[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fN4uhAgWLbLC2CtHPqbeac9HkhcFX4z4XWGuM-Aa9hSw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3104,"Nikkinen nyrkkeilee","Rissanen, Santeri",1880,1939,"3104-rissanen-santeri-nikkinen-nyrkkeilee","3104__Rissanen_Santeri__Nikkinen_nyrkkeilee","Sanomalehtineekerin räperryksiä","muistelmat",[14],"huumori",[],"fi",1924,null,16557,113790,false,73628,[24,25],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[27,28],"Essays, Letters & Speeches","Humour","\"Nikkinen nyrkkeilee: Sanomalehtineekerin näperryksiä\" by Santeri Rissanen is a collection of stories or essays written in the early 20th century. This work presents a satirical and humorous take on social issues, daily life, and the quirks of human behavior through various characters and situations in Finnish society. The thematic core seems to revolve around the character Nikkinen, alongside a variety of other personalities navigating the realities of their world.  The opening of the work begins with an ode to a sacred tree, referred to as \"Isien puu\" (the fathers' tree), highlighting its significance as a symbol of heritage and continuity through generations. This nostalgic and reverent tone transitions into a tragic lament as the narrator discovers the tree has been vandalized and disrespected by the new generation, eliciting feelings of despair and a loss of respect for tradition. The narrative then shifts to introduce other characters and stories—each one embodying the complexities and foibles of contemporary life—progressing through a range of ideas from everyday existence to deeper societal issues. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Kokoelma humoristisia kertomuksia ja pakinoita, jotka käsittelevät muun muassa Nestori Nikkisen kommelluksia nyrkkeilyn ja moottoripyöräilyn parissa. Sanomalehtitoimittajan kynästä syntyneet tekstit tarkastelevat suomalaista elämänmenoa ja erilaisia ihmistyyppejä kepeällä otteella.","Santeri Rissasen 'Nikkinen nyrkkeilee' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3104. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NIKKINEN NYRKKEILEE\n\nSanomalehtineekerin näperryksiä\n\n\nKirj.\n\nSANTERI RISSANEN\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIsien puu\nTyyppi punapäivien ajoilta\nGulassinero\nVaatimaton lisä yliluonnollisten yllätysten historiaan\nJopi Juntusen joppaukset\nKonttoripäällikkö Kiikkusen käkönen\nKärpäsenkyläläisten voimakas vappuhyppy\nErzerumilaisten edesottoja\nHarha-askel\nBruntilaisparat\nPikkunen pakina puuttuvista pilkuista\nPuhelinpakinaa\nRunollinen Savonmaa\nHa, ha, ha, ha\nKuningasten jälkeläiset\nKekkonen kertoo\nNikkinen nyrkkeilee\nNestori Nikkinen mallaa moottoripyörällä ajoa\nMinkätähden Nestori Nikkinen ei ottanut osaa köyden vetokilpailuun\nNikkinen on ostanut moottoriveneen\nNikkiset juhlivat juhannusta\n\n\n\n\nISIEN PUU\n\n\nAstelen aamuna autereisena tutun kylän talvista tietä.\n\nAskelteni alla kitisee kristalleina kimalteleva lumi, ylläni kaareutuu\nkorkea, pirteää pakkasta tietävä taivas, kupeillani kohoavat kookkaat\nhongat valkovaippaisina, ylevinä, äänettöminä.\n\nKäyntini on keveää, oloni onnekasta. On niin helppoa hengittää. Veri\nvirtaa suonissa sukkelammin, sydän sylkyttelee rinnassa ripeämmin.\nAjatukset ailahtelevat arkihuolista vapaina kuin suuret soiluvasiipiset\nlinnut. Kaikki on kaunista minusta, maailma mallikelpoinen, elämä\nehyttä ja ihminen erinomainen.\n\nHuomaan hyräileväni:\n\n    Terve, metsä, terve, vuori — —\n\nTerve!\n\nTerve sinäkin, tien poskesta paistava harmaja honka, muistojen monien,\nkokemusten kirjavien vakainen vanhus, tuttu minulle ja tuttu monille\ntuhansista muista puista, isien ikivihannoiva pyhäinen petäjä!\n\nKun ei ole kenelle muulle mieltäni hyvää hyräjäisin, hyrään hymnini\nsinulle, juurillesi jykeville, rustokkaalle rungollesi, oksillesi\nvoimakkaille, lempehille lehvillesi, latvalle laaja-alalle.\n\nSiinä olet seisonut sataiset vuodet, siinä siinnyt, syntynytkin, siinä\nvaisusta vesasta ukkomännyksi mehunut, kohonnut kukkeuteesi, saanut\nruskorustot rungollesi, naavan harmaan hapsillesi, latvallesi iän\nihalan.\n\nKaikkien kunnioittamana, rakastamana, hoivaamana, hellimänä — isien\npyhänä perintöpuuna.\n\nSillä sitähän sinä olet ollut ajalla menevällä meidän, ajalla taattojen\njo turpeen turvissa nukkuvien, ajalla taattojen taattoin, aikoihin\nammoisihin —\n\nJa kun aikamme jättää vuorollamme, jäät sinä polville perästämme\nnouseville perintöpuuksi.\n\nSinä seisoit siinä jo silloin ajassa unhoon urkeutuvassa, kun\nensimäisin eränkävijä näille seuduille samosi, laati lehvävuoteen\njuurellesi, sytytti suojaasi yöhön yksinäisnä loistoaan luovan\nrakotulensa, kuunteli hämärän hiipivät hetket laajan latvasi\nsalaperäistä, poveen poistamattomaksi painuvaa suhinaa ja uinahti sen\nsävelissä hyvään hoivaasi uskoutuen.\n\nJa kun hän, uuden päivän punertaessa luotasi läksi, ei hän ollut\nainuttakaan oksaasi ottanut, lehvääsi taittanut, runkoosi pientäkään\npiirtoa tehnyt.\n\nVain sammuneen nuotion oli korvessa käyntinsä muistoksi jättänyt\njuurellesi.\n\nSillä hän tiesi ja tajusi, että olit, puu pyhäinen, taaton taivahaisen\nkasvattama, hyvien haltijain koskemattomaksi kohottama honka.\n\nSinä seisoit siinä, kun uudisasukas korpeesi kulki. Hän rakensi\nläheiselle salomäelle majansa, kaatoi kasken, laittoi laaksoon\nlaitumensa, niityt pienet norontamaihin — jättäen sinut koskematta,\nnähden nuotion nurmettuvan juurellasi, tuntien ja pyhittäen sinut\nperintöpuuksi, petäjäksi pyhäiseksi, ja heittäen pikku perkkiönsä sinun\nhyvien haltioittesi hoivattavaksi.\n\nHän raatoi ja kaatui. Hän eli vain iän lyhyisen.\n\nSinä jäit: Jäit pyhäksi peruksi hänen pojillensa ja poikiensa pojille.\nKukkeana, koskemattomana, pyhänä perintöpuuna.\n\nSinä seisoit siinä, kun korkean latvasi näköpiiriin nousi yhden tuvan\näärelle tupa toinen, kolmas — kohosi kylä.\n\nSinä näit kylän lasten karkeloivan luoksesi, laittavan leikkinsä\nlehväisi alle, kuulit heidän laulunsa ja liverryksensä, huutonsa ja\nnaurelunsa — heidän ilonsa ja pienet surunsa ja viritit silloin latvasi\nlaulun heille, sävelesi soinnit lähtemättömiksi sydämiin:\n\n— Sitä puuta palvominen, jonka juurella asunto!\n\nHe vaikenivat hetkeksi kuiskeitasi kuullessansa, heidän kasvoillensa\ntuli totinen ilme, heidän sinisilmiinsä katse vakainen ja he\nnyökäyttivät pikkuviisaina päitänsä sinulle:\n\n— Niin, niin, sinä ihana isien puu.\n\nEivätkä he hennoneet juuresi ruohoa raiskata, eivät kylkesi kaarnaan\nkoskea, eivät havuasi häiritä.\n\nLapset nousivat nuoriksi, heistä hyötyi miehiä ja naisia, kasvoi kansa\nkehittyvä.\n\nHe saapuivat usein illoin kaunein ja kesäisin, ehtoin kukkatuoksuisin\nja linnunlauluisin, lähettyvillesi ja katsoivat vuorostansa, kuinka\nheidän lapsensa kupeellasi karkeloa kävivät, kuinka ilo hyvä ja\nhupainen aitasi ilmoille yleni.\n\n»Oiva täss' on ollaksemme, armas aikaellaksemme!»\n\nHe tiesivät sinut tutuksi, tunsivat sinut omaksi ja hymyilivät\nhyväksyvästi, kun heidän lapsensa sinun latvasi alaista halusta hakivat.\n\nEivätkä he, eivät heidän lapsensa, leikilläänkään juurtasi, runkoasi\nrustokkaista, lehvääsi lempeätä kovin kourin koskaan kohdelleet,\npiloillaankaan pahoin pidelleet.\n\nSillä he tunsivat, että jos he sen olisivat tehneet, olisivat he\nriihattomuudellansa rikkoneet isien pyhän perinnön.\n\nJa ah, sinä seisoit siinä, kun ehtoon varjot tummuen lankesivat,\nkun nousi noroista yltyvää yösumua ja kun luoksesi hiipi arkana\nimmyt ihala, hiipi impyen sydämen sulho. He vannoivat allasi ikuista\nuskollisuutta, he sitoivat suojassasi elämänsä suloimman suuren siteen.\nSinä suhisit heille siunauksesi, ja he kuulivat hartaina huminaasi.\nHe tunsivat, että sinä olit onnen liitossa kolmantena ja liityit\nläheisesti heidän tuleviin, tuntemattomiin kohtaloihinsa.\n\nHe eivät puukoin piirtäneet pintaasi nimiä ja sydämiä — he tiesivät,\nettä isien perintöpuu painaa viiluja vetelemättä lastensa nimet ja\nliitot laajaan sydämeensä.\n\nHe eivät ottaneet oksaa, eivät taittaneet havua, eivät lehvää\nleikanneet sinusta liittonsa muistoksi ja merkiksi. Heidän liittonsa\nmuisto ja merkki oli — puu isien.\n\nSinä seisoit siinä lasten leikkiessä, niiden nuoriksi noustessa,\nmiehuusikään muuttuessa, vanhoiksi väsähtäessä, hautaan hoippuessa.\nSinä näit tultavan ja mentävän, näit sukupolvien vuorollaan vaihtuvan,\nnäit ilot ja surut — sinä yhteinen ystävämme, yhdistäjämme.\n\nSinä seisot siinä vieläkin, vankkana, vaarumatonna, kookkaana,\nkoskematonna, rakkaana ja raiskaamatonna, kansan kaiken kunnioittamana,\nnuoren ja vanhan vaalimana, sinä petäjä pyhäinen, isien ikivihannoiva\nperintö.\n\nTerve, isien ihana honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vanhus\nvakainen, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista —\nkallis minulle ja kallis monille!\n\nMinä astelen arvosi tuntien luoksesi, pysähdyn hartaana juurellesi,\nsilitän hennoin, hellivin hivellyksin pintaasi rustokkaista — —\n\nMutta — ken on tohtinut? Ken on raskinut? Ken on osannut olla niin tyly\ntai typerä!\n\nKen on ilveillyt ivaten isien puulla, ken honkaamme häväissyt, kuka\nperintöämme pahoin ja pilkaten pidellyt?\n\n\u003Ctb>\n\nJuoksen isien puun juurelle. Povessani vaihtuu toivo ja pelko. Huohotan\nhädissäni — —\n\nJa tyrehdyn tuskaani, kauhuuni kivetyn.\n\n— Oi, puu isien, puu isien!\n\nVihreä, vehmas ruoho on juurellasi tallattu maan tasalle, siimeksessäsi\nkasvanut kukkanen katkaistu, suojassasi versonut samettisammal kuokittu\nkantapäillä, pengottu maa mustalle mujulle. Tuossa on paksuilla\nnaulakengillä poljettu penkereeseen, tässä istuttu, siellä seisottu,\ntäällä maaten lojuttu. Tuohon on sinkautettu savukkeiden päitä ja\npoltettuja tikkujen tynkiä, tänne särjetty kauas kirpeästi tuoksuva\npullo ja pullon kumppaniksi revitty likainen pelikorttipakka — —.\n\nIsien puun pintakin on häväisty mitä häikäilemättömimmin, herjimmin ja\nhäpeällisimmin.\n\nSaastutettu ja rikkirevitty.\n\nTuosta on katkaistu kaunein oksa ja jätetty rumasti sitkeimmästä\nsydänsyystään roikkumaan. Tästä on karsittu vehmaasta oksasta raa'asti\nneulaset ja karsittu kohta jätetty kaljuna kitumaan. Tuohon on\npiirretty rungon pintaan kauas irvistelevä inhoittava puukon viillos,\ntänne räikeä epäsiveellinen kuva. Sinne tänne on uurrettu nimimerkki:\npuumerkki puun häväisijästä, tunnus tekijästänsä — —\n\nPuu pyhäinen häväisty, pinta puhkaistu, käsivarret katkottu, rinta\nraastettu.\n\nJa ken? Ken on ollut niin raaka, niin kypsymätön, niin kehittymätön,\nniin vailla sääliä ja sydäntä? Kenen järki on sallinut, kenen tunto\nhyväksynyt moista?\n\nKysy, ken!\n\nOma koira on omaansa purrut.\n\nSillä tuohonhan on naulittu, tuumaa pitkillä piikeillä lyöty,\nlaittajainsa leima: iso paperipala, jonka laidoissa juoksee\ntulipunainen reuna, jonka pinnalla paistaa painajansa ja painattajainsa\npunainen kultturikanta ja jonka keskellä seisoo hurmeista soihtua\nheiluttava, kiiluvakatseinen miesolio — punainen piru.\n\nNaurava, ilkkuva iletys.\n\n»Jo nouskaa, orjat, sorron yöstä — —»\n\nHa, ha, ha, ha!\n\nHe, he!\n\nHe ovat sen tehneet. He ovat raiskanneet isiemme perintöpuun juuret,\nhäväisseet sen puhtaana pysyneen pinnan, raastaneet rikki sen kauniin\nkaarnan, vetäneet alas sen oksat ja lehvät, tehneet sen ilkkuvan\npunapaholaisen tyyssijaksi — syöneet suvusta sukuun, polvesta polveen\npyhinä pidetyt, vakaiset valat, pettäneet pyhäisen koskemattomuuden\n— saaneet kenties ainiaan entiseen kukkeuteensa ja kunniaansa\nkohoamattomaksi isiemme perintöpuun.\n\nIsien puu! Isien puu!\n\n\u003Ctb>\n\nMinä poistun. Pääni riippuu rinnalla, poveani painaa niin raskaasti,\nkurkussani niin kummasti nielettää, ja silmistäni kihoaa kyynel.\n\nMinä kujertelen kulkiessani sydämeni särkevää tuskaa:\n\n— Isien puu! Isien puu!\n\n1918.\n\n\n\n\nTYYPPI PUNAPÄIVIEN AJOILTA\n\n\nHän potkaisi kenkänsä korolla asemahallin oven edestään selkoselälleen\nja astui lakki takaraivolla ja kädet housuntaskuissa rehtevänä sisään.\n\nHänen vettä valuvassa, vinoon vääntyneessä suupielessään roikkui\nrentona epämääräisen likaiseen imukkeeseen istutettu, kirpeästi\ntuoksuava »Työmies».\n\nHän suitsutteli suustaan ja leveistä karvaisista sieraimistaan valtavia\nhaikupilviä halliin.\n\nHallin seinälle naulattu kookas kolmikielinen »Tupakanpoltto on täällä\nkielletty» ei näyttänyt olevan tarkoitettu pienimmälläkään tavalla\nhänelle.\n\nHän ei ollut näkevinäänkään lippuluukulla jonottavaa joukkoa\neikä porvarillista jonotuspoliisia, vaan käveli kursailematta ja\nkulmikkailla kyynäspäillään tyrkkien vuoroaan odottamatta lippuluukun\nluo.\n\nHän ei suvainnut kumartua luukulle asiaansa ilmoittamaan. Sanoi vain\ntoisella vapaalla suupielellään ja pinttyneellä etusormellaan luukun\nrahakuurnaan koputtaen:\n\n— Pist ny ja sassiin tuaho yks tiketti kaupunkiin!\n\nHän kääntyi lippuaan odotellessaan päin jonoa ja loi vain yhden ainoan,\nsyvästi halveksivan silmäyksen hermostuneina vuoroaan vartoaviin\nihmisiin. Sitten hän röyhtäytti kuuluvasti ja puhaltaen suustaan\nvastenmielisen löyhkän lähinnä seisovan säätyläisnaisen kasvoihin,\nja syventyi ivallisin ilmein katselemaan vastakkaisella seinällä\nolevaa Singerin konekaupan kuvitettua ilmoitustaulua — porvarillisen\nsuurriistäjäkoplan keinottelureklaamia.\n\nLipunmyyjä ryiskeli ristikkonsa takana ja huomautti kerran toisensa\njälkeen aralla äänellä kohteliaasti, että herran lippu oli valmis.\nLopuksi lipunmyyjä uskalsi nykäistä häntä varovan kohteliaasti\nkyynäspäästä.\n\n— Viisikymmentä penniä, olkaa hyvä.\n\nHän kääntyi ja laski savuavan »Työmiehensä» keskelle lippuluukun\nuloketta. Savuke poltti siihen syvän tumman täplän. Hän avasi liivinsä,\nmikäli sen riekaleissa nappien puutteessa oli mitään avaamista, ja\nalkoi etsiä rahaa. Hän tarkasteli samalla vaatteittensa riippuvia\nrikkinäisyyksiä tahallisen hitaasti, täsmällisesti ja kiusoittavan\nperinpohjaisesti. Tarkastus ei näyttänyt tuottavan tyydyttäviä\ntuloksia, ja hän kääntyi nopeasti ja kiinnitti himokkaan terävän\nkatseen jonottavien vaatteisiin. Jokainen joko napitti vaistomaisesti\ntakkinsa tai koetteli varmuuden vuoksi, oliko takki todella kiinni ja\nrahakukkaro tallella.\n\nKopeloituaan kaikki kolot puvussaan hän vihdoin löysi etsimänsä\nporvarillisen puolimarkkasen ja heitti sen huolimattomasti luukusta\nsisään. Raha tuntui kierivän kilahtaen lattialle.\n\nHän otti lippunsa, tavaili kotvan sen kirjoituksia ja pisti sen\ntaskuunsa.\n\nJonottajat huokasivat helpotuksesta ja liikahtivat likemmäksi.\n\nHän kiinnitti kuitenkin vielä härsyttävän hitaasti liivinsä ja\ntakkinsa, otti sammuneen savukkeensa, tutki tarkoin sen pituutta,\nsytytti sen ja läksi, jonottajain rivit puhkaisten, luukulta.\n\nHän käveli ketään väistämättä hetken hallin permannolla. Jokainen\nkiersi häntä kaukaa kuin ruttoa.\n\nHän näytteli hallissa koko komeuttaan: takaraivolle työnnettyä ja\nhuolimattomasti toiselle korvalliselle kallistettua lippalakkia,\notsalle kaartuvan rasvaisen sakilaistukan alaista pisamaista ja\nuhmaavaa naamaansa, likaisen kaulan ympäri kääräistyä ja ohuen,\ntahraisen voimistelupaidan alastomaksi jättämälle karvaiselle rinnalle\nroikkuvaa, huutavan punaista kaulahuivia, liian isoa, riippuvaa\nrikkinäisyyttään ja likaisuuttaan loistavaa takkia, lahkeiltaan\nhamemaisia, epämääräisen värisiä samettihousuja ja paksupohjaisia\npatiinikenkiä.\n\nHän karisteli tupakkansa tuhan erään kauppamatkustajan\nuudenuutukaiselle keltaiselle matkalaukulle. Vetäistyään vielä\nviimeisen voimakkaan sauhun kuin ahmaisemalla nielaisten ja\nsuitsutettuaan sen sieraimistaan hän puhalsi tupakkansa pätkän\nimukkeesta muutaman jonottavan rouvan koruompeleiselle kantohihnalle.\nSe rupesi kytemään ja käryämään.\n\nHän käyskenteli vielä kotvan aikaa kädet syvälle housuntaskutkin\nupotettuina edestakaisin, viheltäen kimeästi ja kuuluvasti. Sävel oli\nmahdollisimman väärin vihelletty »Internatsionaali».\n\nHänen mieleensä muistui äkkiä jotakin tavattoman tärkeää. Hän pysähtyi\nkeskelle hallia, otti lakin päästään ja laski sen erään matkustajan\nmatkakorille. Sitten hän veti taskustaan rikkinäisen peilin palasen ja\npyyhki sen pinnan huolellisesti nuttunsa hihalla. Hän ihaili peilistä\nkasvojaan kaikissa kaltevuusasteissa, suki suussaan kostuttamallaan\nkädellä otsatukkansa, irroitti kaulahuivinsa ja sitoi sen uudelleen.\nViimeinen vilkaisu peiliin antoi kai tyydyttävän tuloksen, koskapa hän\nirvisteli mielihyvästä, pisti peilin taskuunsa, painoi lakin rennosti\ntakaraivolleen, vilkaisi koriin, sylkäisi sille, naurahti, kohautti\nhousujaan ja hartioitaan ja läksi taas vihellellen kävelemään.\n\nMatkustajat alkoivat lappautua hallista asemasillalle. Hänkin läksi,\npotkaisten oven auki ja tuuppien toisia tieltään.\n\nHän jätti jälkeensä halliin pistävän, koko olemukseensa iskeytyneen\nhuonon tupakan ja suolaisen likaisuuden tuoksun.\n\nHän tapasi aseman edustalla ystävättärensä, räikeän kirjavasti puetun,\nhäikäilemättömän kaksimielisesti ruosteisine hampaineen hymyilevän,\nkovaäänisesti kaakattavan ja nauraa remuilevan julkeakäytöksisen\nsakilaistytön, suomalaisen apaashimaailman lakastuvan liljan.\n\nHän asteli tyttönsä luo, syleili häntä kuin yleisöä uhmaten ja\nkeikautti merkitsevästi keskiruumistaan. Hän ei kainostellut.\nYmpäristöhän olikin hänelle vain parvi nollia, halveksittavia\nporvarillisia puolieläimiä, jotka hän kavereineen ensimmäisen sopivan\ntilaisuuden tultua hirttäisi yhteiskunnan loisolijoina ja proletäärien\nhiellä eläjinä.\n\nHyvästeltyään samaan tapaan kuin tervehtikin rakastajatartaan hän nousi\nkolmannen luokan tupakkavaunuun. Hän otti sijansa siellä lähimmällä\npitkälläpenkillä, siirsi sille asetetut tavarat huolimattomasti\nlattialle ja laskeutui mahdollisimman mukavasti lojumaan. Tilanahtaus\ntai muut sellaiset porvarilliset hulluttelut eivät kuuluneet häneen,\nvapaaseen »temokraattiin».\n\nViereiselle penkille jätetty sanomalehti herätti hänen huomiotaan.\nHän otti sen, sytytti uuden »Työmiehen», heitti jalkansa ristiin,\nmaiskautti suutaan ja valmistautui herkuttelemaan hengenravinnolla.\n\nLehti sattui olemaan porvarillinen Helsingin Sanomat.\n\nHän irvisti sen huomattuaan ylenkatseellisesti, repäisi lehden kahtia,\npuristi puoliskot palloksi ja heitti halveksivasti penkin alle.\n\nHänen ajatuksensa kuvastuivat hänen ilmeestään: porvaripösöjen\nlaittelemia töherryksiä, joita ne sanovat lehdiksi, vaikka hyvin\ntietävät, ettei ole muita oikeita ja todellisia lehtiä kuin\ntemokraattiset Työmies, Vapaus, Sosialidemokraatti ja toiset semmoiset.\nViitsiikin lahtarijoukko levitellä noita riistäjälappujaan, joissa —\nkiesavita — ei ole muuta kuin valheita ja kieroiluita, rovosointia ja\ntämän roletäärin räkyttämistä!\n\nHän sylkäisi inhoten ja veti taskustaan oikean sanomalehden ja syventyi\nnauttimaan sen nerokkaista, hänen kielikorvalleen repäiseviä ja\nkehitystasolleen mainiosti mallautuvia kirjoituksia.\n\nLöydettyään jonkin mielestään oikein osuvan letkauksen porvareille hän\nräjähti remuavaan nauruun, löi kämmenellään läiskähtäen reiteensä ja\nhuudahti riemun runsautta kumpuilevalla äänellä:\n\n— Jumalauta, saatana!\n\nHän jäi poistuessani junasta siihen lehtineen, likoineen, haikuineen\nja hajuineen — parissakymmenissä oleva, vielä parraton, laiha\npojanhuiskale, siltasaarelainen gentlemanni, uuden punaisen Suomen\nhuomen, kommunistisen kansan toivo ja — isänmaan hoiva.\n\n\n\n\nGULASSINERO\n\n\nTukkukauppias Tuomas Tuppurainen on epäilemättä etevimpiä ja\nrohkea-aatteisimpia gulassinerojamme.\n\nHän osoitti niitä vinkeitä jo hamasta nuoruudestaan. Hän keinotteli\nnäet, ties millä mahdin ja tavoin, itsensä ensin repaleisesta ja\nkaikkien kieroon katsomasta kerjuripojasta rehteväksi renkimieheksi,\nrenkimiehestä leskiemännän (ja emännän talon) isännäksi, insänästä\npyyleväksi puulaakin pomoksi, pomosta piiripäälliköksi ja päälliköstä\nsuuria summia käsitteleväksi kasööriksi, ryhtyen lopuksi kokeilemaan\nomalle kontolleen, aluksi haloilla ja tukeilla, sitten taloilla\nja tiloilla ja lopuksi pörssipapereilla, ollen nyt huipussaan ja\nomaten miljoonan, kuusikerroksisen kivimuurin pääkaupungin parhaalla\nliikepaikalla, auton, paljon painavasanaisia ja hienoja tuttavuuksia ja\nrajattoman luoton pankeissamme.\n\nTe tunnette hänet helposti Helsingin kaduilla, rahan ja räätälin\nporstaaman gulassiparoonin ja kaikilla brancheilla touhuilevan\nnousukasmaailman high lifen.\n\nMeillä, muutamilla harvoilla ja valituilla hänen\nkirjallis-taiteellisilla armoitetuillaan, oli äskettäin kunnia olla\nkutsuvieraina ja alamme näytteinä hänen loisteliaassa asunnossaan\npidetyillä päivällisillä.\n\nTarinoimme ylen syötettyinä ja juotettuina kahvin ja sikaarin ääressä,\nmuiden vieraiden mentyä, päivällisten päättäjäisiksi sen siitä ja tuon\ntästä.\n\nKirjailija Kynälä mainitsi viimeaikaisesta vilkkaasta kirjallisesta\ntuotannostamme ja tiedusti samalla huomaavaisesti arvoisan isäntämme\nmielipidettä tästä ilahduttavasta kulttuuri-ilmiöstämme.\n\nTuomas leikitteli hetken paksuilla kultaisilla kellonperillään,\nrykäisi sitten äänekkäästi ja lausui hänen asemalleen sopivin pitkin\npausseerauksin:\n\n— Tsah! Tällaisilla kylttyyrikysymyksillä on mielestäni sekä hyvät että\nhuonot puolensa. Riippuu siitä, miltä taholta ja tasolta sitä katselee.\nPuhtaasti ja pelkästään teidän kirjaltajain ja kirjanpainajain kannalta\nkatsoen on ilmiö tietenkin ilahduttava. Kuta enemmän te jaksatte\nnäet noita romaanejanne rustailla ja novellejanne värkätä, sitä\nsuuremmat tulotkin teillä on tiedossanne. Mutta meidän ahväärimiesten\nkannalta tuo kaikki teidän touhunne on tuskin kolmenkymmenen prosentin\narvoista. Minä annan teidän tuotannollenne tietenkin sen aivon,\njonka se ansaitsee, sillä onhan esimerkiksi äskettäin ilmestynyt\n»Korkokirja» erinomainen tekele ja Kauppalehti ja Merkaattor\novat varsin paikallaan nekin ja onhan Aleksis Pakkalainen tehnyt\npuutavarapransseilla puuhaileville tärkeän »Tukkijoen», Teuvo Aholainen\nkirjoittanut traketiiansa »Kruununmetsistä», Eino Leinolainen novellin\n»Pankkiherroista», samoinkuin Hannes Linnankoskelaisen kirjasessa\n»Tulipunainen kukko» kuuluu olevan monia hyviä tetaljitietoja\npuutavara- ja uittoaloilta, mutta —\n\nHän nosti jalokivillä komistetuilla sormillaan 20 markan havannan\nhuulilleen ja imaisi siitä pari sauhua.\n\n— Mutta me kesehtimiehet järjestäisimme periaatteen pohjalla tuon\nkaiken paljon edullisemmin kuin mitä te kykenisitte koskaan tekemään.\nSillä, kas, kaikki tuo teiden tuotantonne on tuskin epävarmaa\nosaketta parempi. Aikani on tosin näihin kirjallisiin kysymyksiin\nvalitettavan vähän hersyvä, mutta olenpa kuitenkin luonut mielipiteeni\nja suunnitelmani tästäkin, kuten luonnollisesti kaikista kansallisista\nkylttyyrikysymyksistä. Ja mielipiteeni on, että tuo teidän\ntyöskentelynne on — mitenkä se ruotsalainen runoilija Shakespeeri\nsattuvasti sanookaan — »Liian paljon melua ihan turhasta.»\n\nHän naurahti ja maistoi kahvikupistaan.\n\n— Jaah, juuh, hyvät herrat! Me ahväärinerot katselemme usein asioita\npaljon kauasnäkevämmillä pinksneillä kuin te ja meillä on paljon\nhienompia johtolankoja kuin teillä kehutuilla kirjaltajilla, he, he.\nToivon, että voitte seurata ajatukseni säkenöiviä säikeitä.\n\n— Hm. Lähden eräästä tosiasiasta. Ja se on se, että ulkomaiden\nmarkkinoilla tarvitaan nyt ja lähitulevaisuudessa tavattoman paljon\nhyvää paperimassaa. Tiedättehän kai, että siitä tehdään konttinenssin\nteollisuuskeskuksissa kenkiä, kankaita, nuoraa, lankaa, huonekaluja,\njopa talojakin. Monet massatehtaamme eivät tule jaksamaan tyydyttää\nkasvavaa kysyntää. Ja siinä parhaillaan päivänkysymykseksi tulevalla\nahväärialalla minä olen keksinyt oivan kesehtin. Miksi tuhlata niin\npaljon paperia kotimaassa teidän kirjoihinne, kun paperia voidaan\nkäyttää paljon hyödyllisempään hankkeeseen! Ei, painettakoon täällä\nvain almanakkoja ja joku kauppa- ja pörssilehti, mutta — muu paperi\nleveranssattakoon ulkomaille massamarkkinoille, 200 prosentin varmalla\ntuotolla.\n\nHän hymyili alentuvasti.\n\n— Tsah! Minä näen naamastanne, että te olette hieman vörpluhvatuita,\nhe, he. Te ette ole huomanneet, että asia on niin naurettavan helppo\nratkaista. No niin, teiltähän ei voi sitä vaaliakaan, mutta me\nliikemiehet, me luemme kaikki tuollaiset kauppamahdollisuudet kuin\nilmasta.\n\nTuomas kulautti taas kahvitilkan ja tuprutti hetken havannaansa. Sitten\nhän haastoi:\n\n— Tuota massakysymystä voisi vielä helposti laajentaakin ja säästää\nsamalla toistaiseksi paperipuitamme. Meillähän on näet vuosikaudeksi\nkyllin entistäkin varastoa vietäväksi. Onhan Helsingissä, Turussa,\nTampereella, Viipurissa, vieläpä miltei joka kaupungissa ja joissakin\nkauppaloissa ja kirkonkylissäkin suuria kirjastoja, joissa lojuu aivan\nhyödytönnä tuhansin leivisköin kirjoja, kansallisomaisuutta korottomana\npääomana. Otetaan ne ja sulatetaan uudelleen massaksi — ja sitten\nulkomaille, he, he, he! Kas siinä, hyvät herrat kirjaltajat, minun\nmielipiteeni kirjakylttyyristä.\n\n— Mutta silloinhan kirjailijat jäisivät — —, uskalsi joku huomauttaa.\n\n— Työttömiksi ja puille paljaille, aiotte sanoa? Ehei, minulla on\nmietitty heillekin tehtävänsä. Hehän tuntevat tarkoin kirjallisuuden\nja kirjastot. No niin, pantakoon heidät kokoamaan massatehtaisiin\nnoita kirjastoja. Monet heistä osaavat muutoin kieliäkin ja\novat laajalti matkustaneita. He ovat siis paikoillaan tehtaiden\nulkomaankirjeenvaihtajiksi ja kauppamatkustajiksi.\n\nMeiltä pääsi yhteinen ihastuksen hyminä.\n\nMuistaen asemani sanomalehtimiehenä tiedustin:\n\n— Entäs jos kaikki sanomalehdet, jotakin kauppa- ja pörssilehteä\nlukuunottamatta, lopetettaisiin, niin mihin olette aikoneet käyttää\nsanomalehtimiehiä?\n\n— No, heitähän on meidän maassamme vielä verrattain vähän ja\nheille on helppo saada sijansa. Me panemme heidät kyhäämään\nlentäviä reklameerauksia ulkomaille suurenmoisesta suomalaisesta\nmassatuotannosta ja suomalaisen massan eduista. Se on kysynnän\nkiihoittamiseksi hyvin tärkeää ja tarpeellista.\n\nTaiteilija Maisema uteli:\n\n— Herra komesroodilla on epäilemättä omat nerokkaat suunnitelmansa\nja laskelmansa meidän taiteilijoidenkin ja harjoittamiemme taiteiden\nvaralle?\n\n— Luonnollisesti! Taiteetkin on pantava palvelemaan käytännöllistä\nkauppaa ja teollisuutta. Maamme on köyhä eikä meillä ole varaa\ntuhlata niukkoja pääomiamme taiteisiin ja taiteilijoille. Ottakaamme\naluksi kuvanveistotaide, sillä se on hyvin helposti lyötävissä\nrahaksi. Ulkomailla tullaan sodan jälkeen paljon rakentamaan.\nTiedättehän, kuinka paljon rakennuksia niissä meni raunioiksi kaikilla\nrintamapronteilla. Kalkista ja sementistä on noissa maissa varmasti\ntulossa ennen pitkää puute ja samalla siis niiden vilkas kysyntä.\nToisin sanoen niistä tulee kuranttitavaraa. Meillä on molempia\ntaidekokoelmissamme kiihkeimmän kysynnän ajaksi. Monet meikäläisistä\nkuvanveistoksista ovat ihaeltavan kookkaitakin. Savi-, kipsi-, marmori-\nja vuolukivikokoelmamme siis vain murskaksi ja sementtilaastiksi,\nmuurisaveksi ja sekuliksi — ja pistämmepä vallan varmasti oikeana\nhetkenä niistä 500 prosenttia pussiimme. Kuvanveistäjätkö? Lapsekas\nkysymys! Hehän ovat ensiluokan työmiehiä sementtitehtaisiin. Voimme\ntarjota heitä myös ulkomaille muuraus- ja rappaustöihin ja he saavat\nsiellä suuria päiväpalkkoja ja elävät paremmin kuin nyt.\n\nMe vilkaisimme toisiimme. Emme olleet osanneet aavistaakaan moista\nafäärineroutta.\n\nTuomas myhäili oikeutetun itserakkaasti.\n\n— Mikäli tulee taidemaalareihin, jatkoi hän, niin me hankimme\nheillekin ulkomailla mainioita työansioita. He menevät sinne uiko-\nja sisämaalareiksi, tapetsoijiksi, puleeraajiksi ynnä muuksi, mikä\nala mitäkin enimmin miellyttää. Kysymys on vain siitä, päivä- vai\nurakkapalkkako heille on edullisin, mutta sehän selviää kyllä\nsittemmin. Taulukokoelmien suuret pinta-alat voidaan taas käyttää\ntonniston purjeiksi, pienemmät öljyllä kyllästetyt kankaat ovat\ntaas käytännöllisiä ja kauniita korkkimattojen vastineiksi ja\npermantomatoiksi. On hyvin mahdollista, että niiden kysyntä voisi\ntuottaa jopa kaksi-, kolmesataa prosenttia.\n\n— Pianonsoittajat olen ajatellut konekirjoittajiksi sekä tehtaisiin\nettä paikanvälitystoimistoihin, mutta voisi heitä tarjota myös\nulkomaille sähköhissien käyttäjiksi. Näyttelijät ovat taas mainioita\nja itseoikeutettuja eläviksi reklaameiksi, laulajat ja lausujat\npörssimeklareiksi ja tarjontahuutokauppoihin myyjiksi.\n\n— Entä tiedemiehet? kysäisi uteliaasti lehtori Lukevainen.\n\n— Ooh, heidät on helppo sijoittaa myös ahväärialoille! Kemistejä\ntarvitaan tulevissa massa- ja sementtitehtaissa, tilastotieteilijät\ntoimivat kirjanpitäjinä, museomiehet varastonhoitajina, matemattimiehet\ntilin tarkastajina, maantieteilijät kauppamatkustajina tai uusien\nkauppamaiden tunnustelijoina. —\n\nTuomas vaikeni ja vaipui syviin mietteisiinsä. Sitten hän huomautti\nkuin tuskaisen avuttomasti:\n\n— Mutta tähtitieteilijöille minä en ole löytänyt sopivaa alaa. Olen\nmietiskellyt sitä usein, mutta —\n\nMekin vaivuimme syviin ajatuksiin noiden tähtitieteilijöiden\ntulevaisuuteen nähden. Tuijotimme miehissä paksuun brysselimattoon.\n\nMe kai tuijottaisimme vieläkin, ellei Tuomas olisi tuskin puolen tunnin\nkuluttua äkkiä lyönyt nyrkillään nerokkaaseen otsaansa ja huudahtanut:\n\n— Vihtoriini! Hehän voivat suunnitella uusia leveranssimahdollisuuksia\nesimerkiksi Marsiin.\n\nMeiltä kirposi kuin raskas kivi sydämeltämme ja me päästimme\nhelpotuksen naurun.\n\nTuomas nauroi itse eniten.\n\n— Hjaa, hjaa, hyvät herrat, he, he, he. Täytyy osata vain eläytyä\nasiaan ja mukautua olosuhteisiin ja seurata ajan virtauksia, olla\nketterä keksimään kaikessa käytännöllinen mahdollisuus ja ryhtyä\nsitten rohkeasti luotua suunnitelmaa lyömään rahaksi. Kekseliäs\nja kaikkiruokainen täällä voikin vain kulassiksi kehittyä, tulla\njoppineroksi.\n\nHän heitti pois sikaarinsa ja iski meille silmää.\n\n— Tarvitsee enää vain perustaa osakeyhtiö, jokin »Aktiepolaket Massa\nOsakeyhtiö Vinlant suomalaisen kirjallisuuden kansantaloustuttamiseksi»\nja sille haaraosastoksi »Taiteteosten käytännöllistyttämiseksi»,\nharjoittaen samalla välitystoimintaa tiedemiehillä.\n\n— Ja tehdä komesroodi Tuomas Tuppurainen toiminimen per prokuraksi!\nhuudahti Maisema mukaansatempaavasti.\n\nTuomas nousi, kumarsi kainosti ja puristi tästä luottamuksesta\nkiitollisena kättämme.\n\n\n\n\nVAATIMATON LISÄ YLILUONNOLLISTEN YLLÄTYSTEN HISTORIAAN\n\n\nAllekirjoittaneen elämässä on sattunut muuan mielestäni eriskummainen\nyllätys, jonka toivoisin kernaasti liitettäväksi kainona kertomuksena\nihmeiden historiaan todisteeksi yliluonnollisten yllätysten\nolemassaolosta.\n\nTarvitsin viime syksynä, tarkalleen sanoen syyskuun 25 päivänä, tusinan\ntavallisia paidannappeja. Menin siksi ostamaan niitä Tettaraisen\npuodista.\n\nTettarainen, perin arvoituksellinen olio ihmiskunnassa, jonka tapoihin\nkuuluu alinomainen silmien epäilyttävä vilkuileminen ja hermostunut,\nluihuileva hääräileminen, oli itse puodissaan. Hän onkin aina ostajan\nsaapuessa puodissaan, koska hänellä ei ole emäntää, ei poikaa, piikaa\neikä puotilaista.\n\nTettarainen kuunteli nappitarpeeni tavattoman tarkkaavaisena ja kiipesi\nkahden minuutin kuluttua päänsä kaupalla kolmen sylen korkeuksissa\nhyllyillään ja latoi niiltä eteeni tiskille täsmälleen laskettuna 36\nerikokoista, -pituista ja -paksuista pahvilaatikkoa, uhaten lähteä\nhakemaan makasiinistaan toisen mokoman samanlaisia laatikoita, mutta\nluopui ilmeisen vastahakoisesti aikeestaan jyrkän protestini vuoksi.\n\nTettarainen avasi nuo laatikot ja levitti eteeni 3265 tusinaa\n»Parisienne», »Patent», »Victoria», »Trade mark», »Non plus ultra»,\n»Grand prix», »Made in Germany» y.m., y.m. paidannappeja.\n\nValikoin siitä lajista, jota oli ainakin 2000 tusinaa, mieleisiäni\nnappeja ja maksoin tusinasta kaksi Suomen Pankin takapuoletonta markan\nseteliä ja poistuin, Tettaraisen hykerrellessä käsiään.\n\nSaman kuun viimeisenä päivänä saapui luokseni eräs sukulaisekseni\nlukeutuva (me olimme olleet kerran sattumalta samoilla\npäivälliskutsuilla) maalaisserkku, näki pöydälläni noita samoja\npaidannappeja, ihastui niihin ikihyväksi ja pyysi minua ostamaan niitä\nhänellekin puoli tusinaa.\n\nPistäydyin Tettaraisen puodissa ja tein paidannappikaupat suuremmitta\nseikkailuitta. Se vain eroa, että napit maksoivat sillä kerralla kolme\nmarkkaa tusina.\n\nLokakuun 5 päivänä ostin samoja nappeja telefonipuhelumääräyksen mukaan\nkaksi tusinaa maalaisserkkuni sisarentyttären miehen serkun tuttavan\npuolisolle. Hinta oli silloin 5 markkaa tusina.\n\nLokakuun 8 päivänä sain kirjeen mainitun maalaisserkun, anopin tädin\npojan tyttäreltä, jossa hän pyysi minua ostamaan samoja nappeja tulevan\nmiehensä paitoihin neljä tusinaa.\n\nIhmiskuntaa aina auliisti auttavan avuliaisuuteni ajamana lensin\ntaas Tettaraisen puotiin, sain vielä kerran eteeni samat huonolta\nliisteriltä löyhkäävät 36 nappilaatikkoa ja niistä 48 nappia, hinnan\nollessa sillä kerralla 7 markkaa tusina.\n\nSaavuin kotiini kello 2,35 i.p. ja riisuin eteisessä päällystakkini.\nHuomasin silloin harmikseni kadottaneeni uudet käsineeni ja muistoksi\nsaamani hauskan sikaarinimukkeeni. Etsittyäni niitä tarkoin eteisestä,\neteisen rapuilta, pihamaalta ja kadulta, käsitin unohtaneeni ne\nTettaraisen puotiin ja pistäydyin niitä sieltä tiedustamaan.\n\nKäsineitäni ja sikaarinimukettani ei löytynyt sielläkään mistään.\nPäinvastoin tiedusti Tettarainen minulta jokseenkin terävästi,\nolisinko mahdollisesti luullut hänen tiskillä ollutta metrimittaansa\nkävelykepikseni ja ottanut sen mukaani. Metrimitta oli näet hävinnyt\nepäilyttävän merkillisellä tavalla minun puodissa käydessäni. Vieläpä\nlisäksi kauppiaan saksetkin, jotka tosin olivat jo ruostuneet ja\npoikkikärkiset, mutta vielä käyttökuntoiset sakset kuitenkin.\n\nPoistuin Tettaraisesta hyvästiä sanomatta ja päättäen, etten astu enää\njalallani hänen puotiinsa.\n\nToisin oli kuitenkin määrätty.\n\nSaman kuun 10 päivänä sain näet jo mainitsemaltani tulevalta ja\nminulle täysin tuntemattomalta rouvalta suloisen ja huumaavalle\norvokkihajuvedelle tuoksuvan kirjeen, jossa hän pyysi minua olemaan\nniin erinomaisen kiltti ja ostamaan noita »niin ihmeen ihastuttavan\nihanteellisia» nappeja — hm — hänen nimettömiinsä kaksi tusinaa.\n\nEtsien yhäkin onnettomia käsineitäni ja sikaarinimukettani ja\ntoivoillen niiden ehkä kenties mahdollisesti löytyneen Tettaraisen\npuodista, riensin juoksujalkaa nappien ostoon.\n\nTettarainen vilkaisi asiani kuultuansa minuun arvoituksellisilla\nsilmillään, huokasi haikeasti ja antoi sitten murheelliseksi muuttuvan\nkatseensa painua rajahintahaililta vahvasti hajahtavaan vaakakuppiinsa.\nSitten hän nosti katseensa, vilkaisi minuun kehoittavasti ja\nsiirsi silmänsä luihuina liukuilemaan pitkin hyllyrivejä, joissa\nnappilaatikoita säilytettiin.\n\nNappilaatikkohylly oli typötyhjä. Laaja laatikkopino oli kadonnut.\nHyllyillä oli vain parin sentin paksuudelta suomalaista tomua.\n\nTettarainen huokasi taas ja levitti kuvaavasti käsiään. Sitten hän\nlaukasi jännittyneen jousen kahdella surullisella sanalla:\n\n— Myyty loppuun!\n\nPalasin kotiini vakavana ja mietteissäni.\n\nLokakuun 13 päivänä (lukija huomatkoon hyväntahtoisesti luvun 13)\nkello 9,23 a.p. soi puhelimeni, kuinka sanoisin, salaperäisen paljon\nenteilevästi.\n\nKauppias Tettarainen tahtoi puhua kanssani, ilmoitti keskusneiti.\n\n— Haloo! Onko herra Sam? Jaahah! Tettarainen täällä toisessa\npäässä. Hyvää huomenta! Oli pari päivää sitten kysymys eräistä\npriima paidannapeista. Ne, ikävä kyllä, olivat silloin lopussa.\nMuuan kaikkiruokainen tukkuostaja — noh, niin, niitähän on nykyisin\nkuin kirjavia kissoja, he, he! Nyt niitä nappeja olisi kuitenkin\ntaas saatavissa. Vallan samaa lajia kuin edellisilläkin kerroilla.\nTulivat tänä aamuna pikatavarana Tampereelta, erikoistilauksena\nsuoraan tehtaasta. Haettiin juuri asemalta ja tuskin on ehditty vielä\nlaatikoitakaan avata. Hinta tosin — hm, niin, se nyt on jonkin verran\nkohonnut — kysyntä kai suuri kaikkialla — mutta voidaan myydä teille,\npysyvälle kundille, 15 markkaa tusina — —\n\nKiitin ystävällisestä tiedonannosta ja iloitsin, että voin tyydyttää\ntulevan rouvan kenties hyvinkin kipeän ja kriitillisen nappitarpeen.\n\nTullessani puotiin oli Tettarainen loistavalla tuulella. Tervehti\noikein kädestä pitäen.\n\n— Nappeja —? Jaahah! Onhan niitä. Priima lajia ja kuten ilmoitin,\nvallan samanlaisia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tunti sitten\naamujunassa Tampereelta ja ehätettiin heti hakemaan asemalta. Hintakin\nperin kohtuullinen — näin huimaavana hinnannousuaikana, he, he, he.\nVain toista markkaa kappale.\n\nTettarainen viittasi käsiään hykerrellen tiskillä olevaan laajaan\nlaatikkokasaan.\n\n— Suoraan tehtaasta, herra Sam! Suoraa päätä koneiden kynsistä, he, he!\nTuoreita ja vielä tehtaalle tuoksahtavia. Kas tässä. Erinomaisia, vai —?\n\nHän avasi erään suoraan Tampereelta tulleen, äsken asemalta haetun\nlaatikon, ja veti siitä esiin joukon nappipahvikoita ja — minun toisen,\nkateissa olleen käsineeni.\n\nOtin käsineeni, totesin siinä hansikasnumeroni ja nimimerkkini ja\nodotin toisen laatikon avaamista. Sieltä ilmestyi hänen metrimittansa\nja minun sikaarinimukkeeni puoleksi polteltuine Bahara-Batteineen.\n\nKolmannesta laatikosta kohosivat nappipahvikoiden keralla toinen\nkäsineeni ja hänen poikkikärkiset saksensa.\n\nSuoraan sinä aamuna pikatavarana Tampereelta tulleina ja ihan äsken\nasemalta haettuina.\n\nKauppias Tettarainen oli yhtä yllättynyt tästä yliluonnollisesta\ntapahtumasta kuin allekirjoittanutkin. Ehkäpä hieman enemmänkin.\n\nKertomustamme on enää turha jatkaa. Sen jännittäväisyys päättyy näet\ntähän.\n\nJaa-ah!\n\nMikä on heikko ja avuton ihmislapsonen olevaisuuden ylevyydessä? Vain\nleikkipallo, jota aavistamattomat yliluonnollisuudet yllättävät milloin\nmissäkin muodossa ja milläkin taholta! Väliin maan uumenista, väliin\ntaivaan tarhoista, väliin samana aamuna Tampereelta tehtaasta tulleina.\n\n Vuonna 1917 henkilökohtaisen kokemuksen mukaan vaatimattomaksi lisäksi\n yliluonnollisuuksien historiaan liitettäväksi muistiin kirjoittanut ja\n nimimerkillään todeksi vahvistanut\n\n _Sam_.\n\n\n\n\nJOPI JUNTUSEN JOPPAUKSET\n\n\nTämä suurhuijauksen, gulassauksen ja joppauksen kultainen aika ei ole\nsivuuttanut mökinmies Jopi Juntustakaan Juurikkamäestä.\n\nHän näki — sillä mihinkäpä sitä hänkään kaksi katsomaan tottunutta\nsilmäänsä selvässä asiassa pisti — koko tietyn ja tunnetun maailman\njoppailevan jos johonkin sorttiin ja päätti jopata jollakin tavalla\nhänkin.\n\nHän harkitsi asiaa puolin ja toisin, jopa kerran kolmanneltakin, ja\ntuli siihen tulokseen, että pääasia koko siinä ahveeringissä oli vain\nkeksiä kyllin ketterä, mutta muiden silmissä kuitenkin laillinen ja\nluvallinen sekä viattomalta näyttävä keinottelumuoto, niin muu kyllä\nsitten sujuisi kuin itsestään.\n\nSen keinon ja muodon löytäminen tuotti vain jonkin verran päänvaivaa ja\nhankaluutta.\n\nHän mietiskeli, että mitenkähän olisi, jos kokeiksi ensin jopata\ntaloilla, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti. Tosinhan hänellä oli\ntalon tapainen, mutta se oli vain laho ja minä hetkenä hyvänsä päälle\npyllähtävä mökin lättänä, jota ei ostaisi ei pähkähullukaan, yhtä vähän\nkuin kenenkään päähän juolahtaisi tulla ja lahjoitella hänelle parempia\ntaloja kauppailtaviksi.\n\nSitten hän tuumiskeli hieman tilajoppailua, mutta havaitsi\nsenkin sopimattomaksi. Hänellä ei ollut edellytyksiä siihenkään.\nSillä yhtä vähän kuin hänen mökkiään, ostaisivat ihmiset hänen\nmökkipalstaansakaan, jonka rajat näki rappusilla seisten.\n\nYhtä hyödytöntä oli mennä tarjoilemaan kenellekään metsiä. Sillä\nsokeakin olisi jo oivaltanut, etteihän paria kituvaa katajapensasta ja\nkolmea, neljää pajukkoa, jotka mökkipalstalla kasvoivat, voinut metsänä\nmyydä.\n\nToivotonta hänen oli paneutua karjajoppariksikaan. Hänellä oli vain\nyksi ainoa huonolypsyinen hatarasarvi, eikä sitä käynyt talosta\nhävittäminen.\n\nHän yritti kaloilla.\n\nHän otti niitä naapurien verkoista — sillä omia ei tullut aikoinaan\nhankituksi, ja nyt ne olivat liian kalliita hankittaviksi — mutta sai\nheti kateelliset naapurit niskaansa, ennenkuin ehti kaloja kunnolleen\nkaupatakaan, ja luopui koko hommasta, ennenkuin sai haasteen käräjiin\nkalanvarkaudesta.\n\nParempaa joppausmuotoa miettiessään hän kokeili elintarvekeinottelulla.\nHän osti voita, jauhoja ja ryynejä ja vei ne Kuopioon, mutta sai jo\nasemalla kimppuunsa elintarvepoliisin, joka ilmoitti, että oli voimassa\nelintarvelaki, ja otti hänen pussinsa ja säkkinsä takavarikkoon. Ja\nniin hän sai siitäkin joppausmuodosta tarpeekseen.\n\nVaikka hän kuinka mietti ja tuumaili, ei vain oikea joppauskeino\ntahtonut selviytyä. Keinottelun jumalatar oli hänelle heltymättömän\nkitsas ja gulashauksen kohtalotar lahjomaton.\n\nMutta yhtä hellittämätön ja lahjomattoman leppymätön oli puolestaan\nJopikin. Hän oli päättänyt jopata ja hän joppaisikin, jahka joutuisi,\nkunhan vain konstin keksisi.\n\nEräänä ehtoona hän sen keksikin ja pani heti keksintönsä\njärjestelmällisesti käytäntöön.\n\nHänen mökkinsä ympärillä oli pienoinen kylvöheinäpelto. Tosin siihen ei\noltu heitetty siemenen siruakaan ainakaan kymmeneen vuoteen, ja siinä\nkasvoikin vain viisi vaivaista horsmaa ja pari hajuheinäpensasta, mutta\nkylvöheinämaa kuin kylvöheinämaa.\n\nPellon vieritse kulki maantie ja maantiellä koko kylän karja.\nMaantieltä pellolle ja mökin pihamaalle vei vanha ja hyvin laho portti,\njoka oli ollut vuosikausia lahoutensa tähden visusti kiinni.\n\nSeuraava aamuna se oli selkoselällään, aikaisena aamuna ja — juuri kun\nkylän karja löntysti siitä ohitse.\n\nKymmenkunta hatarasarvea päästi uteliaisuutensa ja lehmämaailmalle\nominaisen tiedonhalunsa valloilleen ja pistäytyi tutustumaan Jopi\nJuntusen viiteen horsmaan ja pariin hajuheinäpensaaseen, aikoen\nahmaista ne suuhunsa, mutta ehtimättä kuitenkaan sitä tehdä.\n\nSillä Jopi Juntunen jouduttautui siihen hänkin ja ehkäisi tämän\ntunkeilevaisuuden.\n\nJoku toinen olisi tietenkin kyydinnyt karjan pihaltaan ja pelloltaan\nkarjuen ja himphamppua ja aidanseivästä heilutellen takaisin maantielle\nja lukinnut porttinsa ja harmitellut hatarasarvien häikäilemättömyyttä,\nmutta ei Jopi Juntunen.\n\nHän ei ollut niin äärettömän yksinkertainen, eikä se sopinut hänen\nlaskelmiinsa.\n\nHän ei kiroillut, ei karjunut eikä katkaissut aidanseivästä tai suotta\nsäikytellyt lehmiä. Päinvastoin hän liikuskeli mitä säädyllisimmin ja\nsäyseimmin, kuten luontokappaleen kohteluun kuuluukin.\n\nHän otti vain vaatimattoman pajuvitsan ja ajoi karjan vitsalla vaisusti\nja säälivästi rapsien lääväänsä.\n\nSitten hän lähetti poikansa lehmien omistajan, Israel Ovaskaisen luo.\n\nOvaskainen sai olla hyvä ja tulla hakemaan hatarasarviaan Jopilasta.\nJopi luovuttaisi ne kernaasti, jos maksettaisiin 20 markkaa\nsyönnösvahingon korvausta kappaleelta eli yhteensä 240 markkaa.\nEllei maksua suoritettaisi heti tai annettaisi hyväksyttävää\ntunnustettu tai pätevää takausta, niin voitaisiin asiasta kyllä sopia\nkihlakunnanoikeudessakin.\n\nOvaskainen tuli ja haki hatarasarvensa, vieläpä pyyteli Jopilta\nanteeksikin lehmiensä ymmärtämätöntä ja typerää käyttäytymistä.\n\nSeuraavana iltana pistäytyi Pehkonen hakemassa lehmiään Jopilasta ja\nmaksoi niiden aiheuttaman syönnösvahingon samoin 20 markkaa kappaleelta\ntusinasta päästä.\n\nPehkolankin lehmät olivat kotiinsa kampuroidessaan pistäytyneet\navoimesta portista Jopin kylvöheinikköön.\n\nViikon kuluessa oli koko kylän karja vieraillut milloin vuoroin,\nmilloin useamman talon Ynikit yhdessä Jopin horsma- ja hajuheinämaalla\nja niiden omistajat suorittaneet, mikä suosiolla mikä mukisten ja\npuoliväkisten Helanteriensa ja Kullankukkiensa syönnösvahingot ja Jopi\njopannut itselleen pyöreissä luvuissa 1000 markkaa kontanttia.\n\nSeuraavalla viikolla alkoi uusi kokeilu, ja jo keskiviikkona olivat\nJopin tulot nousseet 1500 markan korville.\n\nTorstaina paikkasivat kylän karjanomistajat paimenen kyyditsemään\nlehmiään Jopilan ohitse.\n\nJopi oli ottanut senkin mahdollisuuden lukuun.\n\nSamoihin aikoihin kun näet paimen ajoi kylän karjaa yhteiselle\nlaitumelle, ilmestyi Jopin portin vierelle, aidan sisäpuolelle,\nkorkea ruko vasta viikatteella katkaistuja, kauas tuoksuilevia ja\nhoukuttelevan herkullisia heiniä.\n\nKolme neljännestä paimenparan kaittavista karkasi Jopin heinien\nkimppuun ja lahmasi ja pilasi ne perinpohjin, ennenkuin Jopi ehti\ntuvastaan kahden sattumalta hänen luokseen vierailulle tulleen\nnaapurimökkiläisen kanssa tätä hävityksen kauhistusta todistamaan.\n\nLehmät vielä laukkailivat pitkin pihamaatakin ja tallasivat Jopin\nkylvöheinäpeltoa mitä kamalimmin.\n\nLehmien omistajat maksoivat Muurikkiensa mellastuksen hyvitykseksi\nkaikkiaan 300 markkaa.\n\nPerjantaina ei paimen enää ollut karjan mukana. Sen sijaan kyyditsi\nlehmiä kolme kylän isäntää. Ja vaikka Jopi oli keräillyt hajoitetut\nheinät porttinsa pieleen vielä viettelevämmäksi kasaksi, jopa pannut\nmehevää kukka-apilaakin päällimmäiseksi, eivät hatarasarviset kasaa\nkoskettaneetkaan. Eräs isännistä seisoi näet koko ajan Jopin portilla\nja vartioi laumaa mitä visuimmin.\n\nKarjan kuljettua tällä kerralla vahinkoa aiheuttamatta Jopilan ohitse\nja päästyä karjametsään, ilmestyivät isännät Jopin mökkiin, jossa he\ntaas sattumalta Jopilaan pistäytyneiden parin kolmen naapurimökkiläisen\nkuullen ja vierasmiehinä ollen vaativat Jopia pitämään porttinsa kiinni.\n\nJopi lupasi pyhästi. Samalla hän ilmoitti, että portti olisi kyllä\nollut koko ajankin kiinni, ellei siitä olisi sattunut katkeamaan\nsaranaa ja portti siten lengahtanut auki. Ja kun ei Jopi ollut ehtinyt\nkäydä noilta alinomaisilta vieraan karjan hänen pellollaan ja pihallaan\nlaukkailemisilta sepässä uutta saranaa taottamassa, niin — siinä sitä\noli oltu.\n\nVai tahtoivatko ehkä isännät väittää, että hän olisi tahallaan\nporttinsa auki pistänyt ja houkutellut heidän karjaansa omaa pihaansa\nlikaamaan ja lahmaamaan taikka että hän, Jopi, olisi ehkä vartavasten\npakkoveroitellut parhaita naapurejaan tai jotakin konnankoukkua\nharjoittanut?\n\nEhei, eihän toki, eiväthän isännät toki semmoista (todistajien kuullen)\nolleet edes ajatelleetkaan. Päinvastoinhan Jopi oli tunnettu mitä\nrehellisimmäksi mieheksi ja tehnyt hyvän työn karjaa kaitessaan. Mutta\nportti oli kuitenkin paras panna kiinni.\n\nJa Jopi pani isäntien nähden portin kiinni ja valitteli vakaasti, että\nhänen pitikin asua näin kylän karjan kulkutien varrella, jotta syntyi\nväärinkäsityksiä ja selkkauksia ja — —\n\nSeuraavana iltana portti oli taas auki. Sen toinen sarana oli pettänyt\nvuorostaan, ja — kylän paimeneton karja oli taas Jopille kiusaa\nja vahinkoa tekemässä: hajoitti kolme kookasta heinäkasaa ja söi\nsäkillisen aitan rapuilla ollutta rehujauhoa, jonka Jopi oli suurin\nvaivoin kantanut lehmälleen kylän kauppiaasta.\n\nJopi oli äreissään.\n\nHän oli kyllä aikonut mennä tänään seppäänkin noiden saranoiden\nteettoon, mutta sekös tästä pääsi änähtämään mihinkään, kun jo\nkauppiaassa käydessä kartano oli kirjavinaan kylän kaitsematonta karjaa.\n\nKyläläiset maksoivat, mutta huomauttivat, että Jopin sopisi jo alkaa\npitää porttiaan hieman kurissa, koskei tässä enää aiottu ruveta\nsyöntivahinkoja penniäkään hellittämään, ja Jopi puolestaan huomautti\ntyynesti, että tietenkin, tietenkin — vaikka eikös se laki mainitse,\nettä karjalla pitäisi olla paimenkin yleisillä paikoilla, ettei se\npakkaudu asiattomille alueille.\n\nHuomisaamuna kyyditsi kymmenen henkeä kyläläisten karjaa laitumelle, ja\nsamana iltana kylän kuusi isäntää toi Jopilan porttiin uudet saranat ja\nsäpit ja laittoi portin kuntoon ja sanoi, että Jopin asia oli nyt pitää\nportti tästedes hoidossaan.\n\nJopi ei jopannut sinä päivänä penniäkään.\n\nMutta jo sunnuntaiaamuna oli Jopilan piha taas kylän karjaa täynnä,\nsamoin kuin sitten Jopilan lääväkin.\n\nMyrsky oli yöllä kaatanut pihamaan aidasta pitkän palan.\n\nKyläläiset kiroilivat ja aukasivat kukkaronsa nauhoja ja korjasivat\naidan miehissä ja olivat hyvin harmissaan.\n\nSeuraavana yönä kaatui aidasta toinen osa.\n\nSekin korjattiin ja kyläläiset paikkasivat taas paimenia, joiden oli\nkuljettava kaiken aikaa Jopilan aitojen lähettyvillä.\n\nSilloin purki Jopi koko aidan ja ilmoitti panevansa sen uudelleen, se\nkun oli liian laho ja kaatuili kuin itsestään.\n\nMutta panematta se jäi. Ja panematta se on vielä tänäkin päivänä.\n\nSillä kun kyläläiset kuulivat Jopin aidan purkamisesta, päättivät he\nkäyttää siitä lähtien lehmiään vuoron perään itsekunkin karjanomistajan\nulkometsässä vallan toisessa päässä kylää.\n\nJopi ei ollut tästä aavistamattomasta käänteestä milläänkään.\nLaskettuaan näet joppaamansa rahat hän huomasi niitä kertyneen niin\npaljon, että voi alkaa ostella halkoja ja jopata niitä Pietarin\npolttokomitealle — jonka kustannuksella, kuten tunnettu, moni muukin\nJopi Juntunen kehittyi kapitalistimieheksi.\n\nKuulopuheiden mukaan on Jopilla jo joppausaloinaan monet muutkin\nahväärit: tilat, talot, tukkimetsät.\n\nVain kuulopuheiden mukaan siksi, ettei Jopi Juntunen joppailekaan enää\nJuurikkamäessä, vaan hummaa ja hommaa jo suuremmassa maailmassa.\n\nSenpä vuoksi se aidanpanokin jäi kesken.\n\n\n\n\nKONTTORIPÄÄLLIKKÖ KIIKKUSEN KÄKÖNEN\n\n\nKonttoripäällikkö Kiikkunen oli saanut kuukauden kesäloman liikkeestään\nja tiedoitti tämän ilosanoman päivällispöydässä perheelleen.\n\nSanoma synnytti seitsemäksitoista minuutiksi myrskyisen\nmielenosoituksen.\n\nMamma Kiikkunen kimposi kuin hyvin ammuttu potkupallo pappa Kiikkusen\nkaulaan ja halaili ja hyväili häntä niin hurjasti ja hehkuvasti, että\npappa Kiikkunen oli läkähtyä syleilyihin ja suuteloihin. Perheen\nvanhempi, äsken valkolakkinsa saanut neiti huokasi kuin raskaasta\npainajaisesta päässeenä ja alkoi katsella autuaallisesti hymyillen\njohonkin epämääräiseen etäisyyteen. Nuorempi, yhteiskoulua käypä neiti\npäästeli vilkkaita huudahduksia ja taputteli pulleita kätösiään.\nPerheen vehrein vesa, lyseon kolmasluokkalainen nuori herra Kiikkunen\nalkoi puhaltaa kouraansa Porilaisten marssia ja paukutti patarummun\ntehtävät nyrkillään pöytään niin innostuneen perinpohjaisesti, että\nmaito roiskahteli sekä laseista että kannusta pitkin pöytäliinaa.\n\nKun riemun hyrske oli taas hiljentynyt ja perhe antautunut jälleen\npöydän nautintoihin, ilmoitti pappa Kiikkunen, että hän oli valmistanut\nperheelleen toisenkin yhtä iloisen yllätyksen ja vuokrannut valmiiksi\nkesäasunnonkin. Se oli pieni ja sievä punapirttinen parin peninkulman\npäässä kaupungista ja sen hälinästä ja hulinasta rauhallisen ja\nrunollisen salolammen rannalla. Mammalla oli siellä maalaiselämän\nherttaisuudessa mainio tilaisuus hoidella heikentyneitä hermojaan,\ntytöillä joko haaveilla kauniissa koivikoissa tai rehevässä ruohostossa\nlojuen lueskella runojaan ja romaanejaan, pojulla uida ja urheilla\nmielin määrin ja hänellä, papalla, ongiskella kerrankin oikein\nkyllikseen ahvenia.\n\nPappa Kiikkunen kertoi tämän yllätyksen ilosta loistavin silmin ja\ninnostuksesta paistavin poskin ja katsahti sitten perheensä puoleen\nuutta ihastusta ja kiitosta odottaen.\n\nSitten hänen silmänsä synkkenivät ja kasvonsa kylmenivät.\n\nMamma oli näet palauttanut puolitiestä paksun voileivän lautaselleen ja\nkatseli kulmiaan rypistellen voirasiassa itseään voitelevaa kärpästä.\nVanhempi neiti Kiikkunen huokasi haikeasti ja oli kuihtuvan liljan\nkaltainen. Nuoremman neidin silmiin oli kiehittynyt kimppu kyyneliä ja\nhän nieleskeli jotakin, mikä ei millään muotoa tahtonut mennä kurkusta\nalas. Mutta nuori herra Kiikkunen katsahti pappaansa vain äärimmäisen\nvälinpitämättömästi ja halveksivasti, kohautti sitten hartioitaan ja\nanasti kaikki lohipalat lautaselleen.\n\nKun kiusallinen vaitiolo uhkasi jatkua iankaikkisuuteen, kiskaisi isä\nKiikkunen kaulastaan ruokaliinansa, pyyhkäisi sillä kiivaasti suunsa\nasemasta leukaansa ja nenäänsä, heitti liinan äkäisesti liemikulhoon ja\närähti:\n\n— Mi-mi-mitä tämä äänettömyys merkitsee! Miksei herrasväki suvaitse\njatkaa syöntiään? Ja miksi ei kukaan teistä kiitä sanallakaan siitä,\nmitä pappanne ja perheenne pää on teidän tähtenne suurin vaivoin\ntehnyt? Puhukaa suunne puhtaaksi, älkääkä olko siinä kuin — kuin\nkielettömät ka-kameelit!\n\nJa perhe puhui.\n\nMamma Kiikkunen ilmoitti pisteliäästi ja päätteliäästi, ettei hän\nlähde moiseen erämaan mökkirähjään muutoin kuin väkisillä vieden.\nHänen heikentyneet hermonsa, — sairas sydänraukkansa ja kolme uutta\nkesäpukuansa eivät suorastaan salli maalaiselämän alakuloista\nyksinäisyyttä ja kuolettavaa ikävää, vaan vaativat välttämättömästi\nvähintäänkin kuukauden oleskelua jossakin tunnetussa kylpylaitoksessa,\nNaantalissa tai Heinolassa. Ja jos hänet noiden ahventen tähden\nvasten tahtoaan laahataan kauas turvattomaan korpeen, niin oltakoon\nsamalla valmiit tuomaan hänet jo viikon kuluttua vuoteenomana, kenties\nvainajanakin takaisin ihmisten ilmoille.\n\nVanhempi neiti Kiikkunen ei virkkanut mitään, vaan huokaili vain yhä\ntiheämmin ja haikeammin.\n\nNuorempi neiti Kiikkunen hyrskähti hurjaan itkuun. Hän sai kuitenkin\nsen verran nikotelluksi ilmi, että perhe ymmärsi hänen aikoneen ja\nluvanneen viettää kesän ihanimman kuukauden ainoan ja rakkaimman\nystävättärensä Gabriellan kanssa Ahvenanmaalla. Gabriellan isä oli\nsiihen jo suostunutkin, mutta nyt tämä ihana päätös oli tietenkin\nmennyt myttyyn, kun pappa j.n.e.\n\nNuori herra Kiikkunen, joka oli toisten puhuessa tyhjentänyt hummeri-\nja sardiinipurkit ja ahmi parhaillaan ruokalusikalla jälkiruokaa,\nei viitsinyt haaskata papan päähänpistoon montakaan sanaa. Hän vain\nhuomautti, ettei pappa ymmärtänyt urheiluasioista eikä ahventen\nonkimisestakaan yhtään mitään. Kaikkihan tiesivät, että pappa oli\nhyvin huono onkimies, ja mitä urheiluun tuli, niin kuka hullu nyt\nlähtisi pikku mökin vielä pienemmälle pihamaalle keihästä heittämään\ntai juoksua harjoittamaan. Mutta perhehän voi tehdä, miten halusi, hän\nainakin lähtisi kivan ja metkan toverinsa, Kröönperin Epun, kanssa\npolkupyörämatkalle Imatralle ja Punkaharjulle. Ja jos pappa ei tahtoisi\nantaa pojalleen matkarahoja, mikä olisi muutoin skandaali, kun se\ntulisi kaupungilla ja isän liiketuttavien kesken tietoon, voisi hän\ntulla toimeen postimerkkikaupoilla saamillaankin rahoilla.\n\nKonttoripäällikkö Kiikkunen kuunteli perheensä selityksiä\nsyvästi loukkautuneena. Sitten hän suuttui ja alkoi pauhata\nkiittämättömyydestä, kunnioituksen ja arvonannon puutteesta ja huonosta\nkasvatuksesta ja perhekurista ja naisten ainaisista oikuista ja että\nhän luullakseen ja tietääkseen oli tämän perheen pää ja huolenpitäjä,\njoka kyllä tiesi, mitä teki, ja aina teki, mikä tällaiselle perheelle\noli parhaaksi.\n\nSiitä oli vain se tulos, että kaikki perheen naispuoliset alkoivat\nitkeä tillittää ja nikotella ja niiskutella kilpaa ja nuori herra\nKiikkunen irvisti päin pappaansa.\n\nKun asia ei parantunut pauhaamalla, koetti konttoripäällikkö Kiikkunen\npuhua järkeä.\n\nNaiset heittivät heti itkunsa ja todistivat suustaan sukkelampina,\nettei papan puuhissa ollut järkeä nimeksikään, jopa koko hänen\njärjenjuoksunsakin esiintyi hyvin epäiltävänä.\n\nSilloin konttoripäällikkö Kiikkunen heitti järkeilyn sikseen ja ryhtyi\nlennokkain sanoin ja runollisesti kuvailemaan maalaiselämän ihanuuksia\nja suloisuuksia.\n\nHän sanoi olevansa itse maalla syntynyt ja viettäneensä maaseudun\nväärentämättömässä helmassa vastaanottavimmat ja muistoisimmat nuoruus-\ntai paremminkin poikavuotensa, istuskelleensa illoin lempeiden laksien\nrannoilla ja ihailleensa ehtooauringon kultakehränä laineisiin\nlaskeutumista tai aamuin korkeilta mäiltä katselleensa päivän\npurppuranousua ja kuunnelleensa lintujen laulua ja käen kukuntaa —\nkäen, Suomen kansan kansallislinnun, josta Kanteletarkin niin kauniisti\nja sattuvasti sanoo:\n\n    Kun käki kukahtelevi,\n    niin syän sykähtelevi,\n    itku silmähän tulevi,\n    läylemmäksi lankeavi\n\n(jolloin nuori herra Kiikkunen naurahti ja iski silmää\nyhteiskoulusisarelleen) tai jotakin muuta sen tapaista ihanaa. Nyt\noli hänen, papan, tarkoituksena ollut vain tutustuttaa perhettäänkin\nkaikkeen tuohon ja elää vielä ennen vanhenemistaan ja yhteen paikkaan\nkontistumistaan, kenties kuolemaansakin, nuo nuoruutensa muistot\nmaalla ja erota sitten elämästä näkemänsä ja kuulemansa tyydyttämänä.\nHän oli halunnut vain vielä kerran kuulla käen kultarinnan kukuntaa\n— erityisesti juuri käen, joka oli aina ollut hänen lempilintunsa\n— ja saatuaan kuulla sitä edes kerrankin, oli hän tietysti valmis\ntyydyttämään muidenkin perheensä rakkaiden jäsenten mielihalut ja\nunelmat ja toiveet ja tahdon — — kuultuaan vain vielä edes yhden kerran\nkäköstä.\n\nSen sanottuaan pappa pyyhki liikutettuna pöytäliinan nurkkaan silmiään\nja yritti pistää liinan nurkan taskuunsa ja nousi ja suuteli mammaa\notsalle ja tyttöjä poskelle ja poistui kamariinsa.\n\nTytöillä ja pojulla oli sinä iltana kolminkeskistä salaista\nsupattamista ja hiljaista naurun hihittämistä ja kun vanhempi neiti\nKiikkunen kuiskasi jotakin mammalle, niin mammakin hymyili, mutta\nsanoi sitten, että kunhan pappa ei vain huomaisi mitään ja pahastuisi\nja ettei hän ainakaan yhtyisi lasten leikkiin. Mutta silloin alkoivat\ntytöt häntä syleillä ja pyydellä ja suudella ja silitellä ja nuori\nherra Kiikkunen sanoi, että mamma nyt uhrautuisi koko perheen hyväksi\neikä pilaisi koko metkaa juttua — jolloin mamma sanoi, että no,\nsittenpähän nähdään.\n\n\u003Ctb>\n\nAamulla kokoontuivat Kiikkuset kuistilleen kahvin ääreen ikäänkuin ei\neilistä myrskyä ja mielenliikutusta olisi ollutkaan. Mamma hääräili\nystävällisesti ja kaateli kahvia ja tytöt tarjoilivat kilvan isälleen\nkermaa ja sokeria ja vehnäleipää. Nuori herra Kiikkunen oli tapansa\nmukaan tästä perheen aamuhetkestä poissa.\n\nJuuri kun isä Kiikkunen oli kohottamaisillaan toista kahvikupposta\nhuulilleen, kuului jostakin puutarhan hiljaisuudesta voimakas ja\nkantava:\n\n— Kukkuu!\n\nPappa Kiikkunen seisautti kupin keskelle taipaletta ja heristi\nkorviaan. Muukin perhe pysäytti kahvinjuontinsa. Ja taas kuului\nselvästi ja kantavasti:\n\n— Kukkuu! Kä-kä-kä kukkuu, kukkuu!\n\nKiikkusen neidit hypähtivät seisoalleen ja löivät kätensä yhteen ja\nhuudahtivat:\n\n— Käki! Meidän puutarhassamme!\n\nMutta mamma Kiikkunen laski kermakannun kädestään pöydälle ja\notti kahvikupin papalta ja pani sen varovasti syrjään ja lankesi\nliikutettuna papan kaulaan ja sanoi:\n\n— Pappa! Sinun elämäsi kaunein halu on toteutunut. Sinä olet saanut\nkuulla vielä kerran käen kukkuvan.\n\nJa tytöt lisäsivät:\n\n— Ja omassa puutarhassasi.\n\nMutta pappa Kiikkunen pudisti päätään ja sopersi:\n\n— Ei, ei — tämä on jokin erehdys — tämä ei voi olla mahdollista —\nmi-mi-minä en ymmärrä...\n\nSitten hän äkkiä sysäsi mamman luotaan, juoksi kamariinsa, palasi\nsieltä teatterikiikari kädessään ja suuntasi kiikarin kohti kukkua.\n\n— Todellakin, sanoi hän, siellä on pihlajan oksalla käki, tosin hieman\nvanha ja harvahöyheninen, mutta kukkuva ja itseään keikutteleva, elävä\nkäki, vaikken ymmärrä...\n\n— Näemmehän me sen paljailla silmilläkin, sanoivat tytöt. Kas kuinka\nkummasti se ojentelee kaulaansa ja kumartaa kukahtaessaan.\n\n— Niin, käki kuukistuu ja venyttää kaulaansa joka kerta kun se\nkukahtaa, sanoi pappa.\n\nHän katsoi vielä kerran kiikarilla, laski sen sitten pöydälle, istuutui\nja sanoi hymyillen mammalle ja tytöille:\n\n— No niin, lapset, te olette voittaneet...\n\n\u003Ctb>\n\nKiikkusen pappa, mamma ja vanhempi neiti lähtivät papan kesälomaksi\nneiti Kiikkusen erikoisesta hartaasta pyynnöstä Heinolaan kylpemään.\nNuorempi neiti Kiikkunen matkusti pappansa suostumuksella\nsydänystävänsä Gabriellan kanssa kuukaudeksi Ahvenanmaalle, ja nuori\nherra Kiikkunen paneutui isän runsailla matkaraha-avustuksilla\nvarustettuna toverinsa kanssa polkupyöräkiertomatkalle Imatralle ja\nPunkaharjulle.\n\nHyvästellessään siskoaan kuiskasi vanhempi neiti Kiikkunen nuoremmalle\nneiti Kiikkuselle aikovansa julkaista Heinolassa, jos pappa suostuisi,\nkihlauksensa nuoren, Helsingin-matkalla tutuksi tulleen ja heitä\nHeinolassa vastassa olevan maisteri Miettilän kanssa.\n\nMamma kuuli tuon kuiskauksen, meni papan luo, taputti pappaa olalle,\niski silmää tyttärilleen ja sanoi hymyillen:\n\n— Kyllähän me aina pappaa osaamme hoidella!\n\nKun nuori herra Kiikkunen käväisi seuraavan kerran parhaan toverinsa\nKröönperin Epun kotona, antoi hän tälle kookkaan paketin ja sanoi:\n\n— Tattis vain! Täytetty kanahaukkasi toimi kuluneine höyhenineen\nmetkasti ja moitteettomasti. Minä sidoin sen ukon nukkuessa\npihlajanoksaan, ja kun ukko istui kuistilla ja hörppi aamukahviaan,\naloin minä vedellä sitä nuorasta puun alta ja kukuin savikukolla.\nUkko ei huomannut kiikarillaan mitään, ja mamma ja likat pelasivat\nteatteria erinomaisesti. Perhe on nyt sovussa ja hajoaa halunsa mukaan\nkesälomalle minun fiksun keksintöni ansiosta.\n\n\n\n\nKÄRPÄSENKYLÄLÄISTEN VOIMAKAS VAPPUHYPPY\n\n\nEmme tosin häpeäksemme tiedä, missä kohdassa rakasta ja ihanaa\nisänmaatamme Kärpäsenkylä sijaitsee, mutta meillä on varma vakaumus\nsiitä, että siinä kylässä on ja elää tavallista voimakkaampaa ja\naloitteissaan arvonantoa ansaitsevaa kansaamme.\n\nVakaumuksemme perustuu kärpäsenkyläläisten viime Vappuna suorittamaan\nsuurenmoiseen voimannäytteeseen.\n\nKärpäsenkylässäkin vietettiin viime toukokuun ensimmäisenä päivänä\nkevään suurta ja sytyttävää juhlaa. Ja kun kevät ja varsinkin Vappu on\nomiaan nostattamaan sekä mielen, kielen että kengät matoisesta maasta,\npäättivät kärpäsenkyläläiset mielensä ylentämiseksi ja jalkojensa\nkeventämiseksi pistää tuona toukokuun päivänä piskuiseksi vappuhypyksi\nja kokoontua sitä varten tienoonsa tunnetulle ja vanhastaan käytetylle\nhuvipaikalle, Okeroisten ja Simolan väliselle sillalle.\n\nIllansuussa ilmestyikin sillalle sekä sirkeitä Kärpäsenkylän\nsuloisemman sukupuolen pullukoita että jykeitä ja jäyhiä\npojanpallukoita Vappua valssaamaan. Eikäpä aikaakaan, niin alkoi jo\nhaitarin tiitterä tiskantti hujeltaa houkuttelevasti ja karkeampi\npaassi pompottaa pyytelevästi ja — pojat kohensivat housujaan ja\ntytöt koettelivat vöitään ja kummatkin antautuivat tuossa tuokiossa\nryöppyävien »Tonavan aaltojen» ankarasti ajeltaviksi.\n\nOkeroisten ja Simolan välisellä sillalla alkoi perin voimakas\nvappuhyppy, hetkutus ja nytkytys, touhu ja trafiikki. Poikien\nkiilteleville otsille kihoili herneilevä hiki ja tyttöjen poskille\nkauas paistava puolukkapuna. Kärpäsenkylä unohti ajat ja paikat, maiset\nmenot ja murheet ja vain valssasi, polskasi, hyöri ja pyöri ja polki\nsekä siltapalkkeja että toistensa varpaita ja liiteli »Klaata enkan»\nja »Kulkuripojan valssin» suloisissa sävelissä sillan toisesta päästä\ntoiseen.\n\nHetki hetkeltä ja tunti tunnilta, levähtämättä ja tyhjää lorvailematta\nhe ponnistivat kunnes Vappuyön hämyiset tiimat olivat hiipuneet\nhuomaamatta ohitse ja toukokuun toisen päivän ujo aamuaurinko\npilkisteli pilvenraosta.\n\nSilloin kärpäsenkyläläiset vasta havahtuivat taas kylmään ja\nrunottomaan todellisuuteen, huoahtivat ja päästivät käsivartensa sekä\nkosteilta ja nuhraantuneilta neitojen uumilta että palavilta poikien\nkauloilta ja läksivät hieman väsähtäneinä, mutta muutoin suloisen,\ntyydytetyn nautinnon raukeassa tunnelmassa tallustelemaan kotikontujaan\nkohti.\n\nKun oli tultu sillalta syliä viitisensataa, viskattiin vielä kaihoisa\nkatse sen suloisten muistojen palkeille ja — jäätiin siihen suut auki\nja silmiä hieroskellen kotvaksi aikaa kummastuksen kysymysmerkeiksi.\n\nSiltaa oli näet mahdoton tuntea äskeiseksi hauskaksi hyppelöpaikaksi.\n\nSe oli vääntynyt vatupassistaan sekä kontiolleen että keikalleen ja sen\ntoinen kaide tavoitteli taivaita ja toinen joen mustia mujuja.\n\nSilta oli tanssittu huomaamatta sinä yhtenä yönä vasuuniltaan. Sen\ntanakat takonaulat ja pultit ja pitimet olivat irtautuneet lujista\nniittauksistaan taikkapa siellä ja täällä rapsahdelleet rikki, ja silta\noli polskattu monta metriä paikoiltaan sekä toiselle kyljelleen.\n\nIhme ja kumma vain, etteivät kärpäsenkyläläiset olleet valssanneet\nitseään veteen ja saaneet vappupaalinsa lopuksi vappupaatiakin.\n\nNiin, semmoisia kansalaisia sitä Kärpäsenkylässä kasvaa, jotka yhtenä\nvappuyönä hypätä heiskuttelevat suuria siltojakin sijoiltaan.\n\nEnsi luokan eppuja ja tanakoita tyttöjä kerrassaan!\n\n\n\n\nERZERUMILAISTEN EDESOTTOJA\n\n\nMissä paikassa Erzerum on, se jääköön kunkin lukijan itsensä\nilmikopeloitavaksi. Siellä se kai vain jossakin vähemmän Aasian\nlaitojen sisässä lienee.\n\nJa olkoonpa missä tahansa. Joka tapauksessa ajautui sieltä joku aika\nsitten Angoran kansalliskokoukseen läähättävä ja lääpästynyt lähetystö,\ntempasi taskustaan tanakan tukullisen ankaria asetusehdotuksia,\npaiskasi ne kokouksen puheenjohtajan pöydälle ja vaati niiden\ntavallista vikkelämpää promulgoimista.\n\nSillä erzerumilaiset eivät ole enää ollenkaan tyytyväisiä tähänastisiin\nlakeihinsa ja asetuksensa, vaan vaativat niiden kiireellistä korjausta\nja kohennusta. Erikoisesti ja ennen kaikkea aviosäätyasetukseensa.\n\nErzerumilaisten maassa ja valtakunnassa on kaikesta päätellen\nnaimaikäisiä naisia ja miehiä kuin kirjavia kissoja, mutta siellä ei\nvain tahdo syistä tai toisista syntyä sellaisia sulositeitä, jotka\nvain kuolema katkaista taitaa. Haikaran vierailut ja pyriskelevien\npikkulasten saunan karsinasta löytämiset ovat päinvastoin alkaneet\nkäydä Erzerumissa niin erikoistapauksiksi, että erzerumilaisia on\nkohta tuskin nipin napin viittä persoonaa peninkulmaneliölle. Ja jos\nmoista menoa jatkuu, niin kunnon erzerumilaiset ovat pian haukotelleet\nelämänsä viimeistä kertaa.\n\nTämä Erzerumin taantumus ja tyhjentyminen oli alkanut syvästi\nhuolettaa maan ja valtakunnan hyvää hoivailevaa hallitusta, ja se oli\npäättänyt pitkän ja perinpohjaisen tuumailun jälkeen tarttua tarmolla\nmoista lisääntymis- ja maantäyttämislakkoa lopettamaan. Ja otettuaan\nylleen ankaran ilmeen ja tuikean katsannon se oli laatinut lujan ja\nlahjomattoman lakiehdotuksen lapsiluvun pakolliseksi parantamiseksi.\n\nTälle laille ja sen painaville pykälille henkeään haukkova lähetystö\nvaati viipymätöntä vahvistusta kansalliskokoukselta.\n\nEikä laissa ollut pienintäkään takaporttia tai tulkinnan monia\nmahdollisuuksia, vaan se sääti suorin ja selvin sanoin seuraavaa:\n\nJokaisen erzerumilaisen 25-vuotiaan miehen ja naisen on mentävä ilman\nmitään mukinaa ja vastaan vikuroimista heti paikalla naimisiin. Jollei\nheistä joku sitä tee, niin — henki pois! Poliisi käy vain kysäisemässä,\nettä mitenkäs se on, jokos sitä ollaan emännän isäntiä ja isännän\nemäntiä, ja jos ei jokainen kykene silloin poliisille esittelemään\nEevaansa ja Aatamiansa tai lupaa pyhästi vielä sinä iltana löytää\nkylkiluutaan tai sen kaipaajaansa — niin lyhyt lähtö vain tästä murheen\nalakuloisesta alhosta.\n\nSe oli ankara asetus ja merkitsevä pykälä jo sekin. Mutta se oli vain\nyksi lehti laista. Toinen lehti ja luku momentteineen oli yhtä luja ja\nlahjomaton: jokaisella erzerumilaisella aviolla tulee olla joka kolmas\nvuosi »käärö kätkyessä». Jos ei ole, niin poliisi antaa heti vakavan\nvaroituksen ja käy kuukauden moniaan mentyä tarkastamassa, että onko jo\nvai eikö ole, ja jos ei sittenkään ole, niin sanoo, että tuleeko siitä\nmitään vai —? ja jos ei, niin mars maistraattiin ja — ensin rästinkiä\nja sitten västinkiä ja lopuksi henki hangelle.\n\nErzerumissa oli saatava lulluun laulamista, oli miten oli.\n\nSillä kas, sillä tavoin aikoi Erzerum nostaa valtakuntansa väen\nkahdeksasta kainosta miljoonasta viidenkolmatta ajastajan kuluessa\nkahdeksattakuuteen miljoonaan eli pienokaisen joka ainoalle\nneliömetrille.\n\nMitä Angoran kansalliskokous erzerumilaisten ehdotuksesta päätti, se\noli kerrassaan ennenkuulumatonta.\n\nSe ei promulgoinut tätä kekseliästä kansoittamista.\n\nErzerumilaisten kiukuksi ja kummastukseksi.\n\nMutta ehkäpä tämä edesotto riitti promulgoimattakin ensi pelotukseksi\nErzerumin avioväelle ahkeroimaan vastedes paremmin.\n\n\n\n\nHARHA-ASKEL\n\n\nMenlösasta, Etelä-Hollannista, on kulkeutunut kaukaiseen Suomeenkin\nrunollinen kertomus eräästä romanttisesta harha-askelesta.\n\nKun siitä kumpuilee kesän yltäkylläisyyden suurta ja armasta\nantaumusta, nuorta lempeä salojen salaisissa siimeiköissä, kukkien\nhuumaavaa tuoksua, honkien kaikki huomaansa kätkevää humua — sanalla\nsanoen luontoa, rakkautta ja rakastavaisia, julkaisemme mekin jutun\njoutoajan lukemiseksi yleisöllemme.\n\nSe nyt oli sillä tavalla, että eräs nuori menlösalainen immyt läksi\nkerran kuuna kesäisenä runollisesti sanoen marjahan mäelle, metisille\nmättähille, simakukkien sekahan. Ja kun se ilta oli kaunis ja ihana\nja linnut lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta ja kukat kedolla\nkasvoivat, viivähteli immyt ihana viidakoissa ja lehahteli luonnon\nhelman hempeydessä sekä sen ehtoon että seuraavan suvisen yön ja palasi\nvasta uuden auringon yletessä, uuden päivän paistaessa kotipihoille.\n\nOliko immyt ehkä nähnyt laivan seilaavan ja kolme kreiviä laivassa\nvai tavannut salojen sinisiimeiköissä jonkun yksinäisen ystäväänsä\nkaipailevan metsien miehen vai oliko hänelle käynyt kuin meikäläiselle\nKalevalan Marjatta-muruselle — joka tapauksessa vietettiin vuoden\nvierryttyä impyen kotona hänen harha-askelensa hedelmänä ristiäiset,\ntosin tuntemattoman isän iloihin yhtymättä ja osaa ottamatta.\n\nKun ristiäisissä läsnäolleet vanhaan tuttuun ja tiedonhaluiseen tapaan\ntutkivat ja tyyten tarkastelivat impyemme harha-askelen tulosta,\nhuomasivat he hämmästyksekseen pienokaisen olevan ihan uppo-outoa\nrotua, isää ihan vierasmaista. Pienokainen oli kaukana hollantilaisesta\ntyypistä ja rodusta, jotakin etäistä pohjoisperukkalaista, Lapin\nraukkojen rajojen tapaista: tummanruskea, kiharakutri, silmät\nsurunvoittoisen haalean harmaat, jäntereet ja lihakset kookkaat ja\nvoimakkaat, juoksijarodun perikuvia.\n\nIlmeisesti oli immyt kohdannut salossa jonkin pohjoismaista Hollantiin\nharhailleen väkevän ja voimakkaan, pohjan koleissa korpimaissa\nkatseeltaan kaihoisaksi kasvaneen metsien kävijän ja solminut tämän\noudon eränkävijän keralla nopeaksi kesäiseksi yöksi lemmen lumoisen\nliiton, jonka seurauksena impi ihala sai laulella harha-askeltaan\nhelliessään:\n\n    Tuo pohjan poikasen lempi,\n    oi, kuink' oli lämpöinen.\n    Suvi-iltaakin suloisempi\n    on muisto sen poikasen.\n\n    Mut niin kuni kevät jättää\n    kesän haltuhun kukkasen,\n    hän päätään nyökkäs, löi kättä,\n    hänet kiskaisi pohjoinen.\n\nLempensä haihtunutta hempeyttä murehtiva menlösalainen neito on syystä\njoutunut harvinaisine harha-askelhedelmineen koko Hollannissa yhteisen\nja jakamattoman, ansaitun huomion esineeksi.\n\n_J.K._\n\nUnohdimme mainita edellisen yhteydessä, että puhe on eräästä Menlösan\nAhlmanin hyvärotuisesta hiehosta ja paikkakunnalla harvinaisuutena\nylempänä mainittuna aikana samoilleesta hirvestä sekä näiden salaisen\nlemmenliiton huomiota herättäneestä hiehomaisesta hirvi- tai\nhirvimäisestä hieholapsesta.\n\n\n\n\nBRUNTILAISPARAT\n\n\nOvatko lukijat kenties jo kuulleet, mihin murheelliseen muljaukseen ne\nbruntilaisparat ovat joutuneet vesisäiliönsä vuoksi?\n\nKun tapaus on alallaan ainutlaatuinen ja syrjäisenkin sydänjuuria\nsyvälti järkyttävä, juttelemille sen tässä, joskin se jo lienee yhdelle\nja toiselle tuttu.\n\nBrunti on eräs kaivospaikka Amerikassa ja Bruntin kaivoksen vieressä\noli bruntilaisten verraton vesisäiliö.\n\nSanomme »oli», sillä sitä vesisäiliötä ei enää ole.\n\nBruntin vesisäiliö toimi vielä viime talveen asti virheettömästi ja\naina ahkeran palvelushaluisena ja lirisi ja lorisi käyttäjilleen\nkehuttavalla ja kiitettävällä kernaudella yllin kyllin ja joskus\nylitsevuotavaisen anteliaastikin sekä pesuetta juomavedet, toisin\nsanoen täytti kaikki bruntilaisten vesitarpeet.\n\nMutta viime talvena vesisäiliö rupesi äkkiä ja ilman minkäänmoista\nedeltäpäistä ilmoitusta kujeilemaan ja konstailemaan ja tekaisi\nlopuksi vakavan vesilakon. Ei niin, että se olisi saanut nykyään esim.\nSuomessa ja Norjassa raivoavan tarttuvan lakkotaudin tai itämaalaisen\nsaboteerausruton taikka alkanut meikäläiseen tapaan vaatia työnsulun\nuhalla korotettua kalliinajankorotuksen palkanlisäyksen korotusta — ei,\nse vain yksinkertaisesti ja lyhyesti lopetti työnsä eikä antanut enää\npisaraakaan vettä.\n\nJa mitenkäpä se olisi antanutkaan, kun se oli jäätynyt pakkasen\nkynsissä perustuksiaan myöten.\n\nTodettuaan mihin murheelliseen tilanteeseen heidän vesisäiliönsä\noli joutunut, ryhtyivät bruntilaiset heti ripeästi, tarmokkaasti ja\nystävällisesti vedenantajaansa auttamaan.\n\nSaadakseen taas vesisäiliönsä hauskasti lirisemään ja lorisemaan\npäättivät bruntilaiset pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen\nryhtyä sulattamaan säiliötään ja sytyttivät sitä varten sen alle ja\nkupeille kookkaan roihuavan rovion.\n\nSitä heidän ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä.\n\nSe oli näet ylen ajattelematon ja lyhytnäköinen toimenpide. Sillä sen\nsijaan että olisi sulanut, syttyikin säiliö jäineen ja kaikkineen\ntuprahtelevaan tuleen.\n\nKun ei Bruntissa ole vielä toistaiseksi palokuntaa eikä edes puhetta\nsen vastaisestakaan perustamisesta, kääntyivät bruntilaiset lähimmän\nnaapurikaupunkinsa puoleen ja pyysivät sieltä palokuntaa vesisäiliön\nsammuttajaksi.\n\nPäästyään bruntilaisten hädästä selville läksivät naapurikaupungin\npalokuntalaiset tuossa tuokiossa reippaasti ja ripeästi bruntilaisten\npalavaa vesisäiliötä sammuttamaan. Palokunta vaelsi hälisten ja\nlaillisten, rämisten ja kolisten kohti Bruntia. Mutta kun se oli\npäässyt parhaiksi puolimatkaan, täytyi sen seisahtua. Sen edessä oli\nluonnoneste, suuri suunnaton kinos, jonka ylitse ja alitse kuppuroivat\nja huppuroivat palokuntalaiset turhaan pyysivät päästä. Palokunnan oli\npyörrettävä puolitiestä takaisin ja käännyttävä kotiinsa sekä jätettävä\nbruntilaiset vesisäiliöineen oman onnensa varaan.\n\nKeräiltyään pari päivää voimia, teki palokunta uuden yrityksen ja pääsi\nkuvaamattomia vaivoja ja vastuksia kärsittyään Bruntiin. Siellä se\ntutki säiliön tarkoin kaikilta tahoilta ja raapi hetken korvallistaan,\nmutta löi sitten iloisesti näppiä ja vihelsi ja sanoi jännittyneinä\nodottaville bruntilaisille, että _well_, säiliön seinät on ammuttava\nseulaksi, niin että vesi voi virrata säiliöstä ja sammuttaa itse\ntulipalon.\n\nSen kuultuaan bruntilaiset nyökkäsivät naapureilleen ja sanoivat, että\nyes ja hakivat kaikki paikkakunnan pyssyt ja pistoolit ja revolverit ja\nhaulikot ja alkoivat ammuskella auttajineen säiliötään sekä yltä että\nalta ja kupeilta kummaltakin.\n\nParin tunnin iloisen ammunnan ja pirteän paukuttamisen jälkeen\noli bruntilaisten vesisäiliö yhtä huokoinen kuin Suomen kansan\noppivelvollisuuslaki — mutta vettä siitä ei valahtanut pienintäkään\npisaraa.\n\nMitenkäpä olisi valahtanutkaan, sillä säiliöhän oli jäässä, eikähän\njäätynyt vesi juokse missään maailmassa valmiistakaan reiästä.\n\nKun amerikkalaiset eivät kuitenkaan koskaan jää tällaisissa tapauksissa\nkädet housuntaskussa ihmettelemään ja päivittelemään, pyydettiin vielä\ntoistakin naapurikaupunkia lähettämään palokuntansa Bruntiin palavaa\nvesisäiliötä sammuttamaan.\n\nKahden palokunnan ja bruntilaisten itsensä ahkerin yhteisponnistuksin\nsaatiin säiliö lopuksikin sammutetuksi, mutta vasta kun se oli palanut\nsekä sisältä että ulkoa.\n\nSeutu oli saatu täten pelastetuksi tulen vakavalta vaaralta.\n\nMutta ei eräältä toiselta vaaralta.\n\nKun näet sammutettua säiliötä tarkastettiin, huomattiin sekä harmiksi\nettä hämmästykseksi, että siinä ei ollut enää pisaraakaan vettä.\n\nVesi oli näet ehtinyt palaa säiliön keralla.\n\nKun bruntilaisilla ei ole enää toista säiliötä, uhkaa heitä nyt\nhuolestuttava veden puute ja kiusallinen ja kammottava janokuolema.\nEtenkin kun Bruntissa on kieltolaki.\n\nOnneksi on nyt vielä jonkun verran talven riekaletta jäljellä ja\ntilanne on siis jotenkuten siedettävissä, talvella kun ei ketään perin\npahoin janota ja hätätilassa voidaan sulattaa lunta vedeksi.\n\nMutta annahan kun tästä ovat nämä huhtikuun pakkaset ja toukokuun lumet\nlopahtaneet ja tullut helteinen heinäkuu ja bruntilaisia alkaa oikein\njanottaa, niin —\n\nNiin mistäs kaappaat Bruntissa vettä, kun entinen vesi on porona?\n\nSäälittävä, syvästi säälittävä kohtalo.\n\nBruntilaisparat!\n\nOnnellisempien ja osallisempien olisi tehtävä jotakin heidän hyväkseen.\n\nAvunantokeinoja ja -muotoja olisi tarjolla tässä kuten kaikessa\nhyväntekeväisyydessä useitakin.\n\nJoku rikkaampi vesimaa voisi lainata tai vielä paremminkin lahjoittaa\nbruntilaisille jonkin joutilaan kaivon.\n\nTai vihjata juutalaisille, greekkiläisille taikkapa suomalaisille\ngulassimiehille bruntilaisten vesipulasta ja huomauttaa, että Bruntin\nkaivosseutu on kiitollinen liikepaikka.\n\nMyöskin olisi ehkä paikallaan huomauttaa asiasta virolaisille\nja saksalaisille, että he ehättäisivät lähettämään eskaaderinsa\nankkuroimaan Bruntin aluevesien ulkopuolelle.\n\nVoisipa käyttää kyyneleihin asti liikuttavaa osanottoadressiakin.\n\nNe kun ovat nyt hyvin muodissa ja hyvin tehokkaita.\n\nMitä apua annettaneenkin, on se ojennettava ennenkuin bruntilaisparat\nkerkiävät kaikki hukkua veden puutteeseen!\n\n\n\n\nPIKKUNEN PAKINA PUUTTUVISTA PILKUISTA\n\n\nEdessämme on eräs pääkaupungin lehti ja lehdessä isohko ilmoitus\nmuutamasta Pelastusarmeijan tervetuliaissoittojuhlasta Helsingissä.\nOhjelmineen ja puuttuvine pilkkuineen.\n\nEttä sitä vielä kielellisesti ja kieliopillisesti korkealle\nkiivenneellä kultturivuosisadallamme saatetaan sillä tavoin kirjoittaa\nsuloista suomenkieltä — pilkkuttomasti!\n\n»Hän on avaava päärlyportin Bloom-Duhlin», »Olen kuullut äänesi Ch.\nMarshall», »Pysyvä on sana Toit», »Sweet and low Chas Johanson»,\n»Gavotte Rococo W.E. Haesche», »Piano Sotilas Greta Toft», »Souvenir\nFr. Dradla» j.n.e.\n\nSotkea sävellykset, säveltäjät, esittäjät ja esiintyjät pian ja\nhelposti pistettävän pilkun vuoksi tuolla tavoin sekamelskaksi!\n\nVaikkei tapaus ole suinkaan ainutlaatuinen kielitaituruuden\npilkuttomuusnäyte yhteiskunnassamme.\n\nMieleemme muistuu näet muuan hauska hintaluettelo. Siinä eräs\nmusiikkikaupoistamme tarjosi halullisille ostajille käytettyjä nuotteja\nalennettuun hintaan seuraavin selityksin:\n\n»Ave Maria liattuna ja keskeltä revittynä 2 mk.»\n\n»Enkeli taivaan lausui näin kansilehdettä sopraanolle 1 mk 25 p:iä.»\n\n»Sa kasvoit neito kaunoinen pianolla 1 mk.»\n\n»Sydämestäni rakastan sua viheltämällä 3 mk.»\n\n»Tuoll' on mun kultani nurkat taitettuina ja muutoinkin huonossa\nkunnossa 50 p:iä.»\n\n»Voi minua poikaraukkaa kun olen omistajan nimikirjoituksella\nvarustettuna 75 p:iä.»\n\n»Tapaa minut yöllä unessasi pahoin pideltynä 50 p:iä.»\n\n»Kun rakkaus kuolee eri äänissä naiskuorolle 4 mk.»\n\n»Niin minä neitonen sinulle laulan B-kornetilla 2 mk. 50 p:iä.»\n\n»Ensimäinen rakkaus sopiva harjoittelevalle naiselle 1 mk. 25 p:iä.»\n\n»Sua lemmin vain yhtenä eksemplaarina 5 mk.»\n\n»Yksin istun ja lauleskelen koviin kansiin sidottuna 3 mk.»\n\n»Paitaressu tekijänsä kuvalla varustettuna 2 mk.»\n\n»Miksi laulan yksiäänisesti 1 mk 75 p:iä.»\n\n»Jos ei herra huonetta rakenna selloviululla ja urkujen myötäilyllä 2\nmk.»\n\n»Voi jos ilta joutuisi mieskuorolle 1 mk.»\n\n»Tuoll' laulaa neitonen musteen tahrimana 50 p:iä.»\n\n»Tonavan aallot rutistuneet ja puoliksi palaneet 1 mk.»\n\n»Tristan ja Isolde rasvatäplien pilaamana 50 p:iä.»\n\n»Kaksoiskotkan alla siedettävässä kunnossa 4 mk.»\n\n»Ulla ah Ulla sormen jälkiä täynnä 75 p:iä.»\n\n»Kaunis Helena päällyksittä 1 mk.»\n\n»Mignon sisästä liattuna 50 p:iä.»\n\n»Minun kultani kaunis on urkuharmoniolla 2 mk.»\n\n»Nuku rauhaton sydämein bassoviululla 2 mk.»\n\n»Tälläpä pojalla on hyvin harvinainen kappale 6 mk.»\n\n»Ah jos onni olisi naiskuorolle 75 p:iä.»\n\n»Kaunis Anna orkesterin keralla 3 mk.»\n\n»Yksinäin en valvo yötä saksalaisena painoksena 2 mk.»\n\n»Jos olet mun ainoastaan 2 markalla.»\n\nMutta se luettelo olikin painettu jo vuonna 1890.\n\n\n\n\nPUHELINPAKINAA\n\n\nVartoilimme tässä eräänä ehtoona ratti korvassa puhelinvuoroamme\nHelsinkiin, kun kaino naisääni kuiskasi jostakin »toisesta päästä» ihan\naavistamatta:\n\n— Onko se Olavi?\n\nMeidän nimemme ei ole Olavi eikä edes mikään o:lla alkavakaan allakan\nnimi, mutta me antauduimme alttiiksi kiehtovalle kiusaukselle ja\nkuiskasimme takaisin:\n\n— On.\n\nTuntematon puhuttelijamme tuntui ilmoituksestamme isosti ilostuvan ja\ntiedusti:\n\n— Miten voit nyt, rakas?\n\nKun meillä on alati kiusanamme vanha vainoojamme vatsakatarri,\nvastasimme:\n\n— No, niinkuin märkä palaa.\n\nHänen ääneensä tuli huolestunut sävy:\n\n— Ethän vain liene vilustunut, armahin? Eilen oli niin kolea ilma.\n\n— Niin, alle nollan sitä ainakin oli. Ja tuuli oli taas pohjoisessa.\n\nHän mietti muutaman sekunnin ja sanoi sitten:\n\n— Sinun pitäisi juoda jotakin lämmittävää.\n\n— Hm — menisihän tässä todellakin kuppi pari kuumaa.\n\nPuhelimessa kuului lyhyt houkutteleva naurahdus ja sitten veikeä\nilmoitus:\n\n— Kuulehan, minä olen nyt yksin kotona.\n\n— Jaa-ah. Yksikseni tässä olen tällä haavaa minäkin.\n\n— Rouva läksi juuri ostoksille torille.\n\n— Turha vaiva. Ei siellä ole enää mitään ostettavaa, kun\nrautatierakennusmatamit veivät viimeiset matikat. Kuoreita kyllä oli,\nmutta kalliita eivätkä enää tuoreitakaan.\n\nHän nauraa heläytti.\n\n— Aina sinä olet niin lystikäs. Kuulehan, meillä on parhaillaan pannu\ntulella.\n\n— No, mikäs sen nätimpi! Maistukoon vain makealta.\n\n— Ja rouva leipoi tänä aamuna lämpöisiä, pullia ja pikkuleipiä.\n\n— Hauska kuulla.\n\n— Niin että meillä on nyt vehnäleipää, piparkakkuja ja kaakkuja.\n\n— Teitä miekkoisia!\n\nHän oli hetken vaiti. Sitten tuli puoleksi ujostellen, puoleksi\nhoukutellen:\n\n— Etkö sinä saattaisi tulla tänne minun luokseni?\n\n— Saattaisinpa hyvinkin, mutta...\n\n— Minä parantaisin sinut, poikaparan.\n\n— Kiitos tarjouksesta, mutta...\n\n— Ja voisimmehan mennä sitten puoleksi tunniksi niemellekin — siksi\nkunnes rouva tulee.\n\n— Kyllä kai, kernaastikin, mutta...\n\nKuherrellen:\n\n— Sille samalle penkille —\n\n— Sillepä hyvinkin, mutta...\n\nHäntä ujostutti ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:\n\n— Ja minähän voisin taas... jos sinä, rakas, tahtoisit —\n\n— Mitä armaani?\n\n— Hi, hi, hi — (kuiskaten ja hiljaa tyrskien) kiivetä syliisikin ja\nsuu— hi, hi, hi — ei; enpä sano enempää!\n\n— No, sehän sopisi niiden rouvan pikkuleipien ja pullien lisäksi,\nmutta...\n\n— Tuletko?\n\n— Tuossa tuokiossa ja vallan lentäenkin, mutta...\n\n— Mitä sinä vielä muttailet? Vai — etkö sinä ehkä enää tekisikään minun\nkanssani seuraa, Olavi?\n\nMinäkö? No, tottahan toki, miten voit sitä epäilläkään, mutta...\n\nJa rakastat minua vieläkin, rakas?\n\n— Se on selvä.\n\n— Yhtä paljon kuin ennenkin?\n\nKyynärää ja korttelia enemmänkin, mutta...\n\n— Äsh, sinä! Mitä mutta —?\n\n— Mutta minun pitäisi tässä ensin ottaa Helsingistä illan viimeisimmät\ntuoreimmat tiedot huomiseen numeroon.\n\n— Tuor— huomiseen numer— Etkö sinä sitten olekaan Olavi?\n\n— En, enkä Ollikaan, Pekkakaan, Paavokaan, Junnukaan ja Jaakkokaan...\n\nHyvin hätäisesti, mutta vielä toivoen:\n\n— Kukas sitten?\n\n— Sam.\n\n— Sa-Sam? Missä se sitten on?\n\n— Kaupunkimme ainoan sanomalehden toimituksessa.\n\nOli hetken syvä hiljaisuus. Sitten kuului arkaileva, pelästynyt ja\npuolittain häpeilevän hilpeä:\n\n— Herra Juuumala!\n\nJa kuulotorvi pistettiin varovasti ja vitkallisen vaisusti jossakin\nkahaansa.\n\n\n\n\nRUNOLLINEN SAVONMAA\n\n\nOnhan kaunotaiteita pyhästi palvova Suomen kansa kauttaaltaankin\nyleensä runoutta rakastavaa ja kernaasti värssyttelevää väkeä, mutta\nSavon kansa taitaa siinä kuitenkin kaikitenkin muista voiton viedä ja\nrekordin lyödä.\n\nKun näet muualla maassa juhlarunoillaan jokaisesta innoittavasta\nisänmaallisesta tilaisuudesta korpikylän karjanäyttelyyn asti tai\nvärkätään sisäänlämpiävissä savupirteissä vanhoja Väinämön virsiä\nuuteen uskoon tai tekaistaan tukkipontulla tunnelmarunoja ja\nrekipajulla lemmenlauluja, näprätään runollisessa Savonmaassa jo\nkorkean oikeuden protokollatkin riimeissä ja runojaloissa.\n\nTodistuksena siitä olkoon seuraava käsiimme joutunut näyte. Se on erään\nKuopion takaisen kihlakunnanoikeuden äskeisten vuosien talvikäräjien\npöytäkirjasta.\n\n§ 198.\n\n»Talollinen Pekka Ryynänen, Karvasalmen kylästä, on näihin käräjiin\nalempana selitetyssä tarkoituksessa manuuttanut talollisen Juho\nRyynäsen samasta kylästä, ja kun se asia nyt tutkittavaksi otettiin,\ntulivat saapuville asianosaiset kumpikin itse.\n\nKantaja lausui kantehensa tällä lausehella:\n\n    Vastaajalta viime vuonna\n    koni kuoli kevähällä,\n    jonka raadon rannikolle\n    liki vettä hän vedätti,\n    joss' on kulku kantajalla,\n    venevalkama valittu,\n    sija nuotalle sopiva\n    sekä karjan käynti kanssa;\n    nyt kun raato rannikolla\n    paljahana peittämättä\n    heitti herja ympärinsä\n    hajun haisevan pahasti,\n    josta inho ihmisille\n    tuli tuima sieramihin\n    sekä kalma karjahankin\n    tarttui huonosta hajusta,\n    niinpä kantaja kovasti\n    tästä vaati vastaajata\n    sakkohon nyt saatavaksi\n    sekä pyysi palkintoa\n    kuluistansa käräjissä.\n\n    Vastaajapa vastineeksi\n    sanan virkkoi, noin niinesi:\n    Kun minulta miesparalta\n    heitti henkensä hevonen,\n    niin mä raadon rannikolle\n    kauas kuljetin kotoa,\n    hautahan sen heitin sinne\n    ja kun sillä seutuvilla\n    ei oo ihmisten oloja\n    eikä konin kuollut raato\n    ole tuottanut tuhoa,\n    ruttotaudin tarttumista\n    ihmisiin eik' elukoihin,\n    niin mä pyydän puolestani\n    kannetta kumottavaksi\n    jutelmana joutavana.\n\nAsianomaisten ulosmentyä Oikeudessa Päätettiin:\n\n    Koskei löydy laeissamme\n    sääntölöitä semmoisia,\n    joissa selvähän sanoisi\n    kuhun koni kuoltuansa,\n    oisi haaska haudattava\n    sekä vieläkin vähemmin\n    sakkoloita siitä pantu,\n    ja kun koni kuoltuansa\n    ei oo eneän tehnyt\n    vahinkoa valittajalle,\n    niin ei Oikeus osannut\n    tehdä muuta määräystä\n    kunpa kantehen kumota\n    asiassa aiheetonna\n    sekä kuitata kulutkin\n    riitaveljesten välillä.\n\n                  Julistettiin — —.\n\nNiin että kyllä kai sanarikkaalla Savolla lienee nyt toistaiseksi\nrunollisuudessa rekordi.\n\n\n\n\nHA, HA, HA, HA\n\n\nArvoisa asiaa tuntematon yleisö ei tietenkään ota oikein vakavalta\nkannalta uskoakseen, että naurukin on jo otettu tieteellisen\ntutkimuksen alaiseksi.\n\nSehän olisi arvoisan yleisön mielestä suorastaan naurettavaa.\n\nArvoisa asiaa tuntematon yleisö on hyvä ja nauraa sille vain sydämensä\npohjasta ja vähääkään kainostelematta.\n\nSillä paitsi että arvoisa yleisö pidentää sillä jo vanhojen viisaiden\nvakuutuksen mukaan lyhyttä ikäraukkaansa, paljastaa arvoisa yleisö\nsillä myös uuden tieteellisen tutkimuksen mukaan luonteensa\nväärentämättömimmän ja teeskentelemättömän laadun. Ja sellainen\npaljastus on kaikkialla eikä vain tiedonhaluisessa tieteellisessä\nmaailmassa hyvin haluttua tavaraa. Tämän kirjoittaja ainakin kuuntelee\nhyvin kernaasti tästä lähtien sekä tuttujensa että tuntemattomien\nnaurua. Ja jos he eivät naura, koettaa tämän kirjoittaja saada heidät\nnauramaan.\n\nKuta kovemmin ja kainostelemattomammin, sitä parempi.\n\nEräs hyvin oppinut italialainen tiedemies ja professori, joka jo on\nniin tunnettu, etteivät asiasta kertojat katso enää tarpeelliseksi\nmainita hänen nimeäänkään, on äskettäin tehnyt hyvin huomattavan ja\nuusia uria avaavan tutkimuksen naurusta. Vaikkakin tämän kirjoittaja\npitäisi tämän tutkimuksen tietoonsa onkimiaan tuloksia erikoisista\nsyistä kernaasti vain omina tietoinaan ja kuuntelisi vain hyvin\nviattomalla naamalla muiden naurua, saattaa tämän kirjoittaja\nkuitenkin ne seuraavassa julkisuuteen — ammattimme ja kutsumuksemme\nsanomalehtineekerinä kun on julkisuuteen saattelemista.\n\nJos siis arvoisa yleisö edellä olevan pitkän valmistelun jälkeen tahtoo\ntietää naurunsa laadusta jotakin, niin on tuo äsken viitattu viisas\nprofessori saanut selville seuraavat ilmiöt:\n\n1. Ken nauraa hehettelee tavuja he, he, he, hänellä on hyvin\nhalveksittava luonteenlaatu ja hän olisi heti huudettava sekä\nalas että ulos ja olisi lisäksi saapa kaupan päälle kansalaisten\nhalveksumisenkin. Nauraa hehettelevän luonne on näet totisen tieteen\nlahjomattomalta kannalta sekä sangen juro että nurja ja tuollainen\nhehettelijä on omanvoitonpyyntöinen, teeskentelijä ja — sanalla sanoen:\nsuuri kelmi, koko mies.\n\n2. Ken taas nauraa hi, hi, hi tavuja, hänellä on tavallisesti perin\nepäröivä ja epäitsenäinen luonteenlaatu, ja hän on kuin luoko meren\nlannalla, joka tuulen tutjuteltava, heikko ja huojuvainen, vailla\npysyvää pontta ja perää.\n\n3. Ho, ho, ho nauraa hohottavalla on kylläkin kaikin puolin kiitettävä\nja kunnioitettava, voimakas ja jalomielinen luonteenlaatu mutta hän\narvostaa aina ja kaikessa itsensä kaikkien muiden yli eikä anna toisten\nmielipiteille ja katsantokannoille juuri muuta kuin korkeintaan\nkuuntelemisen arvon.\n\n4. Hu, hu, hu on pahin nauru, mitä tieteelliseltä kannalta voi olla, ja\nsellaiselle naurajalle on heti paikalla ja hyvin kiireen vilkkaan paras\nkääntää selkänsä ja katsoa, mistä sattuisi olemaan viisi hirttä poikki.\n\n5. Parhain ja kaikin puolin suositeltavin naurun malli on tuo tunnettu\nja yleisesti käytetty ha, ha, ha. Se on avomielisen, sydämellisen\nja suoran henkilön luonteenlaadun kuvastin ja sellaista naurutapaa\nkäyttävän kanssa on heti hierottava tuttavuutta ja seuranpitoa.\n\nMuita naurutapoja on vielä monia.\n\nTämän kirjoittaja esim. on kuullut kerran erään kunnioitettavan\nkonstaapelin kimputtelevan suustaan seuraavan sarjan: aih, kih, kih,\nkih, aih, kih ja erään edesmenneen sekatavarakauppiaan harvinaisen\nkiah, kiah, kiah-naurun, kuten myöskin muutaman kivalterin kekuttelevan\ntavuja kek, kek, kek, kuk — lukuunottamatta sitä, että hyvin moni\nkanssaveljistämme ja sisaristamme päästää riemuitessaan hä, hä hä tai\nrä, rä, rä-hää.\n\nNiiden arvoitusta, luonteenlaadullisesti, ei italialainen professori,\nsurullista kyllä, selitä.\n\nMutta ehkä ne osoittavat hyvinkin lempeitä luonteenlaatuja, vaikkei\nniitä ehkä Italiassa nauretakaan.\n\nJoka tapauksessa on arvoisan yleisön tämän luettuaan tästedes paras\nnauraa vain hyvän luonteen laadullisesti ha, ha, haa-ta. Tai kenelle se\nosoittautuu aivan mahdottomaksi — perusluonteelleen kun ei mitään mahda\n— ja ken ei halua paljastaa heti paikalla luonnettaan, naurakoon koko\nprogrammin:\n\nHe, he, he, hi, hi, hi, ha, ha, ha, hu, hu, hu, hö, hö, hö, ho, ho, ho,\nhä, hä, hä, kik, kik, kik, kek, kek, kek, kuk, kiah, kiah, aih, kih!\n\nHuonot ja puolihyvät luonteenlaadut päättävät tietenkin tämän\nkirjoituksen luettuaan olla viisaampia kuin toiset ja jättää tästä\nlähtien koko naurun ja vain hymyillä.\n\nMutta siinä he tekevät itselleen vieläkin huonomman palveluksen.\n\nSillä nauramatta oleminen osoittaa, ettei tuollaisella yksilöllä ole\nluonteenlaatua ollenkaan.\n\nHa, ha, ha!\n\n\n\n\nKUNINGASTEN JÄLKELÄISET\n\n\nYstävämme, neljännen luokan liikemies Nestori Nikkinen, on\npasteeraillut parina äskeisenä päivänä ryhdiltään tavallista\nteerevämpänä ja katsellut vain ylvään taivaan ylhäitä korkeuksia.\n\nHänellä on mielestään syy ja epäämätön oikeus olla hieman vaateliaampi\nja jonkin verran päätään pitempi vertaisiaan. Hän kun on kuninkaallisen\nsuvun yhä harvemmin tavattavia jälkeläisiä.\n\nPantuaan viime lauantaina lafkansa kello kuudelta kiinni ja\nkulautettuaan kupin kuumaa hän istuutui hyvin päätetyn päivätyön\njälkeen salinsa narisevaan nakkilalaiseen kiikkutuoliin ja syventyi\nsilmäämään päivän pääkaupunkilehteä.\n\nHänen katseensa kiintyi heti ensi heitolla seuraavaan uutiseen:\n\n— _Hjalmar Branting Kaarle Suuren jälkeläinen_. Eräs ruotsalainen\nsukututkija on päässyt selville, että heidän sosialidemokraattinen\npäämiehensä, ministeri Hjalmar Branting johtaa sukujuurensa Euroopan\nvaltiojärjestelmän luojasta, Kaarle Suuresta, kuten seuraava\njohtoluettelo osoittaa: Kaarle Suuri, Rooman keisari, Ludvig Hurskas,\nRooman keisari, Gisela, naimisissa Friantin Eberhardin kanssa, Berengar\nI, Italian kuningas, Gisela, naimisissa Jorean kreivi Adalbertin\nkanssa, Berengar II, Italian kuningas, Adalbert H, Italian kuningas,\nOtto Wilhelm I, Burgundin kreivi, Renaud I Burgundin kreivi, Sibylla,\nnaimisissa Burgundin herttuan Henrikin kanssa, Henrik, Portugalin\nmaakreivi, Alfons I, Portugalin kuningas, Sancho I, Portugalin\nkuningas, Berengaria, naimisissa Tanskan kuninkaan Valdemar II\nSeierin kanssa, Erik Auravero, Tanskan kuningas, Ingeborg, naimisissa\nNorjan kuninkaan Maunu Lainparantajan kanssa, Hakon V, Pitkäsääri,\nNorjan kuningas, Astrid, naimisissa Jon Martinpoika Stjernan kanssa,\nCatherine, naimisissa Alf Haraldinpoika Boltin, Norjan valtioneuvoksen\nkanssa, Ero, naimisissa Matti Jenenpoika Römerin kanssa, Gertrud,\nnaimisissa Ruotsin valtioneuvoksen Knut Possen kanssa, Nils Posse,\nvaltaneuvos, Axel Posse, valtaneuvos, Märta, naimisissa Jöns\nThordson-Possen kanssa, Anna, naimisissa Olof Nilssonin kanssa, Märta,\nnaimisissa majuri Hans Johansson-Löflingin kanssa, Johan Löfling,\nasessori, Anna Dorotea, naimisissa ratsumestari Anders Appelbomin\nkanssa, Samuel Appelbom, majuri, Maria Elisabet, naimisissa professori\nCarl Fredrik Georgiin kanssa, maaherra Carl af Georgii, laamanni,\nEmerentia, naimisissa professori Lars Gabriel Brantingin kanssa,\nHjalmar Branting.\n\nNestori Nikkinen antoi lehden painua hitaasti polvelleen.\n\nHän vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin.\n\nSitten hän nousi ja pisti peukalonsa liiviensä hihanreikiin ja käveli\nkymmenen kertaa salin lattian päästä päähän.\n\nYhdennellätoista kerralla hän pysähtyi kirjoituspöytänsä luokse, jolla\nlojui paitsi memoriaalia, reskontraa ja pääkirjaa, hujan hajan lasten\nkoulukirjoja.\n\nPantuaan kirjat vielä villimpään epäjärjestykseen hän löysi mitä\netsikin: Yleisen historian oppikirjan alempia oppilaitoksia varten.\n\nKaapattuaan vielä tyhjän vekselilomakkeen jₐ lyijykynän Nikkinen\nistuutui selailemaan historiaa ja merkkasi sieltä lomakkeelle seuraavaa:\n\n— _Liikemies Nestori Nikkinen Ramses II jälkeläinen_. Eräs toistaiseksi\nkainoussyistä tuntemattomana pysyttelevä suomalainen sukututkija on\npäässyt selville siitä, että liikemies Nestori Nikkinen kaupungistamme\njohtaja sukujuurensa Egyptin suuruuden luojasta, Ramses II:sta, kuten\nseuraava johtoluettelo osoittaa:\n\nRamses II, Egyptin keisari, Hamrnurabi, Babylonian kuningas, Dareios,\nPersian hallitsija, Hannibal ja Hamilkar, Karthagon itsevaltiaat,\nMarius, Rooman keisari, naimisissa Sullan kanssa, Titus, Rooman\nkeisari, Attila: Hunnien herttua, Corpus Juris, Benediktinus\nNursialainen, Muhamed, naimisissa Medinan kanssa, Alfred Suuri,\nEnglannin viikinkien keisari, Henrik VII, naimisissa Simonia\nInvestituran kanssa, Gottfried buljonkilainen, Jerusalemin hallitsija,\nFransiskus, naimisissa Assisittaren kanssa, Juhana, naimisissa Magna\nChartan kanssa, Jeanne d'Arc, Ranskan kuningas, puoliso Orleansin\nneitsyt, Kalmarin Unioni, Ruotsin kuningas, naimisissa Margaretan\nkanssa, Kustaa Vaasa, Kustaa II Adolf, puoliso Kristina, Pietari Brahe,\nEerikki Sorolainen, Matleena Korolainen, naimisissa Nikoteemus Nikkisen\nkanssa, Nestori Nikkinen.\n\nTyönsä lopetettuaan Nestori pyyhki runsaan hien otsaltaan, luki lävitse\nsukuluettelonsa, pisti sikaarisauhuksi ja laittautui tyytyväisenä\nlevolle.\n\nSiitä saakka hän on kuljeskellut pää kekallaan.\n\nHymyillen halveksivasti kanssaveljilleen, kun nämä eivät huomaa, kuinka\nhelposti voi johtaa sukujuurensa vaikka aikojen uumeniin.\n\n\n\n\nKEKKONEN KERTOO...\n\n\nMeitä oli joitakin kaupunkimme ahväärieppuja viime keväänä kauppa-\nja huvimatkalla Helsingissä. Kierrettyämme kylliksemme kahviloissa\nja kinograahveissa vietimme lopuksi viattoman illan hotellimme\nnumerohuoneissa Viron kansan veljestervehdyksistä nautiskellen.\n\nPikkutunneille päästyämme aloimme kukin kehua erikoisuuksillamme,\nkuten tämän kauppiassäädyn tapana on. Yksi kehui kaupoillaan, toinen\ngulasseerauksillaan, kolmas liiketuttavuuksillaan ja mikähän milläkin\ntavalla.\n\nNestori Nikkinen kehui voimillaan. Nestorihan kehuu aina määrättyyn\ntunnelmaan tultuaan niillä, ja hänellä, hyvin syöneellä miehellä, onkin\nvoimia enemmän kuin monella muulla.\n\nEikä hän ainoastaan kehunut, vaan näyttelikin voimiaan.\n\nHän nosteli yhdellä kädellä selustasta tuoleja, kohotteli meistä\nmilloin mitäkin rinnasta ilmaan, löi rystysillään ruutuja pöytään ja\nhiilihangon luokiksi hauislihakseensa.\n\nLopuksi hän aikoi nostaa yhdellä kädellä jalasta pöydän koholleen.\n\nSilloin me suutuimme ja epäsimme jyrkästi tällaisen tuuman. Ja kun hän\nei totellut meitä, hyökkäsimme joukolla häneen käsiksi, kaadoimme hänet\nlattialle, kannoimme hänet viereiseen huoneeseen ja suljimme hänet\nsinne lukkojen taa.\n\nUnohdimme hänet puoleksi tunniksi.\n\nSitten joku huomautti, että viereisestä huoneesta kuului kummallista\närinää ja ähkimistä.\n\nAavistellen jotakin kamalaa tapahtuneeksi syöksyimme miehissä sinne.\n\nSe, mitä siellä näimme, oli sekä naurettavaa että säälittävää.\n\nNestori seisoi valtavan rautasängyn päädyn luona sängyn suuri\npyöreä nuppi suussaan. Tiedäthän ne rautasänkyjen päissä olevat\nmessinkipollukat.\n\nMe kysyimme, mitä hän tuollaisella ilveellä tarkoitti, mutta Nestori\nvain viittoi käsillään ja mongerteli jotakin, mitä emme käsittäneet.\n\nSilloin me ymmärsimme.\n\nVoimiaan näyttämään innostunut Nestori oli saanut päähänsä nostaa\nhampaillaan rautasängyn paikoiltaan ja ottanut sitä varten sängyn\npollukan suuhunsa. Pollukka oli kuitenkin kovin iso eikä Nestori saanut\nsitä enää ulos suustaan.\n\nKoetimme kiskoa häntä yhdistynein voimin siitä pollukasta erilleen, ja\nNestori ärisi ja härisi hirvittävästi.\n\nKaikki yrityksemme olivat turhia. Nestori oli ja pysyi kiinni kahden\nhengen maattavassa hotellin rautasängyssä.\n\nOlimme pitkän aikaa ymmällä mitä tehdä. Nestori katsoi meihin kaiken\naikaa apua anovasti että ihan sääliksi kävi. Yritimme uudestaan,\nmutta luovuimme siitä pian, kun Nestorin suusta alkoi vuotaa verta ja\npelkäsimme hänen hampaittensa heltiävän ennen kuin pollukan.\n\nÄkkiä sitten Käkriäinen sylkäisi kouriinsa ja viittasi meille. Kävimme\ntaas Nestoriin käsiksi, nostimme hänet Käkriäisen neuvon mukaan\nvaakasuoraan — asentoon, siirsimme sängyn keskelle lattiaa ja aloimme\nkieputtaa häntä ympäri, kunnes pollukka oli kiertynyt ruuveistaan\nja sängystä irti ja Nestori pääsi vapaaksi vuoteesta, joskaan ei\npollukasta.\n\nMitäkö sitten teimme?\n\nEtsimme puhelinluettelosta lähimmän lääkärin osoitteen, talutimme\nNestorin kadulle, huusimme ajurin ja kyyditsimme Nestorin\nsuuntäyteisineen lääkärin luokse.\n\nEn tiedä, kuinka pompula saatiin hänen suustaan. Suuri puuha siinä\nkuitenkin lienee ollut, sillä Nestori tuli tänne kotiinsa vasta viikkoa\nmyöhemmin kuin minä.\n\nMainitsin hänelle kerran matkastamme, mutta Nestori suuttui\nsilmittömästi ja läksi pois kuin puhaltaen. Hän ei kerro kenellekään\ntuosta sängyn pompulasta eikä siitä ole hyvä mennä häneltä kenenkään\nkyselemäänkään.\n\nJa jos hän joskus eksyy jossakin toveriseurassa viettämään hauskaa\niltaa, katsoo hän aina aluksi, onko huoneessa rautasänkyjä ja niissä\npompuloita.\n\nJos niitä on, ruuvaa hän ne heti irti ja lähettää keittiöön tarkoin\ntalletettaviksi.\n\nKotiinsa hän on laittanut kaikki vuoteet puusta.\n\nPompuloitta.\n\n\n\n\nNIKKINEN NYRKKEILEE\n\n\nLiikemiehemme Nestori Nikkinen pistäytyi äskettäin ahväärimatkalla\nHelsingissä. Kun siellä ei ole enää kabaretteja eikä varieteita,\nkatseli hän kauppojensa onnelliseksi päättäjäisiksi nyrkkeilyä\nsirkuksessa.\n\nTämä sekä hyödyllinen että terveellinen urheilulaji sai hänestä,\nvanhasta ja kotiseudullaan hyvin tunnetusta väkikiven nostajasta,\nkissanhännän vetäjästä ja housunkauluspainin heittäjästä, heti\ninnokkaan ja lämpimän kannattajan, jopa siinä määrin, että Nestori\npäätti itsekin ryhtyä sitä harjoittamaan.\n\nTuliaisiksi hän toi kotiinsa pääkaupungista kaksi paria\nnyrkkeilykäsineitä ja selitti seuraavana päivänä aamiaista syötäessä\npuolisolleen, kahdelle keskenkasvuiselle pojalleen ja pöytään\npassailevalle piialleen seuraavaa:\n\n— Elettävänämme oleva aika on raju ja rauhaton. Intohimojen itsekkäät\nylitsekuohuilevat hyrskyt tyrskyvät nyt kahleitta kaikkialla. En\ntarkoita tällä kansainvälisiä kahnauksia, vaikka nekin ovat ajan\nankaroissa aalloissa huomioon otettavat, vaan henkilökohtaisia\nhyökkäyksiä, joiden alaiseksi näissä omanvoitonpyyteisissä oloissa\nvoi kuka tahansa ja koska hyvänsä joutua. Onnellinen se, joka voi\ntällaisissa tapauksissa omin avuin ja tehokkaasti torjua luotaan\nkaikki tuuppijat ja tunkeilijat. Sille, joka osaa esimerkiksi jaloa\nnyrkkeilytaitoa, kuten minä, se onkin sekä sangen helppoa että sulaa\nhauskuuttakin. Näytän teille syötyämme muutamia otteita taidostani.\n\nAterian jälkeen Nikkinen toi kamaristaan nyrkkeilykäsineet ja puki\nniistä toiset itselleen ja antoi toiset puolisolleen.\n\n— He, kiskohan kännyihisi, Kunilla! Näytämme pojille ja Pauliinalle\npari isku- ja puolustusotetta.\n\nHieman esteltyään pukihe rouvakin käsineihin.\n\n— No, kas niin, nostahan nyt esimerkiksi vasenta kättäsi, Kunilla —\n\nRouva nosti ja sai mitään aavistamattaan ankaran iskun kasvoihinsa.\nNestoria nauratti ja pojat tirskuivat äänekkäästi. Mutta samassapa sai\nNikkinenkin tähtiä sinkauttelevan sivalluksen poskelleen. Hän haukkoi\nhetken henkeä ja ärjäisi rouvalleen:\n\n— Elä lyö silloin, kun toinen ei tiedä mitään!\n\n— Minä lyön milloin minua haluttaa, huomautti rouva. Vai luuletko sinä,\nettä nyrkkeilijätkään ilmoittavat, milloin meinaavat muksauttaa?\n\n— Jassoo, sanoi Nikkinen terävästi ja antoi puolisolleen kaksi\nkumajavaa iskua rintaan.\n\nRouva oli läkähtyä. Sitten hän heitti nopeasti käsineet ja viskasi\nne vasten Nikkisen naamaa. — Kurja mies, joka tahdot tappaa poikiesi\nnähden turvattoman naisen ja äidin, kun en tiedä edes puolustautuakaan!\nMallikelpoinen isä ja aviomies, joka —\n\nSamassa soi ovikello. Tulija oli Tuppurainen, Nikkisen kauppakaveri.\n\nRouva Nikkinen ilostui isosti vieraan tulosta, vilkaisi salaa\nkuvastimeen ja liverteli Tuppuraiselle:\n\n— No, olipa hauskaa, että kauppiaskin taas meitä muisti ja pistäytyi\nkatsomassa. Ajatelkaas: Nestori neuvoi meille juuri nyrkkeilyä, ettekä\nusko, kuinka hassua se oli. Minäkin sain aika tölmäyksen rintoihini,\nhi, hi.\n\n— Sinunkin, Tuppurainen, pitäisi opetella tätä mukavaa poksauksen\nkonstia. Otappas nuo käsineet, niin näytän sinulle, kuinka sitä\nnyrkkeillään, he, he, he.\n\n— Olen jo liian vanha sellaiseen, esteli Tuppurainen. Nuorempana oli\ntoista...\n\n— No, no, ethän sinä vieläkään ikäloppu ole. Otahan käsineet, niin\nkoetamme kujeillessamme.\n\nTuppurainen kiskoi käsineet kouriinsa, tälläytyi nyrkkeilyasentoon ja\nkun Kunilla-rouva oli lukenut kolmeen, kuten Nestori käski, antoi hän\nsamalla terävän ja tanakan iskun Nikkisen otsaan.\n\nKun kolmekymmentäkuusi tähteä ja keskikokoinen aurinko olivat laskeneet\nNikkisen katseen edestä, puuskutti hän:\n\n— Sisisisinä olet nynynyrkkeillyt ennenkin, Tututuppurainen!\n\n— Joo, joskus nuorra miesnä Amerikassa ollessani, tunnusti Tuppurainen\nja serveerasi taas Nikkiselle sellaisen tölmäyksen leukaan, että\nNikkistä alkoi ankarasti nikottaa ja hän oli mennä kirjakaapista sisään.\n\n— Anna takaisin, Nestori, kehoitti Kunilla.\n\n— Miminä pppuolustaudun, soperteli Nikkinen ja sai taas mahtavan\npaukun poskeensa ja toisen rintaansa. Hän koetteli hänkin hosua ja\nsohia Tuppuraista, mutta sai joka käden ojennuksella uuden muksauksen\nmilloin mihinkin ruumiinsa osaan. Iskua seurasi isku ja paukkua paukku\nja Nikkinen kadotti sekä ajallisen että paikallisen tietoisuuden. Hän\nläksi pakoon sänkykamariin, mutta Tuppurainen tuli aina vain iskuja\nannellen hänen kintereillään sinne. Nikkisen nenästä alkoi vuotaa\nverta ja rouva Nikkinen selaili kiireesti eteisessä lähimmän lääkärin\npuhelinnumeroa.\n\nNikkinen menetti viimein kaiken käsityskykynsä. Hän potkaisi\nTuppuraista polveen. Se oli onneton ote. Tuppurainen tulistui. Hän oli\ntullut taloon kahvikupposelle ja ryhtynyt pyynnöstä pikkusen leikin\nvuoksi nyrkkeilemään ja — häntä potkittiin kuin mitäkin koiraa! Hän\nraivostui, pikainen kun oli luonnoltaan, ja...\n\nRouva Nikkinen oli hakenut kadulta poliisin. Tämä tuli ja seisahtui\nsilmänräpäykseksi sänkykamarin ovelle.\n\nNikkisen naama oli pöhössä, hänen silmänsä tuijottivat lapsellisen\nhölmömäisesti jonnekin kaukaisuuteen, ja kädet hervottomina riipuksissa\nhän otti vastaan satelevia iskuja, uikuttaen välillä avuksi vuoroin\nvaimoaan, vuoroin seinän takana vuokralla majailevaa hyyryläistään.\n\nNikkinen oli lokattu viidessä minuutissa. Viimeinen isku viskasi hänet\nvatsalleen rouvan ompelupöydälle, jossa hän sai neulapreivin nenäänsä\nja lankakerän ammottavaan suuhunsa.\n\nSilloin astui poliisi esiin ja pisti Tuppuraiselle hansklovit käsiin.\n\nTuppurainen tuomittiin puolustuskyvyttömän henkilön tahallisesta\nja tarkoituksellisesta pahoinpitelystä kolmeksi kuukaudeksi\nkuritushuoneeseen.\n\nHän on siellä parhaillaan, Nikkisen ottaessa ahkerasti tunteja\nnyrkkeilyssä ja japanilaisessa jiujitsussa ja rouvan hankittua\nulko-oveen varmuusketjun ja kaksinkertaisen lukon sekä voimakkaan\nhälytyslaitteen, joka kutsuu minuutissa Nikkisten luo kadulta heidän\npalkkaamansa sivilipukuisen 120-kiloisen yksityispoliisin ja pari\nportin suojassa päivittäin istuskelevaa isoa hampparia.\n\nAjat ovat näet nykyään niin rajuja ja rauhattomia.\n\n\n\n\nNESTORI NIKKINEN MALLAA MOOTTORIPYÖRÄLLÄ AJOA\n\n\nKauppias Kipakka osti tässä keväällä moottoripyörän. Se onkin hänelle\nhyvä ja hyödyllinen kapine. Hänellä on kundeja pitkin pitäjää ja hän\nvoi pistäytyä niitä tapaamassa pyörällään tuon tuostakin.\n\nMainion moottorin Kipakka sattuikin saamaan. Kone on kestävä ja juosta\njoilottelee jopa 120 kilometriä tunnissa. Ja kun sen säiliöön sopii\npolttoainetta kymmeneksi tunniksi, tulee siitä taivalta, jos yhteen\nrysyyn mennä hyryttelee.\n\nKipakka puhdisteli ja koetteli pyöräänsä pihamaallaan viime\nperjantaina. Pyörän pärinä ja koneen rähinä houkutteli koko kaupunkimme\nsinne sitä surraamista ja pörräämistä katsomaan.\n\nKipakka lankesi luonnollisesti heti paikalla kaikkien moottorimiesten\nhelmasyntiin, kehumiseen. Hän alkoi kiitellä ja ylistellä pyöräänsä\nparhaimmaksi maan päällä. Ja uskoahan se piti, kun ei kukaan ollut\nsen parempaa eikä pahempaa nähnyt. Mutta kun Kipakka sitten yltyi\nrunoilemaan moottoripyörällä ajamista ihanimmaksi nautinnoksi,\nminkä taatto taivahinen on älynnyt ja osannut ihmislapselle tässä\najallisuuden olevaisuudessa luoda, alkoi jo yksi ja toinen kohautella\nsekä housujaan että hartioitaan ja sanoa, että jo nyt, kauppias,\nlaulat vähän liikaa. Kun Kipakka sen huomasi, kiivastui hän ja sanoi,\njotta kah, saahan tällä koettaakin, jos kuka ei ota uskoakseen, ja\nkehoitti lähinnä seisovaa Nestori Nikkistä nousemaan pyörän satulaan ja\nkoettelemaan muutaman kiehkerön pihamaalla.\n\nNikkinen on kaupunkimme vanha ja tunnettu polkupyörämies ja kun yksi\nja toinen kivotteli häntä koettelemaan, ei hän voinut kunniansa eikä\narvonsakaan vuoksi vastustaa viettelystä, vaan vastasi:\n\n— No, jospa hänellä, rakkineella, tosiaankin mallaisi muutaman lenkin\nlystiksensä.\n\nHänet autettiin monin avuliain käsin pyörän selkään ja Kipakka polkaisi\nkoneen käyntiin.\n\nMoottori päästi peijakkaan moisen papatuksen ja sylkäisi kolme katalan\npahalta löyhkäävää pensiinituhausta. Ja sitten se läksi liikkeelle kuin\nnoiduttu. Se mennä vihkaisi ensin vihaista vauhtia kohti Kipakan kyökin\nrappuja ja olisi kai mennyt itse kyökkiinkin, ellei Nestori olisi\nsaanut sitä viime hetkessä kiepautetuksi toiselle taholle ja ajanut\nhurjaa kyytiä Kipakan avoimesta heinäliiterin ovesta sisälle.\n\nSieltä hänet löydettiin vahingoittumattomana pyörää syleilemässä ison\nolkikuvon päältä.\n\nKun Nestori ilmestyi pihamaalle, syntyi yleinen ilo, nauru ja\nleikinlasku. Ja kun hän yritteli puolustella itseään, naurettiin ja\nveisteltiin hänelle päin naamaa, niin että piha kaikui.\n\nSilloin Nestori suuttui. Hän tempasi kenenkään arvaamatta pyörän sitä\njuuri vajasta taluttavalta Kipakalta, polkaisi sen käyntiin, hyppäsi\nsatulaan ja alkoi hyrrätä huimaa kyytiä pihamaalla. Ensin hän ohjasi\npäin pahimmin nauraa hehettelevää akkaparvea ja ahdisti sen Kipakan\nkyökkiin, niin että kintut vain vilahtelivat. Sitten hän ajoi ukot\ntikaportaille ja tallin ja aitan rapuille ja pojat kilpajuoksussa\nlankulle. Pihalle jäi vain nauraa hohottava Kipakka ja kummallisia\nkuvioita moottoroiva Nikkinen.\n\n— Jos — hekekehe — — tahdot — hekekekeke heeh — — hiljentää, niin\n— — hekekekekek — — niin hekekhek — väännä vain — — hekekekek — —\nkekekee------käsimiä — hek —\n\nJa Nestori väänsi, mutta väärin päin. Sen sijaan että olisi vauhdissaan\nvaimentunut, ulahtikin pyörä kuin vesikauhuinen koira ja läksi\nrullaamaan niin riivatusti, ettei Nestorista näkynyt kuin vilahdus\nsiellä täällä.\n\n— Vedä keskuskammesta, vedä keskuskammesta! huusi kamalaa kyytiä\nkauhistunut Kipakka.\n\nJa Nestori veti ja sai pyörälle 120 kilometrin vauhdin. Pyörä pauhasi\nja peuhasi, naputti ja koputti, suhutti ja tuputti kuin kappaleiksi\naikoen ja päästeli pensiinikaasutupsauksia niin tiheään, että pihamaa\noli kuin usvassa.\n\nPyörän satulassa silmät pelosta pyöreinä istua kehottava Nestori\nhavaitsi pihamaan moiselle menon hurakalle kovin rajoitetuksi ja pyörsi\nlaveampaa alaa antavalle kadulle. Siellä hän hieman rauhoittui ja\nohjasi mahdollisimman vakavasti.\n\nHän ajaa vinhasi kaikki kaupunkimme kuusi katua ylös ja alas ainakin\nkymmeneen kertaan. Ettei sattuisi päälleajoa eikä onnettomuutta, huusi\nja hoilasi hän jo kaukaa ihmisiä nähdessään:\n\n— Ho-holoooo! Tulooo! Pyörä tuloooo!\n\nKuudennella kiehkerolla olivat kaikki kadut ihmisistä kuin nuollut.\nIkkunat ja puotien ovet olivat täynnä suut auki ja silmät renkaina\npäitään vikkelästi käänteleviä kaupunkilaisia Nestorin vilahtaessa\nohitse.\n\nMutta jos kadut olivatkin tyhjät ihmisistä, ei sentään koirista. Kaikki\nkaupunkimme kolmekymmentäkaksi koiraa kiitivät näet kielet pitkällä\nroikkuen ja koivet yhtenä vilinänä ulvoen, haukkuen ja häristen\nNestorin jälestä. Pari lyhytjalkaisinta ja huonovauhtisinta jäi niistä\nläähättäen jälkeen ja Nestori ajoi ne seuraavalla kierroksellaan\nkumoon, pyörän kimmahtaessa korkealle ilmaan.\n\nKun yhä useampia koiria oli joutua pyörän jalkoihin, katsoi Nestori\nkaupungin kadut hieman turvattomiksi ja ohjasi maantielle.\n\nMaantie kaupungistamme vie Oulua kohti. Viiden peninkulman päässä eroaa\nsiitä kaaressa etelään toinen viiden peninkulman tie Kiuruvedelle ja\nsieltä kahden peninkulman tie kaupunkiimme.\n\nSittenkun oli päästy pahimmasta Nestori Nikkisen kaupungissamme\naiheuttamasta pelästyksestä ja sekasorrosta ja kuultu eräältä\nhevosmieheltä, että Nestori oli nähty Oulun tiellä, alettiin\npuhelimitse ottaa selkoa, missä hän milloinkin oli menossa. Kaikki\nkynnelle kykenevät kaupunkilaisemme kokoontuivat puhelinkeskuksen\nedustalle, josta puhelinneitoset antoivat avaimesta ikkunasta tietoja\nkuin eräät sanomalehdet viime olympialaisten kisojen kulusta.\nJännittävintä oli se, älyäisikö Nestori kääntyä tuolle toiselle tielle\nvai pyyhältäisikö kahdenkymmenen peninkulman päässä olevaan hänelle\noutoon Ouluun ja joutuisi siellä kukaties mille mahdottomille mereen\ntai lossipaikkaan päättyville maanteille.\n\nPyörää hän ei osaisi seisottaa kuin Luojan laupiaaksi ihmeeksi, niin\nvakuutti ja valitteli Kipakka, ja pensiiniä pyörässä riitti ainakin\nyhdeksäksi tunniksi 120 kilometrin vauhdilla, joka Nestorilla oli.\n\nKun oli joka paikkaan matkan varrelle ilmoitettu Nestorin kulusta,\nsaatiin jo miltei samassa viiden peninkulman tiehaarasta tiedoitus\npuhelimella, että sivu se nyt viuhahti ja Kiuruvedelle se kiepahti,\nsitten Kiuruvedeltä ilmoitus, että täällä jo ohi solahti niin että pöly\npelmahti ja että kohta se on siellä kaupungissa.\n\nSen kuultua kiipesivät kaupunkilaiset katupuihin ja lankuille ja\nrapuille ja — samassa kuuluikin jo maantieltä pakananmoinen papatus ja\ntuhutus ja Nestori tulla tupsahti pöly- ja pensiinipilvenä kaupunkiin,\njossa hän kiersi kolmasti kadut ja karautti taas takaisin maantielle.\n\nTaas pantiin puhelimet kilisemään kaikkialle matkan varrelle ja saatiin\nkuulla, että Nestori oli ajanut ensin viiden peninkulman taipaleella\nsuuren karjan maantieltä suohon ja pelästyttänyt erään hevosmiehen\nkuormineen ojaan ja toisella taipaleen osalla ajanut kumoon kaksi\nkoiraa ja — siinä hän jo taas hyrräsi kaupunkia kiertämässä.\n\nKolmannella kierroksella oli häneltä lennähtänyt hattu jonnekin matkan\nvarteen, ja neljännellä hän oli juoksuttanut eräässä paikassa kuutta\nirtohevosta edellään puolisen kilometriä, kunnes hevoset vaahtoisina\nälysivät karata tiepuoleen ja metsään.\n\nViidenneltä kierrokseltaan kaupunkiimme palatessaan hän soitti jo\ntullessaan ja kaupungin katuja kahdesti kiehkeroon kiertäessään.\nTottapa hän lienee tullut jotenkuten nykäisseeksi merkkitorvea ja\nälynnyt sen hälytyslaitteeksi.\n\nIhmiset alkoivat jo väsyä Nestorin lakkaamattomaan kierrosajoon ja\nläksivät kaduilta kotiinsa arvellen, että tottapahan se siitä kerran\nseisottuukin. Ja niin jätettiin Nestori oman onnensa varaan ja mentiin\nmaata.\n\nMutta joka tunnin perästä kuuli kukin ikkunansa alta hirmuista hurinaa\nja pärinää ja sen keskeltä korvissa huikeasti hujeltavaa:\n\n— Huuuuup! Huuuuup! Huuuuup! Pa, pa, pa, pa. Hyrryn, hyrryn, hyrryn.\nSytkyt, sytkyt, sytkyt. Huuuuup! Huuuup!\n\nSinä yönä ei moni nukkunut rauhaisaa unta kaupungissamme. Ei vaikka\npeitteen kuinka korvilleen veti. Sillä joka tunti kuului aina\nherättävänä äänenä horroksiin vaipuneille:\n\nPa, pa, pa, pa — Huuuuup, huuuuup — hyrryn ryrrryn — sytkytsytkyt —\nhuuuuiphuuup — —!\n\nTämä meno ja metakka loppui vasta aamuyöstä.\n\nJoka tunti Nestorin merkinantoja kuulemaan tottunut korva odotti pari\ntuntia näitä siknaaleja turhaan.\n\nNiitä ei enää kuulunut. Kaupunki vaipui siihen kesäiseen syvään\nhiljaisuuteen, joka on niin täydellinen, että kuulee, jos korvansa\nheristää, kuinka meidän katuruohomme kasvaa.\n\nKello puoli neljä aamulla kuuli Kipakka ulko-oveltaan vaimeata\nnaputusta. Kun hän meni avaamaan, seisoi siellä Nestori Nikkinen.\n\nMutta minkälaisessa muodossa ja asussa! Hatutta ja hiukset ja kasvot\nharmaina pölystä, nutun toinen hiha roikkuen halkinaisena paljaasta\nkyynäspäästä alaskäsin, toinen housunlahje haljenneena ja koko puku\npölyssä ja liassa, koneöljyssä ja lätäköiden ravassa ja mies tuoksuen\npensiiniltä kuin kymmenen litran kanisteri.\n\nKakisteltuaan ja ryiskeltyään kymmenisen minuuttia Nestori sai\nsanotuksi:\n\n— Jjjjosss sssisinulla sasattuu olemaan ryryryypyllinen kokokonjakkia\njajaja sasasavukkeita, niniin a-a-a-anna Jujuj-jumalan nininimessä\nheheheti.\n\nKipakka kehoitti häntä tulemaan sisään ja istumaan ja ryyppäämään ja\ntupakoimaan, mutta Nestori viittasi vain murheellisesti kädellään ja\nsanoi:\n\n— Mimiminua ei nynynyt oikein i-i-istuta.\n\nSaatuaan siihen rappusten eteen seisoville jaloilleen kolme kookasta\npikaria konjakkia ja savukkeen suuhunsa hän ilmoitti:\n\n— Se on hyvä pyörä ja mainio menijä. Voit sanoa sen jokaiselle. Mutta\nelä kutsu enää minua sitä muille mallaamaan.\n\nHeitettyään polttamansa savukkeen pätkän pois hän lisäsi:\n\n— Minua tinkii nälättämään ja nukuttamaan. Hyvää yötä.\n\nPortilta hän vielä pyörähti pihaan päin ja huomautti:\n\n— Olin unohtaa sanoa, että rakkineesi on Heiskalan isossa\nhiekkahaudassa, kahdeksan kilometriä Ouluun käsin, jonne se seisahtui.\nVoit käydä sen sieltä hakemassa. Minä en halua enää koko pörriäistä\nnähdäkään.\n\nSiitä saakka on Nestori Nikkinen periaatteellisista syistä vihannut\nkaikkea, mitä moottoriksi mainitaankaan.\n\nJa kun joskus tulee puhe moottoripyöristä, lähtee hän heti semmoisista\nseuroista pois.\n\n\n\n\nMINKÄTÄHDEN NESTORI NIKKINEN EI OTTANUT OSAA KÖYDENVETOKILPAILUUN\n\n\nLiikemiehemme Nestori Nikkinen oli luvannut peruuttamattomasti\nottaa osaa äskeisiin kesäjuhlan yhteydessä toimitettuihin V.P.K:n\nkomppaniain välisiin köydenvetokilpailuihin ja kiinnittää osaltaan\nyhden koruttoman, mutta kunniakkaan laakerin lehden edustamansa\nsammutuskomppanian seppeleeseen.\n\nHän luopui kuitenkin kaikkien pettymykseksi\nkahdennellatoistakymmenennellä hetkellä tästä pyhästi ja vakaasti\nantamastaan lupauksesta. Sillä mamma Nikkinen, kuultuaan puolisonsa\npäätöksen, pani heti painavan protestin sitä vastaan. Ensin tietenkin\nsulin sanoin ja vedoten Nestorinsa ikään ja yhteiskunta-asemaan ja\nsitten, kun siitä ei ollut toivottua tulosta, toimeenpanemallaan\ntärisyttävällä perhetragedialla.\n\nNestorin istuessa näet kilpailuiden edellisenä ehtoona konttorissaan\nja siirrellessä nenä kiinni kirjoissa päivän kauppoja pääkirjaan,\naukeni äkkiä ovi ja mamma Nikkinen saapui sisään poikiensa, piikansa\nja puotilaisen kanssa, asettui keskelle konttorin lattiata, osoitti\netusormellaan Nestoria ja huusi hurjalla äänellä ja eleilyllä:\n\n— Tulkaa, tulkaa vain sisään ja katsokaa petomaista perheenisää\nja raakamaista ruokakuntansa päämiestä, joka aikoo syöstä ehdoin\ntahdoin poloisen perheensä ja sukunsa surman suuhun ja pirstota\ntaloutensa raunioiksi kunnianhimoisella köydenvetokiihkollaan! Lapset,\nhyvästelkää viime kerta pappaanne ja sinä, Liena, ja sinä, Lassi,\npyytäkää palkkanne kauppiaalta niin kauan kuin hän siihen vielä\nkykenee ja on hengissä ja täydessä ymmärryksessä. Ja sinä Nestori, tee\ntestamenttisi, tee tänä iltana, parempi jos jo tällä minuutilla ja\nmomentilla, ennenkuin ruumiisi siunataan siivompien ja järkevämpien ja\nköysiä kiskomatta kunniallisesti eläneiden ja kuolleiden isiesi luokse\nkirkkomaan kalmistoon.\n\nKun mamma Nikkinen niisti nenäänsä ja kuivasi kyynelöiviä silmiään, sai\nNestori sananvuoron ja huomautti:\n\n— Mutta minä en ymmärrä, Kunilla kulta —\n\n— Et, et, et — eikä sinulle näy ymmärrystä karttuvankaan koko\nelämänikänäsi! No, onneksi on minun ymmärrykseni kyllin selvä ja\nriittävä sinunkin varallesi. Etkö sinä, onneton isä ja järjetön\nmies, muista minkälaista oli, kun viimeksi kiskoit noita köysiä\nkansanjuhlassa?\n\n— Sehän oli jo vuonna yhdeksäntoistasataa ja seitsemän.\n\n— Olipa milloin oli, mutta surkeaa se oli, niin että vieläkin ihan\nitkettää. Minä muistan sen elämäni kaiken kuin eilisen päivän.\nSinä ilmoittauduit silloinkin tuohon köydenkiskontaan. Sinun piti\nmuka, koska muutkin kaupungin ukot, vieläpä viskaalitkin, tohtorit,\napteekkarit ja metsäherrat olivat ilmoittautuneet. Sinä et muka\niljennyt jäädä pois miesten muasta, kun olit tanakimpia ja väkevimpiä\nköydenkiskojia kaupungissa.\n\n— Minua pyydettiin mukaan ihan erikoisesti.\n\n— Itsehän sinä siihen puuhaan pakkauduit ihan pyytämättä. No niin,\nsille ei nyt enää mitään mahtanut, sanoit sinä. Ja sitten sinä aloit\nharjoitella. Muistatko sinä, kuinka siinä menettelit?\n\n— No, mitä niistä nyt enää kaikille kertomaan —\n\n— Sinä pistit keskellä parhainta liike- ja lauantaipäivää puodin\nulko-oven lukkoon ja sidoit köyden ovenripaan ja aloit hoilata ja\nkiskoa ja tempoa kuin hullu. Ripa lukkoineen luonnollisesti petti ja\nsinä lensit päin kahta sillitynnöriä ja jauhosäkkiä ja kaasit ne kaikki\npitkin permantoa. Eikä sillä edes hyvä. Kun minä ja palvelijat olimme\nparhaiksi saaneet puodin pestyksi ja siistityksi, kiinnitit köyden\nsillä kertaa suureen sekatavarahyllyyn —\n\n— Alafakkihan se oli —\n\n— Olipa ylä- tai ala, se on samantekevää! Sitten sinä aloit taas\npinnistellä ja ponnistella ja tuit itseäsi tiskistä ja — vedit hyllyn\nhirmuisella paukkeella ja jyskeellä permannolle, kaatuen itse tiskin\nkeralla samaan rykelmään. Siitä tuli ainakin kolmen sadan markan\nvahinko ja monta muuta mieliharmia. Ja muistatko, kuinka minäkin\nonneton satuin juuri parhaiksi saapumaan siihen kauas kaupungille\nkuuluvaan remakkaan ja rytinään, posliiniastioiden pirstoutumiseen,\nlasitavaroiden kappaleiksi kimpoilemiseen ja kankaiden ja monien muiden\npermannolle paukahteluun? Minä toin sinulle silloin rauhoittuaksesi\nkahvia ja sain suuren sarkapakan päähäni ja tarjottimelleni ja poltin\nkuumalla kahvilla käteni niin, että oli pakko juoksennella lääkärissä\nviikkokausi —\n\n— Enhän minä mistä arvannut sinun tulevan siihen tarjottiminesi.\n\n— Sinä et lopettanut vieläkään, vaan sidoit kirotun köytesi\npihakoivuun, kartanomme ainoaan kaunistukseen, ja olit kiskoa\nsen juurineen maasta. Onneksi köysi katkesi ja sinä paiskauduit\nränninalussaaviin ja kastelit piloille parhaan kesäpukusi, jonka hinta\noli lähes pari sataa markkaa. Silloin vasta lopetit harjoittelusi.\nMutta niinpä olikin jo itse ikimuistettava kilpailu. En tiennyt oikein,\ntullako katsomaan vai eikö, sillä minä aavistelin onnettomuutta kaiken\njo olleen ja kärsityn kukkuraksi. Tulinhan kuitenkin, vaikka kadun ja\nhäpeän sitä vielä tänäkin päivänä.\n\n— Mitäpä katumista siinä oli? Kunniallinen kilpailu!\n\n— Ehkä sinusta, mutta ei minusta. Muistan vieläkin ja olen yhäkin\nnäkevinäni, minkälainen sinä olit tuota kirottua köyttä kiskoa\njunnatessasi. Silmäsi olivat pullistua päästäsi ja sinä olit punainen\nja sininen kuin paleltunut potaatti. En iljennyt enää katsoakaan, vaan\nkäännyin selin. Niin, niin — voitittehan te, voititte, mutta miltä sinä\nvoittaja näytit? Takkisi selkä oli halki, housujesi takamuksista pisti\nparista paikasta esiin valkoista, lahkeesi olivat liassa ja loassa ja\nsinulta oli tallautunut uusi kesähattusi vetäjien jalkoihin. Ja kun\nläksit kävellä hoipertelemaan, kävelit kuin silmitön ja tietosi ja\ntajusi menettänyt. Sinä puskit päin paria kaupunkimme hienointa rouvaa\nja töyttäsit ne istualleen, sitten olit pyytelevinäsi anteeksi ja\nsopertelit jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, ja läksit taas\nkävellä kompuroimaan ja menit pahki katsojain penkkiä, niin, että se ja\nkaksi muuta niistä kaatui. Sinä et nähnyt mitään, et kuullut mitään,\ntajunnut mitään.\n\n— Puolipökerryksissä kuljetin sinut sieltä ajurilla kotiin, jolloin\npalvelijat sanoutuivat heti sinut nähtyään irti, kun eivät muka\nhalunneet olla sellaisessa herskaapissa, jonka pää tuodaan moisessa\ntilassa keskellä pyhäpäivää kotiin. Sain heille suurella vaivalla\nselitetyksi asian, ja sitten me kolmisin hieroimme sinua tuntikauden ja\nsaimme vihdoinkin sormesi auki nyrkistä ja laastaroimme vereslihalle\nhankautuneet kämmenesi välttävään kuntoon.\n\n— Samana iltana sait sitten hirveitä vatsanväänteitä, ja lääkäri luuli,\nettä suolesi oli mennyt solmuun, vaikkei se onneksi sitä ollut — tai\nonnettomuudeksi paremminkin.\n\n— Jos nyt aiot panna toimeen samanlaisen surkeuden ja menon ja\nmyllerryksen, niin — minä sanon vielä tänä iltana Lienan ja Lassin\nirti toimestaan ja pakkaan tavarani ja lähden heti asianajajan luo\nheittämään hänen tehtäväkseen hakea minulle eroa moisesta perheensä\npäästä ja ehdoin tahdoin kotinsa onnettomuuteen köydellä kiskovasta\npuolisosta ja isästä, mutta itse olen jo huomenna lasten kanssa\nmatkalla vanhempieni luokse.\n\n— Se on vakava sanani, ja siinä pysyn pykälääkään hellittämättä. Mieti\nja menettele sen mukaan!\n\nKuten sanottu, ei Nikkinen ottanut osaa kilpailuun. Hän ilmoitti näet\nsaaneensa äkillisen pistoksen rintaansa ja sen epäävän häneltä kaikki\nkilpailuponnistukset.\n\nMutta meidän katsojain joukossa hän kyllä oli. Ja huusi vetäjille\ntahtia niin julmasti, että parin lähinnä häntä olleen naiseläjän oli\nmentävä seuraavana aamuna kiireen kaupalla lääkäriin lumpeutuneita\nkorviaan korjauttamaan.\n\n\n\n\nNIKKINEN ON OSTANUT MOOTTORIVENEEN\n\n\nVaikkakin Nestori Nikkisellä on eräitä kokemuksia ja vakavia valituksia\nmoottoreista ja varsinkin moottoripyöristä, on hän nyt itsekin\nmoottorin omistaja. Kaupungissamme parhaillaan kiihkeänä raivoava\nmoottorikuume tarttui näet jo häneenkin, ja hän osti moottoriveneen.\nEi sellaista suurellista monumenttaalia ja vinsesterimenijää kuin\nmeidän muiden herrojen ryöpältäjät ovat, vaan ainoastaan tätä meidän\ntavallista seutumme pikkumoottorien peristyyliä ja konstruktiivia:\nrunko meidän venemaakarimme Kemppaisen tekemä, varalaidoilla varustettu\nsavolainen kolmilaita, keskellä Tikkatettara ja laidassa uusimman\nmoottorimekaniikan mukainen auto-ohjausrustinki.\n\nSellaisilla pikkupäpättäjillä onkin omat etunsa ja erikoisuutensa: ne\nkulkevat kepeästi, ovat niuhoja kalliille penssiinille, antavat terveen\nja terhakan äänen ja maksavat vain varttaalin siitä, mitä esimerkiksi\nmeidän tohtorin »Seere».\n\nSitäpaitsi on Nestorin moottorissa eräs etu, jota meillä muilla\nperärännäli- ja pikkukeskusnakuttajilla ei ole: se pakkaakin, kun panee\nsen pakkaamaan, ja menee sakta ramia, kun panee menemään.\n\nSaatuaan »Jouhtenensa» sen entiseltä omistajalta karvari Kämäräiseltä\nNestori teki sillä Kämäräisen kanssa sekä ruuvi- että koulutusajon ja\nopastui reissulla mielestään yksityiskohtia myöten moottirakkineen\nkaikkiin kymmeniin konstrumentteihin ja instruvenkkeihin: kaasuttajiin,\nneulaventtiileihin, magneesiumiin, lauhduttajiin, pensiinihanoihin,\nautomaattiöljyttäjiin, ryyppynastoihin ja mitä kaikkia niitä nyt\nlieneekään. Tietopiirinsä laajentamiseksi hän osti lisäksi sen 30\nmarkan maksavan moottorikirjan, jonka on tehnyt alallaan tunnettu\nmoottorimonttööri Werner Söderström Porissa.\n\nSeuraavana aamuna Nikkinen osti lyhyen öljy takin ja nahkatakin, pisti\nvaneeriaskiin lujasti evästä, otti poikien onget mukaansa ja läksi\nmoottorilla kalaan.\n\nPuulattuaan »Jouhtenen» veteen ja pyöriteltyään rannassa sen konetta\npuolisen tuntia saamatta, siitä esiin pienintäkään pihausta,\nheitettyään yltään ensin lakkinsa ja sitten öljy takkinsa ja vihdoin\nnuttunsa ja liivinsäkin hän käski rannalla suu auki katsoa töllöttävän\npoikansa pinkaista korjauspajalle ja pyytää jotakin asian ymmärtävää\nmiestä tulemaan moottoria katsomaan.\n\nMies tulikin, vilkaisi koneeseen, hymyili ja avasi pensiinihanan, joka\nNestorilta oli unohtunut kiinni, ja sanoi, että selvä on, ja laittoi\nNestorin taipaleelle.\n\nMeillä ei ole tietoa, missä kaukana tai kuinka lähellä Nestori kävi,\nmutta kuulimme hänen palanneen iltayöstä, kiinnittäneen »Jouhtenensa»\nlaivalaituriin käydä kalkuttelemaan, juosseen noutamassa kotoaan\npensiinikanisterin, täyttäneen veneen säiliön äärilleen ja menneen\nsitten maata kotiinsa.\n\nAamulla tuli Nikkisen puotiin joukko ranta-asukkaita kysymään, kuinka\nkauan kauppias aikoi moottoriaan siellä rannalla käyttää, se kun oli\nkalkuttanut siellä kaiken yötä ja karkoittanut papatuksellaan koko\nrantakaupungin unen.\n\nSilloin Nestori vastasi platoonilaisesti, että hool rei, ja kävi taas\nkaatamassa moottorin säiliön piripinnaksi ja jätti »Jouhtenensa» jouten\npapattamaan.\n\nSeuraavana aamuna ilmestyi Nikkiseen kymmenhenkinen\nrantakaupunkilaisten valitsema lähetystö kysymään, aikoiko Nikkinen\nkoskaan moottorinsa papatusta pysähdyttää vai kuinka kauan\nrantakaupunki saisi viettää unettomia öitä.\n\nJa Nikkinen ilmoitti, että niin kauan kuin kaupungissa piisaa pensiiniä\nja sylinterirasvaa.\n\nSen johdosta lähetystö rantakaupungin nimessä vaati tietoa ja\nselvitystä, mitä tämä ainainen kolkutuskometia oikein tarkoitti ja\nmiksi Nikkinen nakututti konettansa yötä päivää. Ja Nikkinen ilmoitti,\nettä kun se moottorin pentele ei näy rupeavan käymään silloin, kun sitä\nsiihen ruuvaa ja reistailee, ja kun se nyt kerran on käynnissään, niin\nkäyköön seisottamatta valmiina tarpeen varalta.\n\nLähetystö poistui selityksen saatuaan, mutta julkaisi samalla\nrantakaupunkilaisten kansalaiskokouksen päätöksen, että ellei »Jouhten»\npidä papatuksessaan paussia ainakin ensi yönä, niin kokous kiskoo\nkoko kalkattajan nakuttamaan Nikkisen omalle pihalle ja haastaa\nNestorin maanantaiksi raastupaan vastaamaan rantakaupungin kotirauhan\nrikkomisesta ilman lieventäviä asianhaaroja.\n\nNestori oli lähetystön poistuttua kaiken päivää pahalla päällä ja läksi\nillalla vähän vesille »viiluuttelemaan» aivojaan.\n\nHän päästi moottorinsa rannasta, hyppäsi perätuhdolle, vetäisi\nliikkeellepanokammesta ja läksi kiitämään takapakkia monessa mutkassa\npitkin laivalaiturin ympäristöä.\n\nRannalla seisoi silloin liikemies Latola. Kun Nikkinen kulki perä\nedellä kymmenettä kertaa laiturin ohitse, tiedusti Latola, että mitä\nmerkillistä sinä aina vain takapakkia ajelet?\n\n— Minä vain koettelen, mitenkä tämä ottaa takaisin. Nämä pikkuväkkärät\neivät näet ole siinä taidossa vallan vissejä ja luotettavia\ninstrumenttareita.\n\nPiirreltyään vielä varttitunnin taapäin kulkien mitä kummallisimpia\nkysymysmerkkejä, puoliympyröitä ja murtoviivoja Nikkinen oli\nhuomaavinaan Latolan suupielessä jotakin epälojaalista hymynvärettä,\nsuutahti ja kiskaisi kiukuissaan kammesta toisinpäin. »Jouhten»\npuistalti ja läksi kiitämään eteenpäin.\n\n— Hyvin tämä näkyy takapakkia taitelevan, huomautti hän Latolalle. Nyt\nminä lähdenkin jo etuperin.\n\nKun »Jouhten» teki vieläkin koukerolta ja käännöksiä ja kurvia ja\nlenkkejä milloin sinne, milloin tänne, päätti Nestori neuvoa sille\nhieman järkevämpää kulkutapaa ja tarttui tanakasti auto-ohjaajaan ja\nväänsi sen parilla voimakkaalla käännähdyksellä niin kiinni ketjuihinsa\nja rautalankoihinsa ja ruuveihinsa ja muttereihinsa, ettei ohjauslaite\nsen siitään enää tikahtanut tai päkähtänyt puoleen tai toiseen.\n\n»Jouhten» kulki keulakaula pitkällä kouhollaan pitkin iltaa suurta\nsoikeaa ympyrää rantakylän edustalla. Ja Nestori istui jouten keskellä\nvenettä ja veti rettinkisauhun toisensa perästä ajan kuluksi.\n\nKatsoen sitä menoa ikkunastaan Löi kommunisti Kostoniemi nyrkkinsä\npöytään ja viittasi vihaisesti selkää kohti ja sanoi hammasta purren\npuoluetoveri Pärssiselle:\n\n— No, on totta kiesaa ja varjele sitä tuolla porvarikoplalla\nköyhälistön rahaa, kuten tuollakin Nikkis-pösöllä! Siinä on nyt koko\nillan huviksensa vain rinkiin rullannut ja rallatellut ja näytellyt\ntälle työkansalle, että on sitä rikkaalla riunoja rellutella.\n\n\u003Ctb>\n\nNikkinen tuli vasta aamulla auringon noustessa rantaan — soutamalla.\n\nSinä päivänä ei »Jouhten» enää laiturin kyljessä papattanut tarpeen\nvaralta. Ja mitenkäpä olisi papattanutkaan, kun sen säiliö oli tyhjä\nkuin nuoltu. Eikä Nestori käynyt siihen enää uutta pensiiniä panemassa.\n\nEipä hän ollut enää muutenkaan koko moottorista milläänkään, vaan jätti\nsen poikiensa hoteisiin.\n\nHän halveksii nyt periaatteen ja kokemuksen vankalla pohjalla\nvenemoottoreita yhtä syvästi kuin moottoripyöriäkin.\n\n\n\n\nNIKKISET JUHLIVAT JUHANNUSTA\n\n\nNikkisen herrasväellä oli kuluneena kesänä kaukaisia vieraita. Muuan\nNestorin pikkuserkku, joka ei ollut vielä ennen kaupungissamme käynyt,\nsaapui näet heille Helsingistä rouvineen, lankoineen ja langonrouvineen\nsuven ja seutumme suloista nauttimaan.\n\nIhastuneet ja sukulaisrakkaat Nikkiset pitivät näitä harvinaisia\nvieraitaan, kuten piispoja pidetään pappiloissa. He syöttivät ja\njuottivat heidät parissa viikossa pulleiksi kuin jouluporsaat\nja suorastaan kilpailivat keskenään huvittaakseen heimolaisiaan\nja tutustuttaakseen heidät kaikkiin seutumme maisemiin ja\nmerkillisyyksiin. He käyttivät heitä kaupunkimme palohälytystornissa\nja näyttivät heille, kuten Nestori, joka viljelee kernaasti kaikissa\nsopivissa puheensa paikoissa vieraskielisiä sanontatapoja, selitti:\npaikkakunnan panuraamit lintusten perspenktiivissä. He pistäytyivät\nvieraineen kaupunkimme huviniemellä ja lauloivat sen paviljongissa\nNestorin pyynnöstä yleisäänisesti tuon tunnetun kansanlaulelman: »Halk'\niltaruskon autereen tuo joutsi joutusaan.» Sitten he olivat vieraineen\nsankaripatsaallamme, jonka päässä seisoo sorja alaston nuorukainen, ja\nsiellä herrat lausuivat julkisuuteen tunnustuksensa patsaan sattuvalle\nsymbaalille ja rouvat pääasiallisesti patsaan juurella rehoittavalle\nrekooli-istutukselle. Ja eräänä iltana innostunut Nestori vuokrasi\nmeijerimme kuorma-auton, kuljetti koko sukunsa Sandelsin ja Tolkoruutin\npatsaille ja lausui siellä isänmaallisen tunnelman haltioittamana\nhetken muistoksi tunnetulla taidollaan Paavo Kajaanuksen kauniin ja\nmieltä kohottavan runovärssyn »Kesäkuun 15 päivä», jonka Ryynepek on\nniin mestarillisesti suomenkielelle kääntänyt. Samalla hän kohotti\nmukanaan tuomassaan sitruunalimunaadissa maljan ja pyysi läsnäolijoita\nyhtymään täydestä sydämensä pohjasta raikkaaseen eläköön-huutoon Suomen\n1908—1909 sodan vainajille.\n\nHuipuksi vieraittensa viihdyttämiselle Nikkiset olivat kuitenkin\najatelleet juhannuksen juhlimista. Rouva Kunilla Nikkinen olisi\npyhittänyt tämän päivän tosin kernaammin »Runnin» terveysvesilähteelle\ntehtävällä huvimatkalla, mutta Nestori protesteerasi siihen heti\njyrkästi, jotta niks. »Runnillahan» voitiin käydä koska tahansa tai,\njos vieraita niin halutti, tilata sieltä pari meijeriastiallista\nraatipitoista ruostevettä, mutta juhannusta viilattaisiin ainakin\ntällä kerralla luonnon helmuksissa Kumpusaaressa, rantakaloineen\nja juhannusyön laskemattoman auringon nousua katsellen ja lopuksi\nviritettäisiin joku tilaisuuteen sopiva päättäjäislaulu, Arvit\nSipeliuksen »Nyt on Suomen suviaika» tai Järnepfeldin sointusävelikäs\n»Mun muistuu mieleheni» tai joku muu mieleen juolahtava maammelaulu.\n\nSitäpaitsi vihjasi Nestori kautta rantain suunnitelleensa juhlan\nlopuksi vielä jotakin »non ultra plunssia» erikoisprokrammia, josta\nkuitenkin oli vielä liian aikaista puhua.\n\nRouva Nikkinen osti siis torilta pari kookasta haukea rantakalaksi ja\nruokakaupoista yhtä ja toista telikatenssia, kuusi tuusaa sartennia,\njuustoa, prulsylttiä, syskonia, purkin vakstuukkia, silliä ja\namerikkalaista lakseeraussäilykettä, ja Nestori tilasi tehtaalta kolme\nkoria parhainta ja korkearosenttisinta porttelikaljaa ja kaksi koria\nsimaa.\n\nHelsinkiläiset herrat puolestaan pengoskelivat salaperäisinä\nkapsäkkejään ja lupasivat hekin kantaa kortensa juhannustunnelman\ntäydellistyttämiseksi.\n\nNiin sitä sitten juhannuksen aattona iltapuolella päivää lähdettiin\nKumpusaareen. Edellä kulki Nikkisen poikien täksi harvinaiseksi\ntilaisuudeksi käyntikuntoon keinottelema »Jouhten» ja hinasi jäljessään\nensin yhtä venettä, jossa istuivat rupattelevat rouvat, sitten toista\nvenettä, jossa tupakoivat ja turisivat herrat, ja lopuksi kolmatta\nvenettä, jossa tulivat runsaat eväät ja palvelijat ja Nestorin,\npuotipoika.\n\nSaareen saavuttua järjestettiin elämä ja olo mukavaksi ja kodikkaaksi.\nSe muistutti hauskaa ja hilpeää kesäleiriä. Saaren nurmitanterelle\nlevitettiin saalit ja Nikkisten salin sohvatyynyt heikomman sukupuolen\nlojua ja loruilla. Ukot valitsivat leiripaikakseen ison kuusen juuren,\nmissä oli luonnon laatimana pöytänä laakea kivi. He katkoivat alleen\nhavuja ja pihlajan ja tuomen oksia ja Nikkisen pojat laittoivat\nheille pikku nuotion itikoiden häätämiseksi. Rantapenkerelle\nlevitettiin Nikkisten iso lakana ja purettiin siihen kaikki ruokailu-\nja juomailutarjoukset. Mutta rantakallion katveeseen järjestivät\npalvelijat ja puotipoika itselleen tilapäiskeittiön.\n\nKun vielä oli kahden koivun väliin kiinnitetty riippumatto ja kaupungin\nainoasta kahvilasta lainattu gramofooni asetettu leirin keskelle\nkannolle, voi juhlallisuus alkaakin.\n\nMe emme poissaoloina voi kertoa Nikkisten ja heidän rakkaiden\nheimolaistensa perheellisestä sukuateriasta. Aavistelemme vain, että\nse sujui kuten tavallisesti syönti sujuu luonnon helmassa kuppeihin\ntipahtelevine kuusenhavuineen, voihin lenteleville uteliaine pikku\nkovakuoriaisineen, maitoon hukuttautuville myyriäisineen ja joka\npaikkaan puremaan pakkautuville hyrisevine hyttysineen ja määrättömine\nmäkäräisineen.\n\nSen vain tiedämme, että herrat alkoivat aterian loppupuolella\ntanakasti ja ihanasti punoittaa ja että rouviakin jo pakkasi heleästi\nnaurattamaan. Ja kun oli päästy jälkiruokaan ja Nestori nousi\nkorkealle kivelle ja kohotti lasinsa, pidettiin Suomessa kerran taas\njuhannuspuhe, jonka vertaista ei ole monta.\n\nHän puhui rakkaille sukulaisilleen, Suomen lempeälle äiti-luonnolle,\njoka ruokkii meitä rinnoillaan, ja juhannukselle ja riiteli välillä\ntirskuville pojilleen ja käski puotipoikansa niistää nenänsä, joka oli\nkuin mikäkin ehtymätön kalanmaksaöljyvapriikki, ja naisille, näille\nihmiskunnan ihanille Tianoille, jotka sulostuttivat tätäkin hauskaa ja\nveljellistä yhdessäoloa, ja itselleen, joka ei ollut mikään kouluja\nja oppeja suorittanut suurpuhuja Temistootteles, vaan kuitenkin\npaikkakunnallaan alati uuras ja voimiaan yhteiskunnan alttarille\nuhraava valistuksen lamppu ja samasta lävestä kuin muutkin kaupungin\nkauppiaat päänsä pystyssä kantaen kulkeva hantelsmanni, ja — paljolle\nmuulle jalolle ja kauniille, mikä hänen sydämensä tunnepohjia sillä\nhetkellä liikutteli ja läikytteli ja hänen vastaanottavaa poveaan\npaisutteli ja rintaansa raiutteli —\n\nPuheen päätyttyä esitti pikkuserkku maljan ja eläköönhuudon Nestorille,\nseutunsa Sokrateen kynttilälle ja valonsoihdulle, mutta Nestori\nkeskeytti hänet ja kumarsi kainosti ja kehoitti saapuvilla olijoita\nkohottamaan nektaripikarinsa ja huutonsa isänmaalle.\n\nKuten moneen kertaan kohotettiinkin.\n\nVanhemman väen jatkaessa juhlaa olivat pojat laittaneet saaren rannalle\nvaltavan kokon. Mutta kun se märkine puineen savusi vain katalasti,\nkäski Nestori heidän heittää hiiteen koko moisen kasken viertämisen\nja iski heille silmää ja sanoi, että hool reet, älkää surko, kasvavat\nnuorisot Suomessa, jos pappanne kieltääkin teitä kokkopuuhista, sillä\nkokko täällä poltetaan joka tapauksessa.\n\nSen sanottuaan Nestori pjuutasi herrat »Jouhteneen» ja meloi vähän\nmatkaa rannasta ja nousi keulatuhdolle ja kääntyi rantaan päin ja\nilmoitti naisille ja pojille, että nyt tulee tämän muistettavan\nehtoon eloisimmin iäksi mieliin painuvin meno ja momentti ja heiskuva\nhelavalkea, joita esi-isämme jo hamassa harmaassa nuoruudessaan olivat\ntottuneet polttamaan kesäyön keskiauringolle taikka oikeammin keskiyön\nkesäauringolle — tai jotakin sellaista ynnä muuta ja niin edespäin,\nmitä hänen ei tarvinnut tällaisena yleisesti tunnettuna ja allakassa\npainettuna hetkenä tarkemmin tulkita.\n\nJa niin puhuen Nestori laskeutui tuhdolta, kaappasi kymmenen litran\npensiinikanisterin ja tyhjensi sen veden pinnalle.\n\nNestorin serkun rouvan veli tahtoi soutaa vähän kauemmaksi tästä\nlelluillen levenemään rupeavasta pensiinimerestä, mutta Nestori sanoi,\nettä niks, ja raapaisi tikulla tulen, ja —\n\nKumpusaaren senpuolinen ranta oli silmänräpäyksessä sinivivahteisessa\nheiskuvassa ja leiskuvassa liekissä. Pensiini otti sekunnissa tulen ja\nalkoi palaa pelmuta, että peloitti.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi imaisi »Jouhtenenkin» pensiinisäiliö hiis\ntietköön mistä tulen ja alkoi sekin paukkua ja suitsuta tulta kaikista\nrekistänsä.\n\nHerrat koettivat soutaa palopaikalta pakoon minkä kerkisivät, mutta\nkun ilmanvedon nostama tuuli alkoi ajaa palavaa vedenpintaa pitkin\n»Jouhtenta» kohti, harppasi Nestori taas keulatuhdolle ja huusi, että\npelastakoon itsensä ken voi, paiskautui pallona järveen ja alkoi uida\npolskuroida saaren rantaan.\n\nMutta eihän kepeän ja kiikkerän veneen keulatuhto ole mikään\nuimalaitoksen trampooliini eikä kestä liki satakiloisen miehen\nponnahduksia. »Jouhten» keikahti kumolleen ja heitti helmastaan\nhelsinkiläiset herrat Ahdin vetiseen syliin.\n\nRouvat ja piiat ravasivat rannalla huutaen ja voivotellen kilpaa\nkahakäteen. He sotkivat juhlapöydän jalkoihinsa, kaatoivat padat\nja pannut ja repivät itsensä kiviin ja pensaihin ja pitivät senkin\nseitsemänlaista menoa ja mekastusta.\n\nMutta pojat, joita aluksi oli naurattanut ukkojen uinti, työnsivät\nsukkelasti veneen veteen ja soutivat helsinkiläisten setien\npelastajiksi.\n\nToinen sedistä saatiin heti veneeseen, mutta toinen ehti käydä kolmasti\numpisukkulassa, ennenkuin pojat saivat hänet tukasta kiinni ja uittivat\nhänet siitä rannalle, johon Nestorikin ähisten ja puhisten parhaillaan\nkömpi.\n\nUkkojen päristellessä ja siristellessä vettä vaatteistaan kuin koirat,\nhilasivat pojat rantaan »Jouhtenenkin», jonka säiliö oli veneen\nkaatuessa sammunut.\n\n\u003Ctb>\n\nNikkinen vieraineen ei odottanut sinä yönä juhannusaurinkoa eikä\nlauleskellut Sipeliusta tai Järnepfeldiä, ei yleensä mitään\nsävelsointuja, vaan souteli sanattomana ja vilusta väristen musiikeitta\nkaupunkiin.\n\nNikkisen rakkaat sukulaiset läksivät sitten jo seuraavana päivänä\nsyystä tai toisesta aiemmin kuin olivat aikoneetkaan kaupungistamme\nHelsinkiä kohti.\n\n\n\n"]