[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE4C2O6n-jPxKpCc9h22OuV77sZlcWp6rIwb9o0kK9L8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3115,"Etappijääkärinä","Sihvo, Jussi",1892,1949,"3115-sihvo-jussi-etappijaakarina","3115__Sihvo_Jussi__Etappijääkärinä",null,"muistelmat",[],[],"fi",1935,49328,340135,true,[],[],[],"Muistelmateos käsittelee jääkäriliikkeen salaista etappitoimintaa ja meriyhteyksien järjestämistä Vaasan ja Uumajan välillä ensimmäisen maailmansodan aikana. Kirjoittaja kuvaa palvelustaan Kuninkaallisessa Preussin Jääkäripataljoonassa ja vaarallisia matkoja moottoriveneellä Pohjanlahden yli.","Jussi Sihvon 'Etappijääkärinä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3115.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ETAPPIJÄÄKÄRINÄ\n\nMeren hengessä kirjoittanut\n\nJussi Sihvo\n\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nI luku.\n\n\nKevään saapuessa Lockstedtin leirille vuonna 1916 varustautui\nKuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 lähtemään itärintamalle.\nTaistelukoulutusta tehostettiin, aseistusta ja varustusta uusittiin\nja yksiköt järjestettiin lopullisiin muotoihinsa. Niistä seulottiin\npois sairaat ja puutteellisen koulutuksen saaneet, jotka siirrettiin\ntäydennysjoukkoon eli Ersatziin, samoin kuin nekin, jotka\naikaisemmin tai myöhemmin aiottiin komentaa etappitehtäviin. Näiden\nviimeksimainittujen joukkoon joutui myöskin allekirjoittanut.\n\nKun 2. komppanian päällikkö kapteeni Bade tiedoitti minulle etappiin\nsiirrostani, ei hän selittänyt, mistä siirto aiheutui, joten olin\nalussa aika lailla tyytymätön, mutta totuin vähitellen ajatukseen.\nMyöhemmin tuli täydennysjoukkoon myöskin Oskari Villamo, ja toisten\ntouhutessa rintamalle lähtöä hän ja minä opetimme eri koulutustasoilla\nolevia miehiä, koettaen juurruttaa näihin preussilaista sotakuria.\n\nEräänä päivänä huhtikuun lopulla ilmestyi kapteeni Heldt\nsiviilipuvussa leirialueelle. Hän oli syksystä 1915 alkaen toiminut\njääkärietappilaitoksen päällikkönä Ruotsissa, asemapaikkanaan Tukholma.\nVillamo ja minä aloimme aavistella, että oli tekeillä jotakin, joka\nmahdollisesti koski meitäkin, ja niinpä saimme jo seuraavana päivänä\nkäskyn mennä Heldtin puheille 2. komppanian kasarmin edustalle.\n\nTervehdittyään ystävällisesti Heldt sanoi, että nyt oli järjestettävä\nveneyhteys Vaasan —Uumajan linjalle, sillä Pohjanlahdella oli\npurjehduskausi alkamassa. Hän tiedusteli minulta, halusinko\ntulla komennetuksi sinne, merietapille. Tehtävänäni tuli olemaan\nmoottoriveneen kuljetus Ruotsin ja Suomen välillä ja minun oli\nlöydettävä veneeseen sopiva koneenkäyttäjä, jonka sain itse ehdottaa,\njos tunsin jonkun pataljoonassa. Olin tietenkin valmis sanottuun\ntehtävään, ja mitä tuli koneenkäyttäjään, välähti heti mieleeni Konrad\nLaaksonen konekiväärikomppaniasta.\n\nLaaksonen ja minä matkustimme seuraavana päivänä Sassnitzin kautta\nRuotsiin.\n\nKonrad Laaksonen, nykyisin everstiluutnantti Pohjois-Rykmentissä, oli\nopiskellut sähkö- ja konealaa Saksassa useita vuosia, joten hän oli\nsaksankielen taitoinen ja Turusta kotoisin ollen hän hallitsi myöskin\nruotsinkieltä jokseenkin täydellisesti. Me tunsimme toisemme, sillä\nolimme aikaisemmin asuneet samassa tuvassa, ja välillämme vallitsi\nluottamuksellinen suhde, mikä oli tärkeätä tulevassa tehtävässämme.\nLaaksonen tunsi moottorit, ja minä olin merillä purjehtiessani jonkin\nverran tutustunut meren tapoihin.\n\nPaljoa emme tietäneet tehtävästämme, mutta se ei meitä\nhuolestuttanut. Siviilipuvussa oli taas vapaampi oleskella,\nkunniantekovelvollisuuttakaan ei enää ollut.\n\nSuolaveden tuoksu ja raitis meri-ilma laivamatkalla virkistivät, ja\nmaukas, runsas ateria tehosti vaikutusta.\n\nTukholmassa saimme ensimmäiset toimintaohjeemme: meidän oli etsittävä\nmoottorivene »Lola» ja saatettava se purjehduskuntoon. Tämän tehtyämme\nsaisimme lisämääräyksiä.\n\nLähdimme etsimään »Lolaa», jonka edellisenä syksynä ns. »Lassenin\nfirma» oli hankkinut ja jolla parin ahvenanmaalaisen, joista toinen\noli ollut lyhyen ajan Lockstedtin leirillä, piti syksyllä 1915\ntehdä matka Ahvenanmaalle. Lassen oli Saksan tiedustelupalveluksen\njohtomiehiä Tukholmassa, joten oletan kyseisen matkan tarkoituksena\nolleen tietojen hankkimisen Ahvenan saaristosta ja Turun seudulta\nSaksan meriesikunnalle. Matka oli — niinkuin meille kerrottiin —\nsupistunut pelkkiin meininkeihin, ja vene oli nostettu talveksi maalle\nFurusundissa. Meitä neuvottiin kääntymään erään tullimiehen puoleen,\njoka oli kotoisin Furusundista ja saattoi ohjata meidät veneen luo.\nTapasimme miehen. Hän oli ollut henkilökohtaisesti venettä maalle\nnostamassa, se oli todella hänen huollettavanaan, kone irroitettuna ja\nhyvin voideltuna hänen kotonaan. Mies oli nuori ja reipas ja lupasi\naivan lähipäivinä tulla itse luovuttamaan meille sekä koneen että\naluksen. Sillä aikaa saatoimme panna työt käyntiin.\n\nOstimme liput Furusundiin, joka on vähäinen kaupunki meren partaalla\nTukholman saaristoväylän suulla Suomeen purjehdittaessa. Siellä\non tulliasema ja merikylpylä. Matkustajalaiva kulki aurinkoisena\nkevätpäivänä ihanaa saaristoväylää Vaxholmin linnan ohi ja laski\npieneen laituriin tulliaseman luona. Nousimme maalle ja lähdimme ensi\ntöiksemme tarkastelemaan maalla olevia moottoriveneitä. Niitä oli\nvain kaksi lähellä rantalaituria, ja heti ensi silmäyksellä saatoimme\nerottaa, kumpi oli »Lola».\n\nOli jo iltamyöhä, joten emme enää ryhtyneet työhön, loimme vain\nyleissilmäyksen tilanteeseen ja menimme etsimään majapaikkaa\nmerikylpylän hotellista.\n\nKello kuudelta lähdimme seuraavana aamuna rantaan, vaikka saimmekin\nlähteä ilman aamukahvia, sillä merikylpylän ravintola ei avautunut\nennen kuin kahdeksalta. Olimme tämän johdosta vähän aikaa nyrpeällä\ntuulella, mutta vain hyvin vähän aikaa, sillä pohjolan kevätaamu\noli kirkas ja aurinkoinen. Raikas ilma täytti keuhkomme, ja linnut\nlaulelivat niin iloisesti rannan puissa, ettei siinä kukaan saattanut\npitempään murjottaa. Ei ollut vielä montakaan päivää kulunut siitä,\nkun Lockstedtin leirillä olimme saaneet tähän vuorokauden aikaan\nnapittaa huolellisesti takkimme ja vastata siitä, että kahdeksan tai\nkahdeksantoista muun vapautta rakastavan nuorukaisen napit olivat\nkiinni, vyöt vyötetyt, saappaat kiilloitetut, leuat ajellut ja kiväärit\nrasvatut juuri tarpeeksi eikä enempää. Oli ollut lisäksi tusina muita\npikkuvelvollisuuksia, joista nyt olimme vapautetut, velvollisuuksia,\njoiden laiminlyöminen aiheutti ryhmänjohtajalle erittäin epämieluisia\nhetkiä kaikkinäkevän esimiehen silmien edessä, jopa saattoi murskata\nhänen maineensa ja tehdä tyhjäksi hänen ylenemismahdollisuutensa\nsotilasuralla. Me onnelliset sen sijaan olimme täällä, yllämme uudet\nsiniset overallit, eikä kellään ollut nokan koputtamista siitä,\npidimmekö napit auki vai kiinni, ajoimmeko partamme joka päivä vaiko\nkerran viikossa.\n\nJa »Lola» miellytti meitä heti ensi silmäyksellä, vaikka se olikin\nvielä kuivalla maalla. Se oli lähes kymmenen metriä pitkä, puoleksi\nkannellinen huvivene, jossa oli 15-hevosvoimainen Penta-moottori.\nVaikka se oli rakennettu pääasiallisesti nopeutta silmällä pitäen,\nsaattoi sen korkeasta, tilavasta keulasta päätellä, että se pystyisi\nnousemaan myöskin aallon harjalle. Sama henkilö, joka hoiti konetta,\nsaattoi samalla ohjata, sillä keskelle venettä sijoitetun koneen\ntakana oli ohjausratas katon alla, kuten umpiautossa, ja näkyväisyys\neteenpäin tuulilasin läpi oli hyvä. Keulassa oli makuusija kahdelle,\njopa kolmellekin, ja mainittakoon lisäksi, että vene oli hyvin\nkaunisrakenteinen. Sen loivasti kaareutuvat sulavat viivat tekivät\nsilmää hivelevän vaikutuksen. Sen kauneus huomattiin hienojenkin\nveneiden joukossa.\n\nSekä veneen runko että koneen osat olivat hyvin säilyneet talven yli,\nkaikki oli tervettä ja lujaa rakennetta, joten meillä ei ollut muuta\nkuin ryhtyä työhön. Edessämme oli tehtävä, joka vaati aikaa, rahaa ja\nkoko joukon työtä: veneen pohja oli raaputettava puhtaaksi sisältä ja\nulkoa — rosoinen maali pois —, samoin sivut ja kansi, sen jälkeen alus\noli maalattava ja annettava sen kuivua ennen vesille laskemista, koneen\nosat oli puhdistettava paksusta rasvasta, kone koottava ja saatettava\nkäyntikuntoon. Laskimme tarvitsevamme tähän kaikkeen viikon tai\nkymmenen päivää, jos teimme pitkiä työpäiviä.\n\nLähellä venettä laiturin päässä oli sekatavarakauppa, josta sai\nostaa tarvikkeita maaliöljystä ja trasselista aina ranskanleipään\nja limonaatiin saakka. Meiltä ei niin muodoin hukkaantunut aikaa\ntavaroiden hankintaan, vaan saatoimme koko päivän aamusta iltaan\npysytellä työmme ääressä. Se oli muuten hyvä, sillä heti ensimmäisenä\npäivänä meille tuli ikävä pois Furusundista ja rupesimme laskemaan\nherätyksiä siihen hetkeen, jolloin pääsisimme lähtemään Tukholmaan.\nEnsinnäkin meillä oli tietenkin pyrkimys saada nämä valmistavat työt\nsuoritetuiksi ja päästä käsiksi varsinaiseen toimintaan. Toiseksi,\njos viivyttelimme pitkään Furusundissa, saattoi kapteeni Heldt pian\nruveta luulemaan, että olimme jääneet sinne hoitamaan terveyttämme. Ja\nkolmanneksi teimme sen havainnon, että Furusundissa kuolisimme ennen\npitkää nälkään. Viisi kruunua miestä kohti päivässä, minkä saimme\nylläpidoksemme, ei riittänyt muuta kuin asuntoon, yhteen ateriaan\nja yhteen kahviin, ja me olisimme tarvinneet kolme ateriaa ynnä\nLaaksoselle tupakkaa. Olihan meillä määräraha veneen kuntoonpanemiseen,\nmutta öljyt, maalit ja pensselit tulivat maksamaan enemmän kuin\noli arvioitu Tukholmassa Heldtin toimistossa, joten nekin rahat\nloppuivat kesken. Minun täytyi pyytää puhelimitse lisää kustannusten\npeittämiseksi, ja me saimmekin, mutta se ei oikeuttanut meitä\nylittämään päivärahaamme.\n\nYhden aterian voimalla teimme työtä kello kuudesta aamulla kahdeksaan\nillalla, jolloin tuli pimeä. Silloin painuimme nälkäisinä vuoteisiimme\nkevätkolkossa hotellihuoneessamme ja aamulla lähdimme taas liikkeelle\nilman kahvia. Tämä ei kuitenkaan turmellut hyvää tuultamme, sillä\nolihan olo muuten mukavaa, eikä kaikkea hyvää voinut toivoa yhdellä\nkertaa.\n\nTuli päivä, jolloin tarvitsimme avuksemme lisää miesvoimaa. Vene\noli siinä kunnossa, että sen saattoi laskea vesille. Mainitsemani\ntullivartija — jonka nimi sivumennen mainittuna oli Andersson tai\nErikson, ellei se ollut Pettersson — ja eräs hänen naapurinsa, joka\noli puuseppä, työskentelivät kanssamme parin tunnin ajan, ennenkuin\n»Lola» kellui vedessä kauniina ja arvokkaana. Kun olimme miehissä\nsitä hetken ihailleet, suoritimme apumiehille heidän palkkionsa, ja\nse teki huomattavan loven vaatimattomaan rahastoomme. Seuraavana\npäivänä Laaksonen sai moottorin käyntikuntoon myöhään illalla, ja sen\njälkeisenä päivänä olimme valmiit lähtemään.\n\nToinen veneen bensiinisäiliöistä oli vielä edellisen syksyn jäljeltä\npuolillaan polttoainetta, joten säästyimme kustannuksista siinä\nsuhteessa, ja laskien sen riittävän Tukholmaan asti lähdimme\ntyytyväisin mielin liikkeelle. Ennen lähtöämme tullivartija kutsui\nmeidät kotiinsa kahville, josta huomaavaisuudesta olimme liikutukseen\nasti kiitolliset. Hänen siistissä kamarissaan saimme kuulla semmoista,\njoka olisi Furusundiin tullessamme ollut meille hyvin suuriarvoista,\nmutta oli nyt arvoa vailla. Täällä olisi päässyt melkein mihin taloon\ntahansa täysihoitoon kolmella kruunulla päivältä.\n\nMatka saariston läpi hienolla veneellä oli meille todellinen elämys.\nNiemiä, saaria ja salmia ilmestyi oikealle ja vasemmalle ja suoraan\neteen ja ne sivuutettiin nopeaa tahtia. Laskimme ehtivämme vielä samana\niltana Tukholmaan. Olimme jo sivuuttaneet Vaxholmin kauniin vanhan\nlinnan, kun moottorista alkoi kuulua epäpuhtaita ääniä, se yskäisi\npahasti muutaman kerran ja oli sen jälkeen vaiti.\n\n— Mikäs nyt tuli? kysyin minä.\n\n— En tiedä, sanoi Laaksonen, tarkasteli konetta ja veivasi sen käyntiin.\n\nSama temppu uusiintui lyhyen ajan perästä. Laaksonen sai koneen taas\nkäymään, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Tällä välin ehdimme päästä\nerään uimahuoneen laituriin. Toverini tarkasti nyt bensiinisäiliön ja\ntotesi, että se oli jotakuinkin tyhjä. Ja lähes kolmannes matkasta oli\nvielä jäljellä... Laaksonen sytytti savukkeen. Ryhdyimme pohtimaan\ntilannetta.\n\n— Paljonkos sinulla on vielä rahaa? kysyi Laaksonen hetken savuja\ntupruteltuaan.\n\n— Kruunu ja kolmekymmentä äyriä, vastasin.\n\n— Katsos, minä ajattelin, että sinä olisit vielä tänä iltana\nmatkustanut Vaxholmista laivassa Tukholmaan rahoja noutamaan, mutta ei\nsillä rahalla minnekään matkusteta. Ja minulla on vielä niin pahuksen\nkova nälkä.\n\nRuotsin kruunu vastasi siihen aikaan vielä markkaa neljääkymmentä\npenniä.\n\nSuunnittelimme rahan tilaamista Tukholmasta puhelimitse, mutta siitäkin\najatuksesta täytyi luopua käytännöllisistä syistä. Oli jo myöhäinen\nilta, joten tuskin ketään olisi tavoittanut enää puhelimella, ja me\nvaivuimme taas mietteisiimme. Lopulta välähti mieleen ajatus, jolla\nnäytti olevan käytännöllistä arvoa. Tunsin Vaxholmin saarella erään\ntaidemaalari Acken perheen sikäli, että olin kerran tai kahdesti\nkäynyt aikaisemmilla komennusmatkoillani heidän luonaan viemässä\nkirjeen ja terveisiä jääkäri Gunnar Stenbäckiltä rouva Ackelle, joka\noli Stenbäckin täti. Tein Laaksoselle selkoa tästä tuttavuudestani,\narvellen, että siltä taholta kenties apu oli löydettävissä.\n\n— Tarkoitatko, että menisit taidemaalarilta vippaamaan? kysyi Laaksonen.\n\n— Eipä tässä taida olla muutakaan tehokasta keinoa, arvelin, joskin\nmyönsin, ettei tapa ollut miellyttävimpiä, mutta mitä ei mies tekisi\nisänmaansa puolesta.\n\n— No, heitä sitten irti, niin minä veivaan tämän koneen käyntiin, sanoi\ntoverini.\n\nHitaasti, monien pysähdysten jälkeen saavuimme Vaxholmin\nrantalaituriin, johon kiinnitimme »Lolan» monien muiden veneiden\njoukkoon. Sen jälkeen menimme lähimpään vähäiseen kahvilaan ja\ntilasimme leipäkahvit, kävi muuten miten kävi. Kun kahvi oli juotu,\njäi Laaksonen istumaan paikalleen vetelemään haikuja, mutta minä\nkarkaisin mieleni ja lähdin astumaan taiteilija Acken puutarhan\nympäröimää, kaunista huvilaa kohti. Hauskalta ei tämä visitille meno\nnuhraantuneissa pukimissa tuntunut, kun ei ollut aavistustakaan, miten\nnämä melkein tuntemattomat ihmiset suhtautuisivat asiaani.\n\nVanha taidemaalari Acke, Z. Topeliuksen vävy, tunsi tosin voimakkaampaa\nmielenkiintoa Ranskaa kuin Saksaa kohtaan ja hänen sympatiaansa\nolivat edellisen puolella, mutta Topeliuksen tytär ja hänen miehensä\neivät saattaneet olla kylmäkiskoisia Suomen vapauspyrkimyksille —\nsiihen luottaen kävelin edelleen. Sivuutettuani onnellisesti pihalla\närhentelevän koiran—koirathan ovat aina vihaisia pyytäjille — pääsin\nsisälle, ja herttainen vanha rouva Acke otti minut tapansa mukaan\nsydämellisesti vastaan, kiinnittämättä lainkaan huomiota ulkoasuuni.\nTaiteilija ei sattumalta ollut kotona, mutta siitä huolimatta lähdin\ntalosta kymmentä kruunua rikkaampana kevyin askelin, melkeinpä\njuoksujalkaa alas rantaan.\n\nOlisin kyllä ehtinyt käydenkin, sillä oli jo niin myöhä, ettei enää\nsaanut kaupoista bensiiniä, joten meidän oli joka tapauksessa pakko\nyöpyä Vaxholmissa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa. Muutaman\ntunnin ajon jälkeen olimme perillä Tukholmassa ja kiinnitimme »Lolan»\nKuninkaallisen Moottoriklubin laituriin Djurgårdsbrunsvikenissä.\n\nAnnettuamme klubin vahtimestarille juomarahaa ja kehoitettuamme\nhäntä pitämään venettämme silmällä lähdimme kävelemään Heldtin\netappitoimistoa kohti. Kuuma kevätaurinko pyrki sulattamaan meidät\ntalvipuvuissamme asfaltilla, jolla tuulenhenkäyskään ei käynyt. Ja\nlisäksi oli omituista, miten horjahteleva kappale maapallo sentään oli.\nTuntui ihan siltä, kuin olisimme astelleet aallokossa kamppailevan\naluksen kannella, joka kohosi ja laski niin, että meidän oli vaikea\nsäilyttää tasapainomme ja pystyasentomme. Viime ajan rasitukset,\nravinnon niukkuus ja äskeinen venematka olivat aiheuttaneet sen, että\ntunsimme vieläkin olevamme keinuvassa purressa.\n\nOliko kapteeni Heldt meihin silloin tyytyväinen, siitä emme saaneet\noikein selvää, mutta se oli kuitenkin varma asia, ettei hän ollut\ntyytymätönkään, sillä sen olisimme saaneet kuulla heti. Iltapäivällä\nsaatoimme hänet Skurusundiin. Heldt asui nimittäin perheineen\neräässä huvilassa lähellä Skurubro-siltaa. Ollen siviiliammatiltaan\ninsinööri hän tahtoi valvoa veneen viimeistelytöitä ja pitää meidät\nlähettyvillään. Siksi saimme mekin etsiä itsellemme majapaikan\nSkurubron luota ja sen me pian löysimmekin eräästä täysihoitolasta.\n\nSkurusundin seutu on luontonsa puolesta Tukholman saariston ehkä\nkauneinta. Kapea, pitkä salmi mutkittelee korkeiden, rehevien,\nhuviloita täynnä olevien rantojen välissä. Kaikkialla näki iloisia\nkesäasukkaita, moottori-, purje- ja soutuveneitä ja muita aluksia.\nSalmen kapeimpaan kohtaan on rakennettu mahtava betonisilta, joka on\nPohjois-Euroopan mahtavimpia; sen kaari kohoaa kolmekymmentäviisi\nmetriä yli veden pinnan. Tämän sillan toisessa päässä oli pieni\nkaksikerroksinen huvila, jossa leskirouva Kähr piti täysihoitolaa\nja ravintolaa kesävieraita varten. Meistä hän sai ensimmäiset\nvuokralaisensa sinä kesänä. Meille annettiin huone huvilan toisesta\nkerroksesta.\n\nPienen matkan päässä oli kapteeni Heldtin vuokraaman huvilan uimahuone,\nja sen vierelle ankkuroimme »Lolan» niin, että sen peräköyttä\nkiristämällä saattoi vetää uimahuoneen laiturin viereen.\n\nHeti ensimmäisinä päivinä maalasimme veneen vesirajaa myöten\nsotalaivanharmaaksi, koska arvelimme tämän värin parhaiten soveltuvan\nsen tuleviin tehtäviin. Harmaa sulautuisi paremmin meren sineen ja\nmelkein mihin taustaan tahansa saaristovesillä kuin entinen kirkas\nmahonkiväri. Voidaksemme maalata aina vesirajaan saakka meidän täytyi\nensin kallistaa vene painolastin avulla vahvasti toiselle kyljelle,\nmaalata vastakkainen kylki ja antaa sen kuivua, ennen kuin saatoimme\naloittaa toisen sivun maalaamisen. Ohi kulkevat matkustajalaivat saivat\nkuitenkin kapeassa salmessa aikaan semmoisen hyökyaallon, että se oli\npilata työmme tulokset. Lopulta vene oli maalattu, sotaisen harmaa ja\nsalaperäisen näköinen. Joskin se ulkona merellä nyt kenties saattoi\nparemmin piiloutua tarkastelevilta katseilta, oli asianlaita Skurubron\nmolemmin puolin, ja Tukholman saaristossa yleensä, aivan päinvastainen.\nMahonkinen vene voi mennä ohi auringonpaisteessa lekottelevan\nhuvila-asukkaan raottamatta silmäänsäkään, mutta kun pitkä, harmaa\n»Lola» pyyhälsi ohi ja siinä kaksi päivänpolttamaa nuorukaista, jotka\noveralleissaan eivät juuri olleet kauppaneuvoksen perillisten näköisiä,\nrepäisi hän silmänsä selko selälleen ja sanoi: »Va fan ä' de för en\nbåt?»\n\nNiin kauan kuin »Lolan» maalaus- ja kuntoamistyöt olivat vielä kesken,\nteimme tietenkin työtä aamusta iltaan, mutta kun ne olivat ohi, ei\nmeillä ollut sanottavasti tekemistä. Se rajoittui kapteeni Heldtin\nkuljettamiseen Skurusundista Tukholmaan aamuisin ja usein hänen\nnoutamiseensa iltapäivisin sekä veneen puhtaanapitoon.\n\nAlussa pidimme Tukholmassa satamapaikkanamme aikaisemmin mainitsemaani\nKuninkaallisen Moottoriklubin venelaituria, josta oli lyhyt matka\netappitoimistoon. Sinne pääsi sitä paitsi oikotietä, pitkin kapeata\nkanavaa Djurgårdenin pohjoispuolitse, ja lisäksi, kun pysyttelimme\nhyvissä väleissä klubin vahtimestarin kanssa, hän piti venettä silmällä\nja sivulliset loitolla. Eräänä päivänä sattui kuitenkin semmoista, joka\nvieroitti meidät Kuninkaallisesta Moottoriklubista.\n\nOdottelin yksinäni veneessä kapteeni Heldtiä, sillä Laaksonen oli\nmennyt ostamaan joitakin konetarpeita ja luvannut palata Skurusundiin\nlaivassa. Tunsin hienoista jännitystä, sillä vaikka osasinkin\nkäynnistää moottorin suotuisissa olosuhteissa, en paljoakaan luottanut\ntaitooni, jos se rupesi reistailemaan. Kokeilin käynnistystä moneen\nkertaan, ja melkein ensi vääntäisyllä kone lähti tasaisesti käymään.\nHetkistä myöhemmin saapui esimieheni.\n\n— Na, ist alles klar, Kapitän? kysyi hän.\n\n— Ja wohl, vastasin minä.\n\n— Wo ist _Cheef Ingeneur_? kysyi hän, kun Laaksosta ei näkynyt.\n\nHeldtin tapana oli leikillisesti kutsua Laaksosta ylikoneenkäyttäjäksi\n(Cheef ingeneur) ja minua kapteeniksi.\n\nSelitin minne Laaksonen oli mennyt ja ryhdyin panemaan konetta\nkäyntiin. Väänsin kampia, mutta kone ei ollut tietääkseenkään. — Ahaa\n— virta, no nyt se lähtee, ajattelin ja väänsin kaikin voimin, mutta\nlaihoin tuloksin.\n\nHeldt tutki konetta ja teki purevia huomautuksia kalliiden koneiden\nja kalliin bensiinin kehnoudesta nykypäivinä, ja me työskentelimme\nyhdessä kymmenisen minuuttia, jolla välin moni joutilas jalankulkija\nehti pysähtyä rantalaiturille seuraamaan jännittyneenä puuhiamme.\nEräällä vääntäisyllä kone sitten alkoi hyristä, vaikka vääntäisy oli\naivan samanlainen kuin kaikki edellisetkin, mutta se kuuluu moottorin\nominaisuuksiin, kuten ne tietävät, jotka joutuvat näiden koneiden\nkanssa tekemisiin.\n\n— Hyvä, sanoi Heldt. — Päästäkää vene irti. Minä rupean ohjaamaan. Hän\npujottautui ohjausrattaan taakse ja yhdisti koneen potkuriin heti, kun\nilmoitin veneen olevan irti.\n\n»Lola» oli ravakka lähtemään, ja niin olimme heti menossa. Laiturissa\nsen molemmilla puolilla lojui hienoja moottoriveneitä pitkässä rivissä\nmelkein kylki kyljessä. »Lolan» keula oli valmiina väylää kohti,\njoten ei tarvinnut muuta kuin antaa mennä eteenpäin ja kääntyä sen\njälkeen vasemmalle. Meidän oikealla puolellamme oli muutama tunti\nsitten valkoiseksi sivelty suuri, kaunis moottorivene. Kun »Lola»\nsyöksähti eteenpäin, ilmestyi sen eteen väylälle pieni peräprutku,\nja sitä väistääkseen Heldtin oli pakko kääntää jyrkästi vasemmalle.\nSeurauksena oli, että veneemme peräosa raapi mennessään äsken maalatun\nveneen kyljen puolittain paljaaksi, laiturille jäävien töllistelijöiden\nsuureksi huviksi. Mutta laiturilla oli myöskin henkilö, jota näky ei\nhuvittanut. Se oli klubin vahtimestari, joka oli veneen säilymisestä\nvastuussa.\n\nHuomasin kyllä, että olimme saattaneet matkaan pahan revohkan, mutta\nminkäs sille nyt enää mahtoi. Huiskutin vain kättäni laiturille\njäävälle, huutavalle ja kiroilevalle vahtimestarille ja tulevaisuutta\nsilmällä pitäen koetin hymyillä hänelle ystävällisesti.\n\n— Was ruft der dumme Schwede? uteli Heldt hytistä, jonne manaukset\neivät koneen surinan vuoksi juuri kuuluneet.\n\n— Eräs hänen veneistään raappiutui meidän lähtiessämme, vastasin.\n\n— Schade.\n\nKun seuraavana aamuna olin Laaksosen kanssa laskenut Heldtin maalle\nStrandgrenillä ja menimme sen jälkeen Kuninkaallisen Moottoriklubin\nrantaan asettuaksemme johonkin väliin laiturissa, ilmoitti vahtimestari\nmeille kuivakiskoisesti, ettei siellä ollut meille enää tilaa.\nKäsitimme, mistä tämä äkillinen tilanahtaus johtui, ja iloisina siitä,\nettei meiltä vaadittu korvausta edellisen päivän vahingosta, poistuimme\ntäyttä vauhtia paikalta. Ajelimme nyt Kastellholmille ja ryhdyimme\nvaatimattomina kansalaisina hieromaan tuttavuutta Kuninkaallisen\nPurjehdusseuran vahtimestarin kanssa. Yrityksemme onnistui, ja me\npysyttelimme hänen kanssaan hyvissä väleissä koko ajan loppuun asti,\nmutta täällä varoimme toisten veneiden maalia, mikä ei ollut vaikeata,\nsillä purjeveneet olivat joko kokonaan maalla tahi sitten ankkuroituina\nlahdelle.\n\nPäivät kuluivat muuten aika hauskasti. Maksoimme täysihoidosta neljä\nkruunua päivältä kauniissa huvilassa. Söimme kolme vankkaa ja maukasta\nateriaa päivässä ja välillä joimme vielä kahvia ja teetä. Talon emäntä\nleskirouva Kähr piti kahden tyttärensä ja aikamiespoikansa kanssa\nmeistä hyvää huolta, joten aikamme ei käynyt pitkäksi. Elämä oli aivan\ntoista kuin siellä »alhaalla». Kun Heldt näki meidän ahkerasti ja\ntäsmällisesti hoitavan tehtäviämme, ei hän katsonut enää tarpeelliseksi\npitää meitä kurissa, joten saimme olla suurin piirtein omia herrojamme.\nVene oli nyt täysin kunnossa. Kaikki kelvoton tai epäilyttävä oli\nuusittu, tarpeelliset merikortit, kiikari ja luotettava kompassi\nhankittu. Odottelimme vain lähtömääräystä.\n\nKauan meidän ei tarvinnutkaan odottaa, kun saimme kutsun »Ison\nLassenin», saksalaisen kapteenin luo, joka oli vakoiluosaston päällikkö\nTukholmassa. Hänen »firmassaan» oli toinenkin Lassen, laivastokapteeni,\njota sanottiin »Pikku Lasseniksi». Iso Lassen antoi meille käskyn olla\nvalmiina lähtemään Ahvenanmaan saaristoon tiedustelumatkalle aivan\nlähipäivinä. Tarkemmat ohjeet saisimme myöhemmin, toistaiseksi emme\nsaaneet poistua mihinkään majapaikaltamme. Odottelimme lopullista\nlähtökäskyä hievahtamatta minnekään Skurubron vaiheilta ja tutkimme\nAhvenanmeren merikorttia. Muutama päivä kului täten jännityksen\nvallassa, mutta sitten tuli peruutus, matkasta ei tullutkaan mitään.\nMistä tämä johtui, jäi meille silloin arvoitukseksi, mutta myöhemmin\nselvisi, että yritystä pidettiin liian uhkarohkeana ja ettei meitä\ntahdottu käyttää Saksan Meriesikunnan vakoilutehtäviin, koska hyvin\nolisimme voineet jäädä sille tiellemme, jolloin etappilaitos olisi\nollut venettä köyhempi.\n\nKului päiviä, jopa viikkoja, mutta me pysyimme paikallamme. Tuli\njuhannus kokkoineen ja tanhuineen, kesäkuu oli lopussa.\n\nKävellessämme eräänä päivänä kaupungilla tapasimme Vilho Suvirinteen ja\nSulo-Veikko Pekkolan, jotka hiljattain olivat palanneet Norjasta. He\nolivat olleet siellä värväämässä suomalaisia merimiehiä lähettääkseen\nnämä Jääkäripataljoonaan. En enää muista, miten he kertoivat muuten\nvärväysmatkansa onnistuneen, mutta Suven vasen silmä tiesi kertoa,\nettä hommissa oli oltu. Sen ympärys oli vielä vahvasti tumman sinervä,\njoten se, jolla oli silmä nähdä, saattoi vetää johtopäätöksensä. Utelin\nSuvirinteeltä tapahtuman yksityiskohtia, mutta niihin nähden hän oli\nhyvin harvasanainen.\n\n— Sen tunnustan, että meidän offensiivimme oli tällä kertaa heikko, oli\nmelkein kaikki, mitä hänestä irti lähti.\n\nHe olivat olleet Oslossa mukana joissakin merimiesjuhlissa ja\njoutuneet erimielisyyksiin muutamien norjalaisten merimiesten kanssa,\ntodennäköisesti kansainvälisen politiikan alalla.\n\nErotessamme sovimme, että he tulisivat meitä tervehtimään Skurusundiin,\nminkä he sitten tekivätkin.\n\nSinä kesänä ilmat olivat enimmäkseen aurinkoiset ja lämpimät, niinkuin\nsinäkin sunnuntaipäivänä, jolloin Pekkola ja Suvirinne saapuivat,\nmukanaan maisteri Väinö Puhakka ja parikkalalainen neiti Aino Kaksonen,\njoka oli Ruotsissa maanpaossa. Sijoituimme vierainemme huvilan\nkattoparvekkeelle ja vietimme siellä rattoisan iltapäivän. Parvekkeen\nkanssa samalla tasolla kulkevalla leveällä viertotiellä, joka oli\nmeistä noin kymmenen metrin päässä, vilisi autoja, jalankulkijoita ja\npyöräilijöitä, kaikki ihmiset kesäpukimissaan. Parin kolmenkymmenen\nmetrin päässä meistä naapurihuvilan parvekkeella istuskeli seurue\nVenäjän juutalaisia, ja salmessa huvilan alapuolella vilisi veneitä\nmelkein kaiken kokoisia ja näköisiä.\n\nKeskustelumme liikkui yleensä Jääkäripataljoonaa koskevissa\nkysymyksissä, värväysmatkoissa, »Lotan» tulevissa tehtävissä ja\ntuhansissa sydäntämme lähellä olevissa asioissa. Jääkäripataljoona\noli mennyt rintamalle, sieltä ei kuulunut erikoisempaa, Merenkurkusta\nolivat jäät lähteneet, ja Björköläinen luotsi Nyman oli aloittanut\nliikenteen »Emden»-nimisellä moottoriveneellä. Joku arveli, ettei\nHeldt aikonutkaan lähettää meitä, Laaksosta ja minua sinne pohjoiseen,\nvaan aikoi pitää meidät koko kesän täällä Tukholmassa, niin kauan kuin\n»Emden» pystyi kulkemaan Suomen väliä. Semmoiselle tulevaisuudelle me\nvenemiehet rypistimme kulmiamme.\n\n— Puhutaanpa hiljaa, pojat, ryssät tuolla naapurissa kuuntelevat korvat\nluimussa, huomautti joku.\n\nKeskustelumme ei kenties sinne saakka kantautunut, mutta naapurit\nseurasivat uteliaan näköisinä ilmeitämme.\n\n— Lauletaan pojat, ehdotti Pekkola ja aloitti samassa voimakkaalla\näänellään »Die Wacht am Rein», johon me toiset yhdyimme täysin äänin,\naivan kuin olisimme olleet marssilla Itzehohesta Lockstedtin leirille.\n\nKonserttimme ensimmäinen numero herätti tavatonta mielenkiintoa\nnaapuriparvekkeella, sen saattoi panna merkille, joten alkumenestys\noli hyvä. Seuraava esityksemme »Marseljeesi», laulettuna ranskaksi,\nsaattoi kuuntelijamme ymmälle, ja kun tämän jälkeen lauloimme »God save\nthe King», »Rossija, Rossija, Rossija, majaa», alkoi yleisö hermostua\nhavaitessaan, että konserttiohjelma oli valikoitu heidän makuaan\nsilmälläpitäen. Kun vielä täysin äänin olimme laulaneet »Du Gamla Du\nFriska —», »Kong Kristian stood vid höijen Mast», »Ja vi elsker dette\nLandet —» sekä lopuksi »Syttynyt on sota julma» oli naapurihuvilan\nlehteri tyhjä. Vanhan Väinämöisen keinolla, laulun mahdilla, olimme\nsen tyhjentäneet ja olisimme nyt saattaneet keskustella vapaasti mistä\ntahansa, eikä jokaista elettämme olisi pidetty silmällä, jokaista\nsanaamme kuunneltu, mutta vieraamme eivät voineet enää kauemmin viipyä,\nsillä viimeinen laiva lähti piakkoin.\n\nSaatoimme vieraat laivalaiturille, joka oli huvilan rannassa. Samaan\npieneen matkustaja-alukseen oli juuri noussut seurue miehiä ja\nnaisia, joille rantalaiturille jäävä ryhmä piti jäähyväisserenadia.\nAlus irtaantui hiljalleen rannasta, laulu taukosi ja kaikki olivat\nhiljaa. Tällöin kohosivat Pekkolan karakteristiset piirteet esiin\nlaulutervehdyksin saatetun ryhmän taustalle. Hän kohotti kätensä\nruotsalaisten päiden yli roomalaiseen tervehdykseen ja sanoi syvällä,\nvoimakkaalla rintaäänellään:\n\n— Hesputei!\n\nSekä rannalle jäävät että laivalla olevat alkuasukkaat kummastelivat\ntätä profeetallisen tyyntä ilmestystä, joka puhui tutulle vivahtavaa,\nmutta käsittämätöntä kieltä.\n\nSen illan jälkeen odottelimme entistä kärsimättömämpinä lähtökäskyä,\nmutta se viipyi.\n\nLopulta tuli kuitenkin ratkaisu. »Emden» oli lähtenyt Merenkurkun yli\nSuomeen, eikä sitä kuulunut takaisin, vaikka kymmenkunta päivää oli jo\nkulunut. Uumajassa ja myös Tukholmassa oltiin levottomia »Emdenin»,\nsitä kuljettavan luotsi Nymanin ja hänen apulaisensa Iisu Mannisen\nkohtalosta. Pelättiin heidän joutuneen ryssien vangiksi.\n\n— Na, Kinder, sanoi Heldt, kun olimme saapuneet hänen toimistoonsa.\n— Nyt saatte lähteä liikkeelle. Hän oli tätä sanoessaan liikuttunut,\naivan kuin olisi ollut lähettämässä meidät hyökkäämään Verdunin\nlinnoitusta vastaan.\n\n— Kyllä, Herra Kapteeni! vastasimme yhteen ääneen.\n\nEmme saaneet emmekä liioin tarvinneet ohjeita, muuta kuin että meidän\noli vietävä ensin »Lola» Uumajaan. Sen jälkeen saisimme lisämääräykset.\nSaimme tietyn rahasumman polttoaineen, voiteluöljyn ja ruokatarpeiden\nostoon ja niin painuimme ulos kadulle.\n\n— Kuules nyt, Jussi, meidän on pantava töpinäksi ja hävittävä tästä\nkylästä pian, sillä »Emden» voi ilmestyä minä hetkenä tahansa Uumajaan,\nja silloin me istumme taas täällä kuin jalkapuussa, sanoi toverini, kun\nolimme päässeet kadulle. — Mutta ensin mennään syömään. Minkä teimmekin\npitemmittä puheitta.\n\nAterian kuluessa teimme tarkan luettelon ostettavista tavaroista\nja jonkinmoisen toimintasuunnitelman, jota ryhdyimme syötyämme\ntoteuttamaan.\n\nIlmoittauduimme kapteeni Heldtille seuraavana aamuna 4 päivänä\nheinäkuuta 1916. Olimme lähtövalmiit. Hän saattoi rouvansa ja lastensa\nkanssa meidät rantaan, ja onnentoivotuksin lähti »Lola» hiljaa\nliikkeelle sinikeltaisen lipun hulmutessa sen lipputangossa. Lisäsimme\nvauhtia ja seuraavassa hetkessä olimme jo niemen takana. Sen jälkeen\nkatsoimme vain eteenpäin.\n\nMeillä oli edessä pitkänlainen moottorimatka. Olimme varanneet\nbensiiniä niin paljon, että toivoimme sen riittävän ainakin\nHärnösandiin saakka, missä meidän joka tapauksessa oli kuljettava\naivan kaupungin vieritse, joten varastot voitiin täydentää melko\nvaivattomasti.\n\nOhjaillessani venettä tarkasteli Laaksonen konettaan, joka äänestä\npäättäen kävi mallikelpoisesti. Hän kierteli rasvakuppeja kireämmälle\nja kaatoi kannusta öljyä tarpeellisiin paikkoihin. Vihdoin hän pyyhki\nkätensä trasseliin, istuutui vierelleni ja sytytti savukkeensa. Hänen\ntummat kasvonsa paistoivat tyytyväisyydestä, kun hän sen jälkeen\nsyventyi tutkimaan Ruotsin rannikkovesien merikorttia.\n\n— Vähintään kuusisataaviisikymmentä kilometriä, sanoi hän.\n\n— Uumajaanko? kysyin.\n\n— Niin.\n\nPäätimme ajaa tuon matkan yhtä mittaa, yötä päivää, mikäli se suinkin\noli mahdollista. Keskikesän yöt olivat melkein yhtä valoisat kuin\npäivätkin, ja jos vain ilmat pysyivät kauniina, niin mikään ei estänyt.\nKonetta täytyi tietenkin jäähdytellä silloin tällöin, ettei se\nkuumentunut liiaksi.\n\nNäitä jutellessa sivuutimme Vaxholmin. Teki mieli pysähtyä sanomaan\njäähyväiset Acken herrasväelle, mutta kun olimme saitoja ajalle,\nluovuimme siitä ajatuksesta. Sivuutimme rantapaviljongin, jolta\nkuului iloista musiikkia. Kesäpukimiin pukeutuneita naisia ja herroja\nistuskeli pöytien ympärillä nautiskellen virvokkeita, kuului laulua\nja naurua ja iloista puheen sorinaa. Me huiskutimme käsillämme, jotka\neivät suinkaan olleet sievät, ja saimme monesta pöydästä innokkaita\nvastauksia. Sivuutettuamme linnoituksen saavuimme harvaanasutuille\nseuduille.\n\nMissä ovat eväät? Minulla on hiivatin kova nälkä, sanoi Laaksonen.\n\nSilloin huomasin, että minäkin olin nälkäinen kuin susi, sillä\nlähtökiireessä oli meiltä ruokailu unohtunut kokonaan — tosin\nharvinainen tapaus — ja nyt oli aurinko jo zenitissä. Vedimme\nesiin palvattua kinkkua, voita, leipää ja juustoa ja kiehautimme\nöljykeittiöllä kahvit.\n\nFurusundin kohdalla poikkesimme sivumennen tulliasemalle\ntarkastuttamaan veneemme, ennenkuin jatkoimme matkaa avomerelle.\nViimeisten luotojen kohdalla ollessamme laski aurinko, meren\npinnalla ei liikkunut tuulen virettäkään, vain vanha maininki vyöryi\nraskaana samaan suuntaan kuin mekin olimme menossa. Kaarsimme\nluoteeseen pysytellen selvillä vesillä, mutta kumminkin niin lähellä\naluevesirajaa, kuin suinkin oli mahdollista.\n\nMeistä oikealle avautui Itämeri majesteettisena iltavalaistuksessa,\nmutta ottaen huomioon, että oli parhaillaan heinäkuu — paras\npurjehdusaika oli se peloittavan autio ja tyhjä. Saattoi tuntea\nsodanjumalan hengen liikkuvan sen rauhallisesti kohoilevan pinnan yllä\nja miksei allakin. Kenties se tarkasteli meitä parastaikaa vedenalaisen\nperiskoopin läpi. Edellisenä vuonna oli varmaankin näky näillä\nvesillä ollut toisenlainen: kymmenittäin laivoja, kaikensuuruisia,\npurjeveneitä, moottori- ja soutuveneitäkin suuntasi silloin keulansa\nkompassin kaikkiin suuntiin. Nyt me kuljimme tätä merta yksin.\n\nJossakin tuolla meren toisella puolella vuodattivat jääkärit vertaan\nsuuren ja rohkean haaveen innoittamina vieraan maan soissa, puolustaen\nlohkoaan satojen kilometrien pituisella, jyrisevällä, savuavalla\nrintamalla. Koillisessa, melkein silmin nähtävänä oli kotimaa, joka\noli ratkeamaisillaan vihollisen sotaväen paljoudesta, jonka kaupunkien\nkaduilla pölypilvet tuprusivat venäläisten joukkojen potkiessa\ntannerta ja hoilatessa marssilaulujaan. Siellä kauempana Suomenlahden\nitäpuolella oli koti, äiti, pikkusiskot ja -veikot alituisessa\nvaarassa joutua santarmien tutkittaviksi, vankiloihin ja kenties\nmihin. Tämäntapaisia ajatuksia risteili aivoissani ohjaillessani\nvenettä pitkin illan hämyssä tummuvan Ruotsin rannikkoa. Toverini\noli heittäytynyt pitkäkseen ja todennäköisesti nukkunut. Hän oli\nvapaavahdissa.\n\n— Joko olemme kaukana? kuului hetken kuluttua keulan puolelta.\nLaaksonen kömpi esiin ja sytytti savukkeen.\n\nLähestyimme salmi vesiä, joita riitti sadan kilometrin pituudelta.\nVäylän suulla olevat valot välähtelivät yhä selvemmin.\n\nTulimme salmeen ja oikealle meistä jäi Singö, jonka eteläpäässä oli\nArholm. Muutaman tunnin kuluttua sivuutimme Grisslehamnin ja sen\njälkeen Öregrundin. Sitä paitsi sivuutimme pari ankkurissa olevaa\nsuurehkoa lastihöyryä ja jonkin vastaantulevan matkustajalaivan,\nÖregrundin kohdalla oli liikenne vilkkaampaa. Oli vetänyt pilveen,\njoten yö oli kohtalaisen pimeä, ja meidän oli kuljettava yksinomaan\nmajakka valojen mukaan. Häikäisevän kirkkaasti valaistu Öregrundin\nkaupunki jäi taaksemme meren partaalle, sen valot kalpenivat\nvaipuessaan taivaanrannan taa. Olimme avomerellä, Gevlen mutkassa ja\notimme suunnan Nyhamnia kohti. Laaksonen jäi pitämään perää ja minä\nmenin vuorostani nukkumaan.\n\nToverini herätti minut tunnin tai puolentoista kuluttua. Nousin ja\nkatselin ympärilleni. Oli valoisaa kuin päivällä, mutta näköpiiri oli\nhyvin rajoitettu, sillä Pohjanlahti oli kietoutunut sumuvaippaan.\nMuutimme kurssin pari piirua läntisemmäksi päästäksemme lähemmäksi\nmaita ja toivoimme sumun pian haihtuvan, sillä ei ollut suinkaan\nmiellyttävää lähestyä tuntematonta rannikkoa näissä olosuhteissa.\n\n»Lola» kulki hiljentymättömällä nopeudella vielä tunnin uutta\nsuuntaansa, mutta kaikkialla oli valkea savu yhtä sakeata. Hiljensimme\nvauhtia, mikä osoittautui olevan hyvin asiallinen toimenpide, sillä ei\naikaakaan, kun sumusta sukelsi esiin maata etuvasemmalla ja pian sen\njälkeen suoraan edessä. Suuria yksinäisiä kiviä kohosi esiin siellä\ntäällä. Hyvin verkkaan ja varovasti eteemme tähystellen kuljimme\neteenpäin toivoen löytävämme suojaisen satamapaikan.\n\nToiveemme täyttyi yhtä nopeasti, ikäänkuin olisimme pyyhkäisseet\nhihallamme Aladdinin lamppua, sillä tulimme aivan sattumalta pieneen\nlahteen, jonka pohjukasta löysimme vene- ja verkkovajan, kalastajamajan\nja niiden edustalta venelaiturin, johon kiinnitimme »Lolan». Rannalla\nhääräili pari miestä ja keskenkasvuinen poika kalastusvehkeiden\nkimpussa.\n\n— Hyvää huomenta, toivotimme miehille, kun olimme saaneet veneen\nkiinnitetyksi.\n\n— Hyvää huomenta, vastasivat kalastajat. — Mistä tulette tämmöisessä\nsumussa?\n\nKun ei meillä ollut mitään aihetta valehdella, pysyimme totuudessa\nja sanoimme tulevamme Tukholmasta. Vastauksemme kuulosti kaiketi\ntekaistulta, sillä miehet katsoivat meihin epäluuloisesti. He joko\nluulivat meidän laskevan pilaa tahi pitivät meitä epäilyttävinä\nhenkilöinä.\n\n— Ja minne olette matkalla? kuului seuraava kysymys.\n\n— Uumajaan. Onko täällä lähistöllä kauppaa, josta saisi ostaa tupakkaa?\nsanoi Laaksonen, johtaakseen keskustelun jokapäiväisempiin asioihin.\n\n— Ei ole, vastasivat nyt ruotsalaiset lyhyesti. Heidän epäluulonsa\nolivat toisen vastauksemme johdosta vain vahvistuneet. He näyttivät\nsanoutuvan irti tuttavuudestamme, siirtyivät pyytöineen veneeseensä\nmeille enempää puhumatta ja katosivat hetken perästä sumuun.\n\nOlimme toisaalta iloiset, ettei meidän tarvinnut vastailla useampiin\nkysymyksiin, sillä silloin olisi jo piakkoin ollut pakko poiketa\ntotuudesta, mikä oli aina vastenmielistä, mutta varsinkin näin yön\nvalvonnan jälkeen, jolloin mielikuvituskaan ei ollut kovin lennokas.\nToisaalta huolestutti meitä miesten sulkeutuneisuus, he saattoivat\nluulla meitä Suomen puolelta saapuneiksi ryssien vakoojiksi ja mennä\nilmoittamaan viranomaisille, mistä taas olisi seurannut kuulusteluja\nja ajanhukkaa. Kaikesta huolimatta rupesimme aterioituamme nukkumaan,\npäättäen lähteä liikkeelle niin pian kuin sumu hiukankin kohoaisi.\n\nTämmöisissä tapauksissa ei uni ole suinkaan kylläisen ja rauhallisen\nkansalaisen sikeää kuorsaamista, vaan semmoista, jossa »mies makasi,\nvaate valvoi». Parin tunnin kuluttua oli sumu ohentunut jonkin verran\nja näköpiiri laajentunut, joten päätimme lähteä jatkamaan matkaa.\nHiljalleen ajoimme pois matalasta lahdesta. Auringon säteet alkoivat\nvaikuttaa yhä tehokkaammin, ja avomerelle päästyämme selkeni näköpiiri\nvähitellen kokonaan.\n\nOtimme nyt suunnan Storjungfrua kohti. Sen ja mantereen väliseen\nsalmeen pääsimme vaikeuksitta, mutta iltapäivällä, kun mainitun salmen\nsivuutettuamme käänsimme keulan Hornslandetin niemen suuntaan, virisi\npohjoisesta päin voimakas tuuli. Jouduimme pahanlaiseen aallokkoon,\nmustien vihurien ajaessa vastaamme katraittain valkoisia lampaita.\nStorjungfrun ja Hornslandetin väliä oli noin viisikymmentä kilometriä,\njoten laineet ehtivät kohota aika pahoiksi. Ne hidastivat kulkuamme\npakottamalla meidät hiljentämään vauhtia, koska muuten olisimme ajaneet\n»Lolan» keulan suoraan aaltojen sisään. Vesi roiskahti aina korkealle\nilmaan veneen keulan törmätessä jyrkkää aaltoa vastaan, sieltä se\nputosi rankkasateena alas kastellen veneen pitkin pituuttaan. Mitään\nhätää meillä ei kuitenkaan ollut, sillä kun peräsinratas oli sisällä,\nsaatoimme molemmat pysytellä koko ajan kannen alla. Meillä oli nyt\nensimmäisen kerran tilaisuus kokeilla veneemme merikelpoisuutta, ja\nsaatoimme olla tulokseen tyytyväiset.\n\nLähetessämme maita pienenivät aallot, ja »Lolan» vauhti parani,\nmutta saapuessamme Hornslandin rantaan tuli jo iltakin. Aurinko meni\nmailleen. »Lolan» kone oli kuumentunut kovasti viimeisellä taipaleella,\njoten sillä ei käynyt yhtämittaa jatkaminen, ja me olimme itsekin levon\ntarpeessa. Löysimme tuon suuren niemen eteläosasta taajaan asutun\nkalastajakylän. Sen laituriin, suojattuun paikkaan, veimme veneemme\naikoen levätä muutaman tunnin, ennenkuin taas lähtisimme seuraavalle\ntaipaleelle. Olin ehtinyt juuri nousta laiturille kiinnittämään veneen\nköysiä, kun tapahtui jotakin, joka oli vähällä ainiaaksi keskeyttää\n»Lolan» matkan.\n\nLaaksonen oli vetänyt skailetin auki ja pysäyttänyt koneen, jonka\njälkeen hän, ennenkuin ryhtyi enempiin toimiin, päätti sytyttää\nsavukkeen. Hän raapaisi tulta hehkuvan kuumasta kaasuttajaputkesta ja\nsaikin sen, mutta samassa tapahtui räjähdys. Kuulin kovan humahduksen\nja kääntyessäni katsomaan näin Laaksosen liekkien keskellä, kuin noidan\nkeskiaikaisella polttoroviolla; liekit nuoleksivat bensiinisäiliöiden\nseiniä. Näky oli peloittava. Muutamat kyläläiset, jotka olivat\nkertyneet laiturille meitä töllistelemään, katsoivat olevan aihetta\nsiirtyä vilkkaasti hyvän matkan syrjään. Liekit hulmusivat korkealle,\nja Laaksonen katosi liekkeihin. Hän sukeltautui keulaan, missä\nmakuuvaatteemme olivat, tarttui kiinni makuusäkkeihin ja peitteisiin ja\nveti armotta kaikki koneen ylle ja ympärille öljyiselle permannolle.\nTuli tukehtui melkein yhtä, äkillisesti kuin oli syttynytkin.\n\n— Pahus senttä, sanoi Laaksonen. — En mää arvann, ett se ol' noi tule\narka. — Hänen äänensä ja ilmeensä eivät millään tavoin ilmaisseet\ntapahtuman järkyttäneen hänen mielensä tasapainoa, korkeintaan se\nilmeni kielenkäytössä, joka sillä hetkellä vivahti Turun murteeseen\nenemmän kuin tavallisesti.\n\nLaiturille kokoontui nyt joukko uteliaita, joiden kanssa antauduimme\nkeskusteluun. He olivat ystävällisiä ihmisiä, ja muuan heistä, kylän\nkansakoulun opettaja, vei meidät asunnolleen saatuaan kuulla, että\nolimme suomalaisia. Meitä kestittiin ruualla ja kahvilla ja pyydettiin\njäämään yöksi. Tämä vieraanvaraisuus otettiin kiitollisuudella\nvastaan, sillä omat eväät olivat kokolailla niukat ja kuivat, kun\nvuodevaatteemme sitä vastoin olivat kosteat ja öljyiset. Seuraavana\naamuna lähdimme taas varhain seurailemaan rantaviivaa pohjoiseen päin.\n\nBrämön salmeen päästyämme rupesimme tähyilemään oikealle ja vasemmalle,\netsien kylää tai taloa, jonne olisimme voineet poiketa ruoan ostoon,\nmutta rannat täällä olivat karummat ja jylhemmät kuin etelämpänä,\njoten aivan lähellä matkareittiä emme nähneet semmoista paikkaa,\njohon olisimme arvelleet kannattavan poiketa, ennenkuin Brämön saaren\npohjoisosassa.\n\nSiellä pilkisti esiin metsän sisästä rakennus, jonka edustalla oli\npitkähkö laituri, laiturin vieressä makasi torpeedoalus. Vaikka meidän\nolikin poikettava suunnastamme pari kilometriä, käännyimme tähän\nlaituriin, sillä nälkä alkoi yhä voimakkaammin vaatia toimenpiteitä.\nKiinnitimme »Lolan» Ruotsin kuninkaan torpedoveneen U 99:n viereen\nja nousimme laiturille. Torpedoalus näytti olevan horrostilassa\npaahtavassa auringon paisteessa. Ei ristin sielua näkynyt sen kannella,\nja pani epäilemään, tokko kannen allakaan oli ketään, mutta sehän ei\nmeitä liikuttanut. Lähdimme kävelemään metsän reunassa olevaa taloa\nkohti haaveillen vankasta ateriasta.\n\nOlimme tuskin ehtineet ottaa viittäkymmentä askelta, kun eteemme\nilmestyi mies. Hän kohosi jostakin ja sulki tiemme. Mies oli\nkeski-ikäinen, tanakkatekoinen, parrakas ja tuiman näköinen ja lisäksi\nmelkein kuuro. Hän vaikutti ainakin kuurolta, sillä me saimme moneen\nkertaan huutaa hänen korvaansa asiamme, nimittäin että meillä oli nälkä\n— halusimme ruokaa. Lopulta hän ymmärsi, että oli melkein mahdotonta\nlähettää meidät pois saarelta ilman ruokaa. Hän käski meidän odottaa\nlaiturilla ja katosi itse taloon päin. Hetken kuluttua hän palasi\nkainalossaan paketti näkkileipää, jonka saimme ostaa. Muuta ruokaa\nei ollut saatavissa, joten meidän oli lähdettävä niine hyvinemme.\nTorpedoveneen ohi kulkiessamme panimme merkille sivumennen, ettei se\nollutkaan mikään kummitusalus, vaan että meitä pidettiin silmällä sen\nikkunoista.\n\nLoukkaantuneina kylmästä kohtelusta suuntasimme taas »Lolan»\nHärnösandia kohti, nakerrellen mautonta, kuivaa leipää, jota sotamiehet\nhyvällä syyllä kutsuvat »faneeriksi». Myöhemmin rupesimme pohtimaan\ntuon välikohtauksen yksityiskohtia ja teimme torpedoveneen läsnäolosta\nja parrakkaan miehen innosta, kun hän tahtoi saada meidät häviämään\nsaarelta, sen johtopäätöksen, että siellä oli jotakin sotilaallisesti\ntärkeätä, jota meiltä tuntemattomilta haluttiin pitää salassa.\n\nMeitä kiikaroitiin torpedoalukselta ajaessamme merelle, mutta emme\nsiitä välittäneet. Pahaksi onneksi rupesi kone lakkoilemaan juuri\nkun olimme päässeet laivaväylälle, keskelle salmea. Bensiiniputki\noli tukkeutunut, ja kesti puolisen tuntia, ennenkuin saimme sen\npuhdistetuksi ja pääsimme taas jatkamaan matkaa. Päivä oli tähän\nsaakka ollut helteinen, meren pinta melkein peilityyni, mutta kohta\nliikkeelle lähdettyämme virisi heikko tuuli, joka toi mukanaan aavalta\npäin sumua. Hetkistä myöhemmin emme nähneet sataa metriä kauemmaksi\nmihinkään suuntaan. Olimme Indal-joen suulla, Sundsvallin korkeudella,\nja Härnösandiin oli viitisenkymmentä kilometriä. Ellei meitä olisi\nkohdeltu niin ynseästi Brämön saarella, olisimme palanneet sinne\nodottamaan ilman kirkastumista, mutta nyt se ei tullut kysymykseen.\nPäätimme jatkaa matkaa Härnösandiin asti.\n\nAjettuamme parisen tuntia täydellä vauhdilla Härnötä kohti arvioimme\nolevamme jo lähellä rantaa ja hiljensimme nopeutta. Lähestyimme\nnyt varovasti maata, ja meillä oli onnea, niin että sattumalta\ntulimme Härnön saareen pistävän lahden suulle. Siitä saimme\nsuunnistamispisteen, josta oli helppo jatkaa matkaa. Toinen meille\nsuotuisa seikka oli se, että Härnön rannikko on enimmäkseen korkeata\nja jyrkkää, joten sitä oli helppo seurata aivan läheltä sakeassakin\nsumussa. Saatuamme kerran tuntuman maihin kuljimme hiljalleen pitkin\nrantaa, päästämättä sitä näkyvistämme. Lähellä kaupunkia sumu oheni,\nja Härnösandin luona oli ilma taas aivan selkeä ja aurinkoinen.\nLoppumatkan saikin »Lola» taas kulkea täyttä vauhtia.\n\nLöysimme kaupungin laidasta veneellemme sopivan laiturin ja nousimme\nmaihin. Sinä iltana emme enää voineet jatkaa matkaa, sillä kaupat\nolivat jo suljetut, ja ilman bensiiniä ja ruokatarpeita ei matkan\ntekemisestä tullut mitään. Kun koko päivänä emme olleet syöneet muuta\nkuin Brämön miehen »faneeria», oli luonnollista, että ryhdyimme ensi\ntöiksemme etsimään ravintolaa. Suuremmitta vaikeuksitta löysimme erään\nsopivan ulkoilmaravintolan.\n\nKun olimme istuutuneet pöytään ja ryhtyneet odottelemaan, että joku\ntarjoilijattarista sattuisi kulkemaan läheltä pöytäämme ja ottaisi\nvastaan tilauksemme, viittasi meille eräs mies kauempana olevasta\npöydästä. Kun meillä oli runsaasti aikaa — tarjoilijatar ei ollut vielä\nsaanut tilaustamme — käännyimme katsomaan kuka siellä huitoi. Sanotun\npöydän ääressä istui kolme hyvin pukeutunutta miestä, ja he kaikki\ntuijottivat meihin, varsinkin Laaksoseen.\n\n— Katsoppas p..., ovatkos nuokin täällä —? äännähti viimeksimainittu,\nkatsottuaan miehiin tarkemmin.'\n\nNe olivat jääkärit Powald, Sandström ja Uhler, jotka olivat\nkomennusmatkalla Suomeen. He olivat iloissaan tavatessaan Laaksosen\nja sen jälkeen kun olin tullut esitellyksi, myöskin minut. Siirryimme\nheidän pöytäänsä, ja niin alkoi meille rattoisa ilta, jonka kuluessa\nhe kertoivat Jääkäripataljoonan tapahtumista, joka nyt taisteli Missen\nrintamalla, sekä omista tehtävistään ja aikomuksistaan. He olivat nyt\npommimiehiä Saksan meriesikunnan palveluksessa, esiintyivät Saksan\nalamaisina, joiden kotipaikkakunta oli Berlinin kaupunki — Kaufleute\nvon Berlin — ja heillä oli hotellissa matkalaukut, joita ei joka poika\njaksanut kantaa. Näiden matkalaukkujen kanssa he olivat saapuneet\nHärnösandiin noin viikko sitten toivoen löytävänsä täällä jonkun,\njoka kuljettaisi heidät Suomen rannikoille, sillä heidän tehtävänsä\noli räjäyttää jokainen ympärysvaltain omistama laiva, joka sattui\nheidän matkansa varrelle Suomessa. He olivat yhtä varakkaita kuin\ntoverini ja minä olimme köyhiä, joten jos kellään niin heillä oli\nmahdollisuuksia venemiehen palkkaamiseen, mutta kaikesta huolimatta\nhe eivät olleet siinä vielä onnistuneet. Kun kerroimme matkamme\nsuunnasta ja päämäärästä, takertuivat he meihin kuin takiaiset,\neivätkä hellittäneet, ennenkuin olimme luvanneet ottaa heidät mukaamme\nUumajaan. Sieltä saattoi olla paremmat mahdollisuudet Pohjanlahden yli\npääsemiseen kuin täältä Härnösandista.\n\nMitä voimme muuta tehdä kuin suostua heidän pyyntöönsä...? Olihan\nkysymys toverien auttamisesta, ja toiseksi meillä oli enää hyvin\nniukalti rahaa bensiinin ja eväiden ostoon, suurin osa siitä olisi\nmennyt bensiiniin ja ruokaan olisi jäänyt vain rippeet. Kysymyksessähän\noli sitä paitsi vain yhden päivän matka.\n\nMenimme siis kaikki yöksi heidän hotelliinsa, sen jälkeen kun olimme\nvielä luoneet silmäyksen veneesemme ja sopineet ehdoista, joiden mukaan\npommimiesten oli kustannettava sekä bensiinit että eväät Uumajan matkaa\nvarten.\n\nSamana iltana liittyi vielä seuraamme eräs Härnösandissa sillä\nhaavaa oleskeleva suomalainen, vaasalainen aktivisti Herbert Mans,\njoka paettuaan kesäkuun 22 päivänä 1916 Vaasan vankilasta oli tullut\nmoottoriveneellä Ruotsiin. Hän kertoi meille koko tapahtuman illan\nhämärtyessä, ja vasta myöhään yöllä erosimme mennäksemme levolle.\n\nSeuraavana aamuna, heinäkuun 7 päivänä nousimme jo varhain ja\nvarustauduimme suorittamaan ostokset niin pian kuin kaupat\navattaisiin. Laaksonen ja minä poikkesimme sitä odotellessamme\nrantaan katsoaksemme missä kunnossa »Lola» oli, mutta kun olimme\nhyppäämäisillämme veneeseen, laskeutui esivallan hansikkaaseen verhottu\nkäsi olkapäällemme. Pari konstaapelia pyysi meitä ystävällisesti\nseuraamaan kamariin, jota kehoitusta lainkuuliaisina kansalaisina\nnoudatimmekin. Ennen sitä panimme merkille, että veneessä oli pidetty\nperinpohjainen tarkastus, kaikki esineet olivat vielä tarkastuksen\njäljeltä hujan hajan. Suhtauduimme kuitenkin asiaan levollisesti, sillä\nmeillä ei tietääksemme ollut mitään omillatunnoillamme, mutta se meitä\nhuolestutti, etteivät »matkustajat» saisi tietää mitään äkillisestä\nkatoamisestamme. Esitimme huolemme konstaapeleillemme, mutta he\nvastasivat hymyillen, että kyllä se asia järjestyy.\n\nAsia järjestyikin. Astuessamme sisään poliisikamarin lämpiöön\nhymyilivät meille sen penkeiltä tutut kasvot. Powald, Sandström ja\nUhler olivat jo siellä. Heidät oli tavattu ennen meitä ja pidätetty.\nSyyt pidättämiseemme olivat seuraavat:\n\nHarmaaksi maalatun, pitkän ja suhteellisen nopeakulkuisen moottorin\nesiintyminen Brämön rannalla edellisenä päivänä oli herättänyt huomiota\nvartiopalvelusta suorittavalla torpedoveneellä. Poikkeamisemme saarelle\nruoan ostoon ja pysähtelemisemme moottorivian takia silloin tällöin\nväylällä eivät olleet epäluuloja hälventäneet, vaan päinvastoin niitä\nvahvistaneet. Meitä ruvettiin pitämään silmällä, torpedoaluksessa oli\nkohotettu höyry, ja se oli lähtenyt meitä seurailemaan juuri vähän\nennen, kuin jouduimme sumuun. Sumun takia ei torpedoalus tavoittanut\nmeitä ennenkuin Härnösandin satamassa. Se oli takaa-ajossa menettänyt\ntoisen potkurinsa ajettuaan kivelle lähellä Härnön saareen pistävän\nlahden suuta, josta aikaisemmin mainitsin. Tultuamme Härnösandin\nkaupunkiin olimme vielä liittyneet kolmen hämäräperäisen, saksalaisilla\npasseilla liikkuvan suomalaisen seuraan, mikä ei suinkaan ollut omiaan\nvahvistamaan asemaamme. Meidän henkilöllisyydestämme tahdottiin saada\nselvä, ja sitä varten nyt olimme täällä.\n\nKoko sen päivän saimme istua poliisikamarissa ja tehdä vuoron perään\nselkoa matkoistamme aina syntymävuodesta ja -paikasta alkaen. Se\noli kaikesta jännittävyydestään huolimatta kuivaa ajan tappamista.\nJännityksen aiheutti kysymys: Milloin pääsemme lähtemään ja mihin\nsuuntaan —? Junallako vai moottoriveneellä —?\n\nKaupungin pormestari itse tutki meitä, mutta vaikka hänen sympatiansa\nnäyttivät olevankin puolellamme sen jälkeen kun hän oli kuullut\nselityksemme, ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään kiirettä päästä\neroon meistä. Oletimme kamariin tullessamme, että sen vierailun\nsuorittaisimme käden käänteessä, sillä emmehän olleet mitenkään\nrikkoneet Ruotsin lakia, mutta täällä olikin näytettävä toteen, että\nme emme olleet mitään urkkijoita ja sen vakuudeksi eivät sanamme\nriittäneet. Kolme »Kaufmannia» ei liioin kelvannut todistajiksi, sillä\npoliisi oli jo muutamia päiviä pitänyt heitä itseään silmällä heidän\npainavien matkalaukkujensa takia.\n\nKutsuttiin todistajaksi suomalainen liikemies Herbert Mans, johon\nedellisenä iltana tutustuimme, mutta hänkin oli vain pakolainen ja\nsiis liian köykäinen vastaamaan viiden miehen henkilöllisyydestä.\nMansista meille oli muuten paljon hyötyä, sillä hän, ollen itse\nvapaalla jalalla sai toimia asiamiehenämme ja hälyttää puhelimitse\nTukholmassa voimat liikkeelle meidän pelastamiseksemme. Kun Heldt sai\ntietää missä olimme, oli hän aluksi noitunut jonkin aikaa, mutta asia\nei siitä edistynyt. Hän oli antanut soittaa tohtori Herman Gummeruksen\ntoimistoon, joka vuorostaan oli hälyttänyt maisteri J.W. Snellmanin,\nmutta kaikki oli turhaa. Mies, joka saattoi ratkaisevasti vaikuttaa\nasiaan, Isak von Alfthan, oli jonkun tuttavansa luona huvilalla maalla,\nja häntä ei löydetty ennenkuin joskus iltapäivällä. Kun Alfthan vihdoin\nlöytyi, rupesivat asiat luistamaan. Sen jälkeen ei enää kestänyt\nkauan, ennenkuin Härnösandin pormestari sai määräyksen vapauttaa\nmeidät. Iisakilla väitettiin olevan vaikutusvaltaisia tuttavia\nhallituspiireissä.\n\nSaimme, kuten jo mainitsin, luvan lähteä poliisikamarista, mutta\nsillä ehdolla, ettemme »antaisi auringon laskea useammin, kuin yhden\nkerran siinä kaupungissa» — kaupat olivat jo kiinni — ja että veisimme\nmennessämme myöskin »saksalaiset». Olisimme hävinneet kaupungista\nkymmenen minuutin kuluessa, jos emme olisi olleet aivan ilman bensiiniä\nja ruokatarpeita, mutta niiden takia olimme pakotetut viettämään vielä\nseuraavan yön Härnösandissa.\n\nPassipoliisin ja Herbert Mansin seuratessa lähtöämme jätimme 8 päivänä\nsatama-altaan ja tulimme auringon paisteessa kimaltelevalle merelle.\nRaitis merituuli tuoksui hyvältä poliisikamarissa istumisen jälkeen, ja\nedessämme Ångermanjoen suulla oleva saaristo näytti ihanalta.\n\nUlompana tapasimme pari saksalaista rahtihöyryä, jotka olivat\nmenossa noutamaan pohjoisesta malmilastia. Sivuutimme jonkin saaren.\nHärnösandin savupiiput olivat vielä näkyvissämme, kun edestäpäin kuului\nsuuren laivan ankkuriketjun kolinaa. Jokin malmilaiva ankkuroi, mutta\nmistä syystä? Se selvisi meille pian, sillä mereltä päin alkoi saarten\nväliin virrata hienoa usvaa, joka sakeni sakenemistaan. Ankkuriketjun\nkolinaa kuului takaakin päin. Pian emme nähneet muuta kuin suuren\nhöyrylaivan piirteet ja lähellä olevan pienen alastoman saaren.\nKaupunki oli jäänyt sumuverhon taakse.\n\nOli mahdotonta jatkaa semmoisessa sumussa, siitä olimme kaikki\nyksimieliset ja poikkesimme vielä näkyvissä olevaan saareen. Eikähän\nmeillä täällä ollut hätäpäivää. Härnösandin poliisi oli päässyt meistä\neroon, mikä oli tietenkin tärkein asia, ruokatarpeita oli runsaasti\neikä seurastakaan ollut puutetta. Saatoimme hyvinkin odotella sumun\nhälvenemistä.\n\nSinä aamuna emme olleet vielä syöneet, joten ensimmäinen tehtävä\nrannalle päästyämme koski nälän tunteen tyydyttämistä. Nostimme\neväskorit maalle ja rupesimme keittämään kahvia ajopuista tekemällämme\ntulella. Matkustajat huvittelivat kahvia odotellessaan ampumalla\nmaaliin, voileipä toisessa ja pistolipahanen toisessa kädessä.\nKomennusmatkaa varten hankittuja taskuaseita teki mieli sivumennen\nkokeilla.\n\nHe ampua räiskyttelivät hyvän toveruuden merkeissä parinkymmenen\naskeleen päässä kahvinkeittopaikalta, mutta äkkiä alkoi sieltä kuulua\nsydäntäsärkeviä hätähuutoja. Uhlerin pistoli oli muutaman laukauksen\njälkeen mennyt epäkuntoon. Se ei lauennut. Pistolin omistaja teki,\nkuten pistolinomistajien usein tämmöisissä tapauksissa on tapana:\nraksutteli sitä, kunnes se laukesi. Kun hän oli jo ollut siinä\nuskossa, ettei se rämä laukeaisikaan, ei hän ollut pitänyt niin\ntarkkaa väliä siitä, mihin suuntaan piipun suu milloinkin sattui\nolemaan. Kun se sitten laukesi, oli piippu kohdistettuna Powaldiin.\nPowaldilla sattui olemaan toinen käsi housun taskussa — oikeako vai\nvasen, en muista kumpi — luoti sattui siihen, läpäisi kolme sormea ja\nnahkaisen kukkaron, johon uupui ja sijoittui. Oli onni, että ase, jolla\nammuttiin, oli vain pikkuinen Bayard.\n\nPowald valitti tuskaansa, ja Uhler oli onneton tapahtuman johdosta.\nAutoimme ensiksi mainitun veneeseen, tutkimme haavan ja sidoimme sen\nniin hyvin kuin taisimme. Powald ei kuitenkaan ottanut rauhoittuakseen,\nvaan tahtoi päästä lääkäriin, Härnösandiin. Tässä asiassa olimme\nmatkustajiemme kanssa eri mieltä. Laaksonen ja minä olimme saaneet\nHärnösandista aivan tarpeeksemme, ja toiseksi, olimmehan lupautuneet\nkuljettamaan nämä pommarit pois mainitusta kaupungista. Emmehän\nsaattaneet mitenkään palata takaisin näin pian. Meidän oli vaikea\nasettua haavoitetun tilanteeseen ja hänen meidän. Lopulta sanoimme,\nettä jos lääkäriin on mentävä, niin mennään Uumajaan.\n\nValmiiksi keitetty kahvi ja eväät otettiin taas veneeseen, vene\ntyönnettiin irti rannasta, ja niin alkoi purjehduksemme Uumajaan\nsakeassa sumussa. Meidän oli helppo päästä ulos aavalle merelle. Sen\njälkeen otimme suunnan Örnsköldvikin ulkopuolella olevaa Skagin nientä\nkohti. Sinne oli matkaa lähemmäs kuusikymmentä kilometriä, mutta siten\nsivuutimme välillä olevan saariston meren puolitse. Tosin oli vähän\nmahdollisuutta löytää juuri Skagin niemi näin pitkältä matkalta ja\nsakeassa sumussa, mutta koetimme ottaa tarkan kompassisuunnan, ohjata\nhuolellisesti, ja saattoihan sumukin haihtua jo aikaa ennen, kuin\nsaavuimme sanotun niemen lähettyville. Tuuli oli heikko, merenkäyntiä\ntuskin oli ollenkaan. Niemen löytäminen oli meille sillä hetkellä kovin\ntärkeä asia. Jos sivuutimme sen meren puolelta huomaamattamme, oli\nseurauksena se, ettemme tietäneet enää piakkoin missä olimme. Se oli\nainoa kiintopisteemme ja sen luona meidän piti muuttaa suunta Järnäsiä\nkohti. Jos taas ajoimme Skagin niemestä vasemmalle, tulimme liian\nlähelle maita ja olimme vaarassa ajaa karille tai matalikolle.\n\nNeljättä tuntia vaelsimme sumussa eli meripimeässä, kuten Uhler sitä\nnimitti. Lähellä Skagin nientä säikähdyttivät meitä harmaan sotalaivan\njykevät piirteet, jotka silmänräpäyksen ajaksi sukeltautuivat esiin\nsumusta. Seuraavassa hetkessä oli taas kaikki entisellään, meidän\nonneksemme, sillä kaikesta päättäen oli laiva venäläinen, joka\noli vaanimassa saksalaisia malmihöyryjä. Olimme sillä hetkellä\nkaukana aluevesirajojen ulkopuolella, joten ainoa turvamme,\nRuotsin sinikeltainen lippu, ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään,\njos laiva olisi ryhtynyt meitä tarkastamaan. Ja mihin olisivat\nmatkustajamme ehtineet piilottaa raskaat matkalaukkunsa ja saksalaiset\nliikemiespassinsa...? On turhaa ruveta kuvittelemaan, mitä olisi voinut\ntapahtua. Sotalaivan suunta oli etelä, meidän pohjoinen. Jos se olikin\nmeidät huomannut, kului aikaa, ennenkuin sen pitkä ruho olisi saatu\nkäännetyksi ja kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Sillä välin olisimme\njo ehtineet niin kauas, että meidän löytämisemme sumusta olisi ollut\naivan sattuman varassa. Kun vielä ottaa huomioon, että me kuljimme\nmaata kohti, joka saattoi olla hyvinkin lähellä, ei laiva olisi\nuskaltanut seurata meitä täysin konein.\n\n»Lola» ei kulkenut nyt yhdentoista solmun nopeuttaan, se oli liian\nraskaasti kuormitettu, tuskinpa juuri enempää, kuin yhdeksän ja puoli,\nmutta sekin riitti. Kerran ajoimme keskelle hajonnutta tukkilauttaa,\njoten meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Muuta mainittavampaa\nei tapahtunutkaan. Powald loikoili tai istui veneen keulaosassa\nSandströmin yrittäessä hoitaa jäi palvella häntä kykynsä mukaan,\nLaaksonen hoiteli vaiteliaana konettaan, ja Uhler ja allekirjoittanut\nkäsittelivät peräsintä ja merikorttia erittäin kiinnostuneina.\nLaaksonen otti tuon tuostakin osaa kortin tutkimiseen, ja hänen\nvaistonsa osasi tavallisesti pettämättömästi oikeaan. Kolotus Powaldin\nkädessä vaimeni vähitellen ja hänen mielialansa kohosi suunnilleen\nsamassa tahdissa, tunnelma veneessä vapautui ja huumori pääsi\npulpahtamaan esiin aika ajoin.\n\nLöysimme Skagin niemen, totesimme sen tulimajakan merikorttiin\npiirretyn kanssa saman näköiseksi ja otimme uuden suunnan Järnäsiä\nkohti. Senkin sivuutimme niin läheltä, että saatoimme todeta olevamme\noikeassa, ja sen jälkeen käänsimme keulan Uumajanjoen suulle. En\ntiedä, miten olisimme tarkanneet juuri väylän suulta kääntyä itse\nväylälle, jos sumu olisi koko ajan pysynyt yhtä sakeana, sillä kellon\nja kompassin mukaan kuljettaessa on mahdoton sanoa tarkalleen,\nmissä kulloinkin ollaan, mutta onneksi näköpiiri selkeni juuri joen\nmatalikkoja ja saaria täynnä olevan suiston edustalla. Saatoimme nähdä\nsamalla kertaa majakkatornin, reimarit, kummelin ja koko seudun, vaikka\nemme saaneet siitä kovin selvää kuvaa, sillä tällä välin oli tullut yö.\n\nPäästyämme Uumajan ulkosataman, Holmsundin kohdalle, sukelsimme\nuudelleen sumuun, joka oli sakeampi kuin koskaan merellä. Meidän oli\ntaas turvauduttava kompassiin voidaksemme jatkaa matkaa, ja matkaa\naioimme jatkaa, sillä kun kerran olimme päättäneet mennä yhtä mittaa\nUumajaan, emme siitä päätöksestä vähällä luopuneet.\n\nUumajanjoen alajuoksu laajenee Österfjärden-nimiseksi lahdeksi, joka\njoen varsinaista uomaa, laivaväylää, lukuunottamatta on matalikkoa.\n\nKesken kaiken ajoimme puoliksi vajonneen tukin päälle. Se antoi keulaan\nensin aikamoisen tärähdyksen ja raapi sen jälkeen kolkosti veneen\npohjaa. Paitsi täräystä antoi se meille terveellisen varoituksen.\nVajonneita tukkeja oli pidettävä silmällä joella liikkuessa. Uhler\npantiin tähystämään ja nopeutta vähennettiin. Ei aikaakaan kun Uhler\nilmoitti kiviä olevan edessäpäin aivan lähellä venettä. Kone pantiin\nvetämään taaksepäin ja Uhler otti vastaan keksillä, joten tärähdys\nei ollut kovin ankara. Siinä olimme — suunnastaan eksyneet, väsyneet\nmatkamiehet. Katsoimme kelloa, sen viisarit näyttivät puolta kahta.\n\nSelviydyimme taas jotenkuten väylälle, tulimme ennen pitkää kapeampaan\njokeen, jonka mataloita, metsäisiä rantoja seuraillen ohi huvilain\nvihdoin pääsimme Uumajan kaupungin rantalaituriin noin kukonlaulun\naikaan heinäkuun 9 p:nä. Koko edellisen päivän ja koko yön olimme\nmatkanneet, emmekä sumun takia olleet nähneet maata koko sinä aikana\nmuuta kuin silloin tällöin vilahdukselta, mutta onnen suosimina olimme\nlöytäneet perille.\n\nHeikki Kekoni ja toiset sillä haavaa Uumajassa oleskelevat suomalaiset\nottivat meidät sydämellisesti vastaan. Heidän joukossaan oli myöskin\nluotsi Nyman ja jääkäri Iisu Manninen, jotka olivat sillä aikaa\npalanneet »Emdenin» kanssa onnellisesti Suomen-matkaltaan.\n\nPowald pääsi aamupäivällä lääkäriin, joka antoi sairaanhoitajattaren\nsitoa hänen haavoittuneet sormensa uudelleen. Viikon tai parin perästä\nkäsi oli taas terve.\n\n\n\n\nII luku.\n\n\nSyyskuusta v. 1915 lähtien Uumaja oli ollut tärkeänä etappipaikkana\nSuomesta Saksaan menijöille ja muullekin jääkäritoiminnalle. Sinne\nkokoontui vähitellen myöskin joukko poliittisia pakolaisia, varsinkin\nVaasan ja Pietarsaaren saaristosta sekä Etelä-Pohjanmaan pitäjistä.\nKullberg — nykyinen eversti Heikki Kekoni — toimi etappiaseman\npäällikkönä. Talvella oli Saksasta komennettuja jääkäreitä ollut\nuseita, mm. Wichman, Viklund ja Heikinheimo Merenkurkun etapilla\njohtamassa hiihtäen jään yli kulkevia ryhmiä Holmölle, ja edelleen\nUumajaan, mutta jäiden lähtiessä he olivat saaneet matkustaa takaisin\nSaksaan. Nyt olivat Kekonin vakinaisina apulaisina luotsi Nyman ja\njääkäri Iisu Manninen, lakitieteen ylioppilas, joka käytti Olson-nimeä,\nja tästä lähtien lisäksi Laaksonen ja minä. Meidän mukanamme tulleet\npommarit kuuluivat, kuten mainittu, eri »firmaan» ja toimivat meistä\nriippumattomina, paitsi mikäli tarvitsivat joskus apuamme.\n\nLaaksosella ja minulla oli syytä iloita siitä, että »Emden» oli\nviipynyt poikkeuksellisen pitkän ajan viime Suomen-matkallaan, sillä\nmuuten olisimme kenties vieläkin vaikuttaneet Ruotsin pääkaupungissa.\n\nTäällä oli elämä sentään aivan toista: tarkoituksellista työtä suuren\nasian hyväksi.\n\nNyt kun täällä kerran oli kaksi venettä etapin käytettävänä, sai\nKullberg Tukholmasta käsin ohjeet järjestää etappitoiminnan siten,\nettä »Lola» nopeampikulkuisena välittäisi liikennettä Uumajan ja\nHolmön välillä ja »Emden» siitä edelleen Suomeen ja takaisin. Tämä\njärjestely ei toveriani ja minua lainkaan miellyttänyt, mutta käsky\noli käsky, ja kun se koski yksinomaan veneitä, lähdimme me seuraavalle\nmatkalle mukaan, »Lola» jäi Holmölle suojaiseen lahteen, kun me neljä:\nNyman, Manninen, Laaksonen ja minä varustauduimme lähtemään vanhalla\n»Emdenillä» Merenkurkun poikki.\n\nTälle alkuaan saaristolaisia kuljettamaan rakennetulle veneelle, joka\noli kotoisin Vallgrundista ja ostettu suomalaisten aktivistien, kaiketi\nv. Essenien toimesta etapin käytettäväksi, oli annettu komealta kaikuva\nnimi sen jälkeen, kuin se oli otettu sotaisempiin tarkoituksiin. Se oli\nheikkorakenteinen kuin juurikori, mutta tilava ja katettu matalasta\nkeulasta perään asti, se vuoti kuin seula, varsinkin merenkäynnissä,\nsen kone — Vickström-mallia — vanha ja kulunut, oli keskellä venettä.\nKoneen takana oikealla laidalla oli peräsinratas niin korkealla, että\nkorokkeella seisova peränpitäjä saattoi tähystää yläpuolellaan olevasta\nkattoluukusta. Mitkä sen aikaisemmat värit lienevätkin olleet, nyt se\noli pukeutunut ajan hengen mukaisesti sotalaivanharmaaseen, mikä ei\njuuri antanut sille sen sotaisempaa leimaa, mutta teki tuon vanhan\nrumilaan melkein näkymättömäksi sen maatessa syrjäisessä lahdessa tai\nharmaan kallion kyljessä odotellessaan illan hämärtymistä, jolloin se\ntaas saattaisi lähteä piilopaikastaan.\n\n»Emdenin» kapteeni, luotsi Vilhelm Nyman oli lyhyt, hintelä, mutta\nsitkeä, hyväntahtoinen ja huumorintajuinen, Björköltä kotoisin oleva\nmies. Hän oli kunnostautunut värvärinä ja toiminut Saksaan menijöiden\nluotsina jo edellisenä talvena. Kevään tullen hän oli ehtinyt tehdä\nmuutamia Suomen matkoja »Emdenillään». Olson — Iisu Manninen —\nlienee siksi tunnettu henkilö, ettei ole tarpeellista häntä tässä\nesitellä. Sen voinen kuitenkin mainita, että joskin Nyman oli lyhyt ja\nheikkorakenteinen, oli Iisu taas kookas, harteikas ja laajarintainen.\nPuettuna leveälieriseen, mustaan huopahattuun ja puseroon, iso\nparabellum lantioillaan roikkuen muistutti hän mielestämme Villin\nLännen cowboyta, ja siksi rupesimmekin kutsumaan häntä sheriffiksi. Hän\nmittasi samalla mitalla ja antoi meille kullekin lisänimemme, jotka\njääkööt tässä tilanpuutteen takia mainitsematta.\n\nKauniina heinäkuun päivänä saavuimme »Emdenillä» Holmön saariryhmän\neteläisimmälle niemelle, Holmö-Gaddin majakalle, jonka korkeasta\ntornista saattoi nähdä sekä Suomen että Ruotsin rannikon. Suomen\npuolella Merenkurkkua näkyi tosin vain Valassaaret ja niillä oleva\nmajakkatorni, joka toimi ryssien vartiomiehistön tähystyspaikkana.\n\nGaddin majakkaväki: majakkamestari perheineen, vanhempi ja nuorempi\nmajakanvartija, joista viimeksimainittu oli poikamies, olivat kaikki\nhyvin kohteliasta väkeä ja myötätuntoisia jääkäriliikkeelle, joka ei\nollut heille enempää kuin muillekaan saaren asukkaille salaisuus. He\nkestitsivät meitä kahvilla ja ohukaisilla, ja niin kului iltapäivä\nhauskasti tarkkaillessa melkein tyyntä merta ja myöhemmin kaunista\nauringon laskua. Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä oli\nvuorokauden pimein hetki ja sitä meidän oli käytettävä hyväksemme.\n\nKun Nyman oli hetken ponnistusten jälkeen saanut koneensa käyntiin\nja »Emdenin» heikko ruho alkanut nytkyttää sen tahdissa, kohotimme\nankkurin Gaddin pienessä ja matalassa satamassa ja ajoimme ulos\nhämärtyvälle merelle. Saaren eteläpuolella on laajahko matalikko, joka\noli kierrettävä, ennenkuin saattoi ottaa suunnan Valassaaria kohti.\nMatalikon eteläreunaa merkitsemässä oli vilkkupoiju ja siitä jonkin\nmatkan päässä toinen. Kun ne oli sivuutettu, kutsui Nyman ylimatruusi\nOlsonin peräsimeen, määräsi kompassisuunnan ja rupesi itse rasvailemaan\nkonetta. Me »hanttimiehet» pidimme huolen siitä, ettei vesi aluksessa\npäässyt kohoamaan liian korkealle ja tähystelimme välillä silmä\nkirkkaana joka suuntaan.\n\nMajakan rauhallinen, tasaisesti kiertävä valo samoin kuin valopoijujen\nhätäiset välähdyksetkin loittonivat taaksemme. Me kuljimme jännityksen\nvallitessa pimeyttä kohti. Taivas oli vetäytynyt pilveen. Ruorimiehiä\nvaihdettiin, allekirjoittanut pisti vuorostaan päänsä kattoaukosta ulos\nja alkoi ohjata venettä. Kohta sen jälkeen valaisi kirkas loimu koko\nveneen. Me ensikertalaiset olimme jo säikähtää, mutta ehdimme huomata,\nettä valo tuli sisältä päin. Nyman oli sytyttänyt priimuskeittiön\nkeittääkseen kahvia.\n\n— Mitä p—naa se Nyman nyt hommaa —? ärähti ylimatruusi.\n\n— Ai, ai, ampu tulee, virnisteli laivan kapteeni piittaamatta\nylimatruusinsa epäkunnioittavasta puhetavasta, ja käytettyään täten\nmelkein koko suomenkielen sanavarastonsa jatkoi ruotsiksi, joka oli\nhänen äidinkielensä:\n\n— Nyt olemme puolueettomilla vesillä.\n\nMikä merkitsi sitä, että olimme sivuuttaneet vaarallisen\ntorpedoaluksille purjehduskelpoisen alueen ja saapuneet laajalle\nmatalikolle, jolla oli vettä vain moottoriveneiden ja muiden matalassa\nkulkevien alusten tarpeeksi, jos purjehtija nimittäin osasi kiertää\npahimmat paikat, mikä ei suinkaan ollut helppo asia, kun kaikki\nmajakkavalot Suomen rannikolla olivat sammuneet jo elokuussa 1914.\nValassaaren majakkatornista saattoivat ryssät nähdä kahvitulemme,\nmutta Nyman piti selviönä, etteivät he lähtisi moottoriveneineen yön\npimeyteen.\n\nMe ensiretken pojatkin tunsimme olomme jo paljon turvallisemmaksi ja\nsaatoimme nyt nauttia kahvista ja eväistä.\n\nJonkin aikaa edelleen samaan suuntaan kuljettuamme voimme hyvällä\nkiikarilla erottaa Valassaaren korkean majakkatornin ja Isonsaaren\nmatalat ääriviivat mustina siluetteina taivasta vasten. Sivuutimme\nne parin kilometrin etäisyydeltä ja pääsimme onnellisesti Långbodan\nsuojaan aamun alkaessa sarastaa. Aurinko heitti puiden latvojen\nvälitse ensimmäisiä lämpimiä säteitään, kun saavuimme Panikivisalmeen,\nlähelle Vargin taloa. Ilman muuta emme kuitenkaan tohtineet ajaa talon\nvenevalkamaan, vaan piilotimme sitä ennen »Emdenin» salmen sivulla\nolevan pienen lahden pohjukkaan, ja Nyman ja Manninen lähtivät metsän\nläpi Vargin pihaan tiedustelulle. Hetken tällä matkalla viivyttyään\npalasi partio. Vargin rannassa ei ollut näkynyt ainoatakaan vierasta\nmoottori- eikä muutakaan venettä eikä pihassa näkynyt vierasta väkeä.\n\n»Emden» siirrettiin nyt talon rantaan, ja itse menimme pirttiin. Vargin\nvaimo oli jo ylhäällä ja ryhtyi laittamaan tulta pesään, keittääkseen\nkahvia.\n\n— Missä Richard on? kysyi Nyman saaristolaismurteellaan, sillä talon\nisäntää ei näkynyt.\n\n— Ne ovat vieneet hänet. Ne ovat vanginneet Richardin, vastasi emäntä\nkuivaten silmäkulmiaan esiliinaansa. Nuoren saaristolaisvaimon äänessä\nkuvastui samalla katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan, jotka olivat\nvieneet hänen miehensä, sekä suru ja ikävä.\n\n— Eivätkä ne olisi saaneet häntä vangituksi, jatkoi Vargin emäntä. —\nSillä heitä oli vain kaksi miestä, mutta he narrasivat hänet lähtemään\nmukaansa Björkölle ja siellä pidättivät. Surussaankin hän oli ylpeä\nmiehestään.\n\n— Ai, ai, miten hullusti kävi. Kyllä Richardin olisi pitänyt pysytellä\npiilossa, sanoi Nyman osoittaen myötätuntoa emännän suruun.\n\n— Minulla on ollut niin vaikeata, niin vaikeata.\n\nKaikki askareet ja karja, kylvö ja muut työt ja lisäksi pienet lapset —\n\nRichard Varg oli edellisenä talvena puuhaillut Nymanin ja muutamien\nmuiden saaristolaisten kanssa värväyshommissa ja ohjaillut poikia\nMerenkurkun yli. Kun jäiden lähtiessä Nyman, jonka koti oli tiheään\nasutussa Björkön kylässä, oli katsonut turvallisuutensa vaativan\nsiirtymistä Ruotsin mantereelle kevään tullen, oli Varg, ottaen\nhuomioon talonsa syrjäisen aseman, jäänyt kotiin. Hänellä oli talo\nja tila ja karjaa ja kalanpyydyksiä. Niiden hoitaminen ja perheen\nelättäminen vaati työtä yöllä ja päivällä, kesällä ja talvella. Hänellä\noli sitä paitsi tavallinen saaristolaismoottorivene, jolla saattoi\npäästä Vaasaan, yli Merenkurkun Ruotsiin ja mihin vain sen kokoisella\nmoottorilla pääsi. Moottorivene ja hänen kotinsa asema Vaasan saariston\näärimmäisellä reunalla, Merenkurkun kapeimmalla kohdalla, olivat\nkenties olleet painavimmat syyt hänen vangitsemiseensa, varsinkin jos\nhänet oli ilmiannettu ryssille.\n\n— Teidän ei pitäisi jäädä tänne pitkäksi aikaa, puheli edelleen Vargin\nemäntä. — Ne käyvät täällä nuuskimassa silloin tällöin ja voivat tulla\nmilloin tahansa.\n\n»Niillä» hän tarkoitti venäläisiä sotilaita, joiden lähin vartiopaikka\noli likeisellä saarella, noin kolmen kilometrin päässä täältä.\n\nJuotuamme kahvit emme siis enää jääneet aikailemaan, vaan lähdimme\njatkamaan matkaamme saaristoväylää pitkin Malskärille, Johan Nygårdin\nluo. Tämä väylä, kuten yleensä Vaasan saariston vedet, oli täynnä\nmatalikkoja ja vedenalaisia ja -päällisiä kiviä, joten vain saariston\nasukkaat osaavat sitä kulkea. Oli paikkoja, joissa rannat olivat\nkaukana, mutta sittenkin, ja vaikka meillä oli ohjaajana mies, joka\ntunsi vedet, oli kone pysäytettävä ja annettava veneen hiljalleen solua\nkivien välitse.\n\nJohan Nygård asui myöskin hyvin yksinäisellä paikalla. Samoin kuin\nRichard Varg oli hänkin samalla sekä maanviljelijä että kalastaja ja\ntalvella hylkeenpyytäjä. Hänen poikansa oli edellisenä talvena lähtenyt\nJääkäripataljoonaan, joten heitä oli nyt kotona vain kolme henkeä, hän\nitse, vaimo ja kolmetoista vuotias tytär.\n\nKun talossa oli ruvettu kuulemaan harvatahtisen moottorin jytkytystä\ntänä aamupäivänä, käski Nygårdin emäntä tyttärensä ulos katsomaan,\nketä oli liikkeellä. Tytär juoksi niemelle ja näki harmaaksi maalatun\nmoottorin lähestyvän. Se tuli joko Björköltä tahi Panikivisalmelta.\nTytär tuli kiireesti ilmoittamaan havaintonsa äidilleen.\n\n— Etkö tuntenut kenen vene se on? kysyi emäntä.\n\n— Se muistuttaa kyllä Nymanin venettä, mutta se on vielä niin kaukana,\nsanoi tytär.\n\nIsäntä itse, »Tildus Juss», kuten häntä paikkakunnalla tuttavallisessa\npuheessa nimitettiin, erotukseksi lukuisista muista Nygårdeista, tuli\nsisään. Hän oli myöskin verkkokotaan kuullut moottorin äänen ja sanoi\nnyt perhettään rauhoittaakseen:\n\n— Kyllä se on Nyman. Se ei voi olla kukaan muu.\n\nJohan otti pitkän kaukoputken alas seinältä ja lähti tarkastelemaan\ntulijoita.\n\n— Hän näyttää tuntevan vedet, tuumi hän veneen kaartaessa täydellä\nvauhdilla viitoittamattomat, näkymättömät matalikot. Nyt hän tunsi\njo veneen. Nyman ei tullutkaan venevalkamaan, vaan laski niemen\npohjoispuolella olevaan matalaan, hietapohjaiseen lahteen, suuren\nhalkokasan taakse, joka talvikelin aikana oli vedetty pienelle\nalastomalle luodolle. Sen takaa ei vene näkynyt merelle päin.\n\n»Tildus Juss» kävi noutamassa meidät soutuveneellä »vedahöien»in takaa\nja vaikkei hän ennestään tuntenutkaan toveriani ja minua, otti hän\nmeidät kaikki sydämellisesti vastaan, kuin olisimme olleet hänen omia\npoikiaan.\n\nVietimme sen päivän hänen vieraanvaraisessa kodissaan. Söimme\nkyllältämme viilipiimää, paistettuja isoja ahvenia, perunoita,\nreikäleipää ja voita ja jälkiruoaksi marjoja mäeltä. Naapureita kävi\ntäällä hyvin harvoin, ja tulijan näki jo kaukaa, joten me saimme\nolla jokseenkin huolettomia, kun vain jatkuvasti pidettiin vahtia.\nNygårdin perhe, pääasiassa isäntä itse ja pikkutyttö pitivät huolen\nvarmistuksesta, jotta meillä olisi ollut tilaisuus nukkua kamarien\npuolella. Kesäkuumalla kuitenkin kamarit, joiden ikkunat ovat tiiviisti\nsuljetut, ovat yleensäkin liian kuumat, ja kun meidän tuli lisäksi\nkoko ajan olla täysissä pukimissa hälytysvalmiina, kävi unen saanti\nhankalaksi.\n\nTaivas oli pilvinen ja ilta pimeä, kun »Emden» taas jatkoi matkaansa\nmannerta kohti mutkallisia saaristoväyliä pitkin. Nämä väylät ovat\naina olleet salakuljettajien parhaita valtteja. Kun kiellettyä tavaraa\nkuljettava vene pääsi pujahtamaan takaa-ajavalta tullialukselta\nmataliin, karikkoisiin vesiin, luotojen sekaan, missä veneen pohja\nraapiutui pohjakiviin, jonne suurempi alus ei voinut seurata, oli lasti\nja kunnia pelastettu. Meillä oli kysymyksessä suuremmat arvot, mutta\nsama saaristo palveli meidänkin asiaamme.\n\nSivuutimme salmia ja saaria, ja edessämme aukeni laajempi selkä,\noikealla pilkahti näkyviin valoja. Siellä oli Raippaluodon kylä.\n\n— Nyt tulemme laivaväylälle, sanoi Nyman. — Silmät auki, pojat.\n\nMatalat salmet olivat takanamme, edessä väylä, joka johti Vaasan\nsatamaan. Päästäksemme Iskmon niemelle, matkamme päätekohtaan, meidän\noli kappaleen matkaa kuljettava pitkin tätä reittiä, jolla venäläisten\nvartioaluksien oli tapana partioida. Toivoimme tämän' valtaväylällä\nolon muodostuvan — hyvin ymmärrettävistä syistä — niin lyhyeksi, kuin\nsuinkin mahdollista, mutta »Emdeniltä» puuttui tuo ominaisuus, jota\nurheilijat nimittävät venyväisyydeksi. Se mennä rumpsutti vanhaa tuttua\nseitsemän solmun nopeuttaan aikaan ja paikkaan katsomatta. Jonkin\naikaa väylällä kuljettuamme tähyillen valppaasti kaikkiin suuntiin,\naina valmiina väistymään väkevämpien tieltä, saimme näkyviin Iskmon\nrannikon, joka kohosi tummana vasemmalla. Sen edustalla häämötti\njotakin, joka hetken kuluttua erottautui höyrylaivaksi. Laivan\nsavupiipusta rupesi kohoamaan paksu, musta sauhu. — Siellä heitetään\nhiiliä pesään, oli ajatus, joka heti välähti mieleen.\n\nAprikoiden, mikä tuo rumilus saattoi olla, koetimme sivuuttaa sen.\nKenties se oli vain hinaaja tai rahtialus. Mutta Nymanista rupesi äkkiä\ntuntumaan, että siinä oli kuitenkin jotakin vinossa.\n\n— Nei fan, sanoi hän ja väänsi peräsintä niin, että alus pyörsi ympäri,\n»Emden» nimittäin, jonka tehtyään se taas jatkoi yksitoikkoisesti\nseitsemän solmun tekoaan.\n\nMe toiset hätkähdimme. Mistä oli kysymys —? Oliko Nyman nähnyt jotakin\nuhkaavaa, jota me emme olleet huomanneet...?\n\nHän oli katsonut yrityksen liian uhkarohkeaksi näissä olosuhteissa,\nmutta jos me toiset olimme sitä mieltä, että kaikesta huolimatta\nolisi yritettävä, niin samapa se hänen puolestaan. Lyhyen neuvottelun\njälkeen »Emden» taas kulki Iskmon nientä kohti, jonne päästäksemme\nmeidän oli sivuutettava tuo kirottu höyrylaiva. Se pysytteli kuitenkin\nrauhallisena, ja lähempänä saatoimme erottaa sen sivulla proomun.\nTämä havainto sai meidät rauhoittumaan. Se oli siis hinaaja, joka oli\nankkuroinut pimeän ajaksi.\n\nLaskimme hiljaa Alskatalle Iskmon rantaan, sovittuun kohtaan. Siellä,\nulommaisilla kivillä seisoivat Viikin veljekset meitä vastassa. He\nolivat tunteneet »Emdenin» jo kaukaa koneen äänestä.\n\n— Onko ketään Ruotsiin lähtijöitä? kysyimme veljeksiltä, kun olimme\nkaikki tehneet tuttavuutta ja lyöneet kättä.\n\n— On. Ne ovat tuolla metsässä. Toinen veljeksistä katosi, ja piakkoin\nalkoi rantakiviltä kuulua jalan kapsetta. Veneeseen kompuroi kymmenisen\nvaiteliasta olentoa. Kun kaikki toiset olivat aluksella, tulivat\nViikin veljekset, työnnettyään sitä ennen keulan irti rantakivistä.\nHe seurasivat meitä Malskärille, missä oli seuraavan päivän kuluessa\nhyvä tilaisuus neuvotella erinäisistä asioista ja sopia seuraavasta\ntapaamisesta.\n\nSivuutimme höyryaluksen proomuineen ja oikaisimme kohta sen jälkeen\nyli varsinaisen laivaväylän takaisin Raippaluodon ja Korsören väliseen\nsalmeen. Tällä välillä ei mitään mainitsemisen arvoista tapahtunut,\nmutta kun olimme jo melkein salmen suulla, liukui pitkä alus, jonka\nvaloja ei liioin oltu sytytetty, aaveen tavoin mereltä päin Vaasan\nsatamaa kohti.\n\n— Venäläinen sotalaiva, kuiskasi Nyman minulle, joka seisoin hänen\nvierellään kattoaukossa. — Muut laivat eivät saa liikkua tähän aikaan\nvuorokaudesta.\n\nSaimme onnitella itseämme, että olimme poissa väylältä. Nymanin\nkehoituksesta menin keulaan tarkkaamaan kiviä, kun vieläkin oli niin\npimeätä, ettei oikein nähnyt maamerkkejä.\n\nTulimme kapeikkoihin. Aamu alkoi sarastaa. Vaikka veneen nopeutta\noli puolennettu, näytti se nyt kulkevan aivan liian kovaa vauhtia,\nsillä tähystäessäni keulassa alkoi meren pohja yht'äkkiä kohota,\ntullen silmänräpäyksessä melkein vedenpintaan kiinni, kuten näytti.\nLuulin, että olimme nousemassa kuivalle maalle ja annoin kädelläni\npysäyttämismerkin, mutta silloin huomasin, että arvioni oli pettänyt.\nSiinä oli tarpeeksi vettä. Ja pohja loittoni taas. Sen jälkeen ilmestyi\nkeulan eteen vedenalaisia kiviä, joille luulin veneen auttamattomasti\ntärähtävän. Viittasin taas kädelläni, ja Nyman vapautti potkurin\nhuomauttaen, ettei siinä pitänyt olla kiviä. Samassa olimme jo yli.\nSivuutimme luotoja, jotka juuri ja juuri näkyivät vedenrajassa, pikku\naaltojen leikkiessä niiden kaljulla päälaella vuoroin piilottaen sen,\nvuoroin paljastaen aamuauringon ensi säteille.\n\n— Tässä on ohjattava pitkin saaren rantaa, puheli Nyman. Hän hiljensi\ntaas vauhtia.\n\nMelkein suoraan edessä kohosi iso kivi. Vene sivuutti sen niin läheltä,\nettä helposti olisi ohi mentäessä voinut astua sille. Ihmettelin, miksi\nhän ohjasi niin läheltä paatta, mutta vilkaisu vastakkaiselle puolelle\nantoi selityksen. Aivan lähellä arviolta puolentoista metrin päässä\noli umpiluoto, jonka päälaki oli kenties jalan verran vedenpinnan\nalapuolella.\n\nNyt oli edessämme aavempi selkä, mutta veneemme ei kulkenut suoraan sen\npoikki, vaan jatkoi mutkittelemistaan.\n\n— Tässä hänen on suunnattava lähelle saarta, sillä tuolta tulee riutta,\njoka pistää tänne kauas. Nyman uskoi minulle auliisti näitä väyliä\nkoskevat salaisuudet.\n\nPiilotimme taas »Emdenin» Nygårdin rannassa halkopinon taakse. Tilduss\nJus oli meitä vastassa ja vei koko miesroikan tupaansa, jossa emäntä jo\nkeitteli kahvia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerellä puhalsi navakka tuuli, kun me seuraa vana yönä menimme\nMerenkurkun poikki, tähystellen Gaddin majakkavaloa, jonka piti\npikapuolin tulla näkyviin. »Emden» vaappui kovasti laineissa, ja\nLaaksosella ja minulla oli aikamoinen työ pitäessämme sitä pumpun\navulla siinä määrin kuivana, ettei vesi päässyt sammuttamaan konetta.\nMatkustajien osallistuttua tähän työhön oli se helppo asia.\n\nOlson — Manninen — oli jäänyt Alskatalle järjestelemään yhdessä Viikin\nveljesten kanssa etappioloja rannikolla. Hänen oli määrä palata\nkanssamme Ruotsiin, kun seuraavalla kerralla saapuisimme tänne, minkä\npiti tapahtua noin viikon kuluttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavaa matkaa emme enää tehneet vanhalla »Emdenillä», vaan\n»Lolalla». Kuljimme suunnilleen samoja teitä kuin edelliselläkin\nkerralla, paitsi ettemme nyt poikenneet Vargin talolle, vaan menimme\ntoista reittiä Malskärille, Slottskärin pohjoispuolitse saapuen sinne\n»Lolan» suuremman nopeuden ansiosta jo auringon noustessa.\n\nMeitä oli tälläkin matkalla veneessä neljä miestä, neljäs oli\nbjörköläinen Björkas-niminen vanhus, joka kevättalvella oli tullut\nRuotsiin maanpakoon, osallistuttuaan sitä ennen kotiseudullaan\njääkärivärväykseen ja etappitoimintaan siinä määrin, että maa oli\nalkanut polttaa jalkojen alla. Tälle kookkaalle, jykevätekoiselle ja\n-muotoiselle vanhalle hylkeenpyytäjälle ja kalastajalle oli tullut\nikävä kotiinsa. Eikä ihmekään, sillä toimettomuus Ruotsissa, jonka\nrannikolta kirkkaalla ilmalla saattoi melkein nähdä kotisaaren\nsiintävän, kävi työhön tottuneen miehen hermoille ajanmittaan\nliian raskaaksi. Hänen poikansa oli Saksassa Jääkäripataljoonassa,\njoten kotona tarvittiin työvoimaa, ja hän oli päättänyt uskaltaa.\nSuurimpana syynä luulen kuitenkin olleen selvän koti-ikävän, sillä tuo\nkarunnäköinen vanhus oli pohjaltaan hyvin herkkäluonteinen.\n\nKun erosimme Björkön rannassa, asumattomalla niemellä, peittyi kätemme\nBjörkasin suureen karhunkämmeneen, ja kyynel vierähti hänen ahavan ja\nauringon paahtamalle poskelleen, jääden siihen kimmeltämään nousevan\nauringon heittäessä ensimmäisiä säteitään kauniiseen saaristomaisemaan.\nTietenkään emme voineet puhua paljon puolin eikä toisin, mutta sen\nkuitenkin sanoimme, että jos olo alkoi käydä sietämättömäksi kotona,\nniin hän tiesi mistä hän meidät löytäisi.\n\nJohan Nygård oli meitä vastassa talonsa rannassa. Manninen oli lähtenyt\ntällä välin vanhan v. Essenin ja hänen poikansa Kalle v. Essenin kanssa\nIsak Nygårdin, kalastajan ja salakuljettajan saattamana Ruotsiin, jonne\nhe hyvin seikkailurikkaan, toista viikkoa kestäneen matkan jälkeen\nsaapuivat Gaddin majakalle elokuun 7 p:nä. Me saavuimme Malskärille\npari päivää myöhemmin.\n\nTällä kertaa odotettiin pakolaisryhmän Etelä-Pohjanmaan miehiä, jotka\nolivat värväys- ja etappihommissa tulleet liian laajalti tunnetuiksi\nrohkeutensa ja uhrautuvaisuutensa vuoksi, lähtevän mukanamme Ruotsiin.\nOli sovittu, että toinen Viikeistä tulisi Malskärille ottamaan\nmeihin yhteyttä, ennenkuin jatkaisimme täältä matkaamme. Edeltäkäsin\nei nimittäin voitu tietää, mille kohtaa rannikkoa nämä pakolaiset\nsaataisiin kootuiksi ja milloin. Lisäksi tuli kokoontumispaikan\nolla semmoinen, että siellä saattoi odotella vuorokausikaupalla,\nsillä eiväthän kulkuvuoromme olleet kiinteät kuin Cunard-linjan\nmatkustajahöyryjen.\n\nVarhain aamulla elokuun 13 päivänä tuli Malskärille toinen Viikin\nveljeksistä soutaen pikkuveneellä mukanaan saaristolainen Johannes\nBjörkas. He kertoivat miesten olevan Hanusöran nimisellä saarella,\npienessä huvilassa, eikä heitä ollut millään keinolla voitu kuljettaa\nlähemmäksi. Nyman ei ollut tästä uutisesta erikoisen iloinen, sillä\nmainittu saari oli Vassor-lahden edustalla, noin kolmen tunnin matkan\npäässä täältä ja semmoisen saaristomatkan takana, ettei Nyman osannut\nsinne muuta kuin päivän valolla.\n\nLyhyen sotaneuvottelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, ettei muuta\nkeinoa ollut, kuin noutaa ukot sieltä, missä olivat, ja jos oli kerran\nmentävä päivällä, niin lähdettäisiin heti, että ehdittäisiin takaisin\nennen iltaa.\n\nSiitä kehittyi jännittävä matka, sillä jos olisimme kohdanneet\nvenäläisen vartioveneen, niin »Lolan» harmaa väri, sen rakenne ja\nnopeus — joka ei kuitenkaan ollut kyllin suuri taatakseen meille\npakenemismahdollisuudet sota-alusten edestä — olisivat epäilemättä\nkiinnittäneet ryssien huomion meihin. Onneksi emme menomatkalla\nkohdanneet yhtään purjehtijaa, lieneekö sitten ollut syynä varhainen\naamu. Löysimme huvilan, jossa veljekset Juho ja Nikolai Ekola, kauppias\nJ.E. Härmänen, Gösta v. Essen, J.S. Kivimäki, Kustaa Vesiluoma ja\nMats Talus odottelivat meitä ilmeisen kiinnostuneena, sillä he olivat\nsaapuneet saarelle jo elokuun 10 päivänä. Emme viivytelleet kauempaa,\nkuin oli välttämätöntä, vaan otimme miehet veneeseen ja lähdimme\npaluumatkalle Malskärin kautta.\n\n»Lola» saattoi ottaa matkustajia oman miehistönsä lisäksi vain\nnoin kymmenkunta tai vähän enemmän, ja se määrä miehiä tulikin,\njoten veneemme oli täysin kuormitettu, kun taas ajelimme mutkikasta\nsaaristoväylää pitkin aluksi läntiseen suuntaan. Joka miehellä oli\nbrowninki tai muu lyhytpiippuinen ase kädessään tai kädenulottuvilla\nsekä yhdellä ruotsalainen sotilaskivääri, (joka kuului veneen\nirtaimistoon) siltä varalta, että vastaan sattuisi tulemaan\nvartiomoottori, jolloin aloitteen ottaminen olisi elinehto.\n\nKerran ilmestyi saaren takaa moottorivene, ja me hätkähdimme, mutta\njännitys laukesi seuraavassa hetkessä, sillä vene oli täynnään\nrauhallista saaristolaisväkeä, todennäköisesti kirkosta palaajia.\nOlihan sunnuntaipäivä.\n\nToisessa veneessä vavahdettiin myös, sillä me olimme tavallisuudesta\npoikkeava ilmestys, sitä ei voida kieltää, ja saaristolaisilla on\nterävä huomiokyky. Seuraavassa hetkessä olimme jo ohi, kaikki tuskin\nehtivät kätkeä aseitaan sitä ennen, ja tuskinpa kaikki välittivät sitä\ntehdäkään. Muuta säikähdystä ei tällä matkalla sattunut. Huolimatta\nsiitä, että miehet olivat jo ennen Hanusöralle tuloaan saaneet\npakoilla ja olla jännityksen vallassa ja saaressa odotella kolme\nvuorokautta, ei yhdessäkään nähnyt hermostumisen oireita, vaan kaikki\nolivat rauhallisia ja tasaisia, kuin olisivat olleet matkalla johonkin\nmaatalousnäyttelyyn, sekä veneessä että Malskärillä, missä olimme taas\nkaikki Nygårdin vie raina. Muutaman tunnin Nygårdilla lepäiltyämme\njatkoimme matkaa sivuuttaen klo 9 illalla Valassaaret vuorokauden\npimeimpänä aikana. »Lolan» nopeuden ansiota oli sekin, että ehdimme\nHolmsundiin jo varhaisilla aamutunneilla elokuun 14 päivänä. Avomerellä\nollessamme ei kukaan veneessä olijoista nukkunut, mutta kun olimme\nsivuuttaneet ensimmäiset saaret Uumajanjoen suulla, alkoi uni painaa\njoka miehen silmäluomia.\n\nVaarat ja niistä aiheutunut jännitys olivat tänne saakka pitäneet\nkaikkia virkeinä vuorokausia, toisia kenties viikkoja, mutta nyt, kun\nolimme poissa vaaran ulottuvilta, ei mikään saattanut pitää noita\nväsyneitä miehiä valveilla. Joella oli valkoista, kylmää usvaa,\njoka puistatti luihin ja ytimiin saakka, mutta koko vene kuorsasi,\nlukuunottamatta peränpitäjää, joka vain suurin ponnistuksin saattoi\npitää silmänsä sen verran raollaan, ettei vene törmännyt maalle tai\nrantalaitureihin, joita oli matkan varrella.\n\nLaaksonen, joka nukkui koneensa ääressä, kohosi silloin tällöin\ntarkastamaan koneen rasvakuppeja, kurkisti yli laidan ja kysyi: — Joko\nkohta ollaan perillä?\n\nLupasin herättää hänet ennen rantaan tuloamme, ja hän vaipui taas unen\nhelmoihin. Olimme Uumajan rannassa neljättä käydessä. Kaikki miehet\nherätettiin ja ohjattiin poliisikamariin, jonne Kekonikin saapui tuota\npikaa. Kun matkustajamme olivat merkityt poliisin kirjoihin, ohjattiin\nheidät majataloon ja matkailijakoteihin lepäämään.\n\nMeille venemiehillekin tuli muutaman päivän lepoaika, joka oli hyvin\ntervetullut viiden vuorokauden rasitusten, valvomisen ja jännityksen\njälkeen, sillä hermoenergian kulutus näissä olosuhteissa oli suuri,\neikä se ollut palautettavissa muuten kuin rauhallisen ja runsaan unen\nkautta.\n\nIisu Manninen oli sillä aikaa matkustanut Saksaan saamaan uusia\ntehtäviä eikä hän enää palannut Uumajan seuduille.\n\nPommarit Powald, Sandström ja Uhler olivat tällä välin valmistelleet\nmatkaansa Suomeen. Sandvikin veljekset Emil ja Johannes, Pietarsaaren\nseudun rannikkolaisia, jotka kulkivat Henriksonin nimellä, liittyivät\nheihin, ja siten tuli heidän kuljetuskysymyksensä ratkaistuksi, sillä\nSandvikeillä oli moottorivene. He olivat matkavalmistelujen ajaksi\nsiirtyneet Holmölle herättääkseen mahdollisimman vähän huomiota,\nsillä juuri näihin aikoihin eli venäläinen urkinta loistokauttaan\nsekä Suomessa että Ruotsissa. Jääkäriliikkeestä ja siihen liittyvästä\ntoiminnasta oli saatu jo niin paljon tietoja, että Suomessa vangittiin\nihmisiä eri puolilla maata, ja Ruotsissa istui urkkijoita useimmissa\nkahviloissa, joissa suomalaisten oli tapana käydä. Ei ollut siis\nihme, jos kolme saksalaista liikemiestä — passiensa mukaan — herätti\nhuomiota, varsinkin kun he aina seurustelivat vain suomalaisten kanssa.\n\nToistaiseksi olivat yöt liian valoisat heidän suunnittelemalleen\ntoiminnalle, joten heidän täytyi odottaa. Odotellessaan he silloin\ntällöin poikkesivat Uumajaan muutamaksi päiväksi. Sinne oli kertynyt\ntähän mennessä koko joukko suomalaisia, joten siellä aina onnistui\nlöytämään seuraa.\n\nMonet vanhimmista aktivisteista ja jääkäriliikkeeseen osallistuneista,\njotka eivät enää uskaltaneet oleskella Suomessa eivätkä ikänsä puolesta\nenää olleet rintamakelpoisia liittyäkseen Jääkäripataljoonaan,\nasettuivat asumaan Uumajaan ja odottelemaan hetkeä, jonka tuleman piti.\n\nv. Essenit, Ekolan veljekset, kauppias Härmänen ja monet muut löysivät\nasunnon hotelleissa ja matkustajakodeissa, jotkut yksityisten\nluona kaupungilla. He seurasivat kaikkia tapahtumia valppaasti ja\nkokoontuivat kuulemaan uutisia aina, kun joku saapui Saksasta tai\nkotimaasta. Näiden tyynten, arvokkaiden setien seurassa vietimme\nenimmäkseen vapaat hetkemme.\n\nPaitsi aikaisemmin mainitsemiani pommareita alkoi Saksasta\nvirrata kesän mittaan jääkäreitä, jotka matkustivat Suomeen\nerilaisissa tehtävissä: pommareita, värväreitä, tiedustelijoita,\nrankaisuretkikuntalaisia pyrki tätä tietä kotimaahan. Kaikille\nheille järjestyi kyyti Merenkurkun yli tavalla tai toisella. Mutta\nkaikki eivät päässeet kanssamme »Lolalla», sillä meidän tuli välttää\nsekaantumista Ruotsin neutralisuutta loukkaaviin puuhiin, kuten\naikaisemmin jo lienen maininnut, ja antaa pommimiesten kulkea omia\nteitään. Mikäli tilaisuuksia sattui, kulkivat he saaristolaisten\nmukana, varsinkin Pietarsaaren ja Kokkolan seuduille, mistä oli\nlyhyempi matka sisämaahan. Sandvikin veljekset, Emil ja Joel Vesterö,\nIsak Nygård ja kenties pari muuta, joiden nimeä en enää muista, tekivät\nsilloin tällöin matkan Merenkurkun yli? Ryssien tiukentunut valvonta\nsaaristossa ja rannikolla pakotti saaristolaiset harventamaan kulkunsa\naivan välttämättömiin.\n\nSuomalaisten keskuspaikkana oli Uumajan majatalo. Se oli aseman\nvieressä, ja sitä piti eräs leskirouva, joka suhtautui meihin hyvin\nsuopeasti. Ovi oli meille avoinna yöllä ja päivällä ja hinnat olivat\nkohtuulliset. Joka kuitenkin rauhaa rakasti, asui mieluummin muualla,\nsillä Suomen harvasanainen kansa saattaa joskus olla myös puheliaalla,\njopa laulutuulellakin. Kullberg — Kekoni — ja allekirjoittanut asuivat\nlähellä majataloa, autonkuljettaja Lindgrenin tilavassa salissa, josta\nmaksoimme kuukausivuokraa.\n\nSyyspuolella kesää matkustivat Uumajan kautta Pietarsaaren seudulle\nImmo Relander ja Jussi Heiskanen. Siellä kävi myöskin meitä\ntervehtimässä veljeni Aarne Sihvo matkallaan Suomeen, jonne hän sitten\nedellisten kanssa jäikin, kunnes Venäjän vallankumouksen aallot\nmursivat Spalernajan ovet, joiden taakse heidät oli syksyllä teljetty.\n\nKaikkia sinä kesänä suuntaan ja toiseen matkustavia en enää jaksa nyt\nvuosien kuluttua muistaa eikä käytettävänäni ole Jääkäripataljoonan\nkomennusluetteloita muistiani virkistämässä, joten monet hyvinkin\ntärkeät matkustajat saattavat jäädä mainitsematta. Eräs joukko, jonka\nhyvin muistan, oli Antti Isotalon ryhmä, johon kuuluivat Gabriel\nViitaharju, Ville Kosola, Antti Kärnä ja Jussi Mäntylä. Heillä oli\nerikoinen tehtävä, josta K.A. Wegelius kertoo teoksensa »Routaa ja\nRautaa» viidennessä osassa.\n\nLähdimme matkalle syyskuun alkupäivänä, mutta myrskyn takia oli\nmeidän pakko jäädä pariksi vuorokaudeksi Holmö-Gaddille. Vasta 5\npäivänä saatoimme jatkaa matkaa, ja silloinkin paiskeli venettä\nvielä hyvin pahasti, kun vihdoin uskalsimme pistää nenämme ulos\nmerelle Gaddin pienestä satamasta. »Lolan» keula puski matalikolla\nvyöryviin jyrkkiin aaltoihin, mutta kohosi taas, lennättäen joka kerta\nsaavillisen merivettä ilmaan, mistä se rankkasateena putosi veneen\nperäosassa istuvien öljytakeille. Näytti jo kerran uhkaavaltakin, mutta\nkääntymisen mahdollisuuksia ei ollut, joten vaahtoavassa pärskeessä\npainuimme pimenevälle merelle. Tuuli puhalsi etelästä, suunnalta, joka\noli epäedullinen matkatessa Valassaarten eteläpuolitse, tavanmukaista\nreittiämme, sillä vyöryvät hyökyaallot olisivat täällä olevilla\nmatalikoilla voineet aiheuttaa tuhon. Tätä tietä emme nyt olleet\naikoneetkaan kulkea, vaan luottaen pimeään ja huonoon ilmaan otimme\nsuunnan Valassaarten pohjoispuolitse Björkön pohjoisrantaa kohti.\n\nPari kolme tuntia jouduimme olemaan aavalla, meren aaltojen\nheiteltävänä, mutta »Lola» selviytyi kunnialla, sillä täällä laineet\nvyöryivät pitempinä, joten sen runko sopeutui niihin paremmin.\nValassaaren pohjoispuolella alkoi merenkäynti tasaantua, kun maat\nrupesivat suojaamaan. Björkön koillisrannalla piilouduimme erääseen\npieneen lahdenpoukamaan ennen päivän nousua. Lahti oli, kuten sanoin,\nvähäinen, mutta kuitenkin niin suuri, että siihen saattoi piilottaa\nveneen niemen kainaloon, niin etteivät ohikulkijat sitä nähneet. Toinen\netu tällä paikalla oli se, että rannalla puiden siimeksessä oli.\npienoinen kalasauna — kalastajamaja — jonka ovi oli, kuten kalasaunojen\novet yleensä tällä rannikolla, aina avoinna kaikille suojaa ja lämmintä\nkaipaaville. Tavallisesti näissä kalamajoissa oli takkauunin edessä\nvalmiiksi pilkottuja, kuivia puita, sytykkeitä, laatikko tulitikkuja\nhyllyllä, samoin kuivaa leipää ja suolaa. Majan edelliset asukkaat\nolivat huolehtineet lähtiessään näistä seikoista, vieläpä lakaisseet\nlattiankin. Näitä kunniallisen kalastajaväen hyviä tapoja mekin pyrimme\nnoudattamaan tunnontarkasti, joutuessamme nauttimaan kalamajojen\nvieraanvaraisuudesta, mikä tapahtui vähintään kerran joka matkallamme.\n\nKun olimme päässeet maalle märkinä ja kohmettuneina, teimme kiireesti\ntulen takkaan ja rupesimme huolehtimaan hyvinvoinnistamme, johon\nluonnollisesti sisältyi myös ruokailu. Sen jälkeen menimme levolle,\njonkun pitäessä vuorotellen vahtia.\n\nAamulla lähti Nyman metsän läpi tapaamaan vaimoaan Björkön kylään,\naikoen palata vasta iltapäivällä. Iltapäivä oli kuitenkin jo kulunut\npitkälle, mutta Nymania ei vain kuulunut. Tästä emme vielä muuten olisi\nolleet huolissamme, mutta tuuli, joka oli aamulla tyyntynyt, alkoi nyt\npuhaltaa pohjoisesta voimistuen hetki hetkeltä, ja lahti ei suonut\nveneellemme suojaa tällä tuulella. Vaikka koetimmekin siirtää »Lolaa»\nsuojaavan niemen kainaloon, paiskoivat sitä aavalta mereltä tulevat\naallot, hangaten sen kylkeä rannan kiviin.\n\nAlussa ei tilanne näyttänyt kovin vaaralliselta, sillä pari miestä\nsaattoi pitää veneen loitolla kivistä keksin avulla, mutta sikäli\nkuin aallot suurenivat, kävi tämä yhä ylivoimaisemmaksi. Lopulta\nseisoi jo pari miestä vyötäröään myöten kylmässä merivedessä yrittäen\nvarjella »Lolaa» iskemästä kylkeään puhki kivien särmiin. Ilman\nNymania emme voineet lähteä mihinkään, joten toivoimme hartaasti hänen\nilmestymistään. Pohjoinen taivas vetäytyi pilveen ja alkoi jo hämärtää.\nVihdoin tuli Nyman.\n\n— Ai, ai, ampu tulee, sanoi hän nauraen nähdessään meidän joutuneen\nvaikeuksiin. Hänelle oli mahdoton olla vihainen.\n\nKun tavaramme olivat jo kaikki veneessä, tarvitsi vain pyöräyttää\nmoottori käyntiin ja ajaa pois satamasta, sen jälkeen kun ensin olimme\nsaaneet keulan käännetyksi tuuleen keksin ja seipäiden avulla ja\ntyöntäneet sen turvallisen matkan päähän rannasta, mikä ei suinkaan\nollut helppo tehtävä. Vaikka kerran jo näytti siltä, että vene\nväkisinkin ajautuisi perä edellä rannalle ja rikkoisi suojattoman\npotkurinsa, onnistui yritys kuitenkin. Pääsimme selville vesille ja\nkuljetimme Isontalon ryhmän Oravaisiin, Hällnäsin sahan luo syyskuun 6\npäivänä. Se olikin tavallista pitempi matka, käsittäen jo saaristoakin\nyli sata kilometriä. Paluumatkalla kuljimme Vesterön ja Österön\nitäpuolitse pohjoiseen selvemmille vesille — sillä Nyman katsoi sen\ntien lyhemmäksi, joskin vaarallisemmaksi kun jouduimme sivuuttamaan\nOravaisten väylän, missä oli mahdollisuus joutua kosketuksiin\nvartioveneiden kanssa. Tällä matkalla ajoimme täyttä vauhtia kivelle\nvesissä, joita Nyman ei tarkoin tuntenut. Veneen köli iski ensin\nkiveen, vene ponnahti siitä ylöspäin ja hypähti ylitse, mutta löi\npotkurinsa, jota ei minkäänlainen kalarauta suojannut. Potkuri\npäästettiin irti kytkimestään. Kun se taas kytkettiin, huomasimme\nsen pahasti vioittuneen. Vene nytkytti nyt surkeasti kulkiessaan.\nSiipirikkona tulimme hiljalleen Långbodalle. Ryhdyimme siellä tutkimaan\nvikaa ja huomasimme, että yksi potkurin siivistä oli pahasti vääntynyt.\n\nEi auttanut muu kuin ryhtyä korjaustöihin. Etsimme rannalla sopivan\npaikan kahden kiven välissä. Kohotimme »Lolan» perän köysien ja kankien\navulla ylös vedestä sen verran, että saimme potkurin ruuvatuksi irti.\nKuumensimme sen jälkeen tulella vioittunutta siipeä niin kuumaksi,\nkuin semmoisella tulella saattoi kuumentaa, veimme potkurin maalle\nja asetimme sen yhdelle siellä olevista tuhansista kivistä. Aloimme\ntakoa kuumennettua siipeä vasaralla ja kirveen hamaralla. Saimme sen\nmoukaroiduksi likimain entiseen muotoonsa, joten nytkähdykset olivat\nhuomattavasti heikommat, kun taas jatkoimme yöllä matkaa Merenkurkun\npoikki.\n\nNämä korjaustyöt suoritettiin paahtavassa auringon paisteessa keskellä\nkirkasta päivää puuttomalla luodolla lähellä Valassaaren vartiopaikkaa.\n\nPaluumatkalla emme tälläkään kerralla poikenneet Holmölle, vaan ajoimme\nyhtä mittaa Uumajaan, jonne saavuimme aamun hämärtyessä, unisina ja\npartaisina kuten tavallista, mutta tyytyväisinä matkan onnistumisesta.\n\nSyyskuun lopulla, 24 päivänä, tapasimme taas Isontalon tovereineen\nIskmon Alskatilla. Heillä oli mukanaan pari eteläpohjalaista: Jukka\nHautala ja Elias Lönqvist, mutta Kaapro Viitaharju oli jäänyt sille\ntielleen. Hän sai viettää pääosan talveaan Spalernajan vankilassa\nPietarissa, mistä vapautui vasta maaliskuussa vallankumouksen aikana.\n\nSyksyn tultua oli nyt entistä valppaammin tarkattava taivaan merkkejä\nja barometrin nousua ja laskua ja sovitettava matka niiden mukaan.\nMonena yönä saimme jossakin kalamajassa kuunnella myrskytuulen ulvontaa\nja suojella venettämme hankautumasta rannan kiviin. Siinä kaikessa oli\noma viehätyksensä, joka ei ollut kokonaan vailla romanttisuutta. Kukaan\nmeistä ei ollut taipuvainen synkkämielisyyteen eikä tyytymättömyyteen,\nvaan otimme päivän kerrallaan semmoisena kuin se tuli.\n\nRyssien valvonta tiukkeni saaristossa edelleen syksyyn mennessä. Yhä\nharvinaisempia olivat saaristolaisten matkat Ruotsiin, salakuljetus\noli tyystin lakannut rehottamasta. Vain Isak Nygård tai Emil Vesterö\nkuljetti maksusta jonkun pommarin tai pakolaisen Suomesta yli\nMerenkurkun.\n\nSyksyllä sai Saksan meriesikunta päähänsä yrittää Vaasan satamaväylien\nmiinoittamista sulkeakseen venäläiset sota-alukset satamaan. Mistä\ntämä ajatus oli alkuisin, en tiedä, mutta meiltä kysyttiin, olimmeko\nhalukkaat sen suorittamaan. Me olimme. Olisimme olleet valmiit melkein\nmihin järjelliseltä haiskahtavaan yritykseen tahansa.\n\nLyhyiden neuvottelujen jälkeen, jotka koskivat miinoitusmahdollisuuksia\nVaasaan johtavilla purjehdusväylillä, saimme määräyksen matkustaa\nSaksaan miinanlaskukursseille. Ettemme olisi herättäneet huomiota,\nmatkustimme eri aikoina Berliiniin ja sieltä yhdessä Kieliin.\nBerliinissä viivyimme muutaman päivän odotellessamme tarkempia ohjeita,\nja sillä välin tapasimme useita Jääkäripataljoonasta lomalla tai\nkomennuksella olevia tovereitamme. Siellä sattuivat olemaan muiden\nmuassa jonkinmoisilla pommarikursseilla Villamo, Suvirinne ja Pekkola.\n\nSeurasin eräänä aamuna, kun minulla oli runsaasti aikaa, Villamoa\nBerliinin ulkopuolella olevalle joukkojen harjoituskentälle,\nmissä heidän jokapäiväiset harjoituksensa pidettiin. Ajettuamme\nkilometrimääriä raitiovaunulla tulimme tuon miljoonakaupungin laitaan.\nMatkalla liittyivät seuraamme toisetkin kursseihin osallistuvat.\nRaitiovaunupysäkiltä oli enää lyhyt matka jalan itse kentälle. Kenttä\noli laaja, kuten hyvin saattaa olettaa, ja sillä oli kaikenlaisia\nlaitteita, ampumaratoja erilaisia ammuntoja varten jne. Harjoitukset\nolivat käynnissä, komppanioita oli siroteltuna sinne tänne maastoon,\nlähellä tietä kokeilivat jotkut tulensyöksijää, »Flammenwerferiä».\nNäytti mahtavalta, kun mies ruiskutti tulta letkusta noin\nviidenkymmenen à sadan metrin päähän.\n\nVaikka olinkin tullut vain seuraamaan, osallistuin kuitenkin sen päivän\nharjoituksiin, joihin kuului pistoliammuntaa viidenkymmenen ja sadan\nmetrin etäisyydeltä ja erilaisten käsikranaattien heittoa.\n\nPalatessamme aamupäiväpalveluksen jälkeen taas kaupunkiin panin\nmerkille, että pojat eivät olleet oikein entisessä vedossaan. Heidän\nhuumorinsa pysytteli enimmäkseen pinnan alla, sillä ruoka-annokset\nBerliinin ravintoloissa olivat niukasti kaloriapitoisia, melkeinpä\nkaikki, mitä pöytään kannettiin, oli korvikkeita, leipä oli kortilla,\nsokerin asemesta sai sakkariinia, joka jätti pahan maun suuhun moneksi\ntunniksi, ja kuitenkin olivat heidän ruoansulatuselimensä entisessä\nkunnossa. Ne eivät olleet petettävissä. Berliinin elämä, varsinkin\nyöelämä, veti myös puoleensa ampumahaudoista tulleita jääkäreitä\nkuluttaen sekä komennusrahoja että miehiä siinä määrin, että eräskin\ntunnetusti lujarakenteinen nuorukainen oli edellisenä päivänä pyörtynyt\nraitiovaunuun noustessaan pelkästä tilapäisestä heikkoudesta.\n\nJätimme pojat jatkamaan kurssejaan ja odottelemaan komennusta\nSkandinavian maihin ja Suomeen, mikä tietäisi ruokatalouden\nparanemista, toisin sanoen yleistä hyvinvointia vaarojen\nlisääntymisestä huolimatta, ja matkustimme Kieliin. Ennen lähtöämme\nkävimme »Marin-Stabissa», Saksan meriesikunnassa, joka oli Berliinissä.\nSiellä laivasto-kapteeni Lassen, »Pikku Lassen», ohjaili meitä\npitkin tuon vanhan synkän rakennuksen käytäviä erääseen huoneeseen,\nmissä esitteli meidät pöydän ääressä istuvalle meriupseerille.\nViimeksimainittu teki meille muutamia kysymyksiä, sanoi pari\nystävällistä sanaa, ja niin saimme taas lähteä.\n\nKielissä meidät otti haltuunsa eräs meriväen luutnantti, jonka nimi\non häipynyt mielestäni, ja kuljetti meidät pienellä höyryaluksella\nmiinasatamaan tai miinavarikolle, miksi sitä lienee kutsuttukaan, ja\nsiellä alkoivat kurssit. Niihin osallistui kaikkiaan viisi suomalaista:\nmolemmat Sandvikit, Nyman, Laaksonen ja minä, eivätkä ne olleet pitkät.\nNe kestivät noin neljä tuntia, mutta olivat hyvin käytännölliset.\nEnsin meille pidettiin oppitunti sen miinatyypin rakenteesta, joita me\ntulisimme saamaan laskettavaksemme. Se oli kevyt, pienikokoinen miina,\njonka saattoi laskea tavallisesta, keskikokoisesta moottoriveneestä\nvähäisen lisälaitteen avulla. Kun olimme selvillä sen eri osista ja\nniiden merkityksestä, menimme rantaan pieneen miinanlaskija-alukseen.\nMeille näytettiin, miten miina laitetaan laskukuntoon ja miten se\nlasketaan. Sen jälkeen saimme itse suorittaa työn, kunnes se sujui\nmoitteettomasti.\n\nSiihen päättyi miinakurssi. Näitä samoja miinoja luvattiin lähettää\nmeille Uumajan seuduille, meidän oli vain palattava sinne ja\nodotettava. Matkustimme eri teitä Ruotsiin, varovaisuussyistä. Minä\njouduin kulkemaan Korsörin—Köpenhaminan kautta yksikseni, toisten\nkiertäessä Sassnitzin—Trelleborgin kautta.\n\nMatkapassini teki Saksan tullitarkastusaseman sivuuttamisen\nvaivattomaksi. Minut ohjattiin kohteliaasti suoraa päätä lautalle,\nkun muut matkustajat sen sijaan saivat alistua perusteellisen\nruumiintarkastuksen alaisiksi tulliaseman sivuhuoneissa.\nKielin—Korsörin lautalla, joka oli tanskalainen, huomasi selvimmin\nsilmiinpistävän eron, joka vallitsi näiden eri maiden, sotaakäyvän\nja neutraalisen, välillä ruoan ja yleisen hyvinvoinnin suhteen.\nKielissä sai olla iloinen, kun onnistui saamaan ravintolassa leipää\nja käristettyjä perunoita ateriakseen, mutta täällä höyrylautan\nravintolahuoneessa leventeli erilaisten yltäkylläisen runsaiden\nruokalajien painon alla notkuva voileipäpöytä, jommoisia tuskin näkee\nmuualla kuin Skandinaavian maissa ja Suomessa.\n\nEmpimättä piirittivät matkustajat pöydän, enkä minäkään katsonut\nolevan syytä pysytellä syrjässä, vaan liityin joukkoon. Syödessäni\njouduin istumaan lähelle erästä nuorta tanskalaista pariskuntaa, joka\nkovaäänisesti vertaili Saksan ja heidän oman maansa oloja tuntien\nitsensä ylpeiksi siitä, että Tanska saattoi tarjota sentään ruokaa,\nkun Saksassa ei päässyt kylläiseksi rahalla eikä hinnalla. He olivat\nsitä paitsi äskettäin käyneet läpi pintaan asti ulottuvan ruumiin ja\ntavaroiden tarkastuksen tullikamarissa, mikä vieläkin kuohutti heidän\nmieltään ja oli omiaan lisäämään heidän vastenmielisyyttään Saksaa ja\nsaksalaisuutta kohtaan.\n\nTukholmassa tapasin Nymanin, Laaksosen ja molemmat Sandvikit, ja\ntehtyämme kapteeni Heldtille selkoa matkamme vaiheista matkustimme\nUumajaan.\n\nSovittuna päivänä oli erään saksalaisen malmilaivan luovutettava\nmiinat meille ohikulkiessaan Nordmalingin edustalla yöpymispaikassaan.\nPohjois-Ruotsista malmia noutavat laivat kulkivat nimittäin\nankkuripaikasta toiseen, noin päivän matkan kerrallaan, sillä\nniiden oli pysyteltävä hyvin lähellä Ruotsin rannikkoa ollakseen\nvihollisen sotalaivoilta turvassa. Nordmaling oli lähin tämmöisistä\nankkuripaikoista Holmsundista etelään, seuraava oli Ratan, Holmön\nluoteisrannikolla, mutta viimeksimainittu oli satamapaikkana näin\nsyksyllä jo varsin epävarma; miinojen vastaanottaminen voisi\nmerenkäynnin takia käydä siellä mahdottomaksi. Osa miinoista aiottiin\nottaa »Lolaan», mutta suurin osa Sandvikin suureen moottoriveneeseen,\njonka tuli toimia kuljetusaluksena, »Lolan» suorittaessa miinojen\nlaskun. Viimeksimainitun perään kiinnitettävä laskulaite oli valmis,\ntarvittiin vain asettaa se paikalleen ennen toiminnan alkamista.\n\nSaatuamme miinat oli aikomuksemme lähteä viipymättä Merenkurkun yli\nSuomeen, piiloutua Vaasan saaristoon ja odotella sopivaa hetkeä ja\nsäätä niiden laskemiseen suunniteltuihin kohtiin. Nyman tunsi Vaasaan\njohtavien väylien arat kohdat. Hän tiesi paikkoja, joissa aluksen\nvälttääkseen vedenalaisia kiviä tai matalikkoja tuli kulkea kahden\nmerimerkin välistä suoraan poikkeamatta siltä puoleen tai toiseen.\nKun semmoiseen kohtaan upotti miinat, ei laiva voinut niitä mitenkään\nsattumalta sivuuttaa. Tämmöinen oli suurin piirtein suunnitelmamme.\n\nTuli päivä, jolloin meidän oli lähdettävä liikkeelle. Jätimme taas\njäähyväiset Kekonille ja »Lolan» kone hyrräsi kuin kissa uuninpankolla\nveneen viilettäessä Holmsundia kohti pitkin Uumajajokea. Olimme\nkaikki kolme, Nyman, Laaksonen ja allekirjoittanut, sillä tuulella,\nettä nyt tultaisiin suorittamaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.\nOlihan meille kustannettu kalliit matkat ja osoitettu luottamusta.\nAioimme näyttää, että olimme luottamuksen arvoiset, ja toisekseen\neivätpähän ryssien sotalaivat kohtapuolin olisi liian mahtavia Vaasan\nsaaristossa. Herra se on herrallakin. Tämmöisen tunnelman vallitessa\najelimme jokea alas ja saavuimme Holmsundiin. Molemmat Sandvikit olivat\nlähteneet sinne jo paria päivää aikaisemmin, odotellakseen meidän saa\npurrustamme. Sandvikit olivatkin paikalla, kun laskimme Holmsundin\nlaituriin, mutta heidän venettään ei näkynyt.\n\n— Oletteko valmiit lähtemään? Laiva saapuu Nordmalingiin viimeistään\nhuomeniltana, voi saapua jo tänäänkin, kuului kysymyksemme.\n\nJoo, kyllä he olivat valmiit, mutta vene oli saanut konevian, joten\nsitä ei voitu ottaa mukaan.\n\nHe olivat vieneet sen joidenkin tuttaviensa haltuun siksi aikaa,\njohonkin syrjäkylään.\n\nTulimme äreälle tuulelle. Jos vene olisi ollut Holmsundissa olisi\nLaaksonen voinut todeta vian, ja olisimme hankkineet monttöörin sitä\nkorjaamaan, mutta nyt se oli mahdotonta, sillä aika alkoi olla jo\nniin täpärällä, ettemme voineet kauempaa viivytellä. Holmsundista oli\nNordmalingin edustalle lähemmäs seitsemänkymmentä kilometriä. Meidän\noli oltava siellä vielä sinä iltana, ja iltapäivä oli jo käsissä.\n\nVaikka onnistumismahdollisuutemme vähenivätkin puolella, päätimme\nkuitenkin yrittää yksistään »Lolalla» ja niin lähdimme matkaan.\nSandvikit seurasivat mukana. Kuten sanottu näytti tehtävämme\nsuorittamismahdollisuus nyt hyvin heikolta; »Lolan» kantokyky oli\nerittäin rajoitettu sen rakenteen vuoksi. Meitä oli viisi miestä ja\nlisäksi tulisi vielä miinojen paino — tietenkin vain osan, sillä koko\nlähetystä emme nyt voineet ottaa vastaan. — Tarvittiin todellakin\nsuotuisat olosuhteet yrityksen onnistumiseen.\n\nPäivät olivat jo lyhyet, joten pimeä tavoitti meidät merellä, mutta\nrannikkovalojen ja vilkkupoijujen opastamina tulimme Nordmalingin\nväylän suuhun ja siitä edelleen lahden perukkaan merikorttiin turvaten,\nsillä meistä ei yksikään ollut käynyt täällä aikaisemmin. Pääsimme\nonnellisesti perille, jonka jälkeen ryhdyimme tarkastelemaan, oliko\nsaksalainen mahdollisesti jo saapunut, mutta mitään ankkurivaloja ei\nnäkynyt. Huokasimme helpotuksesta ja kävimme nukkumaan.\n\nAamun valjetessakaan ei laivaa näkynyt — se ei ollut vielä saapunut —\njoten lepäilimme sen päivän pysytellen hiljaa paikoillamme, ettemme\nolisi herättäneet tarpeetonta huomiota. Iltapäivällä ilmestyi\nkeskikokoinen lastihöyrylaiva näkyviin tangossaan Saksan kauppalippu.\nSe saapui ankkuripaikalle, ja ankkuriketjun kolina kantautui korviimme.\nAlkoi hämärtyä. Ankkurivalot syttyivät laivalla, jolle ei ilmestynyt\nseuralaista. Joko se oli sama laiva, jonka kanssa meidän tuli ottaa\nyhteys, tahi ei meidän laivamme ollut ehtinyt vielä näin pitkälle.\nJoka tapauksessa tarvitsi meidän vain käydä yhdellä ainoalla laivalla\nsaadaksemme siitä selvän.\n\nHämärän tultua irrottautui »Lola» rannasta ja lähti höyryalusta kohti.\nMereltä päin puhaltava tuuli oli heikko, mutta ulompana kävi raskas\nmaininki, joka alkoi keinuttaa venettä niin pian, kun pääsimme maan\nkosteesta. Laivan ankkuripaikka oli kylläkin suojainen tuhansien\ntonnien kantoisille höyrylaivoille, mutta silti vyöryi luotojen välitse\nmaininki, joka hyppyytti »Lolaa» aika tavalla. Laskiessamme laivan\nkylkeen näimme, että raskaiden miinojen siirtäminen laivasta sen\nvierellä nousevaan ja laskevaan veneeseen ei ollut helppo tehtävä.\n\nJonkin verran jännittyneinä kiipesi osa meistä laivaan. Mitä\nsanoisimme, jos ei se ollutkaan se oikea —? Mutta se se oli. Meitä oli\nodotettu nähtävästi yhtä jännittyneinä laivassa, sillä laivan perämies\noli meitä vastassa parin matruusin kera. Kapteenia emme nähneet, mutta\nperämiehen kanssa pääsimme hyvin pian yhteisymmärrykseen. Hän vei\nmeidät keulakannelle, missä maston juurella oli peitteillä katettu\nvaltava kasa. Siinä olivat miinat valmiina, ei muuta kuin korjata pois.\nJo ensi silmäyksellä saattoi arvioida, ettei »Lola» voinut ottaa siitä\nmuuta kuin korkeintaan kolmannen osan, joten Sandvikin veneen olisi\nvälttämättömästi pitänyt olla mukana.\n\nAioimme kuitenkin ryhtyä siirtämään miinoja »Lolaan» niin paljon, kuin\nsiihen mahtui, mutta kun parhaillaan suunnittelimme, miten saisimme\nsen nopeimmin suoritetuksi, toikkaroi paikalle kaksi ruotsalaista\ntullivartijaa, jotka seurasivat laivaa niin kauan, kuin se purjehti\nRuotsin aluevesillä. Perämies muuttui heti hajamieliseksi ja rupesi\njuttelemaan muista asioista. Me haistoimme luonnollisesti myös\nkäryn ja tekeydyimme muiksi miehiksi. Tullimiehet osoittivat meille\nruotsinmaalaisten tavanomaista kohteliaisuutta. He olivat aivan\nliian kohteliaita, seuraten kintereillämme niin, ettemme tahtoneet\nsaada sanaa vaihdetuksi laivan perämiehen kanssa muusta kuin ilmasta\nja yleisistä asioista. Oli selvää, että niin kauan kuin tullarit\npysyttelivät kannella, ei miinojen siirrosta alukselta veneeseen\nsaattanut olla puhettakaan. Muutenkin alkoi koko toimitus näyttää\nkysymyksenalaiselta, sillä »Lola» hypähteli laivan vieressä kovin\nlevottomasti. Kaksi miestä tarvittiin varjelemaan sitä takertumasta\nlaivan kylkeen ja tuhoutumasta aaltojen hyppyyttäessä sitä ylös ja\nalas; ja vaadittiin melkoista ketteryyttä mieheltä, joka laskuportailta\nlaskeutui veneeseen.\n\nSen verran pääsimme eroon tullimiehistä, että saimme perämiehen kanssa\nsovituksi seuraavista seikoista:\n\nJos sää salli, palaisimme aamuyöllä noutamaan miinat; ellei se käynyt\nmahdolliseksi, seurasimme laivaa Ratanille seuraavana yönä ja tekisimme\nsiellä uuden yrityksen.\n\nJätimme laivan ja miinat ja palasimme suojaisempaan satamaan\nodottelemaan sään lauhtumista ja publikaanien vaipumista unen\nhelmoihin, joskin kummastakin näytti olevan vain heikkoja toiveita.\n\nNukkuivatko tullivartijat sinä yönä vai pysyttelivätkö valppaina,\njäi meiltä toteamatta, sillä ilma paheni. Etelätuuli muuttui purevan\nkylmäksi ja aamuyöllä pauhasi jo todellinen myrsky.\n\nMyrskysäästä piittaamatta nosti malmilaivamme seuraavana aamuna\nankkurinsa ja höyrysi ulos levottomalle merelle. Me emme voineet\najatellakaan seuraamista, ennenkuin myrsky asettuisi, sillä Pohjanlahti\nvaahtosi valkopäinä, eikä »Lola» olisi siellä ollut tilanteen tasalla.\nSandvikin suurella kalastajatyyppisellä moottorilla olisi sitä\nvoinut kenties ajatella, mutta »Lolalla» ei. Sitä paitsi oli Holmön\nankkuripaikka, Ratan, tällä tuulella yhtä kelvoton tarkoitukseemme kuin\nNordmalinginkin.\n\nMyrsky ei tauonnut sinä eikä seuraavanakaan päivänä, vaan raivosi\nuseita vuorokausia yhteen menoon päästämättä meitä lähtemään\nNordmalingista. Se muuttui lumipyryksi, joka kattoi maat valkoiseen,\npaksuun vaippaan. Oltiin talven kynnyksellä. Malmialus oli odotellut\nmeitä Ratanilla pari yötä, mutta kun meitä ei näkynyt ja huonoa säätä\nvain jatkui, kohottanut ankkurinsa ja jatkanut matkaansa pohjoiseen.\nMihin miinat joutuivat — heitettiinkö ne pimeänä yönä mereen vai\nvietiinkö takaisin Saksaan, jäi meille arvoitukseksi.\n\nOdotellessamme sievempiä ilmoja pääsimme puhelinyhteyteen Kekonin\nkanssa, mutta emme voineet perinpohjin tehdä selkoa asioista. Sen\nverran vain, että olimme edelleen Nordmalingissa ja että myrsky esti\nmeitä lähtemästä mihinkään. Se oli kovin vähän, sillä Tukholmassa\noltiin myöskin jännittyneitä yrityksemme onnistumisesta. Yrityksen\nilmituleminen olisi saattanut johtaa vakaviin keskusteluihin Ruotsin ja\nSaksan viranomaisten kesken ja samalla heikentää meidän suomalaisten\nasemaa Ruotsissa. Jos olisimme ehtineet siirtää miinat veneeseemme\nemmekä heti sen jälkeen olisi myrskyn takia voineet häipyä Ruotsin\nvesiltä, vaan joutuneet tekemisiin Ruotsin tulliviranomaisten kanssa,\nolisi siitä kehittynyt ikäviä seuraamuksia. Onneksi ei niin käynyt.\nKekoni soitti, että hän saapuu autolla noutamaan minua »meriselityksen»\nantamista varten, minkä hän tekikin.\n\nMyrsky raivosi vielä täydellä voimalla, ja lumituisku teki ilman\nsakeaksi, kun Lindgrenin, talomme isännän kuljettamina Kekoni ja minä\npalasimme Uumajaan. Kirjoitin selostuksen miinanlaskuyrityksemme\nepäonnistumisen syistä. Se lähetettiin Tukholmaan eikä lisäkyselyjä sen\njälkeen tehty.\n\nPerästäpäin arvosteltuna saattaa tämänkin yrityksen yhteydessä havaita\nmuutamia onnellisia sattumia. Ensinnä se, että tullivartijat, aallokko\nja Sandvikin veneen poisjääminen ehkäisivät miinojen vastaanoton heti\nensimmäisenä iltana, kun myrskyn vuoksi emme kuitenkaan viikkoon\nvoineet lähteä niiden kera Merenkurkun poikki. Tänä aikana olisimme\ntodennäköisesti saaneet tulliviranomaiset kimppuumme ja aiheuttaneet\nselkkauksen liittolaisemme, sotaakäyvän suurvallan ja meille\nystävällisen neutraalisen maan välillä. Toiseksi, jos olisimmekin\nonnistuneet pääsemään miinoinemme Vaasan saaristoon, olisimme\ntodennäköisesti jäätyneet kiinni johonkin matalaan lahteen, sillä\npyryä seurasi välittömästi ankara pakkanen, joka jäädytti sisävedet.\nKolmanneksi, jos miinat olisi saatu lasketuksikin, ei niistä olisi\nollut mitään hyötyä, sillä talvella puhkesi Venäjän vallankumous,\njoka muutti tilanteen näillä vesillä toiseksi. Ja viimeiseksi olisi\nmahdollisesti »Arcturus» joutunut tekemisiin meidän asettamiemme\nmiinojen kanssa tuodessaan Jääkäripataljoonaa Libausta Vaasaan\nhelmikuussa v. 1918.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyrskyn tauottua tulivat toiset »Lolalla» Uumajaan.\n\nPurjehduskausi Merenkurkulla katsottiin päättyneeksi, ja Laaksonen\nja minä saimme määräyksen viedä veneen takaisin Tukholmaan, sillä\ntarkoituksena oli antaa »Lola» jonkun sikäläisen veneveistämön haltuun\ntalven ajaksi. Emme ymmärtäneet, miksi vene oli vietävä Tukholmaan, jos\nsitä keväällä taas aiottiin käyttää Merenkurkun seuduilla. Kekonikaan\nei tietänyt sen enempää, kohautti vain olkapäitään ja sanoi, että\n»käsky on käsky», johon selitykseen mekin tyydyimme ja ryhdyimme\nvalmistautumaan matkalle. Valmistelut eivät vaatineet pitkää aikaa:\nbensiiniä ja ruokatarpeita vain oli vietävä veneeseen ja pakattava\nkesän ajalla kertyneet tavaramme. Kiihtyvä pakkanen hoputti vielä\nlähtöämme, sillä Uumajanjoen rannat vetäytyivät jo riitteeseen, ja\njäähilettä kulki lauttoina merta kohti. Oli päästävä Holmsundiin,\nennenkuin joki jäätyi.\n\nMuutamana marraskuisena iltapäivänä olimme valmiit. Olimme aikoneet\nseuraavana aamuna varhain lähteä liikkeelle, mutta illansuussa\npakkasen kiihtyessä tarkistaneet kantaamme, irroittaneet veneemme\nkiinnitysköydet laiturista ja raivanneet keksin avulla tien joen\nsulana virtaa vaan keskiuomaan, Kekonin, Nymanin ja muutamien muiden\nUumajassa olevien suomalaisten toivottaessa hupaisaa matkaa. Alussa\nkävi kaikki hyvin. Joki virtasi sulana puoliväliin asti, mutta täällä\npeitti ohut riite veden. Jääpeite ei alussa haitannut kulkuamme,\nmutta hetki hetkeltä se vahveni, sillä virran nopeus heikkeni sen\nalajuoksussa. Österfjärdenin pohjoispuolella jää alkoi olla kuin\nvahvanpuoleista ikkunalasia, joka leikkasi puuta melkein kuin teräs.\nEteenpäin kuitenkin mentiin, vaikkakin kahina, joka syntyi terävän jään\nsahatessa veneen kylkeä vedenrajassa, vihloi sydäntämme. Onhan tunnettu\nasia, että nuori jää syö verraten pian reiän puiseen purteen, mutta me\ntoivoimme kuitenkin selviytyvämme sitä ennen Holmsundiin asti, missä\nmeri vielä oli varmasti sula. Österfjärdenin pohjoisosassa oli jää\nsiksi paksua, että »Lola» vain vaivoin kulki eteenpäin. Kuu ja tähdet\npaistoivat kirkkaina taivaalla, ja kaikki merkit viittasivat siihen,\nettä tyyntä tulisi jatkumaan aamuun asti. Lasi näytti kymmenen astetta\npakkasta.\n\nLaaksoselta, joka tapansa mukaan oli koneen luona, pääsi kirous.\nTavallisissa oloissa en olisi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota,\nmutta nyt kiintyi tarkkaavaisuuteni siihen.\n\n— Mitä nyt?\n\n— Tämä pahuksen paatti vuotaa.\n\nKone pysäytettiin ja taskulampun valossa tarkastelimme veneen lankkuja\nkeulassa, jolloin teimme sen havainnon, että vasemmalle puolelle\nveneen keulaan oli syntynyt lähes sormenmentävä, parin tuuman pituinen\nreikä, josta pulppusi vettä veneeseen. Se ei ollut mikään ilahduttava\nhavainto, mutta sitä olimme kyllä saattaneet odottaa. Järjestimme\nnyt veneen kuormituksen siirtämällä bensiiniastioita ym. tavaraa\nniin, että reikä kohosi vesirajan yläpuolelle, jonka jälkeen pidimme\nsotaneuvottelun.\n\nNeuvottelun tuloksena oli se, että päätimme siirtyä pois laivaväylältä\nja yöpyä, koska muuten veneen kyljet saattoivat aueta niin laajalta\nalueelta ennen Holmsundia, ettemme kyenneet pitämään sitä vedenpinnalla.\n\nPumppusimme veden pois ja ryhdyimme sen jälkeen tukkeamaan reikää,\nmutta se ei ollut helppo tehtävä, sillä ylhäältä kannelta emme\nylettäneet vesirajaan, ja jää taas oli liian ohut kantaakseen miehen\npainon. Jotenkuten se onnistui ja sen jälkeen teimme olomme niin\nmukavaksi veneessä kuin mahdollista ja yritimme nukkua. Ryömimme\nmakuusäkkeihimme veneen avoimeen peräosaan pakkasen kiihtyessä ja\ntähtien vilkkuessa päittemme yllä.\n\nLienemme nukahtaneet, mutta heräsimme outoon kohinaan. Kuuntelimme sitä\nhetken ja aloimme sitten kiireenvilkkaa madella ulos makuusäkeistä.\nMitä se oli? Ei mitään yhteiskuntaa mullistavaa. Uumajalta päin oli\ntulossa alus. Se oli vielä kaukana, mutta hiljaisessa yössä kulkivat\nääniaallot vaivattomasti liukasta jään pintaa pitkin särkymättä\nkorviimme. Voimakkaan harvatahtisen moottorin jytkytys, jään\nreunan kahina liikkeessä olevan aluksen kylkeä vasten ja jääkuoren\npirstoutuminen ilmaisivat, ettei tulija kulkenut nopeasti, mutta saapui\nehdottomasti. Silloin tällöin kantautui katkonainen puhe korviimme.\nPoissa oli meiltä uni ja väsymys. Toverini laittoi koneen käyntiin ja\npiti sitä lämpimänä, minä hakkasin jään rikki veneen ympäriltä, jotta\npääsisimme nopeasti ohikulkevan aluksen vanaveteen.\n\nSe tuli näkyviin kuun kelmeässä valossa: korkeakeulainen,\nlujarakenteinen, moottorilla kulkeva rautaproomu. Kun se oli päässyt\nmeidän kohdallemme, huusimme sille halloota ja se pysähtyi.\n\n— Mihin suuntaan olette menossa? huusi rämeähkö ääni aluksesta.\n\n— Holmsundiin, vastasimme. — Veneemme sai vuodon jäissä. Voitteko ottaa\nmeidät hinattavaksemme?\n\n— Se on selvä, vastasi sama ääni. — Odottakaa hetkinen niin ajan\nvierellenne. Kullberg sanoi teidän olevan matkalla ja pyysi auttamaan,\njos olitte avun tarpeessa.\n\nSe oli Kullbergin tapaista. Tunsimme kiitollisuutta häntä kohtaan.\n\nMoottoriproomun harvatahtinen kone alkoi taas pian käydä ja\nräiskähdellen särkyi jää rautaisen aluksen leveän keulan edessä. Se\nteki pienen kaarroksen ja tuli »Lolan» viereen. Tervehdimme kapteenia,\nmiestä, joka äsken puhui, ja hänen apulaistaan — muuta henkilökuntaa\nei aluksessa ollut — saimme köydenpään, joka kiinnitettiin veneemme\nkeulaan ja pian olimme taas matkalla Holmsundia kohti. »Lolan» keulassa\nolevasta reiästä pursui vettä sisään, vaikka kuinka koetimme järjestää\nkuormituksen niin, että keula olisi kohonnut korkealle. Saatoimme\nkuitenkin pumpun avulla pitää veneen kohtalaisen kuivana, ja pian\nolimmekin Holmsundin laiturissa.\n\nPäivän valjettua tutkimme vuodon ja tulimme siihen tulokseen, että\nveneen keulaan sen vasemmalle puolelle oli pantava noin neljäkymmentä\nsenttiä pitkä paikka, ennenkuin saatoimme jatkaa matkaa. Etsiessämme\nkykenevää puuseppää tuli proomun kapteeni taas avuksemme. Hän sanoi\ntuntevansa Blågrundsholmilla erään vanhan laivantimperin, joka\nsuorittaisi työn hyvin ja halvalla, ja tarjoutui hinaamaan meidät\nsinne kohtuullisesta maksusta, sillä hän oli matkalla sanotun paikan\nohi Hörneforsiin. Suostuimme hänen ehdotukseensa, sillä Blågrundsholm\noli matkamme varrella noin kahdenkymmenen viiden kilometrin päässä\nHolmsundista, tosin merimatkaa, mutta meri oli tyyni ja ilma kaunis.\nEnnen lähtöämme laitoimme kuitenkin veneemme keulaan tilapäisen paikan,\nettei se olisi päässyt niin pahasti vuotamaan, jos meri olisi vastoin\nodotuksia yltynyt rauhattomaksi matkan kuluessa. Omalla koneella ei\nollut terveellistä ajaa, kun vene piti edelleenkin pitää kallistettuna.\n\nAavalla merellä ilma oli leppoisempaa. Meri oli hyvin rauhallinen.\nVain hinaajamme potkurin aiheuttamat laineet liplattivat veneemme\nkylkiä vasten. Oikealla puolellamme oli lumen peittämä rikkinäinen\nrantaviiva, vasemmalla purjeeton, savuton meri, edessämme puksutti\nrautaproomun naftalle käryävä moottori, tupruttaen poistoputkestaan\nohutta sinertävää savua ilmaan.\n\nBlågrundsholmin, vähäisen rantakylän rannassa erosimme avuliaasta\nproomunkapteenista sen jälkeen, kun hänen avustuksellaan olimme\ntutustuneet aikaisemmin mainittuun kirvesmieheen ja sopineet hänen\nkanssaan veneen korjaamisesta. Proomun kapteeni ansaitsi hyvin ne\nkolmekymmentä kruunua, jotka hän otti hinauksesta.\n\n»Lolan» keula nostettiin maalle sen verran, että sen ääressä oli mukava\ntyöskennellä. Kirvesmies toi temmirautansa, poransa ja muut kamppeensa\nja alotti työn hyräillen merimies-shantya: »Leave her Johnny, leave\nher.»\n\nVietimme yön urakoitsijamme asunnossa ja seuraavana aamuna olimme\nvalmiit jatkamaan matkaa.\n\nKesällä olimme Tukholmasta tullessamme ajaneet näiden seutujen ohitse\nsakeassa sumussa, silloin oli yö melkein yhtä valoisa kuin syksyinen\npäivä, tuulet ja meri leppoisat, mutta nyt marraskuussa olivat vallalla\ntoiset piirteet. Päivät olivat lyhyet, noin kahdeksasta aamulla kello\nneljään iltapäivällä, ja aurinkoa näimme pilven raosta vain harvoin.\nKello neljän maissa laskeutui hämärä maan ja meren ylle niin, ettei\nnähnyt muuta kuin loistojen ja vilkkupoijujen valot. Tuuli saattoi\ntunnin tai parin aikana kiihtyä raivoavaksi myrskyksi, joka kohotti\nlaineet kuohahteleviksi vaahtopäiksi. Ottaen nämä seikat huomioon sekä\nihmisen erehtyväisyyden tuntemattomilla rannikoilla teimme vakavan\npäätöksen matkustaa vain päivällä ja etsiä yöksi aina turvallisen\nsataman. Olihan parempi tulla Tukholmaan muutamaa päivää myöhemmin kuin\nkärsiä haaksirikko jonakin myrsky-yönä näillä viikinkien rantavesillä.\nTätä suunnitelmaa toteutimme sitten matkan kuluessa jokseenkin\ntarkoin, mutta parisen kertaa houkutteli illansuussa vallitseva\nkaunis ilma siitä poikkeamaan. Kummallakin kerralla saimme katua\nkevytmielisyyttämme.\n\nEnsimmäinen yöpymispaikkamme Blågrundsholmilta lähdettyämme\noli pienoinen satama lähellä Örnsköldsvikiä. Saavuimme rantaan\nsalamavalojen opastamina, kiinnitimme veneen pieneen laituriin ja\nkaivauduimme makuusäkkeihimme. Pakkasta oli toistakymmentä astetta,\nmutta siitä huolimatta nukuimme aamuun saakka. Kello seitsemän aikaan\nryhdyimme seuraavana aamuna valmistelemaan matkaan lähtemistä. Kun\nmeiltä puuttui kahvikerma, kävelimme laituria lähellä olevaan taloon\naamukahville, mutta siellä vielä nukuttiin, joten saimme kääntyä\ntakaisin pettynein mielin. Makuusäkissä nukkumisen jälkeen olisi\nollut kodikkaampaa juoda aamukahvi huoneen lämmössä kuin bensiinille\ntuoksuavassa veneessä pakkasen keskellä, mutta siinä oltiin. Päätimme\nlähteä viipymättä matkaan ja höyräyttää teetä priimuksella liikkeellä\noltaessa.\n\nKoneen vesipumppu oli jäässä, samoin osa putkista, joten Laaksonen\nsytytti puhalluslampun ja alkoi sulatella niitä. Sähisevä tulen\nliekki valoi samalla miellyttävää, mieltä rohkaisevaa lämpöä pieneen\nkajuuttaamme sulattaen unen ja pakkasen kohmettamat jäsenemme.\nKun vesipumppu oli sulanut, siirsi toverini lattialaudankappaleen\npaikoiltaan aikoen lämmittää sen alla kulkevaa putkea, mutta silloin\ntapahtui jotakin, joka sai veren äkkiä liikkeelle suonissamme.\n\nBlågrundsholmilla oli venettä paikattaessa jostakin syystä kaatunut\npienehkö bensiinitörppö, ja puolet sen sisällöstä oli vuotanut veneen\npohjalle, ennenkuin taas ehdimme nostaa astian pystyyn. Silloin emme\nolleet kiinnittäneet siihen enempää huomiota ajatellen, että bensiini\nkyllä haihtuu itsestään. Mutta niin ei ollut käynyt. Sitä kellui\nvieläkin veneen pohjaveden pinnalla, ja kun Laaksonen suuntasi siihen\nsähisevän liekin, syttyi bensiini silmänräpäyksessä. Lienee tarpeetonta\nsanoa, että saman silmänräpäyksen kuluessa me olimme hulmuavien\nliekkien keskellä. Tilanne oli uhkaava, mutta meillä oli vielä\ntuoreessa muistissa Hornslandin tapahtuma, joten emme hätääntyneet,\nvaan vedimme makuusäkit, peitteet ja muut käden ulottuvilla olevat\nvaatteet siekailematta permannolle, varoen aukaisemasta ilmareikiä,\nennenkuin tuli oli tyystin sammunut.\n\n— Miten hiidessä se noin leimahti? ihmetteli toverini. Hänen\nsielunrauhaansa ei tapahtuma näyttänyt vähääkään järkyttäneen, mutta\nminun täytyy tunnustaa, että kun vaara oli onnellisesti sivuutettu,\ntunsin jäsenteni hienoisesti vapisevan, samalla kun nauroin\nhermostunutta naurua ilosta, ettei sen pahemmin käynyt.\n\nIhmetellessämme mistä tämä äkillinen tulipalo oli aiheutunut, ilmestyi\nrannalle mies, muuan kylän asukkaista ja kysyi, mitä oli tapahtunut,\nnähdessään meidän savun tummentamat kasvomme. Kun olimme vastanneet\nsiihen ja muutamiin muihin kysymyksiin, jotka toistuivat siihen asti,\nkunnes saavuimme Tukholmaan, sanoi hän, että olisimme voineet hyvin\ntulla eilen illalla hänen kotiinsa yöksi, ettei olisi tarvinnut\nvärjötellä pakkasessa. Olimme luonnollisesti hänelle tästä tarjouksesta\nhyvin kiitolliset ja rohkenimme esittää, että aamukahvi maistuisi ennen\nlähtöämme, jos hän piti sitä mahdollisena..\n\n— Tietenkin, vastasi hän, ja niin kiipesimme vielä laiturille ja\nseurasimme hänen jäljessään lumen kattamaa tietä pitkin rantaa lähellä\nolevaan taloon.\n\nSeuraavan yön nukuimme eräässä pienessä hotellissa Härnösandissa.\nEmme kuitenkaan viivytelleet tässä kaupungissa pitempään kuin oli\nvälttämätöntä ruoka- ja bensiinivarastomme täydentämiseksi, sillä\nmuistimme vielä erään heinäkuun päivän, jonka olimme viettäneet\nkaupungin poliisikamarissa. Kaupungin kasvot näyttivät nyt\nsyysvalaistuksessa entisestään epäystävällisemmiltä, joten vaikkakin\npanimme merkille, että taivas näytti uhkaavalta ja merenkulkijoille\noli vedetty myrskyvaroitus tankoon, tunsimme tyydytystä jokaisesta\nmeripenikulmasta, joka jäi »Lolan» ja Härnösandin välille. Pidimme\nkuitenkin myrskyvaroituksen mielessämme ja tarkastelimme merikorttia\nlöytääksemme sopivan lahdenpoukaman säänpitoa varten. Sen pian\nlöysimmekin.\n\nHärnön eteläosassa on lahti, jonka suulle olimme osuneet kesällä\nheinäkuun 6 päivänä pyrkiessämme sumussa Härnösandiin. Lahti näytti\nkartasta päätellen hyvältä, joten sinne päätimme poiketa. Kenties\nlöytäisimme jonkin kalastajamajan, jonka lämpimässä saatoimme\nviettää yön. Sanotun lahden suulle tultaessa aukeni etelässäpäin\nharmaa, levoton ulappa. Meren kohina ja tuulen humina huumasivat\nkorvamme, ja taivas näytti säälimättömän ankaralta. Meri ei ollut\nkiehtova, ei puoleensa vetävä, vaan alue, jota oli tällä kertaa\nvältettävä, jos aikoi säilyttää terveytensä. Me poikkesimme lahden\nsuulla jyrkästi vasemmalle ja varovasti tunnustellen ajoimme sen\npohjoisimpaan perukkaan saakka. Lahti oli kaunis ja sitä ympäröivät\nkorkeat rannat joka taholta, mutta varsinkin pohjoisessa, joten se oli\nsatamana hyvin turvallinen ja suojaisa. Pari kalastajamökkiä, joista\ntoisessa oli asukkaat, seisoi veden partaalla. Siinä oli venekatos,\nverkkovaja ja laituri. Mökissä asui vanha kalastajapariskunta ja\nheidän aikamiespoikansa. He suhtautuivat meihin alusta alkaen hyvin\nystävällisesti, ja kun aioimme jäädä yöksi veneeseen, kauhistui\nmuori, sillä hän tunsi sääliä meitä poikaparkoja kohtaan ja järjesti\nmeille vuoteet lämpimään tupaan. Sitä paitsi saimme osallistua heidän\nyksinkertaisiin, mutta maukkaisiin aterioihinsa, mikä oli myöskin hyvin\ntervetullutta.\n\nJo iltapäivällä kiihtyi tuuli täydelliseksi myrskyksi, mutta me\nnukuimme yömme huolettomina kuin satamajätkät tietäessämme, että\n»Lolan» kiinnitysköydet pitivät ja ettei se päässyt hankautumaan\nlaituriin.\n\nSeuraavana aamuna raivosi lumipyry peittäen hangen alle maat, jotka\ntänne saapuessamme olivat vielä olleet paljaat. Pohjoismyrsky\nriehui pari kolme vuorokautta, ja niin kauan kuin sitä kesti, emme\nhievahtaneetkaan satamapaikastamme. Isäntäväkemme ei liioin näyttänyt\nkiusaantuvan läsnäolostamme. Muori johti keskustelua kertoillen\ntyttäristään, jotka olivat naimisissa eri tahoilla Ruotsin valtakuntaa,\nheidän varallisuudestaan ja toimeentulostaan ja oli tyytyväinen\nvävypoikiinsa. Meidän oli tietenkin myös kerrottava elämämme vaiheet\nja tavanmukaisesti esitettävä järkeen menevä selvitys nykyisestä\nmatkastamme.\n\n— Ettehän te vain ole ne samat miehet, jotka kulkivat tästä ohi viime\nheinäkuussa? kysyi emäntämme, katsoen meihin tarkkaan ja tutkivasti. —\nSilloin oli sakea sumu.\n\n— Joo, kyllä me kerran ajoimme tästä ohi sumussa. Se oli viime\nheinäkuussa. Näittekö meidät?\n\n— Emme me moottorivenettä nähneet, mutta torpedovene, joka ajoi sitä\ntakaa, joutui kivelle lahden suulla. Kun sieltä kuului melua, menivät\nmiehet katsomaan. Sotalaiva pääsi irti, mutta menetti toisen potkurinsa.\n\n— Minkätähden ne ajoivat takaa sitä moottoria —? kysyimme.\n\n— Katsokaas, heitä luultiin vakoojiksi, mutta Härnösandissa kävi\nselville, etteivät ne olleetkaan mitään vakoojia, vaan pari\nsuomalaista, jotka olivat matkalla Uumajaan. Muori tiesi kertoa\ntapahtumat niinkuin ne olivat olleet.\n\nKun huomasimme, että maineemme oli tahraton, tunnustimme avoimesti\nolevamme kysymyksessä olevat suomalaiset ja siten tulimme aivan kuin\nvanhoiksi tuttaviksi isäntäväkemme kanssa. Kalastajien keskuudessa\nharvaanasutuilla seuduilla seurataan yleensä tapahtumia hyvin\nkiinnostuneena, niistä kerrotaan toisille, ja niiden merkitystä\nja alkuperää pohditaan. Niin oli meidänkin kesäisestä retkestämme\ntodennäköisesti levinnyt tieto kalastajaväen keskuuteen, ja\nse, että muka olimme päässeet livistämään meitä takaa-ajavan\nsotalaivan kynsistä, eksytettyämme sen rannan kiville, laskettiin\nmeille kunniaksi. Tosiasiassahan emme kesällä tietäneet ensinkään\ntorpedoveneen ajaneen meitä takaa. Sen saimme tietää vasta perästäpäin.\n\nSamoihin aikoihin sattui Ruotsin valtakunnassa muuan järkyttävä murha:\neräs mies oli ryöstötarkoituksessa halkaissut pankin konttorineidin\npään kirveellä jossakin kaupungissa. Sanomalehdet kuvailivat lihavin\notsikoin ja hyvin seikkaperäisesti tätä tapahtumaa noin viikon päivät,\nlöytäen aina uusia näkökohtia asiassa, ja Ruotsin rahvaskin näytti\nsuhtautuvan siihen erittäin kiinnostuneesti. Silmät pyöreinä kauhusta\nemäntämme kertoi moneen kertaan murhenäytelmän kulun, ja keskustelu\nsiitä pyrki jatkumaan aamusta iltaan suureksi helpotukseksi meille, kun\nsiten huomion keskus siirtyi kauas meidän salaperäisistä matkoistamme.\n\nKun myrsky muutaman vuorokauden kuluttua taukosi, oli Härnöllä täysi\ntalvi, joskaan lahti ei vielä ollut jäätynyt, joten meillä oli esteetön\npääsy merelle. Erosimme hyvästä isäntäväestämme kaivaten ja luvaten\npoiketa heitä vastaisuudessa katsomaan, jos joskus kuljimme ohi.\n\nToisena iltana Härnöltä lähdön jälkeen päätimme ajaa läpi yön,\nsillä ilma oli hämärän tullessa kaunis. Tällöin olimme Söderhamnin\nkorkeudella, Storjungfrun pohjoispäässä olevan majakan valo alkoi näkyä\nheikkona kajastuksena edestä päin. Suuntasimme toistaiseksi sitä kohti,\npoiketaksemme lähemmäksi tultuamme Storjungfrun saaren ja mantereen\nväliin. Puolisen tuntia myöhemmin pyörähti tuuli mantereen puolelta\netuvasemmalle ja rupesi nopeasti kiihtymään. Aallot kasvoivat samassa\ntahdissa, ja »Lolan» keula roiskautti tuon tuostakin pärskeen ilmaan,\nmistä se sateena kasteli veneen peräosaa. Nyt meillä alkoi olla aihetta\nkatua sitä, ettemme olleet pysyneet aikaisemmassa suunnitelmassamme,\nvaan uhkarohkeasti olimme jääneet öiselle merelle. Suuria satamia ei\nollut lähettyvillä, ja pikku lahtiin ei yön pimeässä voinut lähteä\nkoluamaan, varsinkin kun aallot vyöryivät mereltä päin rannikkoa kohti.\nJa yötä oli vielä hyvin pitkälti.\n\nSyvennyimme tutkimaan merikorttia, mikäli siihen oli mahdollisuutta,\nja tulimme siihen tulokseen, että meidän oli yritettävä Storjungfrun\npohjoispäähän. Merikorttiin oli piirretty tälle kohdalle pieni mutka,\njonka perukan yläpuolella oli majakka. Kaikesta päättäen saattoi\nsiellä löytää niin paljon suojaa, että voi odotella aamuun asti.\nOtimme suunnan majakkatulta kohti. Sen edustalta löysimme lahden,\njoka madaltui ja kapeni pieneksi vuonoksi. Onnemme varassa, pohjaa\ntunnustellen tunkeuduimme lahden perukkaa kohti ja ankkuroimme niin\npian kuin katsoimme olevamme turvassa merenkäynniltä. Tosin niemen\nympäri kiertävät aallot pitivät täälläkin veden koko ajan liikkeessä,\nja jos tuuli olisi siirtynyt ajatuksen verrankin itään, olisi meidän\nollut pakko lähteä kiireesti merelle, niin kauan kuin vielä pääsimme.\n\nTuulen kohina sekaantui aaltojen jyrinään niiden särkyessä\nmerenpuolisia rantakallioita vasten, veneemme kohosi ja laski\ntasaisesti kiskoen ankkuriköyttään, ja melkoisen läheltä rantakalliolta\npaistoivat majakkaloiston kirkkaat säteet päittemme yli kauas\nmerelle. Veneen ankkuripaikalla ja sen lähiympäristössä oli majakan\nläheisyydestä johtuen puolihämärä. Paneuduimme pitkäksemme ja nukuimme\nkoiran unta, havahtuen tämän tästä kurkistamaan, pitikö ankkuri ja\noliko tuuli entisessä suunnassaan.\n\nPäivän alkaessa sarastaa jätimme tämän rauhattoman sataman. Nyt\nsaatoimme nähdä selvemmin kalliolla olevan majakkatornin ja sen\njuurella asumuksia. Pari venettä, joista toinen näytti olevan moottori,\noli kohotettuina kuivalle. Vedessä ei ollut ainoatakaan venettä,\nmistä teimme sen johtopäätöksen, ettei majakkaväkikään pitänyt\nsatamaansa kovin turvallisena. Veneiden luo ilmestyi ennen lähtöämme\npari henkilöä, mutta meillä ei ollut halua tehdä tuttavuutta heidän\nkanssaan, joten nostimme ankkurin ja sauvoimme pois lahdesta.\n\nSinä päivänä suoritimme hyvän päivämatkan, noin 150 kilometriä,\nsaapuen illan hämärtyessä Öregrundin pieneen satamakaupunkiin.\nBensiinisäiliömme olivat nyt jotakuinkin tyhjät, joten emme voineet\njatkaa matkaamme hankkimatta uutta polttoainetta, mutta se oli\nrahakysymys, ja kukkaromme oli melkein yhtä tyhjä kuin säiliötkin.\nPäätimme joka tapauksessa mennä hotelliin yöksi ja syödä lämpimän\naterian, kävi muuten miten tahansa.\n\nSyödessämme sipulipihviä käristettyjen perunain kera tunsimme taas\nitseluottamuksemme kohoavan. Olimme sitä ennen yrittäneet pestä\nkasvomme ja kätemme puhtaiksi, mutta tulokset olivat jääneet ensi\nyrityksellä heikoiksi. Nukuimme mukavissa hotellisängyissä kylläisinä\nja tyytyväisinä kuin pohatat. Meillä oli nipin napin rahaa maksaa\nhotellilasku; millä keinolla saisimme bensiiniä, siihen päätimme etsiä\nvastauksen huomenna.\n\nHeräsin suloisesta unestani lasin helinään. Oli pimeä, enkä käsittänyt\nalussa, missä olin. Kun se minulle selvisi, rupesin ihmettelemään,\nmistä tuo kilinä oli aiheutunut. Varmaankaan ei kukaan ollut lyönyt\nikkunaa rikki, sillä huoneessa oli edelleenkin miellyttävän lämmin.\nLasin helinä oli lakannut, mutta nyt kuului siltä, kuin olisi joku\nkaatanut pullosta vettä lattialle: »Pulpul-pul-pul-». Sytytin valon ja\ntotesin mitä oli tapahtunut. Laaksonen, joka nukkui pöydän ja seinän\nvälissä, oli unissaan kääntänyt kylkeä ja sitä tehdessään kietaissut\npöytäliinan selkänsä alle sillä seurauksella, että pöydällä ollut\njuomavesipullo oli kaatunut kilisten juomalaseja vasten ja pulputti nyt\nsisältöänsä lattialle. Laaksonen veteli hirsiä rauhallisessa tahdissa.\nHerätin hänet ja me nauroimme yhdessä hetken, sammutimme valon ja\nnukuimme uudelleen.\n\nVaikka illalla olimme syöneet vankan aterian, oli aamulla taas\nhuutava nälkä. Tyydytimme sen niin halvalla, kuin ruokalista suinkin\nsalli, ja sitä tehdessämme palasimme elämän raakaan todellisuuteen.\nBensiinisäiliömme ja kukkaromme olivat tyhjät, ja meillä oli vielä\nrunsas päivämatka Tukholmaan. Olisimme voineet soittaa sinne ja pyytää\nlähettämään rahoja, mutta se tapa ei meitä oikein miellyttänyt. Silloin\nolisimme saaneet jäädä odottelemaan rahakirjettä ja syömään laskuun.\nPäätimme katsoa, emmekö selviäisi jollakin muulla tavalla.\n\nLöysimmekin erään kookkaan vaaleaverisen germaanin, jolla oli\nmuutamia kymmeniä litroja bensiiniä myytävänä. Purjehduskauden\nloputtua se oli jäänyt hänelle talvivarastoon, joten hän, luottaen\nmeidän rehellisyyteemme, suostui täyttämään säiliömme ehdolla, että\nlähettäisimme maksun heti Tukholmaan saavuttuamme. Me soitimme Heldtin\nkonttoriin vielä ennen Öregrundista lähtöämme ja pyysimme lähettämään\nsopimamme summan hänelle viipymättä.\n\nSaatoimme nyt kulkea koko loppumatkan Tukholmaan asti tarvitsematta\npistää nenäämme myrskyiselle merelle. Matkalla meidän oli kuljettava\nkapean Väddön kanavan kautta päästäksemme Tukholman reitille Furusundin\nluona. Alotimme matkamme vasta iltapäivällä, joten hämärtyi, ennenkuin\nolimme Väddön kanavan suulla, mutta päätimme jatkaa sinä iltana matkaa\nainakin Furusundiin asti.\n\nLöysimme kanavan suun. Rannalle pystytettyä suurta taulua valaisi\nsähkölamppu. Pysähdyimme lukemaan, mitä tauluun oli kirjoitettu,\nja saimme muun muassa selville, että kanavamaksu oli viisikymmentä\näyriä moottoriveneiltä. Odottelimme hetken, mutta kun ei ketään\nilmestynyt maksua kantamaan, lähdimme hiljalleen solumaan puoleksi\nvalaistua kanavaa pitkin etelään päin. Vastaantulijoita ei ollut, ei\nmyötämenijöitäkään, ja matka sujui hyvin. Oli oikein jännittävää ohjata\nvenettä kapeassa kanavassa, jonka rantoja pitkin veneen nostattamat\naallot kohisten seurailivat. Olimme jo lähellä kanavan eteläpäätä,\nkun oikealle puolelle penkalle ilmestyi heikosti valaistu asumus,\nnähtävästi kanavan vartijan talo. Siinä meidän nyt on luovuttava\nviidestäkymmenestä äyristä, ajattelin. Laaksonen oli sisällä koneen\nääressä ja minä seisoin ulkona keskellä venettä olevalla istuimella\nnähdäkseni paremmin ohjata. Olimme jokseenkin majan kohdalla. Vilkaisin\nsinne päin, tuleeko Ruotsin valtio perimään kanavamaksunsa, kun samassa\nvene törmäsi jotakin vasten, joka ihmeellistä kyllä antoi myötä\nkuin jousen jänne alussa, ja sitte kimmahti niin, että vene kulki\ntaaksepäin ja kallistui, niin että oli vähällä kaatua. Tuijotin keulaan\nja näin, että pysähdyksen oli aiheuttanut joen poikki pingoitettu\npaksu hamppuköysi, joka oli vedenrajasta kohonnut sitä mukaa kuin\nse kiristyi. Nyt se luiskahti keulan yli ja ampui kuin valtavananne\nkeulakantta pitkin perään päin. Sen tielle sattui kanteen ruuvattuja\nteräksisiä ja messinkisiä kappaleita, mm. ilmajohtotorvi. Ne sinkosivat\nkaikki silmänräpäyksessä kanavaan. Vaistomaisesti kyyristyin hytin\nreunan taakse suojaan ja pelastuin siten sinkoutumasta ilmatorven\nperässä, sillä samassa kulki köysi vettä siristen ylitseni.\n\n— Mikäs p—na se oli? kysyi Laaksonen pistäen päänsä hytin ovesta ulos.\nHänen koneensakin oli pysähtynyt yhteenotossa.\n\n— Köysi, vastasin minä järkyttyneenä ajatellen, että viitsivätkin\nviidenkymmenen äyrin takia.\n\nRannalle ilmestyi mies lyhty kädessä ja huusi halloota, tarkoittaen\nilmeisesti meitä.\n\n— Halloo, vastasimme siihen ja meloimme rantaan.\n\nMiehellä ei kuitenkaan ollut laskua kädessään, vaan hän oli yhtä\nsäikähtynyt ellei säikähtyneempi kuin me. Nyt meille selvisi koko\ntilanne. Näimme nimittäin pienen laiturin vieressä lautan, jota\nkuljetettiin kanavan poikki äsken kohtaamamme köyden avulla. Mies\noli lauttaaja, joka leväperäisyydessään oli jättänyt köyden kireälle\nviimeisen matkansa jälkeen, joten hän oli syypää laiminlyöntiin, ja\nme olisimme voineet asettaa hänelle korvausvaatimuksia aiheutuneista\nvahingoista.\n\n— Mitenkäs kävi? kysyi hän tarkastellen meitä ja venettä.\n\n— Tulihan siinä pieni vahinko, vastasimme.\n\nMies sanoi, ettei hänelle ollut ilmoitettu kanavan toisesta päästä\ntulostamme, ja me sanoimme, että vika lienee ollut meissä, kun emme\nsiellä olleet maininneet olevamme liikkeellä. Emme asettaneet mitään\nvaatimuksia vahinkoihin nähden, eikä hänkään kantanut tarjoamaamme\nkanavamaksua, joten erosimme hyvässä sovussa.\n\nKanava loppui pian sen jälkeen, ja me jouduimme puolihämärästä\nsysipimeään kulkemaan tihkusateessa selkiä vielä muutaman tunnin ajan,\nennenkuin pääsimme Furusundin laituriin.\n\nTukholmaan saavuttuamme saimme tehdä selkoa matkamme vaiheista. Siihen\noli kulunut kokonaista neljätoista vuorokautta, kun kesällä olimme\nsaman matkan tehneet neljässä ja siitäkin vielä yhden päivän viettäneet\nHärnösandin poliisikamarin lämpiössä. Tukholmassa päättyi sen vuoden\npurjehdus ja samalla Konrad Laaksosen ja minun tieni erosivat. Hänet\nkomennettiin takaisin Saksaan ja minut sijoitettiin Malmön kaupunkiin\nniin sanotuksi »etappisiaksi». Sitä ennen veimme »Lolan» Lidingön\nveneveistämölle talvikorjuuseen.\n\n\n\n\nIII luku.\n\n\nMalmön etappiaseman entinen hoitaja joutui tietenkin kärsimään\nMalmöseen tulostani, sillä hän sai matkustaa suoraa päätä Saksaan ja\ntodennäköisesti Libauhun. Toimen vastaanotto ja luovutus tapahtui\nHerra Schäferin, Tukholman kanslian päällikön läsnäollessa, ja oli\npian suoritettu. Tehtäväni ei ollut monimutkainen: neljä-viisi kertaa\npäivässä oli käytävä rautatieasemalla junien saapuessa pohjoisesta tahi\nTrelleborgin lautalta päin, katsottava oliko junassa jääkärin tahi\nyleensä suomalaisen näköisiä miehiä, jos oli, oli iskettävä kiinni\nja hoidettava edelleen, sikäli kuin kukin matkustavista oli huollon\ntarpeessa. Junat saapuivat pohjoisesta päin enimmäkseen iltamyöhällä,\njoten Haaparannalta ja Tukholmasta tuleville oli järjestettävä\ntavallisesti majoitus seuraavaan aamuun saakka. Silloin saatoin heidät\nTrelleborgin lautalle, jos kysymyksessä oli Saksaan menevä alokas tai\njoku kieltätaitamaton, matkustamaan tottumaton jääkäri.\n\nAsuin eräässä pienessä hotellissa jouluun asti ja vietin jouluni\nystävällisen isäntäväkeni vieraana, mutta joulun jälkeen siirryin\nkuukausivuokralaiseksi erään yksityisen luo, sillä se tuli halvemmaksi.\nKapteeni Heldt ja rouva Heldt muistivat minua joululahjapaketilla, joka\nsisälsi lahjan ja muuta hyvää. Ei kestänyt kuitenkaan pitkää aikaa,\nkun tapasin kapteeni Heldtin itsensä Malmön asemalla. Luulin hänen\ntulleen tarkastamaan toimintaani, mutta hän kertoi jossakin määrin\ntuohtuneena, että hänet oli karkoitettu Ruotsista ja että hän nyt oli\nmatkalla kotimaahansa. Oli varhainen aamu, hänen perheensä nukkui vielä\nmakuuvaunussa. En tiedä, mistä hänen karkoituksensa johtui, mutta\nvuosi 1917 oli alkanut, ja sinä vuonna sai hyvin moni etapilla toimiva\nkarkoitusmääräyksen ja matkusti Saksaan.\n\nHeldtiä seurasi piakkoin eräs toinen, jota Ruotsin viranomaiset\neivät olleet karkoittaneet, vaan päinvastoin olivat yrittäneet estää\nmatkustamasta, nimittäin Antti Isotalo. Hänet oli poliisi pidättänyt\nHaaparannassa, mutta hän oli jollakin tavalla päässyt poliisien\nkynsistä ja ilmestyi muutamana päivänä Malmön asemalle. Hänestä saattoi\nkenties tuntua jännittävältä, tulisiko poliisi puhuttelemaan häntä\nennen höyrylautan purjehtimista Trelleborgista. Niin ei kuitenkaan\ntapahtunut, poliisi ei millään tavalla osoittanut huomaavaisuuttaan, ja\nIsotalo matkusti lautalla Sassnitziin.\n\nKomennukselta palaavia jääkäreitä kulki ohi silloin tällöin, muiden\nmuassa — sanokaamme A. ja B. He saapuivat aamujunalla suoraan\nHaaparannasta, ja kun heidän tehtävänsä siellä pohjoisessa oli\nedellyttänyt pukeutumista maan tavalla, ei heillä talvipakkasesta\nhuolimatta ollut »ulsteria yllään», vaan pikkutakin alla villapaita\nlämmittämässä laajaa rintaa ja leveitä hartioita, päässä\nkoivistolainen, jalassa pieksut ja käsissä koirannahkarukkaset. Ellei\nparisen tuhatta suomalaista olisi jo ennen matkustanut Malmön kautta\nSaksaan, olisi näky herättänyt kaduilla huomiota, mutta nyt heitä\ntuskin huomattiinkaan.\n\nA:n ja B:n tervehdyksestä saattoi heti huomata, että he villapaidan\nlisäksi olivat ottaneet muutakin lämmikettä ja vaikka he olivatkin\nvalvoneet koko edellisen yön, eivät he halunneet kuulla puhuttavan\nnukkumaan menosta. He tahtoivat lähteä katselemaan kaupunkia.\nTalvipakkasella on Malmön kokoinen kaupunki hyvin pian katseltu,\nvarsinkin pyhäpäivänä, jolloin liikkeet ovat suljetut ja muutenkin\nkaikkialla hiljaista. Menimme teatterin päivänäytäntöön, mutta\nsekään ei tehnyt vieraisiini sen syvällisempää vaikutusta, kuin\nettä he toisen näytöksen aikana sanoivat nähneensä tarpeekseen\nja esittivät, että mentäisiin syömään oikein kunnollisesti ennen\nSaksaan menoa, sillä siellä olivat kyllä eväät vähissä. Poistuimme\nsiis kesken teatterinäytäntöä, ja se olikin kenties yhtä hyvä,\nsillä todennäköisesti olisi vahtimestari joka tapauksessa ohjannut\nmeidät kadulle ennen näytöksen loppua. Vieraani pyrkivät nimittäin\narvostelemaan Malmön Teatterin taiteellista tasoa liian kovaäänisesti.\n\nRuokaan ja ruokaryyppyihin ravintolassa, johon heidät kuljetin, olivat\npojat erittäin tyytyväiset, ja syytä olikin, sillä »sörselit» olivat\nhyvät. Kun lähdimme, suhtautui ovenvartija meihin vähän epätasaisesti,\nkumarrellen allekirjoittaneelle, joka oli mannermaisemmin puettu,\nauttaen päällystakin ylleni ja ojentaen hatun kouraani, mutta jättäen\ntoverini kaikkea huomiointia vaille. Jääkäri B. tämän loukkauksen\njotenkuten sulatti, mutta jääkäri A. oli nähtävästi sitä mieltä, että\n’miest ei katsottako vaatteihin'. Hän piti ovenvartijan menettelyä\nhenkilökohtaisena vähäksymisenä, josta oli syytä huomauttaa. Hänen\nlakkinsa riippui naulassa käden ulottuvilla, mutta hän ei väräyttänyt\nevääkään ottaakseen sen päähänsä, vaan ärjäsi ryhmänjohtajan\nkomentoäänellä suomeksi:\n\n— Lakki päähän!\n\nTerävä käsky sai hoikkakaulaisen ovenvartijan hätkähtämään. Silmät\npyöreinä hän tuijotti käskyn antajaan, ja vaikka käsky olikin annettu\nkielellä, jota hän ei ymmärtänyt, tajusi hän silmänräpäyksessä sen\nsisällön, otti koivistolaisen naulasta ja asetti sen vavisten Herra\nJääkärin päähän.\n\nJääkäri A. otti nyt taskustaan kruunun rahan ja tyytyväisesti irvistäen\nlaski sen ovenvartijan kouraan. Sen jälkeen me poistuimme arvokkaasti\nkadulle. A:n taskussa ei niitä kruunun kolikoita ollut niin kovin monta\nkaiken kaikkiaan ja viisi äyriä olisi tehnyt ulospotkijaan jo hyvän\nvaikutuksen, mutta se oli taas eri asia.\n\nTammikuun lopulla kävi liikenne yhä hiljaisemmaksi. Berliinin\netappiaseman silloinen päällikkö, majuri kreivi v. Schwerin teki matkan\nTukholmaan ja takaisin; jotkut jääkäriliikkeen johtomiehistä, kuten\nherrat Kai Donner ja Samuli Sario pysähtyivät Saksasta palatessaan\nMalmössä; ja joku pataljoonaan värvätty merimies matkusti vielä\nSaksaan. Kaikesta huolimatta kävin kaikilla pitkänmatkan junilla ja\nvälillä tein kävelyretkiä pitkin Juutinrauman rannikkoa aikani kuluksi.\n\nHelmikuun loppupuolella alkoi kevät jo tehdä tuloaan. Lumi suli, jäät\nhävisivät Juutinraumasta, laivaliikenne alkoi vilkastua ja merimiehet\nseisoskella kadunkulmissa sataman seudulla. Tällöin sain määräyksen\nmatkustaa Tukholman kautta Uumajaan. Luovutin tehtäväni Malmössä Lenni\nKnaapille.\n\nKapteeni Heldtin karkotuksen jälkeen hoiti asioita Tukholmassa tohtori\nKai Donner. Häneltä sain tulevaa toimintaani koskevat ohjeet, joiden\nmukaan minun oli majoituttava Holmölle ja sieltä käsin pidettävä\nyhteyttä Suomeen jäi tse tai vesiteitse, miten vain tilanne vaati.\n\nHeikki Kekoni hallitsi edelleenkin Uumajaa, ja minun oli oltava\nkiinteässä yhteistoiminnassa hänen kanssaan. Ilmoittauduin hänelle,\nsiirryin sen jälkeen Holmön Byvikeniin majoittuen Karlssoneille.\nMerenkurkun seuduilla ei vielä ollut aavistustakaan kesän tulosta.\nSiellä oli vankka talvi.\n\nHolmön nuoret miehet kuten Karlssonin veljekset ja Olofson\nvalmistautuivat hylkeenpyyntiin, laittoivat sotilaskiväärinsä\ntarkkakäyntisiksi, ampuivat maaliin ja tervailivat hyljekenkiään.\nSamat puuhat olivat käynnissä Suomen rannikon kalastajien keskuudessa\nsamoinkuin niidenkin hylkeenampujain, jotka viettivät aikaansa\nmaanpakolaisuudessa. Yksi viimeksimainituista oli Vilhelm Nyman ja minä\nliityin häneen.\n\nAikomuksemme oli asettua asumaan Gadd-virran rannalla olevaan\nkalasaunaan ja tehdä sieltä käsin eräretkiä jääkentille, ulottaen ne\naina Björkölle asti silloin tällöin, hakeaksemme sitä tietä yhteyttä\nVaasaan. Sen jälkeen kun jäät lähtisivät aioimme seurata hylkeitä\nNymanin moottoriveneellä, ampuaksemme niitä ajelehtivilta jäälautoilta.\nSe oli koko lupaava suunnitelma.\n\nNyman oli syksyllä 1916 sen jälkeen, kun miinanlaskuyritys oli\nepäonnistunut ja »Lola» lähtenyt etelään päin, palannut kotiinsa\nBjörkölle. Hänen levoton verensä ei kestänyt maanpakolaisen\nrauhallisia päiviä Ruotsissa, mutta kauan hän ei voinut oleskella\nSuomessakaan, ennenkuin maa rupesi polttamaan hänen jalkojensa\nalla. Niinpä kun hänelle tarjoutui edullinen tilaisuus, osti hän\nkalastajamoottorin, jossa oli myöskin purjeet, ja palasi sen kanssa\nRuotsiin. Hänelle riitti avovettä aina Holmön pohjoispuolella olevalle\nStora-Fjäderäggille asti ja vielä jonkin matkaa siitä edelleenkin,\nmutta ei kauemmas. Hänen oli pakko pysähtyä jääesteiden takia keskelle\nLäntistä Merenkurkkua, joka siltä kohdalta oli noin kymmenen kilometrin\nlevyinen. Jääpeite ei kuitenkaan ollut yhtenäinen eikä kiinteä,\nvaan virta kuljetti jäätelejä suuntaan ja toiseen. Niiden välissä\noli aukkoja ja sulia paikkoja, niin ettei veneestä päässyt jalan\nmantereelle enempää kuin Holmöllekään.\n\nViimeksimainitun saaren asukkaat näkivät Nymanin veneineen jäiden\nkeskellä, ja kun hänen tilansa näytti maalta käsin katsottuna\ntoivottomalta, lähti pari Holmöläistä hylkeenpyytäjää pikkuvenettä\nmukanaan kuljettaen pelastamaan Nymanin ja hänen toverinsa henkeä.\nMutta Nyman ei jättänyt venettään, vaan sanoi odottavansa leudompia\nilmoja, jolloin meri avautuisi niin pitkäksi aikaa, että hän saisi\nmoottoriveneensäkin pelastetuksi. He olivat laittaneet veneeseen\npurjeista katoksen ja pitivät itseään lämpimänä öljykeittiön avulla.\nPetrooliöljyä heillä oli kokonainen tynnyri, joten polttoaineesta ei\nollut puutetta.\n\nLähes kaksi viikkoa ajelehti Nyman venheineen tosin suppealla alalla\nLäntisellä Merenkurkulla. Eväätkin loppuivat vähitellen ja miehet\nsaivat nähdä nälkää, mutta he eivät hellittäneet, ja lopulta tapahtui\nse mitä Nyman oli odottanut. Eräänä aamuna, kun Holmöläiset tulivat\nrantapenkalle katsomaan näkyikö vielä eloa Nymanin veneestä, oli vene\npoissa ja Merenkurkku lainehti paikoitellen vapaana. Nyman oli palannut\nFjäderäggille. Savustettuaan itseään pari viikkoa öljykeittiöllä hän\ntietenkin oli joltisenkin pesunkestävä neekeri, mutta veneensä hän oli\nkaikesta huolimatta pelastanut. Tämä oli tapahtunut myöhään syksyllä\n1916. Talvisydämen oli Nyman viettänyt toisten maanpakolaisten kanssa\nUumajassa.\n\nOlin juuri ehtinyt majoittua Holmölle ja ryhtyä katselemaan\nympärilleni, kun Suomesta alkoi kuulua uutisia, jotka alussa tuntuivat\nsaduilta, mahdottomuuksilta. Vallankumous oli alkanut, keisarivalta\nkukistunut. Se tiesi arvaamattoman suurta askelta meidän päämäärämme\ntoteuttamiselle, antoi suurelle haaveellemme todellisuuspohjan.\n\nHolmön puhelinkeskuksen hoitajattaresta mahtoi erään suomalaisen\nkäyttäytyminen tuntua naurettavalta, kun tämän toveri Uumajasta\nselosti joka päivä pääkohdat Helsingin Sanomista lukemistaan\nvallankumousuutisista. Hän käyttäytyi kuin keväällä ensi kertaa\nvalloillaan oleva hieho. Meillä saattaa itsekullakin olla joskus\nlapselliset hetkemme.\n\nVallankumoustohinan aikana saatiin tietoja Suomesta jo yksinpä\nsanomalehtienkin kautta, niin ettei ollut tarpeellista käydä niitä\nhiihtäen noutamassa, ja niin jouduin minäkin toistaiseksi jotakuinkin\ntoimettomaksi. Kun ei kuitenkaan voitu arvata, mitä vielä oli tulossa,\njäin paikalleni. Tein silloin tällöin hiihtäen matkan Uumajaan\nsaadakseni kuulla enemmän tapahtumista ja lukea Suomesta saapuneita\nsanomalehtiä. Uumajaan tuli myöskin maisteri J.W. Snellman, jääkäri,\njoka oli toiminut pitemmän ajan tietojen hankkijana Suomesta,\ntoimipaikkanaan Tukholma ja Haaparanta. Joskus hän oli tehnyt\nmatkan Suomeenkin pohjoista etappia pitkin. Nyt vallankumouksen\npuhjettua hän oli ottanut lomaa ja matkustanut tänne liittyäkseen\nNymanin ja minun suunnittelemaani hylkeenpyyntiretkeen. Aloitimme jo\nmatkavalmistelut, mutta asia sai tällöin käänteen. Nyman ja joukko\ntoisia Vaasan saaristolaisia, jotka syyskesällä 1916 olivat tulleet\nRuotsiin, joukossa Johan Nygård ja ukko Björkas, katsoivat tilanteen\nnyt kotimaassa olevan semmoisen, että he saattoivat vaaratta palata\nkoteihinsa. Nyman arveli sitä paitsi, että hän vähän myöhemmin palaisi\nja osallistuisi suunnittelemaamme hylkeenpyyntiretkeen.\n\nRyhmä, johon kuuluivat: Sandman, Öist, Johan Nygård, Björkas ym.\nlähestyi jäätä pitkin Valtasaaria maaliskuun 22 päivänä. Mutta kun,\nvahtitornista nähtiin semmoisen miesjoukon tulevan, lähti sieltä joukko\nvenäläistä sotaväkeä heitä vastaan, ketjussa edeten.\n\nSaaristolaiset pidätettiin ja kuljetettiin vangittuina Vaasaan sekä\nsieltä edelleen Helsinkiin, missä vapautuivat vasta keväällä. Nyman,\ntietämättä tästä tapahtumasta, seurasi parin toverinsa kanssa perässä\nja joutui samaan loukkuun.\n\nTästä odottamattomasta käänteestä huolimatta päätimme Snellman ja\nminä toteuttaa ainakin suunnitelmamme ensimmäisen vaiheen, nimittäin\npyynnin Norr-Gaddin kalamajalta käsin. Varustausimme matkaan niin\nhyvin kuin taisimme — ensikertalaisina molemmat — ja siinä meitä\navusti neuvoillaan ja ohjeillaan Karlssonin väki. Snellman majoittui\nmyöskin valmistelujen ajaksi Karlssonille. Istuimme pitkät iltapuhteet\nja kuuntelimme tarkkaavaisina kertomuksia erilaisista jännittävistä\ntilanteista, joihin hylkeenampujat olivat pyyntiretkillään joutuneet\nja miten niistä selvinneet. Olisimme silloin verekseltään saattaneet\nkirjoittaa vaikka hylkeenpyyntioppaan. Talomme emäntä, pyylevä\nmuori, ei lakannut teroittamasta mieliimme erästä hylkeenpyynnin\nalkuperusteista, silloin kun pyydystys tapahtui ajojäillä: »Han ska\naldrig lämna båten.»\n\nSnellmanilla oli ruotsalaisen sotilaskiväärinsä ohella erittäin hieno\nkiikarikivääri ja minulla ruotsalainen mauseri, sotilaskivääri, jota\nhylkeenpyytäjät melkein yksinomaan käyttivät sen erinomaisen tarkkuuden\nvuoksi. Kohdistimme ampuma-aseet yhdessä talomme nuorten miesten\nkanssa, hankimme jollan, jäällä ja jäiden välissä liikkumista varten\nrakennetun pienen veneen, »veckarit» eli erikoismalliset lyhytvartiset\nkeksit jään lujuuden tunnustelemista ym. tarkoituksia varten,\nhyljesuksen kummallekin, samoin rautapotkurit ja hylkeennahkaiset\njalkineet, jotka vanha Karlsson valmisti. Niiden pohjat olivat raakaa\nlehmän vuotaa, päälliset hylkeennahkaa. Kun jalkineet olivat valmiit,\ntäytettiin ne tervansekaisella vedellä ja annettiin seista pari\npäivää, jolloin nahka kyllästyi niin, että ne olivat ehdottomasti\nvedenpitävät. Jalkaan vedettäessä kiedottiin sukan päälle noin puolet\ntavallisesta perunasäkistä — ilman perunoita tietenkin — etteivät\nsukat tervaantuisi. Kaikesta huolimatta olivat sukkani jo ensimmäisenä\niltana myöskin tervan kyllästämät ja sekä kantapääni että ukkovarpaan!\nkauniin ruskeat. Mitään hienoja salonkijalkineita nämä hylkeennahkaiset\neivät juuri olleet, mutta niillä sai huoleti kävellä päivän tai viikon\nvesisohjossa jalkojaan kastelematta. Samalla ne olivat lämpimät, mikä\njohtui osittain perunasäkistä.\n\nKun kaikki oli valmiina, vuokrasimme hevosen kuljettamaan tavaroitamme\nNorr-Gaddin kalasaunalle. Itse kuljimme hiihtäen kuorman vierellä.\nMajoituimme kalamajaan, teimme tulen sen avotakkaan, järjestimme\ntavaramme, ja siitä alkoi »hylkeenpyyntimme», jota kesti kuutisen\nviikkoa. Mitä itse saaliiseen tulee, täytyy minun jo heti alussa\nmainita, että meillä oli siinä suhteessa erikoisen huono onni. Alussa\nolivat ilmat liian kylmät ja pilviset, — hylje ei noussut jäälle — ja\nloppuaikoina jäät hävisivät näkymättömiin ja hylkeet niiden mukana,\njoten vaikka olikin kauniit, aurinkoiset ilmat, meissä mahdollisesti\nuinuvat hylkeenpyytäjälahjat eivät päässeet oikeuksiinsa. Suuremman\nveneen puutteessa olimme sidotut saarellemme.\n\nPäivät kuluivat ja viikot vierivät kuitenkin nopeasti. Seurustelimme\nGaddin majakkaväen kanssa, käyden siellä silloin tällöin, ja eräänä\nsunnuntaina meidät kutsuttiin majakkamestarin luo päivällisille. Kerran\nvieraili luonamme päivän tai pari Laaksonen, joka oli nyt Saksan\nmeriesikunnan palveluksessa ja myöskin palannut pohjoiseen. Hän tuli\nUumajasta muuten vain tervehtimään meitä, kulkien potkurilla Läntisen\nMerenkurkun poikki. Hänen ollessaan vielä majallamme muuttuivat ilmat\nlämpimiksi, joten hänen oli pakko lyhentää vierailuaikaansa. Hän\nlähti varhain aamulla, jo kolmen aikaan, potkimaan manteretta kohti.\nVaroitimme häntä Holmsundin edustalla olevista virtaisista paikoista,\njoiden olimme nähneet aaltoilevan jäättöminä, kun viikko sitten kävimme\nUumajassa. Huolettomasti leukaillen painui Laaksonen menemään, ja me\npalasimme majaan.\n\nIltapäivällä samana päivänä tuli luoksemme, eräs Holmön kalastaja ja\nkertoi kuulleensa, että joku potkurilla kulkeva mies oli hukkunut\nrannikolla Bjuren edustalla. Hän vihjasi mahdollisuuteen, että\nkysymyksessä oleva mies olisi ollut Laaksonen.\n\n»Sääli uutta potkuria—», irvisteli toverini imien piippuaan ja\njärjestellen korttejaan yksinpeliä varten. Meille ei pälkähtänyt\npäähänkään, että se olisi voinut olla Laaksonen, oli mahdotonta\nkuvitellakaan semmoista, ja niinpä laskimme hirtehishuumorin\nkyllästämää leikkiä olettamuksen johdosta.\n\nKun yöt olivat lämpimät ja päivät vielä lämpimämmät, aurinkoiset, ei\nkestänyt kuin muutama päivä Laaksosen lähdön jälkeen, kun Läntinen\nMerenkurkku lainehti jo vapaana. Kohta sen jälkeen katosivat ahtojäät\nGaddin itäpuoleltakin ja niiden mukana hylkeenpyyntimahdollisuutemme,\nsillä pikkuveneellä emme voineet lähteä soutamaan jäiden perässä.\nNyt olisi Nymanin moottorivene ollut tarpeen, sillä ilman sitä\nolimme sidotut pienelle saarellemme, hylkeiden köllötellessä\nauringonpaisteisilla jäälautoilla Pohjanlahden reunoilla. Emme\nkuitenkaan surreet, sillä olihan meillä tilaisuus viettää hermoja\nlepuuttavaa, rauhallista ulkoilmaelämää kalastellen ja tähystellen\nrantakallioille mahdollisesti nousseita hylkeitä.\n\nSuomalaisia venekuntia, todellisia hylkeenpyytäjiä, ahavan ja auringon\nmustuttamia miehiä, veneet syvään kuormitettuina, poikkesi silloin\ntällöin Gaddille. Saalis oli sinä pyyntikautena ollut erikoisen hyvä,\nja kun hylkeenrasva ja -nahka olivat kysyttyä tavaraa markkinoilla ja\nniistä maksettiin kovempi hinta kuin koskaan ennen, kannatti yrittää.\nMonet suomalaiset venekunnat ansaitsivatkin suuret rahat sen kevään\nsaaliilla. Hylkeen arvo oli suuri siksi, että Saksaan vietiin sekä\nnahkat, rasvat, että lihat. Sinne kelpasi miten paljon tahansa. Meidän\npyyntikuntamme saaliista en mainitse muuta kuin sen, että jos olisimme\nolleet perheellisiä miehiä, emme olisi perhettämme elättäneet edes\nhylkeenlihallakaan. Itse söimme kylläkin aterialla tai parilla nuoren\nhylkeen lihasta valmistamiamme lihapullia. Maustettuina vahvasti\nsipulilla, pippurilla, sinapilla jne, ne menivät alas ensimmäisellä\nkerralla, niin kauan kuin ne olivat kuumia. Jo toisella aterialla ne\nmaistuivat kalanmaksaöljyltä.\n\nMeri pysyi sulana ja lumetkin sulivat. Jäät olivat kulkeutuneet ja\njääneet jonnekin pohjoiseen, joten me aloimme suunnitella lähtöä\nasutuimmille paikkakunnille, mutta kun kuitenkin eväitä vielä riitti,\nemme pitäneet kiirettä. Eräänä päivänä huomasi huonetoverini jäniksen\njäljet majamme läheisyydessä ja lähti niitä seurailemaan. Vähän\nmyöhemmin hän palasi kantaen suurta rusakkojänistä, jonka valmistimme\npaistiksi.\n\nRuokatarpeista meillä ei kylläkään ollut ennestäänkään puutetta, mutta\njänispaisti teki ravintomme monipuolisemmaksi.\n\nKevään saapuessa alkoi Saksasta virrata jääkäreitä, jotka erilaisissa\ntehtävissä matkustivat Suomeen. Muuan ryhmä, joukossa Lankinen, Jalmari\nKara, Gunnar Stenbäck ja Heikki Saure, olivat Uumajalla sopineet erään\nMunsalan puolen kalastajan kanssa siitä, että tämä saattaisi heidät\npurjeveneellään Suomen rannikolle, sillä moottoriliikenne ei vielä\nollut alkanut. Tosin Suomen rannikolla epäiltiin vielä olevan jäitä,\nmutta siitä huolimatta tahtoivat pojat lähteä matkaan. Odotteleminen\nkävi heistä pitkäksi, sillä nuoruus on malttamaton.\n\nFjäderäggiltä, Holmön saariryhmän pohjoisimmalta saarelta lähti heidän\npurjeveneensä voimakkaan etelätuulen puhaltaessa Suomen rannikkoa\nkohti. Pitkä saaristolaisvene purjehti hyvin ja viiden, kuuden tunnin\nkuluttua oltiin jo lähellä kotimaata, mutta siihen tie katkesikin,\nsillä meri loppui kesken. Edessä oli sulamistilassa olevan kiintojään\nreuna, jään, jota purjevene ei kyennyt pitkälti murtamaan ja joka ei\nkuitenkaan kantanut jalkamiestä. Etsittyään turhaan semmoista kohtaa\nrannikossa, jossa jää olisi tehnyt mutkan lähelle maata, oli veneen\npakko palata takaisin Holmölle.\n\nTapamme mukaan tähystelimme sinä päivänä silloin tällöin merelle\nsuoritellessamme jokapäiväisiä askareitamme ja kalastellessamme\nluotojen välissä lähellä majaamme. Puolen päivän jälkeen ilmestyi\ntaivaanrannalle suoraan idästä purjevene, joka vahvasti kallistuneena\npurjehti laitatuulessa Norrgaddenia kohti. Sieltä oli tulossa äsken\nmainittu ryhmä, jonka lähdöstä Suomeen Kekoni oli meille puhelimitse\nilmoittanut. Tuuli oli iltapäivään mennessä voimistunut puolimyrskyksi,\nvaikka taivas olikin kirkas, ja aurinko paistoi täydeltä terältä.\nVene lähestyi nopeasti ja suuntautui majaamme kohti. Se näkyi välistä\nkorkealla aallon harjalla, välistä katosi aaltojen väliin, niin ettei\nnäkynyt muuta kuin purjeiden huiput. Toisinaan roiskahti vesi korkealle\naallon särkyessä veneen kylkeä vasten. Lähellä Gadd-virtaa vene joutui\nmaan suojaan ja tyynempään veteen. Se laski rantaan majamme luo ja\nmaihin nousi kymmenkunta likomärkää, kylmästä kohmettunutta nuorukaista\nsekä veneen omistaja ja kapteeni. Viimeksimainitulla oli yllään\nöljytakki, joten hän yksin ei ollut märkä eikä kylmettynyt. Peränpito\noli pitänyt hänet lämpimänä.\n\nTarjosimme pojille kuumaa teetä lämpimässä majassamme ja sen ohella\nmitä syötävää keksimme, sillä omia eväitä ei heillä ollut. Roihuavan\ntakkavalkean ääressä oli tilaisuus kuivailla vaatteita, mutta\npieneen majaamme emme voineet heitä majoittaa. Sekin kysymys saatiin\nratkaistuksi melko vaivattomasti, sillä muutaman sadan metrin päässä\nsuojaisessa syvänteessä oli toinen paljon suurempi ja tilavampi\nkalamaja, joka sattumoisin oli tyhjä. Tämän ottivat äsken mereltä\ntulleet asunnokseen, lämmittivät sen ja vetäytyivät lavitsoille\nnukkumaan. He aikoivat jäädä toistaiseksi saareen odottamaan jäiden\nsulamista kotimaan rannikolla.\n\nSnellmanin ampuma rusakkojänis meni seuraavana päivänä kuin kuumille\nkiville, mutta muonituskysymys ei vielä ollut sillä kokonaisuudessaan\nratkaistu. Toisten jäädessä pelaamaan korttia aikansa kuluksi lähtivät\nLankinen, Stenbäck ja Saure allekirjoittaneen opastamina saaren\neteläpäähän ostamaan muonaa majakkaväeltä. Retkemme onnistui melko\nhyvin. Seuralaiseni saivat hyvän aterian ja mukaansa leipää, kapan\nperunoita sekä pari kiloa isoja ahvenia. Toimme ne majalle, mutta sillä\naikaa olivat toiset siinä määrin kiintyneet peliinsä, ettei kukaan\nheistä joutanut valmistamaan ruokaa, ennenkuin huutava nälkä pakotti\nsiihen. Olo kämpällä ei muodostunut hauskaksi, sillä heiltä puuttui\nmuun muassa makuuvaatteet. Muutaman päivän kuluttua pojat siirtyivätkin\nHolmön kylään, mukavampiin olosuhteisiin, äsken mainitsemiani\nLankista, Sauretta ja Stenbäckiä lukuunottamatta. Viimeksimainitut\nlähtivät meidän kanssamme Uumajaan, sillä mekin päätimme lopettaa\n»hylkeenpyynnin». Ilmassa alkoi olla taas levottomuutta, joka tarttui\nmeihinkin ja pakotti toimintaan. Lainasimme jostakin suomalaismallisen\nkalastaja veneen, joka oli täydessä purjehduskunnossa, kuormasimme\nsiihen tavarat, ja lähdimme purjehtimaan Holmsundiin.\n\nPäivä oli aurinkoinen, ja tuuli heikko, tyyntyen välillä kokonaan.\nTuntikausia riippuivat purjeet voimattomina retkottaen, ja vene\nkieltäytyi tottelemasta peräsintä. Emme sentään viitsineet ruveta\nsoutamaan, vaan odottelimme puoli torkuksissa tuulta, siitäkin\nhuolimatta, että ravistunut veneemme vuoti pahan puoleisesti. Saman\npäivän iltana saavuimme Holmsundiin ja sieltä laivalla edelleen\nUumajaan.\n\nSnellman matkusti Tukholmaan, Stenbäck, Lankinen, Saure, Kara ja muut\nkomennetut havittelivat uutta matkaa Suomeen, mutta meillä ei ollut\nvenettä käytettävänämme. Kun parhaillaan Kekonin kanssa aprikoimme\nmiten purjehduskauden alottaisimme, ilmestyi näyttämölle Vilhelm\nNyman moottoriveneineen. Hän oli vapautunut vankilasta kuten hänen\ntoverinsakin ja palannut kotiinsa.\n\nPäätettyään nyt luopua rauhattomasta merirosvoelämästä ja asettua\nviettämään tavallisen kansalaisen elämää Björköllä oli Nyman\nlähtenyt noutamaan moottoriveneensä pois Ruotsista. Matkan Björköltä\nHolmö-Gaddille ja sieltä edelleen Fjäderäggille hän oli tullut\nsoutaen pienellä veneellä. Aivan pian ei tuota matkaa luonnollisesti\nsemmoisella aluksella tultu, vaan oli hän soutanut melkein yhtä mittaa\nkahdeksantoista tuntia. Uumajaan hän tuli vain tehdäkseen selkoa\nmatkoistaan Suomessa ja selvittääkseen asioitaan, ennenkuin jätti\nmeidät kokonaan. Hänen laskujensa mukaan oli tilanne vallankumouksen\ntapahduttua kotimaassa muuttunut kokonaan toisenlaiseksi, eikä hänen\npalveluksiaan täällä todennäköisesti enää tarvittu. Niin ollen oli\nparasta, että hän eli kotonaan niin siivosti kuin suinkin mahdollista,\nettei joutuisi uudelleen tekemisiin ryssien kanssa.\n\nMiten siinä sitten asioita pohdittiinkin, oli tuloksena se, että\nVilhelm, ei lähtenyt Suomeen yksin, vaan hänen mukanaan seurasi koko\nkomennettujen joukko, joka turhaan oli yrittänyt purjeveneellä yli\nPohjanlahden, ja lisäksi mainitun purren omistaja veneineen. Purjevene\nseurasi moottoria viimeksimainitun hinaamana. Allekirjoittanut liittyi\nvielä seurueeseen tehdäkseen pienen tiedustelumatkan Vaasan saaristoon\nja perehtyäkseen sikäläisiin olosuhteisiin, jotka olivat viime kesästä\nhuomattavasti muuttuneet.\n\nEnnen tälle matkalle lähtöämme ilmestyi Uumajaan toisiakin linnassa\nolleita: Veljeni Aarne poikkesi matkallaan Haaparannasta Tukholmaan\nmeitä tervehtimään toukokuun 5 päivänä mukanaan Jussi Väisänen eli\n»Pikku Jussi». Vapauduttuaan Spalernajasta hän oli jonkin päivän\nlepäillyt kotona ja sen jälkeen lähtenyt pohjoiseen palatakseen\nSaksaan. Vankilassa saatu kellertävä kalpeus oli vielä hänen\nkasvoillaan Uumajaan tullessa ja kauan aikaa jälkeenkin päin, kuten\nmuillakin, jotka talvensa olivat viettäneet tuossa kuuluisassa\ntäysihoitolassa.\n\nKuljimme Suomeen muutamaa päivää myöhemmin vanhaa tuttua reittiä.\nNousimme maalle Gaddin majakalle iltapäivällä, odottelimme keskiyön\nhämärää, jolloin ylitimme Merenkurkun, ohjaten kuitenkin etelämmäksi\nkuin tavallista ja saavuimme noin viidentoista kilometrin päässä\nvarsinaisesta saaristosta olevalle Storkallanille. Nyman, joka\näskettäin oli saapunut Björköltä, tiesi, että ainoa mahdollisuus päästä\nrannikolla olevan jäävyöhykkeen läpi sulana lainehtivaan saaristoon oli\nohjata Storkallan ja Klubbhällan eteläpuolitse. Itäistä Merenkurkkua\nylittäessämme oli taivas tähdessä ja merenpinta melkein rasvatyyni.\nMoottorivene hinasi purjevenettä, ja me olimme jakaantuneet tasaisesti\nkumpaankin. Storkallanille tullessa oli vielä hämärä, joten Nyman\npäätti poiketa näille puuttomille luodoille odotellakseen päivän\nvalkenemista. Päivällä oli suuremmat mahdollisuudet osata jäälauttojen\nvälitse saaristoon.\n\nYö oli kylmä merellä, joten nousimme mielellämme maalle vähän\njaloittelemaan. Saarella oli ryhmä kalamajoja ja niiden yhteydessä\naittoja ja vajoja aivan kuin kokoon kyyristyneinä ympäröivien\nkallioiden suojaan tuulelta ja aaltojen pärskeeltä. Jonkin matkan\npäässä rannasta kohtasi meitä näky, joka kertoi järkyttävästä\nmurhenäytelmästä. Viisi isoa, valkeaturkkista jänistä makasi kuolleina\nsiellä täällä rakennuksien seinustoilla. Kuva ei kaivannut tekstiä.\nJänikset olivat juosseet jääkelin aikana luodolle, sen jälkeen oli meri\nauennut saaren ympäriltä, ravinto oli loppunut ja jänöraukat olivat\nkuolleet nälkään ja janoon.\n\nLuodon korkeimmalta kohdalta saattoi nähdä jäättömän vesireitin\njohtavan Klubhällan eteläpuolitse Rönnskäriä kohti. Nyman oli ollut\noikeassa, väylä oli sula, ja me lähdimme jatkamaan matkaa.\n\nMutkittelevaa, jäiden väliin muodostunutta reittiä pitkin pääsimme\nPanikivisalmelle, Vargin talon rantaan. Retkikuntamme jakaantui\ntäällä kahtia siten, että Nymanin venekuntaan jäivät vain Lankinen ja\nStenbäck, jotka hän otti saattaakseen Iskmon niemelle, kaikki toiset\nlähtivät purjeveneellä pyrkimään mantereelle jostakin pohjoisempaa.\n\nTapasin nyt ensi kerran Rikhard Vargin, jonka vallankumous oli\nvapauttanut ristikkoikkunain takaa. Hän oli lyhyen puoleinen, vanttera,\navokatseinen ja eloisa mies, jonka korkea otsa oli lakin rajasta\nylöspäin valkoinen, mutta kasvot siitä alaspäin, vaaleita viiksiä\nlukuunottamatta, auringon ja kevätahavain ruskettamat. Saattoi nähdä,\nettä hän oli täydellisesti toipunut vankilassaolonsa aiheuttamista\nrasituksista, ja senkin, että lääkkeinä olivat olleet työ, aurinko ja\nraitis ilma.\n\nSovittuani Vargin kanssa muutamista seikoista, jotka koskivat\noleskelemistani saaristossa ja paluutani Ruotsiin, päätin Nymanin\nehdotuksesta lähteä hänen kanssaan saattamaan Lankista ja Stenbäckiä\nmantereelle. Sisäsaaristo oli jäätön, kuten jo mainitsin, ja kuljimme\nsiis saaristoväylää pitkin ensin Malskäriin, missä poikkesimme Johan\nNygårdin taloon tervehtimään isäntää. Hän oli yksi niistä, jotka olivat\nmaaliskuun vallankumouksen ilosanomien aiheuttamassa humussa lähteneet\nkävelemään jäätä pitkin keskellä kirkasta päivää Ruotsista Merenkurkun\nyli Suomeen ja joutuneet vankilaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri,\nkuten saattoi odottaa. Pyysin häntä toimittamaan sanan Vaasaan\naktivisteille, että mikäli oli mahdollisuuksia, tultaisiin liikenne\ntänäkin kesänä järjestämään Uumajan ja Vaasan saariston välille.\n\nYöt olivat nyt jo jokseenkin valoisat, vain lyhyt hetki keskiyöllä\noli vähän pimeämpää. Ennenkuin pääsimme Iskmon niemen lähelle\noli jo melkein valoisa päivä. Nyman ei valinnut tällä kertaa\nmaihinlaskupaikakseen edellisenä kesänä käyttämäämme Alskataa, vaan\nerään pienen lahden lähellä laivaväylää. Tyynen lahden metsän peittämät\nrannat sopivat erinomaisesti maihinnousupaikaksi. Stenbäck ja Lankinen\nkiipesivät rantakiville — heillä ei ollut matkatavaroita mukanaan,\njoten he eivät tarvinneet kantajaakaan — ja pujahtivat metsään.\nPikainen kädenlyönti ja: »Hei. Hei.» Sen jälkeen metsä nieli heidät, me\nolimme kahden moottoriveneessä. Linnut lauloivat rannan puissa, aurinko\noli jo noussut näköpiiriin.\n\nKäänsimme keulan merelle päin, Nyman pani koneen käyntiin, ja tuota\npikaa menimme hyvää vauhtia lahden suuta kohti. Ilmassa tuntui olevan\njonkinmoista jännitystä, aivan kuin meitä olisi ajettu takaa. Olimmehan\nensimmäisen kerran »pappia kyydissä» tänä keväänä, eikä ryssien puuhiin\nollut koskaan täysin luottamista, minkä Nyman saattoi hyvin todistaa.\nHänhän oli tavallaan ehdonalaisessa vapaudessa. Jos hänet tavattiin\nverekseltään jääkäreitä kyyditsemästä, saattoi se merkitä ikävyyksiä\nsekä hänelle että hänen toverilleen.\n\n— Onko väliä, mitä suuntaa ajetaan? kysyin.\n\n— Keskeltä, vastasi Nyman ja viittasi kädellään kulkusuuntaan kumartuen\nkiihdyttämään koneen käyntiä.\n\nSamassa tärähti. Vene syöksähti täyttä vauhtia vedenalaiselle kivelle,\nkohosi korkealle ja kallistui äkkiä, niin että vesi oli vähällä tulla\nsen oikeanpuoleisen huuhtelulaudan yli, irtokapineet lensivät kolisten\nmainittua laitaa vasten ja kone pysähtyi. Tämä ponnahdus tuli melkein\nyhtä yllättävänä kuin meitä olisi ammuttu väijyksistä rantapensaikosta,\nja jonkinlainen säikähdys vallitsi veneessä noin silmänräpäyksen ajan.\nSeuraavassa hetkessä rupesimme nauramaan. Se ei vedellyt. Eihän vene\nollut kaatunut, ei saanut vuotoa, eikä pirukaan ollut kintereillämme —\nmiksi siis hosua...? Me rauhoituimme ja ryhdyimme irroittamaan venettä\nkiveltä tuumien, että kerrassaan mainiota, kun se ei ollut pyllähtänyt\naivan alassuin. Kivi oli melkein pyöreä, ja vene pyöri sillä pitkän\naikaa, ennenkuin liukui veteen. Nyman väänsi taas moottorin käyntiin,\nja puolella koneella ajoimme pois lahdesta Nymanin ohjatessa ja minun\ntähystellessäni keulassa vedenalaisia kareja. Kuljimme laivaväylän\npoikki seikkailuitta, pujottelimme salmivesien kautta Björkön\nlänsirannalle, löysimme siellä lahden, joka oli Nymanin mielessä\nväikkynyt, kiinnitimme veneen rantaan ja nousimme maihin.\n\nToverini aikomuksena oli, kuten jo mainittu, luopua tämän matkan\njälkeen seikkailevasta elämästä ja asettua viettämään vaimonsa kanssa\nrauhallista saarelaisen elämää kotonaan Björköllä, missä heillä oli\npieni talo. Kokemuksistaan viisastuneena hän ei kuitenkaan mennyt\nsuoraa päätä ja julkisesti kotiinsa, vaan päätti noudattaa vissiä\nvarovaisuutta. Ennenkuin hän siis saattoi minut takaisin Vargille,\npoikkesimme äsken mainitsemaani lahteen ja piilotimme veneen. Kuljimme\nsen jälkeen metsän läpi suoraan Björkön kylää kohti ja saavuimme\njonkin ajan kuluttua matalaan pensaikkoon aukean laidassa, jonka\ntoisella puolella noin sadan metrin päässä meistä oli kylätien varrella\nyksinäinen talo. Tunsin sen Nymanin kodiksi, sillä olinhan edellisenä\nkesänä Laaksosen kanssa ollut muutaman kerran hänen vieraanaan.\n\nOli suunnilleen kukonlaulun aika, maantiellä ei ollut minkäänlaista\nliikettä eikä loitompana olevan kylän suunnaltakaan kuulunut ääniä.\nHiljaa hiipien olimme saapuneet pensaikon reunaan.\n\n— Jää sinä tänne, kuiskasi Nyman, ja lähti ottamaan selvää tilanteesta\nkotonaan. Eihän ollut mahdotonta, että ryssät olivat saaneet vihiä\nhänen viimeisistä matkoistaan vankilasta tulon jälkeen ja pitivät nyt\nhänen paluutaan silmällä. Kenties talo oli täynnä Iivanoita.\n\n— Ja jos ne lähtevät minua viemään, on sinun ruvettava ampumaan heti,\nkun tulemme ovesta ulos, lisäsi toverini. Hänen ilmeistään näki,\nettä hän tarkoitti mitä sanoi. Hän oli saanut kyllikseen ryssistä ja\nvankilasta.\n\n— Ali right, kuiskasin vastaukseksi, viritin Snellmanilta lahjaksi\nsaamani ison mauserpistoolin ja kiinnitin sen koteloon, joten sillä\nsaattoi ampua kuin kiväärillä, mutta paljon nopeammin.\n\nKuin varjo kulki luotsi aukean yli, koputti hiljaa tupansa ovelle, se\naukeni ja sulkeutui hänen jälkeensä. Hetken kuluttua hän ilmestyi taas\nportaille ja viittasi minulle. Varmistin mauserini ja menin mökkiin.\n\nNyman sai vaimoltaan rauhoittavia tietoja, joten mitään syytä\nlevottomuuteen ei ollut. Kaikki toisetkin vankilasta vapautuneet olivat\nsaaneet elää rauhassa, eikä häntäkään ollut kysytty poissaoloaikanaan.\nAterioituamme livahdimme taas metsään, sen jälkeen kun talon emäntä\noli tähystänyt suuntaan ja toiseen ja huomannut väylän olevan vapaan.\nSaatettuaan minut Vargille palasi Nyman kotiinsa. Erosimme siinä\nuskossa, että vielä joskus tavattaisiin. Lupasin poiketa tulevilla\nmatkoillani häntä tervehtimään.\n\nVargin kalastajavene pantiin kuntoon. Tarkoituksena oli levätä yö\nja päivä hänen kotonaan ja seuraa vana yönä, jos sää oli suotuisa,\npurjehtia Ruotsiin. Menin aikaisin peräkamariin nukkumaan, sillä olin\nusean yön valvomisen jälkeen levon tarpeessa.\n\nKeskellä yötä heräsin. Joku naputti hiljaa huoneeni ikkunaan. Hypähdin\nkatsomaan, kuka oli naputtamassa, ja kukas muu se olisi ollut kuin\nVilhelm Nyman. Tunsin hänen hahmonsa kesäyön hämärässä. Aukaisin\nikkunan ja tiedustelin, joko ryssät olivat kintereillä.\n\nNyman oli kiihtynyt ja selitti kuiskaten, ettei ollut kysymys siitä,\nvaan että nyt ne lähettävät Vaasasta ryssiä Ruotsiin kuljetettavaksi,\neikä hän halunnut vaarantaa tulevaisuuttaan semmoisissa tehtävissä.\n\n— Kuka ne on lähettänyt? Jääkärietappiko?\n\n— Pari björköläistä nuorukaista toivat mukanaan Vaasasta ja sanoivat\nBouchtin lähettäneen.\n\n— Jos Boucht on ne lähettänyt, niin minä vien ne mennessäni Ruotsiin\nensi yönä. Montako niitä on?\n\n— Kaksi. Mies ja nainen.\n\nTalonväki herätettiin ja vieraat tulivat sisälle, mies, jolla oli\nkalpeat kasvot, pikimusta tukka ja parta, pomppatakki, ratsuhousut ja\nsaappaat, ja nainen, edellisen rouva, joka oli enemmän pohjoismaalaisen\nnäköinen. He puhuivat kumpikin virheetöntä ruotsia, joskin miehen tukan\nväri teki hänet aivan astrakaanin näköiseksi. Vakuuttaakseen, että hän\noli valepuvussa, selosti mies minulle selvällä suomenkielellä, mistä\noli kysymys.\n\nHän oli varatuomari N.N., kapteeni Venäjän väestä, toiminut viimeksi\n— kaupungin komendanttina. Vallankumouksessa, kun venäläiset joukot\nsurmasivat upseerinsa, oli hänenkin henkensä roikkunut hiuskarvan\nvarassa. Erään Helsingin sairaalan lääkärit olivat sen kuitenkin\npystyneet pelastamaan tekemällä terveen miehen sairaaksi ja pitämällä\nhäntä vuoteessa kuusi viikkoa. Tällä ajalla hän oli kasvattanut parran\nja pitkän tukan, jotka ennen sairaalasta pääsyä oli värjätty mustaksi.\nSen jälkeen hän oli venäläisenä kauppiaana — jota hänen ulkomuotonsa\ntodella kuvasi — matkustanut aktivistien neuvosta rouvineen Vaasaan ja\nsieltä kuljetettu Björkölle luotsi Nymanin luo terveisin, että tämän\nolisi kuljetettava vieraat edelleen Ruotsiin. Nyt oli Nyman kuitenkin\nnoussut takajaloilleen ja pakolaisten tie pystyyn. Kauhu näytti\nkulkevan heidän kintereillään.\n\nEihän jääkärietapin tehtäviin suinkaan kuulunut hätää kärsimään\njoutuneiden venäläisten upseerien kyyditseminen heidän omien miestensä\nraivoa pakoon, mutta inhimilliseltä näkökannalta katsoen voitiin\nsekin tehdä. Lohdutin siis pakolaisia ja sanoin, että jos ei Nyman\nhalua lähteä, mikä on ymmärrettävää, niin he pääsevät kyllä minun\nmukanani purjeveneellä seuraavana yönä. Se näytti heistä hyvin laihalta\nlohdutukselta. Heidät oli lähetetty luotsi Nymanin luo, miehen,\njolla oli moottori, ja tässä nyt joku tuntematon, nuorukainen puheli\npurjehtimisesta Ruotsiin. He tahtoivat kaikin mokomin päästä Nymanin\nmoottoriveneellä, maksoi mitä tahansa. Vieraat olivat itsepintaiset,\nmutta Nyman oli haluton lähtöön.\n\n— Minä määrään semmoisen hinnan, että jättävät rauhaan, kuiskasi luotsi.\n\n— Koeta sitä, sanoin, vaikka epäilinkin, ettei sekään johtaisi\ntuloksiin. Arvasin oikein. Mustapartainen mies vastasi myönteisesti\nhänen huimaan summaansa: tuhanteen markkaan, — kuulin myöhemmin, että\nmies omisti miljoonia — ja Nyman oli sidottu sanaansa.\n\nAsia oli päätetty, ja nyt Nyman ehdotti, että minä tulisin mukaan\nmoottoriveneeseen, johon tietenkin suostuin. Ostamani vene jäi\ntoistaiseksi Vargille; sen kohtaloista myöhemmin.\n\nNeuvottelu oli kestänyt kenties tunnin ja seuraavan tunnin kuluessa\nolimme jo matkalla Merenkurkkua kohti. Emme kuitenkaan päässeet\npitkälle sinä päivänä, sillä moottori oli vielä kevätkunnossa, se\nrupesi lakkoilemaan, ja meidän oli pakko poiketa Långbodalle sitä\nkorjaamaan. Sen päivän vietimme kalastajien seurassa, jotka majailivat\nsamassa kalamajassa kuin mekin ja kävivät välillä merellä kokemassa\npyytöjään. Päivä saattoi olla pitkä ja jännittävä matkustajillemme,\njotka eivät olleet tottuneet olosuhteisiin ja näkivät vaaroja siellä\nja täällä. Olisihan joku kalastajista voinut mennä Valassaarille\nilmoittamaan meidän vierailustamme ja sieltä tulla partio\ntarkastusmatkalle.\n\nIllalla aurinko laski pilveen ja kalastajat ennustivat huonoa ilmaa.\nJo yöllä rupesi puhaltamaan rajusti pohjoisesta ja tuuli yltyi\naamuun mennessä vangiten meidät saarelle vielä vuorokaudeksi, sillä\nepävarmalla moottorilla ei kannattanut yrittää. Vasta seuraavana\npäivänä, kun ilma oli taas kaunis ja merenkäynti asettunut, lähdimme\nkeskellä päivää Klubbhällan pohjoispuolitse merelle, luottaen siihen,\nettä Valassaaren vartiovene ei vielä ollut purjehduskunnossa. Jääthän\nolivat vasta äskettäin lähteneet saaren ympäriltä.\n\nMoottori lakkoili alussa, ja se kävi pahasti matkustajiemme hermoille.\nOlimmehan avomerellä kahden vartiopaikan nähtävänä. Rouvakin, joka\nmuuten saattoi olla maailman herttaisimpia ihmisiä, teki meille äreitä\nkysymyksiä, joihin hän ei saanut mielestään tyydyttäviä vastauksia.\nNäin alkoi ylikulku kireän mielialan merkeissä ja ikävä sanoa, jatkui\nsamassa äänilajissa. Valassaarten korkea vahtitorni, josta tähystelivät\nvallankumouksellisten vartijat, »toverit», pysyi kauan näköpiirissämme,\nvaikka koetimmekin kiertää sen hyvin kaukaa, kulkien ensin lähelle\nStorkallania ja sieltä Snipan matalikon eteläpuolitse suoraan\nHolmsundiin. Kuten sanoin, lakkoili kone alussa, mutta jo Klubbhällan\nkohdalla sen käyntiin tuli varmempi tahti. Sen jälkeen se pysähtyi\nenää kerran matkan varrella ja toisen kerran Holmsundin laiturissa,\njonne Nymanin oli sopimuksen mukaan kuljetettava mustapartainen mies\nja hänen rouvansa. Siellä heistä erosimme. Pelko ja jännitys olivat\nohi, ja me näimme nauravan, onnellisen pariskunnan tuntia myöhemmin\nkevein askelin kävelevän laiturilla ja laskeutuvan Uumajaan lähtevään\nmatkustajalaivaan.\n\nNyman palasi suoraa päätä kotiinsa.\n\nTultuani Uumajaan sain käskyn matkustaa viipymättä Tukholmaan.\n»Lola» oli saatettava kuntoon ja kuljetettava Merenkurkulle. Tänä\npurjehduskautena piti Kekonin ja minun muodostaa venekunta, sillä\nLaaksonen oli siirtynyt talven kuluessa toisen »firman» palvelukseen ja\nNyman, kuten sanottu, oli mennyt kotiinsa.\n\n»Lolan» purjehduskuntoon saattaminen oli helpommin suunniteltu kuin\ntehty. Määräys vain veneveistämölle, jonka haltuun se syksyllä oli\nuskottu, ja muutaman vuorokauden kuluttua vene on valmis, ei muuta\nkuin noutaa pois. Tavallisissa oloissa niin olisi tapahtunutkin,\nmutta nyt se ei käynyt niin suoraviivaisesti. Brantingin hallituksen\npolitiikka asettui ystävälliselle kannalle ympärysvaltoihin nähden ja\nkatseli vastaavasti epäsuopeasti meidän puuhiamme. Viranomaiset pitivät\nmeitä yhä tarkemmin silmällä ja yleinen mielipide maassa, varsinkin\nTukholmassa, alkoi kallistua meille epäystävälliseksi. »Lolakin»\njoutui ruotsalaisten kylmän kohtelun uhriksi. Se ei valmistunut\nLidingön veneveistämöllä määräajan kuluessa, vaikka Laaksonen ja minä\nkävimme Tukholmasta joka päivä katsomassa, millä asteella työt olivat.\nLaaksonen oli nimittäin sattumalta silloin myöskin Tukholmassa ja tuli\nmukaan asianharrastuksesta. Työt eivät hoputtamisestamme huolimatta\nedistyneet lainkaan. Alussa johtavassa asemassa oleva insinööri keksi\nkaikennäköisiä syitä, jotka muka viivästyttivät työtä, mutta kun\nviikon tai pari olimme joka päivä kuulleet samat vitsit, alkoi hän\nviittoilla avoimesti todelliseen syyhyn. Työmiehet arvasivat, mihin\nvenettä tultaisiin käyttämään, ja se oli perimmäisenä aiheena töiden\nhidastumiseen. Uhkasin viedä veneen pois semmoisena kuin se oli,\nettei heidän tarvinnut siihen enempää kajota. Mutta veneveistämölle\nkelpasivat kruunut, sillä töitä näytti olevan niukalti, joten insinööri\nlupasi, että vene on silloin ja silloin kunnossa. Tulkaa noutamaan.\n\nKun näytti varmalta, että vene todella valmistuisi määräpäivään\nmennessä, ryhdyin ostamaan bensiiniä, mutta se oli tavattoman kallista,\neikä suurehkoa määrää ollut ostettavissa muuten kuin viranomaisten\nsuostumuksella. Päätin nyt yrittää toista keinoa: Tein sopimuksen\nrannikkoa pitkin pohjoiseen kulkevan matkustajahöyrylaivan kapteenin\nkanssa siitä, että hän ottaisi veneen kuljetettavakseen laivalla\nUumajaan. Määräpäivänä menin Laaksosen kanssa veneveistämölle jo\nvarhain tuodaksemme »Lolan» höyrylaivan viereen, sillä laiva lähti\nsamana päivänä, iltapäivällä.\n\n»Lola» tuli kuntoon puolen vuorokautta myöhästyneenä, mutta meille\nolisi sittenkin jäänyt aikaa kuljettaa se laivan kylkeen, jos kone\ntodella olisi ollut kunnossa. Kuin siipirikko vesilintu se kulki\njonkin matkaa heikosti vetävällä koneella ja pysähtyi taas. Laivan\nkapteeni oli odotellut meitä niin kauan kuin oli voinut, mutta kun ei\nmeitä kuulunut, lähtenyt liikkeelle. Laiva tuli nyt meitä vastaan noin\nparin kilometrin päässä satamasta. Sillä hetkellä me hikoilimme koneen\nkimpussa erään laivalaiturin vieressä — ja noiduimme nähdessämme laivan\nmenevän ohi. Sekin mahdollisuus oli mennyt. Koneen laittoi kuntoon\nPenta-yhtiön monttööri seuraavana päivänä.\n\nKekoni saapui Tukholmaan, mutta »Lolan» lähtö riippui vielä\nsiitä, saisimmeko ja mistä tarpeellisen määrän bensiiniä. Löysin\nsalakauppiaan, joka lupasi hankkia kaksinkertaisesta hinnasta\nmaanantaihin mennessä. Oli lauantai. Siitä kaupasta ei tullut\nkuitenkaan mitään, sillä pari siviilipukuista tuntematonta herrasmiestä\ntuli sunnuntaiaamuna minua tapaamaan neiti Erikssonin täysihoitolaan,\nTegnerkadun 11:een ja kehoitti lähtemään kanssaan pienelle\naamukävelylle. Lähdin ja palasi täysihoitolaan lauantaina viikkoa\nmyöhemmin. Sen viikon vietin poliisikamarissa pidätettynä ja syytettynä\nräjähdysaineiden kuljettamisesta edellisenä kesänä »Lolalla» Luulajasta\nSuomeen.\n\nKun poliisikamarissa olin ensin tehnyt selkoa eloni vaiheista\nsyntymästäni siihen päivään saakka, kysyttiin minulta olinko syypää\nedellämainittuun Ruotsin valtakunnan neutraalisuuden loukkaukseen.\nKielsin tietenkin, sillä olinhan kysymyksessä olevaan tekoon nähden\npuhdas ja viaton kuin pulmunen. Lihavahko, arvokas ja minuun kaikesta\npäättäen suopeasti suhtautuva poliisikomissaari, joka näin pyhäpäivänä\noli vaivautunut tutkintoon, näytti uskovan mitä puhuin. Minut vietiin\npois kuulusteluhuoneesta. Olin jo hyvilläni, että pääsen aamiaiselle,\nkun minut työnnettiin rautaristikoilla eristettyyn eteisaulan osaan ja\nsiihen johtava portti lukittiin ulkoapäin.\n\nKopissa olisi ollut tilaa kymmenelle miehelle, sillä se oli\nkeskinkertaisen huoneen kokoinen, mutta minä istuin yksin jakkaralla\nsen keskellä, niin kauan kuin maltoin istua, ja ohikulkevat etsivät\nkatsoivat minuun uteliaina kuin villiin apinaan. Alussa tapahtuma\nminua huvitti ja naureskelin sille, mutta kun päivä alkoi jo kallistua\niltaan, eikä kukaan aukaissut koppini ovea, jouduin vähitellen kiehuvan\nraivon valtaan.\n\nEräs toinenkin suomalainen, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta,\nvietiin minun jälkeeni kuulusteltavaksi, mutta hänen näkemisensä ei\nminua suuresti ilahduttanut, sillä olin edellisenä päivänä kuullut\nkerrottavan, että hän toimi ympärysvaltain urkkijana suomalaisten\nkeskuudessa. Illalla minulta tiedusteltiin halusinko mainitun\nherrasmiehen seurakseni, sillä kanahäkissäni oli yllin kyllin tilaa,\nmutta kiitin kunniasta ja sanoin, että mieluummin olin yksin.\n\nNukuin yön kohtalaisesti. Aamulla rupesin ajattelemaan, mitähän\ntohtori Kai Donner, H. Kekoni ja muut suomalaiset ajattelevat\näkillisestä katoamisestani ja että ne bensiinikaupatkin olisi\nollut päätettävä. Siinä kävellessäni edestakaisin näin Kekonin\nilmestyvän noiden samojen kohteliaiden etsivien kanssa poliisikamarin\nlämpiöön ja katoavan samaan huoneeseen, missä minua edellisenä\npäivänä oli kuulusteltu. Toisen vahingosta ei pitäisi iloita, mutta\ntunnustan, että tunnelma ristikkojen sisäpuolella kohosi vähintäin\nviidelläkymmenellä prosentilla. Kun Kekoni noin puolen tunnin kuluttua\ntaas ilmestyi näkyviin ja erään poliisin ohjaamana tuli koppiini,\noli jälleennäkemisen ilo, olosuhteista huolimatta tai kenties niistä\njohtuen, suuri. Hänet oli löydetty vasta vuorokautta myöhemmin kuin\nminut, sillä hän asui eräässä hotellissa, jossa jääkärit eivät\ntavallisesti asuneet.\n\nKun olomme täällä näytti tulevan pitempiaikaiseksi, siirrettiin\nmeidät kanakopista huoneeseen, jossa oli tavalliset rapatut seinät,\nmoninkertaiset ristikot ja rautalankaverkot ikkunoissa ja »oven päällä\nkanki».\n\nMeitä kuulusteltiin vielä kumpaakin pariin otteeseen ja sen jälkeen\nsaimme olla rauhassa. Kävi selville, että maanmiehemme naapurisellissä\noli ilmiantanut meidät räjähdysaineiden kuljettamisesta Luulajasta\nSuomeen. Kun emme kumpikaan olleet eläissämme käyneet Luulajassa ja kun\n»Lolalla» ei tosiasiassa ollut kuljetettu räjähdysaineita — Suomeen,\noli meidän helppo torjua syytöksen todenperäisyys. Nyt oli meidän\nselitettävä, mihin tarkoitukseen pidimme moottorivenettä ja kuka sen\nomisti. Vene oli tietenkin poliittisten pakolaisten kuljettamista\nvarten Suomesta ryssien vainoa pakoon, ja ettei asia paisuisi liian\nlaajaksi ja useampia suomalaisia tarvitsisi tuoda tutkittavaksi,\nilmoitin omistavani »Lolan». Komissaari suoritti kuulustelun ihailtavan\ntaitavasti. Hän ei tehnyt kysymyksiä, jotka olisivat voineet johtaa\nvaarallisille alueille ja paljastaa pöytäkirjoihin toiminnastamme\njotakin, joka olisi näyttänyt pahalta sanomalehtien palstoilla.\nEikä meidän tarvinnut muuta kuin vastata selviin kysymyksiin. Juttu\nsupistui siihen, että saimme sen viikon istua pidätettyinä ja kuluttaa\naikaamme niinkuin parhaiten taisimme. Muita suomalaisia ei tuotu\nkuulusteltavaksi. Konrad Laaksosta etsittiin, sillä hänet oli myös\nmainittu ilmiannon yhteydessä, mutta hän oli haistanut käryn ja\nsiirtynyt maaseudulle antaakseen myrskyn puhaltaa ohi.\n\nMitä muuten kohteluun tulee, oli se ensiluokkaista. Saimme tilata\nruoka-ateriamme ja kahvit milloin halusimme lähimmästä ravintolasta\nja sen jälkeen, kun kuulustelut olivat loppuneet, tuotiin meille myös\npäivälehdet. Niistä saimme lukea kaikennäköistä törkyä itsestämme,\nsillä lehtien oli onnistunut tällä ajalla tehdä meistä suurrikolliset.\n»Lola»-jutusta tuli viikoksi, — pariksi pureksittavaa sanomalehdille,\nvarsinkin vasemmistoon kuuluville. Lihavilla kirjaimilla painetut\notsikot ja »Lolan» kuva koristivat lehtien etusivuja. Ruotsin\nsanomalehdistö kykeni pitämään yleisön mielenkiinnon suunnattuna\n»Lolaan» ja sen omistajaan Josi Sihvoon.\n\nPutkassa olo tahtoi käydä väsyttäväksi tavanmukaisesta päivittäisestä\npuolen tunnin ulkonaolosta huolimatta. Meillä oli hyvää aikaa tutkia\nsellissä ennen meitä asuneiden seiniin kirjoittamat nimikirjoitukset\nja sepustukset. Siellä saattoi lukea sellaisia lauseita kuten:\n»Kära Astrid, förlåt din oskyldiga Nisse!» Tämä lause viittasi\nväärinkäsitykseen kahden rakastavaisen välillä, mutta emme käsittäneet,\nmiksi Nisse pyysi anteeksi, jos hän kerran oli viaton. Meillä olisi\nollut aikaa kirjoitella osaltamme seiniin runoa tai proosaa, ja\nhuonetoverillani olikin jo runo valmiiksi sepustettuna sitä varten:\n\n    »Tässä nukkuu poika nuori\n    Kalteriakkunan takana\n    Älä sure oma heila\n    Vaikk' ei pojall' oo lakanaa.»\n\nHäneltä jäi se kumminkin seinään kirjoittamatta. Eräs kiusallinen\njuttu oli se, että ovessa noin silmän korkeudella oli tirkistysluukku,\nja lieneekö ensimmäisinä päivinä kulunut tuntiakaan, ettei joku\nolisi kohottanut sitä syrjään ja mittaillut meitä katseillaan noin\npuolen minuutin ajan. Näytti olevan tapana, että jokainen etsivä kävi\ntirkistämässä aina ohikulkiessaan jokaista uutta asukasta, ei sitä\nvarten, että olisi mahdollisesti yllättänyt tämän kirjoittelemasta\nrunonpätkiä tai ruokottomuuksia seiniin, vaan tunteakseen hänet, jos\njoskus myöhemmin sattui vastakkain.\n\nEräs seikka meitä huolettomassa elämässämme kuitenkin hiukan jännitti,\nnimittäin kysymys siitä, tuliaisiinko meidät karkoittamaan maasta, vai\nsaisimmeko jäädä edelleen Ruotsiin. Minkäänlaista yhteyttä ei meillä\nsen viikon aikana ollut toisiin suomalaisiin, joten emme tietäneet ketä\noli karkoitettu, mutta niin paljon olivat poliisit vihjailleet, että\nilmianto koski muitakin kuin meitä.\n\nViikko kului loppuun. Lauantaina vietiin Kekoni kuulusteltavaksi ja hän\njäi sille tielleen. Tuntia myöhemmin avautui ovi ja minut ohjattiin\ntutkintohuoneeseen, missä luettiin päätös, että olin vapaa lähtemään\nraittiiseen ilmaan, minne halutti. Päästyäni kadulle otin ensimmäisen\nauton ja ajoin Tegnerkadulle neiti Erikssonin täysihoitohan, missä\nmatkatavarani olivat. Kun näin itseni peilistä, olin säikähtää, sillä\nulkomuotoni oli viikossa muuttunut niin, että pahennusta herättämättä\nolisin voinut liittyä Albert Engströmin pilakuvajätkien seuraan. Väri\nkasvoillani oli kalvahtanut, parran sänki kasvanut pitkäksi ja likainen\nja hikinen olin, niin että pahaa teki.\n\nNeiti Eriksson, joka tuli itse sattumalta avaamaan ovea, kysyi missä\nolin ollut.\n\n— Poliisikamarissa, vastasin arvellen että hän tietää asian jo\nennestään. Mutta hän näytti pitävän puhettani sattuvana pilana ja\nnauroi sille makeasti.\n\n— Olette tietysti ollut merellä, sanoi hän. — Näkeehän sen jo\nulkomuodostannekin.\n\nKohautin olkapäitäni ja hymyilin. Sama se, arvelin ja olin toisaalta\niloinen, että niin paljon kuin meistä lehdissä olikin kirjoitettu, ei\nniissä putkassa olosta mainittu sanaakaan. Kun me suomalaiset muuten\ntulimme ja menimme miten sattui, olimme viikon poissa ja ilmestyimme\ntaas, saattoi emäntäni hyvinkin olla siinä käsityksessä, että olin\nollut viikon jollakin noista salaperäisistä merimatkoista, joista\nlehdissäkin kirjoitettiin. Otin puhtaat alusvaatteet matkatavaroistani\nja menin parturiin ja kylpyyn.\n\nNyt oli »Lola» tullut niin kuuluisaksi, ettei sillä enää saattanut olla\ntoimintamahdollisuuksia Merenkurkulla. Neuvoteltuamme Kai Donnerin\nkanssa päätimme jättää sen Tukholmaan ja hankkia Uumajan seudulta\nuuden, tarkoitukseen sopivamman veneen. »Lola» siirrettiin Mälarille ja\njäi maisteri Fabritiuksen ja tohtori Kai Donnerin hallintaan.\n\n\n\n\nIV luku.\n\n\nNoin viikkoa myöhemmin rekisteröitiin Uumajan tullipäällysmies Haagen\nkirjoihin uusi moottoriveneemme nimeltä »Merrimac». »Lolan» nimi oli\nkasteessa johtunut sanojen Lockstedter Lager ensimmäisistä tavuista,\nmutta uuden veneemme nimi johtui sattumasta, tullipäällysmies Haagen\nleikillisistä yrityksistä puhua suomea merkitessään venettä, joka\noli peräisin Merimaskusta, tarkastusluetteloon ja Kekonin jatkaessa\nleikkiä, kunnes nimelle tuli historiallinen sävy.\n\n»Merrimac» oli lujarakenteinen, noin 24 jalan pituinen, tervattu\nkalastajavene, jonka halvalla ostimme eräältä Suomen rannikon\nkalastajalta. Annoimme sijoittaa siihen käytetyn, erään uumajalaisen\nmonttöörin kokoonpaneman auto-moottorin. Kone kehitti veneessä 8—10\nhevosvoimaa, oli varmakäyntinen ja helppo hoitaa. Kun vielä teetimme\nveneeseen purjeet kaiken varalta ja korkeat lisälaidat, kuten Vaasan\nsaaristossa oli tapana, oli vene täydessä purjehduskunnossa. Tosin\nse oli pieni ja paikatun näköinen, mutta tarkoitukseen sopiva. Se ei\nmissään tapauksessa herättänyt huomiota komean ulkoasunsa vuoksi.\nPäinvastoin. Kerrankin, kun istuin veneessä Uumajan rannassa, pysähtyi\npari alkuasukasta laiturille hetkeksi katselemaan puuhiani. Toinen\nheistä huomautti: »De va' en dålig båt.» Kun hetkistä myöhemmin\nnykäisin koneen käyntiin mennäkseni kokeilemaan moottoria, jäivät\näskeiset töllistelijät yllättyneinä katselemaan. »Merrimac» pakeni\nvirralle kuin aamusumu. Se oli paljon nopeampi kuin tavalliset\nVickströmin moottoreilla varustetut kalastajaveneet ja »söi» petrolia,\njoka oli paljon halvempaa kuin bensiini.\n\nUumajassa olimme taas kuin kotonamme. Viranomaiset suhtautuivat meihin\nsuopeasti kuten ennenkin eikä entisten ystäviemme suhde meihin liioin\nollut muuttunut viileämmäksi.\n\nMeitä oli kolme miestä veneessä, kun ensimmäisen kerran uudella\nmoottorillamme keskiyön hämärää hyväksikäyttäen ajoimme ohi\nValassaarten majakkatornin: Kekoni, Mata ja allekirjoittanut. Mata\noli saapunut Saksasta, oli komennusmatkalla Viipuriin ja liittynyt\njoukkoomme Uumajassa. Taivas oli onneksi pilvessä, joten yö oli\npimeämpi kuin tavallisesti, mutta hyvällä kiikarilla saattoi nähdä\nValassaaret ja vähän sen jälkeen alkoi edessäpäin häämöttää maita.\nHiljensimme nyt vauhtia odotellaksemme päivän valkenemista, sillä\nmuuten saatoimme ajaa helposti harhaan.\n\nAjoimme Klubhällan pohjoispuolitse Panikivisalmea kohti päivän alkaessa\nsarastaa. Salmen suu ei eroa juuri rantaviivasta, ja kun salmi ei\nruvennut aukenemaan, heräsi minussa ajatus, että sittenkin olimme\ntulleet liian kauas pohjoiseen. Ohjasin hieman enemmän oikealle,\ntulimme lähelle maata, mutta salmea ei näkynyt. Aurinko paistoi jo\npuiden latvojen yli, oli tulossa kaunis helteinen päivä. Sivuutimme\njonkun kalastajan, joka oli pyydyksiään kokemassa, ja piakkoin\nhuomasimme rannalla kohtalaisen ison rakennuksen.\n\n— Onko tuo Vargin talo? kysyi Mata.\n\nSäpsähdin, sillä täällä ei pitänyt olla muita taloja kuin ryssien\nvartiorakennus Klubbskärillä. Pari venäläistä sotilasta oli rannalla\ntalon edustalla. Miehet katselivat meitä ja me heitä jossakin määrin\nuteliaina. »Merrimac» teki kauniin kaarroksen ja lähti takaisin\nkoillista kohti. Oli onni, että meillä nyt oli paikatun näköinen\nsaaristolaisvene. »Lola» olisi varmasti, saanut vartiosotilaat\nhätkähtämään ja — kenpä tiesi ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin,\nvaikkapa ampumaan. Nyt ajelimme muina miehinä pois näyttämöltä,\nlöysimme Panikivisalmen ja tavanomaisin varokeinoin tulimme Vargin\nrantaan. Rikhard Varg oli kotona. Hän ohjasi »Merrimacin» lähellä\nolevaan syrjäiseen lahteen piiloon. Sen jälkeen menimme levolle. Varg\nsitä vastoin pani moottorinsa käyntiin ja lähti Vaasaan ilmoittamaan\ntulostamme asessori Harald Bouchtille, joka saapui samana iltana Vargin\nmukana meitä tapaamaan.\n\nIllan tullen ajoimme »Merrimacilla» Björkön kylän laituriin ja\nsaatoimme Matan matkustajahöyrylaivaan, joka kulki Björkön ja Vaasan\nväliä. Asessori oli tuonut häntä varten tullessaan Vaasasta passin,\njoten hän ei jatkanut enää matkaansa komennuksella olevana jääkäri\nMatana, vaan jonakin tirehtöörinä, jonka nimeä en edes enää muista.\nSamalla laivalla matkusti Björköltä myös rovasti Hedberg, joten\nhänellä oli matkaseuraa. Matan päämääränä oli Viipuri, missä hän toimi\nvapaussodan valmisteluissa sen alkamishetkeen saakka.\n\nMatkallamme Björkölle poikkesimme erään kapteeni Broddin kaljaasille,\nvälttyäksemme tulemasta laivalle liian aikaisin. Kaljaasi oli\nankkuroituna saaristossa, josta sen piti muka ottaa halkolasti, mutta\ntotuus lienee ollut, että se odotteli öljylastia, koska olimme viikkoa\naikaisemmin nähneet Broddin kaljaaseineen Uumajan kaupungin rannassa.\nSiihen aikaan ei kukaan kuljettanut Ruotsiin halkoja, vaan arvokkaampia\ntavaralaatuja. Brodd oli iäkkäämpi setä, joka oli nuoruudessaan\nliikkunut laajalti, ja Kekonin onnistui saada hänet kertomaan\nseikkailuistaan. Hän kertoi muun muassa olleensa Alaskassa samaan\naikaan kuin Jack London. Viimeksimainittua hän piti »bluffina», joka\noli nähnyt suhteellisen vähän. Jos hän — Brodd — olisi kirjoittanut\nkokemuksensa paperille, olisivat Jackin jutut näyttäneet kalpeilta\nniiden rinnalla. Vahinko vain, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa.\nPurjehtiminen olikin varmasti sillä kertaa tuottavampaa puuhaa,\nsillä salakuljetus eli juuri loistokauttaan. Venäläisten vartiointi\noli herpaantunut, joskin rantaviiva edelleenkin oli ylitettävä\nöisin varmuuden vuoksi. Suomessa sai vielä ostaa entiseen halpaan\nhintaan maali-, petroli-, ja voiteluöljyjä, bensiiniä, tinaharkkoja,\npolkupyörän- ja autonkumeja, sakariinia jne., jotka Ruotsissa olivat\nsäännöstelyn alaisia. Ruotsin kruunun kohotessa arvossa 2—3 kertaiseksi\nja öljyn hinnan ollessa Uumajan rannassa 9—11 kruunua kilolta tuotti\njo tuhannen kilon lasti kuljettajilleen tuhansien kruunujen puhtaan\nvoiton. Velka- tai vähittäismaksukauppaa ei tunnettu.\n\nVarg ehdotti, että mekin ottaisimme petrolitynnörin veneeseemme, kun\nlähdimme paluumatkalle Ruotsiin. Kekoni ja minä huomasimme, että\nehdotuksessa oli järkeä, ja niin perustettiin yhtiö, jonka rahoittajina\nolivat Varg, Kekoni ja allekirjoittanut. Toiminta jakaantui siten, että\nVarg kuljetti öljyn Panikivisalmelle ja me siitä edelleen Uumajaan.\nVargilla oli jo tynnyrit varattu valmiiksi, joten seuraavana päivänä\nvieritimme asessorin henkilökohtaisella avustuksella »Merrimaciin»\nyhden ja edellisellä matkallani ostamaani purjeveneeseen toisen\ntynnyrin. Purjevene, jonka yhtiö nyt osti, otettiin moottorin perään\nhinattavaksi. Lastimme ei kaiken kaikkiaan ollut suuri, vain parisataa\nkiloa, mutta siitä alkoi tuottelias sivutoiminta, joka poisti puutteen\nmeiltä loppuajaksi. Saatoimme kustantaa tästä lähtien kaikki »firman»\nmenot, sillä se ei tuntunut missään, eikä meidän enää tarvinnut kulkea\nnälkäisinä maalla eikä merellä. Toinen etu oli se, että nyt meillä oli\nsekä Ruotsin että tarpeen vaatiessa Venäjänkin viranomaisten edessä\nyksinkertainen ja pätevä selitys toimintamme perustaksi. Emme olleet\nenää poliittisia vehkeilijöitä ja Ruotsin neutraalisuuden loukkaajia,\nvaan herroja salakuljettajia. Tavaran maahan tuontia katsottiin siihen\naikaan Ruotsissa suopein silmin, eivätkä viranomaiset sotkeutuneet sitä\nrajoittamaan.\n\nMoni salakuljettaja kuljetti tarvikkeita myöskin Suomeen päin, mutta\nmeihin nähden se rajoittui yksinomaan aseisiin. Jollakin tavalla,\njota me pohjoisessa olijat emme varmasti tunteneet, saapui Saksasta\nisoja mauserpistoleja koteloineen, pienempiä taskuaseita ja ammuksia\nTukholmaan. Komennukselle pohjoiseen matkustavat jääkärit toivat niitä\nmatkalaukuissaan Uumajaan, vaikka sekin alkoi jo Ruotsin rautateillä\nolla vaarallista. Kerran sai allekirjoittanutkin hikoilla Tukholmassa\npistoleilla ja patruunilla täytetyn matkalaukun kanssa sekä kuumaa että\nkylmää hikeä.\n\n»Merrimacin» ensimmäisen Suomen matkan jälkeen jouduin komennukselle\nTukholmaan. Kun tohtori Donner kysyi, olinko halukas ottamaan aseita\nmukaani paluumatkalla, vastasin tietenkin myönteisesti. Samassa\njunassa matkusti Uumajaan myös Charles D. v. Essen, ja niin hankimme\nkumpikin tarkoitukseen sopivat matkalaukut ja menimme tohtori Donnerin\nilmoittamaan huoneistoon. Soittaessani ovikelloa vilkaisin nimilaattaan\nja luin nimen: Mexmontan. Ovi aukeni ja iäkkäänpuoleinen, arvokkaan\nnäköinen herrasmies päästi meidät sisälle esitellen itsensä. Hän oli\nMexmontan itse. Tuo aseiden kuljettaja Craftonin ajoilta oli siis vielä\nremmissä. Hän aukaisi oven huoneeseen, jossa oli kokonainen ammus- ja\nasevarasto. Saimme ottaa siitä niin paljon kuin katsoimme voivamme\nkuljettaa. Matkalaukut täyttyivät pian, jonka jälkeen isäntämme pyysi\nistumaan tarjotakseen meille jotakin, mutta junan lähtöön oli siksi\nvähän aikaa, että kiitimme ja lähdimme raskaine kantamuksinemme\nliikkeelle. Onneksi niitä ei tarvinnut pitkälti kantaa ja senkin vain\nrappuja alaspäin. Ajoimme kumpikin autolla asunnoillemme luvaten tavata\nasemalla.\n\nPaitsi jo mainittua matkalaukkua, oli minulla toinen pienempi omia\ntavaroitani varten ja pari pakettia. Vasta nyt noustessani autosta\nhuomasin todeksi sananlaskun, että ahneus pettää. Olin ostanut aseiden\nkuljettamista varten liian suuren matkalaukun ja olin ahtanut sen liian\ntäyteen. Laukku oli lujaa tekoa, joten se kesti, mutta voimani eivät\nriittäneetkään. En olisi halunnut ottaa kantajaa, mutta kun olin vähän\nmatkaa raahannut koko tavaramäärää, oli minun pakko antautua, sillä\nhiki valui pitkin poskiani ja selkärankaani. Huusin kantajan.\n\n— Pahus kun se on raskas, sanoi viimeksimainittu. Hän yritti siepata\nison matkalaukun ja toisetkin tavarani, jotta olisin voinut kulkea\narvoni mukaisesti tyhjin käsin, mutta hän ei ollut sen vahvempi kuin\nminäkään, vaikkakin ehkä tottuneempi, joten lukuunottamatta laukkua\nsain itse kantaa kaiken muun. Hän otti matkalaukun selkäänsä ja kantoi\nsitä hihnojen avulla kuin sadan kilon jauhosäkkiä. Asemasillalle\ntullessa oli kuljettava portin läpi, jonka luona matkaliput\ntarkastettiin. Kuljin edellä, kantajan seuratessa notkuvin polvin\nkintereilläni.\n\n— Tuo matkalaukku on liian suuri. Se on pantava pakaasiin, sanoi toinen\nportilla seisovista virkamiehistä.\n\nYritin kuvailla matkalaukun suhteellisen pienikokoiseksi vastoin\nparempaa tietoani, mutta puheeni ei tehnyt porttimiehiin minkäänlaista\nvaikutusta. Vetosin siihen, että juna lähtee, aika on täpärällä,\nmutta sekään ei auttanut. Melkoisen varmana siitä, että joutuisin\nmatkalaukkuni kanssa poliisilaitokseen, kuljin kylmän hien noustessa\notsalleni kantajan perässä pakaasiluukulle. Mutta ihme kyllä, siellä\nuskottiin ilmoitukseeni, että laukku sisälsi kirjoja, siihen liimattiin\ntarpeelliset paperilaput, ja minä sain kuitin. Maksoin kantajalle\nvaivoista ja helpotuksesta huoaisten kävelin vaunuun. Vaunun rapulla\nseisoi v. Essen irvistellen hyväntahtoisesti, kun näki minun tulevan.\n\n— Kyllä se oli raskas, lausui hän hitaasti ja painokkaasti, kuten hänen\ntapansa oli.\n\n— Niin peijakkaan raskas, vastasin. Hiki ei vieläkään ollut lakannut\ntihkumasta otsalleni. Nyt huomasin, että v. Essenin otsalla helmeili\nmyöskin hiki. Hän tarkoitti siis omaa matkalaukkuaan, joka oli paljon\npienempi.\n\n— Onko se vaunussa? kysyin. Hän nyökkäsi ja ottaen hatun päästään\nryhtyi kuivaamaan hikeä otsaltaan.\n\nKertoessani hänelle, miten minun laukulleni oli käynyt, kiinnitin\nhuomioni asemasillalla edestakaisin kulkeviin henkilöihin ja tein pian\nsen havainnon, että kolme tai neljä näistä olivat ennestään tuttuja.\nNuo miehet eivät näyttäneet tuntevan minua eikä toisiaankaan — ne\nolivat Tukholman poliisilaitoksen etsiviä.\n\nOlin nyt iloinen siitä, että lippujen tarkastajat käännyttivät\nmatkalaukkuni portiltaan, sillä eihän saattanut tietää, mitä nämä\nherrat hautoivat mielessään. Ainakin siirtyi nyt selonteko tuonnemmaksi.\n\nUumajassa oli Kekoni vastassa. Jännittyneenä menin ottamaan\nmatkalaukkuani matkatavaraluukulta, mutta vaikka virkailija\nihmettelikin sen painavuutta, ei hän tehnyt enempiä kysymyksiä, vaan\nluovutti sen minulle.\n\nSuomesta ei enää kesällä 1917 lähetetty poikia Jääkäripataljoonaan. Osa\nRuotsiin saapuneista pakolaisista, varsinkin rannikkoseudun asukkaat,\npalasivat koteihinsa. Viimeksimainitut suhtautuivat enimmäkseen\njoustavasti olosuhteisiin ja ajan henkeen ja ryhtyivät harrastamaan\nsalakuljetusta aina kunkin yksilön mahdollisuuksien mukaan. Meille\nvakinaisille etappimiehille jäi tehtäväksi tämän purjehduskauden\nkuluessa pienten komennusryhmien ja yksityisten komennusmiesten\nkyyditseminen, kotiin palaavien pakolaisten ja aseiden kuljettaminen\nSuomen rannikolle sekä myöhemmin kesällä Saksasta saapuvan aselaivan\nvalmistelu ja vastaanotto. Tämä kesä ja sitä seuraava syksy olivat\ntoiminnantäyteistä aikaa, eikä aivan vailla »tilanteitakaan».\n\nVanha herra C.J. v. Essen, joka edellisenä kesänä oli poikansa\nCharleyn, Iisu Mannisen ja Iisak Nygårdin kanssa seikkailurikkaan ja\njännittävän matkan jälkeen päässyt Merenkurkun yli Ruotsiin ja asunut\nrouvineen Uumajassa melkein yhtäjaksoisesti, päätti rouvansa ja Juho\nEkolan kanssa elokuussa myöskin palata kotiinsa Jepualle. Saatoimme\nheidät »Merrimacilla» Laxölle, pienelle saarelle Pietarsaaresta noin\nparikymmentä kilometriä lounaaseen, jonne saavuimme elokuun 24 päivänä\n1917. Matkamme kävi Gadd-virralta suoraan Pietarsaarta kohti, reittiä,\njota Kekoni ja minä emme koskaan aikaisemmin olleet kulkeneet. Emme\ntunteneet rannikkoa, jolle kyydittävät oli saatettava, mutta vanha\nherra v. Essen tunsi sen sitä paremmin, joten maita lähestyessämme\nsaatoimme luottaa häneen. Illan hämärtyessä lähdimme Norrgaddilta\nitää kohti, äsken Tukholmasta noutamani purjeet täyttyivät, ja kone\nkävi loistavasti. Yö oli vielä melkein valoisa, mutta ilma hieman\nautereinen, niin että näköpiiri pysyi koko ajan verraten rajoitettuna,\nmikä tietenkin oli meille eduksi. Ilma oli muuten kaunis ja merenkäynti\nleppoisa. Kallistuneena oikealle, sillä tuuli puhalsi pohjoisesta,\nhalkoi »Merrimac» noin viisi ja puoli tuntia aaltoja, ennenkuin maa\ntuli näkyviin, ja silloin oli jo valoisa aamu. Pietarsaaren savupiiput\nkohosivat merestä suoraan edessä, vanha herra v. Essen sai niistä\nkiintopisteen, jonka avulla suunta tarkistettiin, ja puolta tuntia\nmyöhemmin laskimme Laxön Andersin rantaan.\n\nKalastaja Laxön Anders, pienen Laxö-saaren asukas, oli aamuvarhaisesta\nhuolimatta kahden poikansa kanssa meitä rannalla vastassa. Hän oli\npalannut Uumajasta kesäkuun viimeisenä päivänä, osasi aavistaa tulomme\nja tunsi »Merrimacin» ulkonäöltä ja kenties äänestäkin jo kaukaa.\n\nEllei ilma olisi värissyt maailmansodan aiheuttamasta jännityksestä,\nolisi purjehdus Uumajasta Laxölle ollut sievä huvimatka kesäisen meren\npoikki, sillä mikään ei häirinnyt kulkuamme; ja täytyy mainita, että\nrouva v. Essenkin pysyi ihmeteltävän levollisena koko matkan.\n\nKokkolan apteekkari K.U. Roos tuli saapuneita vastaanottamaan, ja me\nkoko joukko loikoilimme päivän aholla auringonpaisteessa Andersin\ntalon lähellä. v. Essenit ja J. Ekola eivät tohtineet jatkaa matkaansa\nennen pimeän tuloa, emmekä mekään voineet lähteä paluumatkalle ennen\naamuhämärää. Aikomuksemme ei ollut palata suoraa tietä takaisin\nRuotsiin, vaan tehdä ensin kierros Björkön saaristoon, missä meidän oli\ntavattava asessori H. Boucht.\n\nLaxön Andersin ja Vargin talojen välillä oli laaja, meille tuntematon\nsaaristo luotoineen ja matalikkoineen. Selvitäksemme ryssien\nvartioista, vartioveneistä ja suomalaisista tullialuksista, joita\nsaaristossa liikkui, olisi meidän pitänyt suorittaa tuo lähemmä\nsadan kilometrin taival yön pimeässä, mutta osataksemme perille\ntarvitsimme päivänvaloa. Ratkaisimme asian siten, että päätimme\nlähteä kello kahden aikaan yöllä, jolloin vielä oli aamuhämärä ja\nvartijain silmäluomet raskaat. Mitään erikoista ei tapahtunut, vaikka\nkuljimmekin lähemmäs neljäkymmentä kilometriä pitkin laivaväylää ja\nsivuutimme melko läheltä Stubbenin majakkatornin. Tietoisuus siitä,\nettä venäläisten vartioaluksia saattoi ilmestyä väylälle millä\nhetkellä tahansa, piti meidät valveilla, sillä paperimme eivät olleet\noikein tarkastuskunnossa. Mikkelin saarten eteläpuolelle päästyämme\nnäimme höyrylaivan piirteiden ilmestyvän väylälle lounaasta päin\nja lähestyvän meitä. Tosin meitä kiinnosti suuresti kysymys, mitä\nlajia alus oli ja millä asioilla se liikkui, mutta ymmärrettävistä\nsyistä emme jääneet odottelemaan sen lähestymistä, vaan ohjasimme\nveneemme lähimpien saarten taakse ja edelleen niiden suojassa Mikkelin\nsaarten eteläpuolella oleviin syrjäisiin vesiin. Viimeksimainitusta\nsaariryhmästä lounaaseen on Märasaari, hyvin rikkinäinen saariryhmä,\nja itse pääsaareen pistää laguunin tapainen lahti. Tämän saaren olimme\nvalinneet jonkinmoiseksi välitavoitteeksi, jolla aioimme levähtää,\nruokailla ja odottaa hämärää, ennenkuin jatkaisimme matkaa, sillä\nsaaren länsipuolella avautui Vaasan pohjoisen satamaväylän laaja suu.\nNäin keskipäivällä siellä saattoi joutua yllätyksille alttiiksi.\n\nTosin emme tunteneet vesiä Mikkelinsaaristossa enempää kuin Märasaaren\nseuduillakaan, mutta onneemme luottaen annoimme koneen käydä\ntäydellä kaasulla, jotta matka joutuisi. Lähestyessämme Märasaarta\nalkoi kone reistailla. Se pysähtyi, lähti kovan veivaamisen ja\npitkän ryypyn jälkeen taas käyntiin, kävi heikosti jonkin matkaa ja\npysähtyi kokonaan. Kohotimme purjeet ja rupesimme luovimaan navakassa\nvastatuulessa, mutta vene ei ollut mikään kutteri, sillä potkuri harasi\nvastaan hidastuttaen kulkua. Pääsimme Märasaaren liepeille, mutta siinä\nkapeni purjehdus väylämme ulospistävien, tyrskyjen huuhtomien luotojen\nvuoksi niin, että luoviminen ei enää käynyt päinsä. Käärimme purjeet\nja otimme airot esiin. Matkaa äsken mainitsemani laguunimaisen lahden\nsuulle oli enää tuskin puolta kilometriä. Jos sinne saakka jaksoimme\nkiskoa, olimme suojassa. Tuuli kiihtyi, tullen vastaamme mustina\nvihureina, jotka väkisten tahtoivat kuljettaa veneemme itäänpäin,\nkauempana näkyviä Mikkelin saaria kohti. Kumpikin airossamme jännitimme\nlihaksemme ja kiskoimme kaikella voimalla ja sisulla, minkä itsestämme\nirti saimme, mutta näytti siltä, etteivät ne täysin riittäneet. Vene\npysyi paikallaan Märasaaren luotojen kohdalla kokonaisen iäisyyden.\n\n— En enää jaksa.\n\n— On jaksettava.\n\nPurimme hampaamme yhteen ja silmät ummessa jatkoimme soutamista. Tuuma\ntuumalta alkoi vene siirtyä eteenpäin. Luodot oikealla ja vasemmalla\njäivät hivenen verran taaksepäin. Emme saaneet hetkeksikään hellittää,\nmuuten olisimme minuutissa kulkeutuneet kauaksi rantakallioista.\nKäsivartemme olivat luultavasti venyneet muutaman tuuman, kun vihdoin\npääsimme pieneen salmeen ja maan suojaan. Nyt saatoimme aivan\nrauhallisesti vedellen lipua edessä aukenevaan lahteen. Oikealla,\nkauniilla nurmikkoisella rannalla, oli pieni kalamaja. Vedimme veneen\nkeulan rannalle majan edustalle ja tarkastimme majan. Se oli siisti\npieni mökki, kaksine päällekkäin aseteltuine makuusijoineen. Paikka oli\nkaunis ja miellyttävä levähdyspaikaksi.\n\nRuokailtuamme otimme »Merrimacin» koneen tutkittavaksi. Kumpikaan\nmeistä ei ollut moottorin tuntija edes teoreettisesti, joten kone pysyi\nitsepäisenä yrittäessämme saada sitä käyntiin. Noin kahden tunnin\nhikoilemisen jälkeen katsoimme sen toivottomaksi tapaukseksi, pesimme\nkätemme ja lähdimme tarkastelemaan saarta arvellen, että kun ei käy,\nniin me odotamme sopivaa tuulta ja purjehdimme.\n\nKetään ei ollut näkyvissä, ei maalla eikä merellä. Pienen kävelymatkan\njälkeen palasimme majalle. Jos yöllä tuuli kääntyi vetäväksi, oli\ntarkoituksemme purjehtia Lappöraa kohti ja sen jälkeen pitkin rantoja\nVargin talolle.\n\nIllalla tyyntyi ja pysyi melkoisen tyynenä koko yön. Aamulla heräsimme\nmajassamme, katsoimme ikkunasta ja näimme veneen olevan paikallaan\nrannassa. Linnunlaulua lukuunottamatta ei kuulunut minkäänlaisia ääniä.\nVirkeinä poikina keitimme aamukahvin ja sitä juotaessa välähti äkkiä\naivoissani:\n\n— Mutta jos vika sittenkin on kynttilässä? sanoin toverilleni.\n\nHän katsoi minua pitkään, tajusi sitten, että puhuin moottorista.\nOlimme edellisenä päivänä puhdistaneet kynttilät moneen kertaan, mutta\nse ei ollut auttanut.\n\nMenimme kahvin juotuamme veneeseen, ruuvasimme uudet kynttilät\nkaksisylinteriseen koneeseemme, annoimme bensiiniryypyt ja väänsimme\nvauhtipyörää. Kuului paukahdus, toinen ja kone alkoi hyristä pitäen\naikamoista melua. Siinä siis vika. Nyt saatoimme lähteä matkaan\nmilloin halutti, mutta varovaisuussyistä päätimme odottaa iltahämärää.\nAamupäivällä teimme taas kierroksen saarellamme nähdäksemme, oliko\nmitään uhkaavaa näköpiirissä. Noustuamme harjanteelle ja hetken\nkiikaroituamme kiintyi katseemme erääseen kohtaan, joka näytti oudolta.\nRäpyttelimme silmiämme pari kertaa ja katsoimme uudelleen. Saman saaren\ntoisella rannalla oli alus, todennäköisesti kutteri, sillä sen masto ja\ntakilan yläosa välkehtivät auringon paisteessa. Tarkemmin katsottuamme\ntulimme siihen tulokseen, että sen mastossa oli tullilaitoksen lippu.\nSiis nähtävästi tullialus — mikään muukaan se ei saattanut olla, sillä\nhuvipurjehtijoita ei näillä vesillä suvaittu. Nyt olivat hyvät neuvot\ntarpeen. Tullialuksessa saattoi olla myös sotalaitoksen edustajia, ja\njos kutterilla meidät huomattiin, tultaisiin sieltä ottamaan selvää,\nmillä asioilla liikuimme.\n\nYksi ajatus oli panna kone käyntiin ja ajella karkuun minkä koneesta\nlähti. Kutteri saattoi meitä tuskin seurata. Hylkäsimme sen kuitenkin,\nsillä tullivene saattoi kuultuaan moottorin äänen hälyttää vartioasemat\njollakin tavalla, ja niiltä saatettiin lähettää moottoriveneitä\nmeitä takaa ajamaan. Hämärän tuloon oli vielä pitkälti, joten\npakenemismahdollisuutemme olivat vähäiset. Kenties eivät kutterilla\nmeitä huomaisi, ja jos huomaisivatkin, ehk'eivät he olleet kovin\nvaarallisia. Meillähän ei ollut minkäänlaista lastia veneessämme.\nJäimme siis tyynesti paikallemme, laitoimme moottorin lähtövalmiiksi\nja pidimme silmät auki joka suuntaan. Iltapäivällä ilmestyi lahden\nperukkaan vene ja siinä kaksi miestä. Olimme olleet siinä käsityksessä,\nettä se oli lahti, mutta se saattoikin olla salmi. Vetäydyimme majaan\nveneen lähestyessä ja pidimme sen liikkeitä silmällä ikkunasta.\nVene laski rantaan moottorimme viereen, ja miehet nousivat maihin.\nMuuten he olivat pukeutuneina kuten saaristolaiset, mutta päässä oli\ntullivirkamiesten virkalakki. Kun miehet koputtivat ovelle, istuimme\nKekoni ja minä kumpikin omassa kojussamme, jalat riippuen vuoteen\nreunan yli. Kekoni poltteli piippuaan.\n\n— Käykää sisään, vastasimme koputukseen. Ovesta astui kaksi\nnuorenpuoleista miestä.\n\n— Tehkää hyvin ja istukaa.\n\nMiehet istuivat ovensuupenkille. Emme nousseet kättelemään, vaan\npysyimme paikallamme. Meillä oli kummallakin pistoli vierellämme\nsängyssä kaiken varalta, sillä emmehän tienneet, mistä oli kysymys.\nKuitenkin pian huomasimme, ettei meidän näitä miehiä tarvinnut pelätä.\nHe selittivät, saaristolaisruotsia puhuen, olevansa tullikutterista,\njoka oli ankkuroituna tuonne lahdelle ja tulleensa tarkastusmatkalle,\nkun olivat kuulleet moottorin äänen täältä päin. Sanoimme, että\nolimme huomanneet tullikutterin ja että veneemme oli rannassa, joten\nsopi tarkastaa. Kekoni johti keskustelua, ja ennen pitkää meistä\ntuli publikaanien ystävät. Meidän oli turha salata keitä olimme,\nsillä miesten läheisiä sukulaisia oli ollut viime talvena Ruotsissa\nmaanpaossa ja näiltä he olivat kuulleet meistä yhtä ja toista. Ennen\nlähtöään miehet vakuuttivat meille, että saisimme heidän puolestaan\nolla hyvässä rauhassa. He eivät mainitsisi meistä tullikutterissa\nsanaakaan.\n\nMiehet lähtivät soutamaan suuntaan, josta olivat tulleetkin ja\nkatosivat pian salmeen. Vaikka uskoimmekin heidän puheisiinsa, emme\nkuitenkaan heittäytyneet huolettomiksi, vaan pysyimme valppaina aina\niltahämärään asti, jolloin veimme tavaramme veneeseen ja lähdimme\nhiljaista vauhtia ajellen ulos satamasta. Merelle tultuamme otimme\nsuunnan Lappöran pohjoisnientä kohti.\n\nTuo parinkymmenen kilometrin taival katkesi puolessatoista tunnissa.\nLappöran pohjoisrannikolle päästyämme alkoi päivä sarastaa, mutta sen\nsijaan jouduimme sakeaan sumuun. Rantaviivaa seuraillen jatkoimme\nmatkaa lounaaseen, sumusta huolimatta aina Slottaskärin pohjoisrannalla\nolevan kalasaunan rantaan asti. Tässä kalasaunassa olimme viettäneet\ntakkavalkean ääressä edellisenä kesänä monen yön pimeimmät hetket\nRuotsista tultuamme, joten paikka oli tuttu. Täältä oli enää lyhyt\nmatka Vargille, ja sen suoritimme heti sään salliessa.\n\nVarg teki taas moottorillaan matkan Vaasaan tuoden palatessaan asessori\nBouchtin ja suuren tynnyrin petrolia.\n\nNeuvottelumme asessorin kanssa koskivat pääasiassa luotsin lähettämistä\nSaksaan ja siihen liittyviä yksityiskohtia. Sen jälkeen hän palasi\nkotiinsa ja me öljytynnyrin kanssa Ruotsiin.\n\nMennessämme Klubhällan ja Långvedan välitse merelle synkkeni\nentisestään pilvinen taivas, maininki kohotteli venettämme, ja samalla\nalkoi sataa. Näky ei ollut rohkaiseva, melkeinpä olisi mieli tehnyt\npyörähtää ympäri ja jäädä Vargille odottelemaan kauniimpaa ilmaa, mutta\nolimme olleet nyt jo matkalla yhtä mittaa niin kauan, ettei aika sitä\noikein sallinut. Tuuli puhalsi lounaasta, siis pitkin Merenkurkkua, ja\nkun juuri olimme päässeet Klubbhällan suojasta ja kuljimme edelleen\nlaitatuuleen, iski muuan aalto »Merrimacin» kylkeä vasten ja särkyi.\nOsa aallon harjasta ryöpsähti veneeseen kastellen meidät ja sammuttaen\nkoneen.\n\nSain koneen uudelleen käyntiin. Kekoni istui peräsimessä, ja niin\nmentiin taas, koettaen väistellä pahimpia aaltoja. Otimme pian suunnan\npohjois-luoteeseen.\n\nGaddin majakkaa kohti. Veneemme ui öljytynnyrin painosta syvässä,\njoten sen laita ei ollut sanottavasti vedenpinnan yläpuolella, mutta\nse sopeutui hyvin aaltoihin, jotka tulivat nyt takaa vasemmalta. Lähes\npuolet matkastamme Gaddille oli matalikkoa ja tällä alueella laineet\nvyöryivät peloittavan jyrkkinä. Synkän harmaata taivasta vasten kohosi\ntakanamme korkea aalto kuin musta seinä, lähestyi voimakkaasti ja\nnopeasti, sen harja oli pari kolme metriä peräsimessä istuvan toverini\npään yläpuolella. Harjalla sähisi valkea vaahto tehden mustan seinän\nvieläkin mustemmaksi. Näytti siltä kuin jyrkkä aalto olisi ollut\nvyörymäisillään pieneen veneeseemme. Toverini kertoi perästäpäin, että\nhän ei ollut tohtinut vilkaista taakseen tuota uhkaavan kammottavaa\nnäkyä, vaan piti näkimensä suunnattuna suoraan eteen ja kyrmisti aina\nhieman niskaansa, aivan kuin ottaakseen vastaan vesitonnien valtavan\npainon.\n\nAalto ei onneksi kuitenkaan särkynyt, vaan vyöryi eteenpäin\nalkuvoimaisen ripeästi, veneemme hypähti kuin koho sen harjalle, tuuli\nhumisi korvissamme hetken ja me aloimme taas painua aallonpohjaan.\nTuli seuraava aalto, suunnilleen yhtä hirvittävä, pitäen mielemme\njännityksessä hetken ja meni menojaan Pohjois-Pohjanlahtea kohti. Jos\njokin niistä olisi sattumalta särkynyt ja vyörynyt veneeseemme, olisi\nse saanut aikaan sekamelskan, mutta sikäli kuin olisimme pystyneet\nriippumaan aluksessamme kiinni, olisimme olleet turvassa, öljytynnyri\nolisi pitänyt meidät pinnalla. Siihen tilanteeseen ei meidän onneksi\ntarvinnut joutua. Kone kävi ja aallot vyöryivät omia aikojaan. Jonkin\najan kuluttua pilkahti näkyviin Gaddin majakkavalo suoraan edestä ja\nmerenkäyntikin helpottui, kun pääsimme syvempiin vesiin. Tällä tuulella\nei voinut yrittääkään Gaddin majakan luona olevaan pieneen satamaan,\nsiksi sivuutimme majakkavalon oikealta ja kulkien pitkin kallioisia\nrantoja puolittain arviokaupalla saavuimme onnellisesti Norrgaddin\nkalamajan luo. Keväällä olin hylkeenpyyntiretkellä onneksi tutustunut\njuuri tähän osaan Holmön saariryhmän rannikosta, joten luotojen\nääriviivat olivat minulle tutut.\n\nJo ennen lähtöämme Suomeen v. Essenien ja Ekolan kanssa ilmestyi\nUumajaan suomalainen kirjailija Konrad Lehtimäki. Hän oli matkustellut\nRuotsissa, joutunut vihdoin Uumajaan ja asettunut asumaan majataloon.\nVaikkakin hän oli kirjoittanut kauhunkuvauksen erään vedenalaisen\nuppoamisesta, kirjan, jonka tendenssi oli julman sodan vastainen,\nrohkenen väittää, että hän käytännössä oli »sotahullu». Hän oli\nRuotsissa ostanut moottoripyörän, aikoen kiinnittää sen sivuvaunuun\nkonekiväärin Suomeen päästyään, mutta moottoripyörä oli ensin\nsalakuljetettava kotimaahan ja sitä varten hän oli tullut Uumajaan.\nKetä vastaan tätä nopealiikkeistä taisteluasetta tultaisiin käyttämään\noli kysymys, joka minulle on jäänyt epäselväksi. Toistaiseksi se näytti\nyksityisyritykseltä, joten aseen käyttö myöhemmin riippui omistajansa\nkannanotosta.\n\nEn enää muista mitä mahdollisuuksia kirjailijalla olisi\nollut moottoripyöränsä kuljettamiseksi Suomeen joidenkin\nammatti-salakuljettajien mukana, mutta joka tapauksessa hän turvautui\nmeihin. Olimme niinä päivinä lähdössä kotimaahan viedäksemme sinne\naseet, joita oli kertynyt puoli venelastia, ja toimittaaksemme\nasessori Bouchtille tiedon ajasta, jolloin ennen mainitsemani\nluotsin tulisi olla Saksassa. Kirjailija itse oli luonnollisesti\ntervetullut veneeseemme, mutta hänen moottoripyöränsä takia emme\nkatsoneet voivamme vaarantaa mitään ja niin se jätettiin kiltisti\nPohjanlahden länsirannalle. Ensinnäkin on sivuvaunullinen moottoripyörä\nhankala vehje pienenpuoleisessa veneessä, ja toiseksi saatoimme sitä\nkuljettaessamme joutua selkkauksiin Ruotsin tulliviranomaisten kanssa.\nSiihenkin vaaraan olisimme voineet antautua, jollei kysymyksessä olisi\nollut pelkkä yksityisen etua tavoitteleva salakuljetusyritys, sillä\nsivuvaunuun montteerattu konekivääri oli mielestämme utopistinen haave.\n\nTukholmasta aseita tuonut jääkäri Ragnar Heickell — sittemmin majuri,\njonka salaperäinen katoaminen paluumatkallaan Virosta lentokoneella\nvielä on tuoreessa muistissa — päätti liittyä seuraamme ja käydä\ntervehtimässä isäänsä, joka asui Vaasassa. Lähtöajaksi oli sovittu\nklo 4 iltapäivällä. »Merrimac» oli silloin valmis, sen perään oli\nhinausköyden avulla kiinnitetty purjevene, jonka olimme aikaisemmalla\nmatkalla hinanneet öljylastissa Suomesta, kaikki matkalle lähtijät\nlukuunottamatta kirjailijaa olivat jo veneessä ja Haage — vanha\ntullipäällysmies — oli »klareerannut» veneet. Nehän olivat tyhjät.\n\nKului kymmenen minuuttia yli määräajan, aika alkoi olla kallista, mutta\nkirjailijaa ei kuulunut.\n\n— Meidän täytyy lähteä. Ehkei kirjailija tulekaan.\n\n— Odotetaan vielä. Hän poikkesi vain ostamaan evästä, sanoi Kekoni.\n\nOlimme odottaneet jo parikymmentä minuuttia ja aloimme tulla\nlevottomiksi, kun vihdoin kirjailija ilmestyi näkyviin. Rauhallisin\naskelin sadetakki käsivarrellaan käveli hän rantaa kohti.\n\n— Aloimme jo uskoa, ettet lähdekään mukaan, sanoimme, kun hän ehti\nlaiturille.\n\n— Kun minun piti juosta ostamassa matkaevästä.\n\n— Missä ne ovat? Pitääkö meidän vielä kauan odottaa niiden saapumista?\nOlimme jo vähällä hermostua.\n\n— Ne ovat tässä. Kirjailijan pikkusormesta riippui pienoinen paketti,\njonka hän kohotti nähtäväksemme.\n\n— No hyvä on. Sitten lähdetään.\n\nAlempana virralla, noin kilometrin — parin päässä Uumajalta odotti\nmeitä soutuvene, jossa istui yksinäinen nuorukainen, erään Uumajassa\nasuvan suomalaisen maalarin poika. Pysäytin »Merrimacin» koneen, ja\ntuotapikaa oli soutuvene moottorin vieressä. Seurasi hetken kestävä\nneuvottelu siitä, pannaanko aseet ja ammukset hinattavana olevaan\nveneeseen vaiko »Merrimaciin». Katsoimme edullisimmaksi ottaa ne\nviimeksimainittuun, joskin peräveneessä olisi ollut enemmän tilaa,\nsillä moottorissa ne seuraisivat mukanamme siinäkin tapauksessa, että\npurjeveneestä oli syystä tai toisesta luovuttava. Raskaat laatikot\notettiin vastaan kaikessa kiireessä — niitä ei ollut aika järjestellä —\nja kohta olimme taas menossa.\n\nGaddin pienessä venesatamassa oli kuusi sinä yönä Suomeen päin lähtevää\nmoottoria. Ne toiset viisi olivat salakuljettajia, jotka olivat nyt\npaluumatkalla kotiinsa. Siellä oli joukossa pari tuttuakin isäntää,\njotka ajan henki oli saanut lähtemään liikkeelle. Voitto yhdestä\nonnistuneesta matkasta merkitsi tuhansia, joskus kymmeniä tuhansia,\nveneen kantokyvystä riippuen, eikä ryssien vartioiden pettäminen\nkolkuttanut kenenkään omaatuntoa.\n\nIlma oli koko päivän ollut lämmin ja aurinkoinen, niinkuin se elokuussa\ntavallisesti vielä on, ja meri melkein rasvatyyni, mutta auringon\nlasku ei ennustanut hyvää. Huonompi sää oli tulossa, mutta milloin —?\nRadioasemat eivät siihen aikaan ennustelleet sään vaihteluita, niillä\noli muuta työtä.\n\nKello yhdeksän ja kymmenen välillä alkoi hämärtyä, eteläinen taivas\nvetäytyi pilveen ja heikko tuuli alkoi puhaltaa samalta suunnalta.\nOlosuhteet olivat erittäin suotuisat Merenkurkun ylittämiselle, jos\ntuuli edelleen pysyi heikkona, ja niin päätimme koko laivue lähteä\nliikkeelle viipymättä. Useat veneistä olivat menossa pohjoisempaan,\nWesterön ja Pietarsaaren suuntiin, mutta Johan Nygårdilla ja meillä\noli sama matka. Sovimme sen vuoksi hänen kanssaan, että pysyttelisimme\nyhdessä sekä avomerellä että Suomen saaristossa.\n\nKun olimme valmiit, huusimme Tildus Jussille ja hän vastasi. —\nSelvä on. Antaa soittaa. Nostimme ankkurin ja ajoimme hiljalleen\nmutkittelevaa uomaa pitkin merelle, toisten salakuljettajain jäädessä\nvääntämään koneitaan käyntiin.\n\nYht'äkkiä oli tullut säkkipimeä, ensimmäiset sadepisarat kostuttivat\nkasvojamme ja tuuli näytti pikaisen virkistymisen oireita. Annoimme\nmerelle päästyämme taskulampulla valomerkkejä takana tuleville ja\najoimme puolella koneella, jotta Nygårdin olisi helpompi saavuttaa\nmeidät. Kiersimme Gaddin eteläpuolella olevan matalikon, sen jälkeen\notimme suunnan matalikon eteläreunassa tuikkivaa valopoijua kohti.\nToisia veneitä ei kuulunut, näkymistä ei juuri voinut paljoa toivoakaan\nsemmoisessa pimeydessä.\n\n— Kyllä niiden jo pitäisi olla täällä. Mikähän niitä pidättää? Emme\nvoineet jäädä pitkäksi aikaa siihen matalikon yläpuolelle odottelemaan.\nKone saattoi pysähtyä ja tuuli painaa meidät rantakiville.\n\nEnnenkuin pääsimme lähelle valopoijua, oli tuuli jo ehtinyt kiihtyä\nkoviksi vihureiksi ja aallot pärskyttivät vettä yli raskaasti lastatun\nveneen. Kekoni piti perää, minä hoidin konetta, Ragnar koetti saada\naikaan vilkkuyhteyttä takana tulevien kanssa, ja kirjailija istui\nkokoon kyyristyneenä ase- ja ammuskasalla, joka oli huolellisesti\nkatettuna keskellä venettä. Hän oli sairastellut viime aikoina ja\nsitä parantaakseen paastonnut pari kolme päivää. Hinattavana oleva\ntyhjä vene alkoi jo muistuttaa itsestään, tempaisten silloin tällöin\nvoimakkaasti hinausköydestä.\n\nOdotettuamme mielestämme kyllin kauan merkinkään näkymättä toisista\nveneistä päätimme suorittaa matkan yksin, sillä sekin mahdollisuus\noli olemassa, että toiset vallitsevassa pimeydessä olivat ajaneet\njo ohitsemme. Lisäsin kaasua, vene sai paremman vauhdin, ja vesi\nkeulassa alkoi roiskahdella entistä korkeammalle. Toisen valopoijun\nlähelle ehdittyämme meri kuohui jo melkoisen levottomana, ja tuuli\ntuntui olevan kiihtymään päin. Edessämme olevan vilkkupoijun toisella\npuolella alkoi Vaasan saaristoon ulottuva »ei kenenkään meri». Noille\nvalottomille vesille ei etelämyrskyllä kukaan vapaaehtoisesti lähtenyt.\nAjattelimmekin, että Nygård oli, nähdessään tuulen äkkiä voimistuvan,\njäänyt Gaddille odottelemaan kauniimpaa ilmaa.\n\n— Ne toiset eivät lähteneetkään. Ja alkaa näyttää siltä, kuin meidänkin\nolisi viisainta pysytellä poissa Valassaarten rannikolta. Ilma käy\naivan mahdottomaksi.\n\nMoottorivene paiskautui kuohahtaen aaltoa vastaan ja perävene riuhtaisi\nköyttään armottomasti.\n\n— Suomeen emme voi mennä, aallokko on siihen liian kova, Gaddille\ntakaisin emme liioin pääse. Sen satama on kelvoton tällä tuulella.\nEhdotan, että käännämme myötäiseen ja yritämme Gadd-virralle, jos\nsekään on mahdollista pimeässä. Virran suulla on matalikkoja.\n\nEhdotukseni hyväksyttiin yksimielisesti, joskaan kirjailija ei ottanut\nosaa neuvotteluun. Sitten alkoi matkustus myötätuuleen.\n\nJos perävene oli tähän asti riuhtonut ja temponut köyttään aiheuttaen\nmeille huolta, ei tarvitse luulla, että sen aiheuttamat huolet nyt\nlakkasivat, ne päinvastoin moninkertaistuivat. Kun siinä ei ollut\nperänpitäjää, ei tuo pitkä kölillä varustettu vene seurannut kiltisti\nperässä, vaan alkoi risteillä puoleen ja toiseen.\n\nMinkä suunnan se kulloinkin otti, sen se piti, kunnes oli joutunut\nkauas moottorin sivulle, haitaten tämän ohjausta, ja kun se vihdoin\nja väkinäisesti kääntyi, toiselle halssille, kulki se yhtä kauas\nvastakkaiselle puolelle, uhaten katkaista hinausköytensä. Näytti varsin\nmahdolliselta menettää vene ennen aamun valkenemista, siksi katsoimme\nviisaimmaksi antaa sen kulkea ilman perämiestä. Veneen tempomiset\nalkoivat piakkoin käydä hermoillemme tuulen yhä yltyessä ja aallokon\npaisuessa.\n\n— Lyhennetään köyttä, niin nähdään miten se sitten käyttäytyy.\n\nKoetettiin sitäkin vähän aikaa, mutta ei kauan, sillä nyt riuhtaisi\nmoottorivene hinattavaansa väkevästi aina silloin, kun se itse oli\npainumassa aallon pohjaan ja perävene nousemassa harjalle. Seurauksena\noli, että viimeksimainitun keula kohosi uhkaavana peränpitäjän pään\nyläpuolelle, yrittäen joskus häntä keihäistäkin. Sekään ei ajan mittaan\ntuntunut varsin hupaisalta leikiltä, sillä olihan mahdotonta sanoa,\nmihin suorituksiin vene vielä pystyi. Ilma ei ollut vielä ehtinyt\nkovinpaan raivoonsa.\n\n— Ei s—li, ei tämäkään vetele. Se voi vielä törmätä ja rikkoa peräsimen.\n\nAnnoimme enemmän köyttä ja taas rupesi perävene »luovimaan» puolelta\ntoiselle. Mielessäni alkoi jo itää kysymys veneen hylkäämisestä oman\nonnensa nojaan, mutta en liene ehtinyt lausua ajatustani julki, kun\ntuli entistä ankarampi vihuri ja muutamia valtavia hyökyjä, jotka\nvuoroin kohottivat moottorimme korkealle, vuoroin käyttivät sitä\nlaaksossa. Kun kuuro oli ohi, tuntui perässä niin rauhalliselta,\nhinausköysi kulki tasaisesti mukana riuhtomatta puoleen tahi toiseen.\nArvasimme mitä oli tapahtunut, vaikkemme nähneet juuri veneen perää\nkauemmas. Vedin vettä valuvan köyden pään veneeseen.\n\n— Nyt siitä huolesta päästiin.\n\n— Mitä?\n\n— Vene on mennyt, huusin täyttä kurkkua naapurilleni.\n\nOli hyvä asia, että olimme ottaneet aseet ja ammukset moottoriin,\nsiellä ne nyt olisivat olleet pelastettavissa vain henkemme uhalla.\nHuokasimme helpotuksesta, kun olimme näin kivuttomasti päässeet\nveneestä, joka oli Varg ja Codle maksanut 65: — Suomen markkaa. Emme\najatelleet sen etsimistä pimeältä, kuohuvalta mereltä, vaan kiinnitimme\nhuomiomme kokonaan omaan asemaamme sekä siihen, millä tavoin tästä\nselviäisimme. Olimme jo sivuuttaneet Gaddin majakan. Sen valo loisti\nnyt lounaasta, vasemman olan takaa. Edessäpäin oli Pohjois-Pohjanlahden\naava selkä, vasemmalla pimeässä Holmön kareja täynnä oleva länsiranta,\njosta tunsin ainoastaan Norrgaddin seudun, ja sekin alkoi jo nopeasti\nsiirtyä taaksemme.\n\nMielipide veneessä oli jakaantunut tasaisesti kahtia kahden mahdollisen\nmenettelytavan välillä: Toiset olivat sitä mieltä, että meidän oli\nviipymättä yritettävä päästä maihin senkin uhalla, että jäisimme\nkarille, kun taas toiset tahtoivat pysytellä selvällä meren selällä,\nkunnes aamu vaikenisi. Edellinen suunta voitti.\n\nEdessä oli yötä vielä pitkälti, tuulen voima ja aallot osoittivat\nedelleen kasvua — siltä ainakin tuntui — joten kaikki vähitellen\nkallistuivat maihinmenon kannalle.\n\nKun kahdeksas ja yhdeksäs aalto olivat taas kohisten kulkeneet\nohitsemme, painoin peräsimen oikealle ja »Merrimac» teki melkein\ntäyskäännöksen vasempaan. Vilkaisu kompassiin ja merikorttiin\nnäyttivät, että Gaddin loiston ja veneen välisellä suoralla oli saaren\nlänsipuolella olevia kallioluotoja. Jos ajoimme suoraan valoa kohti,\ntäytyi meidän päästä näiden luotojen kosteeseen — jos onni oli myötä.\nJännittyneinä tähystimme pimeyteen; etuvasemmalta tulevat jyrkät aallot\nuhkasivat vyöryä veneeseen; sade ja pärskeet kastelivat kasvomme,\nkätemme ja polvemme, joita öljy takki ei suojannut. Silloin tällöin\noli pumputtava vettä veneestä, ettei se päässyt sekaantumaan koneen\ntasaiseen työskentelyyn. Jonkin ajan kuluttua aallokko pieneni.\n\n— Nyt alkaa rannikko suojata. Hiljennetään vauhtia.\n\nMaata ei näkynyt, majakkavalo oli mennyt piiloon, kone vuoroin\nkytkettiin, vuoroin irroitettiin, ja hiljaa lipuen kuljettiin\nentiseen suuntaan, maininkien vielä kohottaessa venettä. Kiikarilla\ntähystäessämme näimme äkkiä mustan kallion kohoavan muutaman kymmenen\nmetrin päässä veneestä oikealla. Maininki peitti sen puoleksi\nseuraavassa hetkessä.\n\n— Pysäytä kone. Ruvetaan soutamaan.\n\nNyt ilmestyi luotoja vasemmalla ja edessä. Aloin tuntea paikat. Olimme\nGadd-virran suulla ja tulimme lähelle kalamajan rantaa.\n\nJärjestäessämme tavarat uudelleen, ennenkuin lähdimme kalamajaan kahvin\nkeittoon, haki kirjailija eväspakettiaan, jonka hän ennen lähtöä oli\nkäynyt kaupungilta hankkimassa, mutta ei tahtonut sitä mitenkään löytää\ntaskulampunkaan valossa. Me toisetkin liityimme puuhaan, toivoen\npääsevämme osallisiksi maukkaista voileivistä, joita oletimme paketin\nsisältävän. Paketti pysyi kuitenkin piilossa.\n\n— Mitäs tämä on? kysyi Kekoni ja näytti erään öljytakin laskoksiin\nlitistynyttä taikinamaista ainetta.\n\n— Siinähän ne ovat, sanoi kirjailija pettyneenä, sillä eväät eivät enää\nolleet sitä, mitä ne olivat joskus olleet, nimittäin kaksi leivosta.\nNyt ne olivat osittain sulaneet ja litistyneet kiinni harmaaseen\nöljykankaaseen niin, ettei niitä saanut irti muuten kuin raaputtamalla\ntikulla tai veitsenterällä.\n\n— Näillä eväilläkö olit aikonut tulla toimeen koko matkan? kysyi\nvenetoverini.\n\n— Niillä, sanoi kirjailija.\n\nNauroimme hänen eväspakettinsa pienuudelle, mutta kun olimme majassa\nkeittäneet kahvit ja aterioineet erikoisen hartaasti, saimme ruveta jo\nnaureskelemaan omien eväidemme vähyydelle — sikäli kuin asia ketään\nnauratti. Olimme luottaneet siihen, että aamuaterian olisimme syöneet\njo Johan Nygårdin luona Malskärillä, kuten niin usein ennenkin, ja\nsiksi emme olleet varanneet suurempaa eväsmäärää matkaamme varten.\nNyt olimme yöllisen purjehduksen jälkeen nälkäiset ja iloisina siitä,\nettemme enää olleet kuohahtelevalla merellä, vaan takkavalkean\nlämmittämässä kalamajassa, söimme säännöstelemättä, mitä kontissa oli,\nkunnes huomasimme, ettei siinä enää ollut juuri enempää.\n\nAamupäivällä lähdin jalan pistäytymään kolmen kilometrin päässä\nolevalla majakalla ostaakseni lisää ruokaa ja tiedustellakseni oliko\nJohan Nygård lähtenyt matkaan eilen illalla. Toiset jäivät veneen\nluo, jota ei voinut jättää vartiotta. Taivas oli vielä pilvessä ja\ntuuli kohisi lehvistössä, rannikolta kuului voimakas jyminä aaltojen\nvyöryessä kallioita vasten. Majakan seudulla, saaren tuulenpuoleisella\nrannalla, oli ilmassa vielä voimakas myrskyn tuntu.\n\nKun astuin majakkamestarin pihaan, tapasin osan saarelaisista koolla ja\nheidän keskuudessaan Johan Nygårdin. Miehet katsoivat minua aluksi kuin\nilmestystä ja kysyivät vähän toinnuttuaan:\n\n— Mistä hilskutista sinä tulet?\n\n— Norrgaddista, vastasin.\n\nHe olivat olleet siinä uskossa, että yö oli ollut viimeisemme, että\nolimme sortuneet aaltoihin, joten nyt nähdessään minun ilmestyvän\nyksin, välähti heidän mieliinsä kenties, että olin ainoa haaksirikosta\npelastunut. Selitettyäni heille yölliset vaiheemme kysyin Nygårdilta\neikö hän ollut nähnyt valomerkkiämme ja miksi hän ei ollut seurannut\nperässä. Nyt sain vuorostani kuulla, mitä toiset olivat saaneet\nkokea sen jälkeen, kun illalla erosimme. Johan Nygård oli lähtenyt\nperässämme, mutta joutunut pimeässä matalikolle, josta irtipääseminen\noli vienyt aikaa niin paljon, että Johan oli katsonut viisaimmaksi\njäädä säätä pitämään; eräs vene oli ajautunut tuulen painamana toista\nvasten, joten tämäkään ei päässyt liikkeelle. Loppujen lopuksi oli\nmerenkäynti tuossa mitättömässä satamassa käynyt niin ankaraksi, että\nsalakuljettajat pelastivat veneensä vain vetämällä ne miesvoimalla\nmaalle. Ainoa, jota ei voitu pelastaa oli eräs Pietarsaaren seudun\nvene, jonka kantavuuden sanottiin olevan kuuden tonnin maissa. Sitä\neivät miehet yhteisvoiminkaan saaneet maalle, se joutui merihätään\nsatamassa, sai ison aukon kylkeensä paiskautuessaan kiveä vasten ja\nupposi. Ei tosin kovin syvälle, sen yläosa oli vedenpinnan yläpuolella,\nsillä lahti oli, kuten mainittu, matala.\n\n— Täällä oli semmoinen huuto ja meteli, ettemme koko yönä ummistaneet\nsilmäämmekään, sanoi rannalla olevan mökin vanha emäntä, jonka pyysin\nlaittamaan itselleni ruokaa.\n\nSyötyäni lähdin kylläisenä ja reippaalla mielellä astelemaan\nNorrgaddille. Oli jo iltapäivä ja ilma oli asettunut, joskin meri\nmyllersi vielä.\n\n— Nyt lähdetään, pojat, sanoin toisten luo päästyäni.\n\n— Tunnin parin kuluttua on jo hämärä.\n\nToiset eivät hievahtaneetkaan eivätkä muutenkaan näyttäneet\ninnostuneilta lähtöön. Se näytti minusta oudolta.\n\n— Ostitko ruokatarpeita? kysyi Kekoni.\n\n— Kyllä. Tässä niitä on. Perunoita ja tuoreita kaloja, vastasin.\n\nMinusta tuntui ajan hukalta ruveta nyt perunoita keittämään, mutta\nei tovereistani. He olivat monta tuntia istuneet nälissään ja vesi\nkielellä odotelleet tuloani saadakseen jotakin muotoonsa. Ei siis ihme,\njos mielipiteemme lähtöhetken sopivaisuuteen nähden olivat eriävät.\n\nRuoanvalmistuksen ja aterian takia siirtyi lähtömme pari tuntia, mutta\nsiitä ei ollut haittaa, sillä merenkäynti ehti sillä välin asettua\ntuulen edelleen pysyessä leppoisana.\n\nSivuutimme Valassaaret yöllä niin läheltä, että kiikarilla saatoimme\nerottaa maan ja korkean valottoman majakkatornin. Nyt ei ollut enää\npitkälti Långbodalle ja varsinaiseen saaristoon, jossa liikkuminen\nsalakivien tähden yöllä ja päivälläkin oli arveluttavaa. Päätimme\nsiis nousta ensimmäiseen sopivan näköiseen saareen ja odottaa aamua.\nTavallista suurempi saari näkyi hetken kuluttua vasemmalla, merenkäynti\noli melkein kokonaan lakannut, tuuli asettunut. Tähtien valossa\nlähestyimme rantaa, se oli melkoisen syvä, ja muutaman yrityksen\njälkeen löytyi paikka, jossa keula ui lähelle rantakiviä, niin että\nsiitä saattoi päästä maalle jalkojaan kastelematta.\n\nKirjailija, joka oli huomattavasti reipastunut vankan aterian\nja merimatkan jälkeen, otti ponnella osaa hommiin, jopa hyppäsi\nensimmäisenä veneestäkin vetääkseen keulan lähelle rantaa. Samassa\nkuului polskahdus ja pari suomenkielistä sanaa, jotka jääkööt vaikka\nmainitsematta. Kirjailija seisoi polviaan myöten vedessä. Kivi, jolle\nhän oli hypännyt, sattui olemaan valkoinen ja näytti siltä, kuin sen\npäälaki olisi ollut vedenpinnan yläpuolella. Mies huomasi petoksen\nvasta sitten, kun patiinit kastuivat. Kiven yläpuolella olikin vielä\nnoin neljän tuuman paksuinen vesikerros ja itse kivi oli niljakas kuin\nsaippuoitu, niin että sillä seisominen oli mahdotonta.\n\nTämä tapahtuma nauratti kaikkein vähimmin asianomaista, varsinkin kun\nmeillä ei ollut mahdollisuutta nuotion rakentamiseen tuolla kaljulla\nsaarella, lähellä ryssien vartioasemaa. Veneessämme oli onneksi\nrunsaasti vaatteita, joten kastunut saattoi pysytellä märissäänkin\nlämpimänä.\n\nNousimme saareen noin yhden aikaan yöllä, ja vasta viidettä käydessä\nalkoi päivä valjeta niin paljon, että ympärillä olevan maiseman\nääriviivat selvenivät. Nyt huomasimme, että Valassaaren majakkatorni\ntörrötti korkeana aivan lähellä, me olimme samaan saariryhmään\nkuuluvalla luodolla, arviolta noin kilometrin päässä siitä. Emme\nhaukotelleet pitkään tämän huomion tehtyämme, vaan panimme koneen\nkäyntiin ja ajoimme täyttä vauhtia pois saaren lähettyviltä.\n\nJohan Nygård oli myöskin tullut sinä yönä kotiinsa, missä tapasimme\nhänet aamupäivällä. Luovutimme aseet Malskärillä toisten miesten\nhaltuun ja jatkoimme sen jälkeen Vargin mukana matkaamme aina Vaasaan\nasti. Kirjailijan piti päästä mantereelle, Ragnar Heickell meni\nVaasaan tervehtimään isäänsä, Kekoni sisartaan Mustasaaren pappilaan\nja minä päätin seurata mukana muuten vain. Nyt oli kuljettava keskellä\nkirkasta aamupäivää, kuten muutkin kaupungissa kävijät tekivät, ja\ntarpeen vaatiessa oltava hyvin saaristolaisen näköinen. Veneitä tuli\nja meni, moottoreita ja purjeveneitä oli parvittain liikkeellä, joten\nemme mitenkään herättäneet huomiota. Svartholmin sivuutettuamme\nilmestyi väylälle edestäpäin suurehko alus, jonka Varg tunsi heti\nvartioalukseksi. Puhumatta sanaakaan hän ohjasi veneemme lähimmän\nsaaren rantaan, me nousimme rannalle ja menimme vähän syvemmälle\nmetsään. Saaressa oli ennestään ryhmä miehiä ja naisia, jotka, kuten\nnäytti, olivat myöskin tulleet tänne »säätä pitämään».\n\nLaiva kulki läheltä ohitse, mutta kun rannalla oli tyhjä moottorivene\ntai pari, ei niihin kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Nyt olisi ollut\naika lähteä, mutta Varg viittasi pysymään paikallamme.\n\n— Han kommer nog snart tillbaka, sanoi hän selitykseksi kysyvään\nkatseeseemme. Istuimme levollisina paikoillamme, ja jonkin ajan\nkuluttua alus tosiaankin höyrysi ohitsemme takaisin Vaasaan päin.\nKun se oli kadonnut näkyvistä, lähdimme sen perästä. Toiset saarelle\npoikenneet tekivät samoin, mistä saatoimme päätellä, ettemme olleet\n»ainoat muukalaiset» näillä vesillä. Mitä heillä oli salattavaa\nvartioalukselta, ei liikuttanut meitä, ja »Mind your own business»\nnäytti olevan heidänkin toimintaohjeenaan.\n\nVaasassa kirjailija erosi meistä tuoden sitä ennen Kekonille muistoksi\nja kiitollisuudenosoitukseksi teoksensa »Ylös helvetistä». Kekoni\nasui sisarensa ja lankonsa luona Mustasaaren pappilassa, Ragnar H.\nisänsä luona maaherran linnassa ja minä nautin asessori Bouchtin ja\nhänen rouvansa suurenmoista vieraanvaraisuutta päivän tai pari, jotka\nVaasassa viivyimme.\n\nNäinä päivinä oli nykyinen fil. tri Elmo Kaila myöskin käymässä\nVaasassa muassaan Jean Sibeliuksen säveltämät »Jääkärinmarssin» nuotit,\njotka veimme mennessämme Uumajaan edelleen Libauhun lähetettäväksi. Hän\noli matkustanut Helsingistä tärkeissä asioissa, joten oli onnellinen\nsattuma, että olimme tulleet Vaasaan asti. Hänen mukanaan oli eräs\nvirolainen, paroni v. Schilling, joka pyrki salateitse Ruotsiin.\n\nPaluumatka meni onnellisesti sekä saariston läpi että Merenkurkun\npoikki. Meitä oli taas neljä Vargilta lähtiessämme, paroni neljäntenä.\nHolmsundin ohi päästyämme aamuvarhaisella nukkuivat kaikki veneessä\nolijat, sillä matkan rasituksista ja yövalvomisesta uupuneet silmämme\npainuivat jännityksen lauettua kiinni. Istuin peräsimessä ja olisin\nsiis ollut velvollinen pysymään valveilla, mutta koneen tasainen hyrinä\nvaikutti minuun kuin tuutulaulu, ja vaivuin uneen.\n\nÄkkiä sai jokin minut hätkähtämään, silmäluomeni olivat raskaat, mutta\nraotin niitä kuitenkin ja näin veneen keulan edessä jotakin, joka\nsai minut silmänräpäyksessä repäisemään silmäni selkosen selälleen.\nTullikutteri makasi ankkurissa suoraan edessä noin parinkymmenen metrin\npäässä, ja »Merrimac» porhalsi suoraan sen kylkeä kohti täydellä\nhöyryllä.\n\nVaistomaisesti oikasin oikean käteni voimakkaasti painaen peräsimen\noikealle, mistä oli seurauksena, että vene kääntyi nopeasti sivuuttaen\nkutterin niin läheltä, että jos käsilläni olisi ollut lyijykynä, olisin\nsivumennen saattanut kirjoittaa sen valkeaksi maalattuun kylkeen nimeni\nja osoitteeni. Kutterilla ei näkynyt ristin sielua, kaikki nukkuivat\nkannen alla.\n\n»Merrimac» kaarsi takaisin väylälle, eivätkä nukkujat siinä enempää\nkuin kutterillakaan aavistaneet, miten lähellä toisiaan he olivat\nolleet.\n\nPalasimme Uumajaan syyskuun alkupäivinä. Teimme sen jälkeen matkan\nsyyskuun puolivälissä vieden J.S. Kivimäen rouvineen ja Kalle v.\nEssenin Malskärille.\n\nLuotsi Karl Rönnholm ilmestyi Raippaluodolta eräänä päivänä Uumajaan ja\nmatkusti Saksaan luotsatakseen aikaisemmin mainitun aselaivan Westerön\nrantaan, joka oli oleva sen ensimmäinen purkamispaikka. Sitä ennen\noli sovittu laivan vastaanottoon liittyvistä valmisteluista ja muista\nyksityiskohdista. Luotsin toivomuksena oli, että hänet noudettaisiin\nlaivasta heti, kun hän oli saattanut sen takaisin merelle purkamisen\njälkeen. Hän ei halunnut seurata laivaa sen kauemmaksi pohjoiseen,\nsillä hänestä ei kuitenkaan olisi mitään apua sen ohjaamisessa toiseen\npurkamispaikkaan, joka oli pohjoisempana, hänen toimintapiirinsä\nulkopuolella. Kun tämä seikka tuntui häntä erikoisesti huolestuttavan,\nlupasimme Kekoni ja minä toimia niin, että hänen toiveensa toteutuisi.\n\nKysyttäneen miksi ei Vilhelm Nymanin annettu luotsata laivaa\npurkamispaikkaan, olihan hänkin luotsi — —? Se on totta, mutta\npaikka, joka oli katsottu tähän sopivimmaksi, oli hänen alueensa\nulkopuolella, kuten siihen johtava laivaväyläkin, ja luotsit tuntevat\nperusteellisesti vain oman reittinsä.\n\nNymanista ei muuten keväisistä päätöksistään huolimatta ollut tullut\nrauhallista kotinurkissa eläjää. Erottuamme keväällä Holmsundissa\nilmestyi hän kohta taas moottoreineen Uumajaan. Eikä hänelle\nenää riittänyt yksi moottori, kun raha alkoi pyöriä irrallisesti\nMerenkurkun molemmilla rannoilla, vaan hän laitatti tavalliseen\nsaaristolaisveneeseen voimakkaan Benz-auton koneen. Se oli hänen\nylpeytensä, sillä kun hän pani koneensa käyntiin, ei siitä kuulunut\nraksutus eikä rumputus niinkuin yksitahtisista, vaan voimakas tasainen\nhyrinä kuin lentokoneesta. Kun hän sitten työnsi kytkimen eteenpäin,\nlähti vene liikkeelle kuin viima, keulan kohotessa vedestä melkein\npuoli veneen mittaa.\n\nNyman lienee sinä kesänä toiminut meriesikunnan laskuun, mutta\nsiinä ohessa hän kuljetti komennuksella olevia jääkäreitä ja muita\njääkäriliikkeen kanssa tekemisissä olevia henkilöitä suuntaan ja\ntoiseen sekä tietenkin rahanarvoista vientitavaraa, öljyä jne. Ruotsiin.\n\nRuotsi otti kyllä vastaan kaikki, mistä sille oli hyötyä, mutta\nsamaan aikaan maan viranomaiset edelleen kiristivät muita\ntoimintamahdollisuuksiamme valvoen, ettei maan neutralisuutta loukattu.\nSe valvonta kohdistui meihin suomalaisiin voipa melkein sanoa täydessä\nankaruudessaan. Tähän meillä ei tietenkään voine olla mitään sanomista,\nsillä noina kohtalokkaina aikoina oli kunkin maan ja valtakunnan\najettava ensi sijassa omien etujensa mukaista politiikkaa. Jos ottaa\nhuomioon sen, että keskusvaltojen asema ajan mukana heikkeni, samalla\nkun ympärysvaltojen vahvistui, ei ollut ihme, jos meihin, joiden\ntoiminnan tukialueena oli Saksa, katsottiin kieroon. Ja kuitenkin,\nmeidän asiamme oli meille tärkeä eivätkä suunnitelmamme saaneet jäädä\ntoteuttamatta naapurimaamme poliittisen orientautumisen tähden. Meidän\noli pakko käyttää keinoja —, sillä olimmehan sodassa, jossa ne ovat\nluvallisia.\n\nUseimmat Tukholmassa toimineet suomalaiset, kuten maisterit Väinö\nPuhakka ja Herman Stenberg, olivat saaneet karkoitusmääräyksen ja\nmatkustaneet Saksaan, mutta toistaiseksi olimme Uumajassa saaneet olla\nkaikessa rauhassa viranomaisten puolesta. Suhteemme heihin olivat,\nkuten luulimme, hyvät.\n\nSyksyllä meille oli taas saapunut suurenpuoleinen lähetys\nmauserpistoleja niihin kuuluvine patruunoineen. Osan näistä olivat\ntuoneet tullessaan jääkärit Jussi Laiti, Oiva Olenius ja Gunnar v.\nHertzen, jotka erikoistehtävissä olivat matkalla Helsinkiin. Samaan\naikaan saapui kaupunkiimme myöskin jääkäri A.R. Stenholm erinäisten\nlaatikoiden kanssa, jotka sisälsivät radiovastaanottokoneen. Hänen\ntuleva toimintansa liittyi kiinteästi aselaivan tuloon, ja hänen piti\nmahdollisimman nopeasti päästä Vaasaan voidakseen pystyttää kojeensa ja\naloittaa kuuntelunsa.\n\nSovittiin siitä, että v. Hertzen, Olenius ja Laiti matkustaisivat\nNymanin mukana ja me veisimme aseet ja ammukset sekä radiokoneen ja\nStenholmin. Meihin liittyi myöskin johtaja Vilhelm v. Essen palatakseen\nkotiinsa Jepualle.\n\nJuuri ennen meidän lähtöämme tuli kuitenkin Kekonille jokin voittamaton\neste. Hänen täytyi tärkeiden asiain vuoksi jäädä tällä kertaa Uumajaan,\nja hänen sijaisekseen tuli metsänhoitaja Antti Huovinen.\n\nHeikki Kekoni ja aina hyväntuulinen tullipäällysmies Haage olivat\nsyyskuun 23 päivänä toivottaneet onnea matkalle ja jääneet\nrantalaiturille seuraamaan katseillaan illan hämärään nopeasti häviävää\nmoottorivenettä. »Merrimacin» koneen surina sekaantui tuulen huminaan,\nja tihkusade kasteli veneessä olevien, kuten laiturille jääneidenkin\nöljyvaatteet, kädet ja kasvot. Alempana virralla meitä odottelevaa\nsoutuvenettä oli vaikea erottaa pimeydestä, mutta se havaittiin\nkuitenkin.\n\n— Seis, sanoi tähystäjä, ja kone pysäytettiin.\n\nNopein, voimakkain vedoin saapui vene vierellemme, sen tällä kertaa\npoikkeuksellisen suuri lasti siirrettiin nopeasti »Merrimaciin»\nveneiden ajelehtiessa sillä aikaa tuulen mukana. Siinä tulivat\nmauserpistolit, patruunat ja Stenholmin kallisarvoiset radiokojeet\nlaatikkoon pakattuina. Nuori apulaisemme katosi seuraavassa\nsilmänräpäyksessä pimeyteen, ja »Merrimacin» keula käännettiin taas\nmyötävirtaan.\n\nSivuutimme kirkasvaloisen Holmsundin ja joen suulla olevan saariston ja\ntulimme aavalle merelle.\n\nVaikka veneemme olikin hyvin merikelpoinen, oli sen kantokyky\nrajoitettu. Raskaan lastin ja neljän miehen painosta se ui melkoisen\nsyvässä, ja aallot merellä roiskauttivat silloin tällöin vettä keulan\nyli, sillä tuuli oli melkein vastainen. Sade ja pimeys tekivät\npurjehduksen kaikkea muuta kuin viehättäväksi. Edessä oli koko yön\nkestävä merimatka. Aioimme nimittäin tällä kertaa kulkea koko matkan\nyhteen menoon poikkeamatta Gaddin majakalle.\n\nEmme ehtineet pitkälle, ennenkuin alkoi näyttää siltä, että meidän oli\nkäännyttävä takaisin. Radiokojeet enempää kuin ammukset ja pistolitkaan\neivät olleet pesunkestäviä, ne saattoivat turmeltua, jos saimme jonkin\naallon veneeseemme, ja toisaalta ei meillä ollut niin kovaa kiirettä.\nPäivä sinne tai tänne ei merkinnyt mitään, pääasia oli, että veimme\nlastin kunnossa perille.\n\nPyörsimme ympäri ja palasimme lähimmälle luodolle Badstuskärille,\njolla tiesin olevan kalasaunan. Suojaisessa rannassa oli muutamia\nsoutuveneitä ja majassa seudun kalastajia, joukossa pari tuttuakin.\nRuokailtuamme etsimme kukin itsellemme makuusijan, ken majassa, ken\nsen eteisessä. Asetuin viimeksimainitun suojan lattialle voidakseni\nparemmin seurata sään kehittymistä ja pitää silmällä venettämme.\nKalastajaväki asettui myöskin levolle ja pian vallitsi majassa rauha.\nMeren kohina rantakallioita vasten, sateen ja tuulen humina tuudittivat\nmeidät pian uneen.\n\nHeräsin kello neljältä. Sade oli lakannut, tuuli tyyntynyt, mutta\ntilalle oli tullut sakea sumuverho, joka peitti näköalat. Katsottuani,\nettä vene oli turvallisesti paikoillaan painoin pääni uudelleen\nvuoteeseen ja nukuin. Niin sakeassa sumussa ei voinut lähteä mihinkään.\nUneni ei tämän jälkeen ollut enää levollista, vaan näin jotakin\npainajaisen tapaista unta. Heräsin ja kavahdin pystyyn, kuin olisi joku\nminua nykäissyt. Kello oli kuusi.\n\nSumu oli vielä vaalean harmaana seinänä joka suunnalla, joskin nyt\njo ohuempana virralla päin. Vilkaisin rantaan veneemme suuntaan\nja hätkähdin. »Merrimacin» vieressä oli soutuvene ja siinä kaksi\ntullivartijaa, jotka uteliaan ja tärkeän näköisinä katselivat veneemme\nlastia. Antti Huovinen kiipesi vilkkaasti rantatöyryä ylös; kohtasin\nhänet puolitiessä, sillä aavistin jotakin poikkeuksellista olevan\ntekeillä.\n\n— Ne tahtovat tarkastaa veneemme, sanoi Antti.\n\nToista kesää purjehdimme Ruotsin vesillä, eikä tähän mennessä tulli\nollut kertaakaan osoittanut olevansa kiinnostunut veneemme lastiin.\nMistä nyt tuli tämmöinen harrastus? Haukotellen kävelin rantaan,\ntervehdin tullimiehiä, jotka olivat ennestään tuttuja, ja kyselin\nkuulumisia, mutta ne olivat heidän puoleltaan pian kerrotut. Heitä\nkiinnosti vain veneemme lasti.\n\n— Mitä teillä on veneessänne? kysyi vanhempi tullivartija nousten\nlaiturille.\n\n— Ei paljon mitään. Muutama pistoli vain, vastasin, ja johtaakseni\nkeskustelun toisiin asioihin kysyin olivatko he äskettäin käyneet\nHolmöllä. Tullimies ei katsonut tarpeelliseksi edes vastata\nkohteliaaseen kysymykseeni, mutta vähät siitä.\n\n— Onko veneenne tarkastettu Uumajassa? jatkoi hän itsepintaisesti\nkuulusteluaan.\n\n— On.\n\n— Kuka tarkasti?\n\n— Haage.\n\n— Onko tarkastustodistus?\n\n— Ei ole. Ei semmoista ole ennenkään tarvittu. Kysykää Haagelta, kun\nhänet ensi kerran tapaatte.\n\nMutta nyt olisi todistus ollut välttämätön. Koetin puhua miehille\nkauniisti ja vetosin heidän tunteisiinsa, mutta mikään ei auttanut.\nVene oli tarkastettava.\n\n— Mitä teillä on tässä laatikossa, kysyi tullivartija osoittaen\nradiokojeita.\n\n— En tiedä. Siinä on Stenholmin matkatavaraa.\n\nToverini pysyttelivät syrjässä majan luona ja seurasivat neuvottelun\nkulkua, mutta ne eivät johtaneet suotuisiin tuloksiin. Meitä oli\nvain kolme miestä laiturilla ja kaksi niistä oli tullimiehiä,\njoten saatoin puhua vapaasti, ja koska keinot ovat monet, yritin\nlahjoa nuo virkamiehet. Kohotin summan jo aika korkeaksi: —\nkahteen—kolmeentuhanteen kruunuun ajatellen voivani maksaa sen\nöljy-yhtiön tililtä, ellei rahoja muualta heltiäisi. Miesten myötätunto\nmaatamme ja sen vapauspyrkimyksiä kohtaan ei tästäkään tarjouksesta\nsanottavasti voimistunut. Myöhemmin rupesimme epäilemään, että heidän\nhyökkäyksensä »Merrimacin» kimppuun johtui ilmiannosta, että joku\nsaarella olleista kalastajista oli soutanut tullikutterin luo meidän\nnukkuessamme ja kertonut meillä olevan veneen täynnä tavaraa. Nyt eivät\ntullimiehet voineet olla suorittamatta tehtäväänsä, sillä kalastajat\nseurasivat myöskin uteliaina toimitusta vähän kauempaa. Kuten sanottu,\ntämä oli vain olettamus.\n\n— Vene on vietävä tullikutterin luo. Tullipäällysmies saa itse päättää,\nmiten hän sen kanssa ₍menettelee, sanoi lopulta vanhempi tullivartija.\n\nEhdotin, että menisimme soutaen tullikutterille, hän ja minä, sillä\nolin varma siitä, että vanha tullipäällysmies, kutterin päällikkö,\nvapauttaisi meidät viipymättä, kun saisi kuulla asiamme. Tunsin tuon\nhyväntahtoisen vanhuksen, joka oli päätänsä pitempi muuta kansaa.\nToinen miehistä jäi venettä vartioimaan, ja me lähdimme.\n\nMutta ukkoonkin oli mennyt virallisuus, jota en hänessä ollut koskaan\nennen huomannut. Hän ei pyytänyt minua aamukahville kajuuttaansa, kuten\nolin odottanut, vaan asian kuultuaan kiipesi ketterästi veneeseen,\nja niin mentiin takaisin toisten luo. Hänen kanssaan en päässyt edes\nkunnollisen keskustelun alkuunkaan.\n\nPäätökseksi tuli, että veneen lasteineen ja omistajineen oli palattava\nUumajaan, tullikutterin mukana, tullikamarille tarkastettavaksi. Loppu.\nMatkustajat saivat seurata mukana tahi jäädä saareen, miten vain\nhalutti.\n\n— Minä otan tietenkin matkatavarani, sanoi Stenholm ja ryhtyi\nnostamaan radiokojeitaan veneestä, sen jälkeen kun olimme keskenämme\nsopineet, että he jatkaisivat matkaa Nymanin mukana. Nymanin piti\nlähteä paluumatkalle niinä päivinä. Radiokoneen saanti Vaasaan oli\nensiluokkaisen tärkeä asia, pistolien menetyksen saattoi korvata.\nAllekirjoittanutta odotti joko vankeus tai maastakarkoitus.\n\nVanhus oli suostuvainen Stenholmin esitykseen, mutta vanhempi\ntullivartijoista puuttui puheisiin:\n\n— Joko viedään kaikki tavarat tahi ei mitään, sanoi hän töykeästi.\n\nTullipäällysmies määräsi nyt, että kaikki tavarat oli jätettävä\nveneeseen. Seurauksena oli tietenkin, että toverini seurasivat mukana.\nMeissä alkoi itää ajatus uudesta menettelytavasta. Koko tapahtuma alkoi\nmeitä jo harmittaa, ja kiukkumme vahvistui hetki hetkeltä.\n\nNoutaessamme eväitä ja vaatteitamme kalamajasta sanoi Stenholm:\n\n— Mennään Suomeen.\n\n— Mennään vain, kuului yksimielinen päätös. Pitempiin keskusteluihin\nja sotasuunnitelmien tekoon ei ollut aikaa. Oli toimittava tilaisuuden\navautuessa ja mitä pikemmin sen parempi. Merellä oli vielä sakea sumu;\nkun sen sekaan pääsimme, olimme turvassa.\n\n»Merrimacin» kone kävi, kuten jo mainittu, petrolilla, jota meillä\noli runsaasti, mutta alku oli annettava bensiinillä, jota meillä oli\npienempi varasto. Koneen käynti ei sitä paitsi ollut varmaa, ennenkuin\nse oli kunnollisesti lämminnyt, emmekä voineet yrittää lähteä karkuun\nepävarmalla koneella. Olisi tuntunut nololta, jos vene olisi pysähtynyt\ntullimiesten nenän alla, ja me jääneet siihen houkuttelemaan moottoria\nkäyntiin. Siksi oli kone ensin saatava lämpenemään.\n\nOlimme kaikki neljä suomalaista veneessä. Kun tullipurren kapteeni\ntarttui »Merrimacin» peräsimeen, tajusimme täysin sen tosiasian, että\nRuotsin kruunu oli laskenut raskaan kätensä olkapäillemme, vene oli\nlasteineen menetetty. Toinen tullivartijoista oli lähtenyt soutamaan\nkutterille, laittaakseen siellä koneen käyntiin, toinen istui\nlaiturilla ja piteli kiinni venettä hypätäkseen siihen, kun »Merrimac»\noli valmis lähtöön. Keula oli käännettynä valmiiksi väylälle päin.\nTilanne näytti lupaavalta.\n\nAnnoin koneelle bensiiniryypyt ja se lähti iloisesti käymään. Samassa\nväänsin salaa kiinni bensiinihanan, kone kävi hetken ja pysähtyi.\nToistin saman tempun useaan kertaan, noituen sitä tehdessäni ensin\nkonetta, sitten tullimiehiä ja lopulta koko Ruotsin komentoa, kunnes\nkone alkoi lämmetä. Tosin se söi bensiiniä, mutta sille ei voinut\nmitään. Tullimiehet jo ehdottivat, että mentäisiin kutterin luo\nsoutaen, mutta siihen me emme ruvenneet.\n\nStenholm, v. Essen ja Huovinen istuivat synkkinä ja pahaa ennustavina\nveneen keulapuolella, virkkamatta sanaakaan.\n\nKone oli jo melkoisen lämmin. Annoin sen käydä tovin petrolilla, sitten\nsanoin suomeksi:\n\n— Selvä on.\n\nKolme toveriani ponnahti pystyyn, kolme parabellumpistolia suunnattiin\nylitseni tullimiehiä kohti, ja Stenholmin ääni kajahti käskevästi:\n\n— Pois veneestä.\n\nKäsky annettiin ruotsiksi. Tullivartijan ote heltisi silmänräpäyksessä\nveneen laidasta ja hän katosi tuota pikaa lähimmän rakennuksen nurkan\ntaakse. Kutterin päällikkö luovutti peränpidon minulle seremonioitta,\nsiirtyi ikäisekseen uskomattoman ketterästi laiturille ja seurasi\ntoveriaan.\n\n»Merrimac» porhalsi täyttä vauhtia eteenpäin ja lähimmän salmen kautta\nmerelle sumuseinää kohti. Sukelsimme sen sisään toivoen, ettei se\npitkään aikaan hälvenisi, sillä se pelastaisi meidät takaa-ajolta.\nMaita ei enää näkynyt, valkea savu ympäröi meidät, »Merrimacin» kone\npysähtyi.\n\n— Ei hätää. Nostetaan purjeet.\n\nKaivoimme esiin merikortin ja kompassin ja otimme suunnan Storkallania\nkohti.\n\nRannassa oli vähäinen bensiinivarastomme kulunut melkein loppuun.\nJäljellä oli enää pieni tilkkanen, ja ellemme sen avulla onnistuneet\nsaamaan konetta uudelleen käyntiin, olimme kokonaan tuulen voimasta\nja suunnasta riippuvaisia. Ja jos _saimme_ koneen käyntiin, oli se\npidettävä yhtä mittaa käynnissä Vargille saakka. Tuuli oli vetävä,\nvene teki noin neljä solmua, ja niin kauan kuin sumua riitti, ei ollut\nhätää, mutta ilma näytti selkenemisen oireita.\n\nHetken kuluttua alkoi kone taas voimakkaasti käydä ja matka joutua.\nEnnen pitkää sumu haihtui kokonaan ja maat tulivat näkyviin. Emme\npyrkineet nyt Gaddin majakalle, kuten tavallisesti olimme tehneet, vaan\nkiersimme sen kaukaa. Purjeet laskettiin, sillä ne näkyivät kauas, eikä\nniistä ollut enää sanottavaa apua.\n\nKone suoritti tehtävänsä loistavasti, joten muutaman tunnin ajon\njälkeen aloimme lähestyä Suomen rannikkoa Storkallanin suunnalta.\nJoskaan ei ollut yleisenä tapana sivuuttaa ryssien vartiolinjaa\nkeskellä kirkasta päivää, ei meillä tällä kertaa ollut muita\nmahdollisuuksia. Miten ryssät suhtautuisivat tuloomme, oli piakkoin\ntodettavissa.\n\nOlimme jo onnellisesti sivuuttaneet Klubbhällan ja ruvenneet\narvelemaan, että »tavaritsit» antoivat piun paun hommillemme, kun\nhuomasimme kaukana takana jotakin erikoista. Näimme kiven siellä, missä\nennen ei semmoista ollut, ja pian huomasimme, että se ei ollutkaan\nkivi, vaan moottorivene, jonka keulassa vesi roiskahteli. Meitä\najettiin takaa.\n\nLuoti vingahti päämme ylitse, toinen löi veteen noin metrin päähän\nveneestä. Takaa-ajaja oli avannut tulen. Se näkyi kohta paljon\nselvemmin. Saatoimme erottaa pari miestä kookkaan moottoriveneen\nkeulassa ja aloimme erottaa kiväärin paukkeen. Ryssien vene oli siis\nhuomattavasti nopeampi kuin »Merrimac». He saavuttaisivat meidät ennen\nsaaristoon tuloamme.\n\nMeistä etuvasemmalla oli ryhmä pieniä saaria, jotka moottoriveneellä\naina kierrettiin, mutta nyt otimme suunnan niitä kohti, laskien,\nettä ellemme päässeet niiden suojassa pakenemaan, saatoimme ainakin\nkäyttää niitä hyväksemme taistelussa, joka siinä tapauksessa oli ainoa\ntoimintamuoto. Sillä aikaa kun ryssä kiersi saarta, saatoimme me nousta\nmaalle vastakkaisella rannalla ja valmistaa sille lämpimän vastaanoton\nmaalta käsin, kivien takaa. Taisteluun antautuminen ei tosin kuulunut\nohjelmaamme, sillä se olisi saattanut mutkistaa tilanteen niin, että\nStenholm ei olisi radioineen päässyt Vaasaan pitkiin aikoihin, ja\nmuukin toiminta saaristossa olisi kovennetun vartioinnin takia joutunut\nkärsimään. Jos sitä vastoin takaa-ajaja jäisi siihen uskoon, että\nolimme vain viattomia ja vaarattomia salakuljettajia, unohtaisi se pian\nkoko tapahtuman. Toisaalta päätimme, että jos joku meistä sai luodin,\noli toisten heti vastattava tuleen.\n\nAmmunta jatkui, kalju saari oli lähellä, mutta nyt saatoimme joutua\nkivelle millä hetkellä tahansa; luodit vingahtelivat edelleen\nkorvissamme; takaa-ajaja oli lähennyt meitä huomattavasti. Kiersimme\nsaaren vasemmalta, se joutui meidän ja takaa-ajajan väliin, tuli\nlakkasi.\n\nJos saarten välissä, jonne olimme nyt joutumassa, olisi niin matalaa,\nettä siitä olisi mahdoton päästä lävitse, oli aikomuksemme nousta\nsaarelle ja avata tuli, muussa tapauksessa jatkaisimme pakenemista.\nEdessäpäin Slottskärin suunnalla oli kahden matalan luodon välillä\nsalmi, käänsin keulan sitä kohti. Vilhelm v. Essen seisoi veneen\nkeulassa ja koetti katseillaan läpäistä vedenpintaa nähdäkseen sen\nalla olevat paadet. Näkyvissä olevia pieniä ja suuria kiviä oli siellä\ntäällä väylämme varrella.\n\nv. Essen viittasi kiihkeästi kädellään oikealle, ja »Merrimac» kääntyi\nliukkaasti kuin huvipursi — sen peräsin oli iso ja lujatekoinen\n— ja niin olimme taas väistäneet kiven. Olimme jo salmessa, v.\nEssen viittasi taas oikealle, nopeasti kääntyi vene, ja sekin kivi\nväistettiin, mutta samassa törmäsimme toiselle ja vene pysähtyi.\nKuitenkin vain silmänräpäyksen ajaksi, sillä onneksi kone ei nyt\npysähtynyt. Kun samassa kallistimme venettä, liukui se veteen ja jatkoi\nmatkaansa, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Raapasimme vielä toisenkin\nkiven kylkeä, mutta muuten purjehdus edistyi normaalisesti vesissä,\njoissa rauhallisemmissa olosuhteissa emme olisi uskaltaneet kulkea\nmuuten kuin soutaen.\n\nOlimme kenties noin kahden ja puolensadan metrin päässä ensimmäisestä,\nmeitä suojaavasta saaresta, kun ryssä taas tuli näkyviin, ja samassa\nalkoivat jälleen luodit vinkua ympärillämme. Edessäpäin oleva saari,\nainoa, joka saattoi tarjota suojaa tulelta, oli vielä noin kilometrin\npäässä. Näytti siltä, että meidät saavutettaisiin tällä suoralla, ja\nvarustauduimme jo vastaamaan tuleen, mutta silloin ammunta lakkasi.\nRyssä oli ajanut kivelle saarien välissä, sen moottorin keula oli\nkohonnut korkealle. Meille suotaneen anteeksi, että tällöin nauroimme\nja pelkästä vahingonilosta, mutta semmoinen on ihminen.\n\nNyt heilutettiin veneessä meille ryssän lippua suuressa kaaressa.\nTarkoituksena lienee ollut kutsua meidät tilinteolle, ja se huvitti\nmeitä melkein yhtä paljon kuin heidän kivelle törmäämisensäkin. Kun\nemme totelleet, alkoi ammunta taas ja entistä tehokkaampana, sillä\nnyt heitä oli useampia ampujia ja he saivat tuen kallioperustalla\nseisovan veneen laidalta. Taas vihelsivät luodit korvissamme,\nja vesi roiskahteli veneen molemmilla puolilla. Me emme voineet\nmuuta kuin kulkea suoraan eteenpäin ja päästä mahdollisimman kauas\npommittajistamme. Yksikään luoti ei onneksi osunut meihin eikä edes\nveneeseen. Sivuutimme pienen saaren, kaarsimme sen taakse, ja siihen\nkujanjuoksumme loppui. Ryssä jäi irroittautumaan kiveltä ja me\njatkoimme edelleen Björkön suuntaan.\n\nSlottskärin ja Lappöran välisen saaristoväylän suulla poikkesimme\noikealle erään metsäisen saaren taakse. Löysimme paikan, jossa\nkasvullisuus ulottui rantaan saakka, nousimme maalle ja piilotimme\nveneen suurten kivien varjoon. Sen jälkeen kannoimme aseet ja\nammukset metsän sisään, rinteeseen, jossa oli siellä täällä suuria\nsammalpeitteisiä kiviä, ja laitoimme niistä kasan, joka harmailla\nsadetakeilla ja sammaleilla peitettynä muistutti läheltäkin katsottuna\nsuurta kiveä. Radiokoneesta emme luopuneet, vaan otimme sen mukaamme,\nkun hämärän tullen lähdimme soutaen Vargin talolle päin.\n\nKoko iltapäivän vietimme saaressa lähellä asekätköä ja pidimme väylää\nsilmällä, mutta kulkijoita emme nähneet.\n\nVargilla tiedettiin jo seikkailustamme, kun saavuimme sinne illan\nsuussa. Jotkut kalastajat olivat seuranneet syrjästä näytelmää ja\nkertoneet siitä Vargille.\n\n— Näittekö pääsikö hän karkuun? oli Varg kysynyt.\n\n— Hän kulki niin kovasti, että kyllä hän varmaankin pääsi karkuun,\narvelivat miehet.\n\nVarg oli arvannut, että kysymyksessä oli »Merrimac», ihmetellyt, miksi\nkuljimme niin uhkarohkeasti keskellä päivää ja ollut huolestunut\npuolestamme.\n\n\n\n\nV luku.\n\n\nSeuraavana päivänä ryssät olivat menneet Björkölle ja pitäneet\nperinpohjaisen tarkastuksen venesatamassa. He olivat etsineet veneistä\nluodin reikiä, olettaen siten löytävänsä syyllisen. Kun ei kuitenkaan\nmerkkiä eilisestä löytynyt, takavarikoivat he lopulta Nymanin\nmoottoriveneen. Nyman ei itse ollut kotona eikä tavattavissa, mikä\ntietenkin todisti miehen syyllisyyttä — hän todennäköisesti piileskeli\njossakin. Huono omatunto.\n\nNyman oli itse sillä aikaa Ruotsissa ja saapui kotiin seuraavana yönä,\ntuoden tullessaan Oleniuksen, v. Hertzenin ja Laidin, kuten oli ollut\npuhe.\n\nHe toivat meille ensimmäiset terveiset Merenkurkun länsirannalta\nlähtömme jälkeen. Olimme siellä aiheuttaneet aikamoisen hälyn.\nTullipäällysmies, joka oli jätetty saareen kuin nalli kalliolle, oli\nkiiruhtanut kuttereineen Holmsundiin. Siellä ei ollut saapuvilla\nsuurempaa tullialusta, joka olisi voinut lähteä meitä takaa ajamaan,\nainoastaan jokin luotsilaitoksen laiva. Mutta sen kapteeni kieltäytyi\nlähtemästä mihinkään ilman ylempää tullutta määräystä. Kun vihdoin\nmääräys tuli, olimme jo Suomen rannikolla.\n\nGaddin majakalla oleva patteri — siellä oli kanuuna tai pari\npuolueettomuutta turvaamassa — oli saanut käskyn ampua meitä\nohikulkiessamme, mutta joko olimme sivuuttaneet saaren ennen käskyn\nsaapumista tahi he eivät huomanneet meitä. Patteri ei ampunut.\n\nPinteeseen oli nyt joutunut myöskin Kekoni. Mitä hän saattoi selittää\nviranomaisille, kun nämä rupesivat tekemään hänelle kysymyksiään. Eihän\nhän edes tietänyt mitä tyhmyyksiä olimme tehneet ja missä olimme,\nennenkuin ajan oloon. Hän selvisi kuitenkin siitä kaikesta, ja kiitos\ntästä lankeaa hänen hyville suhteilleen kaupungin viranomaisiin,\nrohkenisin olettaa. Veljeni Aarne saapui Uumajaan Tukholmasta päin\nlähtömme jälkeisinä päivinä, kuljettaen muassaan matkalaukullisen\naseita. Ymmärrettävistä syistä ei hänenkään asemansa sillä hetkellä\nollut vahva; ja nuo aseet tuottivat hänelle koko joukon huolta ja\npäänvaivaa. Meihin nähden astui voimaan vangitsemismääräys, jos vielä\nuskalsimme tulla Ruotsin alueelle. Valvontaa kaikkeen liikenteeseen\nnähden tehostettiin, mutta sillä ei nyt ollut enää niin suurta väliä,\nkun toimintamme keskus oli siirtymässä kotimaan rannikolle.\n\nStenholmin matka Malskäriltä Vaasaan järjestyi erään saaristolaisen\nKarl Björkasin mukana. Hän sijoitti kojeensa hovioikeuden asessori\nGrönroosin huvilaan Vaskiluodolle ja aloitti työnsä, kuuntelemisen,\nhuvilan ullakkokamarissa. Hän otti joka päivä vastaan Saksan Päämajan\ntiedonannot ja seurasi tapahtumien kulkua Euroopan sotatantereilla,\nsikäli kuin se kielen puolesta oli mahdollista. Samalla hän piti\nkorvansa auki Libaun asemalta erikoisesti hänelle tarkoitettuihin\nsanomiin nähden. Niitä oli piakkoin odotettavissa häntä varten\nlaaditulla salakirjoituksella. Vasta saatuaan ensimmäisen sanoman oman\nasemansa salamerkeillä hän tunsi olonsa rauhalliseksi. Se merkitsi\nsitä, että yhteys oli saavutettu ja että piakkoin oli odotettavissa\ntietoja aselaivan saapumisesta.\n\nVilhelm v. Essen, Antti Huovinen ja tämän kertoja kaivoivat esiin\npistolit ja patruunat sammalten ja öljytakkien alta saaresta, jonne ne\ntakaa-ajon jälkeen oli piilotettu, ja kuljettivat ne moottorilla v.\nEssenin huvilaan lähelle Uutta Kaarlepyytä. Sen jälkeen nukuimme yömme\nMunsalan pappilassa kirkkoherra v. Essenin vieraina. Seuraavana aamuna,\nvielä ennen päivän nousua, saattoi W. v. Essen meidät Laxölle, Laxön\nAndersin majalle, missä lepäilimme päivän ja yön, ennenkuin lähdimme\nedelleen Westerötä kohti. ₍\n\nLaxön Andersin maja pieneni nopeasti veneen takana. Stubbenin majakka\nkohosi samanaikaisesti etu-oikealla. Meidän oli pakko sivuuttaa\nse, sillä olimme matkalla Westerölle, jonne kaikki oli käsketty\nkokoontumaan aselaivaa vastaanottamaan. Ellei erikoista tapahtunut,\ntoivoimme pääsevämme sinne muutaman tunnin kuluttua. Oli varhainen\naamu, joskin päivä jo valkeni, eikä ollut oletettavaa, että matkalla\nkohtaisimme vartio aluksia. Pimeällä emme olleet uskaltaneet lähteä,\nsillä eksymisen vaara oli olemassa.\n\nStubben majakka siirtyi oikealle ja vähitellen taaksemme. Kuljimme\npitkin laivaväylää, joten silmät oli pidettävä auki joka suuntaan. Niin\nkauan kuin kone toimi kunnollisesti, oli vaaran uhatessa aina jokin\nmahdollisuus päästä pinteestä, ja »Merrimacin» moottori kävi yleensä\nmoitteettomasti kuten nytkin. Tämän tapaisten ajatusten pyöriessä\naivoissani kuljimme ohi Rönskärin ja tulimme Mustasaaren kohdalle,\nmutta silloin alkoi kone lakkoilla. Siitä kuului omituista kolinaa ja\nrouskutusta kuin sepelikoneesta, kierrosluku väheni, ja se pysähtyi\nkokonaan.\n\nVäänsin sen käyntiin, mutta jotakin oli varmaankin »ratkennut» sen\nsisällä. Sen käynnissä ei enää ollut voimaa eikä temperamenttia. Kun\nkytkin potkurin, sammui se taas kokonaan.\n\nNostimme purjeet ja niin mentiin hiljalleen eteenpäin maalta päin\npuhaltavassa laitasessa. Nyt olisi ollut viisasta pikaisesti luovia\nsaarien suojaan, pois valtaväylältä, mutta olimme liian uhkarohkeita\nja jätimme sen tekemättä, kunnes oli jo myöhäistä. Tähystellessäni\neteenpäin Westerön pohjoiskärkeen päin ilmestyi näkyviin höyrylaiva,\njoka täyttä vauhtia tuli meitä kohti. Nyt ei ollut muuta keinoa kuin\ntoivoa, ettei meihin kiinnitettäisi enempää huomiota.\n\nAjoimme kuitenkin pois väylältä merelle päin, ollaksemme vähän\nsyrjässä. Laiva sivuutti meidät ja meni menojaan. Se oli tullilaiva\n»Suomi». Olimme jo hyvillämme, ettei meistä piitattukaan, ja käänsimme\nkeulan entiseen suuntaan, mutta silloin laiva teki täyskäännöksen ja\npalasi takaisin pitkin väylää. Käänsimme nyt vilkkaasti keulan taas\nmerelle päin myötätuuleen ja toivoimme, että olisi ruvennut puhaltamaan\nkahdeksan beaufortin tuuli, joka yks'kaks' olisi lennättänyt meidät\nMikkelin saarten mataliin vesiin. Toiveemme ei toteutunut, vaan\npäinvastoin näytti tuuli heikkenemisen oireita.\n\nSaavuttuaan kohdallemme tullilaiva pysähtyi. Sen savupiipun viereltä\ntuprahti ilmaan valkea höyrypilvi, ja hetken kuluttua kantautui\nkorviimme pitkä vihellys.\n\n— Se kutsuu tarkastettavaksi, mutta nyt ei ole aikaa, tuumimme\nvoitonriemuisena. Perässä se ei voinut seurata, sillä me olimme\nmatalissa vesissä. Ilomme loppui kuitenkin lyhyeen, kun laivasta\nlaskettiin veteen pieni moottorivene, joka miehitettynä lähti\nmatkaamaan meitä kohti.\n\nNyt vasta meille tuli kiire. Epätoivon vimmalla yritin saada koneen\nkäyntiin, mutta turha vaiva.\n\n»Merrimac» kulki heikossa tuulessa hiljaista vauhtia laivasta suoraan\npois päin, kohti merta, mutta pikku moottorilla, joka lähti meitä\ntakaa-ajamaan, oli täysi työ pysytellä sen kintereillä. Jos tuuli\nolisi ollut hieman voimakkaampi, olisimme jättäneet sen, mutta nyt\nse vähitellen tuulen heiketessä tavoitti meidät. Päätimme antautua\nkuulusteltaviksi, sillä eihän veneessämme ollut minkäänlaista tavaraa\nja passimmekin olivat kunnossa.\n\nTullimoottori läheni, sen keulassa istui laivan perämies,\nkaksipiippuinen haulikko polvillaan, sormi liipasimella. Kolme\nmuuta tullivirkailijaa, jotka istuivat vakavina hänen takanaan,\nolivat todennäköisesti ilman aseita. Olisimme helposti selviytyneet\ntästä ryhmästä vetämällä esiin parabellumit, ennenkuin he olivat\nhaulikonkantomatkalla, mutta tuuli oli nyt melkein kokonaan tyyntynyt\nja Mikkelin saarille oli vielä kymmenkunta kilometriä. Emmekä\nsielläkään olleet turvassa, jos meitä ruvettiin joukolla takaa-ajamaan.\nKatsoimme siis äänettöminä venettä, kun se ajoi sivullemme.\n\n— Pysäyttäkää, komensi perämies ruotsiksi.\n\n— Miksi?\n\n— Tahdomme tarkastaa veneenne.\n\n— Olkaa hyvä.\n\nPurjeet laskettiin, pari tullimiestä tarkasti veneemme, mutta se oli\njotakuinkin tyhjä. Luulimme jo päässeemme pelkällä säikähdyksellä, kun\nperämies sanoi, että meidän oli lähdettävä mukaan laivaan.\n\nPienen tullimoottorin hinaamina lähestyimme hiljalleen »Suomea», joka\nodotti Jeusan saaren lähettyvillä. Huono onni oli ruvennut meitä\nvainoamaan viime aikoina. Tämä oli jo kolmas kerta Uumajasta lähtömme\njälkeen. Ensin Ruotsin tulli oli ollut veneessämme, sitten ryssät\nolivat pitäneet meitä maalitaulunaan, ja nyt meitä hinasi »Suomen»\ntullivene, perämiehen istuessa edelleen haulikko polvillaan, sormi\nliipasimella. Kaikesta päättäen ei venäläistä sotaväkeä ollut laivassa\nkuten viime kesänä, sillä silloin niitä olisi ollut jo kivääreineen\nveneessäkin.\n\nLaivan kapteeni teki rehdin vaikutuksen heti ensi näkemältä, ja vaikka\nperämiehellä olikin hyvä halu panna vastaan, vapautti hän meidät\nhuomatessaan, ettemme olleet tavallisia salakuljettajia. Vieläpä hän\nerotessamme antoi meille isällisen neuvon, että pysyttelisimme syrjässä\nlaivaväylältä, sillä siellä liikkui venäläistenkin vartioaluksia.\n\nKiitollisina hyvästä neuvosta laskeuduimme veneeseemme ja soudimme\nJeusan saaren lounaisosassa olevaan lahden perukkaan, missä olimme\npiilossa uteliailta silmäyksiltä.\n\nAurinkoinen syyspäivä kului lepäillessä ja ruoan valmistuksessa\nluonnonkauniilla rannalla. Työskentelimme jonkin aikaa moottorinkin\nääressä, toivoen siltä vielä nykäisyä Vesterön kylään, jonne oli noin\nparikymmentä kilometriä. Se oli kuitenkin yksi niistä toiveista,\njotka eivät toteudu. Koneen etuosasta kuului kolinaa, josta saatoimme\npäätellä, että jokin hammasratas oli särkynyt.\n\nHämärän tultua alkoi soutu Westerön kylään, sillä ilma oli tyyni ja\nautereinen. Päästyämme jonkin matkaa ulos lahdelta kuulimme moottorin\näänen laivaväylältä päin. Annoimme airojen levätä ja kuuntelimme.\nÄänestä päätellen se oli saaristolaisvene.\n\nNyt se oli enää arviolta puolen kilometrin päässä, ja me saatoimme\nerottaa veneessä olijain puheet. Olin kuulevinani tuttuja ääniä: Konrad\nLaaksosen, Emil Westerön ja Viikin veljesten. Miehet puhuivat kovalla\näänellä, kuten on tapana moottorissa.\n\n— Soudetaan, sanoin toverilleni. — Ne ovat meikäläisiä.\n\nAioin samassa huutaa, mutta vene loittani nopeasti, enkä seuraavassa\nsilmänräpäyksessä ollut varma siitä, olinko kuullut oikein. Veneestä\nkuului vielä puhetta, mutta epäselvemmin, ja hetken kuluttua kuulimme\nenää moottorin äänen, joka häipyi sekin Westerön suuntaan.\n\nSeuraavana aamuna olimme kiertäneet saaren ja lähestyimme Westerön\nkylää etelästä päin. Auringon noustessa virisi tuuli, joka veti meidät\nperille ja salli meidän loppumatkalla lepuuttaa koko yön soutamisesta\nrasittuneita jäseniämme. Tulimme Emil Westerön venerantaan.\n\nAamuvarhaisesta huolimatta kokoontui rannalle joukko tuttuja, Emil\nWesterö, Viikin veljekset, Konrad Laaksonen, Aarne Slöör ja pari\nWesterön miestä. Melkein kaikki Merenkurkun purjehtijat olivat siellä\nkoolla, valmiina viimeiseen tällä etapilla suoritettavaan tärkeään\ntehtävään: aselaivan vastaanottoon, sen purkamiseen ja aseiden\nkuljettamiseen edelleen mantereelle.\n\n— Olitteko illalla siinä kuuden aikaan Jeusan saaren luona? kysyin\npojilta, mennessämme Emelin taloon.\n\n— Kyllä. Miten niin?\n\n— Kuulimme teidän äänenne, kun kuljitte ohitse. He olivat olleet\nensimmäisellä tiedustelumatkalla, toteamassa paikat, joihin merkkivalot\nlaivan oikeaan ohjaamiseksi oli ripustettava, sekä missä määrin vanhoja\nreimareita saattoi käyttää tarkoitukseen. Sisempi reimari oli vielä\nollut paikallaan, mutta ulompi oli poistettu. Viimeksimainitun tilalle\noli ankkuroitava uusi.\n\nSaatujen tietojen mukaan oli mahdollista, että laiva saapuisi jo\nseuraavana yönä, joten lamput oli saatava valaisemaan sinä iltana.\n\nLähdimme iltapäivällä asettamaan reimaririukua paikalleen ja\nripustamaan lyhtyjä. Saavuimme Jeusan luo hämärän tultua ja ryhdyimme\ntyöhön. Aselaivan piti saapua pohjaisesta, Helsingkallan ja Hällgrundin\nitäpuolitse lähelle Jeusaa, poiketa siellä pitkin rannikkoa kulkevalle\nlaivaväylälle, sivuuttaa Westerön pohjoiskärki ja jatkaa edelleen\nsaaren länsirantaa pitkin Fjällsbådan kohdalle, missä oli saareen\npistävä lahti ja sen suulla sopiva ankkuroimis- ja purkamispaikka.\nKoska laivan oli liikuttava pimeässä, oli tärkeätä, että käännekohdassa\nJeusan luona paloi merkkivalo luotsaamisen helpottamiseksi.\n\nSaimme reimarit paikoilleen ja valot palamaan. Sen jälkeen odottelimme\nniiden luona jonkin aikaa, mutta kun yö oli pitkälle kulunut eikä\nlaivaa kuulunut, palasimme majapaikkaamme poistettuamme sitä ennen\nlyhdyt. Siitä alkaen paloivat merkkitulet joka yö Jeusan lähellä\nolevissa reimareissa.\n\nKun veneitä oli käytettävänämme useita ja miehiä lukuisasti, ei\nvalojen polttaminen käynyt rasittavaksi. Paitsi etapilla toimineita\noli Westerölle kokoontunut muitakin jääkäreitä laivaa odottamaan,\nmuiden muassa Jussi Laiti. Päivät kuluivat nopeasti ja Westerön\nvieraanvarainen talo huolehti jokapäiväisestä leivästämme.\n\nWesterön saari oli kuin itsenäinen valtakunta, jonne asiattomilta oli\npääsy kielletty, ja kaikki sen asukkaat vetivät kanssamme yhtä köyttä.\nSiellä ei ollut kätyreitä ilmiantoja tekemässä. Ja vaikka westeröläiset\nsuhtautuivatkin naapurikylän, Österön asukkaisiin hieman yliolkaisesti,\non viimeksimainituille annettava sama tunnustus. Jos siellä olisi\nollut yksikin ilmiantaja, ei toimintamme olisi saanut tapahtua niin\nesteettömästi ja siinä laajuudessa, kuin se nyt suoritettiin.\n\nPäiviä kului, jopa viikkoja, ja alkoi jo tuntua siltä, että laivan\ntulo oli vain unelma, joka ei koskaan toteutuisi, mutta silloin saapui\ntieto Bouchtilta Vaasasta, että nyt se tulee. Ensi yönä laiva saapuu.\nStenholm oli saanut sanoman.\n\nLaaksonen, Huovinen, Slöör ja allekirjoittanut olivat sinä iltana jo\naikaisin Jeusan lähettyvillä, ja hämärtyessä ripustimme lamput. Sen\njälkeen vetäydyimme hieman syrjään jääden kuitenkin pitämään valoja\nsilmällä, etteivät ne sattumaltakaan pääsisi sammumaan ennen laivan\ntuloa.\n\nOli melkoisen kolea syysilta, lokakuun viimeinen päivä. Etelästä päin\npuhaltava heikko tuuli ei meitä kuitenkaan sanottavasti häirinnyt\nkoettaessamme airojen avulla pysytellä valojen lähettyvillä. Hetket\nkuluivat hitaasti sen jälkeen, kun olimme joutuneet toimettomiksi.\nJotkut tupakoivat, sana tai pari vaihdettiin silloin tällöin. Kaikkien\nhuomio oli kohdistunut merelle päin, lyhtyjen suuntaan, jotka\npilkottivat heikkoina ja lepattavina harmaassa pimeydessä. Vallitsi\ntietty jännitys, sillä todennäköistä oli, että laiva saapuisi hyvin\naikaisin ehtiäkseen luovuttaa lastinsa ja palata vielä ennen aamua\ntakaisin merelle. Kuu mahtoi paistaa pilvien takana, sillä yö ei ollut\nkovin pimeä.\n\n— Kuulitteko?\n\nKorviimme oli kantautunut suuren laivan koneiden hidas käynti mereltä\npäin. Tuulen suunta oli kuuntelulle epäedullinen.\n\n— Siinä se nyt on.\n\nSuuri musta kolossi tuli näkyviin merkkivalojen suunnalta. Sen piirteet\nselvenivät hetki hetkeltä, aluksen lipuessa äänettömästi meitä\nkohti. Kuin kummituslaiva sukelsi se esiin harmaasta yöstä, valon\npilkahdustakaan ei siltä näkynyt.\n\nIstuimme tuokion voimakkaan mielenliikutuksen vallassa ja muistimme\ntuskin hengittää, mutta se hetki oli lyhyt. Oli aika ryhtyä toimimaan.\n\nLähempänä meitä olevan lyhdyn luo päästyään kääntyi laiva\noikealle, Westerön pohjoiskärkeä kohti. Nyt se oli varsinaisella\nrannikkoväylällä. Ylhäältä komentosillalta kuului kilahduksia ja kohta\nalkoi laivan kone jyskyttää harvassa tahdissa. Osittain veden pinnan\nyläpuolella pyörivän potkurin siivet alkoivat särkeä vettä.\n\n— Moottori käyntiin. Ajamme sen sivulle.\n\nKoneemme piti olla lähtövalmiina, mutta mitä vielä. Se oli ehtinyt\njäähtyä ja jäykistyä lähtömerkkiä odotellessaan eikä kaikista\nbensiiniryypyistä, voimasanoista ja loitsuista huolimatta ruvennut\nkäymään. Tunsimme moottorit ennestään, joten tämmöisen tapauksen\nvaralta meillä oli purjeet valmiina. Nostimme ne ja lähdimme\npurjehtimaan laivan jälkeen, joka tällä välin oli kadonnut pimeyteen.\n\nAlussa tuuli oli melkein laitainen ja nyt piristyneenä veti hyvää\nkyytiä Vesterön pohjoisniemeen asti, mutta siitä se heittäytyi enemmän\nvastaiseksi, joten meidän oli pakko jatkaa matkaa luovien. Täällä tuuli\nvoimistui yhä, ja menestyksellisesti purjehdimme saksalaisen perässä.\n\nKorviimme kantautui ankkuriketjun kolina. Pari luovia vielä, niin\nolimme sen vierellä ja kiipesimme köysitikkaita pitkin ylös kannelle.\nLaivalla oli sytytetty valot. Kiipesimme komentosillalle tervehtimään\nlaivan kapteenia ja kohtasimme ensimmäisenä jääkäri Jussi Komosen, joka\nesitteli meidät kapteeni Petzoltille, kookkaalle, uljaan näköiselle\nmeriupseerille, laivan päällikölle. Hänen vierellään seisoi Rönnholm,\nsaaristolaisluotsi, joka oli tuonut tuon usean tuhannen tonnin vetoisen\naluksen mereltä pimeässä kymmeniä kilometrejä matalikkojen välitse\nilman muita johtolankoja kuin kompassi ja nuo pari himmeästi palavaa\nlyhtyä.\n\nTapasimme laivalla joukon tuttuja: Jussi Heiskasen, Kalle Kuokkasen,\nViljo Laakson ja monia muita, joiden kanssa olimme joskus Lockstedtin\nleirikentällä hikeä valuen harjoitelleet paraatimarssia.\n\nLastin purkamistyö aloitettiin viipymättä. Suojaisen lahden poukamassa,\nsadan tai parin sadan metrin päässä »Equityn» — se oli laivan nimi\n— ankkuripaikalta, oli kymmenkunta moottori- ja soutuvenettä ollut\nvalmiina hyökkäämään laivan ympärille ja kuljettamaan tavaroita\nmaihin. Laivan höyryvinssit nostivat ruumasta konekivääreitä,\nkivääreitä, pistoleja, patruunalaatikoita, kk-vöitä, käsikranaatteja,\nmoottoripyöriä, räjähdysaineita ja muita sotatarvikkeita. Veneet\npurkivat kuormansa pienelle laiturille, ja siitä ne siirtyivät maalle\nmiesvoimin. Tätä kaikkea ei voitu suorittaa pimeässä, ja siksi oli\ntyömaa pidettävä valaistuna.\n\nRannalla, synkän metsän reunustaman niemen kainalossa oli pienoinen\naho, ja tälle aholle kannettiin kiväärinippu ja patruunalaatikko\ntoisensa jälkeen. Roihuavan nuotion valossa ne järjestettiin keoksi,\njonka mittasuhteet suurenivat nopeasti, niin että se muistutti pientä\nkukkulaa, kun kaikki tavarat olivat maalla.\n\nSiihen mennessä oli keskiyökin jo kulunut. »Equityn» ruumanluukut\nsuljettiin, nostopuomit laskettiin alas, valot sammutettiin, ja alus\nkohotti ankkurinsa lähteäkseen merelle.\n\nLaivan mukana saapuneista kymmenestä jääkäristä jäi osa Westerölle,\ntoiset samoin kuin loput sotatarpeetkin oli määrä laskea maalle\nseuraavana yönä pohjoisempana, mutta päiväksi oli aluksen oman\nturvallisuutensa vuoksi ehdittävä merelle ja pysyteltävä siellä,\nmahdollisimman lähellä Ruotsin aluevesirajaa.\n\nJohtaja Vilhelm v. Essen Jepualta oli saapunut laivaan mukanaan\nluotsi, jonka tehtävänä oli viedä laiva seuraavalle purkamispaikalle.\nRönnholmin asia oli enää saattaa laiva takaisin merelle, ja niin hän\noli suorittanut tehtävänsä.\n\nKun sotatarvikkeet oli siirretty maalle ja laiva valmistautui lähtöön,\nlähtivät myöskin moottoriveneet paluumatkalle eri suuntiin, vieden\nmennessään lastin kivääreitä ja patruunia. Kun ryhdyin niiden joukosta\netsimään venettä, joka noutaisi luotsin mereltä, kuten siitä oli\naikanaan sovittu, oli osa veneistä jo mennyt ja toiset olivat niin\nkiinteästi lähtöpuuhissa, ettei heillä ollut aikaa juuri kuunnella\npuheitani. »Merrimacin» kone oli, kuten muistettaneen, epäkunnossa, ja\nLaaksosen moottoriinkaan ei voinut luottaa. Pari vesteröläistä venettä\noli vielä laiturissa ja toiseen niistä tarrasin kiinni, kunnes sain sen\nomistajat taipumaan lähtöön; lähdin heidän mukaansa.\n\nWesterön saari jäi kauas jälkeemme, sivuutimme merkkilyhdyt, joissa\nkitui nyt himmeä liekki, sekään tuskin näkyvä, sillä päivä jo sarasti\nsivuuttaessamme ne. »Equity», jonka vierellä ja hinaamana veneemme\nkulki, kääntyi pohjoiseen ja eteni hitaasti matalikkojen reunustamaa\nväylää pitkin merta kohti. Tuonnempana alkoi Stubbenin majakka\nhäämöttää vasemmalla, ja jos venäläinen tähystäjä majakkatornissaan\npiti silmänsä auki, näki hän varmasti suuren höyrylaivan tummat\npiirteet valkenevalla merellä. »Equityyn» nähden sillä seikalla ei\nollut merkitystä, sillä jos sanottu vartija olisikin huomannut hälyttää\nrannikon vartioveneet ja ne olisivat olleet lähtökunnossa, olisi se\nnopeakulkuisena jättänyt ne pian jälkeensä. Sen sanottiin voivan kulkea\nneljäntoista solmun nopeutta. Me moottorissa olijat olimme sitä vastoin\nhuonommassa asemassa. Meille olisi voitu valmistaa lämmin vastaanotto\npalatessamme mereltä.\n\n— Eikö luotsi jo tule? kysyimme kärsimättöminä.\n\nJoku meni kysymään ja jäi sille tielleen. Jonkin ajan kuluttua\nsanottiin meille, että hetkinen vain, niin luotsi tulee.\n\nIstuimme ja odotimme, mutta tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja merenkäynti\npaheni, niin että meillä oli piakkoin täysi työ hoidellessamme venettä.\nSe painui syvään aallon pohjaan, seuraava laine kohotti sen pikaisesti\nylös pitkin laivan teräksistä kylkeä, niin että maali raapiutui\nmoottoriveneen ylimmästä laudasta. Ellemme olleet vastaavan nopeita\nliikkeissämme, tarttui veneen laita jonkin teräslevyn reunan alle ja\nvene oli vaarassa kaatua tai täyttyä vedellä. Kun ponnistuksistamme\nhuolimatta tuo suurenlainen moottorivene, joka ei ollut niinkään\nhelposti hoidettavissa, oli kerran tai kaksi tarttunut kiinni ja sen\nlaita painunut veden alle, alkoi olomme käydä kiusalliseksi.\n\nRönnholmia ei vain kuulunut, ja veneessä alkoi jo kuulua ääniä, että\nmeidän oli jätettävä hänet laivaan ja palattava.\n\nJättäydyimme jälkeen pyytämällä ja saamalla lisää köyttä. Vene kulki\nnyt sopivan matkan päässä laivan perässä, mutta siinäkin oli omat\nvaikeutensa. Jokainen aalto tempasi veneen mukaansa ja kuljetti sitä\nverkalleen kulkevan laivan perää kohti, mutta ohjasimme sivulle ja\nväistimme törmäyksen. Aallon mentyä vene pysähtyi, mutta tällöin\nhinausköysi tempautui kireälle vetäen meitä seuraavan aallon mukana\nrajusti eteenpäin. Sillä oli haittansa, mutta käsivoimin saatettiin\nnykäisyä vaimentaa. Olimme jo rauhoittumassa, kun keksimme uuden\nvaaran. Hinausköysi pyrki aina löysälle tullessaan peloittavan\nlähelle höyrylaivan potkuria, aivan kuin jonkin erikoisen vetovoiman\nvaikutuksesta. Potkurin pyöriessä puolittain ilmassa, saattoi jokin\nsen siivistä siepata köyden mutkan mukaansa ja kietoa potkuriakselin\nympärille, josta olisi ikävät seuraukset sekä laivalle että meille.\nSiitä alkoi uusi voimaa ja nopeutta vaativa työ köyden pysyttämiseksi\nerillään potkurista, ja aallokko vain suureni hetki hetkeltä.\n\nAika kului nyt entistä hitaammin, mutta lopulta meille ilmoitettiin,\nettä luotsi oli tulossa. Siirryimme laivan viereen ja sopivalla\nhetkellä pudottautui luotsi onnistuneesti veneeseen.\n\nYöllä ankkuripaikalla hän oli vielä hyvin pirteä, mutta nyt, kun\nhänen vastuunalainen tehtävänsä oli suoritettu, oli vetokin lopussa.\nSanomatta tuskin sanaakaan hän otti öljykankaisen pressun, kyyristyi\nsen alle veneen keulaan ja vaipui uneen.\n\nMoottorin keula käännettiin etelää kohti. Myrskyksi kiihtynyt tuuli\nja kylmä sade pieksivät kasvojamme, ja tukeva kalastajavene kulki\neteenpäin aaltojen paiskomana, kunnes pääsimme lähemmäksi maita. Ei\nollut todennäköistä, että venäläiset vartioveneet lähtivät liikkeelle\nsemmoisella koiranilmalla, ja se oli jo pätevä lohdutus.\n\nLoppumatkalla, kun mitään vaaraa ei enää ollut odotettavissa,\nkyyristyivät venetoverini öljytakkiensa alle nukkumaan, uskottuaan\nveneen ohjaamisen huostaani. »Moottori hyrräsi rauhallisesti kuin kissa\nuunin pankolla, mutta minua ei nukuttanut, sillä päässäni risteilivät\najatukset pitivät valveilla. Aselaiva, jonka tuloa pitkin kesää\noli valmisteltu, jota viime päivinä oli hartaasti ja jännityksellä\nodoteltu, oli nyt käynyt ja sen matka Westerölle ja takaisin merelle\noli onnistunut ilman pienintäkään rikettä. Erään niemen kainalossa\nolivat nyt aseet, ammukset ja muut sotatarvikkeet, ja laivan mukana\ntulleet jääkäritoverit vartioivat niitä. Iltahämärän tullen alkaisi\nniiden kuljettaminen mantereelle parhaillaan perustettavina olevien\nsuojeluskuntien aseistamiseksi.\n\nRannikkokylistä, laajan Vaasan saariston eri osista, saapui Westerölle\nhämärän tullen moottoriveneitä, saivat kivääri- ja patruunalastinsa ja\npalasivat kotiseudulleen ennen aamun koittoa. Pääosan sotatarvikkeista\nkuljetti mantereelle kuitenkin laivue, jonka muodosti kolme tai neljä\npaikallista moottorivenettä, miehistöinä Emil Westerön luona asuva\njoukko.\n\nVielä saman päivän iltapäivällä, jolloin olimme nähneet »Equityn» savun\nhäipyvän Pohjanlahdelle, lähtivät äskenmainitsemani moottorit yksi\nkerrallaan liikkeelle kylän rannasta, kiersivät saaren eteläkärjen\nja laskivat asekätkön luona olevaan laituriin. Illan hämärtyessä\nkuormattiin veneet, ja pimeän verhotessa maat pantiin koneet käyntiin.\nLaivue lähti mannerta kohti. Viikien ja Westerön toimiessa luotseina.\n\nAjoimme Vassor-lahdelle ja edelleen Kyröjoelle sekä jonkin matkaa\nvirtaa ylös. Olimme olleet useita tunteja liikkeellä, ennenkuin\npääsimme sovitulle paikalle. Koneet pysäytettiin.\n\nIstuimme pimeässä äänettöminä ja valppaina, virran kuljettaessa\nhiljalleen veneitä. Vain raskas tuulen humina kuului rantaruohikosta,\nmuuten oli hiljaista.\n\nHieman jännittyneinä odotimme. Tuleeko ketään —? Ja ketä tulee —?\nVihdoin kahisi ruohikko vierellämme. Sieltä ilmestyi musta alus, vene\n— ei, vaan tasapohjainen ruuhi, ruuhessa kaksi miestä. Äänettömästi\nmeloen saapuivat miehet moottorimme viereen. Seurasi hiljainen\nkeskustelu. Viik tunsi miehet.\n\nAseita alkoi siirtyä moottoriveneestä ruuheen. Veneen toiselle\npuolelle ilmestyi toinen ruuhi, lähistöllä niitä oli useita. Kaikki\nmoottoriveneet piiritettiin samanaikaisesti, osa ruuhista odotteli\nvuoroaan. Vaikka työ koetettiinkin suorittaa äänettömästi, kuului\nsilloin tällöin airon kolahdus, rasahdus, kun kiväärinippuja laskettiin\nveneeseen, ja hiljaista puhetta.\n\nTuskin oli montakaan minuuttia kulunut ensimmäisen ruuhen\nilmestymisestä, kun veneemme olivat luovuttaneet lastinsa ja ruuhet\ntoisensa jälkeen kadonneet. Annoimme virran kuljettaa veneitämme\nvielä hetken, ennenkuin koneet pantiin käyntiin, ja me lähdimme\npaluumatkalle. Vasta keskiyön jälkeen saavuimme takaisin Westerölle,\nsöimme ja menimme nukkumaan.\n\nEnnen seuraavaa hämärää siirtyivät moottoriveneet taas yksi kerrallaan\nasevarikon luo, saivat lastinsa hämärän tullen ja suoriutuivat matkaan.\nTällä kertaa emme kuitenkaan menneet Kyröjoelle, vaan Maksamaan kylän\nrantaan, joka on noin viidentoista kilometrin päässä Vöyrin kirkolta.\nLähestyimme maihinlaskupaikkaa niin varovaisesti, kuin moottoriveneillä\nyleensä on mahdollista, ollen joka hetki valmiina vaaran uhatessa\nhäipymään merelle.\n\nTalojen ikkunoista paistavat valot ilmaisivat kylän läheisyyden.\nPysäytimme moottorit ja kuuntelimme. Hevonen hirnahti kylässä päin,\nsamalta suunnalta kuului rattaiden kolinaa. Tulimme hiljaa lipuen\nrantaan. Rakennusten välissä näkyi rattaita ja hevosia ja vaiteliaita\nmiehiä niiden luona.\n\nVeneet alkoivat tyhjetä nopeasti, samalla kuin rattaat toisensa jälkeen\ntäyttyivät ja katosivat kylätielle. Mihin aseet olivat matkalla? Sinne\nmihin edellisenä yönä ruuhiin siirretyt aseetkin olivat menneet. Niiden\nedelleen kuljettamisen olivat toiset järjestäneet, meille kuului niiden\nsaattaminen tänne asti.\n\nKun veneemme olivat tyhjät, kuului maantieltä vielä jonkin aikaa\nrattaiden jyrinää.\n\nLähellä oleva talo oli Viikien koti tai sukulaistalo. Poikkesimme sinne\nkahville ennen paluumatkalle lähtöämme.\n\nIltapäivällä pantiin taas sama levy soimaan ja sitä jatkui, kunnes\nWesterön saarella ei enää ollut mitään vartioitavaa.\n\n\n\n\nVI luku.\n\n\nLepoon ja huvitteluun ei aseiden kuljettajilta jäänyt montakaan tuntia\nvuorokaudessa. Yö yön jälkeen vietettiin veneessä tarkkaavaisina ja\ntoimeliaina, ja osa päivästä kului seuraavan retken valmisteluun,\njoten, vaikka olimmekin nuoria ja karaistuneita, se kävi ajan mittaan\nrasittavaksi. Tähän asian puoleen ei nyt kuitenkaan ollut kenelläkään\naikaa kiinnittää huomiota. »Sota vaatii kaikkien voimien jännittämistä»\nsanottiin ensimmäisissä suomeksi ilmestyneissä taisteluohjesäännöissä,\nja koko maailma kulutti samaan aikaan voimiaan ja hermojaan runsaammin\nkuin sille olisi ollut terveellistä; meidän työmme oli vain pisara\nmeressä.\n\nPääasia oli, että sotatarvikkeet siirtyivät Vesteröltä mantereelle, ja\nne siirtyivät jatkuvasti kolmin neljin venelastein yössä sekä lisäksi\naina väliin jokin ylimääräinen lasti, jonka moottorit eri puolilta\nsaaristoa kävivät noutamassa.\n\nPäivällä kulki silloin tällöin jokin venäläisten laivoista\npitkin Vesterön rannikkoa asekätkön ohi, sivuuttaen sen melkein\nkivenheittomatkan päästä, ja aina kun isompi höyrylaiva ilmestyi\nväylälle, piti se varikon vartiomiehistön jännittyneenä, kunnes alus\noli kulkenut ohi, sillä eihän tiedetty, oliko mahdollisesti tieto\nasekätkön olemassaolosta ja paikasta vuotanut ja levinnyt ryssän\nviranomaistenkin korviin.\n\nJotakin hajua ryssät olivat saaneet »Equityn» käynnistä nenäänsä,\njoskin kenties hyvin epämääräistä, sillä eräänä aamuna heti saksalaisen\nkäynnin jälkeen oli äkkiä pantu toimeen hälytys. Vartiopaikoilla\nolevat sotilaat olivat juosseet hirveästi huutaen niemen neniin\nja tähystelleet sieltä merelle päin. He olivat rauhoittuneet taas\nhavaittuaan, ettei vaaraa ollut näkyvissä ja, vetäytyneet takaisin\nvartiotupiinsa.\n\nVain yhdessä tapauksessa lienee ryssien partio sattumalta yllättänyt\naseiden kuljettajat. Kerrottiin, että pari kalastajaa — mistä\nrannikkokylästä, en muista — olivat eräänä yönä noutaneet Vesteröltä\nvenelastillisen kiväärejä ja patruunia. Aamun koittaessa he lähestyivät\nmannerta paikalla, missä lasti oli suunniteltu vietäväksi metsään\nkätköön kuljetettavaksi sieltä edelleen miesvoimalla seuraavana yönä.\nMutta samassa kun heidän moottorinsa keula kolahti rantakiville,\nhuomasivat he ryssien partion kivääreineen ja niihin kiinnitettyine\npistimineen lähestyvän pitkin rantaa. Kalastajat, jotka koko yön\nvalvoneina ja aamukylmän kohmetuttamina olivat tähän saakka olleet\nliikkeissään kankeita, repäsivät nyt silmänsä auki ja saivat äkkiä\nilmiömäisen ketteryyden jäseniinsä. He jättivät veneensä ja katosivat\nsilmänräpäyksessä lähellä olevaan metsään, niin ettei partio,\njoka saapui kohta sen jälkeen paikalle, ehtinyt nähdä heitä edes\nvilaukseltakaan.\n\nPartio näki veneen ja katsoi velvollisuudekseen ryhtyä sitä\ntarkastamaan, mutta nyt oli ryssien vuoro reväistä silmänsä auki:\nVenäläisiä kiväärejä ja patruunalaatikolta, joiden kyljissä oli\nsaksankieliset kirjoitukset, koko venelastillinen ypö yksin autiolla\nrannalla. Siinä oli mysteerio, jota ei ollut helppo selittää.\nSaattoihan olla, että sotilaat olivat lukutaidottomia eivätkä\ntietäneet, että se oli vierasta kieltä, mutta yhtä kaikki.\n\nMikä tuli veneen ja sen lastin kohtaloksi ja aiheuttiko tapahtuma\ntutkimuksia laajoine pöytäkirjoineen vai pidettiinkö sitä\nyksinkertaisesti omituisena ilmiönä, ei ollut kertojan tiedossa. Noiden\nkiväärien ja ammuksien menetykseen rajoittuivatkin tappiomme, joten\nmeillä ei ollut syytä masentua sen johdosta.\n\nMarraskuun 8:nnen päivän tienoissa saimme metsänhoitaja Antti Huovinen\nja minä kutsun Vaasaan, missä asessori Harald Bouchtilta saisimme\ntarkempia tietoja uusista tehtävistämme. Olivatpa ne minkälaatuiset\ntahansa, ei ollut todennäköistä, että palaisimme enää Vesterölle, ja\nsiinä mielessä hyvästelimmekin jo. Lähdin vuorokautta aikaisemmin kuin\nHuovinen. Jäin eräällä aseidenkuljetusmatkalla tavaroineni, joita oli\nvähäinen reppu, mikä sisälsi henkilökohtaiset aseeni, Vassoriin, ja\nkuljin sieltä maanteitse osan matkasta hevosella osan jalan Vaasaan.\nOlisin tuskin muuten viitsinyt kävellä, mutta majatalon isäntä\npuolimatkassa kieltäytyi antamasta kyytihevosta sanoen, ettei hänellä\nollut siihen velvollisuutta. Uhkaileminen nimismiehellä ja maaherralla\nei tehnyt majatalon isäntään minkäänlaista vaikutusta, joten minun oli\nparasta lähteä vain talsimaan.\n\nMatkalla tuli vastaani ja kulki ohitseni venäläistä sotaväkeä pienissä\nryhmissä, jotkut jalkaisin, jotkut hevosella, mutta vaikka monet heistä\nolivatkin tärkeän näköisiä, ei kukaan kysynyt edes passiani.\n\nVaasassa vietin päivän tai pari asessori Bouchtin vieraana, hankin\nuudet jalkineet, koivunväriset pieksut, ja matkustin sen jälkeen\netelään päin tavoitteena Helsinki. Helsinkiin tultuani minun oli\netsittävä maisteri Elmo Kaila. Häneltä saisin lisäohjeita.\n\nAntti Huovinen samosi jälkiäni pitkin Bouchtille seuraavana päivänä ja\nmajoittui myöskin asessorin vieraanvaraiseen taloon. Kävimme isäntämme\nkanssa Vaskiluodolla tervehtimässä Stenholmia hovioikeudenneuvos\nGrönroosin huvilassa. Istuimme pienessä, lämpimässä ja kodikkaassa\nullakkokamarissa tunnin tai pari ja kuuntelimme radiota.\n\nEmme saaneet kuulla Lahden aseman esitelmää siipikarjan tai\nliikavarpaiden hoidosta emmekä myöhemmin jazz-musiikkia\nSavoy-hotellista. Itse asiassa ei radiosta kuulunut ensinkään\ninhimillisiä ääniä, ei edes koiran ulvontaa, vaan pelkkää\nyksitoikkoista piipitystä, yksinomaan morsenkirjaimia. Mutta tuossa\nmerkkikielessä kuvastui koko ihmiskunnan silloinen hätä, koko maapalloa\nmyllertävän sodan pauhu.\n\n— Saksan päämajan tiedonannot, sanoi Stenholm kesken kuuntelunsa ja\nalkoi merkitä pääkohtia paperille.\n\nNiiden yksityiskohdat ovat aikaa sitten häipyneet mielestäni, mutta\npääsävynä oli tuo tunnettu:\n\n»Von Westen Nichts Neues.»\n\n— Ryssä huutaa niin jumalattomasti, sanoi Stenholm hetken perästä. —\nKuuletkos —?\n\nKorvillani oli toiset korvaläpät, ja vaikka en tuosta nopeasta\nti-tii-ti-tyksestä ymmärtänytkään mitään, erotin heti ryssän huutavan\näänen saksalaisesta. Se oli bolshevikkipropagandaa nähtävästi, sen\nsaattoi tuntea äänen sävystä.\n\nKuuntelimme toistenkin sotaa käyvien puhetta, mutta ne olivat\nenimmäkseen kieliä, joita emme ymmärtäneet ja nekin salamerkkisanomina.\n\nHovioikeudenneuvos Grönroos itse, tyyniluonteinen, iäkkäänpuoleinen\nherrasmies, asui huvilan alakerrassa ja piti isällistä huolta\nStenholmin mukavuudesta, hyvinvoinnista ja jokapäiväisestä leivästä.\n\nVaasassa oleskelu oli hyvin miellyttävää, mutta aika riensi, oli\nlähdettävä matkaan. Päätin matkustaa Helsinkiin Lehtokylän kautta.\nLehtokylä on kotikyläni Muolaan pitäjässä Kannaksella, joten matkaan\ntuli joltinenkin mutka, mutta arvelin, että parempi virsta väärään kuin\nvaaksa vaaraan. Minulla oli nimittäin ainoana matkatavarana reppu,\njonka painoa kannatti koetella. Sen sisältönä oli yksiä alusvaatteita\nja sukkaparia lukuunottamatta iso mauserpistoli, jonka olin saanut\nlahjaksi hylkeenpyyntitoveriltani J.W. Snellmanilta, iso browninki\nja hyvä joukko patruunia näihin molempiin sekä parabellumiin, jota\nkannoin povitaskussani. Arvelin, että matkustaminen Tampereen—\nRiihimäen—Kouvolan—Viipurin kautta saattoi näiden matkatavaroitteni\nkanssa johtaa minut ikävyyksiin, sillä kerrottiin kaikenlaisten\nmiliisi- ja vallankumouspartioiden tarkastelevan matkustajien\nmatkalaukkuja löytääkseen niistä voita, jauhoja tai muuta ravinnoksi\nkelpaavaa. Suunnittelin siis matkani kulkevaksi Haapamäen — Jyväskylän\n— Pieksämäen kautta Savonlinnaan, Elisenvaaraan, Antreaan ja sieltä\nlaivalla kotipitäjääni, jonne jättäisin liiemmät aseeni, tapaisin\nvanhempani ja nuoremmat veljeni ja sisareni ja sen jälkeen menisin\nHelsinkiin.\n\nMatka Jyväskylään sujui vaikeuksitta, mutta sieltä ei vielä päässytkään\nrakenteilla olevaa rataa pitkin Pieksämäelle, vaan tullakseni Savon\nradalle oli minun ajeltava majatalokyydillä Keski-Suomen poikki\nSuonenjoelle. Onneksi eivät majatalon omistajat näillä seuduilla olleet\nvielä vapauttaneet itseään velvollisuuksistaan, vaikka jotkut katsoivat\npitkään, että mitäs se mies oikein reissailee, ennenkuin antoivat\nhevosen.\n\nSuomalainen työväestö oli jo niihin aikoihin alkanut liikehtiä ja\ntilanne maassa oli jotakuinkin sekasortoinen. Maaseutu oli näköjään\nrauhallinen, mutta lähempi tarkkailu osoitti täälläkin olevan käryä\nilmassa. Keskustelu perheen tuvissa liikkui työväen lakoissa,\nväkivaltaisuuksissa viljan etsinnöissä, joita punaiset ainekset olivat\nbolshevikkien kanssa toimitelleet. Samalla alalla liikkui keskustelu\nmyöskin isäntien kanssa iltapuhteella ennen maata menoa tai matkalla,\nmilloin isäntä itse lähti kyytimieheksi.\n\nSuonenjoelle saavuttuani sain kuulla, että sinä iltana junat vielä\nkulkivat, mutta ei seuraavana aamuna. Oli tulossa rautatielakko.\nLuovuin, siis aikaisemmasta suunnitelmastani ja nousin samana iltana\njunaan, joka jatkoi matkaansa vielä Mikkeliin, mutta ei sen edemmäksi.\nMikkelistä toivoin pääseväni laivalla edelleen Karjalaan päin.\n\nSähköisyys, jännittyneisyys, joka väreili ilmassa maaseudulla,\ntuntui paljon voimakkaampana radan varrella. Suonenjoen asemalla\nruokaili majatalossa illan hämärtyessä joukko asiallisen näköisiä,\nreippaita nuoria miehiä keskustellen päivän polttavista kysymyksistä,\nkuten huomenna alkavasta punaisten järjestämästä rautatielakosta\nja muista vallattomuuksista. Täällä oli jo päästy niin pitkälle,\nettä suojeluskunta piti yllä turvallisuuspartiota, ja sain sen\nkäsityksen, että eräs läsnäolevista oli paikallisen osaston johtaja.\nMinuun, tuntemattomaan kulkijaan nämä nuorukaiset suhtautuivat\nluottamuksellisesti, ja heiltä sain tarpeellisia neuvoja matkani\njatkamista varten.\n\nNousin myöhemmin huonosti valaistuun ja huolimattomasti lämmitettyyn\nkolmannen luokan vaunuun sateisena, kolkkona syysiltana ja saavuin\niltamyöhällä Mikkeliin.\n\nSeuraavana aamuna lepäsivät rautatiekiskot, veturit ja veturimiehet,\nniitä ei enää rasitettu painolla eikä työllä. Lakko ei onneksi ollut\nlevinnyt laivaliikenteen alalle, joten laivat kulkivat Saimaalla\nkulkuvuoroillaan, ja niin matkustin vesiteitse ensin Lappeenrantaan\nja sieltä toisella aluksella Joutsenoon. Laivoillakin puhuttiin\npolitiikkaa, ja ennen Joutsenoon tuloa olin vähällä riitaantua erään\ntyöläisnaisen kanssa, koettaessani oikoa hänen käsitystään Suomen\nporvarien valtapyrkimyksistä. Eukko osoitti kuitenkin sen verran\ntahdikkuutta, että vältyimme ilmitappelusta, vaikkakaan en saanut kovin\nlempeitä silmäyksiä erotessamme laivarannassa.\n\nJoutsenosta ajelin hevosella Antreaan ja sieltä laivalla pitkin Vuoksea\nPölläkkälään, mistä taas hevosella kotiini Lehtokylään. Kotiseudulla,\nkuten koko Suomessa, elettiin kriisikautta. Kansa oli jakautumassa\nkahteen, toisilleen vihamieliseen leiriin. Huliganismi rehoitti\nkotietsintöjen, ryöstöjen ja murhien muodossa, joita toimittivat\nkommunistisen venäläisen sotaväen tukemat rikolliset ja höyrypäiset\nainekset.\n\nKyläkunnittain oli maanviljelijöiden pakko muodostaa suojeluskuntia,\njotka suorittivat öisin maanteillä partiointia estääkseen ainakin\nyksinäiset kulkijat tihutöistä ja hälyttääkseen asukkaat, jos jotakin\nsattui.\n\nLehtokylässäkin toimi sinne tullessani suojeluvartio, jonka\npartiointiin kylän pojat ottivat osaa neljästätoista viiteenkymmeneen\nikävuoteen saakka. Veljeni Kustaa, joka silloin oli kuusitoistavuotias\nkoulupoika, oli hankkinut Viipurista pari sotilaskivääriä ja\nkymmenkunta patruunaa Muolaan suojeluskunnalle, toinen niistä oli\nLehtokylän suojeluskunnan hallussa, eikä heillä muuta aseistusta\nollutkaan.\n\nViipuri oli kuten ennenkin toiminnan keskus. Siellä ei suinkaan\nollut säästetty vaivoja yritettäessä hankkia aseita ja ammuksia\nympäristön valkoiselle väestölle. Jääkäri Mata, joka oli keväällä\ntullut Björkölle »Merrimacin» mukana sen ensimmäisellä matkalla ja\nsieltä edelleen Vaasaan matkustajalaivalla, oli koko ajan toiminut\nViipurissa. Tapasin hänet siellä poiketessani eräässä pienessä ja\npimeässä huoneistossa lähellä Turun siltaa. Se oli voimistelu- ja\nurheiluseura »Reippaan» toimisto, ja seuran sihteeri U. Enqvist oli\njonkinmoisena toimitusjohtajana. Mukavissa oloissa eivät viipurilaiset\ntoimineet, eikä aseiden saanti ollut helppoa, sillä aseista, jotka\n»Equity» oli tuonut Pohjanmaan rannikolle, ei tänne asti liene saapunut\nyhtään, ne jäivät Pohjanmaalle. Ainoaksi keinoksi jäi ostaminen joko\nsuoraan venäläisiltä sotilailta tahi välittäjiltä, jotka ostivat niitä\nedellisiltä. Tilannetta vaikeutti vielä se, että ryssät ja punaiset\nolivat Viipurissa erikoisen aktiivisia ja yrittivät pitää valkoisten\ntoimia silmällä. Täällä välit kärjistyivätkin sittemmin ensinnä sille\nasteelle, ettei voitu välttää taistelua.\n\nMatkustaminen Pietarin—Helsingin radalla marraskuussa 1917 ei ollut\nerikoisen nautinnollista, päinvastoin, mutta sen ohessa oli tilaisuus\ntarkkailla vallankumouksen humussa eläjää, vapaudestaan täysin\nsiemauksin nauttivaa venäläistä sotaväkeä läheltä, liian läheltä.\n\nMatkustin Viipurista yöjunassa, kolmannessa luokassa, etten olisi\nsuurena porvarina joutunut tarkkailun kohteeksi. Vaunut olivat niin\ntäynnä matkustajia, että se oli onnellinen, joka sai vallatuksi\nistumatilan ahtaaseen puristetulla penkillä. Kun asemavälin tai pari\nolin seisonut, aukeni minullekin tuo onni. Melkein kaikki matkustajat\nolivat venäläisiä sotilaita tai heidän seurassaan matkustavaa\nnaisväkeä, vain pari muuta suomalaista istui siinä vaunussa. Ryssillä\noli nyyttejä ja parseleita mukanaan, joten tila supistui senkin\ntakia, ja ilma kävi hyvin raskaaksi. Ryssille tunnustukseksi täytyy\nkuitenkin sanoa, että vaikka he olivat vailla johtoa ja päällystöä ja\nkukin matkusti omia aikojaan, he käyttäytyivät kohtalaisen siivosti.\nHyväntahtoisuus, toverillisuus ja kärsivällisyys oli lyönyt heihin\nleimansa. Ei kuulunut riitaa eikä tappelua, ei edes mainitsemisen\narvoista kiroilemistakaan koko yön väsyttävästä seisomisesta\nhuolimatta, joka tuli useiden osaksi. Miltä vaunu olisi mahdollisesti\nnäyttänyt, jos se olisi ollut saumoistaan ratkeamaisillaan omista\nmaanmiehistämme samanlaisissa olosuhteissa, jääköön kuvailematta.\nEi silti, ettei nytkin tupakoimattomien vaunu olisi ollut täynnä\ntupakansavua, joka sekoittui rasvanahkan ym. hajuihin, ja etteivät\npitkäviittaiset olisi leukailleet konduktöörille, joka tiukkasi heiltä\nmatkalippuja. Koko ryssien lauma näytti matkustavan pommilla. Heillähän\noli vapaus. Suomen valtion rautatiet saivat kustantaa kyydin.\n\nOlin Vaasasta lähtiessäni saanut osoitteen, josta maisteri Kaila oli\nlöydettävissä pääkaupungista. Kiipesin kapeita portaita ja tulin\novelle, jossa oli taulu:\n\n»Uusi Metsätoimisto».\n\nOdotellessani oven avautumista ihmettelin, miksi filosofian maisteri\noli perustanut metsätoimiston — mikä oli saanut hänet kesken\nkaikkien kiireiden ryhtymään puutavarakauppoihin. Kesti hetken,\nennenkuin ovi avattiin, joten minulle jäi aikaa pohtia sitä.\nTultuani sisälle toimistoon setvisi pian, että vaikka tämän liikkeen\npuhelinkeskusteluissa, kirjeissä ja kenties sähkösanomissakin oli usein\nkysymys vaunulasteista, halkosylistä ja kuutioista, tarkoittivat nämä\njoko miehiä tai aseita, ja että todellista puutavaraa liike tuskin\nvälitti juoksumetriäkään.\n\nOven aukaisi eräs neitonen, jonka katsoin kuuluvaksi »Metsätoimiston»\nhenkilökuntaan. Huoneiston sisustus oli hyvin yksinkertainen,\nhuonekaluja vähän. Jonkinlainen kirjoituspöytä tosin oli ensimmäisen\nhuoneen nurkassa ikkunan vieressä ja sillä puhelin, mutta laskuja\nkirjoituskoneita, almanakkoja ei näkynyt. Toisesta huoneesta kuului\nhiljaista puheensorinaa. Neitosen ilmoitettua sinne, että täällä oli\njoku, joka halusi tavata maisteri Kailaa, ilmestyi viimeksimainittu\novelle.\n\n— Terve Jussi, sanoi hän rientäen huoneeseen, ja hänen taakseen\noviaukkoon ilmestyivät jääkärit Stenbäck ja Lankinen, joita en ollut\ntavannut sen jälkeen, kun erosimme kevätkesällä Iskmon niemellä.\nMyöhemmin, kun kuulumiset oli kerrottu sivumennen ja minut esitetty\ntoisille liikkeen vakinaisille toimihenkilöille, maisteri Kaukovaaralle\nja maisteri Sopaselle, jotka myöskin löytyivät tupakansavun sisältä\nsisemmästä huoneesta, siirryin Kailan kanssa asiaan, jota varten minut\noli kutsuttu Helsinkiin. Kailan ehdotuksesta menimme hänen huvilaansa\nKulosaareen ja vasta siellä syvennyimme teepöydän ääressä tähän\nkysymykseen.\n\nOli saatava välitön yhteys meritse Hiidenmaalle ja edelleen\nJääkäripataljoona 27:ään Libauhun joko Helsingistä tahi Hangon\nseuduilta moottoriveneellä, ja sitä varten oli minulle lähetetty sana.\nJos moottorivene saatiin kulkemaan esimerkiksi Bromarvin—Hiidenmaan\nväliä, saatettiin tätä tietä kuljettaa jääkäreitä ryhmä ryhmän jälkeen\nSuomeen. Hidasta se kyllä tuli olemaan, mutta jos se onnistui, kävi\njääkärien paluu kotimaahan nopeammaksi kuin Pohjanlahden ympäri, ja\nsamalla voitiin tuoda aseet mukana, mikä ei käynyt päinsä Ruotsin läpi\nmatkustettaessa. Menomatkalla veisi vene Helsingin rouvien valmistamia\njoululahjapaketteja ym. tavaraa pojille Libauhun lähetettäväksi. Mitä\narvelin yrityksen onnistumismahdollisuuksista?\n\nMitä osasin muuta arvella, kuin että ottaen huomioon asian tärkeyden\noli ainakin yritettävä. Tosin epäilin liikenteen jatkuvaisuutta, sillä\nolimme melkein joulun kynnyksellä ja sen jälkeen tuli talvisydän\njäineen ja ulvovine lumimyrskyineen.\n\nRyssillä tiedettiin olevan muutamia miinavöitä Suomenlahden poikki ja\npitkin rannikoita, joiden sijoituksesta tuskin saataisiin tietoja.\nVaikka moottorivene saattoikin onnellisesti kulkea näiden poikki\ntyynellä ilmalla, oli asianlaita toinen meren vyöryessä kuohupäinä.\nKun sitä paitsi Suomen rannikolta oli lähdettävä ja sitä lähestyttävä\nryssien vartioinnin takia vain öisin, saatettiin sattumalta kolhaista\njonkin irtaantuneen, merellä ajelehtivan miinan sarvet kippuraan, mikä\nolisi tietenkin aiheuttanut äkkilähdön autuaitten metsästysmaille.\n\nTarvittiin tarkoitukseen sopiva moottorivene ja pari Suomenlahden\nrannikkoa tuntevaa miestä, sen jälkeen saatoimme ryhtyä\nlisävalmisteluihin.\n\nVeneen hankinta ei Helsingissä tuottanut vaikeuksia. Meille tarjottiin\nheti erästä kalasumppua ja erästä kalastaja- ja luotsimoottoria.\nKalasumppu oli hyvä monessa suhteessa, kannellinen, lujarakenteinen,\nmyrskynkestävä, siinä saattoi asustaa pakkasilmoillakin, mutta se\noli huomattavasti kalliimpi kuin luotsimoottori ja ui syvässä, joten\nmiinavaara oli suurempi. Luotsimoottori, jonka lyhyen harkinnan ja\nkoeajon jälkeen ostimme kymmenen tuhannen markan kauppahinnasta\neräältä ruotsia puhuvalta helsinkiläiseltä luotsilta, oli myöskin\ntukeva merivene. Siinä oli kuten kalasumpussakin sekä purjeet että\nmoottori. Se oli uusi, tilava, noin yhdeksän metrin pituinen ja leveä,\nkorkeakeulainen, siinä oli sitä paitsi keulasta melkein perään saakka\npingoitettava lujasta vedenpitävästä kankaasta valmistettu katos, jonka\nalla saattoi pysytellä kuivana rumallakin ilmalla.\n\nKuten sanottu, teimme kaupat veneen omistajan kanssa, mutta jätimme\nsen edelleen hänen hoidettavakseen siihen asti, kunnes tulisimme\nsitä noutamaan. Samanaikaisesti tiedustelimme miehistöä, mutta\nse ei ollut yhtä helppoa kuin veneen saanti. Helsingissä ja sen\nympäristössä oli luonnollisesti tuhansittain tarkoitukseen sopivia\nmiehiä, ja näiden joukosta olisi epäilemättä löytynyt pari tähänkin\ntehtävään ilomielin antautuvaa nuorukaista, mutta me emme voineet\npanna lehteen ilmoitusta avoimista paikoista. Oli käytettävä toista\nkeinoa, tiedusteltava tunnetuilta jääkäriliikettä lähellä olevilta\npurjehdusseurojen jäseniltä yritykseen halukkaita ja sopivia\nhuvipurjehtijoita. Mieluummin olisin lähtenyt merelle parin merielämän\nkovettaman ammattipurjehtijan, kalastajan tai merimiehen kanssa, sillä\nodotettavissa oli kaikkea muuta kuin päivänpaistetta ja leppoisia\npasaatituulia, mutta valitettavasti ei semmoisia ollut kaikessa\nkiireessä löydettävissä.\n\nNeuvottelujen ollessa vielä käynnissä eräiden urheilupurjehtijain\nkanssa matkustin Bromarviin, joka oli suunniteltu veneliikenteen\npäätekohdaksi Suomen rannikolla. Sieltä oli lyhyin tie Hiidenmaalle ja\nsiellä oli satamaksi sopivan laajahkon lahden rannalla eräs kartano,\njonka omistaja oli yritykselle suopea. Kartanon rannasta oli hyvä\nlähteä ja sinne hyvä palata.\n\nSain tarpeelliset suositukset ja lähdin matkustamaan varustettuna\nagronomi Perttilän passilla. Saavuin iltapäivällä noin seitsemän aikana\njunalla Tammisaareen, mutta tuossa pienessä sievässä kaupungissa\nei löytynyt sijaa, jolle olisin pääni kallistanut. Ainoa hotelli,\nseurahuone, oli täynnä, ja kuitenkin minun oli jäätävä yöksi\nkaupunkiin, sillä ennen aamua en saanut kyytihevosta jatkaakseni\nmatkaa Bromarviin päin. Illan sain kulumaan jotenkuten seurahuoneen\nravintolassa, mutta sekin suljettiin määräaikana, ja minä jouduin siinä\ntoimituksessa ovien ulkopuolelle. Oli jo talvi ja lumi peitti maat,\neikä ollut erikoisen lämmin ilmakaan, joten käveltyäni tunnin tai kaksi\nympäri pimeätä kaupunkia, päätin iskeä pöytään viimeisen lehteni ja\nniin kolkutin poliisikamarin ovelle. Selostin uniselle poliisille,\njoka tuli avaamaan, tilanteen, ja hän salli minun vetäytyä pitkäkseni\neteisen penkille. Huone oli lämmin ja niin vaivuin sikeään uneen.\n\nAamulla heräsin siihen, että joku kolkutti ulko-ovelle. Poliisi,\njoka oli päästänyt minut sisään, tuli nyt päästämään kolkuttajan.\nRaotin silmiäni sen verran, että saatoin todeta tulijan myöskin\npoliisimieheksi ja käytöksestä päätellen edellisen esimieheksi. Hänen\nensimmäinen kysymyksensä koski minua.\n\n— Sparka ut honom, kuului äsken tulleen käsky, kun hyväsydäminen\nkonstaapeli oli selostanut hänelle, miksi rumensin poliisikamarin\neteistä läsnäolollani.\n\nEsimies paiskasi oven kiinni mennessään peremmälle, ja inhimillinen\npoliisi, jota kohtaan tunsin syvää kiitollisuutta, alkoi ravistella\nminua olkapäästä.\n\nKello oli kuusi. Vedin päällystakin ylleni, kiitin ja lähdin. Tunnin\nkestävän aamukävelyn jälkeen näin seurahuoneen ulko-oven vihdoinkin\nolevan auki ja menin aamukahville.\n\nBromarvin matka oli kokonaan hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa, sillä\nhenkilö, kartanon omistaja, joka minun piti tavata, ei ollut kotona.\nHän oli matkoilla. Hänen paluustaan ei ollut tietoa, eikä ketään\nmuutakaan henkilöä ilmaantunut, jonka kanssa olisin voinut neuvotella\nasioista. Palasin siis Helsinkiin.\n\nMatkalla jouduin agronomina keskustelemaan erään majatalon isännän\nkanssa maanviljelyksestä hevosta odotellessani. Luulen, ettei hän\nsaanut minusta kovin korkeaa käsitystä alan tuntijana, vaikka koetinkin\nolla vastauksissani mahdollisimman oraakkelimainen.\n\nPalattuani Helsinkiin »Uuteen Metsätoimistoon» tapasin siellä miehiä,\njotka myllersivät nurin tähänastiset suunnitelmamme, Gunnar v. Hertzen,\njoka viime tapaamisemme jälkeen oli ennättänyt palata takaisin Saksaan,\noli taas Helsingissä Otto Bonsdorffin kanssa. Hänellä oli tehtävä ja\nsen toteuttamiseksi suunnitelma, joka ei paljoakaan eronnut meidän\nsuunnitelmastamme. Aloite vain oli lähtöisin Jääkäripataljoonasta.\n\nv. Hertzen oli saanut tehtäväkseen järjestää yhteyden moottoriveneellä\nAhvenanmaan saariston ja Hiidenmaan välille. Kun Hiidenmaa oli silloin\nsaksalaisten joukkojen hallussa, oli yhteys Hiidenmaan ja Libaun\nvälille vaikeuksitta järjestettävissä. Ahvenanmaan—Turun liikenne\narveltiin kaiketi myös saatavan aikaan.\n\nKerroin v. Hertzenille, mitä Helsingissä jo oli tehty samanlaisen\nsuunnitelman toteuttamiseksi, mutta hän oli Otto Bonsdorffin kanssa\nollut Turussa ja päässyt siellä järjestelyissään muutamissa suhteissa\npitemmälle. Vene oli tiedossa, samoin luotsi, joka saattaisi meidät\nKökarille ja sieltä Itämerelle, v. Hertzen pyysi minua liittymään\nheidän yritykseensä, ja kun kilpailevia yhtiöitä ei tälle linjalle\nkannattanut perustaa, luovuimme Kaila ja minä alkuperäisestä\nsuunnitelmastamme. Vene jäi entisen omistajan hoidettavaksi\ntoistaiseksi — ikävä kyllä, sillä se oli miellyttävä, merikelpoinen\nalus — ja minä liityin v. Hertzeniin ja Bonsdorffiin.\n\nKun heillä oli suunnitelmat selvät ja he lupasivat huolehtia retken\nvalmistelujen yksityiskohdista, päätin matkustaa kotiini Muolaaseen,\nsillä joulu oli jo ovella. Meidän piti tavata joulukuun 27 p:nä Turussa.\n\nNäinä viikkoina kärjistyi tilanne maassa nopeasti. Valkoisten ja\npunaisten välit kiristyivät kiristymistään. Sen saattoi myöskin\nkotiseudullani vainuta jo kaukaa. Päästyäni täyteen sullotuista\nvaunuista maan kamaralle Perkjärven asemalla vedin keuhkoni täyteen\nhappipitoista ilmaa ja kävelin majataloon saadakseni hevosen Kyyrölään.\n\nTilaamani hevonen seisoi vihdoin majatalon portilla, kuskipukilla istui\nkuluneessa turkissa yksivakaisen näköinen ukon turrikas poltellen\nsätkäänsä. Joko hän ei arvioinut minua lainkaan herraksi, jolle olisi\nkannattanut olla säädyllinen, tahi jos hän sen teki, osoitti hän\nluokkatietoisuuttaan sillä, ettei vaivautunut edes vilkaisemaankaan\nminuun, vaan murahti arviokauppaa:\n\n— Joks' työ ootta rees' —?\n\n— Jo, vastasin.\n\n— Nuoo! Mies nykäsi ruunaansa ja matka alkoi. Tein heikon yrityksen\nkeskustelun aikaansaamiseksi metsätaipaleelle päästyämme, mutta\nkun ajaja ei vastannut, jatkui äänettömyys siihen asti, kunnes tuo\nkuudentoista kilometrin matka oli katkaistu.\n\nOli erikoisen miellyttävää päästä taas kotiin joulua viettämään\nsiitäkin huolimatta, että ajat olivat rauhattomat. Veljistäni kolme oli\nmaailmalla, mutta kotona oli vielä kaksi. Kustaa ja Antti sekä kaksi\nsisartani ja vanhempani.\n\nIsäni, kansakoulunopettaja, oli iästään ja heikosta terveydestään\nhuolimatta koettanut kotona olevien nuorimpien poikien kanssa tehdä\nkaikkensa kansan valveuttamiseksi kotipaikkakunnalla. 'Ylämaan\nkolkalla', joksi lähikyliä yhteisellä nimellä korkeiden harjanteittensa\nvuoksi sanottiin, olikin suojeluskunta kiinteämmin järjestetty kuin\nmonella muulla paikkakunnalla, siihen lukeutui koko joukko nuoria\nmiehiä.\n\nOllessani »joululomalla» pidin muutaman harjoituksen nuoremmille\nsuojeluskuntalaisille koulun lähistöllä olevan lammen jäällä ja\noppitunnin koulun käsityöhuoneessa muun muassa kiväärin käsittelystä ja\nlataamisesta.\n\nEräänä iltapäivänä ollessani naapuritalon isännän Benjam Moisanderin\nkanssa kyläpartiossa tuli veljeni Antti, neljäntoistavuotias\nkoulupoika, hiihtäen ja tavoitti meidät.\n\nHän oli hengästynyt ja hänen ilmeensä oli poikkeuksellisen vakava, sitä\npaitsi oli hänellä reppu, joka sisälsi mauserpistolin ja patruunat.\n\n— Isä ja äiti sanoivat, että sinun olisi parasta lähteä, sanoi Antti,\nkun olin kysynyt, mihin hän oli menossa, ja ojensi minulle reppuni.\n\n— Kuinka niin —? tiedustelin.\n\nPerkjärveltä oli soitettu naapuriimme Iholle, että sieltä oli lähtenyt\nkuusi hevoskuormallista punaisia aseistettuina Lehtokylään päin ja että\nhe olivat uhanneet tulla riisumaan Ylämaan lahtarit aseista.\n\nTieto sotilaskivääristä ja kolmesta pistolista, joilla olimme ampuneet\npari kertaa maaliin, oli huhun siivillä kulkiessaan tietenkin\nmoninkertaistunut, joten punaisilla oli semmoinen käsitys, että\nLehtokylän suojeluskunnalla oli kokonainen asevarasto.\n\n— Mennään ensi kotiin, sanoin kuultuani mistä viima puhalsi.\n\nVanhempani arvelivat, että punikit tulivat noutamaan minua. Joku\npaikallisista punaisista oli saattanut salassa lähettää sanan\ntäälläolostani, mutta minä arvelin, että vierailu koski koko talon\nmiespuolista väkeä, ja kun emme voineet lähteä kaikki pötkimään karkuun\npelkän puhelinsoiton perusteella, jäin minäkin kotiin.\n\nPerkjärveltä oli Lehtokylään suorinta tietä kaksikymmentäviisi\nkilometriä, noin kolmen tunnin ajo, joten meille jäi aikaa harkita\ntilannetta.\n\nKoko kylässä oli ampuma-aseita neljä, nimittäin ne, jotka olivat\nmeillä, joten oli hyödytöntä kutsua koolle suojeluskuntaa odottelemaan\npunaisten tuloa. Isäni otti browning-pistolin, ja me pojat jaoimme muut\naseet keskenämme.\n\nHämärän tullen livahdimme me kolme poikaa pihan laidassa olevaan\nlämpimään saunaan, katsottuamme ensin, ettei ketään ollut näkemässä.\nEmme sytyttäneet valoa, ettei tätä manööveriämme kukaan sattumaltakaan\nhuomaisi, ja hiljaa supatellen asetuimme ikkunan ääreen pitämään\nsilmällä tietä, joka johti kylään Perkjärven suunnalta.\n\nTarkoituksenamme oli turvautua laskelmiemme mukaan ainoaan vetävään\nkeinoon siinä äärimmäisessä tapauksessa, että punaiset todella\ntulisivat ja ryhtyisivät murtautumaan koulurakennukseen, nimittäin\ntuliyllätykseen, joka kenties säikäyttäisi heidät pakosalle.\n\nOletimme, että punaiset ajaisivat hevosineen koulun pihamaalle ja\npyrkisivät sisään. Sisällä ei avattaisi, jolloin he joko ryhtyisivät\nmurtautumaan väkivalloin tai kiroillen poistuisivat — mikä oli tuskin\nluultavaa. Sillä hetkellä kun he ryhtyisivät väkivaltaan, me avaisimme\ntulen saunan ikkunasta ja eteisestä vihollisen sivustaan ja selustaan,\nkuten ohjesäännöissä sanotaan. Valkea hanki ja kuu tekivät yön siksi\nvaloisaksi, että ammunnasta noin sadan metrin etäisyydeltä saattoi\ntoivoa tuloksia.\n\nPäärakennuksessa kävivät vanhempani ja siskot nukkumaan ja sammuttivat\nvalot. Vallitsi hiljaisuus ja rauha. Me istuimme saunan ikkunan ääressä\naseet ladattuina, tähystellen suuntaan, josta aseiden riisujien piti\nsaapua. Ikkunasta näki noin kolmesataa metriä pitkin Rapamäen laelle\nnousevaa tietä.\n\nTunnit kuluivat. Kuu paistoi hyville ja pahoille, raskas tuulenhenkäys\nravisti silloin tällöin lunta puista, mutta maantie oli autio eikä\npihalla liikkunut ketään. Kello kahdentoista jälkeen järjestimme\nvartiovuorot, ja kaksi meistä vetäytyi pitkäkseen saunan lauteille,\nkolmannen jäädessä istumaan ikkunan eteen jakkaralle.\n\nTuli aamu. Mitään ei ollut tapahtunut. Oliko hälytys ollut väärä —\npilantekoa? Ei. Seuraavana päivänä nähtiin Rapamäen alla, noin puolen\nkilometrin päässä koululta olevista jäljistä, että punaiset olivat\ntodellakin tulleet, mutta vain siihen saakka. Siinä oli hevosia\nsyötetty ja tupakoitu, sen näki heinätukoista ja natsoista hangella.\n\nLieneekö heillä ollut kylässä joku uskottu, joka oli tuonut tietoja,\nvai olivatko he täältä lähettäneet jonkun tiedustelemaan ja miksi he\nolivat pysähtyneet kylän laitaan, ei ollut sentään hankeen kirjoitettu.\nJoka tapauksessa he olivat tässä tarkistaneet kantaansa Lehtokylän\naseistariisumiseen nähden, pyörtäneet hevosensa ja ajaneet pois,\nonneksi sekä meille että myöskin heille itselleen. Veljesverta ehti\nvuotaa liian paljon myöhemminkin.\n\nTämän luontoisia, levottomuuden ja turvattomuuden tunteita herättäviä\ntapahtumia sattui muitakin, sillä aseistamattomina olivat valkoiset\nsuuremmasta lukumäärästään huolimatta punaisten armoilla. Perkjärven ja\nKyyrölän seutu olivat punaisten pesäpaikkoja ja sieltä käsin he tekivät\nretkiään vangitakseen jonkun »lahtarin» ja ottaakseen tältä aseet\ntakavarikkoon.\n\nEräänä päivänä saapui Lehtokylään Ihon taloon eräs tämmöistä retkeä\npakoon päässyt pariskunta, tuomari Soini rouvineen, kalpeina ja\njärkyttyneinä. Ja jo ennen joululomalle saapumistani oli isäni ollut\nvähällä joutua punaisten väkivallan uhriksi. Tapaus oli seuraava:\n\nMuolaan suojeluskunnan rahallista avustamista — aseiden hankintaa —\nvarten, oli kutsuttu koolle yleinen pitäjäläisten kokous kunnantuvalle\nkirkonmenon jälkeen eräänä sunnuntaina. Tupa oli täynnä kansaa eri\npuolilta suurta pitäjää, ja kirkkomäellä oli hevosia aidanvieret\ntäynnä, niiden joukossa kymmenkunta, jotka olivat tulleet Perkjärveltä\nreet täynnä punaisia.\n\nKokous alkoi, ja joku alusti kysymyksen määrärahan myöntämisestä\npitäjän suojeluskunnalle. Sen jälkeen oli käytetty puheenvuoroja,\nmuiden muassa puhui isävainajani määrärahan myöntämisen puolesta, jonka\njälkeen hän istuutui paikalleen tuvan peräpenkille. Hetkistä myöhemmin\ntuli eräs Sormulan kylästä kotoisin oleva mies isäni luo ja kuiskasi\nhänen korvaansa, että hänen oli viisainta hävitä, sillä punaiset\neteisessä suunnittelivat hänen murhaamistaan, ennenkuin tilaisuus oli\nlopussa. Sormulan mies oli kuullut heidän keskustelunsa.\n\nIsäni käski hiljaa vierellään istuvan Antti-veljeni menemään hevosen\nluo, laittamaan se lähtövalmiiksi ja odottamaan. Poika lähti ja ukko\njäi paikalleen, ottaen osaa kokouksen menoon, kuin ei mitään olisi\ntapahtunut, vaikka hän nyt huomasikin itseensä kohdistetut petomaiset\nkatseet ovensuusta päin. Joku tuttu valtuuston jäsen viittasi tulemaan\nkamarin puolelle keskustelun ollessa kiinteimmillään, ja kun isäukko\nmeni, kuiskasi tämä hänelle, että hänen oli kiireimmiten lähdettävä.\nIsäni veti turkin ylleen ja käveli takatietä ulos.\n\nPunaiset eivät olleet tunteneet veljeäni, joka oli vielä hento\npoikanen, eikä kukaan ollut kiinnittänyt häneen huomiotaan, joten\nhänellä oli hevonen valmiina, kun isäni saapui pihalle. Punaiset\njäivät verenhimoisina pitämään silmällä ukon paluuta peräkamarista ja\nodottelemaan hetkeä, jolloin hän joutuisi heidän keskelleen kunnantuvan\neteisessä. Heillä olisi riittänyt keinoja ja raakuutta ottaakseen\nvanhan miehen hengiltä sivumennen, ja tuntemattomia kulkureita kun\nolivat, ei koira olisi perään haukkunut. He olivat aseistetut ja he\ntunsivat olevansa herroja; nimismies ei ollut mitään heidän rinnallaan.\n\nEn tiedä miten suojeluskunnan määrärahoille kävi, mutta kun myöhemmin\nvihollisuudet alkoivat punaisten ja valkoisten kesken laajemmassa\nmitassa jäi kotipaikkakuntani punaisten haltuun. Vanhempani, veljeni ja\nsisareni olivat sitä ennen punaisten uhkan vuoksi siirtyneet Vuoksen\npohjoispuolelle. Punnuksen kylän vanhan, harmaantuneen opettajan\nMatti Väisäsen punaiset saivat käsiinsä ja kiduttivat kuoliaaksi.\nNämä tapahtumat sattuivat myöhemmin joulun jälkeen. Veljeni Aarnekin\nilmestyi kotiin joulun kynnyksellä, viipyi muutaman päivän ja matkusti\nsen jälkeen Helsinkiin. Joulua vietimme kaikessa rauhassa, mutta\nmiellyttävä kotonaoloni loppuikin siihen. Tapanina oli matkustettava\nTurkuun.\n\nVeljeni Antti saattoi minut Perkjärven asemalle. Siellä erotessamme\nnäin hänet viimeisen kerran. Hän kaatui pari kuukautta myöhemmin\nöisellä partioretkellä »Hämäläisen lentävään osastoon» kuuluvana\nvalkoisten ja punaisten rintamalinjojen välisessä maastossa lähellä\nKavantsaaren asemaa.\n\nMatka Turkuun meni joten kuten Riihimäelle saakka Leninin poikien\nseurassa. Alkumatkalla sain seistä jonkin aikaa vetoisilla vaunun\nportailla, myöhemmin pääsin jo vaunuun sisälle ja ennen Riihimäkeä olin\netuillut itselleni istumapaikan. Ryssän sotilaiden päätehtävänä näytti\nolevan lakkaamaton matkustaminen. Näki kuitenkin, että hupi ja hyöty\nkulkivat tässä käsi kädessä, sillä suuntaan ja toiseen kulkiessaan\nheillä oli mukanaan kaikenlaisia myttyjä. Pietarista he toivat\nHelsinkiin tavaraa, josta täällä oli puute, möivät sen ja ostivat taas\nsemmoista, jolla Pietarissa oli kysyntä ja kovat hinnat.\n\nTurussa sain huoneen asemaa vastapäätä olevassa miellyttävässä\nhotellissa. Seuraavana aamuna löysin Gunnar v. Hertzenin ja Otto\nBonsdorffin. Sitä ennen totesin, että rautatiematkallani olin saanut\nankaran nuhan. Tunsin väristyksiä ja väsymystä, jota en ollut tuntenut\nv. 1909 jälkeen, jolloin kärsin malariakuumeen koululaiva »Glenardilla»\nmatkalla Delagoa-Baysta Newcastleen, Austraaliaan.\n\n\n\n\nVII luku.\n\n\nJoulukuun viimeiset päivät kuluivat matkavalmisteluissa, joihin\nen sairauteni vuoksi jaksanut sanottavasti osallistua, v. Hertzen\nja Bonsdorff järjestivät melkein kaikki, nykyisen vuorineuvos B.\nGrönblomin ollessa heille korvaamattomana apuna. Hänen välityksellään\nostettiin alus matkaamme varten, »Delfin» niminen, 54 jalan pituinen,\n25 hevosvoimaisella Vickström-koneella varustettu, kannellinen\nmoottori, joka oli rakennettu kuljettamaan matkustajia Turun\nsaaristossa. Peräosaan kannen alle — salonkiin — mahtui noin 40\nmatkustajaa, kone oli keulassa ja kannella oli ohjaushytti.\n\nDelfin oli vakava merivene, sen saattoi nähdä ensi silmäyksellä, ja\nsen me saimme myöhemmin todeta. Nyt oli alus vielä Crichton-Vulcanin\nlaivaveistämöllä nostettuna maalle talvehtimaan, sen kone irroitettuna\nja rasvattuna jossakin varastohuoneessa. Kun kaupat oli tehty, alkoi\nveneen kunnostaminen, jonka suorittivat Vulcanin miehet kaikessa\nkiireessä, sillä v. Hertzen antoi heille hyvin lyhyen määräajan.\n\n»Delfinin» vierellä seisoi myöskin maalle nostettuina rivissä\npuolentusinaa laivaveistämön ryssille rakentamia moottoriveneitä, ja\nvaikka ostamamme alus olikin riittävän suuri tarkoitukseen, johon sitä\naioimme käyttää, oli näissä aivan toiset mittasuhteet. Ne täyttivät\nsekä merikelpoisuuden, nopeuden, kauneuden että mukavuudenkin\nvaatimukset, ja asian näin ollen saattoi olla iloinen, että ne olivat\nmaalla, sillä »Delfin»-parka oli semmoisen vierellä kuin kylän rakki\nsusikoiran rinnalla.\n\nJoulun jälkeen tulivat pakkasilmat, mutta Aurajoki virtasi vielä\nsulana. Pakkaset muistuttivat meitä talven tulosta ja niinpä\nvarustimmekin mukaamme runsaasti lämpimiä vaatteita. Muiden muassa\nostin lammasnahkaturkin ja nahkahousut — takki oli ennestään, peräisin\nMerenkurkun seuduilta. Turkin osto oli kenties parhain rahansijoitus\nminkä eläissäni olen tehnyt, sillä se oli hengenpelastajani\npakkasilmoilla myöhemmin.\n\nKökarin luotsivanhin oli saapunut vuorineuvos Grönblomin kutsusta\nTurkuun viedäkseen meidät saarelleen. Kaikki matkalla tarvittavat\nvälineet, eväät ja polttoaineet oli hankittu, ja olimme lähtövalmiita\njoulukuun 31 päivän iltana.\n\nVuorineuvos Grönblom, joka oli meitä kestinnyt ja hoivaillut kaikin\npuolin, oli katsomassa lähtöämme laivaveistämön rannasta vielä samana\niltana. Oli pimeä, ja meidän oli työskenneltävä lyhtyjen valossa,\nnostaessamme alukseen viimeisiä tavaroita.\n\n»Delfin» oli edellisenä päivänä työnnetty jokeen ja sen kone saatu\nrantaan saapuessamme paikalleen, mutta monttöörit eivät olleet ehtineet\nkokeilla sen käyntiä. Bonsdorff sai heidän avullaan moottorin lyhyiden\nponnistelujen jälkeen käymään, köydet irroitettiin, »Framåt» sanoi\nluotsivanhin ohjaushytissä torveen, joka johti konehuoneeseen, ja\nvene alkoi nytkytellä Aurajokea pitkin merelle päin. Oli jännittävää\nnähdä, tultaisiinko meitä tarkastamaan ennen merelle pääsyämme ja miten\nsiitä selviäisimme. Pimeän yön vuoksi ei meihin kuitenkaan kiinnitetty\nenempää huomiota. Meriliikenteen valvonta oli täälläkin nähtävästi\nvallankumouksen jälkeen herpaantunut. Pääsimme väljemmille vesille,\nsivuutimme Nauvon ja Korpon saaret ja tulimme merelle.\n\nValkeni sievä kuulakas talvipäivä, uudenvuoden päivä 1918.\nLaivaliikenne ei ollut erikoisen vilkas, mutta jokin pienempi alus,\njoukossa ryssän vartiolaivoja, tuli vastaamme silloin tällöin.\nJos tämmöisiä ilmoja vain riitti, oli matkaaminen Itämeren poikki\nleikintekoa, joskin pari seikkaa antoivat aihetta huolestumiseen.\n\nAluksemme ei ollut niin tiivis, kuin olisi ollut toivottavaa. Se oli\nravistunut ja vuoti melko pahasti, mutta saattoi toivoa, että vuoto\njonkin ajan kuluttua lakkaisi, sillä olihan vene ollut maalla ties\nmiten kauan. Toinen huolestumisen aihe johtui koneesta. Se kävi,\nmutta epätasaisesti ja perin heikosti. Se ei saanut itsestään irti\nläheskään sitä voimamäärää, jonka odotti 25 hevosvoimaisen moottorin\nkehittävän, sen kuuli käynnistä ja näki veneen hitaasta kulusta.\nMyyjä oli kehunut veneen kulkevan kahdeksan solmun nopeutta, mutta\nse kulki nyt noin viisi solmuväliä, jonka login avulla totesimme.\nSitä ei enää voinut kutsua nopeudeksi, se oli jo hitautta, joka pani\najattelemaan. Kökarista oli Hiidenmaalle sentään 150 kilometrin taival,\njoten kahdeksan solmuväliä olisi merkinnyt kaikkein suotuisimmissa\nolosuhteissa noin kymmenen tunnin ajoa. Viiden solmuvälin nopeudella\naika piteni vähintäin kuuteentoista. Viiden solmun alus, jossa on vielä\nkorkea ohjaushytti kannella, ei pysty navakassa vastatuulessa kulkemaan\neteenpäin muuta kuin matelemalla, ja jos tuuli kiihtyy myrskyksi,\non hyvä, jos vene jaksaa pysytellä paikallaan. Pahinta oli se, että\nmoottori saattoi myös milloin tahansa lakata käymästä. Toivoimme\nsentään, että Bonsdorff, joka moottorintuntijana otti sen hoidon\nvastuulleen, tutustuisi siihen pian ja saisi sen kesytetyksi toimimaan\ntahtonsa mukaisesti, jopa kiihoitetuksi sen jokaisen hevosvoiman\nvetämään rahkeitaan.\n\nIltapäivällä laskimme erääseen kapeaan, kallioiden reunustamaan lahteen\nKökarilla, nousimme maalle ja seurasimme luotsia hänen kotiinsa, jonka\nvieraanvaraisuudesta nautimme seuraavaan aamuun asti.\n\nYöllä ilma huononi, muuttui hyvin myrskyiseksi, ja barometri oli\nseuraavana aamuna vielä hyvin alhaalla, mutta huhuttiin viestin\nsaarella olostamme jo vierineen venäläisen linnoitusväen tietoon, joten\npäätimme aamuhämärässä siirtyä Kökarin eteläpuolella noin viiden,\nkuuden kilometrin päässä olevien neljän kaljun kallioluodon keskelle,\nsuojaan uteliailta katseilta ja myrskyn voimalta. Toista olisi ollut\nasustaa luotsivanhimman lämpimässä ja siistissä kodissa, mutta\nturvallisuus ennen kaikkea.\n\nKökarin eteläpuolella, Itämeren laidassa, oli ryssien miinakenttä.\nMiinakentässä oli eräässä paikassa aukko, josta varkain pimeän tullen,\nvartijain nukkuessa, saatoimme pujahtaa aavalle Itämerelle, mutta me\nkolme komennettua jääkäriä emme olisi tätä veräjää löytäneet ja sen\nvuoksi liittyi »Delfinin» miehistöön vielä kaksi kökarilaista, nuoret\nkalastajat ja purjehtijat Eklund ja Nordberg.\n\nAamulla oli vielä pimeä, kun lähdimme matkaan miinakenttää ja Itämerta\nkohti saattajinamme luotsivanhin ja pari muuta Kökarin miestä. Delfinin\nmoottori kävi kurjasti tuona tuulisena aamuna, mutta se kuljetti\nmeidät sivumyötäisen avustamana lähimpään tavoitteeseemme. Tammikuisen\npäivän valjetessa olimme jo veneinemme piilossa luotojen välissä ja\nluotsivanhin tovereineen lähti paluumatkalle purjeveneellä, joka\noli seurannut »Delfinin» hinausköydessä. Nuo miehet olivat ennenkin\npurjehtineet, sen huomasi heti heidän otteistaan, tavasta, jolla he\nkäsittelivät venettään. Mielenkiintoista oli verrata ahvenanmaalaista\nvenetyyppiä muiden Suomen rannikkoseutujen veneisiin. Tämä suolaisen\nmeren vene oli leveä ja matala — laitoja näytti olevan vain nimeksi,\nkun Suomenlahden itäosassa, missä vesi on vähemmän suolaista,\nveneessä on jo korkeammat laidat ja se on kasvanut pituutta, edelleen\nMerenkurkun veneissä on jo toinen malli, se on solakka ja pitkä,\nkorkealaitainen ja usein varustettuna irrotettavilla lisälaidoilla,\nvesi on siellä suolattomampaa kuin Suomenlahdessa, mutta täysin\nsuolattoman jyrkkäaaltoisen Laatokan veneessä ei näytä olevan lainkaan\npohjaa, vaan pelkkiä laitoja. Siellä sanotaankin veneen olevan viisi-,\nkuusi- tai seitsenlaitaisen, riippuen sivulautojen lukumäärästä.\nLaatokan kalastajavene on Metsäpirtin seuduilla 9—13 metrin pituinen,\nsen keula korkea ja terävä, semmoinen, joka vaikeuksitta pystyy\nhalkaisemaan jyrkät aallot ja kulkemaan eteenpäin. Takilakin noudattaa\nPohjanmaan ja Laatokan veneissä samoja periaatteita, niissä on\nkaksi sprii- eli raintapurjetta, kun taas suolaisella merellä näkee\nenimmäkseen veneitä, joissa on isopurje ja halkaisija.\n\nLuotsin vene pääsi kallion suojasta vaahtopäisenä kuohuvalle merelle,\nsen jalusköydet tempautuivat kireiksi ja vahvasti kallistuneena se\nloittoni luovien Kökarin saarta kohti. Sinne häipyivät Eklundin ja\nNordbergin omaiset. »Delfin» jäi odottamaan sopivaa lähtöhetkeä.\n\nMeillä oli vielä päivä edessä, iltaan mennessä saattoi tuuli tyyntyä\nja silloin, jos ilma oli muuten suotuisa, pujahtaisimme luotojen\neteläpuolella olevan miinakentän läpi ja sen jälkeen oli vain ajan\nkysymys, kunnes Delfin laskisi Hiidenmaan rantaan.\n\nYlikoneenkäyttäjä Bonsdorff tarkasteli ja veivaili konetta, ruuvaili ja\nrasvaili sitä. Siinä oli yhtä ja toista korjattavaa, sillä monttöörit\nolivat tehneet hätäillen työnsä. Me toiset autoimme, kun hän apua\ntarvitsi, muuten pidimme vahtia ja keitimme ruokaa. Ruoanlaitto olikin\ntoiseksi miellyttävintä askartelua kahden suhisevan priimuskeittiön\nääressä, kun ulkona temmelsi talvinen myrsky — ensi sijalla oli\ntietenkin itse ruokailu. Meillä oli aineksia, mistä valmistaa maukas\nateria, jopa useitakin: kokonainen siankinkku, perunoita, voita ja\nleipää rajoitetussa määrin, juustoa ja rautaisena annoksena nelikko\nsilakoita, jonka ynnä perunat olimme ottaneet veneeseen Kökarilta\nlähtiessämme. Paistoimme siankyljyksiä, keitimme perunoita ja teetä.\nSitten aterioimme kahden priimuskeittiön levittäessä miellyttävää\nlämpöä salonkiimme. Meiltä ei puuttunut pöytäkeskusteluakaan, siitä\nhuolehti kyllä ylikonemestari, jolla oli ehtymätön lähde vitsejä,\nlystikkäitä juttuja ja sutkauksia, niin ettei kukaan päässyt happamelle\ntuulelle.\n\nLyhyen päivän valoisat hetket olivat pian ohi, tuli iltahämärä ja ilta,\nmutta tuuli ei lakannut ulvomasta. Ilmapuntari yhä vain laski ja tuuli\nvahvistui. Ei siis puhettakaan merelle lähtemisestä. Vaikkakin meillä\noli kiire, sillä v. Hertzenillä oli eräs kirje Helsingiltä Saksan\npäämajaan, jonka oli laskettu joutuvan pikemmin perille tätä tietä, ei\nmeidän auttanut muuta kuin alistua. Siinä kallion kupeessa maatessa ei\nollut mitään hätää, meitä ympäröivät luodot särkivät aallokon ja lähin\nkallio suojasi tuulelta.\n\nMyöhemmin illalla tuuli vasta yltyi riehuvaksi myrskyksi, jota kesti\nmuutaman tunnin. Sen jälkeen ilma tyyntyi, ja me arvelimme sen jo\nasettuneen, mutta lyhyen tauon jälkeen tuuli palasi vastakkaiselta\nsuunnalta ja alkoi jyskyttää »Delfinin» kylkeä kalliota vasten. Olimme\nehtineet asettua levolle ja jättää liiat tamineet yltämme, mutta\nheräsimme tähän rynkytykseen, joka uhkasi tehdä veneestämme hylyn.\nVedimme nopeasti myrskysaappaat jalkaan, öljytakin ylle ja ryntäsimme\nkannelle.\n\nSiinä tuulen puolella ei alus voinut olla pitkään kärsimättä vaurioita.\nSe oli siirrettävä luodon vastakkaiselle puolelle, mutta miten? Jos\npäästimme irti ja lähdimme sauvomalla kuljettamaan »Delfiniä» luodon\nympäri, otti tuuli sen haltuunsa heti köysien irrottua ja kuljetti\nsinne, kunne emme tahtoneet, ja muuten ei ollut liioin helppo saada\nsitä siirretyksi. Sen täytyi kuitenkin tapahtua. Kuljetettuamme veneen\nankkurin myrskylyhdyn lepattavassa heikossa valaistuksessa louhikkoisen\nluodon poikki kiinnitimme sen kallion särmän taakse ja annoimme\nsen jälkeen Delfinin siirtyä ankkuriketjun varassa suojanpuolelle.\nSaimme rämpiä nelinkontin livettävillä, sateen ja sittemmin lumen\nkostuttamilla kallioilla tunnin tai pari, ennenkuin se oli tehty ja\nveneemme taas köytettynä vahvasti luotoon, joka oli ainoa kiinteä\nkappale, mihin turvautua. Oli ruvennut tuiskuttamaan lumiräntää. Yö oli\nkulunut jo pitkälle, ennenkuin pääsimme taas kannen alle. Kiehautimme\nsaman tien aamuteen, jota myrskyn ulvontaa kuunnellessamme joimme\ntuopillisen tai pari.\n\nPäivän tultua olivat meitä ympäröivät luodot valkoisen lumen kattamat.\nTäällä Itämeren laidalla tuli talvi myöhemmin kuin muualla Suomessa.\n\nTuuli oli heikentynyt ja lumentulo lakannut. Iltapäivällä oli jo\nkohtalaisen kaunista, ja näytti siltä kuin seuraava yö olisi sopiva\nlähtöön. Illalla tyyntyi ja taivaalla syttyivät kirkkaat tähdet.\n\n— Nyt mennään. Moottori käyntiin, kuului käsky.\n\n— Selvä, sanoi ylikonemestari.\n\nMutta niin selvä se ei ollut, moottori oli toista mieltä. Se ei\nlähtenyt, joten mekään emme lähteneet. Mikä sille lieneekään tullut,\nmutta tuntikausia työskenneltyämme meidän oli jätettävä se rauhaan.\nVälillä se lupaili ja kävikin paukuttaen jonkin kierroksen, mutta\nlopetti taas. Lopulta oli yö jo kulunut niin pitkälle, ettei enää\nkannattanut yrittää, joten menimme väsyneinä nukkumaan. Jos nimittäin\nolisimme lähteneet liikkeelle aamutunneilla, emme olisi ehtineet\nmääräpaikkaamme Hiidenmaalle, ennenkuin pimeän tultua seuraavana\niltapäivänä. Paikka oli meille tuntematon, majakkatulet eivät palaneet,\neivät edes valot talojen ikkunoista saaneet näkyä merelle, joten maihin\nnousu olisi ollut pimeässä melkein mahdotonta.\n\nNukkumaanmeno oli yleensä hyvin yksinkertainen toimitus. Asianomainen\nkietoutui villapeitteeseen tai turkkiinsa, heittäytyi salongin\npenkille pitkäkseen varattuaan ensin kapokkityynyn päänalusekseen, ja\nalkoi kuorsata. Yhtä suoraviivaisesti tapahtui herätys ja se, joka\nensinnä kavahti pystyyn, sytytti priimuskeittiön ja keitti aamuteen.\nKun se oli valmis, nousivat toisetkin juomaan. Vettä oli käsiteltävä\nsäästäväisestä sillä pieni vesitynnyri, jonka olimme varanneet, ei\nvoinut riittää kovin pitkäksi aikaa.\n\nSeuraavana päivänä riehui taas ulvova myrsky, joten matkalle lähtö ei\nvoinut tulla kysymykseen, vaikka moottori silloin vuorostaan kävi.\nSaimme olla onnelliset, ettei se edellisenä iltana käynyt, sillä nyt\nolisimme keikkuneet parastaikaa kuohuvalla Itämerellä.\n\nMelkein kokonaisen viikon pyörimme noiden luotojen keskellä, ja sillä\najalla meillä olisi ollut korkeintaan pari tilaisuutta sään puolesta\nlähteä liikkeelle, mutta näinä kertoina moottori teki tenän, ja\nmolemmilla kerroilla nuo hetket olivat niin lyhyet, että myrsky olisi\ntavoittanut meidät puolimatkassa, jos olisimme lähteneet. Ruokavaramme\nalkoivat vähetä, olivatpa suoraan sanoen melkein lopussa, sillä\njäljellä oli enää perunoita, kinkun luu — vielä kaluamatta tosin —\nsilakkanelikko ja teelehtiä. Kökarilaiset nuorukaiset olivat sitä\nmieltä, että olisi ollut pistäydyttävä heidän kotisaarellaan noutamassa\nlisää evästä ennen Itämerelle lähtöä, mutta me kolme olimme vakavasti\nsitä vastaan. Näillä eväillä oli päästävä Hiidenmaalle, sieltä saisimme\ntäydennystä.\n\nTammikuun 6 p:nä ilma kirkastui jo puolelta päivin, ilmapuntari kohosi,\nmieliala tuli toivorikkaaksi, ja moottorikin oli pirteä, Bonsdorff sai\nsen käyntiin milloin halusi.\n\nIllalla ilma tyyntyi ja sää oli tasainen ja miellyttävä. Hetki oli\nlyönyt. Kello yksitoista alkoi matka. Moottoria oli pidetty lämpimänä,\nja se vei meidät pois luotojen turvallisesta piiristä pimeälle\nmerelle. Kalastajanuorukaiset olivat molemmat ohjaushytissä, heidän\ntehtävänään oli viedä meidät miinakentän toiselle puolelle silloisessa\nkokoonpanossamme, Bonsdorff piti huolta koneestaan ja v. Hertzen ja\nminä olimme muuten valmiina lentämään nuuskana ilmaan, jos »Delfin»\nsattui töytäisemään jonkin miinan arkoihin tuntosarviin.\n\nPuhalsi heikko länsituuli ja vain vähäiset aallot liplattivat aluksemme\nkylkiä vasten. Tähti tuikahti taivaalla silloin tällöin.\n\n— Hei tule mukaan nyt, Jussi, sanoi Gunnar, etsittyään pienen käärön\nlaukustaan. Otto Bonsdorff oli jättänyt konehuoneensa ja liittynyt\nhäneen.\n\n— Joo, sanoin minä tietämättä mistä oli kysymys.\n\nAstelimme »Delfinin» perälle. Siellä aukasi v. Hertzen käärönsä,\njossa oli uusi leijonalippu. Suomen lippu, jota tosin ei ollut vielä\nvahvistettu.\n\n— Nyt vedämme Suomen valtakunnan lipun »Delfinin» lipputankoon, sanoi\nv. Hertzen.\n\nJuhlallisesti vedimme lipun tankoon. Sen tehtyämme huusimme yhdeksän\nkertaisen eläköön huudon, teimme kunniaa lipulle ja siirryimme\ntavallisiin askareisiimme.\n\nKului tunti — kaksi, jopa useampikin, ja kun vielä emme olleet\nräjähtäneet atomeina ilmaan, saattoi olettaa, että pysyisimme\ntoistaiseksi koossa.\n\nKello viiden ja kuuden välillä seuraavana aamuna joimme teetä. Kukaan\nmeistä ei ollut silmäänsä ummistanut sinä yönä, sillä arvelimme\nehtivämme nukkua tarpeeksemme Viron rantaan tultuamme. Kuuden ja\nseitsemän välillä lakkasi kone äkkiä hytkyttämästä venettä, se oli\npysähtynyt.\n\n— Mikä tuli? huudettiin konehuoneeseen.\n\nEi vastausta. Menimme katsomaan ja tapasimme Bonsdorffin raskaan\nvauhtipyörän kimpussa.\n\n— Kauanko luulet kestävän, ennenkuin se rupeaa käymään taas, kuului\nkysymyksemme.\n\n— P—u sen tietää, tiuskasi Bonsdorff.\n\nUskoimme hänen puheeseensa, v. Hertzen jäi auttelemaan, ja minä\nkiipesin takaisin kannelle. Veneen vauhti oli nyt jo loppunut kokonaan\nja se ajelehti tyyntyvässä länsituulessa sivu edellä. Aamu valkeni,\npäivä oli harmaa, meri autio.\n\nNyt tuli heikko tuulen henkäys idästä, piakkoin vähän vahvempi, ja\n»Delfin» rupesi ajelehtimaan länteen päin.\n\n— Ei tee mitään. Emmehän ainakaan ajelehdi Suomenlahden\nmiinavyöhykkeelle, jos kone on sanonut viimeisen sanansa, vaan Ruotsin\nrannikkoa kohti, pisti päähäni ajatus.\n\nSamassa alkoi Delfin taas täristä, vesi vapisi sen rungon ympärillä, ja\nsivulta poistoputken suunnalta kuului karvaista pauketta. Kone oli taas\nsaatu käyntiin. Hyvä juttu.\n\nKului vielä aikaa, ennenkuin sen käynti oli kyllin voimakasta\nvoidakseen kuljettaa alusta eteenpäin. Sekin hetki löi, vene nytkytti\nharvassa tahdissa taas eteenpäin ja se ohjattiin alkuperäiseen\nsuuntaansa.\n\nItätuuli alkoi vähitellen voimistua, ja sitä mukaa aallot suureta,\nmutta laskimme, että tämä tuuli oli vastatuulena meille edullinen.\nHiidenmaata lähestyessämme ei tarvinnut pelätä aaltojen pirstovan\nvenettämme rantapenkkaan.\n\nKone veti taas keskinkertaisesti ja puolelta päivin saatoimme toivoa\njo näkevämme maata, sillä silloin olimme olleet yli kaksitoista\ntuntia liikkeellä. Ristnan niemen majakkoineen ei pitänyt enää\nsilloin olla kovin kaukana. Itätuuli hidastutti kuitenkin kulkuamme.\nSe voimistui hetki hetkellä, joten kello kymmenen aikaan laineet\nvyöryivät jo pitkinä loivina harjanteina. Veti pilveen ja näköala\ntuli entistä rajoitetummaksi. Olin siihen aikaan peräsinvuorollani\nja tähystelin hartaana eteenpäin, eteläkaakkoon, vaikka mitään ei\ntietenkään voinut vielä näkyä. Tuli pari entistä suurempaa harjannetta,\nväänsin peräsinratasta vasempaan, se tuntui hyvin köykäiseltä, vene\nei totellut, vaan kääntyi päinvastaiseen suuntaan, vielä enemmän\nsivuttain tuuleen. Väänsin ratasta yhä rajummin. Se pyöri helposti\nvasempaan, mutta alus meni omia aikojaan kaartaen oikeaan. Peräsin oli\nvialla. Joko se oli pudonnut kokonaan pois, tahi rattaaseen johtavat\nteräsköydet olivat siitä irtaantuneet.\n\nTavallisissa oloissa olisi ensimmäisenä toimenpiteenä ollut pysäyttää\nkone, mutta se ei käynyt nyt päinsä. Siihen ei uskallettu koskea.\nKun se kävi, piti sen antaa käydä, ettei se vihastunut ja lopettanut\nkokonaan.\n\nTutkimme ja huomasimme, että peräsin oli vielä paikallaan, Luojan\nkiitos, mutta vaijerit olivat irtaantuneet. Sillä aikaa kun »Delfin»\nteki ympyrää noin puolen kilometrin säteellä melkoisessa aallokossa,\nkenenkään sitä ohjaamatta, työskentelimme peräsimen korjauksessa.\nSe ei ollutkaan helppo asia, sillä päästäksemme käden ulottuville\nrengaspulteista, joissa vaijerin päät olivat olleet kiinni, oli jonkun\nryömittävä ahtaasta luukusta matalaan, suippenevaan peräkomeroon.\n\nNordberg suoritti tämän tehtävän taitavasti ja huolellisesti maaten\nselällään epämukavassa asennossa peräkomerossa, jonne ei tahtonut\nmiehen ohella enää saada myrskylyhtyä mahtumaan. Puolen tunnin\ntyöskentelyn jälkeen oli peräsin taas kunnossa. Miten monta ympyrää\n»Delfin» on sillä aikaa ehtinyt tehdä, jäi kiireessä laskematta.\n\nPuolelta päivin oli näköala entistä rajoitetumpi, sillä itä oli\nruvennut viskomaan lunta. Sitä tuli voimakkaan tuulen mukana suurina\nhiutaleina, niin ettemme nähneet kilometriäkään eteemme, vain parin\nkolmen laineen huipentuvat harjat samalla kertaa. Aaltojen suuruudesta\npäätellen olimme vielä kaukana maista.\n\nIlmapuntari laski nopeasti, se oli ollut laskussa jo aamuvarhaisesta\nalkaen, mutta nyt se näytti hakevan minimiään. Kello kolmen tienoissa\niltapäivällä riehui jo täydellinen myrsky ja lumipyry, meri kuohahteli\nlevottomasti. Hiidenmaan rannikko ei vielä ollut ruvennut suojaamaan.\n\n»Delfin» taisteli myrskyä vastaan koettaen itsepintaisesti jatkaa\nmatkaa alkuperäiseen suuntaansa, mutta sen voimat olivat heikot,\nja eteenpäin meno oli vastaavasti hidasta. Pimeä oli tulossa ja\ntilanne näytti uhkaavalta. Matkan jatkaminen umpimähkään maita kohti\ntällaisessa aallokossa oli onnenpeliä päivällä — yöllä se oli monin\nverroin vaarallisempaa. Toiseksi nähtiin selvästi, ettei Delfin\npystynyt taistelemaan vallitsevan myrskyn kanssa, puhumattakaan siitä,\nmitä barometrin mukaan oli tulossa.\n\nOlin Nordbergin ja Eklundin kanssa vakavasti sitä mieltä, että meillä\nei lähestyvän yön kuluessa ollut mahdollisuutta päästä Hiidenmaalle,\nettä välttyäksemme tulevana yönä joutumasta sukelluksiin, meidän oli\nkäännettävä aalloille ja myrskytuulelle selkämme, annettava mennä\nmyötätuuleen. Niin tekivät teräksiset kahden kolmen tuhannen tonnin\naluksetkin joutuessaan hirmumyrskyyn, »Delfinille» se ei ollut mikään\nhäpeä, sillä vain ajamalla myötäiseen meillä näytti olevan mahdollisuus\npysytellä veden pinnalla huomisaamuun asti.\n\nMitään kirjallista tilanteen arvostelua — ei edes suullista —\nsuoritettu. Pari sanaa ja päännyökkäys riittivät. Samassa astui hytin\novesta sisälle v. Hertzen. Selostimme hänelle mistä oli kysymys,\nmutta hän oli ennen kaikkea sotilas, eikä tahtonut kuulla puhuttavan\nperääntymisestä. Taistelua oli jatkettava.\n\nSamassa kohosi etuvasemmalla musta vesivuori väitteemme tueksi, vyöryi\npeloittavana »Delfiniä» kohti ja melkeinpä ravisti sen sisukset\nsekaisin, jouduimme syvään aallonpohjaan ja seuraava korkea aalto\nuhkasi vyöryä ylitsemme. Käänsimme nyt myötätuuleen, niin kauan kuin\n»Delfin» vielä siihen kykeni, länttä kohti.\n\nKulku aaltojen mukana, niiden kanssa samaan suuntaan, oli paljon\nturvallisempaa. Konekaan ei rasittunut samassa määrässä kuin\nvastatuulessa, mutta tulisimmeko näkemään huomispäivän valkenevan — — —\nNordberg ja Eklund pitivät sitä tuskin todennäköisenä. Meillä oli kyllä\ntilaa. Itämerta oli edessä lähemmäs parisataa kilometriä, ja veneemme\nhidas vauhti soveltui hyvin aaltoihin, mutta sittenkin. Barometri oli\nsaavuttanut miniminsä, alemmas se ei voinut enää vajota. Tuuli ulvoi ja\nvihelsi Delfinin vähissä köysissä ja meri oli täynnä syviä rotkoja ja\nkuiluja. Kunniaksi veneellemme täytyy sanoa, että vaikkei se monessa\nsuhteessa täyttänytkään sille asetettuja vaatimuksia, oli se hyvin\nmerikelpoinen ja ui vedenpinnalla kuin ongenkupu.\n\nIlta pimeni emmekä enää nähneet muuta kuin valkeita sähiseviä\naallonharjoja. Kello kuuden jälkeen illalla pysähtyi kone. Alus ei sen\njälkeen ollut enää hallittavissa, se kääntyi vasen kylki tuuleen, keula\netelään päin, ja alkoi ajelehtia laineiden mukana.\n\n— Mikähän siellä nyt tuli —? kysyimme ohjaushytistä. Joku meni ottamaan\nselvää.\n\n— Kone on pysähtynyt ja koneenkäyttäjä makaa tajuttomana sen vieressä,\nkuului ilmoitus.\n\nHän oli toki vielä hengissä, mutta niin pahasti merikipeä, uupunut\nnälästä ja valvomisesta, ettei eväänsä väräyttänyt häntä puhuteltaessa.\nKone oli myöskin auttamattomasti lopussa. Yrityksemme sen käyntiin\nsaamiseksi pienessä matalassa öljynkatkuisessa, hyppivässä ja\nheiluvassa keulakammiossa olivat tuloksettomat. Vedimme henkeämme\nkompuroidessamme sieltä salonkiin raittiimpaan ilmaan.\n\nKoko päivään ei meillä ollut ollut aikaa valmistaa keittoruokaa\nja kuiva muona, kuten leipä ja voi, oli loppunut, edellisen yön\nolimme valvoneet, päivä oli ollut rasittava ja hermoille käypä, niin\nettä illan tullen olimme kaikki näännyksissä. Nordberg ja Eklund\npysyttelivät peränpitohytissä, toivoen näkevänsä jonkin aluksen\nvalon, aluksen, joka kenties pelastaisi meidät varmalta näyttävästä\nperikadosta, v. Hertzenin kanssa etsin perunasäkkiä, jossa vielä eilen\nillalla oli ollut puolen kappaa perunoita, mutta totesimme suruksemme,\nettä ne olivat aluksen keinuessa vierineet kaikki pohjaveteen\nlattialaudoituksen ja kaarien välimaille, mistä niitä oli mahdoton\nonkia ylös. Oli siis pakko luopua perunankeittopuuhista, eikä ollut\nlainkaan varmaa, olisimmeko saaneet priimuskeittiön pysymään käynnissä\nsellaisessa ilmassa.\n\nKoneen pysähtyessä lakkasi pumppukin toimimasta, ja pian alkoi\nkertyä vettä vuotavan aluksemme pohjalle. Aluksen kallistuessa ja\nkeikahdellessa virtasi kölivesi puolelta toiselle solisten ja loiskuen\npitkin kajuutan seiniä. Hetken kuluttua tämä kävi hermoillemme,\nsillä vesi lisääntyi nopeasti. Muuta keinoa ei ollut, kuin hakata\nlattialankkuihin kirveellä aukko, johon rautaämpäri mahtui, ja ammentaa\nvesi ulos. Välttyäksemme pitkästä kantomatkasta salongin ovelle ja\nrappuja ylös kannelle hakkasimme kyseisen aukon mukavuuslaitoksen\nlattiaan ja ammensimme nyt vettä yhdestä reiästä toiseen. Vettä\nammentaessa tarvittiin kaksi miestä, yhdeltä se kävi liian hitaasti\nja vaivalloisesti, eikä se ollut helppoa näinkään. Kurottautuessani\nsiinä yhä uudestaan ja uudestaan koukkaamaan vettä keikkuvan aluksen\npohjalta tunsin itseni merikipeäksi — pitkästä aikaa -—, mutta\nkainosteleminen ei auttanut. Luulen, ettei kukaan meistä selvinnyt sinä\nyönä meritaudista, vaikka kalastajatkin olivat ennestään merenkäyntiin\ntottuneita.\n\nSaatuani v. Hertzenin kanssa enimmän veden ammennetuksi tuntui olo\ntaas hieman turvallisemmalta, ja me vetäydyimme salongin penkille\npitkäksemme. Kaksi myrskylyhtyä keikkui kattoon ripustettuina valaisten\nhämärästi salongin. Myrskyn pauhu huumasi meidät ja kylmä viima puhalsi\nsisään pienimmistäkin raoista, joita ei ennen ollut seinissä huomattu\nolevankaan. Tuli lepatti lyhdyissä uhaten sammua.\n\nOlin vaipumassa unen horrokseen, kun ankara töytäys tuulen puoleiseen\nkylkeen sai ikkunat ritisemään ja keikautti »Delfinin» pahasti\nkallelleen. Seurasi ankara tärinä vesimassojen pudotessa kannelle\npäittemme ylle. Kavahdin jalkeille.\n\n— Seuraava hyökyaalto voi särkeä ikkunat. Niitä oli vahvistettava\njollakin. Etsimme sahan, nauloja ja vasaran ja tartuimme työhön. Tuuman\nlaudat, jotka oli otettu matkaan kaiken varalle, olivat nyt hyvään\ntarpeeseen. Sahasimme niistä ikkunain tueksi sopivia kappaleita,\nleikkasimme tervatusta pressukankaasta ikkunan suuruisia paloja,\npanimme ne tuulen puolen ruutuja vasten ja niiden päälle laudat, joiden\npäät iskimme nauloilla seinään kiinni. Nordberg ja Eklund auttoivat\nvuoronperään tässä työssä, toisen heistä aina pitäessä tähystystä\nylhäällä hytissä.\n\nTyö oli tehty, voimat lopussa. Nääntyneinä vaivuimme taas penkeille\npitkäksemme, kiedottuamme sitä ennen turkit ympärillemme. Lienee ollut\njo puoliyö. Vaivuin uneen pauhaavasta myrskystä huolimatta, v. Hertzen\nmakasi penkillä minua vastapäätä, Eklund peremmällä tuulen alapuolella\nkuten minäkin.\n\nHeräsin valtavaan tärähdykseen ja sitä seuranneeseen ryskeeseen\nja kolinaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt oltiin menossa,\nviimeinen hetki oli tullut. Suuri hyökylaine oli paiskautunut\n»Delfinin» kylkeä vasten, alus oli syrjällään, melkein kaatumassa\nkumoon ja tuulenpuoleisista ikkunoista oli kaksi keskimmäistä\nsirpaleina. Toisesta olivat vahvistukseksi laitetut laudat lentäneet\niskun voimasta lattialle, toisesta vain puolittain.\n\nIkkunoista syöksyi vesi sisään kauhealla pärskeellä ja jyrinällä,\ntoinen lyhdyistä sammui, ja kaikki näytti olevan vajoamassa syvyyteen.\n\nAlus nousi pystyyn taas, raskas kone toimi tarpeellisena painolastina,\nlensimme ylöspäin aallon harjalle, ja tuuli humisi särkyneistä\nikkunoista tuiskuttaen lunta sisälle. Olimme sentään vielä pinnalla.\nKohosin jaloilleni, vesi loiskui pohkeisiini saakka.\n\nv. Hertzen oli myöskin pystyssä, näin sen vielä palavan lyhdyn\nhimmeässä, keikkuvassa valossa. Hän seisoi avoimen ikkunan kohdalla\nmärkänä kuin uitettu kissa. Ei tarvinnut kysyä missä hän oli kastunut,\nsen näki kysymättäkin. Vettä oli tullut nyt alukseemme entisen lisäksi\nmuutamia saavillisia ja huristen ja loiskahdellen se kulki pohjan\nkautta seinältä toiselle tehden veneen vaappuvaksi, mutta siihen emme\nnyt voineet kiinnittää huomiotamme. Aukko oli tukittava ennenkuin\ntoinen samanlainen aalto ehti soluttaa siitä lisää vettä sisään.\n\nOlin jotakuinkin heikoissa voimissa, mutta v. Hertzenin tila oli vielä\nkurjempi, sillä hän oli lisäksi aivan märkä. Edessämme oli kuitenkin\ntyö, joka odotti suorittajaansa. Seurasi tunnin tai parin kestävä\ntyöskentely, kenties elämäni rasittavimmat työtunnit.\n\nOli sahattava lisää laudanpätkiä, pitempiä kuin ennen sahaamamme,\nja vasaroitava ne entisten kera akkunoiden yli. Kun se oli tehty,\nalkoi veden ammentaminen, ja sitä tuntui riittävän vuosituhansiksi.\nMeitä oli siinä työssä kolme, yhden pitäessä hyödytöntä tähystystä\nylhäällä ohjaushytissä. v. Hertzen ja minä olimme niin uupuneet, että\nsahattuamme pari lautaa poikki meidän oli pakko levähtää hetkinen,\nennenkuin jatkoimme, vaikka perikato hyökylaineen muodossa sähisi tuon\ntuostakin kiukkuisena ammottavan ikkuna-aukon takana, lunta tuiskutti\naukosta sisään, ja vesi aaltoili veneemme lattialautojen yläpuolella ja\nloiskui tyrskähdellen ylös salongin seinille.\n\nPariin kertaan yritti uusi hyöky lyödä puoliksi peitetyn ikkunan\ntukkeet käsistämme, mutta nämä aallot eivät sentään olleet kovin\npahoja, ja lopulta oli työ suoritettu.\n\nPitkä talviyö kului siten taistellessa olemassaolosta. Koitti aamu, ja\nmeillä oli vielä leuka vedenpinnan yläpuolella. Lumentulo oli lakannut,\nja tuulikin kenties aavistuksen verran lientynyt, mutta aallot\nvyöryivät edelleen mahtavina, jyrkkinä vuorina, »Delfinin» keikkuessa\nylös alas levottomassa ja epämääräisessä tahdissa. Ilmapuntari oli\nvielä niin alhaalla, kuin kojeen rakenne salli.\n\nMiten pitkälle länteen olimme yön kuluessa tulleet, oli tuskin\narvioitavissa, kenties sata kilometriä siitä, missä pyörsimme\nmyötätuuleen kello kolmen aikaan edellisenä päivänä — tuskin\nenempää. Kuitenkin harhailivat katseemme koko ajan vain läntisellä\ntaivaanrannalla, suunnalla, jolla tiesimme Ruotsin rannikon olevan,\nSaharan kulkijan tavoin, joka nääntyneenä ja janoissaan toivoo\nnäkevänsä keitaan. Toiveemme eivät Luojan kiitos useinkaan hae tukea\ntosiseikoista, ja sellaisissa tilanteissa kuin tämä pieni toivonkipinä\noli erittäin merkityksellinen. Silmämme eivät päässeet rasittumaan\ntuijottamisesta länteen, sillä siihen meillä oli tilaisuus noin\nsilmänräpäyksen ajan suurempien aaltojen harjalla. Seuraavassa hetkessä\nolimme taas menossa kohti syvyyttä. Pikainen silmäys ulottui muutamien\nmuiden aaltojen harjoille ja niiden takana näkyi horisontin alinomaa\nmuuttuva murtoviiva, ei muuta.\n\nVähän myöhemmin alkoi barometri hiljalleen kohota, ja jo ennen\npuoltapäivää oli taivas aivan pilvetön ja tuuli heikentynyt, mutta\naallot vyöryivät kuten ennenkin, ei kuitenkaan enää vihaisina,\nsähisevinä petoina.\n\nKeitimme teetä ja nautimme viimeisiä eväiden rippeitä: kappaleen\nkäristettyä kinkkua mieheen. Kaikki olivat taas koolla suhisevien\npriimuskeittiöiden ympärillä, ja mieliala alkoi virota. Kuluneena yönä\nolimme todenneet erään lohdullisen seikan, nimittäin että »Delfin» oli\nalus, jota kovakaan myrsky ei niin vain saanut sortumaan. Kun kone\nsaatiin taas pyörimään, oli meillä hyvät toiveet päästä vuorokauden tai\nparin kuluessa Hiidenmaalle.\n\nMoottoria ruvettiin panemaan käyntiin, mutta se tuntui nyt hyvin\nkankealta. Sitä täytyi vähän ruuvailla sieltä ja täältä, mutta ei\nkiirettä, kyllä se siitä vielä lähtee, ajattelimme.\n\nIltapäivällä tuuli tyyntyi kokonaan, taivas pysyi edelleen kirkkaana ja\nillalla syttyivät päittemme yllä miljoonat tähdet, joiden kirkkaudesta\nsaattoi päätellä, ettei sinä yönä ollut myrskyä pelättävissä.\nIlmapuntari vakuutti samaa. Yöllä vetäytyi taivas pilveen ja länsituuli\nalkoi kuljettaa meitä hiljalleen takaisin suuntaan, josta olimme\ntulleet.\n\nMeni yö ja tuli aamu. Länsituuli saatteli meitä edelleen itään\npäin. Merenkäynti oli tasaantunut ja elämä muutenkin muuttunut\nrauhallisemmaksi. Iltapäivään mennessä oli moottori saatu taas siihen\nkuntoon, että sen piti ruveta käymään. Bonsdorff väänsi raskasta\nvauhtipyörää, kuului sirinää — siis sytytti, mutta sittenkään ei\nmoottori ruvennut pyörimään. Vasta kahta tuntia myöhemmin suotiin\nmeille ilo kuulla sen käyvän, ja se oli miellyttävää musiikkia, siinä\noli rytmiä.\n\nNyt vain liikkeelle, mies peräsimeen, suuntana aluksi itä.\n\nBonsdorff lisäsi kaasua, me toiset, peränpitäjää lukuunottamatta,\nkatselimme jännittyneinä ympärillä arvellen, että tuuliajolla olo oli\nnyt päättymässä, ja hyvä asia se olikin, sillä juomavesitynnyri oli jo\nmelkein tyhjä. Jollemme päässeet maihin vuorokauden tai parin kuluessa,\nolimme vaarassa kuolla janoon kuin torakat.\n\nSaatuaan lisää kaasua alkoi kone hyristä voimakkaammin, sen käynti\nkuulosti hyvältä ja sykähdytti sydäntä, mutta epäilys lorvaili vielä\nsiinä äärellä. Jaksaakohan se vetää, kun kytkin työnnetään kiinni —?\n\n— Nyt varovasti. Älä vedä yht'äkkiä, pyrimme neuvomaan ylikonemestaria\nkuin pelokas rouvashenkilö linja-auton kuljettajaa.\n\nBonsdorff työnsi hiljaa kytkintä eteenpäin, irroitti sen, työnsi taas\neteen ja irroitti — vene alkoi liikkua koneen voimasta ja kääntyi\nhitaasti. Uudistettuaan saman tempun moneen kertaan, lisäten samalla\nkaasua, jätti Bonsdorff lopulta kytkimen kiinni.\n\nIhme. Kone ei seisahtunut, vaan kävi — ja myötätunnolla ja lämmöllä\nme seurasimme sen ponnistelua sen moraalisena tukena. Alus kääntyi\nmyötätuuleen, ja sen jälkeen ei koneparan työskentelyn pitänyt\nolla raskasta, mutta vanhuksen voimat loppuivat sittenkin. Heikon,\nnoin kymmenkunta minuuttia kestäneen ponnistelun jälkeen se sai\nhengenahdistuksen, yskäisi kerran tai kahdesti ja sen jälkeen vaikeni.\n»Delfin» ei enää totellut peräsintä, vaan kääntyi poikki-tuuleen ja\njatkoi ajelehtimistaan.\n\nSe oli meille pettymys, mutta malttakaahan, ajattelimme, jos\nkerran moottori pystyi kulkemaan lyhyen ajan, saatiin se vielä\npystymään pitempäänkin juoksuun, kun se on oikein kunnossa. Nuoruus\non toivorikas. Saattaa olla mahdollista, ettemme malttaneet olla\nlausumatta kirpeätä arvostelua »Delfinin» koneen laadusta ja\nCrichton-Vulcanin miehistä, jotka sen olivat koonneet, jopa aluksen\nentisistä omistajistakin, jotka olivat kaupanneet meille semmoista\ntörkyä. Oli taas jo iltapimeä ja voimamme olivat lopussa, joten\nlopetimme työt vetäytyäksemme levolle. Seuraavana päivänä oli\njatkettava.\n\nLänsituuli saatteli meitä jonkin matkaa kiihtyen ajoittain navakaksi\nvihuriksi, mutta talttui taas ja antoi puhevuoron itätuulelle, joka\ntuli ankarana puhurina. Itätuuli kiersi pohjoiseen — vastapäivään,\nennustaen huonompaa ilmaa, barometri oli samaa mieltä. Sen neula\nkallistui myrskyn puolelle. Ilma kylmeni ja lämpömittari näytti\npakkasasteita, tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja laineet kasvoivat.\n\nHuomattuamme, että moottori ei kyennyt meitä ainakaan ensi hätään\nsaattamaan turvaan meren myrskyiltä, olimme kahdesta yhteen naulatusta\nlankusta rakentaneet maston, johon, puolitankoon, vedimme Saksan\nlaivastolipun — v. Hertzenillä oli semmoinenkin mukanaan — merkiksi\nohikulkeville siitä, että olimme merihädässä.\n\nPohjoistuuli kehittyi myrskyksi, joka ei tosin voimassa ollut tammikuun\nseitsemännen päivän myrskyn veroinen, mutta silti »Delfinille»\nvaarallinen. Alustamme paiskeltiin taas ylös, alas ja sivuille, laineet\niskivät sen tuulenpuoleista kylkeä vasten, olivat keikauttaa sen\nkumoon, ja jyristen putosi aallonharja silloin tällöin kannelle. Olimme\nsiihen kuitenkin jo tottuneet, joten se ei tehnyt meihin sanottavampaa\nvaikutusta. Puolitangossa liehuva Saksan lippu lepatti hätäisesti\nankarassa tuulessa, lepatus muuttui paukkeeksi tuulen kiihtyessä,\nja seuraavana päivänä oli lipusta enää riekaleet jäljellä. Se oli\nkastunut, jäätynyt ja murtunut.\n\nMuutimme kuivat sukat jalkaamme, lisäsimme vaatetta ja napitimme\nturkkimme huolellisesti, sillä pakkanen alkoi tehdä elämän kolkoksi\nsalongissakin. Kuljimme nyt etelään päin — lämpimiä leveysasteita kohti\n— eikä meillä voinut olla mitään sitä vastaan, sillä loittonimmehan\nsamalla kauemmaksi Suomenlahden miinavyöhykkeiltä, mutta juomaveden\npuute alkoi huolestuttaa. Nälkäkuolema ei »uhannut vielä välittömästi,\nsillä silakkanelikko oli melkein kokonaan jäljellä, joskin silakat\nolivat ilman leipää nautittuina hirveän suolaisia ja lisäsivät vain\njanoa. Pakkasen kiristyessä olisi tehnyt mieli kiehauttaa teetä vähän\nuseammin, mutta siitä oli luovuttava. Kun vielä olimme muutaman\ntunnin velloneet pohjoismyrskyn kynsissä, ilmestyi uusi tekijä, joka,\nvaikka aluksi näytti saattavankin meidät perikatoon, pelasti oikein\nsovellettuna henkemme.\n\nKeskiyöllä alkoi »Delfin» keinua yhä hurjemmin. Se kallistui pahasti\naallon heittäessä ja nousi hitaanlaisesti jälleen pystyyn. Vähitellen\nkallistumiskulma suureni, muuttui peloittavaksi. Tuntui siltä, kuin\npainolasti, moottori, olisi siirtynyt kannelle. Kävi selville, että\naluksen painopiste oli tosiaankin siirtymässä katolle, ja siitä\naiheutui kiikkeryys.\n\nAaltojen roiskuttama vesi oli jäätynyt ja vähitellen muodostanut\njääkuoren kannelle, ohjaushytin ja koko, aluksen vedenpinnan\nyläpuolella olevan osan ympärille, ja tämä jääkuori tuli hetki hetkeltä\npaksummaksi ja painavammaksi. Oli vain ajan kysymys, milloin »Delfin»\ntuli sille asteelle, ettei se enää välittänyt pysytellä pystyssä, vaan\nkäänsi kölinsä taivaan lintujen levähdys-.» paikaksi. Mutta se vaara\noli aikanaan torjuttava.\n\nPuettuina öljytakkeihin ja aseistettuina kirveillä lähti kolme miestä\nkannelle särkemään jäätä. Kolmannen pidellessä myrskylyhtyä aloitimme\ntyön kannelle johtavan portaan ja ohjaushytin ympäriltä, missä oli\nmahdollisuus pidellä toisella kädellä kiinni jostakin. Jatkoimme sen\njälkeen peräkannelle päin, missä kirvesmiehen oli ryömien edettävä,\nluja köydenpää solmittuna vyötäisille. Se oli hengenvaarallista\njäisellä, liukkaalla, keikkuvalla ja aaltojen huuhtomalla kannella.\nOnneksi eivät hyökylaineet vyöryneet niinä hetkinä »Delfinin yli»,\njoten työ onnistui, joskin se vaati aikaa ja ponnistuksia. Jonkin ajan\nkuluttua oli alus taas huomattavasti vakavampi ja luottamuksemme sen\nmerikelpoisuuteen palannut.\n\nJäätä särkiessään pisti joku meistä sitä palasen suuhunsa ja\ntodettuaan, ettei se ollut suolaista — hänelle olivat kouluajan\nkemiantunnit palautuneet mieleen — ilmaisi havaintonsa tovereilleen,\njotka ottivat tiedon vastaan tyydytyksellä. Kattila täytettiin jään\nkappaleilla ja pantiin tulelle. Siitä lähtien ei meiltä puuttunut\njuomavettä, sillä jäätä katolla riitti, jäi tähteeksikin. Vesi ei ollut\ntosin parasta lähdevettä, siinä oli kirpeä maalin maku. Maalatusta\npinnasta irrotessaan otti jääkappale hiukan maalia mukaansa. Sokeri\nolisi kylläkin tuon vähäisen sivumaun peittänyt, mutta siitä herkusta\noli enää muisto jäljellä.\n\nKun meillä nyt oli ehtymätön vesivarasto — talvi oli vasta alussa —\nkeitimme silakoista suolan pois ennen ateriaa, sillä muuten niitä\noli ajan mittaan mahdoton syödä. Ruokalajit eivät tästä lähtien enää\nvaihdelleet, vaan sekä aamiaisena, päivällisenä että illallisena oli\nsäännöllisesti keitettyä vettä ja keitettyjä silakoita maalin maulla\nhöystettynä. Säännöllisyys saattaa kyllä olla hyvä asia, mutta tässä se\nkävi yksitoikkoiseksi.\n\nSalonkiimme tunkeutuva pakkanen pyrki jäädyttämään veden lattialautojen\nalapuolella ja teki lattian liukkaaksi niin että sillä oli vaikea\nliikkua kompastumatta. Tätä tapausta silmälläpitäen oli mukaamme\nvarattu säkki suoloja; lankuille ripoteltuna suola piti ne sulana,\nmutta kostea suola vuorostaan pureutui saappaisiimme pitäen nämä\njatkuvasti epämiellyttävän kosteina. Vastamyrkyksi tähän oli meillä\nonneksi säkillinen sukkia, tarkoitettuna joululahjoiksi pojille\nLibauhun. Sukat menivät nyt hyvään tarpeeseen. Kalvoimme esiin kuivat\nuudet villasukat, kaksi, kolme paria tarpeen mukaan jalkaamme, kun ne\nolivat kosteat, ja se tuntui suurenmoiselta. Ilman tätä ylimääräistä\nsukkavarastoa olisivat jalkamme varmaankin paleltuneet tällä matkalla.\n\nPohjoistuuli väsyi aikansa raivottuaan, seurasi tyyntä, ja pakkasta ja\nsen jälkeen taas heikko läntinen, mutta »Delfin» matkasi edelleenkin\nsivu edellä, sillä moottoria emme vielä olleet saaneet käymään.\nBonsdorff oli päättänyt suorittaa täydellisen, useita vuorokausia\nkestävän korjauksen ja korjaustyö oli täydessä käynnissä. Sillä aikaa,\nkun meillä taaskin oli myötätuuli, päätin v. Hertzenin kanssa turvautua\npurjehtimiseen. Ei tosin ollut muuta kangasta, kuin suuri tervattu\npakkasen kangistama tavarapeite, eikä se näyttänyt lupaavalta, mutta\nmikään ei estänyt yrittämästä, joten siitä päätimme laatia purjeen. Jos\nsaimme »Delfinin» edes tottelemaan peräsintä myötätuulessa olisi sekin\njo hyvä asia.\n\nNaulasimme pressun toisen laidan nupinauloilla kiinni lankkuun,\njonka tehtävänä oli toimia raakapuuna, köytimme sen alakulmiin\njalusköydet ja hissasimme purjeen aikaisemmin pystyttämäämme mastoon\nkalastajanuorukaisten virnistellessä epäuskoisina puuhillemme. Siinä\nse oli, musta kuin merirosvolaivan purjeet, eikä se ollut suuri\nsuhteessaan »Delfiniin», mutta mitäs siitä. Tuuli oli sillä hetkellä\nheikko, mutta hetken kuluttua oli tulossa vahvempi puuska. Kun vahvempi\npuuska oli ohi, olivat tuulentupamme menneet sen mukana.\n\nTavarapeite repesi risahtaen keskeltä kahtia, sen alaosa putosi\nkannelle ja repaleinen yläosa jäi kahisten repsattamaan raakapuuhun.\nJätimme sen siihen SOS-merkiksi.\n\nItämeri oli tammikuussa v. 1918 tosiaankin autio. Ei purjetta, ei\nhöyrylaivan savua, ei moottorialusta. »Delfin» yksin piti merta\nhallussaan, tai oikeastaan päinvastoin »Delfin» oli meren armoilla.\nPäivästä päivään tiirailimme kaikkiin ilmansuuntiin näkemättä muita\nelollisia olentoja kuin merilintuja ja silloin tällöin veneen lähellä\nmolskahtavan hylkeen. Viimeksimainitun toivoimme joskus saavamme\nampumamatkan päähän ja pidimme tuntikausia pistoli kourassa sen\nliikkeitä silmällä. Sen ampuminen ei olisi kuitenkaan meidän nälkäämme\nlieventänyt, sillä tuskinpa se kuolleenakaan olisi jäänyt niin pitkäksi\naikaa vedenpinnalle, että olisimme saaneet saaliin korjatuksi talteen.\nHaavoittuneena se olisi hävinnyt silmänräpäyksessä. Hylkeenliha\nolisi muuten lihapulliksi valmistettuna ollut herkkua pakkaspäivinä,\njoten vaikka ei voitanekaan väittää, että olisimme vesi kielellä\nnoita eläinparkoja väijyneet — se olisi vaatinut liian voimakasta\nmielikuvitusta, sillä musta kiiltelevä hylkeenpää sivuille pistävine\nviiksineen ei juuri lihapullalta näytä — oli hylkeenpyytäjävaistomme\ntäysin hereillä. Saattaa olla, että joku meistä laukaisi pistolinsa\nkerran tai pari vedenkoiraa kohti, mutta enemmän vain mielialan\nkohottamiseksi ja saadakseen vaihtelua yksitoikkoisuuteen.\n\nEnsimmäisinä päivinä merellä, kun pelastamismahdollisuudet olivat yksi\ntoisensa jälkeen häipyneet akanoina tuuleen, valtasi Kökarin nuoret\nmiehet alakuloisuus, mutta me kolme jääkäriä, jotka lähes kolme vuotta\nolimme olleet kotoista kylpyä vailla ja toisinaan viikkokaupalla\nkulkeneet paitaa vaihtamatta maailmansodan kahinoissa, olimme jo siksi\npinttyneet, että nytkin voitimme koti-ikävän.\n\nNuorukaisten surumielisyys haihtui kuitenkin, kun olimme selostaneet\nheille hieman jääkärifilosofiaa, ja mieliala oli siitä lähtien\nruokapöydässäkin huumorin kyllästämää. Otto Bonsdorff oli edelleenkin\ntaitava höystämään mauttomia keitetyltä silakoita jutuillaan ja\nsukkeluuksillaan.\n\nEräänä päivänä keksi Nordberg kinkun luun, joka jo melkein kaluttuna\noli pantu syrjään. Seurasi herkkuateria, jopa parikin, joka käsitti\nliha- eli luulientä ja särjettyjä kinkunluun kappaleita, joissa\nvielä repsatti jokin lihansäie tai jänne. Kaksi öljykeittiötä oli\ntupruttanut savua jo parin viikon ajan salonkiimme. Olimme käsitelleet\nöljyisiä koneosia, ja peseytyminen oli saippuavarastostamme huolimatta\nollut harvinainen tapaus, joten tähän mennessä olimme muuttuneet\nkasvoiltamme tummaihoisiksi. Jos joku syrjäinen olisi ollut katsomassa\naterioimistamme, en ihmettele, jos hän olisi kuvitellut näkevänsä\njonkin nälkään nääntymässä olevan afrikkalaisen rodun rippeet\nkaluamassa lähetyssaarnaajan luita.\n\nKinkkuluun löytö aivan kuin lisäsi energiaamme ja parina kolmena\npäivänä työskentelimme entistä tarmokkaammin moottorin ääressä. Elimme\nvieläkin toivossa, että moottori perinpohjaisesti korjattuna rupeaisi\nkäymään ja kuljettaisi meidät jonnekin kiinteän maan kamaralle.\n\nTuulet olivat viimeisten kymmenen vuorokauden aikana olleet hyvin\nvaihtelevat, ja kun koko ajan olimme ajelehtineet niiden mukana yötä\npäivää, väliin hitaasti, väliin nopeammin, emme tietäneet lähimainkaan\nmillä leveys- ja pituusasteella olimme. Sen verran kuitenkin saatoimme\narvata, että olimme lähempänä Itämeren itä- kuin länsirantaa, sillä\nlänsituulet olivat olleet vallitsevina. Kenties olimme venäläisten\nrannikkonsa suojaksi laskemien miinakenttien lähellä, miksei niiden\nyllä.\n\nMoottori oli purettu kappaleiksi melkein perustuksiaan myöten, sen\nsylinterit tarkastettu, puhdistettu ja kunnostettu ja kaikki taas\nsaatu paikoilleen. Raskaiden moottorinosien käsittely ahtaassa,\nkeikkuvassa keulakomerossa oli ajoittain vaatinut keskitetyt voimamme,\nmutta työ oli nyt tehty. Olimme työskennelleet myöhään iltaan ja\njatkaneet varhain aamulla, sillä pakkanen ei suosinut uneliaisuutta.\nTammikuun 16 p:nä kello kuuden aikaan olivat johdot taas paikoillaan ja\nylikoneenkäyttäjä sanoi:\n\n— Nyt, pojat, kone on kunnossa. Kun aamiainen on syöty, panemme\nmoottorin käyntiin ja ajamme suoraan Libauhun.\n\n— Pannaan se heti pyörimään, ehdotti joku.\n\n— Syödään ensin.\n\nKaikilla oli edelleenkin sammumaton nälkä, joten kokoonnuimme\nkeitettyjen silakoiden ääreen ilman erikoista intoilua, sillä ruokalaji\noli ennestään tuttu. Päivä alkoi sarastaa, joten Nordberg pistäytyi\nkannelle tähystelemään.\n\nHän jäi silmänräpäyksen ajaksi tuijottamaan eteensä. Saattoiko hän\nuskoa silmiään. Sitten hän päästi huudon, joka sai meidät pudottamaan\nsilakkamme ja hyökkäämään kuin päättömät ulos kannelle.\n\n— Maata näkyvissä.\n\nHuudahdus vaikutti teatraaliselta, aivan kuin jostakin poikien\nseikkailukirjasta lainatulta, mutta siitä huolimatta olimme keskellä\njäistä todellisuutta.\n\nEdessämme häämötti lumen peittämä kallio, tuulen alapuolella, ei\nkovinkaan kaukana aluksestamme. Koko yön puhaltanut länsituuli oli\nnostanut joltisenkin aallokon ja painoi meitä nyt aaltojen mukana\nmaata kohti. Riemumme oli rajaton. Sen vallassa me hypimme, huusimme\nja touhusimme aivan tarpeettoman ripeästi unohtaen silakat jäähtymään.\n(Ne maistuivat kylminäkin myöhemmin). Nyt oli saatava moottori\nkäyntiin, muuten ajautuisimme noille kallioille, joita vastaan laineet\npirstoutuivat. Onni, että se oli kunnossa, ei tarvinnut muuta, kuin\nottaa edessä olevasta niemestä suunta ja ajella pois johonkin lahteen,\nmissä oli mahdollisuus maihinnousuun.\n\nKone ei käynyt. Ei pukahtanutkaan, joten sen saimme jättää laskuista\npois ilman muuta.\n\nSillä aikaa, kun moottoria veivailtiin, panin Nordbergin kanssa tukon\ntrasselia rautaämpäriin, kaadoimme päälle petrolia ja sytytimme tuleen.\nNäin valmistettua kirkkaasti tuulessa loimuavaa soihtua heiluttelimme\nkeksin nenässä suuressa kaaressa, joten sen täytyi näkyä kauas,\nsillä oli vielä aamuhämärä. Äsken havaitsemamme kallion oikealla\npuolella näkyi nimittäin maa jatkuvan etäisyyteen ja sillä taholla,\nei kovin kaukana, saattoi kiikarilla erottaa tornin, joka muistutti\nmerikorttiin kuvattua Ristnan majakkaa. Olimme siis oikealla tolalla,\ntuulet ja aallot eivät olleet paljon erehtyneet, vaan tuoneet meidät\nkymmenvuorokautisen pyörittelyn jälkeen oikeaan paikkaan. Kun nyt vain\nmoottori rupeaisi käymään, ajattelimme, sillä muuten ruhjoutuu »Delfin»\ntuota kallionientä vasten.\n\nKun pääsimme selville siitä, ettei moottorista nytkään ollut apua\nodotettavissa, aloimme jo valmistautua uimaan haaksirikkoutuvasta\naluksesta, pelastaaksemme henkemme aallon huuhtelemalle paadelle. Miten\nse niissä voimissa, turkit yllä onnistui, sen saisimme nähdä aikanaan.\nMaa oli edessämme ja me tunsimme kaipausta päästä keinumattomalle\npohjalle.\n\nMutta kohtalo ratkaisi asian toisin, ei varmaankaan halunnut nähdä\nmeitä uimassa semmoisissa tamineissa. Virta otti »Delfinin» huostaansa\nja kuljetti turvallisen matkan päässä niemestä sen ohi ja eteläpuolitse\npitkin Hiidenmaan rannikkoa. Mikään ei soveltunut meille sillä hetkellä\nparemmin.\n\nMainittua majakkatornia sivuuttaessamme oli jo selkeä päivä, mutta\nsiitä huolimatta poltimme petrolia ja trasselia rautaämpärissä\nherättääksemme huomiota, ja samassa tarkoituksessa laitoimme tervatun\npressun puolikkaasta lipun puolitankoon. Teimme yleensä kaikkemme\nvakuuttaaksemme majakkaväelle, että olimme todella merihädässä ja avun\ntarpeessa.\n\nTuuli, joka nyt oli tyyntymässä, kuljetti meidät kilometrin tai\npuolentoista etäisyydestä majakan ohi, joten emme saattaneet\nsivuuttaa sitä niin, ettei meitä olisi huomattu. Ajelehdimmehan\nsiinä majakkaväen nenän alla monta pitkää tuntia. Aallokko ei olisi\nenää estänyt työntämästä venettä, pientäkään, vesille, jolla meidät\nolisi voitu noutaa maihin. Alussa uskoimme niin tapahtuvankin, joten\nsilakka-aamiainen menetti kokonaan vetovoimansa, sillä tuolla majakalla\nsaisimme toki ruisleipää, jota emme olleet maistaneet kymmeneen\npäivään, keitettyjä perunoita, teetä ja sokeria. Mutta »pilvet on\npilviä» ja »haaveet on haaveita», kuten runoilija sanoo, ja niin olivat\nnämäkin. Meidän oli palattava mauttomien silakoiden ääreen — saimmepa\nkeittää niistä vielä toisenkin aterian, mutta se syötiin pitkin hampain\nkatkeralla mielellä.\n\nOlimme sivuuttaneet majakkatornin, jopa kaksikin, ja virta alkoi\nkuljettaa meitä loitommaksi rannasta Hiidenmaan ja Saarenmaan väliselle\nlahdelle. Maat näkyivät puolikaaressa pohjoisen ja idän puolella. Tuuli\nheikkeni heikkenemistään, lopulta oli aivan tyyni. Epäilys alkoi itää,\nmutta toivo ei ollut tyystin kadonnut. Iltapäivällä tuli tuulenpuuska\nmaalta päin. Se voimistui ja alkoi kuljettaa meitä hämärtyvälle\nItämerelle. Maa häipyi näkyvistämme. Mielialasta »Delfinillä» ei sillä\nhetkellä ollut paljoa jäljellä. »Joka vanhan muistaa, sitä tikulla\nsilmään», joten jääkööt toistamatta ne puheet, jotka niinä vuorokausina\nkohdistettiin veljeskansamme majakkahenkilökuntaan ja noissa torneissa\nistuviin saksalaisiin vartiomiehiin.\n\nIltatuuli puhalteli koko yön, tosin laimeasti, taivas oli kirkkaassa\ntähdessä ja meren yllä leijaili autereinen hämy. Ilmapuntari pysytteli\nylhäällä, mutta lämpömittarin elohopea sen sijaan vetäytyi viiva\nviivalta alaspäin.\n\nNukuimme minkä itsekukin saattoi kylmältä, pidimme vuorotellen\ntähystysvahtia ja poltimme silloin tällöin petroliin tai bensiiniin\nkastetun trasselitukon rautaämpärissä. Tulen loimun täytyi näkyä kauas\njoka suuntaan, mutta mistään ei tullut apua. Silloin tällöin meitä\nihmettelevää hyljettä ja vesilintuja lukuunottamatta ei Itämerellä\nnäyttänyt olevan yhtään elollista olentoa, ei laivaa eikä venettä,\nvaikka olimme aivan rannikon edustalla.\n\nSeuraavana päivänä ei enää maata näkynyt, heikko tuuli virisi silloin\ntällöin, muuten oli enimmäkseen tyyntä ja autereista. Laihtuneina\nja mustina kyyhötimme öljykeittiöiden ympärillä, joista toinen oli\njo melkein aikansa elänyt, ja elätimme sisuamme hirtehishuumorilla.\nRuumiin ravintona oli edelleen keitetyt silakat. Tieto maan\nläheisyydestä loi kaikesta huolimatta jonkinmoisen turvallisuuden\ntunteen; jotakin saattoi tapahtua, joka auttaisi meidät kuivalle maalle.\n\nPäivä kului hirmuisen hitaasti, mitään ei tapahtunut, eikä aluksemme\nmatkannut mihinkään suuntaan ainakaan tuulen kuljettamana. Konettakin\nyritimme houkutella käyntiin, mutta se oli turhaa, joten lopulta teki\nmieli ottaa vasara ja takoa se kappaleiksi.\n\nHämärtyi ja taivaalla syttyivät kirkkaat tähdet, heikko luoteistuuli\nalkoi kuljettaa meitä Saarenmaan pohjoisrantaa kohti. Toivon kipinä\nalkoi taas itää rinnassamme. Itsesäilytysvaistomme, elämänhalu, kaipaus\npäästä maalle ja saada ruokaa: leipää, maitoa, perunoita, puuroa,\nvoita, voimistui sikäli, kun poskemme kapenivat ja silmämme painuivat\nkuoppiinsa. Kaipaus ei rajoittunut yksinomaan ruumiinravintoon,\nelämän materiaaliseen puoleen, mutta ne ajatukset pyrkivät olemaan\nhallitsevina.\n\nKuu nousi ja sen valossa saattoi nähdä kauas. Emme saaneet unta\nsilmäämme, vaan valvoimme odotellen, sillä aloimme aavistaa jotakin\nolevan tulossa.\n\nKeskellä yötä tuli Saarenmaan luoteisniemi näkyviin kapeana juovana\nkaakossa, aamupuolella yötä olimme jo lähellä rantaa ja sivuutimme\nerään majakkatornin, josta vastattiin valomerkkeihimme. Kun ei sieltä\nkuitenkaan aamuun mennessä ilmestynyt venettä, oli jotakuinkin\nyhdentekevää, vilkuttivatko he vai olivat vilkuttamatta.\n\nSelitys, joka v. Hertzenille oli jälkeenpäin tehty, että muka kaikki\nsaaren vartio- ja päivystysveneet oli vedetty maalle jäiden takia ja\nsen tähden meille ei voitu lähettää apua, vaikka meidät huomattiinkin,\nei mielestäni ole riittävä, sillä soutuveneitä oli kumollaan\nmajakoiden luona, ja niillä olisi ollut tilaisuus vaarantamatta\npelastushenkilökuntaa noutaa meidät maalle tai ainakin tulla katsomaan,\nmikä oli hätänä. Rannikkoasukkaat, virolaiset, selittivät, että he\nolisivat tulleet avuksi, elleivät saksalaiset olisi kieltäneet vesillä\nliikkumista ampumisen uhalla.\n\nKoko aamuyön roikkui »Delfin» muutaman kilometrin päässä Saarenmaasta\nkulkeutuen verkalleen Hiidenmaan ja Saarenmaan välistä Soelon salmea\nkohti. Aamulla oli ajoittain peilityyni, ajoittain virkosi tuulenpuuska\nsuunnalta tai toiselta. Emme saattaneet olla kauempana kuin kahden\nkolmen kilometrin päässä rannasta, vaikka silloin arvioimmekin\nmatkan ainakin puolta lyhyemmäksi. Tehdäksemme kaikkemme henkemme\npelastamiseksi laitoimme airot lankuista ja koetimme niillä soutaa\nrantaa kohti. Ne olivat raskaat ja kömpelöt, mutta kun lujasti\nponnistimme, alkoi »Delfin» kääntyä ja kulki Saarenmaalle päin. Emme\nvielä kumminkaan hurranneet riemusta, sillä meno oli hidasta ja\nmatkaa edessä pitkälti. Puolen tunnin soudun jälkeen oli meidän pakko\nlepuuttaa airoja, sillä nyt vasta oikein huomasimme, miten heikoiksi\nolimme käyneet. Sydän jyskytti raskaasti, hengästytti ja jäseniä\nhervotti. Levätessämme tuli heikko tuulenviri maalta päin ja kuljetti\nmeidät muutamassa hetkessä kauas taaksepäin, starttikuoppiemme toiselle\npuolelle. Nyt katsoimme, ettei hyödyttänyt ponnistella, ja nostimme\nairot kannelle.\n\nMaalta päin lähestynyt viri jäi pysyväiseksi ja kuljetti meitä edelleen\nloitommaksi rannikosta, jossa kynsin hampain tahdoimme riippua kiinni.\n\n— Lasketaan ankkuri, ehdotti v. Hertzen.\n\n— Yritetään vain, vastasin.\n\nEmme tietäneet, miten syvä sillä kohdalla oli, emmekä liioin, miten\npitkä »Delfinin» ankkuriketju, mutta päätimme kokeilla.\n\nToiset olivat kaikki sillä hetkellä alhaalla salongissa ja\nkonehuoneessa, mutta katsoimme voivamme selviytyä urakasta kahteen\nmieheen. Irroitimme ankkurin siteet, v. Hertzen oli valmiina\npudottamaan sen, minä tartuin ketjuun, jonka kietaisin kerran pollarin\nympäri voidakseni laskea sitä tarpeen mukaan.\n\n— Anna mennä.\n\nKuului polskahdus, vesi roiskahti ilmaan ja ankkuri sukelsi syvyyteen.\nPäästin ketjun juoksemaan ankkurin perässä, hiljensin ja pysäytin\nvälillä nähdäkseni, oliko se hallittavissani, ja totesin, että se\noli. Päästin nyt paljon rohkeammin toivoen, että ankkuri pian ottaisi\npohjaan, mutta sen meno vain kiihtyi kiihtymistään, nahkarukkaseni\nsavusivat ja käsiäni alkoi polttaa. Huomattuani, että ketju aikoi\nryöstäytyä käsistäni, ponnistin voimani pysäyttääkseni sen solumisen,\nmutta se oli myöhäistä. Ketjun pää huiskahti rukkasten! läpi, ennenkuin\naavistinkaan ja oli tuota pikaa näkymättömissä. Seurasimme v. Hertzenin\nkanssa poreiden kohoamista pinnalle kohdalla, mihin ketjun pää oli\nkadonnut. Voi sanoa, että ankkuri ulottui kyllä pohjaan, mutta ketjun\ntoinen pää ei ulottunut Delfinin kannelle, siis se oli toisesta päästä\nliian lyhyt, ja mikä pahinta, se ei ollut lainkaan kiinni emäpuussa\nketjukomeron pohjalla, kuten olimme olettaneet, vaikka meille se oli\ntällä hetkellä yhdentekevää. Tunsin itseni noloksi tapahtuman johdosta,\nsillä minun olisi pitänyt kyetä käsittelemään ketjua toisella tavalla,\nmutta se oli vain uusi näyte siitä, että ruumiillinen kuntomme oli\nlaskemassa.\n\nPäivän kuluessa loittonimme taas kauas rannikosta, sillä tuuli\nvoimistui iltapäivällä. Mitä muita tunteita sieluissamme silloin\nlieneekin väikkynyt, halveksimme nyt sydämemme pohjasta Saarenmaan\nmajakkaväkeä, joka ei ollut pannut rikkaa ristiin meidän\npelastukseksemme. Toinen öljykeittiö oli palanut loppuun, mutta toinen\nlämmitti vielä, ja mikäli emme saaneet unta, istuimme sen ympärillä\nkeittäen vettä ja lämmitellen.\n\nIllalla tyyntyi taas, mikä ilahdutti meitä, sillä rannikon\nläheisyydellä oli, kaikesta sen kovuudesta ja epäystävällisyydestä\nhuolimatta, oma viehätyksensä. Yöllä ilmapuntari laski nopeasti ja\nraskas maininki alkoi vyöryä lännestä.\n\n— Ennustaa kovaa länsituulta, arvelimme, ja mielialamme kohosi muutaman\nviivan verran. Emme suuresti erehtyneetkään, sen verran vain, että\nkovan tuulen asemesta tuli kova läntinen myrsky, jolloin meri kuohui\nsynkkinä vaahtopäinä ja tuuli soitti valitusvirsiä köysissä. Menimme\nvauhdilla Hiidenmaan länsirannikkoa kohti. Aivoissamme askartelivat\nsellaiset kysymykset kuten: pysyisikö »Delfin» pystyssä rantaan saakka,\nvai sortuisiko se sitä ennen myrskyssä, riittikö länsituulta niin kauas\nja miten selviäisimme maalle veneen paiskautuessa hyökyjen mukana\nrantaäyrästä vasten. Pään vaivaaminen oli kumminkin yhtä turhaa kuin\noli ollut eilen ankkurin pudottaminen. Kohtalo, joka oli päättänyt\nsaattaa meidät hengissä maalle, piti myöskin huolen yksityiskohdista.\nSallimus, joka oli pitänyt meidät pinnalla myrskyissä, hankkinut\nmeille juomavettä, kun siitä oli tullut puute, ja kuljettanut meidät —\nkiertoteitse tosin — Hiidenmaan rannikolle, järjesti aikanaan loputkin.\n\nJo aamuhämärässä alkoivat meren tavat tuntua oudoilta. Vaikka tuuli\nvihelteli entistä voimakkaammin, pieksäen Saksan lipun jäisiä\nriekaleita, ja vaikka meri myllersikin pitkinä vuorina rannikkoa\nkohti, ei pisaraakaan vettä roiskahtanut kannelle. Siinä oli jotakin\npoikkeuksellista, salaperäistä, mutta kun lampulla valaisten kurkisti\nlaidan yli, oli helppo käsittää, mistä omituisuus aiheutui. Veden\npinnalla oli jäähilettä, ohut kerros sohjoa, joka tunti tunnilta\nvahvistui. Alussa olimme tästä havainnosta iloiset, sillä nyt ei\ntarvinnut pelätä veneen kaatumista, merenpinta oli kuin öljykerroksen\npeitossa, mutta myöhemmin ilomme laimeni, kun sohjokerros alkoi\nvahvistuessaan hidastuttaa kulkua. Kun tuulikin vähitellen osoitti\nväsymisen oireita ja barometri kohosi, lisääntyivät huolemme, sillä\nsaattoi käydä tälläkin kerralla niin, että tulimme lähelle rantaa,\nmutta emme ehtineet maihin, ennenkuin tuuli tyyntyi kokonaan ja sitä\nseuraava itätuuli ajoi meidät taas Itämerelle. Meri leikki kanssamme\nkissaa ja hiirtä, ja meistä, jotka näyttelimme hiiren osaa, ei leikki\ntuntunut hauskalta, joskin se oli jännittävää. Aloimme jo tuntea\npalavaa kaipausta päästä maalle, pois meren kynsistä.\n\nToisaalta voi toivoa lahden jäätyvän, ja silloin meillä olisi tilaisuus\nkävellä maihin, mutta toistaiseksi liukui »Delfin» aallonharjalta\naallonpohjaan, ylös seuraavalle ja taas alas, jatkuvasti.\n\nBonsdorffkin oli jo kääntänyt selkänsä koneelle, eikä meillä ollut\nmuuta tekemistä kuin pitää »Delfin» välttävän kuivana ja kiikaroida\nlähestyvää Hiidenmaan rantaa. »Delfinin» kuivana pitämisellä tarkoitan\nveden ammentamista sen pohjalta säännöllisin väliajoin, sillä vuoto\nnäytti viime vuorokausien kuluessa olevan pahenemaan päin. Jos voimamme\nolisivat vähentyneet niin, ettemme olisi enää kyenneet poistamaan vettä\naluksesta, olisimme lyhyen ajan kuluttua kulkeneet vain yhteen suuntaan\n— pohjaa kohti.\n\nMaat näkyivät jo pohjoisessa, etelässä ja idässä. Viimeksimainitussa\nsuunnassa näkyivät kiikarilla selvästi talot, puut ja maaston\nyksityiskohdat. Tuuli heikkeni heikkenemistään, taivas kirkastui\nja elohopea laski vähitellen pysähtyen siinä kymmenen viivan\nkohdalle nollan alapuolella. Meren mainingit olivat pienentymistään\npienentyneet. Nyt kävi enää tuskin havaittava liike paksun jääsohjon\nalla. Päivä oli myöskin jo kallistunut iltaan. Noin neljän viiden\nmaissa saatoimme panna merkille, ettei »Delfin» enää liikkunut\nsuuntaan eikä toiseen. Se oli pysähtynyt, kulkunsa kulkenut. Pakkasen\nkiristyessä alkoi jo tuntua siltä, että tulevan yön kuluessa meille\nrakennettaisiin silta maalle — jos ei tuuli sitä ennen heittäytyisi\nitään. Mittasimme jääsohjon paksuutta aluksemme ympärillä ja totesimme\nsen paikoitellen pariksi metriksi. Emme enää vaivautuneet keittämään\nsilakoitakaan, vaan rupesimme pakkaamaan. Kukin varusti mukaansa ne,\ntavarat, joista ei katsonut vähällä voivansa luopua, jotka arvioi\njaksavansa kantaa maalle.\n\nPakatessamme teimme virhelaskelmia, ensinnäkin matkaan ja toiseksi\nvoimiimme nähden. Matkan arvioimme noin puolta pienemmäksi, voimamme\npuolta suuremmiksi, kuin ne todellisuudessa olivat. Suuri osa\ntavaroistamme näytti siksi tärkeiltä, ettei niitä millään muotoa voitu\njättää tuuliajolle, siltä meistä ainakin sillä hetkellä tuntui.\n\nMeri jäätyi »Delfinin» ympärillä kiinteäksi yhtenäiseksi jääkentäksi\npaljon nopeammin kuin olimme uskaltaneet toivoakaan. Jo lyhyen ajan\nkuluttua saattoi v. Hertzen käydä kameroineen jäällä ottamassa\nDelfinistä valokuvan, mutta varmuuden vuoksi annoimme pakkasen\nvahvistaa siltaansa vielä muutaman tunnin, ennenkuin uskaltauduimme\nmatkaan.\n\nIltapäivällä ei kukaan ollut vaivautunut ammentamaan vettä aluksesta,\njoten se oli kohonnut tuntuvasti iltaan kello kahdeksaan mennessä,\njolloin jätimme aluksen. Jäljellä oli — kuten näytti — vain kolmen,\nneljän kilometrin kävelyretki, sen jälkeen ruokaa ja lepoa lämpimässä\npirtissä.\n\nMeillä oli itsekullakin tavarakollit mukanamme: Kökarin pojilla oli\nmyttynsä, v. Hertzenillä käsilaukku, Bonsdorffilla tilava matkalaukku\nja minulla merimiessäkki, joka oli seurannut mukana monissa vaiheissa.\nKuu oli noussut ja valaisi maisemaa avustajinaan kirkkaat tähdet. Siinä\npuolivalossa mahdoimme jossakin suhteessa muistuttaa erämaan halki\npyrkivää neekerikaravaania, sillä erotuksella, ettemme olleet ketjulla\ntoisiimme kahlehditut, eikä ollut ketään ruoskan kanssa ajamassa meitä\neteenpäin. Hoputtaja meillä silti oli, näkymätön, mutta ankara, meidän\noli päästävä maalle henkemme uhalla. Tuuli saattoi millä hetkellä\ntahansa ruveta puhaltamaan idästä ja kuljettaa jäät merelle, ja silloin\nvoimme joutua vielä veneestämmekin erilleen.\n\nAskeleemme olivat alkumatkalla kevyet, matkatavaramme eivät\nsanottavasti painaneet, ja keskustelu oli hilpeätä. Jäätä tunnustellen\nkuljimme jonossa rantaa kohti, ensimmäisellä miehellä keksi kädessään.\n\nPaikoitellen oli jää vielä pehmeätä sohjoa, joka ei ollut ehtinyt\nkovettua, siellä täällä oli sulana väreileviä aukkoja ja toisin\npaikoin romppi- eli ahtojäätä, mutta pääosa matkasta oli sentään\nsuhteellisen sileätä, liukasta kenttää. Pahat ja heikot paikat,\nsulina väreilevät aukot, oli kierrettävä, ja niin kiemurrellen matka\npiteni. Kilometrin kuljettuamme oli maa vielä melkein yhtä kapeana\nviiruna taivaanrannalla, kuin »Delfinin» luota lähtiessämmekin,\nmutta me hengitimme jo paljon raskaammin. Merimiessäkki muuttui\nhartioillani hetki hetkeltä painavammaksi, joten vaikka olinkin\nvarannut saippualaatikosta vain muutaman tangon mukaani, toivoin,\netten pakatessa olisi niitäkään ahnehtinut. Olimme jättäneet turkit,\nnahkapuvut, villapaidat, sarkatakit ja alusvaatteet yllemme pakkasen\nvuoksi, joten pukimemmekaan eivät olleet aivan kevyet. Turkuun\nsaavuttuani en influenssan vuoksi ollut syönyt kunnolla muutamaan\npäivään, sillä ruoka ei ollut maistunut. Vasta ulkokareilla Kökarin\neteläpuolella ruokahaluni oli palannut, kun ruokavarat olivat jo\nloppumassa, ja siitä lähtien olivat eväät olleet mitä olivat, kovin\nvähän kaloriapitoisia. Kun lisäksi otetaan huomioon valvotut yöt,\najoittaiset ankarat ponnistukset, niin löydetään selitys siihen, miksi\nmerimiessäkki alkoi painaa. Teki mieli paiskata se jäälle, mutta sisu,\nmikäli sitä oli jäljellä, hangoitteli vastaan. Toisiltakin olivat jo\nsukkeluudet lopussa ja Bonsdorff alkoi jäädä jälkeen.\n\n— Eikö levätä? ehdotin.\n\n— Levätään vain, sanoi v. Hertzen.\n\nMe lepäsimme hetken. Kun taas jatkoimme matkaa, jäi Bonsdorffin\nmatkalaukku levähdyspaikan merkiksi, sata metriä kauempana pudotin\nmerimiessäkkini jäälle. Se jäi toiseksi tienviitaksi. Niitä tuli\nlisää, kunnes viimeisenä oli pari kalosseja. Kalastajanuorukaiset\nolivat parhaassa kunnossa, mutta he olivatkin Kökarilta lähtiessään\nvereksiä miehiä, syöneitä ja levänneitä. Meillä toisilla oli\nkullakin kolmen sotavuoden rasitukset hartioillamme, ja ne alkoivat\nviimeisillä kilometreillä painaa. Nordberg ja Eklund kulkivat\nkeulamiehinä tunnustellen jäätä, v. Hertzen ja minä pidimme silmällä\nBonsdorffia, joka alkoi olla jo katkeamaisillaan. Hän oli riisunut\nturkin yltään, raahasi sitä kauluksesta perässään ja kulki horjuen ja\nhoiperrellen äänettömänä perässämme, kompastui rosoiseen jäähän, makasi\nsilmänräpäyksen, nousi pystyyn ja horjui taas eteenpäin. Muutaman\nkerran kaaduttuaan hän ei enää noussut, vaan jäi makaamaan. Nostimme\nhänet pystyyn ja saimme taas liikkeelle. Vauhtia oli puolennettava.\nLevähtäen nyt lyhyen hetken joka sadan metrin päässä jatkoimme\nkulkua. Ranta läheni, joskin hitaasti, ja vasta neljä ja puoli tuntia\nponnisteltuamme näimme edessämme lumen peittämän matalan rantatöyryn,\nhiekkasärkän, jolle astelimme. Olimme kiinteällä maalla. Nousimme\nrantaäyrään harjalle, pysähdyimme ja käännyimme katsomaan taaksemme\nmerelle hartaina, iloisina ja liikuttuneina. Se oli hetki, joka ei\nhevillä unohdu. Kello oli puoli yksi yöllä tammikuun 20 päivänä.\n\nKäänsimme katseemme maalle päin. Lähin talo oli parin kivenheiton\npäässä. Suuntasimme keventyneet askeleemme sitä kohti ja olimme\ntuota pikaa talon pihalla. Toisten jäädessä siihen odottamaan menin\nkolkuttamaan ovelle. Kului hetki, sen jälkeen alkoi kuulua sisältä\nliikettä. Vanhanpuoleinen naisihminen avasi oven ja kysyi viroksi,\nmistä oli kysymys. Kun vastasin hänelle suomeksi, pyysi hän odottamaan\npäästämättä minua sisälle. Kuului hiljaista neuvottelua, ja kohta sen\njälkeen tuli nuorenpuoleinen mies puoliksi pukeutuneena ovelle.\n\n— Odottakaa, sanoi hän saksaksi, tuli ulos pihalle ja sulki oven\njälkeensä. Puhuen edelleen murteellista saksaa hän tiedusteli nyrpeänä,\nmitä halusimme siihen aikaan vuorokaudesta.\n\nSeisoimme pihalla puoliympyrässä, mainittu nuori mies keskellämme, ja\nhän katsoi meihin oudosti. Selostimme suomeksi, miltä ilmansuunnalta\nolimme tulleet ja mitä olimme vailla.\n\n— Oletteko suomalaisia? — sanoi hän tajuttuaan, että puhuimme suomea. —\nLuulin teitä — neekereiksi?\n\nTäytyy sanoa, että hän oli rohkea mies, sillä varmaankin moni muu\nhänen asemassaan olisi säikähtänyt meitä, luullen peikoiksi, painunut\ntupaansa ja lukinnut ovensa. Niin ei tehnyt tämä nuori mies. Kuultuaan,\nettä olimme suomalaisia ja että tulimme mereltä, hän muuttui toiseksi\nmieheksi, hänen jäykkyytensä suli, hän alkoi suhtautua meihin\nmyötätuntoisesti. Hän oli itse purjehtinut paljon, ollut useissa\nSuomen satamakaupungeissa ja puhui melko hyvää suomea. Mutta taloonsa\nhän ei meitä päästänyt, sen olivat saksalaiset viranomaiset ankarasti\nkieltäneet, ja hän ei uskaltanut poiketa määräyksistä. Selitimme\nsuhteemme saksalaisiin, mutta sekään ei auttanut. Väsyneinä ja\nnääntyneinä meidän oli marssittava kylänvanhimman talolle, jonne hän\nlähti meitä opastamaan, sinnehän oli enää runsas kilometri.\n\nMies kävi sieppaamassa lisää vaatteita ylleen ja oli tuotapikaa valmis\nmeitä saattamaan.\n\nOppaamme oli levänneempi kuin me ja kulki reippain askelin edellä, me\nhanhenmarssia hänen perässään pitkin lumista, kiemurtelevaa polkua\nkylän halki, peltojen poikki. Tämä viimeinen kilometri otti lujalle.\n\nKylänvanhimman väki herätettiin, me pääsimme lämpimään huoneeseen ja\nmeille osoitettiin runsain mitoin ystävällisyyttä ja osanottoa.\n\n— Mikä on tämän kylän nimi? kysyi v. Hertzen isännältämme.\n\n— Ah, kylän nimi — Serro, vastasi tämä.\n\nSiis olimme tulleet tarkalleen määräpaikkaamme — hieman myöhästyneinä\ntosin, mutta joka tapauksessa.\n\n— Serro, niinkö, jatkoi v. Hertzen. Onko täällä nähty kahta tai kolmea\nsuomalaista jääkäriä noin kolme viikkoa sitten? Yhden nimi oli Paulig.\n\n— On, ne ovat vielä täällä, asuvat kauempana kylällä. Olimme siis\noikeilla jäljillä.\n\nSillä välin, kun kerroimme seikkailustamme ja miesväki ihmetteli,\nlaittoivat emännät ruokaa, ja kun ruoka oli pöydässä, istuimme sen\nääreen. Mitään herkkuja ei saarelaisilla ollut tarjottavanaan,\nsillä sota oli vienyt karjan ja paljon muutakin, mutta pöydässä oli\nravitsevaa ruisleipää, voita, paistettua suolaista lampaanlihaa,\nperunoita ja kaljaa, ja me iskimme hampaamme niihin. Sitä paitsi\noli vielä eräs ruokalaji, jonka sivuutimme, kaikki muut paitsi\nEklund, — suolatut silakat, ja Eklundkin söi vain yhden todetakseen\nammattimiehenä, että ne olivat erinomaisen hyvin suolatut.\n\nKenties olimme liian väsyneet tai onnelliset, mutta paljon emme\njaksaneet syödä, vaan painuimme kohta uunin viereen lattialle\nlaitetulle vuoteelle riisuttuamme sitä ennen liiat vaatteet ja märät\njalkineet. Tupa oli lämmin, perusta ei keinunut allamme, kaikki\njännitys oli poissa, ja me vaivuimme silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.\n\nKun aamulla heräsimme, oli kirkas päivä. Oliko sunnuntai vai ei, en\ntarkoin muista, mutta meille se oli juhlapäivä. Pauligille oli viety\nsana ja hän oli kahden jääkäritoverinsa kanssa jo huoneessa, kun\naukaisimme silmämme.\n\nKolmisen viikkoa, ehkä kauemminkin he olivat meitä odotelleet ja\nluulleet jo meidän hukkuneen. Tätä käsitystä oli vahvistanut vielä\ntohtori Kai Donnerin Tukholmasta lähettämä sähkösanoma, joka kuului:\n\n— Lähteneet Suomesta — — — Luultavasti tuhoutuneet.\n\nOnneksi ei Paulig tovereineen vielä ollut lähtenyt Serron kylästä,\njoten olomme siellä ja matkamme edelleen Libauhun järjestyi heidän\navullaan ja seurassaan mukavasti ja rattoisasti. Kävimme saunassa\nuseampaan kertaan, ennenkuin aloimme muistuttaa valkoihoisia, sillä\nniin oli noki pinttynyt ihoomme. Tarvitsimme ennenkaikkea lepoa ja\nravintoa, ja meille suotiin molempia runsaasti.\n\n»Delfinin» jään verhoama runko näkyi jääkentän keskellä. Ilma oli\ntyyni ja kylmä, joten Paulig muodosti tovereistaan ja kylän miehistä\npelastusretkikunnan ja kävi noutamassa jäljelle jääneet tavaramme sekä\njäältä, että alukselta, tuoden samalla sukat ja saippuat, kompassin\nja muuta helposti kuljetettavaa. Bonsdorff sai matkalaukkunsa ja\nkalossinsa ja minulla on merimiessäkkini vieläkin tallella.\n\nJäät liikehtivät sittemmin rannikon edustalla verkalleen ja »Delfin»\nniiden mukana. Kun pari kolme vuorokautta Serrossa levättyämme ajelimme\nhevosilla pitkin Hiidenmaan rantaa Saarenmaata kohti, ei »Delfiniä»\nenää näkynyt. Sen vesilasti oli käynyt liian painavaksi ja se oli\nvajonnut pohjaan.\n\nSaarenmaan pohjoisrannalla olevassa kylässä, saksalaisen etappiaseman\nlähimpänä naapurina ja etappikomendantin huollettavina vietimme\npienessä virolaisessa talossa useita vuorokausia, kunnes mainitun\nkomendantin mukana siirryimme kuorma-autolla Kuresaareen. Tulimme\nKuresaareen keisari Vilhelmin syntymäpäivän aamuna.\n\nJa komendantti, joka oli arvoltaan luutnantti, osallistui päivän\njuhlallisuuksiin.\n\nKuresaaresta ei toistaiseksi jääesteiden vuoksi päässyt mantereelle\nmuuten kuin lentokoneella, jota kulkuvälinettä v. Hertzen käyttikin\nkiiruhtaakseen papereineen Libauhun, mutta meillä toisilla ei ollut\nkiirettä, joten meidät pantiin lepäämään sotilassairaalaan. Tämä sillä\nperusteella, että siellä tarjoiltiin parempaa ruokaa. Kauan ei meidän\nsiellä tarvinnut kuitenkaan maata lakanoiden välissä, ennenkuin tuli\ntilaisuus jatkaa matkaa eräällä rahtihöyrylaivalla, joka jäänmurtajan\nvanavedessä purjehti Riikaan. Riiasta matkustimme junalla Libauhun.\n\nSaavuimme Libauhun noin viikkoa ennen, kuin Jääkäripataljoona 27\npukeutui paperisiin sivilipukuihin ja nousi Arcturukseen helmikuun 14\npäivänä, matkustaakseen Itämeren poikki Ruotsin rannikolle, rannikkoa\npitkin Merenkurkulle ja Vaasaan, jonne se saapui helmikuun 25 päivänä\n1918.\n\nNordgren ja Eklund seurasivat tietysti mukana Libauhun asti, mutta\nsiellä tiemme erkanivat sikäli, että he tulivat Vaasaan Sammon ja\nArcturuksen vanavedessä kulkevalla, aselastia kuljettavalla Castorilla\nsen miehistöön kuuluvina.\n\nSuomesta lähtömme jälkeen alkanut vapaussota oli täydessä käynnissä\nvetäen tietenkin kaikkien huomion puoleensa, niin ettei »Delfinin»\npoikien pelastumisesta kukaan ollut ilmoittanut kotimaahan. Aikaisemmin\noli kotiväelle tullut tieto, että olimme kateissa ja todennäköisesti\nhukkuneet, ja se luulo oli vieläkin vallalla. Vaasassakin reväistiin\nsilmät auki, kun nähtiin meidän astelevan toisten mukana, ei siis ollut\nihme, jos vanhempani olivat hetken ymmällä saadessaan Vaasasta Karjalan\nrintamalle pojiltaan tervehdyssähkösanoman, jonka allekirjoittajina\nolivat:\n\n— Sami, Ilmari ja Jussi.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]