Kokoelma lyhytproosaa ja ihmiskohtaloita kuvaavia kertomuksia. Teksteissä seurataan muun muassa sortavalalaista herrasmiestä ja maaseudun asukkaita, joiden elämää ja valintoja tarkastellaan arkisissa ja muuttuvissa tilanteissa.
Heikki Välisalmen 'Elämän maantiellä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3108. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄN MAANTIELLÄ
Kuvauksia
Kirj.
HEIKKI VÄLISALMI
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1935.
SISÄLLYS
Laiskojen laiva Emäntä-Jussi Uuteen elämään Maantie Kevätpäiväkirja Kirkonmäki
LAISKOJEN LAIVA
ELI
Juhani Lepoluhta, suomalainen gentleman, matkustaa ulkomaille
Tarina tuonnoiselta ajalta
Suomalainen gentleman.
Hän ei ole se mies, joka kerran lähti Pariisin olympialaisiin kisoihin, mutta poikkesi välillä Hampuriin, solmi siellä tuttavuuksia ja suhteita, osti mielitietylleen kokonaisen kukkakaupan, vaikka tarkoituksena oli hankkia vain yksi kukkanen, kun kielen taitamattomuus ja ylenmäärin hyvä tuuli tekivät tepposet; sähkötti sitten kotoa lisää rahaa ja matkusti Pariisiin, mutta tuli sinne kaksi viikkoa kisojen päätyttyä.
Ei, sellainen on öykkäri ja kevytmielinen kansalainen, joka ei ansaitse nimeä suomalainen gentleman.
Mutta Juhani Lepoluhta on oikea suomalainen hieno mies, joka liikkuu kaikkialla taitavasti, vastustamattoman hauskasti, menemättä milloinkaan yli soveliaisuuden rajojen ja silti itseltään ja seurueeltaan huvituksia kieltämättä.
Kotonaan Sortavalassa hän on hiljainen ja vaatimaton, ahertaa päivänsä leipätyössä ja kokoutuu iltasella ystäviensä kanssa pieneen istuntoon, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa, mutta säädylliseen kellonlyömään asti, ja vain aivan poikkeustapauksessa siirretään yhteisestä suostumuksesta kellojen viisareita taaksepäin, kun tärkeä kokous vaatii välttämättä vielä hivenen jatkoa. Hän voi joskus pienen innostuksen hetkenä, pari kolme kertaa vuodessa, kertoa luotetulle seuralleen, että hänestä tuli oikea mies silloin, kun hänet erotettiin lyseon neljänneltä luokalta oluthutikan tähden, sillä siitä tapauksesta hän oppi elämisen taidon aakkoset. Sen jälkeen hän on tottunut seisomaan omilla jaloillaan, jota seikkaa todistaa hänen nykyinen yhteiskunnallinen asemansa. Hänhän on kaupungin kaikki kaikessa. Hänellä on sekä oikea virka että kunniavirkoja, kuten jokaisella arvokkaalla kansalaisella tuleekin olla. Hän ei kuitenkaan kerskaile tämän asemansa takia, vaan tekee työnsä, kantaa yhteiskunnallisen luottamuksen taakan ja toivoo menestystä muillekin.
Sitten hän kerran kyllästyy virkaansa. Hän on ollut saman liikelaitoksen palveluksessa lähes kolmekymmentä vuotta, siis suorittanut asevelvollisuuden, jonka hän katsoo riittävän. Ikä ei häntä paina, vaan hänet valtaa ylimalkainen väsymys, ja hän ajattelee elää tästäpuolin täydellisessä levossa. Tehdä ensin pitemmän ulkomaanmatkan, poiketa kylpemään jonnekin, ja sitten kotimaahan palattuaan syödä entistä, jota suopea kohtalo ja ahkeruus ovat hänelle kartuttaneet.
Näissä tuumissa hän menee Helsinkiin, pääkonttoriin, ja jättää erohakemuksen. Pääjohtaja ottaa kuitenkin asian leikkinä tai ainakin vähemmän vakavana ja sanoo:
— Et sinä mitään eroa saa, mutta sairaslomaa annetaan niin paljon kuin haluat. Riittääkö kolme kuukautta?
Riittäähän se, ja koko erohanke jää siihen. Juhani Lepoluhta rupeaa hankkiutumaan ulkomaanmatkalleen.
Suomalaisen gentlemanin matkahankkeissa on aina jotakin omintakeista ja tärkeätä. Hän itse kulkee miettivän ja huolestuneen näköisenä. Hän ei saa sijaansa missään, mutta hän ei koskaan pistä yhtään kapinetta matkalaukkuun. Sen hoitaa perhe, pääasiallisesti rouva. Mies vain välistä tulee kysymään, joko se ja se tarpeellinen kapistus on laukussa. Hän on itseoikeutettu päällysmies, jonka tarkkuus ja huomiokyky ovat rajattomat, vaikka hänen ajatuksensa näyttää kiertävän jo muita maita. Raha-asiansa hän sentään järjestää itse. Hän ei niistä koskaan puhu omasta aloitteestaan, ja jos häneltä kysytään, paljonko hän aikoo ottaa mukaan, vastaa hän epämääräisesti ja kierrellen, tai sanoo sellaisen summan, joka ei likimainkaan pidä yhtä todellisuuden kanssa. Hän on kotioloissaankin hieman hajamielinen silloin, kun puhe kääntyy raha-asioihin. Se on tuollaista kaiken varalta salaperäisyyttä. Ulkomaille lähtiessään hän luo itselleen soveliaan suuruisen vararahaston, jonka määrää kukaan ei aavista. Se on suomalaista varovaisuutta. Kuka sen tietää, mitä matkalla eteen sattuu.
Lopulta hänet suorastaan lennätetään junaan kaikkine kimpsuineen ja kampsuineen. Lähdön hetkellä hänellä on vielä niin paljon kyselemistä ja huomauttelemista, että tuntuu olevan tarpeen kokonainen iäisyys ennenkuin hän luonnollisella tavalla selviytyy matkalle. Rouvan täytyy vielä junan liikkeelle lähtiessä huutaa jälkeen:
— Muista nyt, rakas Juhani, ettet huomenna myöhästy laivasta. Se lähtee kello kymmenen. Älä vain jää mihinkään siellä Helsingissä, vaan mene suoraan laivaan.
Hän nyökyttää päätään ymmärtäväisesti ja painuu vaunuosastoonsa. Nyt hän ei ole enää missään tunnelmissa. Lähtöhuolet ovat takana, ja uudet vaikutelmat eivät vielä ole tulleet. Tämä on vain kuin tavallista Helsingin matkaa, jollaiselta hän muutamia päiviä aikaisemmin oli palannut. Hän tarkastelee vaunuaan, kuten tavallisesti, olisiko siinä joku tuttava, jonka kanssa saisi ajan kuluksi pienen korttipelin käyntiin. Tietysti sellainen tuttava aina on saatavissa, ja näin on matkan murheet helposti sivuutettu. Peliä kestää myöhään iltaan, siihen on yhtynyt toisia tuttuja ja joku tuntematonkin. Yönsä hän nukkuu hyvin, sillä hänellä ei vieläkään ole muita tunnelmia kuin tavallisen pääkaupunkiin matkustavaisen.
Helsingissä hän menee suoraan asemalta laivalle. Hänellä ei ole nyt täällä enää mitään toimitettavaa, ja hetki on sitä paitsi vielä varhainen. Hän on edeltäkäsin tilannut hyttipaikkansa, johon hän nyt sijoittautuu. Laivan lähtöön on vielä parisen tuntia, minkä vuoksi hän harhailee tutustumassa paikkoihin. Baarissa valmistellaan tavaroita järjestykseen, ja siinä hänelle yhtäkkiä muistuu mieleen, että whisky-grogi sopisi tässä odotellessa. Hän tosin sävähtää aluksi, sillä hän muistaa, ettei whisky hienojen tapojen mukaan ole aamujuomaa, mutta hän on nyt jo lähtötunnelmissa ja tuntuisi kaipaavan jotakin vahvempaa, koska junamatkakin tällä kertaa oli tavallista viattomampi. Sitäpaitsi hän ei ole mikään englantilainen dandy, vaan suomalainen gentleman Juhani Lepoluhta. Hän pyytää siis toimeliaalta neidiltä grogia.
Neiti hymyilee, mutta kieltää lievästi:
— Me emme saa tarjoilla ennen kuin köydet on irroitettu. Sitten herra saa niin paljon kuin haluaa. Kyllä kai herra jaksaa odottaa.
Tietysti hän jaksaa. Ilman hän vain piloillaan. Sekin asia on selvitetty. Hän harhailee edelleen laivaa ja löytää juuri ripustetun matkustajaluettelon, jossa on ainakin kaksi tuttua nimeä. Niitä on aina, varsinkin näin keväällä.
Muuan tuttava tuleekin laivaan, hakee puuhakkaasti hyttiään ja sattuu yhteen Lepoluhdan kanssa. Syntyy iloinen jälleennäkeminen, ja ensimmäinen matkaliitto perustetaan tuossa tuokiossa. Ulkomaille menevällä laivalla niitä tehdään aina, ja ne tavallisesti kestävät, mikäli ihmiset ovat joutomatkailijoita, jotka vain lähtevät tutkimaan vieraita oloja ja elämää. Koska samaan mukaan vielä odotetaan yhteistä tuttavaa, he lähtevät ruokasaliin tilaamaan kolme paikkaa. Niin on parasta, syödään yhdessä ja ollaan yleensä yhdessä niin paljon kuin mahdollista; laivamatkahan kestää kaksi vuorokautta.
— Mutta kuule, mennään helkatissa ottamaan yksi grogi, ehdottaa ystävä. — Pitäähän tässä päästä tunnelmaan.
Juhani Lepoluhdan mieleen muistuu hänen äskeinen yrityksensä, mutta hän ei mainitse siitä mitään. Sanoopahan vain jotakin epäilevää aamuisen grogin sopivaisuudesta.
— Sehän toki sopii aina ja joka paikassa, vakuuttaa ystävä. — Ja varsinkin näin laivalla se on ihan kuin pääasia. Eihän sitä osaa ilman lähteäkään.
Baarin neiti hiukan estelee, mutta taipuu sitten, koska nyt ei enää lähtöönkään ole kuin vajaa tunti.
Tuttavukset istuvat ja nauttivat. Täältä saa taattua tavaraa, se on toista kuin maissa. He tyhjentävät yhden ja toisenkin. Baarin suurten ikkunain takana vilahtelee ihmisiä. Ne ryhmittyvät laiturin puoliselle käytävälle, odottelevat nähtävästi laivan lähtöä. Miehiä käy silloin tällöin katsomassa ovelta, mutta kukaan ei tule sisään. Lepoluhta vilkaisee seinäkelloon.
— Taidetaan tehdä lähtöä, olisikohan mentävä kannelle? kysäisee hän hiukan epäröiden.
— Mitä vielä, ei minulla ole saattajia.
— Ei minullakaan.
Seurustelu jatkuu. Laiva on irroittunut. Sitä käännetään parhaillaan. Ikkunasta näkyy liinojaan ja hattujaan heiluttavia ihmisiä. Tuttavukset ovat tilanneet kolmannen groginsa. Ystävä huomauttaa:
— Tahti pyrkii näin alussa olemaan vähän tiuha. Kyllä se siitä tasautuu.
Ikkunan edessä ollut joukko siirtyy toiselle puolelle. Se merkitsee sitä, että laiva on suuntautunut merelle. Liinojen ja hattujen heilutus on melkein lakannut. Joku yksinäinen käsi vielä Luiskahtaa viimeiseksi tervehdykseksi.
Sitten kansi alkaa tyhjentyä. Matkustajat sijoittuvat tuoleihin ja koettavat syventyä matka-ajatuksiin, jos ovat yksin, tai matkakeskusteluihin ja arvailuihin sään suotuisuudesta, jos heitä on useampia ryhmässään. Baariin tulvahtaa väkeä. Whisky-grogeja ilmestyy useihin pöytiin. Sielläkään ei välitetä tavasta, vaan tyydytetään henkilökohtaista makua ja nautinnonhalua. Juhani Lepoluhdan omatunto rauhoittuu lopullisesti.
Tuttavukset ovat hienosti nousevassa tunnelmassa. Heidän keskustelunsa on juuri kääntynyt liikealoille, ja he ovat tulleet siihen yhteiseen käsitykseen, ettei tässä ole mitään taloudellista pulaa, pieni satunnainen nipistys vain muistutuksena olevaisuudesta. Tämän nyt aina kestää, ja pian konjunktuurit muuttuvat. Jos nyt meneekin vielä tämän vuoden tantieemi samalla tavoin kuin edellisenkin, niin ei se ylhäältä pudota. Otetaan sitten taas kovemmin kiinni. Mutta kai tässä kannattaa tilata vielä grogi. Sehän on niin pulanaikaisen halpakin.
Silloin joku lyö Juhani Lepoluhtaa olalle:
— Älä hiivatissa, mihinkäs sie oot matkalla? Katohan, ja Ottokin siinä, en ollut tuntoakaan; rikkaaksi tulet ihan varmaan, jollet sie jo liekin. Saapi kai tuossa painella puuta?
Ehdotus hyväksytään suurella ilolla. Tuttavukset ovat sillä asteella, että yhteinen ystävä on aina suosittu pöytävieras.
— Mutta kuulkaa, älkää työ hiivatissa ostako yksin ryypyin. Se on ain kalliimpaa, vaikk' se näyttää niin halvalta tuost listalt. Ostetaan myö vaan koko törttelö kolmeen mieheen, kas nyt pittää olla talouvellinen. Säilyyhän se täällä, vaikk' tuon tytön hotteissa, jos myö ei haluttaiskaan juuvva yhteen mennoon.
Tuttavukset huomaavat tämänkin ehdotuksen erittäin hyväksyttäväksi.
— No, tilaa sinä Toivo sitten, sanoo Juhani.
Mutta Toivo haluaa vielä selittää mielipidettään:
— Kahtokaahan, tää on ylleinen kansantallouvellinen voitto. Kun myö nyt kuitenkii juuvvaan noit grogiloi usseempiikii, nii myö ostetaan kans tukuss'. Ja jos tämän koko pullon hintaa nyt käyp vertaamaan rauhanaikaisiin hintoihin, niin myöhän voitetaan viel huomattavast. Kahtokaahan, kun silloin ravintolass' maksettiin puolikkaast yheksä markkaa, ja nyt saahaan yheksälkymmenell kokonainen, niin siinäkin on puolikas puhast voittoo. Kyll' tää vaan kannattaa.
Juhani ja Otto myöntävät nauraen Toivon taloudellisten laskelmien pitävyyden. Baari on nyt jo ihan täynnä, ja keskustelu on irtautunut äänekkääksi ja vuolaaksi. Tämähän on suomalaista kansaa, joka ei ole koskaan kotimaassaan saanut maistaa oikeata ravintolailoa. Ravintola on siellä aina ollut hiljainen kuin kirkko. Ennen kieltolakia ravintolan henkilökunta säikähti jokaista lennokkaasti lausuttua sanaa, ja pieni laulahdus aiheutti esittäjälleen odottamattoman nopean poistumisen. Kieltolaki toi pienen muutoksen, sillä lain rikkomiseen sisältyy aina edes hitunen rohkeutta, mutta salakähmäisyys toiselta puolen piti yhä yllä hiljaiseloa. Suomalainen on kotimaassaan saanut vain juoda ja humaltua, mutta ei nauttia ja olla iloinen.
Juhani ja Otto ovat luonteeltaan rauhallisia. Heidän ilonsa, joka kyllä ailahtelee vapaasti ja vilkkaasti, on hillittyä ja sisäistä. Toivo taas on riehakas ja nopea, niin ajatuksissaan kuin teoissaankin. Hän on hieman huitova ilman alkoholin vaikutustakin.
Keskustelu kulkee jälleen liikeasioissa. Tämä on yhä sitä kautta, jona jokainen vielä pysyy omalla alallaan tai ainakin mahdollisimman lähellä sitä. Juhanin ajatus kuitenkin jo kaipaa siirtymistä muualle.
— Minä tahdon nyt nähdä meren, hän sanoo, nousee äkkiä pöydästä ja painuu baarin ovesta kannelle.
Silloin toisetkin haluavat nähdä meren ja lähtevät Juhanin perästä. Samassa soitetaan aamiaiselle, ja meri jää pääasiassa katselematta, toiseen kertaan. Sehän on siinä melkein käden ulottuvilla, ehtiihän tuon vielä nähdä.
Ruokasalissa järjestetään Toivo jo aikaisemmin varatulle kolmannelle paikalle, koska listalla ollut tuttava ei ole nähtävästi tullutkaan. Mutta hyvähän tämä näin on.
He nauttivat kaiken, mikä ruoan kanssa sopii, ja chablis-viinin kohdalla Toivo innostuu:
— Ka, täähän on mukavaa, tätä myö juomme kuus pulloa.
Vieras pöytäseura hätkähtää ja rupeaa hieman epäluuloisesti tuijottamaan tuttavuksia, mutta nähtyään, etteivät he aio täyttää uhkausta, rauhoittuu ja palaa tavalliseen pöytäjärjestykseen.
Aamiainen on syöty, ja seurue istuu kauniin kevätpäivän kunniaksi etukannella nauttimassa kahvia ja likööriä. Se näkee nyt meren ja on ihastunut. Juhani tuntee tarvetta antautua matkatunnelman valtaan.
— Tämä nyt on sitten se Suomenlahti, hän sanoo. — On tälläkin mittaa, koska ei äärtä näy. Mutta kyllä Laatokka sentään on toisenmoinen meri, kauniimpi ja jylhempi. Sillä on oikeat rannat, ja sillä on Valamo. Mitäs tällä on? Pirtulaivoja ja toisella rannallaan Tallinna, helsinkiläisten päivällispaikka. Nehän ajavat sinne lentokoneella syömään ja napsaamaan ja tulevat takaisin samalla koneella iltapäivällä pienessä kekkulissa syömään uuden kerran omissa ravintoloissaan ja juomaan huonompaa ainetta. Laatokalla ei sellaista tehdä. Enkä minä enää välitä koko merestä, en ainakaan ennen kuin tulee oikea Itämeri. Koskas se tuleekaan?
— Huomenna. Huomenna tulee Itämeri ja Gotlanti pitkine rantoineen, mutta nyt otetaan tätä... mitäs tämä on ja kukas tämän keksi? kysyy Toivo.
— Tämä on cointreauta, parasta likööriä, mitä maa päällään kantaa, ja minä juon tätä aina matkoilla, vastaa Otto.
— No, otetaan myö sitten tätä... hiivatti hänen nimeänsä osovaa sanoa... mutt' ei sen oo niin väliäkään.
Juhani katselee kannella liikkuvia ihmisiä. Hänelle on syntynyt ajatuksia, ja hän tahtoo lausua ne julki.
Hän palaa hetkeksi vielä Laatokkaan, joka sittenkin on toista kuin tällainen Suomenlahti. Hän ylistää sen korkeita kalliorantoja ja ulappaa, ja hän kehuu vielä Valamon ikikauneutta. Mutta sitten hän myöntää, että tällä laivamatkalla on hyvät puolensa. Tämä on sellainen laiskojen laiva. Ajatella, että ihmiset ovat kaksi vuorokautta toimettomina, lojuvat tuossa tuoleilla, käyskentelevät edestakaisin, katselevat välillä ulapalle, jolla ei näy muuta kuin tyhjyyttä, saattelevia kalalokkeja, vettä ja ilmaa tahi joskus joku laiva tai vain laivan ääriviivat, katselevat niitä, syövät ja juovat. Ovat vain. Eilen heillä kaikilla tai ainakin useimmilla oli omat toimensa kullakin. He olivat työmuurahaisia, persoonallisuuksia. Mutta entäs nyt? Nyt he eivät ole muuta kuin matkustava joukkosielu, jolla on yksi ainoa pyrkimys: olla jouten ja vetää keuhkoihinsa suolaista meri-ilmaa. He ovat kaksi vuorokautta kytkettyinä tähän laiskojen laivaan. Ole hyvällä tai pahalla tuulella, niin tästä et pääse mihinkään. Jos sulla on vaimo mukanasi, ja se rupeaa kiukuttelemaan, niin lyöpäs täällä ovi kiinni ja mene teille tietymättömille koko illaksi. Täältä löydetään, tavoitetaan parillakymmenellä askeleella. Mitä, jos oltaisiin menossa Amerikkaan! Mitä, jos parikin viikkoa pitäisi elää tässä laiskojen laivassa! Kyllä se jo olisi rangaistus.
— Mutta pojat, heitetään tämä loppuun ja mennään hyttiin pelaamaan tshing-tshongia. Viis minä heidän laivastaan ja merestään. Tallinnassa poiketaan maihin, jos seisotaan niin kauan.
Juhanin ehdotus saa yleisen kannatuksen. Hetken kuluttua käy hytissä innokas korttipeli. Mutta sitten tullaan Tallinnaan.
— Seisooko tämä kauan?
— Ainakin kolme tuntia, me otamme voita, vastaa toimelias purseri.
Kolme iloista miestä keskustelee eestiläisen autonkuljettajan kanssa. Kysymys on siitä, minne ajetaan. Puhe on suomen, saksan ja venäjän sekasotkua.
— Valjai kruglaja bashnja, pyöreä torni, panimajesh, huudahtaa Toivo keksien mielestään asialle parhaan ratkaisun.
Elähän nyt, ei me olla Viipurissa, korjaa Juhani ‒ Katariinanlaakso... sinne mennään, niin saadaan vähän raitista ilmaa.
— Nach Katharinenthal, toistaa Otto, joka on parhaiten osaavinaan saksaa. — Vaikka kyllähän meillä olisi tilaisuus raittiiseen ilmaan merelläkin.
— Ei se ole samaa, meri ei ole Laatokka, selittää Juhani.
Avonainen auto kiertelee Tallinnan sataman hiukan mutkikkaita ja ikävännäköisiä kujia. Niillä ei ole hansakaupungin vanhaa ja salaperäistä tunnelmaa, ne ovat vain muuten vähän ränsistyneitä ja ikäänkuin köyhiä. Auto niillä vikuroi ja nytkähtelee. Maantielle päästyään se kiitää keveästi ja hytkimättä aivan kuin nykyaikaista viertotietä. Seurueen on hyvä olla, ja matka tuntuu loppuvan liiankin pian. Keväisen iltapäivän aurinko paistaa lempeästi eikä liian kuumasti.
Ravintola, jonka eteen he seisahtuvat, on jonkun matkan päässä tiestä, tuuheain puiden varjossa; se on vilpoisa puurakennus, nähtävästi jo iäkäs ja ajan hampaan syömä, mutta muuten tilava ja mukava.
— En minä pidä tästä maasta, tässä on kaikki vähän latuskaista ja vinoa, ilmaisee Juhani mielipiteensä. — Kyllä Sortavalan seurahuone on toista, se on veden rannalla, ja sen kuistilta on kaunis näköala.
— Entäs Viipurin Espilä ja Pyöreä torni, yrittää Toivo puolustaa kaupunkiaan.
— Mitä teidän Sortavalanne ja Viipurinne. Eihän niissä ole yhtään ulkoravintolaa, jossa kesäleskenä ollessaan viiluutella. Meillä Helsingissä niitä on joka saarella, ja saaria on paljon. Vaikkei minulla ole soutuvenettäkään, olen minä monen purjehdusseuran jäsen. Minä olen niitä istuvia jäseniä, joita jokaisessa seurassa on enemmistö ja joiden nojalla ne pystyssäkin pysyvät.
Sellaisia puhelee Otto, jolle luonnollisesti pääkaupunkilaisena myönnetään ensi sija, mutta toiset sentään vielä lausuvat muutaman sanan kaupunkiensa ylistykseksi.
Ravintolaan he kuitenkin menevät, sillä mitäpähän heillä täällä muutakaan tekemistä, matkustavilla miehillä. He tilaavat jotakin pientä ja kuuntelevat juuri alkavaa iltapäiväsoittoa. Orkesteri saa heiltä yleisen tunnustuksen. He myöntävät jo, että kyllä tässä maassa taitaisi olla hyvääkin, kun kerkiäisi katselemaan ja tunnustelemaan. Mutta he ovat matkalla suurempaan maailmaan, mitä näistä naapureista ja heimoveljistä nyt. Käydään täällä joskus toinen kerta ja tutkitaan kaikki. Yleinen keskustelu antaa asiaan sen verran valaistusta, että he ovat käyneetkin ennen, mutta vain muutamien päivien liikeasioilla, eivätkä he ole tutustuneet muuhun kuin erinäisiin ravintoloihin ja hotelleihin, jotka myönnetään myös laatuunkäyviksi. Nekin hieman vanhanaikaisia tosin, mutta kyllä niissä käypäläinen toimeen tulee.
Kuunnellaan soittoa ja keskustellaan sen johdosta. Juhani sanoo:
On se sentään vähän huolimatonta komentoa, kun ei soiteta edes suomalaista musiikkia, vaikka me istutaan näin julkisella ja näkyvällä paikalla. Pitäisi toki sukulaiskansan edustajia tervehtiä heidän omilla sävellyksillään.
Otto on toista mieltä:
— Jos ne täällä jokaiselle suomalaiselle soittaisivat hänen maansa musiikkia, niin eivät ne muuta ehtisi tehdäkään. Kai täällä niin paljon suomalaisia käy.
Juhani tuijottaa soittolavalle, mietiskelee ja vihdoin sanoo:
— Antaisivatkohan nuo minun johtaa yhden kappaleen. Tiedättekö, minusta olisi voinut tulla hyvä kapellimestari, varsinkin nyt jazzin aikakautena; minulla on niin hyvä rytmikorva. Valitettavasti minä en ole saanut viljellä sitä taipumustani. Minä olen jäänyt vain runoilijaksi. Te ette taida tietääkään. Minä kirjoitan n.s. tilapäisrunoja, ja perheelleni minä välistä matkoilta rakennan runomittaisia kirjeitä. Mutta antaisivatkohan nuo minun johtaa? En minä tosin nuotteja tunne, mutta kyllä minä tutussa kappaleessa osaan tahtipuikolla tökätä sinne päin, mistä äänen pitää tulla. Menisinköhän minä kysymään, ymmärtävätköhän nuo tätä kieltä?
Hän on jo puoliksi menossa, mutta toiset pidättävät. He sanovat, että ei ole paljon aikaakaan. Olisi kamalaa, jos myöhästyttäisiin laivasta. Ei niiden laivan upseerien puheista tiedä. Jos sattuu käskemään, että nyt lähdetään, niin on lähdettävä. Kuinkas oli kerrankin käynyt, kun Suonenjoen apteekkarin merillä oleva poika oli erään toisen nuoren pojan kanssa jätetty laivasta jonnekin kauas Atlantin valtameren pienelle saarelle. Kapteeni oli antanut kahden tunnin loman, mutta jo tunnin perästä, kun pojat palasivat maista, oli laiva häämöittänyt merellä pienenä pilkkuna. Ne kyllä haettiin pois kahdella englantilaisella sotalaivalla, kun ne olivat jääneetkin Englannin kuninkaallisesta huvijahdista, ja se toinen poika oli Ison-Britannian alamainen. Mutta meitä tuskin sotalaiva tulee hakemaan, ja menee vielä piletti hukkaan.
He poistuvat pian, vaikka Juhani katselee kaihoisasti orkesteria, joka olisi ollut niin parahultaisen kokoinen hänen johdettavakseen. Tosin hän itsekin arvelee, ettei hän vielä ole kaikkein parhaimmassa kunnossaan, mutta halu hänellä olisi koettaa, kun nyt kerran on ulkomaillakin.
Satamassa lastataan vielä voita laivaan. Pari suurta autoa purkaa parhaillaan kuormaansa, ja toisia on odottamassa pitkä jono.
— Kylläpäs täältä tulee särvintä, huomauttaa Otto purserille, joka valvoo lastaamista. — Saksaanko sitä viedään?
Saksaanpa tietenkin. Tämä maa lähettää nykyisin suunnattomasti voita. Suomi ei taida riittää. Viro on osannut vallata saksalaiset markkinat.
Katsos vain, niiden asiat taitavatkin olla kohdallaan, vaikka me niitä tässä on halveerattu.
Seuraa pitkä keskustelu, jonka kuluessa lausutaan suuri ihastus veljesmaan vientiin ja sen yleiseen taloudelliseen eteenpäinpyrkimiseen. Sitten puhutaan yleensä viennistä. Seurustelulla on jälleen kaupallinen vaiheensa, jota kestää siihen saakka, kun kutsutaan päivälliselle.
Alkaa jälleen laiskojen laivan ylensyöminen. Jokainen ihminen, sellainenkin, joka terveydellisistä tai muista syistä kotioloissaan on hyvin kohtuullinen, laivalla suorastaan mässää. Syökö hän ahneuksissaan, kun ruoka luetaan lipun hintaan, vai onko se vain yleensä poikkeuksellista kuten kaikki muukin laivamatkalla, sitä on vaikea sanoa. Mutta vartensa solakkuutta valvovat naisetkin erehtyvät laivalla tässä suhteessa.
Seurue tilaa nyt toista lajia viiniä kuin päivällä, ja Toivo muistaa jälleen huomauttaa:
— Tää on hyvvää, tätä myö juomme kuus pulloa.
Pöytätoverit katsahtavat puhujaan, mutta eivät enää ole kauhuissaan. He alkavat jo ymmärtää, että tämä on leikkipuhetta. Se on vain tuon miehen valehtelijanmäärä.
Sitten seuraa konjakki ja korttipeli ylhäällä pelisalongissa. Siellä on muitakin samalla asialla. Joka pöytä varattu. Sinne sopiikin väkeä hyvin vähän. Suurin osa laiskojen laivan matkustajia viettää aikaansa baarissa tai suojatulla etukannella huopiin käärittynä. Kellä on edessään konjakkia ja kahvia, kellä kirja.
— Tällä listalla on vain kahta lajia, sanoo Juhani. — Otetaanpahan tuota salignacia. Ihminen on kieltolain aikana ehtinyt käydä vaativaiseksi. Ennen hörpättiin Pekka Frapinia, mutta nyt haetaan kaikenlaisia outoja nimiä.
Se päivä hiipuu loppuun. Yhdentoista jälkeen melkein koko laiskojen laiva siirtyy yöpuulleen, joku seurue vain jää baariin keskustelemaan kovalla äänellä tärkeistä asioista. Meri-ilman ynnä muun rankaisemina uinahdetaan pielusten viereen kiinnitettyjen pahvipurkkien kupeelle. Ne ovat siinä merisairautta varten. Nyt meri kuitenkin on kuin sisämaan lammen pinta. Purkkeja ei tarvita, mutta olkoot siinä, koska ne kerran on siihen laitettu.
Seuraava päivä valkenee yhtä rauhallisena. Taikka se oikeastaan on valjennut vain tointansa hoitavalle laivaväelle. Laiskojen laiva nukkuu ensimmäiseen aamiaiseen saakka. Sitten se herää, toteaa pienellä kierroksella kannella ilman jatkuvan suotuisuuden ja rientää jatkamaan edellisen päivän ylönsyömistä. Pöydän ympärillä kiertelee miehiä, joilla on hiukan väsyneet ja punertavat silmät ja kärsimyksen kurttuja otsalla. Heidän katseensa harhailee nopeasti pöydän ylitse, pysähtyy munakulhoon, josta pari kappaletta häviää mustan kahvin höysteeksi, mutta sitten he verraten nopeasti siirtyvät baarin puolelle. Siellä on enkeli, joka osaa sekoittaa cocktailin tähän hätään. Toivo kyllä väittää, että suora tärskäys on kaikkein paras, sellainen kotimainen, mitä niistä ulkomaan herrojen hienouksista, mutta Juhani Lepoluhta on gentleman ja hän tahtoo elää »maassa» maan tavalla, koska kerran ollaan jo vierailla vesillä.
Kirkkaan, keväisen sunnuntain aamupäiväaurinko ripoittelee kultia tyynenä läikehtivälle Itämerelle. Vedessä on vain sen verran maininkien liikuntaa, että tuolla kauempana toisinaan vyörähtää ikäänkuin suuren kallion kultainen kylki näkyviin, hävitäkseen taas melkein samassa tuokiossa yleiseen väreilyyn. Mereltä tulee oma suolainen tuoksunsa, joka suloisesti raukaisee. Tämä väki on nyt vuorokauden ollut laivan hoteissa, kokenut ensimmäiset hiukan ryöpsähtävät nautintonsa ja rauhoittunut parin tyynnyttävän cocktailin jälkeen tavalliseen meriolemiseen.
Laivan auringonpuolisella kannella lepäilee nyt syvälle takakenoon kaadetuissa kangastuoleissa huolettomia ihmisiä. Auringon kirkkaus on pakottanut heidät sulkemaan silmänsä, joten sielun peili ei näytä mitään. He nauttivat hengityksellään, ja jos heidän kasvoillaan yleensä on joku ilme, tietää se vain hilpeätä hyväntunnetta auringon lämpimästi purevan säteen kosketuksesta. Kuka nuokin ihmiset tutkisi? Tietysti niillä kaikilla on oma elämänsä ja tarinansa. Heillä voi olla taloudellisia huolia, mutta he ovat ne unohtaneet. Joitakuita voi kalvaa vaarallinen sisäinen vamma, jolle he parhaillaan matkustavat hakemaan apua. Kukaties tämä on heidän viimeinen kesänsä ja matkansa, mutta he eivät ajattele sellaista. He loikovat siinä suolaisen veden yllä auringon tasaisessa lämmössä ajattelematta mitään. Heidän ei tarvitse edes hakea maisemia silmillään, koska missään ei ole mitään. Tässä on pieni onnellisten yhteiskunta, joka pysyy koossa kaksi vuorokautta ja jonka ihanin hetki on tämä keväinen sunnuntai, joka seuraa aikaisempia monenlaisia elämän taisteluita ja edellisen päivän hiukan riehakasta tunnelmaa.
Tämän kertomuksen tunnettu kolmikko on myöskin kokonaan jättänyt edellisenä päivänä vielä pinnalla poreilleet liikeasiat. He loikovat aamiaiseen asti kannella ja paistattavat Jumalan kirkasta päivää. He ovat raukean vaiteliaita ja onnellisia toisten samanlaisten joukossa. Aamiainenkin menee hiljaisesti. Toivo unohtaa kerskailunsa kuudesta pullosta. Tänä päivänä ei kovempaa keskustelua synny yhdessäkään seurassa. Kapteeninkin tavallisesti niin iloinen pöytye, johon hän enimmäkseen valitsee elämän uutuuden riemua pursuavia nuoria naisia ja jonkun näin matkalla jäykkyytensä unhottavan arvohenkilön, on nyt omituisesti äänetön. Sisäinen ilo ja tyytyväisyys eivät juuri puhkea ulkonaiseen riemuun. Pieni naurahdus häviää nopeasti omaan kaikuunsa. Jokaisella tuntuu olevan halu päästä mahdollisimman pian jatkamaan äskeistä olemista aurinkoisella kannella, joten ruokailua ei viivytellä.
Aamiaisen aikana ilmestyy näköpiiriin Gotlannin saari. Se aiheuttaa muutamia huudahduksia ja puolittaisia seisaalleen nousemisia, mutta useimmat tietävät, että se pysyy näkösällä pitemmän aikaa, joten sitä kyllä ehditään katsella.
Kolmikko tarkastelee aamiaisen perästä yläkannelta pitkänsuikeata Gotlannin saarta, ja Toivo sanoo:
— No, siin siull', Juhani, nyt on Laatokkaa.
Juhani Lepoluhta on tästä näköalasta ilmeisesti huvitettu. Hänen huulillaan karehtii iloinen hymy, ja hän huomauttaa tyytyväisenä:
— Niin on. Tuommoista sitä pitää olla merellä. Muutenhan täällä ei ole mitään silmän ruokaa. Tämä meri vain olla äjöttää omassa yksinäisyydessään, mutta Laatokka se on oikea meri, siinä toki välistä erottaa rannankin.
Gotlantia tuntuu riittävän melkein loppumattomiin. Päivä on nyt vinosti sillä puolella, ja loikojat, jotka jälleen ovat kotiutuneet kannelle, makaavat saarta vastapäätä ja kuontuvat silmillään seuraamaan sen pitkää ja jokseenkin ilmeetöntä rantaviivaa. He eivät kuitenkaan nytkään ajattele sitä saarta, vaikka se on katseen kiinnekohtana. He elävät edelleen tämän keväisen merisunnuntain ajatuksettomassa tunnelmassa.
Kolmikko siirtyy peräsalonkiin, pelihuoneeseen, ottamaan muutamia pelejä pientä tshing-tshongia. Onhan se edes jotakin ajatustyötä, tuumivat he, ei viitsi lojua enää kannellakaan. Ja näkeehän täältäkin tuon mantereen, jota tuntuu riittävän loppumattomiin, jos tulee maanikävä.
Peli käy tasaisesti ja melkoisen vaiteliaasti. Päivän yleinen tunnelma tuntuu täälläkin. Pelihän on niin pientä, ettei siinä ole edes voitonhimoa.
— Mut kuulkeehan työ ukot, pitäis kai täss' jottai juuvakkii. — Toivo tekee tällaisen ehdotuksen.
Ehdotus tuntuu aluksi menevän ohi toisten korvien. He ovat syventyneet peliin. Laiskojen laivan tunnelma, jonka vallassa hekin ovat, on nyt siinä kohdassaan, ettei se oikeastaan vaadi mitään kiihoketta. Se on hiljaisoloa ja -eloa. Mutta kun Toivo uudistaa kysymyksensä, pysähtyy Juhani hetkeksi tuijottamaan yhä vielä näkyvää Gotlannin rantaviivaa ja sanoo sitten harvakseen:
— Jos otettaisiin olutta, tuon rannan kunniaksi, ja kun se ruokakin vähän janottaa.
Pienen neuvottelun jälkeen päätetään, että joka kerta, kun peli katkeaa, on voittajan ostettava oluset.
Peli katkeaakin nyt ikäänkuin kiusalla hyvin nopeasti. Kolmikko on ostanut jo monet olutkierrokset, ja aika on painumassa kohti päivällistä. Keväinen iltapäivä on viilentynyt, ja kannella loikojat ovat siirtyneet kävelyn kannalle tai hajaantuneet laivan muihin osiin. Pelisalonkiinkin on ilmestynyt pari muuta seuruetta skruuvaamaan.
Peli katkeaa jälleen. Toivo on voittomies ja soittaa neitiä tilatakseen oluet.
— Se olis taas se sama satsi, jos neiti kehtovaa olla niin hyvä...
— Meillä ei ole enää olutta.
— Kui nii, jokos myö on juotu nii hiivatin paljon?
— Kyllä herrat ovat juoneet ja muut myöskin. Tämä kun oli ensimmäinen matka, niin me ei voitu varata kovin paljoa. Täytyi ottaa muista laivoista minkä sai.
— Mut jos työ valehtelette...
— En minä valehtele. Herrat saavat nähdä...
— Jaa, mut jos mie näen tämän peräst yhenkää pullon, niin mie sären koko laivan.
— Älä säre laivaa, uskotaan neitiä ja tyydytään whiskygrogiin, puuttuu Juhani keskusteluun.
Toivo aluksi vastustelee vähän, kun tämä muutos sattuu juuri hänen maksuerälleen, mutta sitten hän omaksi tyydytyksekseen muistaa entisen taloudellisen teoriansa ja tilaa kokonaisen pullon. Sovitaan, että jokainen voittomies maksaa aina kolmen grogin laivahinnan yhteiseen kassaan. Sillä sitten suoritetaan pullon hinta, ja mahdollinen ylijäämä käytetään vastedes määrättävällä tavalla.
— Ain sitä tuot afääriikii voip tehä missä tahansa. Tää yhtiö tuottaa varmast voittoo, sanoo Toivo, kun asia on näin saatu järjestykseen.
Olut on todellakin loppunut. Ystävykset eivät näe sitä päivällispöydässäkään. Heidän whisky-yhtiönsä sitävastoin pysyy pystyssä ja vaikuttaa vielä päivällisen jälkeenkin jatketussa kortti-istunnossa. Se tuottaa, kuten Toivo on aavistanut, puhdasta voittoa, joka lyhyen ja samaan suuntaan kohdistuvan keskustelun jälkeen päätetään eräin kunkin yhtiön osakkaan panemin lisäerin vahvistettuna käyttää vaatimattomaan iltahuvitteluun. Tämä suoritetaan laiskojen laivan ruokasalissa, jossa on tanssiaiset gramofoonin säestyksellä. Kolmikko viettää hymyilevää, joskus pieneen nauruunkin purskahtavaa illanistumista valituin ainein varustetussa pöydässä.
Tämä on jo melkein kuin laiskojen laivan elämän päätekohta. Kahden päivän sielullinen ja ruumiillinen lepääminen tulvahtaa nyt miedosti äänekkäänä ja leikkisänä tunnelmana näkyviin. Nyt syntyy jo laajempia tuttavuuksia. Vieraaseen pöytään istahtaminen voi käydä hyvin päinsä. Ystävyksetkin ovat saaneet kolme daamia. Juhani on käynyt heitä tanssittamassa ja tuonut heidät sitten seuraan. Juhani pitää heille pitkän esitelmän, jossa hän tekee tiettäväksi, ettei hän oikeastaan milloinkaan tanssi, mutta näin matkalla ja erikoisissa olosuhteissa täytyy luonnollisesti tehdä poikkeus. Toiset toverukset eivät tee tällaista poikkeusta edes olosuhteidenkaan vuoksi, vaan he kestitsevät uusia tuttavia auliisti ja erittäin vieraanvaraisesti. He ovat juuri parahiksi hyvällä seurustelutuulella, jonka suomalainen, mikäli naisista on kysymys, saavuttaakin useimmiten vasta määrätyssä, hieman keinotekoisesti herätetyssä mielentilassa.
Juhani Lepoluhta on nyt vasta ensimmäisen kerran koko matkalla oikein irtautunut ja puhelias. Hänen suurin surunsa on, ettei laivalla ole orkesteria, sillä nyt hän tuntisi olevansa parhaimmassa kunnossaan johtamaan muutamia kappaleita. Orkesterin puutteessa hän esittää seurueelle tilapäisen sekakuoron perustamista, mutta varsinkin naiset ovat pidättyviä, syyttäen heikkoa musikaalisuuttaan. Kapteeni on saanut erään matkustavan virolaisen neidin laulamaan. Juhani on siitä suunnattoman innostunut ja kantaa hänelle pöydillä olleista maljakoista keräämänsä kukat. Hän saa suudella laulajattaren kättä ja on onnellinen. Koko matkustava yleisö osoittaa suosiotaan vähintään yhtä paljon hänelle kuin laulajattarelle.
Juhani touhuaa tavattomasti. Hän käy kapteenille selittämässä tunteittensa yltäkylläisyyttä, ja hän sanoo jotakin melkein jokaiselle vieraalle. Omalle pöytäseuralleen hän puhuu helliä sanoja elämän ihanuudesta, ja ennen kaikkea hän on suurenmoisen ihastunut siitä, että laulava neiti on veljeskansan tytär.
— Sehän on melkein samaa kuin suomalainen taikka sortavalalainen laulaisi, minä olen niin tyytyväinen veljeskansaani, eläköön sen kauppa ja merenkulku, kukoistakoot sen pojat, ja immet naiduiksi tulkoot!
Juhani Lepoluhta, runoilija ja pankinjohtaja, tanssittaa jokaista pöytäseuransa naista vuoronsa jälkeen. Hän on nyt eloisa kuin karjalainen kauppamatkustaja, ja hän hymyilee kuin Apollo. Hän on aina suuri optimisti, mutta matkan alkuvaiheet ovat olleet hänestä hiukan kankeat. Nyt vasta hän rupeaa tuntemaan vapautumista ja oikeata elämänriemua. Toivo, joka on suulas yleisessä katsannossa, jää varjoon Juhanin valoisan henkevyyden rinnalla. Hän selittää nyt matkustamisensa syitä ja vaiheita:
— Katsokaas, minulle tulee aina joskus tällainen toilaus. Minä en rakasta maailmassa mitään muuta maata kuin omaa isänmaatani ja Laatokkaa, joka on merien meri ja järvien järvi. Mutta pitäähän sivistyneen ihmisen matkustaa. Minä olen kaupungin merkkihenkilöitä, ja jos minä en milloinkaan matkusta ulkomaille, niin minä voin menettää luottamukseni kansalaisten silmissä. Mikä kaupungin napa se sellainen on, joka ei ole käynyt omaa kynnystään kauempana! Ja mistä te luulisitte minun voivan iänkaiken jutella kaikissa niissä paikoissa, joissa minä joudun liikkumaan. En suinkaan minä aina voi puhua esikaupunkikysymyksestä! Minä olen kyllä etevä kunnallismies, mutta eivät kunnallisetkaan asiat sovi joka paikkaan. Ja sen vuoksi minun pitää matkustaa, että näkee kansoja ja maailmoita, joista sitten saa aihetta haastella seuroissa hauskoja asioita. Eri asiat miesten puolella ja eri naisten.
Sitten hän taas menee tanssiin, joka vähitellen illan kuluttua myöhäisemmäksi alkaa laimistua. Kohta se lakkaakin. Ruokasaliin jää vain muutamia pöydällisiä herroja pieneen jälki-istuntoon. Toverustenkin naisseura on siirtynyt vuoteelle. Ja pian koittaa heidänkin aikansa.
Seuraava herääminen on viimeinen laiskojen laivalla. Swinemünde on jäänyt taakse, ja laiva koukuttelee kapeita vesiä. Matkustaja toisensa perästä kömpii kannelle, kuka minkin näköisenä; ken virkeänä ja vieraan maan rantoja ensikertalaisena ihmetellen tai vanhana tuttuna muistiaan verrytellen, ken katse hiukan sameana edesmenneen sunnuntaipäivän ja eritoten -illan nautinnoista silmäten vain ohimennen rantoja ja välillä hiukan helteisiksi painuvia salmia, jääden sitten synkän näköisenä seisomaan reilinkiä vasten. Tuollainen vähän alakuloinen mieliala saattaa myöskin johtua siitä, että ihminen on jo tavallaan ehtinyt kotiutua tähän laiskojen laivaan ja pelkää nyt vaistomaisesti eron hetkeä. Hän ajattelee vain nykyistä eikä osaa ollenkaan suhtautua odottaviin uusiin vaiheisiin. Kaksi vuorokautta on ihmisenkin elämässä vain mitätön tuokio, mutta joissakin olosuhteissa se voi synnyttää lievän uuden pelon ja totutun kaipauksen.
Mutta laiva ei välitä ihmisten tunteista ja ajatuksista. Se lähenee armottomasti Stettiniä. Kohta alkavat näkyä kaupungin ympäristön omituisina kuutioina lainehtivat vainiot, ja niiden takaa esiintyy saksalainen telakkakaupunki ensimmäisine hiukan ränstyneine vaikutelmineen. Laiva kääntelehtii hiljalleen pitkin Oderia satamaa kohti.
Kolmikko on jo jonkun aikaa hieman harvapuheisena seurannut reitin mutkia. Juhanille ja Otolle tämä on tuttu matka, mutta Toivo on ensikertalainen. Hän on lähtenyt rakkaasta Viipuristaan muka liikematkalle, oman onnensa nojaan, siinä hyvässä uskossa, että kyllä tiellä tuttava vastaan tulee, ja »hään sit kiäntää miu kieltäin» sen verran kuin kulloinkin tarvitsee. Sellaisin ajatuksinhan ummikko suomalainen useinkin matkalle paneiksen, korkeintaan yksinkertainen tulkkikirja taskussaan, eikä hän toivossaan tavallisesti petykään, sillä matkakuume meitä pahimmin polttaa ja meitä on aina vierailla raiteilla.
— Ossaat sie sannoo, mistä nuo saaret tuohon ovat tulleet, kun ne on nii alastomii, ettei oo kunnolla paitaakaa päällä, kysyy Toivo Juhanilta katsellen pieniä, joessa tosiaankin paljaina seisoskelevia kohoutumia.
— No, ne ovat sitä suistomaata, tämän joen kuivaessa siihen jääneitä kaistaleita. Näethän sinä, että tätä nytkin parhaillaan mutrataan. Se on ainaista työtä tämän kaupungin edustalla. Tuo mutrauskone on melkein kuin ikiliikkuja.
Ka, nii taitaa olla. Niit kun ei meijän rannoill oo niit suistomait, vaikk' siell' kyll' noit mutrausmassiinoi näkkee.
Kylläpä täälläkin huono aika vaikuttaa, sekautuu keskusteluun Otto, kun näyttää noita tehtaita sitten viime näkemän jääneen niin paljon autioiksi.
Missäpähän se ei vaikuttane, myöntää Juhani, mutta emmehän me ole tänne tulleet aikaa hakemaan, vaan katselemaan maailmaa.
Nii ja korkeintaa sit aikaa tappamaan, olkoon hään sit hyvä tai huono, huomauttaa Toivo.
— Aivan oikein. Me tulemme nyt juuri saksalaiseen kaupunkiin, jossa me tosin emme viivy muuta kuin Berliinin pikajunan lähtöön asti, mutta siihenkin on kolme tuntia, ja senkin ajan me käytämme hyödyksemme tai tapamme sen, kuten Toivo sanoo, lopettaa Juhani tämän ajatusten vaihdon sopivalla ja käytännöllisellä tavalla.
Laiva hiljenee laituriin; tullitarkastus, joka oikeastaan ei ole mikään tarkastus, käy kädenkäänteessä.
— Kylläpä nää ovat lojaalii, nää saksmannit, vaikk' näihen nuukuutt' siell' meill' nii haukutaan, antaa Toivo tunnustuksensa helpon tullitarkastuksen johdosta.
— Älä hätäile, kyllä ne sinut vielä nylkevätkin, huomauttaa Otto. — Mutta pojat, ajetaankos autolla, vai mennäänkö postibussilla, sillä pääsee markalla.
— Mennään vain sillä postikärryllä, ollaan alussa nuukia, ilmoittaa Juhani mielipiteensä.
Niin he tekevätkin. Suurin osa matkustajia tekee samoin. Ainoastaan muutamat, joilla on suomalaisen leveä matkustusluonto selvänäkin, painuvat taksa-autoon.
Tavarat jätetään asemalle säilöön. Siinä ovat samanaikaisesti, todennäköisesti tarkoituksella, eilisiltaiset daamit luovuttamassa tavaroitaan. Juhani koettaa kuiskata Otolle, ettei oteta noita mukaan, mutta hän ei saa tilaisuutta. Yleinen tervehdysten vaihto on jo käynnissä, ja Otto kuuluu juttelevan, että mennään vähän jaloittelemaan, sehän tekee hyvää merimatkan jälkeen. Pistäydytään jossakin ravintolassa, onhan tässä tätä aikaa. Juhanin täytyy suostua, vaikka hän tuntee olevansa ujolla tuulella.
Hän on vaitelias ja saamaton, kun he kuuden kesken kävelevät Stettinin leveitä ja nykyaikaisia katuja, jotka tuntuvat sitä valtavammilta, kun joen suu ei suinkaan tehnyt edullista vaikutusta, ja joihin Toivo lausuu erikoisen ihastuksensa sanoen, ettei tämän komeampia enää mahda olla missään maailmassa. Sitten Juhani yhtäkkiä ikäänkuin heräten puuskahtaa:
— Mennään kapakkaan.
Koko seurue on valmis suostumaan ehdotukseen. He astuvat ensimmäiseen päivätyhjään ravintolaan, ja Juhani hakee tulkkinsa käsille, selailee sitä hetken, minkä jälkeen hän paiskaa sen pois ja nopeasti etsii taskukirjansa mutisten:
— Kun ei tässä kiireessä muista... täällähän minulla on kirjoitettuna ne tärkeimmät...
— Mitä sinä tuskailet? tiedustaa Otto.
— No, kun tuo kyyppi tulee, enkä minä muista, mitä punaviini on tällä kirotulla kielellä.
Otto lupaa auttaa ja suorittaa tilauksen nopeasti. Punaviini ilmestyy pöytään, ja Juhani käy innokkaasti käsiksi lasiinsa, tyhjentää sen siemauksella ja täyttää uudestaan. Toinenkin lasillinen menee melkein yhteen painoon.
Mihinkäs siull' nyt nii hoppu on? huomauttaa Toivo nähdessään toverinsa nopean toiminnan.
— Eipähän minne, minulla vain tuntui olevan sisällinen tarve.
Seurustelu käy nyt tavalliseen tapaan, ja Juhanikin näkyy rauhoittuneen. Hän kuitenkin pysyy yhä ryypyssä vähän toisia edellä. Ensimmäinen pullo loppuu pian, mihinkäpä se nyt riittää niin suurelle seuralle, ja tilataan toinen. Naiset ovat katselleet kummissaan Juhania, joka on niin hiljainen ja juo paljon.
— Mikä herra Lepoluhtaa tänään vaivaa? kysyy joku naisista. — Tehän olitte eilen illalla niin hauska.
— Taitaa olla koti-ikävä, sanoo Juhani, — mutta kyllä se siitä selviää, kunhan tässä oleudutaan.
Muuan naisista katselee alahuultaan venyttäen peiliin, toinen heittelee hermostuneesti korvalle tunkeutuvaa kiharaa, kolmas silmäilee unelmoiden jonnekin kauaksi. Viini, jota on nautittu kovin nopeassa tahdissa, on nähtävästi hiukan paneutunut heidän päähänsä. Tunnelma on kuitenkin edelleen hiukan sekava. Ainoastaan Toivon kieli laulaa. Hän kehuu Stettiniä, josta hän ei ole nähnyt kuin pari katua, ja sanoo:
— Ka, mitähän myö ennää muit kaupuntiloi essitäänkää. Kyll’ tää vaan meille välttää.
Mutta silloin Juhani innostuu:
— Ei, poika, ei me tähän jäädä. Tämä ei kelpaa edes Berliinin esikartanoksi. Sinne me mennään ja tänä päivänä, puolentoista tunnin päästä lähdetään kiitojunalla, joka menee kuin ajatus. Sinä et tunne näitä ulkomaita. Tässä kaupungissa ei ole edes kunnollista orkesteria. Mutta Berliinissä, siellä pätii miehen olla. Maksetaan pois ja mennään. Mutta Ratskelleriin me poiketaan. Siellä on hyvää makkaraa ja viiniä myös. Herr Ober, zahlen, bitte ... Kuulkaapas, kuinka tuo saksakin taas lähtee kuin germaanisen kielitieteen professorilta. Se on tämä punaviini minulle aina paras kielenopettaja.
Hän jatkaa juttuaan maksaen siinä sivussa. Seurueen soluessa verkkaan Raatihuoneen kellaria kohti Juhani selittää naisille, että hän on vähän ujo luonteeltaan, vaikkei hän suinkaan ensimmäistä kertaa matkustele näillä ulkomailla. Tuttua peliähän tämä on, ja senkin Ratskellerin makkarat hän on syönyt jo monta kertaa. Hänellä on aina tapana poiketa siihen goottilaistyyliseen kapakkaan, kun hän milloin Stettinin lävitse kulkee. Se on tämän kaupungin ylpeys, ja sen makkara on kuuluisaa, sitä ei yhdenkään suomalaisen pidä jättää maistamatta. Mutta kas niin, tässä ollaankin juuri perillä...
Juhani astuu reippaasti seuran johtavana sieluna sisälle, mutta sekautuu oven takana olevissa verhoissa ja yrittää mennä aivan viattomasta ovesta, kunnes valpas viinuri johtaa hänet jälleen oikealle tielle. Vahvaan ja vakavaan tammipöytään ilmestyy pian makkaraa ja punaviiniä, mutta Juhani, joka nyt häärää moitteettomana isäntänä, huomaa äkkiä, että jotakin puuttuu, ja sanoo:
Mutta suomalainenhan ei syö lättieläimen tavoin. Was ist viina på ryska, kas kun en tuota nyt muista.
Otto auttaa, ja Juhani ihmettelee, mitenkä häneltä on unohtunut noin tärkeä välikappale.
— Kyllä minulla täällä kirjoissa on kaikki tarpeellinen, kunhan minä oikein ehdin perehtyä. Mutta luulisi noiden ymmärtävän pelkästä miehen näöstäkin, kun kerran tietävät, että me ollaan suomalaisia.
— Mahtaatkohan nuo tietee, ihmettelee Toivo.
— Totta kaiketi, mistäs tänne muualta laivoja tulee kuin meiltä. Ja kaipa ne sen murteestakin kuulevat. Minä en ole mistään niin vihainen kuin huonosta palveluksesta. Mutta kun se äijä nyt tuossa jo kiikuttaa sitä kaikkein tärkeintä, niin saakoon synninpäästön.
Naiset maistavat heikosti. He eivät ole nähtävästi erityisen tottuneita. Peiliä käyttävä venyttää yhä useammin alahuultaan ja tarkastelee kasvojaan, toisen korvakihara on tullut entistään tottelemattomammaksi, ja se kolmas, joka äskeisessä ravintolassa katseli kaukaisuuteen, räpyttelee nyt silmiään kuin likinäköinen. Häntä välistä naurattaa. Hän on nyt päässyt lähemmäksi nykyisyyttä. Otto on hiljainen, ja Toivo väittelee Juhanin kanssa punaviinistä. Kun lasin pohjalle jää vähän höytäleitä, hän sanoo, ettei tämä ole kuvan tavaraa.
— Kun myö Viipuriss' tisleeraillaan niit marjaviinilöi, niin niihe pittää olla kirkast ku rubiini. Tämmöst sotkun sanotaan meill' marjavelliks.
— Ole nyt vellinesi! Sinä et tunne oikeita hienoja lajeja. Niissä pitääkin olla perskat pohjalla. Niistähän se rahakin maksetaan.
Keskustelu pysyy kauan viinin valmistuksen alalla. Juhani selittää hienompien viinien koko historian. Toivo taas pitää kiinni suomalaisesta kotiteollisuudesta, jota eräs hänen kartanonomistajatuttavansa on harjoittanut melkein kieltolain alusta asti — ja lie jo ennenkin, kun hyvin sattuu. Lopulta tulee päätökseksi, että hyviä ovat kullat kumpaisetkin, vaikka Toivo nähtävästi sittenkään ei voi ymmärtää, mitä varten sen pöperön pitää olla pohjalla, kun ilmankin hyvin sopisi olla.
Kun yleiskeskustelu vielä on liikkunut tämän raatihuoneen mahdollisessa iässä, jota kukaan ei tiedä, ja sellaisissa hieman hauraissa asioissa, joissa se tavallisesti liikkuu, kun satunnainen seura kokoutuu, huomataan, että on lähdettävä junalle. Syntyy pieni tuttavallinen käsikynkkä naisten kanssa menomatkalla. Juhani suostuu siihen vähän arvellen. Hän huomauttaa, että hän on perheen isä. Se on hänen heikkoutensa, ja lisäksi hän on kotipaikkakunnallaan arvossapidetty kansalainen, joka ehkä ei saa horjahtaa tällaiseen näennäiseenkään kevytmielisyyteen. Mutta hänelle huomautetaan, että tässä onkin kysymys vain kohteliaisuudesta naissukupuolta kohtaan. Se muuttaa kokonaan asian, sillä Juhani Lepoluhtaa ei kukaan voi sanoa epäkohteliaaksi ja tavoiltaan raa’aksi. Ja sitten hän pitää daamilleen valituin sanoin esitelmän siitä, miten juuri pienessä kaupungissa, jollaisessa hän arkielämässään vaikuttaa, oppii ottamaan huomioon käytöksen hienouden ja kohteliaisuusnäkökohdat paljon paremmin kuin suurkaupungeissa, joissa helposti pääsee lävitse minkälaisena moukkana hyvänsä. Siellä kömpelyys ja tylyys auttavat melkein enemmän kuin hienostunut menettely.
Berliinin juna mennä viilettää hyvää vauhtia. Maisema ei sanottavasti muutu. Pohjois-Saksan viljellyt tasangot taloihin johtavine lehtikujineen on pian katsottu. Suomalainen maanviljelijä ehkä suhtautuisi niihin pienellä kateudella, mutta muu suomalainen tekee vain nopean vertailun oman maansa luontoon, karjanhoito- ja viljelysmahdollisuuksiin ja jää pian tuijottamaan melkein ajatuksettomana yhäti yhdenlaista näköalaa. Hänen huomionsa kääntyy piankin jokaisen kilometripylvään kohdalla ohitse vilahtavaan ratavartijan majaan. Ne ovat kaikki niin samannäköisiä kuin olisivat yhdellä valinkauhalla viskatut nopeasti kiitävästä junasta virstantolppien juureen kököttämään. Saksan sotatarkoituksia varten rakennetut rautatiet ovat vaatineet näitä mökinkökkäitä näin tiheään.
Juna mennä viuhtoo kuin vihoissaan, mutta sen eräässä vaunuosastossa istuu iloinen seurue, kuusi henkeä, tasan kumpaakin sukupuolta. Se juo nyt olutta, sillä Toivo on äkkiä muistanut, että on maistettava kehuttua saksalaista mallasjuomaa ihan näin paikan päällä. Hän on sanonut palvelusalttiille ravintolavaunun viinurille, että davai mnogo piva, josta häntä on asianomaisesti nuhdeltu ja huomautettu, että luuletko sinä nyt olevasi menossa Pietariin sodanaikaiselle rihmarullareissullesi, — tämä on Saksan valtakuntaa, jossa pitää puhua maan kieltä. Otto, vakinainen tulkki, on johtanut asian oikealle tolalleen, ja nyt seurue lopettelee parhaillaan ensimmäistä kuuden pullon lähetystä. Uutta on jo hälytetty.
Silloin viipurilainen Toivo saa äkkiä ihmeellisen ajatuksen. Hän on katsellut kauan ohi vilahtelevia ratavartijoiden majoja ja lausunut kummastuksensa niiden köyhästä ulkonäöstä. Ja kun hän vielä erään edessä näkee kehnosti ja likaisesti puetun tyttösen, on hänen mittansa täysi. Hän heittää äkkiä ikkunasta tyhjän olutpullon ja huutaa vielä perään, että mene tyttö rukka myymään tuo romukauppaan, saathan senkin hinnalla edes yhden tikkukaramellin. Toiset eivät oikein ymmärrä tätä hyväntekeväisyyden puuskaa, koettavatpa sitä estelläkin, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Toivo heittää jokaisen majan kohdalla tyhjän pullon ikkunasta, ja kun viinuri tuo uutta olutta, hakee hän ankarasti »kuoria» ikkunapöydän ja istuimien alta, ennen kuin Otto kerkiää selittää hänelle, että ne on heitetty ratavartijoiden lapsille hyväntekeväisyystarkoituksessa. Edeskäyvällä ei ole asian johdosta muuta muistutettavaa kuin että ei pidä heittää ketään päähän. Hän pistää kuoretkin laskuun, ja sillä asia on poistettu päiväjärjestyksestä, sillä seurakin vähitellen hyväksyy tämän ihmisystävällisen toimenpiteen.
Niin juna kiitää kohti Berliiniä, ja sen eräästä ikkunasta lentää tämän tästä tyhjä olutpullo savenharmaata majaa kohti. Vain kuusi henkilöä tietää, mikä ihana ajatus on tämän pullosodan takana.
Sitten tulee Berliini ja ero. Naiset saattaisivat eräistä ilmaisuistaan päättäen olla halukkaita jatkamaan seurustelua vielä Saksan pääkaupungissa, mutta etupäässä Juhani on sitä vastaan. Hän selittää nyt jo suhtautuvansa paljon rohkeammin naissukupuoleen kuin tuonaan vielä. Hänen omatuntonsa ei enää tee juuri mitään vastaväitteitä, mutta hän pitää suurena syntinä sellaista lievimmin sanoen kevytmielisyyttä, että jostakin kaukaisen pohjolan pienestä maasta suureen Saksan valtakuntaan saapuva mies tulee sinne omine naisseuroineen. Toivo jatkaa hänen ajatustaan, sanoen ennen Venäjällä kuulleensa sellaisen sananparren, että Tulaan ei tarvitse mennä samovaarin kanssa eikä Pariisiin rouvineen. Edellisessä oli ennen suuria samovaaritehtaita ja jälkimmäisessä... No niin, Berliini luultavasti on helposti verrattavissa Pariisiin eräissä suhteissa. Hän ei tosin tunne kumpaakaan, mutta hän vetoaa Juhaniin ja Ottoon, joilla on entistä kokemusta, ja nämä vakuuttavat yhdestä suusta, että vertaus on sopiva.
Naiset eivät pane pahakseen. Ainoastaan hän, joka oli venyttänyt peiliin katsoessaan alahuultaan, mutristaa nyt toisenkin huulensa samalle tasolle. Berliinin Stettiner Bahnhofilta äskeinen seurue lähtee kaikessa tapauksessa kahdella autolla eri suuntiin.
Hotellihuoneet Markgrafenstrassella ovat ikäviä. Nuhrautuneen näköiset ikkunat katselevat pihalle ja vastapäiseen seinään. Piha on kummallinen kirnu, kapea ja korkea suppilo. Juhanin mieleen muistuvat heti Laatokan välkeät näköalat ja omien pikkukaupunkilaishotelliemme useimmiten värikkäät silmänruoat. Hänestä tuollainen kirnu ikkunan takana on vähän ahdistava, mutta kun toiset ovat tyytyväisiä ja kun Otto kehuu tässä hotellissa olevan hyvää ja halpaa, ei hän pane vastaan, vaan suostuu jäämään.
Huoneissa ei kuluteta muuta kuin siunaaman hetki, jonka nopea peseytyminen ja puvun muutto vaativat, ja pian ollaan jo Friedrichstrassen ihmisvilinässä. Keväinen ilta vähitellen hämärtyy, ja pitkä katu hukkuu kuin taikaiskusta syttyvien mainosvalojen lainehtivaan mereen. Siinä alkaa olla oudon suurkaupungin tunnelmaa. Ihminen tuntee liikkuvansa toisessa, vieraassa maailmassa, jossa hänen ei tarvitse ollenkaan vaivautua katselemaan vastaantulevien kasvoja, niissä ei kuitenkaan ole tuttuja piirteitä. Suuri rauha laskeutuu mieleen kohta ensimmäisenä vaikutelmana: nyt on lopultakin poissa omasta jokapäiväisyydestään. Hetkiseksi saattaa kiintyä joihinkin yksityiskohtiin, tarkastelemaan tätä tai tuota välkehtivää tai keilana syöksyvää valoa, ohitse hiljalleen kohisevaa kaksikerroksista autobussia tahi kuulostamaan jonkun poikkikadun kohdalla korviin osuvaa kuminaa: maanalainen raitiotie kuljettaa siellä touhuavia ihmisiä kohti heidän omia päämääriään. Suurkaupunki on avulias, se järjestelee ihmisten mukavuudeksi kulkuväyliä kaikkialle. Mutta pian tämä kaikki kokoutuu yhdeksi ainoaksi juuri tämän maailman menoksi, joka pohjolasta tulleelle on mieluinen ja vapauttava. Hän sulautuu tähän erilaisen elämän kohinaan huolettomana ja iloisena, ja häneltä pyrkii esille pieni ilon kirkaisu, jonka hän kuitenkin pohjaltaan vakavana ja kotimaassaan yhteiskunnallista asemaa saaneena miehenä tukahduttaa.
Hän kävelee ja nauttii omasta tunnelmastaan, poikkeaa Unter den Lindenille, näkee pääkaupunkinsa espiksen, mutta isonnettuna, komeampana maailmankaupungin valtaväylänä. Ja sitten hän harhailullaan löytää tällaisia useampiakin, yhtä kiireisiä ja vilkkaita. Vähitellen hän rupeaa kiinnittämään huomiota ihmisiinkin, ja hänen aivoihinsa syttyy ajatus: mihinkähän noilla kaikilla on kiire. Hänellähän ei ole mitään hätää, olla ja katsella vain.
Katuja ei kuitenkaan viitsi mittailla pitemmältä kuin on tarpeellista vaikutelman saantiin, ei ainakaan suomalainen, joka tämän kertomuksen aikaan on kuivan maan kansalainen.
— Hyvät miehet, pittää kait meijän järjestää tulijaiset, huomauttaa Toivo, ja toiset ovat samaa mieltä.
Seurue hankkiutuu lähimpään ravintolaan, joka näyttää suurelta ja sopivan siistiltä kulttuuri-ihmisen käydä sisälle. Siellä onkin iloa ja valoa, eikä heidän tulonsa näytä herättävän mitään huomiota. Se on heistä vähän outoa, ja Toivo ei malta olla huomauttamatta:
— Kun eivät ees hoksanneet soittaa Porilaisten marssia tervetulijaisiksi.
Toiset eivät ole niin vaateliaita, heitä tyydyttäisi, jos huomaisivat toisten ravintolavieraiden katselevan heitä hieman uteliaina. Olihan heidät huomattu vielä Stettinissä.
Edeskäypä on sitä huomaavaisempi. Hän lähenee pyrynä ja niin etuviistossa, että luulisi miehen kaatuvan nokalleen.
Tilaus sujuu nyt totuttuun tapaan. Listalta on edeskäyvän suosituksen mukaan valittu pullo niersteineriä, hyväsatoisen vuoden tuotetta. Ensimmäiset lasit kumotaan nopeasti, ja juttelu käy pian vilkkaasti, ympäröivään, pikaisesti kasvavaan ihmismereen ei enää kiinnitetä mitään huomiota. Se saa nyt olla omissa oloissaan, seurue on myöskin. Uusia pulloja tulee pöytään, edeskäypä nostaa tyhjät aina pöydän alle, luultavasti niiden luvun paremmin muistaakseen. Vihdoin, kun pulloja jo on kertynyt sinne kahdeksan kappaletta ja yhdeksäs on pöydällä, Toivo sattuu huomaamaan ja laskemaan kaatuneiden lukumäärän.
— Kuulkaa, sanokaas työ, jotka taijatta paremmin tätä kielt, ettei tuo konsti käy. Meill' Suomess' pietää ain täyvet pullot pöyvän alla, huomauttaa hän tovereilleen, ja seurueen kielimestari Otto rientää heti täyttämään hänen toivomuksensa kutsusta esiin rientävälle edeskäyvälle.
Tämä ei näy oikein ymmärtävän asian laitaa, mutta korjaa kuitenkin tyhjät pois.
Yhdeksäs niersteiner on juuri loppumassa, ja asianhaarojen pakosta tulee puhe kymmenennen tilaamisesta. Juhani on jo jonkun aikaa huomannut, että ravintolassa on orkesteri. Se on soitellut koko ajan, mutta muiden, tärkeämpien aiheiden vuoksi, joista viimeisenä on ollut jumalanpelko ja nuhteeton käytös, sen esitykset ovat menneet huomaamatta. Nyt Juhani ilmoittaa, että sitä kymmenettä pulloa ei tilata, koska silloin olisi otettava myös yhdestoista ja kahdestoista, jotta jokainen saisi yhtä paljon, vaan hän sen sijaan menee johtamaan tuota orkesteria ja soitattamaan sillä Porilaisten marssin, joka heidän tervetuliaisikseen jäi esittämättä, kuten Toivo aikanaan oli asiallisesti huomauttanut.
Ja hän menee.
Hän on jo sillä tuulella, ettei tarvitse tulkkia. Jollakin ihmeellisellä tavalla hän saa orkesterille selitetyksi, että on suomalainen ja tarvitsee kotimaansa musiikkia, ennen kaikkea Porilaisten marssin. Orkesteri hyväksyy hänen toivomuksensa, ja kapellimestari ryhtyy epätoivon vimmalla penkomaan nuottikasaa. Juhani esittää sillä välin ajatuksen, että hän saisi johtaa, mutta häntä ei joko ymmärretä tai hänen pyyntöönsä ei suostuta. Hänen on tyydyttävä kohtaloonsa, ja hän palaa ystäviensä luo sanoen heille ylpeästi:
— Kun mies lähtee asialle, niin siitä jotakin syntyy. Kohta kajahtaa Porilaisten marssi. Muistakaakin kimmota seisaalle, pojat.
Vähän ajan perästä kapellimestari on löytänyt etsimänsä. Hän hymyilee iloisesti seurueen pöytään päin. Sitten hän nostaa tahtipuikkonsa, jolloin kolmikko nousee varmuuden vuoksi seisomaan. Koko muukin yleisö huomaa tämän ja nousee myöskin, sillä se arvelee, että nyt soitetaan pian jonkun maan kansallishymni.
Pieni jännittynyt odotus, ja sen perästä orkesteri alkaa vetää Hämäläisten laulua.
Seurue on vähän nolona, mutta kun koko ravintolayleisö seisoo, ei sekään voi enää istuutua. Toivo vain kuiskaa harmissaan:
— Päryyttäisivät ees Karjalaisten laulun, eihän meist kukkaa taija olla hämäläinen.
Kappale soitetaan loppuun, mutta seurueen mieliala on huomattavasti pilautunut. Se maksaa kiireesti ja lähtee.
Vasta kadun vilpoinen ilma kohentaa masentuneita mieliä. Juhani ehdottaa, että mennään tutkimaan Berliinin yöelämää, koska aikakin on jo siihen sopiva. Ehdotus hyväksytään, sillä on parasta käyttää ensimmäinen vuorokausi kevytmielisiin katselmuksiin, onpahan sitten myöhemmin aikaa syventyä kaupungin vakavampiin nähtävyyksiin.
Auto vie seurueen aivan uuteen ja kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustettuun yöravintolaan. Matkalla sovitaan, että ensin kierretään ympäri koko huoneisto, ja jos jotakin tarvitsee puhua, niin sanotaan se ruotsiksi ja otetaan selvää, kuuluuko mistään suomalaista mölinää, ettei näet anneta ensi hätään ilmi omaa kansallisuutta, vaan mahdollisesti yllätetään toiset.
Himmeästi valaistussa eteisessä vahtimestari riisuu päällysvaatteet. Ovella peritään pieni maksu ja seurue päästetään sisälle. Siellä on valaistus vielä himmeämpi, ainoastaan baaripöydän ääressä on melkoisen kirkasta. Katse kääntyy luonnollisesti sinne ensiksi, valoa kohti kärpänenkin lentää. Siellä istuu korkeilla jakkaroilla miehiä ja naisia sekaisin isona rykelmänä. Seurueen on kuitenkin määrä ensiksi tarkastaa huoneisto varjeltuakseen yllätyksiltä.
Pieniä aitioita, joissa on toisissa miehiä, toisissa naisia, joissakin molempia. Puhelimet pöydällä, ja kaikkialla jokseenkin säännöllinen hiljaisuus. Mistään ei kuulu suomalaista puhetta.
— Kirkko tääkii taitaa olla, arvelee Toivo.
Baaripöydän ääressä on vilkkaampaa menoa, siinähän tilaillaan cocktaileja, joiden kirjavuus kihahtaa helposti päähän. Mutta mitään yletöntä ei sielläkään tapahdu.
Seurue uskaltaa jo puhua suomea, vieläpä kohtuullisen kovaa, jotta se kuuluisi yleisen sohinan seasta. Noustaan jakkaroille ja tilataan sormen osoituksella sitä mitä muutkin. Vilkas baarityttö on kuunnellut hörössä korvin seurueen puhetta ja yhtäkkiä kysäisee omalla äidinkielellään:
— Oletteko te ruotsalaisia?
Otto vastaa myöntävästi.
— Minäkin osaan ruotsia. — Ja sitten hän laukaisee;
— Mie oon kiva likka, mutta mie en oo sinnuu varten.
Seurue on hieman hämmästynyt, mutta Toivo keksii pian:
— Eiköhän, herja, vaan oo viipurlainen.
Otto, joka parhaiten ymmärtää kieltä, selittää, että ei se ole, ja sehän sanoo puhuvansa ruotsia.
— Jaa, se on sitt' eri assii, mut kyll' viipurlainen sen vaan on opettant sellaist ruottii haastamaan.
Juhani on aivan rauhallinen ja tekee tiettäväksi, että suomalaiset tavallisesti opettavat vierasmaalaisille kaikenlaisia rumia sanoja, mutta että tässä tapauksessa on ollut tavallista hienompi koulumestari, joka vielä kaiken lisäksi on lieventänyt tekoansa ilmoittamalla opettamansa sanat ruotsalaisiksi.
Tapaus unohtuu pian, sillä baaritytöllä on paljon puuhaa. Kohta hän kuitenkin taas pyörähtelee seurueen edessä ja kauppaa pakettia, joka on viettelevästi nyöritetty ja jossa tytön puheiden mukaan on erittäin hyvää ja käyttökelpoista tavaraa, eikä se maksakaan kuin viisi markkaa.
Pienen epäilyksen perästä Juhani ostaa paketin, koska on sitä mieltä, että tällaisella matkalla täytyy saada mahdollisimman paljon elämyksiä, ja paketti voi olla huomattavakin sellainen.
Sitten seuraa siirtyminen tyhjänä olevaan aitioon, johon illan ja tilaisuuden kunniaksi tilataan sektiä. Tapaus tietenkin herättää huomiota ja pöytäpuhelin alkaa soida. Otto joutuu hoitelemaan sitä ja koettaa lirkutteleville naisäänille vastata, että geht nicht, wir wollen allein sitzen.
Kun puhelintarjoukset päättävästi hyljätään ja kun lopulta ei soittoihin enää lainkaan vastata, alkaa naisia kierrellä ympärillä, ensin tunnustellen maaperää ja sitten veikistellen ilmoittaen halunsa istuutua pöytään. Lopulta naissukupuoli käy melkein röyhkeäksi, ja Otto, jonka kielitaito alkaa tässä taistelussa loppua (eikä Juhanikaan löydä taskukirjastaan sopivia lauseparsia, hän kun ei ollut osannut varustautua tällaisten tapausten varalle), puhuu käsin ja asianmukaisin ilmein. Vilkasverinen Toivo ilmaisee mielipiteensä omalla kielellään:
— Näähän käyvät kai ku punanen koira, vaikk' tuo baarilikka höpisi, ettei hän oo sinnuu varten.
Naisten toivoton rynnäkkö loppuu aikanaan, ja he tyytyvät vain lausumaan syvän halveksumisensa tuollaisille kummallisille murjaaneille, jotka kehtaavatkin juoda sektiä keskenään.
Sitten jazz-orkesteri aloittaa nytkähtelevät rytminsä. Sillä on ollut väliaika, mutta nyt tanssi taas alkaa. Seurue katselee sitä välinpitämättömästi, sen kohtaloissa tuntuu tulleen laskusuunta.
Juhani kuitenkin vilkastuu pian.
— Nyt minä soitatan teille Hoi-laari-laari-laan, ja minä itse sen johdan.
Hän menee päättävästi orkesterin luo, ottaa korokkeen reunalta kullatun knallin, istuu saksofonistin viereen tyhjälle tuolille ja seuraa ymmärtäväisen näköisenä hänen nuottejaan, joita soittaja ei näytä tarvitsevan. Kappaleen loputtua seuraa sananvaihtoa Juhanin ja kapellimestarin kesken, jälkimmäisen penkomista nuottivarastossa, setelirahan siirtyminen Juhanin taskusta kapellimestarin housuntaskuun, ja sitten Juhani asettuu orkesterin eteen.
Yleisö katselee asiain kulkua ensin hieman jännittyneenä, sitten huvikseen, ja kun Juhani nostaa molemmat kätensä ja antaa aloittamismerkin, täyttää salin yleinen nauru, jonka herättämänä selin istuva baarikuntakin yhtyy yleiseen riemuun.
Siinä seisoo nyt korokkeella orkesterin edessä kultaknallinen mies ja huiskii käsillään sinne tänne, nyhtäen muka säveliä milloin mistäkin soittimesta, innostuen ja hartioitaan nytkytellen, kuunnellen välillä pää kallellaan, milloin taas keikistäen vartaloaan takakenoon. Soittajien kasvoilla häilähtelee pidätetty nauru, paitsi saksofonistien, joiden kasvoista ei koskaan näy, nauravatko he vai itkevätkö, sillä posket ovat aina yhtä pullollaan, mutta he täyttävät tehtävänsä moitteettomasti. Yleisö on riemuissaan, koko salin tunnelma on äskeisestä jonkunlaisesta tylsyydestä muuttunut elämäniloiseksi.
Kappaleen päätyttyä, mikä tapahtuu uuden kapellimestarin suhteen hieman väkivaltaisesti, sillä hän heiluttelee käsiään vielä senkin jälkeen, kun orkesteri on jo lopettanut, Juhani taputtaa kapellimestaria olalle, kiittää sitten kädestä ja astuu voitonriemuisena seurueensa pöytään. Voimakkaat kättentaputukset, nauravat suut, bravo- ja bis-huudot saattavat häntä.
Naiset yrittävät vielä rynnäkköä veljesten pöytään, sillä he arvelevat yleisen vapautuneisuuden olevan sille nyt otollisen, mutta se torjutaan yhtä urhoollisesti kuin äskenkin. Juhani säteilee vilpitöntä iloa.
— Kuulittekos, pojat, miten Hoi-laari-laari-laa lähtee saksmanninkin vehkeistä, kun on suomalainen kapellimestari, sanoo hän ihastuneena.
— Eihän se ollut kuin slow-fox, huomauttaa Otto.
— Ole... sinä et ymmärrä musiikista yhtään mitään.
— Kyllä minä nyt sentään Hoi-laari-laari-laan ja slow-foxin toisistaan erotan.
— Eiväthän ne tanssineetkaan.
— Eivät tietysti, kunnioituksesta sinua kohtaan.
— No, mitäs sie, Juhani, välität, saithan sie kuitenkii pelin käymää. Hyö on kaikki tyytyväisii, oo siekii, sekautuu Toivo keskusteluun, joka pienen loppuselvittelyn jälkeen päätyy sellaiseen tulokseen, että olipa kappale mikä tahansa, hyvin se meni, ja kyllä Juhani on etevä orkesterin johtaja, vaikka hän nykyiselläkin toimialallaan leipänsä ansaitsee.
Sektipulloa viimeisteltäessä Juhanin käsi sattuu hänen baarista ostamaansa pakettiin.
— Jaa, mutta pitäähän toki katsoa, mitä tämä on syönyt, kun on niin koreasti nyöritettykin, sanoo hän.
Siitä kääriytyvät esiin naisten silkkisukat ja liuska suklaata.
Juhani joutuu ensin hämilleen, sitten hänen muotonsa muuttuu järkyttävän vakavaksi.
— Tämä on jo liikaa. Minä olen kunniallinen perheenisä, enkä hyväksy mitään kevytmielisyyttä. Sinä, Otto, kun osaat niitä kieliä, menet myymään tämän takaisin. Anna vaikka alennettuun hintaan.
Otosta tuntuu hänelle uskottu tehtävä vastenmieliseltä, mutta ystävyys velvoittaa, ja hän menee. Palattuaan hetken kuluttua hän ilmoittaa, että ostettua tavaraa ei lunasteta takaisin.
— Anna se sitten tuolle baaritytölle ilmaiseksi ja toivota terveyttä ja pitkää ikää. Ja sitten me, pojat, maksettiin.
Tarjoilija saa maksun, baarityttö sukkansa, ja seurue poistuu hiljaisesti Berliinin omituisesti vihertävään aikaiseen aamuhetkeen.
Autossa vallitsee haukotteleva tunnelma ja melkein sanattomuus. Toivo vain pukee senöisen tärkeimmän elämyksensä sanoiksi:
— Kiva likka se oli, kuten itsekin sanoi, ja siitä sen älyää, miten tärkee paikka Viipur on maapallon, ku sen kiel leviää tännekkii. Mut mitähän se koulumestar on sanont sitä ruottiks.
Unentokkeroinen ovenvartija päästää kolme jossakin määrin väsynyttä matkamiestä koleasta kevään aamuyöstä hotellin lämpimään.
Nyt tämä kertomus lähenee nopeasti loppuaan. On näet ollut vain kysymys suomalaisen gentlemanin, tahi oikeastaan kolmenkin, matkustuksesta ulkomaille. Siihen matkaan on luettava kaikki, mikä tapahtuu ennen laskeutumista ensimmäisen varsinaisen pysähdyspaikan hotellivuoteelle. Siitä vasta alkaa ulkomailla oleminen.
Kuitenkin on vielä lyhyesti mainittava pieni tapaus alkaneelta uudelta vuorokaudelta jonkunlaisena täydennyksenä suomalaisen gentlemanin luonteenominaisuuksiin.
Seurue nukkuu pitkään, lähtee sitten liikkeelle ja kuljeskelee iltapäivällä kaupungilla pysähdellen tämän tästä liikehuoneistojen ulkopuolelle. Tämä tapahtuu pääasiassa Toivon vuoksi, joka selittää:
— Kun mie oon kerran lähtent liikeasioille, niin pittää miu kassella ees noit näyteakkunoit.
Välillä pistäydytään ravintolassa, sillä edellisen päivän ja yön vietto on jättänyt pienoisia jälkimuistoja, joita koetetaan hävittää. Se onnistuukin, mieliala nousee, ja illalla siinä yhdeksän aikaan Juhani ehdottaa:
— Ja nyt, pojat, mennään haukkumaan se ravintola, joka ei eilen osannut soittaa meille Porilaisten marssia.
Mennään. Kun seurue eteisessä heittää yltään päällystakkeja, pujahtaa toinen vahtimestari äkkiä saliin, ja kun kolme suomalaista miestä astuu sisukkaan ja päättäväisen näköisinä ravintolaan, kajahtaa orkesterikorokkeelta voimakas Porilaisten marssi. Miehet pysähtyvät kuin naulittuina oven suuhun, he seisovat melkein sotilaallisessa asennossa, ja ravintolan toistaiseksi harva vieraskunta seisoo myöskin.
Soiton loputtua häärii heidän ympärillään hovimestari ja lauma edeskäypiä, ja kunniasaattueessa he asettuvat sopivaksi katsomaansa pöytään.
Vasta sitten, kun heidät näin on saatettu juhlallisesti paikoilleen, jätetään heidät hovimestarin ja yhden edeskäyvän huomaan, jotka molemmat ovat melkein jäätyneitä pelkästä kunnioituksesta.
Veljeksiä hermostuttaa tämä avuliaisuus, ja vihdoin Juhani tökkää sormellaan johonkin paikkaan viinilistassa, jotta he pääsisivät omiin oloihinsa.
Sormi on onneksi osunut jonkun reininviinin kohdalle, ja sitä nyt maistellaan hitaasti, kukin ajatuksiinsa vaipuneena.
— Mistähän tämä' nyt johtui? kysyy Juhani puoleksi itsekseen.
— Mää hänet ja tiijä, mut ehkä ne sittennii älysiit meijä olevan hienompaa lajjii, sanoo Toivo, joka alkaa päästä mielensä tavalliseen tasapainoon.
Tulee jälleen ajatustauko, kunnes Juhani suoristautuu ja näyttää tehneen päätöksen.
— Tämä on sentään juhlallista, pojat. Olisi pitänyt eukon olla näkemässä ja kuulemassa. Minun tuli häntä ikävä, ja nyt minä olen päättänyt heti sähköttää hänet tänne. Käske, Otto, kynä ja paperia. Minä en nyt osaa saksaa.
Hän kirjoittaa sähkeen:
Ikävä Tule heti Passi kuntoon matkatoimiston kautta päivässä Ei paljon matkatavaroita Olen Stettinissä joka laivaa vastassa kunnes tulet Näkemiin Juhani
— Minä en osaa olla täällä ulkomailla ilman eukkoa. Nyt koetin, mutta ei sujunut, lausuu hän ikäänkuin lähemmäksi selvitykseksi.
Otto hyväksyy hänen ajatuksensa ja sanoo jäävänsä miettimään, tekisikö mahdollisesti saman tempun.
Toivokin on ajattelevainen, mutta sanoo:
— Jos mie sentään yrittäisin.
Sähke toimitetaan edeskäyvän kautta taipalelle, ja seurustelu jatkuu hiukan väkinäisesti, oikeastaan vain sen vuoksi, että ei kehtaa lähteä heti, kun otettiin niin komeasti vastaan. Jokaisen tajunnassa selviää päätös: nyt tässä alkaa vakava elämä.
EMÄNTÄ-JUSSI
Ihmiset katselevat Jussi Hyypäisen taloutta kummissaan ja sanovat:
— Tuosta ei lopulta tule kuvan kalua. Miehellä on talo, pieni tosin, mutta talo sittenkin, kun olisi vain sen pitäjää. Mutta jopahan nyt tästä: sekaisin panee, sekaisin kaikki.
— Siitä pitäen kun sen äiti kuoli, se on ihan ypösen yksinään asunut tätä taloaan. Tuskin kiireimmäksi työajaksi on apuväkeä ottanut. Itse keittää keittämisensä ja häärää elikoittensa kanssa; puhuukin niille kuin ihmisille ikään. Liekö tuo vähän hullu vai liian viisas koko mies.
— Liekö niin. Ja kun se ei edes eukkoa ota, siinä vain yksikseen lahoo ja vanhettuu. Kun sillä olisikin tomera muija, niin se vääntäisi liian viisauden, vai hulluuttako tuolle, miehen nupista. Mutta se vain sanoo, että mitäpä tässä yksinäinen mies eukolla... ja hyvä kun jaksaa tämän kuormansa muutenkin kantaa.
Niin ne ihmiset puhelevat, mutta kukaan ei osaa oikein katsoa Jussin sisimpään. He näkevät vain ikäänkuin työkirveellä tehdyn ja viimeistelemättä jätetyn pinnan, takkuisen, harvoin leikatun tukan, heikkokasvuisena harottavan parran, jonkun verran litteän ja kuin toista kasvojen puolikasta enemmän rakastavan nenän, koska se sinnepäin on vähän kallellaan, ja vierasta katsellessaan nahkaan vetäistyä suutarinveitsen haavaa muistuttavat silmät. Mutta oudot ihmiset eivät milloinkaan näe, kuinka nuo silmät saattavat avartua ja kuinka niihin voi ilmestyä ihmeellisen lämpöinen kiilto.
Mitenkäpä ihmiset semmoista älyäisivät, kun katselevat vain toisen muotoa ja ulkonaisia tuntomerkkejä. Mutta Jussi onkin niitä luonteita, jotka eivät aukene muille.
Hän päinvastoin kaihtaa kaikkia ihmisiä. Ei sillä tavoin, että hän niitä pakoilisi ja korpeen haluaisi. Ei toki. Hän kyllä asuu äitivainajansa jälkeen perinnöksi saamaansa taloa kylän laidassa, mutta ei käy kylässä koskaan muuta kuin asialla ja silloinkin pikimmältään, eikä kukaan tule hänen luokseen. Kellään ei koskaan ole hänelle asiaa, paitsi minkä hän joskus kovimpina työaikoina apulaista pitää. Itse hän hoitaa taloutensa, tehden niin miehen kuin naisenkin työt. Siitä häntä on ruvettu kylällä nimittämäänkin Emäntä-Jussiksi.
Mutta mitäpähän Jussi siitä. Se on tietysti tarkoitettu haukkumanimeksi, jollaisia maailma mielellään antaa, mutta Jussi pitää sitä pikemmin kunnianaan, sillä eipä vain joka miestä voisi panna niihin töihin, jotka Emäntä-Jussi suorittaa. Pian siinä joltakulta muulta mieheltä kunto loppuisi.
Niin, Jussi kaihtaa ihmisiä. Lienevätkö he koskaan hänelle mitään pahaa tehneet, mutta eivät erikoista hyvääkään. Ja asia on kerta kaikkiaan sillä tavalla, että luontonsa kullakin, eikä luonnostaan mihinkään pääse.
Jussin luonto taipuu paremmin elukoiden: lehmien, lampaiden, ruunahevosen, jopa kanojenkin puoleen. Niitä hän hoitaa kuin silmäteräänsä. Hän näyttää niille uhraavan koko säästöön jääneen rakkautensa, jota hän eläissään on jakanut vain vähän vanhemmilleen, varsinkin äidilleen — ja kylä joskus monia vuosia sitten kuiski hänen olleen rakastuneen naapurin tyttäreen, joka sitten vietiin miehelään ihan toiseen pitäjään.
Niitä elikoltaan hän vaalii ja passaa kuin vieraita pidoissa. Aina niille puhelee kuin järkeville ihmisille, kyselee ja itse vastailee, taitaapa joskus saada niiltä jonkun ihmeellisen äänenkin, jonka hyvin tuntuu käsittävän. Väliin sillä kuuluu olevan niin lystiä niiden kanssa, jotta oikein naurahtelee ja sitten taas vilkastuu puhumaan pitkät latikat.
Varsinkin ruunansa kanssa sanovat Jussin juttua pitävän, ja sitten sen koira, Halli, sekin on sellaista eriskummaista tekoa, ettei se koskaan yksinään kylälle hairahdu kuten muiden talojen rakit, vaan kulkee askel askelelta isäntänsä mukana piha- ja ulkotöissä, ja jos kylälle pistäytyy, niin Jussin kanssa sinne menee, makaa eteisessä odottaen mykkänä ja kuurona toisten koirien lähentelyille, ja taas isäntänsä kanssa kotiin palaa.
Sellainen on Jussi Hyypäinen eli Emäntä-Jussi, ja sellainen on koko sen perhekunta.
Ilmankos sitä ihmiset ihmettelevät.
Mutta ihmetelkööt, se asia ei liikuta tätä Jussia, ei sitten vähääkään. Hän viettää omaa elämäänsä, ja hänen puolestaan muut saavat elää omaansa, minkä osaavat ja ennättävät. Jussin talo on kunnossa, hänellä on omat ilonsa, ja hänen silmänsä, muiden mielestä suutarinveitsellä leikatut, avautuvat melkein yhtä suuriksi ja pyöreiksi kuin ruunan marhaminnan rengas, kun hän antaa sille apetta ja saa kiitokseksi joukeamuotoisen pään tönäyksen olkaansa sekä pienen hörähdyksen, joka tuntuu sanovan, että hölisköön kyläkin mitä tahansa, me ymmärrämme toisemme, Emäntä-Jussi ja minä hänen ruunansa.
Ja kun Halli katsoo kauniin ruskeilla silmillään isäntäänsä, lierauttaa häntäänsä, venyttelee itseään ja äännähtää pitkään: haa-uu-va, silittää Jussi sen päätä ja sanoo, että sinä olet järkevä hauva, joka ymmärrät tämän elämän paljon paremmin kuin nuo ihmettelevät ihmiset tuolla kylässä ja kuin ehkä olisi ymmärtänyt se naapurin Eevakaan, vaikka sitä kerran niin viisaana pidin...
Sillä tavalla Jussin elämä jatkuu täydessä sopusoinnussa ja ymmärryksessä hänen itsensä ja ympäristönsä kesken.
Sitten tulee taas kerran suuri juhla, joulu, kuten monta kertaa ennenkin on tullut. Jussi siistii aattona tupansa ja porstuanpohjakamarinsa ja lämmittää saunansa.
Sinä iltana hän juhlii.
Hänellä on kamarin kaapissa isonpuoleinen pullo, joka on siellä ollut monta aikaa ja jonka sisällystä joskus on käytetty tositarpeeseen, kun lehmät ovat poikineet tai kun ruunalle on pakannut pääntauti. Muuten siihen ei ole koskettu, sillä tämä Jussi ei ole juoppo — sitä ei pysty kukaan sanomaan, koskapa hän kylälläkin ryypyn kohdalle satuttuaan jyrkästi siitä kieltäytyy.
Mutta nyt hänellä on juhla. Hän tuntee sen erikoisesti luonnossaan, ja siksi hän menee kaapille, ottaa pullon ja kumoaa pari sopivasti sekoitettua kajausta, kävelee sitten ja katselee, että kaikki on kunnossa, palaa taas kaapilleen ja seurustelee pikkuisen sen pullon kanssa. Veri liikahtaa mukavasti ja rupeaa vaatimaan kylpyä. Silloin Jussi sanoo Hallille:
— No, lähdetäänpäs nyt saunaan, me miehet; onhan tämä juhlan aatto, ja sinunkin ruumiisi kaipaa pientä lämmintä.
Halli tulee mukaan. Se ei koskaan kieltäydy isäntänsä seurasta. Se jää kyllä alhaalle ja painautuu penkille sykkyrään, kun taas Jussi nousee lauteille ja heittää tuiman löylyn.
— Ei sinusta, Halli, sentään ole kaikissa suhteissa oikein miehisen miehen toveriksi, mutta hyvä, että edes sinne penkille makaamaan tulet, sillä tämä meidän muu väki ei kykene siihenkään. Hyvää väkeä tämä muuten on, mutta silloin, kun on juhla, pitää olla kova kurssi, — puhelee Jussi löylyn sisältä.
Halli hikoilee edelleen silmät raukeasti puoliummessa.
— Mutta eipä ole akkaa tuossa vierellä löylyn kovuutta vikisemässä. Kerran minuakin kouristi siltä kohdalta, että olin ristin ottaa kannettavakseni, mutta suojelipahan siltä onnettomuudelta, suojelipahan se, joka tämän ihmisen kohtaloita ohjaa. Nyt minä olen itse miehiäni ja Emäntä-Jussi, ja mistä minä tämän paremman emännän olisinkaan saanut... Enpä kaiketi siitä Eevastakaan, vaikka silloin kerran höynäilin sellaistakin, mutta siihen tuli mutka väliin ja... se oli senaikainen asia se, ja tämä on nyt tätä tämänaikaista elämää... So, Halli, nyt mennään syömään.
Niin mennäänkin, mutta sitä ennen Jussi käy kaapilla ja uudistaa taas tuttavuutta sen isonpuoleisen pullon kanssa, joka nyt alkaa jo vajua.
Jussi katsoo sitä tulta vasten ja sanoo:
— Jaha, vai sillä tavalla, vai tähän kertaan tämä nyt menee, mutta antaa mennä, koska nyt on juhla, niin Emäntä-Jussin kuin muidenkin ihmisten, niin hyvien kuin pahojenkin.
Sitten isäntä ottaa ruoat esille. Hän on jo ennen huolehtinut niiden laittamisesta; nyt vain kantaa liedeltä ja hellalta laitokset tuvan pöydälle. Jalka liikkuu vakavasti, eikä muussakaan ruumiissa tunnu pullon antimen seurauksia. Posket vain hiukan punoittavat, mutta niitähän äsken hyväili ankara löyly.
Siinä nyt istuvat talon miehet vastakkain pöydän takana. Halli saa osansa siinä kuin toinenkin. Se kuitenkin kyllästyy pian ja paneutuu loikomaan pää käpälien välissä. Sen silmissä on viisas ilme, joka näyttää tahtovan isännälle sanoa, että saisit sinä nyt jo oikeastaan lopettaakin tuon syöntisi, koska sinun on vielä käytävä sen pullon parissa ynnä navetassa ja tallissa, ennenkuin tästä levolle päästään; kyllähän minä tiedän tämän talon tavat.
Jussi touhuaa kuitenkin vielä vähän aikaa syömisen kanssa ja sanoo kuin Hallin ajatukset ymmärtäen:
— Älähän hätäile, Halli. Tokko sinulla he sen kiireempää kuin minullakaan. Järjestys, järjestys kaikessa, yksinpä näin juhlan vietossakin, eikä meillä näitä tällaisia kestejä ole muuta kuin kerran vuodessa. Ja meitähän ei kukaan komenna, eikä meidän tarvitse kenenkään kanssa riidellä edes juhlan kunniaksi.
Syöminen loppuu aikanaan, ruoan tähteet korjataan pois, ja sitten isäntä jälleen käy porstuanpohjakamarin kaapilla. Nyt hän ottaa koko putelin mukaansa ja puhelee puolittain itselleen, puolittain Hallille:
— Tuonpahan tänne tupaan koko aineen, sillä tuvassa aina on suuret juhlat vietetty. Tupa on vanhan suomalaisen kansan oikea asuinsija. Mitä noista kamariloista, joutavista...
Tämänkin Halli tietää ja ajattelee tarkoilla koiranaivoillaan, että kohtapuoleen ne tästä taas loppuvat nämäkin kestit, ja sitten menevät vuoden päivät tavallista hiljaista menoaan.
Isäntä kaataa ennen kiehauttamaansa kahvia kuppiin, höystää sen pullosta ja juo karjansa ja taloutensa kunniaksi. Hän tekee sen määrätyin elein ja sävyisin puhein, jotka Halli niinikään ennestään tietää. Tämähän on kertavuotinen meno. Halli katselee sitä vain toisella silmällään ja tuntee, että alkaa jo raukaista. Mutta nyt ei olekaan enää jälellä muuta kuin kierros navetassa ja tallissa; sitten tuo isäntä köllähtää sänkyynsä ja kutsuu Hallin jalkopohjiinsa, kuten aina on tapahtunut tänä juhlailtana. Muuten Hallin paikka on kartanon vahtina ulkona, ladon kahisevissa heinissä, joista on helppo hypähtää haukkumaan öiseen aikaan tosin hyvin harvoin ohikulkevaa vierasta. Kyläläisiä Halli ei hauku; ne ovat tuttua väkeä, joilla ei ole mitään pahaa mielessä.
Mutta nyt isäntä tekeekin lisäkupin, kovan tekeekin, juo sen nopeasti ja sekoittaa sitten jälleen. Tätä Halli ei enää käsitä. Mitähän se nyt ajattelee? Vai onko sen ajatus tyyten loppunut? Eihän meillä ennen ole tällä tavalla eletty.
Jussi katsoo koiraansa pitkään. Katse on hieman samea, toinen silmä sirrittää. Mies ei puhu mitään, mutta Halli ymmärtää, että kyllä sillä on ajatuksia, taitaa olla hyvinkin vakavia.
Sitten Jussi ikäänkuin Hallin pitkästymisen käsittäen sanoo:
— Älähän nyt, Halli, älähän nyt, kyllä tästä vielä maatakin mennään.
Hän ryyppää, sitten nousee hiukan varoitellen ja lähtee ulos. Halli huomaa, että isännän jalka on vähän veltompi kuin tavallisesti ja joskus kinttutaipeesta notkahtaa, mutta ei sentään horjahda sivulle.
Hallin silmät sulkeutuvat herkkään koiranuneen, ja sen aivoihin jää aavisteleva tietoisuus siitä, että tämä ei taidakaan vielä loppua juuri tähän, tämä juhla.
Pirttiä hallitsee kuitenkin suloisesti raukaiseva ja hiljainen lämmin, joka tarttuu herpaisevasti kahisevissa heinissä nukkumaan tottuneen Hallin jäseniin. Uni vahvistuu, ja Hallin aivojen askarrus isännän puuhista ei enää esiinny pakottavana. Tottapahan se itse tietää mitä tekee!
Monta, monta hetkeä hiipii ohitse. Halli vetää penkillä täysiä unia, mutta suljettujen silmäluomien lomitse tuntuu kuumottavan kattolampun valo, sillä koiran makuussa on aina jotakin tietoisuutta ympäröivästä elämästä. Hiljaisuus on muuten järkähtämätön.
Sitten kuun viimeisen neljänneksen sakara sattuu peräikkunan kohdalle ja piirtelee kumman juovan ikkunan poskeen, joka on lampun valolta varjossa. Juuri samaan aikaan alkaa porstuasta kuulua raskaita askeleita, jotka ikäänkuin empivät ja tunnustelevat, ja niiden synnyttämien kolahdusten välillä isännän ääni haastelee:
— So-so, astu pois! Ei sinua ennenkään pimeä ole haitannut. Onhan sinulla yösilmätkin päiväsilmien päällä kuten Hallilla. Meillä on näkevää väkeä.
Halli on jo täysin hereillään, mutta ei kerkiä vielä kehittää tietoisuutta odotettavasta tapahtumasta, kun raskaat ja väkinäiset askelet ovat ehtineet ovelle. Se avataan, ja isäntä astuu sisälle ruunaa otsatukasta taluttaen. Ruuna ei vikuroitse, vaikka sitä otsatukasta viedäänkin sille outoon paikkaan, se tulee tupaan varovaisesti ja hontelosti. Sen pää heilahtelee ylös ja alas. Sillä on luonnollisesti jokin tietoisuus päässään siitä, että tännetulo on oikeastaan sopimatonta, mutta se on tottunut viisaasti alistumaan, koska sitä aina on kohdeltu hyvin.
Halli on noussut istumaan penkille. Se on hämmästynyt eikä tiedä, mille kannalle tässä tapauksessa asettuisi.
Isäntä puolestaan tietää hyvin asiansa: hän jättää ruunan keskelle lattiaa ja menee terästämään kuppiaan. Sen jälkeen hän ottaa ryypyn ja sanoo:
— Te kaksi, Halli ja ruuna, olette viisaimmat meidän väestä, minun jälkeeni. Minulle ei ole suotu läheisiä. Kerran aioin ottaa oikein oman... mutta sitäkään ei sallittu. Siitä on nyt viisitoista vuotta, ja siksi minä olen ottanut liian ryypyn. Mutta älkää te olko tästä pahoillanne, ei tämä uusiudu ainakaan toisiin viiteentoista vuoteen. Tämä olkoon surun ja ilon juhla samalla kertaa, sillä kukapa sen tietää, kuinka siinäkin tapauksessa olisi käynyt, jos olisi sallittu se... Nyt ainakin tietää tämän elämän, eikä tämä ole sen pahemmin syrjällään kuin noiden toistenkaan, joilla on omaisia ja läheisiä. Tuskin senkään vertaa. Kippis vain, ruuna ja Halli.
Jussin toiseen poskeen päin viisto nenä vähän värähtää hänen puhuessaan, ja käsi tapailee harottavaa partaa. Silmät hiukan pienenevät kuin sulkemaan taakseen jotakin sisästä päin ulos puristuvaa. Kohta ne kuitenkin avartuvat jälleen, ja niihin ilmestyy entinen ystävällinen, hieman ilkamoiva kiilto, kun hän jatkaa puhettaan:
— Ja nyt se sitten on sanottu teille... muille sitä ei sanottaisikaan. Oikeastaan tekin molemmat tarvitsisitte pienen, mutta te ette ole siihen tottuneet, ette ilossa ettekä -surussa, ja olkoon niin. Mutta kiitos vain sinulle, ruuna, sillä sinun ainettasihan tämä on; sinullehan se eläintohtori tämän määräsi, ja olethan sinä saanutkin tästä osasi pääntaudissa. Minussakin yritti olla pääntauti tuossa hetkisen, mutta nyt se on ohitse. Ja nyt mennään maata minä olen taas entinen Emäntä-Jussi.
Hallista tuntuu nyt aivan luonnolliselta, että ruunakin tuotiin tupaan ja että isännällä oli jotakin sanottavaa. Se ymmärtää myöskin, että nyt tämä juhla lähestyy loppuaan ja että sille itselleen alkaa juhlayö isännän jalkopohjissa.
Ennenkuin Jussi kerkiää tarttua ruunan otsatukkaan taluttaakseen sen pois, tyrkkää ruuna häntä ystävällisesti olkaan joukeamuotoisella päällään ja hörähtää hiljaisesti kuten Jussin tehdessä apetta. Ruunakin taitaa ymmärtää...
Jussi palaa kohta tallista, riisuutuu, heittäytyy sänkyyn ja kutsuu Hallin jalkopohjiinsa. Tämä tulee lieruttaen ystävällisesti häntäänsä.
Pian molemmat nukkuvat rauhallista juhlaunta, Emäntä-Jussi ja hänen Hallinsa. Kuun viimeisen neljänneksen sakara on nyt siirtynyt pois ikkunan pielestä ja heittää nukkujien ylle kuin hopeaharsoisen peitteen.
UUTEEN ELÄMÄÄN
I
Isä on kutsunut Kallen luokseen kamariin.
— Se on nyt sillä tavalla, että siitä naimisesta on tehtävä tosi. Me on sovittu asia Kyllölän isäntäväen kanssa kättä lyöden, eikä sitä peruta. Sinä olet semmoinen saamaton nahjus, ettei sinusta ole edes omin nokkisi naimaan. Tyttö siellä odottaa, jokainen vuosi häntä vanhentaa, ja sinä vain kuljet metsiä omissa oloissasi välittämättä morsiamestasi tuon taivaallista.
— Ei Hanna ole minun morsiameni, enhän minä ole milloinkaan kosinut... koettaa Kalle väittää vastaan.
— Mutta minä olen puhunut hänen vanhempiensa kanssa, ja se riittää.
Kalle ei enää vastusta. Hän on ennenkin kuullut samanlaista puhetta, sanonut lievästi sanan vastaan, mutta kun se ei ole auttanut, on hän lähtenyt omille teilleen, ja asia on aina sillä kertaa hautautunut siihen.
— Menenkö sitten Kyllölään vai menetkö sinä itse?
— Älkää te menkö, ei se sovi.
Kalle lähtee kamarista, ottaa pyssyn tuvan naulasta ja painuu metsään. Isä näkee kamarin ikkunasta hänen menevän hitain askelin kujaa myöten Tervaharjulle ja siitä Rantesuon puolelle.
Mikähän tuostakin miehestä tulee, ajattelee isäntä itsekseen; mistä se on saanut tuollaisen metsäläisveren, eihän sellaista meidän suvussamme lie ennen ollut.
Isäntä menee tupaan äreän näköisenä. Taloustoimissa askarteleva emäntä kysyy:
— Puhuitko sinä hänelle?
— Kyllä minä puhuin, mutta eihän siltä mieheltä kunnon vastausta saa. Siellä se taas menee metsään pyssyineen.
— Senhän tuo näkyi ottavan naulasta ja lähtevän.
Keskustelu tyrehtyy. Emäntä huokaa keveästi. Isäntä tuijottaa kotvan lieteen juuri vedettyihin hehkuviin hiiliin ja sanoo sitten hitaasti:
— Pitää tehdä nyt jo tiukka.
Emännän posket värähtävät.
— Jos annettaisiin vielä olla... onhan hän ainoa potkamme, sanoo hän melkein anovalla äänellä.
— Senpä vuoksi juuri. Hänestä tulee talon perillinen, ja hänen on aika mennä naimisiin. Mies on jo riittävässä iässä. Sitäpaitsi asia on kaksi vuotta sitten päätetty Kyllölän kanssa. Siellä Hanna kenties pian kyllästyy odotukseen ja lopulta menee muille. Sanoisit sinäkin jotakin hänelle, mutta sen kuin hyvittelet ja passaat.
Emäntä vaikenee. Hän on tottunut alistumaan, mutta hän tuntee, ettei voi puhua pojalleen tästä asiasta. Hän ei saisi suustaan sellaisia sanoja kuin isä tahtoi, ja silloin hän vain pahentaisi tämän mielen. Hänestä poika saa itse päättää naimisensa, sillä olisi liian kovaa äidin ruveta määräilemään juuri tällaista tärkeää askelta.
Talon tupaa jää vallitsemaan pienen ristiriidan jälkituntu. Isännän leuka ja alahuuli ovat lähentyneet toisiaan. Se tietää, että hänen mielensä tasapaino on sortunut, kun hän lähtee ulos töihinsä. Emännän silmissä viipyy omituisen etäinen katse, joka syntyy ajatuksen kierrosta enemmän menneisyydessä kuin nykyisyydessä.
II
Äsken talosta Tervaharjun ja kapean Rantesuon poikki pyssy olalla lähtenyt Kalle pysähtyy sanotun suon ulommaiseen laitaan ja kääntyy katselemaan taakseen.
Hän ajattelee: Tuon suonkaistaleen kuivaamisestakin isä on puhunut. Se on tässä niin lähellä ja helposti viljeltävä. Eikähän tuossa paljon olisi puuhaakaan. Tulisi vain käydyksi kiinni.
Sitten hän lähtee eteenpäin, kohti takamaata. Siinä on aluksi tiheää pientä metsää, joka täytyy läpäistä alituisesti kumarrellen ja oksia kasvoiltaan varjostaen. Hän tietää sen hyvin, sillä hän on kulkenut tästä monta vuotta pyssynkin kanssa, ainakin viidentoista vanhasta, jolloin hän ensi kerran lähti metsään isän vanha rihla olallaan. Sitä hän käytti kolme vuotta aina syksyisin ja talvisin metsästysaikana ja muulloin alituisesti puhdisteli ja hoiteli, kunnes isä kerran suuttui ja sanoi, että mikä pyssyhullu se on tuo poika, kun se aina tuota torrakkaa rassaa, ja sitten isä vaihtoi sen vanhan suustaladattavan sepälle viikatteiden kallitsemispalkkaan. Se tapahtui kesällä, mutta syksyllä hän, Kalle, hankki pienillä säästörahoillaan oikean yksipiippuisen haulikon, antaen rippikoulumuistoksi saamansa nikkelikuorisen kellon pantiksi loppusummasta. Kun isä huomasi kellon kadonneen, vihastui hän, mutta meni suorittamaan haulikon loppuhinnan. Kelloa hän ei silloin kuitenkaan antanut Kallelle takaisin, vaan sanoi, että hyvä kun on pyssykin mokomalla miehellä, katsokoon ajan auringosta. Kalle ei yhtään surrut kellonsa menetystä, kiitti kun sai nyt pitää haulikkonsa.
Sen kanssa hän on kulkenut neljättä vuotta näitä tuttuja maita ja tullut täysi-ikäiseksi. Häntä pakotetaan naimaan, koska talo tarvitsee nuorta työvoimaa. Itse hän ei ole vielä sellaista milloinkaan ajatellut, häntä vetää vain tänne metsään. Talon piiri tuntuu aina ahdistavalta. Siinä liikkuu isän tahto, joka on kaikessa vallitsevana.
Rantesuon häipyessä kauemmaksi taakse tuntuu talon vaikutus vähitellen häviävän. Se on jollakin tavoin viimeinen side, kun sen perkaamisestakin on ollut kysymys.
Vapautuneisuuden tunne puhkeaa vihellykseksi, jossa on iloinen polkan tahti. Kalle ei ole juuri milloinkaan tanssinut. Joitakin kertoja on Kyllölän Hanna saanut hänet talkootansseissa kotona tai Kyllölässä naisten valssiin, ja lienee joskus joku muukin tyttö yrittänyt vetää häntä puoliväkisin mukaansa, mutta ei ole onnistunut. Häntä ei ole huvittanut. Hannan kanssa hän on väkinäisesti mennyt, kun on huomannut isän katsovan käskevästi. Tanssin säveltä hän kuitenkin usein viheltää.
Hannahan on se morsian. Hän hymähtää. Tuolta Tervaharjulta olisi näkynyt Kyllölä, Hannan koti, mutta hän ei katsonut. Täältä metsästä, jota hän nyt hitaasti pyrkii eteenpäin, ei näy yhtään ihmisasuntoa. Täällä on jo vapaus. Morsian! Isän tahto on tehnyt Hannasta hänen morsiamensa, ja ehkä Hannan vanhempien tahto on pakottanut tämän suostumaan. Vai olisiko Hannalla itsellään joitakin tunteita häntä, Kallea, kohtaan? Olisikohan? Hanna on kaunis tyttö, iloinenkin ja luultavasti sopuisa luonteeltaan, mutta Kalle ei ajattele häntä lämpimämmin kuin ketään muutakaan. Eikähän hän ajattele naisia lainkaan.
Tämän metsänpyörtäneen takana avautuu laakea paikka, jonka keskellä on jyrkkäreunainen kallionmöhkäle. Kalle muistaa sen, sille hän aina poikasena kiipeili. Siitä ei ole mitään näköalaa, mutta sille päästyään tunsi aina jonkunlaista turvallisuuden tunnetta. Tuntui aivan kuin isän tahto ei olisi sinne ylettynyt. Kerran hän sinne kavutessaan luiskahti ja satutti itsensä. Miten kauan lienee maannut tainnoksissa, mutta kun hän vihdoin pää raskaasti pakottavana saapui kotiin suvisen auringon painuessa mailleen, antoi isä hänelle kovan selkäsaunan. Äidin silmissä oli silloin kärsivä ilme. Se oli ollut niissä muulloinkin, kun isä oli esiintynyt ankarasti. Ja yhä vieläkin hän oli huomaavinaan äidin katseen seuraavan häntä lempeänä ja ikäänkuin silmäävänä.
Sen putoamisen perästä Kalle ei ole noussut kalliolle. Poikavuosina hänen mielensä usein teki, mutta silloin kohosi aina eteen isän kuva, ja siitä lähtien isän ankara tahto, joka tavallisesti loppui Rantesuolle, ilmautui tässä jälleen, tosin vain hetkeksi, mutta sittenkin tarpeeksi voimakkaana estääkseen kiipeämisen. Nyt vanhempana hänellä ei ole ollut omaakaan halua, mutta melkein aina hän metsässä liikkuessaan kuitenkin kulkee tästä kautta.
Kalle menee kallion ohitse vain pitkään sitä silmäten, kuin ainakin vanhaa tuttua. Tästä alkaa nyt solakkamäntyinen kangas, jota on helppo samota. Tuossa oikealla olisi teeririkas viita, mutta Kalle ei poikkea sinne. Hänen mieleensä herää ajatus, että pitäisi mennä ehkä viitaan ja koettaa ampua otus kotiin tuliaisiksi, mutta sen työntää nopeasti tieltään toinen miete: mitäpä minä turhaa, isä haukkuu kumminkin. Eihän hän, Kalle, täällä saaliin vuoksi kuljeskele; se on toisarvoinen asia, ampuu jos kohdalle sattuu, mutta melkeinpä mieluummin on ampumatta. Tämä pyssy on vain kuin toveri, hän kun ei pidä edes koiraakaan. Kykenevä metsäkoira jollakin tavoin velvoittaisi. Silläkin olisi oma tahtonsa, ja Kalle haluaa täällä olla oma herransa.
Saavuttuaan takamaalle, joka ei ole kovin kaukana kotitalosta, vaikka sitä noin nimitetään, hän tuntee olevansa kuin omassa valtakunnassaan. Jos tänne saisi laittaa asuntonsa, niin hän olisi heti valmis. Täällä johtuu mieleen Hannakin. Hänetkin Kalle ottaisi ja toisi tänne emäntänään, tekisi työtä, joka kotona ei maistu, raataisi kuin karhu ja kuuntelisi välillä tuota ihmeellistä huminaa, joka on hänelle niin tuttu, mutta johon ei koskaan väsy. Täällä hän kenties pitäisi Hannasta, rakastaisi häntä kuten naista on rakastettava. Sen hän tuntee joka kerta tänne tultuaan.
Tuossa olisi sopiva kartanon paikka, sen hän on monesti ennenkin, aina täällä käydessään, miettinyt. Siinä on sellainen töyräste, ja kun peltoa raivaisi tähän ympärille — tuonne länteen päin on varmaan ruokamultaa, koska siinä kasvaa leppää —, niin siitä avautuisi soma näköala laajahkoon Levonlahteen. Sen syksyisessä ilta-auringossa välkehtivää vettä ei nyt näe tuon lepikon takaa, mutta Kalle tietää ja tuntee, että se varmasti viihtäisi pellolla raatajan tai portailtaan sitä katselevan silmää.
Miksi hänelle ei anneta tätä takamaata? Joutaisi kai tämä talolta. Ei hän tosin ole sitä isältään pyytänytkään. Äidille on kyllä puhunut, ja hän on luvannut kysyä isältä, mutta ei ole taitanut sitä tehdä. Hänkin pelkää isää aivan samoin kuin Kalle.
Mutta nyt hän sanoo isälle suoraan, kun tämä vielä rupeaa puhumaan naimisesta, sanoo, että hän nai Hannan, jos saa takamaan talonsa paikaksi. Sen päätöksen tehtyään hän viipyy vielä kauan takamaalla, katselee ja suunnittelee kaikki valmiiksi, kuten on tehnyt niin usein ennenkin.
Syksyinen päivä on painunut mailleen, kun Kalle saapuu kotitaloon.
III
Pirtissä miehet tekevät puhdetyötä, sillä tässä talossa ei koskaan saa olla jouten. Miehiä onkin vain kaksi, isä ja renki. Näkyvät kokoilevan rekeä talvisia tarpeita varten. Renki on juro, istuu väkivaltaisesti olotilaansa hakeva tukka silmillä ja tuskin nostaa päätään, kun talon poika astuu sisään. Emäntä hämmentelee hellan vieressä illallisvelliä, ja piika liikkuu edestakaisin ämpärin kanssa, valmistellee lehmille haudevesiä.
Kallen tuloon ei yleensäkään kiinnitetä huomiota. Äiti vain heittää aran katseen hellan luota ja näyttää keveästi huokaisevan. Kalle laittaa pyssynsä naulaan, riisuu takkinsa ja lakkinsa. Hän istuutuu penkille, ja talonpoikaistuvan tavanmukainen iltarauha tarttuu Häneenkin. Hetken kuluttua hänen mieleensä herää ajatus, että hänkin oikeastaan voisi auttaa miehiä työssä. Tämä ajatus ei kuitenkaan ehdi päätökseen, sillä isä sanoo Kalleen katsomatta:
— Runsaan saaliinpahan taas toi metsämies.
Juro renki katsahtaa kulmiensa alta Kalleen, ja hänen tavallisesti värähtämättömille kasvoilleen häivähtää hetkiseksi ilme, joka näyttää tahtovan sanoa: Helppoa on noilla talollisten pojilla, sen kuin metsiä kulkee ja viheltelee lystikseen.
Kalle huomaa sen, hän on älynnyt samanlaisen häivähdyksen ennenkin. Hänen mieleensä tunkee jotakin ilkeätä, mutta hän sanoo vain hiljaa:
— Eipä tuolla sattunut eteen mitään.
— Ei tälle meidän pojalle satu, jatkaa isäntä, ei tämä metsän karjalle vahinkoa tee, mitä tuo tuolla laahannee päivät päästään.
Kallella tuntuisi olevan tähän jotakin sanottavaa, mutta emäntä ehtii väliin:
— Antakaa nyt olla tuon iänikuisen jutun, eihän se siitä parane.
— Kyllä sen pitää parantua, sanoo isäntä hieman uhkaavalla äänenpainolla, mutta ei sentään jatka sen enempää.
Pirtissä on himmeä, raukea valaistus. Sen antaa katosta riippuva öljylamppu, jossa on leveä metallinen varjostin. Kalle katselee sen valossa huonetta. Se on ollut ihan samannäköinen niin kauan kuin hän muistaa. Penkit kahdella seinustalla, peräpuolen kahden nurkkaikkunan välissä ristikkojalkainen, pitkulainen pöytä, laajassa uuninkarsinassa rahi ja piian sänky, jonka jalkopään puolisessa seinässä nytkin riippuu vähän tuhruinen ja huonosti näyttävä peili. Se on kai ollut siinä Kallen muistin ajan talon puolesta lahjoitettuna apuvälineenä piikaihmisille. Heillä on omat paremmat vehkeensä aitassa tavaroittensa joukossa. Siellä katsotaan pyhäisin kirkkoon tai iltamiin lähdettäessä, tämän avulla tehty tarkastus riittää navettatöihin. Oikeassa peränurkassa sijaitsevan renginsängyn päällä on nytkin lammasnahkainen välly. Se taitaa olla siinä kesänsä talvensa. Rengin pyöreä taskupeili lepäilee läheisellä ikkunalla. Hän pitää sitä siinä, kun talossa ei ole pieniä lapsia ja kun se saattaisi taskussa särkyä työmaalla heiluttaessa. Kun Kalle oli vielä pieni, eivät rengit uskaltaneet pitää taskupeiliään tuossa ikkunalla. Hän oli kerran ottanut siitä sen ihmekapineen ja rikkonut. Ovensuuseinän vieressä olevan höyläpenkin hän muistaa niinikään pienestä pitäen, muistaa erikoisesti senkin vuoksi, että hän kerran oli ruuvannut vasemman etusormensa siihen, eikä ollut osannut kiertää ruuvia takaisin, vaan ruvennut huutamaan, kunnes äiti tuli ja auttoi.
Tämä pirtti oli hänelle joskus ollut rakas, silloin kun hän pienenä poikasena juoksenteli sen avaruudessa. Milloin hän nujusi äidin helmuksissa, milloin kieriskeli länteen antavista ikkunoista tulvehtivissa auringon laimiskoissa lattialla, jossa ne aivan kuin hyllyivät. Sellaista tapahtui keväällä, mutta joskus talvellakin aurinko hetkeksi lähetti valojuovansa samoista ikkunoista, vaikka ne silloin olivat kapeammat eivätkä keinuneet. Iltaisin täällä silloinkin oli ollut ikäänkuin ahdasta, niinkuin pirtti olisi kutistunut. Silloin ei äitikään ollut leperrellyt hänelle. Isä oli tehnyt rengin kanssa puhdetöitä, ja hiljaisuus oli asunut pirtissä.
Myöhemmin kaikki oli muuttunut. Isä oli ruvennut pitämään häntä avustamassa töissä, tekemässä jotakin keveämpää virkinettä, varsinkin kesäisin, talvella hän oli käynyt kansakoulua. Silloinkin hän oli usein lomien aikana karannut metsään ja sitten isompana alkanut rakastaa sitä kuin kotinaan, oikeana kotinaan.
Nyt hän on melkein kokonaan vierautunut pirtistä samoin kuin koko talostakin. Ainoastaan pienessä meijerikamarissa, jossa hän yksinään nukkuu ja joka on kokonaan eri rakennuksessa, hän toisinaan antautuu vapaasti omille ajatuksilleen.
Illallinen on valmis. Se syödään vaiteliaasti. Jokainen on kiinni vain tässä puuhassa, vaikka ei näytä ajattelevan sitä eikä muutakaan. Se on sellainen tavallinen toimitus, jonka osaa tehdä pelkällä vaistolla kuten eläinkin.
Syönnin jälkeen isäntä käskee Kallen kamariinsa, sanoo olevan asiaa. Emännän kasvojen ylitse käy pieni värähdys, renki muljauttaa lyhyesti Kalleen otsatukkansa alitse, hänelläkin lienee kutsusta joku ajatus, piika ei kiinnitä siihen mitään huomiota.
Palvelusväki alkaakin hankkiutua levolle.
IV
Kamarissa on kaksi henkilöä. Taikka oikeastaan vain toinen heistä on varsinaisesti henkilö: isä. Kalle on tavallinen heikko ihminen, miehen housuissa kävelevä, mutta melkein kokonaan omaa tahtoa vailla. Hän on koko elämänsä ajan tuntenut isän tahdon vaikutuksen tämän talon vaiheissa, tuntenut sen musertavan sekä äidin että hänen tahtonsa. Hän ei ole milloinkaan uskaltanut omine tahtoineen ja ajatuksineen ratkaisevasti nousta isää vastaan. Hän on korkeintaan onnistuneesti kiertänyt isän tahdon, ja tässä hänellä on ollut auttajana ja ymmärtäjänä äiti, alistuva ja nöyrä nainen, joka välistä tekee sellaisen vaikutuksen kuin hän olisi salaa itkenyt.
Isä istuu, Kalle on vielä seisoallaan ja näyttää miettivän, uskaltaisiko istuutua ilman kehoitusta. Hänen aivoissaan ei ole yhtenäistä ajatusta, vaan niissä risteilee lyhyitä muistelman katkelmia, joilla ei ole varsinaista yhteyttä tämän hetken kanssa. Ne katkelmat liittyvät etupäässä takamaahan, josta hän äsken on tullut ja josta hänen päätöksensä mukaan nyt pitäisi puhua, vaikka ei pääse alkuun. Isän otsalla on ryppy, sama, jonka Kalle muistaa siinä asustaneen aina silloinkin, kun isä vielä oli nuori. Se ei koskaan selvitä toiselle, mitä isä ajattelee, mutta Kalle arvaa sen muutenkin, sillä heidän keskensä ei ole juuri puhuttu muusta kuin yhdestä asiasta.
— Mitäs siinä seistä hojotat kuin tuomarin edessä, istu! sanoo isä tavallisella äänellään, jossa aina on asiallinen ja tyly sävy.
Kalle istuutuu oven pieleen. He ovat nyt vastatusten, isä ja poika, sillä isä istuu ikkunan luona pöydän takana puukantisella sohvalla.
— Sinä menit taas metsään, jatkaa isä yhä entisellä äänellään, joka ei koskaan muutukaan muuta kuin kovuudessa.
Kalle ei puhu mitään. Tuohan ei oikeastaan ollutkaan kysymys, joka vaatisi vastausta, vaan tapahtuneen toteaminen, ikäänkuin puheen aluksi.
— Miksi et vastaa? kivahtaa isä hiukan ärtyneemmin.
— Niinhän minä menin.
Kalle sanoo sen hiljaa ynähtäen, kuten ainakin asian, joka muutenkin on selvä.
— Senkö täytistä sinä siellä alvariin juokset? Mikä ilo sinulla siellä on?
Nyt Kallesta tuntuu, että hänen pitäisi vastata, selittää. Hän on ennenkin kuullut saman kysymyksen, ja silloin hän on suhtautunut siihen välinpitämättömästi, mutta nyt hän tajuaa olevansa mies, jonka olisi puhuttava puolestaan. Hänen kielelleen tuntuu tunkeutuvan sanojakin, mutta kun hän katsahtaa isään ja näkee tämän ynseän ilmeettömät kasvot, joilla ei ole muuta erikoisesti huomiota herättävää kuin tuo otsan ryppy, ne sanat palautuvat takaisin, ja hän jää istumaan katse alas luotuna.
— Eikö kieli käänny suussasi?
Kalle huomaa, että hänen on jotakin vastattava, mutta ei vain tapaa sanoja.
— En minä tiedä, tulee vihdoin hitaasti ja laimeasti.
— Et sinä tiedä mitään. Sinä et ole oikea mies. Mistä minun jälkeläiselleni on tullut tuollainen heikkomielisen veri? Niin, lienetkö sinä tosiaankaan oikein täysijärkinen. Nuo sinun metkusi ovat järin omituisia. Miestä, aikuista miestä, ei saa työhön piiskalla ajamallakaan. Ja kuitenkin tämä talo jää sinulle, kun minusta aika jättää. Omasi eteenhän sinun pitäisi uurastaa, mutta tämä ei pane tikkua ristiin, sen kun juoksee pitkin metsiä kuin mikä löyhetyinen. Etkö sinä osaa selittää, mikä sinua sinne vetää?
Kalle tuntee edelleen tarvetta puhua. Hän kuvittelee voivansa selvittää tämän asian jotenkuten. Hän kenties puhuisi hyvinkin, jos kyselijä olisi joku toinen ja kysyisi toisella tavalla. Mutta isän puhuttelutapa katkaisee häneltä ajatuksen yhtenäisen kehityksen ja vie sanat suusta. Vain välttämättömyyden pakosta hän sanoo vähimmän mahdollisen:
— En minä osaa.
Isä rummuttelee sormillaan pöytää. Hänen vihaan helposti herkistyvässä mielessään näyttää ailahtelevan kiukustumisen oireita, mutta hän ilmeisesti koettaa pidätellä niitä. Hän on niin monta vuotta yrittänyt taivuttaa poikaansa talon töihin, luonteensa mukaisesti etupäässä pahalla, että on joskus itsekin alkanut miettiä, olisiko jotakin muuta keinoa, jonka avulla voisi lähestyä Kallea ja saada hänet järkiinsä. Hän on joskus mielessään sommitellut kokonaisen suunnitelman, jonka mukaisesti hän sitten puhuu pojalle, viisaasti ja rauhallisesti. Etupäässä rauhallisesti. Mutta kohta kun hän on aikonut panna tämän suunnitelmansa täytäntöön, on hän kiukustunut, sanonut tylyjä sanoja, tehnyt karkeita kysymyksiä, joihin Kalle ei ole kunnon vastausta antanut. Nytkin isä parhaansa mukaan pidättelee kiukkuaan ja yrittää ajatuksissaan nojautua vanhaan suunnitelmaansa. Hän ei vain taaskaan, kuten niin monta kertaa ennen, tapaa oikeita johtolankoja. Se suunnitelma on ollut hatarasti tehty ja vastoin hänen luonnettaan.
— Minusta ei näy olevan neuvojaksi, äidistäsi vielä vähemmän. Senvuoksi minä olen jo kauan ajatellutkin, että sinun pitää mennä naimisiin. Morsiankin on ollut katsottuna, kuten tiedät. Hän on kaikin puolin sopiva. Vai onko vikaa?
Kalle ymmärtää, että tämä on selvä kysymys ja että siihen kaiketi pitäisi vastata. Samantapaisia kysymyksiä isä on tehnyt usein, mutta ehkä ei aikaisemmin näin suoraan ja koleasti. Mikäli hän on tätä naima-asiaa, joka on kokonaan isän järjestämä, ajatellut, on siinä useimmiten ollut kaupallinen vivahdus, ja se on vaikuttanut häneen tympäisevästä. Ainoastaan takamaalla se on saanut lempeämmän ja läheisemmän merkityksen. Se on siellä sopeutunut yhteen koko hänen elämänajatuksensa kanssa.
— Mitäs sanot, eikö likka ole kelvollinen? tiedustaa isä hiukan koroittaen ääntään.
— On kai.
Se ei ole mikään Kallen käsitys, vaan isän hyvittämiseksi ja pahemman riidan välttämiseksi tehty, tarkemmin ajattelematon ja epämääräinen myönnytys.
— Hanna on erinomainen, työteliäs ja kotiin päin yrittävä tyttö. Hän on sinunlaisellesi vätykselle oikeastaan liiankin hyvä. Saisi parempiakin. Mutta päätetty kuin päätetty.
Yhtäkkiä sävähtää Kallen mielessä ajatus, ja hän sanoo tällä kertaa tiukemmin kuin itsekään olisi osannut aavistaa:
— Onkos hänen mieltänsä kysytty?
— Ei ole tarpeen, kun kerran vanhempien kanssa on sovittu.
— Onko hän sitten kauppatavaraa?
— Poika, mitä sinä oikein meinaat?
Kallessa herää odottamaton ja outo vastustushalu. Hän ei ole vielä milloinkaan ajatellut tätä asiaa kokonaisesti ja loppuun saakka, eikä hän koskaan ole tehnyt itselleen selväksi, onko hänellä ja minkälaisia tunteita Hannaa kohtaan. Hän tuntee nyt vain, että erästä ihmistä on loukattu ja että hänessä nousee mies vastarintaan.
— Minä meinaan, että sellaisista asioista ei saa puhua tuolla tavalla. Teillä ei ole oikeutta ostaa Hannaa minulle eikä hänen vanhemmillaan myydä. Minä en ole tässä kaupassa mukana, tietäkää se!
Isä ei ole tottunut tällaiseen vastustukseen. Se huvittaa häntä jollakin tavoin. Tuollainen on Kallessa kokonaan outo piirre.
— So so, so so, sanoo hän, — mistäs nyt lampaalle tuli miehen luonto. Tässä ei kuitenkaan sinun miehuuttasi tarvita, sillä asia on päätetty. Minä sinulle jo päivällä sanoin, että sitä ei enää vitkutella. Sinähän saat itse tehdä loppuvedon. Olisit voinut jo tehdäkin, mutta sinä karkasit taas metsään. Huomenna menet ja sovit kuuliaisista. Siinä kaikki.
— Minä en mene.
Kalle sanoo sen harvinaisen varmasti. Isän hetkellinen hyväntuulisuus häviää. Tuokioksi lientynyt ryppy vahvenee taas.
— Sinä menet!
Isän ääni on nyt taas jyrkkä, kovempi kuin äsken. Kalle on myöskin saavuttanut täydellisen taisteluasenteen.
— En mene. Minun pitäisi mennä näyttämään, että tässä on nyt teidän tyttärenne hinta, se kaksi vuotta sitten sovittu. Siihen minä en alistu, en Hannan enkä itsenikään vuoksi.
— Olisit osoittanut tuon miehuutesi ennen ja tehnyt jotakin omin päin. Nyt se on myöhäistä.
— Minä olen tähän asti koettanut varjella teitäkin tältä häpeältä. Mutta kun te yhä pakotatte, asetun minä vastahakaan.
Isä menettää malttinsa, leuka ja alahuuli lähentyvät toisiaan. Hän nousee seisaalleen, mutta pysyy kuitenkin pöydän takana. Hänen äänensä tulee nyt käheänä huutona.
— Vai häpeästä, vai sellaista sinä, nulikka, loruat. Minä näytän sinulle häpeän. Menetkö sinä huomenna vai et?
Kalle on noussut samalla kertaa kuin isänsäkin. Hetkeksi välähtää hänen mielessään vielä ajatus, että eiköhän tämä vastustus ole turhaa, mutta se katoaa samassa. Hän on valmis vastaamaan.
— En mene.
— Minä käsken.
— Turhaa.
Kummankin ääni on kohonnut. He seisovat paikoillaan, mutta näyttävät olevan valmiita siinä siunaaman hetkessä hyökkäämään toistensa kimppuun. Silloin avautuu ovi, ja emäntä astuu sisään.
— Hyvä Jumala, mitä täällä tapahtuu? huudahtaa hän hätäisenä.
Hän on nähnyt miehensä raivoavan, mutta poikaansa hän ei vielä milloinkaan ole havainnut tuollaisena. Nopealla silmäyksellä hän huomaa, että yhtäkkiä on taloon kasvanut toinen mies.
— Mitäkö tapahtuu? Kummia tapahtuu, jos tuo poika vielä sanallakaan vastustaa minua.
— Miksi sinä sitten esität hänelle pakkoa asioissa, joissa kullakin on oleva vapaa tahto?
— Vai niin, sinä olet taas kuunnellut.
— Kuuntelinpa tahi en, tiedänhän minä sen muutenkin.
— Sinä aina kurkit oven takana sydän kurkussa, että mitä tälle sinun lellipojallesi milloinkin sanotaan.
— Älä puhu niin, sinä olet ollut hänelle julma isä. Kiitä, että minä edes joskus olen osannut olla hänelle oikea äiti.
— Vai kiitä. Onpahan siinä kiittämistä, kun pilaa pojan tuollaiseksi leperoksi, joka ei osaa tarttua elämään kaksin käsin, kuten miehen pitäisi.
Emäntä näyttää olevan valmis purskahtamaan itkuun, mutta huomatessaan Kallen tähtäävän isäänsä ennen näkemättömän tiukan katseen hänkin kovettuu ja nielee esiin tunkeutuvan nyyhkynsä. Ja yhtäkkiä hän tuntee haluavansa puhua, sanat tulevat kielelle itsestään.
— Sinulla ei ole mitään oikeutta syyttää minua enempää kuin Kalleakaan. Sinä olet masentanut tämän talon, minut, poikasi ja palvelusväenkin. Täällä ei ole saanut olla näkyvissä muuta kuin sinun tahtosi. Me olemme, me muut, olleet pakotettuja hiljaisuuteen ja alistumiseen. Minä olen ollut vaiti kolmattakymmentä vuotta, koko ajan, minkä olen tässä talossa ollut, mutta nyt puhun. En pitkälti, ei kannata. Sen verran kuitenkin, että itsekin huomaisit rakentaneesi kaksi rintamaa: toisella puolella olet sinä yksin, toisella kaikki me muut, koko tämän talon väki. Me olemme saaneet aina peräytyä, kiertää, ja siksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme, itseemme sulkeutuneita ja vaiteliaita. Sinä luulet meitä orjiksesi, nöyrtyneiksi, mutta me emme ole aina niin nöyriä kuin luulet. Me haemme lohdutuksemme ja elämänvoimamme muualta kuin tästä talosta. Älä syytä poikaasi, jos hän menee metsään, yksinäisyyteen. Hän kaipaa liikkuma-alaa, ilmaa, sillä tässä talossa ei voi hengittää. Sinä tarvitset työvoimaa, mutta itse ajat sen pois. Anna Kallen nyt miehistyneenä määrätä kohtalostaan. Sinä olet isäntä, mutta et voi kaikessa mahtavuudessasikaan nousta toisen tunteiden herraksi. Et minun etkä poikasi.
Emäntä on puhunut kiivaasti, intohimoisesti, mutta ei vihalla. Isäntä on kuunnellut aluksi melkein kuin hölmistyneenä, sillä hän ei ole ennen kuullut vaiteliaan ja alistuvaisen emännän suusta noin vuolasta sanatulvaa. Sitten hänen muotonsa on muuttunut. Otsan ryppy on yhä syventynyt, leuka ja alahuuli melkein kiinni toisissaan, kasvot ovat kalvenneet ja silmiin on syttynyt pahaa ennustava tuli.
— Mitäs sitten tulit tähän taloon — tunteinesi?
— Minä luulin, kuvittelin sinua toiseksi.
— Ja kun huomasit tällaiseksi, niin olisit mennyt matkoihisi.
‒ Olisin mennyt, mutta silloin minulla oli jo poika.
— Olisit vienyt senkin mennessäsi.
— Niin olisi ehkä pitänyt, sillä sinä et ole isä...
— Enkö ole isä?
Isäntä liikahtaa pöydän takaa kuin valmiina hyökkäämään. Hänen kasvonsa vääristyvät ja suupieliin ilmestyy valkoinen vaahto.
— Olet ruumiillisesti, mutta henkisesti et.
— Mene tiedä, olenko mitenkään. Sinä olet... sinä olet...
Isäntä tempautuu voimakkaasti emäntää kohti. Hänen nyrkkinsä ovat pystyssä, valmiina iskuun.
— Sinä olet narttu!
Emäntä seisoo suorana ja nyt tarmokkaan ryhdikkäänä. Hän näyttää olevan valmis vastaanottamaan iskun. Silloin Kalle hyppää notkeasti ponnahtaen väliin, tarttuu isäänsä rinnuksista ja voimalla, jota häneltä tuskin olisi odottanut, töytää isänsä takaisin. Isän raskas vartalo retkahtaa omituisen rennosti pöytää vasten ja siitä sohvalle. Hän jää siihen makaamaan huohottavana, mutta muuten aivan liikkumattomana.
Äiti ja poika kääntyvät toisiinsa. Molempien katseessa on ilme, joka näyttää tahtovan sanoa: Tätä ei voitu estää, näin oli kerran käyvä.
Sitten he muistavat isän. Hän makaa yhä liikkumattomana. Äidin silmiin ilmestyy äkkiä kauhu.
— Herra Jumala!
Hän syöksyy nopeasti isännän luokse. Tämän hengitys käy nyt tasaisemmin, mutta vaahtoa tunkee runsaasti suusta ja silmät ovat ilmeettömästi auki. Koko ruumis on kankea.
— Hän kuolee! Kalle, pane hevonen nopeasti valjaisiin ja hae lääkäri. Kiirehdi!
Kalle katsoo isäänsä, tulematta lähemmäksi. Sitten hän kiireesti lähtee huoneesta. Emäntä saa käyttää kaiken voimansa kohentaakseen isännän raskaan ja kankean vartalon parempaan asentoon.
V
— Aivohalvaus, ilmoittaa lääkäri tehtyään tarkastuksen. — Todennäköisesti hän siitä nyt toipuu, mutta seurauksia ei vielä voi sanoa. Sitäpaitsi se helposti uusiutuu, hänen on vältettävä raskasta työtä ja mielenliikutusta.
Emäntä katselee yhä edelleenkin liikkumatonta miestään. Lääkärin käsittelyn jälkeen tämän silmät ovat sulkeutuneet, joten ikäänkuin tyhjyyteen värähtämättä tuijottavan katseen synnyttämä kammo on poistunut. Emäntä voi nyt antautua ajatuksilleen. Hän ei oikein käsitä vieläkään tätä nykyistä, mutta sitä selvempänä tuntuu menneisyys levittäytyvän hänen eteensä. Se tulee hyvin nopeana kuvasarjana. Ihminen saattaa minuutissa ja parissa elää uudestaan parikymmentä mennyttä vuotta.
Hän, vanhentunut, vuosiinsa nähden liian aikaiseen vanhentunut, vaimo muistaa morsiusaikansa. Kaikki oli käynyt hyvin nopeasti. Vanhemmat olivat toivoneet hänen menevän tälle miehelle, ja hän oli mennyt. Lieneekö hän rakastanut, kuten miestä rakastetaan, eihän mistään sellaisesta koskaan ollut puhetta. Ihaillut hän kuitenkin oli tuon nyt tuossa makaavan miehen voimaa ja miehekkyyttä. Ei mieskään ollut milloinkaan hänelle puhunut rakkaudesta, oli vain kysynyt, tahtoiko hän tulla, ja hän oli vastannut myöntävästi. Hänestä oli tuntunut turvalliselta mennä juuri tuollaisen miehen elämäntoveriksi. Mutta jo ensimmäisenä vuotena hän oli tuntenut joutuneensa toisen varjoon. Hänen piti olla emäntänä talossa, ja hänellä piti olla oma alueensa, mutta hän huomasi kohta, että sitäkin huomattavasti rajoitettiin. Hän sai usein määräyksiä ja totteli niitä. Joskus hänen oma tahtonsa pyrki nousemaan vastarintaan, mutta hän tukahdutti sen vaatimuksen. Hän alistui ja tyytyi kohtaloonsa.
Sitten syntyi poika. Se antoi uutta sisällystä hänen elämäänsä muutamiksi vuosiksi, niin kauan kuin poika vielä oli pieni. Isä tuskin milloinkaan huomasi perillistään. Kun hän äidinonnessaan joskus alkuaikoina vei tämän isän syliin ja yritti kertoa lapsen kehittymisestä, sysäsi mies pojan nopeasti luotaan häneen juuri katsomattakaan ja murahti jotakin, että anna nyt olla, lasten hoito on naisväen asia. Pian hän lakkasi näyttämästä lasta isälle. Hän eli sen kanssa kahden.
Poika kasvoi ja rupesi juoksentelemaan pirtissä ja pihamaalla. Lasten tapaan hän tietysti kajosi milloin mihinkin paikkaan ja teki pientä pahaa. Kukas täysin kehittynyt lapsi sitä ei tee? Silloin isä aina ärähti hänelle, että miksi et varjele tuota kakaraasi pahanteosta. Häntä se aluksi syvästi lonkkasi, mutta hän oli jo tottunut alistumaan, ja niin hän edelleenkin tyytyi osaansa.
Isä ja poika eivät koskaan lähentyneet toisiaan, eikä poika myöhemmin enää täydellisesti välittänyt hänestäkään, vaan rupesi käymään omia teitään, viihtyen etupäässä metsässä, jossa kuljeskeli päiväkaudet. Vasta kun poika alkoi tulla siihen ikään, että kykeni pienempään askareeseen, ajeli isä häntä töihin, mutta poika pujahti sopivan tilaisuuden tullen taas metsäänsä. Hän varastautui irti isän tahdosta, joka oli talon lakina. Siitä oli paljon sanomista, mutta poika ei näyttänyt välittävän mistään. Emäntä koetteli välistä miedosti puolustella poikaansa, vaikka tämä ei näyttänyt sitä juuri kaipaavan.
Ja nyt on tultu tähän: tuossa makaa voimattomana ja avuttomana mies, joka kolmattakymmentä vuotta on pitänyt häntä arkana ja kuuliaisena valtansa alla. Nyt kaikki katkeruus sulaa hänen mielestään. Hän on näinä pitkinä vuosina koettanut kaikin tavoin, useimmiten kuitenkin huomaamatta, lievittää poikansa ja palkollisten oloa, kun isännän tylyys on heihin pahimmin koskenut. Hän on näin tottunut olemaan heikomman puolella. Isäntä, hänen miehensä, on nyt itse heikko, ja tarvitsee hoitoa, eikä hän voi sitä kieltää. Hän päättää istua tässä miehensä sairasvuoteen vieressä niin kauan kunnes tämä toipuu.
Ajatukset loppuvat, sillä päätös on tehty. Emäntä huomaa vasta nyt, että Kalle ei olekaan huoneessa. Hän oli tuonut lääkärin eikä ollut sen koommin näyttäytynyt. Aika on jo myöhäinen, taitaa olla yli puolen yön. Hän ihmettelee, onko Kalle voinut mennä nukkumaan, vaikka tietää isänsä tilan.
Sairas näyttää yhä olevan unessa. Emäntä tuntee halua puhua Kallen kanssa, hän katsoo mahdolliseksi poistua hetkeksi. Kalle nukkuu pienessä meijerikamarissaan. Emäntä herättää hänet.
— Kuinka sinä voit mennä levolle, kun isä on kuolemankielissä?
— Minkäs minä sille voin. Olihan siellä lääkäri. Mitä hän sanoi?
— Halvaus kuuluu olevan. Voipi toipua, mutta seurauksia saattaa olla.
— Vai niin.
Emäntä ei jaksa käsittää poikansa kylmää levollisuutta. Olihan hänkin kerran kolmattakymmenen vuoden kuluessa noussut isää vastaan, mutta kun näin kävi, ei hän enää ajatellut muuta kuin tämän toipumista. Mitenkä siis Kalle ei tullut enää edes katsomaan isäänsä ja kuulemaan lääkärin lausuntoa?
— Kuule, Kalle, nyt sinun pitää ihan huomenna mennä Kyllölään ja puhua kaikki selväksi Hannan kanssa.
Kalle katselee äitiänsä ihmetellen.
— Pitääkö minun vielä nytkin mennä sinne?
— Pitää, nyt sinun juuri pitääkin. Se on isän mieleen ja edistää hänen toipumistaan.
— Vai niin, yhä vain hänen mielikseen. Enkö minä saa itse päättää?
— Tietysti sinä saat, mutta täytät samalla isänkin tahdon.
— Aina vain hänen tahtonsa, vaikka hän makaa puolikuolleena.
— Senpä takia juuri.
Kalle miettii tuokion. Sitten hän sanoo lyhyesti:
— Hyvä on, minä menen.
VI
Parisen kuukautta on kulunut, ja sinä aikana on tapahtunut paljon asioita. Isäntä on melkoisesti tervehtynyt. Hän tosin vetää halvautunutta puoltaan, loikoilee vielä sängyssä, mutta pysytteleiksen välillä myös ylhäällä. Hänen puheensa on vähän vaivalloista. Lääkäri on varoittanut, että hänen pitäisi tarkoin välttää kaikenlaista ponnistusta. Työhön hän ei ole yrittänytkään, eikähän nyt syysmyöhällä tärkeämpiä ulkotöitä olekaan. Joskus hän on katsellut rengin puhdetöitä ja koettanut itsekin vääntää reen pajua, mutta kun siitä ei ole tullut tolkkua, on hän hiukan kiukustuneena ähkäissyt ja mennyt kamaransa mitään sanomatta. Hän näyttää kuin häpeilevän huonoa puhettaan.
Kalle suoritti asiansa Kyllölässä, kuten puhe oli. Morsiamen kotona pidettiin vaatimattomat kuuliaiset, joissa oli läsnä vain lähimmät sukulaiset, mikäli heitä paikkakunnalla asui, ja joitakuita naapureita, ja sitten oli yhtä huomaamattomat vihkiäiset sulhasen kotitalossa, tässä Raikaalassa. Isännän sairauden takia ei katsottu sopivaksi ryhtyä laajempiin juhlimisiin.
Hanna on nyt toista viikkoaan nuorikkona Raikaalassa. Hän on jo vähin tottunut talon töihin. Siinähän ei ole pahempaa vastusta, kun kaikissa maalaistaloissa työt ovat jokseenkin samanlaiset. Vanhallaemännällä on käskyvalta, eikä Hanna pyri sitä riistämäänkään, hän tietää miniän aseman. Samoin hän on selvillä siitäkin, ettei tämä emäntä kohtele pahoin ketään, ei edes miniäänsä; hän on hiljainen ja neuvoo neuvottavansa säyseästi.
Nuori emäntä liikkuu iloisesti ja ketterästi askareissaan. Hänen miehensä on hiljainen, mutta Hannahan tietää sen vanhastaan ja pitää sitä vain ohimenevänä ujoutena. Hän on kasvanut talon ainoana poikana äidin helmoissa, ei ole paljon liikkunut kylällä nuorison parissa, mistäpä hänellä olisi rohkeutta. Mutta hän on siivo mies, joka suhteessa parempi muita, siksi Hanna hänelle niin mielellään menikin. Hän on siinä varmassa uskossa, että kyllä Kalle siitä vähitellen saa miehen luonnon, kunhan oleutuu ja tottuu uuteen elämänvaiheeseensa.
Miniä ihmettelee itsekseen, miksi tämä talo on niin vaitelias. Kallen hän tuntee, mutta kun hän joskus koettaa laskea leikkipuheen emännälle, hymähtää tämä väsyneesti, ei jatka juttelua eikä näytä siitä lainkaan ilostuvan. Hanna ymmärtää, että isäntä on ollut sairaana, mutta hänhän on nyt jo jokseenkin hyvässä kunnossa, ja totta kaiketi parantuminen yhä edistyy. Siitähän pitäisi iloita. Ja vielä vähemmän hän käsittää palvelusväkeä. Piika on nuori ihminen ja kävelee totisena kuin koko maailman suruja harteillaan kantaen. Ei laulahda koskaan eikä milloinkaan naura. Renki on otsatukkainen jurrikka, jolta tuskin saisi sanaa muuta kuin pihtien kanssa suusta nyhtämällä. Hänen kanssaan Hannalla ei olekaan juuri puhuttavaa, mutta piikapalvelijan vaiteliaisuus kiusaa häntä sitä enemmän. Tämän kanssa he usein liikkuvat samoissa töissä.
Tämä on kummallisen kuollut talo, miettii nuori miniä itsekseen, en minä sentään olisi luullut tätä tällaiseksi. Hän ei kuitenkaan jää kauemmaksi aikaa hautomaan ajatustaan, vaan lauleskelee iloisesti ja raikkaasti askareilla liikkuessaan. Kun hän ei saa iloa aikaan muiden kanssa, niin hän pitää sitä itsekseen. Porstuan lävitse kulkiessaankin hän usein päästää irtoimen ja voimakkaan sävelen.
Vanhaemäntä kuuntelee Hannan laulua aikansa hermostuneena ja pelästyneenä. Se näyttää häntä suuresti kiusaavan. Lopulta hän sanoo Kallelle:
— Kiellä sinä tuota Hannaa laulamasta, ainakin porstuassa.
— Minkätähden häntä olisi kiellettävä, kysyy Kalle ihmeissään.
— Se häiritsee isää.
— Ei suinkaan laulu ketään häiritse.
— Sinähän tiedät, että isä on vielä hyvin sairas, ja lääkäri on kieltänyt häneltä kaikki mielenliikutukset.
— Ei kai nyt tämä laulu tuota mitään mielenliikutusta.
— Kyllä se voi tuottaa, tunnethan sinä isän.
— Tunnen kyllä, vastaa Kalle synkistyen.
Hän on hetken vaiti ja miettii. Sitten hän sanoo jurosti:
— Sanokaa te Hannalle, jos luulette olevan tarpeen, minä en siihen puutu.
Keskustelu jää siihen. Emäntä huomaa, että tämä ikävä asia jää hänen suoritettavakseen.
Hänen on kuitenkin vaikeata ottaa tästä puhetta Hannan kanssa. Hän ymmärtää tämän virkeän elämänilon, joka pyrkii oikeuksiinsa, ja hän mielellään katselisi ja kuuntelisi Hannassa omaa nuoruuttaan, joka ikäänkuin nyt lähestyy häntä uudestaan nuorikon laulussa, mutta toisaalta hänessä herää jonkunlainen syyttävä tunne, kun hän muistaa isännän sairauden, jota hän pitää tavallaan omana vikanaan.
Tämä tunne kasvaa vähitellen niin, että hän kerran rohkenee sanoa Hannalle, kun he yhdessä hääräävät lieden luona:
— Minä pyytäisin, ettei Hanna laulaisi, ainakaan porstuassa, se tekee isännälle pahaa, hän kun vielä on sairas.
Hanna katsoo emäntää kummissaan. Ajatus kuolleesta talosta tulee taas hänen mieleensä. Samalla hän tuntee voimakasta vastustushalua, mutta huomatessaan emännän huolestuneet kasvot ja käsittäessään, kuinka vaikeata tämän on ollut puhua, hän tukahduttaa vastustuksen ja sanoo alistuvaisesti:
— Saatanpahan minä olla laulamattakin.
Vanhaemäntä tuntee suoranaista kiitollisuutta miniäänsä kohtaan. Hän oli nähtävästi odottanut toisenlaista vastausta, ainakin epäröivää ja väittelynhaluista. Nyt hänestä tuntuu kuin taakka olisi pudonnut hartioilta.
Köyriltä tulee uusi renki taloon. Entinen on mennyt johonkin muualle. Tämä renki on hyvin puhelias, ja hänkin laulaa, usein puhdetöitä tehdessäänkin tuvassa, laulaa kovalla, voimakkaalla äänellä, joka ei ole erittäin musikaalinen, mutta pysyy sävelessä.
Emäntä hänelle huomauttaa, ettei pitäisi laulaa ainakaan noin kovaa, kun isäntä on sairas.
— Ei tämä sairasta tapa, pikemminkin parantaa, vastaa renki iloisesti.
Kerran, kun renki lauleskelee tuvan penkillä, laahustaa isäntä sisään. Hän on nyt sen näköinen kuin ennen terveyden päivinä; otsaryppy on vihainen, leuka ja alahuuli lähellä toisiaan, ja posket hiukan vavahtelevat.
— Täällä ei loiloteta, vaan tehdään työtä, sanoo hän rengille.
Tämän laulu loppuu samassa, ja nopeasti isäntään vilkaisten hän painautuu työhönsä eikä sinä iltana enää nosta silmiään. Sen koommin ei tuvassa kuulla hänen lauluaan.
Talo alkaa nyt olla yhtä hiljainen kuin ennenkin.
VII
Syksy on loppunut ja talvikin mennyt. Raikaala on elänyt edelleen omaa elämäänsä. Siinä ei ole naurettu eikä laulettu. Isäntä on jokseenkin ennallaan, hän liikkuu kyllä, mutta yhäkin ikäänkuin häpeilee hieman sammaltelevaa puhettaan eikä usein tule väen näkyville. Talvella siihen ei ole ollut pakkoakaan, kun työt ovat olleet vähissä. Ja onhan talossa nuori-isäntä.
On, on kyllä, mutta vanhaisäntä ei luota häneen. Nyt keväällä hän kulkee joka paikassa keppinsä kanssa, katselee kaikkea pitkään ja synkästi, mutta ei sano mitään. Kukaan ei aavista, mitä hänen mielessään liikkuu, ja juuri sen takia hän tuntuu melkeinpä kammottavammalta kuin ennen voimansa päivinä, jolloin sana lähti helposti hänen suustaan. Hän on nyt kuin aave, kuin haltiahenki, joka vaiteliaalla ilmestymisellään jähmetyttää sanan toistenkin huulille.
Hanna on vähitellen sopeutunut talon tapoihin. Hänen mielensä kyllä kapinoi tätä hiljaista ja ilotonta menoa vastaan, mutta hän koettaa voittaa tyytymättömyytensä. Ihminen voi oleutua kokonaan uusiin oloihin, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin hänen entisensä, mutta hän ei milloinkaan niihin täydellisesti totu, niin että hänen entinen itsensä ei pyrkisi anastamaan edes joitakin oikeuksia. Tahi jos hän tottuu, kuten vanhaemäntä näyttää tottuneen, niin hän tätä tottumustaan liioittelee. Vanhanemännän ainoa kapina sattui silloin, kun isäntä sai halvauksen, ja nyt hänen alistumisensa on ylittänyt kaikki rajat. Se on arastelevaa orjamaisuutta, joka vaikuttaa aivan siltä kuin isäntä kulkisi alati hänen kantapäillään. Aina hän muistaa isännän ja tämän sairauden, ja isännän kamarin ohitse astuessaankin hän vaistomaisesti kohoaa varpaisilleen. Kun isäntä oli terveenä, koko talo pelkäsi häntä, mutta kiersi hänen tahtoaan, milloin ja missä suinkin sopi; mutta nyt se ikäänkuin koettelee arvata sairaan isännän tahdon ja hakea tilaisuutta totella sitä.
Vain Kalle näyttää yrittävän taistella tätä lausumatonta tahtoa vastaan. Hän on koettanut johdella talon talvitöitä, tehdä itse ja antaa määräyksiä rengille. Työt ovat melkoisen yksiviivaisia: heinien, mudan, lannan ja halkojen vetoa. Joskus hän itsekin on ollut toisella hevosella mukana. Renki on metsätiellä välistä pistänyt lauluksi, hän on tuntenut siellä vapautumista. Kalle on yrittänyt myös laulella ja vihellellä tanssisäveleitä, mutta ne ovat tyrehtyneet pian. Hän on kadehtinut renkiä. Onko toisen työ kevyempää, on hän monta kertaa ajatellut. Ainoastaan joskus, kun he ovat liikkuneet takamaalla halkojen haussa, on hän osannut laulaa ja viheltää irtonaisesti. Monta kertaa hän on tuntenut ikäänkuin sisällisen pakon pihamaalla liikkuessaan katsella Tervaharjun ja Rantesuon yli takamaalle päin. Sitähän ei näy talon pihaan eikä vielä Tervaharjulle ja Rantesuollekaan, mutta Kalle kuitenkin katselee sinne ja tavallaan sen näkeekin. Sen kuva on hänen sisimmässään.
Kallen suhde Hannaan on omituinen. Se ei ollut päässyt syntymään ja kehittymään luonnollisella tavalla. Nämä nykyiset aviopuolisot eivät olleet sitä itse solminneet, vaan heidän vanhempansa. Hannan mielestä Kalle oli ollut parempi kuin muut hänen tielleen sattuneet pojat, ja kun hänen sydämensä ei ollut kiintynyt kehenkään muuhunkaan, suostui hän mielellään menemään Kallelle. Kallen mielessä Hannan kuva oli vain vilahdellut takamaalla unelmoidessa, mutta näihin kotioloihin se ei milloinkaan ollut mahtunut.
Nainen kuitenkin tavallisesti etsii ja kaipaa hellyyttä, ja alituinen läheisyys kiinnittää häntä mieheen, jollei tämä ole hänelle suorastaan vastenmielinen. Kun Hannan Raikaalaan jouduttuaan oli siirryttävä monella tavalla toisenlaisiin oloihin ja totuttauduttava talon hiljaisuuteen, alkoi hän yhä enemmän kiintyä Kalleen, joka oli nuori ja jolta hän odotti miehisiä vaistoja. Hän haki Kallelta luonnollista korvausta siitä, mitä oli menettänyt kotoaan tänne muutettuaan. Mitään sellaista hän ei kuitenkaan saanut, vaan Kalle tuntui välttelevän häntä. Nuoren parin kamari oli isännän huoneen vieressä, ja Hanna oli havainnut, että Kalle vavahti jokaista isännän yskäisyä, ja yölläkin hän siihen heräsi.
Vanhaemäntä oli kevätkorvalla joutunut vuoteen omaksi. Jo talvella oli hänen askelensa alkanut tuntua raskaalta, ja hänen täytyi usein askareittensa lomassa istuutua puhaltamaan. Vasta keväämmällä, kun hän ei enää jaksanut liikkua, kutsuttiin lääkäri, joka puhui jotakin punaisten verisolujen katoamisesta ja ehdotteli, että emäntä menisi kaupungin sairaalaan ja että Kallesta siirrettäisiin häneen uutta verta. Emäntä ei kuitenkaan sellaisesta tahtonut kuulla puhuttavankaan. Jos on kuolemaksi, niin kerranpahan sitä on lähdettävä kumminkin, arveli hän ja jäi kotiin sairastelemaan.
Isäntään ei emännän sairaus aluksi näyttänyt tekevän mitään vaikutusta. Hänestähän ei koskaan huomannutkaan erikoisia mielentiloja, paitsi milloin hän kiihkoutui vihaan. Hän kävi muutaman kerran katsomassa, kysyi lyhyesti vointia, ja kun emäntä sanoi kovasti heikottavan, läksi pois murahtaen jotakin, että makaile vain, kyllä se siitä selviää. Hanna sen sijaan hoiti anoppiansa uskollisesti. Hänellä oli aavistus taudin vakavuudesta, ja hän kehoittelikin emäntää noudattamaan lääkärin neuvoa, mutta turhaan.
Emännän toimet jäivät nyt kokonaan Hannan huomaan. Vanhaemäntä oli siinä suhteessa levollinen, sillä hän oli havainnut Hannan niihin erinomaisesti pystyvän. Isäntä sen sijaan tavallista useammin liikuskeli katselemassa navetassa ja muualla, mutta ei sanonut mitään. Hänen kasvoistaan ei voinut arvata, oliko hän tyytyväinen vai ei.
Keväällä Kalle valmistautui kauran kylvöön. Hän oli talvellakin saanut määräillä työt, ja hän katsoi nyt velvollisuudekseen hoitaa isännän askareita edelleenkin. Hän ei tosin ollut milloinkaan kylvöä tehnyt, mutta hänen ymmärtääkseen ei siinä ollut mitään erikoista vaikeutta, ainahan maalaispoika on sen verran seurannut talon toimia.
Isäntä kuitenkin sinä aamuna oli tavallista enemmän liikkeellä, laahusteli pirtissä ikäänkuin vaanimassa Kallen valmisteluja, ja kun tämä käskettyään ensin rengin viedä siemensäkit pellolle lähti sinne kylvövakkoineen, tuli isäntä perässä, otti vakan Kallelta ja sanoi äkeään tapaansa:
— Anna tänne, et sinä kykene.
Kallen teki mieli riuhtaista vakkansa pois, mutta hän malttoi mielensä. Hänen sydäntänsä kaiveli kuitenkin tavaton katkeruus, kun isä tuolla tavalla rengin nähden alensi hänen arvoaan. Ja jaksoiko isä edes tehdä työn? Sehän ei ollut voimia kysyvää, mutta iso kylvöala vaati melkoista liikuntaa, ja isän käynti oli yhä huonoa.
— Mitä varten te tuppaudutte tähän, kun olette sairas?
— Sanoinhan jo, ettet sinä kykene.
— Kyllä minä kykenen, ja toivottehan tekin minusta työnne jatkajaa.
— Sitten, kun minusta aika jättää. Nyt mene matkaasi.
Kylvö kävi hyvin hitaasti, ja pitkäaikainen liikkuminen vei isännän voimat. Hän nähtävästi vain lujalla tahdollaan pystyi suorittamaan työn loppuun. Hän palasi kylvökseltä hiukan hoippuen ja tavantakaa pysähdellen. Koko iltarupeamana hän ei liikkunut huoneestaan eikä vielä seuraavanakaan päivänä.
Emäntä, joka ei enää jaksanut nousta vuoteestaan, kutsutti Kallen toisena iltana luokseen ja kysyi häneltä.
Onko isä tullut huonommaksi, kun hän ei liiku?
Lähti väkisin kaurankylvöön ja väsyi.
Etkö sinä olisi voinut sitä tehdä?
Olisin, mutta hän otti minulta kylvövakan ja teki itse.
Emäntä huokasi raskaasti.
— Hän on tapaisensa — loppuun saakka. Kaipa hän kylvää ohrankin.
— Saa kylvää, minä en puutu.
Emäntä käänsi väsyneet silmänsä Kalleen.
— Kalle, kävisit nyt häntä katsomassa, jos hän hyvinkin jotakin tarvitsee.
— Siellä on käyty. Ei kuulu tarvitsevan. Enkä minä mene.
Kallen kova ja soinnuton ääni vihlaisi emännän sydäntä kuin veitsellä. Hän oli kuitenkin tottunut hillitsemään itsensä ja tukahduttamaan tunteensa toisten näkyviltä. Kyyneleitään hän vain ei voinut salata.
— Minä lähden kohta pois. Koeta sinä olla hyvä isälle.
Äidin värähtelevä ääni aluksi sävähdytti Kallea. Hän ei vielä milloinkaan ollut ajatellut, että tämä sairaus saattaisi päättyä kuolemaan. Kuinka nyt näin lyhyen ja nähtävästi kivuttoman taudin jälkeen voisi kuolla? Kalle ei ollut huomannut, kuinka väsynyt äidin hymy jo pitkän aikaa oli ollut, ja kuinka hän toisinaan vain hellan kuvun kannatinrautaan nojaamalla oli pysynyt pystyssä, ja miten hänen äänensä oli vähitellen hiljentynyt melkein kuiskaukseksi. Ja jos Kalle jotakin olisi havainnutkin, olisi hän varmaan luullut kaiken johtuneen talon yleisestä hiljaisuudesta. Nyt hän näki äidin kasvojen suunnattoman kalpeuden ja ymmärsi hänen aavistuksensa. Hän ei kuitenkaan mitenkään tahtonut uskoa, että niin voisi käydä. Jo sellainen mahdollisuuskin herätti hänen mielessään hädän.
— Ei, äiti, et sinä saa kuolla.
Kalle sanoi sen epätoivoisesti, äänellä, jollaista äiti tuskin milloinkaan oli häneltä kuullut.
— Lapseni, kaikille meille tulee aikamme, minun kohdaltani se saapuu pian, sanoi äiti silitellen pehmeästi vuoteen vieressä istuvan Kallen kättä. — Minä pelkään sinun puolestasi, sinulla ei ole oikeata otetta elämään. Pysytköhän sinä siinä kiinni?
Poika puhkesi hiljaiseen valitukseen. Hän tunsi, että äidin mukana katkeaa viimeinen side, joka kiinnittää häntä tähän taloon.
— Älä lähde, älä lähde, äiti. Mitä tästä tulee, jos sinä menet?
— Koeta sopia isän kanssa, hän on sairas ja tarvitsee tukea.
— Ei hän huoli toisen tuesta.
— Voi tulla sellainen hetki, että hän huolii. Ja ole Hannalle hyvä ystävä ja puoliso.
Äidin ja pojan kesken tapahtui hellempi ja läheisempi kohtaus kuin koskaan ennen. Molempien pitkä yksinäisyys puhkesi vuolaisiin kyyneliin. Äiti oli niitä salassa vuodattanut monta kertaa, mutta pojalta ne herahtivat ensimmäisen kerran näin lievittävinä ja lämpiminä.
VIII
Emäntä kuoli kesällä heinänteon aikana. Hän sammui hiljaa ja rauhallisesti, loppuun palaneena. Hänen sydämensä oli ollut suuri, ja se oli kärsinyt paljon. Hän siirtyi tyytyväisenä ja onnellisena lepoon.
Kaksi ihmistä suri syvästi hänen kuolemaansa — Hanna ja Kalle. Kumpainenkin tunsi kipeästi, mitä oli menettänyt, ja kummankin mielessä heräsi outoja aavistuksia. Emännän säyseä ja vaatimaton olemus oli jollakin tavoin pitänyt koossa tätä taloa. Se oli ollut lieventävänä ja sovittavana, kun ristiriidat kohosivat korkeimmilleen. Hanna oli sen havainnut kohta tulennastaan, mutta omiin maailmoihinsa eläytynyt Kalle tuli tarkemmin ajatelleeksi sitä vasta keväällä, kun äiti aavistaen kuolemaansa oli keskustellut hänen kanssaan ja maininnut lähestyvästä erosta. Kumpainenkaan ei kuitenkaan uskaltanut ajatella edemmäksi. He aivan kuin heittäytyivät kohtalon valtaan.
Isäntä oli entisellään. Hän oli koko kevään ja kesän ahkerasti liikkunut työmailla jakelemassa määräyksiään. Kalle oli saanut olla syrjässä. Tämä oli joskus tehnyt työtä kesän ajaksi lisätyn väen mukana, mutta usein hän oli kesken kaiken lähtenyt samoilemaan metsiin, takamaalleen, ja viipynyt siellä pitkät ajat. Häntä, Kallea, oli ruvennut hävettämään oma asemansa. Hänestä tuntui kuin olisi työväki katsellut häntä halveksien: isäntä tuossa sairas mies, hautaan kaatuva, ja talon poika ei osaa tarttua ohjaksiin.
Kesällä, emännän kuoleman aikaan, isäntä oli huomattavasti väsynyt ja riutunut. Keväällinen ja kesäinen töiden johtaminen oli nähtävästi mennyt yli hänen voimiensa. Hän ei tosin tahtonut tätä väsymystään näyttää työväelle, vaan laahusti aina välillä kamariinsa lepäämään. Se kuitenkin huomattiin.
Emännän viimeisinä aikoina hän kävi melkein joka päivä tätä katsomassa, mutta ei juuri puhunut. Hän aavisti emännän sairauden kehittyvän kuolemaan, ja joskus hänen silmissään oli tavallista leppeämpi ilme, mutta luontainen sulkeutuneisuus salpasi sanat suuhun. Emäntä kuitenkin huomasi tuon ilmeen, ja se häntä ilman sanojakin lohdutti. Kuoleman hetkellä isäntä oli läsnä, Hanna, joka uskollisesti hoiti anoppiaan, kävi hänet hakemassa. Isäntä tarttui kuolevan heikosti häntä kohti ojentamaan käteen ja pyyhkäisi silmiään. Niihin taisi ilmautua hieman kosteutta. Ja hänen poskensa värähtivät, kun emäntä kuiskaten lausui: Hyvästi, kiitos.
Nöyrä ja alistuva nainen lähti maailmasta kiitollisena siitä, että häntä viimeisellä hetkellään oli edes vähän ymmärretty.
Vielä emännän hautajaisissakin isäntä oli liikutettu, vaikka hän koettelikin sitä salata. Kirkkoherran kaunis puhe uhrautuvasta ja itsensä unohtavasta naisesta vaikutti häneen. Kyynelet tunkeutuivat hänen tavallisesti jäykille, mutta nyt ikäänkuin jäästä sulaneille kasvoilleen. Kalle sen sijaan oli hautajaistilaisuudessa tapansa mukaan harvapuheinen ja vaikutti kylmän ajattelevalta. Haudalla hän näytti miettivän joitakin kaukaisia asioita, mutta hautaa umpeen luotaessa käytti lapiota hirvittävän voimakkaasti ja nopein liikkein. Tuntui aivan kuin hän olisi tahtonut kiireesti haudata jotakin, josta nyt oli pian päästävä. Itse hän tunsi hautaavansa lapsuuden- ja nuoruudenkotinsa.
IX
Niin tuskallisen vaikutuksen kuin kuolema tavallisesti tekeekin, unohtuu vainajan muisto pian. Taikka jos ei kokonaan unohdu, niin väistyy kuitenkin matkan päähän, kaukaisuuteen. Hyvä vainaja häämöittää sieltä kuin suojaava ja lohduttava henki, mutta pahaa ihmistä ei hänen kuolemansa jälkeen muisteta tavallisesti edes pahallakaan. Raikaalan emäntä oli hyvä vainaja, mutta hänen suojeluksensa ei ylettynyt talon vaiheisiin, vaikka hän eläessään oli liikkunut siinä sovittajana ja hyvänä henkenä. Hän oli ollut sitä enemmän olennollaan ja käytöksellään kuin sanoillaan. Ja kun hänen olentonsa nyt oli kokonaan poissa, katosi talosta myös hänen henkensä vaikutus.
Hanna suri emäntävainajaa kauimmin. Hän oli tulokas tässä talossa, ja hänen mielessään liikkui sellainen aavistus, että hän joutuu nyt täydellisesti anoppinsa asemaan, saa hänen perintönsä. Kykeneekö hän olemaan hiljaisena, sovittavana henkenä? Hän epäili sitä alusta pitäen, sillä hän oli saanut viettää tyttövuotensa liian vapaasti, melkein oman päänsä mukaan.
Hannan mieltä painoi myös Kallen alituinen vieraana pysyminen hänelle. Emännän kuoleman jälkeen hän oli monesti ajatellut, että nyt Kalle varmaankin muuttuu hänelle läheisemmäksi, kun emäntä on poissa. Hänellä oli sellainen käsitys, että emäntä oli ollut Kallen tuki ja turva isän voimakasta tahtoa vastaan. Hän oli luullut Kallen olevan enemmänkin kiintynyt äitiinsä. Hän oli kyllä alusta alkaen huomannut Kallen aran luonteen, mutta hän ei ollut milloinkaan oppinut ymmärtämään, että tämä oli vieraantunut kaikista ihmisistä ja että vain lapsena hänelle äidin helma oli ollut pakopaikkana. Ja niin Hanna turhaan odotti Kallen olemuksen kääntymistä hänen puoleensa syvemmällä rakkaudella ja kiintymyksellä. Ei edes se sielullinen side, joka kaikesta huolimatta oli ollut äidin ja pojan välillä ja joka oli katkennut äidin kuolemassa, ollut solmiutunut aviopuolisoiden kesken.
Isä kävi yhä johtamassa töitä ja syrjäytti Kallea kuten ennenkin. Hän puhui vielä vähemmän kuin aikaisemmin, ainoastaan ihan välttämättömän. Ylipäänsä hän pysytteli kamarissaan. Kukaan ei hänessä huomannut emännän kuoleman tekemää vaikutusta sen jälkeen, kun tämän hauta oli umpeen luotu. Hänen ajatuksensa olivat kaikille suljettu kirja, kuten ne olivat pääasiallisesti olleet ennenkin. Vaikka hän vain harvoin pistäytyi tuvan puolelle, vallitsi siellä entinen hiljaisuus. Hänen henkensä tuntui sen määräävän. Talon palvelijat vaihtuivat nyt yhtämittaa. Ne olivat vuosisopimuksella, mutta rikkoivat sen ja lähtivät salaakin toisinaan, jos heitä esteltiin. Palvelusväki ei voinut kestää nykyistä painostavaa kankeutta. Ennen oli emännän hyvyys ollut sitä lievittämässä edes silloin tällöin, mutta nyt ei ollut mitään. Vanhaisäntä antoi käskynsä kokonaista päivää varten lyhyesti ja tylysti, ja nuori-isäntä ei puhunut lainkaan. Hän tuli joskus töihin toisten mukana, mutta usein poistui kesken rupeaman, eikä häntä aina nähnyt edes ruoka-aikoina kotona yhteisessä pöydässä. Isäntä oli ennen vanhanemännän eläessä syönyt pirtissä perheen kanssa, mutta jo tämän sairauden aikana oli ruoka ruvettu viemään kamariin. Isäntä valitti heikkouttaan ja pysyi senvuoksi erillään. Tosiasiallisesti hän häpesi halvaustaan, joka vaikeutti syöntivälineiden käyttelyä. Hanna oli niinikään vaitelias. Hänen silmissään asui alati ajatteleva ilme. Hänellä oli omia aavistuksiaan, joiden toteutumista hän samalla kertaa pelkäsi ja odotti.
Vanhaisäntä näytti seurailevan Hannan toimia tämän nykyisen itsenäisen emännyyden aikana. Hän ei koskaan sanonut mitään, mutta Hanna luuli lukevansa hänen katseestaan arvostelua ja moitostakin. Silloinkin, kun isännän silmä ei ollut näkemässä — ja harvoinhan se olikin —, tämän katse ikäänkuin seurasi häntä. Hän tunsi tuon omituisen miehen kamarissaan ajattelevan kaikkea ja aivan kuin sieltäkin näkevän hänen askareensa. Hanna vaistomaisesti tunsi, että tämän talon elämä liikkui jollakin tavoin tuhoansa kohti ja että hänen olisi koetettava sitä estää, mutta hän ei löytänyt keinoja, vaan itsekin turtui, sulkeutui muulta maailmalta ja liittyi hiljaisena talon onnettomiin vaiheisiin. Hän oli avioliittonsa ensimmäisinä kuukausina käynyt useinkin kotonaan, ollut siellä yhtä iloinen kuin ennenkin ja vastannut vanhempiensa kysymyksiin, että kaikki oli hyvin. Isäntä nyt tosin oli vähän omituinen, mutta hänhän ei ollut enää terve, joten sen ymmärsi. Tämän sairauden vuoksi hän oli pyytänyt vanhempiaankin pysymään poissa Raikaalasta. Sitten, kun isäntä tervehtyy, sopii kyllä tulla. »Mutta tervehtyyköhän hän», oli hänen äitinsä siihen sanonut, ja Hanna oli vakuuttanut, että kyllä niin vahva mies vielä tuollaisen sairauden voittaa. Nämä kotonakäynnit olivat olleet Hannalle jonkunlaista purkautumista ja samalla voimien kokoamista, mutta viime aikoina nekin olivat lakanneet.
Kun Hannaa ei enää kuulunut kotiin, oli Kyllölän emäntä vihdoin lähtenyt käymään tyttärensä luona. Hän oli naisellisella vaistollaan alkanut aavistella, että asiat eivät kenties sittenkään olleet aivan oikein. Hanna melkein säikähti äitinsä tuloa eikä laskenut tätä lainkaan isännän puheille. Tavatessaan Hannan hänen omassa nykyisessä ympäristössään äiti heti havaitsi, että hän oli aivan toisenlainen kuin aikaisemmin kotona käydessään. Hän ottikin asian suoraan puheeksi.
— Sinä et ole onnellinen, Hanna.
Äidin sana avasi hetkessä omaan ikäväänsä koteloituneen sydämen, ja Hanna purskahti vuolaaseen itkuun. Voimattomana hän putosi äitinsä eteen polvilleen ja painoi päänsä tämän helmaan. Elämän typerän oikun kokenut ihminen purki nyt siinä suuren surunsa samoin kuin oli ennen lapsena keventänyt pienet mielihaikeansa. Äiti silitteli hänen hiuksiaan — aivan kuin ennen lapsena.
— Itke vain. Ei sinun tarvitse vastata, minä näen sen muutenkin nyt — täällä.
Äidin silmiin tulivat myös kyynelet. Kaksi naissydäntä, äidin ja tyttären, suli lämpimään ja keventävään yhteisymmärrykseen.
— Yhden asian sinä voisit sanoa minulle, jatkoi äiti, kun Hanna oli rauhoittunut, — onko sinun miehesi... onko hän... sinä ymmärrät, onko hän oikein mies?
Hanna painoi uudelleen päänsä äitinsä helmaan ja sanoi tuskin kuuluvasti:
— Ei ole.
— Senkin minä olen aavistanut. Niin pitkälle on siis tuon sairaan miehen tahto ulottunut.
— Ei, äiti, puhkesi Hanna puhumaan kuin hätääntyen, — ei aivan niin. Kalle on vain liian ujo ja saamaton. Hän ei huomaa toista, vaan on liiaksi omissa ajatuksissaan, missä lienee.
— Onko hän edes sinun puolellasi?
— Oikeastaan hän ei ole kenenkään puolella. Hän on vain isäänsä vastaan.
Äiti ja tytär keskustelivat kauan. Lähtiessään äiti sanoi:
— Niin, älä unohda, että sinulla on koti, joka aina ottaa sinut vastaan, jos paha päivä tulee.
X
Se vaihe Raikaalan talon elämässä, jota tässä kertomuksessa yritetään kuvailla, alkaa nyt olla lopussa. Joukko ihmiskohtaloita, jotka etupäässä luontaisen vaiston nojalla ovat sitoutuneet yhteen, liikkuu sen mukana kohti erästä ratkaisua, joka kohtaa kutakin omalla tavallaan. Kuten olemme nähneet, on vanhaemäntä ensimmäisenä saavuttanut tämän ratkaisun siirtymällä pois ajallisesta elämästä, joka oli hänelle pääasiallisesti vain oman itsensä kieltämistä. Hänen lähtönsä vyörytti toistenkin elämää tärkeää vaihetta kohti kenties nopeammin kuin muutoin olisi tapahtunut.
Hannan sielussa syntyi vähitellen katkeruus tätä taloa kohtaan, joka oli riistänyt häneltä nuoruuden ja elämänilon. Sen Hanna tunsi selvästi vasta nyt, kun riittävän ajan kuluttua emännän kuolemasta kaikki pysyi ennallaan eikä Kalle, kuten hän oli toivonut, lainkaan muuttunut. Hänessä, Hannassa, puhuivat naiselliset vaistot nyt elävämmin ja selkeämmin kuin ennen koskaan. Sitäpaitsi häntä kiusasi vanhanisännän hänen askareitaan välistä seuraava katse, joka tuntui ikäänkuin vaanivan. Aluksi, silloin, kun hän joutui ominpäin talon emännyyttä hoitamaan, hän oli koettanut sitä sietää ja arvellut, että isäntä nyt näin ensimmältä tarkkailee hänen töitään, mutta lakkaa siitä havaitessaan kaiken sujuvan hyvin ja vanhaa latuaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja Hanna kärsi siitä.
Ihmisen on vaarallista palata ajatuksissaan menneisyyteen silloin, kun se on nykyisyyttä valoisampi. Hän ei enää sen jälkeen kestä nykyisyyttään. Niin kävi Hannankin. Yhä useammin palasivat iloiset tyttövuodet hänen mieleensä, ja elämä Raikaalassa alkoi käydä tuskalliseksi. Vähitellen hänestä alkoi tuntua siltä, että Kalle oli tähän syypää. Kalle oli tuonut hänet tänne. Kallelta hän oli odottanut tukea ja rakkautta sitten, kun oli tullut tuntemaan tämän talon painostavan ilmapiirin. Mutta mies, hänen aviomiehensä, oli ollut arka alusta lähtien, ja vanhanemännän kuoleman jälkeen hän oli käynyt melkein yhtä harvasanaiseksi ja ihmisiä kaihtelevaksi kuin isänsä. Ei edes hän, Hanna, päässyt lähelle Kallea. Isän ja pojan välinen erotus ilmeni oikeastaan vain siinä, että poika ei vaaninut hänen töitään.
Hanna ei ainakaan ollut sitä huomannut.
Hanna ei lopulta voinut kantaa kärsimystään yksin. Hän päätti puhua Kallen kanssa.
On ihmeellistä, että alituisesti toistensa läheisyydessä elävät ja yhteiskunnallisinkin sitein toisiinsa liitetyt ihmiset saattavat joskus varsinkin sielullisesti olla niin etäällä toisistaan, että tavallinen keskustelukin heidän välillään on vaikeata. Joka kerta kun Hanna oli koettanut puhella Kallen kanssa, oli liikuttu vain talousasioissa ja niissäkin hyvin niukasti. Jos pienelläkään viitteellä oli tullut kajotuksi heidän keskinäiseen suhteeseensa, oli Kalle synkistynyt ja livahtanut nopeasti pois. Iltaisin, kun he olivat kahdenkesken kamarissaan, Kalle näytti olevan kaikkein haluttomin keskusteluihin. Hän nähtävästi yhä kaihtoi seinän takana makailevaa isäänsä.
Hanna kuitenkin tunsi, ettei näin voi pitemmälle jatkua. Emännän paikka ja valta eivät yksinomaan riitä, vaan hänen on oltava myös aviopuoliso, tahi sitten on kaikesta tehtävä nopea loppu.
Eräänä syksyisenä iltana, kun nuori pari verraten aikaisin on siirtynyt kamariinsa, Hanna pakottaa itsensä keskusteluun.
— Kalle, sanoo hän, — kuunteletko sinä nyt minua ja vastaatko sinä suoraan minun kysymyksiini?
— Mitähän tässä nyt olisi erikoista puhuttavaa? kysyy Kalle, ja hänen äänensä kuuluu kuin hienoisesti pelokkaalta.
— Voi, Kalle, minulla olisi paljonkin kysyttävää, hyvin paljon sinulle sanottavaa, mutta minun on niin vaikeata puhua, kun sinä aina olet tuollainen.
— Minkälainen minä sitten lienen?
— Sellainen karttelevainen.
— Minä en mahda sille mitään. Mihinkäpä sitä luonnostaan pääsee.
Kallen äänessä on nyt kovempi sointu kuin äsken. Siinä on jotakin sellaista, mikä johtaa Hannan mieleen vanhanisännän.
— Kyllä sinä mahdat, sinun täytyy mahtaa. Olenhan minä sinun vaimosi, tokko sinä sitä koskaan ajattelet.
— Mitäpähän siinä lie ajattelemista.
— On siinä, paljonkin. Sinä et kohtele minua vaimonasi, vaan jonakuna vieraana henkilönä, jota tarvitaan tässä talossa, mutta joka ei ole sen läheisempi kuin nykyisin käymäsiltään täällä olevat palkkalaiset.
— Mistäpä se tällainen talonpoika ne kohtelut...
— Kalle, Kalle, älä sano niin. Jokainen ihminen tuntee, miten häneen suhtaudutaan, vaikka kohtelu olisi moitteetontakin. Minä olen alusta asti tuntenut tämän talon kylmyyden minua kohtaan. Minä olin kauan kärsivällinen ja odotin, odotin ennen kaikkea muutosta sinun puoleltasi, mutta sitä ei tullut. Kalle, miksi sinä minut tänne toit?
Kallen muistiin välähtää yhtäkkiä hänen isänsä ja äitinsä keskustelu sinä iltana, jona isä halvaantui. Siinä oli ollut jotakin läheistä tämän keskustelun kanssa. Hänen mieleensä muistuvat isän sanat, ja hänen huulillaan jo pyörii samanlainen kysymys, jonka isä oli tehnyt äidille: mitäs tänne tulit, mutta hän ei sano sitä, vaan koettaa sivuuttaa koko asian vaikenemalla.
— Vastaa, Kalle, vastaa. Miksi sinä minut otit, kun et sinä kuitenkaan ole minulle sitä, mitä sinun pitäisi olla?
Hannan äänessä väreilee hätä. Hän ei nyt enää ujostele, sillä hänen täytyy saada selvyys, ratkaisu.
— Mitä sinulta täällä puuttuu? kysyy Kalle, josta tämä keskustelu tuntuu peräti vastenmieliseltä. Hänellä ei ole selviä ajatuksia. Hän ei ole tottunut pohtimaan tällaisia asioita.
— Minulta puuttuu mies, aviomies.
— Vai niin.
— Niin, mies, joka olisi yhtä minun kanssani, jolle minä voisin uskoutua ja joka minua lohduttaisi ja tukisi. Usko minua, Kalle, minä kestäisin tämän talon kylmyyden, jos sinä minua ymmärtäisit.
— Tätä taloa ei kestä kukaan.
Kalle melkein parkaisee nuo sanat. Hän ei ajattele mitään. Hän vain tuntee, ja hänen sydämensä on pakahtua. Hän näkee Hannan epätoivon ja hänen vaistonsa sanoo, että hän on jollakin tavoin syyllinen, mutta hän ei tiedä keinoa vikaansa korjata. Jokin ihmeellinen kuilu on aina ollut hänen ja Hannan välillä. Se on siinä vieläkin. Hän hyppäisi mielellään ylitse, mutta tuntee, ettei pääse. Jos hän koettaa, niin hän sortuu siihen kuiluun, uppoaa kokonaan ja menehtyy.
— Kalle, tämä talo on sinut pilannut, puhuu Hanna hätäisesti, — se on vanginnut sinun tahtosi ja tarmosi. Miksi sinä et mene kylälle kuten muut miehet? Sinä olet nuori, miksi sinä et hae ikäistesi seuraa. Sinä olet tuolla seinän takana makaavan miehen orja kuten kaikki muutkin tässä talossa. Minäkin olen ollut tavallaan, jonkun verran, mutta minä en jää sellaiseksi koko iäkseni. Älä jää sinäkään. Käy muualla, hengitä raikkaampaa ilmaa ja tule minun luokseni uutena, parantuneena tuosta epämiehekkäästä orjamielestäsi. Minä en tiedä muuta neuvoa. Tahdotko koettaa, Kalle.
— En tiedä.
Kalle ei osaa muuta vastata. Hänen mielentilansa on pingoittunut äärimmilleen. Hän lähtee kamarista myöhäsyksyiseen iltaan, kävelee kauan pihamaalla ja lopulta pysähtyy pitkäksi aikaa talon nurkalle katselemaan siihen suuntaan, missä takamaa lepää pimeydessä.
Palatessaan kamariin Kalle huomaa, että Hanna on itkenyt ja nähtävästi nukkunut kyyneliinsä.
XI
Sen jälkeen Hanna ja Kalle eivät puhuneet suhteistaan eivätkä juuri muustakaan. Hanna liikkui askareissaan vakavana ja surumielisenä, mutta hän näytti tehneen päätöksensä. Hänen kohtalonsa oli ratkaistu, vaikka ei vielä täyttynyt. Kalle kulki entiseen tapaansa vaiteliaana, näyttäen kuitenkin miettivämmältä kuin ennen. Hänen mieleensä olivat jääneet Hannan sanat: Käy muualla, hengitä raikkaampaa ilmaa. Niinpä hänen ajatuksissaan kypsyi päätös käydä muualla, tutustua elämään kodin ulkopuolella. Hänestä tuntui nyt suorastaan omituiselta, että hän itse ei milloinkaan ollut tullut tuota ajatelleeksi. Koko hänen nuoruutensa oli kulunut tässä samassa paikassa. Ei hän ollut sanottavasti tuntenutkaan halua lähteä kylälle, paitsi minkä oli talkoissa käynyt ja silloinkin tavallisesti vanhempiensa kanssa, eikä isä varmaankaan olisi häntä yksin päästänytkään. Mutta olihan hän jo jonkun vuoden ollut täysikäinen, joten olisi voinut tehdä oman päänsä mukaan isästä välittämättä. Häntä oli oma halunsa kuitenkin vetänyt metsään, takamaalle, yksinäisyyteen, ja ikätoverien seura oli niin jäänyt vuodesta vuoteen. Nyt hänen oma vaimonsa kehoitti, ja Kalle päätti sitä kehoitusta noudattaa.
Isä ällistyi suuresti, kun Kalle eräänä aamuna hän ilmoitti, että hän lähtee talvimarkkinoille ja myy tuon vanhan tamman pois, siitä kun on ollut puhetta.
— Ethän sinä ole ikinä ennen kaupungissa käynyt, ihmetteli ukko.
— Kerta ensimmäinen.
— Mistä sinä nyt tuon pään olet saanut?
— Samapahan se on, mutta se pysyy Isäntä ei oikein ymmärrä, miten suhtautua tähän Kallen päätökseen. Hetkisen hän ajattelee, että hänen isäntävaltaansa on loukattu, eihän Kallella ole oikeutta omin nokin tehdä tuollaisia päätöksiä, mutta hän ei kuitenkaan nyt suutu. Toiselta puolen hän käsittää, että Kalle sittenkin on täysi mies, jotakinhan hänen täytyy yrittää, eikä hän tällä markkinamatkallaan voi aiheuttaa talolle mitään vahinkoa. Isäntä sanoo melkein leikillisesti, ainakin paljon tasaisemmin kuin yleensä:
— Taidat havitella isäntävaltaa.
— Mitäpähän minä tässä havittelen.
Asia on selvä, tamman viimeinen hinta, johon asti voidaan tinkiä, määrätään ja Kalle valmistuu lähtemään. Hanna säälii miehensä matkaan suorastaan iloisena. Hänestä tuntuu, että tästä nyt tulee elämänmuutos johonkin suuntaan ja ajatuksissa tehdyn ratkaisun täyttymys.
Markkinamatka avaa Kallelle kokonaan uuden maailman, hänelle tuntemattoman. Menotien hän ajaa pitkässä hevosjonossa, jossa on matkamiehiä kaukaisista pitäjistä, toisilla isot kuormat kaikenlaista kauppatavaraa. Joukossa on omankin pitäjän väkeä, jonka Kalle tuntee. Jonossa vallitsee iloinen ja reipas henki, jonkunlainen odotteleva tunnelma. Markkinat ovat vielä tähän aikaan, jolloin nopeimpana kulkuvälineenä on hevoskyyti, maalaisväen, varsinkin kauempana asuvan, melkein ainoa yhdysside kaupungin kanssa, samalla kun ne tarjoavat myöskin maalaisille jokavuotisen kanssakäymisen mahdollisuuden keskenään. Ne ovat talvella tammikuussa, jolloin työt ovat vähissä ja kansa joutaa kaupunkimatkalle. Markkinat merkitsevät maalaisille myöskin huvittelutilaisuutta, ja siksi mieli onkin jo menotiellä hereä ja vastaanottavainen — ikäänkuin hiukan uneksiva.
Kalleenkin yleinen tunnelma tarttuu vähitellen. Loppumatkalla hän istuen samassa reessä muutaman naapurinsa kanssa ja hänen oman tammansa kävellessä takana jonon keskellä tyhjiltään yhtyy toisen aloittamaan lauluun. Hän on nyt ensimmäisen kerran näin kaukana kotoa, ja sen vaikutus tuntuu kerrassaan häviävän jonnekin hämäryyteen. Se vielä oli jollakin tavoin lähellä niin kauan kuin ajettiin oman pitäjän rajojen sisällä ja kun puheltiin oman paikkakunnan asioista, mutta kaupungin maalaiskunnan alueelle tultua — sitäkin aluetta on lähes kolmekymmentä kilometriä — se siirtyi tuntumattomiin. Tämä on aivan kuin toista maailmaa, jossa Kalle tajuaa olevansa oma herransa. Häntä ei täällä vartioi kenenkään toisen ihmisen tahto. Se on jäänyt tuon rajaviivan taakse.
Markkinamatkueen mieliala käy sitä valoisammaksi ja pirteämmäksi, kuta lähemmäksi kaupunkia ehditään, ja naapuri ilmoittaa Kallelle jonkunlaisena salaisuutena, että hänellä on kaupungissa vähän miestä väkevämpää. Hän ei kylläkään ole mikään juoppo, kaukana siitä, eikä hän juuri muulloin maistakaan kuin kaupungissa käydessään, mutta silloin pitää olla iloa. Markkina-aikana ovat viinakaupat kiinni, kortteerin isäntä kuitenkin hommaa edeltäpäin, hän on sellainen avulias ukkeli. Ottaa tosin pienen prosentin, jonka mielellään maksaakin vaivan palkaksi. Hän, naapuri, on aina kortteeria siinä samassa paikassa, siinä kun on niin mukavaa ja vapaata. Isäntä on vanhapoika, joka harjoittaa ajurinliikettä. Ei kuitenkaan itse aja, vaan pitää renkejä. Se elää sillä ja tienaa lisää antamalla maalaisille kaupunkikortteeria, kun sillä on iso talli. Se on hauska mies, itse laittaa ruoat ja tekee kaikki akkojen työt, ei suvaitse naisväkeä. Siihen kai Kallokin tulee. Tietysti, mihinkäpähän muuanne Kalle, joka on ensi kertaa kaupunkimatkalla, kun vain sopinee. Sopii, sopii varmasti, kun tulee hänen, naapurin kanssa, hän on siinä paikassa vahva tuttu. Mutta kuinkas se onkaan, maistaakos tämä Kalle väkeviä? No ka, miksipäs ei maistaisi, eihän hän miestä huonompi ole. Aivan oikein.
Kallella ei ole mitään käsitystä viinasta, sitä ei ole milloinkaan viljelty hänen kotonaan, eikä hän ole saanut muuta kuin joskus pikku poikana maalaispidoissa maistaa äitinsä viinilasista. Talkoissa hän on nähnyt viinaa käytettävän, mutta ei ole milloinkaan nauttinut. Hänestä kuitenkin tuntuu jollakin tavoin sopimattomalta kieltää, ja siksi hän vastaa naapurin kysymykseen myöntävästi. Samalla hän päättää ottaa, jos tarjotaan.
Markkinat ovat kaksipäiväiset, mutta useimmiten aattona on kaupallinen henki kaikkein väkevin. Jos jollakulla on jotakin myytävää, koettaa hän ehdottomasti ehtiä perille aatoksi, koska silloin saa parhaimman hinnan. Ostajan taas on parempi jättää kauppansa toiseen markkinapäivään, jolloin hinnat ovat ostohalun laimentuessa pudonneet. Tämä matkue tulee perille aaton edellisenä iltana myöhään. Aattoaamuna ollaan valveilla jo aikaisin maalaisten tavalliseen tapaan. Sitäpaitsi markkinatouhukin alkaa jo aamuhämärissä.
Kallesta on outoa tuollainen väen paljous samassa paikassa. Hänellä on kyllä ollut käsitys kaupungista, onhan hän käynyt kansakoulun ja nähnyt suurkaupunkienkin kuvia. Hän tietysti myöskin ymmärtää, että kaupungissa on paljon asukkaita, mutta markkinat antavat siitä vielä isomman, jollakin tavoin liioitellun kuvan, niille kun on kokoutunut koko maakunta. Sitäpaitsi elämän syke on markkinoiden aikana kokonaan toinen kuin tavallisesti. Kaupungin suoniin juoksee silloin uutta verta, jonka kierto muuttaa sen elämän tahdin. Kaupallinen intohimo myöskin liekehtii markkinoilla väkevämpänä kuin muulloin, ja ihminen on yleensä virkeämpi ja rennompi heittäytymään tuon vähän valtoimeksi käyvän elämän pyörteisiin. Sellainen vapaus täytyy suoda itselleen kerran vuodessa, näin talvella, kun elämä muuten on kankeaa ja jäätynyttä. Kalle näkee ympärillään tämän vilkkaan elämän, ja sen tahti tarttuu tavallaan häneenkin. Kun hän päivällä ajelee tammaansa näyttelemässä kaduilla, missä ostajat piiskoineen liikkuvat, tuntee hän harvinaista varmuutta. Hevoslatsilla, jäällä kaupungin rannassa, jossa hevosia koetellaan ja useimmat kaupat solmitaan, hän puhuu kovaäänisesti, huutaen kuten muutkin markkinamiehet, ja tinkii ankarasti. Hän saakin tammastaan sellaisen hinnan kuin oli tarkoitettu.
Karusellin, ampumaradan, vahakapinetin ja muiden harvinaisten markkinahuvitusten jälkeen vietetään iltaa kortteeripaikassa ja sulatellaan vaikutelmia. Kalle on ensikertalainen, muillehan tämä meno onkin tuttua. He kuitenkin selittelevät ja kuvailevat Kallelle hänen uusien näkemystensä merkillisyyttä, lisäten niihin omasta puolestaan vanhoja markkinamuistojaan. Pienessä seurassa tehdään puolikuppisia ahkerasti, ja Kallekin koettaa olla mukana. Viinan maku tympäisee häntä, mutta hän ei tahdo olla miestä huonompi. Aluksi hän käy kalpeaksi, pysyy vaiteliaana, etupäässä kuuntelijana, ja piipahtaa moniaita kertoja pihalle. Hänen tottumaton elimistönsä ei tahdo sietää väkevähköä puolikuppista. Näiltä pihakäynneiltään palattuaan hän vähän esteleekin uuden kupin sekoittamista, mutta kun toiset sanovat häntä maitosuuksi, sallii hän kaataa kuppiinsa voimakasta nestettä, joka vähitellen rupeaa pysymään sisällä ja tekemään vaikutuksensa.
Kierreltyään aikansa markkinavaikutelmissa puhe siirtyy kotoisiinkin asioihin. Tunnelma on nyt kohonnut, ja sen vallassa kaikki näyttää valoisalta. Seurue kertoo kotoisista asioistaan jonkunlaisella lämmöllä, ja jokaisella ne tuntuvat olevan erinomaisessa kunnossa, paljon paremmassa kuin naapurissa. Maanviljelys menestyy hyvin, ja karjanhoito kukoistaa. Syksyllä oli muikunsaalis ollut satumaisen runsas ja sillä oli kääritty kokoon isoja rahoja. Kannattaa näin kerran vuodessa, markkinoilla, pitää reilut juhlat. Joku on myynyt hevosensa ja kehuu saaneensa siitä paremman hinnan kuin oli osannut toivoakaan. Kun pieni nykyhetken vilahdus näin on sekautunut puheeseen, mennään taas pian läheisempiin asioihin. Muistellaan vaimoja ja kehutaan heidän ahkeruuttaan, alistuvaisuuttaan ja nöyryyttään. Jokainen on isäntä talossa, sen tietää vaimo ja koko väki, mutta kyllä emännälläkin sentään on omat huolensa ja askareensa, joiden täsmällisestä täyttämisestä isännän pitää olla kiitollinen.
Siinä puheen lomassa joku kysäisee Kallelta:
— Mitenkäs sitä teillä eletään? Taitaa olla akkavalta, kun sinä olet noin hiljainen.
Kalle on jo kauan tuntenut halua sekautua puheeseen, mutta ei ole ehtinyt, kun se on mennyt yhtenä sorinana. Toisten tottuneisuus on jotenkin häntä hämännyt. Nyt häneltä kysytään suoraan ja hänen on vastattava. Se onkin ihmeellisen helppoa.
— Vai akkavalta. Kuka kehno sellaista on uskaltanut sanoa? Minä olen meiltä eikä siinä muita tarvita.
— Kylällä puhutaan, ettei eukkosi laske sinua lähelleenkään, huomauttaa naapuri, joka nyt on jo aika vahvasti viinan valloissa.
Kallen kalpea muoto saa vahvan punaisen värin, hänen verensä kiehahtaa.
— Älä sinä valehtele, sanoo hän vihan värähdys äänessään, — sellaista ei kukaan kykene sanomaan, ja jos joku yrittää, niin tuosta pesee.
Kalle heristää nyrkkiään naapurin nenän edessä. Tämä on rauhaisa mies, ja hän huomaa, ettei Kallen kanssa ole nyt leikkimistä. Hän alkaa lepytellä:
— Mitäs sinä suotta, piloillanihan minä.
— Parasta heittää semmoiset pilat.
Seurustelu jatkuu. Se joutuu pian sille asteelle, että aletaan puhua sekaisin monista asioista. Kukaan ei oikeastaan kuuntelekaan toistaan, hölpöttää vain omia aikojaan. Kalle on kauan vaiti ja synkkänä. Äskeinen välikohtaus on jäänyt hänen mieleensä. Sitten hän rupeaa puhumaan samoin kuin toisetkin, aluksi hiljaa, itsekseen, mutta lopulta niin kovaa, että toistenkin huomio kääntyy häneen.
— Vai ei laske lähelle... Kuka se semmoista... Kyllä laskee, jos mennään, pyytääkin, että mentäisiin... Se on sitten eri asia mennäänkö... ja kun mennään, niin mennään rytinällä... Sehän on kumma, ettei akka tottele. Perhana, eikö se tottele... Kuka tässä käskee... isäkö? Se makaa könttänä ja kuolee kohta... Tämä mies on isäntä talossaan ja laittaa ukon takamaalle... tahi Rantesuota kuokkimaan... kun se kerran on kuokittava... ja minä sen kuokin... Ei kun ukko kuokkii. Se ajetaan pois saralta ja otetaan kylvövakka sen kädestä, ja se kuokkii loppuikänsä niin, että hiki nenänvartta valuu... Nyt on tamma myöty, mutta varsa kasvaa... Sillä minä ajan kaupunkiin markkinoille ja ajankin, että hippulat vinkuu, ja takamaalle minä ajan... ja akka saa mennä vaikka... Luuletteko te, että se ei mene, jos minä käsken...
Kalle nousee ylös vaivalloisesti. Toiset huomaavat humalastaan huolimatta, että hän on lopussa. Hän seisoo pöytää vasten nojallaan ja hoippuu siinäkin. Vihdoin hän retkahtaa löysästi vieressään istuvaa vasten, tarttuu veltosti hänen kaulukseensa ja sanoo nyt jo silmät melkein kiinni ja uneliaalla äänellä:
— Mitä, eikö muka mene? Sehän menee ja kohtsiltään...
Hän yrittää vielä ylös, mutta sortuu penkille. Toiset puuhaavat hänet sänkyyn, johon hän heti nukkuu.
Aamulla herätessään Kalle hiukan häpeilee. Hänen päänsä on samea, ja edellisen illan loppuosasta siinä pyörii vain hämäriä muistoja. Hänellä on sellainen tunne kuin hän olisi puhunut sopimattomia, vieläpä uhkaillutkin toisia. Naapurille, joka on tutumpi, hän tästä huomauttaakin vähän kuin anteeksi pyytävässä sävyssä. Tämä lohduttaa Kallea ilmoittaen, ettei mitään ole tapahtunut, valittelee omaa päätään ja hakee parannusryyppyä. Hän tarjoaa Kallellekin, mutta tämä tuntee nyt inhoa viinaa kohtaan ja kieltäytyy ottamasta.
— Ei se tämä tauti parane muuten kuin sillä samalla myrkyllä, jolla se on hankittukin, selittää naapuri.
Muita miehiä siinä ei nyt olekaan, ne ovat jo aikaisin lähteneet liikkeelle, aikovat toimittaa loput asiansa nopeasti ja lähteä vielä saman päivän nimissä kotimatkalle. Naapuri löytää jostakin pullon, saa kortteerin isännältä kahvia ja tekee kuppinsa. Hän kehoittaa vieläkin Kallea yhtymään seuraan.
— Hyvinhän tuo eilenkin maistui, aivan kuin vanhalle tekijälle. Eikös nyt parannus kelpaa?
Kallesta tuntuu jollakin tavoin epämiehekkäältä olla suostumatta toisen tarjoukseen. Hän tukahduttaa väkivaltaisesti vastenmielisyytensä ja laittaa itselleen puolikuppisen. Se tuntuu panevan sisukset ylösalaisin, naapuri huomaa sen ja kehoittaa:
— Heitä toinen ryyppy perästä, kyllä se siitä asettuu.
Kalle tekee neuvon mukaan, syömättömässä vatsassa tuntuu suloinen lämmin, ja päätä hiukkasen huimaa. Vähän ajan perästä ruoka maistuu, ja naapurukset syövät eväitään. Sitten hiljaista ryypiskelyä jatkuu, kunnes edellisestä illasta säästynyt aine loppuu. Naapuri kehoittaa Kallea pyytämään kortteerin isännältä lisää.
— Kyllä sillä on sinunkin varallesi, vakuuttaa hän.
Ainetta saadaan, se kihahtaa kummankin päähän, ja silloin tulee Kallelle äkkiä halua lähteä kotiin. Hänellähän ei ole enää täällä mitään tehtävää ja onhan nämä nähtävyydet katseltu jo edellisenä päivänä. Kun nyt puolenpäivänkin aikaan lähdetään, niin illalla ollaan kotona. Naapuri ensin estelee, olisi muka kestailtu vielä täällä tämä päivä, mutta sitten hänkin suostuu lähtemään, kun oli kerran sovittu, että Kallen hevoseton reki viedään hänen rekensä perässä kotiin. Onhan sitäpaitsi mahdollista ottaa matkallakin tuikku lämpimikseen.
Markkinamiehiä on taas sievoinen jono kotimatkalla. Kiireisimmät, ne, jotka ovat saaneet asiansa toimitetuksi, ovat jo puoliltapäivin lähteneet. Kaukaisten pitäjien miehiltä matka tavallisesti vie pitemmän ajan kuin kaupungissa perilläolo. He tulevat joka talvi markkinoille iloisin ja odottavin mielin, satuttautuen useimmiten jo aatoksi, ja lähtevät sieltä pienet harjakaislystit pidettyään jo ensimmäisenä markkinapäivänä takaisin, jatkaen ilojaan vielä ainakin alkutaipaleella. Kaupungin maaseurakunta ja seuraavakin pitäjä kuulevat parin vuorokauden tietämissä loikitusta ja remuamista maantieltä.
Sellainen jono kulkee nytkin valtamaantietä. Siinä on iloinen ja toverillinen matkue. Milloin istutaan missäkin reessä ja nautitaan eväitä. Tutuissa syöttöpaikoissa höyryää kahvi, johon sekoitetaan väkeviä, mutta maantiellä ryypätään paljaaltaan. Naapuri ja Kalle ovat koko matkan samassa puuhassa. Kotitanhuita lähestyttäessä naapuri jo kuorsaa, mutta Kalle on vielä pystyvässä kunnossa, vaikka hänenkin päässään kiertää kummallisia ajatuksia — jotakin kaikua edellisestä illasta.
Naapurin pihamaalla väsynyt matkamies autetaan tupaan. Kallea neuvotaan jättämään rekensä tänne ja hakemaan se jonakin päivänä, mutta hän sanoo kyllä jaksavansa noin kepeän kapistuksen perässäänkin vetää.
Raikaalaa lähenee mies kiskoen etukumarassa rekeä. Hänen askelensa on hoiperteleva, mutta matka sujuu sentään, vaikka hitaasti. Toisinaan hän hiljakseen kiroaa, näyttää olevan kiukuissaan reen painosta tai mahdollisesti jostakin muusta syystä. Kuu valaisee hieman aaveenomaisesti hiljaista ja vähän pakastavaa talvista iltaa.
Kalle heittää reen keskelle pihamaata, korjaamatta edes siinä lojuvia hevosvaljaita talteen, ja syöksyy suinpäin avoimen porstuan kautta sen kamarin ovelle, jossa he Hannan kanssa nukkuvat. Hanna on ollut unessa, mutta herää, kun ovea riuhtaistaan voimakkaasti. Hän ei kuitenkaan heti tajua, mitä tapahtuu. Kalle lyö nyrkillään oveen useampia kertoja.
— Herra siunaa, kuuluu Hannan hätäinen ääni kamarista, — kuka siellä on?
— Siunaa se ovi auki ja siinä paikassa.
— Sinäkö siellä?
Kuuluu, kuinka Hanna hyppää vuoteesta ja rientää avaamaan.
— Kuinka sinä nyt jo tulit? En osannut odottaa.
Kalle ilmestyy ovelle. Karvalakin alta pistää otsalle väkivaltainen hiuskiemura, samanlainen kuin oli ollut heidän entisellä rengillään.
— Vai niin. Sinä makaat täällä lukkojen takana etkä päästä lähellesi. Sitähän sinä olet kylällä laulanut.
Kallen ääni kähisee. Siinä on jotakin ridasta haavoittuneena irti päässeen pedon tuskaisen äännähdyksen kaltaista.
— Kalle, Kalle, mikä sinun on?
Ikkunasta sattuvassa kuun valossa Hanna näkee vääristyneet kasvot, joista tuijottaa kaksi tylsästi harrittavaa silmää. Hän peräytyy, mutta Kalle seuraa.
— Sanopahan nyt, mitä sinä oikein olet kielinyt ihmisille tämän talon elämästä, kun siitä pitkin kyliä puhutaan.
— Sinä olet juovuksissa.
— Olen mitä olen. Ehkä minä nyt olen selvempi kuin koskaan ennen. Älä pelkää, Kyllölän kana, minä olen kukko ja kaahitan sinua siivelläni. Lasketko sinä lähelle?
Hanna ei oikein jaksa käsittää tällaista tilannetta. Hänestä mies on kuin hourupäinen, ja hänet valtaa suunnaton pelko. Hän pakenee ikkunan viereiseen nurkkaan ja kyyristyy siihen.
— So, so, hokee Kalle edelleen, nyt juopuneen kovalla ja ilmeettömällä äänellä, — äläpähän pakoile, minä olen sinun aviomiehesi, etkä sinä saa hölistä, ettet sinä laske minua lähellesi niinkuin tulee.
Kalle on tullut aivan lähelle Hannaa. Kuun valossa hänen kasvonsa ovat kuin mielipuolisen. Hanna päästää pitkän ja epätoivoisen huudon. Silloin Kalle tarttuu toisella kädellä kiinni hänen vyötäisiinsä ja painaa toisen kätensä tiukasti hänen suulleen.
Sillä hetkellä vanhaisäntä tulee huoneeseen. Kuun valossa koko kohtaus selviää hänelle. Hän on jo omaan huoneeseensa kuullut osan keskustelua.
Terveellä kädellään isä tempaisee Kallen erilleen Hannasta.
— Tapatko sinä, riiviö, vaimosi!
Kalle käännähtää nopeasti ja tuijottaa isäänsä samein silmin. Hänen äänensä kähisee, kun hän sanoo:
— Kaikki tapan. Minutkin on tapettu.
— Niinhän sinä olet kuin käärmeen poika, sekin syö emänsä, kun pääsee samankokoiseksi.
Isä ja poika seisovat vastakkain aivan kuin valmiina syöksymään toistensa kimppuun. Isä nostaa kätensä kuin torjuakseen, mutta se nousee veltosti, sillä äskeinen ponnistus hänen tempaistessaan Kallen irti Hannasta on vienyt voimat. Hän horjuu ja lysähtää hetken päästä lattiaan. Yrittää vielä nousta, mutta vaipuu takaisin.
Silloin Kalle syöksyy tuvan puolelle ja herättää palvelijat.
— Menkää meidän kamariin. Viekää se ukko Rantesuolle kuokkimaan. Se kuokkii nyt tästälähin.
Renki ja piika ovat unentokkerossa eivätkä aluksi ymmärrä mitään, mutta nähdessään Kallen muuttuneen muodon he säikähtävät ja ryntäävät pirtistä alusvaatteillaan. Porstuaan kuuluva Hannan valitus johtaa heidät kamariin.
— Isäntä kuolee, kuolee käsiin, vaikertaa Hanna, — voi, mikä tuli.
Tuvassa Kalle retkahtaa hervottomana penkille ja nukkuu siihen pian. Vielä unen pöpperössäkin hän sammaltavalla äänellä hokee:
— Kuokkii se... kuokkii...
XII
Sinä yönä Raikaalan vanhaisäntä kuoli. Uusiutunut halvauskohtaus lopetti hänen elämänsä.
Kun renki toi lääkärin muutamien kilometrien päästä kirkolta, makasi isäntä jo vainajana sängyssä, johon Hanna ja palvelijat olivat hänet nostaneet. Talossa ei ollut muita kuin Kalle, joka edelleen nukkui tuvan penkillä. Naiset olivat menneet Hannan kotitaloon huomattuaan, että isännästä oli henki lähtenyt. Hanna oli värissyt kuumeessa, ja palvelija oli hädintuskin jaksanut auttaa hänet Kyllölään.
Kalle herätetään tuvan penkiltä. Hän hämmästyy nähdessään lääkärin. Hänen muistiinsa ei näy jääneen minkäänlaista kuvaa edellisestä illasta.
Istuessaan pakottavin päin tuvan penkillä hän huomaa muistinsa loppuvan humalaiseen naapuriin, jota autettiin reestä huoneeseen. Hän on kuitenkin järkkynyt ja kärsii tunnon soimaa, sillä hänestä tuntuu kuin olisi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut. Lääkärin näkeminen vielä vahvistaa tätä tuntoa. Hänelle ei kuitenkaan sanota mitään, eikä hän itse uskalla kysyä, niin tavattomasti kuin tämä epätietoisuus häntä vaivaakin.
Ristiriitaiset ja pelokkaat mietteet tunkeilevat hetken Kallen aivoissa, sitten hän päättää mennä Hannan luo ja ottaa selvän. Hanna on kai kamarissaan, koska häntä ei näy aamuaskareissa. Hän tapaa isänsä ruumiin omasta sängystään. Kallen suusta pääsee kireä parahdus, jossa on kauhistusta ja hätää. Hänen ajatuksensa ei enää jaksa toimia senkään vertaa kuin äsken tuolla tuvan puolella outojen aavistusten aikana, eikä hän saa sanaakaan suustaan kysyäkseen lääkäriltä tai rengiltä tapahtumien kulkua. Hänellä on vain hämärä aavistus siitä, että tässä on jotakin hänen syytänsä. Tapaus tuntuu hänestä kaukaiselta, sängyssä makaava vainaja on kuin vieras, ja joku selittämätön tunne vetää Kallea pois koko talosta. Sen vallassa hän lähtee nopeasti naapuriin, jossa hän viimeksi eilen illalla oli ollut.
Raikaalan nuori-isäntä istuu naapurin tuvan penkillä synkästi eteensä tuijottaen. Talonväki koettaa puhutella häntä, tiedustella, mitä on tapahtunut, huomatessaan miehen muodosta, että asiat eivät ole oikein. Markkinatoveri aavistelee, että Kallen eilinen humala on aiheuttanut kotona jonkun kohtauksen ja lohduttelee häntä. Pitkään aikaan Kalle ei puhu mitään. Sitten hänelle näyttää jotakin selvenevän.
— Talo on autiona, pitäkää siitä huolta.
Sen sanottuaan hän nopeasti poistuu.
Jonkun ajan perästä tulee Raikaalan renki, jolta ihmettelevä talonväki saa kuulla asiain tilan.
— Kallesta ei ole mihinkään, jonkun pitäisi hoitaa karjaa, ettei se kuole nälkään, sanoo renki.
Naapurin emäntä kehoittaa häntä viemään sanan Kyllölään ja lupaa itse mennä miehensä kanssa käymään Raikaalassa ja toimittamaan asioita ensi hätään.
Kyllölässä tiedetään tapahtumat. Hanna ei ole kyennyt paljon mitään kertomaan, hän on ollut sairas tullessaan ja makaa parhaillaan kuumeessa, mutta palvelustyttö on puhunut tietämänsä. Rengin tulo tuo sen verran lisäselvitystä, että Kalle on lähtenyt kotoaan, käynyt naapurissa ja poistunut sieltäkin. Kyllölän isäntä päättelee, että heidän on otettava Raikaala hoitoonsa, kunnes kaikki taas tasaantuu.
— Kyllä kai Kallekin pian kotiutuu, tulee kai se isäänsä hautaamaan, päättelee isäntä.
Kalle on sillävälin kulkenut talosta taloon. Kyllölän hän on kiertänyt, mutta muissa taloissa käynyt. Kaikkialla häntä on katseltu kuin kummitusta, sillä hän ei ole puhunut mitään. Harvinainen vieras, joskus ennen poikasena vanhempiensa kanssa lienee käynyt talkoissa ja satunnaisissa juhlallisuuksissa, tulee nyt eikä edes vastaa kysymyksiin, vaan istuu tuvan penkillä ja lähtee sitten tiehensä. Taloissa ollaan ymmällä, niissä ei käsitetä lainkaan nuoren miehen käytöstä. Onhan siitä Raikaalasta kuulunut kaikenlaisia juttuja, tästä Kallestakin ja varsinkin sen avioliitosta, mutta ei sitä tuollaiseksi olisi uskonut. Lieneekö mielenviassa koko mies? Vasta Kallen käynnin perästä leviää lähitaloihin tieto Raikaalan edellisöisistä tapahtumista: siellä on isäntä kuollut, ja Hanna makaa sairaana kotitalossaan.
Mutta Raikaalan nuori-isäntä yhä jatkaa matkaansa. Hän pysähtyy paikassaan vain siunaaman hetken ja lähtee sitten taas eteenpäin. Hän on sennäköinen kuin tulisi jotakin ilmoittamaan, mutta ei sano mitään. Vasta kaukaisemmissa taloissa, jotka eivät enää ole oman kylän aluetta ja jotka ovat vieraampia, hän vastaa niukasti kyselyihin.
— Sinne jäi meille autio talo, hoitaisivat vain elukat, sanoo hän hitaasti ja eteensä tuijotellen.
Lähempää selitystä ei tule toisten uteluista huolimatta. Se saadaan vasta yhä varmistuvan huhun mukana myöhemmin.
Yksinäinen mies vaeltaa edelleen, pysähtyy taloihin sitä harvemmin, kuta kauemmaksi ehtii. Välillä tuntemattomassa paikassa yövyttyään hän saapuu seuraavana päivänä kaupunkiin. Hän tulee sinne vaiston ajamana ilman varsinaista tarkoitusta, pyytää markkinaisännältään tilapäistä asuntoa ja saa. Hän on havainnut, että tamman myynnistä saadut rahat ovat hänen taskussaan.
XIII
Raikaalan vanhaisäntä on haudattu. Kyllölän väki on huolehtinut hautaamisesta samoin kuin talon hoidostakin. Hanna on maannut sairaana yli hautajaisten, mutta toiset ovat entisten palvelijain avulla tehneet talon työt. Parannuttuaan Hanna epäröi ensin, palatako Raikaalaan vai ei, mutta suostuu lopulta tulemaan. Onhan hän kuitenkin talon emäntä, ja hänen velvollisuutensa on hoitaa sitä ainakin niin kauan kuin isäntä viipyy poissa.
Kalle ei tullut hautajaisiin eikä hänestä aluksi kuulunut mitään. Sitten tuli kaupungista huhuja, jotka kertoivat hänen olevan siellä edelleen vaiteliaana ja omituisena. Joku viisaampi kyläläinen ehdotti, että hänet tuotettaisiin kotiin viranomaisten avulla, pantaisiin lääkärintarkastukseen ja anottaisiin holhoukseen, jos hänen järjessään havaittaisiin vikaa. Sitä vastusti etupäässä Hanna, joka sanoi, että Kalle ei ollut hullu, ja sitäpaitsi talo oli hänen, hän sai tehdä sen kanssa mitä halusi. Yksinäänolo ja ajattelu oli selvittänyt hänelle monia asioita.
Kortteerinisäntä katseli Kallea aluksi ihmeissään. Hän ei käsittänyt tämän pari päivää sitten ensikertaiselta markkinamatkaltaan lähteneen nuoren miehen äkillistä paluuta. Hän koetti kysellä, mutta ei saanut vastausta. Hän tarjosi Kallelle viinaakin suun avaukseksi, mutta Kalle kieltäytyi. Hän istui päiväkaudet keittiössä ja katseli isännän taloustoimia. Miettikö hän jotakin vakavaa ja syvällistä, vai oliko hän hassahtava? Sitä pulmaa isäntä ei voinut ratkaista. Hän vähän pelkäsikin outoa miestä. Jos se on hyvinkin hullu, rietaantuu ja ties minkä tekee, ajatteli hän ja tuumi kääntyä viranomaisten puoleen. Mutta kun mies oli sävyisä ja kun hänen silmiensä tuijottava ilme vähitellen lientyi, luopui hän siitäkin tuumasta. Vähänkös sitä on tätä ihmistä vaikka minkälaista, päätti isäntä ajatustensa sarjan. Antaa sen tuossa olla, kun kerran maksaa. Hän kielsi hulivilimielisiä ajureitaankin Kallea härnäämästä, koska oli havainnut heillä hiukan taipumusta siihen.
Myöhemmin Kalle näiden renkien kanssa huomattavasti veljestyi. Hän kuunteli heidän juttujaan, tosin hyvin vakavana ja itse mitään puhumatta. Sitten hän rupesi hoitelemaan heidän hevosiaan, syötteli ja suki niitä. Tallinkin hän puhdisti yksinään sillä aikaa, kun rengit olivat ajossa.
Tämä pieni virkine vaikutti piristävästi. Se ikäänkuin auttoi Kallen elävän elämän yhteyteen ja lähensi häntä niihin tehtäviin, joita hän pienestä pitäen oli nähnyt suoritettavan. Itse hän ei ollut aikaisemmin niitä sanottavasti harrastanut, vaan ne kuitenkin toisten tekemältä olivat hänelle tuttuja. Kerran hän sanoi isännälleen:
— Antaisitte minunkin ajaa.
Isäntä katseli Kallea pitkään. Tämän pyrkimys työhön oli hänestä outoa.
— Taitaisi jo tehdä mielesi työtä. Mutta ei sinusta ole tähän hommaan, et sinä tunne ammattia etkä kaupunkiakaan. Käy katselemassa jotakin muuta askarrusta.
Kalle ei ollut liikkunut kaupungilla juuri lainkaan eikä hänestä ollut työnhakuun.
Isäntä ymmärsi asukkinsa saamattomuuden ja puuhasi hänet tuttavuuden kaupalla rakennustyömaalle. Siellä Kalle pian kyllästyi, ja viikon perästä hän jäi kotiin.
— Taitaa olla parasta, kun painut maalle takaisin, onhan sinulla siellä talo.
— Niin taitaa olla, arveli Kallekin, — vaikka liekö minusta talon isännäksi.
Tämä oli huomattavin ajatus, minkä Kalle oli koko kaupungissaolonsa aikana lausunut. Siitä kuitenkin näki, että hänen mielessään oli alkanut askarrella joitakin mietteitä, jotka kohdistuivat hänen nykyiseen ja vastaiseen elämäänsä.
— Etkös sinä nyt ole isäntäkin, kun isäsi on kuollut? jatkoi toinen keskustelua.
— Sen nimellinenhän minä lienen.
— Ja eikös sinulla ole siellä vaimokin?
— Oli se, mutta minne lie karannut — kotiinsa kai.
— Kuuluu palanneen.
— Vai niin.
Kalle jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Lopulta hän sanoi yksikantaan:
— En minä sitten sinne mene.
Kallesta tuntui silloin, että hänen oli mahdotonta mennä siihen taloon, jossa Hanna oli. Hän ei muistanut markkinoilta paluunsa tapahtumia. Hämärästi vain hänen mielessään kangasteli, että hän veti rekeä raskaasti kuin omaa kohtaloaan. Isän kuolemaa hän ei lukenut viakseen, se ei häntä painanut. Kun hän nyt oli päässyt niin pitkälle, että osasi selvästi ajatella, tuntui isän kuolema vain kohtalon täyttymykseltä. Hän oli sairaanakin vielä hallinnut Raikaalaa tahdollaan, hallinnut kenties voimakkaammin kuin ennen, sillä sairaan miehen tahtoa ei kierretty siinä määrin kuin terveen. Isän tahto oli hänen surmansa. Kalle ei sitä kenties osannut aivan selvästi päättää, mutta hän vaistosi sen kuitenkin. Eikä hän millään tavoin kaivannut isäänsä. Äiti oli ollut hänelle läheinen, mutta hänetkin Kalle käsitti enemmän kohtalotoverikseen kuin synnyttäjäkseen ja vaalijakseen, johon häntä liittivät veren siteet. Isä oli aina ollut hyvin kaukainen, kuin joku sadun kuningas, jota ei uskaltanut lähestyä. Hänellä ei ollut isää kohtaan enää mitään katkeruuttakaan. Sellainen oli ollut ominaista nuoruudelle, joka viime vuosien tapahtumissa tuntui jääneen kauaksi taakse. Hannaa Kalle vain jollakin tavoin häpesi. Hanna oli aina tarkoittanut hänen parastaan, hän oli ollut säyseä ja kestänyt Raikaalan kärsimykset hiljaisesti ja nöyrästi, vaikka hän oli ollut nuori ja toisenlaisissa oloissa kasvanut. Äitikin oli joskus ollut nuori, mutta Kalle ei osannut kuvitella häntä sellaisena. Siitä pitäen kun Kalle kykeni muistamaan, oli äiti vaikuttanut vanhalta ja kokeneelta naiselta, eikä sellainen nainen enää kärsi niinkuin nuori, hän vain mukautuu. Mutta Hanna oli todella nuori, ja hän kärsi, ensin isän ja talon yleisen hengen takia ja sitten hänen tähtensä. Hän ei muistanut sitä ratkaisun iltaa, mutta hän varmaankin oli ollut Hannalle hyvin paha. Hannahan oli kuulemma ollut sen jälkeen sairaanakin.
Kalle oli tullut kaupunkiin kuin jotakin paeten. Muuten sillä ei ollut häneen vetovoimaa, hän meni vain kaukaisimpaan tuntemaansa paikkaan. Ensi aikoina, kun hän vaikutti mielensä tasapainon menettäneeltä, ei hän kiinnittänyt mitään huomiota kaupungin elämään eikä yleensäkään elämään ympärillään. Vähitellen kaupunki kuitenkin alkoi tuntua hänestä perin vieraalta. Hän ei eläytynyt sen henkeen.
Silloin takamaa ilmestyi hänen ajatuksiinsa. Tämä jo lapsuudessa ja varsinkin poikavuosina häntä viehättänyt metsänkaistale, joka viime aikoina oli jäänyt jotenkin syrjään, alkoi kehittyä Kallen mielessä kiinnekohdaksi, jolle vielä voisi rakentaa elämänsä. Koti oli aina ollut hänelle vieras, mutta takamaa siellä Rantesuon ja solakkahonkaisen kankaan takana oli aina ennenkin kiihoittanut hänen elämänviettiään, ja se pääsi ruokkimaan sitä nytkin.
Tämä hänen oikeastaan ainoan elämänunelmansa palautuminen muutti Kallen mielen yhä valoisammaksi. Hän ei milloinkaan ollut osannut tehdä nopeita päätöksiä, eikä oikeastaan päätöksiä lainkaan, vaan hänen harvat tekonsa olivat olleet vaistonvaraisia. Niinpä hän nytkin hautoi tätä uudistunutta ajatustaan viikkomääriä. Mutta kun kevään tuoksut tuntuivat väkevinä ilmassa ja kaupunkilaispihan aidan varrella oleva kapea nurmikko alkoi kainosti vihertää, sanoi Kalle kortteerinisännälleen:
— Nyt minä lähden.
Ja hän myöskin toteutti sanansa.
XIV
Kapeata kylätietä kulkee mies Raikaalaa kohti. Muutamia kuukausia sitten hän vaelsi tätä samaa tietä toisaanne. Hänen katseensa oli silloin omituisesti harrittava, ja hänen kasvonsa olivat oudon liikkumattomat. Hän poikkeili taloihin kuin jollekin asialle, jota hän kuitenkaan ei osannut ilmoittaa. Nyt hän katselee valoisin ja seestynein silmin ympärilleen, yhä tutummiksi käyvät seudut näyttävät herättävän hänessä levollista uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Hän ei mene taloihin, sillä hänellä on varma päämääränsä.
Raikaalan pellonveräjälle ehdittyään Kalle huomaa kyntömiehen lähestyvän pitkää vakoaan sinnepäin. Keväisen auringon voimakas kilo sattuu hänen silmiinsä, mutta kädellään varjostaen hän tuntee rengin samaksi, joka talossa talvellakin oli, silloin, kun hän lähti. Kalle katselee kyntömiehen jälelle kuohkeana kääntyvää multaa, joka aivan kuin lempeästi höyrähtää auringossa. Kyntömiehen on käännyttävä veräjän kohdalla, siinä on taloon vievä tie välissä. Hän huomaa veräjällä kyynärvarsiinsa nojaavan Kallen.
— Kah, isäntäkin on ilmestynyt kotiin, sanoo renki äänellä, jonka sävy ei ilmaise mitään. Se on vain vähän ajattelevan maalaispojan tavanomaisen luonnollinen tervehdys.
— On, vastaa Kalle välinpitämättömästi. Isäntä nimitys säpsähdyttää häntä. Kaupungissa joku lienee sanonut häntä silläkin nimellä, mutta täällä kotitanhuvillaan hän nyt kuulee sen ensimmäisen kerran. Sanokoon miksi sanoo, ajattelee hän ja ikäänkuin jollakin tavoin puhetta jatkaakseen kysyy:
— Ollaanko täällä kotosalla?
— Missäpähän sitten, vastaa renki samanlaisella äänellä kuin äskenkin.
Kalle lähtee taloon, ja renki käskee hevosen vaolle välinpitämättömästi kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Veräjältä on taloon jonkun matkaa. Tie kulkee peltojen keskitse juuri niin leveänä, että kärreillä mahtuu ajamaan. Raiteiden reunoilta nuori nurmi nostaa päätään. Talon rakennukset näkyvät tulijan edessä tavanmukaisena ryhmänä.
Asuinrakennus oikealla, idän puolella, seiniltään harmahtavana, ja sen vastapäätä ulkohuonerakennukset haaleina, omituisen värittöminä. Aitat ovat poikkipäin asuin- ja ulkorakennusten välissä, niiden takaseinät katsovat tulijaan tylsänharmaina nekin. Kalle silmäilee tätä näkyä hieman kuin uteliaana. Hänestä tuntuu kuin siinä olisi jotakin uutta ja outoa. Hän on niin harvoin tullut kotiinsa täältä kylältä päin. Joskus vuosia sitten kansakoulua käydessä niitä tuskin oli huomannut. Hiljalleen nurmettuva piha on jo tutumpi ja herättää mieltä herkistävän muiston verraten vapailta lapsuusvuosilta, jolloin sai telmiä päiväkaudet, kun isä oli työmailla ja vain ruoka-ajoiksi kotiin tullessaan hänelle ärähti ja ajoi hänet tupaan. Tämän muiston lumoissa tulija vetää syvästi henkeään, ja hänen katseensa hyväilee hennosti esiin pistävää keväistä nurmea.
— Kalle!
Pihamaalla seisova mies hätkähtää. Hän tuntee äänen, joka huutaa hänen nimeään. Nyt juuri hän tuntee sen erikoisesti, kun se liittyy välittömästi hänen mielessään heränneeseen valoisaan lapsuusmuistoon. Hän ei kuitenkaan aivan heti käänny ääntä kohti, sillä samassa hänen tajuntaansa pyrkii jotakin raskasta ja tympeätä, minkä olemassaoloa hän ei ole enää viime aikoina tuntenut. Se himmenee kuitenkin nopeasti, ja hän siirtää katseensa siihen suuntaan, mistä ääni kuului.
Hanna seisoo kuistilla. Tulija näkee hänen hymyilevän. Siinä hymyssä on kutsua, anteeksiantoa ja lohdutusta samalla kertaa. Se on sellainen hyvä hymy, jota korostaa silmissä kimalteleva kostea verho. Tulijan edessä, hänen talonsa kuistilla, seisoo nuori, kaunis nainen valaisemassa tietä jonnekin uuteen ja ennen tuntemattomaan.
— Tervetuloa, Kalle!
Naisen ääni värähtää. Siinä on kyynelten tuntua, mutta hymy pysyy jatkuvasti hänen kasvoillaan. Silmien kosteus ei ole surua, vaan sydämen iloa ja kyllyyttä.
— Minä tiesin, että sinä tulet. Käy sisään.
Mies tarttuu naisen ojennettuun käteen ja puristaa sitä pehmeästi. Hän ei puhu mitään, mutta tuntee sanomatonta kiitollisuutta tällaisesta vastaanotosta. Onkohan se ensimmäinen hänen elämässään? Hän seuraa naista tupaan.
Siellä on kaikki entisessä kunnossa, tulija sen huomaa heti hätäisellä yleissilmäyksellä. Auringon valojuova välkehtii sisään etumaisesta länsi-ikkunasta. Se tulee viistosti ja leikittelee kevein kuvioin pohjoisseinän ikkunan pielessä. Tuota leikkiä oli pieni poikanen kerran katsellut tässä tuvassa. Jonkun ajan perästä auringon juova tulee leveämpänä ja läikyttelee tuvan lattialle laimiskoita. Niissä sama poika oli ennen iloisena piehtaroinut. Nyt tässä tuvassa on jälleen jotakin lämmintä, sen keväistä tuoreutta ei hämmennä mikään ukkospilvi.
Tuvan rauhallisen vakuuttavassa, melkein pyhäisessä ilmapiirissä viimeinenkin routa sulaa Kallen sydämestä. Hänen tekisi mielensä puhua, mutta sanat eivät vielä tule. Ne ovat niin kauan olleet jäätyneinä. Hanna huomaa hänen ilmeensä ja ennättää edelle:
— Älä puhukaan, Kalle, ei sinun tarvitse. Minä ymmärrän sinut muutenkin. Pääasia, että olet kotona. Mitään entistä ei muistella, nyt alkaa uusi elämä.
Kalle hakee Hannan käden omaansa, ja he istuvat kauan vaiti katsellen hitaasti siirtyvää auringon läikkää, joka nyt polttaa pohjoisseinän ikkunaan säteilevää liekkikehää.
— Mutta hyvänen aika, havahtuu viimein Hanna, — sinähän tarvitset ruokaa.
Naisen käytännöllinen elämänvaisto on herännyt. Kalle tuntee, ettei hän nyt välttämättä kaipaa ruokaa, mutta hän ei henno kieltää Hannaa touhuamasta, sillä hän ei muista itsestään milloinkaan noin huolehditun. Tällaisen huolenpidon toteaminen on miehelle mieluisaa ja keventävää.
Hanna liikkuu askareissaan kerkeänä ja nopsana. Kallen katse seuraa häntä mielellään. Kaikki tuo on miehelle uutta ja ennen näkemätöntä. Hän kuuntelee hartaasti Hannan kertomusta viimeisten kuukausien tapahtumista. Se koskettelee kaikkea, paitsi Hannan omaa sairautta, siitä hän ei virka mitään. Tuntuu kuin Hannalla olisi erikoinen kiire leperrellä, ettei miehen vain tarvitsisi puhua ja ettei hän ehtisikään sanoa mitään väliin. Ei hän pelkää, että mies nyt rikkoisi koko hänen rakentamansa kauniin portaikon uuteen elämään, vaan hän haluaa säästää miestä, koska arvelee tämän olevan vaikeata vielä nyt puhua. Mieshän on melkein koko ikänsä ollut vaiti.
Iltaan mennessä Kalle on täydellisesti kotiutunut. Molemmat palvelijat ovat käyneet ruokatunnilla kotona, mutta kumpikaan ei ole puhunut sanaakaan isännän paluusta. Hanna on luultavasti heitä valmistanut. Tilanne päivällispöydässä on sellainen kuin isäntä olisi vain pistäytynyt jossakin naapurissa asioillaan.
Kun he illalla omassa kamarissaan valmistautuivat levolle, sanoo Hanna lempeästi:
— Tuolla seinän takana ei nyt asu ketään.
Kalle ymmärtää ja katsoo kiitollisena Hannaa. Hetken mietittyään hän lausuu vakavasti:
— Rantesuon minä perkaan nyt. Se oli isän tahto, ja nyt se on minunkin tahtoni.
Sitten Kalle tarkastelee Hannaa pitkään ja tutkivasti.
— Kuinka minä nyt vasta sen huomaan, sanoo hän hiljaa, puoleksi itsekseen.
— Minkä, Kalle?
Maantie-Kalle katselee Hannaa suoraan ja lämpimästi silmiin.
— Sinut, Hanna.
Hanna heittäytyy Kallen syliin ja painautuu häntä vasten kiinteästi.
— Kuinka sinä ennen olisitkaan voinut minua huomata! Täällä oli niin kylmää ja kuolettavaa. Mutta nyt, Kalle nyt on kaikki toisin. Elämä herää nyt vasta.
Vaiteliaan ja onnellisen hetken perästä Kalle sanoo:
— Et kai sinä pahastu Hanna, jos minä joskus käyn, takamaalla. Se on ollut tähän asti minun ensimmäinen ja ainoa unelmani, ja siellä minä olen ajatellut sinuakin.
— En, rakas, käy niin usein kuin haluat.
Sitten kaksi onnellista ihmistä ottaa kiitollisina vastaan uuden elämän lahjan keväisen yön leppoisassa, melkein haihtuvan hienossa hämärässä.
MAANTIE
Tämä on maantie, ruskea juova, jota myöten sivistys ja tieto ovat vaeltaneet kaupungista maaseudulle ja jota pitkin taas kaupunkiin on jyrrännyt maitokuormia ja muuta aineellista hyvää. Eikä se tuo kaupunkikaan ollut paljon mitään ennen tämän elämänsuonen aukaisemista: vain keltaisella vesivärillä huolettomasti huitaistu hökkelikasa. Mutta kylläpähän se nyt ylpeilee kivitaloillaan ja kovilla kaduillaan. Ensimmäiset niistä se sai vasta sitten, kun tämä kiemurteleva käärme oli lähtenyt luikertelemaan sen tulliportista.
Kerran, kymmeniä vuosia sitten, piikkoisiin työvaatteisiin puetut miehet hakkasivat uran metsään, väänsivät siltä kiviä koivuisten kankien kanssa niin, että vatsan kohdalla vyöstä riippuva tuppi kimmahteli kuin kellon heiluri. Väänsivät, väänsivät miehet, ja aina välillä istuivat vielä paikallaan jymöttävän kiven nokkaan, vetivät puukon nahkaisesta tupesta, viilsivät sillä paksua, hiukan nahkeata leipää, silittivät kakulleen keltaista kesävoita silmänlumeeksi ja ryyppäsivät joka palalle valtavan isoista piimälaskuista. Ja sitten he pitivät nuotiota pohjakiven päällä, valoivat vedellä poltettua paikkaa ja iskivät rautaisilla kuokilla siitä heittävän palasen, alentaen siten koivuista kankea tottelemattomat kalliot maan pinnan tasalle.
Se oli sitä aikaa.
Uraa viillettiin metsitse ja mäitse, laaksoitse ja lehdoitse, käytettiin lehmänpolkua oppaana — ja toisinaan tiemestarin osviittaa, joka veti suorempaan, jos ei ollut kovin korkeata mäkeä tahi lahden pohjukkaa edessä. Miesroikan jälestä tuli hevosmiehiä ja veti uralle karkeata soraa ja pehmeämpää hiekkaa, ja taas ilmestyi miesroikka junttaamaan ja silittelemään.
Sehän siitä sitten järjestyi — keltaisenruskea juova, jota myöten kaupungista lähti kulttuuri, sivistys.
Se tuli ensin hatarasti maalatuilla kievarin kärreillä, joiden takaistuin oli nostettu sijoiltaan ja tilalle pantu iso kirstu. Siinä kirstussa oli malleja, näytteitä, joita kauppamatkustaja kuljetti tienvarren kyliin uskaltautuneihin puoteihin. Sen jälkeen tuli samaisiin puoteihin lavakärreillä villamusliinia, pumaseetaa ja muuta kangasta, joka siirtyi talon tyttärien päälle ja antoi heille kulttuurinäön. Nuorten miesten tamineihin tuli niinikään muutos, sillä ne tehtiin seviotista tahi tehtaan verasta, ja heidän, kuten monien vanhempienkin miesten, suuhun ilmestyi letkuvarsipiippu tahi rettingin keltainen pötky. Ja sitten vähitellen tuli monta muuta hyvää tavaraa, jota kulkuväyliä tarvitseva sivistys tuo mukanaan.
Maantietä pitkin ajoi myös punakoita miehiä, joilla oli hallussaan kirkasta nestettä sisältäviä nassakoita. He näkivät kallellaan seisovia mökkejä, harmaita ja ikäänkuin olemassaoloaan häpeileviä. Nämä mökit eivät olleet osanneet aavistaakaan, että ne joskus joutuisivat itsensä kulttuurin juovan varteen, ihan kuin näytteille. Siksi ne seistä nököttivät siinä likaisenharmaina ja vierastavina. Punakat miehet vilkaisivat niihin naurahtaen, jotta jopa nyt jotakin, kun ei ole mies edes kengittänyt tupaansa, vaikka ihan äärellään kasvaa uljasta honganrumilasta sakeanaan. Mutta punakat miehet katselivatkin etupäässä niitä honkia, poikkesivat taloihin, ottivat esille kirkasvetiset nassakkansa, helkyttelivät niitä isäntien kanssa porstuanpohjakamarissa ja piirrättivät sitten heillä puumerkkejä kirjoihin, joiden perusteella myöhemmin isot hongat alkoivat mässähdellä nurin ja entisten isäntiensä vedättäminä vaeltaa vesien rannoille, joutuakseen sieltä solumaan salmien, selkien ja jokien kautta muille markkinoille.
Ja niin kulttuuri avasi näköaloja juovansa varsille ja vähän kauemmaksikin.
Mutta aika kului, ja maantie, keltaisenruskea kulttuurin viiva, pitkä ja koukerteleva kuin kulttuuri itse, sai nähdä ja kuulla aisakelloisen postin ajaa keinuttavan pitkin pintaansa. Sen mukana kulki isompiin ihmispyräisiin painettuja sanomalehtiä, jotka levittivät tietoja kaikkialta maailmasta, samoin kuin leimattuja ja suljettuja lappuja, joihin oli kirjoitettu sen hyvää tuon pahaa. Ihmisille tuli iloa ja ikävää, miettimistä ja puuhaa.
Sitten maantien vieret vähitellen pesivät silmänsä. Ilmestyi uusia taloja, punaisia ja valkovuorilautaisia. Kauppa oli kannattanut: toisia syötävän ja päällepantavan, toisia äsken vielä syvästi kohisseen hongikon. Mutta siellä täällä seisoi vielä pieniä majoja ikävänharmaina, penkkien varassa, ikäänkuin puujaloilla. Niihin ei kulttuuri juovaansa vaeltaessaan ollut poikennut. Kauppasielut ja muut pulskasti voivat ihmiset sanoivat, että näissä mökeissä asui huolimatonta väkeä, mutta niillähän ei ollut maata, joka kasvaa huojuvia hongikkoja, ja niiden peräpenkillä istui puute ylimpänä isäntänä. Sellaisten mökkien risatautiset lapset tiirailivat vain likaisina ja sormi suussa lähjällään olevan aidan raosta, kun kulttuuri ajoi ohitse vieterirattailla ja sileäkarvaisilla hevosilla. Toisinaan ne lapset taas seisoivat pankon vieressä pienen pirtin karsinassa ja katselivat, kun kulttuurin polkua kulkeva, maaseudulla vieraileva kaupunkilaisjätkä poltteli ryssänlehtisätkäänsä ja ruiskautteli pitkiä sylkiä viistoon tuvan poikki. Sellainen mies tiesi paljon juttuja kulttuurin maailmasta.
Sitä kulttuurin viivaa pitkin ajoi kaupunkiin pönäköitä isäntiä, joilla oli kärreillään maitokannuja, vasikan lihoja ja muuta syötävän puolta, ja samaa uraa palasi maaseudun hiljaisuuteen sameanaamaisia ja tihrusilmäisiä, kovasti meluavia ja hevosiaan hakkaavia äijiä, jotka olivat ostaneet kaupungista heltterillisiä valtion luvalla myytävää lientä. Maaseutu alkoi näin olla vakituisessa vuorovaikutuksessa kaupungin kanssa ja vähitellen kaikinpuolisesti täydellistyä.
Maantien viereisissä kylissä soitettiin hanuria, pidettiin iltamia, tanssittiin ja vähin tapeltiinkin milloin minkin nimisiä tarkoituksia varten. Ja kulttuurijuovan varrella asuvat ihmiset saivat jo keskellä yötä nousta vuoteistaan tirkistämään salaa ikkunasta, jotta mikä siellä taas mekastaa ja hihkuu. Kulttuuri antaa sellaisia velvoituksia.
Mutta aika vain meni, ja kulttuurin viivaa pitkin tuli outoja tietoja maan tärkeimmistä paikoista. Niitä tuli nyt sekä suurilla sineteillä suljetuissa postilaukuissa että lankoja pitkin, ohuita metallisia lankoja, joista ne napattiin korvaan seinille asetettujen koneiden kautta. Tuli sanomia uusista aatteista, tuli maan oikeuksia vastaan tehdyistä hyökkäyksistä, tuli jo vaikka mitä. Saapui vuolassanaisia miehiä ja naisia, jotka puhuivat kummia asioita, haastoivat passiivisesta vastarinnasta, työväenluokan järjestymisestä, ja mistä kaikesta lienevät hölisseet. Toiset käsittivät, mistä oli kysymys ja tekivät niinkuin neuvottiin, toiset jäivät entiseen elämäänsä, johon kulttuurin viiva ei ollut jaksanut tuoda muutosta.
Ja aika yhä kului. Kulttuurin tietä pitkin ajoi miehiä ja naisiakin kaksipyöräisen koneen selässä. Sitä kummaa katselivat jo harmaiksi jääneiden mökkien miehetkin aidan päältä rähmältään, ja sanoivat, että tämä on niitä viimeisten päivien ilmestyksiä; kohta maailma loppuu.
Eipähän loppunut. Kulttuurille oli vain tullut kiire. Sillä ei ollut enää aikaa lönkyttää pienen asian takia hitailla vieterikärreillä, vaan se panihe uudenaikaisen rakkineen selkään ja viiletti aika viuhkaa likaisenharmaiden mökkien sivuitse ikäänkuin tahtoen osoittaa, että näin sitä meillä mennään, joutukaa hyvät ihmiset mukaan.
Kuka joutui, kuka ei. Suuret kylät alkoivat keritä aatteiden ja tarkoitusten mukana, mutta ne harmaat, yksinäiset mökit siellä kulttuurin juovan varrella, joiden isäntänä istui puute, eivät vielä siihenkään menoon ehtineet. Niihin poikkesi joskus valistunut kansalainen vauraammalta paikkakunnalta, jolla oli otettu vastaan kulttuurin antimet, ja sanoi, että koettakaa nyt herrannimessä päästä mukaan, meillähän on yhteisrientoja, joissa teitäkin tarvitaan, mutta niiden mökkien väki käänsi likaista kuvettaan eikä ymmärtänyt.
Ja vaikka siinä vähän matkan päässä alkoi surista kone heinän kimpussa ja toinen kone ahmia sitä luokopäille, eikä mökin miestä ja vaimoa enää tarvittukaan heinänteossa, eivät he ymmärtäneet, minkävuoksi näin oli käynyt. He vain sadattelivat sellaisia koneita, jotka lyhensivät heidän leipäänsä. He eivät yhäkään ymmärtäneet, että tämä on sitä maantien kuljettamaa kulttuuria, joka nujertaa vaunujensa alle, ellei itse hyppää sen vaunuihin.
Kulttuurin juovaa myöten kulkeutuneet koneet veisasivat kuokan, viikatteen ja haravan aikakauden kuolinvirttä. Ne julistivat omien valtavuosiensa tuloa maan hiljaisuuteen.
Mutta aika vain siirtyi edelleen, ja kulttuurin juovaa, maantietä, pitkin kulki uusia ihmeitä. Sitä myöten syöksyi upeasti maalattuja, äkäisesti puhisevia ja äänekkäästi soittelevia kojeita, jotka suhahtivat ohitse kuin paholaiset ja pelottivat harmaaseinäisten mökkien väet pahanpäiväisesti. Ukot ja akat ponnahtelivat tiepuoleen ja siunuustelivat sieltä ravakkaa menoa, joka tuntui jättävän heidät kuin seisomaan, melkeinpä enemmänkin: sysäävän syrjään tienvarrelta, jossa mokomilla vanhan ajan kummituksilla ei sovi olla tyyssijaa.
Kulttuurin viiva, maantie, vietti nyt sellaista elämää, jollaista se tuskin itsekään oli uskaltanut kuvitella vielä silloin, kun tuppiniekat miehet vääntelivät kiviä sen alku-uralta, tahi vielä silloinkaan, kun ensimmäiset hatarasti maalatut kärrit vierivät sen toistaiseksi hieman karkeata ja kuoppaista pintaa.
Maantie oli nyt pääsemässä kehityksensä huippuun. Se oli jo saanut kuljettaa varrelleen moninaista kojetta ja vehjettä, mutta se ei vielä ennen ollut kyennyt antamaan liikevälineilleen sellaista nopeutta kuin nyt. Tavara kiiti sen kahden ojan välistä keltaisenruskeata sarkaa huimaavalla vauhdilla, ja suuret koneet ottivat koko kyläkunnan asukkaat avariin tiloihinsa käyttääkseen heitä kaupungissa pitemmältäkin matkalta muutamissa tunneissa. Kulttuuri oli käyttänyt juovansa niin perusteellisesti, ettei se enää oikein tietänyt omaa asuinpaikkaansa: oliko se kiviröykkiöiksi kasvanut kaupunki, vai tämä maakunta, jonka ololta ja elämältä ei enää puuttunut mitään, sillä välimatka oli kadonnut.
Harmaat mökit ovat nyt vähentyneet, ja jos niitä vielä on, niiden väet katselevat kunnioittavasti kulttuurin juovaa ja ymmärtävät, että sitä myöten on pakko kulkea, taivaltaa yhdessä toisten rinnalla, koska ei ole enää muuta tietä eikä muuta kulkumahdollisuutta kuin sen luomat. Tämä on tunnustettava tahi siirryttävä pois, mutta minnekäpähän juuri menet, sillä kulttuurin juovia, samanlaisia keltaisenruskeita, on kaikkialla, tahi on muita, kiskoitettuja uria, joita myöten kulkee raskas ja pitkä jono, vielä suurempi ja toistaiseksi vielä voimakkaampi kuin maantiekone. Niiltä ei enää pääse pakoon, paitsi kenties vielä jonnekin syvään, yksinäiseen korpeen, jollaisia jossakin hyvin kaukana saattaa vielä olla, mutta siellä saa taistella yksinään, ja siinä taistelussa helposti menehtyy. Parempi on koettaa kohota niiden koneiden herraksi ja käskijäksi, sillä sitten ne eivät enää uhkaa pienen asumuksen väkeä, vaan edistävät sen harrastuksia ja palvelevat sitä.
Kulttuurin juova, maantie, on kohonnut merkityksensä korkeimpaan kohtaan. Se on tehnyt voitavansa: tasoittanut sivistyksen ja tiedon kaiken kansan kesken ja opettanut harmaiden mökkien väet olemaan säikkymättä elämän välttämätöntä menoa.
Nyt tämä tärkeä juova saattaa jo hiljaisesti aavistella loppuaan. Kaikkihan on katoavaista, ja aika vierii yhä, ja se voi pian hyljätä tehtävänsä tehneen tien. Sillä on ikuinen kiire.
Se on jo löytänyt tien ilman halki. Kulttuuri ja edistys kulkevat jo pahimman hoppunsa aikana sitä kautta, ja ihminen liitää niiden mukana. Hänellähän on yhtä kiire kuin ajallakin, ja hän on sen orja. Kenties sinne ilmaan kohta kohotetaan kaikki, mikä vielä tällä kertaa tyytyy maan tomuun.
Ehkä sinne joutuu likaisenharmaasta mökistä polveutunut mieskin, joka kauan aikaa pelkäsi kulttuurin juovan vaikutusta.
KEVÄTPÄIVÄKIRJA
Toukokuun 7 päivänä.
Pääkaupunkilainen on tullut maalle, kesämökilleen, katselemaan kevään kehittymistä ja odottelemaan kesää. Hän on jo matkalla havainnut, että Keski-Suomessa, esimerkiksi täällä Pohjois-Savossa, ollaan keväässä pääkaupungista jälessä — mikäli pääkaupungissa yleensä huomataankaan varsinaista kevään kehittymistä ja kesän tuloa. Siellä vain siirrytään vuodenajasta toiseen koneellisesti ja vaivattomasti, yhtä vaivattomasti kuin kuljetaan välimatkoja nykyajan mukavuuksilla.
Mutta täällä sen huomaa. Ensimmäinen pikainen silmäys mökkimäeltä osoittaa, että pimentopaikoissa kummittelee vielä ilmettyjä talven jälkiä, lunta: on pitkulaisia harmahtavia kaistaleita kuin jätkän makaama lakana (jos jätkällä yleensä lakanaa on) tahi pyöreitä läikkiä, jotka ovat nuhrautuneita kuin raisusti vappunsa viettäneen ylioppilaan lakki.
Aikaiskeväässä on aina jotakin hieman nuhrautunutta. Laihopeltojen ojiin jääneet lumet ovat mustanpuhuvia, sillä sieltä nousee vastaan mullan voima, joka pyrkii aurinkoon, ja heinäpelloilla, jotka myöhemmin upeilevat vihreyttään, näkyy nyt lakastuneen ruohon välistä mustaa maata. Raunioiden vattupensaat värjöttävät viluisen harmaina, ja leppä, joka viimeisenä saa valmiiksi lehtensä, mutta myöskin viimeisenä sen pitää, on säilyttänyt jonkun verran edelliskesäisiä, nyt käpristyneitä lehtiään, jotka eivät suinkaan sitä somista. Mutta se on viisas, pitää esillä viimekesäisiä koreuksiaan ja sanoo kylmälle kevätahavalle: Puhalla noihin, jos mielesi tekee, ne kyllä kestävät. Mänty vain ylpeilee viheliäisenä kuin talvellakin. Se on väkevä puu, värinsä pitävä. Keväällä se vain vihreyttään ikäänkuin syventää.
Lampi tuossa mökkimäen itäpuolella on avannut molemmin päin sulan silmäkkeen. Keskelläkin sen jää on heikkoa, mutta talviset suksenladut näkyvät selvästi toistaiseksi vielä melkoisen valkeassa jäänpinnassa. Toisella, läntisellä puolella, selkävesi on vahvasti valkoista, ja rysämiehet kulkevat tuurat käsissään vielä sitä pitkin, tosin vähän vahvuutta tunnustellen, mutta melko rohkein askelin. Vain yksi matala salmi on sulana, ja roisiinkin on ilmestynyt muutamia sulia pyörylöitä.
Toukokuun 8 päivänä.
Nyt havaitaan, että koivussa on hienon hieno silmuntekele. Sen huomaa vasta, kun tirkistää aivan läheltä, marjapensailla on niinikään lehdentekoajatusta, mutta nehän ovatkin hoidettuja. Etevin näyttää olevan sireeni, tämä jalostettu pensas, joka pohjoisessakin menestyy ja kukoistaa ihmisen iloksi ja vähän kuin omaksi ylpeydekseenkin. Saa nyt nähdä, joutuuko se ensiksi valmiiksi.
Rehevin on sentään tässä vaiheessa paju. Sen kissat loistavat jo etäälle. Niitä onkin niin paljon. Pajupensas pellon pientareella tuskin parhaillaankaan pienine lehtineen on sen uljaampi kuin nyt komeasti erottautuessaan muusta kasvullisuudesta.
Kylmää on, mutta päivä paistaa iloisesti. Ukko tervailee venettä rannalla. Hän sanoo, että nuo jäät menevät tuosta ties miten pian eikä rysille pääse enää kohta jalan. Ne jäät ovat kuitenkin vielä valkeita, ja sen näköisinä ne lähtevät vain väkivallalla.
Toukokuun 9 päivänä.
Yöllä on ollut kymmenen astetta pakkasta. Kello viiden aikaan on aurinko jo voimakas, mutta koleus käy jäseniin, kun pistäytyy lämpimästä vuoteesta ulkoilmaan.
Teerien kukerrus soi iloisena, vaikka vähän yksitoikkoisena. Niillä ei ole vilu, ne laulavat mielisäveltään illoin ja aamuin. Se soi tuosta jostakin hyvin läheltä, tullee lehtoisista saarista. Toissapäivänä, kun pääkaupunkilainen matkueineen ajoi kylätietä mökilleen, meni koirasteeri editse tien poikki parin metrin päässä hevosesta ja jäi aivan tien viereen matkuetta katsomaan Lieneekö ollut rakkauden houreissa vai muuten ylpeä.
Rysämiehet astelevat rohkeasti pakkasen vahvistamaa jäätä. Yöllä on kuitenkin ollut tuulen viriä parahiksi, että salmet eivät ole riittyneet. Lampi, joka lepäilee mäkien välisessä tyvenessä, on menettänyt molemmat silmänsä: ne sulat paikat ovat jäätyneet umpeen.
Toukokuun 10 päivänä.
Ilma on lauhtunut jonkun verran ja on hieman satanut vettäkin. Nyt vuoroin sataa ja paistaa päivä. Se on surmaa jäälle, joka on äkkiä sinertynyt. Rannalla se on jo aivan hötelöä, ja eilen vielä varsin pienet rantasulat ovat huomattavasti laajentuneet. Lammen silmät ovat uudestaan auenneet, ja sen kaikki rannat ovat sulaneet. Suksenladut viiltävät myös sulina viivoina, ja pienikin jäälle nakattu kivi uppoaa. Eilen vielä isompikin musa teki vain reiän, mutta kimposi sitten jäälle. Nyt ne heitetyt kivet ovat vajonneet. Pinta on hyvin sininen ja kuohkea, melkein hyyhmää. Jos tähän lampeen kuontuisi kunnolla tuulemaan, niin nuo jäät menisivät heti pirstaksi. Mutta tyvenessä kuopassaan ne ovat tuomitut hiutumaan paikalleen.
Rysämiehet liikkuvat veneen varassa. Se onkin välttämätöntä, sillä jalka näkyy upottavan tämän tästä.
Monivuotiset kukat ovat tänään ruvenneet vihannoimaan. Ainakaan ei silmä ennen ole sitä ilmiötä havainnut.
Toukokuun 11 päivänä.
Neljän aikaan on kuura maassa. Tyynen lammen sulia paikkoja on hiukan riittänyt, mutta vain niin vähän, että aurinko puolituntisessa hävittää hienoisen kaihen. Selkäveden sulat salmet näyttävät jonkun verran laajentuneen, ja jää lienee saarten tällä puolen suuremmilla salmilla melkein kokonaan hyyhmänä. Rivakka tuuli sen kenties särkisi jo tänään.
Teeren kukerrus soi jälleen saarista. Kalastajaukko sanoo, että tänä keväänä teeret eivät ole lainkaan kokoutuneet jäälle kukertamaan, pitäisi siis tulla lämmin ja lyhyt kevät. Tuuli on kuitenkin pohjoisessa, ja kylmä kangistaa edelleen. Aamulla keskenkasvuinen poika hiihtelee saarten takana rysiä kokemassa. Hyvin näkyy jää siellä vielä kannattavan.
Eilen illalla hämärtymisen aikana ukkometso kiroili jossakin lähellä: rrrrr peukko, peukko. Lienee epäonnistunut rakkausasioissaan. Kuovit, jotka ensimmäisenä ja toisena täälläolonsa päivänä pysähtelivät heinäpellolle, ovat nähtävästi havainneet, että mökkiin on tullut asukkaita eivätkä enää poikkea mäelle, vaan lentelevät ylitse. Niillä lienee nyt toinen ruokapaikka. Metsäkyyhkyset sen sijaan vielä käyvät tuolla pellon perillä aamiaisella. Vain yksi pariskunta käy, toiset lentävät joskus tästä kautta. Närhi, joka myöskin näyttäytyi kahtena ensimmäisenä aamuna, ei enää tule. Sorsia taas yhä lisäytyy. Niillä on jo tarpeeksi väljyyttä leikitelläkseen. Lammessa niitä on vain käymätieltä, mutta selkäveden salmilla sitä enemmän. Ehkä ne nyt pesivätkin tänne, jos vesi on riittävän korkealla. Viime kesänä alkoi kohta keväästä veden kuivuminen, ja sorsat eivät pesineet. Kun kesemmällä poikasten tuloaikana rantaa oli monta metriä kuivana, olisi ollut liian suojatonta kuljettaa sitä myöten perhettään veteen.
Tänään on havaittu, että pihlajallakin on lehtimisaikeita, joskin hyvin vaatimattomia. Karviaismarjapensas taitaa myös vähitellen elpyä, mutta orjanruoska (ruusu) parka, mitähän sinä oikein meinaat, kun et näytä kevään merkkiäkään?
Aurinkoa kesti vain hetkisen. Sitten meni pilveen. Nostatteli pieniä kuuroja, jotka eivät kuitenkaan sataneet. Sen verran niiden mukana sentään oli tuulta, että itsepä tyven lampikin nousi pienoisiin laineihin, jotka puhdistivat sen toisen puolikkaan jäänsohjosta. Näkyy sekin joskus osaavan käyttää voimakeinoja (joskin pieniä) vapautensa saavuttamiseksi.
Metsä on koko päivän kohissut kuin koski. Tietääkö se sadetta, kuten jotkut vanhat ihmiset ennustavat?
Toukokuun 12 päivänä.
Huhhuh, onpas tämä päivä. Lunta tupruaa niin, että lähisaaria ei näy, ja pian selän rantakin peittyy myräkkään. Lampi toisella puolella, idässä, on myöskin ihan näkymättömissä. Siinä se nyt oli kalastajaukon ennustus, että kun teeret eivät laskeudu jäälle kukertamaan, niin tulee lämmin ja lyhyt kevät, toisin sanoen: kesä saapuu nopeasti ja vaivatta. Taitaa se vielä olla vastusten takana.
Vaikka toisakseen: vanhan surmaahan se on uusi lumi. Se on vetistä ja sulaa pian, vieden mukanaan entisenkin. Kun nyt illansuussa pyry alkaa hieman asettua, havaitaan, että lampi on päässyt ihan vapaaksi jääkahleistaan. Se on siinä hiljakseen, salaa, sakean lumisateen aikana hävittänyt nekin viimeiset riekaleet, jotka sen pintaa vielä aamupäivällä kahlitsivat. Lampi pääsikin jäistään vähällä vaivalla. Selkäveden vapaustaistelu vielä jatkuu, mutta lähisaarten tällä puolella on märkä lumi tehnyt tuhoja. Jää näyttää kokonaan antautuvan. Sen heikko ja hieman rakoileva pinta on yhä sinertynyt. Joko huomenna lienevät nämä suurimmatkin salmet sulina? Mutta kauempana on vitivalkoista. Siellä on kuori kovempaa. Lumi on jäänyt siihen valkeudeksi.
Kaikessa tapauksessa tämä on ollut kaikkea muuta kuin keväinen päivä.
Toukokuun 13 päivänä.
Siitä pyrystähän tuli oikea takatalvi. Tänä aamuna ilma on yhä vielä sakeana ja maassa lunta parin korttelin vahvuudelta — no, ainakin puolisääreen. Se ei olekaan enää nuoskaa, vaan ihan rekikeliksi sopivaa. Metsät komeilevat talviasussa — ja kuitenkin lähestytään toukokuun puoliväliä. Sillä tavalla! Kenties ne kalaukon teeret sittenkin ovat käyneet luikertamassa jäällä, vaikka äijä ei ole sitä huomannut.
Nyt on ihan täydellinen talven tuntu. Mutta kevään voima on niin suuri, että ihminen uskoo siihen, vaikka lunta on paksulti maassa ja metsä huokaa sen painon alla. Pikkulinnutkaan eivät nyt pidä pirteätä iloaan. Kylmyys on sulkenut niiden suloiset soittimet. Jostakin sattumalta paljaaksi jääneestä paikasta ne koettavat hakea niukkaa ravintoaan. Nämä pienoiset orkesterisoittajat rakastavat pohjolaa ja saapuvat tänne heti, kun arvelevat kevään todella tulleen, mutta niinpä heille sitten saattaakin sattua pettymyksiä uskaliaisuutensa vuoksi.
Iltapäivällä lumen tulo lakkaa. Lumi käy taas vähän nuoskaksi, ja aurinko yrittelee paistaa.
»Nyt se satoi viimeisen lumensa, ja sitten tulee lämmintä», sanovat täkäläiset ilmanennustajat.
Toukokuun 14 päivänä.
Lunta on pelloilla, ja metsässä sitä on vielä enemmän. Mutta aurinko heloittaa täydeltä terältä.
Yöllä on ollut kuitenkin niin pakkanen, että lampi on riittynyt kauttaaltaan. Heikko kaihi ei vain kauan kestä auringon voimaa.
Tuuli kiertelee etelää ja pohjoista sitä mukaa, mistä milloinkin saa pilven kuljetettavakseen. Ja sitten kun pilvi tulee kohdalle, »sataa riisisuurimoita», kuten pikku poju sanoo. Rakeet ovat todellakin sen näköisiä.
Olisi eilen voinut luulla, että on syksy ja sataa ensimmäisen lumen. Näky ja tunnelma olivat sellaiset. Mutta kun nyt katsoo selälle — eilen sinne ei nähnytkään — huomaa, että jäät sittenkin yhä haprastuvat ja tekevät lähtöä. Jääviiva salmilla yhä vain pienenee kylmästä ilmasta huolimatta. Veneellä rantaa soudettaessa havaitaan, ettei se enää kestä kunnolleen airon painoa.
Pihlaja on kova puu. Näistä pakkasista huolimatta ja juuri niiden aikana se on lykännyt esiin isot silmut. Ehkä se niiden uhalla on tämän tehnytkin. Siinä on oikeata suomalaista sisua. Eivät esi-isämme suotta tätä puuta pyhänä pitäneet.
Toukokuun 15 päivänä.
Ei mitään huomioita, koleaa ja kaikki ennallaan.
Toukokuun 16 päivänä.
Tuuli lorvailee nyt etelässä, mutta osaa olla kylmää. Aurinko on sentään keväinen. Kun se vain esille pääsee, on se vastustamaton. Lahdesta tulee hyvällä vauhdilla jäälauttoja meidän salmeamme pitkin. Saarten tämä puoli on nyt puhdasta. Lumi on kadonnut metsistä tänään täydellisesti. Vain muutamilla pohjoiseen viettävillä rannoilla on pieniä lumikuvioita, jotka antavat maisemalle harvinaisen vivahduksen sulaa vettä vasten.
Tämän päivän auringossa koivun oksat, jotka ovat kuin sen ilmaa ja elämää kurkottavat kädet, ovat alkaneet omituisesti punertaa. Tämä tumma puna lienee sen puun elämänväri. Nuoret pajut myös punastelevat kuin viidentoistavuotias ensi kerran rakastunut tyttö, mutta hieman vanhemmilla ja kehittyneemmillä pajuilla on uljas vihertävä väri. Ne rupeavat varistamaan kissojensa untuvaa ja lujittavat nähtävästi kuortaan. Pojat, jotka eivät sääli niiden solevuutta, merkitsevät muistiinsa suorimpia, tulevia pajupillejä varten.
Nyt on toki kevään tuntua kaikkialla — ihmissydämessäkin. Se on avara, hyvä ja odottava.
Taivaanvuohi kiitelee tuijottavaa lentoaan koko iltapäivän ja illan mökkimäen ympärillä ja mäkättelee alinomaa milloin näiltäkin ilmansuunnalta. Merkinneekö se mitään?
Toukokuun 17 päivänä.
Yöllä etelä rupesi ankaraksi. Se riuhtoi kuin vihoissaan. Suuri vapaustaistelu alkoi. Tahi olikohan se oikeastaan mikään vapaustaistelu? Selkävesi tämän riehuvan eteläisen avulla puhdistui jäistä melkoisen vaivattomasti. Tämä sisävesi on sittenkin lempeä ja sydämellinen vapaustaistelussaankin.
Eiköhän tuulen tuoma sade merkinnyt lämmintä? Ei toki etelä jaksane kauan olla kylmä.
Illalla kukkui käki ensimmäisen kerran. Ensin kuului jostakin saaresta muutamia arkoja kukahduksia. Sitten toinen käki vastasi mantereelta, ja lopulta syntyi kilpakukunta. Tämä on varmasti kevään merkki.
Toukokuun 18 päivänä.
Käki on kukkunut koko päivän. Tämä muutamissa suhteissa hiukan ylimielinen ja häijy lintu on sentään välttämätön solisti pohjolan suven lintuorkesterissa. Senhän pitäisi osata ennustaa ikää: jos pääset käen kukuntapuun juurelle, elät niin monta vuotta kuin käki kukkuu kertoja. Joku on päässyt, ja silloin käki on kukkunut hänelle Metusalemin iän.
»Kuu kiurusta kesään» — kiuru on ollut näillä mailla jo aikoja sitten. »Puoli kuuta peipposesta» — peipponen on lennellyt täällä jo ennen äskeisiä lumisateita, joissa se surkeasti värisi. Olisiko se erehtynyt ajanlaskussaan? »Västäräkistä viikon päivät» — tänään touhusi västäräkkipariskunta pihamaalla. Mutta muutama tuokio sen jälkeen leiskahti esiin iloinen pääskynen uudessa hännystakissaan — ja »pääskysest' ei päivääkään».
Ei nyt kuitenkaan ole kesä — ei, ei. Lämpimämpää kyllä on kuin koko tämän kuukauden aikana.
Toukokuun 19 päivänä.
Edelleen lämmintä, ja suloista kesäiseltä maistuvaa sadetta. Se on hävittänyt viimeiset tuonnoisessa pyryssä vahvistuneet lumensuikaleet pohjoisilta rannoilta.
Toukokuun 20 päivänä.
Pilvistä, mutta ei kovin kylmää. Lenseätä, lännenpuolista tuulta.
Rantasipipari istuu kauan aikaa rantakivellä. Se on unohtunut keväiseen onneensa eikä ollenkaan säiky, vaikka mennään lähelle. Sorsat iloitsevat salmella monin parein. Siinä on nyt vapaata väylää kevään hurmiolle.
Pihakoivu vihertää, silmut ovat auenneet. Lehden alku on pieni ja kaino vielä, mutta se on sentään näkyvissä, ja sillä on heleä vihreä värinsä. Pihan pihlajat — niitä on viisi — työntävät myös uljaasti silmujaan auki. Sireeni samoin, ja vattupensaissakin on selvät lehden merkit. Kuka ensin kerkiää? Ihmisen läheisyydessä luontokin on virkeintä; hänen ilokseen. Ymmärtääköhän ihminen sen aina?
Västäräkki on jotenkin eksynyt ullakolle. Se raukka koputtelee ikkunaa eikä osaa ulos. Hyödyttömässä ponnistelussaan ikkunaa vastaan se väsyy ja antautuu sävyisästi kiinni. Vai luottaisiko ihmiseen? Lämpimien käsien välistä se katselee ihmeissään ja päästää riemullisia ja ehkä hieman kiitollisia kirkaisuja lähtiessään Luojan vapaaseen luontoon.
Pihakoivussa tiuskuttaa pian sen jälkeen västäräkkipari. Kenties äskeinen ullakon vanki on puolisonsa kanssa tullut palkitsemaan ihmisen avuliaisuuden sillä ainoalla tavalla, jonka se osaa. Kunpa me olisimmekin lähempänä luontoa ja yhteisymmärryksessä sen kanssa. Kai me silloin ymmärtäisimme paremmin myös toista ihmistä.
Toukokuun 21 päivänä.
Aikainen aamuhetki on pelkkää auringon kultaa. Lammen pinta vipajaa kuin iso poikaparvi heittelisi kilvan sille voileipiä kultarahoilla. Lintujen orkesteri soittaa nyt täydennettynä kevätsinfoniaansa. Siitä helähtelee niin riemullinen, värikäs ja avartava sävelmeri, että mäellä seisoja vaipuu syvään hartauteen ja tuntee tämän väärentämättömän luonnon keskellä suuruutensa ja — pienuutensa.
Päiväksi aurinko verhoutuu pilviin, jotka ovat vain hattaroita eivätkä sada, eikä auringon katoaminenkaan muuta ilmaa koleaksi. Sehän on kuitenkin, tulipallo, siellä jossakin ylhäisellä radallaan, josta se lähettää lämpönsä, vaikka sen iloinen katse ei ylläkään tänne.
Illalla se taas heloittaa täydeltä terältä, ja silloin syntyy ensimmäisen kerran näiden kahden viikon aikana ihana keväinen rauha. Vesillä lepää värähtämätön tyyneys, joten kalojen leikki salmilla näkyy selvästi. Tämä on jo oikeata kevättä, josta ei ole kuin vaaksan verran kesään. Härkälintu mylvii jossakin selkäveden puolella. Sen ääni kuuluu ensi kertaa eikä juuri kohota tunnelmaa, mutta täytyyhän senkin ilmoittaa kevätriemunsa. Jokainen meistä laulaa omalla tavallaan. Olemmehan me jo tottuneet variksenkin soraääneen, joka silloin tällöin epämusikaalisuudellaan häiritsee metsän orkesterin konserttia.
Voi kevään ihanuutta, jossa ihmissydänkin pyrkii seestymään riemuun!
Tähän asti on nähty vain yksinäisiä mehiläisiä, mutta nyt niitä pörrää jo paljon. Toistaiseksi niillä on kuitenkin työn puutetta. Kukkien ja meden aika tulee myöhemmin.
Toukokuun 22 päivänä.
Kevät varmistuu ja voimistuu. Se saa varman otteen ihmisestä, nostaa hänen huulilleen hymyn, lahjoittaa hänelle virkeyttä ja intohimoa ja täyttää hänet omalla väkevällä voitonriemullaan. Jos talvi toi sinulle surun, niin kevät pyyhkäisee sen pois. Jos mielesi on matala ja alakuloinen, niin se keväässä kirkastuu ja korkenee. Jos sinä talvella vihasit, opi nyt rakastamaan, sillä niin käskee kevään laki.
Toukokuun 23 päivänä.
Tuuli on ollut kova ja pohjoisen puolelta, ja aurinkokin on piileillyt pilvessä.
Nyt iltapäivällä pilven palteet repeävät, ja kevään tulisilmä pääsee esiin. Se loihtii taas hetkessä voimakkaan kevättunnelman. Kevään sininen, huikaisevan korkea holvikatto kaartuu yllä kuin unelmien kohde ja pyrkimysten päämäärä, ja kaikki ympärillä kirkastuu melkein yliluonnollisesti.
Ah, yhtäkkiä havaitaan, että tuolla rannalla on pieni nuhrautunut lumiläikkä. Mikä sinä siinä olet, kun muualta ei mistään ole moneen päivään mitään sellaista näkynyt, — eikö sinun jo tule kiire pois?
Iltasella on typösen tyyni. Pohjatuuli lauhtuu aina iltaisin. Saaret ja niemet peilailevat itseään tyynessä vedessä. Niiden varjo on tuolla jossakin syvällä. Ne viehtävät ajatuksenkin syvälle olemisen tarkoituksiin.
Toukokuun 24 päivänä.
Voi, sitä auringon säteilyä ja ilman yleistä leppeyttä, joka nyt täyttää maailman!
Nyt saattaa laskeutua pitkäkseen kedolle, sillä maa huokuu lämpöä ihmisen kylkeen. Ja katso, siinäpähän muurahainen, ahkera poika, jo mennä touhuaa tietänsä. Oo, niitä onkin paljon, tämä ei olekaan mikään satunnainen asiapoika, vaan kaikki ovat jo työssään. Tähän asti ne ovat pysytelleet pesän suojassa, piilossa.
Ja tuossa leijailee koreasiipinen perhonen. Ja toinen. Maa on varmaankin nyt sulana pohjiaan myöten, koska nuo herkät unelmien linnutkin ovat avautuneet koteloistaan vapaaseen luontoon. Ja koppakuoriaisia liikkuu ympärillä niin monennäköisiä, että niistä sekautuu. Kedolla loikoja on tuntevinaan jo vienosti vihertävän ruohon tuoksun.
Siinä lentää auringon kultajuovaa pitkin pöydälle kärpänen — toinenkin, tietysti näin keväällä ollaan kaksittain. Ovatkohan mökkimäen tämänvuotisten kärpästen esivanhemmat? Ne suorittavat vain lyhyitä lentoja, katselevat kaikkea, tutkivat ja tunnustelevat.
Päivällä niitä kärpäsiä on jo useampia. Olkaa nyt rauhassa, mutta kyllä myöhemmin teidän kanssanne tulee sota, se tiedetään jo vanhastaan. Nyt te kuitenkin vielä olette kesän ennustajia, ja siksi teitä suvaitaan.
Painannepaikoissa surviaiset tukkivat silmät ja korvat, ja illemmalla itikka pyrkii hyväilemään kuistilla istujaa, jopa tunkeutuu huoneeseenkin ja inisee iltaunen pilalle.
Pihakoivun lehdet yhä varttuvat, ja tuolta kauempaa saaristakin jo vilahtelee vihreyttä. Monivuotiset kukat tekevät nuppua, ja taitaa jollakulla rikkaruohollakin olla sellaisia aikomuksia. Tämä on nyt täyttä kevättä, viimeistä lopullisen kesän edellä. Luonto on nyt saanut väkevästi vauhtiin sen luomiskauden, joka kesemmällä puhkeaa täyteen kukoistukseensa. Ei ole yötä kuin pienoinen nikama enää, ja sekin kuultavan valkeata. Kaksi päivää jo melkein lyö kättä toisilleen. Ihminen voi nyt helposti tarkata luonnon kypsymistä, kun kaikki on jo herännyt ja asettunut paikalleen. Hänen kevätpäiväkirjansa voi loppua.
KIRKONMÄKI
... ja minä kiitän sinua kirkonmäelläkin.
Niin kehaisee suomalainen silloin, kun hän tuntee lähimmäistään kohtaan tavallista suurempaa kiitollisuutta. Mutta muistaako hän tämän lupauksensa? Muistaa ja ei muista — miten milloinkin. Kuitenkin hän rakastaa ja kunnioittaa kirkonmäkeään aivan erikoisesti. Kenties yhtä paljon kuin itseään kirkkoa, joka sillä kumpareella seisoo. Kirkonmäellä on mahti kohottaa ihmismieli kiitokseen ja ylentää se jokapäiväisistä ajatuksista. Vaikka se toiselta puolen on kotoisen ja tuttavallisesti maallisenkin tunnelman herättäjä.
Temppeli ei ole mitään ilman mäkeä. Sen pitää seistä korkealla kunnaalla, jolta sen risti tervehtii tulijaa jo kaukaa ja jolta kellojen kaiku kiirii kilometrien päähän tuoden lämmittävät terveisensä sellaisellekin, joka ei jouda pyhänä kirkkoon. Ja jos kellojen kumahdus kuuluu arkipäivänä, niin kansa puhelee keskenään, että kukahan nyt lie kuollut, kun sielukelloja soitetaan. Sillä tavoin kansa saa sanoman siitä, että ihmissielu on siirtynyt pois ajallisesta olemisesta.
Kuinka ihanaa onkaan kirkonmäellä, jossa syntyy tarvittava hartaus jo ennen Herran temppeliin astumista. Silmä voi siltä hyväillä suvisen polttavan auringon auteretta mäeltä mäelle ja harjulta harjulle, ja kuinka lohduttava onkaan näky yli päivässä päilyvien järvien. Entä talvella, kun katsetta kohtaavat lumiset vaarat, joiden rinteiltä pakkassunnuntaina kohoilee pieniä pystysavuja kertoen elämästä hiljaisten metsien liepeillä. Tahi keväällä, kun purot lähtevät hopeisina rihmoina mäensyrjää laaksoon tahi lahdenpoukamaan. Eikä ole huonompi syksynkään kuulakka päivä, jona monivivahteiset väriläikät koristavat ympäröiviä tienoita.
Oudosti kirkastava tunnelma herää jokaisessa oikealla kirkonmäellä käyneessä. Ei maalaisihmiseltä suinkaan luonnontunnetta puutu, vaikka joku omahyväinen kaupunkilainen puistosankari kenties niin luulee.
Oletteko joskus nähneet maanmiehen seisovan oraspeltonsa äärellä katselemassa sen yhä tihenevää vihreyttä? Hän saattaa teidän mielestänne olla välinpitämättömän tai asiallisen näköinen, kenties vähän kumpaakin, mutta jos te pääsette silmäämään häntä salaa, niin varmasti huomaatte hänen koko olemuksessaan hartauden ja lempeän siunauksen tunteen. Hän kiittää ja siunaa sitä luontoa, joka palkitsee hänen vaivansa ja kasvattaa hedelmän hänen kättensä työstä. Eikä kaupunkilaisen pidä luulla, että hänen suvinen soutumiehensä kiitellessään salmien soreutta ja saarten suloa tekee sen vain soudettavaansa miellyttääkseen. Ei, hän näkee ja tuntee sen; on nähnyt ja tuntenut jo kauan, koko ikänsä, minkä hän niillä seuduilla on elänyt, vaikka hän sanoo sen koruttomasti ja ilman tekorunollisuuden valheverhoa, eikä niinkuin kaupunkilainen sen mahdollisesti tekee. Katsokaa tarkemmin hänen silmiinsä, niin te ehkä huomaatte, kuinka ne hyväilevät noita saaria ja salmia.
Eikä maalaisrahvas suotta ole kirkkoaan korkealle kummulle rakentanut. Se on pyrkinyt lähemmä Jumalaa ja Hänen luontonsa kauneutta, sillä kirkonmäeltä pitää nähdä kauas, ja sen pitää ihanilla näköaloillaan herättää otollinen tunnelma. Sen täytyy rauhoittaa levotonta henkeä ja korottaa masentunutta mieltä. Sen on tuotava iloa ihmissydämeen.
Mutta kirkonmäki voi myöskin olla maallisesti iloinen siitä huolimatta, että sen lahteen viettävällä syrjällä on hautausmaa muistuttamassa tämän elämän katoavaisuudesta. Se hautausmaa on kuitenkin nyt jo vanha eikä siihen haudata enää juuri koskaan. Nyt sitä kirkonmäkeä käytetään yleisesti urheilukenttänä, mikä osoittaa elämän ja jatkuvaisuuden lain täyttymistä. Sillä juostaan, heitetään, hypitään ja lyödään palloa. Näissä maallisissa harrastuksissa ei milloinkaan kiihdytä eikä sanota pahasti lähimmäiselle, vaan kasvatetaan tervettä sielua terveeseen ruumiiseen, jotta kansa varttuisi ja vahvistuisi.
Kerran sillä kirkonmäellä kuitenkin taisteltiin eräällä tavalla kirkollisista eli hengellisistä asioista. Ensin kamppailtiin kirkkoherrasta monena sunnuntaina peräkkäin. Kirkonmäki kuuli silloin monta sarvekasta sanaa, mutta se vain myhäili itsekseen, sillä se on ymmärtäväinen ja herkkätuntoinen mäki, jolle kaikki inhimillinen on ymmärrettävää ja luonnollista.
Niin, taisteltiin siitä kirkkoherrasta. Kolme pappia kävi vaalia saarnaamassa, mutta kolmas ja viimeinen jätettiin taistelulinjan ulkopuolelle ja kahistiin kahdesta. Pidettiin kovaa suullista menoa jokaisena kolmena vaalisaarnapäivänä, sitten välillä ennen vaalia ja lopuksi vaalipäivänä. Koetettiin sanan voimalla taivuttaa toisiaan, ja se sana oli vähintään yhtä voimakasta kuin oli ollut niiden kahden saarnamiehen julistus.
Olisi ollut mukavinta valita molemmat kannatusta saaneet, mutta se ei käynyt päinsä. Toinen sai enemmän ääniä. Mutta tämän kirkonmäen omistaja oli keisarinpitäjä, jollaisia ennen vanhaan oli olemassa, ja niin määrättiinkin sinne kirkkoherraksi se saarnamies, joka oli saanut vähemmän ääniä kuin toinen. Sen jälkeen vielä käytettiin muutamina sunnuntaipäivinä kirkonmäellä maallista kieltä, mutta kun se uusi paimen tuli seurakuntaan, mentiin häntä kuulemaan ja havaittiin, että pappihan se on tämäkin. Ja pappina hän siinä pitäjässä pysyi kolmekymmentä vuotta.
Sitten se kirkonmäki näki toiset vaalivalmistukset, oikeastaan vielä kiihkeämmät. Sekin oli kirkollinen vaali, sillä oli valittava seurakunnalle lukkari. Tavallisessa katsannossa tuollainen virkamies on paljon pienempi herra kuin kirkkoherra, jota kansa kaksipappisissa seurakunnissa pelkästä kunnioituksesta nimittää rovastiksi, vaikkei hänellä tätä arvonimeä olisikaan, mutta niin tässä pitäjässä kävi, että lukkarista tuli isompi riita kuin kirkkoherrasta.
Valmistelut olivat samanlaiset kuin papinkin vaalissa, ja kirkonmäki sai silloin taas kuulla kaikenlaista keskustelua, jolla useimmiten, niin hengelliseen säätyyn luettavaa miestä kuin se käsittelikin, sentään oli verraten maallinen sävy. Mutta kirkonmäkihän oli siihen tottunut, eikä se muuta kuin hiljakseen hymyili, koska kansa kaikessa tapauksessa haasteli hyvässä tarkoituksessa.
Vaalipäivänä sattui sitten sillä tavalla, että erään talon isäntä oli havainnut naapurinsa äänestäneen toista ehdokasta kuin muut sen kulmakunnan asukkaat, ja niin hän tuskin oli malttanut laskeutua kirkon portailta sinne mäelle, kun oli vetänyt naapuriaan korvalle ja sanonut, että kehtaat sinäkin, vaikka on oman pitäjän poika kysymyksessä. Eräs kolmesta vaalia laulaneesta oli todellakin sen seutukunnan kasvuja. Toinen taas tunnettiin muuten paikkakunnalla, koska hän oli ollut siellä viransijaisena. Ja niiden kahden välillä taistelu kävikin, eikä kolmas vaalimies saanut kuin yhden talon äänet. Sen talon isäntä oli aina eripurainen muiden puraisten kanssa.
Se naapuri siis sai korvatillikan, mutta hänellä oli myös runsaasti puoluelaisia, ja kirkon edessä oli vähällä syntyä tappelu. Tätä kirkonmäki ei kuitenkaan suvainnut, vaan mutristi kulmiaan ja pui lievästi nyrkkiään, minkä johdosta havaittiin, että nyt täytyy saada aikaan nopea rauha. Ja sitten mentiin kellosepän, sellaisen omatekoisen, enemmän vain nimellisesti kellosepän, mökille kahville odottelemaan tulosta.
Pian sai kirkonmäki jälleen kuulla jossakin määrin maallisvoittoista, joskin kirkollisesta asiasta johtunutta puhetta, sillä taaskin oli vaali toisten mielestä mennyt vinoon. Se oman pitäjän poika, joka oli saanut enimmät äänet, ei tullutkaan valituksi, vaan viransijainen, jolle seurakunnan papisto oli antanut äänensä.
Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedettiin, että laulumieshän se on tämäkin lukkari. Osasipa hän soittaa äskettäin hankittuja urkujakin oikein marssien kanssa, joten tämäkin kirkollinen asia raukesi taas ajallaan siihen. Ja kirkonmäki kuunteli kesäisinä sunnuntaina, kun ovet olivat auki, ihanaa urkujen ääntä ja veisuuta, ajatellen itsekseen, että ihan turhasta nuo ihmiset silloin lukkarinvaalissa olisivat tehneet sen tappelun, mutta satuinpahan minä ajoissa heristämään heille nyrkkiäni; lempeästi minä sen tein, kun mulla on sellainen luonto ja kun nuo ihmisetkin oikeastaan ovat hyviä.
Joskus, pestuupyhinä, kirkonmäellä ostettiin palvelusväkeä vuosisopimuksella. Se oli laillista kauppaa, johon kirkonmäki oli tottunut ja josta kirkossakaan ei moitittu, mutta jota se pohjimmaltaan ei hyväksynyt. Enemmän kuin sellaista pientä ilmanaikojaan kellonvaihtoakaan, jota varsinkin kesällä, kun hyvin tarkeni, joka pyhä tapahtui nuorten miesten ja välistä vanhempienkin kesken. Ja vallan pahoillaan kirkonmäki oli silloin, kun pari ukkoa vaihtoi hevosia. Näistä kaupoista tehtiin sitten lailla ja kirkon kuulutuksilla loppu. Kirkonmäki oli silloin tyytyväinen.
Kerran sattui eräälle takakylän miehelle soma tapaus. Hän oli tullut yksin sinä pyhänä kirkolle koko kaukaisesta kylästään, ja hänen velvollisuutenaan olisi ollut käydä ainakin kuulutuksissa, mutta missä lie mies nahjustellut, kirkonmäelläkö mahtoi silloin vielä muodissa olleita kellokauppoja katsella vai olisiko kellosepän mökillä kahvilla viipynyt, mutta niin oli vain myöhästynyt saarnanjälkeisistä kuulutuksista.
Ei hänen kuitenkaan sopinut palattuaan aivan tietämätön asioista olla, ja kun kylällä kysyttiin, että mitäs siellä kuulutettiin, niin hätäpäissään keksi valheen ja sanoi, että ei siellä kummempaa, pitäjän makasiini vain kuuluu olevan auki niinkuin tulevasta tiistaista viikon päästä.
Se lainajyvämakasiini oli kirkonmäellä, maantien toisella puolella, tuskin satasen metrin päässä kirkosta.
Annapahan sitten olla, kun se tiistai koitti, niin koko takakylä oli odottelemassa pitäjän makasiinin aukeamista, ja siinä joukossa oli se kuulutuksista myöhästynyt mies itsekin. Kun juttu oli lähtenyt kiertämään kylää ja kun kaikki olivat valmistautuneet lähtemään jyvän lammille, niin siihen matkueeseen oli liittynyt hänkin.
Silloinkin kirkonmäki kuuli vähän semmoista ja tämmöistä juttua. Se mies, joka tämän aukiolon oli keksinyt, säästyi pahemmalta kohtalolta osaksi siitä syystä, että hän itsekin oli uskonut oman valheensa, mutta pääasiassa senvuoksi, että oltiin kirkonmäellä. Se makasiini kyllä pysyi kiinni, eikä sen aukiolosta ollut luettu mitään kuulutusta saarnastuolista.
Avarasydäminen kirkonmäki vain silloinkin hymyili ymmärtäväisesti. Ihmisellehän sattuu kaikenlaista kommellusta.