[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFb30gf5TLf-KgUV4LgPcOdWhKgalhQXJgEnK8LfrNI0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},311,"Heikki Helmikangas","Sissala, Eero",1851,1909,"311-sissala-eero-helmikankaan-heikki","311__Sissala_Eero__Helmikankaan_Heikki",null,"romaani",[],[],"fi",1887,69438,426039,false,20905,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Heikki Helmikangas\" by Eero Sissala is a novel written in the late 19th century. The book explores the life and experiences of the main character, Heikki, as he navigates the challenges of childhood in rural Finland. Through his eyes, readers are introduced to themes of family, societal expectations, and personal growth.  The opening of the novel introduces Heikki’s modest home near the banks of the Temmes River and provides insight into his thoughts and feelings about his surroundings. Heikki contemplates his identity and place in the world, reflecting on the dynamics between his mother and a mysterious elderly woman living with them. He wrestles with the notion of being \"shrunken from an old man,\" a metaphor that represents his insecurities and the burdens of childhood. As Heikki adjusts to his new experiences, such as wearing trousers for the first time and venturing outside to collect berries, he slowly begins to grapple with the complexities of human nature and his relationships with peers. This sets the stage for a coming-of-age story imbued with curiosity and sincerity. (This is an automatically generated summary.)",[],307,"Minä-muotoinen kehitysromaani seuraa Heikki Helmikankaan elämänvaiheita lapsuuden kotioloista ja koulutiestä aina aikuisuuden kynnykselle asti. Kertomus kuvaa nuoren miehen kasvua, työntekoa ja pyrkimyksiä kauppiaaksi 1800-luvun suomalaisessa maaseutuyhteisössä.","Eero Sissalan 'Heikki Helmikangas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 311.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HEIKKI HELMIKANGAS\n\nKirj.\n\nEero Sissala\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1887.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nArvostelijalle.\n     I. Alku\n    II. Mitä toiset lapset minusta ajattelevat\n   III. Minä käyn ensi kerran kirkossa\n    IV. Ällätikku\n     V. Lukukinkerit\n    VI. Minä tutkin tuonen teitä\n   VII. Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni\n  VIII. Minä rupean kauppiaaksi\n    IX. Odottamaton merimatka\n     X. Äitini apuna\n    XI. Mieron tiellä kuleksija\n   XII. Odottamattomia suruja\n  XIII. Odottamaton harmi\n   XIV. Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan\n    XV. Odotettu vieraamme\n   XVI. Huvimatka\n  XVII. Että kerrankin saan nähdä\n XVIII. Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan\n   XIX. Torpan Pirjon nuttu\n    XX. Saara Sulkavan toinen uni\n   XXI. Vehkeet huomataan\n  XXII. Eräkäs\n XXIII. Välikäräjät\n  XXIV. Uutta kohti\n   XXV. Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi\n  XXVI. Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa\n XXVII. Kirjava joukko ajatuksia\nXXVIII. Lyhyen pysäyksen merkki\n  XXIX. Päivä jälleen paistaa\n   XXX. Helmikankaan talo ja asukkaat\n  XXXI. Heikinpäivä Helmikankaalla\n XXXII. Muutosten aikakausi\nXXXIII. Ikuinen kauppa\n XXXIV. Velan-alaisen huolet\n  XXXV. Loistavia lyhtyjä, mustia pilkkuja\n XXXVI. Kirjani viimeinen\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nKustantaja on toivonut että se, joka on tämän kirjan ulkoasua vähän\nkorjaellut, liittäisi siihen alkulauseen. Noudattaakseni hänen\ntoivomustaan minä sen teen, vaikka kertomus itse asiassa on niin\nyksinkertainen ja suora, ettei se suinkaan mitään selityksiä kaipaa.\n\nMutta kentiesi pitää arvostelija saada tietää, millä oikeudella\ntuntematon ja niinkuin kirjasta hyvin näkee oppikoulua käymätön mies\nuskaltaa yleisölle tarjota isonlaisen teoksen, jonka kokoonpano ei\ntyydytä nykyajan taiteellisia vaatimuksia?\n\nSiihen voin vastata, että tekijä ei ole suuresti luullutkaan itsellään\nolevan semmoista oikeutta. Hän on kirjoittanut kertomuksensa sydämensä\nkyllyydestä ja sitten sen moneksi vuodeksi unohtanut ja vasta muutamien\nystävien toimesta on se tullut kustantajalle tarjotuksi. -- Mutta tällä\nolen vaan vapauttanut tekijän edesvastauksesta ja arvostelija\nkääntynee nyt vastausta vaatimaan noilta ystäviltä, arvellen, että he\novat tällä toimellansa huonosti valvoneet kirjallisen taiteemme etuja.\nKoska minä itse olen yksi näitä ystäviä, niin pyydän saada vastata\nmuittenkin puolesta.\n\nSuomalainen yleisö on jo suosioonsa ottanut kaksi kansan syvästä\nrivistä lähtenyttä kirjailijaa: Pietari Päivärinnan ja Kauppis-Heikin.\nMeidän mielestämme kelpaa Eero Sissala kolmanneksi heidän seuraansa.\nArvostelija määrätköön heidän keskinäiset suhteensa; tässä viittaan\nvaan siihen, mikä oikeuttaa Sissalan esiintymään. Kertomuksen\nperustusten kannalta se, ettei hän koskaan yritä lentämään korkeammalle\nkuin siivet kannattavat. Hänen kertomuksensa esittää ainoastaan\nsemmoisia henkilöitä ja oloja, jotka hän oman elämänsä kokemuksen\nkautta täysin tuntee, hän arvostelee kaikki niinkuin valistunut kansan\nmies tekee, hän harrastaa uutta ja maan parasta, mutta ainoastaan\nsemmoista, jota hän täysin ymmärtää hyväksi. Muodon kannalta taasen\nvoipi hänen eduksensa lukea teeskentelemättömän, luontevan\nkertomustavan, jota ei oppi anna, vaan jonka Luoja lahjoittaa. -- Niin,\nsiinä ovat ne ansiot, jotka olemme tässä kertomuksessa nähneet. Niiden\ntähden, luullaksemme, voipi lukija antaa paljo anteeksi. Hän voi antaa\nanteeksi, ettei henkilöt ole tavattomampia, ettei tapaukset ole\nkummempia kuin jokapäiväisessä elämässä nähdään, sekä vihdoin\ntaiteelliset vaillinaisuudetkin, jotka arvostelija kyllä itsestänsäkin\ntietää luetella.\n\nEliel Aspelin.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nAlku.\n\n\nKun lukija luo silmänsä Suomen kartalle ja etelästä alkaen tarkalleen\nseuraa Pohjanlahden rantaa, tulee hän vihdoin Oulujoen suuhun. Siinä on\nOulun kaupunki. Kun sitten taas lähtee Oulusta maata myöten etelään\npäin, tulee ensimmäiseksi eteen Limingan pitäjä. Mutta ennen kuin\ntullaan Limingan kirkolle, on edessä mainion suuri niitty. Se on\nLimingan iso niitty. Varsinaiselta niityltä päästyä tulee useampia\npienempiä jokia, Ängeslevän, Tyrnävän ja Temmesjoet sekä vielä pari\nmuutakin. Niiden suut ovat aivan lähellä toisiansa, jonka vuoksi seutua\nvoisi sanoa viiden virran maaksi.\n\nTemmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas,\niso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen,\nyksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja\nvoimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman\ntöllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun\ntyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän\nsiihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää\nheinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut,\nseipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut,\nkivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja\noli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut. Mutta minä, vaikka olisin\nollut pienempi kuin olinkaan, olin kumminkin sen töllin isäntä ja\nhaltija -- sillä siksi minua aina vieraat sanoivat. Se oli jotakin\nsuurellista pienessä päässäni ajateltavaksi, kun minua isännäksi\nsanottiin; mutta todella olin minä isäntä eikä se siitä muuttunut.\nKaikki sanoivat, että talossa pitää olla isäntä ja emäntä, ja kun ei\nmeitä ollut muuta miespuolta, kun minä, pikku Heikki, niin asia sai\nolla niinkuin oli.\n\nMeillä oli yksi hyyryläinenkin, eräs vanha vaimo. Hyyryläiseksi äitini\nhäntä minulle nimitti; vaan kun katselin hänen kasvojansa, luulin häntä\njoksikin äitini sukulaiseksi. Sillä hän oli ihan äitini näköinen,\nvaikka paljon vanhempi. Totta puhuen minä en tietänyt, mikä hän\noikeastaan oli. Sen vaan tiesin ja huomasin, että hänen ja äitini\nvälillä oli joku yhdistysside, ja paljon he keskenänsä puhelivat\nasioita, joita eivät minulle tahtoneet ilmoittaa.\n\nMinulla oli kummallisia ajatuksia kaikesta, mitä minä näin ja mitä en\nnähnyt. Minä katselin Temmesjoen juoksua, ajattelin sen tulevan\nerittäin kaukaisilta mailta, tuolta maailman ääriltä, ja mielessäni\nsinne tänne sommittelin sitä, miksi jokea sanottiin Temmekseksi. Minä\nkatselin niityn pajupensaita joen rannalla, ihmettelin niiden kauneutta\nja ajattelin niiden tekijän taitavuutta ja hyvyyttä, kun oli ne siihen\näitini mökin viereen asettanut minun ihailtavakseni. Minä ajattelin\nkovasydämistä isäntää, jonka talossa äitini kävi työtä tekemässä, ja\nnurisin sitä, että hän antoi äitini niin kovin tehdä työtä. Kun äiti\nillalla tuli kotiin, hän oikein huohotti ja sanoi olevansa niin\nväsynyt. Minä ajattelin, kyllä se isäntä tekee väärin äiti raukkaani\nkohtaan. Niin viikon päivinä, mutta erinomaisen paljo minä ajattelin\nsunnuntaisin. Silloin nimittäin oli minulla erityistä ajattelemisen\naihetta. Äitini sai aina lauantaina rahaa työstänsä ja usein hän sanoi\nmeidän sillä elävän eteenpäin. Hän sanoi täytyvänsä tehdä paljon\nenemmän työtä siitä syystä, että minä olin elätettävänä; mutta ei\nsanonut surevansa sitä, että hän minun tähteni vaivaa näki. Sitä hän\nsureskeli, että maailmassa oli pahoja ihmisiä, eikä ainoastaan hyviä.\nTämän johdosta ajattelin sunnuntaisin enemmän ja minä huomasin\nvähitellen, että oli niitä sekä hyviä että pahoja ihmisiä; vaan sitä en\nsaanut päähäni, mitä eteenpäin eläminen oli eli mitä varten tahdottiin\nelämistä jatkaa. Ihmisistä kun puhuttiin, olin vakuutettu siitä, että\näitini oli hyvä, ja isäntä, jolle äitini työtä teki, paha.\n\nMutta kerran tapahtui oikein ihmeen kummaa. Eräänä päivänä toi äitini\nkotiin tullessansa jostakin, en tiedä mistä, vanhat, harmaat\nsarkahousut ja ne hän leikkasi ja sievästi neuloa rypisteli aivan\npieniksi housuiksi. Se jo herätti minussa jotakin huomiota, kun minusta\nsilloin otettiin ensikerran housunmitta. Kun sitten housut tulivat\nvalmiiksi, sain minä luvan panna ne jalkaani ja nytkö olin oikein\nhyvilläni. Olin ensikertaa housujalka-mies ja miesten vertainen. Kun\nvähän aikaa olin niillä astellut oikein pitkiä askeleita, niin tunsin\nhousuni erinomaisen sopiviksi ja ilossani lausuin: Kas, kun tuli\ntämmöset housut, vaikka vanhoista pienennettiin! -- Tuskin sain sen\nsanoneeksi, kun kuulin äänen korvissani: Sinä olet itsekin vanhasta\nukosta pienennetty, tottapa sinulle sopii vanhoista pienennetyt\nhousutkin. Vaikka minä tästä äkkiarvaamattomasta uutisesta\nhyvänpäiväisesti hämmästyin, huomasin kuitenkin, etteivät sanat\npilvistä tulleet, vaan olivat ne lähteneet äitini suusta.\nHyyyryläisemme näet ei ollut sillä kertaa kotona, vaan olimme me, äiti\nja minä, kahden kesken. -- Lause, että olin vanhasta pienennetty, soi\nkauan kummallisesti korvissani. Minä rupesin oikein toden tekoa\najattelemaan pienennystäni ja vähän ajan takaa uskoin itsekin, että\nolin pienennetty. Minä ajattelin niin paljon, kuin ymmärrykseni myöden\nantoi, kauas vanhaan entisyyteeni, jonka uskoin joskus maailmassa\nolleen olemassa; vaan en saanut, vaikka olisin kuinka ajatellut,\nmuistooni mitään niistä seikoista, jotka minulle niissä entisissä\nelämäni ja vanhuuteni ajoissa ennen pienennystäni oli tapahtunut.\n\nMeidän muori, nimittäin hyyryläisemme, tuli kotiin, juuri kun olin\nkiihkeimmilläni mietteissäni. Hänelle juoksin kohta vastaan\nilmoittamaan tärkeätä uutistani ja huomasin hänen olevan erittäin\nkauniin sinä päivänä. Katsellen hehkuvaa punaa hänen vanhoissa\nkasvoissansa ja lukien hänen kirkkaissa silmissänsä jotakin, jota en\nvanhasta pienennettynäkään voinut käsittää, pysähdyin hetkeksi.\nToinnuttuani jälleen ja hiukan rohkaistuani luontoani, sanoin muorille\nvapisevalla äänellä: Tiedättekö muori, mikä onnettomuus minulle on\ntapahtunut?\n\nMuori katseli minua silmiin, pieni hymy huulilla. Hän katseli\nmielestäni vähän liiaksikin kauan ja minä olin jo kääntyä pois akkunaan\npäin, josta, kun keskellä laattiaakin seisoi, näki Temmesjoen\nkimaltelevan auringon paisteessa. Silloin hän viimein sanoi: Mikä\nonnettomuus sinulle, lapsi, nyt on tapahtunut? Sekö, kun olet saanut\nuudet housut?\n\nTämän sanoessaan otti hän minun syliinsä ja nosti niin tavattoman\nkorkealle, että vanhasta pienennetty pääni otti kattoon. Tämä minun\nmuistaakseni oli ensi kerta, kuin olin niin korkealla, ja vielä\nollessani tässä tavattomassa korkeudessa lausui muori: Noin pitkäksi\npojaksi kasva! -- Tämä oli minulle erittäin ihmeteltävä sana. Pitikö\nminun vanhoista pienennettyjen housujeni nojalla kasvaa turvemökin\nkorkuiseksi? Ja sitten kai he taas, en tietänyt kutka, hyväksi\nnäkisivät ruveta minua pienentelemään pikku Heikiksi. Mielestäni olisi\nollut sopivampi, että olisin käynyt ilman housuja niin kauan, että\nolisin voinut niitä kantaa kokonaisuudessaan, ilman pienentämättä. Ja\nkun ajattelin vähän enemmän asiaa, tulin huomaamaan, että minulle olisi\nollut tarpeen olemassa hyvin iso joukko housuja, että olisi ollut aina\nmuuttaa, sen mukaan kun kasvoin tai vähenin. Kuitenkaan en puhunut\nsiitä mitään, vaan pidin tietoni itse.\n\nTehtyäni pienen pyörähdyksen laattialla, sanoin muorille: Muistatteko\nmuori sitä aikaa, jolloin minä vanhasta pienennettiin?\n\nMuori, joka jo oli istunut rahille sukkaa kutomaan, nosti molemmat\nsilmäparinsa niin ylös kun suinkin taisi. Mutta sepä hauskalta näytti,\nkun muori siinä katseli oikeilla silmillänsä varasilmäinsä ylitse ja\nalitse ja katsoi vuoroon minuun, vuoroon äitiin. Arvaanpa, että hän\nluuli minua jonkunlaiseksi mielipuoleksi, taikka pitikö hän minua vaan\nlapsellisena pikku Heikkinä.\n\nMinun mielestäni oli muorin ja äitini silmänheittojen vaihtamisessa\njotakin huomioon otettavaa ja katsoin siis tarkasti heitä molempia\nsilmiin vuorotellen. Vihdoin lausui muori, tasotellen lasisilmiänsä\nsuoraan asemaan ja nypäisten nenäänsä:\n\n-- Kuka tuon pojan on pyöräpääksi saattanut?\n\n-- Minä, sanoi äitini, vetäen suutansa nauruntapaiseen mutistukseen.\n\n-- Ei se ole vaarallista, vaan ei hyödyllistäkään, sanoi muori, ottaen\nnuuskarasiansa ja vetäen pari kolme hyppysellistä sen hienoa sisällystä\nnenäänsä.\n\nMinä menin pois muorin luota ja istahdin nurkkaan uunin viereen.\nMuistaakseni istuin omalle pikku tuolilleni, joka oli veistetty\njostakin koivupuun kannosta. Tässä vähän aikaa mietiskelin jotakin, jota\nen itsekään tarkkaan muista. Sen kuitenkin muistan, että sitten otin\nuunin edestä laattialta isonlaisen hiilen ja rupesin sillä piirtelemään\njonkunlaisia puoliympyrän muotoisia piiruja laattiaan. Sitä tehdessä\njupisin itsekseni: pyöräpää, puolipyörö. Minä olin niin kovasti\nkiintynyt ajatuksiini ja työhöni, etten kuullut mitään, enkä nähnyt\nmitään, enkä siis huomannut mitään, ennenkuin löysin itseni selälläni\nuunin vieressä itkemässä ja tunsin jotakin kuumeen tapaista kipua\nposkessani. Kyyneleitä tippui silmistäni, mutta kun niiden takaa\nkatsoin aljettua työtäni laattialla, niin huomasin siinä nokipiirujeni\nsijassa märjän, vasta pyyhityn puhtaan alan. Työni oli niin muodoin\nrauennut turhaan. Äitini käytöksestä ja katseista, jotka hän minuun\nloi, huomasin pian, että se oli hän, joka oli minulle tämän pienen\nkeikauksen tehnyt. Minä istuin jälleen tuolilleni, vaan en enää\nitkenyt, ja äitini kysyi:\n\n-- Mitä sinä, Heikki, oikein luulit tekeväs, kun laattiaa rupesit\nnokeamaan?\n\nEn tiedä, mikä toi sanan suuhuni, mutta kuitenkin niin oli, että kohta\nvastasin: alttaria. Tämä näytti tekevän niin hyvin äitissäni, kuin\nmuorissakin jonkunlaista vaikutusta, jos sitä vaikutukseksi voidaan\nsanoa, että äitini rupesi kiivaammin karttaamaan villoja ja muori\nsukkaa kutomaan, niin että joka toinen silmä putosi eli oikeammin ei\npuikolle mennyt, niinkuin hänen itsensä kuulin vähän ajan takaa\nkertovan, vaan minulle eivät he kumpikaan mitään puhuvan tuntuneet. Ja\nniin jäi minulta sen päivän muut tapaukset näkemättä, sillä minä\nvaivuin nurkassani unen helmoihin; ainoastaan sen muistan, kun minua\nlaskettiin vuoteelleni. Silloin näin äitini jotenkin tyyneillä silmin\nkatselevan minua ja niin kun vilahdukselta näin päivän vielä paistavan\nsisään akkunasta, juuri kun illalla tavallisesti, ja vaivuin niin\nsitkeään uneen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMitä toiset lapset minusta ajattelevat.\n\n\nEteenpäin eläessäni en huomannut mitään pienenemistä itsessäni, päin\nvastoin aina vähitellen suurenin; kovasti kuitenkin pelkäsin sitä\naikaa, jolloin ruvettaisiin minua pienentelemään. Mietteitäni en\nkuitenkaan enemmän kuin ennenkään ilmaissut äitilleni, vaan odottelin\nsoveliasta aikaa, jolloin saisin niitä puhua vertaisteni, nimittäin\ntoisten lasten kanssa.\n\nTapahtui sitten eräänä päivänä, kun menin niitylle marjoja poimimaan,\nettä siellä sattui olemaan muitakin lapsia. Minä en tuntenut heitä\neivätkä he minua; vaan en minä estänyt heitä marjoja poimimasta,\neivätkä hekään minua estäneet. Mutta en minä aivan iloinenkaan ollut\nheidän sielläolostaan. Pelkäsin näet marjojen kesken loppuvan, niin\netten saisikaan astiaani täyteen. He kyselivät minulta kaikenlaista,\nmuun muassa sitäkin, kenen poika minä olin. Minä kun en itsekään\ntarkoin tietänyt, kenen poika olin, sanoin heille kaikki, mitä tiesin,\nettä olin äitini poika ja että olin vanhasta ukosta pienennetty.\n\nMuutamat tämän ensin kuulivat ja ne, jotka kuulivat, sanoivat sen\nniille, jotka eivät olleet kuulleet, eikä kauan viipynyt, ennen kun jo\nkoko lapsijoukko tiesi, mitä minä olin puhunut. Minä kun en mielestäni\nollut mitään liikoja puhunut, poimin marjoja vaan ja vastasin silloin\ntällöin, kun he minulta jotakin taas uudestaan kysyivät. Mutta ei\naikaakaan, kun minua jo rupesi vähän harmittamaan. He rupesivat minua\njonkunlaisena pilkan esineenä pitämään. Sen minä selvästi huomasin\nsiitä, kun heidän suunsa ja äänensä oli loppumattomassa naurussa, niin\netten muuta enään kuullutkaan kuin naurua ja kysymyksiä. -- Kuinka\nsinua oikein pienennettiin? Ja koska sinua taas ruvetaan pienentämään?\nettä hekin muka mielellään tulevat sitä kummaa katselemaan. Minä en\nsiis muuta osannut kuin siirtyä vähitellen erilleen heistä rauhaa\nsaadakseni; samalla päätin mielessäni, etteivät he olleet oikein\nviisaita. Kuitenkaan en pakoon siirtymiselläni muuta voinut kuin sen,\nettä he sitä pikemmin tulivat perässäni yhä uudistamaan mokomia\nkysymyksiänsä ja kaiuttamaan niityn metsää uusilla nauruillansa. Sitä\nen voi tietää, miten minun olis käynytkään, jollei eräs vanhanpuolinen\nmies, jolla oli viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja leveä\nhuopahattu päässä, olisi siitä ohitse kulkenut ja vallatonta\nlapsilaumaa kovasti torunut sekä samassa antanut meille kaikille\nyhteisen varoituksen olla niittyä tallaamatta. Minä pidin sen vanhan\nmiehen käytöstä siinä asiassa jotenki toimellisesti tehtynä ja arvelin\nhänen olevan jonkun vanhoista ystävistäni, kumminkin tuttavistani\nentisiltä vanhuuteni ajoilta, ennen pienennystäni; vaan ajattelin\nkuitenkin hänelle ei paljon paremmin käyvän kuin minullekaan, kun se\naika tulee, että hänkin pienennetään. Jopa pelkäsin hänelle vielä\nhullumminkin käyvän kuin minulle, kuin hän oli sen reuhaavan\nlapsijoukon suututtanut.\n\nAjatellen vanhan miehen surullista tulevaisuutta, astuin verkalleen\nkotiani kohti. En ollut hyvällä mielellä. Vähän oli marjoja ropeessa ja\nhyvin aavistin, mitä toiset lapset ajattelivat minusta. He pitivät\nminua varmaankin pyöräpäänä ja olivat kyllä valmiit, missä vaan minun\nnäkisivät, tekemään minusta pilkkaa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nMinä käyn ensikerran kirkossa.\n\n\nOli kerran sunnuntai-aamu. Mutta jos oikein muistan, oli se samalla\nTapanin päivä. Minun ajanlaskuni mukaan olisi näet edellisenä päivänä\nollut lauvantai, vaan että se päivä, jota minä lauvantaiksi luulin, oli\njoulu, sen huomasin äitini sanoista. Kun minä näet aikaseen aamulla\notin äitini pienen puukon ja rupesin tikkuja vuolemaan, niin äitini\notti puukon sekä tikun pois kädestäni ja sanoi: Älä nyt toki jouluna\nvuolemaan rupea! Ja samassa hän myös sanoi, että jollei olis ulkona\nniin kauhea pakkanen, niin pääsisit tänään kirkkoon, mutta jos\nhuomiseksi ilma lauhtuu, niin pääset huomenna sen sijaan, joko minun\ntaikka muorin kanssa. Sen puheen johdosta olin minä kirkkoon menon\ntouhussa koko joulupäivän, ja yölläkin oli ajatus mielessäni, niin\netten totta puhuen paljon unta saanut.\n\nNiinkuin sanoin, oli sunnuntai-aamu. Vaikka minä olin paljon valvonut,\nolin minä kuitenkin jo aikaiseen vaatteissani ja kirkkoon lähdössä,\nniin etten muuta joutanut kuin tavan takaa käydä ulkona ilmaa\nhaistelemassa, Onneksi tunsin ilman olevan sinä aamuna paljon\nlauhkeamman kuin edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei näyttänyt äitini\nenemmän kuin muorikaan mitään kiirettä pitävän. He lukivat, keittivät\nja vieläpä joutenkin istuskelivat. Mutta mikä ihmeellisintä oli, he\nrupesivat syömään ja söivät mielestäni niin hirmuisen kauan, että se\nminua oikein suutuksiin asti ikävystytti. Minulta itseltäni oli\nruokahalu tykkänään kadonnut. Vaikka minua kehoitettiin syömään, en\nkuitenkaan ollut millänikään syömisistä, sillä mieleeni ei muuta\nmahtunut kuin kirkko, jota en vielä elämässäni ollut likeltä nähnyt;\nainoastaan etäältä olin sen nähnyt, nimittäin äitini mökin katolta.\nKirkosta ajattelin, että se olisi yhtä kaunis kuin Jerusalemin\ntemppeli, jota muori äitini ja minun kuullen oli lukenut vanhasta\nsuuresta kirjasta.\n\nOlin jo seisonut tuntikauden ovipielessä lakki päässä, kun\näkki-arvaamatta sain kovan käskyn tulla syömään ja vastoin tahtoani\näiti minut talutti pöytään. Tässä tilaisuudessa olisin antanut vaikka\nmitä sen edestä, etten olisi tarvinnut syömisellä aikaani hukata eli\nsyödä itseäni pois kirkosta. Rupesin kuitenkin käskyn mukaan syömään.\nÄitini toi leipää ja voita ja muori toi lohen nahkaa, joka oli jäännös\nsiitä puolen naulan painavasta lohenpalasesta, jonka muori oli jouluksi\nkylästä tuonut ja josta itse liha oli jo joulupäivänä syöty. Minä\nlevitin voin leipäni päälle ja muori pani lohen nahan voin päälle ja\nateriani, maito siihen lisättynä, oli valmis. Tosin rakastin syödä\nlohta, vaan en olisi mielelläni syönyt sitkeätä nahkaa, jonka laidassa\noli härskiytynyttä rasvaa. Rasva olisi mielestäni paremmin sopinut\nkengän voiteeksi, kun minun eineekseni, etenkin niin juhlallisella\nhetkellä. Huomaamatta käänsin nahan palan kasaan leipäpalasen toiselle\nlaidalle ja söin vaan voita ja maitoa. Vähässä ajassa olikin kaikki voi\nsyöty ja maito juotu, leipä ja lohen nahka vaan jäljillä. Kun ei kukaan\nnäyttänyt tarkastelevan syöntiäni, pistin molemmat taskuuni, panin\nkäteni ristiin ja kiitin, menin sitten äitini ja muorin luo kiittämään\nheitäkin ja sanoin olevani kyllin syönyt. Viimeinkin tuli lähtö.\n\nKauan oli ollut arveluita, jaksaisinko kävellä kirkolle vai pitäisikö\nminua vetää kelkassa. Lopuksi tultiin siihen päätökseen, että minä\nsaisin istua kelkassa, jota äitini ja muori vuoroon vetäisivät. Siis\nminä istuin kelkkaan ja äitini peitti minun jollakin, en tarkalleen\nmuista millä, ja minun oli erittäin hauska istua näissä ajopelissä.\nOli niin ihmeen paljon katseltavaa ympärilläni, että muutamissa\npaikoissa tahtoivat silmäni jäädä perään. Niin esimerkiksi kun katselin\nvirstan-patsasta, jota en ennen ollut nähnyt, jäin minä ihmettelemään\nhänen muotoansa ajatuksissani ja totta puhuen luulin hänen mieheksi,\nsellaiseksi, joka sopivan ajan tullessa pienennetään. Minä katselin\npellon aitoja ja katselin etäällä olevia taloja ja riihiä, eikä sillä\nhyvä, että katselin, minä kuulin myös. Ensin minä kuulin, kuinka\nkovasti koirat kylässä haukkuivat, mutta vähän myöhemmin minä kuulin\nerittäin kovaa ääntä, joka melkein sai minun vapisemaan. En voinut olla\nhuutamatta äitilleni mikä se, joka noin ääntää? -- Se on kirkon kello,\njota tapulissa soitetaan, vastasi äiti. Eihän se ihme ollutkaan, että\ntuo kristillisen vapauden julkinen merkki teki minun pieneen viattomaan\nsydämeeni voimallisen vaikutuksen, kun ensi kerran lähestyin Herran\npyhää huonetta.\n\nMatka oli joutusasti kulunut ja minut nostettiin pois kelkasta\nseisomaan pellon aidan viereen, joka oli lähellä kirkkoa, ja hyvä, että\nmuistan, kuinka minua nostettiin, sillä koko huomioni oli sillä\nhetkellä kiinnitetty kirkkoon ja tapuliin, jossa kellot paraikaa\ntäydellä mahdilla pauhasi. Muistan myös nähneeni, kuinka ihmiset\najoivat uljailla hevosillansa kirkolle, että lumi lenteli uhkeain\neläinten kavioista. Moni kova kokkare lensi minuunkin ja siitä jo sain\najatelleeksi, että olisi tarpeen hiukan pienentää niin mahtipontisia\nhevosia, ettei lumi tuiskaisi niin korkealle heidän jaloistansa.\n\nVihdoin lähdettiin minua taluttamaan kirkon rappusille. Korkeilla\nkiviportailla sain hetken seisoa ja katsella vilkasta liikettä, joka\nkirkon ympärillä vallitsi. Siinä kansaa kaikenlaista koolla, en koskaan\nollut vielä niin paljon ihmisiä nähnyt. Tulipa viimein rappusille kaksi\npoikaa, joista toisen tunsin. Kaikeksi onneksi eivät he kumpikaan minua\nhuomanneet, mutta minä katselin tarkasti heitä ja kuulin minulle\ntuntemattoman pojan sanovan sille, jonka tunsin: Tule, Jaakko, tapuliin\nkatsomaan kun soitetaan! -- Ahaa, ajattelin minä, niinkuin\njostakin koston mielestä, Jaakkoko sinun nimesi onkin, sinä veitikka,\nparas nauraja, joka suurimmasta sydämmesi halusta tulet pienennystäni\nkatselemaan, sillä hän oli se sama, joka marjaillessani oli suurinta\nelämää pitänyt ja saattanut toisetkin minua pihkaamaan.\n\nKirkon ovien aukasija oli mielestäni pitkäveteinen. Olivatko toiset\nihmiset yhtä mieltä minun kanssani, sitä en tiennyt, mutta minusta\nkumminkin tuntui odotusaika nälkävuoden pituiseksi. Viimeinkin\naukenivat hirmuiset jättiläisovet ja kirkon rappusille keräytynyt\nkansan paljous rupesi täyttä voimaansa ryntäämään sisään. Ensin tämä\nhuvitti minua, mutta samassa jo huomasin tilani vaaralliseksi ja pidin\nkaikin voimin kiinni äitini kädestä, joka samassa ottikin minun\nsyliinsä. Nyt jouduimme kumpikin suureen ahdinkoon, sillä meidät\ntyönnettiin ovipieltä vasten. Minä koetin tehdä itseni niin pieneksi\nkuin mahdollista, mutta jäin kuitenkin yhtä suureksi kuin ennenkin ja\nennen kun huomasin, olin seisomassa kirkon porstuassa, akkunan edessä,\näitini vieressä, ja kansaa tulvasi minun ohitseni kirkkoon, kuin vettä\nTemmesjoessa. Ei ollut vielä kiirettä kirkkoon, koskei äitini\nkiireempää pitänyt, vaan rupesi minulle näyttelemään esineitä,\njotka löytyi kirkon porstuassa. Ensin näytti hän minulle erästä\nmustannäköistä esinettä. Se oli puusta tehty ja oli näköjään juuri kuin\nkumollaan oleva pirtin penkki ja seisoi siinä jonkunlaisten jalkojen\ntapaisten telineiden päällä. Tarkemmin tutkittuani huomasin siinä\nolevan koko pitkän rivin pyöreitä reikiä. Minä ajattelin ja ihmettelin\nja viimein kysyin äidiltäni, mikä tuo on?\n\n-- Se on jalkapuu, sanoi äitini.\n\nTällä vastauksella olin tyydytetty, sillä luulin jo itsekin olevani\nasian perillä, kun näin sen jalkojen päällä seisovan, enkä enempää sitä\nkysellyt. Vaan kun kaulaliinani oli jotenkin pahasti solunut ja\nmuitakin pieniä vikoja taisi olla vaatetuksessa, pani äitini minun\nistumaan erään kalun päälle ja laitteli siinä minua niin sieväksi\npojaksi kuin mahdollista, ja sanoi sitä tehdessään:\n\n-- Istu mustassa penkissä pienenä, niin et tarvitse isona istua!\n\nNoista sanoista, totta puhuen, vähän säikähdin. En tosin ijässäni ollut\nkuullut puhuttavan mustasta penkistä, jonka tähden en tietänyt\ntäydellisesti enkä nimeksikään mustan penkin tarkoitusta. Kuitenkin\nkävi läpi minun ruumiini jonkunlainen väristys. Minä hyppäsin\nseisoalle ja katsahdin hyvin hätäisesti äitiäni silmiin ja nähtyäni,\nkuinka äitini totisesti katseli minua, en huolinut vaivata häntä\nkysymyksilläni, vaan käännyin tarkastelemaan tuota mainittua esinettä.\nSe oli kolmi-asteinen, karmilla varustettu istuin. Nyt en enää\nmalttanut olla kysäisemättä äidiltäni: Mikä on tuo tuoli, ja kenen\nsiinä täytyy istua?\n\n-- Siinä pahantekijät istuvat kirkonrangaistusta, sanoi äitini, jonka\nkatseessa näkyi jotakin surullista sääliväisyyttä. Sitten astuimme,\näitini minua taluttaen, sisään kirkkoon.\n\nJa nytkös silmäni oikein levenivät. Suuri oli todella hämmästykseni,\nkun astuin ensikerran Herran huoneeseen. Minä katselin ja katselin,\njoka paikkaa silmäni tutkivat ja sydämmeni oli tykkänänsä pyhien\ntunteiden vallassa, missä koneentapaisesti astelin äitini sivulla.\nSilloin vasta huomasin, että istuin vastapäätä alttaria penkissä äitini\nvieressä, kun minua hyvänpäiväisesti litistettiin. Vaikka olin aivan\nnuori ja pieni, käsitin kuitenkin, että kun ihminen on kovin\nsyvällisissä ajatuksissa, niin toisten ihmisten lykkiminen vaikuttaa\nsen, että hän herää juuri kuin uuteen eloon haaveistansa ja\nmietteistänsä.\n\nNäin herättyäni aloin huomata, mitä kirkossa tapahtui. Eräs mies, joka\nseisoi erinäisessä penkissä, rupesi veisaamaan ja koko seurakunta\njatkoi hänen perässään. Sepä oli todella tärisevä virsi, jommoista en\nsitä ennen ollut kuullut. Minä kuihkasin äitini korvaan hiljaa: Kuka\ntuo on, joka taululle numeroita asetteli ja ensiksi veisaamaan rupesi?\n\n-- Se on lukkari, sanoi äitini.\n\nLukkari! ajattelin minä, hänpä siis onkin kirkon etevin, sillä hän\npanee koko toimituksen alkuun. Ja nyt taas muistin yhden kappaleen\nmuorin isosta kirjasta, nimittäin, mitä siinä sanottiin soitannosta\nJerusalemin templissä. Minä huokasin syvään, kirkkotoimitus täytti\nsydämmeni oudolla hartaudella. Enkä minä paljon ympärilleni katsellut,\nsillä äitini käski minun katsoa virsikirjaan. Sitä teinkin. Oikein\ntarkasti katselin kirjan lehtiä, vaikk'en ainoatakaan puustavia vielä\ntuntenut.\n\nPian oli virsi loppuun veisattu ja pappi alkoi aittariita lukemaan.\nEnsi alussa säikähdin sitä, sillä en ollut huomannut, milloin pappi oli\nsinne, ennen tyhjään paikkaan astunut. Mutta vähän päästä jo siksi\ntoinnuin, että rupesin eroittamaan sanojakin. Minä kuulin papin\npuhuttelevan meitä kaikkia veljikseen ja sisarikseen, josta tulin\nerittäin iloiseksi ja sydämellisimmällä halulla koetin ymmärtää\njok'ainoan sanan. Mutta ennen kun alttari toimitus oli loppunut,\nilmestyi Jaakkokin toverinensa seisomaan penkin päähän, minun\nkohdalleni, käytävän toiselle puolelle. Se oli paha sattumus, jota en\nensinkään olisi halunnut juuri kaikkein pyhimmän hartauteni hetkellä.\nSillä heti kun olin hänen nähnyt, muistui mieleeni hänen tulonsa\npienennystäni katselemaan eikä se muisto ollut laisinkaan terveellinen.\nSe synnytti minussa jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Minä en tahtonut\nkatsella häntä, vaan käänsin pääni toisaalle ja huomasin meidän muorin,\njoka istui saarnatuolin juurella pienellä tuolilla, hiljaa huojutellen\nruumistansa ja hellästi silmäillen pappia. Tämä muorin käytös saatti\nminun jälleen hyvälle päälle ja minä tunsin itseni leppyneemmäksi\nJaakkoa kohtaan.\n\nPohjolan kylmä pakkanen, joka uskaltaa astua kirkkoonkin, oli sinäkin\njuhlapäivänä sinne saapunut ja kukatiesi ennen kun minä. Se alkoi\nnipistellä minua käsistä ja jaloista ilman armoa. Toisetkin ihmiset,\nvaikka olivat paljon paremmin vaatetetut kuin minä, alkoivat vähitellen\nyksi toisensa perään takomaan jalkojansa yhteen ja yskimään oikein\nankarasti. Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en\nkuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun\neivät toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä\nrasitusta ja samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui\nsaarnatuoliin eräs aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa\nkorvaani: kuule nyt, kun pappilan nuori herra saarnaa! Ja nytkös minä\nrupesin oikein mielelläni kuuntelemaan. Toisetkin lakkasivat rykimästä\nja takomasta, niin että korvani eivät kuulleet mitään muuta kuin sen\nnuoren pojan kimakoita ja suloisia sanoja. Nyt ei enään mielestäni\nlukkari ollut kirkon etevin. Etevyyden sijan oli pappilan nuori herra\nsaanut ja siinä luulossa olivat kai kaikki muutkin. Mutta kun olin jo\njonkun ajan saarnaa kuunnellut, tuli minulle vieras ja se oli nälkä.\nMitä muuta, olipa evästä! Minä pistin sievästi käden taskuun ja otin\nsieltä leipäpalani ja lohen nahkani ja aloin suurella halulla syödä. En\nolisi uskonut, että tein viisaasti, kun ruokatähteeni taskuuni kätkin.\nTämän huomasi äitini pian, eikä hän sallinut minun syödä ihmisten\nnähden kirkonpenkissä. Minun täytyi istua alas sen kapean laudan\npäälle, jossa muut jalkojansa pitivät. Kun ei nälkä häpeätä katsonut,\nniin en minäkään. Istuin vaan nöyrästi toisten jalkaportaana ja söin\nkaikki säästöni loppuun. Syötyäni panin mieleeni ilman kenenkään\nmuistuttamista, että jos toisten kirkkoon menen, niin syön lähtiessäni\nkylliksi, etten tarvitse kirkossa syödä ja syömisellä häiritä omaa\nhartauttani ja rikkoa toisten kirkkorauhaa.\n\nIlman muita tapahtumia päättyi jumalanpalvelus sievästi ja me lähdimme\nulos kirkosta. Minä sain taaskin istua kelkkaan ja ajaa niin kotia\nkohti. Mutta ennen kuin sinne ehdimme, tapasi minun kauhea vilu. Minä\naloin huutaa kelkassa ja pyysin, että saisin juosta; vaan kun äitini\nnosti minun maantielle seisomaan, niin enpä voinutkaan seisoa oikealla\ntavalla, jalkani olivat melkein turtana. Äitini käski minun hypähdellä\nja minä koetin kaiken voimani perästä tehdä niin kuin oli käsketty,\nvaan huonosti se kävi. Kuitenkin tulin siitä vähän notkeammaksi ja\nvihdoinkin pääsin kotiin. Kun sitten vedettiin kengät pois jalastani\nlämpymässä huoneessa, olivat varpaani paleltuneet. Äitini otti ulkoa\nlunta ja hieroi sillä jalkojani, siksi kun varpaani syttyivät palamaan,\nnäkymättömään liekkiin. Niin se todella poltti kuin tuli. Vaan ei\nsillä hyvä, että jalkojani poltti, alkoipa käsiänikin polttaa ja\nvieläpä paljoa pahemmin. Ne tulivat aivan tönköiksi ja väriltään\nsinisenpunaisiksi, samalla paisuen hirmuisen paksuiksi. Niin muodoin\nolin joutunut mitä auttamattomimpaan epätoivoon ja aloin itkeä. Äitini\nkäski minun käsilläni hieroa hiuksiani, vaan yhä vaan tuskani kiihtyi.\nTässä neuvottomassa tilassa sieppasi äitini noin puolen korttelin\nvetoisen pullon, kaasi siitä erästä kerman näköistä ainetta\nkämmenellensä ja voiteli sillä käteni ja jalkani. Suureksi ilokseni\nlakkasi hirmuinen pakotus melkein kohta. Kun uteliaasti kuulustelin\nmainion voiteen nimeä, niin pisti äitini ennen kun vastasi, pullon\nnenäni alle. Olipa se väkevää! Tahtoi kerrassaan salvata henkeni\nliikunnon ja saattoi minun pahasti aivastamaan. Hankittuansa minulle\ntämän havainnon voiteen voimasta, lausui äiti naurusuulla:\n\n-- Se on kamferttilinementtiä.\n\nOudolta kuului nimi, mutta tarkasti se on muistettava, ajattelin minä,\nkun voiteen avulla aloin jälleen tulla terveeksi pojaksi. Ehtoolla jo\nhypähtelin niin kun ennenkin ja olin iloinen, että olin saanut käydä\nkirkossa ja kuulla pappilan nuoren herran saarnaavan. Muutamien päivien\nperästä lähti varpaistani nahka pois ja varpaani tulivat erinomaisen\naroiksi, etteivät kärsineet sukkaakaan.\n\nSiten oli minulla sekä surua että iloa ensimmäisestä kirkossa\nkäynnistäni, vaan niinhän tässä maailmassa surut ja ilot, vahingot ja\nvoitot vaihtelevat. Ja onhan se vaan tavallista eikä mitään\nsatunnaista.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nÄllätikku.\n\n\nOli kulunut muutamia viikkoja ensimmäisestä kirkkomatkastani, kun muori\neräänä päivänä läksi kaupunkiin. Minä surkuttelin häntä, sillä oli\nkeskitalven aika ja lunta sangen paljon maalla, mutta hän nauroi minun\nhätäilemiselleni. En ole ensi kertaa pappia kyydissä, sanoi hän, ja\notti selkäänsä pussin, joka oli täpö täynnä sukkia ja vanttuita, joita\nhän meni kaupittelemaan kaupunkiin. Mennessään hän lupasi tuoda jotakin\ntuliaisiksi minulle ja sitten hän astui eteenpäin, selkä kotiin\nkäännettynä. Minä taasen katsoin muorin jälkeen, niin kauan kuin\nvähääkin voin häntä nähdä.\n\nOli juuri auringon noustessa, kun muori läksi, ja jotenkin hampaita\ntärisyttävä pakkanen. Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän\nsanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut\nkehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta\ntyötä että villoja kehrätä. Parempi, arveli hän, olisi se, jos\nveistelisin itselleni ällätikun. Ällätikun! sepä jotakin kummallista,\njommoista en ollut milloinkaan missään nähnyt. Kuinka voisin minä\nsitten ällätikkua veistellä? Sen kohta sanoinkin: En osaa minä\nsemmoista vuolla.\n\nÄitini katsahti minuun taaskin tapansa mukaan totisesti ja sanoi:\nMiks'et samalla sanonut, eipä taida Tauriainen tehdä tervatynnyriä.\n\nTuohon asiaan olisin mielelläni jotakin vastannut, mutta en uskaltanut\nmitään puhua, kun satuin samassa katsomaan tuvan nurkkaan, jossa\nkoivunvarpuluuta majaansa piti. Se oli tavallisesti äitini oikean käden\nkanssa liitossa minua vastaan, kun satuin jotakin äitin lakia vastaan\nrikkomaan. Minä ajattelin vaan, kyllä sinä, luuta, piankin taidat\nhyväntahtovaisesti tarjota varpujasi äidilleni avuksi, jos minä vielä\nrupean Tauriaiskysymyksestä tarkempaa selkoa ottamaan. Kysyin sentähden\nnöyrästi vaan:\n\n-- Mistä ällätikku tehdään, äiti kulta?\n\n-- Päreestä, oli vastaus.\n\nMinä otin kokonaisen, hyvin leveän päreen, vein sen äitilleni ja pyysin\näitiäni näyttämään ällätikun mallia.\n\nÄitini otti nyt, sanaakaan puhumatta päreen kädestäni, taittoi\nlyhykäisen palasen ja vuoleskeli siitä sievän tikun. Olipa se oikein\nkuin hännällä varustettu, vähäten vivahtava pikku sisiliskoon, joita\noli kotona niityn ruohikossa. Yläpäässä oli peukalon sija, hännän\njuuressa oli juuri kuin olkapäät, joihin minun oli asettamin etusormen\nja keskisormen päät, ja häntä oli se, jolla ajan tultua pistettäisiin,\nvaikka Iitä silmään.\n\nÄllätikku oli siis valmis, mutta kun minäkin tahdoin saada jotakin\nomista käsistäni valmistumaan, tein vielä toisen, ja kolmannenkin\npuikon ja kuta useamman tein, sen sievempiä ne syntyivät. Uuden\nkapineen käytäntö pysyi minulta kuitenkin hämäränä. Äiti käski panna\ntikut hyllylle, siksi kuin saisin aapiskirjan, jommoisen hän sanoi\nmuorin tuovan kaupungista. Sitä kirjaa lukiessa olisi näet ällätikku\ntarpeeseen. Nyt alkoi ikävä aika. Olisin suonut muorin jo olevan\nkotona, vaan siinäpä temppu. Muoria kesti odottaa koko neljä päivää.\nVasta senjälkeen hän tuli ja toi kun toikin aapiskirjan, sekä myöskin\nlakristatangon, jonka hän asetti kirjan viereen hyllylle. Siinä ne\ntuliaiset minulle. Jos olisin saanut itse määrätä, olisin kohta syönyt\nlakristan, sillä niin olin yöt ja päivät makiaisia odottanut; mutta\ntoisin oli päätetty. Ensin täytyy Heikin oppia edes Aan oikein\ntuntemaan, ennen kun saa maistaakaan lakristaa. Semmoinen oli tuomio.\nEi auttanut, vaikka lakristan maku jo tuntui suussa, niin että olin\nvähällä kieleni nielaista. Minä otin aapiskirjan ja aloin katsella sitä\npäältä ja sisältä.\n\nKirja oli oivallisen kaunis, se täytyy minun tunnustaa, vaan siinä se\nkaikki, että se oli kaunis. Sillä tuota A-puustavia en ollut minä mies\nlöytämään, vaikka olin jo lähes kuuden vuoden vanha. Pian olinkin\nkaikki lehdet läpikatsellut. Viimeisellä lehdellä näin linnun kuvan.\nKun sitä ihmettelin, sanoi muori, joka istui liedellä lämmitellen\nitseänsä, se on aapiskukko. Ja sitten hän vielä lisäsi: se kukko se\njuuri onkin, joka antaa kaikellaista hyvää suuhun pantavata sellaisille\nlapsille, jotka ahkerasti lukevat. Mutta koetappas, ehki, ruveta\ntavustelemaan ison Aan kanssa, sillä siitä on alku aljettava ja lopuksi\ntulee Öö.\n\nMinä juoksin niin kiivaasti muorin luo, että olin vähällä lentää pääni\nuunin rintaan, istuin muorin polvelle ja sanoin: Opettakaa, muorikulta,\nminua lukemaan.\n\nNo, niinpä niin, sanoi muori, otti älläpuikon, osoitti sillä kirjan\nensi sivulla olevaa isoa kirjainta ja sanoi: tuo on Aa.\n\nSiitäpä se olikin alku, niin kuin muori oli sanonut. Mitä suurimmalla\ninnolla koetin minä oppia kirjaimia tuntemaan eikä mennytkään monta\naikaa, korkeintansa kolme päivää, ennenkuin jo hairahtumatta osasin\nkaikkien puustavien nimet. Lakristaakin kesti syödä saman verran aikaa,\nkun tarvittiin Aan armeijan voittamiseksi. Voitettuna vangittiin koko\nhänen joukkonsa aivojeni sisimpiin komeroihin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nSukukinkerit.\n\n\nOli kevät ja ihanat pitkät päivät. Noin pari kuukautta olin lukea\npaukuttanut aapistani ja viimein saanut päähäni koko sen sisällyksen.\nEräänä sunnuntaina olin taaskin kirkossa, ja sain siellä omin korvin\nkuulla, että ensi keskiviikkona oli meidän kinkerikunnan kinkerit.\nTästä tulin ensialussa iloiseksi, sillä mieleeni juolahti, että nyt\nsaisin näyttää lukutaitoani kinkerissä, mutta tuntui myöskin vähän\nhäpeälliseltä, kun en osannut yhtään lukua katkismuksesta. Olisin\ntahtonut osata katkismuksenkin ulkoa, mutta kun myöhään olin alkanut,\nniin olin kuin olinkin myöhästynyt.\n\nPitkin askelin astelin minä kotiapäin kirkosta Loviisan kanssa. Loviisa\noli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet\nkirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän\nvuotinen, minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava\nlukemaan ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki,\nsen hän kohta osasi ulkoa. Minä kyselin häneltä, kuinka kinkerissä\nollaan, sillä tiesin hänen olleen siellä jo kolmena vuonna. Hän kertoi\nminulle kaikenlaisia kinkereistä ja muun muassa senkin, että\nkinkereissä ovat ne ihmiset kaikkein onnettomimmat, jotka joutuivat\nlukemaan keskiajalla. Silloin ovat nimittäin papit ja lukkarit kaikkein\nkiivaimmillaan ja äreät että syödä tahtovat huonolukuisia, kun sitä\nvastaan ne, jotka joutuivat lukemaan joko aivan alussa taikka aivan\nlopussa ovat onnellisiksi kehuttavat. Aamurukouksista liuvennut sanan\nvoima vaikuttaa alussa, että niille, jotka ensiksi esiin astuvat, ei\nvielä niin kiivaita olla ja lopussa taas, kun luettajat jo ovat hyvin\nväsyksissä ja alkavat syljeskellä ja odottelevat mielihalulla\npäivällisen valmistumista, ovat he näistä syistä vähemmin taipuvaisia\nnuhtelemiseen.\n\nSuurella uteliaisuudella kuuntelin Loviisan puheita, mutta vähän\nmietittyäni huomasin ne hyvin yksipuolisiksi. Sillä sen mukaan kuin hän\nkertoi ei näkynyt olevan paljo apua lukutaidosta, oliko se parempi tai\nhuonompi. Sen tähden kysyin Loviisalta:\n\n-- Eivätkö luettajat sitten pidä mitään väliä, onko hyvä taikka huono\nlukemaan, vai riippuuko torujen saaminen ainoastaan ajasta ja\nkellonmäärästä, luulisinpa kohtuulliseksi, että niitä, jotka ovat\nolleet ahkeria lukemaan, asetettaisiin vähän kunniallisemmalle\npuolelle, jota vastaan laiskat lukijat pantaisiin häpeässä istumaan,\nvieläpä tukastakin pölytettäisiin.\n\n-- Kyllä se on niinkin, sanoi Loviisa, että kinkereissä isostikin niitä\nkiitetään ja kehutaan, jotka hyvin osaavat, ja pahastikin pölytetään\nlaiskoja. On minuakin joka kerta kiitetty lukemisestani ja luullakseni\nlienee liiaksikin kiitetty, sillä ei lukutaitokaan aina riipu\nahkeruudesta. Muutamat ovat kyllä laiskoja lukemaan ja saavuttavat\nkuitenkin kinkerissä erinomaista mainetta, heillä kun on tavaton\nmuistin lahja. Sitä vastoin käy toisille aivan hullusti, vaikka ovat\nolleet kymmenen kertaa ahkerampia, mutta ovat hatarapäisempiä ja vielä\nlisäksi arkoja ja pelkureita, niin että vapisevat papin tahi lukkarin\nedessä kuin kahila virrassa eivätkä saa suutaan auki. Vaikka\nosaisivatkin lukea, saavat he mitä kovimpia torumisia, jos pappi tahi\nlukkari sattuu olemaan kiukkupäinen. Niin esimerkiksi ei voi ahkerampaa\nolla kuin Pirttilän Paavo, mutta hän ei saa kirjaa päähänsä, vaikka\nsitä varten ponnistelisi sata vuotta yöt ja päivät. Ei hän juuri\nmuutoin ole hullu, mutta lukemaan hän ei opi, vaikka häntä jo on\nkäytetty tietäjissäkin. Tietäjä on määränyt hänen syömään katkismuksen\nlehtiä jauhopuurossa taikka pehmeän limpun kanssa ja hän on jo\ntietääkseni syönyt yhden äitinsä katkismuksen loppuun, mutta ei ole\nsekään auttanut. Nyt on taaskin sama tietäjä keksinyt uuden tuuman. Hän\non näet määrännyt kaikkein vaikuttavampana keinona, että Paavolle\nsyötettäisiin Raamatun lehtiä ja eilen kävi Pirttilän emäntä ostamassa\nrantakylästä hyvin vanhan raamatun, jota nyt varmaankin aletaan pojalle\nsyöttämään.\n\nTälle Loviisan puheelle en voinut muuta kuin nauraa, sillä olihan se\nminusta vähän kummallista, että ihmisten täytyi lukutaidon\nsaavuttamiseksi syödä kirjan lehtiä. Tien haarassa, josta tie lähti\nVierimälle, erosin minä Loviisasta. Hän meni suoraan kotiinsa ja minä\njuoksin yksin kotiini, johon päästiin maantietä.\n\nKotiin tultuani sanoin ensin tavallisuuden mukaan terveisiä kirkosta.\nSitten kerroin, että meidän kinkerit ovat jo keskiviikkona ja oikein\nkiireesti lisäsin vielä, että Pirttilän Paavo on syönyt katkismuksen ja\nnyt hän alottaa syömään Raamattua.\n\n-- Kyllä kait, sanoi siihen äitini, vaan muori ei puhunut mitään.\n\nPäivällinen oli valmis, maitolämmitystä ja ohraista rieskaa. Minä syödä\nhotkasin pian ja rupesin lukemaan. Mitä kiireemmin luin aapiseni\nläpitse ja pyysin muoria koettamaan, osaisinko varmasti ulkoa joka\nluvun hairahtumatta. Muori otti kirjan käteensä katsoaksensa perään ja\nse meni vallan hyvin, ettei hänen tarvinnut oijaista kuin kahdessa\nkohden. Saatuani luetuksi pyysin luvan päästä Vierimällä käymään\nkatsomassa Loviisan lukua, sillä luulin hänen taitavan uudenaikaisempaa\nsorttia kun meillä osattiin. Ensin en tahtonut saada lupaa, vaan\nvihdoin kuitenkin se myönnettiin ja minä juoksin kun hullu pitkin\njokiahdetta Vierimälle.\n\nTotta puhuen en ollut käynyt Vierimällä kun yhden ainoan kerran sitä\nennen, ja senkin pimeällä iltapuhteella äitini kanssa maitoa hakemassa.\nNyt menin sinne selkeällä päivällä ja tultuani lähelle torppaa\npysähdyin hetkeksi katselemaan. Ensinkin katselin kuusia kasvavaa\nseutua ja sitten torpan pellon aitoja, jotka olivat jotenkin korkealla\nmatalasta, keväisestä lumesta. Vierimän uusi riihi, joka oli aivan\nkeskellä peltoa, veti sen jälkeen huomioni puoleensa, siinä kun oli\nlautakatto ja saranoilla varustettu ovi. Kirkkoreisullani en ollut\ntalojenkaan riihissä nähnyt muuta kuin olkikattoja ja sivulle\nlykättäviä ovia. Nämät huomattuani astuin pihalle. Kas, kun se Vierimän\nukko oli viiden pienen ikkunansa pielet punaisella maalilla maalannut.\nSepä oikein sievältä näytti! Mutta vieläkin sievemmältä näytti\nuutukainen pieni aitta, joka pihan laidassa seisoi, niin sievästi kuin\npirtin pöytä neljän paasikiven päällä. Olin jo astumaisillani portaita\nylös -- sanon ylös sentähden, että portaissa oli kaksikin otinta -- kun\nsamassa kuulin takanani äänen hyräyksen: ammuu. Kohta huomasin, että\nääni kuului navetasta, joka oli selkäni takana, pihan toisella\npuolella. Vierimän lehmä siellä ammui. Nyt näin navetan oven olevan\nauki ja minä käänsin matkani sinne. Siellä oli Loviisakin lehmälle\nhaudevettä keittämässä.\n\n-- Hyvää päivää, sanoin minä, tulin tänne saamaan sinulta vähän\nparempaa luvun mallia, sillä luulenpa sinun osaavan uudenaikaisempaa,\nkun muori ja äitini.\n\n-- Uudenaikaisempaa! toisti Loviisa hiukan ihmetellen. Samassa tuli\nVierimän muorikin navetan loukosta esiin. Hän se oli, jonka kädessä\nkoko Vierimän torpan hallitus-nyörit olivat. Hän oli Vierimän ukon\näiti. Loviisan äiti oli kuollut jo lapsensa ensimäisellä ikävuodella.\nSen muistin kuulleeni kerrottavan, sillä korva paljon maata kulkee. Ja\nmitä muuta olin kotonani kuullut Vierimän elämästä, oli se, ettei ukko\nsaanut mitään tehdä, ei kumminkaan suurellisempia asioita päättää,\nilman äitinsä suostumusta. Nytpä vähän luontoani masenti, kun\näkkiarvaamattani seisoin tämän Vierimän haltiattaren edessä. Ajattelin\nsinne tänne päässäni, palatako kotiin vai pysyä päätöksessäni että\nsaada luvun mallia. Väkisin tahtoi palaamis-ajatus päästä voitolle, ja\nmiten olisi käynytkään, eiköhän minun vanhasta pienennetty miehuuteni\nolisi masentunut aivan voimattomaksi ja minä vaimon puolen tieltä\nvetäynyt takaisin, jollei muori olisi lasisilmiään korjaellen sievästi\nkuiskanut lehmälleen: Syö nyt, Mustikki, siinä vähän jauhoja ja\nhaudevettä, ja lähdetään, Loviisa, sisälle! No niin, ajattelin minä ja\nsiirryin ulos navetasta toisten edellä. Nyt tuli muori aivan lähelle\nminua, katsoi minua tarkasti silmiin, juuri kuin tunteaksensa; mutta\neipä tuntenutkaan, koska täytyi kysyä: Kenen poika sinä olet? Mutta\nennen kuin ehdin vastata, sanoi Loviisa: Heikkihän se on. -- Ai,\nHeikkuko se on, sanoi muori, no, tule sisälle, lapsi.\n\nJa niin me mentiin, muori edellä, Loviisa muorin perässä ja minä\nkolmantena. Sisään tultuani näin Vierimän ukon istuvan pöydän päässä\nhartaasti lukien jotakin, ei aivan suurta kirjaa. Minä pysähdyin\novipieleen seisomaan ja katselin talonväen käytöstä. Molemmat\ntoisetkin, niin muori kuin pieni Loviisa, menivät istumaan pöydän\ntaakse, peräpenkille. Hekin ottivat kirjat käteensä ja rupesivat hiljaa\nlukemaan, antaen huoneen isännälle sen kunnian, että hän, joka oli\ntalon ainoa miespuoli, sai yksinänsä ääneen lukea. Minä taas\nsuurimmaksi ihmeekseni katselin seinäkelloa, joka seisoi kaappinensa\nperäseinällä, uhkeana kuin jonkinlainen puumies tuntitaulu kasvoina, ja\nsilloin löikin kello kuusi lyömää ja se oli kello kuutta se.\n\nNyt käskettiin minun astua pöydän ääreen ja istua pöydän etupuolella\nolevalle lavitsalle kuuntelemaan kun luettiin. Vähän ujostellen\ntottelin käskyä ja istuin määrätylle paikalleni. Vähän aikaa kun olin\nkuunnellut, painoi isäntä hiljaa kirjan kiini, laski varovasti kätensä\notsallensa ja lausui huoaten: Kyllähän se ruoskii ihmistä sekin saarna.\n-- Tästä huomasin, että hän oli lukenut saarnakirjaa. Sitten hän siirsi\nitsensä lähemmäksi minua ja lausui: No Heikku poika, jokos sinä osaat\nlukea?\n\n-- Jo minä aapiskirjan osaan ulkoa, sanoin minä.\n\n-- No eihän se olekaan hullummasti, kun jo aapisen osaat ulkoa, siinä\non jo kaunis alku, pitkitä päälle, kyllä sinusta mies tulee, kun\nkerkiää. Olethan sinä miehen poika, vaikka merimiehen; mies hän muutoin\noli, oli kylläkin mies ja miesten paraita, mutta äitiä kohtaan oli hän\nvähän, -- kas, ole vaiti suuni -- -- -- Heikki parka, sinä et tiedä\nmitään. -- Tiedätkö, että sinulla on isää ollutkaan?\n\nMinä ajattelin kovin ja ajateltuani asiaa sinne ja tänne, minä\nvastasin:\n\n-- En tiedä mitään, hyvä isäntä, kun äitini on vaan sanonut kerran,\nettä olen vanhasta pienennetty.\n\n-- No paraiksi ikään! Kasva, Heikki, vielä vähän vartta, niin minä\nsitten sanon sinulle kaikenlaista. Sen jälkeen katsahti isäntä äitinsä\npuoleen ja sanoi: Antakaa ruokaa pikku vieraallemme, pianhan lapselle\ntulee nälkä eikä taida niin kovin suuret viljat hänen kotonansa\nollakaan.\n\n-- Kyllä, kyllä, sanoi muori ja nousi liikkeelle, ajattelin itsekin\nsamaa, vaikka jäin tuossa lukemaan. Syötkö sinäkin jo Loviisa, niin\nminä panen pöydälle ruokaa; siinähän se samassa sitten Heikkikin syöpi.\n\n-- Kyllähän minäkin syön tämän naapurin isännän kanssa, sanoi Vierimän\nukko naurahtaen, tuokaahan ruokaa, äiti.\n\n-- Loviisa, tulespa auttamaan, että käypi pikemmin, sanoi muori, ja\nLoviisa nousi ja oikein oli mielestäni sievä tuo pieni Loviisa, kun hän\nnöyrästi totteli vanhaa mummoa ja liikahteli nopeasti kun västäräkki.\nOlipa mielestäni hän jo koko emäntä.\n\nPian olikin pöydällä ruokaa kaikenlaista. Siinä ohraista rieskaa ja\nhapanta leipää, voita, siikakalaa ja viiliä, olipa vielä kylmää\nlihalientäkin ja kirnupiimää juotavaksi. Sitten aloimme syödä ja kun\nolimme joltisestikin syöneet, niin toi muori lisäruoaksi kivikupilla\nuunijuustoa, joka oli valmistettu termi- eli juustomaidosta maan tavan\nmukaan. En eläissäni ollut syönyt vatsaani niin täyteen kuin nyt. Kun\nolimme syöneet ja minä kiitellyt ruoan edestä, sanoi isäntä: Koetapas,\nHeikki, lukea tuossa, että mä näen, kuinka sinä osaat. Minä olin kohta\nvalmis lukemaan, otin virsikirjan ja satuin aukaisemaan virren jossa\nseisoi: Sun haltuun, rakas isäni, mä annan aina itseni. Se oli minulle\njo ennaltaan hyvin tuttu virsi, niin että osasin sen ulkoa.\nPerästäpäin, kun olin sen lukenut, ihmettelin suuresti, minkä vuoksi\njuuri tämä meillä usein käytetty virsi sattui eteeni kylässäkin ja tuli\nmieleeni, että varmaankin oli Vierimällä samaa virttä sinä päivänä\nveisattu ja sen vuoksi kirja jäänyt höllemmälle siltä paikalta, niin\nettä se itseksensä aukeni.\n\nIsäntä oli suurimmalla mielihyvällä kuunnellut lukutaitoani, sen\nhuomasin hänen silmistänsäkin.\n\n-- Hyvin meni lukusi, sanoi hän minulle, hiljaa päätäni sivellen, vaan\nminä ehätin hänelle samassa myöskin ilmaisemaan, että olin tullut\nheillä käymään siinä tarkoituksessa, että jos mahdollista saada\nuudenaikaisempaa luvun mallia Loviisalta.\n\nTähän isäntä vähän nauraa myhähti, ja sanoi sitten: Lieneekö tuota\nLoviisallakaan mitään uudenaikaisempaa luvun mallia näyttää, ei hänkään\nole mitään koulua käynyt, vaan kun nyt lienet sitävasten tänne\nsaapunut, että luvun mallia saisit, niin saamasi pitää, mitä olet\netsimässä. Loviisa, alappa poukuttaa pitkää Wepeljusta, että Heikkukin\nkuulee.\n\nNyt niin kuin hypähtelevä västäräkki juoksi Loviisa pöydän päähän,\nsieppasi katkismuksen hyllyltä ja pani oikein ihmetyttävän kiivaan\nporistuksen alkuun, niin että minä ihmeissäni katselin sitä menoa. En\nvoinut olla ajattelematta, että jos hän sillä tavalla vaan jatkaisi\nedes kokonaisen keväisen päivän, niin epäilemättä hän siinä ajassa koko\nraamatun lukisi kannesta kanteen. Totta puhuen, minä en ehtinyt\nmontakaan sanaa kuulemaan, semmoisella vauhdilla kävi luku. Tätä ei\nkuitenkaan aivan kauan kestänyt, sillä olihan vaan tarkoitus antaa\nminulle luvun mallia ja kun sen olin nähnyt ja kuullut ja vielä itse\nvakuuttanut sen hyvin tajunneeni, pääsi Loviisa vapaaksi opettajattaren\nvirasta ja sai luvan panna kirjan entiselle paikallensa hyllylle.\n\nLuvun mallia saatuani kiittelin heitä kaikkia, puristaen heitä kaikkia\nkädestä; mutta ennenkuin sain kotimatkalleni suoriutua, muistutti\nisäntä minua, että välttämättä tulisin kinkeriin, sillä kuusivuotiaana\noli Loviisakin ensi kerran kinkereissä käynyt. Sitten minä panin\nkarvalakin päähäni ja sanottuani hyvästi nyt! läksin minä juosta\nlerputtelemaan kotiini.\n\nAurinko oli jo ihan tipahtamaisillansa, kun saavuin äitini mökin\nedustalle. Siinä nyt mietiskelin, miks'ei meillä ollut niinkun\nVierimällä riihtä, aittaa, navettaa ja punaiseksi maalatuita\nikkunapieliä. Tätä ajatellen astuin huoneeseen, sanaakaan sanomatta\notin muorin vanhan katkismuksen hyllyltä ja aloin lukea niin\njoutuisasti kuin taisin, vaan kun olin kankeampi kielestä, niin eipä\nkäynytkään minulta puoleksikaan kuin Loviisalta. Siitä minä huolestuin\nja sanoin julki murheeni. -- Kuinkahan mahtanee minun käydä kinkerissä,\nkun en taida niin terävästi lukea kun Vierimän Loviisa.\n\n-- Ei se mitään haittaa, lausui muori, kun vaan muuten selvästi lukee,\nvaikk'ei se kävisikään kiivaasti kuin vaunun etupyörä.\n\n-- Onhan sitä eroitusta sinun ja Vierimän Loviisan välillä, sinä vasta\njankkaat sisältä katkismusta ja Loviisa lukee ulkoa; tottahan se\njoutuisammin käy siltä, joka ulkoa osan, sanoi äitini.\n\nNoista sanoista tulin minä joltisestikin hyvilleni, luin vielä kerran\naapiseni läpi ja heitin itseni iltarukouksen luettuani levolle.\n\nKeskiviikko-aamuna nousin ani varhain, sillä kinkerin huolet\nhäiritsivät untani. Minä pesin kasvoni ja puin päälleni. Äitini ja\nmuori tekivät samoin. Ennenkun lähdettiin, luin minä aapiseni läpi\nkumminkin kolmeen kertaan. Vatsani pohjassa tunsin jotakin outoa\nvapistuksen tapaista. En oikein tiennyt mikä minua vaivasi; mutta äiti\nsen tiesi ja anoi:\n\n-- Se tulee pelkäämisestä; koeta vahvistaa itseäsi, ettet vaan hämmästy\nkinkerissä.\n\nMinä koetin vahvistaa itseäni mahdollisuuden mukaan, vaan eipä siitä\ntahtonut parempaa tulla. Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä,\näitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika\nvauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä\nei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana\nlaattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki\ntoisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat\nsukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se\npoikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen\npuolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja\nmuorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.\n\nSijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä\noli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta\nja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja\naateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan\nmuuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.\n\nVähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen\nsuuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä\nkirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun\nunilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin\nnimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli\nvielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi\nkanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset\npapit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui\nrovasti istualtansa tähän tapaan:\n\n-- Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä\npitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.\n\nNyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo\nvalkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen\nperässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen\nvärsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun\npantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään\nlukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei\nvähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten,\ntalonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus\noli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia.\nHuudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi\nensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan\nja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta\nja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi\nVierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:\n\n-- Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot,\nkarkiat, hienot, karkiat.\n\nTämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja\nkerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja\nsanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti\nkeskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori\ntästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään\nmitään puhunut.\n\nKauan kesti minun odottaa, ennenkun pääsin lukemaan. Ennen ja paljo\nennen minua joutui Pirttilän Paavokin lukemaan ja näyttämään, mitä\nkirjanlehtipuuro vaikuttaa, vaan eivätpä olleet kirjanlehdet vatsassa\nlukutaitoa laisinkaan parantaneet, päin vastoin oli kova paperin\nsyöminen tehnyt hänen järkensä entistänsä tylsemmäksi. Ainakin kuului\nrovasti sanovan, että Pirttilän Paavo huononee lukemisessansa vuosi\nvuodelta. Vedet silmissä astui Paavo pois pöydän luota.\n\nViimein kun useimmat olivat lukeneet, oli rovasti jo vähällä panna\nkirkonkirjan kiinni, kun hän jotakin muistaen jätti kirjan vielä auki\nja kysyi:\n\n-- Onkos vielä lukemattomia?\n\nSilloin astui äitini pöydän luokse taluttaen minua kädestä. Hän vei\nminut aivan rovastin eteen. Rovasti hieroi vähän silmiänsä ja virkkoi\nsitten:\n\n-- Jaha, Maria Helmikangas, onko se teidän poikanne tämä?\n\n-- On, sanoi äitini.\n\n-- Joko hänkin osaa lukea? kysyi rovasti.\n\n-- Osaa se jo vähän aapiskirjaa ulkoakin lukea, vastasi äitini.\n\nSitten minä sain lukea itse rovastin edessä sekä sisältä että ulkoa ja\nmeni se mielestäni kaikki oikein. Ja niin kai se meni rovastinkin\nmielestä, sillä hän antoi minulle pienen kirjan lahjaksi ja kehui minua\nhyväksi lukijaksi. Sitten luki äiti ja meidän muori ja niiden jälkeen\nvielä moni muukin, mutta kummaa se oli, ei yksikään enään saanut\ntoruja. Kun vihdoin oli kaikki luetettu, niin alettiin kysellä, jotta\nnähtäisiin ymmärsivätkö lukijat, mitä olivat lukeneet. Sitä työtä teki\nrovasti yksinään, kävellen edestakaisin laattialla. Olisin minäkin\nvastannut, mutta äitini kielsi ja sanoi, etten minä saisi puhua mitään,\nja niin minä olin hiljaan ja kuuntelin. Tämän toimituksen päätettyänsä\nsanoi rovasti:\n\n-- Minulla on pari muistutusta tehtävänä, jotka jo useissa muissakin\nkinkerikunnissa olen esiin tuonut, että nimittäin kristityn tulee\nkovasti välttää työntekoa pyhäpäivinä, sillä se on sapatin rikkomista\nja syntiä. Meidän seurakunnassa unohdetaan usein mitä Jumalan laki\nsiinä asiassa määrää. Erinomattain tehdään sitä siten, että käytetään\npyhänä tuulimyllyjä. Kun melkein aina tuulee, niin olisihan aikaa\narkipäivinäkin käyttää talon tarvejauhot, ettei tarvitsisi myllyjä\npyörittää pyhänä. Toinen paha kohta on se, että viinaa myydään ja\njuodaan pyhänä, ja silläkin tavalla lakia kierretään, että kun ei\nnimismiehen tähden uskalleta sitä tehdä keskellä kirkon kylää, niin\nharjoitetaan viinankaupitsemista syrjäkylissä, kukatiesi siinä\nluulossa, että se on vähemmin synnillistä. Näitä kahta pääkohtaa ja\nlukemattomia muita pienempiä kohtia koettakaa painaa mieleenne, rakkaat\nsanankuulijani!\n\nSitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin\npäättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä\nmuutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi\nahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti\nhyvästi seurakunnalle.\n\nMinäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella\nmielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen\nkirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä\ntaasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen\nkaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.\n\nNäin olin ensimmäisen kerran papin edessä tehnyt tilin kirjallisesta\nopistani. Sydämestäni rakastin rovastia hänen jalon henkensä tähden,\njonka olin tullut tuntemaan hänen puheistansa ja siveästä\nkäytöksestänsä. Mutta eivät kaikki olleet samaa mieltä. Sen huomasin\nkotimatkalla kun sivutsemme kulki miehiä ja naisia, jotka mylly- ja\nviina-asioissa olivat vähän karille ajaneet. Kuulinpa heidän näin\npuheskelevan. Nyt ei enään saa pyhänä myllyäkään panna pyörimään,\nvaikkei olis maanantaiksi leipäpalaakaan suuhun pistää. Toiset siihen\nlisäsivät: Mitä rovasti jauhon tarpeesta tietää, kun ostaa valmiita\nvehnäjauhoja kaupungista, johan ne ovat hyväksikin myllytetyt, ja\njollei hän valmiita jauhoja ostaisi, niin kyllä panisi mielelläänkin\nmyllyn pyörimään, vaikka keskellä kirkon aikaa ja vielä katselisi\nsaarnatuolissa seisoessaan kirkon akkunasta ulos, kuinka monta kertaa\nminuutissa myllyn siivet menevät ympäri; mutta se on vaan hyvä, ettei\nhänellä ole myllyä eikä hän ikinänsä saakaan myllyä. Toiset taasen\njupisivat, vieläpä kiroilivatkin, etteihän viina ole rovastin viinaa,\nomista jyvistä me sitä olemme polttaneet emmekä tahdokaan sitä kaataa\nrovastin suuhun, vaikka väsynyt lepopäivänänsä ryypyn ottaa.\n\nNäitä kuullessani oikein vereni kiehahti inhosta, sillä nuoressa\nviattomuudessani pidin minä rovastin puheet oikeina, niinkuin ne\nolivatkin. Niin saavuimme jälleen matalaan mökkiimme ja olin nyt\nensikerran tullut tietämään vähän tämän maailman metkuja.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nMinä tutkin tuonen teitä.\n\n\nLumi oli jo sulanut ja kesä tullut. Meidänkin turvemajamme ympärillä\nkaikki viheriöitsi. Minä olin iloinen ja hilpeä ja koetin voimiani\nmyöten auttaa äitiäni kaikenlaisissa töissä, autinpa häntä perunain\nistuttamisessakin. Meidän muori oli sairaana, aivan vuoteen omana ja\nminä huomasin että äitini sydämmellä oli kannettavana raskas taakka,\njoka ei sillä, että äitini sitä voimansa perästä kantoi, lainkaan\nkeventänyt minun taakkaani, vaan päin vastoin lisäsi siihen painoa.\nPerunamaalla äitini minulle kertoi, että muori oli hänen äitinsä, mutta\nsen olin minä jo ennen muorilta itseltäkin kuullut. Mutta isosti\najatutti minua kuitenkin se kysymys, minkätähden äitini, vaikka hän\nmuutoin piti äitiänsä arvossa ja epäilemättä ja silminnähtävästi\nrakasti häntä, ei ennen ollut minulle ilmoittanut muorin olevan hänen\noman äitinsä. Syytä siihen ei sanonut muorikaan, ja niin minä jäin\nsiinä asiassa tietämättömyyteen koko elin-ajakseni. Ei siis muuta\nneuvoksi, kuin jättää se viisaampien tutkittavaksi; mutta kumminkin\npanen tähän omankin ajatukseni. Olen nimittäin arvellut tuon salaamisen\ntapahtuneen sitä varten, että minä ilman mitään sukulaisuuden varjoa\noppisin rakastamaan vieraitakin ihmisiä, ja kun minä muoria rakastin,\nniinkuin molemmat hyvin näkivät, jopa rakastin kuka tiesi enemmän kuin\näitiäni, niin he antoivat asian niin olla aina siihen saakka kuin\nluulivat minun alkaneen paremmin ymmärtää ja käsittää elämää ja\nihmisten keskinäisiä suhteita.\n\nSiis olin kuitenkin tullut tietämään, mikä muori oli minulle, nimittäin\näitini äiti. Jo ennenkin olisin koettanut tehdä muorini hyväksi, mitä\nvaan voin; mutta tieto sukulaisuudestamme sai rakkauteni\nkaksinkertaiseksi. Sulasta rakkaudesta eikä mistään pakosta olin minä\nvalmis ottamaan päälleni mitkä vaivat ja vastukset hyvänsä, saadakseni\nmuorini jälleen hänen entiseen terveyteensä. Sitä tarkoitusta varten\nehdottelin äidilleni, että läksisin pappilaan hakemaan rovastilta\njotakin lääkettä. Äitini ei tahtonut myöntyä siihen, vaan aikoi mennä\nitse ja sanoi osaavansa paremmin esitellä asian rovastille kuin minä.\nSen kyllä myönsin, että äiti paremmin siihen toimeen pystyisi, mitä\nasian esittelemiseen tulee, mutta mitä taas juoksemiseen tulee, sen\nvoisin minä paremmin ja pikemmin suorittaa. Ja olipa se tärkeätä, että\nrohdot saataisiin hyvin pian kotiin. Mutta oli vielä toinenkin asia,\njoka minua yllytti yritykseen. Rohtojen tuomisesta oli paljo puhuttu ja\nsitä sanottu vaikeaksi työksi, varsinkin kun lähdettiin niitä rahatta\nhakemaan. Tämän vaikean tehtävän tahdoin minä suorittaa, tahdoin\nnimittäin jalostuttaa itseäni suuremmalla työllä, kuin antamalla\nmuorille kaivovettä muorin sängyn vieressä rahilla olevasta ämpäristä.\nViimein sainkin luvan lähteä, sillä muori oli hyvin huono sinä päivänä\nja äitini ei tahtonut jättää häntä minun kanssani kahden kesken.\n\nOli lauvantai vähä ennen puolta päivää ja ennen juhannusta, sillä sinä\nkesänä ei ollut vielä mitään juhannuskoivua mökkimme edustalle tuotu.\nÄitini antoi minulle puhtaaksi pestyn pullon käteen, ja sanoi: Menehän\nnyt, puhu ihmisten tavalla rovastille, ja sano, että minä itse käyn\nmaksamassa. Minä lupasin puhua ihmisten tavalla ja läksin matkoilleni.\n\nTaivas oli pilvessä. Se teki minun jotenkin synkkämieliseksi, mutta\nvaikka olin niin suurella asialla, niin en tällä kertaa tuntenut mitään\nvapistusta vatsassani. Minä juoksin pitkin maantietä, niin että vasta\npuhjenneet keltakukat tien vieressä ja seipäät pellon aidassa vilisivät\nsilmissäni, enkä minä sentään läähöttänyt kovasta juoksusta. Oli vaan\nmielessäni muorin pelastus taudin kourista, jonka eteen olin valmis\nuhraamaan kaikki voimani ja niin kuin tuulispää olin minä pian keskellä\nkirkonkylää. Mutta siinä alkokin tehtävän vaikeus ilmestyä. Minä näet\nen tietänyt, mikä noista kymmenistä taloista oli pappila. Olinpa totta\nniinkin ensi kertaa pappia kyydissä, eli oikeammin pappilan haussa. Jo\npian tulikin jänis housuihini ja aloin katua, että olin lähtenyt.\nKoetin katsella joka haaralle, vaan ei missään ketään näkynyt. Minä\nseisoin jotenkin pitkän ajan tien haarassa joen rannassa, josta oli\nsilta joen yli. Vihdoin tulin siihen vakuutukseen, että paras on käydä\ntalossa kysymässä. Ja niin käännyinkin likimmäiseen taloon ja astuin\nsisälle pihaan. Täälläkään ei ketään näkynyt, ainoastaan pieni\npunertava varsa, joka kaha käteen pihassa juoksenteli. Sitä en\nkuitenkaan joutunut kauan katsella. Rupesin siis nousemaan portaita\nylös ja astuin porstuaan; mutta samassa kuulin oven au'aistavan ja\njälleen kiinni lupsautettavan. Ja ennenkun ennätin mitään muuta\nerottaa, kuulin edessäni sanottavan: hau, hau! Eteeni hypähti hirmuisen\nsuuri musta koira, kita auki, niin tulipunainen kuin Vierimän torpan\nikkunanpieli. Eikä tämä talon vahtisusi tyytynyt haukkumiseen, vaan\nhyökkäsi päälleni ja purasi minua vasemman käden pikkusormeen. Nyt oli\nhenkeni juuri kuin langan nenässä, sillä luulin tuotapäätä olevani tuon\nmustan koiran vatsassa. En joutunut siinä niin kireässä tilaisuudessa\najattelemaan paljo joutavia sivuasioita, ajattelin vaan mitä\nkiiruimmittain tuota mielestäni liian aikaista pienennystäni, kun en\nollut vielä kasvaakaan ehtinyt ja oikein sydäntäni särki se, kun muori\noli kotona niin huonona ja lääkkeiden hakija pian joutuisi koiran\nvatsaan. Kaikki tämä oli ajateltu melkein silmän räpäyksessä ja silmän\nräpäyksessähän koirakin minun oli syönyt eli sen mitä minussa oli\nhänelle kelpaavata, sillä kun hän minua pikkusormeen tokaisi, oli hän\nsamassa mennyt takaisin istumaan porstuan nurkkaan. Olin huomaamattani\npäästänyt aika porun ja huutanut: koira söi minut! Sen oli kuullut eräs\nvanhan puolinen nainen, joka riensi hätään ja sanoi: eihän se vielä\nkaikkea syönyt, koska siinä seisot. Häpesin minä vähän, että niin\najattelemattomasti olin tullut huutaneeksi, ja katsahdin naista\nsilmiin. Hän oli avopäin ja kädessä pääliina, jota hän käänteli\nlaskokselle, ja suuri avainnippu riippui messinkikoukusta hänen\nvyöllänsä. Avainnipusta huomasin hänen emännäksi, sillä äitini oli\njoskus sanonut, että emännillä on aina avainnippu vyöllä. Kysyin siis\nhäneltä, missä pappila on? -- Etkö sinä pappilaa tiedä, sanoi hän,\nkylläpä sen kaikki kerjäläispojat tietävät. Minä vakuutin, etten\nollutkaan mikään kerjäläispoika, olin vaan muorille lääkkeitä\nhakemassa. Silloin näki hän sen vaivan, että tuli joen ahteelle asti\nnäyttämään minulle pappilaa, joka ei siitä kaukana ollutkaan. Minä\nkiitin neuvosta ja läksin juoksemaan pappilaa kohti. Juostessani\nkatsoin oikein päivän valossa sormeani, jossa oli pieni koiran hampaan\ntekemä haava, vaan olihan hyvä, ettei koko sormi ollut poikki.\n\nPappilassa oli puutarha, siitä aloittaakseni. Puutarhan puut ne ensin\nsilmiini pystyivät, sillä niitä ei ole kaikilla mökeillä, sen vähemmin\nmeillä, kosk'ei ollut Vierimälläkään. Vaan vähät puista, kun oli kiire.\nOlihan minun joutuminen rovastin puheille, kun mielestäni olin viipynyt\nliian kauan matkalla. Mutta hajulla on raja ja hyvällä hajulla onkin\nerittäin vissi raja, sillä se on kallista tavaraa eikä sitä jaeta kauas\nlähdepaikastansa. En minä pappilan hajua tuntenut, ennen kuin olin\nehtinyt puutarhan aidan viereen. Huh, kun siitä lemusi hajua\nmonenlaista, niin ettei ollut enään määrääkään. Minä vetelin hienoa\nhajua nenääni ja oikeinpa tuntui se menevän sydämen pohjaan saakka.\nHyvähaju nenässäni hyppäsin pappilan portista sisälle, oikein\ntasakäpälässä. Mutta joko taas, pihassa lähellä porttia makasi hallava\nkoira. Onnekseni oli se siivompi, kuin äskeinen koira. Ensin se vähän\närisi, mutta sitten oli vallan vaiti, olihan se pappilan koira.\nHyväntekiäisiksi hänen suopeasta käytöksestänsä näytin hänelle sormen\nja sanoin: älä sinä, kun olet pappilan koira, pure sormeani, niinkuin\nhävytön koira tuolla kylässä. Siihen tyytyikin koira, painoi päänsä\nkylkeensä ja ummisti samassa silmänsäkin kiinni.\n\nNäin olin joutunut keskelle pappilan pihaa seisomaan; mutta en tahtonut\nuskaltaa astua mihinkään sisälle. Joku minua peloitti, vaikk'en\nitsekään tiedä, mitä pelkäsin. Vihdoin kun olin jo noin puolen tuntia\nseisonut töllistänyt sinne ja tänne, tuli yksi pappilan piioista\npihalle ja kysyi naurusuin minulta: mitä sinä haet? Neiti oli erittäin\nviehättävän näköinen. Hänellä oli punaiset posket ja valkoinen otsa,\npitkä kellertävä tukka, joka riippui alas kahtena palmikkona. Tukka oli\ntaiten kammattu ja taiten palmikoittu. Niin kumminkin minusta näytti,\nsillä hänen peittämätön päänsä oli sileä kuin kanan muna ja palmikot\nniin sievät, etten maassa mointa ollut eläissäni nähnyt. Palmikkojen\npäissä riippui siniset leveät nauhat, joihin silmäni tahtoivat aivan\nkiinni jäädä. Pukuna oli hänellä valkoinen röijy, ja pässin värjäämä\nvillahame, jaloissa matalaruojuiset nahkakengät. Minä viivyin hetken\naikaa vastaustani harkitellen. Tahdoin jollakin sievällä tavalla puhua\npappilassa, koska äitini lähtiessäni oli minua siihen varoittanut,\nmutta vaikka olisin kuinka miettinyt, en löytänyt sievempätä vastausta,\nkuin tämän:\n\n-- Minä haen rovastia, saadakseni häneltä rohtoja muorilleni. Onko\nrovasti kotona, hyvä neitty?\n\nNeiti katsahti minua silmiin, taaskin vetäen suutansa nauruun, ja\nsanoi: Joudu pian rovastin luo. Nouse noita rappuja ylös; rovasti\nrupeaa vähän päästä päivälliselle etkä saa häntä tavata, ennen kuin\njälkeen kello viiden, jos vaan nyt myöhästyt.\n\nMinä kiitin häntä hyvästä neuvosta, nousin osoitettuja rappuja ylös ja\nastuin sisälle. Rovasti tuli ovessa vastaan ja käski minun astumaan\nsisälle. Nyt seisoin rovastin edessä vähän ujostellen. Rovasti taas\npuolestaan katseli minua silmiin ja veteli hyvin pitkästä piipusta\nhyvänhajuista tupakan savua. Tällaisessa asemassa vähän aikaa oltuamme\nkeskeytti rovasti äänettömyyden ja sanoi:\n\n-- Kenenkä poika sinä olet, kun seisot, vaikka kokonaisen päivän,\npihalla, että täytyi Katrin lähettää sinulta asiaasi kysymään.\n\nNytkös minua rupesi oikein pelottamaan, ett'en tahtonut saada sanaa\nsuustani. Ajattelin jo kääntyä pois, mitään vastausta antamatta, mutta\nvedin kuitenkin taskustani pullon, arvellen: puhukoon se puolestani.\nNiin se tekikin. Kohta, kun rovasti näki pullon, sanoi hän:\n\n-- Oletko rohtoja hakemassa?\n\nNyt vasta pääsin minäkin puheesta kiinni.\n\n-- Muori on sairas, aivan kuolemaisillansa, äitini lähetti minun\nhänelle rohtoja hakemaan, sillä hänen täytyy olla kotona muoria\nhoitamassa. Äiti lupasi itse käydä rovastille maksamassa.\n\n-- Kyllä näen, että olet lapsi, sanoi rovasti, kallistellen päätänsä,\nja lapset puhuu lapsen tavalla. Kunpa edes saisin sinulta selvän, kenen\npoika sinä olet.\n\n-- Minä en itsekään sen paremmin tiedä, sanoin minä. Äitini nimi on\nMaria Helmikangas, sen muistan siitä kun rovasti itse kinkerissä\nnimitti häntä.\n\n-- Sinä olet niinmuodoin Henrikki Marianpoika Helmikangas ja sinun\nmuorisi on myöskin nimeltään Maria Helmikangas. Kyllä nyt jo tiedän\nkaikki, vaan eikö muorisi ole mitään puhunut, haluaisiko hän tavata\npappia.\n\nMinä mietin vähän aikaa ja sitten muistinkin, että äiti illalla oli\nkysynyt muorilta, haluaisiko pappia, johon kuulin muorin vastaavan:\nkyllähän saisi pappi olla, vaan kuinka sen tänne saisi. Sanoin siis\nrovastille mitä tiesin. Rovasti sanoi siihen:\n\n-- Odota nyt vähän tässä, istu tuohon tuolille; minä panen vähän\npäälleni ja sitten minä lähden omalla hevosellani muorisi luokse hänen\nkanssaan tutkimaan tuonen teitä. Tätä sanoessaan meni rovasti toiseen\nhuoneeseen ja veti oven kiinni jälkeensä.\n\nMinä istuin ja katselin ympäri huonetta. Seinillä oli korkeita kaappeja\ntäynnä kirjoja. Eräällä sivuseinällä oli matala pöytä, jolla oli\nkaikenlaisia papereita ja kirjoituskalut. Sen pöydän vieressä oli\ntoinen pienempi pöytä, jonka päällä oli useita suuria kirjoja ja niiden\njoukossa tunsin minä samat kirjat, jotka kirkon kirjain nimellä olin\nkinkereissä nähnyt. Yhdessä kohden oli seinässä nauloja, joissa riippui\nvaatteita, ja vaatteiden alla permannolla oli kolme paria kalossia.\nSitten oli vielä eräässä nurkassa musta, leveä sohva. En ollut koskaan\nennen nähnyt sohvaa, enempi kuin kalossiakaan, enkä siis niiden\nnimestäkään ensikerran nähdessäni mitään tietänyt, vasta vanhempana\nolen sen tietooni saanut. Kalossien vieressä nurkassa oli useampia\nkeppejä eli sauvoja. Näitäkin vähän aikaa silmäiltyäni, sillä nekin,\njotka nyt eivät enään ole mielestäni minkään arvoisia, lapsena\nollessani vetivät suuresti huomiotani puoleensa. Katsahdin uudelleen\nuhkeita kirjakaappeja, jotka ulottuivat permannosta kattoon saakka.\nSiinä juolahti mieleeni, kyllä kai pitää paljo lukeman ennen kuin\nrovastiksi pääsee, sillä epäilemättä on noiden kaikkein kirjain\nsisällys tarkemmin rovastin päässä, kuin minun päässäni aapiskirja ja\nkatekismo kolmanteen pääkappaleeseen asti, jonka minä silloin vasta\nosasin. Mutta samassa, kun tätä ajattelin, huomasin seinällä rovastin\nkuvan, joka oli jotenkin vielä rovastin näköinen, vaikka hän siinä\nseisoi paljo nuoremman ja verevämmän näköisenä, kuin hän nyt itse oli.\nEpäilemättä oli se maalattu jo aikoja takaperin hänen nuorena\nollessaan. Kuitenkin oli kuva niin rovastin näköinen, yksin katsekin,\nettä kun hän siinä täydessä papin puvussa minuun katseli, vaikutti se\nminuun niin, että luulin hänen minulle sanovan: älä tutki niitä, jotka\neivät sinulle kuulu!\n\nAjatellen kuvan salaista vaikutusta, loin silmäni alas ja rupesin\ntarkastelemaan permannon rakoja ja sen keltaista, paikoin jo pois\nkulunutta maalia, kun samassa rovasti pisti ovesta sisään ja sanoi:\n\n-- Anna pullo tänne.\n\nMinä ojensin pullon rovastin käteen. Hän aukasi korkin ja haisti,\npainoi korkin jälleen kiinni ja antoi pullon takaisin.\n\n-- Ei se pullo kelpaa, virkkoi hän, siinä on ollut\nkamfertti-linementtiä. Minä annan uuden pullon.\n\nNäin sanoen meni hän jälleen pois, mutta palasi pian kolme pulloa\nkädessä ja sanoi: Täyty ottaa useata lajia, vaikka epäiltävää on\nauttavatko mitkään rohdot muoriasi.\n\nSilloin hän alkoi lähteä ulos ja käski minun seuraamaan mukana. Niin\nmenimme molemmat pihalle. Pihalla oli jo hevonen valjaissa kääsien\nedessä ja eräs vanhanpuolinen mies piti suitsista kiinni. Rovasti nousi\nkääseihin ja käski minun istumaan hänen viereensä. Minä teinkin sen ja\nsitten lähdettiin, vanha mies, kuskina. Hevonen juoksi että poro\npölisi, eikä kauan kestänyt ennen kuin olimme perillä, sillä matkaa ei\nollut kuin kolmen venäjänvirstan paikoille. Nyt laskeusimme alas, ja\nrovasti ja minä astuimme kiirein askelin tölliin, jossa muori vielä oli\nelossa, mutta nukkui, ja äitini istui hänen sänkynsä vieressä vesissä\nsilmin. Äitini säikähti, kun minä toin rovastin tullessani, ja hypäten\nnousi häntä vastaan ja tervehti rovastia oikein kädestä eli oikeammin\nrovasti tarjosi hänelle ensin kätensä.\n\nNyt herätettiin muori unestaan ja nähtyänsä rovastin tuli hän oikein\niloiseksi. Melkeinpä näytti kun hän olisi tullut paljo terveemmäksikin,\nainoastaan siitä syystä, että näki rovastin seisovan alhaisessa\nturvemökissämme.\n\n-- Kuinka jaksatte? kysyi rovasti puristaen muoria kädestä.\n\n-- No, Jumalan kiitos! ja kiitos, herra rovasti, kysymästännekin, sanoi\nmuori. Enpä oikein hyvin jaksa, ruumiin voimat vähenevät päivä\npäivältä, ja pian toivon täältä pääseväni rauhan majoihin, joissa vasta\noikein hyvin toivon voivani.\n\n-- Jumala suokoon, että pian pääsisitte pois tästä surun laaksosta,\nsanoi rovasti.\n\nSitten meni hän äitini luokse ja puhui hänen korvaansa hiljaa. Minä\nsain äidiltäni käskyn mennä ulos huoneesta ja minä meninkin.\n\nTäällä istui maassa nurmen päällä pappilan renki. Hän oli erittäin\nhuolellisen näköinen ja painoi tavantakaa lakin lippua alemmas, että se\nviimein oli aivan hänen silmäinsä päällä. Minä katselin häntä kauan,\nseisoen hänen vieressänsä, mutta en tahtonut häiritä häntä hänen\nsyvissä ajatuksissaan. Pappilan koira makasi hänen jalkojensa edessä ja\nnukkui sikeästi. Vihdoin katkaisi vanha mies äänettömyyden ja sanoi:\n\n-- Näetkös tuota koiraa tuossa? Se on uskollinen luontokappale, hän\nseuraa aina isäntäänsä, kuhun hän menee.\n\n-- Kyllä näen, sanoin minä.\n\n-- Ei ihminen ole niin uskollinen kuin koita, vaan kuinkas luulet?\n\n-- En tiedä, vastasin minä. Mutta muutamat koirat ovat hyvin vihaisia,\nne pian purevat, sanoin vielä lisäksi.\n\n-- Kyllähän koirat purevat, mutta ihmisen purema on paljoa\nvaarallisempi -- se vahingoittaa sielunkin.\n\nMinä aloin miettiä miehen lausetta sielusta ja sen vahingoittamisesta,\nsillä sieluasiassa olin aivan oppimaton. Sielusta oli minulla hyvin\nhimmeä ajatus. Olin tosin joskus kuullut siitä puhuttavan, ja muutamat\ntavasta olivat sanoneet sitä sisälliseksi, mutta en ollut siitä\nselville päässyt. Olin ajatellut sielun olevan jonkun erinäisen\nkappaleen ihmisen sisällä ja luuta ja lihaa, niin kuin ruumiin muutkin\nosat, olin myöskin toisinaan ajatellut sitä eläväksikin, jopa\nlinnuksikin, joka jossakin kaikkein syvimmällä ihmisen sisässä elää ja\nvaikuttaa. Nämät ajatukset heräsivät minussa nytkin ja sen johdosta\nkysyin siis mieheltä:\n\n-- Onko ihminen joskus purrut teitä aivan sieluun asti?\n\n-- On minuakin joskus purtu, mutta tänä päivänä luullakseni tulee\nkysymys minun omasta puremisestani, kun minä olen toisia purrut, sanoi\nmies, ja silitteli koiraa, samalla katsoa tuijottaen hevosta, joka\nvähän edempänä seisoen kääsien edessä halukkaasti söi meidän pihamme\nnurmiheinää.\n\n-- Olette siis itse purrut toista ihmistä sieluun asti, arvelin minä.\n\n-- Sinä olet lapsi, etkä siis ymmärrä mitään, sanoi mies, mutistaen\nsuutansa vähän, mutta ei kuitenkaan nauranut. Tiedätkö mikä se vanha\nmummo on sinulle, joka siellä sisällä huoneessa sairastaa?\n\n-- Tiedän kyllä, sanoin minä, hän on minun äitini äiti.\n\n-- Niin poikaseni, mutta tiedätkö mikä hän on minulle?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Kosk'et sinä tiedä, niin minä tiedän, että hän on minun vaimoni ja\nminä hänen miehensä.\n\nSamassa läksi hän juoksemaan töllin ovea kohti ja päästyänsä ovelle\nalkoi hän kolkuttamaan, vaan ovi olikin sisältä haassa ja minä kuulin\nrovastin äänen, joka sisältä lausui: Ei vielä ole aika. Nyt palasi hän\ntakaisin koiransa luokse, silitteli ohimennen vähän kääsien aisaa ja\nistahti jälleen nurmelle. Ja totta puhuen, en ollut koskaan nähnyt\nalakuloisempaa miestä.\n\nMinä ajattelin hänestä jos jotakin, sillä niin oli minusta ihmeellistä,\nkun hän sanoi olevansa muorin mies. Kovin ihmettelin sitäkin, ettei\nhäntä laskettu vaimonsa luokse, enkä tiennyt mitä apua oli hänelle\nminusta, joka olin hänen luoksensa ulos laskettu. Pian kumminkin\nhuomasin, minkä tähden minä itse olin pois huoneesta ajettu.\nVarmaankaan ei tahdottu, että olisin kuulemassa mitä rovasti muorin\nkanssa tuonen teitä haasteli, ja luulinpa heillä kaikilla olevan sen\najatuksen, että jos minä saisin kuulla tuonen tiet, niin alkaisin\nminäkin niitä kulkea. Vaan mitä vasten ei tuo vanha mieskään saanut\nolla kuulemassa noista oudoista teistä? Kas, kummaa, kun tuota\nharkitsin, aukenivat silmäni. Hän olikin se sama mies, joka jo vuosia\ntakaperin viikate olalla pelasti minut lapsijoukon käsistä. Aivan hän\nsilmissäni muuttui. Nyt oli hän minulle vanha tuttu, ennen nähty;\ntoisin mahtoi äänenikin soida, kun sanoin hänelle: Te minun pelastitte!\n\n-- Milloin ja missä olen sinun pelastanut, lapsi? kysyi hän, katsellen\njotenkin terävästi minua silmiin.\n\n-- Tuossa kedolla kun olin marjassa, kun oli paljo toisia lapsia, jotka\nnauroivat ja reuhasivat minulle ja te, juuri te, kuljitte viikate\nolalla, valkoiset vaatteet yllä ja huopahattu päässä, ja toruitte sitä\nlapsijoukkoa ja samassa minuakin varoititte niittyä tallaamasta. Siitä\najasta on jo kahdesti lumi ollut maassa, muistatteko? puhelin minä.\n\nUkko istui nyt hetken aikaa suu auki eikä vastannut mitään, niin että\nolin jo rupeamaisillani uudestaan kysymään. Vihdoin hän kuitenkin\nheräsi unestansa -- minun nähdäkseni hän oli juuri kuin olisi nukkunut\nsilmät auki -- ja sanoi:\n\n-- Sinäkö se olit, joka olit sanonut toisille lapsille itses vanhasta\npienennetyksi ja jolle toiset sitten niin kovin nauroivat?\n\n-- Minä olin.\n\n-- No, kuka sinulle sen oli sanonut, että sinä olet vanhasta\npienennetty?\n\n-- Äitini minulle sanoi, vastasin minä.\n\n-- Kuinkahan Mari niin tyhmästi on sinua opettanut? Eihän ihmisiä\nvanhasta pienennetä, eihän ihmisiä voida veistellä kuin puuta, sanoi\nukko rypistellen kulmiansa, niin että pelkäsin hänen pian suuttuvan.\nMutta samassa au'aistiin huoneen ovi ja rovasti sanoi ovelta:\n\n-- Helmikangas, astukaa sisään.\n\nMinä luulin ensin minua itseäni käskettävän, vaan huomasin pian, että\nse oli äitini isää jota käskettiin, ja hän lähtikin kiivaasti kuin\ntuulen puuska, ja ovi meni taaskin kiinni ja minä jäin allapäin\nmiettimään, mitä tuleman piti. Yksinäni odotellen ajattelin jos\njotakin, ja pisti minua vähän tuskaksi, mitä vasten minä en saanut\nolla, niinkuin muut ihmiset, ja mitä vasten äitinikin minua oli\nnarrannut ja laittanut toisten lasten pilkattavaksi. Mutta kuitenkin\nolin iloinen siitä, että vanha ukko oli minulle sanonut totuuden, ettei\nminun nyt enään tarvinnut kellekään sanoa itseäni vanhasta\npienennetyksi. Kun samassa selveni, että äiti oli vaan tahtonut laskea\nleikkiä kanssani, niin en voinut olla hänelle vihainen. Sen sijaan\nnaurahdin itsekseni ja tulin siihen päätökseen, että olin ollut oikea\npuupää siinä asiassa.\n\nKun olin jonkun ajan seisonut ulkona, sain minäkin käskyn tulla sisään\nja mielelläni meninkin. Siellä istui rovasti lähellä sänkyä, jossa\nmuori makasi, mutta hän oli kääntänyt selkänsä sänkyyn päin ja katseli\näitini isää, joka istui toisella seinällä olevalla pienellä penkillä\nhyvin totisena. Kirkas kyynel kiilsi ukko paran silmässä, nimittäin\ntoisessa, sillä toisen päällä oli käsi. Äitini istui muorin sängyn\nlaidalla, toisessa kädessä virsikirja, toinen käsi muorin otsan päällä,\nhänkin kyyneleet silmissä. Kun olin asettunut ovipieleen seisomaan,\nkuulin rovastin sanovan:\n\n-- Hänen aikansa ehkä kohta tullee, eivät minun rohtoni voi häntä\nparantaa. Mutta koska hän on tarkasti tutkinut käytävänsä tien ja osaa\nsitä kulkea, niin se onkin aivan sama paraneeko vai ei. Vai kuinka,\nPietari Helmikangas?\n\n-- Se on -- minä en -- min'en -- mitään tiedä, änkytti vaarini.\n\n-- Kyllä Helmikangas sen ymmärtää, ette tarvitse sanoakaan, virkkoi\nrovasti. Onhan teillä viime aikoina ollut vähän haluakin, kunpa vaan\npitkittäisitte, niin olisi päätös hyvä, vaikka tosin olisi parempi\nollut, jos olisitte alkanut jo neljäkymmentä vuotta ennen, eikö niin?\n\n-- Kyllä kai, sanoi vaari, nousten seisomaan. Minä myönnän monta asiaa,\nkun rupean tällä herra rovastille oikein latelemaan entisiä ja oikein\nalusta alkaen. Minä myönnän, myöntäähän minun täytyy. Ensiksikin\nolisi minulle ollut kymmenen kymmentä kertaa parempi, jos olisin\nkuusivuotiasna hukkunut, kun Temmesjokeen putosin. Se olisi epäilemättä\nollut parempi, mutta eipä niin ollut sallittu. Sitten olisin minä\njoutanut yhdeksäntoista vuotiaana kuolla vanhemman veljeni edestä, joka\noli sekä luonteeltaan että tavoiltaan paljon parempi minua, mutta\nkumminkin hän kuoli, jättäen minulle esikoisen oikeuden ja samalla\nisännyyden Helmikankaan suuressa talossa. Oli ehkä väärin, että hänen\noikeutensa lankesi minun käsiini hänen hurskaan kuolemansa kautta,\nmutta olihan se niin sallittu. Sillä esi-isäini vääryydellä\nkokoonhaalima tavara piti minun tuhlaavaisen käteni kautta aina\nviimeiseen ripaleeseen asti juosta, eikä saastuttaa vanhemman veljeni\npuhdasta sielua. Hän temmattiin pois vähä ennen kuin se aika olisi\ntullut, jolloin hän olisi joutunut synnin tahraaman, ilkeän perinnön\nnautintoon. Sen minä myönnän ja teen vielä esi-isäinikin puolesta\nsuuria myönnytyksiä, sillä kuka olisikaan sopivampi tässä näitä\ntunnustamaan, kuin juuri minä, joka olen tehnyt kaikesta, monen polven\nsäästämästä tavarasta täydellisen lopun, joka olen suuren omaisuuden\nviskannut ympäri maailmaa, kuin tomun tuuleen. Mutta korkein Jumala\narmollinen sielulleni olkoon, siitä ei ole ollut kenellekään muille\nhyötyä, kuin krouvareille ja pirulle, senkin minä myönnän ja se on\ntosi. Vaan että olen kerran katsellut immen kauniita kasvoja, silloin\nkun minä olin rikas rikkaan poika, Pietari Pietarin poika Helmikangas\n-- älkää, hyvä rovasti, ihmeeksi panko sen aikuista pitkää nimeäni,\nsillä se on rikasten tapa, että he haluavat hyvin pitkää nimeä ja\nsiihen vielä paljon sivukoristuksiakin -- se on vielä suurempi\nonnettomuus. -- Kovin tein väärin että niitä katselin. Sillä minä tein\nne samat kasvot kurjuuden kyyneliä vuotaviksi ja tuossa ne ovat\nkalpeina edessäni, ne samat kasvot, jotka ehkä pian multa peittää.\n\n-- Mistäs sen tiedät, että niitä pian multa peittää? kysyi muori\nhiljaisella äänellä sängystä. Toivotko sinä, että pian kuolisin?\n\n-- Älä puhu noin, sanoi vaari, sillä minulla on kova suru sydämmessäni.\n\n-- Mistäs sen surun nyt olet saanut? Etkö aina ole halveksinut minua,\nja kun olin köyhempi kun sinä, kun jouduin naimisiin sinun kanssasi,\nniin minun köyhyyttäni halveksien joit sinä kaikki sekä minun että\nomatkin tavarasi. Se suru, jota sinulla on, lähtee luullakseni vaan\nsiitä, ettei enään ole tavaraa eikä rahaa, millä voisit entistä elämää\njatkaa. Eikö totta?\n\n-- Älä, vaimoni, noin juttele. Anna mennä kaikki menoansa, pidä sinä\nvaan matkastas huolta, äläkä rupea rovastin aikana rähisemään; se on\njuotu mikä juotu, ei se enää parane.\n\n-- En minä sanonutkaan, että sinun piti minulle takaisin tuoman, minkä\nolet juonut -- sen vaan sanon, ettei minun tuomani tavara ollut\nvääryydellä koottu, olisit sen edes jättänyt juomatta. Kun sanon\nmelkein kuin täytymyksestä juoneesi isäsi ja veljesi perinnön, kun se\noli vääryydellä koottu, niin ei sellainen puhe ole muuta kuin juomisen\npuollustustusta ja esi-isäin parjaamista. Tutki asiasi paremmin ja puhu\nsitten.\n\n-- Tarkoin olenkin tutkinut asiani ja sen mukaan olen puhunut. Jos\nminulla nyt olisi tavaraa, vaikka kuinka paljon, niin en minä enää\njoisi ja mitä siihen tulee etten sinun luonasi ole käynyt, sitten kuin\nmeidän täytyi pois muuttaa talostamme, niin on syy ollut se, että olen\nhävennyt niin kovasti, kun annoin viinan voittaa itseni. Vikahan\nminussa, Marini, on, vaan älä kuitenkaan vihassa kuole. Sovitaan ennen.\n\n-- En olekaan sinua vihannut, vaikka luulet, sillä paljo paremmin ja\niloisemmalla mielellä olen asunut tässä turvetöllissä rakkaan tyttäreni\nja hänen pienen poikansa kanssa, kuin suuren huolen alaisena\nHelmikankaan isossa emännöitsijän virassa. Minä en vihaa ketään,\nainoastaan tahdoin tietää, onko sinulla, rakas mieheni, oikea mielipaha\nsiitä, että olet minun näin köyhäksi maallisesta tavarasta saattanut.\nHyvin tiedän kuitenkin, ettei se ole ollut miksikään vahingoksi\nsielulleni, vaan päinvastoin suureksi hyödyksi, sillä jo aikoja sitten\nolen huomannut, että jos olisin koko ikäni huolettomassa rikkaudessa\nelänyt, niin epäilemättä olisi hyvä Jumala jäänyt minultakin raukalta\nunohduksiin. Niinkuin sinäkin Pietarini äsken sanoit tuossa korkiasti\nkunnioitettavan rovastin edessä, että totuuden tunnet ja myönnät, niin\nminäkin myönnän, että sinä tuhlaavaisuudellasi olet ollut Jumalan\naseena ajamalla minun Kristuksen turviin. Mitä siihen tulee, että\njuur'ikään sanoin sinun esi-isiäsi parjaavan, niin myönnän, että\nitsehän sen parhaiten tiedät miten Helmikankaan rikkaus oli koottu,\ntahdoin vaan huomauttaa, että kunkin tulee omasta puolestaan vastata.\nMutta tuossa on väsynyt ja kuihtunut käteni. Sovitaan pois, ja joko\nelän taikka kuolen, niin ei pidä, rakas mieheni, minun puolellani\nmitään Kainin mieltä sinua vastaan oleman.\n\nTämän sanan päälle näin minä vaarin ottavan muorin vapisevasta kädestä\nkiinni, ja muori käski rovastin eroittamaan heidän kätensä, juuri kuin\nvedon lyönnissä on tapana. Rovasti eroittikin heidän kätensä ja sanoi\nsitä tehdessään:\n\n-- Kauppa on tehty, ijäisen sovinnon kauppa, Jumala vahvistakoon sen.\n\nRovastin silmissä näin minä kyyneleiden loistavan ja kun hän katsahti\nminun puoleeni, niin minä vapisin, ett'en tahtonut seisomassa pysyä.\nVähän ajan päästä sanoi rovasti:\n\n-- Nyt minä lähden kotiini, mutta lopuksi sanon vielä, tutkikaat tuonen\nteitä, niin kauan kuin aikaa on. Sinäkin lapsukaiseni, ala sinäkin\ntutkia tuonen teitä, ja jos et itsestäsi ymmärrä, kuinka niitä\ntutkitaan, niin kysy vanhemmilta ihmisiltä, kyllä ne sen salaisuuden\nsinulle selittävät. Aluksi sanon vaan, täältä kuollaan ja ruumis\nlasketaan alas hautaan, mutta sielu elää aina, lapsi, ja sille täytyy\njo täällä ollessa olla joko hyvä tahi paha paikka varustettuna tuolla\npuolen hautaa.\n\nJäähyväisiksi puristi rovasti hellästi minun ja kaikkien toistenkin\nkättä. Sitten hän astui ulos mökistämme ja olikin jo päivä hyvästi\nkulunut. Häntä seurasi vaarini, jätettyänsä sydämelliset jäähyväisensä\nmuorilleni ja äidilleni. Ja menin minäkin ulos lähtöä katsomaan.\nRovasti nousi kääseihin ja vaari ajamaan ja melkein silmänräpäyksessä\nhe ajaen pitkin maantietä katosivat näkymättömiin, mutta minä seurasin\nheitä ajatusten suoraa mutkatointa tietä, juuri kun olisin heidät\nnähnytkin, palatessani takaisin rakkaaseen, matalaan oman äitiraukkani\nturvemajaan.\n\nTuskin olin astunut yli kynnyksen, kun kuulin äitini sanovan: Voi, nyt\nse äiti jo menee. Minä juoksin sängyn viereen ja juuri kun olin siihen\npysähtynyt, kädet ristissä, aukasi muori silmänsä, katsahti kiivaasti\nympäri huonetta ja lausui nämät sanat: Vuodata, herra, siunauksesi\nlasteni ja mieheni ylitse, niinkun minunkin otit helmoihisi -- sitten\nvielä -- vaan yksi huokaus ja yksi pieni henkäys, ja maja oli muutettu,\ntuonen tiet astuttu. Äitini kädestä kiinni pitäen seisoin minä siinä ja\najatukseni lensivät kuin tuulen siivillä äitini sanoessa itku suin: hän\non jo kylmä. Minä muutin muorin hellää rakkautta minua kohtaan ja itkin\nniin katkerasti, että en milloinkaan ennen ollut niin haikiasti\nitkenyt.\n\nKun olimme jonkun aikaa seisoneet surussamme muorin ruumiin vieressä ja\nsaimme vähän itkulta lomaa, virkkoi äitini: kunpa nyt isä pian tulisi.\nMutta hän ei kukatiesi tulekaan ennenkuin yöksi, meidän täytyy jättää\nruumis tähän, panna ovi lukkoon ja mennä hakemaan Tolpan Pirjoa\nruumista pesemään. Samalla kun äitini näin puhui, kuului kavioiden\nkopina pihalta, ja hetken päästä astui vaari sisälle. Hän säikähtyi ja\ntuli ensin juuri kuin kivettyneeksi, kun näki vaimonsa kuolleena. Hän\nei tahtonut osata puhua mitään, vihdoin hän kuitenkin sanoi, että\npitäisi olla riihi, johon ruumis pantaisiin, mutta kun ei ole, niin\ntäytyy meidän, nimittäin äitini ja minun, muuttaa joko Vierimälle tahi\njohonkin toiseen mökkiin niin kauaksi kuin ruumis on maan päällä.\nSitten hän tarjoutui lähtemään Tolpan Pirjomummoa hakemaan, joka piti\ntavallisesti ruumiin pesemisen virkanansa. Sitten hän läksi raskain\naskelin ulos huoneesta, nousi hevosensa selkään ja katosi.\n\nMe menimme ulos äidin kanssa ja kävelimme ympäri pihaa eli aitausta,\nparemmin sanoakseni, sillä meillä ei ollut mitään muita huoneita kuin\nse turvetupa, jossa asuimme, sekä hyvin pieni turpeista tehty sauna --\nsekin äitini tekemä. Kuljeskellessamme johtui mieleeni vaarini puhe\nriihen puutteesta ja kysäsin, eikö riihen puutteessa voitaisi panna\nmuorin ruumista saunaan; mutta äitini kohta epäsi sen yllytyksen. Hän\noli muka ahkera kylpijä, eikä voisi olla kylpemättä sillä aikaa, kun\nmuorin ruumis oli maan päällä. Niin hän minulle puheli, mutta sittemmin\nolen kuullut, ettei ruumista koskaan pidä panna saunaan. Syynä lienee\njoku taikausko, sillä itse muori vainajakin oli usein sanonut, että\nsauna on erittäin pyhä huone, ja koska sen ajan ihmiset olivat hyvin\nkalman arkoja eli oikeammin pelkäsivät kalman tarttumista, ei siinä\nhuoneessa, jossa alasti oltiin ja itseänsä pestiin, saanut olla mitään\nkalmaa eli saastaista. Odotellessamme vaarin ja Tolpan Pirjon tuloa,\nkatselimme muun muassa erästä pientä pihlajaa, jonka muorivainaja oli\nistuttanut perunamaan laitaan samana syksynä, kun äitini mökki oli\nvalmistunut. Eräs poika hirviö oli siinä viime talvena ajanut nurin\nhevoisella ja reellä ja loukannut puuta, niin että sievä pihlaja\nsairasti juuri kuin kuolintautiansa. Minä kysyin sen pojan nimeä, joka\noli sen pahan työn tehnyt, ja äitini sanoi hänen olevan Helmikankaan\nnykyisen isännän pojan, Jaakon. Hän oli muutoinkin hyvin pahankurinen\npoika, vaikka vasta kolmannellatoista vuodella. Niin äitini minulle\nkaikki kertoi ja selitti, kuinka hän oli turmellut pihlajan eräänä\ntalviaamuna, uhalla ajaen suorinta tietä niitylle. Kun minä kuulin\nJaakko-nimen mainittavan, niin ajattelin kohta, että se mahtoi olla\nsama Jaakko, joka minua oli pienennykselläni pilkannut. Vielä vähän\nkyseltyäni pojan ulkomuotoa huomasinkin pian, että hän todella oli se\nsama, jolle jo kirkossa kerran olin aikonut leppyä, vaan jota kohtaan\nnyt sain uutta vihan syytä. Eikä siinäkään kylliksi. Sainpa lisäksi\ntietää, että Jaakon isä oli paljon viekkautta käyttänyt äitini isää\nkohtaan, saadaksensa Helmikankaan talon haltuunsa, ja myöskin jutteli\näiti, että pihlajan loukkaaminen oli ennustanut istuttajansa, nimittäin\nmuorin, kuolemaa, sillä hän oli sanonut puun istutettuansa: niin kauan\nkun pihlaja eheänä säilyy, niin kauan minäkin elän; ja nyt oli se sana\ntoteen mennyt. Mutta kun olin tämän kuullut, rupesin pitämään Jaakkoa\njollakin tavalla syypäänä muorini kuolemaan, ja mieleni tuli hyvin\nkaltoksi sekä Jaakkoa että myös hänen isäänsä kohtaan. Vielä ollessamme\npihlajan vieressä, tuli vaarini erään vanhan koukkuleukaisen akan\nkanssa pihaan, ja minä näin heidän astuvan tupaan sisälle, sillä ei\nkumpikaan heistä näkynyt meitä huomaavan. Mekin menimme perästä, ja\näitini alkoi toimittaa akalle, mitä hän tehtäväänsä tarvitsi. Minä\nkatselin oudostellen vanhaa, pahannäköistä akkaa, kun se siinä\nhypähteli ja pyörähteli ja puhui niin, kuin olisi ollut tusina\nperunapatoja tulessa, enkä tahtonut ensinkään kärsiä kuulla hänen niin\npaljo tarinoivan ruumishuoneessa.\n\nOli jo ilta, kun työ päättyi ja Tolpan Pirjo lähti matkoihinsa. Minä\nsain luvan äitini kanssa mennä Vierimälle, ja me hyvin mielellämme\nmenimmekin, sillä äitinikin sanoi jo täysin kyllästyneensä tuohon\nTolpan Pirjoon.\n\nKun olimme juuri päässeet Vierimälle ja äitini oli kertonut surunsa\ntalon väelle, tuli vaarikin sinne. Vierimän ukon kanssa rupesi hän\nkatsomaan lautoja, kirveitä ja köysiä, joita näkyi olevan runsaastikin.\nVaikka jo ilta oli myöhäinen, alkoi Vierimän pirtissä semmoinen\nveistäminen ja höylääminen, ett'ei paremmasta apua. Minulla, kun näin\nensikerran oikein puusepän työtä tehtävän, oli paljo katseltavaa. Mutta\nvähitellen uupuivat voimani ja minä nukahduin lastukasan päälle, josta\näitini täytyi minut nostaa penkille yölepoani jatkamaan.\n\nAamulla, kun aurinko jo oli korkealle kohonnut, heräsin minä, vaan ei\nmitään veistostyötä silloin näkynyt, kaikki oli pois kerätty ja\npermanto puhtaaksi la'aistu. Se sai minun ajattelemaan, että oli\nsunnuntai. Lauantainahan minä pappilassa kävin ja samana iltana muori\nkuoli. Vaarini ja äitini olivat jo lähteneet kirkolle ja pappilaan.\nSinne oli Vierimän muorikin jo mennyt. Ainoastaan ukko oli vielä kotona\nkun heräsin, mutta pian hänkin suoriutui kirkkomatkalle, ja niin sain\nminä jäädä Loviisan kanssa kotimieheksi. Hupaisesti kuluikin meiltä\npäivä, puhellessa milloin mistäkin. Aina väliin minä muistutin Loviisaa\nkuolemasta ja tuonen teistä ja antoi surullinen tapaus paljon puheen\nainetta, vaikka emme kumpanenkaan oikein ymmärtäneet, mikä kuolema on\ntahi mitä vasten kuollaan.\n\nOli jo ehtoopäivä, kun kirkkomiehet tulivat kotiin. Heillä oli kaikilla\npaljon puhuttavaa muori vainajasta, ja kun kertoivat, kuinka kauniin\nkiitoksen rovasti oli tehnyt muorin edestä, tulin minä hyvin\nsurulliseksi, kun en ollut sinä päivänä päässyt kirkkoon.\n\nMaanantai-aamuna hyvin varhain aloittivat ukot taas puusepän-työnsä.\nMinä tahdoin myös olla apuna, mutta sain usein käskyn mennä pois\ntieltä. Viimein sain kuitenkin minäkin tehtävää, nimittäin sekoittaa\nnokea tervan sekaan. Kun ruumisarkku tuli valmiiksi, maalattiin se\nminun laittamallani maalilla.\n\nVierimällä täytyi minun sitten olla koko viikon, sillä vasta seuraavana\nsunnuntaina oli hautaaminen tapahtuva. Kun määrätty aamu koitti,\nryhdyttiin hyvin varhain puuhaamaan kirkolle lähtöä. Vierimän hevonen\nvaljastettiin kärryjen eteen, ja länkien yläpäähän sidottiin pieni\nvalkoinen kankaan kappale, jonka piti tuulessa heiluen ilmoittaman,\nettä hevoinen veti ruumista, ja niin ajettiin meidän mökille, johon\nruumisarkku jo torstaina oli viety. Arkku, jossa muori lepäsi viimeistä\nlepoansa, nostettiin kärryille, ja lyhyen virren veisattua lähdettiin\najamaan kirkolle. Oli siinä useoita saattamassa, ja minäkin istuin\nmuutamissa kärryissä. Kun tulimme kirkkomäelle, pyysivät moniaat\nmuorini vanhat tuttavat, että arkun kansi aukaistaisiin. Se tehtiinkin,\nja epälukuinen joukko kansaa, etenkin köyhiä naisia -- meidän puolelta\nseurakuntaa arvaten ne olivat -- keräytyi vainajan kasvoja viimeistä\nkertaa katsomaan. Useimmat itkivät, sillä muorini oli ollut hyvä\naikanansa, vaikka häviössä ja köyhtyneenä kuoli. Sitten kannettiin\nruumis kellojen soidessa paareilla hautaan, ja rovasti piti niin\nkauniin puheen haudalla, ettei läsnä seisovien itkusta tahtonut\nloppuakaan tulla, ja haudallakin rovasti muistutti muun muassa, että\n\n    Tuonen teitä tutkistellen,\n    Toivon tähti ilmestyy.\n\nNäin oli nyt muorini hautaan saatettu, ja minä seisoin haudan partaalla\näitini vieressä, joka aina oli minua niin hellästi hoitanut ja minun\nlukemaankin opettanut, hän oli juuri nyt, kun vähän rupesin saamaan\nsilmiäni auki, kadonnut, kolme kyynärää paksu multa oli hänet peittävä\nja minut ijäksi hänestä eroittava. Se oli tuonen tie ja, totta puhuen,\ntuntui minusta juuri kuin puoli maailmaa olisi vajonnut syvyyteen, ja\nminä äitineni seisonut sen toisella puoliskolla.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMinä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni.\n\n\nKun muori oli haudattu ja minä äitineni jälleen muuttanut mökkiimme,\ntuntui oloni erittäin ikävältä. Sillä se, joka oli poissa, oli poissa\n-- hyvä mummoni oli poissa ja tyhjä sija oli jäänyt jäljelle. Selvästi\nhuomasi myöskin, että äidilläni oli kova suru, vaikka hän koetti sitä\nsalata niin paljo kuin mahdollista. Minä puolestani ehdottelin\näidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä,\nkeventääkseni häneltä elättämisen vaivaa. Mutta äitini sanoi kyllä\njaksavansa vielä minua elättää ja huomautti samassa, että olin vasta\npuolen seitsemättä vuoden vanha. Kyllä vielä tulevaisessa olisi\nminullakin aikaa ansaita leipäni eikä hänellä ollutkaan semmoista\ntyötä, joka olisi minulle sopinut. Sain siis itse miettiä sopivata\ntyötä ja onneksi sitä olikin. Tulin näet ajatelleeksi, että lähellä\nmökkiämme kasvoi koivuja ja niissä paljon varpuja. Minä osoitin\näidilleni vispilää, jolla hän velliä hämmenti, ja sanoin kyllä\njaksavani kuoria vispilävarpuja, jos vaan äiti niitä itse iltaisin\nsitoisi. Sen piti äitinikin mahdollisena ja hän sanoi: sitä työtä sinä\nolisit kyllä voinut tehdä jo vuosia ennen, vaan kyllä nytkin vielä on\naikaa. Koetahan sitten, lisäsi hän vielä, jos ahkera olet, voit niillä\nmonet kopeikat ansaita. Luvan saatuani ryhdyin työhön. Minä katkoin\nhyvin paljon koivun varpuja ja kannoin aika taakan kotiin. Mutta kun\naloin niitä kuoria, niin ei iloni pysynytkään samalla asteella kuin\nkatkoessa. Lehti oli jo päässyt liian suureksi, se oli jo aikoja sitten\njättänyt hiirenkorvan, ja niin muodoin ei kuori enää ollutkaan niin\nhelppo irti saada. Kuitenkin minä kiskoin kuoren irti varvuistani,\njoista saatiin kappale toistakymmentä vispilää. Olipa silloin syytä\nolla tyytyväinen, kun työni oli siihenkin määrään myöntynyt, vaikka\nvaivaakin oli ollut.\n\nVispilän tekemistä ei sillä kertaa jatkettu, sillä äitini sanoi niiden\nliian ruskeita tai kellertäviä tulevan, kun ei oltu varpuja kuorittu\nkoivunlehden hiirenkorvan suuruisena ollessa. Sen sijaan esitteli\näitini toista työtä. Hänelle oli nimittäin annettu lupa ottaa noita\nniittyä tukehduttavia roistopajupensaita, kolaaksensa niistä kuoret\npois ja polttaaksensa itse pajut. Kuoritut pajut olivat erinomaisen\nhyviä polttopuita, ja pajun parkin sanoi äiti olevan erittäin kelpaavaa\ntavaraa karvareille, jotka niistä maksoivat melkoisen hinnan Oulun\nkaupungissa. Tätäkös puhetta minä hartaasti kuuntelin. Ensi\ntilaisuudessa lupasin minä ruveta noiden roistopajujen nylkijäksi ja\nsitten pajunvuota-kauppiaaksi.\n\nMonenkertainen voitto oli minulla mielessäni, tämä uusi yritys\nedessäni. Mikä erinomainen asia niitylle, että pajupensaat tulisivat\npois ja koko suuri niitty tulisi paljaista kukista ja sakeasta heinästä\nlainehtimaan. Kuvailin mielessäni, kuinka monta heinäsuovaa enemmän\nnousisi niitylle, kun pajupensaat ovat pois karsitut, kuinka monelta\nkäärmeeltä ja sisiliskolta häviäisi lymypaikat, joten heinän tekijät\nsitten turvallisesti uskaltaisivat käydä niityllä avojaloin,\nvarustamatta itseänsä pitkävartisilla niittysaappailla, jotka\nhelteisellä kesäsydämellä ovat niin rasittavia. Kun näitä ajatuksiani\nkertoelin äidilleni, niin en kuitenkaan saanut kannatusta; päin vastoin\nvastauksen, joka oli vähän harmittavaa viattomalle ilolleni. Hän sanoi\nnäet pajujen kasvavan niin suunnattomassa määrässä, että kun ne tänä\nvuonna katkotaan juurta myöten kaikki, niin on jo tulevana vuonna\nsamalla paikalla entistä tiheämpi pajupensas ja niitä nuoria pensaita\nsanottiin suvikuntaisiksi pajuiksi. Niin muodoin oli yhtä mahdoton\nhävittää pajupensaita, kuin käärmeitäkin. Niillä oli niin luonnollinen\nsukulaisuus, että jos oli käärmeitä hävittämässä, niin paju sillä aikaa\nkasvoi, ja jos oli pajuja hävittämässä, niin käärme sillä aikaa kasvoi.\nSiis kaksi voittamatonta sukukuntaa: käärmeen suku paratiisista\nlähtenyt, ja pajun suku vedestä ja maasta, jo alusta mailman. Piti\nkumminkin parastansa koettaa, ja äitini johti minun sakeaan pajukkoon,\njommoista en ollut vielä ijässäni nähnyt. Äitinikin unehtui parkin\nkiskontaan minun kanssani, vaikka tiesin olevan työtä tehtävää\nHelmikankaan suuressa talossa, mutta olihan se Helmikankaan niitty,\njota perkkasimme. Muutoin tuli niittyä tarkoin varoa. Oli Juhannuksen\nedellä, ja luvatonta oli heinää tallata. Sentähden me astuimmekin niin\nvarovasti, että tuskin jälkiä näkyi siinä mistä olimme vesakkoon\ntulleet. Kuinka taitava oli tuo äitini heinikossa kulkemaan!\n\nMe kiskoimme päivän, kiskoimme kaksi, ja aina eteenkin päin kiskoimme,\nja pensas kaatui pensaan perään ja entisen tihkun pajukon sijaan tuli\navara aukea. Me kannoimme taakka taakan perään puolikuivia pajunparkkia\nkotipihaamme ja asetimme ne kotipihassa paremmin kuivamaan, ja kuta\nuseamman päivän sitä työtä teimme, sen rivakammasti alkoi se käydä.\nNäin oli meillä tuon suloisen Juhannuksen tullessa jommoinenkin joukko\nparkkia kiskottuna, ja äitini sanoi kasaa katsellessaan siitä tulevan\nneljä vahvaa kärryhäkkiä. Mutta millä saada parkit kaupunkiin, kun ei\nollut hevosta, eikä kantamista voinut ajatellakaan, siksi oli tie liian\npitkä. Tähän kysymykseen en minä tiennyt mitään vastata. Kuitenkin\nlohdutti äitini minua ja sanoi: kun kerran työ on tehty, niin kyllä\nmaksun saannista Herra itse huolen pitää; kunhan Juhannus ensin on\nkauniisti vietetty. Ja niin tuli kaikille Juhannusilta, niin rikkaan ja\näveriään kuin köyhänkin majaan, ja tuli se meillekin eikä virkkanut\npahaa sanaakaan.\n\nKohta päivällisen syötyämme Juhannuksen aattona päätimme varsinaisen\ntyönteon, ja olikin lepo tarpeeseen, sillä toista viikkoa olimme\nahkerasti työskennelleet parkin kiskonnassa. Ainoa työmme, joka oli\ntoimitettava ennen iltaa, oli huoneen puhdistaminen ja pihan\nlakaiseminen. Tosin äitini aina halusi erinomaista puhtautta\nkaikkialla, mutta suuriksi juhliksi oli siinä joltinenkin eroitus,\nsillä silloin piti joka paikan oikein kiiltämän puhtaudesta. Nytkin oli\ntämä talon puhdistustoimi tehtävä, mutta kuitenkin tällä kertaa\nvähemmässä määrässä, kuin edellisinä vuosina. Siihen oli syynä äitini\nsuuri väsymys ja toiseksi se, että vasta hiljakkoin, muorin\nhautajaisiksi, oli niin piha kuin huonekin siivottu. Sentähden\noli jo kello neljän aikana kaikki puhtaana. Mutta vielä puuttui\njuhannus-koivuja, jommoisia meillä oli edellisinäkin vuosina ollut,\nsuurempia oven edessä pihalla ja pienempiä sisällä huoneessa.\nLähdettiin siis läheiseen metsään, jossa oli pieniä koivuja sellaisia,\njoita äidilläni talvellakin oli lupa ottaa polttopuiksi. Me hakkasimme\nvaan kolme koivua, yhden isomman ja kaksi vähän pienempää, ja kannoimme\nne kotiin. Ne kaksi pienempää koivua veimme sisälle, ja isoimman\nasetimme seisomaan pihalle, samaan paikkaan, jossa ennenkin oli\njuhannuskoivu seisonut, ja minäkin olin kuin mies ainakin puuhassa\nja työssä koivun tyveä hautaamassa. Kun tämä oli tehty, pani\näitini tulelle padan, joka oli täynnä maitoa, keittääksensä n.s.\njuhannusjuustoa. Minäkin sain luvan hämmentää juustopataa, ja se oli\nerittäin tarkkaa työtä, joka vaati suurta taitavuutta ja mielen\nmalttia. Ensiksikin täytyi pitää aivan pientä valkeaa, ja hämmennyskin\nolla vaan näennäinen. Kuta taitavammasti keiton kanssa eli ja liikkui,\nsen parempaa tuli juusto, sillä suurta valkeaa padan alla pitäessä\nolisi juusto pian saanut pohjaanpalaneen makua, ja kiivaasti\nhämmentäessä olisivat taas kokkareet menneet hajalle. Minä tein\nniinkuin äitini, joka oli mainion hyvä juuston keittäjä, minua neuvoi,\npidin pientä valkeaa ja hämmensin hiljaa ja varovasti, mutta keitin\nmuutoin hyvin kauan ja se onkin juhannusjuuston päämahti, että sitä\nkauan keitetään. Sillä tavoin tulevat näet kokkareet hyvin punertaviksi\nja ovat vähän kovia ja sitkeitä, niin kun keitetyt kananmunat, mutta\nmaku niissä niin mainio, ettei maailmassa mitään paremman makuista\nlöydy.\n\nKun juusto oli keitetty, ja minä olin oppinut sekä sen keittämisen että\nmyös samalla aikaa juuston juoksuttimestakin itselleni tiedot onkinut\n-- mutta joita en tahdo ruveta tähän latelemaan -- niin kaadettiin\njuusto pois padasta puiseen pönttöön, joka oli puhtaaksi pesty ja\nkatajanhavujen kanssa haudottu. Tämän jälkeen, kun kaikki työt oli\ntehty, aloimme veisaamaan virttä: Jo joutui armas aika ja suvi suloinen\n-- --. Taisi tämän suvivirren viimeiset säveleet kuulua ulos, kun\näitini isä eli vaarini astui ovesta sisään ja lausui tervehdyksen:\nonnellista juhannusta, rakas tyttäreni ja tyttäreni poika!\n\nVaaria en ollut nähnyt hautajaisten jälkeen. Nyt hän mielestäni tuli\nparhaaseen aikaan, kun meille juuri alkoi juhannusyön valvominen.\nÄitini oli näet vähä ennen vaarin tuloa sanonut, että tänä yönä\nvalvottaisiin entistenkin juhannusöiden edestä, sillä muori vainaja ei\nollut suvainnut valvontaa. Sitä vastoin oli vaari hyvin taipuva siihen,\nja kun äitini kysyi, valvotaanko, isä, tänä yönä? niin vastasi hän\niloisesti:\n\n-- Valvotaanpa vaan, hei, valvotaan!\n\nSitten sytytti vaarini piippunsa ja sanoi: jos valvoa aiotaan, niin\nmennään joen rantaan istumaan, sillä ei mikään ole suloisempaa eikä\nterveellisempää, kuin istua lähellä juoksevaa vettä tähän vuoden\naikaan. Me menimme kaikki joen rantaan, ja todella oli siellä erittäin\nviehättävää niin kuin vaari oli sanonutkin. Minä juoksentelin sinne\ntänne, milloin tuodakseni äidilleni jonkun keltakukan, milloin\nottaakseni kiinni jonkun yöpuulleen, kukan päälle, heittäyneen\nperhosen, jonka sitten annoin vaarilleni. Mutta kauan en saanut tätä\nleikkiä pitää, sillä vaarini sanoi: anna perhosten nukkua rauhassa, ja\nhän päästi pois käsistänsä nekin perhoset, jotka olin tuonut. Sen\nsijaan käski hän minun istumaan viereensä, että hän saisi tarinoida\nminun kanssani.\n\nKaunis oli ilta, erittäin kaunis ja koko yö oli vaan paljasta iltaa ja\naamua, sillä pimeä ei tullut ensinkään. Minä istuin vaarini ja äitini\nväliin ja kaikki oli niin hiljaa, ainoastaan joku kalalokki silloin\ntällöin pyrähteli veden pinnassa ja kiiti saaliinensa ylös, ja hieno\netelätuuli suhahteli rannan raidoissa. Vähän aikaa aivan hiljaa\nistuttuansa alkoi vaari puhumaan ensin nykyisistä ja sitten menneistä\najoista. Äiti ja minä kuuntelimme, kun vaari kertoi. Vastustamattomasti\nnäkyivät hänen ajatuksensa kääntyvän hänen vaimonsa, muorivainajani\nkohtaloon, jonka kovuus oli ollut hänen syynsä. Hän kertoeli samoja\nseikkoja, jotka hän vainajan kuolinhetkellä oli puhunut ja minä sain\nnyt tietää yhtä ja toista lisää. Vanhempi veli oli kuollessansa\njättänyt nuoren morsiamen jälkeensä. Morsian, joka kaksi vuotta\nmyöhemmin tuli nuoremman veljen -- vaarini nimittäin -- vaimoksi, oli\nmuorivainajani. Joku aika häitten jälkeen kuolivat vanhemmat toinen\ntoisensa perästä melkein yhteen hautaan ja siten joutui odottamattomien\nkuolemantapausten kautta sekä morsian että perintö vaarini haltuun.\nPerinnöstä taasen, vakuutti hän, oli hän todella kuullut puhuttavan,\nettä se oli suurimmaksi osaksi vääryydellä ko'ottu. Kun samaan aikaan\nomaisten äkillinen kuolema oli herättänyt kuoleman pelkoa ja\nsynninsurua, niin rupesi hän miettimään, miksi juuri hän oli joutunut\nväärän mammonan omistajaksi. Nuo mietteet saivat hänen erehtymään, hän\nkun rupesi viinalla viihdyttelemään omaatuntoansa ja siten vähitellen\ntuli roimajuopoksi. Siitä sitten kodinrauhan ja onnen ja tavaran häviö.\n\nNäitä kertoi vaarini hiljaisella äänellä. Tavasta oli kuin olisi hän\nitsekseen puhunut, ainoastaan ääneen ajatellut. Eikä se ollut\npuolustuspuhetta, vaikka hän jälleen näytti esi-isiään syyttävän.\nNähtävästi tahtoi hän vaan julki lausua, mitä lukemattomat kerrat oli\nmietiskellyt. Se kai tuotti lievennystä raskaalle mielelle.\n\nMutta vielä hän jatkoi kertomustansa, puhuen itsestään kuin vieraasta\nhenkilöstä, ja minun lapsellisessa mielessäni tuntui se joltakin\nsadulta. Vasta myöhemmin ja vähitellen ovat kaikki eri seikat minulle\ntäysin selvenneet. Kaunis emäntä, siveä Susanna synnytti miehellensä\ntyttären yhtä kauniin kuin hän itsekin oli. Tytär kasvoi, tuli\naikaihmiseksi, vahvaksi ja rotevaksi, ja niin muodoin monen mieliksi.\nTulipa yksi häntä kosimaan tunkeutuen toisten kosijain väliin. Hän oli\nerittäin kaunis mies, mutta vielä kauniimmat olivat hänen puheensa. Hän\noli alkuansa talonpoika, mutta silloin viraltansa merimies, ja hän,\njuuri hän, voitti solakan tyttären rakkauden. Eikä kunnoton mies\nkuitenkaan rakkautta rakkaudeksi tuntenut, vaan oli niin kauan neitosen\nsuosiossa, kuin sai aikaan, että hän synnytti pojan. Sitten mies lähti\nmerelle ja karkasi kuulumattomiin. Ja miksi hän sen teki? Hän oli\ntavaran ahne ja kun huomasi, ettei saisikaan tavaraa, naidessaan\nköyhtyneen talontyttären, niin hän keksi hyvänkin keinon -- jäniksen\npitkät jäljet, pitkät jäljet jäniksellä -- --.\n\nTätä kuullessaan oli äitini pää vaipunut syvään alas polvea vastaan,\njota piti käsillään. Hän näytti semmoiselta kuin joskus ennenkin,\njolloin olin huomannut, että hänen sydämessään on raskas suru, josta\nhän ei tahtonut kenellekään puhua. Ei hän nytkään mitään sanonut, oli\nvaan vaiti. Vaarikin oli vähän aikaa vaiti; mutta sitten hän taas alkoi\npuhella, mutta aivan toisella, keveällä äänellä:\n\n-- Nyt ovat kumminkin pahimmat ajat ohitse, sanoi hän; tytär, josta\nkerroin, on kadottanut äitinsä, mutta hänen poikansa elää. Poika on\nahkera ja vikkelä miehen alku, joka jo pystyy vaikka pappilan\nryytimaata perkaamaan. Jos hän ryhtyisi siihen työhön, niin hän saisi\ntäyden ylläpidon koko kesän ajalta ja palveluksesta erotessaan syksyllä\nkunnollisen vaatekerran palkaksi. Sanottuansa tämän katsoi vaari\nhymyillen minuun, ja minä ymmärsin nyt, että kaunis talon tytär oli oma\nrakas äitini. Se oli ihan selvää, sillä olihan äitini vieläkin kaunis.\nOudompi oli minun ajatella tuota merimiestä, tuntematonta isääni. Olin\nliian lapsi arvostelemaan hänen tekoansa. Vaarille sanoin kumminkin\nymmärtäväni koko kertomuksen, jopa senkin, että minä olin poika, joka\njo voisin pappilan ryytimaassa rikkaruohoja nykkiä. Eikö niin, vaarini?\n\n-- Aivan niin, sanoi vaari, puhaltaen savupilven piipustansa. Kaikki\noikein, kaikki oikein!\n\nSamassa kulki maantietä ohitse joukko nuoria miehiä, jotka olivat\nhumalassa, kiljahtelivat, lauloivat ja riitelivät. Eivät he kuitenkaan\nmeitä nähneet, kun istuimme alhaalla törmän alla ja heillä kun oli\nohran jyvä silmässä kuin silakka. Niin he menivät ja katosivat; mutta\nvaari katsoi heidän jälkeensä, huokasi pitkän huokauksen ja sanoi:\n\n-- Noin sitä mailmassa marssitaan, sukat ja säärykset parsitaan, ja\nvihdoin tulee vippu.\n\nNyt huomasi äitini, että kylpeminen oli unehtunut. Tosin oli hän\nlämmittänyt saunan sillä aikaa kun minä toimin juuston keitossa, mutta\nmuut asiat olivat olleet mielessä, niin ettei hän sen koommin ollut\nmuistanut saunaa, vaikka hän juuri ennen vaarin tuloa oli sanonut ukon\nolevan ahkeran kylpijän. Muutoin kylvettiin tavallisesti, niin\njuhannukseksi kuin jouluksikin, hyvin aikaisin; nyt oltiin jo lähellä\nauringon nousua. Äitini sanoi kuitenkin vaarille saunan olevan valmiina.\nSe ilahutti vaaria kovasti. Hänen silmänsä oikein kiilsivät, kun hän\nsanoi:\n\n-- Oletko, tyttäreni, lämmittänyt saunan ja jättänyt kylpemättä! Eihän\nniin pitänyt tekemäsi, jos siellä on vielä maidon haaluistakaan\nlämmintä, niin minä paikalla kylven. Kaikki kolme lähdimme\njuoksujalassa saunaan.\n\nMeidän saunan kiuas oli kokoon kyhätty kovista kivistä, jotka eivät\naivan vähällä lämpöä luotansa laskeneet, ja kiukaassa oli sen tähden\nvielä hyvin porisevaa kuumuutta, kun vettä päälle heitettiin. Kyllä se\nriitti tuolle entiselle rikkaalle Helmikankaan isännälle, ja hän kylpi\nylen tyytyväisenä tuolla tyttärensä rakentamassa saunassa. Jopa hän\nsaunan penkillä istuen teroitti sieralla ja pienellä öljykivellä, jota\nhän aina kantoi liivinsä isossa taskussa, tuppipuukkonsakin ja rupesi\najamaan partaansa. -- Otan tuossa tyttäreni saunan penkillä pois\npartanikin, puheli hän, näillä moukkamaisilla kujeilla, nimittäin\ntuppipuukolla. -- Parran ajeltuansa kaasi vaarini ämpärillisen vettä\npäähänsä ja lausui, nyt minä olen viittä vuotta nuorempi; kunpa vaan\nsuutari saisi uudet pieksusaappaani valmiiksi, niin olisin oikein\nkeveillä leskenkengillä varustettu leskimies. Samassa läksi hän ulos\nsaunasta juoksemaan ja hyppäsi jokeen. Pari kertaa hän ui joen poikki\nja tuli sitten takaisin uudestaan kylpeäkseen.\n\nMinä katselin suurella uteliaisuudella tuon vanhan miehen\nkylpemistapaa, johon sivumutkina oli yhdistetty parran ajaminen ja\nuiminen, ja ajattelin että olisin valmis minäkin tekemään sen saman,\nvaan minulta puuttui vielä paljo hänen suhteensa. Minulla ei ollut\npartaa, ei keveitä lesken kenkiä eikä leskeyttäkään eikä uimataitoakaan\neikä tyttäreni tekemää saunaa, siis ei yksikään näistä tempuista ollut\nminulle sopiva. Minä tyydyin siihen, että äitini heitti minunkin\nosaltani saunan kiukaalle pikkuisella kipolla vettä ja sitten kylvetti\nminun sievästi pienellä vihdalla ja pesi minut.\n\nAurinko oli noussut sill'aikaa kun olimme saunassa ja niin muodoin oli\nvalvomisen päätarkoitus jäänyt saavuttamatta. Kuitenkin me menimme\ntyytyväisinä levolle.\n\nAurinko oli jo korkealla, kun heräsin, ja minä ajattelin mennä\nkirkkoon, mutta maailma oli mielestäni sinä aamuna nurinpäin, sillä\nnousunpuoli päivää oli muuttunut laskun puoleksi, itäinen taivas\nlänneksi. Mitään puhumatta äitilleni jätin hänen istumaan kirjansa\nääreen ja menin joen rantaan. Siellä katselin joka haaralle, vaan jos\nolisin mihin katsellut ja mitä kuunnellut, en missään huomannut mitään\naamuntapaista. Karjan kellot kuuluivat likeltä ja etäältä ja itse\naurinkokin aleni alenemistaan, sanalla sanoen, kaikki näytti pelkältä\nillalta, vaan minä en voinut uskoa sitä illaksi. Palasin siis takasin\nsisälle ja kysyin äidiltäni, missä vaari oli.\n\n-- Kuinka niin, sanoi äitini, oletko pyörryksissä?\n\n-- Kuinka niin, vastasin minä takaisin, mistä pyörryksiin olisin\ntullut? -- Mutta todella itsekin aloin uskoa pyörryksissä olevani.\n\n-- Vaari meni aamulla pappilaan, rupesi äiti puhumaan, sillä hänen piti\nkyyditsemän rovastia kirkolle, ja sanoi muutoinkin haluavansa käydä\nkirkossa juhannuksena, jolloin siellä on rippilapset. Olisin minäkin\nmennyt kirkkoon, mutta kun koko päivän nukuit, niin en voinut sinua\njättää yksinäsi. Olisin tuota näen mä kerinnyt kyllä käydä kirkossakin\nsinuun nähden ja helposti ehtinyt takaisinkin tulla, kun vasta illalla\nheräsit.\n\nSen oli valvominen vaikuttanut; mutta mitä voin minä siihen, että\njuhannuspäivä oli mennyt, kunhan vaan ei kaikkea juustoa olisi syöty.\nKysyin siis kohta äidiltäni:\n\n-- Vieläkö on juhannusjuustoa yhtään jälillä?\n\n-- Kyllä sitä sinulle asti vielä on, ala vaan syödä, lapsi.\n\nSyötyäni muistin vaarin puheet yöllä ja rupesin kysymään äidiltäni,\neikö olisi sopivinta, että minä menisin pappilan puutarhaa perkkaamaan,\nniin ettei äitini ainakaan kesän aikana tarvitsisi pitää huolta\nelatuksestani.\n\n-- Sitä olen ajatellut koko päivän, vastasi äitini, sillä isä sanoi\naamulla, että minun piti toimittaman sinun sinne, mutta minä pidän\nsinun vielä niin lapsena, että tuskin voin sinua tänä kesänä laskea\nmihinkään; ihmiset sanoisivat, etten minä voinut yhtä lasta elättää.\n\n-- Eihän se mitään tee, mitä ihmiset puhuvat, kun asia on itsestään\nhyvä. Minä menen pappilaan ja tiedän kyllä, ettei rovasti minua pahoin\npitele.\n\n-- No, mene sitten, pääsethän tuolta pois, jos tulee paha olla, arveli\näitini päättäväisesti, vaan ei iloisesti.\n\n-- Lähdetäänkö kohta? sanoin minä lapsen levottomuudella.\n\n-- Lähdetään, vastasi äiti lyhyesti, laskien kirjan kädestään.\n\nÄitini oli hyvin harvapuheinen ja pani vitkastellen päällensä. Vihdoin\nme läksimme ja minä olin hyvin iloinen, että sain mennä ansaitsemaan\nleipäni ja samalla lain helpottaa äitini vaivoja. Näissä mietteissä\ntulin äitini seurassa pappilaan ja erinomainen puutarhan haju pisti\ntaas nenään.\n\nKohta pihalla tuli vaari meitä vastaan, saattoi minut kyökkiin ja\nesitteli minun ruustinnalle, joka oli siellä. Minä en ollut ennen\nruustinnaa nähnyt ja katselin häntä jotenkin terävästi silmiin, seisoen\nkyökin ovipielessä, sillä välin kun vaarini puhui hänen kanssaan niin\nhiljaa, etten monta sanaa erottanut. Kun keskustelu päättyi, käskettiin\näitinikin sisälle. Ruustinna nousi ylös ja lähestyi äitiäni ja tervehti\nhäntä kädestä, puristaen sitä kauan ja hellästi, ja punan lentäessä\nhänen vanhanpuolisiin kasvoihinsa alkoi hän puhua:\n\n-- Te olette Helmikankaan tytär ja olette itse rakentanut itsellenne\nmökin, te olette kelpo nainen; synti ja häpeä että teidät on narrattu,\nsen miehen synti ja häpeä, joka sen teki, eikö niin?\n\n-- Ei se, rakas ruustinna, ole narri joka narraa, vaan se joka antaa\nitsensä narrata, lausui äitini vastaukseksi, -- seisoen suorana kuin\nkynttilä ruustinnan edessä.\n\n-- Kyllähän se niinkin on, sanoi ruustinna, että niitä kaloja, kuin\nihminen pyytää, niitä hänelle sallitaan; mutta te, Maria, olette\nosottaneet itsenne niin kunnolliseksi ja jaloksi ihmiseksi, ettei\nteihin sovi, itse omistaen eikä toisten antaen, vähimmätkään\nherjaus-lauseet. Hänen pidän minä syypäänä onnettomuuteenne. Petturi\nperiköön petturin palkan -- -- niin, vaikka anteeksi annettakoon suuret\nsanani, en minä tahdo ketään ihmistä tuomita. Kuinka muutoin ai'otte\ntämän poikanne kanssa?\n\n-- En ole itsekään oikein selvillä, mitä hänen suhteensa pitää tekemän,\nvirkkoi äitini. Hänellä on niin väkevä into itseänsä elättämään, etten\nminä voi häntä estää työstä, vaikka pelkään hänen pilaavan terveytensä\nliian aikaisella työn tekemisellänsä.\n\n-- Olemme kuulleet, lausui sitten ruustinna, Helmikankaan kertovan\nhänen työn-innostansa ja hän saapi täällä elustella puistossa ja\nkaikenlaisessa semmoisessa keveämmässä työssä. Emme siis millään muotoa\ntarvitse ruveta estämään häntä työstä ja siten tylsyttämään hänen\nintoansa. Katsottakoon vaan perään, ettei hän tee työtä voimainsa yli.\n\n-- No niin, jääköön sitten tänne! sanoi äitini.\n\nSellainen oli välipuhe, jolla minut pantiin rovastin puutarhuriksi, ja\nasian päätettyä sain minä ja äitini myöskin ruustinnalta ruokaa.\nMuistanpa vielä, että pappilassakin oli juhannusjuustoa, vaan ei se\npappilan juusto ollut läheskään niin hyvänmakuista, kuin äitini\nkeittämä juusto.\n\nKun olimme syöneet, läksi äiti minun kanssani ulos kyökistä, ensin\nkiitettyänsä ja hyvästit sanottuansa ruustinnalle. Me istuimme vielä\nkauan yhdessä pappilan pirtin portaalla, siksi kun myöhäinen ilta käski\neroamaan. Siis jätti äiti nyt minullekin hyvästi ja se oli ensikerran,\nkun oma äitini sen teki. Sitten hän lähti ja minä jäin pappilan pihalle\nkatsomaan hänen jälkeensä. Ensi kerran tunsin itseni jätetyksi melkein\noman onneni nojaan, ensikerran tunsin kaipausta ja ikävää äitini\nperään. Tuntuihan minusta juuri kun sekin puolisko maailmaa, joka\nmuorini haudalla jäi vielä minun ja äitini jalkain alle, olisi minun\nerotessa äitistäni kadonnut hänen myötänsä. Nyt vasta osasin oikein\nrakastaa äitiäni. Hänellä oli kuitenkin etevyyden sija myönnettävä eikä\nmitään sopinut yhdenvertaiseksi taikka väliverhoksi äitini ja minun\nvälille. Ei mikään eikä kukaan muu ollut kuin äitini, hän yksinään oli\näitini!\n\nAamulla vei vaari minun perunamaalle, josta minun oli roskaruohoja pois\nnykkiminen, ja varoitti ett'en saa nykkiä pois perunan taimia. Eikä se\nmuistutus ollut aivan tarpeeton. Perunan taimet tosin tunsin, vaan\nolisin ehkä huomaamattani tullut nykäisseeksi niitäkin, jos ei minua\nolis siitä uudesti muistutettu. Nyt koetin varoa, etten koskaan\ntarpeellista tarpeettomain kasaan heittänyt.\n\nVaarini aseman pappilan perheessä huomasin kohta ensimäisenä päivänä.\nHän oli nimittäin isäntärenki, ja kaikkein täytyi totella häntä yksin\npienimmissäkin. Paljo olikin hänellä tointa ja puuhaa, sillä rovastilla\noli iso puustelli hoidettavana. Sen ohella oli hänellä paljo\nsivupuuhia, joita herrastalon herrastarpeet hänelle tuottivat. Muun\nmuassa täytyi hänen käydä useammin Oulussa kun Helmikankaan isäntänä\nollessansa. Enimmät herrasväen hienoimmista ruokolajeistakin täytyi\naina hakea kaupungista ja kun usein tuoretta tarvittiin, niin oli\nvähintäinkin pari kolme kertaa viikossa siellä käyminen. Nämä kaupungin\nmatkat olivat aina vaarini tehtävät.\n\nKun vaari oli poissa ja minä olin muun talonväen seurassa, kuuntelin\nminä sanatonna, mutta muutoin tuhantena korvana, mitä vaaristani\njuteltiin. Usein olikin heillä puhumista hänestä, vaan eivät kuitenkaan\nnäyttäneet häntä vihaavan. Häntä pidettiin toimeliaana, mutta muutamat\npistivät kumminkin aina pientä pilkkaa hänen selkänsä takana, sanoen\nsellaisten talonisäntäin, jotka talonsa ja isännyytensä juovat,\njoutuvan lopulta pappilan pehtoriksi.\n\nMinä en puuttunut, en sekaantunut näihin salaisiin puheisiin, jotka\nolivat tavallista palvelusväen suun-maiskutusta, vaan tein määrätyt\ntehtäväni reippaasti ja voitin niin vähitellen koko väen suosion.\n\nMinun toimenani oli, niinkuin jo alusta oli puhuttu, melkoisen suuren\npuutarhan puhdistaminen ja käytävien sannoittaminen. Vaarini teki\nminulle pienet yksipyöräiset käsikärryt, joilla minä hiekkaa puutarhaan\ntyönsin ja käytävät niin kauniiksi laitin, että rovastikin niitä oikein\nihanteli ja ruustinna ja ryökkinätkin olivat hyvin kiitollisia. Usein\nsain minä jonkun kuparirahan, jota herrasväki juomarahaksi nimitti.\nEnimmät juomarahani sain minä kuitenkin siitä, kun hyvin kiivaasti\njuoksutin postilaukun kestikievarista kolme kertaa viikossa.\n\nTotta puhuen ei minulla ollut paljo aikaa lapsellisiin huvituksiin enkä\nniitä paljo halunnutkaan, sillä tiesinhän olevani vieraan palveluksessa\nenkä äitini turvissa. Mutta oli minulla hyvitystä ja huvitusta. Sitä\ntuli minulle vaarin puolelta. Vaari oli minulle muorini sijassa. Muorin\nkuoltua rakastin vaaria, sillä hän oli nyt minun opettajanani, ja kun\ntoiset lapset löivät palloa ja muuta rähinää pitivät, opettelin minä\ntekemään puulusikoita, puukauhoja ja pieniä lastenkärryjä ja rekiä,\nn.s. lelukaluja, ja sommittelin vuolemaan koiria, kissoja, lehmiä,\nlampaita, sikoja, hevosia, sanalla sanoen kaikkia mitä näin. Mutta\nihmeellisin kaikista oli pieni nuuskatoosa, jonka vaarin johdolla\nveistelin kirjan muotoon ja josta rovasti minulle maksoi puoli ruplaa.\nOli vaan suurin vastus, etten tahtonut jaksaa vuolla, kun olin liian\nnuori ja usein olin ulkotöistä hyvinkin väsynyt veistelemään\nruvetessani. Usein leikkasin sormeenikin haavan, kun en vielä osannut\nveistä oikein hoitaa. Mutta aika kului kuitenkin hupaisesti ja vaikka\nolin aina työssä, pysyin minä terveenä ja kasvoin ja vahvistuin oikein\nsilminnähtävästi.\n\nSunnuntaisin kävi äitini pappilassa minua katsomassa. Usein hän valitti\nikävätä ja kolkkoa oloa yksinäisessä turvemökissä, kun oli aivan yksin.\nSurkea oli nähdä äitiäni, kun hän kyyneleet silmissä muisteli entistä\nlapsuutensa aikaa Helmikankaan suuressa talossa, jolloin hänellä oli\nollut hauskempi olo, kuin nyt omassa tekemässä hökkelissä. Selvästi\nhuomasin, että hänellä oli ikävä minua. Minä koetin lohdutella häntä ja\nlupasin tulla talveksi kotiin. Yhtenä sunnuntai-iltana, kun istuimme\npirtin portaalla, tuli umpimähkäinen sana hänen huulillensa. Jos joku\nhänen tuttavistaan menisi Raahen markkinoille, puheli äiti, niin hänkin\nmenisi sinne; heinää oli hän vähän tehnyt sekä Vierimän hevosella\nvienyt parkit Ouluun. Tuo, että hän sanoi heinää tehneensä, oli\nmielestäni tarpeeton sana, sillä joka kesä hän oli vanhassa\nkotitalossansa Helmikankaalla kaikissa ulkotöissä, niityllä, pellolla,\nriihellä ja vieläpä ojiakin pohjaamassa. Mutta että hän oli tehnyt\nvähän heinää ja aikoi mennä Raahen markkinoille, oli minusta jotenkin\numpimähkään. Olikohan aikomuksensa ostaa lehmä? Joutavia, mitä vielä,\najattelin minä. Kyllähän olin kuullut Liminkalaisten käyvän Raahen\nmarkkinoilta lehmiä ostamassa, vaan milläpä, ajattelin minä, äitini\nlehmän ostaisi. Tästä ei sen enempää ollut puhetta, vaikka äitini kävi\njoka sunnuntai minun luonani.\n\nSyksyn tultua sain minä, niinkuin luvattu oli, uuden harmaan\nsarkapuvun, pappilan nuoren herran vanhat turkit ja vanhan lakin sekä\nvielä ruplan rahaa ja puolitoista tynnyriä rukiita ja pussillisen\nruokaa kotia vietäväksi. Rukiin paljoutta, puoltatoista tynnyriä,\nihmettelin minä, sillä pidin koko rukiit liikana palkkana, kun olin\nsaanut sarkapuvun ja turkit ja lakin ja ruplan ja ruuan koko ajalta.\nOliko sitten syystä vai syyttä, minä pidin kuitenkin vaarini syypäänä.\nHän oli varmaankin käyttänyt viekkautta minua kohtaan ja palkkansa\npäälle rukiit rovastilta ottanut, narrataksensa minua luulemaan itseäni\nsuuripalkkaiseksi kesärengiksi, mutta se luuloni ei ole vieläkään\ntiedoksi muuttunut. Mutta hyvästit annettuani ja saatuani, minä\nkaikkineni lähdin ja pappilan hevosella minua vietiin. Pian olin\njälleen kotonani.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nMinä rupean kauppiaaksi.\n\n\nKotona olin ja kesä oli mennyt. Oli jo kekrin aika, lunta maassa ja\nluontokappalten täytyi saada sijansa seinien sisäpuolella. Saunamme oli\nmuuttunut lehmän asunnoksi, sillä äitini rahat ja Raahen markkinat\nolivat asioita niin muodostelleet. Minun juomarahani luulin ensin\nmyöskin olevan joko päänä tahi häntänä tuossa sievässä, vähän\nköykkyselkäisessä puninkirjavassa lehmässä, sillä minä olin aina joka\nkerta, kuin äitini pappilassa kävi, antanut hänelle kaikki kopeikkani.\nMutta eipä niin ollut, kaukana siitä. Raahen markkinoilta oli minulle\ntuotu isonlainen, läkkinen säästöpyssy. Muutamat nimittivät sitä\nsäästölaatikoksi, mutta minä sanoin sitä säästökannuksi, sillä sen\nulkomuoto oli kun vanhanaikaisen puisen juomakannun. Siinä\nsäästökannussa oli kaikki rahani, aivan arvollaan, sellaisena kuin net\nolin saanutkin. Siis ei mikään paikka äitini lehmässä ollut minun\nostamaani. Mutta äitini sanoi minulla olevan joltinenkin omistusoikeus\nlehmään, kun olin poissa ollessani jättänyt kuluttamatta äitini ansiota\nsyömiselläni, ja oli äitini niin muodoin saanut säästönsä, johon hän jo\nalun oli pannut monien vuosien kuluessa, viime kesänä niin vahvasti\nkasvamaan, että riittivät lehmäksi. Enkös ollut sanonut niin pappilaan\nkuin myöskin parkin kiskontaan lähtiessäni, että minäkin voisin hyötyä\ntehdä! Pian siis kaunis alku loppuansa kiitteli.\n\nMeillä oli syytä iloita. Minä olin tuonut jyviä, lehmä antoi maitoa, ja\nperunoita oli saatu omasta pellosta niin paljo, että riitti myydäkin.\nSitä paitsi oli minulla vielä käsitöissänikin kauniita alkuja, vaikka\nnuo ennen mainitut elävien kuvat, lusikat ja kapustat vaativat vielä\npaljon silitystä ja kirnutusta. Valmistaessani pikku teoksiani noudatin\ntarkalleen vaarini neuvoja ja niin tulivat kaikki kesällä kesken\njääneet kalut jo ennen joulua valmiiksi ja puleeratuiksi. Mutta nyt\ntuli kysymys, mitä niillä tekisin. Neuvoteltuani. äitini kanssa päätin,\nettä koska aine ja alku ovat pappilasta, on oikeinta viedä ne sinne\nvalmiina takaisin. Niin teinkin vähää ennen joulua, ja annoin kaluni\nruustinnalle sanoen: Minä olen nämä kapineet täällä ollessani\naloittanut ja koska ovat pappilan haloista veistetyt, niin annan minä\nkaikki ruustinnalle, enkä niistä mitään pyydä.\n\n-- Kiitoksia paljo, sanoi ruustinna, oletpa sinä hyvä poika sorvaamaan.\n\nSamalla hän meni rovastille näyttämään teoksiani.\n\nVähän ajan takaa tuli rovasti kyökkiin ja kaikki ryökkinätkin hänen\nperässään ja ruustinnakin oli siinä samaisessa joukossa. Kaikilla oli\nsuu naurussa, juuri kuin heillä olis ollut aikomus minulle nauraa. Sitä\neivät he kuitenkaan tehneet, he vaan myhäilivät puuveistoksilleni,\njoiden pysyväisestä arvosta sanoivat Ranskan ja itse Italiankin\npuulusikan- ja kapustain veistäjien täytyvän todistuksensa antaa. Niin\nmuodoin oli minulla hetken aikaa hyvää korvissa ja hetken perästä hyvää\nsuussakin, sillä minulle tuotiin leipäjuustoa, vehnäkakkua ja\nmaitovelliä. Mutta vielä pieni hetkinen, niin tuli hyvää taskuunkin,\nnimittäin kaksi rahaa. Toinen kimaltelevan kirkas hopeinen rupla,\ntoinen paljoa pienempi ja tummempi 25 kopeikan raha. Silloin oli hyvät\nkorvissa, hyvät suussa, hyvät silmissä, hyvät vielä taskunkin vuorin\nvälissä, ja minä sanoin sydämestäni suuri kiitosta, hyvästi nyt, ja\nläksin.\n\nPalatessani poikkesin Seppämatille, joka teki minulle halvasta hinnasta\nlusikkavuolimen. Sen saatuani menin iloisena kotiin. Ruustinnan antamat\nrahat annoin äidilleni säästöön pantavaksi; niistä oli vaan 5 kopeikkaa\npoissa, lusikkaveitsen hinta.\n\nÄitini pyysi Vierimän ukon tuomaan rankakuorman ja autti minua\nkapusta- ja lusikkapuiden hakkaamisessa. Vaikka oli nainen, osasi hän\nhyvin käyttää kirvestäkin. Samoista rangoista veistettiin myös\nsuksipuut ja kaikki asetettiin uunin päälle kuivamaan. En ollut vielä\nkoskaan suksia tehnyt enkä tehtävän nähnyt, mutta äitini kehoitti minua\nrupeemaan niitä veistelemään. Sievät, pienet sukset, arveli hän, ovat\nhyvin kelpaavia kaluja kaupungin lapsille ja niistä saapi kyllä\nhintaakin. Minä juoksin Vierimälle isännältä vanhoja suksia lainaksi\npyytämään. Vierimän ukko kysyi, mitä minä suksilla tekisin, aioinko\nopetella hiihtämään. Minä vastasin rupeavani suksia tekemään kaupaksi.\nUkko ihmetteli vielä ihmettelemästä päästyänsäkin minun muka liian\naikaista työ-intoani. Antoi hän kuitenkin sukset, mutta ennenkuin\nläksin pois, neuvoi hän minua, että kun päätarkoitus on elatuksen\nsaanti, niin olisi hänen mielestään sopivinta, että aluksi ottaisin\nkeveämmän työn toimittaakseni. Minä menen, jatkoi hän puhettaan,\nhuomenna kaupunkiin, ja jos tahdot, niin tuon sieltä sinulle pieniä\nkirjoja, lauluja ja kuvia, joita voisit kaupitella nyt ennen joulua,\nsillä ihmiset ostavat juuri joulun edellä sellaista tavaraa\njaellaksensa niitä lapsillensa joululahjaksi. Jollei sinulla itsellä\nole rahaa, niin minä tuon omalla rahallani. Minä tuon neljän ruplan\nedestä ja sinä saat maksaa jolloin kulloin tulevaisuudessa, ei sillä\nole mitään kiirettä.\n\nMinä käskin hänen tuoda mainitun summan edestä ja lupasin ruveta\nkirjakauppiaaksi ja menin sukset olalla kotiini.\n\nKotiin tultuani kerroin äidilleni Vierimän ukon hyvät lupaukset ja\näitini mielistyi siihen kohta. Hän lupasi itsekin kulkea toisella\npuolen pitäjästä lyhemmillä matkoilla, sillä hän sanoi ei saattavansa\nlehmän tähden pitkälle lähteä. Minun hän taas lupasi pitemmällekin\nmennä, kun vaan varoisin, etten eksyisi korpiteillä.\n\nSanasta miestä, sarvesta härkää. Niinpä Vierimän ukkokin aivan\nsananlaskun mukaan toi minulle kaupungista kirjat, laulut ja kuvat.\nOmalla rahallaan oli hän ne ostanut, niinkuin oli luvannutkin. Se oli\ntäsmälleen kaksi päivää sen jälkeen, kuin olin sukset lainannut. Mutta\nonhan se tavallista, että kun seppä on työnsä tehnyt, niin hän pyytää\npalkkansa. Vierimän ukko, vaikka vaan torppari, teki juuri kuin seppä.\nKun hän itse kantaen oli tuonut kotiin kauniin paperimytyn ja minä olin\naukonut ja kaikki tarkalleen tutkinut, pyysi hän minulta kaikkein\nkauniimman kuvan kasasta vaivansa palkaksi. Mikä ihmeellinen mies tuo\nVierimän ukko, ajattelin minä, pyytää minulta viiden kopeikan maksavaa\nkuvaa siitä kaikesta vaivasta, kun on omalla rahallansa, omalla\nhevosellansa, omassa kainalossansa tuonut minulle, kuin suurellekin\nherralle, tavarat kotiin, ja päälliseksi vielä nähnyt sen vaivan, että\non seisonut puolen päivää kirjapuodissa valikoitsemassa sopivia ja\nhyvin kaupoiksi meneviä arkkia. Eikö totta tosiaan jo kaikki ihmiset\nihmettele noin jaloa työtä köyhää poika raukkaa, isätöntä turvatonta\nkohtaan. Ajatelkaapas, onko sellainen työ viiden kopeikan kuvalla\nmaksettu. Mutta totinen totuus on, että sen hän pyytää eikä enemmästä\nhuoli, vaikka 50 ajastaikaa hänen edessänsä seisoisin ja tarjoisin.\nMutta onhan tällä niinkuin muullakin syynsä.\n\nKuvataulu, jota Vierimän ukko tahtoo, on joulu itse. Siinä on kuvattuna\nNeitsyt Maria, ja Jesus lapsi hänen polvillansa; ukko tahtoo asettaa\njuuri tämän taulun jouluksi rauhalliselle seinällensä. Mutta hän ei\ntahdo ostaa Jesusta rahalla, vaan hän pyytää sitä minulta juuri kuin\nlahjaksi, eikä edes niinkään, että hän sen olis ansainnut saada. Sillä\nhän sanoo itse näin: Seitsemän-vuotisen, viattoman lapsen kädestä\ntahdon minä ottaa tämän taulun joululahjakseni ja niin saatuna tämä\ntaulu saarnaa minulle enemmän kuin seitsemän postillan vuotuiset\nsaarnat. Sitten hän vielä lisää: Tolpan Pirjolta olisin minä jo monta\nvuotta sitten saanut ostaa samanlaisen taulun, mutta minä en osta\nrahalla kalliin Vapahtajani kuvaa, enkä semminkään, en milloinkaan sitä\nloitsijan ja taikuri-eukon kädestä osta.\n\nNäitä viimeisiä sanoja lausuessaan nousivat vedet ukon silmiin, emmekä\nminä ja äitinikään voineet olla kuivin silmin.\n\nMinä annoin sanaakaan sanomatta kuvan ukolle ja kiitin häntä nöyrästi\nkaikesta siitä hyvästä, jonka hän oli minulle osoittanut. Mutta en minä\nkiittelemisessäni päässyt puoliväliinkään hänen suhteensa, sillä hän\nkiitteli minulle lukemattomilla eri sanoilla ja onnentoivotuksilla,\nsiksi kuin hän sievästi pisti kuvan kainaloonsa ja läksi astumaan\nkotiinsa.\n\nNyt oli käynyt kaikki hyvin, vieläpä toivonikin ylitse. Velaksi otettua\nkauppatavaraa oli minulla koko neljän ruplan edestä. Ja juuri se, että\ntavara oli velaksi otettua, antoi minulle kiirettä pian kaupalle\nlähtemään, sillä velan maksaminen oli mielessäni, omasta voitostani\npidin vähemmin lukua. Siis jo samana iltana suoriuduin matkalle,\njättäen kotiin osan kirjoista ja kuvista, joita äiti lupasi kaupitella,\nja niin minä lähdin, vetäen tavaroitani pienessä kelkassa. Noin kello\nyhdeksän aikana tulin erääseen taloon Limingan kirkon kylässä.\n\nIrroitettuani kirja-korin kelkasta, astuin pirttiin, kantaen koria\nkainalossani. Täällä olivat ihmiset paraikaa illallisella pöydän\nympärillä, ainoastaan yksi vanha akka istui penkillä lähellä ovea. Minä\nsanoin: hyvää iltaa! ja istuin penkille, lähelle akkaa. Ei kukaan\nvastannut mitään, ei edes akkakaan, jonka viereen istuin. Minä laskin\nkorini penkille ja näin samassa, että akallakin oli kori vierellänsä,\nja kun tarkemmin katsoin koria, joka oli ilman peittoa, näin siinä\nolevan aivan samallaista tavaraa kain minullakin, nimittäin\nkirjoja, lauluja ja kuvia. Tuosta huomasin, että olimme molemmat\nkirjakauppiaita, ja minä ajattelin kohta lähteä toiseen taloon,\npyytämättä siinä talossa yösijaa, vaikka jo olikin myöhäistä. Mutta\nsamassa loppui väen illallissyönti ja muuan vanhan puoleinen mies tuli\nminun tyköni ja kysyi, mistä poika ja mitä kaupan?\n\nMinä vastasin olevani Alatemmekseltä kirja-tavaroita kaupittelemassa.\n\nSiihenpä akka jo kohta ehätti sanomaan:\n\n-- Mitä sinä Alatemmekseltä olet? valehtelet kai. Kyllä minä Temmes\nalapään pojat tunnen, sillä minä olen sieltä myös enkä tuommoista\npoikaa ole siellä missään nähnyt.\n\nAkan puheesta olin vähällä säikähtyä niin, että jo itsekin olin vähän\neperolla sanojeni totuudesta. Minä katsoin akkaa tarkemmin silmiin,\njotka hyvin näin, kun eräs talon piika lähestyi meitä, pitäen\nkädessänsä pärevalkiaa. Pian oli koko talonväki ympärilläni, sillä minä\nolin noussut seisomaan ja seisoin akan edessä, kaikki muu väki\ntakanani. Ja hyvä se, akka olikin vanha tuttu, tuo ilkeä Tolpan Pirjo.\n\n-- Vaikk'ette minua tunne, sanoin minä hänelle, niin minä tunnen\nteidän. Olettehan ruumisten pesijä, Tolpan Pirjo, kotonanihan olen\nteitä nähnyt.\n\n-- Hyi, onko hän ruumiin-pesijä? kuului ääni takanani. Sen sanoi talon\npieni, noin viisivuotinen tyttö.\n\n-- Mene hiiden pisahan! sanoi akka minulle, ja häpeä! Olenko minä\nmikään ruumiin-pesijä Tolpan Pirjo sinun poikarakin edessä?\n\nSilloin isäntäkin ryhtyi puheeseen, sama mies, joka minulta oli ensin\nkysellyt, ja sanoi:\n\n-- Kyllä minäkin Tolpan Pirjon tunnen. Hän on oikea naisten lemmikki.\nKyllä Pirjo tuntee ja tietää, miltä ilman-suunnalta millekin tytölle\nsulhaset tulevat, ja tietää, minkä näköisellä hevosella ne ajavatkin,\nkunhan vaan tytöt ensin toimittavat Pirjolle viinapullon, josta se\ntähystelee ja asiat selville saatuansa kulahuttaa viinan suuhunsa. Hei,\ntytöt, pian viinaa toimittamaan Pirjolle. Pitäkää hyvin akkaa, kyllä se\nteidät vielä peseekin, kun aika tulee.\n\nSen sanoessaan meni isäntä ovesta ulos, nauraen ääneensä. Hänen väliin\ntulonsa katkaisi riidan Pirjon ja minun välilläni ja minä asetuin uunin\nviereen seisomaan. Jonkun ajan päästä päätin parhaaksi nousta uunin\npäälle, sillä ulkona oli jokseenkin viiltelevä pakkanen. Siellä\nistahdin katselemaan, mitä tapahtuisi. Väki puheli niitä, näitä illan\nkuluksi, eikä kenelläkään näyttänyt olevan kiirettä levolle mennä,\nvaikka vuoteet kohta illallisen syötyä tehtiin. Tolpan Pirjo istui vaan\nentisessä asemassaan penkillä eikä virkannut sanaakaan. Vihdoin aloitti\nmuuan talon rengeistä puhuttelemaan Pirjoa.\n\n-- Minun jalkaani pakottaa niin armottomasti, sanoi renki, minä luulen,\nettä siinä on kalma; voisittekohan, vieras, vähän auttaa minua?\n\n-- Mistäs siihen luuloon olette tullut, että siinä kalma on? kysyi\nPirjo.\n\n-- Kolme vuotta sitten, kun olin hautuumaalla hautaa kaivamassa,\npirahti suuhuni vähän santaa ja siitä lähtien on toista jalkaani\najoittaisin pakottanut.\n\n-- Vaikea on minun sitä käsittää, että suun kautta olisi voinut kalma\nmennä toiseen jalkaan, samalla vahingoittamatta sisällyksiä, sanoi\nPirjo. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle jalkanne, kyllä minä melkein\nälyän, kun saan nähdä, onko kalmaa vai muuta puutunnaista,\ntartunnaista.\n\nSilloin veti mies saappaan jalastaan ja Pirjo rupesi tutkimaan. Kun oli\njalkaa kyllin katsellut, sanoi hän: jalka näyttää aivan terveeltä, vaan\nvoipihan sitä särkeä sisällisesti, jospa minä pesisin sen.\n\n-- Olkaa niin hyvä! pyysi mies, kääntäen silmänsä toisiin miehiin päin,\nkatsellen veitikkamaisesti, ja kaikki, niin piiat kuin rengitkin\nkoettivat täysin voimin pidättää nauruansa. Pirjo vaan ei mitään\nhuomannut.\n\nReippaasti astui hän lieden luo, näki ilokseen padassa olevan haaleata\nvettä ja sieppasi sukkelasti pirtin nurkasta vanhan kiulun. Se oli\nsiihen tuotu sulamaan, kun oli ollut täyteen jäätyneenä. Kirvespohjalla\nkolahutti Pirjo vähän kiulun pohjaa ja jää putosi. Sitten hän täytti\nkiulun haalealla vedellä ja meni niin kiulu kädessä penkin luo, jossa\nrenki istui. Nyt pudotti hän kolme kuparirahaa kiuluun ja peitti sen\npäähuivillansa. Hetken päästä otti hän peitteen pois ja piti päätänsä\nkiulun päällä, josta nousi höyryä, ja hän luki loitsurunoja hiljaa\nhöpisten. Minä hiivin hiljaa alas uunilta ja menin seisomaan hänen\ntaaksensa, mutta en kuullut mitään muuta kuin säkeet:\n\n    Pahasta paha tulee,\n    Pahan miehen siemenestä.\n\nNäitä sanoja matki hän kumminkin viisikymmentä kertaa peräkkäin,\nennenkuin rupesi pesemään jalkaa. Peseminen oli pikemmin tehty kuin\nitse loitsiminen, sillä hän vaan valeli jalkaa kolme kertaa. Sitten hän\npaineli jalkaa vedessä olleilla kuparirahoilla kolme kertaa kullakin ja\nsen tehtyä pyyhki hän rahat kuivaksi villaisella rievulla, peittäen\nrievun kiuluun. Tämän olisi voinut luulla kaikki päättyneeksi; mutta\nPirjo rupesi nyt tahtomaan renkiä hautuumaalle, jonne pesuvesi oli\nvietävä, samaan paikkaan, missä santa sairaan suuhun oli mennyt. Miespä\nei kuitenkaan lähtenyt yön selkään, pakkaseen, vaan otti äkkiä kiulun\nkorvasta kiinni, juoksi sen kanssa ulos ja palasi samassa takaisin\ntyhjän kiulun kanssa. Sitten hän sieppasi kirveen ja hakkasi kiulun\nkappaleiksi.\n\n-- Tuota minä annan mokomille loihtumetkuille, ei minun suussani\nenemmin kuin jalassanikaan ole mitään kalmaa, eikä minun jalkaani ole\nsärkenytkään. Tahdoin vaan koettaa, tietääkö tietäjä itsestään mitään;\nmutta selvästi näen, että te, Pirjo parka, vaan pidätte joutavaa\nhöpisemistä ja koetatte uskottaa yksinkertaisia ihmisiä valheillanne.\n\nSilloin rupesivat kaikki nauramaan täyttä kurkkua ja lyömään käsiänsä\nyhteen. Mutta Pirjo istahti penkille kirjakorinsa viereen, ollen tuosta\nodottamattomasta tapauksesta kovin hämillänsä. Katsoen vihaisesti\nkaikkiin lausui hän:\n\n    Syökää äimää yhdeksän\n    Ja kaikki kirkon kalmat,\n    Senkin irvileuat.\n\nSiihen ei kukaan vastannut mitään, kaikki näyttivät olevan tyytyväiset\ntuomioonsa, sammuttivat päreen ja panivat maata.\n\nMinäkin olin taas entisellä paikallani uunin päällä ja koetin selälläni\nmaaten saada unta silmiini, vaikkei siitä tahtonut tulla mitään.\nKuitenkin vaivuin viimeinkin unen horroksiin, mutta samassa kuului\nkirkon kellon läppääminen tapulista, joka säikäytti minun aivan\nhereilleni. Kun katsoin akkunaan päin, näytti kuin koko maailma olisi\nollut tulessa, huonekin oli valaistu niinkuin kirkkaalla päivällä.\nYhdellä hyppäyksellä olin minä laattialla ja juoksin toisten perässä\nulos. Ovea kiinni painaessani kuulin Pirjon penkillä maatessaan\nsanovan: Paraiksi ikään mokomille viisaille!\n\nPihalle tultuani näin minä, että talon sauna oli ilmiliekissä. Iso\njoukko miehiä ja naisia liikkui tulen ympärillä, koettaen sitä\nsammuttaa lumella. Yhteisellä ponnistuksella saatiinkin sen valta\nvähennetyksi ja estetyksi pääsemästä läheiseen lammas-navettaan. Se\nolikin pää-asia, sillä jos lammas-navetta olisi syttynyt, olisi melkein\nkoko talon perikato ollut varma, kun tuuli oli asuinhuoneisiin päin\neikä minkäänlaisia palonsammutus-neuvoja löytynyt. Minäkin heitin\nkaiken voimani takaa lunta tuohon saunan rovioon, joka lumesta\nhuolimatta paloi maan tasalle. Kun tuli oli sammunut, niin ettei\nkipinääkään enään näkynyt, meni talon väki sisään ja vieraat ihmiset\nlähtivät kukin kotiinsa. Tuvassa otettiin valkea päreeseen ja ruvettiin\nvalvomaan, sillä kaikki olivat niin levottomaksi tulleet, ettei uni\nnäyttänyt kellekään maittavan. Isäntäkin tuli pirttiin ja kun hän\nhuomasi Pirjon makaavan penkillä, kasvot alas käännettynä, kysyi hän:\n\n-- Olikos Pirjokin saunan sammutuksessa?\n\nPitkään haukotellen vastasi akka: Mitäpä minäkään olen velkapää\nkenellekään hyvää tekemään, eipä minullekaan kohtuutta tehdä. Kaikkihan\nminua pilkkaavat, yksin kolmikylki koiratkin.\n\n-- Niin, mutta jos pahuus saisi täyden vallan maailmassa, niin ei\nyksikään huone, ei yksikään ihminen maan päällä seisoisi.\n\n-- Pahaa kait minun luulette teillekin tehneen?\n\n-- Pahasti tarkoitettu on jo pahasti tehty.\n\nKuunnellessani tätä sananvaihtoa satuin luomaan silmäni kirjakoriini.\nSe oli tyhjä, jota vastoin Pirjon kori oli kasvanut kukkurapääksi. Minä\npäästin hätäisen äänen ja huusin: Pirjo on pannut minun kirjani omaan\nkoriinsa, mitä minä nyt teen?\n\n-- Kuinka sanoit poika? sanoi isäntä.\n\nSiihen ehätti Pirjo kohta verkalleen lausumaan: Sanoo minun hänen\nkirjansa varastaneen.\n\n-- Jos olette ottanut pojan kirjat, niin antakaa ne pian takaisin,\npuhui isäntä vakavasti.\n\n-- Huuti, hävytön, huusi puolestaan Pirjo, olenko minä milloinkaan\nmitään varastanut? Tuskin pojalla mitään kirjoja on ollutkaan.\n\n-- Älkää sanoko niin, virkoin minä. Olihan minulla enemmän kirjoja kuin\nteillä.\n\n-- Käskittekö minun huutia tietämään, kuului nyt isäntä sanovan entistä\nkiivaammin, tietäkää itse huutia ja antakaa pojan kirjat pois. Kyllä\nminä näin, että pojan kori oli täynnä kirjoja illalla ja teidän\nkorissanne oli vaan muutamia. Jos ette hyvällä suostu, niin pääsette\nsiitä vastaamaan, ei tuo niin mitätön asia ole, ettei voida\noikeuteenkin mennä. Ota, poika, omas pois, ei sinun tarvitse antaa\nkirjojesi niin mennä, kyllä minä vastaan. Samassa otti isäntä\nkirjakorin penkiltä syliinsä ja minä muutin omaan koriini kaikki\ntavarani, jotka kyllä tunsin, ja annoin sitten korini isännälle. Hän\nvei sen kamariin ja vasta takaisin tultuansa antoi hän Pirjon korin\npois lausuessaan:\n\n-- Onhan Pirjon kori entisellään nyt.\n\n-- En minä huoli koko koristani enään, pitäkää, kyllä minä näytän,\nkuinka oman käden oikeutta tehdään, sanoi Pirjo.\n\n-- Oman käden oikeutta, toisti ukko, pitäkää vaan suunne kiinni taikka\npääsette huomenna vallesmannin tykö. Tämän jälkeen läksi isäntä ulos\npirtistä sanoen mennessään väelle: Älkää päästäkö Pirjoa karkuun, minä\npanetan hänen huomenna kiinni.\n\n-- Sopisihan tuotakin nähdä, että minä olisin huomenna kiinni, mutisi\nPirjo, otti korinsa ja aikoi lähteä ulos. Mutta samassa hyppäsi mies,\njonka jalkaa hän oli pessyt, ja tarttui Pirjoa kiinni takaapäin ja\nohjasi hänen penkille.\n\n-- Te kuulitte, sanoi renki, että isäntä käski meidän pitää teitä\nsilmällä ja isännän käskyä tulee palkollisen täyttää. Ei päästetä\nPirjoa tänä yönä tästä talosta.\n\n-- Ja minä sanon, kuului Pirjon suurta, että vielä se toisenkin kerran\nleimahtelee.\n\n-- Aiotteko polttaa talon? kysyi yksi pii'oista, älkää Jumalan tähden!\n\n-- Tekös saunankin sytytitte! lausui muuan renki.\n\n-- Se on sama, jos minä sytytin eli ei, en kumminkaan olisi ikinä\nsammuttanut sitä saunaa, sanoi Pirjo.\n\n-- Mitä ihmeellisiä puhuu tuo akka, sanoi se mies, jonka jalka pestiin,\njokohan vaan on joku yhteys saunan palon ja Tolpan Pirjon välillä?\n\nSiihen ei Pirjo vastannut mitään, vaan pani maata penkille. Päre loppui\npihdissä, pimeä tuli ja kaikki yksi toisensa perään vaipuivat uneen.\n\nMinäkin nukuin rahilla istuallani, nojaten kylkeäni pöytää vasten, enkä\nherännyt ennenkuin aamulla, jolloin kaikki toisetkin nousivat; mutta\nTolpan Pirjo oli kun olikin karannut meidän maatessamme.\n\nIsäntä tuli noin kello kuuden aikana pirttiin ja nauroi oikein voimansa\ntakaa Pirjoa, kun hän oli karannut, ja toi minulle kirjakorini. Sitten\nisäntä ja melkein jok'ikinen otti minulta kuvia ja lauluja ja tavarani\nvähenivät paljo siinä talossa. Mutta kun läksin ulos ja rupesin ottamaan\nkelkkaani, niin ei kelkkaa ollutkaan. Taas muistin ilkeää akkaa ja\narvasin hänen sen vieneen, läksin kävelemään kantaen koria\nkäsivarrellani.\n\nSinä päivänä oli minulle onni myötäinen. Pimeän tullessa oli minulla\nvaan kolme pientä kirjaa jälillä ja rahaa oli kerääntynyt yli viiden\nruplan. Siis oli melkoinen voitto lähtenyt ja minä mennä laputtelin\nhyvällä mielellä kotiini, vaikka olinkin kelkkani menettänyt.\n\nKun kotiin pääsin, oli äitini erittäin iloinen. Hänkin oli käynyt\nsamana päivänä kauppamatkoilla ja myynyt kaikki kotiin jättämäni\nkirjat. Hän oli niistä saanut yli kolmen ruplan ja siten olin\nkirjoillani saanut kaikkiansa kahdeksan ruplaa. Tämä voitto tuntui\nliian suurelta ja me aloimme epäillä, että Vierimän ukko oli ostanut\nkirjoja enemmän kuin neljän ruplan edestä.\n\nMinä lähdin kohta velkaani maksamaan Vierimälle ja otin neljä ja puoli\nruplaa mukaani. Ajattelin näet puolella ruplalla palkita kelpo ukkoa\nhänen hyvästä työstään. Mutta kun tulin perille ja rupesin ukolle\nrahoja lukemaan, katsahti hän ensin rahoja ja sitten minuun ja lausui:\n\n-- Pidä sinä rahat, en minä niitä nyt tarvitse, enkä minä niitä\nensinkään maksun päälle antanutkaan. Tahdoin vaan auttaa miestä mäessä.\n\nMahdotonta oli minun saada ukkoa minkäänlaisilla puheilla myöntymään.\nMinun täytyi mennä kotiini rahoineni, niinkuin olin tullutkin. Kun\nkerroin asian äidilleni, ihmetteli hän suuresti eikä voinut käsittää,\nmiksi naapurin ukko meitä niin auttoi. Ehkä hän kuitenkin minulta\nitseltäni ottaa rahat, arveli äitini. Mutta toisena päivänä, kun äitini\nmeni itse rahoja viemään, ei hänellekään paremmin käynyt, vaan täytyi\nhänenkin tuoda rahat takaisin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nOdottamaton merimatka.\n\n\nJääpuikot ja rakeet, lumi ja hanget olivat jo auringon paisteessa\nsulaneet, ja ihana kesä oli jälleen saapunut Temmeksenkin rannoille.\nKoivuissa olivat lehdet hiiren korvalla; siis paras aika\nvispilänvarpuja kuoria. Nyt oli minun kiireesti tekeminen kasa\nvispilöitä, lähteäkseni niiden ynnä talvella valmistamieni puulusikkain\nja kapustain kanssa onneani koettamaan tuohon minulle vielä aivan\noutoon Oulun kaupunkiin. Siis oli työni että koivikossa kerätä\nvispilöiksi sopivia varpuja ja kuunnella lintujen katkeamatonta\nviserrystä. Mutta vaikka oli luonnon ihanainen kukoistus-aika, muistin\nminä metsässä työskennellessäni muutamia juhlallisia aikoja kuluneella\ntalvella. Semmoinen aika oli joulu ollut. Enkö sitä suurimmaksi osaksi\nollut viettänyt Vierimällä, johon äiti ja minä olimme olleet\nkutsuttuina vieraiksi. Enkö saanut ajaa Vierimän hevosella kirkkoon ja\nistua ukon rinnalla eikä enään kelkalla ajamisesta ollut puhettakaan.\nSiihen vielä lisäksi uusivuosi onninensa, Hiivaknuutti, Pirjonpäivä,\npääsiäinen, helatuorstai, helluntai ja muutamassa välissä vielä\nkevätkinkerit, kiitokset ja kirjalliset suosiolahjat. Täysi syy oli\nminulla olla tyytyväinen ja onnellinen mielessäni!\n\nMutta miksi panin Pirjon päivän muistettavain asiain luetteloon ja\njätin laskiaisen pois? Syy oli se, että Tolpan Pirjo ei ollut enää\nmeidän mailla, taikakonsteillansa Pirjon päivää pilaamassa, vaan oli\nvielä karkumatkalla, teillä tietämättömillä. Laskiaistiistaina taasen\nmäkeä laskiessani katkaisin keulan lainatusta kelkasta ja sain maksaa\nsiitä 20 kopeikkaa. Näitä kaikkia ajattelin vispilänvarpuja\nkuoriessani, ja vielä sitäkin, etten vielä ollut kyennyt suksia\ntekemään. Suksia siis ei ollut kaupunkiin viedä; mutta olihan sitä\nkauppatavaraa muutenkin, kun vispilät vihdoin valmistuivat. Ilman muuta\nmatkaseuraa, kuin ilman lintuset, oli minun suorittaminen tuo\nkahdenkymmenen-neljän venäjän virstan pituinen matka kaupunkiin. Minä\nsidoin vispilät yhdeksi taakaksi, asetin lusikat ja kapustat myöskin\njonkunlaiseksi nipuksi ja nostin sitten kuormani selkään. Hyvästiksi\nantoi äitini minulle pienen suutelon ja niin läksin minä astumaan\nmutkan kautta suoraa. Tehdäkseni matkani vähän pidemmäksi, kävin näet\nensin Vierimällä näyttämässä miehuuttani, että uskalsin lähteä yksin\nkaupunkiin, ja jättämässä heillekin hyvästit. Kaikki olivatkin\nkummastuksissansa minun rohkeudestani, ja Loviisa hän se minua oikein\nkehui, sanoen ei sellaista poikaa missään nähneensä.\n\nSilloin sitä taivalta katkaistiin, kun Vierimältä lähettiin. Silloin\njuostiin ja hypeltiin, eikä maantie suinkaan itsekään tietänyt, mikä\npimp-pamppala, tupsis tupsis hänen päällänsä silloin kulki, vaan kyllä\nminä tiesin, mikä se oli ja mistä sellainen ääni syntyi. Kapustat ja\nlusikat ne selässäni pimp-pamppalaa huusivat ja vispilät tupsis tupsis,\nvaan vähät siitä, rahojahan ne ennustivat.\n\nHelteiseksi muuttui tuo kevätkesäinen sydänpäivä, kun saavuin\nKempeleeseen. Reippaasti olin kulkenut yli tuon kahdeksan venäjän\nvirstaa leveän aron, jota sanotaan Limingan isoksi niityksi, mutta\nKempeleen kankaalla seisahdin vähän, lämpymästä läähättäen. Minä kävin\nerään Vappula nimisen talon kaivosta raikasta vettä juomassa ja jatkoin\ntaas matkaani tuon pienen ja sievän kappeliseurakunnan halki Ouluun\npäin. Tavattomasti väsyneenä astuin vihdoinkin ehtoopäivällä Limingan\ntullista kaupunkiin ja, vaikka tuntuvasti väsytti, levenivät silmäni\nisostikin, kun näin Oulun kaupungin ensikerran kaikessa loistossansa,\nja oikein ilomielin astelin noita kivisiä, komeita katuja, joille\npäiväpaiste hopean kirkkautta vuodatti.\n\nOlin kaupungissa, mutta kun sen komeutta ihailin, rupesin pian\nepäilemään, tokkohan niin loistavan kylän asukas syökään puulusikalla,\nkäyttääkään kapustaa, hämmentääkään velliänsä varpuvispilällä. Menin\nniissä mietteissäni meren rantaan. Siinä oli halkokaljaasi, josta\nvast'ikään oli kaikki halot pois tyhjennetty.\n\nKaljaasissa oli kolme miestä juuri paraikaa syömässä, kuin siihen\nsaavuin, ja kun miehet näkivät, että minä olin lusikan kauppias,\nkäskivät he minun tulemaan kaljaasiin. Minä tietysti menin, ja katsoen\ntavaroitani rupesivat he minulta kiusaamaan yhtä lusikkaa miestä päälle\nja lupasivat antaa ruokaa syödäkseni niiden edestä, vieläpä tarjosivat\nminulle yömajaa tuossa pikku laivassansa. Hyvä kelpaa! ajattelin minä\nja mielistyin miesten kaikkiin tuumiin. Oivallista lihalientä ja\nohraista rieskaleipää ja lohta sain minä syödä vatsani täyteen, josta\nmeni minulta kolme lusikkaa. Kun olin syönyt, rupesin katselemaan Oulun\nkaupunkia mereltä päin. Kovin oli se sieltäkin katsottuna kaunis. Vähän\naikaa siinä sinne ja tänne silmäiltyäni, näin minä kolme hevosta\nraskasten kuormain kanssa lähenevän kaljaasiamme ja seisahtuvan juuri\nsen kohdalle. Ajajat heittivät säkkejä rannalle aivan lähelle meitä, ja\nkun yhdeltä kaljaasin mieheltä kysyin, mitä säkkejä net ovat, niin sain\nvastauksen:\n\n-- Ei ne ole säkkejä, ne on jauhomattoja.\n\nKun olin kauheasti väsynyt, nukahdin erään kannella olevan isonlaisen\narkin päälle. Siinä vaivuin vähitellen unen horroksiin ja rupesin\nnukkumaan niin sikeästi, ett'en ensinkään tietänyt, mitä ympärilläni\ntapahtui. Sen muistan kuitenkin, että minulta jotakin kyseltiin.\nVarmaankin minulta kysyttiin, mistä olin kotoisin, sillä oman\nvastaukseni muistan, vaikka niinkuin unessa sanottuna. Sanoin näet\nolevani Limingasta Helmikankaan tyttären poika. Sen perästä laskettiin\nminut pitkälleni johonkin pehmeälle ja siinä minä sitten olin enkä\nsiitä mihinkään jaksanut, enkä pyrkinyt.\n\nVasta aamulla auringon jo korkealla ollessa heräsin; mutta kuinka suuri\noli hämmästykseni, kun näin olevani aukealla ulapalla. Mihin menossa?\nSitä en itsekään tietänyt. Ensi silmäyksellä koetin katsoa Oulun kirkon\ntornia, mutta minun oli yhtä mahdotonta nähdä kirkon tornia Oulusta,\nkun aurinkoa ottaa alas taivaslaelta. Silmät taivaanrantaan kiintyneenä\njuoksin minä vähän johonkin, katsomatta eteeni, ja äkkiarvaamattani\nkaaduin silmilleni jauhomaton päälle. Sillä sain kaikki miehet oikein\nremakkanauruun, joka ei ensinkään ollut mieleeni. Kun olin päässyt\nseisoalleni, rupesin tarkemmin tutkimaan asiaa ja lankeamisen syytä.\nMinä huomasin, että kaikki ne jauhomatot, jotka illalla rantaan\ntuotiin, olivat kaljaasissa, ja kun taakseni katsoin, näin, että\nminulla oli ollut purjekasa vuoteenani. Siinä näkyi vielä pään sija ja\nlakkini ja takkini ja vispilät, lusikat ja kapustat. Mutta kuinka\nkauppani kanssa nyt käypi, kun niin nolosti olin antanut viekoitella\nitseni pois kaupungista! Tuopa minua vasta oikein harmittamaan rupesi,\nja itsekseni hyvänpäiväisesti suutuin noiden jahtimiesten päälle, kun\neivät minua herättäneet merelle lähtiessään. En kiellä hiukan\npeljänneenikin, mitä näillä miehillä lieneekin mielessä ollut.\nKuitenkin lohdutin itseäni eräällä lauseella, jota äitini viime aikoina\noli ruvennut erittäin ahkerasti käyttämään. Jos mihin itseni mailmassa\nkäännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.\n\nNämät äitini hartaat sanat muistettuani tulin vallan toiselle tolalle\nja rohkeammaksi tuli luontoni. Nyt en enään väliä pitänyt, vaikka\nminua vietäisiin mailman ääriin; ainoa asia, joka minua vähän suretti,\noli se, mitä äitini sanoisi kotona, kun liian kauvan rupean\nkaupunkimatkallani viipymään. Äitini tuleva suru oli lähellä tehdä\nsydämeni raskaaksi, eikä ollut itku kaukana. Ja ennen kuin se häpeä\nmuun hyvän lisäksi ehti minua saavuttaa, laski vanhin miehistä kätensä\ntakaapäin hellästi olkapäälleni ja sanoi: -- Oletkos nyt iloinen, kun\nniin vähällä vaivalla Englantiin pääset?\n\n-- Englantiin! jopa nyt säpsähdin! Englantiinko mennäänkin, kysäsin\nhätäisesti.\n\n-- Englantiin, aivan Englantiin, sanoi mies, katsellen totisen\nnäköisenä minua silmiin, ja vielä lisäsi: tuopa onkin sinulle oiva\nreissu, sillä mailmankaupan pääpaikassa käyvät vispilät ja kapustatkin\nhyvin kaupaksi.\n\nJospa edes olis onnellinen tuo kaukaisella maalla käyntini, ajattelin\nminä, niin vähätpä tuosta, jos ma käynkin tuolla mailman äärissä,\njossa se Englanti lienee. En tietänyt ensinkään maantiedettä\nja siitä vähästä, jonka olin kuullut Englannista mainittavan\nkotiseurakunnassani, olin saanut vaan sen himmeän käsityksen, että se\nniinkuin moni muukin ulkomaan paikka, oli mahdottoman kaukana\nSuomenmaasta ja niin muodoin mailman äärissä.\n\nAluksemme kiiti eteenpäin ja laineet sitä rytkyttivät. Niemet ja metsät\noikealta siintivät silmiini; vasemmalla oli ylinäkymätön meri. Kauvan\nolin kuluttanut aikaa miettien, vaan kuin aikoi sekin ikäväksi pistää,\naloin tehdä likeisempää tuttavuutta miesten kanssa. Kysyin siis yhdeltä\nmieheltä, joka näytti olevan nuorin joukosta: kuinka kauvan kestää,\nennen kuin pääsemme perille?\n\n-- Jos tätä tuulta pitkittää koko päivän, olemme illalla perillä, sanoi\nmies.\n\n-- No, sepä hyvä, sanoin minä ja tulin erittäin iloiseksi, mutta mitä\nvasten otitte minun mukaanne, enhän ollut ensinkään pyytänyt\nmatkustella Englantiin?\n\n-- Syytä sinun mukaan ottamiseen en minäkään oikein varmaan tiedä, sen\ntietää tuo vanha mies, joka on isäntämme ja kapteenimme. Hän sinun\nkanssasi illalla puhui, kun olit unen toreissa, ja saatuansa tietää\nsinun kotoperäsi ja nimesi, päätti hän kohta ja sanoi: että sinä olet\nmukaan otettava, vaan älä pidä mitään lukua mistään, älä kysele ja\ntutki häneltä mitään. Hän on oikein hyvä mies, joka ei tee sinulle\nmitään vääryyttä, vaan päin vastoin voit häneltä hyvää toivoa.\n\nNäin puhui minulle tuo nuori mies, salaa toisilta.\n\nKohta sen jälkeen tuli aluksen isäntä luokseni ja kysyi:\n\n-- Eikö sinulla ole nälkä?\n\nTähän vastasin sekä myöntäen että kieltäen, sillä nälkä minun oli, vaan\nen tahtonut myöntyä syömään heidän ruokaansa. Luulin taas menettäväni\nsen edestä kolme lusikkaa ja rupesin katumaan, ett'en ollut ottanut\nevästä pussiin kotoa lähteissäni. Olin näet ottanut vaan vähän taskuuni\nja sen jo loppuun syönyt Limingan ja Oulun välillä; mutta kuinka\nolisinkaan kaikkia jaksanut kantaa, kauppatavaroita ja eväitä? Ja kun\nkuitenkin näin oli käynyt, käski nälkä minua myöntämään vastoin\ntahtoanikin. Vanha mies äkkäsi pian syyn epäilykseeni.\n\n-- Syö vaan, poika, sanoi hän ystävällisesti, tuolla kajuttikopissa on\nkyllä ruokaa. Älä pelkää, että sinulta enään lusikoita otetaan.\n\nNe sanat olivat oikeaa palsamia surulliselle mielelleni. Melkein\nhyppien menin neuvottuun paikkaan ja otin sieltä ruokaa syödäkseni,\nmutta ennenkuin mitään suuhuni panin, näytin ensin isännälle, joka\nseisoi selkäni takana. Niinpä ensimmäiseksi näytin palvattua lampaan\nreittä ja kysyin, saisinko sitäkin maistaa, ja saatuani myöntävän\nvastauksen aloin sitä syömään. Samoin tein minä rieskan, lohen ja\nvoinkin kanssa, ja luvan saatuani söin tarpeikseni asti. Syötyäni olin\noikein pulleva merimies. Kumminkin olisin jo mielelläni ollut tuossa\nminulle luvatussa maassa, Englannissa, mutta aluksemme ei näyttänyt\ntarkoittavan mennä maalle mihinkään, vaikka maat usein olivat juuri\nsilmäimme edessä. Tuuli vaan alkoi enemmin kiihtyä, ja ilma tuli\nkylmemmäksi. Alus aikoi enemmin ja enemmin mutkitella eikä kulkenut\nenään suoraa kulkua. Miehet näyttivät tulevan harmillisen näköiseksi\nkasvoista, ja puistelivat tavan takaa päätään, vaan eivät paljo mitään\npuhuneet. Kuitenkin tuo nuori mies, jonka toimena oli purjeiden\nkäänteleminen, sanoi minulle sivu mennessään: Rupeaa tuulemaan\npohjasesta ja tekee meille perin vastaisen.\n\nTuosta uutisesta tulin joltisestikkin pahoilleni, vaan mitäs autti!\nNiinkuin sanottu, vähän päästä ei enää alus liikahtanut paikaltaan.\nAallot loiskivat hirmuisesti ja tulipa jo vettäkin kaljaasiin. Minä\nrupesin surkuttelemaan jauhomattoja, sillä luulin niiden tuokion\nperästä olevan aivan taikinana.\n\nOlimme juuri lähellä erästä nientä ja laskimme kohta niemen rantaan.\nSiinä heitettiin ankkuriin ja me astuimme maalle. Rannassa oli sakea\nkuusikko, mutta ei yhtään ihmisasuntoa. Isäntä katsoi kiikarilla erään\nisonlaisen kiven päältä, olisiko lähellä jotakin mökkiä, vaan ei\nsanonut näkevänsä mitään. Minä kiipesin myöskin kivelle ja paljain\nsilmin näin, että ei aivan kaukana siitä oli juuri kuin pienen huoneen\nkatto. Tämän ilmoitin isännälle ja osoitin kädelläni paikkaa, ja\nisäntäkin näki jo ilman tähystintä, että siellä oli huone. Mutta kun\nhän tähystimellä sitä tarkemmin tutki, olikin se vaan heinälato.\nPalattiin siis takaisin alukseen ja ruvettiin syömään. Sitten pantiin\nmaata, vaan ei nukuttu. Miehet keskustelivat keskenään hiljaa, niin\nett'en mitään kuullut heidän puheestansa; huomasin vaan heidän\nminustakin vähän haastelevan; kun usein katselivat minuun päin. Kauan\nen kuitenkaan nauttinut lepoa, ennenkuin minua rupesi armottomasti\nviluttamaan. Päätäni kivisti, ja koko ruumiini tärisi kuin kahila\nvirrassa. Minä en kuitenkaan tahtonut ruveta ensimmäiseksi työkseni\nvalittamaan, seisoin vaan kaikin voimin pitäen kiinni aluksen laidasta.\nMutta pian tuon huomasivat miehet ja ottivat minusta kiinni ja kysyivät\nmelkein yhteen suuhun, mikä minua vaivasi? Kun kaikki säryt ja\nporotukset heille ilmoitin, sieppasi aluksen isäntä arkustansa pullon\nja kaasi siitä jotakin ruskeaa nestettä pieneen, puusta sorvattuun\npikariin.\n\n-- Otappaa tästä! sanoi hän, se on viinaa, johon on sekoitettu\nkamferttia ja jäärnestestamenttia. Se tekee hyvää tuollaiselle\nvilustuneelle merisairaalle.\n\nEn tahtonut uskaltaa maistaa sitä, kun pelkäsin rohtoja liian\nväkeviksi, mutta isännän ja toistenkin miesten kehoituksesta ryyppäsin\nvihdoin kuitenkin kaikki. Sitten minä käärittiin lammasnahka vällyihin\nja jonkun ajan takaa minulle tuli oikein kuuma. Tunsin, että pääni oli\nhiukan sekaisin, ja samassa erinomaisen halun nousta ylös ja ruveta\nniitä näitä haastelemaan. Jopa vähän yritinkin nousemaan, mutta isäntä,\njoka minun silmiini terävästi katsoi, veti suunsa naurun hymyyn ja\nsanoi: makaahan pois, äläkä nouse lankeilemaan. Käskyn mukaan pysyinkin\npaikallani ja vähitellen alkoi kiihkoni tyyntyä. Minä vaivuin uneen.\nUnessa näin kummia.\n\nOlin kotonani ja äitini kampasi päätään mustalla kammalla. Kun hän\nkampasi, läksi kaikki hiukset pois ja hän tuli kaljupääksi, Sitten\nkääri hän hiuksensa yhteen myttyyn ja vei ne Vierimän ukolle. Vierimän\nukko pisti hiukset raamatun lehtien väliin ja antoi ne vähän takaa\ntakaisin kauniina kukkakimppuna, jonka äitini pani päähänsä ja lähti\nhyvillä mielin astua lerputtelemaan kotiinsa, ääneensä hyräillen: Jos\nmihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.\n\nKun hän jälleen tuli kotiin, oli mökkimme verhottu ylt'ympärinsä\nmustalla veralla. Pihalla tuli muuan mies häntä vastaan ja sanoi\nolevansa huolen puntari.\n\n-- Minä vakuutan vannotulla valalla, sanoi hän äidilleni, että poikasi\nmatkusti Englantiin.\n\n-- Matkusti; mihin matkusti, huusi siihen äitini, päältä vuorien, halki\nmetsien, takaa merien, alta alimmaistenkin katukivien tahdon minä hänet\netsiä ja tallelle saattaa, sillä hän on minulle kalliin mailmassa, hän\non minun ainoa poikani!\n\nTähän loppui se, ja uni sai toisen muodon:\n\nOli eräs minulle tuntematon maan paikka, ihanan viheriäinen metsä ja\nsen keskellä pieni talo. Minä olin astuvinani talon pirttiin, jossa\neräs vanhanpuolinen koukkuleuka-akka kehräsi villoja. Hänen vierellänsä\neräs nuori ihminen imetti lasta kehdon päällä. Kun tarkemmin katselin\ntuota vanhaa naista, tunsin hänessä Tolpan Pirjon. Silloin Pirjokin\nhuomasi minun, ja säikähtäen sanoi hän nuoremmalle naiselle:\n\n-- Kuule, Katri, kuule, hyvä tyttäreni, niinkuin pahan laatimana on tuo\npoika saapunut tänne ja varmaankin ilmoittaa hän kotiin päästyänsä\nminun lymypaikkani. Mitä teemme hänelle?\n\n-- Hänelle, äiti, emme tarvitse tehdä mitään, hän on kiltti poika,\nsanoi se nuorempi nainen. Hän antoi minulle ruokaa ja oli iloinen, ja\nminä söin; mutta samassa otti joku minua niskasta kiinni ja kysäsi:\n\n-- No kuinka tuntuu? Vieläkö päätä kivistää?\n\nMinä katsoin ylös ja näin kaljaasin isännän edessäni. Aurinko oli\nlaskullansa, ja minä hikoilin vällyjen sisässä. Hän oli minun\nherättänyt, sillä olin pitänyt outoa ääntä nukkuessani ja aukonut\nsuutani, arvatenkin sen tähden kun unissani löin.\n\nAuringon laskun aikaan oli tuuli tyyntynyt ja samalla muuttunut hiukan\nhengehtimään lännen puolelta. Miehet nostivat ankkurin, laskivat pois\nniemen suojasta, ja vaikka hiljaa tuolla vienolla, yöllisellä\nlaitatuulella teki alus kuitenkin matkaa. Pimeä kun ei haitannut näin\nkorkealla pohjasessa, voitiin purjehtia rannan vesiä ja kaikki\nkaripaikat välttää. Kun näin, että miehillä oli hiukan jouto-aikaa\nminua kuulla, kerroin heille uneni äidistäni. Isäntäkin oli sen\nkuullut, ja hän sanoi sen johdosta: varmaankin tein siinä väärin, että\nsinun otin mukaani, ilman äitisi tietoa asiasta. Siitä voisi niin\nkäydä, että hän surisi hiukset pois päästään, jos vaan kauvan rupeat\ntäällä viipymään. Mutta mitä vielä, enhän tuota sentään usko. -- Olli!\npidähän lujasti ruoria, että päästään pian kotiin.\n\nNyt tulin oikein ymmälle, oikein hymälään. Ajatuttamaan rupesi minua\ntuo, että suomalaisten miesten koti olisi Englannissa. Aioin huomata\nolevani hyvänpäiväisesti narrattuna! Istuin kuitenkin vällyihin\nkäärittynä ja odottelin tyynellä mielellä, mitä tapahtuman piti.\n\nAurinko oli juuri noussut, kun tulimme erääseen satamapaikkaan, johon\nlaskimme rantaan. Miehet astuivat maalle ja isäntä sanoi minulle:\n\n-- Nyt ollaan, poika, Hullen satamassa Englannissa. Se nuori mies, joka\nviimeksi perää piti ja jota Olliksi sanottiin, pani kuitenkin kohta\nvastaan.\n\n-- Ei olla, poika, kuu Kemin satamassa, Suomessa.\n\nVaan minä hiukan mietittyäni kysäsin:\n\n-- Kumpaa minun teistä pitää uskoman?\n\n-- Usko minua! Usko minua, poika! sanoi Olli.\n\n-- Älä vaan! Usko minua, sanoi kolmas mies, joka ennen minulle ei\nvielä ollut mitään puhunut: ollaan, poika, Kurtin haudan lahdessa\nHaukiputahilla. Toiset päästivät sellaisen naurun, että maat, metsät\nkajahtelivat.\n\n-- Kas, kun luulet sinä Putailla olevasi, lausui joku toisista.\nKummapa, että kahdenkymmenen vuoden perästäkin muistuu vielä kotiranta\nmieleen.\n\n-- Älkää siinä niin paljo kummastelko. Siitähän se tulee, kun monta\nkertaa kesässä siitä sivu kuljen.\n\nHuomasin, että sekin mies valehteli, ja minä uskoin paraiten Ollin\nsanoja, että olimme Kemissä.\n\nRupesin nyt katselemaan ympärilleni. Minä nousin ylös vällykääreestäni\nja näin rannassa muitakin samanlaisia aluksia. Minä otin vispilät,\nlusikat ja kapustat, ja hyppäsin maalle. Silloin isäntämmekin läksi\nminun kanssani astumaan, jättäen toiset miehet rannalle. Vanha mies\nastui erittäin liukkaasti, niin että olin pakotettu tavan takaa\nheittämään pientä juoksua paremmin hänen mukanansa pysyäkseni, ja\npimp-pamppala, tupsis tupsis: ääni alkoi selässäni oikein täydellä\nmahdilla kuulua. Ei aikaakaan, niin tulimme erääseen pienenlaiseen\ntaloon, jonka asuinhuonerivi oli punaiseksi maalattu. Minä en joutanut\nkatselemaan paljo ympärilleni, sillä isäntä astui hyvin kiireesti\nporstuaan ja siitä sisälle isoon huoneeseen, jonka minä kohta näin\npirtiksi. Pirtissä ei ollut yhtään ihmistä. Isäntä käski minun istumaan\npenkille ja itse hän sanoi menevänsä kamariin herättämään vaimoansa, ja\nniin hän meni ulos pirtistä.\n\nNiinkuin käsketty, istuin minä penkille. Huone näytti oikein kauniilta\nkesäisen aamu-auringon valossa. Pirtin peräseinällä näin kangaspuiden\nseisovan ja, kun nousin niitä katsomaan, näin, että kudottavilla oli\nhienoa, valkoista pumpuli-kangasta. En kuitenkaan ennättänyt paljo\nmuutakaan huomaamaan, sillä samassa jo astui isäntä ovelle ja käski\nminun tulla hänen kanssaan. Minä seurasin häntä toisesta ovesta sisälle\nja me tulimme pieneen ja siistiin kamariin. Siellä olisi nuori nainen,\njoka paraikaa laitti ruokaa pöydälle, ja kaksi noin kokoonsa nähden\nnelivuotista poikaa nukkui kamarin sivuseinällä olevassa pikku\nsängyssä. Muuta väkeä en nähnyt. Ruoka, sellainen kuiva aamiaisruoka\noli pian valmis. Minä käskettiin pöytään ja aloimme isännän kanssa\nsyömään. Kun olimme syöneet, antoi emäntä meille kahvia ja isäntä teki\nitselleen puolikupin, kaataen kahviin hiukan paloviinaa. Hän sanoi sen\nolevan vasta mereltä tulleelle terveellistä, vaikk'ei muutoin viinaa\nrakastanut. Kahvin juotuansa läksi isäntä kaljaasille ja minä jäin\nemännän kanssa tarinoimaan. Kuta enemmän tuon naisen kanssa puhuin, sen\ntuttavammaksi eli ystävämmäksi tulimme. Hän tiesi jo edeltäpäin minun\nnimeni ja kotini. Sen oli hän saanut mieheltänsä tietää, ennenkuin oli\nminun nähnytkään. Pian sain häneltä kuulla, että isäntä oli minun\näitini äitin eli muorivainajani veli ja että hän oli jo nuorena poikana\ntullut Tyrnävältä Kemiin ja sittemmin ostanut siellä talon. Vasta kuuli\nvuotta oli hän ollut naimisissa tuon kauniin emännän kanssa ja kun\nenemmän puhuimme, kertoi emäntä olleensa ensin piikana samalla\nisännällä ja sitten emännäksi päässeensä. Nukkuvat pojat sanoi hän\nolevan kaksoiset. Ne olivatkin aivan yhdennäköiset, ainoastaan sillä\neroituksella, että toisella oli ruskeat, toisella valkoiset hiukset. Oi\nonnellisia lapsukaisia! ajattelin minä. Kun he ovat kaksoiveljekset,\nniin heille ei tule koskaan ikävä ja päälle päätteeksi on heillä vielä\nsekin onni, että heillä on isä ja äiti, minulla itselläni ei ole\nveljeä, ei isää!\n\nEmännältä sain tietää, mitä vasten olin sinne tuotu. Isäntä oli kauan\naikaa halunnut nähdä minua, ja kun niin sattumalta olin joutunut hänen\nalukseensa, oli hänen hauska tuoda minun emäntänsäkin nähtäväksi.\nIsäntä oli sanonut näöltä minun tunteneensa, ennenkuin unipäissäni olin\nmitään puhunutkaan. Minä olin nimittäin siksi muori-vainajani näköinen\nja niin muodoin vähän vivahdin tuon isännänkin näköön. Sukuhunsa\nsuopetäjä, niinpä minäkin.\n\nEmäntä kävi pirtissä, toi minun tavarani penkiltä ja kysyi, olivatko ne\nminun tekemiäni. Kun sanoin kaikki omiksi tekemikseni, ihmetteli emäntä\nkovasti eikä ollut uskoa. Mutta kun kasvoistani näki, etten suinkaan\nvaletta puhunut, kiitti hän minua kelpo miehen-aluksi.\n\nSitten käytiin ulkonakin ilmaa katsomassa ja minä seisoin emännän\nkanssa keskellä pihaa, kun isäntä tuli hevosella ajaen pihaan,\nkärryissä jauhomattoja. Matot kaadettuansa kärryistä läksi hän toisia\nnoutamaan. Emännältä kun kysyin, sain tietää, että he möivät jauhoja\nleiviskäittäin ja nauloittain köyhälle kansalle, halvasta hinnasta.\nAinoastaan perin pienen voiton sanoi emäntä miehensä jauhokaupasta\nitsellensä lukevan.\n\nNoin kello kahdeksan aikaan aamulla olivat kaikki matot jo kotona ja\nmyöskin miehet. Isäntä alkoi puhutella minua noista tavaroistani,\nkuinka paljo niistä pyytäisin. Minä sanoin ne sukulaisen kaupalla\nantavani hänelle kaikki ilmaiseksi, vaikka kohta siinä oli puolet koko\ntalven töistäni; toisen verran lusikoita y.m. olin näet jättänyt\nkotiin, kun en voinut niitä kantaa.\n\nNyt emäntä luki kaikki ja sanoi niiden tavallisen ostohinnan jälkeen\ntekevän yhden ruplan viisitoista kopeikkaa. Miehellensä hän sitten\nsanoi:\n\n-- Kyllä minä nämä kaikki tarvitsen, vaikka kyllä siitä vielä muutamia\nulottuu antaa naapureille ja tuttavillekin: ota ja maksa, Sakari,\npojalle rupla viisitoista kopeikkaa.\n\n-- No, sama se, virkkoi isäntä, ja otti kukkaron taskustansa ja antoi\nminulle mainitun summan.\n\nKun tämän kautta tulin yhä parempaan tuttavuuteen sukulaisteni kanssa,\ntuli muun muassa puheeksi, että naapurissa oli emäntä Limingasta. Hän\noli siellä palvellut rovastia, mutta vuosi sitten joutunut tänne\nnaimisiin ja emännän äitikin oli talvella tullut sinne. Minä pyysin\nsaada käydä siellä ja isäntä läksi minua sinne viemään. Me astuimme\nkappaleen matkaa viheriäisen koivumetsän halki ja tulimme erään\nisonlaisen torpan pihalle. Ilman pitempää mutkailemista astuttiin\npirttiin.\n\nKohta ensi silmäheitolla huomasin rukin ääressä Tolpan Pirjon kehräävän\nvilloja, niinkuin unissani olin nähnytkin, ja nuoren naisen imettävän\nlasta kehdon päällä. Ihmeellisen selvää unta olinkin nähnyt! Minä\nastuin lähemmäksi ja sanoin: Terveisiä Limingasta! Molemmat säpsähtivät\nsanoistani ja varsinkin tuo vanha Pirjo rupesi tutisemaan niin ett'ei\nvillat tahtonut kädessä pysyä.\n\nEmäntä lakkasi imettämästä ja rupesi katselemaan minua silmiin, vaan\nhän ei minua tuntenut. Minä päin vastoin hänet tunsin. Olihan tuo\nemäntä se sama kaunis Katri, joka silloin, kuin olin muorille rohtoja\nhakemassa pappilan pihalla, käski minua rovastin luokse. Mutta pian,\nhirmuisen pian oli hän mielestäni ennättänyt pientä lasta omistavaksi\nemännäksi ja näin kauas Limingasta joutua. Vaan kuka tietää ihmisten\nretket ja onnen pyörät?\n\nKuitenkaan en minäkään sanonut mitään, kuka olin, ennenkuin oppaani,\nisäntä, sanoi heille, että olin Helmikankaan Marin poika.\n\nSilloin suhahti Pirjo-muori tyttärensä korvaan jotakin, ja tytär\nvastasi hänelle ääneen, ettei se mitään tee. Samalla rupesi hän\nlaittamaan ruokaa pöydälle, ja minä ja isäntä saimme syödä; mutta\nkumpikaan emme paljon ruokaa kuluttaneet, kun olimme jo kotona kyllin\nsyöneet.\n\nKauan emme kuitenkaan joutaneet siellä viipymään, sillä isännällä oli\nkiire kotiin, ja niin läksimme pois. Vaan kun olimme juuri pihalle\nehtineet, juoksi Pirjo peräämme ja pyysi minua puhutella hiljaa\nkorvaan.\n\n-- Älä suinkaan, kuiskasi hän, Jumalan luoma poika, Limingassa ilmoita,\nettä minä täällä olen.\n\n-- Mitä se minulle kuuluu, vastasin minä, missä te olette. Se on teidän\noma asianne.\n\nItsekseni ajattelin, että parempi vaan, että pysytkin siellä, missä\nolet. Enkä voinut olla surkuttelematta tuota Katri emäntä poloista,\njonka täytyi olla tuon Tolpan Pirjon tytär. Niin palasimme taas\npunaiseen sukulaistaloon, jonka nimi oli Aspela.\n\nSen päivän ja vielä toisenkin päivän sain olla Aspelassa. Siellä ei\nollut minkäänlaista kumppania, jonka kanssa olisin päässyt Ouluun.\nVasta kahden päivän perästä läksi eräs naapurin isäntä hevosella\nOuluun, ja Aspelan isäntä toimitti minun hänen kanssaan matkalle. Se\nkävikin hyvin päinsä, sillä hänellä ei ollut isoa kuormaa. Hän\nmatkusteli näet vaan kuvernöörin tykö jossakin maan riita-asiassa.\nEmäntä toimitti minulle vahvan eväspussin, ja isäntä kirjoitti kirjeen,\njonka käski minun viedä äidilleni.\n\nKello kahdeksan aamulla lähdimme ajamaan Ouluun päin. Sangen ihanaa ja\nhupaista oli ajaa tuon vanhan, tuuheapartaisen maamiehen rattailla ja\nsievällä viisitalviaalla liinaharja hevosella pitkin maantietä, halki\nviheriäin metsien. Se oli rauhallista matkustamista ja kymmenen kertaa\nparempaa kuin tuo yksitoikkoinen merimatkustus halkolaivassa. Päätin\nitsekseni aina olla ja pysyä maamiehenä eikä ensinkään yritellä\nmerimieheksi. Hupaista oli myöskin kuunnella vanhan miehen laulamista,\nvaikka laulut olivatkin enimmäkseen Pohjolan saloilla syntyneitä. Joku\nirvileuka on semmoisia rekivirsiksi nimitellyt siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että maamies niitä laulelee reessä talvella, kärryissä suvella\nja vieläpä kyntäessäänkin, kun hän sahran kurkea oikein kiinni pitää.\n\nNäin kuljimme iloista kyytiä koko päivän ja paljon matkaa sai\nkuluneeksi. Emme kuitenkaan sinä päivänä, vaikka kyllä kiivaasti\najoimme, Ouluun ehtineet. Täytyi näet olla yötä eräässä talossa matkan\nvarrella. Aamulla jälleen jatkoimme matkaamme; mutta jonkun ajan päästä\nkyytimieheni rupesi valittamaan vatsakipua ja pahoitteli, ett'ei\nhänellä ollut mitään ryyppy-ainetta mukanansa. Tulipa sitten eräs pieni\ntorppa tienvieressä näkyviin. Sinne nyt juoksujalkaa kumppanini riensi\nja sai kun saikin hän sieltä pullollisen paloviinaa. Kärryissä istuen\nrupesi hän sitä ryyppimään, ja hevonen juoksi aika vauhtia, niin että\ntavan takaa meni virstanpatsaita sivuitsemme. Mutta olipa tuo mies,\nvaikka vähän ryypyksissäkin, kylläkin viisas, että antoi välistä\nkeskellä pitkää taivaltakin hevonen levätä, juoda maantien ojasta ja\nsyödä maantien vierusheinää. Kun hän vielä lisäksi oli antanut hiukan\nleipää ja kärryistä vanhempia heiniä, lähdettiin taas uudelleen\najamaan. Lauttaus-paikoissa oli mies kuitenkin vähän vetelä eikä\ntahtonut saada hevostansa eikä kärryjänsä lautalle. Kun oli yli päästy,\nalkoi tavan mukaan laulaminen ja melkein sama laulu oli aina ajajani\nsuussa:\n\n    Pieti se läksi Kiimingistä naimaan,\n    Luuli hän saavansa sievän vaimon;\n    Mies se oli muutoin malleva,\n    Parempi Velli-Kallea.\n\nJälkeen puolen päivän oltiin jo Haukiputaan lauttaus-paikan yli.\nIloissansa sanoi mies: siinä oli Putaan säri ja se on viimeinen,\nennenkuin tulee Oulun säri. Vähän matkaa rannasta ajettua, pysäytti\nkyytimieheni hevosen. Siinä oli juuri tienhaara ja osoittimella, joka\njoelta tullessa viittasi oikealle, olivat luettavana sanat: \"Täällä on\nHaukiputaan kirkko\".\n\nNämät sanat kerrottuani miehelle, lausui hän:\n\n-- Hyvä, hyvä, oikein luettu! Samat sanat olen minä lukenut kumminkin\nviisisataa kertaa eläissäni, sillä tämän kirkon kankahilla minä lapsena\ntemmertelin, vaikka sitten olen joutunut asumaan kappaleen lähemmäs\nPohjantähteä. Syö, poika, sillä tästä on vielä pari peninkulmaa Ouluun.\n\nOlikin oikein hyvä ruokahalu minulla, sillä en ollut syönyt kuin\naamulla. Aukasin siis pussini, istuin nurmelle ja söin. Kun olimme\nolleet noin pari pitkääkin tuntia tuossa kirkkotien haarassa, ja\nkyytimieheni oli syönyt, hevonen syönyt, minä syönyt, ja mies\nloppupäätökseksi viimeisen tilkan viinastansa ryypännyt, alkoi jälleen\najaminen ja laulu aikoi. Lähes höyryveturin tavoin meni tuo pieni hurja\nhevonen, eikä ihmeellinen luontokappale väsynytkään. Mies nimittikin\nhevostaan hevos-seuraksi. Kun olimme ajaneet, minkä ajaneet, niin oli\ntaas tien osoittaja vasemmalla puolella tietä. Siinä ajettiin hiukan\nhiljemmin, sillä kyytimieheni näytti nuokkuvan, eikä muistanut ääntää\nhevoselle. Minä luin osoittajan käsivarressa sanat: \"Till Korpi by och\nNeder Kiiminki kapel\".\n\nOsoitettua tietä alkoi hevonen nyt oikein vimmatusti mennä ja mentiin\nhyvän aikaa. Mutta jopa mieskin heräsi ja kohta hän huomasi, ettei oltu\noikeassa.\n\n-- Katsos tuota pannahisen hevosta, huusi hän, kun oli mennä\nKiiminkiin. Se junkkari on kotoisin Kiimingistä ja muistaapas\nkotikankaansa ja aronsa niinkuin minäkin. Mutta ei se niin ole!\nKäännyppäs Ouluun! Ja samassa käänsi mies hevosen ympäri, ja me\nlähdettiin ajamaan samaa tietä, kuin oli tultu. Huomaamattani päästin\nsuustani sanan:\n\n-- Hevonen oli mennä Kiimingistä naimaan -- --\n\nSiihen mies minulle vastaukseksi vihaisesti ärjäsi:\n\n-- Mitä tulimmaista? Teetkö laulustani piikkaa? -- No niinpä vainen,\nsanoi hän sitten hiukan lauhtuen, johan tuo nyt lastakin naurattaa, kun\nkuljetaan kravun kulkua. Vaan kuitenkin sanon minä, eihän minun Polle\nheponi mikään Pieti ole, että se menisi Kiimingistä naimaan. Olisi\nainoastaan tahtonut katsoa vanhaa kotitaloansa ja toiseksi, mihinkäs\ntässä menee hevonen enempi kuin mieskään muuta kuin tietä myöden\neteenpäin, eihän tuosta voi mereen lähteä, kun ei ole kalaksi luotu.\nKun täällä pannahisen Pohjolassa aina täytyy lautata ja joka värssyn\nvälissä ja joka lohipurolla lautata. Sanotaanhan ihmisten maissa olevan\nsiltojakin, että saa kärryissä istua ja ajaa yli joen.\n\nNyt pääsimme kuitenkin oikealle paikalle ja kaikeksi onneksi sattuikin\nlautta juuri tulemaan, tuoden herroja, vaunuja ja hevosia. Kohta niiden\nmaalle päästyä pääsimme me sijaan ja olimmekin pian Oulun pakkihuoneen\ntorilla. Tässä nostin pussini kärryistä ja erkanin miehestä, joka sanoi\najavansa Sandeliinille eikä kyydistä määrännyt enemmän kun 10\nkopeikkaa. Minä maksoin 15 kopeikkaa, joten minulle jäi rupla\nitselleni.\n\nNyt olin siis jälleen Oulussa, josta niin odottamattomasti olin Kemiin\njoutunut. Kaupungissa olisi ollut paljo katsottavaa, mutta enpä\nmalttanut sinne jäädä. Haluni paloi äitini luokse ja lähdin kun\nlähdinkin kohta astumaan ja osailemaan Limingan tullille. Pian\nlöysinkin sen ja aloin oikein vinhasti kävelemään Kempelettä kohti.\nAurinko kun nähtävästi aleni, antoi minulle kiireempää ja kiireempää\nvauhtia, pannen minun väliin juoksemaankin. Mutta ennenkuin ehdin\nKempeleeseen, tuli minua vastaan hevonen, kärryt perässä. Kärryissä\nistui mies ja nainen ja kun vastaan-tulijoita tarkemmin katsoin, tunsin\nniillä Vierimän ukon ja äitini. Iloisiksi tulimme kaikki tästä\nyhtymisestä; mutta äitini kysyi kohta, hieman toruvalla äänellä:\n\n-- Heikki, missä sinä olet ollut?\n\nMinä ilman kursailematta vastasin siihen:\n\n-- Kemissä, vaikka luulin Englannissa käyväni.\n\n-- Herranen aika! huudahti äitini. Onko poika raukka hulluksi tullut?\nNouse heti kärryille, niin lähdemme kotiin.\n\n-- Tulen mielellänikin, sanoin minä, vaikka kyllä kärryissä olen saanut\nistua kokonaista kaksi päivää.\n\n-- No oikeinko totta se onkin, että Kemissä kävit? Kuinka sinä sinne\njouduit? kysyi äitini.\n\n-- Muori vainajan veli minun sinne vei halkolaivassa ja takaisin tulin\nerään Kemin isännän kärryissä.\n\nNyt päästivät molemmat aika naurun, ja äitini kysyi:\n\n-- Kaupungissako kaupuksesi möit?\n\n-- En, vastasin minä, enonne emäntä ne kaikki osti.\n\nSamassa vedin kirjeen taskustani ja sanoin: Tämän lähetti teille\nisäntä; jos, äiti, osaatte lukea, niin lukekaa.\n\n-- Kyllä minä osaan kirjoitusta lukea, virkkoi äitini, vaikk'et ole\nnähnyt minun koskaan sitä tekevän, siitä syystä kun ei minulla ole\nollut mitään kirjoitusta luettavaa. Olenhan minä aikoinani ollut ison\ntalon tytär ja silloinhan minua muka kirjoittamaankin opetettiin.\n\nNäin puhuessaan oli äitini aukaissut kirjeen kuoren. Vieläpäs mitä!\nKätköstä tuli esiin punalaitainen seteliraha, jolle Vierimän ukko ja\näitini panivat nimeksi: kymmenen ruplan seteli. Äitini piti kädessään\nrahaa ja toisessa kädessä kirjettä, ja siinä, kun hevonen, jonka pää jo\noli Limingalle päin käännettynä, hiljaa juoksi eteenpäin, luki hän\nääneen ja selvästi\n\nKemissä tänä vuonna, erittäin lämpimänä Kesäkuun aamuna.\n\nHyvä sukulaiseni\n\nMaria Helmikangas!\n\nTämän kautta saan minä ilmoittaa hyvänvointini, niinkuin myös sen, että\nolen sinua nähnyt vaan pienenä tyttönä. Harmikseni olen saanut kuulla,\nettä isäsi on talon hävittänyt ja sulhasesi sinun pettänyt. Sitä\nvastoin olen iloinenkin siitä, että sisareni, sinun äitisi, on päässyt\npois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä. Sattumalta tuli poikasi\nminun halkojahtiini Oulussa käydessäni, ja minä vein hänen kotiini. Oli\nlysti vähän narrata häntä, sanoen vieväni hänet Englantiin. Älä pane\npahaksi, vaikka minä kirjoitan paksua kirjoitusta juurikuin\nkohennuskepillä, sillä minulla on erittäin raskas käsi. Tässä lähetän\nsinulle tämän sievän punalaitaisen kymmenen ruplan setelin, sillä minä\ntiedän, että sinä sen hyvin tarvitset. Koe kasvattaa hyvin pikku\nHeikkiä, minä luulen, että hänestä tulee, kun kerkiää, oiva mies. Voi\nhyvin! Tämän kirjoitti omalla kädellään\n\n                                                 Enosi\n                                              Sakari Aspela.\n\n-- Jaha, Sakari, sanoi Vierimän ukko kirjeen kuultuansa, minä muistan\nhänen, vaikk'en nyt enään taitaisi häntä tuntea, jos tuohon tulisi.\nSiitä on jo toistakymmentä vuotta, kun hänen viimeksi näin. Hän on\nhyvin siivo mies, Mari.\n\n-- Hyvä hänen täytyy luonnostaan olla, virkkoi äitini, sillä ei\npahansisuinen eno kymmentä ruplaa lähettäisi. Eikö se, Vierimä, ole\ntodella liian paljon? Se lisää minun ja Heikki paran säästöä\nmelkoisesti.\n\n-- Ei mikään milloinkaan ole liikaa, vakuutti ukko, kyllä aina aika\ntavaran kaupitsee, vaikka sitä enemmänkin olisi. Jumala hyväsydämistä\nantajaa siunatkoon!\n\n-- Niinpä teitäkin! sanoi äitini. Tekin annoitte sellaisen summan\nkirjojen ostoon, ettekä te ole edes sukulainenkaan, vennon vieraalle\nteitte hyvän työn. Vaan ottakaa kuitenkin omanne, edes osaksi,\ntakaisin! Ettekö näe, että minulla on nyt paljon rahaa ja voin kyllä\nsen maksaa?\n\n-- Älkää höpiskö joutavia, sanoi ukko. Hyvä ja rauhallinen naapuri\nmaksaa enemmän, kuin mikään kaukainen sukulainen, joka asuu tuulimyllyn\ntoisella puolella, maan äärissä. Ei sen vuoksi, että minä tarkoitan\nsillä enoanne, hän kyllä on hyvä vaikka kaukanakin, mutta minä\ntarkoitan omia sukulaisrenttujani. Niin, renttuja ne ovat, niinkuin\nhyvin tiedätte. Mitä minä niistä autan? Kyllähän ne minulta pyytävät,\nkapakkaan mennäkseen, joka kerta he ovat kimpussani, kun kaupungissa\nkäyn; mutta minä en anna. Kertakin, kun sille Simo rentulle annoin\nrahaa ja koko joukonpa vielä, koko kuusitoista ruplaa, oli mies\nolevanansa lakkiräätäli; mutta kuinkas kävi? Kun Simo sai rahat, niin\noli jo kaikki loppuun juotu, ennenkuin kaupungista pois kerkesin.\nOrpana sekin. Tulipa katala vastaani, tuli juuri ulos kapakasta ja oli\nnäköjään kuin juurakoita puskenut härkä. Oikein minä pelkäsin häntä\nenkä sen perästä ole antanut rentuille kopeikkaakaan. Vaan mitä vielä\ntapahtui! Kun kotiin pääsin, tuota Simo katalaa auttamasta, olin saada\näidiltäni selkääni eikä liikaa olis ollutkaan, vaikka olisin saanutkin,\nsillä sellainen, joka juoppoa auttaa, ei ole parempaa ansainnut. Mutta\nniinkuin sanoin, jatkoi ukko puhettaan, hyvä naapuri maksaa. Onhan se\nhauskaa, kun naapurit ovat hyvässä sovussa. Hyväsopuista, ahkerata\nnaapuria minä autan ja hänen lapsiansa holhon, sillä siinä se ei mene\nhukkaan. Hyvä naapuri on mielestäni juuri kuin pehmeä tuulen löyhkä\njoltakin pyhältä vuorelta, ja tuntuu kuin hyväin naapurien keskuudessa\npeltoni minulle antaisi kahdenkertaisen sadon. Muistakaa siis, ett'ette\nenää koskaan tarjoa minulle niitä rahoja, jotka minä lahjaksi annoin.\n\n-- Te olette jalo mies, sanoi äitini, sillä ilman teitä olisin surrut\nitseni hupsuksi, kun tuo Heikki parka oli niin kauvan poissa, että\nluulin hänen joutuneen jonkun paholaisen tapettavaksi tahi Oulun\nkoskeen suistuneen. Vaan nyt sen selvästi huomaan, että mihin itseni\nmailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.\n\nNäiden puheiden aikana olimme tulleet läpi Kempeleen kylän ja olimme\nLimingan niityllä. Erittäin hauskaa oli ajaa lerputella oman äitini\npolvella ja Vierimän ukon rinnalla tyvenenä kesä-iltana yli tuon niin\nmonelle matkustavaiselle ikäväksi pistävän, lakean suo-aron.\n\nNäin oli onnellisesti päättynyt tuo ensimmäinen matkani kaukomaille.\nKuka arvaa ihastukseni, kun taas seisoin omalla pihallani, tuon sileän\nja kirkkaan Temmeksen rannalla, ja kaikki oli entisessä kunnossaan.\nOlihan mielestäni, kuin olisin viipynyt vuosikausia poissa, vaikka ei\ntäyttä viikkoakaan saanut kuluneeksi.\n\nKun myöhemmin äitini kanssa juttelin matkastani, niin en voinut olla\nhänelle sitäkään sanomatta, missä Tolpan Pirjon piilopaikka oli. Minä\nsanoin hänen kieltäneen olopaikkaansa Limingassa ilmoittamasta, mutta\näitini antoi minulle täydelliset tiedot saunan palosta. Se oli\nnimittäin jo kohta syksyllä, kuin sauna paloi, tullut selville, että se\noli syttynyt rikkinäisen kiukaan tähden, vaikka minä en ollut sattunut\nsitä kuulemaan. Niin muodoin oli Tolpan Pirjo syytön saunan paloon;\nainoastaan kirjat, ne olivat pahana pilkkuna, että hän ne koriinsa oli\nottanut. Muutoin kyllä vanhemmat ihmiset arvasivat ilman minun\nsanomattakin, missä Pirjo oli. Sillä tiesiväthän ne, että Pirjon Katri\ntyttö oli Kemissä naimisissa, ja missä olisi Pirjo muualla kuin\ntyttönsä luona. Olivathan vaan kaikki ajattelevaiset ihmiset\ntyytyväisinä siitä, että Pirjo pysyi poikessa, sillä vaikka hän ei\nollut sanottavasti tietäjäkään, niin oli hän kuitenkin paha suustaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nÄitini apuna.\n\n\nKemissä käyntini oli tapahtunut ennen juhannusta. Sinä vuonna oli näet\nkesä tullut tavallista varhemmin, niin että jo paljo ennen juhannusta\nkaikki oli täydessä kukoistuksessa. Useimmiten täällä meidän kylmässä\nPohjolassa saadaan hädintuskin juhannukseksi täysi lehti puihin. Että\nse kuitenkin joka vuosi siihen aikaan saadaan, se on ikivanha, luja\nliitto se.\n\nNyt sain minä taaskin kutsumuksen tulla pappilaan mihin toimeen\nhyvänsä, jos ei muuksi, niin vaikka varapaimeneksi, kunhan vaan\ntulisin. Ruustinna tahtoi näet mielellään nähdä minut talossa ja olisi\nse taitanut olla rovastinkin mieleen. Ahkeruudellani olin minä\nvoittanut heidän suosionsa.\n\nEntiset hyvät ehdot pappilassa olivat siis tarjolla, ja vaarinikin\nvielä siellä pehtorina heilui; mutta päättäminen oli äitini asia ja hän\ntahtoi minun pitää luonansa. Hän oli näet saanut luvan tehdä pelloksi\nlähellä meidän mökkiä olevan niitynpään, joka isännän huolimattomuuden\ntähden oli saanut pahasti kasvaa pajupensaita ja siten jäänyt huonon\nheinämaan luokkaan. Arenti tosin oli sen aikuiseksi joltisenkin suuri\ntuosta niityn liuskasta, mutta äidilläni kun oli hyvä toivo minun\navustani vastaisina aikoina, hän ryhtyi kuitenkin kauppaan, ja siis\nmitä pikemmin sitä parempi tahtoi hän saada niityn viljaa kasvavaksi.\n\nSinä keväänä oli äitini myöskin vuokrannut eräästä toimettomuuden\nkautta perikatoon menevästä talosta suuren kappaleen valmista peltoa ja\nkylvi sen ohraan. Talon isäntä oli niin köyhtynyt, ettei jaksanut\nvalmiitakaan peltojansa enään itse kylvää. Niinmuodoin oli vuokrakin\nsen-kesäisestä ohramaastamme perin halpa, muistaakseni vaan yksi rupla.\n\nKun ohra oli tehty, aloimme hakkaamaan pajuja pois tuosta peltomaasta.\nOhra oli näet niinkuin muidenkin ihmisten ohra aikanansa kylvetty ja\nkorealla laiholla, eikä siis enään ollut siinä mitään työtä, ennen\nelon leikkuu-aikaa. Pajujen lakkaamisessa tein minä pienellä\nkirveelläni jo täyden työn ja sainkin pajujen kaatamisen yksinomaiseksi\ntoimekseni. Äiti puolestaan melkein ensimmäiseksi työksi laittoi suuren\nviemäri-ojan, joka johdatti veden Vierimän torpan niityn viemäriin ja\nsiitä Temmesjokeen. Kun se oli tehty, kaivoi hän pienempiä niin\nsanottuja sarka-ojia, ja minun oli ojien paikoille ensiksi hakkaaminen\nlinja auki, niin että maa oli jo peltosarkain muodossa, vaikka siinä\nvielä täysi metsä seisoi. Kun työnjärjestystä vähän ihmettelin ja\nkysyin äidiltäni, mitä vasten ensin oja kaivettiin, vastasi äitini\ntyynesti:\n\n-- Poikani, ojitus on tarpeellisin tällaisessa maassa ennen kaikkia.\nKyllä sitten kuivan maan pian kuokkineet olemme ja pian sen voimme\npolttaakin, ja polttaessa on oja ympäri saran hyvä olemassa. Sen avulla\nvoimme varjella valkian luvattomiin paikkoihin menemästä.\n\nPian huomasin äitini puheen todeksi, sillä maa, missä ennen joka\naskeleella vesi tirisi, muuttui äkkiä kuivaksi kuin kangasmaa. Ojat\nsitä vastaan olivat aina vettä täynnä, vaikka vesi yhä lakkaamatta joka\npienimmästäkin ojasta valta-viemäriin juoksi. Kun taas kummastelin,\nmistä vettä aina ojaan tuli, vaikk'ei satanut ja sarkamme jo kuivat\nolivat, osoitti äitini minulle syyn siihenkin. Lavea oli märkä maa\nympärillä, josta vettä ehtimiseen valui ojiimme, ja vielä oli\nsaroillammekin sisällistä märkyyttä, sillä kun äitini pisti muutamaan,\naivan kuivan-näköiseen paikkaan keskellä sarkaa isolla rautalapiollansa\nja nosti lapion täyteisen verran maata pois, niin kohta oli tuo pieni\nkuoppa vettä täynnä. Naurahtaen sanoi äitini:\n\n-- Luuletko, Heikki, vetelästä suosta niin pian kuivia kankaita\nmuodostuvan?\n\nMinulla ei ollut siihen mitään sanomista, sillä näin, että äitini\nymmärsi paremmin. Kuitenkin aloin esiintuomaan toisia mietteitä.\nPaljohan saatte, äiti parka, arvelin minä, työtä tehdä, ennenkuin pelto\nrupeaa työstä palkkaa antamaan. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi,\nettä olisimme antaneet suon olla suona, rämeen rämeenä, ja minä olisin\nmennyt pappilaan. Sieltä olisin taaskin syksyllä saanut rukiita ja\nvaatteita ja te olisitte saanut sillä tavoin hiukankin helpoitusta,\nolisitte saanut olla paljon huolettomampana. Nyt sitä vastoin minä en\nsaa mitään tänä kesänä ja teillä on kova raataminen edessä. Kohtakin\nalkaa kova kuokkiminen, jossa minä en kykene sanottavasti auttamaan.\n\nTuohon äitini sanoiksi virkkoi:\n\n-- Hyvä poikani, sinulla on tosin sydän oikeassa paikassa. Sitä\nkiitosta en tahdo sinulta kieltää. Ettäs tahdot äitisi vaivoja\nvähentää, on oikeus ja kohtuus, mutta päässäsi on vähän vikaa ja vika\non siinä, että sitä kannat vielä liian matalalla, olet liian lyhyt sekä\nijältä että varrelta. Sinä huomaat ainoastaan sen, mikä kullakin ajalla\non silmäsi edessä, vaan et osaa ensinkään katsoa tulevaisuutta kohti.\nSinulla on ollut onni saada kaikista yrityksistäsi hyvä palkka ja se\njuuri, että niin olet saanut, onkin vahvistanut minua eväällä ja\nvoimalla yrittämään uutta, josta, jos oikein ymmärrät, saamme monin\nkerroin enemmän kuin kieppuessamme maan ja taivaan välillä toisten\ntöissä ja heidän armomurujansa nyppimässä. Semmoinen elämä voi olla\nhyvä niin kauan kuin jaksaa hyvin raataa, vaan kun voimat loppuvat, on\nleipäkin lopussa ja kerjuu edessä. Siis maassa maalaisen on pää-oma.\nSiitä hän elää, sitä hän voi kasvattaa. Katso Vierimän ukkoa! Hän on\ntorppari saman talon maalla kuin minäkin, vaan mitä häneltä puuttuu? Ei\nmitään. Siihen asemaan on meidänkin pyrkiminen.\n\nVihdoin meni visaiseen päähäni hyvät neuvot, niin että minäkin rupesin\najattelemaan vähän edemmäs kuin aamusta iltaan. Ajatuksissani näin jo\noman peltomme täydessä tähkässä, näinpä myöskin kuhilaita, kuvailinpa\nmielessäni katon täyden leipävartaita, päätin oman pellon\nviljavimmaksi, oman lieden lämpimimmäksi paikaksi maailmassa ja minä\nsiunasin äitini viisautta ja maata, joka pelloksemme oli tuleva. Kun\nsitten äidilleni myönsin hänen puhuneen oikein ja totta, kiitti hän\npuolestaan Jumalaa, kehui Liminkaa ja rauhaista Temmesjoen rantaa.\n\nTarkasti elettiin pajunkuorienkin kanssa. Jok'ikisestä pajusta otettiin\nkuori pois; itse pajut kannettiin kasoihin, jossa saivat kuivaa\npolttopuiksi, ja parkit vei Vierimän ukko hevosellansa kaupunkiin,\nniinkuin mennä kesänäkin oli tehnyt, tuoden rahat äidilleni.\nKuokkimisen toimitti eräs siihen työhön hyvin tottunut mies, Samuel\nSarkanen, vähäistä maksua vastaan, eikä niinmuodoin minun tarvinnutkaan\nkuokkia, josta totta puhuen ei olisi mitään tullutkaan. Äitini sillä\nvälin keräili niityn ja metsän pensaista lehtiheinää lehmälle ensi\ntalveksi. Ja minä puolestani leikkasin sirpillä maantienvierustoilta\npolttiaisia, oikein suuret joukot, jotka sitten asettelin aidaksista\ntehdylle haasialle kuivamaan. Siten varustettiin oivallisia lehmän\nhaudeheiniä talveksi.\n\nKun kuokkamaa oli niin kuiva, että sen luultiin palavan, pisti äitini\nsiihen valkian. Nuolen nopeudella levisi tuli ympäri sarkaa. Samalla\nsytytettiin kaikki sarat ja niin oli koko meidän pieni vainiomme\npian poltettu, jälellä punertava tuhka. Silloin huomasin ojien\ntarpeellisuuden. Oli näet ollut moniviikkoinen pouta ja sen kautta oli\nniitty ylt'ympärinsä niin kuivunut, että olisi meidän ollut aivan\nmahdotonta estää sitä palamasta, jos sarkamme olisivat olleet\nojittamatta. Samaan aikaan kuulimme paljon kertomuksia ja näimme omin\nsilminkin paljon savua metsä-valkioista, jotka enimmäkseen kuokkamaiden\nhuolettomasta polttamisesta olivat alkunsa saaneet.\n\nKun kytömaamme oli poltettu, aloimme tehdä heinää. Omaa niittyä tosin\nei ollut, mutta Limingassa on sitä, Jumalan kiitos niin paljo, että\ntoimelias ihminen voi sukkelalla tavalla päästä heinäntekoon. Meni vaan\npyytämään joltakin isännältä, jolla näytti olevan liian paljo niittyä.\nJos isäntä oli noin jotenkin hyväsydäminen, niin pyyntöön hän vastasi:\nsaat kahtia heinällä. Siihen kauppaan oli kursailematta myöntyminen ja\nsai lisäksi kiittää onneansa, jos välipuhe pysyi lujana. Usein näet\ntapahtui, että hyväsydämisetkin isännät, vaikka kahtia heinällä niittyä\nlupasivat, myöhemmin tahtoivat siihen lisä-päivätöitä tai vuokraa.\nPahoista isännistä ei laisinkaan puhumistakaan, jotka taas eivät olisi\nköyhälle ihmiselle antaneet niittyä, vaikka olisi polvillaan rukoillut\nja vaikka mitä yhdestä suovan alasta vuokraksi luvannut. Meillä oli se\nonni, ettei meidän tarvinnut juuri paljon liehailla hyvien eikä pahojen\nisäntien edessä niityn tähden, sillä sen talon isäntä, jolta saimme\nohrapeltoa, antoi aivan mielellänsä äidilleni myöskin niittyä \"kahtia\nheinällä\", se on toiset puolet heinistä tuli maan omistajalle, toiset\nsaimme me pitää heinän teon palkasta. Äitini siis niitti ja minä\nharavoin. Olihan se sangen hupaista ja totta niinkin saimme kylläksi\nheiniä ainoalle lehmällemme, ilman mitään vierasta apua.\n\nPoutainen kesä oli meille suurena apuna kaikissa, kuokkamaan\npolttamisessa, heinän teossa ja ohramme valmistumisessa. Kun heinä oli\ntehty, saimme ruveta ohraa leikkaamaan. Äitini leikkasi ja minä sidoin.\nKuitenkin oli minullakin sirppi, ja kun ei sitomista ollut, leikkasin\nminäkin. Sitoa ennätin sekä oman että äitini leikkaamat. Mutta, vaikka\npoutakin oli ollut, ei kuitenkaan ollut ohramme jokapaikasta yht'aikaa\nvalmistunut. Toista paikkaa leikatessa, seisoi toinen vielä vihantana.\nJälkimäiset paikat olivat parhaiten kasvaneet, olki pitempi, tähkät\nsuuremmat. Harvemman ja lyhemmän ohran oli pouta vähän ennen aikaansa\njouduttanut. Äitini selitti minulle siihenkin syyn, huomauttaen, kuinka\nne paikat, joissa ohra oli ensin valmistunut, olivat pellon kuivimmat\nja sisälsivät enemmän hiekkaa, jota vastoin ne, joissa ohra pääsi\nvoimallisemmasti kasvamaan, sisälsivät mustaa multaa. Näissä oli\nmärkyys pysynyt paikallansa eikä päässyt maan sisään karkaamaan,\nniinkuin hiekkamaasta.\n\nKun emme voineet ohraamme yhtämittaa leikata, vaan täytyi jättää se\nvalmistumaan, aloimme kylvämään ruista tuohon vasta poltettuun\nkuokkamaahan. Rukiin siemeniä ei kuitenkaan ollut ostettu ja tuli siis\nhetken miettimys, mistä talosta niitä ostaisimme. Äitini päätti\nHelmikankaan rukiiden kyllä itävän ja meni sinne ostamaan. Hän sai kun\nsaikin sieltä rukiita. Rukiita ne olivat, koska olivat rukiin\nnäköisiä, mutta siemenrukiita eivät olleet. Kun koetettiin niitä\nistuttaa kiuluun, joka oli multaa täynnä, niin tuskin iti yksi jyvä\nkymmenestä. Siis petosta koko kauppa! Asiaa mietittyänsä arvasi äitini,\nettä isännän poika, Jaakko, oli antanut jyviä toisesta laarista, jossa\noli huonompia rukiita, vaikka isäntä oli hänen käskenyt mitata itäviä\nrukiita. Siis tuo veitikka oli taas ilvehtinyt. Äitini oli kyllä itse\nollut aitassa, kun Jaakko hänelle jyvät mittasi, mutta ei hän voinut\ntietää, kummassa laarissa itäviä jyviä oli, vaan varmaankin Jaakko sen\ntiesi. Ehdollansa oli hän huonoja antanut, meille vahinkoa tehdäksensä.\nÄitini ei tyytynyt siihen, vaan meni jyvien kanssa takaisin ja sanoi\nisännälle, että jyvät eivät idä. Helmikankaan isäntä oli siksi\nrehellinen mies, että, kun sai kuulla asian oikean laidan, kohta antoi\näidilleni oikeita siemenrukiita ja otti takaisin nuot poikansa antamat\nhuonot.\n\nVielä päälliseksi hän oikein kovasti toruikin Jaakkoa. Vasta tämmöisen\nmutkan päästä pääsimme kylvämään.\n\nKylvämisen toimitti äitini itse, samoin kuin muut siihen kuuluvat\ntoimet. Siunattu sade kasteli peltomme ja kaikkein muidenkin pellot, ja\ntulikin se alas semmoisella voimalla, että ojat eivät tahtoneet ehtiä\nniellä veden paljoutta. Totta puhuu sananlasku: iso sade poudan\nperästä. Muutamain päiväin perästä oli korea laiho pellollamme, meille\niloksi, vaikka Helmikankaan Jaakon harmiksikin.\n\nRukiin kylvöä puuhatessamme, oli ohra ehtinyt valkoiseksi valmistua ja\nniin leikkasimme sen kaikki nurin. Puiminen toimitettiin vähitellen,\nsen mukaan kuin tilaisuutta saimme. Hyväntahtoinen, vaikka köyhä ja\nvähän huolimatoin isäntä, antoi näet meille omain puimistensa välissä\nluvan puida yhden riihellisen. Kun ohrariihellä olin äitini kanssa,\nsain kokea, että ohran vihneet ovat pahat silmille, jos vaan silmän\nsisään pääsevät. Minun silmääni meni vihne ja siitä tuli minulle\nerittäin tukala olo. Onneksi oli äitini kuitenkin sen verran\nsilmälääkäri, että hän käänsi silmäluomeni nurin ja otti vihneen pois.\n\nVielä syksylläkin oli äidilläni ja minulla pieni rahan ansio. Rupesimme\nnäet ahkerasti puolukoita poimimaan. Monet päiväkaudet metsien halki,\nrämeiden ja kankaiden yli kuljettuamme saimme niitä karttumaan\nkokonaisen hevoskuorman. Vierimän hevosella vei äiti puolukat\nkaupunkiin ja sai niistä kohtalaisen hinnan. Samalla kertaa möi äitini\nmyös lehmän antaman kesäkautisen voin, josta tuli melkoinen summa.\nLehmä kun oli hyvänlainen lypsämään ja itse kun emme paljon ensinkään\nvoita syöneet, saatiin sillä useat ruplat säästöön pantavaksi talven\ntahi kaukaisempainkin aikain varaksi. Kun vihdoin kaikki ohramme saimme\npuiduksi, niin oli niitä yksitoista tynnyriä kaksikymmentä kappaa.\nOlihan siinä rieskaleivän ainetta kahdelle hengelle, ja kun vielä tuli\nperunoita lisäksi useita tynnyreitä, niin voimme sangen tyytyväisinä\najatella mennyttä kesää ja levollisesti odottaa lähestyvää talvea.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nMieron tiellä kuleksija.\n\n\nKuivan kesän ja märjänlaisen syksyn perästä tuli talvella erittäin\nkovat pakkaset ja paljo lunta. Syksyn puolella oli halla ylimaissa\ntehnyt vahinkoa etenkin suvitouoille ja paljo köyhää työkansaa läksi\nsieltä kuljeskelemaan hakeaksensa, jos mahdollista, jotakin työn\nansiota merenranta-pitäjissä. Muutamia kuulimme jo saapuneen\nLiminkaankin ja ruvenneen varsin vähäpätöistä palkkaa vastaan koko\nvuodeksi palvelukseen, rengiksi miehet, naiset piioiksi.\n\nOli oikein kauhea pakkanen muutamana iltana noin kolme viikkoa ennen\njoulua. Seinät, vaikka olivat turpeista kyhätyt, rutisivat hirmuisesti\nja revontulet läiskyivät melkein yli taivaan kannen. Äitinikin, eikä\nainoastaan minä, oli hyvin huolen-alaisen ja levottoman näköinen.\nPohjatuuli rupesi vielä myöhemmällä kovanlaisesti puhaltelemaan, pannen\nkuivan lumen jauhojen tavoin pölisemään ja samalla lisäten jo\nentisestäkin kauhean pakkasen voimaa. Äitini arveli olevan kumminkin\nneljäkymmentä pykälää ja totta tuo lienee ollut miten monta pykälää\nhyvänsä, kun oli niin kauhean kylmä, ett'ei tahtonut uskaltaa nenäänsä\novesta ulos pistää. Yhdessä me arvelimme samoin kuin luultavasti moni\nmuukin sinä iltana, että onneton se, jonka täytyi olla ulkona\npaleltumassa. Moni köyhä ja näljistynyt matkalainen voipi semmoisessa\nilmassa vetää viimeisen henkäyksensä. Näitä tämmöisiä tarinoimme, kun\njoku hiljaa kolkutti ovellemme. Äitini aukasi kohta oven, jota\ntavallisesti pimeänä aikana pidimme sisältä ha'assa, ja ovesta astui\nsisään huonoihin vaatteisiin puettu, laiha, pitkänlainen poika, vilusta\nväristen. Hänen kielensäkin oli kylmästä niin kangistunut, ettemme\ntahtoneet ymmärtää, mitä hän sanoi, kun hyvää iltaa meille toivotti.\n\nPoika istui kohta penkille ja alkoi riisua vaatteita yltänsä ja\nsaappaita jaloistansa. Saappaat olivat rikkinäiset ja sukat jäätyneet.\nMinä muistin kohta ensimäisen kirkossa käyntini ja arvasin tuon oudon\npojan jaloissa alkavan saman porotuksen, kuin silloin omissanikin olin\ntuntenut. Tuota päätä juoksin minä ulos ja otin lunta, hieroakseni\nsillä pojan jalkoja. Poika kuitenkaan ei sanallakaan valittanut,\nhiljaisesti ja nöyrästi otti hän lumen kädestäni ja rupesi sillä\nhieromaan sekä käsiänsä että jalkojansa ja korvanlehtiänsä kuin myös\nnenäänsä. Hänen silmissään näin silloin jotakin kirkasta, juuri kuin\nvesi olisi niissä kiiltänyt. Mutta kun kysyin häneltä, itkeekö hän,\nvastasi poika: En minä juuri kehtaa itkeä, eikä paljoakaan puutu.\n\n-- Arvasinhan minä, että sinua särkee, virkoin minä\n\n-- Särkee, särkee niin, sanoi poika ja oli vähän, arvatenkin minulle\nmieliksi, naurahtelevinansa.\n\n-- Kyllä se on kylmää naurua ja vaivaisen leikkiä, lausui nyt vakavasti\näitini, joka seisoi minun vieressäni, pullo kädessä.\n\n-- Näytäs, kun ma voitelen vähän kamferttilinementillä, jatkoi hän\npojalle, heittäähän kumminkin kihelmöimästä, vaikk'ei siitä muuta apua\nolisikaan.\n\nSitten voiteli äitini kaikki paikat pojassa, joita oli nähnyt hänen\nlumella hierovan, jalat, kädet, nenän, korvanlehdet ja poskipäätkin\nvielä kaupan päälliseksi. Vähän hetken perästä huudahti poika:\n\n-- Jumalan kiito, porotus lakkasi!\n\nNyt pani äitini padan tulelle ja lämmitti koinruohovettä. Sitä hän\nantoi pojan juoda ja käski hänen sitten panna levolle. Äitini peitteli\npoikaparan hyvin suurilla lammasnahkaisilla vällyillä, ja vähän ajan\nperästä kuulimme hänen kuorsaavan. Ilta kun ei ollut aivan myöhäinen,\nistuimme me vielä vieraamme nukkuessa ja puhelimme.\n\n-- Kurjaa, arveli äitini, on noiden ihmisraukkojen, joiden täytyy\nkuljeskella noin huonoilla vaatteilla ulkona pitkät matkat. Monta\nkertaa onnettomat saavat astua päivittäin aivan Jumalan jyvääkään\nmaistamatta ja monesti vielä saavat kuulla kiroilemisia ja hävyttömiä\nherjauksia, jos johonkin pahaan taloon saapuvat vaivoistansa väsyneenä\nlevähtämään. Monesti on niinkin, että hakevat itsensä seinien\nsisäpuolelle rauhassa kuollaksensakin. Armoton se ihminen, joka ei anna\nköyhälle suojaa ja holhousta; mutta niitä sellaisia armottomia on\npaljo. Mutta tiedä se, poikani, jos on ihmisellä huone, vaikka\nkolmisoppinenkin, niin velvollisuus ottaa kurjat huoneeseen ja auttaa\nheitä, on kaikilla ihmisillä ilman eroitusta. Ja vaikka ei olisi muuta\nkuin yksi ainoa leipä eli vaan pieni leivän pala, niin siitäkin on\nannettava toiselle, jolla ei mitään ole. Tosin on sitäkin nähty, että\nkerjäläinen on auttajaansa rikkaampi, vaikka näyttää puvustansa niin\nviheliäiseltä kuin suinkin mahdollista. Semmoinen ihminen ei ansaitsisi\nmitään apua, vaan olisi päinvastoin ajettava ulos, sillä hän on\npilkkakerjäläinen, joka kerjää ilman tarvetta, ko'otaksensa rikkautta\nja tehden oikeasta tarvitsevaisesta pilkkaa; mutta olkoon se itsekunkin\nanovaisen oma oman tunnon asia. Ja on niitä semmoisiakin kerjäläisiä,\njotka kyllä ovat avun puutteessa, mutta jotakin saatuansa kohta\nkäyttävät sen kaikenlaiseen ylellisyyteen, miehet usein viinaan, naiset\nmilloin mihinkin turhuuteen. Semmoinen oli esimerkiksi eräs minulle\nhyvin tuttu entinen talon-emäntä, joka kulki kerjäten ja pani kaiken,\nminkä sai, kahviksi. Vaikka vaatteet hänen yllänsä olivat niin huonot,\nettä yksi repale siellä, toinen täällä oli päitä yhteen solmeiltu, niin\nhän kuitenkin joi kahvina kaikki, mitä annettiin. Kahvissa oli hän\nensin talonsa särpänyt ja vielä kerjäläisenäkin täytyi hänen saada\ntuota juotavaa. Se oli hänelle sellaiseksi himon esineeksi tullut, että\nhänen oli melkein mahdoton elää, jollei hän kahvia saanut. Niin se on\ntässä maailmassa, yhdellä yhtä, toisella toista; mutta sittenkään emme\nomantuntomme tähden voi olla anovaista auttamatta, jollemme tarkoin\ntunne häntä ja tiedä, että hän anoo ilman tarvetta. Sillä muutoin\nvoisimme olla auttamatta oikeata tarvitsevaista ja niin\nkovasydämisyydellämme vetää päällemme Herran tuomion.\n\nNyt kysyin äidiltäni: Tiedättekö varmaan, että hän on oikea\ntarvitsevainen, tuo meidän yövieraamme?\n\n-- Tiedän kyllä, sanoi äitini, ei tämmöisellä ilmalla liiku rikkaita\nkerjäläisiä, ja tuskin hän juuri kerjäämistä varten onkaan kulussa, ei\nhän ole meiltä mitään pyytänyt; ainoastaan sen näen, ettei hän rikas\nole, sillä monta kertaa näyttävät kerjäläiset ulkoakin päin\nrikkaammilta.\n\nÄitini kiehutti maitoa ja saatuansa maidon keitetyksi, herätti hän\npojan juomaan lämmintä maitoa. Poika joi ja sen jälkeen nöyrästi\nkumarsi ja kiitti.\n\n-- Mikä suuri onni, alkoi hän meille puhua, että jouduin näin hyväin\nihmisten luokse. Nythän tunnen itseni oikein notkeaksi ja raittiiksi.\nMutta millä voin minä palkita teidän hyvää kohteliaisuuttanne ja\nvieraanvaraisuuttanne, kun olen niin köyhä. Ehkä talon väellä olisi\nminulle jotakin työtä antaa, kyllä minä tekisin, kun vaan saisin hiukan\nruokaa, muuta minä en pyytäisikään. Minulla ei enään ole evästä jälillä\nja raha on kaikki mennyt.\n\n-- Mistä pitäjästä sinä olet kotoisin? kysyi äitini.\n\n-- Minä olen Piippolasta, Antti Mikkosen poika, Lauri.\n\n-- Mikä mies isäsi on?\n\n-- Se oli ennen torppari, mutta viimein seurakunnan vaivainen; mutta\nnyt hän on jo kuollut.\n\n-- Elääkö äitisi vielä?\n\n-- Ei se ole enään elänyt toistakymmeneen vuoteen.\n\n-- Vai on äitisi jo kuollut! No mitä tointa sinä itse olet tähän asti\nelinkeinonasi pitänyt?\n\n-- Minä olen ollut ruotukasvattina jo kahdeksan vuoden vanhasta Matti\nKatajalassa.\n\n-- Etkö saanut rengin paikkaa kotiseurakunnassasi?\n\n-- Sitä en voinut saada, se oli yhtä mahdotonta kuin lähteä taivaalta\nalas ottaa.\n\n-- Kuinka niin, etkö kelvannut samaan taloon, jossa ruotilaisena olit?\n\n-- Siihen kyllä olisin kelvannut, vaan se talo tuli autioksi. Talo\nmyötiin ryöstöhuutokaupalla ja Matti isäntä itse joukkoineen joutui\nmieroa mittailemaan. Muualta en voinut paikkaa saada, sillä\nrotevammillakin miehillä oli täysi työ paikkaa saada ja he rupesivat\nruokapalkallakin, mutta minua, kun olin vielä nuori ja huonokuntoinen,\neivät ottaneet ruokapalkoillekaan, vaan sanoivat: Mene hakemaan\nleipämaata mistä löydät.\n\n-- Se oli surkeata ja kamalata! Osaatko edes tehdä mitään?\n\n-- Minä osaan tehdä maan-työtä kaiken laatuista, vieläpä osaan tehdä\nusean lajisia, moukalle kuuluvia käsitöitäkin.\n\nNyt olin minä aikani kuunnellut enkä enään malttanut enempää odottaa,\nvaan kysyin liukkaasti pojalta:\n\n-- Osaatko, Lauri, suksiakin tehdä?\n\n-- Se ei mikään konsti ole ylimaan miehille, suksia tehdä, kaikkiahan\nkysyt! sanoi Lauri.\n\n-- No, jos niin helposti osaat kaikkia tehdä, ettei kysyäkään kestä,\nniin sitten meistä tulee tuota päätä veikot ja veljet, sanoin minä.\n\n-- Kyllähän se aina kysyä kestää, en minä juuri niin tarkoittanut,\nsillä en minäkään kouraani puhaltamalla mitään valmiiksi saa, virkkoi\nLauri.\n\n-- Älä nyt sentään suuttumaan rupea, Lauri kulta! sanoin minä\nlepyttäen.\n\n-- Mitä sinä löpiset, Heikki, pienestä kipinästä syttyy iso tuli ja\nleikistäkin voipi tulla iso tora. Te ette vielä liki mainkaan tunne\ntoistenne luontoa, varoitti äitini.\n\nSilloin en tahtonut minä juttua jatkaa vastoin äitini kieltoa, vaan\nheitin itseni sänkyyn. Niin panimmekin kaikki levolle, Laurikin omalle\ntilallensa, jonka äitini oli hänelle valmistanut lähelle uunia, ja pian\nolimme kaikki nukkuneet.\n\nAamulla kun heräsin, olivat jo toiset täydessä työssä. Äitini istui\nrukkinsa takana kehräämässä ja Lauri veisteli minun suksipuitani,\nsilloin tällöin jotakin vastaten äitini kysymyksiin. Minä katselin\nkotvasen sängystä sitä menoa, vaan minua miellytti niin tuo Laurin työ\nja toimi, ett'en jaksanut kauvan sitä kaukaa katsella. Nousin siis ylös\nsängystä, puin vähän päälleni ja astuin Lauria lähemmäs ja sanoin: Sinä\noiva mies, että valmistat ne, kun minussa itsessäni ei ole kuntoa niitä\nvalmistamaan.\n\n-- Hm, myhähti Lauri vaan ja veisti edelleen.\n\nSuurimmalla mielihalulla katselin minä tuota suksien tekemistä ensi\nkerran eläissäni. Helposti huomasin, että Laurilla työkalut eivät\nolleet minkään nahjuksen kädessä. Hän oli työhönsä täydellisesti\nharjaantunut. Siis päätin parhaaksi antaa hänen tehdä työtänsä rauhassa\nja otin itselleni muutaman lusikkapuun veistelläkseni; kuitenkin tavan\ntakaa silmäsin syntyviä suksia, jotka alituisesti vaan tekivät\nvalmistumista. Katsoessani panin mieleeni tarkasti kaikki keinot, joita\nsiinä käytettiin, ja aloin vähitellen huomata, ett'ei mikään ole konsti\nsille, joka konstin tietää.\n\nSamana päivänä tulivatkin sukset valmiiksi ja ne oivalliset, ett'ei\nparemmista apua. Vielä tuo sukkela Lauri laitteli niihin jalansijatkin,\njohon hän sai äidiltäni kappaleen vanhaa saapasvartta, ja sitten me\nkävimme yhdessä Laurin kanssa niitä koettamassa. Hei, lystiä laskua! Ei\nkuitenkaan aivan lystiä, sillä sinä päivänä ei ollutkaan hyvä\nsuksenkeli. Oli kirisevä keli uusille, voitelemattomille suksille, ja\npakkanen, että tahtoi nenän viedä.\n\nVielä samana päivänä aloin minä äidiltäni pyytää, että Lauri\notettaisiin meille joksikuksi ajaksi. Äitini ei paljon sanallakaan\nestellyt ja niin jäi kuin jäikin Lauri meille. Kuitenkaan ei äitini\nvoinut pitää häntä omana renkinänsä, vaan täytyi liittoutua\nHelmikankaan isännän kanssa. Laurin papinkirja toimitettiin\nHelmikankaalle, joka otti hänen omaksi rengiksensä, vaikka hän sai\nmeillä olla työssä ja ruoassa. Päivä päivältä tuli Lauri aina\niloisemmaksi ja äitini antoi tehdä hänelle vähän vaatteitakin, niin\nettä hänellä oli eheä puku. Lauri teki, kun ei meillä ollut hevosta\neikä niinmuodoin sanottavia ulkotöitäkään, kaikenlaisia puutöitä\nhuoneessa, rekiä, astioita, suksia, kelkkoja ja kaikenlaista, ja hän\nnäytti kaikissa sanansa todeksi, että hän osasi maamiehen käsitöitä.\nHän ansaitsi käsitöillänsä niin paljon, ett'ei äitini ollenkaan sanonut\nolevansa häviöllä hänen tähtensä, jollei voitollakaan. Minä puolestani\nyhä opettelin tahi lisäsin tietojani. Olin aina, kuin vaan suinkin\nsopi, Laurin apulaisena. Tavasta tosin vaan näytin hänelle pärevalkiaa,\nmutta siitäkin hyödyin, kun aina panin tarkasti mieleeni, kuinka\nmitäkin työtä tehdään.\n\nJos kesä oli kulunut hauskasti äidin kanssa kahden maan-työtä tehdessä,\nkului talvi vielä hauskemmin Laurin ja äitini seurassa. Sillä kun meitä\noli kolme, oli jo siitäkin yksistänsä paljo enemmän hauskuutta, kun\nkahden olemisesta.\n\nMutta kun tässä maailmassa ei mikään asia saa tapahtua kyläkunnan\nkuulematta, ja kun ei kenellekään hyvää tapahdu, ilman että se herättää\nkateutta, niin emme mekään saaneet rauhassa olla. Niin kauan kuin Lauri\nalusta talven teki kelkkoja, suksia ja muutamia pienempiä astioita,\nniin ei kukaan pitänyt sitä minäkään, vaan kun hän kevättalvella teki\nrekiä, sahrapuita, karhinpuita, haravoita ja viikatevarsia ja ne kaikki\noivallisia, niin kyläkunta rupesi äitiäni kadehtimaan. Kyllä silloin\nLaurille kesärengin paikkoja alkoi ilmaantua, kaikilta ilmansuunnilta;\nvaan erittäin hieno tuulen löyhkä ja viekkauden kautta viehättäväinen\nrupesi käymään Helmikankaan talon puolelta ja vetämään Lauria\nHelmikankaan kesärengiksi.\n\nLauri oli talven ajalla jollakin tavalla tullut tuttavaksi tuon\nviekkaan Jaakon kanssa. Tämä oli häneltä kysellyt kaikenlaista, muun\nmuassa sitäkin, mitä hän osaisi parhaiten tehdä, ja sillä tavalla\nonkinut Laurilta itseltään tiedot, että hän täydellisesti osasi tehdä\nkaikenlaista, mitä talossa tarvitaan. Kun sitten myöhemmin yksi ja\ntoinen vieraskin sanoi sen todeksi ja isäntä Helmikangaskin pääsi\nuskomaan poikansa alituisia korvaan kuiskutuksia, niin sai Lauri Jaakon\nkautta kerran keväällä salaisen käskyn tulla isännän pakinoille.\nIsännällä oli sadoin ja tuhansin hyviä, hopeaisia ja kultaisia\nlupauksia Laurille jaettavana. Mutta kun Lauri vastasi ei saattavansa\ntehdä niin pahoin emännällensä, että lähteä kesäksi pois, kun oli\nsaanut talven hänen luonansa viettää ja olipa ollut hyvin pidettynä,\nniin rupesi Helmikankaan isäntä puuskuamaan oikein Sinain jyrinällä.\nHänen kovuuteensa ei mikään vastaan-sanominen auttanut, kun ei äitini\nollut mikään talon-omistaja. Äitini sai olla kuinka pahoillansa\nhyvänsä; mahtavampi se asian ratkaisee. Ei kuitenkaan äitini, enemmän\nkuin minäkään, tuosta ollut kadehtivainen. Tosin emme mekään olleet\nsynnittömiä, ja pahoja ajatuksia, niinkuin tuulen ajamia pilviä,\nlenteli meidänkin päähämme, niinkuin muittenkin ihmisten, mutta kun\nkoetimme niitä vastaan sotia, ei ne saaneet meissä pesäänsä tehdä.\nLauria pidin minä hyvänä ystävänä, enkä vihannut Helmikankaan\nisäntääkään, mutta se täytyy minun tunnustaa, että ajoittaisin olin\nsuutuksissa Jaakolle, joka oli niin täynnä viekkautta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nOdottamattomia suruja.\n\n\nLauri oli juuri parhaiksi ennättänyt muuttaa Helmikankaalle ja taisi\nhän olla vasta ensimäistä vakoa kyntämässä suuren talon ohravainiolla,\nkun tuotiin sana, että Vierimän muori on äkkiä kuollut halvaukseen.\nSanaa toi solakka, kahdennellatoista vuodella oleva Loviisa ja surkeaa\noli nähdä tuon kauniin ja sievän tytön kyyneleitä. Niinkuin tuulispää\nolisi rusentanut sydämmeni, tuntui minusta sillä hetkellä. Muistojen\nkatkera maailma avautui eteeni, ja siinä minä katselin juuri kuin sata\nkertaa suurentavalla suurennuslasilla edesmenneitä ihmisiä ja surujen\naikoja. Tuntui minusta juuri kuin olis minun oma iso-äitini noussut\nhaudastansa, uudestansa kuollaksensa, saattaaksensa minulle vielä\nkerran surun sellaisen, joka ei ikänä lakkaisi olemasta. Joutavia!\nkoetin itselleni sanoa. Muori lepää haudan lepokammiossa, josta vasta\nviimeisen päivän pasuuna hänen kääreliinansa kirvottaa. Mutta eipä\nniinkään joutavia, sillä siinä oli totta toinen puoli. Olihan se niin,\nettä Vierimän väkeä, jokaista ilman eroittamatta, rakastin niin\nsydämellisesti, kuin kuuna päivänä voidaan rakastaa ainoastaan oman\nperheen jäseniä. Loviisa oli mielestäni niinkuin sisar, Vierimän ukko\nniinkuin isä ja hänen äitinsä, tuo nyt täältä pois erinnyt muori, tuo\nVierimän torpan vanhin ja niin muodoin koko perheen ohjaaja, oli\nminullekin juuri kuin olisi hänessä oma muorini vielä täällä maan\npäällä astuskellut. Nyt oli hän mennyt, oli sammunut kuin kynttilä\nerämaan pimeyttä valaisemasta. Arvata voipi, mikä mielen liikutus\nvallitsi Loviisassa. Puoli mailmaa näytti häneltäkin alas vaipuneen ja\nisänsä kanssa kieppui hän jälelle jääneellä puoliskolla. Minä koetin\nLoviisan surua vähentää, ottamalla hellästi osaa siihen, ja äitikin\nkoetti, vedet silmissä, häntä lohduttaa; mutta ei se näyttänyt\nvaikuttavan suuria, tuskinpa mitään. Ainakin hän valitti\nvalittamistaan: Minä rakastin muoria äitinäni ja kun hän on poissa,\nmitä voinkaan tehdä, mitä toimittaa? Isäni kun suree myöskin, tuskin\nvoimme kauan elääkään, pian kuolemme molemmat.\n\nTuon pidin mahdottomana, sillä olin itse nähnyt, että katkeroidenkin\naikojen läpi voipi elää. Sen kokemuksen toivoin Loviisankin saavan;\nmutta ei nyt ollut aikaa pitkiin mietteisiin. Me läksimme näet kaikki\nkolme niin pian, kuin suinkin ehdimme, Vierimälle.\n\nSula maa taaskin osoitti lähenevää kylvöjen aikaa. Mutta samaa\nkevätaikaa, jolloin oli ihmisillä elojen istutus käsissä, näytti elämän\nja kuoleman Herrakin käyttävän istutuksillensa, kun hän kylvi\nkirkkotarhan ja taivaan toukoa ja niin luonnollisella keväällä kuvasi\nijäti kestävätä kevättä.\n\nKun tulimme Vierimälle, istui ukko äitinsä sängyn vieressä, käsi\notsalla, vedet silmissä. Äitini puristi hellästi hänen kättänsä sanoen:\nMinä saan luvan toivottaa surua!\n\nSilloin nosti ukko silmänsä äitiä kohti ja kysyi:\n\n-- Kuinka sanoitte, Mari? Toivotatteko minulle surua?\n\n-- Sanoinko minä niin? puhui äitini, valittaa aioin minä sanoa. Väärä\nsana tuli ajatuksissani.\n\n-- No, herra kanssamme olkoon! sanoi ukko, ajallamme ja vuorollamme\nkaikki kuolemme, mutta välisti tulee kuolema niin äkisti. Äiti oli\naamulla vielä aivan terve ja yht'äkkiä tuli hän aivan tönköksi eikä\nollut monta minuuttia, ennenkuin oli matkamies valmis. Äkillisestä\nkuolemasta varjele meitä!\n\n-- Olettehan lukenut hurskasten äkillisestä kuolemasta? lausui äitini.\n\n-- Sen olen tehnyt, ja Johanneksesta Efeson kirkossa.\n\n-- Tutkimattomat ovat Herran tiet! jatkoi äitini.\n\n-- Niin, ja käsittämättömät! lisäsi ukko.\n\nNyt lähestyin minäkin Loviisan kanssa sänkyä, jossa muori vainaja\nlepäsi, vaan tuskin olin ehtinyt katsomaan tuota hyväntekijäni äidin\nmaallista osaa, kun äkkiä aukeni ovi ja tupaan astui vaarini. Oliko\nhänkin sanan saanut tulla Vierimälle, ajattelin minä ensin; kuitenkin\nhuomasin väärin luulleeni, kun vaarini lähestyi vuodetta ja sanoi:\n\n-- Mitä, onko muori kuollut? Milloin hän on kuollut?\n\nEnnenkuin kukaan ehti hänelle mitään vastata, jatkoi hän:\n\n-- Minä olen myöskin kuoleman sanoman kanssa kulussa. Ratsastaen kuljen\npitkin suurempia taloja, mutta poikkesin tyttäreni mökille. Kun ei\nsiellä ketään kotona ollut, pistin itseni tännekin vanhan tuttavan\nluokse ja täällähän kaikki ovatkin koolla, joita etsin. Nythän se on\nminultakin isännöitseminen pappilassa pian loppunut.\n\nKaikki olimme suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet noita vaarini\nsanoja, vaan kun hän oli sanansa päättänyt, hyppäsi Vierimän ukko äkkiä\nseisoallensa ja otti vaarini kädestä kiinni, puristi sitä oikein\nvoimansa takaa ja sanoi:\n\n-- Mitä puhutte, minun entinen isäntäni ja kunnianarvoinen vanha\nHelmikangas. Onko meidän rakastettu, vanha opettajamme ja rovastimme\nkuollut?\n\n-- Eilen aamulla, kello viisi, sanoi vaarini.\n\n-- Me olemme siis aivan onnettomat. Koko Liminka joutuu ihan\nperikatoon, valitti ukko pyyhkien silmiänsä. Sellaista sielun paimenta,\nkuin hän oli, emme voi ikinä saada, eikö niin, Helmikangas?\n\n-- Kyllä se on hyvin epäiltävää, onko sellaista pappia enään koko\nmaailmassa, sanoi vaarini. Saarnamies oli hän mitä parhain, ja\nluonnostaan niin hyvänsävyinen, että tuli köyhä tai rikas, tuli yöllä\ntai päivällä häntä puhuttelemaan, oli hän aina kohtelias niin että\njokainen voi häntä lähestyä juuri kuin omaa isäänsä. Ei suinkaan\nsilmille keikkunut, niinkuin monet paljon nuoremmat papit tekevät,\nvaikken sentään kaikkia nuoriakaan moiti. Onhan joukossa hyviäkin ja\nmeidän papit ovatkin kaikki hyviä.\n\n-- Niin, kyllähän se on niin ja näin tässä maailmassa, sanoi Vierimän\nukko. Niitä on pappeja, niinkuin muitakin ihmisiä, monenlaisia. Mutta\nmitä ikään tulee, niin emme voi vielä nuorilta papeilta, enemmän kuin\nmuiltakaan nuorukaisilta, vaatia sellaista täydellisyyttä ja mielen\nmalttia kuin vanhoilta. Sanoohan sananlasku: lapsena on lapset kaikki,\nvarsana hyvätkin hevoset. Nuorilla, olipa se sitten herra tai\ntalonpoika, ei voi olla tarpeeksi elämän kokemusta ja oma kokemus se\nkumminkin on, joka kaikkia opettaa ja viimein viisaaksi saattaa. Minä\nkuulin kerran itse rovasti vainajan sanovan, että kun hän ensin papiksi\ntuli, hän ei tietänyt, pitikö hänen seisoman jaloillansa vai päällänsä.\nHän sai ajatella sinne ja tänne ja viettää monta unetonta yötä; mutta\nkun hänellä oli halu ja tahto päästä oikealle tolalle elämässänsä ja\nvirassansa, niin hän pääsi. Kuitenkin sanoi hän vasta pitkän elämänsä\nvarrella tulleensa montakin kohtaa huomaamaan, joista oli kirjoissa\nlukenut ja koulussakin ollut puhetta, vaan joiden merkitystä ja oikeata\npainoa hän ei ollut ennen käsittänyt. Mutta tahtoa sitä pitää olla,\ntahtoa hyvään ja alituiseen edistymiseen.\n\n-- Kyllä se oikein on, vakuutti vaarini, vaikka vähän pistää minuakin,\nkun olen elämäni huonosti käyttänyt. Onhan minultakin tahtoa puuttunut\noikein elääkseni, ja monta olen taitanut pahentaakin esimerkilläni.\nTotuutta puhuitte, Vierimä, -- ja totuus ei pala tulessakaan, eikä se\nkuole kirveen iskustakaan.\n\n-- Helmikangas on hyvä ja tulee tänne toiseen huoneeseen, sanoi tämän\njälkeen Vierimän ukko, otetaan kuppi kahvia. Tulkaa, Mari ja Heikki\nmyös, täällä on Loviisalla ollut jo kauan aikaa kahvi kuumana pesässä,\nvieraiden varalla.\n\nSilloin menimme kaikki sievään, pieneen kamariin ja meille kaadettiin\nkahvia. Minä kumminkaan en mennyt pöydän luo, vaan jäin ovipieleen\nseisomaan.\n\nVaarini sai käskyn istua pöydän päähän, mutta kun hän oli istunut,\nkoetti hän taskuansa ja veti sieltä esiin kirjeen.\n\n-- En ollut muistaakaan asiaani, alkoi hän kirje kädessä, minulla on\ntyttärelleni kirje. Se tuli eilen postissa pappilaan ja minä läksin\nsitä samassa tuomaan, kuin olin muutenkin tännepäin kulussa. Musta\nlakka siinä näkyy olevan juuri kuin piki, ei suinkaan sisällys taida\naivan iloistakaan olla.\n\nÄitini otti kirjeen, aukasi sen ja luki hiljaa. Lukiessaan tuli hän\nhyvin huolellisen näköiseksi.\n\n-- Lue kuulumiseen, sanoi vaarini, että saadaan tietää, mitä surua tämä\npäivä vielä tuottaa. Äitini alkoi lukea sortuneella äänellä:\n\nKemissä 13 päivänä Toukokuuta tänä vuonna.\n\nHyvä sukulaiseni\n\nMaria Helmikangas!\n\nMinä olen kokonaan täytetty sydämmellisellä surulla. Vaimoni kuoli\nkaksi päivää sitten, tänä aamuna kuoli toinen kaksoispojistani ja\ntoinenkin sairastaa kuolemaisillansa. Tauti on kurkkutautia, itsekin\ntunnen samoja oireita. Kahdesti olen jo ajanut Torniossa, saadakseni\nTornion tohtorilta lievitystä, vaan ei näytä mikään auttavan. Toivoni\nolisi, että pian, jos vaan aika suinkin myöden antaa, tulisitte minua\nkatsomaan, sillä täällä pian kaikki jääpi vennon vieraan käsiin. Minä\nsaan kiittää paljo kirjeenne edestä, jonka minulle kirjoititte, ja olen\nsiitä iloinen, että Heikki pääsi sievästi kotiin ja että kaikki oli\nniinkuin pitikin.\n\n                                                 Enosi\n                                              Sakari Aspela.\n\nNyt vasta vuoden takaa sain tietää, että äitini oli enollensa\nvastauksen kirjoittanut kirjeeseen, jonka minä olin hänelle tuonut.\nSitä en ollut ensinkään huomannut, milloin se oli tapahtunut, sillä en\nvielä koskaan ollut äitini nähnyt kirjoittavan. Kirjeen luettua\nvallitsi huoneessa kauan aikaa melkein haudan hiljaisuus; vihdoin\nkuitenkin keskeytti vaarini äänettömyyden.\n\n-- Milloin sinä, Mari, kysyi hän, olet Sakarin tuttavaksi tullut ja\nmilloin on Heikki Kemissä käynyt? Enhän minä ole sitä kuullutkaan.\n\nÄitini kertoi lyhyesti Kemissä käynnistäni, kirjeestä ja kymmenestä\nruplasta, jotka sieltä olin tuonut. Vaarini kuuli suurella\nuteliaisuudella ja huudahti:\n\n-- Oikeinko totta! hän on hyväluontoinen mies, Aspelainen. Semmoisia\nmiehiä on vähän. -- Kyllähän minä Sakarin tunnen. Vai lähetti kymmenen\nruplaa! No, eikö minua hyvin moittinut kirjeessä? päätti hän vähän\nhiljemmin.\n\n-- Eihän juuri muuta, sanoi vaan kuulleensa, että isä on talon\nhävittänyt, ja pahoitteli minua, kun muka sulhaseni minun on pettänyt.\nÄitivainajasta oli hyvillään, kun oli saanut Heikiltä kuulla, että hän\noli kuollut ja päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä.\n\n-- Hm, sitä virttä ne kaikki veisaa, että minä olen talon hävittänyt.\nKyllä se onkin totta, mutta mitäpä minä siihen voin tehdä, se on mennyt\nmenoansa, sanoi vaarini. Soisinhan sen toisinkin olevan.\n\n-- Kaksipa niitä tai näitä, keskeytti nyt Vierimän ukko, juodaan\nkahvia, ennenkuin se jähtyy. Kyllähän meille tosiaan kesän aluksi on\ntullut laivanlastillinen surua, vaan mikäpä sille nyt tehdään.\nKoettakaamme olla lujia, sillä suru on hyvin puoleensa vetävää tavaraa\nja tahtoo pian miehuuden varastaa.\n\nKahvin juotua läksi vaarini pois. Erittäin raskasmielisen näköisenä\nnousi hän ratsunsa selkään ja ajoi piililaukkaa ulos pihalta. Mutta\nVierimän ukko istui kauan käsi otsalla, ja äitini huokaili syvään ja\nminä ja Loviisa murehdimme mekin eikä kukaan tahtonut saada päähänsä,\nmitä ensin olisi tekeminen. Äitini vihdoinkin kysyi Vierimän ukolta,\nmikä olisi tehtävä sen kirjeen johdosta, joka oli hänen kädessänsä.\n\n-- Minä en oikein tiedä sanoa, vastasi ukko. Kyllähän teidän olis\nkäytävä siellä, jos se vaan ilman vahingotta kävisi päinsä. Vaan\nvartokaas: kylvättekö ohraa tänä kesänä vai kuinka ai'otte?\n\n-- Kuinka niin? kysyi äitini.\n\n-- Ilman vaan, jos ette ai'o ohraa kylvää, niin kyllä sitten voitte\nkäydä Kemissä. Perunoita voitte istuttaa tultuannekin. Tehkää sentään,\nkuinka itse tahdotte. Jollei äitini olisi juuri kuollut, olisin minäkin\nvoinut lähteä kyyditsemään, eihän minkään maksun tähden -- olisin\nitsekin halunnut nähdä Sakarin, ennenkuin molemmat kuolemme.\n\n-- Sepä se, kun tuli kaikki niin yht'aikaa, sanoi äitini, etten\nsemmoista kuoleman ryskettä ole isoon aikaan kuullutkaan.\n\n-- Niinpä niin, puheli ukko, vaan oletteko, Mari, niin hyvä ja autatte\nminua hautajaispuuhissa, niin ehkä ensi viikolla lähdemme Kemiin; eihän\nniin pitkälle matkalle voi lähteä juuri kuin puulla päähän lyöden,\npitää heidän sen verran siellä tietämän, ettei kukaan voi kotiansa niin\njättää, ennenkuin on vähän ehtinyt järjestää asiat poissa-olon ajaksi.\n\nNiin päättivät ja suostuivat äitini ja ukko asiasta, että ensi viikolla\nKemiin menisivät. Minä ja Loviisa saimme käskyn mennä meidän mökille,\nsillä meitä ei tarvittu hautajaispuuhissa. Se oli minulle hyvin\nmieluinen asia, mutta Loviisan suru vaan ei tahtonut haihtua. Tavan\ntakaa aloitti hän itkunsa uudestaan ja minä, joka olin hänen\nlohduttajakseen määrätty, tahdoin olla pääsemättömissä. Kuitenkin\nsaimme ajan iltaan kuluneeksi ja äitini tuli kotiin.\n\nÄitini kävi saattamassa Loviisaa kotiin hänen isänsä luokse, mutta\ntakaisin palattuansa oli hän hyvin harmissansa. Ei tiennyt mitä tehdä,\nmitä tekemättä jättää, kun ei yhdellä kertaa voi kaikkea tehdä. Me\npanimme molemmat hyvin levottomina maata.\n\nMelkein unettoman yön maattuamme, läksi äitini Vierimälle hautajaisia\nvalmistamaan, niinkuin häntä oli pyydetty, ja minä kuljin kuin\nHippa-Heikki kodin ja Vierimän väliä päiväkaudet. Minulla oli aina\njotakin asiaa Vierimälle ja sinne päästyäni taas jotakin asiaa kotiin,\njollei muutakaan, niin lehmälle ruokaa antamaan, sillä ulkona ei ollut\nvielä elukoille tarpeeksi purtavaa ja ilmakin oli kylmä. Tätä tämmöistä\nkesti kolme päivää. Äitini ei käynyt kotona kuin pikkuisen yösydämellä.\nLoviisa kävi lehmäämmekin lypsämässä. Kolmannen päivän illalla hyvin\nmyöhään, kun äitini oli hyvin väsyksissä, kolkutti joku ovelle. Minä\naukasin oven ja sisään astui vaarini läähöttäen.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, isä, kun olette niin hengästyksissä? kysyi\näitini.\n\n-- Kun ehätin tuomaan tätä kirjettä, se on arvatenkin taas enoltas,\nkoska on mustissaan. Maisteri pisti sen minun käteeni ja sanoi:\nratsastakaa joutuin, kun jo toinen surukirje tulee yhtä päätä. Minä\najoin niinkuin hullu, ja ilmankin on kaiken viikon ollut niin kova\nkiire, että on saanut juosta ja hypätä, että jalat tahtoo kulua polvia\nmyöten pois. Kiusaus kiusasi minua jo tullessani aukasemaan kirjeen,\nmutta vanha rehellisyyteni kumminkin pidätti. Eihän minulla olisi\nollut oikeutta aukasta toisen kirjettä, vaikka kohta se oli omalle\nlapselleni. Tässä se on, lue joutuin, että minäkin saan kuulla sen\nsisällyksen, sillä minun täytyy lähteä taas.\n\nÄitini repäsi kirjeen auki ja alkoi lukea ääneen:\n\nKemissä, niinkuin ennen.\n\nHyvä sukulaiseni Maria Helmikangas!\n\nTämän kautta saan tietää antaa, että toinenkin kaksoispojistani jo on\nkuollut ja siis olen aivan sileä leskimies; mutta oma kaulani on\nkuitenkin, Jumalan kiitos, sen verran parantunut, että toivomassa olen\njo siitä aivan tervettä. Siis et tarvitse kustantaa itseäsi tänne, jos\nmuutoin et ole jo ehtinyt lähtemään. Minä tulen kohta itse Limingassa\nkäymään, vanhojen lapsuuden tuttavien kanssa suruani haihduttamaan.\nTalon minä myyn, jos saan soveliaan hinnan, jos ei, panen sen\narennille; kuitenkin, oli miten oli senkin kanssa, päätökseni on se,\nettä tahdon viettää kesäsydäntä Tyrnävällä ja Limingassa. Hautajaisten\njälkeen pannaan matkustus toimeen. Olin vähällä unhottaa, että se\nLimingan koukkuleuka-akka, jota Torpan Pirjoksi tai miksi sitä siellä\nkutsuttiin, kuoli keväällä noin neljä viikkoa sitten, ja hänen\ntyttärensä on myöskin leskenä, sillä hänen miehensä tuli tapaturmaisen\nkuoleman kautta pois. Hän hukkui Kemijokeen. Leski aikoa myöskin tulla\nLiminkaan takaisin, sillä hänkin on sileä, niinkuin minäkin. Ainoa\nlapsi, joka heillä oli, kuoli ennen joulua. Voi hyvin, siksi kuin\ntulen.\n\n                                                   Enosi\n                                                Sakari Aspela.\n\n-- Vai aikoo hän tulla tänne. No, olipa se hyvä, ettei sinun siis\ntarvitse mennäkään, sanoi vaarini. Sekin oli hyvä, ettei siinä\nkirjeessä ollut mitään moitteita minulle; kukatiesi on hän unhottanut\nja paras se olisikin. Hyvästi nyt! Ja niin hän lähti kiireesti ulos.\n\nNyt olimme taas äitineni kahden kesken ja äitini sanoi:\n\n-- Tuntuupa paljon helpommalta hengitykseni, kun ei tarvitse lähteä\nmihinkään matkustelemaan. Matka ei huvita minua lainkaan, kotonaan on\nkorkein nousta.\n\nSeuraavana päivänä ei äitini noussutkaan ylös, hänkin oli tullut\nkipeäksi. Minä kumminkaan en tuntenut mitään taudin oireita, vaan sen\nsijaan rupesin kovasti pelkäämään jääväni orvoksi, jos äitini, tuo\nainoa turvapatsaani maailmassa lankeaisi. Yhtämittaa kysyin äidiltäni:\njoko kohta paranette? mutta sain aina tuon surullisen vastauksen: ei\nvielä ole tietoa paranemisesta. Muuta en enään voinut ajatella kuin\nettä kaikki maailman kansat ja sukukunnat kohta kuolisivat\nsukupuuttoon. Aloin jo odotella itsellenikin tuota pikaa lähenevää\nsairautta ja kuolemaa. Tauti oli kuitenkin hyväksi onneksi kaukana\nminusta.\n\nKoko päivän äitini paranemista turhaan odotettuani ja lehmän saman\nverran aikaa lypsämättä oltua, täytyi minun lähteä Vierimän Loviisaa\navuksi, sillä äitini tuli ehtoopäivällä niin huonoksi, että oikein\nhouraili.\n\nPäästyäni Vierimän porstuaan, seisahduin hetkeksi, sillä en ollut\nselvillä siitä, mitä minun piti ensiksi sanoa. Seisoessani siinä tuli\näkkiä mieleeni, kuinka koko Limingan pitäjä valmistautuu viettämään\nsurujuhlaa rovastin kuoleman johdosta. Vietänkö minäkin surujuhlaa,\nkysyin itseltäni. Surulliselta tosin näyttää! oli vastaukseni. Rovasti\njoutui nyt ainoaksi mietintö-aineekseni. Oli niinkuin joku olisi\npuhunut, vaikk'ei ketään näkynyt, sillä sanat nousivat oman sydämmeni\nsyvyydestä: rovasti, tuo uskollinen ja harras sielunpaimen, kun hän nyt\non sauvansa ylipaimenensa eteen kantanut, tahtoo kunniaseuranansa viedä\nmuassaan joukon paimentamiansa sieluja -- siitä kaikkein sairastuminen\nja kuolema. En itsekään tietänyt, miksi nämät ajatukset nyt juuri minun\npäässäni pyörivät. Minä raotin hiljaa tuvan ovea ja kuulin hiljaista\nvaikeroimista, juuri kuin heikon sairaan huulilta. Sitten aukasin oven\noikein ja astuin sisälle. Mutta eikö sydämmeni nyt kymmenen kertaa\nkiivaammasti sykkinyt rinnassani, kun näin Vierimän ukon selällänsä\nmakaavan sängyssä ja Loviisan kastelevan hänen päätänsä kylmällä\nvedellä, jota hänellä oli liinaisessa rievussa. Minä kysyin kohta\nhätäisesti, mikä isäntää vaivaa, ja sain vastauksen itseltään ukolta:\n\n-- Hirmuinen pakotus päässä ja niskassa, eikä lakkaa.\n\nNyt jouduin minä niin toivottomaan tilaan, etten totta puhuen tietänyt\nmitä piti tekemäni. Kaikeksi onneksi ei Loviisa itkenyt, sillä isänsä\nkoetti häntä lohduttaa. Minäkin puolestani annoin Loviisalle muutaman\nelähyttävän sanan, sanoen hänelle: kyllä isäsi paranee. Kuitenkin\najattelin itsekseni vallan toista, nimittäin: kyllä ukko pian joutuu\nriiheen äitinsä viereen odottamaan hautauspäivää; mutta samassa myöskin\nmietiskelin: kuka meitä kaikkia viimein hautaa, kun näin yhtä aikaa\nkuolemme.\n\nNyt huomasin selvästi, ettei minun ollut Vierimältä apua odottaminen,\nvaan oli se muualta hankittava. Minä en uskaltanut kertoakaan, mitä\nvarten olin sinne tullut, sillä pidin vaarallisena aina uusia ja uusia\nsurun sanomia kipeälle ihmiselle korviin kuuluttaa. Läksin sen tähden\nkohta matkoihini, sanoen mennessäni: minä koetan teille apua hankkia.\n\nUlos tultuani en oikein tietänyt, mihin olis paras lähteä. Läksin\nkuitenkin ensin kotiin, katsomaan, eikö äiti jo tointuisi. Enpä minä\nkauan viipynyt, ennenkuin olin kotona, äitini sängyn vieressä. Äitini\nnukkui raskaasti, silmät raollansa, eikä ensinkään osannut kysymyksiini\nvastata. Voi hyvä Jumala, mitäs minä nyt teen! huudahdin itsekseni ja\nolin jo vähällä itkeä. Mutta muistin samalla erään sananlaskun, jota\nmuorivainajani välistä laususkeli: Ei itku hädästä päästä, parkit\npäivistä pahoista, ja niin minä taas olin valmiina johonkin Lähtemään.\nKun ulos tulin, inui ja ammui lehmämme saunassa. Sivu-mennessäni sanoin\nhänelle kovalla äänellä: sinäkin, viaton luontokappale, saat siellä\nkärsiä, vaan koeta nyt odottaa, en minä jouda enkä voikaan tehdä\nsinulle mitään, sillä minulla on täysi työ hääriä ja puuhia\nihmishenkien pelastukseksi. Sitten minä juoksin, että maa tömisi,\nsuureen Helmikankaan taloon.\n\nKun pääsin Helmikankaan pirttiin, sanoin kohta kaiken väen kuulten:\n\n-- Joutukaa, Jumalan tähden, auttamaan, jos teissä on kipinäkään\nihmissydäntä. Vierimän muori on kuollut ja ukko on kipeänä ja äitini on\nkipeänä -- jos joku edes menisi ja lypsäisi lehmämme, sekin sinne\nmaitoonsa pakahtuu. Minä itse koetan juosta pappilaan, jos saisin\nsieltä vähän rohtoja.\n\n-- Joko sinua kohta ruvetaan pienentämään? kuulin ensimäiseksi\nvastaukseksi jonkun takanani puhuvan.\n\nMinä pyörähdin katsomaan ja näin Jaakon seisovan edessäni. Hyvä,\najattelin minä itsekseni, ei sinun pääsi paljoa kiellä, kun teet\nnäinkin suurissa asioissa piikkaa ja irvistelet avun hakijalle. Sanoin\nsiis hänelle: Kyllä minua tuntuvasti pienennetään, vaan pidähän suusi\nkiini ja valitse soveliaampi aika irvistyksilles.\n\nMuu väki kuitenkaan ei nauraneet. Kun isäntä samassa tuli pirttiin,\nkerroin hänelle erikseen, kuinka huonosti oli Vierimällä ja meillä. Hän\nmääräsi kaksi piikaa liikkeelle, toisen Vierimälle, toisen meille,\nmutta ne kohta panivat vastaan, ettei he uskalla mennä.\n\n-- No, menköön sitten kaksi renkiä, sanoi isäntä vihaisesti. Antti\nmenköön Vierimälle ja Lauri Marin mökkiin, koska hän on tuttavampi\nsiellä. Vaan jos Vierimän Loviisakaan ei ole päässyt sairaan luota\nlehmiä lypsämään, niin on tyttöjenkin lähteminen. Anni menköön\nVierimälle Antin kanssa ja Tilta Laurin kanssa Marin luokse. Niin, ja\nlähtekää joutuin nyt, ei siinä tarvitse siekailla, ei ihmisiä sentään\nniin saa tappaa kuin elukoita.\n\nPiiat kuitenkin koettivat pitää puoltansa sanoen: Mutta jos sieltä\ntauti tarttuu ja tulemme kipeiksi.\n\n-- Entäpä makeiksi te siellä tulette, naurahti isäntä ja lisäsi: Minä\ntulen itse vähän päästä ulos ja käyn kummassakin torpassa ja jos ette\nsilloin ole siellä, niin varokaa itseänne.\n\nKun tytöt näin kovan käskyn saivat, täytyi heidän lähteä; mutta miehet\nmenivät mielelläänkin. Vaan kun kaikki olimme porstuan ovella juuri\npihalle pääsemässä, seisoi Jaakko porstuan ovipielessä ja sanoi\njälleen:\n\n-- Koska sinua, Heikki, oikein pienennetään? Sitten kuin ruvetaan, niin\nlähetä sana minulle.\n\nMinä en pitänyt tarpeellisena vastata siihen mitään, mutta Antti, joka\noli talon vanha renki, karjasi, että kartano kaikui: Suus kiinni,\nhunsvotti, ja häpeä vähän! Kun päästiin talosta pois, sanoi Antti\nvielä: Eivät suinkaan tytöt ole antaneet vahdille vettä tänään, kun se\non niin haukkuvallaan.\n\n-- Ei se saanut kuin sianlihaa, pannukakkua, korppumaitolämmitystä ja\nkolme kuppia kahvia päivälliseksi, sanoi toinen piioista.\n\n-- Minä ajattelinkin, virkkoi Antti, että joku siinä on, joko se on\nsaanut liian rasvaista ruokaa tahi liian vähän. Nyt kuulenkin, että se\nhaukkuu rasvan livulta eikä nälässä, niinkuin ensin luulin. Mutta\nkatsokoon vaan, ett'ei pilkka käy vielä maailmassa omaan nilkkaan, ei\nniitä köyhiä ennenkään ole rikkaan lapset intikseen pilkanneet. Vähä on\nikää vielä, paljo puuttuu kahdestakin kymmenestä, enempi vielä\nkahdeksasta kymmenestä. Tyvessä on, ei ole latvassa.\n\n-- Johan Antti suuttui silmittömäksi meidän nuorelle isännälle, sanoi\nAnni.\n\n-- Niin, minä en kärsi sellaista alituista ratikoimista, se on yhtenään\njokaisen silmillä ja luulee vissiin, ettei enään muut ole ihmisiäkään\nkuin hän ja hänen äitinsä, mokoma kahvisusso, puhui Antti.\n\nTämän tarinan kestäessä olimme joutuneet Vierimän pihalle. Siinä nyt\ntuli kysymys, kuinka tehdään ja kuinka komppania jaetaan.\n\n-- Kuka sen nyt taas muistaa, kenen sitä mihinkin mennä piti? kysyi\nAntti.\n\nMinä sanoin: Isäntä käski Annin ja Antin mennä Vierimälle ja Laurin ja\nTildan meille.\n\n-- Jaa mutta jos muistat sinäkin väärin, sano Antti. Mennään ja käydään\nmolemmissa, tulkaa kaikki sisään! Mentiin siis kaikki Vierimän tupaan.\n\nVierimän ukko oli jo hiukan parempi, ja Loviisa oli joutanut lehmiä\nhoitamaan; kuitenkin valitti ukko vielä päätänsä kipeäksi, vaan toivoi\nsen helpoittavan, kun oli saanut siihen etikkahauteen. Ukkoa vähän\nnauratti, kun kuuli minun Helmikankaan väen liikkeelle saattaneen, vaan\nkun sanoivat hänelle, että meidän on meneminen myöskin minun äitini\nmökille, sillä Marikin on kipeä, silloin ukko sanoi: Joutukaa, hyvät\nihmiset, pian. Taitaa olla pahastikin hänen kanssaan. Hän valvoi tässä\nliiaksi ja valitti päätään ja sanoi nenänsä juosseen verta kahdesti.\nLiika valvominen ei ole hyvä, siitä voipi tulla tautikin pian. Jos\nAntti on hyvä ja menee ja katsoo, kuinka siellä on, ja tulette sitten\npalatessanne tämän kautta ja sanotte minulle.\n\nSilloin taas lähdettiin koko voimalla ja mentiin meille.\n\nKun pääsimme kotiin ja astuimme äitini sängyn viereen, näimme hänen\nvielä nukkuvan. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin suinkin\nmahdollista. Tilta, joka sanoi olevansa äitini kanssa erittäin hyvä\ntuttava, siveli hiljaa kädellänsä äitini otsaa ja huulia. Siitä äitini\nheräsi ja aukasi silmänsä.\n\n-- Mikä se on, mikä se on? kysyi hän.\n\n-- Tilta olen, ettekö tunne minua?\n\n-- Kyllä nyt jo tunnen, sanoi äitini, nostaen silmänsä ja samassa\nnousten istuallensa sängyssä. Onhan täällä Lauri ja Antti ja Anni ja\nTilta, mihin te nyt olette menossa?\n\nKun asia hänelle kerrottiin, miten hän oli koko päivän sairastanut,\nsanoi äitini:\n\n-- Voi Heikki parkaa! Tiettyhän se on, että lapselle hätä tulee, mutta\nnyt minä tunnen olevani tuntuvasti raittiimpi, vaikka kyllä päätäni\nvielä hiukan särkee.\n\nTuosta puheesta tulin minä niin iloiseksi, että olin vähällä ruveta\nhyppimään, vaan en kuitenkaan kehdannut sitä tehdä vierasten aikana.\n\nNyt pyysi äitini, että jompikumpi tytöistä lypsäisi lehmän, ja tytöt\nmenivät oikein kevein askelin pyyntöä täyttämään. Vähän ajan takaa toi\nTilta sisään suuren kiulullisen lämmintä maitoa ja äitini rupesi\nnauramaan ja sanoi:\n\n-- Pitäähän minun vieraille jotakin tarjota. Kun ei muuta lämmintä ole\ntällä kertaa, niin juokaa lämmintä maitoa. Hän joi ensin itse kiulusta\nja sanoi sitten: Juokaa, jos tykkäätte, ei se pahaa tee.\n\nSilloin yksi toisensa perään tarttui kiuluun kiinni ja joi maitoa. Minä\nsain juoda lopun ja totta puhuen se oli hauskaa kestiä. Jos sellaista\nmonestikin pidettäisiin, niin vähemmin vaivaisi kohmelo päätä, eikä\njoutuisi monikaan mies pois maaltaan ja mieron mittarit vähenisivät.\n\nKun oltiin vähän aikaa istuttu niitä näitä jutellessa ja muutamat jo\naikoivat pois lähteä, sillä oli hyvin myöhäinen, aukastiin äkkiä ovi ja\nHelmikankaan isäntä astui sisälle.\n\n-- No mitä pahuksia nyt! Täällähän te istutte kaikki, sanoi hän, ettekö\nole Vierimällä käyneetkään? Hyvää iltaa, Mari, sentään, vaikka mun\ntäytyy noita vähän pöllyttää -- -- eivät kalkiset nuo tytöt olisi\nensinkään uskaltaneet lähteä, vaan mikä se on se iso Tee, se on\ntäytyminen! Kyllä minä surraan ja pyörät hyrrään, jos ei hyvä auta.\n\n-- Niin, kyllähän isäntä aina on hyvin hyväsydäminen mies, lausui\näitini. Olkaa hyvä ja istukaa, isäntä.\n\n-- Kiitoksia käskemästänne, sanoi isäntä, kyllähän tuota vähän joudan\nistumaankin. Mutta se on hiidessä valhe se, että minä mikään\nhyväsydäminen olisin. Hyvä sydän on ani kaukana tästä ukosta ja te\nolitte, Mari, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka minua\nhyväsydämiseksi on sanonut. Pilkalla tekin sen teitte, vaan kun se\nkerran on sanottu, niin se on sanottu, ja siitä sanasta annan minä\nteille vielä tänä iltana tynnyrin rukiita, ja se on tosi se! Ja jos\nkipeä olette, niin haen, vaikka läpi yön, teille tohtorin Oulusta.\n\nNyt eivät toiset jaksaneet enään pidättää nauruansa, vaan päästivät\naika remakan. Etenkin tytöt nauroivat, niin että vedet silmistä juoksi.\nVaan isäntä, vaikka häntä itseäänkin alkoi naurattaa, koetti olla\ntotisena ja jatkoi puhettaan:\n\n-- Niin, luulee kai tytötkin minun pilaa puhuvan -- enkös minä sanonut,\nettä makeiksi te täällä tulette, vaan ei kipeiksi. Mutta, hei, kaikki\nminun hyvä väkeni, lähtekää pois! Vaan Mari ei huoli panna oikein pian\novea kiinni. Tänään minä vielä rukiit tuon.\n\nSilloin läksivät kaikki ulos.\n\n-- Kyllä se pian sen tekeekin, arveli äitini, että tuopi rukiit. Sillä\nei hän niin monen hengen kuulemaa lupausta viitsi peruuttaa, vaikk'en\nminä niitä juuri mielelläni ottaisi vastaan. Mutta eihän sitä sovi\nkieltääkään. Se on hänen oma asiansa, kun antaa, niin antakoon.\n\nNoin tunnin ajan odotettuamme kuulimme hevosella ajettavan pihaamme, ja\nennen kuin ehdin mennä katsomaan tulijaa, astui ovesta sisään, säkki\nseljässä, Helmikankaan isäntä. Hän heitti säkin uunin viereen\npermannolle ja sanoi:\n\n-- Jaksan minä, näen mä, vielä kantaa tynnyrin rukiita kärryistä\nhuoneeseen, en minä vielä niin lamassa ole. Siinä on, Mari, rukiit.\nSanastanne on tynnyri ja yksi kappa on ylitse, se saapi olla Laurin\nvuokraa. Kyllä Mari taitaa olla vihainen minulle siitä kuin minä Laurin\notin pois, mutta mitä te rengillä teette, pienethän teillä on vielä\ntilukset muokattavana, jaksatte net yksinkin vielä muokata, ilman että\nsitä varten tarvitsee kokonaista miestä vaatettaa, palkata ja ruokkia.\n\n-- Ei sen vuoksi olisi tarvinnut isännän minulle rukiita tuoda, en minä\nmitään Laurin vuokraa pyydä, sanoi äitini.\n\n-- Oli miten oli, pitäkää rukiit vaan, en minä niitä aina annakkaan,\nsillä sellainen pää on minulla ani harvoin, että lahjoja antaa; kyllä\nsilloin saa ottaa, kuin minä annankin, päätti isäntä.\n\n-- Niin, mutta isäntä voipi kuitenkin, sanoi äitini, pitää vihaa\nminulle, kuu sanoin teitä hyväsydämiseksi, vaan todellakin olen minä\naina ajatellut, että olette erittäin hyväsydäminen, toimelias ja vielä\npäälliseksi seurakunnan etevimpiä isäntiä.\n\n-- Niin -- hm -- kyllä minä yskän ymmärrän, murisi isäntä, Marilla on\npahat nahassa. Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Aina suurempaa ja\nkarkeampaa pilkkaa annatte minun korvissani soida. Toimelias minä tosin\nolen, mutta mikäs seurakunnan etevin isäntä minä sentään olisin!\nKuitenkin, kun se on sanottu, se on sanottu, ja siitä sanasta minä\nhuomenna tuon teille kolme palvattua lampaan reittä, ja se on tosi se!\n\n-- Ei isännän pidä ruveta turhiin puuhiin, kantamaan tavaraansa tänne\nja köyhdyttämään itseänsä, saattaaksensa minua uppo rikkaaksi.\nSovitaanhan noita muutenkin, minä kun pyydän sanani anteeksi, puhui\nsiihen äitini.\n\n-- Mokomiakin herjaussanoja tässä vielä anteeksi pyytämään rupeatte,\nolette vaan koko illan kehunut minua sellaisilla sanoilla, joita ei\nyksikään kuolevainen ole minulle vielä eläessäni lausunut, vaan kaikki\novat minua sanoneet petturiksi, saituriksi ja visukintuksi, joihin\nnimiin minussa onkin syytä. Petturi minä en juuri ole, mutta saituri ja\nvisukinttu olen, ja jos en niin olisi, joutuisin minä pian maaltani\npois, niinkuin isäsikin joutui. Vähän saiturina on mielestäni parempi\nolla, kuin roima tuhlarina, onhan sitten huonouden ja sairauden aikana\nvähän kumminkin, millä auttaa entisiä, vanhoja työntekijöitänsä. Mutta\nkoska anteeksi pyysitte, niin toimitan minä teille huomenna lampaan\nreisien keralla putelin Ranskan viiniä ja päätökseksi sanon: Ei kaikki\nminua oikein tunne, mutta minun mielipiteeni on semmoinen, ettei\nkenenkään, joka minun maallani asuu, pidä puutosta kärsimän. Minä olen\nvalmis auttamaan heti kohta, kuin joku valitus joko tautiin tai\nköyhyyden tähden minun korviini saatetaan. -- Hyvästi nyt, Mari, tulkaa\nterveeksi, huomenna minä tulen taas katsomaan.\n\nSen sanottuaan meni isäntä raskaasti huoaten ulos.\n\nÄitini ja minä jäimme katselemaan toisiamme silmiin.\n\n-- Kyllä minä olen sitä ajatellut, virkkoi äitini hetken päästä, ettei\nse niin kovasydäminen ja armoton ole kuin sitä huudetaan, sillä pahat\nihmiset ovat aina valmiit pahaan kirveeseen vartta jatkamaan, mutta\nruttotuumainen se on, eikä se koskaan ole paha merkki.\n\nMinä olin iloinen, että äitini oli vähän terveempi. Se oli minusta\nparempi kuin Helmikankaan isännän lahjat. Kuitenkin ajattelin paljo\ntuota isäntääkin, vaikka en oikein ymmärtänyt, mitä hän oikeastaan\ntarkoitti. Päätin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt, että\nhän piti paljon korupuheista ja kiitoksista. En tahtonut äitiäni\nvaivata jutun jatkamisella sinä iltana, vaan paneusin levolle ja\nhuokasin sydämmellisen huokauksen korkeuden hallitsijalle ja uskoin\nhänelle, joka aina hyvin tekee, ohjattavaksi kaiken vastaisen eloni.\n\nAamulla aikaisin oli jo äitini ylhäällä toimimassa. Ennen minun\nheräämistäni oli hän jo käynyt Vierimälläkin, ja kun heräsin, sanoi\nhän:\n\n-- Nouse ylös, Heikki, pese silmäsi ja pue päällesi. Tänä päivänä on\nVierimän muorin hautajaiset.\n\nMinä nousin ylös, tein kiireellä työt neuvotut ja olin valmis lähtemään\nvaikka mihin, kun näin äitini terveenä. Juuri kuin olimme lähtemässä\nulos ja äidilläni oli jo munalukko kädessä ovea kiinni pannaksensa,\ntuli Helmikankaan isäntä siihen, kolme lampaan reittä nyrkissä ja\nviinipullo kädessä, ja antoi net äidilleni. Mutta äitini ei tahtonut\nenempiä lahjoja.\n\n-- Minä en huoli enään nyt, se on totta se, isäntä, en minä niin köyhä\nole. On niitä köyhempiäkin autettavia, ja kun minä suutun, niin minä\nannan rukiitkin takaisin. Ei se ole muuta kuin metkuja, koko tuo\ntuommoinen kantaminen.\n\n-- Mitäs te, Mari, oikein meinaatte? sanoi isäntä, ja hänen huulensa\ntulivat valkoiseksi.\n\n-- Sitä minä meinaan, että, jos ei isäntä hyvällä erkane, niin minä\nsuutun.\n\n-- Ohhoh! kuinka ylpeäksi te olette tullut viime yön seutuna, sanoi\nisäntä, olettehan hourupäinen, kun aiotte suuttua hyväntekijäänne.\n\n-- Juuri yön seutuna olenkin ajatellut sen koko asian niin perin\njuurin, vaikka illalla, kun pääni oli vielä kipeä, en oikein\nymmärtänyt. Mutta sitten se selkeni minulle, ja eikö niin ole, että\ntämä asia olisi mitä kiiruimmittain sanottava emännällenne?\n\n-- Olkaa vaiti, hiljaa, hiljaa! Pitäkää kaikki, minä menen pian pois,\nsanoi isäntä ja lähti tiehensä.\n\nMutta äitini huusi hänen jälkeensä: Kyllä minä syön, mitä hyvät ihmiset\nantaa, vaan maksosta pitäköön Siipolainen huolta.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! huusi isäntä kaukaa ja nosti lakkiansa\njäähyväisiksi.\n\nMitä tuo tuommoinen äitini käytös merkitsee, ajattelin itsekseni,\neikös sopisi paremmin kohdella miestä kuin noin julmalla tavalla ja\nuhkauksilla.\n\n-- Mitä vasten niin pahasti isännälle puhuitte? kysyin äidiltäni.\n\n-- Eipä sanota sulle, tulisit liian viisaaksi, vastasi äitini, mutta\nmuista se, ettet missään mitään puhu tästä tapauksesta. Anna se olla\nminun salaisuutenani.\n\n-- Niin, mutta, sanoin minä, tietäähän Helmikankaan palvelusväki\njyvistä ja rukiista, jotka isäntä antoi.\n\n-- Rukiista he tietävät, mutta tästä viimeisestä eivät he tiedä, ja\nanna se olla minun asiani, kyllä minä vastaan, puhui äitini äänellä,\njoka ilmoitti, ettei siitä asiasta sen enempää.\n\nNyt lähdimme Vierimälle enkä minä huolinut vaivata päätäni tutkimalla\näitini salaisuuksia. Niin me kaikessa hiljaisuudessa astuimme Vierimän\npihaan.\n\nSangen ihanasti valaisi kevät-aurinko tuota rauhaista pihaa, jonka\nkeskellä kahden tuolin päällä lepäsi Vierimän muori arkussansa. Ja jos\nmihin päin katsoin, näytti kaikki niin juhlalliselta. Huoneeseen kun\nastuin, oli kaikki niin siistiä ja permannolla pienennettyjä havuja,\njoka pani huoneen erittäin hyvästi hajusta löyhkäämään. Minun suuhuni\ntuli huomaamattani sana: On niinkuin olisi pyhäpäivä.\n\nSiihen yksi noista siistiin pukuun puetuista naisista vastasi\n\n-- Pyhäpäivähän nyt onkin, kosk'on sunnuntai-aamu.\n\nOikein, Sunnuntai-aamu se olikin, vaikk'en sitä ollut ensinkään\nmuistanut. Vähän häpesin, ett'en sitä sen paremmalla huolella ollut\nmuistellut, ja hävettävä asia se onkin kristittyjen seassa, ettei\nmuisteta, milloin on sunnuntai.\n\nMutta yksi vanha harmaapäinen ukko lisäsi naisen sanoihin: Arkinako\ntässä torpparit jaksaisi hautajaisia viettää ja erikseen pappia\nkustantaa.\n\nSiihen virkkoi Vierimän ukko: Kyllä kai sen jaksamisen puolesta jaksaa,\nmutta kun ruumiin hautaaminenkin on pyhä toimitus, niin voipi sen tehdä\npyhänä, ett'ei vierasten tarvitse jäädä sen tähden pois, että työpäivä\nhukkaan menee.\n\n-- Olkoon nyt sitten vaikka niin, sanoi se toinen ukko, ja siihen se\njuttu loppuikin.\n\nNyt juotiin vähän kahvia, jonka jälkeen ruvettiin lähtemään. Mutta\nennenkuin ehdimme huoneestakaan lähteä, tuli Helmikankaan isäntä\nemäntinensä, poikinensa ja tyttärinensä pihaan. He olivat kahdella\nhevosella kulussa, isäntä istui emäntinensä ensimäisissä kärryissä,\npoika Jaakko ja tytär Kreeta toisissa. Vierimän ukko käski heidän\ntulemaan sisälle ottamaan kahvia, mutta isäntä sanoi olevan kaikista\nsopivimman lähteä, kun muka jo oli myöhäinen, ja niin ei yksikään\nHelmikankaan väestä astunut pois ajoneuvoistaan. Sitten veisattiin\nlyhyt virren värssy ja lähdettiin.\n\nHautajaisvieraista oli usea hevosella, mutta usea ilmankin, ja\nsentähden tuli kysymys, kuinka niiden on tekeminen, joilla ei hevosta\nollut. Viimein suostuttiin, että hevosella olijat ottaisivat\nlisäkuormaksi muutamia hevosettomia. Se oli Helmikankaan isäntä, joka\nsen jutun alkuun pani, ja isäntä käski äitiäni omiin kääseihinsä ja\nminua poikansa ajopeliin. Äitini ei ensin tahtonut siihen suostua,\nmutta kun emäntä alkoi häntä pyytää nousemaan hänen syliinsä, niin meni\näitini viimein. Minä puolestani en olisi ensinkään tahtonut Jaakon\nkanssa ajaa, mutta olin viisas kuitenkin, että kohta menin sinne ja\nistuin Jaakon syliin. Kun olin paikalleni istunut, sanoi Jaakko:\n\n-- Oh, keveähän sinä oletkin, vanhasta pienennetty.\n\n-- Mitäs minä vielä niin paljon painan, vastasin minä ja olin juuri\nkuin tosiaankin vanhasta pienennettynä olisi ollut oikea nimeni. Sitten\nmentiin niin että maa tömisi ja vähän päästä olimme kirkon mäellä.\n\nTultuamme kirkolle näin, että Isä ylhäinen oli tehnyt paljon taivahan\ntoukoa, sillä haudattavien ruumisten luku oli yhdeksäntoista.\nParhaaseen aikaan olimme tulleet perille, sillä kohta sen jälkeen alkoi\njuhlasaatto. Pappi ja lukkari kulkivat edellä ja heidän jälessänsä\nkannettiin ruumiit iän mukaan, niin että lasten ruumiit olivat edellä\nja niiden perässä vanhemmat, niin että se, joka oli vanhin ijässä\nvainajien luvussa, sai tulla viimeisenä. Tämän pidin erittäin mukavana\njärjestyksenä, sillä mielestäni ei mikään ollut soveliaampi edellä\nmenemään kuin pieni lapsi. Siten viaton lapsi lapsen-oikeudellansa\naukasi kirkkotarhan tien ja vanhat, syntiset saivat tulla perässä\nlapsille luvattuun valtakuntaan. Kun juhlakulku kellojen soidessa oli\nkulkenut ja kaikki ruumiit hautaan laskettu, yksi sinne, toinen tänne,\neri osiin hautausmaata, ja kaikille oli viimeinen siunaus luettu,\ntoivotti pappi viimeiseksi, seisoen keskellä kirkkomaata, että koko se\nkirjava joukko, joka sinä päivänä haudattiin, yhteen autuaalliseen\nseuraan yhtyisivät haudan tuolla puolen, ja kehoitti kaikkia jälkeen\njääneitä kilvoittelemaan sen perään, että ennen kuolematansa\nvoittaisivat takaisin lapsen-oikeutensa Vapahtajansa tykönä. Sillä\ntaivaan valtakuntaan ei päästä aikaisena, vaan lapsena.\n\nSen perästä mentiin kirkkoon, jossa kauniisti saarnattiin ja\nrovastinkin kuolemasta kiitosta Herralle kannettiin sekä lopuksi\nkehoitettiin seurakuntaa yksimielisesti tulemaan ensi tulevana\ntuorstaina saattamaan vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa.\n\nKun kaikki oli kirkossa loppuun saatettu, menimme hautausmaalle ja\npeitimme Vierimän muorin haudan. Kellot soivat kaiken aikaa. Tosin ei\nmuorille soitettu, mutta siinä samassa sitä hänenkin osallensa tuli,\nkun kerran toisille, rikkaammille, joiden hautoja samalla aikaa\npeitettiin, jumalanpalveluksen jälkeen, niin kuin tapana oli,\nhaudanpeitto-kelloja soitettiin. Kun tuo viimeinen palvelus, minkä\nvielä voimme Vierimän muorille tehdä, oli toimitettu ja hän oli maan\nrauhalliseen poveen kätketty, lähdimme me pois ja ajoimme Vierimälle.\n\nTäällä nyt syötiin päivällistä, pidettiin puheita ja juotiin kahvia.\nMuutamat partasuu-miehet kaatoivat viinaakin kahvin sekaan, mutta\nkukaan ei humalaan tullut. Yhtä ainoata kutsuttua kaivattiin, se oli\nminun vaarini. Hän ei tullut koko iltana.\n\nNoin kello seitsemän aikana läksivät kaikki vieraat pois ja minäkin\näitineni menin kotiin. Surulliselta se kuului, kun Vierimän ukko\nhyvästi jätellessänsä sanoi kotinsa olevan tyhjän ja aution, niinkuin\nei siinä enää ketään asuisi. Entistä enemmän tunsin minä rakastavani\nVierimän torppaa Loviisan kyynelten tähden ja erittäin alakuloisena\nastuin minä äitini kanssa asuntoomme. Äitinikin näytti olevan hyvin\nsuruisena ja kohta huoneeseen päästyänsä alkoi hän veisata:\n\n    Sinä vaivainen mato ja matkamies\n    Mont' vaarallist' vaellan retkee,\n    Ijän maat' etseissän' tässä ties',\n    Ja odotan ehtoon hetkee.\n\nKun virsi oli veisattu, menimme joen rantaan, jossa tuulluttelimme\nsurevaa mieltämme, enkä vihdoin itsekään enään oikein tietänyt, mitä\nsurinkaan; mutta silloin kuin jotakin surullista muistin, oli se\nLoviisan kyynelten tähden. Vihdoin vaipui sekin päivä ajan virtaan.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nOdottamaton harmi.\n\n\nHalullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen\nviimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin\näitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo\nvarahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan\npihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän\nlyömältä piti ruumissaaton lähtemän.\n\nTämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin\nsaapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo\nentinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa,\nkomeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin\nkävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän\npois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä\nsaapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat\nniin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa\nvettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni,\njopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse\nollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en\nkiellä. Äitini vastasi sanoihini:\n\n-- He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.\n\n-- Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi\nmeidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti\nolisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean\nparannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana\nsiitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.\n\nNyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla.\nNiiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi\npappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa\nkäskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan\nja niinmuodoin pois pappilan pihasta.\n\nNyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana \"halulliset\" tarkoitti.\nHalullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus.\nKutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen\nsukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat \"halulliset\"\nnimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä\nehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja\naina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä,\nvaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi\nnäki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä\nkasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja\nkatselin, kuinka alkoi juhlakulku.\n\nEdellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä\nkumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen\ntarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja\nvieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He\nkävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös\ntaivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee?\nKohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin\nvarovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse\ntiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut\nvanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:\n\n-- Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.\n\nSamassa hekin ovat sivu astuneet.\n\nNyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla\nvaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä\nheiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat.\nKaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat\nseurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset\nhansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista\nsamanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa\ntäydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin\nolis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon\nsaman huomaa äitinikin ja sanoo:\n\n-- Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa\nsoittoon, se tietää ilman muutteita.\n\nMutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan\nkatselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna\nkävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä.\nHänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret.\nHeidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat\nLimingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä\ntoisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa.\nJoku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään\nastuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan,\nnet ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko\nvallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä\nsuurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi\nliittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden\njoukossa silmäni keksivät vaarinikin.\n\nJo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni\nsuurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo\nääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt\nkirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin\nmennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon\nläntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään\nkirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti.\nKen suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä\nhuonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme\nniin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan\nasti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla\nalttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien\npäissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi\nkirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa\nkuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja\nsilloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.\n\nHän saarnaa näitten sanojen johdosta: \"Kristus on minulle elämä ja\nkuolema on minulle voitto.\" Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja\ntotuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän,\nMutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät\nluule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu\nsaarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän\nalttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle\nja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun\nrovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia.\nSen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa\nsaarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen\nveisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella,\nmustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan\nkantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten,\nja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me\nriennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on\nylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja\nlasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä\nlisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun\nkaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista\nkokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa,\nettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa\nlapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja\nniin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon\ntomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!\n\nHautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä\nemme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme\nkohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran\nkatsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä.\nSamassa saavuttaa meidän Vierimän ukko, ja kolmisin alamme nyt astua\nterävin askelin. Äitini juttelee asioita kaikenlaisia, joihin ukko\nvastaa milloin myöntäen, milloin kieltäen. Vihdoin tulee tien haara,\njosta Vierimän ukon on eroaminen, mutta silloin huomaamme mustan\nsavupilven. Voi, mistähän se tulee? Vierimän ukkokin lähtee juosta\nlönttyämään sitä kohden, ja kun hetken olemme juosneet, selvenee\nmeille, että meidän oma turvetöllimme on tulessa. Me juoksemme vielä\nkiivaammin, siksi kuin saavumme pihaan ja katkera savu löyhähtää\nsilmiimme. Olemme aivan mökin tykönä, mutta mitä sen teemme. Ovi on\nlukossa ja äitini aukasee sen kiireesti, katto kun on vielä\nalasputoomatta. Nyt saamme kaikki kiirettä syytämään tavaroita ulos.\nNiiden joukossa on säästökannunikin tuokiossa pihalla.\n\nJumalan kiitos, olemme jo kaikki tarpeellisimmat korjanneet ja pihalle\nheittäneet. Silloin katto romahtaa pauhinalla alas. Seinät sujuvat,\nturvaseipäät palavat ja itse seinätkin kyttelevät. Vihdoin viimein\nmeidän katsoessa on huoneestamme jälellä turvekasa, josta sakea savu\nnousee tahi pieniä liekkejä leimahtelee.\n\n-- Kukahan tuon teki? huudahtaa Vierimän ukko.\n\nÄitini valitti: Pahus, kun tuli lähdetyksikin! Jos olisin kotona ollut,\nolisin ottanut heittiöitä niskasta kiinni. Toisten vika se on, sen minä\ntiedän; sillä minulla ei ole ollut tulta eilenkään, sitä vähemmin\ntänäpäivänä.\n\nMinä tiesin, että äitini puhui totta, sillä emme olleet kahteen päivään\nkeittäneetkään. Puolestani todistin äitini puheen Vierimän ukolle.\n\n-- Se on harmillinen asia ja onnettomuus! mietti Vierimän ukko.\n\n-- Onhan se, mutta tekemällähän noita tuonlaisia toisia saa, virkkoi\näitini, tullen tyveneeksi.\n\nNyt ei ukkokaan tahtonut jatkaa puhetta, vaan hän kehoitti kantamaan\njoesta vettä turpeiden päälle, niin ettei valkia saunaan pääsisi. Niin\ntehtiinkin. Ukko ja äitini kantoivat saavilla ja minä kannoin kiululla\nja ämpärillä. Pian oli tuli kipinättömäksi sammunut. Nyt ei ollut\nmeillä yösijaa omasta takaa, jollei saunassa; sillä ulkona oli jo niin\nlämmin, että lehmä kyllä tarkeni pihallakin maata. Kuitenkin ajattelin\nitsekseni, mihinkä tästä oikein asumaan mennään -- pyydettäisiinkö\nVierimän ukolta yösijaa.\n\nÄitini ei näyttänyt olevan juuri milläänkään muusta kuin vaan saisi\ntietää, kuka mökin oli polttanut, ja hän koetti ukon kanssa tutkia\nasiata. He kulkivat ympäri pihaa, nähdäksensä ensin, oliko mitään muuta\npahaa harjotettu. Pian huomattiin, että keskellä pihaa oli tuhkaa ja\nhiiliä maassa. Lähemmin kun tarkasteltiin, nähtiin, että siinä oli\nolkia, heiniä ja kuivia varpuja poltettu. Kun tämä nuotion sija oli\npäällä tuulen mökin raunioomme katsoen, niin tultiin siitä varmaan\nvakuutukseen, että nuotio oli syynä mökkimme perikatoon. Oli näet\npäivän selkeä, että niin suuren nuotion tuli, kuin se jäännöksistä\nnähden oli ollut, oli voinut lennättää, jollei ilmeistä liekkiä, niin\nkuitenkin kipinöitä meidän olkikattoomme, jossa oli kahdenlaiset hyvät\nsytykkeet, oljet päällä, tuohet alla.\n\nNäin oltiin kohta ja vähällä vaivalla saatu selville, että tuho oli\ntullut jonkun ilkiön kädestä, vaan kuka oli tuo hirmuinen, joka toisen\npihaan oli tullut nuotioita virittelemään? Ruvettiin arvelemaan asiaa\nsinne ja tänne, eikä voitu muita ajatella kuin onkipoikia, jotka usein\nkulkivat meidän mökkimme alapuolella onkimassa. Heidän päähänsä siis\nyksimielisesti vian langetimme.\n\nKun asia oli sen verran selvillä, että sytyttäjät olivat onkipoikia,\nrupesi äitini itkemään ja hän itki oikein katkerasti. Lohduttaaksensa\nhäntä sanoi Vierimän ukko:\n\n-- Älä itke, Mari, kyllä sinua Jumala ja hyvät ihmiset vielä auttavat.\n\nTästä ukon hellästä puheesta olin jo vähällä minäkin ruveta itkemään,\nmutta ennenkuin vedet silmiini ehtivät, kuulin äitini vastaavan:\n\n-- En minä itke sitä, että mökkini poltettiin, vaan sydäntäni\nkarvastelee noiden vallattomain poikain surkea tila. Kun jo niin\nnuorena tekevät tämmöistä ilkivaltaisuutta, mitä he sitten tekevätkään,\nkun vanhemmaksi tulevat!\n\nTätä sanoessaan katsahti äitini hyvin terävästi minuun, niin että\nluulin hänen tarkoituksensa olevan vetää minun samaan nuottaan\nonkipoikain kanssa. Mitä hän mietti, kävi kuitenkin kohta selville.\n\n-- Muista nyt sinäkin, Heikki, varoitti hän, ettet koskaan nuotioita\nsytyttele luvattomiin paikkoihin ja ettet missään milloinkaan mitään\npahuutta ja ilkivaltaisuutta harjota. Näet nyt omilla silmilläs, minkä\nvahingon häijyys saa aikaan.\n\n-- Kyllä näen, sanoin minä, luvaten elää siivolla, ja Vierimän ukko\ntaputti kädellänsä päätäni, lausuen:\n\n-- Oikein, Heikki; kun siivolla aina olet, niin kyllä sinusta mies\ntulee, jota olen aina toivonutkin.\n\nNyt vasta huomasin kaivata yhtä joukostamme, nimittäin Loviisaa. Olihan\nLoviisa ollut seurassamme, kun menimme hautajaisia katsomaan; mutta en\nollut häntä huomannut, kuin viimeksi pappilan pihalla. Kysyin siis\nukolta, mihin Loviisa oli joutunut.\n\n-- Kuinka niin? kysyi ukko naurahtaen. Kyllä se tallella on -- Loviisa\nmeni Pirttilän emännän kanssa, sillä Pirttilän emännälle Heikin Antti\noli tuonut tavaroita kaupungista, mutta vienyt ne kotiinsa, kun hän\nasuu kirkonkylässä. Loviisa meni häntä auttamaan niitä kantamaan ja\ntaitaa jo olla kotona.\n\nSamassa kuin ukko oli sanat sanonut, näinkin Loviisan juosta\npiipertävän maantietä meille päin. Pian oli hän siinä ja rupesi\nkatselemaan ihmeissään, avossa suin, kun ei meillä enään mökkiä\nollutkaan.\n\n-- Kyllä me Pirttilän emännän kanssa savun näimme, alkoi hän puhella,\nvaan silloin kuin joen partaalle ehdimme, oli jo kaikki loppunut. Minä\nläksin kuitenkin katsomaan, olisiko isä täällä, vaan kun tulin tälle\naukealle, nousivat silmäni pystyyn, kun ei enään Marin mökkiä\nollutkaan. Kuinka se on palanut?\n\n-- Sytytetty kai se on, sanoi ukko, en minä muuta tiedä.\n\n-- Häpeämättömät! huusi Loviisa.\n\nNyt neuvoi ukko, että kaikki meidän tavaramme kannettaisiin heille\nvielä samana iltana. Suurimmat hän hakisi hevosella, mutta pienemmistä\notti kukin kantamuksensa ja sitten lähdettiin Vierimälle. Perille\ntultuamme laskimme kantamuksemme pihalle ja ukko arveli:\n\n-- Sopiihan se hyvin, että Mari tuopi meille kaikki tavaransa, koska\ntäällä jo on hyvä joukko ennestäänkin.\n\nSe puhe tarkoitti sitä, että meidän jyvämme olivat Vierimän aitassa,\nsamoin kuin myös äitini liiat vaatteet. Vaatteita oli näet vielä\njälellä hyvä joukko semmoisia, joita äitini Helmikankaan tyttärenä\nollessansa oli laittanut. Kun ei meillä itsellämme ollut mitään aittaa\neikä luhtia, niin oli Vierimän väki hyväntahtoisesti ottanut ne\ntalteensa.\n\nMutta vielä oli yksi harmi tuleva.\n\nKun Vierimän ukko aukasi tallin oven, jossa ei ollut oikeata lukkoa, ja\nrupesi ottamaan hevostansa, niin hevosta ei olutkaan. Nytkös ukko\nrupesi viheltelemään ja sanoi:\n\n-- Totta tosiaankin, voroja liikkuu paikkakunnallamme, hevosenkin ovat\nvarastaneet. Eipä totta toisen kerran olekaan jättämistä mökkiä\nyksinään. Et sinäkään, Loviisa, huomannut katsoa talliin, oliko hevonen\njo silloin poissa, kun Marin mökille juoksit.\n\nLoviisa vastasi, ettei hän ollut huomannut talliin katsoa.\n\nUkko juoksi hädässänsä niitylle katsomaan, olisiko joku veitikka\nhevosen sinne laskenut, ja hevonen olikin niityllä. Silloin arvattiin,\nettä samaiset pojat, jotka epäilemättä olivat mökkimme nuotioineet,\nolivat Vierimän talissakin käyneet viisauttansa jakamassa.\n\nNyt haettiin hevosella vielä samana iltana kaikki tavaramme pois ja\nehtoolla tuotiin lehmämmekin Vierimälle. Kun se oli tehty, saimme\nlevähtää ja miettiä päivän tapauksia. Rakkaan opettajamme olimme\nhautaan saattaneet, harvinaisen juhlallisuuden nähneet ja mökkimme\npalolla sen maksaneet; vihdoin Vierimän asukasluku oli vähäksi aikaa\nlisääntynyt toisella vertaa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nVahinko korvataan, syyllinen rangaistaan.\n\n\nKun tuo odottamaton harmi oli tapahtunut, oli äitini kahdella päällä,\nistuttaisiko enään perunoita vai ei oman mökkinsä maahan. Arveltiin\nnäet sitäkin, että on melkein turha mökkiä uudestaan rakentaa. Usein on\ntäytyminen jättää mökki yksin, kun ei ole kotimiestä, ja suittaisi taas\ntapahtua, että se poltetaan. Ja sama, joka mökkejäkin polttaa, voisi\ntehdä pahaa istutuksillekin.\n\nAamulla läksivät Vierimän ukko ja äitini kylälle tiedustelemaan, oliko\nkukaan nähnyt mökkimme luona eilen iltapäivällä ketään liikkuvan.\nYmpäri kuleksittuansa tulivat he kuitenkin tyhjän-toimittajina\ntakaisin; ainoastaan sen olivat kuulleet, ettei ketään oltu nähty\nonkimassa eilis-iltana. Sitä he eivät suuresti uskoneet, sillä heidän\nvarma vakuutuksensa oli se, että onkipojat olivat pahan tehneet.\nKuitenkin täytyi heidän jättää asia sillensä ja äitini huoahti:\n\n-- Niin meni mökkini kirkkaalla päivällä, kuin koiran henki, ilman\nrangaistusta.\n\nKun siis näytti mahdottomalta saada sen enempää selvyyttä, aloimme me\ntehdä työtä ja muokata perunamaatamme entisessä pihassamme; yöt kävimme\nmakaamassa Vierimällä. Kaikkein suurin harmi oli kuitenkin äidilläni\nenostansa, kun hän odotteli enoansa kohdakkoin Kemistä tulevaksi eikä\nollut kotoa enempää kuin taivaan linnulla, mihin vieraan sisään käskeä,\nja vallan tukalassa tilassa olisimme olleetkin, jos ei olisi meillä olut\nniin kelpo naapuri kuin Vierimän ukko.\n\nOli noin kolme päivää rovastin hautajaisista, siis sunnuntai-ilta, kun\njuuri maatapanon aikana astui Vierimän pirttiin eräs vähämielisenä\npidetty vanha leskinainen, nimeltä Saara Sulkava. Ensimmäiseksi\nsanoikseen alkoi hän puhua tuosta meille tapahtuneesta onnettomuudesta.\nSe oli kaikkein mielestä merkillistä, kun hän kertoi juuri tulevansa\nkaupungista, johon hän sanoi menneensä tuorstaina. Silloin oli mökki\nvielä ollut palamatta, mutta hän sanoi kuitenkin tietävänsä, kuka sen\noli polttanut.\n\nNytkös me kaikki oikein ihmeeseen tulimme! Mistä hän voisi tietää mökin\npolttajan, kun oli ollut kaupunkimatkalla kaiken aikaa ja hänen\nmennessänsä mökki vielä oli entisellään eivätkä nekään mitään\ntietäneet, jotka samassa kylässä olivat.\n\nUkko ja äitini koettivat vuoroonsa kysellä häneltä, mistä hän sen\ntietää ja kuka polttaja on. Mutta hän sanoi ei uskaltavansa sen enempää\npuhua, valitti vaan maailmaa pahaksi ja ilkivaltaiseksi. Jos polttaja\nolisi huonompia ihmisiä, arveli hän, niin hän kyllä uskaltaisi sanoa,\nmutta hän pelkäsi rikasten päälle kannustaa. Minä olen vanha ja joudun\npian seurakunnan elätiksi; jos minä rikkaita laittaisin rikoksesta\nrangaistukseen, niin rikkaat minun tappaisivat myrkytetyllä ruo'alla.\n\nHänen sanoissaan huomattiin tosin jotakin johtoa, mutta kun häntä\npidettiin vähämielisenä, niin arveltiin hänen puheensa olevan vaan\ntuulen tuomaa.\n\nVaan äläpäs! Kun taas uudestaan kysyttiin, eikö hän oikeudessakaan\nuskaltaisi totuutta sanoa, vastasi hän:\n\n-- Kyllä minun oikeudessa täytyy totuus sanoa, vaan kun minua pidetään\nvähämielisenä, niin ei heidän tarvitse minua valalle laskea ja toiseksi\neivät taida oikeudessa ottaa korvaansakaan, jos ma untani siellä\nrupeaisin kertomaan. Mutta jos osaatte metkutella, niin kyllä siitä\nvielä sittenkin voipi selko tulla. Jos vikapää saadaan itse\ntunnustamaan, silloin ollaan asian perillä. Sitä varten pitää, kun\nnimismies vikapäätä tunnustamaan vaatii, kohta käyttää kovia sanoja,\nettä on näkijöitä ja todistajia kyllä; silloin se pian tunnustaakin,\nsen minä takaan, vaan minä en puhu asiata enkä nimitä vikapäätä muille,\nkuin vallesmannille.\n\nOli siis jättäminen asia siksi kuin Saara nimismiehen edessä totuuden\npuhuisi, ja kun hän oli kävelymatkastaan hyvin väsynyt, pyysi hän saada\nyötä olla Vierimällä. Se hänelle sallittiin ja niin panimme kaikin\nlevolle.\n\nAamulla läksi Vierimän ukko sanaakaan hiiskumatta ulos, pisti hevosen\nvaljaihin ja ajoi Limingan kylään päin. Saara Sulkava nousi myöskin\nylös ja aikoi lähteä, mutta kun hän oli hieroja, pyysi äitini häntä\nhieromaan kättänsä. Hän myöntyi pyyntöön ja alkoi kohta hieroa. Saara\noli myöskin nuuskan-tekijä ja hän oli tuonut kaupungista suuren nyytin\ntupakanlehtiä. Hän pyysi äidiltäni lupaa, että saisi käden hierottuansa\nkuivata padassa vähän tupakoita, sillä hän oli muutamille luvannut\nsamaksi päiväksi tuoda valmista nenänuuskaa. Äitini lupasi hänen tehdä\nvaikka kaikki tupakkansa nuuskaksi ja antoi hänelle sitä varten puita\nja padan. Kun käsi oli hierottu, rupesi Saara kuivailemaan\ntupakanlehtiä ja oli juuri täydessä touhussa työssänsä, kun Vierimän\nukko ajoi nimismiehen kanssa pihaan. Saara kuitenkaan ei toimessansa\ntulijoita huomannut, ennenkuin nimismies seisoi hänen edessänsä. Nyt\nSaara parka pahanpäiväiseksi hämmästyi, kun nimismies alkoi puhutella\nhäntä mökin palosta:\n\n-- Te olette sanonut tietävänne, kuka Maria Helmikankaan mökin on\npolttanut, sanoi nimismies.\n\n-- En minä tiedä sen paremmin, minä näin vaan semmoista unta, puheli\nSaara ja rupesi vapisemaan.\n\n-- Mimmoisia unta näitte? Kertokaa uni minulle, käski toinen.\n\nSaara istui rahille, otti tuohisen nuuskatoosansa, pisti nuuskaa\nnenäänsä ja alkoi kertoa ja me kaikki istuimme ja kuuntelimme:\n\n-- Minä menin tuorstaina kaupunkiin ja kuljin Marin mökin sivu\nmaantietä, sitä samaa, jota maailman kansatkin kulkevat. Minä en nähnyt\nmitään pahoja enteitä, en niin missään, ja pääsinkin ehtoolla myöhään\nOuluun. Siellä menin majapaikkaani Kuusiluodossa, niinkuin kuuna\npäivänä tavallisesti, ja väsynyt kun olin, panin melkein kohta maata.\nSisaren tytär näet aina laittaa minulle kohta vuoteen, kun sinne tulen,\nvaikka se sitten olis sydänpäivällä. Kun maata panin, niin valvoin\nkuitenkin kauan ennenkuin sain vähääkään unta silmiini. Minä kääntelin\nitseäni vuoteellani sinne ja tänne ja olin levotoin. Oli kumminkin\nkappaleen jälkeen sydän-yön, kun nukuin, ett'en itsekään huomannut,\nkoska olin nukkunut. Minä olin seisovanani Temmesjoen rannalla ja näin\nsiinä Marin mökin ja maantien ja kuulin äänen, vaikk'ei ketään näkynet,\nja ääni sanoi: He ovat rovastia hautaamassa. Sitten näin minä\nHelmikankaan pojan Jaakon ratsastavan niitylle pienellä, punaisella\nvarsahevosella, ja hän astui alas varsan selästä erään vanhan\nheinäsuovan luona, otti siitä heiniä ja suovan pohjarisuja, sitoi ne\ntaakaksi ja kantoi sen Marin mökille, keskelle pihaa. Vähä niitä vielä\non, sanoi hän sitten, ja uudisti niityllä-käymisen kolme kertaa, tuoden\naina taakallisen risuja ja heiniä. Sen jälkeen kävi hän Vierimän riihen\nseinän vierestä ottamassa olkia kokonaisen kuvon ja kantoi senkin Marin\npihalle. Nyt toi hän varsansa niityltä myöskin Marin pihaan. Näin\ntoimitettuansa asetteli hän sievästi ja sukkelaan nuotion keskelle\npihaa kaikista kantamistansa aineksista, raapasi puikolla varsan\nkylkeen ja sai siten puikon syttymään tuleen. Palavalla puikolla\nsytytti hän sitten tuon pehkukasan, sanoen: Täytyy tehdä ilotulitus ja\nhuvitella itseäni, sillä välin kuin isä ja äiti ovat rovastia\nsuremassa, kosk'en minä sinne päässyt, jonne kaikki kerjäläisetkin ovat\nmenneet. Pian on koko pehkukasa tulen vallassa. Jaakko sieppaa aidasta\nseipään kappaleen ja hämmentää sillä nuotiota. Minä juoksen lähelle\nhäntä ja kysyn, mitä vasten hän siinä nuotiota pitää, toisen pihassa.\nSiihen hän vastasi: Minä keitän punaista maalia, jolla Marin mökki\nmaalataan; se on maalamatonna niin ruma, kun se on turpeista. Nyt\nlentää kipunoita huoneen olkikattoon, joka syttyy tuleen. Tästä pojalle\nhätä käteen, hän hyppää varsan selkään ja ajaa karauuttaa pois, vaan ei\npääse edemmäksi kuin huoneen kohdalle. Siinä hyppää tuo punainen\nhevonen pystyyn ja on silmänräpäyksessä kasvanut mahdottoman suureksi\nhevoseksi, lähes mökin kokoiseksi: Jaakko putoaa pois seljästä ja\nlähtee juoksemaan ja pääseekin pakoon, mutta hevonen muuttui koko\nhuoneen kokoiseksi tulen-liekiksi. Minä juoksin pojan perässä\nsaadakseni kiinni hänet. Hän juoksi Vierimälle, aukasi tallin oven ja\nlaski Vierimän hevosen niitylle, sanoen: Tuosta kumminkin uskovat\nvoroja paikkakunnalla liikkuneen ja minä olen syytön. Sitten hän juoksi\nkotiinsa ja minä heräsin. Mitä herra vallesmanni siitä minun unestani\nnyt arvelee? päätti Saara.\n\n-- Unestanne, muori parka, huomaan selvästi, että Helmikankaan poika on\nsyypää siihen työhön eikä kukaan muu; mutta me emme voi teidän\ntodistuksellanne näyttää asiaa todeksi, sillä te olitte Oulussa ja asia\ntapahtui Limingassa. Unia ei taida niin lujasti uskoa, että ne\ntodistukseksi kelpaisivat.\n\n-- Sen minä vallan hyvin tiedän, sanoi Saara, mutta koettakaapas saada\nhäntä tunnustamaan, sanokaa, että teillä on kyllä näkijöitä, jotka\ntulevat todistamaan, jos ei hän hyvällä tunnusta.\n\nNimismies käveli takaisin laattialla muutamia kertoja hyvin\najatuksissansa, sitten hän äkkiä sanoi:\n\n-- Lähettäkää tuo pieni poika käskemään Helmikankaan Jaakkoa tänne. Jos\nei sitä tänne sievästi saada, niin asiasta ei tule mitään.\n\nSilloin äitini sanoi minulle:\n\n-- Mene nyt, Heikki, ja pyydä Jaakkoa tulemaan tänne, mutta älä puhu\nmitään mistään, sano vaan, että Vierimän isäntä käski hänen tulla.\n\nSilloin minä menin ja juoksin niin paljon kuin jaksoin. Perille\ntultuani tapasin Jaakon seisomasta keskellä pihaa, kädet taskuissa\nkatsoen, kun isäntä kärryjä tervasi. Minä kuiskasin hänelle hiljaa\nkorvaan: Tule Vierimälle, Vierimän isäntä käski sinua.\n\nJaakko katsahti minuun vihaisesti ja sanoi: Mitä sinä, vanhasta\npienennetty, puhut? Mitä asiaa Vierimän ukolla minulle on?\n\n-- En minä tiedä, vastasin minä, mutta tule nyt vaan, se tekee siellä\njotakin uuden-aikaista masiinaa, jota se varmaankin sinulle tahtoo\nnäyttää.\n\nJaakko ei kuitenkaan myöntynyt, vaan isäntä sanoi:\n\n-- Voithan mennä, joudathan tuosta, mitäs siinäkään seisot.\n\nNyt Jaakko totteli, mutta ikävystyttävän vitkaan hän käveli. Viimeinkin\nsaavuimme Vierimälle ja astuimme pirttiin.\n\nTäällä istui nimismies pöydän päässä paraikaa kahvia juomassa. Jaakko\nkäskettiin istumaan penkille. Hän istui, mutta monen-näköiset olivat\nJaakon kasvot väriltään. Vaikka hän koetti vakuuttaa itseänsä,\nkuitenkin hän tutisi niin, että kaikki, jotka huoneessa olivat ja hänen\nnäkivät, selvästi huomasivat, että hänellä oli joku peljättävä asia\nmielessä. Kuitenkaan ei hyvään aikaan sanottu Jaakolle mitään, vaan\npuhuivat Vierimän ukko ja äitini nimismiehen kanssa kaikenlaisista\nmuista asioista. Joka kerta, kuin nimismies rupesi jotakin sanomaan,\nsäpsähti Jaakko, vaan kun ei sana häntä tarkoittanut, rauhoittui hän\njälleen. Kun nyt jonkun aikaa oli Jaakkoa noin puntarissa pidetty,\nastui nimismies äkkiä Jaakon luo ja sanoi:\n\n-- No, Jaakko! Kuinkas me nyt saadaan hyvin pian Maria Helmikankaalle\nuusi mökki entisen sijaan? Minun ajatukseni mukaan olisi se nyt puusta\ntehtävä, sillä rumahan turvemökki on -- eikö niin?\n\nNyt muuttui Jaakko valjuksi, kuin itse kuolema, eikä saanut hyvään\naikaan minkäänlaista sanaa suustansa, viimein puhui hän hiljaan\nniinkuin huono sairas:\n\n-- Onko Marin mökki poltettu sitten?\n\n-- On -- etkös sinä sitä tiedä, asuthan samassa kylässä, sanoi\nnimismies.\n\n-- En minä tiedä, sanoi Jaakko, minä kumminkaan en, herra vallesmanni,\nole sitä polttanut.\n\n-- Enhän minä ole sitä sanonutkaan, että sinä olet polttanut, minä vaan\ntahdoin kysyä, kuinka saataisiin pian toinen mökki sijaan. Etkös sinä\nole Helmikankaan nuori isäntä ja tottahan tahdot katsoa maasi päällä\nasuvaisten vastaista etua, ethän niin tunnoton mahda olla.\n\nTuohon Jaakko sanoa hökäsi:\n\n-- Jos minulla olisi itselläni rahan, niin minä maksaisin vaikka mitä,\nettä minä pääsisin siitä asiasta hyvin pian erilleni.\n\n-- Oletkos siinä asiassa kiinni sitten? kysyi nimismies.\n\n-- Minä häm-äm-mästyin, anta-akaa ant-eeksi, herra vallesmanni, änkytti\nJaakko.\n\n-- Mitäs siinä tarvitsit hämmästyä? Jos syytön olet, niin eihän se\nmitään ole. Mutta sano nyt suoraan, mitä sinä siitä mökinpalo-asiasta\ntiedät, niin pääset paljon vähemmällä selkkailulla, sanoi nimismies.\n\n-- Totuudenko puhua, vai mitä? kysyi Jaakko.\n\n-- Totuuden, niin, sillä ihmiset ovat nähneet sinun päästävän Vierimän\nhevosenkin tallista niitylle, vastasi nimismies.\n\n-- Ei siinä silloin ketään ihmisiä ollut, kosk'en minä ketään nähnyt.\n\n-- No niinmuodoin sinä kumminkin olet kaikkeen syypää, niinkuin\npuhuttu.\n\n-- Kyllä, mutta en minä pahaa sillä tarkoittanut.\n\n-- Kyllä, toisti nimismieskin; mutta kyllä minä nyt vien tämän Jaakon\ntakavarikkoon. Mars nyt ja sukkelaan! ei sellainen poika saa irti olla.\nPian sinä poltat taloja, kun olet mökeillä alkanut.\n\nSilloin läksi nimismies ulos, taluttaen Jaakkoa mukanansa. Vaan kun\npihalle ehtivät ja me kaikki olimme sinne jälestä menneet, seisoi\nHelmikankaan isäntä myöskin siellä. Kun hän näki poikansa nimismiehen\nkourissa, kysyi hän säikähtyneenä:\n\n-- No mitä Jaakko nyt on tehnyt? Minäkin tulin katsomaan sitä\nuuden-aikaista masiinaa, jota Vierimän täällä piti tekemän.\n\n-- Kyllä se on semmoinen masiina, isäntä hyvä, tuo teidän poikanne,\nettä se pian polttaa koko Temmesvarren autioksi, jos ei sitä\ntakavarikkoon pistetä, sanoi nimismies.\n\n-- Totta toisen kerran, mitä minä nyt kuulen, ennenkuin kuolen?\nPolttaako Jaakkoni taloja, vai mitä konstia se on? huusi isäntä.\n\n-- Hän on polttanut Maria Helmikankaan mökin viime tuorstaina ja\npäästänyt tämän Vierimän hevosen tallista niittyyn. Sen hän on itse\nminulle tunnustanut ja onhan siihen vierasmiehiäkin, vastasi nimismies.\n\n-- Kyllä minä sen pian uskonkin, sillä hän on hyvin vallaton ja\nylimielinen, eikä sille ole ollut minun sanastani mitään apua, hän kun\non kaiken ikänsä ollut äitinsä lempilapsi. Jota liian hellästi\nkasvatetaan, ei siitä ikänä ilmoisena tule miestä. Mutta minä sanon nyt\nsinulle, Jaakko! että ajatteleppas vähän kuitenkin perään, mitä äitisi\non sanova tästä ja mitä ajattelee isäsi. Mitä minä nyt sinusta\najattelen -- sano suoraan, sinä hävytön poika, mitä minä sinusta nyt\njuuri tällä hetkellä ajattelen.\n\nJaakko, joka entisestään oli jo hyvin hämillänsä, tuli nyt isänsä\nkovasta puheesta aivan säikähtyneeksi, ja sen sijaan, että hänen olis\npitänyt jotakin isällensä vastata, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.\n\n-- Niin, sinä itket nyt, kun tiedät, että sinulla on rangaistus\nedessäsi, mutta miks'et silloin itkenyt, kun teit ihmisille pahaa?\nMuutoin oli se oikea vastaus kysymykseeni, että itkemään rupesit, sillä\nminun sydämmeni itkee sitä, että minulla on niin kelvoton ainoa poika.\nLuuletko sinä, että se on maallemme kunniaksi, suvullemme hyväksi\nmaineeksi, että sinä tuommoiseksi lurjukseksi heittäysit? Luuletko\nsinä, että isälläsi on kylläksi suuri rahapussi aina maksamaan sinun\nvapautesi edestä? Tiedätkö, että se nousee summiin? Luuletko sinä, että\nvanha, kunnialla elänyt isäsi on velkapää näkemään ja kuulemaan, kuinka\nsinä ryösit pitkin vankiloiden ja linnojen penkkilöitä ja olet koko\nsuvullesi häväistyksen tauluna, niin että pian kaikki net ihmisraukat,\njoiden täytyy kantaa Helmikankaan nimeä, ovat häpeän tähden, joka\nsinusta vuotaa, pakoitetut muuttamaan nimensä. Ajattele! ja anna\npahuutesi jo jäädä tähän kertaan, puhui isäntä parka.\n\nSitten kääntyi isäntä nimismieheen päin ja sanoi:\n\n-- Viekää, lähettäkää poika linnaan. Tästä lähtien ei ole Helmikankaan\nisännällä yhtään poikaa.\n\nNyt alkoi Jaakko ääneensä itkemään ja sanoi itkiessänsä: Antakaa\nanteeksi, isä, tämä kerta ja maksakaa minun edestäni.\n\n-- Antakaa anteeksi tämä kerta, ei ole pitkältä toiseenkaan, ai'oit\nsanoa. Vaan tiedätkös, siinä ei minun anteeksi antamiseni auttaisikaan,\nvaikka vielä sen tekisinkin. Olethan jo kiinni. Tiedätkö, että\nvallesmanni pitää sinusta kiinni, eikä hän voi sinua enään hellittää\neikä saakaan hellittää.\n\nNyt pyysi isäntä kaikkein astumaan Vierimän pirttiin, johon jälleen\nmentiinkin. Jaakkokin sai tulla nimismiehen taluttamana. Helmikankaan\nisäntä käski Jaakon nurkkaan seisomaan ja asetti pitkävartisen luudan\nhänelle kouraan. Sitä hänen täytyi pitää edessänsä pystyssä, niin että\nluudan varsi oli juuri nenän kohdalla. Sitten alkoi isäntä\nneuvottelemaan asiasta nimismiehen ja äitini kanssa.\n\n-- Onko tässä asiassa oikein täydelliset näkijät? kysyi isäntä.\n\n-- Ei siinä ole ensinkään näkijöitä, sanoi nimismies, ainoastaan tämä\nSaara Sulkava on nähnyt sen unessa ja me hänen omasta tunnustuksestansa\nolemme huomanneet, että hän on syypää.\n\n-- Merkillinen sallimus -- vai paljas uni todistajana, sanoi isäntä.\nNo, sama se, mutta voisiko siihen mitään auttaa, jos minä maksaisin\nvahingon-kärsineille ja sopisin sen asian, koska hän on vielä\nvallan-alainen eli ala-ikäinen?\n\n-- Onko hän alle viidentoista vuoden? kysyi nimismies.\n\n-- Sepä se, kun se jo täytti tuon henkiraha-ijän.\n\n-- Niin, sanoi nimismies, pahanteoista täytyy itse vastata, niin pian\nkuin on täyttänyt viisitoista vuotta, vaikka se ei ole naima-ijässä\nvielä silloin eikä isännäksikään kelpaa. Mutta jos annettaisiin olla\nnaima-ikään asti pahanteoista isän kurituksen alaisena, niin sitte ei\ntulisi tämän maailman elämästä mitään. Mies on nimittäin juuri kaikkein\npahimmillaan viidennestätoista kahteenkymmenenteen vuoteen, että\nmelkein on niin, että minkä pään se silloin ottaa, niin se semmoisena\npysyykin. Sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuneet ja tapahtuvat pahat ja\nhyvät ovat vaan poikkeuksia. Silloin kuin mies rupeaa miehistymään,\nmutta on kuitenkin vielä kasvava, on veri kaikkein kiihkeimmillään\nrupeamaan kaikkiin hurjuuksiin. Sen tähden juuri on täytynyt panna jo\nkova rangaistus pahantekiöille viidentoista vuoden vanhasta.\n\nNimismiehen juuri viimeisiä sanoja sanoessa, heitti Jaakko luudan\nnurkkaan ja läksi juoksemaan ulos. Isäntä läksi kohta kiirein askelin\nperästä ja saavutti Jaakon juuri kaivon luona, joka oli keskellä pihaa.\nTätä nyt rupesi Jaakko kiertämään ja me kaikki katsoimme ikkunasta.\nKaivon kehä kun oli siksi leveä ja korkea, ettei isäntä voinut ulettua\nhäntä ottamaan kiinni sen ylitse eikä juoksemallakaan häntä tavottanut,\nniin hyppäsi isäntä kaivon kannelle, aikoen niin saada kiinni poikansa.\nMutta tämäpä muuttui pieneksi kaksintaisteluksi isän ja pojan välillä,\nsillä Jaakko hyppäsi myöskin kaivon kannelle isäänsä vastaan ja\nennenkuin ukko huomasi olla varoillansakaan, oli hän suinpäin kaivossa\npoikansa työntämänä. Nyt hyppäsi Jaakko alas kaivon kannelta, juoksi\nsitten piililaukkaa navetan luo, kiipesi nurkkaa myöden ylös navetan\nkatolle, istahti katon harjalle ja irvisti. Me juoksimme kaikki\npihalle, nimismies etunenässä, ja laskettiin kaivon ämpäri alas. Ukko\nastui ämpäriin ja tuo tukeva kaivonvintti nosti sievästi läpimärjän\nHelmikankaan isännän ylös, ja hän astui kaivon kannelle.\n\nJaakko istui katon harjalla entisessä asemassansa, mutta kun isännälle\nJaakon olopaikka osotettiin, juoksi hän sinnepäin vimmastuneena. Nyt\ntuli Jaakon asema arveluttavaksi, hän hyppäsi alas navetan katolta ja\njuoksi niin kiivaasti kuin taisi alas joelle. Isäntä, joka näytti\npäättäneen ottaa kiinni poikansa millä hinnalla hyvänsä, juoksi perässä\nmyöskin joelle. Mutta kun hän sinne ehti, oli jo Jaakko vaatepäällä\nuinut lähes joen toiselle rannalle. Ei ukko kyytiä kysynyt, vaan\nhyppäsi myöskin jokeen ja huusi uidessansa:\n\n-- Poika! Anna kiinni itsesi, kynsistäni et ole pääsevä.\n\nMutta Jaakko oli jo ehtinyt joen toiselle rannalle, pian oli isäntäkin\nsiellä, ja nyt tuli kova peräkkäin juoksu. Jaakon kiinnisaanti ei\nkuitenkaan onnistunut, sillä niin pian kuin ukko oli hänet juuri\nsaavuttamaisillaan, hyppäsi Jaakko jokeen ja rupesi uimaan. Isännän\nvoimat taasen alkoivat liiasta juoksusta ja uimisesta nähtävästi\nloppua, ja nimismies kehoitti rannalla seisoen isäntää luopumaan\nturhasta työstä. Isäntä tulikin maalle. Kaikki päättivät Jaakon\nvähämieliseksi ja nimismies jätti Helmikankaan isännän haltuun tehdä\nvähämielisen poikansa kanssa, miten hyväksi näkisi. Kuitenkin varoitti\nhän isäntää kaikella mokomin maksamaan äidilleni vahingon korvauksen ja\nläksi sitten pois.\n\nKun Jaakko kuuli nimismiehen puheet ja myöskin näki hänen pois menevän,\nuskalsi hänkin nousta ylös joesta. Hänen tarkoituksensa oli täytetty ja\nhänen hulluutensa tunnustettu. Mutta kun Jaakko tuli lähelle isäänsä,\ntarttui isäntä häntä tukasta kiinni ja talutti hänen Vierimän pirttiin.\nSiellä pantiin Jaakko entiseen asemaansa seisomaan luudan vartiana.\nHänen märjistä vaatteistansa valui vettä permannolle. Yhtä läpimärjät\nolivat isännänkin vaatteet, mutta Vierimän ukko antoi hänelle kuivat.\nKun isäntä oli kuiviin pukeutunut, kääntyi hän äitini puoleen ja kysyi:\n\n-- Kuinka paljon pyydätte, Mari, vahingon korvausta?\n\n-- Sepä ei suuriin taida nousta, arveli äitini.\n\n-- Piisaako 200 ruplaa?\n\n-- Se on liiaksi paljon.\n\n-- Ei se paljon ole, se lasketaan pois pojan perinnöstä.\n\n-- Minä tyydyn viiteenkymmeneen ruplaan.\n\n-- Se on liian vähän -- minä maksan sata ruplaa.\n\n-- Se on oma asianne.\n\n-- Niin on, ja Vierimälle maksan minä 25 ruplaa.\n\n-- Minä en mitään pyydä, sanoi Vierimän ukko.\n\n-- Minun kanssani ei saa kiistää. Minä maksan.\n\nSilloin Helmikankaan isäntä sieppasi hattunsa pöydältä ja läksi kiirein\naskelin kotiinsa päin.\n\nIsännän mentyä astui Vierimän ukko Jaakon luo, joka vielä seisoi\nsamassa paikassa, ja alkoi häntä puhutella:\n\n-- Mikä sinua vaivasi, että sellaisiin hurjuuksiin rupesit, -- tekemään\nnuotiota toisen pihalle?\n\n-- Minä en muuta tiedä, sanoi Jaakko, kuin ilvehdin vaan. Tosin olin\nvähän vihainenkin, kun en päässyt rovastin hautajaisiin, sillä isäni\nkielsi, etten saanut tulla katsomaankaan, ja minä rupesin tekemään\nsuitsua, joka näkyisi aina kirkon mäelle, saattaakseni heille, jotka\nkirkolla olivat, hämmennystä ja säikähdystä. Muutoin ei aikomukseni\nollut mökkiä polttaa, vaan tuuli lennätti kipunoita kattoon ja minun ei\nauttanut muuta kuin lähteä juoksemaan. Kotimatkalla juoksin teidän\ntallin kautta ja päästin hevosenne tallista ulos, siinä tarkoituksessa,\nettä luultaisiin voroja paikkakunnalla liikkuvan. Sitä olen itsekin\najatellut, että minussa oli vähän hassunvikaa silloin, enkä minä\nymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa.\n\n-- En minäkään ymmärrä, sanoi Vierimän ukko, mutta sen ymmärrän, että\nsinussa vallitsee pahuus ja keveämielisyys, joka sinun ennen pitkää\nsaattaa suurimpaan onnettomuuteen, jos vaan et ajoissa lakkaa ja rupea\nihmisten tavalla elämään. Älä luule, että sinua monta kertaa\nheittohulluus auttaa. Onhan lääkäreitä maassa, jotka ymmärtävät.\n\n-- En minä siihen luotakkaan, arveli Jaakko, että minä hulluudellani\naina läpi pääsen; mutta nyt minun täytyy koettaa viimeiseen asti\nhulluilla. Minä koetan, enkö pääsisi merelle, sillä minun on tehnyt\nmieleni sinne kauan aikaa.\n\n-- Vai niin, sanoi Vierimän ukko ja näytti pitkään miettivän Jaakon\nsanoja.\n\nUkon miettiessä ja hiljaisuuden huoneessa vallitessa, astui\nHelmikankaan isäntä pirttiin. Hän meni suoraa päätä pöydän luo ja laski\nrahat pöydälle.\n\n-- Tässä, lausui hän lujasti, on Marille 100 ruplaa ja Vierimälle 25,\nja ollaan sitten ystävykset.\n\nÄitini otti rahansa ja kiitti. Vierimän ukko esteli ottamasta, mutta\nhänen täytyi vihdoin, kun ei isäntä helpoittanut.\n\nKun vahinko oli palkittu, sanoi isäntä Jaakollensa:\n\n-- Poikani, se on semmoinen asia nyt, että sinun on lähteminen tänä\npäivänä minun kanssani Raaheen ja sieltä merelle. Olkoon se mieleesi\ntaikka ei, nyt sitä lähdetään, poika.\n\nSamassa otti isäntä Jaakkoa kiinni kädestä ja talutti hänen ulos ja\npian olivat he poissa näkyvistämme.\n\nNoin kolmen tunnin perästä näimme, kun olimme äitini kanssa\nperunamaallamme, Helmikankaan isännän ajavan maantietä, istuen\nkääsyissä poikinensa. Matkan suunta näytti olevan Limingan kirkolle\npäin ja äitini sanoi: Nyt sitä Jaakkoa Raaheen viedään! Minusta oli\nrangaistus kova, kun Jaakko paran täytyi mennä merelle ja erota\nkodostansa, jonka isännäksi hän muutoin olisi tullut. Hänen halunsa\nmerelle lähteä, josta hän Vierimän ukolle puhui, oli mielestäni\nteeskennelty.\n\nÄitinikin oli hyvin mietiskeleväinen, juuri kuin sinä päivänä\ntapahtuneet asiat olisivat häntä erinomaisesti liikuttaneet, mutta minä\nolin jo täysin leppynyt ja ajattelin kauan niitä vaivoja ja vastuksia,\njoihin Jaakon nyt täytyi antautua.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nOdotettu vieraamme.\n\n\nJuhannus oli jo mennyt. Kesä oli parhaassa kukoistuksessansa.\nTavallisia kesätöitä toimittelimme entiseen tapaamme ja asuimme\nVierimällä. Helmikankaan väen kanssa emme paljon asioineet, ainoastaan\npuhua kuulimme, että emäntää usein vaivasi itku ja hammasten kiristys,\nkun hänen lempilapsensa oli jätetty ulkomaalaiseen laivaan Raahessa.\nNiin kerrottiin. Mutta isäntä ei ollut juuri millänsäkään, juuri kuin\nhänelle ei olisi mitään tapahtunut; vaikka oli niin äkkiä kadottanut\nainoan poikansa. Niin välinpitämättömäksi huhu tiesi isännän kertoa.\nMutta olihan heillä tytär jälellä, jolle heidän molempain nyt oli\nantaminen rakkautensa. Olisihan luullut tuon ihanan sinisilmä Kreetan\nkainoudellansa ansainneenkin hurjapäisen veljensä osan ja etu-oikeuden\nvanhempainsa suosiossa. Mutta Helmikankaalla ei oltu, ei eletty,\nniinkuin muissa ihmisissä, eikä tytär ollut äidin lemmikki, niinkuin\ntavallisesti, vaan oli vakaisen ja suoran luonteensa tähden äitinsä\nvihatti. Enemmän kuitenkin, jollei täydellisestikään, oli hän isänsä\nsuosikki. Tyttären suora ja teeskentelemätön luonne oli monasti\nisällekkin vastenmielinen, sillä tuo Helmikankaan isäntä oli hyvin\nmonikoukkuinen. Mutta oli hän, mikä oli. Varmaa on, ettei Kreeta ollut\nkummankaan, ei isänsä eikä äitinsä kaltainen, vaan oli kuin jostakin\ntoisesta perheestä tuohon oikulliseen joukkoon heitetty joululahja --\nkoko talon kaunistus. Mutta jättäkäämme nyt Helmikankaan väki rauhaan\nja katsokaamme, mitä muuta samaan aikaan tapahtui.\n\nOli päivä mitä ihanimpia, Heinäkuun ensimmäisiä, kun korjaelimme\npeltomme aitaa maantien varrella. Tuli hevonen Oulusta päin, kärryt\nperässä, ja kärryissä istui mies ja nainen. Minä vilkasin vähän\nmatkaajiin, jotka hiljaiseen ajoivat ohitsemme, ja tunsin molemmat.\nMies oli äitini eno ja nainen Tolpan Pirjon tytär, Katri.\n\nHe olivat niin vahvasti vaatetetut, kuin pitkämatkaiset konsanaan, ja\nminä huikkasin äidilleni: Enonne meni siinä. Tämä vaikutti äidissäni\nkiireen juoksun ja minä juoksin äitini perässä ja niin me saavutimme\nheidät. Aspela katsoi taaksensa ja huudahti:\n\n-- Kah, siinähän te olettekin, ajoin sivuitse ajatuksissani.\n\n-- Ajakaa vaan eteenpäin, kehoitti äitini, meidän mökkimme on palanut\nja me asumme Vierimällä.\n\n-- Ohoh! Vai Vierimällä -- se on tuttu mies minulle. Mutta kuinka Mari\nsentään on ehtinyt vanhentua siitä ajasta, kuin pienenä, noin\nkymmenvuotiaana tyttönä näin, puheli äitini eno ja laskeusi alas\nkärryistä, tervehtimään meitä molempia.\n\n-- Terveisiä Kemistä! Tunnetteko tuota matkatoveriani? Leski -- eikö\nniin?\n\n-- Katri, sanoin minä.\n\n-- Pirjon Katri, toisti äitini.\n\n-- Mari, sanoi Katri, hänkin astuen kärryistä, äitini kuoli ja mieheni\nkuoli, ja -- -- -- ja lapsi -- -- Vieläkö isänne elää, Mari?\n\n-- Vielä, rovasti on kuollut, oletteko kuullut? Keväällä.\n\n-- Kyllä, onnettomia tapauksia, sanoi Katri.\n\nNyt ajettiin hiljaa hevosta edellä ja me kaikki kävelimme. Mutta kun\nolimme pääsemässä Vierimän pihaan, muistutti äitini minulle:\n\n-- Meneppäs, Heikki, ottamaan kirves pois, kun unehtui, vievät --\nymmärräthän?\n\nMinä juoksemaan aika vauhtia takaisin päin enkä olisi mielestäni\njoutanut, kun juuri vieraita tuli. Pian olin aidan korjauspaikalla ja\npysäytin juoksuni vauhtia kirveen luona; vaan en olisi joutanut\nkumartamaan kirvestä maasta ottomaan. Kolme eri kertaa tapasin\nkädelläni kirvestä, vaan kirveenvarsi ei sittenkään noussut käteeni.\nSilloin vasta, kun liika vauhti oli ruumiistani ohitse ja minä saanut\nvakavan tasapainon seisomiselleni, sain kirveen käteeni ja juoksin sen\nkanssa Vierimälle.\n\nSillä välin olivat jo vieraat ehtineet huoneeseen ja äitini riisui\nhevosta, mutta minä ehätin hyppäämään hevosen selkään kärryjen aisan\npäältä ja ratsastin joelle hevosta juottamaan. Minä istuin hevosen\nselässä koko juottomatkan, ja kun ratsastin takaisin, niin vanhan\ntapani mukaan ratsastin tallin ovesta sisälle, niinkuin monasti olin\ntehnyt Vierimän hevosellakin, mitään vahinkoa saamatta. Mutta nyt ollen\nliian innossani unehutin tallin ovessa kumartua, ja ovenpäällys kaatoi\nminun selälleni hevosen selässä, josta asemasta putosin tallin\npermannolle, ei kuitenkaan selälleni, vaan nenälleni.\n\nTämä tapaus harmitti minua hyvänpäiväisesti. Säikähtyneenä nousin hyvin\nvitkaan ylös. Kun vähän aikaa seisoin, alkoi veri nenästäni vuotaa ja\nminä juoksin kaivolle. Veren vuoto nenästäni saattoi äitini ulos minun\ntyköni, sillä hän oli sen akkunasta nähnyt. Äitini kaatoi niskaani\nkylmää kaivovettä ja kysyi: Kuinka sinä nenäsi loukkasit?\n\n-- Putosin!\n\n-- Istu vastakin hevosen selässä tallin ovessa, että vastakin saat\nleveän nenän, sanoi äitini.\n\n-- Empä istukkaan, vakuutin minä, mutta itsekseni ajattelin: Leveä nenä\nja vieraita, oivallista harmia ja häpeätä.\n\n-- Onko linementtiä? kysyin sukkelaan äidiltäni. Sillä ajattelin\nlinementin auttavan nenääkin.\n\nÄitini otti minua kädestä kiinni, taluttaaksensa minut sisään vierasten\nluokse. Minä ponnistin kaikki voimani, päästäkseni tuosta häpeästä,\nmutta turhaan. Pian seisoin vierasten edessä ja äitini sanoi:\n\n-- Katsokaa meidän Heikin leveätä nenää!\n\n-- Oh, sanoi Aspela, semmoista se on, mutta lujempi tulee siitä\npaikasta.\n\nVaivaisen lujempi, ajattelin minä. Kun pääsin äitini käsistä pois,\njuoksin kaivolle, valelin kylmällä vedellä ja puhdistin kasvoni. Äitini\nkun näki minut jälleen puhtaana, tahtoi lähettää minua asialle,\nhakemaan jotakin hienoa ryypättävää. Mutta kun olin jo lähtemäisilläni,\nhuomasi sen tuo tarkkasilmäinen Aspela, että ai'ottiin jotakin puuhata,\nja kielsi kovasti lähtemästä mihinkään. En tietänyt, kumpaa oli\ntotteleminen, äitiäni vai enoa. Kuitenkin painoivat Aspelan sanat\nenemmän kuin äitini. Hänen omassa matka-arkussansa löytyi tarpeeksi\nhienoa ryypättävää eikä siis talon vieraanvaraisuutta tarvittu.\n\nVierimän ukko ja Loviisa olivat myöskin töillänsä vieraiden tullessa ja\nkaiken tämän tapahtuessa. Mutta kun päivällis-aika niin ukon kuin\nLoviisankin kotiin viekotteli ja ukko edellä pirttiinsä astui,\nseisahtui hän vähäisen omassa ovessansa, kun näki Aspelan istuvan\npöydän päässä.\n\n-- Hyvää päivää, Vierimä, sanoi Aspela, nousten seisoallensa. Terveisiä\nKemistä ja vähän sappea niissä!\n\n-- Tiedän -- kiitos tulemastanne, vastasi Vierimän ukko, lyöden kätensä\nAspelan käteen, että paukahti kuin haavan lehti. Surua sitä nykyjään on\nsiellä ja täällä, lisäsi hän.\n\n-- Surua, niin, ja paljon. Ei sitä korttelittain mitatakaan. Kun\nkaikki, mikä mailmassa on rakkainta, ja koko tulevaisuuden toivo\nyhdellä haavaa pois siepataan. Minä tarkoitan vaimoani ja\nkaksoispoikiani, lausui Aspela.\n\n-- Tiedän, puheli taas Vierimän ukko, minulta äitini vietiin samaan\naikaan manalaan, kun kirjanne tänne saapui. Se oli minun kantajani ja\nmenneiden aikojen muistoni.\n\n-- Niimpä niin, tulevaisuuden toivot ja menneiden aikojen muistot\nkorjataan pois yhdellä haavaa. Yhdellä yhtä, toisella toista. Mutta me\nsitten, kaksi leskimiestä, känsäpäätä, seisomme kuin kaksi puuta täällä\nahtaassa surun laaksossa.\n\n-- No, Katrikin, jos oikein näen, virkkoi Vierimän ukko, lähestyen\nTolpan Pirjon tytärtä. Niinkuin akanat tuulessa, on teidänkin onnenne\nhajonnut.\n\n-- Niin, yksi toisensa perään täällä saamme surua niittää, vaan minä\nerittäin olen sitä saanut tehdä tänä vuonna, vaikka nuori ijältäni.\n\n-- Myöden annettu ja paljo surkuteltu, mutta Jumalalla onnen ohjat,\nLuojalla lykyn avaimet. Tyytyköön vaan kukin osaansa.\n\nNyt ruvettiin päivällisille, mutta, paha kyllä, ei ennätetty laittaa\noikeita vierasruokia, joista kuitenkaan en oikein tietänyt, minkälaisia\nniiden olisi pitänyt olla. Viilipiimä, voi, ohrainen rieska saivat\nmeillä nyt ajaa vierasruokain asiaa, mutta jotakin siitä puuttui, koska\nVierimän ukko vieraita syömään käskiessä sanoi:\n\n-- Käykää, vieraat, ruoalle, vaikka tässä kaikki on niin huonossa\nreilassa.\n\n-- Emme huomanneet varustaa, sanoi äitinikin.\n\n-- Olisiko muuttolinnuille pitänyt varustaa pehmeät pään-alaiset?\nnaurahti Aspela.\n\n-- Yhtä leikkisä tuo eno on, kuin ennenkin, sanoi äitini.\n\n-- Tuo pullopa leikkisä on, joka tuossa on, sanoi Aspela, ottaen pullon\narkustansa, ja astui pullo kädessä pöydän luo ja kysyi: Onko pikaria\ntalossa?\n\n-- On pikari ja hopiainen, vastasi Vierimän ukko, se on vanha\nperintökalu. Samalla otti hän nurkkakaapista hopeapikarin ja antoi sen\nAspelan käteen.\n\n-- Loistava kuori, läikkyvä sisus, sanoi Aspela, täyttäessään pikarin.\nVaimoväki ensin! Mari, maistapas tästä viinapuun hedelmästä, sinä\ntoimen nainen!\n\n-- Se ehkä on väkevää, minä en ole tottunut.\n\n-- Maistaenhan maun tuntee, ota ja maista!\n\nNyt läheni äitini pöytää ja maistoi punaista nestettä.\n\n-- Ei se niin väkevältä tunnu, vaan voipi se olla yhtä viekasta päähän\nmenemään, kuin tuoresuolainen kala janottamaan. Kiitoksia!\n\n-- Kas, kana maistoi pikarista, katso itse! sanoi Aspela näyttäen\npikaria Vierimän ukolle.\n\n-- Hm, sanoi ukko, eipä paljo kulunut.\n\n-- No entäs tuo Katri leskimummo, matka-toverini, maistakaa tekin!\n\nKatri ryyppäsi myöskin vähän.\n\n-- No, voi kuinka te naiset olette tänään uuden-aikaisia. Eihän\nKatrikaan pidä yhtään vanhempiansa arvossa, toisinhan äitinne paljo\nväkevämpää suuhunsa kaasi, puheli Aspela naurahtaen. Minä en, Katri\nhyvä, koreile enkä koukuttele, minä puhun asiat suoraan.\n\n-- Kyllähän äitivainajassa sitä vikaa oli, lausui Katri hiljaisesti.\n\n-- No, Simo sitten siltoja tekeepi, sinä, Simo Vierimä tahi mikä\nristinimesi on, kulahuta kurkkuus, ei siinä luita ole.\n\n-- Eipä niinkään siinä sakat haita, sanoi Vierimä ja ryyppäsi ryypyn\npohjaan. Mutta, Sakari hyvä, en minäkään paljosta löylystä väliä pidä.\n\n-- En minäkään pidä tapanani kiivetä väkevän korkeimpaan huippuun,\nvirkkoi Aspela, ottaen ryypyn itsekin, ja pani pullon kiinni. Sitten\nalettiin syödä.\n\nKun olivat syöneet, sekä vieraat että talonväkikin, ja paljon oli\nkerrottu syödessä asioita, etenkin Kemin asioita, alkoi Aspela\nkyselemään:\n\n-- Onko täällä Limingassa mitään taloja myytävänä? Minä en väliä\npitäisi, vaikka ostaisin muutaman talon riuskaleen. En suuresta lukua\npitäisi, kunhan vaan kontin sijan saisin -- jotakin tässä on ostettava\nrahojen ollessa, kun satuin saamaan taloni Kemissä myydyksi. Jos rahat\non taskussa, niin ne pian hupenee sinne tänne.\n\n-- Korvenpää kaupittelee taloansa halvasta hinnasta, sanoi Vierimän\nukko.\n\n-- Matti vai Antti?\n\n-- Antti.\n\n-- Hyvä talo, mitä pyytää?\n\n-- Tuhatta neljäsataa.\n\n-- Ei ole kalliskaan.\n\n-- Ei se paljo ole Korvenpäästä, hyvät niitytkin kuin helkkarit. Metsät\nparaat, pellot hyvässä lannassa ja ojat ja aidat kunnossa, sanoi\nVierimän ukko.\n\n-- No, onko Antin päässä paistetuita perunoita vai luuleeko kuolevansa,\nkun aikoo menettää niin uhkaman talon pilkkahinnasta?\n\n-- Olkaa hornassa -- -- kun muuttaa Turkuun.\n\n-- No, mitä hittoja sinne?\n\n-- Naipi rikkaan kauppamiehen lesken -- huhu kertoo, että vähän päästä\nAntti on kahdensadan tuhannen mies.\n\n-- No, se ei ole hullummasti -- mutta onni miestä seuraa, sanoi Aspela,\npuhallellen savua suustansa. Oikein haisee jo nenässäni vaakuna-tupakan\nhaju, jota arvatenkin Antti lopun ikäänsä tulee nauttimaan piipun\nsauhustuksena. Kuinka pahasti haiskahtaa minusta nuo pitkät Venäjän\nlehdet ja Suomen tupakat sekaisin! Ha, ha, ha, vai herraksi Antti\npääsee. No, kuinka hän tuon Turun perinnöttären tuttavuuteen pääsi?\n\n-- Olkaa hornassa -- kun ovat vanhat lapsuuden tuttavat, vastasi\nVierimän ukko.\n\n-- Mitä, kuka se sitten on, tunnenko minä sen?\n\n-- Muistanette kai Viestilän Sannaa -- kyllä kai -- Viestilän Sanna\nse on.\n\n-- Viestilän Sanna, kyllä minä muistan, vaan eikö se naitu Ouluun?\n\n-- Ouluun Sanna ensin naitiin, mutta mies meni melkein kohta häviöön\nOulussa -- tuli kuitenkin vahingosta viisaaksi ja muutti vaimoineen\nTurkuun, jossa hän sittemmin tuli upporikkaaksi.\n\n-- Ja mies on kuollut, niinkö?\n\n-- Kuollut, niin, koska Sanna leski on. Hän kävi täällä rovastin\nhautiaisten aikana ja silloin Antti kaupat teki -- aika jo naida vanhan\npojan, ymmärrättehän.\n\n-- No, kuinkas muutoin -- sopiipa käydä kuulemassa ja talon kauppoja\ntekemässä, arveli Aspela.\n\nMinä olin äitiä auttanut kahvin keitossa, valkeata vireellä pitäen, ja\nsiinä tarkalleen kuunnellut ukkojen tunakkapuheita. Äitini oli Loviisan\nkanssa mennyt toiseen huoneeseen, varustelemaan vieraille vuoteita.\nValkeata kohennellessani sain myöskin tilaisuuden tarkalleen silmäillä\nvieraita ja näin, että Aspela oli jo saanut muutamia harmaita karvoja\npartaansa -- suru arvatenkin oli sen vaikuttanut. Mutta tuo kaunis\nKatri oli niin laihtunut ja muuttunut, ettei ollut enää paljon muuta\nsanottavaa jälellä hänen entisestä kauneudestansa kuin pitkät\npalmikkonsa. Mutta niistäkin puuttui ihanaiset nauhaset, jotka olin\nhänellä pappilan pihalla nähnyt.\n\n-- No, Heikki, vieläkös sinä olet veistostöitä harjotellut? kysäsi\nAspela minulta.\n\n-- Vielä se on viime talvenakin veistellyt ja hänellä oli toverikin\nkoko talven, ehätti Vierimän ukko sanomaan.\n\n-- Olenhan minä vähin veistellyt, vastasin minäkin puolestani.\n\n-- No sepä oivallista -- kunpa olisit veistellyt venheen, että olisimme\nsaaneet käydä tuolla Limingan Likaperän lahdella vähän soutelemassa ja\nhuvittelemassa surullista sydäntämme, sanoi Aspela.\n\n-- Kyllähän Pirttilästä venheen saa, jos haluttaa soutelemaan mennä,\nmutta lahdelle, Sakari hyvä, tulee vähän liika matka, puhui Vierimän\nukko.\n\n-- Ehdon valtahan on mennä edemmäs, tahi pysähtyä likemmäs, mutta eikö\nvoi lähempää saada venhettä kuin Pirttilästä? kysyi Aspela.\n\n-- Eipä ole venheitä näissä mökeissä täällä -- jokikalastus on huono ja\nmerelle pitkä matka soutaa eikäpä se ole merikalastuskaan enään\nsemmoinen kuin edesmenneinä aikoina, niin olemme jättäneet venheet\nunhotuksiin.\n\n-- Semmoistahan se on näiden Limingan monien jokien kanssa, ett'ei\nniistä ole muuta kuin pahaa mieltä. Kun on joki joessa kiinni, niin\nmitä sitä kalavedeksi asti joka jokeen vettä piisaa? Mutta, mikä tuon\nmeren kuivaa? Pitäisihän siinä vettä olla, kun niin monesta joesta\nsinne vettä juoksee, vaan kumminkin se näkyy kuivavan, että luulenpa\nmuutamain aikojen päästä Oulunsalon Liminkaan kiinni juottuvan, ja\nmihinkäs silloin Liminkalaiset jokensa juoksuttavat? Pitääkö jokien\npuhkaiseman Oulunsalon maa poikki, vettänsä ulapalle laskeaksensa?\nmietiskeli Aspela.\n\n-- Kyllähän net sellaiset ovat pään päälle käypiä asioita, enkä minä\nymmärrä muuta kuin että jos maailma kauan seisoo, niin koko suuri\nPohjanlahti kuivaa, että pääsee kuivin jaloin Suomesta Ruotsiin lahden\npohjan yli, ja sen vuoksi luulen oppineiden jo aikoinaan nimittäneenkin\nPohjanlahden Pohjan lahdeksi.\n\n-- Kyllä sitä odottaa saa, kuin Pohjan lahtea ilman aluksetta\nkuljetaan, sanoi Aspela naurahtaen.\n\nNyt oli kahvipöytä valmis ja kahvinjuonti alkoi. Mutta kahvin juotua\nläksivät Aspela ja Vierimän ukko venhettä vuokraamaan tuota Aspelaisen\nhaluamaa huvimatkaa varten. Äitini jäi puhuttelemaan Katria, joka oli\nerittäin surullinen kovasta kohtalostansa, ja minun tuli oikein sääli\nhäntä; kun hän sanoi vasta olevansa kahdenkolmatta vuoden vanha ja jo\nleski.\n\nIlma oli kaunis ja näytti vielä eteenkinpäin kaunista lupaavan.\nSentähden minä ikävällä odottelin venheen hakijoita -- olin mielessäni\nvarma siitä, että pääsisin minäkin tuolle huvimatkalle.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nHuvimatka.\n\n\nPitkän odotuksen perästä tulivat venheen hakijat pitkin virtaa alas ja\nminä, joka usein olin juossut joella katsomassa, näin ilokseni, että\nhuvimatka vihdoinkin toteentuisi. Kun vene pysähtyi Vierimän kohdalle,\nmenin tulijoita vastaan.\n\nPäivä oli kulunut ja lähteissäni tuvasta oli kello jo puoli kahdeksan.\nEn minä kuitenkaan pelännyt yötäkin vasten lähteä lahdelle, jos\ntoisetkin lähtisivät.\n\nNyt nousivat miehet venheestä ja astelivat minun kanssani Vierimälle.\nKun huoneeseen päästiin, rupesi Aspela pyytämään naisiakin merelle.\n\nKatri ei vastannut siihen mitään, mutta äitini sanoi:\n\n-- Mitä me siellä teemme, se on miesten asia, että merelle mennä.\n\n-- Jos mennään sitten, sanoi Aspela, en minä väkisin ketään pakoita.\n\n-- Mitä me sinne yöksi juuri menemmekään, virkkoi Vierimän ukko,\nmennään, Sakari, vasta aamulla. Siellä rupeaa kuitenkin nukuttamaan.\n\nNyt jäi Aspela seisomaan keskelle laattiaa avossa suin, ja vähän aikaa\nvaiti oltuansa sanoi hän:\n\n-- Mitä unikekoja te olette? Niin, semmoista se on Suomen maamiehen\nkanssa, että ennen se tahtoo maata yönsä omalla pahnallansa, kuin että\npitäisi yhden hauskan illan lahdella. Kyllähän minä Liminkalaiset\ntunnen vanhastaankin, että uni parempi, kuin raikas meri-ilma ja raitis\niltatuuli -- hm hm -- --\n\n-- Älkää nyt sentään suuttuko, eno, sanoi äitini.\n\n-- Huomenna minä lähden, virkkoi Vierimän ukko.\n\n-- Mutta minä en odota huomiseen, minä menen vaikka yksin, jos en\nkumppania saa -- kohta minä lähden -- minä en ole tottunut odottamaan\nlahdelle-lähdön kanssa enkä myöskään pelkää merta. Lähdetkö sinä,\nHeikki? Vai nukuttaako sinuakin? kysyi Aspela minulta.\n\n-- Ei minua nukuta, vastasin minä, jos äiti luvan antaa, kyllä minä\nlähden.\n\n-- Saako Heikki tulla? kysyi Aspela.\n\n-- Lähteköön vaan teidän seurassanne.\n\nSilloin meni Aspela arkullensa, otti sieltä tyhjän pussin ja pani\nsiihen evästä ja viinipullon. Sen tehtyä sanoi hän: Olkaa hyvät ja\nhoitakaa vähän hevosta. Ei sitä tarvitse tallissa kesällä syöttää;\npankaa se köyteen pihalle tai johonkin, vaikka tuonne alas rantaan\nsiinä tapauksessa, että sattuisimme Heikin kanssa viipymään.\n\n-- Meinaatteko jäädä merelle oikein kauvaksi aikaa, kun jo hevoselle\nhoitoa määräätte? kysyi Vierimän ukko.\n\n-- Se on siinä, kuinka hauska olo siellä on, arveli Aspela, otti minua\nkädestä kiinni ja niin menimme ulos ja sitten alas rantaan.\n\nNyt astuimme venheeseen. Aspela asetti eväspussinsa venheen kokkaan ja\nrupesi pitkällä sauvalla sauvomaan, vaikka meillä oli airot venheen\npohjassa. Liukkaasti kiiti venhe eteenpäin Temmeksen tyvenellä veden\npinnalla. Minä en tarvinnut ensinkään auttaa venheen kulkua, vaan sain\nistua perässä ja katsella luonnon ihanuutta. Ja ihanaa tosin olikin\nkulkea joen juoksun kanssa alasvirtaan tuossa suvannossa, tasaisessa\njoessa. Niinkuin olisi minulle ollut varustettu, löysin venheen\npohjasta pienen sauvan, jolla hämmentelin joessa kasvavia kahiloita ja\nlumpeen lehtiä. Mutta kun olimme ehtineet joen suuhun ja pääsimme\nlahdelle -- oh, kuinka tuo Limingan Likaperä oli kaunis. Suotta sitä\nLikaperäksi sanottanee, jollei mataluuden tähden, sillä melkein joka\npaikassa Aspelan pitkä sauva ulottui pohjaan. Limingankin lahdella on\nkesäinen ilta erittäin viehättävä, sillä iltaruskon ihanuus pystyy\nmatalankin lahden pintaan ja niittyjen kesäinen vihannuus tarjoaa\nlahdella luovailevien silmille mitä suloisimman näyn.\n\nAuringon laskua katselimme keskellä lahtea, jossa oli avara näkö-ala\njoka haaralle.\n\n-- Katso nyt, sanoi Aspela, kuinka monta kirkkoa näet. On Suomessa\nluullakseni toinen maanpaikka löytämättä, jossa näkisi niin monta\nkirkkoa kuin juuri tässä.\n\nJa totta tosiaan näkyikin siihen paljon kirkkoja, kun ympärilleni\nkatselin. Etelästä näkyi Lumijoen kirkko, idästä Limingan kirkko,\npohjasesta Kempeleen ja Oulun kirkot ja länsipohjasesta Oulunsalon\nkirkko.\n\n-- Kauniilta näyttää! sanoin minä katseltuani.\n\n-- Kauniilta se näyttääkin, vakuutti Aspela, istuen keskellä venhettä,\nja rupesi laulamaan:\n\n    Nyt ääni raikas raikuu\n    Suomen rannalla,\n    Ja sävel kaunis kaikuu\n    Kesä-ilmassa.\n\n-- Koettelin vaan, kuinka ääneni Limingan lahdella raikuu, virkkoi hän\nnaurahtaen ja alkoi soutaa Lumijoen kirkkoa kohti.\n\n-- Menettekö Lumijoelle, isäntä? kysyin minä.\n\n-- Sinne ajattelin mennä, mutta paras taitaa olla, että vähän syömme.\n\nSilloin avasi hän pussinsa ja me söimme ja minäkin sain maistaa viiniä.\nOli niin sanomattoman hauskaa istua tuon vanhan miehen kanssa venheessä\nvastatusten ja syödä ja aina vastailla hänen mukaviin kysymyksiinsä.\n\nKun olimme syöneet, alkoi hän taas soutaa, ja auringon noustessa olimme\nLumijoen suussa. Siinä muutaman talon kohdalla sitoi Aspela venheensä\nkiinni erään toisen, paljon suuremman venheen viereen, samaan\npatsaaseen, ja me astuimme maalle. Maalle päästyämme menimme\nensimmäiseen taloon ja astuimme pirttiin. Pirtissä ei ollut muita\nihmisiä kuin yksi hyvin vanha mummo, joka kohta meidän sisään\nastuttuamme nousi istumaan sängyssänsä ja kysyi meiltä:\n\n-- Mistä kaukaa vieraat ovat?\n\n-- Kyllä minä olen Kemistä, vastasi Aspela. -- Onkohan isäntä kotona?\n\n-- Ei tässä talossa isäntää olekaan, sanoi mummo.\n\n-- No, mihinkäs isäntä on joutunut?\n\n-- Se on ollut kuolleena jo toista kymmentä vuotta ja minä olen\nisäntävainajan äiti.\n\n-- Vai on Matti kuollut, enkä minä ole kuullutkaan. No, ei se ihme\nolekaan, kun olen asunut niin kaukana täältä ja niin kauan.\n\n-- Voi, herranen aika, kuka te oikein olettekaan, joka minun Matti\nvainajani tunsitten? Ette te suinkaan Kemistä syntyisin ole -- totta\nkai te täältä puolelta kotoisin olette, arveli mummo.\n\n-- Kyllä minä olen syntyisin Tyrnävältä ja nimeni on Sakari.\n\n-- No, älkää enään mitään puhuko, vai Sakari Tyrnävältä. Kyllä minä jo\nmuistankin, istukaa, istukaa, sanoi mummo elävästi.\n\nSilloin me istahdimme penkille, ja mummo nousi ja keitti meille kahvin,\nsanoen aina tavantakaa: Vai Sakari Tyrnävältä.\n\n-- Niin, ei Lumijoelta, sanoi Aspela, vetäen suutansa nauruun.\n\n-- Ei Liumijoelta, ei, ei, höpisi mummo.\n\nKun joimme kahvia, kysyi Aspela:\n\n-- Tekö tässä talossa isannuutta pidättekin?\n\n-- Minähän miniäni kanssa olen tässä talon asioita hoitanut.\n\n-- Niin, taikka johtanut, sanoi Aspela.\n\n-- Vaikkapa johtanutkin, virkkoi mummo, katsahtaen vähän viistoon\nAspelan päälle.\n\nKun olimme juoneet kahvia kaksi kuppia miestä päälle, läksimme ulos ja\nsanoimme hyvästit talolle. Me menimme alas rantaan ja minä luulin jo\nlähdettävän kotiin päin; mutta mitä vielä! Aspela otti eväspussinsa\nvenheestä, kiinnitti lujempaan köyden solmua, jolla venhe oli patsaassa\nkiinni, ja taas lähdettiin astumaan. Nyt käveltiin pitkän matkaa sivu\nkirkonkin ja minä luulin lähdettävän käyden Liminkaan, mutta ei\naikaakaan, niin oli taas talo tien vieressä, johon poikkesimme sisään.\nTalossa oli myöskin pirtti, vaikka aivan toisapäin kuin edellisessä\ntalossa. Pirtin ovi oli nimittäin vastakkaiselle ilman suunnalle, ja\nkun kirkkaan aamuauringon valossa astuimme sisään, näimme, ettei\nsiinäkään pirtissä enemmän kuin edellisessäkään ollut muuta kuin yksi\nsänky. Mutta, niinkuin huone oli toisapäin, oli pirtin asukaskin\ntoisenlainen. Hän oli vanha harmaapäinen ukko. Sen hyvin tiesin, miksi\nainoastaan vanhoja tapasimme asuinhuoneessa makaamassa -- ulkonahan\nnuoret suvella makaavat, vaikk'ei juuri taivasalla, niin jossakin\nluhdissa ylisellä tahi vajassa. Mutta että tuo vanha pirtin vahti aina\noli myös talon hallitsia, se oli mielestäni vähän merkillistä. Tätäkin\nukkoa kuulin Aspelan isännäksi puhuttelevan, vaikka häntä näöstä\npäättäen olisi luullut ruoti-ukoksi. Itse asiassa ei siinä kuitenkaan\nollut mitään kummailemista, niinkuin myöhemmin tulin ajatelleeksi.\nOlimmehan Lumijoen kappelissa eikä Limingan emäkirkolla. Ei\nkappeliseurakunnan isäntien enemmän kuin emäntien kannattanut kamarissa\nvirua, vaan täytyi heidän, vaikka talon täysihaltijoinakin, levätä väen\ntuvassa.\n\nTaas oli Aspelalla entiset sanat suussa, että hän oli Kemistä ja Sakari\nTyrnävältä. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan muuta sanoa ennenkuin hän\ntunnettiin. Melkeinpä luulen, että jos olisimme sinä aamuna menneet\nvaikka halki koko Suomen maan, niin kyllä Sakari Tyrnävältä olisi kohta\ntunnettu. Helppo onkin semmoista miestä muistaa, jonka nimen jokainen\nsormestansa tietää. Näitä mietiskelin samalla, kuin katselin, kuinka\nSakari Aspela aamu-auringon valossa antoi talon isännälle viiniä\npullostansa ja Kemissä leivottua ohraista rieskaa ja saman-nimisestä\njoesta pyydettyä lohta viiniryypyn jälkiruoaksi.\n\nKun olivat ukot ottaneet ryypyt, sanoi talon ukko:\n\n-- Olihan se hauskaa ennen Tyrnävällä, mutta vanhuushan tässä alkaa jo\ntulla.\n\n-- Tuskin Perttu olisikaan niin vanha, jos olisi aina Tyrnävällä\nasunut, vaan täällä meren hengessä luulen minä pikemmin vanhenevan,\npuheli Aspela.\n\n-- Sakari kuuluu olevan yhtäläinen koiranleuka, kuin ennenkin.\n\nTuohon yskäsi Aspela ensin ja sanoi sitten:\n\n-- Eiköhän Perttu olisi niin hyvä ja lähtisi meitä kyytiin\nKarinkannalle -- tai annatteko hevosen, vaikka koko matkaksi? Minä\nkävisin Tyrnävällä. Oma hevoseni on Temmes-alapäässä enkä tahtoisikaan\nsitä rasittaa, kun se on jo kulkenut Kemistä asti.\n\n-- Mitä hittoja! sanoi talon ukko, meinaatteko mennä Tyrnävälle\nSiikajoen kautta, koska Karinkannalle kyytiä kysytte. Sehän on melkein\nyhtä, jos menisi Lumijoelta Helsingin kautta Tornioon.\n\n-- Niin, tai jos menisi Torniosta Helsingin kautta Lumijoelle, sanoi\nAspela.\n\n-- Kyllä minä sen tiesin, virkkoi talon ukko, ett'en minä ilman\nvastausta jäisi, sillä kyllä Sakari leikkiä osaa laskea, sen minä\ntiedän vanhastaankin.\n\n-- Mutta tässä ei tällä kertaa, Perttu hyvä, leikkiä olekaan, sillä\naikomukseni on todellakin mennä Tyrnävälle mutkan kautta, vaikka vähän\nsitä teidän määrästänne lyhennetään -- ei huolita käydä Helsingissä\neikä Torniosa. Ajattelin ainoastaan käydä Siikajoella, Revolahdella,\nPaavolassa, Frantsilassa, Temmeksellä ja Tyrnävällä. Semmoisen ympyrän\nminä teen ja kierrän koko Limingan kierrokseen. Eikö se ole hauskaa?\nsanoi Aspela naurahtaen.\n\n-- Kyllä se kannattaakin käydä kaikissa mainituissa seurakunnissa\nlystäilemässä, sillä niissä on kuullakseni nykyjään tehty paljo uusia\npeltoja, rakennettu uusia taloja hyvä joukko -- ja kyllähän nevat\nheiniä antavat ja korvet hyvää leipää, kun ne ensin hyvin ojitetuksi ja\nmuokatuksi tulevat. Minä luulisin, että nämätkin meidän takamaat\nelättäisivät toisen verran enemmän ihmisiä kuin nyt, kun vaan maat\ntulisivat hyvin viljellyksi -- sille miehelle minä mitallin\ntoimittaisin, joka tuonkin joutilaan Hirvinevan ja Lumisuon ikuisen\njääkellarin kuivaksi saisi. Oivallista niittyä siitä tulisi, ja minä\nlupaisin parituhatta elukkaa talven yli ruokkia.\n\n-- Kyllähän Suomessa, etenkin täällä pohjois-osassa olisi vielä paljon\ntyötä tehtävänä, kun vaan ei taitoa eikä voimia puuttuisi.\n\n-- Kyllähän sitä taitoakin olisi, mutta se huolimattomuus se on sitä\nevästä, jonka kanssa jaksaa aikaa kuluttaa sekä kaikki hyvät toimet\nlaimin lyödä. Mitä taas voimaan tulee, niin kyllä häntä sitäkin aina\njotakin heruisi, kun vaan taitoa olisi.\n\nTämän sanottua nousi talon ukko ylös kävelemään ja käski meidän tulla\nkamariin.\n\nKamarissa, joka oli varustettu isolla akkunalla, olivat kaikki\nhuonekalut niin vanhat, jollei vanhemmatkin, kuin näiden omistajakin.\nErittäin veti huomiotani puoleensa siniseksi maalattu seinäkello\npermannosta kattoon asti ulottuvine kaappinensa ja hyvin vanha,\nviheriäiseksi maalattu piironki, josta ukko otti viinaa ja antoi ryypyn\nAspelalle.\n\n-- Vuoroin vieraina käydään, sanoi Aspela, koska minäkin saan ryypyn.\n\n-- Niinpä vainen. Mutta tiedättekö, Sakari, että tämän piirongin edessä\non maailmassa herrojakin tepastellut ja tästä samasta pullosta ovat he\nviinaa pikariinsa kaataneet?\n\n-- Kyllähän niitä herrojakin joskus tepastelee moukankin piirongin\nedessä, sanoi Aspela naurahtaen.\n\n-- Niin, mutta minä en tarkoita tavallisia, jokapäiväisiä herroja,\nniinkuin pappeja ja semmoisia, vaikka kyllä piironki vähän\npappilallekin haisee, sillä se ja pullokin on kotoisin Lumijoen\npappilasta. Mutta jospahan vähän kertoisin piirongista ja pullosta,\nniin saattepa kuulla -- istukaa.\n\nKun istuimme, alkoi ukko kertoa.\n\n-- Tämän piirongin edessä sota-aikana usein seisoskeli sotamarski\nKlingspor ja katseli ulos Lumijoen pappilan akkunasta. Hän se oli, joka\nkäski piirongin viheriäiseksi maalata, sillä hän rakasti viheriäistä\nväriä ja sanoi sen tarkoittavan rauhaa. Eikä hän ollut millekään niin\nvihainen, kuin punaiselle maalaukselle. Niinpä hän esimerkiksi ei\nkärsinyt nähdä punaiseksi maalattua vesi-ämpäriä tahi piimäpönttöä,\nvaan huusi: Yss tuollaisia! on kuin olisi verellä maalattu. Klingspor\noli unehuttanut tohvelinsa Ouluun -- niin sanottiin -- sitä en tiedä\nsitten, vaikka olisi ne Kokkolaan unehuttanut, enemmän kuin sitäkään,\noliko koko miehellä tohveleita muassakaan, kun Ruotsista lähti. Mutta\nniin se vaan oli, että hän itse tuli Rantalan Matti vainajan tykö\ntilaamaan itsellensä tohveleita, kun käveli siitä sivu ja näki\nakkunasta Matin suutaroivan. Minäkin satuin istumaan Matin tuvassa, kun\nKlingspor sisään astui.\n\n-- Ettekö silloin pahasti pelästynyt, kun marski sisään astui? kysäsi\nAspela.\n\n-- No, en erittäin pelästynyt; mutta Matti enemmän pelästyi. Matin\nkädet tutisivat niin hiton tavalla, kun hän antoi marskille tuolin\nistuttavaksi ja auttoi sotasaapasta pitkävartista pois hänen jalastaan\n-- näet mitta piti otettaman. Mutta se minua tahtoi naurattaa, kun\nMatti otti vanhan kihlakunnan-oikeuden pöytäkirjan ja leikkasi siitä\nmittapaperin ja marski tahtoi tuon pöytäkirjan lukeakseen ja kielsi,\nett'ei pitänyt sellaisia hävitettämän. Matti parka luuli jo tehneensä\nkoko suuren synnin ja pyysi anteeksi. Kun Matti mittaa otti, oli hän\nkuolevaisen sairaan näköinen -- niin kalpea hän oli. Vihdoinkin sai tuo\nmitta valmiiksi ja marski käski tuoda tohvelit pappilaan ja lähti\ntiehensä. Mutta kun marski oli mennyt, sanoi Matti:\n\n-- Hyi, saakeli, kuinka minä pelästyin, ja hittoko niitä osaa tehdä\ntuollaisille isoille herroille tohveleita, kun ei ole kaupungin opin\nläpi käynyt.\n\n-- Otitkohan tarkan mitan edes?\n\n-- Kyllähän ne käypäset tulevat, arveli Matti ja rupesi katselemaan\nlestiä. Mutta nyt huomasi hän vasta, ettei ollut muistanut kysyä, mistä\naineesta tohvelit olivat tehtävät, nahasta vai vaatteesta. Mutta minä\nneuvoin:\n\n-- Tee vaan mustasta vasikan-nahasta.\n\nMutta Matti meinasi, että jos hän tekisi vaimonsa silkkihuivista\npäälliset.\n\n-- Älä hitolla, meinasin minä, jos panet silkkiä, niin pane vaan\nvuoriksi, ja Matti teki niin. Leikkasi mustasta vasikan-nahasta\npäälliset ja vaimonsa punaisesta silkkihuivista vuorit, ja hän teki\noikein sievät käännetyt tohvelit ja pohjat hän raapi akkunalasin\npalalla valkoiseksi. Sitten oli lähteminen niitä kotiin viemään. Mutta\nMattipa ei uskaltanutkaan yksin mennä, vaan pyysi minua kumppanikseen.\nLuullakseni tapahtui se siitäkin syystä, että minä osasin muutamia\nruotsalaisia sanoja. Olinhan, niinkuin sinäkin, Aspela, tiedät --\nantakaa anteeksi, vaikka erehdyksessä sanoin sinuksi -- käynyt Walurin\nkarissa ja Sanskerissa ja siellä ruotsia oppinut, kun olin muka silakan\npyynnissä luotolaisten kanssa.\n\n-- No, kuinka kävi tohvelien kanssa, sopivatko? kysyi Aspela.\n\n-- Kyllä ne sopivat -- olivat ne tosin vähän pitkänlaiset, mutta otti\nmarski ne sentään, vaikka vähän nurisi sitä, että oli punaiset vuorit.\nVieläpä antoi hän tästä samasta piirongista ja samasta pullosta\nviinaryypyn meille kummallekin. Tämän pullon minä tunnen samaksi siitä,\nkuin siinä on pahka kyljessä. Piirongin ja pullon otin minä sittemmin\npappilan rouvalta.\n\n-- No, saiko Matti hyvän maksun tohveleista?\n\n-- Sitä minä en tullut tietämään, sillä he olivat hyvän aikaa kahden\nkesken kamarissa; mutta ylpeä Matti oli, että oli marskille osannut\ntehdä kelvolliset tohvelit, kauan perästäkin päin. Sillä kun hän joskus\nkuuli marskista puhuttavan, nosteli Matti olkapäitänsä ja rykäsi.\n\n-- No kaksi marskeista ja mateista, sanoi Aspela -- saadaanko hevosta?\n\n-- No, kyllähän tuon saatte; mutta syökää nyt ensin vähän, minä herätän\ntytöt, vastasi talon ukko.\n\n-- Vielä mitä, antakaa hevonen vaan, minä annan 50 ruplaa pantiksi\nhevosesta ja hollikärryistä.\n\n-- Kaikkia nyt vielä, kyllähän minä ilman panttirahojakin tuon uskon,\nsanoi ukko ja meni ulos hevosta toimittamaan.\n\nVähän ajan takaa tuli ukko takaisin ja sanoi:\n\n-- Sisoojaa, nyt on hevonen valjaissa.\n\n-- Siinä on 50 ruplaa, sanoi puolestaan Aspela, ja samassa me läksimme.\nUkko jäi seisomaan rahat kourassa, avossa suin katsellen jälkeemme.\n\nNyt ajoimme, että rytisi, Karinkannalle päin metsäisten seutujen halki.\nVaikka ilma oli kaunis ja lämmin ja minun, joka en ennen ollut sitä\ntietä kulkenut, olisi ollut hyvä tilaisuus katsella vaihtelevia\nnäkö-aloja, en kuitenkaan voinut uneltani. Kun olin koko yön valvonut,\npainuivat silmäni tavan takaa kiinni. Niin tulimme Karinkannan kylään,\njossa maantie meni eräässä talossa läpi pihan ja vieläpä huoneen\nalitse. Emme kumminkaan tähän pysähtyneet, vaan ajoimme yhtä mittaa\nSiikajoen suuhun ja pysähdyimme Matin Heikin taloon. Siihen jätimme\nhevosen, läksimme jaloin astumaan Turpeenojan suuhun ja menimme\nmuutamaan mökkiin sisälle, jossa tapasimme ainoastaan yhden\nvanhallaisen miehen, joka teki männynjuurista koreja. Nähdessään\nAspelan sanoi mies:\n\n-- Kas, kun tekin olette tulleet Turpeenperälle!\n\n-- Niin tulin -- olen menossa Tyrnävälle.\n\n-- Mistä päin te sitten tulette?\n\n-- Limingasta päin me tulemme.\n\n-- Nyt en minä käsitä, sanoi korien tekijä, tulette Limingasta ja\nmenette Siikajoen kautta Tyrnävälle. Siinä puheessa on joku minulle\nkäsittämätön mutka.\n\n-- Ei siinä mitään mutkaa ole, mutta Suomalainen ei osaa koskaan kulkea\nkuin lyhintä tietä, ja oikotietä vielä sittenkin; mutta joka vähänkin\nkäsittää matkani tarkoitusta, että se on huvimatka, ei ihmettele\nensinkään, vaikka kulkisin tästä Revolahdelle ja sieltä aina eteen\nkäsin, vaikka Hornan pisaan.\n\nMinä olin tarpeiksi asti väsynyt, istahdin penkille ja olin vähällä\nnutkua. Mutta kun joskus rupesikin silmäni uneen vaipumaan, niin taas\ntoinnuin, kun kuulin korvissani Aspelan ja korien tekijän sanailemista\n-- niin esimerkiksi kun Aspela kysyi:\n\n-- Hummastin järvestäkö te aina vielä noita juuria kiskotte?\n\n-- Hummastin järvestäkö! Mitä Sakari nyt taas meinaa? Eihän männyn\njuuria ikinä järvestä kiskota eikä nosteta. Metsästähän niitä otetaan,\nmilloin mistäkin -- Vartinvaaran sydänmailta tahi muualta, -- sanoi\nkorimestari.\n\nSilloin Aspela osti kolme kylvövakkaa ukolta ja nauroi.\n\nMinä katselin tuota juurikorien tekemistä, joka mielestäni näytti\njonkunlaiselta neulomistyöltä, kun ukko sääriluusta tehdyllä\npurasimella aina pisti läven ja sitten pisti kudejuuren reikään ja veti\nlujasti piston kiinni.\n\nKun olimme pienessä mökissä tuota mukavaa ammattia kyllin katselleet,\nläksimme pois ja kannoimme korit Matin Heikin taloon, jossa hevosemme\noli. Sinne päästyä pyysin minä Aspelalta, että saisin vähän nukahtaa.\nSe minulle sallittiin ja pani Aspelakin maata penkille. Me nukuimme\niltapäivään asti.\n\nNoin kello kuuden aikana lähdimme taas matkaan Revolahdelle päin.\nMinäkin olin kyllin virkku jo katselemaan. Mutta mitäpä siinä oli juuri\nkatseltavaa, jollei metsää. Tosin olivat paikat ihanat, mutta kyllähän\nsuvella on ihanaa joka paikassa, ja joka seurakunnassa niitä metsiä on.\nNiitä näitä tarinoiden tulimme Revolahdelle, jossa kumminkaan emme\npysähtyneet, vaan ajoimme hiljalleen eteenpäin Paavolan kappeliin.\nMutta olihan matkasta hauskuuttakin ollut, jos otetaan lukuun nuo\npistelevät, pitkänokkaiset sääsket, jotka kasvoni olivat näppylöihin\nhakanneet. Kyllähän Limingassakin on sääskiä, vaan kun Liminka on\nmetsätön autio, niin raitis tuulenhenki niitä vähän hajottaa, jota\nvastoin tuuheissa metsissä on sääskiä paksulta. Sama peli Limingankin\nsyrjäkylissä sääskistä, mutta kun en ollut koskaan niillä\nmetsäisemmillä seuduilla asunut, niin en ollut tuota rangaistusta\nsanottavasti kärsinyt. Aspelan paksu iho ei ollut millänsäkään noista.\nMitäs Aspela! Hän nauroi ja kertoi Lapin mäkäröitäkin nähneensä, jotka,\nvakuutti hän, tulen lailla polttavat.\n\nPaavolan kirkonkylässä yövyimme erääseen Pietilä nimiseen taloon, jossa\noli erittäin hauskaa väkeä. Kun Aspela pääsi niiden kanssa pakinoimaan,\nniin ei kukaan tahtonut muistaa maata panna. Minä kumminkin koetin\nsyömisellä ja makaamisella vahvistaa itseäni tulevan päivän matkustusta\nvarten. Miehet juttelivat kaikenlaista illan hauskuudeksi. Muuan\nmies, joka sanoi olevansa vanha sotamies, tiesi paljon kertoa --\nsotatapauksista ei hän kuitenkaan ottanut paljon puhuakseen, vaikka\nsitä häneltä pyydettiinkin. Sen sijaan haasteli hän aarrehautain\npalamisesta ja sen semmoisista. Hän sanoi niiden erittäinkin\njuhannus-yönä palavan, mutta Aspela vaan naurahteli.\n\n-- Vai aarrehautoja täällä Paavolassa juhannuskokkona poltetaankin!\n\nTuosta pilkasta ei mies juuri pitänyt, vaan koetti väkisinkin saada\nkuulijoitansa uskomaan. Hyvin vihaisesti hän puheli:\n\n-- Luuleeko vieras, etten minä ole muualla mailmassa koskaan ollut kuin\nPaavolassa? Tiedänhän minä kumminkin yhden aivan tosi-asian kertoa. Kun\nminun tuttavani, eräs torppari, meni syksyisenä yönä metsään, tuli\nsiellä musta härkä vastaan. Mies kumminkaan ei tuosta pelästynyt, vaan\notti härkää sarvista kiinni ja piti niistä kiinni koko syksyisen yön.\nKun päivä rupesi valkenemaan, rupesi härkä pois lähtemään, mutta miespä\nei heittänytkään. Kun päivä oikein valkeni, olikin tuo härjäksi luultu\nolento suuri kuparinen kattila täynnä hopearahoja ja mies olikin\npitänyt kattilan korvista kiinni, vaikka luuli härjän sarvista\npitäneensä.\n\n-- Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää, arveli Aspela.\n\n-- Vieraspa taitaa olla semmoinen, ettei usko mitään, sanoi ukko ja\nrupesi lähtemään ulos. Mutta Aspela sanoi:\n\n-- Haastakaa vielä satuja, kyllä minä mielellänikin kuuntelen.\n\n-- Onko ne mitään satuja, lausui ukko, nousten seisomaan Aspelan eteen.\nKyllä ne on niin tosia kuin muutkin.\n\nAspela hyppäsi myöskin ylös ja sanoi hyvin liukkaasti:\n\n-- Älkää, hyvä vanhus, aarrehautaan hypätkö.\n\nSilloin rupesivat kaikki toiset nauramaan. Ukko katsahti vähän eteensä\npermannolla ja meni nurkkaan istumaan eikä puhunut sanaakaan.\n\nKun mies oli hiljaiseksi jäänyt, eivät toisetkaan tahtoneet hänen\njuttujansa jatkaa, vaikka arvaten melkein jokainen olisi siinä talossa\nosannut puhua samoja tarinoita kuin hänkin. Yksi toisensa perästä lähti\nulos pirtistä noihin kesä-makuuhuoneisiinsa, jättäen minun ja Aspelan\nsekä tuon vanhan sotilaan pirttiin. Silloin oli jo hyvinkin puolen yön\naika.\n\nKun olimme jääneet kolmen kesken pirtin haltiaksi, rupesi Aspela\nuudelleen ongittelemaan ukolta sanoja. Mutta ukko istui vaan nurkassa\neikä vastannut enemmän kuin seinä. Minä olin pahoillani, kun niin\npahasti olivat menetelleet vanhan äijän kanssa, että hänen täytyi\nmykkänä istua, sillä minäkin olisin mielelläni kuunnellut hauskoja\ntarinoita. Vihdoin keksi Aspela keinon, jolla sai ukon kielenkannan\nirti. Se tapahtui näyttämällä viinipulloa ja tarjoamalla siitä ukolle\noivalliset partakapat. Kun ukko oli saanut kaksi ryyppyä viiniä, tuli\nhän pois nurkastansa pöydän päähän istumaan. Hänen silmänsä kiilsivät\neikä jutuista tahtonut tulla ensinkään loppua. Aspela oli myös\nmuuttanut käytöksensä: hän oli uskovinaan kaikki, mitä ukko kertoi.\nSillä tavalla sai hän ukon pysymään alituisessa tarinoimisen touhussa.\nErinomaista oli mielestäni, että kaikki kummallisimmatkin asiat olivat\nhänen sanojensa mukaan tapahtuneet Paavolassa, vaikka enin osa niistä\ntuskin oli tapahtunut missään. Niin esimerkiksi, kun hän kertoi\nseuraavan jutun:\n\n-- Kerran tuli eräs Paavolan isäntä heinästä ja ajoi täyden heinähäkin\nkanssa kirkon sivu pitkin tietä. Ilma oli kylmä ja kuu kirkkaasti\npaistoi. Isäntä oli juuri ehtimäisillään hautuumaan sivu, yht'äkkiä\nhevonen ja heinäkuorma kaatuivat. Tuosta mies suuttui pahanpäiväisesti\nja rupesi kiroilemaan, samalla kuin koetti nostaa ylös hevostansa ja\nkuormaa. Turhaan hän kuitenkin ponnisteli -- hänen voimansa eivät\nriittäneet siihen. Silloin näki hän hautuumaan aidan päällä istuvan\nmiehen, jättiläissuuren. Mies, joka istui hiasillaan tammipakkasessa,\nkatseli hetken isännän yrityksiä, astui sitten aidan päältä ja tuli\nhänen luoksensa. -- Ilman vaivatta nosti hän vaan toisella kädellänsä\nhevosen ja kuorman ylös. Sen tehtyänsä sanoi hän isännälle:\n\n-- Jos sinulle joskus maailmassa tapahtuu joku vastahakoisuus, niin älä\nsentään rupea kiroilemaan sillä vaan pahennat oman mielesi, ja se on\nhirveää toistenkin kuunnella.\n\nTuosta puheesta peljästyi mies pahanpäiväiseksi eikä siitä päivin enää\nkoskaan kironnut, vaan eli hyvin siivosti elämänsä loppuun asti.\n\nToinen kertomus oli tämmöinen:\n\n-- Oli kerran kymmenen nuorta miestä, viisi Revolahdelta ja viisi\nPaavolasta. He löivät korttia yhden talon saunassa eräänä yönä muuatta\nsuurta juhlaa vasten. Kun siinä sitten vähän riitaantuivat, alkoi muuan\nveitikka joukosta tappelun estämiseksi ehdotella vedon lyöntiä,\nväittäen, ettei kukaan uskaltaisi mennä pimeällä kirkon ohitse. Tuosta\nkohta ne, jotka asuivat lähellä kirkkoa ja joka päivä ja joka aika,\nniin pimeällä kuin päivälläkin, tulivat kulkemaan kirkon sivuitse,\nrupesivat sanomaan: Me kyllä uskalletaan mennä kirkon sivu, vaikka\nolisi niin pimeä kuin seinä. Rohkeita oli kuusi ja arkoja neljä.\nPelkurit panivat vedonlyönnin ehdolle ja lupasivat maksaa 50 ruplaa\nniille, jotka kohta paikalla menisivät kirkon sivu. Noh, tästäpä veto\nlyötiin ja rohkeat, jotka myöskin olivat rahallisia miehiä, panivat 50\nruplaa saunan penkille, jos he eivät kirkon sivuitse pääsisi. Yksi sai\nrahat hoidettavakseen siksi kuin asia oli ratkaistu, ja rohkeat menivät\nmaantielle kirkon sivuitse menoa aloittamaan, toiset seisoivat kentällä\ntien vieressä ja nauroivat. Kun rohkeat olivat kulkeneet muutamia\naskeleita pitkin tietä kirkolle päin, alkoivat he täyttä kurkkua\nhuutaa: Ei voi päästä läpi, on kova seinä edessä, maantien poikki! He\npalasivat kiireesti toisten luokse ja menettivät lupaamat rahansa. Kun\npelkurit juuri olivat ehtineet jakaa keskenään ja rohkeat vielä siinä\nhämillään seisoivat, tuli yksi herrasmies ajaen kyytihevosella\nFrantsilasta päin ja niinmuodoin sivu kirkon ja sivu miesten, eikä\nmitään seinää ollut tuon kyydillä ajajan edessä, vaan ajoi hän aika\nvauhtia eteenpäin. Tuosta suuttuivat vedon hävinneet niin, ett'eivät\nenää koskaan menneet pyhä-yönä kenenkään ihmisten saunaan korttia\nlyömään, eivätkä koskaan vetoakaan lyöneet mistään asiasta. Niin\ntulivat he kaikki siivomiehiksi.\n\nKolmas juttu kuului näin:\n\n-- Oli kerran vasta-kihlatut poika ja neiti. He menivät eräälle isolle\nkivelle istumaan ollessaan huvikävelyllä kauniina kesä-iltana. Kivellä\nistuessaan rupesivat he katselemaan kihlasormusta ja sulhanen otti sen\npois morsiamen sormesta. Kuinka hän lie käännellyt, putosi sormus\nsulhasen kädestä, vieri kiven halkeemaan ja jäi sinne. Sittemmin on\naina joka vuosi sama sormus palanut niin kirkkaassa liekissä, että sen\non vaikka kuka nähnyt, mutta kun koetetaan ottaa sitä pois, sammuu se\neikä sitä koskaan ylös saada.\n\nTällaisia tarinoita lateli ukko aamuvalkiaan asti ja Aspela antoi\nukolle vielä vähän viiniä palkaksi, jonka saatuansa ukko pani maata\npenkille.\n\nKun olimme vähän aikaa nukahtaneet, nousimme ylös, valjastimme hevosen\nja läksimme ajamaan Frantsilaa kohti. Paavolan kirkon luona pysäytti\nAspela vähän hevosta, että minä sain katsella hautuumaan aitaa, jonka\npäällä tuo jättiläiskummitus oli istunut. Enemmän minä kumminkin pidin\nsiitä ihanasta paikasta, johon tuo sievä vähäläntäinen kirkko oli\nrakennettu. Kun jouduimme kirkon sivuitse ajaneeksi, sain korkealta\ntörmältä katsella Siikajoen juoksua ja olin silloin jo tuon mainion\njoen nähnyt monenlaisena, kapeana ja leveänä luikertelevan. Sama\nSiikajoki on kaikkine kauneuksinensa vähän oikullinen, etenkin suussa.\nJuuri Siikajoen emäkirkon kohdalla ovat rannat niin vyöryneet, että\ntätä kertoessani seisoo jo tuo Herran huone kolmannella paikalla. Kaksi\nentistä kirkon paikkaa on näet jokeen vyörynyt, vaan nyt ei enään ole\nmitään pelkäämistä kirkon kaatumisesta ja hautuumaan jokeen\nvyörymisestä, kun vesi on ruvennut kulkemaan toista puolta ja alas\nvyöryttämään pohjoista rantaa, niin sanottua Nokantörmää.\n\nNäistä kaikista mullistuksista ja vyörymisistä en kuitenkaan silloin\nvielä paljon käsittänyt enkä tietänytkään, kun Aspelan vieressä\nkärryissä istuin. Frantsilassa me yhdyimme Savon maantielle ja ajoimme\nTemmekselle ja sieltä Tyrnävälle.\n\nPitkiä huippauksia olimme ajaneet sinä päivänä, niinkuin edellisenäkin,\nja monta ihanaa paikkaa oli muistossani, kun ehtoolla myöhään saavuin\nAspelan kotitaloon. Mutta yksi tapahtuma minua nauratti vielä\nTyrnävälläkin. Se tapahtui Frantsilassa, kun muutamassa suuressa\ntalossa syötimme hevosta. Aspela tahtoi ostaa hevoselle viisi naulaa\nruisjauhoja. Isäntä punnitsi pirtissä jauhot, ja sanoi punnittuansa:\n\n-- Siinä on runsaasti viisi naulaa jauhoja ja pussin varalta puoli\nnaulaa.\n\n-- Mahtaako niin? kysäsi Aspela, näyttäkääs puntaria.\n\n-- Mitä niistä moneen kertaan punnitsee, väitteli isäntä eikä tahtonut\nensinkään antaa puntaria Aspelalle.\n\nAspela otti puntarin melkein väkisin isännän kädestä ja punnitsi. Mutta\nnyt ei ollutkaan pussissa painoa kuin neljä ja puoli naulaa.\n\n-- Kuinkas tämä on? sanoi Aspela ja näytti kaikille huoneessa oleville.\n\nNyt täytyi kaikkien tunnustaa, että siinä oli yhtä naulaa vailla\nisännän määrästä.\n\nIsäntä seisoi hämmästyneenä ja vaaleana kuin vahakuva ja sanoi: Jos on\nvailla, niin lisätään.\n\n-- Mitäpä siihen lisätään, annetaan sakkoa vaan, puhui Aspela.\n\nSilloin isäntä pujahti ulos pirtistä ja tuli vähän ajan päästä\ntakaisin, tuoden kolme ruplaa Aspelalle, ja virkkoi:\n\n-- Ei huolita riidellä!\n\n-- Mitäpä tuosta riidellään, sanoi Aspela, pisti rahan kukkaroonsa ja\nantoi jauhot hevoselle. Sitten menimme naurahdellen pois talosta. Kun\nAspela Tyrnävälläkin sitä nauroi, sai hän minunkin nauramaan; mutta\nAspela ei sanonut oikein, missä seurakunnassa se tapahtuikaan. Kertoi\nvaan sen väliin tapahtuneen Revolahdella, väliin Lumijoella. Ei\ntahtonut Aspela saattaa taloa pahaan huutoon. Oliko sitten siinä\ntalossa tapana aina vaille punnita vai tehtiinkö sitä vaan oudoille\nmatkamiehille, sitä en tiennyt, mutta sillä kertaa ei kuitenkaan kauppa\nvedellyt leiville.\n\nAspelalla oli saatavaa Tyrnävältä eräästä talosta kahdenkymmenen vuoden\nvanha velka ja saikin toisena aamuna osan siitä, mutta ei kaikkea. Oli\nnäet Aspelan kotitalossa uusi isäntä, joka ei ollut sukua ensinkään\nAspelalle. Talon kaupoissa oli hän joutunut velkaan ja se oli jäänyt\ntähän saakka.\n\nTyrnävältä me ajoimme Liminkaan ja saavuimme noin kello kahdentoista\naikana päivällä Vierimän pihaan.\n\nTäälläkös ihmeteltiin, kun hevosella tulimme, vaikka venheellä olimme\nlähteneet, ja vasta niin monen päivän perästä. Mutta vielä enemmän\nihmettelivät he, kun saivat kuulla, minkä mutkan olimme tehneet.\nPirjon Katri kehui Aspelaa lumoojaksi, kun sillä tavoin ympäri\nLiminkaa kierteli.\n\nMutta Aspela sanoi: Minä en ole ainoastaan lumooja, olempa vielä vähän\nvelhokin, sillä minä kierrän aina ensin sen paikan ympäri, jossa\nasumaan ai'on ruveta. Tiedättehän, että minä olen asunut velhojen\nmaassa monta vuotta ja oppinut velhojen ulkonaiset temput, vaikk'en\nvielä noituuden konstia sisällisesti käsitäkään.\n\nVähän aikaa istuttuamme Vierimällä, läksimme uudelleen matkalle,\nnimittäin Limingan halki Lumijoelle, johon saavuimme kello viiden\naikaan ehtoolla.\n\nTaas tapasimme tuon vanhan isännän, jonka hevosella olimme ajaneet, ja\nAspela sai takaisin panttirahat. Vanha ukko ei olisi tahtonut ottaa\nmitään maksua siitä kun olimme hänen hevosellaan ja kärryillään\nympäripitäjiä ajaneet, mutta Aspela ei tahtonut kenenkään tavaroita\nilmaiseksi kuluttaa ja pitkän tarjoilemisen perästä sai hän ukon\nvastaan ottamaan kaksi ruplaa.\n\nMe emme saaneet lähteä talosta ilman ruokaa ja kahvia ja näissä\npuuhissa satuin minä huomaamaan, että talossa oli kaksi kaunista\ntytärtä, jotka vielä päälle päätteeksi sanoivat itseänsä vanhoiksi\npiioiksi -- toinen, Maija, oli yhdenkolmatta, toinen, Liisa,\nseitsemänkolmatta vuoden vanha. Muutoin näyttivät he olevan isänsä\nainoana huvituksena -- olihan ukko leskimies.\n\nKun tytöt olivat poissa läheisyydestämme, kehui ukko Aspelalle\ntyttäriänsä oivallisiksi ihmisiksi. Ainoastaan yhden vian sanoi hän\nheillä olevan, sen nimittäin, ettei kumpikaan ruvennut kosijain kanssa\nminkäänlaisiin välipuheisiin, vaan tahtoivat ennen jättää itsensä\nlasivuorta myöden Kyöpeliin kiipeämään. -- Onko se sitten hauskaa se?\nsanoi ukko.\n\nKun Aspela oli kuullut, että tyttäriä vaivasi semmoinen vika, torui hän\nheitä ja varoitteli lasivuoresta ja Kyöpelistä.\n\nSiihen Maija kohta vastasi:\n\n-- Lasi on kirkasta, kirkas on viisasta.\n\nLiisu siihen lisäsi:\n\n-- Kyöpeliin kuoltua kuitenkin mennään, menee eläissä jo.\n\n-- Enhän minä senlaisia vastauksia odottanut. Mitäs minä tuohon nyt\nsanon? sanoi Aspela, hieroskellen vähän silmiänsä.\n\n-- Ei siihen auta sanomiset eikä muutkaan konstit, samanlaisia\npölkynpäästä veisteltyjä vastauksia ne minulle itsellenikin antavat,\nvirkkoi ukko naurahtaen.\n\n-- Oletteko, Perttu, kuinka varoissa? kysäsi Aspela hyvin kiireesti.\n\n-- Kuinka niin! sanoi ukko, tuleeko Sakari vävyksi sitten?\n\n-- En sitä tarkoittanut, ajattelin vaan: jos ostaisitte talon\nkummallekin tyttärellenne ja antaisitte heidän pitää isännyyttä ja\nemännyyttä vähän aikaa yksin omassa talossansa -- sen luulisin, että\npian kuulisitte häistä.\n\n-- Sepä juuri taitaisikin auttaa, niinpä minä teenkin, sanoi ukko.\n\n-- Älkää nyt hupsuksi tulko, isä! virkkoi Maija hätäisesti.\n\n-- Mitä meidän talon pidosta tulisi? kysäsi Liisu.\n\n-- No, enkö minä sanonut, vai kuin? sanoi Aspela.\n\n-- Sanoitte niin, ja niin teenkin, vakuutti ukko.\n\n-- Tehkää se, kyllä Kyöpeliin-meno lakkaa.\n\n-- Tekö, vieras, sitten isännäksi meidän taloihimme tulisitten? nauroi\nMaija.\n\n-- Olisiko se niin hullua, jos toiselle teistä tulisin, sanoi Aspela,\nkyllähän minä tullakin voin, olenhan leskimies.\n\n-- Kun leski olette, niin ette vierasmieheksi kelpaa meitä\nvaroittamaan, sanoi Liisu. Vierasmiehen täytyy pysyä puolueetoinna.\n\n-- Nyt olen puhunut itseni säkkiin, -- auttakaa, hyvä Perttu, minä\njoudun huutavaan hukkaan noiden tyttöjen kanssa, valitti Aspela.\n\nTytöt päästivät aika remakkanaurun, ja Aspelan ja ukonkin täytyi\nnauraa.\n\n-- Lähdetään katselemaan peltoja -- se on toista, kuin tottelemattomain\ntyttöin kanssa kiistellä, sanoi ukko.\n\n-- Lähdetään vaan, ja me menimme. Ukon pellot olivatkin tanakat ja\ntiukat kuin seinä, eipä hän turhaan Lumisuon kuivaamisesta puhunutkaan.\nHänpä todella näytti olevankin se ukko, joka osasi maata viljellä --\nkunpa kaikkien pellot olisivat niin täydet!\n\nAspela kun ei viikkoa samassa paikassa halunnut viipyä, läksi vielä\nsamana ehtoona pois Perttu Huopalan talosta, jätellen hyvästi isännälle\nja tytöille. Minä tein saman ja me astuimme venheeseemme. Ilma oli yhä\nkaunis ja sangen sievästi me soutelimme yli lahden Temmesjoen suuhun ja\nsitten ylöspäin Vierimän alankoon.\n\nKun olimme taas Vierimälle saapuneet, niin lepäsimme yön rauhallisesti.\nMutta aamulla lähtivät Vierimän ukko ja Aspela Korvenpäähän\ntalonkauppoja tekemään ja minä sain toimekseni viedä venheen\nPirttilään.\n\nVenheen viennistä tultuani sain äidiltäni kuulla, että meitä oli jo\nvähän ikävöitykin poissa-olomme ajalla, ja jos ei Aspela olis ollut\nniin tunnettu meritaidostansa, niin olisi varmaan jo hakemiseenkin\nryhdytty. Kaiken aikaa oli heillä kumminkin ollut matkastamme vallan\nväärä käsitys. Olivat olleet siinä luulossa, että vaan kulailimme\npitkin rantoja, aina niin pitkälle kuin niitä piisaisi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nEttä kerrankin saan nähdä.\n\n\nKolme vuotia on vierinyt siitä, kun tein tuon huvimatkustuksen äitini\nenon kanssa. Kolme vuotta on pitkänlainen aika, jolla kerkiää tulla\npaljokin muutoksia ihmis-elämässä.\n\nSanonko ensin sanasen Korvenpäästä. -- Kolme vuotta sitten tuli Kemistä\nrikas leskimies ja köyhä, nuori leskivaimo. Kukas silloin taisi\naavistaa, että tuo Katri ennen vuoden loppua jo olisi Korvenpään\nsuuressa talossa Sakari Aspelan emäntänä ja kolmen vuoden kuluttua\nkaksoispoikain äitinä.\n\nSiis Aspelalla toinen vaimo, toiset kaksoispojat. Siis elämä\nentisellään ja vajaus palkittu -- saa nähdä, onko nyt parempi onni.\n\nMutta onhan Helmikankaan talossakin tapahtunut jotakin. Sievä sinisilmä\nKreeta on joutunut naimisiin äitinsä entisen kosijan kanssa. Onhan se\njotakin, että joutua naimisiin sen kanssa, joka tyttären isän kanssa on\nkilpakosijana ollut, mutta Kreeta ei pitänyt siitä lukua. Olihan Risto\nRiikola varakas mies ja isäntänä suuressa talossa. Mikäs olikaan sinne\nemännäksi mennä! Olisihan Kreetan äitikin nuorena mennyt Riikolan\nemännäksi, mutta ei Riikola hänestä ollut huolinut, kun näki hänen\nliian turhamieliseksi. Kaksikymmentä vuotta oli hän ollut aivan\nyrittelemättä naimaan; mutta nähtyänsä ja kuultuansa, että Helmikankaan\ntytär oli oivallinen ihminen ja paljon etevämpi äitiänsä, teki ukko\nkaupat ja vei Kreetan kotiinsa, koko pitäjän suureksi kummastukseksi.\nVähät huoli Risto siitä, jos kylän ämmät sanoivat hänen olevan liian\nvanhan niin nuorelle tytölle.\n\nSamalla kolmen vuoden ajalla on Helmikangas myöskin saanut takaisin\nkadotetun poikansa. Eihän kukaan ulkomaalainen niin hullu voinut olla,\nettä häntä olis edes ruo'ankaan edestä pitänyt, ja siis nälkä ja\nlaiskuus olivat hänen isän ja äidin sylivauvaksi jälleen ajaneet.\nKelpasihan nyt Jaakon loikoa isänsä sohvalla, kun kyllin hyvää ruokaa\nja juomaa eteen kannettiin. Kelpasihan hulluna olla, kun pulskasti\npassattiin, ja näyttää suurta, meriretkellä opittua taitoansa\nkorttipelissä, jos joskus kumppanin siihen sai. Hätäkös hänellä!\n\nVierimän ukko elelee vielä entistä elämäänsä, tehden työtä Loviisan\nkanssa torppansa vainioilla, eikä heillä minun tietääkseni ole mitään\npuutosta. Ukko käypi ahkerasti kirkossa, niinkuin ennenkin, ja hän on\niloinen, niinkuin koko pitäjä, kun on saatu poismenneen sijaan uusi\nrovasti ja sielunpaimen. Nyt onkin kolme rotevaa pappia seurakunnassa,\njotka kaikki ovat uutteria virassansa.\n\nAspelan ennustus Aspelan tytärten häistä on toteentunut. Molemmat ovat\nemäntinä Limingassa, vaan ukko on itse nähnyt hyväksi muuttaa Tuonelaan\nja hänen talonsa on myyty eikä Lumisuo vieläkään kuiva. Siis kuoli ukko\nennen aikaa eikä Lumisuon kuivaajalle kukaan mitallia ole\ntoimittamassa.\n\nPirttilän talosta voin taasen kertoa sen kumman, että tuo kirjanlehtiä\nsyöpä Pirttilän Paavo on joutunut kirjoitusmiesten lukuun. Hän on\nostanut kaupungista kirjoituskaavan ja opetellut kirjoittamaan ja on\nseurakunnan etevin talonpoika kirjoitustaidossa. Hän lukee kirjoitettua\nmelkein selvemmin kuin painettua; mutta ihmeellisin kaikista on\nkuitenkin hänen luvunlasku-taitonsa, johon hän on saanut alku-opastusta\nrovastin apulaiselta, nuorelta pastorilta. Sitten on hän itse\nharjotellut talvis-illoilla lisää ja on tullut luvunlaskussa niin\nmainioksi, että osaa sinisellä kivitaululla laskea vaikka mitä --\nmuunmuassa senkin tähän asti mahdottomana pidetyn laskun, sekuntien\nsumman Raamatun ajanlaskun jälkeen mailman luomisesta. Kaikki\nihmettelevät Paavon taitoa kirjoituksessa ja luvunlaskussa ja moni\nharmaapäinen ukko ja talon-omistaja antaa nyt mielellänsä Paavon laskea\nja kirjoittaa talonsa vuositili-kirjat ja laskut. Mutta yksi on\nkumminkin, joka ei ihmettele Paavon taitoa, vaan pyytää vielä\nlisäpalkkiota hyvistä töistänsä, pitäen kaiken Paavossa ilmaantuneen\ntaidon yksin-omaisena ansionansa. Se on tuo itsensä ja toisia pettänyt\nmies, tuo kepin nojassa horjuen kuleksiva Kerstilän vaari, mainio\npaperi-puuron keitättäjä ja peuran sääriluun ytimen syöttäjä\nkaikenlaista tautia poteville. Peuran sääriluun ydin oli näet viimeinen\nparannuskeino, kun sitä kolme kertaa tikulla suuhun annettiin. Hän se\non, joka väittää noitakonstinsa vuosien kuluessa Paavon vatsasta\nviisautta päähän nostattaneen. Mutta Paavo ei usko tietäjän puheita\neikä rupea maksamaan lisäpalkkiota, sillä Pirttilän emäntä, Paavon\näiti, on kuollut ja Paavo isänsä kanssa ovat toista mieltä eivätkä usko\nvelhon puheita. Paavo itse arvelee taitonsa ja kykynsä tulleen siitä,\nkun oli miehistynyt ja saanut olla paremmin rauhassa ja omalla\nahkeruudellansa koettaa eikä kovistuksia saatuansa vesissä silmin\ntuhrustaa, niinkuin äitinsä eläessä. Sen verran kuitenkin lukee Paavo\nkaikista näistä tietäjä-ukon ansioksi, että hän on paperi-puuron\nsyötyänsä tullut huomaamaan noitakonstit turhiksi.\n\nVielä on Paavon ansioksi mainittava, ettei hän tahdo pitää pitkän ja\nkiusallisen vaikeuden kautta saavutettua taitoa yksin omana hyötynänsä,\nvaan jakelee sitä muillekin. Niinpä hän on minuakin opettanut\nkirjoittamaan ja laskua laskemaan, eikä ole siitä vaivasta mitään\npalkkiota ottanut. Monta muutakin on hän alulle pannut, kun vaan\noppivaiset ovat sen vaivan nähneet, että ovat hankkineet itsellensä\nkirjoituskalut ja taulun ja lauvantai- ja sunnuntai-iltoina käyneet\nPaavon luona opetusta saamassa. Aika jalo mies tuo Pirttilän Paavo!\nOnnea ja siunausta hänelle toivottavat kaikki, jotka hänen koulussansa\novat istuneet ja opetusta maksutonta saaneet.\n\nMutta vielä on sana sanottava ajan vaiheista. Ruustinnan ansiovuosi on\nkulunut ja sitä seuraavat kaksi armovuotta ovat loppuneet. Kaiken\ntämänkin ajan on vaarini vielä ollut pappilassa, mutta ruustinnan\nmuuttaessa on vaarikin muuttanut, ja hän on meillä. Vierimälläkö?\n\nEi. Äitini on minun kanssani rakentanut uuden paljo suuremman\nturvemökin, aivan samalle paikalle, missä entinenkin seisoi. Siinä ukko\nnyt asuu tyttärensä ja tyttärensä pojan tekemässä töllissä,\nkaikenlaista tehden ja autellen meitä. Ensi talvena aikoo hän rakentaa\npuusta aittaa, tallia ja sen semmoista -- onhan äidilläni vähän rahaa\nja vaarillani myöskin palkastansa säästettyä. Hän on lopen lakannut\njuomasta ja on selvällä päällä miesten parhaita, niin että kyllä kelpaa\nhänen kanssansa työtä tehdä ja mökkiä hoitaa, ja eteenpäin totta puhuen\nmenemmekin.\n\nMutta jopa ehdin samaan päivälukuun Heinäkuuta, jolloin Aspelan ja\nminun huviretkestäni laskien täyttyy kolme vuotta. Ilma on sakea, sillä\nulkona sataa -- joka vuosi ei voi samana päivänä olla kaunis ilma. Me\nistumme sisällä ja minä koetan juuri laskea taululla, montako kyynärää\ntulee matkaa Suomesta Amerikaan. Vaikea työ. Helpommin piirtäisin minä\nhiilellä puolipyörön tuolle uudelle permannolle, ja helpostihan se\nkävisikin, jos saisin istua koivun kannosta tehdyllä tuolilla, niinkuin\npienenä; mutta pahaksi onneksi on tuoli mökkimme kanssa palanut, ja\nsamanlaista uutta ei ole tullut sijaan hankituksi. Mutta vaikka tuolin\nsamanlaisen saisinkin, en kuitenkaan enään puolen kahdettatoista\nvuotiaana nokipiiruja permannolle vetelisi. Lasku ei vielä ole\nonnistunut, kun kuulemme askeleita oven takana ja ovi au'astaan.\n\nSisään astuu pulskea mies, melkein läpi-märkänä sateesta. Puku on\noudollainen -- ei se ole Suomen vormua, sinertävää, oikein fiiniä\nverkaa on takki ja housut, sievä hattu verhoaa päätä. Leikillisesti\nhymyilee miehen suu punertavan parran alta.\n\n-- Hyvää päivää! Terveisiä Amerikasta ja Kaliforniasta! sanoo mies,\npuistellen vettä hatustansa ja vaatteistansa.\n\nVaarini pureskelee lujanlaisesti piippunsa hammasluuta ja vähän ajan\ntakaa vastaa:\n\n-- Jumala antakoon! Mitäs muuta kuuluu?\n\n-- Kaikenlaistahan sitä pitkillä matkoilla näkyy ja kuuluu, sanoi mies,\nsamalla antaen kättä vaarilleni ja sen perästä äidilleni. Mutta\nolisitten, hyvät ihmiset, sen nähneet, mitä minä näin, kuinka monen\nvärinen äitini oli kasvoista ja kuinka hänen kätensä ja koko ruumiinsa\nvapisi, antaessaan kättä tuolle oudolle miehelle, jota minä en\ntuntenut. Sen kuitenkin selvästi huomasin kaikesta, että äitini ja\nvaarini tuon vieraan tunsivat. Kun olivat toiset häneltä\nkädenpuristuksensa saaneet, tuli minun vuoroni.\n\n-- No mikäs sinun nimesi on, poikani? Onko sinun nimesi Heikki niinkuin\nminunkin? sanoi mies puristaessansa minua kädestä.\n\nNytkös minäkin säikähdin, kun kuulin tuon oudon miehen niin likeisesti\nminua puhuttelevan.\n\n-- Heikki minun nimeni on, sanoin kuitenkin.\n\n-- Tiedätkös, Heikki, mikä minä olen sinulle? kysyi mies.\n\n-- En tiedä, sanoin, -- -- olisitteko isäni!\n\n-- Oikein, poikani, isä sinulle, Heikki parka, luulisin olevani.\n\n-- Että kerrankin saan nähdä isäni, sanoin hätäisesti. Sitä olen aina\ntoivonutkin, lisäsin vielä, enkä siinä valhetellutkaan, niin olinkin\ntoivonut.\n\n-- Sitä en ensinkään ihmeeksi ota, että isääsi olet nähdä toivonut,\nsillä mikä lapsi se olisi, joka ei isäänsä toivoisi nähdä, sanoi isäni,\nja vedet nousivat hänen silmiinsä.\n\nNyt olimme kaikki äänetönnä vähän aikaa.\n\n-- Ihme, että sinäkin vielä näytit silmäsi, virkkoi vihdoin äitini.\n\n-- Ihmettelen minäkin sitä, lisäsi vaarini.\n\n-- Mari jos ihmetteleekin, mitä ihmettelee; mutta Helmikankaan ei sovi\nmitään ihmetellä, sillä kun vaan muistelette omia asioitanne, niin\npääsette käsitykseen minun matkastani ja takaisin-tulostani.\n\n-- Minä en oikein voi käsittää, Heikki Huopala, sinua -- mitä sinä\noikein ajattelet, puhui vaarini hitaasti.\n\n-- Jos ette voi käsittää, niin kyllä minä itse käsitän, sanoi isäni\nastuen vaarini eteen seisomaan. Mies minunkin isäni oli ja piti talonsa\nkuolemaansa asti. Oli se niin etevä kuin tekin, kosk'ei taloansa\njuonut, niin kuin te. Luulenpa, että oli hiukan etevämpikin, vaikka\nsilloin kuin olitte Helmikankaan isona isäntänä ja minä kosin\ntytärtänne, lupasitte minulle juovuksissa ollessanne seivästä, jos minä\nmuka pitkittäisin kulkuani siellä, ja kehuitte tyttärenne saavan\nkosijaksi, vaikka kuvernöörin. Muistatteko puheitanne, ukko?\n\nNyt nousi vaarini ylös, astui lieden luo, taittoi kumminkin seitsemän\npäretikkua ja vuoli niistä piipun kaivimia. Hänen poskensa punoittivat\nja hiuksensa nousivat pystyyn. Tavan takaa pudotti hän piipun\nkädestänsä permannolle, otti sen taas ylös, katseli väliin ikkunastakin\nulos, harppaili pitkillä askelilla edestakaisin, sytytti piippunsa ja\nviimein yskäsi ja sanoi:\n\n-- Tiedä kuitenkin niin paljo, Heikki Huopala, että itse minä olen\ntyttäreni isä.\n\n-- Itse minäkin olen isäni poika, jota te aina ynnä minua juopuneena ja\nvelkarikkaana Helmikankaan suurella nimellä halveksitte. Itse olen\nmyöskin poikani isä ja paljon enemmin vielä olisin ollut, jollei teidän\nkopeutenne olisi välissä ollut ja minua niin tuiki suututtanut.\n\n-- Minkä soppa-sotkun ja talkkuna-puuron luulet, Heikki Huopala,\nviimeinkin tulevan kaikesta tätä? kysyi vaari, katsoen isääni hyvin\nvihaisesti.\n\n-- Minä luulen, mitä minä luulen, ja tiedän myös, että minä itse\nkorjaan sotkuni ja keitän puuroni, pyytämättä teiltä siihen\nkopeikankaan apua.\n\n-- Kiitä Jumalaa, että olet taas päässyt tälle mantereelle.\n\n-- Sen teenkin sydämestäni, kun olen monen vaaran kautta jälleen\npäässyt isänmaan kankahille ja armaani luo.\n\n-- Maa on sinun, niinkuin minunkin synnyin- ja isänmaa, mutta minun\ntyttäreni, minun ainoa Mari lapseni ei ole sinun armaasi, sanoi vaari,\npolkien jalkaa isäni edessä.\n\nIsäni tapaili vyöllänsä riippuvaa meripuukon tuppea oikealla kädellänsä\nja sanoi:\n\n-- Koetetaan sitten!\n\nTämän nähtyänsä vaaleni vaarini, astui takaperin muutamia askelia ovea\nkohden, mutta isäni asettui oven eteen seisomaan.\n\n-- Etkö meinaa laskea minua ulos? kysäsi vaarini vapisevalla äänellä.\n\n-- En.\n\n-- Hirveäisitkö lyödä minua puukolla?\n\n-- Kukaties, jos siksi tulisi.\n\n-- Eikö sovinto ole parempi kuin tappelu?\n\n-- Mikäs sen parempi on kuin sovinto.\n\n-- No sovitaan ennenkuin viimeisen kerran suututaan.\n\n-- Saman tekevä.\n\n-- Vaan sinä haukuit minua äsken.\n\n-- Sitten ei sovinnosta mitään tulekaan.\n\n-- Kyllä siitä siltä voipi tulla.\n\n-- Ei sitten auta muistella.\n\n-- Minun sisuni ei tahdo antaa perään.\n\n-- Se on paha se!\n\n-- Jos vaihettaisimme korvapuusteja.\n\n-- Eikö mitä, hullultahan se näyttäisi.\n\n-- Kyllä minullakin voimaa on.\n\n-- Kyllä minä sen uskonkin.\n\n-- Minä en kuitenkaan tappele.\n\n-- En minäkään.\n\n-- Tule rauhassa vävykseni.\n\n-- Niin tulenkin.\n\nNyt ottivat he toisiansa kädestä kiinni ja menivät penkille istumaan.\n\n-- Jos minä olisin entisessä kuraasissani, sanoi vaarini istuttuansa,\nniin en minä juuri hevillä antaisi perään, vaan pitäisin kiinni kuin\ntahkiainen mielipiteistäni.\n\n-- Siis olenkin tänne saapunut soveliaaseen aikaan, kun teiltäkin ovat\nvoimat loppuneet, sanoi isäni.\n\n-- Ei voimani vielä ole vallan loppuneet, minä puhuin kuraasista.\n\n-- Mistä semmoisen sanan olette löytänyt?\n\n-- Yhdeltä viinaveikoltani.\n\n-- Oivallinen ja komea sana -- vieläkö nytkin ryyppäätte?\n\n-- En minä lukua viinasta pidä.\n\n-- Sitten meitä on kaksikin juomatonta, arveli isäni, nousten ylös ja\nsamassa menivät äitini ja isäni ulos, jättäen meidät vaarini kanssa\nkahden kesken.\n\nKun olimme kahden huoneessa, sanoi vaarini: Ei hän ole yksin\nturhissaan, isäsi, kyllä minä arvaan, että hänellä on hyvästi rahaa,\nkun hän Kaliforniasta tulee, ja sitten hänellä on vielä förmyntärin\ntakana rahaa, isänsä perintö Huopalan talosta. Niin muodoin hänestä\ntulee upporikas. Minä tosin hyväksyn sen, sillä jos hän nyt, niinkuin\nsanoi, ottaa äitisi emännäksensä, pääsee minun tyttäreni oivallisiin\nnaimisiin ja siitä on hyvää hänelle ja sinulle, Mutta, ja mutassa on\nmonta mutkaa. Mikä tulee minusta silloin? saanko edes asua tässä\nturvetöllissäkään? Riitamiehiä kun olemme isäsi kanssa olleet, niin se\non niippis naappis. Mistä minä vaivainen sen rahan ja tavaran paljouden\notan, että minä hänen rinnallansa vähänkään mieheltä näyttäisin. Siinä\non, Heikki rukka, asia nyt tekeillä semmoinen, jota minä en olisi\nsuonut tällä puolen hautaa näkeväni. Mitä vasten palasi Heikki Huopala\nKaliforniasta ja laittoi tulollansa asiat niin hullulle kannalle, että\nminusta tuntuu kuin jo rippuisin maan ja taivaan välillä. Ei, ja vielä\nsittekin ei, ei se ole ensinkään hyvä, että juoda talonsa, äläkä sitä\ntee sinä, jos joskus talon saat.\n\nNyt meni vaarinikin ulos ja minä seurasin hänen perässään. Ulos\ntultuamme näimme, että sade oli laannut ja isäni istui äitini kanssa\nhuoneen seinuksella, multapenkin päällä. Me astuimme heidän luoksensa\nja vaarini sanoi heille:\n\n-- Kuulkaas, nuoret, minun asiaani ja toivoani! Minä olen eperolla\nomasta kohtalostani. Sanokaa suoraan, minkä tulevaisuuden te minulle\nmääräätte. Toivoni olisi, että saisin edes tässä töllissä asua\nkuolinpäivääni asti.\n\n-- Sano, Heikki, mitä teemme isän kanssa, sanoi äitini, nojaten\npäätänsä isäni olkapäälle.\n\n-- Helmikangas saapi tehdä, niinkuin itse hyväksi näkee -- kyllä saatte\nseurata minua sinne, mihin minä menen. Kun ostan talon, niin saatte\nolla siinä, juuri kuin olisitten oma isäni. Mutta suurta rikkautta ei\nminulla ole, sillä minulla on ollut paljon vastuksia ja hankaluuksia,\nvieläpä pelkkiä vahingoitakin matkoillani. Ensinkin ei ollut\nKaliforniassakaan kullan saanti minun kohdalleni myötäinen ja sitten\nvielä siitäkin vähästä lainasin yhdelle veijarille tuhannen dollaria ja\nsinne sekin meni. Sitten vielä sen lisäksi olen sairastanut kolmeen\nkertaan, joka on ollut vähällä panna taskuni tuhisemaan; mutta\nkuitenkin sain viimeisinä neljänä vuotena oivallista merityötä eräässä\nenglantilaisessa tullilaivassa, niin että sain säästöön sen verran kuin\ntarvitsen kohtalaisen talon ostoon. Epäilemättä otatte minut\nvävyksenne, vaikk'en niin upporikas olekaan.\n\n-- Se onkin juuri minun mieleeni, ett'et ole kovin rikas. Kun minulla\nei ole mitään muuta omaisuutta, kuin se, jonka olen palveluksessa\nollessani säästänyt, niin en kehtaisi silmiänikään avata rikkaan vävyni\nedessä.\n\nSilloin nousi isäni seisoalleen, otti vaaria kädestä kiinni ja sanoi:\n\n-- Hyvä Helmikangas, se on totta, että olette itselleni suuren vahingon\nviinan kautta saattanut; mutta minä ole se mies, joka Jumalan avulla\ntahdon teille omat rahani uhraamalla tallelle saattaa, mikä kadonnut on\n-- sen teen teidän jalon tyttärenne tähden.\n\nSilloin vaarini huusi voimansa takaa, kyyneleet silmissä:\n\n-- Pidä lupauksesi, siunaukseni olet saavuttava, jonka minä sinulle\ntaivaasta rukoilen. Esikoisen siunaus langetkoon sinun päällesi, sinä\njaloluontoinen mies -- nyt sinun vasta oikein tunnen. Sinä olet\nkätkenyt rakkauden povessasi ja kantanut eheätä sydäntä ja minä nurjaa.\nVasta havaitsen, että minä itse olen syypää ollut tyttäreni\nonnettomuuteen, ja monta valheellista lausetta olen sinusta päästänyt,\npeittääkseni omaa häpeätäni. Sinä olet mies ja miehen poika -- sinä\nrakastit tytärtäni ja poikaasi ollessasi kaukaisella maalla. Sinä et\nhalveksinut tyttäreni köyhyyttä, vaan rakastit häntä hänen itsensä eikä\ntavaran tähden. Sen osottaa selvästi se seikka, että tulit häntä\nturvetöllin haltiattarena vaimoksesi ottamaan ja häntä ynnä minua\nhäpeästä päästämään.\n\nNyt oltiin kaikin hiljaa kauan aikaa. Viimein sanoi isäni:\n\n-- Minä lähden pojan kanssa pappilaan ja otan samassa kuulutuksen.\nHeikki, mene käskemään Vierimän ukkoa tänne, mutta älä sano, mitä asiaa\non.\n\nMinä menin, että maa tömisi, Vierimälle ja käskin ukon pian seurata\nminua. Ukko oli kohta valmis lähtemään, sillä meille olisi hän tullut,\nvaikka olisin hakenut hänen sydän-yöllä, saati sitten kirkkaalla\npäivällä. Ukko koetti kysellä minulta matkalla, minkä vuoksi häntä niin\nkiireesti meille viedään; mutta minä en mitään selvyyttä antanut.\n\n-- Kah! huudahti ukko, päästyänsä meidän pihalle ja nähtyänsä isäni,\nolethan täällä, Heikki! ja niin pitkän ajan takaa.\n\n-- Olenhan minä täällä; olen juuri lähdössä pojan kanssa pappilaan.\nEttekö tulisi, Vierimä, puhemieheksi?\n\n-- Aivan mielelläni! Lähdetään paikalla, se minua mieleen, että häitä\ntulee.\n\nSilloin läksimme enkä minä voinut käsittää, miksi minua vietiin\npappilaan ja mitä tehtävää minulla olisi isäni kuulutuksen otossa.\nKuitenkin olimme pian pappilassa ja rovastin kamarissa.\n\nNuori rovasti, jota en koskaan vielä ollut puhutellut, kun oli vasta\nseurakuntaamme tullut, kysäsi kohta:\n\n-- Mitä on asiaa?\n\n-- Minä pyytäisin avioliiton kuulutusta tämän pojan äidin kanssa,\nvastasi isäni.\n\n-- Kuka olette?\n\n-- Heikki Huopala, merimies, talollisen poika Lumijoelta.\n\nSilloin aukasi rovasti kirkonkirjan ja sanoi vähän ajan takaa:\n\n-- Heikki Perttelin poika Huopala, Lumijoen kappeliseurakunnasta,\nkihlattu talon tyttären Maria Helmikankaan kanssa. Morsiameksi siis\ntulee Maria Helmikangas, talollisen tytär, ja hänellä on yhdentoista ja\npuolen vuoden vanha poika. Se on arvatenkin teidänkin poikanne, vaikka\näidin nimelle kirkon kirjoihin pantu. Onko niin?\n\n-- On, sanoi isäni.\n\n-- Oletteko nauttinut sakramenttejä matkoilla ollessanne? Onko mitään\ntodistusta? kysyi rovasti.\n\n-- Viimeksi Englannissa Liverpoolissa, sanoi isäni, samalla vetäen\npovestansa paperimytyn.\n\nRovasti katseltuansa papereihin lausui:\n\n-- Hyvä on!\n\nSilloin sain minä käskyn astua ulos. Isäni ja Vierimän ukko jäivät\nsisälle. Minä seisoin vähän aikaa pappilan pihalla ja ajattelin\nedesmenneitä aikoja, jolloin olin pappilan palveluksessa, enkä silloin\nisästäni mitään tietänyt. Nyt olivat asiat muuttuneet ja minä olin\nsaanut oman isäni nähdä elävien maassa. Kun katselin sitä paikkaa\npihalla, jossa rovasti vainaja oli viimeiseksi levännyt arkussansa,\nnousi muutama kuuma kyynel silmiini. Silloin tulivat he ulos ja taas\nläksimme astuskelemaan kotoa kohden.\n\nSuloisempaa iltaa en ollut vielä ijässäni nähnyt, kuin ensimmäisen,\njonka vietin oman isäni seurassa, kuunnellen hänen tarinoitansa\nkaukaisista maista. Ei kukaan mennyt pois; Vierimän ukko ja vaarinikin\nkuuntelivat suurimmalla uteliaisuudella, samoin kuin minäkin. Mutta\näitiäni en ollut vielä milloinkaan nähnyt niin hyvällä tuulella kuin\nsinä iltana -- ja oliko ihme, että niin oli? Olivathan kaikki siteet\nsinä päivänä katkenneet, jotka hirmuisen pitkän ajan olivat äitini ja\nvaarini sydäntä kiristäneet. Eikö silloin ollut ilta aamua viisaampi?\nIsäni oli mies, jonka puheisiin täydellisesti voimme luottaa.\nSilmän-iskut ja vikuroimiset olivat hänen kasvoistansa kaukana.\nAsianhaarat ne olivat, jotka tähän asti olivat esteenä olleet. Nyt oli\nuusi aika, hyvän sovinnon aika meille koittanut. Hymyssä huulin\nodottelimme siis ja toivovin silmin katsoimme aikojen läpi\ntulevaisuutta kohti.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nMuutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan.\n\n\nKesä kului melkein kuin rattailla ajaen. Äitini puuhasi häitä kaiken\nkesää. Isäni asui meillä, niinkuin vaarinikin, ja työmme tulivat\ntehdyksi liiaksikin, niin että olisimme välistä toistenkin työhön\njoutaneet. Väliin autoimmekin Vierimän ukkoa niitty- ja peltotyössä\noikein miestuumasta. Kaikki olimme niin mieltyneet tuohon ukkoon, että\nmeitä huvitti hänen kieltoansa rikkomalla tehdä hänen suvityönsä\nilmaiseksi. Minulle erittäin oli se hauskaa, sillä niinhän sain\nhiukankin takaisin maksaa vanhaa velkaani -- noita kirjoihin annettuja\nrahoja, joita hän ei muulla tavalla myöntynyt vastaan ottamaan.\n\nIsälläni oli hyvä joukko kultarahoja ja muuta rahaa siihen lisäksi.\nNiillä sanoi hän ostavansa talon, kun sopiva ja mukava ilmaantui\nsaatavaksi. Isäni sai myöskin perintönsä förmyntäriltä puhtaassa\nrahassa ja Huopalan uusi isäntä tarjosi hänelle takaisin ostettavaksi\nHuopalan talon. Mutta isälläni oli toinen ajatus ja hän piti silmällä\nerään toisen talon rientoja, ollaksensa valmis sen ostamiseen, niin\npian kuin sen omistaja siihen taipuisi.\n\nHelmikangas oli joutunut koko kylän nauruksi poikansa tähden ja emäntä\nsairasti kuoleman kielissä. Ennen häntä kuoli kuitenkin emännän isä,\nKerstilän vaari, herättäen kuolemallaan suurta surua kaikissa\ntaikakonsteihin luottavissa. Pahan-ilkinen mies jätti jälkeensä suuren\ntalon ja paljon tavaraa. Aina viimeiseen hengen-vetoonsa asti oli hän\nnäet itse taloansa hallinnut, mutta nyt oli kuokka kuoleman ja kirkon\nrautalapio tehtävänsä tehnyt ja Helmikankaan isännälle aukaissut kaikki\nKerstilän ovet, arkut ja salvot. Se sattui muutoin hyvin sopivaan\naikaan, sillä Helmikankaan isäntä oli juuri tyttärensä myötäjäiset\nmaksanut Riikolan isännälle.\n\nHelmikankaan emäntä vaipui kuoleman uneen kolme päivää isänsä kuoleman\njälkeen. Kaksia hautajaisia pidettiin ja kyläkuntaa kestitettiin. Rahaa\nei säästetty, vaan annettiin huilata. Olihan Helmikankaan isäntä siinä\nvahvassa luulossa, että Kerstilän vaarin raha-arkku oli hopeata\nkumminkin puolillansa, ja hän, ollen vaari-vainajan ainoan perillisen\nleski, olisi kaiken tavaran herra.\n\nTavarain tutkinto pidettiin Kerstilässä ja Helmikankaan isännän toivot\ntoteentuivat ylenmääräisesti. Kerstilässä löytyi tavaraa ja rahaa niin\nkosolta, että Helmikangas oikein oli hypähdellyt -- niin iloinen oli\nhän saaliin jaossa, jaossa, jossa kaikki tuli hänen osaksensa.\nTutkintoa eli pesäkirjoitusta pidettiin myöskin hänen omassa\ntalossansa, eikä sielläkään huomattu ollenkaan velkaa. Kun kaikki asiat\noli selville saatu ja Helmikankaan isäntä upporikkaaksi julistettu ja\nrahan paljous silmiä huikaisi, niin ei Helmikankaan ja Kerstilän\ntalojen omistaja tahtonut enään vaivata itseänsä huolehtimalla talon\nhoidosta. Hän päätti muuttaa kaikki puhtaaksi rahaksi myömällä molemmat\nmaat päällisinensä, antaa osan kummallekin lapsellensa puhtaassa\nrahassa ja itse elää huolettomasti päiviensä loppuun saakka.\n\nTehty kuin sanottu. Pian oli perillisten suostumus talon myymiseen\nsaatu ja Helmikankaan talo myytiin minun isälleni. Meidän vaarille,\nentiselle Helmikankaalle, tapahtui se ilo, että hän näki tuhlaamansa\nsuuren talon takaisin ostettuna suvullensa. Toinen Helmikangas, hänkin\npuolestaan tyytyväisenä syyti rahat arkkuunsa.\n\nSitten ilmaantui eräs äärettömän rahallinen herra Oulusta ja osti\nKerstilän talon, josta maksoi kelpo hinnan, ja nyt tuli Helmikankaan\nraha-arkku aivan täyteen. Kauppakirjat tehtiin, harjallisia juotiin ja\ntuo mainio talonkauppias joi itsensä juovuksiin; mutta rahansa\nmenettäneet talojen ostajat, minun isäni ja tuo Oulun herra, eivät\njuuri mitään juoneet, kun eivät niin ylen iloisetkaan olleet.\n\nTuli yö ja yö oli pimeä kuin säkki, sillä oli uuden kuun aika syksyllä\nLokakuussa. Raha-arkkua säilytettiin Helmikankaan kamarissa, jossa\ntalonsa myönyt poikinensa asui. Siinä he myöskin molemmat lepäsivät\nrahojansa vartioimassa; mutta aamu kun valkeni, ei kamarissa ollutkaan\nkuin kaksi, Jaakko ja hänen isänsä. Kalliin kaikista, jota paitsi he\nmolemmat olivat kuin joutilaat maailmassa eli niinkuin läpikuultavat\nvarjot, nimittäin raha-arkku oli poissa! Se oli juossut pimeän yön\nselkään, oli varastettu!\n\nNyt oli Helmikangas onneton. Sen hän itsekin sanoi kaikille, että hän\non onneton, ja pian koko kyläkunta, koko seurakunta, koko läheinen\nmaakunta uskoi, että hän on onneton. Kaikki saarnasivat sanaa hänen\nkanssansa, että se on onneton, jolta yhdellä kertaa kaikki omaisuus\nvarastetaan. Kukaan ei voinut häntä lohduttaa. Hän oli lohduton,\ntoivoton. Ukko alensi itsensä ja meni asumaan vävynsä luokse ja sai\nhäntä seurata tuo viaton Jaakkokin, joka, kädet taskuissa kävellen,\nnaurahteli koko menolle ja isänsä surulle ja onnettomuudelle.\nAika-hullu oli tuo Jaakko -- naurusta koottu koko mies.\n\nOli kumminkin vielä vähän jälillä, jyviä oli vielä myymättä ja\nkaikenlaisia hopia- ja muita metallikaluja ja vaatteita. Nämät kaikki\nvietiin niin eheänä, kuin ne olivat, Riikolaan, sillä ukko ei\nuskaltanut muuttaa niitä rahaksi, kun ei hänellä ollut onnea säilyttää\nrahoja, ja nyt istui hän kädet poskella enimmät aikojaan, katuen\nhulluuttansa, että paiskasi kaksi oivallista taloa kuin akanat tuuleen.\nVäliin koetti hän kuulustella rahojansa ja nimismieskin oli siinä\napuna; mutta turhaan, ei sen verrankaan selvää saatu, että olisi\nepäluulon alaisena ketään vangittu.\n\nIsäni muutti Helmikankaalle minun ja äitini ja vaarin kanssa. Tottapa\ntosiaan oli vaarini iloisin kaikista, kun sai, yksitoista vuotta\nköyhänä miehenä oltuansa jälleen muuttaa kotikonnullensa, ja hän sanoi\nsamoin kuin ennen nuorena tuntevansa rakkautta joka paikkaa kohtaan.\nHän lupasi niin paljon, kuin vaan voisi, elämänsä loppuun asti\nhuolehtia talon koossa pysymiseksi. Syvään huo'aten kiitti hän Jumalaa\nasiain onnellisesta päättymisestä.\n\nKun olimme muuttaneet Helmikankaalle ja turvetöllimme autioksi\njättäneet, silloin vasta olivat häät vietettävät. Tavalliset, häiden\nedellä olevat puuhat, kankaiden kutomiset, sukkien ja paitojen\nneulomiset olivat suritetut ja hääpäiväksi oli määrätty eräs\ntiistai-päivä joulun edellä, noin kaksi viikkoa ennen tuota korkeata\njuhlaa. Helmikankaan kaikki huoneet pestiin ja laitettiin mitä\ntäydellisimpään kuntoon ja koko meidän hyvä tuttukuntamme käskettiin\nhäihin. Olipa käsketyissä paljon sellaisiakin, joita en tuntenut. Enin\nosa minulle tuntemattomista olivat Lumijoen ja Tyrnävän kappeleista,\nja syntymä-seurakunnallensa kunnian osoitukseksi käski isäni häihinsä\nLumijoen papin perheinensä, ja kaikki kolme Limingan pappiakin\nkutsuttiin. Eipä Vierimän väkeäkään, ukkoa ja Loviisaa unhotettu,\nenemmän kuin Pirttilän isäntääkään poikansa ja tyttärensä kanssa. Saipa\nHelmikangaskin käskyn, niinkuin myös Riikolainen emäntinensä. Mutta\nonneton Helmikangas ei tullut, eikä Jaakko myöskään; Riikolainen\nemäntinensä tulivat.\n\nMitään suurellista tai ylöllistä en havainnut isäni häissä. Ruokaa\ntosin oli runsaasti, mutta sekin sellaista laatua, joka tavallisesti on\nkyllin voimallinen työtä tekevää rahvasta ravitsemaan, hienoja ulkomaan\njuomia en nähnyt käytettävän kuin nimeksi. Kaksi koti-seurakuntalaista\nviulunsoittajaa olivat soittajina. Toinen räätäli, toinen eräs renki,\nmolemmat kirkon kylästä. Ei Rittisiä eikä Mäläsköitä oltu hankittu,\nvaikka olivat hyviä soittajia, kun eivät asuneet Limingan emäkirkon\nseurakunnassa. Isäni tahtoi tulla toimeen omatakeisella, vaikka vähän\nhuonommallakin.\n\nNiinkuin kuuna päivänä iloisissa häissä, niinpä isänikin häissä\ntanssittiin, syötiin ja juotiin. Häät kestivät kolme päivää, jonka ajan\nkuluttua kukin meni kotihinsa. Silloin olin minä yhteisesti isäni ja\näitini poika ja nautin suuressa määrässä heidän rakkauttansa.\n\nSiten olimme isäni kädellä nostetut alhaisesta asemastamme. Entiset\nHelmikankaan rengit ja piiat olivat mielellään ruvenneet isäni\npalvelukseen. Niiden joukossa oli Laurikin, joka oli entisestä erittäin\ntukevaksi mieheksi kasvanut. Vaarini oli meidän oikea pehtorimme, hänpä\ntiesikin talomme kaikki koukut ja loukot. Vaarini sai määritellä työt\nja toimet ja minä isäni kanssa kuljimme myöskin vaarin määräämissä\ntöissä. Kaikki teimme työtä niin paljon kuin ehdimme, ja isäni sanoi\nvaarini määräyksistä:\n\n    Vanhalla vallat paremmat,\n    Nuori työlle notkiampi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nTolpan Pirjon nuttu.\n\n\nKorvenpään isännän, Sakari Aspelan, emännän äidillä Tolpan Pirjo\nvainajalla oli ollut pieni tölli Pirttilän talon maalla. Tölliä oli\nkylän keskuudessa sanottu tolpaksi (oikeammin: torpaksi) ja kun ei\nsaman talon maalla ollut muita torppia, niin oli sille tuo nimi jäänyt,\njota Pirjokin sittemmin miehensä kuoltua sai ainoana nimenänsä kantaa.\nTolpan Pirjoa oli köyhänä pidetty, ja isännät olivat hyvillänsä siitä,\nettä hän ilman köyhäin apua tuli toimeen, elinkeinonansa käyttäen\nkirjojen ja kuvien myyskentelemistä, ruumisten pesemistä, hieromista\nja taikomista, niinkuin sellaisten mummojen tapa yleisesti oli.\nLapsensa, tuon ainoan Katri tyttärensä, oli hän kumminkin toimittanut\nruotu-kasvatiksi, esiin tuoden lääkärin antaman todistuksen\nkivulloisuudesta, joka esti häntä lastansakin elättämästä.\n\nPaetessansa Kemiin tyttärensä luokse oli Pirjo pannut töllinsä lukkoon\nviimeisen kerran. Kemistä palattuaan Katri aukaisi töllin oven ja otti\nsieltä kaikki, mitä kelpaavata oli, ja vei ne omain tavarainsa mukana\nKorvenpäähän. Merkillisimmät kaikista Tolpan Pirjon tavaroista olivat\nmatonkudekerät, joita hän pitkän ikänsä varrella oli hirmuisen röykkiön\nkoonnut, leikaten nauhasiksi ja päistä yhteen neuloen monen monta\nrievun tilkkua, hameen ja vanhan nutun kaistaletta. Enimmäkseen kaikki\nkerät olivat niin pilaantuneita kosteassa huoneessa homehtumisesta,\nett'eivät kelvanneet paljon muuksi kuin tunkiolle heitettäväksi. Kun\ntuo Katri emäntä asetti kuteille mattokankaan ja alkoi käyttää paraita\nnoista äitinsä perintökeristä, tuli hän purkaneeksi keriä. Mutta kun\nensimmäinen kerä saatiin loppuun puretuksi, oli sen pohjalla kasaan\nkääritty kangastilkku, varustettu kovalla, ympyriäisellä sydämellä. Kun\ntuo kova riepukääre au'aistiin, oli sen sisällä vanhentunut, homehtunut\nkupariraha. Vaikka kuparinenkin, on raha kumminkin aina rahaa, ja kun\nsitä sellaisista paikoista löydettiin, oli se kaikkein saapuvilla\nolevain mielestä vähän kummallista ja tuo keräröykkiö rupesi vetämään\nhuomiota puoleensa. Nyt oikein miestuumasta ruvettiin purkamaan keriä,\nja kun pohjalliseen päästiin, oli niinkuin noiduttu -- aina oli sisässä\nkuparinen raha, vaikk'ei aina yhdenarvoinen. Niitä oli isompia ja\npienempiä ja kun kaikki kerät olivat puretut ja huone hometta ja\npahanhajuista tomua täyteen saatettu, luettiin Korvenpään pirtin\npitkällä pöydällä kuparirahoja, Tolpan Pirjo vainajan sääsämiä, 243.\n\nTämä tämmöinen innostutti Korvenpään emäntää hakemaan kaikki\näitivainajansa piilopaikat. Vanha, puoleksi mädännyt arkkukin\ntutkittiin. Mutta äläpäs! kyllä Tolpan Pirjo oli ollut niin viisas,\nettei hän ollut rahoja varkaiden varalle arkkuihin pannut, niinkuin\nmuut ihmiset tekevät. Pitkän tutkimisen perästä päästiin selville, että\nPirjon koko aarre oli noissa. 243:ssa kuparirahassa, sillä muuta mitään\nei löydetty. Mutta toisena päivänä tuli Pirjon vanha päällysnuttu\npäivän sankariksi, ja se kävi seuraavalla tavalla.\n\nKun suurin osa ennen leikatuista matonkuteista oli niin pilautuneita,\nettä niitä täytyi pellon höysteeksi kelpaavaksi julistaa ja uloskantaa,\nryhtyi emäntä toisiin toimiin ja rupesi ruotimuorin kanssa leikkelemään\nmaton kuteita. Hakiessaan kaikenlaisia vanhoja, kuluneita vaatteita,\ntuli niiden joukossa Tolpan Pirjon vanha nuttukin näkyville. Sitä oli\nmummo kumminkin 30 vuotta päällänsä kantanut, ja oli siinä ilman\nleikittä kumminkin puolen toista sataa paikkaa. Niin oli tuo nuttu\nsisältä ja päältä paikattu, että tuskin kukaan ihminen ennen oli yhteen\nnuttuun niin monta paikkaa pannut. Nyt oli kuitenkin nutun olemassa-olo\nkatkaistava ja ruotimuorin sakset rupesivat sitä raatelemaan.\n\nPahasti räsähteli nuttu ja pölyä nousi vahvasti, kun sitä ratkottiin,\nmutta tuskin oli yksi sauma auki, kun jo permannolle pirahti kappale\nruplan setelistä. Tuo vähänäköinen ruotimuori ei sitä huomannutkaan,\nmutta sen huomasi emännän rahalöydöistä teroittunut, tarkka silmä. Hän\nsen kohta koppasi käteensä, sanoen hätäisesti muorille:\n\n-- Älkää repikö nuttua niin, siinä on rahaa.\n\nNyt ruvettiin hiljalleen päästelemään paikkoja auki ja havaittiinkin,\nettä etenkin nutun sisäpuolella olevilla paikoilla oli tärkeämpi\nmerkitys kuin reikien peittäminen, sillä paikkoja oli useassa kohden\nneulottu aivan eheän vaatteen päälle, ainoastaan setelin säilöpaikaksi.\nMutta ei sentään joka paikan välissä rahaa ollut, niin rikkaaksi ei hän\nkaikilla keinoillansakaan ollut ehtinyt, vaan olipa sitä siinäkin, kun\nmuutamissa paikoissa oli kallis-arvoisiakin seteleitä, esimerkiksi\nviiden ruplan. Koko nuttu-aarre teki yhteensä 162 ruplaa. Merkillistä!\nhuudahtivat kaikki tämän nähtyänsä, kuultuansa.\n\n-- Perinnöttärenhän olenkin tietämättäni nainut, sanoi Aspela, kun\nemäntä hänelle rahaa tukussa antoi. Mutta vaikka olisinkin hiukan rahan\ntarpeessa, en kuitenkaan niitä käytä omiin tarpeisiini. Aseta muuripata\ntulelle, lisäsi hän vaimollensa, ja käske kaikki köyhät koko meidän\nkinkerikunnasta syömään keittämääsi herkullista herneruokaa ja anna\nheille kahvia myös, sillä tuo kurja mummo raukka vainaja ei raskinnut\nniitä itse syödä -- vanhan päivän varaa hän ehkä säästi, mutta syököön\nköyhät hänen vanhan päivän varansa.\n\n-- Sama minulle on, vastasi siihen emäntä ja teki niinkuin miehensä\nkäski, ja köyhiä juostiin käskemässä, mistä vaan niitä löydettiin,\nsyömään Pirjon perintöä. Korvenpään pitkä pöytä notkui ruokien\npaljoudesta ja pariin kolmeen kertaan oli pöydän ympärys täynnä\nvieraita, melkein jok'ikinen paikatuissa nutuissa. Kahvia keitettiin\nviiden kannun vetoisella pannulla, sillä isännän tarkoitus oli,\nettä kaikkein piti saaman. Moni-ääninen veisuu kuului Korvenpäästä\nsinä iltana, sillä nuot juhlallisesti ravitut köyhät veisasivat\nruokavirren, kukin omalla äänellänsä ja nuotillansa. Kun oli juhla\nvietetty, lähtivät vieraat matkoihinsa, siunaten ja kiitellen talon\nhallitusväkeä. Mutta kun kaikki olivat poissa, sanoi isäntä vaimollensa\nja väellensä: Kaikki kiitokset, joita tänä iltana on satanut, pitäköön\nPirjo haudassansa. Pelkään pahoin, ettei mummoparka eläissään saanut\npaljon sitä hyvää.\n\nMutta vielä ei puhdasta rahaa oltu ensinkään liikkeelle pantu, sillä\nisäntä oli koko juhlan pannut toimeen omista tavaroistansa ja ennen\nostetuista kahveista. Nyt luki hän rahoista maksun siitä, mitä oli omaa\nrahan-alaista tavaraa kuluttanut köyhien juhlassa, vaan ei siitä, mitä\nmaa oli hänelle antanut ja omat elukat. Niin hän ei ensinkään maksua\nottanut leivästä ja lihasta. Kun se lasku ja tili oli tehty, otti tuo\nsukkelaluontoinen Sakari 50 ruplaa taskuunsa, pani hevosen valjaihin,\najoi rovastiin ja tarjosi niitä kirkon kassaan ja vaivaisille tasan\njaettavaksi. Mutta rovasti ei ottanut rahoja vastaan, vaan käski hänen\nviedä ne kirkkoväärtille. Aspela ajoi vielä senkin mutkauksen,\npäästäksensä noista nuttuseteleistä. Kirkkoväärti ottikin rahat\nvastaan ja ihmetteli suuresti Aspelan anteliaisuutta, mutta kun kuuli\nkoko historian kerrottavan, sanoi hän: Onpa se merkillistä!\n\nSeuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnatuolista Aspelan lahja\nseuraavilla sanoilla: Yksi hyväsydäminen ja kunnioitettava talon-isäntä\non erään oudon tapauksen johdosta lahjoittanut kirkkoon 25 ruplaa ja\nvaivaisille 25 ruplaa, joka lahja kiitollisuudella mainitaan.\n\nAspela ei ollut itse kirkossa, mutta kun hänelle kerrottiin, että niin\nmainittiin; sanoi hän:\n\n-- Mainitkoot mitä mainitkoot -- Pirjo minulle ne toimitti. Hänpä\nhaudassansa niitä nauttikoon. Oiva vaimo on minulle hänen tyttärensä --\nsen edestä häntä kiitän, vaikka hän itse eläissänsä olisi ollut akka\nmustalainen.\n\nMutta ei vieläkään tuo loistava perintö ollut loppunut. Vielä oli\njälellä rahaa, vaan oli niiden tallehtijallakin sijojakin niille. Hän\noli kysellyt koko kyläkunnan köyhiltä, oliko heillä kirjoja, ja oli\nsaanut tietää, että monessakin perhekunnassa ei ollut katekismoakaan\njoka hengellä, sitä vähemmin virsikirjaa. Olipa hän havainnut\nkokonaisia perhekuntia, joilla ei ollut virsikirjaa ensinkään, vaan\njoku vanha aapiskikirja ja monta miespolvea kulkenut, pahanpäiväiseksi\nkulunut katekismo, jotka useampia vuosia vanhan, savustuneen almanakan\nkanssa tekivät yhteiseen koko perhekunnan kirjaston.\n\nTätä turmiollista huolimattomuutta vastaan nousi Aspela Tolpan Pirjon\nnuttu- ja mattokerä-rahojen jäännöksellä. Hän osti kaikilla jälellä\nolevilla rahoilla kirjoja ja samalla hän tilasi myöskin sanomalehtiä.\nAivan köyhille antoi hän katekismoja ja virsikirjoja lahjaksi.\nToisille, jotka eivät niin perin köyhiä olleet, antoi hän kirjoja\npuolesta hinnasta. Täten kun hän sai muutamilta rahaa vähän takaisin,\nlisäytyi hänen kirjastonsa, että riitti aivan köyhille antaa lahjaksi\nuseampia kirjoja. Näin oli hän tähdellisimmän kirjatarpeen vähässä\najassa omassa kylässänsä täyttänyt, mutta yksi temppu oli vielä\ntäytettävä, nimittäin herättää halu sanomalehtien lukemiseen sekä\nköyhissä että rikkaissa. Nuo tilaamansa sanomalehdet tulevat aina\nviikon päästä. Moni talon-isäntäkin arveli sitä hullutukseksi ja\nturhaksi rahan haaskaukseksi, ja nousivatpa muutamat pohatat sitä\nkiivaasti vastustamaankin, sanoen sitä vaaralliseksi ja turhuutta\nopettavaksi kirjallisuudeksi oppimattomalle väestölle. He nimittivät\nsanomakirjallisuutta herrasväen lelukaluiksi, joilla he joutilaina\nollessaan saavat aikansa hupaisemmasti kulumaan. Kaikista väitöksistä\nhuolimatta alkoi Aspela lukemaan sanomalehtiä. Hän luki itse\ntalvis-illoin tarkasti lehden jok'ainoan palstan, pani mieleensä\ntähdellisimmät asiat ja jutteli niistä naapureillensa, jotka\nihmettelivät hänen suuria tiedonlahjojansa. Vähän aikaa pitkitti hän\nkäymistänsä naapureissa juttelemassa sanomalehdistä saatuja tietojansa,\nilmaisematta, mistä lähteestä hän oli tietonsa urkkinut. Kävipä hän\nköyhienkin majoissa istuskelemassa, menetellen samalla tavalla kuin\npohattojenkin kamareissa. Vihdoin ilmoitti yhdelle rikkaalle isännälle,\nettä koko hänen tieto-aarteensa on sanomalehdistä urkittua. Tästäkös\nnousi tuolla isännällä silmät pystyyn, sillä hän sattuikin olemaan\nsanomakirjallisuuden päävastustaja koko paikkakunnalla. Silloin isäntä\nkäski Aspelan tuoda hänelle nähtäväksi nuo voimalliset tiedon lähteet.\nIlomielin juoksenteli nyt Aspela kotiinsa ja otti sieltä sanomalehdet\nja vei ne naapurinsa tutkittavaksi. Kauan selaili ja silmäili tuo rikas\nisäntä sanomalehtiä, sanaakaan lausumatta. Vihdoin hän virkkoi:\n\n-- Kyllähän niissä näkyy olevan tarpeellisiakin tietoja, vaikka kyllä\non paljon turhan-aikaistakin. Etpä sinäkään noista höpötyksistä ole\nminulle mitään virkkanut. Mutta vähätpä siitä, saattaahan nuo\nhöpötykset jättää lukemattakin, eihän ne, mitä minä luulen, ole siihen\nsitä vasten painettukaan, että luettavaksi, ne on vaan siihen pantu\nlehden täytteeksi.\n\n-- Mitenhän mahtanee olla, arveli siihen Aspela.\n\n-- Niin, kyllä minä tiedän, että net ovat lehden täytteitä vaan, mutta\nkyllä minä sentään tilaan sanomalehdet itselleni noiden tarpeellisten\ntietojen tähden. Eihän siitä nyt maaltaan pois joudu muutaman ruplan\ntähden ja kyllä minä voin, kun olen hyvä lukemaan ja sanomalehdet\nminulle itselleni tulevat, lukea nuo höpötyksetkin naisväelle ja\nuskottaa niitä, että ne on aivan tosia. Usein onkin noissa höpötyksissä\noikein naisten sydäntä liikuttavia paikkoja. Kyllähän minä juttujen\nvaikutuksen tiedän ja silloin kun minä naisille juttuja luen ja ne sitä\nihmettelevät ja kukaties muutamissa kohdissa itkevätkin, niin saan ma\nheidän ihmettelemisellensä nauraa.\n\n-- No vaikka niinkin, arveli Aspela.\n\nOlihan tuolla isännällä nyt johtavat syyt, joiden nojalla hän uhrasi\nsanomalehtien tilaushinnan ja hankki lehdet itsellensä.\n\nEnsimmäinen vastus oli voitettu ja Aspela ilmaisi nyt koko lukuisalle\ntuttavakunnallensa, että sanomalehdet lisäävät ihmisen päähän tietoja,\nja sanoi vielä, että se, jolla on omat sanomalehdet tahi joka on\nvähintäinkin osalla niiden tilauksessa taikka kaikkein vähintäin\nkumminkin lukee niitä, on jo niinkuin sivistyneitten joukkoon luettava\nhenkilö. -- Nytkös nousi hälinää ja porinaa koko kyläkunnassa. Muutamat\nirvistelivät ja haukkuivatkin Aspelaa takaapäin, vaan toiset ehättivät\nmitä kiiruimmittain sanomalehtiä tilaamaan, muutamat yksin, toiset\nyhtiöihin rupeamalla. Aivan köyhät saivat lainata rikkaammilta, joka\nmyöskin suurimmaksi osaksi kävi Aspelan yllyttäväisen toimen kautta.\nAlituiseen hän kehoitti ja varoitti. Rikkaita hän kehoitti lainaamaan\nköyhille sanomalehtiä. -- Köyhiä hän taas varoitti laiminlyömästä\nniiden lukemista, muistuttaen tietolähteitten olevan maailman jaloimpia\nlahjoja, etenkin kun niitä niin halvalla hinnalla, kuin lainaamalla,\nsaapi muistoonsa omistaa.\n\nNiin oli sivistyttäminen alkanut Pirjon nutusta ja Korvenpään talosta.\nPirjo oli kaiken aikaa, kun oli nuttuansa kantanut, koettanut istuttaa\npakanallisuutta ja taika-uskoa ympärillensä, mutta nyt täytyi hänen\nnuttunsa hänen kuoltuansa olla voimallinen keino hänen ynnä hänen\nvoimallisemman toverinsa Kerstilän vaari-vainajan pystyssä pitämän\npaheen kukistamiseksi. Ja kuta laajemmin sanomakirjallisuus leveni\npaikkakunnassa, sitä nopeammin rupesivat nuo taika-uskon satoja vuosia\nvoimassa olleet, pakanaliset kahleet riutumaan, jotka monenkin, muutoin\nkunnon ihmisen ymmärryksen olivat pimittäneet.\n\nMinunkin isäni oli ensimmäisiä, jotka Aspelan kehoituksesta tilasivat\nsanomalehtiä. Olipa vaarinikin siinä toimessa miesten parhaita, että\nlukemaan niitä; sillä hän oli jo pappilassa ollessansa siihen vähän\nharjaantunut, kun oli saanut rovastin sanomalehtiä lainata. Yhdellä\nhaavaa alkoi siten uusi, valoisampi aikakausi koittamaan niin nuorille\nkuin vanhoille, niin köyhille kuin rikkaille. Sivistys astui\nseurakuntaan juuri kuin aamuruskon siivillä ja melkein jok'ainoa koetti\najaa pois päältänsä sivistymättömän henkilön häpeällistä nimeä ja\ntavotella ahkeralla lukemisella sivistyneen henkilön mainetta.\n\nTämä kaikki kuitenkin oli vaan paljas alku ja Tolpan Pirjon nutturahat\nolivat loppuneet. Mutta olihan siinä jo kyllin yhden paikatun nutun\nansiotyöksi, että niin moni henkilö luki omasta katekismostansa,\nveisaili omasta, uudesta virsikirjastansa ja kirkon ja köyhäin kassa\ntalletti 25 ruplaa kumpikin ja lukuhalu oli vireille saatetta. Aljettua\nhyvää tointa oli voimallisesti jatkaminen. Uudet tiedot lisäsivät aina\nenemmin uusien tietojen tarvetta. Pirttilän Paavon luvunlasku- ja\nkirjoituskoulu havaittiin ennen pitkää riittämättömäksi ja kaikki,\njoilla oli vähänkin sellaista taitoa, rupesivat sitä vielä ahkerammasti\nharjottamaan. Rikasten talon-omistajain kodeissa ilmestyi useassa\nkotisen alkeis-opettajan paikkoja ja ne, jotka vähänkin lukemis-,\nkirjoitus- ja luvunlasku-taidossa olivat enemmin edistyneet kuin\ntavallisesti, pääsivät talvisin koti-opettajiksi, saaden ruoan ja\nhiukan palkkaakin. Mutta siten muodostui vähitellen pieniä kouluja,\nsillä niihin monenmoisilla ehdoilla rupesi tukkeutumaan\nvähävaraisempiakin lapsia ja monessakin talossa annettiin sijaa\nuseammalle kyläläiselle, kuin omia lapsia olikaan, ainoastaan sillä\nehdolla, että opettajalle maksoi kukin lapsi kopeikan päivältä.\n\nMutta vielä on yksi nutun vaikutus muistettava. Sanomalehdissä luettiin\nmuutamia kirjoituksia maaseuduilta, osaksi talonpoikien, osaksi\nseurakuntien herrasmiesten piirtämiä. Tämä sai nutun hengestä\nosalliseksi tulleetkin kirjeitä sanomalehden toimistolle kyhäämään ja\ntoimitus ehätti niitä kaikella kunnialla ensi tilaisuudessa\npalstoihinsa asettelemaan. Sitten luettiin kirjeet sanasta sanaan\nsanomalehden palstoilla, luettiinpa muutamassa rivissä Pirjon\nnutustakin kertomus ja minkä hyödyn se oli tuottanut. Nyt olivat mielet\niloisia, ykä useammasti rupesi lehdissä näkymään tietoja Limingasta.\nSanomalehden entinen muoto ja koko tuli pian riittämättömäksi ja lehti\nalkoi ilmestyä omia aikojansa, kenenkään edeltäpäin aavistamatta,\npaljon suuremmalla arkilla. Ei mene rahat hukkaan sanomalehdissä,\npaperiakin siinä on sen hinnan edestä, arveli moni, ällistellen\nlehden suurta kokoa. Kymmenittäin sai lehti uusia tilaajia\nnaapuripitäjistäkin, joissa kuitenkin sanottiin: Ei meillä ole ollut\nsemmoista nuttua kuin Tolpan Pirjon nuttu oli, vaikka kyllä velkoja\nolisi poiskin antaa. Mutta me Temmesläiset Limingassa kunnioitimme\ntuota vanhaa nuttuvainajaa unesta-herättäjänämme.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nSaara Sulkavan toinen uni.\n\n\nMe asuimme Helmikankaalla ensimmäistä talveamme silloin kuin Pirjon\nperinnöt löydettiin ja tuo sanomalehtien lukeminen alkoi. Yhden talven\najalla siis saatiin niin paljon toimeen, että koti-opettajiksi\nhaluavaiset opettivat itsensä ja alkoivat toisiakin opettamaan. Minulle\nei kuitenkaan mitään opettajaa hankittu, kun jo osasin melkein niin\npaljon entiseltä kuin nekin, jotka opettivat, ja isäni kun itse osasi\nmyöskin minua neuvoa. Sitä hän tekikin joutohetkinänsä, vaikka näitä\njoutohetkiä tosin oli meillä ani vähän, kun oli täytymys ahkerasti olla\ntyössä talon askareissa. Vaikka talvikin oli, oli kaikilla kyllin\nkiirettä, sillä talossa löytyy kyllin työtä silloinkin, jos vaan\ntahdotaan talon vastaista toimeentuloa parantaa ja maan viljelystä\nedistää. Kaikenlaiset työkalutkin olivat melkein rappiotilassa. Sillä\nentinen isäntä, joka talon kaupassa ne meille jätti, oli tosin kyllä\ntahtonut paljon työtä tehdyksi, mutta vähällä väellä ja huonoilla\naseilla. Vaarini isäni kanssa panivat kohta toimeen, että otettiin yksi\nrenki ja yksi piika lisäksi, sillä tahdottiin oikein innolla käydä\nkäsiksi karjanhoidon parantamiseen kuin myös tekolannan laittamiseen\npelloillemme. Vieläpä jatkettiin samalla navettaa, liittämällä entisen\npäähän uutta, johon mahtui kymmenen lehmää. Navettaan, johon ennen oli\nmahtunut vaan 40 lehmää, mahtui nyt 50 ja ennen talven loppua\nhankittiinkin jo lehmien summa viideksikymmeniseksi.\n\nSuureksi hyödyksi saapi lukea sen, että meillä oli niin oivalliset ja\nkaikenlaiseen työhön pystyvät rengit, kuin Lauri ja Antti, molemmat\nhyvät salvuritkin. Siis ilman vierasta väkeä ja nurkanveistäjiä\nottamatta, saimme toimeen navetankin. Että se oli hyvä etu, päätin\nsiitä, kun kuulin isäntämiesten keskenään haastelevan, että mitä\ntalvella saadaan omien vuosirenkien kanssa tehdyksi, on pidettävä\nmelkein puhtaana voittona, sillä ainoastaan kesätöistä luetaan rengin\nvuosipalkka. Itse Jaakon isä Helmikangaskin kävi meillä istuskelemassa\nja ihmettelemässä meidän toimiamme, mutta hän sanoi, ettei Helmikankaan\nniityt voisi talven yli ruokkia viittäkymmentä lehmää.\n\nKenenkään kielloista ja yllytyksistä huolimatta jatkoi isäni tointansa\nja vaarini oli aina myöden kaikissa. Hän oli ensimmäinen ja viimmeinen\ntyöpaikalla, niin että totta tosiaan täytyi kaikkein tunnustaa, että\nhän oli ahkerampi nyt, kuin ennen isäntänä ollessansa. Tämä hänen\nahkeruutensa veti isäni huomion puoleensa, niin että hän monta kertaa\nsanoi hänelle: Olkaa hyvä ja levätkää, vaari, te näytätte niin\nväsyneeltä. Mutta vaari ei ensinkään valittanut vaivojansa, vaan oli\niloinen siitä, kun sai toimia samassa talossa, jonka hän kerran niin\nkeveämielisesti oli hävittänyt, ja nähdä ainoan tyttärensä, jota hän\nisän rakkaudella sanoi aina rakastaneensa, emäntänä samassa talossa\nheiluvan.\n\nTorpparimme, Vierimän ukko, sai minun ja äitini pyynnöstä helpoitusta\npäivätöissä ja vähän niittymaata lisää. Ukko siunasi meitä sydämensä\npohjasta ja hyvillänsä siitä tilasi hän tyttärellensä Loviisalle\nsanomalehdet, josta Loviisa olikin erittäin iloinen. Itse ei ukko\nsanonut erittäin sanomakirjallisuutta suosivansa, vaan ei\nvaarallisenakaan sitä pitänyt. Mielellänsä hänkin kuunteli sanomalehtiä\nluettavan ja joskus itsekkin töidensä lomassa niitä silmäili.\n\nTuo merkillisten uniensa kautta tuttaviensa seassa kuuluisaksi tullut\nvanha nainen, Saara Sulkava, sai meidän turvetöllimme asunnoksensa.\nSiinä hän pitkitti elatuskeinoansa nuuskan tekemistä ja teki joskus\nlyhempiä ja pitempiä matkustuksia toisessa virkatoimessansa\nhieromisessa. Näillä retkillään hän tavallisesti jutteli uniansa\nnaisille ja joskus merkillisempää unta nähtyänsä rohkeni hän jutella\nsitä vaikka kenelle hyvänsä. Sattuipa kerran samana talvena, jonka\noloista tässä edellä olen puhunut, että Saara tuli käsketyksi meille\nhieromaan isäni kylkeä, jonka hän oli vähän vikuuttanut isoa hirttä\nnostaessansa. Kyljen hierottuansa alkoi hän juttelemaan erästä unta,\njonka hän oli nähnyt uuden vuoden päivää vasten yöllä, vaan josta hän\nei ollut vielä kenellekään jutellut, vaikka silloin oli jo kevät-talvi,\nvähän ennen Pääsiäistä. Näin hän kertoi:\n\n-- Raskaalla mielellä laskin itseni levolle uuden vuoden aatto-iltana,\nsillä sydäntäni painoi vuoden loppuessa, niinkuin raskas kivi, koko\nmennyt elämäni. Kuitenkin nukuin kohta maata pantuani ja olin\nseisovinani Limingan kirkon mäellä. Yksi mies seisoi vieressäni\nsiistissä talonpojan puvussa, katsellen etelään päin. Minä rupesin\npuhuttelemaan miestä ja kysyin ensiksi hänen nimeänsä, johon mies\nvastasi: minä olen Pohjanmaan maanviljelyksen henki. Niinkuin ei\nviljelystä kukaan säikähdä, niin en minäkään sen henkeä säikähtänyt,\nvaan kysyin häneltä: Onko maanviljelykselläkin henki? Tuohon pudisti\nhenki päätänsä eikä virkkanut mitään ja minä huomasin sen olevan\nmerkin, ettei minun pitänyt turhia häneltä kyselemän. Vähän aikaa siinä\nseisottuamme, aloin minä kuulla sotatorven pauhinaa ja hirmuista\nkanuunain jyskettä ja savua ja tulta näin minä Oulusta päin. Minä\nhämmästyin, että tahdoin kaatua, nähdessäni Oulun savun ja tulen, sillä\nluulin tuon kauniin kaupungin pian vihollisten käsissä tuhkana olevan.\nHetken päästä kuitenkin taukosi jyske enkä enään tulta enkä savua\nnähnyt. Mutta sen sijaan kuulin minä hirmuista rytinää etelästä päin ja\nvähän ajan takaa alkoi sotajoukkoja hirmuisella kiireellä marssia läpi\nLimingan kylän ja he paiskasivat talot tuleen ja monilukuisia, hätäisiä\nääniä ja porua alkoi kuulua tulessa palamien talojen seasta.\nVeripunaisten lyhtyjen valossa marssivat joukot pohjoiseen ja pian oli\nkoko Liminka rauniona ja minä rupesin itkemään tuon kauniin kylän\nsurkeutta. Mutta henki sanoi: Älä murehdi, se oli vaan menneitten\naikojen kuvaus, joka siitä kulki, mutta tuo jyske Oulussa on ennustus\npian tapahtuvista. Minä katsahdin samassa Liminkaa uudelleen ja näin\nselkeän päivän valossa, että tuo juuri äsken niin räiskyen palava kylä\nseisoi entistänsä uhkeampana ja pellot laihossansa vihannoivat kuin\nviherjäinen verka.\n\nSaara taukosi puhumasta ja näytti hyvin huolestuneelta.\n\n-- Ettekö ole nähnyt unta vanhan Helmikankaan rahoista? kysäsi äitini.\n\n-- En ole nähnyt unta, vaan arvaahan tuon tuommoisen asian ilman unia\nnäkemättäkin, että rahojen varas ei voi kukaan muu olla kuin oma poika.\n\n-- Se kyllä on uskottavaa, sanoi äitini, ja samaan mielipiteeseen yhtyi\nisänikin.\n\n-- Mutta mitä isäntä arvelee minun unestani? puhui Saara palaten\ntakaisin kertomukseensa. Sitä unta olen ajatellut ympäri pääni enkä\nuskalla ottaa uskoakseni, että sota olisi tulossa.\n\nKappaleen aikaa mietittyänsä sanoi isäni:\n\n-- Unet eivät koskaan ole aivan turhat, ja usein nähdään hyvin tarkasti\nunessa, mitä tapahtuman pitää, ja teidän unenne on sellaista laatua,\nettä melkein sen ymmärtää, joka vähänkin ymmärtää. Onhan sotia ennenkin\nollut ja maamme on aina niistä uudelleen toipunut. Tarvitseehan lapset\nvitsaakin -- ettekö, vanha ihminen, sitä käsitä? sanoi isäni.\n\n-- Olettehan kummallinen mies, kun sodankin asetatte lapsen kurituksen\nkanssa yhden-arvoiseksi.\n\n-- Aivan niin tarpeellinen kuin vitsa on tottelemattomalle lapselle, on\nsotakin uppiniskaiselle kansalle. Ettekö ole lukenut Israelin kansan\nhistoriaa?\n\n-- Emmehän kuitenkaan ole mitään Juutalaisia, olemmehan kristityitä.\n\n-- Niin! kristityitä me tosin olemme, mutta siinä se kaikki. Olemmeko\nnimellä \"kristitty\", kun emme kuitenkaan elä sen jälkeen, paljonkin\notollisemmat Herrallemme kuin Juutalaiset?\n\n-- Menköön sitten kaikki asiat vaikka päin mäntyyn -- yksi sanoo yhtä,\ntoinen toista, niin monta mieltä kuin ihmistäkin. Vaan minä kuitenkin\naina sanon, puhukoot muut mitä hyvänsä, että surkiaa sota on! sanoi\nSaara.\n\n-- Niin, puhui puolestaan isäni, kaukana siitä on elämän leutoisuus,\nkyllä minäkin sen myöden annan. Vaan aika aikaa kutakin ja niin sodan\nkuin rauhankin aika on isän ylhäisen kädessä ja se on Jumalan armosta,\njos saamme jonkun pitemmänkin rauhaisen ajan joskus viettää ja levossa\nja turvassa asua, niinkuin Juutalaisetkin Salomonin hallitessa, ja\nsaamme istua peltojemme keskellä rauhan leipää syöden, niinkuin hekin\nistuivat viina- ja viikunapuittensa alla.\n\nMutta Saara ei puhunut mitään enään, vaan antoi mennä kaikki asiat päin\nmäntyyn. Niin kai, sillä hänen kasvonsa olivat tyytyväiset.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nVehkeet huomataan.\n\n\nLieneekö ihanampaa aikaa milloinkaan, kuin kevät-aika Pohjanmaalla?\nEikö jokainen, jonka rinnassa vaan elävä henki huokuu, riennä tuota\nsuloista aikaa avosylin vastaan ottamaan? Silloinhan pitkän talven\nperästä kuullaan karjan kellot laitumelta, lintujen laulu metsästä ja\nkaikkialta ja maa on niin ihanaisen vihanta.\n\nOli ensimmäinen kevät meidän Helmikankaalle muutettuamme. Lumikin,\nvaikka muutoin valkoista, voipi olla varkaan vehkeiden auttajana. Niin\noli nytkin käynyt. Meidän pellollamme ja meidän aittamme takana oli iso\nkivi. Siinä oli alla hyvä piilopaikka talven aikana. Varsinkin jos\ntuiskuisena yönä sinne jotakin piiloon sai, niin siellä se pysyi. Mutta\nkevään tultua, kuu lumi suli ja minä isäni kanssa siitä sivu kuljin,\nsatuin minä tirkistämään kiven alle. Siellä näin minä arkun, jonka\nisällenikin osotin. Isäni tunsi kohta arkun, että se oli meidän talomme\nentisen omistajan Jaakko Helmikankaan oma. Kohta oli sana vietävä\nRiikolaan, jossa nuot molemmat Jaakot, isä ja poika, asuivat. Mutta\noli asia sellainen, että piti saada sana isälle, salaa pojalta.\nSenlaatuisessa tapauksessa oli sopivinta, että isäni lähti itse\nmatkaan. Hän panikin hevosen valjaihin ja ajoi Riikolaan.\n\nNoin parin tunnin kuluttua tulivat isäni ja entinen Helmikangas\nkaikessa hiljaisuudessa meidän pihaamme ja menivät suoraa päätä\naukolle, jolla arkku oli.\n\n-- Minun arkkuni! kiljasi Helmikangas, nähtyänsä arkkunsa, ja veti sen\npois kätköpaikasta.\n\nEi ollut avainta, sillä se, joka arkun oli varastanut, oli vienyt\navaimenkin, ja Helmikangas käski sentähden tuoda hänelle kirveen. Se\nkohta tuotiinkin ja pian oli arkku auki. Nyt rupesi hän lukemaan rahoja\nja luettuansa huomasi hän, että 160 ruplaa oli poissa. Vähät siitä,\narveli Helmikangas, kun ei kaikki ole hävinnyt. Sitten otti hän\npovestansa pussin, kaasi rahat siihen, asetti pussin selkäänsä, astui\nsen kanssa huoneeseen ja käski minun asettaa tyhjän arkun samalle\npaikalle, jossa oli ollutkin.\n\n-- Kyllä kai se Jaakko on, joka nämät rahat varasti, sanoi Helmikangas\nistuen meidän pöydänpäässä, sillä mistä hän olisi muutoin saanut rahaa.\nOlen kuullut, että hänellä on rahaa juodakin, vaikk'en ole koko talvena\nantanut hänelle ollenkaan, syystä kun ei ole ollut itsellänikään. Mutta\nkun rahat ovat minun huostassani nyt, niin antaapa pojan ottaa\nperintöä, mistä saapi. Minä annan rahat kaikki Riikolalle, hän on\nhyväluontoinen mies ja pitää Kreetaani juuri kuin silmäteräänsä. Hän on\nluvannut minun elättää niinkin, vaikk'en rahojani löytäisi ikään.\nMutta, että se lurjus, oli se kuka hyvänsä, saataisiin kiinni, joka\nminun rahani varasti, niin täytyy pitää vahtia yön aikana. Siten\nsaadaan nähdä, kuka ja minkä näköinen se on, joka tulee arkkua perimään\nkiven alta. Minun on itseni mahdoton käydäkään täällä, sillä Jaakko\ntulee huomenna Oulusta, jonne hän meni Riikolan kanssa ajamaan toista\nhevosta. Jos hän huomaisi minun täällä kulkevan, arvaisi hän ehkä\nmeidän jo päässeen hänen jälillensä. Varkaalla on näetten hyvä haisti.\nPitkällistä aikaa kumminkaan emme tarvitse vahtimiseemme kuluttaa,\nsillä Jaakko aikoo mennä ensi avovedellä merelle ja ennen lähtöänsä hän\nepäilemättä aikoo ottaa rahat arkusta. Jos olette niin hyvät ja pidätte\nyöllä vahtia ja saatte kiinni sen, joka sitä tulee ottamaan, niin minä\nmaksan 50 ruplaa.\n\nNäin sanoen läksi Helmikangas ulos rahapussinensa.\n\nHänen mentyänsä ruvettiin neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Yksi\nsanoi yhtä, toinen toista ja olikin meitä koko suuri neuvosto koolla.\nSiinä oli isäni ja äitini, vaarini, Lauri ja Antti, Aapot, Tiltat,\nAnnit, Maijat ja Kaijat, sillä se oli juuri päivällisten aikana, kun\ntätä kokousta pidettiin. Vaarini, joka oli vanhin joukossa ja jollakin\ntavalla esimiehenä, puhui seuraavalla taivalla:\n\n-- Pitää kaivaa reikä aitan peräseinään, ja siitä reijästä sitten\ntäytyy sen, joka on vahdissa, alituiseen tarkasti silmäillä; tuleeko\njoku kiven luokse. Mutta aitassa täytyy olla useampia henkiä kuin yksi,\nniin että voidaan kohta voimalla juosta kimppuun, kun jotakin nähdään.\nOn siis kaikista sopivin, että niin monta miestä, kuin suinkin\nmahdollista, laittaa vuoteensa aittaan jo ensi yöksi ja aina edeskäsin\nsitä nuottia kannattaa, siksi kuin asiasta tulee selvä. Kyllä minä\npysyn hereilläni pimeimmän ajan ja silmäni saan myöskin pysymään\nreijässä ja ylös saan teidät myös -- siitä olkaa varmat! Mutta kun minä\njotakin outoa huomaan ja teidät ylös ajan, niin silloin pitää jokaisen\nliikkuman juuri kuin yksi mies. Teettekö niin?\n\n-- Kyllä, sanoimme kaikin.\n\n-- Pitäkää myöskin sananne, lausui vaari, laskeutuen penkille\nlevähtämään päivällisen päälle.\n\nKohta ruvettiin puuhaamaan vuoteiden muuttamista aittaan, ja ennen kuin\nvaari oli noussut päivällislevolta, oli kaikki jo täydessä reilassa.\nKun ilta tuli ja maata-panon aika, menimme jok'ikinen miespuoli maata\naittaan, vaikka hyvin tiesimme, ettei vielä sinä yönä mitään arkkua\ntulla hakemaan. Sillä tiesimmehän Jaakon olevan kaupungissa.\n\nVaari vahtasi ja yö kului eikä mitään kuulunutkaan. Aamulla menimme\ntaas kaikki päivän töille, mutta vaari jäi kotiin, sillä hänessä hehkui\nhalu nähdä, uskallettaisiinko arkkua päivälläkin tulla hakemaan. Mutta\nturhaan tuota odotimme. Menipä kaksi kokonaista viikkoa ja yöt tulivat\naina valoisammaksi. Jo ruvettiin arvelemaan, ettei niin valoisana\naikana kukaan uskalla tulla rahoja perimään. Salaisia tietoja urkittiin\nRiikolasta Jaakon puuhista ja vihdoin toi Jaakon isä itse sanan, että\npoika lähtee huomispäivänä merelle ja tietysti ensi yönä, jos\nmilloinkaan, ottaa hän kassansa kiven alta. Kun olimme vakuutetut\nsiitä, ettei Jaakko ole vielä saanut mitään tietoa rahojen löydöstä,\nrupesimme innolla vahtimaan tuona määrättynä yönä. Luonto näytti\nauttavan häntä, sillä illalla meni taivas paksuun pilveen ja yöksi tuli\njokseenkin pimeä.\n\nKun oli yösydän -- silloin ennustus toteutui. Kiveä läheni mies hyvin\nhiljaa ja kuunteli joka haaralle, liikahtaisiko missään elävä henki.\nMinä satuinkin juuri silloin pitämään silmiäni reijässä, sillä vaarini\nei ollut enää tarkkanäköinen ja minä olin hänen silmänänsä. Aitassa\nvallitsi kuoleman hiljaisuus, sillä kukaan ei uskaltanut kovasti\nhuokuakaan. Muutamat olivat vaipuneet jo unen leutoon syliin, mutta\npian saimme avojaloin hiljaa hiipien kaikki ylös. Vaarini silmäili\ntarkasti aukosta ja sanoi hiljaa: Mies aikoo kohta lähteä. Samassa\nolimme kaikki aitasta ulkona, niinkuin yksi mies, ja niinkuin tulen\nvoimalla kiiti isäni miehen luokse ja tarttui häneen kiinni. Toiset\npäästivät hirmuisen äänen, että seutu kajahteli. Minä juoksin lähelle\nsitä paikkaa, jossa isäni ja mies olivat joutuneet kaksin-taisteluun,\nja ennen kuin ehdin hämärältä tuntemaan miestä, joka oli hyvin oudoksi\nvaatetettu, kuulin korvissani äänen:\n\n-- Kas, vanhasta pienennettykin tässä vielä piti olla.\n\nSen selvempää tunnussanaa en minä tarvinnutkaan, sillä sanat\nilmoittivat minulle Jaakon läsnä-olon. Hirmuisella voimalla rutisti\nJaakko isäni allensa, mutta silloin olivatkin kaikki hänen kimpussaan\nja isäni pääsi ylös. Nyt koetti Jaakko käydä kaikkein päälle yhdellä\nhaavaa, vaan siinäpä hän sai täyden työn. Jopa sieppasi hän puukonkin\ntupestansa ja uhkasi aukasta kaikkein vatsat, mutta juuri kuin hän oli\nlyömäisillään puukolla vaariani niskaan, sai hän semmoisen iskun\nkorvallensa, että hän meni yksissä jalkainsa sijoissa nurin ja vielä\npyöri pitkän matkaa. Se korvapuusti putosi meidän oivallisen renkimme\nPiippolan Laurin kädestä. Samassa kuultiin ääni takanamme:\n\n-- Oikein, miehet, sitä se juuri tarvitseekin, ja kun katsahdin\npuhujaan, näin Jaakon isän lähestyvän.\n\nJaakko kömpi ylös, aikoen ruveta uudestansa koettamaan voimiansa ja\npuukkonsa terää. Mutta kun näki isänsä seisovan edessänsä, säikähtyi\nhän niin, ett'ei osannut mennä mihinkään. Isä kysyi pojaltaan:\n\n-- Missä rahani ovat, koska sinä kumminkin olet ne varastanut?\n\n-- Minä en tiedä, missä ne ovat, tuossa on vaan tyhjä arkku, vastasi\nJaakko.\n\n-- Kuka arkun sinne kiven alle pani? kysyi taasen Helmikangas.\n\n-- Minä sen panin, sillä pelkäsin teidän juovan kaikki rahat, sillä\nsilloin olitte juovuksissa, ettekö muista, isä.\n\n-- Älä sinä kysele minulta minun muistiani. Sinä olet varas, sillä 160\nruplaa on rahoista poissa ja jos emme olisi ennen saaneet arkkua\nkäsiimme, niin nyt rahat olisivat huiskahtaneet. Etkös aikonut mennä\nhuomenna merelle? Mutta minä sanon, se on mennyttä ja sinä pysyt\nmaalla, sillä minä panetan sinun kiinni.\n\n-- Minä olen tänään vihainen mies, ärjäsi Jaakko, sillä tuollaiset\nharmilliset asiat minua suututtaa.\n\n-- Arvattu se on, että se suututtaa, kun et rahoja saanutkaan ja vielä\nlisäksi on vankeus edessä. Mutta eihän kukaan niin arka liene, että\nsinun vihojasi pelkää. Kumminkin, hyvä talonväki, antakaa vähän nuoraa,\nettä saadaan tämä voro Helmikangas sievästi vankitaloon.\n\n-- Hyi teitä, isä, te laitatte minun kaikkein nauruksi, huusi Jaakko,\npolkien jalkaa isällensä.\n\n-- Me menemme nyt, sanoi Helmikangas, ottaen Jaakkoansa kädestä kiinni,\nja rupesi häntä taluttamaan pihaan.\n\n-- Mutta minä en mene sinne, johon te menette, sanoi Jaakko, rutistaen\nisänsä maahan allensa.\n\nSamassa tarttuivat Lauri ja isäni Jaakkoon kiinni. He saivat hänen\nkätensä seljän taa ja isäni sitoi ne yhteen nahkaisella suolivyöllänsä.\n\nSilloin nousi Jaakko oikein vimmastuneena ylös isänsä päältä, kun\ntunsi, että isäni suolivyö surahti solkensa läpi ja kiinnitti seljän\ntakana yhteen hänen kätensä. Helmikangas nousi ylös maasta ja sanoi:\n\n-- No nyt, Jaakkoni, sinä kaikessa väkevyydessä olet voitettu.\n\nVaan kun hän juuri sai nuo sanat sanoneeksi, kaatui hän seljälleen\nmaahan. Jaakko oli potkaissut häntä rinnan alle ja veri rupesi tulemaan\nhänen suustansa.\n\nTämä oli surkea näytelmä enkä minä tahtonut voida katsella sitä, sillä\nkovasti se hirvitti minua ja kaikkia läsnäolevia, kun tuon kauhean,\nkarvoja pöyhistävän työn teki oma poika.\n\n-- Että sinä kehtaat potkaista vanhaa isääsi, sanoi isäni Jaakolle,\nmitä sinä oikein ajattelet?\n\n-- Minä en ajattele nykyään paljon mitään muuta -- kuin pääsisin vaan\nkäsistänne pois, niin minä tappaisin teidät jok'ainoan, huusi Jaakko.\n\nSen kyllä uskoimmekin, sitähän juuri ajattelimmekin. Hän ei kumminkaan\nollut enää niin löyhissä, sillä juuri saatiin hänen jalkansakin köysiin\nja melkein puoleksi kantaen talutettiin hän pihaan. Siinä hän\nasetettiin kärryihin, hevonen valjastettiin eteen ja niin lähdettiin\nviemään roistoa vankitaloon. Isäni Laurin kanssa läksivät hevosta\najamaan, ja niin hän meni.\n\nHelmikangas tointui sen verran, että pääsi omin voimin meidän pirttiin.\nKun hän rupesi liikkumaan, lakkasi veri tulemasta ulos suusta. Mutta\nrintaansa sanoi hän pakottavan kuin olisi se tulessa. Hän sai hevosen\nja kääsyt ja Antti läksi häntä kyyditsemään Ouluun, sillä pikaista\nlääkärin apua tarvittiin.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nEräkäs.\n\n\nKeväästä oli tullut kesä ja minusta oli hyvin outoa, kun meillä oli nyt\n50 lehmää ja vuosi takaperin vaan yksi. Minä kuljin karjaa\npaimentamassa ja se oli erittäin hauskaa, vaikka joskus sateisella\nsäällä vähän ikävääkin. Minua ei juuri oltu siihen toimeen pakoitettu,\nsillä äitini olisi ottanut erään köyhän pojan paimeneksemme, vaan minä\nlupasin ehdostani täyttää sen tehtävän ja Soinilan Petteri, joka oli\npaimenen vaalissa ollut, pääsi Ouluun räätälinoppiin. Ei mielestäni\nsiinä häviötä tullut hänellekään, ja niin minä kulkea keikuttelin\npaimenessa, eväspussi kainalossa, katkismus ja kaikenlaisia\npikku-kirjoja taskussa. Useinpa vielä sanomalehdenkin muassani metsään\nkuljetin. Kun joka päivä toisten talojen paimenetkin minun kanssani\nyhtyivät ja muutamilla heilläkin oli mukana kirjoja, niin panimme\neräällä korkealla kunnaalla, jossa kasvoi katajapensaita, sellaisen\nlukemisen toimeen, että pois tieltä. Olipa se jommoinenkin koulu, sillä\nsiinä aina toinen neuvoi toista. Mitään varsinaista opettajaa ei meillä\nkumminkaan ollut, ainoastansa se, joka jonkun asian parhaiten tiesi, sen\nkohta toisille neuvoi. Niin käytimme tuota opettaja-virkaa oikein\nvuoro-viljelyksellä. Siinä koulussa harjoteltiin monenlaisia aineita.\nOpeteltiinpa kirkonkellon soittamistakin asettamalla kahden kuusen\nväliin vanha kanto, joka ripustettiin niin, että se näytti kirkon\nkellolta. Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, erään sorvari vainajan\npoika, laittoi kellon täydelliseen kuntoon, varustaen sen ikeillä ja\nnauhoilla, ja jokainen sai siinä koettaa soittotaitoansa. Mutta puukello\nkun oli äänetön, täytyi soittajan aina suullansa ilmoittaa kellon ääni:\npaum, paum, palaum, ja sentähden oli se soittajista etevin, jolla oli\ntanakat huulet.\n\nVielä muutakin harjoteltiin: tutkittiin heiniä ja kukkia, kiskottiin\nkoivuista tuohia ja opeteltiin piirtämään lehtien ja kukkien kuvia\ntuoheen lyijykynällä ja mies se, joka sai parhaimman kuvan\ntuohipalaseen.\n\nTehtiinpä piippujakin ja helposti noita piippuja tulikin, kun saatiin\nvaan käsiin tuomipuu. Se katkaistiin ja emäpuusta tuli piippu, oksasta\nvarsi. Sitten piippu sammalilla täytettiin ja haikuja vedeltiin. Minä\nkumminkaan en viitsinyt mokomassa sammalen polttamisessa oppineeksi\nharjotella, sillä sauhuissa oli hyvin ilkeä maku ja toiseksi pelkäsin\näitiäni, että jos hän sen tietää saa, että minä tupakoitsen, niin\narvaten minun hukka perisi.\n\nMuutoin ei erittäin suurta vallattomuutta harjotettu, kumminkaan siinä\njoukossa, jossa minä olin. Siihen oli luullakseni sekin syynä, että\nmeidän joukossamme oli tyttöjäkin, lähes rippikoulun ijässä olevia,\njotka käyttivät itsensä kainosti ja meitä aina vähän nuhtelivat, kun\nkovin rupesimme maailmaa kaatamaan. Toisista pojista en varmaan\ntiennyt, mitä he ajattelivat; mutta minussa oli kumminkin se ajatus\nvireillä, että nais-ihmisille täytyy antaa arvoa ja totella heidän\nkieltoansa, vaikka kohta he nuoriakin tyttöjä olisivat. Oli mielestäni\noikein synti laittaa heitä surulliseksi. Vaikka kyllä muutamia pojista\nnäytti sekin huvittavan, että saada tehdä tytöille harmia ja kiusaa.\nSilloin puolustin minä tyttöjä, sanoen pojille, että he menettelivät\npahasti. Tavallisesti sain minä pian pojistakin enemmistön puolelleni,\njoten tytöt pääsivät rauhaan.\n\nYli soiden ja rämeiden saimme tallustella avojaloin. Ruoppainen vesi ja\npäivän-paiste vaikuttivat sen, että jalkamme lähes polviin asti\nsierottuivat, ja kuu sierottunut iho halkeilee, niinkuin se\ntavallisesti tekee, ei siis ole niinkään helppo kärsiä. Minä puolestani\nolin jalkaini kanssa pääsemättömissä. Muutamat voitelivat kotonansa\nsierottuneita, varressaappaiksi sanottuja jalkojansa kermalla, muutamat\npiki-öljyllä ja muutamat tervalla. Siitäkin asiasta pidettiin pitkiä\nluennoita meidän metsäkoulussa ja kun nuo kaikenlaista käyttäneet\npienet urohot ja neidot toivat havaintonsa varessaappaiden\npaikkaamisesta esille, yhdistin minä noista kauas toisistansa\nerkanevista aineksista kermasta ja tervasta, lisäämällä siihen hiukan\npiki-öljyä, oivallisen varrassaapas-voiteen, jolla niitä sitten\nvoideltiin saunan lämpymässä ja oivallinen keinopa tuo olikin. Mutta\ntytöt keittivät kermasta ja sokerista voiteen ja kehuivat sitä vieläkin\nedullisemmaksi.\n\nPaimeneen tultuani en ensin huomannut sen asian syytä, mitä varten\nminua toteltiin, vaikka olin melkein nuorin joukossa; mutta kun enemmin\ntoverieni kanssa tutustuin, sain omin korvin kuulla, että minua\nkunnioitettiin ison talon poikana ja rikkaan perillisenä. Toiset\npaimenet olivat osaksi ruotipoikia ja -tyttöjä, osaksi jonkun köyhän\nitsellisen eli mäkitupalaisen lapsia, kesän ajaksi karjan-paimenen\npestin ottaneita. Siinä syy, enkä minä hölmö tuota muistanut, luulin\nvaan olevani turvetöllistä kotoisin niinkuin ennenkin. Mutta sepä\nolikin hyvä asia, ett'en tuota käsittänytkään itsestäni, että olin\narvossa toisia korkeampi. Sillä se oli hauskaa aikaa, niin kauan kuin\nmielestäni köyhänä paimenena vaelsin ja sain pitää kumppanini\nvertaisenani ja vaihettaa vapaasti ilot ja surut heidän kanssansa. Että\nolin suuren Helmikankaan talon ainoa poika, en minä sitä minäkään\npitänyt, päin vastoin tuntui se tavasta ikävältä, kun luulin toverieni\ntoivovan minulta jotakin laupeuden työtä. Eihän minulla ollut omaa\nmitään, enkä siis voinut heille antaa mitään; mutta eiväthän he minulta\nmitään pyytäneetkään.\n\nPaimenen elämä on joltisenkin omituista. Paimen ilmestyy monasti\nihmisten kesken melkein hullun kurisena ja päälle päätteeksi usein\nvastoin omaakin tahtoansa. Sillä vähitellen villistyy hän metsän\neläväksi, kesäkauden alituisesti metsän suloisuutta nautittuansa. Eihän\nmielestäni Pirttilän paimen, Aapeli Könkölä, talvella ollut muita\nvallattomampi; mutta metsämatkoillamme oli toisin. Kerran saattoi hän\nmeidät kovanlaiseen hätään. -- Aapeli oli hyvä laulamaan ja\ntavallisesti oli hän metsäkoulussamme laulun-opettajana. Hänen\nlaulu-intonsa se myöskin oli, joka sai meidät ahdinkoon.\n\nEräänä päivänä olimme joutuneet tavattoman kauas metsään, sillä lehmät\njuoksentelivat sieniä hakien eivätkä pysyneet tavallisilla kevätkesän\nsyöttömailla. Niin jouduimme erään lammen rannalle, jossa oli pieni\ntölli. Töllin edustalla pesi pyykkiä eräs vanha nainen, tuohikengät\njalassa. Muutoin oli hän harmaassa, puolivillaisessa hameessa ja\nröijyssä; päässä oli liina, sidottu juuri kuin leipojalla tai\nkupparilla. Kun Aapeli joutui töllin eteen, alkoi hän kohta laulamaan:\n\n    Minä seisoin lammin rannalla,\n    Ihanaisessa metsässä;\n    Näin, näin minä ämmän seisovan\n    Tuohisissa lötöissä.\n\n-- Mitäs joukkokuntaa te olette, koska tuolla lailla rääkytte, kun\nihmisen majaa lähestytte, sanoi meille vanha vaimo. Kyllä tästä on\njoskus ennenkin paimenia sivu kulkenut, mutta ei net ole minulle, kies'\nauta, tuollaisia mölötyksiä pitäneet. Jos ette paranna tapojanne, niin\nsalpaan teidät kaikki toinen toisenne perästä nauriskuoppaani.\n\nMinä rohkaisin luontoni ja menin puhuttelemaan mummoa, sanoen hänelle:\nEi Aapeli mitään pahaa meinaa, se vaan koettelee tehdä lauluja.\n\n-- Niin, tehdä lauluja, tehdä pilkkaa minun köyhän ihmisen\ntuohivirsuistani. Sellainen oppi on parempi saavuttamatta kuin\nsaavutettuna.\n\n-- Kyllähän se taitaa niin olla, sanoin minä, mutta hän ehkä teki sen\nepähuomiosta.\n\n-- Epähuomiosta! Tuleeko se epähuomiosta, että haukkua runomittaisilla\nsanoilla -- luulenpa, että siinä tarvitsee hiukan miettiäkin, ennen\nkuin värsyyn muodostuu lötöt ja ämmät, lammit ja rannat.\n\nSilloin astui Aapeli itse mummon eteen, vaikka hän sitä ennen oli jo\nvähän siitä ulostunut, ja sanoi:\n\n-- Mitäs, mummo, haastelette? Salpaatteko meidät nauriskuoppaanne?\nTiedättehän sen, ett'ei se ikinä tapahdu.\n\n-- Sekö, sanoi mummo ja otti Aapelin kädestä kiinni ja niinkuin\ntuulispää lennätti hän Aapelin nauriskuoppaan, jonka ovi oli raollansa,\nja paiskasi hirmuisella pamauksella oven lukkoon. Aapelin huuto kuului\nkuopasta, niinkuin hengen hädässä taistelevan, ja minä pyysin hänelle\nkaikessa nöyryydessä vapautta. Mutta turhaan. Kaikki meidän\nrukouksemme, vaikka olisimme puhuneet sadasta suusta yht'aikaa, olivat\naivan ilman vaikutusta. Vihdoin, kun ei mikään auttanut, päätimme omin\nneuvoimme toimittaa hänelle pelastusta ja rupesimme kiskomaan ovea\nauki, mutta se kääntyi meidän kaikkein onnettomuudeksi. Ovea emme tosin\nitse saaneet auki; sen aukasi mummo ja sumppusi meidät kaikki\npäälletysten nauriskuoppaan, että olimme siellä kuin ladotut kalat.\nTyttöpaimenia hän ei yhtäkään sinne lennättänyt, jolla hän osotti, että\nhän oli suuttunut miespuoliseen sukuun, mutta armahtavainen omaa\nsukupuoltansa kohtaan.\n\nNyt olimme mitä kamalimmassa tilassa ja hirmuisen ahtaalla. Meitä oli\nyhdeksän poikaa ja kuopan laattia oli niin täynnä kaikenlaista rojua,\nettei ollut kaikille jalan sijaakaan. Entäs sitten pimeys, joka\nkuopassa vallitsi, se oli pimeyttäkin pimeämpi. Minä kaduin, etten sen\nsijaan, että rupesin Aapelin puolta pitämään, ollut pötkinyt tieheni\ntuosta surman nielusta. Kuta enemmän aikaa tätä vankeutta kesti, sitä\nenemmän rupesi minua huolettamaan karjakin, enkä minä tietänyt varmaan,\nmissä olinkaan. Olimmehan jo muutoinkin eksyksissä: lehmäin johdollahan\noli kotiin osaaminen ilmankin. Mutta missä lehmät; missä vapautemme!\nAinoa toivon kipinä, joka vielä kyti rinnassani, oli se, että nuo\nnaispaimenet, jotka vielä hengittivät Luojan vapaata ilmaa, kotoa\nmeille pelastusta toimittaisivat.\n\nToinnuttuamme ensi hämmästyksestämme, rupesimme koettelemaan,\nlöytyisikö mitään asetta, jolla voisi kaivaa, tahi pääsisikö ylös\nkattoon. Löydettiin parin kyynärän pituinen puukanki ja Aapeli kiipesi\nnaurislaarin laidalle ja rupesi työntämään kattoa ylös. Se alkoikin\nrutista ja multaa rupesi tulemaan vahvasti silmillemme. Muutamat\nhätäisimmät jo pelkäsivät tulevansa elävänä haudatuiksi. Mutta Aapeli\nsanoi: En suinkaan minä voi kaivaa maansisään päin, täytyy kai minun\ntungeta ylös päin, missä taivaskin on.\n\nPian oli Aapeli kaivanut reijän kattoon, että päivän valo rupesi\npilkottamaan, ja hän pisti kangen ulos katosta ja huusi:\n\n-- Hei, pojat, huokukaapas nyt raitista ilmaa, ettette tukehdu. Sitten\nhän tahtoi vetää kangen takaisin, mutta siihen olikin jo tarttunut käsi\nja se kuoleman voimainen. Aapeli kirkasi: Enempi painoa, pojat, ja\nsukkelaan, ämmä on jo kiinni kangessa ja katolla istua kököttää.\n\nSilloin me myöskin hyppäsimme laarin laidalle ja tartuimme kiinni\nkankeen. Nyt oli niin luja paino kangessa, että sitä olisi ollut itse\njättiläisenkin mahdoton ylös vetää, saatikka sitten yhden nais-ihmisen.\n\nSuuresta painosta lahistui laarin laita ja me rupesimme vajoamaan alas,\nmutta ei vieläkään ollut kanki meidän vallassamme. Me riuhtasimme\nsilloin yhden kerran oikein vimmatusti ja nyt tuli muorin käsi kangen\nmukana reijästä näkyviin. Me niinkuin takkiaiset kiinni käteen ja sitä\noikein vimmatusti vetämään. Vihollisemme oli mahdoton saada kättänsä\nylös, sillä me vedimme käsivarresta niin kuin kangestakin.\n\nSepä naula veti. Rupesi kuulumaan katolta ääni: Laskekaa irti käteni!\n\nMutta me kun olimme semmoisessa touhussa, emme malttaneet niin heittää\nkättä, kun sen kerran olimme saaneet. Jopa yksi pojista huusi täyttä\nkurkkua: Leikatkaa käsi poikki!\n\n-- Leikataan vaan! sanoimme muutkin.\n\nNyt kuului jälleen ääni: Aukaiskaa, tytöt, pian ovi, avain on suulla,\nniinkuin näette. He uhkaavat leikata käteni poikki.\n\nSamassa kuulimme avainta väännettävän lukossa ja ovi aukeni. Silloin\nemme enään huolineet koko kädestä mitään, vaan päästimme sen\nvalloilleen. Pian, oikein pian olimme töllin tanhualla.\n\nKun nyt siinä vielä rohkenimme seisoa, luottaen jalkojemme ripeyteen,\nnäimme tyttöpaimenet kaikki koossa ja muori tuli alas kuopan katolta.\n\n-- Oliko teidän hyvä olla, pojat, siellä kuopassa? Vieläkös tekee mieli\nlaulamaan? Kuka se oli, joka aikoi käteni katkaista?\n\nMe emme uskaltaneet ilmaista jutun alkajaa. Olimmehan paitsi sitä\nkaikki olleet myöntyväiset siihen leikkiin, vaikka oli päivän selkiää,\nettei yksikään meistä olisi niin tunnotoin ollut, että olisi kättä\npoikki leikannut, Olipa tuo vaan peloituskeino, jolla saimme\nvapautemme.\n\nMuori piteli kättänsä toisella kädellänsä, josta huomasimme, että se\nmahtoi olla vähän kipeä. Hän veti kuitenkin hian kätensä päälle ja\nsanoi:\n\n-- Nyt saatte mennä matkoihinne, mutta Helmikankaan pojan pitää tulla\ntänne huomenna. Minulla on puhuttavaa sinun kanssasi.\n\nNyt huomasin tyttöjen kertoneen hänelle, että minä olin Helmikankaan\npoika, ja minä sanoin hänelle nöyrästi jäähyväiset. Sitten me läksimme\netsimään karjaamme.\n\nKarjaimme kellot kuuluivat läheisyydessä ja kellon ääntä kohden kulkien\nlöysimme pian itse karjat. Jo lähestyi ilta ja me lähdimme kotiin päin,\najellen karjaa edellämme. Mutta Aapeli Könkölä ei tahtonut enään\nlaulaa, kumminkaan mummon töllin läheisyydessä. Kaikki me myös\nvaroitimme häntä, sanoen sen hyvin sopimattomaksi, että tehdä vanhasta\nihmisestä pilkkaa. Tytöiltä saimme kuulla, ettei mummon aikomus ollut\nmeitä kauan kuopassa pitää, ainoastansa peloittaa meitä, että toisten\nsiivolla kulkisimme. Sillä, oli hän sanonut, jos pojat saavat\nmielivaltansa pitää, niin he tulevat häijyiksi, että kaatavat nurin\nsellaiset yksinäiset erämaan pienet töllit.\n\nKun olin toisista paimenista eronnut ja karjani saanut kotini pihaan,\nolin kahden vaiheilla, puhuisinko kellekään päivän tapauksesta. Koska\nen kuitenkaan mielestäni ollut tehnyt niin suurta pahaa, etten sanoa\nuskaltaisi, niin kysyin vaariltani, joka seisoi pihalla, niinkuin hän\ntavallisesti seisoikin, jos sattui olemaan kotona silloin, kuin karja\nkotiin tuotiin ja naisten haltuun suitsutarhaan laskettiin:\n\n-- Kukahan se vanhanlainen, iso ihminen on, joka pikku-lammin rannalla\ntöllissä asuu?\n\n-- Pikku-lammin rannalla töllissä! toisti vaarini. Ahaa! Se on Tellin\nAmalia -- olikos karja tänään siellä asti?\n\n-- Oli.\n\n-- Tellin Amalia se on. Hän on jumalinen ihminen, mutta jättiläisen\nvoimainen. Oikein ihmetellä täytyy sitä voimaa naisessa. Puhuiko hän\nteille mitään?\n\n-- Hän salpasi meidät kaikki yhdeksän paimenpoikaa nauriskuoppaansa.\n\n-- No, mitä hänelle teitte, että hän teidät vangitsi? kysyi vaarini\nnaurahtaen.\n\n-- Emme mitään suuria tehneet -- Pirttilän paimen, Könkölän Aapeli,\nlauloi yhden värssyn töllin pihalla, kun mummo pyykkiä pesi.\n\n-- Mimmoinen se värssy oli sitten? kysäsi vaarini uteliaan-näköisenä.\n\nMinun täytyi kertoa se hänelle, niinkuin muistin.\n\n-- Siinäpä se! johan minä sen arvasin, ettei Amalia turhan tähden teitä\nnauriskuoppaan paiskannut. Onhan värssy selvää pilkkaa. Muista nyt,\nHeikki, ettet vaan rupea sen mummon kanssa kamppailemaan -- se on\nvoittamaton nainen. Se, joka meinaa mennä hänen kanssaan kisaamaan,\nsaapi huoleti panna kuolinpaidan päällensä, sillä suittaa tapahtua,\nettä mummo suuttuu ja vastustajansa paiskaa kuoliaksi. Mitä paimenpojat\nhänen käsissänsä ovat muuta kuin heinäsirkkoja!\n\n-- Mutta hän käski minun tulla sinne huomenna -- uskaltaisiko mennä?\nkysyin minä.\n\n-- Mene vaan, mutta puhu kauniisti hänen kanssaan. Ei hän ole mikään\nturhan-aikainen ihminen. Hän oli meilläkin palveluksessa ennen, oli\noivallinen ihminen ja, kuten arvannetkin, roteva töissään. Mutta\nniinkuin se tässä maailmassa on tavallista, että naiset menevät\nmiehelään, niin meni hänkin ja sai miehen kuin paistikkaan. Voimaa\nhänellä oli kuin jättiläisellä -- menipä voimissa edelle vaimostansakin\n-- mutta muutoin sellainen lurjus, ettei maassa vertoja, ja laittoipa\nvihdoin itsensä kruunun omaksi. He elivät suuressa köyhyydessä melkein\nkaiken aikaa, kuin olivat naimisissa. Mutta kun mies vietiin pois,\nmuutti Amalia asumaan sinne, jossa hän nyt on. Siitä on jo yli kolmen\nkymmenen vuoden, kun hän sitä eräkäs elämää alotti. Siellä hän on itse\nkaikki rakentanut ja peltoa muokannut. Sinun äitisi ja Amalia ovat\nvähän toimissansa yhteen vivahtavat, vaikka voimissa eroitus, niinkuin\nyöllä ja päivällä.\n\nSen enempää ei vaarini puhunut ja minä sain päähäni lähteä\nhuomis-päivänä tekemään lopullisen sovinnon Amalia mummon kanssa.\n\nSamaan aikaan seuraavana päivänä olimmekin taas karjoinemme sen kauniin\nlammin rannalla ja verkallensa lähestyin minä yksinäni tölliä, toiset\npaimenet eivät tällä kertaa tulleetkaan tölliä lähelle. Minä en nähnyt\nketään pihalla ja ovi oli kiinni. Minä kolkutin hiljaa ovea ja sisältä\nkysyttiin: Kuka siellä kolkuttaa?\n\n-- Helmikankaan poika, vastasin minä.\n\nSilloin aukeni ovi, ja minä astuin sisälle.\n\n-- Sinä tulit nyt jutuilleni, niinkö? kysyi Amalia, seisoen keskellä\nlaattiaa.\n\n-- Niin tulin.\n\n-- Istu! -- Hän osotti sormellansa lavitsaa pöydän edessä.\n\nMinä istuin kohta.\n\nSitten otti Amalia hyllyltä vadin, joka oli täynnä nauris-hauvikkaita,\nja toisen vadin, jossa oli suolatuita sieniä, laski vadit pöydälle,\ntaittoi yhden reikäleivän kahdeksi ja pani leivän puolikkaat pöydälle,\nsanoen: Ota ja syö!\n\nMinä panin käteni ristiin, siunasin hiljaa ja aloin sitten syödä leipää\nja naurishauvikkaita. Sieniä en uskaltanut maistaa, kun en ollut\nkenenkään nähnyt niitä syövän.\n\nAmalia katseli syöntini laatua ja sanoi:\n\n-- Syö sieniä myöskin, maista edes!\n\nMinä en uskaltanut olla maistamatta, vaan otin sienen käteeni ja söin.\nMutta sepä ei hullummalle maistanutkaan. Söin yhden, söin kaksi, jopa\nkahdeksan kappaletta niitä söin, ja kehuen sieniä makuisiksi lakkasin\nsyömästä.\n\n-- Kiitoksia paljon ruoan edestä! sanoin siirtyen pois pöydän luota.\n\n-- Niin, kiitos kiittämästäsi! Mutta minä sanon, että sienet ovat hyviä\nsyödä, vaikka Limingan ihmiset ylenkatsovat niitä. Sano nyt kotonasi,\nkun menet, että olet eräkkään töllissä suusi sienillä saastuttanut.\nSano myös vaarillesi terveisiä, että hän käy minun luonani ennen kuin\nkuolee, sillä minulla on sana sanottava hänelle. Ei mitään pahaa,\nainoastaan hyvää. Meillä on vaan jotakin, joka tarvitsee tulla\nselville, ennen kuin toinen meistä kuolee. Lupaatkos sanoa?\n\nMinä lupasin.\n\n-- Niin, lapsi, nyt saat mennä karjasi luokse ja saat vapaasti iloita\nnuoruutesi kukoistuksessa. Minä en tahdo olla koskaan paha lapsille,\nvaikka en kärsi heidän ylimielisyyttänsä, ja kun en minäkään tee pahaa,\nniin minä tahdon rauhan myös itsellen.\n\nMinä pyysin anteeksi kaikkein toistenkin puolesta eilispäivän\nmyllistyksen ja sen, että uhkasimme käden katkaista.\n\n-- Älä semmoisia huolehdi! Kyllä minä sen arvasin, ettette olisi\nkättäni katkaisseet, vaan pelkäsin minä jo vähän sitäkin.\n\nSitten minä lähdin ja menin karjani luokse.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nVälikäräjät.\n\n\nOli kerääntynyt useoita isonlaisia asioita, jotka eivät sallineet\nodottaa syksyllä istuvia lakimääräisiä käräjiä, ja  toimitettiin sen\ntähden välikäräjät. Ne määrättiin pidettäväksi meillä. Noin viikkokausi\njälkeen minun käyntiäni eräkkään luona alkoivat käräjät ja kestivät\nkaksi päivää. Meidän kauan aikaa joutilaana seisonut sali laitettiin\nsellaiseen kuntoon, että siinä voitiin oikeutta istua; tuomarit\nkirjurineen tulivat kaupungista jo ehtoolla ennen kuin käräjäin piti\nalkaman. Niinä päivinä ei minun tarvinnut olla paimenessa, vaan sai sen\ntehtävän yksi meidän piioista. Minäkin olin saanut haaston käräjiin.\n\nJopa valkeni tuo oikeuden aamu ja ensimmäiseksi otettiin esille\nJaakko Helmikankaan julma asia. Häntä näet syytettiin varkaudesta\nja isänsä pahoinpitelemisestä. Kalpein kasvoin, muuttuneella\nmuodolla, vangin-puvussa ja raudoissa astui Jaakko oikeuden eteen\nsamassa huoneessa, jossa hän oli ensimmäisestä, vaikk'ei juuri\nsyntymä-vuodestansa asti temmerrellyt. Ehkäpä jotakin oli noissa\nseinissä vielä jälellä, joka viatonta lapsuuden aikaa hänelle\nmuistutti. Horjuen astui Jaakon isäkin saliin. Hänen rinnassansa oli\nijäti pysyväinen murto poikansa, hänen ainoan poikansa kovasta saappaan\nkärjestä. He olivat molemmat onnettomat. Minäkin puhuin sen kuin\ntiesin, vaan en saanut valaa tehdä. Toiset ne todistivat valansa päälle\nja tuomio lankesi:\n\nKorkein ruumiin-rangaistus ja kuuden vuoden vankeus.\n\nHorjuen astuivat molemmat, isä ja poika, ulos salista ja Helmikangas\npyysi vettä juoda. Hän sai ja tarjosi Jaakollensakin ja niin he\nmolemmat ikuisen eromaljansa joivat. Niin, ikuisen eromaljan! Sillä\nhädin tuskin ennätti ukko istumaan tuolille, joka oli porstuassa, kun\nhänen elämänsä lanka oli katkennut. Niin kauan kesti hänen rintansa\nhengen-huo'untaa -- poikansa tuomioon asti.\n\nEi Jaakkokaan tullut pitkä-ikäiseksi. Hän tunsi nyt katkerasti, kuinka\nväärin oli elänyt, ja sielun tuskat masensivat hänen muutoinkin heikon\nterveytensä. Linnassa odottaessansa hovioikeuden päätöstä asiassansa\nkuoli hänkin.\n\nMutta vielä sananen välikäräjistä. Ennenkuin oikeuden herrat meiltä\nläksivät, katselivat he meidän peltojammekin ja toivottivat viljaista\nvuotta. Tuomari oli erittäin hyväluontoinen mies ja puheskeli isäni\nkanssa paljon moninaisista. Usein, kun hän puhui hiljaa, katsahti hän\nminuun päin, jos satuin läheisyydessä olemaan, ja minä kuulin hänen\nsanovan isälleni: Teettekö sen?\n\nIsäni lupasi tehdä niinkuin tuomari oli sanonut.\n\nAsiat ovat monenlaiset. Tuo oikeuden herra oli tehnyt selvän monesta\npimeästä asiasta meillä ja maksanut, niinkuin laissa seisoi ja ihminen\nvoipi käsittää, kullenkin töidensä jälkeen. Minä sain myöskin tuomioni:\nminun hän määräsi Ouluun, ensimmäisenä päivänä Syyskuuta astumaan\nkouluun.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nUutta kohti.\n\n\n-- Joutuin, joutuin, Heikki, kaikki reilaan! Meidän täytyy vielä tänä\niltana olla kaupungissa, sanoi isäni minulle Elokuun viimeisenä\npäivänä, kun päivälliseltä päästiin.\n\nÄitini oli laittanut kaikki vaatteeni pieneen arkkuun hyvään\njärjestykseen ja näytti olevan entistänsä nuorempi näköjänsä. Hän ehkä\noli iloinen siitä, että minua lähdettiin kouluun viemään.\n\n-- Kumpa hänestä tulisi pappikaan, niin ei se sitten olisi turha\nkustannus, sanoi vaarini haukotellen penkillä.\n\nMinä kasasin pikku tavaroitani ja kaperrus-kalujani talteen poissaoloni\najaksi.\n\n-- Pappiko! lausui siihen isäni. Onko papiksi pääseminen ainoa elämän\nehto?\n\n-- Niin, kelläs sen helpommat päivät on, arveli vaarini. Siinä minä\ntein hullun kaupan, kun en lukenut itseäni papiksi niillä rahoilla,\njotka join. Olisinhan minä voinut olla niin hyvin rovastinakin, kuin\nrovastin renkinäkin.\n\n-- Niin, vastakos havaitsette, kunnian-arvoinen appi, sanoi isäni.\n\n-- Vasta niin, vaan kyllä se ehkä on jo liian myöhäistä.\n\n-- Melkein se sitä lienee, sanoi isäni vähän naurahtaen.\n\nPian olin minä täydessä reilassa lähtöä varten ja hevonen oli valjaissa\npihalla odottamassa. Vierimän ukkokin sattui olemaan meillä juuri\nsamana päivänä, sillä hän oli päivätöitä maksamassa. Kun ukko sai\nkuulla, että minua viedään kouluun, huudahti hän:\n\n-- Ohoh! vai kouluun. No, sehän hyvä on. Ei suinkaan vielä tiedetä,\nmiksi herraksi aikoo tulla.\n\n-- Ei tiedetä, tulleeko tuota mitään, vaan joutaahan oppia edes aa:n\nii:stä täsmälleen eroittamaan. Vaan työtä hän on jo nähnyt tehtävän ja\nkyllä hän siihen lisää oppii sitten kuin voimia tulee, sanoi isäni.\n\n-- No niinhän se nyt onkin, vaan kyllä se koulukin paljon maksaa ja\nhukkaan se kustannus koulun käynnistä menee, jos ei herraksi meinaa\ntulla, sillä virkamiehen-palkallahan vasta koulun kustannukset\npalkitaan, arveli Vierimän ukko.\n\nMinä istuin kääsyihin isäni rinnalle ja sanoin jäähyväiset kaikille\nsaapuvilla oleville. Äitini puristi kauan kädestäni, vedet silmissä\nseisoen kääsyin astimella. Yksi jupisi yhtä, toinen toista yhteen\nääneen, että, vaikka minulla olisi ollut viisi paria korvia, en\nsittenkään olisi selvään kuullut niin sekaista puhetta.\n\nVihdoin jouduimme matkalle. Isäni ajoi hiljallensa liinaharja\nruunallansa ja hajoitti puheillansa minun mietteeni. Mitä mietinkään,\njota hajoittaa tarvitsi? Minä mietin sitä turhaa rahan kulutusta, jonka\nkoulunkäynti tuottaisi, ja luulin äitini kyynelten osottavan häviön\npelkoa.\n\nMe ajoimme jo Limingan isolla niityllä. Sitä katsellen sanoi isäni:\n\n-- Tarvitsis paremmin ojittaa.\n\nKova maantiehän siitä kulki. Olinhan pimp-pamppalanippuineni siitä\nkerran juossutkin, olinhan muutamia kertoja sitä jo hevosellakin\najanut, mutta suo siellä, vetelä täällä, äärin vierin pehmeä, siis\nparempi ojitus tarpeen.\n\n-- Voisinhan minäkin auttaa ojituksessa, sanoin minä, sillä minä\ntiesin, että isäni tahtoi sellaista sanaa. Olihan meillä pitkä osa\ntuossa äärettömän avarassa pajupensaiden kotomaassa.\n\n-- Niimpä niin, vaan ensin opit jotakin tietämään, sillä Suomen maalle\nuusi aika koittaa.\n\n-- Mikä uusi aika se on?\n\n-- Se on valon aika. Suomi on paljon takapajulla monen ulkomaan\nsuhteen. Enkö minä sitä tietäisi, kun olen niin paljon ulkomailla\nkulkenut. Mutta kyllä täällä, pohjaisessakin, vaikka hiukan hiljemmin,\nlämpimämpäin maiden rientoja toimeen pannaan, ja kun ne kerran jalan\nsijan täälläkin saavat, niin ei niitä pane pakkainen -- minä tarkoitan\nhenkisiä, siveellisiä rientoja. Siis koeta sinäkin parastas, poikani,\nei oppi ojahan kaada eikä tieto tieltä työnnä.\n\nNyt heräsin minä juuri kuin unesta, kuultuani tuon sananlaskun. Mikä\nikuinen viisaus löytyy meidän sananlaskuissamme! Nyt käsitin minä, mitä\noppimisella tarkoitetaan, nimittäin ettei ojaan kaaduta eikä tieltä\nhorjahduta, ja voihan oppinutkin työtä tehdä, vaikkapa kyntääkin. Nyt\nkäsitin minä, mitä varten virkamiesten täytyi olla oppineita.\nArvattavasti sen tähden, ettei heidän tarvitse tiedon puutteessa häilyä\noikealle ja vasemmalle, vaan pysyä asioissa keskikohdalla ja ohjata\nkansan kulkua ja heidän erhetyksiänsä oikoa.\n\nIsäni huomasi pian muutamista sanoistani, että olin oikein arvostellut,\nja rupesi hän nyt minulle vapaasti juttelemaan uusista keksinnöistä\nmaanviljelyksenkin alalla, joita ei vielä montakaan Suomessa käytetty,\nvaikka sanomalehdissä luettiin niitä ulkomaalla löytyvän. Pian olivat\nsuomalaisetkin niihin tutustuvat.\n\nIsääni kuullen ja hänen sanojaan miettien oli melkein huomaamattani\nmatkamme kulunut, sillä hepomme oli oivallinen ja nopsajalkainen, ja\nniin saavuimme Ouluun.\n\nKun olimme ajaneet Limingan tullista tuohon Oulun läänin pääkaupunkiin,\najoimme vieläkin hitusen pitkin kaupunkia ja pysähdyimme Isolla uudella\nkadulla erään matalan, viheriäiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä\nohjattiin hevonen hiljalleen portista sisälle. Isäni päästi hevosen\naisoista ja asetti sen syömään kärryistä eväsheiniänsä. Tämän tehtyä\nastuimme porstuaan. Porstua oli melkein pimeä, varustettu kun oli vaan\npienellä, kolmiruutuisella akkunalla oven päällä, ja päivä oli juuri\nlaskenut. Hämärässä haparoitsimme ovea, josta sisään astuimme. Vihdoin\nmoneen paikkaan turhaan siveltyämme ja seinähirsiä tapailtuamme,\nlöysimme oven. Vaan kuinka nyt ällistyimme, kun ei avainta ovessa\nollutkaan! Isäni kolkutti hiljaa ovea ja niinkuin kaukainen kaiku\nkuului vienosti ihmis-ääniä jostakin päin, juuri kuin haudan\nsyvyydestä. Oli aivan mahdoton tarkimmankin korvan huomata, mistäpäin\näänet kuuluivat. Ovi ei kuitenkaan au'ennut. Isäni kolkutti uudelleen,\nja sama aaveen-tapainen kaiku uudistui myöskin, vaan ovi ei au'ennut.\nNyt loppui isäni kärsivällisyys ja hän karjasi voimansa takaa, äänellä,\njoka olisi ollut kyllin voimallinen yli meren kohinankin kuulumaan: Tuo\nJerusalemin pimeys, mikä näissä kurjissa hökkelissä sitten vielä onkin!\n\nSe teki vaikutuksensa. Aivan toiselta puolelta porstuaa aukaistiin ovi\nja vahakynttilä jalkoinensa ja käsi pistettiin oven raosta porstuaan ja\nsanat kuuluivat:\n\n-- Älkää nyt kuitenkaan sinne menkö, jos kukakin olette!\n\nNyt huomasimme, että olimme yrittäneet pyrkiä talon ruokasäiliöön, joka\noli porstuaan laudoista laitettu, ja jos vielä olisimme hiukan\nsivuuttaneet, olisimme olleet toisen hullun tien suulla, nimittäin\nvinttiin menossa.\n\nKirkkaassa vahakynttilän valossa astuimme reippaasti päämaalia kohden\nja astuimme ovesta sisälle. Nyt näimme, että seisoimme entisen Limingan\nruustinnan edessä, joka vieläkin vahakynttilä kädessä vakaisesti meihin\nkatsoen keskellä laattiaa seisoi. Samassa tulivat ruustinnan\ntyttäretkin siihen.\n\n-- Antakaa anteeksi, kunnian-arvoinen ruustinna, vaikka vähän\ntulistuin, kun pimeyden tähden en tiennyt, mistä sisälle päästä, sanoi\nisäni.\n\n-- Se on hyvin ikävää, vastasi ruustinna, kun on niin kummallisen\nkolkoksi nuo porstuat rakennettu. Luulisihan niiden samalla vaivalla\nsuuremmankin akkunan saaneen, vaan kyllä se enkä on vähän siitäkin\nsyystä, ettei varas niin oistonaan, oven kiinni pantua, pääse\nporstuaan.\n\n-- Kyllä se niin on, mutta outo voipi sellaisessa pimeydessä pian\nnenänsä taittaa ja tulla vieläkin oudommaksi, arveli isäni.\n\nNyt päästivät ryökkinät aika naurun. Ruustinnakin naurahti vähän,\nvaikka vanhuus ja pitkänlainen elämän kokemus ei enään sallinut\nhänessä ison naurun sijaa puheesta syntyneille, tapahtumattomille\nvarjokuvituksille.\n\nKun olimme istuneet, kävi yksi ryökkinöistä, jonka minä entiseltä\nvanhimmaksi tiesin ja Annan nimellä tunsin, asettamassa kynttilöitetyn\nlyhdyn porstuan seinään. Vähän sen jälkeen meni isäni ulos ja toi minun\nvaate-arkkuni ja evässäkkini sisälle.\n\nPian olivat ryökkinät laittaneet, yksi tulen kakluuniin, toinen\nporsliinit pöydälle, kolmas leipurinpuodissa käynyt. Sitten he jotain\nmuutakin puuhaa pitivät, ruustinnan isäni kanssa tarinoidessa, ja\nkaiken seurauksena tulikin teejuomingit. Siksi oli kolmihaarainen,\nhopeankarvainen kynttiläjalka sytytettyine kynttilöinensä keskelle\npöytää asetettu. Tämän ihanan valon heijastaessa loin silmäni salin\nperäseinään ja näin siellä riippuvan rovasti-vainajan kuvan, sekin\nvanha tuttu minulle entisiltä pienuuteni ja köyhyyteni ajoilta.\n\nMielestäni oli monta maailmaa yhdessä maailmassa, kun isäni isäntäväen\nkysymyksistä innostuneena jutteli meri- ja maaretkistänsä, meidän\nkaikkien kyyhkyisen hiljaisuudessa kuunnellessa. Usein oli jo\nmielestäni ihan viimeiset sanat isälläni suussa, sillä luulin kaikki\nmaailmat ja maailmain asiat jo olevan lopussa; mutta silloin taas\nruustinna uudelleen pyysi tarkempaa selitystä hänelle näkemättömistä\nmaan paikoista ja jälleen avautui eteemme uusi näkö-ala. Minusta se\ntuntui juuri kuin nuo etäiset seudut eivät olisikaan olleet koko meidän\nmaapallollamme, vaan äärettömässä avaruudessa, ehkäpä tähtien tuolla\npuolen. Sillä minä ja ainoastansa minä yksin siinä seurassa en ollut\nensinkään maantiedettä lukenut. Jos olisi Aasiaa tai Afrikaa aivottu\nsinä iltana ruveta lautaselta syömään maidon kanssa tai Eurooppaa\nsyömään teeleipänä, olisin ilman kieltämättä ollut valmis siihen.\n\nTeeveden juotua läksi isäni kotimatkalle, jättäen minun Jumalan haltuun\nja ruustinnan hoitoon.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nEnsimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi.\n\n\nMinä sain asunnokseni erään pienen ja sievän nurkkakamarin, jossa oli\nkaksi akkunaa, toinen valtakadulle, toinen poikki-kadulle. Siinä oli\nhuonekaluina pieni piironki, yhden-maattava sänky, pöytä, kaksi tuolia\nja kirjahylly. Jo samana iltana saatettiin minä tuohon uuteen\nasuntooni. Sanaakaan puhumatta istahdin minä tuolille pienen pöydän\neteen, jolla kynttilä paloi, ja katselin ympärilleni. Olin näet jätetty\nyksinäisyyteen ja luulinpa ovenkin olevan vahvasti kiinni, kuni\nvankilan konsanaan. Hetkisen hiljaisuudessa mietittyäni ja katseltuani\nuutta olopaikkaani, kuulin minä toisesta huoneesta pianon soittoa.\nHaluni hehkui nähdä sitä likeltä, vaan kun ovea lähestyin, palasin aina\ntakaisin, sillä en tahtonut heitä häiritä ja luulin, etten saisi ilman\nluvatta jalallanikaan yli kynnyksen astua. Pianon soitto lakkasi väliin\nja alkoi taas uudelleen. Loma-hetkinä istuin minä miettien, vaan kun\nsoitto alkoi, oli täytymys lähteä liikkeelle -- minun oli perin\nmahdotonta soiton aikana istua. Tällaisessa tilassa olin kumminkin\npuolentoista tuntia arviolta.\n\nVihdoin au'aistiin oveni ja minä laskettiin illalliselle.\n\nKuka arvaa ihastukseni, kun sain seurata ruustinnan perhettä ruoalle --\nsamaan pöytään. Minä ajattelin itsekseni, syödessäni: minusta tehdään\nkohta ensimmäiseksi syömään oppinut ja sitten vasta luku-oppinut.\n\nKaikkein vaikein temppu oli minulle syödessä veitsien ja kahvelien\nkäyttäminen enkä niiden asettelemiselta ehtinyt täysin määrin\nsyömäänkään. Kuitenkin astuin kiitollisella mielellä pois toisten\nmukana pöydän luota:\n\nEhtoorukouksen pidettyä, jossa kaikki ruustinnan lukiessa olimme\nseisoneet, astuin jälleen kamariini, ihmetellen sitä, että nyt jollakin\ntavalla olin ruustinnan perheen jäsen.\n\nPäävastus oli mielestäni se, että minun tieni kulki salin kautta ulos.\nMieluummin olisin suonut, että olisin kamaristani päässyt suoraa\nporstuaan, sillä en olisi tahtonut tuota hyvin siistittyä salia\nporstuani jatkona käyttää.\n\nPlits plats, tararaaraa! kuului ehtimiseen kadulta maatessani, vaikka\nmeillä oli jo kaikissa huoneissa hiljaista kuin haudassa, ja yöleponi\ntahtoi olla tukala saavuttaa. Vaan olikos ihme, jos tuo lakkaamatoin\nplits plats hevosten kavioista ja tararaara kärryistä kadulla myöhään\nyöhön asti kuului, kun oli huomispäivänä tuo lapsille tärkeä päivä,\njolloin koulut avattiin ja joksi kaikkien kouluun aikovien\nvälttämättömästi täytyi saapua kaupunkiin. Kun en muutoinkaan niin\nhelposti unta saanut oudossa huoneessa yksinäni ja kärryn-ajajat\nehtimiseen levottomuuttani lisäsivät, nousin ylös, raotin akkunan\nvarjostinta ja näin, että kuu himmeästi kaupunkia valaisi. Pitkin\nvaltakatua näkyi matkalaisia täysissä tamineissa, kärryissä istuen,\neteenpäin pyrkien. Huvikseni katselin minä sitä, ja matkustin\nmietteiden valtakuntaan, jossa tutkin kaikkia ennen tapahtuneita\nasioita ja haaveksin tulevia. Ennen kuin huomasinkaan, nukuin tuolille\nakkunan pieleen.\n\nVihdoin herätti minut yövartia, kun hän kadulla huusi: kello\nkaksitoista lyön', kaksitoista lyön'! Minulle teki melkein ilkeätä tuo\nyöllinen vartian huuto. Minä katsahdin kadulle ja näin kaksi yövartiaa\nkävelevän, pitkät puukanget olalla, ja menin hyvin liukkaasti sänkyyni,\nsillä minua hiukan peloitti, jonka minun häpeäkseni täytyy tunnustaa.\nToisissa kadun kulmissa uudistivat vartiat jälleen suurella äänellä\nhuutonsa, mutta viimein etenivät niin, ett'ei kuulunut muuta kuin\nkaukainen kaiku heidän äänestään hiljaisessa yössä.\n\nUni oli nyt kuitenkin paennut kauas minusta ja taas sai tunti\nkuluneeksi. Surkiasti kuului torven toitotus tornissa yhden kerran,\neikä kauan kestänyt, ennenkuin jo samat saikkaniekat olivat huutamassa\nakkunani takana. Silloin he kehuivat kellon yhtä lyöneen.\n\nTuosta sain minä uutta miettimisen ainetta. Minä ajattelin tuota\nhuutamista aivan tarpeettomaksi, sillä jos vartiat huusivat sen\nmerkiksi, että olivat valveella sekä että ihmiset yön pimeydessä\ntietäisivät, mitä kello oli, ilman omiin kelloihinsa katsomatta, niin\noli se kuitenkin yhtä vaarallinen kuin hyödyllinenkin. Siihen\ntottumattoman yölepo tuli näet häirityksi ja pahantekijät, joita heidän\nmyöskin oli määrä silmällä pitää, osasivat hyvin tuota tavallisessa\nrajoituksessa olevaa kulkua ja huutoa välttää ja tietysti he ani\nharvoin joutuivat heidän käsiinsä.\n\nAamu-yöstä nukuin ja heräsin vasta kuin herätettiin. Minun piti\nvarustautuman taisteloon, jota en ollut ennen koettanut. Pian olinkin\nvalmis lähtemään taistelutanterelle.\n\nRuustinnan seuraamana astuin aamulla kouluun, jonne saapui lapsia hyvä\njoukko, kaikilta ilmoilta tulleita. Minäkin sain näyttää lukutaitoani\nja nimeni kirjoitettiin talteen vastaisen varaksi. Pian saimme mennä\npois ja annettiin lupa levätä koko päivä, vaan huomenna piti\nvälttämättä saapua jälleen.\n\nMinä huomasin, että olin myöhästynyt ja liian paljo varteni venähtänyt,\nsillä minut kirjoitettiin vasta-alkavien lukuun ja siis kaikkein\nalhaisimmalle luokalle, johon muutoin kirjoitettiin enimmäkseen\nkahdeksan- ja yhdeksän-vuotisia. Minun maine- ja ikätodistukseni osotti\nsitä vastoin, että pian täyttäisin kolmetoista vuotta. Olisin melkein\nantanut ikäni lyhentää ja itseni pienentää, jos se olisi ollut\nmahdollista. Aika-lailla minä suuruuttani häpesin ja pelkäsin toisten,\nnuorempain kumppanieni vähitellen rupeavan minua isäksensä sanomaan.\nKuitenkaan en voinut kohtaloani toiseksi muuttaa, vaan täytyi minun\nolla niin vanhana ja suurena kuin olin -- pienennyskonstit kun olivat\nniitä tarvittaessa kuivaneet kuin lasareetin suurus, niinkuin maalla\nsanotaan.\n\nEi ollut muuta neuvoa siis, kuin ruveta käyttämään totuttua keinoani\nahkeruutta ja koettaa päästä toisten, ennen ehtineitten jälille. Se\nauttoikin. Alku aina hankala, ahkera se voiton saa, sanoi usein\nopettajamme koulumaisteri. Hän oli huomannut tarkoitukseni, vaikka\nkohta maantiedettä lukiessani ja karttaa tutkiessani luulin välistä\npääni sekaantuvan. Olin usein tuntevanani kuumain maiden auringon\nkorviani polttavan ja kuumain, kuumain tuulten henkeäni salpaavan,\nsiksi kuin se taas jäähtyi kylmäin maiden merillä ja jäävuorilla.\n\nNiin hyvin kartassa, maantieteessä, katekismossa, Piplian historiassa\nja luvunlaskussa, kuin myös kirjoituksessa, edistyin minä siihen\nmäärään, että jo ennen joululupaa maisteri eräänä päivänä sanoi: Ei\nsinun tarpeen vuoksi enään tarvitsisikaan olla ensi luokalla, mutta\nodotahan joululupaa, saat kevät-lukukaudeksi mennä toiselle luokalle.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nAsemani ruustinnan perheessä ja joululupa.\n\n\nRuustinnan poika oli jo aikoja sitten päässyt virkamieheksi ja\nainoastaan tyttäret olivat hänen luonansa. Niin oli ruustinna melkein\nkuin pojaton. Tosi-olossa olin ruustinnan perheessä hyyrillisenä, asuen\nheillä maksua vastaan. Ruokaa tuotiin minulle kotoa, vaikka se heillä\nvalmistettiin ja minä sain syödä heidän pöydässänsä. Mutta vieläkin\ntäydeilisemmässä tosi-olossa olin minä ruustinnan poika ja oikea\nlempilapsi ja hänen tytärtensä veli. Ei äidillisempää hoitoa näet kuin\nminä pruustinnalta sain, eikä sisarellisempaa lempeä kuin hänen\ntyttäriltänsä nautin, voi mikään oikea sukulainen, äiti tai sisar,\nantaa. Älköön tämä kuitenkaan millään muotoa oman äitini kirkasta kuvaa\nhimmentäkö, sillä vaikka heitä parhaimpina ihmisinä mailmassa rakastin,\nniin ei se laisinkaan vähentänyt rakkauttani oikeita vanhempiani\nkohtaan.\n\nKun isäntäväkeni teki minulle sellaisia, joita minä en heiltä vaatinut,\nniin tein minä myöskin sellaisia, joita he eivät minulta vaatineet.\nMinä hakkasin heille puita, ha'in vettä ja juoksin puodissa ryökkinäin\nasioilla, sillä heillä ei ollut varsinaista piikaa, kun heitä oli neljä\nnaisihmistä ja he olivat jääneet rovastin kuoltua melkein tyhjälle\npussille, ainoastaan pienellä eläkkeellä. Tosin heillä oli eräs\nelähtänyt vaimo, joka kotonansa asuen kävi heitä aina auttamassa,\nniinkuin pyykillä, juoman-panolla, laattioita pesemässä j.n.e.; mutta\nluulenpa vaan, että avuliaisuuteni oli heille mieliksi ja eduksi.\n\nJopa jouduimme joululuvan saaneeksi, noin viikkoa ennen joulua. Samalla\nsain minä myöskin eron ensimmäiseltä luokalta ja niin oivallisen\ntodistuksen, että sitä kelpasi näyttää vaikka kenelle. Melkein olin\nhypähdellä tuon lapun saatuani, siihen määrään olin vielä lapsellinen,\nvaikka olinkin monta myrskyä maailmalla nähnyt, monta kovaa soutanut.\nMutta lapsella on kuitenkin lapsen mieli, ja se sallittakoon, sillä\nliian aikaisena ollen voi pian tulla ylpeyden sarvesta kiinni\ntarttuneeksi ja ehkä sitten korkealta pudoten taittaisi niskansa.\n\nIsäni saapui kaupunkiin samana päivänä kuin koulut suljettiin. Minä\npyysin ruustinnan tulemaan kanssani maalle, isäni tahtoi häntä myöskin.\nRyökkinät olivat päättäneet mennä jouluksi Haukiputaalle sukulaisten ja\ntuttavien luokse, jonka vuoksi heitä emme pyytäneetkään. Minä laitin\nitseni valmiiksi lähtöön ja aukasin vaate-arkkuni. Isäni kurkisti\nsiihen ja näki siellä sellaisia, joita hän ei odottanut minulla\nlöytyvän. Hän luuli minun liinavaatteeni olevan kaikki likaisina, mutta\nkaukana siitä. Ne olivat ruustinnan toimesta puhdistetut ja ryökkinät\nolivat neuloneet minulle lisää paitoja omasta kankaastansa ja vielä\npanneet niiden päälle kiiltosilityksen. Vieläpä olin saanut sukkiakin,\njommoisia ei meillä kotona ollutkaan, ne niin sieviä. Nämät olivat\nannettu minulle joululahjaksi.\n\nNyt emme joutaneet paljon siekailemaan, sillä minun oli joutuminen isän\nmukana pois kaupungista. Isäni aikoi tulla takaisin kaupunkiin vielä\nennen joulua Tuomaan markkinoille. Paras oli kaikkien oikein\najattelevain mielestä, että koulunuoriso mahdollisuuden mukaan\ntoimitettiin pois markkinain jaloista, näkemästä sitä pahaa esimerkkiä,\njota markkinat tavallisesti synnyttävät. Syksymarkkinat olinkin nähnyt\nja joukon toisensa perästä humalaisia ja tappelukiihkoisia, siis en\nlukua pitänytkään markkinoiden näkemisestä. Olinpa senkin nähnyt,\nkuinka markkinoille kerääntyvät mustalaisjoukot pitävät hevossotaansa.\nAivan tyynellä mielellä ja suloisilla koti-unelmilla varustettuna\nistuin sen tähden isäni rekeen, joka taaskin liinaharja-ruunan vetämänä\nkiidätti meitä edelleen.\n\nRuustinnan oli muutamain väliin tulleiden asioiden tähden mahdoton\nlähteä Liminkaan. Juuri meidän lähtöä tehdessä, sai hän kirjeen\nvelipuoleltansa Simosta, jossa tämä ilmoitti tulevansa markkinoille ja\nsisarpuolensa luoksi majaa pitämään. Siinä este, muutoin en epäile,\nettä hän olisi mukanamme lähtenyt. Niin saavuin sievästi kotipihallemme\nainoastaan isäni kanssa.\n\nKaikkien silmät olivat minuun päin käännettynä ja enin osa kotini\nväestä haeskeli sieviä lauseita suuhunsa minua puhutellessansa. Minä\nhuomasin selvästi, että he luulivat minun persoonani jo omivan\nkokonaisen kasan herraa.\n\nEnsimmäinen toimeni oli tarinoida äitini kanssa. Minä juttelin hänelle\nkaikenlaisia tapahtuneita viimeisen syksyn yksityis-seikkoja ja sain\nhänen välisti oikein hyvästi nauramaan.\n\nMutta hänpä vuorostansa sai minun ihmettelemään, kun hän syksyn\nhavainnoitansa minulle kertoi. Muun muassa hän sanoi saavansa uuden\näidin tahi oikeammin äitipuolen. Kuka oli tuo vaarini morsian? Ei\nkukaan muu se ollut kuin erään lammen rannalla, joka oli minulle sieniä\nsyöttänyt, Tellin Amalia.\n\nEnsiksi tuo outo uutinen minua vähän hämmästytti, mutta kun asiaa\nparemmin tutkin, niin huomasin, että se ei lainkaan ollut ajattelematta\nsyntynyt. Äitini näet kertoi, että vaari saapi pihan sivulla olevan\npienen kamarin asunnoksensa ja ruo'an isäni pöydästä. Amalia sai\nsamaten ruo'an talosta, vaan oli hän aikonut tehdä sen edestä taloon\ntyötä, niin paljo kuin ehtisi. Siis oli koko naimisen perustus siinä,\nettä Amalia pääsisi pois tuosta yksinäisestä, kolkosta korvesta\nihmisten ilmoihin vanhoiksi päiviksensä -- eipä hän muutenkaan koskaan\nollut aikonut eräkäs-elämällänsä taivasta tavottaa. Vaarini taasen\ntoivoi naimisen kautta saavansa itselleen vanhoiksi päiviksensä\nomatakeisen hoitajan. Hän olikin kappaleen vanhempi morsiantansa ja\nsiis ikänsä vuoksi pikemmin hoitajan tarpeessa, kuin valittunsa.\nVihdoin oli Amalia Jumalaa pelkääväinen ihminen ja vaarinikin oli\nalkanut sielunsa autuudesta huolta pitään. Niin ollen vanhojen\navioliitolle kaikki toivottivat onnea.\n\nToinen äitini kertoma asia minua suretti. Se nimittäin, että hieroja ja\nunen-näkijä Saara Sulkava oli kuollut. Hän oli löydetty kuolleena\nomalla vuoteellansa meidän entisessä turvetöllissämme. Kuoleman\ntapauksesta oli lääkärin tutkinto pidetty ja huomattu hänen kuolleen\nsydämen-halvaukseen. Se minusta ikävä asia, että mummo raukka sai noin\nyksinänsä olla ja kuolla, vaan mitäpä siihen enään voitiin. Mitä\nSaaraan ja hänen elämäänsä tulee, niin oli hän tehtävänsä tehnyt, sen\nkun hän voinut oli. Häntä oli pidetty melkein elinkautensa typeränä ja\ntaisi hän ollakin vähän vajavainen, mutta vaikka hän oli mikä oli,\nenempää hän ei tarvinnutkaan, hän täytti kylläkin kutsumuksensa ja oli\nhieromisella monta kertaa päästänyt ihmisiä lapa- ja käsisäryistä.\nMonta kertaa oli hän uniansa kertomalla huvittanut, jopa toisinaan\nitkettänytkin kuulijoitansa, ja toisinaan oli hänen uniensa kautta\nisojakin asioita päivän valoon saatettu. Siis, vaikka hänen elämänsä\noli alhainen ja himmeä maallisessa merkityksessä eikä onnetar\nelinpäivinänsä ollut hänelle suosiollinen, niin se oli hänen osansa ja\nehkäpä olikin taivaallisella tuomarilla toinen silmämäärä. Hänen osansa\nvoi kylläkin olla jalo ja loistava Herransa luona.\n\nVaarini ei ollut kotona minun tullessani, että olisin häntä\ntervehtinyt, ja päätin sen tähden käydä Korvenpäässä, tervehtimässä\nvanhaa ystävääni, iso-enoani Aspelaa. Pian olinkin siellä.\n\nEi siellä ensinkään näkynyt jälkiä Tolpan Pirjosta ja hänen perintönsä\ntomusta ja homeesta. Niin oli kaikki siistiä, vaikka Pirjon Katri\nemäntänä askaroitsi. Mutta niinhän Aspela jo aikoja ennen kehui, että\noiva vaimo minulle hänen tyttärensä, vaikka olisi itse ollut akka\nmustalainen. Kyllä se siltä näkyikin.\n\nAspela oli itse hiljakkoin päässyt seurakunnan vanhimmaksi ja oli\nihmeissänsä siitä, että juuri hän siksi valittiin, vaikka hän omia\npuheitansa myöden ei ensinkään ollut siihen virkaan sovelias. Vaan minä\nluulen hänen seurakunnan vanhimman arvon kunnialla ansainneen.\n\nHänen kaksoispoikansa olivat terveet ja olipa heissä vähän ensimmäisten\nkaksoispoikain kuvaa. He erisivät entisistä muun muassa siinä, että\nolivat aivan yhden-näköiset. Katrin täytyi pitää toisen kaulassa nauha,\nvoidaksensa tuntea heitä, ja kun pojat olivat tuollaisella merkillä\nmerkityt, niin voi hän huoleti pitää heillä aivan yhtäläiset vaatteet.\n\nKatri emäntä laittoi minulle ruokaa. Aspela otti esille kasan\nsanomalehtiä ja antoi minulle yhden käteeni, osottaen sormellansa\nerästä paikkaa, jossa seisoi päällekirjoitus: Limingasta. Muutoin\nkuului kirjoitus seuraavasti:\n\nTämä suuri pitäjäs Pohjanlahden rannalla, johon kuuluu viisi\nkirkkokuntaa, nimittäin Liminka, Lumijoki, Kempele, Tyrnävä ja Temmes,\non seudun rikkaimpia pitäjiä. Peltoja ja niittyjä löytyy runsaasti,\nmutta metsät niin onnettoman huonot, että puu siellä, toinen täällä, ja\nnekin enimmäkseen pajuja ja pieniä koivuja: rakennuspuuksi kelpaavia\ntäytyy etenkin emäkirkon seurakuntalaisten venyttää Temmeksen ylipäästä\nasti. Köyhää kansaa on äärettömän paljo ja niiden seassa lukuisa joukko\ntyöhön kykeneviä ihmisiä, joita täytyy elättää köyhäin kassasta.\nOnnetonta on nähdä, että työhön pystyväin ihmisten täytyy syödä\narmoleipää, mutta valitettavasti niin on, ja vaikea on käsittää, mistä\nensinkin se hirmuinen köyhäin paljous on tullut ja toiseksi, mikä olisi\ntehtävä, että he voisivat saada työn ansiota. Sillä enin osa köyhistä\nei itsekään tahtoisi maata köyhäin kassan rasituksena, vaan kun täytyy.\n\n                                                     Kurjuutta säälivä.\n\nMinä olin ääneen lukenut tuon kaikki ja laskenut sanomalehden pöydälle.\n\n-- Mitäs siitä arvelet? kysyi Aspela.\n\n-- Minä arvelen, että se niin on, vaan millä sitä parantaa, en\nkumminkaan tällä kertaa käsitä.\n\n-- Katsos tuotakin paikkaa, sanoi Aspela, näyttäen minulle erästä\ntoista kirjoitusta, viikkoa nuoremmassa lehdessä. Siinä luin:\n\nVähäisen vastinetta kurjuutta säälivälle Limingassa.\n\nSuurella tarkkaudella olen lukenut kirjoituksenne, joka harvoissa\nsanoissansa sisältää niin paljon. Kauan olen minäkin jo ihmetellen\nkatsellut tuota Limingan köyhä-liumaa ja luulenpa huomanneeni ne\npääseikat, joista meidän köyhän kansan monilukuisuus riippuu. Ensinkin\non perhehallinto taloissa niin huoletonta, että eipä juuri viitsisi\nsiitä kertoakaan; mutta koska olen seurakunnan opettaja, niin pidän\nvelvollisuutenani puhua suuni puhtaaksi. Palvelusväkeä pidetään niin\nhuonosti silmällä, että isättömäin lasten luku vuosi vuodelta eneneo ja\njo ensimmäisenä talvena tulevat äidit lapsinensa seurakunnan apua\nnauttimaan. Huomattakoon sitten tuo Kekrin jälkeen tuleva niin sanottu\nrömppäviikko, tuo palkollisten rahojen surma. Silloin juovat ja syövät\nja ylellisyys-tavaroihin tuhlaavat rengit ja piiat palkkansa niin\ntarkkaan, että tuskin monellakaan on neljännes kopeikkaa taskussa\nuuteen palveluspaikkaan tultuansa. Kaunista! Mutta vielä muutakin voi\nmainita. Mikähän siinäkin on tarkoitusperänä, että jos muista\nseurakunnista tulisi kuinka paljo palveluspaikan hakijoita, niin\ntottapa kohta sijan saavat ja juuri nämät muualta muuttaneet ovatkin\nne, jotka enimmin isätöintä lapsi-liumaa lisäävät. Sillä tiettyhän se\non, että ne ovat paraat hulivilit, jotka lähtevät kotiseurakunnastansa\nliesuun. Näiden seurakuntaan ottaminen olisi mitä kiireimmittäin\nlakkautettava. Muutoin siitä tulee viimein sellaiset köyhäin markkinat,\nettei hirviämpää ajatella taida. Toimiin ryhdyttäköön mitä pikemmin\nkaikenlaisten paheiden hävittämiseksi. Otettakoon joutilaiden maiden\npäälle enemmän torppareita ja annettakoon heille niin riittävä määrä\nmaata, että torpparin perhe sillä voipi elää ilman seurakunnan\napua saamatta. Nyt ovat olot niin surkeat, että torpparienkin\ntäytyy talvis-aikaan seurakunnan apua saada. Koettakaa, hyvät\nseurakuntalaiset, kansan turmiota estää.\n\n                               L----n seurakunnan kappalainen.\n\n-- Siit' sait, sanoi Aspela, kun olin loppuun lukenut. Sitten hän vielä\nojensi käteeni lehden, aina uudemman, jossa seisoi:\n\nKaikella kunnioituksella koetamme tästälähin seurata neuvoanne ja\nparantaa niitä paheita, jotka ylimalkaan meidän piireissämme\nvallitsevat, ja kiitämme nöyrästi neuvostanne, isällinen pastorimme\nja korkiasti kunnioitettava opettajamme.\n\n                                                 Limingan isäntiä.\n\nSitten seurasi samassa lehdessä kohta perässä:\n\nPastorimme on ryhtynyt kynäkäteen paheita vastaan. Pantakoon hänen\nneuvonsa käytäntöön, mitä pikemmin sen parempi, koko laveassa pitäjässä\nja etenkin kaikki isännät innolla ryhtykööt toimeen. Tätä minäkin\npuolestani muistutan.\n\n                                       L----n pitäjään kirkkoherra.\n\nNyt olin minä vähän vihainen itselleni, ett'en ollut tarkemmin lukenut\nsanomalehtiä Oulussa ollessani. Olin näet muiden lukujen tähden\njättänyt koko syksyiset sanomalehdet lukematta. Kirjoitusten johdosta\njuteltuani Aspelan kanssa palasin illan suussa kotiin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nKirjava joukko ajatuksia.\n\n\nAika rientää eteenpäin ja sillä on kiire kulku. Me riennämme ajan\nmukana tulevaisuuttamme kohden. Seis, aika! sanon ajalle, mutta hän on\nkuuro, ei hän kuule. Kun ei aika anna maata, täytyy meidän askaroida,\nettä ajan ollessa ehtisimme. Minä istun taaskin kamarissani Oulussa,\nsillä joululupa on ohitse. Minä olen astunut koulun toiselle luokalle\nja tietoni ovat kasvamassa. Tänään on kuitenkin lupapäivä ja aikaa\najatella. Minä muistelen entisiä aikoja, muistelen kodon rauhaisia\nlehtoja, lumipyryjä ja pakkasia ja joulun kirkkoreisuja, muistelen\njoulukuusia ja kynttilöitä ja vaarini häitä loppiaisena. Minä ajattelen\nAspelaa, ajattelen pastoria ja rovastia ja sitä, että he saarnaavat\nyhdennellä-toista hetkellä ja sittenkin kuuroille korville. Minä\nmuistelen Pirttilän Paavoa, jota turhaan kotoa tavotin, sillä hän oli\nmennyt maanviljelys-opistoon. Onnistukoon hänen pyrintönsä. Vierimän\nukkoa, minun ensimmäistä tuttavaani tässä elämässä, muistan, ja\nLoviisaa, joka on jo muorivainajansa kokoinen. Kaikki he ovat hyviä,\nsyntiähän tekisin, jollen heitä muistaisi. Koulumuistojeni näkymölle\nilmestyvät tätini miehinensä, nuot isäni sisaret ja Kyöpelin pettäneet\nHuopalan tyttäret. Heidän luona vanhempaini kanssa käydessäni olimme me\nrikkaita ja he olivat rikkaita ja olimme siis siinä laskussa kaikki\nrikkaita. Mikä on rikkaus? Eikö se ole turhuus ja hengen vaara. Miksi\ntavara on tullut opettajakseni, enkä ole köyhäksi syntynyt?\n\nTässä pysähdyn ajattelemaan tämän mailman ja ihmisonnen pyörivää\nratasta.\n\nMiksi markkinamiehet ovat humalassa, huutavat ja hurjasti ajavat?\nVaatiiko kaupanteko liikoja ryyppyjä? Kaikki kovasti ja hurjasti\najaminen kaupungin kaduilla on sakon uhalla ikipäiviksi kielletty ja\nkuitenkin muuan markkinamies on, humalassa huutaen, hurjasti ajanut ja\nvikuuttanut ruustinnan jalan ja erinomaiseksi onneksi on sanottava,\nettei jalka katkennut. Mitä hyödyttää laki, jollei sitä täytetä?\n\nMikä etu-oikeus on ruotsalaisilla lapsilla suomalaisessa kaupungissa\nanastaa kaikkein paras mäki Pokkisen törmältä ja osottaa meille\nSuomalaisille matalampi ja huonompi? Minä kun olen Suomalainen, niin en\nkärsi, että meille annetaan huonompi mäki ja tänään kun on laskiainen,\nistun ennen kotona ja mietiskelen, kuin että laskisin tuosta pilkatusta\nmäestä ja istuisin kelkassa Ruotsalaisten nauruna.\n\n-- Heikki, Heikki!\n\nNyt herään minä unelmistani. Se on vieno nais-ääni, joka minulle puhuu\ntoisesta huoneesta. Ääni on tuttu, se on ruustinnan. Minä hyppään ylös,\nmenen kamaristani saliin, lähenen sohvaa, jonka päällä ruustinna lepää.\nHän lepää -- siliä hänen säärensä on kipeä, se on sidottu.\n\n-- Heikki! Etkö mene jo, ennen kuin tulee pimeä?\n\n-- En, hyvä ruustinna täti, en menekään.\n\n-- Miks'et?\n\n-- Laskekoon toiset minunkin edestäni.\n\n-- Ruotsalaisetko?\n\n-- Aivan samat.\n\n-- Entä jos itse olisit Ruotsalainen.\n\n-- Niin menisin Ruotsiin. Taikka jos täälläkin olisin, niin pyytäisin\nnöyrästi saada laskea mäkeä Suomalaisten mäestä, sillä tietääkseni mäet\nOulussa ovat Suomen.\n\n-- Suomen mäet ne niin ovat, mutta Suomalaisia net Ruotsalaisetkin\novat, jotka Oulussa asuvat.\n\n-- Ja kuitenkin he häpeämättä kutsuvat itseänsä Ruotsalaisiksi, ollen\nSuomalaisia. Mitä, täti, tarkoitatte?\n\n-- Sana Ruotsalaiset tarkoittaa säätypersoonia Oulussa.\n\n-- Niinpä kunniansa pitäkööt ja kaikki mäet. Minä kun olenkin\nmaanmoukka.\n\n-- Sinä olet, Heikki, kateellinen ja pahalla hatulla tänään.\n\n-- Kunpa hattuni sellaiseksi tunnen, pysynkin kotona, sillä se on\nputkan uhalla kielletty Suomalaisilta laskea Ruotsalaisten jäämäestä.\n\n-- Niin, ei saa mennä toisen valmiille valkamalle.\n\n-- Niin, älkööt tulko Ruotsalaiset esi-isäimme valmiille valkamalle.\n\n-- Tiedätkö, mitä Ruotsalaiset ovat hyväksemme tehneet?\n\n-- Heidän kielensä maahamme tuoneet.\n\n-- Eikö muuta?\n\n-- Ja meidän kielemme kahleissa pitäneet.\n\n-- Niin, sinä puhut maan kielestä, vaan muuta?\n\n-- Ja väkemme anastaneet.\n\n-- Ha-ha-ha, sinä pyörit siinä mäessä kuin kärryn pyörä. Tee niinkuin\ntahdot! Sillä minä huomaan, että suonissasi virtaa Suomalaisen veri.\n\nSilloin menin minä kamariini.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nLyhyen pysäyksen merkki.\n\n\nAikoja on monenlaisia maailmassa. Mutta pää-aikoja on kaksi: sodan aika\nja rauhan aika. Tähän asti olin minä elänyt rauhan aikaa; nyt tuli\nrauhan leutoisuudelle pysäyksen merkki. Sodan aika koitti. Kaksi vuotta\nolen kulkenut koulua ja suorittanut kaikki, mitä Suomen kielellä voikin\nsuorittaa. Ruustinnan perheessä asuessani olen oppinut hiukan ruotsia\nja olisin enemmänkin oppinut, jos olisin sitä halulla harjotellut.\nMitään merkillisiä ei ole tapahtunut entisestä. Ainoastansa joku\nsuomalainen koulukumppanini on tuttavakseni tullut. Kaikki entiset\ntuttavani Limingassa elävät terveenä ja minä itsekin olen siellä.\n\nMikä nyt on? Kaikki varusteleikse -- hirmun päivät ovat ovella. Kukaan\nei enää puhu muuta kuin sodasta. Se, kenellä pyssy, laittaa sitä\nkuntoon, jolla ei ole, se koettaa sitä hankkia, joka ei saa pyssyä\nostaa, se katselee itsellensä jotakin muuta kättä pitempää.\n\nPostit tuovat pahoja sanomia. Pitkä-silmällä on nähty pahoja enteitä.\nMerellä luovailee peloittelijat laivain muodossa. Vielä istumme\nkumminkin hyvässä turvassa, väylät on huonot, rannat ovat matalat,\nmeriviitat ja reimarit ovat poissa ja Marjaniemen pookista ei lähde\ntulijalle apua.\n\nOulusta tulijat kertovat kummia: Laivat lähenevät kaupunkia hyvässä\njärjestyksessä, vältellen sievästi kaikki karipaikat.\n\nMaan kavaltaja, onneton, kurja, kuka lieneekään! kuuluu yhtenään --\nvarmaankin Luodon luutsit. Oli, kuka oli, mutta tuho on tullut,\nmihinkäs nyt mennään!\n\nSydänmaan korpiin ja erämaihin kai täytyy lähteä, jääköön maat, metsät\nja manteret, jääköön pellot ja niityt. Poimikoot köyhät viljan\npelloilta, tehkööt heinää köyhät tulevain aikain varaksi, me mennään,\nvaikka kohta matkan päämäärä olis Tuonela -- näin sanoivat pelkurit, ja\nne, joilla oli paljon tavaraa.\n\nSellaiset, jotka tiesivät, ettei heidän varansa kannata pitkiä\npakoretkiä, eivätkä myöskään peljänneet, uhkasivat mennä Lapinkankaalle\npitkään kuuseen, kurkistelemaan, mitä Limingalla tapahtuisi.\n\nMeidän Temmes-varrella on myöskin kiirettä -- kalleuksia pannaan\nsäilöön. Minä muistan ruustinnan perheen. Maksoi mitä hyvänsä, se on\npois kaupungista saatava. Isäni on valmis heitä noutamaan ja me\nlähdemme kolmella hevosella.\n\nYhtenä vilinänä menee koivun vesat ja pajupensaat silmissämme, meidän\najaessa, sillä me ajamme hengen edestä eikä kauan kestä ennen kuin jo\nolemme Kempeleessä. Kempeleestä lähtee paljo hevosmiehiä kaupunkiin,\nsillä sana on tullut: Tulkaa avuksi!\n\nMe riennämme kaikella kiiruulla kaupunkiin, niin kuin vaan hevoset\nentää. Tullaan perille. Hälinä on hirmuinen kaupungissa. Me ajamme\nruustinnan asunnolle.\n\nTäällä ollaan johonkin lähdössä, vaan ei tiedetä mihin. Sillä hämmästys\non vallan saanut. Me työnnämme kapineita kärryihin ja ihmiset nousevat\nniihin myös, mutta yhtä joukosta kaivataan, se on Anna ryökkinä. Selma\nja Aina nousevat ruustinnan kanssa kärryille. Vielä vähän odotusta --\nAnnaa ei näy. Suru valtaa naisten, jopa meidänkin mielet. Sillä meren\nhallitsija on jo kaupungissa. Rummut pärisevät, kansaa liikkuu kaikilla\nkaduilla kuin pilveä. Rummun ääni ei ole sotarummun. Ääni on minulle\ntunnettu. Kansaa ajetaan rummulla pois vihollisen jaloista. Päivä ei\npaista, se kätkee kasvonsa ja Annaa ei näy. -- Miehet kävelevät vitkaan\nkirveinensä, lapioinensa, seipäinensä, kirouksia kuuluu kaduilta ja\nAnna ilmestyy pihaan erään herrasmiehen saattamana. Minä katson tuota\nherraa silmiin ja näen hänen kasvoissansa tuomarin kasvot, jotka tunnen\nvälikäräjistä. Kaikki myöntyvät neuvoomme, että mennään, ja niin\nlähdetään, sillä kalliimmat on pelastettu, jääköön romut. Minä katson\ntaakseni vasta tullin ulkopuolella ja mielestäni on kaupunki niin\nihana. Minä huokaan Herralle, ettei tarvitsisi nähdä maatamme\nruoskittavan ja häväistävän, eikä Oulun paennutta kunniaa.\n\nKempeleessä täytyi huokauttaa hevosia, sillä niillä oli ylen raskaat\nkuormat ja kiireestä kulkemisesta ja paljosta vetämisestä olivat ne\npakahtumaisillaan. Kestikiervari oli mielestämme levähdyspaikaksi\nsopivin, ja me ajoimme siis sinne. Samassa kuin pihaan pääsimme, ajoi\nTyrnävän pappi perässämme pihaan ja hänelläkin oli kääsyissänsä kaksi\nrouvasihmistä. Kaikki herrasväki menivät sisälle. Minä jäin isäni\nkanssa pihalle hevosia riisumaan, juottamaan ja ruokkimaan. Oi, kuin\nolivat luontokappaleet vaahdossa! Sääli minun tuli hevosraukkoja.\n\nKun olimme hevosille holhousta antaneet, astuimme pirttiin.\nTäällä oli rahvasta kaikenmoista. Ensinnä veti huomioni puoleensa\novipielessä penkillä istuva, vanha ukko, joka saarnasi ihmisen\nsydämen kuvakirjasta, ja oli hänellä siinä joukko hollipoikia\nkuuntelijoina. Pöydän päässä istui kolme elähtänyttä miestä, enemmin\nisännän-näköiselle vivahtavia, lyöden korttia. Karsinassa istui joukko\nnaisia ja sieltä kuului hiljainen rupatuspuhe. Minä tirkistin sinne ja\nnäin keskellä joukkoa istuvan vanhan nais-ihmisen, joka ennusti\nkorteista. Minä kuuntelin vähän, saadakseni tietää, mitä hän puhui,\nmutta puhe oli kaikkea muuta, vaan ei järjestettyä. Siihen tuli\nmiehiä veheriäisissä vöissä, linjalaivoja ja liinaharja hevosia,\nvaunulla-ajajia, pyssyn-kantajia, saarimaita, veden juoksuja, kuoleman\nhautoja, onnettomia häitä, vasikan-nahkoja, vaarallisia vehkeitä,\nmeri- ja maamatkoja, oikeushuoneita, tukussa rahaa, j.n.e.\n\nAikani sitä kuunneltuani, silmäsin pirtin perä-akkunan edessä seisovaa\nmiestä, joka oli kuntien kauppias. Hän näytteli lapsille kuvaa, jossa\noli kellon kuva. Minä vilkasin myöskin tuohon tauluun ja luin siinä\nsanat: Havaitse, o ihminen, sillä tuomiokello kulkee. Minä satuinkin\nsanomaan sanat niin, että isänikin kuuli, joka takanani seisoi.\n\n-- Se on tuomiokello, sanoi isäni ja osti sen.\n\nMielestämme oli pirtissä liian sekalainen seurakunta. Mentiin sen\ntähden takaisin pihalle ja syötiin siellä evästämme.\n\nNoin kolme tuntia viivyttyämme läksimme ajamaan. Tuomari, ruustinna ja\nAnna ensimäisellä hevosella, Alina, Selma ja minä toisella, ja isäni\nviimeisenä. Hänen kuormassaan oli tavattoman paljon tavaraa.\nIhmeeksemme ei tullut Limingan niityllä yhtään hevosmiestä vastaamme\neikä jalkamiehiäkään muita, kuin tuo vanha tarinoiva soturi Paavolasta,\njonka minä yksin siinä joukossa tunsin, sillä minä muistin hänen\nAspelan huviretkeltä.\n\n-- Onkohan siellä kaupungissa linjalaivoja? kysyi ukko.\n\n-- Kyllä kai niitä on linjassakin laivoja, sanoi tuomari. Menisittekö\najamaan niitä pois?\n\n-- Milläpä minä niitä ajan, vaan jos saisin niitä nähdä. Ehkä\nantaisivat minulle vehnäkorppuja, arveli ukko.\n\n-- Mitä turhia, älkää häpeän tähdenkään menkö viholliselta almuja\nkerjäämään! sanoi tuomari.\n\n-- Menenkö minä kerjäämään? Ilman pyytämättä minä heiltä korppuja saan.\n\n-- Mitä puhutte? kysyi tuomari ja hyppäsi pois kärryistä maantielle.\n\n-- Mitäkö minä puhun? Olenhan minä vanna soturi, tottahan sen verran\nheille teen kiusaa, että yhdet vehnäkorput saan.\n\n-- Minä en voi ymmärtää teidän ajatustanne, antakaa asiaan selitys!\n\n-- Ei mitään selitystä sellainen herra tule minulta saamaan, joka\npakenee vihollista, vastasi soturi jatkaen kulkuansa ja työntäen\nitseänsä sauvallansa eteenpäin.\n\nTuomari nousi kärryihin ja taas ajettiin edelleen.\n\n-- Mikähän veruke tuokin oli! lausui tuomari.\n\n-- Se on vanha sotamies Paavolasta, sanoin minä.\n\nTästä saivat he pitkiä jutun aineita, ruustinna ja tuomari. Jutut\nkävivät läpi koko Suomen viime sodan. Se oli mitätöintä kunnottomuutta\nja velttoutta ja tavan takaa kuulin minä mainittavan Klingsporin nimeä.\nSe oli tuomari, joka puheita piti, ja toiset kuuntelivat ja väliin\nkeskeyttivät. Ruustinna aina, niinkuin päätökseksi, sanoi: Se oli\nmitätöntä kunnottomuutta ja velttoutta.\n\nVihdoinkin pääsimme kotipihallemme.\n\nTäällä oli laitettu lämmin ruoka meitä odottamaan ja jokaisella oli\nkyllin uteliaisuutta kysellä meiltä uusia tietoja sodasta. Isäni\nnaulasi tuomiokellon kuvan seinään ja alkoi sitten väelle kertomaan,\nmitä hän sodasta tiesi. Hän kehoitti kaikkia mihinkään menemättä\nurhoollisesti odottamaan, mitä tuleva olisi. Sillä me kyllä voimme, jos\npelkäämättä olemme, sanoi hän, tehdä ison aikaa vastarintaa. Me\npistämme sellaisia viisi yhteen vartaaseen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nPäivä jälleen paistaa.\n\n\nKauas on vihollinen karkotettu rannoiltamme ja vapaasti saamme jo\nhengittää. Talvi on tullut. Minä tiedän jo; mitä vasten Anna ja tuomari\ntahtoivat viimeisessä hädässä toisiansa tavata. Heistä on keskellä\nhälinää muodostunut sievä pariskunta ja meillä on heidän häitänsä\nvietetty. Ruustinna asuu meillä kahden nuoremman tyttärensä kanssa.\nRyökkinät neulovat ja kutovat mitä sievimpiä kankaita Oulun\nherrasväelle ja ruustinna opettaa köyhiä lapsia lukemaan ja tyttöjä\nneulomaan ilmaiseksi, sillä köyhillä ei ole varaa maksaa. Tuomari\non rikas, senkin olen saanut tietää, ja hän on heittänyt pois\ntuomarin-viran ja ostanut suuren talon jossakin kaukana Savossa. Hän\nnäet ei viitsinyt palvella sijais-tuomarina -- ennen rupesi hän\nmaanviljelijäksi. Huolimatta siitä, etteivät hänen suuret sukulaisensa\nhyväksyneet hänen menetystään, tekee hän, niinkuin hyväksi näkee, ja\nelää onnellista, hiljaista maa-elämää rakkaan rouvansa keralla.\n\nMustia pilviä liikkuu vielä valtiollisella taivaalla, mutta toivotaan\nkuitenkin rauhaa. Sillä aikaa pojat reippaasti äkseeraavat ja laulavat:\n\n    Jos vihollinen rannoillemme metelinkin tois,\n    Ol' valmis häntä pikaisesti pakoittamaan pois!\n\nJos hän uudistaisikin tulonsa ja alkaisi maatamme piirittää, niin\nLimingassa kumminkin oltaisiin valmiina häntä tervehtämään, sillä nyt\nei kukaan pakenisi. Isäni sanat olivat menneet läpi koko seurakunnan,\nettä yksi Suomen mies helposti pistää heitä vartaaseensa viisi. Kunnia\nolkoon jaloille Liminkalaisille siitä, etteivät sanaansa pettäneet ja\npaenneet, vaan tyynnyttivät mielensä ja olivat kukin taloissansa,\njättäen korpiin ja erämaihin menemisen toisille, jos niin halusivat.\n\nViljamme on korjattu. Sato tosin ei erittäin runsas, kuitenkin\nriittämään asti. Me harjottelemme ampumaan. Moni riihen-nurkka on\nsaanut luodin poskeensa, sillä olemme käyttäneet riihien nurkkia\nmaalitauluina ja valkoista tuohenpalasta pilkkuna ja tarkastipas meillä\nmoni mies, moni poika osaakin ampua. On siis hyvä toivo. Suurimmat,\npulskimmat miehet ovat ne, jotka palvelevat sotaväessä; välkkyviä\nkiväärejä näemme usein, etenkin pirteissä, sillä ulkona on kylmä.\nVanhat soturit katselevat ilomielellä nuoria, uljaita sotapoikia, ja\nitarat talon-isännät raapaisevat korvallisiansa ja sanovat: sotamiehen\npalkka on ylen kallis, kunpa kelpaisivat isännät itse äkseeraamaan,\nett'ei tarvitsisi maksaa toiselle.\n\nSanomalehtiä luetaan ahkerammasti kuin ennen, sillä uutisille ollaan\nerittäin kärkkäitä. Uusissa sotilaissa löytyy runsaasti opin-intoisia,\njos paljon haluttomiakin ja vetelehtijöitä. Ne, jotka eivät anna\nvelttouden vallita, ryhtyvät johonkin toimeen, mikä lasten opetukseen,\nmikä mihinkin keveään työhön, mutta ani harva oikeaan talonpoikaiseen,\nraskaaseen työhön. Siitä nurisevatkin muutamat talonhaltiat, peljäten\nheidän unehuttavan työvoimansa ja jäävän sotilasviran loputtua\nvirattomiksi herroiksi. Jopa muutamat uskaltavat mennä niinkin\npitkälle, että pelkäävät heidän vanhana joutuvan nälän-näkijöiksi.\nOlisihan se surkeata, mutta lienee siinä hiukan tosiperääkin, sillä se\non paha asia maalla asuville, jos ruumis totutetaan pois maan-työstä.\n\nMutta minä jätän pelkojen ajan ja menen joku vuosi eteenpäin. Silloin\nolemme selvässä rauhassa, vaikka tosin jyskeiden muisto vielä korviamme\nkuumottaa. Katsokaamme, mitä tuttavakunnassani on huomattavaa.\n\nMenemme ensin Vierimälle.\n\nHelläsydäminen ukko on näinä raskaina aikoina huolestunut ja saanut\npuolen päätänsä paljaaksi. Jos kenelle, niin on sanoma rauhasta juuri\nhänelle semmoinen ilonsanoma, että nuortuvansa ukko siitä luulee.\nLoviisa on jo täysi ihminen ja tekee vielä työtä isänsä kanssa torpan\nvainioilla ja huoneissa.\n\nAspela on ostanut itsellensä toisen talon entisen lisäksi ja hallitsee\nnyt molempia. Sodan puuhista huolimatta on hän viljellyt maata\nuutterasti ja hyvin edistynyt. Hänelle on onni ollut myötäinen,\nniinkuin toimelliselle tavallisesti. Karjan enentämisessä ja voin\nvalmistamisessa puuhataan Aspelan taloissa. Voin valmistamista vasten\non Aspela toimittanut veivikirnun ja on Aspelan emäntä ruvennut\nkirnuamaan kylmiltään, heittäen pois tuon tyhmän tavan, että\npäällispönttöjä saunassa palvata, niinkuin muilla Limingan emännillä\ntapa oli. Tästä saa hän tosin toisilta hienoja irvistyksiä, sillä\ntoiset emännät luulevat Aspelan emännän voimäärässä leivisköillä\nhävinneen.\n\nPirttilän talossa on pientä riitaa Paavon ja hänen sisarensa välillä.\nPaavo on palannut maanviljelys-opistosta ja ruvennut antamaan\nsisarellensa neuvoja karjan hoidossa, sen mukaan kuin on siellä nähnyt.\nMutta sisar kun on vanhoillaan olija, ei tahdo entisestä tavasta\nluopua. Paavo saa kuitenkin isänsä kanssa sisarestansa voiton, sillä\nsisar uhkaa mennä maanviljelys-opistoon karjakko-oppilaaksi, muka\nPaavolle harmia tehdäkseen. Kuitenkaan hän ei mene, vaan tekee niinkuin\nveljensä häntä neuvoo.\n\nMuuten on tullut koko seurakunnassa yleiseksi tavaksi, että olkoon\nköyhä tai rikas, niin kahvipannun täytyy olla melkein aina puolitiestä\nporossa. Hiiliä aina karhotaan ja häkää huoneeseen saatetaan ja\noivalliset rukiit ja ohrat kahvia vastaan vaihdetaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nHelmikankaan talo ja asukkaat.\n\n\nHelmikankaan talo lähellä Temmesjokea: Iso piha, pitkä asuinhuone-rivi.\nAsuinhuone-rivin toisessa päässä joelle päin on sali, toisessa päässä\npellolle päin pirtti, välissä on kolme kamaria, kyökki, iso porstua,\njosta käy ovi joka huoneeseen. Tallirivi: talli, samassa jaksossa kaksi\naittamaista huonetta ja jatkona kolme heinävajaa, joista kahdessa\npidetään kaikenlaista. Navetta, toinen pää harmaa, toinen uudenpuun\nvalkoinen jatko: siinä on sijaa viidelle-kymmenelle lehmälle.\nLammasnavetta, erillään navetasta: sijaa sadalle lampaalle. Toinen\nasuinhuone-rivi: yksi pieni kamari, pesutupa ja vieressä karjan veden\nlämmityshuon. Aittarivi: pellolla kappaleen matkaa karjakyökistä: neljä\nisoa aittaa vierekkäin ja niiden takana isonlainen kivi, jonka Jaakko\nHelmikangas-Oinosen raha-arkku on tehnyt kuuluisaksi. Talossa löytyy\nvielä kaksi saunaa: kylpysauna ja mallassauna, paja, yhdeksän riihtä\nolkilatoinensa, peltoja ja niittyjä runsaasti, metsämaata paljon, vaan\npuut harvassa ja pieniä. Sisältää tiluksia 1 3/4 manttaalia.\n\nPesutuvan vieruskamarin asukkaat: iso-isäni Pietari Pietarinpoika\nHelmikangas, syntynyt Helmikankaan talossa, ja hänen vaimonsa Amalia\nHelmikangas, syntyisin Okeroinen, syntynyt Ängeslevällä, ollut ennen\nnaimisissa mäkitupalaisen Tahvo Tellin kanssa.\n\nMinun isäni Heikki Pertunpoika Helmikangas-Huopala, syntynyt\nLumijoella, Helmikankaan talon isäntä. Hänen vaimonsa: Maria\nPietarintytär Helmikangas, minun äitini.\n\nMinä: Ennen Heikki Marianpoika, vaan nyt Heikki Heikinpoika\nHelmikangas.\n\nHuoneista on sali ja kaksi kamaria ruustinnan hallussa. Niissä hän\nelelee ja asuu ja askaroitsee kahden vielä naimatonna olevan tyttärensä\nAlinan ja Selman kanssa.\n\nSalissa on kahdet kangaspuut ryökkinöiden varalla, sillä ryökkinät ovat\nkankaiden kutomiseen ja neulomiseen hyvin harjaantuneet. Ruustinna kun\non alkuansa köyhän nimismiehen tytär ja saanut nuorena luvan henkensä\nylläpidon lisäksi neuloa ja kangaspuita polkea, on itse opettanut\ntyttärensä noihin käsitöihin. Sitä paitse ovat tyttäret kaupungissa\nhankkineet etenkin neulomiseen lisä-oppia. Ruustinna ei itse voi enään\nkankaita kutoa, kun hänellä on viallinen jalka, mutta hän elääkin\neläkerahallansa kyllä ilman työttä. Hän eläisi hyvinkin, mutta köyhät\ntahtovat riistää liian suuren osan, sillä he käyvät laumottain häneltä\npyytämässä, niinkuin he ovat ruustinnan pappilassa asuessakin tehneet.\nHän ei ole koskaan köyhän suuta kiertänyt, josta häntä köyhä kansa\nsiunailee.\n\nLimingan tyttökoulu köyhille: Sitä puolta salista, jossa ei kangaspuita\nole, käytetään maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina kouluhuoneena\nköyhille tytöille. He saavat oppia neulomaan, lukemaan, kirjoittamaan\nja lukua laskemaan, mutta paljokos siihen mahtuu! Koulu on ruustinnalle\nylen kallis, sillä hän antaa oppilaillensa myöskin ruoan koulupäivinä\nja opetuksen ilmaiseksi.\n\nAlina ryökkinä: Ikäluokassa melkein keskimäinen, hoikkavartaloinen,\nkorkeakasvuinen, mustat hiukset, kasvojen väri punertavan valkoinen,\nmustanruskeat silmäteräset, vivahtava äitinsä näköön; luonne:\npäättäväinen, rohkea.\n\nSelma ryökkinä: Nuorin ruustinnan lapsista. Tukevavartaloinen, lyhyt\nkasvulta, vaaleanverinen, siniharmaat silmät, matala otsa; luonne:\nvitkaan kaikkia asioita punnitseva, ajattelevainen, kaikkia kohtaan\nystävällinen, hellä ja sääliväinen.\n\nPirtissä asuvia: meidän ruotimuori Anna Kaisa Sahalainen, 94 vuoden\nvanha, hyvämuistinen, ahkera puhumaan, etenkin vanhoja sota-asioita,\nnärkäsluontoinen, kippuranenäinen.\n\nVanhin renkimme Antti Lehtimäki: syntynyt Temmeksen kappelissa, roteva\ntyömies, harvapuheinen, innostuu joskus suuremmissa asioissa,\nsuoraluontoinen ja rehellinen.\n\nLauri Mikkonen, renki: Syntynyt Piippolassa, roteva ja erittäin taitava\ntöissään, harvapuheinen ja malttava, on kuitenkin yhden kerran lyönyt\nmiestä, Jaakko Helmikangas-Oinosta.\n\nMatti Alalampela, renki: Syntynyt Puolangalla, maantyöhön vetelä, ei\npaljon muuta tekisi kuin tervahautoja polttaisi, sopimaton Limingassa\nolemaan, teräväpuheinen ja juoksupuheiden lennättäjä.\n\nAapeli Könkölä, sotamies meidän ruodussa, entinen Pirttilän paimen,\nsyntynyt Limingassa, hyväluontoinen ja lystikäs, roteva työssään, hyvä\nlaulu-ääni, aikoo ruveta lukkariksi. Tekee maantyötäkin.\n\nTilta Kurkisuo, piika: Syntynyt Limingan Heinjärven kylässä, kiitettävä\ntöissä ja käytöksessä, sopiva esikuvaksi palveluspiioille.\n\nPriita Kirppanen, piika: Syntynyt Paltamossa, oivallinen, vaikka vielä\nnuori; leipää anellen tullut Liminkaan.\n\nKreeta Luhankoinen, ruokkotyttö: Syntynyt Limingassa, yhdentoista\nvuotinen, aika äkäpussin alku.\n\nOli talvella ja Heikin päivänä, kuin minä tämän taulun oikein\ntarkalleen toimitin. Samasta Heikin päivästä puhun enemmän seuraavassa\nluvussa.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nHeikinpäivä Helmikankaalla.\n\n\nMeidänkin seurakunnassa on jo vähän tavaksi tullut viettää nimipäiviä\npienellä kestillä. Heikinpäivänä toivotti isälleni onnea koko talon\nväki aikaiseen aamulla ja tuli niitä onnentoivotuksia minullekin.\nKaikki toiset tervehtivät meitä molempia kädestä, mutta ruokkotyttö\nKreeta Luhankoinen ei tervehtinyt isääni, vaan ainoastaan minua. Kaikki\nsaivat kahvia ja vehnäleipää. Kreeta myöskin, mutta kun isäni huomasi,\nett'ei Kreeta hänelle toivottanutkaan onnea ja sen johdosta sanoi\nhänelle jotakin, suuttui Kreeta ja jätti kahvin ja vehnäleivän\nnauttimatta.\n\nNäkipä Kerstilän patruunakin hyväksi tulla isääni tervehtämään --\nse sama, joka samaan aikaan, kuin isänikin, oli ostanut talon\nHelmikangas-Oinoselta. Hän oli kauppias Oulusta, joka tahtoi myös\nviljellä maata. Ja mahtava tuo mies olikin ja rikas. Hän tuli oikein\npulskissa turkeissa, välkkyvillä hevosilla ja ajoneuvoilla. Isäni\npalveli häntä juuri kuin Kerstilän patruuna olisi ollut hänen isäntänsä\neli herransa. Minä katselin häntä juuri kuin jonkinlaatuista\nkummitusta, sillä hän pyöräytteli itseänsä niin aaveentapaisesti,\nvaikka hän muuten oli paksun paksu mies ja kolmella leu'alla\nvarustettu. Kaikesta hänen käytöksestänsä täytyi päättää, että mies on\ntotinen rikas, sillä hän joka toisen sanan päälle rykäsi ja katsahti\nylös kattoon.\n\nTuli toisiakin vieraita meille: Aspela emäntinensä, Pirttilän Paavo ja\nhänen isänsä, Riikola emäntinensä ja molemmat isäni sisaret miehinensä.\n\nOli jo pilkkopimeä, kun viimeiset vieraat tulivat, ja taivaalla liikkui\ntähtiä, niinkuin pakkasella tavallisesti. Me kumminkaan emme tienneet\npakkasesta mitään, kun istuimme lämpöisessä huoneessa. Huoneen ahtauden\ntähden oleskelivat emännät pirtissä äitini kanssa, sillä meillä ei\nollut kuin yksi kamari omissa hoteissa, kun ruustinnalla oli kaksi.\n\nKerstilän patruuna näytti olevan yli kaikkein toisten vierasten, sillä\nhän istui pöydän päässä, pitkä piippu hampaissa. Toiset istuivat\novipielessä ja mikä missäkin totisina kuin aakkoskirjan kukot.\nAinoastaan Aspela pisti väliin jonkun kokkasanan.\n\nIsäni ja Kerstilän patruuna puhuivat keskenään Englannin kieltä, joka\nisältäni kävikin kappaleen sujuvammasti kuin Kerstilän patruunalta.\n\nMinä olisin mielelläni ollut pirtissä, vaan isäni käski minun olemaan\nkamarissa, toimittamassa kynttilän-niistäjän tointa.\n\nVieraille laitettiin illallista ja kannu olutta ja viinaakin oli\nnautittavana. Puheita pidettiin kaikenlaisista aineista,\nmaanviljelyksestä, maanviljelys-opistosta, karjan-hoidosta. Olut rupesi\nvähän kielenkantaa liikuttelemaan ja Pirttilän Paavokin, vaikka muutoin\nharvapuheinen, yhtyi usein puheisiin, kehoittaen pontevasti\nmaanviljelyksen ja karjan-hoidon parantamiseen. Mutta kun hän puhui\nmetsän istuttamisesta ja metsänhoidosta, rupesivat muutamat ukot\nimelästi nauramaan. Aspela vaan oli Paavon puolella ja sanoi: Metsän\nistuttaminen ja hoitaminen ei olisi hullumpi, kun se vaan tulisi\ntoimeen. Metsä olisi hoidettava juuri kuin kotinen puutarha, sillä\nmeidän toimeen-tulomme tulevaisuudessa riippuu siitä, millaisia\nmetsämme ovat.\n\n-- Metsiäkö! huusivat tätieni miehet melkein yhteen suuhun, mitä me\nmetsillä tehdään? Meillä kun on kerran peltoa ja niittyä. Sillä sitä\neletään emmekä suinkaan voi puita syödä, eikä sahatukkia meidän\nmetsistä kuitenkaan nouse meidän eläessä. Pitäköön tulevainen\npolvikunta polttopuustansa huolta, ja jos eivät pidä, niin muuttakoot\nsinne, missä on puita, jollei, niin paleltukoot.\n\nNämät kumpikin olivat juuri ne, joilla oli paraat metsät koko kylässä.\n\nKerstilän patruunakin yhtyi puheeseen, saatuansa ensin suurella\nvaivalla kaikki kolme leukaansa liikkeelle.\n\n-- Kyllähän metsät hyvät ovat ja olishan se hyvä esimerkiksi\nminullekin, kun olen laivojen kustantaja ja omistaja, että saisin ottaa\nlaivan rakennuspuita omasta metsästä; mutta koivunrisujako ja\naidanseiväs-puitako minä laivapuiksi ottaisin! Laivat tulevat ylen\nkalliiksi ja vetävät paljon rahaa. Ne tulisivat paljon halvemmaksi, jos\npuut saisi omasta metsästä.\n\n-- Sitten patruuna on turhaan ostanut Limingasta talon. Olisi ollut\nsopivampi ostaa talo jostakin Tavaskengän sydänmailta, sanoi toinen\ntätieni miehistä.\n\n-- Minä en usein ostakaan hyvillä rukiilla huonoja ohria, arveli\npatruuna, rykäisten ja katsahtaen kattoon.\n\n-- Tuntuuko puheeni ohraiselta? kysäsi tätini mies.\n\nKerstilän patruuna ei puhunut siihen mitään, vaan sanoi isälleni\nmuutamia sanoja Englannin kielellä ja läksi pois.\n\nIsäni jäi tämän jälkeen harvapuheiseksi, vastasi vaan muutamiin\ntäydellisiin kysymyksiin. Tämän huomasivat toiset pian ja alkoivat\nmennä yksi toisensa perästä pois, ja myöhäinen jo olikin.\n\n-- Kyllähän on Kerstilän patruuna upeata miestä, sanoi vaarini,\ntultuansa sisään kamariin vierasten mentyä, -- mahtaneeko hänellä olla\nomaa kaikki?\n\n-- Tietysti, vastasi siihen isäni.\n\n-- Mutta minä pahoin pelkään, ettei ole kaikki kultaa kuin kiiltää.\n\n-- Omaa hänellä tietysti on kaikki.\n\n-- Mahdotonta! Minä muistan, kun hän oli pieni puotipoika ja köyhä,\nett'ei sen köyhempi kukaan voi olla. Minä en saa sitä päähäni, että\nolisi omaa kaikki.\n\n-- Kyllä hän on mies, joka sen ymmärtää, sanoi isäni ja meni talliin.\n\nÄitini astui myöskin kamariin ja alkoi puhua Kerstilän huonosta\npalkollisten ruo'asta.\n\n-- Täytyyhän sitä uljuutta jostakin idartaa, virkkoi vaarini, jos ei\nmuusta niin työväen suusta -- sitä minä en ole koskaan tehnyt,\njuopponakaan ollessani, vaikka muita tyhmyyksiä olen kyllä tehnyt.\n\nTähän loppui Heikinpäivät Helmikankaalla, eikä mihinkään asiaan tullut\nselvää päätöstä. Kaikki asiat jäivät ajan tuomittavaksi ja aikapa se\naina on asioita muodostellut.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nMuutosten aikakausi.\n\n\nMinä olin viettänyt seitsemännentoista nimipäiväni. Koulunkäyntini oli\njäänyt penkin alle, sillä se päättyi ennen mainittuun kahteen vuoteen,\nja nyt täytyi minun tehdä kotonani rengin työtä täydellisesti. Siitä en\nkumminkaan ollut pahoillani, sillä työni tehtyä sain minä myöskin\njoutohetkinäni harjotella lukemista ja siten lisätä tietojani.\n\nOlin jo käynyt rippikoulunkin. Se oli viimeinen koulunkäyntini; sen\njälkeen alkoi toisenlainen koulu, nimittäin elämän taistelu.\n\nIsäni oli hyvän luontonsa tähden tullut toisia auttaneeksi. Hän oli\nlainannut rahaa ja myöskin mennyt takaamaan joitakuita, uskoen\nihmisistä hyvää. Näiden uskottujen seassa oli kaikkine kiiltoinensa\nmyöskin Kerstilän patruuna. Kaupungissa käydessä oli hän viekoitellut\nisäni pistämään nimensä alle yhteen suurenmoiseen velkakirjaan, eikä\nkauankaan sen perästä luettiin sanomalehdistä hänen tehneen konkurssin.\nNiinkuin ukkosen lyömänä luki isäni tuon uutisen ja luki sen uudelleen\noikein monta kertaa. Mutta jos hän olisi lukenut sen miljoonan kertaa,\nseisoi siinä aina samat numerot, jotka osottivat, ettei omaisuus\nlikimainkaan velkoihin riittänyt. Silloin sai odottaa, mikä siitä\nseuraisi.\n\nOli tuolla lihakkaalla takaajia kokonaista viisitoista. Käräjiä käytiin\nja rähistiin ja viimein tuli edeltä arvattu loppupäätös: joka\ntakaukseen menee, niin maksakoon.\n\nSilloin rupesivat vasarat paukkumaan, juuri kuin pajassa. Kaikilla\nilman suunnilla paukkui vasaroita. Silloin meni tavaroita oikein\nsuristen alennettuun hintaan. Kerstiläkin myötiin ja Aspela sen huusi.\n\nNyt oli kaikki myyty, mitä velallisella oli, mutta vajaus oli vielä\nsuunnattoman suuri. Isäni ei ollut kuitenkaan suurimman velan\ntakuumies, ja hänen osansa oli sillä kuitti, kun maanpäällinen oli\njokainen ripale myyty ja kaikki puhdas raha luovutettu. Maa,\nainoastansa maa jäi jälelle.\n\nSe oli heilahdus, ankara rytkähdys.\n\nNyt oli isälläni edessä himmeä tulevaisuus. Vielä oli toisia\ntakausvelkoja maksamatta. Kaikki tuomiot lankesivat yhdessä ryhmässä ja\nmaa, Helmikankaan maa, kuulutettiin huutokaupalla myytäväksi.\nHuutokauppa pidettiin ja talo meni hirveän vähästä ja Aspela huusi\nsenkin.\n\nNyt oli meillä mieron tie edessä.\n\nAspela oli neljän talon isäntä, mutta meillä ei ollut mitään.\nPalkolliset saivat olla, jos tahtoivat paikoillansa, Helmikankaalla.\nIsäntäväki vaan tuli uusi.\n\nAspela tarjosi Helmikankaan taloa isälleni arennille, mutta isästäni ei\nollut enää minkään toimittajaa. Hän oli pahasta mielestä tullut\nsairaaksi ja palajamaton reisu olisi meillä edessä. Minä rupesin\nrengiksi Aspelaan.\n\nÄitini ei tosin ollut iloinen, vaan ei juuri surullinenkaan. Hän muutti\njälleen entiseen turvetölliinsä asumaan, vieden isänikin sinne. Kolme\npäivää eli isäni siellä ennenkuin kuoli. Aspela auttoi hänen hautaan,\nmutta isäni sisaret miehinensä eivät tulleet hautajaisiinkaan eivätkä\nmillään auttaneet, sillä isäni oli kuollessansa kerjäläistä köyhempi.\n\nVaarini vaimoinensa saivat luvan asua Helmikankaan pihan sivukamarissa\nja ukko puheskeli usein: Enkö minä sitä jo Heikki-vainajalle sanonut?\n\nTämäpä vasta aika rytinää on ollut. Minä olen sen kestäessä\nmiehistynyt. Asiat olivat suuret enkä minä niille voinut mitään --\ntein vaan työtä niinkuin mies, niinkuin renkimies.\n\nMutta Vierimän ukko oli saanut naapurinsa jälleen takaisin. Kuitenkaan\nei ukko saanut sitä kauan nähdä, sillä hänen vapautensa päivä koitti,\njota hän oli halulla halainnut. Hänkin kuoli. Kaiken elämänsä ajan oli\nhän liikahtamatta asunut samassa torpassa Helmikankaan maalla ja nähnyt\nHelmikankaan talossa monta mullistusta, joka ei suuresti häntä\nliikuttanut. Hän pysyi torpparina vaan, ollen oikia kunnian torppari.\n\nUkon kuollessa oli Loviisa neljänkolmatta vanha ja minä yhdenkolmatta.\nLuonnollisesti olin minä hautajaisissa. Se oli oikea surun juhla\nLoviisalle, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt, ja minä itkin\nsilloin kahdesta asiasta: Vierimän ukon muuton ja Loviisan kyynelten\ntähden.\n\nLoviisa oli kykenemätön täyttämään torpan vaatimuksia, jonka jokainen\nkyllä mahtanee ymmärtää. Hänen tulevaisuutensa näyttää siis hämärältä.\n\nIhmisen ikä on tikkaa kirjavampi, ja aikojen kuluessa pyörii\nalituisesti ihmis-onnen pyörät. Siinä ei ole vähintäkään pysäystä, ei\npatsasta eikä napaa.\n\nRuustinna on lakkauttanut koulun-pitonsa ja astunut nauttimaan\ntöittensä hedelmiä tuolla ylhäällä. Hän on jättänyt Ainan ja Selman\nvielä tänne muutosten mailmaan onneansa koettelemaan ja he asuvat\nvieläkin Helmikankaalla. Kosijoita on myöskin siellä käynyt ja ne ovat\nolleet talonpoikia. Pirttilän Paavo on ruvennut siellä usein\nvierastelemaan, sillä hänen isänsä on kuollut ja sisarensa on joutunut\nnaimisiin kauas Limingasta. Oivallista emäntää talossa tarvitaan. Alina\nryökkinä on ottanut kihlat vastaan ja uskaltaapa suoraa päätä mennä\nrovastin tyttärenä talon-emännäksi.\n\nPian häätkin pidettiin ja Pirttilän Paavo sai kelpo emännän.\n\nNyt oli Selman aika ikävä ja hän miettii ja myhähtelee entiseen\ntapaansa, jos joku häntä puhuttelee. Hän tavataan usein pirtissä\nistumassa sisarensa luona, neulous polvella.\n\nSeurakuntaan tulee nuori pappi. Hän on korkian konsistoriumin\nmääräämänä sinne saapunut apupapiksi. Hän ei tiedä seurakuntaan\ntullessansa mitään meidän oloistamme. Hän on kuitenkin mies, jonka\nmoista harvoin nähdään -- erittäin siivoluontoinen ja asiat tyystin\nmietiskelevä. -- Jonkun aikaa seurakunnassa oltuansa tutustuu hän\nystäväksi säyseiden isäntien kanssa ja saapi siten Pirttilänkin talon\nvierastuspaikaksensa. Hän suostuu Selman suopeaan käytökseen, sillä hän\nhuomaa Selmassa kappaleen kaltaistansa, eikä kauan viivy, ennen kuin\nnuo molemmat aateksivaiset ovat tavanneet toisensa sydäntensä\nsyvyydessä. Selma on huomannut vaikutus-alansa tahtonsa mukaiseksi ja\nastuu papin rouvana äitivainajansa asunnosta.\n\nNäin on ruustinnan perhe oikealle tolalle ja onnelliseen asemaan\nsaatettu.\n\nEntäs Loviisa? Sellaisessa tilassa kokemattoman naisihmisen on vaikeata\npäättää, mikä oikeastaan olisi tehtävä, kuin Vierimän Loviisan oli\nisänsä kuoltua. Vierimän ukko ei ollut aivan vähissä varoissa ollut ja\nmuutamat taisivat arvella hänen omaisuuttaan vielä suuremmaksikin.\nMuutamia torpanpoikia ja sotamiehiä olikin jo käynyt Loviisaa\nkosimassa, mutta hän ei ollut antanut vielä kenellekään selvää\npäätöstä. Muutoin tulivat torpan kirjat nyt laittomiksi, sillä ne\nkuolivat ukon kuollessa. Jotkut olivat jo käyneet Aspelan luona\npuhumassa torpan kirjain uudistuksesta, jos he tulisivat Loviisan\nkanssa naimisiin, mutta Aspela ei ollut mitään suoraa vastausta\nantanut. Hän tahtoi ensin kuulla Loviisan mielipiteet asiassa.\nSittemmin Aspela määrättiin Loviisan holhojaksi ja siitäkin syystä\ntahtoi hän katsella asiaa tarkemmin. Pesäkirjoitus pidettiin\nVierimällä. Aspela otti tavarat huostaansa ja Loviisa muutti myöskin\nAspelaan, palvelukseen. Vesissä silmin hän jätti rakkaan kotinsa.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nIkuinen kauppa.\n\n\nMinä asuin Helmikankaan talossa, palvellen iso-enoani Aspelaa. Minulla\noli hauska olo. Niinä aikoina ajattelin hyvin vähän taikka ei mitään,\nvaikka muutamat sanoivat minun ajattelevan liiaksikin. Tosiaan en\nitsekään tietänyt, kuinka oli. Lapsuuden tuttavakunta oli hajonnut eli\nkehittynyt, en tiedä, kuinka tuo oikein oli. Ainakin olivat he tulleet\njoko liian suuriksi tahi liian pieniksi ja minä mietiskelin maailman\npyörähtäneen yhden liian kerran ja sen kaiken vaikuttaneen.\n\nAspela oli erittäin ystävällinen minua kohtaan. Hän sanoi monta kertaa\nhänellä olevan juteltavaa minulle. Mutta hän piti minua vaan puntarissa\neikä pitkään aikaan puhunut minulle mitään salaisesta asiastansa.\n\nÄitini asui mökissänsä ja eleli, niinkuin ennen, mutta oli melkein\nentistä köyhempi. Kuitenkin hän rakasti tölliänsä -- se oli hänelle\nomatakeista, omaa tekemää, ja oma käsi-ala on ihmiselle rakkainta.\n\nVaarini kuoli lyhyen taudin jälkeen ja pian seurasi hänen vaimonsa,\nAmalia eräkäs, perässä. Niin oli hän saanut melkein unhotettuna asua\nperintötalossansa viimeiset aikansa ja nähdä tyttärensä miehinensä\nlapsinensa perikatoon korkeilta portailta joutuvan. Kaksi suurta\nkumousta oli hän eläissänsä nähnyt: omansa ja vävynsä. Viime aikansa\noli hän elänyt uskossa Herraan. Äitini ja minä olimme melkein ainoat,\njotka heitä muistivat. Äitini oli tosin saanut paljon surua maistaa,\nmutta kun oli kaikista päässyt, oli hänen taakkansa kevennyt.\n\nÄidillänikin oli jotakin kielen takana, niinkuin Aspelalla, nim.\nminulle sanottavaa, mutta molemmat odottivat, että minä itsekin jotakin\nsanoisin. Minä kuitenkin ajattelin, ja tein, niinkuin ajattelin --\nlakkasin pois rengin virasta ja muutin äitini luokse ja aloin innolla\ntehdä työtä torpan hyväksi.\n\nEräänä päivänä sanoi äitini minulle, kun olimme niityllä: Poika minulla\non ja työhön pystyvä, mutta ei ymmärrä mitään muuta. Sinä näet, että\nminä alan tulla vanhaksi, ja kuitenkin kulutat sinä aikaa hukkaan ja\nvanhennutat itsesi myös -- etkö jo huomaa -- -- --\n\nMinä huomasin kyllä, mitä äitini tarkoitti, mutta en ollut\nnoillanikaan. Ja mitäpä siihen voinkaan, kun en ollut vielä mitään\nharkkinut.\n\nKuluipa tuota kuitenkin aikaa kotvasen ja minä tein tavallisuuden\nmukaan kirkkoreisun. Minä satuin tulemaan kirkon rappusilla Loviisaa\nvastaan, ja hän silmäsi niin terävästi minuun, että oikein hätkähdin.\nSe oli ennen Jumalan-palvelusta ja minä kysyin häneltä: Oletko käynyt\nhautuumaalla?\n\nHän oli juuri sieltä tulossa.\n\nMinä olin juuri aikeissa sinne mennä ja pyysin häntä uudelleen tulemaan\nja hän läksi seuraani.\n\nMe kuljimme kaikkien kuolleitten tuttavaimme ja sukulaistemme\nhaudoilla. Minä luin isäni hautataulussa kirjoituksen, jonka olin jo\nennenkin lukenut ja se kuului: \"Vähä ja paha on ollut minun elämäni\naika, eikä ulotu minun isäini kulkemisen aikaan.\"\n\nMinä ajattelin kauan noita patriarkan sanoja ja ihmettelin, että isäni\noli kuollessansa määrännyt ne sanat ristillensä maalattavaksi.\n\nLoviisa luki ne myös ja sanoi siihen: Se on oikein.\n\nKun olimme kulkeneet kaikki ympäri, erkanimme ja menimme kirkkoon.\nLoviisa meni toisesta ovesta ja minä toisesta enkä minä nähnyt häntä\nkoko Jumalan-palveluksen aikana. Mutta kun olin kirkosta pois lähtenyt\nja maantiellä kotiin menossa, saavutti minut Loviisa, ja me teimme\nyhdessä matkaa. Kun siinä kaikenlaisia keskustelimme, tulin minä\najatelleeksi, että Loviisa oli jakanut lähes puolen tusinaa\nvasikannahkoja ja oli vielä vapaa. Silloin kuin taikavoimalla heräsi\nminussa lapsuuden muistot uuteen eloon ja minä pyysin häntä tulemaan\nmeillä käymään, äitini luona. Hän tuli.\n\nÄitini säikähtyi, kun minä tulin Loviisan kanssa sisään, sillä se oli\nhänestä jotakin outoa. Kuitenkaan ei hän puhunut mitään, vaan käski\nLoviisan istumaan ja laittoi meille ruokaa ja keitti kahvia.\n\nMinun mielestäni oli juuri kuin olisin ollut vielä lapsena ja\ntarinoinut Loviisan kanssa niinkuin ennen.\n\nEnpä ollutkaan päässyt sinä päivänä näkemättä kulkemaan. Joku vanha,\ntarkka silmä oli vehkeeni huomannut ja se oli tuo kunnian-arvoinen ukko\nAspela.\n\nJuuri kuin olimme päivällispöydässä turvetöllissämme, astui Aspela\novesta sisään. Hän naurahti meidät nähdessään, astui suoraa pöydän luo\nja antoi ensin minulle kättä, sitten Loviisalle.\n\n-- Terve teille, nuori pari! sanoi hän.\n\nMinä en osannut virkkaa siihen paljon mitään, vastasin vaan:\n\n-- Kiitoksia paljon!\n\nSyöntimme keskeytyi kuin keskeytyikin, sillä siinä ei ollut mitään\nsyönnin rauhaa, kun tuo seurakunnan vanhin rupesi oikein sanoja\nsuustansa syytämään. Loviisa väliin naurahteli ja oli suuttuvinansa\nAspelalle, mutta sitäkös Aspela jouti kuuntelemaan! Hän puhui vaan ja\nyllytti minua ostamaan kihlasormusta.\n\n-- Kyllä sormus on ennen otettu, lausui siihen äitini, ottaen sormuksen\nsormestansa. Tällä sormuksella minua on aikoinani kihlattu ja sen saa\nminulta poika perinnöksi. Minä en enään tarvitse sitä ja luulen, ett'ei\nLoviisa halveksi sitä kantaa. Eikä siitä nimeäkään puutu. Onhan siinä\nH. H. ja luulen aivan samaksi, jos ne lukee: Heikki Huopala tai Heikki\nHelmikangas.\n\n-- No, helkkarin hyvä, huudahti Aspela, että Marilla on tuo sormus\njälellä. Hän otti sormuksen äitini kädestä ja laskien sen minun käteeni\nsanoi ukko: Anna sormus hänelle, ja hän osotti sormellaan Loviisaa.\n\nMinä pidin sormusta kädessäni kappaleen aikaa, katsoin Loviisaa silmiin\nja kysyin sitten:\n\n-- Huolitko sinä tätä?\n\n-- Huolin, vastasi Loviisa, sinä olet kelpo poika. Minä olen sinusta\npaljon pitänyt aina ja isäni sanoi minulle usein, että sinä olet hyvä\npoika. Miks'en sinulta sormusta ottaisi?\n\nSilloin oli kaupat tehty ja me olimme kihlatut. Seuraavana sunnuntaina\nkuulutettiin ja kolmen viikon päästä vietettiin häämme Korvenpäässä.\n\nHäissämme olivat entiset tuttavani ja vähän kylän rahvasta. Muun jutun\nlisäksi häissä kysäsi Aspela minulta, enkö ostaisi häneltä Helmikankaan\ntaloa. Se miete oli kyllä mieleeni, mutta millä köyhä ostaa, kun ei ole\nrahaa. Minä siis vastasin hänelle, etten voinut ostaa.\n\nAspela naurahti siihen ja sanoi: Minä annan velaksi.\n\nMinä mietin vähän aikaa ja päätin: Jos velaksi saan, niin sitten voin\nsen ottaa.\n\n-- No, saamas pitää, vastasi Aspela, sitä vastenhan sen huusinkin, ja\nvähä vahinko, jos et jaksa hoitaa sitä etkä isännöidä: silloin otan sen\ntakaisin ja maksan mitä olet maan hyväksi työtä tehnyt.\n\nTalon kaupat tehtiin. Ja minä sain vielä Aspelalta rahaakin ostaakseni\nelukoita ja hankkiakseni työkaluja. Se vähäinen perintö, joka\nLoviisalla oli, tuli myöskin samassa minun käsiini ja häiden loputtua\nmuutin minä vaimoni ja äitini kanssa Helmikankaalle.\n\nOlin tehnyt Loviisan kanssa ikuisen kaupan ja olin myöskin Helmikankaan\nisäntä; mutta iso velka niskassa ja huolta säkillinen.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nVelan-alaisen huolet.\n\n\nNyt olin siis totisesti Helmikangas, enkä paljon muutosta huomannut\ntalossa. Ainoastansa oli talo vähän vanhennut ja navetan uusi jatkos\naidastunut, harmaantunut. Mutta kun satuin köyhyyttäni joskus\nmuistamaan, huomasin, että navetta oli liiankin pitkä meidän kymmenelle\nlehmälle, sillä enempää en voinut saada. Kaksi hevosta ostin uutta.\nVierimän hevonen ja kolme lehmää tekivät sen, että tallissani oli kolme\nhevosta ja navetassa kymmenen lehmää, siis seitsemän lehmää olin\nostanut.\n\nKummallisia palkollisia olivat nuot Helmikankaan talon palkolliset, kun\nolivat vaan talossa, tulipa isännäksi kuka hyvänsä. Nyt tuli kuitenkin\nmuutosta vähän. Antti Lehtimäki ja Tilta Kurkisuo menivät naimisiin ja\nmuuttivat asumaan entiseen Vierimän torppaan ja Antti teki torpan\nkirjat minun kanssani. Minä olinkin iloinen siitä, että Vierimän torppa\nsai niin oivalliset asukkaat.\n\nMatti Alalampela oli mennyt takaisin Puolangalle, mutta Lauri Mikkonen\njäi vielä meille, niinkuin myös Priita Kirppanen. Aapeli Könkölä oli\nsotamiehenämme ja asui meillä ja sai entisen vaarin kamarin\nasunnoksensa. Kreeta Luhankoinen oli jo tällä aikaa kasvanut\nnaima-ikään ja meni Aapeli Könkölän kanssa naimisiin. Vähän äkäpussi\nhän oli, vaan siinäpähän äkäinenkin meni, sillä hän oli muutoin\njotenkin kätevä ja taitava vaimo.\n\nÄitini puhui yhtenään turvetöllistänsä, jonka sanoi täytyvän olla\nkunnossa minun varaltani, jos koska rojahtaisin alas. Eikä siinä mitään\nkummaa ollutkaan, kun olin melkein yksinomaisesti toisen tavaran\nhaltiana. Viisaana entisten asukasten vahingoista, päätin kuitenkin\nkoettaa, eikö voisi mies elää ihmisiksi, antamatta toisten pettää\nitsensä. Siis en ensialussa ollutkaan Hooperikin äijä -- oli ensin\nkoetettava päästä vapaaksi velasta.\n\nKaikki teimme työtä, niin että rutisi -- usein tuli sitä liiaksikin\ntehdyksi. Niin esimerkiksi niittäessä, sillä monta kertaa tapahtui,\nettä niitin veren sylkemiseen asti. En olisi tahtonut olla itseni\nmurhaaja yhtä vähän kuin toistenkaan, enkä pakoittanut ketään tekemään\ntyötä yli voimansa. Naisia armahdin minä enemmänkin kuin miehiä ja\nkäskin heidän usein levähtämään. Mutta he -- lepäsivätkö? eikö mitä! --\nminua vähän suututti, he tahtoivat riehua, niinkuin minäkin, niin että\nminun täyttyi jäädä monta kertaa itse seisomaan, että hekin\nseisoisivat, sillä pelkäsin heidän liiallisesta ponnistuksesta\nvahingoittuvan.\n\nViisi vuotta kesti, ennenkuin sain vakuutuksen, että jotakin tulee\nminun talonpidostani. Tosin ei velka vielä ollut suoritettu, mutta olin\nsitäkin kuitenkin jo osan maksanut. Talo oli muutoin jo tyhjää\netevämpi. Lehmien luku oli noussut viiteenkymmeneen niinkuin isäni\naikana ja huoneitakin olin lisännyt, rakentamalla tuulimyllyn, joka oli\nerittäin tarpeellinen talossa.\n\nHuolista huolimatta olin muiden mukana ottanut osaa kaikenlaisiin\nyhteiskunnallisiin asioihin. Olin etunenässä ollut osallinen nuorison\nnousevan opetuksessa sunnuntaikoulua pitämällä. Olin sen ohessa\nlahjoittanut joukon kirjoja lainakirjaston aluksi ja pidin sitä noin\nvuoden aikaa ensin kotonani. Aspela auttoi myöskin asiaa ja osti siihen\nkirjoja ja niin saatiin yksituumaisesti 200 nidosta kirjastoon. Tosin\noli se vielä mitättömän pieni kirjasto, mutta alku oli tehty.\n\nJollei minulla olisi ollut niin oivallinen ja toimellinen vaimo kuin\nLoviisa, niin luulen, että olisin monta kertaa taakkani alla vaipunut,\nsillä niin äkkiä, niin isosti tyhjästä nousta on vaikeata. Äitini oli\nmyöskin se muori, joka kyllä ei säästänyt vaivojansa.\n\nPerheemme oli viisivuotisen avioliittomme aikana lisääntynyt kahdella\ntyttärellä. Minä olin onnellinen ja taisin sanoa, että vaimoni on oikea\nkodon sydän.\n\nPirttilän Paavo oli hyvä ystäväni, niinkuin ennenkin, ja neuvoi minulle\nmonta asiaa maan uuden-aikaisessa viljelyksessä. Vuoroviljely pantiin\nmeillä niinkuin Pirttilässäkin toimeen ja minä rupesin käyttämään\nsala-ojiakin. Hankinpa luujauhojakin koetteeksi ja Guanoa hankin myös,\npelloille levittääkseni. Minä toimitin rautaisen kääntö-auran,\nviskuukoneen, silppukoneen, ja kaikenlaista minä puuhasin, vaikk'ei\nvaranikaan tahtoneet riittää. Mutta pianpa maksoi mäki velkansa ja minä\nrupesin saamaan hyviä vuosia, kun toiset rinnallani saivat huonoja, ja\nne alkoivat vähitellen nuottiani kannattaa.\n\nVoin valmistuksesta sain minä, niinkuin Aspelakin, hyvät rahat ja\nloistavat kiitokset. Pirttilälle ne tietysti oikeastaan tulivat, hän\nkun oli neuvot antanut. Jopa olin tavasta niin innossani, että ai'oin\nlähteä maanviljelys-opistoon, mutta ei siitä kuitenkaan sen enempää\ntullut, sillä eihän minun sopinut jättää taloani häviämään ja\nperhettäni turvattomaksi.\n\nPää-asia onkin, että itsekukin mies pitää perheestänsä ennen kaikkia\nhuolta, sillä niinhän valtakunnan onni ja toimeen tulo on parhain\nturvattu. Se onkin huolimattomuus perheen hoitamisessa, joka etupäässä\nhämmentää onnellisuuden ja kurjuutta lisää.\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nLoistavia lyhtyjä, mustia pilkkuja.\n\n\nIhmisen elämän tarkoitus täällä maan päällä ei ole se, että hyvin\ntoimeen tultaisiin ja mukavasti elettäisiin. Tämä elämä on paljas\nvaellus tulevaisuutta kohden, jossa vasta pysähdymme. Luulisihan yhden\nja selvän päämäärän vaikuttavan sen, että oltaisiin yksimielisiä\nkuljettavasta tiestä. Mutta ihmisen käsitykset uskon asioissa ovat\nihmeen monenlaisia. Se saatiin meidänkin seurakunnassa huomata.\n\nLiminkaan ilmestyi melkein yht'aikaa useanlaatuista oppia. Kaikki\nharrastivat jumalisuutta, mutta kukin omalla tavallansa.\n\nMuutamien opilla oli selvä alku. Ensin lakkasivat he muun mailman\nkanssa seurustelemasta, lukivat, veisasivat ja pitivät keskenänsä\nseuroja. He pitivät syntinä kantaa samanlaisia vaatteita kuin\nsuruttomat, ja välttämättömästi täytyi niiden, jotka siihen kuuluivat,\nkäydä määrätyssä kuosissa, muutoin ei ollut hyvä. Ensin olivat\nkuitenkin vaatteet ainoastaan ulkonainen asia, eikä se ollut uskon\nperustukseksi ai'ottu. Mutta jonkun aikaa pidettyänsä hengellistä\nelämää sydämessänsä vireillä lankesi suuri joukko ja koko autuuden\nperustuksena olivat vaan vaatteet. Hengellinen elämä oli laannut. Tämä\noli surkea asia, mutta se on tosi.\n\nTällaisessa tilassa olivat he valmiit ottamaan vastaan oppia vaikka\nminkälaista. Itse heistänsä nousi miehiä ja vaimoja, jotka rupesivat\nlevittämään mitä hurjinta villitystä. Muutamat villityksen levittäjistä\nolivat hyvin innostuneitakin. Niin esimerkiksi koetti muuan akka tehdä\nuutta raamattuakin, mutta hyväpä, ettei vaan toimittanut sitä painoon.\nMinäkin sain sen lukea ja luettuani sanoin akalle: Se on Antikristuksen\nromaani ja ansaitsee roviolla polttaa. Tästä sanastani lasketettiin\nvastaani mitä hurjimpia tuomioita. Akka vimmoissansa meni matkaan,\nottaen mukaansa muutamia yksinkertaisia henkilöitä, jotka hän jo oli\nehtinyt villitä. Niiden kanssa matkusteli hän ympäri heliät ilmat,\nkirjallensa painattajaa etsimässä; mutta turhaan. Pitkän ajan perästä\npalasi hän takaisin, levittämään oppiansa kotiseurakunnassansa, vaikka\nhuonolla menestyksellä. Vielä hän sittenkin kävi lähetysmatkoilla\nomilla lähettämillänsä. Siksi kunnes hän lankesi niin syvään, että\nkaikki rupesivat häntä kaihtamaan.\n\nEn tahdo sen pitemmältä luetella niitä erityisiä opin haaroja, joita\nsilloin liikkui. Tahdon vaan huomauttaa, että kaikki, sanalla sanoen\nkaikki, mitä kristillisiä oli, olivat kansan edistymisen ja kansan\nopetuksen päävihaajia ja vastustajia. He pitivät sen oikein pääasiana\nautuuteen, että itse olivat tietämättömyyden pimeydessä sekä kaikella\nvoimalla pitivät toisiakin samassa tilassa.\n\nMutta vihdoin tuli kuitenkin apu.\n\nOman valitsemisensa kautta saivat he opettajan, josta luulivat saavansa\ninnokkaan puollustajan, mutta joka itse asiassa kumosi koko heidän\ntuumansa ja oikasi heidän solmunsa. Tälle seurakunnan opettajalle\nannettiin kohta kunnianimi: kuollut surutoin.\n\nMutta \"kuollut surutoin\" ei ollut kuulevinansakaan haukkumanimeä, vaan\nopetti innolla ja sai voiton. Eikä tämä jalo mies rajoittanut tointansa\nuskonnollisiin asioihin. Ollen todellinen kansan ystävä työskenteli hän\ninnokkaasti kaikilla aloilla. Köyhäin hoito parannettiin suuresti hänen\naikanansa. Samoin edistyypi kouluttaminen siksi kuin viimein tiilistä\nmuurattu kansakoulu-rakennus kohosi Limingan ahteelle ja sama opettaja,\niloisena, tyytyväisenä siunasi sen alkavaa vaikutusta.\n\nKuinka monta taistelua, kuinka vahvaa ponnistusta tämäkin valon voitto\nvaati, ei ole tässä kertomuksessa esitettävä. Jumalan siunaus ja hyvät\nhedelmät ovat ne paitsi sitä maksaneet.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKirjani viimeinen.\n\n\nJoka on Helmikankaan talon nähnyt ennen ja katselee sitä nyt, hän\nluulee paikalla seisovan uuden talon. Uusipa se melkein onkin, sillä\nolen sen uudesta rakentanut ja kivinavetalla varustanut. Entisen\nasuinhuone-rivin sijalla seisoo uusi, punaiseksi maalattu, uhkea\nrakennus. Taloa omistan minä, sillä velka on maksettu. Vaimoni elää,\näitini elää ja molemmat tyttäreni käyvät kansakoulua. Ihminen, toivo\nhyvää lapsistasi!\n\nAspela on vanhentunut, hänen päänsä on valkoinen. Hän sairastaa ja minä\nseison äitineni, vaimoneni hänen vuoteensa vieressä. Aspelan vaimo\nKatri itkee, sillä hän tulee kadottamaan miehen, jonka vertaisia\nharvoin tavataan. Meidän läsnä ollessa ummistaa tuo kunnon ukko\nsilmänsä tästä elosta. Hän on tehtävänsä tehnyt ja ansiolliset työnsä\npäättänyt ja melkein yksimielisesti suree seurakunta tuota kunnan\nvanhintansa.\n\nIlman ulkonaista korskaa ja kiiltoa oli koko hänen vaelluksensa. Siisti\nja puhdas oli todella hänen kotinsa, niinkuin hänen käytöksensäkin.\nHänen ainoa silmämääränsä oli kansansa kohottaminen ja sen asian eteen\nhän uhrasi henkensä ja ruumiinsa voimia sekä rahaa. Kuitenkin pysyi hän\nhyvissä varoissa elämänsä loppuun asti, sillä kukaan ei häntä pettänyt.\nHänellä oli niin tarkka silmä velan antamisen asiassa, että hän otti\nvelalliseksensa vaan sellaisen, joka maksoi, ja niinmuodoin ei hän\ntavarallansa koskaan ylellisyyttä ja turhuutta auttanut. Leikillinen\npuheissa, mutta totuus pohjalla ja hyvä tarkoitus aina päämääränä.\n\nNiin eli ja kuoli Sakari Tyrnävältä, Korvenpään isäntä Aspela.\n\nHänen kaksoispoikansa ovat täysi-miehiä. Toinen on isäntänä\nKerstilässä, toinen Korvenpäässä. Kolmas talo on myyty ja vainajan\nneljäs olikin minun Helmikankaani. Katri on vanhana mummona\nKorvenpäässä miehensä kuoltua. Erittäin suosittu emäntä hän on ja moni\nnuorempi koettaa seurata hänen esimerkkiänsä. Kaksoispojat ovat\nperineet isänsä ja äitinsä luonteen. Siis innolla vielä toisessa\npolvessa Sakarin tointa jatketaan.\n\nPirttilän Paavo on myöskin kuollut, jättäen jälkeensä Alina lesken ja\nkuusi nerokasta ja hyvin kasvatettua lasta. Hän on jättänyt jälkeensä\ntalon, jonkamoista harvoin nähdään, eikä se ole tyhjä pohja. Siinä on\nleskelle ja lapsille eläke, siinä on koti, josta lesken ei tarvitse\nmuuttaa muualle kuin Tuonelaan. Oikein siis oli Alina ryökkinä\npäättänyt, kun Pirttilään emännäksi meni. Se kauppa ei olut kaduttava.\n\nLähinnä Aspelaa tulee minun kiittää Paavo-vainajaa siitä, mitä minä nyt\nolen. Ilman hänen ystävällisiä neuvojansa olisin minä monesti talon\nhoidossani karille ajanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta kovaa retkeä olen tehnyt, vaikk'en vielä ole vanha ijältä. Olen\ntehnyt kaupunkireisuja ja markkina-matkoja auringon paahtaessa ja\nvihurin ja pakkasen raivotessa. Monta erilaatuista ihmisluontoa olen\ntullut tuntemaan. Olen käynyt Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Olen\nollut valtiopäivillä. Kansani kieli ja sen vapaus on ollut elämäni\nehtona, sanatonna en ole jaksanut kuunnella, vaan puheeseen olen\nryhtynyt suomalaisuuden puolesta. Naisten oikeutta olen innolla\nvalvonut, eikä nyt enään voida tyttärille pölkkyä pään alle asettaa,\nniinkuin ennen maailmassa, jos tytär itse valitseekin sulhasensa. Tasan\non heidän osansakin nyt saaliin jaossa: tytär saa saman kuin poikakin.\nIhmisrääkkäystä olen koettanut estää ja eläinrääkkäystä myös. Viina ja\nolut virtaa vielä maassamme ja turmiota synnyttää. Koska koittanee se\naika, jolloin sitä vähennetään? Milloin parantanee Suomen kansa\npahimman haavansa, juoppouden? Se alkaa olla toivomaton pykälä.\nEnnenkuin maamme on oikealla tolalla kaikissa, silloin on minun silmäni\njo mullan alla.\n\nKirjallisuutta tosin viljellään enemmän kuin lapsuuteni aikana. Tieto\nja taito on jommoisestikin enentynyt, mutta moni luottaa tietoonsa\nliian paljon ja jättää taidon käyttämättä.\n\nKiitos kaikukoon niille Suomen miehille, jotka ovat kotoansa nostaneet\nja talonsa kunnossa pitäneet, sillä monta tunnen, jotka ovat mökin\ntaloksi muuttaneet ja vetelöitä soita kuiviksi pelloiksi.\n\nEi se vaikuta pahaa, jos miestä pienennetään, sillä se on terveellistä,\nettä tulla karsituksi. Jos aina saisimme olla äveriäänä, niin pian\nolisimme ylpeyden kukkulalla ja pian rojahtaisimme.\n\nOi sinua, kaunis Liminka, oi sinua, viehättävä Temmes-varsi, oi sinua,\nsynnyin-seutuni! Olet maa rakkahin kaikista. Minä katson usein Vierimän\ntorppaa -- sydämeni suosii sitä. Se on minulle kallis, se on vaimoni\nkoti. Sieltä olen löytänyt helmen. Paha sana on vierimä, älköön se\nkumminkaan ennustako, että kotini sydän vierähtää ennenkuin minä. Sehän\nolisi viimeinen pienennykseni, jonka jälkeen en voisikaan ilmaa huokua.\nTuossa istuu vaimoni vierelläni ja molemmat tyttäreni, ja kotini on\nminulle rakas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän asti olen päässyt ja vielä elän ja näen. Minä näen entisen\nKerstilän patruunan jo tehneen toisen konkurssin. Nyt on hän aivan\nköyhä. Viikko sitten oli hän luonani ja me kävimme kirkossa hänen\nkanssaan, sillä minä en vihaa häntä -- en ketään vihaa. Me kävimme\nhautuumaalla ja luimme isäni ristin kirjoituksen: \"Vähä ja paha on\nollut elämäni aika, eikä ulotu isäini kulkemisen aikaan.\" Vesissä\nsilmin luki vanhus nuo sanat ja sanoi:\n\n-- Minä tein vääryyttä isällesi ja lyhensin hänen päivänsä. Jos minulla\nolisi varoja maksaa, niin minä maksaisin sen sinulle.\n\nMutta minä lausuin: Olkaa rauhassa ja parantakaa elämänne! -- Sääli\nminun tuli raukkaa.\n\nNiinkuin kristitty, toivotan minä hänelle onnea, vaikka hän on\nvääryyden suurimman minulle tehnyt.\n\nJa vielä kerran katson ympärilleni.\n\nVaipunut on tuo jalo mies, joka Limingan Sionin haavat paransi, ja hän\nlepää haudassansa. Risto Riikola on myöskin mennyt, mutta sinisilmä\nKreeta lapsinensa hallitsee taloa. Hän on velhon tyttären tytär, mutta\nparempaa köyhäin äitiä saamme äärettömät matkat hakea huipotella. Olen\nkuullut, että tuomari elää vielä vaimonsa Annan kanssa Savossa ja\nedustaa seutunsa kansaa, niinkuin Aspela edusti Limingan kansaa. Selma\non miehinensä eräässä minulle hyvin tunnetussa pitäjässä, jossa\nmiehensä on kirkkoherrana, ja luulen että hän on etevimpiä\nkirkkoherroja Suomessa. Lauri Mikkonen ja Priita Kirppanen ovat\npalvelleet minua kunnia-rahaan asti, mutta nyt ovat he menneet\nnaimisiin ja niin vanhana, vaan sama se. He ovat entisessä äitini\ntöllissä, vaan ei se ole enää mikään tölli -- se on torppa ja pulska.\nAapeli Könkölä on päässyt lukkariksi ja on hän siis toiveittensa\nperillä. Äitini on vanha mummo, ja matkustavaiset, kun meillä käyvät,\nkysäsevät häneltä, onko hän talon elatus-muori. Mutta hän naurahtaa\nsiihen ja sanoo: Tuolta minä olen töllistä vähän alempaa. Kas, ei hän\nisottele. Hän onkin minun äitini ja etevin esimerkkini ja hänellä on\nhyvä miniä, niinkuin hän itse sanoo, ja Loviisani sanoo hänellä olevan\nhyvän anoppimuorin. Mitä etsisin enempää tässä elämässä, kun minulla on\nrauhallinen koti ja syön leipää omasta pellostani. Toivon silmillä\nkatselen jo sitä vapauden päivää, jolloin saan astua maasta pyhäin\nedesmenneiden luokse ja tavata siellä monta lapsuuteni tuttavaa.\nSuokoon Isäni ylhäinen, joka minua on niin jalosti auttanut, että minä\nsaisin nähdä joitakuita toivomiani hedelmiä kypsyvän, niin iloisemmalla\nmielellä astuisin pois täältä. Paljon on vielä tehtävää Suomen kansan\nvainiolla. Varusta, o Jumala, voimalla niitä, jotka kansaamme\nedustavat, taidolla ja kärsivällisyydellä taakkaansa kantamaan.\n\n\n\n"]