Kuinka — hänkö tämän lipun hävittänyt! (Hypäten ylös.)\nOletteko te, rouva hävittäneet sen lipun?\n\n_Serafina_. Herranen aika — mitä tämä on se ei ollutkaan minun mieheni,\ntuo vanha pökkelö. Ah! — ah! — (Juoksee nopeasti oikealle.)\n\n_Evert_. Mutta kuulkaahan toki, rouva, minä olen sen löytänyt.\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\nHilarius. Evert.\n\n_Hilarius_ (keskiovesta). Hahaha! Olipa tuo soma \"spitaakeli!\"\n\n_Evert_ (totisena). Älkääpäs naurako, herra Hilarius.\n\n_Hilarius_. Sallikaa minun toki nauraa, eikö se ollut oikein somaa.\nOlettekos nyt tyytyväinen?\n\n_Evert_. Kiitän teitä, — mutta lahja lahjaa vaatii, hyvä päivä\nvastausta, ja sentähden annan teille hyvän neuvon.\n\n_Hilarius_. No? Minkähän niin?\n\n_Evert_ (paatoksella). Teidän tulee kaikin mokomin lähteä ensi junassa\npois.\n\n_Hilarius_. Niinhän minä ajattelenkin tehdä.\n\n_Evert_. Mutta vaimonne kanssa.\n\n_Hilarius_. Niin — arvattavasti!\n\n_Evert_ (hyvin totisena). Vaimonne ei sitä tahtone, mutta älkää jättäkö\nhäntä millään ehdolla, kuulettekos?\n\n_Hilarius_. Mutta tehän olette oikein ankaran totinen.\n\n_Evert_ (erikseen). Miesparka! Oh noita vaimoja — vaimoja! — Kuka olisi\nvoinut ajatellakaan sellaista, ja vieläpä sellaisella ijällä!\n\n_Hilarius_. Minusta näytätte te voivan pahoin.\n\n_Evert_ (erikseen). Ja sen ohessa tämä ijäkäs kunnon mies, — jonka\nhäviötä toivotaan. Kurja miesparka!\n\n_Hilarius_ Heretkäähän nyt jo, minä en suvaitse tuollaisia soimauksia!\n\n_Evert_. En minäkään suvaitse sitä, että teitä tahdotaan häväistä, —\nminä tahdon sanoa teille salaisuuden.\n\n_Hilarius_. Salaisuuden? No antakaapas kuulla!\n\n_Evert_. Mutta olkaa vahva, — jaksakaa kärsiä!\n\n_Hilarius_. Hyvä, hyvä, — antakaa nyt vaan kuulla!\n\n_Evert_. Teidän vaimollanne on rakastaja. Hän seuraa häntä. —\n\n_Hilarius_. Vaimollaniko? Niinkö te sanoitte?\n\n_Evert_. Täällä kohtaavat he toisensa.\n\n_Hilarius_. Mitä te sanottekaan? Johan te kerrotte ryövärihistorioita!\n(Sivulle.) Hänellä on varmaan iili päässä.\n\n_Evert_ (erikseen). Hän ei usko minua. (Ääneen.) No katsokaa nyt itse,\neikö minulla ole oikein? (Antaa Hilariukselle ruusupaperisen kirjeen.)\nKas tässä! — Lukekaapas!\n\n_Hilarius_ (lukee). \"Pienokainen enkelini — ja tämä olisi minun\nvaimolleni muka!\" — Sangen hyvästi — (lukee) \"minä jumaloitsen sinua —\nensi asemalla — joku keino — tuhansia muiskuja.\"\n\n_Evert_. No, mitä te nyt sanotte?\n\n_Hilarius_. Mistä olette saanut tämän lipun?\n\n_Evert_. Minä löysin sen täällä. — Teidän vaimonne on sen kadottanut.\n\n_Hilarius_. Kuulkaapas, nuori ystäväni, minä annan teille hyvän neuvon.\n\n_Evert_. Mikä niin?\n\n_Hilarius_. Lähtekää täältä kaikinmokomin ensi junalla.\n\n_Evert_. Niin minä aijonkin.\n\n_Hilarius_. Mutta pitäkää myös huolta siitä, että vaimonne tulee mukaan.\n\n_Evert_. Vaimoni?\n\n_Hilarius_. Niin, minulla on syytä luulla hänen haluavan jäädä tänne.\n\n_Evert_. Mutta, herra Hilarius! — Ettehän te saata ajatella jotain sen\ntapaista, että minun vaimoni muka —\n\n_Hilarius_. Hiljaa, hiljaa, herraseni — minä en ajattele mitään —\nmutta tuomitkaahan itse; täällä seisoo: \"ainokainen enkelini\", kuinka\nluulette, onko tämä kirjoitettu 50 vuotiselle eukolle, vai nuoremmalle.\n\n_Evert_. On esimerkkejä vanhoistakin!\n\n_Hilarius_. Jos tämä olisi kirjotettu minun vaimolleni, niin kuuluisi\nalku näin: \"paksu papuseni\", mutta ei suinkaan \"ainokainen enkelini\"\n— sepä olisi kummallinen rakastaja — kolmen päivän perästä toisi hän\nvarmaankin sellaisen serafiini enkelin takaisin.\n\n_Evert_ (aprikoiden). Minun vaimoni! Mutta ajatelkaahan toki, — me\nolemme olleet vasta vuoden naimisissa.\n\n_Hilarius_. Onpa esimerkkejä nuoristakin!\n\n_Evert_. Ei, se on vallan mahdotonta! Pohjaltaan kyllä olette oikeassa,\nvaan olisipa se kauheata! Eikö minulla ole jotakin puukkoa, —\npistoolia, — pyssyä?\n\n_Hilarius_. Hiljaa, ystäväni — voipihan tämä kaikki olla pelkkää\nleikintekoa — erehdystä.\n\n_Evert_. Kummallista leikkiä — merkillistä erehdystä! Voi minun päätäni!\n\n_Hilarius_. Kas, tuolla tulee eukkoni, — nyt saan aika löylyn.\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Serafina (tulee oikeanpuolisesta ovesta).\n\n_Hilarius_ (katsoen kelloansa). Kymmenen minuuttia vaille neljä. Juna\nlähtee heti paikalla. Meidän pitää pistää pillit pussiin, mammaseni.\n\n_Serafina_. Tee kuten suvaitset, en välitä mitään, — olen kiusasta ja\nkauhusta niin väsynyt, että saat matkustaa yksin, — minä jään tänne.\n(Istuikse.)\n\n_Evert_ (erikseen). Hän jää tänne! Nyt putosi taakka hartioiltani.\n\n_Hilarius_ (leppeästi) Mutta mammaseni —\n\n_Evert_ (antaa Hilariukselle kirjeen). Tässä on — vanha mies parka\n— se on teidän omanne. Onpa esimerkkejä vanhoistakin! (Menee\nvasemmanpuolisesta ovesta.)\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    Hilarius ja Serafina.\n\n_Hilarius_ (Evertille). Ah, joutavia! (Serafinalle) Kuuleppas,\nmammaseni, olehan nyt järkevä, olemmehan jo liijaksi vanhat laskemaan\nlasten leikkiä. Sen kautta pilaamme vaan matkahuviamme, — ja sehän\non ihan mieletöntä.\n\n_Serafina_. Niin se onkin — mieletöntä se onkin.\n\n_Hilarius_. Kas niin — sinä olet kuitenkin viisas, eukkoseni —\npapuseni — katsohan nyt minuun edes luopuisasti.\n\n_Serafina_. Juurikuin komennon mukaan voisi laittaa sadetta ja\npäiväpaistettta.\n\n_Hilarius_ (hyvin lempeästi). Mitäpä komennosta — mutta kun sinä puhut\npäivänpaisteesta niin katsopas, kuinka aurinko paistaa koreasti tuolla\n— ikäänkuin olisi joku juhlapäivä. Eihän meillä, sinun kanssasi lie\nenää monta suvea jäljellä, — eikö ole siis mieletöntä turmella nuo\nmoniaat kesäpäivät? (Tahtoo suudella häntä.)\n\n_Serafina_. Mutta noin ihmisten nähden! Niin — niin — ainoastaan\nmoniaat kesäpäivät! mutta kyllä sinä elät vielä monta päivää minun\njälkeeni.\n\n_Hilarius_. Lakkaahan jo haudasta puhumasta — tee minulle mieliksi —\nminä soisin sinun vielä kauvan elävän.\n\n_Serafina_ (leppeästi). Oikeinko todella?\n\n_Hilarius_ (lähempänä kuin ennen). Ihan toden totta, mammaseni — ole\nnyt järkevä — kas niin —\n\n_Serafina_ (on katsonut muutaman kerran koomillisesti ympärille).\n\n_Hilarius_. Tule tänne, serafiini enkeli! (He syleilevät toisiaan.)\nOlen pohjaltani hyvä sinulle, mammaseni — mutta minkätähden annoit sinä\ntänään niin ukkosen jyristä?\n\n_Serafina_. Älkäämme puhukokaan siitä enää, ja puhdistaahan ukkosen\njyrinä ilman ja virvottaa koko luonnon.\n\n_Hilarius_. Niinpä kyllä, se virvottaa koko luonnon. (Pakkaavat\nplaideja y.m. yhteen. Ulkoa kuuluu kellon helinää ja kaukaista\nvihellystä.)\n\n\nNELJÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    Samat. Evert. Amalia.\n\n_Evert_ (vasemmanpuolisesta ovesta, puoliääneen Hilariukselle). No —\nmitä tämä on — hän lähtee kuitenkin kanssanne?\n\n_Hilarius_. Ihan niin — hän matkustaa minun kanssani yhdessä.\n\n_Evert_ (vaimollensa). Etkö sinä, Amalia, istunut taannoin täällä näin?\n\n_Amalia_. Istuinpa kyllä.\n\n_Evert_. Tässäkö näin?\n\n_Amalia_. Niin — tässä on vielä nenäliinanikin.\n\n_Evert_ (erikseen). Tässähän oli kirjekin. (Ääneen.) Valmista itsesi\nmatkalle, — lähdemme heti paikalla täältä.\n\n_Amalia_ (on istahtanut ja useasti käyttänyt hajuvesi-pulloa). Mekö? En\nainakaan minä lähde!\n\n_Evert_ (peljästyneenä). Kuinka!\n\n_Amalia_. Minua miellyttää enemmän tietää, missä läheisin kaupunki on!\n\n_Evert_. Läheisin kaupunkiko — mitä varten niin?\n\n_Amalia_. Kun minun luultavasti täytyy pyytää sinua — menemään tohtoria\nhakemaan.\n\n_Evert_. Mutta Amalia!\n\n_Amalia_. Olen aivan puolipyörryksissä — hermoni — pääni — en ainakaan\nvoi ensi junalla lähteä — ja luultavasti täytyy minun viipyä täällä\nkauemminkin.\n\n_Evert_. Oikeinko todella?\n\n_Hilarius_ (antaa Evertille kirjeen). Tässä on, nuori miesparka! — Onpa\nkyllin esimerkkejä nuoristakin!\n\n_Evert_ (painavasti). Oletko sinä todellakin kipeä?\n\n_Amalia_. Olen ja — kovasti.\n\n_Serafina_. Mitä nuo todella marmattavat?\n\n_Hilarius_. Luultavasti käy sielläkin ukkonen! He virkistävät luontoa.\n\n_Evert_ (paatoksella). Mutta onko se mahdollista, Amalia! Kuka olisi\nsitä voinut uskoa!\n\n_Amalia_. Ole hyvä ja jätä pois tuo tarpeeton paatoksesi!\n\n_Evert_. Amalia — minä tiedän kaikki.\n\n_Amalia_ (pelästyneenä). Kaikki?\n\n_Evert_ (erikseen). Minä sanelen hänelle nuo makeat lauseet kirjeestä!\n(Läheten vaimoansa painavasti.) \"Ainokainen enkelini!\"\n\n_Amalia_ (katsoo kummastellen Evertiin).\n\n_Evert_. \"Ainokainen enkelini!\" mitä sinä siihen sanot?\n\n_Amalia_ (levollisesti ja hätäytymättä). Se on ensimmäinen hyvä sana,\njonka kuulen sinulta jo moneen kuukauteen!\n\n_Evert_. \"Minä jumaloitsen sinua.\" (Pieni paussi, niinkuin edelläkin.)\n\"Minä jumaloitsen sinua!\"\n\n_Amalia_ (nousten ylös). Mutta sinäpä nyt äkkiä kiltiksi tulit!\n\n_Evert_. \"Sinun toivosi ovat minulle käskyjä.\"\n\n_Amalia_. Sinä olet ihan muuttunut, rakas mieheni.\n\n_Evert_. \"Sieluni ikävöitsee sinua.\"\n\n_Amalia_. Niin tekee minunkin sieluni — Evert kulta. (Antaa hänelle\nkättä.)\n\n    (Kuuluu kellon soitto.)\n\n_Kantaja_ (huutaen ovelta). Juna lähtee heti paikalla!\n\n_Amalia_ (ottaa laukkunsa). Tavaramme, rakas mieheni!\n\n_Evert_. Sinä lähdet siis mukaan, Amalia?\n\n_Amalia_. Tietysti!\n\n_Evert_. Sinä et ymmärtänyt — mitä minä oikeastaan tahdoin sanoa —\n\n_Amalia_. No?\n\n_Evert_ (liikutettuna). Etkö sinä tiedäkään sitten tuhansista\nmuiskuista — ruusupaperisesta kirjeestä?\n\n_Amalia_. Tuhansista muiskuista — ruusupaperisesta kirjeestä? — En\nsanaakaan!\n\n_Evert_ (hyvin liikutettuna, tarttuu Amalian molempiin käsiin, suutelee\nniitä vuorotellen). Rakas armas — Ami — ah — kuinka paljon minä pidän\nsinusta — armas vaimoni — herttaiseni! Jälestäpäin kerron sinulle\nkaikki.\n\n    (Ulkoa hälinää, vihellystä ja vaunun jyrinää.)\n\n\nVIIDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Samat. Remunen, sitten Mimmi.\n\n_Remunen_. Viimeinkin sain minä voiton. Minun keinoni on ihan taidetta,\nvastikään sanoi vaimoni tahtovansa matkustaa minun kanssani koko yön\nläpi!\n\n_Hilarius_. Toivotan onnea, herra Remunen!\n\n_Remunen_. Oletteko koettaneet keinoani? No? Eikö se ollut helppo keino\n— hä?\n\n_Hilarius_. Oli — oli — minä kiitän teitä. —\n\n_Kantaja_ (huutaen ovelta). Junaan herrasväki, junaan!\n\n    (Kaikki ottavat matkakapineensa. Oikealta ja vasemmalta tulevat\n    nuo 1:ssä kohtauksessa mainitut 3 henkeä.)\n\n_Mimmi_ (oikealta, — lankeaa tainnoksiin). Oh, — minun päätäni — tuo\nvanha tautini — Remunen — Remunen!\n\n_Remunen_ (juosten Mimmin luo.) Mitä nyt mitä on sinulle tapahtunut?!\n\n_Hilarius_ (Evertille). Aha — tuolla on nyt se \"ainokainen enkeli\".\n\n_Remunen_. Juna lähtee heti — Mimmi — vettä — vettä! (Juoksee ympäri\nhuonetta, hätiköitsee.)\n\n_Serafina_ (läheten Mimmiä). Tässä jätän minä teille etikkapulloni.\n\n_Mimmi_ (joka on siihen asti maannut liikahtamatta). Kiitoksia paljon!\n\n_Hilarius_. Herra Remunen — jätämme teille etikkamme — voikaa hyvin!\nTuo tuli teidän kotiripityksistänne. (Menevät, Remunen häärii yhä\nMimmin luona. Kellon helinää ja vihellystä).\n\n    Esirippu alas.\n\n\n\n"]