[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTpMTorrOf66azVnKsZcPZxHcxO18hTBp2yQal1Lw1f8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3114,"Savolaijuttuja","Rissanen, Santeri",1880,1939,"3114-rissanen-santeri-savolaisjuttuja","3114__Rissanen_Santeri__Savolaisjuttuja","Seitsemän murrehumoreskia","novelli",[],[],"fi",1910,null,7790,45947,false,[],[],[],"Kokoelma sisältää seitsemän savolaisella murteella kirjoitettua humoreskia. Kertomukset kertovat paikallisten ihmisten elämästä, arkisista sattumuksista ja persoonallisista hahmoista hyväntahtoisen huumorin keinoin.","Santeri Rissasen 'Savolaisjuttuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3114. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SAVOLAISJUTTUJA\n\nSeitsemän murrehumoreskia\n\n\nKirj.\n\nSAV'OJAN SAMPPA [Santeri Rissanen]\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHerra rokuristi\nErreys\nHerra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt\nHalierakesänä\nJuljaanan Junnupetter\nKello\nKilipailu sehhii\n\n\n\n\nHERRA ROKURISTI\n\n\nTässä kolomannen kesän kekkeimmilläsä männä hörötettiin myö\nkaikki Iirannan immeiset sälleeväläisten lottierinkiin Kölomsopen\nKolehmallaan. Ol hyyrätty se yhtijön Serupaapel-massiina ja sillä\naijottiin oikein olettain ajjoo kuin ainai asjan ymmärtävät perille.\n\nOl jo kiännetty Ihalanrannassa vöörpuel seleville vesille ja pakattiin,\nkun äkkiästäsä pyräht, niinkun pelemahtaa ihan itestäsä piiskuttava pyy\noksalle ojentelemmaan, Ihalan kommeelle koivukuistikolle uus pasassier,\njoka nästyykilläsä viuhto, että ei pie jättee, kun hännii ehättäs\nyhteen meinaan. Jo näk kapteen Valakos-vainoo koko hötäkän ja komens\nkomennusruuttiin, että:\n\n— Taavetti! Elähän ennee pakkoo! Näkkyy tuolla kuistilla vielä muuvvan\nojentelevan. Näkkyy olevan Kasreenin uus rokuristi, se Drokopee, että\njos paat pikkuruikkusen rämiä, niin minä ruoroon vöörin ryville.\nSinä, Pekka, reestooppas suaha ne rossit rämille, toppoot sinne\ntuplapollariin, niin suat lankongin maihin. En viihi ennee alakoo\nahteria ruveta kiäntelemmään.\n\n— Toppoo? Helekutillako minä toppoon, kun ei oo touvia!\n\n— Ka, ota sitte sesta ja niin suahaan pasassier paattiin.\n\nHikisenä essiinty sitte tulija Serupaapelin sylliin. Meijän mualaisten\nsilimä oikein otti ja sirkes häntä silmätessä. Köyhä ei niät usko\nkahtomata. Hään oi semmonen sutjakkaruumiinen, sattiinvuer palttoo\npiälläsä, koppakuerhattu piässäsä, raaku ja rettiinskravatti kaulassa\nja riihin alla liivin aukeemassa kiils kommee köyhäntoistus (=\nsimpsetti). Kun alako teetätä ihteesä, niin aina käsvarsmeiningit, niät\nmukit (= tärkkiniekka mansneerit) hihasta valu. Teetattuasa ihtesä\nalako hään kävellä hyvin tärkeenä takilla.\n\n— Kukkaan soon tämä herra? hymäht semmosella itikan surinalla mun\nkorvaen Koeraharjun Penu.\n\n— Niin ettäkö tuo, joka tuossa tempoo? Se on se herra rokurist,\nBrokopee, Kasreenin puukhollar. Kuuluu olevan yks ruukin vöörvalttarin\npoika etelästä.\n\n— Hyh, vai vöörvalttarin poika. Hiijen hömpsäkkä mies. Kato, kato kun\nuljaasti pokkaileiksen, kato ryökästä.\n\n— Oo osottelematal Se on herra ja herralla on jalannousu juoksevamp kun\nmeillä.\n\n— Hittooko se nyt näin kesäkuumalla tuolla varaplyymillä tekköö, jota\nvasemmuksessasa viehkuroittaa, ja kalloossit on jalassa...\n\n— Hittooko sinä siitä vatupassoot? Ne on niitä herrain hökötyksiä.\n\nSiihen suapu meijän joukkoon Valakonennii ja hilijoo mulle kähis\nkämmenesä takkoo:\n\n— Soon käyny Ihalassa suluhasissa! Kuuluu kiertävän sitä Amantoo.\n\n— Niin häh? Amantoo? Tuoko Grokopee?\n\nVuan Amantan rokurist oi painannna salonkiin herrasväen\nresunierinkiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Että jos vieraat viihtii ruveta tämän ohjelman peräks pyörimään, niin\nison tuvan lattia on levvsellään!\n\nTuvassa jo temmas viuluvasa Pekka, se Kyyrylän isäntä, ja myö muut\nkokkoonnuttiin sinne tuvan kaihteeseen. Vastapuolella hämötti\nhameväk, kaikessa kommeuvessasa, niin että ol Toholanmäen Tiina\nuuvessa juussihiussissasa, jonka eessä rehoitti rimsulaita vyöliina,\nTaanielin Annakaisa kukkaniekka pumasiinissa ja valakeessa vörkkelissä,\nIhotunlahen Iitu ihan punasissasa ja kirkherran Riitta mansnierissa\nja solokniekka peltissä, kun tuas Altalon Miinalla ol vuan musta,\nsissään ottamalla vatvattu leninki. Miesten puolella ol meitä tuas\nKolehmalan poika kumkauluksessa ja topatussa ravatissa ja suapasvarret\nhousunkauluksen piällä, Kokkolan Matti rettinki suussa, Koeraharjun\nPenu ja monj muu.\n\n— Nyt ottaa ja lähtöö Toonan valssi, että jos yritättä! ilimotti\nPekka ja alako vaivertoo viuluvasa. Ensmäinen, joka astu palakkiin\npoikki taamiin puolelle, ol herra rokurist. Ol heittännä palttoosa\nja porskuttel ehassa verassa. Pännätaskuusa ol pistännä puelsilikki\nnästyykin. Hään astu Annakaisan etteen ja kumartoo kaikerreltuasa ja\nsipastuasa vasemmuksellasa puelkuaren lattiaa, että tomu ikkunaan\nhiekkana räsäht, hään vuati tyttöö taamiksesa. Vuan Annakaisoo iletti,\nettei osanna kun niijata nöksäyttöö ja hupeltoo:\n\n— Minä en ossoo valsneerata...\n\nVuan osashan se, ja osas muuttii. Alakuun kun piästiin, niin män yhtenä\nmeininkinä koko tupa. Rokurist tuntu kysyvän, mistee hänen taamisa ol\nmuka kotosi.\n\n— Iliman aikojan vuan Iimäeltä.\n\nPantiin sitte polokkoo, sottiisia ja reutspolokkoo ja vingerkkoo. Sen\njäläkeen alettiin astella rinkiä ja laalettiin:\n\n    »Syvän sillä on kun pehmitetty taula,\n    jolla hään mulle rakkavuutta laulaa!\n    Ja käjet sillä on niin valakeet ja viinit,\n    joilla, hään kieto mun ympäri kiini.»\n\nRokurist ol sillä aijalla männy pihalle jiähyttelemmään ja pyys Penua\nmukkaasa. Ol sitte halakopinon kuppeella ottanna povtaskustasa oikeeta\neekumia, semmosta siiniä viiniä ja ryypättyäsä käskennä Pennunnii\npainaltoo.\n\n— Mittee se herra Trokopee nyt mulle... No herrapa teitä\nheilauttakkoon...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSol poikoo se Rokopee. Ennen min en oo ottanna muihin herrastanssiin\nossoo, kun jalakan niät ei oo oikein ottavoo luatua, vuan kun rokurist\nehoiti, että jos ois nyt ransneerata, niin en oikein osanna olla\nalottamata. Hään sito ensin itellesä nästyykin käsvarteesa, että niät\njokkainen äksentierois hänet ransnieringin vikulieriks ja sitte, kun\njokkaisella ol taami ja kavaljeer, myö ruvettiin kahtapuolta pirttiä\nja otettiin tuuria, se on ens hymmäys koko hökötyksessä. Senjäläkeen\nvikuleitihi ja sitte pujoteltiin ja tuurata ryöhkyytettihi. Rokurist\naina riäkäs, että nyt tulloo se ja se remjääsi, ruasiesi ja rantemua.\nOikein ol imheen lyst ja kaikki män kun siist livvaus, vaikka Annakaisa\nja Kalle aina tahtovattii sapartoo tuuria vasta toisten perästä.\nRokurist viskel venskoo ja riäkkäs vieraita heprejoita ja viuhto ja\nkaloppas kuin ois ottanna ja männy paha ihteesä.\n\n— Tämä se on oikeeta linoleumia, poijat, hään huus ja kahtoo läimäytti\nnuin ylmalakasesti koko konkkaronkkia.\n\n— Niin onnii, että oikein! Heerskatuvara kun on hempeetä!\n\n— Ja nyt tulloo ylleinen rominaati. Pekka soittaa marssia ja myö\njokkainen jalotellaan taaminemmo tuvan ympär.\n\n— Mittään marssia sit ois puottook?\n\n— Vaikka pyörneporia! No, yhtä-aikoo, yks, kaks, kolome...!\n\n— Yks ...! Ai suta sumpvati rallaa, sulavalla rallaa rellullalee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäyp semmonen kylymän kelemee tuulen humu. Yö on pimmee, ettei\nsikkaar suussakaan taho tuntee. Serupaapel puhaltelloo ja puuskuttaa\nvuahtosia laineita vasten, ja alakaa sattoo, kun ois taivaan tarhat\nauk. Myö istuva kyyrötettään tuulen ruokana kaulus pystyssä ja ootetaan\nkotrannan rykiä.\n\nSalongissa vuan on elämee. Siellä on rokurist, herrasväk ja hameväk.\nAina alavarriin kuuluu sieltä seinän läp rokuristin puhe ja tyttöparven\nnauru.\n\n— Eiköön oo tuo Krokopee ottanna ja rietautunna? kysyä kujers minulta\nNiiralanniemen Joope.\n\n— Nii, että mittee on?\n\n— Että eiköön oo humalassa?\n\n— Mittees soon, melekeen kun kello. Kuules, mittee se pärmenttieroo\ntuas nuin rammeesti...\n\nRokurist tuntu tytöille selittävän siellä sisällä:\n\n— Kylymä on yö! Kerrassaan kylymä. Mon nyt maksas lämpimästä yösijasta\nsatoja. Mutta minun povessan pallaa se lemmen lämmin liekki, ettei\nluonnon kolleus sitä sua puhutuks.\n\n— Sitä pitäs ottoo ja jiähyttee! sano muuvvan tytöistä.\n\n— Hjaa! Heerskatuvara. Hers kapteen, yks kor limulaatia, tytöillä on\njano ja minulla on palo!\n\n— Vie sinä Pekka sille limunierkor tuonne täkin alle.\n\nPekka tuntu hokevan, että sen sitä vielä, mokoma elätys, mutta\nrettuutti risun kalisevia pulloja salonkiin.\n\n— Täss on Korkopiälle olutta...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin jo puelmatkassa, Hermannin ryvissä, kun Annakaisaa pit erota\nmännäksesä hevoskyyvillä Ruotaanmäkkeen. Kun pyssäytettiin, tulla\ntuoksaht hääri salongista muvassasa herra rokurist varaplyyn alla.\n\n— Hyväst nyt, herra rokurist!\n\n— Atjöö, atjöö, lömmä port, sitta hiit. Hyväst ja eläköön — öyk!\n\n— Hiljoo etteenpäin!\n\nAnnakaisa hypätä kiepsaht ryville, ja kun Serupaapel otti rämiä, näk\nmitenkä vöörpuolessa joku huiskautti käelläsä ja kuulu semmonen veen\nlossaus, kun ois joku ottanna ja puonna hottuun.\n\n— Uuik-uik — a-a-autta-kee.\n\n— Herra siunoo kun rokurist putos —\n\n— Häh?\n\n— Rokurist!...\n\nSalongista syöksäht väen tuluva ja kapteen Valakonen. Hään kysäs nuin\nkun ei mittään tietäin:\n\n— Pekka hoi, näyttääkö se ottavan ja ossoovan uija?\n\n— Hyväst näkkyy rynnistävän.\n\n— No, ota sitte sesta ja tarjoo sen piätä, mutt anna olla pikkusen\naikoo kylymän veen ollessa...\n\nHilijoo ja hittaan hellävarroo nujjuutettiin hänet sitte paattiin.\nPiästyäsä kannelle siristel hään kun koira märkee hänteesä ja nuin\nujonlaisesti uikutti:\n\n— Kun jäi varaplyy ja toinen kalloossi...\n\n— Vieläpä tässä. Männöö nyt rokurist ja sylleilöö tuota onkapannua\nsiks kun suavutaan kotrantaan. Vaikka taitas nyt mon maksoo satoja\nsuahessasa lämpimän yösijan...!\n\nSalongissa tuntuvat tuumivan ahvieringistä, joka otti ja tapahtu.\n\n— Kukkaan se ol, joka pilas nyt piimäkorvon?\n\n— Kirkonkylän komesrootin humalainen puetpoika näky olovan. Se Krokopee.\n\n— Oiskoon tuo ilennä ennee männä kottiissa, jos ois ottanna ja hukkunna?\n\nVuan surkeena kuilakkeena kuuntel herra rokurist onkapannua sylleillen\npilapuhheita.\n\n\n\n\nERREYS\n\n\nTämä juttu on oikeestasa Vastaniemen Iivo-vaeroon kertoma ja näkemä,\nite minä en oo sitä nähny, kuultu vuan, se kun Iivo miessä ollessasa\nja elälssäsä ol leikkiin mänevä ja koiruillessa virnistel muillen\nvahingoille. Sentähe en viihi ruveta kommeilemmaan, että juttua toiseen\nmalliin viänteleimään ruppeisin, vuan kerron sen sinäsä, justiisa\nsamoilla sanoilla kun Iivo sen mulle tarus.\n\n»Tunnethaan sinä Samppa sen massiinaherran, vai miks hyö sitä\nkarahtieroo, sen tohtuer Vorsteen-vainoon entisen renk-Kallen, sen\nruuvvittaren? Tikkala vai Tikkako sen nim lie, mää tiijä, voip olla\nkirjoissa Tikkanennii. Se on nyt ruuvvitar, komesrooti, kun piäs\nSitorovin komprommiin. Oikee herra onnii ähähtännä, ettet tuntis\nentiseks Kalleks. Ajjaa turunkiessillä, sahvierkengät jalassa ja\nrikkoohousussa ja myöp siparattia, ompelumassiinoita ja vilusiipiä.\nMää tiijä, jos myöp urkuharmonikkojahhii ja vorttupienuja. Et oo\ntainna nähhäkkää, kuleksii se näilläi maillahii. Meijännii Iitulle möi\nSikneerin massiinan. Mikäs siinä on myyvvessä, kun rosentti juoksoo\nja konerasvalla ellää, ja rammeesti se elläähii, rouvasa antaa tiällä\nasuva ja ite vuan rustailoo värkkinesä. Juomaan kuulu kans panneunneen,\nsehän soon suuriin työhii, vuatiihan se ruoka osasa. Mutta tarkka soon,\noikeen ilikeen tarkka, että oikein hävettää — pyysin kerran, mikähän\nlie mullai ollu rahaton aeka, viitosta uamuun asti, niin ei ryökäs ois\nantanna iliman kymmenitä luppauksita, muka semmosta kun viitosta. — Mää\ntiijä, tarkkuuttako lie ollu, koetti se vuan kerran siästeehii, mutt\nhuonost se piätty. Sittehän se kissahii naukuu kun käpäläsä kasteloo!\nSol viime kesänä, siinä Juhannuksen korvalla, se tappaus.\n\nKalle ol niät myönynnä Samettilaiselle tai Lyyran Juhaanalle massiinan\nja luppaunna siparaatinnii kauppoin ja sitte eksynnä Monosen, sen\nlesken, rahtyöriin harjakkaille. Tyyvinkiä olivat ensin isketelleet,\nniin ol Kalle jo ottanna liknööriä ja koljanttia, että rupes miehillä\nlinnunpoika syömmen ympär kävelemmään. Viimen jo ol ruvenneet\nreuhoomaannii, ett ol pitännä hakkee Aku-polliissi asettammaan.\nKottiisa ol Kalle aikonna akkasa luo lähtee soutamaan. Aku-polliissi ol\nhommanna soutajaks Porolahen Sonnis-Heikin.\n\nNiin ol lähteneettii ja Kiäninniemessä ottaneet ryyppyjä, sillä ol\nKallella niät samppalkaljoo ja liknööriä ja koljanttia mukanasa.\nSitte humaltuvat, ensin ite, ja sitte Heikki, niin että nukku kapteen\nja soutaja soutaissasa torkku, Katastipas herättyvvään Heikki siinä\nNäversuaren kuppeella ryypyn vaillingissa perrään, niin ei näkynuäkkään\ninsnyöriä. Kaukana selällä, missä lie ollu Patseepan-luo'on ja\nNiiralanniemen välillä, huiski vuan kas ja oikein ilikee huuvvon\nökämä kuulu, että joutuva auttamaan. Kiireesti ollii Heikki venneesä\ntakakätteen pyöräyttännä ja selevä ol ollu kun puhaltain. Sano käyneen\nvalon piässäsä, että hukkuu se hiis, jos on hukkuaksesa, ennenkun\nappuun ehtii.\n\nNuin arviolta viis syltä ol lommoo, kun Kalle uupu, ramppiko lie vai\nlaaki siärvartee tavanna. Ol huutanna:\n\n— Heikki hoi!\n\n— Nii häh?\n\n— Nyt minä taijan männä! Jäsenet herpoo, elähän souva, p-—ako sinä\nsiitä venneestä kiskot! Et sinä ehi!\n\n— Tuota, elähän nyt vielä, Kalle, nii että huku! Ootahan sen verran,\nettä minä ehin ja autan!\n\n— Oo ökäästämätä, et kerkii kuitenkaan! Minä viskoon sulle vörssin,\nettä viet akallen. Siin on sata markkoo. Viskoon sinne venneeseen. He,\nota kiiti!\n\n— Ka, viskoo hänet!\n\nViskanna Kalle ol, mutta viskanna vitalikkoon, monta syltä yl. Sinne\nlupsahti laineen selekään ja painu. Niin Kalleko? Ei se painunna, kun\nHeikki ennätti ja nujjuutti venneeseen.\n\n— Taisit heittee vähä lujanlaiseen? Heikki sano.\n\n— Tul erreys siinä matkassa. Luulin olevan montahii syltä lommoo.\n\n— Erreys siinä tul. Kun oisit malttanna heittee hilijempoo.\n\n— Ei se kiire kato! Sinne ne män ne massiinarahat.\n\n— Vuan onhan sulla sitä liknööriä?\n\n— Vieläpä lööriä tässä! Se män siinä kiireen kuppeessa sehhii!\n\n— No voi hälläkkä tässä! Laskeppas semmoset tavarat nyt taskustas,\nhyväkäs.\n\nJa ves ol herahtanna miehille silimään. Heikille aineista ja Kallelle\nrahoista. Nolona olivat suaneet soutoo ja siunuustella. Vuan mittee se\nsemmonen, yks vaivanen satanen, kun mies on komesrooti ja ruuvvitar ja\nrosentti juoksoo kun Oulunpuolessa metripiimä, loppumata. Sattuu niitä\nerreyksiä hyväkkäitä, vuan ei ne tunnu, ei semmoseen kun tohtuervainoon\nKalleen — rasvainsnyöriin, hantlangariin ...»\n\nSiihen se lopetti Iivo-vainoo ja nauroo turrauttettuvasa sano:\n\n— On niitä erreyksiä sattunna mullehhii ja sulle, hyväkkäitä...\n\n\n\n\nHERRA PORMESTAR JA MUUT MUSSIIKKIHENKILÖT\n\n\nSiit on kierähtännä kommeehii vuosviitinen, kun minä kuleksin kerran\nsen piäkaupuntilaisporttupienupelurin kansa kylästä kylään ja\nkaapunnista kaapuntiin. Miten lie ensistäsä, muistooksen Muaningalla,\nyhen kesän kaihteessa kiännytty tutuks, ja hään Himotti olevasa yks\nkomeljantti ja sano nuin kun ahveeranneesa, että jos ois hänen antoo\nrimmauttoo yks konsnertti meijännii kyläkulumalla. Sen hään tehhii,\nja tultuvammo oikein tutuntappaisiks hään kysyä hymmäytti, että\nenköön ottas ja lähtis hänen kumppalinnaan yhteen höläkkään, niät\nkonsneeroomaan pitkin mualimanpieltä. No, suattaa kait sitä männä,\nmärkänöö kait sitä yksilläi olilla ollessa ja suattaa nuamoosa näyttee\nmuuvallai. Niine puhheinemmo myö sitte lyöttäyttiin lähtemään syksyn\nkäyvvessä ihan kukkeimmilleen.\n\nPaljo sitä semmosen pelmannin parissa mualiman mänöstä näkköö. Niit on\nimmeisiä muuvallai, ja omat on olosa kullai kylällä. Vuan en oo vielä\nniin kummoo meininkiä muuvvalla nähny, kun ol yhessä syrjäkylässä\nkaukana Pohjanmualla, jonnekka myö samalla matkalla osuttiin.\n\nOl semmonen syksysen illan kajaastus, kun myö rautatiellä tulla\ntömistettiin kylän tatsuunalle. Paljo ol immeisiä aseman latvormulla\nkun helluntailauvantaina ennen muinon Apteekin mäellä. Lienöövätkö\nlähteneet meitä vastaan, vai muutenko mukavuuveksesa jaloittelivat,\nen mää karanttieroomaan, mutta kyllä niitä ol, että oikein kihis kun\nkusjaispesässä ikkään. En malttanna ennee olla iäneti, vuan kysyä\nkajjautin konehtyöriltä, että mittee se tämä mänö nyt oikeestasa\nolettaa, kun on immeistä niin ilikeen kosolta ja ryöhkäsöövät kun hukka\nnaurishalametta. Konehtyör, yks lihavanlevvee miehenkiäppänä, vastata\nviert:\n\n— Soon nyt pormestar pallaunna kaapuntiin talavitiloille. Taitaavat\nolla tappoomassa häntä. Ainahii minä tässä työntäyn niin tuumoomaan,\nkun näky olevan avviississai, että se nyt tuas villaltasa viäntäytyy\nlämpimän lähettyvä kaapuntiin ja näkkyy olevan matkassai.\n\n— Vai niin, elekee panna pahaksenne, että minä nuin kysyä kilivotin.\nAattelin niät, että jos ois ottaneet ja toisesta syystä syöntyneet\nasemalle — myö niät tullaan tänne pienua pimputtammaan, tämä\nherrannäkönen tässä on niät semmonen koputsoitin konsneerooja — ootta\nkait suanu silimiinnä ilimotuksen avviisista työhii — että jos oisivat\nmeitä tulleet vastuuseen, vuan ei taija olla niin päin pyrintö?\n\n— Oisko nuo siitä niin ollakseen. Pormestaria noon tulleet tatsuunalta\ntietämään. Vuan heitetäänpäs tämä puhheenpito tähän, minun pittää\npiipahtoo tuonne pakkaassinpuolelle, pittää niät nuivata pormestarin\npakkaassi rilloin. Hyväst.\n\nHään män. Myöhii lähettiin. Outoja kun oltiin ja ossoomattomia\nvieraassa kylässä, ei osattu oijustee ensistäsä mihinkään, ennenkun\nyheltä poijankellukalta kyseltiin, että missään muanpaikassa sois tässä\nkylässä kievarintapainen.\n\n— Ra ottoo hevonen, niin ossootta. Ajurin kansa kun kuletta, niin koht\non sushuussi suunna eessä. Soon muuten tuolla vastapiätä vuatekauppoo.\nEnsistäsä kun määttä Mähösen nurkkaan ja siitä vehnäspuen sivute, että\nniättä kaukoo kiiluvan syltin, jok on riätäl Rytkösen, niin sitte\nsiitä kiännyttä nuin kuaressa Ruuttahuoneelle ja siin on semmonen mäen\nkyöhkyrä, jolla on sustiettihii. On sillä kattosa kiänteessä muuten\nkepin nenässä lakuhii lekottamassa, että ossootta kait, jos oikein\nkuletta.\n\nMyö ajuriin luo. Mäntiin ensin yhen ylypeimmän luo ja lakinlippua\nleuhkautettua riäkästiin, että onkoon se tämä massiina meitä varten?\n\n— Tämm ei oo leeti rilla. Mänkee muihin luo. Tämm on jo pistellattu\nherra pormestarille. Kuuluu ajavan sustietiin.\n\n— Vai niin. Vuan onkos tämä toinen leeti?\n\n— Ei oo tämmäi. Tässä männöö pormestarin rouva.\n\nMyö kolomannen luo. Hönkästiin hällehhii samat sanat silimille:\n\n— Oisijakkoon niin hööli, että ohjoisija meijät sushuussiin, vai onko\nse tämmäi vossikka jo vuokrattu?\n\n— On, tässä männöö pormestarin pakkaassi.\n\n— No entäs tuo tuossa?\n\n— Kuuluu kyyvvihtevän pormestarin piikoja. Kaikki ne taitaavat olla\njo poisotetut; että taija suaha hevosta tähän tarpeeseen. Vuan ossoo\nkaet sinne semmoseen männä kyökkästä jalakapeliliäi. Tuossahaan on yks\npoijan toljake, jos ottaisija hänet ohjoomaam. Pekka hoi, mittee sinä\nsiinä kilimuilet, tule tänne, niin suat kyyvvitä nämä herrat kievariin.\nEivät ehtineet suaha hevosia, eivätkä ossoo, että ota ja kuleta sinä.\nTienoothan siinä tupakakseks yhen härmän, jos et enemp.\n\nPiästiinhän sitä jalannii. Pekka kuluk eeltä ja myö tarsittiin jälestä.\nHään sai sitte viiskolomattaisen vaivastasa.\n\n— Mänkee tuohon ylypeimpään pykkäykseen, niin suatta het kysyä\nkammaria, jos tahotta. Soon sillä puolen tämän kievarin meriteeroovin\nkomento, sano Pekka painautuin portille.\n\nSissään sorruttua myö pyyvvettiin yks lentee lehottava puhvetska kiinni.\n\n— Oiskoon sillä ryökkynällä huonetta tämännäkösille? Ois oltu yötä, jos\nois suatu katonalasta seiniinsisusta siksi aijaks.\n\n— Onko herrat reissujoukkuetta?\n\n— Ollaan kait sitä siihen sorttiin, vaikka kaikki kait myö ollaan tässä\nmualimassa matkantekijöitä. Vuan onko niitä nurkkia löysinä?\n\n— Eikö noita ehkä lie. Herrat läskeiksi tuonne alarakennusliättänään,\nsiel on sööterska justiisa teetoomassa. Kyssyy siltä, minä en tiijä,\nkun oon vuan puhvetin piällä.\n\nMyö männä reuhkastiin alarakennukseen. Tultiin uppeeseen salliin ja\ntavattiin sööterska.\n\n— Oiskoon sillä sööterskalla huonetta. Ois tarvittu yheks yöks, jos\noisija niin ovela, että osviittosia.\n\n— Herrat kait on reesanttia? Se on nyt niin surkeeseen viisiin, että\nmeillä ei oo tähän tuskaan yhtään leetiä rumia. Kaikki on tilattu.\n\n— Nyt lie hitto. Vuan pittää kait sitä nyt kievarissa olla ies yks\nhuoneen kyhhäys. Myö ollaan kaukoo ja ei muuvanne osata. Eihän\ntässäkään salissa oo huokuvoo henkee, että jos —\n\n— Ei, herrajee! Ei tähän sovi. Tämä on herra pormestarin huone.\n\n— Entäs tuo vieruskammar?\n\n— Soon kansa herra pormestarin.\n\n— Entäs muut huoneet?\n\n— Noon pormestarinnalle ja palvelijoille.\n\n— No, kaikki huoneetko se yhtaikoo meinoo muata? Nyt on kumma kynsissä,\nkavullakkoon sitä meijän pittää sitte yökaus yl männä?\n\n— Niin, en mää rohventieroomaan, vuan jos työ että ois hyvin suuria\nherroja ja ylypeitä, niin suattasinhan minä antoo teille oman huoneen\ntuolla vinnillä. Pittää kait sitä teijännii suaha pehkuja piännä alle.\nJos viihtisiä, niin suattasin minä sen yheks yöks hyyrätä ja muata ite\nkahverissa kuukkerskan kansa.\n\n— No, se sattuu sijoilleen! Oisijakkoon niin hööli sitte, että meijät\nsinne suattasia? Pitäs näyttee vähä nuamallesa vettä ja kantata\npiäkarvojasa, että ilikiis näyttäytä muillehhii.\n\nSieltä myö sitte ihtemmö löyvvettiin, korkeella vinnikolossa, pienessä,\nkylymässä nurkankiänteessä.\n\n— On tämä vähä uuteetti koko kyhhäys, selitti sööterska, vuan\nmillonkapa sitä joutanoo tiältä teetoomaan. Sitte jos herrat haluaa\nruokoo, niin tuolla puhvetin takana on maatsalj, että ossootta sinne.\n\nMuutettuvammo muntierinkiä myö painuttiin puhvettiin.\n\n— Oiskoon yks portsu rapuja?\n\n— Juu, juu, vuan meill ei oo kun yks tusina ja ne on herra pormestar\npyytännä.\n\n— Vai niin. Hemputin herra sehhii! No jos servieroisia pihviä.\n\nJuu, juu, herrat oottaa vuan pikkuruikkusen.\n\nMyö ootettiin pueltuntia.\n\nTuota ikkääsä, missään ne viipyy ne pihvit?\n\nJuu, juu, noon siunoomahetkessä käsillä. Ei oo vielä suatu paistetuks,\nkun on kärryytetty herra pormestarille. Sille pittää ollahhii omat\nruokasa: rapuportsut, ryynpuurot ja reemit.\n\n— Suattaa pittee. Millonkaan sitä sitte myö piästäsiin pöyvän viereen?\n\n— Het huokauksessa, kun pormestar on purassu.\n\n— No, sitte ei se ihan ens'mänössä taija tapahtua. Myö männään\nsillaikoo saunaan ja huuhotaan pölyt pois. Ei tiijä, jos tuo ois siihen\nennättännä nielasta.\n\nKyselyin kautta tultiin myö saunalle. Ei sattunna kun yks kammar\nasujameta. Myö painauttiin sinne. Het hatunheitolia tälläyty kuitennii\novelle yks levvee mataminlässäke ja riäkäs:\n\n— Herra Juumala! Tännekö työ — herra pormestarin paatihuoneeseen! Ja\nkalloossit jalassa!\n\n— Tännehän myö, kun ei ollut toista huonetta. Kait sitä suap tännehhii\nryysysä heittee?\n\n— Ei mitenkään. Tämm on herra pormestarin.\n\n— Ei hättee. Herra on sustietillä ravihtelemassa ruumistaan. Kyllä myö\nsiihen ennätettään kylypee, ennenkun se tänne tarkenoo.\n\n— Ei sitä tiijä. Mitä liettäi rentaleita. Tämä huone on varattu vuan\noikeille immeisille ja etupäässä hänelle. Että alakoo vuan oikoja\nkoipijanno — tiällä ei sua löylyä tuommoset pitkätukkaset turjakkeet.\n\nTuas oltiin kavulla. Kello alako kiäntäytä konsnerttitunnille.\n\n— Pistäytään vielä silipasemassa sushuussilla kuppi kuumoo kittaammo.\nIhan kait tässä laihtuu litteeks tämmösessä mänössä.\n\n— Oiskoon juotavoo kahvia?\n\n— Kylläkään sitä, vuan ei oo kun yks pannu, sehhii on...\n\n— Herra pormestarin?\n\n— Niin. Vuan kun ootta suanna oottoo näin kauvan, niin — tulukee nyt\ntänne pijjaanopöksään, niin suatta.\n\nPijjaanohuoneessa ol se kuappi, se koputsoitin. Kun myö oltiin just\nsemmosta pelkalua tultu pelloomaan, arvel tover, että jos ois rietautua\nharjottammaan kahvia oottaissa.\n\n— Ka, rimmauta yks rymmäys! Soita vaikka se Merkannon »Kesävelli»\n(= Sommarqväll) niihin varjatsuuniis kansa. Kuuloo sitte herra\npormestarrii, kettee on kulussa.\n\nHään puulaatu pelloomaan. Oikeen ollii ovela soittaja. Soittoo sivautti\nniin, että kintut tink panemaan polokkaan, ja tuassiisa, oikeessa\nhilijasessa nuotissa, kiehto veenkietaleita silimäkulumaan. Joka\npaikassa ol paukutettu tälle kappaleelle käsiä, huuvettu ja hihkuttu;\nnyttii — aukes parraimmassa pijjaanossa ovet, ja sissään lentee lupsaht\nite ravintoloihtijatar:\n\n— Kuka sennii korvennettu teijät on tänne völjännä? Heretkee het\nja hävetkee! Vai tänne työ tuletta kaiken mualiman retkutuksia\nrenkuttamaan! Ettettä häppee, kun viereiseen huoneeseen kuuloo koko\nkomennuksen herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt.\n\nSoittaja huokas ja pyyhk hikkee — minä kans!\n\n— Saakelin herra pormestar...! Mutta männään myö tästä siunatusta\nsushuussista, männään Jumalan nimessä! — Ja männessä: Ota sinä nyt\noikein hyvä lippu, että oikein kuulet, sillä kyllä minä taijan nyt\nsoittoo pienut palasiks ja kuapit kappaleiks!\n\nLippumiehen luo piästyä hönkäs soittaja:\n\n— Kuulkees työ, lippumies, tälle herralle annetaan riilippu. Tuo lumero\nviis tuosta laijasta.\n\n— Häh, ettäkö lumero viis? Ei se passoo, se on jo otettu.\n\n— Eipään oo merkitty männeeks. Suanen kait minä ommaan konsnerttiin\nottoo riiliput, mitkä haluvan. Min oon se pelur.\n\n— Suatatta olla, vuan tätä lippua ei anneta. Soon herra pormestarin\nriipiletti. Se istuu aina lumero viljellä ja sillä hyvä!\n\n— No minä otan lumero seihtemän.\n\nKonsnertti alako. Kesken kappaleen viäntäyty essiin herra pormestar.\nKaikki nous seisaallesa, pait minä. Kuulin kuitennii takanan yhen\nakankiähkyrän honottavan:\n\n— Kukkaan soon tämä uuaartti herra, kun ei nouse ylös, vaikka tulloo\nherra pormestar...\n\n— Ja muut musikaaliset henkilöt, lisäsin minä mielessän.\n\nEns lumeron loputtua ol semmonen hilijasuuvven hetki kun kirkossa papin\npysähtyissä. Kaikkiin silimät sirrottivat herra pormestariin. Hään\nviimen kohhautti kämmenesä, lyyvä lossautti niitä hyvin heilävarroin\nvastakkain ja — het alako semmonen nujakka, että luul seiniin särkyvän\nsiinä mänössä.\n\n— Hyväh! Ravooh!\n\nJokkaisen kappaleen jäläkeen alako taputuksen hyvin heilävarroin herra\npormestar.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllankiänteessä, konsnertin jälestä, myö istuttiin puhvetissa.\nSustietin emäntä ehätti meijän pakeille ja hupatti:\n\n— Antoo nyt anteeks, hyvät herrat, minä kun en tiennä, että työ olija\nniitä muskanttia, niitä pienunpimputtajia...\n\n— Elekee olla milläsäkkään, sattuuhan semmosia.\n\nVieruspöyvvässä istua ryhjötti kaks herroo ja joivat\ntuuvinkikoljanttia. Toinen tuhaht toiselle:\n\n— Ei se soittanna oikeen seleväst. Herra pormestarrii viivyttel\nennenkun viihti aplootia lyyvvä. Minun pittää painautuva tässä\nhuomisessa lehessä ankaraks arvostelijaks. Kaikki ne konsneeroohii!\n\nTek miel viskata hympästä koko kahvikuppi vasten koko kötäleitä. Vai\nei selevästi. Sennii selevikkeet...! Mää tiijä, mittee oisin ryhtynnä\nresunieroomaan, jollei samassa ois piipahtanna puhvetin ovelle yks\ntytön tuippuna ja kielkulukussa kiljassu:\n\n— Hyvä ihme, kun puhvettiin tulloo herra pormestar!\n\nJa hään tul. Suoroo piätä oikas hään meijän pöytään ja esitti ihtesä.\n\n— Kuulin teijän täällä olovan ja tulin kiittämään konsnertista.\nEttäköön ottas ja ois niin hööli, että tulisija tuonne\npijjaanokammariin kallistammaan kaks, kolome liknöörlasia. Meill on\ntiällä niin sakramentskatun harvon mussiikkia, että ois nyt ies teitä\nhyvänä piettävä, jotta vastai jalottelisia tähän mualimanlaitaan. Meit\non siellä vuan minä ja muita.\n\n— Mussiikkihenkilöitä, lisäsin tuas iteksen.\n\nOvenpielessä pyssäytti minut toinen nuapurpöyvän herrosta.\n\n— Suokee anteeks. Min oon tämän kaupunnin lehti — lehtimies.\nOisijakkoon hyvä ja kuiskoisija, kiittikö se vai moitti?\n\n— Ka kiitti, kiitti ihan iniheesti.\n\n— Vai niin. No, sitte minnäi suan sopivan rittiikin. Harva on soittanna\nsomemmin, oikein syön seisahtu kuullessa, ol oikeen helekutin\nhempeetä...\n\nMeille tarjottiin liknööriä. Sitä tuuvvessa sihaht sööterska minulle\nhyvin siistist korvaan:\n\n— Tät ei juokkaan muut kun herra pormestar.\n\n— Ja muut mussiikkihenkilöt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö myö muattiin parraassa salissa. Tul niät emäntä tuas ja selitti:\n\n— Siinä tul erreys. Minä en osanna älytä, että työ tuntija herra\npormestarin.\n\nKukaties ois myö vaikka keskellä yötäi piästy vielä saunaannii, kun\ntunnettiin herra pormestar; ehkä ois suatu riilippu lumero viis —\nvaikka se kuuluuhii yksinomaan hänelle.\n\nIltarukkouksen asemasta luin minä seuroovat sanat:\n\n— Herra varjelkoon ja Herra siunatkoon tämän kaapunnin herra\npormestarin ja muut musikaaliset henkilöt!\n\n\n\n\nHALIERAKESÄNÄ\n\n\nOn semmonen kylymän kelemee kevätuamu. Luonto leppee vielä. Ei käy sen\nsylissä tuulen siistijäkkään sihhausta, suati että huavan herkät lehet\nlauloo lekuttelis. Tyynenä uinuvaa vuan suuren sutjakka Suoselekä,\nkun auringon säje sen pinnassa piirrätteleikse ja sen ylite lelluu\nlevvee sumunsekanen usvanuje, jota Itikkasuo syvästä syömestäsä paksuna\npilivipelemakkeena oksentoo ötkistää.\n\nVielä on »kyläläisettii pitkin pehkuja. Puhtaat ovat kyläkavut, eikä\nryvilläkään oo huokuvoo henkee, lukkuunottamata pollariin välissä\npiirrättelevöö, likasen harmoota varpusta, joka sinne on pesästäsä\npuottaunna uamutuimaasa tuikuttammaan.\n\nKaunis on kevväinen uamu ja hyvin kylymä. Luonnon lempeys kuvastaikse\nkaikessa niin viehkeen veiteränä kun peilin pinnassa puhassilimäsen\ntytön tyllerön meinoovan muhjakka silimän mulijaus. Mutta äkkiä sen\nlempeyteen rikkeitähhii ryöstäytyy, kuten hangen hohtavaan kalavoon\nussein varisriähkän yl lentee leuhkastessa rikkeitä rippoo.\n\nSumun seasta pörhältää niät äkkiä puuhkiva laeva, lesken Satrakki.\nTulloo Jussinsalamesta ja ohjoo Asarjaksen aution suaren sivute kohi\nVarvikkonientä. Piästyväsä niemen nenässä olovan pensselreimarin\nkuppeelle, se valakeella värillä rötjätyn kivröykkiön kohalla piästää\npar äkäslä savusuhhausta ja alakaa sitte särkyneellä horrosiänellä\nhuutoo hojottoo, jota volinata kaiku sille kujjeestain ilikeenä ulinana\npitkin rantoja riävyttää. Tehtyäsä sitte kommeen kuikankaulan kiänteen\nSatrakki oijustaa ryville. Mutta kuin muistain kesken kaiken jottai, se\nkiäntyyhii seitille, viiroo ankkurisa ja par kertoo vielä riäkästyväsä\nvenäite hilijoo laineihisa lellumaan. Omaks huviksesa ja aikasa kuluks\nalakaa se ruilautella kuvereijästäsä makkeen harmoota hööryvettä.\n\nJo ovat iikyläläiset kuulleet Satrakin ökämän, kemahtaneet pehkulta\npalakille, soluneet ryysyihisä ja ponnistanneet pohkeet suorina\nryville. Ensmäisenä ehätti sinne lesken levvee rokurist, sitte\nhenkherra, tullivöörvaltti koirinesa ja asessyörin kiäppänä. Niin, että\npian ol ryk reunollaan, kihisöö ja kuhisoo kun kusjaispesä.\n\nSoon niät niitä tärkeimpiä tappauksia, kun tänne tulloo laevoja\nlavveemmilta vesiltä. Ikäsä kun näkköö puksierpaattia selekiä\nsätkättävan, niin ilostuu isommannii tulosta. Tättäi on tärkee\nviik'kaus Viipurista ootettu, on tilikraahvattu ja tilihvuunata\nkilluutettu — ja nyt se on tullu ja nyt sitä pittää männä vastaan.\n\nNuamat alakaavat kuitennii kiäntyvä kun märällä rukkasella pyyhkästyks.\nAlakaa kuuluva korvasta korvaan itikan surina: eikö se meinookkaan\nryville vai mittee se...? Viimen nahkur Jämälä rohkasoo rintasa:\n\n— Vieläköön tässä kettee ootellaan? Vai mittee se viihitteleikse?\n\n— Mittee? Tuota vettäsä vuan ruilauttelloo.\n\n— Huutoo hönkäseppäs sinä, rakas sielu, yheks eesnenäks tai kysyä\nkuiskooppa tuolta rokuristilta!\n\n— Ehhää minä tiijä, mittee ne rikuljeeroo, ryökkäät. Vuan jos ois par\nasjaan antauvoo miestä, niin soutoo sipastassiin tuolla Serupaapelin\npaatilla tiijustammaan tätä hättee... sano rokurist.\n\nSatrakin kuppeella sattu juur puhvetska viskoomaan tiskvettä, kun\nrokurist Satrakille suapu. Rokuristin nähtyväsä puhvetska niijata\nnöksäytti.\n\n— Ku moron, hers rokurist. Huurstootetil?\n\n— Kutaa, ryökkynä. Myö otettiin ja lähettiin nuin ilikosissammo kysyä\nkuiskoomaan, että mikä teitä remustieroo, kun että viihi viäntäyvä\nryville?\n\n— Juu, hers rokurist, myö ollaan niin uulyklisiä koko ompoorti. Meillä\non siukka salongissa ja teeterska on siellä sen sööterskana. Vuan minä\nvihjoon kapteenia tähän taalingin taa.\n\nKapteen tul ja selitti koko asjan asiallisilla käen kiänteillä.\n\n— Soon nyt näinikään (ja huiskautti käelläsä puelkuaren ilimaan),\nettä se öylenillalla itikan heräntäaikaan puhua piiskutti nuinikkään\n(ja hotas vasemmuksellasa) että: voi suapas kun mun halakoo piätän ja\nsisuksian kiäntää, että oekeen äkkeen veen suuhun ottaa. Tän uamuna\nse kemaht sitte kylellesä ja telemää nyt salongin ritsiilä maha\nrempallaan. Mää tiijä, mittee soon, mut arentieroon vähä tähän tappaan\n(ja hotas syytönnä survovoo itikkaparvee), että voip olla halierahhii\ntai muu imfluntsu. Ja meijän on oltava aloillamme karantteelissä siks\nkun työ silipasetta tänne tohturin ransyynille.\n\n— No, jottai, minkä pyöräytti. Vuan ei viihitä olla milläsäkkään. Minä\nsipasen sen rohtoherran siinä silimän heitossa...\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Halloo! Kuka djeekkeli siellä ringaa? Eeke de fiskus?\n\n— Halloo! Ehhään se viskus.. .\n\n— Eeke de pormestar?\n\n— Ehhään se mikä pormestar... Vai pormest...! Minähän soon! Että taija\ntunteekkaan. Minä, lesken rokurist.\n\n— No mite te ringaa?\n\n— Tuota, hyvvee huomenta, herra tohtuer. Elekee panna pahaksenne,\nettä ennen einekahvia, vuan... Soon Satrakki tuas tullu. Siinä uamun\nujjeessa. Ryyniä niät Häklin Lallulta toi...\n\n-— No mitte se...?\n\n— Soon se karantteeljuttu. Että oo tainna vielä suaha sitä\nkorvareikiinnö? Sillä on siukka reeligissä. Tyyrmanni... Kapteen kehas,\nettä jos ois sattumalta haliera tai muu luntsu.\n\n— Eeke se koleera?\n\n— No en vissiin mää karanttieroomaan. Vuan vaivaupoopas ite. Minä haen\nrillut, apteekkarin rillut —\n\nTohtuer tupsautti sikkaarisa poroastiaan ja rönkäs:\n\n— Misse se Stiina, misse mamma, Jussi, Hedda, Mikko?\n\nKun ammuttuna ja siiville polettuna pelemaht ovelta rouva, piika Tiina,\nrenk Jussi ja muut. Silimät muljollaan ja hien norsuissa nokan vartta\ntohtuer henk kulukussa hättäil:\n\n— Seekese koleera! Deeke se Satrak! Otta se veska, Stiina! Anta flaska\nkonjak, mamma, lyseera ne böksyt, Hedda, karboleera se mössa, Jussi.\nJa Mikko, juokse se booti ja osta segarr. Menke me Jussi se baatti ja\nsyynä se suuki...\n\nTomupilivessä tulla tuoksaht tohtuer ryville. Venneeseen viijessä ol\npuelhujussa ja kolomen sylen sivulle lehaht kitkerä karpuulin katku.\nEikä se ollu Jussikaan aivan justierattu.\n\nAuttoo pit tohtuer, käspuolesta taluttoo salongin ovelle. Siinä vielä\nkiireen kuppeessa silipas rohkasuryypyt. Ei yrittännä nähhä teeterskoo\neikä tyyrmannia, niin ol silimät sammeena. Parin sylen piästä piätä\nkuikistain kumminnii kysäs teeterskalta:\n\n— Eeke se suuki?\n\n— Juu, kyllä se tässä...\n\n— Mikke se suuki?\n\n— Maha, maha sillä on ryplällään — eilesestä.\n\n— Se olle fluntsu. Maagi, hoono rookasula, pee serke... fluntsu. Mine\nteille skrifva antipyrin, salipyrin, sitrofeen...\n\nJa tohtuer ryhäht ritsille. Ei tahtonna pännä käessä pysyä, kun\npaperlapulle jottai riittas. Anto sitte teeterskalle lapun ja läks.\nJussi autto rapussa kainalosta.\n\n— Sekke fluntsu... Styyra pääl, onka veel... Eike se olle faara...\n\nTohtuer tallustel kapteenin hyttiin. Pyysivät nappulalla lämmintä vettä\nja sokeria. Sinne ne män muuttii herrat ryville tultua tuuvingille.\nTohtuer tuntu selittävän: Seeke kohta kool, mut mine anto medisiin\nmaagil...\n\nTeeterska jäi tyyrmannin luo ihmettelemmään paperpala käessä:\n\n— Mittään se tuo rohtoherra hommas, kun kirjotti minun nimen tähän\nlippuun? Sinähän tässä oot kellelläs, enkä minä...!\n\n— Mittee sinä siitä, ehhään niitä lippuja apteekkiin oo aijottukaan.\nMää ennennii ja sano masinihille, että juoksoo kiireen kaupalla\nviinakauppaan ostamaan koko pullon koljanttia. Tul kanavalla öylen\njuuvvuks niin juuttaasti olutta, että tek pian pehmeeks ja löi mahan\nveteläks...\n\n\n\n\nJULJAANAN JUNNUPETTER\n\n\nTyö että oo taenna millonkaan käyvvä siellä Pettäyksen Kiljuvalla, sen\nJunnupetterin luona? Että taija ies ottoo ja tunteekkaan, suati sitte\nJunnupetterin Juljaanoo? Mitteepä ne herrasimmeiset oikeestasa niinkun\nvälittäskään semmosista jonniijoutavista syömmuan tallukoista, että\nvielä mänisivät heijän luoksesa; näkkyy sitä kaupunnissai olovan katuja\nkenkiin varalle. Vuan jos että paa pahaksenno ja viihittä, niin minä\nkuvvoon koko meiningin semmosena kun se niillä siellä Kiljuvalla on,\nkuvvoon heijät itehhii teille silimän ruuvvaks.\n\nJunnupetter on semmonen pulskansutjakka miehentoljake, melekeen yhtä\npaksu kun pyöreehii. Nuamaltasa se on semmonen riihrokansyönyt,\ntukka kun koivun latva hajallasa, ja silimät kun särellä. Sannoovat\nimmeiset muuten vähä niinkun hömpsähtäneeks, ettei niät oo kaikin\naijon järenjuoksu ja hoksentieruu aivan justierattua. Mää tiijä,\nvoip ollahhii, että hään on ruoteliltasa vähä kierossa, vuan paljo\nne immeisettä kehtoo tyhjee purpattoo ja näkköövät malakoja toistesa\nsilimissä, vaikka on tikkuja omat näköreijät kun tikaten. Min oon\nmuuten kasvukampraatti Junnupetterin kansa, että inihettää jo\nruveta morkkoomaan, vaikka sanonhan sen minnäi, että on siinä vähä\njärenjuoksussa Luoja ottanna erehtyväkseen.\n\nOn siinä Juljaanassahii akkoo yheile ukolle. Se kun männöö, niin elä\nvilikuile sivulles, palakit notkuu jalankulusta ja jos istuu yheks\nesmerkiks kiikkustuoliin, jossa soppii oikeita immeisiä oikeenni\nliämältä hummoomaan, niin elä pyyvväkkään muuvalle, jos et sylliin\nsatu. On sillä ulukonaista olentoohii ja kun se pyhänähhii tiellä\nkirkolla kommeil synkeelyyssisessä risthammeessa, mellapohja huivissa\nja korkeenkantasissa pattiinkengissä, niin näk, että kyllä se ukkosa\nelättee jaksaa. Juljaana se Kiljuvoo muutennii hoitaa.\n\nTässä muuvanna tämänkesäsenä satteispoutauamuna heräs Juljaana\nsikkeemmästä unesta ja piästyväsä jalottelemmaan lattialle kahtoo\nälämäytti nuin männessäsä sängyssä hikpiässä korsata könöttävvään\nJunnupetteriin eikä malttanna olla kuojuillessasa nykäsemätä kylykeen.\nVuan ei ottanna ja ollu ottooksesakkaan Junnupetter. Ruapasta kyhnäytti\nvuan ja alako tuas ahertoo.\n\n— Sennii sukkula, hymäht emäntä ja läks herättelemmään piijanpuolia\ntyöpuuhiin. Kato ruojoo, hään sitte iteksesä ihmettel, nythän onnii\npouta. Kun ei oo pilivenriättänätä koko kommeella taivaalla; niin\non pohjonennii puhas kun nuoltu! Ja aivan itsestäsä käv silte äkkiä\nvalo piähän, että elähän mitä, jos nyt ois yrittöö kaatelemmaan\nnaita ketoja! Ei sunkaasa se nyt ihan alavariinsa jaksa vettäsäkkään\nviruttoo, ja mää tiijä, niin jo tänäpäivänä suap suopohjaniityn laon\noven suulle asti.\n\nIhan kun nuor tyttö hään kiäntyvä kiepsaht porstuvakammariin takas ja\noikein emäntä-iänellä alako ökäästöö:\n\n— Junnupetter! Oo tuota korsuntas nyt jo hörppimätä, et näy selevee\nsaavan. Ala nousta, ettei mää poutapäivä pilalle.\n\n— Kä, kä! Oo tuossa nujjuuttamata. Piäsöö tästä vähemmällä!... Häh?\nettäkö oes pouta?\n\n— Oo kähmyilemätä, vuan jouvvu, hyvä sielu, että suahaan ies yks\nlato-ala valamiiks.\n\nKiire siitä tul kassiin, ei sunkaan se autakkaan akkain käsissä\nkiemurteleminen. Piäasia vuan on, että Junnupetter sai vuatteesa\nviskatuks piällesä ja alako ehtiä polovillasa penkin alta piippuva,\nja emäntä, kun työns einekahvia turvan alle, ei tuas ruahtinna olla\nriäkäsemätä, että »mittään se nyt siellä penkin alla hamuileikse.\nMeinooko se Herrasiunauksen oikein poloviperältä pyöräyttee, vai mittee\nse ähertää?»\n\n— Ka, kun piippu on kaonna.\n\n— Ku ei nenä! Tuossahan tuo könöttää nokkas alla koko koje, eikä mies\näksentieroo ei alunkaan. Vielä savuaahii.\n\n— Persmala! Siinähän se...\n\nKun Junnupetter ol jo saunan sivulla miesten kansa mänössä, niin emäntä\nalako huitoo ja kirkuva poistuvan pohjista, että elähän, kun vielä\nunehtu.\n\n— Miltään se nyt siellä kiekuu? Jos ois männä ja kysyä. Mää sinä\nTaavetti ja kysy, mikä sille nyt män, vai mittee se ojenteleikse.\n\n— Tuntuu huutavan, että ottoo, jos ei niät nämä miehet riitä,\nHoikkalasta miehiä lissee.\n\n— Häh?\n\n— Niin, että lissee, jos ei niät riittäs niitylle nämä.\n\n— Meinookoon tuo paljonnii lissee.\n\n— No, ossoohan nuo kysymättähhii ottoo. On kait siinä alloo, ennenkun\njoka paikassa seiväs heiluu.\n\n— Kä, kä, ossoo, ossoo, en minä sitä! Mää Taavetti ja hae niin paljo\nkun suat. Vaikka ois tässä jo omillahhii miehillä iletty yrittöö, vuan\nkun kerran emäntä sano, niin suattaa kait niitä ottoo, että on!\n\nEi niitä sattunna kun parkymmentä miestä koko mäkmualle, vuan ne tul,\nkun Taavetti sano, että kyllä se Junnupetterin Juljaana lantit puoltaa,\nkun tuletta heinän kansa tappelemmaan.\n\n— Ja niittee työ niin paljo kun on onkoo! isäntä ilimotti. Syyvvään\nsitte kovast ja ollaan koko päivä.\n\n— Niinkö että vuan niitetään? Etteikö yhtään heilutella ja kohennella.\n\n— Häh? Kä, kä, tässä nyt kohentelemmaan. Sano Juljaana piisoovan\npoutoo. Hajotelkoon sitte hameväk. Myö niitetään.\n\nJa siinä se män päivä puolisille ja syyvvessä isäntä kerto korreita\njuttuja. Ol ollu niät yks Pohjolainen hänen nuoruuvvessasa, joka, kun\nsyötti, aina kehu, että: sööka vaan, sööka, kyl se hövä rooka on.\nRasvainen kalan soolavesi ja pototototoo. Tarkotti niät pottaattia...\n\nSitte alako sattoo nuhhuuttee, ensin hilijoo, että kuulu vuan\nhilijainen hyminä, sitte niinkun ois alakanna akanat Luojan silimee\nhierostella ja itkennä oikein omasta halustasa.\n\n— Niitto piäl vuan, pojat! Ei surra, jos sattaahhii, komens isäntä.\nJuljaana käsk!\n\nSitte kun taivaankans alako ottoo ollaksesa iltoo, lähettiin\nkotmökille. Oikein ol ilikeen hyvä isännän miel.\n\n— On sitä nyt tuota olemista, kuus lato-alloo aholla kellelläsä. Ei\nsunkaan kykene Juljaana moittimmaan, ettei oo heinä hajonna!\n\n    »Paaluppii, paaluppii,\n    rasnajeeli suminee...»\n\nlaulel hään lopuksi ja lisäs:\n\n— Vuan kyllä se nyt Luojallai on ves helepossa, kun näin valuttaa.\n\n— Soon juonna ruisjuomia, lisäs joku.\n\n— On voinnuhhii, vai oisko oppipoijat, jotka iliveilöö...\n\nKottiin kun tultiin, niin män het Junnupetter porstuvapohjakammariin ja\niäns:\n\n— Nyt on, Juljaana, että heiniä.\n\n— Niin laossako?\n\n— Eikä kun kellellään aholla. Kuus lato-alloo, että mua peittyy ja\nkerrassa hyviä heiniä!\n\n— Herra varjele! Ja sattaa!\n\n— Ka, sattaa, ja satakoon!\n\n— Vuan eihän heinät saetta suvaihe! Etkö sinä, älämikkö, äksentieroo,\nettä eihän se, jos on, mutta olla laossa. Heinät kostuu, toljake! jo\nviimen ärjäs emäntä äkkeistyin.\n\nPenkille vaipua hymäht Junnupetter ja oikein särkevän sulkeella iänellä\nätyröi piätäsä pittäin:\n\n— Herra sun siunattu, nyt sattaa...!\n\nErreys se kait ol, en minä muuta sano, vaikka ei sillä taija\nJunnupetterillä hoksentieruukaan hyvvee olla...\n\n\n\n\nKELLO\n\n\nMyö istuva körötettiin Penun kansa kolomannen luokan tupakkakupissa,\nmatkalla Penun sukulaistaloon Pieksänmäelle, kun hään aijan kulukkeeks\nalako jututa posuta:\n\nMonenlaisia niit on näitä immeisiä tiällä tämän armon laakson\nlevveyvessä, hyvvee ja huonoohii kun kukkoo kejoilla. Mikähän lie\nminniilainen, mikä meinoo yhtä ja mikä toista, millähän on järenjuoksu\nveiterämp, millä tuassii tuhmanmuhjakka. Mut kaikki myö vuan ahertoo\nmyyrästettään, että hik helepeinä tippua tojottaa nokanvarresta.\nEik oo niin tuhmankuhjakkoo, jok ei omia meinojasa tolokuttee\npärmenttois ja omia rustinkiasa reistaileis. Mää tiijä, kuka tässä\nkukkona kommeileikse, kuka kanana, mutta viisastunna soon vuan tämmäi\nmualima Aatuvainoon ajoista asti. Nyttii näin ajjoo körötettään\nruununmyöpelissä kun komettii herrat, jotei ois Aatu-vainoo viihtinnä\ntehhä ei unessakkaan. No, ei tainna olla konehtyöriä, kun läksivät\nParatiisista pakenemmaan...\n\nEt taija ennee muistoo sitä ajankemmausta, kun minnäi vielä Puaslahen\nPosttalossa renkinä ryöhkäsin? Eikä taija piipahtoo mieles kuppeeseen\nsen aijan immeissisä ykskään sielu? Riistaveteläinenkään, se\nJuuruspoloven Juhannes-vainoo? Siitä ja sen elämänkulukkeesta sit\noon ruvenna aatella ahventieroomaan, että kummoo soon tämän immeisen\nelämänresuna. Siinäi ol mies semmonen, että liekkö lähtienoilla\ntiijossakkaan, terävä kun konneensiip, mies vahva kun hevonen, ja\ntyötä tehä tuivert kun massiina ikkään. Mää tiijä, mikä ois vielä\nJuhanneksestai paisua pelemahtanna, vuan Luoja löi kellelleen kesken\nehheintä elämöö. No, hyvä se tais toisekseen ollahhii, että otti ja\nkuolla kemaht — ei niät ollu oikeessa sätkässäsä joka piirteeltäsä.\nJärki niät tahto toisin aijon niin mutkille hypätä, että pan miehen\nmeiningit vähä vinolleen, kun sattu. Kun et taija muistoo koko\nketaletta, otan ja vähä kuvvailen, jos niät viihit vaivautua, että\nkuuntelet ja piet reikiäs auk.\n\nSol Juhannes semmosesta rikkaan poijasta pyörähtännä mualiman juoksuun.\nMitä lie oppia suanu, en tiijä toimittoo, vuan lopuks ol vuan\nviäntäynnä Puaslahen isäntärengiks. Kova sol kompeissasa, pit tehä\ntyötä kun muurahainen uamusta iltaan ja Juhannes höttyil jokkaisen\nkintereillä. Hään se tais hoitoohhii Puaslahen asjan kulun, viljan\nmuokkuun, niityn ja karjan. Mainio sill ollii räkninkpiä. Puotti\nkun hyllyltä, että niin ja niin paljo sitä nyt on siementä kylyvee\nyöhkästävä, niin paljo puitava, niin paljo myyvvä hymmäytettävä. Ja\nhyväst ne asjat kiänty, män kun karhilla kulettain — ei niät Juhannes\nollu viinamiehiä, eikä öitäsä tyttöin komprommissa kuleksinna.\n\nViisaana myö sillon Juhannesta piettiin, ei niät tunnettu miehen\ntapoja. Ottipas sitte muuvanna aikana ja näytti nuamasa toiseltapäin.\n\nSol niät yks illankaihe, kun myö istua nökötettiin Puaslahen\nriihrakennuksella ja ihhailtiin iliman ihanuutta. No, viäntäytyy sitte\nmuihin mukkaan kylän polokua Juhannessii. Ei ollu ennee entisessä\ntemmassasa. Ouvokseltaan näytti iniheen ouvolta. Silimät sätteil ja\nnuama noljotti niin kummast. Miesten parriin piästyväsä hään nauroo\nhujautti ja ontonaukeella iänellä tuhahti:\n\n— Nyt soon Juhanneksellai kello.\n\nMyö ensin niin meinoovasti kahtoo muljautettiin, että mittee se\nsähisöö, kun hään tuas hymähti:\n\n— Niin lokkapa, oikee ankkastreeli.\n\nHään vetästä villautti liivintaskustasa umpkuer kellon, että vitjat\nniin kauniist kilaht.\n\n— No, ka, ompaan ja oikee kelemeekuer kuunartti. Keltään tuo kiännälti\nkättees?\n\n— Heiskalan Vesteriltä ostin. Ke, ke, kun se kimalteleikse, kun aurinko\nsen silleeseen ottaa. Ke, ke, kun kihtoo.\n\n— Näytä tuota, että katotaan, onko oikein ruppiisi. Ja vitjattii taitaa\nolla oikein nurreeta nikkeliä, kun nuin silimään pistäävät?\n\n— Nikkelhännät noon, oikeita vapriikin vehkeitä. Elä, elä hyvin hankoo,\njos kauttaa kihtosa... Elä aukase, ka uskothaan tuon...\n\nJuhannes hättäil ja hämmyil meijän ympärillä ihan ymmälläsä, kun kelloo\nkateltiin. Kun joku kehasta kujeesti, niin piäst paksun hörönaurun...\nMutt ei ollu Juhannes ennee oikeessa eekumassaan, silimät tuivers niin\niniheen ilikeesti...\n\n— Eihän tämm oo kun kumlantti, ehta silinkri koko kommeus. Ei seiso\nrupiisia vällauvvassa eikä kiviä erota.\n\n— Häh, vai silinkri. Oo önkymätä, vai silinkri, kun ihan uusaikanen\nankraatti... Ei tunne kelloo mies!\n\nJa Johanneksen silimät seisahtivat. Hään tempas kellon toisten käsistä\nja nuttusa helemaan sitä hangattuvasa sano:\n\n— Kato vielä, kun kihtoohii nuin kommeesti, ke, ke! Kato ryökästä, kun\nniin puhtaasti kiiluu kun peil.\n\n— Lie puhas kuoriltasa, vuan ei näyttännä olovan justierattu eikä\nlakastu värkiltäsä. Likanen ol! Saisit viijä puhisteelle uurmuakariin.\n\nVuan Juhannes heilutti kelloo hännistä ja loiht alavarriin, että\nkylläpä se kihtoo, voi hyväkäs kun hempeest kihtoo...\n\nSinne se sitte jäi, kun myö tarsittiin talonpihalle. Männessä mulle\nhymäht päiväläis-Isko, että ei taija olla nyt oikeen asjan kuluku.\n\n— Näytti niin kumman kuikeelta, koko mies. Näitkö kun silimä säreht,\nkun kahto kihtoomista? Eiköön oo selevintä, että seisautaan ja\ntähätään, mikä siihen vielä suattaa pistee. Kato sun sakara, kun männöö\nja ottaa venneen! Ehhään tuo saateri meenanne sitä järveen kyyvvitä!\n\nJuoksujalassa, semmosessa puelhölökässä, myö oijustettiin\nrantalepikkoon, valakaman luo varalta. Sieltä nähtiin myö Johanneksen\nmelloo lopsivan lahen toiselle puolen, hietikkorannalle, jossa aurinko\noikein ottavasti paistoo lekotti. Kuultiin mittee puhuhii. Enstäsä\naukas nuttusa ja sitte otti kellosa, rimmautti kellolleen sen kapselit\nja hännästä pittäin lahenkalavoon lask. Alako sitten uitella eestakasi\nja viimen rupes hangata hierustelemmaan.\n\n— Vai likanen, hymäht, eipään oo likanen, kun kihtoo veen kaihteessai\nnuin veikeesti. Ke, ke, kun kihtoo, ke ke...\n\nJa hään ihastel siinä pitkän ruppeeman...\n\n-— Männään pois, sano Isko. Ei se sitä henno heittee. Näkkyy olovan\nvietink, erityinen väläkkyviin mielhalu...\n\nIltasta syyvvessä sieltä Juhannes jalottel tuppaan. Suu rempseessä\nnaurunremakassa hään astu pöyvän luo ja kelloosa riiputtain rönkäs:\n\n— Ei kait nyt oo likanen, kun minä sen pestä hotasin tuolla lahessa!\nKe, ke, kun kimalteleikse, ke, ke, kun on kun peil, ihan kun peil...\n\nSilloin kait se lie alakanna vähä jo möyrystellä järkmeiningissä. Siitä\nlähtiin se ol sitte sekava.\n\nNiinpä niinnii, paljo niit on immeisiä tässä armonlaakson laijassa ja\nmillähän lie mihhii piähän piipaus ajettavana; harvalla se on vuan\nsemmonen kiillon vietink kun Juhannes-vainoolla. Vai viisastunekko\nmaalima joka askeleella, ja joka askeleella kansa tuhmistune? Vuan\njunnai taitaa jo huutoo hojottee, tulloo asema. —\n\n\n\n\nKILIPAILU SEHHII\n\n\nMeijän Murtolahteen viittoovasta vikkerviljelyksestä vitalikkoon on\nsen herrassyötink Hilipummin asunto. Ja sill on sillä Hilipummilla\nvähä mukava ryökkynä. Niin tekövä ja hööl ja ovela kiänteissäsä kun\nherrasimmeiseks hilipein immeinen ikkään. Täynnäsä kujetta ja konstin\nkojetteluva. Mainihen sen vuan siks, että kun otti ja munnii, vanahan\nmieskiäppänän kansa kometiijoo koetti. Sol se »pohjoismainen kisajuttu».\n\nSill ol Hilipummin ryökkynällä niät ratoksesa tapa tuontuostai\npilikästäyvä meijännii pirtillä. Tämän kerran se tulla tuhaht, kun\nminä olin ottanna ja juur justiisa panneunna kahvihalon pienentellyyn\nsille meijän eukolle. Sattu niät sillä tappoo, että uamun ujjeessa\njuoksuttivat meillehhii tärkeen tiijon, että ois muka Etelälahessa\nReitun Rispiinan lapsen kastaiset ja kuhtuvat kaekella tappoo meitäi\nsiihen siunoomajuhlaan. Vuan se meijän muer sai het kutun kuullessasa\npienen valon valakkeen piähäsä, että siin on pohjalla pontevampoohii,\nettä niät niissä lapsen löytäisissä miesväelle meinataan vähä niinkun\nnäyttee lasin laetoo — no, sanommahan sakkeilemata, että Reittu kuul\nkomhoijanneen viitisen litroo viinoo ja kaks koljanttia ja — no,\nymmärtää sen yskän! Ja semmosiin pittoin pittää meijän muerin aina\nviimenen sanasa sannoo. Soon semmonen raitishenkinen mukamas, ettei oo\nmännäkkään, missee mittäi tarjotaan, iliman suurita supliikita. Kun\nminä kuitennii kehkeilin juhlatamineihin työntäymään, ja muer huohmas\ntässä toen tulovan, niin se turvautu lopuks siihen ussein kylliks\nkiäntävään ja koeteltuun keinoosa ja kemaht porstuvanpohjakammarin\nvuoteelle valittelemmaan sisuksiasa. Sai lentsusa tae luntsusa, joka\nsen joka rahtierkuhtuin tultuva tappoo. Ja niin män sitte äkkiästäsä\nhuonoks, että ei kun jättäy hoitamaan hyväkästä. Sano jo haukkovasa\nhenkijään ja että erotessasa jois vielä kupin kuumoo. Kun ei sattunna\npilikotuita puita, niin pit mun sipasta pyhänuttu nurkan naulaan\nja panneutua puun pienentellyyn. Niissä hommissa minä hiäräsin hik\nhatussa, kun se Hilipummin ryökkynä siihen laittautu. Mikä lie kuje\nollunna mukana, ol kun kelekka, vuan ol jalakset kun pitkospuut ja nii\nku takkietin käspuut ylös istumen takkoo tojotti.\n\n— Mittee se Rietrikki nyt touhuvaa? kysäs multa.\n\n— Näkköö kaet tämän toemenjuoksun, että kakluunhalakoja kapistelen.\n\n— No mikä se nyt kesken puhteen Rietrikin riivautti nuita\nnuivertammaan? Niin, justiisa julukisena ristijäispäivänä vielä.\n\n— Nepä ne ristijäiset tähän touhunsa työnsii.\n\n— Taes akka suaha tuas sen tavanmukasen pitotautisa? On kaet sitä\nRietrikkiä niät sinne rahtaisiin reistattu kuhtuva?\n\n— On hyvinnii, ja kun olin ottoo ja lähtee, niin muoriin, kun ei\nhoukutuksesta hersynnä, pistihe se pikataut, se luntsu. Sille minä\ntässä oon sielunlähtöpuita pienentelemässä. Kahvija niät pist piähän.\n\n— Johan minä arentierasin, että —! Vuan sinne taitas ristijäisiin\nRietrikillä riitingit hyvinnii vettee?\n\n— Minkä lie vetännä. Vuan eihään tässä ennee mitä taija. Poes sieltä\nkaet olla pittää. Myöhästynnä jo muutennii kaet oesin parraasta kahusta.\n\n— Elähään sano, Vuan jos minä niinku ottasin ja auttasin, Niätkö mikä\ntämä kelekka on?\n\n— Ka näkköö tuon.\n\n— Tämmönen potkukelekka. Ei tarvihe kun näille jalaksille astuu ja näin\npotkasta sivvauttaa välliin, niin jiäpi julukinennii taival jälelle.\nTäst ois muuuten tuonne Etelälahteen myötänen mäk, ettei kun laskee\nsujauttais ihan talon porstuvan pieleen. Etköhän ota ja laskee luihauta\ntällä? Suathan tämän laenaks, kun sitte tultuvas tuot.\n\n— Miel kaet sinne suunnittas ja vietink vetäs. Vuan on ikävä iliman\nemäntätä lähtee ja kun henkijäsä vielä haukkoo. Hyvä suattas olla\nkievarkyyti.\n\n— No ei kylässä kiivaampoo. Slvvauta vuan salloo. Kyllä minä sillä\nvälin piipaun emännän pakkeille ja kahvit keetän. Sano, ett ol sairas\nja ei myöntäynnä lähtemään. Muuten, eikö tuo jo lie luntsustasa irt,\nkun luuloo että lähtö jäi ja sinä jättäysit taloks. Koetahan kujjeellas\ntätä konetta.\n\nEn viihtinnä ryökkynöö vastustella, vaikka viihitti aekamiehen alakoo\npotkia syytöntä piennarta. Kujjeessan tälläysin kuitennii hyvin\nhurskaan näkösenä kelekan jalakselle ja tarrasin kaiteista kiin. Sitten\npotkasta sivvautin. Ja liikkeelle se ryökäs läht. Ihan ku irtautu ja\nalako solua koht kyökin rappusia. Minä potkimaan ja tyyreemään. Aijon\ntällätä sen kulun kommeest siihen kyökin etteen ja siihen seisahtoo.\nMut se ryökäs ryöstäyty ja alamäessä alako männä nii, että ves silimiin\nsihaht.\n\nMikä lie sitte sen muerinnii sängystä nostattanna. Kaet heitti se\nluntsu, kun luul lähöstä jo piästyn. Sol jo talloustoimissa ja\npistihe parraeks kyökin rapuista selin pihalle, kun minä niine\nkonneinen lähättäysin. Takaperin kuluk ja jottai sikiöille siinä\npelemus. En ennee nähny vauhilta tyyrätä, vuan äksäytin suoroo piätä\neukon kintuille, että olin kirvota koko kelekasta. Vuan vakavast kun\nkiin pi'in, niin en nenneen vaaraan suana. Eikä siinä eukollekkaan\nerin pahast käyny. Kintut vuan petti ja jalat jäi äkkiä alta ja se\nkiulu käessä (kait ol juottamaan mänössä) puota puksaht istuvalleen\npotkuriin. Ja niin sitä lähettiin. En ennee ies potkija tarvinna,\npysyttelinhän vuan vakavast jalaksella. Eukko ei enshättään suanu\nsannookaan, vuan sitte syönty siunuustelemmaan.\n\n— Rietrikki, herra jiesus, hulluko soon. Mihinkä se, mittee se... mikä\nse...?\n\n— Oohan iäneti ja pie kaplaista kiin... ei tässä ehitä muuta...\n\nEikä siinä ehittykkään. Niin män, että ellostelemmaan pan. Mutkissa\nkohona kimpoil ja kiänteissä kinoksija pitkin oijustel. En uskaltanna\nennee auk'silimänä olla, vuan sulin silimän ja siunuustelin yksinän.\nMuer suu auk ja silimät pyöreinä tuijotti kuin taijottu. Ei ymmärtännä\nkaet, missee kyyvissä kuluk, kun niin arvoomata rekkeen ryöstäyty.\nKiulu kimpos jumala ties mihinkä muutamassa kinoksessa, ja yks puun\noksa otti multa hatun huostaasa. Aattelin, että ant männä, kun on\nmännäksesä, kuhan ehyvenä ies johonnii eksys.\n\nYlläällä mäellä ryökkynä riäky jottai ens palakinnosta, pohjoismaisista\nkisoista ja mistä lie — en minä ehtinnä kuulla.\n\nPuelmatkassa, miss on se äkkijyrkin hyppyr, näin kaukoo jonnii miehen\nylös mäkkee kävellä kyökkäsevän. Likemmä tultuva tunsin sen Etelälahen\nEenokki-rengiks. Minä het huutamaan, että tie auk taivasta myöten,\nettei niät etteen erehtys. En tiijä liekkö hihkasun viärin hoksanna tai\noisko auttopuuhat pistännä piähän, kun se ketale kuitennii tul liijan\nlikelle ja...\n\nMikä lie konneesta sipassu sen kellelleen siihen piällyspuihin\npiälle, kuatu niin että kelekka rytis ja Eenokki voehkas... Vuan ei\nsiinä auttanna muu kun kyytiin tyytyminen. Näky Eenokki haparoevan\nkiinnipi'intä...\n\nOl se männöö, herra vieläi varjele. Kahen ja puolen kilometrin mäkmatka\nei kun kihaht. Ja minä aattelin, että ei tämä lyst lopu limilleen,\neikä se loppunnakaan. Yhä vuan vauht kiihty, ja kun alettiin lähetä\nEtelälahen pihhoo, rupes jo pelottammaan. Se niät tie juoksoo niihin\nporstuvan pieleti ja siinä kurvautuu, kunneka viep jiälle vesavannolle.\nMinä jo aattelin, että uijjaan sitä nyt kaikki kolome tämän lorun\nlopuks avannossa... Vuan ei se tok niin tuhmast käyny. Näin jottain\nharmoota sivu livahtavan. Ahah, arvelin, soon Etelälahen riih ja tuos\noi portinpylväät, tuossa piha-aetta ja nyt porstuva...!\n\nSiinä minä sain valon piähän minnäi. Äkkinytkäyksellä minä kiänsin\nkelekkoo, ja varjele sitä kiiltävöö hummausta. Lensin ainai par syltä\nilimassa porstuvan evuskinokseen, eukko tulla tuhaht mun niskaan, ja\nEenokki kahareisin meijän kahen piälle. Kelekka kimpos tuvanseinee\nvasten ja särk seihtemen ruutuva, ja kaplaat ja käspuut ei ku kimpoel\nilimassa pitkin pihhoo.\n\nSiihe sattuvat juur Reittu ja Rispiina rappusille, kun meijän kuorma\nsiihen suhaht. Silimät pyöreenä ne sitä puuhoo silimäel ja ihmettel\nvähä, ku myö kinoksesta kiivettiin: minä hatuta ja nuttu ja liivit\nauk ja napita, muer huivita ja luussin hihat rikki, käessä vielä\nkiulun käspuu, Eenokki kans hatuta ja toinen rukkanen tiessään, koko\nruumis kun ruumenina. Vuan kyllä ne sitte siunuustel ja vähä monneen\nkertaan toivottivat meijät terveeks, ku kuulivat asjan. Nol jo Eenokin\nehättäneet meitä hakemaan, ja myö tuotiin Eenokkihhii samassa kyyvvissä\ntakas.\n\nJulumat juhlathan niistä paesu, eikä eukkokaan ennee luntsusta\nviihtinnä valitella. Vasta uamulla minnäi kottiin kompuroin sieltä.\nHattu löyty västä kevättalvella korkeen kuusen yläoksilta ja eukon\nhuivi errään pisteaijan seipäästä, vissiinnii viitisentoista\nvitalikkosylen piässä tiestä.\n\nVuan kyllä minä sitte sitä ryökkynöö vähä korreesti kiitin niistä\n»pohjoismaisista kisoista».\n\n\n\n"]