Sankarin saavutus

SANKARIN SAAVUTUS

Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit XXXII

Jatkoa romaaniin »Kaksoisolento»

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1951.

SISÄLLYS:

I. Kömpelyyden taitavuutta

II. Joulukuun 31 päivä 1557

III. Kanuunien jylistessä

IV. Teltassa

V. Pienet veneet pelastavat isoja laivoja

VI. Obscuri sola sub nocte

VII. Taivaan ja maan välillä

VIII. Poissaolevalla Arnauld du Thillillä on yhä hirveä

        vaikutus kovaonniseen Martin Guerreen
    IX. Lordi Wentworth perikadon partaalla
     X. Hyljitty rakkaus
    XI. Molemminpuolinen rakkaus
   XII. Arpinaama
  XIII. Salaperäisyys alkaa selvitä
   XIV. Onnellisia enteitä
    XV. Kansanlaulu
   XVI. Varakreivi de Montgommery
  XVII. Riemua ja tuskaa
 XVIII. Varokeinoja
   XIX. Salainen vanki
    XX. Kreivi de Montgommery
   XXI. Vaeltava ritari
  XXII. Tapaamme jälleen Arnauld du Thillin
 XXIII. Oikeus ymmällä
  XXIV. Sekaannukset pyrkivät uudistumaan
   XXV. Rikollinen esiintyy itseään vastaan
  XXVI. Oikeutta!

ENSIMMÄINEN LUKU

Kömpelyyden taitavuutta

Hypätkäämme ajatuksen voimalla kolmekymmentä penikulmaa loitommaksi ja
kaksi viikkoa eteenpäin, palataksemme Calaisiin marraskuun lopulla 1557.

Tällöin ei ollut kulunut viittäkolmatta vuorokautta varakreivi
d'Exmèsin lähdöstä, kun hänen puolestaan esittäytyi kaupungin
ulkoportilla sanansaattaja.

Mies halusi opastusta kuvernöörin, lordi Wentworthin luo,
suorittaakseen tälle hänen entisen vankinsa lunnaat.

Hän näytti muuten kovin kömpelöltä ja paksupäiseltä, tämä
sanansaattaja, sillä vaikka hänelle tarkoin neuvottiin tie, sivuutti
hän kaksikymmentäkin kertaa sen avaran portin, jota hänelle yhä
uudestaan osoitettiin. Menemättä siitä sisälle hän yhä typeryydessään
kolkutteli vallien sivuporteille ja käytännöstä suljetuille
holvioville, aivan hukkaan tämä tollikko siten vaelteli vallitusten
ulkokehän melkein umpeen, varsinaiseen asutuspiiriin osaamatta.

Kun kuitenkin neuvonta kävi yhä täsmällisemmäksi, täytyi
hänen lopultakin taipua oikealle tielle. Sanoilla: »Minä tuon
kuvernöörille kymmenentuhatta ecua!» oli jo tuohon etäiseen aikaan
niin suuri taikavoima, että noin huomattavan summan kuljettaja
päästettiin yksikseen tunkeutumaan muurien sisäpuolelle pelkästään
välttämättömimpien varokeinojen jälkeen — sitten kun hänen taskunsa oli
pengottu ja lordi Wentworthilta käyty kysymässä määräystä.

Gabrielin hidasjärkinen lähetti eksyi vielä montakin kertaa Calaisin
kaduilla, ennenkuin löysi kuvernöörin talon, jota säälivät lähimmäiset
kuitenkin hänelle koettivat ilmaista aina joka sadan askeleen päässä.
Hän näytti luulevan, että lordi Wentworthia piti tiedustaa jokaisesta
näkyviin osuvasta vartiokeskuksesta, ja sellaisen taholle hän aina
kiireesti poikkesi.

Tunnissa hän selviytyi taipaleesta, jonka jokainen muu olisi kävellyt
kymmenessä minuutissa, ja sitten hän viimeinkin saapui hallitustalolle.

Hänet johdettiin melkein heti kuvernöörin puheille. Lordi vastaanotti
hänet vakavana sävyltään, jota olisi tänään voinut pitää jopa synkän
apeana.

Kun lähetti oli selittänyt asiansa ja laskenut pöydälle pullean
rahamassin, kysyi häneltä englantilainen:

»Jättikö varakreivi d'Exmès toimeksenne ainoastaan tuoda minulle tämän
rahasumman, ilman mitään muuta sanomaa?»

Pierre, joksi lähetti nimitti itseään, katseli puhuttelijaansa
hämmästynein ilmein, mikä yhä tehosti hänen herättämäänsä
yksinkertaisuuden vaikutelmaa.

»Mylord», vastasi hän viimein, »minulla ei ole muuta tehtävää luonanne
kuin suorittaa nämä lunnaat. Herrani ei ainakaan antanut minulle muuta
määräystä, enkä ymmärrä...»

»Hyvä on!» keskeytti lordi Wentworth halveksivasti hymyillen. »Herra
varakreivi d'Exmès näkyy siellä järkevystyneen! Onnittelen häntä siitä.
Ranskan hovin ilmapiiri panee unohtamaan. Sitä parempi niille, jotka
sitä hengittävät!»

Hän jupisi sitten ikäänkuin itsekseen:

»Unohdus on usein puolet onnea!»

»Eikö teidän ylhäisyydellänne ole mitään ilmoitettavaa herralleni?»
jatkoi lähetti, joka näytti hyvin huolettomasti ja tylsästi
kuuntelevan, mitä toinen synkästi mutisi.

»Minulla ei ole mitään sanottavaa herra d'Exmèsille, koska hän
ei minulle lähettänyt mitään viestiä», vastasi lordi Wentworth
kuivakiskoisesti. »Voittehan silti ilmoittaa hänelle, että vielä
kuukauden, sanokaamme tammikuun ensimmäiseen päivään, odotan häntä
ja olen hänen käytettävissään sekä aatelismiehenä että Calaisin
kuvernöörinä. Hän ymmärtää tarkoitukseni.»

»Tammikuun ensimmäiseen päivään?» kertasi Pierre. »Kyllä sanon, mylord.»

»Hyvä! Tässä on kuitti, ystäväiseni. Lisäksi annan tässä itseänne
varten pikku hyvityksen pitkän matkanne vaivoista. Ottakaa, ottakaa
vain!»

Mies näytti ensimmältä epäröivän, mutta, muutti mieltään ja otti
vastaan lordin tarjoaman kukkaron.

»Kiitoksia, mylord!» sanoi hän. »Mutta myöntäisikö teidän ylhäisyytenne
minulle vielä erään suosiollisuuden?»

»Mitä haluaisitte?» kysyi kuvernööri.

»Paitsi tätä nyt Teille maksamaani velkaa», selitti sanansaattaja,
»varakreivi d'Exmès oli täällä asuessaan joutunut velkaan myös eräälle
kaupunkilaiselle, joka on nimeltään... Mikä se nimi olikaan? Niin,
Pierre Peuquoy, jonka luona hän asui.»

»Entä sitten?»

»No, sallittaisiinko minun lähteä nyt suoraa päätä maksamaan myös sille
Pierre Peuquoylle?»

»Siihen ei ole estettä», vastasi kuvernööri. »Teidät ohjataan kyllä
hänen taloonsa. Tässä on teille passi, päästäksenne pois Calaisista.
Soisin voivani sallia teidän oleskella täällä joitakin päiviä;
lienettehän hyvinkin levon tarpeessa. Mutta linnoitetun kaupungin
ohjesääntö kieltää antamasta täällä yösijaa sivulliselle, varsinkaan
ranskalaiselle. Hyvästi siis, ystäväiseni, ja onnea matkalle!»

»Hyvästi, mylord, ja suuret kiitokset kaikesta!»

Kuvernöörin talosta lähdettyään sanansaattaja eksyi tolalta vielä
kymmenenkin kertaa, ennenkuin vihdoin päätyi Martroi-kadulle, jonka
varrella aseseppä Pierre Peuquoy asui, kuten lukijamme suvainnevat
muistaa.

Gabrielin lähetti tapasi Pierre Peuquoyn hänen työpajassaan vielä
murheellisempana kuin lordi Wentworth oli ollut loistoasunnossaan.
Ensin luullen häntä kauppa-asiakkaaksi aseseppä vastaanotti hänet kovin
viileästi.

Kelpo porvarin otsa kirkastui kuitenkin äkkiä, kun toinen selitti
saapuvansa varakreivi d'Exmèsin lähettämänä. »Varakreivi d'Exmèsin!»
huudahti hän. Sitten hän kääntyi erään oppilaansa puoleen, joka saattoi
kuunnella järjestellessään työpöydällä joitakin kapineita.

»Quentin», sanoi hän kuin ohimennen, »meneppä heti ilmoittamaan
Jean-serkulleni, että tänne on tullut varakreivi d'Exmèsin
sanansaattaja.»

Uteliaisuudessaan pettynyt oppilas poistui suorittamaan käskyä.

»Puhukaa nyt, ystävä», jatkoi Pierre Peuquoy kiihkeästi. »Ooh, tiesimme
kyllä hyvin, ettei jalo herra unohtaisi meitä. Sanokaa pian, mitä
tuotte meille häneltä?»

»Hänen sydämelliset terveisensä ja kiitoksensa, tämän kukkarollisen
kultaa ja sanat: Muistakaa viidettä! Hän vakuutti, että te kyllä
ymmärrätte ne.»

»Siinäkö kaikki?» tiedusti Pierre Peuquoy.

»Kerrassaan kaikki, mestari.» — Ollaanpa täällä päin vaateliaita! —
tuumi sanansaattaja. — Näyttää siltä, että täkäläiset eivät paljoa
piittaa kultakolikoista. Heillä on vain sellaisia salaisia asioita,
joista ei lempokaan saisi tolkkua.

»Mutta», uteli aseseppä, »meitä on tässä perheessä kolme. Täällä on
myös serkkuni Jean ja sisareni Babette. Olette toimittanut asianne
minun osaltani, ja se on hyvä. Mutta eikö teille ole uskottu mitään
sanomaa Babettelle tai Jeanille?»

Jean Peuquoy, kankuri, astui sisälle juuri kuullakseen Gabrielin
lähetin vastauksen.

»Minulla ei ole mitään sanottavaa muille kuin teille, mestari Pierre
Peuquoy, ja teille olen ilmoittanut kaikki, mitä tehtäväkseni
jätettiin.»

»No niin, näethän, veli», jatkoi Pierre kääntyen Jeanin puoleen,
»näethän, että herra varakreivi d'Exmès on meille kiitollinen; hän
lähettää meille kaikella kiireellä nämä rahat ja tällaisen sanoman:
Muistakaa!... Mutta hän itse ei muista!»

»Voi!» huokasi heikko ja surkea ääni oven takaa.

Siellä oli Babette-parka kuuntelemassa.

»Maltahan!» virkkoi Jean Peuquoy itsepintaisesti toivoen. »No niin,
hyvä mies», jatkoi hän puhutellen lähettiä, »jos kuulutte herra
d'Exmèsin talonväkeen, niin tunnette varmaankin hänen palvelijainsa ja
kumppanienne joukossa erään Martin Guerren?»

»Martin Guerren?... Jaha, tallimestarin? Kyllä, mestari, minä tunnen
hänet.»

»Onko hän yhä herra d'Exmèsin palveluksessa?»

»On kyllä.»

»Mutta tiesikö hän, että te olitte tulossa Calaisiin?»

»Tiesi hyvinkin», vastasi mies. »Muistan hänen olleen saapuvillakin
silloin, kun lähdin herra d'Exmèsin talosta. Hän saattoi minua
herransa... isäntämme kanssa ovelle asti ja näki minun lähtevän
matkalle.»

»Eikö hän pyytänyt teitä omasta puolestaan lausumaan mitään minulle tai
kenellekään perheeni jäsenelle?»

»Ei ollenkaan, sanoinhan jo.»

»Odota, Pierre», pitkitti Jean, »älä vielä menetä kärsivällisyyttäsi!
Ystäväiseni, Martin Guerre on kenties kehoittanut teitä ilmoittamaan
sanomanne salaisesti? Ottakaa huomioon, että sellainen varovaisuus on
käynyt tarpeettomaksi. Me tiedämme nyt totuuden. Meiltä ei ole jäänyt
mitään tietymättömäksi... tarkoitan sen henkilön tuskaa, jolle Martin
Guerre on velvollinen antamaan hyvityksen. Voitte siis puhua meidän
kuultemme. Vieläpä, jos silti tunnette arastelua tässä kohden, me
vetäydymme syrjään, ja se henkilö, johon viittasin ja josta Martin
Guerre teille huomautti, tulee kohta yksin keskustelemaan kanssanne.»

»Toden totta, minä vannon», väitti sanansaattaja, »etten ymmärrä
rahtuakaan puheestanne.»

»Riittää, Jean, sinun täytyy jo katsoa saaneesi kylliksi!» huudahti
Pierre Peuquoy, jonka silmistä leimahti suuttumuksen salama. »Kautta
isäni muiston, en voi havaita, Jean, mitä mielihyvää sinulle voi
tuottaa jankkaaminen häväistyksestä, jolla nimeämme on tahrattu.»

Jean painoi päänsä alas masentuneena, hiiskumatta enää sanaakaan. Hänen
täytyi myöntää serkkunsa olevan liiankin oikeassa.

»Suvaitsisitteko laskea nämä rahat, mestari?» kysyi sanansaattaja
hyvinkin hämillään siitä, mitä oli äsken nähnyt ja kuullut.

»Ei maksa vaivaa», vastasi Jean tyynempänä kuin Pierre, vaikkei
vähemmän murheellisena. »Ottakaa tästä itsellenne, ystäväni! Lisäksi
menen toimittamaan teille syötävää ja juotavaa.»

»Kiitoksia rahasta!» lausui lähetti, joka kuitenkin näytti olevan
kovin haluton vastaanottamaan lahjaa. »Mitä juomiseen ja syömiseen
tulee, niin minun ei ole nälkä eikä jano, kun vastikään murkinoitsin
Nieullayssa. Ja minun pitää jo heti lähteäkin, koska kuvernöörinne
kielsi minua viivyttelemästä kaupungissanne.»

»Emme siis pidättele teitä, veikkonen», sanoi Jean Peuquoy. »Herran
haltuun! Sanokaa Martin Guerrelle... mutta ei, hänelle meillä ei ole
mitään sanottavaa. Ilmoittakaa ainoastaan herra d'Exmèsille, että
kiitämme häntä ja muistamme viidennen. Mutta toivomme, että hänkin
puolestaan muistaa.»

»Kuulkaahan vielä», lisäsi Pierre Peuquoy hetkiseksi havahtuen synkästä
mietiskelystään. »Sanokaa herrallenne myös, että me odotamme häntä
kokonaisen kuukauden. Siinä ajassa te ehditte takaisin Pariisiin, ja
hän voi lähettää jonkun tänne. Mutta jos kuluva vuosi päättyy meidän
saamatta kuulla hänestä, täytyy meidän uskoa, että hänen muistinsa
pettää kokonaan, ja siitä olemme hänen tähtensä yhtä paljon pahoillamme
kuin omastakin puolestamme. Sillä ylvään ja rehellisen aatelismiehen,
joka niin hyvin pitää mielessä lainaksi saadut rahat, luulisi vielä
paremmin muistavan uskottuja salaisuuksia. Ja hyvästi nyt, veikkonen!»

»Jumala teitä varjelkoon!» toivotti Gabrielin lähetti nousten.
»Uskollisesti kerron herralleni kaikki kysymyksenne ja muut
lausuntanne.»

Jean Peuquoy saattoi miestä ulko-ovelle asti. Pierre jäi apeana
nurkkaansa.

Maleksiva sanansaattaja kierteli jälleen monilla harhateillä tässä
hänelle näköjään kovin sokkeloiselta tuntuvassa Calaisin kaupungissa,
kunnes vihdoinkin saapui pääportille. Siellä hän näytti passiaan ja sai
vapaan pääsyn maaseudulle, sittenkun hänen laskujaan oli huolellisesti
tarkasteltu.

Hän marssi kolme neljännestuntia kevein askelin, kertaakaan
pysähtymättä, ja hiljensi vauhtiaan vasta puolen penikulman päässä
kaupungista.

Silloin hän salli itselleen levähdyksen, istuutui ruohoiselle kummulle,
näytti miettivän, ja tyytyväinen hymy karehti hänen huulillaan, saaden
silmätkin säihkymään.

— Kumma paikka, tuo Calaisin kaupunki, — tuumiskeli hän; — sikäläiset
ihmiset näyttävät olevan toinen toistaan alakuloisempia ja
salaperäisempiä. Tuolla Wentworthilla tuntuu olevan jokin tilinteko
kesken herra d'Exmèsin kanssa, ja Peuquoyt nähtävästi kantavat jotakin
kaunaa Martin Guerrelle. Mutta mitäpä se lopultakaan minuun kuuluu?
Minä en ole murheissani, minä! Minulla on mitä tahdon ja tarvitsen!
Ei tosin ainoatakaan kynänpiirtoa, ei pieninäkään paperilappua, mutta
kaikki on tallella päässäni, ja herra d'Exmèsin haltuun joutuneen
pohjakaavan avulla voin helposti ajatuksissani loihtia esille tämän
paikan, joka tekee toiset niin synkiksi ja jonka muisto tekee, minut
kovin iloiseksi.

Mielikuvituksessaan hän jälleen vaelteli kaduilla, vallikäytävillä ja
varustetuilla paikoilla, joita hänen näennäinen kömpelyytensä oli niin
osuvasti toimitellut nähtäviksi.

— Niin on asia! päätteli hän. — Kaikki on niin selväpiirteistä kuin
vieläkin olisin katselemassa. Herttua de Guise tulee tyytyväiseksi.
Tämän matkani tuloksena ja hänen majesteettinsa kaartinkapteenin
tärkeiden viitteiden avulla voimme joukolla tuoda tuon kelpo
varakreivin ja hänen tallimestarinsa siihen kohtaukseen, johon lordi
Wentworth ja Pierre Peuquoy heitä kuukauden kuluessa haluavat. Kuudessa
viikossa, jos Jumala ja asianhaarat suosivat meitä, me olemme Calaisin
herroina, tai minä menetän siinä urakassa nimeni!

Ja lukijamme myöntävät, että jälkimmäinen vaihtoehto olisi ollut perin
ikävä, kun saavat tietää, että tuo nimi oli marski Pierre Strozzin,
vuosisadan kuuluisimpiin ja taitavimpiin luetun linnoitusinsinöörin.

Muutaman minuutin levättyään Pierre Strozzi lähti jälleen taipaleelle,
niinkuin hänellä olisi jo kova kiire päästä takaisin Pariisiin. Hän
ajatteli paljon Calaisia ja hyvin vähän sen asukkaita.

TOINEN LUKU

Joulukuun 31 päivä 1557

Sanomattakin lienee selvää, miksi Pierre Strozzi oli tavannut lordi
Wentworthin niin katkeralla tuulella ja miksi tämä ylimys vielä puhui
varakreivi d'Exmèsistä niin korskeasti ja pilkallisesti. Syynä oli
tietenkin se, että madame de Castro näytti vihaavan häntä yhä enemmän.

Kuvernöörin pyytäessä häneltä lupaa tulla vierailulle hänen luokseen
hän aina koetti vältellä sitä eri verukkeilla. Joskus hänen silti
täytyi alistua vastaanottamaan tavoittelijansa, mutta silloin hänen
kylmäkiskoinen ja pelkkiin muodollisuuksiin rajoittuva sävynsä ilmaisi
kovin selvästi, mitä hän kuvernööristä ajatteli, ja tämä joutui joka
kerta poistumaan yhä synkemmällä mielellä.

Silti lordi ei väsynyt rakkaudessaan. Voimatta toivoa mitään hän ei
kuitenkaan ollut vaipunut epätoivoon. Hän tahtoi ainakin jäädä Dianan
silmissä sellaiseksi täydelliseksi aatelismieheksi, joka oli Englannin
Marian hoviin jättänyt erikoisen hienostuneen maineen. Hän rasitti —
sellaiseksi tämä huomaavaisuus kävi — vankiaan kaikella mahdollisella
huolenpidolla. Dianaa palveltiin ruhtinaallisesti. Hän oli saanut
ranskalaisen paashin; hänelle oli palkattu italialainen soittoniekka,
jollaisia renessanssin vuosisadalla pidettiin niin suuressa arvossa.
Useinkin Diana löysi huoneestaan mitä kailisarvoisimpia helyjä ja
koristeita, joita lordi Wentworth oli Lontoosta tuottanut hänen
hyvittelykseen, mutta hän ei ruvennut niitä hypistelemään, tuskin edes
katselemaan.

Kerran Wentworth pani vankinsa kunniaksi toimeen suuren juhlan,
kutsuen saapuville kaikki Calaisin ja Ranskan englantilaisen ylimystön
edustajat. Näitä kutsuja lähetettiin Kanaalin toisellekin puolelle.
Mutta madame de Castro kieltäytyi itsepintaisesti saapumasta tähän
loistavaan tilaisuuteen.

Tuollaista ainaista tylyyttä ja ylenkatsetta kokiessaan lordi
alinomaa hoki itselleen, että hänen rauhalleen varmasti olisi parempi
vastaanottaa ruhtinaalliset lunnaat, jotka Henrik II oli tarjonnut, ja
päästää Diana vapauteen.

Mutta ajatellen, että hän samalla luovuttaisi Dianan Gabriel d'Exmèsin
tervetulleeseen syleilyyn, hän ei koskaan saanut sydämeensä kootuksi
riittävästi voimaa ja rohkeutta näin suunnatonta uhrausta varten.

— Ei, ei, — muistutti hän itselleen; — jos hän ei kuulu minulle, älköön
häntä saako toinenkaan!

Tällaisessa neuvottomuudessa ja tuskittelussa kuluivat päivät, viikot,
kuukaudet.

Joulukuun 31 päivänä 1557 lordi Wentworthin oli taas onnistunut
raivata itselleen pääsy madame de Castron huoneistoon. Niinkuin olemme
selittäneet, ei hän tuntenut voivansa kunnollisesti hengittää muualla
kuin siellä, vaikka aina palasi sieltä entistä murheisempana ja
intohimoisempana. Mutta hänen täytyi vain yhä ehdottomammin saada nähdä
Diana vaikka ankaranakin, kuunnella millaista pilkkaa tahansa töykeän
kaunottaren taholta.

He puhelivat, kuvernööri seisten, vanki istuen korkean tulisijan
edessä, ja keskustelun aiheena oli se ainoa, sydäntäraastava asia, joka
sekä yhdisti että erotti heitä.

»Entä jos, madame», lausui rakastunut kuvernööri, »kuitenkin ynseytenne
kuohuttamana, ylenkatseenne katkeroittamana, unohtaisin olevani
aatelismies ja teidän isäntänne?»

»Te häpäisisitte itsenne, mylord, ettekä minua», vastasi Diana lujasti.

»Me kaksi menettäisimme kunniamme yhdessä!» väitti lordi Wentworth.
»Olettehan vallassani! Mihin te pakenisitte?»

»Hyväinen aika, kuolemaan tietysti», selitti toinen tyynesti.

Lordi Wentworth vaaleni ja värähti. Hänkö tuottaisi tuollaiselle
olennolle kuin Dianalle kuoleman!

»Osoittamanne uppiniskaisuus ei ole luonnollinen», jatkoi hän pudistaen
päätänsä. »Sydämenne sopukassa te kyllä pelkäisitte minun menevän
äärimmäisyyteen, ellei teillä olisi jotakin järjetöntä toivetta
jäljellä, madame. Uskotte siis yhä johonkin mahdottomaan sattumaan.
Kuulkaapa, sanokaa, keneltä te kaiken uhalla voisitte odottaa apua
tällä haavaa?»

»Jumalalta, kuninkaalta...», vastasi Diana.

Hänen äänessään oli katkonaisuutta ja sanojen lausumisessa jotakin
empimistä, ja lordi Wentworth ymmärsi nämä oireet liiankin hyvin.

— Aivan varmasti hän ajattelee sitä varakreivi d'Exmèsiä! — päätteli
hän.

Mutta tämä oli vaarallinen muisto, jota kuvernööri ei rohjennut vetää
esille. Hän tyytyi niin ollen huomauttamaan katkerasti:

»Niin, luottakaa kuninkaaseen, samoin Jumalaan! Mutta jos Jumala olisi
tahtonut avustaa teitä, madame, olisi hän kai heti pelastanut teidät jo
ensimmäisenä päivänä, ja tänään menee vuosi umpeen hänen toimittamatta
teille varjeluaan.»

»Toivon apua kuitenkin siltä vuodelta, joka alkaa huomenna», selitti
Diana kohottaen kauniit silmänsä taivasta kohti ja ikäänkuin rukoillen
jumalaista tukea.

»Mitä taas Ranskan kuninkaaseen — isäänne — tulee», pitkitti lordi
Wentworth, »niin hänellä luullakseni on kädet täynnä muita kyllin
painavia asioita, jotta hänen täytyy niihin käyttää kaikki mahtinsa ja
ajattelunsa. Ranska on jopa suuremmassa vaarassa kuin sen tytär.»

»Niin te sanotte!» muistutti Diana epäilevästi.

»Lordi Wentworth ei valehtele, madame. Tiedättekö, millä kannalla
korkean isänne asiat nyt ovat?»

»Mitä minä saan tietää tässä vankilassa?» vastasi Diana, joka ei
kuitenkaan ollut kyennyt pidättämään harrastuksen aiheuttamaa
liikahdusta.

»Teidän tarvitsisi vain tiedustella minulta», huomautti lordi Wentworth
onnellisena siitä, että häntä edes vähän aikaa kuunneltiin, vaikkapa
vain onnettomuuden lähettinä. »No niin, tietäkää, ettei herttua de
Guisen palaaminen Pariisiin ole tähän mennessä mitenkään parantanut
Ranskan asemaa. Tosin on kerätty joitakin joukkoja, vahvistettu
erinäisiä paikkoja, ei muuta. Parhaillaan kaikki epäröitsevät,
tietämättä oikein mitä tehdä. Kokoamalla voimansa pohjoisrajalle he
ovat kyllä pystyneet pysähdyttämään espanjalaisten voitokkaan marssin,
mutta eivät omasta puolestaan ryhdy mihinkään. Hyökännevätkö he
Luksemburgiin? Suuntaavatko kulkunsa Picardiaan? Siitä ei ole tietoa.
Yrittävätkö valloittaa takaisin Saint-Quentinin tai Hamin...?»

»Tai Calaisin?» pisti väliin Diana vilkkaasti, kohottaen katseensa
kuvernöörin silmiin, nähdäkseen hänen kasvoistaan, kuinka tämä arvelu
tehoaisi.

Mutta lordi Wentworth ei edes rypistänyt otsaansa, vaan lausui
ylimielisesti hymyillen:

»No no, madame, sallikaa minun olla piittaamatta sellaisesta
kysymyksestä. Kenellä on hiukankin käsitystä sodasta, ei hetkeksikään
ota lukuun niin päätöntä mahdollisuutta, ja herttua de Guise on liian
kokenut soturi, jotta noin eriskummaisella yrityksellä antautuisi
alttiiksi Euroopan kaiken aseväen naurulle.»

Samassa kuului ovelta melua, ja muuan jousimies astui äkkiä sisälle.

Lordi Wentworth meni kärsimättömästi häntä vastaan.

»Mikä nyt on hätänä, kun rohjetaan minua näin häiritä?» tiedusti hän
äreästi.

»Suokoon mylord anteeksi!» vastasi jousimies. »Minut lähetti
kiireellisesti lordi Derby.»

»Ja mistä sellainen kiire? Selittäkää, antakaa kuulua!»

»Lordi Derbylle tultiin ilmoittamaan», kertoi jousimies, »että
kahdentuhannen ranskalaisen hakapyssymiehen suuruinen etujoukko oli
eilen nähty vajaan kahden penikulman päässä Calaisista, ja lordi Derby
käski minun heti tuoda siitä mylordille tiedon.»

»Ahaa!» huudahti Diana yrittämättä peitellä riemuaan.

Mutta lordi Wentworth jatkoi kylmäkiskoisesti, puhutellen jousimiestä:

»Ja senkö takia te julkesitte ajaa minua takaa tänne asti, tolvana?»

»Mylord», sopersi kovaonninen airut ällistyneenä, »lordi Derby...»

»Lordi Derby», keskeytti kuvernööri, »on haihattelija, joka pitää
multakokkareita vuorina. Viekää hänelle minulta se vastaus!»

»Entä vartiojoukot, jotka lordi Derbyn määräyksen mukaan oli mitä
pikimmin lisättävä kaksinkertaisiksi, mylord?» kysyi jousimies.

»Jääkööt silleen! Ja jätettäköön minut rauhaan naurettavilta
hälytyksiltä!» Jousimies kumarsi kunnioittavasti ja poistui. »Näette
kuitenkin, mylord», sanoi Diana de Castro, »että erään etevimpiinne
kuuluvan päällikkönne mielipiteen mukaan nuo järjettömät aavistukseni
voisivat sentään lopulta pitää paikkansa.»

»Velvollisuuteni on oitis oikaista harhaluulonne tässä kohden, madame»,
lausui lordi Wentworth järkähtämättömän varmana. »Voin parilla sanalla
selittää teille tämän väärän hälytyksen, jonka valtaan lordi Derby on
niin kummallisesti hairahtunut.»

»Kuuntelen», vastasi madame de Castro kiihkeänä saamaan valaistusta
asiaan, johon hänen koko elämänsä nyt tuntui keskittyneen.

»No niin, madame», pitkitti lordi Wentworth, »tässä on sattunut
kahdesta mahdollisuudesta jompikumpi: herrat de Guise ja de Nevers,
joiden myönnän olevan taitavia ja ymmärtäväisiä päälliköitä, kenties
tahtovat toimittaa uusia muonavaroja Ardresiin ja Boulogneen ja
sentähden suuntaavat tälle taholle noita joukkoja, jotka nyt on
huomattu, taikka toisena vaihtoehtona on se, että he vähentääkseen
painostusta Hamin ja Saint-Quentinin rintamalla tekevät Calaisia kohti
valeliikkeen, sitten nopeasti kääntyäkseen takaisin ja yrittääkseen
yllätyksellä vallata toisen noista kaupungeista.»

»Ja mistä voitte sentään päätellä, morsieur», kysyi madame de Castro
varomattoman maltittomasti, »että eivät he ole suunnanneet valeyritystä
Hamia tai Saint-Quentinia vastaan, varmemmin yllättääkseen Calaisin?»

Onneksi hänellä oli vastassaan se vankka usko, joka pohjautui sekä
kansalliseen että yksilölliseen ylpeyteen.

»Minulla on jo ollut kunnia vakuuttaa teille, madame», vastasi lordi
Wentworth yliolkaisesti, »että Calais on niitä kaupunkeja, joita ei
voisi yllättää eikä valloittaa. Ennenkuin pääsisi tätä varustuskeskusta
lähestymäänkään, täytyisi saada haltuunsa Saint-Agathen linnake,
miehittää Nieullayn varustus. Silloin tarvittaisiin kahden viikon
voitollinen taistelu ympäristön kaikkien varustettujen kohtien
kaappaamiseksi, ja tällä välin Englanti tiedon saatuaan ehtisi
moneenkin kertaan lähettää ehdottomasti riittävät voimat tämän
kallisarvoisen kaupungin säilyttämiseksi. Valloittaa Calais! Ohhoh, en
voi olla nauramatta, kun sitä ajattelen!»

Loukkaantunut madame de Castro virkkoi katkerasti:

»Teitä hauskuttaa se, mikä minulle tuottaa tuskaa. Kuinka meidän
sielumme koskaan voisivat sopia keskenään?»

»Mutta madame», muistutti lordi Wentworth kalveten, »minähän juuri
tahdoin häivyttää harhakuvitelmanne, jotka meitä erottavat. Tahdoin
teille osoittaa päivänselvästä että te petätte itseänne haaveilla ja
että teidän unelmoimaanne yritystä vain ajatellakseenkin täytyisi
Ranskan hovin olla menettänyt järkensä.»

»Maailmassa on myös sankarillista hulluutta, mylord», huomautti Diana
ylpeästi, »ja tiedänkin suurpiirteisiä sieluja, jotka eivät kauhistuisi
tätä ylvästä päättömyyttä ollessaan kunnian tai pelkästään alttiuden
kannustamia.»

»Kaiketi niin, herra d'Exmès esimerkiksi!» huudahti lordi Wentworth
kykenemättä hallitsemaan mustasukkaista raivostustaan.

»Kuka teille on maininnut sen nimen?» tiedusti madame de Castro
hämmästyneenä.

»Tunnustakaa, madame», jatkoi kuvernööri, »että teillä on ollut sama
nimi huulillanne tämän keskustelun alusta saakka ja että ajatuksissanne
manasitte häntä kolmanneksi vapauttajaksi Jumalan ja isänne rinnalla.»

»Onko minun tehtävä teille tiliä tunteistani?» tiukkasi Diana.

»En tarvitse teiltä mitään tilintekoa, kun tiedän muutenkin», puhui
kuvernööri. »Tiedän sellaistakin, mitä itse ette tiedä, madame, ja
katson hyväksi ilmoittaa sen teille tänään, osoittaakseni teille,
minkä verran kannattaa perustaa noiden romanttisten rakastajien
kauniiseen kiintymykseen! Tiedän ensinnäkin, että varakreivi d'Exmès
joutui Saint-Quentinissa vangiksi samaan aikaan kuin tekin ja tuotiin
niinikään tänne Calaisiin.»

»Onko se mahdollista!» ihmetteli Diana tavattomasti järkkyneenä.

»On, ja asiaan kuuluu merkillisempääkin, madame! Muutoin en olisi
teille tuonkaan vertaa ilmaissut. Jo kaksi kuukautta herra d'Exmès on
ollut vapaana.»

»Enkä minä ole tiennyt, että ystävä kärsi minun kerallani, niin
lähellä!» pahoitteli Diana.

»Niin, te olitte siitä tietämätön, mutta hänpä ei ollut, madame», sanoi
kuvernööri. »Minun on tunnustettava, että hän sen ensin kuullessaan
lausui minua vastaan ankaria uhkauksia. Hän ei ainoastaan haastanut
minua kaksintaisteluun, vaan hänen rakkautensa kiihtyi siihen
hulluuteen asti, jonka olette ihmeellisellä myötätunnolla aavistanut:
hän julisti minulle vasten kasvoja jyrkän päätöksensä, että hän
valloittaa Calaisin.»

»Toivoni on siis parempi kuin koskaan!» vakuutti Diana.

»Älkää toivoko liikoja, madame», varoitti lordi Wentworth, »sillä
huomautinhan jo, että on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun herra
d’Exmès noin kamalasti hyvästeli minua. Olen tosin tänä aikana saanut
kuulumisia ahdistamastani; perin säntillisesti hän marraskuun lopulla
lähetti minulle lunnasrahat. Mutta hänen ylpeästä taisteluhaasteestaan
ei hiiskuttu sanaakaan.»

»Odottakaa, mylord», takasi Diana. »Herra d'Exmès kykenee kyllä
maksamaan kaikenlaatuiset velkansa.»

»Epäilen sitä, madame, sillä lankeemispäivä tulee kohta kuluneeksi.»

»Mitä tarkoitatte?»

»Ilmoitin varakreivi d'Exmèsille hänen lähettinsä välityksellä,
että odotan hänen kaksinaisen haasteensa toteuttamista tammikuun
ensimmäiseen päivään asti. Ja nyt on joulukuun viimeinen...»

»No», keskeytti Diana, »onhan hänellä vielä kaksitoista tuntia aikaa.»

»Aivan oikein, madame», myönsi lordi Wentworth. »Mutta jollei hänestä
ole huomiseen mennessä kuulunut mitään...»

Hän ei päässyt lopettamaan lausettaan. Hätääntyneenä syöksähti lordi
Derby huoneeseen.

»Mylord», huusi hän, »mylord, sanoinhan sen! Ne olivat ranskalaisia, ja
Calaisiin ne ovat ryntäämässä!»

»Johan nyt jotakin!» äännähti lordi Wentworth, jonka poskilla väri
vaihtui väkinäisestä itsevarmuudesta huolimatta. »Joutavaa puhetta!
Mahdotonta! Mitä todisteita teillä on — yhä vain huhuja, arveluita,
haaveellista hätäilyä...»

»Valitettavasti ei, vaan onnettomia tosiseikkoja», väitti lordi Derby.

»Hiljemmin sitten, Derby, puhukaa hiljemmin», varoitti kuvernööri
lähestyen apulaispäällikköä; »olkaa kylmäverinen. Millaisia
tosiseikkoja voitte esittää?»

Lordi Derby jatkoi matalalla äänellä, kun hänen esimiehensä ei halunnut
näyttää heikkouden oireita Dianan edessä.

»Ranskalaiset ovat äkkiarvaamatta hyökänneet Saint-Agathen linnaketta
vastaan. Mikään ei ollut kunnossa heidän vastaanottamisekseen,
eivät muurit eivätkä miehet, ja nyt on pelättävä, että heillä on jo
hallussaan tämä Calaisin ulkovarustus.»

»He olisivat silti vielä kaukana meistä!» riensi lordi Wentworth
vilkkaasti muistuttamaan.

»Niin», jatkoi lordi Derby, »mutta sitten heidän tiellään ei olisi
mitään varsinaista estettä Nieullayn sillalle asti, joka on vain puolen
tunnin matkan päässä täältä.»

»Oletteko lähettänyt meikäläisille etujoukoille apuväkeä, Derby?»

»Kyllä, mylord, suokaa minulle anteeksi; tein sen ilman tai oikeastaan
vastoin teidän määräyksiänne.»

»Siinä menettelitte hyvin», myönsi lordi Wentworth.

»Mutta se apu lienee saapunut liian myöhään», valitti apulaispäällikkö.

»Kukapa tietää? Älkäämme hätääntykö. Saatte heti lähteä mukaani
Nieullayhin. Panemme nuo varomattomat maksamaan kalliisti
uskaliaisuudestaan! Ja jos he ovat jo saaneet Saint-Agathen, niin
karkoitamme heidät sieltä, ja sillähän siitä pääsemme.»

»Jumala sen suokoon!» toivotti lordi Derby. »Mutta he ovat käyneet
otteluun kovin terhakasti.»

»Vielä tulee meidän vuoromme», arveli lordi Wentworth. »Tiedättekö,
kuka heitä johtaa?»

»Siitä ei ole selvyyttä; luultavasti herra de Guise tai ainakin
herra de Nevers. Se vänrikki, joka täyttä neliä riensi tänne tuomaan
uskomatonta tietoa heidän äkillisestä saapumisestaan, sanoi vain itse
tunteneensa etäältä eturivissä teidän entisen vankinne, muistattehan,
sen varakreivi d'Exmèsin...»

»Kirous ja kuolema!» karjaisi kuvernööri puristaen kätensä nyrkkiin.
»Tulkaa, Derby, tulkaa pian!»

Tärkeinä hetkinä ihmisen aistit herkistyvät, ja madame de Castrokin oli
melkein täydesti kuullut lordi Derbyn raportin, niin hiljaa kuin miehet
puhelivatkin.

Lordi Wentworth lausui hänelle hyvästellessään:

»Suokaa anteeksi, madame, minun täytyy jättää teidät. Tärkeä asia...»

»Menkää, mylord», keskeytti Diana, ja hänen sanoissaan ilmeni jonkin
verran naisellista pahanilkisyyttä; »yrittäkää kaikin mokomin saavuttaa
takaisin ylemmyytenne, jota on ruvettu niin julmasti murjomaan. Mutta
sillä välin ajatelkaa kahta asiaa: ensiksikin, että voimakkaimmat
kuvitelmat ovat juuri ne, joita ei aavistella, ja toiseksi, että aina
pitää luottaa ranskalaisen aatelismiehen sanaan. Ei ole vielä tammikuun
ensimmäinen päivä, mylord.»

Raivostuneena lordi Wentworth meni tiehensä enää sanaakaan virkkamatta.

KOLMAS LUKU

Kanuunien jylistessä

Lordi Derby ei ollut suurestikaan erehtynyt arvailussaan. Tapaukset
olivat kehittyneet seuraavasti:

Herra de Neversin joukot olivat yöllä joutuisasti liittyneet herttua
de Guisen väkeen ja pikamarssissa saapuneet aavistamatta Saint-Agathen
linnakkeen edustalle. Kolmetuhatta hakapyssymiestä oli viidenkolmatta
tai kolmenkymmenen ratsumiehen tukemina vajaassa tunnissa vallannut
haltuunsa tämän varustuksen.

Lordi Wentworth saavutti lordi Derbyn keralla Nieullayn varustuksen
vain nähdäkseen sillalla väkensä pakenevan etsimään suojaa tästä
Calaisin toisesta, vankemmasta linnoitusvyöstä.

Mutta meidän on mainittava, että lordi Wentworth pian ensimmäisen
järkytyksensä jälkeen toipui uljaasti. Hän oli sittenkin karaistunut
soturi, joka sai rotunsa erikoisen ylpeästä luonnonlaadusta suurta
tarmoa.

»Noiden ranskalaisten täytyy olla ihan hulluja!» puheli hän hyvässä
uskossa lordi Derbylle. »Mutta me toimitamme sen päättömyyden heille
kalliiksi. Pari vuosisataa takaperin Calais piti kokonaisen vuoden
puoliaan englantilaisia vastaan, ja heidän hallussaan se kesti
piiritystä kymmenen vuotta. Eikä meidän nyt tarvitse ponnistella
likimainkaan niin kauan. Ennen viikon loppua, Derby, näette vihollisen
pötkivän häpeällisesti tiehensä. He ovat saavuttaneet sen mitä
yllätyksellä voi suorittaa. Mutta nyt me olemme varuillamme. Tyyntykää
siis ja naurakaa minun kanssani tälle herra de Guisen hairahdukselle.»

»Aiotteko hankkia Englannista lisävoimia?» tiedusti lordi Derby.

»Ei kannata!» vastasi kuvernööri suurellisesti. »Jos ranskalaiset
houkkiot pysyvät varomattomuudessaan, ei Nieullayn tarvitse pidätellä
heitä kolmeakaan vuorokautta, kun Ranskassa olevat espanjalaiset
ja englantilaiset joukot itsestään tulevat avuksemme. Jos nuo
suuriluuloiset valloittajat silti jäävät uppiniskaisiksi, niin Doveriin
lähetetty tiedoitus toimittaa meille vuorokaudessa kymmenentuhatta
miestä. Mutta älkäämme siihen asti tuottako heille liiaksi kunniaa
liiallisella hätäilyllä. Meidän yhdeksänsataa sotilastamme ja vankat
muurimme antavat heille kylliksi hommaa. Nieullayn siltaa edemmäksi he
eivät pääse!»

Tosiasia kuitenkin on, että ranskalaiset seuraavana päivänä, tammikuun
ensimmäisenä 1558, olivat jo saaneet haltuunsa tämän sillan, jonka
lordi Wentworth oli heille päätellyt viimeiseksi rajaksi. He olivat
yön mittaan kaivaneet Nieullayn varustuksen eteen juoksuhautansa, ja
puolelta päivin heidän kanuunansa alkoivat murtaa aukkoja varustuksen
muureihin.

Keskellä kahden jymisevän tykistön kauhistavaa ja säännöllistä pauhua
tapahtui vanhassa Peuquoy-suvun talossa eräs juhlallinen ja murheinen
perhekohtaus. Ponnekkaat kysymykset, joita Pierre Peuquoy oli tehnyt
Gabrielin lähetille, ovat varmaankin jo selvittäneet lukijalle,
ettei Babette ollut kyennyt kauan salaamaan veljeltään ja serkultaan
kyyneliänsä ja näiden kyynelten aihetta. Hän ei todella ollutkaan
onneton vain puolittain, tyttöparka! Eikä se hyvitys, joka oletetun
Martin Guerren olisi pitänyt antaa, ollut tarpeellinen ainoastaan
hänelle, vaan toisellekin turvattomalle olennolle, sillä Babette
Peuquoy oli tulossa äidiksi.

Tunnustaessaan harha-askeleensa ja tästä koituneen seurauksen hän ei
kuitenkaan ollut rohjennut Pierrelle ja Jeanille ilmaista, ettei hänen
tulevaisuutensa ollut järjestettävissä kunnialliselle kannalle, koska
Martin Guerre oli ennestään naimisissa.

Tuskinpa hän sitä myönsi omalle sydämelleenkään. Hän vakuutti
itselleen, että se oli mahdotonta, että herra d'Exmès oli erehtynyt
ja että Jumala, joka on laupias, ei noin korvaamattomasti rankaise
onnetonta ihmisrukkaa, jonka ainoana rikoksena on ollut kiihkeä
rakkaus! Yksinkertaisuudessaan hän kaiken aikaa hoki itselleen tätä
lapsen järkeilyä ja toivoi. Hän perusti toivonsa Martin Guerreen ja
samoin varakreivi d'Exmèsiin. Mitä hän toivoi, sitä hän ei tiennyt,
mutta hän toivoi kuitenkin.

Sekä herran että palvelijan täydellinen vaitiolo noiden kahden ikuisen
kuukauden kuluessa oli sittenkin kamalasti masentanut häntä. Pelokkaan
maltittomana hän odotti tammikuun ensimmäistä päivää, sitä viimeistä
määräaikaa, jonka Pierre Peuquoy oli rohjennut panna ehdoksi varakreivi
d'Exmèsille.

Niinpä häntä sitten hätkähdytti suunnaton ilonpuuska, kun joulukuun 31
päivänä levisi ensin epämääräisenä ja piankin varmana se uutinen, että
ranskalaiset olivat marssimassa Calaisia vastaan.

Hän kuuli veljensä ja serkkunsa vakuuttelevan, että varakreivi d'Exmès
varmasti oli hyökkääjien joukossa. Niin ollen Martin Guerre oli siellä
myöskin; Babettella oli sentähden hyvä syy toivoon.

Kuitenkin hänen sydäntään jonkin verran ahdisti, kun Pierre Peuquoy
seuraavana päivänä, tammikuun ensimmäisenä, kutsui hänet alakerran
saliin, missä serkukset aikoivat yhdessä hänen kanssaan neuvotella,
mitä olisi nykyisissä olosuhteissa tehtävä.

Hän tuli saapuville valjuna ja vapisevana, vaikka tämän kotoisen
tuomioistuimen jäseninä olivat ne kaksi ainoata olentoa, joiden
kiintymys häneen oli melkein isällisen hellä.

»Serkkuni, veljeni», sanoi hän värisevällä äänellä; »tässä minä olen.»

»Istuhan, Babette», kehoitti Pierre osoittaen likeistä, hänelle
varattua tuolia.

Sitten hän aloitti säyseästi, mutta perin vakavasti:

»Tämän rettelön alussa, Babette, kun kiivaiden kysymystemme ja
hätäilyjemme pakottamana tunnustit meille surkean totuuden, en kyennyt
hillitsemään ensimmäistä suuttumuksen ja tuskan puuskaa, jota nyt
muistelen katuen. Silloin soimasin sinua, uhkasinkin, mutta onneksi
Jean tuli väliin.»

»Olkoon hän siunattu jalomielisyydestään ja suopeudestaan!» huokasi
Babette, kääntäen serkkuunsa kyyneleisen katseen.

»Älä puhu siitä, Babette, älä puhu siitä», torjui Jean enemmän
liikuttuneena kuin olisi halunnut näyttää. »Esiintymiseni oli ihan
luonnollista, kun vaivojesi lieventämiseen ei uusien lisääminen ollut
oikea keino.»

»Sen minäkin sitten käsitin», jatkoi Pierre. »Sitäpaitsi, Babette,
katumuksesi ja kyyneleesi liikuttivat mieltäni; raivostukseni
suli sääliksi, säälini hellyydeksi, ja niin olen sinulle antanut
anteeksi tahran, jonka olet tuottanut tähän asti puhtaana säilyneelle
nimellemme.»

»Jeesus osoittaa sinulle siitä armeliaisuuttaan niinkuin sinä tässä
asiassa minulle, veljeni.»

»Ja sitten», pitkitti Pierre, »Jean vielä huomautti minulle,
ettei onnettomuutesi kenties olisikaan korjaamaton ja että sillä
miehellä, joka oli sinut houkutellut hairahdukseen, oli oikeutena ja
velvollisuutena toimittaa sinulle siitä laillisella tavalla hyvitystä.»

Punehtuva Babette painoi päänsä yhä alemmaksi. Toisen kuin hänen
itsensä näyttäessä uskovan tähän korjautumiseen hän ei enää omasta
puolestaan uskonut siihen.

Pierre puhui edelleen:

»Tietenkin tartuin ihastuen siihen toiveeseen, että näkisin oman
kunniasi ja meidän kunniamme puhdistuneena, mutta kuitenkin Martin
Guerre oli yhä vaiti, eikä se sanansaattaja, jonka herra d'Exmès
kuukausi takaperin lähetti Calaisiin, tuonut meille edes minkäänlaista
viestiä viettelijältäsi. Nythän ranskalaiset sentään ovat muuriemme
edustalla. Varakreivi d'Exmès ja hänen tallimestarinsa lienevät heidän
mukanaan.»

»Sitä voit pitää täysin taattuna, Pierre», pisti väliin kelpo Jean.

»En väitä sinua vastaan, Jean. Myöntäkäämme siis, että herra d’Exmèsiä
ja hänen tallimestariaan erottavat meistä ainoastaan ne muurit ja
kaivannot, jotka suojelevat meitä tai oikeammin englantilaisia. Tässä
tapauksessa, jos jälleen tapaamme heidät, Babette, kuinka meidän
pitäisi mielestäsi käyttäytyä heitä kohtaan? Kohtelemmeko heitä
ystävinä vai vihollisina?»

»Mitä te miehet teette, se on tietenkin järkevintä, veljeni», vastasi
Babette hätääntyneenä keskustelun käänteestä.

»Mutta etkö sinä lainkaan arvaile heidän aikeitaan, Babette?»

»En mitenkään osaa, hyvä Jumala! Minä vain odotan.»

»Sinä et siis tiedä, tulevatko he pelastamaan sinua vai hylkäävätkö
sinut — julistaako sanojani säestävä jymy perheellemme sellaisten
vapauttajien saapumista, joita tulee siunata, vai rangaistavien
heittiöiden tunkeutumista? Etkö aavistele mitään, Babette?»

»Voi», valitti Babette, »miksi kyselet tuollaista minulta, murheeseen
turtuneelta tytöltä, joka en enää osaa muuta kuin rukoilla ja alistua?»

»Miksikö kyselen sinulta sellaista, Babette? No, kuule. Tottahan
muistat, millaisia tunteita isämme on meihin juurruttanut Ranskaa ja
ranskalaisia kohtaan. Englantilaiset eivät ole milloinkaan olleet
maanmiehiämme, vaan sortajia, eikä kolme kuukautta sitten mikään
musiikki olisi ollut korvilleni mieluisampaa kuin se, joka kajahtelee
tällä hetkellä.»

»Ah, minusta se aina on ikäänkuin isänmaani kutsuva ääni!» huudahti
Jean.

»Isänmaa on kotiliesi suurennettuna, Jean; se on moninkertaistettu
perhe, laajennettu veljespiiri», huomautti Pierre Peuquoy. »Mutta
sopiiko sille uhrata toinen veljespiiri, vähäisempi kotiliesi, pienempi
perhe?»

»Hyvä Jumala, mihin sinä oikein tähtäät, Pierre?» kysyi Babette.

»Tähän: sinun veljesi karkeiden ja känsäisten kourien varassa on juuri
tällä hetkellä luultavasti Calaisin kaupungin kohtalo, Babette. Niin,
nämä jokapäiväisen uurastuksen mustuttamat halvat kädet voivat antaa
Ranskan kuninkaalle takaisin Ranskan avaimen.»

»Ja kuitenkin ne epäröivät, niinkö?» kysyi kiivaasti Babette, joka oli
suorastaan äidinmaidon mukana imenyt itseensä vihan muukalaisten iestä
vastaan.

»Hei, sinä ylevä tyttö!» huudahti Jean Peuquoy; »niin juuri, hyvin sinä
ansaitset luottamuksemme.»

»Sydämeni ja käteni eivät myöskään epäröitsisi», jatkoi Pierre
levollisesti, »jos minulla olisi mahdollisuus palauttaa tämä kaunis
kaupunki välittömästi kuningas Henrik II:lle tai hänen edustajalleen,
herttua de Guiselle. Mutta asianhaarat ovat sellaiset, että meidän
olisi pakko käyttää herra d'Exmèsin välitystä.»

»Entä sitten?» tiedusti Babette ihmetellen tätä varausta.

»No niin», selitti Pierre, »kuinka onnellinen ja ylpeä tahansa
olisinkin saadessani yhdistää tähän suurenmoiseen toimintaan sen
miehen, joka oli vieraanamme ja jonka tallimestarista piti tulla
lankoni, minusta olisi silti vastenmielistä hankkia sellainen kunnia
aatelismiehelle, joka on avustanut kunniamme riistämisessä ja jolta
ilmeisesti puuttuu säälintunto.»

»Tarkoitatko tosiaan herra d’Exmèsiä — joka on niin hyväntahtoinen,
niin rehellinen?» tiedusti Babette ymmällä.

»Totta on kuitenkin», muistutti Pierre, »että herra d'Exmès sai sinulta
hyvässä luottamuksessa kuulla onnettomuutesi, Babette, niinkuin Martin
Guerre sen tietää omassatunnossaan, ja näethän, että molemmat pysyvät
vaiti.»

»Mutta mitä herra d'Exmès voisi sanoa tai tehdä?»

»Hän olisi voinut Pariisiin palattuaan kutsua eteensä Martin Guerren ja
käskeä hänen antaa sinulle nimensä! Hän olisi voinut tuon tuntemattoman
sijasta lähettää tänne tallimestarinsa ja siten maksaa meille sydämensä
velan samalla kertaa kuin suoritti rahallisenkin velkansa!»

»Ei ei, sitä hän ei olisi voinut», oikaisi vilpitön Babette,
murheellisesti pudistaen päätänsä.

»Mitä! Eikö hän ollut vapaa antamaan käskyä palvelijalleen?»

»Ja mitä sellainen käsky olisi hyödyttänyt?»

»Mitäkö hyödyttänyt?» kummasteli Pierre Peuquoy. »Eikö muka kannata
ajatella rikoksen sovitusta, maineen pelastamista? Oletko tulemassa
ihan hupsuksi, Babette?»

»Voi, en, onnettomuudekseni!» vastasi tyttörukka purskahtaen itkuun.
»Ne, jotka menettävät järkensä, unohtavat.»

»Jos siis vielä olet säilyttänyt järkesi», jatkoi Pierre, »niin kuinka
voit sanoa, että herra d’Exmès on tehnyt oikein, kun ei ole käyttänyt
isännänvaltaansa pakottaakseen viettelijäsi naimisiin kanssasi?»

»Naimisiin minun kanssani! Ah, olisiko hän voinut ottaa minut?»
voihkaisi Babette tuskissaan.

»Mutta mikä häntä siitä estäisi?» huudahtivat Jean ja Pierre yhtaikaa.

He olivat kumpainenkin ponnahtaneet seisaalle. Babette vaipui
polvilleen.

»Voi», rukoili hän hätääntyneenä, »anna minulle vielä kerran
anteeksi, veljeni!... Tahdoin salata sinulta tämän... Salasin sitä
itseltänikin!... Mutta nyt sinä ahdistat minua häväistyksestämme,
Ranskan asiasta, herra d’Exmèsistä, tuosta kelvottomasta Martin
Guerrestä ja mistä kaikesta!... Voi, pääni menee sekaisin! Kysyit,
olinko tulemassa hupsuksi? Luulen tosiaan olevani menettämässä järkeni.
Kuulkaahan, te, jotka olette tyynempiä, sanokaa minulle, erehdynkö,
olenko nähnyt unta vai onko todellakin mahdollista, mitä herra d'Exmès
minulle ilmoitti?»

»Mitä hän sinulle ilmoitti?» toisti Pierre vavahtaen.

»Niin, silloin lähtöpäivänä, kun pyysin häntä viemään Martinille
takaisin sormuksen... En rohjennut tunnustaa hairahdustani hänelle,
vieraalle herralle. Ja kuitenkin hänen täytyi minua ymmärtää. Ja jos
hän ymmärsi, niin kuinka hän saattoi minulle sanoa...?»

»Mitä? Mitä hän anoi? Jatka!» tiukkasi Pierre.

»Voi, hän sanoi, että Martin Guerre oli jo naimisissa!» voihki Babette.

»Sinua onnetonta!» karjaisi Pierre Peuquoy, suunniltaan kiihtyneenä
syöksähtäen eteenpäin ja kohottaen kätensä sisartaan vastaan.

»Ah, se on siis totta!» uikutti onneton neito sammuvalla äänellä;
»minä tunnen nyt, että se on totta.» Ja hän lyyhistyi pyörtyneenä
permannolle. Jean oli ehtinyt tarttua kiinni Pierreen ja työntää hänet
syrjemmälle.

»Mitä sinä aiot, Pierre?» kovisti hän ankaralla äänellä. »Eihän saa
lyödä onnetonta uhria, vaan pitää rangaista sitä lurjusta, joka on
syypää.»

»Oikein», myönsi Pierre Peuquoy, jo häveten silmitöntä suuttumustaan.

Hän väistyi sivulle yrmeänä ja synkkänä sillaikaa kun Jean kumartui
Babetten puoleen ja yritti häntä toinnuttaa. Näin tuli pitkällinen
äänettömyys, mutta ulkona kanuunat yhä jyrisivät melkein säännöllisin
väliajoin.

Viimein Babette avasi jälleen silmänsä ja yritti ensin koota
ajatuksiaan. »Mitä onkaan tapahtunut?» kysyi hän. Hän katseli
ilmeettömästi Jean Peuquoyn kasvoja, jotka olivat painuneet häntä kohti.

Kummallinen ilmiö! Jean ei näyttänyt kovinkaan murheelliselta.
Kuvastuipa hänen sydämellisillä piirteillään jonkinlaista salaista
tyytyväisyyttäkin samalla kuin ne ilmaisivat syvää hellyyttä ja sääliä.

»Hyvä serkkuni!» virkkoi Babette ojentaen hänelle kätensä.

Jean Peuquoyn ensimmäinen huomautus rakkaalle kärsivälle kuului:

»Elä hyvässä toivossa, Babette, älä lakkaa toivomasta!» Mutta tällöin
Babetten katse osui veljen kolkkoihin ja katkeriin kasvoihin, ja hän
hätkähti, kun kaikki äkkiä palasi hänen muistiinsa.

»Ah, Pierre, anna minulle anteeksi!» rukoili hän.

Jean Peuquoy kehoitti liikuttavalla eleellä sääliväisyyteen; Pierre
astui sisarensa luo, nosti hänet seisaalle ja vei istumaan.

»Koeta tyyntyä», sanoi hän. »En ole sinulle vihoissani. Varmasti olet
kärsinyt liian paljon. Rauhoitu! Toivo, niinkuin Jeankin sanoi.»

»Voi, mitä minä nyt enää voin toivoa?» kysyi Babette.

»Et tosin hyvitystä, mutta ainakin kostoa», vastasi Pierre kulmakarvat
rypyssä.

»Ja minä», pisti Jean väliin hiljaisella äänellä, »minä sanon sinulle:
kostoa ja hyvitystä samalla kertaa.»

Babette katsoi häneen ihmetellen, mutta ei ehtinyt kysyä selitystä,
sillä Pierre jatkoi äskeistä puhettaan:

»Vakuutan vieläkin, sisar-parka, että annan sinulle anteeksi. Eihän
hairahduksesi lopultakaan suurene siitä, että kelvoton mies on sinut
pettänyt kaksinkertaisesti. Rakastan sinua, Babette, niinkuin olen aina
rakastanut.»

Tuskassaankin onnellisena Babette heittäytyi veljensä syliin.

»Mutta», lisäsi Pierre Peuquoy syleiltyään häntä, »suuttumukseni ei ole
lieventynyt — se on vain keskittynyt toisaanne. Se mies, johon sen nyt
yksinomaan kohdistan, on tuo kurja petturi, inhottava Martin Guerre!»

»Rakas veli!» huudahti Babette hätääntyen.

»Hän ei ansaitse vähintäkään sääliä!» puuskui ankara porvari. »Mutta
hänen herraltaan, varakreiviltä, olen velvollinen pyytämään anteeksi,
rehellisyyteni pakottaa minut sen tunnustamaan.»

»Muistutinhan sinulle samaa, Pierre», huomautti Jean Peuquoy.

»Niin, Jean, olit oikeassa kuten aina, ja minä olin väärin
arvostellut vilpitöntä aatelismiestä. Kaikki selviää nyt. Hänen
vaiteliaisuutensakin oli hienotunteinen. Minkätähden hän olisi julmasti
muistuttanut meille korvaamattomasta onnettomuudesta? Olin väärässä!
Ja ajatella, että olin turmiollisen väärinymmärryksen vallassa kenties
polkemaisillani maahan koko elämäni vakaumuksia ja vaistoja ja vähällä
panna rakastamani Ranskan maksamaan viasta, jota ei ollut olemassakaan!»

»Kuinka vähästä riippuvatkaan tämän maailman suuret tapaukset,
hyvä Jumala!» lausui Jean Peuquoy filosofisesti. »Mutta onneksi ei
mitään ole vielä menetetty», lisäsi hän, »ja Babetten ilmoituksen
ansiosta tiedämme nyt, että varakreivi d'Exmès edelleenkin ansaitsee
ystävyytemme. Tunsin kyllä hänen jalon sydämensä, sillä minun on aina
täytynyt häntä ihailla, ellen ota lukuun hänen ensi epäröintiään
silloin, kun hänelle aloimme viittailla, millä tavalla saisimme
Saint-Quentinin valloituksen hyvitetyksi. Mutta sitä epäröintiä hän
kuuluu paraikaa olevan loistavasti korjaamassa.»

Ja kelpo kankuri kehoitti viittauksella kuuntelemaan kanuunien jymyä,
joka tuntui yhä yltyvän ja samalla lähenevän.

»Tiedätkö, mitä tämä jyske meille sanoo, Jean?» virkkoi Pierre Peuquoy.

»Ilmoittaa herra d'Exmèsin olevan siellä», vastasi Jean.

»Niin, veikkonen, mutta» — lisäsi hän serkkunsa korvaan — »se lausuu
myös: Muistakaa viidettä päivää!»

»Ja sen me varmasti muistammekin, Pierre, vai mitä?»

Tämä supattelu hätäännytti Babettea, joka oman ainaisen ajatuksensa
vallassa mutisi:

»Mitä he hautovatkaan? Pyhä Neitsyt, jos herra d’Exmès on tuolla,
suokoon Jumala, ettei ainakaan Martin Guerre ole hänen mukanaan!»

»Martin Guerre?» kertasi Jean, joka kuuli tämän nimen. »No niin, herra
d’Exmès on kyllä häpeällisesti häätänyt luotaan noin kunnottoman
palvelijan. Ja siinä hän on tehnyt hyvin sen lurjuksen omaltakin
kannalta, sillä me olisimme haastaneet hänet taisteluun ja surmanneet
heti hänen ilmestyttyään Calaisiin, eikö niin, Pierre?»

»Joka tapauksessa niin tehdään», vastasi veli järkähtämättömän
päättävästi. »Jos se ei tapahdu Calaisissa, niin löydän hänet
Pariisistakin ja tapan!»

»Voi, juuri noita kostotoimia minä pelkäsin!» valitti Babette. »En
hänen tähtensä, sillä minä en enää rakasta häntä, vaan halveksin; mutta
te kaksi, jotka olette sydäntäni lähinnä, joutuisitte siten alttiiksi
tuholle.»

»Jos siis hänen ja minun kesken tulisi taistelu, Babette», sanoi Jean
Peuquoy liikuttuneena, »niin sinä et soisi hänen voittavan, vaan minun?»

»Ah», selitti Babette, »pelkkä tämä kysymys, Jean, on julmin
rangaistus, mitä voisit minulle hairahduksestani tuottaa. Sinä olet
niin hyvä ja sydämellinen, hän niin halpamainen ja katala — kuinka siis
voisin epäröidä?»

»Kiitos!» lausui Jean. »Tuo lauseesi tekee minulle hyvää, Babette, ja
saat uskoa, että Jumala palkitsee sinua siitä.»

»Minä ainakin uskon varmasti, että Jumala rankaisee syyllistä», virkkoi
Pierre. »Mutta älkäämme tällä haavaa enää ajatelko häntä, veikkonen»,
sanoi hän Jeanille; »nyt on muuta miettimistä ja ainoastaan kolme
vuorokautta valmisteluun. Meidän pitää lähteä liikkeelle, puhutella
ystäviämme, tarkastaa aseita...»

Sitten hän kertasi matalalla äänellä:

»Jean, muistakaamme viidettä päivää!»

Neljännestunnin kuluttua aseseppä ja kankuri lähtivät kiireesti
asioimaan kaupungille, ja sillaikaa Babette, tyynempänä palattuaan
kamariinsa, kiitti Jumalaa, oikein tietämättä mistä.

Puuhiinsa rientäneet serkukset eivät näyttäneet enää ajattelevan Martin
Guerrea, ja ohimennen sopii sanoa, ettei tämä mies voinut vähääkään
aavistaakaan, kuinka lämmintä vastaanottoa hänelle valmisteltiin siinä
kaupungissa, jonne hän ei ollut koskaan jalallaan astunut.

Ja kanuunat jylisivät yhä, Rabutinin kuvauksen mukaan »panostaen ja
purkaen tykistömyrskyään hämmästyttävän raivokkaasti.»

NELJÄS LUKU

Teltassa

Kolme päivää tämän juuri kuvaamamme kohtauksen jälkeen, tammikuun 4
päivän iltana, ranskalaiset olivat vastoin lordi Wentworthin ennustelua
vieläkin vallanneet paljon lisää alaa. He eivät olleet ainoastaan
selviytyneet Nieullayn sillasta, vaan aamulla saaneet haltuunsa
sikäläisen linnoituksenkin ynnä kaikki sinne varastoidut aseet ja
ampumavarat.

Tästä lujasta asemastaan he nyt kykenivät ehkäisemään maan puolelta
espanjalaisten tai englantilaisten kaikki mahdolliset yritykset
tuoda apua. Näin tärkeä tulos oli todellakin sen vimmatun ja verisen
kolmipäiväisen taistelun arvoinen, jonka se oli maksanut.

»Mutta tämähän on ihan unta!» oli Calaisin korskea kuvernööri
huudahtanut nähdessään joukkojensa pakenevan epäjärjestyksessä
kaupunkia kohti, vaikka tarmokkaasti yritettiin niitä pidätellä
asemapaikoissaan.

Ja nöyryytyksen huipuksi hänen oli täytynyt itsekin seurata heitä.
Hänen velvollisuutenaan oli kuolla viimeiseksi.

»Onneksi», puheli hänelle lordi Derby heidän päästyään muurien turvaan,
»hyväksi onneksi Calais ja Vanha linna pystyvät varmasti pitämään
puoliaan vielä pari kolme päivää, niin vähän kuin meillä onkin voimia
jäljellä. Risbankin linnake ja pääsy mereltä satamaan pysyvät yhä
vapaina, eikä Englanti ole kaukana!»

Lordi Wentworthin kutsuma sotaneuvosto selittikin yksimielisesti,
että sillä taholla oli pelastus, mutta ei sopinut enää kuunnella
ylpeyden ääntä. Niinpä piti heti lähettää hälytys Doveriin. Viimeistään
jo seuraavana päivänä saataisiin mahtavia apuvoimia, ja Calaisin
ahdistajat työnnettäisiin takaisin.

Lordi Wentworth käsitti tilanteen ja omaksui tämän kannan alistuvasti.
Viipymättä lähetettiin purjealus viemään kiireellistä sanomaa Doverin
kuvernöörille.

Sitten englantilaiset ryhtyivät keskittämään kaikkea tarmoaan Vanhan
linnan puolustukseen. Siinä oli Calaisin arka kohta, sikäli kuin meri,
hiekkaharjanteet ja kourallinen kansalaismiliisejä riittivät yltäkyllin
suojelemaan Risbankin linnaketta.

Piiritettyjen näin järjestäessä vastarintaa hyökkäyksen oletetuilla
kohdilla vilkaiskaamme kaupungin ulkopuolelle, piirittäjien keskuuteen,
erittäinkin tarkastaaksemme, miten tänä 4 päivän iltakautena varakreivi
d'Exmès, Martin Guerre ja heidän uljaat tarjokkaansa viettivät aikaansa.

Kun he olivat rintamamiehiä eivätkä pioneereja, ei heidän paikkansa
ollut juoksuhautojen kaivamisessa eikä piiritystöissä, vaan heitä
tarvittiin ainoastaan taisteluissa ja hyökkäyksessä, ja siksi heillä
oli tällaisella hetkellä tilaisuus levätä. Jos vedämme oviverhon
hiukan syrjään siinä teltassa, joka oli pystytetty vähän sivulle
ranskalaisen leirin oikealla laidalla, niin tapaamme Gabrielin ja
hänen vapaaehtoisen pikku joukkonsa. Näin esiintyvä kuvaelma oli
maalauksellinen ja varsin monipiirteinen.

Gabriel istui pää kumarassa teltan ainoalla jakkaralla nurkassa ja
näkyi vajonneen syvään mietiskelyyn.

Hänen jalkojensa juuressa Martin Guerre korjaili miekkavyön solkea.
Ajoittain hän kohotti huolestuneen katseen isäntäänsä kohti, mutta piti
kunniassa sitä vaiteliasta harkintaa, johon näki hänen syventyneen,
eikä puhunut sanaakaan.

Lähellä heitä virui voihkiva haavoittunut jonkinlaisella viitoista
kasatulla vuoteella. Valitettavasti tämä haavoittunut ei nytkään ollut
kukaan muu kuin kovaonninen Malemort.

Teltan toisessa päässä hurskas Lactance polvistuneena siirteli
rukousnauhansa pumpuloita täsmällisesti ja hartaasti. Hänen kovana
onnenaan oli aamulla ollut Nieullayn linnoituksen valloituksessa
murskata pää kolmelta veljeltään Jeesuksessa Kristuksessa. Hän oli
sentähden omalletunnolleen velkaa kolmesataa paternosteria ja yhtä
monta avemariaa. Se oli vakinainen taksa, jonka hänelle oli rippi-isä
määrännyt hänen kuolleistaan; haavoittuneiden osalle riitti puolet.

Hänen lähellään oli Yvonnet juuri huolellisesti hieronut ja harjannut
loan ja ruudin tahraamat vaatteensa puhtaiksi ja etsiskeli nyt
katseillaan sellaista maaperän nurkkausta, joka ei ollut liian kostea,
ojentautuakseen ottamaan hiukan lepoa, kun viime päivien valvomiset ja
rasitukset olivat kovin pitkistyneinä pahasti uuvuttaneet hänen hentoa
ruumiinrakennettaan.

Kahden askeleen päässä Yvonnetista molemmat Scharfensteinit, setä
ja veljenpoika, suorittivat mutkikkaita laskutoimituksia jyhkeillä
sormillaan. He arvioitsivat, minkä verran heille tuottaisi aamullinen
sotasaalis. Nuorempi Scharfenstein oli kahmaissut haltuunsa
kallisarvoiset varukset, ja kirkastunein kasvoin nämä arvoisat teutonit
ennakolta jakoivat ne rahat, jotka päättelivät niistä saavansa.

Toiset sissit olivat ryhmittyneet teltan keskustaan ja pelasivat
nopilla; sekä pelaajat että vedonlyöjät tarkkailivat vilkkaasti erän
vaihtelevia mahdollisuuksia.

Multapermantoon pistetty iso ja käryävä soihtu valaisi heidän iloisia
tai pettyneitä piirteitään, luoden epävarmaa, lepattavaa valoa niihin
muihinkin, vastakkaisia ilmeitä edustaviin kasvoihin, joita olemme
yrittäneet varjosta keksiä ja kuvata.

Malemort-rukan voihkaistessa tavallista surkeammin Gabriel nosti
päätänsä ja kysyi tallimestariltaan:

»Mitähän nyt kello lienee, Martin Guerre?»

»En kovinkaan tarkoin osaa päätellä, monseigneur», vastasi Martin,
»kun sateinen sää on peittänyt kaikki tähdet. Mutta arviolta ei voi
paljoakaan puuttua kuudesta, koska on ollut pimeä jo runsaan tunnin
verran..»

»Ja lupasihan haavuri tulla kello kuusi?» jatkoi Gabriel.

»Tasan kuusi, monseigneur. Kah, jopa kohotetaan verhoa! Hän tuleekin
juuri.»

Varakreivi d'Exmès loi vain pikaisen silmäyksen tulokkaaseen ja tunsi
hänet heti, vaikka oli nähnyt hänet ainoastaan kerran. Haavurin
kasvonpiirteet olivat sellaiset, joita ei kerran nähtyään unohda.

»Mestari Ambroise Paré!» huudahti Gabriel nousten.

»Herra varakreivi d'Exmès!» lausui Paré kumartaen syvään.

»Ah, mestari, enpä tiennyt teidän olevan leirissä, niin lähellämme»,
sanoi Gabriel.

»Aina yritän olla siellä, missä minusta voi olla suurinta hyötyä»,
vastasi kirurgi.

»Oi, tuosta tunnen jalon sydämenne hyvin ja olen teille siitä tänään
kaksinkertaisesti kiitollinen, koska aion turvautua sekä tieteeseenne
että kätevyyteenne.»

»Ette toivoakseni itseänne varten», huomautti Ambroise Paré. »Kenestä
siis on puhe?»

»Eräästä miehestäni», ilmoitti Gabriel. »Tänään aamulla hän hyökkäsi
ihan raivopäisesti englantilaisten kimppuun, jotka peräytyivät, ja sai
joltakulta heistä keihäänpiston hartiaansa.»

»Hartiaan? No, se ei kenties ole vakavaa laatua», päätteli kirurgi.

»Pelkään päinvastaista», jatkoi Gabriel hiljentäen ääntänsä, »sillä
muuan haavoittuneen toveri, tuo Scharfenstein, yritti niin karkeasti ja
kömpelösti irroittaa keihästä, että varsi katkesi ja rautainen nirkko
jäi haavaan.»

Ambroise Paré irvisti pahaenteisesti.

»Katsotaanpa», sanoi hän kuitenkin tavanomaisen tyynesti.

Hänet johdettiin potilaan makuusijan ääreen. Kaikki sissit olivat
nousseet ja ympäröineet kirurgin, jättäen sikseen pelinsä,
laskeskelunsa, siistiytymisensä. Ainoastaan Lactance yhä mumisi
nurkassaan. Urotekojensa jälkeen katumusharjoituksiin ryhtyneenä hän ei
koskaan suvainnut keskeytystä muutoin kuin tehdäkseen uusia.

Ambroise Paré siirsi syrjään kääreet Malemortin hartialta, ja
tarkkaavasti tutkittuaan vammaa hän pudisti päätänsä epäilevästi,
ikäänkuin pahoittelisi, mutta lausui ääneen:

»Tämä ei ole juuri mitään.»

»Ohhoh!» nurisi Malemort. »Jos se ei ole mitään, niin voinko huomenna
palata taisteluun?»

»Sitä en sentään luule», vastasi Ambroise Paré, kaivellen haavaa.

»Ai, se tekee hiukan kipeää, tiedättekö?» muistutti Malemort.

»Sen kyllä uskon», myönsi kirurgi; »mutta miehuullisuutta, ystäväni!»

»No, sitä minulla on», vakuutti Malemort. »Tähän asti se onkin vielä
varsin siedettävää, mutta koskeneeko sitten pahemmin, kun pitää kaivaa
se lemmon tynkä ulos?»

»Ei, sillä se on jo tässä», ilmoitti kirurgi tyytyväisenä nostaen
Malemortin katseltavaksi rautanirkon, jonka oli juuri saanut vedetyksi
pois.

»Olen teille hyvin kiitollinen, herra kirurgi», lausui Malemort
kohteliaasti.

Mestarin taitava temppu herätti miesten kesken ihailun ja hämmästyksen
sorinaa.

»Mitä, kaikki valmista?» kummeksui Gabriel. »Mutta sehän on ihme!»

»Tässä on myös myönnettävä», huomautti Ambroise hymyillen, »että
haavoittunut mainiosti kesti tuskaa.»

»Eikä käsittelijä ollut kömpelö, totta vie!» huudahti sotamiehen takana
tulokas, jonka saapumista kukaan ei ollut havainnut yleisen jännityksen
keskellä.

Mutta tämä kaikille hyvin tuttu ääni pani miehet kunnioittavasti
vetäytymään syrjään.

»Herra herttua de Guise!» lausui Paré nähdessään ylipäällikön.

»Niin, mestari», vastasi herttua, »herra de Guise, joka on hämmästynyt
ja ihastunut erinomaisesta pätevyydestänne. Kautta suojeluspyhäni Pyhän
Franciskuksen, tuolla ambulanssissa näin vastikään lääkäritomppeleita,
jotka totisesti tuottivat sotamiehillemme enemmän tuskia kojeillaan
kuin englantilaiset aseillaan. Mutta te nykäisitte rautapuikon
ulos yhtä helposti ja tuskattomasti kuin jos se olisi ollut harmaa
hiuskarva. Enkä tunne teitä ennestään! Mikä onkaan nimenne, mestari?»

»Ambroise Paré, monseigneur», vastasi kirurgi.

»No niin, mestari Ambroise Paré», vakuutti herttua de Guise, »takaan
teille, että menestyksenne on varma, yhdellä ehdolla kuitenkin.»

»Ja saisinko sen kuulla, monseigneur?»

»Se on se, että jos minulle sattuu haava tai ruhjevamma, niinkuin on
hyvinkin mahdollista, eritoten näinä päivinä, te otatte minut hoitoonne
ja käsittelette minua yhtä mutkattomasti ja kursailematta kuin tuota
miesparkaa.»

»Sen kyllä tekisin, monseigneur», lupasi Ambroise kumartaen. »Kaikki
ihmiset ovat kärsimyksen edessä yhdenvertaisia.»

»Hm!» tuumi François de Lorraine; »koettakaa siinä tapauksessa
parastanne, jotta he olisivat samanarvoisia myöskin parantumisen
edessä.»

»Salliiko monseigneur minun nyt ummistaa ja sitoa tämän miehen vamman?»
kysyi kirurgi. »Niin moni muu haavoittunut kaipaa huolenpitoani tänään!»

»Tehkää se, mestari Ambroise Paré!» kehoitti herttua. »Älkää minusta
välittäkö enempää. Minulla on itsellänikin kiire lähettää teidät
pelastamaan mahdollisimman monta potilasta oppineiden lääkäriemme
kourista. Sitäpaitsi minun on puheltava herra d'Exmèsin kanssa.»

Ambroise Paré ryhtyi näin ollen kiireesti sitomaan Malemortia.

»Herra kirurgi, kiitän teitä uudestaan», virkkoi hänelle haavoittunut.
»Mutta suokaa anteeksi, minun on vielä pyydettävä teiltä erästä
palvelusta.»

»Mitä urho haluaa?» tiedusti Ambroise.

»Katsokaas, herra kirurgi», jatkoi Malemort, »kun nyt en enää
tunne lihaksissani tuota penteleen väkää, joka pani niin kamalasti
säjöilemään, tuntuu minusta, että lienen kutakuinkin parantunut?»

»No, melkeinpä», sanoi Ambroise Paré kiinnittäen siteitä.

»Siinä tapauksessa», pyysi Malemort yksinkertaisen huolettomasti,
»suvaitsetteko huomauttaa herralleni, varakreivi d'Exmèsille, että jos
huomenna taistellaan, minä kykenen täydesti pysymään mukana?»

»Tekö huomenna taisteluun!» huudahti Ambroise Paré. »No no, älkää
sellaista ajatelkokaan!»

»Ajattelen kuitenkin enkä mahda sille mitään», vakuutti Malemort
surullisesti.

»Mutta, miespoloinen», selitti haavuri, »tietäkää, että minä määrään
teille ehdotonta lepoa viikon, vuoteessapysymistä ainakin viikon,
sitten vielä kevyttä ruokaa viikon!»

»Jaha, ruokaa, mitä lajia tahansa, olkoon menneeksi», hyväksyi
Malemort, »mutta ei kieltoa tappelemasta, sitä älkää vaatiko!»

»Te olette hupsu!» jatkoi Ambroise Paré; »jos vähänkin yritätte nousta
makuulta, niin teidät valtaa kuume, ja silloin olisitte hukassa.
Määräsin täyttä lepoa viikon enkä siitä vähennä tuntiakaan.»

»Uh, viikossa on piiritys kuitattu!» valitti Malemort. »En siis ikinä
saa tapella kyllääni.»

»Onpa siinä verenhimoinen pukari!» virkkoi herttua de Guise, joka oli
syrjästä kuunnellut tätä omituista väittelyä.

»Malemort on tuollainen», lausui Gabriel hymyillen, »ja nyt pyydän
teitä antamaan käskyn, monseigneur, että hänet kannetaan ambulanssiin
ja pannaan siellä tarkkaan valvontaan; sillä jos hän kuulee jotakin
meteliä, niin hän hyvinkin saattaa kaikesta huolimatta pyrkiä
jalkeille.»

»No, se käy päinsä perin yksinkertaisesti», vastasi herttua. »Antakaa
itse hänen tovereilleen määräys kantaa hänet sinne.»

»Mutta asian laita on niin, monseigneur», selitti Gabriel hieman
hämillään, »että kenties välttämättä tarvitsen miehiäni erääseen puuhaan
ensi yönä.»

»Vai niin!» äännähti herttua luoden häneen ihmettelevän katseen.

»Jos herra d'Exmès haluaa», ilmoitti Ambroise Paré, joka lähestyi
suoriuduttuaan sitomistehtävästään, »lähetän kaksi apulaistani
kuljettamaan tämän haavoittuneen sankarin pois paareilla.»

»Kiitän teitä ja hyväksyn tarjouksenne», vastasi Gabriel. »Ja otattehan
huoleksenne, että häntä pidetään mitä valppaimmin silmällä!»

»Huh!» murahti Malemort jälleen epätoivoisesti.

Ambroise Paré poistui hyvästeltyään herttua de Guisea. Martin Guerren
viittauksesta miehet vetäytyivät kaikki teltan toiseen päähän,
jotta Gabriel jäi ikäänkuin kahdenkeskiseen kohtaukseen piirityksen
ylipäällikön kanssa.

VIIDES LUKU

Pienet veneet pelastavat isoja laivoja

Saatuaan tähän tilaisuuden varakreivi d'Exmès aloitti keskustelun
lausumalla:

»No, oletteko tyytyväinen, monseigneur?»

»Kyllä, ystävä», vastasi François de Lorraine, »tyytyväinen
tähänastiseen saavutukseen, mutta levoton lopullisesta tuloksesta,
se minun täytyy tunnustaa. Tämä rauhattomuus pakotti minut lähtemään
teltastani, kiertelemään leirissä ja poikkeamaan viimein teidän
luoksenne, jotta kenties kuulisin teiltä jotakin rohkaisua ja hyviä
neuvoja.»

»Mutta mitä sitten on ilmennyt uutta?» tiedusti Gabriel. »Kehitys on
nähdäkseni toistaiseksi ylittänyt kaikki toiveemme. Neljässä päivässä
olette päässyt Calaisin kahden ulkovarustuksen valtiaaksi. Itse
kaupungin ja Vanhan linnan puolustajat eivät nyt voi kestää kahta
vuorokautta kauemmin.»

»Totta kyllä», myönsi herttua, »mutta kaksi vuorokautta riittää myös
syöksemään meidät tuhoon ja pelastamaan meidät.»

»Oh, monseigneur sallinee minun vielä epäillä sitä», sanoi Gabriel.

»Ei, ystävä, vanha kokemukseni ei petä», vakuutti herttua de Guise.
»Ilman jotakin arvaamatonta onnenpotkausta, inhimillisten laskelmien
ulkopuolelle kuuluvaa sattumaa, yrityksemme menee myttyyn. Uskokaa
minua, kun sen teille sanon.»

»Mutta mistä syystä?» kysyi Gabriel, ja hänen hymynsä soveltui huonosti
tuollaisen ennustuksen murheellisuuteen.

»Sen osoitan teille parilla sanalla, vieläpä oman asemakaavanne
perusteella. Tarkatkaa esitystäni.»

»Kohdistan siihen kaiken huomioni», lupasi Gabriel.

»Kummallisella ja uskaliaalla yrityksellä, johon nuorekas kiihkonne on
houkuttanut myös varovaisemman kunnianhimoni», aloitti herttua, »oli
onnistumisen mahdollisuutta ainoastaan silloin, jos englantilainen
varusväki saataisiin eristetyksi ja täysin yllätetyksi. Calais oli
kylläkin valloittamaton, mutta se voitaisiin yllättää. Senhän ajatuksen
mukaan me tätä hupsua hanketta suunnittelimme?»

»Ja tähän asti», väitti Gabriel, »tosiseikat ovat ilmeisesti tukeneet
näitä laskelmiamme.»

»Niin onkin laita», vastasi herttua de Guise, »ja te olette osoittanut
pystyvänne yhtä hyvin arvostelemaan ihmisiä kuin näkemään asianhaaroja;
olitte tutkinut Calaisin kuvernöörin sydäntä yhtä taitavasti kuin hänen
kaupunkinsa sisäpuolelta. Lordi Wentworth on menetellyt täydellisesti
arvailunne mukaan. Hän uskoi, että hänen yhdeksänsataa miestänsä ja
lujat etuvarustuksensa riittäisivät saattamaan meidät katumapäälle ja
luopumaan hurjanrohkeasta aikeestamme. Samoin hän arvioitsi voimamme
liian vähäisiksi eikä hätääntynyt. Hän ei siis huolinut kutsua avukseen
edes ainoatakaan komppaniaa, ei mantereelta eikä Englannista.»

»Olin saanut tilaisuuden päätellä, kuinka hänen ylenkatseellinen
ylpeytensä käyttäytyisi tällaisissa olosuhteissa», huomautti Gabriel.

»Ja tuon itsekylläisyyden ansiosta olemmekin vallanneet Saint-Agathen
linnakkeen melkein miekaniskutta», jatkoi herttua. »Sitten otettiin
Nieullayn varustus kolmipäiväisellä menestyksellisellä taistelulla
haltuumme.»

»Niinpä», huomautti Gabriel hilpeästi, »jos englantilaisia tai
espanjalaisia nyt pyrkisi maan puolelta Calaisin avuksi, ei heillä
olisikaan lordi Wentworthin kanuunia tukenaan, vaan herttua de Guisen
patterit murskaisivat heidän joukkonsa.»

»He osaavat epäillä ja varoa, lähestyen vain sopivan matkan päähän»,
virkkoi François de Guise hymyillen, kun nuoren miehen hyväntuulisuus
tarttui häneenkin.

»No, olemmehan kai siinä voittaneet tärkeän edun?» muistutti Gabriel.

»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi herttua; »mutta se ei valitettavasti
ole ainoa huomioonotettava seikka eikä edes tärkeinkään. Olemme kyllä
sulkeneet Calaisin ulkopuolisilta apuvoimilta yhden tien, jota ne
olisivat voineet käyttää, ja kaupungin porteista toisen. Mutta heillä
on toinen portti jäljellä, toinen väylä.»

»Mikä se on, monseigneur?» tiedusti Gabriel, ollen hartaasti
miettivinään.

»Katsokaahan tätä karttaa, jonka marski Struzzi piirsi saamansa
asemakaavan nojalla», lausui ylipäällikkö. »Calaisia voidaan avustaa
kahdelta vastakkaiselta suunnalta: Nieullayn varustuksesta, joka
puolustaa maanpuolisia pääsyteitä...»

»Mutta joka tällä haavaa puolustaa niitä meidän hyväksemme», keskeytti
Gabriel.

»Niin kylläkin», pitkitti herttua de Guise; »mutta tuolla meren
puolella, valtameren, rämeiden ja hiekkaharjanteiden suojelemana,
sijaitsee Risbankin linnake — näettehän? — jota nimitetään myös
Kahdeksankulmaiseksi torniksi. Tämä varustus hallitsee koko satamaa,
ollen sen avaajana ja sulkijana. Kun sieltä lähtee tiedotus Doveriin,
tuovat englantilaiset laivat muutamassa tunnissa kylliksi apuvoimia
ja ruokavaroja Calaisin turvaamiseen vuosikausiksi. Risbankin linnake
siis varjelee kaupunkia, ja meri varjelee linnaketta. Mutta tiedättekö,
Gabriel, mitä lordi Wentworth on äskeisen vastoinkäymisensä johdosta
toimittanut?»

»Täydellisesti», vastasi varakreivi d'Exmès rauhallisena.
»Sotaneuvoston yksimielisen kannan perusteella lordi Wentworth on
kiireimmiten lähettämässä Doveriin hälytyksen, jota ensin oli liiaksi
viivyttänyt, ja uskoo jo huomenna tähän aikaan saavansa apua, jonka
vihdoinkin tunnustaa ehdottoman tarpeelliseksi.»

»Ja sitten? Teillä on kaiketi muutakin sanomista?» virkkoi herra de
Guise.

»Tunnustan, etten näe paljoakaan edemmäksi, monseigneur», vastasi
Gabriel. »Minulla ei ole Jumalan ennakkotietoa.»

»Tässä riittää ihmisenkin ennakkonäkemys», huomautti François de
Lorraine, »ja koska teidän päättelynne jää puolitiehen, otan minä
jatkaakseni.»

»Suvaitkoon monseigneur mielikseni selvittää, mitä arvelette
tapahtuvan», sanoi Gabriel kumartaen.

»Se on varsin yksinkertaista», sanoi herttua. »Kun piiritetyt saavat
tarpeen tullessa avukseen koko Englanninkin, voivat he huomisesta
alkaen panna Vanhaan linnaan vastaamme ehdottoman ylivoiman, jolle emme
sitten mahda kerrassaan mitään. Jos kuitenkin säilytämme jalansijamme,
niin Calaisin ympäristöön kasaantuu kuin lumivyörynä espanjalaisia
ja englantilaisia kaikkialta, missä heitä on Ranskan alueella —
Ardresista, Hamista, Saint-Quentinista. Katsoessaan lukumääränsä
paisuneen kyllin suureksi he vuorostaan saartavat meidät. Suoraa päätä
he eivät kylläkään kykene ottamaan takaisin Nieullayn varustusta, mutta
Saint-Agathea emme jaksa pitkälti puolustaa, ja lopuksi käy niin, että
he rusentavat meidät kahden tulen väliin.»

»Sellainen tuho olisi tosiaan kamala», myönsi Gabriel tyynesti.

»Se on silti liiankin todennäköinen!» vakuutti herttua de Guise,
masentuneena painaen otsaansa kädellään.

»Mutta», huomautti varakreivi d'Exmès, »kaiketi olette miettinyt
keinoja tuollaisen onnettomuuden välttämiseksi, monseigneur?»

»Hitto vie, enpä mitään muuta ajattelekaan!» vastasi herttua.

»Ja mitä on johtunut mieleenne?» tiedusti Gabriel huolettomasti.

»No, luullakseni on ainoana ja valitettavasti kovin täpäränä
mahdollisuutenamme tehdä huomenna Vanhaa linnaa vastaan epätoivoinen
väkirynnäkkö, sillä kannalla kun asiat nyt ovat. Tietenkään emme ehdi
valmistautua niin hyvin kuin pitäisi, vaikka tänä yönä mahdollisimman
ponnekkaasti jatkaisimme piiritystöitä. Mutta muuhun ei tässä enää voi
ryhtyä, ja se on kuitenkin vähemmän hullua kuin odottaa apujoukkojen
saapumista Englannista. Ranskalainen raivo, kuten Italiassa sanotaan,
selviää kenties noista ylipääsemättömistäkin muureista suunnattomassa
vauhdissaan.»

»Ei, se murtuu väkisinkin niitä vastaan», arveli Gabriel
kuivakiskoisesti. »Suokaa anteeksi, monseigneur, mutta minusta tuntuu
siltä, että Ranskan armeija ei ole tällä haavaa kyllin voimakas
eikä kyllin heikko, jotta näin mentäisiin mahdottomaan yritykseen.
Teitä painaa kamala vastuu, monseigneur. Pidän todennäköisenä, että
menetettyämme siellä puolet väkeä meidät lopulta torjuttaisiin. Kuinka
herttua de Guise silloin tekee tilinsä?»

»Silloin on ainakin parasta olla panematta voimiaan alttiiksi
täydelliselle tuholle», päätti François de Lorraine. »Meidän on siis
pakko siirtää jäljellä olevat joukot pois noiden kirottujen muurien
edustalta ja säilyttää ne kuninkaalle ja isänmaalle parempien päivien
varalta.»

»Metzin ja Rentyn voittajako peräytyisi!» huudahti Gabriel.

»Se on sentään parempi kuin jäädä uppiniskaiseksi tappiossa, kuten
konnetaabeli Pyhän Laurentiuksen päivänä», vastasi herttua de Guise.

»Kuitenkin sellainen temppu olisi turmiollinen sekä Ranskan kunnialle
että teidän ylhäisyytenne maineelle!» muistutti Gabriel.

»Kukapa sitä tietäisi paremmin kuin minä!» valitti herttua. »Niin
hataria ovat menestys ja onni! Jos täällä olisi käynyt hyvin, niin
minusta olisi tullut sankari, suuri nero, puolijumala. Kohdatessani
vastoinkäymisen olen pelkästään turhamainen havittelija, joka ansaitsee
kukistumisensa häpeän. Sama yritys, jota olisi onnistuneena nimitetty
suurpiirteiseksi ja hämmästyttäväksi, kohdistaa minuun Euroopan
härnäilyn tai vieläpä hävittää alkuunsa kaikki suunnitelmani ja
toiveeni. Kuinka vähästä riippuvaisia ovatkaan tämän maailman vaivaiset
pyrkimykset!»

Herttua vaikeni synkkänä, ja näin alkanutta pitkällistä äänettömyyttä
Gabriel tahallaan varoi keskeyttämästä, sillä hän tahtoi antaa
herttua de Guisen mittailla kokeneella katseellaan aseman pelottavaa
pulmallisuutta.

Sitten arvellen ylipäällikön jälleen perinjuurin pohtineen vaikeuksiaan
hän aloitti:

»Näen, että teidän ylhäisyydellänne nyt on sellainen epäilyksen ja
huolestuksen hetki, jollaiset suurimmissakin yrityksissä valtaavat
uljaimpien sankarien mielet. Sananen kuitenkin! Eihän niin etevä
nero, niin taitava sotapäällikkö, jollaiselle minulla nyt on kunnia
puhua, ole tietenkään voinut kevytmielisesti antautua näin vakavaan
yritykseen. Pienimmätkin yksityisseikat, vähimminkin luultavat
mahdollisuudet on varmasti ennakolta nähty ja otettu lukuun jo
Pariisissa, Louvressa. Teidän on täytynyt ennakolta keksiä ratkaisu
joka pulmaan ja apukeinot äkillisiin selkkauksiin. Mistä siis johtuu,
että vielä epäröitte ja taas niitä etsitte?»

»Hyvä Jumala», tunnusti herttua de Guise, »teidän nuorekas
intomielisyytenne ja varmuutenne lienee minut lumonnut ja sokaissut,
Gabriel!»

»Monseigneur!...» virkkoi Gabriel nuhtelevalla äänellä.

»Oh, älkää loukkaantuko, en ole teille siitä suutuksissani, ystävä!
Ihailen yhä aatettanne, joka oli sekä suurenmoinen että isänmaallinen.
Mutta ankara todellisuus pyrkii aina kumoamaan kauniita unelmia.
Muistan silti hyvin, että esitin teille muistutuksia juuri tällaiseen
ahdinkoon joutumisesta ja että silloin hälvensitte epäilykseni.»

»Ja kuinka, saanko kuulla, monseigneur?» tiedusti Gabriel.

»Te lupasitte», selitti herttua de Guise, »että jos muutamassa päivässä
saisimme haltuumme Saint-Agathen ja Nieullayn varustukset, eräät
calaisilaiset tuttavamme toimittaisivat käsiimme Risbankin linnakkeen,
joten kaupunkia ei voitaisi enää avustaa merenkään puolelta. Niin,
Gabriel, muistan sen, eikä tuo lupauksenne liene teidänkään mielestänne
häipynyt.»

»No niin!...» virkkoi varakreivi d'Exmès, näyttämättä vähääkään
hämmentyneeltä.

»Mutta toiveenne ovat rauenneet, vai kuinka?» jatkoi herttua.
»Calaisilaiset ystävänne eivät ole pitäneet sanaansa; sehän on
tavallista. He eivät kaiketi ole vielä varmoja, vaan pelkäävät eivätkä
näyttäydy, kunnes on liian myöhäistä mitenkään auttaa meitä.»

»Anteeksi, monseigneur, kuka teille on niin sanonut?» kysyi Gabriel.

»Kah, oma vaiteliaisuutenne, ystäväni. Onhan tullut se hetki, jolloin
salaisten liittolaistenne pitäisi meitä palvella ja jolloin he voisivat
meidät pelastaa. He eivät hievahda, ja te olette vaiti. Päättelen
siitä, että te ette enää ota heitä lukuun, joten heidän apuaan ei voi
ajatella.»

»Jos tuntisitte minut paremmin, monseigneur», huomautti Gabriel, »niin
tietäisitte, etten mielelläni puhu silloin, kun voin toimia.»

»Mitä! Toivotteko siis yhä?» ihmetteli herttua de Guise.

»Kyllä, monseigneur, koska vielä elän», vastasi Gabriel synkän
vakavasti.

»Entä Risbankin linnake?»

»Se joutuu haltuumme silloin, kun sitä tarvitaan, paitsi, jos olen
menettänyt henkeni.»

»Mutta, Gabriel, sitä tarvittaisiin huomenna, jo huomenna aamulla!»

»Meillä on se siis hallussamme huomenna aamulla», vakuutti Gabriel
tyynesti, »jos nimittäin en joudu surman omaksi, muistutan vieläkin.
Mutta silloin ette voi moittia lupauksen rikkojaksi miestä, joka on sen
täyttämisessä saanut surmansa.»

»Gabriel», lausui herttua, »mitä aiotte tehdä? Uhmata jotakin
kuolettavaa vaaraa, syöksyä johonkin järjettömään uhkapeliin? Sitä en
halua, en millään ehdolla! Ranska tarvitsee kovin kipeästi sellaisia
miehiä kuin te olette.»

»Älkää olko lainkaan huolissanne, monseigneur», rauhoitti Gabriel.
»Jos vaara on suuri, on saavutettava päämääräkin suuri, ja se yritys
on ehdottomasti uskaltamisen arvoinen. Ajatelkaa vain, miten käytätte
hyväksenne tulosta, ja jättäkää minun asiakseni siihen tarvittavat
keinot. Minä vastaan ainoastaan itsestäni, mutta te vastaatte armeijan
kaikista miehistä.»

»Mitä voisin tehdä ainakin avustaakseni teitä?» tiedusti herttua de
Guise. »Minkä osuuden suotte minulle hankkeissanne?»

»Monseigneur», vastasi Gabriel, »jollette olisi hyväntahtoisesti tullut
telttaani tänä iltana, niin aikomuksenani oli saapua puheillenne ja
esittää teille eräs pyyntö...»

»Puhukaa, puhukaa!» kehoitti François de Lorraine vilkkaasti.

»Huomenna, kuukauden viidentenä, päivän koittaessa — toisin sanoen
kello kahdeksan tienoissa, koska yöt ovat tammikuussa pitkiä —
suvaitkaa sijoittaa jokin varma ja tarkka mies tuolle kukkulalle, jolta
näkee Risbankin linnakkeen. Jos Englannin lippu yhä liehuu siellä, niin
uskaltakaa ryhtyä siihen epätoivoiseen väkirynnäkköön, josta olitte
tehnyt päätöksenne, sillä minä olen siinä tapauksessa epäonnistunut,
menettänyt henkeni.»

»Henkenne!» toisti herttua de Guise. »Näette siis, Gabriel, että teitä
uhkaa tuho.»

»Älkää silloin menettäkö aikaa surraksenne suotta minun tähteni,
monseigneur», lisäsi nuori mies. »Olkoon vain kaikki valmiina, ja
pankaa koko tarmonne liikkeelle tätä viimeistä yritystä varten!
Rukoilen Jumalaa, että teidän sallittaisiin menestyä siinä. Ei siis
muuta kuin vimmaisesti hyökkäämään kaikin voimin! Englannista ei voi
tulla apua ennen puoltapäivää; teillä on neljä tuntia aikaa osoittaa
sankaruudella ennen peräytymistä, että ranskalaiset ovat uskaliaita
yhtä hyvin kuin varovaisiakin.»

»Mutta te, Gabriel», huomautti herttua, »vakuuttakaa minulle ainakin
vielä, että teillä on jotakin onnistumisen mahdollisuutta.»

»Niin onkin, luottakaa siihen, monseigneur! Pysykää myös tyynenä ja
kärsivällisenä kuten ainakin voimakas mies, jollainen te olette.
Älkää liian hätäisesti antako merkkiä rynnäkköön, joka voisi sattua
ennenaikaiseksi. Älkää heittäytykö niin äärimmäiseen ponnistukseen
ennenkuin välttämättömyys vaatii. Sillaikaa teidän pitää vain tyynesti
pitkittää marski Strozzin ja hänen pioneeriensa avulla piiritystöitä,
ja jalkaväkenne ja tykistönne voivat odottaa suotuisaa hetkeä
hyökkäykselle, jos teille kello kahdeksalta tuodaan se viesti, että
Risbankin linnakkeeseen on noussut Ranskan lippu.»

»Risbankin linnakkeeseen Ranskan lippu!» toisti herttua de Guise
hätkähtäen.

»Missä sen näkeminen», jatkoi Gabriel, »heti pakottaisi Englannista
saapuvat laivat kääntymään takaisin.»

»Samaa ajattelen minäkin», sanoi herttua. »Mutta, ystävä, kuinka
menettelette...?»

»Jättäkää minulle salaisuuteni, olkaa niin hyvä», keskeytti Gabriel.
»Jos tuntisitte kummallisen suunnitelmani, niin kenties koettaisitte
saada minut luopumaan siitä. Mutta nyt ei ole enää aikaa harkitsemiseen
ja epäröimiseen. Sitäpaitsi en tässä kaikessa pane alttiiksi armeijaa
enkä teidän mainettanne. Nuo miehet tuossa, ainoat, joita aion käyttää,
ovat kaikki minun vapaaehtoisiani, ja te olette sitoutunut jättämään
heidät yksinomaan minun käytettävikseni. Haluan toteuttaa hankkeeni
ilman muiden kannatusta tai kuolla.»

»Ja mistä sellainen ylpeys?» tiedusti herttua de Guise.

»Se ei ole ylpeyttä, monseigneur, vaan tahdon parhaani mukaan maksaa
sen kallisarvoisen suosiollisuuden, jonka olette suvainnut minulle
luvata Pariisissa ja jonka toivoakseni muistatte.»

»Mistä kallisarvoisesta suosiosta puhutte, Gabriel?» ihmetteli herttua.
»Minua kiitellään hyvästä muististani, etenkin ystäviäni kohtaan, mutta
häpeäkseni tunnustan, etten muista tätä.»

»Ah, monseigneur, asia on kuitenkin minulle hyvin tärkeä! Olinhan
hyväntahtoisuudeltanne pyytänyt, että jos Calaisin valloitus esiintyisi
teille riippuvana yksistään minusta sekä aloitteen suunnittelun että
toimeenpanon puolesta, te ette kääntäisi siitä julkisesti kunniaa
minuun, koska sellainen kuuluu sotaretken johtajalle, vaan ainoastaan
selittäisitte kuninkaalle, mikä osuus minulla oli ollut teidän
määräystenne alaisena tässä valloituksessa. Suopeasti jätittekin minut
siihen toivoon, että minulle myönnettäisiin tämä palkinto.»

»Mitä! Siinäkö tuo ennenkuulumaton suosionosoitus, johon viittasitte,
Gabriel?» kysyi herttua. »Enpä, lempo soikoon, osannut sitä aavistaa!
Mutta, ystäväni, eihän se ole mikään palkinto, vaan pelkkää oikeutta,
ja salaisesti tai julkisesti, miten vain mielitte, olen aina valmis
tunnustamaan ja todistamaan velvollisuuteni mukaan ansionne ja
palveluksenne.»

»Pitemmälle en pyrikään, monseigneur», sanoi Gabriel. »Saakoon
ainoastaan kuningas tiedon ponnistuksistani; hänellä on käsissään se
palkinto, joka merkitsee minulle yhtä paljon kuin maailman kaikki
kunnia ja onni.»

»Kuningas saa kyllä tietää kaikki, mitä tulette tehneeksi hänen
hyväkseen, Gabriel, mutta enkö voi tehdä mitään enempää puolestanne?»

»Kyllä, monseigneur, minulla on vielä esitettävänä pari pyyntöä, jos
tahdotte olla niin suopea minulle.»

»Puhukaa», kehoitti herttua.

»Ensiksikin», jatkoi Gabriel, »tarvitsen tunnussanan, voidakseni mihin
aikaan hyvänsä lähteä leiristä miesteni kanssa.»

»Teidän tarvitsee vain lausua: Calais ja Charles, niin vartiosoturit
suovat teille vapaan pääsyn.»

»Sitten, monseigneur, siltä varalta, että saan surmani, mutta
hyökkäyksenne onnistuu, rohkenen muistuttaa teille, että madame Diana
de Castro on lordi Wentworthin vankina ja kieltämättä oikeutettu
saamaan huomaavaista suojelustanne.»

»Muistan velvollisuuteni ihmisenä ja aatelismiehenä», takasi François
de Lorraine. »Edelleen?»

»Lopuksi, monseigneur», selitti varakreivi d'Exmès, »joudun tänä yönä
melkoiseen velkaan eräälle rannikkokalastajalle, joka on nimeltään
Anselme. Siltä varalta, että Anselme saa loppunsa minun kerallani, olen
kirjoittanut mestari Elyotille, tiluksieni isännöitsijälle, että hänen
on pidettävä huolta tukensa menettäneen perheen toimeentulosta. Mutta
paremmaksi varmuudeksi, monseigneur, olisin teille syvästi kiitollinen,
jos valvoisitte määräyksen toimeenpanoa.»

»Se toimitetaan», lupasi herttua de Guise. »Siinäkö kaikki?»

»Siinä kaikki, monseigneur», vastasi Gabriel. »Pyydän ainoastaan, että
jollette enää näe minua, toisinaan ajattelisitte minua jonkin verran
pahoitellen ja lausuisitte minusta jotakin arvonantoa ilmaisevaa joko
kuninkaalle, joka varmasti olisi mielissään kuolemastani, tai madame de
Castrolle, jossa muistoni kenties herättää surua. Nyt en enää pidättele
teitä, vaan sanon hyvästi, monseigneur.»

Herttua de Guise nousi lähteäkseen.

»Karkoittakaa siis murheiset ajatuksenne, ystävä», kehoitti hän.
»Lähden luotanne, jättääkseni teidät kaikessa rauhassa kehittämään
salaperäistä hankettanne, ja minun on sanottava, että tuskin saan
levottomuuteni takia unta silmiini huomisaamuun asti Mutta siihen on
syynä erittäinkin se hämäryys, johon verhoatte aikeenne. Minulla on se
aavistus että näen kyllä teidät jälleen; sentähden en lausukaan teille
varsinaista hyvästiä.»

»Kiitos tästä enteestä, monseigneur!» virkkoi Gabriel. »Sillä jos
näette minut jälleen, tapahtuu se ranskalaiseksi tulleessa Calaisissa.»

»Ja siinä tapauksessa voitte sanoa pelastaneenne suuresta vaarasta sekä
Ranskan kunnian että oman maineeni.»

»Pienet veneet pelastavat joskus suuria laivoja, monseigneur», sanoi
Gabriel kumartaen.

Teltan oviaukossa herttua de Guise vielä sydämellisesti puristi
varakreivi d'Exmèsin kättä ja lähti päämajaansa syvästi mietiskellen.

KUUDES LUKU

Obscuri sola sub nocte

Palatessaan paikalleen herttuaa saattamasta Gabriel viittasi Martin
Guerrelle, joka heti keskeytti puuhansa ja meni ulos, nähtävästi
tarvitsematta mitään selitystä.

Neljännestunnin kuluttua tallimestari tuli takaisin mukanaan kalpea,
riutuneen näköinen ja kurjasti pukeutunut mies.

Martin lähestyi herraansa, joka oli jälleen vaipunut mietteisiin. Hänen
muu väkensä pelasi tai nukkui, miten kukin oli katsonut parhaaksi.

»Monseigneur», huomautti Martin Guerre, »tässä on miehemme.»

»Jaha, hyvä!» vastasi Gabriel. »Tekö olette se saattaja Anselme, josta
Martin Guerre minulle puhui?» lisäsi hän puhutellen tulokasta.

»Minä olen kalastaja Anselme, niin, monseigneur», selitti mies.

»Ja tiedätte, mitä palvelusta teiltä odotamme?»

»Tallimestarinne teki siitä selkoa, monseigneur, ja minä olen valmis.»

»Martin Guerren on kuitenkin täytynyt ilmoittaa teille myös», jatkoi
Gabriel, »että teillä on tässä yrityksessä hengenvaara meidän
kerallamme.»

»Oh», tuumi kalastaja, »sitä hänen ei tarvinnut minulle selittää.
Tiesin sen yhtä hyvin ja paremminkin kuin hän.»

»Ja kuitenkin olette tullut?»

»Tässä olen käskettävänänne», vastasi Anselme.

»Mainiota, hyvä mies. Te osoitatte uljasta sydäntä.

»Tai hukkaan mennyttä elämää», tokaisi kalastaja.

»Kuinka niin?» kysyi Gabriel. »Mitä tarkoitatte?»

»No, kautta Pyhän Neitsyen», sanoi Anselme, »joka päivähän uhmaan
kuolemaa tuodakseni kotiin jonkin kalan, mutta hyvin usein en silti tuo
mitään. Ei siis ole suurikaan ansio panna ahavoittunut nahkani tänään
alttiiksi teidän takianne, joka sitoudutte turvaamaan vaimoni ja kolmen
lapseni elämän riippumatta siitä, kuolenpa vai jäänkö henkiin.»

»Niin», vahvisti Gabriel, »mutta arkiharrastuksessa kohtaamanne vaara
on epätietoinen ja kätketty. Muuten ette myöskään lähde ulapalle
myrskyssä. Tällä kertaa sen sijaan vaara on ilmeinen ja varma.»

»Sepä se», tuumi kalastaja; »tietenkin täytyy olla hupsu tai sankari
uskaltaakseen mennä merelle tällaisena yönä. Mutta se on teidän
asianne, eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa, jos kerran niin
päätätte. Olettehan ennakolta maksanut veneeni ja ruumiini; nyt
olette vain velkaa Pyhälle Neisyelle hienon, oikeasta vahasta valetun
kynttilän, jos pääsemme perille turvallisesti.»

»Eikä perilläkään, Anselme, tehtävänne ole vielä lopussa. Soutamisen
jälkeen teidän pitää tarpeen tullessa tapella, merimiehen urakassa
lyöttäytyä sotilaaksi. Niinpä on kaksi vaaraa yhden asemesta, ottakaa
se huomioon.»

»Noh, älkää minua liiaksi pelotelko», torjui Anselme. »Teitä totellaan.
Te takaatte minulle niiden elämän, jotka ovat minulle rakkaita, ja minä
luovutan teille omani. Sovittu kauppa, mitä siitä enää puhuisimme!»

»Te olette tosiaan kunnon mies», kiitti varakreivi d’Exmès.
»Vaimostanne ja lapsistanne olkaa huoletta; heille ei enää milloinkaan
tule puutetta. Olen kirjoittanut isännöitsijälleni Elyotille ohjeet
siitä asiasta, ja itse herttua de Guise otti valvoakseen, että niitä
noudatetaan.»

»Se on jo ihan liikaa», sanoi kalastaja, »ja te olette suorastaan
kuninkaallisen antelias. Suoraan sanoen teidän ei olisi tarvinnut
minulle antaa muuta kuin mitä jo sain, koska tämä summa jo päästää
perheeni kireästä pulasta näinä kovina aikoina; en olisi teiltä
pyytänyt enempää. Mutta jos olen tyytyväinen teihin, niin toivoakseni
ei teidänkään tarvitse pettyä minusta.»

»No niin», jatkoi Gabriel, »kuinka on sen laita: mahtuuko meitä
kunnollisesti neljätoista veneeseenne?»

»Siinä on ollut kaksikymmentäkin, monseigneur.»

»Tarvitsette tietysti lisää käsivarsia avuksenne soutamisessa?»

»Tosiaan se ei olisi haitaksi», vakuutti Anselme. »Minulla on itselläni
kylliksi tekemistä peränpidossa ja purjeen hoitelussa, mikäli voidaan
käyttää purjetta.»

»Meillä on Ambrosio, Pilletrousse ja Landry, jotka osaavat soutaa,
niinkuin olisivat sitä tehneet kaiken ikänsä, ja minäkin olen siihen
askareeseen harjaantunut», ilmoitti Martin Guerre.

»Hyvä juttu», tuumi Anselme hilpeästi, »sittenhän olen kuin ylhäinen
herra, kun on noin monta hyvää kumppania palveluksessani! Mestari
Martin ei ole jättänyt minua epätietoiseksi muusta kuin yhdestä
seikasta, nimittäin siitä, missä laskemme maihin.»

»Määräpaikkamme on Risbankin linnake», selitti Gabriel. »Risbankin
linnake! Sanoitteko todellakin, että on mentävä sinne?» huudahti
Anselme tyrmistyneenä.

»Epäilemättä», vahvisti Gabriel; »mitä muistutettavaa teillä on sitä
vastaan?»

»Ei mitään», vastasi kalastaja, »paitsi että se paikka on kutakuinkin
luoksepääsemätön ja etten minä puolestani ole sinne milloinkaan
ankkuroinut. Se on pelkkää kalliota.»

»Kieltäydyttekö viemästä meitä sinne?» kysyi Gabriel.

»En suinkaan, vaan koetan parastani, vaikka tunnenkin ne vedet
huonosti. Isälläni, joka oli syntymästä saakka kalastaja niinkuin
minäkin, oli tapana sanoa: Ei saa pyrkiä hallitsemaan kalaparvien
kulkua tai saalistuskeinoja. Minä vien teidät Risbankin linnakkeen
juurelle, jos voin. Sievän matkan siinä saammekin tehdä!»

»Millä hetkellä meidän tulee olla valmiina?» tiedusti Gabriel.

»Te haluatte pääsyä perille luullakseni kello neljäksi?» arveli
Anselme. »Neljän ja viiden välillä, emme aikaisemmin.»

»No niin, siitä paikasta, josta lähdemme välttääksemme nähdyiksi
joutumista ja minkäänlaisen epäluulon herättämistä, täytyy laskea
linnuntietä kahden tunnin purjehdus: pääasia on se, ettemme
hyödyttömästi uuvuta voimiamme merellä. Ja täältä on hyvinkin tunnin
kävely sinne poukamaan.»

»Lähdemme siis leiristä tuntia jälkeen puolenyön», sanoi Gabriel.
»Jokseenkin niin», tuumi Anselme.

»Jaha, pitää siis nyt ilmoittaa asia miehilleni», päätti varakreivi.

»Tehkää niin, monseigneur», kehoitti kalastaja. »Pyytäisin vain lupaa
saada nukkua heidän seurassaan kello yhteen. Olen hyvästellyt kotona;
vene odottaa huolellisesti kätkettynä ja tukevasti kiinnitettynä;
minulla ei sentähden ole enää mitään puuhattavaa ulkosalla.»

»Olette oikeassa, levätkää, Anselme», vastasi Gabriel; »käyhän yökin
teille rasittavaksi. Martin Guerre, ilmoita kumppaneillesi.»

»Hei, pojat, pelurit ja nukkujat!» huusi Martin Guerre.

»Mitä? Mikä hätänä?» tiedustelivat miehet nousten ja lähestyen.

»Kiittäkää monseigneuria. Hän panee toimeen retkeilyn kello yhdeltä»,
selitti Martin.

»Hyvä! Erinomaista! Mainiota!» kuului sissien kuorona.

Malemort niinikään liitti hurrauksensa näihin tyytyväisyyden ilmauksiin.

Mutta juuri sillä hetkellä astui sisään neljä Ambroise Parén apulaista,
mainiten tulleensa noutamaan haavoittunutta, viedäkseen hänet
ambulanssiin.

Malemort alkoi hurjasti väitellä vastaan.

Hänen huudoistaan ja rimpuilustaan huolimatta hänet nostettiin
paareille ja pidätettiin alallaan. Turhaan hän syyti kumppaneilleen
mitä sapekkaimpia soimauksia, morkaten pettureiksikin ja kataliksi
kavaltajiksi noita raukkoja, jotka olivat lähdössä taistelemaan ilman
häntä. Hänen haukkumisestaan ei piitattu, ja vimmaisesti sadattelevana
hänet kannettiin pois.

»Nyt meidän pitää lopullisesti määritellä kullekin osansa ja asemansa
tätä retkeä varten», muistutti Martin Guerre.

»Minkälaista hommaa meille sitten tulee?» tiedusti Pillerousse.

»Tässä on puheena jonkinlainen väkirynnäkkö», vastasi Martin.

»Hei, sittenpä minä nousen vallinharjalle ensimmäisenä!» intoili
Yvonnet.

»Olkoon menneeksi!» myöntyi tallimestari.

»Ei, se on kohtuutonta!» väitti Ambrosio. »Yvonnet anastaa aina
vaarassa ensimmäisen sijan. Tosiaan voisi luulla, ettei se muille
kuulukaan kuin hänelle!»

»Antakaa hänen pitää päänsä», kehoitti varakreivi d'Exmès tullen
joukkoon. »Siinä uskaliaassa kapuamisessa, jota aiomme yrittää, joutuu
etummainen mies luullakseni vähimmin alttiiksi. Siitä on todisteena,
että itse tahdon kavuta viimeisenä!»

»Niin ollen Yvonnetia vedettiin nenästä!» härnäsi Ambrosio nauraen.

Martin Guerre määräsi kullekin joukkueen jäsenelle järjestysnumeron,
jota oli noudatettava marssittaessa samoin kuin veneessäkin ja sitten
hyökkäyksessä. Ambrosiolle, Pilletrousselle ja Landrylle ilmoitettiin,
että heidän piti soutaa. Ylimalkaan selitettiin kaikki, mitä
saattoi ennakolta katsoa tarpeelliseksi, jotta mahdollisimman hyvin
vältettäisiin väärinymmärryksiä ja sekaannusta.

Lactance veti tallimestarin hieman syrjään.

»Anteeksi», virkkoi hän, »luuletteko, että meidän täytyy siellä tappaa
ihmisiä?»

»En tarkalleen tiedä, mutta se on hyvinkin mahdollista», vastasi Martin.

»Kiitoksia», lausui Lactance; »siinä tapauksessa on parempi, että otan
rukouksistani etumatkaa kolmea tai neljää ruumista varten ja yhtä monen
haavoittuneen osalta.»

Kun kaikki oli järjestetty kuntoon, velvoitti Gabriel miehensä
nukkumaan tunnin tai pari. Hän otti huolekseen herättää heidät
määrähetkellä.

»Niin, mielelläni minä uinahtaisin hiukan», tuumi Yvonnet, »sillä
hermoni ovat julman kiihtyneessä tilassa tänä iltana, ja tapellessani
tarvitsen kovasti luontevuutta ja raikasta mieltä!»

Muutaman minuutin kuluttua ei teltassa enää kuulunut muuta kuin
sissien säännöllistä kuorsausta ja Lactancen paternosterien hiljaista
hymistelyä. Mutta viimemainittukin ääni taukosi pian, sillä uneliaisuus
valtasi myös Lactancen ja vaivutti hänet nukkumaan. Ainoastaan Gabriel
valvoi ja mietiskeli.

Kello yhdeltä hän hiljaa herätti miehet yksitellen. Kaikki nousivat
ja varustautuivat äänettömästi. Sitten he meluttomasti astelivat ulos
teltasta ja leiristä.

Sanat Calais ja Charles, jotka Gabriel lausui matalalla äänellä,
hankkivat heille esteettömän pääsyn vartiosoturien ohitse.

Kalastaja Anselmen opastamana pikku joukkue eteni sitten maaseudulle,
pitkin rannikkoa. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Muuta ei kuultu kuin
tuulen suhinaa ja etäisen meren haikeaa kohinaa.

Yö oli pimeä ja usvainen. Seikkailijaimme tielle ei osunut ketään.
Mutta vaikka he olisivat jonkun kohdanneetkin, ei heitä kenties olisi
nähty, tai jos olisi nähty, niin heitä olisi tällä hetkellä ja tässä
pimennossa varmaankin pidetty haamuina.

Kaupungin muurien sisäpuolella oli myös muuan, joka tällä hetkellä
vielä valvoi.

Se oli lordi Wentworth, kuvernööri, ja kuitenkin, ottaen huomiseksi
varmana lukuun apuvoiman, jota hän oli Doverista pyytänyt, hän oli
vetäytynyt makuuhuoneeseensa, saadakseen levätä jonkin hetken.

Hän ei tosiaan ollut nukkunut kolmeen vuorokauteen, ja tässä on
sanottava, että hän oli uupumattoman uljaasti pannut itsensä alttiiksi
uhatuimmissa kohdissa, osoittaen tavatonta tarmoa ja ehättäen
saapuville, missä hänen läsnäolonsa suinkin oli välttämätön.

Tammikuun 4 päivän iltana hän oli vielä käynyt tarkastamassa Vanhan
linnan vallitukseen murtunutta aukkoa, itse järjestänyt sikäläiset
vartiot eri paikoille ja katsastanut kaupunkilaismiliisin, jonka
helppona tehtävänä oli Risbankin linnakkeen varjeleminen.

Mutta väsymyksestään huolimatta ja vaikka kaikki oli taatulla ja
rauhaisalla kannalla, hän ei saanut unta silmiinsä. Epämääräinen pelko,
järjetön, hellittämätön, piti häntä vuoteessa valveilla.

Kaikki hänen varokeinonsa olivat kuitenkin hyvin harkitut. Vihollinen
ei voinut varsinaisesti yrittää yöllistä väkirynnäkköä niin vähäisestä
murtumasta kuin Vanhan linnan vallitukseen oli syntynyt. Muualta päin
taas koko varustuskeskus oli rämeiden ja meren varmassa suojeluksessa.
Niinpä hän hoki tätä itselleen yhä uudestaan eikä sittenkään päässyt
nukkumaan. Epämääräisesti hän tunsi pelottavan vaaran, näkymättömän
vihollisen kiertelevän öisessä ilmassa kaupungin ympärillä.

Tämä vihollinen ei ollut hänen sekaisissa ajatuksissaan marski Strozzi,
ei herttua de Nevers eikä edes suuri François de Guise.

Mitä! Oliko se siis hänen entinen vankinsa, jonka hän vimmastuneena
oli moneenkin kertaan tuntenut taistelun temmellyksessä kaukaa vallien
harjalta? Oliko se tosiaan tuo hupsu varakreivi d'Exmès, madame de
Castron rakastaja?

Naurettava vastustaja Calaisin kuvernöörille, jolla oli vielä niin
taattu suoja vanhassa kaupungissaan!

Ponnistuksistaan huolimatta lordi Wentworth ei kuitenkaan voinut
hallita tätä epäselvää kauhua eikä selittää sitä.

Mutta hän tunsi sen ja pysyi valveilla.

SEITSEMÄS LUKU

Taivaan ja maan välillä

Risbankin linnake, jota kahdeksan särmänsä mukaan nimitettiin
myös Kahdeksankulmaiseksi torniksi, oli rakennettu — kuten jo
olemme maininneet — hiekkaharjanteiden edustalle Calaisin sataman
suulle ja kohotti mustaa ja vankkaa graniittimöhkälettään vielä
järkkymättömämmältä kallioperustalta.

Nousuveden aikana meri pirstoi aaltojaan kallion kupeisiin, mutta sen
hyrskyt eivät milloinkaan ulottuneet tornin tyvelle asti.

Merenkäynti pauhasi siellä hyvin voimakkaana ja uhkaavana tammikuun
5 päivän aamuna kello neljän tienoissa. Se päästeli kuuluville noita
valtavia ja kolkkoja oihkaisuja, jotka panevat sen muistuttamaan
ainiaan rauhatonta ja murheellista sielua.

Kello kahdesta neljään tornin yläsillakkeella palvellut vartio oli
äsken vaihtunut siihen vartioon, jonka vuoro ulottui kello kuuteen.
Pian jälkeenpäin kuului jonkinlainen selvästi inhimillinen huuto, mutta
ikäänkuin vaskitorvesta kajahtava, sekaantuen valtameren ikuiseen
pauhinaan puuskatuulessa.

Silloin olisi voitu nähdä uuden vartiomiehen hätkähtävän, heristävän
korviaan ja oudon äänen laadusta selville päästyään laskevan jousensa
rintavarustusta vasten. Varmistuttuaan sitten siitä, ettei ainoakaan
silmä ollut hänen liikkeitään tarkkaamassa, hän voimakkailla käsillään
kohotti vahtikojuaan ja veti sen alta esille köysikimpun, joka muodosti
pitkät solmutikkaat; hän kiinnitti ne lujasti rautasinkilöihin, joita
oli upotettu muurin hammasharjaan.

Lopuksi hän liitti vankasti toisiinsa nämä eri köydenpätkät ja
kehitteli vyyhtensä auki hammasharjan ylitse, jolloin kaksi painavaa
lyijypunnusta pakotti ne heti laskeutumaan linnan perustana olevalle
kalliolle asti.

Köysitikkaat olivat kaksisataakaksitoista jalkaa pitkät, ja Risbankin
linnakkeen harja nousi kaksisataaviisitoista jalkaa korkealle.

Tuskin oli vartiomies lopettanut salaperäisen puuhansa, kun yövartio
ilmestyi yläsillakkeelle johtavien kiviportaiden yläpäähän. Mutta se
tapasi vahtisotilaan seisomassa kojunsa luona, kysyi ja sai häneltä
tunnussanan ja poistui mitään eriskummaista havaitsematta.

Vahtisoturi odotti nyt rauhallisempana. Ensimmäinen neljännestunti oli
jo kulunut.

Runsaan kahden tunnin yli-inhimillisen kamppailun ja punnerruksen
jälkeen oli neljäntoista haamun miehittämä kalastusvene vihdoin
päässyt mereltä Risbankin linnakekallion juurelle. Sen kuvetta
vasten nostettiin puiset tikkaat. Nämä ulottuivat ensimmäiseen
kallionlokeroon, missä viisi tai kuusi miestä saattoi pysytellä
seisomassa.

Yksitellen ja äänettömästi veneen uskaliaat seikkailijat kapusivat
näitä tikkaita myöten ja lokeroon pysähtymättä jatkoivat kiipeämistä
yksinomaan jalkojen ja käsien avulla, käyttäen hyväkseen kaikkia
kivilinnan epätasaisuuksia.

Heidän päämääränään oli tietysti nousta tornin juurelle. Mutta yö
oli musta, kalliopinta liukas, heidän kyntensä lohkeilivat; sormet
hankautuivat verille vimmaisessa kopeloimisessa. Eräs menetti
jalansijansa, suistui kierimään kykenemättä pysähtymään, ja putosi
mereen.

Onneksi oli noista neljästätoista viimeinen vielä veneessä, turhaan
koettaen saada sitä kytketyksi, ennenkuin nousi tikkaille.

Mereen pudonnut, joka oli muuten pudotessaankin ollut niin
kylmäverinen, ettei ollut edes äännähtänytkään, ui voimakkaasti venettä
kohti. Toinen ojensi hänelle kätensä ja veneen pahoin keikkuessakin
hänen jalkojensa alla sai ilokseen korjatuksi hänet suojaan ilman
mitään vammaa.

»Mitä! Sinäkö se oletkin, Martin Guerre?» virkkoi hän, luullen
tuntevansa miehen pimeässäkin.

»Minä itse, sen tunnustan, monseigneur», vastasi tallimestari.

»Kuinka sinä niin kömpelösti luiskahdit?» jatkoi Gabriel.

»Olipa sentään onni, että se sattui minulle eikä kenellekään toiselle»,
tuumi Martin.

»Ja miksi?»

»Toinen olisi kenties älähtänyt», selitti tallimestari.

»No, koska olet siinä, niin auta minua pujottamaan tämä köysi tuon ison
juurakon ympäri. Lähetin Anselmen noiden muiden mukana, ja siinä tein
virheen.»

»Tuo juuri tuskin pitää, monseigneur», huomautti Martin. »Pelkkä
nykäisy katkaisee sen, ja vene ajautuu hukkaan, jättämättä meille
paluukeinoa.»

»Tässä ei ole mitään parempaakaan», vastasi varakreivi d'Exmès
»Toimikaamme siis älkäämmekä puhuko.»

Heidän kiinnitettyään veneen parhaansa mukaan Gabriel sanoi
tallimestarilleen:

»Nouse!»

»Teidän jälkeenne, monseigneur. Kuka teille pitelisi tikapuita?»

»Ala kavuta, johan sanoin!» käski Gabriel, kärsimättömästi polkien
jalkaa.

Hetki ei ollut otollinen välttelylle tai kursailulle. Martin Guerre
kiipesi kallionlokeroon asti ja siellä piteli ylhäältä päin kaikin
voimin paikallaan tikkaita, Gabrielin kavutessa vuorostaan.

Hän oli laskenut jalkansa viimeiselle puolapuulle, kun raju aalto
tempasi venettä, katkaisi köyden ja sieppasi mukanaan tikapuut kuten
aluksenkin.

Gabriel olisi ollut hukassa, jollei Martin oman henkensä uhalla olisi
kumartunut syvyyden yli nopeasti kuin ajatus ja tarttunut herransa
nutunkaulukseen. Epätoivon voimalla urhea tallimestari sitten kiskaisi
viereensä kalliolle Gabrielin, joka ei ollut vähääkään loukannut
itseään.

»Nyt olet vuorostasi pelastanut minut, uljas Martin», ylisti Gabriel.

»Niin, mutta vene on kaukana!» vastasi tallimestari. »Joutavia!
Maksettuhan se on, kuten Anselme sanoo, muistutti Gabriel, tahtoen
huolettomuudella peittää levottomuuttaan.

»Vaikka niinkin!» sanoi varovainen Martin Guerre, pudistaen päätänsä;
»jos ystävänne ei ole vartiossa tuolla ylhäällä, jos köysitikkaat eivät
riipu tornin harjalta tai katkeavat painomme alta, jos yläsillake on
ylivoiman miehittämä, niin kaikki peräytymisen mahdollisuus, kaikki
pelastuksen toivo on meiltä mennyt tuon kirotun veneen mukana”.

»No niin, sitä parempi!» tuumi Gabriel; »meidän täytyy nyt onnistua tai
kuolla.»

»Olkoon menneeksi!» myönsi Mailin tyynesti ja sankarillisen
yksinkertaisesti.

»Jatketaan!» kehoitti Gabriel; »kumppanimme näkyvät saapuneen tornin
juurelle, koska en enää kuule mitään melua. Meidän täytyy päästä heidän
joukkoonsa. Muista tällä kertaa pitää ajatuksesi koossa, Martin, äläkä
kertaakaan hellitä kättäsi kivipinnasta, ennenkuin toinen on saanut
tukevan otteen.»

»Kyllä minä nyt yritän oikein», lupasi Martin.

He aloittivat vaarallisen nousunsa, ja monista täpäristä pulmista
selviten he kymmenen minuutin kuluttua yhtyivät kahteentoista
toveriinsa, jotka huolestuneina odottelivat heitä kalliolla, Risbankin
linnakkeen juurella.

Silloin oli jo runsaastikin kulunut tunnin kolmas neljännes.

Sanomattomaksi ilokseen Gabriel havaitsi köysitikkaiden riippuvan
kallionseinää vasten.

»Siinä näette, ystävät», sanoi hän joukolleen matalalla äänellä; »meitä
odotetaan tuolla ylhäällä. Kiittäkää siitä Jumalaa, sillä nyt emme voi
enää katsoa taaksemme: meri on vienyt veneemme. Eteenpäin siis, ja
Jumala meidät pelastakoon!»

»Amen!» lausui Lactance juhlallisesti.

Gabrielia ympäröivien miesten täytyi tosiaan olla lujaluontoisia!
Yritys, joka oli jo siihen asti ollut kovin uskalias, kävi tästä alkaen
melkein järjettömäksi, eikä silti yksikään hätkähtänyt siitä kamalasta
tiedosta, että heiltä oli paluutie katkaistu.

Paksujen pilvien verhoaman taivaanlaen alla leviävässä tummassa hämyssä
Gabriel katseli tarkkaavaisesti heidän miehekkäitä kasvojaan ja pani
merkille, että he kaikki olivat järkkymättömiä.

He kertasivat yhteen ääneen:

»Eteenpäin!»

»Muistattehan sovitun järjestyksen?» huomautti Gabriel. »Te menette
ensimmäisenä, Yvonnet, sitten Martin Guerre, hänen jälkeensä muut
numeronsa mukaan, kunnes minä tulen viimeisenä. Näiden tikkaiden
köysiaines ja solmut ovat toivoakseni lujia!»

»Köysi on kuin rautaa, monseigneur», ilmoitti Ambrosio. »Olemme
koetelleet sitä; se kannattaisi kolmekymmentä yhtä hyvin kuin
neljätoista.»

»Liikkeelle siis, kunnon Yvonnet!» jatkoi varakreivi, »teillä ei
suinkaan ole vähimmin vaarallinen osuus yrityksessä. Koettakaa olla
miehuullinen!»

»Miehuullisuutta minulta ei puutu, monseigneur», vakuutti Yvonnet,
»varsinkaan silloin, kun rumpu pärisee ja kanuuna jylisee. Mutta
tunnustan teille, etten ole tottunut sen paremmin hiljaisiin
hyökkäyksiin kuin ilmassa riippuviin köysiin. Mielelläni sentähden
lähdenkin etummaisena, jotta toiset ovat selkäni takana.»

»Vaatimaton veruke kunniasijan hankkimiseksi!» sanoi Gabriel, joka
ei tahtonut ryhtyä vaaralliseen väittelyyn. »No, mitäpä pitemmistä
puheista! Vaikka tuuli ja meren kohina kätkevät sanamme, ei saa tuhlata
aikaa jaaritteluun. Eteenpäin, Yvonnet, ja muistakaa te kaikki, että
ainoastaan sitten on lupa levähtää, kun on noustu sataviisikymmentä
askelmaa. Oletteko valmiit? Musketti kiinnitettynä selkään, miekka
hampaissa?... Katsokaa ylöspäin älkääkä alas — ajatelkaa Jumalaa
älkääkä vaaraa. Eteenpäin!»

Yvonnet laski jalkansa ensimmäiselle puolalle.

Kello löi viisi; toinen yöpartio sivuutti yläsillakkeen vartion.

Sitten nuo neljätoista uskalikkoa kapusivat hitaasti ja ääneti
perätysten tuulen heiluttelemia tikkaita myöten.

Seikkailu ei ollut vielä mitään niin kauan kuin viimeisenä kiipeävä
Gabriel oli vasta muutaman askeleen päässä maasta. Mutta heidän
edetessään tämä elävä rypäle huojui yhä pahemmin, ja vaara ilmeni
ylettömän uhkaavaksi.

Varmaankin olisi ollut ylväs ja kauhistava näky katsella myrskyisen
aamuyön tummuudessa noiden vaiteliaiden sisumiesten kiipeilyä pitkin
mustaa muurinseinämää, jonka laella vaani kuolema mahdollisena ja
tyvellä varmana.

Sadannelleviidennellekymmenennelle poikkinarulle Yvonnet pysähtyi.
Kaikki tekivät samoin. Ennakolta oli sovittu, että näin levättäisiin
se aika, mikä kultakin menisi kahden paternosterin ja kahden avemarian
hymisemiseen.

Lopetettuaan rukouksensa Martin Guerre näki ihmeekseen, ettei Yvonnet
liikahtanutkaan. Hän luuli erehtyneensä ja hämmennystään moittien
aloitti tunnollisesti kolmannen paternosterin ja kolmannen avemarian.

Mutta Yvonnet pysyi yhä hievahtamatta.

Silloin, vaikka yläsillakkeelle olikin matkaa enää vain satakunta
jalkaa ja puhuminen kävi jo hyvin vaaralliseksi, Martin Guerre katsoi
pakolliseksi tyrkätä Yvonnetia pohkeeseen ja hoputtaa:

»Lähde jo!»

»Ei, minä en voi enää», vastasi Yvonnet tukahtuneella äänellä.

»Etkö voi enää, kurja, ja miksi?» tiukkasi Martin vavahtaen.

»Alkoi huimata», selitti Yvonnet.

Kylmä hiki kihosi Martin Guerren otsalle.

Hän oli minuutin ajan peräti ymmällä. Jos Yvonnetin saisi valtaansa
pyörrytys ja hän suistuisi alas, survaisisi hän kaikki muut mukanaan.
Kovin vaarallista oli laskeutumisenkin yrittäminen. Martin tunsi
mahdottomaksi ottaa mitään vastuuta tässä kamalassa tilanteessa. Hän
kumartui Anselmen puoleen, joka oli lähin mies alapuolella, ja ilmoitti
tälle:

»Yvonnetia huimaa.»

Anselme värähti niinkuin äsken Martin ja välitti vuorostaan
naapurilleen Scharfensteinille sanoman:

»Yvonnetia huimaa.»

Ja hetkiseksi ottaen miekkansa toiseen käteen kukin siten ilmoitti
takamiehelle:

»Yvonnetia huimaa, Yvonnetia huimaa.» Tällä tavalla saapui kohtalokas
uutinen Gabrielille, joka sen kuullessaan kalpeni ja vuorostaan vavahti.

KAHDEKSAS LUKU

Poissaolevalla Arnauld du Thillillä on yhä hirveä vaikutus kovaonniseen
Martin Guerreen

Se oli äärimmäisen uhkaava ja pelottava käänne.

Gabriel huomasi joutuneensa kolmen vaaran vaiheille. Hänen
alapuolellaan tuntui meuruava meri kamalalla äänellä vaativan
saalistaan. Hänen edessään kaksitoista säikähtynyttä miestä
liikkumattomina, kykenemättä peräytymään tai etenemään, sulki häneltä
tien kolmanteen vaaraan, englantilaisia peitsiä ja hakapyssyjä kohti,
jotka kenties odottelivat heitä ylhäällä.

Joka taholta oli näillä heiluvilla tikkailla tarjona kauhu ja kuolema.

Onneksi hän ei kuilujenkaan kaltaalla jäänyt empimään pitkäksi aikaa,
ja pian hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän ei ruvennut arvioimaan, eikö käsi pettäisi, niin että hän murskaisi
päänsä pudotessaan kalliopintaa vasten. Hän jännitti kaikki voimansa
ja sivuköyteen tarrautuen siirtyi pelkillä käsiotteilla perätysten
kaikkien edellään kiivenneiden kahdentoista miehen yläpuolelle.

Tavattoman ruumiillisen jäntevyytensä ja sielullisen lujuutensa
ansiosta hän siten pääsi kommelluksitta Yvonnetin kintereille asti,
saaden vihdoin jalkansa sijoitetuiksi poikkinuoralle Martin Guerren
viereen.

»Etene siitä!» sanoi hän sitten lyhyesti ja käskevästi Yvonnetille.

»Minua... pyörryttää... », vastasi onneton mies, jonka hampaat
kalisivat ja hiukset harittivat pystyssä.

»Etene!» toisti Gabriel.

»Mahdotonta!...» änkytti Yvonnet. »Tunnen... että jos jalkani ja
käteni... hellittävät puristuksestaan... niin putoan.»

»Saamme nähdä!» tuumi varakreivi, kohotti itsensä Yvonnetin vyötäisiin
asti ja laski väkipuukkonsa kärjen hänen selkäänsä vasten. »Tunnetko
puukkoni kärjen?»

»Kyllä, monseigneur. Voi, armoa, minä pelkään, armoa!»

»Terä on hiottu ja kärkevä», jatkoi Gabriel järkkymättömän
kylmäverisesti. »Vähimmästäkin liikkeestäsi taaksepäin se uppoo
ruumiiseesi. Kuuleppa nyt, Yvonnet. Martin Guerre siirtyy edellesi, ja
minä jään taaksesi. Jos sinä et seuraa Martinia — ymmärrä nyt tarkoin
- jos näytät vähintäkään vastustelun merkkiä, niin vannon Jumalan
nimessä, ettet putoa etkä pudota tovereitasi, sillä minä naulitsen
sinut väkipuukollani kiinni muuriin, kunnes kaikki ovat päässeet
raatosi ohitse.»

»Oi, säälikää, monseigneur, kyllä minä tottelen!» ähki Yvonnet
parantuen pelostaan suuremman kauhistuksen voimalla.

»Martin», sanoi varakreivi, »sinä kuulit sanani. Kiipeä hänen ohitseen!»

Martin Guerre teki vuorostaan saman tempun, josta hänen isäntänsä oli
antanut esimerkin, ja pääsi siten etummaiseksi.

»Mars!» komensi Gabriel.

Martin ryhtyi urheasti kapuamaan, ja Yvonnet, jota Gabriel yhä uhkasi
väkipuukollaan käyttäen nousemisessa ainoastaan vasenta kättä ja
jalkoja, selvisi huimauksestaan ja seurasi tallimestaria.

Näin kaikki neljätoista miestä suoriutuivat köysiportaiden
yläpuoliskosta.

— Lempo soikoon, — tuumi Martin Guerre, joka sai hyväntuulisuutensa
takaisin sitä mukaa kuin näki sissijoukkoa tornin huipusta erottavan
välimatkan lyhenevän, keksipä monseigneur siinä verrattoman apukeinon
huimausta vastaan!

Tässä iloisessa mietiskelyssä hänen päänsä jo nousikin sulakkeen reunan
tasalle.

»Tekö siellä?» kysyi Martinille tuntematon ääni.

»Totta kai!» vastasi tallimestari reippaasti.

»No, vihdoin!» jatkoi vartiomies. »Nyt ei ole enää viittäkään minuuttia
kolmanteen tarkastuskierrokseen.»

»Hyvä! Me kyllä vastaanotamme partion», vakuutti Martin Guerre
laskiessaan voitokkaasti toisen polvensa kivireunukselle.

»Huh!» huudahti äkkiä vartiomies, yrittäen paremmin erottaa hämyssä,
»kuka sinä oletkaan?»

»Kah, Martin Guerre...»

Hän ei päässyt pitemmälle. Pierre Peuquoy, sillä hän siinä oli, ei
sallinut hänen kohottaa toista polveaan, vaan sysäsi häntä molemmin
kämmenin niin raivokkaasti, että hän suistui päätäpahkaa syvyyteen.

»Jeesus!» parahti kovaonninen tallimestari, mutta sitten hillitsi
itsensä ja viimeisellä ylevällä ponnistuksella heittäytyi sivulle,
jottei tempaisisi mukanaan tuhoon kumppaneitansa ja isäntäänsä.

Yvonnet, joka hänen kintereillään seuraten tunsi jälleen vankan
kamaran jalkainsa alla, saavutti silmänräpäyksessä takaisin kaiken
kylmäverisyytensä ja uskalluksensa. Hän ponnahti sillakkeelle ja hänen
perässään Gabriel samoin kuin piammiten koko miesjoukko.

Pierre Peuquoy ei tehnyt heille vastarintaa. Hän seisoi typertyneenä ja
ikäänkuin kivettyneenä.

»Voi teitä onnetonta!» kovisti varakreivi d’Exmès, ravistaen häntä
käsivarresta. »Mikä järjetön vimma teitä riivaa? Mitä pahaa Martin
Guerre on teille tehnyt?»

»Minulle? Ei mitään», vastasi aseseppä kolkosti. »Mutta Babettelle,
sisarelleni!»

»Ah, sen unohdin!» huudahti Gabriel hätkähtäen. »Martin-parka!... Mutta
hän ei ollut se!... Eikö häntä voida vielä pelastaa?»

»Pelastaa runsaan kahdensadanviidenkymmenen jalan putoamisesta
kalliolle!» sanoi Pierre Peuquoy jurosti nauraen. »Joutavia, herra
varakreivi — teidän on parempi tällä haavaa ajatella omaa ja
kumppanienne pelastusta.»

»Kumppanieni ja isäni ja Dianan!» jupisi nuori mies, jonka, nuo sanat
herättivät muistamaan tilanteen lähimpiä velvoituksia ja vaaroja.
»Mutta kovasti minun kuitenkin käy sääliksi Martin-parkaani!» jatkoi
hän ääneen.

»Ei kannata surkutella konnan kohtaloa!» tokaisi Pierre Peuquoy.

»Hän oli ihan viaton, sanon teille! Todistan sen teille vielä. Mutta
siihen ei ole nyt aikaa; te olette oikeassa. No, oletteko yhä valmis
palvelemaan meitä?» kysyi Gabriel asesepältä karskisti.

»Olen uskollinen Ranskalle ja teille», vakuutti Pierre Peuquoy.

»Hyvä!» sanoi Gabriel; »mitä nyt on tehtävä ensiksi?»

»Kohta tulee yöpartio», selitti porvari. »Silloin pitää napata kiinni
kurkusta ja kapuloida sen neljä miestä... Mutta», lisäsi hän, »eipä
ehditäkään yllättää heitä. He ovat jo tässä!»

Pierre Peuquoyn vielä puhuessa ilmestyi sisäportaiden suulta
sillakkeelle kaupunkilaispatrulli. Jos se ehtisi antaa hälytyksen, niin
kaikki olisi kenties hukassa.

Onneksi molemmat Scharfensteinit, setä ja veljenpoika, olivat
luonnostaan hyvin uteliaita ja nuuskivia, joten he olivat jo edenneet
vaanimaan porrasaukkoa. Tulijoilla ei ollut aikaa ainoaankaan
hätähuutoon. Iso käsi sulki äkkiä jokaiselta suun takaapäin ja samassa
paiskasi hänet rajusti selälleen.

Pilletrousse ja kaksi muuta riensivät avuksi, ja heidän oli helppo
kapuloida ja riisua aseista neljä tyrmistynyttä miliisimiestä.

»Vikkelästi tehty!» kehui Pierre Peuquoy. »Nyt pitää varmistua
muista vahtisotilaista, monseigneur, ja sitten rohkeasti rynnätä
alas päävahtiin. Meillä on kaksi vartiopaikkaa vallattavana. Mutta
älkää pelätkö, että vastassanne on ylivoima. Enemmän kuin puolet
kaupunkilaismiliisistä on Jeanin ja minun puhutteluni vaikutuksesta
ilmaissut olevansa Ranskan puolella ja odottaa teitä, avustaakseen
yritystänne. Nyt kiirehdin ensimmäisenä ilmoittamaan näille
liittolaisille alkuyrityksemme onnistumisesta. Sillä aikaa pitäkää
huoli vahtisotilaista. Palatessani tänne ovat sanani jo saaneet toimeen
enemmän kuin puolet koko urakasta.»

»Voi, kuinka kiittäisinkään teitä, Peuquoy», pahoitteli Gabriel,
»jos tuo Martin Guerren kuolema... Tosin se rikos esiintyy teidän
kannaltanne pelkkänä oikeutena!»

»Vielä kerran, jättäkää se asia Jumalan ja minun omantuntoni varaan,
herra d'Exmès», lausui jäykkä porvari vakavasti. »Minä lähden nyt.
Toimikaa te tahollanne sillä aikaa kun minä hoidan omia tehtäviäni.»

Kaikki kävi jotensakin niinkuin Pierre Peuquoy oli päätellyt.
Vahtisotilaat olivat pääosaltaan ranskalaismielisiä. Yksi ainoa ryhtyi
vastarintaan, mutta hänet tehtiin köyttämällä piankin vaarattomaksi.
Kun aseseppä palasi Jean Peuquoyn ja muutamien taattujen ystävien
saattamana, oli Risbankin linnakkeen koko yläosa jo varakreivi
d'Exmèsin hallussa.

Nyt piti miehittää päävahti. Peuquoy-serkuksien toimittaman apuväen
tukemana Gabriel ei epäröinyt hyökätä sinne suoraa päätä.

Ahdistajat käyttivät vireästi hyväkseen ensimmäistä hämmästyksen ja
neuvottomuuden hetkeä.

Näin varhaisena aamuhetkenä useimmat niistä, jotka pysyivät uskollisina
englantilaisten puolella joko syntynsä tai etujensa perusteella,
nukkuivat vielä kaikessa rauhassa telttavuoteillaan. Samassa kun he
havahtuivat, oltiin heitä jo köyttämässä.

Mellakka — sillä se ei ollut ottelu — hälveni muutamassa minuutissa.
Peuquoyn ystävät huusivat: »Eläköön Henrik II! Eläköön Ranska!»
Puolueettomat ja vakaumuksestaan epävarmat asettuivat heti menestyksen
puolelle, kuten yleensä käy. Niiden, jotka yrittivät jotakin
vastarintaa, täytyi heti alistua ylivoimaan. Kaikkiaan oli tuloksena
vain kaksi kuollutta ja viisi haavoittunutta, ja ainoastaan kolme
hakapyssyn laukausta kajahti. Hurskas Lactance sai surukseen tiliinsä
kaksi näistä haaroittuneista ja yhden kuolleen. Onneksi hänellä oli
etumatkaa sovitustyössään.

Kello ei ollut vielä lyönyt kuutta, kun koko linnake oli ranskalaisten
vallassa. Niskuroitsijat ja epäiltävät oli suljettu varmaan talteen, ja
kaikki muut kansalaiskaartin jäsenet parveilivat Gabrielin ympärillä
tervehtien häntä vapauttajana.

Tällä tavalla saatiin kaapatuksi melkein miekaniskutta, vajaassa
tunnissa, kummallisen, melkein yli-inhimillisen ponnistuksen jälkeen
tämä linnoitus, jota englantilaiset eivät olleet pitäneet tarpeellisena
edes vahvistaa vallituksilla, kun pelkkä meri näytti sitä suojelevan
niin mahtavasti, ja joka kuitenkin oli Calaisin sataman lukko, jopa
itse kaupungin turva!

Koko hanke oli suoritettu niin hyvin ja niin ripeästi, että Risbankin
linnatorni oli valloitettu ja varakreivi d'Exmès sijoittanut sinne
uudet vahtisotilaat uusin tunnussanoin minkäänlaisen viestin ehtimättä
siitä kaupunkiin.

»Mutta niin kauan kuin itse Calais ei ole antautunut», sanoi Pierre
Peuquoy Gabrielille, »en pidä tehtäväämme päättyneenä. Minä olen sitä
mieltä, herra varakreivi, että teidän pitää jättää Jean ja puolet
miehistämme tänne varjelemaan linnaketta ja sallia minun lähteä
kaupunkiin toisen puolen kanssa. Siellä me tarpeen tullessa hyödytämme
ranskalaisia enemmän kuin täällä, pannen toimeen jonkin tepsivän
tempun. Jeanin köysien jälkeen on hyvä käyttää Pierren aseita.»

»Ettekö pelkää», kysyi Gabriel, »että lordi Wentworth raivoissaan tekee
teille pahan kolttosen?»

»Olkaa huoletta», vastasi Pierre Peuquoy; »minä turvaudun viekkauteen,
niinkuin hyvin sopii kaksi vuosisataa vallinneita sortajiamme vastaan.
Jos tarvitaan, niin syytän Jeania siitä, että hän on pettänyt meitä.
Meidät on muka ylivoima yllättänyt ja vastarinnastamme huolimatta
pakottanut antautumaan. Linnakkeesta on sitten karkoitettu ne
meikäläiset, jotka ovat kieltäytyneet tunnustamasta voittoanne.
Lordi Wentworth on liian ahtaalla, ollakseen meitä uskomatta edes
näennäisesti ja kiittämättä meitä.»

»Olkoon menneeksi! Palatkaa siis Calaisiin», sanoi Gabriel; »huomaan,
että te olette yhtä nokkela kuin urhoollinen. Ja varmaa on, että voitte
auttaa minua, jos esimerkiksi yritän täältä jotakin hyökkäystä.»

»Oh, älkää ryhtykö sellaiseen, pyydän sitä hartaasti!» varoitti
Pierre Peuquoy. »Teillä ei ole kylliksi voimaa käytettävissänne;
hyökkäyksellänne voisi saavuttaa perin vähän, mutta siinä saattaisitte
menettää kaikki. Näiden vankkojen muurien takana olette täydessä
turvassa ahdistelulta. Jääkää siis tänne. Jos etenisitte täältä,
voisi lordi Wentworth hyvinkin riistää teiltä linnakkeen takaisin. Ja
kerrassaan vahinko olisi, jos ihmeellinen saavutuksenne sillä tavalla
menisi kuitenkin hukkaan.»

»Johan nyt!» tuumi Gabriel; »jäisinkö niinä joutilaaksi, miekka
kupeellani, sillä aikaa kun herra de Guise ja kaikki meikäläiset
taistellen panevat peliin henkensä?»

»Heidän henkensä kuuluu heille itselleen, monseigneur, mutta Risbankin
linnake nyt Ranskalle», muistutti järkevä porvari. »Kuulkaahan vielä.
Kun katson hetken otolliseksi eikä enää tarvita muuta kuin viimeinen
ratkaiseva isku Calaisin tempaamiseksi englantilaisilta, silloin
nostatan aseisiin sekä ne, jotka vien mukanani, että kaikki muut
mielipiteisiini yhtyvät asukkaat. Sitten, kaiken ollessa valmiina
voittoon, teidän sopii rynnätä täältä antamaan meille tehokas
kannatuksenne ja avaamaan kaupungin portti herttua de Guiselle.»

»Mutta kuinka saan tietää, milloin sopii niin tehdä?» tiedusti
varakreivi d'Exmès.

»Antakaa minulle takaisin se torvi, jonka teille luovutin ja jonka
äänestä tunsin tulonne», ehdotti Pierre Peuquoy. »Kun Risbankin
linnakkeeseen kuullaan sen jälleen kajahtavan sopii rientää täältä
kaupunkiin, ja te voitte toistamiseen ottaa osaa voittoon, jota olette
niin hyvin valmistellut.»

Gabriel kiitti sydämellisesti aseseppää, valitsi hänen kanssaan
ne miehet, joiden piti palata kaupunkiin avustamaan ranskalaisia
tarpeen tullessa, ja saattoi heitä suopeasti linnakkeen portille
asti; sotajuonen mukaan heidän piti esiintyä ikäänkuin häpeällisesti
karkoitettuina sieltä, jos he joutuisivat alakynteen ja
kuulusteltaviksi.

Tällöin kello oli jo puoli kahdeksan, ja päivänkoitto alkoi vaalentaa
taivasta.

Gabriel tahtoi itse pitää silmällä Ranskan lippujen pystyttämistä
linnakkeen harjalle rauhoittamaan herra de Guisea ja säikäyttämään
englantilaisia aluksia. Niin ollen hän nousi sulakkeelle, joka oli
ollut tämän kamalan, mutta kunniakkaan yön päätapausten näyttämönä.
Kalpeana hän lähestyi sitä kohtaa, johon köysitikkaat oli kiinnitetty
ja josta onneton Martin Guerre oli syösty alas mitä kohtalokkaimman
väärinymmärryksen uhrina. Vavisten hän kumartui katsomaan alas
syvyyteen, luullen näkevänsä kalliolla uskollisen tallimestarinsa
rusentuneen ruumiin.

Mutta ensimmältä hänen katseensa ei keksinyt mitään erikoista, ja
tarkastelun jatkuessa alkoi ihmetykseen sekaantua hiukan toivoakin.

Sen lyijyisen putken koukistettu pää, joka johti pois tornin sadevesiä,
oli pysähdyttänyt tallimestarin ruumiin puolitiessä kammottavaa
putousta, ja siellä Gabriel näki sen riippuvan liikkumattomana ja
kaksin kerroin vääntyneenä. Se näytti elottomalta, mutta hän tahtoi
ainakin osoittaa sitä kohtaan viimeiset velvollisuudet.

Vetistelevä Pilletrousse, josta Martin Guerre oli erityisesti pitänyt,
oli lähellä ja liitti alttiin kiintymyksensä varakreivin hurskaaseen
ajatukseen. Hän kiinnitti itsensä yöllisiin köysiportaisiin, ja sitten
hänet miesvoimalla solutettiin alas. Jonkin ajan kuluttua hänet
kiskotun vaivaloisesti taas ylös ystävänsä ruumiin kanssa, ja nyt
huomattiin Martinin vielä hengittävän.

Apuun kutsuttu haavuri totesi eloon jäämisen mahdolliseksi, ja urhea
tallimestari selvisikin jonkin verran tajuihinsa.

Mutta näin hän joutui julmiin kärsimyksiin, sillä hän oli surkeassa
tilassa. Toinen käsivarsi oli mennyt sijoiltaan ja reisi katkennut.

Haavuri kykeni helposti sovittamaan käsivarren paikalleen, mutta piti
jalan poikkisahaamista välttämättömänä eikä kuitenkaan uskaltanut yksin
ottaa vastuulleen niin vaikeata tehtävää.

Yhä katkerammin Gabriel pahoitteli, että hänet oli voittajanakin
suljettu Risbankin linnakkeeseen. Jo ennestään kovin kiusalliselta
tuntunut odotus kävi piinalliseksi.

Jos olisi voitu toimittaa sana mestarikirurgi Ambroise Parélle, niin
Martin Guerre kenties pelastuisi.

YHDEKSÄS LUKU

Lordi Wentworth perikadon partaalla

Harkitessaan herttua de Guise ei tosin voinut uskoa noin hurjanrohkean
yrityksen menestyvän, mutta tahtoi kuitenkin itse varmistua siitä,
oliko varakreivi d'Exmès saavuttanut päämääränsä vai ei. Sellaisessa
umpikujassa, johon hän oli joutunut, toivotaan mahdotontakin.

Ennen kello kahdeksaa hän siis pikku saattueen keralla saapui ratsain
sille kukkulalle, jonka Gabriel oli hänelle osoittanut; kaukoputkella
saattoi sieltä tosiaan nähdä Risbankin linnakkeen.

Ensimmäinen silmäys, jonka herttua loi varustukseen päin, pani hänet
huudahtamaan riemusta. Hän ei voinut erehtyä: selvästi tuolla liehuivat
Ranskan värit! Ja seurue niinikään vakuutti hänelle, ettei se ollut
harhanäky, ja kaikki yhtyivät hänen iloonsa.

»Urhea Gabrielini!» ylisti hän. »Hän on tosiaankin suorittanut
ihmeellisen urotyönsä! Eikö hän ole suurenmoisempi kuin minä,
joka epäilin? Nyt meillä on hänen ansiostaan niin paljon aikaa
valmisteluihin kuin Calaisin valloittamiseen tarvitaan. Jos Englannista
tulee apuväkeä, niin Gabriel pitää kyllä huolen sen vastaanottamisesta!»

»Monseigneur, se saapuu ikäänkuin olisitte sitä kutsunut», huomautti
muuan herttuan saattolainen, joka oli juuri kääntänyt kaukoputken
merelle päin. »Katsokaa, monseigneur, eikö tuolla taivaanrannalla ole
englantilaisia purjeita?»

»Ovatpa ne sitten kiirehtineet!» tuumi herttua. »Katsotaan!»

Hän otti kaukoputken ja tähysti vuorostaan.

»Tosiaankin sieltä tulee englantilaisia!» sanoi hän. »Pentele! He
eivät ole menettäneet aikaa; en luullut heidän ehtivän näin pian!
Jos olisimme tällä hetkellä käyneet ahdistamaan Vanhaa linnaa, olisi
noiden apujoukkojen äkillinen saapuminen tehnyt meille perin pahan
kolttosen. Saamme olla kaksin verroin kiitollisia herra d’Exmèsille.
Hän ei ainoastaan anna meille voittoa, vaan myös säästää meiltä häviön
häpeän. Mutta koska meillä ei enää ole pahaakaan kiirettä, katsokaamme,
kuinka nuo tulokkaat menettelevät ja miten Risbankin linnakkeen nuori
kuvernööri puolestaan esiintyy heitä kohtaan.»

Sitten oli jo täysi päivä, kun englantilaiset laivat saapuivat
linnakkeen näkyviin. Ranskan lippu liehui heille aamun ensi
kirkkaudessa kuin uhkaavana aaveena. Ja ikäänkuin varmistaakseen
tämän uskottoman ilmestyksen Gabriel tervehti heitä muutamina
kanuunanlaukauksilla.

Niinpä ei enää käynyt epäileminen! Ranskan sotalippu tosiaankin
hulmusi englantilaisen tornin huipulla. Sen täytyi merkitä, että
kaupunki oli joutunut piirittäjien valtaan jo aikaisemmin. Kaikesta
kiirehtimisestään huolimatta apu oli siis tullut liian myöhään!

Kun oli kulunut muutamia minuutteja ihmettelyssä ja epäröimisessä,
nähtiin englantilaisten alusten vähitellen loittonevan, palaten Doveria
kohti. Niissä oli riittävästi joukkoja Calaisin pätevään avustamiseen,
mutta ei sen valloittamiseen takaisin.

»Jumalan kiitos!» huokasi herttua de Guise; »sepä vasta mies, se
Gabriel! Hän osaa yhtä hyvin varjella saalistaan kuin valloittaa! Hän
on toimittanut käsiimme Calaisin, eikä meidän tarvitse enää muuta kuin
sulkea nyrkkimme, jotta kaunis kaupunki on hallussamme.»

Noustuaan jälleen ratsaille hän reippaalla tuulella palasi leiriin
jouduttamaan piiritystöitä.

Inhimillisissä tapahtumissa on melkein aina kaksi puolta, ja saadessaan
toiset nauramaan ne pakottavat toiset kyyneliin. Samalla hetkellä,
jolloin herttua de Guise hykerteli kämmeniään, lordi Wentworth repi
hiuksiaan.

Olemme nähneet, että lordia olivat vaivanneet yöllä synkät aavistukset.
Aamun lähetessä hän oli vihdoin vaipunut uneen ja astui ulos
makuuhuoneestaan vasta silloin, kun Risbankin linnakkeen voitetuksi
tekeytyvä varusväki Pierre Peuquoyn johtamana toi kaupunkiin onnettoman
sanomansa.

Kuvernööri sai sen kuulla melkein viimeiseksi.

Tuskassaan ja kiukussaan hän ei voinut uskoa korviaan. Hän käski tuoda
luoksensa pakolaisten päällikön, ja kiireimmiten johdettiin hänen
eteensä Pierre Peuquoy, joka oli perin onnettoman näköinen, niinkuin
asianhaarat vaativat.

Vielä ikäänkuin rajattoman kauhun vallassa viekas porvari kertoi
yöllisestä äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä, kuvaten kolmeasataa
vimmattua uskalikkoa, jotka olivat yllättäen kiivenneet linnakkeeseen,
epäilemättä kavalluksen avulla, jota hän, Pierre Peuquoy, ei ollut
mitenkään ehtinyt tutkia.

»Mutta kuka johti tuota kolmensadan miehen joukkoa?» tiedusti lordi
»Wentworth.

»Hyväinen aika, teidän entinen vankinne, herra d’Exmès», vastasi
aseseppä viattomasti.

»Ooh, uneni käyvät toteen!» huudahti kuvernööri.

Sitten hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan, välttämättömän muiston
johtuessa mieleen.

»Mutta», sanoi hän Pierre Peuquoylle, »täällä oleskellessaan tuo herra
d'Exmès asui tietääkseni teidän luonanne, vai kuinka?»

»Kyllä, monseigneur», myönsi Pierre hämmentymättä. »Minulla onkin
täysi syy uskoa — ja miksi sitä teiltä salaisin — että serkkuni Jean,
kankuri, tietää tästä juonesta enemmän kuin hänen pitäisi.»

Lordi Wentworth katsoi rotevaan porvariin tiukasti, mutta toinen kesti
sen katseen horjumatta. Niinkuin aseseppä oli rohkeudessaan arvannut,
kuvernööri tunsi itsensä liian heikoksi ja tiesi Pierre Peuquoyn liian
vaikutusvaltaiseksi kaupungissa, päästääkseen epäluulojansa esille.

Kyseltyään häneltä vielä yhtä ja toista lordi lähetti hänet menemään
murheellisin, mutta ystävällisin sanoin.

Yksikseen jäätyään kuvernööri vaipui synkkään masennukseen.

Eikö ollut aihettakin? Mitä nyt oli tehtävä? Heikon varusväkensä varaan
jätetty kaupunki oli nyt estetty saamasta mitään apua maan tai meren
puolelta, ja entisten puolustuskeskuksiensa Nieullayn ja Risbankin
linnakkeiden väliin puristettuna se joutui näiden rouhittavaksi,
mitenkään kykenemättä enää pitämään puoliansa montakaan päivää, ja
sortuminen voisi tapahtua muutamassa tunnissakin.

Kamala tilanne lordi Wentworthin mahtavalle kopeudelle!

— Eipä väliä! — tuumi hän vielä kalpeana tyrmistyksestä ja raivosta;
— eipä väliä, he saavat kalliisti maksaa voitostaan. Calais joutuu
kyllä heille, se on liiankin varmaa, mutta minä panen kaikkeni vastaan
viimeiseen hetkeen asti ja toimitan näin kallisarvoisen valloituksen
hinnaksi mahdollisimman paljon ruumiita. Ja mitä kauniin Diana de
Castron rakastajaan tulee...

Hän pysähtyi, kun pirullinen ajatus kirkasti ilon salamalla hänen
synkkää katsantoaan.

— Mitä kauniin Dianan rakastajaan tulee, — mietti hän edelleen ja nyt
jonkin verran tyytyväisesti, — niin velvollisuutenani ja tahtonani
on kyllä hautautua Calaisin raunioihin, mutta koetanpa ainakin saada
toimeen, ettei hän pääse kovinkaan paljoa iloitsemaan kuolemastani!
Hänen voitettu ja henkensä menettävä kilpailijansa pystyy varaamaan
hänelle hirveän yllätyksen. Varokoon hän vain!

Hän syöksyi ulos hallitustalosta elvyttämään mieliä ja antamaan
määräyksiä. Jonkin kaamean suunnitelman karkaisemana ja melko lailla
tyynnyttämänä hän osoitti sellaista kylmäverisyyttä, että juuri hänen
täydellinen toivottomuutensa herätti useassakin epäröitsijässä toivoa.

Tämän kirjan suunnitelmaan ei kuulu kertoa kaikkia Calaisin piirityksen
yksityiskohtia. François de Rabutinin teos Belgian sodat selostaa ne
teille täydessä runsaudessaan.

Tammikuun 5 ja 6 päivä kuluivat sekä piirittäjien että piiritettyjen
yhtä sisukkaaseen ponnisteluun. Pioneerit ja rintamasotilaat ahersivat
kummallakin puolella yhtä urheasti ja sankarillisen itsepintaisesti.

Mutta lordi Wentworthin uljaan vastarinnan lamaannutti ranskalaisten
erikoinen kykymies: marski Strozzi, joka johti piiritystöitä, näkyi
arvaavan kaikki puolustuskeinot ja englantilaisten liikkeet, niinkuin
Calaisin vallitukset olisivat läpikuultavia. — Vihollinen on kaiketi
saanut haltuunsa kaupungin asemakaavan, — ajatteli lordi Wentworth, ja
edellä on mainittu, kuka sen oli toimittanut herttua de Guiselle.

Näin varakreivi d'Exmès poissaolevanakin ja joutilaisuuteen tuomittuna
tuotti vielä hyötyä maanmiehilleen, ja kuten herttua de Guise
kiitollisessa tasapuolisuudessaan huomautti, hänen terveellinen
vaikutuksensa tuntui etäältäkin.

Intomielistä nuorta miestä painoi kuitenkin raskaasti se toimettomuus,
joka nyt oli käynyt hänelle pakoksi. Valloittamansa linnakkeen vankina
hänen täytyi etsiä ajanvietettä sellaisesta valvonnan tehostuksesta,
jonka hän huomasi liian helpoksi ja liiankin pian suoritetuksi.

Aina tunnin kuluttua tehtyään kierroksensa, noudattaen Saint-Quentinin
puolustuksen opettamaa tarkkaavaista valppautta, Gabriel tavallisesti
palasi istuutumaan Martin Guerren vuoteen viereen, lohduttaakseen ja
rohkaistakseen häntä.

Miehuullinen tallimestari kesti tuskiaan ihailtavan kärsivällisesti
ja lujaluontoisesti. Mutta erityisesti häntä ihmetytti ja kiusasi se
ilkeä temppu, jota Pierre Peuquoy oli katsonut velvollisuudekseen
käyttää hänen tuhokseen. Hänen mielenkarvautensa ja hämmästelynsä
välittömyys, hänen päivitellessään noin hämärää tapausta, olisi
häivyttänyt viimeiset epäluulot, joita varakreiville olisi vielä
saattanut jäädä Martinin vilpittömyyttä kohtaan. Sentähden hän päätti
kertoa tallimestarille hänen sekaannustensa tarinan sellaisena kuin
se näköjään ja arvausten perusteella esiintyi hänen mielessään:
hänestä oli nyt selvää, että joku roisto oli käyttänyt ihmeellistä
yhdennäköisyyttään Martinin kanssa, tehdäkseen tämän nimessä
kaikenlaisia konnuuksia ja kolttosia, joista ei tahtonut joutua
vastaamaan, ja varmaan myöskin anastaakseen kaikki ne edut ja tulot,
joita oli kyennyt kaksoisolennoltaan kähveltämään omaan tiliinsä.

Tällaisen paljastuksen Gabriel teki Martin Guerrelle Jean Peuquoyn
läsnäollessa. Rehellisenä miehenä Jean oli kovin murheissaan ja
kauhuissaan tuon onnettoman selkkauksen seurauksista. Mutta ennen
kaikkea hän levottomasti ajatteli sitä miestä, joka oli heitä
eksyttänyt. Kuka se kurja oli? Oliko hänkin naimisissa? Missä hän
piileskeli?

Tallimestari puolestaan kammoksui noin suunnatonta ilkeyttä. Tosin
häntä ilahdutti ylenpalttisesti, kun hänen omatuntonsa vapautui niin
suuresta määrästä kunnottomuutta, josta hän oli itseään niin kauan
soimannut, mutta samalla hän oli onneton siitä ajatuksesta, että niin
tuiki kehno vehkeilijä oli käyttänyt hänen nimeään ja häpäissyt hänen
mainettaan. Ja kuka osasi ennustaa, millaisiin konnankoukkuihin se
heittiö vielä ryhtyisi salanimensä suojassa, tällä hetkelläkin, jolloin
Martin hänen sijastaan virui tuskien vuoteella?

Enimmin suretti ja säälitti kunnon Martin Guerrea Babette Peuquoyn
onnettomuus. Oh, hän antoi nyt täydesti anteeksi Pierren hirveän
töykeyden, vieläpä hyväksyi sen. Aseseppä oli totisesti menetellyt
oikein, sillä tavalla kostaessaan viheliäisesti loukatun kunniansa!
Martin Guerre joutui nyt vuorostaan lohduttamaan ja rauhoittamaan
tyrmistynyttä Jean Peuquoyta.

Kiitellessään Babetten veljen reipasta menettelyä kelpo tallimestari
unohti vain sen, että hän itse oli jäänyt maksamaan todellisen
vääryydentekijän puolesta.

Kun Gabriel hymyillen huomautti siitä hänelle, vastasi hän:

»Noh, eipä väliä, siunaan sitä tapahtumaa kuitenkin, sillä jos jään
henkiin, niin ontuva tai, vielä paremmin, puuttuva koipeni ainakin
tulee erikoiseksi tuntomerkikseni petturia ja kavaltajaa vastaan.»

Valitettavasti tämä Martinin toivoma keskinkertainen lohdutus oli vielä
kovin epävarma, sillä kansalaiskaartin haavuri ei pystynyt takaamaan
hänen eloonjäämistään. Siihen olisi tarvittu taitavan kirurgin
joutuisaa apua, ja nyt oli jo pian toinen vuorokausi kulumassa umpeen
tallimestarin vaarallisen tilan saamatta muuta hoivaa kuin joitakin
riittämättömiä kääreitä.

Siinäkin oli suuri aihe Gabrielin kärsimättömyyteen, ja hyvin usein hän
yöllä kuten päivälläkin nousi heristämään korviaan, kuulostellen sitä
odotettua torventoitotusta, jonka piti vihdoin lopettaa tämä väkinäinen
joutilaisuus. Mutta mikään sellainen ääni ei tullut vaihteluksi
Englannin ja Ranskan kahden tykistön yksitoikkoiseen jyrinään.

Tammikuun 6 päivän iltana, jolloin Gabriel oli jo kolmekymmentäkuusi
tuntia pitänyt hallussaan linnaketta, hän vihdoin luuli kaupungin
suunnalla erottavansa tavallista suurempaa meteliä ja outoja voiton tai
hädän huutoja.

Mitä kuumimman taistelun jälkeen ranskalaiset olivat tunkeutuneet
voittajina Vanhaan linnaan. Sitten voi päätellä, ettei Calais jaksaisi
vastustaa vuorokautta enempää.

Koko seuraava päivä kului silti englantilaisten jättimäisiin
ponnistuksiin noin tärkeän aseman valloittamiseksi takaisin ja
viimeisten tukikohtiensa säilyttämiseksi.

Mutta herttua de Guise ei antanut vihollisen ottaa takaisin
vähäisintäkään alaa, vaan tunkeutui vähitellen yhä eteenpäin, joten
kävi täysin ilmeiseksi, että Calaisilla oli edessään viimeinen yö
englantilaisen yliherruuden alaisena.

Kello oli kolme iltapuolella. Lordi Wentworth ei ollut lainkaan
säästänyt itseään kokonaiseen viikkoon, ja hänet oli alituisesti nähty
eturivissä jakelemassa kuolemaa ja uhmaamassa sitä. Nyt hän päätteli,
että hänen väellään tuskin riittäisi ruumiillisia voimia ja henkistä
tarmoa pitemmälle kuin pariksi tunniksi.

Silloin hän kutsutti luokseen lordi Derbyn.

»Kauanko arvelette meidän voivan vielä pitää puoliamme?» kysyi hän.

»Ei luultavasti kolmea tuntia kauemmin», vastasi lordi Derby apeasti.

»Mutta vastaatte kahdesta tunnista, eikö niin?» jatkoi kuvernööri.

»Vastaan kyllä, paitsi että voisi sattua jokin arvaamaton tapaus»,
lausui lordi Derby mitellen silmillään välimatkaa, joka ranskalaisilla
oli vielä edettävänä.

»No niin, hyvä ystävä», sanoi lordi Wentworth, »minä uskon teille
päällikkyyden ja vetäydyn pois. Jos meikäläisillä kahden tunnin
kuluttua — mutta ei ennen, ymmärrättehän! — ei ole suotuisampaa
mahdollisuutta, kuten on liiankin todennäköistä, niin sallin
teidän tai käskenkin, paremmin suojatakseni vastuutanne, soitattaa
peräytymismerkin ja ilmoittaa antautuvanne.»

»Kahdeksi tunniksi kyllä saan vastarinnan jatkumaan, mylord», lupasi
lordi Derby.

Lordi Wentworth selitti vielä apulaispäällikölle, mitä ehtoja hän voisi
vaatia, jotta herttua de Guise ne kutakuinkin varmasti hyväksyisi.

»Mutta te unohdatte itsenne näissä ehdoissa, mylord», huomautti lordi
Derby. »Pitäähän minun pyytää herra de Guiselta myös, että hän päästää
teidät vapaaksi lunnaita vastaan, eikö niin?»

Synkkä hehku säihkyi lordi Wentworthin karmeassa katseessa.

»Ei, ei», torjui hän omituisesti hymyillen, »älkää välittäkö minusta,
ystävä. Olen varannut itselleni, mitä tarvitsen, mitä vielä toivon.»

»Kuitenkin...», yritti lordi Derby estellä.

»Riittää!» keskeytti kuvernööri jämeästi. »Tehkää ainoastaan mitä
sanoin, älkää enempää. Hyvästi! Lausukaa minusta Englannissa se
todistus, että olen tehnyt sen, mikä inhimillisesti oli mahdollista
kaupungin puolustamiseksi, ja että mukauduin vain ehdottomaan pakkoon.
Tekin puolestanne taistelkaa viimeiseen hetkeen asti, mutta säästäkää
englantilaista kunniaa ja verta, Derby. Tämä on viimeinen sanani.
Hyvästi!»

Tahtomatta sanoa ja kuulla asiasta enempää lordi Wentworth puristi
lordi Derbyn kättä, poistui taistelupaikalta ja vetäytyi yksinään
autioksi jätettyyn hallitustaloon, annettuaan mitä ankarimmat
määräykset, ettei kukaan saanut millään perusteella seurata häntä sinne.

Hän oli siten varmistanut itselleen ainakin kaksi tuntia aikaa
toimintaan.

KYMMENES LUKU

Hyljitty rakkaus

Lordi Wentworth katsoi voivansa olla varma kahdesta asiasta. Ensiksikin
hänelle oli jäänyt kaksi täyttä tuntia ennen Calaisin luovuttamista,
koska lordi Derby ei ilmoittaisi antautuvansa ennen kello viittä.
Toiseksi hän tapaisi koko rakennuksen tyhjillään, sillä hän oli aamulla
lähettänyt kaiken oman väkensä valleille taistelemaan. André, madame de
Castron ranskalainen paashi, oli hänen määräyksestään teljetty lukkojen
taakse. Diana oli siis yksinään yhden tai kahden palvelijattaren
seurassa.

Kaikki olikin kuin kuollutta lordi Wentworthin askelten tömistellessä
hänen asunnossaan, ja henkitoreissa viruvan ruumiin lailla Calais oli
kohdistanut viimeiset voimansa taistelulinjalle.

Synkeänä, yrmeänä ja ikäänkuin päihdyksissä epätoivosta lordi Wentworth
astui suoraa päätä madame de Castron huoneistoon.

Hän ei ilmoituttanut tuloaan Dianalle, kuten hänen tapanaan oli, vaan
tunkeutui itsevaltiaan tavalla kamariin, missä vanki oleskeli seuranaan
muuan kuvernöörin hänelle suomista kamarineidoista.

Tervehtimättä hämmästynyttä Dianaa hän käskevästi lausui tälle
palvelijattarelle:

»Poistukaa heti täältä! Ranskalaiset saattavat hyökätä kaupunkiin
tänä iltana, eikä minulla ole aikaa tai tilaisuutta suojella teitä.
Menkää tavoittamaan isäänne. Siellä on nyt oikea paikkanne. Lähtekää
viipymättä ja sanokaa niille parille kolmelle naiselle, jotka vielä
ovat täällä, että hekin tehkööt samoin ihan heti.»

»Mutta, mylord...», esteli palvelijatar.

»No, ettekö kuullut, että minä käsken!» ärjäisi kuvernööri polkaisten
jalallaan.

»Kuitenkin, mylord...», yritti Diana vuorostaan huomauttaa.

»Olen ilmoittanut tahtoni, madame!» keskeytti lordi Wentworth
järkkymättömän jäykästi.

Pelästynyt seuranainen poistui.

»En todellakaan tunne teitä enää, mylord», sanoi Diana tuskaisen
vaitiolon jälkeen.

»Se johtuu siltä, ettei teidän ole vielä suotu nähdä minua voitettuna,
madame», vastasi lordi Wentworth katkerasti hymyillen. »Te olette
tosiaan ollut minulle oivallinen häviön ja kirouksen ennustaja, ja
myönnän olleeni järjetön, kun en silloin uskonut teitä. Nyt olen
voitettu, kerrassaan voitettu, toivottomasti, ilman pelastuksen
mahdollisuutta. Riemuitkaa!»

»Onko ranskalaisten menestys todellakin edistynyt niin pitkälle?» kysyi
Diana, jonka oli hyvin vaikea peitellä iloaan.

»Taattu se on, madame! Nieullayn varustus, Risbankin linnake, Vanha
linna ovat heidän hallussaan. He voivat pommittaa kaupunkia kolmelta
taholta. Varmasti Calais pian luovutetaan heille. Olkaa nyt iloissanne.»

»Oh, kun vastustajana on teidänlaisenne mies, mylord», muistutti Diana,
»ei sovi koskaan olla varma voitosta, ja vastoin tahtoani — niin,
tunnustan sen, ja te kyllä ymmärrätte — vastoin tahtoani minä yhä
epäilen.»

»Mutta, madame», huudahti lordi Wentworth, »ettekö näe, että minä
olen jo luopunut pelistä? Loppuun asti oltuani mukana taistelussa en
ole tahtonut osallistua tappioon; sentähden olen täällä. Lordi Derby
antautuu puolentoista tunnin kuluttua. Niin pian, madame, ranskalaiset
marssivat voitokkaina Calaisiin ja varakreivi d’Exmès heidän
etunenässään. Riemuitkaa siis!»

»Te puhutte niin outoon tapaan, mylord, ettei voi tietää, pitääkö teitä
uskoa», väitti Diana, joka kuitenkin alkoi toivoa ja jonka katse ja
hymy väkisinkin säihkyivät tästä vapautuksen ajatuksesta.

»No, johtaakseni teidät varmaan käsitykseen, madame», jatkoi lordi
Wentworth, »sillä minä haluan saada teidät luottamaan ilmoitukseeni,
vetoan toiseen puhetapaan ja sanon teille: Madame, puolentoista tunnin
päästä ranskakalaiset marssivat tänne voitollisina ja varakreivi
d'Exmès heidän mukanaan. Vapiskaa!»

»Mitä tarkoitatte?» huudahti Diana kalveten.

»Kaiketi puhun selvästi?» härnäsi lordi Wentworth lähestyen Dianaa ja
naurahtaen merkitsevän uhkaavasti. »Sanon teille: Puolentoista tunnin
kuluttua, madame, meidän osamme vaihtuvat. Te olette silloin vapaa ja
minä vanki. Varakreivi d'Exmès saapuu palauttamaan teille vapauden,
rakkauden, onnen, ja heitättämään minut johonkin pimeään tyrmään.
Vapiskaa!»

»Mutta miksi minun pitäisi vapista?» kysyi Diana peräytyen seinään asti
tuon miehen synkän ja hehkuvan katseen pelottamana.

»Tottahan se on helppo ymmärtää», selitti lordi Wentworth. »Tällä
hetkellä minä olen valtias, mutta minusta tulee orja puolentoista
tunnin kuluttua tai oikeastaan tunnin ja neljänneksen, sillä minuutit
kiitävät. Tunnin ja neljänneksen päästä olen teidän vallassanne; nyt
te olette minun käsissäni. Tunnin ja neljänneksen kuluttua varakreivi
d'Exmès on täällä; mutta tällä hetkellä niinä olen kumppaninanne.
Riemuitkaa ja vapiskaa siis, madame!»

»Mylord, mylord!» valitti Diana-parka hätääntyneenä, eleillään torjuen
lordi Wentworthia; »mitä te tahdotte minusta!»

»Mitäkö tahdon sinusta? Sinut itsesi!» vastasi kuvernööri kumealla
äänellä.

»Älkää lähestykö minua, tai minä huudan, kutsun apua ja paljastan
kunniattomuutenne, kurja!» varoitti Diana äärimmäisen kauhun valtaamana.

»Huuda ja kutsu, se on minusta yhdentekevää», vastasi lordi Wentworth
kolkon rauhallisesti. »Talo on autiona, kadut tyhjillään. Kukaan ei
kuule huutojasi ainakaan ennemmin kuin tunnin päästä. Katsohan, minä en
ole edes huolinut lukita ovia tai ikkunoita, tietäessäni niin varmasti,
että saan olla yllätyksiltä rauhassa vielä vähintään tunnin.»

»Mutta sitten kuitenkin tullaan», muistutti Diana, »ja minä annan
teidät ilmi, syytän teitä, ja teidät surmataan.»

»Ei», oikaisi lordi Wentworth kylmästi, »minä surmaan itseni. Luuletko,
että tahdon elää Calaisin valloituksen jälkeen? Tunnin kuluttua
lopetan päiväni, sen olen päättänyt. Älkäämme siitä puhuko. Mutta sitä
ennen sieppaan sinut rakastajaltasi ja tyydytän äärimmäisen nautinnon
hetkellä sekä kostoni että rakkauteni. Kas niin, kaunokaiseni,
epäämisesi ja halveksimisesi eivät enää käy laatuun; minä en enää
rukoile, vaan määrään — en pyytele, vaan vaadin!»

»Ja minä kuolen!» huusi Diana temmaten poveltaan veitsen.

Mutta ennenkuin hän ehti iskeä, lordi Wentworth syöksähti häntä kohti,
sieppasi voimakkaihin kouriinsa hänen hennot kätösensä, riisti häneltä
veitsen ja heitti sen kauas.

»Ette vielä!» pilkkasi hän ilkeästi hymyillen. »Vielä ette saa lopettaa
itseänne, madame, sillä se ei kelpaa minulle. Jälkeenpäin tehkää, mitä
tahdotte, ja jos mieluummin kuolette minun mukanani kuin elätte hänen
kanssaan, on teillä siihen täysi vapaus. Mutta tämä viimeinen tunti —
sillä tunnista nyt enää on puhe — tämä viimeinen olemassaolonne tunti
kuuluu minulle; eihän minulla ole enempää kuin tämä tunti hyvitykseksi
helvetin pian alkavasta ikuisuudesta. Voitte siis varmasti uskoa, etten
luovu siitä.»

Hän koetti tarttua kiinni uhriinsa. Tuntien lyyhistyvänsä ja voimiensa
pettävän Diana heittäytyi hänen jalkoihinsa.

»Armoa, mylord», huusi hän, »armoa! Pyydän armoa ja anteeksiantoa
polvillani. Kautta äitinne muiston, älkää unohtako olevanne herrasmies!»

»Herrasmies!» toisti lordi Wentworth pudistaen päätänsä; »niin, minä
olin kyllä herrasmies ja käyttäydyin kaiketi herrasmiehen lailla niin
kauan kuin olin voitollinen, niin kauan kuin toivoin, kuin kuuluin
elämään. Mutta nyt en enää ole herrasmies, vaan pelkästään mies, joka
astuu kuolemaan ja tahtoo toteuttaa kostonsa.»

Hän nosti polvilleen vaipuneen madame de Castron mielettömän kiihkeään
syleilyynsä. Dianan kaunis, hervoton ruumis rusentui hänen vyönsä
puhvelinnahkaa vasten. Diana tahtoi rukoilla, huutaa, mutta ääni petti.

Samassa kuului kadulta meteliä.

»Ah!» jaksoi Diana huokaista, ja hänen sammuvassa katseessaan välähti
hiukan toivoa.

»Kas niin», virkkoi Wentworth pirullisesti nauraen, »asukkaat näkyvät
riehaantuvan omin päin rosvoamaan odottaessaan vihollisia. Olkoon
menneeksi, totisesti he tekevätkin mielestäni siinä oikein! Kuvernöörin
pitää siinäkin antaa heille esimerkki.»

Hän nosti madame de Castron syliinsä kuin lapsen ja kantoi hänet
läähättävänä ja omien ponnistustensa näännyttämänä leposohvalle.

»Armoa!» kykeni Diana vielä voihkaisemaan.

»Ei, ei», torjui lordi Wentworth. »Sinä olet liian kaunis!»

Diana pyörtyi...

Mutta kuvernööri ei ollut ehtinyt edes suudella hänen vaalenneita
huuliaan, kun melskeen yhä lähestyessä ovi paiskattiin auki.
Kynnykselle ilmestyivät varakreivi d'Exmès, molemmat Peuquoyt ja
muutamia ranskalaisia jousimiehiä.

Gabriel hypähti lordi Wentworthin luo miekka kädessä ja karjaisi
kamalasti:

»Viheliäinen!»

Hammasta purren lordikin sieppasi miekkansa, jonka oli laskenut
läheiselle tuolille.

»Peräytykää!» komensi Gabriel seuruettaan, joka aikoi hyökätä väliin.
»Tahdon yksinäni kurittaa tuota kurjaa.»

Sanaakaan lisäämättä kiistakumppanukset ryhtyivät raivoisaan
miekkailuun.

Tilaa antaakseen Pierre ja Jean Peuquoy seuralaisineen sijoittuivat
seinävierille tämän kuolettavan kamppailun mykkinä, mutta samalla
jännittyneinä todistajina.

Diana makasi yhä tajuttomana leposohvalla.

Muuten on helppo arvata, miten tämä kaitselmukselta näyttävä apu oli
saapunut turvattomalle vangille pikemmin kuin lordi Wentworth oli
pitänyt mahdollisena.

Gabrielille antamansa lupauksen mukaan Pierre Peuquoy oli kahden
edellisen päivän kuluessa yllyttänyt aseisiin kaikki ne, jotka olivat
salaa Ranskan puolella. Lopullisen ratkaisun käydessä varmaksi oli
näitä miehiä alkanut kertyä varsin paljon. He olivat enimmäkseen
järkeviä ja varovaisia porvareita, jotka mukautuivat siihen ajatukseen,
että vastarinnan ollessa toivoton heidän oli kaiken varalta parasta
hankkia mahdollisimman edulliset antautumisehdot.

Aseseppä ei tahtonut antaa ratkaisevaa iskua ennenkuin se saattoi
tapahtua täysin turvallisesti, joten hän odotti joukkonsa paisumista
kyllin voimakkaaksi ja piirityksen edistymistä riittävän pitkälle,
jottei hän suotta vaarantaisi johdettavikseen tulleiden miesten henkeä.
Vanhan linnan kukistuttua hän oli päättänyt toimia. Mutta hajallaan
olevien salaliittolaisten kokoaminen vei jonkin verran aikaa. Vasta
sillä hetkellä, jolloin lordi Wentworth poistui taistelulinjalta, pääsi
kaupungin sisäinen kapinaliike purkautumaan hänen takanaan.

Mutta juuri näin perusteellisesti, vaikkapa hitaasti valmisteltuna se
olikin sitä väkevämpi.

Heti alussa oli Pierre Peuquoyn torven raikuva toitotus ikäänkuin
taikavoimalla kiidättänyt Risbankin linnakkeesta rynnäkköön varakreivi
d'Exmèsin, Jeanin ja puolet heidän väestään. Se heikko osasto, joka
suojeli kaupunkia siltä taholta, riisuttiin nopeasti aseista, ja portti
avattiin ranskalaisille.

Sitten Peuquoy-serkuksien koko joukko tämän apuväen vahvistamana ja
ensimmäisen helpon menestyksen rohkaisemana syöksyi taistelulinjalle,
missä lordi Derby yritti taistella niin uljaasti kuin suinkin.

Tällaisen kansannousun puristamana kahden tulen väliin ei lordi
Wentworthin apulaispäällikölle kuitenkaan jäänyt enää mitään toiminnan
tilaisuutta. Ranskan lippu oli jo korotettu liehumaan kaupungissa
varakreivi d'Exmèsin tuomana. Mellakoimaan ryhtynyt kaupunkilaismiliisi
uhkasi itse avata portit piirittäjille. Lordi Derby katsoi paremmaksi
antautua viipymättä. Tällä tavalla hän vain hiukan joudutti kuvernöörin
antamien määräysten toimeenpanoa, ja vaikkei puolentoista tunnin
hyödytön vastarinta olisikaan käynyt mahdottomaksi, ei se olisi millään
lailla voinut lieventää tappiota, vaan olisi saattanut koventaakin
kostotoimia.

Lordi Derby lähetti siis sovinnonhierojia herttua de Guisen puheille.

Muuta eivät Gabriel ja Peuquoyt tällä haavaa tarvinneetkaan. Lordi
Wentworthin silmäänpistävä poissaolo teki heidät rauhattomiksi. He
jättivät siis taistelulinjan, missä viimeiset laukaukset pamahtelivat,
ja salaisen aavistuksen kannustamina otettuaan mukaansa muutamia
sotamiehiä riensivät hallitustalolle päin.

Kaikki ovet olivat siellä lukitsematta, ja he tunkeutuivat
esteettömästi varakreivin johtamina madame de Castron huoneistoon
asti. Silloin olikin jo täpärä aika! Gabrielin heiluttama miekka
ojentui juuri paraiksi varjelemaan Henrik II:n tytärtä mitä kurjimmalta
konnantyöltä.

Gabrielin ja kuvernöörin ottelu ei venynyt pitkälliseksi.
Kiistakumppanukset näyttivät olevan tasavertaisia miekkasilla. Kumpikin
osoitti saman raivokkuuden vallassa yhtäläistä kylmäverisyyttä. Heidän
säilänsä kiertelivät toisiaan kuin kaksi käärmettä ja välähtelivät
vastakkain kuin kaksi salamaa. Mutta parin minuutin kuluttua miekka
kuitenkin kirposi lordi Wentworthin kädestä varakreivi d'Exmèsin rajun
survaisun kohtaamana.

Englantilainen aikoi kavahtaa taaksepäin, välttääkseen iskua, luiskahti
parkettilattialla ja suistui nurin.

Suuttumus, ylenkatse, viha ja kaikki Gabrielin sydämessä kuohuvat
villit tunteet eivät enää jättäneet mitään sijaa jalomielisyydelle.
Tuollaista vihollista ei sopinut säästellä. Hän karkasi heti lordin
kimppuun, miekka käännettynä hänen rintaansa kohti.

Ainoakaan tämän kohtauksen katselija ei olisi tahtonut pidättää
kostajan kättä, kun jokaista niin puistatti äskeinen kiukustuminen.
Mutta Diana de Castro oli kamppailun aikana ehtinyt tointua
pyörtymyksestään.

Avatessaan raskaat silmäluomensa hän näki ja ymmärsi kaikki ja
syöksähti Gabrielin ja lordi Wentworthin väliin.

Ylevä yhteensattuma vaikutti niin, että hänen viimeinen parahduksensa
ennen pyörtymistä oli nyt ensimmäisenä hänen tullessaan jälleen
tajuihinsa:

»Armoa!»

Hän rukoili saman miehen puolesta, jota oli äsken turhaan rukoillut
armahtamaan.

Rakkaan Dianan näkeminen ja hänen kaikkivaltiaan äänensä sointu panivat
Gabrielin unohtamaan kaiken muun paitsi hellyytensä ja rakkautensa.
Armeliaisuus valtasi vimmaisen sielun äkkiä.

»Tahdotko siis, että tuo mies jää eloon, Diana?» kysyi hän lemmityltään.

»Pyydän sitä sinulta; hänen pitää saada aikaa katumiseen!»

»Olkoon niin!» myöntyi Gabriel, »enkeli pelastaa paholaisen, niinkuin
onkin asianmukaista.»

Ja yhä pitäen raivosta karjuvaa lordi Wentworthia voitollisesti
polvensa alla hän määräsi tyynesti saattuelleen:

»Tulkaa köyttämään tämä mies sillä aikaa kun pitelen häntä kiinni.
Sitten teljetkää hänet oman talonsa vankilaan, kunnes herttua de Guise
päättää hänen kohtalostaan.»

»Ei, tappakaa minut, tappakaa minut!» huusi lordi Wentworth rimpuillen.

»Tehkää niinkuin sanoin», jatkoi Gabriel hellittämättä otettaan. »Alan
uskoa, että elämä rankaisee häntä enemmän kuin kuolema.»

Varakreivin määräystä toteltiin, ja vaikka lordi Wentworth kuinkakin
rynnisteli vastaan pauhaten ja sättien, kytkettiin hänet pian ja
kapuloitiin. Pari kolme miestä nosti Calaisin entisen kuvernöörin
lattialta ja kantoi pois kursailematta.

Gabriel puhutteli nyt Jean Peuquoyta hänen serkkunsa läsnäollessa.

»Hyvä ystävä», sanoi hän, »olen teille kertonut Martin Guerren
kummallisen tarinan, ja te olette saanut todisteet hänen
viattomuudestaan. Olette pahoitellut julmaa väärinymmärrystä, joka iski
viatonta syyllisen sijasta, ja tiedän, että te haluatte mahdollisimman
pikaisesti lievittää kovia kärsimyksiä, joita hän tällä hetkellä kokee
toisen takia. Tehkää minulle siis muuan palvelus...»

»Kyllä arvaan», keskeytti kelpo Jean Peuquoy. »Tietenkin pitää mennä
tavoittamaan sitä Ambroise Paréta, joka voi pelastaa onnettoman
tallimestarinne hengen? No, minä riennän, ja hänen saadakseen parempaa
hoitoa siirrätän hänet heti kotiimme, jos se voidaan tehdä tuottamatta
hänelle vaaraa.»

Ällistyneenä Pierre Peuquoy katseli ja kuunteli Gabrielia ja serkkuaan
ikäänkuin luullen näkevänsä unta.

»Tulehan, Pierre», pyysi Jean, »auttamaan minua tässä hommassa.
Tietysti sinä kummastelet, kun et ymmärrä tätä asiaa; minä selitän
sinulle matkalla ja taivutan sinut vaivattomasti omalle näkökannalleni.
Varmasti sitten tahdot kaikesta sydämestäsi korvata sitä pahaa, mitä
olet tahtomattasi tuottanut.»

Kumarrettuaan Dianalle ja Gabrielille Jean poistui, vieden mukanaan
Pierren, joka jo ahdisti häntä kysymyksillään.

Jäätyään kahdenkesken Gabrielin kanssa madame de Castro vaipui hartaan
kiitollisuuden vallassa ensin polvilleen ja lausui kohottaen silmänsä
ja kätensä sekä taivaaseen päin että pelastuksensa välikappaletta kohti:

»Kiitän sinua, laupias Luoja! Kiitän kaksin verroin: pelastuksestani ja
siitä, että juuri hän minut pelasti!»

YHDESTOISTA LUKU

Molemminpuolinen rakkaus

Sitten Diana heittäytyi Gabrielin syliin.

»Ja sinua minun myös pitää kiittää ja siunata, Gabriel», sanoi hän.
»Viimeisellä tajullisella hetkelläni kutsuin avuksi suojelusenkeliäni,
ja sinä tulit luokseni. Kiitos, kiitos!»

»Voi, Diana», virkkoi Gabriel, »kuinka olenkaan kärsinyt siitä asti kun
sinut viimeksi näin ja kuinka pitkä aika siitä onkaan!»

»Entä minä sitten!» huudahti toinen.

He alkoivat kertoilla toisilleen ja tässä on tunnustettava, että heidän
selittelyynsä sekaantui epädraamallisia pysähdyksiä — mitä kaikkea
kumpikin tahollaan oli kokenut ja tuntenut kovaonnisen erilläänolon
aikana.

Calais, herttua he Guise, voitetut, voittajat, kaikki unohtui. Näiden
kahden rakastavaisen ympäristössä vallitseva häly ja mielten kuohu
eivät ulottuneet heihin asti. Rakkauden ja huumauksen maailmaan
hukkuneina he eivät enää nähneet eivätkä kuulleet mitään arkisuutta.

Niin paljon kärsimyksiä ja järkytyksiä koettuaan sielu jollakin tavalla
heikkenee ja herkistyy pehmeäksi, niin ettei se uljaasti tuskaa
kestettyään enää kykene karaistumaan onnea vastaan. Tähän autuaallisten
tunteiden suloiseen tuuditteluun Diana ja Gabriel nyt vaipuivat,
nauttien rauhallisesta riemusta, joka oli heille niin kauan ollut
tuntematon.

Väkivaltaisen intohimon kohtausta, jota olemme kuvanneet, seurasi
toinen, jossa rakkauden tunne oli kyllä voimakas, mutta esiintyi peräti
eri tavalla.

»Kuinka viihtyisää onkaan sinun lähelläsi, ystäväni!» puheli.
Diana. »Millaista hurmaannusta tunnenkaan suojaavasta ja rakkaasta
läsnäolostasi nyt päästyäni tuon saastaisen miehen vallasta, jota
vihasin ja jonka rakkaus kammotti minua!»

»Lapsuudestamme asti», vakuutti Gabriel, »jolloin olimme onnellisia
tietämättämme, en muista kirjavan ja yksinäisen elämäni ajalta
ainoatakaan tähän verrattavaa hetkeä, Diana!»

He olivat tuokion vaiti, ihastuneina katsellen toisiaan. Diana aloitti
jälleen:

»Tule istumaan tähän vierelleni, Gabriel. Uskoisitko, ystäväni, että
vaikka tämä hetki on yhdistänyt meidät niin ihmeellisesti, sentään
olen sitä vankeutenikin aikana haaveillut ja melkein pitänyt varmana.
Minusta tuntui aina, että vapautukseni tapahtuisi sinun toimestasi ja
että äärimmäisen vaaran uhatessa Jumala äkkiä toimittaisi pelastajaksi
juuri sinut, oman ritarini.»

»Ja minun osaltani», huomautti Gabriel, »kun olen ajatellut sinua,
se on vaikuttanut minuun magneetin lailla ja samalla ohjannut minua
valona. Minun täytyy tunnustaa sinulle ja omalletunnolleni, että vaikka
minua olisi pitänyt muidenkin voimakkaiden vaikuttimien kannustaa, en
kenties kuitenkaan olisi saanut mieleeni tätä Calaisin valloittamisen
aatetta enkä sitä suorittanut todella hurjanrohkeilla keinoilla, jollet
sinä olisi ollut täällä vankina, jollei vaarojesi vaistoaminen olisi
minua yllyttänyt ja rohkaissut. Calais olisi yhä englantilaisilla,
ellei minulla olisi ollut toivonani saada tuoduksi sinulle apua,
samalla kuin sitä vahvisti eräs toinenkin pyhä harrastus, joka on
elämäni johtotähtenä. Kunhan Jumala oikeamielisyydessään ei minua
rankaisisi siitä, etten ole tahtonut ja tehnyt hyvää muutoin kuin
omakohtaisten pyyteiden innoittamana!»

Tällöin hän muisteli Saint-Jacques-kadun varrella sattunutta kohtausta,
Ambroise Parén uhrautuvaisuutta ja sitä amiraalin ankaraa vakaumusta,
että taivas vaatii puhtaan asian ajamiseen puhtaat kädet.

Mutta Dianan rakastettu ääni hiukan rauhoitti häntä:

»Jumalako rankaisisi sinua, Gabriel, sinua! Uljuudesta ja ylevyydestä!»

»Kuka tietää?» virkkoi varakreivi luoden taivasta kohti katseen, jossa
ilmeni raskasmielistä aavistelua.

»Ainakin minä tiedän», vastasi Diana viehkeästi hymyillen.

Sen sanoessaan hän oli niin lumoava, että Gabriel hänen kauneutensa
tenhoamana ja kaikki muut ajatukset sikseen jättäen väkisinkin huudahti:

»Oi, sinä olet ihana kuin enkeli, Diana!»

»Ja sinä niin urhoollinen kuin oikea sankari, Gabriel!» sanoi Diana.

He istuivat vieretysten; sattumalta heidän kätensä kohtasivat toisensa
ja yhtyivät kiihkeään puristukseen. Nyt alkoi muuten jo tulla pimeä.

Punastuksen levitessä otsalleen Diana nousi ja astui muutaman askeleen
päähän.

»Sinä loittonet, pakenet minua, Diana!» valitti nuori mies surullisella
äänellä.

»Oi, en», torjui Diana vilkkaasti ja lähestyi jälleen. »Sinun
seurassasi on toista! En pelkää, ystäväni!»

Hän oli väärässä: vaara oli kyllä toisenlainen, mutta kuitenkin
olemassa, eikä ystävä kenties ollut siinä suhteessa vähemmän pelättävä
kuin vihollinen.

»No niin, Diana», lausui Gabriel tarttuen valkoiseen ja pehmeään pikku
käteen, joka jälleen luovutettiin hänen pideltäväkseen, »olkaamme
hieman onnellisia niin paljon kärsittyämme. Sallikaamme sydäntemme
laajentua vapaasti ja levätä luottamuksessa ja ilossa.»

»Niin, se on totta; minun on niin hyvä olla lähelläsi, Gabriel!»
vastasi Diana. »Unohtakaamme tosiaankin tuokioksi maailma ja ympäristön
hälinä. Nauttikaamme tästä ainokaisesta, ihanasta hetkestä; Jumala
suonee sen meille ilman mitään huolta tai pelkoa. Sinä olet oikeassa:
miksi muuten olisimmekaan kärsineet niin paljon!»

Sirolla liikkeellä, joka oli Dianalle ominainen jo lapsuudessa, hän
laski viehättävän päänsä Gabrielin olkaa vasten; suuret samettisilmät
painuivat hiljakseen kiinni; hänen hiuksensa hipaisivat kiihkeän nuoren
miehen huulia.

Silloin Gabriel vuorostaan nousi värähtelevänä ja hämmentyneenä.

»Mitä nyt?» kysyi Diana avaten ihmettelevät, raukeat silmänsä.

Gabriel vaipui kalpeana polvilleen hänen eteensä ja kietoi kätensä
hänen ympärilleen.

»Ah Diana, minä rakastan sinua!» huokasi hän sydämensä pohjasta.

»Ja minä rakastan sinua, Gabriel!» vastasi Diana pelottomasti,
ikäänkuin sydämen ehdotonta vaatimusta totellen. Kuinka heidän kasvonsa
lähestyivät toisiaan, kuinka heidän huulensa yhtyivät ja sielunsa
liittyivät toisiinsa suudelmassa, sen tietää ainoastaan Jumala, sillä
varmaa on, etteivät he tienneet sitä itse.

Mutta äkkiä Gabriel, joka tunsi järkensä horjuvan tässä autuuden
huimauksessa, riuhtautui erilleen.

»Diana, jätä minut!... Anna minun paeta!» huusi hän kauhistusta
ilmaisevalla äänellä.

»Paeta! Miksi pakenisit?» kysyi toinen ihmetellen.

»Voi, Diana, Diana, entä jos käykin ilmi, että sinä olet sisareni!»
voihkaisi Gabriel tuskissaan.

»Sisaresiko?» kertasi Diana peräti neuvottomana.

Gabriel hillitsi itsensä säikähtyneenä, ikäänkuin huumaantuneena omista
sanoistaan, ja hipaisi polttavaa otsaansa kädellään.

»Mitä tulinkaan sanoneeksi?»

»Niin, mitä tosiaan sanoitkaan?» toisti Diana. »Pitäisikö noin kamala
huomautus ymmärtää kirjaimellisesti? Mikä on selityksenä näin hirveään
salaisuuteen? Olisinko minä todellakin sisaresi, hyvä Jumala!»

»Sisareni? Kerroinko siis, että sinä olet sisareni?» kysyi Gabriel.

»Voi, se on siis totta!» parahti Diana.

»Ei, se ei ole, ei voi olla totta! En tiedä sitä; kuka voi sen tietää?
Sitäpaitsi minun ei olisi sopinut sinulle ilmaista siitä mitään! Se
on hengellekäypä salaisuus, jota olen vannonut säilyttäväni! Oi,
armias taivas, olin pysynyt kylmäverisenä ja järjilläni kärsimyksissä
ja onnettomuuksissa; täytyykö ensimmäisen huulilleni tipahtaneen
onnenpisaran päihdyttää minut hulluuteen, valani unohtamiseen asti!»

»Gabriel», puhui madame de Castro vakavasti, »Jumala tietää, ettei
minua vaivaa turha uteliaisuus, mutta sinä olet lausunut minulle liikaa
tai liian vähän, riistäen rauhani. Nyt sinun pitää selittää kaikki.»

»Mahdotonta, mahdotonta!» kieltäytyi Gabriel kauhistuen.

»Ja miksi mahdotonta?» tiukkasi Diana. »Tunnen sielussani, että tuo
salaisuus kuuluu minulle yhtä hyvin kuin sinullekin ja ettei sinulla
ole oikeutta pidättää sitä minulta.»

»Se on kyllä totta», myönsi Gabriel; »sinulla on todellakin yhtä paljon
oikeutta kuin minulla tähän kärsimykseen. Mutta koska taakka on jo
laskettu minun hartioilleni, niin älä pyydä siitä puolta.»

»Pyydän sittenkin ja tahdon, vaadin tätä osuutta rasituksestasi»,
vastasi Diana, »ja sanon vielä enemmänkin, Gabriel, ystäväni: minä
rukoilen sitä! Voisitko nyt kieltäytyä?»

»Mutta olen vannonut kuninkaalle!» tuskitteli Gabriel.

»Vai vannonut? No niin, noudata siis uskollisesti sitä valaa vieraita
kohtaan, yhdentekeviä ihmisiä ja ystäviä! sikin kohtaan; siinä
teet hyvin ja oikein. Mutta oman myönnytyksesi mukaan minulla on
tässä salaisuudessa samanlainen osuus kuin sinulla; voitko, pitääkö
sinun takertua turmiolliseen vaitioloon? Ei, Gabriel, jos tunnet
jotakin sääliä minua kohtaan. Epäilyni ja levottomuuteni tästä
asiasta on jo kylliksi kiduttanut sydäntäni! Tässä kohdassa — ellen
valitettavasti muissa elämäsi tapahtumissa — minä olen jollakin lailla
toinen persoonasi. Rikotko valasi, sano, silloin, kun omantuntosi
yksinäisyydessä ajattelet tätä salaisuutta? Luuletko, ettei vilpitön ja
monien koettelemusten kypsyttämä sieluni pysty yhtä hyvin kuin omasikin
tallettamaan tarkoin sille uskottua ilon tai katkeruuden lähdettä, joka
on sille ja sinun sielullesi yhteinen?»

Dianan sydämellinen ja hyväilevä ääni värisytti nuoren miehen sisimpiä
sydämenkieliä kuin joustavaa soitinta, hänen jatkaessaan:

»Ja sitten, Gabriel, koska kohtalo kieltää meitä liittymästä toisiimme
rakkaudessa ja onnessa, kuinka raskisitkaan evätä minulta sitä ainoata
yhteisyyttä, joka meille on sallittu, yhteistä murhetta? Emmekö kärsisi
vähemmän kärsiessämme ainakin yhdessä? Kuule, eikö olisi liian surkeata
ajatella, että ainoa side, jonka pitäisi liittää meidät yhteen, erottaa
meidät!»

Ja tuntiessaan, että Gabriel puolittain voitettuna kuitenkin vielä
epäröitsi, hän lisäsi:

»Varo muuten! Jos itsepintaisesti pysyt vaiti, niin miksi en käyttäisi
sinua kohtaan jälleen sitä puhetapaa, joka syytä tietämättäni tuotti
sinulle tuskaa ja kammoa, vaikka olet aikaisemmin saanut sitä kuulla
huuliltani ja vaistota sydämeni taholta? Onhan morsiamellasi sentään
oikeus toistella sinulle, että hän rakastaa sinua, ainoastaan sinua.
Jumalan edessä sinulle luvattu saa kyllä siveässä hyväilyssään näin
lähentää päätänsä olkaasi vasten ja painaa huulensa otsallesi...»

Mutta tuntiessaan sydämessään ahdistusta Gabriel uudestaan työnsi
vavahtelevan Dianan luotansa. »Ei», huudahti hän, »armahda järkeäni,
Diana, sitä rukoilen sinulta! Tahdot siis kaiken uhalla täydesti tietää
kamalan salaisuutemme? No niin, mahdollisen rikoksen välttämiseksi se
kirpoaa kieleltäni! Niin, Diana, kirjaimellisessa merkityksessään on
käsitettävä ne sanat, jotka äsken tulin mieleni kuohussa lausuneeksi.
Diana, sinä olet kenties isäni, kreivi da Montgommeryn, tytär, siis
mahdollisesti sisareni!»

»Pyhä Neitsyt!» sopersi madame de Castro tämän paljastuksen murtamana.
»Mutta kuinka siinä voisi olla perää?» jatkoi hän.

»Olisin suonut, ettei puhdas ja rauhallinen elämäsi olisi milloinkaan
joutunut kosketukseen tämän pelottavan ja rikollisen tarinan kanssa»,
pahoitteli Gabriel. »Mutta valitettavasti tunnen hyvin, että pelkästään
minun voimani eivät lopulta riitä rakkauttani vastaan. Sinun täytyy
minua auttaa suojelemaan itseäsi, Diana, ja minä kerron sinulle kaikki.»

»Kuuntelen tarkasti, niin kammottavalta kuin se jo tuntuukin», vakuutti
Diana.

Gabriel teki hänelle sitten selkoa kaikesta: kuinka hänen isänsä oli
rakastanut madame de Poitiersia ja koko hovin silmissä esiintynyt
hänen suosimanaan; kuinka perintöprinssi, nykyinen kuningas, oli
joutunut hänen kilpailijakseen; kuinka kreivi de Montgommery oli
eräänä päivänä kadonnut ja Aloyse saanut tietää ja myöhemmin ilmaissut
hänen pojalleen, mitä oli tapahtunut. Mutta tällä tavalla ei tullut
enempää ilmi, ja koska madame de Poitiers itsepintaisesti kieltäytyi
selvittämästä asiaa, kykeni ainoastaan kreivi de Montgommery
paljastamaan Dianan syntyperää koskevan salaisuuden, jos hän vielä oli
elossa.

Kun Gabriel oli lopettanut synkän kertomuksensa, huudahti Diana:

»Kauheata tosiaankin! Mutta olkoonpa ratkaisu mikä hyvänsä, rakas
ystäväni, kohtalomme perillä on sittenkin onnettomuus! Jos minä olen
kreivi de Montgommeryn tytär, niin sinä olet veljeni, Gabriel. Jos
olen kuninkaan tytär, niin sinä olet täydellä syyllä isäni vihollinen.
Kummassakin tapauksessa me joudumme eroon.»

»Ei, Diana», väitti Gabriel. »Jumalan armosta onnettomuutemme ei ole
tyystin vailla toivoa. Koska olen ryhtynyt selittämään sinulle kaikkea,
kerron loppuun. Ja tunnen myös, että sinä olit oikeassa: tämä luottamus
keventää mieltäni, eikä sittenkään salaisuuteni ole lakannut olemasta
talletettuna sydämeeni, sinun joutuessasi siitä osalliseksi.»

Gabriel ilmoitti sitten madame de Castrolle Henrik II:n kanssa
tekemänsä kummallisen ja vaarallisen sopimuksen ja kuninkaan
juhlallisen lupauksen päästää kreivi de Montgommery vapaaksi, jos
varakreivi, niin uljaasti puolustettuaan Saint-Quentinia espanjalaisia
vastaan, lisäksi valloittaisi Calaisin takaisin englantilaisilta.

Ja nyt Calais oli tunti sitten tullut jälleen ranskalaiseksi
kaupungiksi; ilman turhamaisuutta Gabriel saattoi uskoa hyvinkin paljon
vaikuttaneensa tähän loistavaan tulokseen.

Hänen puhuessaan alkoi toivo vähitellen hälventää synkkyyttä Dianan
kasvoilta, niinkuin päivänkoitto karkoittaa pimeyttä.

Gabrielin lopetettua hän oli jonkin aikaa syvissä mietteissä ja lausui
sitten lujasti, ojentaen hänelle kätensä:

»Gabriel-parka, meillä on kyllä yhtä paljon ajateltavaa ja kärsittävää
vastedes kuin on ollut menneisyydessä. Mutta älkäämme pysähtykö siihen,
ystäväni. Me emme saa lannistua ja vaipua toimettomuuteen. Minä
puolestani yritän osoittautua urheaksi ja väkeväksi niinkuin sinä, ja
sinun kanssasi. Pääasiana on nyt saada kohtalomme selville tavalla
tai toisella. Tuskainen epätietoisuutemme on luullakseni lähenemässä
loppuaan. Sinä olet nyt yltäkyllin täyttänyt sitoumuksesi kuningasta
kohtaan. Toivoakseni hän menettelee omasta puolestaan samoin. Tähän
odotukseen meidän pitää nyt keskittää kaikki tunteemme ja ajatuksemme.
Mitä aiot ensinnä tehdä?»

»Herttua de Guise», vastasi Gabriel, »on ollut kaiken täkäläisen
yrittelyni uskottu ja mahtava apulainen. Tiedän, etten olisi saanut
mitään toimeen ilman hänen tukeaan, mutta hänelle on myös selvää,
ettei hän olisi menestynyt ilman minua. Ainoastaan hän voi kuninkaalle
todistaa, mikä osuus minulla on ollut tässä uudessa saavutuksessa.
Minulla on sitäkin suurempi syy odottaa häneltä tätä oikeamielisyyden
osoitusta, kun hän äskettäin toistamiseen juhlallisesti sitoutui
antamaan minusta sellaisen lausunnon. Niinpä nyt lähden suoraa päätä
muistuttamaan hänelle tuota lupausta, pyytämään häneltä kuninkaalle
osoitettua kirjettä, ja koska läsnäoloni ei ole täällä enää
välttämätön, matkustan heti Pariisiin...»

Gabrielin vielä innokkaasti puhuessa ja Dianan kuunnellessa toivon
kirkastamin katsein avautui ovi, ja huoneeseen ilmestyi Jean Peuquoy
synkkänä ja tyrmistyneenä.

»No, mikä on hätänä?» kysyi Gabriel levottomasti. »Onko Martin Guerren
tila huonontunut?»

»Ei, herra varakreivi», vakuutti Jean Peuquoy. »Martin Guerre
siirrettiin minun toimestani asuntooni, ja mestari Ambroise Paré
on jo käynyt hänen luonansa. Hän katsoi raajan katkaisemisen
välttämättömäksi, mutta luuli voivansa luvata, että uljas palvelijanne
jää leikkauksen jälkeen henkiin.»

»Mainio uutinen!» sanoi Gabriel. »Ambroise Paré on varmaankin vielä
siellä?»

»Monseigneur», selitti porvari alakuloisesti, »hänen täytyi poistua
tärkeämmän ja vaarallisempaan tilaan joutuneen haavoittuneen takia...»

»Kenen?» tiedusti Gabriel kalveten. »Onko marski Strozzi haavoittunut
tai herra de Nevers...?»

»Herttua de Guise tekee juuri kuolemaa», ilmoitti Jean Peuquoy.

Gabriel ja Diana parahtivat yhtaikaa tuskaisesti.

»Ja juuri sanoin, että olimme pääsemässä tuskaisesta
epätietoisuudestamme!» huomautti madame de Castro sitten. »Voi, hyvä
Jumala, hyvä Jumala!»

»Älä vetoa Jumalaan!» muistutti Gabriel surullisesti hymyillen. »Jumala
on vanhurskas ja rankaisee oikeamielisyydessään itsekkyyttäni. Olinhan
valloittanut Calaisin ainoastaan isäni ja sinun tähtesi. Jumala tahtoo,
että se olisi tapahtunut yksistään Ranskan hyväksi.»

KAHDESTOISTA LUKU

Arpinaama

Kaikkea toivoa ei silti ollut riistetty Gabrielilta ja Dianalta, koska
herttua de Guise vielä hengitti. Onnettomat tarttuvat kiihkeästi
epävarmimpaankin mahdollisuuteen, niinkuin hukkuva oljenkorteen.

Varakreivi d'Exmès lähti siis Dianan luota päästäkseen itse katsomaan,
kuinka pitkälle ulottui se uusi isku, joka oli heitä kohdannut juuri
silloin, kun kova onni näytti heidän osaltaan hellittävän.

Saattolaiseksi liittynyt Jean Peuquoy kertoi hänelle matkalla, mitä oli
tapahtunut.

Metelöimään nousseiden porvarien vaatiessa antautumista ennen lordi
Wentworthin määräämää hetkeä lordi Derby oli lähettänyt herttua de
Guisen puheille välittäjiä sopimaan antautumisen ehdoista.

Eri kohdilla jatkui kuitenkin vielä taistelu, ja voitettujen kiukku
ja voittajien kärsimättömyys kiihdyttivät nämä viimeiset ponnistukset
erikoisen vimmaisiksi.

François de Lorraine, yhtä urhoollinen soturi kuin taitava kenraali,
ilmestyi itse sille paikalle, missä temmellys näytti kuumimmalta
ja vaarallisimmalta. Se oli puolittain valloitettu vallin murtuma
ruumiiden täyttämän kaivannon takana.

Kaikilta tahoilta suunnattujen ammusten maalitauluna ratsastava herttua
elvytti tyynesti väkensä mieliä sekä esimerkillään että sanoillaan.
Äkkiä hän näki murtuman yläpuolella rauhanneuvottelijani valkoisen
lipun, ja ylpeä hymy häilähti hänen jaloilla piirteillään, kun hän näin
huomasi voittonsa lopullisen vahvistuksen saapuvan.

»Seis!» huusi hän keskellä meteliä ympäristölleen. »Calais antautuu!
Aseet alas!»

Hän kohotti kypärinsä silmikon ja kannustaen hevostaan eteni
muutaman askeleen, katse tähdättynä tuohon lippuun, voiton ja rauhan
tunnuskuvaan. Tällöin alkoi muuten jo tulla pimeä, eikä mellakka ollut
vielä tauonnut.

Eräs englantilainen sotilas, joka nähtävästi ei ollut pannut
välitysmiehiä merkille eikä tässä pauhussa kuullut herttua de Guisen
komennusta, syöksähti tarttumaan ratsun suitsiin, saaden sen nousemaan
takajaloilleen ja peräytymään, ja kun herttua mietteissään ei edes
vilkaissut tilapäiseen esteeseen, vaan jälleen kannusti ratsuaan
eteenpäin, sohaisi mies häntä keihäällään päähän.

»Minulle ei tiedetty sanoa», jatkoi Jean Peuquoy, »mihin kohtaan
herttua sai vamman kasvoihinsa, mutta varmaa on, että hän haavoittui
perin pahasti. Keihään varsi katkesi, ja kärki jäi haavaan.
Sanaakaan päästämättä herttua lyyhistyi eteenpäin satulannuppia
vasten. Raivostuneet ranskalaiset kuuluvat hakanneen kappaleiksi
tuon turmiollisen iskun antajan. Mutta sehän ei valitettavasti ole
pelastanut herra de Guisea! Hänet kannettiin pois henkihieverissä. Hän
ei ole sitten tullut edes tajuihinsa.»

»Calais ei siis vielä olekaan meidän?» tiedusti Gabriel.

»Oh, on kyllä!» vastasi Jean Peuquoy. »Herttua de Nevers vastaanotti
rauhanneuvottelijat voittajan edustajana ja määräsi mahdollisimman
edulliset ehdot. Mutta tällaisen kaupungin saanti tuskin korvaa
Ranskalle sellaisen sankarin menetystä.»

»Hyvä Jumala, te siis pidätte häntä jo kuoleman omana?» virkkoi Gabriel
väristen.

»Ei auta muu!» sanoi kankuri surullisesti pudistaen päätänsä.

»Ja minne nyt johdatte minua?» jatkoi Gabriel. »Tiedättekö siis, mihin
hänet vietiin?»

»Uuden linnan päävahtiin, ilmoitti mestari Ambroise Paralle se
mies, jolta kuulimme tuon onnettoman uutisen. Mestari Paré tahtoi
heti rientää sinne, Pierre lähti häntä opastamaan, ja minä tulin
ilmoittamaan teille. Aavistin tämän asian olevan teille niin tärkeän,
että teillä varmaan olisi jotakin tehtävää näissä oloissa.»

»Ei muuta kuin murehtia niinkuin toisetkin, jopa enemmänkin», vastasi
varakreivi d'Exmès. »Mutta mikäli tässä pimeydessä voi esineitä
erottaa, lienemmekin jo melkein perillä.»

»Tuossa tosiaan on Uusi linna», sanoi Jean Peuquoy.

Suunnaton joukko porvareita ja sotamiehiä, kiihdyksissään kiireisinä
ja hälisevinä, parveili lähellä päävahtia, jonne herttua de Guise oli
kannettu. Kysymyksiä, arveluja ja selityksiä kierteli rauhattomissa
ryhmissä niinkuin tuulenpuuska kohisee metsän pimennossa.

Varakreivin ja Jean Peuquoyn oli työlästä tunkeutua ihmispaljouden
läpi päävahdin portaille asti, joiden edessä osasto peitsi- ja
pertuskasotureita esteli pääsyä. Muutamat heistä pitelivät sytytettyjä
soihtuja, jotka loivat punertavaa valoa kansanjoukon kuhinaan.

Gabriel hätkähti tässä häilyvässä valaistuksessa huomatessaan portaiden
juurella Ambroise Parén, joka seisoi synkkänä, liikkumatta, kulmakarvat
rypyssä, tiukasti puristaen! ristikkäin pantuja käsivarsiaan kohoilevaa
povea vasten. Hänen kiristyneissä silmissään kimalteli surun ja
suuttumuksen kyyneliä. Takana värjötteli Pierre Peuquoy yhtä kolkkona
ja masentuneena.

»Te täällä, mestari Paré!» huudahti Gabriel. »Mutta mitä varten? Jos
herra herttuassa on vielä ainoakin hengähdys! jäljellä, niin teidän
paikkanne on hänen vierellään!»

»No, sitä ei tarvitse minulle sanoa, herra d'Exmès!» torjui kirurgi
kiihkeästi, kun kohottaessaan katseensa tunsi Gabrielin. »Jos teillä on
jotakin vaikutusvaltaa, niin sanokaa se noille typerille vartijoille.»

»Mitä! Kieltävätkö he siis teiltä pääsyn?» ihmetteli Gabriel.

»Ottamatta ymmärtääkseen mitään selitystä», valitti Ambroise Paré
»Ooh, tuskallista on ajatella, että Jumala kenties toimittaa
niin kallisarvoisen miehen hengen riippuvaiseksi viheliäisistä
muodollisuuksista!»

»Mutta täytyyhän teidän päästä sisälle!» sanoi Gabriel; »teidän
läsnäolonne on siellä välttämätön.»

»Me pyytelimme ensin», selitti Peuquoy, »ja turvauduimme sitten
uhkauksiin. Mutta pyyntöihin he vastasivat naurulla, uhkauksiin
läimäyksillä. Mestari Paré tahtoi raivata itselleen tietä heidän
välitseen väkisin, mutta hänet työnnettiin rajusti takaisin, ja hän
taisi saada iskunkin pertuskanvarresta.»

»Se on kyllä yksinkertaista», huomautti Ambroise Paré karvaasti.
»Minulla ei ole kultaisia kaulaketjuja eikä kannuksia, ei tosiaankaan
muuta kuin tarkka katse ja varma käsi.»

»Malttakaapa», sanoi Gabriel; »pian minä pakotan nuo miekkoset
laskemaan teidät sisälle.»

Hän astui päävahdin portaita kohti, mutta häneltä sulki tien eräs
peitsimies, joka tosin kunnioittavasti kumarsi hänet nähdessään.

»Anteeksi», sanoi hän, »meitä on kielletty päästämästä sisään ketään.»

»Tomppeli!» ärjäisi Gabriel, joka kuitenkin vielä hillitsi itseään;
»koskeeko kielto varakreivi d'Exmèsiä, hänen majesteettinsa
kaartinkapteenia ja herra de Guisen ystävää? Missä on päällikkösi,
jotta saan puhutella häntä?»

»Monseigneur, hän vartioitsee sisäovea», ilmoitti peitsimies nöyremmin.

»Menen siis hänen luokseen», lausui varakreivi ylpeästi. »Tulkaa,
mestari Paré, seuratkaa minua.»

»Te pääsette, monseigneur, koska vaaditte sitä», huomautti sotamies.
»Mutta tätä miestä en voi laskea sisälle.»

»Mikä estää?» kysyi Gabriel. »Miksi ei kirurgia laskettaisi
haavoittuneen luo?»

»Kaikki kirurgit, lääkärit ja välskärit», sanoi peitsimies, »ainakin
kaikki ne, jotka ovat tunnettuja ja laillistettuja, on jo kutsuttu
herttuan avuksi. Nyt ei puutu ainoatakaan, sanottiin meille.»

»Juuri sehän minua kauhistuttaakin!» virkkoi Ambroise Paré ivallisen
halveksivasti.

»Tuolla miehellä ei ole minkäänlaista pätevyystodistusta taskussaan»,
jatkoi sotamies. »Tunnen hänet hyvin. Hän on leirissä pelastanut
useitakin, se on kyllä totta; mutta hänestä ei ole herttuoita
hoivaamaan!»

»Joutavia!» huudahti Gabriel polkaisten jalkaansa kärsimättömästi.
»Minä tahdon, että mestari Paré päästetään sisälle mukanani.»

»Mahdotonta, herra varakreivi.»

»Sanoinhan, että minä tahdon, tolvana!»

»Ottakaa huomioon», vastasi sotamies, »että ohjeeni pakottavat minut
olemaan tottelematta teitä.»

»Voi», muistutti Ambroise murheellisesti, »herttua kenties kuolee tämän
naurettavan kiistan aikana!»

Tämä huomautus olisi häivyttänyt Gabrielista kaiken epäröimisen, jos
pikaluontoinen nuori mies muuten olisi tällaisena hetkenä vielä voinut
empiä.

»Tahdotte siis ehdottomasti, että kohtelen teitä kuin englantilaisia!»
karjui hän pertuskamiehille. »Sen pahempi teille sitten! Herra de
Guisen henki on arvokkaampi kuin parikymmentä teikäläistä. Katsotaanpa,
rohkenevatko keihäänne koskettaa miekkaani.»

Hänen säilänsä leimahti esille huotrasta kuin salama, ja vetäen
perässään Ambroise Paréta hän ase koholla nousi päämajan portaille.

Hänen ryhdissään ja katseessaan oli sellaista uhkaa, lääkärin tyynessä,
päättävässä sävyssä ilmeni sellaista voimaa ja aatelismiehen pelkällä
olemuksella ja tahdonpurkauksella oli siihen aikaan niin suuri
arvovalta, että lannistetut vartijat siirtyivät syrjään ja laskivat
alas aseensa, vähemmän miekanterän pakosta kuin varakreivi d'Exmèsin
nimen takia.

»Hei, päästäkää hänet läpi!» huusi jokin ääni kansan seasta. »He
näyttävät tosiaan Jumalan lähettämiltä pelastamaan herttua de Guisen.»

Gabriel ja Ambroise Paré saapuivat siten enemmittä selkkauksitta
päämajan ovelle. Kapeassa eteiskäytävässä, josta ovi vei isoon saliin,
oli vielä noiden ulkopuolella vartioivien sotamiesten luutnantti kolmen
tai neljän miehen keralla.

Mutta pysähtymättä varakreivi selitti hänelle sellaiseen lyhyeen
tapaan, johon ei odoteta vastausta:

»Tuon monseigneurille uuden kirurgin.»

Luutnantti kumarsi ja päästi heidät ohitseen lainkaan vastustamatta.

Gabriel ja Paré astuivat sisälle.

Kaikkien huomio oli siellä liian kiinteästi kohdistunut murheelliseen
tilanteeseen, jotta heidän saapumistaan olisi pantu merkille. Heille
nyt esiintyvä näky olikin kamala ja sydäntäsärkevä.

Keskellä salia makasi telttavuoteella pitkänään herttua de Guise, yhä
liikkumattomana ja tajuttomana, veren valuessa hänen päästään. Kasvojen
halki ulottui haava laidasta toiseen, keihään kärki oli oikean silmän
alapuolelta puhkaissut posken ja tunkeutunut niskaan asti vasemman
korvan alle, ja taittuneen varren tynkä ulkoni vaaksan verran näin
raadellusta päästä. Hirveätä oli katsella tällaista raatelua.

Vuoteen ympärille oli kerääntynyt kymmenkunta lääkäriä ja kirurgia,
kaikki tyrmistyneinä yleisen hädän keskellä. He eivät osanneet ryhtyä
mihinkään — katselivat vain ja keskustelivat.

Gabrielin tullessa sisälle Ambroise Parén kanssa puhui heistä muuan,
selittäen äänekkäästi:

»Neuvoteltuamme siis yhteisesti näemme murheelliseksi
välttämättömyydeksi vahvistaa, että herra herttua on vahingoittunut
kuolettavasti, ilman auttamisen toivoa, sillä pelastamisen vähäisinkin
mahdollisuus edellyttäisi, että keihään tynkä vedettäisiin ulos päästä,
mutta sen irroittaminen tuottaisi monseigneurille varmasti heti lopun.»

»Niin ollen jätätte hänet mieluummin kuolemaan!» lausui rohkeasti
etummaisten katselijain takaa Ambroise Paré, joka oli näinkin etäältä
yhdellä silmäyksellä arvioinut herttuan tosiaan melkein epätoivoisen
tilan.

Viimeksi puhunut kirurgi kohotti päätänsä, etsien röyhkeää
keskeyttäjäänsä, ja jatkoi, kun ei nähnyt häntä:

»Kuka yltiöpää rohkenisi julkein käsin pidellä näitä ylhäisiä kasvoja
ja ilman varmuutta antautua siihen vaaraan, että tuottaisi tällaiselle
potilaalle kuoleman?»

»Minä!» ilmoitti Ambroise Paré astuen kirurgien piiriin pää pystyssä.

Ja sen enempää välittämättä ympäristöstään tai sanojensa aiheuttamasta
ihmettelyn sorinasta hän kumartui herttuan ylle, lähemmin
tarkastaakseen vammaa.

»Kah, se on mestari Ambroise Paré!» virkkoi halveksivasti pääkirurgi
tuntiessaan uskalikon, joka tohti esittää hänen kannastaan eriävän
mielipiteen. »Mestari Ambroise Paré unohtaa», lisäsi hän, »ettei
hänellä ole kunnia kuulua herttua de Guisen lääkäreihin.»

»Sanokaa pikemmin», vastasi Ambroise, »että minä olen hänen ainoa
lääkärinsä, koska vakinaiset lääkärit hylkäävät hänet. Sitäpaitsi
herttua suvaitsi muutamia päiviä takaperin, suoritettuani hänen
nähtensä onnistuneen leikkauksen, lausua minulle hyvin vakavasti,
vaikkei nimenomaan virallisesti, että hän tästedes käyttäisi tarpeen
tullessa minun palveluksiani. Sen voi todistaa herra varakreivi
d'Exmès, joka oli saapuvilla.»

»Vakuutan, että niin on asian laita», vahvisti Gabriel Ambroise Paré
oli jo kääntänyt huomionsa jälleen herttuan näköjään hengettömän
ruumiin puoleen ja tutki haavaa huolellisesti.

»No niin», kysyi pääkirurgi ivallisesti hymyillen, »vieläkö
tutkimuksenne jälkeenkin yhä tahdotte kiskoa ulos keihäänterän?»

»Sitä vaatii tutkimukseni», vastasi Ambroise Paré päättävästi.

»Ja mitä ihmeellistä kojetta aiotte siinä käyttää?»

»Käsiäni tietysti», ilmoitti Ambroise.

»Siihen panen jyrkän vastalauseen», huudahti kirurgi raivostuneena; »se
olisi herttuan viimeisten hetkien häpäisemistä.»

»Ja me olemme samalla kannalla», ilmoittivat hänen virkaveljensä.

»Onko teillä ehdotettavana mitään keinoa herttuan pelastamiseksi?»
tiedusti Ambroise Paré.

»Ei, se on mahdotonta!» vastattiin hänelle.

»Niin ollen hän kuuluu minulle», sanoi Ambroise ojentaen molemmat
kätensä ruumista kohti ikäänkuin ottaakseen sen haltuunsa.

»Siinä tapauksessa me vetäydymme pois», lausui pääkirurgi ja
peräytyikin jo hiukan ammattiveljiensä kanssa.

»Mutta mitä aiotte tehdä?» kuului kysymys, joka Ambroiselle tehtiin eri
tahoilta.

»Herttua de Guise on kaikkien silmissä kuoleman oma», vastasi hän;
»niinpä aion toimia sillä tavalla kuin hän olisi jo kuollut.»

Sen sanottuaan hän riisui nuttunsa ja kääri hihat ylös.

»Tehdä sellaisia kokeita monseigneurille, tamquam in anima vili!»
päivitteli kädet ristissä eräs vanha lääkäri hirmustuneena.

»Niin», vahvisti Ambroise kääntämättä silmiään haavoittuneesta, »en
tosiaankaan aio käsitellä häntä ihmisenä, en myöskään muuna elävänä
olentona, vaan elottomana ruumiina. Katsokaa!»

Hän laski jalkansa rohkeasti herttuan rinnalle. Katselijoiden joukosta
purkautui kauhistuksen, epäilyksen ja uhkailun sorinaa.

»Varokaa, mestari!» sanoi herra de Nevers koskettaen Ambroise Parén
olkapäätä; »varokaa! Jos epäonnistutte, niin en vastaa herttuan
ystävien ja palvelijain suuttumuksesta.»

»Oh!» äännähti Ambroise kääntyessään häntä kohti surumielisesti
hymyillen.

»Panette alttiiksi päänne!» huomautti muuan toinen. Ambroise Paré
kohotti katseensa taivasta kohti ikäänkuin sieltä tarvittaisiin voimaa
ja lausui sitten synkän vakavasti:

»Olkoon menneeksi, panen kyllä alttiiksi oman pääni, kun yritän
pelastaa tämän. Mutta jätettäköön minut ainakin rauhaan!» lisäsi hän
ylpeän näköisenä.

Kaikki siirtyivät syrjemmäksi tuntien jonkinlaista neron herättämää
kunnioitusta, ja juhlallisessa hiljaisuudessa kuultiin enää vain
potilaan korisevaa hengitystä.

Ambroise Paré nojasi vasenta polveaan herttuan rintaan; kumartuen
hän sitten tarttui pelkästään käsillään, kuten oli luvannut, keihään
tynkään ja huojutteli sitä ensin hiukkasen ja sitten voimakkaammin.

Herttua vavahti kuin hirvittävän kivun vallassa. Kauhu oli levittänyt
kaikkien läsnäolijain kasvoille yhtäläisen kalpeuden.

Ambroise Paré pysähtyi itsekin hetkiseksi kuin pelästyneenä. Tuskanhiki
kihosi hänen otsalleen, mutta hän ryhtyi jälleen melkein heti työhönsä.

Tuntia pitemmältä tuntuneen minuutin kuluttua rautanirkko vihdoin
heltisi haavasta. Ambroise Paré heitti sen menemään ja kumartui
kiireesti tarkastamaan ammottavaa läpeä.

Hänen sitten suoristautuessaan kirkasti hänen kasvojaan ilon salama.
Mutta samassa hän taas kävi totiseksi, painui polvilleen ja liitti
kätensä yhteen, nostaen ne Jumalaa kohti, ja hänen poskipäälleen vieri
hiljalleen onnellisuuden kyynel.

Se oli ylevä hetki. Suuren kirurgin mitään lausumatta käsitettiin, että
nyt oli toivoa. Herttuan palvelijat itkivät ilon kuumia kyyneleitä,
mutta kaikki läsnäolijat olivat vielä vaiti, odottaen hänen ensimmäistä
sanaansa.

Lopulta hän virkkoi vakavan äänensä väristessä liikutuksesta:

»Nyt voin taata, että monseigneur de Guise jää eloon.» Ja tunnin
kuluttua herttua olikin palannut tajuihinsa, vieläpä kykeni puhumaan.
Ambroise Paré sitoi haavan täydesti kuntoon, ja Gabriel seisoi sen
makuusijan vieressä, jolle kirurgi oli siirrättänyt ylhäisen potilaansa.

»Niinpä, Gabriel», virkkoi herttua, »en ole teille velkaa ainoastaan
siitä, että Calais saatiin vallatuksi, vaan henkenikin pelastuksesta,
koska olette melkein väkisin tuonut hoitajakseni mestari Parén.»

»Niin, monseigneur», vahvisti Ambroise, »ilman herra d'Exmèsin apua ei
minua olisi päästetty lähellennekään.»

»Jumala siunatkoon teitä kahta pelastajaani!» toivotti François de
Lorraine.

»Älkää puhuko niin paljon, monseigneur», varoitti kirurgi.

»No, osaanpa pysyä hiljaa. Mutta sananen kuitenkin, vain yksi kysymys.»

»Mikä se on, monseigneur?»

»Luuletteko, mestari Paré», tiedusti herttua, »että tämän julman vamman
seuraukset eivät käänny haitallisiksi terveydelleni tai henkisille
voimilleni?»

»Olen varma siitä, ettei ole sellaista vaaraa, monseigneur», vakuutti
Ambroise. »Mutta pelkään, että siitä jää teille pysyväinen jälki,
arpi...»

»Riimuko!» huudahti herttua; »no, sehän ei ole mitään! Sellainen
koristaa soturin kasvoja, eikä mieltäni lainkaan pahoittaisi Arpinaaman
lisänimitys.»

Hyvin tiedetään, että aikalaiset ja jälkipolvet ovat olleet samaa
mieltä kuin herttua de Guise, joka siitä lähtien, kuten sittemmin hänen
poikansakin, sai vuosisadaltaan ja historialta lisänimen »Arpinaama.»

KOLMASTOISTA LUKU

Salaperäisyys alkaa selvitä

Olemme tulleet tammikuun 8 päivään, vuorokautta edemmäksi sitä
kaksinaista suurtyötä, jolla Gabriel d'Exmès oli Ranskan kuninkaalle
palauttanut hänen kauneimman, niin pitkät ajat menetettynä olleen
kaupunkinsa ja vaarassa olleen suurimman sotapäällikkönsä.

Mutta tässä ei enää ole käsitettävä tapauksia, joista riippuu
kansakuntien tulevaisuus, vaan pelkästään porvarillisia harrastuksia
ja perheasioita. Calaisin puolustuksen murtumisesta ja François de
Lorrainen sairasvuoteen ääreltä siirrymme aseseppä Peuquoyn taloon,
alakerroksen saliin.

Sinne oli Jean Peuquoy siirrättänyt Martin Guerren välttääkseen
sitä rasitusta, jota nouseminen portaita myöten olisi vaatinut, ja
siellä oli edellisenä iltana Ambroise Paré taitavasti ja tavanomaisen
onnellisesti suorittanut tallimestarille välttämättömäksi katsomansa
leikkauksen, jalan katkaisemisen.

Äskeinen toivo oli näin muuttunut varmuudeksi; Martin Guerre oli perin
nääntynyt, mutta jäisi kuitenkin eloon, tosin raajarikkona.

Mahdotonta olisi kuvata Pierre Peuquoyn mielipahaa tai oikeammin
sanoen katumusta, kun hän kuuli Jeanilta totuuden. Tämä jäykkä, mutta
rehti ja uskollinen sielu ei voinut koskaan antaa itselleen anteeksi
niin onnetonta väärinymmärrystä. Kelpo aseseppä pyysi alinomaa Martin
Guerrea vastaanottamaan häneltä mitä hyvänsä hän omisti, tarjoten
kätensä ja sydämensä, tavaransa ja henkensä. Mutta tiedämmehän jo,
että tallimestari oli antanut hänelle anteeksi, jopa hyväksynyt hänen
menettelynsä, eikä siis odottanut hänen taholtaan katumusta tai
anteeksipyyntöä.

Heistä oli siten tullut mitä parhaat ystävykset, eikä siis ole
ihmeteltävä, että Martin Guerren nyt ollessa kuin perheen jäsen
hänen vuoteensa vieressä pidettiin samanlaista perheneuvottelua kuin
hiljakkoin pommituksen aikana.

Varakreivi d'Exmès, joka aikoi samana iltana lähteä Pariisiin, oli
myös mukana tässä keskustelussa, joka lopultakin oli hänen uljaille
liittolaisilleen vähemmän tuskallinen kuin edellinen.

Sen hyvityksen saaminen, jota Peuquoy-suvun kunnia vaati, ei tosiaan
ollut enää mahdoton päämäärä. Oikea Martin Guerre oli kyllä naimisissa,
mutta siitä ei seurannut, että Babetten viettelijän laita oli samoin.
Niinpä tarvitsi vain löytää tuo syyllinen.

Pierre Peuquoyn kasvot ilmaisivatkin nyt suurempaa rauhallisuutta ja
tyyneyttä. Jeanin ilme sitävastoin oli synkistynyt, ja Babette myös
näytti kovin alakuloiselta.

Gabriel tarkkaili heitä kaikkia äänettömänä, ja kärsimystensä vuoteelle
ojentautunut Martin Guerre suri kovasti sitä, että hän kykeni uusille
ystävilleen antamaan vain kovin ylimalkaisia ja epävarmoja tietoja
kaksoisolentonsa henkilöllisyydestä.

Pierre ja Jean Peuquoy olivat juuri tulleet herra de Guisen luota.
Herttua oli tahtonut viivyttelemättä kiittää isänmaallisia kelpo
porvareita siitä tehokkaasta ja kunniakkaasta osuudesta, joka heillä
oli ollut kaupungin valloittamisessa takaisin, ja Gabriel oli hänen
nimenomaisesta, pyynnöstään tuonut heidät hänen puheilleen.

Ylpeänä ja iloissaan Pierre Peuquoy kuvaili Babettelle tätä esittelyä.

»Niin, sisko», kertoi hän, »kun herra d’Exmès varmaankin liian
imartelevin ja ylistävin sanoin teki herttualle selkoa meidän
toiminnastamme tässä kaikessa, suvaitsi suuri sotapäällikkö
ilmaista Jeanille ja minulle tyytyväisyyttään niin armollisesti ja
hyväntahtoisesti, etten minä puolestani sitä ikänä unohda, vaikka
eläisin vielä sata vuotta. Mutta erityisesti ilahdutti ja liikutti
mieltäni hänen huomautuksensa, että hän vuorostaan halusi tehdä jotakin
hyväksemme ja kysyi minulta, kuinka hän voisi olla meille hyödyksi.
Minähän en ole tässä mitään etuja tavoitellut, sen tiedät, Babette,
mutta voitko arvata, mitä palvelusta aion häneltä pyytää?»

»En tosiaankaan, Pierre», vastasi Babette.

»No, katsos, siskoseni», jatkoi Pierre Peuquoy, »kun löydämme sen
miehen, joka niin arvottomasti petti sinut — ja mehän löydämme
hänet, ole siitä varma! — pyydän herra de Guisea auttamaan minua
arvovallallaan, jotta kunniasi saadaan palautetuksi. Meillä ei omasta
kohdastamme ole siihen voimia eikä varoja, ja sellainen tuki saattaa
olla meille välttämätön oikeuden hankkimiseksi.»

»Entä jos sekään kannatus ei riitä hankkimaan sinulle oikeutta,
serkku?» kysyi Jean.

»Tämän käsivarren ansiosta», huomautti Pierre pontevasti, »en ainakaan
jää kostoa vaille. Ja kuitenkin», lisäsi hän alentaen ääntänsä ja
luoden aran katseen Martin Guerren taholle, »minun on tunnustettava,
että väkivalta on tähän asti onnistunut minulle kehnosti.»

Hän vaikeni ja oli tuokion mietteissään. Niistä havahtuessaan hän
ihmeekseen näki Babetten itkevän.

»No, mikä sinua vaivaa, sisko?» tiedusti hän.

»Voi, minä olen kovasti onneton!» valitti Babette nyyhkyttäen.

»Onneton! Ja miksi? Tulevaisuushan näyttää kirkastuvan...»

»Se synkistyy», väitti toinen.

»Ei, kaikki käy hyvin, ole levollinen», vakuutti Pierre Peuquoy.
»Sievän hyvityksen ja kamalan rangaistuksen välillä ei tarvitse
epäröidä. Rakastajasi tulee kyllä takaisin luoksesi, ja sinusta tulee
sitten hänen vaimonsa...»

»Entä jollen huoli häntä miehekseni?» kysyi Babette kiivaasti.

Jean Peuquoy ei kyennyt hillitsemään mielihyvän elettä, joka ei
välttänyt Gabrielin silmää.

»Etkö huolisi?» ihmetteli Pierre. »Mutta sinähän rakastit häntä!»

»Rakastin sitä, joka oli joutunut koviin koettelemuksiin, joka näytti
rakastavan minua ja osoitti minua kohtaan kunnioitusta ja hellyyttä»,
selitti Babette. »Mutta sitä miestä, joka on minua pettänyt, minulle
valehdellut, hylännyt minut — joka oli yksinkertaisen sydämen
eksyttämiseksi varastanut toiselta nimen, puheenlaadun ja kenties
vaatteetkin, oh, sitä miestä minä vihaan ja halveksin.»

»Mutta jos hän kuitenkin ottaisi sinut vaimokseen?» tiukkasi Pierre
Peuquoy.

»Ehkä hän menisi minun kanssani vihille pakosta tai toivoen
suosiollisuutta herttua de Guiselta», sanoi Babette. »Hän antaisi
minulle nimensä pelosta tai ahneudesta. Ei, ei, minä vuorostani en
tahdo enää joutua tekemisiin hänen kanssaan!»

»Babette, sinulla ei ole oikeutta sellaiseen kieltäytymiseen»,
huomautti Pierre Peuquoy ankarasti.

»Rakas veli, armahda minua, sääli minua!» rukoili Babette surkeana;
»älä pakota minua menemään miehelle, jota olet itse nimitellyt konnaksi
ja viheliäiseksi raukaksi!»

»Babette, ajattele kunniasi palautumista!»

»Mieluummin jään hetkellisesti punastelemaan harhaan osunutta
rakkauttani kuin koko elämäni ajan häpeämään miestäni.»

»Babette, ajattele isätöntä lastasi!»

»Hänelle on luullakseni parempi menettää isänsä, joka vihaisi häntä,
kuin äitinsä, joka on valmis häntä palvomaan», sanoi Babette. »Mutta
hänen äitinsä, mentyään naimisiin tuon miehen kanssa, kuolee varmasti
häpeään ja suruun.»

»Onko asian laita siis niin, Babette, että suljet korvasi kaikilta
muistutuksiltani ja rukouksiltani?»

»Anon hellyyttäsi ja sääliäsi, veli.»

»No niin», sanoi Pierre, »saalini ja hellyyteni vastaavat noihin
sanoihisi tuskan vallassa, mutta lujasti. Välttämätöntä on ennen
kaikkea muuta, Babette, että sinä saat elää lähimmäistesi ja itsesi
arvossapitämänä. Mieluummin näen sinut onnettomana kuin häväistynä,
koska häväistynä olisit kaksinkertaisesti onneton. Sentähden minä
veljenäsi, vanhemman sijaisena, sukusi päämiehenä tahdon — kuulehan,
tahdon! — että, mikäli hän siihen suostuu, sinä menet naimisiin sen
miehen kanssa, joka on saattanut sinut harhateille ja yksinään kykenee
sinulle palauttamaan riistämänsä kunnian. Laki ja uskonto antavat
minulle sinua kohtaan määräysvallan, ja varoitan sinua, että tarpeen
tullessa käytänkin sitä pakottaakseni sinut siihen alistumaan, mitä
katson velvollisuudeksesi Jumalaa kohtaan, perhettäsi, omaisiasi,
lastasi ja itseäsi kohtaan.»

»Sinä tuomitset minut kuolemaan, veli», vastasi Babette murtuneella
äänellä; »olkoon niin, minä tottelen, koska se on kohtaloni — koska se
on rangaistukseni eikä kukaan asetu puolelleni.»

Näin puhuessaan hän katseli Gabrielia ja Jean Peuquoyta, jotka kumpikin
olivat pysyneet vaiti, jälkimmäinen kärsimyksensä pidättämänä,
edellinen haluten tarkkailla tapahtumien kulkua.

Mutta Babetten suoranaisen vetoomuksen jälkeen Jean Peuquoy ei kyennyt
enää hillitsemään tunteitaan. Puhutellen tyttöä, mutta kääntyen
Pierreen päin, hän lausui ivallisen karvaasti, mikä ei ollut lainkaan
hänen luonteensa mukaista:

»Kenen soisit esiintyvän puolellasi, Babette? Eikö veljesi vaatimus
ole kaikin puolin oikeamielinen ja viisas? Hänen katsantokantansa on
totisesti ihailtava! Hänellä on sydämessään etusijalla sukunsa maine
ja sinun kunniasi, ja mitä hän tekeekään tämän kunnian varjelemiseksi?
Hän pakottaa sinut menemään vaimoksi väärentäjälle. Se on oivallista!
Tosin tuo kurja kerran päästyään suvun keskuuteen todennäköisesti
häpäisee sitä käyttäytymisellään. Tosin tämä herra d'Exmès
tietenkin vaatii häneltä Martin Guerren nimessä ankaraa tiliä hänen
henkilöllisyytensä julkeasta väärinkäyttämisestä, ja sillä tavalla
saatat sinäkin joutua tuomarien eteen, Babette, tuollaisen inhottavan
konnan vaimona. Mutta eipä sillä väliä! Kuuluthan silloin hänelle mitä
laillisimmin, lapsestasi tulee väärän Martin Guerren tunnustettu ja
perijäksi vahvistettu poika. Kuolet kenties häpeään aviovaimona, mutta
tyttömaineesi jää kaikkien silmissä nuhteettomaksi.»

Jean Peuquoy oli puhunut niin kiihkeästi ja suuttuneesti, että
Babettekin ihmetteli.

»Enpä enää tunne sinua, Jean!» surkutteli Pierre kummissaan. »Sinäkö
siinä tosiaan pauhaat, sinä niin sävyisä ja kohtuullinen?»

»Juuri kohtuuteni ja säyseyteni nojalla», huomautti Jean, »minä
paremmin näen sen tilanteen, johon nyt yrität meitä niin harkitsematta
ajaa.»

»Luuletko siis», kysyi Pierre Peuquoy, »että minä keveämmällä mielellä
mukaantuisin lankoni häpeään kuin sisareni kunniattomuuteen? Ei,
jos löydämme Babetten viettelijän, ei hänen petollisuutensa ole
toivoakseni tuottanut haittaa muille kuin meille ja Martin Guerrelle,
ja siinä tapauksessa luotan kelpo Martinin alttiuteen, jotta hän
luopuu tekemästä valitusta, joka syylliseen suuntautuessaan tuottaisi
onnettomuutta viattomillekin.»

»Oh», tokaisi tallimestari vuoteeltaan, »minulla ei ole kostonhaluinen
luonne, enkä tahdo pahantekijän kuolemaa. Maksakoon velkansa teille,
niin en omasta puolestani vaadi häneltä mitään.»

»Sehän on erinomaista, mikäli on puheena entisyys», sanoi Jean Peuquoy,
näyttämättä kovinkaan ihastuneelta tallimestarin laupeudesta, »mutta
kuinka on tulevaisuuden laita? Kuka meille vastaa siitä?»

»Minä otan valvoakseni», ilmoitti Pierre. »Babetten mies ei saa poistua
silmistäni, ja hänen täytyy pysyä rehellisenä ja vilpittömänä, taikka
muutoin...»

»Sinä rupeat vielä itse käyttelemään oikeutta häntä vastaan, eikö
niin?» keskeytti Jean. »Ja silloin sitä jo tarvitaankin. Babette on
sentään sillä välin uhrattu!»

»No niin, Jean», muistutti Pierre hieman maltittomasti, »sinun pitää
muistaa, että jos tilanne on vaikea, niin minähän koetan auttaa sitä.
Enkä minä ole sitä tuottanut. Oletko sinä mielestäsi löytänyt jonkin
muun ratkaisun kuin mitä minä olen ehdottanut?»

»Olen, ja varmasti tässä on toinen ratkaisu tarjolla», vastasi Jean
Peuquoy.

»Millainen?» kysyivät Pierre ja Babette yhtaikaa, edellinen heistä yhtä
kiihkeänä kuin sisarensakin saamaan tiedon toisesta vaihtoehdosta.

Varakreivi d'Exmès noudatti yhä vaiteliaisuutta, mutta seurasi asioiden
kehitystä vieläkin tarkkaavammin.

»Kuulkaa siis», lausui Jean Peuquoy. »Eikö voitaisi löytää kelpo
miestä, joka tuntee Babetten onnettomuudesta enemmän liikutusta kuin
oudostelua ja suostuu antamaan hänelle nimensä?»

Pierre pudisti epäuskoisesti päätänsä.

»Sitä ei kannata toivoa», arveli hän. »Sillä tavalla ummistaakseen
silmänsä miehen pitäisi olla joko rakastunut tai raukka. Kummassakin
tapauksessa meidän olisi pakko uskoa surkea salaisuutemme vieraille
tai kylmäkiskoisille, ja vaikka herra d'Exmès ja Martin ovat hartaita
ystäviämme, pahoittelen jo sitäkin, että olosuhteet ovat heille
paljastaneet sellaista, mikä ei olisi saanut päästä perhepiirin
ulkopuolelle.»

Jean Peuquoy jatkoi yrittäen turhaan peitellä mielenkuohuaan:

»En suosittelisi Babettelle raukkaa aviomieheksi, mutta eikö toinen
oletuksesi ole yhtä mahdollinen, Pierre? Entä jos joku rakastaa
serkkuani, jos asianhaarat ovat hänellekin toimittaneet tiedoksi
kompastuksen, mutta samalla katumuksen ja jos hän on päättänyt
onnellisen ja rauhaisan tulevaisuuden saavuttamiseksi unohtaa
menneisyyden, jota Babette varmasti tahtoisi häivyttää avujensa
voimalla... jos näin olisi laita... niin mitä sanoisitte, Pierre ja
Babette?»

»Niin ei voi käydä! Se on pelkkä unelma!» huudahti Babette, jonka
silmissä kuitenkin välähti toivon säde.

»No, tunnetko sinä muka sellaisen miehen, Jean?» tiedusti Pierre
Peuquoy uteliaasti. »Vai onko tuo sinulla vain luulo ja — kuten Babette
sanoi — tyhjä unelma?»

Näin suoran kysymyksen ahdistama Jean Peuquoy epäröitsi, soperteli,
tuskaantui...

Hän ei ollut huomannut, kuinka tarkkaavasti Gabriel oli vaiteliaana
ja miettiväisenä seurannut hänen kaikkia eleitään; hän oli kokonaan
syventynyt katselemaan Babettea, joka värisevänä ja katse alas luotuna
näytti joutuneen sellaiseen mielenliikutukseen, ettei kelpo kankuri
tällaisissa asioissa kokemattomana kyennyt sitä tulkitsemaan.

Hän ei osannut siitä tehdä pyrkimyksilleen suotuisaa päätelmää, sillä
hän vastasi serkkunsa nimenomaiseen kysymykseen surkealla äänensävyllä:

»Valitettavasti, Pierre, minun on tunnustettava todennäköiseksi, että
kaikki lausumani oli vain unelma, eikä sen toteuttamiseen myöskään
riittäisi, että Babette saisi osakseen hellää rakkautta, vaan
hänenkin pitäisi hieman rakastaa, koska hän muutoin pysyisi edelleen
onnettomana. Mutta sillä miehellä, joka näin tahtoisi unohduksen
hinnalla ottaa Babettelta onnensa, on tietenkin omassa itsessään
jotakin haittaa, jonka sietäminen lienee vaikeata — kaiketi hän ei
ole nuori tai kaunis, sanalla sanoen rakastettava. Sentähden ei näytä
luultavalta, että Babette itse suostuisi tulemaan hänen vaimokseen, ja
juuri siksi pelkäänkin esittäneeni joutavaa haaveilua.»

»Niin, haave se oli!» vahvisti murheellisesti Babette; »mutta ei sinun
mainitsemistasi syistä, serkkuni. Vaikka se mies olisi köyryinen ukko
ja luonnostaan mitä kuivakiskoisin, tekisi hänet minun silmissäni
kuitenkin nuoreksi se jalomielisyys, joka innostaisi häntä minun
auttajakseni näin suuressa määrässä, sillä hänen menettelynsä olisi
ilmaus sellaisesta sielun raikkaudesta, jota ei usein tavata edes
kaksikymmenvuotiaassa nuorukaisessa. Minun täytyisi havaita se
mies kauniiksi, sillä niin hyvät ja armeliaat ajatukset eivät voi
olla jättämättä ylevää leimaa kasvoihin. Varmasti pitäisin häntä
rakastettavana, kun hän olisi tullut minulle antaneeksi suurimman
rakkaudentodisteen, mitä nainen voi saada. Velvollisuutenani ja ilonani
olisi siis rakastaa häntä koko ikäni, kaikesta sydämestäni, ja se
olisi hyvin yksinkertaista. Mutta mahdotonta ja uskomatonta vain on
ajatella, serkkuni, että tuollaista uhrautuvaisuutta omistettaisiin
minunlaiselleni tyttöparalle, jolla ei ole kauneutta, eikä kunniaa.
Kenties on olemassa miehiä, kyllin yleväluontoisia ja hyväntahtoisia,
saadakseen mieleensä hetkellisesti tuollaisen uhrauksen aatteen, ja se
on jo paljon; mutta harkitessaan hekin joutuisivat epäilyksiin, hekin
peräytyisivät viimeisellä hetkellä, ja minä kuihtuisin toiveistani
takaisin epätoivoon. Siinä, hyvä Jean, ovat todelliset syyt, joiden
takia äskeinen puheesi ei ollut muuta kuin unelma.»

»Entä jos se kuitenkin oli totta?» kysyi Gabriel nousten seisomaan.

»Kuinka? Mitä sanottekaan?» huudahti Babette Peuquoy hämmästyneenä.

»Sanon, Babette», selitti Gabriel, »että tuo aulis ja jaloluontoinen
mies on olemassa.»

»Tunnetteko hänet?» tiedusti Pierre kiihkeästi.

»Kyllä tunnen», vastasi nuori mies hymyillen. »Hän rakastaa sinua
todellakin, Babette, mutta yhtä isällisesti kuin hellästi, sellaisen
tunteen vallassa, joka haluaa suojella ja antaa anteeksi. Sinä
voitkin taka-ajatuksetta vastaanottaa hänen uhrauksensa, johon ei
sekaannu minkäänlaista halveksimista ja jonka vaikuttimina ovat mitä
sydämellisin sääli ja vilpittömin alttius. Sitäpaitsi tulet antaneeksi
yhtä paljon kuin saat vastaanottaa, Babette, koska maksat kunniasta
onnellisuuden tuottamisella, sillä se mies, joka sinua rakastaa, on
yksinäinen, maailmasta eristynyt, iloton, harrastuksia vailla, ilman
tulevaisuutta, ja sinä toimitat hänelle ne kaikki ja suostumuksellasi
saatat hänet tänään yhtä onnelliseksi kuin hän sinut tuonnempana...
Eikö olekin totta, Jean Peuquoy?»

»Mutta... herra varakreivi... en tiedä... », änkytti Jean vavisten kuin
lehti.

»Niin, Jean», pitkitti Gabriel yhä hymyillen, »niin, kenties et
tiedäkään erästä asiaa, nimittäin sitä, että Babette puolestaan tuntee
tätä rakastajaansa kohtaan sekä syvää arvonantoa ja kiitollisuutta
että myöskin harrasta hellyyttä. Jollei Babette olekaan huomannut
tai arvannut sitä rakkautta, jonka hän on viimeksi saavuttanut, on
hän ainakin epämääräisesti vaistonnut sen ja tällä perusteella ensin
kohonnut omissa silmissään, sitten tuntenut liikutusta ja lopulta
saanut onnellisuuden toiveita. Siitä käänteestä alkaen hän on alkanut
niin jyrkästi kammota sitä viheliäistä, joka hänet petti. Sentähden hän
vastikään polvillaan rukoili veljeään, jottei häntä liitettäisi siihen
kunnottomaan mieheen, jota hän oli vain yllätettynä erehtyen luullut
rakastavansa ja nyt vieroksuu yhtä voimakkaasti kuin tuntee kiintymystä
pelastajakseen ilmoittautuvan puoleen... Olenko väärässä, Babette?»

»Todellakaan... monseigneur... en osaa sanoa», sopersi Babette
lumivalkoisena.

»Toinen ei osaa sanoa, toinen ei tiedä», lausui Gabriel. »Olisipa
sentään kumma, Babette ja Jean, että teiltä kahdelta täydesti puuttuisi
sisäisen elämänne tuntemus — että teidän olisi mahdotonta tajuta omia
tunteitanne! Sitä en ota uskoakseni! Enkä minä varmaankaan ensimmäisenä
paljasta sinulle, Babette, että Jean rakastaa sinua! Ja samoin te
aavistelitte ennen minua, Jean, että Babetten sydän oli kiintynyt
teihin!»

»Voiko niin olla asian laita?» huudahti Pierre Peuquoy ihastuksissaan;
»ei, se olisi liian ylenpalttinen ilo!»

»Mutta katsokaapa noita kahta!» sanoi Gabriel.

Babette ja Jean olivat silmäilleet toisiaan vielä epävarmoina ja
puolittain epäuskoisina, ja sitten Jean luki Babetten silmistä
niin hehkuvaa kiitollisuutta ja Babette taas Jeanin katseista niin
liikuttavan rukouksen, että kumpikin äkkiä pääsi varmuuteen ja
selvyyteen. Tietämättä kuinka se tapahtui, he huomasivat syleilevänsä
toisiaan..

Pierre Peuquoy ei saanut ainoaakaan sanaa suustaan, kun hänet oli
vallannut niin ylenpalttinen riemu, mutta hän omisti Jeanin kädelle
kaunopuheisimman puserruksen kuin millään kielellä olisi voinut lausua.

Martin Guerre oli vaarasta välittämättä kohonnut vuoteessa istualle,
ja ilon kyynelten tulviessa hänen silmiinsä hän innostuneena taputti
käsiään tälle odottamattomalle ratkaisulle.

Ensimmäisen mielenkuohun hiukan tasaannuttua Gabriel sanoi:

»Se on siis sovittu. Jean Peuquoy menee kiireimmiten naimisiin Babette
Peuquoyn kanssa, mutta ennenkuin he asettuvat tänne sukutaloon he
tulevat muutamiksi kuukausiksi Pariisiin minun vieraikseni. Sillä
tavalla Babetten salaisuus, tämän onnellisen avioliiton murheellinen
aihe, kuolee hautautuneena niihin viiteen uskolliseen sydämeen, jotka
ovat täällä saapuvilla; eräs kuudes voisi sen salaisuuden kavaltaa,
mutta vaikka hän saisi tietoonsa Babetten kohtalon, mikä on epäiltävää,
ei hän pääsisi pitkäksikään aikaa meitä kiusaamaan, siitä minä menen
takuuseen! Voitte siis, hyvät ja rakkaat ystäväni, tästä lähtien elää
tyytyväisinä ja rauhallisina, täydessä turvallisuudessa antautuen
tulevaisuuden varaan.»

»Ylevä, jalomielinen vieraani!» kiitti Pierre Peuquoy suudellen
Gabrielin kättä.

»Teille, yksistään teille», huomautti Jean, »olemme onnestamme velkaa
juuri niinkuin kuningas Calaisin valloittamisesta takaisin.»

»Ja joka päivä, aamulla ja illalla», lupasi Babette, »me hartaasti
rukoilemme Jumalalta siunausta pelastajallemme.»

»Niin, Babette», sanoi Gabriel heltyneenä, »niin, kiitän sinua siitä
ajatuksesta; rukoilkaa Jumalaa, että pelastajanne voisi nyt pelastaa
itsensä!»

NELJÄSTOISTA LUKU

Onnellisia enteitä

»Ah», vastasi Babette Gabrielin viime sanojen raskasmieliseen,
epäilevään sävyyn, »ettekö te onnistu kaikessa, mihin ryhdytte —
Saint-Quentinin puolustamisessa ja Calaisin valtaamisessa niinkuin
Babette-rukan onnellisessa naittamisessakin?»

»Totta kyllä», myönsi Gabriel alakuloisesti hymyillen, »Jumala näkee
hyväksi, että voittamattomimmat ja peloittavimmat esteet väistyvät
tieltäni kuin taikavoimalla. Mutta valitettavasti se ei merkitse, rakas
lapseni, että lopulta pääsen hartaasti toivomaani päämäärään.»

»Johan nyt jotakin!» ihmetteli Jean Peuquoy; »te olette levittänyt
niin paljon onnellisuutta, että varmasti viimein itsekin tulette
onnelliseksi!»

»Otan sen hyväksi enteeksi, Jean», vastasi Gabriel, »eikä mikään
voisikaan minulle olla suotuisampi ennusmerkki kuin calaisilaisten
ystävieni jääminen rauhallisen onnen huomaan. Mutta, tiedättehän, nyt
minun täytyy jättää teidät, ja kukaties joudun kärsimysten ja kyynelten
pariin! Älkäämme ainakaan jättäkö mitään huolehdittavaa taaksemme, vaan
järjestäkäämme kuntoon kaikki, mitä nyt harrastamme.»

Niinpä määrättiin hääpäivä, Gabrielin pahoitellessa, ettei hän voinut
olla läsnä vihkiäisissä, ja sitten sovittiin myös lähtöpäivästä
Babetten ja Jeanin Pariisin-matkaa varten.

»Voi sattua», huomautti Gabriel surullisesti, »että saavuttuanne
perille ette tapaa minua asunnossani ottamassa teitä vastaan. Niin
ei toivoakseni käy, mutta mahdollisesti minun on siihen aikaan pakko
poistua joksikin aikaa Pariisista ja hovista. Siitä huolimatta olette
tervetulleita; entinen hyvä hoitajattareni Aloyse järjestelee teille
minun puolestani yhtä mukavat olot kuin itse kykenisin. Ajatelkaa
toisinaan hänen kanssaan poissaolevaa isäntäänne.» Martin Guerren
täytyi väkisinkin jäädä Calaisiin. Ambroise Paré oli ilmoittanut, että
toipuminen kestäisi kauan, vaatien mitä huolellisinta, yhtämittaista
hoivaa. Tuskittelu tai pyynnit eivät siis auttaneet mitään; Martinin
velvollisuutena oli alistua.

»Mutta parannuttuasi, ystäväni», sanoi hänelle varakreivi d'Exmès,
»tule Pariisiin sinäkin, ja mitä hyvänsä minulle tapahtuu, pidän
sentään lupaukseni ja vapautan sinut kummallisesta vainoojastasi.
Siihen sitookin minua nyt kaksinainen velvoitus.»

»Oo, monseigneur, ajatelkaa itseänne älkääkä minua», vastasi Martin
Guerre.

»Kaikki velka maksetaan», vakuutti Gabriel. »Mutta hyvästi nyt, kunnon
ystävät! Minun oli määrä tähän aikaan palata herra de Guisen luokse.
Olen häneltä pyytänyt teidän kuultenne eräitä suosionosoituksia, jotka
hän myöntänee, jos olen voinut häntä jonkin verran palvella näissä
viime vaiheissa.»

Mutta Peuquoyt eivät tyytyneet tähän hyvästelyyn, vaan ilmoittivat
menevänsä kello kolmeksi kaupungin Pariisin-puoliselle portille
odottelemaan, saadakseen siellä uudestaan lausua hänelle jäähyväiset ja
nähdä hänet vielä kerran.

Ainoastaan Martin Guerre joutui siis tällä haavaa lopullisesti
hyvästelemään isäntäänsä, ja hänen sanoissaan oli paljon kaipausta
ja surua. Mutta Gabriel toimitti hänelle hiukan lohtua sellaisilla
ystävällisillä lauseilla, joita niin luontevasti tuli hänen huulilleen.

Neljännestuntia myöhemmin varakreivi d'Exmès opastettiin herttua de
Guisen luo.

»Siinähän siis olette, te kunnianhimoinen nuori ystäväni!» virkkoi
François de Lorraine nauraen, nähdessään hänen astuvan sisälle.

»Ainoana kunnianhimonani on ollut avustaa teitä parhaani mukaan,
monseigneur», vastasi Gabriel.

»No, siinä kohden teitä ei ole kannustanut kunnianhimo», jatkoi
Arpinaama (voimmehan jo antaa herttualle tämän lisänimensä tai
paremminkin arvonimensä). »Kunnianhimoiseksi nimitän teitä, Gabriel»,
selitti hän hilpeästi, »niiden lukuisten ja kovien vaatimusten
perusteella, jotka olette minulle esittänyt ja joiden tyydyttäminen
saattaa minulle tosiaan käydä liian hankalaksi!»

»Ne olenkin sovitellut enemmän teidän jalomielisyytenne kuin omien
ansioitteni mukaisiksi, monseigneur», sanoi Gabriel.

»Teillä on sitten perin ylevä käsitys jalomielisyydestäni!» tuumi
herttua de Guise hieman kujeellisesti. »Arvostelkaa te, herra de
Vaudemont», sanoi hän vuoteensa vieressä istuvalle aatelismiehelle,
joka oli samaan aikaan saapunut hänen luokseen, »onko soveliasta
esittää ruhtinaalle niin mitättömiä pyyntöjä.»

»Ottakaa siis asia siltä kannalta, että sanoin väärin, monseigneur»,
lausui Gabriel, »ja että olen mitannut pyyntöjäni pelkästään
ansioitteni nojalla enkä teidän auliutenne mukaan.»

»Väärin vastattu vieläkin», muistutti herttua, »sillä saavutuksenne
vastaavat satakertaisesti enempää kuin minun vallassani on palkita.
Mutta kuulkaapa siis, herra de Vaudemont, millaisia tavattomia
suosionosoituksia varakreivi d'Exmès minulta anoo.»

»Huomautan ennakolta, monseigneur», sanoi markiisi de Vaudemont, »että
ne kuitenkin varmasti ovat liian vähäisiä, kun otetaan lukuun teidän
kykynne ja hänen ansionsa. Mutta antakaa minun kuulla, mitä hän haluaa.»

»Ensiksikin», kertoi herttua de Guise, »herra d'Exmès pyytää
minua viemään mukanani takaisin Pariisiin sen vapaaehtoisen pikku
joukon, jonka hän oli palkannut omilla varoillaan ja omia aikeitaan
varten, mutta siihen asti käyttämään sitä mieleni mukaan. Omalle
Pariisin-matkalleen hän pidättää vain neljän miehen saattueen. Ja nämä
urhot, jotka hän suosittelunsa varjolla näin lainaa minulle, ovat juuri
niitä ruumiillistuneita paholaisia, herra de Vaudemont, jotka hänen
johtaminaan sieppasivat jättimäisellä kiipeämisrynnäköllä Risbankin
valloittamattomaksi katsotun linnakkeen. No, kumpi jo tässä tekee
palveluksen toiselle, herra de d'Exmès vai minä?»

»Minun on myönnettävä etusija herra d'Exmèsille», vastasi markiisi.

»Ja totisesti otankin vastaan tämän uuden kiitollisuudenvelan»,
jatkoi herttua de Guise hilpeästi. »En pilaa kahdeksaa sankarianne
joutilaisuudella, Gabriel. Heti kun kykenen nousemaan, vien heidät
mukanani Hamin edustalle, sillä en tahdo jättää englantilaisille
neliötuumankaan alaa maastamme. Itse Malemort, ikuinen haavoittunut,
pääsee myös joukkoon. Mestari Paré on hänelle luvannut, että hän
paranee samoihin aikoihin kuin minäkin.»

»Hän tulee kovin onnelliseksi, monseigneur!» arveli Gabriel.

»Niinpä siinä on», pitkitti Arpinaama, »suostumus ensimmäiseen
pyyntöönne, minun joutumatta siitä suureenkaan vaivaan. Toiseksi
palveluksekseni herra d'Exmès muistuttaa minulle, että täällä
Calaisissa on madame Diana Castro, kuninkaan tytär, jonka tunnette,
herra de Vaudemont, ja jonka englantilaiset olivat pidättäneet
vangikseen. Moninaisten ajateltavieni ahdingossa varakreivi d'Exmès
parahiksi saa minut ajattelemaan suojeluksen ja kunnioittavan kohtelun
varaamista tälle kuninkaalliseen sukuun kuuluvalle naiselle, jolla
onkin siihen luonnollinen etuoikeus. Eikö siinäkin jälleen herra
d'Exmès päinvastoin tee palvelusta minulle?»

»Epäilemättä», myönsi markiisi.

»Toinenkin pykälä on siis kunnossa», sanoi herttua de Guise. »Olen jo
antanut ohjeet, ja vaikka minua pidetään varsin huonona hovimiehenä,
noudatan silti aatelismiehen velvollisuuksia naisia kohtaan sen verran,
etten tällä haavaa unohda madame de Castron henkilöllisyyden ja
arvoaseman vaatimaa huomaavaisuutta; lähtiessään Pariisiin, milloin ja
miten hän haluaa, hän saa matkalleen asianmukaisen saattueen.»

Gabriel kumarsi herttualle kaikeksi kiitokseksi, peläten päästävänsä
näkyviin, millaista kiinnostusta ja tärkeyttä tähän lupaukseen liittyi.

»Kolmanneksi», selitti herttua, »lordi Wentworth, tämän kaupungin
äskeinen englantilainen kuvernööri, oli joutunut varakreivi d'Exmèsin
vangiksi Lordi Derbylle myönnetyissä antautumisehdoissa sitouduimme
vahvistamaan hänelle lunnaat, mutta herra d'Exmès, jolle vanki ja
lunnaat kuuluvat, sallii meidän esiintyä vielä jalomielisempinä.
Hän pyytää tosiaan valtuutusta siihen, että lordi Wentworth
lähetetään Englantiin hänen tarvitsematta maksaa minkäänlaista hintaa
vapaudestaan. Eikö sellainen toimenpide tuota salmen takana suurta
kunniaa kohteliaisuudellemme ja eikö herra d’Exmès jälleen myös tällä
menettelyllä tee meille todellista palvelusta?»

»Teidän ylhäisyytenne tarkoittamaan ylevään tapaan se on kyllä varmaa»,
lausui herra de Vaudemont.

»Olkaa huoletta, Gabriel», jatkoi herttua; »herra de Thermes on jo
mennyt teidän ja minun puolestani vapauttamaan lordi Wentworthin ja
palauttamaan hänelle miekan. Hän saa matkustaa täältä pois milloin
haluaa.»

»Kiitän teitä, monseigneur», sanoi Gabriel; »mutta älkää uskoko minua
niin jalomieliseksi. En tee muuta kuin kuittaan erinäisiä lordi
Wentworthin suopeita toimenpiteitä minun hyväkseni siltä ajalta,
jolloin olin hänen vankinaan, ja samalla annan hänelle rehellisen
käytöksen ja vilpittömyyden opetuksen, josta hän luullakseni käsittää
äänettömän moitteen ja vihjauksen.»

»Teillä on enemmän kuin kenelläkään muulla aihetta olla niissä
suhteissa hänelle ankara», lausui herttua de Guise vakavasti.

»Ja nyt, monseigneur», lisäsi Gabriel, levottomana nähdessään herttuan
äänettömästi syrjäyttävän hänen päähuolensa, »sallikaa minun muistuttaa
teille, mitä suvaitsitte hyväntahtoisesti luvata teltassani Risbankin
linnakkeen valloittamisen aattona.»

»Malttakaa hetkinen, kärsimätön nuori mies!» kehoitti Arpinaama. »Koska
olen täyttänyt kolme erinomaista pyyntöänne, kuten herra de Vaudemont
on todennut, lienee minulla vuorostani oikeus toivoa teiltä erästä
pientä palvelusta. Niinpä pyydän, kun pian lähdette Pariisiin, viemään
kuninkaalle Calaisin kaupungin avaimet...»

»Ah, monseigneur!» keskeytti Gabriel ylenpalttisen kiitollisena.

»Siitä ei luullakseni koidu teille liiaksi vaivaa», lisäsi herttua.
»Olettehan muuten jo tottunut tällaisiin edustustehtäviin, sillä teidän
huolenanne oli viedä perille italialaisen sotaretkemme aikana vallatut
liput.»

»Kuinka hyvin te osaatte kaksintaa ystävälliset tekonne sydämellisellä
suosiollisuudella, monseigneur!» huudahti Gabriel ihastuneena.

»Sitäpaitsi», jatkoi herttua de Guise, »jättäkää samassa tilaisuudessa
hänen majesteetilleen antautumissopimuksen jäljennös ja tämä kirje,
joka hänelle ilmoittaa menestyksemme; olen sen kirjoittanut kokonaan
omalla kädelläni tänä aamuna mestari Ambroise Parén määräyksistä
huolimatta. Mutta», lisäsi hän merkitsevään sävyyn, »kukaan ei varmaan
olisikaan voinut yhtä arvovaltaisesti tehdä teille oikeutta, Gabriel,
eikä toimittaa niin, että saatte oikeutta muilta. Toivoakseni olette
sitten tyytyväinen minuun ja niin ollen kuninkaaseen. Tässä on se
kirje, ystäväni, ja tässä avaimet. Minun ei tarvitse kehoittaa teitä
pitämään näistä hyvää huolta.»

»Minun taas, monseigneur, ei tarvitse vakuuttaa olevani teidän sekä
elämässä että kuolemassa», lausui Gabriel liikuttuneena.

Hän otti haltuunsa veistoskoristeisen puulippaan ja sinetöidyn kirjeen,
jotka herttua luovutti hänelle. Siinä olivat ne kallisarvoiset
taikaesineet, jotka kenties hankkisivat sekä hänen isälleen vapauden
että hänelle itselleen onnen!

»Tällä haavaa en pidättele teitä kauemmin», virkkoi herttua de Guise.
»Teillä on luultavasti kiire lähteä, ja vähemmän onnellisena kuin te
tunnen tämän touhuisan aamupuhteen jälkeen väsymystä, joka määrää
minulle muutaman tunnin levon vielä käskevämmin kuin mestari Ambroise
Paré.»

»Hyvästi siis ja vielä kerran sydämelliset kiitokset, monseigneur»,
sanoi varakreivi d'Exmès.

Sillä hetkellä astui tyrmistyneen näköisenä sisälle herra de Thermes,
jonka herttua de Guise oli lähettänyt lordi Wentworthin luo.

»Kah», huomautti herttua Gabrielille hänet nähdessään, »voittajan
lähettilään ei tarvitsekaan lähteä matkalle näkemättä voitetun luona
käynyttä lähettilästämme. Mutta», lisäsi hän, »mikä nyt hätänä, de
Thermes? Tehän näytätte kovin hämmentyneeltä.»

»Niin olenkin, monseigneur», sanoi de Thermes.

»No, mitä on tapahtunut?» kysyi Arpinaama. »Onko lordi Wentworth...?»

»Lordi Wentworth, jolle määräyksenne mukaan ilmoitin vapautuksen
ja palautin miekan, monseigneur, vastaanotti tämän suosiollisuuden
kylmäkiskoisesti ja sanaakaan virkkamatta. Poistuin ihmetellen
tuollaista pidättyväisyyttä, joka oli kerrassaan epäkohtelias, mutta
äänekkäät huudot pakottivat minut kääntymään takaisin. Vapautensa
ensimmäiseksi ilmaukseksi lordi Wentworth oli lävistänyt ruumiinsa
sillä miekalla, jonka olin juuri antanut hänelle takaisin. Hän oli heti
kuollut, niin että jouduin näkemään hänet elottomana ruumiina.»

»Ah», huudahti herttua de Guise, »tappion epätoivo on hänet suistanut
moiseen äärimmäisyyteen! Ettekö tekin ajattele niin, Gabriel? Vahinko
kerrassaan!»

»Ei, monseigneur», vastasi Gabriel murheellisen totisesti, »lordi
Wentworth ei ole lopettanut itseään tappionsa takia.»

»Kuinka! Mutta mitä syytä...?» tiedusti Arpinaama.

»Sallikaa minun olla mainitsematta oikeaa aihetta, monseigneur»,
pyysi varakreivi d'Exmès. »Olisin tuon salaisuuden säilyttänyt lordi
Wentworthin eläessä, ja vielä suurempi syy minulla on vaiteliaisuuteen
vainajaa kohtaan! Kuitenkin voin tämän ylvään lopun johdosta», jatkoi
Gabriel alentaen ääntänsä, »uskoa teille, monseigneur, että minä olisin
hänen sijassaan menetellyt samoin. Niin, lordi Wentworth on tehnyt
hyvin, sillä vaikkei hänellä olisi ollut syytä punastua minun edessäni,
on jo aatelismiehen omatuntokin kyllin kiusallinen todistaja, jotta
hän johtuu millä hinnalla hyvänsä vaientamaan sen, ja kun miehellä on
kunnia kuulua ylvään maan aatelistoon, sattuu hänelle sellaisiakin
lankeemuksia, joiden seurausta ei voi välttää muutoin kuin suistumalla
hautaan.»

»Kyllä ymmärrän, Gabriel», lausui herttua. »Meillä ei siis nyt
ole siinä kohden muuta tehtävää kuin viimeisten kunnianosoitusten
suorittaminen lordi Wentworthille.»

»Ne hän kyllä ansaitsee», sanoi Gabriel, »ja samalla kun katkerasti
pahoittelen tätä... välttämätöntä loppua, olen sentään hyvilläni siitä,
että lähtiessäni pois voin vielä pitää arvossa ja säälitellä miestä,
jonka vieraana oleskelin tässä kaupungissa.»

Muutaman minuutin päästä, hyvästeltyään herttua de Guisea uusin
kiitoksin, Gabriel meni suoraa päätä kuvernöörin taloon, missä madame
de Castro yhä asui.

Hän ei ollut tavannut eilisen kohtauksen jälkeen Dianaa, mutta kaikkien
kaupunkilaisten lailla tämä oli varsin pian kuullut uutisia Ambroise
Parén onnellisesta väliintulosta ja herttua de Guisen pelastuksesta.
Gabrielin tullessa hän siis oli tyynellä mielellä.

Rakastavaiset ovat taikauskoisia, ja nyt rakastetun olennon
rauhallisuus teki varakreiville hyvää.

Diana oli tietysti vielä tyytyväisempi, kun Gabriel selosti kohtaustaan
herttuan kanssa ja näytti kirjeen ja lippaan, jotka oli saanut
huostaansa kestämällä niin monta suurta vaaraa.

Ilonsakin vallassa Diana sentään tunsi kristillistä säälittelyä lordi
Wentworthin surullisesta lopusta; olihan tuo mies tosin häväissyt häntä
tunnin verran, mutta pitänyt kolme kuukautta kunniassa ja suojellut.

»Jumala suokoon hänelle anteeksi niinkuin minäkin!» toivotti hän.

Gabriel puhui hänelle sitten Martin Guerresta, Peuquoy-perheestä,
herttua de Guisen takaamasta suojeluksesta... Edelleen hän teki
lemmitylleen selkoa ympäristöstä.

Viipyäkseen kauemmin hän olisi mielellään tahtonut keksiä yhä uusia
keskustelun aiheita, ja kuitenkin häntä piti varsin voimakkaasti
vallassaan se ajatus, joka kutsui häntä Pariisiin. Hänellä oli kova
halu lähteä ja jäädä; hän oli yhdellä kertaa onnellinen ja rauhaton.

Ajan kuluessa Gabrielin täytyi lopultakin ilmoittaa lähtönsä, jota hän
nyt kykeni siirtämään enää vain hetkiseksi.

»Lähdet siis matkallesi, Gabriel? Sitä parempi sadastakin syystä!»
virkkoi Diana. »En ole rohjennut puhua sinulle lähdöstäsi, mutta
olemalla sitä lykkäämättä annat minulle kuitenkin suurimman
hellyydentodisteen, mitä voin sinulta saada. Niin, ystävä, lähde, jotta
pikemmin pääsen odottamisen kärsimyksestä. Matkusta, jotta kohtalomme
saa joutuisamman ratkaisun.»

»Ole siunattu tästä urheudestasi, joka antaa tukea omalleni!» lausui
Gabriel.

»Niin, vastikään sinua kuunnellessani tunsin jotakin outoa
väkinäisyyttä, ja puhellessasi sinulla oli varmaankin sama vaikutelma.
Juttelimme kaikenlaisista asioista emmekä tohtineet puuttua sydäntemme
todelliseen kysymykseen. Mutta koska lähdet jo muutaman minuutin
kuluttua, voimme nyt pelkäämättä palata siihen ainoaan aiheeseen, joka
meitä tässä kohtauksessamme kiinnostaa.»

»Luet samalla silmäyksellä minun sieluani ja omaasi», huomautti Gabriel.

»Kuuntele minua siis», jatkoi Diana. »Paitsi herttua de Guisen kirjettä
viet hänen majesteetilleen kirjeen minultakin. Kyhäsin sen viime yönä,
ja se on tässä. Kerron hänelle siinä, kuinka sinä tulit vapauttajakseni
ja pelastajakseni. Hänelle ja kaikille käy myös ilmeiseksi, että sinä
olet Ranskan kuninkaalle palauttanut hänen kaupunkinsa ja isälle
tyttärensä. Sillä tavalla tässä kirjeessä puhun; toivottavasti
kuninkaassa herättämäni tunteet eivät ole eksyttäviä, vaan minä saan
täydellä oikeudella nimittää häntä isäkseni.»

»Rakas Diana, kunpa se olisi totta!» huudahti Gabriel.

»Minun käy sinua kateeksi, Gabriel», lisäsi madame de Castro, »kun
saat kohottaa kohtalomme huntua varhemmin kuin minä. Seuraan sinua
kuitenkin pian, ystäväni. Koska herra de Guise on minua kohtaan niin
hyväntahtoinen, pyydän saada matkustaa jo huomenna, ja vaikka minun
täytyy kulkea sinua hitaammin, et kuitenkaan ehdi Pariisiin monta
päivää ennen minua.»

»Oi, niin, tule pian!» kehoitti Gabriel; »läsnäolosi tuntuu tuottavan
minulle onnea!»

»Missään tapauksessa en tahdo olla täydellisesti poissa luotasi; jonkun
pitää edes toisinaan johdattaa minut ajatuksiisi. Kun sinun on pakko
jättää tänne uskollinen tallimestari Martin Guerre, ota mukaasi se
ranskalainen paashi, jonka lordi Wentworth luovutti palvelukseeni.
André on vasta lapsi, tuskin seitsemäntoista ikäinen, ja mieleltään hän
on kenties vielä nuorempi kuin vuosiltaan; mutta hän on altis ja harras
ja saattaa auttaa sinua yhdessä ja toisessa. Ota hänet vastaan minulta.
Kovapintaisempien saattolaistesi joukkoon tulee siten herttaisempi ja
sydämellisempi palvelija, ja minulle on mieluisaa tietää hänen olevan
aina likelläsi.»

»Kiitos rakkaasta huolenpidostasi!» sanoi Gabriel. »Mutta tiedäthän,
että minun pitää lähteä jo heti...»

»Olen siitä puhunut Andrélle. Jospa tietäisit, kuinka ylpeä hän on
pääsystään saattueeseesi! Hän on varmaan jo valmistunut matkalle, ja
minulla on vain muutamia viimeisiä ohjeita annettavana hänelle. Sillä
aikaa, kun hyvästelet kelpo Peuquoy-perhettä, André tulee luoksesi,
ennenkuin olet poistunut kaupungista.»

»Otan hänet siis mukaan ilomielin!» lupasi Gabriel. »Onhan minulla
siten ainakin joku, jonka kanssa saan joskus puhella sinusta.»

»Samaa minäkin olin ajatellut!» tunnusti madame de Castro punehtuen.
»Mutta nyt täytyy erota», jatkoi hän vilkkaasti; »Herran haltuun,
Gabriel! Hyvästi!»

»Oi, ei hyvästi», torjui Gabriel; »se merkitsisi pitkällistä,
surullista eroa. Ei siis hyvästi, vaan näkemiin!»

»Voi, milloin ja missä oloissa saamme nähdä toisemme jälleen!» huoahti
Diana. »Jos kohtalomme arvoitus saa onnettoman ratkaisun, niin eikö ole
parempi, ettemme enää koskaan osu yhteen?»

»Älä puhu niin, Diana!» vastasi Gabriel, »älä millään ehdolla! Eikä
sitäpaitsi ole sanottu, että juuri minä voin sinulle tiedoittaa
turmiollisen tai suosiollisen tuloksen.»

»Oi, hyvä Jumala», tuumi Diana väristen, »olkoon se suosiollinen tai
turmiollinen, minusta tuntuu, että jos joudun sen kuulemaan sinun
suustasi, kuolen ilosta tai tuskasta pelkästään sinua kuunnellessani.»

»Mutta kuinka saisin tiedon sittenkin toimitetuksi sinulle?»

»Maltahan hetkinen», pyysi madame de Castro.

Hän veti sormestaan kultaisen sormuksen ja sitten haki
kirstusta sen nunnanhunnun, jota oli käyttänyt Saint-Quentinin
benediktiläisluostarissa.

»Kuule, Gabriel», lausui hän juhlallisesti. »Kun on luultavaa, että
kaikki selviää ennen paluutani Pariisiin, lähetä André minua vastaan
matkalle. Jos Jumala on puolellamme, niin hän tuo tämän vihkisormuksen
varakreivitär de Montgommerylle. Jos toiveemme päinvastoin pettää, niin
sisar Bénie saa häneltä tämän nunnanhunnun.»

»Oi, salli minun jalkojesi juuressa palvoa sinua kuin enkeliä!»
huudahti nuori mies, tästä suuren rakkauden liikuttavasta ilmauksesta
heltyneenä.

»Ei, Gabriel, ei, nouse; olkaamme lujia ja arvokkaita Jumalan
aivoitusten edessä. Paina otsalleni siveä ja veljellinen suudelma,
niinkuin minä tässä painan sinun otsallesi, antaen sinulle, mikäli
vallassani on, uskoa ja tarmoa.»

Ääneti he vaihtoivat pyhitetyn, murheellisen suudelman.

»Ja nyt, ystäväni», virkkoi Diana, »erotkaamme, kun niin täytyy, mutta
älkäämme sanoko hyvästi, koska pelkäät sitä sanaa, vaan näkemiin, tässä
maailmassa tai tulevaisuudessa!»

»Näkemiin, näkemiin!» toisti Gabriel, sulkien Dianan mykkään
puristukseen poveaan vasten ja katsellen häntä kiihkeästi kuin
ammentaakseen noista kauniista silmistä sitä voimaa, jota hän niin
suuresti tarvitsi, ja lopulta saadessaan Dianalta surullisen, mutta
ilmeikkään merkin, päästi hänet irti, pistäen sormeensa Dianan
sormuksen ja tallettaen povelleen hunnun. »Näkemiin, Diana!» lausui hän
vielä kerran tukahtuneella äänellä.

»Gabriel, näkemiin!» vastasi Diana tehden toivehikkaan eleen.

Sitten Gabriel pakeni melkein kuin mielipuoli.

Puolen tunnin kuluttua hän tyyntyneempänä lähti tästä kaupungista,
jonka herruuden hän oli merkillisen onnensa samoin kuin hurjan
rohkeutensa avulla palauttanut Ranskalle.

Hän oli noussut ratsaille nuoren paashin, Andrén, saattamana, joka oli
ehtinyt mukaan, ja seurueeseen kuului lisäksi neljä hänen sissiään.
Näitä oli ensinnäkin Ambrosio, joka oli peräti mielissään, kun sai
viedä Pariisiin erinäisiä pieniä englantilaisia kapistuksia, jotka
aikoi edullisesti muuttaa rahaksi hovin ympäristössä.

Toiseksi oli tarjoutunut saattueeseen Pilletrousse; valloitetussa
kaupungissa, jossa hän kuului herroihin ja voittajiin, hän oli pelännyt
kiusauksia ja entisten tapojensa valtaanpääsyä.

Yvonnet taas ei ollut maalaistuneesta Calaisista löytänyt
ainoatakaan luottamuksensa arvoista vaatturia, ja hänen pukunsa
oli runsaassa rynnistelyssä kokenut niin kovaa, ettei sitä voinut
pitää esiintymiskelpoisena. Se oli otollisesti saatavissa korvatuksi
ainoastaan Pariisissa.

Lopuksi oli Lactance pyytänyt päästä herransa saattolaiseksi,
mennäkseen hankkimaan rippi-isältään varmuutta siitä, etteivät
urotyönsä olleet ylittäneet hänen katumusharjoituksiaan ja että hänen
lihankuoletuksensa myönteisyys vastasi asetöiden kielteisyyttä.

Pierre ja Jean Peuquoy ynnä Babette tulivat jalkaisin saattamaan noita
kuutta ratsastajaa Pariisiin johtavan tien portille saakka.

Siellä oli ero välttämättä edessä. Äänellään ja kädellään Gabriel
viimeisen kerran hyvästeli kunnon ystäviä, jotka kyynelsilmin
siunasivat häntä ja toivottivat hyvää menestystä.

Peuquoyt menettivät piankin näkyvistään pikku joukkueen, joka loittoni
ripeästi ravaten ja katosi tienkäänteessä. Murheisin sydämin he
palasivat Martin Guerren luo.

Gabriel tunsi mielessään vakavuutta ja huoltakin, mutta ei surua, sillä
hän toivoi!

Jo kerran ennen hän oli samoin lähtenyt Calaisista Pariisiin, pyrkien
selvyyteen kohtalonsa salaisuudesta. Mutta silloin olivat asianhaarat
olleet paljon epäsuotuisammat; hän oli ollut levoton Martin Guerresta,
levoton Babettesta ja Peuquoy-serkuksista, levoton Dianasta, joka oli
täytynyt jättää intohimon hullaannuttaman lordi Wentworthin vangiksi.
Hänen epämääräiset tulevaisuudenhaaveensa eivät olleet hänelle
ilmaisseet mitään hyvää, sillä hän ei ollut lopultakaan tehnyt muuta
kuin pitkittänyt erään kaupungin vastarintaa, josta huolimatta tuo
kaupunki sitten menetettiin viholliselle. Oliko siinä kyllin suuri
palvelus niin suurta palkintoa ansaitsemaan?

Tänään hän sen sijaan ei jättänyt taakseen mitään aihetta synkkiin
ajatuksiin. Hänen rakkaat haavoittuneensa, kenraali ja tallimestari,
olivat kumpikin pelastuneet, ja Ambroise Paré vastasi heidän
paranemisestaan; Babette Peuquoy oli menemässä naimisiin miehen kanssa,
jota hän rakasti ja joka rakasti häntä, ja hänen kunniansa kuten
onnensakin olivat nyt taatut; madame de Castro oleskeli vapaana ja
valtiattarena ranskalaisessa kaupungissa ja huomenna lähtisi sieltä
matkalle, liittyäkseen hänen seuraansa Pariisissa.

Sankarimme oli muuten kylliksi menestynyt kamppailussaan, voidakseen
toivoa, että kova onni oli jättänyt hänet rauhaan. Se, että hän oli
saattanut onnelliseen päätökseen suurenmoisen yrityksen antaessaan
aatteen ja keinot Calaisin valloittamiseksi takaisin, ei ollut niitä
tekoja, jollaisten arvosta väitellään tai tingitään. Ranskan avaimen
palauttaminen Ranskan kuninkaalle oli sellaista kunnostautumista,
joka epäämättä oikeutti mitä suurimpiin pyrkimyksiin, ja varakreivin
päämäärät olivat oikeudenmukaisia ja pyhiä!

Hän oli toiveikas. Dianan luontevat rohkaisut ja lohduttavat lupaukset
kaikuivat vielä hänen korvissaan kuten Peuquoy-perheen viimeiset
toivotukset. Gabriel näki ympärillään Andrén, jonka läsnäolo muistutti
hänen mieleensä rakastetun, ja alttiit ja uljaat soturisaattolaisensa;
edessään vankasti sidottuna satulannuppiin, hän näki linnaan, jossa
säilytettiin Calaisin avaimia. Povellaan hän tunsi kallisarvoisen
antautumissopimuksen ja vielä kallisarvoisemmat herttua de Guisen
ja madame de Castron kirjeet; Dianan kultasormus kiilteli hänen
pikkusormessaan. Ne kaikki olivat onnen kaunopuheisia takeita!

Itse taivaskin, puhtaan sininen ja pilvetön, tuntui puhuvan toivosta.
Raikas ilma pani veren kiertämään vilkkaammin suonissa. Illan
hämärtyessä vaikutti maaseudun hiljainen kohu tyynnyttävältä, ja
purppurahohteessaan tarjosi mailleen painuva aurinko hänen silmilleen
ja sydämelleen mitä viihdyttävimmän näyn.

Mahdotonta oli lähteä matkalle haluttua päämäärää kohti onnellisimmin
entein.

Saamme nähdä, mitä siitä sukeutui.

VIIDESTOISTA LUKU

Kansanlaulu

Tammikuun 12 päivän iltana 1558 oli kuningatar Katarina Medicin
huoneistossa Louvressa eräs niitä ajoittaisia vastaanottoja, joita
olemme edellä kuvanneet ja joissa tavallisesti nähtiin valtakunnan
kaikki ruhtinaalliset ja ylimalkaan aateliin kuuluvat henkilöt.
Eritoten tällä kertaa seura oli hyvin loistava ja eloisa, vaikka sota
parhaillaan pidätteli pohjoisessa herttua de Guisen mukana suurta osaa
ritaristosta.

Naisten joukossa huomattiin laillisen kuningattaren lisäksi
tosiasiallinen kuningatar madame Diana de Poitiers, perintöprinssin
nuori puoliso Maria Stuart ja tuleva Espanjan kuningatar,
raskasmielinen prinsessa Elisabet, jonka ihailtu kauneus myöhemmin
saattoi hänet niin onnettomaksi.

Miehistä mainittakoon ensimmäisenä Bourbon-suvun silloinen päämies
Antoine, Navarran nimikuningas, päättämätön ja heikko ruhtinas; hänen
miehevä puolisonsa Jeanne d'Albret oli lähettänyt hänet Ranskan
hoviin yrittämään hankkia Henrik II:n välityksellä takaisin Navarran
kuningaskunnan, jonka Espanja oli anastanut haltuunsa.

Mutta Navarran Antoine oli jo ruvennut kannattamaan kalvinilaisia
mielipiteitä, eikä häntä siis katseltu kovinkaan hyvällä silmällä
sellaisessa hovissa, joka oli taipuvainen polttamaan kerettiläisiä.

Hänen veljensä, Louis de Bourbon, Condén prinssi, oli myös saapuvilla.
Hän osasi herättää itseään kohtaan enemmän huvitusta, ellei juuri
suurempaa rakkautta. Mutta hän oli silti nimenomaisemmin kalvinilainen
kuin Navarran kuningas, ja häntä väitettiin kapinoitsijain salaiseksi
päälliköksi. Hänellä oli suuri kyky saavuttaa kansan suosio, sillä hän
oli etevä ratsastaja ja lisäksi käytteli taitavasti miekkaa ja tikaria,
vaikka oli varreltaan huomattavan lyhyt ja olkapäät kohosivat hänellä
hieman liiaksi. Hän oli muuten henkevä seuramies ja kiihkeä naisten
rakastelija. Eräs tunnettu kansanlaulu lausui hänestä:

    Mies pieni, kaunis muodoltaan,
    ja suulas, valmis nauramaan,
    niin kuin myöskin suuteloon.
    Luoja häntä suojelkoon.

Navarran kuninkaan ja Condén prinssin ympärille ryhmittyivät
luonnollisesti ne aatelismiehet, jotka avoimesti tai salaisesti pitivät
uskonpuhdistuksen puolta. Näiden joukossa olivat amiraali Coligny,
La Renaudie ja parooni de Castelnau, joka oli äskettäin saapunut
synnyinmaakunnastaan Tourainesta ja juuri tänään ensi kertaa esitelty
hovissa.

Poissaolevista ylimyksistä huolimatta täällä oli koolla suuri määrä
edustavia arvohenkilöitä. Mutta hilpeän hälinän ja huvittelun keskellä
pysyi kaksi miestä totisina ja nähtävästi kiusallisiin ajatuksiin
vaipuneina.

He olivat kuningas ja konnetaabeli de Montmorency, mutta syyt heitä
rasittaviin mietteisiin olivat perin erilaiset.

Henrik II oli ruumiillisesti Louvressa, mutta hänen mielensä kierteli
Calaisissa.

Kolmen viikon ajan, herttua de Guisen lähdöstä saakka, hän oli
herkeämättä yöt päivät mietiskellyt tätä uskaliasta retkeä, joka
saattoi ainiaaksi häätää englantilaiset pois valtakunnasta,
mutta epäonnistuessaan myös kääntyä pahaksi vaaraksi Ranskan
turvallisuudelle, ja sentähden hänen oli monta kertaa täytynyt soimata
itseään siitä, että hän oli sallinut sotapäällikkönsä ryhtyä niin
uhkarohkeaan yritykseen.

Jos tämä hanke raukeaisi, niin mitä häpeää se tuottaisikaan Ranskalle
Euroopan silmissä! Kuinka suuria ponnistuksia tarvittaisiinkaan moisen
vastoinkäymisen korvaamiseen! Pyhän Laurentiuksen päivä ei olisi sen
rinnalla mitään. Konnetaabeli oli silloin joutunut tappiolle, mutta
François de Lorrainen sanottaisiin lähteneen sitä nimenomaan etsimään.

Nyt kuningas ei ollut kolmeen vuorokauteen saanut mitään tietoja
piiritysarmeijasta, joten hän oli alakuloisella tuulella ja vaivoin
kuunteli Lotringin kardinaalin rohkaisuja ja vakuutuksia, kun tämä
hänen nojatuolinsa vieressä seisten koetti elvyttää hänen mieltänsä.

Diana de Poitiers huomasi kyllä kuninkaallisen rakastajansa apean
mielialan, mutta kun hän toisaalla näki herra de Montmorencyn ainakin
yhtä synkkänä, meni hän jälkimmäisen luo.

Calaisin piiritys kiusasi konnetaabeliakin, mutta eri merkityksessä,
kuten jo huomautimme.

Kuningas pelkäsi tappiota, konnetaabeli menestystä vielä enemmän.
Sillä onnistuminen toimittaisi tosiaankin ratkaisevasti ensimmäiselle
arvosijalle herttua de Guisen ja syrjäyttäisi tältä paikalta
konnetaabelin. Ranskan pelastuksesta tulisi konnetaabelipoloisen hukka,
ja tässä on myönnettävä, että hänen itsekkyytensä aina oli käynyt hänen
isänmaallisuutensa edellä.

Niinpä hän vastaanotti kovin pahantuulisena kauniin suosikin, joka
hymyilevänä astui häntä kohti.

Lukija muistanee, millainen outo ja turmeltunut rakkaus liitti maailman
komeimman kuninkaan jalkavaimon tähän raakamaiseen sotakarhuun.

»Mikä kumma soturivanhustani tänään vaivaa?» kysyi herttuatar
konnetaabelilta hyväilevimmällä äänellään.

»Kas, tekin pilkkaatte minua, madame!» vastasi Montmorency katkerasti.
»Minäkö pilkkaisin teitä, ystäväni! Ettehän voi ajatella, mitä sanotte.»

»Kuitenkin juuri ajattelin, mitä itse sanoitte», väitti konnetaabeli
nyreästi. »Nimititte minua soturivanhukseksenne. Vanhus? Se on totta;
enhän ole enää kaksikymmenvuotias keikari. Soturi? Sitä en ole. Kaiketi
teidän pitäisi huomata, ettei minua enää katsota kelvolliseksi muuhun
kuin näyttäytymään paraatiasussa ja miekka kupeella Louvren saleissa.»

»Älkää puhuko noin», torjui suosikki, silmissään hellä katse. »Ettekö
yhä ole konnetaabeli?»

»Mitä konnetaabeli nyt merkitsee, kun on olemassa valtakunnan
kenraaliluutnantti?»

»Tuo arvonimi heitetään syrjään niiden asianhaarojen mukana, jotka
ovat sen luoneet. Teidän arvonimenne, joka peruuttamattomasti liittyy
valtakunnan ylimpään sotilaalliseen johtomieheen, pysyy voimassa niin
kauan kuin elätte.»

»Mutta enkö jo olekin kuin kuollut ja haudattu?» kysyi konnetaabeli
katkerasti naurahtaen.

»Miksi puhutte noin, ystävä?» muistutti madame de Poitiers. »Olettehan
yhä mahtava ja yhtä pelottava rajantakaisille julkisille vihollisille
kuin persoonallisille sisäisille vastustajillenne.»

»Keskustelkaamme vakavasti, Diana, älkäämmekä yrittäkö imarrella tai
harhaannuttaa toisiamme sanoilla.»

»Jos eksytän teitä, niin itse olen erehtynyt», vakuutti Diana. »Antakaa
minulle todisteita asian oikeasta laidasta, niin en ainoastaan heti
tunnusta erehdystäni, vaan korjaan sitä niin paljon kuin kykenen.»

»No niin», lausui konnetaabeli, »ensiksikin panette vieraat viholliset
muka vapisemaan edessäni, ja ne ovat kyllä lohduttavia sanoja, mutta
itse asiassa, kenet lähetetään noita vihollisia vastaan? Minua nuorempi
ja tietenkin menestyksellisempi kenraali, joka varsin hyvin saattaa
jonakin päivänä käyttää tätä onneaan omaksi edukseen.»

»Mikä pakottaa uskomaan, että herttua de Guise onnistuu yrityksessään?»
kysyi Diana, mitä imartelevin hymy huulillaan.

»Jos siinä tulisi tappio», puhui konnetaabeli ulkokultaisesti, »niin
se olisi Ranskalle kamala onnettomuus, jota katkerasti pahoittelisin
isänmaani takia; mutta hänen menestyksensä koituisi kenties vielä
hirveämmäksi onnettomuudeksi, ja se pelottaa minua kuninkaan takia.»

»Uskotteko siis», tiedusti Diana, »että herra de Guisen kunnianhimo...?»

»Olen sitä tutkiskellut, ja se on pohjaton», vastasi kateellinen
hovimies. »Jokin sattuma voisi tuottaa hallituksen muutoksen;
oletteko ajatellut, Diana, kuinka tuo kunnianhimo voisi Maria
Stuartin vaikutusvallan tukemana tehota nuoren ja kokemattoman
kuninkaan mieleen? Teidän etujanne harrastamalla olen joutunut
täydesti vieraantumaan kuningatar Katarinasta. Guiset olisivat silloin
mahtavampia valtiaita kuin itse hallitsija.»

»Sellainen tuho on, Jumalan kiitos, perin epätodennäköinen ja
ainakin hyvin etäinen», huomautti Diana, joka ei voinut olla
ajattelematta, että hänen kuusikymmenvuotias konnetaabelinsa otti liian
herkkäuskoisesti lukuun vasta nelikymmenvuotiaan kuninkaan mahdollisen
kuoleman.

»Meitä vastassa on muuten läheisempiäkin ja melkein yhtä onnettomia
asianhaaroja», virkkoi konnetaabeli, pudistaen vakavasti päätänsä.

»Mitä ne ovat, ystäväni?»

»Oletteko menettänyt muistinne, Diana, vai tekeydyttekö tietämättömäksi
siitä, kuka lähti Calaisiin herttua de Guisen mukana, kuka
nähtävästi supatti hänelle tuon uskaliaan yrityksen aatteen — kuka
voitonriemuisena tulee takaisin hänen mukanaan, jos tosiaankin pääsee
voittajaksi, kenties tietäen, että kenraaliluutnantti myöntää hänelle
osan voittonsa kunniasta?»

»Puhutteko varakreivi d'Exmèsistä?» kysyi Diana. »Kenestäpä muusta,
madame? Jos olette unohtanut hänen yltiöpäisen lupauksensa, muistaa hän
itse sen kyllä! Ja sattuman oikut ovat hyvin kummallisia, niin että hän
saattaa tulla täyttäneeksi lupauksensa ja ilmestyä lujasti vaatimaan
kuninkaan takuun täyttymistä.»

»Mahdotonta!» huudahti Diana.

»Mikä teistä näyttää mahdottomalta, madame? Ettäkö herra d'Exmès pitää
sanansa vai että kuningas pysyy sitoumuksessaan?»

»Kumpikin vaihtoehto on mahdoton ja järjetön, jälkimmäinen vielä
enemmän kuin edellinen.»

»Jos kuitenkin edellinen toteutuisi», muistutti konnetaabeli, »täytyisi
kaiketi toisen täyttyä sen seurauksena. Kuningas on kunnia-asioissa
arkatuntoinen; hän saattaisi hyvinkin, madame, ylpeillä ritarillisesta
uskollisuudesta ja paljastaa oman ja meidän salaisuutemme yhteiselle
vihamiehelle.»

»Vielä kerran sanon: se on mieletön haave!» huudahti Diana vaaleten.

»Mutta jos lopultakin, Diana, näkisitte tämän haaveen ihan
kouraantuntuvana edessänne, niin mitä tekisitte?»

»Enpä tiedä, hyvä konnetaabeli», vastasi madame de Valintinois;
»silloin pitäisi miettiä, neuvotella ja sitten toimia. Mitä hyvänsä
mieluummin kuin tuo äärimmäisyys! Jos kuningas jättäisi meidät pulaan —
no, me sivuuttaisimme kuninkaan ja ollen ennakolta varmat siitä, ettei
hän rohkenisi tapauksen jälkeen asettua meistä eroon, käyttäisimme
mahtiamme omin päin, persoonallisen vaikutusvallan nojalla.»

»Ah, tuota minä teiltä odotinkin!» sanoi konnetaabeli. »Meidän
mahtimme, sanoitte, ja persoonallinen vaikutusvaltamme! Puhukaa
omastanne, madame, mutta mitä minun asemaani tulee siinä kohden, niin
se on peräti luhistunut, niin että totta puhuen pidän itseäni melkein
kuolleena. Sisäiset viholliseni, joita äsken niin säälittelitte,
saisivat nykyään varmasti kujeilla kanssani mielensä mukaan. Tässä
hovissa ei ole ainoatakaan aatelismiestä, jolla ei ole suurempaa
toimintavaltaa kuin kuningaskunnan surkealla konnetaabelilla.
Näettehän, kuinka tyhjää nytkin on ympärilläni! Se on hyvin
luonnollista — kuka huolisikaan osoittaa huomaavaisuutta sortuneelle
mahdille? Teidän on siis varmempaa, madame, jo olla ajattelematta
minkäänlaisen tuen saamista vanhalta epäsuosioon joutuneelta
palvelijalta, joka on ystäviä ja vaikutusvaltaa vailla, jopa
rahatonkin.»

»Rahaton?» toisti Diana melko epäuskoisesti.

»No niin, totisesti, madame, rahaton!» vakuutti konnetaabeli uudestaan
vihaisesti, »ja se kenties onkin tuskallisinta minun iälläni ja niin
suuria palveluksia tehtyäni! Viime sota on suistanut minut häviölle,
omat lunnaani ja erinäisten saattolaisteni vapauttamisesta määrätyt
pakkoverot ovat ehdyttäneet viimeisetkin varani. Sen tietävät hyvin ne,
jotka hylkäävät minut! Jonakin päivänä vielä joudun tästä kiertelemään
kerjäämässä almua kuten se kartagolainen sotapäällikkö — Belisarius se
taisi olla — josta olen kuullut sisarenpoikani, amiraalin, puhuvan.»

»Mitä, konnetaabeli! Eikö teillä muka enää ole ystäviä?» kysyi Diana
hymyillen vanhan rakastajansa satunnaiselle oppineisuudelle ja
vakinaiselle saaliinhimolle.

»Ei, ei ole, sanon teille», vakuutti konnetaabeli, sitten lisäten
merkillisen surkeasti: »Onnettomilla ei olekaan ystäviä.»

»Aion todistaa teille päinvastaista», lausui Diana. »Ymmärrän nyt
kyllä, mistä tuo ärtyisyytenne johtuu. Mutta miksi ette sanonut sitä
minulle heti? Teiltä siis puuttuu luottamusta minuun? Se on paha asia.
Eipä väliä, kostan teille ainoastaan ystävättären tavalla. Sanokaapa,
eikö kuningas viime viikolla määrännyt erästä uutta veroa?»

»Kyllä, rakas Dianani», vastasi konnetaabeli ihmeellisesti rauhoittuen,
»perin oikeudenmukaisen ja hyvinkin raskaan veron sotakulujen
suorittamiseksi.»

»Se riittää», arveli Diana, »ja osoitan teille kohta, että nainen
pystyy korvaamaan, jopa kukkurakaupallakin, satunnaiset vääryydet
teidänlaistenne ansiokkaiden miesten osalta. Myöskin Henrik näyttää
minusta olevan varsin pahalla päällä; mutta yhdentekevää, minä lähden
tästä suoraan hänen kimppuunsa, ja piankin myönnätte, että olen
uskollinen liittolainen ja hyvä ystävätär.»

»Oi, Diana, yhtä hyvä kuin kaunis! Sitä julistan tästedes alati»,
vakuutti Montmorency mielistelevästi.

»Mutta te puolestanne», huomautti Diana, »kun saan uudistetuiksi
tulolähteenne ja hovisuosionne, ettehän tarpeen tullessa hylkää
minua, vanha leijonani, ettekä enää puhele hartaalle ystävättärelle
voimattomuudesta hänen ja omia vihollisianne vastaan?»

»No no, rakas Diana, eikö kaikki, mitä olen ja mitä voin, kuulu
teille?» lausui konnetaabeli; »ja jos toisinaan suren vaikutusvaltani
menetystä, niin eikö se tapahdu yksinomaan siitä pelosta, että pystyn
huonommin palvelemaan kaunista valtiatartani ja rakastajatartani?»

»Hyvä!» vastasi Diana, huulet lupaavassa hymyssä.

Hän kohotti valkoisen ja kuninkaallisen kätensä täysin palvelleen
ihailijansa parrakkaille huulille, ja tämä painoi sille hellän
suudelman. Luoden häneen vielä rauhoittavan katseen madame de
Valentinois enempää viivyttelemättä suuntasi askeleensa kuningasta
kohti.

Lotringin kardinaali pysytteli aina Henrikin lähellä, hoidellen
poissaolevan veljensä asioita ja kaikella kaunopuheisuudellaan
tyynnytellen kuningasta hänen arvaillessaan Calaisia vastaan aloitetun
uskaliaan sotaretken tulosta.

Mutta Henrik kuunteli mieluummin omaa levotonta mielialaansa kuin
viihdyttelevää kardinaalia, ja tällaisella hetkellä madame Diana astui
heidän luokseen.

»Lyön vetoa siitä, messire», sanoi hän heti vilkkaasti kardinaalille,
»että teidän korkea-arvoisuutenne puhuu kuninkaalle jotakin pahaa
tuosta herra de Montmorency-parasta?»

»Oh, madame», vastasi Charles de Lorraine näin aavistamattomasta
hyökkäyksestä tyhmistyneenä, »rohkenen ottaa hänen majesteettinsa
todistajaksi siihen, ettei herra konnetaabelin nimeäkään ole mainittu
keskustelussamme.»

»Se on totta», vahvisti kuningas veltosti.

»Sehän on vain toinen tapa esiintyä hänen haitakseen!» huomautti Diana.

»Mutta jollen saa puhua enkä olla vaiti konnetaabelista, niin mitä
minun siis on tehtävä, madame, kysyn teiltä?»

»Pitäisi puhua hänestä hyvää», selitti Diana.

»Olkoon menneeksi!» myönsi ovela kardinaali. »Siinä tapauksessa sanon
-. sillä kauneuden käskyt ovat aina tavanneet minut kuuliaisena ja
nöyränä — että herra de Montmorency on suuri soturi, että hän on
voittanut Pyhän Laurentiuksen päivän taistelun ja korottanut Ranskan
kunniaa ja että hän juuri parhaillaankin on työnsä täydentämiseksi
ryhtynyt loistavaan hyökkäykseen vihollisia vastaan, yrittäen
muistettavaa ponnistusta Calaisin muurien edustalla.»

»Calais! Calais! Voi, kuka minulle antaisikaan uutisia Calaisista!»
mutisi kuningas, joka ei ollut ministerin ja lemmikin sanasodasta
kuullut muuta kuin tuon nimen.

»Te ylistätte ihailtavasti ja kristillisesti, herra kardinaali»,
sanoi Diana, »ja onnittelen teitä noin terävästä kyvystä pilkalliseen
kohteliaisuuteen.»

»Toden totta, madame», sanoi Charles de Lorraine, »en mitenkään näe,
millaista muuta ylistystä voisin keksiä kunnioittaakseni tuota herra de
Montmorency-poloista, joksi häntä nimititte.»

»Te haette huonosti, messire», väitti Diana. »Eikö esimerkiksi voitaisi
tehdä oikeutta sille innolle, jolla konnetaabeli Pariisissa järjestää
viimeisiä puolustuskeinoja ja kerää koolle niitä vähiä joukkoja,
jotka Ranskalla on jäljellä, sillä aikaa kun toiset vaarantavat ja
toimittavat tuholle alttiiksi isänmaan parhaita voimia hätiköidyillä
seikkailuretkillään?»

»Ohho!» äännähti kardinaali.

»Voi!» huokasi kuningas, jonka mieleen tunkeutui ainoastaan se, mikä
koski hänen omaa huoltaan.

»Eikö sopisi vielä lisätä», jatkoi Diana, »että vaikka sattuma ei
ole suosinut herra de Montmorencyn suurenmoisia ponnistuksia ja
vaikka onni on kääntynyt häntä vastaan, hän ainakin on vapaa kaikesta
persoonallisesta kunnianhimosta, palvellen ainoastaan maansa etuja,
joiden hyväksi hän on uhrannut kaikki: henkensä, jonka hän on ensin
pannut alttiiksi, — vapautensa, joka on häneltä ollut riistettynä
pitkäksi ajaksi, — ja omaisuutensakin, josta hänellä ei tällä haavaa
ole mitään jäljellä?»

»Sepä jotakin!» lausui Charles de Lorraine ihmetellen.

»Niin, teidän korkea-arvoisuutenne», pitkitti Diana, »tietäkää, että
herra de Montmorency on joutunut rahallisesti häviöön.»

»Häviöön!? Todellako?» epäili kardinaali.

»Vieläpä niin täydellisesti», selitti häpeilemätön suosikki,
»että juuri tulen pyytämään hänen majesteetiltaan avustusta tälle
uskolliselle palvelijalle hänen hädässään.»

Yhä ajatuksissaan ollen kuningas ei vastannut mitään.

»Niin, sire», jatkoi Diana puhutellen nyt suoranaisesti häntä,
herättääkseen hänen tarkkaavaisuutensa, »nimenomaan pyydän teitä
tulemaan uskollisen konnetaabelinne avuksi, kun lunnaiden määrä ja
teidän majesteettinne palveluksessa käydyn sodan suuret kustannukset
ovat häneltä riistäneet viimeisetkin varat... Sire, kuuntelettehan
minua?»

»Madame, suokaa anteeksi», vastasi Henrik, »huomioni ei voisi tänä
iltana kohdistua siihen asiaan. Arvaattehan hyvin, etten voi nyt
ajatella mitään muuta kuin Calaisin luona mahdollisesti tulevaa
turmiota.»

»Juuri sentähden», tiukkasi Diana, »pitää teidän majesteettinne minun
mielestäni kohdella hyvin ja suosia sitä miestä, joka ennakolta puuhaa
tuon turmion vaikutusten lievittämiseksi, jos Ranskaa kohtaa sellainen
onnettomuus.»

»Mutta rahoja puuttuu meiltä itseltämmekin nyt yhtä pahasti kuin
konnetaabelilta», huomautti kuningas.

»Entä se uusi vero, joka on äskettäin määrätty koottavaksi?» tiedusti
Diana.

»Ne rahat», selitti kardinaali, »varataan joukkojen palkkoihin ja
muonitukseen.»

Kansanlaulu

»Siinä tapauksessa», muistutti Diana, »suurempi osa niistä rahoista
olisi annettava näiden joukkojen päällikölle.»

»No niin, päällikkö on Calaisissa», vastasi kardinaali.

»Ei, hän on Pariisissa, täällä Louvressa», väitti Diana.

»Tahdotteko siis, että pitää palkita virhettä ja tappiota, madame?»

»Se on ainakin parempi, herra kardinaali, kuin edistää mielettömyyttä.»

»Riittää!» keskeytti kuningas. »Ettekö näe, että riitanne kyllästyttää
ja loukkaa minua? Tiedättekö, madame ja herra de Lorraine, tiedättekö,
millaisen säkeistön vastikään löysin rukouskirjani lehtien välistä?»

»Säkeistön?» kertasivat Diana ja kardinaali yhtaikaa.

»Muistini mukaan», lausui Henrik, »se kuului näin:

    »'Jos annatte, sire, niinkuin Charles haluaa
    ja toimii Diana, itseänne taluttaa,
    vatkata, vääntää, muokata mielen mukaan,
    niin muuksi kuin vahaksi teitä ei sano kukaan.'»

Diana ei nolostunut vähääkään.

»Sievää sanaleikittelyä», myönsi hän, »mutta siinä katsotaan
minulla olevan teidän majesteettiinne suurempaa vaikutusvaltaa kuin
valitettavasti olen saanut!»

»No, madame», tuumi kuningas, »juuri siksi, että tiedätte sitä
saaneenne, teidän ei pitäisi käyttää sitä väärin.»

»Onko minulla siis todellisesti vaikutusvaltaa, sire?» kysyi Diana
maireasti. »Jos niin on asian laita, niin teidän majesteettinne myöntää
minulle, mitä pyydän konnetaabelia varten?»

»Olkoon niin!» vastasi kuningas kiusaantuneena. »Mutta nyt jättänette
minut surullisiin aavistuksiini ja huoliini.»

Tuollaisen heikkouden edessä kardinaali ei voinut muuta kuin
kohottaa silmänsä taivasta kohti. Diana loi häneen voitonriemuisen
syrjäsilmäyksen.

»Kiitos, teidän majesteettinne», lausui hän kuninkaalle. »Totellakseni
teitä poistun. Mutta karkoittakaa mielestänne tuo huolestus ja pelko,
sire! Voitto rakastaa jalomielisiä, ja käsitykseni mukaan te voitatte.»

»Ah, omaksun sen hyväksi enteeksi, Diana!» sanoi Henrik. »Mutta
millaista riemunhurmiota tuntisinkaan, jos saisin siitä varman tiedon!
En ole nukkunut moneen yöhön; tuskinpa olen elossakaan. Hyvä Jumala,
kuinka rajoitettu on kuninkaiden mahti! Ei ole minkäänlaista keinoa
saada selville, mitä paraikaa tapahtuu Calaisissa! Puhukaa mitä
hyvänsä, herra kardinaali, tämä veljenne äänettömyys on kauhistava.
Voih, uutisia Calaisista! Kuka tuo niitä minulle? Jumalan nimessä,
kuka?»

Päivystysupseeri oli astunut sisälle ja kumartaen samalla hetkellä
kuninkaan edessä ilmoitti kaikuvalla äänellä:

»Calaisista saapunut de Guisen lähetti pyytää suosiollista pääsyä hänen
majesteettinsa puheille.»

»Calaisista!» kertasi kuningas nousten seisaalle silmäinsä säihkyessä,
vaivoin hilliten itseään.

»Vihdoinkin!» virkkoi kardinaali vavisten sekä pelosta että ilosta.

»Johtakaa sisälle herra de Guisen sanansaattaja — kiireimmiten!» huusi
kuningas.

Sanomattakin on selvää, että kaikki keskustelu oli tauonnut, että
kaikkien povet jyskyttivät, että kaikkien katseet suuntautuivat ovelle
päin.

Sieltä ilmestyi varakreivi d’Exmès äänettömien kuvapatsaiden keskelle.

KUUDESTOISTA LUKU

Varakreivi de Montgommery

Gabrielilla oli nytkin saattueensa, niinkuin hänen palatessaan
Italiasta. Ambrosio, Lactance, Yvonnet ja Pilletrousse kantoivat
hänen jäljessään englantilaisia lippuja, mutta pysähtyivät kynnyksen
ulkopuolelle.

Nuori mies piteli itse kaksin käsin samettipieluksella kahta kirjettä
ja kaupungin avaimia.

Tämä näky toi Henrikin kasvoille ilmeen, jossa ilo ja kauhistus
sekaantuivat kummallisesti. Hän uskoi ymmärtävänsä onnellisen sanoman,
mutta ilmeeltään ankara sanansaattaja teki hänet rauhattomaksi.

»Varakreivi d'Exmès!» jupisi hän nähdessään Gabrielin lähestyvän
verkkaisin askelin.

Ja luoden toisiinsa hätääntyneen katseen myöskin madame de Poitiers ja
konnetaabeli mutisivat hiljaa:

»Varakreivi d'Exmès!»

Juhlallisena ja vakavana Gabriel painui toisen polvensa varaan
kuninkaan edessä ja ilmoitti lujalla äänellä:

»Sire, tässä ovat Calaisin kaupungin avaimet; seitsenpäiväisen
piirityksen ja kolmen vimmaisen väkirynnäkön jälkeen englantilaiset
ovat luovuttaneet ne herra herttua de Guiselle, joka on kiirehtinyt
lähettämään ne teidän majesteetillenne.»

»Onko Calais meidän?» kysyi kuningas vielä, vaikka oli sen kuullut
selvästi.

»Calais on teidän, sire», toisti Gabriel.

»Eläköön kuningas!» huusivat yhteen ääneen kaikki läsnäolijat, ainoana
poikkeuksena kenties konnetaabeli ja Montmorency.

Henrik ei enää ajatellut muuta kuin huoltensa hälvenemistä ja
aseittensa loistavaa voittoa. Säteilevin kasvoin hän kumarsi
pauhaavalle seuralle.

»Kiitos, hyvät herrat, kiitos!» lausui hän. »Ranskan nimessä otan
vastaan onnittelunne, mutta ne eivät saa kohdistua yksistään minuun;
oikeuden mukaan ne pitää pääosaltaan omistaa sotaretken uljaalle
johtajalle, ylevälle serkulleni herra de Guiselle.»

Salissa kuului joka taholta hyväksyvää sorinaa. Mutta vielä ei ollut
tullut se aika, jolloin rohjettiin kuninkaan kuullen huutaa: Eläköön
herttua de Guise!

»Ja rakkaan serkkumme poissaollessa», jatkoi Henrik, »olemme onnellisia
siitä, että ainakin voimme osoittaa kiitoksemme ja onnittelumme teille,
jotka edustatte häntä täällä, herra Lotringin kardinaali, ja teille,
jolle näin suurenmoinen viesti on uskottu, herra varakreivi d'Exmès.»

»Sire», huomautti kunnioittavasti, mutta rohkeasti Gabriel kumartaen,
»suokaa anteeksi, en enää käytä varakreivi d'Exmèsin nimeä.»

»Kuinka?» huudahti kuningas rypistäen otsaansa.

»Sire», jatkoi Gabriel, »Calaisin valloituspäivästä alkaen olen
katsonut voivani omaksua todellisen nimeni ja arvoni. Minä olen
varakreivi de Montgommery.»

Tämä nimi, jota ei ollut niin moneen vuoteen kertaakaan lausuttu
hovissa muutoin kuin kuiskaten, sai läsnäolijain kesken toimeen
hämmästyksen kohahduksen. Tuo nuori mies sanoi siis olevansa varakreivi
de Montgommery, ja siitä seurasi, että kreivi de Montgommery,
epäilemättä hänen isänsä, vielä oli hengissä! Mitä noin pitkällisen
katoamisen jälkeen merkitsi vanhan ja aikoinaan niin kuuluisan nimen
paluu?

Kuningas ei kuullut mitään tähän suuntaan supateltuja huomautuksia,
mutta hänen oli helppo aavistaa ne; hän oli valahtanut kalpeaksi kuin
italialainen röyhelönsä, ja hänen huulensa värisivät maltittomuudesta
ja suuttumuksesta.

Madame de Poitiers oli niinikään kiihtymyksen vallassa, ja konnetaabeli
oli sopessaan havahtunut synkästä velttoudestaan ja hänen harhaileva
katseensa oli alkanut tuijottaa.

»Mitä tarkoitatte, monsieur?» kysyi kuningas työläästi halliten
ääntänsä. »Minkä nimen rohkenette ottaa ja mistä saatte tuollaisen
huimapäisyyden?»

»Se nimi on minun, sire», vastasi Gabriel levollisesti, »ja niitä
teidän majesteettinne pitää huimapäisyytenä, ei ole muuta kuin
luottavaisuutta.»

Nyt oli ilmeistä, että Gabriel oli tahtonut uskaliaalla tempulla
saavuttaa peruuttamattoman ratkaisun, panna kaikki alttiiksi
voittaakseen yhdellä kertaa kaikki ja sulkea kuninkaalta kuten
itseltäänkin tien epäröimiseen ja väistämiseen.

Kuningaskin käsitti sen, mutta pelkäsi oman vimmansa seurauksia, ja
ainakin siirtääkseen aavistelemaansa purkausta tuonnemmaksi hän virkkoi:

»Persoonalliset asianne voidaan jättää myöhemmäksi, monsieur, kunnes
tulee aika niitä käsitellä, mutta tällä hetkellä, älkää sitä unohtako,
olette herra de Guisen lähetti, ettekä nähdäkseni ole vielä toimittanut
tehtäväänne loppuun.»

»Teidän majesteettinne on oikeassa», tunnusti Gabriel kumartaen syvään.
»Minun on vielä luovutettava englantilaisilta valloitetut liput.
Katsokaa niitä, sire, ne ovat tuossa! Lisäksi herttua de Guise itse on
kirjoittanut kuninkaalle tämän kirjeen.»

Hän tarjosi pieluksella Arpinaaman kirjettä. Kuningas otti sen, mursi
sinetin, repäisi kotelon auki ja ojensi kirjeen sitten Lotringin
kardinaalille:

»Teille, herra kardinaali», sanoi hän, »kuuluu oikeuden mukaan ilo
lukea ääneen tämä veljenne kirje. Se ei ole osoitettu kuninkaalle, vaan
Ranskalle.»

»Mitä, sire!» ihmetteli kardinaali; »teidän majesteettinne tahtoo...?»

»Haluan, herra kardinaali, että vastaanotatte tämän kunnian, joka on
teille luonnollinen.»

Charles de Lorraine kumarsi, otti kunnioittavasti kuninkaan kädestä
vastaan kirjeen, avasi sen laskoksista ja luki mitä syvimmän
hiljaisuuden vallitessa:

 »Sire!

 Calais on hallussamme; olemme viikossa ottaneet englantilaisilta
 takaisin kaupungin, jonka he kaksisataa vuotta takaperin saivat vuoden
 kestäneellä piirityksellä.

 Guines ja Ham, ne kaksi viimeistä tukikohtaa, jotka heillä vielä on
 Ranskassa, pystyvät nyt vain vähän aikaa pitämään puoliaan; rohkenen
 luvata teidän majesteetillenne, että perinnäiset vihollisemme on
 kahden viikon kuluttua lopullisesti karkoitettu koko valtakunnasta.

 Olen katsonut velvollisuudekseni osoittaa voitettuja kohtaan
 jalomielisyyttä. He ovat meille luovuttaneet tykistönsä ja
 ampumavaransa, mutta ne antautumisehdot, joihin olen suostunut,
 myöntävät Calaisin asukkaille, jotka sitä haluavat, oikeuden poistua
 irtaimistoineen Englantiin, Ehkä olisikin ollut vaarallista jättää
 vasta uudestaan miehitettyyn kaupunkiin sellaista kapinallista ainesta.

 Kuolleittemme ja haavoittuneittemme lukumäärä ei ole kovinkaan suuri,
 kun valloitus tapahtui näin joutuisasti.

 »Minulla ei ole aikaa eikä tilaisuutta, sire, selostaa tänään
 teidän majesteetillenne lähempiä yksityiskohtia. Itse pahasti
 haavoittuneena...»

Tässä kardinaali kalveten pysähtyi.

»Mitä, onko serkkumme haavoittunut!» huudahti kuningas muka
huolestuneena.

»Rauhoittukoot teidän majesteettinne ja hänen korkea-arvoisuutenne»,
huomautti Gabriel. »Herra herttua de Guisen vammasta ei tule pahoja
seurauksia, Jumalan kiitos! Hänelle jää siitä, mikäli nyt näyttää,
ainoastaan uljas arpi kasvoihin ja kunniakas Arpinaaman lisänimi.»
Itsekseen lukien muutamia rivejä eteenpäin kardinaali oli varmistunut
siitä, että Gabriel puhui totta, ja tyyntyneenä hän jatkoi ääneen:

 »Itse pahasti haavoittuneena juuri kun olimme tunkeutumassa Calaisiin
 sain kuitenkin pelastuksen, kun minua hoitamaan tuli nopealla avullaan
 ja ihmeellisellä taidollaan eräs nuori kirurgi, mestari Ambroise Paré;
 mutta vielä olen heikko, joten täytyy luopua siitä ilosta, että saisin
 pitkälti kertoa asioista teidän majesteetillenne.

 Voitte kuulla lisäselityksiä sanansaattajalta, joka tuo teidän
 majesteetillenne tämän kirjeen mukana kaupungin avaimet ja
 englantilaiset liput: ennenkuin lopetan minun pitää kuitenkin puhua
 teidän majesteetillenne hänestä.

 Sillä minulle ei, sire, kuulu kaikki kunnia tästä hämmästyttävästä
 Calaisin valloituksesta. Olen koettanut toteuttaa sitä kaikin voimin
 uljaiden joukkojemme kanssa; mutta koko aate, toimeenpanon välineet ja
 itse onnistuminen johtuvat tämän kirjeen tuojasta, herra varakreivi
 d'Exmèsistä...»

»Näyttää siltä, monsieur», keskeytti kuningas kääntyen Gabrieliin päin,
»ettei serkkumme vielä tunne teitä uudella nimellänne.»

»Sire», selitti Gabriel, »en olisi rohjennut ensimmäistä kertaa käyttää
sitä muualla kuin teidän majesteettinne läsnäollessa.»

Kardinaali pitkitti kuninkaan viittauksesta:

 »Tunnustan todellakin, etten ollut edes ajatellut tätä rohkeaa
 temppua, kun herra d’Exmès tuli puheilleni Louvressa, esitti
 minulle suurenmoisen suunnitelman, kumosi epäilykseni ja hälvensi
 epäröitsemiseni, lopulta suostuttaen minut tähän ennenkuulumattomaan
 rynnistykseen, joka riittäisi kokonaisen hallituskauden kunniaksi,
 sire.

 Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Minun ei sopinut kevytmielisesti
 antautua näin vakavan yrityksen moniin vaaroihin, vaan siinä oli
 tarpeellista, että pitkällisen kokemuksen neuvo tukisi hehkuvan
 urhoollisuuden haavetta. Herra d'Exmès toimitti herra marski
 Strozzille keinot pujahtaa valepuvussa Calaisiin ja todeta hyökkäyksen
 ja puolustuksen mahdollisuudet. Lisäksi hän hankki meille tarkan
 pohjapiirroksen vallituksista ja varustetuista kohdista, niin että
 etenimme Calaisia kohti yhtä luottavaisesti kuin jos sen muurit
 olisivat olleet lasia.

 Kaupungin muurien edustalla ja rynnäköissä, Nieullayn, Vanhan
 linnan valloituksessa, kaikkialla varakreivi d’Exmès antoi omalla
 kustannuksellaan varustamansa pikku joukkueen etunenässä edelleen
 ihailtavia urhouden näytteitä. Mutta siinä hän oli vain samanarvoinen
 kuin monet uljaat upseerimme, joita ei luullakseni voisikaan asetöissä
 voittaa. En siis erityisemmin tehosta hänen ainaista horjumatonta
 miehuullisuuttaan, vaan kohdistan huomiota ainoastaan sellaisiin
 saavutuksiin, jotka ovat mieskohtaisesta erikoisia. Niinpä Calaisin
 lahdelman suulla Risbankin linnake oli vapaa meren puolelta ja saattoi
 avata pääsyn ylivoimaisille, Englannista saapuville apujoukoille.
 Silloin meidät olisi muserrettu, tuhottu. Jättimäinen yrityksemme
 olisi rauennut Euroopan nauruksi. Millä keinoin sittenkin oli
 mahdollista saada haltuumme ilman aluksia torni, jota suojeli
 valtameri? Varakreivi d'Exmès suoritti sen ihmeen. Yöllä hän kykeni,
 lähdettyään vähäisessä veneessä liikkeelle vapaaehtoistensa kanssa,
 paikkakunnalla hankkimiensa tietojen perusteella pystyttämään Ranskan
 lipun tuon valloittamattoman linnakkeen harjalle, sittenkun oli
 selvinnyt onnellisesti noin uskaliaasta retkestä ja päätä huimaavasta
 kapuamisesta.»

Kuninkaan läsnäolosta huolimatta lukemisen keskeytti tässä hetkeksi
ihailun sorina, joka väkisinkin puhkesi kuuluville ylhäisestä, uljaasta
seurasta kaikkien sydänten ehdottomana ilmauksena.

Gabrielin ryhti, hänen seistessään suorana, silmät alas luotuina,
tyynenä, arvokkaana ja vaatimattomana parin askeleen päässä
kuninkaasta, tehosti ritarillisen urotyön selostuksen luomaa
vaikutelmaa ja viehätti yhdellä kertaa sekä nuoria naisia että vanhoja
sotureita.

Itse kuningas tunsi liikutusta ja suuntasi jo suopeamman katseen
mainion seikkailun nuoreen sankariin. Ainoastaan madame de Poitiers
pureskeli valkoista huultaan, ja konnetaabeli de Montmorency rypisti
tuuheita kulmakarvojaan vihaisen näköisenä.

Lyhyen väliajan jälkeen kardinaali alkoi jälleen lukea veljensä
kirjettä.

 »Risbankin linnakkeen kukistuttua kaupunki oli meidän vallassamme.
 Englantilaiset laivat eivät rohjenneet edes yrittää hyödytöntä
 hyökkäystä. Kolme päivää myöhemmin saimme voitollisina marssia
 Calaisiin, kun meitä vielä auttoi varakreivi d'Exmèsin liittolaisten
 tehokas nouseminen aseisiin muurien sisäpuolella ja hänen oma tarmokas
 rynnäkkönsä selkäpuolelta.

 Tässä viimeisessä taistelussa, sire, sain kamalan vamman, joka
 oli vähällä riistää henkeni, ja jos minun sallitaan huomauttaa
 henkilökohtaisesta palveluksesta noin monen julkisen palveluksen
 jälkeen, tekee mieleni lisätä, että jälleen herra d'Exmès melkein
 väkisin toi kuolinvuoteeni ääreen mestari Parén, sen kirurgin, joka
 pelasti minut.»

»Ah, monsieur, sallikaa minun vuorostani kiittää teitä!» lausui Charles
de Lorraine järkkyneellä äänellä, keskeyttäen lukemisensa. Sitten hän
jatkoi pontevammin, ikäänkuin hänen veljensä itse olisi puhumassa.

 »Sire, tavallisesti annetaan tällaisten suurten menestysten
 kunnia vain päällikölle, jonka johdolla ne on saavutettu.
 Herra d'Exmès sallisi ensimmäisenä, ollen yhtä vaatimaton kuin
 suuriaatteinen, mielellään oman nimensä häipyä minun maineeni
 tieltä. Kuitenkin minusta on tuntunut oikeudenmukaiselta ilmoittaa
 teidän majesteetillenne, että se nuori mies, joka teille tuo tämän
 kirjeen, on todellisesti ollut yrityksemme päänä ja käsivartena ja
 että ilman häntä Calais tälläkin hetkellä, jolloin tätä Calaisissa
 kirjoitan, kuuluisi vielä Englannille. Herra d'Exmès on pyytänyt minua
 mainitsemaan tämän ainoastaan kuninkaalle. Sen teen tässä selvin
 sanoin, kiitollisesti ja ilomielin.

 Velvollisuuteni oli antaa herra d'Exmèsille tämä kunniakas todistus.
 Muu on teidän oikeutenanne, sire — oikeutena, jota kadehdin, mutta en
 voi enkä tahdo anastaa itselleni. Näyttää siltä, että tuskin on mitään
 palkintoja, joilla voitaisiin kylliksi maksaa rajakaupungin takaisin
 valloittaminen ja turvatun valtakunnan eheytyminen.

 Herra d'Exmèsin puheista tuntuu silti selviävän, että teidän
 majesteettinne käytettävissä on hänen saavutuksensa arvoinen hyvitys.
 Uskon häntä, sire. Mutta tosiasiallisesti ainoastaan kuningas ja
 teidän majesteettinne kaltainen suuri kuningas pystyy suunnilleen
 arvon mukaan palkitsemaan tämän kuninkaallisen urotyön.

 Lopuksi rukoilen Jumalaa, sire, että hän antaa teille pitkän iän ja
 onnellisen hallituskauden,

                               ja olen teidän majesteettinne
                        nöyrin ja kuuliaisin palvelija ja alamainen
                                   François de Lorraine.

 Calaisissa, tammikuun 8 p:nä 1558.»

Kun Charles de Lorraine oli lopettanut lukemisensa ja luovuttanut
kirjeen takaisin kuninkaan käteen, purkautui uudestaan se hyväksymisen
kohu, joka edusti koko hovin hillittyä onnittelua ja taas pani
Gabrielin sydämen paisumaan riemusta, sillä näennäisen levollisuutensa
verhossa hän oli kovasti kiihtynyt. Jollei kunnioitus kuninkaan
läsnäoloa kohtaan olisi pakottanut intomielisyyttä hiljaiseksi, olisi
nuorta voittajaa juhliessa epäilemättä pidetty rajua hälinää.

Kuningas vaistosi tämän yleisen innostuksen, jota muuten hän itsekin
tunsi hiukan; eikä malttanut olla lausumatta Gabrielille ikäänkuin
kaikkien mieliä ja ajatuksia tulkiten; »Hyvä on, monsieur! Olette
saanut suurta aikaan! Toivon, että — kuten herra de Guise antaa minun
ymmärtää — kykenen tosiaan suomaan teille ansaitsemanne ja samalla
minun arvoiseni palkinnon.»

»Sire», vastasi Gabriel, »minulla on ainoastaan yksi pyrkimys, ja
teidän majesteettinne tietää sen...» Henrikin liikahtaessa hän sitten
kiirehti korjaamaan: »Mutta, anteeksi, tehtäväni ei vielä olekaan
täydesti päättynyt, sire.»

»Mitä teillä vielä on esitettävänä?» tiedusti kuningas.

»Kirje madame de Castrolta teidän majesteetillenne.»

»Madame de Castrolta?» toisti Henrik kiihkeästi.

Ripeästi ja harkitsematta hän nousi nojatuolistaan, laskeutui
kuninkaalliselta korokkeelta kaksi askelmaa, itse ottaakseen vastaan
Dianan kirjeen, ja lausui Gabrielille ääntänsä alentaen:

»Totta on, monsieur, että te ette ainoastaan luovuta tytärtä takaisin
kuninkaalle, vaan myöskin kalleintaan kaivanneelle isälle. Olen
joutunut kahteen velkaan teille!... Mutta katsokaamme sitä kirjettä...»

Ja kun hovi yhä hievahtamatta ja mykkänä kunnioittavasti odotti
kuninkaan määräyksiä, lisäsi Henrik ääneen, ollen itse kiusaantunut
tuon tarkkailevan hiljaisuuden johdosta:

»Älköön ilonne ilmaiseminen tunteko pidättelyä minun tähteni, hyvät
herrat! Minulla ei ole enää mitään teille ilmoitettavana; muu on minun
ja serkkuni de Guisen lähetin keskistä. Voitte siis ruveta vapaasti
puhelemaan onnellisesta sanomasta ja onnittelemaan siitä toisianne,
hyvät herrat.»

Kuninkaallinen lupa omaksuttiin pian, juttelevat ryhmät muodostuivat
jälleen, eikä kotvasen kuluttua enää kuultu muuta kuin sitä moninaista
sekavaa kohinaa, joka väkijoukoissa syntyy sadasta eri keskustelusta
samojen seinien piirissä.

Ainoastaan madame de Poitiers ja konnetaabeli muistivat vielä vakoilla
kuningasta ja Gabrielia. He olivat kaunopuheisilla silmäniskuina
ilmaisseet toisilleen pelkonsa, ja Diana oli huomaamatta lähestynyt
kuninkaallista rakastajaansa.

Henrik ei pannut merkille tätä kadehtijaparia, kun oli kokonaan
syventynyt tyttärensä kirjeeseen.

»Rakas Diana... rakas Diana-parka!» mutisi hän heltyneenä.

Ja lukemasta päästyään hän joutui sen kuninkaallisuuspiirteensä
valtaan, joka hänessä todellisesti edusti jalomielisyyttä ja
uskollisuutta, ja lausui Gabrielille melkein ääneen:

»Myöskin madame de Castro suosittelee minulle vapauttajaansa, ja
se on oikein! Hän ilmoittaa tässä, että te ette ainoastaan ole
päästänyt häntä vankilasta, monsieur, vaan nähtävästi pelastanut hänen
kunniansakin.»

»Siinä kohden olen vain täyttänyt velvollisuuteni, sire», vastasi
Gabriel.

»Niinpä minunkin on täytettävä omani», vakuutti Henrik lämpimästi.
»Te saatte nyt puhua, monsieur. Sanokaa, mitä meiltä haluatte, herra
varakreivi de Montgommery!»

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Riemua ja tuskaa

Herra varakreivi de Montgommery. Kuninkaan lausumana tämä nimi tuntui
sisältävän enemmän kuin lupauksen, ja Gabriel hätkähti onnentunteesta.

Hänen isälleen oli ilmeisesti tulossa armahdus!

»Hän pehmiää!» supatti madame de Poitiers konnetaabelille, joka oli
tullut hänen lähelleen.

»Odottakaamme vuoroamme», vastasi Montmorency hätääntymättä.

»Sire», lausui sillaikaa kuninkaalle Gabriel, tapansa mukaan enemmän
kiihdyksissä toivosta kuin pelosta, »minun ei ole tarvis toistaa
teidän majesteetillenne, mitä armonosoitusta rohkenen odottaa teidän
hyvyydeltänne, laupeudeltanne, hieman oikeudentunnoltannekin.
Toivoakseni olen suorittanut, mitä teidän majesteettinne minulta
vaati... Suvaitsisiko teidän majesteettinne täyttää, mitä minä
pyysin?... Onko kuninkaani unohtanut lupauksensa vai tahtooko hän
suosiollisesti sen pitää?...»

»Kyllä, monsieur, minä pidän sen, sovitulla vaitiolon ehdolla», vastasi
Henrik epäröimättä.

»Vakuutan uudestaan kunniani nimessä, sire, että se ehto täytetään
tarkasti ja tunnollisesti», takasi varakreivi d’Exmès.

»Tulkaa siis lähemmäksi, monsieur», sanoi kuningas.

Gabriel noudatti kehoitusta. Lotringin kardinaali siirtyi
hienotunteisesti syrjemmälle, mutta madame de Poitiers, joka hänkin nyt
istui Henrikin likellä eikä hievahtanut paikaltaan, saattoi varmaankin
erottaa, mitä puhuttiin, vaikka kuningas alensi ääntänsä, jotta vain
Gabriel sen kuulisi.

Tässä on sanottava, ettei tuollainen vaaniminenkaan nyt horjuttanut
kuninkaan tahtoa, sillä hän jatkoi vakavasti:

»Herra varakreivi de Montgommery, te olette uljas alamainen, jota pidän
arvossa ja kunnioitan. Kun saatte sen, mitä pyydätte ja olette niin
hyvin ansainnut, emme kuitenkaan ole vielä täysin kuitanneet velkaamme
teille. Mutta ottakaa aluksi tämä sormus. Näyttäkää sitä huomenna
aamulla kello kahdeksalta Châteletin kuvernöörille; hänelle ilmoitetaan
ennakolta tulonne, jotta hän sitten heti luovuttaa teille pyhän ja
ylevän pyrkimyksenne kohteen.»

Gabriel tunsi polviensa notkuvan ilosta; hän ei kyennyt hallitsemaan
itseään, vaan vaipui kuninkaan jalkoihin.

»Ah, sire», sanoi hän povensa paisuessa liikutuksesta, silmät
kyynelistä sumeina, »kaikki tahto, kaikki tarmo, josta lienen antanut
näytteitä, joutuvat elämäni loppuun asti ilmaisemaan alttiuttani
teidän majesteettianne kohtaan, niinkuin ne olisivat — sen tunnustan —
palvelleet vihaani, jos olisitte antanut minulle kieltävän vastauksen.»

»Tosiaanko?» kysyi kuningas suopeasti hymyillen.

»Niin, sire, sen myönnän, ja teidän pitää minua ymmärtää, koska olette
antanut isälleni anteeksi. Niin, minä olisin luullakseni vainonnut
teidän majesteettianne ja lapsiannekin, niinkuin nyt tahdon puolustaa
ja rakastaa teitä vielä heissäkin, sire. Jumalan edessä, joka ennemmin
tai myöhemmin rankaisee valapattoja, minä pidän uskollisuudenvalani
niinkuin olisin pitänyt kostonikin valan!»

»Saadaanpa nähdä! Nouskaa, monsieur», kehoitti kuningas yhä
myhäilevänä. »Tyyntykää, malttaaksenne mielenne, kertomaan minulle
joitakin yksityiskohtia tuosta merkillisestä Calaisin valtauksesta,
josta arvatakseni en koskaan väsy kuulemaan puhuttavan tai itse siitä
puhumaan.»

Näin Henrik piti Gabrielia runsaan tunnin puheillaan, kysellen ja
kuunnellen, eikä näyttänyt lainkaan kyllästyvän tiedustelemaan yhä
lisää.

Sitten hänen täytyi myöntää naisillekin vuoro esittää kysymyksiä
nuorelle sankarille. Mutta ensiksikin Lotringin kardinaali tahtoi
välttämättä itse esitellä hänet kuningattarelle, ollen huonosti
selvillä Gabrielin entisyydestä ja nähden hänessä vain veljensä ystävän
ja suojatin.

Koko hovin ollessa näkijöinä Katarina Medicin täytyi kyllä onnitella
sitä miestä, joka oli tuottanut kuninkaalle niin kauniin voiton. Mutta
hän teki sen huomattavan kylmäkiskoisesti ja korskeasti, ja hänen
harmaiden silmiensä ankara ja halveksiva katse haastoi toisaalta niitä
sanoja vastaan, joita hänen suunsa pakotettuna lausui vastoin sydämen
ääntä.

Kunnioittavasti kiittäessään Katarinaa hänen suosiollisuudestaan
Gabriel tunsi hänen valheellisten kohteliaisuuksiensa ikäänkuin
hyytävän sieluaan, kun hän menneisyyttä muistaen oli niiden takana
huomaavinaan salaista ivaa ja myöskin uhkaa.

Kumarrettuaan kuningattarelle ja kääntyessään vetäytymään pois hän
luuli keksineensä aiheen siihen tuskaiseen aavistukseen, joka oli
vastikään hiipinyt hänen mieleensä. Hänen katseensa oli näet osunut
taas kuninkaaseen päin, jolloin hän värähtäen näki Diana de Poitiersin
lähestyneen hänen majesteettiaan ja puhuttelevan tätä hiljaa,
huulet ilkeässä, vääristyneessä hymyssä. Mitä enemmän Henrik näytti
puolustautuvan, sitä kiihkeämmin tuntui rakastajatar vaativan.

Sitten jälkimmäinen kutsui saapuville konnetaabelin, joka samoin puhui
kauan kuninkaalle ilmeeltään perin vakavana.

Gabriel katseli tuota kohtausta etäältä. Hän tarkkaili näiden
vihollistensa jokaista elettä ja kärsi julmaa kidutusta. Mutta
sydämensä ollessa siten raadeltavana hän sai hilpeäksi seuralaisekseen
ja haastattelijakseen nuoren perintöprinsessan, Maria Stuartin, joka
onnitteli häntä vilpittömästi ja esitti innokkaita kysymyksiä, ja
rauhattomuudestaan huolimatta hän vastaili niihin parhaansa mukaan.

»Se on suurenmoista!» sanoi Maria hänelle haltioituneena; »eikö olekin,
rakas prinssini?» lisäsi hän nuorelle puolisolleen Fransille, joka
liitti ylistelynsä perintöprinsessan ystävällisyyteen.

»Mitä ihminen ei tekisikään ansaitakseen näin suosiollisia sanoja?»
virkkoi Gabriel, jonka harhailevat silmät alinomaa palasivat kuninkaan,
Dianan ja konnetaabelin ryhmään.

»Kun minussa ensin heräsi teitä kohtaan jotakin erityistä myötätuntoa»,
jatkoi Maria Stuart tavanomaisen herttaisesti, »ilmoitti minulle
varmaankin sydämeni, että te suorittaisitte tuon ihmeellisen urotyön
rakkaan enoni de Guisen kunniaksi. Oi, soisinpa, että minä vuorostani
kykenisin palkitsemaan teitä kuten kuningas. Mutta naisella ei
valitettavasti ole arvonimiä ja kunnianosoituksia jaeltavinaan.»

»Oh, olen tosiaan saanut kaikki, mitä saatoin maailmassa toivoa!»
vakuutti Gabriel. — Kuningas ei enää vastaile, hän vain kuuntelee! —
totesi hän samalla itsekseen.

»Yhdentekevää!» tuumi Maria Stuart. »Jos minulla olisi valtaa, niin
luullakseni loisin teihin toivomuksia, voidakseni ne täyttää. Mutta
tällä haavaa minulla ei ole, katsokaahan, muuta kuin tämä orvokkivihko,
jonka Tournellesin puutarhuri minulle äsken lähetti harvinaisuutena
viime pakkasen jälkeen. No niin, herra d'Exmès, hänen korkeutensa
perintöprinssin luvalla annan teille nämä kukat tämän päivän muistoksi.
Otatteko vastaan?»

»Oi, madame!» huudahti Gabriel suudellen kunnioittavasti kättä, joka ne
tarjosi.

»Kukat», jatkoi Maria Stuart miettiväisesti, »tarjoavat meille
suloista tuoksuaan kun iloitsemme, ja lohdutusta alakuloisuutemme
hetkinä. Voisin jonakin päivänä olla hyvin onneton, mutta en koskaan
täydellisesti niin kauan kuin minulle jätetään kukkia. Ymmärrettävästi
minä noin onnelliselle ja voitolliselle miehelle tarjoan nämä
ainoastaan tuoksun takia.»

»Kukapa tietää?» lausui Gabriel pudistaen päätänsä surullisesti, »eikö
ole mahdollista, että voitollinen ja onnellinen voi niitä piankin
tarvita lohdutuksekseen?»

Hänen näin puhuessaan olivat hänen katseensa yhä tähdätyt kuninkaaseen,
joka parhaillaan näytti harkitsevan ja painavan alas päänsä madame de
Poitiersin ja konnetaabelin esittäessä hänelle jotakin yhä kiihkeämmin.

Gabrielia vapisutti se ajatus, että suosikki oli varmaan kuullut
kuninkaan lupauksen, niin että tuolla nyt tietenkin puheltiin hänen
isästään ja hänestä itsestään.

Nuori perintöprinsessa siirtyi pois hänen luotaan, suopean leikkisästi
tehtyään jonkin huomautuksen hänen mietiskelevästä mielialastaan.

Nyt lähestyi varakreiviä amiraali Coligny ja esitti vuorostaan
sydämellisen onnittelunsa siitä, kuinka loistavasti hän oli Calaisissa
ylläpitänyt ja ylittänyt Saint-Quentinissa saavuttamaansa mainetta.

Nuorta miesparkaa pidettiin nähtävästi enimmin kohtalon suosimana ja
kadehdittavana juuri silloin, kun hän kärsi määrätöntä mielentuskaa.

»Olette yhtä pätevä saavuttamaan voittoja kuin lieventämään tappioita»,
puheli amiraali. »Olen ylpeä suuren ansiokkuutenne käsittelemisestä
ennakolta ja pahoittelen ainoastaan, etten ollut teidän kanssanne
osallistumassa tuohon kauniiseen urotyöhön, joka on teille niin onnekas
ja Ranskalle niin kunniakas.»

»Toisia tilaisuuksia ei suinkaan puuttune, herra amiraali», huomautti
Gabriel.

»Epäilen sitä», vastasi Coligny hieman alakuloisesti. »Jumala suokoon
vain, ettemme kuuluisi eri leireihin, jos vielä kohtaisimme toisemme
taistelukentällä!»

»Taivas minua tosiaan varjelkoon siitä!» lausui Gabriel vakavasti.
»Mutta mitä tarkoitatte noilla sanoilla, herra amiraali?»

»Viime kuukauden aikana on poltettu roviolla neljä uskontokuntamme
hurskasta jäsentä», selitti Coligny. »Päivä päivältä voimistuessaan
reformeeratut lopulta kyllästyvät näihin inhottaviin ja kataliin
vainoihin. Silloin niistä kahdesta puolueesta, joihin Ranska on
jakautunut, saattaa kehittyä kaksi armeijaa.»

»Ja sitten?»'

»Vaikka kävimme yhdessä Saint-Jacques-kadun varrella jonka katse ei
siirtynyt pois kuninkaasta; minulla on päinvastoin aihetta ajatella,
että piankin saan oikeuden marssia sorrettujen mukana sortajia vastaan.»

»Kuinka! Mitä tämä merkitseekään?» ihmetteli amiraali. »Te kalpenette,
Gabriel, ja äänenne värähtelee! Mikä teitä vaivaa?»

»Ei mikään, ei mikään, herra amiraali. Mutta minun täytyy nyt jättää
teidät. Pikaisiin näkemiin!»

Gabriel oli kaukaa havainnut kuninkaan myöntävän eleen, ja konnetaabeli
de Montmorency oli sitten heti poistunut salista luoden Dianaan
voitonriemuisen silmäyksen. Vastaanotto päättyi muutamia minuutteja
myöhemmin, ja astuttuaan kumartamaan kuninkaalle hyvästelyksi Gabriel
rohkeni näkemästään huolimatta lausua hänelle:

»Huomiseen, sire.»

»Huomiseen, monsieur», vastasi kuningas. Mutta näin sanoessaan Henrik
ei katsonut Gabrielia kasvoihin; hän käänsi pois päänsäkin eikä
hymyillyt enää, mutta madame de Poitiers päinvastoin hymyili.

Gabriel, jonka jokainen luuli näkevänsä toivon ja ilon kirkastamana,
peräytyi kauhun ja tuskan puristaessa hänen sydäntään, ja sitten hän
kaiken iltaa harhaili Châteletin ympärillä.

Hän sai jälleen hiukan rohkeutta, kun ei nähnyt konnetaabelin tulevan
ulos vankilasta.

Tunnustellen sormessaan kuninkaallista panttia hän muisteli Henrikin
nimenomaisia sanoja, jotka eivät jättäneet sijaa epäilylle eivätkä
voineet kätkeä petosta: »Châteletin kuvernööri luovuttaa teille heti
pyhän ja ylevän pyrkimyksenne kohteen!»

Siitä huolimatta tämä yö, joka vielä erotti ratkaisevasta hetkestä
Gabrielin, tuntui hänestä pitemmältä kuin vuosi.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Varokeinoja

Jumala yksin tietää, mitä Gabriel ajatteli ja kärsi niiden tuulten
vieriessä kuolettavan vitkallisesti, sillä hän ei asuntoonsa
palattuaan tahtonut puhua mitään palvelijoilleen tai edes entiselle
hoitajattarelleen, ja tästä hetkestä alkoikin hänellä se keskittynyt
ja ikäänkuin mykkä elämä, pelkkään toimintaan tähdätty, harvasanainen,
jota hän sittemmin jäykästi noudatti niinkuin olisi itsekseen tehnyt
vaitiolon lupauksen.

Pettyneet toiveet, sisukkaat päätökset, rakkauden ja koston
suunnitelmat, kaikki, mitä Gabriel tänä odotuksen yönä itsekseen tunsi,
haaveksi ja vannoi, jäi siten tämän ylevän, syvällisen sielun ja Luojan
keskeiseksi salaisuudeksi.

Vasta kello kahdeksalta hänen sopisi mennä esittämään kuninkaalta
saamansa sormus, jonka piti avata kaikki ovet, eikä ainoastaan hänelle,
vaan myös hänen isälleen.

Kello kuuteen asti aamulla Gabriel pysyi yksin huoneessaan, tahtomatta
vastaanottaa ketään.

Sitten hän laskeutui alakertaan, pukeutuneena ja varustautuneena kuin
pitkää matkaa varten. Hän oli jo illalla pyytänyt Aloyselta kaikki
rahat, jotka oli voitu haalia kokoon häntä varten.

Talonväki hääri hänen ympärillään, tarjoten hänelle hartaasti
palveluksiaan. Ennen kaikkia muita astuivat hänen käytettävikseen ne
neljä vapaaehtoista, jotka hän oli tuonut Calaisista. Mutta hän kiitti
heitä vain ystävällisesti ja päästi heidät menemään, pitäen luonaan
ainoastaan paashi Andrén, viimeksi tulleen, ja hoitajattarensa Aloysen.

»Hyvä Aloyse», puhui hän ensin jälkimmäiselle, »odotan tänne päivä
päivältä kahta vierasta, calaisilaisia ystäviäni, Jean Peuquoyta ja
hänen vaimoaan Babettea. Voi sattua, Aloyse, etten ole saapuvilla heitä
vastaanottamassa. Mutta pyydän sinua poissaollessanikin kohtelemaan
heitä kuten veljeäni ja sisartani. Babette tuntee sinut, kun olen niin
lukemattomat kerrat puhunut sinusta hänelle. Varmasti hän osoittaa
sinulle tyttärellistä luottamusta; ole sinä hänelle äidillisen hellä ja
suopea; pyydän sitä sinulta sen kiintymyksen nimessä, jota tunnet minua
kohtaan.»

»Sen lupaan teille, monseigneur», vastasi kelpo nainen
yksinkertaisesti, »ja te tiedätte, että sanani riittää. Olkaa huoletta
vieraittenne puolesta. Täällä he eivät joudu kärsimään mitään puutetta.»

»Kiitos, Aloyse», sanoi Gabriel puristaen hänen kättään. »Nyt pari
sanaa sinulle, André», jatkoi hän kääntyen Dianan luovuttamaan
paastoin päin. »Minulla on eräitä perin tärkeitä tehtäviä uskottavina
taattuihin käsiin, ja ne saat suorittaaksesi sinä, André, joka nyt olet
korvaamassa uskollista Martin Guerreani.»

»Minä olen käskettävissänne, monseigneur.»

»Kuuntele siis tarkasti», pitkitti Gabriel. »Lähden tästä talosta
jo tunnin kuluttua, yksin. Jos palaan pian, ei sinulla ole mitään
tehtävänä, tai oikeastaan annan sinulle sitten uusia ohjeita. Mutta on
mahdollista, etten tulekaan takaisin — etten ainakaan ilmesty näkyviisi
tänään tai huomenna taikka pitkään aikaan...»

Hoitajatar kohotti surkeana molemmat kätensä taivasta kohti. André
keskeytti isäntänsä:

»Anteeksi, monseigneur! Sanoitte voivan sattua, että te ette tule
takaisin pitkään aikaan?»

»Niin, André.»

»Enkä minä ole mukananne! Pitkään aikaan en siis näkisi teitä jälleen?»
jatkoi André, joka näytti joutuneen sekä alakuloiseksi että hämilleen.

»Juuri niin voi tapahtua!» myönsi Gabriel.

»Mutta», selitti paashi, »madame de Castro jätti haltuuni ennen
lähtöäni monseigneurille sanoman, kirjeen...»

»Etkä sitä kirjettä ole vielä antanut minulle!» muistutti Gabriel
hätäisesti.

»Suokaa anteeksi, monseigneur», vastasi André; »minun ei pitänyt antaa
sitä teille muutoin kuin nähdessäni teidän palaavan Louvresta kovin
murheellisena tai raivostuneena. 'Vain silloin', sanoi minulle madame
Diana, 'anna herra d'Exmèsille tämä kirje, joka sisältää hänelle
erään tiedoituksen ja ehkä myös lohdutuksen'. Sellainen oli hänen
määräyksensä.»

»Voi, anna, anna pian!» huudahti Gabriel. »Neuvo ja viihdytys eivät
varmaankaan voi tavata minua otollisemmalla hetkellä.»

André veti ihokkaansa povelta koteloon suljetun kirjeen ja luovutti
sen uudelle herralleen. Kiireesti Gabriel repäisi sen auki ja vetäytyi
ikkunakomeroon sitä lukemaan.

Sisältö kuului seuraavasti:

 »Ystävä! Tänä yönä, joka erottaa minut sinusta kenties ainiaaksi, on
 kaikkien tuskien ja haaveiden keskellä julmimmin raadellut sydäntäni
 tällainen ajatus:

 Siinä suuressa ja pelottavassa velvollisuudessa jota niin urheasti
 lähdet täyttämään, voit joutua kosketukseen ja selkkaukseen kuninkaan
 kanssa, mikäli osaan päätellä, ja silloin on mahdollista, että
 taistelusi arvaamaton tulos pakottaa sinut vihaamaan häntä tai
 yllyttää sinua lisäksi suuntaamaan kostosi häntä vastaan...

 Gabriel, en tiedä vielä, onko hän isäni, mutta sen tiedän, että hän
 on tähän asti hellinyt minua lapsenaan. Vihanpurkauksesi pelkkä
 ajatteleminen panee minut tällä hetkellä värisemään, ja itse koston
 toteuttaminen tuottaisi minulle kuoleman.

 Ja kuitenkin oman syntyperäni velvoitus ehkä pakottaa minut
 harkitsemaan sinun tavallasi; kenties minullakin on sitten kostettavaa
 tulevaisen isäni puolesta sille, joka on tähän asti esiintynyt isänäni
 — kamala pakkotila!

 Mutta niin kauan kuin epäilys ja hämäryys leijailevat mielessäni tämän
 kohtalokkaan kysymyksen ollessa ratkaisematon, niin kauan kuin vielä
 olen tietämätön, mille taholle vihani ja rakkauteni pitää suuntautua,
 Gabriel, vannotan sinua pitämään kunniassa kuninkaan persoonaa, ja jos
 olet minua rakastanut, niin noudata mieltäni, Gabriel.

 Vielä voin ajatella, ellen liikutuksetta, niin ainakin ilman
 intohimoa, ja minusta tuntuu, ettei ole ihmisten asiana rangaista
 ihmistä, vaan Jumalan...

 Älä siis, ystävä, tapahtukoon mitä tahansa, koeta Jumalan käsistä
 ottaa rangaistusvaltaa, iskeäksesi rikolliseenkaan!

 Jos se, jota olen tähän asti nimittänyt isäkseni, on syyllinen, hänkin
 on vain hairahtuvainen ihminen; älä rupea hänen tuomarikseen, saatikka
 pyövelikseen. Ole rauhallinen, Herramme maksaa kaikki, rangaisten
 puolestasi ankarammin kuin sinä voisit itse tehdä. Jätä pelotta asiasi
 hänen vanhurskautensa varaan.

 Ellei Jumala tee sinusta säälimättömän oikeuden tahdotonta ja jollakin
 lailla kohtalokasta välikappaletta, ellei hän vastoin tahtoasi käytä
 sinun kättäsi, ellet näkemättäsi ja tahtomattasi tule iskeneeksi,
 Gabriel, niin älä tuomitse omintakeisesti äläkä varsinkaan itse pane
 tuomiota toimeen.

 Rakkaudesta minuun omaksu tämä kanta, ystävä! Armoa — se on viimeinen
 rukous ja viimeinen huudahdus, jonka tahtoo lähettää luoksesi

                                               Diana de Castro.»

Gabriel luki kirjeen kahteen kertaan, mutta sillä välin André ja
hoitajatar eivät havainneet hänen kalpeilla kasvoillaan muuta ilmettä
kuin sen surullisen hymyn, joka oli hänellä käynyt niin tutuksi.

Taitettuaan jälleen kokoon Dianan kirjeen ja kätkettyään sen poveensa
hän seisoi jonkin aikaa ääneti, pää kumarassa, mietiskelevänä. Sitten
hän virkkoi ikäänkuin havahtuneena unelmistaan:

»Hyvä on, antamani ohjeet pitävät silti paikkansa, André, ja jollen
siis tule hyvin pian takaisin — jos kuulet minusta jotakin tai et saa
minusta minkäänlaista tietoa — tapahtukoonpa mitä hyvänsä tai olkoon
tapahtumatta, pidä tarkasti muistissa, mitä nyt sanon, siinä kaikki
tehtäväsi.»

»Kuuntelen teitä, monseigneur», vastasi André, »ja tottelen
täsmällisesti, sillä koko sydämestäni olen kiintynyt teitä palvelemaan.»

»Madame de Castro», selitti Gabriel, »saapuu Pariisiin muutaman päivän
kuluttua. Pidä huolta, että sinulle mahdollisimman pian ilmoitetaan
hänen tulostaan.»

»Sen voin helposti järjestää, monseigneur.»

»Lähde häntä vastaankin, jos voit, ja anna hänelle minulta tämä
sinetöity käärö. Varo hukkaamasta sitä. André vaikkei se sisällä
kenellekään muulle arvokasta — ei muuta kuin naisen hunnun. No niin,
sinä annat tämän hunnun hänen omaan käteensä ja sanot hänelle...»

»Mitä sanon hänelle, monseigneur?» tiedusti André nähdessään Gabrielin
epäröivän.

»Ei, älä sano hänelle mitään», jatkoi Gabriel, »paitsi että hän on
vapaa ja että palautan hänelle kaikki hänen lupauksensa, vieläpä
senkin, jonka takeena tämä huntu on.»

»Siinäkö kaikki, monseigneur?» kysyi paashi.

»Niin... Mutta jollei minusta ole aikoihin kuulunut mitään, André,
ja jos näet madame de Castron olevan siitä hiukan huolissaan, niin
voit lisätä... Sittenkin, mitä se hyödyttää? Älä sano mitään enempää,
André, mutta jos tekee mielesi, pyydä häntä ottamaan sinut takaisin
palvelukseensa. Muussa tapauksessa voit palata tänne odottamaan
paluutani.»

»Tottahan te varmasti palaatte, monseigneur?» kysyi Aloyse
kyynelsilmin. »Kun sanoitte, ettei teistä kenties enää kuuluisi
mitään...»

»Kenties olisikin parasta, hyvä äitiseni, ettei minua enää mainita»,
keskeytti Gabriel. »Joka tapauksessa sinun sopii toivoa, että kaikki
käy hyvin, ja vielä odottaa minua.»

»Toivoa, kun olette kadonnut kaikilta ja minunkin silmistäni! Voi, se
on kovin vaikeata!» valitti Aloyse.

»Mutta eihän ole sanottu, että minä lopullisesti katoan!» muistutti
Gabriel. »Täytyyhän vain ottaa kaikki lukuun. Minä puolestani,
tosiaankin, näistä varokeinoista huolimatta arvelen varsin pian
syleileväni sinua taas kaikesta sydämen yltäkylläisyydestä, Aloyse! Se
on todennäköisintä, sillä kaitselmus on hellä äiti sille, joka rukoilee
sen apua. Ja enkö heti alussa huomauttanut Andrélle, että kaikki
ohjeeni olivat luultavasti turhia ja sikseen jätettäviä, joutuessani
melkein varmasti palaamaan jo tänään?»

»Jumala teitä siunatkoon noista hyvistä sanoista, monseigneur!»
huudahti Aloyse-parka syvästi liikuttuneena.

»Eikö teillä ole muita määräyksiä annettavana meille, monseigneur,
poissaolonne ajaksi, jota Jumala lyhentäköön?» tiedusti André.

»Malta hetkinen!» sanoi Gabriel saaden jotakin mieleensä; hän istuutui
pöydän ääreen ja kyhäsi seuraavan kirjeen Colignylle:

 »Herra amiraali!

 Ryhdyn ottamaan opetusta uskonkappaleissanne, ja tästä päivästä alkaen
 pitäkää minua teikäläisenä.

 Olkoon kääntymykseni aiheena usko, teidän todistelunne tai muu vaikute
 — joka tapauksessa liityn peruuttamatta teidän asianne puolelle,
 luovuttaen sorretulle uskonnolle sieluni, elämäni ja miekkani.

                               Nöyrin kumppaninne ja hyvä ystävänne
                                    Gabriel de Montgommery.»

»Tämäkin jätetään asianomaiselle, jollen tule takaisin», sanoi Gabriel
ojentaen Andrélle kirjeen sinetöitynä. »Ja nyt, hyvät ystävät, minun
täytyy lausua teille hyvästi ja lähteä. Määrähetki on tullut...»

Puolen tunnin kuluttua Gabriel koputti vapisevalla kädellä Châteletin
jykevää porttia.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Salainen vanki

Herra de Salvoison, joka oli Châteletin kuvernöörinä vastaanottanut
Gabrielin hänen ensimmäisellä käynnillään täällä, oli äskettäin
kuollut, ja hänen seuraajansa oli nimeltään de Sazerac. Tämän luokse
siis nuori mies johdettiin.

Tuska puristeli rautakourallaan Gabriel-paran kurkkua niin ankarasti,
ettei hän kyennyt lausumaan ainoatakaan sanaa. Mutta hän näytti
kuvernöörille ääneti sormusta, jonka oli saanut kuninkaalta. Herra de
Sazerac kumarsi vakavasti. »Odotin teitä, monsieur», sanoi hän. »Tunti
takaperin sain teitä koskevan määräyksen. Minun tulee pelkästään tuon
sormuksen nähtyäni ja pyytämättä teiltä mitään selityksiä luovuttaa
haltuunne se nimetön vanki, joka on monet vuodet ollut täällä numero
21:ksi mainittuna. Eikö niin ole asian laita, monsieur?»

»On kyllä, monsieur», vastasi innokkaasti Gabriel, jolle toivo palautti
puhekyvyn. »Ja tämä määräys, herra kuvernööri...?»

»Täytetään ihan heti, monsieur.»

»Oh, oh, todellako?» sopersi Gabriel vavisten kiireestä kantapäähän.

»Sehän on selvää», vakuutti de Sazerac sellaisella äänenpainolla,
jossa syrjäinen olisi voinut tajuta murheellisuuden ja katkeruuden
vivahduksen.

Gabriel sitävastoin oli liiaksi hämmentynyt ja ilonsa vallassa. »Ah, se
on siis täydesti totta!» huudahti hän. »En näe unta. Silmäni ovat auki.
Hupsu pelkäilyni olikin vain tyhjää kuvittelua. Te luovutatte minulle
sen vangin, monsieur! Oi, kiitän Jumalaa ja hänen majesteettiaan! Mutta
rientäkäämme, rukoilen teitä, monsieur!»

Hän astahti pari kolme askelta ikäänkuin mennäkseen kuvernöörin
edellä. Mutta kärsimyksissä niin vankasti kestäneet voimat pettivät
ilon hurmiossa. Hänen oli pakko pysähtyä hetkiseksi. Hänen sydämensä
jyskytti niin rajusti, että hän luuli läkähtyvänsä.

Ihmisluonto ei jaksanut pitää puoliaan niin suurissa tunnevaihteluissa.

Näin kaukaisten toiveiden melkein odottamaton toteutuminen, kokonaisen
elämän päämäärä ja yli-inhimillisten ponnistusten voitto saavutettuna
äkkiä, harras kiitollisuus sanansa pitävää kuningasta ja vanhurskasta
Jumalaa kohtaan, pojanrakkaus vihdoinkin tyydytettynä, toinen ja vielä
kiihkeämpi rakkaus lopultakin selviämässä — niin monet tunteet yhtenä
mylläkkänä kuohahtaessaan täyttivät Gabrielin sielun tulvilleen.

Mutta tästä ylenpalttisesta mielenkuohusta, tästä melkein määrättömästä
onnellisuudesta tunkeutui hänen tajuntaansa sentään kenties vähimmin
epäselvänä jonkinlainen ylistysvirsi Henrik II:n armollisuudelle, josta
hänelle johtui kaikki tämä päihdyttävä haltiotila.

Ja Gabriel kertasi kiitollisessa sydämessään sitä valaa, että hän
omistaisi koko elämänsä tälle rehelliselle kuninkaalle ja hänen
lapsilleen. Kuinka hän olikaan edes hetkellisesti voinut epäillä näin
suurta ja verratonta hallitsijaa!

Sitten nuori mies ravisti itsensä irti hurmiosta ja lausui
vankilanjohtajalle, joka oli pysähtynyt hänen viereensä:

»Suokaa anteeksi tämä heikkous, joka hetkiseksi ikäänkuin menehdytti
minut. Katsokaa, ilo on toisinaan niin raskas taakka kestettäväksi!»

»Oh, älkää huoliko pyytää anteeksi, monsieur, olkaa niin hyvä!» vastasi
kuvernööri omituisen vakavalla äänellä.

Tällä kertaa hänen sävynsä herätti Gabrielin huomiota, niin että hän
kohotti katseensa Sazeraciin.

Mahdotonta olisi ollut tavata hyväntahtoisempia, avomielisempiä ja
rehellisempiä kasvonpiirteitä. Tämän vankilanjohtajan koko olemus
ilmaisi vilpittömyyttä ja suopeutta. Mutta merkillistä oli, että se
tunne, joka tällä hetkellä kuvastui kelpo miehen kasvoilla, hänen
tarkatessaan Gabrielin suunnatonta riemastusta, oli jonkinlaista
heltynyttä sääliä!

Gabriel havaitsi tämän kummallisen ilmiön, ja kolkon aavistuksen
valtaamana hän heti kalpeni. Sellainen oli kuitenkin hänen luonteensa,
että tämä onnentuntoon äkillisesti hiipinyt epämääräinen pelko kannusti
hänen uljuuttaan, ja suoristautuen täyteen mittaansa hän lausui:

»Menkäämme, monsieur. Nyt olen kaikin puolin kunnossa.»

Varakreivi ja vankilanjohtaja laskeutuivat sitten säilytyspuolelle,
palvelijan kantaessa soihtua heidän edellään.

Gabriel sai jokaisella askeleella synkkiä muistoja ja tunsi käytävien
ja portaiden käänteissä ne synkät seinät, jotka oli jo ennen nähnyt,
ja hänen mieleensä tuli jälleen niitä painostavia vaikutelmia, joita
silloin oli kokenut kykenemättä niitä selittämään.

Kun tultiin sen vankilan rautaovelle, missä hän niin outoa
sydämenahdistusta tuntien oli tavannut riutuneen, mykän vangin, ei hän
epäröinyt silmänräpäystäkään, vaan pysähtyi äkkiä.

»Hän on tuolla», sanoi hän tukahtuneella äänellä.

Mutta de Sazerac pudisti päätänsä alakuloisesti.

»Ei», vastasi hän, »ei enää siellä.»

»Kuinka! Eikö enää?» huudahti Gabriel. »Teettekö minusta pilkkaa,
monsieur?»

»Oh, monsieur!» äännähti vankilanjohtaja lievän moittivasti.

Kylmä hiki kihosi Gabrielin otsalle.

»Anteeksi, anteeksi!» sanoi hän, »mutta mitä tuo ilmoituksenne
merkitsee? Voi, puhukaa, puhukaa pian!»

»Minulla on surullisena velvollisuutena mainita teille, että tähän
koppiin suljettu salainen vanki täytyi eilen illalla siirtää vielä
kerrosta alemmaksi.»

»Ah!» huudahti Gabriel kuin pökertyneenä. »Ja minkätähden?»

»Häntä oli varoitettu, kuten tietänette, monsieur, että jos hän
yrittäisi puhua kenelle hyvänsä, päästäisi vähimmänkin huudahduksen,
sopertaisi jonkin nimen edes vastaukseksi kysymykseen, hänet
siirrettäisiin heti vielä syvempään, kamalampaan ja kuolettavampaan
luolaan kuin hänen asuntonsa jo oli.»

»Tiedän sen», mutisi Gabriel hyvin hiljaa, niin ettei toinen sitä
kuullutkaan.

»Jo kerran aikaisemmin vanki oli rohjennut menetellä vastoin tätä
kieltoa, ja silloin hän oli joutunut tuohon edessämme olevaan, jo perin
kammottavaan onkaloon, jossa olette hänet nähnyt, kun kävitte täällä.
Minulle on kerrottu, monsieur, että teidän silloin annettiin tietää,
millaisella ainaisen äänettömyyden tuomiolla hänet oli sillä tavalla
elävältä haudattu.»

»Kyllä, kyllä», myönsi Gabriel kauhistavan pelon järkyttämänä. »Entä
sitten, monsieur?» hoputti hän kiihkeän maltittomana.

»No niin», kertoi de Sazerac vastahakoisesti, »eilen illalla, vähän
ennen portin sulkemista, saapui Châteletiin eräs mies, mahtava henkilö,
jonka nimeä en saa ilmaista.»

»Eipä väliä, jatkakaa!»

»Hän määräsi, että hänet opastettaisiin koppiin numero 21, ja minä
saatoin häntä sinne yksin. Hän puhutteli vankia, ensin saamatta
mitään vastausta, ja toivoin vanhuksen suoriutuvan voittajana tästä
koetuksesta, sillä hän pysyi itsepintaisesti vaiti puolen tunnin ajan
kaikista yllytyksistä ja hämäyksistä huolimatta.»

Gabriel huokasi syvään ja kohotti silmänsä taivasta kohti, mutta ei
sanallakaan keskeyttänyt vankilanjohtajan kaameata selostusta.

»Kovaksi onneksi vanki sitten jostakin korvaansa kuiskatusta
huomautuksesta syöksähti istualleen, kyyneleet tulvahtivat esille
noista jäykistä silmistä, ja hän puhui, monsieur! Minut on valtuutettu
tiedoittamaan teille kaikki tämä, jotta paremmin uskoisitte
aatelismiehen todistusta, kun kunniasanallani valitettavasti vakuutan
itse kuulleeni vangin puhuvan.»

»Ja sitten?» kysyi Gabriel murtuneella äänellä.

»Ja sitten», pitkitti de Sazerac, »vakavista muistutuksistani ja
pyynnöistäni huolimatta vaadittiin heti täyttämään virkaani kuuluva
raakamainen velvollisuus, tottelemaan ylempää määräysvaltaa, joka
olisi minun kieltäytyessäni pian löytänyt kuuliaisempia palvelijoita,
ja siirrättämään vanki mykän vartijansa välityksellä tämän kopin alla
sijaitsevaan luolaan.»

»Luolaan tämän alle!» voihkaisi Gabriel. »Ah, rientäkäämme sinne pian,
koska minä vihdoinkin tuon hänelle vapautuksen!»

Vankilanjohtaja pudisti päätänsä surullisesti, mutta Gabriel ei nähnyt
tätä merkkiä; hän harppaili jo niiden kiviportaiden liukkailla ja
ränstyneillä askelmilla, jotka johtivat kolkon vankilan syvimpään
kuiluun.

Herra de Sazerac otti soihdun palvelijalta, viittasi hänet poistumaan
ja nostaen nenäliinan suulleen seurasi Gabrielia.

Laskeuduttaessa kävi ilma joka askelella yhä tunkkaisemmaksi ja
tukehduttavammaksi. Portaiden juurella oli läähättävän poven työlästä
hengittää, ja nyt saattoi vaistomaisesti tajuta, että ainoat olennot,
jotka kykenivät muutamia minuutteja kauemmin elämään tässä kalman
ilmapiirissä, olivat ne inhottavat nilviäiset, joita tuli kammoten
survoneeksi jaloillaan.

Mutta sitä Gabriel ei ajatellut. Hän otti vankilanjohtajan vapisevasta
kädestä ruostuneen avaimen, joka hänelle ojennettiin, ja avattuaan
raskaan, homeesta vihertyneen oven hyökkäsi sisälle vankiluolaan.

Soihdun valossa hän näki, että soppeen kasatulla olkitunkiolla lojui
jokin ihmishahmo ikäänkuin ruumiina.

Gabriel heittäytyi sen ylle, nosti sitä, koetti ravistaa virkoamaan,
huudellen! »Isä, isä!»

Nämä huudot värisyttivät vankilanjohtajaa.

Vanhuksen käsivarret ja pää vaipuivat hervottomina, elottomina takaisin
Gabrielin syleilystä.

KAHDESKYMMENES LUKU

Kreivi de Montgommery

Jääden yhä polvilleen ruumiin viereen Gabriel kohotti kalpeita,
hämmentyneitä kasvojaan ja silmäili ympärilleen kolkon rauhallisesti.
Hän näytti vain aprikoitsevan itsekseen, pohtivan jotakin kysymystä.
Mutta tämä melkein luonnoton tyyneys järkytti ja säikäytti herra de
Sazeracia enemmän kuin mikään valitus tai nyyhkytys olisi voinut
vaikuttaa.

Sitten, ikäänkuin saaden jonkin ajatuksen mieleensä, Gabriel kiireesti
painoi kätensä ruumiin sydämelle.

Hän kuunteli ja tunnusteli parin minuutin ajan.

»Ei mitään!» lausui hän sitten tasaisella, varsin hiljaisella äänellä,
joka juuri siitä syystä oli kauhistava. »Ei mitään; sydän ei enää
lainkaan syki, mutta iho on vielä lämmin.»

»Kuinka voimakas ruumiinrakenne!» jupisi vankilanjohtaja. »Hän olisi
voinut elää vielä kauan.»

Vainajan silmät olivat jääneet auki. Gabriel kumartui ummistamaan ne
hellän varovasti. Sitten hän painoi kunnioittavasti ensimmäisen ja
viimeisen suudelmansa noille sammuneille silmille, joita lukemattomien
katkerien kyynelten oli täytynyt kostuttaa.

»Monsieur», huomautti vankilanjohtaja, kaikin mokomin tahtoen
vieroittaa hänet tästä kuolleen ruumiin kauheasta tarkastelusta, »jos
vainaja oli teille rakas...»

»Minulleko rakas, monsieur?» keskeytti Gabriel. »Tietenkin, sillä hän
oli isäni.»

»No niin, monsieur, jos haluatte täyttää häntä kohtaan viimeisen
surullisen velvollisuuden, niin minulla on lupa sallia teidän viedä
ruumis täältä pois.»

»Kah, tosiaanko?» kysyi Gabriel yhä saman pelottavan levollisuuden
vallassa. »Minulle osoitetaan siis tarkkaa tunnollisuutta, ja saamani
lupaus täytetään kirjaimellisesti, se minun on myönnettävä. Tietäkää,
herra kuvernööri, minulle oli Jumalan edessä vannottu, että isäni
luovutetaan minulle takaisin. Ja nyt hänet totisesti luovutetaan; hän
on tuossa. Minun täytyy tunnustaa, ettei ollut mitenkään sitouduttu
palauttamaan häntä minulle elävänä.»

Hän purskahti karmeaan nauruun.

»No, älkää masentuko!» pyysi de Sazerac. »Teidän on aika sanoa hyvästi
sille, jota itkette.»

»Minähän hyvästelen, kuten näette, monsieur.»

»Niin, mutta minä tarkoitin, että nyt täytyy jo lähteä pois. Täällä
hengitettävä ilma ei sovellu elävien keuhkoille, ja pitempi viipyminen
näiden turmiollisten huurujen keskellä voisi käydä vaaralliseksi.»

»Tuossahan meillä on siitä selvä todiste», sanoi Gabriel viitaten
ruumiiseen.

»Niin, tulkaa», kehoitti vankilanjohtaja yrittäen tarttua nuoren miehen
käsivarteen, pakottaakseen hänet poistumaan täältä.

»Minä seuraan teitä kyllä», vastasi Gabriel, »mutta olkaa niin
sääliväinen», lisäsi hän rukoilevasta, »että jätätte minut tänne vielä
minuutiksi.»

Herra de Sazerac teki myöntävän eleen ja peräytyi ovelle, missä ilma
oli hiukan vähemmän myrkyllinen ja sakea.

Polvistuneena ruumiin viereen, pää painuksissa, kädet hervottomina
sivuilla, Gabriel pysyi vähän aikaa hievahtamatta ja mykkänä, rukoillen
tai miettien.

Mitä hän sielussaan puhui isävainajalleen? Tiedustiko hän mieltänsä
ahdistavan arvoituksen ratkaisua noilta huulilta, joita kuoleman
armoton sormi oli koskettanut hieman liian varhain? Vannoiko Gabriel
niin paljon kärsineelle uhrille kostavansa hänen puolestaan tässä
maailmassa, odottaen Jumalan kostavan lisää toisessa? Etsikö hän
noista jo lahoavista piirteistä selvyyttä siihen, millainen oli ollut
tämä isä, jonka hän nyt näki vasta toisen kerran, ja millainen olisi
voinut olla rauhaisa ja onnellinen elämä hänen rakkautensa suojassa
vietettynä? Ajatteliko hän menneisyyttä vai tulevaisuutta, ihmisten
asioita Luojan kaikkivaltaa, kostoa vai anteeksiantoa? Tämä kuolleen
isän ja hänen poikansa välinen synkkä äänetön haastelu jäi Gabrielin ja
Jumalan keskiseksi salaisuudeksi.

Näin kului neljä tai viisi minuuttia, ja hengitys alkoi jo salpautua
noilta kahdelta mieheltä, jotka olivat laskeutuneet myrkyllisen holvin
syvyyteen, toinen täyttääkseen pyhän velvollisuuden, toinen noudattaen
inhimillisyyden vaistoa.

»Taas pyydän teitä», virkkoi kelpo vankilanjohtaja Gabrielille,
»lähtemään viimeinkin täältä pois. Meidän täytyy saada hengittää
raikasta ilmaa.»

»Tulen kyllä», vastasi Gabriel, »heti olen valmis.»

Hän tarttui isänsä kylmenneeseen käteen ja suuteli sitä hellästi; hän
kumartui vielä suutelemaan myös nihkeää otsaa. Se kaikki tapahtui ilman
ainoatakaan kyyneltä, eikä hän olisikaan voinut itkeä.

»Näkemiin», toivotti hän vainajalle, »näkemiin!»

Hän nousi yhä tyynenä ja lujaryhtisenä, mitä tahansa tunteita
liikkuikin hänen sydämessään ja sielussaan. Luoden ruumiiseen viimeisen
katseen hän viittasi vielä hyvästiksi ja sitten seurasi herra de
Sazeracia verkkaisin ja vakain askelin.

Matkalla ylempään kerrokseen hän pyysi tilaisuutta katsella sitä
hämärää ja kylmää koppia, missä vanki oli viettänyt niin monta vuotta
tuskaisissa, epätoivoisissa ajatuksissa ja hän, Gabriel, oli jo kerran
käynyt, silloin kuitenkaan isäänsä syleilemättä.

Hän vietti siellä muutamia äänettömän mietiskelyn ja kiihkeän, mutta
toivottoman kaihon hetkiä.

Kun hän oli vankilanjohtajan kanssa viimein noussut jälleen valoon ja
elämään, kutsui jälkimmäinen hänet virkahuoneeseensa ja joutui nyt
kirkkaassa valaistuksessa hätkähtäen ja surkutellen panemaan hänessä
merkille sen muutoksen, että valkoiset hapset nyt siellä täällä
hopeoitsivat kastanjanruskeaa tukkaa. Mutta siitä hän ei raskinut
puhua mitään Gabrielille. Sen sijaan hän oltuaan tovin ääneti virkkoi
liikuttuneena:

»Voinko nyt tehdä jotakin hyväksenne, monsieur? Pyytäkää vain, ja
mielihyvin suon teille kaikki, mitä virkavelvollisuuteni eivät minulta
kiellä.»

»Monsieur», vastasi Gabriel, »äsken sanoitte, ettei minua suinkaan
estettäisi osoittamasta vainajaa kohtaan viimeistä kunnioitusta.
Niinpä lähetän tänne illalla miehiä, ja jos ystävällisesti ennakolta
toimitatte ruumiin kirstuun ja luovutatte sen heille, pitävät he huolta
siitä, että vainaja kätketään sukuhautaan.»

»Sen teen, monsieur», lupasi de Sazerac. »Minun on kuitenkin
ilmoitettava teille, että tälle suvaitsevaisuudelle on pantu eräs ehto.»

»Millainen, monsieur?» kysyi Gabriel kylmästi.

»Teidän antamaksenne mainitun lupauksen mukaan ei silloin saa aiheutua
mitään häväistysjuttua tai julkista häiriötä.»

»Minä pysynkin siinä lupauksessa», vakuutti Gabriel. »Miehet tulevat
yöllä; he eivät edes saa tietää, mistä on puhe, vaan ainoastaan tuovat
ruumiin Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle ja laskevat sen siellä
hautaholviin, joka on varattu kreiveille de...»

»Anteeksi, monsieur», keskeytti Châteletin kuvernööri kiireesti,
»minä en ole tiennyt vangin nimeä enkä tahdo tai saakaan sitä
tietää. Velvollisuuteni ja antamani lupaukset ovat pakottaneet
minut pidättämään teiltä useitakin asiatietoja; teidän on siis myös
osoitettava samaa umpimielisyyttä minua kohtaan.»

»Mutta minulla ei ole mitään salattavaa», vastasi Gabriel ylpeästi.
»Ainoastaan rikolliset haluavat peittää jälkiään.»

»Ja te kuulutte vain onnettomien joukkoon», lausui vankilanjohtaja.
»Eikö kuitenkin se ole parempi?»

»Sitäpaitsi, monsieur», jatkoi Gabriel, »minä olen kyllä arvannut,
mitä olette jättänyt kertomatta, ja tosiaankin olen siitä selvillä
ilman apuanne. Esimerkiksi se mahtimies, joka tuli tänne eilen illalla
ja tahtoi puhutella vankia saadakseen hänet puhumaan — no, melkein
osaisin jotensakin tarkasti toistaa, millaisilla loitsusanoilla hänen
on onnistunut houkuttaa uhrinsa rikkomaan vaadittu äänettömyys, vaikka
tästä riippui sen elämän jäännös, jota hän oli siihen saakka niin
pontevasti säästänyt kamppailuissa pyöveleitään vastaan.»

»Mitä! Tietäisittekö muka...?» ihmetteli herra de Sazerac.

»Epäilemättä», väitti Gabriel. »Tuon mahtimiehen on täytynyt virkkaa
vanhukselle: Poikasi elää! Tai: Poikasi on saavuttanut suurta kunniaa!
Taikka: Poikasi tulee kohta vapauttamaan sinut! Hänen pojastaan se
katala on joka tapauksessa puhunut!»

Vankilanjohtaja ei malttanut hillitä kummastuksen elettä.

»Ja poikaansa mainittaessa», pitkitti Gabriel, »onneton isä, joka oli
siihen asti kyennyt pidättymään verivihollisensakin edessä, ei jaksanut
hallita riemunpuuskaa, ja vihan takia pysyttyään mykkänä hän huudahti
rakkautensa äkkiä herätessä. Eikö se ole totta, monsieur, sanokaapa?»

Kuvernööri antoi päänsä painua vastaamatta mitään.

»Se on totta, koska ette sitä kiellä», pitkitti Gabriel. »Näettehän,
että oli hyödytöntä yrittää minulta salata, mitä mahtimies lausui
vankiparalle! Ja mitä sen miehen nimeen tulee, niin kannattipa teidän
olla vaiti siinäkin kohdassa! Tahdotteko, että mainitsen sen?»

»Monsieur, monsieur!» huudahti de Sazerac kiihkeästi. »Olemme kyllä
kahden kesken, mutta varokaa kuitenkin — ettekö pelkää...?»

»Sanoin teille jo», vastasi Gabriel, »ettei minulla ole mitään
pelättävää! Niin, se mies oli herra konnetaabeli, Montmorencyn herttua,
monsieur! Aina ei pyöveli ole naamioitu.»

»Oh, monsieur!» huokasi kuvernööri luoden säikähtyneitä silmäyksiä
ympärilleen.

»Te ette sitävastoin tiedä vangin nimeä tai minunkaan», jatkoi
Gabriel tyynesti. »Mutta mikään syy ei estä minua sanomasta sitä
teille. Olettehan muuten voinut jo tavatakin minut, ja saatamme
elämässä vieläkin kohdata toisemme. Ja te olette ollut minua kohtaan
hyväntahtoinen näinä tuskan hetkinä, ja kuullessanne minua mainittavan,
kuten kenties sattuu jonkin kuukauden päästä, teidän on hyvä tietää,
että tuo puheeksi tullut mies on tämänpäiväinen velallisenne.»

»Ja silloin tunnen itseni hyvin onnelliseksi saadessani kuulla, ettei
kohtalo ole pysynyt teille yhtä armottomana», virkkoi de Sazerac.

»No, sellaisista asioista en enää piittaa», lausui Gabriel vakavasti.
»Mutta joka tapauksessa tulkoon ilmaistuksi, että isäni kuoltua tässä
vankilassa viime yönä minä olen kreivi de Montgommery.»

Châteletin kuvernööri jäi sanattomaksi kuin kivettyneenä.

»Ja nyt hyvästi, monsieur!» lopetti Gabriel. »Hyvästi ja kiitos! Jumala
teitä suojelkoon!»

Hän kumarsi de Sazeracille ja lähti Châteletista lujin askelin.

Mutta päästyään ulkoilmaan ja täyteen päivänvaloon hän hetkiseksi
seisahtui häikäistyneenä ja hoippuvana. Elämän todellisuus ilmestyi
hänelle liian äkillisenä, kun hän tuli ulos tuosta kamalasta hornasta.

Kuitenkin hän, ohikulkijain alkaessa katsella häntä ihmetellen,
keräsi taas voimansa ja poistui kohtalokkaalta paikalta. Ensin hän
suuntasi askeleensa aukion syrjäiselle kolkalle, veti siellä taskustaan
kirjoitustaulun ja kyhäsi entiselle hoitajattarelleen seuraavan kirjeen:

 »Hyvä Aloyse!

 Älä sittenkään odota minua, sillä en tule takaisin tänään. Minun
 tarvitsee olla jokin aika yksin, liikuskella, miettiä, odotella. Mutta
 älä ole huolissasi minusta! Palaan kyllä luoksesi varmasti.

 Järjestä niin, että kaikki väkemme menee tänä iltana makuulle varhain.
 Valvo yksinäsi ja avaa ovi neljälle miehelle, jotka tulevat vähän
 ennen keskiyötä kolkuttamaan pääportille kadun ollessa tyhjänä
 liikenteestä. Miehillä on synkkä ja kallisarvoinen taakka, johdata
 heidät sukumme hautaholviin.

 Osoita heille avoin hauta, johon heidän tulee laskea taakkansa. Pidä
 tunnollisesti silmällä hautausvalmistuksia. Heidän lopetettuaan anna
 kullekin miehelle neljä kultaecua ja vie heidät meluttomasti takaisina
 portille, sitten palataksesi haudan ääreen polvistumaan ja rukoilemaan
 niinkuin herrasi ja isäsi puolesta.

 Minäkin rukoilen samalla hetkellä, mutta kaukana sieltä. Näin
 on pakollista. Tunnen, että sen haudan näkeminen syöksisi minut
 varomattomiin ja rajuihin äärimmäisyyksiin; minun on parempi hakea
 neuvoa yksinäisyydeltä ja Jumalalta.

 Näkemiin, hyvä Aloyse, näkemiin! Muistuta Andrélle, mitä lausuin
 madame de Castron kohtaamisesta, ja pidä itse mielessäsi pian
 tulevat vieraani, Jean ja Babette Peuquoy. Näkemiin, ja Jumala sinua
 suojelkoon!

                                             Gabriel de M.»

Sen tehtyään Gabriel etsi käsiinsä neljä kansanmiestä, työläisiä.

Hän antoi kullekin ennakkomaksuna neljä kultaecua ja ilmoitti heidän
saavan jälkeenpäin saman verran. Sitä varten piti yhden heistä ensin
oitis viedä määräpaikkaan kirje; sitten heidän neljän tarvitsi illalla
esittäytyä Châteletissa vähän ennen kello kymmentä, vastaanottaa
kuvernööri de Sazeracilta ruumiskirstu ja kantaa se salaisesti ja
hiljaisesti Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle samaan taloon, johon
kirje oli osoitettu.

Köyhät työmiehet kiittelivät Gabrielia ylenpalttisesti ja erotessaan
hänestä hyvän ansion riemastuttamina lupasivat tarkalleen täyttää hänen
määräyksensä.

— No, tuli siitä edes neljä onnelliseksi, — tuumi Gabriel murheellisen
ilon valtaamana, jos niin voi sanoa.

Hän asteli sitten eteenpäin, poistuakseen Pariisista. Matkalla hän
joutui sivuuttamaan Louvren. Viittaansa kääriytyneenä, käsivarret
rinnalla ristissä, hän tuokioksi seisahtui katselemaan kuninkaallista
linnaa.

»Meidän kahden on nyt tehtävä keskenämme tili!» mutisi hän uhmaavasti,
lähti jälleen liikkeelle ja toisteli tällöin muistissaan sitä
horoskooppia, jonka mestari Nostradamus oli aikoinaan laatinut
kreivi de Montgommerylle. Olihan mestari maininnut ihmeellisenä
yhteensattumana, että se astrologian lakien mukaan soveltui tarkoin
poikaankin:

    Asekisassa hän kuten lemmessäkin
        keralla kuninkaan
    kilpailee, ja vaikk' olis ystäväkin,
        voittavi kuninkaan;
    hän tahtoen tahi karttaen kohtaa
        tiellänsä kuninkaan —
    häntä rakastaa, hänet surmaan johtaa
        lemmikki kuninkaan.

Gabriel mietti, että tämä merkillinen ennustus oli kaikin puolin
täyttynyt hänen isänsä osalta. Sillä kreivi de Montgommery oli nuorena
tullut kisailuissa iskeneeksi kuningas Frans I:tä tulisella kekäleellä
päähän, sitten joutunut kuningas Henrikin kilpailijaksi rakkaudessa ja
vastikään saanut surmansa tuon rakastetun naisen, »kuninkaan lemmikin»,
tahdosta.

Mutta tähän mennessä oli myös Gabriel joutunut herättämään rakkautta
kuningattaressa — Katarina Medicissä.

Täyttyisikö hänen kohtalonsa siten loppuun asti? Johtaisiko kosto tai
sallimus hänetkin voittamaan asekisassa kuninkaan?

Jos näin kävisi, niin Gabrielista olisi sitten varsin yhdentekevää,
toimittaisiko hänelle ennemmin tai myöhemmin häntä rakastanut
kuningatar kuoleman!

YHDESKOLMATTA LUKU

Vaeltava ritari

Aloyse-poloinen, joka oli jo monina vuosina joutunut odottelemaan,
kestämään yksinäisyyttä ja huolestusta, vietti taaskin pari kolme
ikuista tuntia istuen ikkunan ääressä ja katsellen, eikö hänen rakas
nuori herransa ilmestyisi jälleen näkyviin.

Kun työmies, jonka tuotavaksi Gabriel oli uskonut kirjeensä, kolkutti
ovelle, riensi Aloyse itse avaamaan. Vihdoinkin saapuisi uutisia!

Kamalia uutisia! Ensimmäisistä riveistä alkaen Aloyse tunsi silmiään
hämärtävän, ja peitelläkseen liikutustaan hänen täytyi pikaisesti
vetäytyä kamariinsa, missä sitten vaivaloisesti kykeni kyyneltensä
keskellä lukemaan kohtalokkaan kirjeen.

Lujaluontoisena ja sielustaan urheana hän kuitenkin rohkaisi mielensä,
pyyhki kyyneleen ja meni sanomaan lähetille:

»Hyvä on. Illalla sitten odotan teitä kumppaneinenne.»

Paashi André kyseli häneltä tietoja huolestuneena, mutta hän siirsi
kaiken selittelyn seuraavaan päivään. Siihen saakka hänellä oli
kylliksi ajateltavaa ja järjesteltävää.

Illan tultua hän lähetti palveluskunnan hyvissä ajoin levolle.

»Isäntämme ei varmastikaan palaa tänä yönä», virkkoi hän heille.

Mutta jäätyään yksikseen hän ajatteli:

— Ah, isäntä tulee kyllä takaisin, mutta ei nuori herramme, vaan vanha
isäntä! Tänne ei tule elävä, vaan kuollut. Sillä mikä ruumis minun
käskettäisiin toimittaa lasketuksi Montgommeryjen hautaholviin, ellei
vainaja olisi itse kreivi de Montgommery? Voi jaloa herraani! Te,
jonka puolesta Perrot-parkani heitti henkensä, te olette siis yhtynyt
uskolliseen palvelijaanne! Mutta oletteko vienyt salaisuutennekin
hautaan? Voi tätä salaperäisyyttä! Yhä vain salaperäisyyttä ja kauhua!
Tietämättä, käsittämättä, mitään toivomatta minun pitää totella. Se on
velvollisuuteni, ja sen täytän, hyvä Jumala!

Ja Aloysen tuskainen mietiskely päättyi hehkuvaan rukoukseen. Elämän
taakan käydessä liian raskaaksi ihmissielulla on tapana paeta Jumalan
helmaan.

Kello yhdentoista tienoissa, jolloin kadut olivat jo ihan autioina,
kuului portilta kumea kolkutus.

Aloyse säpsähti ja kalpeni, mutta kaiken uljuutensa kooten hän meni
soihtu kädessä avaamaan kolkkoa taakkaa tuoville miehille.

Syvään ja kunnioittavasti kumartaen hän vastaanotti herransa, joka
siten saapui kotiin niin pitkän poissaolon jälkeen. Sitten hän lausui
kantajille:

»Seuratkaa minua niin hiljaisesti kuin mahdollista. Näytän teille tien.»

Astuen heidän edellään valaisijana hän johti miehet hautaholviin.

Siellä he laskivat kirstun avoimeen hautaan ja nostivat mustan
marmorikannen paikalleen. Sitten nuo miespoloiset, jotka kärsimys oli
opettanut tuntemaan hartautta ja arastelevaa kunnioitusta kuolemaa
kohtaan, paljastivat päänsä, polvistuivat ja lausuivat lyhyen rukouksen
tuntemattoman vainajan sielun puolesta.

Heidän noustuaan seisaalle hoitajatar vei heidät ääneti takaisin ja
pisti erään käteen ulko-oven kynnyksellä Gabrielin lupaaman rahaerän.
He poistuivat kuin mykät varjot, koko aikana virkkamatta sanaakaan.

Aloyse meni takaisin hautaholviin ja vietti lopun yötä siellä
polvistuneena rukoillen ja itkien.

Seuraavana aamuna hän kohtasi Andrén kalpeana, mutta tyynenä, ja
huomautti yksinkertaisen vakavasti:

»Lapsukaiseni, meidän pitää yhä toivoa, mutta meidän ei tarvitse enää
odottaa herra varakreivi d’Exmèsiä. Ryhdy siis panemaan toimeen niitä
ohjeita, jotka häneltä sait siltä varalta, ettei hän palaisi pian.»

»Vai niin», vastasi paashi alakuloisesti. »Minun pitää siis viipymättä
lähteä madame de Castroa vastaan.»

»Poissaolevan herramme niinessä kiitän sinua innostasi, André», lausui
Aloyse.

Nuorukainen teki niinkuin oli ilmoittanut, lähtien matkalle jo samana
päivänä.

Taipaleella hän jokaisessa pysähdyspaikassa kuulusteli, oliko saatu
mitään tietoja hänen etsimistään ylhäisistä matkustajista, mutta tapasi
tämän vasta Amiensissa.

Diana de Castro oli juuri saapunut tähän kaupunkiin, suojanaan saattue,
jonka herttua de Guise oli määrännyt Henrik II:n tyttärelle. Hän oli
poikennut muutamaksi tunniksi lepäämään kaupungin kuvernöörin de Thuren
luo.

Nähdessään paashin Diana hätkähti aavistaen pahaa, mutta hilliten
itsensä viittasi häntä mukaansa viereiseen huoneeseen ja kysyi heidän
ollessaan kahden kesken:

»No? Mitä tuot minulle, André?»

»En muuta kuin tämän, madame», vastasi paashi ojentaen hänelle
huntukäärön.

»Ah, et siis sormusta?» huudahti Diana.

Tämä oli hänen ensimmäinen havaintonsa. Sitten hieman toinnuttuaan
pelästyksestä ja ollen sen kiihkeän uteliaisuuden vallassa, joka
panee onnettomat tunkeutumaan tuskansa perille asti, hän kuulusteli
nuorukaista hätäisesti.

»Eikö herra d'Exmès lisäksi antanut tuotavaksesi minkäänlaista
kirjettä?»

»Ei, madame.»

»Mutta onhan sinulla edes jokin suullinen sanoina minulle?»

»Voi», vastasi paashi ravistaen päätänsä, »herra d’Exmès sanoi
ainoastaan, että hän tahtoo palauttaa teille, madame, kaikki
lupauksenne — senkin, jonka takeena oli huntu; enempää hän ei lisännyt.»

»Mutta missä oloissa hän lähetti sinut minua vastaan? Oliko hän
saanut sinulta kirjeeni? Mitä hän sanoi sen luettuaan? Mitä hän
lausui antaessaan tämän käteesi? Puhu, André! Sinähän olet altis ja
uskollinen. Elämäni koko tulevaisuus saattaa riippua vastauksestasi, ja
pieninkin vihjaus voi minua ohjata ja lohduttaa tässä hämäryydessä.»

»Madame», sanoi André, »kerron teille kaikki, mitä tiedän. Mutta se on
kuitenkin hyvin vähäistä.»

»Oi, kerro, kerro heti!» joudutti madame de Castro. André selosti
sitten, jättämättä mitään pois, koska Gabriel ei ollut vaatinut
häntä pidättyväisyyteen Dianaa kohtaan, kaikki Aloyselle ja hänelle
itselleen annetut ohjeet hänen herransa poissaolon pitkittymisen
varalta. Hän kuvasi varakreivin epäröimistä ja katkeraa tuskittelua.
Dianan kirjeen luettuaan herra d'Exmès oli ensimmältä näyttänyt
aikovan puhua, ja sitten hän oli kuitenkin pysynyt vaiti, lausuen vain
muutamia epämääräisiä sanoja. Lupauksensa mukaan André oli säilyttänyt
muistissaan jokaisen yksityiskohdan, unohtamatta ainoatakaan ilmettä,
satunnaista sanaa tai keskenjäänyttä lausetta. Mutta paljostahan hän ei
ollut selvillä, kuten oli jo huomauttanut, ja hänen kertomuksensa vain
lisäsi Dianan epäilyksiä ja epävarmuutta.

Hän silmäili murheellisesti mustaa huntua, ainoata sanomaa lemmityltään
ja kohtalonsa todellista vertauskuvaa. Hän näytti ikäänkuin pyytävän
siltä neuvoa ja apua.

— Joka tapauksessa, — tuumi hän, — tämä merkitsee jompaakumpaa kahdesta
mahdollisuudesta: Gabriel tietää tosiaan olevansa veljeni, tai hän on
menettänyt kaiken toivon ja kaikki keinot tuon kohtalokkaan salaisuuden
selvittämisessä. Minun on valittava näistä kahdesta onnettomuudesta
toinen. Niin, se on varmaa, muutahan en voi päätellä, eikä minulla
saa enää olla harhaluuloja, joihin perustaisin toivoni. Mutta eikö
Gabrielin olisi pitänyt säästää minulta tällainen julma epätietoisuus?
Hän palauttaa minulle sanani; minkätähden? Miksi hän ei usko minulle,
kuinka hänen nyt käy ja mitä hän itse aikoo tehdä? Voi, tämä
äänettömyys kauhistuttaa minua enemmän kuin mikään viha tai uhka!

Diana kyseli sielunsa sisäisimmältä ääneltä, pitikö hänen noudattaa
ensimmäistä suunnitelmaansa ja mennä — tällä kertaa pysyväisesti
— johonkin Pariisin tai maaseudun luostariin vai eikö hänen
velvollisuutensa paremmin ollut palata hoviin, yrittää tavata jälleen
Gabrielia, vaatia häneltä selvyyttä siitä, mitä oli tapahtunut ja
millaiset olivat hänen vastaiset suunnitelmansa, ja pahimmassa
tapauksessa valvoa, ettei Gabrielin taholta mikään vaara uhkaisi
kuningasta, hänen isäänsä...

Isäänsä? Mutta oliko Henrik II hänen isänsä? Eikö voisi, mietti Diana,
käydä niin, että hän osoittaisi olevansa todellisen isän epäkelpo tytär
estellessään kostoa, joka suuntautuisi kuninkaaseen rankaisevana tai
jopa tappavana? Kamala vaihtoehto!

Mutta hän oli joka tapauksessa nainen, hellämielinen ja
yleväluontoinen. Hän sanoi itselleen, että tulkoonpa siitä mitä
tahansa, suuttumustaan ihminen saattoi katua, anteeksiantoaan ei
koskaan, ja luontaisen hyvyytensä innostamana hän päätti palata
Pariisiin ja pysyä kuninkaan luona puoltajana ja suojelijana siihen
päivään asti, jolloin saisi rauhoittavia tietoja Gabrielista ja hänen
hankkeistaan. Kenties Gabriel itsekin tarvitsisi hänen välitystään?
Sitten, kun hän olisi pelastanut nämä molemmat, jotka olivat hänelle
rakkaimpia, hänen olisi aika paeta Jumalan huomaan.

Tämän päätöksen tehtyään urhea Diana ei enää epäröinyt, vaan jatkoi
matkaansa Pariisiin.

Hän saapui sinne kolme päivää myöhemmin ja ilmestyi Louvreen,
missä Henrik otti hänet vastaan vilpittömästi riemuiten ja kaikkea
isällistä hellyyttä osoittaen. Hartaista yrityksistään huolimatta
hän ei sentään voinut olla vastaanottamatta näitä tunteenpurkauksia
alakuloisesti, vieläpä kylmäkiskoisesti, ja kuningaskin, joka muisti
Dianan kiintymyksen Gabrieliin, tunsi itsensä toisinaan hämmentyneeksi
ja liikuttuneeksi hänen seurassaan. Diana johdatti väkisinkin hänen
mieleensä asioita, jotka hän olisi mieluummin unohtanut.

Hän ei myöskään rohjennut enää puhua aikaisemmin suunnitellusta
naimaliitosta François de Montmorencyn kanssa, ja ainakin siinä kohden
madame de Castro pääsi rauhaan.

Mutta Dianalla oli paljon muita aiheita huoliin. Montgommeryjen
asuintalossa, Louvressa tai missään muualla ei tiedetty mitään
nimenomaan varakreivi d’Exmèsistä, joka näin ollen tuntui peräti
kadonneen.

Sitten kului päiviä, viikkoja, kokonaisia kuukausia, eikä Dianan
suoranaisista tai välillisistä tiedusteluista ollut mitään hyötyä:
kukaan ei kyennyt varmasti sanomaan, minne Gabriel oli joutunut.

Jotkut kuitenkin luulivat nähneensä hänet jurona ja synkkänä. Mutta
yksikään ei ollut häntä puhutellut: se kolkko haamu, jota he olivat
pitäneet Gabrielina, oli aina väistänyt heitä ja lähestyttäessä heti
paennut. Sitäpaitsi kaikki nämä todistukset olivat erilaisia paikkaan
nähden, missä varakreivi d'Exmès oli muka liikuskellut; sellaisia
näkyjä mainittiin Saint-Germainista, Fontainebleausta, Vincennesistä,
joskus Pariisistakin. Mitä saattoi perustaa noin ristiriitaisiin
ilmoituksiin?

Sittenkin monet niistä olivat oikeita. Sillä kamalan muiston ja
vielä kamalampien mietteiden ahdistamana Gabriel ei malttanut viipyä
kahta päivää samalla seudulla. Ainainen toiminnan ja liikunnan tarve
hääti hänet miltä tahansa paikkakunnalta pois heti kun hän oli sinne
osunut. Jalkaisin tai ratsain, kaupungeissa tai maalla, hänen täytyi
herkeämättä olla liikkeellä, kalpeana ja ulkomuodoltaan kolkkona,
niinkuin muinainen Orestes vaelsi raivotarten ajamana.

Hän harhaili muuten aina ulkosalla, avoimen taivaan alla, poiketen
taloihin ainoastaan silloin, kun oli välttämätön pakko.

Mutta kerran mestari Ambroise Parélle, joka haavoitettujensa
parannuttua ja vihollisuuksien hiukan tasaannuttua pohjoisessa oli
palannut Pariisiin, sattui sellainen yllätys, että hän näki vanhan
tuttavansa, varakreivi d'Exmèsin ilmestyvän luokseen kotiinsa. Hän soi
vieraalleen kunnioittavan ja sydämellisen vastaanoton, kuten ainakin
aatelismiehelle ja ystävälle.

Ikäänkuin ulkomailta saapuneena Gabriel kyseli kirurgilta asioita,
jotka olivat kaikille tuttuja.

Ensin saatuaan kuulla, että Martin Guerre oli jo täydesti toipunut
ja tällä haavaa kaiketi matkalla Pariisiin, hän teki kirurgille
kysymyksiä herttua de Guisesta ja armeijasta. Tällä taholla kaikki
sujui oivallisesti, vakuutti Paré. Arpinaama oli nykyään Thionvillen
edustalla; marski de Thermes oli miehittänyt Dunkerquen; Gaspard de
Tavannes oli vallannut Guinesin ja Oien maakunnan. Englantilaisilla
ei tosiaan enää ollut, kuten François de Lorraine olikin vannonut
toimittavansa, tuumankaan alaa maata koko valtakunnassa.

Gabriel kuunteli vakavana näitä hyviä uutisia, mutta näytti
kylmäkiskoiselta. »Kiitän teitä, mestari», virkkoi hän sitten Ambroise
Parélle. »Minua ilahduttaa kuulla, ettei calaisilainen retkemme jää
tyyten tuloksettomaksi ainakaan Ranskan osalta. Minulla ei kuitenkaan
näiden asiain uteleminen ollut tärkeimpänä syynä tullakseni teidän
luoksenne. Mestari, kauan ennenkuin johduin ihailemaan työtänne
sairasvuoteiden ääressä, liikutti minua eräs lauseenne, järkyttäen
mieltäni, kuten hyvin muistan; se tapahtui kerran viime vuonna,
pienessä talossa Rue Saint-Jacquesin varrella. Ja nyt olen tullut
haastelemaan kanssanne noista uskonnon asioista, joissa henkenne
tarkka näkemys ulottuu niin paljon edelle muista. Te olette arvatenkin
lopullisesti liittynyt uskonpuhdistuksen puolelle?»

»Kyllä, herra d'Exmès», vastasi Ambroise Paré lujasti. »Kirjeenvaihto,
johon suuri Calvin suopeasti ryhtyi kanssani, on poistanut viimeisetkin
epäilykseni ja arasteluni. Nyt olen mitä vahvimman vakaumuksen saanut
uskovainen.»

»No niin, mestari», jatkoi varakreivi d'Exmès, »tahtoisitteko
osallistuttaa näkökohtiinne alokkaan, jolla on hyvä harrastus?
Puhun itsestäni. Lujittaisitteko epäröivää uskoani niinkuin panette
sijoilleen niukahtuneen jäsenen?»

»Velvollisuutenani on, mikäli suinkin voin, lievittää lähimmäisteni
sielunvaivoja yhtä hyvin kuin ruumiillisiakin», vastasi Ambroise Paré.
»Olen täydesti käytettävissänne, herra d'Exmès.»

Ja sitten he haastelivat runsaasti kaksi tuntia, Ambroise Paré
kiihkeänä ja kaunopuheisena, Gabriel tyynenä, surullisena ja alistuvana.

Lopulta Gabriel nousi ja sanoi puristaen kirurgin kättä:

»Kiitos! Tämä keskustelu on tehnyt minulle paljon hyvää. Valitettavasti
ei ole vielä tullut aika minun avoimesti julistaa liittymistäni
reformeerattuihin. Itse uskokuntamme edun vuoksi minun täytyy odottaa.
Muutoin voisi kääntymykseni jonakin päivänä tuottaa pyhälle asiallenne
vainoja tai ainakin parjauksia. Tiedän hyvin, mitä sanon. Mutta teidän
ansiostanne nyt käsitän, että teikäläiset todellisesti ovat hyvällä
tiellä, ja tästä lähtien saatte uskoa, että minä olen mukananne
sydämestäni, ellen teoillani, Hyvästi, mestari Ambroise, hyvästi! Me
tapaamme toisemme taas piakkoin.»

Enempää selittämättä sanojaan Gabriel kumarsi kirurgifilosofille ja
lähti pois.

Seuraavan kuukauden alkupäivinä, toukokuussa 1558. hän ensi kertaa
salaperäisen lähtönsä jälkeen ilmestyi jälleen sukutaloon Rue des
Jardins-Saint-Paulin varrelle. Siellä oli uutta väkeä. Martin Guerre
oli saapunut kaksi viikkoa takaperin, ja Jean Peuquoy oli asunut siellä
jo kolme kuukautta vaimonsa Babetten kanssa.

Mutta Jumala ei ollut tahtonut, että Jeanin alttius joutuisi kärsimään
loppuun asti, eikä kenties, että Babetten hairahdus jäisi kokonaan
rankaisematta. Babette oli muutamia päiviä sitten ennenaikaisesti
synnyttänyt kuolleen lapsen.

Äitirukka oli itkenyt paljon, mutta hän oli taipunut ottamaan nöyrästi
vastaan tämän murheen, joka hänen katumuksessaan näytti ikäänkuin
sovitukselta, ja samoin kuin Jean Peuquoy oli hänelle jalomielisesti
tarjonnut uhrauksensa, niin hän nyt vuorostaan puolisonsa takia alistui
Jumalan säätämään kohtaloon.

Lempeältä, surun sortamalta nuorelta vaimolta ei muuten puuttunut
miehensä hellää lohduttelua eikä Aloysen äidillistä rohkaisua, ja
Martin Guerre viihdytti häntä myös parhaansa mukaan tavanomaisella
hyväluontoisuudellaan. Eräänä päivänä näiden neljän istuessa yhdessä
ja puhellessa ystävällisesti keskenään ovi aukeni, ja heidän suureksi
ihmeekseen ja vielä suuremmaksi ilokseen astui talon isäntä äkkiä
sisälle verkkaisesti, ilmeeltään vakavana.

Neljä huudahdusta sekaantui yhdeksi, ja Gabriel sai pikaisesti
ympärilleen kaksi vierastaan ynnä tallimestarinsa ja entisen
hoitajattarensa.

Ensimmäisen riemastuksen hiljentyessä Aloyse tahtoi esittää kysymyksiä
tulijalle, jota hän ääneen puhutteli herrakseen, mutta sydämessään aina
nimitti lapsekseen. Missä hän oli ollut näin kauan? Mitä nyt aikoi
tehdä? Jäisikö viimeinkin niiden luo, jotka rakastivat häntä?

Gabriel painoi sormen huulilleen ja murheisella, mutta tiukalla
katseella pakotti Aloysen hellän huolestuksen vaikenemaan. Ilmeisesti
hän ei tahtonut tai voinut antaa selityksiä menneistä tapahtumista tai
siitäkään, mitä aikeita hänellä oli.

Sitävastoin hän kyseli Babettelta ja Jeanilta heidän olojaan. Eikö
heiltä puuttunut mitään? Olivatko he hiljattain saaneet tietoja
Calaisiin jääneestä kelpo Pierrestä? Hän ilmaisi liikuttuneena
myötätuntoaan Babettelle ja yritti myös lohduttaa, mikäli muuten on
mahdollista tarjota lohdutusta lastansa surevalle äidille.

Näin Gabriel vietti lopun päivää ystäviensä ja palvelijainsa seurassa
suopeana ja huomaavaisena kaikkia kohtaan, mutta hetkeksikään
karistamatta pois sitä raskasta synkkyyttä, joka näytti häntä
painostavan.

Martin Guerrelle, joka ei lainkaan kääntänyt katsettaan vihdoin jälleen
löytyneestä rakkaasta isännästä, Gabriel puheli paljonkin ja tiedusteli
häneltä monenlaisia asioita. Mutta koko aikana hän ei lausunut
aikaisemmin antamastaan lupauksesta sanaakaan, vaan näytti unohtaneen
sitoumuksensa rangaista sitä konnaa, joka oli Martin-paralle, anastaen
tältä nimen ja kunnian, niin kauan tehnyt uskomattoman paljon pahaa.

Tallimestari puolestaan oli liian kunnioittava ja epäitsekäs,
johdattaakseen sitä asiaa varakreivi d'Exmèsin mieleen.

Illan tultua Gabriel nousi, lausuen sellaiseen sävyyn, joka ei sallinut
vastaväitettä eikä muistutusta:

»Minun on nyt lähdettävä.»

Martin Guerreen päin kääntyen hän sitten lisäsi:

»Kelpo Martin, olen muistellut sinua kierrellessäni, ja tuntemattomana
esiintyen tiedustellut ja etsinyt puolestasi, kunnes luulen päässeeni
alkuun siinä selvityksessä, joka erityisesti kiinnostaa sinua, sillä
tahdonhan täyttää sinulle antamani lupauksen.»

»Oi, monseigneur!» huudahti tallimestari onnellisena ja hämmentyneenä.

»Kuten sanoin», jatkoi Gabriel, »olen saanut riittäviä vihjauksia,
luullen nyt osuneeni oikealle uralle. Mutta sinun pitää minua auttaa,
ystävä. Lähde tällä viikolla kotipuoleesi. Mutta älä matkusta sinne
suoraan. Ole vain Lyonissa kuukauden kuluttua tästä päivästä. Tapaan
sinut siellä, ja sitten tuumiskelemme yhteistä toimintaa.»

»Tottelen, monseigneur», vastasi Martin Guerre. »Mutta enkö siihen
mennessä näe teitä jälleen?»

»Et, minun pitää olla enimmältä yksikseni», selitti Gabriel pontevasti.
»Aloitan taas kuljeskeluni, ja yrittämällä minua pidätellä rasittaisit
mieltäni suotta. Hyvästi, rakkaat ystävät! Pidä mielessäsi, Martin:
kuukauden kuluttua Lyonissa!»

»Odotan teitä siellä, monseigneur», lupasi tallimestari.

Gabriel hyvästeli sydämellisesti Jean Peuquoyta ja hänen vaimoaan,
puristi molemmin käsin Aloysen käsiä ja tahtomatta ottaa huomatakseen
hyvän hoitajattarensa murhetta lähti taaskin siihen vaelteluun, johon
näytti tuominneen itsensä.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Tapaamme jälleen Arnauld du Thillin

Siirrymme kuusi viikkoa myöhempään aikaan, kesäkuun 15 päivään 1558,
Artiguesin kauppalaan Rieuxin lähistölle. Tämän paikkakunnan sievimmän
talon edustalla, taustanaan ruskealla seinällä köynnöstelevä vihanta
villiviini, nähtiin kotoinen maalaiskuvaelma, joka hieman karkeassa
yksinkertaisuudessaankin tarjosi jonkinlaista viehätystä.

Puurahilla istui mies, joka pölyisistä jaloistaan päättäen oli
juuri suorittanut melko pitkän vaelluksen, ja ojensi huolettomasti
jalkineitaan naiselle, joka hänen eteensä polvistuneena parhaillaan
päästeli irti nauhoja.

Mies rypisteli silmäkulmiaan; vaimo myhäili.

»Etkö jo pääse valmiiksi siitä, Bertrande?» kysyi mies äreästi. »Ihan
vihaksi pistää kömpelyytesi ja hidastelusi!»

»No, nyt se on tehty, Martin», ilmoitti vaimo sävyisästi.

»Nytkö muka tehty? Hm!» murisi vale-Martin. »Missä ovat toiset kenkäni?
Lyönpä totisesti vetoa siitä, että sinä et ole hoksannut tuoda niitä
mukanasikaan, tyhmä ääliö! Tässä nyt täytyy olla avojaloin ainakin pari
minuuttia!»

Bertrande juoksi sisälle ja toi sieltä parissa sekunnissa toiset
jalkineet, joita sitten itse kiirehti vetämään herransa ja mestarinsa
jalkaan.

Lukija on tietysti tuntenut nämä henkilöt. Siinä esiintyi Martin
Guerren nimellä Arnauld du Thill yhä käskevänä ja töykeänä, kun
sitävastoin Bertrande de Rolles oli katkeran kokemuksen opettamana
muuttunut suunnattomasti säyseämmäksi ja alttiimmaksi.

»Ja olutlasilliseni, missä se on?» tiukkasi Martin samaan kiukkuiseen
tapaan.

»Se on jo varattu, ystäväiseni», vakuutti Bertrande pelokkaasti, »ja
minä käyn sen hakemassa.»

»Yhä odotettavaa!» ärähti toinen kärsimättömästi polkaisten jalkaa.
»Noh, joudu, taikka...»

Ilmeikäs ele täydensi lauseen.

Bertrande poistui ja palasi nopeana kuin salama. Martin sieppasi
hänen kädestään lasillisen olutta ja ahmaisi sen yhdellä kulauksella,
ilmeiseksi nautinnokseen. »Hyvä on!» suvaitsi hän lausua antaessaan
vaimolleen tyhjän lasin takaisin.

»Ystäväparka, oletpa sinä kuumissasi!» uskalsi Bertrande silloin
lausua, nenäliinallaan kuivaten kärtyisen miehensä otsaa. »Maltahan,
pistä hattu päähäsi, jottei aurinko polta sitä. Olet kai kovasti
väsyksissä, vai kuinka?»

»Huh!» murahti Martin Guerre yrmeänä; »eikö minun pidä mukautua tämän
typerän seudun hassuihin tapoihin ja jokaisena häittemme vuosipäivänä
lähteä kutsumaan päivällisille kaikista lähikylistä lukemattomia
nälkäisiä, kirottuja sukulaisia? Tosiaankin olin unohtanut mokoman
tyhmän tavan, ja jollet olisi minulle sitä eilen muistuttanut,
Bertrande...! No niin, se kierros on nyt suoritettu; kahden tunnin
kuluttua koko ahmattijoukko parveilee tänne kimppuumme.»

»Kiitos, ystäväni!» sanoi Bertrande. »Sinä olet kyllä oikeassa, se on
järjetöntä tottumusta, mutta noudattaahan sitä täytyy, ellei tahdo
joutua kopeudesta ja julkeudesta morkatuksi.»

»Mainiosti päätelty!» myönsi Martin Guerre ivallisesti. »Muuten,
kuhnus, oletko sinä kylliksi puuhannut omasta puolestasi? Onko pöytä
katettu puutarhaan?»

»Kyllä, Martin, niinkuin käskit.»

»Kävitkö myös kutsumaan tuomarin?» tiedusti hellä aviomies.

»Kävin, Martin», vastasi Bertrande, »ja hän sanoi koettavansa
parastaan, ollakseen saapuvilla päivällispöydässä.»

»Muka parastaan!» matki Martin vihaisesti. »Se ei suinkaan riitä,
vaan hänen pitää tulla! Sinä olet tietenkin kutsunut hänet penseästi.
Tiedäthän, että minä haluan tuomarin seuraa päästäkseni oikein
hyviin suhteisiin hänen kanssaan, mutta kaikessa sinä yrität panna
vastaan. Hänen läsnäolonsa täällä oli ainoa piirre, joka sai minut
hiukan sietämään tämän naurettavan vuosipäivän pitkäpiimäisyyttä ja
tarpeettomia kustannuksia.»

»Naurettavan vuosipäivän! Hääpäivämme!» toisti Bertrande kyynelsilmin.
»Voi, Martin, sinä olet nyt kyllä valistunut mies, kun olet nähnyt
ja matkustellut niin paljon, ja saatat väheksyä maaseudun vanhoja
ennakkoluuloja... mutta vähät siitä, tämä vuosipäivä muistuttaa sentään
mieleeni aikaa, jolloin olit vähemmän ankara ja hellempi vaimoparkaasi
kohtaan!»

»Niin», tokaisi Martin pilkallisesti naurahtaen, »ja jolloin vaimoni
oli vähemmän säyseä ja närkkäämpi minua kohtaan, toisinaan unohtaen
sopivaisuuden siinäkin määrin, että...»

»Oh, Martin, Martin», keskeytti Bertrande, »älä latele noita muistoja,
jotka panevat minut punastumaan, niin että minun on nyt vaikea
käsittää, kuinka olen voinut käyttäytyä sillä tavalla.»

»Ja siltä tuntuu minustakin. Kun ajattelen, että saatoin olla kyllin
aasimainen sietämään... Ah, ah, ah! Mutta se sikseen: luonnonlaatuni
on aika lailla muuttunut ja sinun myös — oikeuden nimessä myönnän sen
mielelläni. Kuten sanoit, Bertrande, olen senjälkeen nähnyt maailmaa.
Paha sisusi, pakottaessaan minut vaelluksille, toimitti minulle siten
kokemuksia, joten palatessani tänne viime vuonna kykenin panemaan asiat
taas kuntoon ja luonnolliseen järjestykseensä. Siihen ei tarvittu muuta
kuin heilutella hiukan patukkaa. Kaikki käykin nyt mieleni mukaan, ja
perhe-elämämme on todellisesti yhtenäisempää.»

»Se on totinen tosi, Jumalan kiitos!» sanoi Bertrande. »Bertrande?»

»Martin!»

»Mene nyt heti», määräsi Martin Guerre ehdottoman hallitsijan tavalla,
»uudestaan Artiguesin tuomarin puheille. Suostuttele häntä hartaammin,
kunnes häneltä heltiää varma lupaus saapua päivällisillemme, ja jollei
hän tule, niin pidä mielessäsi, että itse saat sen maksaa omassa
nahassasi. Lähde patikoimaan, Bertrande, ja tule joutuin takaisin.»

»Pidän kaikkea kiirettä», lupasi Bertrande rientäen tälle asialle.

Arnauld du Thill suuntasi hänen jälkeensä tyytyväisen katseen. Jäätyään
yksikseen hän sitten laiskasti ojentautui rahille, hengittäen raikasta
ilmaa ja räpytellen silmiään sellaisen onnenkantamoisen itsekkäässä ja
ylenkatseellisessa autuudessa, jonka ei tarvitse mitään pelätä eikä
mitään haluta.

Hän ei pannut merkille miestä, ilmeisesti matkalaista, joka sauvaansa
nojaten asteli vaivaloisesti helteisellä hetkellä autioksi jäänyttä
maantietä pitkin ja Arnauldin huomatessaan pysähtyi hänen eteensä,
tiedustaen:

»Anteeksi, ystäväinen, eiköhän tässä kauppalassanne ole majataloa,
jossa voisin levähtää ja aterioida?»

»Eipä tosiaankaan», vastasi Arnauld päätänsä kääntämättä, »ja teidän
on mentävä Bieuxiin, penikulman päähän täältä, löytääksenne jonkin
hotellin kyltin.»

»Vielä penikulmako!» valitti matkalainen, »mutta minä olen jo ihan
näännyksissä! Mielelläni antaisin pistolin, kun saisin heti suojaa ja
ruokaa.»

»Pistolin!» toisti Arnauld liikahtaen aina yhtä valppaana, milloin oli
puhe rahasta. »No, hyvä mies, kyllähän meilläkin voidaan teille antaa
vuode jossakin sopessa, ja mitä ateriaan tulee, niin meillä on tänään
vuosijuhlan päivällinen, jolloin yksi vieras lisää ei haittaa lainkaan.
Kelpaako se teille, häh?»

»Kyllä varmasti», vastasi riemastunut vaeltaja; »sanoinhan, että olen
ihan sortumassa uupumukseen ja nälkään.»

»No, sovittu on, jääkää, pistolin maksusta.»

»Sen saatte tässä ennakolta», tarjosi vieras. Arnauld du Thill kohosi
istualleen, ottaakseen rahan, ja nosti samalla hattua, joka oli
peittänyt hänen silmänsä ja kasvonsa.

Nähdessään vasta tällöin hänen piirteensä matkamies peräytyi
hämmästyneenä ja huudahti: »Sisarenpoikani! Arnauld du Thill!» Arnauld
tähysti häntä tiukasti ja kalpeni, mutta tointui heti ja sanoi:

»Sisarenpoikanneko? Enpä tunne teitä. Kuka te olette?»

»Etkö muka tunne minua, Arnauld?» kysyi toinen. »Etkö tunne vanhaa
enoasi, Carbon Barreauta, jolle olet tuottanut niin paljon huolta,
niinkuin muuten koko suvullekin?»

»Tosiaankaan en», väitti Arnauld röyhkeästi nauraen.

»Johan nyt jotakin! Kiellät minut ja itsesi!» päivitteli Carbon
Barreau. »Etkö, sanoppa, toimittanut surusta hautaan äitiäsi,
sisartani, köyhää leskeä, jonka hylkäsit Sagiasissa kymmenkunta vuotta
takaperin? Vai niin, sinä et muka tunne minua, ilkiö! Mutta sen sijaan
minä tunnen sinut hyvinkin!»

»En lainkaan käsitä höpötystänne», pilkkasi häpeämätön Arnauld
vähääkään nolostumatta. »Nimeni ei ole Arnauld, vaan Martin Guerre;
en ole Sagiasista kotoisin, vaan täkäläisiä. Paikkakuntani vanhat
ihmiset ovat minut nähneet syntymästäni asti ja todistavat sen kyllä,
ja jos tahdotte joutua pilkatuksi, tarvitsee teidän vain hokea
noita puheitanne vaimolleni Bertrande de Bollesille ja kaikille
sukulaisilleni.»

»Vaimollesi! Sukulaisillesi!» sopersi Carbon Barreau tyhmistyneenä.
»Anteeksi, olisinkohan todellakin erehtynyt? Mutta ei, mahdotonta!
Tuollainen yhdennäköisyys...»

»On vuosikymmenen kuluttua vaikeasti todettavissa», täydensi Arnauld.
»Niin, teidän näkönne on käynyt pettäväksi, kelpo ukko. Todelliset
enoni ja muut tosisukulaiseni saatte varsin pian itse nähdä, ja silloin
kuulette heiltä vahvistuksen.»

»No, siinä tapauksessa», sanoi Carbon Barreau, joka alkoi uskoa
erehtyneensä, »voitte kerskua siitä, että olette kerrassaan
samannäköinen kuin sisarenpoikani Arnauld du Thill, hänen ilmielävä
kaksoiskappaleensa.»

»Hänestä en ole ikinä kuullut puhuttavan paitsi vasta nyt teiltä»,
sanoi Arnauld ivallisesti nauraen, »enkä ole siitä tietenkään vielä
kerskunut.»

»Kun sanoin, että voisitte siitä kerskata», jatkoi Barreau, »en
sentään tarkoittanut, että kannattaisi ylpeillä yhdennäköisyydestä
mokoman heittiön kanssa! Sukuun kuuluvana minun sopii mainita, että
sisarenpoikani oli varmasti katalin roisto, mitä voi kuvitella. Ja kun
asiaa nyt ajattelen, lienee perin vähän luultavaa, että hän vielä on
hengissä, sillä sen kurjan on täytynyt jo aikoja joutua hirteen.»

»Niinkö arvelette?» kysyi Arnauld du Thill hieman katkerasti.

»Olenpa siitä varmakin, herra Martin Guerre», vakuutti Carbon Barreau.
»Eihän muuten teihin koskene lainkaan, että puhun tällä lailla siitä
riiviöstä, kun kerran te ette ole se mies?»

»Ei vähintäkään», myönsi Arnauld, vaikka oli huonolla tuulella.

»Ah, monsieur», jatkoi eno, joka oli hieman suulas, »kuinka monta
kertaa olenkaan hänen itkeskelevää äitiään katsellessani onnitellut
itseäni siitä, että olen pysynyt naimattomana — ettei minulla ole
lapsia, jotka olisivat tuon viheliäisen kelmin lailla voineet häväistä
nimeni ja tuhota elämäni!»

- Jaha, aivan oikein, — tuumi Arnauld; — eno Carbonilla ei tosiaankaan
ollut lapsia, toisin sanoen perillisiä.

»Mitä mietitte, mestari Martin?» kysyi vieras.

»Ajattelin», vastasi Arnauld niin herttaisesti kuin osasi, »että te
päinvastaisista vakuutuksista huolimatta, messire Carbon Barreau,
kenties olisitte nyt hyvinkin mielissänne, jos teillä olisi poika tai
pojan puutteessa edes tuo pahanilkinen sisarenpoika, jota tunnutte niin
vähän kaipaavan, mutta jolle kuitenkin voisitte tarjota rakkauttanne,
niinkuin ihmisen sydän tarvitsee, ja sitten jättää perinnöksi
omaisuutenne.»

»Omaisuuteni?» toisti Barreau typertyneenä.

»Niinpä tietenkin», jatkoi Arnauld du Thill. »Noin anteliaasti
jaellessanne pistoleja ette suinkaan voi olla köyhä, ja minun näköiseni
Arnauld olisi kaiketi perillisenne. Hitto vieköön, pahoittelenpa
hiukan, etten ole hän!»

»Arnauld du Thill, jollei häntä jo ole hirtetty, olisi tosiaankin
perilliseni», vastasi Barreau vakavasti. »Mutta paljoakaan hän ei siitä
kostuisi, sillä minä en ole varakas. Tarjosin pistolin levähtääkseni
ja hiukan virkistyäkseni tällä hetkellä, kun olen kovasti uuvuksissa
ja nälissäni; valitettavasti se ei estä kukkaroani olemasta keveä...
liiankin keveä!»

»Hm?» äännähti Arnauld epäuskoisesti.

»Ette uskoa minua, mestari Martin Guerre. No, ajatelkaa mitä hyvänsä.
Totta silti on, että olen juuri matkalla Lyoniin, missä parlamentin
presidentti, jonka ovenvartijana olen palvellut kaksikymmentä vuotta,
tarjoaa minulle turvapaikan ja leivän loppuiäkseni. Hän lähetti minulle
viisikolmatta pistolia pikku velkojeni maksamiseksi ja matkakuluiksi,
tuo jalomielinen mies! Mutta niiden rahojen jäännös on nyt ainoa
omaisuuteni. Niinpä perintöni on liian vähäpätöinen, jotta Arnauld
du Thillin kannattaisi sitä tavoitella, jos hän vielä eläisikin.
Sentähden...»

»Annahan jo olla, lörpöttelijä!» keskeytti Arnauld du Thill nyreänä
karskisti. »Onko minulla aikaa kuunnella höpinääsi? Anna kuitenkin se
pistoli ja astu taloon, jos mielesi tekee. Päivällistä saat tunnin
kuluttua, sitten nukkumatilan, ja sillä olemme kuitit. Ei siihen
tarvita iankaikkista lavertelua.»

»Mutta tehän utelitte minulta?» puolustautui Carbon Barreau.

»No, tuletko talooni, ukko, vai etkö tule? Tuolla näkyy vieraitani jo
saapuvan, ja sallinet minun jättää sinut heidän takiaan. Mene sisään.
Kohtelen sinua kursailematta enkä lähde sinua opastamaan.»

»Sen kyllä näen», sanoi Carbon Barreau.

Hän astui taloon, itsekseen sadatellen isäntänsä mielialan äkillisiä
muutoksia.

Kolme tuntia myöhemmin seura istui vielä ruokapöydässä saarnien
siimeksessä. Kutsuvieraat olivat järjestään saapuvilla, ja Artiguesin
tuomari, jonka suosioon Arnauld erityisesti pyrki, oli saanut
kunniasijan.

Hyvät viinit ja hilpeät puheet kiertelivät. Nuoret ihmiset haastelivat
tulevaisuudesta ja vanhat menneisyydestä, ja eno Carbon Barreau oli
saanut varmistua siitä, että hänen isäntänsä oli tosiaankin Martin
Guerre ja paikkakuntalaisten tuntema heidän joukossaan kasvaneeksi.

»Muistatko, Martin Guerre», kysyi muuan, »sitä augustinilaismunkkia,
veli Krysostomosta, joka opetti meitä kumpaakin lukemaan?»

»Kyllä muistan», vakuutti Arnauld

»Muistatko, serkku Martin», tiedusti toinen, »että sinun häissäsi ensi
kertaa ammuttiin musketilla riemulaukauksia tällä paikkakunnalla?»

»Muistan hyvinkin», vastasi Arnauld.

Ja ikäänkuin elvyttääkseen muistojaan hän suuteli vaimoaan, joka istui
hänen vieressään ylpeänä ja iloisena.

»Koska teillä on niin hyvä muisti, arvoisa mestari», virkkoi
pitovieraiden takaa äkkiä kajahtava luja ääni, puhutellen Arnauld du
Thilliä, »niin muistatte kenties minutkin!»

KOLMASKOLMATTA LUKU

Oikeus ymmällä

Tätä käskevää puhetapaa käyttänyt mies heitti pois ruskean, väljän
viitan ja leveälierisen hatun, jotka häntä verhosivat, ja Arnauld
du Thillin kemukumppanit, jotka olivat äänen kuullessaan kääntyneet
katsomaan, näkivät edessään ylväsryhtisen ja hienopukuisen nuoren
ritarin. Vähän matkan päässä piteli palvelija suitsista kahta hevosta,
jotka olivat tuoneet heidät paikalle.

Kaikki nousivat kunnioittavasti seisomaan, ihmeissään ja uteliaina, ja
Arnauld du Thill valahti kalmankalpeaksi.

»Herra varakreivi d'Exmès!» mutisi hän kauhistuneena.

»Jaha», kovisti Gabriel jyrisevällä äänellä, tähdäten häneen katseensa,
»sinä siis tunnet minut?»

Hetkisen epäröityään Arnauld oli joutuisasti arvioinut mahdollisuutensa
ja määrännyt kantansa.

»Tietysti», vastasi hän yrittäen hillitä äänensä värähtelyä, »tunnenhan
herra varakreivi d'Exmèsin, jonkin kerran nähtyäni teidät Louvressa ja
muualla siihen aikaan, kun olin herra de Montmorencyn palveluksessa;
mutta en olisi uskonut, että monseigneur vielä tuntee minut,
konnetaabelin vähäpätöisen ja halvan palvelijan.»

»Unohdat», huomautti Gabriel, »että olet ollut minunkin
palveluksessani.»

»Mitä! Minäkö?» huudahti Arnauld teeskennellen mitä suurinta
hämmästystä. »Oh, anteeksi, nyt monseigneur ehdottomasti erehtyy.»

»Olen siitä asiasta ihan varma», lausui Gabriel tyynesti, »ja sentähden
voin julkisesti vaatia Artiguesin läsnäolevaa tuomaria heti määräämään,
että sinut pidätetään ja viedään vankilaan. Onko kyllin selvää?»

Seurassa alkoi säikähtynyt kohina. Tuomari siirtyi perin kummastuneena
lähemmäksi. Ainoastaan Arnauld säilytti näennäisen tyyneyden.

»Saanko ainakin tietää, mistä rikoksesta minua syytetään?» kysyi hän.

»Syytän sinua siitä», ilmoitti Gabriel lujasti, »että olet
ilkimielisesti asettunut tallimestarini Martin Guerren sijalle ja
petollisella juonittelulla ryöstänyt häneltä hänen nimensä, kotinsa
ja vaimonsa, apunasi niin täydellinen yhdennäköisyys, ettei sellaista
osaisi kuvitellakaan.»

Noin täsmällisin sanoin esitetty syytös pani läsnäolijat katselemaan
toisiaan ällistyneinä.

»Mitä tämä merkitsee?» jupisivat he. »Eikö Martin Guerre olekaan Martin
Guerre! Mitä pirun taikuutta tässä on?»

Useat näistä kelpo ihmisistä tekivät ristinmerkin ja hokivat hiljaa
manauskaavoja. Enemmistö vieraista alkoi silmäillä isäntäänsä
pelokkaasti.

Arnauld du Thill käsitti, että hänen oli aika jollakin ratkaisevalla
tempulla toinnuttaa nuo järkkyneet mielet, ja kääntyen sen naisen
puoleen, jota nimitti vaimokseen, hän huudahti:

»Bertrande, puhu sinä! Olenko minä vai enkö ole miehesi?»

Bertrande-parka oli tyrmistyneenä, läähättävänä, sanaakaan virkkamatta
vain suurin silmin tuijottanut milloin Gabrieliin, milloin luuloteltuun
puolisoonsa. Mutta Arnauldin ylväs ele ja uhkaava äänensävy
karkoittivat hänen epäröimisensä; hän heittäytyi miehen syliin
kiihkeästi.

»Rakas Martin Guerre!» huudahti hän.

Nämä sanat vaikuttivat, että lumous laukesi, ja pahastunut mutina
kääntyi varakreivi d'Exmèsiä vastaan.

»Monsieur», lausui hänelle Arnauld du Thill voitonriemuisena,
»pysyttekö kummallisessa syytöksessänne vaimoni todistuksesta
huolimatta ja kaikkien ystävieni ja sukulaisteni ympäröidessä minua?»

»Pysyn», vastasi Gabriel yksinkertaisesti.

»Malttakaa hetkinen!» pyysi mestari Carbon Barreau sekaantuen kiistaan.
»Tiesinhän, isäntä, etten haihatellut! Koska kuuluu olevan toinen
mies, joka on täydellisesti tämän näköinen, niin minä vakuutan tässä,
että jompikumpi heistä on sisarenpoikani Arnauld du Thill, Sagiasissa
syntynyt kuten minäkin.»

»Kas, siitähän saan parahiksi kannatusta!» virkkoi Gabriel. »Mestari»,
jatkoi hän puhutellen vanhusta, »tunnetteko siis tämän miehen
sisarenpojaksenne?»

»Totta puhuen», selitti Barreau, »en voisi erottaa, onko luo hän vai
se toinen; mutta ennakolta olen valmis vannomaan, että jos asiassa on
petosta, niin se on sisarenpoikani työtä, sillä hän oli aina perin
tottunut sellaiseen.»

»Kuulettehan, herra tuomari?» lausui Gabriel virkamiehelle; »olkoonpa
syyllinen kumpi tahansa, rikkomus on jo tiedossa.»

»Mutta missä siis on se mies, joka minulta asemani riistääkseen väittää
itse olleensa riiston alainen?» pauhasi Arnauld du Thill julkeasti.
»Eikö minua panna vastatusten hänen kanssaan? Lymyileekö hän?
Näyttäytyköön, ja sittenhän sopii tuomita.»

»Martin Guerre, tallimestarini», ilmoitti Gabriel, »on määräykseni
mukaan jättäytynyt etukäteen vangiksi Rieuxissa. Herra tuomari, minä
olen kreivi de Montgommery, hänen majesteettinsa henkivartion entinen
kapteeni. Syytetty itse on minut tuntenut. Hänen syyttäjänään haastan
teidät pidättämään hänet. Kun he molemmat ovat oikeuden hallussa,
toivon kykeneväni helposti todistamaan, kumman puolella on totuus ja
kumpi on petturi.»

»Se on kaikin puolin selvää, monseigneur», myönsi tuomari kohteliaasti.
»Vietäköön Martin Guerre vankilaan.»

»Lähden sinne omasta aloitteestani suoraa päätä», lupasi Arnauld,
»kun viattomuuteni antaa minulle niin hyvän turvan. Rakkaat kelpo
ystävät», lisäsi hän puhutellen seuraa ja pitäen viisaana suostutella
heitä puolelleen, »luotan siihen, että suopeat todistuksenne sitten
avustavat minua tässä pulassa. Tunnustattehan kaikki tuntevanne minut
jo vanhoilta vuosilta, eikö niin?»

»Kyllä, kyllä, ole huoleti, Martin!» vakuuttivat ystävät ja sukulaiset
hänen vetoomuksestaan liikuttuneina.

Bertrande oli näissä oloissa katsonut parhaaksi pyörtyä.

Viikkoa myöhemmin aloitettiin jutun tutkiminen Rieuxin tuomioistuimessa.

Se oli tosiaankin kummallinen ja pulmallinen oikeudenkäynti,
ja varmasti se ansaitsi sen kuuluisuuden, joka sille on jäänyt
vuosisatojen halki meidän päiviimme asti.

Jollei Gabriel de Montgommery olisi toiminut mukana, niin on luultavaa,
että Rieuxin kelpo tuomarit, joiden selvitettävänä tämä vyyhti oli,
eivät olisi siitä koskaan suoriutuneet.

Ennen kaikkea Gabriel vaati, ettei vastakumppanuksia millään
perusteella esiteltäisi toisilleen, ennenkuin siitä nimenomaan
tehtäisiin päätös. Kuulustelut ja todistajien tuominen esille
toimitettiin kummankin osalta erikseen, ja sekä Martinia että Arnauldia
pidettiin mitä ankarimmin yksinäisyydessä.

Viittaan verhoutunut Martin Guerre tuotiin vaimonsa, Carbon Barreaun,
kaikkien sukulaistensa ja naapuriensa nähtäväksi perätysten, ja
he sanoivat tuntevansa hänet. Siinä nähtiin ilmeisesti hänen
kasvonpiirteensä ja koko hahmonsa, niin ettei erehtyminen ollut
mahdollista.

Mutta kaikki väittivät samaten tuntevansa Arnauld du Thillin, kun
hänet vuorostaan esiteltiin heille. Toisaalta Garbon Barreau tunsi
kummassakin yhtä varmasti sisarenpoikansa.

He päivittelivät ja manasivat, eikä yksikään havainnut sellaista
vihjettä, joka olisi paljastanut totuuden. Kuinka tosiaan saattoikaan
huomata eroa kahden noin täsmällisesti samannäköisen olennon kesken?

»Itse paholainenkin joutuisi tässä päästään pyörälle», arveli Carbon
Barreau perin ällistyneenä kahdesta sisarenpojastaan.

Mutta näin ennenkuulumattomassa ja ihmeellisessä luonnonoikussa täytyi
Gabrielin ja tuomarien etsiä ulkonaisten eroavaisuuksien puutteessa
johtoa asianhaarojen ristiriitaisuudesta ja etenkin luonteiden
vastakkaisuudesta.

Selostaessaan varhaisempia vuosiaan Arnauld ja Martin kumpikin
kertoilivat samoja seikkoja, muistivat samoja päivämääriä, mainitsivat
samoja nimiä tyrmistyttävän yhtäläisesti, ja väitteittensä tueksi
Arnauld kykeni vielä esittämään Bertranden kirjeitä, perheensä
papereita ja vihkimäsormuksen.

Mutta Martin selitti, että Arnauld oli saatuaan hänet hirtetyksi
Noyonissa voinut häneltä sitten varastaa kaikki nuo todistuskappaleet.

Tuomarien epätietoisuus pysyi siis yhä entisellään. Näennäiset
ilmiöt ja ulkonaiset seikat olivat yhtä päteviä ja kaunopuheisia
kummallakin puolella; molempien syytettyjen väitteet kuulostivat yhtä
vilpittömiltä. Sentähden tarvittiin nimenomaisia todistuksia pelkästään
toisen hyväksi. Gabriel otti huolekseen niiden keksimisen.

Ensiksikin oikeuden puheenjohtaja teki hänen pyynnöstään uudestaan
kummallekin erikseen — heidän yhä näkemättä toisiaan — tämän kysymyksen:

»Missä oleskelitte kahdennestatoista kuudenteentoista ikävuoteenne?»

Molemmilla kerroilla vastaus oli ripeä:

»Saint-Sebastienissa, Biskajan alueella, serkkuni Sanxin luona.»

Sanxi oli saapuvilla todistajaksi haastettuna ja vahvisti sen.

Gabriel lähestyi kuiskaamaan jotakin hänen korvaansa. Sanxi rähähti
nauramaan ja puhutteli Arnauldia baskinkielellä. Arnauld kalpeni eikä
virkkanut sanaakaan.

»Mitä!» ihmetteli Gabriel; »vaikka olet viettänyt neljä vuotta
Saint-Sebastienissa, et ymmärrä sen maakunnan erikoista kieltä?»

»Olen unohtanut», sopersi Arnauld.

Samaan koetukseen joutuneena Martin Guerre lasketteli baskinkieltä
neljännestunnin ajan serkkunsa suureksi iloksi, samalla kuin se valaisi
kuulijoita ja tuomioistuimen jäseniä.

Tämä ensimmäinen koe herätti jo toiveita totuuden paljastumisesta. Sitä
seurasi pian toinen, joka ei menettänyt merkitystään sentähden, että se
oli Odysseuksen tarinasta matkittu.

Artiguesin asukkaista muistivat Martin Guerren ikätoverit vielä, kuinka
paljon ihailua ja kateutta hän oli saanut osakseen taitavuudellaan
pallopelissä. Mutta väärä Martin oli paluustaan saakka aina
kieltäytynyt tarjotuista pelitilaisuuksista, koska häntä muka vaivasi
oikeaan käsivarteensa tullut vamma.

Oikea Martin Guerre sitävastoin otti mielihyvin pitääkseen puoliaan
parhaita pallonpelaajia vastaan tuomarien läsnäollessa. Hän pelasi
istuallaankin ja yhä pitkään viittaansa verhoutuneena. Hänen
apulaisellaan oli täysi työ kerätessään palloja, joita hän sinkautteli
kerrassaan ihmeellisen kätevästi.

Tästä hetkestä lähtien yleisön myötätunto — tällaisissa asioissa
perin tärkeä — suosi Martinia, ollen siis oikeuden puolella, mikä on
harvinaista kylläkin.

Sitten eräs omituinen seikka selvitti lopullisesti tuomarien
mielipiteet Arnauld du Thillin tuhoksi.

Molemmat syytetyt olivat täydellisesti samankokoisia, mutta
vähäisimpiäkin erottavia merkkejä vaaniva Gabriel oli luullut
huomaavansa, että hänen kelpo tallimestarillaan oli paljon pitempi
jalka — hänen ainoa jalkansa, valitettavasti — kuin Arnauld du
Thillillä.

Artiguesin vanha suutarimestari ilmestyi tuomioistuimen eteen, tuoden
vanhat ja uudet mittansa.

»Niin», lausui tämä ukko, »asian laita on varmasti sillä tavalla, että
Martin Guerre entiseen aikaan käytti yhdeksän numeron jalkineita, ja
minua kummastutti pannessani merkille, että hänellä tultuaan takaisin
kotiinsa oli kahdentoista numeron kengät; mutta luulin sen johtuneen
hänen pitkällisistä matkoistaan.»

Todellinen Martin Guerre ojensi silloin suutarille ylpeästi ainoan
jalan, jonka kaitselmus oli hänelle säilyttänyt kaiketi totuuden
suuremmaksi voitoksi. Kunnon mestari otti siitä mitat ja julisti jalan
samaksi, jonka mittoihin hän aikoinaan oli valmistanut kenkiä; pitkistä
matkoista ja kaksinkertaisesta rasituksesta huolimatta tämä jalka oli
pysynyt kutakuinkin muuttumatta.

Näin ratkaisevan todistuksen jälkeen vakuuteltiin yhteen ääneen
Martinin viattomuutta ja Arnauldin syyllisyyttä. Mutta nämä aineelliset
näytteet eivät vielä riittäneet. Gabriel saattoi esittää väitteelleen
moraalistakin tukea.

Hän hankki kuulusteltavaksi sen talonpojan, joka oli saanut Arnauld du
Thilliltä omituiseksi tehtäväkseen lähteä Pariisiin ilmoittamaan, että
Martin Guerre oli hirtetty Noyonissa. Mies selosti yksinkertaisesti,
kuinka häntä oli hämmästyttänyt tavata Rue des Jardins-Saint-Paulin
varrella sama mies, jonka oli nähnyt poistuvan maantietä pitkin Lyonia
kohti, ja tämä asianhaara olikin Gabrielille antanut ensimmäisen
aavistuksen totuudesta.

Sitten kutsuttiin oikeuden eteen uudestaan Bertrande de Rolles. Yleisen
mielipiteen kääntymisestä huolimatta vaimoparka pysyi yhä sen miehen
puolella, joka herätti hänessä pelkoa.

Kun häneltä kuitenkin kysyttiin, eikö hän ollut havainnut miehensä
luonteessa muutoksia hänen tultuaan takaisin, myönsi hän.

»Oh, kyllä todellakin, hän palasi suuresti muuttuneena, mutta edukseen,
herrat tuomarit», kiirehti hän lisäämään. Ja kun häntä vaadittiin
tekemään siitä lähemmin selkoa, puhui hän yksinkertaisesti:

»Entiseen aikaan Martin oli heikkoluontoisempi, vielä sävyisämpi
kuin lammas, ja salli minun johdella itseään, vieläpä kuunteli
morkkailuanikin niin nöyrästi, että minua toisinaan ihan hävetti.
Mutta hän palasi oikeana miehenä. Hän osoitti minulle selvästi, että
minä olin aikaisempina vuosinamme ollut väärässä ja että vaimon
velvollisuutena oli totella miehen sanaa ja keppiä. Nykyään hän
määräilee, ja minä palvelen; hän kohottaa kätensä, ja minä painan pääni
alas. Matkoiltaan hän toi kotiin tällaisen arvovallan, ja siitä saakka
meidän keskinäiset suhteemme ovat olleet niinkuin niiden pitääkin
aviopuolisoilla olla. Nyt me olemme oikealla tolalla, ja minä olen
hyvilläni muutoksesta.»

Toiset Artiguesin asukkaat todistivat vuorostaan, että entinen Martin
Guerre oli aina ollut yhtä siivo, hurskas ja ystävällinen kuin uusi oli
riitaisa, herjaava ja kitsas. Suutarimestarin ja Bertranden lailla he
olivat pitäneet näitä muutoksia matkoista johtuneina.

Kreivi Gabriel de Montgommery suvaitsi lopuksi ottaa puheenvuoron
tuomarien ja muiden kuulijain kunnioittavan hiljaisuuden keskellä.

Hän kertoi, kuinka merkillisissä oloissa hän oli joutunut
vuorotellen pitämään palveluksessaan kahta Martin Guerrea, pitkään
aikaan kykenemättä tajuamaan kaksoisolennon mielialan ja luonteen
vaihteluita, kunnes erityiset tapaukset viimein olivat hänet johtaneet
aavistamaan, mikä oli kaiken tämän kummallisuuden selityksenä. Hän
kuvaili seikkaperäisesti Martinin kauhistelua, Arnauld du Thillin
petollisuutta, toisen avuja ja toisen rikkomuksia, tehden kaikille
läsnäolijoille selväksi ja ilmeiseksi tämän hämärän ja sekavan tarinan
ja lopuksi vaatien syyllisen rankaisemista ja viattoman palauttamista
hänelle kuuluvaan asemaan.

Silloinen oikeudenkäynti oli vähemmän mukaantuva ja huomaavainen
syytettyjä kohtaan kuin meidän päivinämme. Niinpä Arnauld du Thill oli
vielä tietämätön niistä musertavista toteamuksista, joita oli kertynyt
häntä vastaan. Hän oli kyllä rauhattomana nähnyt kielikokeen ja
todistusten kääntyvän itseään vastaan, mutta uskoi sentään antaneensa
niistä riittäviä selityksiä. Vanhan suutarimestarin mittailusta hän
ei ollut ymmärtänyt mitään. Muuten hän ei tiennyt, oliko häneltä
yhä näkymättömänä säilytetty Martin Guerre ylipäätään suoriutunut
kuulustelusta ja eri pulmista paremmin kuin hän itse. Kohtuutta
harrastaen ja ylevämielisenä Gabriel oli saanut toimeen, että Arnauld
du Thillin sallittiin tulla kuuntelemaan hänen syyttävää puhettaan
oikeutettuna vastaamaan siihen, mikäli olisi aihetta. Martinilla taas
ei ollut siinä mitään tehtävää, joten hän pysyi kopissaan. Siten
Arnauld oli saapuvilla oikeuden edessä, kun häntä vastaan esitettiin
yhteenveto eri syytöksistä, eikä menettänyt sanaakaan Gabrielin
vakuuttavasta lausunnosta.

Mutta varakreivin lopetettua hän nousi rohkeasti seisaalle ja
hämääntymättä pyysi lupaa puolustautumiseen. Tuomioistuin olisi sen
häneltä evännyt, mutta Gabriel kannatti anomusta, ja Arnauld sai
puheenvuoron, jota hän sitten osasikin käyttää mestarillisesti.
Taitavalla heittiöllä oli todellakin luontaisen kaunopuheisuuden lahja,
johon liittyi ovela, neuvokas mieli.

Gabriel oli tahtonut erityisesti valaista noiden kahden Martinin
hämäriä seikkailuja. Arnauld ryhtyi sotkemaan tapahtumien kaikkia
vaiheita ja pystyi toistamiseen nostattamaan tuomarien mielissä
pelastavaa sekavuutta. Hän tunnusti, ettei hän itsekään käsittänyt
kahden miehen toisiinsa vaihtuneita ristikkäisiä kommelluksia. Mutta
hänen asianaan ei ollutkaan selvitellä näitä pulmallisia juttuja. Hän
saattoi vain vastata omasta elämästään ja puolustaa omia tekojaan.
Siihen hän oli valmis.

Hän loi sitten johdonmukaisen yleissilmäyksen koko elämäänsä
lapsuudesta nykyhetkeen asti, samalla vedoten ystäviinsä ja
sukulaisiinsa muistuttamalla heille moninaisia asioita, jotka he itse
olivat unohtaneet; nyt he naurahtelivat erinäisille muistoille, ja
toiset heltyivät.

Hän ei tosin enää osannut puhua baskinkieltä eikä voinut esiintyä
pallopelin taiturina; mutta kaikillahan ei ollut hyvää kielimuistia, ja
hän näytti käsivartensa arpea. Jos hänen vastakumppaninsa oli noissa
kahdessa kohdassa tyydyttänyt tuomareita, niin olihan toisaalta totta,
ettei mikään ollut helpompaa kuin oppia jokin murre tai harjaantua
jossakin pelissä taitavaksi.

Edelleen kreivi de Montgommery, nähtävästi jonkin vehkeilijän
erehdyttämättä, syytti häntä siitä, että hän muka oli kreivin
tallimestarilta varastanut tämän asemaa ja henkilöllisyyttä vahvistavat
paperit; mutta siitä ei ollut minkäänlaista todistetta.

Mitä talonpoikaan tuli, niin eikö hän saattanut olla niinsanotun
Martinin rikostoveri?

Hänen, Martin Guerren, väitettiin kähveltäneen kreivi de Montgommeryn
lunnasrahat. Hän oli tosiaan tuonut mukanaan Artiguesiin rahasumman,
mutta suuremman kuin kreivi mainitsi, ja näiden varojen laillisen
saannin hän selitti näyttämällä ylhäisen ja mahtavan herran,
konnetaabeli de Montmorencyn kirjallista todistusta.

Laajassa puolustuspuheessaan Arnauld du Thill käyttikin tätä perin
arvovaltaista nimeä taitavasti tuomariensa häikäisemiseen. Hän pyysi
kiivaasti, että lähetettäisiin hankkimaan hänestä tietoja hänen
korkea-arvoiselta herraltaan. Hän vakuutti varmaksi, että sellaisesta
kuulustelusta ilmenisi hänen nuhteettomuutensa heti täysin selvästi.

Lyhyesti sanoen, viekkaan konnan vastaselitys oli niin nokkelasti
sommiteltu, hän puhui niin pontevasti ja uskottavasti, ja julkeus
muistuttaa toisinaan viattomuuden varmuutta niin elävästi, että Gabriel
huomasi tuomarien alkavan uudestaan epäröidä neuvottomina. Sentähden
piti vielä tehdä ratkaiseva temppu, ja Gabriel päätti siihen ryhtyä,
vaikkei se ollut hänelle mieluista.

Hän meni kuiskaamaan pari sanaa puheenjohtajalle, joka sitten määräsi,
että Arnauld du Thill oli vietävä pois ja Martin Guerre noudettava
esille.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Sekaannukset pyrkivät uudistumaan

Arnauld du Thilliä ei heti viety takaisin siihen koppiin, joka hänellä
oli hallussaan Rieuxin vankilassa. Hänet vain siirrettiin oikeussalin
läheiseen huoneeseen ja jätettiin sinne vähäksi aikaa yksikseen.
Tällöin hänelle huomautettiin, että tuomarien mahdollisesti tarvitsi
hänen vastakumppaninsa kuulustelun jälkeen esittää hänelle joitakin
uusia kysymyksiä.

Mietiskelemään jäätyänsä ovela veijari ensinnäkin onnitteli itseään
siitä, että hänen kekseliäs ja häikäilemätön puolustuspuheensa oli
ilmeisesti tehonnut hyvin. Oikeassa asiassaankin olisi kelpo Martin
Guerren varmaan vaikea esiintyä yhtä vakuuttavasti.

Joka tapauksessa Arnauld oli voittanut aikaa! Mutta tarkemmin
pohtiessaan tilannetta hän ei hevin voinut salata itseltään, ettei
voittopuolelle sopinutkaan merkitä muuta. Totuus, jota hän oli
niin rohkeasti hämännyt, paljastuisi viimein kaikilta puolilta.
Ottaisiko itse konnetaabelikaan, jonka todistukseen hän oli rohjennut
vedota, suojellakseen arvovallallaan vakoilijansa toteen näytettyjä
konnankoukkuja? Se oli varsin epäiltävää. Niinpä Arnauld ensi
riemastuksensa jälkeen vähitellen tunsi toiveikkuuden muuttuvan
levottomuudeksi, ja perusteellisesti harkittuaan hänen täytyi myöntää
itselleen, että hänen asiansa eivät olleet kovinkaan hyvällä kannalla.

Hänen päänsä painui tämän alakuloisuuden vallassa, kun viimein tultiin
noutamaan häntä takaisin vankilaan. Tuomioistuin ei siis ollut katsonut
suotavaksi kuulustella häntä Martin Guerren uusien selitysten johdosta!
Siinä oli jälleen syytä huolestukseen.

Tämä ei silti estänyt teräväsilmäistä roistoa panemasta merkille, että
saattajaksi ei tällä kertaa tullut hänen vakinainen vartijansa.

Mistä tämä muutos? Tehostettiinko sillä varokeinoja karkaamista
vastaan? Tahdottiinko hänet houkuttaa tunnustamaan? Arnauld päätti olla
varuillaan ja pysyi mykkänä koko matkan.

Mutta sitten ilmestyi uusi hämmästelyn aihe! Se koppi, johon uusi
vartija vei Arnauldin, ei ollutkaan sama, jossa häntä oli tähän asti
pidetty! Tässä oli ristikkoikkuna ja korkea tulisija, joita toisesta
puuttui. Kuitenkin siellä oli kaikesta päättäen joku vanki vastikään
asustanut; sen näki vielä tuoreista leivänmuruista, puolityhjästä
vesiruukusta, olkivuoteesta, raolleen jääneestä kirstusta, jossa oli
miehen vaatekappaleita.

Itsehillintään tottunut Arnauld ei osoittanut mitään hämmästystä, mutta
yksikseen jätettynä hän kiirehti penkomaan kirstua.

Hän löysi sieltä ainoastaan pukutarpeita. Ei mitään muuta vihiä. Mutta
näiden vaatekappaleiden värin ja kuosin Arnauld luuli muistavansa.
Ehdottomasti erikoisia olivat hänen nyt näkemänsä kaksi ruskeasta
verasta valmistettua nuttua ja kahdet keltaiset, kudotut polvihousut.

— Ohoh, — tuumi Arnauld du Thill, — olisipa kummallista...!

Illan hämärtyessä astui tuntematon vanginvartija koppiin.

»Hei, mestari Martin Guerre!» virkkoi hän lyöden mietteisiin vaipunutta
Arnauld du Thilliä olalle sellaiseen tapaan, joka ilmaisi, että jollei
vanki tuntenutkaan vartijaansa, niin tämä ainakin oli varsin läheisissä
suhteissa vankiinsa.

»Mitä nyt?» kysyi Arnauld du Thill tuttavalliselta puhuttelijalta.

»Sitä vain, veikkonen», kertoi mies, »että juttunne näkyy yhä
paranevan. Tiedättekö, kuka on saanut tuomareilta luvan keskustella
kanssanne jonkin aikaa ja nyt pyytää tätä suosiota teiltä?»

»Enpä totisesti!» vastasi Arnauld. »Miksipä sen arvaisin? Kuka se
voikaan olla?»

»Vaimonne, ystäväiseni, Bertrande de Rolles omassa persoonassaan,
joka nähtävästi alkaa huomata, millä puolella on oikeus. Mutta teidän
sijassanne kieltäytyisin vastaanottamasta häntä.»

»Ja miksi niin?» kysyi Arnauld du Thill.

»Miksikö?» toisti vanginvartija. »No, onhan hän niin kauan tuntenut
teidät väärin! Vastako nyt on aika hänen asettua totuuden puolelle,
kun tuomioistuimen päätös viimeistään huomenna julistaa sen kaikille
virallisesti? Olettehan kai samaa mieltä kuin minäkin, jotta saan
lähettää kiittämättömän vaimonne menemään niine hyvineen tiehensä?»

Vartija astahti ovelle päin, mutta Arnauld pidätti hänet viittauksella.

»Ei, ei», kielsi hän, »älkää ajako häntä pois! Tahdon päinvastoin
tavata hänet, tahdon kylläkin. Kun hän kerran on saanut tuomareilta
luvan, niin tulkoon nyt puheilleni, hyvä ystävä.»

»Hm, aina sama!» murisi vartija; »yhä säyseä ja lakealuontoinen! Noin
nopeastiko annatte vaimonne ottaa takaisin entisen koppavuutensa! No
niin, omahan se on asianne.»

Vartija poistui kohauttaen olkapäitään surkuttelevasti ja parin
minuutin kuluttua palasi tuoden Bertrande de Rollesin. Tällöin alkoi jo
hämärtää.

»Jätän teidät kahdenkesken», huomautti hän, »mutta tulen noutamaan
Bartranden ennenkuin on ihan pimeä; sellainen on määräys. Teillä on
siis tuskin enempää kuin neljännestunti aikaa seurusteluun, ollaksenne
tukkanuottasilla tai tehdäksenne sovinnon, kuinka vain haluatte valita.»

Ja hän poistui jälleen.

Bertrande de Rolles lähestyi sitten häpeissään ja pää kumarassa
Martin Guerreksi tekeytynyttä, joka oli jäänyt istumaan äänettömänä,
luovuttaen hänelle ensimmäisen puheenvuoron.

»Voi, Martin», aloitti sitten Bertrande hiljaisella ja aralla äänellä,
tultuaan hänen viereensä, »Martin, voitko koskaan antaa minulle
anteeksi?»

Hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat, ja hän vapisi todella
joka jäsenessään. »Antakaa anteeksi mitä?» tiedusti Arnauld varoen.
»Törkeän erehdykseni», selitti Bertrande. »Olihan todellakin kovin
rumaa, etten tuntenut sinua. Mutta eikö erehtymiseeni sentään ollut
kylliksi aihetta, koska minulle on mainittu, että joskus olet itsekin
erehtynyt siinä asiassa? Ja tunnustan, että virheeni selvisi minulle
vasta sitten, kun koko tienoo, herra kreivi de Montgommery ja asioita
perusteellisesti seuloneet tuomarit todistelivat minulle, että juuri
sinä varmasti olet oikea mieheni, tuon toisen ollessa vain julkea
petturi.»

»Kumpaa sillä tarkoitat? Kumpi on lopulta todettu petturiksi — sekö,
jonka herra de Montgommery toi tänne, vai se mies, jonka huomattiin
omistavan Martin Guerren nimen ja paperit?»

»Jälkimmäinen tietysti!» vastasi Bertrande; »se, joka petti minua,
niin että vielä äsken tyhmyydessäni ja sokeudessani puhuttelin häntä
miehekseni!»

»Jaha, sekaannus on nyt siis täydesti selvitetty?» lausui Arnauld
liikutettuna.

»Hyvä Jumala, onpa vihdoinkin, Martin!» vahvisti Bertrande yhä pahasti
häpeissään. »Tuomioistuimen herrat ja entinen ylhäinen isäntäsi
vakuuttivat minulle äsken, ettei nyt enää ollut vähäisintäkään
epäilystä ja että sinä ehdottomasti olet todellinen Martin Guerre, hyvä
ja rakas puolisoni.»

»Niinkö?» äännähti hämmentynyt Arnauld du Thill väkisinkin kalveten.

»Sitten», jatkoi Bertrande, »he antoivat minun ymmärtää, että minun
olisi hyvä pyytää sinulta anteeksi ja päästä sovintoon kanssasi ennen
tuomion julistamista, ja minulle annettiin lupa tavata sinua...»

Hän pysähtyi tuokioksi, mutta pitkitti huomatessaan, ettei hänen
luuloteltu miehensä halunnut mitään vastata:

»Liiankin selvästi olen menetellyt kovin väärin sinua kohtaan,
hyvä Martin, mutta rukoilen sinua ajattelemaan, että se on
tapahtunut tahtomattani — siitä otan todistajakseni Pyhän Neitsyen
ja Jeesus-lapsen! Ensimmäisenä vikanani on se, etten keksinyt ja
paljastanut tuon Arnauld du Thillin kavalaa juonta. Mutta saatoinko
olettaa, että maailmassa on niin täydellistä yhdennäköisyyttä ja
että hyvän Jumalan huvituksena oli ollut luoda kaksi olentoa niin
täsmällisesti toistensa kuviksi? Yhtäläisiksi piirteiltään ja koko
hahmoltaan, vaikkei kylläkään luonteeltaan ja sydämeltään — ja tämän
eroavaisuuden olisi pitänyt avata silmäni, myönnän sen. Mikään ei
kuitenkaan havahduttanut minua varuilleni. Arnauld du Thill puheli
minulle entisyydestä niin kuin vain sinä olisit voinut sitä muistella.
Hänellä oli sormuksesi ja paperisi. Yksikään sukulainen tai tuttava
ei osannut häntä epäillä. Olen ollut hyvässä uskossa. Luonnonlaatusi
muuttumista pidin maailmalla saaduista kokemuksista johtuneena. Ota
huomioon, rakas mieheni, että tuon muukalaisen hahmossa kuitenkin yhä
rakastin juuri sinua, ilomielin alistuin sinulle. Harkitse siitä, niin
annat minulle anteeksi ensimmäisen erehdyksen, vaikka tahtomattani ja
tietämättäni eksyin siitä syntiin, jonka takia lopun ikääni anon armoa
taivaalta ja sinulta!»

Bertrande vaikeni jälleen, odottaen Martinin puhuvan jotakin ja antavan
hieman rohkaisua. Mutta veijari pysyi itsepintaisesti vaiti, ja
ahdistunein mielin Bertrande-parka jatkoi:

»Mahdotonta, Martin, sinun on kantaa minulle kaunaa tuosta
ensimmäisestä ja niin vastoin tahtoani tapahtuneesta kommelluksesta.
Toinen virheeni valitettavasti ansaitsee kyllä moitteitakin ja
suuttumusta. Sinun ollessasi poissa saatoin hyvinkin luulla sinuksi
toista miestä, mutta sinun sitten tultuasi matkoilta takaisin ja
saadessani tilaisuuden vertailuun minun olisi pitänyt heti tuntea
sinut. Mieti kuitenkin, eikö käytökseeni sentään ole siinäkin suhteessa
hiukan perustetta. Ensiksikin Arnauld du Thill oli, kuten huomautit,
saanut haltuunsa nimesi ja paperisi, ja minusta oli tympäisevää päästää
mieleeni epäilyksiä, jotka tuottaisivat niskoilleni suuren synnin.
Toiseksi minun annettiin vain pikimmältään nähdä ja puhutella sinua.
Eteeni tuotuna et ollut tavallisessa asussasi, vaan verhoutunut pitkään
viittaan, joka peitti minulta vartalosi ja ryhtisi. Sitten minua on
melkein pidetty vankina niinkuin teitä kahta, ja tuskin olen nähnyt
teitä kumpaakaan muualla kuin oikeuden edessä, aina erikseen ja aina
melko kaukaa. Mitä keinoa minulla silloin oli päästä totuuden perille
noin tavattoman yhdennäköisyyden hämmennyttämänä! Tein ratkaisuni
melkein umpimähkään sen miehen hyväksi, jota olin vielä äsken luullut
puolisokseni. Älä ole minulle siitä vihoissasi. Tänään tuomarit ovat
nimenomaan vahvistaneet minulle, että olen erehtynyt — että he ovat
saaneet sekaannuksen täydellisesti selvitetyksi. Heti saavuin luoksesi
kovasti katuvana ja häpeissäni, luottaen yksinomaan suopeuteesi ja
entiseen rakkauteesi. Olenko ollut väärässä, kun olen pitänyt sinua
niin jalomielisenä?»

Tämän varsin suorasukaisen kysymyksen jälkeen Bertrande taas pysähtyi,
mutta väärä Martin pysyi vieläkin mykkänä.

Ilmeisesti Bertrande näin hylätessään Arnauld du Thillin käytti
merkillistä menetelmää hellyttääkseen sydäntään, mutta hän puhui
hyvässä uskossa ja tunkeutui yhä pitemmälle tällä oikeaksi luulemallaan
uralla saavuttaakseen vihdoin anteeksiannon siltä mieheltä, jota uskoi
puhuttelevansa.

»Mitä minuun tulee», selitti hän jälleen nöyrästi, »niin saisit
huomata mielenlaatuni paljonkin muuttuneen. En ole enää se
ylenkatseellinen, oikullinen ja närkäs vaimo, joka tuotti sinulle
niin paljon kärsimyksiä. Kaikki se paha kohtelu, jota sain osaksi
tuolta kelvottomalta Arnauldilta ja jonka olisi pitänyt paljastaa
hänet minulle, on hyväksi onneksi ainakin tasaannuttanut ja
taltuttanut minua, ja voit pitää varmana, että vastedes käyttäydyn
yhtä kuuliaisesti ja sävyisästi kuin sinä itse olet lempeäluontoinen
ja hyväntahtoinen... sillä tahdothan sinä vielä olla minulle hyvä
niinkuin entiseen aikaan, eikö totta? Sen osoitat minulle antamalla nyt
anteeksi, ja sillä tavalla tunnen sinut jälleen sydämeltäsi niinkuin jo
tunnen piirteiltäsi.»

»Tunnet minut siis nyt viimein?» lausui lopultakin Arnauld du Thill.

»Voi, kyllä», vastasi Bertrande, »ja soimaan itseäni ainoastaan siitä,
että tähän asti odotin tuomarien lopullista selvitystä.»

»Jaha, tunnet minut?» kovisti Arnauld. »En siis ole silmissäsi se
vehkeilijä, joka on röyhkeästi esiintynyt miehenäsi, vaan todellakin
se oikea laillinen Martin Guerre, jota et ollut vuosikausiin nähnyt?
Katsele minua. Tunnetko minut tosiaan ensimmäiseksi, ainoaksi
puolisoksesi?»

»Ehdottomasti», vakuutti Bertrande.

»Ja mistä merkeistä minut tunnet, annahan kuulua?» tiedusti Arnauld.

»Ah», selitti Bertrande yksinkertaisesti, »ainoastaan ulkonaisesta
olemuksestasi, sen kyllä tunnustan. Jos olisit Arnauld du Thillin
rinnalla ja samanlaisissa vaatteissa kuin hän, niin en kenties
vieläkään erottaisi sinua hänestä, kun yhdennäköisyys on niin
täydellinen. Tunnen sinut todelliseksi miehekseni, koska minulle
sanottiin, että minut nyt viedään todellisen mieheni luo, koska sinä
olet tässä etkä Arnauldin kopissa, koska vastaanotat minut niin
ankarasti kuin ansaitsen, kun sitävastoin Arnauld vielä yrittäisi
eksyttää minua ja kielastella...»

»Riivattu vintiö, se Arnauld!» huudahti Arnauld tuimasti. »Ja sinä,
perin mukautuvainen ja herkkäuskoinen nainen...»

»Niin, toru minua», keskeytti Bertrande de Rolles. »Mieluisampaa on
kuulla edes moitteitasi kuin kestää äänettömyyttäsi. Minä tunnen
suopean ja hellän luontosi: sanottuasi minulle kaikki, mitä on
sydämelläsi, sinä lepyt ja annat minulle anteeksi!»

»No niin», sanoi Arnauld lempeämmällä äänellä, »älä ole kovin
pahoillasi, Bertrande, saadaanhan nähdä!»

»Mitä sanoinkaan!» huudahti Bertrande. »Niin, sinä olet totisesti minun
oikea, rakas Martinini!»

Hän heittäytyi miehen jalkoihin, kostutti hänen käsiään vilpittömillä
kyynelillä, sillä hän uskoi todellakin puhuvansa omalle Martinilleen,
eikä epäluuloisesti tarkkaileva Arnauld du Thill kyennyt havaitsemaan
vähäisintäkään aihetta epäluuloon. Vaimon ilo ja katumus olivat
ehdottomasti vilpittömiä.

— Hyvä on! — tuumi Arnauld itsekseen; — tämän saat vielä kerran maksaa,
katala!

Hän oli taipuvainen vastustamattoman hellyyden liikutukseen. »Minä
olen vailla sisua ja tunnen pehmiäväni», sanoi hän ollen kuivaavinaan
kyyneliä, joita silmistä ei herunut. Sitten hän ikäänkuin vastoin
tahtoaan keveästi suuteli katuvaisen kumartunutta otsaa.

»Mikä onni!» huudahti Bertrande; »johan minä olen melkein päässyt
osalliseksi armosta!»

Samassa ovi avautui, ja vanginvartija ilmestyi kynnykselle.

»Hm, sovinto!» virkkoi hän nyreästi, nähdessään luulotellun pariskunnan
tunteellisen asennon. »Olinpa siitä ennakolta varmakin. Te olette
sentään aikamoinen ämmälauri, Martin!»

»Mitä! Pidättekö te hänen hyvyyttään pahana?» kysyi Bertrande
hätkähtäen.

»Heh-he, mitäpä tuosta, annetaan olla!» tuumi Arnauld hymyillen
mahdollisimman isällisesti.

»No, omahan se on hänen asiansa, niinkuin jo sanoin!» jatkoi taipumaton
vartija. »Minun tarvitsee vain noudattaa määräystä. Puhutteluhetki on
loppunut, ettekä saa viipyä täällä enää minuuttiakaan pitempään, katuva
kaunotar!»

»Täytyykö minun jo lähteä pois?» pahoitteli Bertrande. »Mitä sillä on
väliä! Onhan teillä kylliksi aikaa jutella hänen kanssaan huomenna ja
kaikkina seuraavina päivinä!» huomautti vartija.

»Se on totta, huomennahan sinä olet vapaa!» sanoi Bertrande. »Huomenna,
ystävä, jälleen aloitamme entisen onnellisen elämämme.»

»Huomiseen siis hellyytenne osoitukset!» lausui ankara vartija. »Ja nyt
pitää mennä.»

Bertrande suuteli viimeisen kerran kättä, jonka Arnauld du Thill
kuninkaallisesti ojensi hänelle, viittasi hyvästiksi ja poistui
vartijan edellä.

Tämän aikoessa lukita oven Arnauld kutsui hänet takaisin.

»Enkö voisi saada valoa... lamppua?» kysyi hän. »Saatte kyllä, tänään
kuten kaikkina iltoina», vastasi vartija, »ainakin sammutushetkeen
asti, kello yhdeksään. Hitto vie, eihän teitä pidetä niin tiukalla
kuin Arnauld du Thilliä, ja sitäpaitsi kreivi de Montgommery,
entinen isäntänne, on niin avokätinen. Teille myönnetään yhtä ja
toista... hänen mielikseen. Viiden minuutin kuluttua lähetetään tänne
kynttilänne, veikkonen.»

Sitten eräs palvelija toikin pian kynttilänpätkän ja poistui toivottaen
vangille hyvää yötä, hänkin vielä muistuttaen sammutushetkestä.

Yksinäisyydessään Arnauld du Thill riisui kiireesti vaatteensa ja puki
ylleen Martin Guerren kirstusta keksimänsä ruskean nutun ja keltaiset
trikoohousut, jotka ovat jo aikaisemmin saaneet mainetta. Näin saatuaan
uuden asun hän poltti kynttilänliekissä vähin erin vanhan pukunsa
ja sotki tuhan tulisijaan, jossa sitä oli jo ennestään runsaasti.
Tästä puuhasta hän suoriutui vajaassa tunnissa ja saattoi jo ennen
iltasoittoa puhaltaa kynttilän sammuksiin ja käydä kiltisti makuulle.

— Nyt katsokaamme, — mietiskeli hän. — Näyttää tosin siltä, että olen
ehdottomasti joutunut häviölle tuomarien edessä. Mutta mieluista olisi
juuri tappiosta siepata voiton välineet. Odottakaamme.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Rikollinen esiintyy itseään vastaan

Helposti voi arvata, ettei Arnauld du Thill sinä yönä paljoakaan
nukkunut. Hän makasi pitkänään olkivuoteella silmät auki pohtien
tarkoin mahdollisuuksiaan, kehittäen suunnitelmaansa ja kooten
keinojaan. Hän oli päättänyt viimeisen kerran laittautua Martin
Guerre-paran sijalle ja hänen aikomuksensa oli kovin uskalias, mutta
juuri tämän uhkarohkeuden piti kääntyä hänen voitokseen, niin julkeata
kuin se olisikin.

Kun sattuma oli näin ihmeellisesti tullut hänen avukseen ei hänen
tietenkään sopinut antaa mielensä lannistua kuviteltujen vaikeuksien
takia.

Ei, hän oli pian selvillä siitä, mitä oli tehtävä; muuten hän päätti
harkitusti ja varovasti sopeutua edessäoleviin asianhaaroihin ja
arvaamattomiin ilmiöihin.

Päivän sarastaessa hän tarkasteli asuaan, huomasi sen moitteettomaksi
ja ryhtyi omaksumaan niitä liikkeitä ja eleitä, joita oli aikaisemmin
tarkkaillut Martin Guerrella Jäljittely oli täydellistä, paitsi että
hän hiukan liioitteli kaksoisolentonsa hyvänahkaista sävyä. Tässä onkin
myönnettävä, että tuo viheliäinen lurjus oli erinomainen näyttelijä.

Kello kahdeksalta aamulla kopin ovi kääntyi saranoillaan.

Arnauld du Thill pidätti hätkähdyksensä ja tekeytyi viattoman
rauhalliseksi. Ovella näyttäytyi eilinen vanginvartija, tuoden mukanaan
kreivi de Montgommeryn.

— Pentele! Nyt on ratkaiseva hetki, — tuumi Arnauld du Thill. — Täytyy
pelata hyvin visusti.

Hän odotti jännittyneenä, mitä Gabriel ensiksi sanoisi hänet nähdessään.

»Hyvää huomenta, Martin-parka!» toivotti Gabriel.

Arnauld du Thill hengähti syvään. Näin puhutellessaan kreivi de
Montgommery oli katsonut häntä suoraan kasvoihin. Vaihdos oli alkanut
jälleen. Arnauld tiesi olevansa pelastettu!

»Hyvää huomenta, hyvä ja rakas herrani!» vastasi hän ylenpalttisen
kiitollisesti, mikä ei todella ollutkaan pelkkää teeskentelyä. Ja
sitten hän uskalsi lisätä: »No, mitä uutta kuuluu, monseigneur?»
»Tuomio julistetaan todennäköisesti tänä aamuna», ilmoitti Gabriel.

»Vihdoinkin, Jumalan kiitos!» huudahti Arnauld. »Minun tekeekin jo
tavattomasti mieleni saada tämä loppumaan. Eikä tietenkään ole enää
mitään epäiltävää tai pelättävää, vai kuinka, monseigneur? Oikea asia
voittaa?»

»Toivoakseni», vastasi Gabriel tähystellen Arnauldia tiukemmin kuin
koskaan. »Tuo katala Arnauld du Thill on turvautunut ihan epätoivoisiin
apukeinoihin.»

»Niinkö? Mitä hän vielä vehkeilee?» tiedusti Arnauld. »Voitko uskoa,
että se petturi taas yrittää saada toimeen sellaista sekavuutta, joka
hänelle entiseen aikaan onnistui?»

»Onko se mahdollista!» ihmetteli Arnauld, kohottaen silmänsä taivasta
kohti. »Ja millä tavalla, hyvä Jumala?»

»Hän kehtaa väittää», kertoi Gabriel, »että vartijat eilen kuulustelun
päätyttyä erehtyivät — että hänet vietiin Arnauldin koppiin ja sinut
tuotiin hänen sijalleen.»

»Suunnatonta!» kivahti Arnauld elävästi esittäen kummastusta ja
suuttumusta. »Ja mihin se vintiö perustaa häpeämättömän uskottelunsa?»

»No, hän selittää asian näin», jatkoi Gabriel. »Siinä sattui
nähtävästi niin, ettei häntä eilen viety heti koppiinsa sen paremmin
kuin sinuakaan. Ryhdyttyään neuvottelemaan päätöksestä tuomioistuin
katsoi mahdolliseksi, että sen tarvitsisi vielä tiedustaa jotakin
toiselta tai toiselta. Niinpä vartijat jättivät hänet alakerran
eteiskäytävään, samoin kuin sinä sait oleskella pihalla. Mutta hän
vannoo, että juuri siinä kohden tapahtuikin erehdys — että aikaisemmin
oli muka tapana ollut jättää Arnauld eteiskäytävään ja Martin pihalle.
Lähtiessään sitten noutamaan vankeja vartijat hänen väitteensä
mukaan luonnollisesti sekoittivat heidät keskenään, sillä nuo miehet
ovat samat jotka ovat teitä kumpaakin saatelleet, eivätkä pelkkinä
ihmiskoneina osaa erottaa muuta kuin vankinsa, jonka persoonallinen
erikoisuus siis jää heiltä huomaamatta. Sellaiselle viheliäiselle
pohjalle hän nyt perustaa uuden väitteensä. Ja hän itkee, ruikuttaa,
kyselee minua, tahtoo puhua kanssani.»

»Oletteko käydyt häntä katsomassa, monseigneur?» kysyi Arnauld
kiihkeästi.

»En suinkaan!» torjui Gabriel. »Minähän suorastaan pelkään hänen
viekkauttaan ja temppuiluaan. Hän voisi uskotella ja pettää minua
vieläkin kerran. Se pahus on niin sukkela ja julkea.»

»Noh johan monseigneur puolustaa häntä!» huomautti Arnauld
tyytymättömäksi tekeytyen.

»En puolusta häntä, Martin», virkkoi Gabriel. »Mutta myöntäkäämme,
että hän on hyvin neuvokas mies ja että jos hän olisi käyttänyt hyvään
elämäänsä edes puolet etevyydestään...»

»Hän on kurja konna!» keskeytti Arnauld kiivaasti.

»Oletpa sinä rajulla tuulella häntä vastaan!» muistutti Gabriel. »Tulin
äsken ajatelleeksi, ettei hän kuitenkaan ole aiheuttanut kenenkään
kuolemaa; jos hänet muutaman tunnin päästä tuomitaan, niin tuloksena
on varma hirttäminen viimeistään viikon kuluttua, ja hengen menetys on
sentään liiallinen rangaistus hänen rikoksistaan Sentähden luulisin,
että jos tahtoisit, niin meidän ehkä kannattaisi pyytää hänelle armoa.»

»Armoako hänelle!» toisti Arnauld du Thill epäröivästi.

»Niin mutta tietenkin se kaipaa harkintaa», lausui Gabriel. »Jos hiukan
mietit sitä, Martin, niin mitä sanot?»

Leuka käteen tuettuna ja korvallistaan raappien Arnauld du Thill
tuumiskeli hetkisen perin vakavan näköisenä. Sitten hän näytti päässeen
asiasta selville.

»Ei, ei armoa!» epäsi hän päättävästi. »Paljoa parempi on, että hänet
hirtetään.»

»Ohho», sanoi Gabriel, »enpä luullut sinua noin kostonhimoiseksi,
Martin! Tuo ei ole oikein tapaistasi, kun vielä eilen säälittelit
väärintekijää etkä olisi parempaa pyytänyt kuin hänen pelastumistaan
hirttosilmukasta.»

»Eilen, eilen!» murisi Arnauld. »Silloin hän ei vielä ollut tehnyt
meille tätä viimeistä keppostaan, joka on mielestäni katalampi kuin
kaikki entiset.»

»Se on kyllä totta», myönsi Gabriel. »Onko siis ehdottomana
mielipiteenäsi, että syyllisen täytyy kuolla?»

»Hyvä Jumala», selitti Arnauld du Thill autuain ilmein, »te tiedätte,
monseigneur, kuinka suuresti luontoni kammoksuu väkivaltaa, kostoa ja
kaikkia veritöitä. Sieluani raastaa se ajatus, että minun sittenkin
täytyy hyväksyä noin julma välttämättömyys, mutta sille ei näissä
oloissa mahda mitään. Ottakaa huomioon, monseigneur, ettei elämässä
voi olla säällistä rauhaa niin kauan kuin tuo kaksoisolentoni on
hengissä. Ja tämä viimeinen julkeuden näyte, johon hän on ryhtynyt,
osoittaa selvästi, kuinka parantumaton hän on. Vankilasta hän
livistäisi, maanpaosta ilmestyisi takaisin, ja siitä hetkestä asti
minua piinaisi hellittämättä se tieto, että hän voi milloin hyvänsä
putkahtaa uudestaan esille sotkemaan kaikki asiani. Ystäväni tai
edes oma vaimoni eivät olisi milloinkaan varmoja siitä, että he ovat
todellisesti tekemisissä minun kanssani, ja näin olisi vallalla
ainaisia epäluuloja. Minun täytyisi yhä odotella uusia selkkauksia,
jälleen hyökkäystä persoonallisuuteni kimppuun. Sanalla sanoen, koskaan
en voisi kunnollisesti esiintyä omana itsenäni. Näin ollen minun täytyy
tehdä väkivaltaa luonteelleni, monseigneur, tuskaisena ja epätoivoon
joutumaisillani; tietenkin sitten lopun ikääni suren sitä, että olen
toimittanut kuolemaan lähimmäisen, mutta siihen on pakko, totisesti
pakko! Tämänpäiväinen petollisuus häivyttää viimeisen arasteluni.
Arnauld du Thill kuolkoon, se on minun kantani.»

»Käyköön sitten niin; hän kuolee, jos hänet näet tuomitaan, sillä eihän
ratkaisu ole vielä tapahtunut.»

»Mitä! Eikö asia olekaan varma?» kysyi Arnauld.

»Luultava, mutta ei ihan varma», vastasi Gabriel. »Se Arnauld-riiviö
piti eilen tuomareille tavattoman ovelan ja eksyttävän puheen.»

— Siinä tein riivatun tyhmästi! — ajatteli Arnauld du Thill.

»Sitävastoin sinä, Martin», jatkoi Gabriel, »sinä, joka nyt kyllä
erinomaisen kaunopuheisesti ja taatusti perustelit minulle Arnauldin
kuoleman välttämättömyyttä, sinähän et eilen, kuten muistat, kyennyt
oikeuden edessä vähääkään pitämään puoltasi, esittämään ainoatakaan
pätevää perustetta, joka olisi auttanut totuuden pääsemistä
voitolle. Kehoituksistani huolimatta pysyit hämmennyksissä ja
melkein sanattomana. Olihan kuitenkin suostuttu siihen, että sinulle
selostettaisiin vastakumppanisi kaikkia väitteitä, mutta sinä et
kuitenkaan osannut mitään puhua niiden kumoamiseksi.»

»Asian laita on niin, monseigneur», selitti Arnauld, »että minä kyllä
olen kunnossa silloin, kun vain te olette saapuvilla, mutta kaikki
nuo kokoontuneet tuomarit saattavat minut hämille. Sitäpaitsi luotin
nähtävästi liian paljon asiani oikeuteen. Minusta tuntui siltä, että
nuhteettomuuteni puhuisi puolestani jopa paremmin kuin minä itse. Mutta
se ei näy lakimiehiin tepsivän. He tahtovat sanoja, ja sen käsitän
nyt hyvin. Voi, jospa voitaisiin aloittaa uudestaan — tai jos he
tahtoisivat vielä kuulla minua!»

»No, mitä tekisit, Martin?»

»Totisesti rohkaisisin mieleni ja sitten puhuisin aika lailla!
Eikä olisikaan vaikeata tehdä tyhjäksi Arnauld du Thillin kaikkia
valheellisia todisteita ja perusteluja.»

»No, eipä sentään juuri helppoakaan!» arveli Gabriel. »Suokaa anteeksi,
monseigneur», sanoi Arnauld, »minähän huomasin hänen kavaluutensa
virheet yhtä selvästi kuin hänen itsensäkin täytyy ne nähdä, ja jos
olisin ujostellut vähemmän, jos olisin saanut puheeni luistamaan
kunnollisesti, niin olisin tuomareille kertonut...»

»Mitä olisit heille puhunut? Annahan kuulua!»

»Kyllä minulla olisi ollut paljonkin sanomista», vakuutti Arnauld. »Ja
minun suustani olisikin lähtenyt sanoja ihan virtanaan, monseigneur;
kuunnelkaahan!»

Innokkaasti hän ryhtyi nyt kumoamaan eilistä puhettaan alusta loppuun.
Hän selvitti Martin Guerren ja Arnauldin kaksoiselämän toisiinsa
kietoutuneet tapaukset ja väärinymmärrykset sitäkin luontevammin, kun
hän oli ne itse sotkenut. Kreivi de Montgommery oli vielä jättänyt
tuomareille hämäriksi erinäisiä kohtia, joista ei ollut kyennyt
itsekään saamaan täyttä selkoa. Arnauld du Thill valaisi niitä
erinomaisen tyydyttävästi. Kaiken kaikkiaan hän osoitti Gabrielille
rehellisen miehen ja roiston urat yhtä ilmeisesti erillään niiden
sekaannuksessakin kuin öljy on veteen hämmennettynä.

»Mutta oletko sinäkin siis osaltasi hankkinut tietoja Pariisista?»
kysyi Gabriel.

»Varmasti olen, monseigneur, ja tarpeen tullessa esitän todisteet
siihen, mitä puhun. Minä en tosin vimmastu vähästä, mutta pystyn kyllä
hyökkäämään pontevasti, kun minua tungetaan viimeisiin varustuksiini!»

»Arnauld du Thill vetosi kuitenkin herra de Montmorencyn todistukseen»,
huomautti Gabriel, »etkä sinä vastaa siihen mitään.»

»Voin kyllä vastata paljonkin, monseigneur. Tuo Arnauld on tosiaan
ollut konnetaabelin palveluksessa, mutta se oli häpeällistä hommaa.
Hänen täytyi silloin toimia jotakuinkin vakoilijana, ja siitähän
saakin selityksensä, kuinka ja miksi hän lyöttäytyi teidän seuraanne,
pitääkseen teitä alati silmällä. Mutta tuollaisia miekkosia palkataan,
eikä heitä sitten tunnusteta. Luuletteko, että herra de Montmorency
ottaisi itselleen vastuuta lähettinsä teoista ja sanoista? Ei suinkaan!
Kovalle pantuna Arnauld du Thill ei mitenkään uskaltaisi kääntyä
konnetaabelin puoleen, tai jos epätoivoisena uskaltaisikin, saisi hän
siitä pelkästään sen häpeän, että herra de Montmorency kieltäisi hänet.
Kun siis kootaan yhteen kaikki asianhaarat...»

Ja johdonmukaisessa ja selkeässä yleiskatsauksessaan Arnauld du Thill
repi kappale kappaleelta maan tasalle sen petosrakennelman, jonka oli
edellisenä päivänä niin taitavasti kyhännyt kokoon.

Näin joustava vastakkaisten vakaumusten puoltaminen ja juoheva
esitystapa olisivat meidän päivinämme tehneet Arnauld du Thillistä
varsin huomattavan asianajajan. Kovaksi onnekseen hän syntyi kolmesataa
vuotta liian aikaisin. Säälikäämme hänen varjoaan!

»No, tosiaankin tämän kaiken pitäisi olla vääjäämätöntä», sanoi hän
Gabrielille lopetettuaan selontekonsa. »Vahinko kerrassaan, että eivät
tuomarit enää voi minua kuulla tai ettei heillä nyt ole tilaisuutta
kuunnella sanojani!»

»He ovat kuulleet!» huomautti Gabriel.

»Kuinka?»

»Katso!»

Kopin ovi avautui, ja tyhmistyen ja melkein pelästyen Arnauld näki
oikeuden puheenjohtajan ja kaksi tuomaria seisomassa kynnyksellä
liikkumattomina ja totisina.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi Arnauld du Thill kääntyen Gabrieliin päin.

»Tämä merkitsee, että aavistelin Martin Guerre-parkani ujostelevan ja
järjestin hänen tietämättään tuomarit kuuntelemaan sitä vääjäämätöntä
vastinetta, jonka he nyt ovat kuulleet.»

»Mainiota!» ylisti Arnauld, hengittäen jälleen vapaasti. »Kiitän teitä
tuhannesti, monseigneur.»

Sitten hän puhutteli tuomareita, koettaen esiintyä niin arastelevasti
kuin suinkin:

»Voinko uskoa, saanko nyt vihdoinkin toivoa, että sanani ovat todella
selvittäneet asiani täyden oikeuden niille valistuneille mielille,
jotka ovat kohtaloni valtiaina?»

»Esittämänne todisteet ovat kyllä johtaneet meidät lopulliseen
vakaumukseen», vastasi tuomioistuimen puheenjohtaja.

»Ah!» äännähti Arnauld du Thill voitonriemuisella äänellä.

»Mutta», jatkoi tuomari, »yhtä varmoja ja vakuuttavia todisteita on
myös siitä, että molempien vankien viemisessä takaisin vankilaan
tapahtui eilen sekaannus — että Martin Guerre tuotiin teidän koppiinne,
Arnauld du Thill, ja että te tällä hetkellä olette hänen kopissaan.»

»Mitä!... Kuinka?» sopersi Arnauld tyrmistyneenä. »Monseigneur, mitä te
sanotte tästä?» jatkoi hän vedoten Gabrieliin.

»Sanon, että tiesin sen», vastasi Gabriel ankarasti. »Tahdoin sinulta
itseltäsi, Arnauld, saada Martinin viattomuuden ja oman syyllisyytesi
todisteet. Pakotit minut näyttelemään siinä vastenmielistä osaa,
kurja mies. Mutta tavaton röyhkeytesi johti minut eilen käsittämään,
että tuollaisten veijarien kanssa taisteltaessa pitää käyttää heidän
omia aseitaan — että ovelimpia pettureita saattoi voittaa ainoastaan
petoksella. Etkä muuten jättänytkään minulle mitään tehtäväksi, vaan
riensit kavaltamaan oman asiasi niin innokkaasti, että kataluutesi
takia olet suinpäin syöksynyt ansaan.»

»Syöksynyt muka ansaan?» toisti Arnauld. »Onko tässä siis yritetty
virittää minulle ansa? Mutta joka tapauksessa te nyt hylkäsitte oman
Martininne — älkää erehtykö siitä, monseigneur!»

»Älkää enää juonitelko, Arnauld du Thill», pisti väliin oikeuden
puheenjohtaja. »Vaihdos pantiin toimeen nimenomaan tuomioistuimen
määräyksestä. Teidät on nyt paljastettu ilman peräytymisen
mahdollisuutta, vakuutan teille.»

»Mutta kun kerran myönnätte vaihdoksen tapahtuneen», muistutti julkea
Arnauld, »niin kuka teille takaa, herra tuomari, ettei määräyksenne
noudattamisessa ole tapahtunut erehdystä?»

»Vahtisoturien ja vanginvartijain todistus», ilmoitti puheenjohtaja.

»He ovat sittenkin hairahtuneet», väitti Arnauld du Thill;
»ehdottomasti minä olen Martin Guerre, herra de Montgommeryn
tallimestari, enkä salli tuomita itseäni tällä tavalla! Pankaa minut
vastatusten toisen vankinne kanssa, ja ollessamme yhtaikaa nähtävinä
rohjetkaa valita, rohjetkaa erottaa Arnauld du Thill Martin Guerresta,
syyllinen viattomasta! Niinkuin tässä jutussa ei olisi jo ollut
kylliksi sekaannuksia, te olette lisänneet siihen uusia. Omatuntonne
joutuu estämään teitä pääsemästä jutusta eroon tällä lailla. Huudan
teille loppuun asti ja kaikesta huolimatta: minä olen Martin Guerre,
koettakoonpa kuka hyvänsä ajaa vakuutustani valheeksi!»

Tuomarit ja Gabriel pudistivat päitänsä ja hymyilivät vakavasti ja
alakuloisesti tälle rajattoman julkealle itsepintaisuudelle.

»Vielä kerran, Arnauld du Thill», huomautti puheenjohtaja, »selitän
teille, ettei enää ole mitään sekaannuksen mahdollisuutta Martin
Guerren ja teidän kesken.»

»Miksi ei?» tiukkasi Arnauld; »mistä toinen erikoisesti tunnetaan? Mikä
merkki meidät erottaa?»

»Sen saat nähdä, viheliäinen!» vastasi Gabriel vihaisesti.

Hän antoi merkin, ja Martin Guerre ilmestyi ovelle.

Martin Guerre ilman viittaa! Martin Guerre raajarikkona, puujalkaansa
näyttäen!

»Tämä Martin, kelpo tallimestarini», sanoi Gabriel Arnauldille,
»suoriutui kyllä hengissä hirsipuusta, johon sinä hänet toimitit
Noyonin edustalla, mutta Calaisissa hän ei välttänyt kostoa, joka
oli kovin hyvällä syyllä kohdistettu erääseen katalaan kolttoseesi.
Sinun sijastasi hänet syöstiin alas tornin harjalta, ja siitä seurasi
tuo raajan menetys, joka tähän asti näytti julmalta kohtalolta,
mutta kaitselmuksen salaperäisen tahdon mukaan lopulta ainakin
joutui vahvistamaan vainoojan ja uhrin ulkonaisen eroavaisuuden.
Läsnäolevilla tuomareilla ei enää ole erehtymisen vaaraa, vaan heille
esiintyy rikollinen varmasti tunnettavana häpeämättömyydestään ja
syytön vammastaan.» Valjuna, musertuneena, Gabrielin voimakkaiden
sanojen ja salamoivan katseen lannistamana Arnauld du Thill ei enää
yrittänyt puolustautua ja kieltää; Martin Guerren raajarikkoisuus teki
nyt ennakolta tyhjiksi hänen kaikki valheensa. Hän lysähti raskaasti
lattialle kuin hervottomana. »Olen hukassa!» jupisi hän; »minut perii
hukka!»

KUUDESKOLMATTA LUKU

Oikeutta!

Arnauld du Thill oli tosiaankin auttamatta hukassa. Tuomioistuin
kokoontui heti neuvotteluun, ja puolisen tunnin kuluttua syytetty
kutsuttiin kuulemaan seuraava päätös, jonka tähän jäljennämme
tarkalleen pöytäkirjasta:

 »Kuulusteltuaan Arnauld du Thilliä, jota myös mainitaan Sancetten
 lisänimellä ja joka on nimittänyt itseään Martin Guerreksi, nyt
 pidätettynä Rieuxin vankilassa,

 ottaen huomioon erinäisten   todistajien lausunnot, Martin Guerren,
 Bertrande de Rollesin,  Carbon Barreaun jne. ynnä varsinkin herra
 kreivi de Montgommeryn,

 ja itse syytetyn myönnytykset, kun hän turhaan yritettyään kieltää
 lopulta tunnusti rikoksensa,

 oikeus katsoo näistä kuulusteluista, todistuksista ja myönnytyksistä
 käyneen selville:

 että sanottu Arnauld du Thill on asianmukaisesti todistettu syypääksi
 petokseen, väärennykseen, sukunimen ja etunimen anastukseen,
 aviorikokseen, ryöstöön, Jumalan pilkkaamiseen, varkauksiin ja muuhun
 pahantekoon,

 joten tämä Arnauld du Thill tuomitaan:

 ensiksi katuvaan sovitukseen Artiguesin paikkakunnan kirkon edustalla,
 polvillaan, vain paita yllään avopäin ja avojaloin, nuora kaulassa ja
 pidellen käsissään palavaa vahasoihtua;

 sitten pyytämään julkisesti anteeksi Jumalalta, kuninkaalta ja
 loukatulta oikeudelta samoin kuin edellämainituilta Martin Guerrelta
 ja Bertrande de Rollesilta, aviopuolisoilta;

 sen tehtyään sanottu Arnauld du Thill luovutetaan tuomioiden
 julkiselle täytäntöönpanijalle, joka kuljettaa häntä kierroksella
 sanotun Artiguesin paikkakunnan kaduilla ja yleisissä paikoissa ja vie
 hänet, nuora kaulassa, sanotun Martin Guerren talon edustalle,

 missä silloin olkoon pystytettynä hirsipuu, hänen tullakseen siinä
 hirtetyksi ja kuristetuksi, ja ruumis jälkeenpäin poltettakoon,
 jotapaitsi oikeus on vapauttanut jutusta sanotun Sankarin saavutus
 Martin Guerren ja sanotun Bertrande de Rollesin ja jättää sanotun
 Arnauld du Thillin Artiguesin tuomarille, hänen pannakseen tämän
 täytäntöön tuomion muodon ja sisällyksen mukaisesti.

 Julistettu Rieuxin tuomioistuimessa heinäkuun kahdentenatoista päivänä
 1558.»

Arnauld du Thill kuunteli tätä ennakolta tiettyä tuomiota yrmeänä ja
synkkänä. Kuitenkin hän uudisti tunnustuksensa, myönsi tuomion oikeaksi
ja ilmaisi jonkinverran katumusta.

»Rukoilen Jumalan laupeutta ja ihmisten anteeksiantoa», lausui hän, »ja
olen valmis kärsimään rangaistukseni kristityn tavalla.»

Kuulijain joukossa seisova Martin Guerre antoi uuden todisteen
henkilöllisyydestään vuodattamalla kyyneliä vihollisensa kenties
teeskentelevien sanojen takia, vieläpä päästen siinä määrin voitolle
tavallisesta ujostelustaan, että kysyi puheenjohtajalta, eikö mitenkään
voitaisi hankkia armahdusta Arnauld du Thillille, kun hän omasta
puolestaan halusi täydestä sydämestään unohtaa menneet pahat työt.

Mutta kelpo Martinille vastattiin, että ainoastaan kuninkaalla oli
armahdusoikeus ja että hän varmasti kieltäytyisi sitä käyttämästä näin
poikkeuksellisessa ja räikeässä rikollisuuden tapauksessa, vaikka itse
tuomioistuin ottaisi sitä anoakseen.

— Niin, — tuumi Gabriel itsekseen, — niin juuri, kuningas ei suostuisi
myöntämään armahdusta! Ja kuitenkin hän hyvin tarvitsisi armahdusta
itselleenkin! Mutta tällä kertaa hän olisi oikeassa pysyen taipumatta.
Ei armoa, ei ikinä armoa! Oikeutta!

Martin Guerre ei kaiketi lainkaan ajatellut samoin kuin hänen herransa,
sillä anteeksiantamisen halussa hän heti avasi sylinsä ja sydämensä
katuvalle ja nöyrälle Bertrande de Rollesille.

Bertrandea ei edes vaivattu toistelemaan niitä rukouksia ja lupauksia,
joilla hän oli viimeisessä, mutta hyödyllisessä hajaannuksessaan
suostutellut petturia, luullessaan puhuttelevansa omaa miestään. Martin
Guerre ei suonut hänelle aikaa uudestaan pahoitella heikkouksiaan
ja erehdyksiään, vaan keskeytti kaiken selittelyn heti mäjähtävällä
suudelmalla ja vei hänet voitokkaana ja riemuitsevana siihen pieneen ja
viihtyisään Artiguesin taloon, jota ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt.

Laillisen omistajansa haltuun lopulta joutuneen talon edustalla Arnauld
du Thill sai sitten viikkoa myöhemmin tuomionsa mukaisen rangaistuksen,
jonka oli rikoksillaan niin hyvin ansainnut. Kymmenen penikulman
piiristä tultiin maaseudulta katselemaan tätä teloitusta, ja Artiguesin
vähäpätöisen kauppalan kadut olivat sinä päivänä väkirikkaampia kuin
suuren kaupungin.

Pahantekijä osoitti — se myönnettäköön — melkoista miehuullisuutta
viimeisinä hetkinään ja ainakin lopetti hyvällä esimerkillä huonosti
käytetyn elämänsä.

Kun pyöveli oli tavan mukaan kolmesti huutanut kansalle: »Oikeus on
pantu täytäntöön!» ja väkijoukko hiljalleen hajaantui äänettömänä ja
kauhuissaan, oli rikollisten vehkeiden uhrin talossa mies, joka itki,
ja nainen, joka rukoili — Martin Guerre ja Bertrande de Rolles.

Synnyinseudun ilmakehä, niiden paikkojen näkeminen, joissa nuoruuden
vuodet olivat vierineet, sukulaisten ja vanhojen ystävien myötätunto
ja ennen kaikkea Bertranden huolenpito olivat muutamissa päivissä
häivyttäneet Martin Guerren otsalta kaikkinaisten huolten jäljetkin.

Eräänä samaisen heinäkuun iltana hän istui ovensa edessä
köynnöskatoksen alla onnellisen ja rauhaisan päiväkauden
päättäjäisiksi. Hänen vaimonsa askarteli sisällä. Mutta Martin kuuli
hänen liikkuvan siellä edestakaisin, niin ettei hän tuntenut olevansa
yksinäinen, ja katseli aurinkoa, joka kaikessa loistossaan laskeutuen
lupasi huomiseksi yhtä kaunista säätä kuin tänäänkin oli saatu
ihastella. Niinpä hän ei tullut panneeksi merkille ratsastavaa ritaria,
joka meluttomasti lähestyi vasemmalta.

Astuttuaan hevosensa selästä maahan tulija pysähtyi hetkiseksi
vakavasti hymyillen silmäilemään Martinin mykkää ja levollista
mietiskelyä. Sitten hän ojensi kätensä ja sanaakaan virkkamatta
kosketti istuvan miehen olkapäätä.

Martin Guerre kääntyi kiireesti, kohotti lakkiaan ja nousi seisoalle.

»Kas, tehän siinä olette, monseigneur!» virkkoi hän liikuttuneena.
»Suokaa anteeksi, en nähnyt tuloanne.»

»Mitäpä puolusteltavaa siinä on, kelpo Martin», vastasi Gabriel (sillä
hän se oli); »en tullut häiritsemään mielenrauhaasi, vaan päinvastoin
varmistumaan siitä.»

»Noh, sitten monseigneurin tarvitsee vain katsoa minua», sanoi Martin.

»Niin teenkin. Olet siis onnellinen?»

»Ah, onnellisempi kuin pääskynen ilmassa tai kala vedessä, monseigneur!»

»Sen voikin ymmärtää», arveli Gabriel; »ensiksikin olet tavannut omassa
kodissasi hyvät olot ja mukavan levon.»

»Niin, siinä on kyllä yksi syy tyytyväisyyteeni. Olen kenties kylliksi
kiertänyt maailmaa, kylliksi nähnyt taisteluita, valvonut, paastonnut,
kärsinyt lukemattomilla tavoilla, ollakseni hieman oikeutettu
mielihyvin virkistämään itseäni joutilaana jonkin aikaa. Mitä hyviin
oloihin tulee», jatkoi Martin vakavammin, »niin olen tosiaan huomannut,
että talossa on varoja liiemmältikin. Nämä rahat eivät kuulu minulle,
enkä tahdo niihin koskea. Arnauld du Thill on ne tuonut, ja minä
aion ne palauttaa asianomaisille. Ensimmäinen ja suurin osuus on
teidän, monseigneur, edustaessaan kavallettuja lunnasrahojanne. Se
summa on pantu sivulle, valmiina teille luovutettavaksi. Ylijäämästä
en tiedä, onko Arnauld siepannut ne rahat vai saanut, mutta
varmasti ne likaisivat sormiani. Mestari Carbon Barreau ajatteli
samalla lailla, sillä hän on reilu mies, ja kun hänellä on elanto
turvattuna, kieltäytyi hän sisarenpoikansa kelvottomasta perinnöstä.
Oikeudenkäynnin kustannukset suoritettuani luovutan siis jäännöksen
paikkakunnan köyhille.»

»Mutta ethän sitten voi omistaa paljoakaan, Martin-parka?» sanoi
Gabriel.

»Anteeksi, monseigneur», selitti tallimestari, »enhän ole tullut niin
kauan palvelleeksi teidän kaltaistanne anteliasta isäntää keräämättä
jotakin säästöön. Pariisista tänne tullessani minulla oli repussa
mukana sievoinen summa. Sitäpaitsi Bertranden suku oli aika lailla
varoissaan, ja hänelle tuli jonkin verran isänperintöä. Niinpä me vielä
olemme tämän paikkakunnan pohattoja, sittenkun olen kuitannut velkamme
ja suorittanut asianmukaiset palautukset.»

»Mitä tulee rahojen maksamiseen takaisin, niin toivoakseni et kieltäydy
ottamasta minulta vastaan sitä erää, jonka torjut Arnauldilta jääneenä
perintönä. Pyydän sinua, uskollinen palvelijani, pitämään muistona ja
vähäisenä palkkiona ne rahat, joiden sanot kuuluvan minulle.»

»Mitä ihmettä, monseigneur!» huudahti Martin Guerre; »niin suurenmoinen
lahjako minulle?»

»No, enhän silti voi mitenkään maksaa alttiuttasi; enkö ainiaaksi jää
sinulle velkaa? Älä siis ole ylpeä minua kohtaan, Martin, älkäämmekä
puhuko siitä enää. Pidetään sovittuna, että vastaanotat sen vähän, mitä
tarjoan, tosiaankin vähemmin itsesi takia kuin minun tähteni, sillä
olethan jo sanonut, ettet tarvitse niitä rahoja elääksesi varakkaana ja
huomattuna tällä paikkakunnalla. Ne eivät sentähden voisikaan suuresti
lisätä onneasi. Muuten et kenties ota erikoisemmin lukuun, mistä
onnellisuutesi johtuu. Eiköhän se ennen kaikkea perustune siihen, että
olet saanut palata seudulle, joka on sinut nähnyt lapsena ja nuorena
miehenä?»

»Se on ihan totta, monseigneur», myönsi Martin Guerre. »Minun on hyvä
olla siitä saakka, kun tänne tulin, pelkästään siksi, että olen jälleen
kotona. Heltyneenä ja tyytyväisenä katselen taloja, puita, polkuja,
joita vieras ei voi erityisesti huomatakaan. Ehdottomasti uskon, että
ihminen keveimmin hengittää sitä ilmaa, jota on ensimmäisen kerran
vetänyt keuhkoihinsa syntyessään!»

»Entä ystävät, Martin?» uteli Gabriel. »Sanoinhan tulleeni varmistumaan
onnellisuudestasi joka suhteessa. Oletko tavannut uudestaan ystäviäsi?»

»Valitettavasti moniaat ovat kuolleet, monseigneur. Mutta täällä
on kuitenkin vielä hyvä joukko nuoruuteni kumppaneita, ja kaikki
pitävät minusta niinkuin ennenvanhaan. Hekin tunnustavat mielihyvin
vilpittömyyteni, lauhkean luonnonlaatuni ja alttiuteni. Hiisi vieköön,
nyt he kaikki häpeilevät, kun saattoivat sekoittaa minut Arnauld
du Thilliin, joka näyttää heille osoittaneen kerrassaan erilaisia
luonteenpiirteitä. Olipa pari kolme heistä riitaantunutkin väärän
Martin Guerren kanssa hänen rettelöimishalunsa takia. Teidän pitäisi
nähdä, kuinka he nyt ovat ylpeitä ja tyytyväisiä! Lyhyesti sanoen,
he kaikki ilmaisevat minulle kilpaa arvonantoaan ja kiintymystään,
luultavasti korvatakseen hukkaan mennyttä aikaa, ja koska nyt
käsittelemme iloni aiheita, monseigneur, vakuutan teille, että tämäkin
on niistä tärkeimpiä.»

»Sen uskon, hyvä Martin, hyvinkin voin sen uskoa», virkkoi Gabriel. »No
niin, mutta tästä ympäristön suosiollisuudesta puhuessasi et mainitse
minulle vaimosi tunteita. Kuinka on sen asian laita?»

»Hm, vaimoni?» toisti tallimestari hämmentyneenä raappien korvallistaan.

»Niinpä tietenkin», tiukkasi Gabriel levottomana. »Vaimoasi minä
tarkoitan. Olisiko mahdollista, että Bertrande kiusaa sinua vielä
niinkuin entiseen aikaan? Eikö hänen mielenlaatunsa ole parantunut?
Vai onko hän yhä kiittämätön sinun hyvyyttäsi kohtaan, ymmärtämättä
kohtalon suopeutta, joka on hänelle antanut niin helläluontoisen ja
uskollisen puolison? Koettaako hän äreydellään ja kiukuttelullaan
uudestaan pakottaa sinut jättämään synnyinseutusi ja kaiken sen, mikä
on sinulle rakasta?»

»Ei, vaan asian laita on päinvastoin, monseigneur», vastasi Martin
Guerre; »hän kiinnittää minut liiaksikin tähän mieleni mukaiseen
elämään ja synnyinseutuun. Hän hoivailee minua, lellittelee, suutelee.
Ei enää mitään oikuttelua tai napisemista! Hänestä on tosiaan tullut
niin sävyisä ja lempeäluontoinen, etten lakkaa sitä ihmettelemästä.
Tuskin olen suuni avannut, kun hän rientää luokseni. Hän ei odota
toivomusteni kuulemista, vaan näkyy arvaavan ne ennakolta. Se
on verratonta, ja kun minäkään en ole luonnostani käskevä ja
sorronhaluinen, vaan paremminkin hyvänahkainen ja leppoisa, niin
elämämme on pelkkää hunajaa, ja kotimme on maailman sopusointuisin.»

»Sitä on hauska kuulla», sanoi Gabriel; »mutta melkein pelotit minua
ensin.»

»Asian laita on niin, monseigneur», jutteli Martin Guerre, »että tunnen
hieman ahdistusta ja hämminkiä, kun tämä aihe tulee puheeksi, se minun
on tunnustettava. Jos tutkiskelen sydämessäni asustavaa tunnetta,
niin huomaan sen jokseenkin kummalliseksi, ja se panee minut hiukan
häpeilemään. Mutta teillehän voin puhua ihan avoimesti ja suoraan, vai
kuinka, monseigneur?»

»Varmasti», vakuutti Gabriel.

Martin Guerre tähysti arasti ympärilleen nähdäkseen, oliko ketään
kuulemassa, ja erityisesti välttääkseen vaimonsa huomiota. Sitten hän
jatkoi ääntänsä alentaen:

»No niin, monseigneur, en ainoastaan anna tuolle Arnauld du
Thill-paralle anteeksi, vaan tällä hetkellä siunaan häntä. Millaisen
palveluksen hän onkaan minulle tehnyt! Naarastiikerin hän on kesyttänyt
karitsaksi, paholaisesta kasvattanut enkelin. Nyt korjailen puoleeni
hänen karkeutensa onnellisia tuloksia, joutumatta soimaamaan itseäni
mistään kovakouraisuudesta. Kaikille härnätyille ja vaivatuille
aviomiehille — ja heidän lukumääränsä on suuri, sanotaan — toivotan
ainoastaan kaksoiskumppania, joka on yhtä... kyvykäs totuttamisessa
kuin minun osakseni sattui. Arnauld du Thill tuotti minulle kyllä
paljonkin selkkauksia ja harmia; mutta eivätkö nämä pahat työt ole
yltäkyllin korvattuja, kun hän pontevalla järjestelmällään osasi
turvata kotoisen rauhani ja viimeisten vuosieni viihtymyksen?»

»Se on epäilemättä totta», myönsi nuori kreivi de Montgommery hymyillen.

»Minulla on siis syytä», lopetti Martin hilpeästi, »siunata Arnauldia,
vaikka ainoastaan salaa, koska yhtä mittaa nautin hänen satunnaisen
avustuksensa tuottamia oivallisia hedelmiä. Minulla on jonkin verran
filosofiaa luonteessani, kuten tiedätte, monseigneur, ja alinomaa
katselen asioita valoisalta puolelta. Sentähden on myönnettävä, että
Arnauld on joka suhteessa ollut minulle suuremmaksi eduksi kuin
vahingoksi. Hän oli väliaikaisesti vaimoni aviomiehenä, mutta palautti
hänet minulle suloisempana kuin on toukokuun päivä. Hän riisti vähäksi
aikaa omaisuuteni ja ystäväni, mutta hänen ansiostaan on varallisuuteni
palannut lisääntyneenä, ja ystävyyssuhteet ovat lujittuneet. Hän
toimitti minut hyvinkin koviin koettelemuksiin, eritoten Noyonissa ja
Calaisissa, mutta sitä mieluisammalta tuntuu nykyinen elämäni. Niinpä
saatan ainoastaan ylistellä kelpo Arnauldia.»

»Onpa sinulla kiitollinen sydän», sanoi Gabriel.

»Mutta», virkkoi Martin Guerre palaten vakavaan sävyyn, »se mies, jota
minun tulee kiittää ja kunnioittaa ennen kaikkea ja yli kaiken, ei
sentään ole Arnauld du Thill, hyväntekijä tahtomattaan, vaan juuri te,
monseigneur, jolle todellisesti olen kiitollisuudenvelassa kaikesta
elämäni hyvyydestä — isänmaasta, onnesta, ystävistä ja vaimostakin!»

»Vielä kerran sanon: riittäköön jo siitä, Martin!» torjui Gabriel. »En
muuta pyydä kuin että sinulla on hyvät olot. Ja niinhän nyt on laita?
Sano se minulle vielä — oletko tosiaan onnellinen?»

»Toistan teille, monseigneur, että olen onnellisempi kuin milloinkaan
ennen.»

»Muuta en tahtonut tietää. Ja nyt minun pitää lähteä.»

»Mitä! Lähteä?» huudahti Martin. »Aiotteko todella jo matkustaa pois,
monseigneur?»

»Aion, Martin. Minua ei pidätä täällä mikään.»

»Anteeksi, tietysti ei ole mitään estettä. Milloin siis lähdette?»

»Tänä iltana», vastasi Gabriel.

»Ettekä aikaisemmin ilmoittanut minulle! Ja omissa asioissani ihan
unohdin, viettäen aikaani kuin unissa, piittaamatta muusta. No niin,
malttakaa sentään, monseigneur, tästä selvitään kyllä pian!»

»Mistä muka?» kysyi Gabriel.

»Kah, matkavalmistuksistani!»

Ja Martin nousi touhuisana ja kiireissään, rientäen talonsa ovelle.

»Bertrande, Bertrande!» huusi hän.

»Miksi kutsut vaimoasi, Martin?» tiedusti Gabriel.

»Nopeasti sullomaan reppuni ja hyvästelemään, monseigneur.»

»Turhaa, hyvä Martin, sillä sinä et lähde minun kanssani.»

»Mitä! Ettekö ota minua mukaanne, monseigneur?» kysyi Martin Guerre
hätkähtäen.

»En, vaan lähden yksin», selitti Gabriel.

»Enää palaamatta?»

»Ainakaan en palaa pitkään aikaan.»

»Mitä moitteita teillä sitten on minua vastaan, monseigneur?» tiedusti
Martin Guerre murheellisesti.

»Ei mitään, Martin; olethan sinä palvelijoista kaikkein uskollisin ja
hartain.»

»Vaikka on luonnollista», väitti Martin, »että palvelija saattelee
herraa, tallimestari ritaria, ette kuitenkaan ota minua mukaanne. Onko
se oikein?»

»Minulla on päätökseeni kolme hyvää syytä, Martin.»

»Saanko tiedustaa niitä, monseigneur?»

»Ensinnäkin olisi julmaa temmata sinut pois tästä onnellisesta
elämästä, jota olet niin myöhään päässyt nauttimaan, ja niin hyvin
ansaitusta levostasi, Martin.»

»No, mitä siihen tulee, monseigneur, niin velvollisuuteni on seurata
ja palvella teitä viimeiseen hetkeeni asti, ja luulenpa, että teidän
tähtenne hylkäisin paratiisinkin.»

»Niin, mutta minun asianani on pidättyä käyttämästä väärin tuollaista
intoa, josta sinua kiitän», sanoi Gabriel. »Toiseksi se surkea
tapaturma, joka sinulle sattui Calaisissa, ei enää salli sinun palvella
minua yhtä toimeliaasti kuin entisinä päivinä, Martin-rukka.»

»Totta on kyllä, monseigneur, etten valitettavasti enää kykene
taistelemaan rinnallanne ja nousemaan ratsaille kanssanne. Mutta
Pariisissa, Montgommeryssa tai leirissäkin on monia luottamustoimia,
joita toivoakseni voisitte yhä uskoa raajarikolle ja jotka hoitaisin
parhaan kykyni mukaan.»

»Tiedän sen, Martin; kenties olisinkin kyllin itsekäs vastaanottamaan
niin uhrautuvan tarjouksesi, ellei olisi kolmatta syytä.»

»Saanko kuulla senkin, monseigneur?»

»Kyllä», vastasi Gabriel raskasmielisen vakavasti, »mutta sillä
ehdolla, ettet rupea sitä erityisesti penkomaan, vaan tyydyt siihen
ilman muuta, pyrkimättä enää saattajakseni.»

»Se on siis kovin vakava ja ehdoton peruste, monseigneur?»

»Se on surullinen ja auttamaton, Martin», selitti Gabriel kumealla
äänellä. »Tähän asti elämäni on ollut yksinomaan kunniakasta, ja jos
olisin sallinut useammin mainita nimeäni, niin urani olisi ollut
loistavakin. Uskon todella tehneeni Ranskalle ja kuninkaalle varsin
suuria palveluksia, ja pulmakseni pelkästään Saint-Quentinista ja
Calaisista lienen näissä kahdessa paikassa runsaanlaisesti ja ylevästi
maksanut velkani isänmaalle.»

»Kukapa sitä tietäisi paremmin kuin minä, monseigneur?» virkkoi entinen
tallimestari.

»Niin, mutta samassa määrässä kuin tämä elämäni taival on ollut
esivallalle altista uljuutta, joka on suuntautunut julkisuuteen
ja valoon, yhtä suuresti elämäni loppujakso kääntyy synkäksi,
pelottavaksi, salamyhkäisyyttä ja hämäryyttä tavoittavaksi. Epäilemättä
tulen käyttelemään samaa tarmokkuutta, mutta sellaisen asian puolesta,
jota en voi ilmaista, siis salattavaa päämäärää varten. Minulla oli
tähän saakka reippain mielin voitettavana palkinto avoimella kentällä,
Jumalan ja ihmisten edessä. Nyt minun pitää kostaa eräs rikos yön
verhossa ja tuskan vallassa. Olen taistellut; nyt minun on ryhdyttävä
rankaisemaan. Ranskan soturista minun pitää muuttua Jumalan tahdon
toimeenpanijaksi, suorastaan pyöveliksi.»

»Jeesus!» huudahti Martin, pannen kätensä ristiin.

»Sentähden minun on pakko jäädä yksinäni tähän kolkkoon tehtävään,
jossa rukoilen taivasta käyttämään vain käsivarttani eikä tahtoani ja
haluaisin olla pelkästään sokea välikappale enkä ajatteleva, määräävä
ohjaaja. Ja koska haluan ja toivon, että kamala velvollisuuteni ottaa
vain puolet olemuksestani, niin kuinka saattaisinkaan ajatella siihen
sinua kumppaniksi?»

»Se on oikein, kyllä ymmärrän tuon, monseigneur», sanoi uskollinen
tallimestari antaen päänsä painua. »Kiitän teitä siitä, että
suvaitsitte antaa minulle tämän selityksen, vaikka se kovasti
surettaakin minua, ja minä alistun päätökseenne, niinkuin jo lupasin.»

»Ja minä puolestani kiitän sinua tästä alistumisesta», sanoi Gabriel;
»sillä alttiutesi on omansa keventämään raskasta taakkaa, joka nyt jo
tuntuu melkein ylivoimaiselta.»

»Mutta kuulkaahan vielä, monseigneur», pyysi Martin Guerre, »enkö voisi
tehdä kerrassaan mitään hyväksenne tässä merkillisessä tilanteessa?»

»Voit rukoilla Jumalaa, Martin, jotta hän toiveeni mukaan säästäisi
minulta kamppailussani sen aloitteen, johon minun on niin tuiki tukala
ryhtyä. Sinulla on hurskas sydän, ja olet viettänyt rehellistä ja
puhdasta elämää, ystäväni; rukouksesi voi tässä kohden auttaa minua
enemmän kuin käsivartesi.»

»Lupaan rukoilla, monseigneur, eikä minun tarvitse teille kuvailla,
kuinka kiihkeästi rukoilen puolestanne.»

»Ja nyt hyvästi, Martin», lausui Gabriel. »Minun pitää lähteä ja
palata Pariisiin, ollakseni valmiina ja saapuvilla sinä päivänä,
jolloin Jumala katsoo hyväksi antaa minulle merkin. Kaiken ikäni olen
puolustanut oikeutta, taistellen totuuden puolesta; pitäköön Luoja
sitä muistissaan hyväkseni ratkaisevana päivänä, suokoon oikeutta
palvelijalleen, niinkuin minä olen sitä toimittanut omalleni!»

Katse taivaaseen kohotettuna ylevä nuori mies toisti.

»Oikeutta! Oikeutta!»

Jo kuuden kuukauden aikana, milloin tahansa Gabrielin silmät aukenivat,
hänellä oli ollut tapana näin tähystellä taivasta kohti, anoen siltä
oikeutta. Silmänsä ummistaessaan hän oli alinomaa näkevinään Châteletin
synkän vankilan vielä synkemmässä sielussaan, joka silloin huusi:
Kostoa!

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän vain työläästi vapautui Martin Guerren
ja paikalle kutsutun Bertrande de Rollesin kyyneleisestä hyvästelystä.

»No, Herran haltuun, hyvä Martin, uskollinen ystäväni!» lausui hän
melkein väkisin riistäen kätensä irti nyyhkyttävän tallimestarin
puristelusta. »Täytyy lähteä; hyvästi! Näemme kyllä toisemme vielä.»

»Hyvästi, monseigneur, ja Jumala teitä varjelkoon! Ah, varjelkoon hän
teitä aina ja kaikkialla!»

Vain sen verran Martin Guerre-parka sai tukahtuneella äänellä
katseli kyyneltensä läpi, kuinka hänen herransa ja hyväntekijänsä
piankin verhosi hänen näkyvistään synkän ratsastajan, niinkuin se
oli tallimestarilta jo kauan verhonnut hänen elämänsä vaiheita.

    Toiminta päättyy romaanissa »Kohtalokumppanukset.»