[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvG363G-zUz6eaVq0fID8zicAEye5mxIdqpXYssRHMfY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3108,"Elämän maantiellä","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3108-valisalmi-heikki-elaman-maantiella","3108__Välisalmi_Heikki__Elämän_maantiellä","Kuvauksia","novelli",[],[],"fi",1935,null,30663,192943,true,[],[],[],"Kokoelma lyhytproosaa ja ihmiskohtaloita kuvaavia kertomuksia. Teksteissä seurataan muun muassa sortavalalaista herrasmiestä ja maaseudun asukkaita, joiden elämää ja valintoja tarkastellaan arkisissa ja muuttuvissa tilanteissa.","Heikki Välisalmen 'Elämän maantiellä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3108. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\n aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN MAANTIELLÄ\n\nKuvauksia\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nLaiskojen laiva\nEmäntä-Jussi\nUuteen elämään\nMaantie\nKevätpäiväkirja\nKirkonmäki\n\n\n\n\nLAISKOJEN LAIVA\n\nELI\n\nJuhani Lepoluhta, suomalainen gentleman, matkustaa ulkomaille\n\nTarina tuonnoiselta ajalta\n\n\nSuomalainen gentleman.\n\nHän ei ole se mies, joka kerran lähti Pariisin olympialaisiin\nkisoihin, mutta poikkesi välillä Hampuriin, solmi siellä tuttavuuksia\nja suhteita, osti mielitietylleen kokonaisen kukkakaupan, vaikka\ntarkoituksena oli hankkia vain yksi kukkanen, kun kielen taitamattomuus\nja ylenmäärin hyvä tuuli tekivät tepposet; sähkötti sitten kotoa lisää\nrahaa ja matkusti Pariisiin, mutta tuli sinne kaksi viikkoa kisojen\npäätyttyä.\n\nEi, sellainen on öykkäri ja kevytmielinen kansalainen, joka ei ansaitse\nnimeä suomalainen gentleman.\n\nMutta Juhani Lepoluhta on oikea suomalainen hieno mies, joka liikkuu\nkaikkialla taitavasti, vastustamattoman hauskasti, menemättä\nmilloinkaan yli soveliaisuuden rajojen ja silti itseltään ja\nseurueeltaan huvituksia kieltämättä.\n\nKotonaan Sortavalassa hän on hiljainen ja vaatimaton, ahertaa päivänsä\nleipätyössä ja kokoutuu iltasella ystäviensä kanssa pieneen istuntoon,\njossa rieskaa ja hunajaa vuotaa, mutta säädylliseen kellonlyömään asti,\nja vain aivan poikkeustapauksessa siirretään yhteisestä suostumuksesta\nkellojen viisareita taaksepäin, kun tärkeä kokous vaatii välttämättä\nvielä hivenen jatkoa. Hän voi joskus pienen innostuksen hetkenä, pari\nkolme kertaa vuodessa, kertoa luotetulle seuralleen, että hänestä tuli\noikea mies silloin, kun hänet erotettiin lyseon neljänneltä luokalta\noluthutikan tähden, sillä siitä tapauksesta hän oppi elämisen taidon\naakkoset. Sen jälkeen hän on tottunut seisomaan omilla jaloillaan,\njota seikkaa todistaa hänen nykyinen yhteiskunnallinen asemansa.\nHänhän on kaupungin kaikki kaikessa. Hänellä on sekä oikea virka että\nkunniavirkoja, kuten jokaisella arvokkaalla kansalaisella tuleekin\nolla. Hän ei kuitenkaan kerskaile tämän asemansa takia, vaan tekee\ntyönsä, kantaa yhteiskunnallisen luottamuksen taakan ja toivoo\nmenestystä muillekin.\n\nSitten hän kerran kyllästyy virkaansa. Hän on ollut saman\nliikelaitoksen palveluksessa lähes kolmekymmentä vuotta, siis\nsuorittanut asevelvollisuuden, jonka hän katsoo riittävän. Ikä ei häntä\npaina, vaan hänet valtaa ylimalkainen väsymys, ja hän ajattelee elää\ntästäpuolin täydellisessä levossa. Tehdä ensin pitemmän ulkomaanmatkan,\npoiketa kylpemään jonnekin, ja sitten kotimaahan palattuaan syödä\nentistä, jota suopea kohtalo ja ahkeruus ovat hänelle kartuttaneet.\n\nNäissä tuumissa hän menee Helsinkiin, pääkonttoriin, ja jättää\nerohakemuksen. Pääjohtaja ottaa kuitenkin asian leikkinä tai ainakin\nvähemmän vakavana ja sanoo:\n\n— Et sinä mitään eroa saa, mutta sairaslomaa annetaan niin paljon kuin\nhaluat. Riittääkö kolme kuukautta?\n\nRiittäähän se, ja koko erohanke jää siihen. Juhani Lepoluhta rupeaa\nhankkiutumaan ulkomaanmatkalleen.\n\nSuomalaisen gentlemanin matkahankkeissa on aina jotakin omintakeista\nja tärkeätä. Hän itse kulkee miettivän ja huolestuneen näköisenä.\nHän ei saa sijaansa missään, mutta hän ei koskaan pistä yhtään\nkapinetta matkalaukkuun. Sen hoitaa perhe, pääasiallisesti rouva.\nMies vain välistä tulee kysymään, joko se ja se tarpeellinen kapistus\non laukussa. Hän on itseoikeutettu päällysmies, jonka tarkkuus ja\nhuomiokyky ovat rajattomat, vaikka hänen ajatuksensa näyttää kiertävän\njo muita maita. Raha-asiansa hän sentään järjestää itse. Hän ei niistä\nkoskaan puhu omasta aloitteestaan, ja jos häneltä kysytään, paljonko\nhän aikoo ottaa mukaan, vastaa hän epämääräisesti ja kierrellen, tai\nsanoo sellaisen summan, joka ei likimainkaan pidä yhtä todellisuuden\nkanssa. Hän on kotioloissaankin hieman hajamielinen silloin, kun puhe\nkääntyy raha-asioihin. Se on tuollaista kaiken varalta salaperäisyyttä.\nUlkomaille lähtiessään hän luo itselleen soveliaan suuruisen\nvararahaston, jonka määrää kukaan ei aavista. Se on suomalaista\nvarovaisuutta. Kuka sen tietää, mitä matkalla eteen sattuu.\n\nLopulta hänet suorastaan lennätetään junaan kaikkine kimpsuineen ja\nkampsuineen. Lähdön hetkellä hänellä on vielä niin paljon kyselemistä\nja huomauttelemista, että tuntuu olevan tarpeen kokonainen iäisyys\nennenkuin hän luonnollisella tavalla selviytyy matkalle. Rouvan täytyy\nvielä junan liikkeelle lähtiessä huutaa jälkeen:\n\n— Muista nyt, rakas Juhani, ettet huomenna myöhästy laivasta. Se lähtee\nkello kymmenen. Älä vain jää mihinkään siellä Helsingissä, vaan mene\nsuoraan laivaan.\n\nHän nyökyttää päätään ymmärtäväisesti ja painuu vaunuosastoonsa. Nyt\nhän ei ole enää missään tunnelmissa. Lähtöhuolet ovat takana, ja uudet\nvaikutelmat eivät vielä ole tulleet. Tämä on vain kuin tavallista\nHelsingin matkaa, jollaiselta hän muutamia päiviä aikaisemmin oli\npalannut. Hän tarkastelee vaunuaan, kuten tavallisesti, olisiko siinä\njoku tuttava, jonka kanssa saisi ajan kuluksi pienen korttipelin\nkäyntiin. Tietysti sellainen tuttava aina on saatavissa, ja näin on\nmatkan murheet helposti sivuutettu. Peliä kestää myöhään iltaan, siihen\non yhtynyt toisia tuttuja ja joku tuntematonkin. Yönsä hän nukkuu\nhyvin, sillä hänellä ei vieläkään ole muita tunnelmia kuin tavallisen\npääkaupunkiin matkustavaisen.\n\nHelsingissä hän menee suoraan asemalta laivalle. Hänellä ei ole nyt\ntäällä enää mitään toimitettavaa, ja hetki on sitä paitsi vielä\nvarhainen. Hän on edeltäkäsin tilannut hyttipaikkansa, johon hän nyt\nsijoittautuu. Laivan lähtöön on vielä parisen tuntia, minkä vuoksi hän\nharhailee tutustumassa paikkoihin. Baarissa valmistellaan tavaroita\njärjestykseen, ja siinä hänelle yhtäkkiä muistuu mieleen, että\nwhisky-grogi sopisi tässä odotellessa. Hän tosin sävähtää aluksi, sillä\nhän muistaa, ettei whisky hienojen tapojen mukaan ole aamujuomaa, mutta\nhän on nyt jo lähtötunnelmissa ja tuntuisi kaipaavan jotakin vahvempaa,\nkoska junamatkakin tällä kertaa oli tavallista viattomampi. Sitäpaitsi\nhän ei ole mikään englantilainen dandy, vaan suomalainen gentleman\nJuhani Lepoluhta. Hän pyytää siis toimeliaalta neidiltä grogia.\n\nNeiti hymyilee, mutta kieltää lievästi:\n\n— Me emme saa tarjoilla ennen kuin köydet on irroitettu. Sitten herra\nsaa niin paljon kuin haluaa. Kyllä kai herra jaksaa odottaa.\n\nTietysti hän jaksaa. Ilman hän vain piloillaan. Sekin asia on\nselvitetty. Hän harhailee edelleen laivaa ja löytää juuri ripustetun\nmatkustajaluettelon, jossa on ainakin kaksi tuttua nimeä. Niitä on\naina, varsinkin näin keväällä.\n\nMuuan tuttava tuleekin laivaan, hakee puuhakkaasti hyttiään ja\nsattuu yhteen Lepoluhdan kanssa. Syntyy iloinen jälleennäkeminen,\nja ensimmäinen matkaliitto perustetaan tuossa tuokiossa. Ulkomaille\nmenevällä laivalla niitä tehdään aina, ja ne tavallisesti kestävät,\nmikäli ihmiset ovat joutomatkailijoita, jotka vain lähtevät tutkimaan\nvieraita oloja ja elämää. Koska samaan mukaan vielä odotetaan yhteistä\ntuttavaa, he lähtevät ruokasaliin tilaamaan kolme paikkaa. Niin on\nparasta, syödään yhdessä ja ollaan yleensä yhdessä niin paljon kuin\nmahdollista; laivamatkahan kestää kaksi vuorokautta.\n\n— Mutta kuule, mennään helkatissa ottamaan yksi grogi, ehdottaa ystävä.\n— Pitäähän tässä päästä tunnelmaan.\n\nJuhani Lepoluhdan mieleen muistuu hänen äskeinen yrityksensä, mutta hän\nei mainitse siitä mitään. Sanoopahan vain jotakin epäilevää aamuisen\ngrogin sopivaisuudesta.\n\n— Sehän toki sopii aina ja joka paikassa, vakuuttaa ystävä. — Ja\nvarsinkin näin laivalla se on ihan kuin pääasia. Eihän sitä osaa ilman\nlähteäkään.\n\nBaarin neiti hiukan estelee, mutta taipuu sitten, koska nyt ei enää\nlähtöönkään ole kuin vajaa tunti.\n\nTuttavukset istuvat ja nauttivat. Täältä saa taattua tavaraa, se on\ntoista kuin maissa. He tyhjentävät yhden ja toisenkin. Baarin suurten\nikkunain takana vilahtelee ihmisiä. Ne ryhmittyvät laiturin puoliselle\nkäytävälle, odottelevat nähtävästi laivan lähtöä. Miehiä käy silloin\ntällöin katsomassa ovelta, mutta kukaan ei tule sisään. Lepoluhta\nvilkaisee seinäkelloon.\n\n— Taidetaan tehdä lähtöä, olisikohan mentävä kannelle? kysäisee hän\nhiukan epäröiden.\n\n— Mitä vielä, ei minulla ole saattajia.\n\n— Ei minullakaan.\n\nSeurustelu jatkuu. Laiva on irroittunut. Sitä käännetään parhaillaan.\nIkkunasta näkyy liinojaan ja hattujaan heiluttavia ihmisiä. Tuttavukset\novat tilanneet kolmannen groginsa. Ystävä huomauttaa:\n\n— Tahti pyrkii näin alussa olemaan vähän tiuha. Kyllä se siitä tasautuu.\n\nIkkunan edessä ollut joukko siirtyy toiselle puolelle. Se merkitsee\nsitä, että laiva on suuntautunut merelle. Liinojen ja hattujen heilutus\non melkein lakannut. Joku yksinäinen käsi vielä Luiskahtaa viimeiseksi\ntervehdykseksi.\n\nSitten kansi alkaa tyhjentyä. Matkustajat sijoittuvat tuoleihin\nja koettavat syventyä matka-ajatuksiin, jos ovat yksin, tai\nmatkakeskusteluihin ja arvailuihin sään suotuisuudesta, jos heitä on\nuseampia ryhmässään. Baariin tulvahtaa väkeä. Whisky-grogeja ilmestyy\nuseihin pöytiin. Sielläkään ei välitetä tavasta, vaan tyydytetään\nhenkilökohtaista makua ja nautinnonhalua. Juhani Lepoluhdan omatunto\nrauhoittuu lopullisesti.\n\nTuttavukset ovat hienosti nousevassa tunnelmassa. Heidän keskustelunsa\non juuri kääntynyt liikealoille, ja he ovat tulleet siihen yhteiseen\nkäsitykseen, ettei tässä ole mitään taloudellista pulaa, pieni\nsatunnainen nipistys vain muistutuksena olevaisuudesta. Tämän nyt aina\nkestää, ja pian konjunktuurit muuttuvat. Jos nyt meneekin vielä tämän\nvuoden tantieemi samalla tavoin kuin edellisenkin, niin ei se ylhäältä\npudota. Otetaan sitten taas kovemmin kiinni. Mutta kai tässä kannattaa\ntilata vielä grogi. Sehän on niin pulanaikaisen halpakin.\n\nSilloin joku lyö Juhani Lepoluhtaa olalle:\n\n— Älä hiivatissa, mihinkäs sie oot matkalla? Katohan, ja Ottokin siinä,\nen ollut tuntoakaan; rikkaaksi tulet ihan varmaan, jollet sie jo\nliekin. Saapi kai tuossa painella puuta?\n\nEhdotus hyväksytään suurella ilolla. Tuttavukset ovat sillä asteella,\nettä yhteinen ystävä on aina suosittu pöytävieras.\n\n— Mutta kuulkaa, älkää työ hiivatissa ostako yksin ryypyin. Se on ain\nkalliimpaa, vaikk' se näyttää niin halvalta tuost listalt. Ostetaan myö\nvaan koko törttelö kolmeen mieheen, kas nyt pittää olla talouvellinen.\nSäilyyhän se täällä, vaikk' tuon tytön hotteissa, jos myö ei\nhaluttaiskaan juuvva yhteen mennoon.\n\nTuttavukset huomaavat tämänkin ehdotuksen erittäin hyväksyttäväksi.\n\n— No, tilaa sinä Toivo sitten, sanoo Juhani.\n\nMutta Toivo haluaa vielä selittää mielipidettään:\n\n— Kahtokaahan, tää on ylleinen kansantallouvellinen voitto. Kun myö\nnyt kuitenkii juuvvaan noit grogiloi usseempiikii, nii myö ostetaan\nkans tukuss'. Ja jos tämän koko pullon hintaa nyt käyp vertaamaan\nrauhanaikaisiin hintoihin, niin myöhän voitetaan viel huomattavast.\nKahtokaahan, kun silloin ravintolass' maksettiin puolikkaast yheksä\nmarkkaa, ja nyt saahaan yheksälkymmenell kokonainen, niin siinäkin on\npuolikas puhast voittoo. Kyll' tää vaan kannattaa.\n\nJuhani ja Otto myöntävät nauraen Toivon taloudellisten laskelmien\npitävyyden. Baari on nyt jo ihan täynnä, ja keskustelu on irtautunut\näänekkääksi ja vuolaaksi. Tämähän on suomalaista kansaa, joka ei ole\nkoskaan kotimaassaan saanut maistaa oikeata ravintolailoa. Ravintola on\nsiellä aina ollut hiljainen kuin kirkko. Ennen kieltolakia ravintolan\nhenkilökunta säikähti jokaista lennokkaasti lausuttua sanaa, ja pieni\nlaulahdus aiheutti esittäjälleen odottamattoman nopean poistumisen.\nKieltolaki toi pienen muutoksen, sillä lain rikkomiseen sisältyy aina\nedes hitunen rohkeutta, mutta salakähmäisyys toiselta puolen piti yhä\nyllä hiljaiseloa. Suomalainen on kotimaassaan saanut vain juoda ja\nhumaltua, mutta ei nauttia ja olla iloinen.\n\nJuhani ja Otto ovat luonteeltaan rauhallisia. Heidän ilonsa, joka kyllä\nailahtelee vapaasti ja vilkkaasti, on hillittyä ja sisäistä. Toivo taas\non riehakas ja nopea, niin ajatuksissaan kuin teoissaankin. Hän on\nhieman huitova ilman alkoholin vaikutustakin.\n\nKeskustelu kulkee jälleen liikeasioissa. Tämä on yhä sitä kautta, jona\njokainen vielä pysyy omalla alallaan tai ainakin mahdollisimman lähellä\nsitä. Juhanin ajatus kuitenkin jo kaipaa siirtymistä muualle.\n\n— Minä tahdon nyt nähdä meren, hän sanoo, nousee äkkiä pöydästä ja\npainuu baarin ovesta kannelle.\n\nSilloin toisetkin haluavat nähdä meren ja lähtevät Juhanin perästä.\nSamassa soitetaan aamiaiselle, ja meri jää pääasiassa katselematta,\ntoiseen kertaan. Sehän on siinä melkein käden ulottuvilla, ehtiihän\ntuon vielä nähdä.\n\nRuokasalissa järjestetään Toivo jo aikaisemmin varatulle kolmannelle\npaikalle, koska listalla ollut tuttava ei ole nähtävästi tullutkaan.\nMutta hyvähän tämä näin on.\n\nHe nauttivat kaiken, mikä ruoan kanssa sopii, ja chablis-viinin\nkohdalla Toivo innostuu:\n\n— Ka, täähän on mukavaa, tätä myö juomme kuus pulloa.\n\nVieras pöytäseura hätkähtää ja rupeaa hieman epäluuloisesti\ntuijottamaan tuttavuksia, mutta nähtyään, etteivät he aio täyttää\nuhkausta, rauhoittuu ja palaa tavalliseen pöytäjärjestykseen.\n\nAamiainen on syöty, ja seurue istuu kauniin kevätpäivän kunniaksi\netukannella nauttimassa kahvia ja likööriä. Se näkee nyt meren ja on\nihastunut. Juhani tuntee tarvetta antautua matkatunnelman valtaan.\n\n— Tämä nyt on sitten se Suomenlahti, hän sanoo. — On tälläkin mittaa,\nkoska ei äärtä näy. Mutta kyllä Laatokka sentään on toisenmoinen\nmeri, kauniimpi ja jylhempi. Sillä on oikeat rannat, ja sillä on\nValamo. Mitäs tällä on? Pirtulaivoja ja toisella rannallaan Tallinna,\nhelsinkiläisten päivällispaikka. Nehän ajavat sinne lentokoneella\nsyömään ja napsaamaan ja tulevat takaisin samalla koneella iltapäivällä\npienessä kekkulissa syömään uuden kerran omissa ravintoloissaan ja\njuomaan huonompaa ainetta. Laatokalla ei sellaista tehdä. Enkä minä\nenää välitä koko merestä, en ainakaan ennen kuin tulee oikea Itämeri.\nKoskas se tuleekaan?\n\n— Huomenna. Huomenna tulee Itämeri ja Gotlanti pitkine rantoineen,\nmutta nyt otetaan tätä... mitäs tämä on ja kukas tämän keksi? kysyy\nToivo.\n\n— Tämä on cointreauta, parasta likööriä, mitä maa päällään kantaa, ja\nminä juon tätä aina matkoilla, vastaa Otto.\n\n— No, otetaan myö sitten tätä... hiivatti hänen nimeänsä osovaa\nsanoa... mutt' ei sen oo niin väliäkään.\n\nJuhani katselee kannella liikkuvia ihmisiä. Hänelle on syntynyt\najatuksia, ja hän tahtoo lausua ne julki.\n\nHän palaa hetkeksi vielä Laatokkaan, joka sittenkin on toista kuin\ntällainen Suomenlahti. Hän ylistää sen korkeita kalliorantoja ja\nulappaa, ja hän kehuu vielä Valamon ikikauneutta. Mutta sitten hän\nmyöntää, että tällä laivamatkalla on hyvät puolensa. Tämä on sellainen\nlaiskojen laiva. Ajatella, että ihmiset ovat kaksi vuorokautta\ntoimettomina, lojuvat tuossa tuoleilla, käyskentelevät edestakaisin,\nkatselevat välillä ulapalle, jolla ei näy muuta kuin tyhjyyttä,\nsaattelevia kalalokkeja, vettä ja ilmaa tahi joskus joku laiva tai vain\nlaivan ääriviivat, katselevat niitä, syövät ja juovat. Ovat vain. Eilen\nheillä kaikilla tai ainakin useimmilla oli omat toimensa kullakin.\nHe olivat työmuurahaisia, persoonallisuuksia. Mutta entäs nyt? Nyt\nhe eivät ole muuta kuin matkustava joukkosielu, jolla on yksi ainoa\npyrkimys: olla jouten ja vetää keuhkoihinsa suolaista meri-ilmaa. He\novat kaksi vuorokautta kytkettyinä tähän laiskojen laivaan. Ole hyvällä\ntai pahalla tuulella, niin tästä et pääse mihinkään. Jos sulla on vaimo\nmukanasi, ja se rupeaa kiukuttelemaan, niin lyöpäs täällä ovi kiinni ja\nmene teille tietymättömille koko illaksi. Täältä löydetään, tavoitetaan\nparillakymmenellä askeleella. Mitä, jos oltaisiin menossa Amerikkaan!\nMitä, jos parikin viikkoa pitäisi elää tässä laiskojen laivassa! Kyllä\nse jo olisi rangaistus.\n\n— Mutta pojat, heitetään tämä loppuun ja mennään hyttiin pelaamaan\ntshing-tshongia. Viis minä heidän laivastaan ja merestään. Tallinnassa\npoiketaan maihin, jos seisotaan niin kauan.\n\nJuhanin ehdotus saa yleisen kannatuksen. Hetken kuluttua käy hytissä\ninnokas korttipeli. Mutta sitten tullaan Tallinnaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Seisooko tämä kauan?\n\n— Ainakin kolme tuntia, me otamme voita, vastaa toimelias purseri.\n\nKolme iloista miestä keskustelee eestiläisen autonkuljettajan kanssa.\nKysymys on siitä, minne ajetaan. Puhe on suomen, saksan ja venäjän\nsekasotkua.\n\n— Valjai kruglaja bashnja, pyöreä torni, panimajesh, huudahtaa Toivo\nkeksien mielestään asialle parhaan ratkaisun.\n\nElähän nyt, ei me olla Viipurissa, korjaa Juhani ‒ Katariinanlaakso...\nsinne mennään, niin saadaan vähän raitista ilmaa.\n\n— Nach Katharinenthal, toistaa Otto, joka on parhaiten osaavinaan\nsaksaa. — Vaikka kyllähän meillä olisi tilaisuus raittiiseen ilmaan\nmerelläkin.\n\n— Ei se ole samaa, meri ei ole Laatokka, selittää Juhani.\n\nAvonainen auto kiertelee Tallinnan sataman hiukan mutkikkaita\nja ikävännäköisiä kujia. Niillä ei ole hansakaupungin vanhaa ja\nsalaperäistä tunnelmaa, ne ovat vain muuten vähän ränsistyneitä ja\nikäänkuin köyhiä. Auto niillä vikuroi ja nytkähtelee. Maantielle\npäästyään se kiitää keveästi ja hytkimättä aivan kuin nykyaikaista\nviertotietä. Seurueen on hyvä olla, ja matka tuntuu loppuvan liiankin\npian. Keväisen iltapäivän aurinko paistaa lempeästi eikä liian kuumasti.\n\nRavintola, jonka eteen he seisahtuvat, on jonkun matkan päässä tiestä,\ntuuheain puiden varjossa; se on vilpoisa puurakennus, nähtävästi jo\niäkäs ja ajan hampaan syömä, mutta muuten tilava ja mukava.\n\n— En minä pidä tästä maasta, tässä on kaikki vähän latuskaista ja\nvinoa, ilmaisee Juhani mielipiteensä. — Kyllä Sortavalan seurahuone on\ntoista, se on veden rannalla, ja sen kuistilta on kaunis näköala.\n\n— Entäs Viipurin Espilä ja Pyöreä torni, yrittää Toivo puolustaa\nkaupunkiaan.\n\n— Mitä teidän Sortavalanne ja Viipurinne. Eihän niissä ole yhtään\nulkoravintolaa, jossa kesäleskenä ollessaan viiluutella. Meillä\nHelsingissä niitä on joka saarella, ja saaria on paljon. Vaikkei\nminulla ole soutuvenettäkään, olen minä monen purjehdusseuran jäsen.\nMinä olen niitä istuvia jäseniä, joita jokaisessa seurassa on enemmistö\nja joiden nojalla ne pystyssäkin pysyvät.\n\nSellaisia puhelee Otto, jolle luonnollisesti pääkaupunkilaisena\nmyönnetään ensi sija, mutta toiset sentään vielä lausuvat muutaman\nsanan kaupunkiensa ylistykseksi.\n\nRavintolaan he kuitenkin menevät, sillä mitäpähän heillä täällä\nmuutakaan tekemistä, matkustavilla miehillä. He tilaavat jotakin\npientä ja kuuntelevat juuri alkavaa iltapäiväsoittoa. Orkesteri saa\nheiltä yleisen tunnustuksen. He myöntävät jo, että kyllä tässä maassa\ntaitaisi olla hyvääkin, kun kerkiäisi katselemaan ja tunnustelemaan.\nMutta he ovat matkalla suurempaan maailmaan, mitä näistä naapureista\nja heimoveljistä nyt. Käydään täällä joskus toinen kerta ja tutkitaan\nkaikki. Yleinen keskustelu antaa asiaan sen verran valaistusta, että\nhe ovat käyneetkin ennen, mutta vain muutamien päivien liikeasioilla,\neivätkä he ole tutustuneet muuhun kuin erinäisiin ravintoloihin ja\nhotelleihin, jotka myönnetään myös laatuunkäyviksi. Nekin hieman\nvanhanaikaisia tosin, mutta kyllä niissä käypäläinen toimeen tulee.\n\nKuunnellaan soittoa ja keskustellaan sen johdosta. Juhani sanoo:\n\nOn se sentään vähän huolimatonta komentoa, kun ei soiteta edes\nsuomalaista musiikkia, vaikka me istutaan näin julkisella ja näkyvällä\npaikalla. Pitäisi toki sukulaiskansan edustajia tervehtiä heidän omilla\nsävellyksillään.\n\nOtto on toista mieltä:\n\n— Jos ne täällä jokaiselle suomalaiselle soittaisivat hänen maansa\nmusiikkia, niin eivät ne muuta ehtisi tehdäkään. Kai täällä niin paljon\nsuomalaisia käy.\n\nJuhani tuijottaa soittolavalle, mietiskelee ja vihdoin sanoo:\n\n— Antaisivatkohan nuo minun johtaa yhden kappaleen. Tiedättekö,\nminusta olisi voinut tulla hyvä kapellimestari, varsinkin nyt\njazzin aikakautena; minulla on niin hyvä rytmikorva. Valitettavasti\nminä en ole saanut viljellä sitä taipumustani. Minä olen jäänyt\nvain runoilijaksi. Te ette taida tietääkään. Minä kirjoitan n.s.\ntilapäisrunoja, ja perheelleni minä välistä matkoilta rakennan\nrunomittaisia kirjeitä. Mutta antaisivatkohan nuo minun johtaa? En\nminä tosin nuotteja tunne, mutta kyllä minä tutussa kappaleessa osaan\ntahtipuikolla tökätä sinne päin, mistä äänen pitää tulla. Menisinköhän\nminä kysymään, ymmärtävätköhän nuo tätä kieltä?\n\nHän on jo puoliksi menossa, mutta toiset pidättävät. He sanovat, että\nei ole paljon aikaakaan. Olisi kamalaa, jos myöhästyttäisiin laivasta.\nEi niiden laivan upseerien puheista tiedä. Jos sattuu käskemään,\nettä nyt lähdetään, niin on lähdettävä. Kuinkas oli kerrankin\nkäynyt, kun Suonenjoen apteekkarin merillä oleva poika oli erään\ntoisen nuoren pojan kanssa jätetty laivasta jonnekin kauas Atlantin\nvaltameren pienelle saarelle. Kapteeni oli antanut kahden tunnin\nloman, mutta jo tunnin perästä, kun pojat palasivat maista, oli laiva\nhäämöittänyt merellä pienenä pilkkuna. Ne kyllä haettiin pois kahdella\nenglantilaisella sotalaivalla, kun ne olivat jääneetkin Englannin\nkuninkaallisesta huvijahdista, ja se toinen poika oli Ison-Britannian\nalamainen. Mutta meitä tuskin sotalaiva tulee hakemaan, ja menee vielä\npiletti hukkaan.\n\nHe poistuvat pian, vaikka Juhani katselee kaihoisasti orkesteria,\njoka olisi ollut niin parahultaisen kokoinen hänen johdettavakseen.\nTosin hän itsekin arvelee, ettei hän vielä ole kaikkein parhaimmassa\nkunnossaan, mutta halu hänellä olisi koettaa, kun nyt kerran on\nulkomaillakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSatamassa lastataan vielä voita laivaan. Pari suurta autoa purkaa\nparhaillaan kuormaansa, ja toisia on odottamassa pitkä jono.\n\n— Kylläpäs täältä tulee särvintä, huomauttaa Otto purserille, joka\nvalvoo lastaamista. — Saksaanko sitä viedään?\n\nSaksaanpa tietenkin. Tämä maa lähettää nykyisin suunnattomasti voita.\nSuomi ei taida riittää. Viro on osannut vallata saksalaiset markkinat.\n\nKatsos vain, niiden asiat taitavatkin olla kohdallaan, vaikka me niitä\ntässä on halveerattu.\n\nSeuraa pitkä keskustelu, jonka kuluessa lausutaan suuri\nihastus veljesmaan vientiin ja sen yleiseen taloudelliseen\neteenpäinpyrkimiseen. Sitten puhutaan yleensä viennistä. Seurustelulla\non jälleen kaupallinen vaiheensa, jota kestää siihen saakka, kun\nkutsutaan päivälliselle.\n\nAlkaa jälleen laiskojen laivan ylensyöminen. Jokainen ihminen,\nsellainenkin, joka terveydellisistä tai muista syistä kotioloissaan\non hyvin kohtuullinen, laivalla suorastaan mässää. Syökö hän\nahneuksissaan, kun ruoka luetaan lipun hintaan, vai onko se vain\nyleensä poikkeuksellista kuten kaikki muukin laivamatkalla, sitä on\nvaikea sanoa. Mutta vartensa solakkuutta valvovat naisetkin erehtyvät\nlaivalla tässä suhteessa.\n\nSeurue tilaa nyt toista lajia viiniä kuin päivällä, ja Toivo muistaa\njälleen huomauttaa:\n\n— Tää on hyvvää, tätä myö juomme kuus pulloa.\n\nPöytätoverit katsahtavat puhujaan, mutta eivät enää ole kauhuissaan. He\nalkavat jo ymmärtää, että tämä on leikkipuhetta. Se on vain tuon miehen\nvalehtelijanmäärä.\n\nSitten seuraa konjakki ja korttipeli ylhäällä pelisalongissa. Siellä\non muitakin samalla asialla. Joka pöytä varattu. Sinne sopiikin väkeä\nhyvin vähän. Suurin osa laiskojen laivan matkustajia viettää aikaansa\nbaarissa tai suojatulla etukannella huopiin käärittynä. Kellä on\nedessään konjakkia ja kahvia, kellä kirja.\n\n— Tällä listalla on vain kahta lajia, sanoo Juhani. — Otetaanpahan\ntuota salignacia. Ihminen on kieltolain aikana ehtinyt käydä\nvaativaiseksi. Ennen hörpättiin Pekka Frapinia, mutta nyt haetaan\nkaikenlaisia outoja nimiä.\n\nSe päivä hiipuu loppuun. Yhdentoista jälkeen melkein koko laiskojen\nlaiva siirtyy yöpuulleen, joku seurue vain jää baariin keskustelemaan\nkovalla äänellä tärkeistä asioista. Meri-ilman ynnä muun rankaisemina\nuinahdetaan pielusten viereen kiinnitettyjen pahvipurkkien kupeelle. Ne\novat siinä merisairautta varten. Nyt meri kuitenkin on kuin sisämaan\nlammen pinta. Purkkeja ei tarvita, mutta olkoot siinä, koska ne kerran\non siihen laitettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä valkenee yhtä rauhallisena. Taikka se oikeastaan on\nvaljennut vain tointansa hoitavalle laivaväelle. Laiskojen laiva nukkuu\nensimmäiseen aamiaiseen saakka. Sitten se herää, toteaa pienellä\nkierroksella kannella ilman jatkuvan suotuisuuden ja rientää jatkamaan\nedellisen päivän ylönsyömistä. Pöydän ympärillä kiertelee miehiä,\njoilla on hiukan väsyneet ja punertavat silmät ja kärsimyksen kurttuja\notsalla. Heidän katseensa harhailee nopeasti pöydän ylitse, pysähtyy\nmunakulhoon, josta pari kappaletta häviää mustan kahvin höysteeksi,\nmutta sitten he verraten nopeasti siirtyvät baarin puolelle. Siellä\non enkeli, joka osaa sekoittaa cocktailin tähän hätään. Toivo kyllä\nväittää, että suora tärskäys on kaikkein paras, sellainen kotimainen,\nmitä niistä ulkomaan herrojen hienouksista, mutta Juhani Lepoluhta on\ngentleman ja hän tahtoo elää »maassa» maan tavalla, koska kerran ollaan\njo vierailla vesillä.\n\nKirkkaan, keväisen sunnuntain aamupäiväaurinko ripoittelee kultia\ntyynenä läikehtivälle Itämerelle. Vedessä on vain sen verran maininkien\nliikuntaa, että tuolla kauempana toisinaan vyörähtää ikäänkuin suuren\nkallion kultainen kylki näkyviin, hävitäkseen taas melkein samassa\ntuokiossa yleiseen väreilyyn. Mereltä tulee oma suolainen tuoksunsa,\njoka suloisesti raukaisee. Tämä väki on nyt vuorokauden ollut laivan\nhoteissa, kokenut ensimmäiset hiukan ryöpsähtävät nautintonsa ja\nrauhoittunut parin tyynnyttävän cocktailin jälkeen tavalliseen\nmeriolemiseen.\n\nLaivan auringonpuolisella kannella lepäilee nyt syvälle takakenoon\nkaadetuissa kangastuoleissa huolettomia ihmisiä. Auringon kirkkaus\non pakottanut heidät sulkemaan silmänsä, joten sielun peili ei näytä\nmitään. He nauttivat hengityksellään, ja jos heidän kasvoillaan\nyleensä on joku ilme, tietää se vain hilpeätä hyväntunnetta auringon\nlämpimästi purevan säteen kosketuksesta. Kuka nuokin ihmiset tutkisi?\nTietysti niillä kaikilla on oma elämänsä ja tarinansa. Heillä voi olla\ntaloudellisia huolia, mutta he ovat ne unohtaneet. Joitakuita voi\nkalvaa vaarallinen sisäinen vamma, jolle he parhaillaan matkustavat\nhakemaan apua. Kukaties tämä on heidän viimeinen kesänsä ja matkansa,\nmutta he eivät ajattele sellaista. He loikovat siinä suolaisen veden\nyllä auringon tasaisessa lämmössä ajattelematta mitään. Heidän ei\ntarvitse edes hakea maisemia silmillään, koska missään ei ole mitään.\nTässä on pieni onnellisten yhteiskunta, joka pysyy koossa kaksi\nvuorokautta ja jonka ihanin hetki on tämä keväinen sunnuntai, joka\nseuraa aikaisempia monenlaisia elämän taisteluita ja edellisen päivän\nhiukan riehakasta tunnelmaa.\n\nTämän kertomuksen tunnettu kolmikko on myöskin kokonaan jättänyt\nedellisenä päivänä vielä pinnalla poreilleet liikeasiat. He loikovat\naamiaiseen asti kannella ja paistattavat Jumalan kirkasta päivää. He\novat raukean vaiteliaita ja onnellisia toisten samanlaisten joukossa.\nAamiainenkin menee hiljaisesti. Toivo unohtaa kerskailunsa kuudesta\npullosta. Tänä päivänä ei kovempaa keskustelua synny yhdessäkään\nseurassa. Kapteeninkin tavallisesti niin iloinen pöytye, johon hän\nenimmäkseen valitsee elämän uutuuden riemua pursuavia nuoria naisia\nja jonkun näin matkalla jäykkyytensä unhottavan arvohenkilön, on nyt\nomituisesti äänetön. Sisäinen ilo ja tyytyväisyys eivät juuri puhkea\nulkonaiseen riemuun. Pieni naurahdus häviää nopeasti omaan kaikuunsa.\nJokaisella tuntuu olevan halu päästä mahdollisimman pian jatkamaan\näskeistä olemista aurinkoisella kannella, joten ruokailua ei viivytellä.\n\nAamiaisen aikana ilmestyy näköpiiriin Gotlannin saari. Se aiheuttaa\nmuutamia huudahduksia ja puolittaisia seisaalleen nousemisia, mutta\nuseimmat tietävät, että se pysyy näkösällä pitemmän aikaa, joten sitä\nkyllä ehditään katsella.\n\nKolmikko tarkastelee aamiaisen perästä yläkannelta pitkänsuikeata\nGotlannin saarta, ja Toivo sanoo:\n\n— No, siin siull', Juhani, nyt on Laatokkaa.\n\nJuhani Lepoluhta on tästä näköalasta ilmeisesti huvitettu. Hänen\nhuulillaan karehtii iloinen hymy, ja hän huomauttaa tyytyväisenä:\n\n— Niin on. Tuommoista sitä pitää olla merellä. Muutenhan täällä\nei ole mitään silmän ruokaa. Tämä meri vain olla äjöttää omassa\nyksinäisyydessään, mutta Laatokka se on oikea meri, siinä toki välistä\nerottaa rannankin.\n\nGotlantia tuntuu riittävän melkein loppumattomiin. Päivä on nyt vinosti\nsillä puolella, ja loikojat, jotka jälleen ovat kotiutuneet kannelle,\nmakaavat saarta vastapäätä ja kuontuvat silmillään seuraamaan sen\npitkää ja jokseenkin ilmeetöntä rantaviivaa. He eivät kuitenkaan\nnytkään ajattele sitä saarta, vaikka se on katseen kiinnekohtana.\nHe elävät edelleen tämän keväisen merisunnuntain ajatuksettomassa\ntunnelmassa.\n\nKolmikko siirtyy peräsalonkiin, pelihuoneeseen, ottamaan muutamia\npelejä pientä tshing-tshongia. Onhan se edes jotakin ajatustyötä,\ntuumivat he, ei viitsi lojua enää kannellakaan. Ja näkeehän täältäkin\ntuon mantereen, jota tuntuu riittävän loppumattomiin, jos tulee\nmaanikävä.\n\nPeli käy tasaisesti ja melkoisen vaiteliaasti. Päivän yleinen tunnelma\ntuntuu täälläkin. Pelihän on niin pientä, ettei siinä ole edes\nvoitonhimoa.\n\n— Mut kuulkeehan työ ukot, pitäis kai täss' jottai juuvakkii. — Toivo\ntekee tällaisen ehdotuksen.\n\nEhdotus tuntuu aluksi menevän ohi toisten korvien. He ovat syventyneet\npeliin. Laiskojen laivan tunnelma, jonka vallassa hekin ovat, on nyt\nsiinä kohdassaan, ettei se oikeastaan vaadi mitään kiihoketta. Se on\nhiljaisoloa ja -eloa. Mutta kun Toivo uudistaa kysymyksensä, pysähtyy\nJuhani hetkeksi tuijottamaan yhä vielä näkyvää Gotlannin rantaviivaa ja\nsanoo sitten harvakseen:\n\n— Jos otettaisiin olutta, tuon rannan kunniaksi, ja kun se ruokakin\nvähän janottaa.\n\nPienen neuvottelun jälkeen päätetään, että joka kerta, kun peli\nkatkeaa, on voittajan ostettava oluset.\n\nPeli katkeaakin nyt ikäänkuin kiusalla hyvin nopeasti. Kolmikko\non ostanut jo monet olutkierrokset, ja aika on painumassa kohti\npäivällistä. Keväinen iltapäivä on viilentynyt, ja kannella loikojat\novat siirtyneet kävelyn kannalle tai hajaantuneet laivan muihin osiin.\nPelisalonkiinkin on ilmestynyt pari muuta seuruetta skruuvaamaan.\n\nPeli katkeaa jälleen. Toivo on voittomies ja soittaa neitiä tilatakseen\noluet.\n\n— Se olis taas se sama satsi, jos neiti kehtovaa olla niin hyvä...\n\n— Meillä ei ole enää olutta.\n\n— Kui nii, jokos myö on juotu nii hiivatin paljon?\n\n— Kyllä herrat ovat juoneet ja muut myöskin. Tämä kun oli ensimmäinen\nmatka, niin me ei voitu varata kovin paljoa. Täytyi ottaa muista\nlaivoista minkä sai.\n\n— Mut jos työ valehtelette...\n\n— En minä valehtele. Herrat saavat nähdä...\n\n— Jaa, mut jos mie näen tämän peräst yhenkää pullon, niin mie sären\nkoko laivan.\n\n— Älä säre laivaa, uskotaan neitiä ja tyydytään whiskygrogiin, puuttuu\nJuhani keskusteluun.\n\nToivo aluksi vastustelee vähän, kun tämä muutos sattuu juuri hänen\nmaksuerälleen, mutta sitten hän omaksi tyydytyksekseen muistaa entisen\ntaloudellisen teoriansa ja tilaa kokonaisen pullon. Sovitaan, että\njokainen voittomies maksaa aina kolmen grogin laivahinnan yhteiseen\nkassaan. Sillä sitten suoritetaan pullon hinta, ja mahdollinen ylijäämä\nkäytetään vastedes määrättävällä tavalla.\n\n— Ain sitä tuot afääriikii voip tehä missä tahansa. Tää yhtiö tuottaa\nvarmast voittoo, sanoo Toivo, kun asia on näin saatu järjestykseen.\n\nOlut on todellakin loppunut. Ystävykset eivät näe sitä\npäivällispöydässäkään. Heidän whisky-yhtiönsä sitävastoin pysyy\npystyssä ja vaikuttaa vielä päivällisen jälkeenkin jatketussa\nkortti-istunnossa. Se tuottaa, kuten Toivo on aavistanut, puhdasta\nvoittoa, joka lyhyen ja samaan suuntaan kohdistuvan keskustelun jälkeen\npäätetään eräin kunkin yhtiön osakkaan panemin lisäerin vahvistettuna\nkäyttää vaatimattomaan iltahuvitteluun. Tämä suoritetaan laiskojen\nlaivan ruokasalissa, jossa on tanssiaiset gramofoonin säestyksellä.\nKolmikko viettää hymyilevää, joskus pieneen nauruunkin purskahtavaa\nillanistumista valituin ainein varustetussa pöydässä.\n\nTämä on jo melkein kuin laiskojen laivan elämän päätekohta. Kahden\npäivän sielullinen ja ruumiillinen lepääminen tulvahtaa nyt miedosti\näänekkäänä ja leikkisänä tunnelmana näkyviin. Nyt syntyy jo laajempia\ntuttavuuksia. Vieraaseen pöytään istahtaminen voi käydä hyvin päinsä.\nYstävyksetkin ovat saaneet kolme daamia. Juhani on käynyt heitä\ntanssittamassa ja tuonut heidät sitten seuraan. Juhani pitää heille\npitkän esitelmän, jossa hän tekee tiettäväksi, ettei hän oikeastaan\nmilloinkaan tanssi, mutta näin matkalla ja erikoisissa olosuhteissa\ntäytyy luonnollisesti tehdä poikkeus. Toiset toverukset eivät tee\ntällaista poikkeusta edes olosuhteidenkaan vuoksi, vaan he kestitsevät\nuusia tuttavia auliisti ja erittäin vieraanvaraisesti. He ovat juuri\nparahiksi hyvällä seurustelutuulella, jonka suomalainen, mikäli\nnaisista on kysymys, saavuttaakin useimmiten vasta määrätyssä, hieman\nkeinotekoisesti herätetyssä mielentilassa.\n\nJuhani Lepoluhta on nyt vasta ensimmäisen kerran koko matkalla oikein\nirtautunut ja puhelias. Hänen suurin surunsa on, ettei laivalla ole\norkesteria, sillä nyt hän tuntisi olevansa parhaimmassa kunnossaan\njohtamaan muutamia kappaleita. Orkesterin puutteessa hän esittää\nseurueelle tilapäisen sekakuoron perustamista, mutta varsinkin\nnaiset ovat pidättyviä, syyttäen heikkoa musikaalisuuttaan. Kapteeni\non saanut erään matkustavan virolaisen neidin laulamaan. Juhani on\nsiitä suunnattoman innostunut ja kantaa hänelle pöydillä olleista\nmaljakoista keräämänsä kukat. Hän saa suudella laulajattaren kättä ja\non onnellinen. Koko matkustava yleisö osoittaa suosiotaan vähintään\nyhtä paljon hänelle kuin laulajattarelle.\n\nJuhani touhuaa tavattomasti. Hän käy kapteenille selittämässä\ntunteittensa yltäkylläisyyttä, ja hän sanoo jotakin melkein jokaiselle\nvieraalle. Omalle pöytäseuralleen hän puhuu helliä sanoja elämän\nihanuudesta, ja ennen kaikkea hän on suurenmoisen ihastunut siitä, että\nlaulava neiti on veljeskansan tytär.\n\n— Sehän on melkein samaa kuin suomalainen taikka sortavalalainen\nlaulaisi, minä olen niin tyytyväinen veljeskansaani, eläköön sen kauppa\nja merenkulku, kukoistakoot sen pojat, ja immet naiduiksi tulkoot!\n\nJuhani Lepoluhta, runoilija ja pankinjohtaja, tanssittaa jokaista\npöytäseuransa naista vuoronsa jälkeen. Hän on nyt eloisa kuin\nkarjalainen kauppamatkustaja, ja hän hymyilee kuin Apollo. Hän on\naina suuri optimisti, mutta matkan alkuvaiheet ovat olleet hänestä\nhiukan kankeat. Nyt vasta hän rupeaa tuntemaan vapautumista ja oikeata\nelämänriemua. Toivo, joka on suulas yleisessä katsannossa, jää varjoon\nJuhanin valoisan henkevyyden rinnalla. Hän selittää nyt matkustamisensa\nsyitä ja vaiheita:\n\n— Katsokaas, minulle tulee aina joskus tällainen toilaus. Minä en\nrakasta maailmassa mitään muuta maata kuin omaa isänmaatani ja\nLaatokkaa, joka on merien meri ja järvien järvi. Mutta pitäähän\nsivistyneen ihmisen matkustaa. Minä olen kaupungin merkkihenkilöitä,\nja jos minä en milloinkaan matkusta ulkomaille, niin minä voin\nmenettää luottamukseni kansalaisten silmissä. Mikä kaupungin napa\nse sellainen on, joka ei ole käynyt omaa kynnystään kauempana! Ja\nmistä te luulisitte minun voivan iänkaiken jutella kaikissa niissä\npaikoissa, joissa minä joudun liikkumaan. En suinkaan minä aina voi\npuhua esikaupunkikysymyksestä! Minä olen kyllä etevä kunnallismies,\nmutta eivät kunnallisetkaan asiat sovi joka paikkaan. Ja sen vuoksi\nminun pitää matkustaa, että näkee kansoja ja maailmoita, joista sitten\nsaa aihetta haastella seuroissa hauskoja asioita. Eri asiat miesten\npuolella ja eri naisten.\n\nSitten hän taas menee tanssiin, joka vähitellen illan kuluttua\nmyöhäisemmäksi alkaa laimistua. Kohta se lakkaakin. Ruokasaliin\njää vain muutamia pöydällisiä herroja pieneen jälki-istuntoon.\nToverustenkin naisseura on siirtynyt vuoteelle. Ja pian koittaa\nheidänkin aikansa.\n\nSeuraava herääminen on viimeinen laiskojen laivalla. Swinemünde on\njäänyt taakse, ja laiva koukuttelee kapeita vesiä. Matkustaja toisensa\nperästä kömpii kannelle, kuka minkin näköisenä; ken virkeänä ja vieraan\nmaan rantoja ensikertalaisena ihmetellen tai vanhana tuttuna muistiaan\nverrytellen, ken katse hiukan sameana edesmenneen sunnuntaipäivän ja\neritoten -illan nautinnoista silmäten vain ohimennen rantoja ja välillä\nhiukan helteisiksi painuvia salmia, jääden sitten synkän näköisenä\nseisomaan reilinkiä vasten. Tuollainen vähän alakuloinen mieliala\nsaattaa myöskin johtua siitä, että ihminen on jo tavallaan ehtinyt\nkotiutua tähän laiskojen laivaan ja pelkää nyt vaistomaisesti eron\nhetkeä. Hän ajattelee vain nykyistä eikä osaa ollenkaan suhtautua\nodottaviin uusiin vaiheisiin. Kaksi vuorokautta on ihmisenkin elämässä\nvain mitätön tuokio, mutta joissakin olosuhteissa se voi synnyttää\nlievän uuden pelon ja totutun kaipauksen.\n\nMutta laiva ei välitä ihmisten tunteista ja ajatuksista. Se lähenee\narmottomasti Stettiniä. Kohta alkavat näkyä kaupungin ympäristön\nomituisina kuutioina lainehtivat vainiot, ja niiden takaa esiintyy\nsaksalainen telakkakaupunki ensimmäisine hiukan ränstyneine\nvaikutelmineen. Laiva kääntelehtii hiljalleen pitkin Oderia satamaa\nkohti.\n\nKolmikko on jo jonkun aikaa hieman harvapuheisena seurannut reitin\nmutkia. Juhanille ja Otolle tämä on tuttu matka, mutta Toivo on\nensikertalainen. Hän on lähtenyt rakkaasta Viipuristaan muka\nliikematkalle, oman onnensa nojaan, siinä hyvässä uskossa, että kyllä\ntiellä tuttava vastaan tulee, ja »hään sit kiäntää miu kieltäin» sen\nverran kuin kulloinkin tarvitsee. Sellaisin ajatuksinhan ummikko\nsuomalainen useinkin matkalle paneiksen, korkeintaan yksinkertainen\ntulkkikirja taskussaan, eikä hän toivossaan tavallisesti petykään,\nsillä matkakuume meitä pahimmin polttaa ja meitä on aina vierailla\nraiteilla.\n\n— Ossaat sie sannoo, mistä nuo saaret tuohon ovat tulleet, kun ne\non nii alastomii, ettei oo kunnolla paitaakaa päällä, kysyy Toivo\nJuhanilta katsellen pieniä, joessa tosiaankin paljaina seisoskelevia\nkohoutumia.\n\n— No, ne ovat sitä suistomaata, tämän joen kuivaessa siihen jääneitä\nkaistaleita. Näethän sinä, että tätä nytkin parhaillaan mutrataan. Se\non ainaista työtä tämän kaupungin edustalla. Tuo mutrauskone on melkein\nkuin ikiliikkuja.\n\nKa, nii taitaa olla. Niit kun ei meijän rannoill oo niit suistomait,\nvaikk' siell' kyll' noit mutrausmassiinoi näkkee.\n\nKylläpä täälläkin huono aika vaikuttaa, sekautuu keskusteluun Otto,\nkun näyttää noita tehtaita sitten viime näkemän jääneen niin paljon\nautioiksi.\n\nMissäpähän se ei vaikuttane, myöntää Juhani, mutta emmehän me ole tänne\ntulleet aikaa hakemaan, vaan katselemaan maailmaa.\n\nNii ja korkeintaa sit aikaa tappamaan, olkoon hään sit hyvä tai huono,\nhuomauttaa Toivo.\n\n— Aivan oikein. Me tulemme nyt juuri saksalaiseen kaupunkiin, jossa me\ntosin emme viivy muuta kuin Berliinin pikajunan lähtöön asti, mutta\nsiihenkin on kolme tuntia, ja senkin ajan me käytämme hyödyksemme tai\ntapamme sen, kuten Toivo sanoo, lopettaa Juhani tämän ajatusten vaihdon\nsopivalla ja käytännöllisellä tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiva hiljenee laituriin; tullitarkastus, joka oikeastaan ei ole mikään\ntarkastus, käy kädenkäänteessä.\n\n— Kylläpä nää ovat lojaalii, nää saksmannit, vaikk' näihen nuukuutt'\nsiell' meill' nii haukutaan, antaa Toivo tunnustuksensa helpon\ntullitarkastuksen johdosta.\n\n— Älä hätäile, kyllä ne sinut vielä nylkevätkin, huomauttaa Otto. —\nMutta pojat, ajetaankos autolla, vai mennäänkö postibussilla, sillä\npääsee markalla.\n\n— Mennään vain sillä postikärryllä, ollaan alussa nuukia, ilmoittaa\nJuhani mielipiteensä.\n\nNiin he tekevätkin. Suurin osa matkustajia tekee samoin. Ainoastaan\nmuutamat, joilla on suomalaisen leveä matkustusluonto selvänäkin,\npainuvat taksa-autoon.\n\nTavarat jätetään asemalle säilöön. Siinä ovat samanaikaisesti,\ntodennäköisesti tarkoituksella, eilisiltaiset daamit luovuttamassa\ntavaroitaan. Juhani koettaa kuiskata Otolle, ettei oteta noita\nmukaan, mutta hän ei saa tilaisuutta. Yleinen tervehdysten vaihto\non jo käynnissä, ja Otto kuuluu juttelevan, että mennään vähän\njaloittelemaan, sehän tekee hyvää merimatkan jälkeen. Pistäydytään\njossakin ravintolassa, onhan tässä tätä aikaa. Juhanin täytyy suostua,\nvaikka hän tuntee olevansa ujolla tuulella.\n\nHän on vaitelias ja saamaton, kun he kuuden kesken kävelevät Stettinin\nleveitä ja nykyaikaisia katuja, jotka tuntuvat sitä valtavammilta,\nkun joen suu ei suinkaan tehnyt edullista vaikutusta, ja joihin Toivo\nlausuu erikoisen ihastuksensa sanoen, ettei tämän komeampia enää mahda\nolla missään maailmassa. Sitten Juhani yhtäkkiä ikäänkuin heräten\npuuskahtaa:\n\n— Mennään kapakkaan.\n\nKoko seurue on valmis suostumaan ehdotukseen. He astuvat ensimmäiseen\npäivätyhjään ravintolaan, ja Juhani hakee tulkkinsa käsille, selailee\nsitä hetken, minkä jälkeen hän paiskaa sen pois ja nopeasti etsii\ntaskukirjansa mutisten:\n\n— Kun ei tässä kiireessä muista... täällähän minulla on kirjoitettuna\nne tärkeimmät...\n\n— Mitä sinä tuskailet? tiedustaa Otto.\n\n— No, kun tuo kyyppi tulee, enkä minä muista, mitä punaviini on tällä\nkirotulla kielellä.\n\nOtto lupaa auttaa ja suorittaa tilauksen nopeasti. Punaviini ilmestyy\npöytään, ja Juhani käy innokkaasti käsiksi lasiinsa, tyhjentää sen\nsiemauksella ja täyttää uudestaan. Toinenkin lasillinen menee melkein\nyhteen painoon.\n\nMihinkäs siull' nyt nii hoppu on? huomauttaa Toivo nähdessään toverinsa\nnopean toiminnan.\n\n— Eipähän minne, minulla vain tuntui olevan sisällinen tarve.\n\nSeurustelu käy nyt tavalliseen tapaan, ja Juhanikin näkyy\nrauhoittuneen. Hän kuitenkin pysyy yhä ryypyssä vähän toisia edellä.\nEnsimmäinen pullo loppuu pian, mihinkäpä se nyt riittää niin suurelle\nseuralle, ja tilataan toinen. Naiset ovat katselleet kummissaan\nJuhania, joka on niin hiljainen ja juo paljon.\n\n— Mikä herra Lepoluhtaa tänään vaivaa? kysyy joku naisista. — Tehän\nolitte eilen illalla niin hauska.\n\n— Taitaa olla koti-ikävä, sanoo Juhani, — mutta kyllä se siitä selviää,\nkunhan tässä oleudutaan.\n\nMuuan naisista katselee alahuultaan venyttäen peiliin, toinen heittelee\nhermostuneesti korvalle tunkeutuvaa kiharaa, kolmas silmäilee\nunelmoiden jonnekin kauaksi. Viini, jota on nautittu kovin nopeassa\ntahdissa, on nähtävästi hiukan paneutunut heidän päähänsä. Tunnelma on\nkuitenkin edelleen hiukan sekava. Ainoastaan Toivon kieli laulaa. Hän\nkehuu Stettiniä, josta hän ei ole nähnyt kuin pari katua, ja sanoo:\n\n— Ka, mitähän myö ennää muit kaupuntiloi essitäänkää. Kyll’ tää vaan\nmeille välttää.\n\nMutta silloin Juhani innostuu:\n\n— Ei, poika, ei me tähän jäädä. Tämä ei kelpaa edes Berliinin\nesikartanoksi. Sinne me mennään ja tänä päivänä, puolentoista tunnin\npäästä lähdetään kiitojunalla, joka menee kuin ajatus. Sinä et tunne\nnäitä ulkomaita. Tässä kaupungissa ei ole edes kunnollista orkesteria.\nMutta Berliinissä, siellä pätii miehen olla. Maksetaan pois ja mennään.\nMutta Ratskelleriin me poiketaan. Siellä on hyvää makkaraa ja viiniä\nmyös. Herr Ober, zahlen, bitte ... Kuulkaapas, kuinka tuo saksakin\ntaas lähtee kuin germaanisen kielitieteen professorilta. Se on tämä\npunaviini minulle aina paras kielenopettaja.\n\nHän jatkaa juttuaan maksaen siinä sivussa. Seurueen soluessa verkkaan\nRaatihuoneen kellaria kohti Juhani selittää naisille, että hän on vähän\nujo luonteeltaan, vaikkei hän suinkaan ensimmäistä kertaa matkustele\nnäillä ulkomailla. Tuttua peliähän tämä on, ja senkin Ratskellerin\nmakkarat hän on syönyt jo monta kertaa. Hänellä on aina tapana poiketa\nsiihen goottilaistyyliseen kapakkaan, kun hän milloin Stettinin lävitse\nkulkee. Se on tämän kaupungin ylpeys, ja sen makkara on kuuluisaa, sitä\nei yhdenkään suomalaisen pidä jättää maistamatta. Mutta kas niin, tässä\nollaankin juuri perillä...\n\nJuhani astuu reippaasti seuran johtavana sieluna sisälle, mutta\nsekautuu oven takana olevissa verhoissa ja yrittää mennä aivan\nviattomasta ovesta, kunnes valpas viinuri johtaa hänet jälleen oikealle\ntielle. Vahvaan ja vakavaan tammipöytään ilmestyy pian makkaraa ja\npunaviiniä, mutta Juhani, joka nyt häärää moitteettomana isäntänä,\nhuomaa äkkiä, että jotakin puuttuu, ja sanoo:\n\nMutta suomalainenhan ei syö lättieläimen tavoin. Was ist viina på\nryska, kas kun en tuota nyt muista.\n\nOtto auttaa, ja Juhani ihmettelee, mitenkä häneltä on unohtunut noin\ntärkeä välikappale.\n\n— Kyllä minulla täällä kirjoissa on kaikki tarpeellinen, kunhan minä\noikein ehdin perehtyä. Mutta luulisi noiden ymmärtävän pelkästä miehen\nnäöstäkin, kun kerran tietävät, että me ollaan suomalaisia.\n\n— Mahtaatkohan nuo tietee, ihmettelee Toivo.\n\n— Totta kaiketi, mistäs tänne muualta laivoja tulee kuin meiltä. Ja\nkaipa ne sen murteestakin kuulevat. Minä en ole mistään niin vihainen\nkuin huonosta palveluksesta. Mutta kun se äijä nyt tuossa jo kiikuttaa\nsitä kaikkein tärkeintä, niin saakoon synninpäästön.\n\nNaiset maistavat heikosti. He eivät ole nähtävästi erityisen\ntottuneita. Peiliä käyttävä venyttää yhä useammin alahuultaan ja\ntarkastelee kasvojaan, toisen korvakihara on tullut entistään\ntottelemattomammaksi, ja se kolmas, joka äskeisessä ravintolassa\nkatseli kaukaisuuteen, räpyttelee nyt silmiään kuin likinäköinen. Häntä\nvälistä naurattaa. Hän on nyt päässyt lähemmäksi nykyisyyttä. Otto on\nhiljainen, ja Toivo väittelee Juhanin kanssa punaviinistä. Kun lasin\npohjalle jää vähän höytäleitä, hän sanoo, ettei tämä ole kuvan tavaraa.\n\n— Kun myö Viipuriss' tisleeraillaan niit marjaviinilöi, niin niihe\npittää olla kirkast ku rubiini. Tämmöst sotkun sanotaan meill'\nmarjavelliks.\n\n— Ole nyt vellinesi! Sinä et tunne oikeita hienoja lajeja. Niissä\npitääkin olla perskat pohjalla. Niistähän se rahakin maksetaan.\n\nKeskustelu pysyy kauan viinin valmistuksen alalla. Juhani\nselittää hienompien viinien koko historian. Toivo taas pitää\nkiinni suomalaisesta kotiteollisuudesta, jota eräs hänen\nkartanonomistajatuttavansa on harjoittanut melkein kieltolain alusta\nasti — ja lie jo ennenkin, kun hyvin sattuu. Lopulta tulee päätökseksi,\nettä hyviä ovat kullat kumpaisetkin, vaikka Toivo nähtävästi sittenkään\nei voi ymmärtää, mitä varten sen pöperön pitää olla pohjalla, kun\nilmankin hyvin sopisi olla.\n\nKun yleiskeskustelu vielä on liikkunut tämän raatihuoneen mahdollisessa\niässä, jota kukaan ei tiedä, ja sellaisissa hieman hauraissa asioissa,\njoissa se tavallisesti liikkuu, kun satunnainen seura kokoutuu,\nhuomataan, että on lähdettävä junalle. Syntyy pieni tuttavallinen\nkäsikynkkä naisten kanssa menomatkalla. Juhani suostuu siihen vähän\narvellen. Hän huomauttaa, että hän on perheen isä. Se on hänen\nheikkoutensa, ja lisäksi hän on kotipaikkakunnallaan arvossapidetty\nkansalainen, joka ehkä ei saa horjahtaa tällaiseen näennäiseenkään\nkevytmielisyyteen. Mutta hänelle huomautetaan, että tässä onkin kysymys\nvain kohteliaisuudesta naissukupuolta kohtaan. Se muuttaa kokonaan\nasian, sillä Juhani Lepoluhtaa ei kukaan voi sanoa epäkohteliaaksi ja\ntavoiltaan raa’aksi. Ja sitten hän pitää daamilleen valituin sanoin\nesitelmän siitä, miten juuri pienessä kaupungissa, jollaisessa hän\narkielämässään vaikuttaa, oppii ottamaan huomioon käytöksen hienouden\nja kohteliaisuusnäkökohdat paljon paremmin kuin suurkaupungeissa,\njoissa helposti pääsee lävitse minkälaisena moukkana hyvänsä. Siellä\nkömpelyys ja tylyys auttavat melkein enemmän kuin hienostunut menettely.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBerliinin juna mennä viilettää hyvää vauhtia. Maisema ei sanottavasti\nmuutu. Pohjois-Saksan viljellyt tasangot taloihin johtavine\nlehtikujineen on pian katsottu. Suomalainen maanviljelijä ehkä\nsuhtautuisi niihin pienellä kateudella, mutta muu suomalainen\ntekee vain nopean vertailun oman maansa luontoon, karjanhoito-\nja viljelysmahdollisuuksiin ja jää pian tuijottamaan melkein\najatuksettomana yhäti yhdenlaista näköalaa. Hänen huomionsa kääntyy\npiankin jokaisen kilometripylvään kohdalla ohitse vilahtavaan\nratavartijan majaan. Ne ovat kaikki niin samannäköisiä kuin\nolisivat yhdellä valinkauhalla viskatut nopeasti kiitävästä junasta\nvirstantolppien juureen kököttämään. Saksan sotatarkoituksia varten\nrakennetut rautatiet ovat vaatineet näitä mökinkökkäitä näin tiheään.\n\nJuna mennä viuhtoo kuin vihoissaan, mutta sen eräässä vaunuosastossa\nistuu iloinen seurue, kuusi henkeä, tasan kumpaakin sukupuolta. Se\njuo nyt olutta, sillä Toivo on äkkiä muistanut, että on maistettava\nkehuttua saksalaista mallasjuomaa ihan näin paikan päällä. Hän on\nsanonut palvelusalttiille ravintolavaunun viinurille, että davai\nmnogo piva, josta häntä on asianomaisesti nuhdeltu ja huomautettu,\nettä luuletko sinä nyt olevasi menossa Pietariin sodanaikaiselle\nrihmarullareissullesi, — tämä on Saksan valtakuntaa, jossa pitää puhua\nmaan kieltä. Otto, vakinainen tulkki, on johtanut asian oikealle\ntolalleen, ja nyt seurue lopettelee parhaillaan ensimmäistä kuuden\npullon lähetystä. Uutta on jo hälytetty.\n\nSilloin viipurilainen Toivo saa äkkiä ihmeellisen ajatuksen. Hän on\nkatsellut kauan ohi vilahtelevia ratavartijoiden majoja ja lausunut\nkummastuksensa niiden köyhästä ulkonäöstä. Ja kun hän vielä erään\nedessä näkee kehnosti ja likaisesti puetun tyttösen, on hänen mittansa\ntäysi. Hän heittää äkkiä ikkunasta tyhjän olutpullon ja huutaa vielä\nperään, että mene tyttö rukka myymään tuo romukauppaan, saathan senkin\nhinnalla edes yhden tikkukaramellin. Toiset eivät oikein ymmärrä\ntätä hyväntekeväisyyden puuskaa, koettavatpa sitä estelläkin, mutta\nsiitä ei ole mitään hyötyä. Toivo heittää jokaisen majan kohdalla\ntyhjän pullon ikkunasta, ja kun viinuri tuo uutta olutta, hakee\nhän ankarasti »kuoria» ikkunapöydän ja istuimien alta, ennen kuin\nOtto kerkiää selittää hänelle, että ne on heitetty ratavartijoiden\nlapsille hyväntekeväisyystarkoituksessa. Edeskäyvällä ei ole asian\njohdosta muuta muistutettavaa kuin että ei pidä heittää ketään\npäähän. Hän pistää kuoretkin laskuun, ja sillä asia on poistettu\npäiväjärjestyksestä, sillä seurakin vähitellen hyväksyy tämän\nihmisystävällisen toimenpiteen.\n\nNiin juna kiitää kohti Berliiniä, ja sen eräästä ikkunasta lentää tämän\ntästä tyhjä olutpullo savenharmaata majaa kohti. Vain kuusi henkilöä\ntietää, mikä ihana ajatus on tämän pullosodan takana.\n\nSitten tulee Berliini ja ero. Naiset saattaisivat eräistä ilmaisuistaan\npäättäen olla halukkaita jatkamaan seurustelua vielä Saksan\npääkaupungissa, mutta etupäässä Juhani on sitä vastaan. Hän selittää\nnyt jo suhtautuvansa paljon rohkeammin naissukupuoleen kuin tuonaan\nvielä. Hänen omatuntonsa ei enää tee juuri mitään vastaväitteitä, mutta\nhän pitää suurena syntinä sellaista lievimmin sanoen kevytmielisyyttä,\nettä jostakin kaukaisen pohjolan pienestä maasta suureen Saksan\nvaltakuntaan saapuva mies tulee sinne omine naisseuroineen. Toivo\njatkaa hänen ajatustaan, sanoen ennen Venäjällä kuulleensa sellaisen\nsananparren, että Tulaan ei tarvitse mennä samovaarin kanssa eikä\nPariisiin rouvineen. Edellisessä oli ennen suuria samovaaritehtaita\nja jälkimmäisessä... No niin, Berliini luultavasti on helposti\nverrattavissa Pariisiin eräissä suhteissa. Hän ei tosin tunne\nkumpaakaan, mutta hän vetoaa Juhaniin ja Ottoon, joilla on entistä\nkokemusta, ja nämä vakuuttavat yhdestä suusta, että vertaus on sopiva.\n\nNaiset eivät pane pahakseen. Ainoastaan hän, joka oli venyttänyt\npeiliin katsoessaan alahuultaan, mutristaa nyt toisenkin huulensa\nsamalle tasolle. Berliinin Stettiner Bahnhofilta äskeinen seurue lähtee\nkaikessa tapauksessa kahdella autolla eri suuntiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHotellihuoneet Markgrafenstrassella ovat ikäviä. Nuhrautuneen näköiset\nikkunat katselevat pihalle ja vastapäiseen seinään. Piha on kummallinen\nkirnu, kapea ja korkea suppilo. Juhanin mieleen muistuvat heti Laatokan\nvälkeät näköalat ja omien pikkukaupunkilaishotelliemme useimmiten\nvärikkäät silmänruoat. Hänestä tuollainen kirnu ikkunan takana on vähän\nahdistava, mutta kun toiset ovat tyytyväisiä ja kun Otto kehuu tässä\nhotellissa olevan hyvää ja halpaa, ei hän pane vastaan, vaan suostuu\njäämään.\n\nHuoneissa ei kuluteta muuta kuin siunaaman hetki, jonka nopea\npeseytyminen ja puvun muutto vaativat, ja pian ollaan jo\nFriedrichstrassen ihmisvilinässä. Keväinen ilta vähitellen hämärtyy,\nja pitkä katu hukkuu kuin taikaiskusta syttyvien mainosvalojen\nlainehtivaan mereen. Siinä alkaa olla oudon suurkaupungin tunnelmaa.\nIhminen tuntee liikkuvansa toisessa, vieraassa maailmassa, jossa hänen\nei tarvitse ollenkaan vaivautua katselemaan vastaantulevien kasvoja,\nniissä ei kuitenkaan ole tuttuja piirteitä. Suuri rauha laskeutuu\nmieleen kohta ensimmäisenä vaikutelmana: nyt on lopultakin poissa\nomasta jokapäiväisyydestään. Hetkiseksi saattaa kiintyä joihinkin\nyksityiskohtiin, tarkastelemaan tätä tai tuota välkehtivää tai\nkeilana syöksyvää valoa, ohitse hiljalleen kohisevaa kaksikerroksista\nautobussia tahi kuulostamaan jonkun poikkikadun kohdalla korviin osuvaa\nkuminaa: maanalainen raitiotie kuljettaa siellä touhuavia ihmisiä\nkohti heidän omia päämääriään. Suurkaupunki on avulias, se järjestelee\nihmisten mukavuudeksi kulkuväyliä kaikkialle. Mutta pian tämä kaikki\nkokoutuu yhdeksi ainoaksi juuri tämän maailman menoksi, joka pohjolasta\ntulleelle on mieluinen ja vapauttava. Hän sulautuu tähän erilaisen\nelämän kohinaan huolettomana ja iloisena, ja häneltä pyrkii esille\npieni ilon kirkaisu, jonka hän kuitenkin pohjaltaan vakavana ja\nkotimaassaan yhteiskunnallista asemaa saaneena miehenä tukahduttaa.\n\nHän kävelee ja nauttii omasta tunnelmastaan, poikkeaa Unter den\nLindenille, näkee pääkaupunkinsa espiksen, mutta isonnettuna,\nkomeampana maailmankaupungin valtaväylänä. Ja sitten hän harhailullaan\nlöytää tällaisia useampiakin, yhtä kiireisiä ja vilkkaita. Vähitellen\nhän rupeaa kiinnittämään huomiota ihmisiinkin, ja hänen aivoihinsa\nsyttyy ajatus: mihinkähän noilla kaikilla on kiire. Hänellähän ei ole\nmitään hätää, olla ja katsella vain.\n\nKatuja ei kuitenkaan viitsi mittailla pitemmältä kuin on tarpeellista\nvaikutelman saantiin, ei ainakaan suomalainen, joka tämän kertomuksen\naikaan on kuivan maan kansalainen.\n\n— Hyvät miehet, pittää kait meijän järjestää tulijaiset, huomauttaa\nToivo, ja toiset ovat samaa mieltä.\n\nSeurue hankkiutuu lähimpään ravintolaan, joka näyttää suurelta ja\nsopivan siistiltä kulttuuri-ihmisen käydä sisälle. Siellä onkin iloa\nja valoa, eikä heidän tulonsa näytä herättävän mitään huomiota. Se on\nheistä vähän outoa, ja Toivo ei malta olla huomauttamatta:\n\n— Kun eivät ees hoksanneet soittaa Porilaisten marssia\ntervetulijaisiksi.\n\nToiset eivät ole niin vaateliaita, heitä tyydyttäisi, jos huomaisivat\ntoisten ravintolavieraiden katselevan heitä hieman uteliaina. Olihan\nheidät huomattu vielä Stettinissä.\n\nEdeskäypä on sitä huomaavaisempi. Hän lähenee pyrynä ja niin\netuviistossa, että luulisi miehen kaatuvan nokalleen.\n\nTilaus sujuu nyt totuttuun tapaan. Listalta on edeskäyvän suosituksen\nmukaan valittu pullo niersteineriä, hyväsatoisen vuoden tuotetta.\nEnsimmäiset lasit kumotaan nopeasti, ja juttelu käy pian vilkkaasti,\nympäröivään, pikaisesti kasvavaan ihmismereen ei enää kiinnitetä\nmitään huomiota. Se saa nyt olla omissa oloissaan, seurue on myöskin.\nUusia pulloja tulee pöytään, edeskäypä nostaa tyhjät aina pöydän alle,\nluultavasti niiden luvun paremmin muistaakseen. Vihdoin, kun pulloja jo\non kertynyt sinne kahdeksan kappaletta ja yhdeksäs on pöydällä, Toivo\nsattuu huomaamaan ja laskemaan kaatuneiden lukumäärän.\n\n— Kuulkaa, sanokaas työ, jotka taijatta paremmin tätä kielt, ettei\ntuo konsti käy. Meill' Suomess' pietää ain täyvet pullot pöyvän alla,\nhuomauttaa hän tovereilleen, ja seurueen kielimestari Otto rientää heti\ntäyttämään hänen toivomuksensa kutsusta esiin rientävälle edeskäyvälle.\n\nTämä ei näy oikein ymmärtävän asian laitaa, mutta korjaa kuitenkin\ntyhjät pois.\n\nYhdeksäs niersteiner on juuri loppumassa, ja asianhaarojen pakosta\ntulee puhe kymmenennen tilaamisesta. Juhani on jo jonkun aikaa\nhuomannut, että ravintolassa on orkesteri. Se on soitellut koko ajan,\nmutta muiden, tärkeämpien aiheiden vuoksi, joista viimeisenä on\nollut jumalanpelko ja nuhteeton käytös, sen esitykset ovat menneet\nhuomaamatta. Nyt Juhani ilmoittaa, että sitä kymmenettä pulloa ei\ntilata, koska silloin olisi otettava myös yhdestoista ja kahdestoista,\njotta jokainen saisi yhtä paljon, vaan hän sen sijaan menee johtamaan\ntuota orkesteria ja soitattamaan sillä Porilaisten marssin, joka\nheidän tervetuliaisikseen jäi esittämättä, kuten Toivo aikanaan oli\nasiallisesti huomauttanut.\n\nJa hän menee.\n\nHän on jo sillä tuulella, ettei tarvitse tulkkia. Jollakin\nihmeellisellä tavalla hän saa orkesterille selitetyksi, että on\nsuomalainen ja tarvitsee kotimaansa musiikkia, ennen kaikkea\nPorilaisten marssin. Orkesteri hyväksyy hänen toivomuksensa, ja\nkapellimestari ryhtyy epätoivon vimmalla penkomaan nuottikasaa. Juhani\nesittää sillä välin ajatuksen, että hän saisi johtaa, mutta häntä ei\njoko ymmärretä tai hänen pyyntöönsä ei suostuta. Hänen on tyydyttävä\nkohtaloonsa, ja hän palaa ystäviensä luo sanoen heille ylpeästi:\n\n— Kun mies lähtee asialle, niin siitä jotakin syntyy. Kohta kajahtaa\nPorilaisten marssi. Muistakaakin kimmota seisaalle, pojat.\n\nVähän ajan perästä kapellimestari on löytänyt etsimänsä. Hän hymyilee\niloisesti seurueen pöytään päin. Sitten hän nostaa tahtipuikkonsa,\njolloin kolmikko nousee varmuuden vuoksi seisomaan. Koko muukin yleisö\nhuomaa tämän ja nousee myöskin, sillä se arvelee, että nyt soitetaan\npian jonkun maan kansallishymni.\n\nPieni jännittynyt odotus, ja sen perästä orkesteri alkaa vetää\nHämäläisten laulua.\n\nSeurue on vähän nolona, mutta kun koko ravintolayleisö seisoo, ei\nsekään voi enää istuutua. Toivo vain kuiskaa harmissaan:\n\n— Päryyttäisivät ees Karjalaisten laulun, eihän meist kukkaa taija olla\nhämäläinen.\n\nKappale soitetaan loppuun, mutta seurueen mieliala on huomattavasti\npilautunut. Se maksaa kiireesti ja lähtee.\n\nVasta kadun vilpoinen ilma kohentaa masentuneita mieliä. Juhani\nehdottaa, että mennään tutkimaan Berliinin yöelämää, koska aikakin\non jo siihen sopiva. Ehdotus hyväksytään, sillä on parasta käyttää\nensimmäinen vuorokausi kevytmielisiin katselmuksiin, onpahan sitten\nmyöhemmin aikaa syventyä kaupungin vakavampiin nähtävyyksiin.\n\nAuto vie seurueen aivan uuteen ja kaikilla nykyajan mukavuuksilla\nvarustettuun yöravintolaan. Matkalla sovitaan, että ensin kierretään\nympäri koko huoneisto, ja jos jotakin tarvitsee puhua, niin sanotaan\nse ruotsiksi ja otetaan selvää, kuuluuko mistään suomalaista mölinää,\nettei näet anneta ensi hätään ilmi omaa kansallisuutta, vaan\nmahdollisesti yllätetään toiset.\n\nHimmeästi valaistussa eteisessä vahtimestari riisuu päällysvaatteet.\nOvella peritään pieni maksu ja seurue päästetään sisälle. Siellä on\nvalaistus vielä himmeämpi, ainoastaan baaripöydän ääressä on melkoisen\nkirkasta. Katse kääntyy luonnollisesti sinne ensiksi, valoa kohti\nkärpänenkin lentää. Siellä istuu korkeilla jakkaroilla miehiä ja naisia\nsekaisin isona rykelmänä. Seurueen on kuitenkin määrä ensiksi tarkastaa\nhuoneisto varjeltuakseen yllätyksiltä.\n\nPieniä aitioita, joissa on toisissa miehiä, toisissa naisia, joissakin\nmolempia. Puhelimet pöydällä, ja kaikkialla jokseenkin säännöllinen\nhiljaisuus. Mistään ei kuulu suomalaista puhetta.\n\n— Kirkko tääkii taitaa olla, arvelee Toivo.\n\nBaaripöydän ääressä on vilkkaampaa menoa, siinähän tilaillaan\ncocktaileja, joiden kirjavuus kihahtaa helposti päähän. Mutta mitään\nyletöntä ei sielläkään tapahdu.\n\nSeurue uskaltaa jo puhua suomea, vieläpä kohtuullisen kovaa,\njotta se kuuluisi yleisen sohinan seasta. Noustaan jakkaroille ja\ntilataan sormen osoituksella sitä mitä muutkin. Vilkas baarityttö on\nkuunnellut hörössä korvin seurueen puhetta ja yhtäkkiä kysäisee omalla\näidinkielellään:\n\n— Oletteko te ruotsalaisia?\n\nOtto vastaa myöntävästi.\n\n— Minäkin osaan ruotsia. — Ja sitten hän laukaisee;\n\n— Mie oon kiva likka, mutta mie en oo sinnuu varten.\n\nSeurue on hieman hämmästynyt, mutta Toivo keksii pian:\n\n— Eiköhän, herja, vaan oo viipurlainen.\n\nOtto, joka parhaiten ymmärtää kieltä, selittää, että ei se ole, ja\nsehän sanoo puhuvansa ruotsia.\n\n— Jaa, se on sitt' eri assii, mut kyll' viipurlainen sen vaan on\nopettant sellaist ruottii haastamaan.\n\nJuhani on aivan rauhallinen ja tekee tiettäväksi, että suomalaiset\ntavallisesti opettavat vierasmaalaisille kaikenlaisia rumia sanoja,\nmutta että tässä tapauksessa on ollut tavallista hienompi koulumestari,\njoka vielä kaiken lisäksi on lieventänyt tekoansa ilmoittamalla\nopettamansa sanat ruotsalaisiksi.\n\nTapaus unohtuu pian, sillä baaritytöllä on paljon puuhaa. Kohta hän\nkuitenkin taas pyörähtelee seurueen edessä ja kauppaa pakettia, joka\non viettelevästi nyöritetty ja jossa tytön puheiden mukaan on erittäin\nhyvää ja käyttökelpoista tavaraa, eikä se maksakaan kuin viisi markkaa.\n\nPienen epäilyksen perästä Juhani ostaa paketin, koska on sitä mieltä,\nettä tällaisella matkalla täytyy saada mahdollisimman paljon elämyksiä,\nja paketti voi olla huomattavakin sellainen.\n\nSitten seuraa siirtyminen tyhjänä olevaan aitioon, johon illan ja\ntilaisuuden kunniaksi tilataan sektiä. Tapaus tietenkin herättää\nhuomiota ja pöytäpuhelin alkaa soida. Otto joutuu hoitelemaan sitä\nja koettaa lirkutteleville naisäänille vastata, että geht nicht, wir\nwollen allein sitzen.\n\nKun puhelintarjoukset päättävästi hyljätään ja kun lopulta ei\nsoittoihin enää lainkaan vastata, alkaa naisia kierrellä ympärillä,\nensin tunnustellen maaperää ja sitten veikistellen ilmoittaen halunsa\nistuutua pöytään. Lopulta naissukupuoli käy melkein röyhkeäksi, ja\nOtto, jonka kielitaito alkaa tässä taistelussa loppua (eikä Juhanikaan\nlöydä taskukirjastaan sopivia lauseparsia, hän kun ei ollut osannut\nvarustautua tällaisten tapausten varalle), puhuu käsin ja asianmukaisin\nilmein. Vilkasverinen Toivo ilmaisee mielipiteensä omalla kielellään:\n\n— Näähän käyvät kai ku punanen koira, vaikk' tuo baarilikka höpisi,\nettei hän oo sinnuu varten.\n\nNaisten toivoton rynnäkkö loppuu aikanaan, ja he tyytyvät vain\nlausumaan syvän halveksumisensa tuollaisille kummallisille\nmurjaaneille, jotka kehtaavatkin juoda sektiä keskenään.\n\nSitten jazz-orkesteri aloittaa nytkähtelevät rytminsä. Sillä on\nollut väliaika, mutta nyt tanssi taas alkaa. Seurue katselee sitä\nvälinpitämättömästi, sen kohtaloissa tuntuu tulleen laskusuunta.\n\nJuhani kuitenkin vilkastuu pian.\n\n— Nyt minä soitatan teille Hoi-laari-laari-laan, ja minä itse sen\njohdan.\n\nHän menee päättävästi orkesterin luo, ottaa korokkeen reunalta\nkullatun knallin, istuu saksofonistin viereen tyhjälle tuolille ja\nseuraa ymmärtäväisen näköisenä hänen nuottejaan, joita soittaja ei\nnäytä tarvitsevan. Kappaleen loputtua seuraa sananvaihtoa Juhanin ja\nkapellimestarin kesken, jälkimmäisen penkomista nuottivarastossa,\nsetelirahan siirtyminen Juhanin taskusta kapellimestarin housuntaskuun,\nja sitten Juhani asettuu orkesterin eteen.\n\nYleisö katselee asiain kulkua ensin hieman jännittyneenä, sitten\nhuvikseen, ja kun Juhani nostaa molemmat kätensä ja antaa\naloittamismerkin, täyttää salin yleinen nauru, jonka herättämänä selin\nistuva baarikuntakin yhtyy yleiseen riemuun.\n\nSiinä seisoo nyt korokkeella orkesterin edessä kultaknallinen mies\nja huiskii käsillään sinne tänne, nyhtäen muka säveliä milloin\nmistäkin soittimesta, innostuen ja hartioitaan nytkytellen,\nkuunnellen välillä pää kallellaan, milloin taas keikistäen vartaloaan\ntakakenoon. Soittajien kasvoilla häilähtelee pidätetty nauru, paitsi\nsaksofonistien, joiden kasvoista ei koskaan näy, nauravatko he vai\nitkevätkö, sillä posket ovat aina yhtä pullollaan, mutta he täyttävät\ntehtävänsä moitteettomasti. Yleisö on riemuissaan, koko salin tunnelma\non äskeisestä jonkunlaisesta tylsyydestä muuttunut elämäniloiseksi.\n\nKappaleen päätyttyä, mikä tapahtuu uuden kapellimestarin suhteen hieman\nväkivaltaisesti, sillä hän heiluttelee käsiään vielä senkin jälkeen,\nkun orkesteri on jo lopettanut, Juhani taputtaa kapellimestaria olalle,\nkiittää sitten kädestä ja astuu voitonriemuisena seurueensa pöytään.\nVoimakkaat kättentaputukset, nauravat suut, bravo- ja bis-huudot\nsaattavat häntä.\n\nNaiset yrittävät vielä rynnäkköä veljesten pöytään, sillä he arvelevat\nyleisen vapautuneisuuden olevan sille nyt otollisen, mutta se torjutaan\nyhtä urhoollisesti kuin äskenkin. Juhani säteilee vilpitöntä iloa.\n\n— Kuulittekos, pojat, miten Hoi-laari-laari-laa lähtee saksmanninkin\nvehkeistä, kun on suomalainen kapellimestari, sanoo hän ihastuneena.\n\n— Eihän se ollut kuin slow-fox, huomauttaa Otto.\n\n— Ole... sinä et ymmärrä musiikista yhtään mitään.\n\n— Kyllä minä nyt sentään Hoi-laari-laari-laan ja slow-foxin toisistaan\nerotan.\n\n— Eiväthän ne tanssineetkaan.\n\n— Eivät tietysti, kunnioituksesta sinua kohtaan.\n\n— No, mitäs sie, Juhani, välität, saithan sie kuitenkii pelin käymää.\nHyö on kaikki tyytyväisii, oo siekii, sekautuu Toivo keskusteluun,\njoka pienen loppuselvittelyn jälkeen päätyy sellaiseen tulokseen, että\nolipa kappale mikä tahansa, hyvin se meni, ja kyllä Juhani on etevä\norkesterin johtaja, vaikka hän nykyiselläkin toimialallaan leipänsä\nansaitsee.\n\nSektipulloa viimeisteltäessä Juhanin käsi sattuu hänen baarista\nostamaansa pakettiin.\n\n— Jaa, mutta pitäähän toki katsoa, mitä tämä on syönyt, kun on niin\nkoreasti nyöritettykin, sanoo hän.\n\nSiitä kääriytyvät esiin naisten silkkisukat ja liuska suklaata.\n\nJuhani joutuu ensin hämilleen, sitten hänen muotonsa muuttuu\njärkyttävän vakavaksi.\n\n— Tämä on jo liikaa. Minä olen kunniallinen perheenisä, enkä hyväksy\nmitään kevytmielisyyttä. Sinä, Otto, kun osaat niitä kieliä, menet\nmyymään tämän takaisin. Anna vaikka alennettuun hintaan.\n\nOtosta tuntuu hänelle uskottu tehtävä vastenmieliseltä, mutta ystävyys\nvelvoittaa, ja hän menee. Palattuaan hetken kuluttua hän ilmoittaa,\nettä ostettua tavaraa ei lunasteta takaisin.\n\n— Anna se sitten tuolle baaritytölle ilmaiseksi ja toivota terveyttä ja\npitkää ikää. Ja sitten me, pojat, maksettiin.\n\nTarjoilija saa maksun, baarityttö sukkansa, ja seurue poistuu\nhiljaisesti Berliinin omituisesti vihertävään aikaiseen aamuhetkeen.\n\nAutossa vallitsee haukotteleva tunnelma ja melkein sanattomuus. Toivo\nvain pukee senöisen tärkeimmän elämyksensä sanoiksi:\n\n— Kiva likka se oli, kuten itsekin sanoi, ja siitä sen älyää, miten\ntärkee paikka Viipur on maapallon, ku sen kiel leviää tännekkii. Mut\nmitähän se koulumestar on sanont sitä ruottiks.\n\nUnentokkeroinen ovenvartija päästää kolme jossakin määrin väsynyttä\nmatkamiestä koleasta kevään aamuyöstä hotellin lämpimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tämä kertomus lähenee nopeasti loppuaan. On näet ollut vain kysymys\nsuomalaisen gentlemanin, tahi oikeastaan kolmenkin, matkustuksesta\nulkomaille. Siihen matkaan on luettava kaikki, mikä tapahtuu ennen\nlaskeutumista ensimmäisen varsinaisen pysähdyspaikan hotellivuoteelle.\nSiitä vasta alkaa ulkomailla oleminen.\n\nKuitenkin on vielä lyhyesti mainittava pieni tapaus alkaneelta uudelta\nvuorokaudelta jonkunlaisena täydennyksenä suomalaisen gentlemanin\nluonteenominaisuuksiin.\n\nSeurue nukkuu pitkään, lähtee sitten liikkeelle ja kuljeskelee\niltapäivällä kaupungilla pysähdellen tämän tästä liikehuoneistojen\nulkopuolelle. Tämä tapahtuu pääasiassa Toivon vuoksi, joka selittää:\n\n— Kun mie oon kerran lähtent liikeasioille, niin pittää miu kassella\nees noit näyteakkunoit.\n\nVälillä pistäydytään ravintolassa, sillä edellisen päivän ja yön vietto\non jättänyt pienoisia jälkimuistoja, joita koetetaan hävittää. Se\nonnistuukin, mieliala nousee, ja illalla siinä yhdeksän aikaan Juhani\nehdottaa:\n\n— Ja nyt, pojat, mennään haukkumaan se ravintola, joka ei eilen osannut\nsoittaa meille Porilaisten marssia.\n\nMennään. Kun seurue eteisessä heittää yltään päällystakkeja, pujahtaa\ntoinen vahtimestari äkkiä saliin, ja kun kolme suomalaista miestä\nastuu sisukkaan ja päättäväisen näköisinä ravintolaan, kajahtaa\norkesterikorokkeelta voimakas Porilaisten marssi. Miehet pysähtyvät\nkuin naulittuina oven suuhun, he seisovat melkein sotilaallisessa\nasennossa, ja ravintolan toistaiseksi harva vieraskunta seisoo myöskin.\n\nSoiton loputtua häärii heidän ympärillään hovimestari ja lauma\nedeskäypiä, ja kunniasaattueessa he asettuvat sopivaksi katsomaansa\npöytään.\n\nVasta sitten, kun heidät näin on saatettu juhlallisesti paikoilleen,\njätetään heidät hovimestarin ja yhden edeskäyvän huomaan, jotka\nmolemmat ovat melkein jäätyneitä pelkästä kunnioituksesta.\n\nVeljeksiä hermostuttaa tämä avuliaisuus, ja vihdoin Juhani tökkää\nsormellaan johonkin paikkaan viinilistassa, jotta he pääsisivät omiin\noloihinsa.\n\nSormi on onneksi osunut jonkun reininviinin kohdalle, ja sitä nyt\nmaistellaan hitaasti, kukin ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n— Mistähän tämä' nyt johtui? kysyy Juhani puoleksi itsekseen.\n\n— Mää hänet ja tiijä, mut ehkä ne sittennii älysiit meijä olevan\nhienompaa lajjii, sanoo Toivo, joka alkaa päästä mielensä tavalliseen\ntasapainoon.\n\nTulee jälleen ajatustauko, kunnes Juhani suoristautuu ja näyttää\ntehneen päätöksen.\n\n— Tämä on sentään juhlallista, pojat. Olisi pitänyt eukon olla\nnäkemässä ja kuulemassa. Minun tuli häntä ikävä, ja nyt minä olen\npäättänyt heti sähköttää hänet tänne. Käske, Otto, kynä ja paperia.\nMinä en nyt osaa saksaa.\n\nHän kirjoittaa sähkeen:\n\n Ikävä Tule heti Passi kuntoon matkatoimiston kautta päivässä Ei paljon\n matkatavaroita Olen Stettinissä joka laivaa vastassa kunnes tulet\n Näkemiin Juhani\n\n— Minä en osaa olla täällä ulkomailla ilman eukkoa. Nyt koetin, mutta\nei sujunut, lausuu hän ikäänkuin lähemmäksi selvitykseksi.\n\nOtto hyväksyy hänen ajatuksensa ja sanoo jäävänsä miettimään, tekisikö\nmahdollisesti saman tempun.\n\nToivokin on ajattelevainen, mutta sanoo:\n\n— Jos mie sentään yrittäisin.\n\nSähke toimitetaan edeskäyvän kautta taipalelle, ja seurustelu jatkuu\nhiukan väkinäisesti, oikeastaan vain sen vuoksi, että ei kehtaa lähteä\nheti, kun otettiin niin komeasti vastaan. Jokaisen tajunnassa selviää\npäätös: nyt tässä alkaa vakava elämä.\n\n\n\n\nEMÄNTÄ-JUSSI\n\n\nIhmiset katselevat Jussi Hyypäisen taloutta kummissaan ja sanovat:\n\n— Tuosta ei lopulta tule kuvan kalua. Miehellä on talo, pieni tosin,\nmutta talo sittenkin, kun olisi vain sen pitäjää. Mutta jopahan nyt\ntästä: sekaisin panee, sekaisin kaikki.\n\n— Siitä pitäen kun sen äiti kuoli, se on ihan ypösen yksinään asunut\ntätä taloaan. Tuskin kiireimmäksi työajaksi on apuväkeä ottanut. Itse\nkeittää keittämisensä ja häärää elikoittensa kanssa; puhuukin niille\nkuin ihmisille ikään. Liekö tuo vähän hullu vai liian viisas koko mies.\n\n— Liekö niin. Ja kun se ei edes eukkoa ota, siinä vain yksikseen lahoo\nja vanhettuu. Kun sillä olisikin tomera muija, niin se vääntäisi liian\nviisauden, vai hulluuttako tuolle, miehen nupista. Mutta se vain sanoo,\nettä mitäpä tässä yksinäinen mies eukolla... ja hyvä kun jaksaa tämän\nkuormansa muutenkin kantaa.\n\nNiin ne ihmiset puhelevat, mutta kukaan ei osaa oikein katsoa\nJussin sisimpään. He näkevät vain ikäänkuin työkirveellä tehdyn ja\nviimeistelemättä jätetyn pinnan, takkuisen, harvoin leikatun tukan,\nheikkokasvuisena harottavan parran, jonkun verran litteän ja kuin\ntoista kasvojen puolikasta enemmän rakastavan nenän, koska se sinnepäin\non vähän kallellaan, ja vierasta katsellessaan nahkaan vetäistyä\nsuutarinveitsen haavaa muistuttavat silmät. Mutta oudot ihmiset eivät\nmilloinkaan näe, kuinka nuo silmät saattavat avartua ja kuinka niihin\nvoi ilmestyä ihmeellisen lämpöinen kiilto.\n\nMitenkäpä ihmiset semmoista älyäisivät, kun katselevat vain toisen\nmuotoa ja ulkonaisia tuntomerkkejä. Mutta Jussi onkin niitä luonteita,\njotka eivät aukene muille.\n\nHän päinvastoin kaihtaa kaikkia ihmisiä. Ei sillä tavoin, että\nhän niitä pakoilisi ja korpeen haluaisi. Ei toki. Hän kyllä asuu\näitivainajansa jälkeen perinnöksi saamaansa taloa kylän laidassa, mutta\nei käy kylässä koskaan muuta kuin asialla ja silloinkin pikimmältään,\neikä kukaan tule hänen luokseen. Kellään ei koskaan ole hänelle asiaa,\npaitsi minkä hän joskus kovimpina työaikoina apulaista pitää. Itse hän\nhoitaa taloutensa, tehden niin miehen kuin naisenkin työt. Siitä häntä\non ruvettu kylällä nimittämäänkin Emäntä-Jussiksi.\n\nMutta mitäpähän Jussi siitä. Se on tietysti tarkoitettu\nhaukkumanimeksi, jollaisia maailma mielellään antaa, mutta Jussi pitää\nsitä pikemmin kunnianaan, sillä eipä vain joka miestä voisi panna\nniihin töihin, jotka Emäntä-Jussi suorittaa. Pian siinä joltakulta\nmuulta mieheltä kunto loppuisi.\n\nNiin, Jussi kaihtaa ihmisiä. Lienevätkö he koskaan hänelle mitään pahaa\ntehneet, mutta eivät erikoista hyvääkään. Ja asia on kerta kaikkiaan\nsillä tavalla, että luontonsa kullakin, eikä luonnostaan mihinkään\npääse.\n\nJussin luonto taipuu paremmin elukoiden: lehmien, lampaiden,\nruunahevosen, jopa kanojenkin puoleen. Niitä hän hoitaa kuin\nsilmäteräänsä. Hän näyttää niille uhraavan koko säästöön jääneen\nrakkautensa, jota hän eläissään on jakanut vain vähän vanhemmilleen,\nvarsinkin äidilleen — ja kylä joskus monia vuosia sitten kuiski hänen\nolleen rakastuneen naapurin tyttäreen, joka sitten vietiin miehelään\nihan toiseen pitäjään.\n\nNiitä elikoltaan hän vaalii ja passaa kuin vieraita pidoissa. Aina\nniille puhelee kuin järkeville ihmisille, kyselee ja itse vastailee,\ntaitaapa joskus saada niiltä jonkun ihmeellisen äänenkin, jonka hyvin\ntuntuu käsittävän. Väliin sillä kuuluu olevan niin lystiä niiden\nkanssa, jotta oikein naurahtelee ja sitten taas vilkastuu puhumaan\npitkät latikat.\n\nVarsinkin ruunansa kanssa sanovat Jussin juttua pitävän, ja sitten sen\nkoira, Halli, sekin on sellaista eriskummaista tekoa, ettei se koskaan\nyksinään kylälle hairahdu kuten muiden talojen rakit, vaan kulkee\naskel askelelta isäntänsä mukana piha- ja ulkotöissä, ja jos kylälle\npistäytyy, niin Jussin kanssa sinne menee, makaa eteisessä odottaen\nmykkänä ja kuurona toisten koirien lähentelyille, ja taas isäntänsä\nkanssa kotiin palaa.\n\nSellainen on Jussi Hyypäinen eli Emäntä-Jussi, ja sellainen on koko sen\nperhekunta.\n\nIlmankos sitä ihmiset ihmettelevät.\n\nMutta ihmetelkööt, se asia ei liikuta tätä Jussia, ei sitten vähääkään.\nHän viettää omaa elämäänsä, ja hänen puolestaan muut saavat elää\nomaansa, minkä osaavat ja ennättävät. Jussin talo on kunnossa, hänellä\non omat ilonsa, ja hänen silmänsä, muiden mielestä suutarinveitsellä\nleikatut, avautuvat melkein yhtä suuriksi ja pyöreiksi kuin ruunan\nmarhaminnan rengas, kun hän antaa sille apetta ja saa kiitokseksi\njoukeamuotoisen pään tönäyksen olkaansa sekä pienen hörähdyksen, joka\ntuntuu sanovan, että hölisköön kyläkin mitä tahansa, me ymmärrämme\ntoisemme, Emäntä-Jussi ja minä hänen ruunansa.\n\nJa kun Halli katsoo kauniin ruskeilla silmillään isäntäänsä, lierauttaa\nhäntäänsä, venyttelee itseään ja äännähtää pitkään: haa-uu-va, silittää\nJussi sen päätä ja sanoo, että sinä olet järkevä hauva, joka ymmärrät\ntämän elämän paljon paremmin kuin nuo ihmettelevät ihmiset tuolla\nkylässä ja kuin ehkä olisi ymmärtänyt se naapurin Eevakaan, vaikka sitä\nkerran niin viisaana pidin...\n\nSillä tavalla Jussin elämä jatkuu täydessä sopusoinnussa ja\nymmärryksessä hänen itsensä ja ympäristönsä kesken.\n\nSitten tulee taas kerran suuri juhla, joulu, kuten monta\nkertaa ennenkin on tullut. Jussi siistii aattona tupansa ja\nporstuanpohjakamarinsa ja lämmittää saunansa.\n\nSinä iltana hän juhlii.\n\nHänellä on kamarin kaapissa isonpuoleinen pullo, joka on siellä ollut\nmonta aikaa ja jonka sisällystä joskus on käytetty tositarpeeseen, kun\nlehmät ovat poikineet tai kun ruunalle on pakannut pääntauti. Muuten\nsiihen ei ole koskettu, sillä tämä Jussi ei ole juoppo — sitä ei pysty\nkukaan sanomaan, koskapa hän kylälläkin ryypyn kohdalle satuttuaan\njyrkästi siitä kieltäytyy.\n\nMutta nyt hänellä on juhla. Hän tuntee sen erikoisesti luonnossaan,\nja siksi hän menee kaapille, ottaa pullon ja kumoaa pari sopivasti\nsekoitettua kajausta, kävelee sitten ja katselee, että kaikki on\nkunnossa, palaa taas kaapilleen ja seurustelee pikkuisen sen pullon\nkanssa. Veri liikahtaa mukavasti ja rupeaa vaatimaan kylpyä. Silloin\nJussi sanoo Hallille:\n\n— No, lähdetäänpäs nyt saunaan, me miehet; onhan tämä juhlan aatto, ja\nsinunkin ruumiisi kaipaa pientä lämmintä.\n\nHalli tulee mukaan. Se ei koskaan kieltäydy isäntänsä seurasta. Se jää\nkyllä alhaalle ja painautuu penkille sykkyrään, kun taas Jussi nousee\nlauteille ja heittää tuiman löylyn.\n\n— Ei sinusta, Halli, sentään ole kaikissa suhteissa oikein miehisen\nmiehen toveriksi, mutta hyvä, että edes sinne penkille makaamaan\ntulet, sillä tämä meidän muu väki ei kykene siihenkään. Hyvää väkeä\ntämä muuten on, mutta silloin, kun on juhla, pitää olla kova kurssi, —\npuhelee Jussi löylyn sisältä.\n\nHalli hikoilee edelleen silmät raukeasti puoliummessa.\n\n— Mutta eipä ole akkaa tuossa vierellä löylyn kovuutta vikisemässä.\nKerran minuakin kouristi siltä kohdalta, että olin ristin ottaa\nkannettavakseni, mutta suojelipahan siltä onnettomuudelta, suojelipahan\nse, joka tämän ihmisen kohtaloita ohjaa. Nyt minä olen itse miehiäni ja\nEmäntä-Jussi, ja mistä minä tämän paremman emännän olisinkaan saanut...\nEnpä kaiketi siitä Eevastakaan, vaikka silloin kerran höynäilin\nsellaistakin, mutta siihen tuli mutka väliin ja... se oli senaikainen\nasia se, ja tämä on nyt tätä tämänaikaista elämää... So, Halli, nyt\nmennään syömään.\n\nNiin mennäänkin, mutta sitä ennen Jussi käy kaapilla ja uudistaa taas\ntuttavuutta sen isonpuoleisen pullon kanssa, joka nyt alkaa jo vajua.\n\nJussi katsoo sitä tulta vasten ja sanoo:\n\n— Jaha, vai sillä tavalla, vai tähän kertaan tämä nyt menee, mutta\nantaa mennä, koska nyt on juhla, niin Emäntä-Jussin kuin muidenkin\nihmisten, niin hyvien kuin pahojenkin.\n\nSitten isäntä ottaa ruoat esille. Hän on jo ennen huolehtinut niiden\nlaittamisesta; nyt vain kantaa liedeltä ja hellalta laitokset tuvan\npöydälle. Jalka liikkuu vakavasti, eikä muussakaan ruumiissa tunnu\npullon antimen seurauksia. Posket vain hiukan punoittavat, mutta\nniitähän äsken hyväili ankara löyly.\n\nSiinä nyt istuvat talon miehet vastakkain pöydän takana. Halli saa\nosansa siinä kuin toinenkin. Se kuitenkin kyllästyy pian ja paneutuu\nloikomaan pää käpälien välissä. Sen silmissä on viisas ilme, joka\nnäyttää tahtovan isännälle sanoa, että saisit sinä nyt jo oikeastaan\nlopettaakin tuon syöntisi, koska sinun on vielä käytävä sen pullon\nparissa ynnä navetassa ja tallissa, ennenkuin tästä levolle päästään;\nkyllähän minä tiedän tämän talon tavat.\n\nJussi touhuaa kuitenkin vielä vähän aikaa syömisen kanssa ja sanoo kuin\nHallin ajatukset ymmärtäen:\n\n— Älähän hätäile, Halli. Tokko sinulla he sen kiireempää kuin\nminullakaan. Järjestys, järjestys kaikessa, yksinpä näin juhlan\nvietossakin, eikä meillä näitä tällaisia kestejä ole muuta kuin kerran\nvuodessa. Ja meitähän ei kukaan komenna, eikä meidän tarvitse kenenkään\nkanssa riidellä edes juhlan kunniaksi.\n\nSyöminen loppuu aikanaan, ruoan tähteet korjataan pois, ja sitten\nisäntä jälleen käy porstuanpohjakamarin kaapilla. Nyt hän ottaa koko\nputelin mukaansa ja puhelee puolittain itselleen, puolittain Hallille:\n\n— Tuonpahan tänne tupaan koko aineen, sillä tuvassa aina on suuret\njuhlat vietetty. Tupa on vanhan suomalaisen kansan oikea asuinsija.\nMitä noista kamariloista, joutavista...\n\nTämänkin Halli tietää ja ajattelee tarkoilla koiranaivoillaan, että\nkohtapuoleen ne tästä taas loppuvat nämäkin kestit, ja sitten menevät\nvuoden päivät tavallista hiljaista menoaan.\n\nIsäntä kaataa ennen kiehauttamaansa kahvia kuppiin, höystää sen\npullosta ja juo karjansa ja taloutensa kunniaksi. Hän tekee sen\nmäärätyin elein ja sävyisin puhein, jotka Halli niinikään ennestään\ntietää. Tämähän on kertavuotinen meno. Halli katselee sitä vain\ntoisella silmällään ja tuntee, että alkaa jo raukaista. Mutta nyt ei\nolekaan enää jälellä muuta kuin kierros navetassa ja tallissa; sitten\ntuo isäntä köllähtää sänkyynsä ja kutsuu Hallin jalkopohjiinsa, kuten\naina on tapahtunut tänä juhlailtana. Muuten Hallin paikka on kartanon\nvahtina ulkona, ladon kahisevissa heinissä, joista on helppo hypähtää\nhaukkumaan öiseen aikaan tosin hyvin harvoin ohikulkevaa vierasta.\nKyläläisiä Halli ei hauku; ne ovat tuttua väkeä, joilla ei ole mitään\npahaa mielessä.\n\nMutta nyt isäntä tekeekin lisäkupin, kovan tekeekin, juo sen nopeasti\nja sekoittaa sitten jälleen. Tätä Halli ei enää käsitä. Mitähän se nyt\najattelee? Vai onko sen ajatus tyyten loppunut? Eihän meillä ennen ole\ntällä tavalla eletty.\n\nJussi katsoo koiraansa pitkään. Katse on hieman samea, toinen silmä\nsirrittää. Mies ei puhu mitään, mutta Halli ymmärtää, että kyllä sillä\non ajatuksia, taitaa olla hyvinkin vakavia.\n\nSitten Jussi ikäänkuin Hallin pitkästymisen käsittäen sanoo:\n\n— Älähän nyt, Halli, älähän nyt, kyllä tästä vielä maatakin mennään.\n\nHän ryyppää, sitten nousee hiukan varoitellen ja lähtee ulos. Halli\nhuomaa, että isännän jalka on vähän veltompi kuin tavallisesti ja\njoskus kinttutaipeesta notkahtaa, mutta ei sentään horjahda sivulle.\n\nHallin silmät sulkeutuvat herkkään koiranuneen, ja sen aivoihin jää\naavisteleva tietoisuus siitä, että tämä ei taidakaan vielä loppua juuri\ntähän, tämä juhla.\n\nPirttiä hallitsee kuitenkin suloisesti raukaiseva ja hiljainen lämmin,\njoka tarttuu herpaisevasti kahisevissa heinissä nukkumaan tottuneen\nHallin jäseniin. Uni vahvistuu, ja Hallin aivojen askarrus isännän\npuuhista ei enää esiinny pakottavana. Tottapahan se itse tietää mitä\ntekee!\n\nMonta, monta hetkeä hiipii ohitse. Halli vetää penkillä täysiä unia,\nmutta suljettujen silmäluomien lomitse tuntuu kuumottavan kattolampun\nvalo, sillä koiran makuussa on aina jotakin tietoisuutta ympäröivästä\nelämästä. Hiljaisuus on muuten järkähtämätön.\n\nSitten kuun viimeisen neljänneksen sakara sattuu peräikkunan kohdalle\nja piirtelee kumman juovan ikkunan poskeen, joka on lampun valolta\nvarjossa. Juuri samaan aikaan alkaa porstuasta kuulua raskaita\naskeleita, jotka ikäänkuin empivät ja tunnustelevat, ja niiden\nsynnyttämien kolahdusten välillä isännän ääni haastelee:\n\n— So-so, astu pois! Ei sinua ennenkään pimeä ole haitannut. Onhan\nsinulla yösilmätkin päiväsilmien päällä kuten Hallilla. Meillä on\nnäkevää väkeä.\n\nHalli on jo täysin hereillään, mutta ei kerkiä vielä kehittää\ntietoisuutta odotettavasta tapahtumasta, kun raskaat ja väkinäiset\naskelet ovat ehtineet ovelle. Se avataan, ja isäntä astuu sisälle\nruunaa otsatukasta taluttaen. Ruuna ei vikuroitse, vaikka sitä\notsatukasta viedäänkin sille outoon paikkaan, se tulee tupaan\nvarovaisesti ja hontelosti. Sen pää heilahtelee ylös ja alas. Sillä\non luonnollisesti jokin tietoisuus päässään siitä, että tännetulo on\noikeastaan sopimatonta, mutta se on tottunut viisaasti alistumaan,\nkoska sitä aina on kohdeltu hyvin.\n\nHalli on noussut istumaan penkille. Se on hämmästynyt eikä tiedä, mille\nkannalle tässä tapauksessa asettuisi.\n\nIsäntä puolestaan tietää hyvin asiansa: hän jättää ruunan keskelle\nlattiaa ja menee terästämään kuppiaan. Sen jälkeen hän ottaa ryypyn ja\nsanoo:\n\n— Te kaksi, Halli ja ruuna, olette viisaimmat meidän väestä, minun\njälkeeni. Minulle ei ole suotu läheisiä. Kerran aioin ottaa oikein\noman... mutta sitäkään ei sallittu. Siitä on nyt viisitoista vuotta,\nja siksi minä olen ottanut liian ryypyn. Mutta älkää te olko tästä\npahoillanne, ei tämä uusiudu ainakaan toisiin viiteentoista vuoteen.\nTämä olkoon surun ja ilon juhla samalla kertaa, sillä kukapa sen\ntietää, kuinka siinäkin tapauksessa olisi käynyt, jos olisi sallittu\nse... Nyt ainakin tietää tämän elämän, eikä tämä ole sen pahemmin\nsyrjällään kuin noiden toistenkaan, joilla on omaisia ja läheisiä.\nTuskin senkään vertaa. Kippis vain, ruuna ja Halli.\n\nJussin toiseen poskeen päin viisto nenä vähän värähtää hänen\npuhuessaan, ja käsi tapailee harottavaa partaa. Silmät hiukan\npienenevät kuin sulkemaan taakseen jotakin sisästä päin ulos\npuristuvaa. Kohta ne kuitenkin avartuvat jälleen, ja niihin ilmestyy\nentinen ystävällinen, hieman ilkamoiva kiilto, kun hän jatkaa puhettaan:\n\n— Ja nyt se sitten on sanottu teille... muille sitä ei sanottaisikaan.\nOikeastaan tekin molemmat tarvitsisitte pienen, mutta te ette ole\nsiihen tottuneet, ette ilossa ettekä -surussa, ja olkoon niin.\nMutta kiitos vain sinulle, ruuna, sillä sinun ainettasihan tämä on;\nsinullehan se eläintohtori tämän määräsi, ja olethan sinä saanutkin\ntästä osasi pääntaudissa. Minussakin yritti olla pääntauti tuossa\nhetkisen, mutta nyt se on ohitse. Ja nyt mennään maata minä olen taas\nentinen Emäntä-Jussi.\n\nHallista tuntuu nyt aivan luonnolliselta, että ruunakin tuotiin tupaan\nja että isännällä oli jotakin sanottavaa. Se ymmärtää myöskin, että\nnyt tämä juhla lähestyy loppuaan ja että sille itselleen alkaa juhlayö\nisännän jalkopohjissa.\n\nEnnenkuin Jussi kerkiää tarttua ruunan otsatukkaan taluttaakseen sen\npois, tyrkkää ruuna häntä ystävällisesti olkaan joukeamuotoisella\npäällään ja hörähtää hiljaisesti kuten Jussin tehdessä apetta. Ruunakin\ntaitaa ymmärtää...\n\nJussi palaa kohta tallista, riisuutuu, heittäytyy sänkyyn ja kutsuu\nHallin jalkopohjiinsa. Tämä tulee lieruttaen ystävällisesti häntäänsä.\n\nPian molemmat nukkuvat rauhallista juhlaunta, Emäntä-Jussi ja hänen\nHallinsa. Kuun viimeisen neljänneksen sakara on nyt siirtynyt pois\nikkunan pielestä ja heittää nukkujien ylle kuin hopeaharsoisen peitteen.\n\n\n\n\nUUTEEN ELÄMÄÄN\n\n\n\nI\n\n\nIsä on kutsunut Kallen luokseen kamariin.\n\n— Se on nyt sillä tavalla, että siitä naimisesta on tehtävä tosi. Me on\nsovittu asia Kyllölän isäntäväen kanssa kättä lyöden, eikä sitä peruta.\nSinä olet semmoinen saamaton nahjus, ettei sinusta ole edes omin\nnokkisi naimaan. Tyttö siellä odottaa, jokainen vuosi häntä vanhentaa,\nja sinä vain kuljet metsiä omissa oloissasi välittämättä morsiamestasi\ntuon taivaallista.\n\n— Ei Hanna ole minun morsiameni, enhän minä ole milloinkaan kosinut...\nkoettaa Kalle väittää vastaan.\n\n— Mutta minä olen puhunut hänen vanhempiensa kanssa, ja se riittää.\n\nKalle ei enää vastusta. Hän on ennenkin kuullut samanlaista puhetta,\nsanonut lievästi sanan vastaan, mutta kun se ei ole auttanut, on hän\nlähtenyt omille teilleen, ja asia on aina sillä kertaa hautautunut\nsiihen.\n\n— Menenkö sitten Kyllölään vai menetkö sinä itse?\n\n— Älkää te menkö, ei se sovi.\n\nKalle lähtee kamarista, ottaa pyssyn tuvan naulasta ja painuu metsään.\nIsä näkee kamarin ikkunasta hänen menevän hitain askelin kujaa myöten\nTervaharjulle ja siitä Rantesuon puolelle.\n\nMikähän tuostakin miehestä tulee, ajattelee isäntä itsekseen; mistä se\non saanut tuollaisen metsäläisveren, eihän sellaista meidän suvussamme\nlie ennen ollut.\n\nIsäntä menee tupaan äreän näköisenä. Taloustoimissa askarteleva emäntä\nkysyy:\n\n— Puhuitko sinä hänelle?\n\n— Kyllä minä puhuin, mutta eihän siltä mieheltä kunnon vastausta saa.\nSiellä se taas menee metsään pyssyineen.\n\n— Senhän tuo näkyi ottavan naulasta ja lähtevän.\n\nKeskustelu tyrehtyy. Emäntä huokaa keveästi. Isäntä tuijottaa kotvan\nlieteen juuri vedettyihin hehkuviin hiiliin ja sanoo sitten hitaasti:\n\n— Pitää tehdä nyt jo tiukka.\n\nEmännän posket värähtävät.\n\n— Jos annettaisiin vielä olla... onhan hän ainoa potkamme, sanoo hän\nmelkein anovalla äänellä.\n\n— Senpä vuoksi juuri. Hänestä tulee talon perillinen, ja hänen on aika\nmennä naimisiin. Mies on jo riittävässä iässä. Sitäpaitsi asia on kaksi\nvuotta sitten päätetty Kyllölän kanssa. Siellä Hanna kenties pian\nkyllästyy odotukseen ja lopulta menee muille. Sanoisit sinäkin jotakin\nhänelle, mutta sen kuin hyvittelet ja passaat.\n\nEmäntä vaikenee. Hän on tottunut alistumaan, mutta hän tuntee, ettei\nvoi puhua pojalleen tästä asiasta. Hän ei saisi suustaan sellaisia\nsanoja kuin isä tahtoi, ja silloin hän vain pahentaisi tämän mielen.\nHänestä poika saa itse päättää naimisensa, sillä olisi liian kovaa\näidin ruveta määräilemään juuri tällaista tärkeää askelta.\n\nTalon tupaa jää vallitsemaan pienen ristiriidan jälkituntu. Isännän\nleuka ja alahuuli ovat lähentyneet toisiaan. Se tietää, että hänen\nmielensä tasapaino on sortunut, kun hän lähtee ulos töihinsä. Emännän\nsilmissä viipyy omituisen etäinen katse, joka syntyy ajatuksen\nkierrosta enemmän menneisyydessä kuin nykyisyydessä.\n\n\n\nII\n\n\nÄsken talosta Tervaharjun ja kapean Rantesuon poikki pyssy olalla\nlähtenyt Kalle pysähtyy sanotun suon ulommaiseen laitaan ja kääntyy\nkatselemaan taakseen.\n\nHän ajattelee: Tuon suonkaistaleen kuivaamisestakin isä on puhunut. Se\non tässä niin lähellä ja helposti viljeltävä. Eikähän tuossa paljon\nolisi puuhaakaan. Tulisi vain käydyksi kiinni.\n\nSitten hän lähtee eteenpäin, kohti takamaata. Siinä on aluksi tiheää\npientä metsää, joka täytyy läpäistä alituisesti kumarrellen ja\noksia kasvoiltaan varjostaen. Hän tietää sen hyvin, sillä hän on\nkulkenut tästä monta vuotta pyssynkin kanssa, ainakin viidentoista\nvanhasta, jolloin hän ensi kerran lähti metsään isän vanha rihla\nolallaan. Sitä hän käytti kolme vuotta aina syksyisin ja talvisin\nmetsästysaikana ja muulloin alituisesti puhdisteli ja hoiteli, kunnes\nisä kerran suuttui ja sanoi, että mikä pyssyhullu se on tuo poika,\nkun se aina tuota torrakkaa rassaa, ja sitten isä vaihtoi sen vanhan\nsuustaladattavan sepälle viikatteiden kallitsemispalkkaan. Se tapahtui\nkesällä, mutta syksyllä hän, Kalle, hankki pienillä säästörahoillaan\noikean yksipiippuisen haulikon, antaen rippikoulumuistoksi saamansa\nnikkelikuorisen kellon pantiksi loppusummasta. Kun isä huomasi kellon\nkadonneen, vihastui hän, mutta meni suorittamaan haulikon loppuhinnan.\nKelloa hän ei silloin kuitenkaan antanut Kallelle takaisin, vaan\nsanoi, että hyvä kun on pyssykin mokomalla miehellä, katsokoon ajan\nauringosta. Kalle ei yhtään surrut kellonsa menetystä, kiitti kun sai\nnyt pitää haulikkonsa.\n\nSen kanssa hän on kulkenut neljättä vuotta näitä tuttuja maita ja\ntullut täysi-ikäiseksi. Häntä pakotetaan naimaan, koska talo tarvitsee\nnuorta työvoimaa. Itse hän ei ole vielä sellaista milloinkaan\najatellut, häntä vetää vain tänne metsään. Talon piiri tuntuu aina\nahdistavalta. Siinä liikkuu isän tahto, joka on kaikessa vallitsevana.\n\nRantesuon häipyessä kauemmaksi taakse tuntuu talon vaikutus\nvähitellen häviävän. Se on jollakin tavoin viimeinen side, kun sen\nperkaamisestakin on ollut kysymys.\n\nVapautuneisuuden tunne puhkeaa vihellykseksi, jossa on iloinen polkan\ntahti. Kalle ei ole juuri milloinkaan tanssinut. Joitakin kertoja on\nKyllölän Hanna saanut hänet talkootansseissa kotona tai Kyllölässä\nnaisten valssiin, ja lienee joskus joku muukin tyttö yrittänyt vetää\nhäntä puoliväkisin mukaansa, mutta ei ole onnistunut. Häntä ei ole\nhuvittanut. Hannan kanssa hän on väkinäisesti mennyt, kun on huomannut\nisän katsovan käskevästi. Tanssin säveltä hän kuitenkin usein viheltää.\n\nHannahan on se morsian. Hän hymähtää. Tuolta Tervaharjulta olisi\nnäkynyt Kyllölä, Hannan koti, mutta hän ei katsonut. Täältä metsästä,\njota hän nyt hitaasti pyrkii eteenpäin, ei näy yhtään ihmisasuntoa.\nTäällä on jo vapaus. Morsian! Isän tahto on tehnyt Hannasta hänen\nmorsiamensa, ja ehkä Hannan vanhempien tahto on pakottanut tämän\nsuostumaan. Vai olisiko Hannalla itsellään joitakin tunteita häntä,\nKallea, kohtaan? Olisikohan? Hanna on kaunis tyttö, iloinenkin ja\nluultavasti sopuisa luonteeltaan, mutta Kalle ei ajattele häntä\nlämpimämmin kuin ketään muutakaan. Eikähän hän ajattele naisia lainkaan.\n\nTämän metsänpyörtäneen takana avautuu laakea paikka, jonka keskellä\non jyrkkäreunainen kallionmöhkäle. Kalle muistaa sen, sille hän aina\npoikasena kiipeili. Siitä ei ole mitään näköalaa, mutta sille päästyään\ntunsi aina jonkunlaista turvallisuuden tunnetta. Tuntui aivan kuin isän\ntahto ei olisi sinne ylettynyt. Kerran hän sinne kavutessaan luiskahti\nja satutti itsensä. Miten kauan lienee maannut tainnoksissa, mutta kun\nhän vihdoin pää raskaasti pakottavana saapui kotiin suvisen auringon\npainuessa mailleen, antoi isä hänelle kovan selkäsaunan. Äidin silmissä\noli silloin kärsivä ilme. Se oli ollut niissä muulloinkin, kun isä\noli esiintynyt ankarasti. Ja yhä vieläkin hän oli huomaavinaan äidin\nkatseen seuraavan häntä lempeänä ja ikäänkuin silmäävänä.\n\nSen putoamisen perästä Kalle ei ole noussut kalliolle. Poikavuosina\nhänen mielensä usein teki, mutta silloin kohosi aina eteen isän\nkuva, ja siitä lähtien isän ankara tahto, joka tavallisesti loppui\nRantesuolle, ilmautui tässä jälleen, tosin vain hetkeksi, mutta\nsittenkin tarpeeksi voimakkaana estääkseen kiipeämisen. Nyt vanhempana\nhänellä ei ole ollut omaakaan halua, mutta melkein aina hän metsässä\nliikkuessaan kuitenkin kulkee tästä kautta.\n\nKalle menee kallion ohitse vain pitkään sitä silmäten, kuin ainakin\nvanhaa tuttua. Tästä alkaa nyt solakkamäntyinen kangas, jota on helppo\nsamota. Tuossa oikealla olisi teeririkas viita, mutta Kalle ei poikkea\nsinne. Hänen mieleensä herää ajatus, että pitäisi mennä ehkä viitaan\nja koettaa ampua otus kotiin tuliaisiksi, mutta sen työntää nopeasti\ntieltään toinen miete: mitäpä minä turhaa, isä haukkuu kumminkin. Eihän\nhän, Kalle, täällä saaliin vuoksi kuljeskele; se on toisarvoinen asia,\nampuu jos kohdalle sattuu, mutta melkeinpä mieluummin on ampumatta.\nTämä pyssy on vain kuin toveri, hän kun ei pidä edes koiraakaan.\nKykenevä metsäkoira jollakin tavoin velvoittaisi. Silläkin olisi oma\ntahtonsa, ja Kalle haluaa täällä olla oma herransa.\n\nSaavuttuaan takamaalle, joka ei ole kovin kaukana kotitalosta, vaikka\nsitä noin nimitetään, hän tuntee olevansa kuin omassa valtakunnassaan.\nJos tänne saisi laittaa asuntonsa, niin hän olisi heti valmis. Täällä\njohtuu mieleen Hannakin. Hänetkin Kalle ottaisi ja toisi tänne\nemäntänään, tekisi työtä, joka kotona ei maistu, raataisi kuin karhu\nja kuuntelisi välillä tuota ihmeellistä huminaa, joka on hänelle\nniin tuttu, mutta johon ei koskaan väsy. Täällä hän kenties pitäisi\nHannasta, rakastaisi häntä kuten naista on rakastettava. Sen hän tuntee\njoka kerta tänne tultuaan.\n\nTuossa olisi sopiva kartanon paikka, sen hän on monesti ennenkin,\naina täällä käydessään, miettinyt. Siinä on sellainen töyräste, ja\nkun peltoa raivaisi tähän ympärille — tuonne länteen päin on varmaan\nruokamultaa, koska siinä kasvaa leppää —, niin siitä avautuisi soma\nnäköala laajahkoon Levonlahteen. Sen syksyisessä ilta-auringossa\nvälkehtivää vettä ei nyt näe tuon lepikon takaa, mutta Kalle tietää ja\ntuntee, että se varmasti viihtäisi pellolla raatajan tai portailtaan\nsitä katselevan silmää.\n\nMiksi hänelle ei anneta tätä takamaata? Joutaisi kai tämä talolta. Ei\nhän tosin ole sitä isältään pyytänytkään. Äidille on kyllä puhunut, ja\nhän on luvannut kysyä isältä, mutta ei ole taitanut sitä tehdä. Hänkin\npelkää isää aivan samoin kuin Kalle.\n\nMutta nyt hän sanoo isälle suoraan, kun tämä vielä rupeaa puhumaan\nnaimisesta, sanoo, että hän nai Hannan, jos saa takamaan talonsa\npaikaksi. Sen päätöksen tehtyään hän viipyy vielä kauan takamaalla,\nkatselee ja suunnittelee kaikki valmiiksi, kuten on tehnyt niin usein\nennenkin.\n\nSyksyinen päivä on painunut mailleen, kun Kalle saapuu kotitaloon.\n\n\n\nIII\n\n\nPirtissä miehet tekevät puhdetyötä, sillä tässä talossa ei koskaan saa\nolla jouten. Miehiä onkin vain kaksi, isä ja renki. Näkyvät kokoilevan\nrekeä talvisia tarpeita varten. Renki on juro, istuu väkivaltaisesti\nolotilaansa hakeva tukka silmillä ja tuskin nostaa päätään, kun talon\npoika astuu sisään. Emäntä hämmentelee hellan vieressä illallisvelliä,\nja piika liikkuu edestakaisin ämpärin kanssa, valmistellee lehmille\nhaudevesiä.\n\nKallen tuloon ei yleensäkään kiinnitetä huomiota. Äiti vain heittää\naran katseen hellan luota ja näyttää keveästi huokaisevan. Kalle\nlaittaa pyssynsä naulaan, riisuu takkinsa ja lakkinsa. Hän istuutuu\npenkille, ja talonpoikaistuvan tavanmukainen iltarauha tarttuu\nHäneenkin. Hetken kuluttua hänen mieleensä herää ajatus, että hänkin\noikeastaan voisi auttaa miehiä työssä. Tämä ajatus ei kuitenkaan ehdi\npäätökseen, sillä isä sanoo Kalleen katsomatta:\n\n— Runsaan saaliinpahan taas toi metsämies.\n\nJuro renki katsahtaa kulmiensa alta Kalleen, ja hänen tavallisesti\nvärähtämättömille kasvoilleen häivähtää hetkiseksi ilme, joka näyttää\ntahtovan sanoa: Helppoa on noilla talollisten pojilla, sen kuin metsiä\nkulkee ja viheltelee lystikseen.\n\nKalle huomaa sen, hän on älynnyt samanlaisen häivähdyksen ennenkin.\nHänen mieleensä tunkee jotakin ilkeätä, mutta hän sanoo vain hiljaa:\n\n— Eipä tuolla sattunut eteen mitään.\n\n— Ei tälle meidän pojalle satu, jatkaa isäntä, ei tämä metsän karjalle\nvahinkoa tee, mitä tuo tuolla laahannee päivät päästään.\n\nKallella tuntuisi olevan tähän jotakin sanottavaa, mutta emäntä ehtii\nväliin:\n\n— Antakaa nyt olla tuon iänikuisen jutun, eihän se siitä parane.\n\n— Kyllä sen pitää parantua, sanoo isäntä hieman uhkaavalla\näänenpainolla, mutta ei sentään jatka sen enempää.\n\nPirtissä on himmeä, raukea valaistus. Sen antaa katosta riippuva\nöljylamppu, jossa on leveä metallinen varjostin. Kalle katselee sen\nvalossa huonetta. Se on ollut ihan samannäköinen niin kauan kuin hän\nmuistaa. Penkit kahdella seinustalla, peräpuolen kahden nurkkaikkunan\nvälissä ristikkojalkainen, pitkulainen pöytä, laajassa uuninkarsinassa\nrahi ja piian sänky, jonka jalkopään puolisessa seinässä nytkin\nriippuu vähän tuhruinen ja huonosti näyttävä peili. Se on kai ollut\nsiinä Kallen muistin ajan talon puolesta lahjoitettuna apuvälineenä\npiikaihmisille. Heillä on omat paremmat vehkeensä aitassa tavaroittensa\njoukossa. Siellä katsotaan pyhäisin kirkkoon tai iltamiin lähdettäessä,\ntämän avulla tehty tarkastus riittää navettatöihin. Oikeassa\nperänurkassa sijaitsevan renginsängyn päällä on nytkin lammasnahkainen\nvälly. Se taitaa olla siinä kesänsä talvensa. Rengin pyöreä taskupeili\nlepäilee läheisellä ikkunalla. Hän pitää sitä siinä, kun talossa\nei ole pieniä lapsia ja kun se saattaisi taskussa särkyä työmaalla\nheiluttaessa. Kun Kalle oli vielä pieni, eivät rengit uskaltaneet\npitää taskupeiliään tuossa ikkunalla. Hän oli kerran ottanut siitä sen\nihmekapineen ja rikkonut. Ovensuuseinän vieressä olevan höyläpenkin hän\nmuistaa niinikään pienestä pitäen, muistaa erikoisesti senkin vuoksi,\nettä hän kerran oli ruuvannut vasemman etusormensa siihen, eikä ollut\nosannut kiertää ruuvia takaisin, vaan ruvennut huutamaan, kunnes äiti\ntuli ja auttoi.\n\nTämä pirtti oli hänelle joskus ollut rakas, silloin kun hän pienenä\npoikasena juoksenteli sen avaruudessa. Milloin hän nujusi äidin\nhelmuksissa, milloin kieriskeli länteen antavista ikkunoista\ntulvehtivissa auringon laimiskoissa lattialla, jossa ne aivan kuin\nhyllyivät. Sellaista tapahtui keväällä, mutta joskus talvellakin\naurinko hetkeksi lähetti valojuovansa samoista ikkunoista, vaikka ne\nsilloin olivat kapeammat eivätkä keinuneet. Iltaisin täällä silloinkin\noli ollut ikäänkuin ahdasta, niinkuin pirtti olisi kutistunut. Silloin\nei äitikään ollut leperrellyt hänelle. Isä oli tehnyt rengin kanssa\npuhdetöitä, ja hiljaisuus oli asunut pirtissä.\n\nMyöhemmin kaikki oli muuttunut. Isä oli ruvennut pitämään häntä\navustamassa töissä, tekemässä jotakin keveämpää virkinettä, varsinkin\nkesäisin, talvella hän oli käynyt kansakoulua. Silloinkin hän oli usein\nlomien aikana karannut metsään ja sitten isompana alkanut rakastaa sitä\nkuin kotinaan, oikeana kotinaan.\n\nNyt hän on melkein kokonaan vierautunut pirtistä samoin kuin koko\ntalostakin. Ainoastaan pienessä meijerikamarissa, jossa hän yksinään\nnukkuu ja joka on kokonaan eri rakennuksessa, hän toisinaan antautuu\nvapaasti omille ajatuksilleen.\n\nIllallinen on valmis. Se syödään vaiteliaasti. Jokainen on kiinni vain\ntässä puuhassa, vaikka ei näytä ajattelevan sitä eikä muutakaan. Se\non sellainen tavallinen toimitus, jonka osaa tehdä pelkällä vaistolla\nkuten eläinkin.\n\nSyönnin jälkeen isäntä käskee Kallen kamariinsa, sanoo olevan asiaa.\nEmännän kasvojen ylitse käy pieni värähdys, renki muljauttaa lyhyesti\nKalleen otsatukkansa alitse, hänelläkin lienee kutsusta joku ajatus,\npiika ei kiinnitä siihen mitään huomiota.\n\nPalvelusväki alkaakin hankkiutua levolle.\n\n\n\nIV\n\n\nKamarissa on kaksi henkilöä. Taikka oikeastaan vain toinen heistä on\nvarsinaisesti henkilö: isä. Kalle on tavallinen heikko ihminen, miehen\nhousuissa kävelevä, mutta melkein kokonaan omaa tahtoa vailla. Hän\non koko elämänsä ajan tuntenut isän tahdon vaikutuksen tämän talon\nvaiheissa, tuntenut sen musertavan sekä äidin että hänen tahtonsa.\nHän ei ole milloinkaan uskaltanut omine tahtoineen ja ajatuksineen\nratkaisevasti nousta isää vastaan. Hän on korkeintaan onnistuneesti\nkiertänyt isän tahdon, ja tässä hänellä on ollut auttajana ja\nymmärtäjänä äiti, alistuva ja nöyrä nainen, joka välistä tekee\nsellaisen vaikutuksen kuin hän olisi salaa itkenyt.\n\nIsä istuu, Kalle on vielä seisoallaan ja näyttää miettivän,\nuskaltaisiko istuutua ilman kehoitusta. Hänen aivoissaan ei ole\nyhtenäistä ajatusta, vaan niissä risteilee lyhyitä muistelman\nkatkelmia, joilla ei ole varsinaista yhteyttä tämän hetken kanssa.\nNe katkelmat liittyvät etupäässä takamaahan, josta hän äsken on\ntullut ja josta hänen päätöksensä mukaan nyt pitäisi puhua, vaikka ei\npääse alkuun. Isän otsalla on ryppy, sama, jonka Kalle muistaa siinä\nasustaneen aina silloinkin, kun isä vielä oli nuori. Se ei koskaan\nselvitä toiselle, mitä isä ajattelee, mutta Kalle arvaa sen muutenkin,\nsillä heidän keskensä ei ole juuri puhuttu muusta kuin yhdestä asiasta.\n\n— Mitäs siinä seistä hojotat kuin tuomarin edessä, istu! sanoo isä\ntavallisella äänellään, jossa aina on asiallinen ja tyly sävy.\n\nKalle istuutuu oven pieleen. He ovat nyt vastatusten, isä ja poika,\nsillä isä istuu ikkunan luona pöydän takana puukantisella sohvalla.\n\n— Sinä menit taas metsään, jatkaa isä yhä entisellä äänellään, joka ei\nkoskaan muutukaan muuta kuin kovuudessa.\n\nKalle ei puhu mitään. Tuohan ei oikeastaan ollutkaan kysymys, joka\nvaatisi vastausta, vaan tapahtuneen toteaminen, ikäänkuin puheen aluksi.\n\n— Miksi et vastaa? kivahtaa isä hiukan ärtyneemmin.\n\n— Niinhän minä menin.\n\nKalle sanoo sen hiljaa ynähtäen, kuten ainakin asian, joka muutenkin on\nselvä.\n\n— Senkö täytistä sinä siellä alvariin juokset? Mikä ilo sinulla siellä\non?\n\nNyt Kallesta tuntuu, että hänen pitäisi vastata, selittää. Hän on\nennenkin kuullut saman kysymyksen, ja silloin hän on suhtautunut siihen\nvälinpitämättömästi, mutta nyt hän tajuaa olevansa mies, jonka olisi\npuhuttava puolestaan. Hänen kielelleen tuntuu tunkeutuvan sanojakin,\nmutta kun hän katsahtaa isään ja näkee tämän ynseän ilmeettömät kasvot,\njoilla ei ole muuta erikoisesti huomiota herättävää kuin tuo otsan\nryppy, ne sanat palautuvat takaisin, ja hän jää istumaan katse alas\nluotuna.\n\n— Eikö kieli käänny suussasi?\n\nKalle huomaa, että hänen on jotakin vastattava, mutta ei vain tapaa\nsanoja.\n\n— En minä tiedä, tulee vihdoin hitaasti ja laimeasti.\n\n— Et sinä tiedä mitään. Sinä et ole oikea mies. Mistä minun\njälkeläiselleni on tullut tuollainen heikkomielisen veri? Niin,\nlienetkö sinä tosiaankaan oikein täysijärkinen. Nuo sinun metkusi ovat\njärin omituisia. Miestä, aikuista miestä, ei saa työhön piiskalla\najamallakaan. Ja kuitenkin tämä talo jää sinulle, kun minusta aika\njättää. Omasi eteenhän sinun pitäisi uurastaa, mutta tämä ei pane\ntikkua ristiin, sen kun juoksee pitkin metsiä kuin mikä löyhetyinen.\nEtkö sinä osaa selittää, mikä sinua sinne vetää?\n\nKalle tuntee edelleen tarvetta puhua. Hän kuvittelee voivansa selvittää\ntämän asian jotenkuten. Hän kenties puhuisi hyvinkin, jos kyselijä\nolisi joku toinen ja kysyisi toisella tavalla. Mutta isän puhuttelutapa\nkatkaisee häneltä ajatuksen yhtenäisen kehityksen ja vie sanat suusta.\nVain välttämättömyyden pakosta hän sanoo vähimmän mahdollisen:\n\n— En minä osaa.\n\nIsä rummuttelee sormillaan pöytää. Hänen vihaan helposti herkistyvässä\nmielessään näyttää ailahtelevan kiukustumisen oireita, mutta hän\nilmeisesti koettaa pidätellä niitä. Hän on niin monta vuotta yrittänyt\ntaivuttaa poikaansa talon töihin, luonteensa mukaisesti etupäässä\npahalla, että on joskus itsekin alkanut miettiä, olisiko jotakin muuta\nkeinoa, jonka avulla voisi lähestyä Kallea ja saada hänet järkiinsä.\nHän on joskus mielessään sommitellut kokonaisen suunnitelman, jonka\nmukaisesti hän sitten puhuu pojalle, viisaasti ja rauhallisesti.\nEtupäässä rauhallisesti. Mutta kohta kun hän on aikonut panna tämän\nsuunnitelmansa täytäntöön, on hän kiukustunut, sanonut tylyjä sanoja,\ntehnyt karkeita kysymyksiä, joihin Kalle ei ole kunnon vastausta\nantanut. Nytkin isä parhaansa mukaan pidättelee kiukkuaan ja yrittää\najatuksissaan nojautua vanhaan suunnitelmaansa. Hän ei vain taaskaan,\nkuten niin monta kertaa ennen, tapaa oikeita johtolankoja. Se\nsuunnitelma on ollut hatarasti tehty ja vastoin hänen luonnettaan.\n\n— Minusta ei näy olevan neuvojaksi, äidistäsi vielä vähemmän. Senvuoksi\nminä olen jo kauan ajatellutkin, että sinun pitää mennä naimisiin.\nMorsiankin on ollut katsottuna, kuten tiedät. Hän on kaikin puolin\nsopiva. Vai onko vikaa?\n\nKalle ymmärtää, että tämä on selvä kysymys ja että siihen kaiketi\npitäisi vastata. Samantapaisia kysymyksiä isä on tehnyt usein, mutta\nehkä ei aikaisemmin näin suoraan ja koleasti. Mikäli hän on tätä\nnaima-asiaa, joka on kokonaan isän järjestämä, ajatellut, on siinä\nuseimmiten ollut kaupallinen vivahdus, ja se on vaikuttanut häneen\ntympäisevästä. Ainoastaan takamaalla se on saanut lempeämmän ja\nläheisemmän merkityksen. Se on siellä sopeutunut yhteen koko hänen\nelämänajatuksensa kanssa.\n\n— Mitäs sanot, eikö likka ole kelvollinen? tiedustaa isä hiukan\nkoroittaen ääntään.\n\n— On kai.\n\nSe ei ole mikään Kallen käsitys, vaan isän hyvittämiseksi ja pahemman\nriidan välttämiseksi tehty, tarkemmin ajattelematon ja epämääräinen\nmyönnytys.\n\n— Hanna on erinomainen, työteliäs ja kotiin päin yrittävä tyttö. Hän on\nsinunlaisellesi vätykselle oikeastaan liiankin hyvä. Saisi parempiakin.\nMutta päätetty kuin päätetty.\n\nYhtäkkiä sävähtää Kallen mielessä ajatus, ja hän sanoo tällä kertaa\ntiukemmin kuin itsekään olisi osannut aavistaa:\n\n— Onkos hänen mieltänsä kysytty?\n\n— Ei ole tarpeen, kun kerran vanhempien kanssa on sovittu.\n\n— Onko hän sitten kauppatavaraa?\n\n— Poika, mitä sinä oikein meinaat?\n\nKallessa herää odottamaton ja outo vastustushalu. Hän ei ole vielä\nmilloinkaan ajatellut tätä asiaa kokonaisesti ja loppuun saakka, eikä\nhän koskaan ole tehnyt itselleen selväksi, onko hänellä ja minkälaisia\ntunteita Hannaa kohtaan. Hän tuntee nyt vain, että erästä ihmistä on\nloukattu ja että hänessä nousee mies vastarintaan.\n\n— Minä meinaan, että sellaisista asioista ei saa puhua tuolla tavalla.\nTeillä ei ole oikeutta ostaa Hannaa minulle eikä hänen vanhemmillaan\nmyydä. Minä en ole tässä kaupassa mukana, tietäkää se!\n\nIsä ei ole tottunut tällaiseen vastustukseen. Se huvittaa häntä\njollakin tavoin. Tuollainen on Kallessa kokonaan outo piirre.\n\n— So so, so so, sanoo hän, — mistäs nyt lampaalle tuli miehen luonto.\nTässä ei kuitenkaan sinun miehuuttasi tarvita, sillä asia on päätetty.\nMinä sinulle jo päivällä sanoin, että sitä ei enää vitkutella. Sinähän\nsaat itse tehdä loppuvedon. Olisit voinut jo tehdäkin, mutta sinä\nkarkasit taas metsään. Huomenna menet ja sovit kuuliaisista. Siinä\nkaikki.\n\n— Minä en mene.\n\nKalle sanoo sen harvinaisen varmasti. Isän hetkellinen hyväntuulisuus\nhäviää. Tuokioksi lientynyt ryppy vahvenee taas.\n\n— Sinä menet!\n\nIsän ääni on nyt taas jyrkkä, kovempi kuin äsken. Kalle on myöskin\nsaavuttanut täydellisen taisteluasenteen.\n\n— En mene. Minun pitäisi mennä näyttämään, että tässä on nyt teidän\ntyttärenne hinta, se kaksi vuotta sitten sovittu. Siihen minä en\nalistu, en Hannan enkä itsenikään vuoksi.\n\n— Olisit osoittanut tuon miehuutesi ennen ja tehnyt jotakin omin päin.\nNyt se on myöhäistä.\n\n— Minä olen tähän asti koettanut varjella teitäkin tältä häpeältä.\nMutta kun te yhä pakotatte, asetun minä vastahakaan.\n\nIsä menettää malttinsa, leuka ja alahuuli lähentyvät toisiaan. Hän\nnousee seisaalleen, mutta pysyy kuitenkin pöydän takana. Hänen äänensä\ntulee nyt käheänä huutona.\n\n— Vai häpeästä, vai sellaista sinä, nulikka, loruat. Minä näytän\nsinulle häpeän. Menetkö sinä huomenna vai et?\n\nKalle on noussut samalla kertaa kuin isänsäkin. Hetkeksi välähtää hänen\nmielessään vielä ajatus, että eiköhän tämä vastustus ole turhaa, mutta\nse katoaa samassa. Hän on valmis vastaamaan.\n\n— En mene.\n\n— Minä käsken.\n\n— Turhaa.\n\nKummankin ääni on kohonnut. He seisovat paikoillaan, mutta näyttävät\nolevan valmiita siinä siunaaman hetkessä hyökkäämään toistensa\nkimppuun. Silloin avautuu ovi, ja emäntä astuu sisään.\n\n— Hyvä Jumala, mitä täällä tapahtuu? huudahtaa hän hätäisenä.\n\nHän on nähnyt miehensä raivoavan, mutta poikaansa hän ei vielä\nmilloinkaan ole havainnut tuollaisena. Nopealla silmäyksellä hän\nhuomaa, että yhtäkkiä on taloon kasvanut toinen mies.\n\n— Mitäkö tapahtuu? Kummia tapahtuu, jos tuo poika vielä sanallakaan\nvastustaa minua.\n\n— Miksi sinä sitten esität hänelle pakkoa asioissa, joissa kullakin on\noleva vapaa tahto?\n\n— Vai niin, sinä olet taas kuunnellut.\n\n— Kuuntelinpa tahi en, tiedänhän minä sen muutenkin.\n\n— Sinä aina kurkit oven takana sydän kurkussa, että mitä tälle sinun\nlellipojallesi milloinkin sanotaan.\n\n— Älä puhu niin, sinä olet ollut hänelle julma isä. Kiitä, että minä\nedes joskus olen osannut olla hänelle oikea äiti.\n\n— Vai kiitä. Onpahan siinä kiittämistä, kun pilaa pojan tuollaiseksi\nleperoksi, joka ei osaa tarttua elämään kaksin käsin, kuten miehen\npitäisi.\n\nEmäntä näyttää olevan valmis purskahtamaan itkuun, mutta huomatessaan\nKallen tähtäävän isäänsä ennen näkemättömän tiukan katseen hänkin\nkovettuu ja nielee esiin tunkeutuvan nyyhkynsä. Ja yhtäkkiä hän tuntee\nhaluavansa puhua, sanat tulevat kielelle itsestään.\n\n— Sinulla ei ole mitään oikeutta syyttää minua enempää kuin Kalleakaan.\nSinä olet masentanut tämän talon, minut, poikasi ja palvelusväenkin.\nTäällä ei ole saanut olla näkyvissä muuta kuin sinun tahtosi. Me\nolemme, me muut, olleet pakotettuja hiljaisuuteen ja alistumiseen.\nMinä olen ollut vaiti kolmattakymmentä vuotta, koko ajan, minkä olen\ntässä talossa ollut, mutta nyt puhun. En pitkälti, ei kannata. Sen\nverran kuitenkin, että itsekin huomaisit rakentaneesi kaksi rintamaa:\ntoisella puolella olet sinä yksin, toisella kaikki me muut, koko tämän\ntalon väki. Me olemme saaneet aina peräytyä, kiertää, ja siksi meistä\non tullut sellaisia kuin olemme, itseemme sulkeutuneita ja vaiteliaita.\nSinä luulet meitä orjiksesi, nöyrtyneiksi, mutta me emme ole aina\nniin nöyriä kuin luulet. Me haemme lohdutuksemme ja elämänvoimamme\nmuualta kuin tästä talosta. Älä syytä poikaasi, jos hän menee metsään,\nyksinäisyyteen. Hän kaipaa liikkuma-alaa, ilmaa, sillä tässä talossa ei\nvoi hengittää. Sinä tarvitset työvoimaa, mutta itse ajat sen pois. Anna\nKallen nyt miehistyneenä määrätä kohtalostaan. Sinä olet isäntä, mutta\net voi kaikessa mahtavuudessasikaan nousta toisen tunteiden herraksi.\nEt minun etkä poikasi.\n\nEmäntä on puhunut kiivaasti, intohimoisesti, mutta ei vihalla. Isäntä\non kuunnellut aluksi melkein kuin hölmistyneenä, sillä hän ei ole\nennen kuullut vaiteliaan ja alistuvaisen emännän suusta noin vuolasta\nsanatulvaa. Sitten hänen muotonsa on muuttunut. Otsan ryppy on yhä\nsyventynyt, leuka ja alahuuli melkein kiinni toisissaan, kasvot ovat\nkalvenneet ja silmiin on syttynyt pahaa ennustava tuli.\n\n— Mitäs sitten tulit tähän taloon — tunteinesi?\n\n— Minä luulin, kuvittelin sinua toiseksi.\n\n— Ja kun huomasit tällaiseksi, niin olisit mennyt matkoihisi.\n\n‒ Olisin mennyt, mutta silloin minulla oli jo poika.\n\n— Olisit vienyt senkin mennessäsi.\n\n— Niin olisi ehkä pitänyt, sillä sinä et ole isä...\n\n— Enkö ole isä?\n\nIsäntä liikahtaa pöydän takaa kuin valmiina hyökkäämään. Hänen kasvonsa\nvääristyvät ja suupieliin ilmestyy valkoinen vaahto.\n\n— Olet ruumiillisesti, mutta henkisesti et.\n\n— Mene tiedä, olenko mitenkään. Sinä olet... sinä olet...\n\nIsäntä tempautuu voimakkaasti emäntää kohti. Hänen nyrkkinsä ovat\npystyssä, valmiina iskuun.\n\n— Sinä olet narttu!\n\nEmäntä seisoo suorana ja nyt tarmokkaan ryhdikkäänä. Hän näyttää olevan\nvalmis vastaanottamaan iskun. Silloin Kalle hyppää notkeasti ponnahtaen\nväliin, tarttuu isäänsä rinnuksista ja voimalla, jota häneltä tuskin\nolisi odottanut, töytää isänsä takaisin. Isän raskas vartalo retkahtaa\nomituisen rennosti pöytää vasten ja siitä sohvalle. Hän jää siihen\nmakaamaan huohottavana, mutta muuten aivan liikkumattomana.\n\nÄiti ja poika kääntyvät toisiinsa. Molempien katseessa on ilme, joka\nnäyttää tahtovan sanoa: Tätä ei voitu estää, näin oli kerran käyvä.\n\nSitten he muistavat isän. Hän makaa yhä liikkumattomana. Äidin silmiin\nilmestyy äkkiä kauhu.\n\n— Herra Jumala!\n\nHän syöksyy nopeasti isännän luokse. Tämän hengitys käy nyt\ntasaisemmin, mutta vaahtoa tunkee runsaasti suusta ja silmät ovat\nilmeettömästi auki. Koko ruumis on kankea.\n\n— Hän kuolee! Kalle, pane hevonen nopeasti valjaisiin ja hae lääkäri.\nKiirehdi!\n\nKalle katsoo isäänsä, tulematta lähemmäksi. Sitten hän kiireesti lähtee\nhuoneesta. Emäntä saa käyttää kaiken voimansa kohentaakseen isännän\nraskaan ja kankean vartalon parempaan asentoon.\n\n\n\nV\n\n\n— Aivohalvaus, ilmoittaa lääkäri tehtyään tarkastuksen. —\nTodennäköisesti hän siitä nyt toipuu, mutta seurauksia ei vielä voi\nsanoa. Sitäpaitsi se helposti uusiutuu, hänen on vältettävä raskasta\ntyötä ja mielenliikutusta.\n\nEmäntä katselee yhä edelleenkin liikkumatonta miestään. Lääkärin\nkäsittelyn jälkeen tämän silmät ovat sulkeutuneet, joten ikäänkuin\ntyhjyyteen värähtämättä tuijottavan katseen synnyttämä kammo on\npoistunut. Emäntä voi nyt antautua ajatuksilleen. Hän ei oikein käsitä\nvieläkään tätä nykyistä, mutta sitä selvempänä tuntuu menneisyys\nlevittäytyvän hänen eteensä. Se tulee hyvin nopeana kuvasarjana.\nIhminen saattaa minuutissa ja parissa elää uudestaan parikymmentä\nmennyttä vuotta.\n\nHän, vanhentunut, vuosiinsa nähden liian aikaiseen vanhentunut, vaimo\nmuistaa morsiusaikansa. Kaikki oli käynyt hyvin nopeasti. Vanhemmat\nolivat toivoneet hänen menevän tälle miehelle, ja hän oli mennyt.\nLieneekö hän rakastanut, kuten miestä rakastetaan, eihän mistään\nsellaisesta koskaan ollut puhetta. Ihaillut hän kuitenkin oli tuon\nnyt tuossa makaavan miehen voimaa ja miehekkyyttä. Ei mieskään ollut\nmilloinkaan hänelle puhunut rakkaudesta, oli vain kysynyt, tahtoiko\nhän tulla, ja hän oli vastannut myöntävästi. Hänestä oli tuntunut\nturvalliselta mennä juuri tuollaisen miehen elämäntoveriksi. Mutta\njo ensimmäisenä vuotena hän oli tuntenut joutuneensa toisen varjoon.\nHänen piti olla emäntänä talossa, ja hänellä piti olla oma alueensa,\nmutta hän huomasi kohta, että sitäkin huomattavasti rajoitettiin. Hän\nsai usein määräyksiä ja totteli niitä. Joskus hänen oma tahtonsa pyrki\nnousemaan vastarintaan, mutta hän tukahdutti sen vaatimuksen. Hän\nalistui ja tyytyi kohtaloonsa.\n\nSitten syntyi poika. Se antoi uutta sisällystä hänen elämäänsä\nmuutamiksi vuosiksi, niin kauan kuin poika vielä oli pieni. Isä\ntuskin milloinkaan huomasi perillistään. Kun hän äidinonnessaan\njoskus alkuaikoina vei tämän isän syliin ja yritti kertoa lapsen\nkehittymisestä, sysäsi mies pojan nopeasti luotaan häneen juuri\nkatsomattakaan ja murahti jotakin, että anna nyt olla, lasten hoito on\nnaisväen asia. Pian hän lakkasi näyttämästä lasta isälle. Hän eli sen\nkanssa kahden.\n\nPoika kasvoi ja rupesi juoksentelemaan pirtissä ja pihamaalla. Lasten\ntapaan hän tietysti kajosi milloin mihinkin paikkaan ja teki pientä\npahaa. Kukas täysin kehittynyt lapsi sitä ei tee? Silloin isä aina\närähti hänelle, että miksi et varjele tuota kakaraasi pahanteosta.\nHäntä se aluksi syvästi lonkkasi, mutta hän oli jo tottunut alistumaan,\nja niin hän edelleenkin tyytyi osaansa.\n\nIsä ja poika eivät koskaan lähentyneet toisiaan, eikä poika myöhemmin\nenää täydellisesti välittänyt hänestäkään, vaan rupesi käymään omia\nteitään, viihtyen etupäässä metsässä, jossa kuljeskeli päiväkaudet.\nVasta kun poika alkoi tulla siihen ikään, että kykeni pienempään\naskareeseen, ajeli isä häntä töihin, mutta poika pujahti sopivan\ntilaisuuden tullen taas metsäänsä. Hän varastautui irti isän tahdosta,\njoka oli talon lakina. Siitä oli paljon sanomista, mutta poika ei\nnäyttänyt välittävän mistään. Emäntä koetteli välistä miedosti\npuolustella poikaansa, vaikka tämä ei näyttänyt sitä juuri kaipaavan.\n\nJa nyt on tultu tähän: tuossa makaa voimattomana ja avuttomana mies,\njoka kolmattakymmentä vuotta on pitänyt häntä arkana ja kuuliaisena\nvaltansa alla. Nyt kaikki katkeruus sulaa hänen mielestään. Hän on\nnäinä pitkinä vuosina koettanut kaikin tavoin, useimmiten kuitenkin\nhuomaamatta, lievittää poikansa ja palkollisten oloa, kun isännän\ntylyys on heihin pahimmin koskenut. Hän on näin tottunut olemaan\nheikomman puolella. Isäntä, hänen miehensä, on nyt itse heikko, ja\ntarvitsee hoitoa, eikä hän voi sitä kieltää. Hän päättää istua tässä\nmiehensä sairasvuoteen vieressä niin kauan kunnes tämä toipuu.\n\nAjatukset loppuvat, sillä päätös on tehty. Emäntä huomaa vasta nyt,\nettä Kalle ei olekaan huoneessa. Hän oli tuonut lääkärin eikä ollut sen\nkoommin näyttäytynyt. Aika on jo myöhäinen, taitaa olla yli puolen yön.\nHän ihmettelee, onko Kalle voinut mennä nukkumaan, vaikka tietää isänsä\ntilan.\n\nSairas näyttää yhä olevan unessa. Emäntä tuntee halua puhua Kallen\nkanssa, hän katsoo mahdolliseksi poistua hetkeksi. Kalle nukkuu\npienessä meijerikamarissaan. Emäntä herättää hänet.\n\n— Kuinka sinä voit mennä levolle, kun isä on kuolemankielissä?\n\n— Minkäs minä sille voin. Olihan siellä lääkäri. Mitä hän sanoi?\n\n— Halvaus kuuluu olevan. Voipi toipua, mutta seurauksia saattaa olla.\n\n— Vai niin.\n\nEmäntä ei jaksa käsittää poikansa kylmää levollisuutta. Olihan hänkin\nkerran kolmattakymmenen vuoden kuluessa noussut isää vastaan, mutta kun\nnäin kävi, ei hän enää ajatellut muuta kuin tämän toipumista. Mitenkä\nsiis Kalle ei tullut enää edes katsomaan isäänsä ja kuulemaan lääkärin\nlausuntoa?\n\n— Kuule, Kalle, nyt sinun pitää ihan huomenna mennä Kyllölään ja puhua\nkaikki selväksi Hannan kanssa.\n\nKalle katselee äitiänsä ihmetellen.\n\n— Pitääkö minun vielä nytkin mennä sinne?\n\n— Pitää, nyt sinun juuri pitääkin. Se on isän mieleen ja edistää hänen\ntoipumistaan.\n\n— Vai niin, yhä vain hänen mielikseen. Enkö minä saa itse päättää?\n\n— Tietysti sinä saat, mutta täytät samalla isänkin tahdon.\n\n— Aina vain hänen tahtonsa, vaikka hän makaa puolikuolleena.\n\n— Senpä takia juuri.\n\nKalle miettii tuokion. Sitten hän sanoo lyhyesti:\n\n— Hyvä on, minä menen.\n\n\n\nVI\n\n\nParisen kuukautta on kulunut, ja sinä aikana on tapahtunut paljon\nasioita. Isäntä on melkoisesti tervehtynyt. Hän tosin vetää\nhalvautunutta puoltaan, loikoilee vielä sängyssä, mutta pysytteleiksen\nvälillä myös ylhäällä. Hänen puheensa on vähän vaivalloista. Lääkäri\non varoittanut, että hänen pitäisi tarkoin välttää kaikenlaista\nponnistusta. Työhön hän ei ole yrittänytkään, eikähän nyt syysmyöhällä\ntärkeämpiä ulkotöitä olekaan. Joskus hän on katsellut rengin puhdetöitä\nja koettanut itsekin vääntää reen pajua, mutta kun siitä ei ole tullut\ntolkkua, on hän hiukan kiukustuneena ähkäissyt ja mennyt kamaransa\nmitään sanomatta. Hän näyttää kuin häpeilevän huonoa puhettaan.\n\nKalle suoritti asiansa Kyllölässä, kuten puhe oli. Morsiamen kotona\npidettiin vaatimattomat kuuliaiset, joissa oli läsnä vain lähimmät\nsukulaiset, mikäli heitä paikkakunnalla asui, ja joitakuita naapureita,\nja sitten oli yhtä huomaamattomat vihkiäiset sulhasen kotitalossa,\ntässä Raikaalassa. Isännän sairauden takia ei katsottu sopivaksi ryhtyä\nlaajempiin juhlimisiin.\n\nHanna on nyt toista viikkoaan nuorikkona Raikaalassa. Hän on jo vähin\ntottunut talon töihin. Siinähän ei ole pahempaa vastusta, kun kaikissa\nmaalaistaloissa työt ovat jokseenkin samanlaiset. Vanhallaemännällä\non käskyvalta, eikä Hanna pyri sitä riistämäänkään, hän tietää\nminiän aseman. Samoin hän on selvillä siitäkin, ettei tämä emäntä\nkohtele pahoin ketään, ei edes miniäänsä; hän on hiljainen ja neuvoo\nneuvottavansa säyseästi.\n\nNuori emäntä liikkuu iloisesti ja ketterästi askareissaan. Hänen\nmiehensä on hiljainen, mutta Hannahan tietää sen vanhastaan ja pitää\nsitä vain ohimenevänä ujoutena. Hän on kasvanut talon ainoana poikana\näidin helmoissa, ei ole paljon liikkunut kylällä nuorison parissa,\nmistäpä hänellä olisi rohkeutta. Mutta hän on siivo mies, joka\nsuhteessa parempi muita, siksi Hanna hänelle niin mielellään menikin.\nHän on siinä varmassa uskossa, että kyllä Kalle siitä vähitellen saa\nmiehen luonnon, kunhan oleutuu ja tottuu uuteen elämänvaiheeseensa.\n\nMiniä ihmettelee itsekseen, miksi tämä talo on niin vaitelias.\nKallen hän tuntee, mutta kun hän joskus koettaa laskea leikkipuheen\nemännälle, hymähtää tämä väsyneesti, ei jatka juttelua eikä näytä siitä\nlainkaan ilostuvan. Hanna ymmärtää, että isäntä on ollut sairaana,\nmutta hänhän on nyt jo jokseenkin hyvässä kunnossa, ja totta kaiketi\nparantuminen yhä edistyy. Siitähän pitäisi iloita. Ja vielä vähemmän\nhän käsittää palvelusväkeä. Piika on nuori ihminen ja kävelee totisena\nkuin koko maailman suruja harteillaan kantaen. Ei laulahda koskaan\neikä milloinkaan naura. Renki on otsatukkainen jurrikka, jolta tuskin\nsaisi sanaa muuta kuin pihtien kanssa suusta nyhtämällä. Hänen\nkanssaan Hannalla ei olekaan juuri puhuttavaa, mutta piikapalvelijan\nvaiteliaisuus kiusaa häntä sitä enemmän. Tämän kanssa he usein\nliikkuvat samoissa töissä.\n\nTämä on kummallisen kuollut talo, miettii nuori miniä itsekseen, en\nminä sentään olisi luullut tätä tällaiseksi. Hän ei kuitenkaan jää\nkauemmaksi aikaa hautomaan ajatustaan, vaan lauleskelee iloisesti ja\nraikkaasti askareilla liikkuessaan. Kun hän ei saa iloa aikaan muiden\nkanssa, niin hän pitää sitä itsekseen. Porstuan lävitse kulkiessaankin\nhän usein päästää irtoimen ja voimakkaan sävelen.\n\nVanhaemäntä kuuntelee Hannan laulua aikansa hermostuneena ja\npelästyneenä. Se näyttää häntä suuresti kiusaavan. Lopulta hän sanoo\nKallelle:\n\n— Kiellä sinä tuota Hannaa laulamasta, ainakin porstuassa.\n\n— Minkätähden häntä olisi kiellettävä, kysyy Kalle ihmeissään.\n\n— Se häiritsee isää.\n\n— Ei suinkaan laulu ketään häiritse.\n\n— Sinähän tiedät, että isä on vielä hyvin sairas, ja lääkäri on\nkieltänyt häneltä kaikki mielenliikutukset.\n\n— Ei kai nyt tämä laulu tuota mitään mielenliikutusta.\n\n— Kyllä se voi tuottaa, tunnethan sinä isän.\n\n— Tunnen kyllä, vastaa Kalle synkistyen.\n\nHän on hetken vaiti ja miettii. Sitten hän sanoo jurosti:\n\n— Sanokaa te Hannalle, jos luulette olevan tarpeen, minä en siihen\npuutu.\n\nKeskustelu jää siihen. Emäntä huomaa, että tämä ikävä asia jää hänen\nsuoritettavakseen.\n\nHänen on kuitenkin vaikeata ottaa tästä puhetta Hannan kanssa. Hän\nymmärtää tämän virkeän elämänilon, joka pyrkii oikeuksiinsa, ja hän\nmielellään katselisi ja kuuntelisi Hannassa omaa nuoruuttaan, joka\nikäänkuin nyt lähestyy häntä uudestaan nuorikon laulussa, mutta\ntoisaalta hänessä herää jonkunlainen syyttävä tunne, kun hän muistaa\nisännän sairauden, jota hän pitää tavallaan omana vikanaan.\n\nTämä tunne kasvaa vähitellen niin, että hän kerran rohkenee sanoa\nHannalle, kun he yhdessä hääräävät lieden luona:\n\n— Minä pyytäisin, ettei Hanna laulaisi, ainakaan porstuassa, se tekee\nisännälle pahaa, hän kun vielä on sairas.\n\nHanna katsoo emäntää kummissaan. Ajatus kuolleesta talosta tulee taas\nhänen mieleensä. Samalla hän tuntee voimakasta vastustushalua, mutta\nhuomatessaan emännän huolestuneet kasvot ja käsittäessään, kuinka\nvaikeata tämän on ollut puhua, hän tukahduttaa vastustuksen ja sanoo\nalistuvaisesti:\n\n— Saatanpahan minä olla laulamattakin.\n\nVanhaemäntä tuntee suoranaista kiitollisuutta miniäänsä kohtaan. Hän\noli nähtävästi odottanut toisenlaista vastausta, ainakin epäröivää\nja väittelynhaluista. Nyt hänestä tuntuu kuin taakka olisi pudonnut\nhartioilta.\n\nKöyriltä tulee uusi renki taloon. Entinen on mennyt johonkin muualle.\nTämä renki on hyvin puhelias, ja hänkin laulaa, usein puhdetöitä\ntehdessäänkin tuvassa, laulaa kovalla, voimakkaalla äänellä, joka ei\nole erittäin musikaalinen, mutta pysyy sävelessä.\n\nEmäntä hänelle huomauttaa, ettei pitäisi laulaa ainakaan noin kovaa,\nkun isäntä on sairas.\n\n— Ei tämä sairasta tapa, pikemminkin parantaa, vastaa renki iloisesti.\n\nKerran, kun renki lauleskelee tuvan penkillä, laahustaa isäntä sisään.\nHän on nyt sen näköinen kuin ennen terveyden päivinä; otsaryppy\non vihainen, leuka ja alahuuli lähellä toisiaan, ja posket hiukan\nvavahtelevat.\n\n— Täällä ei loiloteta, vaan tehdään työtä, sanoo hän rengille.\n\nTämän laulu loppuu samassa, ja nopeasti isäntään vilkaisten hän\npainautuu työhönsä eikä sinä iltana enää nosta silmiään. Sen koommin ei\ntuvassa kuulla hänen lauluaan.\n\nTalo alkaa nyt olla yhtä hiljainen kuin ennenkin.\n\n\n\nVII\n\n\nSyksy on loppunut ja talvikin mennyt. Raikaala on elänyt edelleen omaa\nelämäänsä. Siinä ei ole naurettu eikä laulettu. Isäntä on jokseenkin\nennallaan, hän liikkuu kyllä, mutta yhäkin ikäänkuin häpeilee hieman\nsammaltelevaa puhettaan eikä usein tule väen näkyville. Talvella siihen\nei ole ollut pakkoakaan, kun työt ovat olleet vähissä. Ja onhan talossa\nnuori-isäntä.\n\nOn, on kyllä, mutta vanhaisäntä ei luota häneen. Nyt keväällä hän\nkulkee joka paikassa keppinsä kanssa, katselee kaikkea pitkään\nja synkästi, mutta ei sano mitään. Kukaan ei aavista, mitä hänen\nmielessään liikkuu, ja juuri sen takia hän tuntuu melkeinpä\nkammottavammalta kuin ennen voimansa päivinä, jolloin sana lähti\nhelposti hänen suustaan. Hän on nyt kuin aave, kuin haltiahenki, joka\nvaiteliaalla ilmestymisellään jähmetyttää sanan toistenkin huulille.\n\nHanna on vähitellen sopeutunut talon tapoihin. Hänen mielensä kyllä\nkapinoi tätä hiljaista ja ilotonta menoa vastaan, mutta hän koettaa\nvoittaa tyytymättömyytensä. Ihminen voi oleutua kokonaan uusiin\noloihin, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin hänen entisensä, mutta\nhän ei milloinkaan niihin täydellisesti totu, niin että hänen entinen\nitsensä ei pyrkisi anastamaan edes joitakin oikeuksia. Tahi jos hän\ntottuu, kuten vanhaemäntä näyttää tottuneen, niin hän tätä tottumustaan\nliioittelee. Vanhanemännän ainoa kapina sattui silloin, kun isäntä sai\nhalvauksen, ja nyt hänen alistumisensa on ylittänyt kaikki rajat. Se\non arastelevaa orjamaisuutta, joka vaikuttaa aivan siltä kuin isäntä\nkulkisi alati hänen kantapäillään. Aina hän muistaa isännän ja tämän\nsairauden, ja isännän kamarin ohitse astuessaankin hän vaistomaisesti\nkohoaa varpaisilleen. Kun isäntä oli terveenä, koko talo pelkäsi häntä,\nmutta kiersi hänen tahtoaan, milloin ja missä suinkin sopi; mutta\nnyt se ikäänkuin koettelee arvata sairaan isännän tahdon ja hakea\ntilaisuutta totella sitä.\n\nVain Kalle näyttää yrittävän taistella tätä lausumatonta tahtoa\nvastaan. Hän on koettanut johdella talon talvitöitä, tehdä itse ja\nantaa määräyksiä rengille. Työt ovat melkoisen yksiviivaisia: heinien,\nmudan, lannan ja halkojen vetoa. Joskus hän itsekin on ollut toisella\nhevosella mukana. Renki on metsätiellä välistä pistänyt lauluksi, hän\non tuntenut siellä vapautumista. Kalle on yrittänyt myös laulella ja\nvihellellä tanssisäveleitä, mutta ne ovat tyrehtyneet pian. Hän on\nkadehtinut renkiä. Onko toisen työ kevyempää, on hän monta kertaa\najatellut. Ainoastaan joskus, kun he ovat liikkuneet takamaalla\nhalkojen haussa, on hän osannut laulaa ja viheltää irtonaisesti.\nMonta kertaa hän on tuntenut ikäänkuin sisällisen pakon pihamaalla\nliikkuessaan katsella Tervaharjun ja Rantesuon yli takamaalle\npäin. Sitähän ei näy talon pihaan eikä vielä Tervaharjulle ja\nRantesuollekaan, mutta Kalle kuitenkin katselee sinne ja tavallaan sen\nnäkeekin. Sen kuva on hänen sisimmässään.\n\nKallen suhde Hannaan on omituinen. Se ei ollut päässyt syntymään ja\nkehittymään luonnollisella tavalla. Nämä nykyiset aviopuolisot eivät\nolleet sitä itse solminneet, vaan heidän vanhempansa. Hannan mielestä\nKalle oli ollut parempi kuin muut hänen tielleen sattuneet pojat, ja\nkun hänen sydämensä ei ollut kiintynyt kehenkään muuhunkaan, suostui\nhän mielellään menemään Kallelle. Kallen mielessä Hannan kuva oli vain\nvilahdellut takamaalla unelmoidessa, mutta näihin kotioloihin se ei\nmilloinkaan ollut mahtunut.\n\nNainen kuitenkin tavallisesti etsii ja kaipaa hellyyttä, ja alituinen\nläheisyys kiinnittää häntä mieheen, jollei tämä ole hänelle suorastaan\nvastenmielinen. Kun Hannan Raikaalaan jouduttuaan oli siirryttävä\nmonella tavalla toisenlaisiin oloihin ja totuttauduttava talon\nhiljaisuuteen, alkoi hän yhä enemmän kiintyä Kalleen, joka oli nuori\nja jolta hän odotti miehisiä vaistoja. Hän haki Kallelta luonnollista\nkorvausta siitä, mitä oli menettänyt kotoaan tänne muutettuaan. Mitään\nsellaista hän ei kuitenkaan saanut, vaan Kalle tuntui välttelevän\nhäntä. Nuoren parin kamari oli isännän huoneen vieressä, ja Hanna oli\nhavainnut, että Kalle vavahti jokaista isännän yskäisyä, ja yölläkin\nhän siihen heräsi.\n\nVanhaemäntä oli kevätkorvalla joutunut vuoteen omaksi. Jo talvella\noli hänen askelensa alkanut tuntua raskaalta, ja hänen täytyi usein\naskareittensa lomassa istuutua puhaltamaan. Vasta keväämmällä, kun\nhän ei enää jaksanut liikkua, kutsuttiin lääkäri, joka puhui jotakin\npunaisten verisolujen katoamisesta ja ehdotteli, että emäntä menisi\nkaupungin sairaalaan ja että Kallesta siirrettäisiin häneen uutta\nverta. Emäntä ei kuitenkaan sellaisesta tahtonut kuulla puhuttavankaan.\nJos on kuolemaksi, niin kerranpahan sitä on lähdettävä kumminkin,\narveli hän ja jäi kotiin sairastelemaan.\n\nIsäntään ei emännän sairaus aluksi näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.\nHänestähän ei koskaan huomannutkaan erikoisia mielentiloja, paitsi\nmilloin hän kiihkoutui vihaan. Hän kävi muutaman kerran katsomassa,\nkysyi lyhyesti vointia, ja kun emäntä sanoi kovasti heikottavan, läksi\npois murahtaen jotakin, että makaile vain, kyllä se siitä selviää.\nHanna sen sijaan hoiti anoppiansa uskollisesti. Hänellä oli aavistus\ntaudin vakavuudesta, ja hän kehoittelikin emäntää noudattamaan lääkärin\nneuvoa, mutta turhaan.\n\nEmännän toimet jäivät nyt kokonaan Hannan huomaan. Vanhaemäntä oli\nsiinä suhteessa levollinen, sillä hän oli havainnut Hannan niihin\nerinomaisesti pystyvän. Isäntä sen sijaan tavallista useammin\nliikuskeli katselemassa navetassa ja muualla, mutta ei sanonut mitään.\nHänen kasvoistaan ei voinut arvata, oliko hän tyytyväinen vai ei.\n\nKeväällä Kalle valmistautui kauran kylvöön. Hän oli talvellakin saanut\nmääräillä työt, ja hän katsoi nyt velvollisuudekseen hoitaa isännän\naskareita edelleenkin. Hän ei tosin ollut milloinkaan kylvöä tehnyt,\nmutta hänen ymmärtääkseen ei siinä ollut mitään erikoista vaikeutta,\nainahan maalaispoika on sen verran seurannut talon toimia.\n\nIsäntä kuitenkin sinä aamuna oli tavallista enemmän liikkeellä,\nlaahusteli pirtissä ikäänkuin vaanimassa Kallen valmisteluja, ja kun\ntämä käskettyään ensin rengin viedä siemensäkit pellolle lähti sinne\nkylvövakkoineen, tuli isäntä perässä, otti vakan Kallelta ja sanoi\näkeään tapaansa:\n\n— Anna tänne, et sinä kykene.\n\nKallen teki mieli riuhtaista vakkansa pois, mutta hän malttoi mielensä.\nHänen sydäntänsä kaiveli kuitenkin tavaton katkeruus, kun isä tuolla\ntavalla rengin nähden alensi hänen arvoaan. Ja jaksoiko isä edes tehdä\ntyön? Sehän ei ollut voimia kysyvää, mutta iso kylvöala vaati melkoista\nliikuntaa, ja isän käynti oli yhä huonoa.\n\n— Mitä varten te tuppaudutte tähän, kun olette sairas?\n\n— Sanoinhan jo, ettet sinä kykene.\n\n— Kyllä minä kykenen, ja toivottehan tekin minusta työnne jatkajaa.\n\n— Sitten, kun minusta aika jättää. Nyt mene matkaasi.\n\nKylvö kävi hyvin hitaasti, ja pitkäaikainen liikkuminen vei isännän\nvoimat. Hän nähtävästi vain lujalla tahdollaan pystyi suorittamaan\ntyön loppuun. Hän palasi kylvökseltä hiukan hoippuen ja tavantakaa\npysähdellen. Koko iltarupeamana hän ei liikkunut huoneestaan eikä vielä\nseuraavanakaan päivänä.\n\nEmäntä, joka ei enää jaksanut nousta vuoteestaan, kutsutti Kallen\ntoisena iltana luokseen ja kysyi häneltä.\n\nOnko isä tullut huonommaksi, kun hän ei liiku?\n\nLähti väkisin kaurankylvöön ja väsyi.\n\nEtkö sinä olisi voinut sitä tehdä?\n\nOlisin, mutta hän otti minulta kylvövakan ja teki itse.\n\nEmäntä huokasi raskaasti.\n\n— Hän on tapaisensa — loppuun saakka. Kaipa hän kylvää ohrankin.\n\n— Saa kylvää, minä en puutu.\n\nEmäntä käänsi väsyneet silmänsä Kalleen.\n\n— Kalle, kävisit nyt häntä katsomassa, jos hän hyvinkin jotakin\ntarvitsee.\n\n— Siellä on käyty. Ei kuulu tarvitsevan. Enkä minä mene.\n\nKallen kova ja soinnuton ääni vihlaisi emännän sydäntä kuin veitsellä.\nHän oli kuitenkin tottunut hillitsemään itsensä ja tukahduttamaan\ntunteensa toisten näkyviltä. Kyyneleitään hän vain ei voinut salata.\n\n— Minä lähden kohta pois. Koeta sinä olla hyvä isälle.\n\nÄidin värähtelevä ääni aluksi sävähdytti Kallea. Hän ei vielä\nmilloinkaan ollut ajatellut, että tämä sairaus saattaisi päättyä\nkuolemaan. Kuinka nyt näin lyhyen ja nähtävästi kivuttoman taudin\njälkeen voisi kuolla? Kalle ei ollut huomannut, kuinka väsynyt äidin\nhymy jo pitkän aikaa oli ollut, ja kuinka hän toisinaan vain hellan\nkuvun kannatinrautaan nojaamalla oli pysynyt pystyssä, ja miten\nhänen äänensä oli vähitellen hiljentynyt melkein kuiskaukseksi. Ja\njos Kalle jotakin olisi havainnutkin, olisi hän varmaan luullut\nkaiken johtuneen talon yleisestä hiljaisuudesta. Nyt hän näki äidin\nkasvojen suunnattoman kalpeuden ja ymmärsi hänen aavistuksensa. Hän\nei kuitenkaan mitenkään tahtonut uskoa, että niin voisi käydä. Jo\nsellainen mahdollisuuskin herätti hänen mielessään hädän.\n\n— Ei, äiti, et sinä saa kuolla.\n\nKalle sanoi sen epätoivoisesti, äänellä, jollaista äiti tuskin\nmilloinkaan oli häneltä kuullut.\n\n— Lapseni, kaikille meille tulee aikamme, minun kohdaltani se saapuu\npian, sanoi äiti silitellen pehmeästi vuoteen vieressä istuvan Kallen\nkättä. — Minä pelkään sinun puolestasi, sinulla ei ole oikeata otetta\nelämään. Pysytköhän sinä siinä kiinni?\n\nPoika puhkesi hiljaiseen valitukseen. Hän tunsi, että äidin mukana\nkatkeaa viimeinen side, joka kiinnittää häntä tähän taloon.\n\n— Älä lähde, älä lähde, äiti. Mitä tästä tulee, jos sinä menet?\n\n— Koeta sopia isän kanssa, hän on sairas ja tarvitsee tukea.\n\n— Ei hän huoli toisen tuesta.\n\n— Voi tulla sellainen hetki, että hän huolii. Ja ole Hannalle hyvä\nystävä ja puoliso.\n\nÄidin ja pojan kesken tapahtui hellempi ja läheisempi kohtaus kuin\nkoskaan ennen. Molempien pitkä yksinäisyys puhkesi vuolaisiin\nkyyneliin. Äiti oli niitä salassa vuodattanut monta kertaa, mutta\npojalta ne herahtivat ensimmäisen kerran näin lievittävinä ja lämpiminä.\n\n\n\nVIII\n\n\nEmäntä kuoli kesällä heinänteon aikana. Hän sammui hiljaa ja\nrauhallisesti, loppuun palaneena. Hänen sydämensä oli ollut suuri, ja\nse oli kärsinyt paljon. Hän siirtyi tyytyväisenä ja onnellisena lepoon.\n\nKaksi ihmistä suri syvästi hänen kuolemaansa — Hanna ja Kalle.\nKumpainenkin tunsi kipeästi, mitä oli menettänyt, ja kummankin mielessä\nheräsi outoja aavistuksia. Emännän säyseä ja vaatimaton olemus oli\njollakin tavoin pitänyt koossa tätä taloa. Se oli ollut lieventävänä ja\nsovittavana, kun ristiriidat kohosivat korkeimmilleen. Hanna oli sen\nhavainnut kohta tulennastaan, mutta omiin maailmoihinsa eläytynyt Kalle\ntuli tarkemmin ajatelleeksi sitä vasta keväällä, kun äiti aavistaen\nkuolemaansa oli keskustellut hänen kanssaan ja maininnut lähestyvästä\nerosta. Kumpainenkaan ei kuitenkaan uskaltanut ajatella edemmäksi. He\naivan kuin heittäytyivät kohtalon valtaan.\n\nIsäntä oli entisellään. Hän oli koko kevään ja kesän ahkerasti\nliikkunut työmailla jakelemassa määräyksiään. Kalle oli saanut olla\nsyrjässä. Tämä oli joskus tehnyt työtä kesän ajaksi lisätyn väen\nmukana, mutta usein hän oli kesken kaiken lähtenyt samoilemaan metsiin,\ntakamaalleen, ja viipynyt siellä pitkät ajat. Häntä, Kallea, oli\nruvennut hävettämään oma asemansa. Hänestä tuntui kuin olisi työväki\nkatsellut häntä halveksien: isäntä tuossa sairas mies, hautaan kaatuva,\nja talon poika ei osaa tarttua ohjaksiin.\n\nKesällä, emännän kuoleman aikaan, isäntä oli huomattavasti väsynyt ja\nriutunut. Keväällinen ja kesäinen töiden johtaminen oli nähtävästi\nmennyt yli hänen voimiensa. Hän ei tosin tahtonut tätä väsymystään\nnäyttää työväelle, vaan laahusti aina välillä kamariinsa lepäämään. Se\nkuitenkin huomattiin.\n\nEmännän viimeisinä aikoina hän kävi melkein joka päivä tätä katsomassa,\nmutta ei juuri puhunut. Hän aavisti emännän sairauden kehittyvän\nkuolemaan, ja joskus hänen silmissään oli tavallista leppeämpi ilme,\nmutta luontainen sulkeutuneisuus salpasi sanat suuhun. Emäntä kuitenkin\nhuomasi tuon ilmeen, ja se häntä ilman sanojakin lohdutti. Kuoleman\nhetkellä isäntä oli läsnä, Hanna, joka uskollisesti hoiti anoppiaan,\nkävi hänet hakemassa. Isäntä tarttui kuolevan heikosti häntä kohti\nojentamaan käteen ja pyyhkäisi silmiään. Niihin taisi ilmautua hieman\nkosteutta. Ja hänen poskensa värähtivät, kun emäntä kuiskaten lausui:\nHyvästi, kiitos.\n\nNöyrä ja alistuva nainen lähti maailmasta kiitollisena siitä, että\nhäntä viimeisellä hetkellään oli edes vähän ymmärretty.\n\nVielä emännän hautajaisissakin isäntä oli liikutettu, vaikka hän\nkoettelikin sitä salata. Kirkkoherran kaunis puhe uhrautuvasta ja\nitsensä unohtavasta naisesta vaikutti häneen. Kyynelet tunkeutuivat\nhänen tavallisesti jäykille, mutta nyt ikäänkuin jäästä sulaneille\nkasvoilleen. Kalle sen sijaan oli hautajaistilaisuudessa tapansa\nmukaan harvapuheinen ja vaikutti kylmän ajattelevalta. Haudalla hän\nnäytti miettivän joitakin kaukaisia asioita, mutta hautaa umpeen\nluotaessa käytti lapiota hirvittävän voimakkaasti ja nopein liikkein.\nTuntui aivan kuin hän olisi tahtonut kiireesti haudata jotakin, josta\nnyt oli pian päästävä. Itse hän tunsi hautaavansa lapsuuden- ja\nnuoruudenkotinsa.\n\n\n\nIX\n\n\nNiin tuskallisen vaikutuksen kuin kuolema tavallisesti tekeekin,\nunohtuu vainajan muisto pian. Taikka jos ei kokonaan unohdu, niin\nväistyy kuitenkin matkan päähän, kaukaisuuteen. Hyvä vainaja häämöittää\nsieltä kuin suojaava ja lohduttava henki, mutta pahaa ihmistä ei hänen\nkuolemansa jälkeen muisteta tavallisesti edes pahallakaan. Raikaalan\nemäntä oli hyvä vainaja, mutta hänen suojeluksensa ei ylettynyt talon\nvaiheisiin, vaikka hän eläessään oli liikkunut siinä sovittajana ja\nhyvänä henkenä. Hän oli ollut sitä enemmän olennollaan ja käytöksellään\nkuin sanoillaan. Ja kun hänen olentonsa nyt oli kokonaan poissa, katosi\ntalosta myös hänen henkensä vaikutus.\n\nHanna suri emäntävainajaa kauimmin. Hän oli tulokas tässä talossa,\nja hänen mielessään liikkui sellainen aavistus, että hän joutuu nyt\ntäydellisesti anoppinsa asemaan, saa hänen perintönsä. Kykeneekö hän\nolemaan hiljaisena, sovittavana henkenä? Hän epäili sitä alusta pitäen,\nsillä hän oli saanut viettää tyttövuotensa liian vapaasti, melkein oman\npäänsä mukaan.\n\nHannan mieltä painoi myös Kallen alituinen vieraana pysyminen hänelle.\nEmännän kuoleman jälkeen hän oli monesti ajatellut, että nyt Kalle\nvarmaankin muuttuu hänelle läheisemmäksi, kun emäntä on poissa. Hänellä\noli sellainen käsitys, että emäntä oli ollut Kallen tuki ja turva isän\nvoimakasta tahtoa vastaan. Hän oli luullut Kallen olevan enemmänkin\nkiintynyt äitiinsä. Hän oli kyllä alusta alkaen huomannut Kallen aran\nluonteen, mutta hän ei ollut milloinkaan oppinut ymmärtämään, että\ntämä oli vieraantunut kaikista ihmisistä ja että vain lapsena hänelle\näidin helma oli ollut pakopaikkana. Ja niin Hanna turhaan odotti\nKallen olemuksen kääntymistä hänen puoleensa syvemmällä rakkaudella\nja kiintymyksellä. Ei edes se sielullinen side, joka kaikesta\nhuolimatta oli ollut äidin ja pojan välillä ja joka oli katkennut äidin\nkuolemassa, ollut solmiutunut aviopuolisoiden kesken.\n\nIsä kävi yhä johtamassa töitä ja syrjäytti Kallea kuten ennenkin. Hän\npuhui vielä vähemmän kuin aikaisemmin, ainoastaan ihan välttämättömän.\nYlipäänsä hän pysytteli kamarissaan. Kukaan ei hänessä huomannut\nemännän kuoleman tekemää vaikutusta sen jälkeen, kun tämän hauta\noli umpeen luotu. Hänen ajatuksensa olivat kaikille suljettu kirja,\nkuten ne olivat pääasiallisesti olleet ennenkin. Vaikka hän vain\nharvoin pistäytyi tuvan puolelle, vallitsi siellä entinen hiljaisuus.\nHänen henkensä tuntui sen määräävän. Talon palvelijat vaihtuivat\nnyt yhtämittaa. Ne olivat vuosisopimuksella, mutta rikkoivat sen ja\nlähtivät salaakin toisinaan, jos heitä esteltiin. Palvelusväki ei\nvoinut kestää nykyistä painostavaa kankeutta. Ennen oli emännän hyvyys\nollut sitä lievittämässä edes silloin tällöin, mutta nyt ei ollut\nmitään. Vanhaisäntä antoi käskynsä kokonaista päivää varten lyhyesti ja\ntylysti, ja nuori-isäntä ei puhunut lainkaan. Hän tuli joskus töihin\ntoisten mukana, mutta usein poistui kesken rupeaman, eikä häntä aina\nnähnyt edes ruoka-aikoina kotona yhteisessä pöydässä. Isäntä oli ennen\nvanhanemännän eläessä syönyt pirtissä perheen kanssa, mutta jo tämän\nsairauden aikana oli ruoka ruvettu viemään kamariin. Isäntä valitti\nheikkouttaan ja pysyi senvuoksi erillään. Tosiasiallisesti hän häpesi\nhalvaustaan, joka vaikeutti syöntivälineiden käyttelyä. Hanna oli\nniinikään vaitelias. Hänen silmissään asui alati ajatteleva ilme.\nHänellä oli omia aavistuksiaan, joiden toteutumista hän samalla kertaa\npelkäsi ja odotti.\n\nVanhaisäntä näytti seurailevan Hannan toimia tämän nykyisen itsenäisen\nemännyyden aikana. Hän ei koskaan sanonut mitään, mutta Hanna luuli\nlukevansa hänen katseestaan arvostelua ja moitostakin. Silloinkin,\nkun isännän silmä ei ollut näkemässä — ja harvoinhan se olikin —,\ntämän katse ikäänkuin seurasi häntä. Hän tunsi tuon omituisen miehen\nkamarissaan ajattelevan kaikkea ja aivan kuin sieltäkin näkevän hänen\naskareensa. Hanna vaistomaisesti tunsi, että tämän talon elämä liikkui\njollakin tavoin tuhoansa kohti ja että hänen olisi koetettava sitä\nestää, mutta hän ei löytänyt keinoja, vaan itsekin turtui, sulkeutui\nmuulta maailmalta ja liittyi hiljaisena talon onnettomiin vaiheisiin.\nHän oli avioliittonsa ensimmäisinä kuukausina käynyt useinkin kotonaan,\nollut siellä yhtä iloinen kuin ennenkin ja vastannut vanhempiensa\nkysymyksiin, että kaikki oli hyvin. Isäntä nyt tosin oli vähän\nomituinen, mutta hänhän ei ollut enää terve, joten sen ymmärsi. Tämän\nsairauden vuoksi hän oli pyytänyt vanhempiaankin pysymään poissa\nRaikaalasta. Sitten, kun isäntä tervehtyy, sopii kyllä tulla. »Mutta\ntervehtyyköhän hän», oli hänen äitinsä siihen sanonut, ja Hanna oli\nvakuuttanut, että kyllä niin vahva mies vielä tuollaisen sairauden\nvoittaa. Nämä kotonakäynnit olivat olleet Hannalle jonkunlaista\npurkautumista ja samalla voimien kokoamista, mutta viime aikoina nekin\nolivat lakanneet.\n\nKun Hannaa ei enää kuulunut kotiin, oli Kyllölän emäntä vihdoin\nlähtenyt käymään tyttärensä luona. Hän oli naisellisella vaistollaan\nalkanut aavistella, että asiat eivät kenties sittenkään olleet aivan\noikein. Hanna melkein säikähti äitinsä tuloa eikä laskenut tätä\nlainkaan isännän puheille. Tavatessaan Hannan hänen omassa nykyisessä\nympäristössään äiti heti havaitsi, että hän oli aivan toisenlainen kuin\naikaisemmin kotona käydessään. Hän ottikin asian suoraan puheeksi.\n\n— Sinä et ole onnellinen, Hanna.\n\nÄidin sana avasi hetkessä omaan ikäväänsä koteloituneen sydämen, ja\nHanna purskahti vuolaaseen itkuun. Voimattomana hän putosi äitinsä\neteen polvilleen ja painoi päänsä tämän helmaan. Elämän typerän\noikun kokenut ihminen purki nyt siinä suuren surunsa samoin kuin oli\nennen lapsena keventänyt pienet mielihaikeansa. Äiti silitteli hänen\nhiuksiaan — aivan kuin ennen lapsena.\n\n— Itke vain. Ei sinun tarvitse vastata, minä näen sen muutenkin nyt —\ntäällä.\n\nÄidin silmiin tulivat myös kyynelet. Kaksi naissydäntä, äidin ja\ntyttären, suli lämpimään ja keventävään yhteisymmärrykseen.\n\n— Yhden asian sinä voisit sanoa minulle, jatkoi äiti, kun Hanna oli\nrauhoittunut, — onko sinun miehesi... onko hän... sinä ymmärrät, onko\nhän oikein mies?\n\nHanna painoi uudelleen päänsä äitinsä helmaan ja sanoi tuskin\nkuuluvasti:\n\n— Ei ole.\n\n— Senkin minä olen aavistanut. Niin pitkälle on siis tuon sairaan\nmiehen tahto ulottunut.\n\n— Ei, äiti, puhkesi Hanna puhumaan kuin hätääntyen, — ei aivan niin.\nKalle on vain liian ujo ja saamaton. Hän ei huomaa toista, vaan on\nliiaksi omissa ajatuksissaan, missä lienee.\n\n— Onko hän edes sinun puolellasi?\n\n— Oikeastaan hän ei ole kenenkään puolella. Hän on vain isäänsä vastaan.\n\nÄiti ja tytär keskustelivat kauan. Lähtiessään äiti sanoi:\n\n— Niin, älä unohda, että sinulla on koti, joka aina ottaa sinut\nvastaan, jos paha päivä tulee.\n\n\n\nX\n\n\nSe vaihe Raikaalan talon elämässä, jota tässä kertomuksessa yritetään\nkuvailla, alkaa nyt olla lopussa. Joukko ihmiskohtaloita, jotka\netupäässä luontaisen vaiston nojalla ovat sitoutuneet yhteen,\nliikkuu sen mukana kohti erästä ratkaisua, joka kohtaa kutakin\nomalla tavallaan. Kuten olemme nähneet, on vanhaemäntä ensimmäisenä\nsaavuttanut tämän ratkaisun siirtymällä pois ajallisesta elämästä,\njoka oli hänelle pääasiallisesti vain oman itsensä kieltämistä. Hänen\nlähtönsä vyörytti toistenkin elämää tärkeää vaihetta kohti kenties\nnopeammin kuin muutoin olisi tapahtunut.\n\nHannan sielussa syntyi vähitellen katkeruus tätä taloa kohtaan,\njoka oli riistänyt häneltä nuoruuden ja elämänilon. Sen Hanna tunsi\nselvästi vasta nyt, kun riittävän ajan kuluttua emännän kuolemasta\nkaikki pysyi ennallaan eikä Kalle, kuten hän oli toivonut, lainkaan\nmuuttunut. Hänessä, Hannassa, puhuivat naiselliset vaistot nyt\nelävämmin ja selkeämmin kuin ennen koskaan. Sitäpaitsi häntä kiusasi\nvanhanisännän hänen askareitaan välistä seuraava katse, joka tuntui\nikäänkuin vaanivan. Aluksi, silloin, kun hän joutui ominpäin talon\nemännyyttä hoitamaan, hän oli koettanut sitä sietää ja arvellut, että\nisäntä nyt näin ensimmältä tarkkailee hänen töitään, mutta lakkaa siitä\nhavaitessaan kaiken sujuvan hyvin ja vanhaa latuaan. Niin ei kuitenkaan\nkäynyt, ja Hanna kärsi siitä.\n\nIhmisen on vaarallista palata ajatuksissaan menneisyyteen silloin,\nkun se on nykyisyyttä valoisampi. Hän ei enää sen jälkeen kestä\nnykyisyyttään. Niin kävi Hannankin. Yhä useammin palasivat iloiset\ntyttövuodet hänen mieleensä, ja elämä Raikaalassa alkoi käydä\ntuskalliseksi. Vähitellen hänestä alkoi tuntua siltä, että Kalle oli\ntähän syypää. Kalle oli tuonut hänet tänne. Kallelta hän oli odottanut\ntukea ja rakkautta sitten, kun oli tullut tuntemaan tämän talon\npainostavan ilmapiirin. Mutta mies, hänen aviomiehensä, oli ollut\narka alusta lähtien, ja vanhanemännän kuoleman jälkeen hän oli käynyt\nmelkein yhtä harvasanaiseksi ja ihmisiä kaihtelevaksi kuin isänsä. Ei\nedes hän, Hanna, päässyt lähelle Kallea. Isän ja pojan välinen erotus\nilmeni oikeastaan vain siinä, että poika ei vaaninut hänen töitään.\n\nHanna ei ainakaan ollut sitä huomannut.\n\nHanna ei lopulta voinut kantaa kärsimystään yksin. Hän päätti puhua\nKallen kanssa.\n\nOn ihmeellistä, että alituisesti toistensa läheisyydessä elävät ja\nyhteiskunnallisinkin sitein toisiinsa liitetyt ihmiset saattavat joskus\nvarsinkin sielullisesti olla niin etäällä toisistaan, että tavallinen\nkeskustelukin heidän välillään on vaikeata. Joka kerta kun Hanna oli\nkoettanut puhella Kallen kanssa, oli liikuttu vain talousasioissa\nja niissäkin hyvin niukasti. Jos pienelläkään viitteellä oli tullut\nkajotuksi heidän keskinäiseen suhteeseensa, oli Kalle synkistynyt\nja livahtanut nopeasti pois. Iltaisin, kun he olivat kahdenkesken\nkamarissaan, Kalle näytti olevan kaikkein haluttomin keskusteluihin.\nHän nähtävästi yhä kaihtoi seinän takana makailevaa isäänsä.\n\nHanna kuitenkin tunsi, ettei näin voi pitemmälle jatkua. Emännän paikka\nja valta eivät yksinomaan riitä, vaan hänen on oltava myös aviopuoliso,\ntahi sitten on kaikesta tehtävä nopea loppu.\n\nEräänä syksyisenä iltana, kun nuori pari verraten aikaisin on siirtynyt\nkamariinsa, Hanna pakottaa itsensä keskusteluun.\n\n— Kalle, sanoo hän, — kuunteletko sinä nyt minua ja vastaatko sinä\nsuoraan minun kysymyksiini?\n\n— Mitähän tässä nyt olisi erikoista puhuttavaa? kysyy Kalle, ja hänen\näänensä kuuluu kuin hienoisesti pelokkaalta.\n\n— Voi, Kalle, minulla olisi paljonkin kysyttävää, hyvin paljon sinulle\nsanottavaa, mutta minun on niin vaikeata puhua, kun sinä aina olet\ntuollainen.\n\n— Minkälainen minä sitten lienen?\n\n— Sellainen karttelevainen.\n\n— Minä en mahda sille mitään. Mihinkäpä sitä luonnostaan pääsee.\n\nKallen äänessä on nyt kovempi sointu kuin äsken. Siinä on jotakin\nsellaista, mikä johtaa Hannan mieleen vanhanisännän.\n\n— Kyllä sinä mahdat, sinun täytyy mahtaa. Olenhan minä sinun vaimosi,\ntokko sinä sitä koskaan ajattelet.\n\n— Mitäpähän siinä lie ajattelemista.\n\n— On siinä, paljonkin. Sinä et kohtele minua vaimonasi, vaan jonakuna\nvieraana henkilönä, jota tarvitaan tässä talossa, mutta joka ei ole sen\nläheisempi kuin nykyisin käymäsiltään täällä olevat palkkalaiset.\n\n— Mistäpä se tällainen talonpoika ne kohtelut...\n\n— Kalle, Kalle, älä sano niin. Jokainen ihminen tuntee, miten häneen\nsuhtaudutaan, vaikka kohtelu olisi moitteetontakin. Minä olen\nalusta asti tuntenut tämän talon kylmyyden minua kohtaan. Minä olin\nkauan kärsivällinen ja odotin, odotin ennen kaikkea muutosta sinun\npuoleltasi, mutta sitä ei tullut. Kalle, miksi sinä minut tänne toit?\n\nKallen muistiin välähtää yhtäkkiä hänen isänsä ja äitinsä keskustelu\nsinä iltana, jona isä halvaantui. Siinä oli ollut jotakin läheistä\ntämän keskustelun kanssa. Hänen mieleensä muistuvat isän sanat, ja\nhänen huulillaan jo pyörii samanlainen kysymys, jonka isä oli tehnyt\näidille: mitäs tänne tulit, mutta hän ei sano sitä, vaan koettaa\nsivuuttaa koko asian vaikenemalla.\n\n— Vastaa, Kalle, vastaa. Miksi sinä minut otit, kun et sinä kuitenkaan\nole minulle sitä, mitä sinun pitäisi olla?\n\nHannan äänessä väreilee hätä. Hän ei nyt enää ujostele, sillä hänen\ntäytyy saada selvyys, ratkaisu.\n\n— Mitä sinulta täällä puuttuu? kysyy Kalle, josta tämä keskustelu\ntuntuu peräti vastenmieliseltä. Hänellä ei ole selviä ajatuksia. Hän ei\nole tottunut pohtimaan tällaisia asioita.\n\n— Minulta puuttuu mies, aviomies.\n\n— Vai niin.\n\n— Niin, mies, joka olisi yhtä minun kanssani, jolle minä voisin\nuskoutua ja joka minua lohduttaisi ja tukisi. Usko minua, Kalle, minä\nkestäisin tämän talon kylmyyden, jos sinä minua ymmärtäisit.\n\n— Tätä taloa ei kestä kukaan.\n\nKalle melkein parkaisee nuo sanat. Hän ei ajattele mitään. Hän vain\ntuntee, ja hänen sydämensä on pakahtua. Hän näkee Hannan epätoivon ja\nhänen vaistonsa sanoo, että hän on jollakin tavoin syyllinen, mutta hän\nei tiedä keinoa vikaansa korjata. Jokin ihmeellinen kuilu on aina ollut\nhänen ja Hannan välillä. Se on siinä vieläkin. Hän hyppäisi mielellään\nylitse, mutta tuntee, ettei pääse. Jos hän koettaa, niin hän sortuu\nsiihen kuiluun, uppoaa kokonaan ja menehtyy.\n\n— Kalle, tämä talo on sinut pilannut, puhuu Hanna hätäisesti, — se on\nvanginnut sinun tahtosi ja tarmosi. Miksi sinä et mene kylälle kuten\nmuut miehet? Sinä olet nuori, miksi sinä et hae ikäistesi seuraa. Sinä\nolet tuolla seinän takana makaavan miehen orja kuten kaikki muutkin\ntässä talossa. Minäkin olen ollut tavallaan, jonkun verran, mutta minä\nen jää sellaiseksi koko iäkseni. Älä jää sinäkään. Käy muualla, hengitä\nraikkaampaa ilmaa ja tule minun luokseni uutena, parantuneena tuosta\nepämiehekkäästä orjamielestäsi. Minä en tiedä muuta neuvoa. Tahdotko\nkoettaa, Kalle.\n\n— En tiedä.\n\nKalle ei osaa muuta vastata. Hänen mielentilansa on pingoittunut\näärimmilleen. Hän lähtee kamarista myöhäsyksyiseen iltaan, kävelee\nkauan pihamaalla ja lopulta pysähtyy pitkäksi aikaa talon nurkalle\nkatselemaan siihen suuntaan, missä takamaa lepää pimeydessä.\n\nPalatessaan kamariin Kalle huomaa, että Hanna on itkenyt ja nähtävästi\nnukkunut kyyneliinsä.\n\n\n\nXI\n\n\nSen jälkeen Hanna ja Kalle eivät puhuneet suhteistaan eivätkä juuri\nmuustakaan. Hanna liikkui askareissaan vakavana ja surumielisenä,\nmutta hän näytti tehneen päätöksensä. Hänen kohtalonsa oli ratkaistu,\nvaikka ei vielä täyttynyt. Kalle kulki entiseen tapaansa vaiteliaana,\nnäyttäen kuitenkin miettivämmältä kuin ennen. Hänen mieleensä olivat\njääneet Hannan sanat: Käy muualla, hengitä raikkaampaa ilmaa. Niinpä\nhänen ajatuksissaan kypsyi päätös käydä muualla, tutustua elämään kodin\nulkopuolella. Hänestä tuntui nyt suorastaan omituiselta, että hän itse\nei milloinkaan ollut tullut tuota ajatelleeksi. Koko hänen nuoruutensa\noli kulunut tässä samassa paikassa. Ei hän ollut sanottavasti\ntuntenutkaan halua lähteä kylälle, paitsi minkä oli talkoissa käynyt\nja silloinkin tavallisesti vanhempiensa kanssa, eikä isä varmaankaan\nolisi häntä yksin päästänytkään. Mutta olihan hän jo jonkun vuoden\nollut täysikäinen, joten olisi voinut tehdä oman päänsä mukaan isästä\nvälittämättä. Häntä oli oma halunsa kuitenkin vetänyt metsään,\ntakamaalle, yksinäisyyteen, ja ikätoverien seura oli niin jäänyt\nvuodesta vuoteen. Nyt hänen oma vaimonsa kehoitti, ja Kalle päätti sitä\nkehoitusta noudattaa.\n\nIsä ällistyi suuresti, kun Kalle eräänä aamuna hän ilmoitti, että hän\nlähtee talvimarkkinoille ja myy tuon vanhan tamman pois, siitä kun on\nollut puhetta.\n\n— Ethän sinä ole ikinä ennen kaupungissa käynyt, ihmetteli ukko.\n\n— Kerta ensimmäinen.\n\n— Mistä sinä nyt tuon pään olet saanut?\n\n— Samapahan se on, mutta se pysyy Isäntä ei oikein ymmärrä, miten\nsuhtautua tähän Kallen päätökseen. Hetkisen hän ajattelee, että hänen\nisäntävaltaansa on loukattu, eihän Kallella ole oikeutta omin nokin\ntehdä tuollaisia päätöksiä, mutta hän ei kuitenkaan nyt suutu. Toiselta\npuolen hän käsittää, että Kalle sittenkin on täysi mies, jotakinhan\nhänen täytyy yrittää, eikä hän tällä markkinamatkallaan voi aiheuttaa\ntalolle mitään vahinkoa. Isäntä sanoo melkein leikillisesti, ainakin\npaljon tasaisemmin kuin yleensä:\n\n— Taidat havitella isäntävaltaa.\n\n— Mitäpähän minä tässä havittelen.\n\nAsia on selvä, tamman viimeinen hinta, johon asti voidaan tinkiä,\nmäärätään ja Kalle valmistuu lähtemään. Hanna säälii miehensä matkaan\nsuorastaan iloisena. Hänestä tuntuu, että tästä nyt tulee elämänmuutos\njohonkin suuntaan ja ajatuksissa tehdyn ratkaisun täyttymys.\n\nMarkkinamatka avaa Kallelle kokonaan uuden maailman, hänelle\ntuntemattoman. Menotien hän ajaa pitkässä hevosjonossa, jossa on\nmatkamiehiä kaukaisista pitäjistä, toisilla isot kuormat kaikenlaista\nkauppatavaraa. Joukossa on omankin pitäjän väkeä, jonka Kalle tuntee.\nJonossa vallitsee iloinen ja reipas henki, jonkunlainen odotteleva\ntunnelma. Markkinat ovat vielä tähän aikaan, jolloin nopeimpana\nkulkuvälineenä on hevoskyyti, maalaisväen, varsinkin kauempana asuvan,\nmelkein ainoa yhdysside kaupungin kanssa, samalla kun ne tarjoavat\nmyöskin maalaisille jokavuotisen kanssakäymisen mahdollisuuden\nkeskenään. Ne ovat talvella tammikuussa, jolloin työt ovat vähissä\nja kansa joutaa kaupunkimatkalle. Markkinat merkitsevät maalaisille\nmyöskin huvittelutilaisuutta, ja siksi mieli onkin jo menotiellä hereä\nja vastaanottavainen — ikäänkuin hiukan uneksiva.\n\nKalleenkin yleinen tunnelma tarttuu vähitellen. Loppumatkalla hän\nistuen samassa reessä muutaman naapurinsa kanssa ja hänen oman tammansa\nkävellessä takana jonon keskellä tyhjiltään yhtyy toisen aloittamaan\nlauluun. Hän on nyt ensimmäisen kerran näin kaukana kotoa, ja sen\nvaikutus tuntuu kerrassaan häviävän jonnekin hämäryyteen. Se vielä oli\njollakin tavoin lähellä niin kauan kuin ajettiin oman pitäjän rajojen\nsisällä ja kun puheltiin oman paikkakunnan asioista, mutta kaupungin\nmaalaiskunnan alueelle tultua — sitäkin aluetta on lähes kolmekymmentä\nkilometriä — se siirtyi tuntumattomiin. Tämä on aivan kuin toista\nmaailmaa, jossa Kalle tajuaa olevansa oma herransa. Häntä ei täällä\nvartioi kenenkään toisen ihmisen tahto. Se on jäänyt tuon rajaviivan\ntaakse.\n\nMarkkinamatkueen mieliala käy sitä valoisammaksi ja pirteämmäksi,\nkuta lähemmäksi kaupunkia ehditään, ja naapuri ilmoittaa Kallelle\njonkunlaisena salaisuutena, että hänellä on kaupungissa vähän miestä\nväkevämpää. Hän ei kylläkään ole mikään juoppo, kaukana siitä, eikä hän\njuuri muulloin maistakaan kuin kaupungissa käydessään, mutta silloin\npitää olla iloa. Markkina-aikana ovat viinakaupat kiinni, kortteerin\nisäntä kuitenkin hommaa edeltäpäin, hän on sellainen avulias ukkeli.\nOttaa tosin pienen prosentin, jonka mielellään maksaakin vaivan\npalkaksi. Hän, naapuri, on aina kortteeria siinä samassa paikassa,\nsiinä kun on niin mukavaa ja vapaata. Isäntä on vanhapoika, joka\nharjoittaa ajurinliikettä. Ei kuitenkaan itse aja, vaan pitää renkejä.\nSe elää sillä ja tienaa lisää antamalla maalaisille kaupunkikortteeria,\nkun sillä on iso talli. Se on hauska mies, itse laittaa ruoat ja\ntekee kaikki akkojen työt, ei suvaitse naisväkeä. Siihen kai Kallokin\ntulee. Tietysti, mihinkäpähän muuanne Kalle, joka on ensi kertaa\nkaupunkimatkalla, kun vain sopinee. Sopii, sopii varmasti, kun tulee\nhänen, naapurin kanssa, hän on siinä paikassa vahva tuttu. Mutta\nkuinkas se onkaan, maistaakos tämä Kalle väkeviä? No ka, miksipäs ei\nmaistaisi, eihän hän miestä huonompi ole. Aivan oikein.\n\nKallella ei ole mitään käsitystä viinasta, sitä ei ole milloinkaan\nviljelty hänen kotonaan, eikä hän ole saanut muuta kuin joskus pikku\npoikana maalaispidoissa maistaa äitinsä viinilasista. Talkoissa hän on\nnähnyt viinaa käytettävän, mutta ei ole milloinkaan nauttinut. Hänestä\nkuitenkin tuntuu jollakin tavoin sopimattomalta kieltää, ja siksi hän\nvastaa naapurin kysymykseen myöntävästi. Samalla hän päättää ottaa, jos\ntarjotaan.\n\nMarkkinat ovat kaksipäiväiset, mutta useimmiten aattona on kaupallinen\nhenki kaikkein väkevin. Jos jollakulla on jotakin myytävää,\nkoettaa hän ehdottomasti ehtiä perille aatoksi, koska silloin saa\nparhaimman hinnan. Ostajan taas on parempi jättää kauppansa toiseen\nmarkkinapäivään, jolloin hinnat ovat ostohalun laimentuessa pudonneet.\nTämä matkue tulee perille aaton edellisenä iltana myöhään. Aattoaamuna\nollaan valveilla jo aikaisin maalaisten tavalliseen tapaan. Sitäpaitsi\nmarkkinatouhukin alkaa jo aamuhämärissä.\n\nKallesta on outoa tuollainen väen paljous samassa paikassa. Hänellä\non kyllä ollut käsitys kaupungista, onhan hän käynyt kansakoulun ja\nnähnyt suurkaupunkienkin kuvia. Hän tietysti myöskin ymmärtää, että\nkaupungissa on paljon asukkaita, mutta markkinat antavat siitä vielä\nisomman, jollakin tavoin liioitellun kuvan, niille kun on kokoutunut\nkoko maakunta. Sitäpaitsi elämän syke on markkinoiden aikana kokonaan\ntoinen kuin tavallisesti. Kaupungin suoniin juoksee silloin uutta\nverta, jonka kierto muuttaa sen elämän tahdin. Kaupallinen intohimo\nmyöskin liekehtii markkinoilla väkevämpänä kuin muulloin, ja ihminen\non yleensä virkeämpi ja rennompi heittäytymään tuon vähän valtoimeksi\nkäyvän elämän pyörteisiin. Sellainen vapaus täytyy suoda itselleen\nkerran vuodessa, näin talvella, kun elämä muuten on kankeaa ja\njäätynyttä. Kalle näkee ympärillään tämän vilkkaan elämän, ja sen\ntahti tarttuu tavallaan häneenkin. Kun hän päivällä ajelee tammaansa\nnäyttelemässä kaduilla, missä ostajat piiskoineen liikkuvat, tuntee\nhän harvinaista varmuutta. Hevoslatsilla, jäällä kaupungin rannassa,\njossa hevosia koetellaan ja useimmat kaupat solmitaan, hän puhuu\nkovaäänisesti, huutaen kuten muutkin markkinamiehet, ja tinkii\nankarasti. Hän saakin tammastaan sellaisen hinnan kuin oli tarkoitettu.\n\nKarusellin, ampumaradan, vahakapinetin ja muiden harvinaisten\nmarkkinahuvitusten jälkeen vietetään iltaa kortteeripaikassa ja\nsulatellaan vaikutelmia. Kalle on ensikertalainen, muillehan tämä meno\nonkin tuttua. He kuitenkin selittelevät ja kuvailevat Kallelle hänen\nuusien näkemystensä merkillisyyttä, lisäten niihin omasta puolestaan\nvanhoja markkinamuistojaan. Pienessä seurassa tehdään puolikuppisia\nahkerasti, ja Kallekin koettaa olla mukana. Viinan maku tympäisee\nhäntä, mutta hän ei tahdo olla miestä huonompi. Aluksi hän käy\nkalpeaksi, pysyy vaiteliaana, etupäässä kuuntelijana, ja piipahtaa\nmoniaita kertoja pihalle. Hänen tottumaton elimistönsä ei tahdo sietää\nväkevähköä puolikuppista. Näiltä pihakäynneiltään palattuaan hän vähän\nesteleekin uuden kupin sekoittamista, mutta kun toiset sanovat häntä\nmaitosuuksi, sallii hän kaataa kuppiinsa voimakasta nestettä, joka\nvähitellen rupeaa pysymään sisällä ja tekemään vaikutuksensa.\n\nKierreltyään aikansa markkinavaikutelmissa puhe siirtyy kotoisiinkin\nasioihin. Tunnelma on nyt kohonnut, ja sen vallassa kaikki näyttää\nvaloisalta. Seurue kertoo kotoisista asioistaan jonkunlaisella\nlämmöllä, ja jokaisella ne tuntuvat olevan erinomaisessa kunnossa,\npaljon paremmassa kuin naapurissa. Maanviljelys menestyy hyvin, ja\nkarjanhoito kukoistaa. Syksyllä oli muikunsaalis ollut satumaisen\nrunsas ja sillä oli kääritty kokoon isoja rahoja. Kannattaa näin kerran\nvuodessa, markkinoilla, pitää reilut juhlat. Joku on myynyt hevosensa\nja kehuu saaneensa siitä paremman hinnan kuin oli osannut toivoakaan.\nKun pieni nykyhetken vilahdus näin on sekautunut puheeseen, mennään\ntaas pian läheisempiin asioihin. Muistellaan vaimoja ja kehutaan heidän\nahkeruuttaan, alistuvaisuuttaan ja nöyryyttään. Jokainen on isäntä\ntalossa, sen tietää vaimo ja koko väki, mutta kyllä emännälläkin\nsentään on omat huolensa ja askareensa, joiden täsmällisestä\ntäyttämisestä isännän pitää olla kiitollinen.\n\nSiinä puheen lomassa joku kysäisee Kallelta:\n\n— Mitenkäs sitä teillä eletään? Taitaa olla akkavalta, kun sinä olet\nnoin hiljainen.\n\nKalle on jo kauan tuntenut halua sekautua puheeseen, mutta ei ole\nehtinyt, kun se on mennyt yhtenä sorinana. Toisten tottuneisuus on\njotenkin häntä hämännyt. Nyt häneltä kysytään suoraan ja hänen on\nvastattava. Se onkin ihmeellisen helppoa.\n\n— Vai akkavalta. Kuka kehno sellaista on uskaltanut sanoa? Minä olen\nmeiltä eikä siinä muita tarvita.\n\n— Kylällä puhutaan, ettei eukkosi laske sinua lähelleenkään, huomauttaa\nnaapuri, joka nyt on jo aika vahvasti viinan valloissa.\n\nKallen kalpea muoto saa vahvan punaisen värin, hänen verensä kiehahtaa.\n\n— Älä sinä valehtele, sanoo hän vihan värähdys äänessään, — sellaista\nei kukaan kykene sanomaan, ja jos joku yrittää, niin tuosta pesee.\n\nKalle heristää nyrkkiään naapurin nenän edessä. Tämä on rauhaisa mies,\nja hän huomaa, ettei Kallen kanssa ole nyt leikkimistä. Hän alkaa\nlepytellä:\n\n— Mitäs sinä suotta, piloillanihan minä.\n\n— Parasta heittää semmoiset pilat.\n\nSeurustelu jatkuu. Se joutuu pian sille asteelle, että aletaan puhua\nsekaisin monista asioista. Kukaan ei oikeastaan kuuntelekaan toistaan,\nhölpöttää vain omia aikojaan. Kalle on kauan vaiti ja synkkänä.\nÄskeinen välikohtaus on jäänyt hänen mieleensä. Sitten hän rupeaa\npuhumaan samoin kuin toisetkin, aluksi hiljaa, itsekseen, mutta lopulta\nniin kovaa, että toistenkin huomio kääntyy häneen.\n\n— Vai ei laske lähelle... Kuka se semmoista... Kyllä laskee, jos\nmennään, pyytääkin, että mentäisiin... Se on sitten eri asia\nmennäänkö... ja kun mennään, niin mennään rytinällä... Sehän on kumma,\nettei akka tottele. Perhana, eikö se tottele... Kuka tässä käskee...\nisäkö? Se makaa könttänä ja kuolee kohta... Tämä mies on isäntä\ntalossaan ja laittaa ukon takamaalle... tahi Rantesuota kuokkimaan...\nkun se kerran on kuokittava... ja minä sen kuokin... Ei kun ukko\nkuokkii. Se ajetaan pois saralta ja otetaan kylvövakka sen kädestä,\nja se kuokkii loppuikänsä niin, että hiki nenänvartta valuu... Nyt\non tamma myöty, mutta varsa kasvaa... Sillä minä ajan kaupunkiin\nmarkkinoille ja ajankin, että hippulat vinkuu, ja takamaalle minä\najan... ja akka saa mennä vaikka... Luuletteko te, että se ei mene, jos\nminä käsken...\n\nKalle nousee ylös vaivalloisesti. Toiset huomaavat humalastaan\nhuolimatta, että hän on lopussa. Hän seisoo pöytää vasten nojallaan ja\nhoippuu siinäkin. Vihdoin hän retkahtaa löysästi vieressään istuvaa\nvasten, tarttuu veltosti hänen kaulukseensa ja sanoo nyt jo silmät\nmelkein kiinni ja uneliaalla äänellä:\n\n— Mitä, eikö muka mene? Sehän menee ja kohtsiltään...\n\nHän yrittää vielä ylös, mutta sortuu penkille. Toiset puuhaavat hänet\nsänkyyn, johon hän heti nukkuu.\n\nAamulla herätessään Kalle hiukan häpeilee. Hänen päänsä on samea,\nja edellisen illan loppuosasta siinä pyörii vain hämäriä muistoja.\nHänellä on sellainen tunne kuin hän olisi puhunut sopimattomia,\nvieläpä uhkaillutkin toisia. Naapurille, joka on tutumpi, hän tästä\nhuomauttaakin vähän kuin anteeksi pyytävässä sävyssä. Tämä lohduttaa\nKallea ilmoittaen, ettei mitään ole tapahtunut, valittelee omaa päätään\nja hakee parannusryyppyä. Hän tarjoaa Kallellekin, mutta tämä tuntee\nnyt inhoa viinaa kohtaan ja kieltäytyy ottamasta.\n\n— Ei se tämä tauti parane muuten kuin sillä samalla myrkyllä, jolla se\non hankittukin, selittää naapuri.\n\nMuita miehiä siinä ei nyt olekaan, ne ovat jo aikaisin lähteneet\nliikkeelle, aikovat toimittaa loput asiansa nopeasti ja lähteä vielä\nsaman päivän nimissä kotimatkalle. Naapuri löytää jostakin pullon, saa\nkortteerin isännältä kahvia ja tekee kuppinsa. Hän kehoittaa vieläkin\nKallea yhtymään seuraan.\n\n— Hyvinhän tuo eilenkin maistui, aivan kuin vanhalle tekijälle. Eikös\nnyt parannus kelpaa?\n\nKallesta tuntuu jollakin tavoin epämiehekkäältä olla suostumatta toisen\ntarjoukseen. Hän tukahduttaa väkivaltaisesti vastenmielisyytensä\nja laittaa itselleen puolikuppisen. Se tuntuu panevan sisukset\nylösalaisin, naapuri huomaa sen ja kehoittaa:\n\n— Heitä toinen ryyppy perästä, kyllä se siitä asettuu.\n\nKalle tekee neuvon mukaan, syömättömässä vatsassa tuntuu suloinen\nlämmin, ja päätä hiukkasen huimaa. Vähän ajan perästä ruoka maistuu,\nja naapurukset syövät eväitään. Sitten hiljaista ryypiskelyä jatkuu,\nkunnes edellisestä illasta säästynyt aine loppuu. Naapuri kehoittaa\nKallea pyytämään kortteerin isännältä lisää.\n\n— Kyllä sillä on sinunkin varallesi, vakuuttaa hän.\n\nAinetta saadaan, se kihahtaa kummankin päähän, ja silloin tulee\nKallelle äkkiä halua lähteä kotiin. Hänellähän ei ole enää täällä\nmitään tehtävää ja onhan nämä nähtävyydet katseltu jo edellisenä\npäivänä. Kun nyt puolenpäivänkin aikaan lähdetään, niin illalla ollaan\nkotona. Naapuri ensin estelee, olisi muka kestailtu vielä täällä tämä\npäivä, mutta sitten hänkin suostuu lähtemään, kun oli kerran sovittu,\nettä Kallen hevoseton reki viedään hänen rekensä perässä kotiin. Onhan\nsitäpaitsi mahdollista ottaa matkallakin tuikku lämpimikseen.\n\nMarkkinamiehiä on taas sievoinen jono kotimatkalla. Kiireisimmät,\nne, jotka ovat saaneet asiansa toimitetuksi, ovat jo puoliltapäivin\nlähteneet. Kaukaisten pitäjien miehiltä matka tavallisesti vie\npitemmän ajan kuin kaupungissa perilläolo. He tulevat joka talvi\nmarkkinoille iloisin ja odottavin mielin, satuttautuen useimmiten\njo aatoksi, ja lähtevät sieltä pienet harjakaislystit pidettyään jo\nensimmäisenä markkinapäivänä takaisin, jatkaen ilojaan vielä ainakin\nalkutaipaleella. Kaupungin maaseurakunta ja seuraavakin pitäjä kuulevat\nparin vuorokauden tietämissä loikitusta ja remuamista maantieltä.\n\nSellainen jono kulkee nytkin valtamaantietä. Siinä on iloinen ja\ntoverillinen matkue. Milloin istutaan missäkin reessä ja nautitaan\neväitä. Tutuissa syöttöpaikoissa höyryää kahvi, johon sekoitetaan\nväkeviä, mutta maantiellä ryypätään paljaaltaan. Naapuri ja Kalle ovat\nkoko matkan samassa puuhassa. Kotitanhuita lähestyttäessä naapuri jo\nkuorsaa, mutta Kalle on vielä pystyvässä kunnossa, vaikka hänenkin\npäässään kiertää kummallisia ajatuksia — jotakin kaikua edellisestä\nillasta.\n\nNaapurin pihamaalla väsynyt matkamies autetaan tupaan. Kallea neuvotaan\njättämään rekensä tänne ja hakemaan se jonakin päivänä, mutta hän sanoo\nkyllä jaksavansa noin kepeän kapistuksen perässäänkin vetää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaikaalaa lähenee mies kiskoen etukumarassa rekeä. Hänen askelensa on\nhoiperteleva, mutta matka sujuu sentään, vaikka hitaasti. Toisinaan\nhän hiljakseen kiroaa, näyttää olevan kiukuissaan reen painosta\ntai mahdollisesti jostakin muusta syystä. Kuu valaisee hieman\naaveenomaisesti hiljaista ja vähän pakastavaa talvista iltaa.\n\nKalle heittää reen keskelle pihamaata, korjaamatta edes siinä lojuvia\nhevosvaljaita talteen, ja syöksyy suinpäin avoimen porstuan kautta sen\nkamarin ovelle, jossa he Hannan kanssa nukkuvat. Hanna on ollut unessa,\nmutta herää, kun ovea riuhtaistaan voimakkaasti. Hän ei kuitenkaan heti\ntajua, mitä tapahtuu. Kalle lyö nyrkillään oveen useampia kertoja.\n\n— Herra siunaa, kuuluu Hannan hätäinen ääni kamarista, — kuka siellä on?\n\n— Siunaa se ovi auki ja siinä paikassa.\n\n— Sinäkö siellä?\n\nKuuluu, kuinka Hanna hyppää vuoteesta ja rientää avaamaan.\n\n— Kuinka sinä nyt jo tulit? En osannut odottaa.\n\nKalle ilmestyy ovelle. Karvalakin alta pistää otsalle väkivaltainen\nhiuskiemura, samanlainen kuin oli ollut heidän entisellä rengillään.\n\n— Vai niin. Sinä makaat täällä lukkojen takana etkä päästä lähellesi.\nSitähän sinä olet kylällä laulanut.\n\nKallen ääni kähisee. Siinä on jotakin ridasta haavoittuneena irti\npäässeen pedon tuskaisen äännähdyksen kaltaista.\n\n— Kalle, Kalle, mikä sinun on?\n\nIkkunasta sattuvassa kuun valossa Hanna näkee vääristyneet kasvot,\njoista tuijottaa kaksi tylsästi harrittavaa silmää. Hän peräytyy, mutta\nKalle seuraa.\n\n— Sanopahan nyt, mitä sinä oikein olet kielinyt ihmisille tämän talon\nelämästä, kun siitä pitkin kyliä puhutaan.\n\n— Sinä olet juovuksissa.\n\n— Olen mitä olen. Ehkä minä nyt olen selvempi kuin koskaan ennen. Älä\npelkää, Kyllölän kana, minä olen kukko ja kaahitan sinua siivelläni.\nLasketko sinä lähelle?\n\nHanna ei oikein jaksa käsittää tällaista tilannetta. Hänestä mies on\nkuin hourupäinen, ja hänet valtaa suunnaton pelko. Hän pakenee ikkunan\nviereiseen nurkkaan ja kyyristyy siihen.\n\n— So, so, hokee Kalle edelleen, nyt juopuneen kovalla ja ilmeettömällä\näänellä, — äläpähän pakoile, minä olen sinun aviomiehesi, etkä sinä saa\nhölistä, ettet sinä laske minua lähellesi niinkuin tulee.\n\nKalle on tullut aivan lähelle Hannaa. Kuun valossa hänen kasvonsa\novat kuin mielipuolisen. Hanna päästää pitkän ja epätoivoisen huudon.\nSilloin Kalle tarttuu toisella kädellä kiinni hänen vyötäisiinsä ja\npainaa toisen kätensä tiukasti hänen suulleen.\n\nSillä hetkellä vanhaisäntä tulee huoneeseen. Kuun valossa koko kohtaus\nselviää hänelle. Hän on jo omaan huoneeseensa kuullut osan keskustelua.\n\nTerveellä kädellään isä tempaisee Kallen erilleen Hannasta.\n\n— Tapatko sinä, riiviö, vaimosi!\n\nKalle käännähtää nopeasti ja tuijottaa isäänsä samein silmin. Hänen\näänensä kähisee, kun hän sanoo:\n\n— Kaikki tapan. Minutkin on tapettu.\n\n— Niinhän sinä olet kuin käärmeen poika, sekin syö emänsä, kun pääsee\nsamankokoiseksi.\n\nIsä ja poika seisovat vastakkain aivan kuin valmiina syöksymään\ntoistensa kimppuun. Isä nostaa kätensä kuin torjuakseen, mutta se\nnousee veltosti, sillä äskeinen ponnistus hänen tempaistessaan Kallen\nirti Hannasta on vienyt voimat. Hän horjuu ja lysähtää hetken päästä\nlattiaan. Yrittää vielä nousta, mutta vaipuu takaisin.\n\nSilloin Kalle syöksyy tuvan puolelle ja herättää palvelijat.\n\n— Menkää meidän kamariin. Viekää se ukko Rantesuolle kuokkimaan. Se\nkuokkii nyt tästälähin.\n\nRenki ja piika ovat unentokkerossa eivätkä aluksi ymmärrä mitään,\nmutta nähdessään Kallen muuttuneen muodon he säikähtävät ja ryntäävät\npirtistä alusvaatteillaan. Porstuaan kuuluva Hannan valitus johtaa\nheidät kamariin.\n\n— Isäntä kuolee, kuolee käsiin, vaikertaa Hanna, — voi, mikä tuli.\n\nTuvassa Kalle retkahtaa hervottomana penkille ja nukkuu siihen pian.\nVielä unen pöpperössäkin hän sammaltavalla äänellä hokee:\n\n— Kuokkii se... kuokkii...\n\n\n\nXII\n\n\nSinä yönä Raikaalan vanhaisäntä kuoli. Uusiutunut halvauskohtaus\nlopetti hänen elämänsä.\n\nKun renki toi lääkärin muutamien kilometrien päästä kirkolta, makasi\nisäntä jo vainajana sängyssä, johon Hanna ja palvelijat olivat hänet\nnostaneet. Talossa ei ollut muita kuin Kalle, joka edelleen nukkui\ntuvan penkillä. Naiset olivat menneet Hannan kotitaloon huomattuaan,\nettä isännästä oli henki lähtenyt. Hanna oli värissyt kuumeessa, ja\npalvelija oli hädintuskin jaksanut auttaa hänet Kyllölään.\n\nKalle herätetään tuvan penkiltä. Hän hämmästyy nähdessään lääkärin.\nHänen muistiinsa ei näy jääneen minkäänlaista kuvaa edellisestä illasta.\n\nIstuessaan pakottavin päin tuvan penkillä hän huomaa muistinsa loppuvan\nhumalaiseen naapuriin, jota autettiin reestä huoneeseen. Hän on\nkuitenkin järkkynyt ja kärsii tunnon soimaa, sillä hänestä tuntuu kuin\nolisi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut. Lääkärin näkeminen\nvielä vahvistaa tätä tuntoa. Hänelle ei kuitenkaan sanota mitään, eikä\nhän itse uskalla kysyä, niin tavattomasti kuin tämä epätietoisuus häntä\nvaivaakin.\n\nRistiriitaiset ja pelokkaat mietteet tunkeilevat hetken Kallen\naivoissa, sitten hän päättää mennä Hannan luo ja ottaa selvän. Hanna on\nkai kamarissaan, koska häntä ei näy aamuaskareissa. Hän tapaa isänsä\nruumiin omasta sängystään. Kallen suusta pääsee kireä parahdus, jossa\non kauhistusta ja hätää. Hänen ajatuksensa ei enää jaksa toimia senkään\nvertaa kuin äsken tuolla tuvan puolella outojen aavistusten aikana,\neikä hän saa sanaakaan suustaan kysyäkseen lääkäriltä tai rengiltä\ntapahtumien kulkua. Hänellä on vain hämärä aavistus siitä, että tässä\non jotakin hänen syytänsä. Tapaus tuntuu hänestä kaukaiselta, sängyssä\nmakaava vainaja on kuin vieras, ja joku selittämätön tunne vetää Kallea\npois koko talosta. Sen vallassa hän lähtee nopeasti naapuriin, jossa\nhän viimeksi eilen illalla oli ollut.\n\nRaikaalan nuori-isäntä istuu naapurin tuvan penkillä synkästi eteensä\ntuijottaen. Talonväki koettaa puhutella häntä, tiedustella, mitä on\ntapahtunut, huomatessaan miehen muodosta, että asiat eivät ole oikein.\nMarkkinatoveri aavistelee, että Kallen eilinen humala on aiheuttanut\nkotona jonkun kohtauksen ja lohduttelee häntä. Pitkään aikaan Kalle ei\npuhu mitään. Sitten hänelle näyttää jotakin selvenevän.\n\n— Talo on autiona, pitäkää siitä huolta.\n\nSen sanottuaan hän nopeasti poistuu.\n\nJonkun ajan perästä tulee Raikaalan renki, jolta ihmettelevä talonväki\nsaa kuulla asiain tilan.\n\n— Kallesta ei ole mihinkään, jonkun pitäisi hoitaa karjaa, ettei se\nkuole nälkään, sanoo renki.\n\nNaapurin emäntä kehoittaa häntä viemään sanan Kyllölään ja lupaa itse\nmennä miehensä kanssa käymään Raikaalassa ja toimittamaan asioita ensi\nhätään.\n\nKyllölässä tiedetään tapahtumat. Hanna ei ole kyennyt paljon mitään\nkertomaan, hän on ollut sairas tullessaan ja makaa parhaillaan\nkuumeessa, mutta palvelustyttö on puhunut tietämänsä. Rengin tulo tuo\nsen verran lisäselvitystä, että Kalle on lähtenyt kotoaan, käynyt\nnaapurissa ja poistunut sieltäkin. Kyllölän isäntä päättelee, että\nheidän on otettava Raikaala hoitoonsa, kunnes kaikki taas tasaantuu.\n\n— Kyllä kai Kallekin pian kotiutuu, tulee kai se isäänsä hautaamaan,\npäättelee isäntä.\n\nKalle on sillävälin kulkenut talosta taloon. Kyllölän hän on kiertänyt,\nmutta muissa taloissa käynyt. Kaikkialla häntä on katseltu kuin\nkummitusta, sillä hän ei ole puhunut mitään. Harvinainen vieras,\njoskus ennen poikasena vanhempiensa kanssa lienee käynyt talkoissa\nja satunnaisissa juhlallisuuksissa, tulee nyt eikä edes vastaa\nkysymyksiin, vaan istuu tuvan penkillä ja lähtee sitten tiehensä.\nTaloissa ollaan ymmällä, niissä ei käsitetä lainkaan nuoren miehen\nkäytöstä. Onhan siitä Raikaalasta kuulunut kaikenlaisia juttuja, tästä\nKallestakin ja varsinkin sen avioliitosta, mutta ei sitä tuollaiseksi\nolisi uskonut. Lieneekö mielenviassa koko mies? Vasta Kallen\nkäynnin perästä leviää lähitaloihin tieto Raikaalan edellisöisistä\ntapahtumista: siellä on isäntä kuollut, ja Hanna makaa sairaana\nkotitalossaan.\n\nMutta Raikaalan nuori-isäntä yhä jatkaa matkaansa. Hän pysähtyy\npaikassaan vain siunaaman hetken ja lähtee sitten taas eteenpäin. Hän\non sennäköinen kuin tulisi jotakin ilmoittamaan, mutta ei sano mitään.\nVasta kaukaisemmissa taloissa, jotka eivät enää ole oman kylän aluetta\nja jotka ovat vieraampia, hän vastaa niukasti kyselyihin.\n\n— Sinne jäi meille autio talo, hoitaisivat vain elukat, sanoo hän\nhitaasti ja eteensä tuijotellen.\n\nLähempää selitystä ei tule toisten uteluista huolimatta. Se saadaan\nvasta yhä varmistuvan huhun mukana myöhemmin.\n\nYksinäinen mies vaeltaa edelleen, pysähtyy taloihin sitä harvemmin,\nkuta kauemmaksi ehtii. Välillä tuntemattomassa paikassa yövyttyään hän\nsaapuu seuraavana päivänä kaupunkiin. Hän tulee sinne vaiston ajamana\nilman varsinaista tarkoitusta, pyytää markkinaisännältään tilapäistä\nasuntoa ja saa. Hän on havainnut, että tamman myynnistä saadut rahat\novat hänen taskussaan.\n\n\n\nXIII\n\n\nRaikaalan vanhaisäntä on haudattu. Kyllölän väki on huolehtinut\nhautaamisesta samoin kuin talon hoidostakin. Hanna on maannut sairaana\nyli hautajaisten, mutta toiset ovat entisten palvelijain avulla tehneet\ntalon työt. Parannuttuaan Hanna epäröi ensin, palatako Raikaalaan vai\nei, mutta suostuu lopulta tulemaan. Onhan hän kuitenkin talon emäntä,\nja hänen velvollisuutensa on hoitaa sitä ainakin niin kauan kuin isäntä\nviipyy poissa.\n\nKalle ei tullut hautajaisiin eikä hänestä aluksi kuulunut mitään.\nSitten tuli kaupungista huhuja, jotka kertoivat hänen olevan siellä\nedelleen vaiteliaana ja omituisena. Joku viisaampi kyläläinen ehdotti,\nettä hänet tuotettaisiin kotiin viranomaisten avulla, pantaisiin\nlääkärintarkastukseen ja anottaisiin holhoukseen, jos hänen järjessään\nhavaittaisiin vikaa. Sitä vastusti etupäässä Hanna, joka sanoi, että\nKalle ei ollut hullu, ja sitäpaitsi talo oli hänen, hän sai tehdä sen\nkanssa mitä halusi. Yksinäänolo ja ajattelu oli selvittänyt hänelle\nmonia asioita.\n\nKortteerinisäntä katseli Kallea aluksi ihmeissään. Hän ei käsittänyt\ntämän pari päivää sitten ensikertaiselta markkinamatkaltaan lähteneen\nnuoren miehen äkillistä paluuta. Hän koetti kysellä, mutta ei saanut\nvastausta. Hän tarjosi Kallelle viinaakin suun avaukseksi, mutta\nKalle kieltäytyi. Hän istui päiväkaudet keittiössä ja katseli isännän\ntaloustoimia. Miettikö hän jotakin vakavaa ja syvällistä, vai oliko\nhän hassahtava? Sitä pulmaa isäntä ei voinut ratkaista. Hän vähän\npelkäsikin outoa miestä. Jos se on hyvinkin hullu, rietaantuu ja ties\nminkä tekee, ajatteli hän ja tuumi kääntyä viranomaisten puoleen. Mutta\nkun mies oli sävyisä ja kun hänen silmiensä tuijottava ilme vähitellen\nlientyi, luopui hän siitäkin tuumasta. Vähänkös sitä on tätä ihmistä\nvaikka minkälaista, päätti isäntä ajatustensa sarjan. Antaa sen tuossa\nolla, kun kerran maksaa. Hän kielsi hulivilimielisiä ajureitaankin\nKallea härnäämästä, koska oli havainnut heillä hiukan taipumusta siihen.\n\nMyöhemmin Kalle näiden renkien kanssa huomattavasti veljestyi. Hän\nkuunteli heidän juttujaan, tosin hyvin vakavana ja itse mitään\npuhumatta. Sitten hän rupesi hoitelemaan heidän hevosiaan, syötteli ja\nsuki niitä. Tallinkin hän puhdisti yksinään sillä aikaa, kun rengit\nolivat ajossa.\n\nTämä pieni virkine vaikutti piristävästi. Se ikäänkuin auttoi Kallen\nelävän elämän yhteyteen ja lähensi häntä niihin tehtäviin, joita hän\npienestä pitäen oli nähnyt suoritettavan. Itse hän ei ollut aikaisemmin\nniitä sanottavasti harrastanut, vaan ne kuitenkin toisten tekemältä\nolivat hänelle tuttuja. Kerran hän sanoi isännälleen:\n\n— Antaisitte minunkin ajaa.\n\nIsäntä katseli Kallea pitkään. Tämän pyrkimys työhön oli hänestä outoa.\n\n— Taitaisi jo tehdä mielesi työtä. Mutta ei sinusta ole tähän hommaan,\net sinä tunne ammattia etkä kaupunkiakaan. Käy katselemassa jotakin\nmuuta askarrusta.\n\nKalle ei ollut liikkunut kaupungilla juuri lainkaan eikä hänestä ollut\ntyönhakuun.\n\nIsäntä ymmärsi asukkinsa saamattomuuden ja puuhasi hänet tuttavuuden\nkaupalla rakennustyömaalle. Siellä Kalle pian kyllästyi, ja viikon\nperästä hän jäi kotiin.\n\n— Taitaa olla parasta, kun painut maalle takaisin, onhan sinulla siellä\ntalo.\n\n— Niin taitaa olla, arveli Kallekin, — vaikka liekö minusta talon\nisännäksi.\n\nTämä oli huomattavin ajatus, minkä Kalle oli koko kaupungissaolonsa\naikana lausunut. Siitä kuitenkin näki, että hänen mielessään oli\nalkanut askarrella joitakin mietteitä, jotka kohdistuivat hänen\nnykyiseen ja vastaiseen elämäänsä.\n\n— Etkös sinä nyt ole isäntäkin, kun isäsi on kuollut? jatkoi toinen\nkeskustelua.\n\n— Sen nimellinenhän minä lienen.\n\n— Ja eikös sinulla ole siellä vaimokin?\n\n— Oli se, mutta minne lie karannut — kotiinsa kai.\n\n— Kuuluu palanneen.\n\n— Vai niin.\n\nKalle jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Lopulta hän sanoi yksikantaan:\n\n— En minä sitten sinne mene.\n\nKallesta tuntui silloin, että hänen oli mahdotonta mennä siihen\ntaloon, jossa Hanna oli. Hän ei muistanut markkinoilta paluunsa\ntapahtumia. Hämärästi vain hänen mielessään kangasteli, että hän\nveti rekeä raskaasti kuin omaa kohtaloaan. Isän kuolemaa hän ei\nlukenut viakseen, se ei häntä painanut. Kun hän nyt oli päässyt niin\npitkälle, että osasi selvästi ajatella, tuntui isän kuolema vain\nkohtalon täyttymykseltä. Hän oli sairaanakin vielä hallinnut Raikaalaa\ntahdollaan, hallinnut kenties voimakkaammin kuin ennen, sillä sairaan\nmiehen tahtoa ei kierretty siinä määrin kuin terveen. Isän tahto oli\nhänen surmansa. Kalle ei sitä kenties osannut aivan selvästi päättää,\nmutta hän vaistosi sen kuitenkin. Eikä hän millään tavoin kaivannut\nisäänsä. Äiti oli ollut hänelle läheinen, mutta hänetkin Kalle käsitti\nenemmän kohtalotoverikseen kuin synnyttäjäkseen ja vaalijakseen, johon\nhäntä liittivät veren siteet. Isä oli aina ollut hyvin kaukainen,\nkuin joku sadun kuningas, jota ei uskaltanut lähestyä. Hänellä ei\nollut isää kohtaan enää mitään katkeruuttakaan. Sellainen oli ollut\nominaista nuoruudelle, joka viime vuosien tapahtumissa tuntui jääneen\nkauaksi taakse. Hannaa Kalle vain jollakin tavoin häpesi. Hanna oli\naina tarkoittanut hänen parastaan, hän oli ollut säyseä ja kestänyt\nRaikaalan kärsimykset hiljaisesti ja nöyrästi, vaikka hän oli ollut\nnuori ja toisenlaisissa oloissa kasvanut. Äitikin oli joskus ollut\nnuori, mutta Kalle ei osannut kuvitella häntä sellaisena. Siitä\npitäen kun Kalle kykeni muistamaan, oli äiti vaikuttanut vanhalta ja\nkokeneelta naiselta, eikä sellainen nainen enää kärsi niinkuin nuori,\nhän vain mukautuu. Mutta Hanna oli todella nuori, ja hän kärsi, ensin\nisän ja talon yleisen hengen takia ja sitten hänen tähtensä. Hän ei\nmuistanut sitä ratkaisun iltaa, mutta hän varmaankin oli ollut Hannalle\nhyvin paha. Hannahan oli kuulemma ollut sen jälkeen sairaanakin.\n\nKalle oli tullut kaupunkiin kuin jotakin paeten. Muuten sillä ei ollut\nhäneen vetovoimaa, hän meni vain kaukaisimpaan tuntemaansa paikkaan.\nEnsi aikoina, kun hän vaikutti mielensä tasapainon menettäneeltä, ei\nhän kiinnittänyt mitään huomiota kaupungin elämään eikä yleensäkään\nelämään ympärillään. Vähitellen kaupunki kuitenkin alkoi tuntua hänestä\nperin vieraalta. Hän ei eläytynyt sen henkeen.\n\nSilloin takamaa ilmestyi hänen ajatuksiinsa. Tämä jo lapsuudessa\nja varsinkin poikavuosina häntä viehättänyt metsänkaistale, joka\nviime aikoina oli jäänyt jotenkin syrjään, alkoi kehittyä Kallen\nmielessä kiinnekohdaksi, jolle vielä voisi rakentaa elämänsä. Koti\noli aina ollut hänelle vieras, mutta takamaa siellä Rantesuon ja\nsolakkahonkaisen kankaan takana oli aina ennenkin kiihoittanut hänen\nelämänviettiään, ja se pääsi ruokkimaan sitä nytkin.\n\nTämä hänen oikeastaan ainoan elämänunelmansa palautuminen muutti\nKallen mielen yhä valoisammaksi. Hän ei milloinkaan ollut osannut\ntehdä nopeita päätöksiä, eikä oikeastaan päätöksiä lainkaan, vaan\nhänen harvat tekonsa olivat olleet vaistonvaraisia. Niinpä hän\nnytkin hautoi tätä uudistunutta ajatustaan viikkomääriä. Mutta kun\nkevään tuoksut tuntuivat väkevinä ilmassa ja kaupunkilaispihan aidan\nvarrella oleva kapea nurmikko alkoi kainosti vihertää, sanoi Kalle\nkortteerinisännälleen:\n\n— Nyt minä lähden.\n\nJa hän myöskin toteutti sanansa.\n\n\n\nXIV\n\n\nKapeata kylätietä kulkee mies Raikaalaa kohti. Muutamia kuukausia\nsitten hän vaelsi tätä samaa tietä toisaanne. Hänen katseensa oli\nsilloin omituisesti harrittava, ja hänen kasvonsa olivat oudon\nliikkumattomat. Hän poikkeili taloihin kuin jollekin asialle, jota\nhän kuitenkaan ei osannut ilmoittaa. Nyt hän katselee valoisin ja\nseestynein silmin ympärilleen, yhä tutummiksi käyvät seudut näyttävät\nherättävän hänessä levollista uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Hän ei\nmene taloihin, sillä hänellä on varma päämääränsä.\n\nRaikaalan pellonveräjälle ehdittyään Kalle huomaa kyntömiehen\nlähestyvän pitkää vakoaan sinnepäin. Keväisen auringon voimakas kilo\nsattuu hänen silmiinsä, mutta kädellään varjostaen hän tuntee rengin\nsamaksi, joka talossa talvellakin oli, silloin, kun hän lähti. Kalle\nkatselee kyntömiehen jälelle kuohkeana kääntyvää multaa, joka aivan\nkuin lempeästi höyrähtää auringossa. Kyntömiehen on käännyttävä veräjän\nkohdalla, siinä on taloon vievä tie välissä. Hän huomaa veräjällä\nkyynärvarsiinsa nojaavan Kallen.\n\n— Kah, isäntäkin on ilmestynyt kotiin, sanoo renki äänellä, jonka\nsävy ei ilmaise mitään. Se on vain vähän ajattelevan maalaispojan\ntavanomaisen luonnollinen tervehdys.\n\n— On, vastaa Kalle välinpitämättömästi. Isäntä nimitys säpsähdyttää\nhäntä. Kaupungissa joku lienee sanonut häntä silläkin nimellä, mutta\ntäällä kotitanhuvillaan hän nyt kuulee sen ensimmäisen kerran. Sanokoon\nmiksi sanoo, ajattelee hän ja ikäänkuin jollakin tavoin puhetta\njatkaakseen kysyy:\n\n— Ollaanko täällä kotosalla?\n\n— Missäpähän sitten, vastaa renki samanlaisella äänellä kuin äskenkin.\n\nKalle lähtee taloon, ja renki käskee hevosen vaolle välinpitämättömästi\nkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nVeräjältä on taloon jonkun matkaa. Tie kulkee peltojen keskitse juuri\nniin leveänä, että kärreillä mahtuu ajamaan. Raiteiden reunoilta\nnuori nurmi nostaa päätään. Talon rakennukset näkyvät tulijan edessä\ntavanmukaisena ryhmänä.\n\nAsuinrakennus oikealla, idän puolella, seiniltään harmahtavana, ja\nsen vastapäätä ulkohuonerakennukset haaleina, omituisen värittöminä.\nAitat ovat poikkipäin asuin- ja ulkorakennusten välissä, niiden\ntakaseinät katsovat tulijaan tylsänharmaina nekin. Kalle silmäilee tätä\nnäkyä hieman kuin uteliaana. Hänestä tuntuu kuin siinä olisi jotakin\nuutta ja outoa. Hän on niin harvoin tullut kotiinsa täältä kylältä\npäin. Joskus vuosia sitten kansakoulua käydessä niitä tuskin oli\nhuomannut. Hiljalleen nurmettuva piha on jo tutumpi ja herättää mieltä\nherkistävän muiston verraten vapailta lapsuusvuosilta, jolloin sai\ntelmiä päiväkaudet, kun isä oli työmailla ja vain ruoka-ajoiksi kotiin\ntullessaan hänelle ärähti ja ajoi hänet tupaan. Tämän muiston lumoissa\ntulija vetää syvästi henkeään, ja hänen katseensa hyväilee hennosti\nesiin pistävää keväistä nurmea.\n\n— Kalle!\n\nPihamaalla seisova mies hätkähtää. Hän tuntee äänen, joka huutaa\nhänen nimeään. Nyt juuri hän tuntee sen erikoisesti, kun se liittyy\nvälittömästi hänen mielessään heränneeseen valoisaan lapsuusmuistoon.\nHän ei kuitenkaan aivan heti käänny ääntä kohti, sillä samassa hänen\ntajuntaansa pyrkii jotakin raskasta ja tympeätä, minkä olemassaoloa hän\nei ole enää viime aikoina tuntenut. Se himmenee kuitenkin nopeasti, ja\nhän siirtää katseensa siihen suuntaan, mistä ääni kuului.\n\nHanna seisoo kuistilla. Tulija näkee hänen hymyilevän. Siinä hymyssä\non kutsua, anteeksiantoa ja lohdutusta samalla kertaa. Se on\nsellainen hyvä hymy, jota korostaa silmissä kimalteleva kostea verho.\nTulijan edessä, hänen talonsa kuistilla, seisoo nuori, kaunis nainen\nvalaisemassa tietä jonnekin uuteen ja ennen tuntemattomaan.\n\n— Tervetuloa, Kalle!\n\nNaisen ääni värähtää. Siinä on kyynelten tuntua, mutta hymy pysyy\njatkuvasti hänen kasvoillaan. Silmien kosteus ei ole surua, vaan\nsydämen iloa ja kyllyyttä.\n\n— Minä tiesin, että sinä tulet. Käy sisään.\n\nMies tarttuu naisen ojennettuun käteen ja puristaa sitä pehmeästi. Hän\nei puhu mitään, mutta tuntee sanomatonta kiitollisuutta tällaisesta\nvastaanotosta. Onkohan se ensimmäinen hänen elämässään? Hän seuraa\nnaista tupaan.\n\nSiellä on kaikki entisessä kunnossa, tulija sen huomaa heti hätäisellä\nyleissilmäyksellä. Auringon valojuova välkehtii sisään etumaisesta\nlänsi-ikkunasta. Se tulee viistosti ja leikittelee kevein kuvioin\npohjoisseinän ikkunan pielessä. Tuota leikkiä oli pieni poikanen kerran\nkatsellut tässä tuvassa. Jonkun ajan perästä auringon juova tulee\nleveämpänä ja läikyttelee tuvan lattialle laimiskoita. Niissä sama\npoika oli ennen iloisena piehtaroinut. Nyt tässä tuvassa on jälleen\njotakin lämmintä, sen keväistä tuoreutta ei hämmennä mikään ukkospilvi.\n\nTuvan rauhallisen vakuuttavassa, melkein pyhäisessä ilmapiirissä\nviimeinenkin routa sulaa Kallen sydämestä. Hänen tekisi mielensä puhua,\nmutta sanat eivät vielä tule. Ne ovat niin kauan olleet jäätyneinä.\nHanna huomaa hänen ilmeensä ja ennättää edelle:\n\n— Älä puhukaan, Kalle, ei sinun tarvitse. Minä ymmärrän sinut\nmuutenkin. Pääasia, että olet kotona. Mitään entistä ei muistella, nyt\nalkaa uusi elämä.\n\nKalle hakee Hannan käden omaansa, ja he istuvat kauan vaiti katsellen\nhitaasti siirtyvää auringon läikkää, joka nyt polttaa pohjoisseinän\nikkunaan säteilevää liekkikehää.\n\n— Mutta hyvänen aika, havahtuu viimein Hanna, — sinähän tarvitset\nruokaa.\n\nNaisen käytännöllinen elämänvaisto on herännyt. Kalle tuntee, ettei\nhän nyt välttämättä kaipaa ruokaa, mutta hän ei henno kieltää\nHannaa touhuamasta, sillä hän ei muista itsestään milloinkaan noin\nhuolehditun. Tällaisen huolenpidon toteaminen on miehelle mieluisaa ja\nkeventävää.\n\nHanna liikkuu askareissaan kerkeänä ja nopsana. Kallen katse seuraa\nhäntä mielellään. Kaikki tuo on miehelle uutta ja ennen näkemätöntä.\nHän kuuntelee hartaasti Hannan kertomusta viimeisten kuukausien\ntapahtumista. Se koskettelee kaikkea, paitsi Hannan omaa sairautta,\nsiitä hän ei virka mitään. Tuntuu kuin Hannalla olisi erikoinen kiire\nleperrellä, ettei miehen vain tarvitsisi puhua ja ettei hän ehtisikään\nsanoa mitään väliin. Ei hän pelkää, että mies nyt rikkoisi koko hänen\nrakentamansa kauniin portaikon uuteen elämään, vaan hän haluaa säästää\nmiestä, koska arvelee tämän olevan vaikeata vielä nyt puhua. Mieshän on\nmelkein koko ikänsä ollut vaiti.\n\nIltaan mennessä Kalle on täydellisesti kotiutunut. Molemmat palvelijat\novat käyneet ruokatunnilla kotona, mutta kumpikaan ei ole puhunut\nsanaakaan isännän paluusta. Hanna on luultavasti heitä valmistanut.\nTilanne päivällispöydässä on sellainen kuin isäntä olisi vain\npistäytynyt jossakin naapurissa asioillaan.\n\nKun he illalla omassa kamarissaan valmistautuivat levolle, sanoo Hanna\nlempeästi:\n\n— Tuolla seinän takana ei nyt asu ketään.\n\nKalle ymmärtää ja katsoo kiitollisena Hannaa. Hetken mietittyään hän\nlausuu vakavasti:\n\n— Rantesuon minä perkaan nyt. Se oli isän tahto, ja nyt se on minunkin\ntahtoni.\n\nSitten Kalle tarkastelee Hannaa pitkään ja tutkivasti.\n\n— Kuinka minä nyt vasta sen huomaan, sanoo hän hiljaa, puoleksi\nitsekseen.\n\n— Minkä, Kalle?\n\nMaantie-Kalle katselee Hannaa suoraan ja lämpimästi silmiin.\n\n— Sinut, Hanna.\n\nHanna heittäytyy Kallen syliin ja painautuu häntä vasten kiinteästi.\n\n— Kuinka sinä ennen olisitkaan voinut minua huomata! Täällä oli niin\nkylmää ja kuolettavaa. Mutta nyt, Kalle nyt on kaikki toisin. Elämä\nherää nyt vasta.\n\nVaiteliaan ja onnellisen hetken perästä Kalle sanoo:\n\n— Et kai sinä pahastu Hanna, jos minä joskus käyn, takamaalla. Se on\nollut tähän asti minun ensimmäinen ja ainoa unelmani, ja siellä minä\nolen ajatellut sinuakin.\n\n— En, rakas, käy niin usein kuin haluat.\n\nSitten kaksi onnellista ihmistä ottaa kiitollisina vastaan uuden elämän\nlahjan keväisen yön leppoisassa, melkein haihtuvan hienossa hämärässä.\n\n\n\n\nMAANTIE\n\n\nTämä on maantie, ruskea juova, jota myöten sivistys ja tieto ovat\nvaeltaneet kaupungista maaseudulle ja jota pitkin taas kaupunkiin\non jyrrännyt maitokuormia ja muuta aineellista hyvää. Eikä se tuo\nkaupunkikaan ollut paljon mitään ennen tämän elämänsuonen aukaisemista:\nvain keltaisella vesivärillä huolettomasti huitaistu hökkelikasa.\nMutta kylläpähän se nyt ylpeilee kivitaloillaan ja kovilla kaduillaan.\nEnsimmäiset niistä se sai vasta sitten, kun tämä kiemurteleva käärme\noli lähtenyt luikertelemaan sen tulliportista.\n\nKerran, kymmeniä vuosia sitten, piikkoisiin työvaatteisiin puetut\nmiehet hakkasivat uran metsään, väänsivät siltä kiviä koivuisten\nkankien kanssa niin, että vatsan kohdalla vyöstä riippuva tuppi\nkimmahteli kuin kellon heiluri. Väänsivät, väänsivät miehet, ja aina\nvälillä istuivat vielä paikallaan jymöttävän kiven nokkaan, vetivät\npuukon nahkaisesta tupesta, viilsivät sillä paksua, hiukan nahkeata\nleipää, silittivät kakulleen keltaista kesävoita silmänlumeeksi ja\nryyppäsivät joka palalle valtavan isoista piimälaskuista. Ja sitten he\npitivät nuotiota pohjakiven päällä, valoivat vedellä poltettua paikkaa\nja iskivät rautaisilla kuokilla siitä heittävän palasen, alentaen siten\nkoivuista kankea tottelemattomat kalliot maan pinnan tasalle.\n\nSe oli sitä aikaa.\n\nUraa viillettiin metsitse ja mäitse, laaksoitse ja lehdoitse,\nkäytettiin lehmänpolkua oppaana — ja toisinaan tiemestarin osviittaa,\njoka veti suorempaan, jos ei ollut kovin korkeata mäkeä tahi lahden\npohjukkaa edessä. Miesroikan jälestä tuli hevosmiehiä ja veti uralle\nkarkeata soraa ja pehmeämpää hiekkaa, ja taas ilmestyi miesroikka\njunttaamaan ja silittelemään.\n\nSehän siitä sitten järjestyi — keltaisenruskea juova, jota myöten\nkaupungista lähti kulttuuri, sivistys.\n\nSe tuli ensin hatarasti maalatuilla kievarin kärreillä, joiden\ntakaistuin oli nostettu sijoiltaan ja tilalle pantu iso kirstu.\nSiinä kirstussa oli malleja, näytteitä, joita kauppamatkustaja\nkuljetti tienvarren kyliin uskaltautuneihin puoteihin. Sen jälkeen\ntuli samaisiin puoteihin lavakärreillä villamusliinia, pumaseetaa ja\nmuuta kangasta, joka siirtyi talon tyttärien päälle ja antoi heille\nkulttuurinäön. Nuorten miesten tamineihin tuli niinikään muutos, sillä\nne tehtiin seviotista tahi tehtaan verasta, ja heidän, kuten monien\nvanhempienkin miesten, suuhun ilmestyi letkuvarsipiippu tahi rettingin\nkeltainen pötky. Ja sitten vähitellen tuli monta muuta hyvää tavaraa,\njota kulkuväyliä tarvitseva sivistys tuo mukanaan.\n\nMaantietä pitkin ajoi myös punakoita miehiä, joilla oli hallussaan\nkirkasta nestettä sisältäviä nassakoita. He näkivät kallellaan seisovia\nmökkejä, harmaita ja ikäänkuin olemassaoloaan häpeileviä. Nämä mökit\neivät olleet osanneet aavistaakaan, että ne joskus joutuisivat itsensä\nkulttuurin juovan varteen, ihan kuin näytteille. Siksi ne seistä\nnököttivät siinä likaisenharmaina ja vierastavina. Punakat miehet\nvilkaisivat niihin naurahtaen, jotta jopa nyt jotakin, kun ei ole\nmies edes kengittänyt tupaansa, vaikka ihan äärellään kasvaa uljasta\nhonganrumilasta sakeanaan. Mutta punakat miehet katselivatkin etupäässä\nniitä honkia, poikkesivat taloihin, ottivat esille kirkasvetiset\nnassakkansa, helkyttelivät niitä isäntien kanssa porstuanpohjakamarissa\nja piirrättivät sitten heillä puumerkkejä kirjoihin, joiden perusteella\nmyöhemmin isot hongat alkoivat mässähdellä nurin ja entisten isäntiensä\nvedättäminä vaeltaa vesien rannoille, joutuakseen sieltä solumaan\nsalmien, selkien ja jokien kautta muille markkinoille.\n\nJa niin kulttuuri avasi näköaloja juovansa varsille ja vähän\nkauemmaksikin.\n\nMutta aika kului, ja maantie, keltaisenruskea kulttuurin viiva, pitkä\nja koukerteleva kuin kulttuuri itse, sai nähdä ja kuulla aisakelloisen\npostin ajaa keinuttavan pitkin pintaansa. Sen mukana kulki isompiin\nihmispyräisiin painettuja sanomalehtiä, jotka levittivät tietoja\nkaikkialta maailmasta, samoin kuin leimattuja ja suljettuja lappuja,\njoihin oli kirjoitettu sen hyvää tuon pahaa. Ihmisille tuli iloa ja\nikävää, miettimistä ja puuhaa.\n\nSitten maantien vieret vähitellen pesivät silmänsä. Ilmestyi uusia\ntaloja, punaisia ja valkovuorilautaisia. Kauppa oli kannattanut:\ntoisia syötävän ja päällepantavan, toisia äsken vielä syvästi\nkohisseen hongikon. Mutta siellä täällä seisoi vielä pieniä majoja\nikävänharmaina, penkkien varassa, ikäänkuin puujaloilla. Niihin ei\nkulttuuri juovaansa vaeltaessaan ollut poikennut. Kauppasielut ja\nmuut pulskasti voivat ihmiset sanoivat, että näissä mökeissä asui\nhuolimatonta väkeä, mutta niillähän ei ollut maata, joka kasvaa\nhuojuvia hongikkoja, ja niiden peräpenkillä istui puute ylimpänä\nisäntänä. Sellaisten mökkien risatautiset lapset tiirailivat vain\nlikaisina ja sormi suussa lähjällään olevan aidan raosta, kun kulttuuri\najoi ohitse vieterirattailla ja sileäkarvaisilla hevosilla. Toisinaan\nne lapset taas seisoivat pankon vieressä pienen pirtin karsinassa ja\nkatselivat, kun kulttuurin polkua kulkeva, maaseudulla vieraileva\nkaupunkilaisjätkä poltteli ryssänlehtisätkäänsä ja ruiskautteli pitkiä\nsylkiä viistoon tuvan poikki. Sellainen mies tiesi paljon juttuja\nkulttuurin maailmasta.\n\nSitä kulttuurin viivaa pitkin ajoi kaupunkiin pönäköitä isäntiä,\njoilla oli kärreillään maitokannuja, vasikan lihoja ja muuta syötävän\npuolta, ja samaa uraa palasi maaseudun hiljaisuuteen sameanaamaisia ja\ntihrusilmäisiä, kovasti meluavia ja hevosiaan hakkaavia äijiä, jotka\nolivat ostaneet kaupungista heltterillisiä valtion luvalla myytävää\nlientä. Maaseutu alkoi näin olla vakituisessa vuorovaikutuksessa\nkaupungin kanssa ja vähitellen kaikinpuolisesti täydellistyä.\n\nMaantien viereisissä kylissä soitettiin hanuria, pidettiin iltamia,\ntanssittiin ja vähin tapeltiinkin milloin minkin nimisiä tarkoituksia\nvarten. Ja kulttuurijuovan varrella asuvat ihmiset saivat jo keskellä\nyötä nousta vuoteistaan tirkistämään salaa ikkunasta, jotta mikä siellä\ntaas mekastaa ja hihkuu. Kulttuuri antaa sellaisia velvoituksia.\n\nMutta aika vain meni, ja kulttuurin viivaa pitkin tuli outoja tietoja\nmaan tärkeimmistä paikoista. Niitä tuli nyt sekä suurilla sineteillä\nsuljetuissa postilaukuissa että lankoja pitkin, ohuita metallisia\nlankoja, joista ne napattiin korvaan seinille asetettujen koneiden\nkautta. Tuli sanomia uusista aatteista, tuli maan oikeuksia vastaan\ntehdyistä hyökkäyksistä, tuli jo vaikka mitä. Saapui vuolassanaisia\nmiehiä ja naisia, jotka puhuivat kummia asioita, haastoivat\npassiivisesta vastarinnasta, työväenluokan järjestymisestä, ja mistä\nkaikesta lienevät hölisseet. Toiset käsittivät, mistä oli kysymys ja\ntekivät niinkuin neuvottiin, toiset jäivät entiseen elämäänsä, johon\nkulttuurin viiva ei ollut jaksanut tuoda muutosta.\n\nJa aika yhä kului. Kulttuurin tietä pitkin ajoi miehiä ja naisiakin\nkaksipyöräisen koneen selässä. Sitä kummaa katselivat jo harmaiksi\njääneiden mökkien miehetkin aidan päältä rähmältään, ja sanoivat, että\ntämä on niitä viimeisten päivien ilmestyksiä; kohta maailma loppuu.\n\nEipähän loppunut. Kulttuurille oli vain tullut kiire. Sillä ei ollut\nenää aikaa lönkyttää pienen asian takia hitailla vieterikärreillä, vaan\nse panihe uudenaikaisen rakkineen selkään ja viiletti aika viuhkaa\nlikaisenharmaiden mökkien sivuitse ikäänkuin tahtoen osoittaa, että\nnäin sitä meillä mennään, joutukaa hyvät ihmiset mukaan.\n\nKuka joutui, kuka ei. Suuret kylät alkoivat keritä aatteiden ja\ntarkoitusten mukana, mutta ne harmaat, yksinäiset mökit siellä\nkulttuurin juovan varrella, joiden isäntänä istui puute, eivät\nvielä siihenkään menoon ehtineet. Niihin poikkesi joskus valistunut\nkansalainen vauraammalta paikkakunnalta, jolla oli otettu vastaan\nkulttuurin antimet, ja sanoi, että koettakaa nyt herrannimessä päästä\nmukaan, meillähän on yhteisrientoja, joissa teitäkin tarvitaan, mutta\nniiden mökkien väki käänsi likaista kuvettaan eikä ymmärtänyt.\n\nJa vaikka siinä vähän matkan päässä alkoi surista kone heinän kimpussa\nja toinen kone ahmia sitä luokopäille, eikä mökin miestä ja vaimoa enää\ntarvittukaan heinänteossa, eivät he ymmärtäneet, minkävuoksi näin oli\nkäynyt. He vain sadattelivat sellaisia koneita, jotka lyhensivät heidän\nleipäänsä. He eivät yhäkään ymmärtäneet, että tämä on sitä maantien\nkuljettamaa kulttuuria, joka nujertaa vaunujensa alle, ellei itse\nhyppää sen vaunuihin.\n\nKulttuurin juovaa myöten kulkeutuneet koneet veisasivat kuokan,\nviikatteen ja haravan aikakauden kuolinvirttä. Ne julistivat omien\nvaltavuosiensa tuloa maan hiljaisuuteen.\n\nMutta aika vain siirtyi edelleen, ja kulttuurin juovaa, maantietä,\npitkin kulki uusia ihmeitä. Sitä myöten syöksyi upeasti maalattuja,\näkäisesti puhisevia ja äänekkäästi soittelevia kojeita, jotka\nsuhahtivat ohitse kuin paholaiset ja pelottivat harmaaseinäisten\nmökkien väet pahanpäiväisesti. Ukot ja akat ponnahtelivat tiepuoleen ja\nsiunuustelivat sieltä ravakkaa menoa, joka tuntui jättävän heidät kuin\nseisomaan, melkeinpä enemmänkin: sysäävän syrjään tienvarrelta, jossa\nmokomilla vanhan ajan kummituksilla ei sovi olla tyyssijaa.\n\nKulttuurin viiva, maantie, vietti nyt sellaista elämää, jollaista se\ntuskin itsekään oli uskaltanut kuvitella vielä silloin, kun tuppiniekat\nmiehet vääntelivät kiviä sen alku-uralta, tahi vielä silloinkaan, kun\nensimmäiset hatarasti maalatut kärrit vierivät sen toistaiseksi hieman\nkarkeata ja kuoppaista pintaa.\n\nMaantie oli nyt pääsemässä kehityksensä huippuun. Se oli jo saanut\nkuljettaa varrelleen moninaista kojetta ja vehjettä, mutta se ei vielä\nennen ollut kyennyt antamaan liikevälineilleen sellaista nopeutta\nkuin nyt. Tavara kiiti sen kahden ojan välistä keltaisenruskeata\nsarkaa huimaavalla vauhdilla, ja suuret koneet ottivat koko\nkyläkunnan asukkaat avariin tiloihinsa käyttääkseen heitä kaupungissa\npitemmältäkin matkalta muutamissa tunneissa. Kulttuuri oli käyttänyt\njuovansa niin perusteellisesti, ettei se enää oikein tietänyt omaa\nasuinpaikkaansa: oliko se kiviröykkiöiksi kasvanut kaupunki, vai tämä\nmaakunta, jonka ololta ja elämältä ei enää puuttunut mitään, sillä\nvälimatka oli kadonnut.\n\nHarmaat mökit ovat nyt vähentyneet, ja jos niitä vielä on, niiden väet\nkatselevat kunnioittavasti kulttuurin juovaa ja ymmärtävät, että sitä\nmyöten on pakko kulkea, taivaltaa yhdessä toisten rinnalla, koska ei\nole enää muuta tietä eikä muuta kulkumahdollisuutta kuin sen luomat.\nTämä on tunnustettava tahi siirryttävä pois, mutta minnekäpähän juuri\nmenet, sillä kulttuurin juovia, samanlaisia keltaisenruskeita, on\nkaikkialla, tahi on muita, kiskoitettuja uria, joita myöten kulkee\nraskas ja pitkä jono, vielä suurempi ja toistaiseksi vielä voimakkaampi\nkuin maantiekone. Niiltä ei enää pääse pakoon, paitsi kenties vielä\njonnekin syvään, yksinäiseen korpeen, jollaisia jossakin hyvin kaukana\nsaattaa vielä olla, mutta siellä saa taistella yksinään, ja siinä\ntaistelussa helposti menehtyy. Parempi on koettaa kohota niiden\nkoneiden herraksi ja käskijäksi, sillä sitten ne eivät enää uhkaa\npienen asumuksen väkeä, vaan edistävät sen harrastuksia ja palvelevat\nsitä.\n\nKulttuurin juova, maantie, on kohonnut merkityksensä korkeimpaan\nkohtaan. Se on tehnyt voitavansa: tasoittanut sivistyksen ja tiedon\nkaiken kansan kesken ja opettanut harmaiden mökkien väet olemaan\nsäikkymättä elämän välttämätöntä menoa.\n\nNyt tämä tärkeä juova saattaa jo hiljaisesti aavistella loppuaan.\nKaikkihan on katoavaista, ja aika vierii yhä, ja se voi pian hyljätä\ntehtävänsä tehneen tien. Sillä on ikuinen kiire.\n\nSe on jo löytänyt tien ilman halki. Kulttuuri ja edistys kulkevat jo\npahimman hoppunsa aikana sitä kautta, ja ihminen liitää niiden mukana.\nHänellähän on yhtä kiire kuin ajallakin, ja hän on sen orja. Kenties\nsinne ilmaan kohta kohotetaan kaikki, mikä vielä tällä kertaa tyytyy\nmaan tomuun.\n\nEhkä sinne joutuu likaisenharmaasta mökistä polveutunut mieskin, joka\nkauan aikaa pelkäsi kulttuurin juovan vaikutusta.\n\n\n\n\nKEVÄTPÄIVÄKIRJA\n\n\n_Toukokuun 7 päivänä_.\n\nPääkaupunkilainen on tullut maalle, kesämökilleen, katselemaan kevään\nkehittymistä ja odottelemaan kesää. Hän on jo matkalla havainnut, että\nKeski-Suomessa, esimerkiksi täällä Pohjois-Savossa, ollaan keväässä\npääkaupungista jälessä — mikäli pääkaupungissa yleensä huomataankaan\nvarsinaista kevään kehittymistä ja kesän tuloa. Siellä vain siirrytään\nvuodenajasta toiseen koneellisesti ja vaivattomasti, yhtä vaivattomasti\nkuin kuljetaan välimatkoja nykyajan mukavuuksilla.\n\nMutta täällä sen huomaa. Ensimmäinen pikainen silmäys mökkimäeltä\nosoittaa, että pimentopaikoissa kummittelee vielä ilmettyjä talven\njälkiä, lunta: on pitkulaisia harmahtavia kaistaleita kuin jätkän\nmakaama lakana (jos jätkällä yleensä lakanaa on) tahi pyöreitä läikkiä,\njotka ovat nuhrautuneita kuin raisusti vappunsa viettäneen ylioppilaan\nlakki.\n\nAikaiskeväässä on aina jotakin hieman nuhrautunutta. Laihopeltojen\nojiin jääneet lumet ovat mustanpuhuvia, sillä sieltä nousee vastaan\nmullan voima, joka pyrkii aurinkoon, ja heinäpelloilla, jotka myöhemmin\nupeilevat vihreyttään, näkyy nyt lakastuneen ruohon välistä mustaa\nmaata. Raunioiden vattupensaat värjöttävät viluisen harmaina, ja leppä,\njoka viimeisenä saa valmiiksi lehtensä, mutta myöskin viimeisenä sen\npitää, on säilyttänyt jonkun verran edelliskesäisiä, nyt käpristyneitä\nlehtiään, jotka eivät suinkaan sitä somista. Mutta se on viisas, pitää\nesillä viimekesäisiä koreuksiaan ja sanoo kylmälle kevätahavalle:\nPuhalla noihin, jos mielesi tekee, ne kyllä kestävät. Mänty vain\nylpeilee viheliäisenä kuin talvellakin. Se on väkevä puu, värinsä\npitävä. Keväällä se vain vihreyttään ikäänkuin syventää.\n\nLampi tuossa mökkimäen itäpuolella on avannut molemmin päin sulan\nsilmäkkeen. Keskelläkin sen jää on heikkoa, mutta talviset suksenladut\nnäkyvät selvästi toistaiseksi vielä melkoisen valkeassa jäänpinnassa.\nToisella, läntisellä puolella, selkävesi on vahvasti valkoista, ja\nrysämiehet kulkevat tuurat käsissään vielä sitä pitkin, tosin vähän\nvahvuutta tunnustellen, mutta melko rohkein askelin. Vain yksi matala\nsalmi on sulana, ja roisiinkin on ilmestynyt muutamia sulia pyörylöitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 8 päivänä._\n\nNyt havaitaan, että koivussa on hienon hieno silmuntekele. Sen huomaa\nvasta, kun tirkistää aivan läheltä, marjapensailla on niinikään\nlehdentekoajatusta, mutta nehän ovatkin hoidettuja. Etevin näyttää\nolevan sireeni, tämä jalostettu pensas, joka pohjoisessakin menestyy ja\nkukoistaa ihmisen iloksi ja vähän kuin omaksi ylpeydekseenkin. Saa nyt\nnähdä, joutuuko se ensiksi valmiiksi.\n\nRehevin on sentään tässä vaiheessa paju. Sen kissat loistavat jo\netäälle. Niitä onkin niin paljon. Pajupensas pellon pientareella tuskin\nparhaillaankaan pienine lehtineen on sen uljaampi kuin nyt komeasti\nerottautuessaan muusta kasvullisuudesta.\n\nKylmää on, mutta päivä paistaa iloisesti. Ukko tervailee venettä\nrannalla. Hän sanoo, että nuo jäät menevät tuosta ties miten pian eikä\nrysille pääse enää kohta jalan. Ne jäät ovat kuitenkin vielä valkeita,\nja sen näköisinä ne lähtevät vain väkivallalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 9 päivänä._\n\nYöllä on ollut kymmenen astetta pakkasta. Kello viiden aikaan on\naurinko jo voimakas, mutta koleus käy jäseniin, kun pistäytyy\nlämpimästä vuoteesta ulkoilmaan.\n\nTeerien kukerrus soi iloisena, vaikka vähän yksitoikkoisena. Niillä ei\nole vilu, ne laulavat mielisäveltään illoin ja aamuin. Se soi tuosta\njostakin hyvin läheltä, tullee lehtoisista saarista. Toissapäivänä,\nkun pääkaupunkilainen matkueineen ajoi kylätietä mökilleen, meni\nkoirasteeri editse tien poikki parin metrin päässä hevosesta ja jäi\naivan tien viereen matkuetta katsomaan Lieneekö ollut rakkauden\nhoureissa vai muuten ylpeä.\n\nRysämiehet astelevat rohkeasti pakkasen vahvistamaa jäätä. Yöllä\non kuitenkin ollut tuulen viriä parahiksi, että salmet eivät ole\nriittyneet. Lampi, joka lepäilee mäkien välisessä tyvenessä, on\nmenettänyt molemmat silmänsä: ne sulat paikat ovat jäätyneet umpeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 10 päivänä._\n\nIlma on lauhtunut jonkun verran ja on hieman satanut vettäkin. Nyt\nvuoroin sataa ja paistaa päivä. Se on surmaa jäälle, joka on äkkiä\nsinertynyt. Rannalla se on jo aivan hötelöä, ja eilen vielä varsin\npienet rantasulat ovat huomattavasti laajentuneet. Lammen silmät ovat\nuudestaan auenneet, ja sen kaikki rannat ovat sulaneet. Suksenladut\nviiltävät myös sulina viivoina, ja pienikin jäälle nakattu kivi uppoaa.\nEilen vielä isompikin musa teki vain reiän, mutta kimposi sitten\njäälle. Nyt ne heitetyt kivet ovat vajonneet. Pinta on hyvin sininen\nja kuohkea, melkein hyyhmää. Jos tähän lampeen kuontuisi kunnolla\ntuulemaan, niin nuo jäät menisivät heti pirstaksi. Mutta tyvenessä\nkuopassaan ne ovat tuomitut hiutumaan paikalleen.\n\nRysämiehet liikkuvat veneen varassa. Se onkin välttämätöntä, sillä\njalka näkyy upottavan tämän tästä.\n\nMonivuotiset kukat ovat tänään ruvenneet vihannoimaan. Ainakaan ei\nsilmä ennen ole sitä ilmiötä havainnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 11 päivänä._\n\nNeljän aikaan on kuura maassa. Tyynen lammen sulia paikkoja on hiukan\nriittänyt, mutta vain niin vähän, että aurinko puolituntisessa hävittää\nhienoisen kaihen. Selkäveden sulat salmet näyttävät jonkun verran\nlaajentuneen, ja jää lienee saarten tällä puolen suuremmilla salmilla\nmelkein kokonaan hyyhmänä. Rivakka tuuli sen kenties särkisi jo tänään.\n\nTeeren kukerrus soi jälleen saarista. Kalastajaukko sanoo, että tänä\nkeväänä teeret eivät ole lainkaan kokoutuneet jäälle kukertamaan,\npitäisi siis tulla lämmin ja lyhyt kevät. Tuuli on kuitenkin\npohjoisessa, ja kylmä kangistaa edelleen. Aamulla keskenkasvuinen poika\nhiihtelee saarten takana rysiä kokemassa. Hyvin näkyy jää siellä vielä\nkannattavan.\n\nEilen illalla hämärtymisen aikana ukkometso kiroili jossakin lähellä:\nrrrrr peukko, peukko. Lienee epäonnistunut rakkausasioissaan. Kuovit,\njotka ensimmäisenä ja toisena täälläolonsa päivänä pysähtelivät\nheinäpellolle, ovat nähtävästi havainneet, että mökkiin on tullut\nasukkaita eivätkä enää poikkea mäelle, vaan lentelevät ylitse. Niillä\nlienee nyt toinen ruokapaikka. Metsäkyyhkyset sen sijaan vielä\nkäyvät tuolla pellon perillä aamiaisella. Vain yksi pariskunta käy,\ntoiset lentävät joskus tästä kautta. Närhi, joka myöskin näyttäytyi\nkahtena ensimmäisenä aamuna, ei enää tule. Sorsia taas yhä lisäytyy.\nNiillä on jo tarpeeksi väljyyttä leikitelläkseen. Lammessa niitä on\nvain käymätieltä, mutta selkäveden salmilla sitä enemmän. Ehkä ne\nnyt pesivätkin tänne, jos vesi on riittävän korkealla. Viime kesänä\nalkoi kohta keväästä veden kuivuminen, ja sorsat eivät pesineet. Kun\nkesemmällä poikasten tuloaikana rantaa oli monta metriä kuivana, olisi\nollut liian suojatonta kuljettaa sitä myöten perhettään veteen.\n\nTänään on havaittu, että pihlajallakin on lehtimisaikeita, joskin hyvin\nvaatimattomia. Karviaismarjapensas taitaa myös vähitellen elpyä, mutta\norjanruoska (ruusu) parka, mitähän sinä oikein meinaat, kun et näytä\nkevään merkkiäkään?\n\nAurinkoa kesti vain hetkisen. Sitten meni pilveen. Nostatteli pieniä\nkuuroja, jotka eivät kuitenkaan sataneet. Sen verran niiden mukana\nsentään oli tuulta, että itsepä tyven lampikin nousi pienoisiin\nlaineihin, jotka puhdistivat sen toisen puolikkaan jäänsohjosta. Näkyy\nsekin joskus osaavan käyttää voimakeinoja (joskin pieniä) vapautensa\nsaavuttamiseksi.\n\nMetsä on koko päivän kohissut kuin koski. Tietääkö se sadetta, kuten\njotkut vanhat ihmiset ennustavat?\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 12 päivänä._\n\nHuhhuh, onpas tämä päivä. Lunta tupruaa niin, että lähisaaria ei näy,\nja pian selän rantakin peittyy myräkkään. Lampi toisella puolella,\nidässä, on myöskin ihan näkymättömissä. Siinä se nyt oli kalastajaukon\nennustus, että kun teeret eivät laskeudu jäälle kukertamaan, niin tulee\nlämmin ja lyhyt kevät, toisin sanoen: kesä saapuu nopeasti ja vaivatta.\nTaitaa se vielä olla vastusten takana.\n\nVaikka toisakseen: vanhan surmaahan se on uusi lumi. Se on vetistä\nja sulaa pian, vieden mukanaan entisenkin. Kun nyt illansuussa pyry\nalkaa hieman asettua, havaitaan, että lampi on päässyt ihan vapaaksi\njääkahleistaan. Se on siinä hiljakseen, salaa, sakean lumisateen\naikana hävittänyt nekin viimeiset riekaleet, jotka sen pintaa vielä\naamupäivällä kahlitsivat. Lampi pääsikin jäistään vähällä vaivalla.\nSelkäveden vapaustaistelu vielä jatkuu, mutta lähisaarten tällä\npuolella on märkä lumi tehnyt tuhoja. Jää näyttää kokonaan antautuvan.\nSen heikko ja hieman rakoileva pinta on yhä sinertynyt. Joko\nhuomenna lienevät nämä suurimmatkin salmet sulina? Mutta kauempana\non vitivalkoista. Siellä on kuori kovempaa. Lumi on jäänyt siihen\nvalkeudeksi.\n\nKaikessa tapauksessa tämä on ollut kaikkea muuta kuin keväinen päivä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 13 päivänä._\n\nSiitä pyrystähän tuli oikea takatalvi. Tänä aamuna ilma on yhä vielä\nsakeana ja maassa lunta parin korttelin vahvuudelta — no, ainakin\npuolisääreen. Se ei olekaan enää nuoskaa, vaan ihan rekikeliksi\nsopivaa. Metsät komeilevat talviasussa — ja kuitenkin lähestytään\ntoukokuun puoliväliä. Sillä tavalla! Kenties ne kalaukon teeret\nsittenkin ovat käyneet luikertamassa jäällä, vaikka äijä ei ole sitä\nhuomannut.\n\nNyt on ihan täydellinen talven tuntu. Mutta kevään voima on niin suuri,\nettä ihminen uskoo siihen, vaikka lunta on paksulti maassa ja metsä\nhuokaa sen painon alla. Pikkulinnutkaan eivät nyt pidä pirteätä iloaan.\nKylmyys on sulkenut niiden suloiset soittimet. Jostakin sattumalta\npaljaaksi jääneestä paikasta ne koettavat hakea niukkaa ravintoaan.\nNämä pienoiset orkesterisoittajat rakastavat pohjolaa ja saapuvat tänne\nheti, kun arvelevat kevään todella tulleen, mutta niinpä heille sitten\nsaattaakin sattua pettymyksiä uskaliaisuutensa vuoksi.\n\nIltapäivällä lumen tulo lakkaa. Lumi käy taas vähän nuoskaksi, ja\naurinko yrittelee paistaa.\n\n»Nyt se satoi viimeisen lumensa, ja sitten tulee lämmintä», sanovat\ntäkäläiset ilmanennustajat.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 14 päivänä._\n\nLunta on pelloilla, ja metsässä sitä on vielä enemmän. Mutta aurinko\nheloittaa täydeltä terältä.\n\nYöllä on ollut kuitenkin niin pakkanen, että lampi on riittynyt\nkauttaaltaan. Heikko kaihi ei vain kauan kestä auringon voimaa.\n\nTuuli kiertelee etelää ja pohjoista sitä mukaa, mistä milloinkin saa\npilven kuljetettavakseen. Ja sitten kun pilvi tulee kohdalle, »sataa\nriisisuurimoita», kuten pikku poju sanoo. Rakeet ovat todellakin sen\nnäköisiä.\n\nOlisi eilen voinut luulla, että on syksy ja sataa ensimmäisen lumen.\nNäky ja tunnelma olivat sellaiset. Mutta kun nyt katsoo selälle — eilen\nsinne ei nähnytkään — huomaa, että jäät sittenkin yhä haprastuvat ja\ntekevät lähtöä. Jääviiva salmilla yhä vain pienenee kylmästä ilmasta\nhuolimatta. Veneellä rantaa soudettaessa havaitaan, ettei se enää kestä\nkunnolleen airon painoa.\n\nPihlaja on kova puu. Näistä pakkasista huolimatta ja juuri niiden\naikana se on lykännyt esiin isot silmut. Ehkä se niiden uhalla on tämän\ntehnytkin. Siinä on oikeata suomalaista sisua. Eivät esi-isämme suotta\ntätä puuta pyhänä pitäneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 15 päivänä._\n\nEi mitään huomioita, koleaa ja kaikki ennallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 16 päivänä._\n\nTuuli lorvailee nyt etelässä, mutta osaa olla kylmää. Aurinko on\nsentään keväinen. Kun se vain esille pääsee, on se vastustamaton.\nLahdesta tulee hyvällä vauhdilla jäälauttoja meidän salmeamme pitkin.\nSaarten tämä puoli on nyt puhdasta. Lumi on kadonnut metsistä tänään\ntäydellisesti. Vain muutamilla pohjoiseen viettävillä rannoilla on\npieniä lumikuvioita, jotka antavat maisemalle harvinaisen vivahduksen\nsulaa vettä vasten.\n\nTämän päivän auringossa koivun oksat, jotka ovat kuin sen ilmaa ja\nelämää kurkottavat kädet, ovat alkaneet omituisesti punertaa. Tämä\ntumma puna lienee sen puun elämänväri. Nuoret pajut myös punastelevat\nkuin viidentoistavuotias ensi kerran rakastunut tyttö, mutta hieman\nvanhemmilla ja kehittyneemmillä pajuilla on uljas vihertävä väri.\nNe rupeavat varistamaan kissojensa untuvaa ja lujittavat nähtävästi\nkuortaan. Pojat, jotka eivät sääli niiden solevuutta, merkitsevät\nmuistiinsa suorimpia, tulevia pajupillejä varten.\n\nNyt on toki kevään tuntua kaikkialla — ihmissydämessäkin. Se on avara,\nhyvä ja odottava.\n\nTaivaanvuohi kiitelee tuijottavaa lentoaan koko iltapäivän ja\nillan mökkimäen ympärillä ja mäkättelee alinomaa milloin näiltäkin\nilmansuunnalta. Merkinneekö se mitään?\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 17 päivänä._\n\nYöllä etelä rupesi ankaraksi. Se riuhtoi kuin vihoissaan.\nSuuri vapaustaistelu alkoi. Tahi olikohan se oikeastaan mikään\nvapaustaistelu? Selkävesi tämän riehuvan eteläisen avulla puhdistui\njäistä melkoisen vaivattomasti. Tämä sisävesi on sittenkin lempeä ja\nsydämellinen vapaustaistelussaankin.\n\nEiköhän tuulen tuoma sade merkinnyt lämmintä? Ei toki etelä jaksane\nkauan olla kylmä.\n\nIllalla kukkui käki ensimmäisen kerran. Ensin kuului jostakin saaresta\nmuutamia arkoja kukahduksia. Sitten toinen käki vastasi mantereelta, ja\nlopulta syntyi kilpakukunta. Tämä on varmasti kevään merkki.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 18 päivänä._\n\nKäki on kukkunut koko päivän. Tämä muutamissa suhteissa hiukan\nylimielinen ja häijy lintu on sentään välttämätön solisti pohjolan\nsuven lintuorkesterissa. Senhän pitäisi osata ennustaa ikää: jos\npääset käen kukuntapuun juurelle, elät niin monta vuotta kuin käki\nkukkuu kertoja. Joku on päässyt, ja silloin käki on kukkunut hänelle\nMetusalemin iän.\n\n»Kuu kiurusta kesään» — kiuru on ollut näillä mailla jo aikoja\nsitten. »Puoli kuuta peipposesta» — peipponen on lennellyt täällä\njo ennen äskeisiä lumisateita, joissa se surkeasti värisi. Olisiko\nse erehtynyt ajanlaskussaan? »Västäräkistä viikon päivät» — tänään\ntouhusi västäräkkipariskunta pihamaalla. Mutta muutama tuokio sen\njälkeen leiskahti esiin iloinen pääskynen uudessa hännystakissaan — ja\n»pääskysest' ei päivääkään».\n\nEi nyt kuitenkaan ole kesä — ei, ei. Lämpimämpää kyllä on kuin koko\ntämän kuukauden aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 19 päivänä._\n\nEdelleen lämmintä, ja suloista kesäiseltä maistuvaa sadetta. Se on\nhävittänyt viimeiset tuonnoisessa pyryssä vahvistuneet lumensuikaleet\npohjoisilta rannoilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 20 päivänä._\n\nPilvistä, mutta ei kovin kylmää. Lenseätä, lännenpuolista tuulta.\n\nRantasipipari istuu kauan aikaa rantakivellä. Se on unohtunut keväiseen\nonneensa eikä ollenkaan säiky, vaikka mennään lähelle. Sorsat\niloitsevat salmella monin parein. Siinä on nyt vapaata väylää kevään\nhurmiolle.\n\nPihakoivu vihertää, silmut ovat auenneet. Lehden alku on pieni ja kaino\nvielä, mutta se on sentään näkyvissä, ja sillä on heleä vihreä värinsä.\nPihan pihlajat — niitä on viisi — työntävät myös uljaasti silmujaan\nauki. Sireeni samoin, ja vattupensaissakin on selvät lehden merkit.\nKuka ensin kerkiää? Ihmisen läheisyydessä luontokin on virkeintä; hänen\nilokseen. Ymmärtääköhän ihminen sen aina?\n\nVästäräkki on jotenkin eksynyt ullakolle. Se raukka koputtelee ikkunaa\neikä osaa ulos. Hyödyttömässä ponnistelussaan ikkunaa vastaan se väsyy\nja antautuu sävyisästi kiinni. Vai luottaisiko ihmiseen? Lämpimien\nkäsien välistä se katselee ihmeissään ja päästää riemullisia ja ehkä\nhieman kiitollisia kirkaisuja lähtiessään Luojan vapaaseen luontoon.\n\nPihakoivussa tiuskuttaa pian sen jälkeen västäräkkipari. Kenties\näskeinen ullakon vanki on puolisonsa kanssa tullut palkitsemaan\nihmisen avuliaisuuden sillä ainoalla tavalla, jonka se osaa. Kunpa me\nolisimmekin lähempänä luontoa ja yhteisymmärryksessä sen kanssa. Kai me\nsilloin ymmärtäisimme paremmin myös toista ihmistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 21 päivänä._\n\nAikainen aamuhetki on pelkkää auringon kultaa. Lammen pinta vipajaa\nkuin iso poikaparvi heittelisi kilvan sille voileipiä kultarahoilla.\nLintujen orkesteri soittaa nyt täydennettynä kevätsinfoniaansa. Siitä\nhelähtelee niin riemullinen, värikäs ja avartava sävelmeri, että mäellä\nseisoja vaipuu syvään hartauteen ja tuntee tämän väärentämättömän\nluonnon keskellä suuruutensa ja — pienuutensa.\n\nPäiväksi aurinko verhoutuu pilviin, jotka ovat vain hattaroita eivätkä\nsada, eikä auringon katoaminenkaan muuta ilmaa koleaksi. Sehän on\nkuitenkin, tulipallo, siellä jossakin ylhäisellä radallaan, josta se\nlähettää lämpönsä, vaikka sen iloinen katse ei ylläkään tänne.\n\nIllalla se taas heloittaa täydeltä terältä, ja silloin syntyy\nensimmäisen kerran näiden kahden viikon aikana ihana keväinen rauha.\nVesillä lepää värähtämätön tyyneys, joten kalojen leikki salmilla\nnäkyy selvästi. Tämä on jo oikeata kevättä, josta ei ole kuin vaaksan\nverran kesään. Härkälintu mylvii jossakin selkäveden puolella. Sen ääni\nkuuluu ensi kertaa eikä juuri kohota tunnelmaa, mutta täytyyhän senkin\nilmoittaa kevätriemunsa. Jokainen meistä laulaa omalla tavallaan.\nOlemmehan me jo tottuneet variksenkin soraääneen, joka silloin tällöin\nepämusikaalisuudellaan häiritsee metsän orkesterin konserttia.\n\nVoi kevään ihanuutta, jossa ihmissydänkin pyrkii seestymään riemuun!\n\nTähän asti on nähty vain yksinäisiä mehiläisiä, mutta nyt niitä pörrää\njo paljon. Toistaiseksi niillä on kuitenkin työn puutetta. Kukkien ja\nmeden aika tulee myöhemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 22 päivänä._\n\nKevät varmistuu ja voimistuu. Se saa varman otteen ihmisestä, nostaa\nhänen huulilleen hymyn, lahjoittaa hänelle virkeyttä ja intohimoa\nja täyttää hänet omalla väkevällä voitonriemullaan. Jos talvi toi\nsinulle surun, niin kevät pyyhkäisee sen pois. Jos mielesi on matala ja\nalakuloinen, niin se keväässä kirkastuu ja korkenee. Jos sinä talvella\nvihasit, opi nyt rakastamaan, sillä niin käskee kevään laki.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 23 päivänä._\n\nTuuli on ollut kova ja pohjoisen puolelta, ja aurinkokin on piileillyt\npilvessä.\n\nNyt iltapäivällä pilven palteet repeävät, ja kevään tulisilmä pääsee\nesiin. Se loihtii taas hetkessä voimakkaan kevättunnelman. Kevään\nsininen, huikaisevan korkea holvikatto kaartuu yllä kuin unelmien\nkohde ja pyrkimysten päämäärä, ja kaikki ympärillä kirkastuu melkein\nyliluonnollisesti.\n\nAh, yhtäkkiä havaitaan, että tuolla rannalla on pieni nuhrautunut\nlumiläikkä. Mikä sinä siinä olet, kun muualta ei mistään ole moneen\npäivään mitään sellaista näkynyt, — eikö sinun jo tule kiire pois?\n\nIltasella on typösen tyyni. Pohjatuuli lauhtuu aina iltaisin. Saaret\nja niemet peilailevat itseään tyynessä vedessä. Niiden varjo on\ntuolla jossakin syvällä. Ne viehtävät ajatuksenkin syvälle olemisen\ntarkoituksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Toukokuun 24 päivänä._\n\nVoi, sitä auringon säteilyä ja ilman yleistä leppeyttä, joka nyt\ntäyttää maailman!\n\nNyt saattaa laskeutua pitkäkseen kedolle, sillä maa huokuu lämpöä\nihmisen kylkeen. Ja katso, siinäpähän muurahainen, ahkera poika, jo\nmennä touhuaa tietänsä. Oo, niitä onkin paljon, tämä ei olekaan mikään\nsatunnainen asiapoika, vaan kaikki ovat jo työssään. Tähän asti ne ovat\npysytelleet pesän suojassa, piilossa.\n\nJa tuossa leijailee koreasiipinen perhonen. Ja toinen. Maa on\nvarmaankin nyt sulana pohjiaan myöten, koska nuo herkät unelmien\nlinnutkin ovat avautuneet koteloistaan vapaaseen luontoon. Ja\nkoppakuoriaisia liikkuu ympärillä niin monennäköisiä, että niistä\nsekautuu. Kedolla loikoja on tuntevinaan jo vienosti vihertävän ruohon\ntuoksun.\n\nSiinä lentää auringon kultajuovaa pitkin pöydälle kärpänen — toinenkin,\ntietysti näin keväällä ollaan kaksittain. Ovatkohan mökkimäen\ntämänvuotisten kärpästen esivanhemmat? Ne suorittavat vain lyhyitä\nlentoja, katselevat kaikkea, tutkivat ja tunnustelevat.\n\nPäivällä niitä kärpäsiä on jo useampia. Olkaa nyt rauhassa, mutta kyllä\nmyöhemmin teidän kanssanne tulee sota, se tiedetään jo vanhastaan. Nyt\nte kuitenkin vielä olette kesän ennustajia, ja siksi teitä suvaitaan.\n\nPainannepaikoissa surviaiset tukkivat silmät ja korvat, ja illemmalla\nitikka pyrkii hyväilemään kuistilla istujaa, jopa tunkeutuu\nhuoneeseenkin ja inisee iltaunen pilalle.\n\nPihakoivun lehdet yhä varttuvat, ja tuolta kauempaa saaristakin jo\nvilahtelee vihreyttä. Monivuotiset kukat tekevät nuppua, ja taitaa\njollakulla rikkaruohollakin olla sellaisia aikomuksia. Tämä on nyt\ntäyttä kevättä, viimeistä lopullisen kesän edellä. Luonto on nyt saanut\nväkevästi vauhtiin sen luomiskauden, joka kesemmällä puhkeaa täyteen\nkukoistukseensa. Ei ole yötä kuin pienoinen nikama enää, ja sekin\nkuultavan valkeata. Kaksi päivää jo melkein lyö kättä toisilleen.\nIhminen voi nyt helposti tarkata luonnon kypsymistä, kun kaikki on jo\nherännyt ja asettunut paikalleen. Hänen kevätpäiväkirjansa voi loppua.\n\n\n\n\nKIRKONMÄKI\n\n\n... ja minä kiitän sinua kirkonmäelläkin.\n\nNiin kehaisee suomalainen silloin, kun hän tuntee lähimmäistään\nkohtaan tavallista suurempaa kiitollisuutta. Mutta muistaako hän\ntämän lupauksensa? Muistaa ja ei muista — miten milloinkin. Kuitenkin\nhän rakastaa ja kunnioittaa kirkonmäkeään aivan erikoisesti. Kenties\nyhtä paljon kuin itseään kirkkoa, joka sillä kumpareella seisoo.\nKirkonmäellä on mahti kohottaa ihmismieli kiitokseen ja ylentää se\njokapäiväisistä ajatuksista. Vaikka se toiselta puolen on kotoisen ja\ntuttavallisesti maallisenkin tunnelman herättäjä.\n\nTemppeli ei ole mitään ilman mäkeä. Sen pitää seistä korkealla\nkunnaalla, jolta sen risti tervehtii tulijaa jo kaukaa ja jolta\nkellojen kaiku kiirii kilometrien päähän tuoden lämmittävät terveisensä\nsellaisellekin, joka ei jouda pyhänä kirkkoon. Ja jos kellojen kumahdus\nkuuluu arkipäivänä, niin kansa puhelee keskenään, että kukahan nyt lie\nkuollut, kun sielukelloja soitetaan. Sillä tavoin kansa saa sanoman\nsiitä, että ihmissielu on siirtynyt pois ajallisesta olemisesta.\n\nKuinka ihanaa onkaan kirkonmäellä, jossa syntyy tarvittava hartaus jo\nennen Herran temppeliin astumista. Silmä voi siltä hyväillä suvisen\npolttavan auringon auteretta mäeltä mäelle ja harjulta harjulle, ja\nkuinka lohduttava onkaan näky yli päivässä päilyvien järvien. Entä\ntalvella, kun katsetta kohtaavat lumiset vaarat, joiden rinteiltä\npakkassunnuntaina kohoilee pieniä pystysavuja kertoen elämästä\nhiljaisten metsien liepeillä. Tahi keväällä, kun purot lähtevät\nhopeisina rihmoina mäensyrjää laaksoon tahi lahdenpoukamaan. Eikä ole\nhuonompi syksynkään kuulakka päivä, jona monivivahteiset väriläikät\nkoristavat ympäröiviä tienoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOudosti kirkastava tunnelma herää jokaisessa oikealla kirkonmäellä\nkäyneessä. Ei maalaisihmiseltä suinkaan luonnontunnetta puutu, vaikka\njoku omahyväinen kaupunkilainen puistosankari kenties niin luulee.\n\nOletteko joskus nähneet maanmiehen seisovan oraspeltonsa äärellä\nkatselemassa sen yhä tihenevää vihreyttä? Hän saattaa teidän\nmielestänne olla välinpitämättömän tai asiallisen näköinen, kenties\nvähän kumpaakin, mutta jos te pääsette silmäämään häntä salaa, niin\nvarmasti huomaatte hänen koko olemuksessaan hartauden ja lempeän\nsiunauksen tunteen. Hän kiittää ja siunaa sitä luontoa, joka\npalkitsee hänen vaivansa ja kasvattaa hedelmän hänen kättensä työstä.\nEikä kaupunkilaisen pidä luulla, että hänen suvinen soutumiehensä\nkiitellessään salmien soreutta ja saarten suloa tekee sen vain\nsoudettavaansa miellyttääkseen. Ei, hän näkee ja tuntee sen; on nähnyt\nja tuntenut jo kauan, koko ikänsä, minkä hän niillä seuduilla on\nelänyt, vaikka hän sanoo sen koruttomasti ja ilman tekorunollisuuden\nvalheverhoa, eikä niinkuin kaupunkilainen sen mahdollisesti tekee.\nKatsokaa tarkemmin hänen silmiinsä, niin te ehkä huomaatte, kuinka ne\nhyväilevät noita saaria ja salmia.\n\nEikä maalaisrahvas suotta ole kirkkoaan korkealle kummulle rakentanut.\nSe on pyrkinyt lähemmä Jumalaa ja Hänen luontonsa kauneutta, sillä\nkirkonmäeltä pitää nähdä kauas, ja sen pitää ihanilla näköaloillaan\nherättää otollinen tunnelma. Sen täytyy rauhoittaa levotonta henkeä ja\nkorottaa masentunutta mieltä. Sen on tuotava iloa ihmissydämeen.\n\nMutta kirkonmäki voi myöskin olla maallisesti iloinen siitä huolimatta,\nettä sen lahteen viettävällä syrjällä on hautausmaa muistuttamassa\ntämän elämän katoavaisuudesta. Se hautausmaa on kuitenkin nyt jo vanha\neikä siihen haudata enää juuri koskaan. Nyt sitä kirkonmäkeä käytetään\nyleisesti urheilukenttänä, mikä osoittaa elämän ja jatkuvaisuuden lain\ntäyttymistä. Sillä juostaan, heitetään, hypitään ja lyödään palloa.\nNäissä maallisissa harrastuksissa ei milloinkaan kiihdytä eikä sanota\npahasti lähimmäiselle, vaan kasvatetaan tervettä sielua terveeseen\nruumiiseen, jotta kansa varttuisi ja vahvistuisi.\n\nKerran sillä kirkonmäellä kuitenkin taisteltiin eräällä tavalla\nkirkollisista eli hengellisistä asioista. Ensin kamppailtiin\nkirkkoherrasta monena sunnuntaina peräkkäin. Kirkonmäki kuuli silloin\nmonta sarvekasta sanaa, mutta se vain myhäili itsekseen, sillä se on\nymmärtäväinen ja herkkätuntoinen mäki, jolle kaikki inhimillinen on\nymmärrettävää ja luonnollista.\n\nNiin, taisteltiin siitä kirkkoherrasta. Kolme pappia kävi vaalia\nsaarnaamassa, mutta kolmas ja viimeinen jätettiin taistelulinjan\nulkopuolelle ja kahistiin kahdesta. Pidettiin kovaa suullista menoa\njokaisena kolmena vaalisaarnapäivänä, sitten välillä ennen vaalia ja\nlopuksi vaalipäivänä. Koetettiin sanan voimalla taivuttaa toisiaan,\nja se sana oli vähintään yhtä voimakasta kuin oli ollut niiden kahden\nsaarnamiehen julistus.\n\nOlisi ollut mukavinta valita molemmat kannatusta saaneet, mutta se\nei käynyt päinsä. Toinen sai enemmän ääniä. Mutta tämän kirkonmäen\nomistaja oli keisarinpitäjä, jollaisia ennen vanhaan oli olemassa, ja\nniin määrättiinkin sinne kirkkoherraksi se saarnamies, joka oli saanut\nvähemmän ääniä kuin toinen. Sen jälkeen vielä käytettiin muutamina\nsunnuntaipäivinä kirkonmäellä maallista kieltä, mutta kun se uusi\npaimen tuli seurakuntaan, mentiin häntä kuulemaan ja havaittiin,\nettä pappihan se on tämäkin. Ja pappina hän siinä pitäjässä pysyi\nkolmekymmentä vuotta.\n\nSitten se kirkonmäki näki toiset vaalivalmistukset, oikeastaan\nvielä kiihkeämmät. Sekin oli kirkollinen vaali, sillä oli valittava\nseurakunnalle lukkari. Tavallisessa katsannossa tuollainen virkamies\non paljon pienempi herra kuin kirkkoherra, jota kansa kaksipappisissa\nseurakunnissa pelkästä kunnioituksesta nimittää rovastiksi, vaikkei\nhänellä tätä arvonimeä olisikaan, mutta niin tässä pitäjässä kävi, että\nlukkarista tuli isompi riita kuin kirkkoherrasta.\n\nValmistelut olivat samanlaiset kuin papinkin vaalissa, ja kirkonmäki\nsai silloin taas kuulla kaikenlaista keskustelua, jolla useimmiten,\nniin hengelliseen säätyyn luettavaa miestä kuin se käsittelikin,\nsentään oli verraten maallinen sävy. Mutta kirkonmäkihän oli siihen\ntottunut, eikä se muuta kuin hiljakseen hymyili, koska kansa kaikessa\ntapauksessa haasteli hyvässä tarkoituksessa.\n\nVaalipäivänä sattui sitten sillä tavalla, että erään talon isäntä\noli havainnut naapurinsa äänestäneen toista ehdokasta kuin muut sen\nkulmakunnan asukkaat, ja niin hän tuskin oli malttanut laskeutua kirkon\nportailta sinne mäelle, kun oli vetänyt naapuriaan korvalle ja sanonut,\nettä kehtaat sinäkin, vaikka on oman pitäjän poika kysymyksessä. Eräs\nkolmesta vaalia laulaneesta oli todellakin sen seutukunnan kasvuja.\nToinen taas tunnettiin muuten paikkakunnalla, koska hän oli ollut\nsiellä viransijaisena. Ja niiden kahden välillä taistelu kävikin, eikä\nkolmas vaalimies saanut kuin yhden talon äänet. Sen talon isäntä oli\naina eripurainen muiden puraisten kanssa.\n\nSe naapuri siis sai korvatillikan, mutta hänellä oli myös runsaasti\npuoluelaisia, ja kirkon edessä oli vähällä syntyä tappelu. Tätä\nkirkonmäki ei kuitenkaan suvainnut, vaan mutristi kulmiaan ja pui\nlievästi nyrkkiään, minkä johdosta havaittiin, että nyt täytyy\nsaada aikaan nopea rauha. Ja sitten mentiin kellosepän, sellaisen\nomatekoisen, enemmän vain nimellisesti kellosepän, mökille kahville\nodottelemaan tulosta.\n\nPian sai kirkonmäki jälleen kuulla jossakin määrin maallisvoittoista,\njoskin kirkollisesta asiasta johtunutta puhetta, sillä taaskin oli\nvaali toisten mielestä mennyt vinoon. Se oman pitäjän poika, joka oli\nsaanut enimmät äänet, ei tullutkaan valituksi, vaan viransijainen,\njolle seurakunnan papisto oli antanut äänensä.\n\nOmasta kokemuksesta kuitenkin tiedettiin, että laulumieshän se on\ntämäkin lukkari. Osasipa hän soittaa äskettäin hankittuja urkujakin\noikein marssien kanssa, joten tämäkin kirkollinen asia raukesi taas\najallaan siihen. Ja kirkonmäki kuunteli kesäisinä sunnuntaina, kun ovet\nolivat auki, ihanaa urkujen ääntä ja veisuuta, ajatellen itsekseen,\nettä ihan turhasta nuo ihmiset silloin lukkarinvaalissa olisivat\ntehneet sen tappelun, mutta satuinpahan minä ajoissa heristämään heille\nnyrkkiäni; lempeästi minä sen tein, kun mulla on sellainen luonto ja\nkun nuo ihmisetkin oikeastaan ovat hyviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoskus, pestuupyhinä, kirkonmäellä ostettiin palvelusväkeä\nvuosisopimuksella. Se oli laillista kauppaa, johon kirkonmäki oli\ntottunut ja josta kirkossakaan ei moitittu, mutta jota se pohjimmaltaan\nei hyväksynyt. Enemmän kuin sellaista pientä ilmanaikojaan\nkellonvaihtoakaan, jota varsinkin kesällä, kun hyvin tarkeni, joka pyhä\ntapahtui nuorten miesten ja välistä vanhempienkin kesken. Ja vallan\npahoillaan kirkonmäki oli silloin, kun pari ukkoa vaihtoi hevosia.\nNäistä kaupoista tehtiin sitten lailla ja kirkon kuulutuksilla loppu.\nKirkonmäki oli silloin tyytyväinen.\n\nKerran sattui eräälle takakylän miehelle soma tapaus. Hän oli tullut\nyksin sinä pyhänä kirkolle koko kaukaisesta kylästään, ja hänen\nvelvollisuutenaan olisi ollut käydä ainakin kuulutuksissa, mutta\nmissä lie mies nahjustellut, kirkonmäelläkö mahtoi silloin vielä\nmuodissa olleita kellokauppoja katsella vai olisiko kellosepän mökillä\nkahvilla viipynyt, mutta niin oli vain myöhästynyt saarnanjälkeisistä\nkuulutuksista.\n\nEi hänen kuitenkaan sopinut palattuaan aivan tietämätön asioista\nolla, ja kun kylällä kysyttiin, että mitäs siellä kuulutettiin, niin\nhätäpäissään keksi valheen ja sanoi, että ei siellä kummempaa, pitäjän\nmakasiini vain kuuluu olevan auki niinkuin tulevasta tiistaista viikon\npäästä.\n\nSe lainajyvämakasiini oli kirkonmäellä, maantien toisella puolella,\ntuskin satasen metrin päässä kirkosta.\n\nAnnapahan sitten olla, kun se tiistai koitti, niin koko takakylä oli\nodottelemassa pitäjän makasiinin aukeamista, ja siinä joukossa oli\nse kuulutuksista myöhästynyt mies itsekin. Kun juttu oli lähtenyt\nkiertämään kylää ja kun kaikki olivat valmistautuneet lähtemään jyvän\nlammille, niin siihen matkueeseen oli liittynyt hänkin.\n\nSilloinkin kirkonmäki kuuli vähän semmoista ja tämmöistä juttua. Se\nmies, joka tämän aukiolon oli keksinyt, säästyi pahemmalta kohtalolta\nosaksi siitä syystä, että hän itsekin oli uskonut oman valheensa,\nmutta pääasiassa senvuoksi, että oltiin kirkonmäellä. Se makasiini\nkyllä pysyi kiinni, eikä sen aukiolosta ollut luettu mitään kuulutusta\nsaarnastuolista.\n\nAvarasydäminen kirkonmäki vain silloinkin hymyili ymmärtäväisesti.\nIhmisellehän sattuu kaikenlaista kommellusta.\n\n\n\n"]