Etappijääkärinä

ETAPPIJÄÄKÄRINÄ

Meren hengessä kirjoittanut

Jussi Sihvo

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.

I luku.

Kevään saapuessa Lockstedtin leirille vuonna 1916 varustautui Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 lähtemään itärintamalle. Taistelukoulutusta tehostettiin, aseistusta ja varustusta uusittiin ja yksiköt järjestettiin lopullisiin muotoihinsa. Niistä seulottiin pois sairaat ja puutteellisen koulutuksen saaneet, jotka siirrettiin täydennysjoukkoon eli Ersatziin, samoin kuin nekin, jotka aikaisemmin tai myöhemmin aiottiin komentaa etappitehtäviin. Näiden viimeksimainittujen joukkoon joutui myöskin allekirjoittanut.

Kun 2. komppanian päällikkö kapteeni Bade tiedoitti minulle etappiin siirrostani, ei hän selittänyt, mistä siirto aiheutui, joten olin alussa aika lailla tyytymätön, mutta totuin vähitellen ajatukseen. Myöhemmin tuli täydennysjoukkoon myöskin Oskari Villamo, ja toisten touhutessa rintamalle lähtöä hän ja minä opetimme eri koulutustasoilla olevia miehiä, koettaen juurruttaa näihin preussilaista sotakuria.

Eräänä päivänä huhtikuun lopulla ilmestyi kapteeni Heldt siviilipuvussa leirialueelle. Hän oli syksystä 1915 alkaen toiminut jääkärietappilaitoksen päällikkönä Ruotsissa, asemapaikkanaan Tukholma. Villamo ja minä aloimme aavistella, että oli tekeillä jotakin, joka mahdollisesti koski meitäkin, ja niinpä saimme jo seuraavana päivänä käskyn mennä Heldtin puheille 2. komppanian kasarmin edustalle.

Tervehdittyään ystävällisesti Heldt sanoi, että nyt oli järjestettävä veneyhteys Vaasan —Uumajan linjalle, sillä Pohjanlahdella oli purjehduskausi alkamassa. Hän tiedusteli minulta, halusinko tulla komennetuksi sinne, merietapille. Tehtävänäni tuli olemaan moottoriveneen kuljetus Ruotsin ja Suomen välillä ja minun oli löydettävä veneeseen sopiva koneenkäyttäjä, jonka sain itse ehdottaa, jos tunsin jonkun pataljoonassa. Olin tietenkin valmis sanottuun tehtävään, ja mitä tuli koneenkäyttäjään, välähti heti mieleeni Konrad Laaksonen konekiväärikomppaniasta.

Laaksonen ja minä matkustimme seuraavana päivänä Sassnitzin kautta Ruotsiin.

Konrad Laaksonen, nykyisin everstiluutnantti Pohjois-Rykmentissä, oli opiskellut sähkö- ja konealaa Saksassa useita vuosia, joten hän oli saksankielen taitoinen ja Turusta kotoisin ollen hän hallitsi myöskin ruotsinkieltä jokseenkin täydellisesti. Me tunsimme toisemme, sillä olimme aikaisemmin asuneet samassa tuvassa, ja välillämme vallitsi luottamuksellinen suhde, mikä oli tärkeätä tulevassa tehtävässämme. Laaksonen tunsi moottorit, ja minä olin merillä purjehtiessani jonkin verran tutustunut meren tapoihin.

Paljoa emme tietäneet tehtävästämme, mutta se ei meitä huolestuttanut. Siviilipuvussa oli taas vapaampi oleskella, kunniantekovelvollisuuttakaan ei enää ollut.

Suolaveden tuoksu ja raitis meri-ilma laivamatkalla virkistivät, ja maukas, runsas ateria tehosti vaikutusta.

Tukholmassa saimme ensimmäiset toimintaohjeemme: meidän oli etsittävä moottorivene »Lola» ja saatettava se purjehduskuntoon. Tämän tehtyämme saisimme lisämääräyksiä.

Lähdimme etsimään »Lolaa», jonka edellisenä syksynä ns. »Lassenin firma» oli hankkinut ja jolla parin ahvenanmaalaisen, joista toinen oli ollut lyhyen ajan Lockstedtin leirillä, piti syksyllä 1915 tehdä matka Ahvenanmaalle. Lassen oli Saksan tiedustelupalveluksen johtomiehiä Tukholmassa, joten oletan kyseisen matkan tarkoituksena olleen tietojen hankkimisen Ahvenan saaristosta ja Turun seudulta Saksan meriesikunnalle. Matka oli — niinkuin meille kerrottiin — supistunut pelkkiin meininkeihin, ja vene oli nostettu talveksi maalle Furusundissa. Meitä neuvottiin kääntymään erään tullimiehen puoleen, joka oli kotoisin Furusundista ja saattoi ohjata meidät veneen luo. Tapasimme miehen. Hän oli ollut henkilökohtaisesti venettä maalle nostamassa, se oli todella hänen huollettavanaan, kone irroitettuna ja hyvin voideltuna hänen kotonaan. Mies oli nuori ja reipas ja lupasi aivan lähipäivinä tulla itse luovuttamaan meille sekä koneen että aluksen. Sillä aikaa saatoimme panna työt käyntiin.

Ostimme liput Furusundiin, joka on vähäinen kaupunki meren partaalla Tukholman saaristoväylän suulla Suomeen purjehdittaessa. Siellä on tulliasema ja merikylpylä. Matkustajalaiva kulki aurinkoisena kevätpäivänä ihanaa saaristoväylää Vaxholmin linnan ohi ja laski pieneen laituriin tulliaseman luona. Nousimme maalle ja lähdimme ensi töiksemme tarkastelemaan maalla olevia moottoriveneitä. Niitä oli vain kaksi lähellä rantalaituria, ja heti ensi silmäyksellä saatoimme erottaa, kumpi oli »Lola».

Oli jo iltamyöhä, joten emme enää ryhtyneet työhön, loimme vain yleissilmäyksen tilanteeseen ja menimme etsimään majapaikkaa merikylpylän hotellista.

Kello kuudelta lähdimme seuraavana aamuna rantaan, vaikka saimmekin lähteä ilman aamukahvia, sillä merikylpylän ravintola ei avautunut ennen kuin kahdeksalta. Olimme tämän johdosta vähän aikaa nyrpeällä tuulella, mutta vain hyvin vähän aikaa, sillä pohjolan kevätaamu oli kirkas ja aurinkoinen. Raikas ilma täytti keuhkomme, ja linnut laulelivat niin iloisesti rannan puissa, ettei siinä kukaan saattanut pitempään murjottaa. Ei ollut vielä montakaan päivää kulunut siitä, kun Lockstedtin leirillä olimme saaneet tähän vuorokauden aikaan napittaa huolellisesti takkimme ja vastata siitä, että kahdeksan tai kahdeksantoista muun vapautta rakastavan nuorukaisen napit olivat kiinni, vyöt vyötetyt, saappaat kiilloitetut, leuat ajellut ja kiväärit rasvatut juuri tarpeeksi eikä enempää. Oli ollut lisäksi tusina muita pikkuvelvollisuuksia, joista nyt olimme vapautetut, velvollisuuksia, joiden laiminlyöminen aiheutti ryhmänjohtajalle erittäin epämieluisia hetkiä kaikkinäkevän esimiehen silmien edessä, jopa saattoi murskata hänen maineensa ja tehdä tyhjäksi hänen ylenemismahdollisuutensa sotilasuralla. Me onnelliset sen sijaan olimme täällä, yllämme uudet siniset overallit, eikä kellään ollut nokan koputtamista siitä, pidimmekö napit auki vai kiinni, ajoimmeko partamme joka päivä vaiko kerran viikossa.

Ja »Lola» miellytti meitä heti ensi silmäyksellä, vaikka se olikin vielä kuivalla maalla. Se oli lähes kymmenen metriä pitkä, puoleksi kannellinen huvivene, jossa oli 15-hevosvoimainen Penta-moottori. Vaikka se oli rakennettu pääasiallisesti nopeutta silmällä pitäen, saattoi sen korkeasta, tilavasta keulasta päätellä, että se pystyisi nousemaan myöskin aallon harjalle. Sama henkilö, joka hoiti konetta, saattoi samalla ohjata, sillä keskelle venettä sijoitetun koneen takana oli ohjausratas katon alla, kuten umpiautossa, ja näkyväisyys eteenpäin tuulilasin läpi oli hyvä. Keulassa oli makuusija kahdelle, jopa kolmellekin, ja mainittakoon lisäksi, että vene oli hyvin kaunisrakenteinen. Sen loivasti kaareutuvat sulavat viivat tekivät silmää hivelevän vaikutuksen. Sen kauneus huomattiin hienojenkin veneiden joukossa.

Sekä veneen runko että koneen osat olivat hyvin säilyneet talven yli, kaikki oli tervettä ja lujaa rakennetta, joten meillä ei ollut muuta kuin ryhtyä työhön. Edessämme oli tehtävä, joka vaati aikaa, rahaa ja koko joukon työtä: veneen pohja oli raaputettava puhtaaksi sisältä ja ulkoa — rosoinen maali pois —, samoin sivut ja kansi, sen jälkeen alus oli maalattava ja annettava sen kuivua ennen vesille laskemista, koneen osat oli puhdistettava paksusta rasvasta, kone koottava ja saatettava käyntikuntoon. Laskimme tarvitsevamme tähän kaikkeen viikon tai kymmenen päivää, jos teimme pitkiä työpäiviä.

Lähellä venettä laiturin päässä oli sekatavarakauppa, josta sai ostaa tarvikkeita maaliöljystä ja trasselista aina ranskanleipään ja limonaatiin saakka. Meiltä ei niin muodoin hukkaantunut aikaa tavaroiden hankintaan, vaan saatoimme koko päivän aamusta iltaan pysytellä työmme ääressä. Se oli muuten hyvä, sillä heti ensimmäisenä päivänä meille tuli ikävä pois Furusundista ja rupesimme laskemaan herätyksiä siihen hetkeen, jolloin pääsisimme lähtemään Tukholmaan. Ensinnäkin meillä oli tietenkin pyrkimys saada nämä valmistavat työt suoritetuiksi ja päästä käsiksi varsinaiseen toimintaan. Toiseksi, jos viivyttelimme pitkään Furusundissa, saattoi kapteeni Heldt pian ruveta luulemaan, että olimme jääneet sinne hoitamaan terveyttämme. Ja kolmanneksi teimme sen havainnon, että Furusundissa kuolisimme ennen pitkää nälkään. Viisi kruunua miestä kohti päivässä, minkä saimme ylläpidoksemme, ei riittänyt muuta kuin asuntoon, yhteen ateriaan ja yhteen kahviin, ja me olisimme tarvinneet kolme ateriaa ynnä Laaksoselle tupakkaa. Olihan meillä määräraha veneen kuntoonpanemiseen, mutta öljyt, maalit ja pensselit tulivat maksamaan enemmän kuin oli arvioitu Tukholmassa Heldtin toimistossa, joten nekin rahat loppuivat kesken. Minun täytyi pyytää puhelimitse lisää kustannusten peittämiseksi, ja me saimmekin, mutta se ei oikeuttanut meitä ylittämään päivärahaamme.

Yhden aterian voimalla teimme työtä kello kuudesta aamulla kahdeksaan illalla, jolloin tuli pimeä. Silloin painuimme nälkäisinä vuoteisiimme kevätkolkossa hotellihuoneessamme ja aamulla lähdimme taas liikkeelle ilman kahvia. Tämä ei kuitenkaan turmellut hyvää tuultamme, sillä olihan olo muuten mukavaa, eikä kaikkea hyvää voinut toivoa yhdellä kertaa.

Tuli päivä, jolloin tarvitsimme avuksemme lisää miesvoimaa. Vene oli siinä kunnossa, että sen saattoi laskea vesille. Mainitsemani tullivartija — jonka nimi sivumennen mainittuna oli Andersson tai Erikson, ellei se ollut Pettersson — ja eräs hänen naapurinsa, joka oli puuseppä, työskentelivät kanssamme parin tunnin ajan, ennenkuin »Lola» kellui vedessä kauniina ja arvokkaana. Kun olimme miehissä sitä hetken ihailleet, suoritimme apumiehille heidän palkkionsa, ja se teki huomattavan loven vaatimattomaan rahastoomme. Seuraavana päivänä Laaksonen sai moottorin käyntikuntoon myöhään illalla, ja sen jälkeisenä päivänä olimme valmiit lähtemään.

Toinen veneen bensiinisäiliöistä oli vielä edellisen syksyn jäljeltä puolillaan polttoainetta, joten säästyimme kustannuksista siinä suhteessa, ja laskien sen riittävän Tukholmaan asti lähdimme tyytyväisin mielin liikkeelle. Ennen lähtöämme tullivartija kutsui meidät kotiinsa kahville, josta huomaavaisuudesta olimme liikutukseen asti kiitolliset. Hänen siistissä kamarissaan saimme kuulla semmoista, joka olisi Furusundiin tullessamme ollut meille hyvin suuriarvoista, mutta oli nyt arvoa vailla. Täällä olisi päässyt melkein mihin taloon tahansa täysihoitoon kolmella kruunulla päivältä.

Matka saariston läpi hienolla veneellä oli meille todellinen elämys. Niemiä, saaria ja salmia ilmestyi oikealle ja vasemmalle ja suoraan eteen ja ne sivuutettiin nopeaa tahtia. Laskimme ehtivämme vielä samana iltana Tukholmaan. Olimme jo sivuuttaneet Vaxholmin kauniin vanhan linnan, kun moottorista alkoi kuulua epäpuhtaita ääniä, se yskäisi pahasti muutaman kerran ja oli sen jälkeen vaiti.

— Mikäs nyt tuli? kysyin minä.

— En tiedä, sanoi Laaksonen, tarkasteli konetta ja veivasi sen käyntiin.

Sama temppu uusiintui lyhyen ajan perästä. Laaksonen sai koneen taas käymään, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Tällä välin ehdimme päästä erään uimahuoneen laituriin. Toverini tarkasti nyt bensiinisäiliön ja totesi, että se oli jotakuinkin tyhjä. Ja lähes kolmannes matkasta oli vielä jäljellä... Laaksonen sytytti savukkeen. Ryhdyimme pohtimaan tilannetta.

— Paljonkos sinulla on vielä rahaa? kysyi Laaksonen hetken savuja tupruteltuaan.

— Kruunu ja kolmekymmentä äyriä, vastasin.

— Katsos, minä ajattelin, että sinä olisit vielä tänä iltana matkustanut Vaxholmista laivassa Tukholmaan rahoja noutamaan, mutta ei sillä rahalla minnekään matkusteta. Ja minulla on vielä niin pahuksen kova nälkä.

Ruotsin kruunu vastasi siihen aikaan vielä markkaa neljääkymmentä penniä.

Suunnittelimme rahan tilaamista Tukholmasta puhelimitse, mutta siitäkin ajatuksesta täytyi luopua käytännöllisistä syistä. Oli jo myöhäinen ilta, joten tuskin ketään olisi tavoittanut enää puhelimella, ja me vaivuimme taas mietteisiimme. Lopulta välähti mieleen ajatus, jolla näytti olevan käytännöllistä arvoa. Tunsin Vaxholmin saarella erään taidemaalari Acken perheen sikäli, että olin kerran tai kahdesti käynyt aikaisemmilla komennusmatkoillani heidän luonaan viemässä kirjeen ja terveisiä jääkäri Gunnar Stenbäckiltä rouva Ackelle, joka oli Stenbäckin täti. Tein Laaksoselle selkoa tästä tuttavuudestani, arvellen, että siltä taholta kenties apu oli löydettävissä.

— Tarkoitatko, että menisit taidemaalarilta vippaamaan? kysyi Laaksonen.

— Eipä tässä taida olla muutakaan tehokasta keinoa, arvelin, joskin myönsin, ettei tapa ollut miellyttävimpiä, mutta mitä ei mies tekisi isänmaansa puolesta.

— No, heitä sitten irti, niin minä veivaan tämän koneen käyntiin, sanoi toverini.

Hitaasti, monien pysähdysten jälkeen saavuimme Vaxholmin rantalaituriin, johon kiinnitimme »Lolan» monien muiden veneiden joukkoon. Sen jälkeen menimme lähimpään vähäiseen kahvilaan ja tilasimme leipäkahvit, kävi muuten miten kävi. Kun kahvi oli juotu, jäi Laaksonen istumaan paikalleen vetelemään haikuja, mutta minä karkaisin mieleni ja lähdin astumaan taiteilija Acken puutarhan ympäröimää, kaunista huvilaa kohti. Hauskalta ei tämä visitille meno nuhraantuneissa pukimissa tuntunut, kun ei ollut aavistustakaan, miten nämä melkein tuntemattomat ihmiset suhtautuisivat asiaani.

Vanha taidemaalari Acke, Z. Topeliuksen vävy, tunsi tosin voimakkaampaa mielenkiintoa Ranskaa kuin Saksaa kohtaan ja hänen sympatiaansa olivat edellisen puolella, mutta Topeliuksen tytär ja hänen miehensä eivät saattaneet olla kylmäkiskoisia Suomen vapauspyrkimyksille — siihen luottaen kävelin edelleen. Sivuutettuani onnellisesti pihalla ärhentelevän koiran—koirathan ovat aina vihaisia pyytäjille — pääsin sisälle, ja herttainen vanha rouva Acke otti minut tapansa mukaan sydämellisesti vastaan, kiinnittämättä lainkaan huomiota ulkoasuuni. Taiteilija ei sattumalta ollut kotona, mutta siitä huolimatta lähdin talosta kymmentä kruunua rikkaampana kevyin askelin, melkeinpä juoksujalkaa alas rantaan.

Olisin kyllä ehtinyt käydenkin, sillä oli jo niin myöhä, ettei enää saanut kaupoista bensiiniä, joten meidän oli joka tapauksessa pakko yöpyä Vaxholmissa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa. Muutaman tunnin ajon jälkeen olimme perillä Tukholmassa ja kiinnitimme »Lolan» Kuninkaallisen Moottoriklubin laituriin Djurgårdsbrunsvikenissä.

Annettuamme klubin vahtimestarille juomarahaa ja kehoitettuamme häntä pitämään venettämme silmällä lähdimme kävelemään Heldtin etappitoimistoa kohti. Kuuma kevätaurinko pyrki sulattamaan meidät talvipuvuissamme asfaltilla, jolla tuulenhenkäyskään ei käynyt. Ja lisäksi oli omituista, miten horjahteleva kappale maapallo sentään oli. Tuntui ihan siltä, kuin olisimme astelleet aallokossa kamppailevan aluksen kannella, joka kohosi ja laski niin, että meidän oli vaikea säilyttää tasapainomme ja pystyasentomme. Viime ajan rasitukset, ravinnon niukkuus ja äskeinen venematka olivat aiheuttaneet sen, että tunsimme vieläkin olevamme keinuvassa purressa.

Oliko kapteeni Heldt meihin silloin tyytyväinen, siitä emme saaneet oikein selvää, mutta se oli kuitenkin varma asia, ettei hän ollut tyytymätönkään, sillä sen olisimme saaneet kuulla heti. Iltapäivällä saatoimme hänet Skurusundiin. Heldt asui nimittäin perheineen eräässä huvilassa lähellä Skurubro-siltaa. Ollen siviiliammatiltaan insinööri hän tahtoi valvoa veneen viimeistelytöitä ja pitää meidät lähettyvillään. Siksi saimme mekin etsiä itsellemme majapaikan Skurubron luota ja sen me pian löysimmekin eräästä täysihoitolasta.

Skurusundin seutu on luontonsa puolesta Tukholman saariston ehkä kauneinta. Kapea, pitkä salmi mutkittelee korkeiden, rehevien, huviloita täynnä olevien rantojen välissä. Kaikkialla näki iloisia kesäasukkaita, moottori-, purje- ja soutuveneitä ja muita aluksia. Salmen kapeimpaan kohtaan on rakennettu mahtava betonisilta, joka on Pohjois-Euroopan mahtavimpia; sen kaari kohoaa kolmekymmentäviisi metriä yli veden pinnan. Tämän sillan toisessa päässä oli pieni kaksikerroksinen huvila, jossa leskirouva Kähr piti täysihoitolaa ja ravintolaa kesävieraita varten. Meistä hän sai ensimmäiset vuokralaisensa sinä kesänä. Meille annettiin huone huvilan toisesta kerroksesta.

Pienen matkan päässä oli kapteeni Heldtin vuokraaman huvilan uimahuone, ja sen vierelle ankkuroimme »Lolan» niin, että sen peräköyttä kiristämällä saattoi vetää uimahuoneen laiturin viereen.

Heti ensimmäisinä päivinä maalasimme veneen vesirajaa myöten sotalaivanharmaaksi, koska arvelimme tämän värin parhaiten soveltuvan sen tuleviin tehtäviin. Harmaa sulautuisi paremmin meren sineen ja melkein mihin taustaan tahansa saaristovesillä kuin entinen kirkas mahonkiväri. Voidaksemme maalata aina vesirajaan saakka meidän täytyi ensin kallistaa vene painolastin avulla vahvasti toiselle kyljelle, maalata vastakkainen kylki ja antaa sen kuivua, ennen kuin saatoimme aloittaa toisen sivun maalaamisen. Ohi kulkevat matkustajalaivat saivat kuitenkin kapeassa salmessa aikaan semmoisen hyökyaallon, että se oli pilata työmme tulokset. Lopulta vene oli maalattu, sotaisen harmaa ja salaperäisen näköinen. Joskin se ulkona merellä nyt kenties saattoi paremmin piiloutua tarkastelevilta katseilta, oli asianlaita Skurubron molemmin puolin, ja Tukholman saaristossa yleensä, aivan päinvastainen. Mahonkinen vene voi mennä ohi auringonpaisteessa lekottelevan huvila-asukkaan raottamatta silmäänsäkään, mutta kun pitkä, harmaa »Lola» pyyhälsi ohi ja siinä kaksi päivänpolttamaa nuorukaista, jotka overalleissaan eivät juuri olleet kauppaneuvoksen perillisten näköisiä, repäisi hän silmänsä selko selälleen ja sanoi: »Va fan ä' de för en båt?»

Niin kauan kuin »Lolan» maalaus- ja kuntoamistyöt olivat vielä kesken, teimme tietenkin työtä aamusta iltaan, mutta kun ne olivat ohi, ei meillä ollut sanottavasti tekemistä. Se rajoittui kapteeni Heldtin kuljettamiseen Skurusundista Tukholmaan aamuisin ja usein hänen noutamiseensa iltapäivisin sekä veneen puhtaanapitoon.

Alussa pidimme Tukholmassa satamapaikkanamme aikaisemmin mainitsemaani Kuninkaallisen Moottoriklubin venelaituria, josta oli lyhyt matka etappitoimistoon. Sinne pääsi sitä paitsi oikotietä, pitkin kapeata kanavaa Djurgårdenin pohjoispuolitse, ja lisäksi, kun pysyttelimme hyvissä väleissä klubin vahtimestarin kanssa, hän piti venettä silmällä ja sivulliset loitolla. Eräänä päivänä sattui kuitenkin semmoista, joka vieroitti meidät Kuninkaallisesta Moottoriklubista.

Odottelin yksinäni veneessä kapteeni Heldtiä, sillä Laaksonen oli mennyt ostamaan joitakin konetarpeita ja luvannut palata Skurusundiin laivassa. Tunsin hienoista jännitystä, sillä vaikka osasinkin käynnistää moottorin suotuisissa olosuhteissa, en paljoakaan luottanut taitooni, jos se rupesi reistailemaan. Kokeilin käynnistystä moneen kertaan, ja melkein ensi vääntäisyllä kone lähti tasaisesti käymään. Hetkistä myöhemmin saapui esimieheni.

— Na, ist alles klar, Kapitän? kysyi hän.

— Ja wohl, vastasin minä.

— Wo ist Cheef Ingeneur? kysyi hän, kun Laaksosta ei näkynyt.

Heldtin tapana oli leikillisesti kutsua Laaksosta ylikoneenkäyttäjäksi (Cheef ingeneur) ja minua kapteeniksi.

Selitin minne Laaksonen oli mennyt ja ryhdyin panemaan konetta käyntiin. Väänsin kampia, mutta kone ei ollut tietääkseenkään. — Ahaa — virta, no nyt se lähtee, ajattelin ja väänsin kaikin voimin, mutta laihoin tuloksin.

Heldt tutki konetta ja teki purevia huomautuksia kalliiden koneiden ja kalliin bensiinin kehnoudesta nykypäivinä, ja me työskentelimme yhdessä kymmenisen minuuttia, jolla välin moni joutilas jalankulkija ehti pysähtyä rantalaiturille seuraamaan jännittyneenä puuhiamme. Eräällä vääntäisyllä kone sitten alkoi hyristä, vaikka vääntäisy oli aivan samanlainen kuin kaikki edellisetkin, mutta se kuuluu moottorin ominaisuuksiin, kuten ne tietävät, jotka joutuvat näiden koneiden kanssa tekemisiin.

— Hyvä, sanoi Heldt. — Päästäkää vene irti. Minä rupean ohjaamaan. Hän pujottautui ohjausrattaan taakse ja yhdisti koneen potkuriin heti, kun ilmoitin veneen olevan irti.

»Lola» oli ravakka lähtemään, ja niin olimme heti menossa. Laiturissa sen molemmilla puolilla lojui hienoja moottoriveneitä pitkässä rivissä melkein kylki kyljessä. »Lolan» keula oli valmiina väylää kohti, joten ei tarvinnut muuta kuin antaa mennä eteenpäin ja kääntyä sen jälkeen vasemmalle. Meidän oikealla puolellamme oli muutama tunti sitten valkoiseksi sivelty suuri, kaunis moottorivene. Kun »Lola» syöksähti eteenpäin, ilmestyi sen eteen väylälle pieni peräprutku, ja sitä väistääkseen Heldtin oli pakko kääntää jyrkästi vasemmalle. Seurauksena oli, että veneemme peräosa raapi mennessään äsken maalatun veneen kyljen puolittain paljaaksi, laiturille jäävien töllistelijöiden suureksi huviksi. Mutta laiturilla oli myöskin henkilö, jota näky ei huvittanut. Se oli klubin vahtimestari, joka oli veneen säilymisestä vastuussa.

Huomasin kyllä, että olimme saattaneet matkaan pahan revohkan, mutta minkäs sille nyt enää mahtoi. Huiskutin vain kättäni laiturille jäävälle, huutavalle ja kiroilevalle vahtimestarille ja tulevaisuutta silmällä pitäen koetin hymyillä hänelle ystävällisesti.

— Was ruft der dumme Schwede? uteli Heldt hytistä, jonne manaukset eivät koneen surinan vuoksi juuri kuuluneet.

— Eräs hänen veneistään raappiutui meidän lähtiessämme, vastasin.

— Schade.

Kun seuraavana aamuna olin Laaksosen kanssa laskenut Heldtin maalle Strandgrenillä ja menimme sen jälkeen Kuninkaallisen Moottoriklubin rantaan asettuaksemme johonkin väliin laiturissa, ilmoitti vahtimestari meille kuivakiskoisesti, ettei siellä ollut meille enää tilaa. Käsitimme, mistä tämä äkillinen tilanahtaus johtui, ja iloisina siitä, ettei meiltä vaadittu korvausta edellisen päivän vahingosta, poistuimme täyttä vauhtia paikalta. Ajelimme nyt Kastellholmille ja ryhdyimme vaatimattomina kansalaisina hieromaan tuttavuutta Kuninkaallisen Purjehdusseuran vahtimestarin kanssa. Yrityksemme onnistui, ja me pysyttelimme hänen kanssaan hyvissä väleissä koko ajan loppuun asti, mutta täällä varoimme toisten veneiden maalia, mikä ei ollut vaikeata, sillä purjeveneet olivat joko kokonaan maalla tahi sitten ankkuroituina lahdelle.

Päivät kuluivat muuten aika hauskasti. Maksoimme täysihoidosta neljä kruunua päivältä kauniissa huvilassa. Söimme kolme vankkaa ja maukasta ateriaa päivässä ja välillä joimme vielä kahvia ja teetä. Talon emäntä leskirouva Kähr piti kahden tyttärensä ja aikamiespoikansa kanssa meistä hyvää huolta, joten aikamme ei käynyt pitkäksi. Elämä oli aivan toista kuin siellä »alhaalla». Kun Heldt näki meidän ahkerasti ja täsmällisesti hoitavan tehtäviämme, ei hän katsonut enää tarpeelliseksi pitää meitä kurissa, joten saimme olla suurin piirtein omia herrojamme. Vene oli nyt täysin kunnossa. Kaikki kelvoton tai epäilyttävä oli uusittu, tarpeelliset merikortit, kiikari ja luotettava kompassi hankittu. Odottelimme vain lähtömääräystä.

Kauan meidän ei tarvinnutkaan odottaa, kun saimme kutsun »Ison Lassenin», saksalaisen kapteenin luo, joka oli vakoiluosaston päällikkö Tukholmassa. Hänen »firmassaan» oli toinenkin Lassen, laivastokapteeni, jota sanottiin »Pikku Lasseniksi». Iso Lassen antoi meille käskyn olla valmiina lähtemään Ahvenanmaan saaristoon tiedustelumatkalle aivan lähipäivinä. Tarkemmat ohjeet saisimme myöhemmin, toistaiseksi emme saaneet poistua mihinkään majapaikaltamme. Odottelimme lopullista lähtökäskyä hievahtamatta minnekään Skurubron vaiheilta ja tutkimme Ahvenanmeren merikorttia. Muutama päivä kului täten jännityksen vallassa, mutta sitten tuli peruutus, matkasta ei tullutkaan mitään. Mistä tämä johtui, jäi meille silloin arvoitukseksi, mutta myöhemmin selvisi, että yritystä pidettiin liian uhkarohkeana ja ettei meitä tahdottu käyttää Saksan Meriesikunnan vakoilutehtäviin, koska hyvin olisimme voineet jäädä sille tiellemme, jolloin etappilaitos olisi ollut venettä köyhempi.

Kului päiviä, jopa viikkoja, mutta me pysyimme paikallamme. Tuli juhannus kokkoineen ja tanhuineen, kesäkuu oli lopussa.

Kävellessämme eräänä päivänä kaupungilla tapasimme Vilho Suvirinteen ja Sulo-Veikko Pekkolan, jotka hiljattain olivat palanneet Norjasta. He olivat olleet siellä värväämässä suomalaisia merimiehiä lähettääkseen nämä Jääkäripataljoonaan. En enää muista, miten he kertoivat muuten värväysmatkansa onnistuneen, mutta Suven vasen silmä tiesi kertoa, että hommissa oli oltu. Sen ympärys oli vielä vahvasti tumman sinervä, joten se, jolla oli silmä nähdä, saattoi vetää johtopäätöksensä. Utelin Suvirinteeltä tapahtuman yksityiskohtia, mutta niihin nähden hän oli hyvin harvasanainen.

— Sen tunnustan, että meidän offensiivimme oli tällä kertaa heikko, oli melkein kaikki, mitä hänestä irti lähti.

He olivat olleet Oslossa mukana joissakin merimiesjuhlissa ja joutuneet erimielisyyksiin muutamien norjalaisten merimiesten kanssa, todennäköisesti kansainvälisen politiikan alalla.

Erotessamme sovimme, että he tulisivat meitä tervehtimään Skurusundiin, minkä he sitten tekivätkin.

Sinä kesänä ilmat olivat enimmäkseen aurinkoiset ja lämpimät, niinkuin sinäkin sunnuntaipäivänä, jolloin Pekkola ja Suvirinne saapuivat, mukanaan maisteri Väinö Puhakka ja parikkalalainen neiti Aino Kaksonen, joka oli Ruotsissa maanpaossa. Sijoituimme vierainemme huvilan kattoparvekkeelle ja vietimme siellä rattoisan iltapäivän. Parvekkeen kanssa samalla tasolla kulkevalla leveällä viertotiellä, joka oli meistä noin kymmenen metrin päässä, vilisi autoja, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä, kaikki ihmiset kesäpukimissaan. Parin kolmenkymmenen metrin päässä meistä naapurihuvilan parvekkeella istuskeli seurue Venäjän juutalaisia, ja salmessa huvilan alapuolella vilisi veneitä melkein kaiken kokoisia ja näköisiä.

Keskustelumme liikkui yleensä Jääkäripataljoonaa koskevissa kysymyksissä, värväysmatkoissa, »Lotan» tulevissa tehtävissä ja tuhansissa sydäntämme lähellä olevissa asioissa. Jääkäripataljoona oli mennyt rintamalle, sieltä ei kuulunut erikoisempaa, Merenkurkusta olivat jäät lähteneet, ja Björköläinen luotsi Nyman oli aloittanut liikenteen »Emden»-nimisellä moottoriveneellä. Joku arveli, ettei Heldt aikonutkaan lähettää meitä, Laaksosta ja minua sinne pohjoiseen, vaan aikoi pitää meidät koko kesän täällä Tukholmassa, niin kauan kuin »Emden» pystyi kulkemaan Suomen väliä. Semmoiselle tulevaisuudelle me venemiehet rypistimme kulmiamme.

— Puhutaanpa hiljaa, pojat, ryssät tuolla naapurissa kuuntelevat korvat luimussa, huomautti joku.

Keskustelumme ei kenties sinne saakka kantautunut, mutta naapurit seurasivat uteliaan näköisinä ilmeitämme.

— Lauletaan pojat, ehdotti Pekkola ja aloitti samassa voimakkaalla äänellään »Die Wacht am Rein», johon me toiset yhdyimme täysin äänin, aivan kuin olisimme olleet marssilla Itzehohesta Lockstedtin leirille.

Konserttimme ensimmäinen numero herätti tavatonta mielenkiintoa naapuriparvekkeella, sen saattoi panna merkille, joten alkumenestys oli hyvä. Seuraava esityksemme »Marseljeesi», laulettuna ranskaksi, saattoi kuuntelijamme ymmälle, ja kun tämän jälkeen lauloimme »God save the King», »Rossija, Rossija, Rossija, majaa», alkoi yleisö hermostua havaitessaan, että konserttiohjelma oli valikoitu heidän makuaan silmälläpitäen. Kun vielä täysin äänin olimme laulaneet »Du Gamla Du Friska —», »Kong Kristian stood vid höijen Mast», »Ja vi elsker dette Landet —» sekä lopuksi »Syttynyt on sota julma» oli naapurihuvilan lehteri tyhjä. Vanhan Väinämöisen keinolla, laulun mahdilla, olimme sen tyhjentäneet ja olisimme nyt saattaneet keskustella vapaasti mistä tahansa, eikä jokaista elettämme olisi pidetty silmällä, jokaista sanaamme kuunneltu, mutta vieraamme eivät voineet enää kauemmin viipyä, sillä viimeinen laiva lähti piakkoin.

Saatoimme vieraat laivalaiturille, joka oli huvilan rannassa. Samaan pieneen matkustaja-alukseen oli juuri noussut seurue miehiä ja naisia, joille rantalaiturille jäävä ryhmä piti jäähyväisserenadia. Alus irtaantui hiljalleen rannasta, laulu taukosi ja kaikki olivat hiljaa. Tällöin kohosivat Pekkolan karakteristiset piirteet esiin laulutervehdyksin saatetun ryhmän taustalle. Hän kohotti kätensä ruotsalaisten päiden yli roomalaiseen tervehdykseen ja sanoi syvällä, voimakkaalla rintaäänellään:

— Hesputei!

Sekä rannalle jäävät että laivalla olevat alkuasukkaat kummastelivat tätä profeetallisen tyyntä ilmestystä, joka puhui tutulle vivahtavaa, mutta käsittämätöntä kieltä.

Sen illan jälkeen odottelimme entistä kärsimättömämpinä lähtökäskyä, mutta se viipyi.

Lopulta tuli kuitenkin ratkaisu. »Emden» oli lähtenyt Merenkurkun yli Suomeen, eikä sitä kuulunut takaisin, vaikka kymmenkunta päivää oli jo kulunut. Uumajassa ja myös Tukholmassa oltiin levottomia »Emdenin», sitä kuljettavan luotsi Nymanin ja hänen apulaisensa Iisu Mannisen kohtalosta. Pelättiin heidän joutuneen ryssien vangiksi.

— Na, Kinder, sanoi Heldt, kun olimme saapuneet hänen toimistoonsa. — Nyt saatte lähteä liikkeelle. Hän oli tätä sanoessaan liikuttunut, aivan kuin olisi ollut lähettämässä meidät hyökkäämään Verdunin linnoitusta vastaan.

— Kyllä, Herra Kapteeni! vastasimme yhteen ääneen.

Emme saaneet emmekä liioin tarvinneet ohjeita, muuta kuin että meidän oli vietävä ensin »Lola» Uumajaan. Sen jälkeen saisimme lisämääräykset. Saimme tietyn rahasumman polttoaineen, voiteluöljyn ja ruokatarpeiden ostoon ja niin painuimme ulos kadulle.

— Kuules nyt, Jussi, meidän on pantava töpinäksi ja hävittävä tästä kylästä pian, sillä »Emden» voi ilmestyä minä hetkenä tahansa Uumajaan, ja silloin me istumme taas täällä kuin jalkapuussa, sanoi toverini, kun olimme päässeet kadulle. — Mutta ensin mennään syömään. Minkä teimmekin pitemmittä puheitta.

Aterian kuluessa teimme tarkan luettelon ostettavista tavaroista ja jonkinmoisen toimintasuunnitelman, jota ryhdyimme syötyämme toteuttamaan.

Ilmoittauduimme kapteeni Heldtille seuraavana aamuna 4 päivänä heinäkuuta 1916. Olimme lähtövalmiit. Hän saattoi rouvansa ja lastensa kanssa meidät rantaan, ja onnentoivotuksin lähti »Lola» hiljaa liikkeelle sinikeltaisen lipun hulmutessa sen lipputangossa. Lisäsimme vauhtia ja seuraavassa hetkessä olimme jo niemen takana. Sen jälkeen katsoimme vain eteenpäin.

Meillä oli edessä pitkänlainen moottorimatka. Olimme varanneet bensiiniä niin paljon, että toivoimme sen riittävän ainakin Härnösandiin saakka, missä meidän joka tapauksessa oli kuljettava aivan kaupungin vieritse, joten varastot voitiin täydentää melko vaivattomasti.

Ohjaillessani venettä tarkasteli Laaksonen konettaan, joka äänestä päättäen kävi mallikelpoisesti. Hän kierteli rasvakuppeja kireämmälle ja kaatoi kannusta öljyä tarpeellisiin paikkoihin. Vihdoin hän pyyhki kätensä trasseliin, istuutui vierelleni ja sytytti savukkeensa. Hänen tummat kasvonsa paistoivat tyytyväisyydestä, kun hän sen jälkeen syventyi tutkimaan Ruotsin rannikkovesien merikorttia.

— Vähintään kuusisataaviisikymmentä kilometriä, sanoi hän.

— Uumajaanko? kysyin.

— Niin.

Päätimme ajaa tuon matkan yhtä mittaa, yötä päivää, mikäli se suinkin oli mahdollista. Keskikesän yöt olivat melkein yhtä valoisat kuin päivätkin, ja jos vain ilmat pysyivät kauniina, niin mikään ei estänyt. Konetta täytyi tietenkin jäähdytellä silloin tällöin, ettei se kuumentunut liiaksi.

Näitä jutellessa sivuutimme Vaxholmin. Teki mieli pysähtyä sanomaan jäähyväiset Acken herrasväelle, mutta kun olimme saitoja ajalle, luovuimme siitä ajatuksesta. Sivuutimme rantapaviljongin, jolta kuului iloista musiikkia. Kesäpukimiin pukeutuneita naisia ja herroja istuskeli pöytien ympärillä nautiskellen virvokkeita, kuului laulua ja naurua ja iloista puheen sorinaa. Me huiskutimme käsillämme, jotka eivät suinkaan olleet sievät, ja saimme monesta pöydästä innokkaita vastauksia. Sivuutettuamme linnoituksen saavuimme harvaanasutuille seuduille.

Missä ovat eväät? Minulla on hiivatin kova nälkä, sanoi Laaksonen.

Silloin huomasin, että minäkin olin nälkäinen kuin susi, sillä lähtökiireessä oli meiltä ruokailu unohtunut kokonaan — tosin harvinainen tapaus — ja nyt oli aurinko jo zenitissä. Vedimme esiin palvattua kinkkua, voita, leipää ja juustoa ja kiehautimme öljykeittiöllä kahvit.

Furusundin kohdalla poikkesimme sivumennen tulliasemalle tarkastuttamaan veneemme, ennenkuin jatkoimme matkaa avomerelle. Viimeisten luotojen kohdalla ollessamme laski aurinko, meren pinnalla ei liikkunut tuulen virettäkään, vain vanha maininki vyöryi raskaana samaan suuntaan kuin mekin olimme menossa. Kaarsimme luoteeseen pysytellen selvillä vesillä, mutta kumminkin niin lähellä aluevesirajaa, kuin suinkin oli mahdollista.

Meistä oikealle avautui Itämeri majesteettisena iltavalaistuksessa, mutta ottaen huomioon, että oli parhaillaan heinäkuu — paras purjehdusaika oli se peloittavan autio ja tyhjä. Saattoi tuntea sodanjumalan hengen liikkuvan sen rauhallisesti kohoilevan pinnan yllä ja miksei allakin. Kenties se tarkasteli meitä parastaikaa vedenalaisen periskoopin läpi. Edellisenä vuonna oli varmaankin näky näillä vesillä ollut toisenlainen: kymmenittäin laivoja, kaikensuuruisia, purjeveneitä, moottori- ja soutuveneitäkin suuntasi silloin keulansa kompassin kaikkiin suuntiin. Nyt me kuljimme tätä merta yksin.

Jossakin tuolla meren toisella puolella vuodattivat jääkärit vertaan suuren ja rohkean haaveen innoittamina vieraan maan soissa, puolustaen lohkoaan satojen kilometrien pituisella, jyrisevällä, savuavalla rintamalla. Koillisessa, melkein silmin nähtävänä oli kotimaa, joka oli ratkeamaisillaan vihollisen sotaväen paljoudesta, jonka kaupunkien kaduilla pölypilvet tuprusivat venäläisten joukkojen potkiessa tannerta ja hoilatessa marssilaulujaan. Siellä kauempana Suomenlahden itäpuolella oli koti, äiti, pikkusiskot ja -veikot alituisessa vaarassa joutua santarmien tutkittaviksi, vankiloihin ja kenties mihin. Tämäntapaisia ajatuksia risteili aivoissani ohjaillessani venettä pitkin illan hämyssä tummuvan Ruotsin rannikkoa. Toverini oli heittäytynyt pitkäkseen ja todennäköisesti nukkunut. Hän oli vapaavahdissa.

— Joko olemme kaukana? kuului hetken kuluttua keulan puolelta. Laaksonen kömpi esiin ja sytytti savukkeen.

Lähestyimme salmi vesiä, joita riitti sadan kilometrin pituudelta. Väylän suulla olevat valot välähtelivät yhä selvemmin.

Tulimme salmeen ja oikealle meistä jäi Singö, jonka eteläpäässä oli Arholm. Muutaman tunnin kuluttua sivuutimme Grisslehamnin ja sen jälkeen Öregrundin. Sitä paitsi sivuutimme pari ankkurissa olevaa suurehkoa lastihöyryä ja jonkin vastaantulevan matkustajalaivan, Öregrundin kohdalla oli liikenne vilkkaampaa. Oli vetänyt pilveen, joten yö oli kohtalaisen pimeä, ja meidän oli kuljettava yksinomaan majakka valojen mukaan. Häikäisevän kirkkaasti valaistu Öregrundin kaupunki jäi taaksemme meren partaalle, sen valot kalpenivat vaipuessaan taivaanrannan taa. Olimme avomerellä, Gevlen mutkassa ja otimme suunnan Nyhamnia kohti. Laaksonen jäi pitämään perää ja minä menin vuorostani nukkumaan.

Toverini herätti minut tunnin tai puolentoista kuluttua. Nousin ja katselin ympärilleni. Oli valoisaa kuin päivällä, mutta näköpiiri oli hyvin rajoitettu, sillä Pohjanlahti oli kietoutunut sumuvaippaan. Muutimme kurssin pari piirua läntisemmäksi päästäksemme lähemmäksi maita ja toivoimme sumun pian haihtuvan, sillä ei ollut suinkaan miellyttävää lähestyä tuntematonta rannikkoa näissä olosuhteissa.

»Lola» kulki hiljentymättömällä nopeudella vielä tunnin uutta suuntaansa, mutta kaikkialla oli valkea savu yhtä sakeata. Hiljensimme vauhtia, mikä osoittautui olevan hyvin asiallinen toimenpide, sillä ei aikaakaan, kun sumusta sukelsi esiin maata etuvasemmalla ja pian sen jälkeen suoraan edessä. Suuria yksinäisiä kiviä kohosi esiin siellä täällä. Hyvin verkkaan ja varovasti eteemme tähystellen kuljimme eteenpäin toivoen löytävämme suojaisen satamapaikan.

Toiveemme täyttyi yhtä nopeasti, ikäänkuin olisimme pyyhkäisseet hihallamme Aladdinin lamppua, sillä tulimme aivan sattumalta pieneen lahteen, jonka pohjukasta löysimme vene- ja verkkovajan, kalastajamajan ja niiden edustalta venelaiturin, johon kiinnitimme »Lolan». Rannalla hääräili pari miestä ja keskenkasvuinen poika kalastusvehkeiden kimpussa.

— Hyvää huomenta, toivotimme miehille, kun olimme saaneet veneen kiinnitetyksi.

— Hyvää huomenta, vastasivat kalastajat. — Mistä tulette tämmöisessä sumussa?

Kun ei meillä ollut mitään aihetta valehdella, pysyimme totuudessa ja sanoimme tulevamme Tukholmasta. Vastauksemme kuulosti kaiketi tekaistulta, sillä miehet katsoivat meihin epäluuloisesti. He joko luulivat meidän laskevan pilaa tahi pitivät meitä epäilyttävinä henkilöinä.

— Ja minne olette matkalla? kuului seuraava kysymys.

— Uumajaan. Onko täällä lähistöllä kauppaa, josta saisi ostaa tupakkaa? sanoi Laaksonen, johtaakseen keskustelun jokapäiväisempiin asioihin.

— Ei ole, vastasivat nyt ruotsalaiset lyhyesti. Heidän epäluulonsa olivat toisen vastauksemme johdosta vain vahvistuneet. He näyttivät sanoutuvan irti tuttavuudestamme, siirtyivät pyytöineen veneeseensä meille enempää puhumatta ja katosivat hetken perästä sumuun.

Olimme toisaalta iloiset, ettei meidän tarvinnut vastailla useampiin kysymyksiin, sillä silloin olisi jo piakkoin ollut pakko poiketa totuudesta, mikä oli aina vastenmielistä, mutta varsinkin näin yön valvonnan jälkeen, jolloin mielikuvituskaan ei ollut kovin lennokas. Toisaalta huolestutti meitä miesten sulkeutuneisuus, he saattoivat luulla meitä Suomen puolelta saapuneiksi ryssien vakoojiksi ja mennä ilmoittamaan viranomaisille, mistä taas olisi seurannut kuulusteluja ja ajanhukkaa. Kaikesta huolimatta rupesimme aterioituamme nukkumaan, päättäen lähteä liikkeelle niin pian kuin sumu hiukankin kohoaisi.

Tämmöisissä tapauksissa ei uni ole suinkaan kylläisen ja rauhallisen kansalaisen sikeää kuorsaamista, vaan semmoista, jossa »mies makasi, vaate valvoi». Parin tunnin kuluttua oli sumu ohentunut jonkin verran ja näköpiiri laajentunut, joten päätimme lähteä jatkamaan matkaa. Hiljalleen ajoimme pois matalasta lahdesta. Auringon säteet alkoivat vaikuttaa yhä tehokkaammin, ja avomerelle päästyämme selkeni näköpiiri vähitellen kokonaan.

Otimme nyt suunnan Storjungfrua kohti. Sen ja mantereen väliseen salmeen pääsimme vaikeuksitta, mutta iltapäivällä, kun mainitun salmen sivuutettuamme käänsimme keulan Hornslandetin niemen suuntaan, virisi pohjoisesta päin voimakas tuuli. Jouduimme pahanlaiseen aallokkoon, mustien vihurien ajaessa vastaamme katraittain valkoisia lampaita. Storjungfrun ja Hornslandetin väliä oli noin viisikymmentä kilometriä, joten laineet ehtivät kohota aika pahoiksi. Ne hidastivat kulkuamme pakottamalla meidät hiljentämään vauhtia, koska muuten olisimme ajaneet »Lolan» keulan suoraan aaltojen sisään. Vesi roiskahti aina korkealle ilmaan veneen keulan törmätessä jyrkkää aaltoa vastaan, sieltä se putosi rankkasateena alas kastellen veneen pitkin pituuttaan. Mitään hätää meillä ei kuitenkaan ollut, sillä kun peräsinratas oli sisällä, saatoimme molemmat pysytellä koko ajan kannen alla. Meillä oli nyt ensimmäisen kerran tilaisuus kokeilla veneemme merikelpoisuutta, ja saatoimme olla tulokseen tyytyväiset.

Lähetessämme maita pienenivät aallot, ja »Lolan» vauhti parani, mutta saapuessamme Hornslandin rantaan tuli jo iltakin. Aurinko meni mailleen. »Lolan» kone oli kuumentunut kovasti viimeisellä taipaleella, joten sillä ei käynyt yhtämittaa jatkaminen, ja me olimme itsekin levon tarpeessa. Löysimme tuon suuren niemen eteläosasta taajaan asutun kalastajakylän. Sen laituriin, suojattuun paikkaan, veimme veneemme aikoen levätä muutaman tunnin, ennenkuin taas lähtisimme seuraavalle taipaleelle. Olin ehtinyt juuri nousta laiturille kiinnittämään veneen köysiä, kun tapahtui jotakin, joka oli vähällä ainiaaksi keskeyttää »Lolan» matkan.

Laaksonen oli vetänyt skailetin auki ja pysäyttänyt koneen, jonka jälkeen hän, ennenkuin ryhtyi enempiin toimiin, päätti sytyttää savukkeen. Hän raapaisi tulta hehkuvan kuumasta kaasuttajaputkesta ja saikin sen, mutta samassa tapahtui räjähdys. Kuulin kovan humahduksen ja kääntyessäni katsomaan näin Laaksosen liekkien keskellä, kuin noidan keskiaikaisella polttoroviolla; liekit nuoleksivat bensiinisäiliöiden seiniä. Näky oli peloittava. Muutamat kyläläiset, jotka olivat kertyneet laiturille meitä töllistelemään, katsoivat olevan aihetta siirtyä vilkkaasti hyvän matkan syrjään. Liekit hulmusivat korkealle, ja Laaksonen katosi liekkeihin. Hän sukeltautui keulaan, missä makuuvaatteemme olivat, tarttui kiinni makuusäkkeihin ja peitteisiin ja veti armotta kaikki koneen ylle ja ympärille öljyiselle permannolle. Tuli tukehtui melkein yhtä, äkillisesti kuin oli syttynytkin.

— Pahus senttä, sanoi Laaksonen. — En mää arvann, ett se ol' noi tule arka. — Hänen äänensä ja ilmeensä eivät millään tavoin ilmaisseet tapahtuman järkyttäneen hänen mielensä tasapainoa, korkeintaan se ilmeni kielenkäytössä, joka sillä hetkellä vivahti Turun murteeseen enemmän kuin tavallisesti.

Laiturille kokoontui nyt joukko uteliaita, joiden kanssa antauduimme keskusteluun. He olivat ystävällisiä ihmisiä, ja muuan heistä, kylän kansakoulun opettaja, vei meidät asunnolleen saatuaan kuulla, että olimme suomalaisia. Meitä kestittiin ruualla ja kahvilla ja pyydettiin jäämään yöksi. Tämä vieraanvaraisuus otettiin kiitollisuudella vastaan, sillä omat eväät olivat kokolailla niukat ja kuivat, kun vuodevaatteemme sitä vastoin olivat kosteat ja öljyiset. Seuraavana aamuna lähdimme taas varhain seurailemaan rantaviivaa pohjoiseen päin.

Brämön salmeen päästyämme rupesimme tähyilemään oikealle ja vasemmalle, etsien kylää tai taloa, jonne olisimme voineet poiketa ruoan ostoon, mutta rannat täällä olivat karummat ja jylhemmät kuin etelämpänä, joten aivan lähellä matkareittiä emme nähneet semmoista paikkaa, johon olisimme arvelleet kannattavan poiketa, ennenkuin Brämön saaren pohjoisosassa.

Siellä pilkisti esiin metsän sisästä rakennus, jonka edustalla oli pitkähkö laituri, laiturin vieressä makasi torpeedoalus. Vaikka meidän olikin poikettava suunnastamme pari kilometriä, käännyimme tähän laituriin, sillä nälkä alkoi yhä voimakkaammin vaatia toimenpiteitä. Kiinnitimme »Lolan» Ruotsin kuninkaan torpedoveneen U 99:n viereen ja nousimme laiturille. Torpedoalus näytti olevan horrostilassa paahtavassa auringon paisteessa. Ei ristin sielua näkynyt sen kannella, ja pani epäilemään, tokko kannen allakaan oli ketään, mutta sehän ei meitä liikuttanut. Lähdimme kävelemään metsän reunassa olevaa taloa kohti haaveillen vankasta ateriasta.

Olimme tuskin ehtineet ottaa viittäkymmentä askelta, kun eteemme ilmestyi mies. Hän kohosi jostakin ja sulki tiemme. Mies oli keski-ikäinen, tanakkatekoinen, parrakas ja tuiman näköinen ja lisäksi melkein kuuro. Hän vaikutti ainakin kuurolta, sillä me saimme moneen kertaan huutaa hänen korvaansa asiamme, nimittäin että meillä oli nälkä — halusimme ruokaa. Lopulta hän ymmärsi, että oli melkein mahdotonta lähettää meidät pois saarelta ilman ruokaa. Hän käski meidän odottaa laiturilla ja katosi itse taloon päin. Hetken kuluttua hän palasi kainalossaan paketti näkkileipää, jonka saimme ostaa. Muuta ruokaa ei ollut saatavissa, joten meidän oli lähdettävä niine hyvinemme. Torpedoveneen ohi kulkiessamme panimme merkille sivumennen, ettei se ollutkaan mikään kummitusalus, vaan että meitä pidettiin silmällä sen ikkunoista.

Loukkaantuneina kylmästä kohtelusta suuntasimme taas »Lolan» Härnösandia kohti, nakerrellen mautonta, kuivaa leipää, jota sotamiehet hyvällä syyllä kutsuvat »faneeriksi». Myöhemmin rupesimme pohtimaan tuon välikohtauksen yksityiskohtia ja teimme torpedoveneen läsnäolosta ja parrakkaan miehen innosta, kun hän tahtoi saada meidät häviämään saarelta, sen johtopäätöksen, että siellä oli jotakin sotilaallisesti tärkeätä, jota meiltä tuntemattomilta haluttiin pitää salassa.

Meitä kiikaroitiin torpedoalukselta ajaessamme merelle, mutta emme siitä välittäneet. Pahaksi onneksi rupesi kone lakkoilemaan juuri kun olimme päässeet laivaväylälle, keskelle salmea. Bensiiniputki oli tukkeutunut, ja kesti puolisen tuntia, ennenkuin saimme sen puhdistetuksi ja pääsimme taas jatkamaan matkaa. Päivä oli tähän saakka ollut helteinen, meren pinta melkein peilityyni, mutta kohta liikkeelle lähdettyämme virisi heikko tuuli, joka toi mukanaan aavalta päin sumua. Hetkistä myöhemmin emme nähneet sataa metriä kauemmaksi mihinkään suuntaan. Olimme Indal-joen suulla, Sundsvallin korkeudella, ja Härnösandiin oli viitisenkymmentä kilometriä. Ellei meitä olisi kohdeltu niin ynseästi Brämön saarella, olisimme palanneet sinne odottamaan ilman kirkastumista, mutta nyt se ei tullut kysymykseen. Päätimme jatkaa matkaa Härnösandiin asti.

Ajettuamme parisen tuntia täydellä vauhdilla Härnötä kohti arvioimme olevamme jo lähellä rantaa ja hiljensimme nopeutta. Lähestyimme nyt varovasti maata, ja meillä oli onnea, niin että sattumalta tulimme Härnön saareen pistävän lahden suulle. Siitä saimme suunnistamispisteen, josta oli helppo jatkaa matkaa. Toinen meille suotuisa seikka oli se, että Härnön rannikko on enimmäkseen korkeata ja jyrkkää, joten sitä oli helppo seurata aivan läheltä sakeassakin sumussa. Saatuamme kerran tuntuman maihin kuljimme hiljalleen pitkin rantaa, päästämättä sitä näkyvistämme. Lähellä kaupunkia sumu oheni, ja Härnösandin luona oli ilma taas aivan selkeä ja aurinkoinen. Loppumatkan saikin »Lola» taas kulkea täyttä vauhtia.

Löysimme kaupungin laidasta veneellemme sopivan laiturin ja nousimme maihin. Sinä iltana emme enää voineet jatkaa matkaa, sillä kaupat olivat jo suljetut, ja ilman bensiiniä ja ruokatarpeita ei matkan tekemisestä tullut mitään. Kun koko päivänä emme olleet syöneet muuta kuin Brämön miehen »faneeria», oli luonnollista, että ryhdyimme ensi töiksemme etsimään ravintolaa. Suuremmitta vaikeuksitta löysimme erään sopivan ulkoilmaravintolan.

Kun olimme istuutuneet pöytään ja ryhtyneet odottelemaan, että joku tarjoilijattarista sattuisi kulkemaan läheltä pöytäämme ja ottaisi vastaan tilauksemme, viittasi meille eräs mies kauempana olevasta pöydästä. Kun meillä oli runsaasti aikaa — tarjoilijatar ei ollut vielä saanut tilaustamme — käännyimme katsomaan kuka siellä huitoi. Sanotun pöydän ääressä istui kolme hyvin pukeutunutta miestä, ja he kaikki tuijottivat meihin, varsinkin Laaksoseen.

— Katsoppas p..., ovatkos nuokin täällä —? äännähti viimeksimainittu, katsottuaan miehiin tarkemmin.'

Ne olivat jääkärit Powald, Sandström ja Uhler, jotka olivat komennusmatkalla Suomeen. He olivat iloissaan tavatessaan Laaksosen ja sen jälkeen kun olin tullut esitellyksi, myöskin minut. Siirryimme heidän pöytäänsä, ja niin alkoi meille rattoisa ilta, jonka kuluessa he kertoivat Jääkäripataljoonan tapahtumista, joka nyt taisteli Missen rintamalla, sekä omista tehtävistään ja aikomuksistaan. He olivat nyt pommimiehiä Saksan meriesikunnan palveluksessa, esiintyivät Saksan alamaisina, joiden kotipaikkakunta oli Berlinin kaupunki — Kaufleute von Berlin — ja heillä oli hotellissa matkalaukut, joita ei joka poika jaksanut kantaa. Näiden matkalaukkujen kanssa he olivat saapuneet Härnösandiin noin viikko sitten toivoen löytävänsä täällä jonkun, joka kuljettaisi heidät Suomen rannikoille, sillä heidän tehtävänsä oli räjäyttää jokainen ympärysvaltain omistama laiva, joka sattui heidän matkansa varrelle Suomessa. He olivat yhtä varakkaita kuin toverini ja minä olimme köyhiä, joten jos kellään niin heillä oli mahdollisuuksia venemiehen palkkaamiseen, mutta kaikesta huolimatta he eivät olleet siinä vielä onnistuneet. Kun kerroimme matkamme suunnasta ja päämäärästä, takertuivat he meihin kuin takiaiset, eivätkä hellittäneet, ennenkuin olimme luvanneet ottaa heidät mukaamme Uumajaan. Sieltä saattoi olla paremmat mahdollisuudet Pohjanlahden yli pääsemiseen kuin täältä Härnösandista.

Mitä voimme muuta tehdä kuin suostua heidän pyyntöönsä...? Olihan kysymys toverien auttamisesta, ja toiseksi meillä oli enää hyvin niukalti rahaa bensiinin ja eväiden ostoon, suurin osa siitä olisi mennyt bensiiniin ja ruokaan olisi jäänyt vain rippeet. Kysymyksessähän oli sitä paitsi vain yhden päivän matka.

Menimme siis kaikki yöksi heidän hotelliinsa, sen jälkeen kun olimme vielä luoneet silmäyksen veneesemme ja sopineet ehdoista, joiden mukaan pommimiesten oli kustannettava sekä bensiinit että eväät Uumajan matkaa varten.

Samana iltana liittyi vielä seuraamme eräs Härnösandissa sillä haavaa oleskeleva suomalainen, vaasalainen aktivisti Herbert Mans, joka paettuaan kesäkuun 22 päivänä 1916 Vaasan vankilasta oli tullut moottoriveneellä Ruotsiin. Hän kertoi meille koko tapahtuman illan hämärtyessä, ja vasta myöhään yöllä erosimme mennäksemme levolle.

Seuraavana aamuna, heinäkuun 7 päivänä nousimme jo varhain ja varustauduimme suorittamaan ostokset niin pian kuin kaupat avattaisiin. Laaksonen ja minä poikkesimme sitä odotellessamme rantaan katsoaksemme missä kunnossa »Lola» oli, mutta kun olimme hyppäämäisillämme veneeseen, laskeutui esivallan hansikkaaseen verhottu käsi olkapäällemme. Pari konstaapelia pyysi meitä ystävällisesti seuraamaan kamariin, jota kehoitusta lainkuuliaisina kansalaisina noudatimmekin. Ennen sitä panimme merkille, että veneessä oli pidetty perinpohjainen tarkastus, kaikki esineet olivat vielä tarkastuksen jäljeltä hujan hajan. Suhtauduimme kuitenkin asiaan levollisesti, sillä meillä ei tietääksemme ollut mitään omillatunnoillamme, mutta se meitä huolestutti, etteivät »matkustajat» saisi tietää mitään äkillisestä katoamisestamme. Esitimme huolemme konstaapeleillemme, mutta he vastasivat hymyillen, että kyllä se asia järjestyy.

Asia järjestyikin. Astuessamme sisään poliisikamarin lämpiöön hymyilivät meille sen penkeiltä tutut kasvot. Powald, Sandström ja Uhler olivat jo siellä. Heidät oli tavattu ennen meitä ja pidätetty. Syyt pidättämiseemme olivat seuraavat:

Harmaaksi maalatun, pitkän ja suhteellisen nopeakulkuisen moottorin esiintyminen Brämön rannalla edellisenä päivänä oli herättänyt huomiota vartiopalvelusta suorittavalla torpedoveneellä. Poikkeamisemme saarelle ruoan ostoon ja pysähtelemisemme moottorivian takia silloin tällöin väylällä eivät olleet epäluuloja hälventäneet, vaan päinvastoin niitä vahvistaneet. Meitä ruvettiin pitämään silmällä, torpedoaluksessa oli kohotettu höyry, ja se oli lähtenyt meitä seurailemaan juuri vähän ennen, kuin jouduimme sumuun. Sumun takia ei torpedoalus tavoittanut meitä ennenkuin Härnösandin satamassa. Se oli takaa-ajossa menettänyt toisen potkurinsa ajettuaan kivelle lähellä Härnön saareen pistävän lahden suuta, josta aikaisemmin mainitsin. Tultuamme Härnösandin kaupunkiin olimme vielä liittyneet kolmen hämäräperäisen, saksalaisilla passeilla liikkuvan suomalaisen seuraan, mikä ei suinkaan ollut omiaan vahvistamaan asemaamme. Meidän henkilöllisyydestämme tahdottiin saada selvä, ja sitä varten nyt olimme täällä.

Koko sen päivän saimme istua poliisikamarissa ja tehdä vuoron perään selkoa matkoistamme aina syntymävuodesta ja -paikasta alkaen. Se oli kaikesta jännittävyydestään huolimatta kuivaa ajan tappamista. Jännityksen aiheutti kysymys: Milloin pääsemme lähtemään ja mihin suuntaan —? Junallako vai moottoriveneellä —?

Kaupungin pormestari itse tutki meitä, mutta vaikka hänen sympatiansa näyttivät olevankin puolellamme sen jälkeen kun hän oli kuullut selityksemme, ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään kiirettä päästä eroon meistä. Oletimme kamariin tullessamme, että sen vierailun suorittaisimme käden käänteessä, sillä emmehän olleet mitenkään rikkoneet Ruotsin lakia, mutta täällä olikin näytettävä toteen, että me emme olleet mitään urkkijoita ja sen vakuudeksi eivät sanamme riittäneet. Kolme »Kaufmannia» ei liioin kelvannut todistajiksi, sillä poliisi oli jo muutamia päiviä pitänyt heitä itseään silmällä heidän painavien matkalaukkujensa takia.

Kutsuttiin todistajaksi suomalainen liikemies Herbert Mans, johon edellisenä iltana tutustuimme, mutta hänkin oli vain pakolainen ja siis liian köykäinen vastaamaan viiden miehen henkilöllisyydestä. Mansista meille oli muuten paljon hyötyä, sillä hän, ollen itse vapaalla jalalla sai toimia asiamiehenämme ja hälyttää puhelimitse Tukholmassa voimat liikkeelle meidän pelastamiseksemme. Kun Heldt sai tietää missä olimme, oli hän aluksi noitunut jonkin aikaa, mutta asia ei siitä edistynyt. Hän oli antanut soittaa tohtori Herman Gummeruksen toimistoon, joka vuorostaan oli hälyttänyt maisteri J.W. Snellmanin, mutta kaikki oli turhaa. Mies, joka saattoi ratkaisevasti vaikuttaa asiaan, Isak von Alfthan, oli jonkun tuttavansa luona huvilalla maalla, ja häntä ei löydetty ennenkuin joskus iltapäivällä. Kun Alfthan vihdoin löytyi, rupesivat asiat luistamaan. Sen jälkeen ei enää kestänyt kauan, ennenkuin Härnösandin pormestari sai määräyksen vapauttaa meidät. Iisakilla väitettiin olevan vaikutusvaltaisia tuttavia hallituspiireissä.

Saimme, kuten jo mainitsin, luvan lähteä poliisikamarista, mutta sillä ehdolla, ettemme »antaisi auringon laskea useammin, kuin yhden kerran siinä kaupungissa» — kaupat olivat jo kiinni — ja että veisimme mennessämme myöskin »saksalaiset». Olisimme hävinneet kaupungista kymmenen minuutin kuluessa, jos emme olisi olleet aivan ilman bensiiniä ja ruokatarpeita, mutta niiden takia olimme pakotetut viettämään vielä seuraavan yön Härnösandissa.

Passipoliisin ja Herbert Mansin seuratessa lähtöämme jätimme 8 päivänä satama-altaan ja tulimme auringon paisteessa kimaltelevalle merelle. Raitis merituuli tuoksui hyvältä poliisikamarissa istumisen jälkeen, ja edessämme Ångermanjoen suulla oleva saaristo näytti ihanalta.

Ulompana tapasimme pari saksalaista rahtihöyryä, jotka olivat menossa noutamaan pohjoisesta malmilastia. Sivuutimme jonkin saaren. Härnösandin savupiiput olivat vielä näkyvissämme, kun edestäpäin kuului suuren laivan ankkuriketjun kolinaa. Jokin malmilaiva ankkuroi, mutta mistä syystä? Se selvisi meille pian, sillä mereltä päin alkoi saarten väliin virrata hienoa usvaa, joka sakeni sakenemistaan. Ankkuriketjun kolinaa kuului takaakin päin. Pian emme nähneet muuta kuin suuren höyrylaivan piirteet ja lähellä olevan pienen alastoman saaren. Kaupunki oli jäänyt sumuverhon taakse.

Oli mahdotonta jatkaa semmoisessa sumussa, siitä olimme kaikki yksimieliset ja poikkesimme vielä näkyvissä olevaan saareen. Eikähän meillä täällä ollut hätäpäivää. Härnösandin poliisi oli päässyt meistä eroon, mikä oli tietenkin tärkein asia, ruokatarpeita oli runsaasti eikä seurastakaan ollut puutetta. Saatoimme hyvinkin odotella sumun hälvenemistä.

Sinä aamuna emme olleet vielä syöneet, joten ensimmäinen tehtävä rannalle päästyämme koski nälän tunteen tyydyttämistä. Nostimme eväskorit maalle ja rupesimme keittämään kahvia ajopuista tekemällämme tulella. Matkustajat huvittelivat kahvia odotellessaan ampumalla maaliin, voileipä toisessa ja pistolipahanen toisessa kädessä. Komennusmatkaa varten hankittuja taskuaseita teki mieli sivumennen kokeilla.

He ampua räiskyttelivät hyvän toveruuden merkeissä parinkymmenen askeleen päässä kahvinkeittopaikalta, mutta äkkiä alkoi sieltä kuulua sydäntäsärkeviä hätähuutoja. Uhlerin pistoli oli muutaman laukauksen jälkeen mennyt epäkuntoon. Se ei lauennut. Pistolin omistaja teki, kuten pistolinomistajien usein tämmöisissä tapauksissa on tapana: raksutteli sitä, kunnes se laukesi. Kun hän oli jo ollut siinä uskossa, ettei se rämä laukeaisikaan, ei hän ollut pitänyt niin tarkkaa väliä siitä, mihin suuntaan piipun suu milloinkin sattui olemaan. Kun se sitten laukesi, oli piippu kohdistettuna Powaldiin. Powaldilla sattui olemaan toinen käsi housun taskussa — oikeako vai vasen, en muista kumpi — luoti sattui siihen, läpäisi kolme sormea ja nahkaisen kukkaron, johon uupui ja sijoittui. Oli onni, että ase, jolla ammuttiin, oli vain pikkuinen Bayard.

Powald valitti tuskaansa, ja Uhler oli onneton tapahtuman johdosta. Autoimme ensiksi mainitun veneeseen, tutkimme haavan ja sidoimme sen niin hyvin kuin taisimme. Powald ei kuitenkaan ottanut rauhoittuakseen, vaan tahtoi päästä lääkäriin, Härnösandiin. Tässä asiassa olimme matkustajiemme kanssa eri mieltä. Laaksonen ja minä olimme saaneet Härnösandista aivan tarpeeksemme, ja toiseksi, olimmehan lupautuneet kuljettamaan nämä pommarit pois mainitusta kaupungista. Emmehän saattaneet mitenkään palata takaisin näin pian. Meidän oli vaikea asettua haavoitetun tilanteeseen ja hänen meidän. Lopulta sanoimme, että jos lääkäriin on mentävä, niin mennään Uumajaan.

Valmiiksi keitetty kahvi ja eväät otettiin taas veneeseen, vene työnnettiin irti rannasta, ja niin alkoi purjehduksemme Uumajaan sakeassa sumussa. Meidän oli helppo päästä ulos aavalle merelle. Sen jälkeen otimme suunnan Örnsköldvikin ulkopuolella olevaa Skagin nientä kohti. Sinne oli matkaa lähemmäs kuusikymmentä kilometriä, mutta siten sivuutimme välillä olevan saariston meren puolitse. Tosin oli vähän mahdollisuutta löytää juuri Skagin niemi näin pitkältä matkalta ja sakeassa sumussa, mutta koetimme ottaa tarkan kompassisuunnan, ohjata huolellisesti, ja saattoihan sumukin haihtua jo aikaa ennen, kuin saavuimme sanotun niemen lähettyville. Tuuli oli heikko, merenkäyntiä tuskin oli ollenkaan. Niemen löytäminen oli meille sillä hetkellä kovin tärkeä asia. Jos sivuutimme sen meren puolelta huomaamattamme, oli seurauksena se, ettemme tietäneet enää piakkoin missä olimme. Se oli ainoa kiintopisteemme ja sen luona meidän piti muuttaa suunta Järnäsiä kohti. Jos taas ajoimme Skagin niemestä vasemmalle, tulimme liian lähelle maita ja olimme vaarassa ajaa karille tai matalikolle.

Neljättä tuntia vaelsimme sumussa eli meripimeässä, kuten Uhler sitä nimitti. Lähellä Skagin nientä säikähdyttivät meitä harmaan sotalaivan jykevät piirteet, jotka silmänräpäyksen ajaksi sukeltautuivat esiin sumusta. Seuraavassa hetkessä oli taas kaikki entisellään, meidän onneksemme, sillä kaikesta päättäen oli laiva venäläinen, joka oli vaanimassa saksalaisia malmihöyryjä. Olimme sillä hetkellä kaukana aluevesirajojen ulkopuolella, joten ainoa turvamme, Ruotsin sinikeltainen lippu, ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään, jos laiva olisi ryhtynyt meitä tarkastamaan. Ja mihin olisivat matkustajamme ehtineet piilottaa raskaat matkalaukkunsa ja saksalaiset liikemiespassinsa...? On turhaa ruveta kuvittelemaan, mitä olisi voinut tapahtua. Sotalaivan suunta oli etelä, meidän pohjoinen. Jos se olikin meidät huomannut, kului aikaa, ennenkuin sen pitkä ruho olisi saatu käännetyksi ja kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Sillä välin olisimme jo ehtineet niin kauas, että meidän löytämisemme sumusta olisi ollut aivan sattuman varassa. Kun vielä ottaa huomioon, että me kuljimme maata kohti, joka saattoi olla hyvinkin lähellä, ei laiva olisi uskaltanut seurata meitä täysin konein.

»Lola» ei kulkenut nyt yhdentoista solmun nopeuttaan, se oli liian raskaasti kuormitettu, tuskinpa juuri enempää, kuin yhdeksän ja puoli, mutta sekin riitti. Kerran ajoimme keskelle hajonnutta tukkilauttaa, joten meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Muuta mainittavampaa ei tapahtunutkaan. Powald loikoili tai istui veneen keulaosassa Sandströmin yrittäessä hoitaa jäi palvella häntä kykynsä mukaan, Laaksonen hoiteli vaiteliaana konettaan, ja Uhler ja allekirjoittanut käsittelivät peräsintä ja merikorttia erittäin kiinnostuneina. Laaksonen otti tuon tuostakin osaa kortin tutkimiseen, ja hänen vaistonsa osasi tavallisesti pettämättömästi oikeaan. Kolotus Powaldin kädessä vaimeni vähitellen ja hänen mielialansa kohosi suunnilleen samassa tahdissa, tunnelma veneessä vapautui ja huumori pääsi pulpahtamaan esiin aika ajoin.

Löysimme Skagin niemen, totesimme sen tulimajakan merikorttiin piirretyn kanssa saman näköiseksi ja otimme uuden suunnan Järnäsiä kohti. Senkin sivuutimme niin läheltä, että saatoimme todeta olevamme oikeassa, ja sen jälkeen käänsimme keulan Uumajanjoen suulle. En tiedä, miten olisimme tarkanneet juuri väylän suulta kääntyä itse väylälle, jos sumu olisi koko ajan pysynyt yhtä sakeana, sillä kellon ja kompassin mukaan kuljettaessa on mahdoton sanoa tarkalleen, missä kulloinkin ollaan, mutta onneksi näköpiiri selkeni juuri joen matalikkoja ja saaria täynnä olevan suiston edustalla. Saatoimme nähdä samalla kertaa majakkatornin, reimarit, kummelin ja koko seudun, vaikka emme saaneet siitä kovin selvää kuvaa, sillä tällä välin oli tullut yö.

Päästyämme Uumajan ulkosataman, Holmsundin kohdalle, sukelsimme uudelleen sumuun, joka oli sakeampi kuin koskaan merellä. Meidän oli taas turvauduttava kompassiin voidaksemme jatkaa matkaa, ja matkaa aioimme jatkaa, sillä kun kerran olimme päättäneet mennä yhtä mittaa Uumajaan, emme siitä päätöksestä vähällä luopuneet.

Uumajanjoen alajuoksu laajenee Österfjärden-nimiseksi lahdeksi, joka joen varsinaista uomaa, laivaväylää, lukuunottamatta on matalikkoa.

Kesken kaiken ajoimme puoliksi vajonneen tukin päälle. Se antoi keulaan ensin aikamoisen tärähdyksen ja raapi sen jälkeen kolkosti veneen pohjaa. Paitsi täräystä antoi se meille terveellisen varoituksen. Vajonneita tukkeja oli pidettävä silmällä joella liikkuessa. Uhler pantiin tähystämään ja nopeutta vähennettiin. Ei aikaakaan kun Uhler ilmoitti kiviä olevan edessäpäin aivan lähellä venettä. Kone pantiin vetämään taaksepäin ja Uhler otti vastaan keksillä, joten tärähdys ei ollut kovin ankara. Siinä olimme — suunnastaan eksyneet, väsyneet matkamiehet. Katsoimme kelloa, sen viisarit näyttivät puolta kahta.

Selviydyimme taas jotenkuten väylälle, tulimme ennen pitkää kapeampaan jokeen, jonka mataloita, metsäisiä rantoja seuraillen ohi huvilain vihdoin pääsimme Uumajan kaupungin rantalaituriin noin kukonlaulun aikaan heinäkuun 9 p:nä. Koko edellisen päivän ja koko yön olimme matkanneet, emmekä sumun takia olleet nähneet maata koko sinä aikana muuta kuin silloin tällöin vilahdukselta, mutta onnen suosimina olimme löytäneet perille.

Heikki Kekoni ja toiset sillä haavaa Uumajassa oleskelevat suomalaiset ottivat meidät sydämellisesti vastaan. Heidän joukossaan oli myöskin luotsi Nyman ja jääkäri Iisu Manninen, jotka olivat sillä aikaa palanneet »Emdenin» kanssa onnellisesti Suomen-matkaltaan.

Powald pääsi aamupäivällä lääkäriin, joka antoi sairaanhoitajattaren sitoa hänen haavoittuneet sormensa uudelleen. Viikon tai parin perästä käsi oli taas terve.

II luku.

Syyskuusta v. 1915 lähtien Uumaja oli ollut tärkeänä etappipaikkana Suomesta Saksaan menijöille ja muullekin jääkäritoiminnalle. Sinne kokoontui vähitellen myöskin joukko poliittisia pakolaisia, varsinkin Vaasan ja Pietarsaaren saaristosta sekä Etelä-Pohjanmaan pitäjistä. Kullberg — nykyinen eversti Heikki Kekoni — toimi etappiaseman päällikkönä. Talvella oli Saksasta komennettuja jääkäreitä ollut useita, mm. Wichman, Viklund ja Heikinheimo Merenkurkun etapilla johtamassa hiihtäen jään yli kulkevia ryhmiä Holmölle, ja edelleen Uumajaan, mutta jäiden lähtiessä he olivat saaneet matkustaa takaisin Saksaan. Nyt olivat Kekonin vakinaisina apulaisina luotsi Nyman ja jääkäri Iisu Manninen, lakitieteen ylioppilas, joka käytti Olson-nimeä, ja tästä lähtien lisäksi Laaksonen ja minä. Meidän mukanamme tulleet pommarit kuuluivat, kuten mainittu, eri »firmaan» ja toimivat meistä riippumattomina, paitsi mikäli tarvitsivat joskus apuamme.

Laaksosella ja minulla oli syytä iloita siitä, että »Emden» oli viipynyt poikkeuksellisen pitkän ajan viime Suomen-matkallaan, sillä muuten olisimme kenties vieläkin vaikuttaneet Ruotsin pääkaupungissa.

Täällä oli elämä sentään aivan toista: tarkoituksellista työtä suuren asian hyväksi.

Nyt kun täällä kerran oli kaksi venettä etapin käytettävänä, sai Kullberg Tukholmasta käsin ohjeet järjestää etappitoiminnan siten, että »Lola» nopeampikulkuisena välittäisi liikennettä Uumajan ja Holmön välillä ja »Emden» siitä edelleen Suomeen ja takaisin. Tämä järjestely ei toveriani ja minua lainkaan miellyttänyt, mutta käsky oli käsky, ja kun se koski yksinomaan veneitä, lähdimme me seuraavalle matkalle mukaan, »Lola» jäi Holmölle suojaiseen lahteen, kun me neljä: Nyman, Manninen, Laaksonen ja minä varustauduimme lähtemään vanhalla »Emdenillä» Merenkurkun poikki.

Tälle alkuaan saaristolaisia kuljettamaan rakennetulle veneelle, joka oli kotoisin Vallgrundista ja ostettu suomalaisten aktivistien, kaiketi v. Essenien toimesta etapin käytettäväksi, oli annettu komealta kaikuva nimi sen jälkeen, kuin se oli otettu sotaisempiin tarkoituksiin. Se oli heikkorakenteinen kuin juurikori, mutta tilava ja katettu matalasta keulasta perään asti, se vuoti kuin seula, varsinkin merenkäynnissä, sen kone — Vickström-mallia — vanha ja kulunut, oli keskellä venettä. Koneen takana oikealla laidalla oli peräsinratas niin korkealla, että korokkeella seisova peränpitäjä saattoi tähystää yläpuolellaan olevasta kattoluukusta. Mitkä sen aikaisemmat värit lienevätkin olleet, nyt se oli pukeutunut ajan hengen mukaisesti sotalaivanharmaaseen, mikä ei juuri antanut sille sen sotaisempaa leimaa, mutta teki tuon vanhan rumilaan melkein näkymättömäksi sen maatessa syrjäisessä lahdessa tai harmaan kallion kyljessä odotellessaan illan hämärtymistä, jolloin se taas saattaisi lähteä piilopaikastaan.

»Emdenin» kapteeni, luotsi Vilhelm Nyman oli lyhyt, hintelä, mutta sitkeä, hyväntahtoinen ja huumorintajuinen, Björköltä kotoisin oleva mies. Hän oli kunnostautunut värvärinä ja toiminut Saksaan menijöiden luotsina jo edellisenä talvena. Kevään tullen hän oli ehtinyt tehdä muutamia Suomen matkoja »Emdenillään». Olson — Iisu Manninen — lienee siksi tunnettu henkilö, ettei ole tarpeellista häntä tässä esitellä. Sen voinen kuitenkin mainita, että joskin Nyman oli lyhyt ja heikkorakenteinen, oli Iisu taas kookas, harteikas ja laajarintainen. Puettuna leveälieriseen, mustaan huopahattuun ja puseroon, iso parabellum lantioillaan roikkuen muistutti hän mielestämme Villin Lännen cowboyta, ja siksi rupesimmekin kutsumaan häntä sheriffiksi. Hän mittasi samalla mitalla ja antoi meille kullekin lisänimemme, jotka jääkööt tässä tilanpuutteen takia mainitsematta.

Kauniina heinäkuun päivänä saavuimme »Emdenillä» Holmön saariryhmän eteläisimmälle niemelle, Holmö-Gaddin majakalle, jonka korkeasta tornista saattoi nähdä sekä Suomen että Ruotsin rannikon. Suomen puolella Merenkurkkua näkyi tosin vain Valassaaret ja niillä oleva majakkatorni, joka toimi ryssien vartiomiehistön tähystyspaikkana.

Gaddin majakkaväki: majakkamestari perheineen, vanhempi ja nuorempi majakanvartija, joista viimeksimainittu oli poikamies, olivat kaikki hyvin kohteliasta väkeä ja myötätuntoisia jääkäriliikkeelle, joka ei ollut heille enempää kuin muillekaan saaren asukkaille salaisuus. He kestitsivät meitä kahvilla ja ohukaisilla, ja niin kului iltapäivä hauskasti tarkkaillessa melkein tyyntä merta ja myöhemmin kaunista auringon laskua. Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä oli vuorokauden pimein hetki ja sitä meidän oli käytettävä hyväksemme.

Kun Nyman oli hetken ponnistusten jälkeen saanut koneensa käyntiin ja »Emdenin» heikko ruho alkanut nytkyttää sen tahdissa, kohotimme ankkurin Gaddin pienessä ja matalassa satamassa ja ajoimme ulos hämärtyvälle merelle. Saaren eteläpuolella on laajahko matalikko, joka oli kierrettävä, ennenkuin saattoi ottaa suunnan Valassaaria kohti. Matalikon eteläreunaa merkitsemässä oli vilkkupoiju ja siitä jonkin matkan päässä toinen. Kun ne oli sivuutettu, kutsui Nyman ylimatruusi Olsonin peräsimeen, määräsi kompassisuunnan ja rupesi itse rasvailemaan konetta. Me »hanttimiehet» pidimme huolen siitä, ettei vesi aluksessa päässyt kohoamaan liian korkealle ja tähystelimme välillä silmä kirkkaana joka suuntaan.

Majakan rauhallinen, tasaisesti kiertävä valo samoin kuin valopoijujen hätäiset välähdyksetkin loittonivat taaksemme. Me kuljimme jännityksen vallitessa pimeyttä kohti. Taivas oli vetäytynyt pilveen. Ruorimiehiä vaihdettiin, allekirjoittanut pisti vuorostaan päänsä kattoaukosta ulos ja alkoi ohjata venettä. Kohta sen jälkeen valaisi kirkas loimu koko veneen. Me ensikertalaiset olimme jo säikähtää, mutta ehdimme huomata, että valo tuli sisältä päin. Nyman oli sytyttänyt priimuskeittiön keittääkseen kahvia.

— Mitä p—naa se Nyman nyt hommaa —? ärähti ylimatruusi.

— Ai, ai, ampu tulee, virnisteli laivan kapteeni piittaamatta ylimatruusinsa epäkunnioittavasta puhetavasta, ja käytettyään täten melkein koko suomenkielen sanavarastonsa jatkoi ruotsiksi, joka oli hänen äidinkielensä:

— Nyt olemme puolueettomilla vesillä.

Mikä merkitsi sitä, että olimme sivuuttaneet vaarallisen torpedoaluksille purjehduskelpoisen alueen ja saapuneet laajalle matalikolle, jolla oli vettä vain moottoriveneiden ja muiden matalassa kulkevien alusten tarpeeksi, jos purjehtija nimittäin osasi kiertää pahimmat paikat, mikä ei suinkaan ollut helppo asia, kun kaikki majakkavalot Suomen rannikolla olivat sammuneet jo elokuussa 1914. Valassaaren majakkatornista saattoivat ryssät nähdä kahvitulemme, mutta Nyman piti selviönä, etteivät he lähtisi moottoriveneineen yön pimeyteen.

Me ensiretken pojatkin tunsimme olomme jo paljon turvallisemmaksi ja saatoimme nyt nauttia kahvista ja eväistä.

Jonkin aikaa edelleen samaan suuntaan kuljettuamme voimme hyvällä kiikarilla erottaa Valassaaren korkean majakkatornin ja Isonsaaren matalat ääriviivat mustina siluetteina taivasta vasten. Sivuutimme ne parin kilometrin etäisyydeltä ja pääsimme onnellisesti Långbodan suojaan aamun alkaessa sarastaa. Aurinko heitti puiden latvojen välitse ensimmäisiä lämpimiä säteitään, kun saavuimme Panikivisalmeen, lähelle Vargin taloa. Ilman muuta emme kuitenkaan tohtineet ajaa talon venevalkamaan, vaan piilotimme sitä ennen »Emdenin» salmen sivulla olevan pienen lahden pohjukkaan, ja Nyman ja Manninen lähtivät metsän läpi Vargin pihaan tiedustelulle. Hetken tällä matkalla viivyttyään palasi partio. Vargin rannassa ei ollut näkynyt ainoatakaan vierasta moottori- eikä muutakaan venettä eikä pihassa näkynyt vierasta väkeä.

»Emden» siirrettiin nyt talon rantaan, ja itse menimme pirttiin. Vargin vaimo oli jo ylhäällä ja ryhtyi laittamaan tulta pesään, keittääkseen kahvia.

— Missä Richard on? kysyi Nyman saaristolaismurteellaan, sillä talon isäntää ei näkynyt.

— Ne ovat vieneet hänet. Ne ovat vanginneet Richardin, vastasi emäntä kuivaten silmäkulmiaan esiliinaansa. Nuoren saaristolaisvaimon äänessä kuvastui samalla katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan, jotka olivat vieneet hänen miehensä, sekä suru ja ikävä.

— Eivätkä ne olisi saaneet häntä vangituksi, jatkoi Vargin emäntä. — Sillä heitä oli vain kaksi miestä, mutta he narrasivat hänet lähtemään mukaansa Björkölle ja siellä pidättivät. Surussaankin hän oli ylpeä miehestään.

— Ai, ai, miten hullusti kävi. Kyllä Richardin olisi pitänyt pysytellä piilossa, sanoi Nyman osoittaen myötätuntoa emännän suruun.

— Minulla on ollut niin vaikeata, niin vaikeata.

Kaikki askareet ja karja, kylvö ja muut työt ja lisäksi pienet lapset —

Richard Varg oli edellisenä talvena puuhaillut Nymanin ja muutamien muiden saaristolaisten kanssa värväyshommissa ja ohjaillut poikia Merenkurkun yli. Kun jäiden lähtiessä Nyman, jonka koti oli tiheään asutussa Björkön kylässä, oli katsonut turvallisuutensa vaativan siirtymistä Ruotsin mantereelle kevään tullen, oli Varg, ottaen huomioon talonsa syrjäisen aseman, jäänyt kotiin. Hänellä oli talo ja tila ja karjaa ja kalanpyydyksiä. Niiden hoitaminen ja perheen elättäminen vaati työtä yöllä ja päivällä, kesällä ja talvella. Hänellä oli sitä paitsi tavallinen saaristolaismoottorivene, jolla saattoi päästä Vaasaan, yli Merenkurkun Ruotsiin ja mihin vain sen kokoisella moottorilla pääsi. Moottorivene ja hänen kotinsa asema Vaasan saariston äärimmäisellä reunalla, Merenkurkun kapeimmalla kohdalla, olivat kenties olleet painavimmat syyt hänen vangitsemiseensa, varsinkin jos hänet oli ilmiannettu ryssille.

— Teidän ei pitäisi jäädä tänne pitkäksi aikaa, puheli edelleen Vargin emäntä. — Ne käyvät täällä nuuskimassa silloin tällöin ja voivat tulla milloin tahansa.

»Niillä» hän tarkoitti venäläisiä sotilaita, joiden lähin vartiopaikka oli likeisellä saarella, noin kolmen kilometrin päässä täältä.

Juotuamme kahvit emme siis enää jääneet aikailemaan, vaan lähdimme jatkamaan matkaamme saaristoväylää pitkin Malskärille, Johan Nygårdin luo. Tämä väylä, kuten yleensä Vaasan saariston vedet, oli täynnä matalikkoja ja vedenalaisia ja -päällisiä kiviä, joten vain saariston asukkaat osaavat sitä kulkea. Oli paikkoja, joissa rannat olivat kaukana, mutta sittenkin, ja vaikka meillä oli ohjaajana mies, joka tunsi vedet, oli kone pysäytettävä ja annettava veneen hiljalleen solua kivien välitse.

Johan Nygård asui myöskin hyvin yksinäisellä paikalla. Samoin kuin Richard Varg oli hänkin samalla sekä maanviljelijä että kalastaja ja talvella hylkeenpyytäjä. Hänen poikansa oli edellisenä talvena lähtenyt Jääkäripataljoonaan, joten heitä oli nyt kotona vain kolme henkeä, hän itse, vaimo ja kolmetoista vuotias tytär.

Kun talossa oli ruvettu kuulemaan harvatahtisen moottorin jytkytystä tänä aamupäivänä, käski Nygårdin emäntä tyttärensä ulos katsomaan, ketä oli liikkeellä. Tytär juoksi niemelle ja näki harmaaksi maalatun moottorin lähestyvän. Se tuli joko Björköltä tahi Panikivisalmelta. Tytär tuli kiireesti ilmoittamaan havaintonsa äidilleen.

— Etkö tuntenut kenen vene se on? kysyi emäntä.

— Se muistuttaa kyllä Nymanin venettä, mutta se on vielä niin kaukana, sanoi tytär.

Isäntä itse, »Tildus Juss», kuten häntä paikkakunnalla tuttavallisessa puheessa nimitettiin, erotukseksi lukuisista muista Nygårdeista, tuli sisään. Hän oli myöskin verkkokotaan kuullut moottorin äänen ja sanoi nyt perhettään rauhoittaakseen:

— Kyllä se on Nyman. Se ei voi olla kukaan muu.

Johan otti pitkän kaukoputken alas seinältä ja lähti tarkastelemaan tulijoita.

— Hän näyttää tuntevan vedet, tuumi hän veneen kaartaessa täydellä vauhdilla viitoittamattomat, näkymättömät matalikot. Nyt hän tunsi jo veneen. Nyman ei tullutkaan venevalkamaan, vaan laski niemen pohjoispuolella olevaan matalaan, hietapohjaiseen lahteen, suuren halkokasan taakse, joka talvikelin aikana oli vedetty pienelle alastomalle luodolle. Sen takaa ei vene näkynyt merelle päin.

»Tildus Juss» kävi noutamassa meidät soutuveneellä »vedahöien»in takaa ja vaikkei hän ennestään tuntenutkaan toveriani ja minua, otti hän meidät kaikki sydämellisesti vastaan, kuin olisimme olleet hänen omia poikiaan.

Vietimme sen päivän hänen vieraanvaraisessa kodissaan. Söimme kyllältämme viilipiimää, paistettuja isoja ahvenia, perunoita, reikäleipää ja voita ja jälkiruoaksi marjoja mäeltä. Naapureita kävi täällä hyvin harvoin, ja tulijan näki jo kaukaa, joten me saimme olla jokseenkin huolettomia, kun vain jatkuvasti pidettiin vahtia. Nygårdin perhe, pääasiassa isäntä itse ja pikkutyttö pitivät huolen varmistuksesta, jotta meillä olisi ollut tilaisuus nukkua kamarien puolella. Kesäkuumalla kuitenkin kamarit, joiden ikkunat ovat tiiviisti suljetut, ovat yleensäkin liian kuumat, ja kun meidän tuli lisäksi koko ajan olla täysissä pukimissa hälytysvalmiina, kävi unen saanti hankalaksi.

Taivas oli pilvinen ja ilta pimeä, kun »Emden» taas jatkoi matkaansa mannerta kohti mutkallisia saaristoväyliä pitkin. Nämä väylät ovat aina olleet salakuljettajien parhaita valtteja. Kun kiellettyä tavaraa kuljettava vene pääsi pujahtamaan takaa-ajavalta tullialukselta mataliin, karikkoisiin vesiin, luotojen sekaan, missä veneen pohja raapiutui pohjakiviin, jonne suurempi alus ei voinut seurata, oli lasti ja kunnia pelastettu. Meillä oli kysymyksessä suuremmat arvot, mutta sama saaristo palveli meidänkin asiaamme.

Sivuutimme salmia ja saaria, ja edessämme aukeni laajempi selkä, oikealla pilkahti näkyviin valoja. Siellä oli Raippaluodon kylä.

— Nyt tulemme laivaväylälle, sanoi Nyman. — Silmät auki, pojat.

Matalat salmet olivat takanamme, edessä väylä, joka johti Vaasan satamaan. Päästäksemme Iskmon niemelle, matkamme päätekohtaan, meidän oli kappaleen matkaa kuljettava pitkin tätä reittiä, jolla venäläisten vartioaluksien oli tapana partioida. Toivoimme tämän' valtaväylällä olon muodostuvan — hyvin ymmärrettävistä syistä — niin lyhyeksi, kuin suinkin mahdollista, mutta »Emdeniltä» puuttui tuo ominaisuus, jota urheilijat nimittävät venyväisyydeksi. Se mennä rumpsutti vanhaa tuttua seitsemän solmun nopeuttaan aikaan ja paikkaan katsomatta. Jonkin aikaa väylällä kuljettuamme tähyillen valppaasti kaikkiin suuntiin, aina valmiina väistymään väkevämpien tieltä, saimme näkyviin Iskmon rannikon, joka kohosi tummana vasemmalla. Sen edustalla häämötti jotakin, joka hetken kuluttua erottautui höyrylaivaksi. Laivan savupiipusta rupesi kohoamaan paksu, musta sauhu. — Siellä heitetään hiiliä pesään, oli ajatus, joka heti välähti mieleen.

Aprikoiden, mikä tuo rumilus saattoi olla, koetimme sivuuttaa sen. Kenties se oli vain hinaaja tai rahtialus. Mutta Nymanista rupesi äkkiä tuntumaan, että siinä oli kuitenkin jotakin vinossa.

— Nei fan, sanoi hän ja väänsi peräsintä niin, että alus pyörsi ympäri, »Emden» nimittäin, jonka tehtyään se taas jatkoi yksitoikkoisesti seitsemän solmun tekoaan.

Me toiset hätkähdimme. Mistä oli kysymys —? Oliko Nyman nähnyt jotakin uhkaavaa, jota me emme olleet huomanneet...?

Hän oli katsonut yrityksen liian uhkarohkeaksi näissä olosuhteissa, mutta jos me toiset olimme sitä mieltä, että kaikesta huolimatta olisi yritettävä, niin samapa se hänen puolestaan. Lyhyen neuvottelun jälkeen »Emden» taas kulki Iskmon nientä kohti, jonne päästäksemme meidän oli sivuutettava tuo kirottu höyrylaiva. Se pysytteli kuitenkin rauhallisena, ja lähempänä saatoimme erottaa sen sivulla proomun. Tämä havainto sai meidät rauhoittumaan. Se oli siis hinaaja, joka oli ankkuroinut pimeän ajaksi.

Laskimme hiljaa Alskatalle Iskmon rantaan, sovittuun kohtaan. Siellä, ulommaisilla kivillä seisoivat Viikin veljekset meitä vastassa. He olivat tunteneet »Emdenin» jo kaukaa koneen äänestä.

— Onko ketään Ruotsiin lähtijöitä? kysyimme veljeksiltä, kun olimme kaikki tehneet tuttavuutta ja lyöneet kättä.

— On. Ne ovat tuolla metsässä. Toinen veljeksistä katosi, ja piakkoin alkoi rantakiviltä kuulua jalan kapsetta. Veneeseen kompuroi kymmenisen vaiteliasta olentoa. Kun kaikki toiset olivat aluksella, tulivat Viikin veljekset, työnnettyään sitä ennen keulan irti rantakivistä. He seurasivat meitä Malskärille, missä oli seuraavan päivän kuluessa hyvä tilaisuus neuvotella erinäisistä asioista ja sopia seuraavasta tapaamisesta.

Sivuutimme höyryaluksen proomuineen ja oikaisimme kohta sen jälkeen yli varsinaisen laivaväylän takaisin Raippaluodon ja Korsören väliseen salmeen. Tällä välillä ei mitään mainitsemisen arvoista tapahtunut, mutta kun olimme jo melkein salmen suulla, liukui pitkä alus, jonka valoja ei liioin oltu sytytetty, aaveen tavoin mereltä päin Vaasan satamaa kohti.

— Venäläinen sotalaiva, kuiskasi Nyman minulle, joka seisoin hänen vierellään kattoaukossa. — Muut laivat eivät saa liikkua tähän aikaan vuorokaudesta.

Saimme onnitella itseämme, että olimme poissa väylältä. Nymanin kehoituksesta menin keulaan tarkkaamaan kiviä, kun vieläkin oli niin pimeätä, ettei oikein nähnyt maamerkkejä.

Tulimme kapeikkoihin. Aamu alkoi sarastaa. Vaikka veneen nopeutta oli puolennettu, näytti se nyt kulkevan aivan liian kovaa vauhtia, sillä tähystäessäni keulassa alkoi meren pohja yht'äkkiä kohota, tullen silmänräpäyksessä melkein vedenpintaan kiinni, kuten näytti. Luulin, että olimme nousemassa kuivalle maalle ja annoin kädelläni pysäyttämismerkin, mutta silloin huomasin, että arvioni oli pettänyt. Siinä oli tarpeeksi vettä. Ja pohja loittoni taas. Sen jälkeen ilmestyi keulan eteen vedenalaisia kiviä, joille luulin veneen auttamattomasti tärähtävän. Viittasin taas kädelläni, ja Nyman vapautti potkurin huomauttaen, ettei siinä pitänyt olla kiviä. Samassa olimme jo yli. Sivuutimme luotoja, jotka juuri ja juuri näkyivät vedenrajassa, pikku aaltojen leikkiessä niiden kaljulla päälaella vuoroin piilottaen sen, vuoroin paljastaen aamuauringon ensi säteille.

— Tässä on ohjattava pitkin saaren rantaa, puheli Nyman. Hän hiljensi taas vauhtia.

Melkein suoraan edessä kohosi iso kivi. Vene sivuutti sen niin läheltä, että helposti olisi ohi mentäessä voinut astua sille. Ihmettelin, miksi hän ohjasi niin läheltä paatta, mutta vilkaisu vastakkaiselle puolelle antoi selityksen. Aivan lähellä arviolta puolentoista metrin päässä oli umpiluoto, jonka päälaki oli kenties jalan verran vedenpinnan alapuolella.

Nyt oli edessämme aavempi selkä, mutta veneemme ei kulkenut suoraan sen poikki, vaan jatkoi mutkittelemistaan.

— Tässä hänen on suunnattava lähelle saarta, sillä tuolta tulee riutta, joka pistää tänne kauas. Nyman uskoi minulle auliisti näitä väyliä koskevat salaisuudet.

Piilotimme taas »Emdenin» Nygårdin rannassa halkopinon taakse. Tilduss Jus oli meitä vastassa ja vei koko miesroikan tupaansa, jossa emäntä jo keitteli kahvia.

Merellä puhalsi navakka tuuli, kun me seuraa vana yönä menimme Merenkurkun poikki, tähystellen Gaddin majakkavaloa, jonka piti pikapuolin tulla näkyviin. »Emden» vaappui kovasti laineissa, ja Laaksosella ja minulla oli aikamoinen työ pitäessämme sitä pumpun avulla siinä määrin kuivana, ettei vesi päässyt sammuttamaan konetta. Matkustajien osallistuttua tähän työhön oli se helppo asia.

Olson — Manninen — oli jäänyt Alskatalle järjestelemään yhdessä Viikin veljesten kanssa etappioloja rannikolla. Hänen oli määrä palata kanssamme Ruotsiin, kun seuraavalla kerralla saapuisimme tänne, minkä piti tapahtua noin viikon kuluttua.

Seuraavaa matkaa emme enää tehneet vanhalla »Emdenillä», vaan »Lolalla». Kuljimme suunnilleen samoja teitä kuin edelliselläkin kerralla, paitsi ettemme nyt poikenneet Vargin talolle, vaan menimme toista reittiä Malskärille, Slottskärin pohjoispuolitse saapuen sinne »Lolan» suuremman nopeuden ansiosta jo auringon noustessa.

Meitä oli tälläkin matkalla veneessä neljä miestä, neljäs oli björköläinen Björkas-niminen vanhus, joka kevättalvella oli tullut Ruotsiin maanpakoon, osallistuttuaan sitä ennen kotiseudullaan jääkärivärväykseen ja etappitoimintaan siinä määrin, että maa oli alkanut polttaa jalkojen alla. Tälle kookkaalle, jykevätekoiselle ja -muotoiselle vanhalle hylkeenpyytäjälle ja kalastajalle oli tullut ikävä kotiinsa. Eikä ihmekään, sillä toimettomuus Ruotsissa, jonka rannikolta kirkkaalla ilmalla saattoi melkein nähdä kotisaaren siintävän, kävi työhön tottuneen miehen hermoille ajanmittaan liian raskaaksi. Hänen poikansa oli Saksassa Jääkäripataljoonassa, joten kotona tarvittiin työvoimaa, ja hän oli päättänyt uskaltaa. Suurimpana syynä luulen kuitenkin olleen selvän koti-ikävän, sillä tuo karunnäköinen vanhus oli pohjaltaan hyvin herkkäluonteinen.

Kun erosimme Björkön rannassa, asumattomalla niemellä, peittyi kätemme Björkasin suureen karhunkämmeneen, ja kyynel vierähti hänen ahavan ja auringon paahtamalle poskelleen, jääden siihen kimmeltämään nousevan auringon heittäessä ensimmäisiä säteitään kauniiseen saaristomaisemaan. Tietenkään emme voineet puhua paljon puolin eikä toisin, mutta sen kuitenkin sanoimme, että jos olo alkoi käydä sietämättömäksi kotona, niin hän tiesi mistä hän meidät löytäisi.

Johan Nygård oli meitä vastassa talonsa rannassa. Manninen oli lähtenyt tällä välin vanhan v. Essenin ja hänen poikansa Kalle v. Essenin kanssa Isak Nygårdin, kalastajan ja salakuljettajan saattamana Ruotsiin, jonne he hyvin seikkailurikkaan, toista viikkoa kestäneen matkan jälkeen saapuivat Gaddin majakalle elokuun 7 p:nä. Me saavuimme Malskärille pari päivää myöhemmin.

Tällä kertaa odotettiin pakolaisryhmän Etelä-Pohjanmaan miehiä, jotka olivat värväys- ja etappihommissa tulleet liian laajalti tunnetuiksi rohkeutensa ja uhrautuvaisuutensa vuoksi, lähtevän mukanamme Ruotsiin. Oli sovittu, että toinen Viikeistä tulisi Malskärille ottamaan meihin yhteyttä, ennenkuin jatkaisimme täältä matkaamme. Edeltäkäsin ei nimittäin voitu tietää, mille kohtaa rannikkoa nämä pakolaiset saataisiin kootuiksi ja milloin. Lisäksi tuli kokoontumispaikan olla semmoinen, että siellä saattoi odotella vuorokausikaupalla, sillä eiväthän kulkuvuoromme olleet kiinteät kuin Cunard-linjan matkustajahöyryjen.

Varhain aamulla elokuun 13 päivänä tuli Malskärille toinen Viikin veljeksistä soutaen pikkuveneellä mukanaan saaristolainen Johannes Björkas. He kertoivat miesten olevan Hanusöran nimisellä saarella, pienessä huvilassa, eikä heitä ollut millään keinolla voitu kuljettaa lähemmäksi. Nyman ei ollut tästä uutisesta erikoisen iloinen, sillä mainittu saari oli Vassor-lahden edustalla, noin kolmen tunnin matkan päässä täältä ja semmoisen saaristomatkan takana, ettei Nyman osannut sinne muuta kuin päivän valolla.

Lyhyen sotaneuvottelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, ettei muuta keinoa ollut, kuin noutaa ukot sieltä, missä olivat, ja jos oli kerran mentävä päivällä, niin lähdettäisiin heti, että ehdittäisiin takaisin ennen iltaa.

Siitä kehittyi jännittävä matka, sillä jos olisimme kohdanneet venäläisen vartioveneen, niin »Lolan» harmaa väri, sen rakenne ja nopeus — joka ei kuitenkaan ollut kyllin suuri taatakseen meille pakenemismahdollisuudet sota-alusten edestä — olisivat epäilemättä kiinnittäneet ryssien huomion meihin. Onneksi emme menomatkalla kohdanneet yhtään purjehtijaa, lieneekö sitten ollut syynä varhainen aamu. Löysimme huvilan, jossa veljekset Juho ja Nikolai Ekola, kauppias J.E. Härmänen, Gösta v. Essen, J.S. Kivimäki, Kustaa Vesiluoma ja Mats Talus odottelivat meitä ilmeisen kiinnostuneena, sillä he olivat saapuneet saarelle jo elokuun 10 päivänä. Emme viivytelleet kauempaa, kuin oli välttämätöntä, vaan otimme miehet veneeseen ja lähdimme paluumatkalle Malskärin kautta.

»Lola» saattoi ottaa matkustajia oman miehistönsä lisäksi vain noin kymmenkunta tai vähän enemmän, ja se määrä miehiä tulikin, joten veneemme oli täysin kuormitettu, kun taas ajelimme mutkikasta saaristoväylää pitkin aluksi läntiseen suuntaan. Joka miehellä oli browninki tai muu lyhytpiippuinen ase kädessään tai kädenulottuvilla sekä yhdellä ruotsalainen sotilaskivääri, (joka kuului veneen irtaimistoon) siltä varalta, että vastaan sattuisi tulemaan vartiomoottori, jolloin aloitteen ottaminen olisi elinehto.

Kerran ilmestyi saaren takaa moottorivene, ja me hätkähdimme, mutta jännitys laukesi seuraavassa hetkessä, sillä vene oli täynnään rauhallista saaristolaisväkeä, todennäköisesti kirkosta palaajia. Olihan sunnuntaipäivä.

Toisessa veneessä vavahdettiin myös, sillä me olimme tavallisuudesta poikkeava ilmestys, sitä ei voida kieltää, ja saaristolaisilla on terävä huomiokyky. Seuraavassa hetkessä olimme jo ohi, kaikki tuskin ehtivät kätkeä aseitaan sitä ennen, ja tuskinpa kaikki välittivät sitä tehdäkään. Muuta säikähdystä ei tällä matkalla sattunut. Huolimatta siitä, että miehet olivat jo ennen Hanusöralle tuloaan saaneet pakoilla ja olla jännityksen vallassa ja saaressa odotella kolme vuorokautta, ei yhdessäkään nähnyt hermostumisen oireita, vaan kaikki olivat rauhallisia ja tasaisia, kuin olisivat olleet matkalla johonkin maatalousnäyttelyyn, sekä veneessä että Malskärillä, missä olimme taas kaikki Nygårdin vie raina. Muutaman tunnin Nygårdilla lepäiltyämme jatkoimme matkaa sivuuttaen klo 9 illalla Valassaaret vuorokauden pimeimpänä aikana. »Lolan» nopeuden ansiota oli sekin, että ehdimme Holmsundiin jo varhaisilla aamutunneilla elokuun 14 päivänä. Avomerellä ollessamme ei kukaan veneessä olijoista nukkunut, mutta kun olimme sivuuttaneet ensimmäiset saaret Uumajanjoen suulla, alkoi uni painaa joka miehen silmäluomia.

Vaarat ja niistä aiheutunut jännitys olivat tänne saakka pitäneet kaikkia virkeinä vuorokausia, toisia kenties viikkoja, mutta nyt, kun olimme poissa vaaran ulottuvilta, ei mikään saattanut pitää noita väsyneitä miehiä valveilla. Joella oli valkoista, kylmää usvaa, joka puistatti luihin ja ytimiin saakka, mutta koko vene kuorsasi, lukuunottamatta peränpitäjää, joka vain suurin ponnistuksin saattoi pitää silmänsä sen verran raollaan, ettei vene törmännyt maalle tai rantalaitureihin, joita oli matkan varrella.

Laaksonen, joka nukkui koneensa ääressä, kohosi silloin tällöin tarkastamaan koneen rasvakuppeja, kurkisti yli laidan ja kysyi: — Joko kohta ollaan perillä?

Lupasin herättää hänet ennen rantaan tuloamme, ja hän vaipui taas unen helmoihin. Olimme Uumajan rannassa neljättä käydessä. Kaikki miehet herätettiin ja ohjattiin poliisikamariin, jonne Kekonikin saapui tuota pikaa. Kun matkustajamme olivat merkityt poliisin kirjoihin, ohjattiin heidät majataloon ja matkailijakoteihin lepäämään.

Meille venemiehillekin tuli muutaman päivän lepoaika, joka oli hyvin tervetullut viiden vuorokauden rasitusten, valvomisen ja jännityksen jälkeen, sillä hermoenergian kulutus näissä olosuhteissa oli suuri, eikä se ollut palautettavissa muuten kuin rauhallisen ja runsaan unen kautta.

Iisu Manninen oli sillä aikaa matkustanut Saksaan saamaan uusia tehtäviä eikä hän enää palannut Uumajan seuduille.

Pommarit Powald, Sandström ja Uhler olivat tällä välin valmistelleet matkaansa Suomeen. Sandvikin veljekset Emil ja Johannes, Pietarsaaren seudun rannikkolaisia, jotka kulkivat Henriksonin nimellä, liittyivät heihin, ja siten tuli heidän kuljetuskysymyksensä ratkaistuksi, sillä Sandvikeillä oli moottorivene. He olivat matkavalmistelujen ajaksi siirtyneet Holmölle herättääkseen mahdollisimman vähän huomiota, sillä juuri näihin aikoihin eli venäläinen urkinta loistokauttaan sekä Suomessa että Ruotsissa. Jääkäriliikkeestä ja siihen liittyvästä toiminnasta oli saatu jo niin paljon tietoja, että Suomessa vangittiin ihmisiä eri puolilla maata, ja Ruotsissa istui urkkijoita useimmissa kahviloissa, joissa suomalaisten oli tapana käydä. Ei ollut siis ihme, jos kolme saksalaista liikemiestä — passiensa mukaan — herätti huomiota, varsinkin kun he aina seurustelivat vain suomalaisten kanssa.

Toistaiseksi olivat yöt liian valoisat heidän suunnittelemalleen toiminnalle, joten heidän täytyi odottaa. Odotellessaan he silloin tällöin poikkesivat Uumajaan muutamaksi päiväksi. Sinne oli kertynyt tähän mennessä koko joukko suomalaisia, joten siellä aina onnistui löytämään seuraa.

Monet vanhimmista aktivisteista ja jääkäriliikkeeseen osallistuneista, jotka eivät enää uskaltaneet oleskella Suomessa eivätkä ikänsä puolesta enää olleet rintamakelpoisia liittyäkseen Jääkäripataljoonaan, asettuivat asumaan Uumajaan ja odottelemaan hetkeä, jonka tuleman piti.

v. Essenit, Ekolan veljekset, kauppias Härmänen ja monet muut löysivät asunnon hotelleissa ja matkustajakodeissa, jotkut yksityisten luona kaupungilla. He seurasivat kaikkia tapahtumia valppaasti ja kokoontuivat kuulemaan uutisia aina, kun joku saapui Saksasta tai kotimaasta. Näiden tyynten, arvokkaiden setien seurassa vietimme enimmäkseen vapaat hetkemme.

Paitsi aikaisemmin mainitsemiani pommareita alkoi Saksasta virrata kesän mittaan jääkäreitä, jotka matkustivat Suomeen erilaisissa tehtävissä: pommareita, värväreitä, tiedustelijoita, rankaisuretkikuntalaisia pyrki tätä tietä kotimaahan. Kaikille heille järjestyi kyyti Merenkurkun yli tavalla tai toisella. Mutta kaikki eivät päässeet kanssamme »Lolalla», sillä meidän tuli välttää sekaantumista Ruotsin neutralisuutta loukkaaviin puuhiin, kuten aikaisemmin jo lienen maininnut, ja antaa pommimiesten kulkea omia teitään. Mikäli tilaisuuksia sattui, kulkivat he saaristolaisten mukana, varsinkin Pietarsaaren ja Kokkolan seuduille, mistä oli lyhyempi matka sisämaahan. Sandvikin veljekset, Emil ja Joel Vesterö, Isak Nygård ja kenties pari muuta, joiden nimeä en enää muista, tekivät silloin tällöin matkan Merenkurkun yli? Ryssien tiukentunut valvonta saaristossa ja rannikolla pakotti saaristolaiset harventamaan kulkunsa aivan välttämättömiin.

Suomalaisten keskuspaikkana oli Uumajan majatalo. Se oli aseman vieressä, ja sitä piti eräs leskirouva, joka suhtautui meihin hyvin suopeasti. Ovi oli meille avoinna yöllä ja päivällä ja hinnat olivat kohtuulliset. Joka kuitenkin rauhaa rakasti, asui mieluummin muualla, sillä Suomen harvasanainen kansa saattaa joskus olla myös puheliaalla, jopa laulutuulellakin. Kullberg — Kekoni — ja allekirjoittanut asuivat lähellä majataloa, autonkuljettaja Lindgrenin tilavassa salissa, josta maksoimme kuukausivuokraa.

Syyspuolella kesää matkustivat Uumajan kautta Pietarsaaren seudulle Immo Relander ja Jussi Heiskanen. Siellä kävi myöskin meitä tervehtimässä veljeni Aarne Sihvo matkallaan Suomeen, jonne hän sitten edellisten kanssa jäikin, kunnes Venäjän vallankumouksen aallot mursivat Spalernajan ovet, joiden taakse heidät oli syksyllä teljetty.

Kaikkia sinä kesänä suuntaan ja toiseen matkustavia en enää jaksa nyt vuosien kuluttua muistaa eikä käytettävänäni ole Jääkäripataljoonan komennusluetteloita muistiani virkistämässä, joten monet hyvinkin tärkeät matkustajat saattavat jäädä mainitsematta. Eräs joukko, jonka hyvin muistan, oli Antti Isotalon ryhmä, johon kuuluivat Gabriel Viitaharju, Ville Kosola, Antti Kärnä ja Jussi Mäntylä. Heillä oli erikoinen tehtävä, josta K.A. Wegelius kertoo teoksensa »Routaa ja Rautaa» viidennessä osassa.

Lähdimme matkalle syyskuun alkupäivänä, mutta myrskyn takia oli meidän pakko jäädä pariksi vuorokaudeksi Holmö-Gaddille. Vasta 5 päivänä saatoimme jatkaa matkaa, ja silloinkin paiskeli venettä vielä hyvin pahasti, kun vihdoin uskalsimme pistää nenämme ulos merelle Gaddin pienestä satamasta. »Lolan» keula puski matalikolla vyöryviin jyrkkiin aaltoihin, mutta kohosi taas, lennättäen joka kerta saavillisen merivettä ilmaan, mistä se rankkasateena putosi veneen peräosassa istuvien öljytakeille. Näytti jo kerran uhkaavaltakin, mutta kääntymisen mahdollisuuksia ei ollut, joten vaahtoavassa pärskeessä painuimme pimenevälle merelle. Tuuli puhalsi etelästä, suunnalta, joka oli epäedullinen matkatessa Valassaarten eteläpuolitse, tavanmukaista reittiämme, sillä vyöryvät hyökyaallot olisivat täällä olevilla matalikoilla voineet aiheuttaa tuhon. Tätä tietä emme nyt olleet aikoneetkaan kulkea, vaan luottaen pimeään ja huonoon ilmaan otimme suunnan Valassaarten pohjoispuolitse Björkön pohjoisrantaa kohti.

Pari kolme tuntia jouduimme olemaan aavalla, meren aaltojen heiteltävänä, mutta »Lola» selviytyi kunnialla, sillä täällä laineet vyöryivät pitempinä, joten sen runko sopeutui niihin paremmin. Valassaaren pohjoispuolella alkoi merenkäynti tasaantua, kun maat rupesivat suojaamaan. Björkön koillisrannalla piilouduimme erääseen pieneen lahdenpoukamaan ennen päivän nousua. Lahti oli, kuten sanoin, vähäinen, mutta kuitenkin niin suuri, että siihen saattoi piilottaa veneen niemen kainaloon, niin etteivät ohikulkijat sitä nähneet. Toinen etu tällä paikalla oli se, että rannalla puiden siimeksessä oli. pienoinen kalasauna — kalastajamaja — jonka ovi oli, kuten kalasaunojen ovet yleensä tällä rannikolla, aina avoinna kaikille suojaa ja lämmintä kaipaaville. Tavallisesti näissä kalamajoissa oli takkauunin edessä valmiiksi pilkottuja, kuivia puita, sytykkeitä, laatikko tulitikkuja hyllyllä, samoin kuivaa leipää ja suolaa. Majan edelliset asukkaat olivat huolehtineet lähtiessään näistä seikoista, vieläpä lakaisseet lattiankin. Näitä kunniallisen kalastajaväen hyviä tapoja mekin pyrimme noudattamaan tunnontarkasti, joutuessamme nauttimaan kalamajojen vieraanvaraisuudesta, mikä tapahtui vähintään kerran joka matkallamme.

Kun olimme päässeet maalle märkinä ja kohmettuneina, teimme kiireesti tulen takkaan ja rupesimme huolehtimaan hyvinvoinnistamme, johon luonnollisesti sisältyi myös ruokailu. Sen jälkeen menimme levolle, jonkun pitäessä vuorotellen vahtia.

Aamulla lähti Nyman metsän läpi tapaamaan vaimoaan Björkön kylään, aikoen palata vasta iltapäivällä. Iltapäivä oli kuitenkin jo kulunut pitkälle, mutta Nymania ei vain kuulunut. Tästä emme vielä muuten olisi olleet huolissamme, mutta tuuli, joka oli aamulla tyyntynyt, alkoi nyt puhaltaa pohjoisesta voimistuen hetki hetkeltä, ja lahti ei suonut veneellemme suojaa tällä tuulella. Vaikka koetimmekin siirtää »Lolaa» suojaavan niemen kainaloon, paiskoivat sitä aavalta mereltä tulevat aallot, hangaten sen kylkeä rannan kiviin.

Alussa ei tilanne näyttänyt kovin vaaralliselta, sillä pari miestä saattoi pitää veneen loitolla kivistä keksin avulla, mutta sikäli kuin aallot suurenivat, kävi tämä yhä ylivoimaisemmaksi. Lopulta seisoi jo pari miestä vyötäröään myöten kylmässä merivedessä yrittäen varjella »Lolaa» iskemästä kylkeään puhki kivien särmiin. Ilman Nymania emme voineet lähteä mihinkään, joten toivoimme hartaasti hänen ilmestymistään. Pohjoinen taivas vetäytyi pilveen ja alkoi jo hämärtää. Vihdoin tuli Nyman.

— Ai, ai, ampu tulee, sanoi hän nauraen nähdessään meidän joutuneen vaikeuksiin. Hänelle oli mahdoton olla vihainen.

Kun tavaramme olivat jo kaikki veneessä, tarvitsi vain pyöräyttää moottori käyntiin ja ajaa pois satamasta, sen jälkeen kun ensin olimme saaneet keulan käännetyksi tuuleen keksin ja seipäiden avulla ja työntäneet sen turvallisen matkan päähän rannasta, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä. Vaikka kerran jo näytti siltä, että vene väkisinkin ajautuisi perä edellä rannalle ja rikkoisi suojattoman potkurinsa, onnistui yritys kuitenkin. Pääsimme selville vesille ja kuljetimme Isontalon ryhmän Oravaisiin, Hällnäsin sahan luo syyskuun 6 päivänä. Se olikin tavallista pitempi matka, käsittäen jo saaristoakin yli sata kilometriä. Paluumatkalla kuljimme Vesterön ja Österön itäpuolitse pohjoiseen selvemmille vesille — sillä Nyman katsoi sen tien lyhemmäksi, joskin vaarallisemmaksi kun jouduimme sivuuttamaan Oravaisten väylän, missä oli mahdollisuus joutua kosketuksiin vartioveneiden kanssa. Tällä matkalla ajoimme täyttä vauhtia kivelle vesissä, joita Nyman ei tarkoin tuntenut. Veneen köli iski ensin kiveen, vene ponnahti siitä ylöspäin ja hypähti ylitse, mutta löi potkurinsa, jota ei minkäänlainen kalarauta suojannut. Potkuri päästettiin irti kytkimestään. Kun se taas kytkettiin, huomasimme sen pahasti vioittuneen. Vene nytkytti nyt surkeasti kulkiessaan. Siipirikkona tulimme hiljalleen Långbodalle. Ryhdyimme siellä tutkimaan vikaa ja huomasimme, että yksi potkurin siivistä oli pahasti vääntynyt.

Ei auttanut muu kuin ryhtyä korjaustöihin. Etsimme rannalla sopivan paikan kahden kiven välissä. Kohotimme »Lolan» perän köysien ja kankien avulla ylös vedestä sen verran, että saimme potkurin ruuvatuksi irti. Kuumensimme sen jälkeen tulella vioittunutta siipeä niin kuumaksi, kuin semmoisella tulella saattoi kuumentaa, veimme potkurin maalle ja asetimme sen yhdelle siellä olevista tuhansista kivistä. Aloimme takoa kuumennettua siipeä vasaralla ja kirveen hamaralla. Saimme sen moukaroiduksi likimain entiseen muotoonsa, joten nytkähdykset olivat huomattavasti heikommat, kun taas jatkoimme yöllä matkaa Merenkurkun poikki.

Nämä korjaustyöt suoritettiin paahtavassa auringon paisteessa keskellä kirkasta päivää puuttomalla luodolla lähellä Valassaaren vartiopaikkaa.

Paluumatkalla emme tälläkään kerralla poikenneet Holmölle, vaan ajoimme yhtä mittaa Uumajaan, jonne saavuimme aamun hämärtyessä, unisina ja partaisina kuten tavallista, mutta tyytyväisinä matkan onnistumisesta.

Syyskuun lopulla, 24 päivänä, tapasimme taas Isontalon tovereineen Iskmon Alskatilla. Heillä oli mukanaan pari eteläpohjalaista: Jukka Hautala ja Elias Lönqvist, mutta Kaapro Viitaharju oli jäänyt sille tielleen. Hän sai viettää pääosan talveaan Spalernajan vankilassa Pietarissa, mistä vapautui vasta maaliskuussa vallankumouksen aikana.

Syksyn tultua oli nyt entistä valppaammin tarkattava taivaan merkkejä ja barometrin nousua ja laskua ja sovitettava matka niiden mukaan. Monena yönä saimme jossakin kalamajassa kuunnella myrskytuulen ulvontaa ja suojella venettämme hankautumasta rannan kiviin. Siinä kaikessa oli oma viehätyksensä, joka ei ollut kokonaan vailla romanttisuutta. Kukaan meistä ei ollut taipuvainen synkkämielisyyteen eikä tyytymättömyyteen, vaan otimme päivän kerrallaan semmoisena kuin se tuli.

Ryssien valvonta tiukkeni saaristossa edelleen syksyyn mennessä. Yhä harvinaisempia olivat saaristolaisten matkat Ruotsiin, salakuljetus oli tyystin lakannut rehottamasta. Vain Isak Nygård tai Emil Vesterö kuljetti maksusta jonkun pommarin tai pakolaisen Suomesta yli Merenkurkun.

Syksyllä sai Saksan meriesikunta päähänsä yrittää Vaasan satamaväylien miinoittamista sulkeakseen venäläiset sota-alukset satamaan. Mistä tämä ajatus oli alkuisin, en tiedä, mutta meiltä kysyttiin, olimmeko halukkaat sen suorittamaan. Me olimme. Olisimme olleet valmiit melkein mihin järjelliseltä haiskahtavaan yritykseen tahansa.

Lyhyiden neuvottelujen jälkeen, jotka koskivat miinoitusmahdollisuuksia Vaasaan johtavilla purjehdusväylillä, saimme määräyksen matkustaa Saksaan miinanlaskukursseille. Ettemme olisi herättäneet huomiota, matkustimme eri aikoina Berliiniin ja sieltä yhdessä Kieliin. Berliinissä viivyimme muutaman päivän odotellessamme tarkempia ohjeita, ja sillä välin tapasimme useita Jääkäripataljoonasta lomalla tai komennuksella olevia tovereitamme. Siellä sattuivat olemaan muiden muassa jonkinmoisilla pommarikursseilla Villamo, Suvirinne ja Pekkola.

Seurasin eräänä aamuna, kun minulla oli runsaasti aikaa, Villamoa Berliinin ulkopuolella olevalle joukkojen harjoituskentälle, missä heidän jokapäiväiset harjoituksensa pidettiin. Ajettuamme kilometrimääriä raitiovaunulla tulimme tuon miljoonakaupungin laitaan. Matkalla liittyivät seuraamme toisetkin kursseihin osallistuvat. Raitiovaunupysäkiltä oli enää lyhyt matka jalan itse kentälle. Kenttä oli laaja, kuten hyvin saattaa olettaa, ja sillä oli kaikenlaisia laitteita, ampumaratoja erilaisia ammuntoja varten jne. Harjoitukset olivat käynnissä, komppanioita oli siroteltuna sinne tänne maastoon, lähellä tietä kokeilivat jotkut tulensyöksijää, »Flammenwerferiä». Näytti mahtavalta, kun mies ruiskutti tulta letkusta noin viidenkymmenen à sadan metrin päähän.

Vaikka olinkin tullut vain seuraamaan, osallistuin kuitenkin sen päivän harjoituksiin, joihin kuului pistoliammuntaa viidenkymmenen ja sadan metrin etäisyydeltä ja erilaisten käsikranaattien heittoa.

Palatessamme aamupäiväpalveluksen jälkeen taas kaupunkiin panin merkille, että pojat eivät olleet oikein entisessä vedossaan. Heidän huumorinsa pysytteli enimmäkseen pinnan alla, sillä ruoka-annokset Berliinin ravintoloissa olivat niukasti kaloriapitoisia, melkeinpä kaikki, mitä pöytään kannettiin, oli korvikkeita, leipä oli kortilla, sokerin asemesta sai sakkariinia, joka jätti pahan maun suuhun moneksi tunniksi, ja kuitenkin olivat heidän ruoansulatuselimensä entisessä kunnossa. Ne eivät olleet petettävissä. Berliinin elämä, varsinkin yöelämä, veti myös puoleensa ampumahaudoista tulleita jääkäreitä kuluttaen sekä komennusrahoja että miehiä siinä määrin, että eräskin tunnetusti lujarakenteinen nuorukainen oli edellisenä päivänä pyörtynyt raitiovaunuun noustessaan pelkästä tilapäisestä heikkoudesta.

Jätimme pojat jatkamaan kurssejaan ja odottelemaan komennusta Skandinavian maihin ja Suomeen, mikä tietäisi ruokatalouden paranemista, toisin sanoen yleistä hyvinvointia vaarojen lisääntymisestä huolimatta, ja matkustimme Kieliin. Ennen lähtöämme kävimme »Marin-Stabissa», Saksan meriesikunnassa, joka oli Berliinissä. Siellä laivasto-kapteeni Lassen, »Pikku Lassen», ohjaili meitä pitkin tuon vanhan synkän rakennuksen käytäviä erääseen huoneeseen, missä esitteli meidät pöydän ääressä istuvalle meriupseerille. Viimeksimainittu teki meille muutamia kysymyksiä, sanoi pari ystävällistä sanaa, ja niin saimme taas lähteä.

Kielissä meidät otti haltuunsa eräs meriväen luutnantti, jonka nimi on häipynyt mielestäni, ja kuljetti meidät pienellä höyryaluksella miinasatamaan tai miinavarikolle, miksi sitä lienee kutsuttukaan, ja siellä alkoivat kurssit. Niihin osallistui kaikkiaan viisi suomalaista: molemmat Sandvikit, Nyman, Laaksonen ja minä, eivätkä ne olleet pitkät. Ne kestivät noin neljä tuntia, mutta olivat hyvin käytännölliset. Ensin meille pidettiin oppitunti sen miinatyypin rakenteesta, joita me tulisimme saamaan laskettavaksemme. Se oli kevyt, pienikokoinen miina, jonka saattoi laskea tavallisesta, keskikokoisesta moottoriveneestä vähäisen lisälaitteen avulla. Kun olimme selvillä sen eri osista ja niiden merkityksestä, menimme rantaan pieneen miinanlaskija-alukseen. Meille näytettiin, miten miina laitetaan laskukuntoon ja miten se lasketaan. Sen jälkeen saimme itse suorittaa työn, kunnes se sujui moitteettomasti.

Siihen päättyi miinakurssi. Näitä samoja miinoja luvattiin lähettää meille Uumajan seuduille, meidän oli vain palattava sinne ja odotettava. Matkustimme eri teitä Ruotsiin, varovaisuussyistä. Minä jouduin kulkemaan Korsörin—Köpenhaminan kautta yksikseni, toisten kiertäessä Sassnitzin—Trelleborgin kautta.

Matkapassini teki Saksan tullitarkastusaseman sivuuttamisen vaivattomaksi. Minut ohjattiin kohteliaasti suoraa päätä lautalle, kun muut matkustajat sen sijaan saivat alistua perusteellisen ruumiintarkastuksen alaisiksi tulliaseman sivuhuoneissa. Kielin—Korsörin lautalla, joka oli tanskalainen, huomasi selvimmin silmiinpistävän eron, joka vallitsi näiden eri maiden, sotaakäyvän ja neutraalisen, välillä ruoan ja yleisen hyvinvoinnin suhteen. Kielissä sai olla iloinen, kun onnistui saamaan ravintolassa leipää ja käristettyjä perunoita ateriakseen, mutta täällä höyrylautan ravintolahuoneessa leventeli erilaisten yltäkylläisen runsaiden ruokalajien painon alla notkuva voileipäpöytä, jommoisia tuskin näkee muualla kuin Skandinaavian maissa ja Suomessa.

Empimättä piirittivät matkustajat pöydän, enkä minäkään katsonut olevan syytä pysytellä syrjässä, vaan liityin joukkoon. Syödessäni jouduin istumaan lähelle erästä nuorta tanskalaista pariskuntaa, joka kovaäänisesti vertaili Saksan ja heidän oman maansa oloja tuntien itsensä ylpeiksi siitä, että Tanska saattoi tarjota sentään ruokaa, kun Saksassa ei päässyt kylläiseksi rahalla eikä hinnalla. He olivat sitä paitsi äskettäin käyneet läpi pintaan asti ulottuvan ruumiin ja tavaroiden tarkastuksen tullikamarissa, mikä vieläkin kuohutti heidän mieltään ja oli omiaan lisäämään heidän vastenmielisyyttään Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan.

Tukholmassa tapasin Nymanin, Laaksosen ja molemmat Sandvikit, ja tehtyämme kapteeni Heldtille selkoa matkamme vaiheista matkustimme Uumajaan.

Sovittuna päivänä oli erään saksalaisen malmilaivan luovutettava miinat meille ohikulkiessaan Nordmalingin edustalla yöpymispaikassaan. Pohjois-Ruotsista malmia noutavat laivat kulkivat nimittäin ankkuripaikasta toiseen, noin päivän matkan kerrallaan, sillä niiden oli pysyteltävä hyvin lähellä Ruotsin rannikkoa ollakseen vihollisen sotalaivoilta turvassa. Nordmaling oli lähin tämmöisistä ankkuripaikoista Holmsundista etelään, seuraava oli Ratan, Holmön luoteisrannikolla, mutta viimeksimainittu oli satamapaikkana näin syksyllä jo varsin epävarma; miinojen vastaanottaminen voisi merenkäynnin takia käydä siellä mahdottomaksi. Osa miinoista aiottiin ottaa »Lolaan», mutta suurin osa Sandvikin suureen moottoriveneeseen, jonka tuli toimia kuljetusaluksena, »Lolan» suorittaessa miinojen laskun. Viimeksimainitun perään kiinnitettävä laskulaite oli valmis, tarvittiin vain asettaa se paikalleen ennen toiminnan alkamista.

Saatuamme miinat oli aikomuksemme lähteä viipymättä Merenkurkun yli Suomeen, piiloutua Vaasan saaristoon ja odotella sopivaa hetkeä ja säätä niiden laskemiseen suunniteltuihin kohtiin. Nyman tunsi Vaasaan johtavien väylien arat kohdat. Hän tiesi paikkoja, joissa aluksen välttääkseen vedenalaisia kiviä tai matalikkoja tuli kulkea kahden merimerkin välistä suoraan poikkeamatta siltä puoleen tai toiseen. Kun semmoiseen kohtaan upotti miinat, ei laiva voinut niitä mitenkään sattumalta sivuuttaa. Tämmöinen oli suurin piirtein suunnitelmamme.

Tuli päivä, jolloin meidän oli lähdettävä liikkeelle. Jätimme taas jäähyväiset Kekonille ja »Lolan» kone hyrräsi kuin kissa uuninpankolla veneen viilettäessä Holmsundia kohti pitkin Uumajajokea. Olimme kaikki kolme, Nyman, Laaksonen ja allekirjoittanut, sillä tuulella, että nyt tultaisiin suorittamaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Olihan meille kustannettu kalliit matkat ja osoitettu luottamusta. Aioimme näyttää, että olimme luottamuksen arvoiset, ja toisekseen eivätpähän ryssien sotalaivat kohtapuolin olisi liian mahtavia Vaasan saaristossa. Herra se on herrallakin. Tämmöisen tunnelman vallitessa ajelimme jokea alas ja saavuimme Holmsundiin. Molemmat Sandvikit olivat lähteneet sinne jo paria päivää aikaisemmin, odotellakseen meidän saa purrustamme. Sandvikit olivatkin paikalla, kun laskimme Holmsundin laituriin, mutta heidän venettään ei näkynyt.

— Oletteko valmiit lähtemään? Laiva saapuu Nordmalingiin viimeistään huomeniltana, voi saapua jo tänäänkin, kuului kysymyksemme.

Joo, kyllä he olivat valmiit, mutta vene oli saanut konevian, joten sitä ei voitu ottaa mukaan.

He olivat vieneet sen joidenkin tuttaviensa haltuun siksi aikaa, johonkin syrjäkylään.

Tulimme äreälle tuulelle. Jos vene olisi ollut Holmsundissa olisi Laaksonen voinut todeta vian, ja olisimme hankkineet monttöörin sitä korjaamaan, mutta nyt se oli mahdotonta, sillä aika alkoi olla jo niin täpärällä, ettemme voineet kauempaa viivytellä. Holmsundista oli Nordmalingin edustalle lähemmäs seitsemänkymmentä kilometriä. Meidän oli oltava siellä vielä sinä iltana, ja iltapäivä oli jo käsissä.

Vaikka onnistumismahdollisuutemme vähenivätkin puolella, päätimme kuitenkin yrittää yksistään »Lolalla» ja niin lähdimme matkaan. Sandvikit seurasivat mukana. Kuten sanottu näytti tehtävämme suorittamismahdollisuus nyt hyvin heikolta; »Lolan» kantokyky oli erittäin rajoitettu sen rakenteen vuoksi. Meitä oli viisi miestä ja lisäksi tulisi vielä miinojen paino — tietenkin vain osan, sillä koko lähetystä emme nyt voineet ottaa vastaan. — Tarvittiin todellakin suotuisat olosuhteet yrityksen onnistumiseen.

Päivät olivat jo lyhyet, joten pimeä tavoitti meidät merellä, mutta rannikkovalojen ja vilkkupoijujen opastamina tulimme Nordmalingin väylän suuhun ja siitä edelleen lahden perukkaan merikorttiin turvaten, sillä meistä ei yksikään ollut käynyt täällä aikaisemmin. Pääsimme onnellisesti perille, jonka jälkeen ryhdyimme tarkastelemaan, oliko saksalainen mahdollisesti jo saapunut, mutta mitään ankkurivaloja ei näkynyt. Huokasimme helpotuksesta ja kävimme nukkumaan.

Aamun valjetessakaan ei laivaa näkynyt — se ei ollut vielä saapunut — joten lepäilimme sen päivän pysytellen hiljaa paikoillamme, ettemme olisi herättäneet tarpeetonta huomiota. Iltapäivällä ilmestyi keskikokoinen lastihöyrylaiva näkyviin tangossaan Saksan kauppalippu. Se saapui ankkuripaikalle, ja ankkuriketjun kolina kantautui korviimme. Alkoi hämärtyä. Ankkurivalot syttyivät laivalla, jolle ei ilmestynyt seuralaista. Joko se oli sama laiva, jonka kanssa meidän tuli ottaa yhteys, tahi ei meidän laivamme ollut ehtinyt vielä näin pitkälle. Joka tapauksessa tarvitsi meidän vain käydä yhdellä ainoalla laivalla saadaksemme siitä selvän.

Hämärän tultua irrottautui »Lola» rannasta ja lähti höyryalusta kohti. Mereltä päin puhaltava tuuli oli heikko, mutta ulompana kävi raskas maininki, joka alkoi keinuttaa venettä niin pian, kun pääsimme maan kosteesta. Laivan ankkuripaikka oli kylläkin suojainen tuhansien tonnien kantoisille höyrylaivoille, mutta silti vyöryi luotojen välitse maininki, joka hyppyytti »Lolaa» aika tavalla. Laskiessamme laivan kylkeen näimme, että raskaiden miinojen siirtäminen laivasta sen vierellä nousevaan ja laskevaan veneeseen ei ollut helppo tehtävä.

Jonkin verran jännittyneinä kiipesi osa meistä laivaan. Mitä sanoisimme, jos ei se ollutkaan se oikea —? Mutta se se oli. Meitä oli odotettu nähtävästi yhtä jännittyneinä laivassa, sillä laivan perämies oli meitä vastassa parin matruusin kera. Kapteenia emme nähneet, mutta perämiehen kanssa pääsimme hyvin pian yhteisymmärrykseen. Hän vei meidät keulakannelle, missä maston juurella oli peitteillä katettu valtava kasa. Siinä olivat miinat valmiina, ei muuta kuin korjata pois. Jo ensi silmäyksellä saattoi arvioida, ettei »Lola» voinut ottaa siitä muuta kuin korkeintaan kolmannen osan, joten Sandvikin veneen olisi välttämättömästi pitänyt olla mukana.

Aioimme kuitenkin ryhtyä siirtämään miinoja »Lolaan» niin paljon, kuin siihen mahtui, mutta kun parhaillaan suunnittelimme, miten saisimme sen nopeimmin suoritetuksi, toikkaroi paikalle kaksi ruotsalaista tullivartijaa, jotka seurasivat laivaa niin kauan, kuin se purjehti Ruotsin aluevesillä. Perämies muuttui heti hajamieliseksi ja rupesi juttelemaan muista asioista. Me haistoimme luonnollisesti myös käryn ja tekeydyimme muiksi miehiksi. Tullimiehet osoittivat meille ruotsinmaalaisten tavanomaista kohteliaisuutta. He olivat aivan liian kohteliaita, seuraten kintereillämme niin, ettemme tahtoneet saada sanaa vaihdetuksi laivan perämiehen kanssa muusta kuin ilmasta ja yleisistä asioista. Oli selvää, että niin kauan kuin tullarit pysyttelivät kannella, ei miinojen siirrosta alukselta veneeseen saattanut olla puhettakaan. Muutenkin alkoi koko toimitus näyttää kysymyksenalaiselta, sillä »Lola» hypähteli laivan vieressä kovin levottomasti. Kaksi miestä tarvittiin varjelemaan sitä takertumasta laivan kylkeen ja tuhoutumasta aaltojen hyppyyttäessä sitä ylös ja alas; ja vaadittiin melkoista ketteryyttä mieheltä, joka laskuportailta laskeutui veneeseen.

Sen verran pääsimme eroon tullimiehistä, että saimme perämiehen kanssa sovituksi seuraavista seikoista:

Jos sää salli, palaisimme aamuyöllä noutamaan miinat; ellei se käynyt mahdolliseksi, seurasimme laivaa Ratanille seuraavana yönä ja tekisimme siellä uuden yrityksen.

Jätimme laivan ja miinat ja palasimme suojaisempaan satamaan odottelemaan sään lauhtumista ja publikaanien vaipumista unen helmoihin, joskin kummastakin näytti olevan vain heikkoja toiveita.

Nukkuivatko tullivartijat sinä yönä vai pysyttelivätkö valppaina, jäi meiltä toteamatta, sillä ilma paheni. Etelätuuli muuttui purevan kylmäksi ja aamuyöllä pauhasi jo todellinen myrsky.

Myrskysäästä piittaamatta nosti malmilaivamme seuraavana aamuna ankkurinsa ja höyrysi ulos levottomalle merelle. Me emme voineet ajatellakaan seuraamista, ennenkuin myrsky asettuisi, sillä Pohjanlahti vaahtosi valkopäinä, eikä »Lola» olisi siellä ollut tilanteen tasalla. Sandvikin suurella kalastajatyyppisellä moottorilla olisi sitä voinut kenties ajatella, mutta »Lolalla» ei. Sitä paitsi oli Holmön ankkuripaikka, Ratan, tällä tuulella yhtä kelvoton tarkoitukseemme kuin Nordmalinginkin.

Myrsky ei tauonnut sinä eikä seuraavanakaan päivänä, vaan raivosi useita vuorokausia yhteen menoon päästämättä meitä lähtemään Nordmalingista. Se muuttui lumipyryksi, joka kattoi maat valkoiseen, paksuun vaippaan. Oltiin talven kynnyksellä. Malmialus oli odotellut meitä Ratanilla pari yötä, mutta kun meitä ei näkynyt ja huonoa säätä vain jatkui, kohottanut ankkurinsa ja jatkanut matkaansa pohjoiseen. Mihin miinat joutuivat — heitettiinkö ne pimeänä yönä mereen vai vietiinkö takaisin Saksaan, jäi meille arvoitukseksi.

Odotellessamme sievempiä ilmoja pääsimme puhelinyhteyteen Kekonin kanssa, mutta emme voineet perinpohjin tehdä selkoa asioista. Sen verran vain, että olimme edelleen Nordmalingissa ja että myrsky esti meitä lähtemästä mihinkään. Se oli kovin vähän, sillä Tukholmassa oltiin myöskin jännittyneitä yrityksemme onnistumisesta. Yrityksen ilmituleminen olisi saattanut johtaa vakaviin keskusteluihin Ruotsin ja Saksan viranomaisten kesken ja samalla heikentää meidän suomalaisten asemaa Ruotsissa. Jos olisimme ehtineet siirtää miinat veneeseemme emmekä heti sen jälkeen olisi myrskyn takia voineet häipyä Ruotsin vesiltä, vaan joutuneet tekemisiin Ruotsin tulliviranomaisten kanssa, olisi siitä kehittynyt ikäviä seuraamuksia. Onneksi ei niin käynyt. Kekoni soitti, että hän saapuu autolla noutamaan minua »meriselityksen» antamista varten, minkä hän tekikin.

Myrsky raivosi vielä täydellä voimalla, ja lumituisku teki ilman sakeaksi, kun Lindgrenin, talomme isännän kuljettamina Kekoni ja minä palasimme Uumajaan. Kirjoitin selostuksen miinanlaskuyrityksemme epäonnistumisen syistä. Se lähetettiin Tukholmaan eikä lisäkyselyjä sen jälkeen tehty.

Perästäpäin arvosteltuna saattaa tämänkin yrityksen yhteydessä havaita muutamia onnellisia sattumia. Ensinnä se, että tullivartijat, aallokko ja Sandvikin veneen poisjääminen ehkäisivät miinojen vastaanoton heti ensimmäisenä iltana, kun myrskyn vuoksi emme kuitenkaan viikkoon voineet lähteä niiden kera Merenkurkun poikki. Tänä aikana olisimme todennäköisesti saaneet tulliviranomaiset kimppuumme ja aiheuttaneet selkkauksen liittolaisemme, sotaakäyvän suurvallan ja meille ystävällisen neutraalisen maan välillä. Toiseksi, jos olisimmekin onnistuneet pääsemään miinoinemme Vaasan saaristoon, olisimme todennäköisesti jäätyneet kiinni johonkin matalaan lahteen, sillä pyryä seurasi välittömästi ankara pakkanen, joka jäädytti sisävedet. Kolmanneksi, jos miinat olisi saatu lasketuksikin, ei niistä olisi ollut mitään hyötyä, sillä talvella puhkesi Venäjän vallankumous, joka muutti tilanteen näillä vesillä toiseksi. Ja viimeiseksi olisi mahdollisesti »Arcturus» joutunut tekemisiin meidän asettamiemme miinojen kanssa tuodessaan Jääkäripataljoonaa Libausta Vaasaan helmikuussa v. 1918.

Myrskyn tauottua tulivat toiset »Lolalla» Uumajaan.

Purjehduskausi Merenkurkulla katsottiin päättyneeksi, ja Laaksonen ja minä saimme määräyksen viedä veneen takaisin Tukholmaan, sillä tarkoituksena oli antaa »Lola» jonkun sikäläisen veneveistämön haltuun talven ajaksi. Emme ymmärtäneet, miksi vene oli vietävä Tukholmaan, jos sitä keväällä taas aiottiin käyttää Merenkurkun seuduilla. Kekonikaan ei tietänyt sen enempää, kohautti vain olkapäitään ja sanoi, että »käsky on käsky», johon selitykseen mekin tyydyimme ja ryhdyimme valmistautumaan matkalle. Valmistelut eivät vaatineet pitkää aikaa: bensiiniä ja ruokatarpeita vain oli vietävä veneeseen ja pakattava kesän ajalla kertyneet tavaramme. Kiihtyvä pakkanen hoputti vielä lähtöämme, sillä Uumajanjoen rannat vetäytyivät jo riitteeseen, ja jäähilettä kulki lauttoina merta kohti. Oli päästävä Holmsundiin, ennenkuin joki jäätyi.

Muutamana marraskuisena iltapäivänä olimme valmiit. Olimme aikoneet seuraavana aamuna varhain lähteä liikkeelle, mutta illansuussa pakkasen kiihtyessä tarkistaneet kantaamme, irroittaneet veneemme kiinnitysköydet laiturista ja raivanneet keksin avulla tien joen sulana virtaa vaan keskiuomaan, Kekonin, Nymanin ja muutamien muiden Uumajassa olevien suomalaisten toivottaessa hupaisaa matkaa. Alussa kävi kaikki hyvin. Joki virtasi sulana puoliväliin asti, mutta täällä peitti ohut riite veden. Jääpeite ei alussa haitannut kulkuamme, mutta hetki hetkeltä se vahveni, sillä virran nopeus heikkeni sen alajuoksussa. Österfjärdenin pohjoispuolella jää alkoi olla kuin vahvanpuoleista ikkunalasia, joka leikkasi puuta melkein kuin teräs. Eteenpäin kuitenkin mentiin, vaikkakin kahina, joka syntyi terävän jään sahatessa veneen kylkeä vedenrajassa, vihloi sydäntämme. Onhan tunnettu asia, että nuori jää syö verraten pian reiän puiseen purteen, mutta me toivoimme kuitenkin selviytyvämme sitä ennen Holmsundiin asti, missä meri vielä oli varmasti sula. Österfjärdenin pohjoisosassa oli jää siksi paksua, että »Lola» vain vaivoin kulki eteenpäin. Kuu ja tähdet paistoivat kirkkaina taivaalla, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että tyyntä tulisi jatkumaan aamuun asti. Lasi näytti kymmenen astetta pakkasta.

Laaksoselta, joka tapansa mukaan oli koneen luona, pääsi kirous. Tavallisissa oloissa en olisi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta nyt kiintyi tarkkaavaisuuteni siihen.

— Mitä nyt?

— Tämä pahuksen paatti vuotaa.

Kone pysäytettiin ja taskulampun valossa tarkastelimme veneen lankkuja keulassa, jolloin teimme sen havainnon, että vasemmalle puolelle veneen keulaan oli syntynyt lähes sormenmentävä, parin tuuman pituinen reikä, josta pulppusi vettä veneeseen. Se ei ollut mikään ilahduttava havainto, mutta sitä olimme kyllä saattaneet odottaa. Järjestimme nyt veneen kuormituksen siirtämällä bensiiniastioita ym. tavaraa niin, että reikä kohosi vesirajan yläpuolelle, jonka jälkeen pidimme sotaneuvottelun.

Neuvottelun tuloksena oli se, että päätimme siirtyä pois laivaväylältä ja yöpyä, koska muuten veneen kyljet saattoivat aueta niin laajalta alueelta ennen Holmsundia, ettemme kyenneet pitämään sitä vedenpinnalla.

Pumppusimme veden pois ja ryhdyimme sen jälkeen tukkeamaan reikää, mutta se ei ollut helppo tehtävä, sillä ylhäältä kannelta emme ylettäneet vesirajaan, ja jää taas oli liian ohut kantaakseen miehen painon. Jotenkuten se onnistui ja sen jälkeen teimme olomme niin mukavaksi veneessä kuin mahdollista ja yritimme nukkua. Ryömimme makuusäkkeihimme veneen avoimeen peräosaan pakkasen kiihtyessä ja tähtien vilkkuessa päittemme yllä.

Lienemme nukahtaneet, mutta heräsimme outoon kohinaan. Kuuntelimme sitä hetken ja aloimme sitten kiireenvilkkaa madella ulos makuusäkeistä. Mitä se oli? Ei mitään yhteiskuntaa mullistavaa. Uumajalta päin oli tulossa alus. Se oli vielä kaukana, mutta hiljaisessa yössä kulkivat ääniaallot vaivattomasti liukasta jään pintaa pitkin särkymättä korviimme. Voimakkaan harvatahtisen moottorin jytkytys, jään reunan kahina liikkeessä olevan aluksen kylkeä vasten ja jääkuoren pirstoutuminen ilmaisivat, ettei tulija kulkenut nopeasti, mutta saapui ehdottomasti. Silloin tällöin kantautui katkonainen puhe korviimme. Poissa oli meiltä uni ja väsymys. Toverini laittoi koneen käyntiin ja piti sitä lämpimänä, minä hakkasin jään rikki veneen ympäriltä, jotta pääsisimme nopeasti ohikulkevan aluksen vanaveteen.

Se tuli näkyviin kuun kelmeässä valossa: korkeakeulainen, lujarakenteinen, moottorilla kulkeva rautaproomu. Kun se oli päässyt meidän kohdallemme, huusimme sille halloota ja se pysähtyi.

— Mihin suuntaan olette menossa? huusi rämeähkö ääni aluksesta.

— Holmsundiin, vastasimme. — Veneemme sai vuodon jäissä. Voitteko ottaa meidät hinattavaksemme?

— Se on selvä, vastasi sama ääni. — Odottakaa hetkinen niin ajan vierellenne. Kullberg sanoi teidän olevan matkalla ja pyysi auttamaan, jos olitte avun tarpeessa.

Se oli Kullbergin tapaista. Tunsimme kiitollisuutta häntä kohtaan.

Moottoriproomun harvatahtinen kone alkoi taas pian käydä ja räiskähdellen särkyi jää rautaisen aluksen leveän keulan edessä. Se teki pienen kaarroksen ja tuli »Lolan» viereen. Tervehdimme kapteenia, miestä, joka äsken puhui, ja hänen apulaistaan — muuta henkilökuntaa ei aluksessa ollut — saimme köydenpään, joka kiinnitettiin veneemme keulaan ja pian olimme taas matkalla Holmsundia kohti. »Lolan» keulassa olevasta reiästä pursui vettä sisään, vaikka kuinka koetimme järjestää kuormituksen niin, että keula olisi kohonnut korkealle. Saatoimme kuitenkin pumpun avulla pitää veneen kohtalaisen kuivana, ja pian olimmekin Holmsundin laiturissa.

Päivän valjettua tutkimme vuodon ja tulimme siihen tulokseen, että veneen keulaan sen vasemmalle puolelle oli pantava noin neljäkymmentä senttiä pitkä paikka, ennenkuin saatoimme jatkaa matkaa. Etsiessämme kykenevää puuseppää tuli proomun kapteeni taas avuksemme. Hän sanoi tuntevansa Blågrundsholmilla erään vanhan laivantimperin, joka suorittaisi työn hyvin ja halvalla, ja tarjoutui hinaamaan meidät sinne kohtuullisesta maksusta, sillä hän oli matkalla sanotun paikan ohi Hörneforsiin. Suostuimme hänen ehdotukseensa, sillä Blågrundsholm oli matkamme varrella noin kahdenkymmenen viiden kilometrin päässä Holmsundista, tosin merimatkaa, mutta meri oli tyyni ja ilma kaunis. Ennen lähtöämme laitoimme kuitenkin veneemme keulaan tilapäisen paikan, ettei se olisi päässyt niin pahasti vuotamaan, jos meri olisi vastoin odotuksia yltynyt rauhattomaksi matkan kuluessa. Omalla koneella ei ollut terveellistä ajaa, kun vene piti edelleenkin pitää kallistettuna.

Aavalla merellä ilma oli leppoisempaa. Meri oli hyvin rauhallinen. Vain hinaajamme potkurin aiheuttamat laineet liplattivat veneemme kylkiä vasten. Oikealla puolellamme oli lumen peittämä rikkinäinen rantaviiva, vasemmalla purjeeton, savuton meri, edessämme puksutti rautaproomun naftalle käryävä moottori, tupruttaen poistoputkestaan ohutta sinertävää savua ilmaan.

Blågrundsholmin, vähäisen rantakylän rannassa erosimme avuliaasta proomunkapteenista sen jälkeen, kun hänen avustuksellaan olimme tutustuneet aikaisemmin mainittuun kirvesmieheen ja sopineet hänen kanssaan veneen korjaamisesta. Proomun kapteeni ansaitsi hyvin ne kolmekymmentä kruunua, jotka hän otti hinauksesta.

»Lolan» keula nostettiin maalle sen verran, että sen ääressä oli mukava työskennellä. Kirvesmies toi temmirautansa, poransa ja muut kamppeensa ja alotti työn hyräillen merimies-shantya: »Leave her Johnny, leave her.»

Vietimme yön urakoitsijamme asunnossa ja seuraavana aamuna olimme valmiit jatkamaan matkaa.

Kesällä olimme Tukholmasta tullessamme ajaneet näiden seutujen ohitse sakeassa sumussa, silloin oli yö melkein yhtä valoisa kuin syksyinen päivä, tuulet ja meri leppoisat, mutta nyt marraskuussa olivat vallalla toiset piirteet. Päivät olivat lyhyet, noin kahdeksasta aamulla kello neljään iltapäivällä, ja aurinkoa näimme pilven raosta vain harvoin. Kello neljän maissa laskeutui hämärä maan ja meren ylle niin, ettei nähnyt muuta kuin loistojen ja vilkkupoijujen valot. Tuuli saattoi tunnin tai parin aikana kiihtyä raivoavaksi myrskyksi, joka kohotti laineet kuohahteleviksi vaahtopäiksi. Ottaen nämä seikat huomioon sekä ihmisen erehtyväisyyden tuntemattomilla rannikoilla teimme vakavan päätöksen matkustaa vain päivällä ja etsiä yöksi aina turvallisen sataman. Olihan parempi tulla Tukholmaan muutamaa päivää myöhemmin kuin kärsiä haaksirikko jonakin myrsky-yönä näillä viikinkien rantavesillä. Tätä suunnitelmaa toteutimme sitten matkan kuluessa jokseenkin tarkoin, mutta parisen kertaa houkutteli illansuussa vallitseva kaunis ilma siitä poikkeamaan. Kummallakin kerralla saimme katua kevytmielisyyttämme.

Ensimmäinen yöpymispaikkamme Blågrundsholmilta lähdettyämme oli pienoinen satama lähellä Örnsköldsvikiä. Saavuimme rantaan salamavalojen opastamina, kiinnitimme veneen pieneen laituriin ja kaivauduimme makuusäkkeihimme. Pakkasta oli toistakymmentä astetta, mutta siitä huolimatta nukuimme aamuun saakka. Kello seitsemän aikaan ryhdyimme seuraavana aamuna valmistelemaan matkaan lähtemistä. Kun meiltä puuttui kahvikerma, kävelimme laituria lähellä olevaan taloon aamukahville, mutta siellä vielä nukuttiin, joten saimme kääntyä takaisin pettynein mielin. Makuusäkissä nukkumisen jälkeen olisi ollut kodikkaampaa juoda aamukahvi huoneen lämmössä kuin bensiinille tuoksuavassa veneessä pakkasen keskellä, mutta siinä oltiin. Päätimme lähteä viipymättä matkaan ja höyräyttää teetä priimuksella liikkeellä oltaessa.

Koneen vesipumppu oli jäässä, samoin osa putkista, joten Laaksonen sytytti puhalluslampun ja alkoi sulatella niitä. Sähisevä tulen liekki valoi samalla miellyttävää, mieltä rohkaisevaa lämpöä pieneen kajuuttaamme sulattaen unen ja pakkasen kohmettamat jäsenemme. Kun vesipumppu oli sulanut, siirsi toverini lattialaudankappaleen paikoiltaan aikoen lämmittää sen alla kulkevaa putkea, mutta silloin tapahtui jotakin, joka sai veren äkkiä liikkeelle suonissamme.

Blågrundsholmilla oli venettä paikattaessa jostakin syystä kaatunut pienehkö bensiinitörppö, ja puolet sen sisällöstä oli vuotanut veneen pohjalle, ennenkuin taas ehdimme nostaa astian pystyyn. Silloin emme olleet kiinnittäneet siihen enempää huomiota ajatellen, että bensiini kyllä haihtuu itsestään. Mutta niin ei ollut käynyt. Sitä kellui vieläkin veneen pohjaveden pinnalla, ja kun Laaksonen suuntasi siihen sähisevän liekin, syttyi bensiini silmänräpäyksessä. Lienee tarpeetonta sanoa, että saman silmänräpäyksen kuluessa me olimme hulmuavien liekkien keskellä. Tilanne oli uhkaava, mutta meillä oli vielä tuoreessa muistissa Hornslandin tapahtuma, joten emme hätääntyneet, vaan vedimme makuusäkit, peitteet ja muut käden ulottuvilla olevat vaatteet siekailematta permannolle, varoen aukaisemasta ilmareikiä, ennenkuin tuli oli tyystin sammunut.

— Miten hiidessä se noin leimahti? ihmetteli toverini. Hänen sielunrauhaansa ei tapahtuma näyttänyt vähääkään järkyttäneen, mutta minun täytyy tunnustaa, että kun vaara oli onnellisesti sivuutettu, tunsin jäsenteni hienoisesti vapisevan, samalla kun nauroin hermostunutta naurua ilosta, ettei sen pahemmin käynyt.

Ihmetellessämme mistä tämä äkillinen tulipalo oli aiheutunut, ilmestyi rannalle mies, muuan kylän asukkaista ja kysyi, mitä oli tapahtunut, nähdessään meidän savun tummentamat kasvomme. Kun olimme vastanneet siihen ja muutamiin muihin kysymyksiin, jotka toistuivat siihen asti, kunnes saavuimme Tukholmaan, sanoi hän, että olisimme voineet hyvin tulla eilen illalla hänen kotiinsa yöksi, ettei olisi tarvinnut värjötellä pakkasessa. Olimme luonnollisesti hänelle tästä tarjouksesta hyvin kiitolliset ja rohkenimme esittää, että aamukahvi maistuisi ennen lähtöämme, jos hän piti sitä mahdollisena..

— Tietenkin, vastasi hän, ja niin kiipesimme vielä laiturille ja seurasimme hänen jäljessään lumen kattamaa tietä pitkin rantaa lähellä olevaan taloon.

Seuraavan yön nukuimme eräässä pienessä hotellissa Härnösandissa. Emme kuitenkaan viivytelleet tässä kaupungissa pitempään kuin oli välttämätöntä ruoka- ja bensiinivarastomme täydentämiseksi, sillä muistimme vielä erään heinäkuun päivän, jonka olimme viettäneet kaupungin poliisikamarissa. Kaupungin kasvot näyttivät nyt syysvalaistuksessa entisestään epäystävällisemmiltä, joten vaikkakin panimme merkille, että taivas näytti uhkaavalta ja merenkulkijoille oli vedetty myrskyvaroitus tankoon, tunsimme tyydytystä jokaisesta meripenikulmasta, joka jäi »Lolan» ja Härnösandin välille. Pidimme kuitenkin myrskyvaroituksen mielessämme ja tarkastelimme merikorttia löytääksemme sopivan lahdenpoukaman säänpitoa varten. Sen pian löysimmekin.

Härnön eteläosassa on lahti, jonka suulle olimme osuneet kesällä heinäkuun 6 päivänä pyrkiessämme sumussa Härnösandiin. Lahti näytti kartasta päätellen hyvältä, joten sinne päätimme poiketa. Kenties löytäisimme jonkin kalastajamajan, jonka lämpimässä saatoimme viettää yön. Sanotun lahden suulle tultaessa aukeni etelässäpäin harmaa, levoton ulappa. Meren kohina ja tuulen humina huumasivat korvamme, ja taivas näytti säälimättömän ankaralta. Meri ei ollut kiehtova, ei puoleensa vetävä, vaan alue, jota oli tällä kertaa vältettävä, jos aikoi säilyttää terveytensä. Me poikkesimme lahden suulla jyrkästi vasemmalle ja varovasti tunnustellen ajoimme sen pohjoisimpaan perukkaan saakka. Lahti oli kaunis ja sitä ympäröivät korkeat rannat joka taholta, mutta varsinkin pohjoisessa, joten se oli satamana hyvin turvallinen ja suojaisa. Pari kalastajamökkiä, joista toisessa oli asukkaat, seisoi veden partaalla. Siinä oli venekatos, verkkovaja ja laituri. Mökissä asui vanha kalastajapariskunta ja heidän aikamiespoikansa. He suhtautuivat meihin alusta alkaen hyvin ystävällisesti, ja kun aioimme jäädä yöksi veneeseen, kauhistui muori, sillä hän tunsi sääliä meitä poikaparkoja kohtaan ja järjesti meille vuoteet lämpimään tupaan. Sitä paitsi saimme osallistua heidän yksinkertaisiin, mutta maukkaisiin aterioihinsa, mikä oli myöskin hyvin tervetullutta.

Jo iltapäivällä kiihtyi tuuli täydelliseksi myrskyksi, mutta me nukuimme yömme huolettomina kuin satamajätkät tietäessämme, että »Lolan» kiinnitysköydet pitivät ja ettei se päässyt hankautumaan laituriin.

Seuraavana aamuna raivosi lumipyry peittäen hangen alle maat, jotka tänne saapuessamme olivat vielä olleet paljaat. Pohjoismyrsky riehui pari kolme vuorokautta, ja niin kauan kuin sitä kesti, emme hievahtaneetkaan satamapaikastamme. Isäntäväkemme ei liioin näyttänyt kiusaantuvan läsnäolostamme. Muori johti keskustelua kertoillen tyttäristään, jotka olivat naimisissa eri tahoilla Ruotsin valtakuntaa, heidän varallisuudestaan ja toimeentulostaan ja oli tyytyväinen vävypoikiinsa. Meidän oli tietenkin myös kerrottava elämämme vaiheet ja tavanmukaisesti esitettävä järkeen menevä selvitys nykyisestä matkastamme.

— Ettehän te vain ole ne samat miehet, jotka kulkivat tästä ohi viime heinäkuussa? kysyi emäntämme, katsoen meihin tarkkaan ja tutkivasti. — Silloin oli sakea sumu.

— Joo, kyllä me kerran ajoimme tästä ohi sumussa. Se oli viime heinäkuussa. Näittekö meidät?

— Emme me moottorivenettä nähneet, mutta torpedovene, joka ajoi sitä takaa, joutui kivelle lahden suulla. Kun sieltä kuului melua, menivät miehet katsomaan. Sotalaiva pääsi irti, mutta menetti toisen potkurinsa.

— Minkätähden ne ajoivat takaa sitä moottoria —? kysyimme.

— Katsokaas, heitä luultiin vakoojiksi, mutta Härnösandissa kävi selville, etteivät ne olleetkaan mitään vakoojia, vaan pari suomalaista, jotka olivat matkalla Uumajaan. Muori tiesi kertoa tapahtumat niinkuin ne olivat olleet.

Kun huomasimme, että maineemme oli tahraton, tunnustimme avoimesti olevamme kysymyksessä olevat suomalaiset ja siten tulimme aivan kuin vanhoiksi tuttaviksi isäntäväkemme kanssa. Kalastajien keskuudessa harvaanasutuilla seuduilla seurataan yleensä tapahtumia hyvin kiinnostuneena, niistä kerrotaan toisille, ja niiden merkitystä ja alkuperää pohditaan. Niin oli meidänkin kesäisestä retkestämme todennäköisesti levinnyt tieto kalastajaväen keskuuteen, ja se, että muka olimme päässeet livistämään meitä takaa-ajavan sotalaivan kynsistä, eksytettyämme sen rannan kiville, laskettiin meille kunniaksi. Tosiasiassahan emme kesällä tietäneet ensinkään torpedoveneen ajaneen meitä takaa. Sen saimme tietää vasta perästäpäin.

Samoihin aikoihin sattui Ruotsin valtakunnassa muuan järkyttävä murha: eräs mies oli ryöstötarkoituksessa halkaissut pankin konttorineidin pään kirveellä jossakin kaupungissa. Sanomalehdet kuvailivat lihavin otsikoin ja hyvin seikkaperäisesti tätä tapahtumaa noin viikon päivät, löytäen aina uusia näkökohtia asiassa, ja Ruotsin rahvaskin näytti suhtautuvan siihen erittäin kiinnostuneesti. Silmät pyöreinä kauhusta emäntämme kertoi moneen kertaan murhenäytelmän kulun, ja keskustelu siitä pyrki jatkumaan aamusta iltaan suureksi helpotukseksi meille, kun siten huomion keskus siirtyi kauas meidän salaperäisistä matkoistamme.

Kun myrsky muutaman vuorokauden kuluttua taukosi, oli Härnöllä täysi talvi, joskaan lahti ei vielä ollut jäätynyt, joten meillä oli esteetön pääsy merelle. Erosimme hyvästä isäntäväestämme kaivaten ja luvaten poiketa heitä vastaisuudessa katsomaan, jos joskus kuljimme ohi.

Toisena iltana Härnöltä lähdön jälkeen päätimme ajaa läpi yön, sillä ilma oli hämärän tullessa kaunis. Tällöin olimme Söderhamnin korkeudella, Storjungfrun pohjoispäässä olevan majakan valo alkoi näkyä heikkona kajastuksena edestä päin. Suuntasimme toistaiseksi sitä kohti, poiketaksemme lähemmäksi tultuamme Storjungfrun saaren ja mantereen väliin. Puolisen tuntia myöhemmin pyörähti tuuli mantereen puolelta etuvasemmalle ja rupesi nopeasti kiihtymään. Aallot kasvoivat samassa tahdissa, ja »Lolan» keula roiskautti tuon tuostakin pärskeen ilmaan, mistä se sateena kasteli veneen peräosaa. Nyt meillä alkoi olla aihetta katua sitä, ettemme olleet pysyneet aikaisemmassa suunnitelmassamme, vaan uhkarohkeasti olimme jääneet öiselle merelle. Suuria satamia ei ollut lähettyvillä, ja pikku lahtiin ei yön pimeässä voinut lähteä koluamaan, varsinkin kun aallot vyöryivät mereltä päin rannikkoa kohti. Ja yötä oli vielä hyvin pitkälti.

Syvennyimme tutkimaan merikorttia, mikäli siihen oli mahdollisuutta, ja tulimme siihen tulokseen, että meidän oli yritettävä Storjungfrun pohjoispäähän. Merikorttiin oli piirretty tälle kohdalle pieni mutka, jonka perukan yläpuolella oli majakka. Kaikesta päättäen saattoi siellä löytää niin paljon suojaa, että voi odotella aamuun asti. Otimme suunnan majakkatulta kohti. Sen edustalta löysimme lahden, joka madaltui ja kapeni pieneksi vuonoksi. Onnemme varassa, pohjaa tunnustellen tunkeuduimme lahden perukkaa kohti ja ankkuroimme niin pian kuin katsoimme olevamme turvassa merenkäynniltä. Tosin niemen ympäri kiertävät aallot pitivät täälläkin veden koko ajan liikkeessä, ja jos tuuli olisi siirtynyt ajatuksen verrankin itään, olisi meidän ollut pakko lähteä kiireesti merelle, niin kauan kuin vielä pääsimme.

Tuulen kohina sekaantui aaltojen jyrinään niiden särkyessä merenpuolisia rantakallioita vasten, veneemme kohosi ja laski tasaisesti kiskoen ankkuriköyttään, ja melkoisen läheltä rantakalliolta paistoivat majakkaloiston kirkkaat säteet päittemme yli kauas merelle. Veneen ankkuripaikalla ja sen lähiympäristössä oli majakan läheisyydestä johtuen puolihämärä. Paneuduimme pitkäksemme ja nukuimme koiran unta, havahtuen tämän tästä kurkistamaan, pitikö ankkuri ja oliko tuuli entisessä suunnassaan.

Päivän alkaessa sarastaa jätimme tämän rauhattoman sataman. Nyt saatoimme nähdä selvemmin kalliolla olevan majakkatornin ja sen juurella asumuksia. Pari venettä, joista toinen näytti olevan moottori, oli kohotettuina kuivalle. Vedessä ei ollut ainoatakaan venettä, mistä teimme sen johtopäätöksen, ettei majakkaväkikään pitänyt satamaansa kovin turvallisena. Veneiden luo ilmestyi ennen lähtöämme pari henkilöä, mutta meillä ei ollut halua tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, joten nostimme ankkurin ja sauvoimme pois lahdesta.

Sinä päivänä suoritimme hyvän päivämatkan, noin 150 kilometriä, saapuen illan hämärtyessä Öregrundin pieneen satamakaupunkiin. Bensiinisäiliömme olivat nyt jotakuinkin tyhjät, joten emme voineet jatkaa matkaamme hankkimatta uutta polttoainetta, mutta se oli rahakysymys, ja kukkaromme oli melkein yhtä tyhjä kuin säiliötkin. Päätimme joka tapauksessa mennä hotelliin yöksi ja syödä lämpimän aterian, kävi muuten miten tahansa.

Syödessämme sipulipihviä käristettyjen perunain kera tunsimme taas itseluottamuksemme kohoavan. Olimme sitä ennen yrittäneet pestä kasvomme ja kätemme puhtaiksi, mutta tulokset olivat jääneet ensi yrityksellä heikoiksi. Nukuimme mukavissa hotellisängyissä kylläisinä ja tyytyväisinä kuin pohatat. Meillä oli nipin napin rahaa maksaa hotellilasku; millä keinolla saisimme bensiiniä, siihen päätimme etsiä vastauksen huomenna.

Heräsin suloisesta unestani lasin helinään. Oli pimeä, enkä käsittänyt alussa, missä olin. Kun se minulle selvisi, rupesin ihmettelemään, mistä tuo kilinä oli aiheutunut. Varmaankaan ei kukaan ollut lyönyt ikkunaa rikki, sillä huoneessa oli edelleenkin miellyttävän lämmin. Lasin helinä oli lakannut, mutta nyt kuului siltä, kuin olisi joku kaatanut pullosta vettä lattialle: »Pulpul-pul-pul-». Sytytin valon ja totesin mitä oli tapahtunut. Laaksonen, joka nukkui pöydän ja seinän välissä, oli unissaan kääntänyt kylkeä ja sitä tehdessään kietaissut pöytäliinan selkänsä alle sillä seurauksella, että pöydällä ollut juomavesipullo oli kaatunut kilisten juomalaseja vasten ja pulputti nyt sisältöänsä lattialle. Laaksonen veteli hirsiä rauhallisessa tahdissa. Herätin hänet ja me nauroimme yhdessä hetken, sammutimme valon ja nukuimme uudelleen.

Vaikka illalla olimme syöneet vankan aterian, oli aamulla taas huutava nälkä. Tyydytimme sen niin halvalla, kuin ruokalista suinkin salli, ja sitä tehdessämme palasimme elämän raakaan todellisuuteen. Bensiinisäiliömme ja kukkaromme olivat tyhjät, ja meillä oli vielä runsas päivämatka Tukholmaan. Olisimme voineet soittaa sinne ja pyytää lähettämään rahoja, mutta se tapa ei meitä oikein miellyttänyt. Silloin olisimme saaneet jäädä odottelemaan rahakirjettä ja syömään laskuun. Päätimme katsoa, emmekö selviäisi jollakin muulla tavalla.

Löysimmekin erään kookkaan vaaleaverisen germaanin, jolla oli muutamia kymmeniä litroja bensiiniä myytävänä. Purjehduskauden loputtua se oli jäänyt hänelle talvivarastoon, joten hän, luottaen meidän rehellisyyteemme, suostui täyttämään säiliömme ehdolla, että lähettäisimme maksun heti Tukholmaan saavuttuamme. Me soitimme Heldtin konttoriin vielä ennen Öregrundista lähtöämme ja pyysimme lähettämään sopimamme summan hänelle viipymättä.

Saatoimme nyt kulkea koko loppumatkan Tukholmaan asti tarvitsematta pistää nenäämme myrskyiselle merelle. Matkalla meidän oli kuljettava kapean Väddön kanavan kautta päästäksemme Tukholman reitille Furusundin luona. Alotimme matkamme vasta iltapäivällä, joten hämärtyi, ennenkuin olimme Väddön kanavan suulla, mutta päätimme jatkaa sinä iltana matkaa ainakin Furusundiin asti.

Löysimme kanavan suun. Rannalle pystytettyä suurta taulua valaisi sähkölamppu. Pysähdyimme lukemaan, mitä tauluun oli kirjoitettu, ja saimme muun muassa selville, että kanavamaksu oli viisikymmentä äyriä moottoriveneiltä. Odottelimme hetken, mutta kun ei ketään ilmestynyt maksua kantamaan, lähdimme hiljalleen solumaan puoleksi valaistua kanavaa pitkin etelään päin. Vastaantulijoita ei ollut, ei myötämenijöitäkään, ja matka sujui hyvin. Oli oikein jännittävää ohjata venettä kapeassa kanavassa, jonka rantoja pitkin veneen nostattamat aallot kohisten seurailivat. Olimme jo lähellä kanavan eteläpäätä, kun oikealle puolelle penkalle ilmestyi heikosti valaistu asumus, nähtävästi kanavan vartijan talo. Siinä meidän nyt on luovuttava viidestäkymmenestä äyristä, ajattelin. Laaksonen oli sisällä koneen ääressä ja minä seisoin ulkona keskellä venettä olevalla istuimella nähdäkseni paremmin ohjata. Olimme jokseenkin majan kohdalla. Vilkaisin sinne päin, tuleeko Ruotsin valtio perimään kanavamaksunsa, kun samassa vene törmäsi jotakin vasten, joka ihmeellistä kyllä antoi myötä kuin jousen jänne alussa, ja sitte kimmahti niin, että vene kulki taaksepäin ja kallistui, niin että oli vähällä kaatua. Tuijotin keulaan ja näin, että pysähdyksen oli aiheuttanut joen poikki pingoitettu paksu hamppuköysi, joka oli vedenrajasta kohonnut sitä mukaa kuin se kiristyi. Nyt se luiskahti keulan yli ja ampui kuin valtavananne keulakantta pitkin perään päin. Sen tielle sattui kanteen ruuvattuja teräksisiä ja messinkisiä kappaleita, mm. ilmajohtotorvi. Ne sinkosivat kaikki silmänräpäyksessä kanavaan. Vaistomaisesti kyyristyin hytin reunan taakse suojaan ja pelastuin siten sinkoutumasta ilmatorven perässä, sillä samassa kulki köysi vettä siristen ylitseni.

— Mikäs p—na se oli? kysyi Laaksonen pistäen päänsä hytin ovesta ulos. Hänen koneensakin oli pysähtynyt yhteenotossa.

— Köysi, vastasin minä järkyttyneenä ajatellen, että viitsivätkin viidenkymmenen äyrin takia.

Rannalle ilmestyi mies lyhty kädessä ja huusi halloota, tarkoittaen ilmeisesti meitä.

— Halloo, vastasimme siihen ja meloimme rantaan.

Miehellä ei kuitenkaan ollut laskua kädessään, vaan hän oli yhtä säikähtynyt ellei säikähtyneempi kuin me. Nyt meille selvisi koko tilanne. Näimme nimittäin pienen laiturin vieressä lautan, jota kuljetettiin kanavan poikki äsken kohtaamamme köyden avulla. Mies oli lauttaaja, joka leväperäisyydessään oli jättänyt köyden kireälle viimeisen matkansa jälkeen, joten hän oli syypää laiminlyöntiin, ja me olisimme voineet asettaa hänelle korvausvaatimuksia aiheutuneista vahingoista.

— Mitenkäs kävi? kysyi hän tarkastellen meitä ja venettä.

— Tulihan siinä pieni vahinko, vastasimme.

Mies sanoi, ettei hänelle ollut ilmoitettu kanavan toisesta päästä tulostamme, ja me sanoimme, että vika lienee ollut meissä, kun emme siellä olleet maininneet olevamme liikkeellä. Emme asettaneet mitään vaatimuksia vahinkoihin nähden, eikä hänkään kantanut tarjoamaamme kanavamaksua, joten erosimme hyvässä sovussa.

Kanava loppui pian sen jälkeen, ja me jouduimme puolihämärästä sysipimeään kulkemaan tihkusateessa selkiä vielä muutaman tunnin ajan, ennenkuin pääsimme Furusundin laituriin.

Tukholmaan saavuttuamme saimme tehdä selkoa matkamme vaiheista. Siihen oli kulunut kokonaista neljätoista vuorokautta, kun kesällä olimme saman matkan tehneet neljässä ja siitäkin vielä yhden päivän viettäneet Härnösandin poliisikamarin lämpiössä. Tukholmassa päättyi sen vuoden purjehdus ja samalla Konrad Laaksosen ja minun tieni erosivat. Hänet komennettiin takaisin Saksaan ja minut sijoitettiin Malmön kaupunkiin niin sanotuksi »etappisiaksi». Sitä ennen veimme »Lolan» Lidingön veneveistämölle talvikorjuuseen.

III luku.

Malmön etappiaseman entinen hoitaja joutui tietenkin kärsimään Malmöseen tulostani, sillä hän sai matkustaa suoraa päätä Saksaan ja todennäköisesti Libauhun. Toimen vastaanotto ja luovutus tapahtui Herra Schäferin, Tukholman kanslian päällikön läsnäollessa, ja oli pian suoritettu. Tehtäväni ei ollut monimutkainen: neljä-viisi kertaa päivässä oli käytävä rautatieasemalla junien saapuessa pohjoisesta tahi Trelleborgin lautalta päin, katsottava oliko junassa jääkärin tahi yleensä suomalaisen näköisiä miehiä, jos oli, oli iskettävä kiinni ja hoidettava edelleen, sikäli kuin kukin matkustavista oli huollon tarpeessa. Junat saapuivat pohjoisesta päin enimmäkseen iltamyöhällä, joten Haaparannalta ja Tukholmasta tuleville oli järjestettävä tavallisesti majoitus seuraavaan aamuun saakka. Silloin saatoin heidät Trelleborgin lautalle, jos kysymyksessä oli Saksaan menevä alokas tai joku kieltätaitamaton, matkustamaan tottumaton jääkäri.

Asuin eräässä pienessä hotellissa jouluun asti ja vietin jouluni ystävällisen isäntäväkeni vieraana, mutta joulun jälkeen siirryin kuukausivuokralaiseksi erään yksityisen luo, sillä se tuli halvemmaksi. Kapteeni Heldt ja rouva Heldt muistivat minua joululahjapaketilla, joka sisälsi lahjan ja muuta hyvää. Ei kestänyt kuitenkaan pitkää aikaa, kun tapasin kapteeni Heldtin itsensä Malmön asemalla. Luulin hänen tulleen tarkastamaan toimintaani, mutta hän kertoi jossakin määrin tuohtuneena, että hänet oli karkoitettu Ruotsista ja että hän nyt oli matkalla kotimaahansa. Oli varhainen aamu, hänen perheensä nukkui vielä makuuvaunussa. En tiedä, mistä hänen karkoituksensa johtui, mutta vuosi 1917 oli alkanut, ja sinä vuonna sai hyvin moni etapilla toimiva karkoitusmääräyksen ja matkusti Saksaan.

Heldtiä seurasi piakkoin eräs toinen, jota Ruotsin viranomaiset eivät olleet karkoittaneet, vaan päinvastoin olivat yrittäneet estää matkustamasta, nimittäin Antti Isotalo. Hänet oli poliisi pidättänyt Haaparannassa, mutta hän oli jollakin tavalla päässyt poliisien kynsistä ja ilmestyi muutamana päivänä Malmön asemalle. Hänestä saattoi kenties tuntua jännittävältä, tulisiko poliisi puhuttelemaan häntä ennen höyrylautan purjehtimista Trelleborgista. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, poliisi ei millään tavalla osoittanut huomaavaisuuttaan, ja Isotalo matkusti lautalla Sassnitziin.

Komennukselta palaavia jääkäreitä kulki ohi silloin tällöin, muiden muassa — sanokaamme A. ja B. He saapuivat aamujunalla suoraan Haaparannasta, ja kun heidän tehtävänsä siellä pohjoisessa oli edellyttänyt pukeutumista maan tavalla, ei heillä talvipakkasesta huolimatta ollut »ulsteria yllään», vaan pikkutakin alla villapaita lämmittämässä laajaa rintaa ja leveitä hartioita, päässä koivistolainen, jalassa pieksut ja käsissä koirannahkarukkaset. Ellei parisen tuhatta suomalaista olisi jo ennen matkustanut Malmön kautta Saksaan, olisi näky herättänyt kaduilla huomiota, mutta nyt heitä tuskin huomattiinkaan.

A:n ja B:n tervehdyksestä saattoi heti huomata, että he villapaidan lisäksi olivat ottaneet muutakin lämmikettä ja vaikka he olivatkin valvoneet koko edellisen yön, eivät he halunneet kuulla puhuttavan nukkumaan menosta. He tahtoivat lähteä katselemaan kaupunkia. Talvipakkasella on Malmön kokoinen kaupunki hyvin pian katseltu, varsinkin pyhäpäivänä, jolloin liikkeet ovat suljetut ja muutenkin kaikkialla hiljaista. Menimme teatterin päivänäytäntöön, mutta sekään ei tehnyt vieraisiini sen syvällisempää vaikutusta, kuin että he toisen näytöksen aikana sanoivat nähneensä tarpeekseen ja esittivät, että mentäisiin syömään oikein kunnollisesti ennen Saksaan menoa, sillä siellä olivat kyllä eväät vähissä. Poistuimme siis kesken teatterinäytäntöä, ja se olikin kenties yhtä hyvä, sillä todennäköisesti olisi vahtimestari joka tapauksessa ohjannut meidät kadulle ennen näytöksen loppua. Vieraani pyrkivät nimittäin arvostelemaan Malmön Teatterin taiteellista tasoa liian kovaäänisesti.

Ruokaan ja ruokaryyppyihin ravintolassa, johon heidät kuljetin, olivat pojat erittäin tyytyväiset, ja syytä olikin, sillä »sörselit» olivat hyvät. Kun lähdimme, suhtautui ovenvartija meihin vähän epätasaisesti, kumarrellen allekirjoittaneelle, joka oli mannermaisemmin puettu, auttaen päällystakin ylleni ja ojentaen hatun kouraani, mutta jättäen toverini kaikkea huomiointia vaille. Jääkäri B. tämän loukkauksen jotenkuten sulatti, mutta jääkäri A. oli nähtävästi sitä mieltä, että ’miest ei katsottako vaatteihin'. Hän piti ovenvartijan menettelyä henkilökohtaisena vähäksymisenä, josta oli syytä huomauttaa. Hänen lakkinsa riippui naulassa käden ulottuvilla, mutta hän ei väräyttänyt evääkään ottaakseen sen päähänsä, vaan ärjäsi ryhmänjohtajan komentoäänellä suomeksi:

— Lakki päähän!

Terävä käsky sai hoikkakaulaisen ovenvartijan hätkähtämään. Silmät pyöreinä hän tuijotti käskyn antajaan, ja vaikka käsky olikin annettu kielellä, jota hän ei ymmärtänyt, tajusi hän silmänräpäyksessä sen sisällön, otti koivistolaisen naulasta ja asetti sen vavisten Herra Jääkärin päähän.

Jääkäri A. otti nyt taskustaan kruunun rahan ja tyytyväisesti irvistäen laski sen ovenvartijan kouraan. Sen jälkeen me poistuimme arvokkaasti kadulle. A:n taskussa ei niitä kruunun kolikoita ollut niin kovin monta kaiken kaikkiaan ja viisi äyriä olisi tehnyt ulospotkijaan jo hyvän vaikutuksen, mutta se oli taas eri asia.

Tammikuun lopulla kävi liikenne yhä hiljaisemmaksi. Berliinin etappiaseman silloinen päällikkö, majuri kreivi v. Schwerin teki matkan Tukholmaan ja takaisin; jotkut jääkäriliikkeen johtomiehistä, kuten herrat Kai Donner ja Samuli Sario pysähtyivät Saksasta palatessaan Malmössä; ja joku pataljoonaan värvätty merimies matkusti vielä Saksaan. Kaikesta huolimatta kävin kaikilla pitkänmatkan junilla ja välillä tein kävelyretkiä pitkin Juutinrauman rannikkoa aikani kuluksi.

Helmikuun loppupuolella alkoi kevät jo tehdä tuloaan. Lumi suli, jäät hävisivät Juutinraumasta, laivaliikenne alkoi vilkastua ja merimiehet seisoskella kadunkulmissa sataman seudulla. Tällöin sain määräyksen matkustaa Tukholman kautta Uumajaan. Luovutin tehtäväni Malmössä Lenni Knaapille.

Kapteeni Heldtin karkotuksen jälkeen hoiti asioita Tukholmassa tohtori Kai Donner. Häneltä sain tulevaa toimintaani koskevat ohjeet, joiden mukaan minun oli majoituttava Holmölle ja sieltä käsin pidettävä yhteyttä Suomeen jäi tse tai vesiteitse, miten vain tilanne vaati.

Heikki Kekoni hallitsi edelleenkin Uumajaa, ja minun oli oltava kiinteässä yhteistoiminnassa hänen kanssaan. Ilmoittauduin hänelle, siirryin sen jälkeen Holmön Byvikeniin majoittuen Karlssoneille. Merenkurkun seuduilla ei vielä ollut aavistustakaan kesän tulosta. Siellä oli vankka talvi.

Holmön nuoret miehet kuten Karlssonin veljekset ja Olofson valmistautuivat hylkeenpyyntiin, laittoivat sotilaskiväärinsä tarkkakäyntisiksi, ampuivat maaliin ja tervailivat hyljekenkiään. Samat puuhat olivat käynnissä Suomen rannikon kalastajien keskuudessa samoinkuin niidenkin hylkeenampujain, jotka viettivät aikaansa maanpakolaisuudessa. Yksi viimeksimainituista oli Vilhelm Nyman ja minä liityin häneen.

Aikomuksemme oli asettua asumaan Gadd-virran rannalla olevaan kalasaunaan ja tehdä sieltä käsin eräretkiä jääkentille, ulottaen ne aina Björkölle asti silloin tällöin, hakeaksemme sitä tietä yhteyttä Vaasaan. Sen jälkeen kun jäät lähtisivät aioimme seurata hylkeitä Nymanin moottoriveneellä, ampuaksemme niitä ajelehtivilta jäälautoilta. Se oli koko lupaava suunnitelma.

Nyman oli syksyllä 1916 sen jälkeen, kun miinanlaskuyritys oli epäonnistunut ja »Lola» lähtenyt etelään päin, palannut kotiinsa Björkölle. Hänen levoton verensä ei kestänyt maanpakolaisen rauhallisia päiviä Ruotsissa, mutta kauan hän ei voinut oleskella Suomessakaan, ennenkuin maa rupesi polttamaan hänen jalkojensa alla. Niinpä kun hänelle tarjoutui edullinen tilaisuus, osti hän kalastajamoottorin, jossa oli myöskin purjeet, ja palasi sen kanssa Ruotsiin. Hänelle riitti avovettä aina Holmön pohjoispuolella olevalle Stora-Fjäderäggille asti ja vielä jonkin matkaa siitä edelleenkin, mutta ei kauemmas. Hänen oli pakko pysähtyä jääesteiden takia keskelle Läntistä Merenkurkkua, joka siltä kohdalta oli noin kymmenen kilometrin levyinen. Jääpeite ei kuitenkaan ollut yhtenäinen eikä kiinteä, vaan virta kuljetti jäätelejä suuntaan ja toiseen. Niiden välissä oli aukkoja ja sulia paikkoja, niin ettei veneestä päässyt jalan mantereelle enempää kuin Holmöllekään.

Viimeksimainitun saaren asukkaat näkivät Nymanin veneineen jäiden keskellä, ja kun hänen tilansa näytti maalta käsin katsottuna toivottomalta, lähti pari Holmöläistä hylkeenpyytäjää pikkuvenettä mukanaan kuljettaen pelastamaan Nymanin ja hänen toverinsa henkeä. Mutta Nyman ei jättänyt venettään, vaan sanoi odottavansa leudompia ilmoja, jolloin meri avautuisi niin pitkäksi aikaa, että hän saisi moottoriveneensäkin pelastetuksi. He olivat laittaneet veneeseen purjeista katoksen ja pitivät itseään lämpimänä öljykeittiön avulla. Petrooliöljyä heillä oli kokonainen tynnyri, joten polttoaineesta ei ollut puutetta.

Lähes kaksi viikkoa ajelehti Nyman venheineen tosin suppealla alalla Läntisellä Merenkurkulla. Eväätkin loppuivat vähitellen ja miehet saivat nähdä nälkää, mutta he eivät hellittäneet, ja lopulta tapahtui se mitä Nyman oli odottanut. Eräänä aamuna, kun Holmöläiset tulivat rantapenkalle katsomaan näkyikö vielä eloa Nymanin veneestä, oli vene poissa ja Merenkurkku lainehti paikoitellen vapaana. Nyman oli palannut Fjäderäggille. Savustettuaan itseään pari viikkoa öljykeittiöllä hän tietenkin oli joltisenkin pesunkestävä neekeri, mutta veneensä hän oli kaikesta huolimatta pelastanut. Tämä oli tapahtunut myöhään syksyllä 1916. Talvisydämen oli Nyman viettänyt toisten maanpakolaisten kanssa Uumajassa.

Olin juuri ehtinyt majoittua Holmölle ja ryhtyä katselemaan ympärilleni, kun Suomesta alkoi kuulua uutisia, jotka alussa tuntuivat saduilta, mahdottomuuksilta. Vallankumous oli alkanut, keisarivalta kukistunut. Se tiesi arvaamattoman suurta askelta meidän päämäärämme toteuttamiselle, antoi suurelle haaveellemme todellisuuspohjan.

Holmön puhelinkeskuksen hoitajattaresta mahtoi erään suomalaisen käyttäytyminen tuntua naurettavalta, kun tämän toveri Uumajasta selosti joka päivä pääkohdat Helsingin Sanomista lukemistaan vallankumousuutisista. Hän käyttäytyi kuin keväällä ensi kertaa valloillaan oleva hieho. Meillä saattaa itsekullakin olla joskus lapselliset hetkemme.

Vallankumoustohinan aikana saatiin tietoja Suomesta jo yksinpä sanomalehtienkin kautta, niin ettei ollut tarpeellista käydä niitä hiihtäen noutamassa, ja niin jouduin minäkin toistaiseksi jotakuinkin toimettomaksi. Kun ei kuitenkaan voitu arvata, mitä vielä oli tulossa, jäin paikalleni. Tein silloin tällöin hiihtäen matkan Uumajaan saadakseni kuulla enemmän tapahtumista ja lukea Suomesta saapuneita sanomalehtiä. Uumajaan tuli myöskin maisteri J.W. Snellman, jääkäri, joka oli toiminut pitemmän ajan tietojen hankkijana Suomesta, toimipaikkanaan Tukholma ja Haaparanta. Joskus hän oli tehnyt matkan Suomeenkin pohjoista etappia pitkin. Nyt vallankumouksen puhjettua hän oli ottanut lomaa ja matkustanut tänne liittyäkseen Nymanin ja minun suunnittelemaani hylkeenpyyntiretkeen. Aloitimme jo matkavalmistelut, mutta asia sai tällöin käänteen. Nyman ja joukko toisia Vaasan saaristolaisia, jotka syyskesällä 1916 olivat tulleet Ruotsiin, joukossa Johan Nygård ja ukko Björkas, katsoivat tilanteen nyt kotimaassa olevan semmoisen, että he saattoivat vaaratta palata koteihinsa. Nyman arveli sitä paitsi, että hän vähän myöhemmin palaisi ja osallistuisi suunnittelemaamme hylkeenpyyntiretkeen.

Ryhmä, johon kuuluivat: Sandman, Öist, Johan Nygård, Björkas ym. lähestyi jäätä pitkin Valtasaaria maaliskuun 22 päivänä. Mutta kun, vahtitornista nähtiin semmoisen miesjoukon tulevan, lähti sieltä joukko venäläistä sotaväkeä heitä vastaan, ketjussa edeten.

Saaristolaiset pidätettiin ja kuljetettiin vangittuina Vaasaan sekä sieltä edelleen Helsinkiin, missä vapautuivat vasta keväällä. Nyman, tietämättä tästä tapahtumasta, seurasi parin toverinsa kanssa perässä ja joutui samaan loukkuun.

Tästä odottamattomasta käänteestä huolimatta päätimme Snellman ja minä toteuttaa ainakin suunnitelmamme ensimmäisen vaiheen, nimittäin pyynnin Norr-Gaddin kalamajalta käsin. Varustausimme matkaan niin hyvin kuin taisimme — ensikertalaisina molemmat — ja siinä meitä avusti neuvoillaan ja ohjeillaan Karlssonin väki. Snellman majoittui myöskin valmistelujen ajaksi Karlssonille. Istuimme pitkät iltapuhteet ja kuuntelimme tarkkaavaisina kertomuksia erilaisista jännittävistä tilanteista, joihin hylkeenampujat olivat pyyntiretkillään joutuneet ja miten niistä selvinneet. Olisimme silloin verekseltään saattaneet kirjoittaa vaikka hylkeenpyyntioppaan. Talomme emäntä, pyylevä muori, ei lakannut teroittamasta mieliimme erästä hylkeenpyynnin alkuperusteista, silloin kun pyydystys tapahtui ajojäillä: »Han ska aldrig lämna båten.»

Snellmanilla oli ruotsalaisen sotilaskiväärinsä ohella erittäin hieno kiikarikivääri ja minulla ruotsalainen mauseri, sotilaskivääri, jota hylkeenpyytäjät melkein yksinomaan käyttivät sen erinomaisen tarkkuuden vuoksi. Kohdistimme ampuma-aseet yhdessä talomme nuorten miesten kanssa, hankimme jollan, jäällä ja jäiden välissä liikkumista varten rakennetun pienen veneen, »veckarit» eli erikoismalliset lyhytvartiset keksit jään lujuuden tunnustelemista ym. tarkoituksia varten, hyljesuksen kummallekin, samoin rautapotkurit ja hylkeennahkaiset jalkineet, jotka vanha Karlsson valmisti. Niiden pohjat olivat raakaa lehmän vuotaa, päälliset hylkeennahkaa. Kun jalkineet olivat valmiit, täytettiin ne tervansekaisella vedellä ja annettiin seista pari päivää, jolloin nahka kyllästyi niin, että ne olivat ehdottomasti vedenpitävät. Jalkaan vedettäessä kiedottiin sukan päälle noin puolet tavallisesta perunasäkistä — ilman perunoita tietenkin — etteivät sukat tervaantuisi. Kaikesta huolimatta olivat sukkani jo ensimmäisenä iltana myöskin tervan kyllästämät ja sekä kantapääni että ukkovarpaan! kauniin ruskeat. Mitään hienoja salonkijalkineita nämä hylkeennahkaiset eivät juuri olleet, mutta niillä sai huoleti kävellä päivän tai viikon vesisohjossa jalkojaan kastelematta. Samalla ne olivat lämpimät, mikä johtui osittain perunasäkistä.

Kun kaikki oli valmiina, vuokrasimme hevosen kuljettamaan tavaroitamme Norr-Gaddin kalasaunalle. Itse kuljimme hiihtäen kuorman vierellä. Majoituimme kalamajaan, teimme tulen sen avotakkaan, järjestimme tavaramme, ja siitä alkoi »hylkeenpyyntimme», jota kesti kuutisen viikkoa. Mitä itse saaliiseen tulee, täytyy minun jo heti alussa mainita, että meillä oli siinä suhteessa erikoisen huono onni. Alussa olivat ilmat liian kylmät ja pilviset, — hylje ei noussut jäälle — ja loppuaikoina jäät hävisivät näkymättömiin ja hylkeet niiden mukana, joten vaikka olikin kauniit, aurinkoiset ilmat, meissä mahdollisesti uinuvat hylkeenpyytäjälahjat eivät päässeet oikeuksiinsa. Suuremman veneen puutteessa olimme sidotut saarellemme.

Päivät kuluivat ja viikot vierivät kuitenkin nopeasti. Seurustelimme Gaddin majakkaväen kanssa, käyden siellä silloin tällöin, ja eräänä sunnuntaina meidät kutsuttiin majakkamestarin luo päivällisille. Kerran vieraili luonamme päivän tai pari Laaksonen, joka oli nyt Saksan meriesikunnan palveluksessa ja myöskin palannut pohjoiseen. Hän tuli Uumajasta muuten vain tervehtimään meitä, kulkien potkurilla Läntisen Merenkurkun poikki. Hänen ollessaan vielä majallamme muuttuivat ilmat lämpimiksi, joten hänen oli pakko lyhentää vierailuaikaansa. Hän lähti varhain aamulla, jo kolmen aikaan, potkimaan manteretta kohti. Varoitimme häntä Holmsundin edustalla olevista virtaisista paikoista, joiden olimme nähneet aaltoilevan jäättöminä, kun viikko sitten kävimme Uumajassa. Huolettomasti leukaillen painui Laaksonen menemään, ja me palasimme majaan.

Iltapäivällä samana päivänä tuli luoksemme, eräs Holmön kalastaja ja kertoi kuulleensa, että joku potkurilla kulkeva mies oli hukkunut rannikolla Bjuren edustalla. Hän vihjasi mahdollisuuteen, että kysymyksessä oleva mies olisi ollut Laaksonen.

»Sääli uutta potkuria—», irvisteli toverini imien piippuaan ja järjestellen korttejaan yksinpeliä varten. Meille ei pälkähtänyt päähänkään, että se olisi voinut olla Laaksonen, oli mahdotonta kuvitellakaan semmoista, ja niinpä laskimme hirtehishuumorin kyllästämää leikkiä olettamuksen johdosta.

Kun yöt olivat lämpimät ja päivät vielä lämpimämmät, aurinkoiset, ei kestänyt kuin muutama päivä Laaksosen lähdön jälkeen, kun Läntinen Merenkurkku lainehti jo vapaana. Kohta sen jälkeen katosivat ahtojäät Gaddin itäpuoleltakin ja niiden mukana hylkeenpyyntimahdollisuutemme, sillä pikkuveneellä emme voineet lähteä soutamaan jäiden perässä. Nyt olisi Nymanin moottorivene ollut tarpeen, sillä ilman sitä olimme sidotut pienelle saarellemme, hylkeiden köllötellessä auringonpaisteisilla jäälautoilla Pohjanlahden reunoilla. Emme kuitenkaan surreet, sillä olihan meillä tilaisuus viettää hermoja lepuuttavaa, rauhallista ulkoilmaelämää kalastellen ja tähystellen rantakallioille mahdollisesti nousseita hylkeitä.

Suomalaisia venekuntia, todellisia hylkeenpyytäjiä, ahavan ja auringon mustuttamia miehiä, veneet syvään kuormitettuina, poikkesi silloin tällöin Gaddille. Saalis oli sinä pyyntikautena ollut erikoisen hyvä, ja kun hylkeenrasva ja -nahka olivat kysyttyä tavaraa markkinoilla ja niistä maksettiin kovempi hinta kuin koskaan ennen, kannatti yrittää. Monet suomalaiset venekunnat ansaitsivatkin suuret rahat sen kevään saaliilla. Hylkeen arvo oli suuri siksi, että Saksaan vietiin sekä nahkat, rasvat, että lihat. Sinne kelpasi miten paljon tahansa. Meidän pyyntikuntamme saaliista en mainitse muuta kuin sen, että jos olisimme olleet perheellisiä miehiä, emme olisi perhettämme elättäneet edes hylkeenlihallakaan. Itse söimme kylläkin aterialla tai parilla nuoren hylkeen lihasta valmistamiamme lihapullia. Maustettuina vahvasti sipulilla, pippurilla, sinapilla jne, ne menivät alas ensimmäisellä kerralla, niin kauan kuin ne olivat kuumia. Jo toisella aterialla ne maistuivat kalanmaksaöljyltä.

Meri pysyi sulana ja lumetkin sulivat. Jäät olivat kulkeutuneet ja jääneet jonnekin pohjoiseen, joten me aloimme suunnitella lähtöä asutuimmille paikkakunnille, mutta kun kuitenkin eväitä vielä riitti, emme pitäneet kiirettä. Eräänä päivänä huomasi huonetoverini jäniksen jäljet majamme läheisyydessä ja lähti niitä seurailemaan. Vähän myöhemmin hän palasi kantaen suurta rusakkojänistä, jonka valmistimme paistiksi.

Ruokatarpeista meillä ei kylläkään ollut ennestäänkään puutetta, mutta jänispaisti teki ravintomme monipuolisemmaksi.

Kevään saapuessa alkoi Saksasta virrata jääkäreitä, jotka erilaisissa tehtävissä matkustivat Suomeen. Muuan ryhmä, joukossa Lankinen, Jalmari Kara, Gunnar Stenbäck ja Heikki Saure, olivat Uumajalla sopineet erään Munsalan puolen kalastajan kanssa siitä, että tämä saattaisi heidät purjeveneellään Suomen rannikolle, sillä moottoriliikenne ei vielä ollut alkanut. Tosin Suomen rannikolla epäiltiin vielä olevan jäitä, mutta siitä huolimatta tahtoivat pojat lähteä matkaan. Odotteleminen kävi heistä pitkäksi, sillä nuoruus on malttamaton.

Fjäderäggiltä, Holmön saariryhmän pohjoisimmalta saarelta lähti heidän purjeveneensä voimakkaan etelätuulen puhaltaessa Suomen rannikkoa kohti. Pitkä saaristolaisvene purjehti hyvin ja viiden, kuuden tunnin kuluttua oltiin jo lähellä kotimaata, mutta siihen tie katkesikin, sillä meri loppui kesken. Edessä oli sulamistilassa olevan kiintojään reuna, jään, jota purjevene ei kyennyt pitkälti murtamaan ja joka ei kuitenkaan kantanut jalkamiestä. Etsittyään turhaan semmoista kohtaa rannikossa, jossa jää olisi tehnyt mutkan lähelle maata, oli veneen pakko palata takaisin Holmölle.

Tapamme mukaan tähystelimme sinä päivänä silloin tällöin merelle suoritellessamme jokapäiväisiä askareitamme ja kalastellessamme luotojen välissä lähellä majaamme. Puolen päivän jälkeen ilmestyi taivaanrannalle suoraan idästä purjevene, joka vahvasti kallistuneena purjehti laitatuulessa Norrgaddenia kohti. Sieltä oli tulossa äsken mainittu ryhmä, jonka lähdöstä Suomeen Kekoni oli meille puhelimitse ilmoittanut. Tuuli oli iltapäivään mennessä voimistunut puolimyrskyksi, vaikka taivas olikin kirkas, ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Vene lähestyi nopeasti ja suuntautui majaamme kohti. Se näkyi välistä korkealla aallon harjalla, välistä katosi aaltojen väliin, niin ettei näkynyt muuta kuin purjeiden huiput. Toisinaan roiskahti vesi korkealle aallon särkyessä veneen kylkeä vasten. Lähellä Gadd-virtaa vene joutui maan suojaan ja tyynempään veteen. Se laski rantaan majamme luo ja maihin nousi kymmenkunta likomärkää, kylmästä kohmettunutta nuorukaista sekä veneen omistaja ja kapteeni. Viimeksimainitulla oli yllään öljytakki, joten hän yksin ei ollut märkä eikä kylmettynyt. Peränpito oli pitänyt hänet lämpimänä.

Tarjosimme pojille kuumaa teetä lämpimässä majassamme ja sen ohella mitä syötävää keksimme, sillä omia eväitä ei heillä ollut. Roihuavan takkavalkean ääressä oli tilaisuus kuivailla vaatteita, mutta pieneen majaamme emme voineet heitä majoittaa. Sekin kysymys saatiin ratkaistuksi melko vaivattomasti, sillä muutaman sadan metrin päässä suojaisessa syvänteessä oli toinen paljon suurempi ja tilavampi kalamaja, joka sattumoisin oli tyhjä. Tämän ottivat äsken mereltä tulleet asunnokseen, lämmittivät sen ja vetäytyivät lavitsoille nukkumaan. He aikoivat jäädä toistaiseksi saareen odottamaan jäiden sulamista kotimaan rannikolla.

Snellmanin ampuma rusakkojänis meni seuraavana päivänä kuin kuumille kiville, mutta muonituskysymys ei vielä ollut sillä kokonaisuudessaan ratkaistu. Toisten jäädessä pelaamaan korttia aikansa kuluksi lähtivät Lankinen, Stenbäck ja Saure allekirjoittaneen opastamina saaren eteläpäähän ostamaan muonaa majakkaväeltä. Retkemme onnistui melko hyvin. Seuralaiseni saivat hyvän aterian ja mukaansa leipää, kapan perunoita sekä pari kiloa isoja ahvenia. Toimme ne majalle, mutta sillä aikaa olivat toiset siinä määrin kiintyneet peliinsä, ettei kukaan heistä joutanut valmistamaan ruokaa, ennenkuin huutava nälkä pakotti siihen. Olo kämpällä ei muodostunut hauskaksi, sillä heiltä puuttui muun muassa makuuvaatteet. Muutaman päivän kuluttua pojat siirtyivätkin Holmön kylään, mukavampiin olosuhteisiin, äsken mainitsemiani Lankista, Sauretta ja Stenbäckiä lukuunottamatta. Viimeksimainitut lähtivät meidän kanssamme Uumajaan, sillä mekin päätimme lopettaa »hylkeenpyynnin». Ilmassa alkoi olla taas levottomuutta, joka tarttui meihinkin ja pakotti toimintaan. Lainasimme jostakin suomalaismallisen kalastaja veneen, joka oli täydessä purjehduskunnossa, kuormasimme siihen tavarat, ja lähdimme purjehtimaan Holmsundiin.

Päivä oli aurinkoinen, ja tuuli heikko, tyyntyen välillä kokonaan. Tuntikausia riippuivat purjeet voimattomina retkottaen, ja vene kieltäytyi tottelemasta peräsintä. Emme sentään viitsineet ruveta soutamaan, vaan odottelimme puoli torkuksissa tuulta, siitäkin huolimatta, että ravistunut veneemme vuoti pahan puoleisesti. Saman päivän iltana saavuimme Holmsundiin ja sieltä laivalla edelleen Uumajaan.

Snellman matkusti Tukholmaan, Stenbäck, Lankinen, Saure, Kara ja muut komennetut havittelivat uutta matkaa Suomeen, mutta meillä ei ollut venettä käytettävänämme. Kun parhaillaan Kekonin kanssa aprikoimme miten purjehduskauden alottaisimme, ilmestyi näyttämölle Vilhelm Nyman moottoriveneineen. Hän oli vapautunut vankilasta kuten hänen toverinsakin ja palannut kotiinsa.

Päätettyään nyt luopua rauhattomasta merirosvoelämästä ja asettua viettämään tavallisen kansalaisen elämää Björköllä oli Nyman lähtenyt noutamaan moottoriveneensä pois Ruotsista. Matkan Björköltä Holmö-Gaddille ja sieltä edelleen Fjäderäggille hän oli tullut soutaen pienellä veneellä. Aivan pian ei tuota matkaa luonnollisesti semmoisella aluksella tultu, vaan oli hän soutanut melkein yhtä mittaa kahdeksantoista tuntia. Uumajaan hän tuli vain tehdäkseen selkoa matkoistaan Suomessa ja selvittääkseen asioitaan, ennenkuin jätti meidät kokonaan. Hänen laskujensa mukaan oli tilanne vallankumouksen tapahduttua kotimaassa muuttunut kokonaan toisenlaiseksi, eikä hänen palveluksiaan täällä todennäköisesti enää tarvittu. Niin ollen oli parasta, että hän eli kotonaan niin siivosti kuin suinkin mahdollista, ettei joutuisi uudelleen tekemisiin ryssien kanssa.

Miten siinä sitten asioita pohdittiinkin, oli tuloksena se, että Vilhelm, ei lähtenyt Suomeen yksin, vaan hänen mukanaan seurasi koko komennettujen joukko, joka turhaan oli yrittänyt purjeveneellä yli Pohjanlahden, ja lisäksi mainitun purren omistaja veneineen. Purjevene seurasi moottoria viimeksimainitun hinaamana. Allekirjoittanut liittyi vielä seurueeseen tehdäkseen pienen tiedustelumatkan Vaasan saaristoon ja perehtyäkseen sikäläisiin olosuhteisiin, jotka olivat viime kesästä huomattavasti muuttuneet.

Ennen tälle matkalle lähtöämme ilmestyi Uumajaan toisiakin linnassa olleita: Veljeni Aarne poikkesi matkallaan Haaparannasta Tukholmaan meitä tervehtimään toukokuun 5 päivänä mukanaan Jussi Väisänen eli »Pikku Jussi». Vapauduttuaan Spalernajasta hän oli jonkin päivän lepäillyt kotona ja sen jälkeen lähtenyt pohjoiseen palatakseen Saksaan. Vankilassa saatu kellertävä kalpeus oli vielä hänen kasvoillaan Uumajaan tullessa ja kauan aikaa jälkeenkin päin, kuten muillakin, jotka talvensa olivat viettäneet tuossa kuuluisassa täysihoitolassa.

Kuljimme Suomeen muutamaa päivää myöhemmin vanhaa tuttua reittiä. Nousimme maalle Gaddin majakalle iltapäivällä, odottelimme keskiyön hämärää, jolloin ylitimme Merenkurkun, ohjaten kuitenkin etelämmäksi kuin tavallista ja saavuimme noin viidentoista kilometrin päässä varsinaisesta saaristosta olevalle Storkallanille. Nyman, joka äskettäin oli saapunut Björköltä, tiesi, että ainoa mahdollisuus päästä rannikolla olevan jäävyöhykkeen läpi sulana lainehtivaan saaristoon oli ohjata Storkallan ja Klubbhällan eteläpuolitse. Itäistä Merenkurkkua ylittäessämme oli taivas tähdessä ja merenpinta melkein rasvatyyni. Moottorivene hinasi purjevenettä, ja me olimme jakaantuneet tasaisesti kumpaankin. Storkallanille tullessa oli vielä hämärä, joten Nyman päätti poiketa näille puuttomille luodoille odotellakseen päivän valkenemista. Päivällä oli suuremmat mahdollisuudet osata jäälauttojen välitse saaristoon.

Yö oli kylmä merellä, joten nousimme mielellämme maalle vähän jaloittelemaan. Saarella oli ryhmä kalamajoja ja niiden yhteydessä aittoja ja vajoja aivan kuin kokoon kyyristyneinä ympäröivien kallioiden suojaan tuulelta ja aaltojen pärskeeltä. Jonkin matkan päässä rannasta kohtasi meitä näky, joka kertoi järkyttävästä murhenäytelmästä. Viisi isoa, valkeaturkkista jänistä makasi kuolleina siellä täällä rakennuksien seinustoilla. Kuva ei kaivannut tekstiä. Jänikset olivat juosseet jääkelin aikana luodolle, sen jälkeen oli meri auennut saaren ympäriltä, ravinto oli loppunut ja jänöraukat olivat kuolleet nälkään ja janoon.

Luodon korkeimmalta kohdalta saattoi nähdä jäättömän vesireitin johtavan Klubhällan eteläpuolitse Rönnskäriä kohti. Nyman oli ollut oikeassa, väylä oli sula, ja me lähdimme jatkamaan matkaa.

Mutkittelevaa, jäiden väliin muodostunutta reittiä pitkin pääsimme Panikivisalmelle, Vargin talon rantaan. Retkikuntamme jakaantui täällä kahtia siten, että Nymanin venekuntaan jäivät vain Lankinen ja Stenbäck, jotka hän otti saattaakseen Iskmon niemelle, kaikki toiset lähtivät purjeveneellä pyrkimään mantereelle jostakin pohjoisempaa.

Tapasin nyt ensi kerran Rikhard Vargin, jonka vallankumous oli vapauttanut ristikkoikkunain takaa. Hän oli lyhyen puoleinen, vanttera, avokatseinen ja eloisa mies, jonka korkea otsa oli lakin rajasta ylöspäin valkoinen, mutta kasvot siitä alaspäin, vaaleita viiksiä lukuunottamatta, auringon ja kevätahavain ruskettamat. Saattoi nähdä, että hän oli täydellisesti toipunut vankilassaolonsa aiheuttamista rasituksista, ja senkin, että lääkkeinä olivat olleet työ, aurinko ja raitis ilma.

Sovittuani Vargin kanssa muutamista seikoista, jotka koskivat oleskelemistani saaristossa ja paluutani Ruotsiin, päätin Nymanin ehdotuksesta lähteä hänen kanssaan saattamaan Lankista ja Stenbäckiä mantereelle. Sisäsaaristo oli jäätön, kuten jo mainitsin, ja kuljimme siis saaristoväylää pitkin ensin Malskäriin, missä poikkesimme Johan Nygårdin taloon tervehtimään isäntää. Hän oli yksi niistä, jotka olivat maaliskuun vallankumouksen ilosanomien aiheuttamassa humussa lähteneet kävelemään jäätä pitkin keskellä kirkasta päivää Ruotsista Merenkurkun yli Suomeen ja joutuneet vankilaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, kuten saattoi odottaa. Pyysin häntä toimittamaan sanan Vaasaan aktivisteille, että mikäli oli mahdollisuuksia, tultaisiin liikenne tänäkin kesänä järjestämään Uumajan ja Vaasan saariston välille.

Yöt olivat nyt jo jokseenkin valoisat, vain lyhyt hetki keskiyöllä oli vähän pimeämpää. Ennenkuin pääsimme Iskmon niemen lähelle oli jo melkein valoisa päivä. Nyman ei valinnut tällä kertaa maihinlaskupaikakseen edellisenä kesänä käyttämäämme Alskataa, vaan erään pienen lahden lähellä laivaväylää. Tyynen lahden metsän peittämät rannat sopivat erinomaisesti maihinnousupaikaksi. Stenbäck ja Lankinen kiipesivät rantakiville — heillä ei ollut matkatavaroita mukanaan, joten he eivät tarvinneet kantajaakaan — ja pujahtivat metsään. Pikainen kädenlyönti ja: »Hei. Hei.» Sen jälkeen metsä nieli heidät, me olimme kahden moottoriveneessä. Linnut lauloivat rannan puissa, aurinko oli jo noussut näköpiiriin.

Käänsimme keulan merelle päin, Nyman pani koneen käyntiin, ja tuota pikaa menimme hyvää vauhtia lahden suuta kohti. Ilmassa tuntui olevan jonkinmoista jännitystä, aivan kuin meitä olisi ajettu takaa. Olimmehan ensimmäisen kerran »pappia kyydissä» tänä keväänä, eikä ryssien puuhiin ollut koskaan täysin luottamista, minkä Nyman saattoi hyvin todistaa. Hänhän oli tavallaan ehdonalaisessa vapaudessa. Jos hänet tavattiin verekseltään jääkäreitä kyyditsemästä, saattoi se merkitä ikävyyksiä sekä hänelle että hänen toverilleen.

— Onko väliä, mitä suuntaa ajetaan? kysyin.

— Keskeltä, vastasi Nyman ja viittasi kädellään kulkusuuntaan kumartuen kiihdyttämään koneen käyntiä.

Samassa tärähti. Vene syöksähti täyttä vauhtia vedenalaiselle kivelle, kohosi korkealle ja kallistui äkkiä, niin että vesi oli vähällä tulla sen oikeanpuoleisen huuhtelulaudan yli, irtokapineet lensivät kolisten mainittua laitaa vasten ja kone pysähtyi. Tämä ponnahdus tuli melkein yhtä yllättävänä kuin meitä olisi ammuttu väijyksistä rantapensaikosta, ja jonkinlainen säikähdys vallitsi veneessä noin silmänräpäyksen ajan. Seuraavassa hetkessä rupesimme nauramaan. Se ei vedellyt. Eihän vene ollut kaatunut, ei saanut vuotoa, eikä pirukaan ollut kintereillämme — miksi siis hosua...? Me rauhoituimme ja ryhdyimme irroittamaan venettä kiveltä tuumien, että kerrassaan mainiota, kun se ei ollut pyllähtänyt aivan alassuin. Kivi oli melkein pyöreä, ja vene pyöri sillä pitkän aikaa, ennenkuin liukui veteen. Nyman väänsi taas moottorin käyntiin, ja puolella koneella ajoimme pois lahdesta Nymanin ohjatessa ja minun tähystellessäni keulassa vedenalaisia kareja. Kuljimme laivaväylän poikki seikkailuitta, pujottelimme salmivesien kautta Björkön länsirannalle, löysimme siellä lahden, joka oli Nymanin mielessä väikkynyt, kiinnitimme veneen rantaan ja nousimme maihin.

Toverini aikomuksena oli, kuten jo mainittu, luopua tämän matkan jälkeen seikkailevasta elämästä ja asettua viettämään vaimonsa kanssa rauhallista saarelaisen elämää kotonaan Björköllä, missä heillä oli pieni talo. Kokemuksistaan viisastuneena hän ei kuitenkaan mennyt suoraa päätä ja julkisesti kotiinsa, vaan päätti noudattaa vissiä varovaisuutta. Ennenkuin hän siis saattoi minut takaisin Vargille, poikkesimme äsken mainitsemaani lahteen ja piilotimme veneen. Kuljimme sen jälkeen metsän läpi suoraan Björkön kylää kohti ja saavuimme jonkin ajan kuluttua matalaan pensaikkoon aukean laidassa, jonka toisella puolella noin sadan metrin päässä meistä oli kylätien varrella yksinäinen talo. Tunsin sen Nymanin kodiksi, sillä olinhan edellisenä kesänä Laaksosen kanssa ollut muutaman kerran hänen vieraanaan.

Oli suunnilleen kukonlaulun aika, maantiellä ei ollut minkäänlaista liikettä eikä loitompana olevan kylän suunnaltakaan kuulunut ääniä. Hiljaa hiipien olimme saapuneet pensaikon reunaan.

— Jää sinä tänne, kuiskasi Nyman, ja lähti ottamaan selvää tilanteesta kotonaan. Eihän ollut mahdotonta, että ryssät olivat saaneet vihiä hänen viimeisistä matkoistaan vankilasta tulon jälkeen ja pitivät nyt hänen paluutaan silmällä. Kenties talo oli täynnä Iivanoita.

— Ja jos ne lähtevät minua viemään, on sinun ruvettava ampumaan heti, kun tulemme ovesta ulos, lisäsi toverini. Hänen ilmeistään näki, että hän tarkoitti mitä sanoi. Hän oli saanut kyllikseen ryssistä ja vankilasta.

— Ali right, kuiskasin vastaukseksi, viritin Snellmanilta lahjaksi saamani ison mauserpistoolin ja kiinnitin sen koteloon, joten sillä saattoi ampua kuin kiväärillä, mutta paljon nopeammin.

Kuin varjo kulki luotsi aukean yli, koputti hiljaa tupansa ovelle, se aukeni ja sulkeutui hänen jälkeensä. Hetken kuluttua hän ilmestyi taas portaille ja viittasi minulle. Varmistin mauserini ja menin mökkiin.

Nyman sai vaimoltaan rauhoittavia tietoja, joten mitään syytä levottomuuteen ei ollut. Kaikki toisetkin vankilasta vapautuneet olivat saaneet elää rauhassa, eikä häntäkään ollut kysytty poissaoloaikanaan. Aterioituamme livahdimme taas metsään, sen jälkeen kun talon emäntä oli tähystänyt suuntaan ja toiseen ja huomannut väylän olevan vapaan. Saatettuaan minut Vargille palasi Nyman kotiinsa. Erosimme siinä uskossa, että vielä joskus tavattaisiin. Lupasin poiketa tulevilla matkoillani häntä tervehtimään.

Vargin kalastajavene pantiin kuntoon. Tarkoituksena oli levätä yö ja päivä hänen kotonaan ja seuraa vana yönä, jos sää oli suotuisa, purjehtia Ruotsiin. Menin aikaisin peräkamariin nukkumaan, sillä olin usean yön valvomisen jälkeen levon tarpeessa.

Keskellä yötä heräsin. Joku naputti hiljaa huoneeni ikkunaan. Hypähdin katsomaan, kuka oli naputtamassa, ja kukas muu se olisi ollut kuin Vilhelm Nyman. Tunsin hänen hahmonsa kesäyön hämärässä. Aukaisin ikkunan ja tiedustelin, joko ryssät olivat kintereillä.

Nyman oli kiihtynyt ja selitti kuiskaten, ettei ollut kysymys siitä, vaan että nyt ne lähettävät Vaasasta ryssiä Ruotsiin kuljetettavaksi, eikä hän halunnut vaarantaa tulevaisuuttaan semmoisissa tehtävissä.

— Kuka ne on lähettänyt? Jääkärietappiko?

— Pari björköläistä nuorukaista toivat mukanaan Vaasasta ja sanoivat Bouchtin lähettäneen.

— Jos Boucht on ne lähettänyt, niin minä vien ne mennessäni Ruotsiin ensi yönä. Montako niitä on?

— Kaksi. Mies ja nainen.

Talonväki herätettiin ja vieraat tulivat sisälle, mies, jolla oli kalpeat kasvot, pikimusta tukka ja parta, pomppatakki, ratsuhousut ja saappaat, ja nainen, edellisen rouva, joka oli enemmän pohjoismaalaisen näköinen. He puhuivat kumpikin virheetöntä ruotsia, joskin miehen tukan väri teki hänet aivan astrakaanin näköiseksi. Vakuuttaakseen, että hän oli valepuvussa, selosti mies minulle selvällä suomenkielellä, mistä oli kysymys.

Hän oli varatuomari N.N., kapteeni Venäjän väestä, toiminut viimeksi — kaupungin komendanttina. Vallankumouksessa, kun venäläiset joukot surmasivat upseerinsa, oli hänenkin henkensä roikkunut hiuskarvan varassa. Erään Helsingin sairaalan lääkärit olivat sen kuitenkin pystyneet pelastamaan tekemällä terveen miehen sairaaksi ja pitämällä häntä vuoteessa kuusi viikkoa. Tällä ajalla hän oli kasvattanut parran ja pitkän tukan, jotka ennen sairaalasta pääsyä oli värjätty mustaksi. Sen jälkeen hän oli venäläisenä kauppiaana — jota hänen ulkomuotonsa todella kuvasi — matkustanut aktivistien neuvosta rouvineen Vaasaan ja sieltä kuljetettu Björkölle luotsi Nymanin luo terveisin, että tämän olisi kuljetettava vieraat edelleen Ruotsiin. Nyt oli Nyman kuitenkin noussut takajaloilleen ja pakolaisten tie pystyyn. Kauhu näytti kulkevan heidän kintereillään.

Eihän jääkärietapin tehtäviin suinkaan kuulunut hätää kärsimään joutuneiden venäläisten upseerien kyyditseminen heidän omien miestensä raivoa pakoon, mutta inhimilliseltä näkökannalta katsoen voitiin sekin tehdä. Lohdutin siis pakolaisia ja sanoin, että jos ei Nyman halua lähteä, mikä on ymmärrettävää, niin he pääsevät kyllä minun mukanani purjeveneellä seuraavana yönä. Se näytti heistä hyvin laihalta lohdutukselta. Heidät oli lähetetty luotsi Nymanin luo, miehen, jolla oli moottori, ja tässä nyt joku tuntematon, nuorukainen puheli purjehtimisesta Ruotsiin. He tahtoivat kaikin mokomin päästä Nymanin moottoriveneellä, maksoi mitä tahansa. Vieraat olivat itsepintaiset, mutta Nyman oli haluton lähtöön.

— Minä määrään semmoisen hinnan, että jättävät rauhaan, kuiskasi luotsi.

— Koeta sitä, sanoin, vaikka epäilinkin, ettei sekään johtaisi tuloksiin. Arvasin oikein. Mustapartainen mies vastasi myönteisesti hänen huimaan summaansa: tuhanteen markkaan, — kuulin myöhemmin, että mies omisti miljoonia — ja Nyman oli sidottu sanaansa.

Asia oli päätetty, ja nyt Nyman ehdotti, että minä tulisin mukaan moottoriveneeseen, johon tietenkin suostuin. Ostamani vene jäi toistaiseksi Vargille; sen kohtaloista myöhemmin.

Neuvottelu oli kestänyt kenties tunnin ja seuraavan tunnin kuluessa olimme jo matkalla Merenkurkkua kohti. Emme kuitenkaan päässeet pitkälle sinä päivänä, sillä moottori oli vielä kevätkunnossa, se rupesi lakkoilemaan, ja meidän oli pakko poiketa Långbodalle sitä korjaamaan. Sen päivän vietimme kalastajien seurassa, jotka majailivat samassa kalamajassa kuin mekin ja kävivät välillä merellä kokemassa pyytöjään. Päivä saattoi olla pitkä ja jännittävä matkustajillemme, jotka eivät olleet tottuneet olosuhteisiin ja näkivät vaaroja siellä ja täällä. Olisihan joku kalastajista voinut mennä Valassaarille ilmoittamaan meidän vierailustamme ja sieltä tulla partio tarkastusmatkalle.

Illalla aurinko laski pilveen ja kalastajat ennustivat huonoa ilmaa. Jo yöllä rupesi puhaltamaan rajusti pohjoisesta ja tuuli yltyi aamuun mennessä vangiten meidät saarelle vielä vuorokaudeksi, sillä epävarmalla moottorilla ei kannattanut yrittää. Vasta seuraavana päivänä, kun ilma oli taas kaunis ja merenkäynti asettunut, lähdimme keskellä päivää Klubbhällan pohjoispuolitse merelle, luottaen siihen, että Valassaaren vartiovene ei vielä ollut purjehduskunnossa. Jääthän olivat vasta äskettäin lähteneet saaren ympäriltä.

Moottori lakkoili alussa, ja se kävi pahasti matkustajiemme hermoille. Olimmehan avomerellä kahden vartiopaikan nähtävänä. Rouvakin, joka muuten saattoi olla maailman herttaisimpia ihmisiä, teki meille äreitä kysymyksiä, joihin hän ei saanut mielestään tyydyttäviä vastauksia. Näin alkoi ylikulku kireän mielialan merkeissä ja ikävä sanoa, jatkui samassa äänilajissa. Valassaarten korkea vahtitorni, josta tähystelivät vallankumouksellisten vartijat, »toverit», pysyi kauan näköpiirissämme, vaikka koetimmekin kiertää sen hyvin kaukaa, kulkien ensin lähelle Storkallania ja sieltä Snipan matalikon eteläpuolitse suoraan Holmsundiin. Kuten sanoin, lakkoili kone alussa, mutta jo Klubbhällan kohdalla sen käyntiin tuli varmempi tahti. Sen jälkeen se pysähtyi enää kerran matkan varrella ja toisen kerran Holmsundin laiturissa, jonne Nymanin oli sopimuksen mukaan kuljetettava mustapartainen mies ja hänen rouvansa. Siellä heistä erosimme. Pelko ja jännitys olivat ohi, ja me näimme nauravan, onnellisen pariskunnan tuntia myöhemmin kevein askelin kävelevän laiturilla ja laskeutuvan Uumajaan lähtevään matkustajalaivaan.

Nyman palasi suoraa päätä kotiinsa.

Tultuani Uumajaan sain käskyn matkustaa viipymättä Tukholmaan. »Lola» oli saatettava kuntoon ja kuljetettava Merenkurkulle. Tänä purjehduskautena piti Kekonin ja minun muodostaa venekunta, sillä Laaksonen oli siirtynyt talven kuluessa toisen »firman» palvelukseen ja Nyman, kuten sanottu, oli mennyt kotiinsa.

»Lolan» purjehduskuntoon saattaminen oli helpommin suunniteltu kuin tehty. Määräys vain veneveistämölle, jonka haltuun se syksyllä oli uskottu, ja muutaman vuorokauden kuluttua vene on valmis, ei muuta kuin noutaa pois. Tavallisissa oloissa niin olisi tapahtunutkin, mutta nyt se ei käynyt niin suoraviivaisesti. Brantingin hallituksen politiikka asettui ystävälliselle kannalle ympärysvaltoihin nähden ja katseli vastaavasti epäsuopeasti meidän puuhiamme. Viranomaiset pitivät meitä yhä tarkemmin silmällä ja yleinen mielipide maassa, varsinkin Tukholmassa, alkoi kallistua meille epäystävälliseksi. »Lolakin» joutui ruotsalaisten kylmän kohtelun uhriksi. Se ei valmistunut Lidingön veneveistämöllä määräajan kuluessa, vaikka Laaksonen ja minä kävimme Tukholmasta joka päivä katsomassa, millä asteella työt olivat. Laaksonen oli nimittäin sattumalta silloin myöskin Tukholmassa ja tuli mukaan asianharrastuksesta. Työt eivät hoputtamisestamme huolimatta edistyneet lainkaan. Alussa johtavassa asemassa oleva insinööri keksi kaikennäköisiä syitä, jotka muka viivästyttivät työtä, mutta kun viikon tai pari olimme joka päivä kuulleet samat vitsit, alkoi hän viittoilla avoimesti todelliseen syyhyn. Työmiehet arvasivat, mihin venettä tultaisiin käyttämään, ja se oli perimmäisenä aiheena töiden hidastumiseen. Uhkasin viedä veneen pois semmoisena kuin se oli, ettei heidän tarvinnut siihen enempää kajota. Mutta veneveistämölle kelpasivat kruunut, sillä töitä näytti olevan niukalti, joten insinööri lupasi, että vene on silloin ja silloin kunnossa. Tulkaa noutamaan.

Kun näytti varmalta, että vene todella valmistuisi määräpäivään mennessä, ryhdyin ostamaan bensiiniä, mutta se oli tavattoman kallista, eikä suurehkoa määrää ollut ostettavissa muuten kuin viranomaisten suostumuksella. Päätin nyt yrittää toista keinoa: Tein sopimuksen rannikkoa pitkin pohjoiseen kulkevan matkustajahöyrylaivan kapteenin kanssa siitä, että hän ottaisi veneen kuljetettavakseen laivalla Uumajaan. Määräpäivänä menin Laaksosen kanssa veneveistämölle jo varhain tuodaksemme »Lolan» höyrylaivan viereen, sillä laiva lähti samana päivänä, iltapäivällä.

»Lola» tuli kuntoon puolen vuorokautta myöhästyneenä, mutta meille olisi sittenkin jäänyt aikaa kuljettaa se laivan kylkeen, jos kone todella olisi ollut kunnossa. Kuin siipirikko vesilintu se kulki jonkin matkaa heikosti vetävällä koneella ja pysähtyi taas. Laivan kapteeni oli odotellut meitä niin kauan kuin oli voinut, mutta kun ei meitä kuulunut, lähtenyt liikkeelle. Laiva tuli nyt meitä vastaan noin parin kilometrin päässä satamasta. Sillä hetkellä me hikoilimme koneen kimpussa erään laivalaiturin vieressä — ja noiduimme nähdessämme laivan menevän ohi. Sekin mahdollisuus oli mennyt. Koneen laittoi kuntoon Penta-yhtiön monttööri seuraavana päivänä.

Kekoni saapui Tukholmaan, mutta »Lolan» lähtö riippui vielä siitä, saisimmeko ja mistä tarpeellisen määrän bensiiniä. Löysin salakauppiaan, joka lupasi hankkia kaksinkertaisesta hinnasta maanantaihin mennessä. Oli lauantai. Siitä kaupasta ei tullut kuitenkaan mitään, sillä pari siviilipukuista tuntematonta herrasmiestä tuli sunnuntaiaamuna minua tapaamaan neiti Erikssonin täysihoitolaan, Tegnerkadun 11:een ja kehoitti lähtemään kanssaan pienelle aamukävelylle. Lähdin ja palasi täysihoitolaan lauantaina viikkoa myöhemmin. Sen viikon vietin poliisikamarissa pidätettynä ja syytettynä räjähdysaineiden kuljettamisesta edellisenä kesänä »Lolalla» Luulajasta Suomeen.

Kun poliisikamarissa olin ensin tehnyt selkoa eloni vaiheista syntymästäni siihen päivään saakka, kysyttiin minulta olinko syypää edellämainittuun Ruotsin valtakunnan neutraalisuuden loukkaukseen. Kielsin tietenkin, sillä olinhan kysymyksessä olevaan tekoon nähden puhdas ja viaton kuin pulmunen. Lihavahko, arvokas ja minuun kaikesta päättäen suopeasti suhtautuva poliisikomissaari, joka näin pyhäpäivänä oli vaivautunut tutkintoon, näytti uskovan mitä puhuin. Minut vietiin pois kuulusteluhuoneesta. Olin jo hyvilläni, että pääsen aamiaiselle, kun minut työnnettiin rautaristikoilla eristettyyn eteisaulan osaan ja siihen johtava portti lukittiin ulkoapäin.

Kopissa olisi ollut tilaa kymmenelle miehelle, sillä se oli keskinkertaisen huoneen kokoinen, mutta minä istuin yksin jakkaralla sen keskellä, niin kauan kuin maltoin istua, ja ohikulkevat etsivät katsoivat minuun uteliaina kuin villiin apinaan. Alussa tapahtuma minua huvitti ja naureskelin sille, mutta kun päivä alkoi jo kallistua iltaan, eikä kukaan aukaissut koppini ovea, jouduin vähitellen kiehuvan raivon valtaan.

Eräs toinenkin suomalainen, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta, vietiin minun jälkeeni kuulusteltavaksi, mutta hänen näkemisensä ei minua suuresti ilahduttanut, sillä olin edellisenä päivänä kuullut kerrottavan, että hän toimi ympärysvaltain urkkijana suomalaisten keskuudessa. Illalla minulta tiedusteltiin halusinko mainitun herrasmiehen seurakseni, sillä kanahäkissäni oli yllin kyllin tilaa, mutta kiitin kunniasta ja sanoin, että mieluummin olin yksin.

Nukuin yön kohtalaisesti. Aamulla rupesin ajattelemaan, mitähän tohtori Kai Donner, H. Kekoni ja muut suomalaiset ajattelevat äkillisestä katoamisestani ja että ne bensiinikaupatkin olisi ollut päätettävä. Siinä kävellessäni edestakaisin näin Kekonin ilmestyvän noiden samojen kohteliaiden etsivien kanssa poliisikamarin lämpiöön ja katoavan samaan huoneeseen, missä minua edellisenä päivänä oli kuulusteltu. Toisen vahingosta ei pitäisi iloita, mutta tunnustan, että tunnelma ristikkojen sisäpuolella kohosi vähintäin viidelläkymmenellä prosentilla. Kun Kekoni noin puolen tunnin kuluttua taas ilmestyi näkyviin ja erään poliisin ohjaamana tuli koppiini, oli jälleennäkemisen ilo, olosuhteista huolimatta tai kenties niistä johtuen, suuri. Hänet oli löydetty vasta vuorokautta myöhemmin kuin minut, sillä hän asui eräässä hotellissa, jossa jääkärit eivät tavallisesti asuneet.

Kun olomme täällä näytti tulevan pitempiaikaiseksi, siirrettiin meidät kanakopista huoneeseen, jossa oli tavalliset rapatut seinät, moninkertaiset ristikot ja rautalankaverkot ikkunoissa ja »oven päällä kanki».

Meitä kuulusteltiin vielä kumpaakin pariin otteeseen ja sen jälkeen saimme olla rauhassa. Kävi selville, että maanmiehemme naapurisellissä oli ilmiantanut meidät räjähdysaineiden kuljettamisesta Luulajasta Suomeen. Kun emme kumpikaan olleet eläissämme käyneet Luulajassa ja kun »Lolalla» ei tosiasiassa ollut kuljetettu räjähdysaineita — Suomeen, oli meidän helppo torjua syytöksen todenperäisyys. Nyt oli meidän selitettävä, mihin tarkoitukseen pidimme moottorivenettä ja kuka sen omisti. Vene oli tietenkin poliittisten pakolaisten kuljettamista varten Suomesta ryssien vainoa pakoon, ja ettei asia paisuisi liian laajaksi ja useampia suomalaisia tarvitsisi tuoda tutkittavaksi, ilmoitin omistavani »Lolan». Komissaari suoritti kuulustelun ihailtavan taitavasti. Hän ei tehnyt kysymyksiä, jotka olisivat voineet johtaa vaarallisille alueille ja paljastaa pöytäkirjoihin toiminnastamme jotakin, joka olisi näyttänyt pahalta sanomalehtien palstoilla. Eikä meidän tarvinnut muuta kuin vastata selviin kysymyksiin. Juttu supistui siihen, että saimme sen viikon istua pidätettyinä ja kuluttaa aikaamme niinkuin parhaiten taisimme. Muita suomalaisia ei tuotu kuulusteltavaksi. Konrad Laaksosta etsittiin, sillä hänet oli myös mainittu ilmiannon yhteydessä, mutta hän oli haistanut käryn ja siirtynyt maaseudulle antaakseen myrskyn puhaltaa ohi.

Mitä muuten kohteluun tulee, oli se ensiluokkaista. Saimme tilata ruoka-ateriamme ja kahvit milloin halusimme lähimmästä ravintolasta ja sen jälkeen, kun kuulustelut olivat loppuneet, tuotiin meille myös päivälehdet. Niistä saimme lukea kaikennäköistä törkyä itsestämme, sillä lehtien oli onnistunut tällä ajalla tehdä meistä suurrikolliset. »Lola»-jutusta tuli viikoksi, — pariksi pureksittavaa sanomalehdille, varsinkin vasemmistoon kuuluville. Lihavilla kirjaimilla painetut otsikot ja »Lolan» kuva koristivat lehtien etusivuja. Ruotsin sanomalehdistö kykeni pitämään yleisön mielenkiinnon suunnattuna »Lolaan» ja sen omistajaan Josi Sihvoon.

Putkassa olo tahtoi käydä väsyttäväksi tavanmukaisesta päivittäisestä puolen tunnin ulkonaolosta huolimatta. Meillä oli hyvää aikaa tutkia sellissä ennen meitä asuneiden seiniin kirjoittamat nimikirjoitukset ja sepustukset. Siellä saattoi lukea sellaisia lauseita kuten: »Kära Astrid, förlåt din oskyldiga Nisse!» Tämä lause viittasi väärinkäsitykseen kahden rakastavaisen välillä, mutta emme käsittäneet, miksi Nisse pyysi anteeksi, jos hän kerran oli viaton. Meillä olisi ollut aikaa kirjoitella osaltamme seiniin runoa tai proosaa, ja huonetoverillani olikin jo runo valmiiksi sepustettuna sitä varten:

    »Tässä nukkuu poika nuori
    Kalteriakkunan takana
    Älä sure oma heila
    Vaikk' ei pojall' oo lakanaa.»

Häneltä jäi se kumminkin seinään kirjoittamatta. Eräs kiusallinen juttu oli se, että ovessa noin silmän korkeudella oli tirkistysluukku, ja lieneekö ensimmäisinä päivinä kulunut tuntiakaan, ettei joku olisi kohottanut sitä syrjään ja mittaillut meitä katseillaan noin puolen minuutin ajan. Näytti olevan tapana, että jokainen etsivä kävi tirkistämässä aina ohikulkiessaan jokaista uutta asukasta, ei sitä varten, että olisi mahdollisesti yllättänyt tämän kirjoittelemasta runonpätkiä tai ruokottomuuksia seiniin, vaan tunteakseen hänet, jos joskus myöhemmin sattui vastakkain.

Eräs seikka meitä huolettomassa elämässämme kuitenkin hiukan jännitti, nimittäin kysymys siitä, tuliaisiinko meidät karkoittamaan maasta, vai saisimmeko jäädä edelleen Ruotsiin. Minkäänlaista yhteyttä ei meillä sen viikon aikana ollut toisiin suomalaisiin, joten emme tietäneet ketä oli karkoitettu, mutta niin paljon olivat poliisit vihjailleet, että ilmianto koski muitakin kuin meitä.

Viikko kului loppuun. Lauantaina vietiin Kekoni kuulusteltavaksi ja hän jäi sille tielleen. Tuntia myöhemmin avautui ovi ja minut ohjattiin tutkintohuoneeseen, missä luettiin päätös, että olin vapaa lähtemään raittiiseen ilmaan, minne halutti. Päästyäni kadulle otin ensimmäisen auton ja ajoin Tegnerkadulle neiti Erikssonin täysihoitohan, missä matkatavarani olivat. Kun näin itseni peilistä, olin säikähtää, sillä ulkomuotoni oli viikossa muuttunut niin, että pahennusta herättämättä olisin voinut liittyä Albert Engströmin pilakuvajätkien seuraan. Väri kasvoillani oli kalvahtanut, parran sänki kasvanut pitkäksi ja likainen ja hikinen olin, niin että pahaa teki.

Neiti Eriksson, joka tuli itse sattumalta avaamaan ovea, kysyi missä olin ollut.

— Poliisikamarissa, vastasin arvellen että hän tietää asian jo ennestään. Mutta hän näytti pitävän puhettani sattuvana pilana ja nauroi sille makeasti.

— Olette tietysti ollut merellä, sanoi hän. — Näkeehän sen jo ulkomuodostannekin.

Kohautin olkapäitäni ja hymyilin. Sama se, arvelin ja olin toisaalta iloinen, että niin paljon kuin meistä lehdissä olikin kirjoitettu, ei niissä putkassa olosta mainittu sanaakaan. Kun me suomalaiset muuten tulimme ja menimme miten sattui, olimme viikon poissa ja ilmestyimme taas, saattoi emäntäni hyvinkin olla siinä käsityksessä, että olin ollut viikon jollakin noista salaperäisistä merimatkoista, joista lehdissäkin kirjoitettiin. Otin puhtaat alusvaatteet matkatavaroistani ja menin parturiin ja kylpyyn.

Nyt oli »Lola» tullut niin kuuluisaksi, ettei sillä enää saattanut olla toimintamahdollisuuksia Merenkurkulla. Neuvoteltuamme Kai Donnerin kanssa päätimme jättää sen Tukholmaan ja hankkia Uumajan seudulta uuden, tarkoitukseen sopivamman veneen. »Lola» siirrettiin Mälarille ja jäi maisteri Fabritiuksen ja tohtori Kai Donnerin hallintaan.

IV luku.

Noin viikkoa myöhemmin rekisteröitiin Uumajan tullipäällysmies Haagen kirjoihin uusi moottoriveneemme nimeltä »Merrimac». »Lolan» nimi oli kasteessa johtunut sanojen Lockstedter Lager ensimmäisistä tavuista, mutta uuden veneemme nimi johtui sattumasta, tullipäällysmies Haagen leikillisistä yrityksistä puhua suomea merkitessään venettä, joka oli peräisin Merimaskusta, tarkastusluetteloon ja Kekonin jatkaessa leikkiä, kunnes nimelle tuli historiallinen sävy.

»Merrimac» oli lujarakenteinen, noin 24 jalan pituinen, tervattu kalastajavene, jonka halvalla ostimme eräältä Suomen rannikon kalastajalta. Annoimme sijoittaa siihen käytetyn, erään uumajalaisen monttöörin kokoonpaneman auto-moottorin. Kone kehitti veneessä 8—10 hevosvoimaa, oli varmakäyntinen ja helppo hoitaa. Kun vielä teetimme veneeseen purjeet kaiken varalta ja korkeat lisälaidat, kuten Vaasan saaristossa oli tapana, oli vene täydessä purjehduskunnossa. Tosin se oli pieni ja paikatun näköinen, mutta tarkoitukseen sopiva. Se ei missään tapauksessa herättänyt huomiota komean ulkoasunsa vuoksi. Päinvastoin. Kerrankin, kun istuin veneessä Uumajan rannassa, pysähtyi pari alkuasukasta laiturille hetkeksi katselemaan puuhiani. Toinen heistä huomautti: »De va' en dålig båt.» Kun hetkistä myöhemmin nykäisin koneen käyntiin mennäkseni kokeilemaan moottoria, jäivät äskeiset töllistelijät yllättyneinä katselemaan. »Merrimac» pakeni virralle kuin aamusumu. Se oli paljon nopeampi kuin tavalliset Vickströmin moottoreilla varustetut kalastajaveneet ja »söi» petrolia, joka oli paljon halvempaa kuin bensiini.

Uumajassa olimme taas kuin kotonamme. Viranomaiset suhtautuivat meihin suopeasti kuten ennenkin eikä entisten ystäviemme suhde meihin liioin ollut muuttunut viileämmäksi.

Meitä oli kolme miestä veneessä, kun ensimmäisen kerran uudella moottorillamme keskiyön hämärää hyväksikäyttäen ajoimme ohi Valassaarten majakkatornin: Kekoni, Mata ja allekirjoittanut. Mata oli saapunut Saksasta, oli komennusmatkalla Viipuriin ja liittynyt joukkoomme Uumajassa. Taivas oli onneksi pilvessä, joten yö oli pimeämpi kuin tavallisesti, mutta hyvällä kiikarilla saattoi nähdä Valassaaret ja vähän sen jälkeen alkoi edessäpäin häämöttää maita. Hiljensimme nyt vauhtia odotellaksemme päivän valkenemista, sillä muuten saatoimme ajaa helposti harhaan.

Ajoimme Klubhällan pohjoispuolitse Panikivisalmea kohti päivän alkaessa sarastaa. Salmen suu ei eroa juuri rantaviivasta, ja kun salmi ei ruvennut aukenemaan, heräsi minussa ajatus, että sittenkin olimme tulleet liian kauas pohjoiseen. Ohjasin hieman enemmän oikealle, tulimme lähelle maata, mutta salmea ei näkynyt. Aurinko paistoi jo puiden latvojen yli, oli tulossa kaunis helteinen päivä. Sivuutimme jonkun kalastajan, joka oli pyydyksiään kokemassa, ja piakkoin huomasimme rannalla kohtalaisen ison rakennuksen.

— Onko tuo Vargin talo? kysyi Mata.

Säpsähdin, sillä täällä ei pitänyt olla muita taloja kuin ryssien vartiorakennus Klubbskärillä. Pari venäläistä sotilasta oli rannalla talon edustalla. Miehet katselivat meitä ja me heitä jossakin määrin uteliaina. »Merrimac» teki kauniin kaarroksen ja lähti takaisin koillista kohti. Oli onni, että meillä nyt oli paikatun näköinen saaristolaisvene. »Lola» olisi varmasti, saanut vartiosotilaat hätkähtämään ja — kenpä tiesi ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, vaikkapa ampumaan. Nyt ajelimme muina miehinä pois näyttämöltä, löysimme Panikivisalmen ja tavanomaisin varokeinoin tulimme Vargin rantaan. Rikhard Varg oli kotona. Hän ohjasi »Merrimacin» lähellä olevaan syrjäiseen lahteen piiloon. Sen jälkeen menimme levolle. Varg sitä vastoin pani moottorinsa käyntiin ja lähti Vaasaan ilmoittamaan tulostamme asessori Harald Bouchtille, joka saapui samana iltana Vargin mukana meitä tapaamaan.

Illan tullen ajoimme »Merrimacilla» Björkön kylän laituriin ja saatoimme Matan matkustajahöyrylaivaan, joka kulki Björkön ja Vaasan väliä. Asessori oli tuonut häntä varten tullessaan Vaasasta passin, joten hän ei jatkanut enää matkaansa komennuksella olevana jääkäri Matana, vaan jonakin tirehtöörinä, jonka nimeä en edes enää muista. Samalla laivalla matkusti Björköltä myös rovasti Hedberg, joten hänellä oli matkaseuraa. Matan päämääränä oli Viipuri, missä hän toimi vapaussodan valmisteluissa sen alkamishetkeen saakka.

Matkallamme Björkölle poikkesimme erään kapteeni Broddin kaljaasille, välttyäksemme tulemasta laivalle liian aikaisin. Kaljaasi oli ankkuroituna saaristossa, josta sen piti muka ottaa halkolasti, mutta totuus lienee ollut, että se odotteli öljylastia, koska olimme viikkoa aikaisemmin nähneet Broddin kaljaaseineen Uumajan kaupungin rannassa. Siihen aikaan ei kukaan kuljettanut Ruotsiin halkoja, vaan arvokkaampia tavaralaatuja. Brodd oli iäkkäämpi setä, joka oli nuoruudessaan liikkunut laajalti, ja Kekonin onnistui saada hänet kertomaan seikkailuistaan. Hän kertoi muun muassa olleensa Alaskassa samaan aikaan kuin Jack London. Viimeksimainittua hän piti »bluffina», joka oli nähnyt suhteellisen vähän. Jos hän — Brodd — olisi kirjoittanut kokemuksensa paperille, olisivat Jackin jutut näyttäneet kalpeilta niiden rinnalla. Vahinko vain, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa. Purjehtiminen olikin varmasti sillä kertaa tuottavampaa puuhaa, sillä salakuljetus eli juuri loistokauttaan. Venäläisten vartiointi oli herpaantunut, joskin rantaviiva edelleenkin oli ylitettävä öisin varmuuden vuoksi. Suomessa sai vielä ostaa entiseen halpaan hintaan maali-, petroli-, ja voiteluöljyjä, bensiiniä, tinaharkkoja, polkupyörän- ja autonkumeja, sakariinia jne., jotka Ruotsissa olivat säännöstelyn alaisia. Ruotsin kruunun kohotessa arvossa 2—3 kertaiseksi ja öljyn hinnan ollessa Uumajan rannassa 9—11 kruunua kilolta tuotti jo tuhannen kilon lasti kuljettajilleen tuhansien kruunujen puhtaan voiton. Velka- tai vähittäismaksukauppaa ei tunnettu.

Varg ehdotti, että mekin ottaisimme petrolitynnörin veneeseemme, kun lähdimme paluumatkalle Ruotsiin. Kekoni ja minä huomasimme, että ehdotuksessa oli järkeä, ja niin perustettiin yhtiö, jonka rahoittajina olivat Varg, Kekoni ja allekirjoittanut. Toiminta jakaantui siten, että Varg kuljetti öljyn Panikivisalmelle ja me siitä edelleen Uumajaan. Vargilla oli jo tynnyrit varattu valmiiksi, joten seuraavana päivänä vieritimme asessorin henkilökohtaisella avustuksella »Merrimaciin» yhden ja edellisellä matkallani ostamaani purjeveneeseen toisen tynnyrin. Purjevene, jonka yhtiö nyt osti, otettiin moottorin perään hinattavaksi. Lastimme ei kaiken kaikkiaan ollut suuri, vain parisataa kiloa, mutta siitä alkoi tuottelias sivutoiminta, joka poisti puutteen meiltä loppuajaksi. Saatoimme kustantaa tästä lähtien kaikki »firman» menot, sillä se ei tuntunut missään, eikä meidän enää tarvinnut kulkea nälkäisinä maalla eikä merellä. Toinen etu oli se, että nyt meillä oli sekä Ruotsin että tarpeen vaatiessa Venäjänkin viranomaisten edessä yksinkertainen ja pätevä selitys toimintamme perustaksi. Emme olleet enää poliittisia vehkeilijöitä ja Ruotsin neutraalisuuden loukkaajia, vaan herroja salakuljettajia. Tavaran maahan tuontia katsottiin siihen aikaan Ruotsissa suopein silmin, eivätkä viranomaiset sotkeutuneet sitä rajoittamaan.

Moni salakuljettaja kuljetti tarvikkeita myöskin Suomeen päin, mutta meihin nähden se rajoittui yksinomaan aseisiin. Jollakin tavalla, jota me pohjoisessa olijat emme varmasti tunteneet, saapui Saksasta isoja mauserpistoleja koteloineen, pienempiä taskuaseita ja ammuksia Tukholmaan. Komennukselle pohjoiseen matkustavat jääkärit toivat niitä matkalaukuissaan Uumajaan, vaikka sekin alkoi jo Ruotsin rautateillä olla vaarallista. Kerran sai allekirjoittanutkin hikoilla Tukholmassa pistoleilla ja patruunilla täytetyn matkalaukun kanssa sekä kuumaa että kylmää hikeä.

»Merrimacin» ensimmäisen Suomen matkan jälkeen jouduin komennukselle Tukholmaan. Kun tohtori Donner kysyi, olinko halukas ottamaan aseita mukaani paluumatkalla, vastasin tietenkin myönteisesti. Samassa junassa matkusti Uumajaan myös Charles D. v. Essen, ja niin hankimme kumpikin tarkoitukseen sopivat matkalaukut ja menimme tohtori Donnerin ilmoittamaan huoneistoon. Soittaessani ovikelloa vilkaisin nimilaattaan ja luin nimen: Mexmontan. Ovi aukeni ja iäkkäänpuoleinen, arvokkaan näköinen herrasmies päästi meidät sisälle esitellen itsensä. Hän oli Mexmontan itse. Tuo aseiden kuljettaja Craftonin ajoilta oli siis vielä remmissä. Hän aukaisi oven huoneeseen, jossa oli kokonainen ammus- ja asevarasto. Saimme ottaa siitä niin paljon kuin katsoimme voivamme kuljettaa. Matkalaukut täyttyivät pian, jonka jälkeen isäntämme pyysi istumaan tarjotakseen meille jotakin, mutta junan lähtöön oli siksi vähän aikaa, että kiitimme ja lähdimme raskaine kantamuksinemme liikkeelle. Onneksi niitä ei tarvinnut pitkälti kantaa ja senkin vain rappuja alaspäin. Ajoimme kumpikin autolla asunnoillemme luvaten tavata asemalla.

Paitsi jo mainittua matkalaukkua, oli minulla toinen pienempi omia tavaroitani varten ja pari pakettia. Vasta nyt noustessani autosta huomasin todeksi sananlaskun, että ahneus pettää. Olin ostanut aseiden kuljettamista varten liian suuren matkalaukun ja olin ahtanut sen liian täyteen. Laukku oli lujaa tekoa, joten se kesti, mutta voimani eivät riittäneetkään. En olisi halunnut ottaa kantajaa, mutta kun olin vähän matkaa raahannut koko tavaramäärää, oli minun pakko antautua, sillä hiki valui pitkin poskiani ja selkärankaani. Huusin kantajan.

— Pahus kun se on raskas, sanoi viimeksimainittu. Hän yritti siepata ison matkalaukun ja toisetkin tavarani, jotta olisin voinut kulkea arvoni mukaisesti tyhjin käsin, mutta hän ei ollut sen vahvempi kuin minäkään, vaikkakin ehkä tottuneempi, joten lukuunottamatta laukkua sain itse kantaa kaiken muun. Hän otti matkalaukun selkäänsä ja kantoi sitä hihnojen avulla kuin sadan kilon jauhosäkkiä. Asemasillalle tullessa oli kuljettava portin läpi, jonka luona matkaliput tarkastettiin. Kuljin edellä, kantajan seuratessa notkuvin polvin kintereilläni.

— Tuo matkalaukku on liian suuri. Se on pantava pakaasiin, sanoi toinen portilla seisovista virkamiehistä.

Yritin kuvailla matkalaukun suhteellisen pienikokoiseksi vastoin parempaa tietoani, mutta puheeni ei tehnyt porttimiehiin minkäänlaista vaikutusta. Vetosin siihen, että juna lähtee, aika on täpärällä, mutta sekään ei auttanut. Melkoisen varmana siitä, että joutuisin matkalaukkuni kanssa poliisilaitokseen, kuljin kylmän hien noustessa otsalleni kantajan perässä pakaasiluukulle. Mutta ihme kyllä, siellä uskottiin ilmoitukseeni, että laukku sisälsi kirjoja, siihen liimattiin tarpeelliset paperilaput, ja minä sain kuitin. Maksoin kantajalle vaivoista ja helpotuksesta huoaisten kävelin vaunuun. Vaunun rapulla seisoi v. Essen irvistellen hyväntahtoisesti, kun näki minun tulevan.

— Kyllä se oli raskas, lausui hän hitaasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.

— Niin peijakkaan raskas, vastasin. Hiki ei vieläkään ollut lakannut tihkumasta otsalleni. Nyt huomasin, että v. Essenin otsalla helmeili myöskin hiki. Hän tarkoitti siis omaa matkalaukkuaan, joka oli paljon pienempi.

— Onko se vaunussa? kysyin. Hän nyökkäsi ja ottaen hatun päästään ryhtyi kuivaamaan hikeä otsaltaan.

Kertoessani hänelle, miten minun laukulleni oli käynyt, kiinnitin huomioni asemasillalla edestakaisin kulkeviin henkilöihin ja tein pian sen havainnon, että kolme tai neljä näistä olivat ennestään tuttuja. Nuo miehet eivät näyttäneet tuntevan minua eikä toisiaankaan — ne olivat Tukholman poliisilaitoksen etsiviä.

Olin nyt iloinen siitä, että lippujen tarkastajat käännyttivät matkalaukkuni portiltaan, sillä eihän saattanut tietää, mitä nämä herrat hautoivat mielessään. Ainakin siirtyi nyt selonteko tuonnemmaksi.

Uumajassa oli Kekoni vastassa. Jännittyneenä menin ottamaan matkalaukkuani matkatavaraluukulta, mutta vaikka virkailija ihmettelikin sen painavuutta, ei hän tehnyt enempiä kysymyksiä, vaan luovutti sen minulle.

Suomesta ei enää kesällä 1917 lähetetty poikia Jääkäripataljoonaan. Osa Ruotsiin saapuneista pakolaisista, varsinkin rannikkoseudun asukkaat, palasivat koteihinsa. Viimeksimainitut suhtautuivat enimmäkseen joustavasti olosuhteisiin ja ajan henkeen ja ryhtyivät harrastamaan salakuljetusta aina kunkin yksilön mahdollisuuksien mukaan. Meille vakinaisille etappimiehille jäi tehtäväksi tämän purjehduskauden kuluessa pienten komennusryhmien ja yksityisten komennusmiesten kyyditseminen, kotiin palaavien pakolaisten ja aseiden kuljettaminen Suomen rannikolle sekä myöhemmin kesällä Saksasta saapuvan aselaivan valmistelu ja vastaanotto. Tämä kesä ja sitä seuraava syksy olivat toiminnantäyteistä aikaa, eikä aivan vailla »tilanteitakaan».

Vanha herra C.J. v. Essen, joka edellisenä kesänä oli poikansa Charleyn, Iisu Mannisen ja Iisak Nygårdin kanssa seikkailurikkaan ja jännittävän matkan jälkeen päässyt Merenkurkun yli Ruotsiin ja asunut rouvineen Uumajassa melkein yhtäjaksoisesti, päätti rouvansa ja Juho Ekolan kanssa elokuussa myöskin palata kotiinsa Jepualle. Saatoimme heidät »Merrimacilla» Laxölle, pienelle saarelle Pietarsaaresta noin parikymmentä kilometriä lounaaseen, jonne saavuimme elokuun 24 päivänä 1917. Matkamme kävi Gadd-virralta suoraan Pietarsaarta kohti, reittiä, jota Kekoni ja minä emme koskaan aikaisemmin olleet kulkeneet. Emme tunteneet rannikkoa, jolle kyydittävät oli saatettava, mutta vanha herra v. Essen tunsi sen sitä paremmin, joten maita lähestyessämme saatoimme luottaa häneen. Illan hämärtyessä lähdimme Norrgaddilta itää kohti, äsken Tukholmasta noutamani purjeet täyttyivät, ja kone kävi loistavasti. Yö oli vielä melkein valoisa, mutta ilma hieman autereinen, niin että näköpiiri pysyi koko ajan verraten rajoitettuna, mikä tietenkin oli meille eduksi. Ilma oli muuten kaunis ja merenkäynti leppoisa. Kallistuneena oikealle, sillä tuuli puhalsi pohjoisesta, halkoi »Merrimac» noin viisi ja puoli tuntia aaltoja, ennenkuin maa tuli näkyviin, ja silloin oli jo valoisa aamu. Pietarsaaren savupiiput kohosivat merestä suoraan edessä, vanha herra v. Essen sai niistä kiintopisteen, jonka avulla suunta tarkistettiin, ja puolta tuntia myöhemmin laskimme Laxön Andersin rantaan.

Kalastaja Laxön Anders, pienen Laxö-saaren asukas, oli aamuvarhaisesta huolimatta kahden poikansa kanssa meitä rannalla vastassa. Hän oli palannut Uumajasta kesäkuun viimeisenä päivänä, osasi aavistaa tulomme ja tunsi »Merrimacin» ulkonäöltä ja kenties äänestäkin jo kaukaa.

Ellei ilma olisi värissyt maailmansodan aiheuttamasta jännityksestä, olisi purjehdus Uumajasta Laxölle ollut sievä huvimatka kesäisen meren poikki, sillä mikään ei häirinnyt kulkuamme; ja täytyy mainita, että rouva v. Essenkin pysyi ihmeteltävän levollisena koko matkan.

Kokkolan apteekkari K.U. Roos tuli saapuneita vastaanottamaan, ja me koko joukko loikoilimme päivän aholla auringonpaisteessa Andersin talon lähellä. v. Essenit ja J. Ekola eivät tohtineet jatkaa matkaansa ennen pimeän tuloa, emmekä mekään voineet lähteä paluumatkalle ennen aamuhämärää. Aikomuksemme ei ollut palata suoraa tietä takaisin Ruotsiin, vaan tehdä ensin kierros Björkön saaristoon, missä meidän oli tavattava asessori H. Boucht.

Laxön Andersin ja Vargin talojen välillä oli laaja, meille tuntematon saaristo luotoineen ja matalikkoineen. Selvitäksemme ryssien vartioista, vartioveneistä ja suomalaisista tullialuksista, joita saaristossa liikkui, olisi meidän pitänyt suorittaa tuo lähemmä sadan kilometrin taival yön pimeässä, mutta osataksemme perille tarvitsimme päivänvaloa. Ratkaisimme asian siten, että päätimme lähteä kello kahden aikaan yöllä, jolloin vielä oli aamuhämärä ja vartijain silmäluomet raskaat. Mitään erikoista ei tapahtunut, vaikka kuljimmekin lähemmäs neljäkymmentä kilometriä pitkin laivaväylää ja sivuutimme melko läheltä Stubbenin majakkatornin. Tietoisuus siitä, että venäläisten vartioaluksia saattoi ilmestyä väylälle millä hetkellä tahansa, piti meidät valveilla, sillä paperimme eivät olleet oikein tarkastuskunnossa. Mikkelin saarten eteläpuolelle päästyämme näimme höyrylaivan piirteiden ilmestyvän väylälle lounaasta päin ja lähestyvän meitä. Tosin meitä kiinnosti suuresti kysymys, mitä lajia alus oli ja millä asioilla se liikkui, mutta ymmärrettävistä syistä emme jääneet odottelemaan sen lähestymistä, vaan ohjasimme veneemme lähimpien saarten taakse ja edelleen niiden suojassa Mikkelin saarten eteläpuolella oleviin syrjäisiin vesiin. Viimeksimainitusta saariryhmästä lounaaseen on Märasaari, hyvin rikkinäinen saariryhmä, ja itse pääsaareen pistää laguunin tapainen lahti. Tämän saaren olimme valinneet jonkinmoiseksi välitavoitteeksi, jolla aioimme levähtää, ruokailla ja odottaa hämärää, ennenkuin jatkaisimme matkaa, sillä saaren länsipuolella avautui Vaasan pohjoisen satamaväylän laaja suu. Näin keskipäivällä siellä saattoi joutua yllätyksille alttiiksi.

Tosin emme tunteneet vesiä Mikkelinsaaristossa enempää kuin Märasaaren seuduillakaan, mutta onneemme luottaen annoimme koneen käydä täydellä kaasulla, jotta matka joutuisi. Lähestyessämme Märasaarta alkoi kone reistailla. Se pysähtyi, lähti kovan veivaamisen ja pitkän ryypyn jälkeen taas käyntiin, kävi heikosti jonkin matkaa ja pysähtyi kokonaan. Kohotimme purjeet ja rupesimme luovimaan navakassa vastatuulessa, mutta vene ei ollut mikään kutteri, sillä potkuri harasi vastaan hidastuttaen kulkua. Pääsimme Märasaaren liepeille, mutta siinä kapeni purjehdus väylämme ulospistävien, tyrskyjen huuhtomien luotojen vuoksi niin, että luoviminen ei enää käynyt päinsä. Käärimme purjeet ja otimme airot esiin. Matkaa äsken mainitsemani laguunimaisen lahden suulle oli enää tuskin puolta kilometriä. Jos sinne saakka jaksoimme kiskoa, olimme suojassa. Tuuli kiihtyi, tullen vastaamme mustina vihureina, jotka väkisten tahtoivat kuljettaa veneemme itäänpäin, kauempana näkyviä Mikkelin saaria kohti. Kumpikin airossamme jännitimme lihaksemme ja kiskoimme kaikella voimalla ja sisulla, minkä itsestämme irti saimme, mutta näytti siltä, etteivät ne täysin riittäneet. Vene pysyi paikallaan Märasaaren luotojen kohdalla kokonaisen iäisyyden.

— En enää jaksa.

— On jaksettava.

Purimme hampaamme yhteen ja silmät ummessa jatkoimme soutamista. Tuuma tuumalta alkoi vene siirtyä eteenpäin. Luodot oikealla ja vasemmalla jäivät hivenen verran taaksepäin. Emme saaneet hetkeksikään hellittää, muuten olisimme minuutissa kulkeutuneet kauaksi rantakallioista. Käsivartemme olivat luultavasti venyneet muutaman tuuman, kun vihdoin pääsimme pieneen salmeen ja maan suojaan. Nyt saatoimme aivan rauhallisesti vedellen lipua edessä aukenevaan lahteen. Oikealla, kauniilla nurmikkoisella rannalla, oli pieni kalamaja. Vedimme veneen keulan rannalle majan edustalle ja tarkastimme majan. Se oli siisti pieni mökki, kaksine päällekkäin aseteltuine makuusijoineen. Paikka oli kaunis ja miellyttävä levähdyspaikaksi.

Ruokailtuamme otimme »Merrimacin» koneen tutkittavaksi. Kumpikaan meistä ei ollut moottorin tuntija edes teoreettisesti, joten kone pysyi itsepäisenä yrittäessämme saada sitä käyntiin. Noin kahden tunnin hikoilemisen jälkeen katsoimme sen toivottomaksi tapaukseksi, pesimme kätemme ja lähdimme tarkastelemaan saarta arvellen, että kun ei käy, niin me odotamme sopivaa tuulta ja purjehdimme.

Ketään ei ollut näkyvissä, ei maalla eikä merellä. Pienen kävelymatkan jälkeen palasimme majalle. Jos yöllä tuuli kääntyi vetäväksi, oli tarkoituksemme purjehtia Lappöraa kohti ja sen jälkeen pitkin rantoja Vargin talolle.

Illalla tyyntyi ja pysyi melkoisen tyynenä koko yön. Aamulla heräsimme majassamme, katsoimme ikkunasta ja näimme veneen olevan paikallaan rannassa. Linnunlaulua lukuunottamatta ei kuulunut minkäänlaisia ääniä. Virkeinä poikina keitimme aamukahvin ja sitä juotaessa välähti äkkiä aivoissani:

— Mutta jos vika sittenkin on kynttilässä? sanoin toverilleni.

Hän katsoi minua pitkään, tajusi sitten, että puhuin moottorista. Olimme edellisenä päivänä puhdistaneet kynttilät moneen kertaan, mutta se ei ollut auttanut.

Menimme kahvin juotuamme veneeseen, ruuvasimme uudet kynttilät kaksisylinteriseen koneeseemme, annoimme bensiiniryypyt ja väänsimme vauhtipyörää. Kuului paukahdus, toinen ja kone alkoi hyristä pitäen aikamoista melua. Siinä siis vika. Nyt saatoimme lähteä matkaan milloin halutti, mutta varovaisuussyistä päätimme odottaa iltahämärää. Aamupäivällä teimme taas kierroksen saarellamme nähdäksemme, oliko mitään uhkaavaa näköpiirissä. Noustuamme harjanteelle ja hetken kiikaroituamme kiintyi katseemme erääseen kohtaan, joka näytti oudolta. Räpyttelimme silmiämme pari kertaa ja katsoimme uudelleen. Saman saaren toisella rannalla oli alus, todennäköisesti kutteri, sillä sen masto ja takilan yläosa välkehtivät auringon paisteessa. Tarkemmin katsottuamme tulimme siihen tulokseen, että sen mastossa oli tullilaitoksen lippu. Siis nähtävästi tullialus — mikään muukaan se ei saattanut olla, sillä huvipurjehtijoita ei näillä vesillä suvaittu. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Tullialuksessa saattoi olla myös sotalaitoksen edustajia, ja jos kutterilla meidät huomattiin, tultaisiin sieltä ottamaan selvää, millä asioilla liikuimme.

Yksi ajatus oli panna kone käyntiin ja ajella karkuun minkä koneesta lähti. Kutteri saattoi meitä tuskin seurata. Hylkäsimme sen kuitenkin, sillä tullivene saattoi kuultuaan moottorin äänen hälyttää vartioasemat jollakin tavalla, ja niiltä saatettiin lähettää moottoriveneitä meitä takaa ajamaan. Hämärän tuloon oli vielä pitkälti, joten pakenemismahdollisuutemme olivat vähäiset. Kenties eivät kutterilla meitä huomaisi, ja jos huomaisivatkin, ehk'eivät he olleet kovin vaarallisia. Meillähän ei ollut minkäänlaista lastia veneessämme. Jäimme siis tyynesti paikallemme, laitoimme moottorin lähtövalmiiksi ja pidimme silmät auki joka suuntaan. Iltapäivällä ilmestyi lahden perukkaan vene ja siinä kaksi miestä. Olimme olleet siinä käsityksessä, että se oli lahti, mutta se saattoikin olla salmi. Vetäydyimme majaan veneen lähestyessä ja pidimme sen liikkeitä silmällä ikkunasta. Vene laski rantaan moottorimme viereen, ja miehet nousivat maihin. Muuten he olivat pukeutuneina kuten saaristolaiset, mutta päässä oli tullivirkamiesten virkalakki. Kun miehet koputtivat ovelle, istuimme Kekoni ja minä kumpikin omassa kojussamme, jalat riippuen vuoteen reunan yli. Kekoni poltteli piippuaan.

— Käykää sisään, vastasimme koputukseen. Ovesta astui kaksi nuorenpuoleista miestä.

— Tehkää hyvin ja istukaa.

Miehet istuivat ovensuupenkille. Emme nousseet kättelemään, vaan pysyimme paikallamme. Meillä oli kummallakin pistoli vierellämme sängyssä kaiken varalta, sillä emmehän tienneet, mistä oli kysymys. Kuitenkin pian huomasimme, ettei meidän näitä miehiä tarvinnut pelätä. He selittivät, saaristolaisruotsia puhuen, olevansa tullikutterista, joka oli ankkuroituna tuonne lahdelle ja tulleensa tarkastusmatkalle, kun olivat kuulleet moottorin äänen täältä päin. Sanoimme, että olimme huomanneet tullikutterin ja että veneemme oli rannassa, joten sopi tarkastaa. Kekoni johti keskustelua, ja ennen pitkää meistä tuli publikaanien ystävät. Meidän oli turha salata keitä olimme, sillä miesten läheisiä sukulaisia oli ollut viime talvena Ruotsissa maanpaossa ja näiltä he olivat kuulleet meistä yhtä ja toista. Ennen lähtöään miehet vakuuttivat meille, että saisimme heidän puolestaan olla hyvässä rauhassa. He eivät mainitsisi meistä tullikutterissa sanaakaan.

Miehet lähtivät soutamaan suuntaan, josta olivat tulleetkin ja katosivat pian salmeen. Vaikka uskoimmekin heidän puheisiinsa, emme kuitenkaan heittäytyneet huolettomiksi, vaan pysyimme valppaina aina iltahämärään asti, jolloin veimme tavaramme veneeseen ja lähdimme hiljaista vauhtia ajellen ulos satamasta. Merelle tultuamme otimme suunnan Lappöran pohjoisnientä kohti.

Tuo parinkymmenen kilometrin taival katkesi puolessatoista tunnissa. Lappöran pohjoisrannikolle päästyämme alkoi päivä sarastaa, mutta sen sijaan jouduimme sakeaan sumuun. Rantaviivaa seuraillen jatkoimme matkaa lounaaseen, sumusta huolimatta aina Slottaskärin pohjoisrannalla olevan kalasaunan rantaan asti. Tässä kalasaunassa olimme viettäneet takkavalkean ääressä edellisenä kesänä monen yön pimeimmät hetket Ruotsista tultuamme, joten paikka oli tuttu. Täältä oli enää lyhyt matka Vargille, ja sen suoritimme heti sään salliessa.

Varg teki taas moottorillaan matkan Vaasaan tuoden palatessaan asessori Bouchtin ja suuren tynnyrin petrolia.

Neuvottelumme asessorin kanssa koskivat pääasiassa luotsin lähettämistä Saksaan ja siihen liittyviä yksityiskohtia. Sen jälkeen hän palasi kotiinsa ja me öljytynnyrin kanssa Ruotsiin.

Mennessämme Klubhällan ja Långvedan välitse merelle synkkeni entisestään pilvinen taivas, maininki kohotteli venettämme, ja samalla alkoi sataa. Näky ei ollut rohkaiseva, melkeinpä olisi mieli tehnyt pyörähtää ympäri ja jäädä Vargille odottelemaan kauniimpaa ilmaa, mutta olimme olleet nyt jo matkalla yhtä mittaa niin kauan, ettei aika sitä oikein sallinut. Tuuli puhalsi lounaasta, siis pitkin Merenkurkkua, ja kun juuri olimme päässeet Klubbhällan suojasta ja kuljimme edelleen laitatuuleen, iski muuan aalto »Merrimacin» kylkeä vasten ja särkyi. Osa aallon harjasta ryöpsähti veneeseen kastellen meidät ja sammuttaen koneen.

Sain koneen uudelleen käyntiin. Kekoni istui peräsimessä, ja niin mentiin taas, koettaen väistellä pahimpia aaltoja. Otimme pian suunnan pohjois-luoteeseen.

Gaddin majakkaa kohti. Veneemme ui öljytynnyrin painosta syvässä, joten sen laita ei ollut sanottavasti vedenpinnan yläpuolella, mutta se sopeutui hyvin aaltoihin, jotka tulivat nyt takaa vasemmalta. Lähes puolet matkastamme Gaddille oli matalikkoa ja tällä alueella laineet vyöryivät peloittavan jyrkkinä. Synkän harmaata taivasta vasten kohosi takanamme korkea aalto kuin musta seinä, lähestyi voimakkaasti ja nopeasti, sen harja oli pari kolme metriä peräsimessä istuvan toverini pään yläpuolella. Harjalla sähisi valkea vaahto tehden mustan seinän vieläkin mustemmaksi. Näytti siltä kuin jyrkkä aalto olisi ollut vyörymäisillään pieneen veneeseemme. Toverini kertoi perästäpäin, että hän ei ollut tohtinut vilkaista taakseen tuota uhkaavan kammottavaa näkyä, vaan piti näkimensä suunnattuna suoraan eteen ja kyrmisti aina hieman niskaansa, aivan kuin ottaakseen vastaan vesitonnien valtavan painon.

Aalto ei onneksi kuitenkaan särkynyt, vaan vyöryi eteenpäin alkuvoimaisen ripeästi, veneemme hypähti kuin koho sen harjalle, tuuli humisi korvissamme hetken ja me aloimme taas painua aallonpohjaan. Tuli seuraava aalto, suunnilleen yhtä hirvittävä, pitäen mielemme jännityksessä hetken ja meni menojaan Pohjois-Pohjanlahtea kohti. Jos jokin niistä olisi sattumalta särkynyt ja vyörynyt veneeseemme, olisi se saanut aikaan sekamelskan, mutta sikäli kuin olisimme pystyneet riippumaan aluksessamme kiinni, olisimme olleet turvassa, öljytynnyri olisi pitänyt meidät pinnalla. Siihen tilanteeseen ei meidän onneksi tarvinnut joutua. Kone kävi ja aallot vyöryivät omia aikojaan. Jonkin ajan kuluttua pilkahti näkyviin Gaddin majakkavalo suoraan edestä ja merenkäyntikin helpottui, kun pääsimme syvempiin vesiin. Tällä tuulella ei voinut yrittääkään Gaddin majakan luona olevaan pieneen satamaan, siksi sivuutimme majakkavalon oikealta ja kulkien pitkin kallioisia rantoja puolittain arviokaupalla saavuimme onnellisesti Norrgaddin kalamajan luo. Keväällä olin hylkeenpyyntiretkellä onneksi tutustunut juuri tähän osaan Holmön saariryhmän rannikosta, joten luotojen ääriviivat olivat minulle tutut.

Jo ennen lähtöämme Suomeen v. Essenien ja Ekolan kanssa ilmestyi Uumajaan suomalainen kirjailija Konrad Lehtimäki. Hän oli matkustellut Ruotsissa, joutunut vihdoin Uumajaan ja asettunut asumaan majataloon. Vaikkakin hän oli kirjoittanut kauhunkuvauksen erään vedenalaisen uppoamisesta, kirjan, jonka tendenssi oli julman sodan vastainen, rohkenen väittää, että hän käytännössä oli »sotahullu». Hän oli Ruotsissa ostanut moottoripyörän, aikoen kiinnittää sen sivuvaunuun konekiväärin Suomeen päästyään, mutta moottoripyörä oli ensin salakuljetettava kotimaahan ja sitä varten hän oli tullut Uumajaan. Ketä vastaan tätä nopealiikkeistä taisteluasetta tultaisiin käyttämään oli kysymys, joka minulle on jäänyt epäselväksi. Toistaiseksi se näytti yksityisyritykseltä, joten aseen käyttö myöhemmin riippui omistajansa kannanotosta.

En enää muista mitä mahdollisuuksia kirjailijalla olisi ollut moottoripyöränsä kuljettamiseksi Suomeen joidenkin ammatti-salakuljettajien mukana, mutta joka tapauksessa hän turvautui meihin. Olimme niinä päivinä lähdössä kotimaahan viedäksemme sinne aseet, joita oli kertynyt puoli venelastia, ja toimittaaksemme asessori Bouchtille tiedon ajasta, jolloin ennen mainitsemani luotsin tulisi olla Saksassa. Kirjailija itse oli luonnollisesti tervetullut veneeseemme, mutta hänen moottoripyöränsä takia emme katsoneet voivamme vaarantaa mitään ja niin se jätettiin kiltisti Pohjanlahden länsirannalle. Ensinnäkin on sivuvaunullinen moottoripyörä hankala vehje pienenpuoleisessa veneessä, ja toiseksi saatoimme sitä kuljettaessamme joutua selkkauksiin Ruotsin tulliviranomaisten kanssa. Siihenkin vaaraan olisimme voineet antautua, jollei kysymyksessä olisi ollut pelkkä yksityisen etua tavoitteleva salakuljetusyritys, sillä sivuvaunuun montteerattu konekivääri oli mielestämme utopistinen haave.

Tukholmasta aseita tuonut jääkäri Ragnar Heickell — sittemmin majuri, jonka salaperäinen katoaminen paluumatkallaan Virosta lentokoneella vielä on tuoreessa muistissa — päätti liittyä seuraamme ja käydä tervehtimässä isäänsä, joka asui Vaasassa. Lähtöajaksi oli sovittu klo 4 iltapäivällä. »Merrimac» oli silloin valmis, sen perään oli hinausköyden avulla kiinnitetty purjevene, jonka olimme aikaisemmalla matkalla hinanneet öljylastissa Suomesta, kaikki matkalle lähtijät lukuunottamatta kirjailijaa olivat jo veneessä ja Haage — vanha tullipäällysmies — oli »klareerannut» veneet. Nehän olivat tyhjät.

Kului kymmenen minuuttia yli määräajan, aika alkoi olla kallista, mutta kirjailijaa ei kuulunut.

— Meidän täytyy lähteä. Ehkei kirjailija tulekaan.

— Odotetaan vielä. Hän poikkesi vain ostamaan evästä, sanoi Kekoni.

Olimme odottaneet jo parikymmentä minuuttia ja aloimme tulla levottomiksi, kun vihdoin kirjailija ilmestyi näkyviin. Rauhallisin askelin sadetakki käsivarrellaan käveli hän rantaa kohti.

— Aloimme jo uskoa, ettet lähdekään mukaan, sanoimme, kun hän ehti laiturille.

— Kun minun piti juosta ostamassa matkaevästä.

— Missä ne ovat? Pitääkö meidän vielä kauan odottaa niiden saapumista? Olimme jo vähällä hermostua.

— Ne ovat tässä. Kirjailijan pikkusormesta riippui pienoinen paketti, jonka hän kohotti nähtäväksemme.

— No hyvä on. Sitten lähdetään.

Alempana virralla, noin kilometrin — parin päässä Uumajalta odotti meitä soutuvene, jossa istui yksinäinen nuorukainen, erään Uumajassa asuvan suomalaisen maalarin poika. Pysäytin »Merrimacin» koneen, ja tuotapikaa oli soutuvene moottorin vieressä. Seurasi hetken kestävä neuvottelu siitä, pannaanko aseet ja ammukset hinattavana olevaan veneeseen vaiko »Merrimaciin». Katsoimme edullisimmaksi ottaa ne viimeksimainittuun, joskin peräveneessä olisi ollut enemmän tilaa, sillä moottorissa ne seuraisivat mukanamme siinäkin tapauksessa, että purjeveneestä oli syystä tai toisesta luovuttava. Raskaat laatikot otettiin vastaan kaikessa kiireessä — niitä ei ollut aika järjestellä — ja kohta olimme taas menossa.

Gaddin pienessä venesatamassa oli kuusi sinä yönä Suomeen päin lähtevää moottoria. Ne toiset viisi olivat salakuljettajia, jotka olivat nyt paluumatkalla kotiinsa. Siellä oli joukossa pari tuttuakin isäntää, jotka ajan henki oli saanut lähtemään liikkeelle. Voitto yhdestä onnistuneesta matkasta merkitsi tuhansia, joskus kymmeniä tuhansia, veneen kantokyvystä riippuen, eikä ryssien vartioiden pettäminen kolkuttanut kenenkään omaatuntoa.

Ilma oli koko päivän ollut lämmin ja aurinkoinen, niinkuin se elokuussa tavallisesti vielä on, ja meri melkein rasvatyyni, mutta auringon lasku ei ennustanut hyvää. Huonompi sää oli tulossa, mutta milloin —? Radioasemat eivät siihen aikaan ennustelleet sään vaihteluita, niillä oli muuta työtä.

Kello yhdeksän ja kymmenen välillä alkoi hämärtyä, eteläinen taivas vetäytyi pilveen ja heikko tuuli alkoi puhaltaa samalta suunnalta. Olosuhteet olivat erittäin suotuisat Merenkurkun ylittämiselle, jos tuuli edelleen pysyi heikkona, ja niin päätimme koko laivue lähteä liikkeelle viipymättä. Useat veneistä olivat menossa pohjoisempaan, Westerön ja Pietarsaaren suuntiin, mutta Johan Nygårdilla ja meillä oli sama matka. Sovimme sen vuoksi hänen kanssaan, että pysyttelisimme yhdessä sekä avomerellä että Suomen saaristossa.

Kun olimme valmiit, huusimme Tildus Jussille ja hän vastasi. — Selvä on. Antaa soittaa. Nostimme ankkurin ja ajoimme hiljalleen mutkittelevaa uomaa pitkin merelle, toisten salakuljettajain jäädessä vääntämään koneitaan käyntiin.

Yht'äkkiä oli tullut säkkipimeä, ensimmäiset sadepisarat kostuttivat kasvojamme ja tuuli näytti pikaisen virkistymisen oireita. Annoimme merelle päästyämme taskulampulla valomerkkejä takana tuleville ja ajoimme puolella koneella, jotta Nygårdin olisi helpompi saavuttaa meidät. Kiersimme Gaddin eteläpuolella olevan matalikon, sen jälkeen otimme suunnan matalikon eteläreunassa tuikkivaa valopoijua kohti. Toisia veneitä ei kuulunut, näkymistä ei juuri voinut paljoa toivoakaan semmoisessa pimeydessä.

— Kyllä niiden jo pitäisi olla täällä. Mikähän niitä pidättää? Emme voineet jäädä pitkäksi aikaa siihen matalikon yläpuolelle odottelemaan. Kone saattoi pysähtyä ja tuuli painaa meidät rantakiville.

Ennenkuin pääsimme lähelle valopoijua, oli tuuli jo ehtinyt kiihtyä koviksi vihureiksi ja aallot pärskyttivät vettä yli raskaasti lastatun veneen. Kekoni piti perää, minä hoidin konetta, Ragnar koetti saada aikaan vilkkuyhteyttä takana tulevien kanssa, ja kirjailija istui kokoon kyyristyneenä ase- ja ammuskasalla, joka oli huolellisesti katettuna keskellä venettä. Hän oli sairastellut viime aikoina ja sitä parantaakseen paastonnut pari kolme päivää. Hinattavana oleva tyhjä vene alkoi jo muistuttaa itsestään, tempaisten silloin tällöin voimakkaasti hinausköydestä.

Odotettuamme mielestämme kyllin kauan merkinkään näkymättä toisista veneistä päätimme suorittaa matkan yksin, sillä sekin mahdollisuus oli olemassa, että toiset vallitsevassa pimeydessä olivat ajaneet jo ohitsemme. Lisäsin kaasua, vene sai paremman vauhdin, ja vesi keulassa alkoi roiskahdella entistä korkeammalle. Toisen valopoijun lähelle ehdittyämme meri kuohui jo melkoisen levottomana, ja tuuli tuntui olevan kiihtymään päin. Edessämme olevan vilkkupoijun toisella puolella alkoi Vaasan saaristoon ulottuva »ei kenenkään meri». Noille valottomille vesille ei etelämyrskyllä kukaan vapaaehtoisesti lähtenyt. Ajattelimmekin, että Nygård oli, nähdessään tuulen äkkiä voimistuvan, jäänyt Gaddille odottelemaan kauniimpaa ilmaa.

— Ne toiset eivät lähteneetkään. Ja alkaa näyttää siltä, kuin meidänkin olisi viisainta pysytellä poissa Valassaarten rannikolta. Ilma käy aivan mahdottomaksi.

Moottorivene paiskautui kuohahtaen aaltoa vastaan ja perävene riuhtaisi köyttään armottomasti.

— Suomeen emme voi mennä, aallokko on siihen liian kova, Gaddille takaisin emme liioin pääse. Sen satama on kelvoton tällä tuulella. Ehdotan, että käännämme myötäiseen ja yritämme Gadd-virralle, jos sekään on mahdollista pimeässä. Virran suulla on matalikkoja.

Ehdotukseni hyväksyttiin yksimielisesti, joskaan kirjailija ei ottanut osaa neuvotteluun. Sitten alkoi matkustus myötätuuleen.

Jos perävene oli tähän asti riuhtonut ja temponut köyttään aiheuttaen meille huolta, ei tarvitse luulla, että sen aiheuttamat huolet nyt lakkasivat, ne päinvastoin moninkertaistuivat. Kun siinä ei ollut peränpitäjää, ei tuo pitkä kölillä varustettu vene seurannut kiltisti perässä, vaan alkoi risteillä puoleen ja toiseen.

Minkä suunnan se kulloinkin otti, sen se piti, kunnes oli joutunut kauas moottorin sivulle, haitaten tämän ohjausta, ja kun se vihdoin ja väkinäisesti kääntyi, toiselle halssille, kulki se yhtä kauas vastakkaiselle puolelle, uhaten katkaista hinausköytensä. Näytti varsin mahdolliselta menettää vene ennen aamun valkenemista, siksi katsoimme viisaimmaksi antaa sen kulkea ilman perämiestä. Veneen tempomiset alkoivat piakkoin käydä hermoillemme tuulen yhä yltyessä ja aallokon paisuessa.

— Lyhennetään köyttä, niin nähdään miten se sitten käyttäytyy.

Koetettiin sitäkin vähän aikaa, mutta ei kauan, sillä nyt riuhtaisi moottorivene hinattavaansa väkevästi aina silloin, kun se itse oli painumassa aallon pohjaan ja perävene nousemassa harjalle. Seurauksena oli, että viimeksimainitun keula kohosi uhkaavana peränpitäjän pään yläpuolelle, yrittäen joskus häntä keihäistäkin. Sekään ei ajan mittaan tuntunut varsin hupaisalta leikiltä, sillä olihan mahdotonta sanoa, mihin suorituksiin vene vielä pystyi. Ilma ei ollut vielä ehtinyt kovinpaan raivoonsa.

— Ei s—li, ei tämäkään vetele. Se voi vielä törmätä ja rikkoa peräsimen.

Annoimme enemmän köyttä ja taas rupesi perävene »luovimaan» puolelta toiselle. Mielessäni alkoi jo itää kysymys veneen hylkäämisestä oman onnensa nojaan, mutta en liene ehtinyt lausua ajatustani julki, kun tuli entistä ankarampi vihuri ja muutamia valtavia hyökyjä, jotka vuoroin kohottivat moottorimme korkealle, vuoroin käyttivät sitä laaksossa. Kun kuuro oli ohi, tuntui perässä niin rauhalliselta, hinausköysi kulki tasaisesti mukana riuhtomatta puoleen tahi toiseen. Arvasimme mitä oli tapahtunut, vaikkemme nähneet juuri veneen perää kauemmas. Vedin vettä valuvan köyden pään veneeseen.

— Nyt siitä huolesta päästiin.

— Mitä?

— Vene on mennyt, huusin täyttä kurkkua naapurilleni.

Oli hyvä asia, että olimme ottaneet aseet ja ammukset moottoriin, siellä ne nyt olisivat olleet pelastettavissa vain henkemme uhalla. Huokasimme helpotuksesta, kun olimme näin kivuttomasti päässeet veneestä, joka oli Varg ja Codle maksanut 65: — Suomen markkaa. Emme ajatelleet sen etsimistä pimeältä, kuohuvalta mereltä, vaan kiinnitimme huomiomme kokonaan omaan asemaamme sekä siihen, millä tavoin tästä selviäisimme. Olimme jo sivuuttaneet Gaddin majakan. Sen valo loisti nyt lounaasta, vasemman olan takaa. Edessäpäin oli Pohjois-Pohjanlahden aava selkä, vasemmalla pimeässä Holmön kareja täynnä oleva länsiranta, josta tunsin ainoastaan Norrgaddin seudun, ja sekin alkoi jo nopeasti siirtyä taaksemme.

Mielipide veneessä oli jakaantunut tasaisesti kahtia kahden mahdollisen menettelytavan välillä: Toiset olivat sitä mieltä, että meidän oli viipymättä yritettävä päästä maihin senkin uhalla, että jäisimme karille, kun taas toiset tahtoivat pysytellä selvällä meren selällä, kunnes aamu vaikenisi. Edellinen suunta voitti.

Edessä oli yötä vielä pitkälti, tuulen voima ja aallot osoittivat edelleen kasvua — siltä ainakin tuntui — joten kaikki vähitellen kallistuivat maihinmenon kannalle.

Kun kahdeksas ja yhdeksäs aalto olivat taas kohisten kulkeneet ohitsemme, painoin peräsimen oikealle ja »Merrimac» teki melkein täyskäännöksen vasempaan. Vilkaisu kompassiin ja merikorttiin näyttivät, että Gaddin loiston ja veneen välisellä suoralla oli saaren länsipuolella olevia kallioluotoja. Jos ajoimme suoraan valoa kohti, täytyi meidän päästä näiden luotojen kosteeseen — jos onni oli myötä. Jännittyneinä tähystimme pimeyteen; etuvasemmalta tulevat jyrkät aallot uhkasivat vyöryä veneeseen; sade ja pärskeet kastelivat kasvomme, kätemme ja polvemme, joita öljy takki ei suojannut. Silloin tällöin oli pumputtava vettä veneestä, ettei se päässyt sekaantumaan koneen tasaiseen työskentelyyn. Jonkin ajan kuluttua aallokko pieneni.

— Nyt alkaa rannikko suojata. Hiljennetään vauhtia.

Maata ei näkynyt, majakkavalo oli mennyt piiloon, kone vuoroin kytkettiin, vuoroin irroitettiin, ja hiljaa lipuen kuljettiin entiseen suuntaan, maininkien vielä kohottaessa venettä. Kiikarilla tähystäessämme näimme äkkiä mustan kallion kohoavan muutaman kymmenen metrin päässä veneestä oikealla. Maininki peitti sen puoleksi seuraavassa hetkessä.

— Pysäytä kone. Ruvetaan soutamaan.

Nyt ilmestyi luotoja vasemmalla ja edessä. Aloin tuntea paikat. Olimme Gadd-virran suulla ja tulimme lähelle kalamajan rantaa.

Järjestäessämme tavarat uudelleen, ennenkuin lähdimme kalamajaan kahvin keittoon, haki kirjailija eväspakettiaan, jonka hän ennen lähtöä oli käynyt kaupungilta hankkimassa, mutta ei tahtonut sitä mitenkään löytää taskulampunkaan valossa. Me toisetkin liityimme puuhaan, toivoen pääsevämme osallisiksi maukkaista voileivistä, joita oletimme paketin sisältävän. Paketti pysyi kuitenkin piilossa.

— Mitäs tämä on? kysyi Kekoni ja näytti erään öljytakin laskoksiin litistynyttä taikinamaista ainetta.

— Siinähän ne ovat, sanoi kirjailija pettyneenä, sillä eväät eivät enää olleet sitä, mitä ne olivat joskus olleet, nimittäin kaksi leivosta. Nyt ne olivat osittain sulaneet ja litistyneet kiinni harmaaseen öljykankaaseen niin, ettei niitä saanut irti muuten kuin raaputtamalla tikulla tai veitsenterällä.

— Näillä eväilläkö olit aikonut tulla toimeen koko matkan? kysyi venetoverini.

— Niillä, sanoi kirjailija.

Nauroimme hänen eväspakettinsa pienuudelle, mutta kun olimme majassa keittäneet kahvit ja aterioineet erikoisen hartaasti, saimme ruveta jo naureskelemaan omien eväidemme vähyydelle — sikäli kuin asia ketään nauratti. Olimme luottaneet siihen, että aamuaterian olisimme syöneet jo Johan Nygårdin luona Malskärillä, kuten niin usein ennenkin, ja siksi emme olleet varanneet suurempaa eväsmäärää matkaamme varten. Nyt olimme yöllisen purjehduksen jälkeen nälkäiset ja iloisina siitä, ettemme enää olleet kuohahtelevalla merellä, vaan takkavalkean lämmittämässä kalamajassa, söimme säännöstelemättä, mitä kontissa oli, kunnes huomasimme, ettei siinä enää ollut juuri enempää.

Aamupäivällä lähdin jalan pistäytymään kolmen kilometrin päässä olevalla majakalla ostaakseni lisää ruokaa ja tiedustellakseni oliko Johan Nygård lähtenyt matkaan eilen illalla. Toiset jäivät veneen luo, jota ei voinut jättää vartiotta. Taivas oli vielä pilvessä ja tuuli kohisi lehvistössä, rannikolta kuului voimakas jyminä aaltojen vyöryessä kallioita vasten. Majakan seudulla, saaren tuulenpuoleisella rannalla, oli ilmassa vielä voimakas myrskyn tuntu.

Kun astuin majakkamestarin pihaan, tapasin osan saarelaisista koolla ja heidän keskuudessaan Johan Nygårdin. Miehet katsoivat minua aluksi kuin ilmestystä ja kysyivät vähän toinnuttuaan:

— Mistä hilskutista sinä tulet?

— Norrgaddista, vastasin.

He olivat olleet siinä uskossa, että yö oli ollut viimeisemme, että olimme sortuneet aaltoihin, joten nyt nähdessään minun ilmestyvän yksin, välähti heidän mieliinsä kenties, että olin ainoa haaksirikosta pelastunut. Selitettyäni heille yölliset vaiheemme kysyin Nygårdilta eikö hän ollut nähnyt valomerkkiämme ja miksi hän ei ollut seurannut perässä. Nyt sain vuorostani kuulla, mitä toiset olivat saaneet kokea sen jälkeen, kun illalla erosimme. Johan Nygård oli lähtenyt perässämme, mutta joutunut pimeässä matalikolle, josta irtipääseminen oli vienyt aikaa niin paljon, että Johan oli katsonut viisaimmaksi jäädä säätä pitämään; eräs vene oli ajautunut tuulen painamana toista vasten, joten tämäkään ei päässyt liikkeelle. Loppujen lopuksi oli merenkäynti tuossa mitättömässä satamassa käynyt niin ankaraksi, että salakuljettajat pelastivat veneensä vain vetämällä ne miesvoimalla maalle. Ainoa, jota ei voitu pelastaa oli eräs Pietarsaaren seudun vene, jonka kantavuuden sanottiin olevan kuuden tonnin maissa. Sitä eivät miehet yhteisvoiminkaan saaneet maalle, se joutui merihätään satamassa, sai ison aukon kylkeensä paiskautuessaan kiveä vasten ja upposi. Ei tosin kovin syvälle, sen yläosa oli vedenpinnan yläpuolella, sillä lahti oli, kuten mainittu, matala.

— Täällä oli semmoinen huuto ja meteli, ettemme koko yönä ummistaneet silmäämmekään, sanoi rannalla olevan mökin vanha emäntä, jonka pyysin laittamaan itselleni ruokaa.

Syötyäni lähdin kylläisenä ja reippaalla mielellä astelemaan Norrgaddille. Oli jo iltapäivä ja ilma oli asettunut, joskin meri myllersi vielä.

— Nyt lähdetään, pojat, sanoin toisten luo päästyäni.

— Tunnin parin kuluttua on jo hämärä.

Toiset eivät hievahtaneetkaan eivätkä muutenkaan näyttäneet innostuneilta lähtöön. Se näytti minusta oudolta.

— Ostitko ruokatarpeita? kysyi Kekoni.

— Kyllä. Tässä niitä on. Perunoita ja tuoreita kaloja, vastasin.

Minusta tuntui ajan hukalta ruveta nyt perunoita keittämään, mutta ei tovereistani. He olivat monta tuntia istuneet nälissään ja vesi kielellä odotelleet tuloani saadakseen jotakin muotoonsa. Ei siis ihme, jos mielipiteemme lähtöhetken sopivaisuuteen nähden olivat eriävät.

Ruoanvalmistuksen ja aterian takia siirtyi lähtömme pari tuntia, mutta siitä ei ollut haittaa, sillä merenkäynti ehti sillä välin asettua tuulen edelleen pysyessä leppoisana.

Sivuutimme Valassaaret yöllä niin läheltä, että kiikarilla saatoimme erottaa maan ja korkean valottoman majakkatornin. Nyt ei ollut enää pitkälti Långbodalle ja varsinaiseen saaristoon, jossa liikkuminen salakivien tähden yöllä ja päivälläkin oli arveluttavaa. Päätimme siis nousta ensimmäiseen sopivan näköiseen saareen ja odottaa aamua. Tavallista suurempi saari näkyi hetken kuluttua vasemmalla, merenkäynti oli melkein kokonaan lakannut, tuuli asettunut. Tähtien valossa lähestyimme rantaa, se oli melkoisen syvä, ja muutaman yrityksen jälkeen löytyi paikka, jossa keula ui lähelle rantakiviä, niin että siitä saattoi päästä maalle jalkojaan kastelematta.

Kirjailija, joka oli huomattavasti reipastunut vankan aterian ja merimatkan jälkeen, otti ponnella osaa hommiin, jopa hyppäsi ensimmäisenä veneestäkin vetääkseen keulan lähelle rantaa. Samassa kuului polskahdus ja pari suomenkielistä sanaa, jotka jääkööt vaikka mainitsematta. Kirjailija seisoi polviaan myöten vedessä. Kivi, jolle hän oli hypännyt, sattui olemaan valkoinen ja näytti siltä, kuin sen päälaki olisi ollut vedenpinnan yläpuolella. Mies huomasi petoksen vasta sitten, kun patiinit kastuivat. Kiven yläpuolella olikin vielä noin neljän tuuman paksuinen vesikerros ja itse kivi oli niljakas kuin saippuoitu, niin että sillä seisominen oli mahdotonta.

Tämä tapahtuma nauratti kaikkein vähimmin asianomaista, varsinkin kun meillä ei ollut mahdollisuutta nuotion rakentamiseen tuolla kaljulla saarella, lähellä ryssien vartioasemaa. Veneessämme oli onneksi runsaasti vaatteita, joten kastunut saattoi pysytellä märissäänkin lämpimänä.

Nousimme saareen noin yhden aikaan yöllä, ja vasta viidettä käydessä alkoi päivä valjeta niin paljon, että ympärillä olevan maiseman ääriviivat selvenivät. Nyt huomasimme, että Valassaaren majakkatorni törrötti korkeana aivan lähellä, me olimme samaan saariryhmään kuuluvalla luodolla, arviolta noin kilometrin päässä siitä. Emme haukotelleet pitkään tämän huomion tehtyämme, vaan panimme koneen käyntiin ja ajoimme täyttä vauhtia pois saaren lähettyviltä.

Johan Nygård oli myöskin tullut sinä yönä kotiinsa, missä tapasimme hänet aamupäivällä. Luovutimme aseet Malskärillä toisten miesten haltuun ja jatkoimme sen jälkeen Vargin mukana matkaamme aina Vaasaan asti. Kirjailijan piti päästä mantereelle, Ragnar Heickell meni Vaasaan tervehtimään isäänsä, Kekoni sisartaan Mustasaaren pappilaan ja minä päätin seurata mukana muuten vain. Nyt oli kuljettava keskellä kirkasta aamupäivää, kuten muutkin kaupungissa kävijät tekivät, ja tarpeen vaatiessa oltava hyvin saaristolaisen näköinen. Veneitä tuli ja meni, moottoreita ja purjeveneitä oli parvittain liikkeellä, joten emme mitenkään herättäneet huomiota. Svartholmin sivuutettuamme ilmestyi väylälle edestäpäin suurehko alus, jonka Varg tunsi heti vartioalukseksi. Puhumatta sanaakaan hän ohjasi veneemme lähimmän saaren rantaan, me nousimme rannalle ja menimme vähän syvemmälle metsään. Saaressa oli ennestään ryhmä miehiä ja naisia, jotka, kuten näytti, olivat myöskin tulleet tänne »säätä pitämään».

Laiva kulki läheltä ohitse, mutta kun rannalla oli tyhjä moottorivene tai pari, ei niihin kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Nyt olisi ollut aika lähteä, mutta Varg viittasi pysymään paikallamme.

— Han kommer nog snart tillbaka, sanoi hän selitykseksi kysyvään katseeseemme. Istuimme levollisina paikoillamme, ja jonkin ajan kuluttua alus tosiaankin höyrysi ohitsemme takaisin Vaasaan päin. Kun se oli kadonnut näkyvistä, lähdimme sen perästä. Toiset saarelle poikenneet tekivät samoin, mistä saatoimme päätellä, ettemme olleet »ainoat muukalaiset» näillä vesillä. Mitä heillä oli salattavaa vartioalukselta, ei liikuttanut meitä, ja »Mind your own business» näytti olevan heidänkin toimintaohjeenaan.

Vaasassa kirjailija erosi meistä tuoden sitä ennen Kekonille muistoksi ja kiitollisuudenosoitukseksi teoksensa »Ylös helvetistä». Kekoni asui sisarensa ja lankonsa luona Mustasaaren pappilassa, Ragnar H. isänsä luona maaherran linnassa ja minä nautin asessori Bouchtin ja hänen rouvansa suurenmoista vieraanvaraisuutta päivän tai pari, jotka Vaasassa viivyimme.

Näinä päivinä oli nykyinen fil. tri Elmo Kaila myöskin käymässä Vaasassa muassaan Jean Sibeliuksen säveltämät »Jääkärinmarssin» nuotit, jotka veimme mennessämme Uumajaan edelleen Libauhun lähetettäväksi. Hän oli matkustanut Helsingistä tärkeissä asioissa, joten oli onnellinen sattuma, että olimme tulleet Vaasaan asti. Hänen mukanaan oli eräs virolainen, paroni v. Schilling, joka pyrki salateitse Ruotsiin.

Paluumatka meni onnellisesti sekä saariston läpi että Merenkurkun poikki. Meitä oli taas neljä Vargilta lähtiessämme, paroni neljäntenä. Holmsundin ohi päästyämme aamuvarhaisella nukkuivat kaikki veneessä olijat, sillä matkan rasituksista ja yövalvomisesta uupuneet silmämme painuivat jännityksen lauettua kiinni. Istuin peräsimessä ja olisin siis ollut velvollinen pysymään valveilla, mutta koneen tasainen hyrinä vaikutti minuun kuin tuutulaulu, ja vaivuin uneen.

Äkkiä sai jokin minut hätkähtämään, silmäluomeni olivat raskaat, mutta raotin niitä kuitenkin ja näin veneen keulan edessä jotakin, joka sai minut silmänräpäyksessä repäisemään silmäni selkosen selälleen. Tullikutteri makasi ankkurissa suoraan edessä noin parinkymmenen metrin päässä, ja »Merrimac» porhalsi suoraan sen kylkeä kohti täydellä höyryllä.

Vaistomaisesti oikasin oikean käteni voimakkaasti painaen peräsimen oikealle, mistä oli seurauksena, että vene kääntyi nopeasti sivuuttaen kutterin niin läheltä, että jos käsilläni olisi ollut lyijykynä, olisin sivumennen saattanut kirjoittaa sen valkeaksi maalattuun kylkeen nimeni ja osoitteeni. Kutterilla ei näkynyt ristin sielua, kaikki nukkuivat kannen alla.

»Merrimac» kaarsi takaisin väylälle, eivätkä nukkujat siinä enempää kuin kutterillakaan aavistaneet, miten lähellä toisiaan he olivat olleet.

Palasimme Uumajaan syyskuun alkupäivinä. Teimme sen jälkeen matkan syyskuun puolivälissä vieden J.S. Kivimäen rouvineen ja Kalle v. Essenin Malskärille.

Luotsi Karl Rönnholm ilmestyi Raippaluodolta eräänä päivänä Uumajaan ja matkusti Saksaan luotsatakseen aikaisemmin mainitun aselaivan Westerön rantaan, joka oli oleva sen ensimmäinen purkamispaikka. Sitä ennen oli sovittu laivan vastaanottoon liittyvistä valmisteluista ja muista yksityiskohdista. Luotsin toivomuksena oli, että hänet noudettaisiin laivasta heti, kun hän oli saattanut sen takaisin merelle purkamisen jälkeen. Hän ei halunnut seurata laivaa sen kauemmaksi pohjoiseen, sillä hänestä ei kuitenkaan olisi mitään apua sen ohjaamisessa toiseen purkamispaikkaan, joka oli pohjoisempana, hänen toimintapiirinsä ulkopuolella. Kun tämä seikka tuntui häntä erikoisesti huolestuttavan, lupasimme Kekoni ja minä toimia niin, että hänen toiveensa toteutuisi.

Kysyttäneen miksi ei Vilhelm Nymanin annettu luotsata laivaa purkamispaikkaan, olihan hänkin luotsi — —? Se on totta, mutta paikka, joka oli katsottu tähän sopivimmaksi, oli hänen alueensa ulkopuolella, kuten siihen johtava laivaväyläkin, ja luotsit tuntevat perusteellisesti vain oman reittinsä.

Nymanista ei muuten keväisistä päätöksistään huolimatta ollut tullut rauhallista kotinurkissa eläjää. Erottuamme keväällä Holmsundissa ilmestyi hän kohta taas moottoreineen Uumajaan. Eikä hänelle enää riittänyt yksi moottori, kun raha alkoi pyöriä irrallisesti Merenkurkun molemmilla rannoilla, vaan hän laitatti tavalliseen saaristolaisveneeseen voimakkaan Benz-auton koneen. Se oli hänen ylpeytensä, sillä kun hän pani koneensa käyntiin, ei siitä kuulunut raksutus eikä rumputus niinkuin yksitahtisista, vaan voimakas tasainen hyrinä kuin lentokoneesta. Kun hän sitten työnsi kytkimen eteenpäin, lähti vene liikkeelle kuin viima, keulan kohotessa vedestä melkein puoli veneen mittaa.

Nyman lienee sinä kesänä toiminut meriesikunnan laskuun, mutta siinä ohessa hän kuljetti komennuksella olevia jääkäreitä ja muita jääkäriliikkeen kanssa tekemisissä olevia henkilöitä suuntaan ja toiseen sekä tietenkin rahanarvoista vientitavaraa, öljyä jne. Ruotsiin.

Ruotsi otti kyllä vastaan kaikki, mistä sille oli hyötyä, mutta samaan aikaan maan viranomaiset edelleen kiristivät muita toimintamahdollisuuksiamme valvoen, ettei maan neutralisuutta loukattu. Se valvonta kohdistui meihin suomalaisiin voipa melkein sanoa täydessä ankaruudessaan. Tähän meillä ei tietenkään voine olla mitään sanomista, sillä noina kohtalokkaina aikoina oli kunkin maan ja valtakunnan ajettava ensi sijassa omien etujensa mukaista politiikkaa. Jos ottaa huomioon sen, että keskusvaltojen asema ajan mukana heikkeni, samalla kun ympärysvaltojen vahvistui, ei ollut ihme, jos meihin, joiden toiminnan tukialueena oli Saksa, katsottiin kieroon. Ja kuitenkin, meidän asiamme oli meille tärkeä eivätkä suunnitelmamme saaneet jäädä toteuttamatta naapurimaamme poliittisen orientautumisen tähden. Meidän oli pakko käyttää keinoja —, sillä olimmehan sodassa, jossa ne ovat luvallisia.

Useimmat Tukholmassa toimineet suomalaiset, kuten maisterit Väinö Puhakka ja Herman Stenberg, olivat saaneet karkoitusmääräyksen ja matkustaneet Saksaan, mutta toistaiseksi olimme Uumajassa saaneet olla kaikessa rauhassa viranomaisten puolesta. Suhteemme heihin olivat, kuten luulimme, hyvät.

Syksyllä meille oli taas saapunut suurenpuoleinen lähetys mauserpistoleja niihin kuuluvine patruunoineen. Osan näistä olivat tuoneet tullessaan jääkärit Jussi Laiti, Oiva Olenius ja Gunnar v. Hertzen, jotka erikoistehtävissä olivat matkalla Helsinkiin. Samaan aikaan saapui kaupunkiimme myöskin jääkäri A.R. Stenholm erinäisten laatikoiden kanssa, jotka sisälsivät radiovastaanottokoneen. Hänen tuleva toimintansa liittyi kiinteästi aselaivan tuloon, ja hänen piti mahdollisimman nopeasti päästä Vaasaan voidakseen pystyttää kojeensa ja aloittaa kuuntelunsa.

Sovittiin siitä, että v. Hertzen, Olenius ja Laiti matkustaisivat Nymanin mukana ja me veisimme aseet ja ammukset sekä radiokoneen ja Stenholmin. Meihin liittyi myöskin johtaja Vilhelm v. Essen palatakseen kotiinsa Jepualle.

Juuri ennen meidän lähtöämme tuli kuitenkin Kekonille jokin voittamaton este. Hänen täytyi tärkeiden asiain vuoksi jäädä tällä kertaa Uumajaan, ja hänen sijaisekseen tuli metsänhoitaja Antti Huovinen.

Heikki Kekoni ja aina hyväntuulinen tullipäällysmies Haage olivat syyskuun 23 päivänä toivottaneet onnea matkalle ja jääneet rantalaiturille seuraamaan katseillaan illan hämärään nopeasti häviävää moottorivenettä. »Merrimacin» koneen surina sekaantui tuulen huminaan, ja tihkusade kasteli veneessä olevien, kuten laiturille jääneidenkin öljyvaatteet, kädet ja kasvot. Alempana virralla meitä odottelevaa soutuvenettä oli vaikea erottaa pimeydestä, mutta se havaittiin kuitenkin.

— Seis, sanoi tähystäjä, ja kone pysäytettiin.

Nopein, voimakkain vedoin saapui vene vierellemme, sen tällä kertaa poikkeuksellisen suuri lasti siirrettiin nopeasti »Merrimaciin» veneiden ajelehtiessa sillä aikaa tuulen mukana. Siinä tulivat mauserpistolit, patruunat ja Stenholmin kallisarvoiset radiokojeet laatikkoon pakattuina. Nuori apulaisemme katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeyteen, ja »Merrimacin» keula käännettiin taas myötävirtaan.

Sivuutimme kirkasvaloisen Holmsundin ja joen suulla olevan saariston ja tulimme aavalle merelle.

Vaikka veneemme olikin hyvin merikelpoinen, oli sen kantokyky rajoitettu. Raskaan lastin ja neljän miehen painosta se ui melkoisen syvässä, ja aallot merellä roiskauttivat silloin tällöin vettä keulan yli, sillä tuuli oli melkein vastainen. Sade ja pimeys tekivät purjehduksen kaikkea muuta kuin viehättäväksi. Edessä oli koko yön kestävä merimatka. Aioimme nimittäin tällä kertaa kulkea koko matkan yhteen menoon poikkeamatta Gaddin majakalle.

Emme ehtineet pitkälle, ennenkuin alkoi näyttää siltä, että meidän oli käännyttävä takaisin. Radiokojeet enempää kuin ammukset ja pistolitkaan eivät olleet pesunkestäviä, ne saattoivat turmeltua, jos saimme jonkin aallon veneeseemme, ja toisaalta ei meillä ollut niin kovaa kiirettä. Päivä sinne tai tänne ei merkinnyt mitään, pääasia oli, että veimme lastin kunnossa perille.

Pyörsimme ympäri ja palasimme lähimmälle luodolle Badstuskärille, jolla tiesin olevan kalasaunan. Suojaisessa rannassa oli muutamia soutuveneitä ja majassa seudun kalastajia, joukossa pari tuttuakin. Ruokailtuamme etsimme kukin itsellemme makuusijan, ken majassa, ken sen eteisessä. Asetuin viimeksimainitun suojan lattialle voidakseni paremmin seurata sään kehittymistä ja pitää silmällä venettämme. Kalastajaväki asettui myöskin levolle ja pian vallitsi majassa rauha. Meren kohina rantakallioita vasten, sateen ja tuulen humina tuudittivat meidät pian uneen.

Heräsin kello neljältä. Sade oli lakannut, tuuli tyyntynyt, mutta tilalle oli tullut sakea sumuverho, joka peitti näköalat. Katsottuani, että vene oli turvallisesti paikoillaan painoin pääni uudelleen vuoteeseen ja nukuin. Niin sakeassa sumussa ei voinut lähteä mihinkään. Uneni ei tämän jälkeen ollut enää levollista, vaan näin jotakin painajaisen tapaista unta. Heräsin ja kavahdin pystyyn, kuin olisi joku minua nykäissyt. Kello oli kuusi.

Sumu oli vielä vaalean harmaana seinänä joka suunnalla, joskin nyt jo ohuempana virralla päin. Vilkaisin rantaan veneemme suuntaan ja hätkähdin. »Merrimacin» vieressä oli soutuvene ja siinä kaksi tullivartijaa, jotka uteliaan ja tärkeän näköisinä katselivat veneemme lastia. Antti Huovinen kiipesi vilkkaasti rantatöyryä ylös; kohtasin hänet puolitiessä, sillä aavistin jotakin poikkeuksellista olevan tekeillä.

— Ne tahtovat tarkastaa veneemme, sanoi Antti.

Toista kesää purjehdimme Ruotsin vesillä, eikä tähän mennessä tulli ollut kertaakaan osoittanut olevansa kiinnostunut veneemme lastiin. Mistä nyt tuli tämmöinen harrastus? Haukotellen kävelin rantaan, tervehdin tullimiehiä, jotka olivat ennestään tuttuja, ja kyselin kuulumisia, mutta ne olivat heidän puoleltaan pian kerrotut. Heitä kiinnosti vain veneemme lasti.

— Mitä teillä on veneessänne? kysyi vanhempi tullivartija nousten laiturille.

— Ei paljon mitään. Muutama pistoli vain, vastasin, ja johtaakseni keskustelun toisiin asioihin kysyin olivatko he äskettäin käyneet Holmöllä. Tullimies ei katsonut tarpeelliseksi edes vastata kohteliaaseen kysymykseeni, mutta vähät siitä.

— Onko veneenne tarkastettu Uumajassa? jatkoi hän itsepintaisesti kuulusteluaan.

— On.

— Kuka tarkasti?

— Haage.

— Onko tarkastustodistus?

— Ei ole. Ei semmoista ole ennenkään tarvittu. Kysykää Haagelta, kun hänet ensi kerran tapaatte.

Mutta nyt olisi todistus ollut välttämätön. Koetin puhua miehille kauniisti ja vetosin heidän tunteisiinsa, mutta mikään ei auttanut. Vene oli tarkastettava.

— Mitä teillä on tässä laatikossa, kysyi tullivartija osoittaen radiokojeita.

— En tiedä. Siinä on Stenholmin matkatavaraa.

Toverini pysyttelivät syrjässä majan luona ja seurasivat neuvottelun kulkua, mutta ne eivät johtaneet suotuisiin tuloksiin. Meitä oli vain kolme miestä laiturilla ja kaksi niistä oli tullimiehiä, joten saatoin puhua vapaasti, ja koska keinot ovat monet, yritin lahjoa nuo virkamiehet. Kohotin summan jo aika korkeaksi: — kahteen—kolmeentuhanteen kruunuun ajatellen voivani maksaa sen öljy-yhtiön tililtä, ellei rahoja muualta heltiäisi. Miesten myötätunto maatamme ja sen vapauspyrkimyksiä kohtaan ei tästäkään tarjouksesta sanottavasti voimistunut. Myöhemmin rupesimme epäilemään, että heidän hyökkäyksensä »Merrimacin» kimppuun johtui ilmiannosta, että joku saarella olleista kalastajista oli soutanut tullikutterin luo meidän nukkuessamme ja kertonut meillä olevan veneen täynnä tavaraa. Nyt eivät tullimiehet voineet olla suorittamatta tehtäväänsä, sillä kalastajat seurasivat myöskin uteliaina toimitusta vähän kauempaa. Kuten sanottu, tämä oli vain olettamus.

— Vene on vietävä tullikutterin luo. Tullipäällysmies saa itse päättää, miten hän sen kanssa ₍menettelee, sanoi lopulta vanhempi tullivartija.

Ehdotin, että menisimme soutaen tullikutterille, hän ja minä, sillä olin varma siitä, että vanha tullipäällysmies, kutterin päällikkö, vapauttaisi meidät viipymättä, kun saisi kuulla asiamme. Tunsin tuon hyväntahtoisen vanhuksen, joka oli päätänsä pitempi muuta kansaa. Toinen miehistä jäi venettä vartioimaan, ja me lähdimme.

Mutta ukkoonkin oli mennyt virallisuus, jota en hänessä ollut koskaan ennen huomannut. Hän ei pyytänyt minua aamukahville kajuuttaansa, kuten olin odottanut, vaan asian kuultuaan kiipesi ketterästi veneeseen, ja niin mentiin takaisin toisten luo. Hänen kanssaan en päässyt edes kunnollisen keskustelun alkuunkaan.

Päätökseksi tuli, että veneen lasteineen ja omistajineen oli palattava Uumajaan, tullikutterin mukana, tullikamarille tarkastettavaksi. Loppu. Matkustajat saivat seurata mukana tahi jäädä saareen, miten vain halutti.

— Minä otan tietenkin matkatavarani, sanoi Stenholm ja ryhtyi nostamaan radiokojeitaan veneestä, sen jälkeen kun olimme keskenämme sopineet, että he jatkaisivat matkaa Nymanin mukana. Nymanin piti lähteä paluumatkalle niinä päivinä. Radiokoneen saanti Vaasaan oli ensiluokkaisen tärkeä asia, pistolien menetyksen saattoi korvata. Allekirjoittanutta odotti joko vankeus tai maastakarkoitus.

Vanhus oli suostuvainen Stenholmin esitykseen, mutta vanhempi tullivartijoista puuttui puheisiin:

— Joko viedään kaikki tavarat tahi ei mitään, sanoi hän töykeästi.

Tullipäällysmies määräsi nyt, että kaikki tavarat oli jätettävä veneeseen. Seurauksena oli tietenkin, että toverini seurasivat mukana. Meissä alkoi itää ajatus uudesta menettelytavasta. Koko tapahtuma alkoi meitä jo harmittaa, ja kiukkumme vahvistui hetki hetkeltä.

Noutaessamme eväitä ja vaatteitamme kalamajasta sanoi Stenholm:

— Mennään Suomeen.

— Mennään vain, kuului yksimielinen päätös. Pitempiin keskusteluihin ja sotasuunnitelmien tekoon ei ollut aikaa. Oli toimittava tilaisuuden avautuessa ja mitä pikemmin sen parempi. Merellä oli vielä sakea sumu; kun sen sekaan pääsimme, olimme turvassa.

»Merrimacin» kone kävi, kuten jo mainittu, petrolilla, jota meillä oli runsaasti, mutta alku oli annettava bensiinillä, jota meillä oli pienempi varasto. Koneen käynti ei sitä paitsi ollut varmaa, ennenkuin se oli kunnollisesti lämminnyt, emmekä voineet yrittää lähteä karkuun epävarmalla koneella. Olisi tuntunut nololta, jos vene olisi pysähtynyt tullimiesten nenän alla, ja me jääneet siihen houkuttelemaan moottoria käyntiin. Siksi oli kone ensin saatava lämpenemään.

Olimme kaikki neljä suomalaista veneessä. Kun tullipurren kapteeni tarttui »Merrimacin» peräsimeen, tajusimme täysin sen tosiasian, että Ruotsin kruunu oli laskenut raskaan kätensä olkapäillemme, vene oli lasteineen menetetty. Toinen tullivartijoista oli lähtenyt soutamaan kutterille, laittaakseen siellä koneen käyntiin, toinen istui laiturilla ja piteli kiinni venettä hypätäkseen siihen, kun »Merrimac» oli valmis lähtöön. Keula oli käännettynä valmiiksi väylälle päin. Tilanne näytti lupaavalta.

Annoin koneelle bensiiniryypyt ja se lähti iloisesti käymään. Samassa väänsin salaa kiinni bensiinihanan, kone kävi hetken ja pysähtyi. Toistin saman tempun useaan kertaan, noituen sitä tehdessäni ensin konetta, sitten tullimiehiä ja lopulta koko Ruotsin komentoa, kunnes kone alkoi lämmetä. Tosin se söi bensiiniä, mutta sille ei voinut mitään. Tullimiehet jo ehdottivat, että mentäisiin kutterin luo soutaen, mutta siihen me emme ruvenneet.

Stenholm, v. Essen ja Huovinen istuivat synkkinä ja pahaa ennustavina veneen keulapuolella, virkkamatta sanaakaan.

Kone oli jo melkoisen lämmin. Annoin sen käydä tovin petrolilla, sitten sanoin suomeksi:

— Selvä on.

Kolme toveriani ponnahti pystyyn, kolme parabellumpistolia suunnattiin ylitseni tullimiehiä kohti, ja Stenholmin ääni kajahti käskevästi:

— Pois veneestä.

Käsky annettiin ruotsiksi. Tullivartijan ote heltisi silmänräpäyksessä veneen laidasta ja hän katosi tuota pikaa lähimmän rakennuksen nurkan taakse. Kutterin päällikkö luovutti peränpidon minulle seremonioitta, siirtyi ikäisekseen uskomattoman ketterästi laiturille ja seurasi toveriaan.

»Merrimac» porhalsi täyttä vauhtia eteenpäin ja lähimmän salmen kautta merelle sumuseinää kohti. Sukelsimme sen sisään toivoen, ettei se pitkään aikaan hälvenisi, sillä se pelastaisi meidät takaa-ajolta. Maita ei enää näkynyt, valkea savu ympäröi meidät, »Merrimacin» kone pysähtyi.

— Ei hätää. Nostetaan purjeet.

Kaivoimme esiin merikortin ja kompassin ja otimme suunnan Storkallania kohti.

Rannassa oli vähäinen bensiinivarastomme kulunut melkein loppuun. Jäljellä oli enää pieni tilkkanen, ja ellemme sen avulla onnistuneet saamaan konetta uudelleen käyntiin, olimme kokonaan tuulen voimasta ja suunnasta riippuvaisia. Ja jos saimme koneen käyntiin, oli se pidettävä yhtä mittaa käynnissä Vargille saakka. Tuuli oli vetävä, vene teki noin neljä solmua, ja niin kauan kuin sumua riitti, ei ollut hätää, mutta ilma näytti selkenemisen oireita.

Hetken kuluttua alkoi kone taas voimakkaasti käydä ja matka joutua. Ennen pitkää sumu haihtui kokonaan ja maat tulivat näkyviin. Emme pyrkineet nyt Gaddin majakalle, kuten tavallisesti olimme tehneet, vaan kiersimme sen kaukaa. Purjeet laskettiin, sillä ne näkyivät kauas, eikä niistä ollut enää sanottavaa apua.

Kone suoritti tehtävänsä loistavasti, joten muutaman tunnin ajon jälkeen aloimme lähestyä Suomen rannikkoa Storkallanin suunnalta. Joskaan ei ollut yleisenä tapana sivuuttaa ryssien vartiolinjaa keskellä kirkasta päivää, ei meillä tällä kertaa ollut muita mahdollisuuksia. Miten ryssät suhtautuisivat tuloomme, oli piakkoin todettavissa.

Olimme jo onnellisesti sivuuttaneet Klubbhällan ja ruvenneet arvelemaan, että »tavaritsit» antoivat piun paun hommillemme, kun huomasimme kaukana takana jotakin erikoista. Näimme kiven siellä, missä ennen ei semmoista ollut, ja pian huomasimme, että se ei ollutkaan kivi, vaan moottorivene, jonka keulassa vesi roiskahteli. Meitä ajettiin takaa.

Luoti vingahti päämme ylitse, toinen löi veteen noin metrin päähän veneestä. Takaa-ajaja oli avannut tulen. Se näkyi kohta paljon selvemmin. Saatoimme erottaa pari miestä kookkaan moottoriveneen keulassa ja aloimme erottaa kiväärin paukkeen. Ryssien vene oli siis huomattavasti nopeampi kuin »Merrimac». He saavuttaisivat meidät ennen saaristoon tuloamme.

Meistä etuvasemmalla oli ryhmä pieniä saaria, jotka moottoriveneellä aina kierrettiin, mutta nyt otimme suunnan niitä kohti, laskien, että ellemme päässeet niiden suojassa pakenemaan, saatoimme ainakin käyttää niitä hyväksemme taistelussa, joka siinä tapauksessa oli ainoa toimintamuoto. Sillä aikaa kun ryssä kiersi saarta, saatoimme me nousta maalle vastakkaisella rannalla ja valmistaa sille lämpimän vastaanoton maalta käsin, kivien takaa. Taisteluun antautuminen ei tosin kuulunut ohjelmaamme, sillä se olisi saattanut mutkistaa tilanteen niin, että Stenholm ei olisi radioineen päässyt Vaasaan pitkiin aikoihin, ja muukin toiminta saaristossa olisi kovennetun vartioinnin takia joutunut kärsimään. Jos sitä vastoin takaa-ajaja jäisi siihen uskoon, että olimme vain viattomia ja vaarattomia salakuljettajia, unohtaisi se pian koko tapahtuman. Toisaalta päätimme, että jos joku meistä sai luodin, oli toisten heti vastattava tuleen.

Ammunta jatkui, kalju saari oli lähellä, mutta nyt saatoimme joutua kivelle millä hetkellä tahansa; luodit vingahtelivat edelleen korvissamme; takaa-ajaja oli lähennyt meitä huomattavasti. Kiersimme saaren vasemmalta, se joutui meidän ja takaa-ajajan väliin, tuli lakkasi.

Jos saarten välissä, jonne olimme nyt joutumassa, olisi niin matalaa, että siitä olisi mahdoton päästä lävitse, oli aikomuksemme nousta saarelle ja avata tuli, muussa tapauksessa jatkaisimme pakenemista. Edessäpäin Slottskärin suunnalla oli kahden matalan luodon välillä salmi, käänsin keulan sitä kohti. Vilhelm v. Essen seisoi veneen keulassa ja koetti katseillaan läpäistä vedenpintaa nähdäkseen sen alla olevat paadet. Näkyvissä olevia pieniä ja suuria kiviä oli siellä täällä väylämme varrella.

v. Essen viittasi kiihkeästi kädellään oikealle, ja »Merrimac» kääntyi liukkaasti kuin huvipursi — sen peräsin oli iso ja lujatekoinen — ja niin olimme taas väistäneet kiven. Olimme jo salmessa, v. Essen viittasi taas oikealle, nopeasti kääntyi vene, ja sekin kivi väistettiin, mutta samassa törmäsimme toiselle ja vene pysähtyi. Kuitenkin vain silmänräpäyksen ajaksi, sillä onneksi kone ei nyt pysähtynyt. Kun samassa kallistimme venettä, liukui se veteen ja jatkoi matkaansa, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Raapasimme vielä toisenkin kiven kylkeä, mutta muuten purjehdus edistyi normaalisesti vesissä, joissa rauhallisemmissa olosuhteissa emme olisi uskaltaneet kulkea muuten kuin soutaen.

Olimme kenties noin kahden ja puolensadan metrin päässä ensimmäisestä, meitä suojaavasta saaresta, kun ryssä taas tuli näkyviin, ja samassa alkoivat jälleen luodit vinkua ympärillämme. Edessäpäin oleva saari, ainoa, joka saattoi tarjota suojaa tulelta, oli vielä noin kilometrin päässä. Näytti siltä, että meidät saavutettaisiin tällä suoralla, ja varustauduimme jo vastaamaan tuleen, mutta silloin ammunta lakkasi. Ryssä oli ajanut kivelle saarien välissä, sen moottorin keula oli kohonnut korkealle. Meille suotaneen anteeksi, että tällöin nauroimme ja pelkästä vahingonilosta, mutta semmoinen on ihminen.

Nyt heilutettiin veneessä meille ryssän lippua suuressa kaaressa. Tarkoituksena lienee ollut kutsua meidät tilinteolle, ja se huvitti meitä melkein yhtä paljon kuin heidän kivelle törmäämisensäkin. Kun emme totelleet, alkoi ammunta taas ja entistä tehokkaampana, sillä nyt heitä oli useampia ampujia ja he saivat tuen kallioperustalla seisovan veneen laidalta. Taas vihelsivät luodit korvissamme, ja vesi roiskahteli veneen molemmilla puolilla. Me emme voineet muuta kuin kulkea suoraan eteenpäin ja päästä mahdollisimman kauas pommittajistamme. Yksikään luoti ei onneksi osunut meihin eikä edes veneeseen. Sivuutimme pienen saaren, kaarsimme sen taakse, ja siihen kujanjuoksumme loppui. Ryssä jäi irroittautumaan kiveltä ja me jatkoimme edelleen Björkön suuntaan.

Slottskärin ja Lappöran välisen saaristoväylän suulla poikkesimme oikealle erään metsäisen saaren taakse. Löysimme paikan, jossa kasvullisuus ulottui rantaan saakka, nousimme maalle ja piilotimme veneen suurten kivien varjoon. Sen jälkeen kannoimme aseet ja ammukset metsän sisään, rinteeseen, jossa oli siellä täällä suuria sammalpeitteisiä kiviä, ja laitoimme niistä kasan, joka harmailla sadetakeilla ja sammaleilla peitettynä muistutti läheltäkin katsottuna suurta kiveä. Radiokoneesta emme luopuneet, vaan otimme sen mukaamme, kun hämärän tullen lähdimme soutaen Vargin talolle päin.

Koko iltapäivän vietimme saaressa lähellä asekätköä ja pidimme väylää silmällä, mutta kulkijoita emme nähneet.

Vargilla tiedettiin jo seikkailustamme, kun saavuimme sinne illan suussa. Jotkut kalastajat olivat seuranneet syrjästä näytelmää ja kertoneet siitä Vargille.

— Näittekö pääsikö hän karkuun? oli Varg kysynyt.

— Hän kulki niin kovasti, että kyllä hän varmaankin pääsi karkuun, arvelivat miehet.

Varg oli arvannut, että kysymyksessä oli »Merrimac», ihmetellyt, miksi kuljimme niin uhkarohkeasti keskellä päivää ja ollut huolestunut puolestamme.

V luku.

Seuraavana päivänä ryssät olivat menneet Björkölle ja pitäneet perinpohjaisen tarkastuksen venesatamassa. He olivat etsineet veneistä luodin reikiä, olettaen siten löytävänsä syyllisen. Kun ei kuitenkaan merkkiä eilisestä löytynyt, takavarikoivat he lopulta Nymanin moottoriveneen. Nyman ei itse ollut kotona eikä tavattavissa, mikä tietenkin todisti miehen syyllisyyttä — hän todennäköisesti piileskeli jossakin. Huono omatunto.

Nyman oli itse sillä aikaa Ruotsissa ja saapui kotiin seuraavana yönä, tuoden tullessaan Oleniuksen, v. Hertzenin ja Laidin, kuten oli ollut puhe.

He toivat meille ensimmäiset terveiset Merenkurkun länsirannalta lähtömme jälkeen. Olimme siellä aiheuttaneet aikamoisen hälyn. Tullipäällysmies, joka oli jätetty saareen kuin nalli kalliolle, oli kiiruhtanut kuttereineen Holmsundiin. Siellä ei ollut saapuvilla suurempaa tullialusta, joka olisi voinut lähteä meitä takaa ajamaan, ainoastaan jokin luotsilaitoksen laiva. Mutta sen kapteeni kieltäytyi lähtemästä mihinkään ilman ylempää tullutta määräystä. Kun vihdoin määräys tuli, olimme jo Suomen rannikolla.

Gaddin majakalla oleva patteri — siellä oli kanuuna tai pari puolueettomuutta turvaamassa — oli saanut käskyn ampua meitä ohikulkiessamme, mutta joko olimme sivuuttaneet saaren ennen käskyn saapumista tahi he eivät huomanneet meitä. Patteri ei ampunut.

Pinteeseen oli nyt joutunut myöskin Kekoni. Mitä hän saattoi selittää viranomaisille, kun nämä rupesivat tekemään hänelle kysymyksiään. Eihän hän edes tietänyt mitä tyhmyyksiä olimme tehneet ja missä olimme, ennenkuin ajan oloon. Hän selvisi kuitenkin siitä kaikesta, ja kiitos tästä lankeaa hänen hyville suhteilleen kaupungin viranomaisiin, rohkenisin olettaa. Veljeni Aarne saapui Uumajaan Tukholmasta päin lähtömme jälkeisinä päivinä, kuljettaen muassaan matkalaukullisen aseita. Ymmärrettävistä syistä ei hänenkään asemansa sillä hetkellä ollut vahva; ja nuo aseet tuottivat hänelle koko joukon huolta ja päänvaivaa. Meihin nähden astui voimaan vangitsemismääräys, jos vielä uskalsimme tulla Ruotsin alueelle. Valvontaa kaikkeen liikenteeseen nähden tehostettiin, mutta sillä ei nyt ollut enää niin suurta väliä, kun toimintamme keskus oli siirtymässä kotimaan rannikolle.

Stenholmin matka Malskäriltä Vaasaan järjestyi erään saaristolaisen Karl Björkasin mukana. Hän sijoitti kojeensa hovioikeuden asessori Grönroosin huvilaan Vaskiluodolle ja aloitti työnsä, kuuntelemisen, huvilan ullakkokamarissa. Hän otti joka päivä vastaan Saksan Päämajan tiedonannot ja seurasi tapahtumien kulkua Euroopan sotatantereilla, sikäli kuin se kielen puolesta oli mahdollista. Samalla hän piti korvansa auki Libaun asemalta erikoisesti hänelle tarkoitettuihin sanomiin nähden. Niitä oli piakkoin odotettavissa häntä varten laaditulla salakirjoituksella. Vasta saatuaan ensimmäisen sanoman oman asemansa salamerkeillä hän tunsi olonsa rauhalliseksi. Se merkitsi sitä, että yhteys oli saavutettu ja että piakkoin oli odotettavissa tietoja aselaivan saapumisesta.

Vilhelm v. Essen, Antti Huovinen ja tämän kertoja kaivoivat esiin pistolit ja patruunat sammalten ja öljytakkien alta saaresta, jonne ne takaa-ajon jälkeen oli piilotettu, ja kuljettivat ne moottorilla v. Essenin huvilaan lähelle Uutta Kaarlepyytä. Sen jälkeen nukuimme yömme Munsalan pappilassa kirkkoherra v. Essenin vieraina. Seuraavana aamuna, vielä ennen päivän nousua, saattoi W. v. Essen meidät Laxölle, Laxön Andersin majalle, missä lepäilimme päivän ja yön, ennenkuin lähdimme edelleen Westerötä kohti. ₍

Laxön Andersin maja pieneni nopeasti veneen takana. Stubbenin majakka kohosi samanaikaisesti etu-oikealla. Meidän oli pakko sivuuttaa se, sillä olimme matkalla Westerölle, jonne kaikki oli käsketty kokoontumaan aselaivaa vastaanottamaan. Ellei erikoista tapahtunut, toivoimme pääsevämme sinne muutaman tunnin kuluttua. Oli varhainen aamu, joskin päivä jo valkeni, eikä ollut oletettavaa, että matkalla kohtaisimme vartio aluksia. Pimeällä emme olleet uskaltaneet lähteä, sillä eksymisen vaara oli olemassa.

Stubben majakka siirtyi oikealle ja vähitellen taaksemme. Kuljimme pitkin laivaväylää, joten silmät oli pidettävä auki joka suuntaan. Niin kauan kuin kone toimi kunnollisesti, oli vaaran uhatessa aina jokin mahdollisuus päästä pinteestä, ja »Merrimacin» moottori kävi yleensä moitteettomasti kuten nytkin. Tämän tapaisten ajatusten pyöriessä aivoissani kuljimme ohi Rönskärin ja tulimme Mustasaaren kohdalle, mutta silloin alkoi kone lakkoilla. Siitä kuului omituista kolinaa ja rouskutusta kuin sepelikoneesta, kierrosluku väheni, ja se pysähtyi kokonaan.

Väänsin sen käyntiin, mutta jotakin oli varmaankin »ratkennut» sen sisällä. Sen käynnissä ei enää ollut voimaa eikä temperamenttia. Kun kytkin potkurin, sammui se taas kokonaan.

Nostimme purjeet ja niin mentiin hiljalleen eteenpäin maalta päin puhaltavassa laitasessa. Nyt olisi ollut viisasta pikaisesti luovia saarien suojaan, pois valtaväylältä, mutta olimme liian uhkarohkeita ja jätimme sen tekemättä, kunnes oli jo myöhäistä. Tähystellessäni eteenpäin Westerön pohjoiskärkeen päin ilmestyi näkyviin höyrylaiva, joka täyttä vauhtia tuli meitä kohti. Nyt ei ollut muuta keinoa kuin toivoa, ettei meihin kiinnitettäisi enempää huomiota.

Ajoimme kuitenkin pois väylältä merelle päin, ollaksemme vähän syrjässä. Laiva sivuutti meidät ja meni menojaan. Se oli tullilaiva »Suomi». Olimme jo hyvillämme, ettei meistä piitattukaan, ja käänsimme keulan entiseen suuntaan, mutta silloin laiva teki täyskäännöksen ja palasi takaisin pitkin väylää. Käänsimme nyt vilkkaasti keulan taas merelle päin myötätuuleen ja toivoimme, että olisi ruvennut puhaltamaan kahdeksan beaufortin tuuli, joka yks'kaks' olisi lennättänyt meidät Mikkelin saarten mataliin vesiin. Toiveemme ei toteutunut, vaan päinvastoin näytti tuuli heikkenemisen oireita.

Saavuttuaan kohdallemme tullilaiva pysähtyi. Sen savupiipun viereltä tuprahti ilmaan valkea höyrypilvi, ja hetken kuluttua kantautui korviimme pitkä vihellys.

— Se kutsuu tarkastettavaksi, mutta nyt ei ole aikaa, tuumimme voitonriemuisena. Perässä se ei voinut seurata, sillä me olimme matalissa vesissä. Ilomme loppui kuitenkin lyhyeen, kun laivasta laskettiin veteen pieni moottorivene, joka miehitettynä lähti matkaamaan meitä kohti.

Nyt vasta meille tuli kiire. Epätoivon vimmalla yritin saada koneen käyntiin, mutta turha vaiva.

»Merrimac» kulki heikossa tuulessa hiljaista vauhtia laivasta suoraan pois päin, kohti merta, mutta pikku moottorilla, joka lähti meitä takaa-ajamaan, oli täysi työ pysytellä sen kintereillä. Jos tuuli olisi ollut hieman voimakkaampi, olisimme jättäneet sen, mutta nyt se vähitellen tuulen heiketessä tavoitti meidät. Päätimme antautua kuulusteltaviksi, sillä eihän veneessämme ollut minkäänlaista tavaraa ja passimmekin olivat kunnossa.

Tullimoottori läheni, sen keulassa istui laivan perämies, kaksipiippuinen haulikko polvillaan, sormi liipasimella. Kolme muuta tullivirkailijaa, jotka istuivat vakavina hänen takanaan, olivat todennäköisesti ilman aseita. Olisimme helposti selviytyneet tästä ryhmästä vetämällä esiin parabellumit, ennenkuin he olivat haulikonkantomatkalla, mutta tuuli oli nyt melkein kokonaan tyyntynyt ja Mikkelin saarille oli vielä kymmenkunta kilometriä. Emmekä sielläkään olleet turvassa, jos meitä ruvettiin joukolla takaa-ajamaan. Katsoimme siis äänettöminä venettä, kun se ajoi sivullemme.

— Pysäyttäkää, komensi perämies ruotsiksi.

— Miksi?

— Tahdomme tarkastaa veneenne.

— Olkaa hyvä.

Purjeet laskettiin, pari tullimiestä tarkasti veneemme, mutta se oli jotakuinkin tyhjä. Luulimme jo päässeemme pelkällä säikähdyksellä, kun perämies sanoi, että meidän oli lähdettävä mukaan laivaan.

Pienen tullimoottorin hinaamina lähestyimme hiljalleen »Suomea», joka odotti Jeusan saaren lähettyvillä. Huono onni oli ruvennut meitä vainoamaan viime aikoina. Tämä oli jo kolmas kerta Uumajasta lähtömme jälkeen. Ensin Ruotsin tulli oli ollut veneessämme, sitten ryssät olivat pitäneet meitä maalitaulunaan, ja nyt meitä hinasi »Suomen» tullivene, perämiehen istuessa edelleen haulikko polvillaan, sormi liipasimella. Kaikesta päättäen ei venäläistä sotaväkeä ollut laivassa kuten viime kesänä, sillä silloin niitä olisi ollut jo kivääreineen veneessäkin.

Laivan kapteeni teki rehdin vaikutuksen heti ensi näkemältä, ja vaikka perämiehellä olikin hyvä halu panna vastaan, vapautti hän meidät huomatessaan, ettemme olleet tavallisia salakuljettajia. Vieläpä hän erotessamme antoi meille isällisen neuvon, että pysyttelisimme syrjässä laivaväylältä, sillä siellä liikkui venäläistenkin vartioaluksia.

Kiitollisina hyvästä neuvosta laskeuduimme veneeseemme ja soudimme Jeusan saaren lounaisosassa olevaan lahden perukkaan, missä olimme piilossa uteliailta silmäyksiltä.

Aurinkoinen syyspäivä kului lepäillessä ja ruoan valmistuksessa luonnonkauniilla rannalla. Työskentelimme jonkin aikaa moottorinkin ääressä, toivoen siltä vielä nykäisyä Vesterön kylään, jonne oli noin parikymmentä kilometriä. Se oli kuitenkin yksi niistä toiveista, jotka eivät toteudu. Koneen etuosasta kuului kolinaa, josta saatoimme päätellä, että jokin hammasratas oli särkynyt.

Hämärän tultua alkoi soutu Westerön kylään, sillä ilma oli tyyni ja autereinen. Päästyämme jonkin matkaa ulos lahdelta kuulimme moottorin äänen laivaväylältä päin. Annoimme airojen levätä ja kuuntelimme. Äänestä päätellen se oli saaristolaisvene.

Nyt se oli enää arviolta puolen kilometrin päässä, ja me saatoimme erottaa veneessä olijain puheet. Olin kuulevinani tuttuja ääniä: Konrad Laaksosen, Emil Westerön ja Viikin veljesten. Miehet puhuivat kovalla äänellä, kuten on tapana moottorissa.

— Soudetaan, sanoin toverilleni. — Ne ovat meikäläisiä.

Aioin samassa huutaa, mutta vene loittani nopeasti, enkä seuraavassa silmänräpäyksessä ollut varma siitä, olinko kuullut oikein. Veneestä kuului vielä puhetta, mutta epäselvemmin, ja hetken kuluttua kuulimme enää moottorin äänen, joka häipyi sekin Westerön suuntaan.

Seuraavana aamuna olimme kiertäneet saaren ja lähestyimme Westerön kylää etelästä päin. Auringon noustessa virisi tuuli, joka veti meidät perille ja salli meidän loppumatkalla lepuuttaa koko yön soutamisesta rasittuneita jäseniämme. Tulimme Emil Westerön venerantaan.

Aamuvarhaisesta huolimatta kokoontui rannalle joukko tuttuja, Emil Westerö, Viikin veljekset, Konrad Laaksonen, Aarne Slöör ja pari Westerön miestä. Melkein kaikki Merenkurkun purjehtijat olivat siellä koolla, valmiina viimeiseen tällä etapilla suoritettavaan tärkeään tehtävään: aselaivan vastaanottoon, sen purkamiseen ja aseiden kuljettamiseen edelleen mantereelle.

— Olitteko illalla siinä kuuden aikaan Jeusan saaren luona? kysyin pojilta, mennessämme Emelin taloon.

— Kyllä. Miten niin?

— Kuulimme teidän äänenne, kun kuljitte ohitse. He olivat olleet ensimmäisellä tiedustelumatkalla, toteamassa paikat, joihin merkkivalot laivan oikeaan ohjaamiseksi oli ripustettava, sekä missä määrin vanhoja reimareita saattoi käyttää tarkoitukseen. Sisempi reimari oli vielä ollut paikallaan, mutta ulompi oli poistettu. Viimeksimainitun tilalle oli ankkuroitava uusi.

Saatujen tietojen mukaan oli mahdollista, että laiva saapuisi jo seuraavana yönä, joten lamput oli saatava valaisemaan sinä iltana.

Lähdimme iltapäivällä asettamaan reimaririukua paikalleen ja ripustamaan lyhtyjä. Saavuimme Jeusan luo hämärän tultua ja ryhdyimme työhön. Aselaivan piti saapua pohjaisesta, Helsingkallan ja Hällgrundin itäpuolitse lähelle Jeusaa, poiketa siellä pitkin rannikkoa kulkevalle laivaväylälle, sivuuttaa Westerön pohjoiskärki ja jatkaa edelleen saaren länsirantaa pitkin Fjällsbådan kohdalle, missä oli saareen pistävä lahti ja sen suulla sopiva ankkuroimis- ja purkamispaikka. Koska laivan oli liikuttava pimeässä, oli tärkeätä, että käännekohdassa Jeusan luona paloi merkkivalo luotsaamisen helpottamiseksi.

Saimme reimarit paikoilleen ja valot palamaan. Sen jälkeen odottelimme niiden luona jonkin aikaa, mutta kun yö oli pitkälle kulunut eikä laivaa kuulunut, palasimme majapaikkaamme poistettuamme sitä ennen lyhdyt. Siitä alkaen paloivat merkkitulet joka yö Jeusan lähellä olevissa reimareissa.

Kun veneitä oli käytettävänämme useita ja miehiä lukuisasti, ei valojen polttaminen käynyt rasittavaksi. Paitsi etapilla toimineita oli Westerölle kokoontunut muitakin jääkäreitä laivaa odottamaan, muiden muassa Jussi Laiti. Päivät kuluivat nopeasti ja Westerön vieraanvarainen talo huolehti jokapäiväisestä leivästämme.

Westerön saari oli kuin itsenäinen valtakunta, jonne asiattomilta oli pääsy kielletty, ja kaikki sen asukkaat vetivät kanssamme yhtä köyttä. Siellä ei ollut kätyreitä ilmiantoja tekemässä. Ja vaikka westeröläiset suhtautuivatkin naapurikylän, Österön asukkaisiin hieman yliolkaisesti, on viimeksimainituille annettava sama tunnustus. Jos siellä olisi ollut yksikin ilmiantaja, ei toimintamme olisi saanut tapahtua niin esteettömästi ja siinä laajuudessa, kuin se nyt suoritettiin.

Päiviä kului, jopa viikkoja, ja alkoi jo tuntua siltä, että laivan tulo oli vain unelma, joka ei koskaan toteutuisi, mutta silloin saapui tieto Bouchtilta Vaasasta, että nyt se tulee. Ensi yönä laiva saapuu. Stenholm oli saanut sanoman.

Laaksonen, Huovinen, Slöör ja allekirjoittanut olivat sinä iltana jo aikaisin Jeusan lähettyvillä, ja hämärtyessä ripustimme lamput. Sen jälkeen vetäydyimme hieman syrjään jääden kuitenkin pitämään valoja silmällä, etteivät ne sattumaltakaan pääsisi sammumaan ennen laivan tuloa.

Oli melkoisen kolea syysilta, lokakuun viimeinen päivä. Etelästä päin puhaltava heikko tuuli ei meitä kuitenkaan sanottavasti häirinnyt koettaessamme airojen avulla pysytellä valojen lähettyvillä. Hetket kuluivat hitaasti sen jälkeen, kun olimme joutuneet toimettomiksi. Jotkut tupakoivat, sana tai pari vaihdettiin silloin tällöin. Kaikkien huomio oli kohdistunut merelle päin, lyhtyjen suuntaan, jotka pilkottivat heikkoina ja lepattavina harmaassa pimeydessä. Vallitsi tietty jännitys, sillä todennäköistä oli, että laiva saapuisi hyvin aikaisin ehtiäkseen luovuttaa lastinsa ja palata vielä ennen aamua takaisin merelle. Kuu mahtoi paistaa pilvien takana, sillä yö ei ollut kovin pimeä.

— Kuulitteko?

Korviimme oli kantautunut suuren laivan koneiden hidas käynti mereltä päin. Tuulen suunta oli kuuntelulle epäedullinen.

— Siinä se nyt on.

Suuri musta kolossi tuli näkyviin merkkivalojen suunnalta. Sen piirteet selvenivät hetki hetkeltä, aluksen lipuessa äänettömästi meitä kohti. Kuin kummituslaiva sukelsi se esiin harmaasta yöstä, valon pilkahdustakaan ei siltä näkynyt.

Istuimme tuokion voimakkaan mielenliikutuksen vallassa ja muistimme tuskin hengittää, mutta se hetki oli lyhyt. Oli aika ryhtyä toimimaan.

Lähempänä meitä olevan lyhdyn luo päästyään kääntyi laiva oikealle, Westerön pohjoiskärkeä kohti. Nyt se oli varsinaisella rannikkoväylällä. Ylhäältä komentosillalta kuului kilahduksia ja kohta alkoi laivan kone jyskyttää harvassa tahdissa. Osittain veden pinnan yläpuolella pyörivän potkurin siivet alkoivat särkeä vettä.

— Moottori käyntiin. Ajamme sen sivulle.

Koneemme piti olla lähtövalmiina, mutta mitä vielä. Se oli ehtinyt jäähtyä ja jäykistyä lähtömerkkiä odotellessaan eikä kaikista bensiiniryypyistä, voimasanoista ja loitsuista huolimatta ruvennut käymään. Tunsimme moottorit ennestään, joten tämmöisen tapauksen varalta meillä oli purjeet valmiina. Nostimme ne ja lähdimme purjehtimaan laivan jälkeen, joka tällä välin oli kadonnut pimeyteen.

Alussa tuuli oli melkein laitainen ja nyt piristyneenä veti hyvää kyytiä Vesterön pohjoisniemeen asti, mutta siitä se heittäytyi enemmän vastaiseksi, joten meidän oli pakko jatkaa matkaa luovien. Täällä tuuli voimistui yhä, ja menestyksellisesti purjehdimme saksalaisen perässä.

Korviimme kantautui ankkuriketjun kolina. Pari luovia vielä, niin olimme sen vierellä ja kiipesimme köysitikkaita pitkin ylös kannelle. Laivalla oli sytytetty valot. Kiipesimme komentosillalle tervehtimään laivan kapteenia ja kohtasimme ensimmäisenä jääkäri Jussi Komosen, joka esitteli meidät kapteeni Petzoltille, kookkaalle, uljaan näköiselle meriupseerille, laivan päällikölle. Hänen vierellään seisoi Rönnholm, saaristolaisluotsi, joka oli tuonut tuon usean tuhannen tonnin vetoisen aluksen mereltä pimeässä kymmeniä kilometrejä matalikkojen välitse ilman muita johtolankoja kuin kompassi ja nuo pari himmeästi palavaa lyhtyä.

Tapasimme laivalla joukon tuttuja: Jussi Heiskasen, Kalle Kuokkasen, Viljo Laakson ja monia muita, joiden kanssa olimme joskus Lockstedtin leirikentällä hikeä valuen harjoitelleet paraatimarssia.

Lastin purkamistyö aloitettiin viipymättä. Suojaisen lahden poukamassa, sadan tai parin sadan metrin päässä »Equityn» — se oli laivan nimi — ankkuripaikalta, oli kymmenkunta moottori- ja soutuvenettä ollut valmiina hyökkäämään laivan ympärille ja kuljettamaan tavaroita maihin. Laivan höyryvinssit nostivat ruumasta konekivääreitä, kivääreitä, pistoleja, patruunalaatikoita, kk-vöitä, käsikranaatteja, moottoripyöriä, räjähdysaineita ja muita sotatarvikkeita. Veneet purkivat kuormansa pienelle laiturille, ja siitä ne siirtyivät maalle miesvoimin. Tätä kaikkea ei voitu suorittaa pimeässä, ja siksi oli työmaa pidettävä valaistuna.

Rannalla, synkän metsän reunustaman niemen kainalossa oli pienoinen aho, ja tälle aholle kannettiin kiväärinippu ja patruunalaatikko toisensa jälkeen. Roihuavan nuotion valossa ne järjestettiin keoksi, jonka mittasuhteet suurenivat nopeasti, niin että se muistutti pientä kukkulaa, kun kaikki tavarat olivat maalla.

Siihen mennessä oli keskiyökin jo kulunut. »Equityn» ruumanluukut suljettiin, nostopuomit laskettiin alas, valot sammutettiin, ja alus kohotti ankkurinsa lähteäkseen merelle.

Laivan mukana saapuneista kymmenestä jääkäristä jäi osa Westerölle, toiset samoin kuin loput sotatarpeetkin oli määrä laskea maalle seuraavana yönä pohjoisempana, mutta päiväksi oli aluksen oman turvallisuutensa vuoksi ehdittävä merelle ja pysyteltävä siellä, mahdollisimman lähellä Ruotsin aluevesirajaa.

Johtaja Vilhelm v. Essen Jepualta oli saapunut laivaan mukanaan luotsi, jonka tehtävänä oli viedä laiva seuraavalle purkamispaikalle. Rönnholmin asia oli enää saattaa laiva takaisin merelle, ja niin hän oli suorittanut tehtävänsä.

Kun sotatarvikkeet oli siirretty maalle ja laiva valmistautui lähtöön, lähtivät myöskin moottoriveneet paluumatkalle eri suuntiin, vieden mennessään lastin kivääreitä ja patruunia. Kun ryhdyin niiden joukosta etsimään venettä, joka noutaisi luotsin mereltä, kuten siitä oli aikanaan sovittu, oli osa veneistä jo mennyt ja toiset olivat niin kiinteästi lähtöpuuhissa, ettei heillä ollut aikaa juuri kuunnella puheitani. »Merrimacin» kone oli, kuten muistettaneen, epäkunnossa, ja Laaksosen moottoriinkaan ei voinut luottaa. Pari vesteröläistä venettä oli vielä laiturissa ja toiseen niistä tarrasin kiinni, kunnes sain sen omistajat taipumaan lähtöön; lähdin heidän mukaansa.

Westerön saari jäi kauas jälkeemme, sivuutimme merkkilyhdyt, joissa kitui nyt himmeä liekki, sekään tuskin näkyvä, sillä päivä jo sarasti sivuuttaessamme ne. »Equity», jonka vierellä ja hinaamana veneemme kulki, kääntyi pohjoiseen ja eteni hitaasti matalikkojen reunustamaa väylää pitkin merta kohti. Tuonnempana alkoi Stubbenin majakka häämöttää vasemmalla, ja jos venäläinen tähystäjä majakkatornissaan piti silmänsä auki, näki hän varmasti suuren höyrylaivan tummat piirteet valkenevalla merellä. »Equityyn» nähden sillä seikalla ei ollut merkitystä, sillä jos sanottu vartija olisikin huomannut hälyttää rannikon vartioveneet ja ne olisivat olleet lähtökunnossa, olisi se nopeakulkuisena jättänyt ne pian jälkeensä. Sen sanottiin voivan kulkea neljäntoista solmun nopeutta. Me moottorissa olijat olimme sitä vastoin huonommassa asemassa. Meille olisi voitu valmistaa lämmin vastaanotto palatessamme mereltä.

— Eikö luotsi jo tule? kysyimme kärsimättöminä.

Joku meni kysymään ja jäi sille tielleen. Jonkin ajan kuluttua sanottiin meille, että hetkinen vain, niin luotsi tulee.

Istuimme ja odotimme, mutta tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja merenkäynti paheni, niin että meillä oli piakkoin täysi työ hoidellessamme venettä. Se painui syvään aallon pohjaan, seuraava laine kohotti sen pikaisesti ylös pitkin laivan teräksistä kylkeä, niin että maali raapiutui moottoriveneen ylimmästä laudasta. Ellemme olleet vastaavan nopeita liikkeissämme, tarttui veneen laita jonkin teräslevyn reunan alle ja vene oli vaarassa kaatua tai täyttyä vedellä. Kun ponnistuksistamme huolimatta tuo suurenlainen moottorivene, joka ei ollut niinkään helposti hoidettavissa, oli kerran tai kaksi tarttunut kiinni ja sen laita painunut veden alle, alkoi olomme käydä kiusalliseksi.

Rönnholmia ei vain kuulunut, ja veneessä alkoi jo kuulua ääniä, että meidän oli jätettävä hänet laivaan ja palattava.

Jättäydyimme jälkeen pyytämällä ja saamalla lisää köyttä. Vene kulki nyt sopivan matkan päässä laivan perässä, mutta siinäkin oli omat vaikeutensa. Jokainen aalto tempasi veneen mukaansa ja kuljetti sitä verkalleen kulkevan laivan perää kohti, mutta ohjasimme sivulle ja väistimme törmäyksen. Aallon mentyä vene pysähtyi, mutta tällöin hinausköysi tempautui kireälle vetäen meitä seuraavan aallon mukana rajusti eteenpäin. Sillä oli haittansa, mutta käsivoimin saatettiin nykäisyä vaimentaa. Olimme jo rauhoittumassa, kun keksimme uuden vaaran. Hinausköysi pyrki aina löysälle tullessaan peloittavan lähelle höyrylaivan potkuria, aivan kuin jonkin erikoisen vetovoiman vaikutuksesta. Potkurin pyöriessä puolittain ilmassa, saattoi jokin sen siivistä siepata köyden mutkan mukaansa ja kietoa potkuriakselin ympärille, josta olisi ikävät seuraukset sekä laivalle että meille. Siitä alkoi uusi voimaa ja nopeutta vaativa työ köyden pysyttämiseksi erillään potkurista, ja aallokko vain suureni hetki hetkeltä.

Aika kului nyt entistä hitaammin, mutta lopulta meille ilmoitettiin, että luotsi oli tulossa. Siirryimme laivan viereen ja sopivalla hetkellä pudottautui luotsi onnistuneesti veneeseen.

Yöllä ankkuripaikalla hän oli vielä hyvin pirteä, mutta nyt, kun hänen vastuunalainen tehtävänsä oli suoritettu, oli vetokin lopussa. Sanomatta tuskin sanaakaan hän otti öljykankaisen pressun, kyyristyi sen alle veneen keulaan ja vaipui uneen.

Moottorin keula käännettiin etelää kohti. Myrskyksi kiihtynyt tuuli ja kylmä sade pieksivät kasvojamme, ja tukeva kalastajavene kulki eteenpäin aaltojen paiskomana, kunnes pääsimme lähemmäksi maita. Ei ollut todennäköistä, että venäläiset vartioveneet lähtivät liikkeelle semmoisella koiranilmalla, ja se oli jo pätevä lohdutus.

Loppumatkalla, kun mitään vaaraa ei enää ollut odotettavissa, kyyristyivät venetoverini öljytakkiensa alle nukkumaan, uskottuaan veneen ohjaamisen huostaani. »Moottori hyrräsi rauhallisesti kuin kissa uunin pankolla, mutta minua ei nukuttanut, sillä päässäni risteilivät ajatukset pitivät valveilla. Aselaiva, jonka tuloa pitkin kesää oli valmisteltu, jota viime päivinä oli hartaasti ja jännityksellä odoteltu, oli nyt käynyt ja sen matka Westerölle ja takaisin merelle oli onnistunut ilman pienintäkään rikettä. Erään niemen kainalossa olivat nyt aseet, ammukset ja muut sotatarvikkeet, ja laivan mukana tulleet jääkäritoverit vartioivat niitä. Iltahämärän tullen alkaisi niiden kuljettaminen mantereelle parhaillaan perustettavina olevien suojeluskuntien aseistamiseksi.

Rannikkokylistä, laajan Vaasan saariston eri osista, saapui Westerölle hämärän tullen moottoriveneitä, saivat kivääri- ja patruunalastinsa ja palasivat kotiseudulleen ennen aamun koittoa. Pääosan sotatarvikkeista kuljetti mantereelle kuitenkin laivue, jonka muodosti kolme tai neljä paikallista moottorivenettä, miehistöinä Emil Westerön luona asuva joukko.

Vielä saman päivän iltapäivällä, jolloin olimme nähneet »Equityn» savun häipyvän Pohjanlahdelle, lähtivät äskenmainitsemani moottorit yksi kerrallaan liikkeelle kylän rannasta, kiersivät saaren eteläkärjen ja laskivat asekätkön luona olevaan laituriin. Illan hämärtyessä kuormattiin veneet, ja pimeän verhotessa maat pantiin koneet käyntiin. Laivue lähti mannerta kohti. Viikien ja Westerön toimiessa luotseina.

Ajoimme Vassor-lahdelle ja edelleen Kyröjoelle sekä jonkin matkaa virtaa ylös. Olimme olleet useita tunteja liikkeellä, ennenkuin pääsimme sovitulle paikalle. Koneet pysäytettiin.

Istuimme pimeässä äänettöminä ja valppaina, virran kuljettaessa hiljalleen veneitä. Vain raskas tuulen humina kuului rantaruohikosta, muuten oli hiljaista.

Hieman jännittyneinä odotimme. Tuleeko ketään —? Ja ketä tulee —? Vihdoin kahisi ruohikko vierellämme. Sieltä ilmestyi musta alus, vene — ei, vaan tasapohjainen ruuhi, ruuhessa kaksi miestä. Äänettömästi meloen saapuivat miehet moottorimme viereen. Seurasi hiljainen keskustelu. Viik tunsi miehet.

Aseita alkoi siirtyä moottoriveneestä ruuheen. Veneen toiselle puolelle ilmestyi toinen ruuhi, lähistöllä niitä oli useita. Kaikki moottoriveneet piiritettiin samanaikaisesti, osa ruuhista odotteli vuoroaan. Vaikka työ koetettiinkin suorittaa äänettömästi, kuului silloin tällöin airon kolahdus, rasahdus, kun kiväärinippuja laskettiin veneeseen, ja hiljaista puhetta.

Tuskin oli montakaan minuuttia kulunut ensimmäisen ruuhen ilmestymisestä, kun veneemme olivat luovuttaneet lastinsa ja ruuhet toisensa jälkeen kadonneet. Annoimme virran kuljettaa veneitämme vielä hetken, ennenkuin koneet pantiin käyntiin, ja me lähdimme paluumatkalle. Vasta keskiyön jälkeen saavuimme takaisin Westerölle, söimme ja menimme nukkumaan.

Ennen seuraavaa hämärää siirtyivät moottoriveneet taas yksi kerrallaan asevarikon luo, saivat lastinsa hämärän tullen ja suoriutuivat matkaan. Tällä kertaa emme kuitenkaan menneet Kyröjoelle, vaan Maksamaan kylän rantaan, joka on noin viidentoista kilometrin päässä Vöyrin kirkolta. Lähestyimme maihinlaskupaikkaa niin varovaisesti, kuin moottoriveneillä yleensä on mahdollista, ollen joka hetki valmiina vaaran uhatessa häipymään merelle.

Talojen ikkunoista paistavat valot ilmaisivat kylän läheisyyden. Pysäytimme moottorit ja kuuntelimme. Hevonen hirnahti kylässä päin, samalta suunnalta kuului rattaiden kolinaa. Tulimme hiljaa lipuen rantaan. Rakennusten välissä näkyi rattaita ja hevosia ja vaiteliaita miehiä niiden luona.

Veneet alkoivat tyhjetä nopeasti, samalla kuin rattaat toisensa jälkeen täyttyivät ja katosivat kylätielle. Mihin aseet olivat matkalla? Sinne mihin edellisenä yönä ruuhiin siirretyt aseetkin olivat menneet. Niiden edelleen kuljettamisen olivat toiset järjestäneet, meille kuului niiden saattaminen tänne asti.

Kun veneemme olivat tyhjät, kuului maantieltä vielä jonkin aikaa rattaiden jyrinää.

Lähellä oleva talo oli Viikien koti tai sukulaistalo. Poikkesimme sinne kahville ennen paluumatkalle lähtöämme.

Iltapäivällä pantiin taas sama levy soimaan ja sitä jatkui, kunnes Westerön saarella ei enää ollut mitään vartioitavaa.

VI luku.

Lepoon ja huvitteluun ei aseiden kuljettajilta jäänyt montakaan tuntia vuorokaudessa. Yö yön jälkeen vietettiin veneessä tarkkaavaisina ja toimeliaina, ja osa päivästä kului seuraavan retken valmisteluun, joten, vaikka olimmekin nuoria ja karaistuneita, se kävi ajan mittaan rasittavaksi. Tähän asian puoleen ei nyt kuitenkaan ollut kenelläkään aikaa kiinnittää huomiota. »Sota vaatii kaikkien voimien jännittämistä» sanottiin ensimmäisissä suomeksi ilmestyneissä taisteluohjesäännöissä, ja koko maailma kulutti samaan aikaan voimiaan ja hermojaan runsaammin kuin sille olisi ollut terveellistä; meidän työmme oli vain pisara meressä.

Pääasia oli, että sotatarvikkeet siirtyivät Vesteröltä mantereelle, ja ne siirtyivät jatkuvasti kolmin neljin venelastein yössä sekä lisäksi aina väliin jokin ylimääräinen lasti, jonka moottorit eri puolilta saaristoa kävivät noutamassa.

Päivällä kulki silloin tällöin jokin venäläisten laivoista pitkin Vesterön rannikkoa asekätkön ohi, sivuuttaen sen melkein kivenheittomatkan päästä, ja aina kun isompi höyrylaiva ilmestyi väylälle, piti se varikon vartiomiehistön jännittyneenä, kunnes alus oli kulkenut ohi, sillä eihän tiedetty, oliko mahdollisesti tieto asekätkön olemassaolosta ja paikasta vuotanut ja levinnyt ryssän viranomaistenkin korviin.

Jotakin hajua ryssät olivat saaneet »Equityn» käynnistä nenäänsä, joskin kenties hyvin epämääräistä, sillä eräänä aamuna heti saksalaisen käynnin jälkeen oli äkkiä pantu toimeen hälytys. Vartiopaikoilla olevat sotilaat olivat juosseet hirveästi huutaen niemen neniin ja tähystelleet sieltä merelle päin. He olivat rauhoittuneet taas havaittuaan, ettei vaaraa ollut näkyvissä ja, vetäytyneet takaisin vartiotupiinsa.

Vain yhdessä tapauksessa lienee ryssien partio sattumalta yllättänyt aseiden kuljettajat. Kerrottiin, että pari kalastajaa — mistä rannikkokylästä, en muista — olivat eräänä yönä noutaneet Vesteröltä venelastillisen kiväärejä ja patruunia. Aamun koittaessa he lähestyivät mannerta paikalla, missä lasti oli suunniteltu vietäväksi metsään kätköön kuljetettavaksi sieltä edelleen miesvoimalla seuraavana yönä. Mutta samassa kun heidän moottorinsa keula kolahti rantakiville, huomasivat he ryssien partion kivääreineen ja niihin kiinnitettyine pistimineen lähestyvän pitkin rantaa. Kalastajat, jotka koko yön valvoneina ja aamukylmän kohmetuttamina olivat tähän saakka olleet liikkeissään kankeita, repäsivät nyt silmänsä auki ja saivat äkkiä ilmiömäisen ketteryyden jäseniinsä. He jättivät veneensä ja katosivat silmänräpäyksessä lähellä olevaan metsään, niin ettei partio, joka saapui kohta sen jälkeen paikalle, ehtinyt nähdä heitä edes vilaukseltakaan.

Partio näki veneen ja katsoi velvollisuudekseen ryhtyä sitä tarkastamaan, mutta nyt oli ryssien vuoro reväistä silmänsä auki: Venäläisiä kiväärejä ja patruunalaatikolta, joiden kyljissä oli saksankieliset kirjoitukset, koko venelastillinen ypö yksin autiolla rannalla. Siinä oli mysteerio, jota ei ollut helppo selittää. Saattoihan olla, että sotilaat olivat lukutaidottomia eivätkä tietäneet, että se oli vierasta kieltä, mutta yhtä kaikki.

Mikä tuli veneen ja sen lastin kohtaloksi ja aiheuttiko tapahtuma tutkimuksia laajoine pöytäkirjoineen vai pidettiinkö sitä yksinkertaisesti omituisena ilmiönä, ei ollut kertojan tiedossa. Noiden kiväärien ja ammuksien menetykseen rajoittuivatkin tappiomme, joten meillä ei ollut syytä masentua sen johdosta.

Marraskuun 8:nnen päivän tienoissa saimme metsänhoitaja Antti Huovinen ja minä kutsun Vaasaan, missä asessori Harald Bouchtilta saisimme tarkempia tietoja uusista tehtävistämme. Olivatpa ne minkälaatuiset tahansa, ei ollut todennäköistä, että palaisimme enää Vesterölle, ja siinä mielessä hyvästelimmekin jo. Lähdin vuorokautta aikaisemmin kuin Huovinen. Jäin eräällä aseidenkuljetusmatkalla tavaroineni, joita oli vähäinen reppu, mikä sisälsi henkilökohtaiset aseeni, Vassoriin, ja kuljin sieltä maanteitse osan matkasta hevosella osan jalan Vaasaan. Olisin tuskin muuten viitsinyt kävellä, mutta majatalon isäntä puolimatkassa kieltäytyi antamasta kyytihevosta sanoen, ettei hänellä ollut siihen velvollisuutta. Uhkaileminen nimismiehellä ja maaherralla ei tehnyt majatalon isäntään minkäänlaista vaikutusta, joten minun oli parasta lähteä vain talsimaan.

Matkalla tuli vastaani ja kulki ohitseni venäläistä sotaväkeä pienissä ryhmissä, jotkut jalkaisin, jotkut hevosella, mutta vaikka monet heistä olivatkin tärkeän näköisiä, ei kukaan kysynyt edes passiani.

Vaasassa vietin päivän tai pari asessori Bouchtin vieraana, hankin uudet jalkineet, koivunväriset pieksut, ja matkustin sen jälkeen etelään päin tavoitteena Helsinki. Helsinkiin tultuani minun oli etsittävä maisteri Elmo Kaila. Häneltä saisin lisäohjeita.

Antti Huovinen samosi jälkiäni pitkin Bouchtille seuraavana päivänä ja majoittui myöskin asessorin vieraanvaraiseen taloon. Kävimme isäntämme kanssa Vaskiluodolla tervehtimässä Stenholmia hovioikeudenneuvos Grönroosin huvilassa. Istuimme pienessä, lämpimässä ja kodikkaassa ullakkokamarissa tunnin tai pari ja kuuntelimme radiota.

Emme saaneet kuulla Lahden aseman esitelmää siipikarjan tai liikavarpaiden hoidosta emmekä myöhemmin jazz-musiikkia Savoy-hotellista. Itse asiassa ei radiosta kuulunut ensinkään inhimillisiä ääniä, ei edes koiran ulvontaa, vaan pelkkää yksitoikkoista piipitystä, yksinomaan morsenkirjaimia. Mutta tuossa merkkikielessä kuvastui koko ihmiskunnan silloinen hätä, koko maapalloa myllertävän sodan pauhu.

— Saksan päämajan tiedonannot, sanoi Stenholm kesken kuuntelunsa ja alkoi merkitä pääkohtia paperille.

Niiden yksityiskohdat ovat aikaa sitten häipyneet mielestäni, mutta pääsävynä oli tuo tunnettu:

»Von Westen Nichts Neues.»

— Ryssä huutaa niin jumalattomasti, sanoi Stenholm hetken perästä. — Kuuletkos —?

Korvillani oli toiset korvaläpät, ja vaikka en tuosta nopeasta ti-tii-ti-tyksestä ymmärtänytkään mitään, erotin heti ryssän huutavan äänen saksalaisesta. Se oli bolshevikkipropagandaa nähtävästi, sen saattoi tuntea äänen sävystä.

Kuuntelimme toistenkin sotaa käyvien puhetta, mutta ne olivat enimmäkseen kieliä, joita emme ymmärtäneet ja nekin salamerkkisanomina.

Hovioikeudenneuvos Grönroos itse, tyyniluonteinen, iäkkäänpuoleinen herrasmies, asui huvilan alakerrassa ja piti isällistä huolta Stenholmin mukavuudesta, hyvinvoinnista ja jokapäiväisestä leivästä.

Vaasassa oleskelu oli hyvin miellyttävää, mutta aika riensi, oli lähdettävä matkaan. Päätin matkustaa Helsinkiin Lehtokylän kautta. Lehtokylä on kotikyläni Muolaan pitäjässä Kannaksella, joten matkaan tuli joltinenkin mutka, mutta arvelin, että parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan. Minulla oli nimittäin ainoana matkatavarana reppu, jonka painoa kannatti koetella. Sen sisältönä oli yksiä alusvaatteita ja sukkaparia lukuunottamatta iso mauserpistoli, jonka olin saanut lahjaksi hylkeenpyyntitoveriltani J.W. Snellmanilta, iso browninki ja hyvä joukko patruunia näihin molempiin sekä parabellumiin, jota kannoin povitaskussani. Arvelin, että matkustaminen Tampereen— Riihimäen—Kouvolan—Viipurin kautta saattoi näiden matkatavaroitteni kanssa johtaa minut ikävyyksiin, sillä kerrottiin kaikenlaisten miliisi- ja vallankumouspartioiden tarkastelevan matkustajien matkalaukkuja löytääkseen niistä voita, jauhoja tai muuta ravinnoksi kelpaavaa. Suunnittelin siis matkani kulkevaksi Haapamäen — Jyväskylän — Pieksämäen kautta Savonlinnaan, Elisenvaaraan, Antreaan ja sieltä laivalla kotipitäjääni, jonne jättäisin liiemmät aseeni, tapaisin vanhempani ja nuoremmat veljeni ja sisareni ja sen jälkeen menisin Helsinkiin.

Matka Jyväskylään sujui vaikeuksitta, mutta sieltä ei vielä päässytkään rakenteilla olevaa rataa pitkin Pieksämäelle, vaan tullakseni Savon radalle oli minun ajeltava majatalokyydillä Keski-Suomen poikki Suonenjoelle. Onneksi eivät majatalon omistajat näillä seuduilla olleet vielä vapauttaneet itseään velvollisuuksistaan, vaikka jotkut katsoivat pitkään, että mitäs se mies oikein reissailee, ennenkuin antoivat hevosen.

Suomalainen työväestö oli jo niihin aikoihin alkanut liikehtiä ja tilanne maassa oli jotakuinkin sekasortoinen. Maaseutu oli näköjään rauhallinen, mutta lähempi tarkkailu osoitti täälläkin olevan käryä ilmassa. Keskustelu perheen tuvissa liikkui työväen lakoissa, väkivaltaisuuksissa viljan etsinnöissä, joita punaiset ainekset olivat bolshevikkien kanssa toimitelleet. Samalla alalla liikkui keskustelu myöskin isäntien kanssa iltapuhteella ennen maata menoa tai matkalla, milloin isäntä itse lähti kyytimieheksi.

Suonenjoelle saavuttuani sain kuulla, että sinä iltana junat vielä kulkivat, mutta ei seuraavana aamuna. Oli tulossa rautatielakko. Luovuin, siis aikaisemmasta suunnitelmastani ja nousin samana iltana junaan, joka jatkoi matkaansa vielä Mikkeliin, mutta ei sen edemmäksi. Mikkelistä toivoin pääseväni laivalla edelleen Karjalaan päin.

Sähköisyys, jännittyneisyys, joka väreili ilmassa maaseudulla, tuntui paljon voimakkaampana radan varrella. Suonenjoen asemalla ruokaili majatalossa illan hämärtyessä joukko asiallisen näköisiä, reippaita nuoria miehiä keskustellen päivän polttavista kysymyksistä, kuten huomenna alkavasta punaisten järjestämästä rautatielakosta ja muista vallattomuuksista. Täällä oli jo päästy niin pitkälle, että suojeluskunta piti yllä turvallisuuspartiota, ja sain sen käsityksen, että eräs läsnäolevista oli paikallisen osaston johtaja. Minuun, tuntemattomaan kulkijaan nämä nuorukaiset suhtautuivat luottamuksellisesti, ja heiltä sain tarpeellisia neuvoja matkani jatkamista varten.

Nousin myöhemmin huonosti valaistuun ja huolimattomasti lämmitettyyn kolmannen luokan vaunuun sateisena, kolkkona syysiltana ja saavuin iltamyöhällä Mikkeliin.

Seuraavana aamuna lepäsivät rautatiekiskot, veturit ja veturimiehet, niitä ei enää rasitettu painolla eikä työllä. Lakko ei onneksi ollut levinnyt laivaliikenteen alalle, joten laivat kulkivat Saimaalla kulkuvuoroillaan, ja niin matkustin vesiteitse ensin Lappeenrantaan ja sieltä toisella aluksella Joutsenoon. Laivoillakin puhuttiin politiikkaa, ja ennen Joutsenoon tuloa olin vähällä riitaantua erään työläisnaisen kanssa, koettaessani oikoa hänen käsitystään Suomen porvarien valtapyrkimyksistä. Eukko osoitti kuitenkin sen verran tahdikkuutta, että vältyimme ilmitappelusta, vaikkakaan en saanut kovin lempeitä silmäyksiä erotessamme laivarannassa.

Joutsenosta ajelin hevosella Antreaan ja sieltä laivalla pitkin Vuoksea Pölläkkälään, mistä taas hevosella kotiini Lehtokylään. Kotiseudulla, kuten koko Suomessa, elettiin kriisikautta. Kansa oli jakautumassa kahteen, toisilleen vihamieliseen leiriin. Huliganismi rehoitti kotietsintöjen, ryöstöjen ja murhien muodossa, joita toimittivat kommunistisen venäläisen sotaväen tukemat rikolliset ja höyrypäiset ainekset.

Kyläkunnittain oli maanviljelijöiden pakko muodostaa suojeluskuntia, jotka suorittivat öisin maanteillä partiointia estääkseen ainakin yksinäiset kulkijat tihutöistä ja hälyttääkseen asukkaat, jos jotakin sattui.

Lehtokylässäkin toimi sinne tullessani suojeluvartio, jonka partiointiin kylän pojat ottivat osaa neljästätoista viiteenkymmeneen ikävuoteen saakka. Veljeni Kustaa, joka silloin oli kuusitoistavuotias koulupoika, oli hankkinut Viipurista pari sotilaskivääriä ja kymmenkunta patruunaa Muolaan suojeluskunnalle, toinen niistä oli Lehtokylän suojeluskunnan hallussa, eikä heillä muuta aseistusta ollutkaan.

Viipuri oli kuten ennenkin toiminnan keskus. Siellä ei suinkaan ollut säästetty vaivoja yritettäessä hankkia aseita ja ammuksia ympäristön valkoiselle väestölle. Jääkäri Mata, joka oli keväällä tullut Björkölle »Merrimacin» mukana sen ensimmäisellä matkalla ja sieltä edelleen Vaasaan matkustajalaivalla, oli koko ajan toiminut Viipurissa. Tapasin hänet siellä poiketessani eräässä pienessä ja pimeässä huoneistossa lähellä Turun siltaa. Se oli voimistelu- ja urheiluseura »Reippaan» toimisto, ja seuran sihteeri U. Enqvist oli jonkinmoisena toimitusjohtajana. Mukavissa oloissa eivät viipurilaiset toimineet, eikä aseiden saanti ollut helppoa, sillä aseista, jotka »Equity» oli tuonut Pohjanmaan rannikolle, ei tänne asti liene saapunut yhtään, ne jäivät Pohjanmaalle. Ainoaksi keinoksi jäi ostaminen joko suoraan venäläisiltä sotilailta tahi välittäjiltä, jotka ostivat niitä edellisiltä. Tilannetta vaikeutti vielä se, että ryssät ja punaiset olivat Viipurissa erikoisen aktiivisia ja yrittivät pitää valkoisten toimia silmällä. Täällä välit kärjistyivätkin sittemmin ensinnä sille asteelle, ettei voitu välttää taistelua.

Matkustaminen Pietarin—Helsingin radalla marraskuussa 1917 ei ollut erikoisen nautinnollista, päinvastoin, mutta sen ohessa oli tilaisuus tarkkailla vallankumouksen humussa eläjää, vapaudestaan täysin siemauksin nauttivaa venäläistä sotaväkeä läheltä, liian läheltä.

Matkustin Viipurista yöjunassa, kolmannessa luokassa, etten olisi suurena porvarina joutunut tarkkailun kohteeksi. Vaunut olivat niin täynnä matkustajia, että se oli onnellinen, joka sai vallatuksi istumatilan ahtaaseen puristetulla penkillä. Kun asemavälin tai pari olin seisonut, aukeni minullekin tuo onni. Melkein kaikki matkustajat olivat venäläisiä sotilaita tai heidän seurassaan matkustavaa naisväkeä, vain pari muuta suomalaista istui siinä vaunussa. Ryssillä oli nyyttejä ja parseleita mukanaan, joten tila supistui senkin takia, ja ilma kävi hyvin raskaaksi. Ryssille tunnustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka he olivat vailla johtoa ja päällystöä ja kukin matkusti omia aikojaan, he käyttäytyivät kohtalaisen siivosti. Hyväntahtoisuus, toverillisuus ja kärsivällisyys oli lyönyt heihin leimansa. Ei kuulunut riitaa eikä tappelua, ei edes mainitsemisen arvoista kiroilemistakaan koko yön väsyttävästä seisomisesta huolimatta, joka tuli useiden osaksi. Miltä vaunu olisi mahdollisesti näyttänyt, jos se olisi ollut saumoistaan ratkeamaisillaan omista maanmiehistämme samanlaisissa olosuhteissa, jääköön kuvailematta. Ei silti, ettei nytkin tupakoimattomien vaunu olisi ollut täynnä tupakansavua, joka sekoittui rasvanahkan ym. hajuihin, ja etteivät pitkäviittaiset olisi leukailleet konduktöörille, joka tiukkasi heiltä matkalippuja. Koko ryssien lauma näytti matkustavan pommilla. Heillähän oli vapaus. Suomen valtion rautatiet saivat kustantaa kyydin.

Olin Vaasasta lähtiessäni saanut osoitteen, josta maisteri Kaila oli löydettävissä pääkaupungista. Kiipesin kapeita portaita ja tulin ovelle, jossa oli taulu:

»Uusi Metsätoimisto».

Odotellessani oven avautumista ihmettelin, miksi filosofian maisteri oli perustanut metsätoimiston — mikä oli saanut hänet kesken kaikkien kiireiden ryhtymään puutavarakauppoihin. Kesti hetken, ennenkuin ovi avattiin, joten minulle jäi aikaa pohtia sitä. Tultuani sisälle toimistoon setvisi pian, että vaikka tämän liikkeen puhelinkeskusteluissa, kirjeissä ja kenties sähkösanomissakin oli usein kysymys vaunulasteista, halkosylistä ja kuutioista, tarkoittivat nämä joko miehiä tai aseita, ja että todellista puutavaraa liike tuskin välitti juoksumetriäkään.

Oven aukaisi eräs neitonen, jonka katsoin kuuluvaksi »Metsätoimiston» henkilökuntaan. Huoneiston sisustus oli hyvin yksinkertainen, huonekaluja vähän. Jonkinlainen kirjoituspöytä tosin oli ensimmäisen huoneen nurkassa ikkunan vieressä ja sillä puhelin, mutta laskuja kirjoituskoneita, almanakkoja ei näkynyt. Toisesta huoneesta kuului hiljaista puheensorinaa. Neitosen ilmoitettua sinne, että täällä oli joku, joka halusi tavata maisteri Kailaa, ilmestyi viimeksimainittu ovelle.

— Terve Jussi, sanoi hän rientäen huoneeseen, ja hänen taakseen oviaukkoon ilmestyivät jääkärit Stenbäck ja Lankinen, joita en ollut tavannut sen jälkeen, kun erosimme kevätkesällä Iskmon niemellä. Myöhemmin, kun kuulumiset oli kerrottu sivumennen ja minut esitetty toisille liikkeen vakinaisille toimihenkilöille, maisteri Kaukovaaralle ja maisteri Sopaselle, jotka myöskin löytyivät tupakansavun sisältä sisemmästä huoneesta, siirryin Kailan kanssa asiaan, jota varten minut oli kutsuttu Helsinkiin. Kailan ehdotuksesta menimme hänen huvilaansa Kulosaareen ja vasta siellä syvennyimme teepöydän ääressä tähän kysymykseen.

Oli saatava välitön yhteys meritse Hiidenmaalle ja edelleen Jääkäripataljoona 27:ään Libauhun joko Helsingistä tahi Hangon seuduilta moottoriveneellä, ja sitä varten oli minulle lähetetty sana. Jos moottorivene saatiin kulkemaan esimerkiksi Bromarvin—Hiidenmaan väliä, saatettiin tätä tietä kuljettaa jääkäreitä ryhmä ryhmän jälkeen Suomeen. Hidasta se kyllä tuli olemaan, mutta jos se onnistui, kävi jääkärien paluu kotimaahan nopeammaksi kuin Pohjanlahden ympäri, ja samalla voitiin tuoda aseet mukana, mikä ei käynyt päinsä Ruotsin läpi matkustettaessa. Menomatkalla veisi vene Helsingin rouvien valmistamia joululahjapaketteja ym. tavaraa pojille Libauhun lähetettäväksi. Mitä arvelin yrityksen onnistumismahdollisuuksista?

Mitä osasin muuta arvella, kuin että ottaen huomioon asian tärkeyden oli ainakin yritettävä. Tosin epäilin liikenteen jatkuvaisuutta, sillä olimme melkein joulun kynnyksellä ja sen jälkeen tuli talvisydän jäineen ja ulvovine lumimyrskyineen.

Ryssillä tiedettiin olevan muutamia miinavöitä Suomenlahden poikki ja pitkin rannikoita, joiden sijoituksesta tuskin saataisiin tietoja. Vaikka moottorivene saattoikin onnellisesti kulkea näiden poikki tyynellä ilmalla, oli asianlaita toinen meren vyöryessä kuohupäinä. Kun sitä paitsi Suomen rannikolta oli lähdettävä ja sitä lähestyttävä ryssien vartioinnin takia vain öisin, saatettiin sattumalta kolhaista jonkin irtaantuneen, merellä ajelehtivan miinan sarvet kippuraan, mikä olisi tietenkin aiheuttanut äkkilähdön autuaitten metsästysmaille.

Tarvittiin tarkoitukseen sopiva moottorivene ja pari Suomenlahden rannikkoa tuntevaa miestä, sen jälkeen saatoimme ryhtyä lisävalmisteluihin.

Veneen hankinta ei Helsingissä tuottanut vaikeuksia. Meille tarjottiin heti erästä kalasumppua ja erästä kalastaja- ja luotsimoottoria. Kalasumppu oli hyvä monessa suhteessa, kannellinen, lujarakenteinen, myrskynkestävä, siinä saattoi asustaa pakkasilmoillakin, mutta se oli huomattavasti kalliimpi kuin luotsimoottori ja ui syvässä, joten miinavaara oli suurempi. Luotsimoottori, jonka lyhyen harkinnan ja koeajon jälkeen ostimme kymmenen tuhannen markan kauppahinnasta eräältä ruotsia puhuvalta helsinkiläiseltä luotsilta, oli myöskin tukeva merivene. Siinä oli kuten kalasumpussakin sekä purjeet että moottori. Se oli uusi, tilava, noin yhdeksän metrin pituinen ja leveä, korkeakeulainen, siinä oli sitä paitsi keulasta melkein perään saakka pingoitettava lujasta vedenpitävästä kankaasta valmistettu katos, jonka alla saattoi pysytellä kuivana rumallakin ilmalla.

Kuten sanottu, teimme kaupat veneen omistajan kanssa, mutta jätimme sen edelleen hänen hoidettavakseen siihen asti, kunnes tulisimme sitä noutamaan. Samanaikaisesti tiedustelimme miehistöä, mutta se ei ollut yhtä helppoa kuin veneen saanti. Helsingissä ja sen ympäristössä oli luonnollisesti tuhansittain tarkoitukseen sopivia miehiä, ja näiden joukosta olisi epäilemättä löytynyt pari tähänkin tehtävään ilomielin antautuvaa nuorukaista, mutta me emme voineet panna lehteen ilmoitusta avoimista paikoista. Oli käytettävä toista keinoa, tiedusteltava tunnetuilta jääkäriliikettä lähellä olevilta purjehdusseurojen jäseniltä yritykseen halukkaita ja sopivia huvipurjehtijoita. Mieluummin olisin lähtenyt merelle parin merielämän kovettaman ammattipurjehtijan, kalastajan tai merimiehen kanssa, sillä odotettavissa oli kaikkea muuta kuin päivänpaistetta ja leppoisia pasaatituulia, mutta valitettavasti ei semmoisia ollut kaikessa kiireessä löydettävissä.

Neuvottelujen ollessa vielä käynnissä eräiden urheilupurjehtijain kanssa matkustin Bromarviin, joka oli suunniteltu veneliikenteen päätekohdaksi Suomen rannikolla. Sieltä oli lyhyin tie Hiidenmaalle ja siellä oli satamaksi sopivan laajahkon lahden rannalla eräs kartano, jonka omistaja oli yritykselle suopea. Kartanon rannasta oli hyvä lähteä ja sinne hyvä palata.

Sain tarpeelliset suositukset ja lähdin matkustamaan varustettuna agronomi Perttilän passilla. Saavuin iltapäivällä noin seitsemän aikana junalla Tammisaareen, mutta tuossa pienessä sievässä kaupungissa ei löytynyt sijaa, jolle olisin pääni kallistanut. Ainoa hotelli, seurahuone, oli täynnä, ja kuitenkin minun oli jäätävä yöksi kaupunkiin, sillä ennen aamua en saanut kyytihevosta jatkaakseni matkaa Bromarviin päin. Illan sain kulumaan jotenkuten seurahuoneen ravintolassa, mutta sekin suljettiin määräaikana, ja minä jouduin siinä toimituksessa ovien ulkopuolelle. Oli jo talvi ja lumi peitti maat, eikä ollut erikoisen lämmin ilmakaan, joten käveltyäni tunnin tai kaksi ympäri pimeätä kaupunkia, päätin iskeä pöytään viimeisen lehteni ja niin kolkutin poliisikamarin ovelle. Selostin uniselle poliisille, joka tuli avaamaan, tilanteen, ja hän salli minun vetäytyä pitkäkseni eteisen penkille. Huone oli lämmin ja niin vaivuin sikeään uneen.

Aamulla heräsin siihen, että joku kolkutti ulko-ovelle. Poliisi, joka oli päästänyt minut sisään, tuli nyt päästämään kolkuttajan. Raotin silmiäni sen verran, että saatoin todeta tulijan myöskin poliisimieheksi ja käytöksestä päätellen edellisen esimieheksi. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski minua.

— Sparka ut honom, kuului äsken tulleen käsky, kun hyväsydäminen konstaapeli oli selostanut hänelle, miksi rumensin poliisikamarin eteistä läsnäolollani.

Esimies paiskasi oven kiinni mennessään peremmälle, ja inhimillinen poliisi, jota kohtaan tunsin syvää kiitollisuutta, alkoi ravistella minua olkapäästä.

Kello oli kuusi. Vedin päällystakin ylleni, kiitin ja lähdin. Tunnin kestävän aamukävelyn jälkeen näin seurahuoneen ulko-oven vihdoinkin olevan auki ja menin aamukahville.

Bromarvin matka oli kokonaan hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa, sillä henkilö, kartanon omistaja, joka minun piti tavata, ei ollut kotona. Hän oli matkoilla. Hänen paluustaan ei ollut tietoa, eikä ketään muutakaan henkilöä ilmaantunut, jonka kanssa olisin voinut neuvotella asioista. Palasin siis Helsinkiin.

Matkalla jouduin agronomina keskustelemaan erään majatalon isännän kanssa maanviljelyksestä hevosta odotellessani. Luulen, ettei hän saanut minusta kovin korkeaa käsitystä alan tuntijana, vaikka koetinkin olla vastauksissani mahdollisimman oraakkelimainen.

Palattuani Helsinkiin »Uuteen Metsätoimistoon» tapasin siellä miehiä, jotka myllersivät nurin tähänastiset suunnitelmamme, Gunnar v. Hertzen, joka viime tapaamisemme jälkeen oli ennättänyt palata takaisin Saksaan, oli taas Helsingissä Otto Bonsdorffin kanssa. Hänellä oli tehtävä ja sen toteuttamiseksi suunnitelma, joka ei paljoakaan eronnut meidän suunnitelmastamme. Aloite vain oli lähtöisin Jääkäripataljoonasta.

v. Hertzen oli saanut tehtäväkseen järjestää yhteyden moottoriveneellä Ahvenanmaan saariston ja Hiidenmaan välille. Kun Hiidenmaa oli silloin saksalaisten joukkojen hallussa, oli yhteys Hiidenmaan ja Libaun välille vaikeuksitta järjestettävissä. Ahvenanmaan—Turun liikenne arveltiin kaiketi myös saatavan aikaan.

Kerroin v. Hertzenille, mitä Helsingissä jo oli tehty samanlaisen suunnitelman toteuttamiseksi, mutta hän oli Otto Bonsdorffin kanssa ollut Turussa ja päässyt siellä järjestelyissään muutamissa suhteissa pitemmälle. Vene oli tiedossa, samoin luotsi, joka saattaisi meidät Kökarille ja sieltä Itämerelle, v. Hertzen pyysi minua liittymään heidän yritykseensä, ja kun kilpailevia yhtiöitä ei tälle linjalle kannattanut perustaa, luovuimme Kaila ja minä alkuperäisestä suunnitelmastamme. Vene jäi entisen omistajan hoidettavaksi toistaiseksi — ikävä kyllä, sillä se oli miellyttävä, merikelpoinen alus — ja minä liityin v. Hertzeniin ja Bonsdorffiin.

Kun heillä oli suunnitelmat selvät ja he lupasivat huolehtia retken valmistelujen yksityiskohdista, päätin matkustaa kotiini Muolaaseen, sillä joulu oli jo ovella. Meidän piti tavata joulukuun 27 p:nä Turussa.

Näinä viikkoina kärjistyi tilanne maassa nopeasti. Valkoisten ja punaisten välit kiristyivät kiristymistään. Sen saattoi myöskin kotiseudullani vainuta jo kaukaa. Päästyäni täyteen sullotuista vaunuista maan kamaralle Perkjärven asemalla vedin keuhkoni täyteen happipitoista ilmaa ja kävelin majataloon saadakseni hevosen Kyyrölään.

Tilaamani hevonen seisoi vihdoin majatalon portilla, kuskipukilla istui kuluneessa turkissa yksivakaisen näköinen ukon turrikas poltellen sätkäänsä. Joko hän ei arvioinut minua lainkaan herraksi, jolle olisi kannattanut olla säädyllinen, tahi jos hän sen teki, osoitti hän luokkatietoisuuttaan sillä, ettei vaivautunut edes vilkaisemaankaan minuun, vaan murahti arviokauppaa:

— Joks' työ ootta rees' —?

— Jo, vastasin.

— Nuoo! Mies nykäsi ruunaansa ja matka alkoi. Tein heikon yrityksen keskustelun aikaansaamiseksi metsätaipaleelle päästyämme, mutta kun ajaja ei vastannut, jatkui äänettömyys siihen asti, kunnes tuo kuudentoista kilometrin matka oli katkaistu.

Oli erikoisen miellyttävää päästä taas kotiin joulua viettämään siitäkin huolimatta, että ajat olivat rauhattomat. Veljistäni kolme oli maailmalla, mutta kotona oli vielä kaksi. Kustaa ja Antti sekä kaksi sisartani ja vanhempani.

Isäni, kansakoulunopettaja, oli iästään ja heikosta terveydestään huolimatta koettanut kotona olevien nuorimpien poikien kanssa tehdä kaikkensa kansan valveuttamiseksi kotipaikkakunnalla. 'Ylämaan kolkalla', joksi lähikyliä yhteisellä nimellä korkeiden harjanteittensa vuoksi sanottiin, olikin suojeluskunta kiinteämmin järjestetty kuin monella muulla paikkakunnalla, siihen lukeutui koko joukko nuoria miehiä.

Ollessani »joululomalla» pidin muutaman harjoituksen nuoremmille suojeluskuntalaisille koulun lähistöllä olevan lammen jäällä ja oppitunnin koulun käsityöhuoneessa muun muassa kiväärin käsittelystä ja lataamisesta.

Eräänä iltapäivänä ollessani naapuritalon isännän Benjam Moisanderin kanssa kyläpartiossa tuli veljeni Antti, neljäntoistavuotias koulupoika, hiihtäen ja tavoitti meidät.

Hän oli hengästynyt ja hänen ilmeensä oli poikkeuksellisen vakava, sitä paitsi oli hänellä reppu, joka sisälsi mauserpistolin ja patruunat.

— Isä ja äiti sanoivat, että sinun olisi parasta lähteä, sanoi Antti, kun olin kysynyt, mihin hän oli menossa, ja ojensi minulle reppuni.

— Kuinka niin —? tiedustelin.

Perkjärveltä oli soitettu naapuriimme Iholle, että sieltä oli lähtenyt kuusi hevoskuormallista punaisia aseistettuina Lehtokylään päin ja että he olivat uhanneet tulla riisumaan Ylämaan lahtarit aseista.

Tieto sotilaskivääristä ja kolmesta pistolista, joilla olimme ampuneet pari kertaa maaliin, oli huhun siivillä kulkiessaan tietenkin moninkertaistunut, joten punaisilla oli semmoinen käsitys, että Lehtokylän suojeluskunnalla oli kokonainen asevarasto.

— Mennään ensi kotiin, sanoin kuultuani mistä viima puhalsi.

Vanhempani arvelivat, että punikit tulivat noutamaan minua. Joku paikallisista punaisista oli saattanut salassa lähettää sanan täälläolostani, mutta minä arvelin, että vierailu koski koko talon miespuolista väkeä, ja kun emme voineet lähteä kaikki pötkimään karkuun pelkän puhelinsoiton perusteella, jäin minäkin kotiin.

Perkjärveltä oli Lehtokylään suorinta tietä kaksikymmentäviisi kilometriä, noin kolmen tunnin ajo, joten meille jäi aikaa harkita tilannetta.

Koko kylässä oli ampuma-aseita neljä, nimittäin ne, jotka olivat meillä, joten oli hyödytöntä kutsua koolle suojeluskuntaa odottelemaan punaisten tuloa. Isäni otti browning-pistolin, ja me pojat jaoimme muut aseet keskenämme.

Hämärän tullen livahdimme me kolme poikaa pihan laidassa olevaan lämpimään saunaan, katsottuamme ensin, ettei ketään ollut näkemässä. Emme sytyttäneet valoa, ettei tätä manööveriämme kukaan sattumaltakaan huomaisi, ja hiljaa supatellen asetuimme ikkunan ääreen pitämään silmällä tietä, joka johti kylään Perkjärven suunnalta.

Tarkoituksenamme oli turvautua laskelmiemme mukaan ainoaan vetävään keinoon siinä äärimmäisessä tapauksessa, että punaiset todella tulisivat ja ryhtyisivät murtautumaan koulurakennukseen, nimittäin tuliyllätykseen, joka kenties säikäyttäisi heidät pakosalle.

Oletimme, että punaiset ajaisivat hevosineen koulun pihamaalle ja pyrkisivät sisään. Sisällä ei avattaisi, jolloin he joko ryhtyisivät murtautumaan väkivalloin tai kiroillen poistuisivat — mikä oli tuskin luultavaa. Sillä hetkellä kun he ryhtyisivät väkivaltaan, me avaisimme tulen saunan ikkunasta ja eteisestä vihollisen sivustaan ja selustaan, kuten ohjesäännöissä sanotaan. Valkea hanki ja kuu tekivät yön siksi valoisaksi, että ammunnasta noin sadan metrin etäisyydeltä saattoi toivoa tuloksia.

Päärakennuksessa kävivät vanhempani ja siskot nukkumaan ja sammuttivat valot. Vallitsi hiljaisuus ja rauha. Me istuimme saunan ikkunan ääressä aseet ladattuina, tähystellen suuntaan, josta aseiden riisujien piti saapua. Ikkunasta näki noin kolmesataa metriä pitkin Rapamäen laelle nousevaa tietä.

Tunnit kuluivat. Kuu paistoi hyville ja pahoille, raskas tuulenhenkäys ravisti silloin tällöin lunta puista, mutta maantie oli autio eikä pihalla liikkunut ketään. Kello kahdentoista jälkeen järjestimme vartiovuorot, ja kaksi meistä vetäytyi pitkäkseen saunan lauteille, kolmannen jäädessä istumaan ikkunan eteen jakkaralle.

Tuli aamu. Mitään ei ollut tapahtunut. Oliko hälytys ollut väärä — pilantekoa? Ei. Seuraavana päivänä nähtiin Rapamäen alla, noin puolen kilometrin päässä koululta olevista jäljistä, että punaiset olivat todellakin tulleet, mutta vain siihen saakka. Siinä oli hevosia syötetty ja tupakoitu, sen näki heinätukoista ja natsoista hangella.

Lieneekö heillä ollut kylässä joku uskottu, joka oli tuonut tietoja, vai olivatko he täältä lähettäneet jonkun tiedustelemaan ja miksi he olivat pysähtyneet kylän laitaan, ei ollut sentään hankeen kirjoitettu. Joka tapauksessa he olivat tässä tarkistaneet kantaansa Lehtokylän aseistariisumiseen nähden, pyörtäneet hevosensa ja ajaneet pois, onneksi sekä meille että myöskin heille itselleen. Veljesverta ehti vuotaa liian paljon myöhemminkin.

Tämän luontoisia, levottomuuden ja turvattomuuden tunteita herättäviä tapahtumia sattui muitakin, sillä aseistamattomina olivat valkoiset suuremmasta lukumäärästään huolimatta punaisten armoilla. Perkjärven ja Kyyrölän seutu olivat punaisten pesäpaikkoja ja sieltä käsin he tekivät retkiään vangitakseen jonkun »lahtarin» ja ottaakseen tältä aseet takavarikkoon.

Eräänä päivänä saapui Lehtokylään Ihon taloon eräs tämmöistä retkeä pakoon päässyt pariskunta, tuomari Soini rouvineen, kalpeina ja järkyttyneinä. Ja jo ennen joululomalle saapumistani oli isäni ollut vähällä joutua punaisten väkivallan uhriksi. Tapaus oli seuraava:

Muolaan suojeluskunnan rahallista avustamista — aseiden hankintaa — varten, oli kutsuttu koolle yleinen pitäjäläisten kokous kunnantuvalle kirkonmenon jälkeen eräänä sunnuntaina. Tupa oli täynnä kansaa eri puolilta suurta pitäjää, ja kirkkomäellä oli hevosia aidanvieret täynnä, niiden joukossa kymmenkunta, jotka olivat tulleet Perkjärveltä reet täynnä punaisia.

Kokous alkoi, ja joku alusti kysymyksen määrärahan myöntämisestä pitäjän suojeluskunnalle. Sen jälkeen oli käytetty puheenvuoroja, muiden muassa puhui isävainajani määrärahan myöntämisen puolesta, jonka jälkeen hän istuutui paikalleen tuvan peräpenkille. Hetkistä myöhemmin tuli eräs Sormulan kylästä kotoisin oleva mies isäni luo ja kuiskasi hänen korvaansa, että hänen oli viisainta hävitä, sillä punaiset eteisessä suunnittelivat hänen murhaamistaan, ennenkuin tilaisuus oli lopussa. Sormulan mies oli kuullut heidän keskustelunsa.

Isäni käski hiljaa vierellään istuvan Antti-veljeni menemään hevosen luo, laittamaan se lähtövalmiiksi ja odottamaan. Poika lähti ja ukko jäi paikalleen, ottaen osaa kokouksen menoon, kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka hän nyt huomasikin itseensä kohdistetut petomaiset katseet ovensuusta päin. Joku tuttu valtuuston jäsen viittasi tulemaan kamarin puolelle keskustelun ollessa kiinteimmillään, ja kun isäukko meni, kuiskasi tämä hänelle, että hänen oli kiireimmiten lähdettävä. Isäni veti turkin ylleen ja käveli takatietä ulos.

Punaiset eivät olleet tunteneet veljeäni, joka oli vielä hento poikanen, eikä kukaan ollut kiinnittänyt häneen huomiotaan, joten hänellä oli hevonen valmiina, kun isäni saapui pihalle. Punaiset jäivät verenhimoisina pitämään silmällä ukon paluuta peräkamarista ja odottelemaan hetkeä, jolloin hän joutuisi heidän keskelleen kunnantuvan eteisessä. Heillä olisi riittänyt keinoja ja raakuutta ottaakseen vanhan miehen hengiltä sivumennen, ja tuntemattomia kulkureita kun olivat, ei koira olisi perään haukkunut. He olivat aseistetut ja he tunsivat olevansa herroja; nimismies ei ollut mitään heidän rinnallaan.

En tiedä miten suojeluskunnan määrärahoille kävi, mutta kun myöhemmin vihollisuudet alkoivat punaisten ja valkoisten kesken laajemmassa mitassa jäi kotipaikkakuntani punaisten haltuun. Vanhempani, veljeni ja sisareni olivat sitä ennen punaisten uhkan vuoksi siirtyneet Vuoksen pohjoispuolelle. Punnuksen kylän vanhan, harmaantuneen opettajan Matti Väisäsen punaiset saivat käsiinsä ja kiduttivat kuoliaaksi. Nämä tapahtumat sattuivat myöhemmin joulun jälkeen. Veljeni Aarnekin ilmestyi kotiin joulun kynnyksellä, viipyi muutaman päivän ja matkusti sen jälkeen Helsinkiin. Joulua vietimme kaikessa rauhassa, mutta miellyttävä kotonaoloni loppuikin siihen. Tapanina oli matkustettava Turkuun.

Veljeni Antti saattoi minut Perkjärven asemalle. Siellä erotessamme näin hänet viimeisen kerran. Hän kaatui pari kuukautta myöhemmin öisellä partioretkellä »Hämäläisen lentävään osastoon» kuuluvana valkoisten ja punaisten rintamalinjojen välisessä maastossa lähellä Kavantsaaren asemaa.

Matka Turkuun meni joten kuten Riihimäelle saakka Leninin poikien seurassa. Alkumatkalla sain seistä jonkin aikaa vetoisilla vaunun portailla, myöhemmin pääsin jo vaunuun sisälle ja ennen Riihimäkeä olin etuillut itselleni istumapaikan. Ryssän sotilaiden päätehtävänä näytti olevan lakkaamaton matkustaminen. Näki kuitenkin, että hupi ja hyöty kulkivat tässä käsi kädessä, sillä suuntaan ja toiseen kulkiessaan heillä oli mukanaan kaikenlaisia myttyjä. Pietarista he toivat Helsinkiin tavaraa, josta täällä oli puute, möivät sen ja ostivat taas semmoista, jolla Pietarissa oli kysyntä ja kovat hinnat.

Turussa sain huoneen asemaa vastapäätä olevassa miellyttävässä hotellissa. Seuraavana aamuna löysin Gunnar v. Hertzenin ja Otto Bonsdorffin. Sitä ennen totesin, että rautatiematkallani olin saanut ankaran nuhan. Tunsin väristyksiä ja väsymystä, jota en ollut tuntenut v. 1909 jälkeen, jolloin kärsin malariakuumeen koululaiva »Glenardilla» matkalla Delagoa-Baysta Newcastleen, Austraaliaan.

VII luku.

Joulukuun viimeiset päivät kuluivat matkavalmisteluissa, joihin en sairauteni vuoksi jaksanut sanottavasti osallistua, v. Hertzen ja Bonsdorff järjestivät melkein kaikki, nykyisen vuorineuvos B. Grönblomin ollessa heille korvaamattomana apuna. Hänen välityksellään ostettiin alus matkaamme varten, »Delfin» niminen, 54 jalan pituinen, 25 hevosvoimaisella Vickström-koneella varustettu, kannellinen moottori, joka oli rakennettu kuljettamaan matkustajia Turun saaristossa. Peräosaan kannen alle — salonkiin — mahtui noin 40 matkustajaa, kone oli keulassa ja kannella oli ohjaushytti.

Delfin oli vakava merivene, sen saattoi nähdä ensi silmäyksellä, ja sen me saimme myöhemmin todeta. Nyt oli alus vielä Crichton-Vulcanin laivaveistämöllä nostettuna maalle talvehtimaan, sen kone irroitettuna ja rasvattuna jossakin varastohuoneessa. Kun kaupat oli tehty, alkoi veneen kunnostaminen, jonka suorittivat Vulcanin miehet kaikessa kiireessä, sillä v. Hertzen antoi heille hyvin lyhyen määräajan.

»Delfinin» vierellä seisoi myöskin maalle nostettuina rivissä puolentusinaa laivaveistämön ryssille rakentamia moottoriveneitä, ja vaikka ostamamme alus olikin riittävän suuri tarkoitukseen, johon sitä aioimme käyttää, oli näissä aivan toiset mittasuhteet. Ne täyttivät sekä merikelpoisuuden, nopeuden, kauneuden että mukavuudenkin vaatimukset, ja asian näin ollen saattoi olla iloinen, että ne olivat maalla, sillä »Delfin»-parka oli semmoisen vierellä kuin kylän rakki susikoiran rinnalla.

Joulun jälkeen tulivat pakkasilmat, mutta Aurajoki virtasi vielä sulana. Pakkaset muistuttivat meitä talven tulosta ja niinpä varustimmekin mukaamme runsaasti lämpimiä vaatteita. Muiden muassa ostin lammasnahkaturkin ja nahkahousut — takki oli ennestään, peräisin Merenkurkun seuduilta. Turkin osto oli kenties parhain rahansijoitus minkä eläissäni olen tehnyt, sillä se oli hengenpelastajani pakkasilmoilla myöhemmin.

Kökarin luotsivanhin oli saapunut vuorineuvos Grönblomin kutsusta Turkuun viedäkseen meidät saarelleen. Kaikki matkalla tarvittavat välineet, eväät ja polttoaineet oli hankittu, ja olimme lähtövalmiita joulukuun 31 päivän iltana.

Vuorineuvos Grönblom, joka oli meitä kestinnyt ja hoivaillut kaikin puolin, oli katsomassa lähtöämme laivaveistämön rannasta vielä samana iltana. Oli pimeä, ja meidän oli työskenneltävä lyhtyjen valossa, nostaessamme alukseen viimeisiä tavaroita.

»Delfin» oli edellisenä päivänä työnnetty jokeen ja sen kone saatu rantaan saapuessamme paikalleen, mutta monttöörit eivät olleet ehtineet kokeilla sen käyntiä. Bonsdorff sai heidän avullaan moottorin lyhyiden ponnistelujen jälkeen käymään, köydet irroitettiin, »Framåt» sanoi luotsivanhin ohjaushytissä torveen, joka johti konehuoneeseen, ja vene alkoi nytkytellä Aurajokea pitkin merelle päin. Oli jännittävää nähdä, tultaisiinko meitä tarkastamaan ennen merelle pääsyämme ja miten siitä selviäisimme. Pimeän yön vuoksi ei meihin kuitenkaan kiinnitetty enempää huomiota. Meriliikenteen valvonta oli täälläkin nähtävästi vallankumouksen jälkeen herpaantunut. Pääsimme väljemmille vesille, sivuutimme Nauvon ja Korpon saaret ja tulimme merelle.

Valkeni sievä kuulakas talvipäivä, uudenvuoden päivä 1918. Laivaliikenne ei ollut erikoisen vilkas, mutta jokin pienempi alus, joukossa ryssän vartiolaivoja, tuli vastaamme silloin tällöin. Jos tämmöisiä ilmoja vain riitti, oli matkaaminen Itämeren poikki leikintekoa, joskin pari seikkaa antoivat aihetta huolestumiseen.

Aluksemme ei ollut niin tiivis, kuin olisi ollut toivottavaa. Se oli ravistunut ja vuoti melko pahasti, mutta saattoi toivoa, että vuoto jonkin ajan kuluttua lakkaisi, sillä olihan vene ollut maalla ties miten kauan. Toinen huolestumisen aihe johtui koneesta. Se kävi, mutta epätasaisesti ja perin heikosti. Se ei saanut itsestään irti läheskään sitä voimamäärää, jonka odotti 25 hevosvoimaisen moottorin kehittävän, sen kuuli käynnistä ja näki veneen hitaasta kulusta. Myyjä oli kehunut veneen kulkevan kahdeksan solmun nopeutta, mutta se kulki nyt noin viisi solmuväliä, jonka login avulla totesimme. Sitä ei enää voinut kutsua nopeudeksi, se oli jo hitautta, joka pani ajattelemaan. Kökarista oli Hiidenmaalle sentään 150 kilometrin taival, joten kahdeksan solmuväliä olisi merkinnyt kaikkein suotuisimmissa olosuhteissa noin kymmenen tunnin ajoa. Viiden solmuvälin nopeudella aika piteni vähintäin kuuteentoista. Viiden solmun alus, jossa on vielä korkea ohjaushytti kannella, ei pysty navakassa vastatuulessa kulkemaan eteenpäin muuta kuin matelemalla, ja jos tuuli kiihtyy myrskyksi, on hyvä, jos vene jaksaa pysytellä paikallaan. Pahinta oli se, että moottori saattoi myös milloin tahansa lakata käymästä. Toivoimme sentään, että Bonsdorff, joka moottorintuntijana otti sen hoidon vastuulleen, tutustuisi siihen pian ja saisi sen kesytetyksi toimimaan tahtonsa mukaisesti, jopa kiihoitetuksi sen jokaisen hevosvoiman vetämään rahkeitaan.

Iltapäivällä laskimme erääseen kapeaan, kallioiden reunustamaan lahteen Kökarilla, nousimme maalle ja seurasimme luotsia hänen kotiinsa, jonka vieraanvaraisuudesta nautimme seuraavaan aamuun asti.

Yöllä ilma huononi, muuttui hyvin myrskyiseksi, ja barometri oli seuraavana aamuna vielä hyvin alhaalla, mutta huhuttiin viestin saarella olostamme jo vierineen venäläisen linnoitusväen tietoon, joten päätimme aamuhämärässä siirtyä Kökarin eteläpuolella noin viiden, kuuden kilometrin päässä olevien neljän kaljun kallioluodon keskelle, suojaan uteliailta katseilta ja myrskyn voimalta. Toista olisi ollut asustaa luotsivanhimman lämpimässä ja siistissä kodissa, mutta turvallisuus ennen kaikkea.

Kökarin eteläpuolella, Itämeren laidassa, oli ryssien miinakenttä. Miinakentässä oli eräässä paikassa aukko, josta varkain pimeän tullen, vartijain nukkuessa, saatoimme pujahtaa aavalle Itämerelle, mutta me kolme komennettua jääkäriä emme olisi tätä veräjää löytäneet ja sen vuoksi liittyi »Delfinin» miehistöön vielä kaksi kökarilaista, nuoret kalastajat ja purjehtijat Eklund ja Nordberg.

Aamulla oli vielä pimeä, kun lähdimme matkaan miinakenttää ja Itämerta kohti saattajinamme luotsivanhin ja pari muuta Kökarin miestä. Delfinin moottori kävi kurjasti tuona tuulisena aamuna, mutta se kuljetti meidät sivumyötäisen avustamana lähimpään tavoitteeseemme. Tammikuisen päivän valjetessa olimme jo veneinemme piilossa luotojen välissä ja luotsivanhin tovereineen lähti paluumatkalle purjeveneellä, joka oli seurannut »Delfinin» hinausköydessä. Nuo miehet olivat ennenkin purjehtineet, sen huomasi heti heidän otteistaan, tavasta, jolla he käsittelivät venettään. Mielenkiintoista oli verrata ahvenanmaalaista venetyyppiä muiden Suomen rannikkoseutujen veneisiin. Tämä suolaisen meren vene oli leveä ja matala — laitoja näytti olevan vain nimeksi, kun Suomenlahden itäosassa, missä vesi on vähemmän suolaista, veneessä on jo korkeammat laidat ja se on kasvanut pituutta, edelleen Merenkurkun veneissä on jo toinen malli, se on solakka ja pitkä, korkealaitainen ja usein varustettuna irrotettavilla lisälaidoilla, vesi on siellä suolattomampaa kuin Suomenlahdessa, mutta täysin suolattoman jyrkkäaaltoisen Laatokan veneessä ei näytä olevan lainkaan pohjaa, vaan pelkkiä laitoja. Siellä sanotaankin veneen olevan viisi-, kuusi- tai seitsenlaitaisen, riippuen sivulautojen lukumäärästä. Laatokan kalastajavene on Metsäpirtin seuduilla 9—13 metrin pituinen, sen keula korkea ja terävä, semmoinen, joka vaikeuksitta pystyy halkaisemaan jyrkät aallot ja kulkemaan eteenpäin. Takilakin noudattaa Pohjanmaan ja Laatokan veneissä samoja periaatteita, niissä on kaksi sprii- eli raintapurjetta, kun taas suolaisella merellä näkee enimmäkseen veneitä, joissa on isopurje ja halkaisija.

Luotsin vene pääsi kallion suojasta vaahtopäisenä kuohuvalle merelle, sen jalusköydet tempautuivat kireiksi ja vahvasti kallistuneena se loittoni luovien Kökarin saarta kohti. Sinne häipyivät Eklundin ja Nordbergin omaiset. »Delfin» jäi odottamaan sopivaa lähtöhetkeä.

Meillä oli vielä päivä edessä, iltaan mennessä saattoi tuuli tyyntyä ja silloin, jos ilma oli muuten suotuisa, pujahtaisimme luotojen eteläpuolella olevan miinakentän läpi ja sen jälkeen oli vain ajan kysymys, kunnes Delfin laskisi Hiidenmaan rantaan.

Ylikoneenkäyttäjä Bonsdorff tarkasteli ja veivaili konetta, ruuvaili ja rasvaili sitä. Siinä oli yhtä ja toista korjattavaa, sillä monttöörit olivat tehneet hätäillen työnsä. Me toiset autoimme, kun hän apua tarvitsi, muuten pidimme vahtia ja keitimme ruokaa. Ruoanlaitto olikin toiseksi miellyttävintä askartelua kahden suhisevan priimuskeittiön ääressä, kun ulkona temmelsi talvinen myrsky — ensi sijalla oli tietenkin itse ruokailu. Meillä oli aineksia, mistä valmistaa maukas ateria, jopa useitakin: kokonainen siankinkku, perunoita, voita ja leipää rajoitetussa määrin, juustoa ja rautaisena annoksena nelikko silakoita, jonka ynnä perunat olimme ottaneet veneeseen Kökarilta lähtiessämme. Paistoimme siankyljyksiä, keitimme perunoita ja teetä. Sitten aterioimme kahden priimuskeittiön levittäessä miellyttävää lämpöä salonkiimme. Meiltä ei puuttunut pöytäkeskusteluakaan, siitä huolehti kyllä ylikonemestari, jolla oli ehtymätön lähde vitsejä, lystikkäitä juttuja ja sutkauksia, niin ettei kukaan päässyt happamelle tuulelle.

Lyhyen päivän valoisat hetket olivat pian ohi, tuli iltahämärä ja ilta, mutta tuuli ei lakannut ulvomasta. Ilmapuntari yhä vain laski ja tuuli vahvistui. Ei siis puhettakaan merelle lähtemisestä. Vaikkakin meillä oli kiire, sillä v. Hertzenillä oli eräs kirje Helsingiltä Saksan päämajaan, jonka oli laskettu joutuvan pikemmin perille tätä tietä, ei meidän auttanut muuta kuin alistua. Siinä kallion kupeessa maatessa ei ollut mitään hätää, meitä ympäröivät luodot särkivät aallokon ja lähin kallio suojasi tuulelta.

Myöhemmin illalla tuuli vasta yltyi riehuvaksi myrskyksi, jota kesti muutaman tunnin. Sen jälkeen ilma tyyntyi, ja me arvelimme sen jo asettuneen, mutta lyhyen tauon jälkeen tuuli palasi vastakkaiselta suunnalta ja alkoi jyskyttää »Delfinin» kylkeä kalliota vasten. Olimme ehtineet asettua levolle ja jättää liiat tamineet yltämme, mutta heräsimme tähän rynkytykseen, joka uhkasi tehdä veneestämme hylyn. Vedimme nopeasti myrskysaappaat jalkaan, öljytakin ylle ja ryntäsimme kannelle.

Siinä tuulen puolella ei alus voinut olla pitkään kärsimättä vaurioita. Se oli siirrettävä luodon vastakkaiselle puolelle, mutta miten? Jos päästimme irti ja lähdimme sauvomalla kuljettamaan »Delfiniä» luodon ympäri, otti tuuli sen haltuunsa heti köysien irrottua ja kuljetti sinne, kunne emme tahtoneet, ja muuten ei ollut liioin helppo saada sitä siirretyksi. Sen täytyi kuitenkin tapahtua. Kuljetettuamme veneen ankkurin myrskylyhdyn lepattavassa heikossa valaistuksessa louhikkoisen luodon poikki kiinnitimme sen kallion särmän taakse ja annoimme sen jälkeen Delfinin siirtyä ankkuriketjun varassa suojanpuolelle. Saimme rämpiä nelinkontin livettävillä, sateen ja sittemmin lumen kostuttamilla kallioilla tunnin tai pari, ennenkuin se oli tehty ja veneemme taas köytettynä vahvasti luotoon, joka oli ainoa kiinteä kappale, mihin turvautua. Oli ruvennut tuiskuttamaan lumiräntää. Yö oli kulunut jo pitkälle, ennenkuin pääsimme taas kannen alle. Kiehautimme saman tien aamuteen, jota myrskyn ulvontaa kuunnellessamme joimme tuopillisen tai pari.

Päivän tultua olivat meitä ympäröivät luodot valkoisen lumen kattamat. Täällä Itämeren laidalla tuli talvi myöhemmin kuin muualla Suomessa.

Tuuli oli heikentynyt ja lumentulo lakannut. Iltapäivällä oli jo kohtalaisen kaunista, ja näytti siltä kuin seuraava yö olisi sopiva lähtöön. Illalla tyyntyi ja taivaalla syttyivät kirkkaat tähdet.

— Nyt mennään. Moottori käyntiin, kuului käsky.

— Selvä, sanoi ylikonemestari.

Mutta niin selvä se ei ollut, moottori oli toista mieltä. Se ei lähtenyt, joten mekään emme lähteneet. Mikä sille lieneekään tullut, mutta tuntikausia työskenneltyämme meidän oli jätettävä se rauhaan. Välillä se lupaili ja kävikin paukuttaen jonkin kierroksen, mutta lopetti taas. Lopulta oli yö jo kulunut niin pitkälle, ettei enää kannattanut yrittää, joten menimme väsyneinä nukkumaan. Jos nimittäin olisimme lähteneet liikkeelle aamutunneilla, emme olisi ehtineet määräpaikkaamme Hiidenmaalle, ennenkuin pimeän tultua seuraavana iltapäivänä. Paikka oli meille tuntematon, majakkatulet eivät palaneet, eivät edes valot talojen ikkunoista saaneet näkyä merelle, joten maihin nousu olisi ollut pimeässä melkein mahdotonta.

Nukkumaanmeno oli yleensä hyvin yksinkertainen toimitus. Asianomainen kietoutui villapeitteeseen tai turkkiinsa, heittäytyi salongin penkille pitkäkseen varattuaan ensin kapokkityynyn päänalusekseen, ja alkoi kuorsata. Yhtä suoraviivaisesti tapahtui herätys ja se, joka ensinnä kavahti pystyyn, sytytti priimuskeittiön ja keitti aamuteen. Kun se oli valmis, nousivat toisetkin juomaan. Vettä oli käsiteltävä säästäväisestä sillä pieni vesitynnyri, jonka olimme varanneet, ei voinut riittää kovin pitkäksi aikaa.

Seuraavana päivänä riehui taas ulvova myrsky, joten matkalle lähtö ei voinut tulla kysymykseen, vaikka moottori silloin vuorostaan kävi. Saimme olla onnelliset, ettei se edellisenä iltana käynyt, sillä nyt olisimme keikkuneet parastaikaa kuohuvalla Itämerellä.

Melkein kokonaisen viikon pyörimme noiden luotojen keskellä, ja sillä ajalla meillä olisi ollut korkeintaan pari tilaisuutta sään puolesta lähteä liikkeelle, mutta näinä kertoina moottori teki tenän, ja molemmilla kerroilla nuo hetket olivat niin lyhyet, että myrsky olisi tavoittanut meidät puolimatkassa, jos olisimme lähteneet. Ruokavaramme alkoivat vähetä, olivatpa suoraan sanoen melkein lopussa, sillä jäljellä oli enää perunoita, kinkun luu — vielä kaluamatta tosin — silakkanelikko ja teelehtiä. Kökarilaiset nuorukaiset olivat sitä mieltä, että olisi ollut pistäydyttävä heidän kotisaarellaan noutamassa lisää evästä ennen Itämerelle lähtöä, mutta me kolme olimme vakavasti sitä vastaan. Näillä eväillä oli päästävä Hiidenmaalle, sieltä saisimme täydennystä.

Tammikuun 6 p:nä ilma kirkastui jo puolelta päivin, ilmapuntari kohosi, mieliala tuli toivorikkaaksi, ja moottorikin oli pirteä, Bonsdorff sai sen käyntiin milloin halusi.

Illalla ilma tyyntyi ja sää oli tasainen ja miellyttävä. Hetki oli lyönyt. Kello yksitoista alkoi matka. Moottoria oli pidetty lämpimänä, ja se vei meidät pois luotojen turvallisesta piiristä pimeälle merelle. Kalastajanuorukaiset olivat molemmat ohjaushytissä, heidän tehtävänään oli viedä meidät miinakentän toiselle puolelle silloisessa kokoonpanossamme, Bonsdorff piti huolta koneestaan ja v. Hertzen ja minä olimme muuten valmiina lentämään nuuskana ilmaan, jos »Delfin» sattui töytäisemään jonkin miinan arkoihin tuntosarviin.

Puhalsi heikko länsituuli ja vain vähäiset aallot liplattivat aluksemme kylkiä vasten. Tähti tuikahti taivaalla silloin tällöin.

— Hei tule mukaan nyt, Jussi, sanoi Gunnar, etsittyään pienen käärön laukustaan. Otto Bonsdorff oli jättänyt konehuoneensa ja liittynyt häneen.

— Joo, sanoin minä tietämättä mistä oli kysymys.

Astelimme »Delfinin» perälle. Siellä aukasi v. Hertzen käärönsä, jossa oli uusi leijonalippu. Suomen lippu, jota tosin ei ollut vielä vahvistettu.

— Nyt vedämme Suomen valtakunnan lipun »Delfinin» lipputankoon, sanoi v. Hertzen.

Juhlallisesti vedimme lipun tankoon. Sen tehtyämme huusimme yhdeksän kertaisen eläköön huudon, teimme kunniaa lipulle ja siirryimme tavallisiin askareisiimme.

Kului tunti — kaksi, jopa useampikin, ja kun vielä emme olleet räjähtäneet atomeina ilmaan, saattoi olettaa, että pysyisimme toistaiseksi koossa.

Kello viiden ja kuuden välillä seuraavana aamuna joimme teetä. Kukaan meistä ei ollut silmäänsä ummistanut sinä yönä, sillä arvelimme ehtivämme nukkua tarpeeksemme Viron rantaan tultuamme. Kuuden ja seitsemän välillä lakkasi kone äkkiä hytkyttämästä venettä, se oli pysähtynyt.

— Mikä tuli? huudettiin konehuoneeseen.

Ei vastausta. Menimme katsomaan ja tapasimme Bonsdorffin raskaan vauhtipyörän kimpussa.

— Kauanko luulet kestävän, ennenkuin se rupeaa käymään taas, kuului kysymyksemme.

— P—u sen tietää, tiuskasi Bonsdorff.

Uskoimme hänen puheeseensa, v. Hertzen jäi auttelemaan, ja minä kiipesin takaisin kannelle. Veneen vauhti oli nyt jo loppunut kokonaan ja se ajelehti tyyntyvässä länsituulessa sivu edellä. Aamu valkeni, päivä oli harmaa, meri autio.

Nyt tuli heikko tuulen henkäys idästä, piakkoin vähän vahvempi, ja »Delfin» rupesi ajelehtimaan länteen päin.

— Ei tee mitään. Emmehän ainakaan ajelehdi Suomenlahden miinavyöhykkeelle, jos kone on sanonut viimeisen sanansa, vaan Ruotsin rannikkoa kohti, pisti päähäni ajatus.

Samassa alkoi Delfin taas täristä, vesi vapisi sen rungon ympärillä, ja sivulta poistoputken suunnalta kuului karvaista pauketta. Kone oli taas saatu käyntiin. Hyvä juttu.

Kului vielä aikaa, ennenkuin sen käynti oli kyllin voimakasta voidakseen kuljettaa alusta eteenpäin. Sekin hetki löi, vene nytkytti harvassa tahdissa taas eteenpäin ja se ohjattiin alkuperäiseen suuntaansa.

Itätuuli alkoi vähitellen voimistua, ja sitä mukaa aallot suureta, mutta laskimme, että tämä tuuli oli vastatuulena meille edullinen. Hiidenmaata lähestyessämme ei tarvinnut pelätä aaltojen pirstovan venettämme rantapenkkaan.

Kone veti taas keskinkertaisesti ja puolelta päivin saatoimme toivoa jo näkevämme maata, sillä silloin olimme olleet yli kaksitoista tuntia liikkeellä. Ristnan niemen majakkoineen ei pitänyt enää silloin olla kovin kaukana. Itätuuli hidastutti kuitenkin kulkuamme. Se voimistui hetki hetkellä, joten kello kymmenen aikaan laineet vyöryivät jo pitkinä loivina harjanteina. Veti pilveen ja näköala tuli entistä rajoitetummaksi. Olin siihen aikaan peräsinvuorollani ja tähystelin hartaana eteenpäin, eteläkaakkoon, vaikka mitään ei tietenkään voinut vielä näkyä. Tuli pari entistä suurempaa harjannetta, väänsin peräsinratasta vasempaan, se tuntui hyvin köykäiseltä, vene ei totellut, vaan kääntyi päinvastaiseen suuntaan, vielä enemmän sivuttain tuuleen. Väänsin ratasta yhä rajummin. Se pyöri helposti vasempaan, mutta alus meni omia aikojaan kaartaen oikeaan. Peräsin oli vialla. Joko se oli pudonnut kokonaan pois, tahi rattaaseen johtavat teräsköydet olivat siitä irtaantuneet.

Tavallisissa oloissa olisi ensimmäisenä toimenpiteenä ollut pysäyttää kone, mutta se ei käynyt nyt päinsä. Siihen ei uskallettu koskea. Kun se kävi, piti sen antaa käydä, ettei se vihastunut ja lopettanut kokonaan.

Tutkimme ja huomasimme, että peräsin oli vielä paikallaan, Luojan kiitos, mutta vaijerit olivat irtaantuneet. Sillä aikaa kun »Delfin» teki ympyrää noin puolen kilometrin säteellä melkoisessa aallokossa, kenenkään sitä ohjaamatta, työskentelimme peräsimen korjauksessa. Se ei ollutkaan helppo asia, sillä päästäksemme käden ulottuville rengaspulteista, joissa vaijerin päät olivat olleet kiinni, oli jonkun ryömittävä ahtaasta luukusta matalaan, suippenevaan peräkomeroon.

Nordberg suoritti tämän tehtävän taitavasti ja huolellisesti maaten selällään epämukavassa asennossa peräkomerossa, jonne ei tahtonut miehen ohella enää saada myrskylyhtyä mahtumaan. Puolen tunnin työskentelyn jälkeen oli peräsin taas kunnossa. Miten monta ympyrää »Delfin» on sillä aikaa ehtinyt tehdä, jäi kiireessä laskematta.

Puolelta päivin oli näköala entistä rajoitetumpi, sillä itä oli ruvennut viskomaan lunta. Sitä tuli voimakkaan tuulen mukana suurina hiutaleina, niin ettemme nähneet kilometriäkään eteemme, vain parin kolmen laineen huipentuvat harjat samalla kertaa. Aaltojen suuruudesta päätellen olimme vielä kaukana maista.

Ilmapuntari laski nopeasti, se oli ollut laskussa jo aamuvarhaisesta alkaen, mutta nyt se näytti hakevan minimiään. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä riehui jo täydellinen myrsky ja lumipyry, meri kuohahteli levottomasti. Hiidenmaan rannikko ei vielä ollut ruvennut suojaamaan.

»Delfin» taisteli myrskyä vastaan koettaen itsepintaisesti jatkaa matkaa alkuperäiseen suuntaansa, mutta sen voimat olivat heikot, ja eteenpäin meno oli vastaavasti hidasta. Pimeä oli tulossa ja tilanne näytti uhkaavalta. Matkan jatkaminen umpimähkään maita kohti tällaisessa aallokossa oli onnenpeliä päivällä — yöllä se oli monin verroin vaarallisempaa. Toiseksi nähtiin selvästi, ettei Delfin pystynyt taistelemaan vallitsevan myrskyn kanssa, puhumattakaan siitä, mitä barometrin mukaan oli tulossa.

Olin Nordbergin ja Eklundin kanssa vakavasti sitä mieltä, että meillä ei lähestyvän yön kuluessa ollut mahdollisuutta päästä Hiidenmaalle, että välttyäksemme tulevana yönä joutumasta sukelluksiin, meidän oli käännettävä aalloille ja myrskytuulelle selkämme, annettava mennä myötätuuleen. Niin tekivät teräksiset kahden kolmen tuhannen tonnin aluksetkin joutuessaan hirmumyrskyyn, »Delfinille» se ei ollut mikään häpeä, sillä vain ajamalla myötäiseen meillä näytti olevan mahdollisuus pysytellä veden pinnalla huomisaamuun asti.

Mitään kirjallista tilanteen arvostelua — ei edes suullista — suoritettu. Pari sanaa ja päännyökkäys riittivät. Samassa astui hytin ovesta sisälle v. Hertzen. Selostimme hänelle mistä oli kysymys, mutta hän oli ennen kaikkea sotilas, eikä tahtonut kuulla puhuttavan perääntymisestä. Taistelua oli jatkettava.

Samassa kohosi etuvasemmalla musta vesivuori väitteemme tueksi, vyöryi peloittavana »Delfiniä» kohti ja melkeinpä ravisti sen sisukset sekaisin, jouduimme syvään aallonpohjaan ja seuraava korkea aalto uhkasi vyöryä ylitsemme. Käänsimme nyt myötätuuleen, niin kauan kuin »Delfin» vielä siihen kykeni, länttä kohti.

Kulku aaltojen mukana, niiden kanssa samaan suuntaan, oli paljon turvallisempaa. Konekaan ei rasittunut samassa määrässä kuin vastatuulessa, mutta tulisimmeko näkemään huomispäivän valkenevan — — — Nordberg ja Eklund pitivät sitä tuskin todennäköisenä. Meillä oli kyllä tilaa. Itämerta oli edessä lähemmäs parisataa kilometriä, ja veneemme hidas vauhti soveltui hyvin aaltoihin, mutta sittenkin. Barometri oli saavuttanut miniminsä, alemmas se ei voinut enää vajota. Tuuli ulvoi ja vihelsi Delfinin vähissä köysissä ja meri oli täynnä syviä rotkoja ja kuiluja. Kunniaksi veneellemme täytyy sanoa, että vaikkei se monessa suhteessa täyttänytkään sille asetettuja vaatimuksia, oli se hyvin merikelpoinen ja ui vedenpinnalla kuin ongenkupu.

Ilta pimeni emmekä enää nähneet muuta kuin valkeita sähiseviä aallonharjoja. Kello kuuden jälkeen illalla pysähtyi kone. Alus ei sen jälkeen ollut enää hallittavissa, se kääntyi vasen kylki tuuleen, keula etelään päin, ja alkoi ajelehtia laineiden mukana.

— Mikähän siellä nyt tuli —? kysyimme ohjaushytistä. Joku meni ottamaan selvää.

— Kone on pysähtynyt ja koneenkäyttäjä makaa tajuttomana sen vieressä, kuului ilmoitus.

Hän oli toki vielä hengissä, mutta niin pahasti merikipeä, uupunut nälästä ja valvomisesta, ettei eväänsä väräyttänyt häntä puhuteltaessa. Kone oli myöskin auttamattomasti lopussa. Yrityksemme sen käyntiin saamiseksi pienessä matalassa öljynkatkuisessa, hyppivässä ja heiluvassa keulakammiossa olivat tuloksettomat. Vedimme henkeämme kompuroidessamme sieltä salonkiin raittiimpaan ilmaan.

Koko päivään ei meillä ollut ollut aikaa valmistaa keittoruokaa ja kuiva muona, kuten leipä ja voi, oli loppunut, edellisen yön olimme valvoneet, päivä oli ollut rasittava ja hermoille käypä, niin että illan tullen olimme kaikki näännyksissä. Nordberg ja Eklund pysyttelivät peränpitohytissä, toivoen näkevänsä jonkin aluksen valon, aluksen, joka kenties pelastaisi meidät varmalta näyttävästä perikadosta, v. Hertzenin kanssa etsin perunasäkkiä, jossa vielä eilen illalla oli ollut puolen kappaa perunoita, mutta totesimme suruksemme, että ne olivat aluksen keinuessa vierineet kaikki pohjaveteen lattialaudoituksen ja kaarien välimaille, mistä niitä oli mahdoton onkia ylös. Oli siis pakko luopua perunankeittopuuhista, eikä ollut lainkaan varmaa, olisimmeko saaneet priimuskeittiön pysymään käynnissä sellaisessa ilmassa.

Koneen pysähtyessä lakkasi pumppukin toimimasta, ja pian alkoi kertyä vettä vuotavan aluksemme pohjalle. Aluksen kallistuessa ja keikahdellessa virtasi kölivesi puolelta toiselle solisten ja loiskuen pitkin kajuutan seiniä. Hetken kuluttua tämä kävi hermoillemme, sillä vesi lisääntyi nopeasti. Muuta keinoa ei ollut, kuin hakata lattialankkuihin kirveellä aukko, johon rautaämpäri mahtui, ja ammentaa vesi ulos. Välttyäksemme pitkästä kantomatkasta salongin ovelle ja rappuja ylös kannelle hakkasimme kyseisen aukon mukavuuslaitoksen lattiaan ja ammensimme nyt vettä yhdestä reiästä toiseen. Vettä ammentaessa tarvittiin kaksi miestä, yhdeltä se kävi liian hitaasti ja vaivalloisesti, eikä se ollut helppoa näinkään. Kurottautuessani siinä yhä uudestaan ja uudestaan koukkaamaan vettä keikkuvan aluksen pohjalta tunsin itseni merikipeäksi — pitkästä aikaa -—, mutta kainosteleminen ei auttanut. Luulen, ettei kukaan meistä selvinnyt sinä yönä meritaudista, vaikka kalastajatkin olivat ennestään merenkäyntiin tottuneita.

Saatuani v. Hertzenin kanssa enimmän veden ammennetuksi tuntui olo taas hieman turvallisemmalta, ja me vetäydyimme salongin penkille pitkäksemme. Kaksi myrskylyhtyä keikkui kattoon ripustettuina valaisten hämärästi salongin. Myrskyn pauhu huumasi meidät ja kylmä viima puhalsi sisään pienimmistäkin raoista, joita ei ennen ollut seinissä huomattu olevankaan. Tuli lepatti lyhdyissä uhaten sammua.

Olin vaipumassa unen horrokseen, kun ankara töytäys tuulen puoleiseen kylkeen sai ikkunat ritisemään ja keikautti »Delfinin» pahasti kallelleen. Seurasi ankara tärinä vesimassojen pudotessa kannelle päittemme ylle. Kavahdin jalkeille.

— Seuraava hyökyaalto voi särkeä ikkunat. Niitä oli vahvistettava jollakin. Etsimme sahan, nauloja ja vasaran ja tartuimme työhön. Tuuman laudat, jotka oli otettu matkaan kaiken varalle, olivat nyt hyvään tarpeeseen. Sahasimme niistä ikkunain tueksi sopivia kappaleita, leikkasimme tervatusta pressukankaasta ikkunan suuruisia paloja, panimme ne tuulen puolen ruutuja vasten ja niiden päälle laudat, joiden päät iskimme nauloilla seinään kiinni. Nordberg ja Eklund auttoivat vuoronperään tässä työssä, toisen heistä aina pitäessä tähystystä ylhäällä hytissä.

Työ oli tehty, voimat lopussa. Nääntyneinä vaivuimme taas penkeille pitkäksemme, kiedottuamme sitä ennen turkit ympärillemme. Lienee ollut jo puoliyö. Vaivuin uneen pauhaavasta myrskystä huolimatta, v. Hertzen makasi penkillä minua vastapäätä, Eklund peremmällä tuulen alapuolella kuten minäkin.

Heräsin valtavaan tärähdykseen ja sitä seuranneeseen ryskeeseen ja kolinaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt oltiin menossa, viimeinen hetki oli tullut. Suuri hyökylaine oli paiskautunut »Delfinin» kylkeä vasten, alus oli syrjällään, melkein kaatumassa kumoon ja tuulenpuoleisista ikkunoista oli kaksi keskimmäistä sirpaleina. Toisesta olivat vahvistukseksi laitetut laudat lentäneet iskun voimasta lattialle, toisesta vain puolittain.

Ikkunoista syöksyi vesi sisään kauhealla pärskeellä ja jyrinällä, toinen lyhdyistä sammui, ja kaikki näytti olevan vajoamassa syvyyteen.

Alus nousi pystyyn taas, raskas kone toimi tarpeellisena painolastina, lensimme ylöspäin aallon harjalle, ja tuuli humisi särkyneistä ikkunoista tuiskuttaen lunta sisälle. Olimme sentään vielä pinnalla. Kohosin jaloilleni, vesi loiskui pohkeisiini saakka.

v. Hertzen oli myöskin pystyssä, näin sen vielä palavan lyhdyn himmeässä, keikkuvassa valossa. Hän seisoi avoimen ikkunan kohdalla märkänä kuin uitettu kissa. Ei tarvinnut kysyä missä hän oli kastunut, sen näki kysymättäkin. Vettä oli tullut nyt alukseemme entisen lisäksi muutamia saavillisia ja huristen ja loiskahdellen se kulki pohjan kautta seinältä toiselle tehden veneen vaappuvaksi, mutta siihen emme nyt voineet kiinnittää huomiotamme. Aukko oli tukittava ennenkuin toinen samanlainen aalto ehti soluttaa siitä lisää vettä sisään.

Olin jotakuinkin heikoissa voimissa, mutta v. Hertzenin tila oli vielä kurjempi, sillä hän oli lisäksi aivan märkä. Edessämme oli kuitenkin työ, joka odotti suorittajaansa. Seurasi tunnin tai parin kestävä työskentely, kenties elämäni rasittavimmat työtunnit.

Oli sahattava lisää laudanpätkiä, pitempiä kuin ennen sahaamamme, ja vasaroitava ne entisten kera akkunoiden yli. Kun se oli tehty, alkoi veden ammentaminen, ja sitä tuntui riittävän vuosituhansiksi. Meitä oli siinä työssä kolme, yhden pitäessä hyödytöntä tähystystä ylhäällä ohjaushytissä. v. Hertzen ja minä olimme niin uupuneet, että sahattuamme pari lautaa poikki meidän oli pakko levähtää hetkinen, ennenkuin jatkoimme, vaikka perikato hyökylaineen muodossa sähisi tuon tuostakin kiukkuisena ammottavan ikkuna-aukon takana, lunta tuiskutti aukosta sisään, ja vesi aaltoili veneemme lattialautojen yläpuolella ja loiskui tyrskähdellen ylös salongin seinille.

Pariin kertaan yritti uusi hyöky lyödä puoliksi peitetyn ikkunan tukkeet käsistämme, mutta nämä aallot eivät sentään olleet kovin pahoja, ja lopulta oli työ suoritettu.

Pitkä talviyö kului siten taistellessa olemassaolosta. Koitti aamu, ja meillä oli vielä leuka vedenpinnan yläpuolella. Lumentulo oli lakannut, ja tuulikin kenties aavistuksen verran lientynyt, mutta aallot vyöryivät edelleen mahtavina, jyrkkinä vuorina, »Delfinin» keikkuessa ylös alas levottomassa ja epämääräisessä tahdissa. Ilmapuntari oli vielä niin alhaalla, kuin kojeen rakenne salli.

Miten pitkälle länteen olimme yön kuluessa tulleet, oli tuskin arvioitavissa, kenties sata kilometriä siitä, missä pyörsimme myötätuuleen kello kolmen aikaan edellisenä päivänä — tuskin enempää. Kuitenkin harhailivat katseemme koko ajan vain läntisellä taivaanrannalla, suunnalla, jolla tiesimme Ruotsin rannikon olevan, Saharan kulkijan tavoin, joka nääntyneenä ja janoissaan toivoo näkevänsä keitaan. Toiveemme eivät Luojan kiitos useinkaan hae tukea tosiseikoista, ja sellaisissa tilanteissa kuin tämä pieni toivonkipinä oli erittäin merkityksellinen. Silmämme eivät päässeet rasittumaan tuijottamisesta länteen, sillä siihen meillä oli tilaisuus noin silmänräpäyksen ajan suurempien aaltojen harjalla. Seuraavassa hetkessä olimme taas menossa kohti syvyyttä. Pikainen silmäys ulottui muutamien muiden aaltojen harjoille ja niiden takana näkyi horisontin alinomaa muuttuva murtoviiva, ei muuta.

Vähän myöhemmin alkoi barometri hiljalleen kohota, ja jo ennen puoltapäivää oli taivas aivan pilvetön ja tuuli heikentynyt, mutta aallot vyöryivät kuten ennenkin, ei kuitenkaan enää vihaisina, sähisevinä petoina.

Keitimme teetä ja nautimme viimeisiä eväiden rippeitä: kappaleen käristettyä kinkkua mieheen. Kaikki olivat taas koolla suhisevien priimuskeittiöiden ympärillä, ja mieliala alkoi virota. Kuluneena yönä olimme todenneet erään lohdullisen seikan, nimittäin että »Delfin» oli alus, jota kovakaan myrsky ei niin vain saanut sortumaan. Kun kone saatiin taas pyörimään, oli meillä hyvät toiveet päästä vuorokauden tai parin kuluessa Hiidenmaalle.

Moottoria ruvettiin panemaan käyntiin, mutta se tuntui nyt hyvin kankealta. Sitä täytyi vähän ruuvailla sieltä ja täältä, mutta ei kiirettä, kyllä se siitä vielä lähtee, ajattelimme.

Iltapäivällä tuuli tyyntyi kokonaan, taivas pysyi edelleen kirkkaana ja illalla syttyivät päittemme yllä miljoonat tähdet, joiden kirkkaudesta saattoi päätellä, ettei sinä yönä ollut myrskyä pelättävissä. Ilmapuntari vakuutti samaa. Yöllä vetäytyi taivas pilveen ja länsituuli alkoi kuljettaa meitä hiljalleen takaisin suuntaan, josta olimme tulleet.

Meni yö ja tuli aamu. Länsituuli saatteli meitä edelleen itään päin. Merenkäynti oli tasaantunut ja elämä muutenkin muuttunut rauhallisemmaksi. Iltapäivään mennessä oli moottori saatu taas siihen kuntoon, että sen piti ruveta käymään. Bonsdorff väänsi raskasta vauhtipyörää, kuului sirinää — siis sytytti, mutta sittenkään ei moottori ruvennut pyörimään. Vasta kahta tuntia myöhemmin suotiin meille ilo kuulla sen käyvän, ja se oli miellyttävää musiikkia, siinä oli rytmiä.

Nyt vain liikkeelle, mies peräsimeen, suuntana aluksi itä.

Bonsdorff lisäsi kaasua, me toiset, peränpitäjää lukuunottamatta, katselimme jännittyneinä ympärillä arvellen, että tuuliajolla olo oli nyt päättymässä, ja hyvä asia se olikin, sillä juomavesitynnyri oli jo melkein tyhjä. Jollemme päässeet maihin vuorokauden tai parin kuluessa, olimme vaarassa kuolla janoon kuin torakat.

Saatuaan lisää kaasua alkoi kone hyristä voimakkaammin, sen käynti kuulosti hyvältä ja sykähdytti sydäntä, mutta epäilys lorvaili vielä siinä äärellä. Jaksaakohan se vetää, kun kytkin työnnetään kiinni —?

— Nyt varovasti. Älä vedä yht'äkkiä, pyrimme neuvomaan ylikonemestaria kuin pelokas rouvashenkilö linja-auton kuljettajaa.

Bonsdorff työnsi hiljaa kytkintä eteenpäin, irroitti sen, työnsi taas eteen ja irroitti — vene alkoi liikkua koneen voimasta ja kääntyi hitaasti. Uudistettuaan saman tempun moneen kertaan, lisäten samalla kaasua, jätti Bonsdorff lopulta kytkimen kiinni.

Ihme. Kone ei seisahtunut, vaan kävi — ja myötätunnolla ja lämmöllä me seurasimme sen ponnistelua sen moraalisena tukena. Alus kääntyi myötätuuleen, ja sen jälkeen ei koneparan työskentelyn pitänyt olla raskasta, mutta vanhuksen voimat loppuivat sittenkin. Heikon, noin kymmenkunta minuuttia kestäneen ponnistelun jälkeen se sai hengenahdistuksen, yskäisi kerran tai kahdesti ja sen jälkeen vaikeni. »Delfin» ei enää totellut peräsintä, vaan kääntyi poikki-tuuleen ja jatkoi ajelehtimistaan.

Se oli meille pettymys, mutta malttakaahan, ajattelimme, jos kerran moottori pystyi kulkemaan lyhyen ajan, saatiin se vielä pystymään pitempäänkin juoksuun, kun se on oikein kunnossa. Nuoruus on toivorikas. Saattaa olla mahdollista, ettemme malttaneet olla lausumatta kirpeätä arvostelua »Delfinin» koneen laadusta ja Crichton-Vulcanin miehistä, jotka sen olivat koonneet, jopa aluksen entisistä omistajistakin, jotka olivat kaupanneet meille semmoista törkyä. Oli taas jo iltapimeä ja voimamme olivat lopussa, joten lopetimme työt vetäytyäksemme levolle. Seuraavana päivänä oli jatkettava.

Länsituuli saatteli meitä jonkin matkaa kiihtyen ajoittain navakaksi vihuriksi, mutta talttui taas ja antoi puhevuoron itätuulelle, joka tuli ankarana puhurina. Itätuuli kiersi pohjoiseen — vastapäivään, ennustaen huonompaa ilmaa, barometri oli samaa mieltä. Sen neula kallistui myrskyn puolelle. Ilma kylmeni ja lämpömittari näytti pakkasasteita, tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja laineet kasvoivat.

Huomattuamme, että moottori ei kyennyt meitä ainakaan ensi hätään saattamaan turvaan meren myrskyiltä, olimme kahdesta yhteen naulatusta lankusta rakentaneet maston, johon, puolitankoon, vedimme Saksan laivastolipun — v. Hertzenillä oli semmoinenkin mukanaan — merkiksi ohikulkeville siitä, että olimme merihädässä.

Pohjoistuuli kehittyi myrskyksi, joka ei tosin voimassa ollut tammikuun seitsemännen päivän myrskyn veroinen, mutta silti »Delfinille» vaarallinen. Alustamme paiskeltiin taas ylös, alas ja sivuille, laineet iskivät sen tuulenpuoleista kylkeä vasten, olivat keikauttaa sen kumoon, ja jyristen putosi aallonharja silloin tällöin kannelle. Olimme siihen kuitenkin jo tottuneet, joten se ei tehnyt meihin sanottavampaa vaikutusta. Puolitangossa liehuva Saksan lippu lepatti hätäisesti ankarassa tuulessa, lepatus muuttui paukkeeksi tuulen kiihtyessä, ja seuraavana päivänä oli lipusta enää riekaleet jäljellä. Se oli kastunut, jäätynyt ja murtunut.

Muutimme kuivat sukat jalkaamme, lisäsimme vaatetta ja napitimme turkkimme huolellisesti, sillä pakkanen alkoi tehdä elämän kolkoksi salongissakin. Kuljimme nyt etelään päin — lämpimiä leveysasteita kohti — eikä meillä voinut olla mitään sitä vastaan, sillä loittonimmehan samalla kauemmaksi Suomenlahden miinavyöhykkeiltä, mutta juomaveden puute alkoi huolestuttaa. Nälkäkuolema ei »uhannut vielä välittömästi, sillä silakkanelikko oli melkein kokonaan jäljellä, joskin silakat olivat ilman leipää nautittuina hirveän suolaisia ja lisäsivät vain janoa. Pakkasen kiristyessä olisi tehnyt mieli kiehauttaa teetä vähän useammin, mutta siitä oli luovuttava. Kun vielä olimme muutaman tunnin velloneet pohjoismyrskyn kynsissä, ilmestyi uusi tekijä, joka, vaikka aluksi näytti saattavankin meidät perikatoon, pelasti oikein sovellettuna henkemme.

Keskiyöllä alkoi »Delfin» keinua yhä hurjemmin. Se kallistui pahasti aallon heittäessä ja nousi hitaanlaisesti jälleen pystyyn. Vähitellen kallistumiskulma suureni, muuttui peloittavaksi. Tuntui siltä, kuin painolasti, moottori, olisi siirtynyt kannelle. Kävi selville, että aluksen painopiste oli tosiaankin siirtymässä katolle, ja siitä aiheutui kiikkeryys.

Aaltojen roiskuttama vesi oli jäätynyt ja vähitellen muodostanut jääkuoren kannelle, ohjaushytin ja koko, aluksen vedenpinnan yläpuolella olevan osan ympärille, ja tämä jääkuori tuli hetki hetkeltä paksummaksi ja painavammaksi. Oli vain ajan kysymys, milloin »Delfin» tuli sille asteelle, ettei se enää välittänyt pysytellä pystyssä, vaan käänsi kölinsä taivaan lintujen levähdys-.» paikaksi. Mutta se vaara oli aikanaan torjuttava.

Puettuina öljytakkeihin ja aseistettuina kirveillä lähti kolme miestä kannelle särkemään jäätä. Kolmannen pidellessä myrskylyhtyä aloitimme työn kannelle johtavan portaan ja ohjaushytin ympäriltä, missä oli mahdollisuus pidellä toisella kädellä kiinni jostakin. Jatkoimme sen jälkeen peräkannelle päin, missä kirvesmiehen oli ryömien edettävä, luja köydenpää solmittuna vyötäisille. Se oli hengenvaarallista jäisellä, liukkaalla, keikkuvalla ja aaltojen huuhtomalla kannella. Onneksi eivät hyökylaineet vyöryneet niinä hetkinä »Delfinin yli», joten työ onnistui, joskin se vaati aikaa ja ponnistuksia. Jonkin ajan kuluttua oli alus taas huomattavasti vakavampi ja luottamuksemme sen merikelpoisuuteen palannut.

Jäätä särkiessään pisti joku meistä sitä palasen suuhunsa ja todettuaan, ettei se ollut suolaista — hänelle olivat kouluajan kemiantunnit palautuneet mieleen — ilmaisi havaintonsa tovereilleen, jotka ottivat tiedon vastaan tyydytyksellä. Kattila täytettiin jään kappaleilla ja pantiin tulelle. Siitä lähtien ei meiltä puuttunut juomavettä, sillä jäätä katolla riitti, jäi tähteeksikin. Vesi ei ollut tosin parasta lähdevettä, siinä oli kirpeä maalin maku. Maalatusta pinnasta irrotessaan otti jääkappale hiukan maalia mukaansa. Sokeri olisi kylläkin tuon vähäisen sivumaun peittänyt, mutta siitä herkusta oli enää muisto jäljellä.

Kun meillä nyt oli ehtymätön vesivarasto — talvi oli vasta alussa — keitimme silakoista suolan pois ennen ateriaa, sillä muuten niitä oli ajan mittaan mahdoton syödä. Ruokalajit eivät tästä lähtien enää vaihdelleet, vaan sekä aamiaisena, päivällisenä että illallisena oli säännöllisesti keitettyä vettä ja keitettyjä silakoita maalin maulla höystettynä. Säännöllisyys saattaa kyllä olla hyvä asia, mutta tässä se kävi yksitoikkoiseksi.

Salonkiimme tunkeutuva pakkanen pyrki jäädyttämään veden lattialautojen alapuolella ja teki lattian liukkaaksi niin että sillä oli vaikea liikkua kompastumatta. Tätä tapausta silmälläpitäen oli mukaamme varattu säkki suoloja; lankuille ripoteltuna suola piti ne sulana, mutta kostea suola vuorostaan pureutui saappaisiimme pitäen nämä jatkuvasti epämiellyttävän kosteina. Vastamyrkyksi tähän oli meillä onneksi säkillinen sukkia, tarkoitettuna joululahjoiksi pojille Libauhun. Sukat menivät nyt hyvään tarpeeseen. Kalvoimme esiin kuivat uudet villasukat, kaksi, kolme paria tarpeen mukaan jalkaamme, kun ne olivat kosteat, ja se tuntui suurenmoiselta. Ilman tätä ylimääräistä sukkavarastoa olisivat jalkamme varmaankin paleltuneet tällä matkalla.

Pohjoistuuli väsyi aikansa raivottuaan, seurasi tyyntä, ja pakkasta ja sen jälkeen taas heikko läntinen, mutta »Delfin» matkasi edelleenkin sivu edellä, sillä moottoria emme vielä olleet saaneet käymään. Bonsdorff oli päättänyt suorittaa täydellisen, useita vuorokausia kestävän korjauksen ja korjaustyö oli täydessä käynnissä. Sillä aikaa, kun meillä taaskin oli myötätuuli, päätin v. Hertzenin kanssa turvautua purjehtimiseen. Ei tosin ollut muuta kangasta, kuin suuri tervattu pakkasen kangistama tavarapeite, eikä se näyttänyt lupaavalta, mutta mikään ei estänyt yrittämästä, joten siitä päätimme laatia purjeen. Jos saimme »Delfinin» edes tottelemaan peräsintä myötätuulessa olisi sekin jo hyvä asia.

Naulasimme pressun toisen laidan nupinauloilla kiinni lankkuun, jonka tehtävänä oli toimia raakapuuna, köytimme sen alakulmiin jalusköydet ja hissasimme purjeen aikaisemmin pystyttämäämme mastoon kalastajanuorukaisten virnistellessä epäuskoisina puuhillemme. Siinä se oli, musta kuin merirosvolaivan purjeet, eikä se ollut suuri suhteessaan »Delfiniin», mutta mitäs siitä. Tuuli oli sillä hetkellä heikko, mutta hetken kuluttua oli tulossa vahvempi puuska. Kun vahvempi puuska oli ohi, olivat tuulentupamme menneet sen mukana.

Tavarapeite repesi risahtaen keskeltä kahtia, sen alaosa putosi kannelle ja repaleinen yläosa jäi kahisten repsattamaan raakapuuhun. Jätimme sen siihen SOS-merkiksi.

Itämeri oli tammikuussa v. 1918 tosiaankin autio. Ei purjetta, ei höyrylaivan savua, ei moottorialusta. »Delfin» yksin piti merta hallussaan, tai oikeastaan päinvastoin »Delfin» oli meren armoilla. Päivästä päivään tiirailimme kaikkiin ilmansuuntiin näkemättä muita elollisia olentoja kuin merilintuja ja silloin tällöin veneen lähellä molskahtavan hylkeen. Viimeksimainitun toivoimme joskus saavamme ampumamatkan päähän ja pidimme tuntikausia pistoli kourassa sen liikkeitä silmällä. Sen ampuminen ei olisi kuitenkaan meidän nälkäämme lieventänyt, sillä tuskinpa se kuolleenakaan olisi jäänyt niin pitkäksi aikaa vedenpinnalle, että olisimme saaneet saaliin korjatuksi talteen. Haavoittuneena se olisi hävinnyt silmänräpäyksessä. Hylkeenliha olisi muuten lihapulliksi valmistettuna ollut herkkua pakkaspäivinä, joten vaikka ei voitanekaan väittää, että olisimme vesi kielellä noita eläinparkoja väijyneet — se olisi vaatinut liian voimakasta mielikuvitusta, sillä musta kiiltelevä hylkeenpää sivuille pistävine viiksineen ei juuri lihapullalta näytä — oli hylkeenpyytäjävaistomme täysin hereillä. Saattaa olla, että joku meistä laukaisi pistolinsa kerran tai pari vedenkoiraa kohti, mutta enemmän vain mielialan kohottamiseksi ja saadakseen vaihtelua yksitoikkoisuuteen.

Ensimmäisinä päivinä merellä, kun pelastamismahdollisuudet olivat yksi toisensa jälkeen häipyneet akanoina tuuleen, valtasi Kökarin nuoret miehet alakuloisuus, mutta me kolme jääkäriä, jotka lähes kolme vuotta olimme olleet kotoista kylpyä vailla ja toisinaan viikkokaupalla kulkeneet paitaa vaihtamatta maailmansodan kahinoissa, olimme jo siksi pinttyneet, että nytkin voitimme koti-ikävän.

Nuorukaisten surumielisyys haihtui kuitenkin, kun olimme selostaneet heille hieman jääkärifilosofiaa, ja mieliala oli siitä lähtien ruokapöydässäkin huumorin kyllästämää. Otto Bonsdorff oli edelleenkin taitava höystämään mauttomia keitetyltä silakoita jutuillaan ja sukkeluuksillaan.

Eräänä päivänä keksi Nordberg kinkun luun, joka jo melkein kaluttuna oli pantu syrjään. Seurasi herkkuateria, jopa parikin, joka käsitti liha- eli luulientä ja särjettyjä kinkunluun kappaleita, joissa vielä repsatti jokin lihansäie tai jänne. Kaksi öljykeittiötä oli tupruttanut savua jo parin viikon ajan salonkiimme. Olimme käsitelleet öljyisiä koneosia, ja peseytyminen oli saippuavarastostamme huolimatta ollut harvinainen tapaus, joten tähän mennessä olimme muuttuneet kasvoiltamme tummaihoisiksi. Jos joku syrjäinen olisi ollut katsomassa aterioimistamme, en ihmettele, jos hän olisi kuvitellut näkevänsä jonkin nälkään nääntymässä olevan afrikkalaisen rodun rippeet kaluamassa lähetyssaarnaajan luita.

Kinkkuluun löytö aivan kuin lisäsi energiaamme ja parina kolmena päivänä työskentelimme entistä tarmokkaammin moottorin ääressä. Elimme vieläkin toivossa, että moottori perinpohjaisesti korjattuna rupeaisi käymään ja kuljettaisi meidät jonnekin kiinteän maan kamaralle.

Tuulet olivat viimeisten kymmenen vuorokauden aikana olleet hyvin vaihtelevat, ja kun koko ajan olimme ajelehtineet niiden mukana yötä päivää, väliin hitaasti, väliin nopeammin, emme tietäneet lähimainkaan millä leveys- ja pituusasteella olimme. Sen verran kuitenkin saatoimme arvata, että olimme lähempänä Itämeren itä- kuin länsirantaa, sillä länsituulet olivat olleet vallitsevina. Kenties olimme venäläisten rannikkonsa suojaksi laskemien miinakenttien lähellä, miksei niiden yllä.

Moottori oli purettu kappaleiksi melkein perustuksiaan myöten, sen sylinterit tarkastettu, puhdistettu ja kunnostettu ja kaikki taas saatu paikoilleen. Raskaiden moottorinosien käsittely ahtaassa, keikkuvassa keulakomerossa oli ajoittain vaatinut keskitetyt voimamme, mutta työ oli nyt tehty. Olimme työskennelleet myöhään iltaan ja jatkaneet varhain aamulla, sillä pakkanen ei suosinut uneliaisuutta. Tammikuun 16 p:nä kello kuuden aikaan olivat johdot taas paikoillaan ja ylikoneenkäyttäjä sanoi:

— Nyt, pojat, kone on kunnossa. Kun aamiainen on syöty, panemme moottorin käyntiin ja ajamme suoraan Libauhun.

— Pannaan se heti pyörimään, ehdotti joku.

— Syödään ensin.

Kaikilla oli edelleenkin sammumaton nälkä, joten kokoonnuimme keitettyjen silakoiden ääreen ilman erikoista intoilua, sillä ruokalaji oli ennestään tuttu. Päivä alkoi sarastaa, joten Nordberg pistäytyi kannelle tähystelemään.

Hän jäi silmänräpäyksen ajaksi tuijottamaan eteensä. Saattoiko hän uskoa silmiään. Sitten hän päästi huudon, joka sai meidät pudottamaan silakkamme ja hyökkäämään kuin päättömät ulos kannelle.

— Maata näkyvissä.

Huudahdus vaikutti teatraaliselta, aivan kuin jostakin poikien seikkailukirjasta lainatulta, mutta siitä huolimatta olimme keskellä jäistä todellisuutta.

Edessämme häämötti lumen peittämä kallio, tuulen alapuolella, ei kovinkaan kaukana aluksestamme. Koko yön puhaltanut länsituuli oli nostanut joltisenkin aallokon ja painoi meitä nyt aaltojen mukana maata kohti. Riemumme oli rajaton. Sen vallassa me hypimme, huusimme ja touhusimme aivan tarpeettoman ripeästi unohtaen silakat jäähtymään. (Ne maistuivat kylminäkin myöhemmin). Nyt oli saatava moottori käyntiin, muuten ajautuisimme noille kallioille, joita vastaan laineet pirstoutuivat. Onni, että se oli kunnossa, ei tarvinnut muuta, kuin ottaa edessä olevasta niemestä suunta ja ajella pois johonkin lahteen, missä oli mahdollisuus maihinnousuun.

Kone ei käynyt. Ei pukahtanutkaan, joten sen saimme jättää laskuista pois ilman muuta.

Sillä aikaa, kun moottoria veivailtiin, panin Nordbergin kanssa tukon trasselia rautaämpäriin, kaadoimme päälle petrolia ja sytytimme tuleen. Näin valmistettua kirkkaasti tuulessa loimuavaa soihtua heiluttelimme keksin nenässä suuressa kaaressa, joten sen täytyi näkyä kauas, sillä oli vielä aamuhämärä. Äsken havaitsemamme kallion oikealla puolella näkyi nimittäin maa jatkuvan etäisyyteen ja sillä taholla, ei kovin kaukana, saattoi kiikarilla erottaa tornin, joka muistutti merikorttiin kuvattua Ristnan majakkaa. Olimme siis oikealla tolalla, tuulet ja aallot eivät olleet paljon erehtyneet, vaan tuoneet meidät kymmenvuorokautisen pyörittelyn jälkeen oikeaan paikkaan. Kun nyt vain moottori rupeaisi käymään, ajattelimme, sillä muuten ruhjoutuu »Delfin» tuota kallionientä vasten.

Kun pääsimme selville siitä, ettei moottorista nytkään ollut apua odotettavissa, aloimme jo valmistautua uimaan haaksirikkoutuvasta aluksesta, pelastaaksemme henkemme aallon huuhtelemalle paadelle. Miten se niissä voimissa, turkit yllä onnistui, sen saisimme nähdä aikanaan. Maa oli edessämme ja me tunsimme kaipausta päästä keinumattomalle pohjalle.

Mutta kohtalo ratkaisi asian toisin, ei varmaankaan halunnut nähdä meitä uimassa semmoisissa tamineissa. Virta otti »Delfinin» huostaansa ja kuljetti turvallisen matkan päässä niemestä sen ohi ja eteläpuolitse pitkin Hiidenmaan rannikkoa. Mikään ei soveltunut meille sillä hetkellä paremmin.

Mainittua majakkatornia sivuuttaessamme oli jo selkeä päivä, mutta siitä huolimatta poltimme petrolia ja trasselia rautaämpärissä herättääksemme huomiota, ja samassa tarkoituksessa laitoimme tervatun pressun puolikkaasta lipun puolitankoon. Teimme yleensä kaikkemme vakuuttaaksemme majakkaväelle, että olimme todella merihädässä ja avun tarpeessa.

Tuuli, joka nyt oli tyyntymässä, kuljetti meidät kilometrin tai puolentoista etäisyydestä majakan ohi, joten emme saattaneet sivuuttaa sitä niin, ettei meitä olisi huomattu. Ajelehdimmehan siinä majakkaväen nenän alla monta pitkää tuntia. Aallokko ei olisi enää estänyt työntämästä venettä, pientäkään, vesille, jolla meidät olisi voitu noutaa maihin. Alussa uskoimme niin tapahtuvankin, joten silakka-aamiainen menetti kokonaan vetovoimansa, sillä tuolla majakalla saisimme toki ruisleipää, jota emme olleet maistaneet kymmeneen päivään, keitettyjä perunoita, teetä ja sokeria. Mutta »pilvet on pilviä» ja »haaveet on haaveita», kuten runoilija sanoo, ja niin olivat nämäkin. Meidän oli palattava mauttomien silakoiden ääreen — saimmepa keittää niistä vielä toisenkin aterian, mutta se syötiin pitkin hampain katkeralla mielellä.

Olimme sivuuttaneet majakkatornin, jopa kaksikin, ja virta alkoi kuljettaa meitä loitommaksi rannasta Hiidenmaan ja Saarenmaan väliselle lahdelle. Maat näkyivät puolikaaressa pohjoisen ja idän puolella. Tuuli heikkeni heikkenemistään, lopulta oli aivan tyyni. Epäilys alkoi itää, mutta toivo ei ollut tyystin kadonnut. Iltapäivällä tuli tuulenpuuska maalta päin. Se voimistui ja alkoi kuljettaa meitä hämärtyvälle Itämerelle. Maa häipyi näkyvistämme. Mielialasta »Delfinillä» ei sillä hetkellä ollut paljoa jäljellä. »Joka vanhan muistaa, sitä tikulla silmään», joten jääkööt toistamatta ne puheet, jotka niinä vuorokausina kohdistettiin veljeskansamme majakkahenkilökuntaan ja noissa torneissa istuviin saksalaisiin vartiomiehiin.

Iltatuuli puhalteli koko yön, tosin laimeasti, taivas oli kirkkaassa tähdessä ja meren yllä leijaili autereinen hämy. Ilmapuntari pysytteli ylhäällä, mutta lämpömittarin elohopea sen sijaan vetäytyi viiva viivalta alaspäin.

Nukuimme minkä itsekukin saattoi kylmältä, pidimme vuorotellen tähystysvahtia ja poltimme silloin tällöin petroliin tai bensiiniin kastetun trasselitukon rautaämpärissä. Tulen loimun täytyi näkyä kauas joka suuntaan, mutta mistään ei tullut apua. Silloin tällöin meitä ihmettelevää hyljettä ja vesilintuja lukuunottamatta ei Itämerellä näyttänyt olevan yhtään elollista olentoa, ei laivaa eikä venettä, vaikka olimme aivan rannikon edustalla.

Seuraavana päivänä ei enää maata näkynyt, heikko tuuli virisi silloin tällöin, muuten oli enimmäkseen tyyntä ja autereista. Laihtuneina ja mustina kyyhötimme öljykeittiöiden ympärillä, joista toinen oli jo melkein aikansa elänyt, ja elätimme sisuamme hirtehishuumorilla. Ruumiin ravintona oli edelleen keitetyt silakat. Tieto maan läheisyydestä loi kaikesta huolimatta jonkinmoisen turvallisuuden tunteen; jotakin saattoi tapahtua, joka auttaisi meidät kuivalle maalle.

Päivä kului hirmuisen hitaasti, mitään ei tapahtunut, eikä aluksemme matkannut mihinkään suuntaan ainakaan tuulen kuljettamana. Konettakin yritimme houkutella käyntiin, mutta se oli turhaa, joten lopulta teki mieli ottaa vasara ja takoa se kappaleiksi.

Hämärtyi ja taivaalla syttyivät kirkkaat tähdet, heikko luoteistuuli alkoi kuljettaa meitä Saarenmaan pohjoisrantaa kohti. Toivon kipinä alkoi taas itää rinnassamme. Itsesäilytysvaistomme, elämänhalu, kaipaus päästä maalle ja saada ruokaa: leipää, maitoa, perunoita, puuroa, voita, voimistui sikäli, kun poskemme kapenivat ja silmämme painuivat kuoppiinsa. Kaipaus ei rajoittunut yksinomaan ruumiinravintoon, elämän materiaaliseen puoleen, mutta ne ajatukset pyrkivät olemaan hallitsevina.

Kuu nousi ja sen valossa saattoi nähdä kauas. Emme saaneet unta silmäämme, vaan valvoimme odotellen, sillä aloimme aavistaa jotakin olevan tulossa.

Keskellä yötä tuli Saarenmaan luoteisniemi näkyviin kapeana juovana kaakossa, aamupuolella yötä olimme jo lähellä rantaa ja sivuutimme erään majakkatornin, josta vastattiin valomerkkeihimme. Kun ei sieltä kuitenkaan aamuun mennessä ilmestynyt venettä, oli jotakuinkin yhdentekevää, vilkuttivatko he vai olivat vilkuttamatta.

Selitys, joka v. Hertzenille oli jälkeenpäin tehty, että muka kaikki saaren vartio- ja päivystysveneet oli vedetty maalle jäiden takia ja sen tähden meille ei voitu lähettää apua, vaikka meidät huomattiinkin, ei mielestäni ole riittävä, sillä soutuveneitä oli kumollaan majakoiden luona, ja niillä olisi ollut tilaisuus vaarantamatta pelastushenkilökuntaa noutaa meidät maalle tai ainakin tulla katsomaan, mikä oli hätänä. Rannikkoasukkaat, virolaiset, selittivät, että he olisivat tulleet avuksi, elleivät saksalaiset olisi kieltäneet vesillä liikkumista ampumisen uhalla.

Koko aamuyön roikkui »Delfin» muutaman kilometrin päässä Saarenmaasta kulkeutuen verkalleen Hiidenmaan ja Saarenmaan välistä Soelon salmea kohti. Aamulla oli ajoittain peilityyni, ajoittain virkosi tuulenpuuska suunnalta tai toiselta. Emme saattaneet olla kauempana kuin kahden kolmen kilometrin päässä rannasta, vaikka silloin arvioimmekin matkan ainakin puolta lyhyemmäksi. Tehdäksemme kaikkemme henkemme pelastamiseksi laitoimme airot lankuista ja koetimme niillä soutaa rantaa kohti. Ne olivat raskaat ja kömpelöt, mutta kun lujasti ponnistimme, alkoi »Delfin» kääntyä ja kulki Saarenmaalle päin. Emme vielä kumminkaan hurranneet riemusta, sillä meno oli hidasta ja matkaa edessä pitkälti. Puolen tunnin soudun jälkeen oli meidän pakko lepuuttaa airoja, sillä nyt vasta oikein huomasimme, miten heikoiksi olimme käyneet. Sydän jyskytti raskaasti, hengästytti ja jäseniä hervotti. Levätessämme tuli heikko tuulenviri maalta päin ja kuljetti meidät muutamassa hetkessä kauas taaksepäin, starttikuoppiemme toiselle puolelle. Nyt katsoimme, ettei hyödyttänyt ponnistella, ja nostimme airot kannelle.

Maalta päin lähestynyt viri jäi pysyväiseksi ja kuljetti meitä edelleen loitommaksi rannikosta, jossa kynsin hampain tahdoimme riippua kiinni.

— Lasketaan ankkuri, ehdotti v. Hertzen.

— Yritetään vain, vastasin.

Emme tietäneet, miten syvä sillä kohdalla oli, emmekä liioin, miten pitkä »Delfinin» ankkuriketju, mutta päätimme kokeilla.

Toiset olivat kaikki sillä hetkellä alhaalla salongissa ja konehuoneessa, mutta katsoimme voivamme selviytyä urakasta kahteen mieheen. Irroitimme ankkurin siteet, v. Hertzen oli valmiina pudottamaan sen, minä tartuin ketjuun, jonka kietaisin kerran pollarin ympäri voidakseni laskea sitä tarpeen mukaan.

— Anna mennä.

Kuului polskahdus, vesi roiskahti ilmaan ja ankkuri sukelsi syvyyteen. Päästin ketjun juoksemaan ankkurin perässä, hiljensin ja pysäytin välillä nähdäkseni, oliko se hallittavissani, ja totesin, että se oli. Päästin nyt paljon rohkeammin toivoen, että ankkuri pian ottaisi pohjaan, mutta sen meno vain kiihtyi kiihtymistään, nahkarukkaseni savusivat ja käsiäni alkoi polttaa. Huomattuani, että ketju aikoi ryöstäytyä käsistäni, ponnistin voimani pysäyttääkseni sen solumisen, mutta se oli myöhäistä. Ketjun pää huiskahti rukkasten! läpi, ennenkuin aavistinkaan ja oli tuota pikaa näkymättömissä. Seurasimme v. Hertzenin kanssa poreiden kohoamista pinnalle kohdalla, mihin ketjun pää oli kadonnut. Voi sanoa, että ankkuri ulottui kyllä pohjaan, mutta ketjun toinen pää ei ulottunut Delfinin kannelle, siis se oli toisesta päästä liian lyhyt, ja mikä pahinta, se ei ollut lainkaan kiinni emäpuussa ketjukomeron pohjalla, kuten olimme olettaneet, vaikka meille se oli tällä hetkellä yhdentekevää. Tunsin itseni noloksi tapahtuman johdosta, sillä minun olisi pitänyt kyetä käsittelemään ketjua toisella tavalla, mutta se oli vain uusi näyte siitä, että ruumiillinen kuntomme oli laskemassa.

Päivän kuluessa loittonimme taas kauas rannikosta, sillä tuuli voimistui iltapäivällä. Mitä muita tunteita sieluissamme silloin lieneekin väikkynyt, halveksimme nyt sydämemme pohjasta Saarenmaan majakkaväkeä, joka ei ollut pannut rikkaa ristiin meidän pelastukseksemme. Toinen öljykeittiö oli palanut loppuun, mutta toinen lämmitti vielä, ja mikäli emme saaneet unta, istuimme sen ympärillä keittäen vettä ja lämmitellen.

Illalla tyyntyi taas, mikä ilahdutti meitä, sillä rannikon läheisyydellä oli, kaikesta sen kovuudesta ja epäystävällisyydestä huolimatta, oma viehätyksensä. Yöllä ilmapuntari laski nopeasti ja raskas maininki alkoi vyöryä lännestä.

— Ennustaa kovaa länsituulta, arvelimme, ja mielialamme kohosi muutaman viivan verran. Emme suuresti erehtyneetkään, sen verran vain, että kovan tuulen asemesta tuli kova läntinen myrsky, jolloin meri kuohui synkkinä vaahtopäinä ja tuuli soitti valitusvirsiä köysissä. Menimme vauhdilla Hiidenmaan länsirannikkoa kohti. Aivoissamme askartelivat sellaiset kysymykset kuten: pysyisikö »Delfin» pystyssä rantaan saakka, vai sortuisiko se sitä ennen myrskyssä, riittikö länsituulta niin kauas ja miten selviäisimme maalle veneen paiskautuessa hyökyjen mukana rantaäyrästä vasten. Pään vaivaaminen oli kumminkin yhtä turhaa kuin oli ollut eilen ankkurin pudottaminen. Kohtalo, joka oli päättänyt saattaa meidät hengissä maalle, piti myöskin huolen yksityiskohdista. Sallimus, joka oli pitänyt meidät pinnalla myrskyissä, hankkinut meille juomavettä, kun siitä oli tullut puute, ja kuljettanut meidät — kiertoteitse tosin — Hiidenmaan rannikolle, järjesti aikanaan loputkin.

Jo aamuhämärässä alkoivat meren tavat tuntua oudoilta. Vaikka tuuli vihelteli entistä voimakkaammin, pieksäen Saksan lipun jäisiä riekaleita, ja vaikka meri myllersikin pitkinä vuorina rannikkoa kohti, ei pisaraakaan vettä roiskahtanut kannelle. Siinä oli jotakin poikkeuksellista, salaperäistä, mutta kun lampulla valaisten kurkisti laidan yli, oli helppo käsittää, mistä omituisuus aiheutui. Veden pinnalla oli jäähilettä, ohut kerros sohjoa, joka tunti tunnilta vahvistui. Alussa olimme tästä havainnosta iloiset, sillä nyt ei tarvinnut pelätä veneen kaatumista, merenpinta oli kuin öljykerroksen peitossa, mutta myöhemmin ilomme laimeni, kun sohjokerros alkoi vahvistuessaan hidastuttaa kulkua. Kun tuulikin vähitellen osoitti väsymisen oireita ja barometri kohosi, lisääntyivät huolemme, sillä saattoi käydä tälläkin kerralla niin, että tulimme lähelle rantaa, mutta emme ehtineet maihin, ennenkuin tuuli tyyntyi kokonaan ja sitä seuraava itätuuli ajoi meidät taas Itämerelle. Meri leikki kanssamme kissaa ja hiirtä, ja meistä, jotka näyttelimme hiiren osaa, ei leikki tuntunut hauskalta, joskin se oli jännittävää. Aloimme jo tuntea palavaa kaipausta päästä maalle, pois meren kynsistä.

Toisaalta voi toivoa lahden jäätyvän, ja silloin meillä olisi tilaisuus kävellä maihin, mutta toistaiseksi liukui »Delfin» aallonharjalta aallonpohjaan, ylös seuraavalle ja taas alas, jatkuvasti.

Bonsdorffkin oli jo kääntänyt selkänsä koneelle, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin pitää »Delfin» välttävän kuivana ja kiikaroida lähestyvää Hiidenmaan rantaa. »Delfinin» kuivana pitämisellä tarkoitan veden ammentamista sen pohjalta säännöllisin väliajoin, sillä vuoto näytti viime vuorokausien kuluessa olevan pahenemaan päin. Jos voimamme olisivat vähentyneet niin, ettemme olisi enää kyenneet poistamaan vettä aluksesta, olisimme lyhyen ajan kuluttua kulkeneet vain yhteen suuntaan — pohjaa kohti.

Maat näkyivät jo pohjoisessa, etelässä ja idässä. Viimeksimainitussa suunnassa näkyivät kiikarilla selvästi talot, puut ja maaston yksityiskohdat. Tuuli heikkeni heikkenemistään, taivas kirkastui ja elohopea laski vähitellen pysähtyen siinä kymmenen viivan kohdalle nollan alapuolella. Meren mainingit olivat pienentymistään pienentyneet. Nyt kävi enää tuskin havaittava liike paksun jääsohjon alla. Päivä oli myöskin jo kallistunut iltaan. Noin neljän viiden maissa saatoimme panna merkille, ettei »Delfin» enää liikkunut suuntaan eikä toiseen. Se oli pysähtynyt, kulkunsa kulkenut. Pakkasen kiristyessä alkoi jo tuntua siltä, että tulevan yön kuluessa meille rakennettaisiin silta maalle — jos ei tuuli sitä ennen heittäytyisi itään. Mittasimme jääsohjon paksuutta aluksemme ympärillä ja totesimme sen paikoitellen pariksi metriksi. Emme enää vaivautuneet keittämään silakoitakaan, vaan rupesimme pakkaamaan. Kukin varusti mukaansa ne, tavarat, joista ei katsonut vähällä voivansa luopua, jotka arvioi jaksavansa kantaa maalle.

Pakatessamme teimme virhelaskelmia, ensinnäkin matkaan ja toiseksi voimiimme nähden. Matkan arvioimme noin puolta pienemmäksi, voimamme puolta suuremmiksi, kuin ne todellisuudessa olivat. Suuri osa tavaroistamme näytti siksi tärkeiltä, ettei niitä millään muotoa voitu jättää tuuliajolle, siltä meistä ainakin sillä hetkellä tuntui.

Meri jäätyi »Delfinin» ympärillä kiinteäksi yhtenäiseksi jääkentäksi paljon nopeammin kuin olimme uskaltaneet toivoakaan. Jo lyhyen ajan kuluttua saattoi v. Hertzen käydä kameroineen jäällä ottamassa Delfinistä valokuvan, mutta varmuuden vuoksi annoimme pakkasen vahvistaa siltaansa vielä muutaman tunnin, ennenkuin uskaltauduimme matkaan.

Iltapäivällä ei kukaan ollut vaivautunut ammentamaan vettä aluksesta, joten se oli kohonnut tuntuvasti iltaan kello kahdeksaan mennessä, jolloin jätimme aluksen. Jäljellä oli — kuten näytti — vain kolmen, neljän kilometrin kävelyretki, sen jälkeen ruokaa ja lepoa lämpimässä pirtissä.

Meillä oli itsekullakin tavarakollit mukanamme: Kökarin pojilla oli myttynsä, v. Hertzenillä käsilaukku, Bonsdorffilla tilava matkalaukku ja minulla merimiessäkki, joka oli seurannut mukana monissa vaiheissa. Kuu oli noussut ja valaisi maisemaa avustajinaan kirkkaat tähdet. Siinä puolivalossa mahdoimme jossakin suhteessa muistuttaa erämaan halki pyrkivää neekerikaravaania, sillä erotuksella, ettemme olleet ketjulla toisiimme kahlehditut, eikä ollut ketään ruoskan kanssa ajamassa meitä eteenpäin. Hoputtaja meillä silti oli, näkymätön, mutta ankara, meidän oli päästävä maalle henkemme uhalla. Tuuli saattoi millä hetkellä tahansa ruveta puhaltamaan idästä ja kuljettaa jäät merelle, ja silloin voimme joutua vielä veneestämmekin erilleen.

Askeleemme olivat alkumatkalla kevyet, matkatavaramme eivät sanottavasti painaneet, ja keskustelu oli hilpeätä. Jäätä tunnustellen kuljimme jonossa rantaa kohti, ensimmäisellä miehellä keksi kädessään.

Paikoitellen oli jää vielä pehmeätä sohjoa, joka ei ollut ehtinyt kovettua, siellä täällä oli sulana väreileviä aukkoja ja toisin paikoin romppi- eli ahtojäätä, mutta pääosa matkasta oli sentään suhteellisen sileätä, liukasta kenttää. Pahat ja heikot paikat, sulina väreilevät aukot, oli kierrettävä, ja niin kiemurrellen matka piteni. Kilometrin kuljettuamme oli maa vielä melkein yhtä kapeana viiruna taivaanrannalla, kuin »Delfinin» luota lähtiessämmekin, mutta me hengitimme jo paljon raskaammin. Merimiessäkki muuttui hartioillani hetki hetkeltä painavammaksi, joten vaikka olinkin varannut saippualaatikosta vain muutaman tangon mukaani, toivoin, etten pakatessa olisi niitäkään ahnehtinut. Olimme jättäneet turkit, nahkapuvut, villapaidat, sarkatakit ja alusvaatteet yllemme pakkasen vuoksi, joten pukimemmekaan eivät olleet aivan kevyet. Turkuun saavuttuani en influenssan vuoksi ollut syönyt kunnolla muutamaan päivään, sillä ruoka ei ollut maistunut. Vasta ulkokareilla Kökarin eteläpuolella ruokahaluni oli palannut, kun ruokavarat olivat jo loppumassa, ja siitä lähtien olivat eväät olleet mitä olivat, kovin vähän kaloriapitoisia. Kun lisäksi otetaan huomioon valvotut yöt, ajoittaiset ankarat ponnistukset, niin löydetään selitys siihen, miksi merimiessäkki alkoi painaa. Teki mieli paiskata se jäälle, mutta sisu, mikäli sitä oli jäljellä, hangoitteli vastaan. Toisiltakin olivat jo sukkeluudet lopussa ja Bonsdorff alkoi jäädä jälkeen.

— Eikö levätä? ehdotin.

— Levätään vain, sanoi v. Hertzen.

Me lepäsimme hetken. Kun taas jatkoimme matkaa, jäi Bonsdorffin matkalaukku levähdyspaikan merkiksi, sata metriä kauempana pudotin merimiessäkkini jäälle. Se jäi toiseksi tienviitaksi. Niitä tuli lisää, kunnes viimeisenä oli pari kalosseja. Kalastajanuorukaiset olivat parhaassa kunnossa, mutta he olivatkin Kökarilta lähtiessään vereksiä miehiä, syöneitä ja levänneitä. Meillä toisilla oli kullakin kolmen sotavuoden rasitukset hartioillamme, ja ne alkoivat viimeisillä kilometreillä painaa. Nordberg ja Eklund kulkivat keulamiehinä tunnustellen jäätä, v. Hertzen ja minä pidimme silmällä Bonsdorffia, joka alkoi olla jo katkeamaisillaan. Hän oli riisunut turkin yltään, raahasi sitä kauluksesta perässään ja kulki horjuen ja hoiperrellen äänettömänä perässämme, kompastui rosoiseen jäähän, makasi silmänräpäyksen, nousi pystyyn ja horjui taas eteenpäin. Muutaman kerran kaaduttuaan hän ei enää noussut, vaan jäi makaamaan. Nostimme hänet pystyyn ja saimme taas liikkeelle. Vauhtia oli puolennettava. Levähtäen nyt lyhyen hetken joka sadan metrin päässä jatkoimme kulkua. Ranta läheni, joskin hitaasti, ja vasta neljä ja puoli tuntia ponnisteltuamme näimme edessämme lumen peittämän matalan rantatöyryn, hiekkasärkän, jolle astelimme. Olimme kiinteällä maalla. Nousimme rantaäyrään harjalle, pysähdyimme ja käännyimme katsomaan taaksemme merelle hartaina, iloisina ja liikuttuneina. Se oli hetki, joka ei hevillä unohdu. Kello oli puoli yksi yöllä tammikuun 20 päivänä.

Käänsimme katseemme maalle päin. Lähin talo oli parin kivenheiton päässä. Suuntasimme keventyneet askeleemme sitä kohti ja olimme tuota pikaa talon pihalla. Toisten jäädessä siihen odottamaan menin kolkuttamaan ovelle. Kului hetki, sen jälkeen alkoi kuulua sisältä liikettä. Vanhanpuoleinen naisihminen avasi oven ja kysyi viroksi, mistä oli kysymys. Kun vastasin hänelle suomeksi, pyysi hän odottamaan päästämättä minua sisälle. Kuului hiljaista neuvottelua, ja kohta sen jälkeen tuli nuorenpuoleinen mies puoliksi pukeutuneena ovelle.

— Odottakaa, sanoi hän saksaksi, tuli ulos pihalle ja sulki oven jälkeensä. Puhuen edelleen murteellista saksaa hän tiedusteli nyrpeänä, mitä halusimme siihen aikaan vuorokaudesta.

Seisoimme pihalla puoliympyrässä, mainittu nuori mies keskellämme, ja hän katsoi meihin oudosti. Selostimme suomeksi, miltä ilmansuunnalta olimme tulleet ja mitä olimme vailla.

— Oletteko suomalaisia? — sanoi hän tajuttuaan, että puhuimme suomea. — Luulin teitä — neekereiksi?

Täytyy sanoa, että hän oli rohkea mies, sillä varmaankin moni muu hänen asemassaan olisi säikähtänyt meitä, luullen peikoiksi, painunut tupaansa ja lukinnut ovensa. Niin ei tehnyt tämä nuori mies. Kuultuaan, että olimme suomalaisia ja että tulimme mereltä, hän muuttui toiseksi mieheksi, hänen jäykkyytensä suli, hän alkoi suhtautua meihin myötätuntoisesti. Hän oli itse purjehtinut paljon, ollut useissa Suomen satamakaupungeissa ja puhui melko hyvää suomea. Mutta taloonsa hän ei meitä päästänyt, sen olivat saksalaiset viranomaiset ankarasti kieltäneet, ja hän ei uskaltanut poiketa määräyksistä. Selitimme suhteemme saksalaisiin, mutta sekään ei auttanut. Väsyneinä ja nääntyneinä meidän oli marssittava kylänvanhimman talolle, jonne hän lähti meitä opastamaan, sinnehän oli enää runsas kilometri.

Mies kävi sieppaamassa lisää vaatteita ylleen ja oli tuotapikaa valmis meitä saattamaan.

Oppaamme oli levänneempi kuin me ja kulki reippain askelin edellä, me hanhenmarssia hänen perässään pitkin lumista, kiemurtelevaa polkua kylän halki, peltojen poikki. Tämä viimeinen kilometri otti lujalle.

Kylänvanhimman väki herätettiin, me pääsimme lämpimään huoneeseen ja meille osoitettiin runsain mitoin ystävällisyyttä ja osanottoa.

— Mikä on tämän kylän nimi? kysyi v. Hertzen isännältämme.

— Ah, kylän nimi — Serro, vastasi tämä.

Siis olimme tulleet tarkalleen määräpaikkaamme — hieman myöhästyneinä tosin, mutta joka tapauksessa.

— Serro, niinkö, jatkoi v. Hertzen. Onko täällä nähty kahta tai kolmea suomalaista jääkäriä noin kolme viikkoa sitten? Yhden nimi oli Paulig.

— On, ne ovat vielä täällä, asuvat kauempana kylällä. Olimme siis oikeilla jäljillä.

Sillä välin, kun kerroimme seikkailustamme ja miesväki ihmetteli, laittoivat emännät ruokaa, ja kun ruoka oli pöydässä, istuimme sen ääreen. Mitään herkkuja ei saarelaisilla ollut tarjottavanaan, sillä sota oli vienyt karjan ja paljon muutakin, mutta pöydässä oli ravitsevaa ruisleipää, voita, paistettua suolaista lampaanlihaa, perunoita ja kaljaa, ja me iskimme hampaamme niihin. Sitä paitsi oli vielä eräs ruokalaji, jonka sivuutimme, kaikki muut paitsi Eklund, — suolatut silakat, ja Eklundkin söi vain yhden todetakseen ammattimiehenä, että ne olivat erinomaisen hyvin suolatut.

Kenties olimme liian väsyneet tai onnelliset, mutta paljon emme jaksaneet syödä, vaan painuimme kohta uunin viereen lattialle laitetulle vuoteelle riisuttuamme sitä ennen liiat vaatteet ja märät jalkineet. Tupa oli lämmin, perusta ei keinunut allamme, kaikki jännitys oli poissa, ja me vaivuimme silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.

Kun aamulla heräsimme, oli kirkas päivä. Oliko sunnuntai vai ei, en tarkoin muista, mutta meille se oli juhlapäivä. Pauligille oli viety sana ja hän oli kahden jääkäritoverinsa kanssa jo huoneessa, kun aukaisimme silmämme.

Kolmisen viikkoa, ehkä kauemminkin he olivat meitä odotelleet ja luulleet jo meidän hukkuneen. Tätä käsitystä oli vahvistanut vielä tohtori Kai Donnerin Tukholmasta lähettämä sähkösanoma, joka kuului:

— Lähteneet Suomesta — — — Luultavasti tuhoutuneet.

Onneksi ei Paulig tovereineen vielä ollut lähtenyt Serron kylästä, joten olomme siellä ja matkamme edelleen Libauhun järjestyi heidän avullaan ja seurassaan mukavasti ja rattoisasti. Kävimme saunassa useampaan kertaan, ennenkuin aloimme muistuttaa valkoihoisia, sillä niin oli noki pinttynyt ihoomme. Tarvitsimme ennenkaikkea lepoa ja ravintoa, ja meille suotiin molempia runsaasti.

»Delfinin» jään verhoama runko näkyi jääkentän keskellä. Ilma oli tyyni ja kylmä, joten Paulig muodosti tovereistaan ja kylän miehistä pelastusretkikunnan ja kävi noutamassa jäljelle jääneet tavaramme sekä jäältä, että alukselta, tuoden samalla sukat ja saippuat, kompassin ja muuta helposti kuljetettavaa. Bonsdorff sai matkalaukkunsa ja kalossinsa ja minulla on merimiessäkkini vieläkin tallella.

Jäät liikehtivät sittemmin rannikon edustalla verkalleen ja »Delfin» niiden mukana. Kun pari kolme vuorokautta Serrossa levättyämme ajelimme hevosilla pitkin Hiidenmaan rantaa Saarenmaata kohti, ei »Delfiniä» enää näkynyt. Sen vesilasti oli käynyt liian painavaksi ja se oli vajonnut pohjaan.

Saarenmaan pohjoisrannalla olevassa kylässä, saksalaisen etappiaseman lähimpänä naapurina ja etappikomendantin huollettavina vietimme pienessä virolaisessa talossa useita vuorokausia, kunnes mainitun komendantin mukana siirryimme kuorma-autolla Kuresaareen. Tulimme Kuresaareen keisari Vilhelmin syntymäpäivän aamuna.

Ja komendantti, joka oli arvoltaan luutnantti, osallistui päivän juhlallisuuksiin.

Kuresaaresta ei toistaiseksi jääesteiden vuoksi päässyt mantereelle muuten kuin lentokoneella, jota kulkuvälinettä v. Hertzen käyttikin kiiruhtaakseen papereineen Libauhun, mutta meillä toisilla ei ollut kiirettä, joten meidät pantiin lepäämään sotilassairaalaan. Tämä sillä perusteella, että siellä tarjoiltiin parempaa ruokaa. Kauan ei meidän siellä tarvinnut kuitenkaan maata lakanoiden välissä, ennenkuin tuli tilaisuus jatkaa matkaa eräällä rahtihöyrylaivalla, joka jäänmurtajan vanavedessä purjehti Riikaan. Riiasta matkustimme junalla Libauhun.

Saavuimme Libauhun noin viikkoa ennen, kuin Jääkäripataljoona 27 pukeutui paperisiin sivilipukuihin ja nousi Arcturukseen helmikuun 14 päivänä, matkustaakseen Itämeren poikki Ruotsin rannikolle, rannikkoa pitkin Merenkurkulle ja Vaasaan, jonne se saapui helmikuun 25 päivänä 1918.

Nordgren ja Eklund seurasivat tietysti mukana Libauhun asti, mutta siellä tiemme erkanivat sikäli, että he tulivat Vaasaan Sammon ja Arcturuksen vanavedessä kulkevalla, aselastia kuljettavalla Castorilla sen miehistöön kuuluvina.

Suomesta lähtömme jälkeen alkanut vapaussota oli täydessä käynnissä vetäen tietenkin kaikkien huomion puoleensa, niin ettei »Delfinin» poikien pelastumisesta kukaan ollut ilmoittanut kotimaahan. Aikaisemmin oli kotiväelle tullut tieto, että olimme kateissa ja todennäköisesti hukkuneet, ja se luulo oli vieläkin vallalla. Vaasassakin reväistiin silmät auki, kun nähtiin meidän astelevan toisten mukana, ei siis ollut ihme, jos vanhempani olivat hetken ymmällä saadessaan Vaasasta Karjalan rintamalle pojiltaan tervehdyssähkösanoman, jonka allekirjoittajina olivat:

— Sami, Ilmari ja Jussi.

LOPPU.